[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fYRZSqoBklRfqCzZjrjEFZ4KEUsHbrc5_J5VkFFGyAfA":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":23,"gutenbergSummary":25,"gutenbergTranslators":26,"gutenbergDownloadCount":27,"aiDescription":28,"preamble":29,"content":30},3382,"Suomea ristiin rastiin","Lampén, Ernst",1865,1938,"3382-lampen-ernst-suomea-ristiin-rastiin","3382__Lampén_Ernst__Suomea_ristiin_rastiin",null,"tietokirja",[],[],"fi",1917,54183,372817,false,75458,[22],"Finland -- Description and travel",[24],"Travel Writing","\"Suomea ristiin rastiin\" by Ernst Lampén is a travelogue written in the early 20th century. The text explores the author's experiences and reflections on the value of travel, urging readers to appreciate the understanding and connections formed between people from different nations. It aims to emphasize the overarching theme of international brotherhood through tourism.  The opening of the narrative presents the author’s philosophical musings on the purpose of travel, particularly the idea that exposure to various cultures fosters acceptance and understanding. As he shares his thoughts on travelers—depicting both affluent tourists and everyday adventurers—the author contrasts the spirited interactions of the lively Finnish people with the subdued nature of those in more reserved regions. The narrative hints at an underlying journey, not only through Finland's landscapes but also through the exploration of the human spirit and the essence of culture. Lampén’s observations on tourism and the importance of openness serve as an introduction to the stories of his travels to various locales. (This is an automatically generated summary.)",[],255,"Kirjoittaja kuvailee matkojaan eri puolilla Suomea 1910-luvun alussa. Teos sisältää havaintoja ja tunnelmia muun muassa Savosta, Hämeestä sekä Kainuun reiteiltä, ja se pohtii matkailun sivistystä edistävää merkitystä.","Ernst Lampénin 'Suomea ristiin rastiin' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 3382. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","SUOMEA RISTIIN RASTIIN\n\nKirj.\n\nErnst Lampén\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Otava,\n1917.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nMatkailun aatteellinen tarkoitus..\nMatkailijoita Jumalan armosta.\nVaikutelmia automobiilimatkalta kesällä 1913.\nTukkilaisten ja noitien parissa.\nSuomussalmelle.\nHyrynsalmen reittiä laskemassa.\nJekaterina Panfilovna.\nPunkaharju.\nJoulumatka 37 asteen pakkasessa.\nHämeessä. I—III.\nMatka kirkkoveneessä.\nSavo. I—V.\nKiertomatka Itämeren ympäri 1913.\nMatka Valamoon 1914.\n\n\n\n\nMatkailun aatteellinen tarkoitus.\n\n\nKuta raaempi kansa on, sitä vihamielisempi se on vieraita\nkansallisuuksia kohtaan. Kuta sivistyneempi se on, sitä suopeammin se\narvostelee toisen kansan tapoja ja elämän ilmaisumuotoja.\n\nNämä väitteet uskaltanen julkilausua vastaväitteitä pelkäämättä.\nHistoria todistaa sen epäämättömän selvästi.\n\nAlkuaan kreikkalaiset sanoivat kaikkia kansoja, jotka eivät puhuneet\nheidän kieltänsä, barbaareiksi. Juutalaiset halveksivat kaikkia,\njotka eivät uskoneet heidän Jumalaansa, ja sanoivat heitä pilkaten\npakanoiksi. Kuta korkeammalle kreikkalaisten sivistys kohosi, kuta\nenemmän he matkoillaan ja sotien kautta tutustuivat naapurimaitten\nasukkaihin, sitä pienemmäksi supistui barbaari-alue. Myöhemmin\nsanottiin barbaariksi ylimalkaan raakaa ihmistä, kuuluipa hän sitten\nmihin kansakuntaan tahansa, siis sama merkitys, mikä sanalla vieläkin\non. Pakana, »paganus», on edelleen käytännössä kristittyjen kesken,\nja sillä yhäkin tarkoitetaan kristinuskoon kuulumatonta henkilöä,\njuutalaisia lukuunottamatta.\n\nMitkä konnamaisuudet, mitkä julmuudet, mitkä ilkityöt olivatkaan\nsuvaittuja toisen kansan henkilöitä kohtaan! Tästä puhuvat\nkreikkalaisten monet tarut, ja tätä todistaa juutalaisten hurja\nraivo toisinajattelevia kohtaan. Tässä oli konnamaisuus kehitetty\njärjestelmäksi, vieläpä korkeitten jumalien pyhittämänä.\n\nMutta kreikkalaisilta hälveni tämä ahdasmielisyys aikaisemmin ja\nperusteellisemmin kuin muilta vanhan ajan kansoilta. Minkä ihanan kuvan\nennakkoluulottomasta matkamiehestä tarjoaakaan meille Herodotoksen\nhaamu, ja mikä mainio esikuva hän on kaikkien aikojen turisteille. Hän\nsamosi halki silloisen tunnetun maailman, Susasta Italiaan ja Mustasta\nmerestä hamaan erämaan reunaan Libyaan; hän kertoelee liikuttavalla\ntavalla kaikesta, mitä näki ja kuuli, kertaakaan antamatta arvostelua,\njoka olisi tyly tahi halventava, vaikka hän kosketteli n.s. barbaarien\ntapoja ja menoja. Joskus sattuu, että hän kummeksien kertoo\nlydialaisista, että he häpesivät ihmisten alastomia ruumiita, tahi\nihmettelee sitä tapaa, millä Faraon tytär sai pyramidinsa pystyyn.\nMissä tapaa oudon jumalan palvomisen, siinä hän lohdutteleiksen sillä\npäätelmällä, että jumalista meillä ihmisillä kaikilla on juuri yhtä\nvähän tietoa. — Tällainen ennakkoluulottomuushan on harvinaista vieläpä\nmeidänkin valistuneelle aikakaudellemme. — Mutta olihan Herodotos\nKreikan suurinten miesten aikalainen ja toisten edelläkävijä, miesten,\njotka ovat luoneet eurooppalaisen sivistyksen pohjapiirteet, niin,\nvoimmepa sanoa nykyään jo hyvällä syyllä, panneet alulle koko maapallon\nkarummaksi kantavat kulttuuri aatteet. Ja tämä kulttuuri ei ole\nkansalliskiihkoista, se on kansainvälistä koko rakenteeltaan.\n\nSata vuotta tämän jälkeen teki Aleksanteri Suuri loistavan voittoretken\nItämaitten vanhan kultuurimaailman halki. Meteorin tavoin hän kiiti\neteenpäin, vapauttaen, valistaen, eikä hävittäen. Hänen kulkunsa oli\npikemmin juhlallista matkailua kuin verinen voittomarssi, ja sen\nloistokohdaksi tulivat jättiläishäät sivistyneitten kreikkalaisten\nsotilasten ja Itämaitten uinailevien kaunottarien kesken. Valtakunta\nmuodostui, missä kreikkalainen viisaus tunkeutui kaikkiin kansakuntiin,\nkaikkiin vapaisiin kansanluokkiin, missä suvaitseva, suopea\nkreikkalainen maailmankatsomus piti valtikkaa. Tässä onnellisessa\nvaltakunnassa pääsi matkailukin kuulumattomaan vauhtiin, sillä matkailu\non korkeamman sivistyksen lapsi, joka viihtyy ainoastaan siellä, missä\nrauha vallitsee kansain kesken ja missä on »ihmisillä hyvä tahto». Sepä\nei ainoastaan viihdy siellä, se luopi rauhan ja sovun tunnetta kansain\nja ihmisten suhteisiin.\n\nAjanjakso Aleksanteri Suuresta kristinuskon voittoon Välimeren maissa\noli matkailun kultakausi, niinkuin se oli hienon älynkin. Sen ajan\nturistit matkustivat oppiakseen tahi opettaakseen. Mailla ja merillä\nvallitsi rauha, matkailija liikkui turvallisena hyvintehtyjä ja\nhyvinhoidettuja teitä pitkin. Ainoastaan kahta kieltä tarvitsi osata;\nken taisi niitä käyttää, hän sai sanottavansa ymmärretyksi, mihin tämän\nhienostuneen valtakunnan ääreen ikänä joutui.\n\nTulipa sitten suuri rämeytymisen aika. Minkä synkeän kuvan herättääkään\nmeissä keskiaika myöskin matkailuun nähden. Ihmistiedon halveksimista\nseurasi samalla kaikkien hyvien tapojen halveksiminen. Keskiajan\nsivistyneimmät käyttäytyivät kuin pahimmat vorot ja rosvot. Ritari\nvaani linnansa tornista turvatonta matkamiestä ryöstääksensä hänet,\nmunkki kerjäsi ja uhkasi naisten kunniaa, matkustavat teinit tappelivat\nja murhasivat ja petkuttivat talonpoikia.\n\n»Jumalten herääminen» merkitsi uuden ajan alkua myöskin matkailulle.\nMaita löydettiin, uusia, entisiin verraten jättiläismäisiä, merta\nkuljettiin. Maapallon ympäripurjehdus sai alkunsa.\n\nAina renesanssin ajoilta asti on sivistys kulkenut eteenpäin\nkatkeamatonta voittokulkua. Matkailu on kehittynyt rinnan sivistyksen\nkanssa ja on nykyään saavuttanut ennen aavistamattoman vauhdin\nvarsinkin kulkulaitosten alalla tehtyjen suurten keksintöjen kautta.\n\nMutta vielä istuu vanha paholainen, kansojen tora, kansojen kateus ja\nsotahimo vanhalla »kunniakkaalla», nykyään jo hieman järkähtäneellä\nvaltaistuimellaan. Sen hoitajat ja turvat, kristityt diplomaatit,\ntunnustavat vielä barbaariajan oppia. Minkälaisista kataluuksista\nkieltäytyvät nämä miehet? Ei minkäänlaisista. Mihin petoksiin, mihinkä\nvalheisiin, mihinkä julmuuteen nämä miehet turvautuvat, koettaessaan\ntuhota vihattua kansaa? Kaikkiin mahdollisiin! Nykyinen hetki sitä\nelävästi todistaa.\n\nMutta juuri nyt voi huomata äänen, joka kansoissa kaikuu, äänen,\njoka on lähtenyt nykyajan sivistyneen ihmisen parhaimmasta tunteesta\nja kirkkaimmasta järjestä. Tämä ääni on aamutoitotus, joka ennustaa\nuutta aikaa, missä konnuus konnuudeksi leimataan kaikissa tapauksissa,\nvaikkapa sen hallitus tekisi hallitusta vastaan, kansa kansaa vastaan.\nAjan merkit ovat selvät: ne ovat toivorikkaat, vaikka vielä verrattain\nvoimattomat; ne puhuvat tulevasta ajasta, missä oikeus määrää eikä\nväkivalta.\n\nMatkailu asettuu empimättä niiden voimien riviin, joitten päämäärä\non valmistaa tietä tälle onnellisemmalle ajalle. Matkailun ylin\ntarkoitus on aina ollut ymmärtämyksen aikaansaaminen ihmisten kesken\neri seuduilla, sijaitsivatpa nämä sitten oman maan rajojen sisällä tahi\nvieraissa maissa. Mikäpä turistimatka onkaan muu kuin käynti naapurin\nluona, jolta odottaa ystävällistä vastaanottoa. Tahdotaan nähdä, kuinka\nnaapuri asustaa ja elelee, miltä hänen kotinsa näyttää. Jos hänen käy\nhyvin, iloitaan, jos huonosti, toivotaan parempaa vastaisuudessa.\n\nTurismi ja natsionalismi, ne suhtautuvat toisiinsa kuin vesi ja\ntuli. Turisti on otettava vastaan, olipa hän vaikka vihamiehemme.\nSitä vaatii kestiystävyyden pyhä laki. Ei mitään ole voitettavissa\nepäystävällisyydellä, kaikki taas kohteliaisuudella.\n\nJokainen matkamies, joka astuu meidän kaukaiselle niemellemme,\non lausuttava tervetulleeksi. Jos hän kantaa vihan aseita, on\nhäneltä aseet riisuttava näyttämällä meidän ponnistuksiamme\nkulttuurin kohottamiseksi, loukkaamatta minkään kansan oikeuksia.\nAseittenriisuminen on tapahtuva ystävällisyydellä, eikä kylmyydellä ja\ntylyydellä, joka on barbarian merkki.\n\n_Sillä matkailun aatteellinen tarkoitus on aina ollut, on ja on aina\noleva — kansain veljestyminen_.\n\n\n\n\nMatkailijoita Jumalan armosta.\n\n\nKaikki, jotka matkustavat huvinsa vuoksi tahi virkistyäkseen, kantavat\nmatkailijan nimeä. Ei suinkaan vaadita tämän arvonimen saamiseen,\nettä on rikas, toimeton englantilainen, ristiraitaisissa housuissa ja\nväljässä villavaipassa. Eikä ole pakko taivaltaa tuhansia kilometrejä,\nollakseen oikea matkailija. Kaksi tahi kolme peninkulmaa siihen kyllä\nriittää. Pääasia on, että matkan tekee virkistymisen tarkoituksessa\ntahi ihaillakseen kauniita näköaloja. Upporikas maankiertäjä on\nfanaatikko turistien joukossa, se taas, joka vain käväisee lähimmässä\nkaupungissa omalla eväällään, hieman tuulettuakseen tahi nähdäkseen\nvieraita naamoja, hän on flegmaatikko — jollei hän samalla ole varaton\nraukka.\n\nMatkailijoita Jumalan armosta eivät suinkaan ole ne, jotka matkustavat\nuseimmin ja kauimmaksi. Matkailija Jumalan armosta on se, joka\non iloisimmalla päällä matkustaessaan. Tavallisimmasti sellainen\non lyhyen matkan tekijä lyhyemmän ajan kuluessa. Kukapa ei olisi\nkohdannut tuollaisia maailmata maleksivia matkailijaperheitä, joilla on\npieniäkin lapsia mukanaan. Ne haukottelevat kaikelle, ei mikään heitä\nhuvita, paitsi matkakirjallisuus, nuorimpien käsissä ryöväriromaanit,\nvanhempien käsissä rakkausromaanit. Olen tavannut tällaisia\nväsähtäneitä matkamiehiä suurilla Euroopan matkareiteillä, matkamiehiä,\njotka näyttävät kyllästyneinä hyräilevän surullista virttä: og jeg har\nsett all jordens pragt, men glaeden ingensinde (olen nähnyt kaiken\nmaailman loiston, mutta iloa en missäkään).\n\nKun puhun rikkaista matkailijoista, en suinkaan unohda että\nnäidenkin joukossa on matkailijoita Jumalan armosta, niinkuin esim.\namerikkalainen Carnegie, joka on kiertänyt maapalloa oppiakseen, ja\njoka on oppinutkin sen, mikä on kaiken matkailun arvokkain opittava,\nnimittäin oppinut pitämään arvossa lähimmäistään, olkoonpa että tämä\nnaamassaan kantaa niitä väriä tahansa, mustaa, keltaista, ruskeata\ntahi punaista. Tämän hänen oppinsa näkyvänä ilmauksena mainittakoon ne\nmonet rahalahjat, jotka tämä amerikkalainen pohatta on jakanut kaiken\nmaailman kansoille, muun muassa ruotsalaisille.\n\nMutta iloisimmat matkamiehet, mitkä minä milloinkaan olen tavannut,\neivät kylläkään ole olleet miljardöörejä. Päinvastoin ovat ne olleet\nheidän antipodejaan.\n\nKerran maailmassa saavuin polkupyörälläni Lindaun kaupunkiin\nBodenjärven rannalle. Olin polkenut koko laajan Baijerin kuningaskunnan\nläpi, olin saanut monet hikikylvyt, ja olin ollut pakotettuna juomaan\nmonet litrat paksua »baijeria», sillä jos vettä pyysin, niin tuotiin\nminun eteeni pesuastia ja pyyhinliina. Mutta olut ei ole keksitty\nminun sisäelimiäni silmällä pitäen, ja minä sain ylen ankaran kuumeen\nja horkan, aina vuorotellen. Laivakyydillä kuljin Bodenjärven poikki\nja saavuin Sveitsiin, Romanshornin kaupunkiin, jossa jouduin asumaan\nkaupungin pormestarin omistamaan hotelliin. Tuskaisena ja kuumana\nsukelsin ilmavan untuvapatjan alle, ja mielessäni kieri kamala kuolema\nvierailla mailla.\n\nSeuraavana päivänä heräsin korviavihlovaan elämään. Hyökkäsin ikkunaan\nsiinä luulossa, että tulipalo raivosi lähistöllä. Sairaan pääni lävitse\nvälähti ajatus: etpä saakaan kuolla luonnollisella tavalla, sinulle\non kohtalo määrännyt noita-akkojen ja vapaa-ajattelijoiden kipukovan\nkuoleman polttoroviolla. Tiesin jo ennestään, että täällä lähellä\nystäväni Juhani Huss parka oli savustettu kuoliaaksi ja tuhka heitetty\njokeen. Avasin vavisten akkunan, mutta mitä näinkään!\n\nKatua pitkin vyöryivät hiljaista kyytiä ikivanhat muuttovaunut, niin\ntäyteen ahdetut ihmistä kuin olla osasi. Väkeä kaiken ikäistä! Eukkoja,\nukkoja, nuoria neitosia ja nuorukaisia kaikenkaltaisiin pukuihin\npuettuja, arvattavasti jonkunlaisiin kansallispukuihin. Naisilla\nväririkkaat hameet ja hassut päähineet, miehillä liehuvat sulat\nhatuissa. — Oli ihana kesäinen aamu, aurinkoinen ja selkeä.\n\nNepä vasta äänen päästivät, kaikki poikkeuksetta, niin mies kuin\nnainen. On mahdotonta sitä kuvata, se on kuultava. Matkamiehiä oli\nsuunnilleen 25 henkeä joltakin ympäristön alppirinteeltä. He olivat\njättäneet lehmänsä ja vuohensa toisten haltuun »sennenhytteniin» ja\nlähteneet turistimatkalle alas laaksoon. Mutta he olivat ottaneet\nalppituulen mukaansa laaksoon, alppituulen, joka on kirkasta ja\nraikasta kuin ilma lumivyöhykkeen alapuolella.