[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f5dmSmHGjcXbJpJQ4fZzlyIyaTCY_IQUIKCx13DkyxgQ":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":26,"gutenbergSummary":29,"gutenbergTranslators":30,"gutenbergDownloadCount":32,"aiDescription":33,"preamble":34,"content":35},3381,"Viisaus ja kohtalo","Maeterlinck, Maurice",1862,1949,"3381-maeterlinck-maurice-viisaus-ja-kohtalo","3381__Maeterlinck_Maurice__Viisaus_ja_kohtalo",null,"tietokirja",[],[15],"nobel","fi",1898,1919,37402,245793,false,63961,[24,25],"Fate and fatalism","Wisdom",[27,28],"Philosophy & Ethics","Nobel Prizes in Literature","\"Viisaus ja kohtalo\" by Maurice Maeterlinck is a philosophical treatise written in the early 20th century. The work explores profound themes such as wisdom, fate, justice, happiness, and love, questioning the nature of human experience amid suffering and joy. It reflects on the relationship between individual agency and the external forces that shape our destinies.  The opening of the book introduces the reader to the author's contemplation on the dichotomy between wisdom and the harsh realities of life. Maeterlinck discusses the societal inclination toward despair, contrasting it with the pursuit of higher ideals. He emphasizes that wisdom involves not only understanding one's present circumstances but also cultivating a perspective that transcends mere survival. Through deep philosophical inquiry, the author posits that understanding and embracing our fates can lead to a more profound sense of purpose and fulfillment, encouraging the reader to seek a connection between their inner and outer worlds. (This is an automatically generated summary.)",[31],"Anttila, Aarne",179,"Filosofinen tutkielma tarkastelee viisautta, kohtaloa ja ihmisen sisäistä kasvua. Se pohtii oikeudenmukaisuutta, rakkautta ja onnen mahdollisuutta vastoinkäymisten keskellä sekä kannustaa lukijaa tietoiseen elämään ja mielenrauhaan.","Maurice Maeterlinckin 'Viisaus ja kohtalo' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 3381. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","VIISAUS JA KOHTALO\n\nKirj.\n\nMaurice Maeterlinck\n\n\nRanskankielestä suomentanut\n\nAarne Anttila\n\n\n\n\n\nHämeenlinnassa,\nArvi a. Karisto,\n1919.\n\n\n\n\n\n\n                 TEILLE, MADAME GEORGETTE LEBLANC,\n      omistan tämän kirjan, joka niin sanoakseni onkin teidän työtänne.\n      On olemassa ylevämpi ja todellisempi yhteistyö kuin kynän,\n      nimittäin ajatuksen ja esimerkin. Minun ei ole tarvinnut\n      vaivalloisesti kuvitella viisauden ihanteen päätöksiä ja toimia,\n      ei myös pusertaa sisimmästäni kauniin, mutta pakostakin hieman\n      hämärän haaveen moraalia. On riittänyt, että olen kuunnellut\n      Teidän sanojanne. On ollut kyllin, että silmäni ovat\n      tarkkaavasti seuranneet Teidän elämäänne; ne ovat siten\n      seuranneet itse viisauden liikkeitä, eleitä ja tapoja.\n\n                                                   _Maeterlinck_.\n\n\n1.\n\nTässä kirjassa tullaan usein puhumaan viisaudesta, kohtalosta,\noikeudesta, onnesta ja rakkaudesta. Näyttää ehkä jonkinmoiselta ivalta\nnäin loihtia esille huonosti näkyvää onnea liiankin todellisten\nonnettomuuksien keskelle, ehkäpä ihanteellista oikeutta ikävä kyllä\nliiankin kouraantuntuvan vääryyden joukkoon, vaikeasti tavoitettavaa\nrakkautta aivan ilmeisen vihan tai välinpitämättömyyden sekaan. Näyttää\nehkä hyvin vähän sopivalta mennä huvikseen etsimään ihmiskunnan sydämen\nkätketyimmistä sopukoista joitakin luottamuksen tai ylevän rauhan\naiheita, joitakin tilaisuuksia hymyillä, iloita ja rakastaa, joitakin\nsyitä kiittää ja ihailla, kun suurimmalla osalla tätä ihmiskuntaa,\njonka nimessä uskaltaa äänensä korottaa, ei ole malttia eikä aikaa\npohjaan asti maistaa elämän kurjuutta ja surua, puhumattakaan siitä,\nettä se voisi viipyä sisäisten nautintojen ja syvien, mutta niin\nvaivalloisesti saavutettujen lohdutusten ääressä, joita ajattelija\ntyytyväisenä ylistää.\n\nSamoin on moralisteja, muiden muassa Epiktetosta, syytetty siitä,\netteivät he koskaan ajattele muuta kuin viisasta. Tässä syytöksessä on\nperää kuten miltei kaikissa syytöksissä, joita voi esittää.\nTosiaankin, jos ihmisellä olisi rohkeutta kuulla vain omantuntonsa\nyksinkertaisinta, läheisintä ja vaativinta ääntä, olisi ainoa\nepäilemättömin velvollisuus lieventää ympärillään, niin laajassa\npiirissä kuin mahdollista, niin paljon kärsimystä kuin suinkin. Pitäisi\nruveta sairaanhoitajaksi, köyhäin luona kävijäksi, surullisten\nlohduttajaksi, mallitehtaiden perustajaksi, lääkäriksi,\nmaanviljelijäksi, kaikkia en tiedäkään, tai ainakin oppineena\nlaboratoriossaan pusertaa luonnolta sen kaikkein välttämättömimmät\naineelliset salaisuudet. Mutta maailma, jossa jonakin hetkenä olisi\nvain toinen toistaan auttavia ihmisiä, ei kauaakaan pysyisi tässä\nrakkaudentyössä, jos ei kukaan anastaisi itselleen tarpeellista aikaa\nhommailla jotakin muuta.\n\nJuuri muutamien ihmisten vuoksi, jotka näyttävät hyödyttömiltä, on aina\noleva joku määrä ihmisiä, jotka ovat epäämättömän hyödyllisiä. Parhain\nosa sitä hyvää, jota nykyisin tehdään ympärillämme, on ehkä ensinnä\nherännyt joidenkin sellaisten sielussa, jotka löivät laimin ehkä\nmontakin läheistä ja välttämätöntä velvollisuutta miettiäkseen,\nsyventyäkseen itseensä ja puhuakseen. Merkitseekö tämä, että he ovat\ntehneet sen, mikä oli parasta? Kuka uskaltaisi vastata tähän\nkysymykseen? Se, mikä on parasta tehdä, näyttää aina nöyrän\nrehellisestä sielusta, jommoinen ihmisen tulee koettaa olla,\nyksinkertaisimmalta ja lähimmältä, mutta olisi ainakin yhtä\nvalitettavaa, jos kaikki aina olisivat rajoittuneet vain lähimpään\nvelvollisuuteen.\n\nKaikkina aikoina on ollut olentoja, jotka ovat saattaneet vilpittömästi\nkuvitella täyttävänsä kaikki nykyhetken velvollisuudet ajatellessaan\ntulevain aikain velvollisuuksia. Useimmat ajattelijat vakuuttavat\nmielellään, että nämä olennot eivät suinkaan ole erehtyneet. On hyvä,\nettä ajattelija vakuuttaa jotakin. On sivumennen sanoen kieltämätöntä,\nettä viisaus on toisinaan sen vastakohta, mitä viisain vakuuttaa. Mutta\nyhdentekevää, viisautta ei olisi huomattu ilman tätä vakuutusta; ja\nviisas on täyttänyt velvollisuutensa.\n\n\n2.\n\nNykyisin on kurjuus ihmiskunnan sairaus, kuten sairaus on ihmisen\nkurjuus. Sairauden varalta on lääkäreitä, kuten pitäisi olla lääkäreitä\ninhimillisen kurjuuden varalta. Mutta eikö siitä, että sairaustila\nikävä kyllä on hyvin yleinen, seuraa, ettei milloinkaan ole askaroitava\nterveyden kanssa, ja että sen, joka opettaa esimerkiksi anatomiaa, joka\non siveysoppia lähinnä vastaava fyysillinen tiede, on otettava huomioon\nvain epämuodostumat, jotka suurempi tai pienempi rappeutuminen\nihmisruumiissa synnyttää. On tärkeää, että hän lähtee terveestä ja\nhyvinmuodostuneesta ruumiista, kuten on tärkeää, että moralisti, joka\npyrkii nykyhetkeä kauemmaksi, lähtee onnellisesta sielusta tai\nsellaisesta, jolla on ainakin se, mitä siihen tarvitaan paitsi\ntarpeellista itsetietoisuutta.\n\nMe elämme suuren vääryyden keskellä, mutta luulen, ettei näytä\nvälinpitämättömältä tai julmalta toisinaan puhua, kuin ei tätä\nvääryyttä enää olisi; muuten ei milloinkaan päästäisi ahdasta piiriä\nulommaksi.\n\nOn hyvä, että muutamat ryhtyvät ajattelemaan, puhumaan ja toimimaan,\naivan kuin kaikki olisivat onnellisia. Jollei niin tapahtuisi, mitä\nonnea, mitä oikeutta, mitä rakkautta, mitä kauneutta tapaisivat kaikki\nmuut sinä päivänä, jolloin kohtalo avaa heille luvatun maan yleiset\npuistot? Voi sanoa tosin, että olisi mukavinta ensin ryhtyä kaikkein\nlähimpään. Mutta lähimpään ryhtyminen ei aina ole viisainta. Olisi\nusein parempaa ryhtyä kaikkein korkeimpaan. Jos vesi tulvailisi\nhollantilaisen talonpojan asuntoon meren tai virran murrettua ne sulut,\njotka suojaavat maata, niin olisi hänelle kyllä läheisintä pelastaa\neläimensä, heinänsä ja huonekalunsa, mutta viisainta lähteä\nkamppailemaan aaltoja vastaan sulun harjalla ja kutsua sinne kaikki,\njotka elävät murtuvain vallien suojissa.\n\nIhmiskunta on näihin asti ollut kuin sairas, joka vääntelee ja\nkääntelee vuoteellaan lepoa saadakseen, mutta tämä ei estä sitä, että\nainoat todella lohduttavat sanat, jotka hänelle on sanottu, ovat olleet\nniiden sanomia, jotka puhuivat hänelle kuin ei hän milloinkaan olisi\nollut sairas. Ihmiskunta on luotu olemaan onnellinen, samoin kuin\nihminen on luotu olemaan terve, ja kun hänelle puhutaan hänen\nkurjuudestaan keskellä yleisintä ja pysyväisintä kurjuutta, puhutaan\nsiitä kuin jostakin tilapäisestä ja ohimenevästä. Ei ole ollenkaan\nsopimatonta sovittaa sanojaan hänelle niin kuin hän eläisi juuri suuren\nonnen ja suuren varmuuden aattona. Todellisuudessa hän on juuri siinä\ntilassa vaistonsa avulla, joskaan hän ei milloinkaan tulisi näkemään\nhuomenta. On hyvä uskoa, että vähän enemmän ajattelua, vähän enemmän\nrohkeutta, vähän enemmän rakkautta, vähän enemmän tiedonjanoa, vähän\nenemmän elämänhalua riittää hänelle jonakin päivänä avaamaan ilon ja\ntotuuden portit. Se ei ole aivan epätodennäköistä. Voi toivoa, että\njonakin päivänä kaikki tulevat onnellisiksi; ja jos se päivä ei\nmilloinkaan tule, niin ei ole rikollista, että on sitä toivonut.\n\nJoka tapauksessa on hyödyllistä puhua onnesta onnettomille, jotta he\noppisivat sen tuntemaan. He kuvittelevat niin helposti onnen\ntavattomaksi ja miltei saavuttamattomaksi seikaksi. Mutta jos kaikki\nne, jotka saattavat uskoa olevansa onnellisia, mainitsisivat aivan\nyksinkertaisesti tyytyväisyytensä perusteet, niin onnettomat näkisivät,\nettei matka surusta iloon ole ollenkaan suurempi kuin ero, joka on\nhymyilevämmän, valistuneemman hyväksymisen ja vihamielisen, synkän\norjamaisuuden välillä, toisaalta ahdasmielisen, itsepintaisen ja\ntoisaalta sopusointuisen, avaran tulkitsemisen välillä. He huutaisivat:\n\"Eikö mitään muuta? Silloin meilläkin on sydämessämme onnen alkeet.\"\nNiin, teillä onkin. Kaikilla ihmisillä on ne, jolleivät suuret\nruumiilliset onnettomuudet ole niitä hävittäneet. Mutta älkää puhuko\nhalveksien tästä onnesta. Ei ole olemassa mitään muuta. Onnellisin\nihminen on se, joka tuntee parhaiten onnensa; ja se, joka tuntee sen\nparhaiten, on se, joka tietää syvimmin, että onnen erottaa hädästä vain\nylevä, väsymätön, inhimillinen ja rohkea käsitys. Juuri tästä\nkäsityksestä on terveellistä puhua niin usein kuin mahdollista, ei\ntyrkyttääkseen toisille sitä, mitä itsellä on, vaan synnyttääkseen\nvähitellen meitä kuuntelevaan sydämissä kaipauksen omata se itse\nvuorostaan. Tämä käsitys on erilainen jokaiselle meistä. Sinun\nkäsityksesi ei sovi minulle; miten kaunopuheisesti sitä esittänetkin,\nse ei liikuta sieluni sisimpiä kieliä. Minun täytyy saavuttaa oma\nitsessäni ja itselleni. Mutta koko ajan, puhuessasi omastasi, autat\ntietämättäsi minua saavuttamaan omaani. Voi sattua, että se, mikä sinua\nmasentaa, virkistää minua; mikä sinua lohduttaa, tekee minut\nsurulliseksi ehkä, vähät siitä; mikä on kaunista sinun lohdullisessa\nnäkemyksessäsi, sulautuu minun murheeseeni, ja mikä on suurta sinun\nsurussasi, siirtyy minun ilooni, jos minun iloni on sinun surusi\nvertainen. Ennen kaikkea on tarpeen, että me sielumme pinnalla\nvalmistamme jonkinlaisen huipun vastaanottaaksemme tämän käsityksen,\nkuten muinaisten uskontojen papeilla oli tapana raivata ja\norjantappuroista ja vesoista puhdistaa vuoren laki ottaakseen siellä\nvastaan taivaan tulen. Ei ole mahdotonta, että huomenna meille\nlähetetään Marstähden kamaralta, lopullisessa totuudessa\nmaailmankaikkeuden rakenteesta ja päämäärästä, pettämätön onnen kaava.\nSe ei ole muuttava, parantava mitään asiaa siveellisessä elämässämme\nmikäli me jo kauan olemme eläneet parannuksen odotuksessa ja kaipuussa.\nJokainen meistä on hyötyvä ja nauttiva tämän, kuitenkin vaihtelevan,\nkaavan siunauksista, sikäli kuin tämä kaava tapaa epäitsekästä,\npuhdistunutta, herännyttä ja jo kirkastunutta sielussamme. Kaiken\nmoraalin, kaiken tiedon oikeudesta ja onnesta pitäisi olla vain\nodotusta, mahdollisimman laajaa, koeteltua, vastaanottavaista\nvalmistusta. Varmasti on ennen kaikkia kaivattu se päivä, jolloin\nviimeinkin elämme varmuudessa, täydellisessä, horjumattomassa,\ntieteellisessä totuudessa, mutta sitä odottaessamme meidät on pantu\nelämään vielä tärkeämmässä totuudessa, sielumme ja luonteemme\ntotuudessa, ja muutamat viisaat ovat osoittaneet, että sellainen elämä\non ollut mahdollinen keskellä suurimpiakin aineellisia erehdyksiä.\n\n\n3.\n\nOnko turhaa puhua moraalista, oikeudesta ja onnesta ja kaikesta mikä\nniihin kuuluu, ennenkuin tiede on sanonut viime sanansa, joka saattaa\nkumota kaikki? Ehkä olemme tilapäisessä pimeydessä, ja monet seikat\neivät ehkä näytä samanlaisilta pimeydessä kuin päivänvalossa.\n\nSiitä huolimatta tapahtuvat sekä meidän ruumiillisen että moraalisen\nelämämme oleelliset ilmiöt yhtä välttämättömäsi, yhtä täydellisesti\npimeydessä kuin valossa. Meidän on elettävä odottaessamme arvoituksen\nratkaisua, ja eläessämme niin onnellisesti ja jalosti kuin voimme,\nme elämme voimakkaimmin ja saamme eniten rohkeutta, eniten\nriippumattomuutta, eniten selvänäköisyyttä, totuutta kaivataksemme ja\netsiäksemme. Ja muuten, miten käyneekin, itsemme tutkistelulle\nomistettu aika ei mene hukkaan. Millä tavalla me jonakin päivänä\nkatselemmekin tätä maailmaa, josta olemme osa, on aina oleva\nihmissielussa paljon enemmän tunteita, enemmän intohimoja, enemmän\nmuuttumattomia, muuttamattomia salaisuuksia kuin maapalloon kuuluvia\ntähtiä tai tieteen selvittämiä mysteerioita. Ihminen on epäilemättä\nkohoava keskelle kumoamattominta, syvälletunkevinta totuutta, mutta hän\non kohoava ihmissielun muuttumattoman suunnan mukaan; ja varmasti voi\nsanoa, että mitä lujempi ja lohdullisempi yleinen varmuus on, sitä\nenemmän saavat oikeuden, siveellisyyden, onnen ja rakkauden ongelmat\nsen vallitsevan ja innostavan näkökulman, jossa ne aina ovat\nesiintyneet ajattelijan katseille.\n\nOn tärkeätä elää kuin olisi aina suuren keksinnön aatto käsillä ja\nvalmistautua sitä vastaanottamaan niin täydellisesti, niin\nsydämellisesti, niin hehkuvasti kuin suinkin. Ja parhain tapa ottaa se\nvastaan jonakin päivänä, missä muodossa se ilmenneekin, on että tästä\npäivästä aikain toivoo sen niin yleväksi, niin avaraksi, niin\ntäydelliseksi, niin jalostavaksi kuin meidän on sallittu sitä\nkuvitella. Me emme voi antaa sille liian suurta laajuutta, liian suurta\nkauneutta tai liian suurta majesteetillisuutta. Varmaa on, että se on\nparempi kuin meidän parhaat toiveemme, sillä jos se poikkeaa niistä,\njos se on vieläpä ristiriidassakin niiden kanssa, niin se juuri\nsenvuoksi, että se tuo meille totuuden, tuo meille jotakin paljon\nsuurempaa, paljon korkeampaa, paljon ihmisluonnon mukaisempaa kuin sen\nmitä olemme odottaneet. Ja ihmiselle, olkoon että hän kadottaisi\nkaikki, mitä on ihaillut, olisi maailmankaikkeuden sisin totuus eniten\nihailemisen arvoinen. Ja jos oletamme, että sinä päivänä, jolloin se\nmeille ilmaistaan, toiveittemme arvoton tuhka hajoaa tuuleen, jää\nmeille joka tapauksessa valmistautumisemme ihmeelliseen, ja ihmeellinen\non tulviva sieluumme runsaampana tai niukempana sen uoman laajuuden ja\nsyvyyden mukaan, jonka kaipuumme on kaivanut.\n\n\n4.\n\nOnko välttämätöntä luulla olevansa maailmankaikkeutta parempi? Miten\njärkeillemmekin, meidän järkemme ei ole kuin heikon heikko säde\nluonnosta, pienen pieni osa kaikesta siitä, joka vaatii oikeutta\narvostella, ja pitääkö säteen tehdäkseen velvollisuutensa toivoa\nvoivansa muuttaa lamppua, josta lähtee?\n\nOlentomme huippu, jonka laelta kuulemme elämän kokonaisuudessaan\njulistettavan syyttömäksi tai syylliseksi, ei ilmeisesti ole kuin\nepätasaisuus, jonka silmämme yksin huomaa elämän äärettömällä\nlakeudella. On viisasta ajatella ja toimia niin kuin kaikki, mitä\nihmiskunnalle tapahtuu, olisi välttämätöntä. Joku aika sitten,\nmainitakseni vain yhden ainoan niistä ongelmista, joita meidän\nkiertotähtemme vaisto on kutsuttu ratkaisemaan, joku aika sitten näytti\nsiltä kuin olisi kysytty Euroopan ajattelijoilta, olisiko pidettävä\nonnena vai onnettomuutena, jos tarmokas, sitkeä ja voimakas rotu, joka\nkuitenkin meistä arjalaisista liian sokeasti omaksuttujen\nennakkoluulojen vuoksi näyttää sielultaan ja sydämeltään alemmalta,\njuutalaisrotu sanalla sanoen, katoaisi tai pääsisi valtaan. Olen\nvakuutettu, että viisas voi vastata, ilman että hänen vastauksessaan on\nmoitittavaa alistumista tai välinpitämättömyyttä: \"Se, mikä tapahtuu,\non onneksi.\" Se, mikä tapahtuu, näyttää usein meistä olevan väärässä,\nmutta mitä hyödyllisempää onkaan kaikki inhimillinen järki tehnyt kuin\npyrkinyt löytämään korkeamman syyn luonnon vääryyksiin? Kaikki mikä\nmeitä pitää yllä, kaikki mikä auttaa meitä niin ruumiillisessa kuin\nhenkisessäkin elämässä, johtuu tuon tuntemattoman, meistä aluksi\nsäälimättömältä näyttävän voiman jonkinlaisesta hitaasta syyttömäksi\njulistamisesta. Jos joku aivan meidän ihanteemme mukainen rotu katoaa,\nniin osoittaa se, ettei meidän ihanteemme ole parhaimman ihanteen\nmukainen, joka on, kuten jo olen sanonut, maailmankaikkeuden sisin\ntotuus.\n\nOlemme jo kokemuksestamme osanneet johtaa ja olemme nähneet\ntodellisuuden vahvistavan ihmeellisiä haaveita, ihmeellisiä\ntoivomuksia, rakkauden, kauneuden ja oikeuden suuria aatteita ja suuria\ntunteita. Jos meidän mielikuvituksessamme on vielä laajempia ja vielä\nlohdullisempia, mutta sellaisia, jotka eivät kestäisi todellisuuden\nkoetta, s.o. elämän nimetöntä ja salaperäistä voimaa, niin täytyy\nniiden olla toisenlaisia, mutta ei välttämättä vähemmän kauniita,\nvähemmän laajoja, vähemmän lohdullisia. Odottaessa, että todellisuus\nilmaisee itsensä, on ehkä terveellistä vaalia ihannetta, jonka\nkuvittelee kauniimmaksi todellisuutta; mutta kun se viimein on\npaljastanut itsensä, on välttämätöntä, että se ihanteellinen tuli, jota\nolemme ylläpitäneet parhaimmilla toiveillamme, on ainoastaan\nvilpittömästi valaisemassa sen valtavan massan vähemmän hauraita ja\nvähemmän viehättäviä kauneuksia, joka murskaa nämä toiveet.\n\nEn luule, että kaikki tämä on orjamaista alistumista, uneliasta\nkohtalo-uskoa, passiivista optimismia. On mahdollista, että viisas\nmonessa tapauksessa kadottaa osan sitkeää, rajoitettua, sokeaa intoaan,\njoka on saanut muutamat suorittamaan niin sanoakseni yli-inhimillisiä\nasioita, juuri sentähden ettei heillä ollut inhimillisen järjen\ntäydellisyyttä. Mutta ei ole kuitenkaan vähemmän varmaa, ettei kukaan\nrehellinen sielu saa mennä etsimään tarmoa, hyvää tahtoa, harhanäköjä\nja sokeutta alueelta, joka on alempana niitä ajatuksia, joita hän\najattelee parhaina hetkinään. Todella tekee velvollisuutensa sisäisessä\nelämässä vain, jos tekee sen sielunsa korkeimmassa, oman totuutensa\nhuipulla. Ja jos joskus jokapäiväisessä käytännöllisessä elämässä on\nsallittua sovitella asianhaarojen mukaan, jollei siinä aina käy laatuun\nmennä oman itsensä äärimmäisyyksiin, kuten teki esim. Saint-Just, joka\nihailtavalla innolla pyrkiessään yleiseen oikeuteen, rauhaan ja onneen,\nlähetti tuhansia uhreja mestauspölkylle uskossa, että toimi oikein,\nniin ajatuselämässä ainakin on joka tapauksessa mentävä ajatuksen\nloppuun saakka. Se seikka, että tietää toimivansa vain totuutta\nodottaessaan, estää muuten toimimasta vain ne, jotka eivät olisi\nenempää toimineet aivan tietämättömyydessä.\n\nAjatus, joka herää, sekä rohkaisee että masentaa. Näyttää\nluonnolliselta niistä, jotka ylhäältäpäin katselevat ja etukäteen\nihailevat sitä, mikä on hävittävä heidän toimintansa, tehdä kaikki mitä\nvoivat parantaakseen sitä, mitä on luvallista sanoa järjeksi,\noikeudeksi, maan kauneudeksi, kiertotähden vaistoksi. He tietävät,\nettei parantamisella tässä pohjaltaan tarkoiteta mitään muuta\nkeksimistä, ymmärtämistä, kunnioittamista. Ennen kaikkea he luottavat\n\"maailmankaikkeuden aatteeseen\". He ovat vakuutettuja siitä, että\njokainen pyrkimys parempaan päin vie heitä elämän salattua tahtoa\nlähemmäksi, mutta he oppivat samalla ylevimpien pyrkimyksiensä\nepäonnistumisesta ja tämän suuren maailman vastarinnasta saamaan uutta\nravintoa ihailulleen, innolleen ja toivolleen.\n\nJos kiipeät illan lähetessä korkealle vuorelle, näet puiden, talojen,\nkellotapulin, niittyjen, puutarhojen, maantien ja joenkin vähitellen\npienenevän ja lopulta hukkuvan yhä pimenevään laaksoon. Mutta ne pienet\nvalopisteet, jotka näet pimeimmässäkin yössä ihmisten asumilla\nseuduilla, eivät heikkene samassa määrin kuin kohoat korkeammalle.\nPäinvastoin joka askelelta, jonka otat ylemmäksi, keksit yhä useampia\nvaloja jalkaisi alapuolella uinuvista kylistä. Valo, niin haurasta kuin\nse lieneekin, on ehkä ainoa ilmiö, joka ei kadota juuri mitään\narvostaan äärettömyydessä. Samoin on moraalimme valojen laita\nkatsellessamme elämää vähän korkeammalta. On hyvä, että mietiskely\nopettaa meitä vapautumaan kaikista alemmista himoista, mutta se ei saa\nheikontaa eikä masentaa meidän nöyrintä totuuden, oikeuden ja rakkauden\nkaipuutamme.\n\nMistä näin laatimani sääntö on kotoisin? En tiedä itsekään. Se näyttää\nminusta inhimilliseltä ja välttämättömältä, siinä kaikki, enkä osaa\nesittää mitään muita kuin tunnesyitä. Mutta tunnesyyt ovat toisinaan\nvähimmin halveksittavia. Ja jos saavuttaisin huipun, jolta katsoen tämä\nlaki ei näyttäisi enää hyödylliseltä, kuuntelisin salaista vaistoa,\njoka käskisi minua olemaan pysähtymättä, vaan nousemaan vielä\nkorkeammalle, kunnes voisin taas nähdä koko sen hyödyn.\n\n\n5.\n\nTämän yleisen johdannon jälkeen puhumme yksityiskohtaisemmin\nvaikutuksesta, joka viisaudella voi olla kohtaloomme. Ja koska\ntilaisuus tarjoutuu, lienee ehkä hyödyllistä huomauttaa alunpitäen,\nettä tästä kirjasta saa turhaan hakea kiinteää menetelmää. Se on koottu\nvain mietekatkelmista, jotka enemmän tai vähemmän järjestyneinä\nryhmittyvät parin kolmen aiheen ympärille. Se ei pyri saamaan ketään\nvakuutetuksi eikä tahdo mitään todistaa. Kirjoilla on muuten elämässä\ntuskin sitä merkitystä, jonka useimmat niitä kirjoittavat ja lukevat\novat taipuvaisia niille myöntämään. Riittäisi kun niitä kuunneltaisiin\nsillä mielellä kuin yksi ystävistäni, joka on hyvin viisas, kuunteli\neräänä päivänä kertomusta Antoninus Pius keisarin viime hetkistä.\nAntoninus Pius, jota vielä suuremmalla oikeudella kuin Marcus\nAureliusta voi pitää parhaana ja täydellisimpänä ihmisenä, minkä maa on\npinnallaan kantanut - sillä kaikkeen siihen viisauteen, kaikkeen siihen\nsyvyyteen, kaikkeen siihen hyvyyteen, kaikkiin niihin hyveisiin, joita\noli hänen ottopojallaan, hän yhdisti vielä jotakin miehekkäämpää,\ntarmokkaampaa, käytännöllisempää, yksinkertaisemmin onnellista ja\nvälittömämpää, joka vei häntä vielä lähemmäksi jokapäiväistä totuutta\n— Antoninus Pius lepäsi vuoteellaan ja odotti kuolemaa, silmät\nkyyneleissä vasten tahtoaan, jäsenet kuolinkamppailun hiessä. Sinä\nhetkenä astui palatsin henkivartioston päällikkö sisään hänen\nhuoneeseensa kysymään häneltä tavan mukaan päivän tunnussanaa.\n_Aeqvanimitas_, mielenrauha, vastasi hän kääntäen päätään iäisen varjon\npuoleen. On kaunista rakastaa ja ihailla tätä sanaa, sanoi ystäväni. On\nvielä kauniimpaa, lisäsi hän, osata kenenkään, itsensäkään, huomaamatta\nuhrata aikaa, jonka sattuma suo meidän ihailla sitä, uhrata aikaa,\nniinpian kuin ilmenee noita pieniä, hyödyllisiä ja yksinkertaisen\neläviä tekoja, joita sattuma lakkaamatta tarjoaa sydämemme hyvälle\ntahdolle.\n\n\n6.\n\n\"Heidän kohtalonsa tahtoi epäilemättä, että ihmiset tai tapahtumat\nahdistaisivat heitä, mihin tahansa he asettuisivat\", sanoo eräs\nkirjailija kirjansa sankareista. Niin on useimpien ihmisten laita. Niin\non kaikkien niiden laita, jotka eivät ole oppineet erottamaan\nulkonaista kohtaloaan siveellisestä kohtalostaan. Ne ovat kuin pieni\nvallaton puro, jota eräänä aamuna katselin kummulta. Hapuillen,\nkierrellen ja kaarrellen se soluili lakkaamatta synkässä laaksossa ja\netsi tietä suurta järveä kohti, joka uinui metsän takana aamuruskon\nrauhassa. Toisinaan pakotti basalttilohkare sen pitkiin kiertoteihin,\ntoisinaan vanhan puun juuret, alempana vielä iäksi hävinneen esteen\npelkkä muistaminen sai sen nousemaan kohti lähdettään ja kuohumaan\nturhaan, ja se eteni päämäärästään ja onnestaan. Mutta toiseen\nsuuntaan, miltei kohtisuorasti hourupäistä, onnetonta, hyödytöntä puroa\nvastaan oli vaistomaisia voimia ylempi voima vetänyt halki seudun,\nhalki vierinkivien, halki kuuliaisen metsän jonkinlaisen pitkän,\nvarman, viheriöivän, huolettoman, rauhallisen, epäröimättä tyynenä ja\nkirkkaana kulkevan kanavan, joka lähti toisen lähteen syvyyksistä\ntaivaanrannan takaa kohti samaa valoista, hiljaista järveä. Ja minä\nnäin edessäni kuvan kahdesta suuresta kohtalosta, jotka ihmiselle\ntarjotaan.\n\n\n7.\n\nPaitsi ihmisten ja tapahtumain ahdistamia on itse asiassa olemassa\nmuitakin olentoja, joissa on joku sisäinen voima, jonka edessä sekä\nympärillä olevat ihmiset että tapahtumat taipuvat. He ovat tietoisia\ntästä voimasta eikä se ole muuten mitään muuta kuin itsetuntoa, joka on\nvoinut ulottua yli ihmisten tavallisen tietoisuuden rajojen.\n\nVain tietoisuutensa kehysmuurissa on ihminen kotonaan, on turvassa\nsattuman oikuilta, on onnellinen ja voimakas. Mutta nämä asiat on\nsanottu niin usein, ettemme voi niissä viipyä muuta kuin mainitaksemme\nlähtökohtamme. Olio kasvaa vain siinä määrin kuin hän lisää\ntietoisuuttaan, ja hänen tietoisuutensa lisääntyy siinä määrin kuin hän\nkasvaa. Tässä vallitsee ihmeellinen vuorovaikutus, ja samoin kuin\nrakkaus ei saa rakkaudesta kyllikseen, ei mikään tietoisuus saa\nlaajentumisesta, siveellisestä kohoutumisesta kyllikseen eikä mikään\nsiveellinen kohoutuminen tietoisuudesta kyllikseen.\n\n\n8.\n\nMutta tämä itsetunto, sellaiseksi kuin se tavallisesti käsitetään,\nrajoittuu liiankin mielellään virheittemme ja ansioittemme tuntemiseen.\nSe voi ulottua suunnattoman paljon runsaampiin salaisuuksiin. Tuntee\nitsensä ei merkitse vain, että tuntee itsensä levossa tai että tuntee\nparemmin tai huonommin nykyisen tai menneen itsensä. Niillä olennoilla,\njoista puhun, on itsessään tämä voima, koska he tuntevat myös\ntulevaisuuden-minänsä. Olla itsetietoinen on suurimmille ihmisille\njossakin määrin samaa kuin olla tietoinen tähdestään tai kohtalostaan.\nHe tuntevat osan tulevaisuuttaan, koska he ovat jo osa itse tätä\ntulevaisuutta. He luottavat itseensä, koska he jo tänään tietävät, mitä\ntapahtumia tulee sattumaan heidän sielussaan. Tapahtuma itsessään on\nkuin puhdas vesi, jonka kohtalotar kaataa meihin, sillä ei tavallisesti\nitsessään ole makua, ei väriä eikä tuoksua. Siitä tulee kirkasta tai\nsameaa, makeaa tai katkeraa, kuoloatuottavaa tai elämääantavaa sitä\nvastaanottavan sielun laadun mukaan. Ympärillämme oleville ihmisille\nsattuu lakkaamatta tuhansia ja tuhannentuhansia urotöiden aiheista\nkylläitä tilaisuuksia, eikä mitään urotyötä ole tuloksena, kun\ntilaisuus on ohi. Mutta Kristus tapaa tiellään lapsilauman,\navioliiton-rikkojan tai samarialaisvaimon, ja inhimillinen kohoutuu\nkolme kertaa jumaluuden tasolle.\n\n\n9.\n\nVoinee sanoa, että ihmisille tapahtuu vain sitä, mitä he tahtovat\nitselleen tapahtuvan. Meillä on tosin vain heikko vaikutus useihin\nulkonaisiin tapahtumiin; mutta meillä on voimakas mahti siihen,\nminkälaisiksi nämä tapahtumat meissä muuttuvat, s.o. tapahtuman\nyliaistiseen osaan, joka on kaikkien tapahtumien valoisa ja kuolematon\nosa. On tuhansia olentoja, joissa tämä yliaistinen, joka pyrkii\nsyntymään kaikesta rakkaudesta, jokaisesta onnettomuudesta tai\njokaisesta kohtauksesta, ei ole voinut elää hetkeäkään, ja he ovat kuin\ntuuliajolla virran mukana. On taas toisia, joissa kuolematon osa\nsulattaa itseensä kaikki, ja he ovat kuin saaria meressä, sillä he\nmääräävät sisäisiä kohtaloitaan, ja todellinen kohtalo on sisäinen\nkohtalo. Useimpien ihmisten elämän synkentää ja kirkastaa juuri se,\nmitä heille tapahtuu; mutta niiden sisäinen elämä, joista puhun, vain\nkirkastaa kaikki, mitä heille tapahtuneekin. Jos rakastat, ei tämä\nrakkaus ole osana kohtalostasi, vaan se itsetietoisuus, jonka tapaat\ntämän rakkauden pohjalla, on uudestaan muodostava elämäsi. Jos sinua on\npetetty, niin ei petos itsessään merkitse mitään, vaan se\nanteeksiantamus, jonka se on synnyttänyt sielussasi, ja tämän\nanteeksiantamuksen enemmän tai vähemmän yleinen, enemmän tai vähemmän\nylevä, enemmän tai vähemmän harkitseva luonne on kääntävä olemassaolosi\nkohtalon rauhallisen ja kirkkaamman puolen suuntaan, jossa olet näkevä\nparemmin kuin jos sinulle olisi pysytty uskollisena. Mutta jos ei petos\nole saattanut sinua suoremmaksi, luottamustasi suuremmaksi, rakkauttasi\nlaajemmaksi, niin on sinua petetty aivan hyödyttömästi, ja voit sanoa\nitsellesi, ettei mitään ole tapahtunut.\n\n\n10.\n\nÄlkäämme unohtako, ettei meille tapahdu mitään, mikä ei ole\nsamanluontoista kuin me itse. Jokainen sattuma, joka ilmenee, ilmenee\nmeidän sieluumme tavallisten ajatusten muodossa, eikä mitään\ntilaisuutta urotyöhön ole tarjoutunut sille, joka ei ole ollut sankari\nhiljaisuudessa ja huomaamatta jo vuosikausia. Kiipeä vuorille ja\nlaskeudu takaisin kylään, vaella maailmanääriin tai kierrä omaa\ntaloasi, olet tapaava vain itsesi näillä satunnaisilla teillä. Jos\nJuudas pistäytyy ulos tänä iltana, niin hän menee Juudaksen luo ja\nkeksii tilaisuuden pettää, mutta jos Sokrates avaa ovensa, niin hän\ntapaa kynnyksellä nukkuvan Sokrateen ja saa tilaisuuden olla viisas.\nMeidän sattumamme kiertelevät ympärillämme kuten mehiläiset kekoa\nalkaessaan parveilla. Ne odottavat, että kuningatar-aate viimeinkin\ntulisi esille sielustamme; ja kun se on tullut esille, parveilevat ne\nsen ympärille. Valehtele, ja valheita kiirehtii paikalle. Rakasta, ja\njoukko tapahtumia väräjää rakkaudesta. On ikäänkuin kaikki odottaisi\nvain sisäistä merkkiä, ja jos sielusi tulee viisaammaksi illan\nlähetessä, niin tulee sen aamulla hankkima onnettomuuskin lempeämmäksi.\n\n\n11.\n\nSuuria sisäisiä tapahtumia ei koskaan satu niille, jotka eivät ole\ntehneet mitään niitä synnyttääkseen; ja kuitenkin jokainen pieninkin\nelämän sattuma kätkee itseensä suuren sisäisen tapahtuman siemenen.\nMutta nämä tapahtumat ovat oikeuden orjia, ja jokainen ihminen saa\nansaitsemansa osan saaliista. Meistä tulee juuri se, mitä keksimme\nmeille sattuvasta onnesta ja onnettomuudesta; ja Onnettaren\nodottamattomimmat oikutkin tottuvat ottamaan meidän ajatuksiemme\nmuodon. Kohtalon vaatteet, aseet ja koristukset ovat löydettävissä\nmeidän sisäisestä elämästämme, jos Sokrates ja Tersites kadottavat\nainoan poikansa, on kuitenkin ero Sokrateen ja Tersiteen onnettomuuden\nvälillä. Itse kuolemakin, jota luullaan aina muuttumattomaksi, esiintyy\ntoisin tavoin, toisin elein, toisin kyynelin hyvien kuin pahojen\nasuntoon. On niinkuin onnettomuus tai onni puhdistuisi ennenkuin se\nkoputtaa viisaan ovelle, ja niinkuin se painaisi päänsä alas astuessaan\nkeskinkertaiseen sieluun.\n\n\n12.\n\nSitä mukaa kuin tulemme viisaiksi, vapaudumme muutamista vaistomaisista\nkohtaloistamme. Jokaisessa olennossa on eräänlainen viisaudenkaipuu,\njoka voisi muuttaa tietoisuudeksi useimmat elämän sattumista. Ja se,\njoka on muuttunut tietoisuudeksi, ei kuulu enää vihamielisiin\nvaltoihin. Kärsimys, jonka sielusi on muuttanut lempeydeksi,\nanteeksiantamukseksi, alistuvaksi hymyksi, on kärsimys, joka ei palaa\nyliaistisitta koristuksitta; ja virhe ja erehdys, joita olet katsonut\nkasvoista kasvoihin, ovat virhe ja erehdys, jotka eivät enää voi sinua\nvahingoittaa ja jotka eivät enää voi vahingoittaa muita.\n\nVaiston ja kohtalon välillä vallitsevat katkeamattomat siteet. Ne\nkannattavat toinen toistansa, ja ne kulkevat käsi kädessä\ntarkkaamattoman ihmisen ympärillä. Mutta jokainen olento, joka osaa\nitsessään vähentää vaiston sokeaa voimaa, vähentää ympärillään kohtalon\nvoimaa. Näyttää siltä kuin hän loisi jonkunlaisen rauhanmajan, sitä\nloukkaamattomamman, mitä viisaampi hän on, ja niiden, jotka sattumalta\njoutuvat tämän saavutetun tietoisuuden kirkastettuun vyöhykkseeseen, ei\ntarvitse ollenkaan pelätä sattumaa, niin kauan kuin oleskelevat tässä\nvyöhykkeessä. Aseta Sokrates ja Kristus Atridien joukkoon, ja Orestia\nei tapahdu niin kauan kuin he ovat Agamemnonin palatsissa, ja jos he\nolisivat istuutuneet Jokasten asunnon kynnykselle, ei Oidipus olisi\nryhtynyt silmiään puhkaisemaan. On onnettomuuksia, joita kova kohtalo\nei uskalla panna toimeen sielun läsnäollessa, joka on voittanut ne\nuseammin kuin kerran, ja sivuitsekulkeva viisas keskeyttää monta\nmurhenäytelmää.\n\n\n13.\n\nOn niin varmaa, että viisaan läsaäolo lamauttaa kohtaloa, ettei ole\nehkä ainoatakaan murhenäytelmää, jossa joku todella viisas esiintyisi,\nja jos siellä semmoinen esiintyisi, niin tapahtuma pysähtyisi\nitsestään, ennenkuin on tultu kyyneliin ja vereen. Ei vain niin, että\nviisaiden kesken ei milloinkaan näytellä murhenäytelmiä, mutta hyvin\nharvoin on murhenäytelmää viisaan ympärilläkään. On tuskin\nmahdollistakaan kuvitella, että traagillinen tapaus voisi kehittyä\nniiden kesken, jotka vakavasti ovat tutkineet omaa tietoisuuttaan, ja\nsuurien murhenäytelmien sankareilla on sielut, joihin he eivät\nmilloinkaan syvällisemmin vetoa. Senvuoksi voi tragediankirjoittaja\nnäyttää meille vain enemmän tai vähemmän kahlehdittua kauneutta, sillä\nniin pian kuin hänen sankarinsa kohoavat niin korkealle, kuin\ntodellisten sankarien tulee kohota, vaipuvat heidän aseensa, ja\nnäytelmä on vain lepoa valossa. Ainoa draamallinen tapahtuma, jossa on\nviisas mukana, on _Faidon, Prometeus_, Kristuksen kärsimysnäytelmät,\nOrfeuksen murha tai Antigonen uhrautuminen. Lukuunottamatta näitä\nnäytelmiä, jotka ovat ainoat, missä viisaus on mukana, huomaamme, että\ntraagilliset runoilijat uskaltavat hyvin harvoin sallia viisaan edes\nhetkeäkään esiintyä näyttämöllä. He pelkäävät ylevää sielua, koska\ntapahtumat pelkäävät häntä, ja koska viisaan miehen läsnäollessa tehty\nmurha ei ilmene samanlaisena kuin murha, joka tehdään sellaisten\nläsnäollessa, joiden sielu ei vielä tunne itseänsä. Jos Oidipuksella\nolisi ollut muutamia niistä varmuuksista, joita jokainen ajattelija voi\nsaavuttaa, jos hänellä aina olisi ollut se lakkaamatta avoin\nturvapaikka, jonka esim. Marcus Aurelius oli osannut itsessään laatia\n— mitä olisi kohtalo silloin tehnyt, ja mitä se olisi saanut\nansoihinsa muuta kuin puhdasta valoa, joka säteilee vastoinkäymisissä\nyhä kaunistuvassa suuressa sielussa.\n\nMissä on viisas Oidipus-näytelmässä? Tiresiasko? Hän tuntee\ntulevaisuuden, mutta hän ei tiedä, että hyvyys ja anteeksiantamus\nhallitsevat tulevaisuutta. Hän tietää pyhän totuuden, mutta hän ei\ntunne inhimillistä totuutta. Hän ei tiedä siitä viisaudesta, joka ottaa\nonnettomuuden syliinsä antaakseen sille osan voimastaan. Ne, jotka\ntietävät, eivät tiedä mitään, jollei heillä olé rakkauden voimaa, sillä\ntodellinen viisas ei ole se, joka näkee, vaan se, joka nähden\nkauimmaksi syvimmin rakastaa ihmisiä. Nähdä rakastamatta on tuijottaa\npimeyteen.\n\n\n14.\n\nMeille väitetään, etteivät kaikki suuret murhenäytelmät meille tarjoa\nmuuta nähtävää kuin ihmisen kamppailua kohtalonvaltoja vastaan. Minä\nluulen päinvastoin, ettei ole olemassa ainoatakaan murhenäytelmää,\nmissä nämä voimat todella vallitsevat. Niin paljon kuin niitä luenkin,\nen tapaa yhtäkään, missä sankari taistelee vain pelkkää kohtaloa\nvastaan. Itse asiassa hän ei milloinkaan hyökkää kohtalon, vaan aina\nviisauden kimppuun. Todellista kovaa kohtaloa on vain eräissä\nulkonaisissa onnettomuuksissa, kuten sairaudessa, tapaturmissa,\nrakastettujen henkilöiden äkkiarvaamattomassa kuolemassa j.n.e., mutta\nei ole olemassa mitään _sisäistä kohtalokkuutta_. Viisauden tahdolla on\nvoimaa kääntää kaikki parhain päin, mikä ei kuolettavasti\nkoske ruumistamme. Usein sen onnistuu tunkeutua ulkonaisten\nonnettomuuksienkin ahtaalle alalle. On totta, että täytyy kasata\nitseensä täysipainoinen ja kärsivällinen aarre, jotta tämä tahto\njuhlallisen hetken tullessa tapaa tarpeelliset voimat.\n\n\n15.\n\nKohtalon patsas heittää suunnattoman varjon laaksoon, niin että se\nnäyttää hukkuvan pimeyteen, mutta tällä varjolla on hyvin jyrkät\nääriviivat niiden silmissä, jotka katsovat sitä vuorensivuilta. Me\nsynnymme tosin siinä; mutta monien ihmisten on sallittu päästä siitä;\nja joskin heikkoutemme ja puutteellisuutemme kytkevät meidät näihin\nsynkkiin seutuihin kuolemaamme asti, on sekin jonkun arvoista, että\nkaipuin ja ajatuksin siitä toisinaan etäännymme. On mahdollista,\nettä kohtalo painostaa ankarammin toista kuin toista meistä\nperinnöllisyyksin, vaistoin ja toisin vielä leppymättömämmin, syvemmin\nja tuntemattomammin laein, mutta silloinkin, kun se masentaa meitä\nansaitsemattomin ja yllättävin onnettomuuksin, silloinkin, kun se\npakottaa meitä tekemään mitä emme koskaan olisi tehneet, jos se ei\nolisi loukannut meitä, on onnettomuuden tapahduttua, teon täytyttyä,\nkuitenkin meidän määrättävissämme, annammeko sen edelleen vaikuttaa\nsiihen, mitä sielussamme tulee tapahtumaan. Onnettomuus ei voi estää\niskiessään hyväntahtoista sydäntä, että kohdannut onnettomuus tai\ntunnustettu virhe avaavat tässä sydämessä kirkkauden lähteen. Se ei voi\nestää, että sielu muuttaa jokaisen koettelemuksensa loukkaamattomiksi\najatuksiksi, tunteiksi, omaisuuksiksi. Kuinka suuri sen voima onkin\nulospäin, pysähtyy se aina tavatessaan kynnyksellä jonkun sisäisen\nelämän hiljaisista vartijoista. Ja jos sen sallitaan päästä kätkettyyn\nasuntoon, voi se astua sinne vain hyväätekevänä vieraana elvyttääkseen\nkangistunutta ilmapiiriä, uudistaakseen rauhaa, lisätäkseen valoa,\nlevittääkseen kuulakkuutta, kirkastaakseen taivaanrantaa.