\n\nOnnettomuudekseni — tahi onnekseni — sattui, että herrasväki otti sen\nhotellin, missä minä asustin, temmellystantereekseen. He valtasivat\nkoko alakerroksen tarjoiluhuoneineen. Eivätkä täälläkään hennoneet\nluopua alppituulestaan, vaan jatkoivat melunpitoaan vähentymättömällä\nvoimalla hotellin seinien sisällä. Olin vielä sairas, vaikka\nuntuvapeitto yön aikana olikin imenyt pahimmat myrkyt sisäänsä. Pakenin\nhuoneestani ja avasin umpimähkään erään oven, joka johti suureen,\nkomeaan saliin — raatihuoneen istuntosaliin.\n\nTäällä tapasin onnettomuustoverin, pormestarin ihanan sisaren. Yhteiset\nonnettomuudet lähentävät ihmisiä toisiinsa. Minä selitin, että olin\nmatkamiesraukka, jonka päällä Jumalan käsi raskaana oli levännyt.\nHän vastasi olevansa pormestarin sisar, jolla, ikävä kyllä, oli\nherkät hermot, ja joka siis ei jaksanut kestää niin riemastuneitten\nihmisten räikeitä ilonpurkauksia. Romantillinen kohtaus oli »fertig»;\nhaavoitettu ritari ja kalpea nunna. »Talon taustalla ruusut kukkii!»\n\nFlyygeli seisoi avattuna raatihuonesalin kolkassa. Nuottitelineellä\nodotti vihkonen »Laulujen helmiä». Ritari istuutui soittokoneen ääreen,\nkielet helähtivät, ja nunna lauloi riemuitsevalla äänellä helmen\nhelmeltä potilaan lohdutukseksi.\n\nMutta jysky sieltä alakerrasta tunkeutui lattiapalkkien läpi, valssin\nrallatus ja poljento humisi korvissamme. — Olinhan vielä toipuva\npotilas, mutta Suomen kunnia ja maine velvoitti minua. — Kumartaen\npyysin pormestarin sisarelta pienen valssin, ja ritari ja nunna\nliitelivät — niin, liitelivät — raatihuoneen kirkkaalla permannolla.\n\nTunsin huojennusta rinnassani, maailma ei enää ollutkaan surunlaakso,\nja nunnakin sanoi, että hermostus oli asettunut.\n\nLäksimme sitte alakertaan katsomaan ja kuulemaan miten maailman\nlapset siellä ilakoivat. Vauhti oli yhä edelleen nousussa. Kärsimme\njotenkuten kolme, neljä »jodlaamista» (alppilaisten kimakka hoilaus)\nyhdellä kertaa, mutta kun kaksi vankkatekoista Arnold von Winkelriedin\nrintaperillistä nyrkeillään iski metallisiin maitokiulujen pohjiin,\nsilloin täytyi sekä nunnan että minun tukkia korvamme. Raivokkaampaa\njohtajaa kuin se, mikä seuruetta komensi, ei voi tavata pohjoispuolella\nalppien. Tämä oli vanha eukko, jolla oli ainoastaan yksi hammas, musta\nhammas yläikenessä; hän oli pitkä ja tumma, ja hänen ryntäänsä oli\nlohduttoman tasainen kuin Limingan niityt tahi Isonkyrön vainiot. Jos\nhänellä milloinkaan lapsia oli ollut, niin kyllä niillä oli ollut yhtä\nnapisuttavan suuri nälän ja janon hätä kuin Israelin lapsilla korvessa.\nIloisempaa ja hullunkurisempaa eukko-keturata en koskaan ole nähnyt.\n— Ei ole parempaa lääkettä maailmantuskalle kuin reippaan vanhuksen\nnäkeminen. Hävettää ja tulee terveeksi. — Kun eukko huomasi, että tuuli\nrupesi heikkenemään, kimmahti hän pöydälle, korotti käheän äänensä — ja\nkööri parkaisi heti uusin voimin.\n\nSibeliuksen »Lemminkäisen kotiinlähtö» antaa heikon kuvan\nalppilaisten symfoniasta. Jos hän lainaisi kellot ja rautatiekiskot\n»Ouverture solennelle'stä» ja liittäisi vielä muutamia kiuluniskuja\nsävellykseensä, olisi yhtäläisyys tuntuvampi.\n\nIllan tullen alppilaiset rupesivat tekemään poislähtöä. Kapusivat\nmuuttovaunuunsa, muinaisajan rummut pantiin räiskämään ja sennenpiiat\njodlasivat. Mutta alppiväki oli parantanut minun tautini, satuloin\nteräsheponi ja seurasin heitä.\n\nLaulussa sanotaan, että nunnat itkivät salaa, kun ritarit paranivat ja\njättivät hoitajansa. En omasta puolestani ole herkkäuskoinen näissä\nasioissa, mutta varmemmaksi vakuudeksi annoin »sisarelle» kaksi\n»frankenia» juomarahoiksi — sellainen kuuluu olevan tapana pormestarin\nsisarilla siinä maassa, sanoi siivoojatar.\n\nTienhaarassa seisoin kauan ja katselin poistuvia ystäviäni,\nvilkutin jäähyvästiksi, ja vanha eukon-kuvatus hypähti seisoalleen\nmööpelivaunuissaan, ojensihe suoraksi kuin humalasalko, avasi suunsa ja\nhihkasi. Hän seisoi kuin haaksirikkoutunut Tähtitorninmäellä. Näin suun\nja hampaan, mutta mitään en kuullut jyrinän ja pitkän välimatkan vuoksi.\n\nAjattelin itsekseni: niin sitä tulee matkustaa, tahi oikeammin, niin\nsitä voi matkustaa, kun ei ole liiaksi ravittu, jota reformilääkärit\nväittävät meistä sivistyneistä; niin sitä voi liikkua, kun hermoista\nei ole tietoa. Nämä matkamiehet olivat kadehdittavia kyvyssään antaa\nriemulleen valtaa. Seuraavana aamuna he kai ryhtyivät ankariin\naskareihinsa, lypsämisiin ja paimentamisiin korkeilla niityillään, ja\nmahdollisesti he, muistellessaan lyhyttä huviretkeään, kajahuttivat\nilmoille korvia viiltävän kirkunansa, kuten tervapääskyt poutaisella\ntaivaalla. Matkamiehiä Jumalan armosta!\n\n       *       *       *       *       *\n\nMeidän kansamme on ylimalkaan hiljaista, umpimielistä ja kainoa kansaa.\nTällaiseksi ovat sen kasvattaneet pitkät talviyöt ja viileät kesät.\nSe on vähä-ääninen kuin kotikissa ja pitää elämätä vain kiihtyneessä\ntilassa. Kansa kiihtyy alkoholista, kissa rakkaudesta. Mutta auta\narmias silloin heidän meluaan.\n\nOnpa kumminkin seutuja Suomessa, joissa kansa osaa nauraa ääneenkin, ei\nvain hymyillä. Tämä on Savon ja Karjalan kansa. Se ei ainoastaan osaa\npuhua, se osaa jutella ja huitoa käsillään. Ja juuri nämä ymmärtävät\nmyöskin matkailla.\n\nSe, joka Kuopiossa on käynyt kesäiseen aikaan, tietää, että nuo\nlukemattomat höyryalukset, jotka lepäävät kaupungin laitureissa ja\nkeskipäivän aikaan lähtevät kukin oman lahtensa perukkaan ja joka\naamu saapuvat kaupunkiin lahtensa perukasta, ovat täpösen täynnä\nmatkustavaisia. Nämä matkustavaiset ovat talollisia, mökkiläisiä,\nloisia ja kerjäläisiä höyryaluksien lukemattomista laitureista ja\nniiden ympäristöistä. Kerjäläiset matkustavat säännöllisesti ilmaiseksi.\n\nNämä laivat saavat hyvät vuosivoittonsa etupäässä\nmatkustajamaksuillaan. Lasti ei tuota niille sanottavasti mitään.\nPilettien hinnat ovat perin uudenaikaiset, niin huokean taksan mukaan\nmäärätyt, että ne lähentelevät teoreetikkojen ihannetta. Kilometristä\nmaksetaan tavallisesti 1 à 2 penniä, peninkulmasta 10 à 20 p. riippuen\nsiitä, valitseeko kansi- vai salonkipaikan. Kannattaakseen täytyy\nlaivalla olla »puoli huonetta», mutta ne kulkevat tavallisesti\n»täydellä huoneella» ja tuottavat hyvän voiton omistajilleen.\n\nJoka kerta näissä laivoissa matkustaessani on ollut melkein mahdotonta\nsaada paikkaa, missä olisi voinut lepuuttaa väsyneitä koipiaan.\nUseimmiten olen vihdoin löytänyt istumapaikan peräpyörylässä jonkun\njauhosäkin päällä, jossa on kyllä ollut pehmyt istua, mutta josta on\nnoussut ylös »väärinpäin puuteroituna». Muuten on paikka ollut sopiva\nhuomioitten tekoon.\n\nKaikista matkustajista on ainakin 50 % ollut matkailijoita, jotka ovat\nkäyneet kaupungissa vain hupaillakseen. Jäljellä olevista on 25 %\nsellaisia, jotka, peittääkseen matkustamishaluaan, ovat ottaneet kilon\nvoita, piimähinkin tahi munatuin mukaansa. Loppu on sellaisia, jotka\naikovat hieman kaupitella torilla.\n\nEn todellakaan tiedä, onko missään Suomea kaupungissa, pääkaupunkia\nlukuunottamatta, sellaista matkustajain tulvaa kuin Kuopiossa. Täällä\non heidän lukunsa päivittäin monta sataa. Ja sitä paitsi ovat he\nsuruttominta ja iloisinta väkeä, mikä meidän maassamme matkustaa.\nMutta he ovat vain yhden päivän matkustajia ja enintään 10 peninkulman\ntaivaltajia.\n\nMatkustajat eivät pidä sitä tavatonta melua kuin alppikansa, mutta\nsuunsoitossa he ovat voittamattomat. Alppikansalla ei ole aikaa\nhaastelemiseen, sillä heidän täytyy »jodlata», mutta savolaisella ei\nkoskaan ole sellaista kiirettä, ettei hän ehtisi rupatella. Laivalla\nhänen kielensä kilpailee propellin kanssa alituisessa liikkeessä.\n\nSe niiltä näitä matkamiehiä houkuttelee liikkeelle kotoa, on juuri\nhauska matka laivalla. Istuminen laivassa, joka livistää salmista\nläpi, joka pistäytyy lahdesta toiseen hakeakseen laitureita, on\ntodellakin nautintoa, joka kelle tahansa on mieluista. Sitä paitsihan\nse on parasta, mitä meidän maallamme on tarjottavana matkailun alalla.\nUlkomaalainen turisti unohtaa kaikkein viimeiseksi juuri tyynet\nkesäiset iltamme laivojemme kansilla, puikahdellessaan tämän laajan,\npeninkulmien pituisen saaristomme sokkeloissa.\n\nVaistomaisesti savolainen tuntee, että tällainen matkustaminen\nedestakaisin kesällä kuuluu ihmisen puhtaimpiin ja virkistävimpiin\nhuvituksiin. Hän astuu laivaansa oikealla matkailutuulella, ja tätä\ntuulta riittää, kunnes hän saapuu kotiinsa ja koti miehille kertoo\nmatkan tapaukset. Ennenkuin hän kunnolleen on ehtinyt sijoittaa laihan\nistuimensa jollekin penkille, on hän jo alottanut jutun naapurinsa\nkanssa. Jos naapuri on nuutiainen, hakee hän uutta seuraa, hakee kunnes\nlöytää, ja sitten kieli liikkeelle. Laivan lähdettyä rannasta ja hiukan\naikaa tähysteltyään matkaseurueita on kukin valinnut sakkinsa ja\nsilloin alkaa rupatus täydellä todella. Silloin voi sattua, että jutun\nhälinä voittaa koneen jyskytyksen ja potkurin solinan. Ei kukaan kiru\neikä rähise, niinkuin alppilainen, mutta kaikki nauravat ja haastelevat\ntäyttä ääntä. Sillä kaikki koettavat sanoa jotakin sukkelata,\nkaikki asiat otetaan leikilliseltä kannalta, yksinpä korkeimmat,\nuskonkysymykset, joutuvat hyväntahtoisen, mutta kunnioittavan hymyn\nalaisiksi. Ne ovat luterilaisia nämä savolaiset siinäkin merkityksessä,\nettä he samoinkuin suuri kirkkoisäkin ymmärtävät leikin ja rakastavat\nkompasanoja. Pietisti heläyttää yhtä huikean naurun kuin suruttomin\nmaailmanmahti.\n\nOlen tullut kaukaa maailmalta, olen matkustanut monen maalaisen kanssa,\njoutunut Kallaveden pienelle alukselle ja vasta täältä tavannut\nvirkistävän, repäisevän elämänilon purkauksen.\n\nSavolainen ei ole meluava kuten alppilainen, mutta pohjaltaan hänkin en\nsuruton matkailija Jumalan armosta.\n\n\n\n\nVaikutelmia automobiilimatkalta kesällä 1913.\n\n\nVuokrasin automobiilin kuljettaja A. Löfbergiltä, joka omisti kevyen ja\nnopeakulkuisen, 30-hevosvoimaisen, amerikkalaisen »Everit» vaunun. Tämä\nauto kulki kevyesti ylös kaikista matkalla olevista mäistä. Ensimmäistä\nvaihdosta käytettiin ainoastaan kahdessa ylämäessä, jotka olivat sekä\nhietaiset että kiviset kuin myöskin jyrkät. Muutoin tulimme toimeen\ntoisella vaihdoksella, usein sangen vaikeissakin nousuissa. Useimmat\nmäet kuljettiin luonnollisesti kolmannen vaihdoksen avulla. — Kevyessä\nEverit vaunussa on ainoastaan kolme vaihdosta. — Niiden varalle, jotka\neivät täysin tunne tämänlaatuisia vaihdelaitteita, tahdon huomauttaa,\nettä kolmatta vaihdosta käytetään tasaisella tiellä.\n\nEräänä kauniina heinäkuun iltana ajoimme pitkin mykerikköä Itäistä\nViertotietä Vanhaankaupunkiin. Matkani piti Lahteen. Hyrylästä\npoikkesimme Mäntsälään. Kaunis, mutta peijakkaan ikävä on Järvenpään\njärven rantaa pitkin kulkeva tie — sentähden että huvilat puistoineen\nja aitauksineen ovat niin lähellä kummankin puolin kiemurtelevaa tietä,\nettä ne peittävät näköalan aina siinä määrin, että hälyytysmerkkejä\non annettava melkeinpä lakkaamatta koko ajan. Eikä sitä paitsi ole\nkovinkaan hauska tehtävä pölystyttää kaikkien tiellä kulkevien\nhuvila-asukasten kauniita kesäpukuja heidän ollessaan iltakävelyllä\nhengittämässä luonnonraitista, tuoksahtelevaa, vilpoista ilmaa. Vasta\nsivuutettuani Järvenpään aseman ja Tuusulan entiset reservikasarmit,\nmissä aikoinani otin ensimmäiset horjuvat askeleeni sotilasuralla,\ntunsin olevan! kokonaan maalla. Ensimmäisen yöni nukuin Ohkolan aito\nmaalaiskylässä, vaatimattoman, mutta siistin majatalon paksun peiton\nalla, muutoin moitteettomassa vuoteessa. — Kuulun niihin ihmisiin,\njotka mielellään nukkuvat vieraissa paikoissa, joka yö uudella\nvuoteella. — Majatalon isäntä oli ihmeellinen länsisuomalainen ilmiö.\nHän taisi pakinantaidon, länsisuomalaisiin oloihin nähden hän oli oikea\nkuularuisku. Muutoin puhelee länsisuomalainen enemmän kiiluvilla,\nhyväntahtoisilla silmillään kuin suullaan. Tavallaan hyvinkin\nonnellinen seikka, sillä harvoinpa hän sanoo jotain hauskaa, tuo\nhienotunteinen olento, jollei mahdollisesti nousuviinassa. Mäntsälän\nkirkonkylässä näin jo uudenaikaisen, suomalaisen majatalon. S.o. suuren\nsalin, jota ei oltu sisustettu vanhoista herraskartanoista ostetuilla\nhuutokauppatavaroilla, vaan vallan uudenaikaisilla wienertuoleilla\nja sohvilla, jotka eivät olleet niin täyteläisiä kuin vanhojen,\nRuotsin palveluksessa olleiden majurien ja kapteenien »merenvahalla»\nja »Geflenvapenilla» läpiläpeensä savustamat nahkasohvat. Ainoa,\nmikä näissä paikoin on vielä huutokauppatavaraa, on vanhanaikainen,\nkorkea- ja koristejalkainen fortepiano, joka kärsii parantumatonta\nköhää varsinkin c-koskettimen kohdalla, mistä »Ukko Noa» alkaa.\nSellaiset koneet tavataan sekä Mäntsälän että Orimattilan majataloissa.\nMuutoin oli kaikki uudenaikaista, ja uudenuutukaisinta oli myöskin\nse kirjallisuus, jota oli siroteltu sinne tänne saliin ja kamarien\npöydille. Poissa on vanha puu- ja nahkakantinen virsikirja, jonka\ntukevilla messinkihaoilla vanhat aatelisrouvamme raatelivat toisiaan\nkirkossa, kun joku oli kiivennyt kuorissa korkeammalle kuin arvo ja\nsukuasteikko olisi sallinut. Mutta poissapa on myöskin russakka,\njoka ennen nuokkui virsikirjan kannella ajatuksiinsa vaipuneena ja\nhuiskutteli tuntosarviaan.\n\nMitä kauemmaksi rannikolta etenee, sitä siistimmiksi muuttuvat\nmajatalot. Oli suorastaan nautintoa syödä päivällistä Orimattilan\nmajatalossa. Ruoka oli hyvää ja astiasto uudenaikainen. Majatalo on\nsamalla tasolla kuin hyvinrakennettu kirkonkyläkin, joka on Uudenmaan\nuudenaikaisimpia ja komeimpia seutuja. On tapani iloita sydämestäni\nnähdessäni hyvinhoidettuja peltoja, upeasti rakennettuja taloja ja\nmukavasti sisustettuja majataloja. Hämmästykselläni ei ollut mitään\nrajoja, kun kävin katsomassa paikan »riti rataa» (pikkukamaria).\nAjatelkaahan! Sähkövalo! Töllin rakennustapa on kylläkin iänikuista\nvanhaa, tunnettua, linkkuhakoineen päivineen, mutta sähkövalo! Mikä\nhuimaava kehitysaskel rakennuskaaren historiallisesta »kangesta» tähän\nsiistiin hökkeliin, joka liekehtii sähkövalon loisteessa pimeinä\nmarraskuun iltoina.\n\nNyt huomasinkin, että koko kylä oli sähköjohtojen varjostama. Näin\nnavetassakin olevan omat lamppunsa, luulen, että lantatunkiokin oli\nvarustettu 16 linjan lampulla, otaksuttavasti antaakseen parempaa\nvauhtia palamiselle.\n\nMäntsälän ja Orimattilan välisellä tiellä oli meillä jo aavistus\nsiitä, että olimme saapuneet yhteiskuntaan, jossa ei nukuta.\nMäntsälän ja Järvenpään aseman välillä liikkui matkustajia kuljettava\nautomobiili, Mäntsälän ja Orimattilan välillä taas puhki ja\nporhalsi kuorma-automobiili, johon voitiin lastata tuhansia kiloja.\nViimeksimainittu oli paikoittain kyntänyt maantien sellaiseksi, että\nsitä pitkin oli työlästä kulkea. — Näkyy olevan vaikeata maantiellämme\nseurata aikaansa. — Matkustaja-auto silittää ja tasoittaa tietä, mutta\nkuorma-auto taas hyvin helposti leikkelee ja paloittelee sen. Uudet\najat, uudet urat!\n\nItäisellä Uudellamaalla ei ole sakeasti kauniita paikkoja, Iitin seutua\nkumminkaan lukuunottamatta. Vasta kun Orimattila on sivuutettu, alkaa\nmaa yletä, häämöttävät Salpausselän rinteet, ja kun on onnellisesti\npäässyt mäen päälle, avautuu ensimmäinen hauskahko näköala, näköala\nVesijärvelle. Näköalaan sisältyy Lahden uusi kaupunki, jonka asema on\nihana ja jossa on kauniita uusia rakennuksia, esim. torin vieressä\nsijaitseva Kansallispankin palatsi; joka tavalla edistyvä yhteiskunta,\nmutta sitä haittaa kesäisin paha vika. Kadut ovat Suomen tomuisimmat.\nKaupungin tultua satavuotiseksi ovat sen kadut aivan varmaan pölynneet\nkokonaan olemattomiksi. Nuori kaupunki on rakennettu hyvin kummukkaalle\nmaa-alueelle, Salpausselän rinteelle, jota ympäröivät rajattomat\nkangasalueet; niin ollen siis kuin vartavasten luotu sanatorilaitoksia\nja talviurheilua varten.\n\nLahdesta matkustin pitkin vanhaa maantietä länteen päin Hämeenlinnaan.\nKangasmaita rajattomasti, ja kankaiden välisissä laaksoissa\nviljelyksiä, paikoin melko laajoja. Tieni kulki Hämeen vanhimpien\nseutujen läpi, Hollolan, Lammin, Hauhon, Pälkäneen, Kangasalan kautta\nTampereelle. - Uusimmat paikannimitutkimukset ovat johtaneet siihen\npäätökseen, että Vesijärvi on ikivanhaa ruotsalaista asutusta. Nimet\nVaania = vatten = Vesijärvi, Kutajoki = gudarå, Hovila == hov,\nPyhäniemi = den heliga udden. Vanha seutu, vanha kulttuuri, melkeinpä\nyksinomaan nykyään talonpoikaiskulttuuria. Vanhat herraskartanot ovat\njoutuneet sivistyneiden talonpoikaissukujen huostaan.\n\nKuljin vanhaa tietä Syrjänta'an majataloon saakka, jossa Hämeenlinnaan\nmenevä tie poikkeaa vasempaan, kun taas kapeampi Hauhon tie kulkee\nläntiseen suuntaan. Mikä puhuva nimi, tämä Syrjäntaka. Syrjässä\nja vielä senkin takana. Otaksuin, että saisin nähdä jotain hyvin\nalkuperäistä ja yksinkertaista sellaisessa majatalossa, jolla oli\nnäin nöyrä ja vaatimaton nimi. Heitettyäni vain silmäyksen taloon\nhuomasin, että paikka mahdollisesti oli ollut Syrjäntaka Birger Jaarlin\naikana, mutta että se nykyään oli täysin uudenaikainen, hämäläinen\ntalonpoikaistalo. Majatalona se myöskin on sadan vuoden vanha. Sisustus\ntaaskin täysin uudenaikainen, huoneet isot ja niitä on useita, kaksi\nasuinrakennusta, navetta, talli, jotka ovat viimeisen mallin mukaan\nvarustetut. Nuori, kaunis nainen tuli luokseni ja kysyi, halusinko\nmahdollisesti jotakin. Hänen näkönsä ja pukunsa pakottivat minua\nkäyttämään nimitystä neiti. Neiti tarjosi minulle sievän seksan,\nn.s. »englantilaisen teen»; mutta vihdoin hän voitti synnynnäisen\nhämäläisen kainoutensa ja esitteli itsensä talon emännäksi. Onnittelin\nhänen miestään hyvän valinnan johdosta, maksoin ja läksin. Jälkeenpäin\nsain kuulla, että emäntä oli käynyt tyttökoulun, olipa siis aikoinaan\nvedellyt neliöjuuria, kiusautunut saksan ja ranskan kielioppien\nkimpussa ja osannut 30-vuotisen sodan viidellä sormellaan. Onpa nykyään\nvarovaisinta, liikkuessaan sisämaamme majataloissa, hiukan sievistellä\npuhetapaansa keskustellessaan palvelevan väen kanssa, sillä saattaa\nhelposti tapahtua, että saman naisen, joka aamulla tuo kahvia sänkyyn,\nsittemmin nähdään avojaloin juoksevan pihalla ylioppilaslakki päässä.\n— Ei ole siis syytä pelätä kirjallista köyhälistöä!— Ei enää sovi\ntuttavallisesti tokaista palvelijattarelle ristimänimeksi Maija-Liisa,\nvaan pikemminkin tarinan aluksi kysäistä: mitä te pidätte Runebergista\nnaisluonteitten kuvaajana. Seurustelu ja tarinoimistapa muuttuvat tosin\ntäten hieman kankeammiksi, mutta keskusteluaiheet ovat vaihtelevampia.\n\nSyrjänta’an ja Hauhon välinen, kapea ja hyvin mutkikas, siis\nvaarallinen, tie kiemurtelee lukemattomien järvien välitse. Milloin\non järvi vasemmalla, milloin oikealla puolella. Oli tyyni heinäkuun\nilta, aurinko muuttui yhä tummanpunaisemmaksi taivaanrannalla,\nääretön rauha vallitsi luonnossa, kepeäjalkainen Everit kulki\näänettömin askelin hyttysparvien läpi, ruis tuoksui, apilas tuoksui,\nlehmät länkeröittelivät kohti kotiansa ja sekoittivat oman hajunsa\ntähän tuoksahteluun mitä miellyttävimmällä tavalla — lehmänhaju\nheinäkuun iltana on suloisen kirpeää — ja sittiäiset olivat hurjassa\nlentotouhussa. Kuljimme läpi mehevimpien Hämeen seutujen. Ajoimme hyvin\nvarovasti, jottemme säikyttelisi kuoliaiksi seudun hevosia, sillä\nEverit peililaseineen kimalteli ja hehkui ilta-auringon leimuavassa\nvalaistuksessa.\n\nHauhon majatalo on erään kauniin lahden rannalla sijaitsevassa, tiheään\nrakennetussa kylässä, niissä eri talojen rakennusten ja ulkohuonerivien\nvälitse kaartelee joukko eksyttäviä kujasia. On ihan mahdotonta osata\nmajataloon ilman opasta, sillä tienviittaa luonnollisesti ei ole\nolemassa. Se on selväpiirteisin hämäläiskylä, minkä olen nähnyt. Useat\nrakennukset olivat koko joukon yli satavuotisia. Mutta kaikki ne olivat\nsiistityt, puhtaus vallitsi kaikkialla ja hyvinvointi kuvastui myöskin\nkaikkialta.\n\nNukuin mallikelpoisessa salissa, josta avautui näköala lahdelle\nja pihalle. Aamulla koputettiin ovelle; nainen, sirosti vyötetty,\nyläruumis asianmukaisesti pönkitetty, huolellisesti käherretty,\nastui kilahtavin tarjottimin kohti vuodettani. Punastuen vedin\npeiton korvilleni, jotta ainoastaan ruskea silmäpari pääsi kiilumaan\npeittoreunustan alta. Epäilin hänessä ylioppilasta, ja kainostelin\ntuota korkeaa sivistystä tällaisessa tilaisuudessa.\n\n— Hyvää huomenta! Anteeksi! Mitkä koulut te olette käynyt? sopertelin\nhämilläni.\n\n— Kansa- ja rippikoulun, vastasi nainen.\n\nPäättävästi heitin peiton syrjään, kohottauduin istualleni, prykäsin\nitselleni kupin kahvia ja lausuin täysin levollisesti:\n\n— Olisiko Tiina ystävällinen ja toisi minulle toisen kupin\nneljännestunnin kuluttua.\n\nTietenkin on sivistys perin tarpeellista, mutta kahvia kannettaessa\nsänkyyn riittää kyllä kansa- ja rippikoulusivistys, luulen mä.\n\nTie Hauholta Kangasalle kulkee niinikään melkein koko ajan järvien\nläheisyydessä, paikoittain Hauholla on maantie rakennettu rantakiville.\nViehättävä palanen heinäkuun aamuna kuljettavaksi!\n\nKangasalla, Ukin matkustajakodissa, sukelsin korkeimman suomalaisen\nsivistyksen piiriin. Maailman tapoihin tottuneita ja väsymyksen\nleimaamia naisia istui verantojen reunuksilla, valitellen\nmatkailuelämän aiheuttamaa häiriötä _lepokodissa_, joksi he tätä\nhyvinhoidettua majapaikkaa halusivat nimittää. Parantolatyyppejä!\nTunnettu Helsingin kaunotar, rouva V., ja aikakauslehtemme ahkera\navustaja, hra R.N., seurasivat minua Tampereelle. Kävimme tuossa\nihmeteltävän kauniissa paikassa, jota sanotaan Ukoksi ja jonka\nmuodostaa eräs Kaukajärven lahti, minkä rannalla olevasta Vikholmin\nhuvilasta on maamme ainoalaatuinen näköala. Huvila on rakennettu\njyrkkärinteisen vuoren reunalle, huimaavaan korkeuteen. Lahti on\njyrkänteen alla ja vastakkainen ranta on myös jyrkkä ja sitä peittää\nkomea tiheä metsä. Huvilalla on asema kun kotkanpesällä.\n\nSaman järven rannalla on myöskin pankinjohtaja B. Grahnin maatila,\njonka päärakennus on kaikkein nykyaikaisinta huvilamallia. Huoneiden\nsisustukseen nähden on valovaikutuksille annettu etusija; asunto\nonkin iloisimpia mitä saattaa tavata. Viimeisimmän kuosin mukaisena\nharvinaisuutena näyteltiin meille myöskin herrasväki Grahnin\ntalvipuutarhassa erästä japanilaista kasvia, mikä kahdessa vuodessa oli\nkasvanut Goljatin tapaisesti naapureitansa pitemmäksi, jotta huoneen\nkatosta piti avata ruutu, niistä kasvi pisti ulos latvansa yläilmoihin.\nSe muistutti kukonpoikasta, joka pistää päänsä ulos pärevasusta. Täällä\njouduin kosketuksiin uudenaikaisen herrastalokulttuurin kanssa, joka on\nniin toisenlaista kun vanhoissa raskashuoneisissa herraskartanoissa,\njoiden rakennustavassa on enemmän pidetty huolta hyvästä lämpimästä\nkuin päivänvalosta. Eivätpä siis ainoastaan maalaistalot ole\nkorkeampaa kehitystä kohti kulkemassa, vaan huomataan sitä myöskin\nherraskartanoihimme nähden.\n\nKaukajärvi on järvi, jonka olemassaolosta en aikaisemmin ole tiennyt\nmitään, mutta joka minun nyt on merkittävä maamme huomatuimpien\njoukkoon.\n\nTampereella nautimme skotlantilaisia virvokkeita rouva V:n, taaskin\nuudenaikaisessa, kaupunkiasunnossa, kirjoitimme kauniita asioita\nmuistokirjaan, ja lähdimme paluumatkalle huvittaen toisiamme sievillä\nja kainoilla dekameroneilla naiskäänteissä.\n\nSitten jätin R.N:n seurassa Kangasalan kulttuurin ja pyrin pohjoisia\ntasankoja kohti. On ihmeellistä tuo Pohjanmaa, että se on aina siinä\nmäärin samannäköistä, ettei sieltä jää mitään mieleen. Peräseinäjoki,\nSeinäjoki, Laihia, Vähäkyrö, Isokyrö, kaikki ryhmittyy kokoon yhdeksi\nainoaksi niityksi tai pelloksi, jolla on satoja latoja ja jossa näkee\nvain satoja ojia, satoja punaiseksi maalattuja kaksikerroksisia\nasuinrakennuksia ja satoja ikäviä maantierumpuja. Ilmajoki on minun\nkumminkin pidettävä poikkeuksena, sillä se ja Kokemäenjoen laakso\novat kieltämättä Suomen komeimpia asutuksia. Siellä saavuttaa\nikivanha maalaiskulttuuri korkeimman ilmenemismuotonsa. En luule\nsen olevan yhtä uudenaikaista kun etelämmässä, mutta vankkaa se on\njoka tapauksessa. Niin, mutta onpa siellä uuttakin tavattavissa!\nSähkövalaistus on hyvin yleistä. Peräseinäjokihan on kumminkin paikka,\nmissä kaikki muka pitäisi olla takapajulla. Siitä maineestaan se saa\nkiittää hullustivalittua nimeään. Mutta siellä on nykyään sähkövalo\nkirkonkylässä, kauniita taloja pitäjässä ja suuria viljelysaloja.\nOikea »Peräseinäjoki» on varmaankin paljon lähempänä pääkaupunkia\nkuin luullaankaan, — Paikkakunnan pääkaupunki, Vaasa, on myöskin tosi\nkuvastus maaseudusta, se on hyvinrakennettu ja hyvinhoidettu. Se on\njuuri sitä, mitä tarkoitetaan sanalla »upea». Se tekee varakkaan\nvaikutuksen, kuten maaseutukin.\n\nVähitellen olin selviytynyt tasangoista. Alavuden ja Ätsärin välillä\nalkavat mäet. Ne muuttuvat yhä korkeammiksi ja jyrkemmiksi ja seutu\nmetsistyy. Mitä kauemmaksi itään päin kulkee, sitä korkeammalle\nylenee maa. Vihdoin pääsimme Myllymäen suurille kukkuloille. Majatalo\nsijaitsee korkealla näköalavuorella. Metsää loppumattomasti joka\nsuuntaan. Inhan tehtaan savu muistuttaa kaukaa näkyvää vaatimatonta,\nkarjakartanolle viritettyä lehmisavua. Muutoin ei näe muuta kuin\nmetsää, missä sata vuotta sitten karhut ja sudet lymyilivät. Mutta\nvieläpä tässäkin sopessa oli sähkövalo. Täällä metsässä! Ja puutarhassa\nkasvoi hentoja omenapuita, hyötymansikoita j.n.e. Myllymäeltä vie\nsuurliikkeinen maantie Saarijärvelle. Myllymäki on laajan alueen\npääasema, johon Saarijärven, Pylkönmäen ja Karstulan pitäjien liikenne\nkeskittyy. Sieltä ne jauhonsa noutavat mäkeä ylös, toista alas.\nMerkitsin muistiin erään sellaisen mäen pituuden; se oli jyrkkä mäki,\njossa oli useita toisiaan seuraavia nousuja. Se oli lähimain 3 km:n\npituinen ja nimeltään Pajumäki. Seuraavan mäen kukkulalla oli Ramsin\nmajatalo Saarijärven pitäjässä.\n\nTämän majatalon asema on varmaankin Suomen kauneimpia. Se sijaitsee\nkorkealla kukkulalla, josta näkee yli Mahlunjärven samanlaisten\nkukkuloiden rinteille. Ne kohoilevat kohti korkeutta kaikkialla, ja\njokaisen kukkulan laella on viljelysten ympäröimä talo. Jollei sitä\nedeltäpäin tietäisi, niin näkee tulleensa savolaiseen seutuun, sillä\nhänpä aina pakanuuden ajoista asti on viljellyt ja asunut korkeimmilla\nkukkuloilla, mihin vain on päässyt, erillään muista, ilman läheisiä\nnaapureita.\n\nMieleni värähteli nähdessäni näitä kukkuloille rakennettuja taloja:\n»Högt bland Saarijärvis moar». Niinpä juuri Saarijärveä kuvailevan\nrunon tulee alkaakin. Asunnot ovat »korkealla» (högt). Ramsi on\nkorkealla ja korkealla ovat muutkin naapuritalot. Suomalaisesta\nkäännöksestä on sana »högt» (korkealla) jätetty pois, arvatenkin\nvähemmän tärkeänä. Suomentaja ei ole tuntenut Saarijärveä. Jospa hän\nolisi käynyt Ramsin talossa, olisi hän heti havainnut tällä sanalla\nolevan suuren merkityksen, eikä ainoastaan Saarijärveen nähden, vaan\nkoko siihen osaan Suomea, niissä savolainen asuu. Hän asuu aina niin\nkorkealla kuin vain voi.\n\nRamsi, kummallinen nimi täällä kaukana pohjoisessa. Meillä on\netelässä nimi Ramsholmen, joka johtuu islantilaisesta Rafn = korppi\nsanasta. Olisivatkohan vanhat germaanilaiset antaneet nimen tälle\npaikalle kalastusmatkoillaan? Verrattain lähellä sitä on kaksi muuta\npaikannimeä, joissa on ruotsalainen pääte: Kalmari (e), Muittari (e).\n\nRamsin majatalo on ensi luokan majapaikka. Tyttäret ovat käyneet\nHelsingin kouluja, yksi on ylioppilas, toinen musiikkiopistossa.\nSalissa on piano, ja musiikkia harjoitettiin koko se ilta, minkä\nsiellä viivyin. Ja Ramsin, ympäristön kansa osaa jo, ollen savolaista\nsukuperää, käyttää suutaan ja kertoa hauskoja juttuja. Eräs alkuasukas,\nnurmikolla istuen, huvitti meitä mainioilla jutuillaan, m.m. kertomalla\npaikkakunnan salapoltosta. Kotitekoinen viina on muka niin voimakasta,\nsanoi hän, että jos juo itsensä humalaan, niin tanssii sänky koko yön\nkarusellia, niin että lujasti täytyy tarrata kiinni sängyn laitoihin,\njottei lattialle tipahda, ja vieläpä koko seuraavan päivänkin\npysytteleiksen nuhteettomassa humalassa, jos vain silloin tällöin\nvedellä virkistelee vatsanesteitä. Niin sitä lasketellaan, kun on\nsynnynnäistä kertomistaitoa, kuten savolaisella säännöllisesti on. Me\nnautimme; autonkuljettaja — syntynyt Myrskylässä — uskoi kaiken, mitä\nmies jutteli, minä — syntynyt Savossa — minä vain nautin.\n\nKymmenen vuotta sitten käydessäni Saarijärvellä en tavannut ainoatakaan\ntalonpoikaa, joka olisi tuntenut Runebergia. Nyt tiesivät kaikki\nhänestä kertoa. Saarijärven majatalon isäntä osasi kertoa hänestä\npitkiä juttuja. Runebergia hän kutsui aina niinellä »Ite». Hän ei\nhirvinnyt käyttää mutkikasta ruotsalaista sukunimeä. »Ite» oli ollut\nahvenia onkimassa samalla järvellä, joka näkyi tuolta, ja erään lähellä\nolevan lähteen partaalla hän oli sepittänyt lähteelle laulunsa, jonka\nukko osasi seuraavana savolaisena muunnoksena:\n\n    Sua lähe kaunis kahtelen\n    Läheltä vettäsi.\n\nKoetin häntä oikaista: »Sua lähde kaunis katselen», mutta ukko sanoi\nvarmasti: Niinpä niin, sua lähe kaunis kahtelen.\n\nRunebergista on tullut puhdas savolainen Saarijärvellä.\n\nJyväskyliin kaupunki, mihin sitten saavuin, ihastutti minua\nihanilla puistoillaan. Puut olivat pieniä viimeksi käydessäni\nsiellä. Nykyään ne ovat jo paisuneet tuuheiksi ja tekevät kaupungin\nkokonaan toisen näköiseksi, täysikasvuiseksi, aivan kun poikakin\npolvihousut muutettuaan pitkiksi saa aikamiehen muodon. Jyväskylän\nkaupungista etelään päin on meillä automobiilitie, joka on maamme\nkauneimpia. Tie on leveä, mutta hyvin mäkinen. Kevyt Everit ponnalti\nvaivatta mäille; ne eivät tuntuneet haittaavan ollenkaan kulkua.