\n\n\n16.\n\nVielä kerran: mitä olisi kohtalo tehnyt, jos se olisi erehtynyt\nsielusta ja virittänyt Epikurokselle, Marcus Aureliukselle, Antoninus\nPiukselle ne ansat, jotka se viritti Oidipukselle? Tahdon olettaa\nsenkin, että se olisi saanut Antoninuksen esimerkiksi surmaamaan isänsä\nja samassa tietämättömyydessä häpäisemään äitinsä vuoteen. Mitä se\nolisikaan järkyttänyt ylevän ruhtinaan sielussa? Eikö kaiken tämän\nloppu olisi ollut samanlainen kuin kaikkien muiden viisasta\nkäsitteleväin näytelmäin ratkaisu, s.o. suuri suru tosin, mutta myöskin\nsuuri valo, joka on juuri syntynyt tästä tuskasta ja jo puolittain\nvoittanut sen varjon? Antoninus olisi itkenyt, kuten kaikki ihmiset\nitkevät, mutta runsaammatkaan kyynelet eivät sammuta ainoatakaan\nvalonsädettä sielussa, jossa ei ole lainattuja säteitä. Viisaalle on\nmurheesta epätoivoon pitkä tie, jota viisaus ei ole milloinkaan\nkulkenut. Sillä siveellisellä tasolla, jonka Antoninuksen elämä näyttää\nsaavuttaneen, valaisevat suurenevat ajatukset, jalostuvat tunteet\nkaikki kyyneleet. Hän olisi ottanut onnettomuuden vastaan laajimmassa,\npuhtaimmassa osassa sieluaan, ja onnettomuus yhtyy kuin vesi kaikkiin\nmaljakon muotoihin, johon se kaadetaan. Antoninus olisi alistunut,\nsanomme. Niin kyllä, mutta meidän on vielä huomattava, että tämä sana\nliian usein kätkee meiltä mitä tapahtuu suuressa sydämessä. Minkä\ntahansa sielun on helppo kuvitella, että sekin on kohtaloonsa\nalistuvainen Mutta voi, alistuminen ei meitä lohduta, puhdista, kohota,\nvaan ne ajatukset ja hyveet, joiden nimissä me alistumme, ja tässä\npalkitsee viisaus uskotuitaan ansion mukaan. On ajatuksia, joita ei\nmikään turma voi saavuttaa. On tavallisesti kylliksi, että ajatus\nkohoutuu jokapäiväisen turhuuden, yhtäkaikkisuuden ja itsekkyyden\nyläpuolelle, jotta se, jolla tuo ajatus on, ei enää ole yhtä helposti\nhaavoitettavissa. Sentähden on sekä onnessa että onnettomuudessa se\nihminen aina onnellisin, jossa suurin ajatus enimmin hehkuu. Jos kova\nkohtalo olisi tahtonut, olisi Antoninus Pius ehkä ollut sukurutsaaja ja\nisänmurhaaja, mutta hänen sisäinen elämänsä ei olisi ollenkaan\ntuhoutunut kuten Oidipuksen elämä, vaan pikemminkin voimistunut juuri\nonnettomuuksistaan, ja kohtalo olisi paennut jättäen keisarin palatsin\nympärille verkkonsa ja särjetyt aseensa, sillä kuten konsulien ja\ndiktaattorien riemukulkua voitiin viettää vain Roomassa, niin voi\nkohtalon todellista riemukulkua viettää vain sielussa.\n\n\n17.\n\nMissä on _Hamletin, Kuningas Learin ja Macbethin_ kova kohtalo? Eikö\nsen valtaistuin ole keskellä vanhan kuninkaan mielenhäiriötä, nuoren\nprinssin mielikuvituksen alimmilla portailla ja Cawdor thanin\nsairaalloisten himojen huipulla? Emme puhu thanista, emme Cordelian\nisästä, jonka liiankin ilmeistä itsetietämättömyyttä ei kukaan epäille,\nmutta Hamletista, ajattelijasta, oliko hän viisas? Näkeekö hän\nHelsingörissä tehdyt rikokset kyllin korkealta näkökannalta? Hän\nnäyttää näkevän ne älyn huipulta, mutta kysymys on, eivätkö eräiden\ntunteiden, hyvyyden, luottamuksen, anteeksiantamuksen ja rakkauden\nhuiput kohoa viisauden valoisassa vuorijonossa älyn huippuja\nkorkeammalle? Mitä olisi tapahtunut, jos hän olisi katsellut\nHelsingörin ilkitöitä niistä korkeuksista, joista esim. Marcus Aurelius\nja Fénelon olisivat niitä katselleet? Ja eikö satu usein, että rikos,\njoka tuntee päällään mahtavan sielun katseen painostavan, keskeyttää\nkulkunsa pimeydessä, niinkuin mehiläiset keskeyttävät työnsä\npäivänsäteen pesään tunkeutuessa?\n\nJoka tapauksessa olisi todellinen kohtalo, jolle Claudius ja Gertrud\nolivat antautuneet — sillä kohtalolle antautuu vain pahaa tehdessään\n—, todellinen kohtalo, joka on sisäinen kohtalo, olisi kulkenut\ntietään rikollisten sielussa, mutta olisiko se voinut mennä pois,\nolisiko uskaltanut hypätä yli sen päivänselvän ja syyttävän aidan,\njonka yhden viisaan pelkkä läsnäolo ainaiseksi olisi asettanut palatsin\nporttien eteen? Jos vähemmän viisaiden kohtalot vastoin tahtoaan\nottavat osaa kohtaamaansa viisaiden kohtaloihin, niin saavat viisaan\nkohtalot harvoin vaikutuksia näiltä alemmilta kohtaloilta.\nKohtalokkuuden alueilla, samoin kuin maapallolla, eivät joet virtaa\ntakaisin lähteisiinsä. Mutta palatakseni siihen, mitä aiemmin sanoin,\nkuvittele mahtava, ylevä sielu kuten Jeesuksen sielu Helsingörin\nHamletin sijaan, luuletkohan, että tuo murhenäytelmä kulkisi kulkuaan\nja että viime näytöksessä viruisi neljä vainajaa? Näyttääkö se sinusta\nmahdolliselta? Eikö taitavin rikos syvällisen viisauden läsnäollessa\njossakin määrin muistuta niitä näytelmiä, joita iltaisin tarjotaan\npikku lapsille ja joiden kehnouden ja valheellisuuden yksi ainoa\npäivänsäde paljastaisi?\n\nNäetkö Kristuksen taikka yksinkertaisesti jonkun viisaan, jonka olet\nmahdollisesti tavannut, vapaaehtoisesti Helsingörin pimeyden\nympäröimänä? Mikä johtaakaan Hamletia, ellei sokea ajatus, joka sanoo\nhänelle, että kosto on hänen ainoa velvollisuutensa? Mutta\ntarvittaisiinko todella yli-inhimillistä ponnistusta huomaamaan, ettei\nkosto ole milloinkaan velvollisuus? Sanon uudelleen: Hamlet ajattelee\npaljon, mutta hän on tuskin viisas. Hän ei näytä aavistavan, missä on\nkohtalon haarniskan puutteellisuus. Ei ole aina kylliksi, että\nvarustautuu korkein aattein voittaakseen kohtalon, sillä se osaa\nkorkeita aatteita vastaan asettaa vielä korkeampia; mutta mikä kohtalo\non koskaan vastustanut lempeitä, yksinkertaisia, hyviä ja vilpittömiä\najatuksia? Ainoa tapa kukistaa kohtalo on tehdä sen pahan vastakohta,\njonka se tahtoi tehdä meille. Ei ole mitään murhenäytelmää, jota ei\nvoisi välttää. Helsingörin onnettomuudet tapahtuvat vain siksi, että\nkaikki sielut kieltäytyvät katsomasta, mutta elävä sielu pakottaa\nkaikki muut avaamaan silmänsä.\n\nMissä on kirjoitettuna, että Laerteen, Ofelian, Gertrudin, Hamletin ja\nClaudiuksen tulee kuolla, ellei Hamletin surkeassa sokeudessa? Mutta\nmitä välttämätöntä sitten oli tässä sokeudessa? Meidän ei ole annettava\nkohtalon ryhtyä asiaan, missä ajatus vielä voi riisua aseista\nmurhanhimoset voimat. Sille jää kuitenkin kyllin suuri osa jäljelle.\nKohtalon voiman tapaan muurissa, joka sortuu päälleni, myrskyssä, joka\nmurskaa laivan kallioihin, ja kulkutaudissa, joka tempaa pois ne, joita\nrakastan. Mutta se ei milloinkaan astu sen ihmisen sieluun, joka ei\nsiihen vetoa.\n\nHamlet on onneton, koska hän vaeltaa epäinhimillisessä pimeydessä, ja\nhänen tietämättömyytensä määrää hänen onnettomuutensa. Ei ole\nmaailmassa mitään muuta, mitä tottelee kauemmin kaikkia, jotka\nuskaltavat sille antaa käskyjä, kuin kohtalo. Horatiokin olisi voinut\nkäskeä sitä viime hetkeensä asti, mutta hänellä ei ollut tarpeellista\ntarmoa päästäkseen eroon herransa varjosta. Jos vain yksi sielu olisi\nuskaltanut huutaa totuuden julki Helsingörissä, ei Helsingörin\ntapahtuma olisi kokonaan rauennut vihan ja kauhun kyyneleihin. Mutta\nonneton sattuma on viisauden sormissa taipuisa kuin vastakatkaistu vesa\nja muuttuu tietämättömyyden käsissä murhaavan taipumattomaksi\nrautakangeksi. Vielä kerran, ei mikään tässä johtunut kohtalosta, vaan\nkaikki viisaimman viisaudesta, sillä Hamlet oli viisain, ja sentähden\nhänestä tuli pelkän läsnäolonsa vuoksi Helsingörin murhenäytelmän\nkeskipiste — ja Hamletin viisaus johtui vain hänestä itsestään.\n\n\n18.\n\nJos epäilet sepitettyjä murhenäytelmiä, niin syvenny johonkin\nluotettavan historian suureen näytelmään. Silloin näet, että kohtalolla\nja ihmisellä on sielläkin samat keskinäiset suhteet, samat tavat, samat\nkärsimättömyyden ilmaukset, samat alistumiset ja samat kapinoimiset.\nSilloin näet, että sielläkin sen toimivin osa, jota katsomme hyväksi\nsanoa \"kohtalokkuudeksi\", on ihmisen luoma voima. Se on tosin mahtava,\nmutta harvoin vastustamaton. Se ei kohoa määrättynä hetkenä\nleppymättömästä, luoksepääsemättömästä ja tutkimattomasta\nkuilusta. Se muodostuu kaltaistemme tarmosta, toivomuksista,\najatuksista, kärsimyksistä ja intohimoista, ja meidän pitäisi\ntuntea nämä mielenliikkeet, koska ne ovat samat kuin omamme.\nHarvinaisimpinakin hetkinä, salaperäisimmissä ja aavistamattomimmissa\nonnettomuuksissa on meidän tuskin milloinkaan taistellava näkymätöntä\nja kokonaan tuntematonta vihollista vastaan. Älkäämme mielinmäärin\nlaajentako välttämättömän aluetta. Todellisen voimakkaat henkilöt\ntietävät varsin hyvin etteivät tunne kaikkia voimia, jotka asettuvat\nheidän suunnitelmiaan vastaan, mutta he taistelevat niitä vastaan,\njotka tuntevat, niin rohkeasti kuin ei muita olisikaan, ja\nvoittavat usein. Me olemme laskeneet erittäin varman perustuksen\nturvallisuudellemme, rauhallemme ja onnellemme sinä päivänä, jolloin\ntietämättömyytemme ja velttoutemme ovat lakanneet nimittämästä kohtalon\nmääräämäksi kaikkea, mitä tahdonvoimamme ja älymme olisi pitänyt sanoa\nluonnolliseksi ja inhimilliseksi.\n\n\n19.\n\nMuistakaamme kohtalon uhria, Ludvig XVI:ta. Milloinkaan ei kohtalo ole\njärkkymättömämmin näyttänyt tahtoneen hyvän, lempeän, moitteettoman\nkunnon miesraukan onnettomuutta. Mutta jos katsoo historiaa lähemmin,\nmistä johtuu tämän onnettoman kohtalon myrkky, ellei uhrin\nheikkoudesta, epäröinnistä, pienistä kaksinaisuuksista ja\nepäjohdonmukaisuuksista, sen turhamaisuudesta ja sokeudesta? Jos on\ntotta, että jonkunlainen predestinatio, edeltäpäinmääräys, hallitsee\nelämän olosuhteita, ei tämä predestinatio ole löydettävissä muualta\nkuin omasta luonteestamme; ja eikö juuri ihmisen luonnetta pitäisi\nhelpoimmin voida hyvällä tahdolla muodostella? Eikö juuri se\nitse asiassa aina muutu useimmissa olennoissa? Onko sinulla\nkolmikymmenvuotiaana sama luonne kuin kahdenkymmenen ikäisenä? Se on\nparempi tai huonompi sitä mukaa, oletko nähnyt valheen ja vihan,\nvilpillisyyden ja ilkeyden pääsevän voitolle vai totuuden, rakkauden ja\nhyvyyden. Ja sinä olet luullut näkeväsi vihan tai rakkauden, totuuden\ntai valheen voittavan ylevämmän tai alhaisemman ajatuksen mukaan, jonka\nolet vähitellen muodostanut onnesta ja elämän päämäärästä. Se, mikä\naskarruttaa meidän salaista toivoamme, näyttää luonnollisesti\nvoittavan. Jos käännät katseesi pahaan päin, niin paha on kaikkialla\nvoitolla; mutta jos olet totuttanut katseitasi kiintymään\nyksinkertaisuuteen, vilpittömyyteen ja totuuteen, niin näet sisimpänä\nkaikessa rakastamasi saavan valtavan ja hiljaisen voiton.\n\n\n20.\n\nMutta älkäämme sittenkään tuomitko Ludvig XVI:ta näkökannaltamme.\nAsettukaamme hänen sijaansa, hänen epävarmuuteensa, hänen\nhämmästykseensä, hänen vaikeuksiinsa, hänen pimeyteensä. On liiankin\nhelppoa nähdä, mitä olisi pitänyt tehdä, kun tietää kaikki mitä on\ntehty. Meitäkin, ollessamme horjuvia ja epäröiviä velvollisuuteen\nnähden tai siitä tietämättömiä, on tuomittava etsimällä viimeisten\naskeleittemme jäljet hiekasta siltä pieneltä kummulta, jolta koetimme\ntulevaisuuteen tähyillä. Tiedämmekö me paremmin kuin Ludvig XVI, mikä\non sopivaa tehdä tänä hetkenä, mistä on luovuttava ja mitä on\npuolustettava? Heilahtelemmeko me viisaammin kuin hän ihmisjärjen ja\nolosuhteiden vaatimusten välillä? Onnettoman kuninkaan esimerkki voi\nkuitenkin opettaa meille yhden tärkeän asian: suuressa ja ylevässä\nepäilyssä on aina käytävä rohkeasti, suoraan ja viipymättä yli sen,\nmikä näyttää meistä järkevältä, mahdolliselta toteuttaa ja oikealta.\n\nKäsitys, jonka muodostamme velvollisuudesta, oikeudesta ja totuudesta,\nniin selvältä, kaukonäköiseltä ja riippumattomalta kuin se meistä\nnäyttääkin, ei ole milloinkaan sama, joksi se aivan luonnollisesti\nmuutamia vuosisatoja myöhemmin muodostuu. Sentähden on viisasta mennä\nainakin niin nopeasti kuin mahdollista äärimmäisiin saakka siinä, mitä\nälyämme ja toivomme.\n\nJos Ludvig XVI olisi tehnyt, mitä me olisimme tehneet hänen sijassaan,\nnyt kun näemme mitä piti tehdä, s.o. avoimesti luopunut kaikista\nkuninkaallisista ennakkoluulojen hulluuksista, hyväksynyt vilpittömästi\nuuden totuuden ja ylemmän oikeuden, jota hänelle osoitettiin,\nihailisimme hänen neroansa. Onhan todennäköistä, että Ludvig, joka ei\nollut paha eikä tyhmä ihminen, on voinut, joskin vain hetken, nähdä\ntilansa samoin silmin kuin puolueeton filosofi olisi sitä katsellut.\nJoka tapauksessa ei se historiallisesti eikä sielullisesti ole\nmahdotonta. Me tiedämme hyvin usein vakavasti epäillessämme, missä on\nkiinteä piste, velvollisuuden muuttumaton huippu, mutta meistä tuntuu,\nettä nykyisestä velvollisuudesta tähän liian yksinäiselle ja liian\nhohtavalle huipulle on matka, jota ei olisi viisasta heti kulkea. Ja\nkuitenkin, eikö koko ihmiskunnan historia, eikö koko elämämme kokemus\nosoita, että korkein huippu aina on oikeassa ja että aina lopuksi on\nsille kiivettävä, sitten kun on kadotettu kallista aikaa useille\nmatalammille kummuille nousemiseen. Kuka on viisas, sankari, suuri\nmies, ellei juuri se, joka kulki aivan yksin ennen muita autiolle\ntunturiylängölle, jonka kaikki näkivät selvemmin tai hämärämmin.\n\nMe emme väitä, että Ludvig XVI:n olisi pitänyt olla tällainen mies,\ntällainen nero, vaikka on miltei velvollisuus olla nero, kun pitää\nkädessään niin monen kanssaihmisensä kohtaloa. Me emme väitäkään\nenempää, kuin että parhaimmat meistä olisivat voineet välttää hänen\nerehdyksensä ja siis myös hänen onnettomuutensa. Ei, mutta yksi asia on\nvarma, ettei millään näistä onnettomuuksista ollut yli-inhimillistä\nalkuperää, ei mikään ollut yliluonnollisen tai salaperäisen\nvälttämätön. Ne eivät laskeutuneet tänne toisesta maailmasta; niitä ei\nlähettänyt mikään hirviömäinen, käsittämätön, oikullinen Jumala.\nNe saivat alkunsa väärin ymmärretystä oikeudenaatteesta,\noikeudenaatteesta, joka äkkiä oli herännyt elämään, mutta joka ei\nmilloinkaan ollut nukkunut ihmisen järjessä. Ja mitä onkaan maailmassa\nrauhoittavampaa, läheisempää, syvemmin inhimillistä kuin oikeudenaate?\nLudvig XVI:n rauhan kannalta katsoen oli valitettavaa, että tämä aate\njuuri heräsi hänen hallitusaikanaan. Siinä miltei kaikki, mistä\nkohtaloa voisi syyttää. Ja useimmat siihen kohdistamistamme syytöksistä\novat yleensä samanarvoisia.\n\nMitä muuhun tulee, on meillä täysi oikeus olettaa, että yksi ainoa\ntarmokas, täydellisen vilpitön, epäitsekkään, jalon ja kaukonäköisen\nviisas teko olisi voinut muuttaa tapahtumien kulkua. Jos Varennesiin\npakeneminen, joka kuitenkin oli kaksimielinen ja rikollisen heikko\nteko, olisi suoritettu vähän vähemmän lapsellisesti, vähän vähemmin\njärjettömästi, kuten sen olisi järjestänyt jokainen todelliseen elämään\ntottunut mies, niin ei ole epäilemistäkään, ettei Ludvig XVI olisi\nkuollut mestauslavalla. Joku jumalako vai sokea myöntyväisyys Marie\nAntoinetten tahtoon sai hänet uskomaan tyhmälle, ylpeälle ja\ntaitamattomalle Fersenille tämän onnettoman matkan valmistelut ja\njohdon? Pakottiko joku valtavan salaperäinen voima vai hänen\nkevytmielisyytensä, huolettomuutensa, tietämättömyytensä, jonkinlainen\ntylsä ja samalla kohtaloa ärsyttävä välinpitämättömyytensä, joka ei ole\nharvinainen ylimielisissä ja heikoissa henkilöissä, hänet joka\npysähdyspaikalla pistämään päänsä vaunujen ovesta, niin että hänet\ntunnettiin kolme neljä kertaa?\n\nJa tuona ratkaisevana hetkenä, tuona synkkänä ja tukahduttavana yönä\nVarennesissa, joka on yksi niistä historiallisista öistä, jolloin\nkohtalon olisi pitänyt vallita taivaanrannalla kuin järkkymätön vuori,\nemmekö silloin näe tuon kohtalon horjahtelevan joka askeleella niinkuin\nlapsi, joka astelee ensi askeleitaan ja joka ei tiedä, tuoko valkea\nkivi vai tuo ruohotukku saa hänet kellahtamaan tien oikealle tai\nvasemmalle puolelle. Kun vaunut traagillisesti pysähtyivät tuona\npimeänä yönä siitä kauhistavasta huudosta, jonka parraton nuorukainen\nDrouet päästi: \"Kansakunnan nimessä!...\" olisi tarvittu käsky vaunuissa\nistuvalta kuninkaalta, yksi piiskanisku, yksi helmiruoskan läimäys, ja\nsinä ja minä emme luultavasti olisi syntyneet, sillä maailmanhistoria\nei olisi ollut sama. Ja sitten pormestarin, kunnioitettavan, hämillään\nolevan, epäröivän pormestarin edessä, joka odottaa vain käskevää sanaa\navatakseen kaikki ovet, ja majatalossa, ja monsieur Saucein, kunnon\nmaustekauppiaan puodissa, ja viimein, kun Goguelat ja Choiseul tulevat\nhusaarien ympäröiminä, jotka tervehtivät sotilaallisesti, eikö silloin\nkaikki kaksikymmentä kertaa riippunut yhdestä jaa'sta tai ei'stä,\nyhdestä askeleesta, yhdestä liikkeestä, yhdestä katseesta? Aseta\nkymmenen hyvin tuntemaasi henkilöä Ranskan kuninkaan sijaan, ja sinä\nvoit varmasti ennustaa, mikä on tuloksena heidän kymmenestä yöstään.\nNiin, tässä on juuri häpeällinen yö, se yö, joka paljastaa kohtalon!\nOlemmeko milloinkaan selvemnrn nähneet tämän suuren, salaperäisen\nvoiman epäitsenäisyyttä, nähneet sen tuttua ja hämmentynyttä kurjuutta,\nsen voiman, joka alistuvaisimpina hetkinämme näyttää elämäämme\npainavan? Olemmeko milloinkaan nähneet tätä voimaaa täydellisemmin\nriisuttuna lainatuista, uhkeista ja petollisista vaatteistaan, menevän\nja tulevan sata kertaa perättäin ja kyynelissä kylpien kuolemasta\nelämään ja elämästä kuolemaan, ja lopulta heittäytyvän kuin peljästynyt\nnainen onnettoman, vähän vähemmän epätodellsen, vähän vähemmän horjuvan\nmiehen syliin rukoillen aamuun asti ratkaisua, olemassaoloa, jota se ei\nkoskaan löydä muualta kuin ihmisälyn, inhimillisen tahdon sisimmästä?\n\n\n22.\n\nMutta tässä ei ole vielä koko totuutta. On hyödyllistä katsella asiaa\ntällä tavoin, vähentää siten kohtalon osaa, katsella sitä kuin\nepäröivää ja eksynyttä naista, joka on otettava hoiviin ja osoitettava\noikeaan. Se antaa meille odottaessamme vaaran-hetkeämme luottamusta ja\naloitekykyä, rohkeutta, jota ilman ei tehdä mitään hyödyllistä. Mutta\ntämä ei merkitse, ettei olisi mitään muuta, ettei olisi koskaan\notettava mitään muuta huomioon kuin tahtomme ja älymme. Älyn ja tahdon\npitää kuten voitollisten sotilaiden tottua elämään heitä vastaan\nsotivien kustannuksella. Heidän on opittava ravitsemaan itseään sillä\ntuntemattomalla, joka heitä halltsee. Toimettoman ihmisen liian\nahtaasta onnesta, sen jokapäiväisistä tehtävistä ei päästä muuten kuin\nvapaaehtoisen varmasti kulkemalla tietä, jonka tuntee, yhä lakkaamatta\najatellen sitä tutkimatonta aluetta, jonka halki tämä tie kulkee.\nTottukaamme ajattelemaan kuin kaikki olisi allemme alistettua, mutta\nyhä säilyttäen sielussamme ajatuksen jalosti alistua niihin suuriin\nvoimiin, joita kohtaamme. On välttämätöntä, että käsi luulee, että\nkaikki on edeltäpäin tiedetty; mutta myös että salainen, loukkaamaton,\nlahjomaton ajatus ei milloinkaan unohda, että kaikki mikä on suurta\nmelkein aina on edeltäpäin aavistamatonta. Juuri edeltäpäin\naavistamaton ja tuntematon suorittavat mitä me emme olisi uskaltaneet\nyrittää; mutta ne eivät tule avuksemme, elleivät ne sydämemme\nsisimmästä löydä alttaria, joka olisi omistettu niille. Murtakaa sitä\nosaa, jonka voimakastahtoisimmat miehet, kuten esim. Napoleon,\ntavattomissa teoissaan ovat ymmärtäneet pidättää Onnettarelle. Ne,\njoilla ei ole mitään suuria toiveita, ottavat sattuman huoneeseensa\nkuin heikon lapsen. Toiset avaavat sille rajattomat lakeudet, joiden\nhalki ihmisolento ei vielä ole pystynyt samoilemaan, mutta ne eivät\nkadota sitä näkyvistään.\n\n\n23.\n\nNäiden historian kouristushetkien laita on kuin meren myrskyjen.\nTullaan lakeuksien keskeltä, kiiruhdetaan rannikolle, katsellaan\nrantakallioiden huipulta merta, odotetaan jotakin, kysytään\nsuunnattomilta aalloilta jonkinmoisella lapsellisen kiihkeällä\nuteliaisuudella. Tuossa tulee muita aaltoja kolme kertaa korkeampi ja\närjyvämpi. Se lähestyy kuin hirviö läpinäkyvin lihaksin. Se vyöryy\nnopeasti esiin kaukaa näköpiiristä ikäänkuin mukanaan tuoden kiireisen\nja ratkaisevan sanoman. Se kaivaa taakseen niin ammottavan syvänteen,\nettä se varmasti paljastaa jonkin valtameren salaisuuksista; ja samoin\nkuin tuulenhenkäyksettöminä, pilvettöminä päivinä huolettomimmat\npikkuaallot, niin vyöryvät läpinäkyvät ja tutkimattomat aallot toisien\nläpinäkyvien ja tutkimattomien jälkeen. Ei elävää olentoa, ei\nruohonkortta, ei kiveä niistä pistä esiin.\n\nJos jokin seikka voi masentaa viisasta, niin kauan kuin ei joku\nodottamaton masentumisen syy valaise hänen hämmästystään ja herätä\nhänen uteliaisuuttaan, niin tavattaisiin samasta Ranskan\nvallankumouksesta useampia vielä synkempiä, vielä masentavampia ja\nselittämättömämpiä kohtaloita kuin Ludvig XVI:n. Ajattelen\ngirondisteja, varsinkin ihailtavaa Vergniaud'ta. Vielä tänäpäivänäkin,\nkun tiedämme kaikki mitä kohtalo häneltä kätki ja kun suunnilleen\naavistamme, mihin tuon poikkeuksellisen vuosisadan vaistomainen aate\ntähtäsi, meidän todennäköisesti olsi mahdotonta toimia viisaammin,\nylevämmin kuin hän teki. Olsi joka tapauksessa vaikeaa kenelle tahansa\nihmiselle, jonka kohtalo on heittänyt tällaisen rajattoman näytelmän\nvilinään, yhdistää suuri henki suureen luonteeseen. Se kaunis, tahraton\nhaavekuva, ihana, peloton, sala-ajatukseton, erehtymätön, heikkoukseton\nolento, jonka toisinansa muovailemme sydämemme sisimpään kaikista\npuhtaimmista voimistamme, kaikesta viisaudestamme ja kaikesta\nrakkaudestamme, tahtoisi mennä istumaan hänen lähelleen Konventin jo\ntyhjille penkeille, \"joiden yllä jo kuoleman varjo häilähteli\",\najattelemaan, puhumaan ja toimimaan kuten hän. Hän huomasi mitä iäistä\nja erehtymätöntä on traagilllsen hetken takana, hän ymmärsi pysyä\nuskollisena ihmisyydelle ja lempeydelle niinä kauhunpäivinä, jolloin\nihmisyys ja lempeys näyttivät oikeuden aatteen pahimmilta vihollisilta,\njolle aatteelle hän oli pyhittänyt kaikki; ja \"suuresti ja ylevästi\nepäillen hän kulki rohkeasti, suorasti ja lakkaamatta yli sen, mikä\nnäytti järkevältä, mahdolliselta panna täytäntöön ja oikealta\".\nVäkivaltainen, mutta odotettu kuolema kohtasi hänet, ennenkuin hän oli\nehtinyt puoliväliinkään tietään opettaakseen meille, että ihmisen ja\nkohtalon välisissä oudoissa kamppailuissa on ennemmin pelastettava\nkauneimmat tunteemme ja parhaimmat ajatuksemme kuin ruumiimme elämä.\n\nMitä merkitsevät parhaat ajatukseni silloin, kun ei minua enää ole\nolemassa? sanovat toiset. Mitä jää minusta jäljelle, jos pelastaakseni\nelämäni kaikki se, mitä rakastan, katoaa sydämestäni ja sielustani?\nvastaavat heille toiset. Ja eikö kaikkea siveyttä, kaikkea hyvettä,\nkaikkea inhimillistä sankaruutta miltei aina aseteta juuri tätä\nvalintaa tekemään?\n\n\n24.\n\nMitä on sitten loppujen lopuksi tämä viisaus, josta niin paljon\npuhumme? Älkäämme koettako antaa liian täsmällstä määritystä siitä: se\nolisi kahleisiin kytkemistä. Kaikki, jotka ovat sitä yrittäneet,\njoutuvat muistuttamaan ihmistä, joka valon luontoa tutkiakseen ensin\nsammutti valon. Hän ei milloinkaan löydä muuta kuin mustuneen sydämen\nja vähäisen tuhkaa. \"Viisas sana\", huomauttaa Joubert, \"lapselle\nsanottu viisas sana on sellainen sana, jonka se aina ymmärtää ja jota\nei sille milloinkaan selitetä\". Hyväksykäämme se samoin kuin lapsi sen\nhyväksyy, jotta se kasvaisi kerallamme. Sanokaamme viisaudesta samaa\nkuin sisar Hadenijck, ihailtavan Ruijsbroeckin salaperäinen vihollinen,\nsanoi rakkaudesta: \"Syvin kuilu on sen kaunein muoto.\" Viisaudella ei\nsaa olla mitään muotoa. Sen kauneuden täytyy olla yhtä vaihteleva kuin\nliekkien kauneus. Viisaus ei ole liikkumaton jumalatar, joka ikuisesti\nistuu valtaistuimellaan. Se on Minerva, joka seuraa meitä, joka nousee\nja laskee, itkee ja iloitsee kerallamme. Et ole todella viisas, jollei\nviisautesi vaihdu lakkaamatta lapsuudesta alkain kuolemaasi saakka.\nMitä enemmän ajatusta kätket sanaan viisas, jotta se tulisi\nkauniimmaksi ja syvemmäksi, sitä viisammaksi tulet. Ja joka asteelta,\njonka etenet viisautta kohti kohotessasi, avartuu sielusi silmien\nedessä alue, jonka halki viisaus ei milloinkaan voi kulkea.\n\n\n25.\n\nOlla viisas on samaa kuin olla tietoinen itsestään; mutta kun on\nsaavuttanut jotenkin laajan tiedon olemuksestaan, huomaa, että\ntodellinen viisaus on vielä paljon syvempi kuin tietoisuus.\nItsetietoisuuden kasvamista ei ole toivottava muun kuin sen yhä\nsuuremman itsetiedottomuuden vuoksi, jonka se paljastaa; ja vasta tämän\nuuden itsetiedottomuuden huipuilla pulppuavat viisauden puhtaimmat\nlähteet. Kaikilla ihmisillä on sama itsetiedottomuusperintö; mutta osa\nsen aluetta on tällä puolen, osa tuolla puolen normaalista\nitsetietoisuutta. Useimmat eivät pääse ensi vyöhykettä kauemmaksi;\nmutta niillä, jotka rakastavat viisautta, ei ole rauhaa, ennenkuin ovat\nraivanneet tiet toiseen. Jos rakastan ja olen rakkaudessani saavuttanut\ntäydellisimmän itsetietoisuuden, mihin ihminen pääsee, niin tähän\nrakkauteen heittyy aivan toisenluontoinen itsetiedottomuus kuin se,\njoka varjostaa tavallista rakastumista. Jälkimäinen hallitsee eläintä;\nedellinen ympäröi jumalaa. Mutta se ei ympäröi häntä huomattavasti,\nennenkuin hän on kadottanut edellisen tuntemisen. Me emme milloinkaan\npääse itsetiedottomuudestamme, mutta me voimme lakkaamatta parantaa sen\nitsetiedottomuuden laatua, johon olemme vajonneet.\n\n\n26.\n\nOlla viisas ei merkitse sitä, että jumaloisi vain järkeään, eikä vain\nsitä, että olisi totuttanut tämän järjen vaivatta voittamaan alemman\nvaiston. Ne olisivat hyvin hedelmättömiä voittoja, jolleivät ne\nopettaisi järkeä alistumaan vielä enemmän toisenlaisen vaiston alle,\njoka on sielun vaisto. Näihin jokapäiväisiin voittoihin ei ole\npyrittävä muun vuoksi kuin siksi, että ne sallivat yhä jumalallisemman\nvaiston ilmetä yhä vapaammin. Niiden päämäärä ei ole niissä itsessään.\nNiiden tehtävänä on vain raivata tietä sielumme kohtalolle, joka on\naina puhdistumisen ja valon kohtalo.\n\n\n27.\n\nJärki avaa viisauden oven, mutta elävin viisaus ei ole järjessä. Järki\nsulkee pahojen kohtaloiden oven, mutta meidän viisautemme avaa\ntaivaanrannalla suopeille kohtaloille toisen oven. Järki puolustautuu,\nkieltää, peräytyy, poistaa, hävittää; viisaus hyökkää, määrää, etenee,\nlisää, laajentaa ja luo. Viisaus on ennemminkin jonkinlainen sielumme\npyrkimys kuin järkemme tuote. Se elää järjen yläpuolella. Sen vuoksi\nonkin todelliselle viisaudelle ominaista tehdä tuhansia asioita, joita\nei järki hyväksy tai hyväksyy vasta pitkän ajan kuluttua. Niin oli\nasianlaita, kun viisaus eräänä päivänä sanoi järjelle, että on\npalkittava paha hyvällä ja että on rakastettava vihollisia. Järki, joka\nsinä päivänä kohosi kuningaskuntansa korkeimmalle huipulle, on lopulta\ntunnustanut sen. Mutta viisaus ei ole vieläkään tyydytetty; aivan\nyksinään se pyrkii vielä kauemmaksi.\n\n\n28.\n\nJos viisaus tottelisi vain järkeä, ja jos olisi kylliksi, että se töin\ntuskin voittaisi vaiston viittaukset, olisi se aina kaltaisensa. Olisi\nvain yhtä ainoaa viisautta, ja ihminen tuntisi sen perin pohjin, sillä\njärki on jo kauan sitten oppinut tuntemaan omansa perin pohjin.\n\nMutta joskin viisaudessa on useita kiinteitä pisteitä, eivät kuitenkaan\nmitkään ole niin erilaisia keskenään kuin ne ilmapiirit, jotka\nympäröivät sitä Sokrateessa ja Kristuksessa, Aristideessa ja Marcus\nAureliuksessa, Fénelonissa ja Jean Paulissa. Mikään ei muuttuisi\ntäydellisemmin kuin samanlainen tapaus, joka samana päivänä joutuisi\nnäiden miesten viisauden vierivään virtaan, sensijaan että se\npudotessaan heidän järkensä seisovaan veteen pysyisi täsmälleen\nsellaisena kuin se on itsessään. Kuvittele, että Jeesus Kristus ja\nSokrates kohtaavat aviorikoksen tehneen naisen. Heidän järkensä sanoisi\nkai suunnilleen samoja seikkoja, mutta heidän viisautensa osoittaisi\nheidän sanainsa ja ajatustensa takana liikkeitä, jotka eivät kuulu\nsamoihin maailmoihin. Juuri viisauden oma elämä vaatii nämä\nerilaisuudet. Viisaat lähtevät samasta pisteestä, joka on järjen\nkynnyksenä. Mutta ne alkavat etääntyä toisistaan siitä hetkestä aikain,\njolloin järjen voitot eivät enää ole epävarmoja, s.o. siitä hetkestä\nalkain, jolloin ne vapaasti tunkeutuvat korkeamman itsetiedottomuuden\nalueelle.\n\n\n29.\n\nOn suuri ero, jos sanoo: \"tämä on järkevää\" tai jos sanoo: \"tämä on\nviisasta\". Se, mikä on järkevää, ei välttämättä ole viisasta, ja se,\nmikä on hyvin viisasta, on tuskin milloinkaan järkevää kylmän järjen\nsilmissä. Järki esim. synnyttää oikeuden, ja viisaus synnyttää\nhyvyyden, joka, kuten vanha Plutarkhos huomauttaa, \"ulottuu paljon\nkauemmaksi kuin oikeus\". Perustuuko sankaruus järkeen vai viisauteen?\nVoisi sanoa, että viisaus ei ole muuta kuin äärettömyyden tuntemista\nsiveelliseen elämäämme sovitettuna. Järjellä tosin myöskin on tunne\näärettömyydestä, mutta se on vain hengetöntä toteamista. Se on\nitsessään miltei velvollinen olemaan tätä ollenkaan ottamatta huomioon\nelämässä; kun taas viisaus on viisas sikäli kuin äärettömyys saa\ntehokkaan ylivallan siihen nähden, mitä viisaus suorittaa.\n\nJärjessä ei ole mitään rakkautta; sitä on paljon viisaudessa. Ja\nkorkeinta viisautta voi tuskin erottaa siitä, mikä on puhtainta\nrakkaudessa. Mutta rakkaus on äärettömyyden jumalallisin muoto ja\nsamalla, epäilemättä siksi, että se on jumalallisin, se on myös\nsyvimmin inhimillinen. Eikö voitaisi sanoa, että viisaus on\njumalallisen järjen voitto ihmisjärjestä?\n\n\n30.\n\nEi voi olla liian järkevä; mutta ainoastaan viisaudella on oikeus\nvedota järkeen. Se ei ole viisas, jonka järki ei ole oppinut\ntottelemaan rakkauden ensimmäistä viittausta. Mitä olisi Kristus\ntehnyt, mitä olisivat sankarit tehneet, jolleivät heidän järkensä olisi\nalistuneet? Eikö urotyö aina sivuuta järjen rajoja, ja kuka uskaltaisi\nkuitenkaan sanoa, että sankari ei ole viisaampi kuin ne, jotka eivät\nliikahda paikaltaan, koska kuuntelevat vain järkeänsä? On toistettava\nvielä kerran: ei järki, vaan rakkaus on oleva se uurna, jossa\nviljellään todellista viisautta. On totta, että järki on viisauden\njuurella; mutta viisaus ei ole järjen kukka. Sillä tässä, käyttääksemme\ntoista kuvaa, ei ole kysymys loogillisesta viisaudesta, joka on sen\ntyttärentytär, vaan toisesta viisaudesta, joka on rakkauden lempisisar.\n\nJärki ja rakkaus taistelevat ensin kiivaasti sielussa, joka kohoaa;\nmutta viisaus syntyy rauhasta, joka lopulta tehdään rakkauden ja järjen\nvälillä. Ja tämä rauha on sitä syvempi, mitä useampia oikeuksia järki\non luovuttanut rakkaudelle.\n\n\n31.\n\nViisaus on rakkauden valo, ja rakkaus on valon ravinto. Mitä syvempää\nrakkaus on, sitä viisaammaksi se tulee; ja mitä enemmän viisaus kohoaa,\nsitä enemmän se lähenee rakkautta. Rakasta, ja sinusta tulee viisas;\ntule viisaaksi, ja sinun täytyy rakastaa. Todellisesti rakastaa vain\ntullessaan paremmaksi; ja paremmaksi tuleminen on viisaammaksi\ntulemista. Ei ole maailmassa ainoatakaan olentoa, joka ei paranna\njotakin seikkaa sielussaan, niin pian kuin hän rakastaa jotakin toista\nolentoa, silloinkin, kun kysymyksessä on aivan tavallinen rakkaus; ja\nne, jotka eivät lakkaa rakastamasta, rakastavat edelleen, koska he\neivät lakkaa tulemasta paremmiksi. Rakkaus ravitsee viisautta, ja\nviisaus ravitsee rakkautta. On olemassa valokehä, jonka keskipisteessä\nne, jotka rakastavat, syleilevät niitä, jotka ovat viisaita. Viisaus ja\nrakkaus eivät voi erota toisistaan, ja Swedenborgin paratiisissa on\npuoliso vain \"rakkautta viisaan viisauteen\".\n\n\n32.\n\n\"Järkemme on\", sanoo Fénelon, \"vain selvissä mielikuvissamme\". Mutta\nviisautemme, voisimme lisätä, s.o. se, mikä on parasta sielussamme ja\nluonteessamme, on varsinkin juuri sellaisissa mielikuvissa, jotka eivät\nvielä ole täysin selviä. Ellei antaisi muiden kuin selväin mielikuvain\nohjata itseään elämässä, muuttuisi pian ihmiseksi, joka ansaitsisi\nhyvin vähän rakkautta ja hyvin vähän kunnioitusta. Itse asiassa ei\nmikään ole vähemmän selvää kuin ne syyt, joiden perustalla saamme\nvakaumuksen, että tulee olla hyvä, oikeamielinen, hyväsydäminen ja\nkaikessa vaalia jaloimpia tunteita ja ajatuksia, mihin voimme päästä.\nOnnellista kyllä, mitä enemmän meillä on selviä mielikuvia, sitä\nenemmän opimme kunnioittamaan niitä, jotka eivät vielä ole selviä. On\nkoetettava saada mahdollisimman suuri määrä mahdollisimman selviä\nmielteitä, jotta sielussa heräisi vielä enemmän mielteitä, jotka ovat\nhämäriä. Selvät mielikuvat näyttävät toisinaan johtavan ulkonaista\ntoimintaamme, mutta on kieltämätöntä, että hämärät ovat sisäisen\nelämämme johdossa, ja se elämä, jonka näemme, tulee aina lopuksi\ntottelemaan sitä, jota emme näe.\n\nSelvien mielikuviemme luvusta, laadusta ja voimasta riippuu hämärien\nmielikuviemme luku, laatu ja voima, ja on hyvin todennäköistä, että\nuseimmat lopullisista totuuksistamme, joita niin kiihkeästi etsimme,\nodottavat kärsivällisesti hetkeään hämärien mielikuvien joukossa. On\ntärkeää lyhentää niiden odotusta. Kaunis selvä mielikuva, jonka\nherätämme itsessämme, ei ole milloinkaan vuorostaan herättämättä\nkaunista hämärää mielikuvaa, ja kun hämärä mielikuva vanhetessaan on\ntullut selväksi — sillä eikö täydellinen selvyys ole tavallisesti\nmielikuvain väsymyksen merkki — herättää sekin unesta toisen hämärän\nmielikuvan, kauniimman ja ylevämmän, kuin se itse oli varjossaan, ja\nnäin hapuillen rohkeuttaan menettämättä pitkin uinuvia rivejä ehkä joku\nnäistä mielikuvista aivan sattumalta laskee pienen, vielä miltei\nnäkymättömän kätensä jonkun suuren totuuden olkapäälle.\n\n\n33.\n\nSelvät ja hämärät mielikuvat, sydän, äly, tahto, järki, sielu — ne\novat kaikki pohjaltaan sanoja, jotka merkitsevät miltei samaa,\nnimittäin jonkun olennon henkistä rikkautta: Sielu ei epäilemättä ole\nmuuta kuin älymme kaunein toive, ja Jumala on ehkä vuorostaan vain\nsielumme kaunein toive. Niin paljon pimeyttä vallitsee kaikessa tässä,\nettä korkeintaan voi koettaa jakaa pimeyttä suurien vielä mustempien\nviivain avulla kuin ne pinnat, joita ne halkovat. Tuntea itsensä on\nehkä ainoa hyväksyttävä ihanne, joka jää meille, mutta tämä tieto, joka\naluksi näyttää riippuvan vain järjestämme, missä määrin riippuu se\nsiitä? Eikö sen ihmisen, joka on täsmällisimmin ottanut selvän\nasemastaan maailmankaikkeudessa, pitäisi olla paras, oikeamielisin,\nvilpittömin, sanalla sanoen siveellisin? Mutta kuka saattaa\nrehellisesti uskoa, että hän on sen ottanut selville; ja eikö\npositiivisin moraali ulota kaikkia juuriaan jonkinlaiseen salaperäiseen\nitsetiedottomuuteen? Älymme kaunein toive vilahtaa vain halki älymme;\nja väärin arvelemme silloin, että sato on korjattu tieltä, koska sitä\ntiellä ajetaan. Kirkkain järki poikkeaa joka askeleella alueeltaan\ntutkiessaan sitä.\n\nÄlyn avulla alamme kuitenkin kaunistaa tätä halua, muu ei kokonaan\njohdu meistä; mutta tuo muu ei lähde liikkeelle, ellei äly ole antanut\nsille virikettä. Järjen, joka on älymme vanhin tytär, täytyy istuutua\nsiveellisen elämämme kynnykselle, sitten kun se on avannut ne\nmaanalaiset ovet, joiden takana uinuvat vankeina olemuksemme elävät ja\nvaistomaiset voimat. Se odottaa lamppu kädessään, ja sen pelkkä\nläsnäolo tekee tämän kynnyksen ylitsepääsemättömäksi kaikelle, mikä ei\nsovi valon luontoon. Kauemmaksi, niille seuduille, jonne sen säteet\neivät tunge, jatkuu hämärä elämä. Se ei ole ollenkaan huolissaan tästä,\nse päinvastoin siitä nauttii. Se tietää, että sen Jumalan silmissä,\njota se kaipaa, kaikki, mikä ei ole kulkenut se valoisan holvikon läpi,\nunelma, ajatus, vieläpä toimintakaan ei voi lisätä mitään, ei ottaa\npois mitään siitä ihanteellisesta olennosta, jonka se luo. Sen liekin\nvelvollisuus on olla niin kirkas, niin laaja kuin mahdollista, eikä se\nsaa jättää paikkaansa. Se ei epäile niin kauan kuin on olemassa vain\nalempien vaistojen ja pimeyden kilvoittelua. Mutta sattuu myös, että\nkahlehdituista voimista jotkut sitä itseä mahtavammat heräävät ja\nlähenevät sisäänkäytävää. Ne levittävät aineettomampaa, hajanaisempaa\nja käsittämättömämpää valoa kuin se kirkas ja tasainen valo, jota se\npitää kädessään. Rakkauden, selittämättömän hyvän ja muut vielä\nsalaperäisemmät ja äärettömämmät voimat pyrkivät päästä esille. Mitä on\ntehtävä? Jos se on istuutunut kynnykselle, kun se ei vielä ole saanut\noikeutta istuutua sinne, koska sillä ei vielä ole ollut rohkeutta\noppia, ettei se ole yksin maailmassa, niin se hämmentyy, pelkää ja\nsulkee ovet. Ja jos se joskus jälleen päättää avata ne, tapaa se vain\npivon hienoa tuhkaa mustilla porraskivillä. Mutta jos sen voima ei\nvavahtele, koska kaikki, mitä se ei ole voinut oppia, on sille ainakin\nopettanut, ettei mikään valo voi olla vaarallinen, että järjen elämässä\nvoi uskaltaa itse järjen suurempaan valoon, tapahtuvat kuvaamattomat\nvaihdot siellä kynnyksellä lampusta lamppuun. Tuntemattoman öljyn\npisaroita sekautuu inhimillisen viisauden öljyyn, ja kun valkoiset\nvieraat ovat menneet, on sen lampun liekki, nyt ainaiseksi uudestaan\nmuodostuneena, kohoava korkeammalle, valtavampana ja puhtaampana\nlaajentuneen esikartanon pylväiden välissä.\n\n\n34\n\nJättäkäämme tässä eristetty viisaus palataksemme siihen, joka kulkee\nkohti kuolemaa ihmiskohtaloiden suuressa laumassa. Onko sallittua\nsanoa, ettei viisaan kohtalo milloinkaan sekaannu pahan tai hullun\nsielun kohtaloon? Päinvastoin, kaikkien olentojen kohtalot\nristivät lakkaamatta toisiaan, ja kultalangat kiertyvät useimpien\nkohtalonkankaan hamppurihmain ympärille. On onnettomuuksia, jotka ovat\nhitaampia ja vähemmän kauhistavia kuin Oidipuksen ja Helsingörin\nprinssin ja jotka eivät paina alas silmiään oikeuden, rakkauden tai\ntotuuden katseiden edessä. Ne, jotka puhuvat viisauden eduista, eivät\nole koskaan viisaampia kuin rehellisesti ilman katkeruutta samoin kuin\nilman ylpeyttä tunnustaessaan, että viisaus ei suo uskotuilleen miltei\nmitään, mitä tietämättömät tai pahat eivät voi halveksia. Sattuu monta\nkertaa, että viisaan lähestyminen ei muuta paljoa siinä, mitä ihmiset\nhuomaavat, olkoon että hän tulee liian myöhään tai menee liian pian\nminkään todellisen kosketuksen syntymättä tai että hänen on ollut\ntaisteltava voimia vastaan, joita liian monet olennot ovat kasanneet jo\nkauan aikaa. Hän ei tee mitään ulkonaisia ihmeitä, hän ei pelasta\nmilloinkaan muuta kuin sen, mikä voidaan myöskin pelastaa elämän\ntavallisten lakien mukaan, ja voi myöskin sattua, että hän itse\ntempautuu mukaan, suureen, leppymättömään pyörteeseen. Mutta\nperikatoonkin joutuessaan hän voi sanoa itselleen, että hän tuhoutuu\nolematta viikko- ehkäpä vuosikausiakin ennenkuin onnettomuus tapahtuu,\nkuten niin usein sattuu, sielunsa raunion voimaton ja epätoivoinen\ntodistaja.\n\nJa edelleen ymmärrämme, että pelastaa joku sen elämän mukaan, joka\nkäsittää molemmat elämät, ei välttämättä merkitse sitä, että tempaa\nhänet pois kuolemasta ja ulkonaisista onnettomuuksista; mutta hänet\ntekee varmasti onnellisemmaksi tekemällä hänet paremmaksi. Pelastaa\nsiveellisesti on kaikki kaikessa, ja tämä näyttää, kuten kaikki, mikä\ntapahtuu olemuksen huipuilla, hyvin mitättömältä asialta. Eikö\nkatuvainen ryöväri tullut pelastetuksi, ei vain kristillisessä\nmielessä, vaan myöskin tämän sanan vielä täydellisemmässä mielessä? Ja\nkuitenkin hänen täytyi kuolla, mutta hän kuoli ikuisesti onnellisena,\nkoska häntä oli rakastettu viime hetkenä, ja koska äärettömän viisas\nolento oli ymmärtänyt hänelle osoittaa, ettei hänen sielunsa ollut\nhyödytön, että sekin oli ollut hyvä eikä ollut huomaamatta vaeltanut\nmaan päällä...\n\n\n35.\n\nSitä mukaa kuin laskeutuu elämän portaita alemma, tunkeutuu samalla yhä\nuseampien surujen ja heikkouksien salaisuuteen. Silloin näkee\nympärillään monien sielujen elelevän toimettomina, koska ne luulevat\nitsensä hyödyttömiksi, koska ne kuvittelevat, ettei kukaan milloinkaan\nole heihin katsahtanut, ettei heissä olisi mitään rakkautta herättävää.\nMutta eikö viisaalle lopulta tule se hetki, jolloin hän näkee,\nkannattaa ja rakastaa jokaista olemassaolevaa sielua, vain siksi, että\nsillä on olemassaolemisen salaperäinen lahja? Eikö viimein lyö se\nhetki, jolloin hän näkee hyveet kaikkien heikkouksien, kaikkien\npaheiden ja kaikkien valheiden pohjalla? Kirkas ja siunattu hetki,\njolloin pahuus on vain hyvyyttä, joka on kadottanut ohjaajansa, jolloin\npetollisuus ei ole kuin vilpittömyyttä, joka ei löydä enää onnen tietä,\njolloin viha on vain rakkautta, joka tuskalla avaa hautakammionsa ovea.\nSilloin kertomus katuvaisesta ryöväristä aavistamatta muuttuu kaikkien\nniiden tarinaksi, jotka ympäröivät oikeamielistä miestä; ja\nvähäpätöisimmässä näistä olennoista, jonka tällä tavoin on pelastanut\nkatse, sana, hiljaisuus, on todellinen onni, jota kohtalo ei voi\nsaavuttaa, ennen yön tuloa, unohtava, kuten Sokrateen sielussa, että\nkuolemanjuoma on juotu ennen auringonlaskua.\n\n\n36.\n\nMuuten sisäinen elämä ei ehkä ole sitä, mitä ajatellaan. On niin\nmonenlaista sisäistä elämää kuin on ulkonaista. Pienemmät tunkeutuvat\nnäille rauhallisille aloille yhtä hyvin kuin suuret, eikä sinne aina\nkuljeta järjen porttien kautta. Sattuu hyvin usein, että se, joka\ntietää kaikki, turhaan kolkuttaa näille porteille, ja että se, joka ei\ntiedä mitään, vastaa hänelle sisältä. Vakavin, kaunein ja kestävin\nelämä on varmasti se, jonka itsetietoisuus hitaasti rakentaa itsessään\nsielumme läpikuultavimpien osien avulla. Se on viisas, joka oppii\npitämään voimassa tätä elämää kaikella sillä, mitä sattuma hänelle joka\npäivä tuo. Se on viisas, jossa pettymys tai petos vain yhä enemmän\npuhdistavat viisautta. Se on viisas, jossa paha itse pakotetaan tuomaan\npoltoksia rakkauden rovioon. Se on viisas, joka on ottanut tavaksi\nnähdä kärsimyksessään vain sen kirkastuksen, joka siitä leviää hänen\nsieluunsa, eikä koskaan katso varjoa, jonka se levittää niihin, jotka\nsen ovat synnyttäneet. Vielä viisaampi on se, jossa ilot ja surut eivät\nvain lisää itsetietoisuutta, vaan saavat hänet myös näkemään, että on\njotakin itsetietoisuuttakin korkeampaa. Tällöin päästään sisäisen\nelämän huipuille, joilta vihdoin voi hallita niitä liekkejä, jotka sitä\nvalaisevat. Mutta tämä on harvojen osa, ja onnellisena voi elää\nvähemmänkin hehkuvissa laaksoissa, joissa näiden liekkien mustaamat\njuuret kiemurtelevat. On hämärämpiä olentoja, jotka tuntevat\nsuojapaikkansa. On vaistomaisia sisäisiä elämiä. On aloitekyvyttömiä ja\nälyttömiä sieluja, jotka eivät milloinkaan löydä polkua, joka johtaa\nheihin itseensä, jotka eivät koskaan joudu näkemään, mitä heillä on\ntässä kätketyssä kolkassa, ja jotka siitä huolimatta toimivat siinä\nsamalla tavoin kuin ne, joiden äly on punninnut kaikki sen aarteet. On\nolentoja jotka, tietämättä mikä on korkeimman itsetietoisuuden, ainoa\nkiintotähti, eivät tahdo muuta kuin hyvää, kuitenkaan tietämättä, miksi\nsitä tahtovat. Mutta jokainen sisäinen elämä alkaa vähemmän sinä\nhetkenä, jona äly kehittyy, kuin sinä, jolloin sielu muuttuu hyväksi.\nOn aika kummallista, ettei voi hankkia itselleen sisäistä\nelämää pahassa. Ei millään oliolla, jolla ei ole jonkinlaista\nsielunaateluutta, ole sisäistä elämää. Tuntekoon hän miten hyvästi\ntahansa itsensä, ehkäpä hän saa tietää minkätähden hän ei ole hyvä,\nmutta hän ei milloinkaan saa sitä voimaa, ei sitä suojapaikkaa, ei sitä\nnäkymättömän tyydytyksen aarretta, joka on jokaisella, ken uskaltaa\npelotta mennä sydämeensä. Sisäinen elämä on vain jonkinlaista sielun\nonnea, ja sielu on onnellinen vain voidessaan rakastaa jotakin puhdasta\nitsessään. Sattuu kyllä, että se erehtyy valinnassaan, mutta\nerehtyessäänkin se on onnellisempi kuin sielu, jolla ei ole ollut\ntilaisuutta valita.\n\n\n37.\n\nSiksi merkitsee jo jonkun olennon pelastamista, kun tekee niin, että\nhän rakastaa pahaa vähemmän kuin hän rakasti sitä, sillä siten auttaa\nhäntä sielussaan rakentamaan sitä suojusta, jota vastaan kohtalon aseet\nmurtuvat. Tämä suojus on itsetunnon tai rakkauden muistomerkki,\nkummanko, merkitsee vähän, sillä rakkaus on itsetietoisuutta, joka\nvielä etsii itseään hämärästi, sillaikaa kun todellinen itsetietoisuus\non rakkautta, joka lopullisesti löytää itsensä kirkkaudesta. Mutta\ntämän suojapaikan sisimmässä sytyttää sielu ilonsa salaisimman liekin.\nSielun ilo, joka hälventää sen synkkyyden, jonka pahat kohtalot ovat\njättäneet jälkeensä, kuten aineellinen tuli hävittää maailmassa\nvallitsevain tautien vaikutukset, sielun ilo ei ole toisten ilojen\nkaltaista. Se ei johdu ulkonaisesta onnesta eikä itserakkauden\ntyydyttämisestä, sillä itserakkauden alla, joka vähenee sitä mukaa kuin\nsielu tulee paremmaksi, piilee puhtaan rakkauden ilo, joka kasvaa sitä\nmukaa kuin sielu jalostuu. Ei, tällä ilolla ei ole juurtansa\nylpeydessä, eikä sielu tunne itseään onnelliseksi siksi, että se voi\nhymyillä omalle kauneudelleen. Sielulla, joka on päässyt jonkinlaiseen\nitsetietoisuuteen, on oikeus tietää olevansa kaunis; mutta kaikki, mitä\nse liian omaehtoisesti lisää kauneutensa itsetietoisuuteen, sen se ehkä\nvähentää rakkautensa itsetiedottomuudesta. Ilmenevän itsetietoisuuden\nensi velvollisuus on opettaa meitä kunnioittamaan itsetiedottomuutta,\njoka ei vielä tahdo paljastua. Mutta se ilo, josta puhun, ei ota\nrakkaudelta, mitä se lisää tietoisuuteen. Päinvastoin juuri siinä —\neikä missään muualla — pitää rakkaus tietoisuutta vireillä, samalla\nkun rakkaus kasvaa tietoisuuden avulla, henki, joka on kohoamassa,\ntuntee onnea, jota ei koskaan tunne ruumis, joka on onnellinen; mutta\nsielu, joka jalostuu, tuntee iloja, joita ei kohoava henki aina tunne.\nOn totta, että kohoava henki ja jalostuva sielu yleensä toimivat\nyhdessä sisäisen rakennuksen lujittamiseksi. Mutta sattuu myös usein,\nettä ne toimivat erikseen ja ettei mikään yhdistä niitä molempia\nmuureja, joita ne rakentavat. Jos on niin asianlaita, ja jos olento,\njota eniten rakastan maailmassa, tulisi minulta kysymään, mikä on\nvalittava ja mikä turvapaikka on syvin, hyökkäyksiltä parhaiten\nturvassa ja suloisin, niin neuvoisin häntä kohtaloineen pyrkimään sen\nsielun turviin, joka on jalostumassa.\n\n\n38.\n\nEikö viisas joudu milloinkaan kärsimään? Eikö mikään ukkospilvi koskaan\nsynkennä hänen asuntonsa yllä kaareutuvaa taivasta? Eikö kukaan\nasettele hänelle ansoja? Eikö hänen vaimonsa, eivätkö hänen ystävänsä\nhäntä milloinkaan petä? Eikö se, mitä hän luuli yleväksi, koskaan muutu\nalhaiseksi? Eikö hänen isänsä ja äitinsä, eivätkö hänen poikansa ja\nveljensä kuole niinkuin muutkin? Suojelevatko enkelit kaikkia teitä,\njoita myöten tuska meihin tunkeutuu? Ja eikö Jeesus itkenyt Latsaruksen\nhaudalla? Ja eikö Marcus Aurelius kärsinyt poikansa Commoduksen, jossa\njo villipeto näyttäytyi, ja vaimonsa Faustinan seurassa, jota hän\nrakasti ja joka ei rakastanut vähääkään miestään? Ja eikö Aemilius\nPaulus, joka oli yhtä viisas kuin Timoleon, ole huokaillut kohtalon\nkourissa, kun hänen vanhin poikansa kuoli viisi päivää ennen hänen\nvoittokulkuansa Roomaan ja toinen kolme päivää sen jälkeen? Tämänkö\navun antaa viisaus onnelle? Onko meidän pyyhittävä pois kaikki, mitä\nolemme sanoneet, ja onko meidän laskettava viisaus niiden harhaluulojen\njoukkoon, joilla ihmissielu koettaa järjen silmissä puolustaa niitä\nhaluja, jotka kokemus miltei aina selittää järjettömiksi?\n\n\n39.\n\nToden totta, viisaskin kärsii. Hän kärsii, ja kärsimys on yksi hänen\nviisautensa perusaineksia. Hän kärsii ehkä enemmän kuin muut ihmiset,\nkoska hän on eheämpi ihminen. Hän kärsii enemmän, sillä mitä\nyksinäisempi on, sitä enemmän kärsii, ja mitä viisaampi ihminen on,\nsitä enemmän hän tuntee itsensä yksinäiseksi. Hän kärsii lihassaan,\nsydämessään ja hengessään, sillä on lihan, sydämen ja hengen osia,\njoita ei mikään tämän maailman viisaus voi kohtalosta vapauttaa.\nSentähden ei olekaan kärsimystä vältettävä, vaan alakuloisuutta ja\nniitä kahleita, jotka se tuo mukanaan sille, joka ottaa sen vastaan\nherrana eikä tärkeämmän tienmutkan takana olevan henkilön lähettiläänä.\nLuonnollisesti viisas, kuten hänen naapurinsakin, kavahtaa unesta siitä\nkolinasta, jonka epämieluinen sanantuoja synnyttää hänen talossaan.\nHänen on mentävä alas puhumaan sanantuojan kanssa. Mutta puhuessaan\nkatsahtaa hän monta kertaa aamuaikaisen onnettomuutensa olan yli\nnähdäkseen taivaanrannan häivässä suuren ajatuksen, jonka enteenä\nonnettomuus ehkä on. Kun onnen helmassa ollessaan tätä ajattelee,\nnäyttää itse asiassa se paha, jolla kohtalo voi meitä yllättää, perin\npieneltä. Myönnän, että onnettomuuden tapahduttua suhteet ovat\nvaihtuneet, mutta paikkansa pitää kuitenkin, että jos se tahtoo meissä\nsammuttaa rohkeuden ainaisesti palavan liekin, niin sen täytyy onnistua\nlopullisesti sydämemme sisimmässä halventamaan kaikki, mitä rakastamme,\nmitä ihailemme, mitä jumaloimme. Ja mikä vieras valta pääseekään\nhalventamaan tunnetta ja ajatusta, jollemme itse sitä raasta alas? Onko\nruumiillisten kärsimysten lisäksi mitään tuskaa, joka voi saavuttaa\nmeidät muuta tietä kuin ajatuksiemme kautta? Ja kuka ojentaakaan\najatuksillemme ne aseet, joilla ne karkaavat kimppuumme tai puolustavat\nmeitä? Ihminen kärsii vähän itse kärsimyksestä, mutta hän kärsii\nsuunnattomasti siitä tavasta, jolla hän ottaa sen vastaan. \"Hän oli\nitse syynä onnettomuuteensa\", sanoo Anatole France eräästä sellaisesta\nhenkilöstä, joka ei milloinkaan katso yli tylyn sanantuojan olkapään,\n\"hän on itse syynä onnettomuuteensa, sillä kaikki todellinen kurjuus on\nsisäistä ja itsemme tuottamaa. Me arvelemme väärin, että se tulee\nulkoa. Me luomme sen itsessämme omasta olemuksestamme.\"\n\n\n40.\n\nJonkun tapahtuman aktiivinen voima on siinä tavassa, jolla tapausta\nkatsellaan. Kokoa yhteen kymmenen ihmistä, jotka Aemilius Pauluksen\nlailla ovat kadottaneet kaksi poikaansa elämänsä suloisimpana hetkenä,\nsilloin näet kymmenen tuskaa, jotka eivät ollenkaan muistuta toisiaan.\nOnnettomuus tulee meihin, mutta se tekee vain mitä sen tehtäväksi\nmäärää. Se kylvää, se turmelee, se korjaa sen määräyksen mukaan, jonka\non huomannut kynnykseemme kaiverretuksi. Jos kaikin puolin\nkeskinkertaisen naapurini kaksi poikaa kuolisivat juuri samalla\nhetkellä, jolloin heidän isänsä voi toteuttaa korkeimmat toiveensa,\nniin kaikki loppuisi pimeyteen, ei mikään tähti tuikahtaisi, ja\nonnettomuus, itse miltei ikävystyneenä, jättäisi vain vähän väritöntä\ntuhkaa jäljelle. Minun ei tarvitse nähdä sen jälkeen naapuriani. Tiedän\netukäteen sen hiukkasen, minkä tuska on hänelle antanut, sillä tuska ei\ntee muuta kuin palauttaa takaisin sen, mitä sielumme on lainannut sille\nonnellisina päivinä.\n\n\n41.\n\nMutta sama onnettomuus on kohdannut Aemilius Paulusta. Kauhistunut\nRooma odottaa voittomarssin vielä kaikuessa. Mitä on tapahtuva?\nUhmailevatko jumalat viisasta, ja millä tavalla on viisas vastaava\njumalille? Mitä on sankari tehnyt tuskallensa, tai mitä on tuska tehnyt\ntälle sankarille? Sellaisina hetkinä näyttää ihmiskunta olevan\ntietoinen, että kohtalo koettelee vieläkin kerran käsivartensa voimaa\nja että siinä on jotakin muuttunut, jos ei sen käsivarsi voi musertaa\nsitä, jota on lyönyt. Huomatkaa myös millä levottomuudella ihmiskunta\nsellaisissa tilanteissa päälliköittensä katseista etsii näkymättömän\ntunnussanaa.\n\nAemilius Paulus menee keskelle Rooman kansaa, jonka hän on kutsunut\nkokoon. Hän on vakava ja puhuu tähän tapaan: \"En ole milloinkaan\npelännyt sitä, mikä lähtee ihmisistä, mutta se, mitä olen pelännyt\njumalallisista asioista, on onnen äärimmäinen epävakaisuus ja sen\niskujen ehtymätön vaihtelevaisuus, varsinkin tässä sodassa, jossa se\nmyötätuulen tavoin suosi kaikkia yrityksiäni. Itse asiassa odotin\nlakkaamatta sen kumoavan onneni ja nostattavan myrskyn. Niin, yhtenä\nainoana päivänä kuljin Joonian meren yli Brundisiumista Corcyraan, ja\nCorcyrasta tulin Delphoihin, jossa uhrasin Apollolle. Viisi päivää\ntämän jälkeen me, sotajoukkoni ja minä, saavuimme Makedoniaan, ja minä\npuhdistin joukkoni tavanmukaisilla menoilla. Heti aloitin sotatoimet,\nja neljäntoista päivän päästä lopetin tämän sodan mitä loistavimmalla\nvoitolla. — Tämä nopea voittokulku sai minut hyvin ymmärrettävästi\nepäilemään onnea. Aivan levollisena vihollisten suhteen ja heitä\npelkäämättä aloin vavistuksella ajatella jumalattaren epävakaisuutta\nmeritse tapahtuvalla kotimatkalla, kun minun oli kuljetettava takaisin\nniin onnellisen voittoisa sotajoukko, niin suunnaton saalis ja vangitut\nkuninkaat. Ilman mitään onnettomuutta saavuttuani luoksenne, nähdessäni\nkaupungin riemuitsevan, juhlivan ja uhraavan epäilin yhä edelleen\nkohtaloa, sillä tiesin, ettei mikään sen suosionosoituksista ole\nkatkeruutta vailla ja että kateus aina seuraa suuria menestyksiä.\nSieluni, joka oli täynnä tuskallista levottomuutta ja vavistuksella\nodotti, mitä tulevaisuus oli tuova mukanaan Roomalle, vapautui\npelostaan vasta sinä hetkenä, kun näin perheeni tuhoutuvan tässä\nkauhistavassa haaksirikossa, jolloin minun täytyi pyhitettyinä päivinä\nomin käsin käärinliinoihin kietoa peräkkäin kaksi toivorikasta poikaa,\nainoat, jotka olin määrännyt perijöikseni. Olen nyt itse turvassa\nsuurilta vaaroilta, ja olen varmasti vakuutettu, että teidän\nmenestyksenne on kestävä lujana ja horjumattomana. Onnetar on kyllin\nkostanut menestykseni niillä onnettomuuksilla, jotka se on suunnannut\nminuun. Hän on sekä voittokulun pitäjässä että siinä kuljetetussa\nvangissa antanut sattuvan esimerkin ihmisonnen hauraudesta, se erona\nvain, että voitetulla Perseuksella on yhä edelleen lapsensa, mutta\nAemilius Paulus, voittaja, on kadottanut omansa.\"\n\n\n42.\n\nTällainen on roomalaisen tapa ottaa vastaan suurin tuska, joka voi\nkohdata ihmistä hetkellä, jolloin hän on kaikkein herkin tuskalle, s.o.\nsuurimman onnensa hetkellä. Onko muita tapoja? On, sillä on yhtä monta\ntapaa ottaa se vastaan kuin jaloja tunteita ja ajatuksia tässä\nmaailmassa, ja jokaisella näistä tunteista, jokaisella näistä\najatuksista on taikasauva, jolla se kynnyksellä muuttaa kärsimyksen\nvaatteita ja kasvoja. Job olisi sanonut: \"Herra antoi ja Herra otti,\nkiitetty olkoon Herran nimi!\" ja Marcus Aurelius ehkä: \"Jos ei minun\nenää sallita rakastaa niitä, joita rakastin yli kaiken, niin tapahtuu\ntämä epäilemättä siksi, että minun on opittava rakastamaan niitä, joita\nen vielä ole rakastanut.\"\n\n\n43.\n\nÄlkäämme luulko, että he näin lohduttavat itseään tyhjin sanoin, ja\nettä kaikki nämä lausunnot huonosti kätkevät haavan, joka on sitä\ntuskaisempi, kun he koettavat sitä salata. Ensinnäkin on joka\ntapauksessa parempi lohduttaa itseään tyhjin sanoin kuin ettei\nollenkaan lohduta itseään. Ja joskin täytyisi sitten myöntää, että\nkaikki on ollut kuvittelua, on samalla myöntäminen, että kuvittelu on\nainoa, mikä sielulla on, ja minkä muun kuvittelun nimessä\nanastaisimmekaan oikeuden halveksia toista kuvittelua.\n\nKun ne suuret viisaat, joista juuri olen puhunut, illan tullen palaavat\nautioituneeseen taloonsa ja lieden äärestä etsivät paikkoja, joissa\nheidän lapsensa vähää ennen istuivat, tuntevat he varmasti osaksi sitä\ntuskaa, jonka kokonaisuudessa tuntevat ne, joissa tämä kärsimys ei\nherätä ainoatakaan jaloa ajatusta. On nimittäin väärin lukea kauniin\najatuksen, kauniin tunteen ansioksi voimaa, jota ei niillä ole. On\nulkonaisia kyyneleitä, joita ne eivät pysty kuivaamaan, ja pyhitettyjä\nhetkiä, jolloin viisaus ei vielä lohduta, mutta, sanokaamme tämä\nviimeinen kerta, kärsimystä ei ole koetettava välttää, sillä sitä ei\nvoi välttää. On vain valittava, mitä kärsimys meille tuottaa.\nSanotaanko ehkä, että tämä valinta, jota silmä ei voi nähdä,\ntosiasiassa on perin vähäinen seikka, joka ei voi pyyhkiä pois sitä\ntuskaa, jonka syy lakkaamatta on silmiemme edessä? Kaikki siveelliset\nilommehan, jotka ovat paljon syvällisempiä kuin kaikki ruumiilliset ja\nälylliset ilomme, muodostuvat tällaisista pikku seikoista. Jos me\nmuutamme sanoiksi tunteen, joka on urotyön käyttövoimana, näyttää se\ntosiaankin mitättömältä. Pikkuseikka oli sekin käsitys, josta Cato\nnuorempi teki itselleen velvollisuuden, jos me vertaamme sitä koko\nvaltakunnan suunnattomaan levottomuuteen ja siihen veriseen kuolemaan,\njonka se tuotti, ja eikö hänen velvollisuudenkäsittämisensä kuitenkin\nole suurempi kuin tämä levottomuus, ja eikö se kohoa yli sen\nkuolemankin, jonka se on aiheuttanut? Eikö vielä tänä päivänäkin Cato\nole oikeassa? Ja mikä elämä, jota ihmisjärki juuri tämän käsityksen\nvuoksi ei voi vaakalaudallaan punnita, koska se näyttää järjelle niin\nvieraalta, mikä elämä onkaan ollut sisäisesti, ylevästi onnellisempaa\nkuin Caton?\n\nKaikki, mikä jalostaa olemustamme, kaikki, mitä kunnioitamme\nitsessämme, hyveellisyytemme vaikuttimet, ne tunnerajat, jotka jokainen\nihminen asettaa paheilleen ja rikoksilleenkin, näyttävät itse asiassa\npikkuseikoilta, kun järkemme vaatii tiliä niistä. Juuri näistä\nkuitenkin on jokaisen olennon elämän lait etsittävissä. Ja mikä ihminen\nvoisikaan elää alistumatta useimpiin näistä aatteista, jotka eivät ole\njärjen alaisia? Viheliäisimmätkin tottelevat jotakin niistä, ja mitä\nuseampia sellaisia ihminen tottelee, sitä vähemmän viheliäinen hän on.\nSe, joka on murhannut, sanoo sinulle: \"Minä murhaan tosin, mutta en\nvarasta.\" Se, joka on varastanut, varastaa, mutta ei petä; ja se, joka\npettää, ei petä veljeänsä. Niin turvautuu siis jokainen viimeiseen\nsiveelliseen kauneuteen, joka hänellä on jäljellä. Syvimmälle\nvajonneellakin ihmisellä on aina jokin pyhä paikka, jonkinlainen\nturvapaikka sielussaan, jossa hän tapaa vähän puhdasta vettä ja josta\nhän ammentaa elämän jatkamiseen tarpeellisen voiman. Tässä yhtä vähän\nkuin muuallakaan lohduttaa järki, ja sen on pysähdyttävä varkaan tai\nkavaltajan viimeisen turvapaikan kynnykselle, niinkuin se pysähtyy\nAntigonen uhrin, Jobin kärsivällisyyden ja Marcus Aureliuksen rakkauden\nedessä. Se pysähtyy, ei selvittele enää, hyväksyy tuskin, ja kuitenkin\nse tuntee, että jos se tekisi kapinan, se tekisi sen valoa vastaan,\njosta se on vain näkyvä varjo, sillä järki on näiden seikkojen joukossa\nkuin mies, joka seisoo auringonpaisteessa. Hän näkee oman varjonsa\njalkojensa juuressa, hän saa sen etenemään ja peräytymään ja sen\nääriviivat muuttumaan sen mukaan kumartuuko hän vai suoristuu, mutta\ntämä varjo on ainoa, joka on hänen määrättävissään, joka hänellä on, ja\njota hän voi komentaa ympärilläolevassa, häikäisevässä valossa,\njärkemme liikkuu siis ylevämmässä valossa, ja se varjo, jonka se\nheittää, ei vaikuta mitään tähän liikkumattomaan loistoon. Miten\nkaukana Marcus Aurelius ja kavaltaja ovatkaan toinen toisestaan,\nammentavat he kuitenkin samasta lähteestä sitä salaperäistä vettä, joka\npitää yllä heidän sielunsa elämää, eikä tämä lähde ole heidän älynsä\npiirissä.\n\nOn varsin omituista, että siveellinen elämämme sijaitsee muualla kuin\njärjessämme, sillä se, joka eläisi vain tämän järjen mukaan, olisi\nkaikkein viheliäisin olento. Ei ole ainoatakaan hyvettä, ei ainoatakaan\nhyväätyötä, ei ainoatakaan jaloa ajatusta, jonka kaikki juuret eivät\nmiltei poikkeuksetta tunkeudu ohi sen, minkä voi ymmärtää ja sanoin\nlausua. Ja eikö kuitenkin olisi ihmisen ylpeys löytää kaikki hyve,\nkaikki sisäinen elämä, kaikki ilo siinä ainoassa asiassa, jonka hän\ntodella omistaa, ainoassa seikassa, johon hän voi luottaa, s.o.\njärjessään? Mutta miten hän toimineekin, pieninkin tapaus on hänelle\npian osoittava, ettei hänen milloinkaan sitä ole otettava turvaksensa:\nsiihen määrin on totta, että olemme jotakin muuta kuin pelkkiä\njärkiolentoja.\n\n\n44.\n\nMutta jos järkemme ei kerran valitse, mitä kärsimys meille tuo, mikä\nsitten valitsee? Eletty elämämme, joka on muodostanut sielumme.\nViisauden hedelmiä ei korjata heti seuraavana päivänä. Ellen ole elänyt\nkuin Aemilius Paulus, ei ainoakaan häntä lohduttavista ajatuksista\nlohduta minua, vaikka kaikki maailman viisaat kokoontuisivat sitä\nminulle lakkaamatta toistamaan. Enkelit, jotka tulevat kyyneleitämme\nkuivaamaan, saavat juuri sen muodon, ne kasvojen piirteet, joista\nolemme puhuneet, joita olemme ajatelleet ja varsinkin jotka olemme\nmuovailleet ennen tuskan hetkeä. Kun Thomas Carlyle, joka oli viisas,\nmutta sairaalloinen viisas, nelikymmenvuotisen yhteiselämän jälkeen\nkadotti vaimonsa Jenny Welshin, olennon, jota hän syvimmin rakasti,\nniin hänen tuskansa sai uskomattoman tarkasti heidän eletyn rakkautensa\nmuodon. Ja siksi hän pysyi ylevänä, laajasydämisenä, tuskan täyttämänä\nja lohduttavana samalla kertaa moitteittensa, hellyytensä ja surunsa\nsuuruudessa, kuten rukous tai mietiskely synkän meren rannalla. Se on\njollakin tavoin synteettinen kuva menneistä päivistämme, joka\nystävällisen tai pahansuovan uskollisena toistuu sielumme\nkärsimyksessä. Jos minulla elämästäni on vain ylevyyttä ja valoa\nkaipaavia muistoja, on osoittautuva, että kun se hetki tulee, ja se\ntulee aina, jolloin muistot vaihtuvat kyyneliksi, että nämä kyyneleet\nkaipaavat myöskin ylevyyttä ja valoa. Kyynelillämme ei ole väriä\nitsessään, jotta ne voisivat heijastella sielumme menneisyyttä, ja se,\nmitä ne heijastelevat, on rangaistuksemme tai palkintomme. On vain yksi\nasia, joka ei milloinkaan muutu kärsimykseksi, ja se on tekemämme hyvä.\nKadottaessamme jonkin rakkaan olennon, saa niiden hetkien muisto,\njolloin emme ole häntä kyllin rakastaneet, vuodattamaan ne kyyneleet,\njotka eivät huojenna surua. Jos me olisimme aina hymyilleet olennolle\njota ei enää ole, olisi kaikki kutistava tuskassa meille tuntematonta,\nja me vuodattaisimme kyyneleitä, joissa olisi vielä muistettujen\nhyväilyjen ja hyveiden suloutta. Sillä muistot todellisesta\nrakkaudesta, joka on kaikki muut käsittävä hyveellinen toiminta, saavat\nsilmistämme valumaan yhtä hyväätekevät kyyneleet kuin ne kauneimmat\nhetket, joista nämä muistot ovat peräisin. Ei mikään ole\noikeudenmukaisempi kuin tuska, ja koko elämämme odottaa, kuin\nvalinkaava sulavaa metallia, sen hetken lyövän, jolloin se saa meille\nmaksaa palkkamme.\n\n\n45.\n\nTässä vielä, jossa kohtalon valtaistuimen mahtavin pilari sijaitsee,\nnäemme missä kohdin sen valta on rajoitettu kaikissa niissä, jotka\ntulevat paremmiksi kuin kohtalo itse. Kohtalo on pysynyt raakalaisena;\nja se ei ole kaikkien ihmisten tasolla. Se noutaa kaikki aseensa\ntavallisesta elämästä, ja sen aseet ovat aika vanhentuneet. Se hyökkää\nmeidän kimppuumme ulkonaisesti kuten se hyökkäsi kimppuumme Oidipuksen\naikaan. Se ampuu suoraan eteensä kuin sokea jousimies, mutta kun sen\nnuolien pitäisi hiukan kohota maaliin sattuakseen, putoavat ne\nponnettomina maahan.\n\nKärsimykset, murheet, kyyneleet, tuskat ja kaikki muu, ne ovat\nyhdenkaltaisia nimiä esineille, jotka eivät milloinkaan ole\nyhdenkaltaisia. Jos me tunkeutuisimme näiden sanojen sieluun,\nhuomaisimme heti, että me nimitämme niin vain harha-askeliemme jälkiä,\nja missä meidän harha-askeleemme ovat olleet jaloja — sillä on\nolemassa jaloja virheitä kuten pieniä hyveitäkin — on meidän\nonnettomuutemme lähempänä todellista onnea kuin niiden onni, jotka ovat\nonnellisia ilman että ovat laajentaneet tietoisuuttaan. Luuletko, että\nCarlyle olisi tahtonut vaihtaa onnettomuutensa, joka puhkesi kuin\nsuunnaton herkkä kukka hänen sieluunsa, onnellisimman chelsealaisen\nnaapurinsa ahtaaseen ja valottomaan avio-onneen? Ja eikö Ernest Renanin\ntuska hänen kadottaessaan sisarensa Henrietten, ole sielulle parempi\nkuin tuhansien muiden murheettomuus, jotka eivät ole ymmärtäneet\nrakastaa sisartansa? Onko surkuteltava sitä, joka eräinä iltoina itkee\näärettömän meren rannalla, vai sitä, joka syyttä hymyilee koko elämänsä\nahtaassa kamarissaan? Onni — onnettomuus! Jos voisimme hetkeksi mennä\nitsemme ulkopuolelle ja maistaa sankarin onnettomuutta, kuinka moni\nmeistä enää palaisi ilman kaipausta takaisin ahtaaseen onneensa?\n\nOnko siis totta, että onni tai onnettomuus, ulkoa tullessaankin, on\nvain meissä itsessämme? Kaikesta siitä, joka ympäröi meitä, tulee joko\nenkeli tai paholainen sydämemme tilan mukaan. Jeanne d'Arc kuulee\npyhimyksien puhuvan, ja Macbeth noita-akkojen, ja ääni on kuitenkin\nsama. Kohtalo, jota me niin mielellämme valitamme, ei ole ehkä sama,\njoksi sitä äsken luulimme. Sillä ei ole muita aseita kuin ne\njotka me panemme sen käsiin. Se ei ole oikeudenmukainen eikä\nepäoikeudenmukainen. Se ei milloinkaan langeta tuomiota. Se, jota\npidämme Jumalana, onkin vain valepukuinen sanantuoja. Se huomauttaa\nmeille yksinkertaisesti eräinä elämämme päivinä, että se hetki on\nlyönyt, jolloin meidän on tuomittava itseämme.\n\n\n46.\n\nOn totta, että toisen rivin olennot eivät tuomitse itseänsä. Juuri\nsiksi, etteivät he tahdo itseänsä tuotuomita, tuomitsee heidät kohtalo.\nHe ovat miltei muuttumattoman kohtalon alaisia, sillä kohtalo ei voi\nmuuttua kuin sen tuomion mukaan, jonka ihminen on antanut itsestään.\nSen sijaan, että muuttaisivat kohtaamaansa tapausta, he muuttavat\nitseään siveellisesti jo kaiken tapaamansa ensi kosketuksesta. He\nottavat heti muodon juuri sen onnettomuuden mukaan, jota he valittavat,\nja ottavat vain sen kehnoimman ja kuluneimman muodon. Kaikella, mitä\nheille tapahtuu, on kohtalon tuoksu. Yhdelle se on elämäntehtävä, jolle\nhän omistautuu, toiselle ystävyys, johon hän antautuu, kolmannelle\nrakastajatar, jonka hän kohtaa. Heille on sattuma ja kohtalo kaksi\nidenttistä käsitettä, ja sattuma on harvoin suopea kohtalo. Kaikki,\nmitä sielunvoimamme ei ota käytäntöön, valtaa heti vihamielinen voima.\nJokaisesta sydämen tai älyn tyhjästä tilasta tulee kohtalokkaiden\nvaikutuksien säiliö. Shakespearen Ofelia ja Goethen Margareta ovat\nkohtalon alaisia, koska he ovat niin heikkoja, ettei voi tehdä heidän\nläsnäollessaan liikettäkään, josta ei tulisi itse kohtalon viittaus.\nMutta jos Margaretalla ja Ofelialla olisi ollut hivenkään sitä voimaa,\njoka elähdytti Sofokleen Antigonea, eivätkö he olisi muuttaneet paitsi\nomia kohtaloitaan myös Hamletin ja Faustin kohtaloa? Ja jos\nvenetsialainen mauri, sensijaan että olisi mennyt naimisiin Desdemonan\nkanssa, olisi ottanut puolisokseen Corneillen Paulinen, luuletko, että\nmuuten samanlaisissa olosuhteissa Desdemonan kohtalo olisi uskaltanut\nkierrellä Paulinen kirkastuneen rakkauden ympärillä? Piilikö synkkä\nkohtalokkuus heidän ruumiissaan vaiko heidän sielussaan? Ja jos\ntoisinaan pitää paikkansa, että ruumis voi saada suurempaa voimaa, niin\nvoiko sitten sielu aina? Huomatkaamme tarkoin tämä: useimmille\nihmisille ei voi ajatella kuin yhtä todellista kohtaloa, nimittäin\nsitä, joka sanoo: \"Tästä päivästä lähtien ei sielusi enää voi voimistua\nja suurentua\". Mutta onko millään kohtalolla oikeus puhua meille näin?\n\n\n47.\n\nMutta hyve saa usein kärsiä rangaistuksen, ja juuri sielun voimakkuus\nkiirehtii toisinaan sen onnettomuutta. Mitä enemmän rakastaa, sitä\nsuuremman alan tarjoaa jaloille tuskille; mutta viisaalla on tapana\nsuurentaa tätä alaa, joka on kaunis.\n\nNiin, myöntäkäämme, kohtalo ei ainiaaksi jää pimeyteensä. Se tarvitsee\neräinä hetkinä puhtaampia uhreja, jotka se tempaa ulottaen suuret\njääkätensä valoon. Mainitsin juuri Antigonen traagillisen nimen, ja\nsilloin sanotaan varmaan: \"Siinähän on, huolimatta sielunvoimastaan, se\nkohtalon uhri, jota turhaan etsit...\" Sitä ei voi kieltää. Antigone on\nkylmän jumalan saalis, koska hänen sielunsa on kolme kertaa\nvoimakkaampi kuin muiden naisten sielu. Hän tuhoutuu, koska kohtalo on\nasettanut hänet sellaiseen tilanteeseen, että hänen on valittava joko\nkuolema tai sen laiminlyöminen, mitä hän pitää ehdottomimpana sisaren\nvelvollisuutena. Hän huomaa äkkiä itsensä asetetuksi kuoleman ja\nrakkauden välille, puhtaimman ja epäitsekkäimmän rakkauden, sillä onhan\nkysymys rakkaudesta varjoon, jota hän ei enää koskaan ole näkevä maan\npäällä. Ja minkä vuoksi on kohtalo voinut hänet niin tunkea siihen\nkuoloatuottavaan kulmaan, jonka kuolema ja velvollisuus muodostavat\nhänen taakseen? Vain siksi, että hänen sielunsa, ollen muita ylevämpi,\non nähnyt tämän velvollisuuden ylipääsemättömän muurin, jota Ismene,\nhänen siskoraukkansa, ei näe, vaikka sitä hänelle näytetään. Samalla\nhetkellä, kun he molemmat seisovat palatsin kynnyksellä, kajahtavat\nsamat äänet heidän ympärillään. Antigone kuulee vain sen, joka tulee\nylhäältä päin, ja siksi hän kuolee. Ismene aavistaa tuskin, että on\nolemassa mitään muuta kuin se, mikä tulee alhaalta päin, ja siksi hän\nei kuole. Pane Antigonen sieluun vähän sitä voimattomuutta, jota on\nOfelian tai Margaretan sielussa, ja kohtalo olisi pitänyt hyödyttömänä\nantaa kuolemalle merkkiä sinä hetkenä, jolloin Oidipuksen tytär\nnäyttäytyi Kreonin palatsin portilla. Siis vain siksi, että hänen\nsielunsa on voimakas, on kohtalo saattanut tekeytyä sen herraksi.\n\nSe on totta, ja se on oikeamielisen, sankarin ja viisaan lohdutus.\nKohtalo voi vallita heitä vain sen hyvän avulla, mitä se pakottaa\nheidät tekemään. Muut ihmiset ovat kuin kaupunkeja satoine avoimine\nportteineen, joista kohtalo tulee sisään, mutta oikeamielinen on kuin\nsuljettu kaupunki, jossa on vain yksi portti, valoportti, ja kohtalo ei\nvoi sitä aukaista, ennenkuin sen onnistuu saada rakkaus sille\nkoputtamaan. Kohtalo saa toiset ihmiset tekemään mitä haluaa, ja\nkohtalo ollessaan vapaa tahtoo tuskin mitään muuta kuin pahaa. Mutta\njos se aikoo hallita oikeamielistä, niin sen täytyy myös ajatella tehdä\nhyvää. Se ei käy enää hyökkäykseen pimeyden avulla. Oikeamielinen on\nturvassa valossa, ja vain voimakkaampi valo voi sen voittaa. Kohtalon\ntäytyy siis muuttua uhriansa kauniimmaksi. Se asettaa tavalliset\nihmiset valitsemaan oman tuskan tai toisten onnettomuuden, mutta se ei\nvoi saada oikeata otetta sankarista tai viisaasta muuten kuin\nasettamalla valitsemaan omakohtaisen kärsimyksen tai toisten onnen. Se\nhyökkää edellisten kimppuun varustettuna kaikella sillä, mikä on rumaa;\nse voi hyökätä jälkimäisten kimppuun vain kaikkein kauneimman turvissa,\nmitä on maailmassa. On tuhansia aseita edellisiä vastaan, tien kivetkin\nmuuttuvat aseiksi. Jälkimäisiä vastaan on vain yksi vastustamaton kalpa\n— se on itseuhrautumisen ja velvollisuuden salamoiva säilä. Antigonen\ntarina kuvaa kohtalon koko vallan viisaasen nähden. Jeesus, joka kuolee\npuolestamme, Curtius, joka heittäytyy maanhalkemaan, Sokrates, joka\nkieltäytyy vaikenemasta, laupeudensisar, joka raukeaa sairaan\npääaluselle, ja tavallinen ohikulkija, joka kuolee, pelastaakseen\ntoisen ohikulkijan, heidän on täytynyt valita ja tuntea samalla kohtaa\nAntigonen kunniakas haava. On kyllä varmasti kauniita vaaroja\nvalossakin, ja on vaarallista niiden olla viisas, jotka pelkäävät\nuhrausta; mutta ne, jotka pelkäävät uhrautua, kun suurenmoinen hetki on\nlyönyt, eivät ehkä ole oikein viisaita.\n\n\n48.\n\nLausuessamme sanan _kohtalo_ ei ole ketään, joka ei kuvittelisi jotakin\nsynkkää, kamalaa ja kuolemaa tuottavaa. Ihmisten syvimmissä ajatuksissa\non kohtalo vain tie, joka vie kuolemaan. Vieläpä useimmissa tapauksissa\nse on vain nimi, joka annetaan kuolemalle, joka ei vielä ole\ntapahtunut. Se on tulevaisuudessa nähty kuolema, se on kuoleman elämään\nheittämä varjo. \"Kukaan ei vältä kohtaloansa\", sanomme esimerkiksi\najatellessamme kuolemaa, joka odottaa matkamiestä tienkäänteessä. Mutta\njos matkamiestä kohtaa onni, emme enää puhu kohtalosta, taikka emme\npuhu siitä, niinkuin se olisi sama jumaluus. Ja eikö kuitenkin voi\nsattua, että se, joka kulkee halki elämän, tapaa onnettomuutta\nsuuremman ja kuolemaa tärkeämmän onnen? Eikö voi sattua, että hän tapaa\nonnen, jota emme näe, ja eikö onni luonteeltaan ole vähemmän näkyvä\nkuin onnettomuus ja eikö se muutu yhä vähemmän näkyväksi, mitä\nkorkeammalle se nousee? Mutta me emme ota tätä seikkaa ollenkaan\nhuomioon. Jos on sattunut surullinen tapaus, rientää koko kylä tai koko\nkaupunki paikalle, mutta suuteloa, kauneuden sädettä, joka silmäämme\nkohtaa, tai rakkauden sädettä, joka valaisee sydäntämme, ei kukaan\nhuomaa. Ja kuitenkin voi suutelo olla yhtä tärkeä ilolle kuin haava\ntuskalle. Me emme ole oikeamielisiä. Me emme tuskin milloinkaan yhdistä\nkohtaloa ja onnea, ja kun liitämme sen kuolemaan, niin teemme niin\nyhdistääksemme sen onnettomuuteen, joka on kuolemaakin suurempi.\n\n\n49.\n\nJos puhun Oidipuksen, Jeanne d'Arcin ja Agamemnonin kohtalosta, niin et\nhuomaa näiden kolmen olennon elämää: näet vain viime polut, jotka\njohtivat loppuun. Sanot itsellesi, että heidän kohtalonsa ei ole ollut\nonnellinen. Mutta unohdat, ettei kuolema milloinkaan ole onnellinen\nniiden silmissä, jotka eivät vielä kuole, ja kuitenkin juuri näin\narvostelemme elämää. Kuolema näyttää nielevän kaikki. Jos\nkolmikymmenvuotinen onni päättyy tapaturmaiseen kuolemaan, niin nuo\nkolmekymmentä vuotta näyttävät katoavan yhden tuskanhetken hämärään.\n\n\n50.\n\nTeemme väärin niin yhdistäessämme kohtalon kuolemaan tai\nonnettomuuteen. Milloin me sitten luovumme siitä käsityksestä, että\nkuolema on elämää tärkeämpi ja onnettomuus onnea suurempi? Miksi\nkatsomme vain kyyneleisiin arvostellessamme jonkin olennon kohtaloa,\nemme milloinkaan hymyihin? Kuka on sanonut meille, että meidän on\narvioiminen elämää kuoleman avulla eikä kuolemaa elämän avulla? Me\nsurkuttelemme Sokrateen, Duncanin, Antigonen, Jeanne d'Arcin ja monien\nmuiden kohtaloa, koska heidän loppunsa oli odottamaton ja kauhea, ja me\nsanomme itsellemme, ettei viisaus eikä hyve ollenkaan riisu\nonnettomuutta aseista. Mutta ennen kaikkea, et ole viisas etkä\noikeamielinen, jos et viisaudesta ja oikeamielisyydestä etsi muuta kuin\nviisautta ja oikeamielisyyttä itseänsä. Ja sitten, millä oikeudella\nkasaamme koko olemassaolon näin kuolinhetkeen? Miksi sanot, että\nAntigonen ja Sokrateen viisaus tai hyve teki heidät onnettomiksi, koska\nheidän loppunsa oli onneton? Merkitseekö kuolema elämänjuoksussamme\nsuurempaa pistettä kuin syntyminen? Ja kuitenkaan et ota ollenkaan\nsyntymää lukuun punnitessasi viisaan kohtaloa. Meidät saattaa\nonnelliseksi tai onnettomaksi se, mitä teemme syntymän ja kuoleman\nvälillä. Ei kuolemassa, vaan sen edellä käyneissä päivissä ja vuosissa\non jonkin olennon onni tai onnettomuus ja hänen todellinen kohtalonsa\nlöydettävissä.\n\nMe järkeilemme jossakin määrin siihen tapaan kuin viisas, jonka\nkauheasta kuolemasta historia on meille kertonut, olisi elänyt koko\nelämänsä tietäen sen surullisen lopun, jota viisaus hänelle valmisti.\nMutta todellisuudessa huolestuttaa kuolemanajatus viisasta paljoa\nvähemmän kuin pahaa. Sokrateen ei tarvitse kuten Macbethin pelätä, että\nkaikki päättyy huonosti. Ja jos kaikki päättyy huonosti, niin tapahtuu\nse vastoin odotusta. Hän ei ole kuluttanut elämäänsä kuolemalla\netukäteen kuin Cawdorin thani. Mutta liiankin usein näyttää sisimmissä\najatuksissamme haava, joka vuotaa verta muutaman tunnin, tuhoavan koko\nolemassaolon rauhan.\n\n\n51.\n\nEn sano, että kohtalo on oikeamielinen, että se palkitsee hyvän ja\nrankaisee pahan. Mikä sielu voisikaan sanoa olevansa hyvä, jos palkinto\nolisi varma? Mutta me olemme vielä paljon kohtuuttomampia kuin kohtalo\nitse, kun sitä arvostelemme. Me näemme vain viisaan onnettomuuden,\nsillä me tiedämme kaikki, mitä onnettomuus on; mutta me emme näe hänen\nonneansa, sillä täytyy olla aivan yhtä viisas kuin se viisas ja yhtä\noikeamielinen kuin se oikeamielinen, jonka kohtaloa punnitaan,\nvoidakseen oppia tuntemaan heidän onnensa.