\nYmpäristöt ovat erittäin kauniit. Ihanat metsät reunustavat tietä.\nNäköaloja avautuu joka mäeltä. Muuramen kylän luota on Päijänteelle\nsuurenmoinen näköala. Jämsän kirkonkylässä näkee jälleen korkean\nkulttuurin tyyssijan. Kauniita maalaistaloja, tai herraskartanoita,\nmiten tahtoo niitä nimittää, ovat joen rannat täynnä. Uudenaikainen\nviehättävä matkustajakoti sijaitsee sillan korvassa. Kodissa on oma\nautomobiilikin. Sitten seuraa luonnonkaunis Kuhmoinen, Vääksyn kanava\nja Vesijärven rantaa kulkeva kaunis tie. En tunne Länsi-Suomessa\nmitään seutua, joka vetäisi vertoja nähtävyyksien lukuisuudessa sille\ntielle, joka kulkee Lahdesta Jyväskylään ja sieltä — vanhaa maantietä\npitkin — Saarijärvelle ja Viitasaarelle. Tämä taipale on suositeltava\nmuukalaisillekin.\n\nNäissä hajanaisissa vaikutelmissa, jotka ovat kootut\nautomobiilimatkalta, on punainen lanka, ja sen muodostavat ilahuttavat\nhavainnot siitä, miten kehitys maassamme nykyään rientää nopein askelin\neteenpäin. Melkein jokaisessa levähdyspaikassa näin jotain sellaista,\njota en ollut odottanut näkeväni. Jokaisessa ruokapaikassa sain hyvää\nruokaa, jokainen vuode oli moitteeton, joka majatalo siisti. Näin\nhuoneissa uudenaikaisia sisustuksia, näin kirjastoja, jotka sisälsivät\nkaiken uuden saatavissa olevan suomalaisen kirjallisuuden. Sain sen\nkäsityksen, ettei kulttuurimme millään tavalla ole kehityksessään\npysähtynyt, vaan päinvastoin, kaikesta huolimatta, kulkee reippain\naskelin eteenpäin.\n\nMinua elähytti hurmaava hyvä tuuli saapuessani kotiini Helsinkiin.\n\n\n\n\nTukkilaisten ja noitien parissa.\n\n\nSuomi jakautuu matkailuun nähden kahteen osaan, läntiseen ja itäiseen.\nNäiden kahden osan raja kulkee vinosti yli maan Kyminjoen suusta\nKokkolaan. Viivan länsipuolella asuu harvapuheinen ja hiljainen\nkansa, itäpuolella suulas. Viivan länsipuolella eivät asukkaat naura,\nhymyilevät ainoastaan, itäpuolella remahtavat naurunpuuskat, milloin\nasianhaarat vaan niin vaativat. Kun matkustaa viivan länsipuolella, on\npakotettu tyytymään yksistään luonnon kauneuteen ja nähtävyyksiin —\nitäpuolella voi sen lisäksi tavata ihmisiä, jotka antauvat vilkkaaseen,\npirteään sananvaihtoon. Mitä idemmäksi tullaan, sitä vilkkaammaksi\nkäyvät asukkaat. Jokaisella viidenkymmenen korvissa olevalla mummolla\nliikkuu kieli herkästi kuin oravanpyörä ja sanarikkaus on ylitsevuotava\nkuin Kalevalassa. Hän on kiertävä »novelli» taikka »romaani», riippuen\nsiitä, miten pitkän ajan voit hänen seurassaan viettää. Jokunen\nkehoittava sana, joku ystävällinen katse, ja hän uskoo sinulle koko\npitkän elämänsä tarinan, olkoonpa että hän näkee sinut ensi kerran,\ntapaatte toisenne maantiellä ja sattumalta joudutte puheisiin.\nIloisemmissa kohdissa kirkastuvat hänen kasvonsa ja surullisemmissa\nvierähtää kyynel kyyneleeltä pitkin hänen ryppyisiä poskiaan.\nMatkalukemista ei heidän parissaan kaipaa. Heidän omat romaaninsa ovat\nliikuttavan helliä ja kieli täyteläistä ja värikästä.\n\nVarsinaisessa Karjalassa eivät miehet ole parempia puoliskojaan\nhuonommat. Suistamossa tapasin miehen, lukuisan lapsijoukon isän, joka\nsuuressa seurassa itki kuumia kyyneleitä sen vuoksi, ettei osannut\nlukea kirjaa, vaikka kaikki hänen lapsensa taisivat sen konstin.\nLopuksi huudahti hän:\n\n— Numeroista tunnen ainoastaan seitikon! — Ja sitten hän ulvoi ääneensä.\n\nKysymykseeni, missä ja milloin hän oli tutustunut juuri tähän niin\nhyvin pyhään kuin myös valehtelijani ahkerasti viljelemään numeroon,\nvastasi mies:\n\n— Se muistuttaa niin kerjäläis-sauvaa! — Ja sitten tyrski hän taaskin\najatellessaan lähestyviä vanhuuden vaivoja.\n\nHauskaa on matkustella tämän vilkkaan kansan keskuudessa. Heillä\non tunteita ja ajatuksia ja taito ilmaista ne sanoilla. Nämä\nominaisuudethan ovat oikean ihmisen tunnusmerkkinä, erottaen hänet\nsieluttomista »huokailevista» eläimistä ja ikävistä kaksijalkaisista\n»nuutiaisista».\n\n       *       *       *       *       *\n\nTämä olkoon esipuheena seuraavaan kuvaukseen eräästä matkasta, jonka\nMatkailijayhdistyksen puheenjohtaja ja allekirjoittanut tekivät eräänä\nhelteisenä, polttavan kuumana kesäpäivänä höyrylaiva Salo I:llä, ent.\nräätäli Haapalaisen esikoisella Oulunjärven rauhattomilla laineilla.\n— Olen usein viime aikoina maininnut räätäli Haapalaisen ja hänen\nlaivansa Salo I:n ja Salo II:n. En voi olla hurraamatta hänelle ja\nniille, sillä meillähän on hyvin harvinaista, että miehestä, joka on\nelämäntyökseen ottanut silitysraudan ja neulan heiluttamisen, paisuu\nensimmäinen laivanvarustaja ja merikarhu Kajaanin ja Vaalan välisellä\nsuurella merellä. Herra M.H. Haapalainen muutti viime joulukuussa\nautuaammille purjehdusvesille. Tuonen viikate niitti tämän tarmokkaan\nja taitavan miehen ennen aikaansa. — Meidän oli määrä mennä laivalla\nMieslahden laituriin, josta pitkä anabasis monine parasangeineen, s.o.\n110 km, oli meillä määräpaikkaamme Suomussalmelle. Mieslahti on lähellä\nKiehimänjoen suuta, siinä missä Hyrynsalmen reitti laskee Oulunjärveen.\nMatkustamalla Mieslahteen laivassa välttää 30 km:n pituisen mäkisen\ntaipaleen maitse Kajaanista Mieslahteen.\n\nNousimme laivaan ja kiipesimme heti Salo I:n yläkannelle.\nAurinko hellitti ja uuvutti. Puheenjohtaja, joka on todellinen\nauringonpalvelija, heittäytyi heti pitkäkseen yläkannelle, nojasi\nväsyneen päänsä pelastusrinkeliin ja antoi auringon kirjailla poskensa\nintiaani-punaisiksi. Minä en sietänyt Kajaanin aurinkoa, vaan\npainuin kannen alle, jossa toivoin voivani lyhennellä matkan hetkiä\nalkuasukkaiden kanssa juttuamalla, sillä tiesinhän, että seudun väestö\noli kielevää lajia, tänne vaeltaneita savolaisia ja karjalaisia.\n\nEtukannella oli ryhmitys jo tapahtunut. Puheltiin ja naurettiin täysin\nkurkuin. Kannen alla olivat myöskin jo kaikki täydessä puhetouhussa.\nKivesjärven puolelta pistihen vene esille ja pysähdytti laivamme.\nVenettä sousi tyttö, jota heti kanssamatkustavat nuorukaisemme\nkoettivat kietoa hauskoilla kysymyksillä, joihin tyttö singahutti\nvastauksensa kevyesti ja iloisesti. Hänen lähdettyään jatkettiin\nkeskustelua taasen ryhmissä.\n\nPistäydyin peräsalonkiin. Täällä olin minä kotonani. Tapasin ihmisiä,\njotka taisivat ja tahtoivat käyttää kieltään myöskin puheluun eikä\nainoastaan ruoan maisteluun. Ne olivat kaikki syntyneet ja kasvaneet\nviivan itäpuolella, suonissa virtaili savolainen veri. Muutamissa\nminuuteissa olimme kaikki täydessä keskustelussa. Vähitellen puheen\nvieriessä kävi selville, mitä kaikki olimme miehiämme, ilman että\nsukunimiämme ollenkaan mainittiin. Aivan kuin Euroopan kulttuurimaissa.\n\nSain selville, että matkatoverini olivat Kajaanista. He matkustivat\neräälle Kiehimänjoen varrella olevalle maatilalle, jonka omisti\ntoinen herrasmiehistä. Aito eurooppalaisen avomielisesti kertoi hän\nnuoruudessaan aloittaneensa tukkipoikana tällä seudulla. Hän oli\nkunnostautunut ja Jumala oli avustanut — jo vanhastaan on Hän aina\nhuomenesta huolehtivien tukkilaisten puolella, — nyt jo uitatti hän\ntukkinsa muilla. Hän omisti nyt tovereineen suuren puutavaraliikkeen\nKajaanissa ja voi pulskasti, josta myöskin hänen mukana oleva\nrouvansa oli todistuskappaleena. Ent. tukkilaiset olivat vahvasti\nperillä uudenaikaisesta suomalaisesta kirjallisuudesta ja heidän\nnaisensa puhelivat kaikista asioista taivaan ja maan välillä. Heissä\ntapasi tuota hilpeätä »heiterkeitiä», jota joskus tapaa Germanian\niloisimmissa naisissa. Eräs ummikkoruotsalainen, nuori neiti, joka\nvietti kesäänsä tämän perheen luona, näytti aluksi koettavan säteillä\naito helsinkiläistä sovinnaista kylmyyttä, mutta ei aikaakaan, tarttui\nhäneenkin toisten naisten peittelemätön elämänilo, ja niin olimme\nkaikki eurooppalaisia. Aurinkoista oli ulkona ja aurinkoista oli\nseurustelumme peräsalongissa. Olin, niinkuin Aisopos, etsinyt ihmisiä\nja löytänyt ne helposti ilman lyhtyä.\n\nParaillaan ilakoidessamme pisti puheenjohtaja päivänpaahtamat kasvonsa\navonaisesta ikkunasta sisään.\n\n— Kuuleppas veli hyvä, olen saapastellut etukannella ja löytänyt\nsiellä pelkkiä ihmisiä, joilla on ajatuksia aivokopassa ja puhe kielen\nkärjessä.\n\n— Aivan samaan tulokseen olen minäkin tullut ja saman ajatuksen\nlausunut vaikkakin vähemmän havainnollisesti, oli vastaukseni.\n\nJa sitten saimme eteviin suunsoittajan lisää seuraamme.\n\nSaavuimme nyt Kiehimänjoelle ja liehuvin nenäliinoin erosimme uusista\nystävistämme.\n\nNyt oli puheenjohtajan vuoro esitellä löytönsä etukannella. Rivit\nolivat harvenneet joka laiturissa, mutta rippeet keräytyivät\npuheenjohtajan ja minun ympärilleni.\n\nOli siinä kirjava joukko ihmisiä. Eräs isäntä, yksi rakennusmestari,\nmutta muut pelkästään tukkilaisia läheltä ja kaukaa, kaukaisimmat\naina Jaakkimasta ja Kytäjän kartanosta Hyvinkään tienoilta. Ja sitten\naloitettiin pohtimiset. Ensin sukelluimme filologiaan ja suomenkielen\nmurteista kuorittiin sen rasvaisimmat palat yhdellä vetäisyllä. Mutta\nsitten käytiin käsiksi päivän kysymyksiin. Päästettiin Olympialaiset\nkisat irti.\n\nEn ollut uskoa korviani. Oliko tämä todellakin tukkilaisten puhetta?\nKuinka kumman tavalla he osasivat pilkulleen selvittää koko kisojen\nkulun. He puhuivat eri juoksijain saavuttamista osa-sekunneista\npituusjuoksussa, he tiesivät miten kauaksi se ja se oli heittänyt\nmoukarinsa, keihäänsä, kuulansa ja kiekkonsa. He olivat niin perillä\nsiinä, etten minä ollenkaan uskaltanut syventyä keskusteluun. —\nTyömiestemme kehitys oli jäänyt minulta huomaamatta täällä Helsingissä.\n— Olin tähän saakka kuvitellut tukkilaisia kaiken sen pirullisuuden\nedustajiksi, mikä mahtuu sivistymättömään villiin roikaleeseen. Ja nyt\npitävät nämä miehet minulle suukopua siitä kunniasta, jota suomalaiset\novat niittäneet kansainvälisellä kiistakentällä. Hämmästyneenä\ntiedustelin, mistä he kaiken tämän tietävät.\n\n— Onhan se lehdissä, sain vastaukseksi.\n\nEnnen ne tappelivat ja räyhäsivät muun henkisen työn puutteessa,\nhotasivat kekseillään yhtä usein toistensa ja rauhallisten ihmisten\nkinttuniveliä, kuin vastahakoisia tukkeja, nyt pistetään keksi\nkainaloon ja »Suupohjan Työmies» levitetään vettä valuviin kouriin ja\nsisältö ahmitaan tiedonhaluisin silmin. Kirjalliset harrastukset eivät\nennen kuuluneet heidän päiväjärjestykseensä, lukuunottamatta kaikkein\nkieroimpia kanaljoita, jotka vanhoilla päivillään heittäytyivät\nhihhuleiksi ja lukivat katkismusta, mutta nykyään näyttää siltä,\nkuin tukkilaisetkaan eivät voisi tulla toimeen ilman jokapäiväistä\nsanomalehteään.\n\nEn mene takaamaan, että kaikki nykyiset tukkilaiset olisivat saman\nhengen lapsia, mutta sellaisia olivat ne, jotka puheenjohtaja oli\nlöytänyt ja koonnut yhteen Salo I:n etukannella.\n\nKun olimme nousseet maihin Mieslahdessa, sanoi puheenjohtaja:\n\n— En ole vielä esittänyt sinulle mieltäkiinnittävintä tuttavuuttani\nkannelta. Se on vanha akka, mutta niin terhakka, vilkas ja huvittava,\nettä hän suorastaan minut hurmasi. Et usko miten ihmeellisen kauniisti\nhän osaa puhua uskonnon asioista ja jumalisen vaelluksen eduista,\nhän tuntee sitäpaitsi koko seudun, kaikki ihmiset lähitienoilla ja\ntiesi kertoa hauskoja juttuja kihlakunnan vähitellen tapahtuvasta\nheräämisestä toimettomasta unestaan. Lapasin hänelle paikan toisissa\nkärryissämme. Ei kai sinulla liene mitään sitä vastaan?\n\n— Eipä suinkaan. Kumpi meistä uhrautuu?\n\n— Minusta se ei ole mikään uhraus. Mummo on aika, mieltäkiinnittävä.\nHän seuraa meitä ainoastaan 4 km.\n\nEmme nähneet muijaa majatalossa. Me lähdimme liikkeelle siinä uskossa,\nettä mummo oli tavannut jonkun kolmannen laupiaan samarialaisen,\njoka oli ottanut hänet joukkoonsa. Lihavampana ja täyteläisempänä\npyydettiin minut nousemaan ihka uusiin turunkieseihin, jotka lemusivat\njuhtinahalle pahemmin kuin komppania sotamiehiä, ja joiden eteen oli\nvaljastettu talon ori; puheenjohtajalla oli vaatimattomampi ajopeli,\njota veti ruuna. — Maalla arvostellaan ihmistä enemmän painon kuin\narvon mukaan. — Mutta »hast du mir gesehen», puolen kilometrin päässä\nmajatalosta näin muijan, tuon erittäin ihmeellisen, tallustavan\nmaantiellä edessämme, sukankudin kädessä. Aioin tarjota hänelle\npaikan vierelläni, päästäkseni osalliseksi hänen elämänviisaudestaan,\nhiljensin hevosen vauhtia ja maanittelin kyytimiestä ottamaan muijan\nmukaan. Avasin jo rasvaisen jalkapeitteen, kun kyytimies hotaisi\npiiskalla orittaan; ori hypähti ja nykäisi kärryjä niin, että\npääkoppani oli pyörähtää hiekkaiselle tantereelle.\n\n— Mikä taivaan tasakäpälä teitä riivaa? sähähdin minä.\n\n— Ennen kyyditsen itse pirua kuin tuota.\n\n— Mummoako? Hänhän on jumalisin vanha täti, joka vetää sieraimiinsa\nsuon tuoksua Kajaanin pohjoispuolella.\n\n— Kyllä kai, hän on koko kihlakunnan pahin noita-akka.\n\n— Erehdytte varmaan henkilöstä.\n\n— En suinkaan! Odottakaa vähän, niin kerron, kunhan oriin saan\nasettumaan.\n\nSillä aikaa kun hän tyynnytti hullaantunutta hevostaan, vilkaisin\ntaakseni ja näin miten mummoa kiskottiin kärryihin professorin viereen.\nOlin huomaavinani, että puhelu jo oli täydessä vauhdissa.\n\n— Nyt minä kerron minkälainen hän on, jatkoi ajomies.\n\n— Hän on naimisissa ja hänellä on paljon lapsia, joista ei yksikään ole\npapan.\n\n— Kuinka te sen tiedätte?\n\n— Kaikkihan sen tietävät.\n\n— Vai niin! Tieteen viime sanan mukaan ei sitä tiedä kuin Jumala.\nMinkälaisia lapset sitten ovat?\n\n‒ Vanhin tyttö on siivo ja siveä ja elättää itsensä jossakin\nrantakaupungissa ompelemisella. Toiset tytöt ovat mummon tapaiset.\n\n— Ovatko ne elossa?\n\n— Ovat. Kumma kyllä, ovat ne itseään parempien kanssa naimisissa,\ntyönjohtajien ja »pomojen».\n\n‒ Kun loppu on hyvä, on kaikki hyvä. Älkää vihoitelko mummo-raukalle.\nMaailman kuuluisimmat miehet ovat tallanneet juuri mummon ja hänen\nturhamaisten tyttäriensä jälkiä, mutta siitä huolimatta on heitä\nkunnioitettu ja ylistetty kaikilla mahdollisilla tavoilla. Tiedättehän\nmiten sanassa sanotaan, että naisen kanssa on mentävä tuomiolle, kuin\nsilmäteränsä kanssa; ettei pidä tuomita lähimmäistään, että se, joka on\nviaton, viskatkoon ensimmäisen kiven.\n\n— Niin mutta kristillinen laki on toinen; se tuomitsee sellaisesta\nnaista kovemmin kuin miestä.\n\n‒ Aivan oikein. On onnen potkaus syntyä tähän maailmaan miehenä eikä\nnaisena. Millä se mummo itseään elättää?\n\n‒ Hän on hieroja.\n\n— Se ei ole mikään epärehellinen ammatti. Tunnen monta hierojaa, joita\nmielelläni kyyditsisin.\n\n‒ Niin, niin, mutta tämä lukee samalla loitsuja.\n\n‒ Mutta jospa hän vain rukoilee. On ihmisiä, jotka vain rukoilevat\neivätkä ollenkaan hiero, ja se on minusta vaarallisempaa potilaille\nkuin hieromiseen yhdistetty taikominen.\n\n— Mutta hän ottaa noitakonsteistaan maksun ja se on laissa kielletty.\n\n— Ei, hän ottaa maksun hieromisesta, loihdut tulevat kaupanpäällisiksi.\nAivan kuin autuas Lönnrot ennen aikaan Kajaanin apteekissa. Hän otti\nmaksun reseptistä, mutta jos joku potilas tahtoi loihtuja lisäksi,\nväitti hän lukeneensa ne jo kaikille apteekin yrteille. Ehkä Lönnrot\noli parannellut mummon isää tai hänen osatonta miestään ja heihin\nistutellut uskon loihtujen terveeksitekevään voimaan.\n\n— Te puolustatte mummoa!\n\n— Minä puolustelen kaikkia ihmisiä, jotka ovat niin ahkeria, että\nkutovat sukkaa maantietä tallatessaan. Mutta hän, joka ajaa ruunalla\nperässämme, puolustaa häntä vielä enemmän.\n\n— Kuka hän on?\n\n‒ Sovelletun fysiikan professori.\n\n— Vai niin?\n\n— Hänessä myöskin on vähän velhoa. Hän koettaa päästä luonnon\nnoitakeinojen perille. Hän väittää mummon olevan jumalisimman naisen,\nmitä hän pitkään aikaan on tavannut.\n\n— Niin, kyllähän se mummo on jumalinen, kun niikseen sopii, mutta\nmyöskin kaikkea muuta.\n\n— Sehän on naisen osa tässä maailmassa. Hänen täytyy aina koettaa\nsovittautua erilaisiin oloihin. Todellinen nainen on sellainen. —\nKaiken lopuksi ei ehkä mummo ole pahempi meitä kahta köyhää syntistä\nnäissä turunkieseissä.\n\nAjomies vaikeni kuullessaan tämän »argumentum ad hominem».\n\nProfessoria ja noita-mummoa ei ollut näkynyt pitkään aikaan. He olivat\nauttamattomasti jääneet jälkeen, syventyneet kun olivat fysiikan ja\nmetafysiikan syvimpiin ongelmoihin.\n\n— Ajatelkaapas jos noita-akka ja professori olisivatkin lentäneet\nsukkapuikoilla ohitsemme ilmassa, uskalsin edellyttää, saadakseni taas\npuhelua käyntiin. Noidistahan kerrotaan sellaista.\n\nEi vastausta.\n\nPilvenkorkuisen mäen kukkulalla, jonne Vuokatti ja Naapurivaarakin\nsiinsivät, ohuimman vaaleansinisen harson peittäminä, päätimme\nodotella tuota tieteilevää paria. Totisesti pitkän ajan perästä näimme\nruunan hiljaa hölkkäsevän ja professorin ja mummon mitä vilkkaimmassa\nsananvaihdossa. Mutta kun mummo huomasi meidät, kiipesi hän ketterästi\nalas rattailta ja katosi kuin savu kuusikkoon tien poskessa.\n\n— Sepä erinomainen mummo! Voisi suorastaan sanoa häntä intelligentiksi,\nsanoi professori minulle.\n\n— Tiedätkö mitä kyytimieheni sanoo hänestä?\n\n— En, mitäs sitten?\n\n— Hän väittää mummon olevan kihlakunnan pahimman noidan.\n\n— Hän kantaa väärää todistusta lähimmäisestään.\n\nKerroin mummon tarinan.\n\n— Ajatteles mikä onni mummolle, että hän elää 19:nnellä vuosisadalla,\neikä 16:nnella, sillä silloin olisi hän jo aikoja poltettu Kajaanin\ntorilla ja uskovainen ajomieheni olisi ollut ensimmäisenä miehenä\nsytyttämässä roihua, tuumailin minä.\n\n— Niin — ja onni myöskin minulle, jolta siinä tapauksessa olisi hauska\nhetki mennyt hukkaan, sanoi professori.\n\n— Niin, eläin ihmisessä näyttäytyy useammin hirveämmässä hahmossaan\nlaissa kuin elävässä elämässä.\n\n— Liioittelet, liioittelet. Muista että minäkin olen lainlaatija.\n\nMatkustimme edelleen ja ruuna pysyi paremmin jäljessä, kun oli päässyt\nsuuren syntitaakan painamasta noitamummusta.\n\nMiten sentään edistymmekin ja miten ruumiillinen ja henkinen\nulkomuoto kehittyykin! Olkaamme optimisteja elämässä! Ennen\nloihti koukkuselkä, hirmun näköinen noita-akka rumilla elkeillään\nja tempuillaan yksinkertaiset ihmiset järjiltään; uudenaikainen\nnoita lumoaa kokeneen maailmanmiehen, valtiomiehen ja tiedemiehen\nylevällä maailmankatsomuksellaan, sukkelalla kielellään ja suurella\nviisaudellaan.\n\nNiin, uudenaikainen noita-akka muistuttaa sekä ulkomuodoltaan\nettä viralliselta maailmankatsomukseltaan vanhempaa tyttökoulun\njohtajatarta. Niin huimaavan kiivaasti syöksyy uudenaikainen kehitys\neteenpäin — noitamuijienkin piireissä.\n\n\n\n\nSuomussalmelle.\n\n\nJoka ei ole tätä matkaa kulkenut, se ei tiedä miltä ääretön erämaa,\näärettömät metsät näyttävät. Ne vaikuttavat kaameilta, ehkä myöskin\njuhlallisilta, mutta kuitenkin enemmän kaameasti. Maantie Ristijärveltä\nSuomussalmelle, 100 km:n taipale, kulkee läpi yhtenäisen metsän,\nkymmenpeninkulmaisen metsän. Kuusi kuusessa, mänty männyssä seisoo\nsynkkänä, mielihauteissaan tiepuolessa. Ei ainoatakaan elävää olentoa\nliiku tietä pitkin. On yksin hevosineen, ajomiehineen ja ajatuksineen.\n\nTie kulkee yhtä suoraan, sillä eivät mitkään talot, pellot tai niityt\nole pakottaneet sitä väistymään. Ylös ja alas mäkiä, loppumattomassa\njonossa. Kun on saavuttanut harjan, näkee seuraavan vaaranlaen kohoavan\nkaukana. Näkee maantien suorana kuin nuora pistäytyvän laaksoon ja\nkohoavan seuraavalle rinteelle. Ja niin ehtimiseen. Nousee ja laskee\nja jokaiselta harjulta on joutunut yhä korkeammalle, kunnes vihdoinkin\n20 km:n perästä saapuu ainoalle ihmisasunnolle koko tällä välillä,\nkestikievariin.\n\nJokainen tällä matkalla oleva kestikievari on näköalakukkulalla.\nPienet pellot talon ympärillä pitävät metsän loitompana, näkee\npeninkulmittain joka taholle. Näkee alapuolellaan loppumattomia metsiä,\nmutta taivaanrannalla kohoaa samanlaisia vaaroja, samanlaiset talot\nkorkeimmalla kukkulalla ja samanlaisia pieniä peltoja ympärillä,\nniinkuin tonsuuri munkin päälaella. Kaikki ohuimman vaaleansinisen\nhunnun peitossa. — Oli verraton kesäsää koko matkan, polttava helle,\ntyyntä, itikoita, mäkäröitä ja surisevia paarmoja loppumattomiin,\nniinä päivinä jolloin me, Matkailijayhdistyksen puheenjohtaja ja\nallekirjoittanut, hiljaista hölkkäjuoksua ajoimme tämän jättiläismetsän\nläpi. Matka sujui hitaasti näitä pitkän pitkiä mäkiä kiipeillessä;\nviivyimme tällä taipaleella melkein kaksi vuorokautta.\n\nUlkonäöltään eivät kestikievarit olleet suinkaan houkuttelevia. Ne\nolivat harmaita, maalaamattomia, ja katolla törröttivät seipäät\nristissä harjan yläpuolella. Kun ne kuvastuivat keltaista keskiyön\ntaivasta vasten, näyttivät ne palavaan rukoukseen vaipuneen syntisen\nsormenpäiltä. Ne huokasivat pilviä kohden: »Herra, auta meitä, me\nhukumme!» Rukouksellahan useimmat tämän metsän asukkaat nykyään\nitsensä jättävätkin. Nämä seudut ovat Suomen surkeimpia nälkämaita.\nTervanpoltto on loppunut ja maanviljelys on lamassa. Huonoimmin\nvarustetusta kestikievarista kuului tuvasta, pienten mustien\nikkunaruutujen takaa, parin tunnin ajan hiljaista vikisemistä, joka oli\nolevinaan virrenveisuuta. Vikiseminen kuului taukoamatta, laulajattaret\npaukuttivat pitkät virret päästä päähän. Jumalan kirkas aurinko\nhoukutteli tosin ulos työhön ja toimeen, mutta asukkaat »toivoivat\nkasvun Herralta». Sehän on kyllä mukava tapa, mutta onko se yhtä\nkannattavaa, siitä en uskalla sanoa omaa mielipidettäni.\n\nOli kyllä kestikievareita, jotka olivat moitteettoman siistejä ja\njoissa sai syötävää ruokaa. Oravivaara, Toivola ja Tolola olivat esim.\nsellaisia kestikievareita, joissa ei ollut muita syöpäläisiä kuin\nlempeästi laulavia itikoita, iniseviä mäkäröitä ja joissa maito, viili,\nleipä ja letut olivat ensiluokkaisia. Harvoin tapaa sellaista emäntää\nkuin Oravivaarassa, muinoin kestikievarin tytär ja nyt kestikievarin\nvaimo. Hänen sanatulvansa oli, jopa keskiyölläkin, niin valtava kuin\nvesivirta »Seitenoikiassa», joka juoksee vaaran alla.\n\nKulman kievarissa keskustelimme talonisäntien kanssa laajasti kaikista\napulannoitusaineista, tuomaskuonasta, kainiitista ja salpietarista;\nheidän koesarkansa suolla olivat niitatut ja niille oli kylvetty näitä\naineita koetteeksi, mikä paraiten tehoisi seudun maanlaatuun. Siis,\neteenpäin sitä mennään tässäkin nälkäseudussa, vaikkakin hitaasti.\nVäestö on juuri siirtymässä tervanpoltosta maanviljelykseen. Ja he\novat alkaneet oikeasta päästä, kun tahtovat kokeilla, ikäänkuin vähän\ntieteellisesti, mitä suoloja heidän suonsa paraiten suosivat. Maata\nkulkee sekä maanviljelys- että karjanhoitokonsulentit ristiin rastiin,\nsanottiin. Sielun hätää varten on heillä jo vuosisatoja ollut hyviä\nkonsulentteja — usko on seudussa vahva — nyt on tullut eläinten ja\nlannoituksen vuoro, ja näillä aloilla ovat ihmiset siellä vielä aivan\naapisessa. Meillähän on jo Suomessa maanviljelys-katkismus, jossa\nkaikki lannoitusaineet ja niiden vaikutus kauniisti runonmuodossa\nkuvataan. Kunhan ihmiset ovat oppineet tämän katkismuksen ulkoa,\nväistyy varmasti maallinen hätä noilta synkän kauniilta seuduilta.\n\nKolmannen matkapäivän aamuna oli yksi kievariväli jäljellä\nSuomussalmelle tai oikeastaan Ämmän tehtaan raunioille, jotka ovat\nÄmmäkosken reunalla lähellä Kiantajärveä.\n\nIstuimme kumpikin kieseissämme, paitahihasillamme, hattu kädessä\naivan ihmeellisen kuumuuden tähden, ja paarmat kiertelivät vimmatusti\nkosteita pääkallojamme. Kaikki hikoili, kangas hikoili, suo myöskin,\nkiesit tuoksuivat vahvasti, hevonen ja setolkka levittivät hyvää hajua,\nsanalla sanottuna, kaikki tuoksui kuumalle kesälle. Torkkuessamme tässä\nsuloisessa lämpimässä huomasimme pyöräilijän, joka kiiti vastaamme\nmaantiellä, pitkien honkien lomitse. Se oli kirjailija Ilmari Kianto.\n\nHän oli puettu väri-iloiseen pukuun, vaaleihin liiveihin,\nylioppilaslakkiin, puolihousuihin, ja rintataskusta liehui\nhelakanpunainen nenäliina lempeässä lounaisessa tuulessa.\n\nHeikompina hetkinään Ilmari Kianto sanoo itseään tolstoilaiseksi, mutta\nsitä minä en koskaan ole oikein uskonut. Tolstoilainen ei keikaile\nvaaleissa, koreissa pukimissa. Tuo kerettiläisenä nukkunut suuri Leo\nkeikaili maailmankuulussa ryssänpaidassaan, hänen oikea opetuslapsensa\nmeillä, Arvid Järnefelt, pitkävartisissa rasvanahkasaappaissaan, kun\ntaaskin Ilmari Kianto keikailee aito-eurooppalaisella tavalla. Sehän\non aasialainen tapa, jota suuri Leo ja hänen opetuslapsensa Arvid\nJärnefelt saarnaavat, että kun saat puustin vasemmalle poskelle,\nniin käännä lyöjälle oikea, ja sano suuret kiitokset molemmista.\nSitä tapaa ei Kianto koskaan ole seurannut. Kun hän on saanut\npuustin vasemmalle pallon puoliskolle, on hän heti paukauttanut\nkolminkertaisen vastustajansa poskille. Sen tietää tarkasti Kanninen\nja maan piispat, seudun papisto ja nyt myöskin metsänhoitajat. Minä\nsanon sitä eurooppalaiseksi tavaksi, tahtomatta tässä tilaisuudessa\ntarkemmin arvostella näiden eri otteiden luvallisuutta ja tehokkuutta\nmiesten otteluissa. Mutta Kianto on isän puolelta suomalainen Sursilli\nja äidin puolelta aito germaani; ainoastaan hänen mielenlaatunsa on\nsupisuomalainen. Minkäs hän siis mahtaa ilmeisesti eurooppalaiselle\nsyntyperäinen. Kasteensa kautta on Kianto sitäpaitsi luterilainen ja\non perinyt ravakan Lutherin kyvyn nähdä pikku piruja, niissä muut\nihmiset ainoastaan näkevät varsin rauhallisia ihmisiä. Jos hän on\njonkun opetuslapsi, on se mieluummin germaani Strindbergin kuin Leo\naasialaisen.\n\nTästä lähtien olimme Kiannon vieraita. Meidät vietiin veneellä\nyli Kiannon erämaan järven pappilan kalastusmökille, joka oli\nNiettusaarella, noin 6 km pappilasta. Valtavimmin vaikutti minuun\nympäristön autius. Näimme etäämpänä kirkon, pappilan korkealla mäellä,\nnäimme erään talon, mutta muuten pelkkiä synkkiä metsiä. Kiantajärvi\non 60 km:n pituinen ja leveyttä sillä on hyvästi 10 km. Ranta, josta\ntyönnyimme vesille, oli Ämmän tehtaan entinen lastauspaikka, joka 40\nvuotta sitten oli täydessä loistossaan, mutta nykyään raunioina, ja\njonka komea isännöitsijän, asunto myöskin oli autio ja tyhjä, mutta\nkuitenkin seisoi komeana ja juhlallisena puiston ympäröimänä kohisevan\nkosken partaalla. Entisen masuunin korkeat rauniot eivät suinkaan\nlievittäneet seudun jylhyyttä.\n\nOlimme nyt 140 km päässä lähimmältä rautatieasemalta, 110 km lähimmästä\nlaivalaiturista. Harvinainen hauskuus on nykyaikana joutua semmoiselle\npaikalle. Tuntui niinkuin olisi puoli vuosisataa vierähtänyt taaksepäin\najassa, ja ikäänkuin elon suoni olisi tykkinyt hitaammin täällä,\nja aikaa ei laskettaisi tunneissa ja minuuteissa, vaan päivissä ja\nviikoissa. Kiannan järvi lepäsi peilikirkkaana auringon paahteessa, kun\nsousimme Niettusaareen, joka on salmessa, kahden selän välissä, joista\nsisimmäinen näytti olevan täydellinen erämaanjärvi, ja se, jonka yli me\nliu’uimme, näytti melkein samanlaiselta.\n\nNiettusaari on ikimuistoisista ajoista ollut kaikenkansaisten\nkalastajien tyyssija. Nimi voi olla joko lappalaista tai mahdollisesti\nvenäläistä perua. Matalalla, ikihonkien varjostamalla saarella on\nlukemattomia sylen pituisia kuoppia, kaivettuina kuohkeaan soraan.\nNäiden luullaan olevan hautoja, mutta mieluummin uskoisin niiden olevan\nentisten havumajojen aluksia, joissa kalastajat ovat nukkuneet yönsä\nja pitäneet sadetta. Nykyään on saaressa kaksi kelpo tupaa, vanhempi\nrovasti Calamniuksen, kirjailija Kiannon isän, rakennuttama, ja toinen\nKiannon itsensä, joka ahkerasti on kirjoitellut tällä yksinäisellä\nsaarella.\n\nKianto oli kohtelias isäntä; meille tarjottiin kalaherkkuja\nkaikenlaisia, paistettuja muikkuja, forellia, ahvenia, ja palvelija\n— aivan Venäjän rajalla olevan Vuokin kylän alkuasukas — teki työtä\ninnokkaasti hellan ääressä, niin että herneenkokoiset hikikarpalot\nkihosivat hänen pulskalle nenälleen — hänen tapansa hikoilla tässä\nsietämättömässä helteessä. Seudun porot hikoilivat kielellään.\n\nOnpa melkein uskomatonta, että Suomussalmella voi talvella päivät\npäästään olla 40 asteen pakkanen. Meidän siellä ollessamme oli se\n»Tulimaata» sanan jyrkimmässä merkityksessä. Kiantajärvi jäätyy jo\naikaisin syksyllä, ja talvella on jään paksuus sellainen, että juna\nvoisi sitä myöten kulkea, mutta nyt oli järven tumma, ruskea vesi\nlopuilleen + 30 astetta. En milloinkaan ennen ole uinut niin pehmeässä\nvedessä. Rämeet ja korvet olivat pusertaneet itsestään hienoimmat\nliköörinsä ja juoksuttaneet ne järveen. Vesi oli ruskean Curaçaon\nnäköistä ja se maistui ihossa samalta kuin lasi imelää heikkoa\nteetä suussa. Yhdistyksen kapokkiliivejä koeteltiin tässä ruskeassa\nteevedessä, ja laiha fysiikan professori sekä samanlainen kirjailija\nkelluivat kuin hehkulamput, — uudenaikainen vertaus sovelletusta\nfysiikasta — veden päällä kilpaa allekirjoittaneen kanssa, joka aina on\npuettuna luonnolliseen kapokkiin.\n\nMe nautimme saaressa lämpöisestä, kauniista kesästä ja vapaasta\nintiaani-elämästä vuorokauden umpeensa.\n\nSelailin läpi saaren muistikirjan. Siellä oli romanttisen\nisänmaanrakkauden hehkuvia mielenpurkauksia, joka tunne on vallannut\njärjestään kaikki Calamniuksen pappilan pojat heidän nuorukaisiällään.\n— Vanhan rovastin ja ruustinnan kaikki lapset ovat hyviä kynän\nkäyttäjiä. — Ja isänmaallisten ylistysrunojen joukossa oli muutamia\nkainoja lemmenpurkauksia. Lämmin kesäpäivä autiolla saarella tekee\npakostakin nuoren ihmislapsen eroottiseksi. — Aivan varmaan ovat\nautiot metsäiset saaret Pan-jumalan tyyssijat. — Eipä siis ihmettä,\njoskin Niettusaaren päiväkirja tulvehtii rakkautta, noita voimakkaan\nfyysillisen rakkauden sublimeerattuja ilmestysmuotoja, rakkautta\nomaan kansaan, isänmaahan, Jumalaan, pohjolaan, kotiseutuun j.n.e. Se\noli runebergilaisen maailmankatsomuksen symfonia, hänen rakkautensa\nluontoon, isänmaahan, Suomen kansaan ja pohjolan valoisiin kesäöihin.