\n\nKun ahdasieluinen ihminen koettaa mitata suuren viisaan onnea, niin\ntämä onni katoaa kuin vesi hänen sormiensa välitse; mutta toisen\nviisaan kädessä se muuttuu kiinteäksi, kiiltäväksi kullaksi. Meillä on\nvain se onni, jonka ymmärrämme. Sattuu toisinaan, että viisaan\nonnettomuus muistuttaa tavallisen ihmisen onnettomuutta, mutta hänen\nonnellaan ei ole mitään yhdyssidettä sen kanssa, jota ei-viisas sanoo\nonnekseen. On paljon useampia tuntemattomia maita onnessa kuin\nonnettomuudessa. Onnettomuudella on aina sama kova ääni, mutta onni\nsynnyttää sitä vähemmän melua, mitä syvemmäksi se tulee.\n\nKun me asetamme onnettomuuden toiseen vaakakuppiin, panee jokainen\ntoiseen sen käsityksen, joka hänellä on onnesta. Villi ihminen panee\nsiihen tulivettä, ruutia ja sulkia; sivistynyt ihminen vähän kultaa ja\nmuutamien päiväin huumauksen, mutta viisas panee siihen tuhansia\nseikkoja, joita me emme näe, koko sielunsa ehkä, vieläpä jalostamansa\nonnettomuuden.\n\n\n52.\n\nEi ole mitään oikeamielisempää kuin onni, ei mitään, mikä uskollisemmin\nottaa sielumme muodon, ei mitään, mikä tarkemmin täyttää ne tilat,\njotka viisaus on avannut sille. Mutta ei ole olemassa mitään, miltä\nvielä puuttuu ääni yhtä paljon kuin siltä. Tuskan enkeli puhuu kaikkia\nkieliä ja tuntee kaikki sanat, mutta onnen enkeli avaa suunsa vain, kun\nse voi puhua onnesta, jonka villi ihminenkin voi ymmärtää. Onnettomuus\non jo satoja vuosisatoja sitten päässyt lapsuudestaan, mutta sanoisi\nmiltei, että onni vielä uinailee kapaloissaan.\n\nMuutamat ihmiset ovat oppineet olemaan onnellisia, mutta missä ovat ne,\njotka onnessaan ajattelevat lainata äänensä sille mykälle ylienkelille,\njoka valaisee heidän sielujaan? Mistä tulee tämä kohtuuton vaitiolo?\nEikö onnesta puhuminen ole jossakin määrin sen opettamista? Eikö sen\njokapäiväinen mainitseminen ole sen paikalle kutsumista? Eikö\nonnellisten kaunis velvollisuus ole opettaa toisia olemaan onnellisia?\nOn varmaa, että oppii olemaan onnellinen, ja mitään ei opi helpommin\nkuin onnea, jos elät ihmisten keskuudessa, jotka siunaavat elämäänsä,\nniin sinäkin pian alat siunata elämääsi. Hymy on yhtä tarttuvaa kuin\nkyyneleet, ja ne aikakaudet, joita sanotaan onnellisiksi, eivät\nuseinkaan ole muuta kuin aikoja, jolloin muutamat ihmiset ymmärsivät\npitää itseään onnellisina. Tavallisesti ei meiltä puutu onnea, vaan\nonnentietoisuus. Ei merkitse mitään, vaikka on kuinka onnellinen\ntahansa, jos ei tiedä, että on onnellinen, ja pienimmänkin onnen\ntajuaminen synnyttää paljon enemmän onnellisuutta kuin suurin onni,\njota sielumme ei huomaa. Liian monet olennot kuvittelevat, että onni on\njotakin muuta kuin mitä heillä on, ja siksi pitää niiden, jotka ovat\nonnellisia, näyttää meille, ettei heillä ole mitään, jota ei jokaisella\nole sydämessään.\n\nOlla onnellinen merkitsee sitä, ettei enää ole levoton onnen suhteen.\nOlisi välttämätöntä, että aika-ajoin joku ihminen, jolle kohtalo on\nsuonut ilmeisen, kadehdittavan, yli-inhimillisen onnellisuuden, tulisi\nmeidän luoksemme sanomaan yksinkertaisesti: olen saanut kaikki, mitä\nteidän toiveenne kutsuvat joka päivä, olen saanut rikkautta, terveyttä,\nnuoruutta, kunniaa, voimaa ja rakkautta. Tänään voin sanoa olevani\nonnellinen, en niiden lahjojen vuoksi, jotka Onnetar on suvainnut\nminulle antaa, vaan siksi että nämä lahjat ovat opettaneet minua\nkatsomaan korkeammalle kuin onneen. Jos ihmeellisillä matkoillani,\nvoitoissani, voimassani ja rakkaudessani olen tavannut sen rauhan ja\nonnellisuuden, jota etsin, niin se on tapahtunut siksi, että ne ovat\nopettaneet minulle, etteivät todellinen onnellisuus ja rauha ole niistä\nlöydettävissä. Ennen kaikkia näitä menestyksiä ne olivat vain minussa;\nnäiden menestysten jälkeen ne ovat minussa yhä edelleen, ja minä\ntiedän, että jos minussa olisi ollut vähän enemmän viisautta, niin\nminulla olisi ollut kaikki, mitä minulla nyt on, ilman että minulla\nolisi tarvinnut olla niin paljon ulkonaista onnea. Tiedän olevani\nonnellisempi tänään kuin olin eilen, koska vihdoinkin tiedän, etten\nenää tarvitse onnea vapauttaakseni sieluni, saadakseni rauhan\najatukseeni ja valon sydämeeni.\n\n\n53.\n\nViisas tietää tämän, ilman että minkään yli-inhimillisen onnen\ntarvitsee tulla sitä hänelle opettamaan. Oikeamielinen tietää sen myös,\nsilloinkin kun hän on vähemmän viisas kuin todellinen viisas ja hänen\ntajuntansa näyttää vähemmän kehittyneeltä, sillä on huomattava, että\noikeamielinen ja hyvä toiminta tuo mukanaan jonkinlaisen epäselvän\ntietoisuuden, joka usein on tehokkaampi, hartaampi, äidillisempi kuin\nse, mikä syntyy hyvästä ajatuksesta. Se tuo mukanaan varsinkin\njonkinlaisen erikoisen onnen tietoisuuden. Miten menetelleekin, ovat\nkorkeimmat ajatukset miltei aina epävarmoja ja muuttuvaisia, kun\nsitävastoin hyvän teon valo on ainainen ja vakaa. Syvä ajatus on\ntoisinaan koristetietoisuus, mutta rakkaudentyö, sankarillinen\nvelvollisuuden täyttäminen on oikea tietoisuus, s.o. toiminnassa oleva\nonni. Marcus Aurelius, joka antaa anteeksi kuolettavan loukkauksen,\nWashington, joka luopuu vallasta, kun hänen kunniansa on\naiheuttamaisillaan väärinkäsityksen hänen kansassaan, ja se kiukkuinen\nja halpamainen olento, joka sattumalta olisi keksinyt painolain — tämä\nolettamus on muuten aivan epätodennäköinen — he eivät olisi onnellisia\nsamalla tavoin.\n\nTyydytetystä järjestä tyydytettyyn sydämeen on pitkä taival, jota\nreunustavat ne ainoat ilot, jotka eivät talvea pelkää. Onni on\nsiveellisen elämän toimi enemmän kuin älyllisen. Tietoisuus yleensä ja\nvarsinkin onnentietoisuus ei kätke järkeen, mitä sillä on kalleinta.\nVoisi toisinaan miltei sanoa, että älyn ylevimmät ja lohduttavimmat\nosat eivät muutu tietoisuudeksi, jos ne eivät ole ilmenneet\nhyveellisenä tekona. Ei ole kyllin, että keksitään uusi totuus\najatuksien ja tekojen maailmassa. Totuus on elävä meille vasta siitä\nhetkestä alkaen, jolloin se on muuttanut, puhdistanut ja lieventänyt\njotakin sielussamme. Se mikä on todellisesti tunnusomaista\ntietoisuudelle, se mikä on sen olennainen toiminta, on tietoisuus\nsiveellisestä parantumisesta. On olemassa hyvinkin älykkäitä olentoja,\njotka eivät milloinkaan käytä älyään etsiäkseen virhettä tai\nelvyttääkseen armeliaisuuden tunnetta. Tämä tapaus on yleinen esim.\nnaisissa. Jos mies ja nainen ovat älylliseltä voimaltaan yhdenarvoiset,\nkäyttää nainen aina paljon pienemmän osan tätä voimaa oppiakseen\ntuntemaan itsensä siveellisesti.\n\nNäyttää siltä, että äly, joka ei lähene tietoisuutta, liikkuu\ntyhjyydessä. Kaikki aivojemme voima, joka ei heti keräydy sydämemme\npuhtaimpaan astiaan, on suuresti alttiina turmeltumiselle ja\nhukkumiselle, joka tapauksessa se jää onnelle vieraaksi; se voi\nsitävastoin joutua suhteisiin onnettomuuden kanssa. Ihmisellä voi olla\nhyvin voimakas ja korkea äly hänen milloinkaan lähentymättä onnea;\nmutta on mahdotonta, että ihmisellä olisi lempeä, puhdas ja hyvä sielu\nja että hän ei tuntisi muuta kuin onnettomuutta. On totta, etteivät\nälyn ja tietoisuuden rajat aina ole yhtä selvästi erillään kuin tästä\nvoi ilmetä, ja että kaunis ajatus usein on hyvä teko. Mutta sattuu\nkuitenkin, että kaunis ajatus, joka ei ole syntynyt hyvästä teosta tai\njoka ei synnytä hyvää tekoa, lisää hyvin vähän onnellisuuttamme, kun\ntaas hyvä teko, silloinkin kun mikään ajatus ei siitä saa alkua,\nraitistaa kuin hyväätekevä säde onnentietoisuuttamme.\n\n\n54.\n\n\"Voi, että täytyy olla sanonut hyvästit onnelle\", huudahtaa Renan\npuhuessaan Marcus Aureliuksen itsekieltämyksestä, \"voi, että täytyy\nolla sanonut hyvästit onnelle päästäkseen sellaisiin äärimmäisyyksiin!\nEi tulla milloinkaan ymmärtämään kaikkea, mitä tämä raadeltu sydän\nraukka kärsi, sitä katkeruutta, joka kätkeytyi tämän kalpean, aina\nrauhallisen ja miltei hymyilevän otsan alle. On totta, että\nhyvästisanominen onnelle on viisauden alku ja varmin onnen löytämisen\nkeino. Ei mikään ole suloisempaa kuin se onnen palaaminen, joka seuraa\niloista kieltäytymistä, ei mikään niin eloisaa, syvällistä, suloista\nkuin lumouksen kadottaneen lumoukseen pääseminen.\"\n\nNiin kuvaa siis muuan viisas viisaan onnea, ja kuitenkin piillee\nRenanin onni kuten Marcus Aureliuksenkin onni yksinomaan siinä ilon\npalaamisessa, joka seuraa ilosta kieltäytymistä, ja lumouksen\nkadottaneen lumoutumisessa. Jos asianlaita olisi näin, olisi parempi\nolla vähemmän viisas voidakseen uskoa enemmän. Mutta mitä tahtoisi\nviisaus, joka selittää kadottaneensa uskon kaikkeen? Mitä se etsisi,\njollei se etsisi totuutta, ja mikä on sitten se totuus, joka voi\nhävittää vilpittömän sydämen sisimmästä itse totuudenrakkaudenkin?\n\nJos totuus opettaa sinulle, että ihminen on huono, luonto vailla\noikeutta, oikeus hyödytön ja rakkaus voimaton, niin sano itsellesi,\nettei se opeta sinulle mitään, jos ei se samalla opeta sinulle\nsuurempaa totuutta, joka verhoaa kaikki nämä pettymykset kirkkaampaan\nja runsaampaan valoon kuin ne tuhannet hetkelliset tuikahdukset, jotka\nse äsken sammutti ympärillämme. Totuudella ei ole rajoja, ja siksi ei\nviisaudella ole koskaan oikeutta ylpeyden ensimmäisessä tienhaarassa\ntällä tavoin levittää toivottomuuden tai itsensäkieltämyksen pienoista\ntelttariepua. On nimittäin uskomaton ja hyvin heikko ylpeys selittää\nolevansa tyytyväinen siihen, että mikään ei voi meitä tyydyttää.\nSellainen tyytyväisyys on vain tyytymättömyyttä, jolla ei ole enää\nvoimaa nousta; ja tyytymättömyys ei ole itse asiassa muuta kuin\nhaluttomuutta ymmärtää.\n\nNäin kauan kuin ihminen kuvittelee velvollisuutensa olevan luopua\nonnesta, luopuu hän seikasta, joka ei vielä ole onnea. Ja millekä onnen\nlajeille on sanottava nämä hyvästit, jotka eivät suinkaan ole\nyksinkertaiset? Tosin on oikein, että torjumme luotamme kaiken onnen,\njoka aiheuttaa toisille pahaa; mutta lieneeköhän onni, joka aiheuttaa\ntoisille pahaa, ajanmittaan viisaan onni? ja kun hänen viisautensa\nviimein oppii tuntemaan toisia tyydytyksiä, tietääkö se silloin, että\nse luopuu ensimmäisestä?\n\nEpäilkäämme aina viisautta ja onnea, jotka perustuvat jonkin seikan\nhalveksimiseen. Halveksiminen ja itsensäkieltäminen, joka on\nhalveksimisen raajarikkoinen poika, eivät avaa meille tuskin muuta kuin\nvanhuksien ja heikkojen turvapaikan. Meillä olisi vain oikeus halveksia\niloa, kun ei meidän enää olisi mahdollista tietää, että me sitä\nhalveksimme. Mutta niin kauan kuin halveksimisen ja itsensäkieltämisen\ntäytyy pyytää sananvuoroa tai ne herättävät katkeran ajatuksen\nsydämemme syvimmässä, on se ilo, jota emme enää halua, meille vielä\nvälttämätön.\n\nVälttäkäämme johtamasta sieluihimme eräitä hyveiden loisia. Ja\nitsensäkieltäminen on hyvin usein vain loinen. Silloinkin, kun se ei\nheikonna, se saattaa sisäisen elämämme rauhattomaksi. Vieraan eläimen\ntunkeutuessa kekoon lakkaavat kaikki mehiläiset työstään; ja kun\nhalveksiminen ja itsensäkieltäminen on päässyt sieluumme, jättävät\nkaikki sen voimat ja hyveet niinikään tehtävänsä kokoontuakseen sen\nharvinaisen vieraan ympärille, jonka ylpeys tuo mukanaan heille. Sillä\nniin kauan kuin ihminen tietää kieltäytyvänsä, synnyttää hänen\nkieltäytymisensä onni ennen kaikkea ylpeyttä. Mutta jos hän pyrkii\nkieltäytymään jostakin, pitäisi hänen ennen kaikkea kieltäytyä ylpeyden\nonnesta, joka on kaikkein petollisin ja tyhjin.\n\n\n55.\n\n\"Jälleenlumoutuminen\" on yleensä aika mukavaa ja vailla kaikkea\nuskallusta ja tarmoa! Mutta mikä nimitys on annettava sille, joka\nluopuu onnesta, joka tekisi hänet onnelliseksi, ja joka haluaa\nmieluummin varmasti kadottaa sen tänään pelosta, että sattumalta\nkadottaa sen huomenna? Onko viisauden ainoa tehtävä siis kuulostaa\nepävarmasta tulevaisuudesta kärsimyksen askelia, joka ei ehkä tule\nollenkaan, ja tukkia korvansa sen onnen siipien suhinalta, joka\nparaikaa täyttää avaruuden?\n\nHakekaamme onneamme itsekieltämyksestä, kun sitä on mahdoton muualta\nlöytää. On helppo olla viisas, kun tyytyy onneen, jonka löytää onnen\npuutteesta. Mutta viisas ei ole luotu olemaan onneton, ja\nkunniakkaampaa ja myöskin inhimillisempää on, ettei lakkaa olemasta\nviisas ollessaan onnellinen. Viisauden korkein päämäärä on juuri löytää\nelämän kiinteä onnenpiste; mutta jos etsii tätä kiinteää pistettä\nitsensäkieltämyksestä ja iiostaluopumisesta, niin etsii sitä aika\nlyhytnäköisesti kuolemasta. On helppoa uskoa olevansa viisas, kun ei\nenää liikahda paikaltaan. Mutta onko ihminen luotu olemaan milloinkaan\nliikkumatta? Hänen on valitseminen. Viisaus on joko intohimojemme ja\ntunteittemme, kaikkien ajatuksiemme ja kaikkien halujemme kunnioitettu\npuoliso tai myös kuoleman alakuloinen morsian. Olkoon vain olemassa\nhaudan liikkumaton viisaus, mutta olkoon olemassa myös viisaus, joka\nsopii taloon, missä liesi vielä lämpiää.\n\n\n56.\n\nMe emme tule viisaiksi luopumalla ympärillämme olevasta onnesta, vaan\ntullessamme viisaiksi me tietämättämme luovumme onnesta, joka ei kohoa\ntasallemme. Samalla tavoin hylkää lapsi suuremmaksi tullessaan\nhuomaamattaan leikit, jotka eivät enää huvita sitä. Ja samoin kuin\nlapsi oppii useampia seikkoja leikkimällä kuin tekemällä sen työn, joka\nhänelle määrätään, niin edistyy viisauskin nopeammin onnessa kuin\nonnettomuudessa. Onnettomuuden opetukset valaisevat vain yhtä\nsiveysopin osaa; ja ihminen, joka on viisas siksi, että on ollut\nonneton, muistuttaa ihmistä, joka on rakastanut olematta rakastettu.\nHän on viisaudessaan oleva tietämätön siitä, mitä ei rakkaudesta tiedä\nse, jonka rakkauteen ei ole milloinkaan vastattu.\n\n\"Onko onnessa tosiaankin niin paljon onnea kuin sanotaan?\" kysyi eräänä\npäivänä kahdelta onnelliselta ihmiseltä filosofi, jonka pitkäaikainen\nvääryys oli tehnyt hyvin raskasmieliseksi. Ei, onni on samalla kertaa\nsekä enemmän että vähemmän kadehdittava kuin luullaan, koska se on\naivan kokonaan toisenlainen kuin ne luulevat, jotka eivät ole olleet\ntäysin onnellisia. Iloinen ei ole samaa kuin onnellinen ja onnellinen\nei aina ole iloinen. Vain pieni hetkellinen onni hymyilee ja sulkee\nsilmänsä hymyillessään. Mutta päästyään määrätyn korkealle pysyväinen\nonni on yhtä vakava kuin ylevä suru. Viisaat ovat opettaneet meille,\nettei pitäisi olla onnellinen voidakseen kaivata onnea. Mutta jos\nviisas ei ole ollut onnellinen, kuinka hän voi silloin tietää, että\nviisaus on ainoa, joka ei synkkene eikä väsy onnessa? Ne ajattelijat,\njotka ovat tunteneet onnen, ovat oppineet rakastamaan viisautta paljon\nhartaammin kuin ne, jotka ovat olleet onnettomia. On suuri ero\nonnettomuudessa kasvavan ja onnellisuudessa kehittyvän viisauden\nvälillä. Edellinen lohduttaa puhumalla onnesta, mutta jälkimmäinen ei\npuhu enää muusta kuin itsestään. Missä onnettoman viisaus loppuu,\nsiellä alkaa onnen toivominen. Jos viisauden päämäärä on löytää onni,\nvoi vain olemalla onnellinen päästä varmuuteen, että tämä päämäärä on\nvain viisaudessa.\n\n\n57.\n\nEi mikä sielu tahansa saata kestää onnea. On olemassa rohkeus antautua\nonneen kuten on olemassa rohkeus antautua onnettomuuteen. Tarvitaan\nehkä enemmän voimaa onnellisena kuin onnettomana pysymiseen, sillä sen\nkaipaaminen, jota ei itsellä vielä ole, tuottaa enemmän iloa sydämelle,\njoka on viisas, kuin kaiken sen omistaminen, mitä se on halunnut.\nPysyväisen onnen huipuilta näkee parhaiten sen sydämen toiveet, joka\nnäyttää voivan elää vain pelosta ja toivosta ja jonka on vaikea elää\nkaikesta siitä, mitä sillä on, silloinkin kun sillä on kaikki.\n\nNäkee usein onnen voittavan voimakkaita ja siveellisesti erinomaisia\nolentoja. Kun eivät siitä löydä kaikkea mitä etsivät, niin ne eivät\npuolusta eivätkä pidätä sitä sillä tarmolla, jota aina pitäisi osoittaa\nelämässä. Miten viisas pitääkään olla, ettei kummastelisi sitä, että\nonni tuo mukanaan murhettakin, ja ettei tämä suru saa meitä uskomaan,\nettei meillä vielä ole todellista onnea! Parhain, mitä tapaa onnesta,\non se varmuus, ettei se ole mitään huumaavaa, vaan ajattelemaan\nkehoittavaa. Se on helpommin saavutettavissa ja muuttuu vähemmän\nharvinaiseksi, kun on opittu, että ainoa lahja, jonka se antaa\nsielulle, joka ymmärtää sitä käyttää hyväkseen, on tietoisuuden\navartuminen, jota sielu ei ollenkaan olisi muualla tavannut.\nIhmissielulle on paljon tärkeämpää tietää onnen arvo kuin siitä\nnauttia. On tarpeellista tietää monta seikkaa kauan onnea\nrakastaakseen. On välttämätöntä tietää siitä paljon enemmän\nhuomatakseen, että rauhallisessa onnessa kaiken onnellisuuden\npysyväisyys ja ainaisuus piilee siinä voimassa, joka tietoisuutemme\nsisimmässä voisi saattaa meidät onnellisiksi keskellä onnettomuuttakin.\nEt voi sanoa olevasi onnellinen, ennen kuin onni on auttanut sinut\nkiipeämään kukkuloille, joilta katsoen voit kadottaa sen näkyvistä\nsamalla kadottamatta elämänhaluasi.\n\n\n58.\n\nTapaa syviä ajattelijoita, joita täyttää ylevä äärettömyyden,\nikuisuuden ja kaikkeuden tunne, tapaa sellaisia ajattelijoita kuin\nPascal, Hello ja Schopenhauer, jotka tuskin näyttävät onnellisilta.\nMutta erehtyy merkillisesti, jos kuvittelee, että yleisen hädän\nkuvaaminen aina edellyttää suurta mieskohtaista epätoivoa.\nOnnettomuuden taivaanranta, katsottuna ajatuksen korkeuksista, joka ei\nenää ole vaistomainen, itsekäs eikä keskinkertainen, ei huomattavasti\neroa onnen taivaanrannasta, jota katsotaan samanluontoisen, mutta\ntoista alkuperää olevan ajatuksen korkeuksista. Merkitsee loppujen\nlopuksi vähän, ovatko pilvet, jotka leijailevat näköpiirin äärillä,\ntuhoauhkaavia vai viehättäviä. Matkamiestä rauhoittaa vain, että hän on\npäässyt niin korkealle kukkulalle, että hän viimeinkin näkee\nrannattoman avaruuden. Ei ole välttämätöntä, että valkoiset purjeet\nlakkaamatta liitävät merellä, jotta se meistä näyttäisi salaperäiseltä\nja ihanalta, ja myrsky heikontaa yhtä vähän kuin tyyni kaunis päivä\nsielumme elämää. Sitä heikontaa öin ja päivin istumisemme pienten,\nalhaisten, laimeiden ja matalain ajatustemme kamarissa, kun valtameri\nja taivas loistavat asuntomme ympärillä.\n\nMutta on ehkä olemassa ero ajattelijan ja viisaan välillä. Sattuu, että\najattelija vain synkistyy kukkuloillaan, joille on kiivennyt, mutta\nviisas koettaa hymyillä siellä niin vilpittömän luonnollisesti ja\ninhimillisesti, että vähäisinkin hänen veljistään voi huomata ja\nymmärtää tämän hymyn, joka putoaa kuin kukka vuoren juurelle.\nAjattelija raivaa tietä, \"joka kulkee siitä, mitä näemme, siihen, mitä\nemme näe\", mutta viisas avaa tien, joka vie siitä, mitä rakastetaan,\nsiihen, mitä tullaan rakastamaan, ja polut, jotka kohoavat siitä, joka\nei meitä enää lohduta, siihen, joka voi meille vielä lohtua antaa. On\nvälttämätöntä ajatella ihmisestä, Jumalasta ja luonnosta eläviä ja\nrohkeita ajatuksia. Mitä on syvä ajatus, joka ei tuota mitään\nlohdutusta? Eikö se ole niinkuin sellainen, joka ei vielä ole\nonnistunut täysin imeytymään jokapäiväiseen elämäämme, ajatus, jota\najattelija ei vielä kokonaan ole omaksunut? On helpompaa tulla\nmurheelliseksi ja pysyä murheessansa kuin heti ottaa se askel, jonka\naika aina pakottaa meidät ottamaan tästä murheesta poispäin. On\nhelpompaa näyttää syvälliseltä epäilyssä ja pimeydessä kuin siinä\nluottamuksessa ja rehellisessä valossa, jossa ihmisten on eläminen.\nOnko ihminen varma, että on ponnistanut kaikkensa, mitä suinkin voi,\nnäin veljiensä nimissä miettiessään elämän hätää, jos hän, jottei\nvähentäisi tämän hädän suurta taulua, kätkee heiltä kuitenkin loppujen\nlopuksi ratkaisevat syyt, joiden perustalla hän tyytyy elämään, koska\nhän kerran sitä jatkaa? Onko se ajatuksen loppuunajattelemista, jos\najattelee niin pitkälle, ettei saa lohdutusta? Sinun on helpompi sanoa\nminulle, miksi valitat, kuin yksinkertaisesti esittää ne voimakkaammat\nja syvemmät vaikuttimet, joiden perustalla vaistosi ei hylkää elämää,\njota niin valitat.\n\nKen meistä ei löytäisi etsimättäkin tuhannen tuhansia syitä, joiden\nvuoksi ei ole onnellinen! On epäilemättä hyödyllistä, että viisas\nilmoittaa meille ylevimmät, sillä ylevimmät syyt, miksi emme ole\nonnellisia, ovat hyvin lähellä muuttua syiksi olla onnellinen. Mutta\nkaikki ne syyt, joissa ei piile suuruuden ja onnen ituja —\nsiveellisessä elämässä on itse asiassa paljon lakeita maita, joissa\nsuuruus ja onni sekautuvat —, eivät ansaitse luettelemista. Täytyy\nitse olla onnellinen voidakseen tehdä toisia onnellisiksi; ja täytyy\ntehdä toisia onnellisiksi voidakseen itse pysyä onnellisena.\nKoettakaamme ensin hymyillä, jotta lähimmäisemme oppisivat hymyilemään,\nja nähdessämme heidän hymyilevän hymyilemme paljon todemmin. \"Ei sovi,\nettä minä olen pahoillani, minä, joka en ketään ihmistä ole saattanut\npahoilleen\", sanoo Marcus Aurelius eräällä kauneimmista riveistään.\nVaan eikö se juuri ole pahoillaan olemista ja samalla toisia pahoilleen\nsaattamista, kun ei opita olemaan niin onnellinen kuin voisi?\n\n\n59.\n\nPieni ajatus, joka yhdistää tyytyväisen katseen, loppumatonta hyvyyttä\nilmaisevan teon tai hiljaisimman, vaatimattomimman onnellisista\nhetkistä johonkin kauniiseen, pysyväiseen ja ikuiseen, on ansiokkaampi,\non tavattoman paljon vaikeampi saada elämän mysterioista kuin suuri ja\nsynkkä mietiskely, joka yhdistää tuskan, rakkauden ja epätoivon\nkuolemaan, kohtaloon tai meitä ympäröiviin yhtäkaikkisiin voimiin.\nÄlkäämme antako ulkomuodon itseämme pettää. Hamlet, joka\nvalittaa kuilun partaalla, näyttää meistä syvällisemmältä ja\npuoleensavetävämmältä kuin Antoninus Pius, joka levollisesti katselee\nsamoja voimia, tunnustaa ne ja rauhallisesti tutkii niitä sen sijaan,\nettä kiroisi niitä tai etsisi kauhuun syytä. Kaikki, mitä tehdään\npäivällä, näyttää vähemmän kunnioitusta herättävältä kuin pieninkin\nele, joka tehdään yön pimetessä, ja kuitenkin on ihminen luotu tekemään\ntyötä päivällä eikä toimimaan pimeässä.\n\n\n60.\n\nPienimmässäkin lohduttavassa ajatuksessa piilee muuten voima, jota ei\nole suurimmassakaan valituksessa, kauneimmassakaan surumielisessä\najatuksessa. Suuri, syvä ja synkkä ajatus on voima, joka valaisee\ntyrmänsä muureja polttamalla siipensä pimeydessä; mutta arinkin\nluottavainen, välttämättömiin lakeihin iloisesti alistuva ajatus on jo\ntoiminta, joka etsii tukikohtaa lentää pyrähtääkseen olevaiseen. Ei ole\nsopimatonta tunnustaa tätä joskus itselleen: avara ja epäitsekäs ajatus\non erinomainen seikka, mutta todellisuus alkaa vasta toiminnasta.\nOikeammin sanoen koko meidän kohtalomme muodostuu niistä ajatuksista,\njoilla, epätäydellisten, hämäräin, miltei vielä vaistomaisten\najatusjoukkojen kiirehtiminä, on ollut voimaa tai jotka viimein ovat\nmukautuneet välttämättömyyteen muuttua teoiksi, eleiksi, tunteiksi ja\ntottumuksiksi. Tämä ei merkitse sitä, että löisimme muut laimin. Ne\najatukset, jotka kietoutuvat todelliseen elämäämme, muistuttavat\nkaupunkia piirittävää sotajoukkoa. On luultavaa, että useimmat sotilaat\neivät kaupungin antauduttua pääse sen muurien sisäpuolelle. Silloin\nerotetaan varsinkin apujoukot, barbaarit, sanalla sanoen kaikki\nkurittomat laumat, joita liian helposti ryöstö, liekit ja veri voisivat\nhuumata. On myöskin luultavaa, että kaksi kolmannesta sotajoukosta ei\nollenkaan ota osaa ratkaisevaan taisteluun. Mutta hyvin usein tarvitaan\nhyödyttömiä sotavoimia, ja varmaa on, ettei kaupunki olisi vavissut\neikä milloinkaan avannut porttejaan, ellei sotajoukko olisi ollut\nlukematon tasangon äärille asti ja hyvin kuriin tottunut muurien\njuurella. Samoin on siveellisen elämämme laita. Ne ajatukset, jotka\neivät ole toteutuneet, eivät ole olleet kokonaan turhia; ne ovat\ntyöntäneet esille tai kannattaneet toisia, mutta viimemainitut ovat\nainoat, jotka ovat suorittaneet loppuun tehtävänsä. Sen vuoksi olkoon\nmeillä aina käskettävänämme hämärien ja synkeiden ajatuksiemme\ntiheiden rivien edessä ryhmä ajatuksia, jotka ovat luottavaisempia,\ninhimillisempiä, yksinkertaisempia ja valmiita rohkeasti tunkeutumaan\nelämään.\n\n\n61.\n\nMiten korkealle pyrkineekään kohoutumaan todellisuuden yläpuolelle mitä\npuhtaimmin kaivatessaan yliaistista hyvää, tuhannet aikomukset eivät\nvastaa yhtä tekoa; ei niin, että aikomuksilla ei olisi mitään arvoa,\nmutta pieninkin hyvä, rohkea, oikea teko vaatii enemmän kuin tuhannen\nhyvää aikomusta.\n\nKädestä katsojat väittävät, että koko elämämme on piirretty käteemme,\nja mitä he sanovat elämäksemme, on vain joku määrä tekoja, jotka ennen\ntäyttymistään tai sen jälkeen piirtävät häviämättömiä merkkejä\nlihaamme. Ajatuksemme ja aikomuksemme eivät jätä siihen mitään jälkiä.\nJos kauan aikaa olen hautonut mielessäni murha-, petos-, urotyö- tai\nitseuhrautumissuunnitelmia, voi sattua, ettei käteni ilmaise tästä\nmitään, mutta jos sattumalta, ehkä erehdyksestä, kadunkulmauksessa olen\ntappanut jonkun, joka näytti uhkaavan henkeäni, tai jos jonakin päivänä\nsamaa katua käydessäni joudun tempaamaan vastasyntyneen lapsen\nkiehtovista liekeistä, niin käteni on koko elämäni ajan osoittava\nmurhan tai rakkauden pettämättömiä merkkejä. Kädestäkatsojat voivat\nerehtyä tai olla erehtymättä, se merkitsee vähän: tämän erontekemisen\npohjalla piilee suuri siveellinen totuus. Ajatus voi antaa minun jäädä\nkuolemaani asti samalle paikalle kaikkeuteen, mutta teko ylentää tai\nalentaa minua miltei aina asteen olentojen arvojärjestyksessä. Ajatus\non eristetty, harhaileva ja ohimenevä voima, joka edistyy tänään ja\njota en ehkä enää näe huomenna; mutta teko edellyttää vakinaista\nmielikuva- ja halujoukkoa, joka pitkällisten ponnistusten jälkeen on\nonnistunut valtaamaan itselleen tukikohdan todellisuudessa.\n\n\n62.\n\nMutta me olemme nyt hyvin kaukana ylevästä Antigonesta ja hedelmättömän\nhyveen ikuisesta kysymyksestä. On varmaa, että kohtalo käsitettynä\ntässä sanan tavallisessa mielessä, s.o. vain kuolemantietä\nmerkitsevänä, ei juuri kunnioita hyvettä. Tultuamme tämän kuilun\näyräälle, joka on kuin keskeinen amme, johon siveysopit joutuvat\nlopullisesti puhdistuakseen tai samentuakseen, on meidän valittava joko\nsattuman hyväksyminen tai hylkääminen. Useimmat velvollisuusuhraukset\nsaatetaan laskea siihen tyyppiin, jota Antigonen uhri edustaa. Kuka\nmeistä ei ole ympärillään nähnyt esimerkkejä sankariteoista, joita on\nrangaistu?\n\nEräs ystäväni, ollessaan kytkettynä sairasvuoteeseen, josta hän ei enää\nelävänä noussut, osoitti minulle, niin sanoakseni kädestä pitäen,\neräänä päivänä kaikki ne mutkat, joita kohtalo oli käyttänyt saadakseen\nhänet vieraassa kaupungissa juomaan suullisen myrkytettyä vettä, joka\noli tuottava hänelle kuoleman. Ei näkynyt enää mitään muuta kuin\nkohtalon tämän elämän ympärillä kutomat lukemattomat langat, ja\npieninkin tapaus kuvasti uskomatonta kaukonäköisyyttä ja verratonta\nkavaluutta. Ja ystäväni oli kuitenkin matkustanut sinne kauas\ntäyttääkseen erään niitä velvollisuuksia, joita viisaat sankarit tai\npyhimykset erottavat tajuntansa taivaanrannalla. Mitä on vastattava?\nÄlkäämme vielä sanoko mitään tästä, me palaamme siihen aivan kohta. Jos\nystäväni olisi saanut elää, hän olisi seuraavana päivänä matkustanut\ntoiseen kaupunkiin, jonne toinen velvollisuus olisi häntä kutsunut,\nedes kysymättä itseltään, tottelisiko vielä tämän kerran velvollisuuden\nkehoitusta. On olentoja, jotka niin tottelevat kaikkia määräyksiä,\njoita heidän sydämensä kuiskaa heille. He eivät vähääkään välitä\nOnnettaren puolueellisuudesta eivätkä hyveen kiittämättömyydestä. He\najattelevat vain ihmisten tekemiä vääryyksiä ja näyttävät sanovan\nitselleen, etteivät muut vääryydet koske heihin.\n\nOnko totta, ettei milloinkaan saa epäillä ja ettei muulloin täytä koko\nvelvollisuuttaan kuin silloin, kun ei aavistakaan, että sen täyttää?\nOnko välttämätöntä kohota niin korkealle, ettei velvollisuus enää näytä\njaloimpien tunteittemme valitsemiselta, vaan koko luonteemme\nhiljaiselta välttämättömyydeltä?\n\n\n63.\n\nOn sellaisiakin, jotka odottavat, kyselevät itseltään, arvostelevat,\npunnitsevat ja lopulta tekevät päätöksensä. He ovat myös oikeassa. Mitä\nmerkitseekään, onko velvollisuuden täyttäminen vaiston vai järjen\ntulos? Vaiston liikkeet ovat tavallisesti niinkuin lasten liikkeet\nepämääräisen, teeskentelemättömän ja välittömän kauniita, mikä\nvaikuttaa meihin enemmän; mutta eivätkö harkitun hyvän tahdon eleet ole\nvielä todemmin ja vakavammin kauniita? Harvain sydämien on suotu olla\nvälittömän ihailtavia, ja tehtäisiin väärin, jos niistä haettaisiin\nvelvollisuuksien kaikkia lakeja. Harkitseva hyvä tahto huomaa muuten\nsilloinkin, kun se on harhakuvitteluista vapaa, useita vähemmän\nhoukuttelevia velvollisuuksia, joita vaisto ei näe; ja eikö olennon\nsiveellistä arvoa mitata velvollisuuksien luvun mukaan, jotka se näkee\nja aikoo täyttää?\n\nOn hyvä, että useimmat liian tarkkaavaisesti itseltään kyselemättä —\nsillä on kyseltävä kauan, jotta tietoisuuden vastaukset kävisivät\nvaiston vastauksien kaltaisiksi — on hyvä, että useimmat toistaiseksi\nseuraavat vaistoa, joka käskee velvollisuudessa uhrautumaan. He\nseuraavat siten suljetuin silmin valoa, jota heidän näkymättömien\nesi-isiensä parhaat kuljettavat heidän edessään. Mutta tämä ei ole\nihanne. Se, joka tietäen mitä tekee ja miksi niin tekee luopuu\npienimmästäkin seikasta veljensä hyväksi, on siveellisessä elämässä\nkorkeammalla tasolla kuin vieläpä sekin, joka uhraa elämänsä luomatta\nkatsetta taakseen.\n\n\n64.\n\nMaailma on täynnä heikkoja ja yleviä olentoja, jotka kuvittelevat, että\nvelvollisuuden viimeinen vaatimus on uhraus. Maailma on täynnänsä\nkaunosieluja, jotka tietämättä, mitä tekisivät, koettavat uhrata\nelämänsä, ja tätä pidetään korkeimpana hyveenä. Ei, korkein hyve on\ntietää, mitä tekee, ja oppia valitsemaan se, mille voi elämänsä\nomistaa. Vain toistaiseksi velvollisuus on jokaiselle meistä se, minkä\nluulemme olevan velvollisuutemme. Ensimmäinen velvollisuutemme on\nsaattaa velvollisuuden-käsittämisemme selväksi. Sana velvollisuus\nsisältää usein paljon enemmän erehdyksiä ja siveellistä\nvälinpitämättömyyttä kuin hyvettä. Klytemnestra pyhittää elämänsä\nkostaakseen Agamemnonille Ifigenian kuoleman, ja Orestes uhraa henkensä\nkostaakseen Klytemnestralle Agamemnonin kuoleman. Mutta ei\ntarvittu muuta kuin että viisas tuli ja sanoi: \"Antakaa anteeksi\nvihamiehillenne\", jotta koston velvollisuudet tulisivat kokonaan\npoispyyhityiksi ihmisten tietoisuudesta. Tarvitaan ehkä vain, että joku\ntoinen viisas tulee toisena päivänä, jotta uhrautumisen useimmat\nvelvollisuudet samoin kartoitetaan. Mutta siihen asti esittävät eräät\nitsensäkieltäymys-, alistumis- ja itsensäuhrausajatukset syvällisemmin\nihmiskunnan parhaimman siveellisen voiman kuin suuret paheet ja\nrikokset.\n\n\n65.\n\nNiin, alistuminen on hyvä ja välttämätön elämän yleisten ja\nvälttämättömien tosiasiain edessä. Mutta kaikissa kohdissa, joissa\ntaistelu on mahdollinen, ei alistuminen ole muuta kuin valepukuista\ntietämättömyyttä, voimattomuutta tai laiskuutta. Samoin on uhrauksen\nlaita, joka useinkaan ei ole muuta kuin hervoton käsivarsi, jota\nalistuminen tyhjässä ilmassa heiluttaa. On kaunista tietää uhrautuvansa\nyksinkertaisesti, kun tilaisuus meille sattuu ja kun se tuottaa\ntodellista onnea toisille, mutta ei ole viisasta eikä hyödyllistä\npyhittää elämäänsä uhraustilaisuuden etsimiselle ja pitää tätä\netsimistä hengen kauneimpana voittona lihasta. (Sivumennen sanoen\nkiinnitetään tavallisesti aivan liiaksi huomiota hengen voittoihin\nlihasta. Nämä luullut voitot ovat useimmiten vain elämän täydellisiä\ntappioita). Uhraus voi olla kukka, jonka hyve ohimennessään poimii,\nmutta se ei ole sitä poimiakseen liikkeelle lähtenyt. On suuri erehdys\nluulla, että sielun kauneus on sen uhrautumishalussa; sen hedelmällinen\nkauneus on sen tietoisuudessa ja sen elämän ylevyydessä ja voimassa. On\ntotta, että on sieluja, jotka vain itsensäuhrauksessa tuntevat\nelävänsä; mutta totta on myöskin, että ne ovat sieluja, joilla ei ole\nrohkeutta eikä voimaa mennä etsimään muuta siveellistä elämää. On\nyleensä paljon helpompaa uhrautua, s.o. luopua siveellisestä elämästään\nsen hyväksi, joka tahtoo sen ottaa, kuin täyttää siveellinen kohtalonsa\nja suorittaa loppuun asti se tehtävä, jota varten luonto on meidät\nluonut. On yleensä paljon helpompaa kuolla siveellisesti ja vieläpä\nruumiillisestikin toisten hyväksi kuin oppia elämään heidän hyväkseen.\nLiian monet nukuttavat näin kaiken aloitekyvyn, persoonallisen elämän\nsiihen ajatukseen, että ovat aina valmiita uhrautumaan. Tietoisuus,\njoka ei pääse uhrausajatusta kauemmaksi ja joka luulee olevansa\nselvillä itsestään, koska se lakkaamatta hakee tilaisuutta antaa, mitä\nsillä on, on tietoisuus, joka on painanut silmänsä umpeen ja uinahtanut\nvuoren juurelle. On kaunista antaa itsensä ja muuten juuri antamalla\nitsensä lopulta jossakin määrin pääsee omaksi herrakseen. Mutta se,\njolla on veljilleen annettavana vain tämä itsensä uhrautumisen kaipuu,\nkaipuun antaa itsensä, valmistautuu antamaan liian vähän. Koettakaamme\nsiis hankkia, ennenkuin annamme ja älkäämme luulko, että antamalla\nvapaudumme hankkimisen velvollisuudesta. Tehkäämme muuta työtä\nodottaessamme itsensäuhrauksen hetkeä. Se tulee aina lopulta; mutta\nälkäämme hukatko aikaamme lakkaamatta tähyilemällä elämän kellontaulua.\n\n\n66.\n\nOn ero uhrien välillä. En puhu tässä voimakkaiden uhrista, jotka\nAntigonen tavoin tietävät kieltäytyä, kun kohtalo, ottaen heidän\nveljiensä ilmeisen onnen muodon, käskee heitä luopumaan onnestaan ja\nelämästään. Puhun tässä heikkojen uhrista, siitä uhrista, joka\nlapsellisella tyytyväisyydellä vajoaa omaan tyhjyyteensä, siitä\nuhrista, joka sokean imettäjän tavoin on tyytyväinen tuudittamaan meitä\nitsensäkieltämisen ja itseottamamme kärsimyksen laihtuneilla\nkäsivarsilla. Kuulkaamme, mitä muuan etevä ajattelija, John Ruskin,\nsanoo meille tästä: \"Jumalan tahto on, että elämme veljiemme onnesta ja\nelämästä emmekä heidän kurjuudestaan ja kuolemastaan. Voi sattua, että\nlapsen on kuoleminen vanhempiensa puolesta, mutta taivaan tarkoitus on,\nettä sen on elettävä heidän hyväkseen. Ei uhrillaan, vaan voimallaan,\nilollaan ja elämänhalullaan se reipastuttaa heitä ja on heille kuin\nnuoli jättiläisen kädessä. Niin on laita kaikissa muissa todellisissa\nsuhteissa. Ihmiset auttavat toinen toistansa ilollaan eivätkä\nsurullaan. He eivät ole luotuja surmaamaan itseään toisten vuoksi, vaan\nsaamaan tukea toinen toiseltansa. Ja monista hyvin kauneista seikoista,\njotka harhautunut käytäntö on kokonaan hävittänyt, luulen miltei, että\njonkinlaista itsetiedotonta ja liian lempeää itseuhrauksen henkeä on\npidettävä yhtenä kohtalokkaimmista. On niin päntätty muutamiin\nsieluihin, että kärsimys sellaisenaan on hyvettä, että he hyväksyvät\ntuskan ja ahdistuksen, ikäänkuin se olisi heidän välttämätön osansa,\nkäsittämättä ollenkaan, ettei heidän tappionsa ole vähemmän valitettava\nsiksi, että se on kohtalokkaampi heidän vihollisilleen kuin heille\nitselleen.\"\n\nMeille sanotaan: \"Rakasta lähimmäistäsi niinkuin itseäsi\", mutta jos\nrakastat itseäsi ahtaasti, lapsekkaasti ja arasti, niin rakastat\nlähimmäistäsi samalla tavoin. Opi siis rakastamaan itseäsi avarasti,\nterveesti, viisaasti ja täydesti. Se ei ole niin helppoa kuin luulisi.\nSelvänäköisen ja voimakkaan sielun itsekkyys on tehokkaammin armelias\nkuin sokean ja heikon sielun koko antaumus. Ennenkuin elät muille, on\nsinun elettävä itsellesi. Ennenkuin annat, on sinun hankittava. Ole\nvarma, että jos hankit hivenen tietoisuutta lisää, niin se loppujen\nlopuksi on tuhat kertaa tärkeämpää kuin koko tiedottomuutesi lahja.\n\nMiltei kaikki suuret teot tässä maailmassa ovat niiden suorittamia,\njotka eivät suinkaan ajatelleet uhrautua. Platon ei luovu ajattelustaan\nvuodattaakseen kyyneleitä niiden kanssa, jotka itkevät Ateenassa.\nNewton ei jätä mietteitään mennäkseen hakemaan säälin tai\nsurumielisyyden aiheita. Ja varsinkin Marcus Aurelius — sillä tässä on\nkysymyksessä mitä yleisin ja mitä vaarallisin siveellinen uhraus —\nMarcus Aurelius ei sammuta sielunsa kirkkautta saattaakseen Faustinan\nalhaisen sielun onnelliseksi. Mutta se mikä on oikeaa Platonin,\nNewtonin tai Marcus Aureliuksen elämässä, on yhtä oikeaa jokaisen\nsielun elämässä. Sillä jokaisella sielulla on omassa piirissään samat\nvelvollisuudet itseään kohtaan kuin suurimpien sieluilla. Olkaamme\nkerta kaikkiaan varmat siitä, että sielumme ensimmäinen velvollisuus on\nolla niin täydellinen, niin onnellinen, niin itsenäinen, niin suuri\nkuin mahdollista. Tässä ei ole kysymys itsekkyydestä eikä ylpeydestä.\nIhminen ei tule todellisesti jalomieliseksi, todellisesti nöyräksi,\nennenkuin hänessä on kirkastunut luottavainen ja rauhallinen\nitsetuntemus. Tämän päämäärän vuoksi voi uhrata uhrauksen intohimonkin,\nsillä uhrauksen ei pidä olla jalostumiskeino, vaan merkki siitä, että\nihminen on jalostunut.\n\n\n68.\n\nMeidän on ymmärrettävä uhrata, kun niin vaaditaan, onnettomien\nveljiemme puolesta rikkautemme, aikamme ja henkemme. Se on muutamien\nylen harvinaisten hetkien ylen harvinainen lahja, mutta viisas ei ole\nvelvollinen laiminlyömään onneansa ja kaikkea, mikä ympäröi hänen\nelämäänsä, yksinomaan valmistuakseen enemmän tai vähemmän\nsankarillisesti elämään parisen ylen harvinaista hetkeä.