\nSuomussalmella pesii joutsen; täällä, jos missään laulaa se miten\n»halki öiden aurinko valaisee maailman».\n\nNiettusaari on siis jo vuosikymmeniä ollut korkeamman henkisen\nkulttuurin etuvartiasto pohjolan synkissä metsissä ja sen autioilla\njärvillä. Ja sen ahkerin ja taitavin runoniekka tässä päiväkirjassa on\nIlmari Kianto ollut.\n\nMutta Ilmari Kiannon katse on laajentunut yli noiden ylistyslaulujen;\nsiihen on vaikuttanut hänen perinpohjainen tutustumisensa venäläisen\nkaunokirjallisuuden tuotteisiin, joita hän on tutkinut alkukielellä.\nHän on Tolstoin, Turgenjevin, Dostojevskin ajatusten ja tunteiden\ntuntija ja »Oblomovin» on hän suomentanut. Hän on siis pelastunut siitä\nkohtalosta, joka on joutunut meidän parhaimpien runoilijaimme osaksi,\nnimittäin virrenteosta. Eipä siltä että tämä kirjallisuuden haara olisi\nhänen äänellensä aivan outo — hän on jo nyt julkaissut psalttarin —\nvaan ero on se, että piispamme, jotka parhaansa mukaan ovat vaalineet\nvanhoja virsirunoilijoitamme ja siunauksellaan pyhittäneet heidän\nteoksensa, ovat tahtoneet teljetä Ilmari Kiannon vankilamuurien\ntaakse, jonne ei päivä paista eikä kuu kumota. Ainoastaan Niettusaaren\npäiväkirjan tapainen lyyrillisyys löytää armon mahtavien hengenmiehien\nsilmissä.\n\nIlmari Kianto on rakentanut pulskan huvilan Niettusaarta lähellä\nolevalle mantereelle. Hänen läheisin naapurinsa asuu ylen kaukana.\nTämän rakentamisensa kautta on hänestä tullut metsäherra, mutta hänen\nmielipiteensä viisaasta metsän hoidosta ei kelvannut professorille.\nHiljainen salama singahti näiden kahden välillä yllämainitun kysymyksen\njohdosta. Nämä erilaiset mielipiteet syntyivät siitä, että professori\ntekee metsäkauppoja, kirjailija vain asustelee metsässä. Itikoilla\nja mäkärillä oli tässä myöskin syynsä; ne provoseeraavat mielellään\nristiriitoja.\n\nSitten purjehdimme myötätuulessa pappilaan.\n\nPappila on Suomussalmen seutujen henkinen keskus, aivan niin kuin\npappilat ennen olivat yleensä koko maassa. Tunsimme itsemme taaskin\nsiirtyneiksi 50 vuotta taaksepäin, ajassa. Ja rovasti oli valkoinen\nkuin pulmunen, hän oli lempeä, niinkuin vanha viisas, jolta elämä\nei enää vaadi taistelua. Hän on 80 vuoden korvissa, mutta ui vielä\nlämpimänä aikana joka päivä kilpaa virkeän apulaisensa kanssa,\n20 minuuttia kerrallaan, samassa pehmeässä vedessä, jossa mekin\nNiettusaaren rannalla. Ruustinnakin on yli 70 vuoden, kookas ja\nvoimakas ja liikkuu paljasjaloin koko pitkän kesäisen päivän.\nKuningas Orren aikuinen perheenemännän tyyppi! Vanhukset katselivat\nanteeksiantavin silmin nuorinta poikaansa Ilmaria, huimapäätä\nreistailijaa, joka ei viihtynyt kanakopissa, vaan tahtoi eksyttävän\nmetsän vaarallisille poluille. »Alte Geschichte», joka aina\nuusiutukoon, sillä niin on kehityksen suuri Jumala säätänyt, jotta\nmaailma edistyisi. »Pojasta polvi muuttuu», on suomalainen sananlasku.\n\n\n\n\nHyrynsalmen reittiä laskemassa.\n\n\nKiannan järvi on pitkä ja kaita, mutta etelässä se leviää pitkin\nharjannetta, joka padon tavoin rajoittaa vesien vapaan kulun.\nVuosituhansien kuluessa on vesi kumminkin vähitellen uomansa uurtanut\ntämän padon läpi, eikä ainoastaan yhdestä kohti, vaan yhtaikaa kolmesta\neri paikasta. Väylistä on kaksi runsasvetistä, mutta kolmas sitävastoin\nehtyy sydänkesällä. Virranuomat sijaitsevat aivan toistensa lähellä;\nläntisintä lasketaan venheillä, keskisin kuohahtaa Ämmä-nimiseksi\nkoskeksi jo heti alkaessaan — jota kumminkaan ei saa sekoittaa Kajaanin\nlähellä olevan kaimansa kanssa — ja itäisin on kapein ja vähäisin.\nParisen kilometriä erillään kierreltyään yhtyvät vedet jälleen\nkoskiseksi joeksi.\n\nKoskiuomien väliin muodostuu kaksi kaunista saarta, joista\nidänpuoleisella sijaitsevat Ämmän tehtaan rauniot kuohuvan kosken\npartaalla.\n\nOn mielestäni mitä romanttisin tuuma sijoittaa erämaahan, 300 km:n\npäähän silloisesta lähimmästä liikekaupungista, nim. Oulusta,\nrautatehdas. Mutta sen tekivät ne teollisuudenharjoittajat, jotka\nviime vuosisadan keskipalkoilla rakensivat tehtaan Ämmäkosken\npartaalle Suomussalmelle. Tuntuu melkein teollisuusilveilyltä, kun\najattelee, että malmisora ja takkirauta oli rahdattava porojen\navulla. Olisihan tuo ollut melkein kuin karnevaalihullutusta, ellei\nporoparkaa tuossa leikissä olisi niin perin pahoin pidelty. Eikä liene\nliike varsin hullusti alussa kannattanutkaan, koskapahan kerrotaan\nulkolaisten isännöitsijäin antaneen samppanjakorkkien paukkua asuntonsa\nkorkeissa saleissa, ja että upeita naisia keleissä puvuissa oli ollut\nvirittelemässä sen ajan ihastuttavimpia ilveviisuja samoissa saleissa.\n\nMutta loistoa ei kestänyt kauan. Poro ei kilpailussa voi pitää puoliaan\nrautatiejunien kanssa, kun on kyseessä raskaiden metallien kuljetus,\neikä tervavene vedä vertoja höyrylaivalle. Ämmän tehtaan tuotteet\ntulivat liian kalliiksi sellaisten tehtaiden tuotteisiin nähden, joilla\nrautatiet ja höyrylaivat olivat käytettävinään.\n\nTehdas on nykyään raunioina. Sen monet rakennukset ovat paikoiltaan\npoistetut, siirretyt sinne tänne, uudelleen muihin paikkoihin\nrakennetut toisia tarkoituksia varten; korkea masuunirakennus on\nrevitty ja sen tiilikivet käytetty tavallisten talonpoikais- tahi\nherrastalojen uuneihin Suomussalmen harvaanasutussa pitäjässä.\nSuurteollisuuden aikaansaaminen yhtäkkiä erämaiden synkkään\nyksinäisyyteen oli liian raju isku. Metsäseutummehan omaavat niin\nsanoakseni koko suomalaisen rodun sitkeyden ja itsepäisyyden. Ne eivät\nlannistu yhtäkkiä, kuten kerrotaan tapahtuvan Amerikan metsissä,\nmissä kaupunki 100-tuhansine asukkaineen muutamassa vuodessa kohoaa\naarniometsään. Meillä on erämaa pala palalta, askel askeleelta\nvalloitettava.\n\nNykyään valloittaa erämaa kaikilta puolilta takaisin Ämmän tehtaan\nraunioita. Yksi ainoa muistomerkki on jäljellä uhmaillen tuota\nesiinhiipivää erämaantumista. Se on isännöitsijän asuinrakennus.\n\nSe on rakennettu vanhan hyvän ajan ikihongista, ajan, jolloin vielä\nkaikkialla metsissämme tavattiin tuo n.s. »punainen honka», tuo\njuuresta kuivunut rutimohonka. Se säilyy vuosisatoja. Rakennus on\nkaksikerroksinen, sisältäen kaksitoista huonetta. Niitä voi vallan\nhyvällä syyllä sanoa saleiksi, sillä ne ovat monen suuren vanhan\nsylen pituisia ja levyisiä. Istutettu puisto on kosken ja rakennuksen\nvälisellä viettävällä rinteellä. Puistossa nähdään paksuja,\ntuuheita, mutta lyhyitä koivuja, jotka muodostavat kaksirivisen\nkäytävän rakennuksesta rantaan; siellä nähdään vaaleanviheriäisiä\nlehtikuusia sinne tänne siroteltuina, siellä voidaan poimia mansikoita\npellonpientareilta — ylen harvinaisia marjoja Suomussalmella.\n\nYhdistyksen puheenjohtaja oli ihastunut palatsiin ja sen\nluonnonkauniisiin ympäristöihin. Voimme tuskin löytöäkään sen vertaista\nmaassamme. Kuvitelkaapa mielessänne seutua, missä koski loppuu toisen\nkosken niskaan; läntisimmässä haarassa lasketaan olevan 10 koskea yhtä\nmonella kilometrillä. Palatsin vieritse laskevassa jokihaarassa on\nputous ja sen lisäksi muutamia koskia. Rautuja ja harjuksia ongitaan\njoka koskessa hyvällä menestyksellä. Jokiuomien välissä on kaunis\nmetsäinen saari, jonka pituus on n. 3 km ja leveys lähes 1 km.\n\nSe on siis paikka, joka voisi houkutella lohenonkijoita joukoittain\nluoksensa! Se on juuri sellainen paikka, joka soveltuisi\nMatkailijayhdistyksen omaisuudeksi!\n\nMutta itse kuohuvan Ämmän partaalla sijaitseva vanha, hyvinsäilynyt\nkaunokainen on nykyään saanut monta kosijaa. Muiden mahtavien\nsellaisten joukossa mainittakoon yhdistys keuhkotaudin vastustamiseksi,\njoka vaaniskelee paikkaa pitäen sitä sopivana sanatorille. Nykyään\nkäytetään huoneistoa seudun köyhien, sairaalloisten lasten turvakotina.\n— Korkeampi inhimillinen siveys vaatinee meitä jättämään etusijan\nkilpailijoillemme.\n\nSen jokihaaran rannalla, mistä veneillä lasketaan, on torppa,\nkoskenlaskijan asunto. Mies on nimeltään Heikkinen, iältään 65-vuotias,\nvaltiollisilta mielipiteitään pinttynyt sosialisti. Hän lukee\n»Työmieliensä» ensimmäiseltä viimeiselle sivulle ja filosofeeraa\nmielellään kaikkia maailman asioita. Hänen kanssaan sovimme\nkeskimatkasta Hyrynsalmen reittiä alas aina Ristijärven kirkonkylään\nsaakka, josta lyhkäinen hevosmatka vie Mieslahteen.\n\nHänen veneensä oli 14 metriä pitkä — pisin tervavene, minkä olen\nnähnyt. Siihen sijoituimme, puheenjohtaja ja minä, runsaan 7 metrin\nmatkan päähän toisistamme, joten keskustelu oli vallan mahdotonta.\nVuorotellen huvitimme milloin perämies Heikkistä, milloin hänen\npunapartaista poikaansa, jota sanottiin Franssuksi; hän käytteli\nairoja. Mitä valtiollista uskontunnustusta Franssu tunnusti, ei\nkäynyt selville, sillä Franssu ei vastaillut mihinkään muihin\nkuin konkreettisiin kysymyksiin. Pappa ei ollut tyytyväinen\nesikoispoikaansa, joka »Seitenoikean» vaarallisessa koskessa sai\nosakseen aika löylytyksen laiskuudestaan ja vetelyydestään, huolimatta\nsiitä, että Franssu näytti ainakin yhtä vanhalta kuin pappakin, Franssu\noli niitä miehiä, jotka ajattelevat: eihän se ole aika jäniksen selässä.\n\nMutta sosialisti Heikkinen sen sijaan oli oivallisin perämies ja\nsoutaja, minkä voi tavata. Hän saattoi meidät loistavalla tavalla\nyhdessä päivässä tuon 10 peninkulmaa pitkän taipaleen Suomussalmelta\nRistijärvelle. Hän ohjasi komeasti ja souti niin, että hänen pitkä,\nsolakka venheensä värähteli joka vedolla. Tosin vuorottelimme\nme kaikki soudussa tyynillä vesillä, sosialisti-peränpitäjä,\n»pääskys»-professori, minä villi ja pilttinahjus Franssu.\n\nYhä uudestaan vaikutti minuun seutujen jylhyys. Ensimmäinen taival\nÄmmän tehtaalta pitkin kymmentä vuolasta koskea oli täydellistä\nerämaata. Ei edes ainoatakaan torppaa rannalla. Jos onnettomuus olisi\ntapahtunut, en tiedä, mistä pelastusta olisi tullut ja miten olisi\njouduttu asutuille seuduille. Ja matkaa oli kokonaista 10 km.\n\nAsutuille seuduille pääsimme vasta Hyrynsalmen kirkonkylän\nläheisyydessä.\n\nViimeisen kosken, Aittokosken, alapuolella oli uutisasukas\nrakentamassa hyvin suurisuuntaista torppaansa kruununmaalle ja kruunun\nuhkeista tukeista. — Kruununtorpparit elävät nykyään suurenmoisesti\nnäissä erämaissa. Näimme maantien vieressä erään valmiin torpan\nuutisrakennuksen, jonka tupa oli rakennettu ikihongista, lattian\npinta-ala 9x9 metrin laajuiseksi ja seinän korkeus lattiasta kattoon\nyli 3 metrin korkuiseksi.\n\nMiehen ja hänen perheensä elämän tarina oli erittäin mielenkiintoinen\nja aito pohjalainen.\n\nJo nuorena oli mies lähtenyt Suomussalmelta köyhästä kodistaan avaraan\nmaailmaan etsiäkseen onnea vierailta mailta. Hän suuntasi matkansa\npohjoista kohti ja joutui vihdoin n.s. »Ruijaan», pohjoiseen Norjaan.\nVardössä hän kohtasi sorean neitosen, jonka vanhemmat olivat sinne\nmuuttaneita savolaisia. He solmivat rakkauden liiton, ja nuoria kun\nvielä olivat, päättivät he suuremmassa maassa ja leppoisemman luonnon\nympäröimänä uhrata voimansa onnen ja hyvinvoinnin saavuttamiseksi.\n\nHeille onnistui kaikki hyvin, Jumala siunasi heidät lukuisasti\nhedelmällisiksi ja antoi heille jokapäiväisen leivän. Mutta sitten\ntuli onnettomuus. Mieheltä taittui jalka kuparikaivoksessa, sääri\nkatkaistiin ja hän vaappui elämän ja kuoleman välillä. Vihdoin hän\nkumminkin toipui ja jäi eloon, mutta raajarikkona.\n\nYhtiö myönsi hänelle, hänen oman käsityksensä mukaan, runsaan\nvahingonkorvauksen; hän osti 100 dollarin hinnalla itselleen tekojalan,\njonka avulla hän pääsi liikkumaan ilman kainalosauvoja, vaikkakin\nliikaten.\n\nMutta hänen sairautensa aikana ei köyhä Suomussalmi hetkeksikään\nhäipynyt hänen mielestään. Sinne takaisin omaan syntymäseutuun, sinne\nsynkkiin metsiin, kuohuvien koskien partaalle, sinne täytyi hänen\npalata. Häntä hivutti koti-ikävän kamala tauti. Turhaan varoitti häntä\nhänen hennohko vaimonsa matkan vaivoista ja Suomussalmen erämaiden\nköyhyydestä. Hänen täytyi palata, hänen elämänsä ja järkensä oli\nkysymyksessä.\n\nHän tuli, hän pelasti mielenmalttinsa, mutta hänen vaimonsa sen\nmenetti. Vaimo ei voinut sietää Aittokosken iäistä kohinaa ja\näärettömän salon synkkää suhinaa. Hän suri suremistaan, kunnes hänen\njärkensä pimeni.\n\nSaapuessamme uutisasutuksen rantaan kierteli mies sata dollaria\nmaksavine jalkoineen uutisrakennustaan, välittämättä meistä vähääkään.\nHän tahtoi rakentaa palatsin sairaalle, mutta yhä vieläkin kauniille,\nrakkaalle vaimolleen. Hänellä oli kiire. Lapset ympäröivät meidät; ne\npuhuivat englanninkieltä ja suomea. — Englantilainen uutisasukas Suomen\nautioimman kosken äyräillä! — Vaimo istui sängynlaidalla kehtolapsi\nsylissään ja katseli meihin ystävällissurullisin silmäyksin. Kun väki\nsai kuulla, että Suomussalmen pastori oli seurassamme, — Kianto ja\nhänen sekä meidän hyvä ystävämme, pastori, oli seurannut mukanamme\nensimmäiset kymmenen koskea — syntyi liikettä talossa.\n\nMies jätti uutisrakennuksensa, ryntäsi sisälle ja asetti kahvipannun\ntulelle. Viimeksi syntynyt oli kastettava.\n\nMutta vaimo, hän oli levoton istuessaan liikkumattomana sängynlaidalla.\nKysyin häneltä paraimmalla norjan kielellä.\n\n— Måske de snacker norsk?\n\n— Kyllä minä mahdan, vaan en jaksa.\n\nHän oli levoton sen tähden, että pastori oli niin nuorennäköinen. Hän\noli toivonut, että vanha rovasti olisi toimituksen suorittanut. Ja tuo\nmadonnannäköinen vaimo katseli suurilla saimaansinisillä silmillään\nitsepintaisesti minuun. Minulle teki oikein hyvää koettaessani\nselvittää hänen rukoilevan katseensa merkitystä. Hän toivoi, että minä\nsuorittaisin tuon teon ja siunaisin lapsen. Minulla oli sellaiset\nlaatuominaisuudet, mitkä hänen harhautunut järkensä, asetti oikeaan\nrovastiin. Sydämellisen kernaasti, tehdäkseni sairaalle mieliksi,\nolisin lapsen siunannut, jollei vain typerä laki olisi minua siitä\nestänyt. Lapsi parka, joka arvattavasti tulee kärsimään raskaan\nperinnöllisyyden seurauksia, ei varmaankaan olisi vahingoittunut\nruumiin eikä sielun puolesta minun siunauksestani.\n\nMutta kaikki vaikeudet eivät vielä olleet ohi. Mistä saataisiin kummit?\nMeitä oli useita pareja kummeiksi, esimerkiksi ensimmäisenä parina\nKianto ja minä — kaikki muistutukset pyydetään jättämään sikseen —,\ntoisena parina professori Theodor Homéen ja sosialisti Heikkinen,\npunapartainen Franssu varamiehenä. Kaikki hyvin, mutta pitokummin\npiti olla nainen. Sitä sukupuolta ei ollut saatavissa läheltä eikä\nkaukaa, oli vain emikukkaisia pajupensaita Aittokosken rannalla.\nPerhetarun synkkä traagillisuus olisi vaikuttanut, että minä mitä\nsuurimmalla hartaudella olisin ollut läsnä tässä tilaisuudessa siinäkin\ntapauksessa, että prof. Theodor Homén olisi ollut »pitokummina».\nEi toki, kansan siveys piti tarpeellisena naisen läsnäoloa tässä\ntoimituksessa, ja pojista vanhin työnsi veneen vesille etsiäksensä\nnaista. Mistä, sitä emme tietäneet. Me näimme vain metsiä.\n\nMeidän täytyi kiiruhtaa edelleen.\n\nKoskivene sysättiin vesille ja me vierimme pois virran mukana.\nVarmaankin ristittiin lapsi myöhemmin, jolloin tilaisuudessa oli\nsylikummi ja Kianto tämän parina. — Jumala olkoon lapselle armollinen!\n\n       *       *       *       *       *\n\nKiitollisuudella mainittakoon, että reippaan Heikkis-vanhuksen\nvoimakkaiden aironvetojen avulla saavuimme myöhään illalla\nRistijärvelle, huolimatta voimakkaasta vastatuulesta. Erosimme hänestä\nmitä suurimmalla kunnioituksella ja ihailulla.\n\nLoppuvaikutus matkastamme näissä autioissa metsäseuduissa oli toivoa\nherättävä. Kulttuuri, sivistys, tieto ja siisteys tekevät parhaillaan\nihmeteltäviä edistysaskeleita maassamme. Kävimme maamme nälkäseuduilla,\nja sielläkin käy aineellisella ja henkisellä alalla virkeä tuulahdus,\njoka varmaan läheisessä tulevaisuudessa on kantava kauniita hedelmiä.\n\n\n\n\nJekaterina Panfilovna.\n\n(Turisti- ja kulttuurikuva Punkaharjulta.)\n\n\nJokunen kymmenkunta vuotta sitten oleilin useimpina kesinä Itä-Suomen\nvilkasliikkeisimmillä matkailupaikoilla: Imatralla, Punkaharjulla ja\nSavonlinnassa. Minua halutti nimittäin päästä kosketuksiin sen suuren\nulkomaalaisen matkailuliikkeen kanssa, joka täällä — ja ainoastaan\ntäällä — meidän maassamme tulvehtii. Olin pitkän samean syksyn, pitkän\ntalven ja kevään kyllältäni katsellut Helsingin elämää. Tahdoin\nvaihteeksi nähdä muutakin, nähdä sen kansan elämää ja liikettä,\njolla on asuntona aurinkoisemmat seudut, jolla on veri tulisempaa ja\nvilkkaampaa kuin meillä. En päässyt lähtemään tätä näkemään itse heidän\nkotisijoilleen, tyydyin katselemaan heidän menoaan yllämainituilla\npaikoilla.\n\nNäin jouduin Punkaharjulle asumaan. Aluksi siellä oli pelkkiä\nsuomalaisia. Siivoja, hienoja ja musikaalisia suomalaisia. Helsingin\nsilloinen kuuluisin tenorinlaulaja rouvineen, koulutettu sopraano\nja altto sekä minä muodostimme kuoron, joka illan tullen heläytteli\nlauluja tähdistä, kukista, rakkaudesta ja kaikesta siitä hempeydestä,\njoka tulvimalla tulvii esille meidän sekakuorolauluistamme. Oli\nkaunis kesä, aurinkoinen ja leppoisa; heikot tuulet nukahtivat\nsäännöllisesti levolle jo iltapäivällä. Rasvatyyntä kaikkialla auringon\nlaskiessa. Kustakin puistoon hakatusta aukosta näkyi hohtoisia peilejä\nsilmänkannon päähän. Tähän ympäristöön sulivatkin hennot, kainot\n»Sylvian laulut» kuin omaan maaperäänsä. Helskytettiin laulua »Nuku\nrauhaton sydämein», vaikkapa sellaista ei tavattu yhtään koko meidän\nsuuressa parantolaseurueessamme. Suomen kesä, Punkaharju ja meidän oma\nlihamme ja hidas verenkiertomme olivat jo ammoin hiljentäneet kaikki\nsydämen myrskyt, ja tyyneys, yhtä perusteellinen kuin Puruveden selillä\niltaisin, vallitsi jokaikisen mielessä.\n\nMutta sittenpä eräänä päivänä Jekaterina Panfilovna tuli Punkaharjulle.\nHän tuli suoraa päätä mustan mullan seuduilta. Hän oli tulisen\nSarmatian tyttäriä, jossa kaikki on virallisesti vartioitua ja\nvakoiltua paitsi — rakkaus.\n\nJekaterina tuoksui kaikille hienoimmille lemuille, hän tuoksui pitkän\nmatkan päähän. Kainot, hennot kukkaset Punkaharjun rinteillä sulkivat\nkupunsa umpeen väkevän hajun pakosta, vanamot painoivat teränsä\nmaata vasten välttääkseen sitä lemua, mikä Jekaterinan jokaisesta\nvaatekappaleesta sinkosi ilmaan. Missä Jekaterina kulki, siinä petäjien\npihkanhajukin menetti voimansa.\n\nJa minkä sähinän hänen jokainen liikkeensä aikaansai! Heinäsirkat\nloikkivat suoraan ilmaan hänen lähetessään varvikossa, ja turilaat\nlevittivät punertavat siipikuorensa lentääkseen suin päin minne\nsiivet vain jaksoivat kantaa. Jekaterinan kaikista alusvaatteista\nlähti sellainen silkinkahina, etten sitä koskaan ennen muista\nkuulleeni. Kuinka hiljaa ja äänettömästi meidän suomalaiset naisemme\nliikkuivatkaan kukkakentillä pumpulipitseineen aluspukimiensa\nhelmoissa, aivan kuin yöperhoset. Jekaterina touhusi kuin parveileva\nmehiläisjoukkue.\n\nJekaterinalla oli kastanjanruskea tukka levällään, jotta kesäinen ahava\npääsisi tunkeutumaan tukan juurikin saakka. Hänellä oli suuret ruskeat\nsilmät, tumma ihonväri, aito itämaalainen, vaikka hänellä ei ollut\ntuota kehittyneemmille venakoille niin ominaista ylitsevuotavan rikasta\nrintarakennetta, niin sanoakseni arbuusimaista lajia, vaan pikemminkin,\nottaakseni edelleen vertauksen arokasvistosta, unkarilaista melonia\nmuistuttava muodostus.\n\nJekaterina heitti heti, astuessaan meidän romanttiseen seuraamme,\ntutkivan katseen miessakkiin, joka sattumalta oli siihen aikaan sangen\nvähälukuinen juuri tapahtuneiden poislähtöjen takia. Naisia sakeesti,\nmutta miehiä harvakseen. Hän kulki kuin leijona hakien kenen hän nieltä\nmahtaisi. Lopuksi hän valitsi minut uhrikseen.\n\nIstuin muutamana iltana rantahuvilan verannalla soitannollisen iltaman\njälkeen hotellissa, tunteet kukkuroillaan heleintä lyriikkaa tuomien\nja syreenien ihanuudesta. Istuin ääneti ja yksin ja katselin hyttysten\nhyppyjä puitten latvojen tasalla. Silloinpa ilmestyi Jekaterina\nPanfilovna, en tiedä mistä.\n\n— Pardon! — muuta hän ei aluksi sanonut.\n\n— Pardon! sanoin minäkin ja nousin kohteliaasti pystyyn.\n\n— Pardon! Te olette ihmeellisesti serkkuni näköinen, joka asuu\nVenäjällä. Olen jo aikaisemmin aikonut puhutella teitä, mutta kun\nkuulin, että te puhuitte suomea, ymmärsin, ettette voinut olla serkkuni.\n\nTämän hän lausui heläjävällä saksalla, jonka kielen hän oli oppinut\nSmolnan naisopistossa. Hän oli kymmenkunta vuotta sitten läpäissyt\ntämän ylhäisen opiston. Ja kello huvilan salissa pompatti kymmentä.\n\n— Sehän on hauskaa kuulla, vastasin minä ja asetin tuolin Jekaterinan\nistuttavaksi.\n\nJa sitten ryhtyi hän kertomaan nuoruudestaan eräässä kaupungissa mustan\nmullan alueella, jossa serkkunsa, minun haahmoni, oli leikkinyt suurta\nsankaria neitojen parissa. Serkku oli kaikin puolin ollut oiva mies,\nmutta yksi omituisuus hänessä oli, hän pyrki aina suutelemaan.\n\nMinä ehdotin, että hävisimme istumaan vähän loitommaksi rappusille,\nsillä tiesin, että makuuhuoneiden ikkunat olivat selkiselällään ja\nminun tuttavani, suomalaiset naiset, ymmärsivät mainiosti saksaa.\n\nSiellä rappusilla ryhtyi Jekaterina yhä tarkemmin kuvailemaan serkkunsa\nluonnetta. Eräs hänen tuttavistaan tytöistä oli kerran kertonut\nhänelle, että hän on hieman tunnonvaivoissa siitä, pitikö hänen kertoa\näidilleen vai eikö, että serkku joka kerta saattaessaan häntä kotia\nsuudella napsi häntä paraatikäytävässä.\n\n— Mitenkä te neuvoitte? kysäisin minä.\n\n— Um Gottes willen; neiti, vastasi Jekaterina. — Suutelohan on\nviattominta nautintoa maailmassa. Nicht?\n\n— Nä natyrlit, myönsin minä pontevasti.\n\nMinä olin pakotettuna ehdottamaan pientä kävelyretkeä ihmeen ihanalle\nTuunaansalmen rannalle. Tuossa tuokiossa tarttui Jekaterina minun\nkäsikoukkuuni. Hän lemusi nardusta, tuo itämaalainen Magdaleena! Entä\nse helmojen sähinä ja kahina! Kuu kiipesi kuin komennuksesta puitten\nlatvojen taakse ja heitteli läikkyviä valoviiruja pitkin salmea ja\npienen kauniin Kirkkosaaren yli keskellä salmea. — Siihen aikaan\nei rautatiesärkkä ollut vielä tätä pyhättöä raiskannut. — Hän oli\nraskas tuo suloinen Jekaterina käsikoukussa ja hän painaltui kiinni\nkupeeseeni niin, että kylkiluut vaipuivat kylkiluiden lomiin. Vanha\ntaru ikä-äitimme Eevan luomisesta välähti mieleeni.\n\nTunsin selvästi, että minun oli suudeltava. Olisipa Jekaterina edes\nollut toisen aviovaimo, niin olisi ollut helpompaa leikkiä Jooseppia.\nMutta hän oli täysin vapaa, nuori, iloinen leski. Eipä minulla siis\nollut syytä kieltää häneltä tuota viatonta iloa. Koetin virkistää kotoa\nperittyä siveellisyyttäni, mutta se ei jaksanut saada äänivaltaa.\nKaikilla paremmilla ihmisillä jälkeen Goethen on kaksi haltijaa\nsydämessään, toinen hyvä ja toinen paha, paha aina monta vertaa\nvoimakkaampi. Ja elämän kulku on sellaista, että hyvä aina joutuu\nalakynteen. Aivan niinkuin Paratiisissa.\n\nAprikoidessani näin muiskujen arvoa siveellisessä suhteessa lasketteli\nJekaterina juttuja serkkunsa seikkailuista tyttöparvessa.\n\n— Te olette aivan ihmeellisesti hänen näköisensä, huudahti Jekaterina.\n\nOlin näinä hetkinä edustavinani koko Suomen miehistä nuorisoa. Pitääkö\nminun huudahtaa: mene pois, kiusaajatar, vai tuleeko minun suudella?\nPaha haltijatar kuiskasi: sinä joudut kaikkien halveksimaksi, jollet\ntee naiselle mieliksi, hänellä kun vielä on niin vähäiset pyyteet.\nSinulla on rinnallasi nainen mehevien arbuusien kotimaasta, virvoita\nhäntä suutelolla. Muuten olet iankaikkinen nahjus. Minkä muiston\nhän saakaan Suomen miehisistä miehistä, jos kiellät. Minkä Suomen\nvihollisen sinä herätätkään hänessä, jollet tee mieltä myöten. — Hyvä\nhaltijatar vaikeni näitten perustelujen pakosta, varsinkin viimeisen.\n\nPäättävästi astuin alas lautalle, joka oli kiinnitetty laituriin.\nIstuuduimme penkille.\n\n— Paks, paks, paks!\n\nJekaterina oli kerrassaan taituri muiskuttelemisen alalla.\n\nEn luule, että Salomonin morsiankaan »Korkeassa Veisussa» teki asiansa\nluontevammin.\n\nKatsoin kelloani. Se osoitti 20 minuuttia yli kymmenen. Suomalainen\nrekordi siihen aikaan sivistyneen naisen kanssa.\n\nEräällä väliajalla kysyi Jekaterina äkkiä:\n\n— Mikä on isänne ristimänimi?\n\nIhmettelin suuresti, mitä isävainajallani oli aluksella tekemistä,\nmutta vastasin:\n\n— Hän on kuollut, mutta hänen nimensä oli Johannes.\n\n— Nuh, Ernst Ivanovitsh! sanoi Panfilovna riemuiten.\n\nErnst Ivanovitsh, Ernst Ivanovitsh! — Rangaistus seurasi pikemmin kuin\nolin odottanutkaan. Kuu kadotti valonsa, en luule, että enää suudeltiin\nkotvaan aikaan. — Ernst Ivanovitsh. — Venakon kanssa joutuu »sinuksi»\njo 20 suutelon perästä, joskus ehkä aikaisemminkin.\n\nMutta olinhan kumminkin hankkinut Suomelle ystävättären Venäjän\nsivistyneimpien naisten joukosta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMinä olin auttamattomasti kytkettynä Jekaterinan kavaljeeriksi hänen\noloajakseen Punkaharjulla.\n\nHän pyrki ulos vesille. Hankin veneen ja autoin Jekaterinan veneeseen.\nHän asettui perään istumaan, nappasi kätensä ristiin ollenkaan\nyrkäiiemättäkään tarttua melaan. Sousin, mutta kevyt vene pyöri ympäri.\nMinun piti käydä huopaamaan voidakseni ohjata oikeata suuntaa. — Aito\nsmolnalaista kulttuuria. — Kun vihdoin sain veneen liukumaan minne\ntahdoin, sanoi Jekaterina kehoittavasti:\n\n— Vot, vot, vot Ernst Ivanovitsh.\n\n— Puh!\n\nRuuhemme luisti hitaasti harjun siropiirteisten lahtien ja niemien\nohitse. Jekaterinan suortuvat liehuivat tuulessa. Hän hyräili\nlaulua: »Oi sano hänelle» venäläisillä sanoilla, jotka muistuttivat\nmuiskun läiskytyksiä. Heikko tuulenhenki toi sieraimiini itämaisia\ntuoksahduksia Jekaterinan silkkisistä pukimista. Me sivuutimme\nRunebergin kukkulan alla sijaitsevan lammikon rantueita. Nytpä\nJekaterinaa rupesi haluttamaan maihinnousu. Mutta ensin hän tahtoi\ntietää, oliko Punkaharjulla käärmeitä.\n\n— En ole koskaan nähnyt Punkaharjulla käärmeitä, enkä ole kuullut\nmuittenkaan sellaisia nähneen.\n\n— Minä kuolen, jos näen käärmeen, sanoi Panfilovna.\n\nLuottakaa minuun, olen vanha käärmeentappaja.\n\n— Suojelkaa minua.\n\n— Immer.\n\nLykkäsin veneen perän rantaan. Jekaterina vain istua kökötti\npaikallaan. Minun piti nousta auttamaan häntä veneestä.\n\nOli ihmeen ihanaa tällä rannalla, ennenkuin Takaharjun parantola sinne\nrakennettiin.\n\nMe kuljimme runollisissa aatteissa tämän ihanan lammen rantamailla, ja\nJekaterina tahtoi minua uimasilta poimimaan hänelle lummekukkia, joita\nkasvoi kirkkaassa, syvässä vedessä. Hän huusi haltioissaan:\n\n— Wasserlilien, Wasserlilien!\n\nHäveliäisyyteni esti kumminkin minua täyttämästä tätä kohteliaisuuden\nvaatimusta. Lupasin veneellä hankkia hänelle sylin täydeltä näitä\nihanoita kukkasia.\n\nPalasimme sitten veneeseemme. Juuri tullessamme alukseemme kahisi\nruohikko aivan Jekaterinan pikku jalkojen edessä. Suuri käärme\nkiemurteli rantakivillä ja kiiruhti järveen. Jekaterina heittihe\nhervottomana taapäin, minä kaappasin hänet vasemmalle käsivarrelleni.\nHän lepäsi kaarena käsivarrellani, tukka ja kädet roikkuen maata\nvasten. Käärme ui ulos järvelle pää kohona ja keltainen viiru loisti\nohimoilla. — Vaaraton tarhakäärme. — En voinut irroittaa silmiäni\nuivasta käärmeestä, niin komeana liukui hän järven pinnalla, vaikka\nJekaterina lepäsi kuin ryöstetty sabinitar käsivarrellani. Vasta\nkäärmeen kadottua näkyvistäni kiinnitin huomioni Jekaterina parkaan.\nHän lepäsi liikkumatonna, aivan kuin kuoleman omana käsivarrellani.\n\nNytpä olin poikana lukenut ruotsalaisten tätien romaaneista miten\nperille päästään, onko pyörtymyskohtaus luonnollista vai teeskenneltyä.\nKun pikkurillillä painaa silmälautasta, ja kaunotar jarruttaa vastaan,\nsilloin se on teeskenneltyä, jos silmälautanen aukeaa, silloin se on\nluonnollista.\n\nJekaterina jarrutti vastaan kaikin voimin. — Aito Smolnan kulttuuria. ‒\n\nSopivin keinoin sain Jekaterinan hereille. Hän hieroskeli silmiään,\nkietoi kätensä kaulaani ja hymyili autuaallisesti.\n\nKeksin mielestäni sukkelan vertauksen.\n\n— Jekaterina Panfilovna! Eikö teidän mielestänne tämä muistuta\nparatiisia? Tämä jumalallinen puisto, nämä kirkkaat vedet, käärme, te\nEeva, minä Aadam.\n\nMutta Jekaterina vavahti kuin todellakin käärmeen pistämänä.\n\n— Ei saa laskea leikkiä pyhistä asioista.\n\nHän oli yltiöpäinen uskovainen. Olin kerrassaan unohtanut, että elävä\nlemmen tunne ja elävä uskonnollinen tunne ovat kaksoissisaria.\n\nJekaterina esiintyi nyt vallan toisessa valossa kuin ennen. Minä\nkiinnyin yhä enemmän hänen psykeensä. Mahdoton ilmiö meidän\nprotestanttisessa, raittiissa maailmassa. Mutta hän pohjasi syvälle\nniihin maaperiin, mistä kristillisyys muinoin versoi esille. Tässä\nmaailmassa toinen päivä omistettiin ankaralle paastolle, toinen\nhurjimmille mellastuksille. Olin seisovinani kasvoista kasvoihin jonkin\nBaalin tai Mylittan papittaren edessä. Hänen pukunsa tuoksu vaikutti\nminuun kuin suitsutus jostakin aasialaisesta temppelistä.\n\n— Jos uskoo Jumalaan ja hänen pyhiin menoihinsa, niin saa kaikki\nsyntinsä anteeksi, sanoi Jekaterina lämmöllä.\n\n— Mutta emmehän me ole syntiä tehneet, oli minun hieman typerä\nväitteeni.\n\n— Ei, ei, emme me. Minä tarkoitan vain ylimalkaan.