\nSiveellisyydessä on ennen kaikkea kiinnitettävä huomio päivittäin\ntoistuviin velvollisuuksiin ja rakkaudenpalveluksiin, jotka eivät\nmilloinkaan lopu. Ainoa seikka tässä suhteessa elämän tavalliseen\ntapaan kuluessa, josta voimme lakkaamatta antaa yhä uuden osan niiden\nonnellisille tai onnettomille sieluille, jotka kulkevat rinnallamme\nsamaa tietä kuin mekin, on sielumme voima, luottamus ja rauhallinen\nitsenäisyys. Tämän vuoksi vähäpätöisinkin ihminen pakotetaan pitämään\nvoimassa ja laajentamaan sieluaan, niinkuin hän tietäisi, että jotakin\njonakin päivänä kutsuttaisiin lohduttamaan tai ilahuttamaan jumalaa.\nKun on valmistettava sielua, on sitä aina valmistettava jumalalliseen\ntehtävään. Vain tällä alalla ja tällä edellytyksellä tapahtuu ihmisen\ntodellinen antaminen ja täyttyy hänen korkein uhrinsa. Ja kun sitten\nniiden hetki on käsissä, luuletko, että se, mitä silloin antaa Sokrates\ntai Marcus Aurelius, jotka elivät tuhannen elämää, koska he tuhat\nkertaa olivat tutkineet elämäänsä, ei ole tuhannen kertaa arvokkaampaa\nkuin kaikki, mitä se voi antaa, joka ei ole ottanut askeltakaan\ntietoisuuteensa; ja että, jos jumala on olemassa, hän vain punnitsee\nuhrin ruumiimme veren painon mukaan, ja että sielun veri, joka on\nihmisen hyve, hänen itsetuntonsa, koko hänen siveellinen elämänsä ja\nkaikki se voima, jonka hän on kerännyt monien vuosien kuluessa, ei\nmitään merkitse?\n\n\n69.\n\nSielu ei vain uhrautumalla suurene, vaan suurenemalla se kadottaa\nnäkyvistään uhrauksen, samoin kuin vaeltaja kadottaa näkyvistään rotkon\nkukat huipulle kohotessaan. Uhraus on kaunis rauhattomuuden merkki,\nmutta rauhattomuutta ei saa kasvattaa sen itsensä vuoksi. Kaikki on\nuhrausta herääville sieluille. Hyvin harvoilla seikoilla on enää\nuhrauksen nimeä sielun mielestä, joka on onnistunut löytämään elämän,\njossa itsensä uhraaminen, sääli ja itsekieltäymys eivät ole\nvälttämättöminä juurina, vaan näkymättöminä kukkina. Liian monet\ntuntevat tosiaan tarvetta tuhota onnen, rakkauden, toivon, joka kuuluu\nheille, nähdäkseen polttouhrin liekkien valossa itsensä. Heillä on\nikäänkuin lamppu eivätkä tiedä, miten heidän tulisi sitä käyttää. Ja\nkun yö joutuu ja he kaipaavat valoa, kaatavat he sen öljyn vieraaseen\ntuleen.\n\nÄlkäämme toimiko niinkuin tarinan majakanvartija, joka naapurimökkien\nköyhille jakoi suurien lyhtyjen öljyn, joiden piti valtamerta valaista.\nJokainen sielu on ympäristönsä enemmän tai vähemmän tärkeä\nmajakanvartija. Vähäpätöisinkin äiti, joka antaa pieninten\näidinvelvollisuuksiensa masentaa, tuhota itsensä ja kokonaan täyttää\nmielensä, antaa öljyänsä köyhille, ja hänen lapsensa saavat koko\nelämänsä kärsiä siitä, ettei heidän äitinsä sielu ollut niin kirkas,\nkuin se olisi voinut olla. Sen aineettoman voiman, joka valaisee\nsieluamme, tulee loistaa ennen kaikkea itsensä vuoksi. Vain siten se\nalkaa loistaa muille. Niin pieni kuin lamppusi lieneekin, älä\nmilloinkaan anna pois öljyä, joka sitä pitää yllä, vaan ainoastaan\nliekki, joka siitä leimuaa.\n\n\n70.\n\nVarmaa on, että altruismi on a:na pysynyt jalojen sielujen\npainopisteenä, mutta heikot sielut hukkuvat toisiin, samalla kun vahvat\nsiinä tapaavat jälleen itsensä. Tässä on suuri ero. Parempi kuin\nrakastaa lähimmäistään on lakastaa itseään hänessä. On hyvyyttä, joka\nkäy muutamien olentojen edellä, ja on olemassa yksi, joka seuraa eräitä\ntoisia. On olemassa tyhjentävä hyvyys ja täyttävä hyvyys. Älkäämme\nunohtako, etteivät sielujen keskeisessä seurustelussa ne, jotka\nluulevat aina antavansa, ole antavimpia. Vahva sielu ottaa lakkaamatta\nköyhimmiltäkin, heikko sielu antaa aina rikkaimmillekin; mutta on\nolemassa eräs antamistapa, joka ei ole muuta kuin ahneutta, joka on\nrohkeutensa menettänyt, ja jos Jumala tulisi selvittämään tilit,\nsaisimme ehkä nähdä, että ottamalla antaa ja antamalla ottaa pois.\nSattuu usein, että keskinkertainen sielu alkaa kasvaa vasta siitä\nhetkestä, jolloin se on kohdannut sielun, joka tyhjentää sen.\n\n\n71.\n\nMiksi emme tunnustaisi itsellemme, että kaikkia mutta tärkeämpi\nvelvollisuus ei ole itkeä kaikkien kanssa, jotka itkevät, kärsiä\nkaikkien kanssa, jotka kärsivät, ja ojentaa sydämensä kaikille\nohikulkijoille, jotta he sitä haavoittaisivat tai hyväilisivät?\nKyyneleet, kärsimykset ja haavat ovat meille terveellisiä, niin kauan\nkuin ne eivät vie elämänrohkeuttamme. Älkäämme milloinkaan unohtako,\nettä mikä lieneekin tehtävämme tässä maailmassa, mikä päämäärä\npyrkimyksillämme ja toiveillamme, mikä tulos tuskistamme ja iloistamme,\nme olemme ennen kaikkea elämän sokeita säilyttäjiä. Se on ainoa, mikä\non ehdottoman varmaa, se on ainoa kiinteä kohta inhimillisessä\nsiveysopissa. Meille on annettu elämä — emme tiedä miksi, mutta\nnäyttää varmalta, ettei tämä ole sen vuoksi, että heikontaisimme ja\nhukkaisimme sen. Me edustamme vieläpä aivan erikoista elämän muotoa\ntällä kiertotähdellä: ajatuksen elämää, tunteiden elämää, ja siksi\nlienee kaikki, joka on omiansa vähentämään ajatuksen ja tunteiden\nhehkua, epäsiveellistä. Koettakaamme siis elähdyttää, kaunistaa ja\nlaajentaa tätä hehkua, koettakaamme ennen kaikkea lisätä luottamustamme\nihmisen suuruuteen, voimaan ja kohtaloon. Totta on, että voisin yhtä\nhyvin sanoa: hänen pienuuteensa, hänen heikkouteensa ja hänen\nkurjuuteensa.\n\nOn yhtä paljon sielua jännittävää olla ylevän onneton kuin ylevän\nonnellinen. Merkitsee muuten vähän, ihminenkö vai kaikkeus meistä\nnäyttää ihailtavalta, kunhan vain joku näyttää meistä ihailtavalta,\nkunhan ylennämme tietoamme äärettömästä. Keksitty tähti lisää säteen\nihmisen ajatuksiin, intohimoihin, rohkeuteen. Kaikki kaunis, minkä\nnäemme ympäristössämme, on jo kaunista sydämessämme, kaiken\njumaloimista ansaitsevan ja suuren, mitä tapaamme itsessämme, tapaamme\nsamalla myös muissa. Jos sieluni herätessään tänä aamuna\nrakkausajatuksissaan on kohdannut aatteen, joka hivenenkin lähentää\nsitä Jumalaa kohti, joka luultavasti, — kuten edellä on mainittu, on\nvain kaunein sen haluista, näen tämän saman aatteen köyhässä, joka\nhetkistä myöhemmin kulkee ikkunaini ohi, ja minä rakastan häntä\nenemmän, koska tunnen hänet paremmin.\n\nÄlkäämme luulko, että olisi aivan hyödytöntä näin rakastaa. Niiden\navulla, jotka tällä tavoin rakastavat yhä syvemmin, saa ihminen kerran\ntietää, mitä hänen on tehtävä. Todellisen siveyden on synnyttävä\ntietoisesta ia äärettömästä rakkaudesta. Suuri armeliaisuus on\njalostumista. Mutta minä en voi jalostaa sinua, jollen voi ensin\njalostaa itseäni, enkä voi ihailla sinua, ellen ensin ole havainnut\njotakin ihailtavaa itsessäni. Kun olen suorittanut jalon teon, on\nparhaimpana palkintona, jonka tämä teko minulle antaa, yhä\nluonnollisempi varmuus, että sinä voit tehdä samoin. Jokainen\najatus, mikä avartaa sydäntäni, avartaa ihmisrakkauttani ja\nihmiskunnioitustani. Sitä mukaa kuin minä kohoan, kohoat sinä minun\nmukanani. Mutta jos rakastaakseni sinua leikkaan siivet rakkaudeltani,\nkoska sinun rakkaudellasi ei vielä ole siipiä, niin syntyy kahta vertaa\nenemmän hyödytöntä itkua ja valitusta alhaalla laaksossa, mutta rakkaus\nei astu askeltakaan huippuja kohti. Rakastakaamme aina korkeimmalta\nkohdalta, mihin voimme päästä. Älkäämme rakastako säälistä, kun voi\nrakastaa rakkaudesta. Älkäämme antako anteeksi hyvyydestä, kun voi\nantaa anteeksi oikeudentunnosta. Älkäämme opetelko lohduttamaan, kun\nvoi oppia kunnioittamaan. Oi, pyrkikäämme aina hellittämättä\nparantamaan laadultaan sitä rakkautta, jota annamme ihmisille! Yksi\nsiemaus tätä rakkautta, joka on saatu huipuilta, on arvokkaampi kuin\nsata, jotka on saatu tavallisen armeliaisuuden seisovista lätäköistä.\nJa jos se, jota et enää rakasta säälistä tai vain siksi, että hän\nitkee, ei koskaan tule tietämään, että sinä häntä sinä hetkenä\nrakastat, koska olet jalostanut häntä samalla kertaa kuin itseäsi, mitä\nmerkitsee se kaiken jälkeen? Olet tehnyt sen, mitä olet pitänyt\nparhaimpana, vaikkakin parhain voi olla aivan hyödytöntä! Eikö meidän\nole aina toimittava tässä elämässä, ikäänkuin Jumala, jota sydämemme\nylevimmin halajaa, meitä lakkaamatta katselisi?\n\n\n72.\n\nMutta palatkaamme suuriin yhteenkuulumattomiin lakeihin. Joku aika\nsitten kohtalo kamalassa onnettomuudessa [Pariisin Bazar de la Charitén\ntulipalo toukok. 4 p. 1897] jälleen ja sattuvammalla tavalla kuin\nmilloinkaan osoitti sen, mitä ihmiset sanovat sen vääryydeksi,\nsokeudeksi tai häikäilemättömyydeksi. Se näytti siinä nimenomaan\nrankaisevan ainoata niistä ulkoisista hyveistä, jotka järki on meille\njättänyt, nimittäin rakkautta lähimmäiseen. On luultavaa, että siinä\npiirissä, jota onnettomuus sinä päivänä kohtasi, oli muutamia\nepätäydellisesti oikeamielisiä. Näyttää myöskin varmalta, että joukossa\noli ainakin yksi todellisesti ja epäitsekkäästä oikeamielinen. Tuon\nyhden oikeamielisen miltei varma läsnäolo saattaa meidät asettamaan\nkaikessa alastomuudessaan sen kauhean kysymyksen, jota emme voi olla\ntekemättä itsellemme. Jos hän ei olisi ollut siellä, voisimme sanoa,\nettemme tiedä, mistä ylevän oikeuden määrästä on muodostunut vääryys,\njoka meistä näyttää suunnattomalta. Voisimme sanoa itsellemme, että se,\nmitä tässä nimitettiin armeliaisuudeksi, ehkä on vain ainaisen\nväärämielisyyden julkeata ilmausta. Ihminen ei voi päättävästi uskoa,\nettä hänen kaikessa ulkonaisessa on taisteleminen vain sokeiden\nvoimien: veden, tulen, ilman, painolain y.m. kanssa ja ottaminen\ntosiasiat huomioon. Me tunnemme tarvetta antaa sattuman anteeksi, ja\nkun muodollisesti sitä syytämme, eikö se tapahdu samalla tavalla kuin\nantaisimme sen anteeksi menneisyydessä ja tulevaisuudessa sillä\ntuskallisella hämmästyksellä, jota tunnemme kuullessamme, että hyvä\nihminen on tehnyt alhaisen ja huonon teon?\n\nPidämme sopivana luoda ihanteellisen sattuman, oikeamielisemmän kuin me\nitse, ja kun se on tehnyt epäämättömän vääryyden ja hämmästys on\npainunut sydämemme sisimpään, luotamme siihen jälleen, sanoen\nitseksemme, ettemme tiedä kaikkea, mitä se tietää, ja että se lienee\nseurannut meille tutkimattomia lakeja. Maailma näyttäisi meistä\nsynkältä, ellei sattuma olisi siveellinen. Meistä näyttäisi kaikki\nsiveellisyys ja kaikki oikeus puuttuvan, ellei olisi meidän\nsiveellisyyttämme ja oikeamielisyyttämme valvovaa siveyttä ja\noikeamielisyyttä. Me emme enää halua sitä rangaistusten ja palkintojen\nmatalaa ja ahdasta siveellisyyttä, jota positiiviset uskonnot meille\ntarjoavat, mutta silloin unohdamme, että jos sattumalla olisi hivenkään\noikeudentuntoa, ei se ylevä ja epäitsekäs siveys, jota haaveilemme,\nenää olisi mahdollinen. Ellemme ole varmat siitä, että sattuma on\nehdottomasti väärä, ei meillä enää ole mitään etua oikeamielisinä\nolemisesta. Me kiellämme pyhimyksien ihanteen ja olemme varmat, että\npalkinnon toivossa tehdyllä velvollisuuden täyttämisellä, olkoon että\nsinä olisi vain tyytyväisyys täytetystä velvollisuudesta, viisaan\nJumalan silmissä olisi kai suunnilleen sama arvo kun pahan tekemisellä,\nkoska se meitä hyödyttää. Me sanomme mielellämme, että jos Jumala on\nniin korkea kuin korkein ajatus, minkä hän on herättänyt ihmisten\nparhainten sieluihin, niin hänen pitäisi karkoittaa luotaan kaikki\nihmiset, jotka ovat tahtoneet miellyttää häntä, s.o. jotka eivät ole\ntehneet hyvää, niinkuin ei häntä olisi olemassakaan, ja jotka eivät ole\nrakastaneet hyvettä enemmän kuin Jumalaa itseään.\n\nMutta todellisuudessa taas huomaamme pienimmänkin tapauksen edessä,\nettä me tuskin olemme jättäneet taaksemme lapsuudenajan vielä\nvallitsevan siveysopin kertomuksia, joissa kaikki rikokset saavat\nrangaistuksensa. Me tarvitsisimme niiden sijaan kertomuksia\n\"rangaistuista hyveistä\". Ne olisivat hyödyllisempää todellisille\nsieluille ja pitäisivät paremmin voimassa niiden ylpeätä pyrkimystä\nhyvään. Älkäämme jättäkö huomaamatta, että juuri sattuman\nepäsiveellisyydestä syntyy kauniimpi siveys. Tässä kuten kaikkialla on\nasianlaita se, että mitä hylätymmäksi ihminen tuntee itsensä, sitä\nenemmän hän löytää ihmiselle erikoista voimaa. Se, mikä meidät tekee\nrauhattomiksi näiden suurten vääryyksien tapahtuessa, on korkean\nsiveyslain kieltäminen, mutta juuri tästä kieltämisestä syntyy\nvälittömästi korkeampi siveyslaki. Kun on poistettu rangaistus ja\npalkinto, syntyy välttämättömyys tehdä hyvää hyvän itsensä vuoksi.\nÄlkäämme milloinkaan tulko rauhattomiksi, kun jokin siveyslaki näyttää\nmeistä katoavan, niitä on aina suurempia varastossa. Kaikki, mitä\nlisäämme kohtalon siveellisyyteen, otamme pois puhtaimmalta\nsiveysihanteeltamme. Ja päinvastoin, mitä varmemmat olemme siitä, että\nkohtalo ei ole oikeamielinen, sitä enemmän avarramme ja raivaamme\nedestämme alaa paremmalle siveydelle. Älkäämme kuvitelko, että hyveen\nperusteet horjuvat, koska Jumala meistä näyttää väärämieliseltä. Vasta\nJumalansa ilmeisessä vääryydessä tapaisi inhimillinen hyve lopulta\njärkkymättömät perusteet.\n\n\n73.\n\nMeidän on alistuttava luonnon viisasta kohtaan osoittamaan\nvälinpitämättömyyteen. Tämä välinpitämättömyys näyttää meistä oudolta\nvain siksi, ettemme ole kyllin viisaita, sillä viisauden\nvelvollisuuksia on niin tarkasti ja niin nöyrästi kuin mahdollista\nottaa selville se paikka, mikä ihmisolennolla on kaikkeudessa.\n\nIhmisolento näyttää suurelta piirissään samoin kuin mehiläinen näyttää\nsuurelta istuessaan hunajakakkunsa kennolla. Mutta olisi kohtuutonta\nodottaa, että kentällä vieläkin yksi kukka aukeaisi, koska\nmehiläiskuningatar on ollut uljas keossaan. Älkäämme luulko\npienentävämme itseämme suurentaessamme kaikkeutta. Olkaamme me itse tai\nolkoon maailman kaikkeus meistä suuri, niin äärettömyystunne, joka on\njokaisen hyveen elinneste, on kiertävä samalla tavoin sielussamme.\n\nMikä onkaan hyveellinen teko, että me siitä odottaisimme niin\ntavattomia palkintoja? Meidän ei ole painovoimalaeista, vaan itsestämme\netsittävä nämä palkinnot. Vain ne, jotka eivät tiedä, mitä hyvyys on,\npyytävät palkintoa hyvyydestä. Emme saa varsinkaan unohtaa, että\nhyveellinen teko on aina onnellinen teko. Se on aina pitkän, onnellisen\nja tyytyväisen sisäisen elämän kukka. Se edellyttää aina rauhan hetkiä\nja pitkiä päiviä sielujemme rauhaisimmilla huipuilla. Ei mikään\njälkeenpäin tullut palkinto korvaisi edeltänyttä rauhaa. Se\noikeamielinen, joka tuhoutui mainitsemassani onnettomuudessa, oli\nsiellä vain sentähden, että hänen sielunsa oli hyvässä tavannut\nvarmuuden ja rauhan, jota ei mikään onni, ei mikään kunnia, ei mikään\nrakkaus olisi voinut hänelle antaa. Jos liekit jakautuisivat, vesi\nvetäytyisi takaisin, jos kuolema toisinaan epäröisi sellaisten\nolentojen edessä, mitä tulisi silloin sankareista ja oikeamielisistä?\nMikä onni olisi hyveessä, joka on täysin onnellinen vain siksi, että se\non jalo ja puhdas, ja joka on jalo ja puhdas vain siksi, että se\nodottaa jotakin palkintoa? Inhimillinen ilo on tehdä hyvää päämäärään\npyrkiessään; jumalallinen ilo on tehdä hyvää mitään toivomatta. Ihminen\ntietää yleensä, miksi hän tekee pahaa; mutta mitä vähemmän hän tietää,\nmiksi hän tekee hyvää, sitä puhtaampaa on se hyvä, jota hän tekee.\nSaadaksemme tietää, minkäarvoinen oikeamielinen on, kysykäämme häneltä,\nmiksi hän on oikeamielinen. On todennäköistä, että se, jolla on\nvähimmin vastattavaa, on täydellisimmin oikeamielinen. Voi sattua, että\nsitä mukaa kuin äly laajenee, niiden vaikutteiden luku, jotka saattavat\nsielua sankariuteen, näyttää vähenevän, mutta samalla äly huomaa, ettei\nsillä ole muuta ihannetta kuin yhä salaisempi ja epäitsekkäämpi\nsankarius.\n\nMiten asianlaita lieneekin, se, joka tuntee tarvetta suurentaa hyvettä\nlisäämällä siihen kohtalon ja maailman hyväksymisen, ei vielä tunne\nhyvettä. Todellisesti hyvin toimii vasta sitten, kun toimii hyvän\nitsensä vuoksi muuta odottamatta kuin että yhä paremmin saa tietää,\nmikä on hyvää. \"Ilman muuta todistajaa kuin oma sydän\", sanoo\nSaint-Just. Jumalan silmissä on huomattava ero, niin arvelen, sen\nihmisen sielun, joka on vakuutettu, ettei hyveellisen teon säteillä ole\nrajoja, ja sen sielun välillä, joka sanoo itselleen, etteivät nämä\nsäteet todennäköisesti ole tarkoitettuja menemään hänen sydämensä\npiirin ulkopuolelle. Totuus, joka on liian korkea ollakseen epäiltävä,\nvoi antaa hetkeksi enemmän voimaa, mutta nöyrempi ja inhimillisempi\ntotuus antaa kestävämmän ja vakavamman tarmon. Onko oltava sotilas,\njoka on varma, että jokainen hänen laukauksistaan ratkaisee voiton, vai\nse, joka tietää, mikä mitättömyys hän on taistelun tuoksinassa, ja\nkuitenkin taistelee yhtä rohkein mielin? Hyveellinen ihminen tuntisi\ntunnonvaivoja pettäessään lähimmäistään, mutta on liiankin valmis\nhyväksymään käsityksen, että on ihanteellista pettää vähän itseään.\n\nMutta palatkaamme oikeamielisen laskuvirheisiin. Luulen, että parhaat\nmeistä etsisivät toista onnea, jos hyve olisi hyödyllinen, ja Jumala\nottaisi heiltä suuren elämisen aiheen, jos hän usein palkitsisi heitä.\nOn luultavaa, ettei mikään ole tarpeellista, ei mikään välttämätöntä,\nja jos sielu ei enää tuntisi iloa tehdessään hyvää, koska se on hyvää,\nniin se keksisi toisen vielä puhtaamman ilon. Mutta toistaiseksi se on\nkaunein, mikä sillä on; älkäämme koskeko siihen ilman syytä. Älkäämme\nliiaksi koskeko hyveen tuottamiin onnettomuuksiin, jottemme samalla\nkoske sen onnen läpikuultavimpaan olemukseen. Ne sielut, jotka todella\nnauttivat tätä onnea, olisivat yhtä hämmästyneitä, jos heitä\najattelisi palkita, kuin toiset kummastelisivat, jos ajateltaisiin\nrangaista onnettomuutta. Vain ne, jotka eivät elämässään noudata\noikeamielisyyttä, valittavat siitä lakkaamatta.\n\n\n74.\n\nIntialainen viisaus on oikeassa sanoessaan: \"Tee työtä kuin ne, jotka\novat kunnianhimoisia. Kunnioita elämää niinkuin ne, jotka sitä\nkaipaavat. Ole onnellinen niinkuin ne, jotka elävät elämisen onnen\nvuoksi.\"\n\nJa ihmisviisaudessa on vielä keskipisteenä: Toimia niinkuin jokaisesta\nteosta kypsyisi harvinainen ja ikuinen hedelmä ja kuitenkin tietää,\nmiten mitätön oikeamielinen teko on kaikkeuteen nähden. Tuntea epäsuhde\nja kuitenkin vaeltaa niinkuin suhteet olisivat inhimilliset. Olla\nkadottamatta näkyvistä suuria ääriviivoja ja kuitenkin liikkua ahtaissa\nsamalla luottamuksella, samalla vakavuudella, vakaumuksella ja\ntyytyväisyydellä kuin piiri olisi suuri.\n\nTarvitsemmeko kuvitelmia pitääksemme yllä hyvänkaipaamistamme? Jos näin\nolisi asian laita, olisi meidän tunnustettava itsellemme, ettei tämä\nhalu sovellu ihmisluontoon. Ei ole järkevää kuvitella, että sydän\nuskoo kauan seikkoihin, joihin järki ei enää usko. Mutta järki voi\nuskoa seikkoihin, jotka ovat sydämessä. Se siirtyy lopulta yhä\nyksinkertaisemmin siihen joka kerta, kun pimeys laskeutuu sen alueelle.\nSillä järki on sydämeen nähden kuten selvänäköinen, mutta liian nuori\ntytär, joka usein tarvitsee hymyilevän ja sokean äitinsä neuvoja. Tulee\nkerran hetki elämässä, jolloin siveellinen kauneus näyttää\ntarpeellisemmalta kuin älyllinen. Tulee hetki, jolloin kaikki hengen\nsaavutukset muuttuvat sielun suuruudeksi, koska on vaara, että ne\nmuuten haihtuvat surkeasti tasangolle kuin virta, joka ei osaa mereen.\n\n\n75.\n\nMutta älkäämme liioitelko, kun on kysymyksessä viisaus, olkoonpa vaikka\nviisaus itse. Jolleivät ulkonaiset voimat aina pysähdy viisaan edessä,\novat kuitenkin useimmat sisäiset voimat hänen alamaisiaan, ja ihmisen\nmiltei koko onni ja onnettomuus johtuvat sisäisistä voimista. Olemme\nsanoneet eräässä toisessa kohdassa, että ohikulkeva viisas keskeyttää\ntuhansia verinäytelmiä. Hän keskeyttää todellakin pelkällä\nläsnäolollaan useimmat niistä murhenäytelmistä, jotka syntyvät\nerehdyksestä tai pahasta. Hän keskeyttää ne itsessään ja estää ne\nsyntymästä ympärillään. Ihmiset, jotka olisivat tehneet tuhansia\nhulluja ja pahoja töitä, eivät tee niitä, koska ovat kohdanneet\nolennon, joka on yksinkertaisen ja elävän viisas, sillä elämässä ovat\nuseimmat luonteet lisäkeluonteita, jotka sattumaa seuraten antavat\nkärsimyksen tai rauhan virran itseään viedä. Jean-Jacques Rousseaun\nympärillä esim. kaikki valittaa ja pettää, kaikki on täynnänsä mutkia\nja viekkautta, kaikki näyttää hourivan. Jean-Paulin ympärillä on kaikki\nuskollista, kaikki näyttää ylevältä ja kirkkaalta, kaikki on\nrauhallista ja rakastavaa. Sitä, mitä me hallitsemme itsessämme,\nhallitsemme samalla kaikissa, jotka meitä lähestyvät. Oikeamielisen\nympärille syntyy suuri, rauhallinen vyöhyke, jonka lävitse pahan nuolet\nvähitellen kadottavat tavan kulkea. Siveelliset kärsimykset, jotka\nhäntä kohtaavat, eivät johdu enää ihmisistä. On kirjaimellisesti totta,\nettä heidän pahuutensa ei voi saattaa meitä itkemään kuin niillä\naloilla, missä emme vielä ole menettäneet halua saada vihollisemme\nitkemään. Jos kateuden nuolet vielä saavat meidät verta vuotamaan, niin\ntapahtuu näin siksi, että olisimme voineet heittää näitä samoja nuolia,\nja jos petos saa meiltä kyyneleet valahtamaan, niin tapahtuu näin\nsiksi, että meissä itsessämme on yhä kyky pettää. Sielua ei voi\nhaavoittaa muilla hyökkäysaseilla kuin niillä, joita se ei vielä ole\nheittänyt rakkauden suurelle roviolle.\n\n\n76.\n\nMitä tulee hyvän näytelmiin, esitetään niitä yhä näyttämöllä, joka on\nsalaperäisyyden verhossa niin viisaalle kuin muillekin ihmisille. Me\nemme näe kuin selviämisen, mutta emme tiedä, missä varjossa tai valossa\ntätä selviämistä on valmisteltu. Oikeamielinen voi kuvitella vain yhden\nseikan, nimittäin että hänen kohtalonsa saavuttaa hänet oikeuden ja\nihmisrakkauden teoin. Häntä ei isku kohtaa milloinkaan muulloin kuin\narmotilassa, kuten kristittyjen sanonta kuuluu, s.o. sisäisen onnen\ntilassa. Näin sulkeutuvat jo pahojen sisäisten kohtaloiden kaikki\nportit ja ulkonaisten sattumien useimmat.\n\nSamassa määrin kuin velvollisuuden- ja onnen-käsittämisemme tulee\nylevämmäksi, puhdistuu siveellisen kärsimyksen valta-alue, ja eikö se\nole kohtalon tyrannillisin? Onnemme on suurin piirtein katsoen\nsisäisen vapautemme varassa. Tämä vapaus suurenee tehdessämme hyvää, se\nvähenee tehdessämme pahaa. Ei ole kuvaannollisesti, vaan hyvin\ntodellisesti sanottua, että Marcus Aurelius vapautuu joka kerta\nkeksiessään uuden totuuden lempeydessä, joka kerta antaessaan anteeksi\ntai ajatellessaan. Vielä vähemmän kuvaannollista on, että Macheth\nkytketään jokaiseen rikokseensa. Ja mikä pitää paikkansa suuresta\nkuninkaallisella näyttämöllä tehdystä rikoksesta, sankarillisen elämän\nsuuresta hyveestä, pitää yhtä hyvin paikkansa tavallisen elämän\nvähäpätöisimmistä virheistä ja kaikista tuntemattomista hyveistä. Aivan\nmeidän ympärillämme on pikku Marcus Aureliuksia ja Macbetheja, jotka\neivät lähde huoneistaan. Niin puutteellinen kuin käsityksemme hyvästä\nonkin, heti kun hetkeksikään sen hylkäämme, jätämme itsemme\nulkomaailman pahaasuoville voimille. Yksi ainokainen valhe itseäni\nvastaan, jonka olen kätkenyt sydämeni hiljaisuuteen, voi antaa\nsisäiselle vapaudelleni yhtä kohtalokkaan iskun kuin petos julkisella\ntorilla. Ja niin pian kuin sisäinen vapauteni on saanut iskun, lähestyy\nkohtalo ulkoista vapauttani, kuten villipeto hitain askelin lähenee\nsaalistaan, jota se kauan on väijynyt.\n\n\n77.\n\nOnko mitään näytelmää, jossa täydellisen kaunis ja täydellisen viisas\nolento kärsii yhtä syvästi kuin paha? Näyttää oikealta, että tässä\nmaailmassa paha saa rangaistuksensa varmemmin kuin hyve palkintonsa. On\ntotta, että rikoksella on tapana rangaista itseänsä äänekkäästi\nhuutaen; hyve palkitsee itseänsä hiljaisuudessa, joka on sen onnen\nsuljettu puutarha. Paha tuo mukanaan huomiota herättäviä tuhoja, mutta\nhyveellinen teko on vain mykkä uhri ihmiselämän syvimmille laeille. Ja\njuuri tämän vuoksi epäilemättä suuren oikeuden vaakalauta näyttää\nmieluummin painuvan varjon kuin valon puolelle. Mutta jos on vähän\nuskottavaa, että todella on olemassa \"onnea rikoksessa\", onko sitten\nuseammin \"onnettomuutta hyveessä\"? Poistakaamme ensiksi ruumiilliset\nkärsimykset, ne ainakin, joiden lähde on kätketty sattuman synkimpiin\nmetsiin. On sanomatta selvää, että pyövelilauma olisi saattanut ojentaa\nSpinozan kidutuspenkille, ja ettei mikään estä mitä tuskallisimpien\ntautien käymästä Antoninus Piuksen yhtä hyvin kuin Reganin ja Gonerilin\nkimppuun. Tämä ei ole tuskan inhimillinen, vaan eläimellinen osa.\nHuomatkaamme kuitenkin, että viisaus aina lähettää tieteen, nuorimman\nsisarensa, rajoittamaan joka päivä kohtalon alueilla ruumiillisenkin\ntuskan vyöhykettä. Mutta huolimatta kaikesta on näillä alueilla aina\noleva saavuttamaton kolkka, jossa paha sattuma hallitsee. Aina on oleva\nmuutamia vähentämättömän vääryyden uhreja, ja jos tämä saattaa meidät\nmurheellisiksi, niin opettaa se toiselta puolen meitä ainakin lisäämään\ntodellisempaan, inhimillisempään ja ylpeämpään viisauteen sen, mitä\notamme liian salaperäisestä viisaudesta.\n\nMeistä ei tule todellisen oikeamielisiä ennenkuin sinä päivänä, jolloin\nmeidät osoitetaan vain itsestämme hakemaan oikeuden esikuvaa. Kohtalon\nvääryys asettaa muuten ihmisen takaisin paikalleen luontoon. Ei ole\nterveellistä, että hän lakkaamatta vilkuilee ympärilleen kuin lapsi,\njoka vielä etsii äitiään. Älkäämme luulko, että mikään siveellinen\nalakuloisuus seuraa näistä pettymyksistä. Totuus, miten masentavalta se\nnäyttäneekin, muuttaa niiden rohkeutta, jotka tietävät sen ottaa\nvastaan. Joka tapauksessa on masentava totuus, vain sen vuoksi että se\non totuus, aina arvokkaampi kuin kaunein rohkaiseva valhe. Mutta ei ole\nolemassa mitään masentavaa totuutta, sitävastoin kyllä rohkeutta, joka\nei ole todellista. Se, mikä heikkoja horjuttaa, tukee vahvoja.\n\"Ajattelen sitä rakkautemme päivää\", kirjoitti eräs nainen, \"jolloin\nme eräästä suuresta merelle päin avautuvasta ikkunasta näimme\ntaivaanrannalta tulevan joukon valkoisia aluksia, jotka kaikki tulivat\ntottelevaisesti satamaan, jota katselimme... Voi, miten hyvin muistan\nsen päivän!... Muistatko, että yhdessä ainoassa aluksessa oli miltei\nmusta purje, ja että se oli viimeinen, joka tuli satamaan? Muistatko\nmyöskin, että juuri oli eronhetki? Se oli meille tuskallinen ja me\nolimme viimeisen veneen tulon ottaneet lähtömerkiksi. Sitä sattumaa,\njoka sai viimeisen aluksen mustaksi, me olisimme voineet pitää\nalakuloisuuden aiheena. Mutta kuten rakastuneet, jotka ovat\n'hyväksyneet' elämän, me totesimme sen hymyillen ja löysimme toisemme\nvielä kerran.\"\n\nNiin, sillä tapaa pitäisi tehdä elämässä. Ei ole aina helppoa hymyillä\ntummien purjeiden tullessa, mutta elämästä on mahdollista löytää\njotakin, joka kohoutuu ylitsemme synkentämättä meitä, kuten rakkaus\nkohosi yli sen naisen, joka niin puhui, tekemättä häntä surulliseksi.\nSitä mukaa kuin ajatus ja sydän avartuvat, ne puhuvat harvemmin\nvääryydestä. On hyvä sanoa itselleen, että tässä maailmassa on kaikki\nparhain päin, mitä meihin tulee, koska me olemme tämän maailman\nhedelmiä. Mutta kaikkeuden laki, joka meistä näyttää julmalta,\nsoveltunee kuitenkin paremmin olemukseemme kuin kaikki paremmat lait,\njoita saatamme kuvitella. Ne ajat ovat todennäköisesti tulleet, jolloin\nihmisen on muualle kuin itseensä opittava asettamaan ylpeytensä ja\nilonsa keskipiste. Samalla kun silmämme aukenevat, tunnemme yhä\nsuunnattomamman voiman itseämme hallitsevan, mutta samalla saamme yhä\nsisäisemmän varmuuden, että olemme tuon voiman osa, ja silloinkin kun\nse iskee meitä, ihailemme sitä, niinkuin Telemakos lapsena ollessaan\nisän käsivarren voimaa.\n\nTottukaamme vähitellen katselemaan luonnon tiedottomuutta samalla\ntyydytetyllä ja hellällä uteliaisuudella ja ihmettelyllä, joita\ntoisinaan osoitamme katsellessamme oman tiedottomuutemme\nvastustamattomia liikkeitä. Mitä merkitsee, jos heilutamme järkemme\npikku soihtua siinä, mitä sanomme kaikkeuden tiedottomuudeksi, tai\nomassamme? Toinen kuuluu meille yhtä läheisesti kuin toinenkin.\n\"Lähinnä tietoa omasta voimastamme\", sanoo Guyau, \"on ihmisen\nkorkeimpia erikoisoikeuksia saada tieto omasta voimattomuudestaan\nainakin yksilönä. Äärettömän, joka tappaa meidät, ja sen tyhjän\nvälillä, jota me olemme, ilmenevästä epäsuhteesta syntyykin meissä\njonkinlainen suuruuden tunne. Me haluamme mieluummin, että vuori meidät\nmusertaa kuin kivi. Sodassa haluamme mieluummin kaatua taistelussa\ntuhatta kuin yhtä vastaan. Kun äly osoittaa meille niin sanoaksemme\nvoimattomuutemme mittaamattomuuden, haihduttaa se surumme tappiosta.\"\nKuka tietää? On hetkiä, jollo:n se, mikä tuhoaa meidät, näyttää\nliikuttavan meitä lähemmin kuin se osa meitä, joka tuhoutuu. Ei mikään\nvaihda helpommin olinpaikkaa kuin itserakkaus, sillä vaisto sanoo\nmeille, ettei mikään kuulu meille vähemmän. Niiden hovimiesten\nitserakkaus, jotka ympäröivät hyvin mahtavaa kuningasta, etsii pian\nloistavamman suojansa kuninkaan kaikkivaltiudessa, ja nöyryytys, joka\nkohtaa heitä pelätyn valtaistuimen korkeudesta, murtaa sitä vähemmän\nheidän ylpeyttään, mitä korkeammalta se on tullut. Jos luonto muuttuisi\nvähemmän välinpitämättömäksi, ei se enää näyttäisi meistä kyllin\navaralta. Äärettömyydentunteemme tarvitsee luonnon kaiken\näärettömyyden, kaiken sen välinpitämättömyyden voidakseen vapaasti\nliikkua, ja jokin sielumme osa haluaisi varmasti mieluummin toisinaan\nitkeä rajattomassa maailmassa kuin olla ainaisesti onnellinen\nrajoitetussa.\n\nJos kohtalo olisi muuttumattoman oikeamielinen viisasta kohtaan, olisi\nse epäilemättä täydellinen juuri sen vuoksi että asian laita niin\nolisi, mutta koska se on välinpitämätön, on se vielä parempi, ehkä\nsuurempikin, ja joka tapauksessa se antaa kaikkeudelle takaisin sen\nmerkityksen, jonka se ottaa sielumme teoilta. Emme menetä tässä mitään,\nkoska mikään suuruus, olkoon se luonnossa tai ihmissydämessä, ei mene\nviisaalta hukkaan. Miksi siis olisimme huolissamme äärettömyyden\ntilasta? Kaikki ääretön, mikä voi kuulua jollekin olennolle, ei kuulu\nkenellekään muulle kuin sille, joka sitä ihailee.\n\n\n78.\n\nMuistatko Balzacin romaania _Pierrette_ sarjassa _Les Celibataires_? Se\nei ole mikään Balzacin mestariteoksia, ei lainkaan; enkä siltä kannalta\nkatsoen siitä puhukaan. Siinä kohtaamme suloisen ja viattoman\nbretagnelaisen orpotytön, jonka hänen onneton tähtensä eräänä päivänä\ntempaa pois häntä ihailevan isoisän ja isoäidin luota ja hautaa pieneen\nmaaseutukaupunkiin sedän, monsieur Rogronin, ja tämän sisaren,\nmademoiselle Sylvien, surulliseen kotiin. He ovat jo liikkeensä\njättäneitä sekatavarakauppiaita, kovia, tyhmän turhamaisia ja ahneita\nporoporvareita, hermostuneita, synkkiä ja vaistomaisen vihamielisiä\n\"celibatäärejä\", naimattomia.\n\nTuskin on sovinnollinen ja rakastettava Pierrette tullut sinne, kun\nhänen marttyyriytensä alkaa. Kamalia rahakysymyksiä sekaantuu tarinaan:\ntehtäviä säästöjä, vältettäviä nairniskauppoja, tyydytettävää\nkunnianhimoa, estettäviä perimyksiä j.n.e. Naapurit, Rogronin ystävät,\nkatselevat rauhallisina uhrin pitkällistä tuskaa, ja heidän vaistonsa\nhymyilee luonnollisesti vahvemman menestykselle. Kaikki loppuu\nPierretten säälittävään kuolemaan, Rogronien, inhottavan asianajajan\nVinet'n ja kaikkien heidän apuriensa voittoon. Mikään ei sitten\nhäiritse pyövelien onnea. Sattumakin näyttää heitä suosivan, ja Balzac,\njonka vastoin hänen tahtoansa tapahtumien todellisuus tempaa mukaansa,\nlopettaa kuin mlelipahoikseen kertomuksensa tällä lauseella:\n\"Sopikaamme keskenämme siitä, että laillisuus olisi mainio puoli\nyhteiskunnallisista konnantöistä, ellei Jumalaa olisi olemassa.\"\n\nEi ole välttämätöntä mennä romaaneista etsimään tällaisia näytelmiä.\nNiitä tapahtuu joka päivä hyvin monissa kodeissa. Tämän esimerkin\nolenkin lainannut Balzacilta vain siksi, koska siinä on tarina\nvääryyden jokapäiväisestä voitosta kokonaisuudessaan. Ei ole mitään\nsiveellisempää kuin sellaiset esimerkit, ja useimmat moralistit tekevät\nehkä väärin heikontaessaan niiden suuria opetuksia koettamalla\nparhaansa mukaan pyytää anteeksi kohtalon vääryyksiä. Muutamat vetoavat\nJumalaan saadakseen viattomuuden palkituksi. Toiset sanovat meille,\nettä sellaisessa tapauksessa ei ole ensi sijassa uhria valitettava. He\novat epäilemättä oikeassa useammaltakin kannalta katsoen. Pieni\nvainottu ja onneton Pierrette nauttii onnea, jota hänen pyövelinsä\neivät tunne. Hän pysyy rakastettavana, hellänä ja lempeänä\nkyyneleissään; ja se tekee ihmisen onnellisemmaksi kuin jos hän olisi\nkova, itsekäs ja vihaava hymyilyssään. On surullista rakastaa olematta\nrakastettu; mutta vielä paljon surullisempaa on olla kokonaan\nrakastamatta. Ja kuinka voisikaan verrata Rogronien nurinkurista\ntyydytystä ja pieniä, alhaisia ja ahtaita toiveita sen lapsen suureen\ntoivoon, joka sielussaan odottaa vääryyden loppumista. Mikään ei sano\nmeille, että kalpea Pierrette on älykkäämpi ympäristöänsä, mutta se,\njoka kärsii syyttömästi, luo kärsimyksestä itselleen yhä avartuvan\nnäköpiirin, kunnes se joissakin kohdin koskettaa ylevän hengen\nnautintoihin, kuten maan näköpiirikin, vaikkei katselija olekaan vuoren\nhuipulla, näkyy toisinaan yhtyvän taivaanrantaan. Vääryys, jonka\nteemme, viittaa meidät pian pieniin aineellisiin nautintoihin, ja sitä\nmukaa kuin me niistä nautimme, kadehdimme uhrimme kykyä nauttia yhä\nvilkkaammin kaikesta siitä, mitä emme häneltä saata anastaa, kaikesta,\nmitä emme voi saavuttaa, kaikesta, mikä ei ole välittömässä yhteydessä\naineen kanssa. Väärä teko avaa selko-selälleen uhrille juuri sen oven,\njonka pyöveli sulkee omalta sielultaan, ja ihminen, joka silloin\nkärsii, hengittää puhtaampaa ilmaa kuin se, joka aiheuttaa kärsimyksen.\nSata kertaa valoisampaa on niiden sydämissä, jotka ovat vainottuja,\nkuin niiden, jotka ovat vainoojia. Ja eikö onnen koko terveys johdu\njonkunlaisesta valosta, joka meissä on itsessämme? Ihmisolento, joka\naiheuttaa tuskaa, sammuttaa itsessään enemmän onnea kuin hän voi\nsammuttaa siinä, jonka hän murskaa. Kuka meistä — jos meidän olisi\nvalittava — ei olisi mieluummin Pierretten kuin Rogronien sijassa?\nMeidän onnenvaistomme tietää varsin hyvin olevan mahdotonta, että se,\njoka toimii siveellisesti oikein, ei olisi onnellisempi kuin se, joka\ntoimii siveellisesti väärin, vaikkakin hän toimisi väärin valtaistuimen\nkorkeudessa. On totta, että Rogronit ehkä eivät tiedä vääryyttänsä. Se\nmerkitsee vähän, sillä ihminen ei hengitä vapaammin ollessaan\ntietämättä kuin tietäessään pahan. Päinvastoin; se, joka tietää\ntekevänsä pahaa, toivoo toisinansa pääsevänsä vankilastaan; toinen\nkuolee siinä saamatta nauttia edes kaiken sen ajattelemisesta, mikä\nympäröi hänen muurejaan, jotka kätkevät häneltä surullisesti ihmisen\ntodellisen kutsumuksen.\n\n\n79.\n\nMitä hyötyä on hakea oikeutta sieltä, missä sitä ei ole? Onko sitä\nmuualla kuin sielussamme? Se kieli, mitä se puhuu, näyttää olevan\nihmishengen luonnollnen kieli, mutta koska se myöhemmin tahtoo liikkua\nkaikkeudessa, on sen opittava toisia sanoja. Ei ole toista aatetta,\njota kaikkeus ajattelisi vähemmän kuin oikeuden aatetta. Se ei mieti\nkuin tasapainoa, ja se mitä me nimitämme oikeudeksi, ei ole muuta kuin\ntasapainolakien inhimillinen muunnelma, samoin kuin hunaja on vain\nniiden nesteiden muunnelma, jotka liikkuvat kukissa. Ihmisen\nulkopuolella ei ole oikeutta, mutta ihmisessä ei tehdä milloinkaan\nmitään vääryyttä. Ruumis voi nauttia väärin hankituista nautinnoista,\nmutta sielu ei tunne muuta tyydytystä, kuin mitä sen hyve on ansainnut.\nSisäistä onneamme punnitsee tuomari, jota mikään ei voi lahjoa, sillä\nyritykset sitä lahjoa vähentävät yhä enemmän sitä viimeistä todellista\nonnea, jota se oli juuri panemassa valon vaakakuppiin. On ilmeisen\nkuohuttavaa, että voidaan, kuten Rogronit tekivät, sortaa sovinnollista\nolentoa ja että on mahdollista synkentää siten niitä harvoja\nelinvuosia, jotka maailmoiden sattuma hänelle oli suonut täällä\nmaailmassa. Mutta ei pitäisi puhua vääryydestä muussa tapauksessa kuin\njos Rogronien teko hankkisi heille sisäistä onnea, rauhaa, ajatusten ja\ntottumusten kohoutumista, sentapaista kuin hyve, mietiskely ja rakkaus\nhankkivat Spinozalle tai Marcus Aureliukselle. Voi tosin tuntea\njonkinlaista älyllistä tyydytystä pahaa tehdessään. Mutta se paha, mitä\ntekee, ahdistaa välttämättä ajatusta ja rajoittaa sen persoonallisiin\nja katoavaisiin seikkoihin. Tekemällä väärän teon me osoitamme, ettemme\nole vielä saavuttaneet sitä onnea, jonka ihminen voi saavuttaa.\nPahassakin, jos oikein erittelee, ilkeä ihminen etsii jonkinlaista\nrauhaa, jonkinlaista olemuksen kehittymistä. Hän voi luulla itseänsä\nonnelliseksi siinä kehityksessä, jonka hän huomaa, mutta olisiko Marcus\nAurelius, joka on oppinut tuntemaan toisen kehittymisen, toisen rauhan,\nsiihen tyytyväinen? jos lapsi, joka ei milloinkaan ole nähnyt merta,\nviedään suuren järven rannalle, kuvittelee se näkevänsä meren, taputtaa\nkäsiään eikä pyydä enempää, mutta onko todellinen meri sen vuoksi\nvähemmän olemassa?\n\nNauttiiko se, jonka onni on niiden pikku voittojen varassa, jotka\nkateus, turhamaisuus ja välinpitämättömyys joka päivä saavuttavat,\nnauttiiko se niiden mielestä, jotka ovat nähneet toisenlaisen onnen,\nansaitsematonta onnea? Kaipaatko sinä hänen elämäntajuntaansa,\nuskontoa, joka hänen sieluansa tyydyttää, sitä käsitystä maailman\nkaikkeudesta, jota hänen huolensa edellyttävät? Eikö kuitenkin juuri\nkaikki tämä muodosta sitä leveämpää tai ahtaampaa, syvempää tai\nmatalampaa uomaa, jossa onni juoksee? Hän uskoo ehkä samoin kuin\nviisaskin, että on olemassa Jumala tai ettei häntä ole, että kaikki on\nlopussa tämän elämän mukana tai että kaikki jatkuu toisessa, ettei ole\nmuuta kuin ainetta, ettei ole muuta kuin henkeä. Mutta luuletko, että\nhän uskoo tämän samalla tavoin? Se onni, jonka ammennamme siitä, mihin\nuskomme, s.o. elämän varmuus, rauha ja sisäiseen elämään luottamus, se\nei vain alistuva, vaan toimiva, tutkiva ja lapsenkaltainen myöntyminen\nluonnonlakeihin, eivätkö kaikki ne johdu enemmän tavasta miten uskoo,\nkuin mitä uskoo? Voin uskonnollisella ja äärettömällä tavalla uskoa,\nettei Jumalaa ole olemassa, ettei minun esiintymiselläni ole mitään\npäämäärää itsensä ulkopuolella, ettei sieluni elämä tämän rajattoman\nmaailman taloudessa ole välttämättömämpi kuin kukan hetkelliset\nvärivivahdukset. Sinä voit pikkumaisesti uskoa, että ainoa ja\nkaikkivaltias Jumala rakastaa ja suojelee sinua. Olen onnellisempi ja\nrauhallisempi sinua, jos epävarmuuteni on suurempi, vakavampi ja\nylevämpi kuin sinun uskosi, jos se syvällisemmin tavoin on kysynyt\nsielultani, jos se on perehtynyt laajempaan näköpiiriin, jos se on\nrakastanut useampia asioita. Se Jumala, johon minä en usko, on muuttuva\nvoimakkaammaksi ja lohduttavammaksi kuin se, johon sinä uskot, jos minä\nolen ansainnut, että epäilyni varautuu avarampiin ja puhtaampiin\najatuksiin ja tunteisiin kuin ne ovat, jotka sinun varmuuttasi\nelähyttävät. Vielä kerran: usko tai epäusko merkitsevät vähän. Ne,\njotka jotakin merkitsevät, ovat rehellisyys, avartuneisuus,\nepäitsekkyys ja niiden syiden syvällisyys, joiden perustalla uskoo tai\non uskomatta.\n\n\n80.\n\nNäitä syitä ei valita, ne ansaitaan kuten palkinnot. Ne, jotka\nvalitsemme, ovat vain sattumalta ostettuja orjia, ne näyttävät tuskin\neläviltä, eivät kiinny mihinkään ja odottavat vain tilaisuutta paeta.\nMutta ne, jotka olemme ansainneet, keventävät askeleitamme kuin\nmiettivät ja uskolliset Antigonet. Näitä vaikutteita ei saata kuljettaa\nsieluun. Niiden on täytynyt elää siinä hyvin kauan, niiden on täytynyt\nsiinä viettää lapsuutensa, saada ravintonsa kaikista ajatuksistamme\nja toimistamme, niiden pitää siinä tavata tuhansia muistoja\nvilpittömyydessä ja rakkaudessa eletystä elämästä. Sitä mukaa kuin nämä\nsyyt suurenevat, sitä mukaa kuin sielumme näköpiiri avartuu, avartuu\nsamoin onnemme näköpiiri, sillä tila, jonka tunteemme ja ajatuksemme\ntäyttävät, on ainoa, missä onnemme voi liikkua. Onnemme tarvitsee\ntuskin aineellista tilaa, mutta siveellinen ala, joka sille avautuu, ei\nmilloinkaan ole kyllin suuri. Meidän on aina koetettava sitä suurentaa,\nkunnes tulee hetki, jolloin onnemme ei pyydä muuta ravintoa\nkuin sen alan, jonka se peittää kohotessaan. Silloin ihminen alkaa\nolla onnellinen olemuksensa todellisesti inhimillisessä ja\nsaavuttamattomassa osassa, ja kaikki muut onnet ovat oikeastaan vain\nvielä itsetiedottomia katkelmia tästä onnesta, joka mietiskelee ja\nkatselee eikä näe mitään rajaa itsessään eikä ympärillään olevassa.\n\n\n81.\n\nTämä ala pienenee joka päivä pahassa, koska ajatukset ja tunteet siinä\nväkisinkin kutistuvat. Mutta ihminen, joka on kohonnut vähänkin, ei\nenää tee pahaa, koska ei ole olemassa mitään pahaa, joka ei loppujen\nlopuksi osoitu lähtevän ahtaasta ajatuksesta tai keskinkertaisesta\ntunteesta. Hän ei tee enää pahaa, koska hänen ajatuksensa ovat tulleet\nylevämmiksi ja puhtaammiksi, ja hänen ajatuksensa tulevat vielä\npuhtaammiksi siitä, ettei hän enää voi tehdä pahaa. Niin ovat toimemme\nja ajatuksemme valloittaessaan sitä rauhan taivasta, jossa sielumme\nelämä voi avartua esteettömästi, yhtä erottamattomia toisistaan kuin\nlinnun molemmat siivet, ja mikä linnulle on vain tasapainolaki, muuttuu\ntässä oikeuden laiksi.\n\n\n82.\n\nKuka voi sanoa, muuttuuko se viheliäinen tyydytys, jonka ilkeä ihminen\nhetkeksi luulee löytävänsä pahasta, sielulle tajuttavaksi, ennenkuin\nsiihen sekaantuu heikko ja epämääräinen kaipaus, kaukainen hyvyyden tai\nsäälin lupaaminen tai mahdollisuus?\n\nEhkäpä huomaa ilkeä ihminen, joka on saattanut uhrinsa tuhon partaalle,\nvähemmän synkän ja vähemmän hyödyttömän puolen ilossaan vasta sitten,\nkun hän ajattelee voivansa antaa anteeksi. Voisi luulla, että pahuuden\ntäytyy toisinaan lainata valonsäde hyvyydeltä valaistakseen voittoaan.\nSaattaako ihminen hymyillä vihassa etsimättä hymyään rakkaudesta? Mutta\ntämä hymyily on oleva hyvin hetkellistä. Tässä yhtä vähän kuin\nmuuallakaan on olemassa sisäistä vääryyttä. Voi sanoa, ettei ole\nyhtäkään sielua, jonka onnen asteikossa ei ole täsmälleen samoja\nmerkkejä kuin oikeuden ja armeliaisuuden asteikoissa. Yhdistän tässä\nnuo kaksi sanaa, sillä armeliaisuus tai rakkaus on oikeamielisyyttä,\njonka ei enää ole laskettava muita kuin jalokiviä. Ihminen, joka menee\netsimään onneansa pahasta, osoittaa juuri sillä, että hän ei ole yhtä\nonnellinen kuin se, joka näkee pahaa tehtävän eikä hyväksy sitä.\nHänellä.on kuitenkin sama päämäärä kuin oikeamielisellä. Hänkin hakee\nonnea ja jonkunlaista rauhaa ja varmuutta. Miksi siis häntä rangaista?\nNiin ei tehdä köyhälle, joka ei asu palatsissa; hän on kyllin onneton,\nkoska hänellä on vain hökkeli asuttavanaan. Sen silmissä, joka voisi\nnähdä näkymättömän, olisi väärämielisimmän ihmisen sielulla aina\noikeamielisyyden ominaisuudet, sen tahrattomat vaatteet ja sen pyhä\ninto. Hän näkisi sen punnitsevan rauhaa, rakkautta, elämäntajuntaa,\nmaan tai taivaan hymyilyjä ja sitä, mikä ne hävittää, masentaa tai\nmyrkyttää, samalla tarkkuudella, joka tähän kannustaa pyhimyksen,\nsankarin, ajattelijan sielua. Ehkemme ole väärässä antaessamme\noikeamielisyyden itseämme askarruttaa maailmassa, joka ei siitä\nollenkaan välitä, yhtä vähän kuin mehiläinen tekee väärin\nvalmistaessaan hunajaa keskelle maailmaa, joka ei sitä itse valmista.\nMutta me olemme väärässä tahtoessamme ulkonaista oikeamielisyyttä,\nsillä sellaista ei ole. Se, mikä on meissä, riittäköön meille. Kaikkea\npunnitaan ja arvostellaan lakkaamatta olemuksessamme. Me arvostelemme\nitseämme tai, paremmin sanoen, onnemme arvostelee meitä.\n\n\n83.\n\nSanotaan ehkä, että hyvällä on samoin tappionsa ja pettymyksensä kuin\npahalla, mutta hyvän tappiot ja pettymykset eivät synkennä ja tee\nrauhattomaksi ajatusta, vaan päinvastoin kirkastavat ja rauhoittavat.\nHyvä teko voi pudota tyhjään, mutta juuri silloin se opettaa meitä\nniittaamaan sielun ja elämän syvyyksiä. Se putoaa sinne usein kuin\nkivi, enemmän kirkastaen kuin ajatuksemme. Kun eräs madame Rogronin\nilkeä suunnitelma menee myttyyn Pierretten viattomuuden vuoksi, niin\nhänen sielunsa kutistuu yhä enemmän; mutta kun Titus tuhlaa hyvyyttä\neräälle kiittämättömälle ihmiselle, opettaa anteeksiantamuksen turhuus,\nrakkauden turhuus häntä siirtämään katseensa anteeksiantamuksen\ntoiselle puolen, rakkauden toiselle puolen. Ei ole toivottavaa, että\nihminen sulkeutuu mihinkään, ei edes hyvään, Hyveen viimeinen liike\nolkoon aina enkelin, joka raottaa ovea.\n\nPitäisi siunata näitä tappioita. Jos sattuma tahtoisi, että\nvihollisestamme tulisi ystävämme joka kerta kun hänelle annamme\nanteeksi, niin kuolisimme saamatta tietää sitä, mitä meissä kirkastaa\nepäviisas lempeys, jota emme kadu. Me kuolisimme, ilman että olisimme\nvoineet mitata niitä voimia, jotka ympäröivät elämäämme, suurimmalla\nvoimalla, joka on sielussamme. Hyvän teon turhuus, ylevän tai\nyksinkertaisen rehellisen ajatuksen näennäinen tehottomuus heittää\nuseihin asioihin toisenluontoisen valonsäteen kuin hyvän koko\nhyödyllisyys voisi niihin heittää. Olisi tosin suuri ilo todeta\nrakkauden ainainen voitto, mutta vielä suurempi ilo on kulkea tämän\nharhakuvan läpi totuuteen asti. Ajattelija, jonka kuolema tempasi\nmeiltä liian varhain, on sanonut: \"Ihminen on liian usein historian\nkuluessa pannut arvonsa erehdyksiin, ja totuus on hänestä aluksi\nnäyttänyt hänen itsensä alentamiselta. Totuus ei aina saavuta unelmaa,\nmutta sillä on se puolellaan, että se on tosi. Ajatuksen alalla ei ole\nmitään siveellisempää kuin totuus.\"\n\nTässä totuudessa ei ole mitään katkeraa. Mikään totuus ei ole viisaalle\nkatkera. Hänkin on voinut toivoa, että hyve siirtäisi vuoria ja että\nrakkaudentyö ainaiseksi lepyttäisi kaikkien hänen veljiensä sydämet.\nMutta tänään hän oppii pitämään parempana, ettei niin ole asian laita.\nEikä hänen ylpeytensä vain tyydytyksen vuoksi korjaa eloa. Hän ei\narvostele itseään kaikkeutta paremmaksi, mutta hän luulee itsensä siinä\nvähemmän tärkeäksi. Hän ei enää hoitele sitä oikeamielisyyden intoa,\njonka hän tapasi sielussaan, niiden henkisten hedelmäin vuoksi, joita\nse tuo, vaan kunnioituksesta kaikkea kohtaan, mikä on olemassa, ja\nniiden odottamattomain kukkain vuoksi, jotka se synnyttää hänen\nälyssään. Hän ei soimaa kiittämätöntä, ei edes kiittämättömyyttä. Hän\nei sano itselleen: \"Olen parempi kuin tuo mies\" tai \"Minä en joutuisi\ntuohon paheeseen\". Mutta kiittämättömyys opettaa hänelle, että hyvässä\ntyössä on avarampi, vähemmän persoonallinen ja yleiseen elämään\nsoveltuvampi ilo kuin siinä, jota hän odotti kiitollisuudelta. Hän\nhaluaa mieluummin koettaa ymmärtää sitä, mitä on, kuin ponnistella\nuskomaan sitä, mitä toivoo. Hän on kauan elänyt kuin köyhä, joka äkkiä\nmuutetaan hökkelistään suunnattomaan palatsiin. Herätessään hän\nrauhattomana etsi liian suurista saleista ahtaan kamarinsa köyhiä\nmuistoja. Missä ovatkaan liesi, vuode, pöytä, vati ja jakkara? Hän\nhuomasi vielä puhteittensa pikkuruisen tuikun lepattavan vierellään,\nmutta sen valo ei jaksanut kohota korkeaan hoviin, ja vain lähin pylväs\nnäytti ajoittain huojuvan valon pikku siipien voimattomasti\nlepattaessa. Mutta vähitellen hänen silmänsä tottuivat uuteen asuntoon.\nHän kulki läpi lukemattomien salien, ja hän iloitsi kaikesta, mitä\nliekkivähänen ei valaissut, yhtä paljon kuin kaikesta, mitä se valaisi.\nEnsin hän olisi toivonut itselleen vähän matalampia ovia, vähän\nkapeampia portaita ja vähemmän silmänkantamattomia saleja. Mutta sitä\nmukaa kuin hän kulki edelleen, hän ymmärsi sen kauneuden ja suuruuden,\njoka ei ollut sopusoinnussa hänen unelmiensa kanssa. Hän oli onnellinen\ntodetessaan, ettei pöytä ja sänky ollut pääasiana kuten hänen\nhökkelissään. Hän oli iloinen, ettei palatsi ollut rakennettu köyhyyden\ntavallisten tapojen mukaan. Hän osasi ihailla sitä, mikä oli\nristiriidassa hänen toiveittensa kanssa, sillä niin hän laajensi\nnäköpiiriänsä. Kaikki, mikä on olemassa, lohduttaa ja vahvistaa\nviisasta, sillä viisaus on juuri kaiken olevaisen etsimistä ja\ntunnustamista.\n\n\n84.\n\nViisaus tunnustaa Rogronitkin. Sen mieltä kiinnittää elämä enemmän kuin\noikeamielisyys ja hyve, ja jos sattuu, että suuri, liian abstraktinen\nhyve on elämän edessä, joka liikkuu vain ahtaissa rajoissa, niin\nkiinnittäähän mieluummin tarkkaavaisuutensa pieneen elämään kuin\nsuureen, liikkumattomaan, ylpeään ja yksinäiseen hyveeseen.\n\nEnnen kaikkea, se ei halveksi mitään. On vain yksi seikka maailmassa,\njoka on kokonaan halveksittava, ja se on halveksiminen itse. Ne, jotka\najattelevat, ovat liiankin usein taipuvaisia halveksimaan niitä, jotka\nkuluttavat elämänsä ajattelematta. Ajatuksella on tosin suuri merkitys,\nja meidän on ennen kaikkea pyrittävä ajattelemaan niin paljon kuin\nmahdollista ja niin hyvin kuin mahdollista, mutta on liioittelua uskoa,\nettä vähän suurempi tai pienempi kyky käytellä muutamia yleisiä\najatuksia nostaisi varman rajan kahden ihmisen välille. Loppujen\nlopuksi vallitsee suurimman ajattelijan ja mitättömimmän pikkuporvarin\nvälillä usein vain sama ero kuin totuuden välillä, joka toisinaan saa\nilmaisumuodon, ja totuuden välillä, jota ei laadita ymmärrettävään\nmuotoon. Tämä on paljon, tämä on syvä rotko, mutta ei pohjaton kuilu.\nMitä enemmän ajatus ylenee, sitä mielivaltaisemmalta ja häviävämmältä\nnäyttää raja sen välillä, joka ei vielä ajattele, ja sen välillä, joka\naina ajattelee. Pikku porvarin mielen täyttävät ennakkoluulot,\nnaurettavilta näyttävät intohimot, ahtaat, kavalat ja usein hyvinkin\nalhaiset ajatukset, mutta aseta hänet viisaan rinnalle elämän\ntodellisiin olosuhteisiin, tuskan, kuoleman, rakkauden, todellisen\nsankariuden eteen, niin tapahtuu useammin kuin kerran, että viisas\nkääntyy mitättömän seuralaisensa puoleen, niinkuin hänellä olisi yhtä\ninhimillinen, yhtä varma totuus.\n\nOn hetkiä, jolloin viisas tuntee henkisten aarteittensa turhuuden,\njolloin hän huomaa, että tuskin muut kuin eräät tavat ja eräät sanat\nerottavat hänet muista ihmisistä, ja jolloin hän epäilee näiden sanojen\narvoa. Nämä ovat viisauden hedelmällisimpiä hetkiä. Ajatteleminen on\nusein erehtymistä, ja ajattelijan, joka eksyy, täytyy usein löytääkseen\njälleen tien palata takaisin paikkaan, johon hiljaisen, mutta\nvälttämättömän totuuden viereen ovat uskollisina jääneet istumaan ne,\njotka eivät paljoa ajattele. He vartioivat heimon liettä, toiset\nkuljettavat sen soihtuja, ja kun soihtu alkaa lepattaa ilman\npuutteesta, on parasta lähetä liettä. Voisi luulla, ettei tämä liesi\nmuuta paikkaa; se johtuu siitä, että se etenee maailman mukana ja sen\npikku liekki osoittaa ihmiskunnan todellista aikaa. Tiedetään aivan\ntarkoin, mitä tuo jatkuvaisuuden voima on velkaa ajattelijalle, mutta\nkukaan ei välitä siitä, mitä ajattelija on velkaa tuolle jatkuvaisuuden\nvoimalle. Maailma, jossa olisi vain ajattelijoita, kadottaisi ehkä\ntiedon useista välttämättömistä totuuksista. Itse asiassa ajattelee\najattelija vain silloin yhä edelleen oikein, kun hän ei milloinkaan\nmenetä kosketusta niiden kanssa, jotka eivät ajattele.\n\nOn helppo halveksia, vähemmän helppoa on ymmärtää. Mutta todellisesti\nviisas ei tunne mitään halveksintaa, joka ei ennen pitkää muutu\nymmärtämiseksi. Jokainen ajatus, joka halveksien siirtyy ohi suuren\nmykän ryhmän, jokainen ajatus, joka ei tässä ryhmässä tunne enää\ntuhansia uinuvia sisariaan ja veljiään, on liiankin usein vain paha ja\nhedelmätön unelma. On hyvä toisinaan muistaa, että henkisessä\nilmapiirissä, kuten ulkonaisessakin, epäilemättä tarvitaan paljon\nenemmän typpeä kuin happea, jotta sitä yhä edelleen saattaisi\nhengittää.\n\n\n85.\n\nYmmärrän kyllä, että Balzacin kaltaisia ajattelijoita on huvittanut\nkuvata tämänluontois;a pikkueläjiä. Ei ole mitään ikuisemmin yhtäläistä\nkuin nämä pikkueläjät; eikä kuitenkaan vuosisadasta vuosisataan mikään\nmuutu syvällisemmin kuin ilmapiiri, joka heitä ympäröi. Samoja eleitä\neri taivaiden alla, mutta taivaiden, jotka eivät näyttäisi erilaisilta,\nelleivät eleet olisi samoja. Suuri sankariteko kääntää kokonaan\nkatseemme itseensä; mutta vähäpätöiset sanat ja teot siirtävät\nhuomiomme sitä ympäröivään taivaanrantaan, ja eikö inhimillisen\nviisauden valokohta ole aina taivaanrannalla? Jos näkee oliot luonnon\ntunteen ja järjen mukaan, ei näiden elämien yleinen keskinkertaisuus\nvoi olla todella keskinkertaista, juuri siksi että se on niin yleistä.\n\nMuuten on varsin hyödytöntä tehostaa tätä: jonkun sielun tuntee vain\nniin korkealle asti kuin on oppinut omansa tuntemaan, eikä ole olemassa\nainoatakaan olentoa, niin pieneltä kuin se alussa näyttäneekin, joka ei\nkohoa pimeästä sitä mukaa kuin se pimeä, jossa olemme, hälvenee. Emme\nnäe sitä, jonka täytyy suurentua, jotta voisimme sitä rakastaa; sitä,\njota emme rakasta, on välttämätön valaista kohottamalla liekkiä, kunnes\nse tulee rakkauden tasalle. Ainoa, mitä meidän on toivottava, on, että\nvalonsäde joka päivä loistaisi sielustamme. Samantekevää on, minne se\nsattuu. Ei ole ainoatakaan esinettä, johon katse tai ajatus lankeaa,\njoka ei sisältäisi useampia aarteita kuin ne voivat valaista. Tässä\nmaailmassa ei ole niin pientä seikkaa, ettei se olisi paljon suurempi\nkuin kaikki se valo, jonka sielu voi sille lainata.\n\n\n86.\n\nEikö ihmiskohtalojen oleellisinta tavata tavallisissa kohtaloissa, kun\nne on vapautettu monista yksityisseikoista, jotka häiritsevät\ntarkkaavaisuutta? Suuri, huipuilla tapahtuva siveellinen taistelu on\ntavattoman kaunis näky. Tarkkaavainen katselija ihailee kauan\nihmeellistä puuta autiolla ylängöllä, mutta lakattuaan ihailemasta sitä\nhän menee metsään, jossa puut eivät ole niin ihmeellisiä, mutta\nlukemattomia. On todennäköistä, että suunnattoman metsän muodostavat\nvain keskinkertaiset rungot ja oksat, mutta eikö se ole syvä, eikö\nsillä ole olemisen oikeutta, koska se on metsä? Poikkeuksellinen ei\nmilloinkaan ole sanova viime sanaa, ja sen, mitä sanotaan yleväksi,\npitäisi olla vain selvempi ja tarkempi tieto kaikkein normaalisimmasta.\nOn terveellistä usein katsella niitä, jotka taistelevat huipuilla,\nmutta on myöskin välttämätöntä olla unohtamatta niitä, jotka nukkuvat\ntasangolla.\n\nNähdessään mitä tapahtuu niille, jotka niin uinailelevat, nähdessään\nkuinka paljon itse on saanut taistella erottaakseen ahtaamman onnen\nniiden onnesta, jotka taistelevat sivulla, pitää taistelua ehkä\nvähemmän tärkeänä, mutta rakastaa sitä enemmän. Mitä huomaamattomampi\npalkinto on, sitä toivottavampi se on, ei niin, että haluaisi\nvilpillisen hovimiehen tavoin nauttia salassa onnen suosiosta, mutta se\nilo, jonka se meille näin antaa muille siitä ilmoittamatta, on ehkä\nainoa, jota emme ole vähentäneet veljiemme osasta. Silloin ei enää\nkatso jälkimmäisiä ja sano: \"Miten kaukana olenkaan noista ihmisistä!\"\nvaan saattaa lopulta aivan yksinkertaisesti itselleen tunnustaa: \"Mitä\nenemmän kohoan, sitä vähemmän tunnen etääntyväni lukuisimmista ja\nmitättömimmistä seuralaisistani, ja ne askeleet, jotka astun kohti\nepävarmaa päämäärää, lasken niiden askeleiden mukaan, jotka lähentävät\nminua niihin, joita olen halveksinut ennen tietämättömyydessäni ja\nturhamaisuudessani.\"\n\n\n87.\n\nMitä onkaan itse asiassa pieni elämä? Niin nimitämme elämää, joka on\nitsestään tiedoton, elämää, joka kuluu samassa paikassa neljän tai\nviiden henkilön kesken, elämää, jonka ajatukset, tunteet, intohimot ja\nhalut suuntautuvat mitättömiin kohteisiin. Mutta sille, joka sitä\nkatselee, juuri siksi että hän sitä katselee, muuttuu jokainen elämä\nsuureksi. Elämä ei ole suuri eikä pieni itsessään, sitä katsellaan\nsuuremmin tai pienemmin, siinä kaikki; ja elämä, joka näyttää korkealta\nja suurelta kaikista, on elämä, joka on tottunut katsomaan avarasti\nitseensä. Jos et milloinkaan näe itsesi elävän, joudut pakostakin\nelämään ahdasta elämää; mutta se, joka näkee sinun niin elävän, on\njuuri sen kolkan keskinkertaisuudessa, jossa liikut, näkevä\njonkinlaisen näköpiirin tapaisen tai lujemman tukikohdan, josta ajatus\nvoi kohota inhimillisemmin ja varmemmin voimin.\n\nMe luulemme aluksi, että kaikkialla ympärillämme on kivettyneitä,\nsulkeutuneita ja yksitoikkoisia olentoja ja ettei ole mitään, joka\nsieluumme, ainaiseen tunteeseen, iäiseen harrastukseen, loppumattomaan\ninhimillisyyteen yhdistää sen elämän, jota vanhapiika, ahdasjärkinen\nvirkamies tai kullanhimonsa orjuuttama saituri viettää. Mutta annappa\njonkun, jolla on silmät ja korvat avoinna kuten Balzacilla esimerkiksi,\nkulkea heidän keskellään, ja se tunne, joka on syntynyt maaseudulla\nvaatimattomassa kamarissa, on ulottuva yhtä kauas, on kuohuttava pohjaa\nmyöten koko ihmiselämää yhtä syvästi, yhtä voimakkaasti kuin se\nkunnianarvoisa intohimo, joka suuren kuninkaan historiassa säteilee\nvaltaistuimen korkeudesta. \"On sellaisia pikku myrskyjä\", sanoo Balzac\neräässä ihailtavimmista kertomuksistaan pikkueläjistä (_Le Curé de\nTours_), \"on sellaisia pikku myrskyjä, jotka kehittävät sielussa yhtä\nmonia intohimoja kuin on tarvittu ohjaamaan suurimpia yhteiskunnallisia\nharrastuksia. Eikö ole erehdystä luulla, että aika on nopea vain niille\nsydämille, jotka hautovat laajoja suunnitelmia, jotka kuohuttavat\nelämää ja saavat sen vaahtoamaan? Apotti Troubertin hetket kuluivat\nyhtä vilkkaina, haihtuivat yhtä huolestuttavien ajatuksien vallitessa,\nolivat yhtä syvien toiveiden ja pettymyksien kyllästämää kuin\nkunnianhimoisen pelurin tai rakastavan kamalat hetket. Jumala yksin\ntietää sen tarmon salaisuuden, jonka ihmisistä, asioista ja itsestämme\nparhaillaan saamamme voitot maksavat. Joskaan emme aina tiedä, minne\nolemme matkalla, tunnemme kuitenkin hyvin matkan vaivat. Mutta jos\nhistorioitsijan sallitaan jättää se tapahtumakulku, jota hän kuvailee,\nhetkeksi asettuakseen arvostelijan asemaan, jos hän vaatii sinua\nsilmäilemään näiden vanhojenpiikojen ja näiden kahden apotin elämään,\njotta saataisiin selville sen onnettomuuden syy, joka jäyti heidän\nolemustansa, käynee sinulle selväksi, että ihmisen on välttämätöntä\ntuntea eräitä intohimoja kehittääkseen itsessään ominaisuuksia, jotka\nantavat hänen elämälleen jaloutta, avartavat hänen näköpiiriään ja\nvaimentavat itsekkyyttä, joka on kaikille luoduille luonnollinen.\"\n\nTämä on totta. Ei ole aina rakastettava valoa sen itsensä, vaan sen\nvuoksi, mitä se valaisee. Suuri tulenloimu vuorilla on ihana, mutta\nsiellä on vain niin vähän ihmisiä, ja pieni liekki ihmisjoukon keskellä\non usein hyödyllisempi. Pienissä elämissä suuret muuten näkevät\nparhaiten olemuksensa, ja katsomalla ahtaita tunteita avartaa omiaan.\nEi niin, että ahtaat tunteet saisivat vieroittavan muodon, mutta ne\nnäyttävät yhä huonommin sopivan sen totuuden suuruuteen, joka meidät\ntäyttää. On sallittua unelmoida elämästä, joka on parempi kuin\ntavallinen elämämme, mutta ei ole sallittua, luulen ma, yhdistää tätä\nunelmaa aineksista, joita ei ole jokapäiväisessä elämässä. Väitetään,\nettä on hyvä katsoa elämää ylemmäksi, mutta ehkä on vieläkin parempaa\ntotuttaa sieluaan katsomaan suoraan eteensä eikä toiveittensa ja\nunelmiensa päämäärinä katsomaan muihin huippuihin kuin niihin, jotka\nselvästi voidaan erottaa niistä pilvistä, jotka loistavat\ntaivaanrannalla.\n\n\n88.\n\nKaikki tämä vie meidät kohtaan, josta kauan sitten läksimme. Me\nolisimme pysähtyneet ulkonaiseen kohtaloon, mutta on muitakin\nkyyneleitä kuin ne, joita ulkonaiset surut silmiimme nostattavat.\nViisaan, jota rakastamme, on elettävä kaikkien inhimillisten\nintohimojen keskellä; sillä sydämemme intohimot ovat ainoa ravinto,\njota viisaus kauan vaaratta voi käyttää. Intohimomme ovat työmiehiä,\njotka luonto lähettää meille avuksi rakentamaan tietoisuutemme, s.o.\nonnemme palatsia; ja ihminen, joka ei laske sisään näitä työmiehiä ja\nluulee voivansa yksin nostaa kaikki olemuksensa kivet, ei saa\nmilloinkaan muuta kuin ahtaan, kylmän ja alastoman kammion sielunsa\nsuojaksi.\n\nOlla viisas ei suinkaan ole samaa kuin olla ilman intohimoja, vaan\nsitä, että oppii puhdistamaan niitä, joita itsellään on. Kaikki riippuu\nsiitä, mikä asema ihmisellä on elämän portailla. Toiselle ovat\nsiveelliset heikkoudet ja viat portaita, joita myöten laskeutuu,\ntoiselle ne ovat askelikko, joka vie ylöspäin. On hyvin mahdollista,\nettä viisas tekee useita seikkoja, joita ei-viisas ei tee; mutta\njälkimmäisen intohimot vajottavat hänet yhä enemmän vaistomaiseen, kun\nsitävastoin viisaan intohimot lopulta aina valaisevat hänen\ntietoisuutensa jonkin kolkan. Hänen ei esimerkiksi tarvitse rakastaa\nkuin hullu, mutta jos hän niin tekee, niin hän todennäköisesti tulee\nviisaammaksi kuin jos hän ei milloinkaan olisi rakastanut muuten kuin\nviisaasti. Ei viisaus, vaan ylpeys hyödyttömimmässä muodossaan\nrehoittaa liikkumattomassa ja tyhjässä. Ei ole kyllin, että tietää,\nmitä on tehtävä, tai varmasti näkee edeltäpäin, mitä sankarit olisivat\ntehneet. Se voidaan ulkonaisesti oppia muutamissa tunneissa. Ei ole\nkyllin, että aikoo elää jalosti ja vetäytyy sitten kammioonsa\nhoidellakseen tätä aikomustaan. Viisaus, jonka olet tällä tavoin\nsaavuttanut, ei pysty todella ohjaamaan ja kaunistamaan sieluasi\nenempää kuin toisten neuvot pystyvät todella ohjaamaan ja kaunistamaan\nsieluasi. \"Meidän on etsittävä\", sanoo intialainen sananlasku, \"kukkaa,\njoka puhkeaa hiljaisuudessa myrskyn jälkeen, ei ennen sitä\".\n\n\n89.\n\nMitä kauemma kulkee rehellisesti elämän teillä, sitä enemmän uskoo\nelämän yksinkertaisinten ja jokapäiväisinten lakien totuuteen,\nkauneuteen ja syvyyteen. Oppii ihailemaan niitä juuri siksi, että ne\novat niin yleisiä, niin yhdenmuotoisia, niin jokapäiväisiä. Etsii ja\nodottaa yhä vähemmän tavatonta, sillä pian huomaa, että tavattomin asia\nluonnon suuressa, hiljaisessa, yksitoikkoisessa liikkeessä on\ntietämättömyytemme ja turhamaisuutemme lapselliset pyyteet. Ei pyydä\nenää haihtuvilta hetkiltä harvinaisia ja ihmeellisiä tapauksia, sillä\nihmeellisiä tapauksia sattuu vain niille, jotka eivät vielä luota\nitseensä taikka elämään. Ei enää odota kädet ristissä yli-inhimillisen\nteon tilaisuutta, koska tuntee elävänsä kaikissa teoissaan. Ei pyydä\nenää, että rakkaus, ystävyys ja kuolema esiintyisivät meille\nhaaveileminemme koristein, ihmeellisin sattumin ja ennusmerkein;\nosaa ottaa ne vastaan todellisessa yksinkertaisuudessaan ja\nalastomuudessaan. Saa vihdoinkin vakaumuksen, että voi löytää vastineen\nsankariuteen ja kaikkeen, mikä heikkojen, itsetiedottomien ja\nhuolestuneiden silmissä on rehellisesti ja täydellisesti hyväksytyssä\nolemassaolossa ylevää ja poikkeuksellista. Ei luule itseään enään\nkaikkeuden ainoaksi suosikkipojaksi, vaan lisää tietoisuuttaan,\nvalaisee hymyään ja kirkkauttaan kaikella, mitä ottaa ylpeydestään.\n\nTultuamme tähän kohtaan näyttävät pyhän Teresian tai Jean de la Croixin\nelämän ihmeelliset tapahtumat, mystikoiden hurmio, legendain\nrakkaudenkuvausten yliluonnolliset sattumat, Aleksanteri Suuren tai\nNapoleonin kohtalo hyvin lapsellisilta kuvitelmilta verrattuina\ninhimillisen ja vilpittömän viisauden terveeseen ja hyvään\nrehellisyyteen, joka ei aio kohottautua ihmisten yläpuolelle saadakseen\ntietää, mitä he eivät saa tietää, mutta osaa siitä, mitä kaikki saavat\ntietää, aina löytää sen, mikä on välttämätöntä, jotta sydän ja ajatus\navartuisivat. Ihmisestä ei tule todellista ihmistä tahtoessaan olla\nmuuta kuin ihminen. Miten monet olennot kuluttavatkaan aikansa\nepätodennäköisen pyrstötähden odotuksessa, eivätkä milloinkaan huomaa\nkatsella muita tähtiä, koska kaikki näkevät ne ja koska ne ovat\nlukemattomia! Tavattoman kaipaaminen on usein tavallisten sielujen\nsuuri sairaus. Meidän pitäisi päinvastoin sanoa itsellemme, että mitä\nnormaalisemmalta, yleisemmältä, yhtäläisemmältä meille tapahtuva\nnäyttää, sitä enemmän me pääsemme näkemään ja rakastamaan elämän\nsyvyyksiä ja iloja juuri tässä yleisyydessä, sitä enemmän me lähenemme\nmeitä elähdyttävän suuren voiman rauhaa ja totuutta. Ei ole mitään\nvähemmän tavatonta kuin esim. valtameri, koska se peittää maapallomme\nkaksi kolmannesta, eikä kuitenkaan ole mitään avarampaa. Ihmisessä ei\nole mitään kaunista ja suurta ajatusta, tunnetta, tekoa, joka ei voisi\nvoimistua normaalisimman elämän yksinkertaisuudessa; ja kaikki, mikä\nsiinä ei voi saada tilaa, kuuluu vielä laiskuuden, tietämättömyyden tai\nturhamaisuuden valheisiin.\n\n\n90.\n\nMerkitseekö tämä sitä, ettei viisas saa elämältä odottaa mitään enempää\nkuin muut ihmiset, että on rakastettava keskinkertaisuutta, tyydyttävä\nvähään, rajoitettava toiveitaan ja kutistettava onneaan pelosta, ettei\ntule onnelliseksi? Päinvastoin viisaus, joka liian helposti kieltäytyy\njostakin inhimillisestä toiveesta, on sairaalloinen ja raajarikko.\nIhmisellä on useita oikeutettuja toivomuksia, jotka hyvin voivat olla\nilman liian ankaran järjen hyväksymistä. Mutta emme saa luulla itseämme\nonnettomiksi, niin kauan kuin meillä on vain onni, joka meitä\nympäröivien mielestä ei näytä erikoiselta. Mitä viisaampi on, sitä\nhelpompaa on joutua vakaumukseen, että on onnellinen. On hyvä saada\nvarmuus, että inhimillisen onnen kadehdittavimpia ovat sen\nyksinkertaisimmat hetket. Viisas oppii elähdyttämään ja rakastamaan\nelämän hiljaista olemusta. Uskollinen ilo on vain tässä hiljaisessa\nolemuksessa, eikä tavaton onni milloinkaan uskalla seurata askeleitamme\nhautaan asti.\n\nOn tärkeää yhtä veljellisesti ja riemuiten kuin muut päivät ottaa\nvastaan se päivä, joka lähenee ja etenee tekemättä mitään ilon tai\ntoivon tavallisuudesta poikkeavaa liikettä. Se on luoksemme päästäkseen\nkulkenut samat avaruudet ja samat kaikkeudet kuin se päivä, joka tapaa\nmeidät valtaistuimella tai suuren rakkauden vuoteessa. Se kätkee ehkä\nvaippaansa vähemmän huomiota herättäviä, mutta yksinkertaisemmin\nhartaita hetkiä. Yhtä monta iäisyysminuuttia on viikossa, joka kuluu\nmitään sanomatta, kuin siinä, joka kuluu pitkään huutaen. Kaikki, mitä\njoku hetki näyttää meille sanovan, on pohjaltaan samaa kuin mitä\nitsellemme sanomme. Aika on epäröivä ja arka matkustaja, joka ilostuu\nja synkkenee sitä mukaa, otetaanko hänet hymyillen vai synkin katsein\nvastaan. _Sen_ ei ole tuotava meille onnea; vaan meidän on tehtävä\nonnelliseksi hetki, joka tulee etsien turvapaikkaa sielustamme. Se on\nviisas, jolla aina on sanottavana jotakin rauhaisaa sille jo\nkynnyksellä. Meidän on kerättävä itseemme yksinkertaisimmat\nonnenaiheemme. Sentähden ei meidän ole lyötävä laimin mitään\ntilaisuutta olla onnellisia. Koettakaamme ensin tutkia muiden ihmisten\nmukaista onnea, jotta sitten saatuamme lisää asiantuntemusta voisimme\npäästä itsemme mukaiseen onneen. Sen laita on kuin rakkauden. On\ntäytynyt rakastaa syvästi tietääkseen, miten pitäisi rakastaa, kun ei\nenää rakasta. On hyvä olla toisinaan näkyvällä tavalla onnellinen\noppiakseen olemaan onnellinen näkymättömällä tavalla, ja ehkei ole\nvälttämätöntä kuunnella hetkiä, jotka puhuvat kovaa huumauksessaan,\nmuun vuoksi kuin vähitellen oppiakseen sen kielen, joka ei milloinkaan\npuhu kuin hiljaa. Vain ne ovat lukuisat, tyhjenemättömät, pettämättömät\nja pakenemattomat, koska ne ovat niin lukuisat, eikä viisaan olisi\notettava lukuun muita kuin ne. Olla onnellinen on harjaantumista\nnäkemään lukemattomien ja nimettömien hetkien kätketyt nymyt ja\nsalaperäiset koristeet, ja nämä koristeet ovat vain meissä itsessämme.\n\n\n91.\n\nMutta mikään ei olisi tässä kuvaamaamme rakkautta vastaan sotivampaa\nkuin alhainen varovaisuus, ja parempaa olisi hyöriä minkä onnen\nympärillä tahansa kuin uinaillen liedennurkassa odottaa ihanteellista\nonnea, joka ei milloinkaan tule. Sen ihmisen asunnon ylle, joka ei\nkoskaan mene ulos, ei tavallisesti laskeudu muita iloja kuin ne, joita\nei kukaan muu ole halunnut. Emme myöskään tunteiden alalla pidä esim.\nsitä viisaana, joka ei mene tavattoman paljon kauemmaksi kuin mitä\njärki sallii tai mitä kokemus neuvoo häntä odottamaan. Emme myöskään\nnimitä viisaaksi ystävää, joka ei kokonaan antaudu ystävälleen, koska\naavistaa ystävyyden loppuvan, emmekä rakastajaa, joka ei koskaan\nantaudu, pelosta että tuhoutuu rakkaudessa.\n\nMeidän on sanottava itsellemme, että kaksikymmentä onnetonta sattumaa\nottaa pois vain onnentarmomme häviäviä aineksia, ja itselleen voi\ntunnustaa, että kaikki viisaus loppujen lopuksi on vain jonkinlaista\npuhdistettua onnentarmoa. Olla onnellinen on ennen kaikkea oppia\nolemaan onnellinen, oppiakseen samalla kertaa kiinnittämään yhä\nvähemmän huomiota siihen, mitä onni on itsessään. On tärkeää, että\nihminen niin kauan kuin mahdollista on niin onnellinen kuin\nmahdollista, sillä ne, jotka vihdoin menevät itsestään ulos onnenportin\nkautta, ovat tuhannen kertaa vapaampia kuin ne, jotka menevät ulos\nsurun portista. Viisaan ilo valaisee samalla hänen sydäntään ja koko\nhänen sieluaan, kun taas suru hyvin usein valaisee vain hänen\nsydäntään. Ihminen, joka ei ole ollut onnellinen, muistuttaa jossakin\nmäärin matkustajaa, joka ei ole matkustanut muulloin kuin yöllä.\n\nJa sitten tapaa onnesta syvemmän, jalomman, puhtaamman ja avaramman\nnöyryyden kuin onnettomuudesta. On nöyryyttä, joka on asetettava\nlois-hyveiden joukkoon, yhteen hedelmättömän itsensäkieltämyksen,\nhäveliäisyyden, vapaaehtoisen siveyden, sokean iloista luopumisen,\nhämärän alistumisen, katujanmielen ja muiden sellaisten kanssa, jotka\nliian kauan seisovaan lampeen, jonka ympärillä muistomme vieläkin\nliikuskelevat, ovat johtaneet inhimillisen moraalin elävän veden. En\npuhu alhaisesta nöyryydestä, joka usein on vain laskelmaa tai,\nkatsellaksemme asioita parhaassa valossa, ylpeyden arkuutta ja\njonkinlaista korkoakiskovaa lainaamista, jonka tämänpäiväinen turhuus\nmyöntää huomeniselle. Mutta viisas kuvittelee toisinaan, että on\nterveellistä vähän pienentyä omissa silmissään ja olla tunnustamatta\nitselleen ansioita, jotka usein olisi oikeutettu itselleen tunnustamaan\nverratessaan itseään muihin. Sellainen nöyryys, vaikka se olisi\nvilpitönkin, anastaa sisäiseltä rehellisyydeltämme, jota aina on\nkunnioitettava yli kaiken, sen mahdollisuuden lisätä elämänasemamme\nsuloutta. Joka tapauksessa se paljastaa jonkinlaista itsetietoisuuden\narkuutta, ja viisaan itsetietoisuudella ei saa olla mitään\nhäveliäisyyttä eikä arkuutta.\n\nMutta tämän liian henkilökohtaisen nöyryyden rinnalla on yleistä\nnöyryyttä, ylevää ja kiinteää nöyryyttä, joka elää kaikesta, mitä\nhenkemme, sielumme ja sydämemme saa kokea. Nöyryyttä, joka mitä\ntarkimmin osoittaa meille, mitä ihminen voi odottaa ja toivoa, joka\npienentää meitä vain tehdäkseen suuremmaksi kaikki, mitä näemme,\nnöyryyttä, joka opettaa meille, että ihmisen merkitys ei ole siinä,\nmitä hän on, vaan siinä, mitä hän voi havaita, siinä, mitä hän pyrkii\nhyväksymään ja ymmärtämään. On totta, että surukin meille avaa tämän\nnöyryyden alueen, vaan se tekee sitä tuskin muuten kuin johtaakseen\nmeidät suoraan jonkinlaiselle toivon portille, jonka kynnyksellä\nmenetämme monta päivää; sitävastoin onni, jolla ei ole muuta tehtävää,\nhiljaa kuljettaa meitä pitkin tämän alueen luoksepääsemättömimpiä\npolkuja. Ollessaan niin onnellinen kuin mahdollista viisas muuttuu niin\nvähän vaativaksi, niin vähän ylpeäksi kuin on mahdollista. Tietäessään,\nettä hänellä vihdoinkin on kaikki, mitä ihmisen on sallittu omistaa,\nhän alkaa ymmärtää, että kaiken hänen omistamansa arvo on siinä\ntavassa, jolla hän katselee sitä, mitä ihminen ei milloinkaan voi\nomata. Sentähden voi tuskin muuten kuin pitkän onnen aikana hankkia\nitselleen itsenäistä elämänkatsomusta. Ei ole oltava onnellinen\nollakseen onnellinen, vaan oppiakseen selvästi näkemään sen, mitä turha\nja liian passiivinen onnen odotus meiltä ainaiseksi kätkisi.\n\n\n92.\n\nMutta jättäkäämme tämä palataksemme siihen, mitä äsken sanoimme.\nSydämemme kuningaskunnassa, joka miltei kaikille ihmisille on se\nvaltakunta, jossa itse elämän olemus talteen korjataan, ei ole mitään\ntarpeettomia säästöjä. Siellä olisi parempi olla tekemättä mitään kuin\ntehdä asioita puolittain, jäsen, mitä ei milloinkaan ole pannut\nvaaralle alttiiksi, kadottaa varmasti. Intohimo ottaa meiltä todella\nvain sen, mitä luulemme siltä varastavamme, ja me pienenemme aina sen\nmukana, jonka olemme luulleet pidättäneemme itsellemme. Sitäpaitsi on\nsielussamme eräitä niin hyviä turvapaikkoja, että vain rakkaus yksin\nuskaltaa laskeutua alas niiden portaita, ja vain rakkaus tuo sieltä\nmukanaan ennen aavistamattomia jalokiviä, joiden hohdon erotamme vasta\nsinä lyhyenä hetkenä, jolloin kätemme avautuvat niitä tarjoamaan\nrakastetuille käsille. On itse asiassa ikäänkuin kätemme avautuessaan\nantamaan toisinaan levittäisivät erikoista valoa, joka tunkee\nläpinäkymättömämpien olioiden läpi kuin ne salaperäiset säteet, jotka\non äskettäin keksitty.\n\n\n93.\n\nMinkä vuoksi kauaa olla murheissaan erehdyksistään ja tappioistaan?\nMitä tapahtuneekin, aina synkimmän tunnin viime minuutteina, viikon\npäättyessä, vuoden loppuessa on rehellisen ihmisen syytä hymyillä\nmennessään itseensä. Hän oppii vähitellen suremaan ilman kyyneleitä.\nHän on perheenisä, joka illan tullen työn päätyttyä palaa kotiin. Voi\nsattua, että lapset itkevät, leikkivät turmelevia ja vaarallisia\nleikkejä, ovat sekoittaneet huonekalut, särkeneet lasin, kaataneet\nlampun. Joutuneeko isä epätoivoon tästä? Tosin olisi teoreettisen\nsiveysopin kannalta katsoen ollut parempi, jos he olisivat pysyneet\naivan rauhallisina ja oppineet lukemaan ja kirjoittamaan, mutta kuka\njärkevä isä kesken kiivaimpiakaan nuhteita voi olla hymyilemättä\nkääntyessään selin? Hän ei sure näitä tosin vähän hulluja\nelämänilmiöitä. Mitään ei ole menetetty, niin kauan kuin hän voi\npalata, niin kauvan kuin hänellä on turvallisen kodin avain. Itseemme\nsyventymisen hyvät seuraukset ovat vähemmän sen tutkimisessa, mitä\nsielumme, henkemme, sydämemme ovat aloittaneet tai loppuun suorittaneet\npoissaollessamme, kuin juuri itse tässä syventymisessä. Ja jos hetket\novat kuluneet meidän kynnyksellämme salaperäisiä siteitään avaamatta,\njos salit ovat tyhjät kuten lähtiessämmekin, jollei kukaan niistä,\njoiden piti tehdä työtä, olisi liikuttanut käsiään, kertoo joka\ntapauksessa palaavien askeliemme kaiku jotakin asunnon laajuudesta,\nodotuksesta ja uskollisuudesta.\n\n\n94.\n\nEi ole mitään keskinkertaisia päiviä muualla kuin meissä itsessämme,\nmutta korkeimmalle kohtalollekin on aina tilaa keskinkertaisimpinakin\npäivinä, sillä sellainen kohtalo kehittyy paljon täydellisemmin\nmeissä itsessämme kuin Euroopan pinnalla. Kohtalon paikka ei ole\nkeisarikunnan avaruus, vaan sielun avaruus. Todellinen kohtalomme on\nelämänkäsityksessämme, siinä tasapainossa, joka lopulta rakentuu\ntaivaan ratkaisemattomien kysymyksien ja sielumme epävarmojen\nvastauksien välille. Sitä mukaa kuin nämä kysymykset laajenevat, käyvät\nne hiljaisemmiksi, ja kaikki, mitä tapahtuu viisaalle, suurentaa näitä\nkysymyksiä ja tekee nämä vastaukset hiljaisemmiksi.\n\nÄlä puhu kohtalosta niin kauan kuin joku tapaus ilahduttaa tai surettaa\nsinua muuttamatta ollenkaan sitä tapaa, jolla kaikkeutta tajuat. Ainoa\nseikka, mikä jää meille sitten kun rakkaus, kunnia, kaikki inhimilliset\nvaiheet ja kaikki intohimot ovat haihtuneet, on yhä syventyvä\näärettömyyden tunne; ja ellei sitä meille jää, ei meille jää mitään.\nTarkoitan tunnetta enkä vain ajatuskokoelmaa, sillä ajatukset tässä\novat vain lukemattomia askeleita, jotka vähitellen vievät meitä\ntunteeseen, josta puhun. Ei ole mitään onnea onnessa itsessään, mikäli\nse ei auta meitä ajattelemaan muuta, mikäli se ei auta meitä jossakin\nmäärin ymmärtämään sitä salaperäistä iloa, jota maailmankaikkeus tuntee\nolemassaolostaan.\n\nKun viisas on päässyt määrättyyn korkeuteen, rauhoittavat kaikki\ntapahtumat häntä, sillä tapahtuma, joka aluksi surettaa häntä kuten\nihmisiä yleensä, lisää lopultakin painonsa elämän suureen tunteeseen.\nOn hyvin vaikeaa ottaa siltä tyydytystä pois, joka on tottunut\nvaihtamaan kaikki epäitsekkään ihmettelyn aiheeksi. On vaikea häneltä\nottaa tyydytystä, niin ettei se käsitys, että voi olla ilman\ntyydytystä, synnyttäisi korkeampaa ajatusta, joka verhoo hänet\nsuojelevaan valoonsa. Kaunis kohtalo on se, jossa ei mikään vaihe,\nonnellinen eikä onneton, ole esiintynyt saattamatta meitä harkitsemaan,\nlaajentamatta sitä piiriä, jossa sielumme liikkuu, lisäämättä\nelämään-kiintymisemme rauhaa. Voimmekin sanoa, että kohtalomme paljoa\ntodellisemmin on siinä tavassa, jolla illoin saatamme katsella taivasta\nja sen yhtäkaikkisia tähtiä, ihmisiä, jotka ovat ympärillämme, naista,\njoka meitä rakastaa, ja tuhansia ajatuksia, jotka liikkuvat\nmielessämme, kuin siinä sattumassa, joka meiltä tempaa rakastettumme,\nvalmistaa meille riemukulun tai kohottaa meidät valtaistuimelle.\n\n\n95.\n\nEräänä päivänä sanoi joku naiselle, joka hänestä näytti ihailtavimmalta\nolennolta, mitä erilaisimpien lahjain, myöskin nuoruuden ja\nruumiillisen kauneuden suosimalta: \"Mitä olette tekevä? Ketä voittekaan\nrakastaa? En näe mitään ratkaisua. Ei ole mitään kohtaloa, joka olisi\nniin ylevä kuin sielunne.\" Mitä tiesikään sanoja tästä? Sielun pitää\nolla ylevä eikä kohtalon. Hän ajatteli epäilemättä ihmisten tavallisen\ntavan mukaan valtaistuinta, voittokulkuja, ihmeellisiä vaiheita. Mutta\nsillä, jolle nämä seikat edustavat ihmisen kohtaloa, ei ole\npienintäkään aavistusta siitä, mitä kohtalo on. Ja ennen kaikkea: miksi\nhalveksia tänään? Tänään halveksiminen todistaa, ettei ole ymmärtänyt\neilistä. Tänään halveksimalla osoittautuu vieraaksi maailmassa, ja mitä\ntoivot voivasi suorittaa maailmassa, jossa kuljet vieraana? Tämä päivä\non siinä parempi eilistä, jota ei enää ole, että se vielä on, on\nolemassa meille. Tämä päivä, olkoon se minkälainen hyvänsä, tietää\nenemmän kuin eilinen ja on siis avarampi ja kauniimpi.\n\nLuuletko, että naista, josta nyt puhun, olisi odottanut kauniimpi\nkohtalo Venetsiassa, Firenzessä tai Roomassa? Hän olisi ollut läsnä\nloistavissa juhlissa ja hänen kauneutensa olisi vaeltanut näillä\nihanilla seuduilla. Hän olisi siellä ehkä nähnyt prinssejä, kuninkaita\nja valioväkeä jalkainsa juuressa, ja ehkä hän olisi voinut hymyilyllään\nlisätä suuren kansan onnea, sivistää ja jalostaa koko aikakauden\najatustapaa. Tänään hänen elämänsä kuluu ehkä neljän viiden sielun\npiirissä, jotka hänet tuntevat ja häntä rakastavat. Voi sattua, ettei\nhän lähde kodistaan ja ettei hänen elämänsä, hänen ajatuksensa ja hänen\nvoimansa jätä mitään selvää, pysyväistä jälkeä ihmisiin. Voi sattua,\nettä koko hänen kauneutensa, koko hänen voimansa, koko hänen\nsiveellinen tarmonsa saa olla hautautuneena hänessä ja niiden muutamien\nsydämissä, jotka ovat häntä lähenneet. On myös mahdollista, että hänen\nsielunsa keksii ulospääsyn. Meidän päivinämme eivät ne suuret portit,\njotka päästävät hyödylliseen ja muistettavaan elämään, liiku samalla\nnarinalla saranoillaan kuin ennen. Ne ovat ehkä vähemmän suurenmoisia,\nmutta useampia luvultaan, ja ne avautuvat kohti polkuja, jotka ovat\nhiljaisempia, koska johtavat kauemmaksi.\n\nMutta jos oletammekin, että kaikki jää pimeyteen, eikö hän ole saanut\nkohtaloaan, jos mikään säde ei ole päässyt hänen asuntonsa kynnyksen\nylitse? Eikö kohtalo voi olla kaunis ja täydellinen itsessään?\nPysähtyykö todellisten voimakas sielu, joka luo katseensa taaksepäin,\nosakseen tulleisiin riemuvoittoihin, jolleivät nämä riemuvoitot ole\nsaaneet häntä ajattelemaan elämää, lisänneet hänessä inhimillisen\nolemassaolon jaloa nöyryyttä, saaneet häntä enemmän rakastamaan sitä\nhiljaisuutta ja mietiskelyä, jossa korjataan hedelmiä, jotka ovat\nmuutamissa tunneissa kypsyneet niiden tunteiden lämmössä, jotka kunnia,\nrakkaus ja innostus saavat kuohumaan? Ja mitä jääkään hänelle näiden\njuhlien ja näiden sankarillisten, siunausta tuottavien tai\nsopusointuisten tekojen jälkeen, paitsi muutamia ajatuksia, muutamia\nmuistoja, vähän tietoisuuden lisäystä, sanalla sanoen, sekä vähän\nrauhallisempi ja vähän laajempi tunne — koska se ulottuu useampiin\nasioihin — ihmisen asemasta tässä maailmassa? Mutta mitä me tuomme\nmukanamme silloin, kun rakkauden, vallan tai kunnian loistavat vaatteet\nputoavat jalkoihimme levon hetkellä — ja eikö tuo hetki lyö joka ilta\nja joka kerta ollessamme yksinämme? — mitä tuomme siihen rauhanmajaan,\njossa lopuksi jokaisen elämän onni punnitaan ajatuksen painoilla,\nsaavutetun luottamuksen painoilla, tietoisuuden painoilla? Onko meidän\ntodellinen kohtalomme siinä, mitä ympärillämme tapahtuu, vai siinä,\nmitä sielussamme asuu? \"Kuinka voimakkaita säteitä lähteekään siitä\nkunniasta tai voimasta, josta ihminen nauttii\", sanoo eräs ajattelija,\n\"on hänen sielunsa pian selvinnyt tunteista, jotka jokainen ulkonainen\nteko hänelle aiheuttaa, ja hän huomaa äkkiä todellisen tyhjyytensä, kun\nei havaitse mitään muuttunutta, mitään uutta, mitään suurempaa\nruumiillisten kykyjensä harjoittamisessa. Kuninkaat ovat tuomittuja,\njoskin koko maapallo kuuluisi heille, kuten muutkin ihmiset elämään\npienessä piirissä, jonka lakien alaisia he ovat, ja heidän onnensa\nriippuu henkilökohtaisista vaikutelmista, joita he saavat.\"\n\nJotka he saavat ja muistavat, lisäämme me, koska nämä vaikutelmat ovat\nparantaneet heitä, sillä sielut, joita tässä tutkimme, eivät muista\nelämän vaiheista milloinkaan muuta kuin ne, jotka ovat tehneet heidät\nvähän suuremmiksi, vähän paremmiksi. Onko siis mahdotonta missä\nhyvänsä, missä hiljaisuudessa tahansa, tavata ainoaa muuttumatonta\nainesta, joka jää jaloimman ulkonaisen olemassaolon sulattimen\npohjalle, ja koska emme omista mitään muutoin, kuin mikäli se seuraa\nmeitä hämärään ja hiljaisuuteen, onko se meille vähemmän uskollinen\nhiljaisuudessa ja hämärässä, koska se on syntynyt siellä?\n\nVaan älkäämme menkö pitemmälle näitä teitä, jotka voisivat viedä meidät\nliian teoreettiseen viisauteen. Jos kaunis ulkonainen kohtalo ei ole\nvälttämätön, ei ole kuitenkaan vähemmän tarpeellista toivoa sitä ja\ntehdä kaikki mitä voi sen saavuttaakseen, niinkuin kiinnittäisi siihen\ntavattomasti huomiota. Viisaan suuri velvollisuus on koputtaa kaikille\nkunnian, työn, onnen ja rakkauden porteille, jollei mikään avaudu\nvakavan ponnistuksen, pitkän odotuksen jälkeen, on hän ehkä juuri\nponnistuksessa ja odotuksessa löytänyt hakemansa selvyyden ja\nhakemainsa tunteiden vastineen. \"Toimiminen\", on Barres jossakin\nkohdassa sanonut, \"on yhä laajempien kokemusalueiden liittämistä\nharkintaamme\". Toimiminen, voisi lisätä, on nopeammin ja täydellisemmin\najattelemista kuin ajatus voi tehdä. Toimiminen ei ole sitä enää, että\najattelee vain aivoilla, vaan sitä, että saa koko olennon ajattelemaan.\nToimiminen on ajatusten syvimpien lähteiden sulkemista unelmassa, jotta\nsaisi ne avatuiksi todellisuudessa. Mutta toimiminen ei välttämättä ole\nvoittamista. Toimiminen on myös yrittämistä, odottamista ja\nmalttamista. Toimiminen on myöskin kuuntelemista, kokoutumista,\nvaitioloa.\n\nOn totta, että naiselle, josta tässä puhumme, olisi Ateenassa,\nFirenzessä tai Roomassa sattunut joitakuita innostumisen aiheita ja\njoitakuita tilaisuuksia kauneuden tai sankaruuden osoittamiseen, joita\nhän ei tapaa tänään. Hänellä olisi siellä myös ollut tekojensa\nponnistus ja muisto, elävä ja kallisarvoinen voima, sillä ponnistus,\njonka olemme suorittaneet, muisto siitä, mitä olemme tehneet, muuttavat\nusein meissä useampia seikkoja kuin korkein ajatus, joka siveellisesti\ntai älyllisesti vastaisi tuhansia tällaisia ponnistuksia ja tällaisia\nmuistoja. Niin, vain sitä olisi kadehdittava toimivalta ja loistavalta\nkohtalolta, että se avartaa ja herättää monia tunteita ja voimia, jotka\nmuuten eivät milloinkaan olisi heränneet unestaan tai päässeet liian\nahtaan olemassaolon aitauksesta. Mutta se, että tietää tai että\naavistaa, että nämä tunteet tai nämä voimat uinuvat meissä, eikö se\nmerkitse sitä, että herättää niiden parhaan, että jo hetken katselee\nkaunista ulkonaista kohtaloa huipuilta, jonne se pääsee vasta päiviensä\npäättyessä, ja että jo edeltäpäin korjaa sen sadon parhaan, jota se ei\nvoi kerätä ennenkuin monien myrskyjen jälkeen?\n\n\n96.\n\nEilen illalla lukiessani jälleen Saint-Simonia, jolloin tuntuu kuin\ntornin huipusta näkisi satoja ihmisiä hyörimässä tasangolla, opin\nymmärtämään sen, mitä ihmisen vaisto nimittää kauniiksi kohtaloksi.\nEhkei Saint-Simon itse tiedäkään, mitä hän rakastaa ja mitä hän ihailee\nmuutamissa sankareissaan, jotka hän ympäröi jonkunlaisena alistuvalla\nja itsetiedottomalla kunnioituksella. Kuolleita ovat sadat hyveet,\njoita hän kunnioitti, ja tuhannet ominaisuudet, joita hän ylisti\nsuurissa miehissään, tuntuvat meistä tänään pieniltä. Mutta vaikkei hän\nerikoisesti käsittelekään eräitä ja vaikka hän pohjaltaan ei hyväksy\naatetta, joka heitä elähyttää, esiintyy kuitenkin neljä tai viisi\nvakavaa, hyväntahtoista ja ihailtavaa hahmoa, niin sanoaksemme hänen\ntietämättään, siinä loistavassa joukossa, joka hyörii suuren kuninkaan\nvaltaistuimen ympärillä: Fénelon, Chevreusen ja Beauvilliersin herttuat\nja kruununprinssi. He eivät ole onnellisempia kuin useimmat ihmiset.\nHeidän osakseen ei tule mitään ratkaisevaa menestystä, ei mitään\nloistavaa voittoa. He elävät kuten muutkin levottomasti kaivaten sitä,\nmitä luultavasti sen vuoksi sanotaan onneksi, koska sitä odotetaan.\nFénelon joutuu tuon jotenkin keskinkertaisen, mutta sukkelan ja\nterävänäköisen, ylpeän, epäilevän ja juhlallisen, pikkuasioissa suuren\nja suurissa asioissa pienen hengen — joka Ludvig XIV oli —\nepäsuosioon. Hänet tuomitaan, häntä ahdistetaan, hänet ajetaan\nmaanpakoon. Chevreusen ja Beauvilliersin herttuat, huolimatta korkeasta\nasemastaan, elävät hovissa jollakin tavoin varovaisesti ja\nvapaaehtoisesti syrjään vetäytyneinä. Kruununprinssi ei myöskään\nnauti kuninkaan suosiota. Hän on mahtavan ja kadehtivan joukkion\nvehkeilyjen maalitauluna, joka joukkio pystyy tuhoamaan hänen nuoren\nsoturi-kunniansa. Hän joutuu epäsuosioon, vastoinkäymisiin ja\nonnettomuuksiin, jotka näyttävät parantumattomilta tässä turhamaisessa\nja orjamaisessa hovissa, sillä epäsuosio ja onnettomuudet saavat sen\nsuuruuden, jonka silloiset tavat niille antavat. Hän kuolee viimein\nmuutamia päiviä puolisonsa jälkeen, jota hän oli yksin ja rajattomasti\nrakastanut. Kruununprinssi kuolee ehkä myrkytettynä niinkuin\npuolisonsakin ja kaatuu kuin salaman iskemänä juuri silloin kun sen\nsuosion ensi säteet, jota jo oli lakattu odottamasta, alkoivat kullata\nhänen palatsinsa portaita.\n\nNämä surut, nämä pettymykset, nämä täyttymättömät toiveet ja nämä\nhuolet täyttivät heidän elämänsä. Ja kuitenkin, kun katsoo heidän\npientä, hiljaista ja eheää ryhmäänsä toisten epätasaisen ja oikullisen\nmelun keskellä, näyttävät nämä neljä kohtaloa todella kauniilta ja\nkadehdittavilta. Sama valo seuraa heitä kaikissa heidän vaiheissaan. Se\nlähtee Fénelonin suuresta sielusta. Fénelon on uskollinen yleville\naatteilleen, ihailun, pyhyyden, oikeuden, lempeyden ja rakkauden\naatteille, ja muut kolme seuraavat mestariansa ja ystäväänsä.\n\nMitä merkitsee tässä, että Fénelonin mystilliset aatteet eivät ole\nsamat kuin omamme? Mitä merkitsee sekään, että ne ajatukset, joita\nluulemme syvimmiksi ja parhaiksi ja joihin perustamme siveellisimmän\nonnemme ja kaiken elämänvarmuutemme, luuhistuvat raunioiksi takanamme\nja saavat jonakin päivänä ne hymyilemään, jotka ovat keksineet\najatuksia, joita he kuvittelevat inhimillisemmiksi ja lopullisemmiksi?\nAjatuksemme jalostavat ja kirkastavat meitä vähemmän kuin ne tunteet,\njoita ne herättävät meissä. Ajatus on ehkä päämäärä, mutta sen laita on\nsamoin kuin monien matkojen päämäärän: itse matka, pysähdykset, se mitä\ntiellä tapaAmme, se, mitä meille sattuu yli odotusten, kiinnittää\neniten mieltämme. Tässä kuten kaikissa seikoissa on pysyväistä\ninhimillisen tunteen vilpittömyys. Ajatuksesta emme tiedä milloinkaan,\neikö se ehkä petä meitä; mutta rakkaus, jolla olemme rakastaneet, palaa\ntakaisin meihin pisarankaan sen kirkkaudesta tai voimasta hukkumatta\nerehdykseen. Se mikä muodostaa ja ravitsee sitä ihanteellista olentoa,\njonka jokainen meistä pyrkii muodostamaan itsessään, ei ole niin paljon\nniiden ajatusten moninaisuus, jotka ovat sen ääriviivoina, vaan se\npuhdas voimakas tunne, se vilpittömyys, se epäitsekkyys, johon me\nverhoamme nämä ajatukset. Tapa, jolla me rakastamme sitä, minkä uskomme\ntotuudeksi, merkitsee enemmän kuin totuus itse. Eikö rakkauden avulla\ntulla paremmiksi kuin ajatuksen? Rakastaa rehellisesti suurta erehdystä\non usein parempaa kuin palvella pikkumaisesti suurta totuutta.\n\nTämä intohimo, tämä totuus voi muuten yhtä hyvin olla epäilyssä kuin\nuskossa. On yhtä intohimoista, yhtä ylevää epäilyä kuin kaunein\nvakaumus. Parasta ajatuksessa, joka meistä näyttää hyvin korkealta,\nhyvin puhtaalta tai syvällisen epävarmalta, on se, että se antaa meidän\nrakastaa jotakin ilman ehtoja. Joko antaudun ihmiselle, Jumalalle,\nisänmaalle, kaikkeudelle tai erehdykselle — se jalo metalli, jonka\njonakin päivänä tapaa rakkauden tuhkan alla, ei johdu tämän rakkauden\nkohteesta, vaan itse rakkaudesta. Vilpittömän antaumuksen\nyksinkertaisuus, lämpö ja kiinteys jättävät haihtumattomia jälkiä.\nKaikki haihtuu, muuttuu, ehkä katoaa paitsi se, mikä säteilee tästä\nsydämemme syvyydestä, kiinteydestä ja hedelmällisyydestä.\n\n\n97.\n\n\"Kellään ei ole milloinkaan ollut sellaista sielunrauhaa kuin hänellä\",\nsanoo Saint-Simon yhdestä niistä, joita vehkeet, vihamielisyydet ja\nansat ympäröivät. Ja myöhemmin hän puhuu erään toisen \"viisaasta\nrauhasta\", siitä \"viisaasta rauhasta\", joka läpitunkee \"koko pienen\nlauman\". Se onkin todentotta pieni, parhaille ajatuksilleen uskollinen\nlauma, ystävyyden, vilpittömyyden, omanarvon ja sisäisen tyytyväisyyden\npieni lauma, joka yksinkertaisessa ja rauhallisessa valossa liikkuu\nVersaillesin turhamaisuuden, kunnianhimon, valheiden ja petoksien\nkeskellä.\n\nHe eivät ole mitään pyhimyksiä tämän sanan tavallisessa mielessä. He\neivät ole vetäytyneet syrjään erämaiden tai metsien syvyyksiin. He\neivät ole hakeneet itsekästä turvapaikkaa ahtaissa kammioissa. He ovat\nviisaita, he eivät hylkää elämää, he pysyvät todellisuudessa. Älkäämme\nluulko, että heidän hurskautensa pelastaa heidät ja että heidän\nsielunsa ainoa turva on Jumalassa. Ei ole kyllin, että rakastaa Jumalaa\nja palvelee häntä parhaansa mukaan, jotta ihmissielu saisi kiinteyden\nja levon. Jumalan rakastamiseen pääsee vain älyn ja tunteiden\navulla, jotka on saanut ja joita on kehittänyt ihmisten kanssa\nseurustellessaan. Ihmissielu pysyy syvästi inhimillisenä kaikesta\nhuolimatta. Sitä voi opettaa rakastamaan monia näkymättömiä seikkoja,\nmutta hyve, täydellisesti ja yksinkertaisesti inhimillinen tunne, on\nsille aina voimakkaampaa ravintoa kuin jumalallisin intohimo tai hyve.\nTavatessamme todellisesti rauhallisen ja terveen sielun olkaamme\nvarmat, että sen on inhimillisiä hyveitä kiitettävä terveydestään ja\nrauhastaan. Jos olisi sallittua lukea niiden sydämien salaisuus, joita\nei enää ole, nähtäisiin ehkä, että se rauhanlähde, josta Fénelon joi\njoka ilta maanpaossa ollessaan, oli pikemmin hänen uskollisuudessaan\nonnettomalle madame Guyonille, rakkaudessaan väärin arvosteltuun ja\nvainottuun kruununprinssiin kuin hänen iäisen palkinnon odotuksessaan,\nenemmän hänen inhimillisesti lempeässä, inhimillisesti rehellisessä,\nsanalla sanoen inhimillisesti moitteettomassa tietoisuudessaan kuin\nsiinä toivossa, mikä hänellä oli kristittynä.\n\n\n98.\n\nMikä ihmeellinen varmuus onkaan \"pienessä laumassa\"! Ei mikään hyve\nsytytä täällä loistavia tulia vuorille, kaikki liekit pysyvät\nsielussa ja sydämessä. Ei ole muuta sankaruutta kuin luottamuksen,\nvilpittömyyden ja rakkauden, joka pysyy muistissa ja kestää. On\nolentoja, joiden hyve eräinä hetkinä tulee näkyville niinkuin\nläimäyteltäisiin ovia auki ja kiinni. On toisia, joissa se asuu kuin\nhiljainen palvelijatar, joka ei lähde kotoa; ja ne, jotka tulevat ulkoa\nja joita paleltaa, tapaavat hänet aina valveilla lieden äärellä\nodottamassa.\n\nEhkä tarvitaan kauniissa elämässä harvempia sankarillisia tunteja kuin\nvakavia, yhtäläisiä ja puhtaita viikkoja. Ehkäpä suora ja ehdottoman\noikeamielinen sielu on kalliimpi kuin hellä ja harras, jos siltä voi\nodottaa vähän vähemmän avomielisyyttä, vähän vähemmän intoa elämän\näärimmäisissä tapauksissa, voi siihen turvautua luottavammin ja\nvarmemmin kaikissa tavallisissa olosuhteissa, ja kuka ihminen, niin\nmerkillinen, rauhaton ja kunniakas kuin hänen elämänsä lieneekin, ei\nsentään suurimmaksi osaksi elä tavallisissa olosuhteissa? Mitä\novatkaan, kun oikein ajattelee, ja varsinkin jos itse on mukana,\nloistavimpien tapauksien ratkaisevimmat hetket? Eikö ole ihmeellistä\nylevimmän hetken suuressa pyörteessä nähdä rauhallisimman hetken\nkaikkien tottumuksien ja kaikkien mietteiden tulevan näkyviin? On aina\npalattava tavalliseen elämään: siinä on luja maa ja kestävä kallio. Ei\ntarvitse joka päivä temmata minua kuolemasta, häpeästä ja epätoivosta,\nmutta on ehkä välttämätöntä, että voin sanoa itselleni jokaisen päivän\njokaisena synkkänä hetkenä, että sielu, joka on lähentynyt minun\nsieluani, on jossakin, hiljaisena, uskollisena, tunteettomana\nkaikelle, mikä siitä ei ole totuuden mukaista, muuttumattomana,\njärkähtämättömänä.\n\nOn kyllä varmasti erinomaista silloin tällöin suorittaa sankarillinen\ntai tavattoman ylevä teko, mutta vielä kiitettäväinpää, ja se vaatii\npysyvämpää voimaa, ettei milloinkaan anna alhaisen ajatuksen itseään\nkiusata ja että viettää elämää, joka on vähemmän ylevää, mutta\ntasaisemmin varmaa. Asettakaamme toisinaan mietiskellessämme toiveemme\nsiveellisestä täydellisyydestä jokapäiväisen totuuden tasolle\nhuomataksemme, että on paljon helpompaa ajoittain tehdä suuri hyvätyö\nkuin olla milloinkaan tekemättä vähintäkään pahaa, helpompaa toisinaan\nsaattaa joku hymyilemään kuin olla koskaan saattamatta itkemään.\n\n\n99.\n\nHeillä oli toinen toisessaan ja varsinkin itsessään turvapaikkansa, se\n\"kiinteä kallio\", kuten Saint-Simon sanoo, ja tämän kallion\njärkkymättömällä osalla oli täsmälleen sama laajuus kuin heidän\nsydämensä moitteettomalla osalla.\n\nTuhannet seikat muodostavat tämän \"kiinteän kallion\" kerrokset, mutta\neikö sen keskustasanko ole aina siinä, mikä meistä näyttää\nmoitteettomalta itsessämme? On totta, että tämä moitteettomasta\npitäminen usein on hyvin karkeaa ja ettei ole ketään rikollista, joka\nei joka ilta hetkeksi kohoa niille surkeille pirstaleille, joita hän\nluulee moitteettomiksi. Mutta tässä puhun vähän korkeammasta hyveestä\nkuin mikä on ehdottoman välttämätön, ja tavallisinkin olento tietää\nvarsin hyvin, mitä ymmärretään hyveellä, joka ei ole tavallinen.\nOdottamattomimmalle siveelliselle kauneudelle on erikoista se, ettei\ntyperinkään ihminen milloinkaan voi rehellisesti väittää, ettei hän\nsitä ymmärrä, ja ylevin teko on myös se, jonka helpoimmin ymmärtää. Ei\nole ehkä välttämätöntä kohoutua sen tasolle, mikä on annettu meille\nihailtavaksi, mutta on välttämätöntä milloinkaan olla vaipumatta uneen\nsen syvyyksiin, mitä ei voi olla moittimatta.\n\nMutta palatkaamme viisaittemme turvapaikkaan. Elämässä moni onni ja\nmoni onnettomuus on sattuman varassa, mutta sisäinen rauha ei\nmilloinkaan. Tiedän, että on rakentavia sieluja, että on toisia, jotka\nrakastavat raunioita, ja että on sellaisia, jotka koko elämänsä\nharhailevat toisesta turvapaikasta toiseen vieraan katon alla. Mutta\njos on vaikeaa muodostella sielun vaistoa, niin ei ole toiselta puolen\nmerkitystä vailla, että ne, jotka eivät rakenna, saavat tietää, mitä\niloa toiset tuntevat lakkaamatta liittäessään kiviä toisiinsa.\nAjatukset, kiintymykset, rakastumiset, vakaumukset, pettymykset,\nvieläpä epäilytkin, kaikki heille sopii, ja se, mitä myrsky irti\nkiskaistessaan murskaa, muuttuu mukavammaksi käsitellä, kun on vähän\nkauempana taas rakennettava vähemmän komea, mutta elämän vaatimuksiin\nsopivampi rakennus.\n\nMitkä surut, murheet tai pettymykset voivatkaan järkyttää sen taloa,\njoka ei hylännyt sitä, mikä on viisasta ja lujaa suruissa, murheissa ja\npettymyksissä, valitessaan rakennuksensa kiviä! Ja eikö voi täydellä\ntodella sanoa, käyttääksemme toista kuvaa, että sisäisen onnen juurien\nlaita on samoin kuin suurien puiden? Ne tammet, joita myrskyt useimmin\nahdistavat, saavat lopulta valtavimmat, ravintoa-antavimmat kiinnikkeet\nikuiseen maahan, ja se kohtalo, joka väärin ahdistaa meitä, ei tiedä\nenempää siitä, mitä tapahtuu sielussa, kuin tuuli aavistaa sitä, mitä\ntapahtuu maan alla.\n\n\n100.\n\nOn mieltäkiinnittävää tässä äkkiä havaita todellisen onnen mahti ja\nsalaperäinen vetovoima. Kun joku niistä, jotka kuuluvat \"pieneen\nlaumaan\", kulkee sen onnellisen ja riemuitsevan joukon halki, joka\nvehkeillä, tervehdykdyksillä, pikku rakkausseikoilla ja pikku voitoilla\ntäyttää Versaillesin marmoriportaat ja suurenmoiset suojat, syntyy\ntoisinaan jonkinlainen hiljaisuus Saint-Simonin meluisissa\nkertomuksissa. Hänen tarvitsematta sitä osoittaa näyttää siltä kuin hän\nhetken mittailisi näitä äärettömiä turhamaisuuksia, näitä loistavia,\nvaan tilapäisiä tyydytyksiä, näitä valheita, jotka puhuvat kovaa, mutta\nvapisevat pimeässä, mittailisi rauhallisen ja voimakkaan sielun\nnormaalisen tason mukaan. Tapahtuu suunnilleen samaa kuin silloin, kun\nlapset leikkivät kiellettyjä leikkejä, kiskovat juurineen tai tallaavat\nmaahan kukkia, ovat hedelmiä varkaissa tai salaa kiusaamassa viatonta\neläitä, ja pappi tai vanha mies lähestyy, joka ei kuitenkaan aio\nnuhdella heitä. Leikki lakkaa äkkiä, omatunto herää kauhistuneena, ja\nhäpeilevät katseet pysähtyvät vastoin tahtoaan velvollisuuteen,\ntodellisuuteen ja totuuteen.\n\nMutta aikaihmiset eivät tavallisesti kauempaa kuin lapset jää\nsilmillään seuraamaan vanhusta, pappia tai harkintaa, jotka etääntyy.\nMutta samantekevää, he ovat ainakin nähneet; sillä ihmissielu on,\nhuolimatta silmistä, jotka liiankin mielellään kääntyvät pois tai\nsulkeutuvat, jalompi kuin useimmat ihmiset rauhansa vuoksi toivovat, ja\nse näkee vaivatta, mikä on ylevämpää kuin se hyödytön hetki, johon sen\nmielenkiintoa koetetaan herättää. Miten paljon kuiskaillaankaan pitkin\ntietä, jota myöten viisas katoaa näkyvistä, on hän kuitenkin\ntietämättään erehdyksiin ja turhamaisuuksiin piirtänyt jäljen, joka ei\nhaihdu niin nopeasti kuin luulisi. Se selvenee varsinkin kyynelten\nodottamattomana hetkenä. Vähän muita puhtaampi, vähän muita elävämpi\nsielu itkee hyvin harvoin Saint-Simonin kertomuksessa menemättä\nitkemään jonkun luo, jonka hän on niin nähnyt kulkevan siinä vähän\nrauhattomassa ja miltei ilkeämielisessä kummastuksessa, joka maailmassa\nseuraa moitteettoman elämän askeleita.\n\nIhmiset eivät kysy toinen toiseltansa paljoa onnesta niinä päivinä,\njolloin luulevat itseään onnellisiksi, mutta kun kärsimyksen hetki\ntulee, ei ole vaikeata muistaa paikkaa, mihin kätkeytyy rauha, joka ei\nole auringonsäteen, kielletyn suudelman tai kuninkaallisen paheksumisen\nvarassa. Emme silloin mene niiden luo, jotka ovat samalla tavoin\nonnellisia kuin me olimme, sillä me tiedämme vihdoinkin, kuinka paljon\non jäljellä tästä onnesta, sittenkun sattuma on osoittanut vähänkään\nkärsimättömyyden merkkejä. Jos haluat tietää, missä varmin onni piilee,\nniin katso tarkoin, minne kurjat menevät lohtua hakiessaan. Tuska\nmuistuttaa loitsuvapaa, jota aarteiden ja lähdesuonien etsijät muinoin\nkäyttivät. Se näyttää sille, jolla se on, tien asuntoon, jossa syvin\nrauha huokuilee. Ja tämä on niin totta, että meidän toisinaan pitäisi\nitseltämme kysyä, voimmeko luottaa onnemme laatuun, rauhaamme, elämän\nsuurien lakien tunnustamisen vilpittömyyteen, ilomme pysyväisyyteen,\nniin kauan kuin surullisten vaisto ei johdata heitä kolkuttamaan\novellemme, niin kauan kuin he kynnyksellä uinuen eivät näytä huomaavan\nsen lampun vakavaa ja hiljaista liekkiä, joka ei milloinkaan sammu.\n\nVain niillä on oikeus uskoa olevansa turvassa, joiden luo kaikki\nitkevät haluaisivat tulla itkemään. Niin on siellä ja täällä maailmassa\nolentoja, joiden sisäisen hymyn me huomaamme vasta siitä hetkestä\nalkain, jolloin kyyneleet, jotka huuhtovat katseitamme aina niiden\nsalaperäisimmille lähteille asti, ovat opettaneet meitä näkemään onnen\nläsnäolon, joka ei synny hetken suosiosta tai loistosta, vaan\nlaajentuneesta elämän käsityksestä. Tässä, kuten monissa asioissa,\nkaipuu ja välttämättömyys teroittavat meidän aistejamme. Mehiläinen,\njonka on nälkä, löytää syvimpiin sokkeloihin kätkeytyvän hunajan; ja\nsielu, joka itkee lohduttomasti, huomaa ilon, joka piiloutuu\nluoksepääsemättömimpään kolkkaan, läpinäkymättömimpään hiljaisuuteen.\n\n\n101.\n\nNiin pian kuin tietoisuus herää ja rupeaa elämään jossakin olennossa,\nniin kohtalo alkaa. Tässä ei ole kysymyksessä useimpien sielujen\nköyhtynyt ja passiivinen tietoisuus, vaan se aktiivinen tietoisuus,\njoka ottaa vastaan tapauksen, mikä se lieneekin, samalla tavalla kuin\ntyrmässäkin istuva kuningatar ottaa vastaan lahjan. Jollei sinulle\ntapahdu mitään, voi tietoisuutesi jo luoda varsin suuren tapahtuman\njollakin tavoin toteamalla tapauksien puutteen. Mutta ehkei ole\nainoatakaan ihmistä, jolle ei tapahdu useampia seikkoja kuin tarvitaan\nahnaimman ja väsymättömimmän tietoisuuden ylläpitämiseen.\n\nMinulla on tällä hetkellä edessäni erään voimakkaan ja väkevätunteisen\nsielun elämäkerta, jonka sielun sivulla päätään kääntämättä näyttävät\nkulkeneen kaikki ne sattumat, jotka luovat ihmisten onnen tai\nonnettomuuden. Se kuvaa viime vuosisadan alkupuoliskon erikoisinta ja\nkieltämättä nerokkainta naista, Emily Brontëa. Hän on jättänyt meille\nvain yhden kirjan, romaanin jolla on merkillinen nimi: _Wuthering\nHeights_. Emilyn isä oli englantilainen pappi Patrik Brontë,\nmitättömin, paatunein, vaativaisin ja itsekkäin ihminen, mitä ajatella\nsaattaa. Kaksi seikkaa näytti hänestä tärkeiltä tässä elämässä: hänen\nkreikkalaisen profiilinsa puhtaus ja hänen ruuansulatuksensa varma\nkulku. Mitä Emilyn äiti raukkaan tulee, näytti hän kokonaan elävän\ntämän profiilin ihailussa ja avioliitollisen ruuansulatuskulun\nkunnioittamisessa. Mutta tuskin kannattaa muistuttaakaan tässä hänen\nolemassaolostaan, sillä hän kuoli kaksi vuotta Emilyn syntymän jälkeen.\nLisätkäämme kuitenkin yksi asia, jollei muuten, niin osoittaaksemme\nvielä kerran, että keskinkertaisessa elämässä nainen miltei aina on\nylempi miestä, joka hänen on täytynyt ottaa. Lisätkäämme, että kauan\nsen jälkeen, kun tämän turhamaisen ja tyhjänpäiten elävän pappismiehen\nalistuva puoliso oli kuollut, löydettiin pinkka kirjeitä, joissa tämä\npuoliso, joka aina oli ollut vaiti, hyvin selvästi arvosteli miehensä\nvälinpitämättömyyttä, typeryyttä ja itsekkyyttä. On totta, ettei itse\ntarvitse olla virheetön huomatakseen virheitä muissa, mutta keksiäkseen\nhyveen toisessa täytynee itsellä olla sen itu. Sellaiset olivat Emilyn\nvanhemmat. Hänen ympärillään näki neljä sisarta ja yksi veli samojen\nhetkien kuluvan synkän yksitoikkoisina. Koko perhe eli ja koko Emilyn\nelämä kului pienessä synkässä, yksinäisessä, kurjassa ja puuttomassa\nHaworthin kylässä, keskellä Yorkshiren nummea.\n\nMilloinkaan ei ole kai ollut tyhjempää, surullisempaa,\nyksitoikkoisempaa lapsuutta ja nuoruutta kuin Emilyn ja hänen neljän\nsisarensa. Ei ainoatakaan niistä onnellisista ja jossakin määrin\nodottamattomista pikku tapahtumista, jotka sittemmin vuosien vierittyä\nsuurentuneina ja kaunistuneina sielun sisimmässä muodostavat elämän\nhymyilevien muistojen ainoan tyhjentymättömän aarteen. Ensimmäisestä\npäivästä viimeiseen ei mitään muuta kuin nouseminen, taloushuolet,\nlukutunnit, työ vanhan tädin valvonnan alla, ateriat, kävelyt, jolloin\npikkutytöt käsikkäin, miltei aina ääneti, vakavina kulkivat kukkivaa\ntai lumen peittämää nummea pitkin. Kotona ehdoton välinpitämättömyys\naniharvoin näyttäytyvän isän puolelta, joka söi omassa huoneessaan ja\nvain illalla tuli pappilan yhteiseen saliin kovalla äänellä lukemaan\nikäviä parlamentin keskusteluja. Ulkona ympäröi taloa hautuumaan\nhiljaisuus, suuri puuton lakeus ja kukkulat keväästä talveen hurjan\npohjoistuulen ahdistamina.\n\nElämän sattumat — sillä ei ole ainoatakaan elämää, jossa sattumat\neivät tee jotakin yritystä — tempasivat kolme tai neljä kertaa Emilyn\ntästä erämaasta, jota hän oli oppinut rakastamaan ja pitämään ainoana\npaikkana, missä taivas, maa ja kasvit olivat todelliset ja ihailtavat,\nkuten käy niiden, jotka liian kauan ovat pysyneet samalla paikalla.\nMutta muutamia viikkoja poissa oltuaan hän alkoi ikävöidä, hänen\nkauniit, hehkuvat silmänsä himmenivät, ja joku hänen sisaristaan sai\ntuoda hänet kiireimmiten takaisin yksinäiseen pappilaan.\n\nV. 1843 — hän oli silloin viidenkolmatta vuoden vanha — hän palasi\njälleen sinne milloinkaan sieltä enää lähtemättä. Ei mitään tapausta,\nei hymyilyä, ei rakkaudentoivoa koko hänen elämässään ennen tätä\nlopullista paluuta. Ei edes mitään onnettomuuksien muistoa, ei mitään\nniistä pettymyksistä, jotka tekevät, että niin monet heikot tai elämän\nsuhteen liian vähän vaativat kuvittelevat, että passiivinen uskollisuus\nsitä kohtaan, mikä on tuhonnut itsensä, on hyveellinen teko, että\ntoimettomuus kyynel silmässä on toimettomuuden puolustus ja että on\ntehnyt kaikki, mitä oli tehtävä, kun kärsimyksestään on saanut kaiken\nsurun ja kaiken alistumisen, mikä siitä on ollut saatavissa.\n\nTämän menneisyydettömän sielun neitseellisissä ja sileissä seinissä ei\nollut mitään, johon edes olisi voinut kiinnittää muiston tai\nalistumisen. Ei mitään ennen tätä viimeistä pysähdystä, ei mitään\njälkeen, ellei muutamia niukkoja ja ikäviä kokemuksia hoitaessa\nsairasta veljeä, jonka elämän mursivat laiskuus ja suuri, onneton\nintohimo, ja joka oli miltei hullu, parantumaton juomari ja\nopiuminnauttija. Ja sitten, kun hän läheni kahdettakymmenettä\nyhdeksättä ikävuottaan, eräänä joulukuun-iltapäivänä pienen pappilan\nvalkeaksi kalkitussa arkihuoneessa kammatessaan pitkiä mustia hiuksiaan\ntakkatulen ääressä, hän pudotti kamman liekkeihin, eikä hänellä ollut\nvoimaa ottaa sitä ylös, ja kuolema tuli vielä hiljaisempana kuin hänen\nelämänsä oli ollut ottamaan hänet ilman väkivaltaa kahden hänen vielä\nsilloin elävän sisarensa kalpeasta syleilystä.\n\n\n102.\n\n\"En näe sinun varallesi kohtalon suurilla polvilla mitään rakkauden\nmerkkiä, mitään kunnian kipinää, mitään hymyilevää hetkeä!\" huudahtaa\nalakuloisen murheellisena miss Mary Robinson, joka kertoo meille tästä\nelämästä. Ja itse asiassa ulkoapäin katsoen ei ole ilottomampaa,\nvärittömämpää, tyhjempää, jääkylmempää elämää kuin Emily Brontën.\n\nMutta miltä puolelta meidän on katseltava elämää keksiäksemme sen\ntotuuden, arvostellaksemme sitä, hyväksyäksemme sen ja rakastaaksemme\nsitä? Jos me hetkeksi käännämme katseemme nummen pienestä yksinäisestä\npappilasta, suunnataksemme sen sankarittaremme sieluun, näemme toisen\nnäyn. On harvinaista, että tällä tavoin voi keksiä sielunelämää\nruumiissa, joka ei joutunut mihinkään suuriin seikkailuihin, mutta\nvähemmän harvinaista on kuin luullaan, että sielu elää persoonallista\nelämäänsä miltei riippumatta viikon tai vuoden tapauksista. _Wuthering\nHeigths'ssä_, joka on tämän sielun intohimojen, halujen, täyttyneiden\ntoiveiden, mietiskelyjen ja ihanteiden kuvastin, sanalla sanoen, sen\ntodellinen historia, tässä kirjassa on enemmän voimaa, intohimoa,\nvaiheita, lämpöä, enemmän rakkautta kuin tarvittiin vuorotellen\nelähyttämään ja rauhoittamaan kahtakymmentä sankarielämää,\nkahtakymmentä onnellista tai onnetonta kohtaloa.\n\nEi mikään tapaus pysähtynyt milloinkaan hänen asuntonsa kynnykselle,\nmutta ei ole mitään tapausta, johon hänellä oli oikeus ja joka ei\nilmennyt hänen sielussaan verrattoman voimakkaana, kauniina,\ntäsmällisenä ja avarana. Näyttää siltä, ettei hänelle tapahdu mitään,\nmutta kaikki tapahtuu hänelle kuitenkin persoonallisemmalla ja\ntodellisemmalla tavalla kuin useimmille olennoille, koska kaikki, mitä\nhänen ympärillään tapahtuu, kaikki, mitä hän näkee, ja kaikki, mitä hän\nkuulee, muuttuu hänessä ajatuksiksi, tunteiksi, lempeäksi rakkaudeksi,\nihailuksi, elämän palvonnaksi.\n\nMitä merkitseekään, laskeutuuko tapaus meidän vai naapuriemme katolle?\nVesi, joka pilvistä putoaa, kuuluu sille, joka sen kokoaa; ja onni,\nkauneus, terveellinen rauhattomuus tai rauha, jotka kätkeytyvät\nsattuman eleisiin, kuuluvat sille, joka on oppinut ajattelemaan. Hän ei\nollut koskaan rakastunut, hän ei kuullut kertaakaan rakastajan\nihmeellisten askeleiden kajahtavan tieltä, ja kuitenkin on hän, joka\nkuoli neitsyenä kahdenkymmenen yhdeksän vuoden iässä, tuntenut\nrakkauden, puhunut rakkaudesta, tunkeutunut sen uskomattomimpiin\nsalaisuuksiin asti nin kauas, että ne, jotka ovat eniten rakastaneet,\ntoisinaan kysyvät itseltään, mikä nimi heidän on annettava tunteelleen,\nkun he häneltä oppivat rakkauden sanoja, hurmiota ja salaisuuksia,\njoiden rinnalla kaikki muu näyttää tilapäiseltä ja kalpealta.\n\nMissä muualla, ellei sydämessään, hän onkaan kuullut nämä\nrakastajattaren saavuttamattomat sanat, joka puhuu imettäjälleen siitä,\njota kaikki hänen ympärillään vainoavat ja inhoavat ja jota hän yksin\njumaloi? \"Minun suuri kurjuuteni tässä maailmassa on ollut hänen\nkurjuutensa. Olen huomannut sen ja tuntenut sen kaiken alusta alkaen.\nAjatukseni, niin kauan kuin elän, on hän itse. Jos kaikki muu katoaisi\nja hän yksin jäisi, niin minä olisin yhä olemassa, ja jos kaikki muu\njäisi ja hän katoaisi, niin maailmankaikkeus ei olisi minulle enää kuin\nsuunnaton vieras maa, enkä minä enää kuuluisi siihen. Rakkauteni\ntoiseen, josta puhut, on kuin puiden lehdet, aika sen muuttaa, kuten\ntalvi muuttaa puut. Mutta rakkauteni häneen muistuttaa ikuisia,\nmaanalaisia kallioita. Ne eivät ole juuri näkyväiseksi tyydytykseksi,\nmutta ne ovat välttämättömiä. — Minä olen hän itse. Hän on aina, aina\najatuksissani, ei ilona, yhtä vähän kuin aina olen itselleni ilona.\nMinä en rakasta häntä siksi, että hän mielestäni on kaunis, vaan siksi\nettä hän on enemmän minä itse kuin koko minuuteni, ja mistä aineesta\nsielumme ovatkin tehdyt; hänen ja minun sieluni on aina sama sielu...\"\n\nHän liikkuu rakkauden ulkonaisessa todellisuudessa niin viattomana,\nettä se meitä hymyilyttää. Mutta mistä hän on oppinut tämän sisäisen\ntodellisuuden, joka koskettaa kaikkea, mikä intohimossa on syvintä,\nepäJoogillisinta, odottamattominta, epätodennäköisintä ja ikuisimmin\ntotta? Näyttää siltä kuin olisi tarvinnut elää kolmekymmentä vuotta\nkaikkein kiihkeimpien suudelmien hehkuvimmissa kahleissa päästäkseen\ntietämään kaiken sen, mitä hän tietää, uskaltaakseen sellaisella\npettämättömällä varmuudella ja tarkkuudella meille näyttää _Wuthering\nHeightsin_ molemmissa toisilleen määrätyissä rakastavissa lempeyden ja\njulmuuden vastakkaisimmat liikkeet, — lempeyden, joka tahtoisi tuottaa\nkärsimystä, ja julmuuden, joka tahtoisi saattaa onnelliseksi, autuuden,\njoka halajaa kuolemaa, tuskan, joka kietoutuu kiinni elämään, inhon,\njoka himoaa, ja himon, joka huumautuu inhosta, vihan kyllästämän\nrakkauden, ja vihan, joka huojuu rakkauden painon alla...\n\n\n103.\n\nJa me tiedämme kuitenkin — sillä mikään ei ole kätkettyä tässä\nköyhässä elämässä — ettei hän rakastanut ketään ja ettei kukaan\nrakastanut häntä. On siis totta, että olemassaolon viimeinen sana on\nse, jonka kohtalo kuiskaa sydämemme salaisimpaan sopukkaan? On siis\ntotta, että on yhtä todellista, yhtä kokenutta, yhtä yksityiskohtaista\nsisäistä elämää kuin ulkonaista? On siis totta, että voi elää samassa\npaikassa, että voi rakastaa, että voi vihata, vaikkei ole ketään\npoistyönnettävänä tai ketään odotettavana? On siis totta, että sielu\nriittää kaikkeen, että eräällä tasolla se aina on ratkaisevana? On siis\ntotta, että ympäristö on surullinen tai hedelmätön vain niille, joiden\ntietoisuus vielä uinuu?\n\nKaikki, mitä etsimme pitkin teitä, rakkautta, onnea, kauneutta,\nseikkailuja, eivätkö kaikki tavanneet toinen toisiaan Emilyn sydämessä?\nEi mikään päivä tuonut hänelle yhtäkään näistä iloista, yhtäkään näistä\nsielunliikkeistä, yhtäkään näistä hymyilyistä, jotka silmä voi nähdä,\njoihin käsi voi koskettaa, ja kuitenkin oli hänellä täydellinen\nkohtalo, ei mikään nukkunut hänessä, hänen sydämessään oli aina\nkirkkautta, hiljaista iloa, luottamusta, tiedonjanoa, haltioitumista ja\ntoivoa.\n\nHän oli onnellinen, sitä ei saata epäillä. Avaamalla meille sielunsa\nhän voi osoittaa meille saman katoamattoman sadon kuin parhaimmat\nihmiset, jotka ovat kokeneet mitä vaihtelevinta, pisintä, eloisinta ja\ntäydellisintä onnea. Jos ei hänellä ollut mitään, mitä on rakkaudessa,\nmurheessa, tuskassa, intohimossa, ilossa oli hänellä kaikki muu, mikä\njää jäljelle inhimillisistä sielunliikkeistä, sittenkun niitä ei enää\nole. Kuka todella on omistanut jotakin, sokeako, joka asuu satumaisessa\npalatsissa, vai se, joka vain kerran on ollut sellaisessa palatsissa,\nmutta kulkenut siellä avoimin silmin?\n\n\"Elää, ei elää.\" Älkäämme antako sanojen viedä itseämme harhaan. On\ntäysin mahdollista elää ajattelematta, mutta mahdotonta on ajatella\nelämättä. Tapauksen onnellinen tai onneton ydin on siinä ajatuksessa,\njonka siitä saa: voimakkaille siinä ajatuksessa, jonka itse siitä\nsaavat, heikoille siinä ajatuksessa, jonka muut siitä saavat. On\nmahdollista, että tuhansia fyysillisiä tapauksia tulee vastaasi\nkulkiessasi kohti kuolemaa ja ettei mikään niistä tapaa sinussa sitä\nvoimaa, jota se tarvitsisi muuttuakseen siveelliseksi tapaukseksi.\nVasta silloin ihmisen tulee sanoa itselleen: \"Minä en ehkä olekaan\nelänyt.\"\n\n\n104.\n\nNiin onkin oikeata väittää, että sankarittaremme sisäistä onnea, kuten\njokaisen olennon, edustaa hänen siveysoppinsa ja maailmankatsomuksensa.\nSiinä on tapahtumien metsässä se pälvi, joka olisi aina mitattava\nelämän lopussa, jotta voitaisiin arvioida onnen laajuus. Ja kuka voisi\nenää vuodattaa pettymysten, huolien ja jokapäiväisten surujen pikku\nkyyneleitä, jotka aina ovat tuskallisia, koska ne, sen sijaan että\nvirkistäisivät, tekevät katseen katkeraksi, kuka voisi vuodattaa niitä\nsellaisissa ymmärtämyksen ja rauhan korkeuksissa, joihin Emily Brontë\nkohottautui?\n\nSilloin ymmärtää, ettei hän itke kuten useimmat naiset, jotka koko\nelämänsä harhailevat pienistä särkyneistä iloista pieniin särkyneisiin\niloihin. Särkynyt ilo masentaa vain silloin, kun kantaa sitä kuin\npuidenkokooja, joka ei milloinkaan laske risukimppuansa maahan. Mutta\nkuivia risuja ei ole kannettava kauaa hartioilla, ne on sytytettävä ja\nmuutettava loistaviksi liekeiksi. Kun näkee ne liekit, jotka leimuavat\nEmilyn sielusta, ei ajattele enempää kuin hän itse kuivien risujen\nsurullisuutta. Ei ole mitään näköpiiritöntä onnettomuutta, ei ole\nmitään parantumatonta surua sille, joka kärsiessään ja murehtiessaan\nkuin muut oppii surun syvyydessä ja onnettomuuden syvyydessä seuraamaan\nluonnon suurta liikettä, joka on ainoa todellinen liike. \"Viisas ei voi\nmilloinkaan ehdottomasti sanoa, että hän kärsii, koska hän näkee koko\nelämänsä\", kirjoitti muuan ihailtava nainen, joka oli kärsinyt; \"hän\narvostelee sitä etäisyydestä, ja jos hän kärsii tänään, niin tapahtuu\nnäin siksi, että hän on suunnannut ajatuksensa sielunsa epävalmiiseen\nosaan\". Emily esittää nähtäväksemme rakkauden, hyvyyden ja\nvilpittömyyden ohella myös vihan, pahuuden ja sitkeimmän kostonhimon ja\nkavalimman petollisuuden eikä tunne edes tarvetta antaa anteeksi, sillä\nanteeksiantaminen on vain puolittain ymmärtämistä. Hän tarkastelee, hän\nhyväksyy ja hän rakastaa. Hän hyväksyy ja rakastaa hyvää niinkuin\npahaakin, sillä pahuus on loppujen lopuksi erehtyvää hyvyyttä. Hän\nopettaa meille — ei moralistin mielivaltaisin kaavoin, vaan tavalla,\njonka vuodet ja ihmiset meille opettavat, ne totuudet, jotka pystymme\nvastaan ottamaan — pahuuden lopullista häviötä elämässä, kaiken\nhiljenemistä luonnossa ja kuolemassa, \"joka on vain elämän voitto\neräistä sen erikoisista muodoista\". Hän osoittaa meille taitavimman,\nvoimasta ja nerokkuudesta rikkaimman valheen hyödyttömyyden heikoimman\nja tietämättömimmän totuuden rinnalla, osoittaa vihan pettymykset,\njoka tietämättään kylvää onnea ja rakkautta tulevaisuuteen, jonka\nluuli hävittävänsä. Hän on ehkä ensimmäinen, joka puhuu meille\nperinnöllisyyden suuresta laista opettaakseen meille suvaitsevaisuutta,\nja kun hän työnsä päätyttyä menee kylän kirkkomaalle, sankareittensa\nikuisille asunnoille, on ruoho yhtä vihreää pyövelien kuin marttyyrien\nhaudoilla, ja hän ihmettelee, että joku voi kuvitella, että ilkeä uni\ntulee häiritsemään niiden lepoa, jotka niin uinuvat välinpitämättömän\nja rauhallisen maan povessa.\n\n\n105.\n\nTiedän hyvin, että tässä on kysymyksessä nerokas olento, mutta\nsellaiset olennot osoittavat meille vain ilmeisemmin sen, mitä voi\ntapahtua, mitä tapahtuu kaikissa olennoissa, muuten se ei ole enää\nnerokkuutta, vaan eriskummaista tai hulluutta. Mitä kauemmaksi menee,\nsitä selvemmin näkee, että nerokkuutta tuskin on eriskummaisessa ja\nettä todellinen ylemmyys muodostuu aineksista, joita kaikki päivät\ntarjoavat kaikille ihmisille. Tässä ei ole muuten kysymys\nkirjallisuudesta. Emilyä ei lohduta kirjallisuus, vaan hänen sisäinen\nelämänsä, sillä on paljonkin hyvin loistavaa kirjallisuutta, josta ei\ntapaa vähäisintäkään siveellistä toimintaa. Jos Emily olisi ollut\nvaiti, jos hän ei milloinkaan olisi tarttunut kynään, olisi hänessä\nkuitenkin ollut sama tarmo, sama elinvoima, sama ylitulviva rakkaus,\nsama sisäinen hymy koko hänen olennossaan, joka näyttää tietävän minne\nmenee, sama laajentunut varmuus hänen sielussaan, joka huipuilla on\nosannut tehdä rauhan tämän maailman suuren epävarmuuden ja suuren\nkurjuuden kanssa. Me emme olisi siitä tietäneet, siinä kaikki.\n\nTämä vaatimaton elämä opettaa meille monta seikkaa. Ei tosin niin, että\nhänet olisi pantava esimerkiksi niille, jotka ovat taipuvaisia\nalistumiseen: he voisivat siitä erehtyä. Se näyttää kokonaan kuluvan\nodotuksessa, eikä kaikilla ole oikeutta odottaa. Emily kuoli neitsyenä\nkahdenkymmenen yhdeksän vuoden iässä, ja väärin on kuolla neitsyenä.\nEikö jokaisen olennon ensimmäinen velvollisuus ole tarjota kohtalolleen\nkaikki, mitä ihmiskohtalolle voi tarjota? Epävalmis työ on parempi kuin\nepävalmis elämä. Hyvä on olla välittämättä tyhjistä tai hyödyttömistä\nnautinnoista, mutta ei ole viisasta karkoittaa luotaan miltei\nvapaaehtoisesti todellisen onnen parhaita mahdollisuuksia. Onnetonta\nsielua ei ole kielletty pitämästä yllä jaloa surua. Jos ihmisellä on jo\njossakin määrin avara katse elämänsä murheeseen, niin hän jo siten\nharjoittaa pimeydessä siipiä, jotka jonakin päivänä auttavat häntä\nkohoutumaan yli kaiken tämän surun.\n\nEhkä puuttuu Emilyn elämästä ponnistus. Hänellä oli kaikki rohkeus,\nkaikki intohimot, kaikki riippumattomuus sielussaan; mutta elämässään\nkaikki arkuus, kaikki hiljaisuus, kaikki toimettomuus, kaikki rajoitus,\nkaikki eristyminen ja kaikki ennakkoluulot, joita hän ajatuksessaan\nhalveksi. Tämä on liiankin usein liian mietiskelevien sielujen tarina.\nHyvin vaikeaa on arvostella jotakin elämää itsessään, ja mitä\nvarsinkin Emily Brontëen tulee, olisi paljonkin sanottava siitä\nitsensäuhrauksesta, jolla hän menetti nuoruutensa parhaat vuodet\narvottoman, mutta onnettoman veljen hyväksi. Tässä voi siis puhua vain\naivan ylimalkaisesti, mutta mikä pitkä, mikä kapea tie johtaakaan\nmiltei kaikissa olennoissa heidän sielustaan heidän elämäänsä! Meidän\nrohkeutemme, oikeamielisyytemme, uskollisuutemme ja rakkautemme\naatteiden laita on kuten tammenterhojen metsässä: tuhannet ja kymmenet\ntuhannet katoavat ja mätänevät sammalessa, ennenkuin ainoakaan puu\ntekee vesaa. \"Hänellä oli\", sanoi puhuessaan eräästä naisesta se\nnainen, jolta äsken lainasin muutamia sanoja, \"hänellä oli kaunis\nsielu, kaunis äly, tunteellinen sydän, mutta kaikki tämä pääsi elämään\nvasta kuljettuaan hyvin ahtaan luonteen läpi. Huomaan melkein aina\nsaman selvänäköisyyden puutteen, ja varsinkin saman itsensätutkistelun\npuutteen. Kun joku olento haluaa meille näyttää elämänsä, alkaa hän\nsanomalla meille katsomis-, käsittämis- ja tuntemistapansa; silloin\nnäkee jalon sielunlaadun; sittenkun vähitellen hänen kanssaan tunkee\nhänen olemukseensa, luettelee hän meille tekojaan, surujaan ja ilojaan,\nja kaikessa tässä ei ole enää sielun jälkeäkään, joka hetken aikaa\nkuulsi hänen periaatteittensa ja ajatuksiensa läpi. Heti kun toiminta\nalkaa, ryhtyvät aistit asiaan, ja luonne tulee näkyville; sielu, s.o.\nolennon korkein osa, näyttää meistä tuhoutuneelta; se on kuin\nprinsessa, joka mieluummin elää äärimmäisessä kurjuudessa kuin kovettaa\nkätensä tavallisessa työssä.\"\n\n\n106.\n\nValitettavasti ei mitään ole tehty, niin kauan kuin ei ole oppinut\nkovettamaan käsiään, niin kauan kuin ei ole oppinut muovailemaan\najatustensa kultaa ja hopeaa avaimeksi, joka ei aukaise enää vain\nunelmiemme norsunluuporttia, vaan juuri kotimme portin, maljaksi, joka\nei sisällä vain unelmiemme ihmeellistä vettä, mutta ei myös laske\nhukkaan sitä todellista vettä, joka valuu katollemme, vaakalaudaksi,\njoka ei tyydy epämääräisesti punnitsemaan, mitä tulevaisuudessa tulemme\ntekemään, vaan joka täsmällisesti ilmoittaa meille sen painon, mitä\ntänään olemme tehneet. Korkein ihanne on vain tilapäinen ihanne, niin\nkauan kuin se ei läheisesti tunkeudu kaikkiin jäseniimme, niin kauan\nkuin se ei ole löytänyt tietä siirtyä niin sanoaksemme sormiemme päihin\nasti. On olentoja, joissa itsetarkastelu hyödyttää vain heidän\njärkeään. On toisia, joissa tämä sama itsetarkastelu lisää aina jonkun\nseikan heidän luonteeseensa. Muutamat ovat selvänäköisiä, niin kauan\nkuin heistä itsestään ei ole kysymys, niin kauan kuin ei ole kysymys\ntoiminnasta; toisten silmät taas kirkastuvat, kun on mentävä\ntodellisuuteen, kun on toimittava. Voisi sanoa, että on olemassa\nälyllinen tietoisuus, joka ikuisesti istuu tai ikuisesti makaa\nliikkumattomalla valtaistuimella ja joka uskottomien tai hitaiden\nlähettiläiden välityksellä on yhteydessä tahdon kanssa, ja siveellinen\ntietoisuus, joka aina on seisoallaan, aina valmiina marssimaan. On\ntotta, että jälkimmäinen lienee riippuvainen edellisestä, ehkei olekaan\nmuuta kuin edellinen, joka pitkästä lepäämisestä väsyneenä ja tässä\nlevossa opittuaan kaikki, mitä voi oppia, päättää viimein nousta\nseisoalleen, laskeutua liikkumattomilta portailta, astua elämään.\nKaikki on hyvin, kunhan se vain ei viivästy siksi, että jalat\nkieltäytyvät kantamasta.\n\nKuka voi meille sanoa, eikö ole parempi toisinaan toimia vastoin\najatustaan kuin olla milloinkaan uskaltamatta toimia ajatustensa\nmukaan? Toimiva erehdys on harvoin korjaamaton; olosuhteet ja ihmiset\npitävät huolta sen ohjaamisesta pian oikealle tolalle, mutta mitä nämä\nvoivat toimettomalle erehdykselle, joka välttää kaikkea kosketusta\ntodellisuuden kanssa? Tämä kaikki ei muuten merkitse sitä, että meidän\non supistettava siveellistä tietoisuuttamme ja pelättävä sitä liiaksi\nravitsevamme siveellistä tietoisuutta odottaessamme. Meidän ei tarvitse\npelätä, että meillä olisi liian ihailtava ihanne voidakseen soveltua\nelämään. Tarvitaan oikea hyvän tahdon tulva panemaan liikkeelle\npieninkin oikeuden tai rakkauden työ. Meidän ajatuksiemme täytyy olla\nkymmenen kertaa ylempänä käyttäytymistämme, jotta tämä olisi edes\nyksinkertaisen kunniallinen. Täytyy tahtoa suunnattoman paljon hyvää\nvoidakseen välttää vähäisen pahaa. Ei mikään voima tässä maailmassa\nkulu niin suunnattomasti kuin aate, jonka on astuttava jokapäiväiseen\nelämään. Sentähden on oltava sankarillinen ajatuksissa, jotta olisi\nedes hyväksyttävä tai vahingoton teoissaan.\n\n\n107.\n\nMeidän on viimeinen kerta lähestyttävä hämäriä kohtaloita. Ne opettavat\nmeille, että suurissa aineellisissakaan onnettomuuksissa ei mikään ole\nauttamatonta ja että kohtalosta valittaminen on miltei aina sielunsa\nköyhyyden valittamista.\n\nRooman historiassa kerrotaan, että gallialainen senaattori Julius\nSabinus, joka oli noussut kapinaan keisari Vespasianusta vastaan,\njoutui tappiolle. Hänen olisi ollut helppo paeta germaanien luo, mutta\nkoska hän ei voinut mukanaan kuljettaa nuorta vaimoansa Eponinaa, ei\nhänellä ollut sydäntä häntä jättää. Näyttää siltä, kuin hädän ja\nonnettomuuden päivinä lopulta havaitsisi elämän ainoan ja todellisen\narvon. Sabinus ei siis luopunut elämästä. Hänellä oli maatalo, jonka\nalla oli pitkä maanalainen käytävä; sen tiesivät vain hän itse ja pari\nvapautettua orjaa. Hän käski sytyttää talon tuleen, ja huhu levisi,\nettä hän oli myrkyttänyt itsensä ja että liekit olivat tuhonneet hänen\nruumiinsa. Itse Eponinakin piti sitä totena, sanoo Plutarkos, jonka\nkertomuksen tässä lainaan siinä muodossa, jollaiseksi Antoninuksien\nhistorian kirjoittaja, kreivi Champagny, sen on täydentänyt. Ja kun\nMartialis, vapautettu orja, kertoi Eponinalle hänen miehensä\nitsemurhan, makasi hän kolme päivää ja kolme yötä kasvot maahan päin,\nkieltäytyen syömästä ja juomasta. Saatuaan tietää tästä murheesta\nSabinuksen tuli sääli, ja hän toimitti Eponinalle tiedon että hän vielä\noli elossa. Vaimo pysyi edelleen surupuvussa ja itki puolisoaan\npäivisin ihmisten nähden, mutta öisin hän kävi miehensä luona tämän\npakopaikassa.\n\nSeitsemän kuukauden aikana hän laskeutui joka yö maan alle miestänsä\ntapaamaan. Hän koetti saada miehensä lähtemään pakopaikasta, ajoi hänen\npartansa, leikkasi hänen hiuksensa, kääri hänen päänsä siteisiin, puki\nhänet valepukuun, toimitti hänet vaatekäärössä kannettuna pois ja vei\nsyntymäkaupunkiinsa. Mutta pian tämä olinpaikka osoittautui liian\nvaaralliseksi, ja hän vei miehensä takaisin maanalaiseen käytävään.\nToisinaan Eponina asui maalla ja vietti yönsä hänen luonaan, toisinaan\npalasi kaupunkiin ja näyttäytyi ystävättärilleen. Hän tuli raskaaksi,\nmutta käyttämällä erästä voidetta hän sai itsensä sellaiseen asuun,\nettei kukaan nainen edes yhteisissä kylpyhuoneissa saattanut huomata\nhänen raskauttaan. Kun synnyttämisen aika oli käsissä laskeutui hän\nmaanalaiseen käytävään, kuten naarasleijona luolaansa, ja yksin ilman\nauttaja-naista antoi elämän kaksoisille. Hän ruokki niitä maidollaan ja\nnäki niiden kasvavan. Hän elätti miestään yhdeksän vuotta tässä\npiilopaikassa ja tässä pimeydessä. Lopulta Sabinus löydettiin kuitenkin\nja vietiin Roomaan. Hän ansaitsi toden totta Vespasianuksen lempeyden.\nEsittäessään keisarille molemtnat poikansa, jotka oli kasvattanut maan\nalla, sanoi Eponina: \"Olen synnyttänyt ne maailmaan, olen kasvattanut\nne, jotta meitä olisi useampia, jotka sinulta rukoilemme armoa.\"\nLäsnäolijat itkivät. Keisari oli kuitenkin taipumaton, ja rohkean\ngalliattaren ainoana pyyntönä oli enää vain saada kuolla yhdessä\nmiehensä kanssa. \"Olen elänyt onnellisempana hänen kanssaan\npimeydessä\", huudahti hän, \"kuin sinä, oi Cesar, olet milloinkaan ollut\nauringon paisteessa ja keisarikuntasi loiston keskellä\".\n\n\n108.\n\nMikä sydän uskaltaisi sitä epäillä, mikä sydän epäröisi rakastaa\npimeyttä, jota sellainen rakkaus kirkasti? Epäilemättä he elivät monta\nkamalaa ja kauheaa hetkeä piilopaikkansa syvyyksissä; mutta kuka ei\nniistäkin, jotka pitävät arvossa vain elämän alhaisimpia nautintoja,\nolisi mieluummin rakastanut sellaisella hehkulla, syvällä sellaisen\nhaudan pohjalla, kuin ettei olisi rakastanut muuten kuin kylmästi\nauringon valossa ja lämmössä? Eponinan ihastuttava huudahdus on\nkaikkien niiden, jotka ovat tunteneet rakkauden, ja niiden, joiden\nsielu on ymmärtänyt keksiä mielenkiintoa, järkeä, toivoa ja\nvelvollisuutta elämässä. Liekki, joka elähytti häntä hänen\npimeydessään, oli sama liekki, joka elähyttää viisasta yksitoikkoisten\nhetkien vieriessä. Rakkaus on sielumme itsetiedoton aurinko, mutta\ntämän auringon puhtaimmat, lämpimimmät, vakavimmat säteet muistuttavat\nihmeellisellä tavalla niitä, jotka oikeuden, suuruuden, kauneuden ja\ntotuuden haltioima sielu pyrkii itsessään monistamaan? Eikö sitä onnea,\njoka sattumalta oli Eponinan sydämessä, voida siirtää jokaiseen\nhyväntahtoiseen sydämeen? Eikö sen lohduttavin rakkaus, sen\nitsensäunhottaminen, surujen muuttuminen hymyilyiksi, nautintojen,\njoista on kieltäytynyt, muuttuminen onneksi, jonka sydän tekee\nikuiseksi, mielenkiinto, jota tuntee jokaisen päivän kalpeintakin valoa\nkohtaan sen sattuessa johonkin ihailtavaan, vajoaminen valoon ja iloon,\njota mielemme mukaan voimme laajentaa enemmän ihailemalla — kaikki\ntämä ja tuhannet yhtä suloiset, yhtä avuliaat voimat, eivätkö kaikki\nnämä voi ilmetä sydämemme, sielumme ja ajatuksemme voimakkaammassa\nelämässä? Oliko Eponinan rakkaus muuta kuin tahaton, odottamaton ja\nansaitsematon vilahdus tästä elämästä? Rakkaus ei ajattele aina; usein\nse ei tarvitse mitään harkintaa, ei mitään itsetutkistelua voidakseen\nnauttia kaikesta, mitä ajatuksessa on parasta, mutta rakkauden paras\nmuistuttaa kuitenkin ajatuksen parasta. Koska Eponina rakasti, ei hän\nnähnyt kuin kärsimyksiensä valoisat kasvot; mutta ajatella, miettiä,\nkatsoa tuskaansa kauemmaksi ja toimia iloisemmin kuin kohtalon\nnäennäisen käskyn mukaan olisi välttämätöntä, eikö tämä ole sitä,\nettä vapaaehtoisesti ja varmasti tekee sen, mitä rakkaus tekee\nvain tietämättään; onnellisesta sattumasta? Jokainen Eponinan\nkärsimyksistä sytytti soihdun maanalaisen käytävän komeroihin, ja eikö\nsyrjäänvetäytymiseen tottuneessakin sielussa jokainen tuska, joka saa\nsen syventymään itseensä, herätä suurta lohtua? Ja kun me jalon\nEponinan kanssa elämme vainojen aikana, eikö voisi sanoa, että\nsellainen tuska on kuin pakanallinen pyöveli, joka ihailun tai armon\nliikuttamana keskellä suorittamaansa kidutusta äkkiä polvistuu uhrinsa\njalkojen juureen, hellästi rohkaisee sitä, tahtoo kärsiä sen kanssa ja\nviimein suudellen kysyy häneltä tietä taivaaseen?\n\n\n109.\n\nMinne kulkenemmekaan, vierii elämän virta runsasvetisenä taivaankannen\nalla. Se pistäytyy vankilan muurien väliin, vaikkei aurinko siellä\nvalaisekaan sen laineita, samoin kuin se soluu kunnian ja onnen\npalatsin juurella. Se, mikä meille on tärkeää, ei ole kaikille kuuluvan\nja aina juoksevan virran laajuus, syvyys ja voima, vaan sen maljan\npuhtaus ja suuruus, jonka virtaan upotamme. Kaikki, mitä voimme imeä\nelämästä, saa välttämättä tämän maljan muodon, ja malja on valettu\nmeidän tunteittemme ja ajatuksiemme, sanalla sanoen sisäisen kohtalomme\npoven mukaan, niinkuin muinaisajan kuvanveistäjän pikari oli muovailtu\njumalattaren rinnan mukaan. Ihminen saa maljan, jonka hän on itselleen\ntehnyt; hän saa miltei aina sen, jonka hän on oppinut itselleen\ntoivomaan. Me emme voisi valittaa kohtaloa kuin yhdessä suhteessa,\nnimittäin, ettei se ole antanut meille käsitystä laajemmasta ja\ntäydellisemmästä maljasta ja sen haluamista. Niin, eroavaisuutta on\nvain haluamisessa, mutta sen eroavaisuuden tajuamme vasta sinä hetkenä,\njolloin se alkaa hävitä. Kun tulee tietämään, että halumme voisi olla\nkauniimpi, eikö se jo ole sen kaunistamista, eikö siten täytetä,\nkohtalomme povea uudella henkäyksellä ja jo sitenkin laajenneta\nihanteellisen ja taipuvaisen maljamme ääriä, jonka metalli lopullisesti\njähmettyy vasta kuoleman kylmänä ja leppymättömänä hetkenä?\n\nSillä ei ole valittamista, joka odottaa hehkuvampaa ja auliimpaa\ntunnetta. Sillä ei ole valittamista, joka odottaa vähän suuremman\nonnen, vähän suuremman kauneuden, vähän suuremman oikeuden kaipuuta,\njuuri näistä sanotaan, että he ovat mukana valittujen autuudessa.\nJokainen heistä on puettu iloon ja pukuun, joka sopii heidän\nruumiilleen. Hän ei voi kaivata itselleen suurempaa autuutta kuin\nhänellä on, sillä juuri siinä halussa, jolla hän sitä kaipasi, hän sen\nomisti, jos jalosti kadehdin niiden onnea, jotka voivat suuren virran\nkirkkaimpaan kohtaan laskea loistavamman ja painavamman astian kuin\nminun on, on minulla tietämättäni suuri osa kaikesta, mitä he sieltä\nammentavat, ja minun huuleni painuvat heidän huuliensa rinnalle maljan\nlaitaan.\n\n\n110.\n\n\"Ketä vöittekaan rakastaa?\" sanottiin — ennenkuin näin poikkesimme\naineestamme syrjään — eräälle naiselle, jonka ehkä muistat. Samaa\nolisi voinut kysyä Emily Brontëlta ja monilta muilta; ja kaikkialla\nmaailmassa on joukoittain hyväntahtoisia sieluja, jotka laukkaavat\nrakkautensa parhaat vuodet tehdessään itselleen tällaisia kysymyksiä\ntunteittensa tulevaisuudesta.\n\nKohtalon valtakunnassa muuten useimmat valitukset, surut, turhat\nodotukset, tyhjä pelko ja liialliset toivomukset tunkeilevat juuri\nrakkauden kuvan ympärillä. Paljon ylpeyttä, paljon väärää runoutta ja\nmonia valheita on kaiken tämän pohjalla. Niiden sielujen joukossa,\njotka ovat vähimmin pyrkineet itseään ymmärtämään, tapaa yleensä\nuseimmat väärin arvostellut sielut. Haurain, ahtain ja mielivaltaisin\nihanne saa yleensä runsaimman ravintonsa pelosta, pettymyksistä,\nvaatimuksista ja pikkumaisesta halveksimisesta. Me pelkäämme aivan\nerikoisesti, että loukataan tai väärin arvostellaan hyveitä, ajatuksia,\nsiveellisiä ominaisuuksia tai kauneuksia, joita meillä ei vielä ole\nkuin mielikuvituksessamme. Tällaisten ansioiden laita on samoinkuin\naineellisenkin omaisuuden: toivo suuntautuu itsepäisimmin niihin, joita\nmeillä todennäköisesti on vähimmin voimaa milloinkaan saavuttaa. Niin\non heittiö, joka aikoo parantaa itsensä, suuresti ihmeissään, ettei\nsille rehellisyydelle, joka hetkeksi herää hänen sydämessään, anneta\nheti erikoista tunnustusta.\n\nKun olemme todellisesti puhtaita, epäitsekkäitä ja vilpittömiä, kun\najatuksemme lakkaamatta ja yksinkertaisesti kohoavat turhamaisuuden ja\nvaistomaisen itsekkyyden yläpuolelle, huolehdimme paljoa vähemmän\nsiitä, hyväksyvätkö, ymmärtävätkö, ihailevatko ympärillämme olevat\nmeitä. Epiktetos, Marcus Aurelius, Antoninus Pius eivät ole milloinkaan\nvalittaneet, ettei heitä ole ymmärretty. He eivät luulleet itsessään\nolevan mitään tavatonta tai käsittämätöntä. Päinvastoin he arvelivat,\nettä heidän hyveensä paras juuri oli siinä, jonka kaikki voivat ilman\nponnistusta tunnustaa, siinä, jota ei ilman aihetta väärin arvostella,\nsillä miltei aina on tunteen yleisessä hitaudessa korkeampi syy.\nSairaalloiset hyveet sitävastoin, joihin kiinnitämme liian paljon\nhuomiota, joutuvat väärin arvostelluiksi, ja sairaalloinen on jokainen,\njohon kiinnitämme liiaksi huomiota ja jolle vaadimme kunnioittavaa\ntarkkaavaisuutta. Sairaalloinen hyve on usein kohtalokkaampi kuin\nelinvoimainen pahe; joka tapauksessa se etääntyy liian kauas\ntotuudesta, ja kaukana totuudesta ei ole mitään hyvää toivottavissa.\nSitä mukaa kuin ihanteemme paranee, sisältää se yhä enemmän\ntodellisuutta. Sitä mukaa kuin sielumme kasvaa, pelkää se vähemmän,\nettei se kohtaa toista sielua, joka ei ole sen tasolla, sillä sielu,\njoka kasvaa, on sellainen, joka lähenee totuutta, ja lähellä totuutta\nkaikki saa osansa itse totuuden suuruudesta.\n\nKun Dante keskellä taivaallista ja kirkkaudessaan miltei muuttumatonta\nvaloa on ehtinyt kolmanteen piiriin eikä näe minkään liikahtavan\nympärillään, kysyy hän äkkiä itseltään, pysyykö hän paikallaan vai\nkulkeeko hän vielä kohti Jumalan valtaistuinta. Hän katsahtaa silloin\nBeatriceen, ja koska tämä näyttää hänestä kauniimmalta, ymmärtää hän\nlähestyneensä päämääräänsä. Mekin saatamme tiedonjanomme, rakkautemme,\nkunnioituksemme ja sen ihailun kasvusta, jonka suuntaamme kaikkeen\nmeitä elämässä seuraavaan, laskea askeleet, jotka astumme matkalla\ntotuutta kohti.\n\n\n111.\n\nMies lähtee tavallisesti kodistaan hakemaan iloa, kauneutta, totuutta,\nrakkautta, eikä palaa täysin tyydytettynä, ennenkuin voi lapsilleen\nsanoa, ettei ole mitään löytänyt. On hyvin ylpeätä sanoa olevansa\ntyytymätön, ja useimmat ihmiset syyttävät elämää ja rakkautta vain\nsiksi, että he kuvittelevat elämän ja rakkauden olevan heille enemmän\nvelkaa kuin he itse voivat itselleen sallia. On totta, että rakkaudelle\nniinkuin kaikelle muullekin tarvitaan niin ylevä ihanne kuin\nmahdollista, mutta jokainen ihanne, joka ei perustu voimakkaaseen\nsisäiseen todellisuuteen, on vain tyhjä, hedelmätön, mateleva valhe. Ei\ntarvita muuta kuin kaksi tai kolme saavuttamatonta ihannetta lamaamaan\nkoko elämää. On erehdystä luulla, että sielun suuruutta mitataan sen\npyrkimyksien ja sen unelmien mukaan. Heikoilla on yleensä paljon\nkauniimpia ja paljon enemmän unelmia kuin voimakkailla, sillä koko\nheidän tarmonsa, koko heidän pyrkimyksensä muuttuu unelmiksi.\nTavallisen unelman ylevyys otetaan myös lukuun, kun on arvioitava\nsiveellistä tasoamme, vain sikäli kuin tämä unelma on aiemman elämän ja\njo kiinteän, hyvin koetellun ja hyvin inhimillisen tahdon pidennetty\nvarjo. Silloin on sallittua asettaa se hetkeksi ulkonaisten\ntodellisuuksien auringonpaisteessa kylpevälle lakeudelle, niinkuin\nihminen asettaa sauvan kirkontornin viereen, jota hän tahtoo mitata sen\nvarjon mukaan, voidakseen määrätä hetken varjon ja ikuisen tornin\nvälisen suhteen.\n\n\n112.\n\nNäyttää luonnolliselta, että jalo sydän odottaa suurta rakkautta, mutta\non vielä paljoa luonnollisempaa, että se rakastaa odotellessaan, ja\nettei se luule odottavansa rakastaessaan. Rakkaudessa samoin kuin\nelämässä on miltei aina hyödytöntä odottaa; rakastamalla oppii\nrakastamaan ja pikku rakastumisten niin sanotuilla pettymyksillä\nihminen pitää varmimmin yllä suuren rakkauden värähtämätöntä liekkiä,\njoka ehkä on valaiseva hänen elämänsä loppua.\n\nIhminen on usein nurjamielinen pettymyksiä kohtaan. Niille annetaan\nusein ikävä, kalpea ja alakuloinen muoto. Päinvastoin ne ovat totuuden\nensimmäinen hymyily. Olet rehellinen mies, tahdot olla oikeamielinen,\nhyödyllinen, viisas ja onnellinen, mutta jos pettymys sinua lamauttaa,\nniin se johtuu siitä, että kadut valhetta, jossa elit. Haluatko\nmieluummin elää erehdyksiesi ja unelmiesi maailmassa kuin\ntodellisuuden? Parhaimpien tahtojen parhaat hetket kuluvat liiankin\nusein kauniin unelman ja välttämättömän lain väliseen taisteluun, jonka\nlain kauneutta he eivät näe, ennenkuin kaunis unelma on tyhjentänyt\nheidän voimansa. Jos rakkaus esimerkiksi on pettänyt sinut, luuletko,\nettä sinun olisi ollut terveellistä koko elämäsi läpi uskoa, että\nrakkaus on sitä, mitä se ei ole eikä voi olla? Luuletko, ettei\nsellainen harhakuva väärennä tärkeimpiä toimiasi ja pitkäksi aikaa\nkätke osaa totuudesta, johon pyrit? Ja jos toivot saavasi suuria aikaan\nja pettymys asettaa sinut paikallesi toisarvoisten joukkoon, onko\noikeata elämäsi loppuun asti kirota totuuden airutta? Eikö\nharhakuvittelusi loppujen lopuksi etsinyt totuutta, jos se oli\nvilpitön? Oppikaamme pettymyksistämme luomaan itsellemme joukko\nsalaperäisiä ja uskollisia ystäviä ja lahjomattomia neuvonantajia. Jos\njoku niistä, julmempi kuin muut, hetkeksi lamaa meitä, älkäämme\nvalittaen huudahtako: elämä ei ole niin kaunis kuin unelmamme, vaan\nsanokaamme itsellemme: meidän unelmistamme puuttui jotakin, koskei\nelämä niitä hyväksynyt. Voimakkaiden sielujen niin kiitetty tarmo ei\nole lopulta muuta kuin pettymyksiä, jotka he ovat ottaneet vastaan.\nJokainen pettymys, jokainen väärin ymmärretty rakkaus, jokainen tyhjiin\nmennyt toive lisää jonkunlaisen painon totuutesi painoon, ja mitä\ntiheämmin harhakuvat haihtuvat ympärilläsi, sitä jalompana, sitä\nvarmempana esiintyy suuri todellisuus, kuten aurinko näkyy kirkkaammin\npuiden oksain välitse, joilta talvi on karistanut lehdet.\n\n\n113.\n\nJos etsit suurta rakkautta, luuletko, että on mahdollista löytää yhtä\nkaunista sielua kuin unelmasi, jos vain sinun unelmasi lähtevät\nhakemaan? Onko oikein tarjota vain muodottomia haluja, toiveita ja\nunelmia, ja vastineeksi vaatia määrättyjä sanoja ja ratkaisevia tekoja?\nJa niin me kuitenkin melkein aina teemme. Ja jos sattuma, niin\nonnellinen, että se on odottamaton, viimein asettaisi meidät olennon\neteen, joka täysin vastaisi ihannettamme, olisimmeko silloin\noikeutettuja kuvittelemaan, että meidän laiskat ja epämääräiset\npyrkimyksemme kauan aikaa pysyisivät sopusoinnussa hänen toimivan ja\nselvärajaisen todellisuutensa kanssa?\n\nVasta sitten on meillä joku mahdollisuus löytää ihanne itsemme\nulkopuolelta, kun olemme sen mikäli mahdollista täydellistäneet\nitsessämme. Toivotko tosiaankin keksiväsi ja säilyttäväsi vilpittömän,\nsyvän, rakastavan, uskollisen, tyhjentymättömän sielun, avaran, elävän,\nvälittömän, itsenäisen, rohkean, hyväntahtoisen ja ylevän sielun,\njollet yhtä hyvin kuin sekin tiedä, mitä vilpittömyys, rakkaus,\nuskollisuus, ajatus, elämä, välittömyys, itsenäisyys, rohkeus,\nhyväntahtoisuus ja ylevämielisyys ovat? Ja kuinka tietäisitkään tämän,\nellet ole rakastanut näitä seikkoja ja kauan elänyt niiden parissa\nkuten se on rakastanut niitä ja elänyt niiden parissa?\n\nEi ole mitään vaativampaa, taitamattomampaa, sokeampaa kuin hyvyys,\nkauneus ja siveellinen täydellistyminen, joka on toivon asteella. Jos\ntahdot löytää ihannesielun, niin aloita jäljittelemällä ihannetta, jota\netsit. Ei ole muuta keinoa. Sitä mukaa kuin todella lähestyt tätä\nihannetta, olet todella näkevä, että on oikeata ja onnellista, että se\nmelkein aina on hyvin eroava siitä, mitä epämääräisissä toiveissasi\nolet odottanut. Sitä mukaa kuin ihanteesi toteutuu joutuessaan\nkosketuksiin elämän kanssa, se tulee avarammaksi, lempeämmäksi,\njoustavammaksi ja paremmaksi. Silloin huomaat vaivatta, mikä\nrakastamassasi on todella kaunista, mikä on vakavan hyvää, mikä on\nikuisen totta itsessäsi, sillä mikään ei opasta meitä ympärillämme\nolevaan hyvään, ellei sydämessämme oleva hyvä sitä tee. Silloin\nvihdoinkin kiinnität vähemmän huomiota epätäydellisyyksiin, jotka\neivät sinussa enää loukkaa turhamaisuutta, itsekkyyttä tai\ntietämättömyyttä, s.o. epätäydellisyyksiin, jotka eivät enää muistuta\nomia epätäydellisyyksiäsi, sillä juuri oma pahuutemme sietää vähiten\ntoisten pahuutta.\n\n\n114.\n\nOlkoon meillä luottamusta rakkauteen, niinkuin meillä on luottamusta\nelämään, koska olemme luodut tuntemaan luottamusta ja koska\nkohtalokkain ajatus kaikessa on se, joka pyrkii epäilemään\ntodellisuutta. Olen nähnyt rakkauden murskaavan monta elämää, mutta\njollei rakkaus olisi sitä tehnyt, olisi luultavaa, että ystävyys,\ntylsyys, epävarmuus, epäröinti, välinpitämättömyys, toimettomuus\nolisivat murskanneet nämä samat elämät. Rakkaus murskaa sydämessä\nvain hauraat seikat, ja jos se murskaa siellä kaikki, niin se johtuu\nsiitä, että kaikki oli haurasta. Ei ole ainoatakaan, joka ei olisi\nvoinut luulla elämäänsä monta kertaa murskatuksi, mutta niiden, joiden\nelämä todella on murskattu, on usein syytettävä jonkinlaista\nturmio-turhamaisuutta onnettomuudestaan.\n\nRakkaudessa on tosin niinkuin muussakin kohtalossamme onnellisia ja\nonnettomia sattumia. On mahdollista, että olento, jonka sydän ja mieli\novat täynnä tarmoa, lempeyttä ja kaikkia hyviä inhimillisiä\npyrkimyksiä, ensi kertaa elämään astuessaan hakematta tapaa sielun,\njoka ainaisen onnen huumeessa toteuttaa kaikki rakkauden toiveet,\nkorkeimmat niinkuin alhaisimmatkin, laajimmat samalla kertaa kuin\nhienoimmatkin, ikuisimmat niinkuin haihtuvimmatkin, voimakkaimmat\nniinkuin lempeimmätkin. Voihan sattua, että hän heti saavuttaa sydämen,\njolle saattaa antautua ja joka lakkaamatta ottaa vastaan hänen\nparhaansa. Voi sattua, että hän ensi yrityksellä saavuttaa ehkä ainoan,\naina toiveiden kyllästämän sielun, joka ymmärtää aina hautaan asti\nottaa vastaan tuhannen kertaa enemmän kuin hänelle annetaan ja joka\naina antaa tuhannen kertaa enemmän takaisin kuin on saanut. Sillä\nrakkaus, joka kestää vuosien painon, muodostuu näistä suloisen\nepätasaisista vaihdoista, ja mitä niissä antaa, sen omistaa lopulta, ja\nmitä niissä saa, ei enää ole yksityistä omaisuutta.\n\n\n115.\n\nToisinaan ilmenee täydellisen onnellisia kohtaloita, mutta joskin\njokaisella ihmisellä enemmän tai vähemmän on oikeus sellaista toivoa,\ntekisi hän väärin kytkiessään elämänsä sellaiseen toivoon. Hän ei voi\nmuuta kuin valmistautua ollakseen jonakin päivänä sellaisen rakkauden\narvoinen, ja sitä mukaa kuin hän siihen valmistautuu, käy hänen\nodotuksensa kärsivällisemmäksi. Yhtä mahdollista olisi ollut, että\nolento, josta äsken puhuimme, nuorukaisesta vanhukseen asti olisi\nastuskellut edestakaisin pitkin muurin juurta, jonka takana hänen\nonnensa olisi häntä odottanut mitä syvimmässä hiljaisuudessa. Mutta\nsiitä, että hänen onnensa oli muurin tällä puolen, ei seuraa, ettei\ntoisella puolen ollut muuta kuin onnettomuutta ja epätoivoa. Eikö ole\nonni, että on hankkinut itselleen oikeuden kulkea onnensa vieressä?\nEikö ole parempi, että itsensä ja suuren, toivomansa rakkauden välillä\ntuntee jonkinlaisen niin sanoaksemme läpikuultavan ja ehkäpä hauraan\nsattuman kuin että ainaiseksi on itsessämme olevan epäinhimillisen,\nhyödyttömän ja arvottoman erottamana siitä? Onnellinen se, joka voi\npoimia ja kuljettaa kukkia mukanaan, mutta sekään, joka iltaan asti\nkulkee näkymättömän kukan hienossa tuoksussa, ei ole niin surkuteltava\nkuin yleensä luullaan. Onko elämä hukkaan mennyt, onko se aivan arvoton\nja hyödytön, koska se ei ole niin onnellinen kuin se olisi voinut olla?\nParhaimman, mitä olisi ollut kaipaamassasi rakkaudessa, olisit kai itse\nsiihen tuonut? ja jos, kuten aiemmin olemme sanoneet, sielu loppujen\nlopuksi ei omista muuta kuin mitä se voi antaa, eikö jo silloin jotakin\nomista, kun lakkaamatta tähyilee tilaisuutta antaa? Niin, en luule\ntässä maailmassa olevan tavoittelemisen arvoisempaa onnea kuin\nihmeellinen ja pitkä rakkaus, mutta jollet löydä tätä onnea, ei se,\nmitä olet tehnyt sen arvoiseksi tullaksesi, ole mennyt hukkaan sydämesi\nrauhalta ja jäljellä olevan elämäsi rohkeammalta ja puhtaammalta\ntyyneydeltä.\n\n\n116.\n\nJa rakastaa voi aina. Rakasta puolestasi ihailtavasti, niin olet\ntunteva miltei kaikki ihailtavan rakkauden ilot. Täydellisimmässäkään\nrakkaudessa ei molempien rakastavain onni ole aivan sama, kuinka\nläheisesti yhtyneitä he ovatkaan: aivan varmasti parempi rakastaa\nparemmin, ja joka rakastaa paremmin, on myös onnellisempi. Vähemmän\ntoisten kuin oman onnesi vuoksi sinun tulee saattaa itsesi rakkauden\narvoiseksi. Älä kuvittelekaan, että epätasaisen rakkauden onnettomina\nhetkinä oikeamielisempi, viisaampi, ylevämpi ja jalommin haltioitunut\nkärsisi eniten. Parhain on tuskin milloinkaan uhrina, jota kannattaa\nvalittaa. Ihminen on vasta silloin täydellinen uhri, kun hän on omien\nvääryyksiensä uhri. Kuinka epätäydellinen oletkaan, voit riittää\nihmeellisen olennon rakkaudelle, mutta ihmeellinen olento ei riitä\nsinun rakkaudellesi, jollet ole täydellinen. On toivottavaa, että\nOnnetar jonakin päivänä taluttaa asuntoosi kaikilla älyn ja sydämen\nlahjoilla varustetun naisen, jota kunnian, onnen ja rakkauden suurten\nsankarittarien historiassa olet saattanut sivumennen ihailla, mutta\nsinä et siitä tiedä mitään, jollet ole oppinut havaitsemaan ja\nrakastamaan näitä lahjoja todellisessa elämässä, ja mikä onkaan\nloppujen lopuksi jokaiselle ihmiselle todellista elämää, jollei hänen\noma elämänsä? Sinun vilpittömyytesi on puhkeeva kukalle rakastettusi\nvilpittömyydessä; sinun totuutesi on löytävä rauhan hänen totuudessaan,\nja sinun luonteesi voima on yksin nauttiva hänen luonteensa voimasta.\nMutta rakastamamme olennon hyve, ellei se meidän sydämemme kynnyksellä\ntapaa hyvettä, joka sitä jossakin määrin muistuttaa, ei tiedä, mihin\nkäsiin se uskoo mukanaan tuomansa ilon.\n\n\n117.\n\nJa mikä lieneekin kohtalosi tunteiden maailmassa, älä kadota\nrohkeuttasi! Ennen kaikkea älä luule, että perusteellisesti olet\ntietämätön ihmiselämän suuresta onnesta, jollet ole tuntenut rakkauden\nonnea. Ottakoon onni virran, maanalaisen joen, puron tai järven muodon,\nsillä on vain yksi ainoa ja sama lähde sydämemme syvimmässä kammiossa,\nja onnettominkin ihminen voi luoda itselleen kuvan tästä suurimmasta\nonnesta.\n\nOn totta, että rakkaudessa on huumaus, jota hän ei opi tuntemaan, mutta\ntämä huumaus jättäisi vakavan ja vilpittömän sydämen pohjalle vain\nsuuren alakuloisuuden, jollei hän todellisesta rakkaudesta löytäisi\nmitään varmempaa, syvempää ja pysyväisempää kuin tämän huumauksen, ja\nmikä on varminta, syvintä, pysyväisintä rakkaudessa, on myöskin\nvarminta, syvintä ja pysyväisintä jalossa elämässä.\n\nJokaisen ihmisen ei ole sallittu olla sankarillinen, ihailtava,\nvoittoisa, nerokas tai yksinkertaisesti onnellinen ulkonaisessa, mutta\nvähimminkin suosittu meistä voi olla oikeamielinen, vilpitön, lempeä,\nihmisrakas, jalomielinen. Vähimminkin lahjakas voi tottua katselemaan\nympärilleen ilman ilkeyttä, kateutta, kaunaa, ilman turhaa murhetta.\nHuono-osaisinkin voi ottaa jollakin tavoin ääneti osaa — eikä se aina\nole onnettominta — ympäristönsä iloon. Taitamattominkin voi tietää,\nmihin asti hän antaa anteeksi loukkauksen, jättää sikseen virheen,\nihailla inhimillistä sanaa tai toimintaa. Vähimminkin rakastettu voi\nrakastaa ja kunnioittaa rakkautta. Toimiessaan näin hän kumartuu sen\nlähteen yli, jonka yli onnellisetkin kumartuvat useammin kuin\nluullaankaan onnen hehkuvina hetkinä saadakseen varmuuden, että todella\novat onnellisia. Sisimmällä rakkauden autuudessa niinkuin sisimmällä\noikeamielisen vaatimattomassa elämässä, jolle sattuma ei ole tahtonut\nhymyillä, ei ole mitään muuta muuttumatonta ja liikkumatonta kuin\noikeamielisyys, luottamus, hyväntahtoisuus, vilpittömyys ja jalous.\nRakkaus antaa vähän enemmän loistoa näille valokohdille, ja senvuoksi\nmeidän on etsittävä rakkautta. Rakkauden suurin etu on, että se avaa\nsilmämme näkemään eräitä rauhallisia ja suloisia totuuksia. Rakkauden\nsuurin etu on, että se valmistaa meille tilaisuuksia yhdessä ainoassa\nkohteessa rakastaa ja ihailla, mitä meillä ei olisi ollut järkeä eikä\nvoimaa rakastaa ja ihailla tuhansissa eri seikoissa, s.o. että se\nlaajentaa sydäntämme tulevaisuuden varalle. Mutta tämän ihmeellisimmän\nrakkauden pohjalla ei milloinkaan ole muuta kuin varsin yksinkertainen\nonnentunne, hyvin ymmärrettävä hellyys ja ihailu, helposti saavutettava\nluottamus, varmuus ja vilpittömyys, hyvin inhimillinen kunnioitus ja\nantaumus, jotka onnettomuuksienkin vainoaman hyvän tahdon pitäisi\nhavaita synkistyneessä elämässään, jos sillä olisi vähän vähemmän\nkatkeruutta, vähän vähemmän kärsimättömyyttä, vähän enemmän\naloitekykyä, vähän enemmän tarmoa.\n\n\n\n"]