\n\nIlmielävä abbé Coignard naishaahmossa, toisin sanoen kristitty\nalkuperäisimmässä ilmestysmuodossaan, joka luottaa uskon ja\nsakramenttien kaikki puhdistavaan voimaan. Samoin kuin nuohoja tulee\nvalkoiseksi ja puhtaaksi saippualla ja vedellä, samoin puhdistuu\nkristitty kaikesta synnin loasta uskon ja armonvälineiden kautta. Tätä\nihanaa lääkettä synninhaavoille tarjoavat helpoimmin katoliset uskot\ntunnustajilleen. Tästä johtuu näiden suuri vaikutus ihmismieliin vielä\ntänäkin päivänä.\n\nMiten ihana hän oli tuo Jekaterina lujassa varmuudessaan syntien\nanteeksisaamisesta. Hän seisoi edessäni kuin pyhimys valmiina\nrukoilemaan — ja suutelemaan. En voinut olla lausumatta ihmettelyäni\nhänen maailmankatsomuksestaan, joka mielestäni oli niin ehyt ja\nhistorian pyhittämä. Meistä tuli jälleen parhaimmat ystävykset ja\nme laskeuduimme tämän maailman laaksoihin liideltyämme hetkisen\nuskonnollisten kysymysten eksyttävissä avaruuksissa.\n\nPoimimme lumpeen kukkia ja Jekaterina koristi tumman tukkansa suurella,\nvalkoisella kukalla.\n\nMutta Jekaterinan täytyi palata takaisin omaan maahansa. Seurasin häntä\nSavonlinnaan. Suhteemme oli muuttunut yhä enemmän niin sanoakseni\nuskonnolliseksi, vahvasti mystillisyydellä väritetyksi. Jekaterina\nrakasti luojaansa ylitse kaikkia kappaleita, mutta myöskin kaikkia\nHänen luomiaan, niiden joukossa luomakunnan vähäisintä olentoa, minua.\nHänpä ei leikin vuoksi kantanut nimeä Panfilovna.\n\nLaiva seisoi laiturissa valmiina lähtöön. Jekaterina tungeskeli\nkannella kylpyvierasten tiheässä joukossa. Juuri ennen lähtöä tahtoi\nJekaterina minua seuraamaan itseään hyttiinsä. Haltioitunein elein\nja kummallisesti hehkuvin silmin kulki hän edellä, minä uskollisesti\njäljessä. Astuimme hyttiin ja Jekaterina sulki visusti oven. Joka\ntaholla oli kukkia kaikissa vesilaseissa ja pöydällä suuri valkoinen\nleipä.\n\nJekaterina piti minulle säihkyvän puheen. Hän luetteli kaikki minun\nhyvät puoleni, ja niitä oli monta, osalta itselleni siihen saakka\ntuntemattomia. Mutta niinhän sanotaankin, että itsensä tunteminen tässä\nmaailmassa on vaikeinta. Hän sanoi, että hänellä minun seurassani oli\nollut sanomattoman hauskaa. Varustauduin liikutettuna suorittamaan\nyhden tahi pari hellää jäähyväissuuteloa, mutta suuteleminen ei tällä\nkertaa ollut Jekaterinan tarkoituksena. Hän osoitti leipää ja sanoi:\n\n— Luterilaisena ette tiedä, mikä leipä tuo on.\n\n— En.\n\n— Se on pyhä leipä, ostettu Savonlinnan kirkosta. Kun ystävä tarjoo\ntoiselle tällaisesta leivästä, niin siitä seuraa onnea ja menestystä\nelämässä. Ettekö tahtoisi ystävällisesti maistaa leipää.\n\nPienoinen kabinetti, ruusunhaju, Jekaterinan tuores parfymi, hänen\nhehkuvat silmäyksensä, kaikki tämä teki minuun syvän vaikutuksen, aivan\nniinkuin olisin otettu jäseneksi johonkin itämaalaiseen salaperäiseen\nhengelliseen seurueeseen. Kävin leivän nipukkaan kiinni, mursin sen\nja pistin suuhuni. Mutta se oli rutikuiva se kärki, se rapsahti rikki\nhampaissani ja murskautui tuhansiksi teräviksi kiteiksi. Yksi näistä\npujahti väärään kurkkuun. Minä olin rykiä kuolemattoman sieluni ulos\nruumiistani, Jekaterina takoi pienillä nyrkeillään lapaluitani,\nmuutama lasi vapautettiin ruusuistaan ja minä tyhjensin karafiinin.\nKeuhkoissani sihisi ja suhisi kuin ahjossa. Vihdoin sain sanotuksi\nseuraavat sanat:\n\n— Lutherin opin mukaan olen minä kelvoton nauttimaan pyhiä paloja.\n\n— Ei niin, ei niin Ernst Ivanovitsh! Hän tahtoo teitä tällä tarkasti\nmuistamaan tätä juhlallista hetkeä.\n\nTyydyin tähän teologiseen selitykseen ja siirryin hellästi\nhyvästelemään. Viimeisen suutelon sain otsalleni. Se oli pyhä suutelo.\nMutta samassa kuiskasi Jekaterina seuraavan kauniin, saksalaisen\nvärssyn:\n\n    Es wär' so schön gewesen.\n    Es hat nicht sollen sein.\n\nEi ole olemassa mitään rajaa pyhän ja epäpyhän välillä. Itse elämä on\nsittenkin pyhintä mitä tunnemme.\n\nSilmät punaisina kuin vasta ongitulla särellä seurasin Jekaterinaa\nkannelle ja olin viimeinen maihin astuja.\n\nEn voinut ottaa osaa jäähyväislauluihin rannalla, sillä pyhät kiteet\nkaivelivat yhä syntisessä kurkussani.\n\nLiinallaan huiskuttaen katosi suutelusiveä Jekaterina kohti\nPihlajaveden selkää. Hän katosi ikipäivikseen minun ruumiillisista\nsilmistäni.\n\nYlpeilen sentään siitä, että hän kuolinhetkeensä saakka oli lämmin\nSuomen ystävä, ja toivon että hänestä tulee innokas esirukoilija, kun\nminun paikkani määrätään ikuisuudessa.\n\n\n\n\nPunkaharju.\n\n\nKauneimmilla naisilla ei aina ole kauneimmat nimet. Eipä liene\nmahdotonta, että joku Eulalia tahi Petronella joskus maailmassa ovat\nolleet kaunottaria. Kun venäläisten kirjailijain romaaneissa luen\njostakin Maria Skorodumovasta talli Fjokla Klimpujevasta, en pääse\nsiitä käsityksestä, että he ovat hirvittävän näköisiä, että heillä on\nmustat viikset ja puhuvat möräkällä äänellä sekä polttavat väkeviä\nsikareja. Siitä huolimatta kirjailija väittää joka kymmenennellä\nsivulla, että he olivat hurmaavan kauniita, että nuoret miehet olivat\nhullaantuneita heihin.\n\nSamoin on Punkaharjun laita. Se ei kaiu kauniilta suomenkielellä,\nmutta vieläkin rumemmalta ruotsinkielellä. Eräs sanomalehtimies\ntanskalaisesta »Politiken»-lehdestä kirjoitti kerran artikkeleita\nPunkaharjulta ja väänsi nimen siihen määrin, että se kerrassaan\nloukkasi säädyllisyyttä. — Rumasta nimestään huolimatta — punka\nmerkitsee sianselkää — on se kumminkin Suomen tätä nykyä kaunein\npuisto, ja kauneimpia mitä minun syntiset silmäni koskaan ovat äkänneet.\n\nPuhun vain Punkaharjun »puistosta», sillä asian laita on se, että\nPunkaharjun hongat ovat siihen määrin varttuneet, että ihanat näköalat\njäävät minun silmistäni syrjään. Katselen ja ihailen nykyään etupäässä\nnoita pitkiä, punaisenruskeita hongan runkoja, jotka seista sojottavat\nniin suorina ja terhakoina, ikäänkuin tahtoisivat huudahtaa: »täällä\non meillä hyvä olla, täällä meillä on herkullista nautittavaa sakeasta\nsoramaasta, täällä kirkkainta juotavaa palan painoksi, täällä on\nhonkain koto». Näitten honkien komea ryhti, tuuhea ulkomuoto, pihkainen\nrunko vastustamattomasti tartuttavat reipasta mieltä katsojaan. Ilostuu\nheidän elämänilostaan, heidän ylpeästä pystyasennostaan, ei voi olla\nsuoristamatta omaakaan selkäänsä, tuntee itsensä yhtä pöyhkeäksi ja\niloiseksi kuin hekin.\n\nKun heittää silmäyksensä uinaileviin, peilikirkkaisiin salmiin ja\nlahtiin, joutuu hentomielisyyden valtaan ja — jos houkutuksia on\ntarjolla — lemmentautiin, mutta heitäppäs katseesi petäjiin, niin\nsielusi taas pääsee tasapainoon. Hongat muodostavat niin sanoakseni\nsiveellisen aineksen näköaloissa.\n\nNiin ne vaikuttavat minuun; en tiedä, mitä ne vaikuttavat moniin\nnuoriin venäläisiin ja venakoihin, jotka nykyään samoilevat harjulla.\nNe voivat, nuo venakot, olla ihanoita ilmestyksiä, kaikki nuo Mariat,\nFjoklat, Tatjanat ja Jekaterinat, nimistään huolimatta, aivan niinkuin\nPunkaharju itsekin.\n\n\n\nSilmäys Punkaharjun historiaan.\n\n\nPunkaharjulla on varmaankin hämärässä muinaisuudessa rehoittanut yhtä\ntuuhea mäntyparatiisi kuin nytkin. Ehkäpä vielä paljoa suurenmoisempi.\nHongat ovat olleet vanhemmat ja suuremmat, ne ovat olleet pörröiset ja\nvillimmät nähdä. Siellä on seistä törröttänyt noita kuivuneita keloja,\nkoristeellisia ja pahvinharmaita, vääntyneille oksankarankoineen. Tämä\noli Punkaharjun villi barbaariaikakausi. Punkaharju-jätin siistit\njälkeläiset muistuttavat esi-isiään, mutta ovat enemmän sirostetut,\nparemmin kammatut kuin ne. Puiston puut ovat myöskin ottaneet mallia\nnykyajan siisteistä ihmisistä.\n\nTätä barbaariaikakautta kesti yhtä kauan, kuin kansa eli metsästyksellä\nja kalastuksella. Silloin saivat metsät seistä rauhoitettuina.\nSilloin piti oravalla olla puita missä hypellä, näädällä oksia mistä\nponnistaida ahdistellessaan hurjasti saalistaan, silloin piti kontiolla\nolla kaatuneita keloja minkä alle pesiään suoritella, silloin hukalla\ntiheitä näreikköjä missä piilotellaida päivisin. Silloin tekivät nahat\nkauppansa Laatokan ja Suomenlahden rantamilla. Hansalaiset välittivät\nmetsästäjäin kauppoja suuren maailman kanssa.\n\nEnsimmäiset ihmiset, mitkä Punkaharjun ihanoita näkyjä silmäilivät,\nolivat »laihat pojat lappalaiset, väkäsilmät, vääräsääret». Mitkä\nerinomaiset metsästysmaat ja oivalliset apajapaikat olivatkaan näillä\ntalleroisilla. Puruveden muikut ja siiat ovat tänäkin päivänä kuuluisia\nherkkuja, kuha on kuulakampi, ahven koreampi ja kirjavampi tässä\nläpikuultavassa vedessä kuin muualla. — Minulle, lappalaisten myöhään\nsyntyneelle jälkeläiselle, on tapahtunut se ihme, että monen sylen\npäästä näin koreankirjavan ahvenen tempovan uistinta yhtä selvästi\nja tarkasti, kuin jos se olisi uinut ilmassa eikä vedessä. Niin\nläpinäkyvää on Puruveden vesi. — 1500-luvulla kalastettiin Puruveden\nrantamilla 400:lla nuotalla.\n\nLappalaiset asuivat seutuvilla vielä kauan historiallisellakin\najalla. Vielä Kustaa Vaasan hallitessa 15-sataluvulla tavataan\n5 lappalaisperhettä asuvina läheisessä Rantasalmen pitäjässä.\nPunkaharjulla on tila nimeltä Kotila, missä nyt Finlandian hotelli\nsijaitsee. Ehkäpä lappalaiset tänne suojaisen lahden poukamaan\npystyttivät ensimmäiset kotansa.\n\nOvatko muinaisgermaanit koskaan metsästelleet ja kalastelleet\nPunkaharjun rantamilla? Tähän on vaikeaa vastata, sillä kysymys\nei ole vielä tullut tarkasti valaistuksi. Länsi-Suomessa tavataan\ngermaanisia nimiä kaukana sisämaassa vesistöjen varsilla. Karjalassa ne\novat harvinaisemmat. Mutta väitetään, että sana Saimaa on johdettava\nmuinaisgermaanisesta sanasta Saivas = sja = sjö — vesi. Tästä saan\nrohkeutta selitellä paria paikannimeä Punkaharjulta germaanilaisiksi,\nvaikkapa minulta puuttuukin samaa kekseliäisyyttä ja lentoa, kuin mitä\nStrindbergillä oli, ja mikä on ominaista Wetterhoff-Aspille, ja vaikka\nminun selitykseni kulkevat juuri päinvastaiseen suuntaan kuin tällä\nviimeksimainitulla.\n\nPunkaharjun omistajina on vielä viime vuosisadan alkupuolella ollut\nkaksi kylää, Laukansaari ja Tuunaansaari. Laukansaaren nimessä on\nkantasanana »laukka». Se merkitsee vettä. Suola-laukka = ruots.\nsaltlaka (e). Laukardag (Lördag) = suomal. lauantai = pesupäivä.\nLaukaan pitäjä — vesipitäjä, norjalainen Lagen = vesi; italialainen\nlago = latinalainen lacus = suomal. järvi. Siis indoeurooppalainen\nrunko, joka merkitsee vettä 1. järveä. Laukansaari siis merkitseisi\njuuri samaa kuin täällä saaristossamme paikka, jonka nimenä on\n»Sjöholmen».\n\nJa nyt reippain mielin Tuunaansaaren kimppuun! Vanha ruotsalainen\nsana »tuna» merkitsee aita l. aitaus. Vertaa Sigtuna, Eskils-tuna,\nSnapper-tuna, Lund-tuna, jota viimemainittua myöskin Lontooksi\nsanotaan. Siis Tuunaansaari = saari, joka on aidattu. Mikähän\naita se mahtoi ollakaan? Nyt vanhat tiedonannot mainitsevat, että\nmuinaisaikoina villipeurat juosta kopistelivat Savon kaikissa metsissä.\nVielä 1800-luvun alussa niitä nähtiin Rautalammilla. Vuonna 1693 oli\nvielä aidan jäännöksiä nähtävinä Rantasalmen ja Leppävirran rajamailla,\njota aitaa oli käytetty peurojen satimena. Siis ei Tuunaansaari ole\nollut mikään puinen rintavarustus, vaan hyvin yksinkertaisesti paikka,\njossa peuroja on aituutettu.\n\nSiis, todistelu on sitovaa, kunnes tutkija ilmenee, joka kykenee sen\nkumoamaan. Tu fri, niinkuin ruotsalainen sanoo, siihen asti! — Voisihan\nmyöskin johtaa nämä sanat sukunimistä: Laukkanen ja Tuunainen.\n\nKalastaja Sjöholm Laukansaaressa ja metsämies Thuneberg Tuunaansaaressa\neivät rakastaneet lapinpoikaa Kotilaista Kotilan talosta. Hän oli\naina heidän jaloissaan. Hän laski pyydyksensä muka heidän kalavesiin,\nniin että he vihdoinkin eräänä kauniina kesäaamuna, kun Kotilainen\nkoki mertojaan Runebergin kunnaan juurella, paukauttivat Kotilaisen\npäälaen murskaksi. — Jo siiloin oli muodissa, että vaarallisesta\nkilpailijasta päästiin tällä mukavalla, yksinkertaisella tavalla,\nvaikka se ei tapahtunut niin juhlallisilla paukkeilla eikä niin monilla\nrukouksilla Ylimmän puoleen kuin mikä nykyään on tapana. — Leskivaimo\nKotilainen muutti monien vinosilmäisten orpolastensa kanssa pohjoiseen,\nrauhallisemmille apajapaikoille.\n\nMutta sitte alkoivat karjalaiset tunkea sisään. Ne tulivat Laatokan\nrantamilta. Sortavalan saaristossa ovat seuraavat kylät ja saaret\nviervieressä. Kylät ovat nimeltään Kerisyrjä ja Ruokojärvi, saaret\nPellotsalo ja Vaaherlahti. Ja juuri samat nimet tavataan Punkaharjun\nseutuvilta. Kerimäki on pitäjän nimi, mihin Punkaharju kuuluu, Kerimäen\nlähettyvillä on Ruokojärvi, ja Puruvedessä on saaret Pellossalo ja\nVaahersalo. Tästä voimme päättää, että nykyinen asutus on peräisin\nKarjalasta.\n\nHe tulivat vanhimpina aikoina tänne turkiksien pyyntiin ja anastivat\nparhaimmat metsästys- ja kalastuspaikat. Punkaharjusta etelään käsin\non Putikon kylä. Putikko merkitsee tietä, jota metsäneläimet ovat\ntallanneet, sekä myös aluetta, missä ainoastaan vissit henkilöt ovat\noikeutetut virittelemään ansojaan. Ensimmäiset asukkaat siis elättivät\nitsensä metsästyksellä ja kalastuksella, samalla elinkeinolla, millä\nlappalaiset ja mahdollisesti germaanit aikaisemmin.\n\nMutta sitten hyökkäsivät ruotsalaiset Karjalaan. He rakensivat Viipurin\nlinnan valloitustansa tueksi. Mutta Novgorodia ei saatu kukistetuksi.\nSe piti kuin pitikin Laatokan rannat saaliinaan. Pähkinälinnan\nrauhanteossa 1323 vedettiin raja näitten kahden valtakunnan välillä.\nMiten raja kulki näissä rajattomissa erämaissa ja osaksi tuntemattomien\njärvenselkien yli, on epätietoista. Mutta se tiedetään varmasti, että\nraja hipoi Punkaharjua. Raja kulki nimittäin Säämingin Särkilahdesta,\npeninkulman päästä Punkaharjun länsipuolelta, poikki vesistön Kerimäen\nhalki Varkauden vesistölle j.n.e. Täten joutui Punkaharju kuulumaan\nNovgorodille ja Käkisalmen lääniin. Mutta tämä tapahtui vain paperilla.\n\nTodellisuudessa Punkaharju kuului Suomeen. Savolaiset viis välittivät\nvaltiollisista rajoista näissä erämaissa. He tarvitsivat Puruvettä\nkalastaakseen ja anastivat sen hyvin yksinkertaisesti. He metsästelivät\nja kalastelivat sydämensä pohjasta Takaharjun ja Runebergin kukkulan\nrantamilla, ja jos Käkisalmen karjalaiset pistivät nokkansa heidän\nmailleen, valmistettiin niille verinen lähtö. A. Oksanen kirjoittaa\n»Savolaisen laulussa»: »Jos kielin voisi kertoa näkönsä vanhat puut,\nja meidän vaarat virkkoa ja meidän laaksot lausua, sanella salmen\nsuut, niin niistäpä useampi hyv' ois' todistamaan, täss' Savon joukko\ntappeli, ja joka kynsi kylmeni, edestä Suomenmaan.» Jos mitä paikkaa,\nniin Punkaharjua se koskee, sillä tämä ihana harju on vuosisatojen\nkuluessa aina vaan ollut saman heimon verisenä erottajana, sekä samalla\nkahden mahtavan valtakunnan rajana.\n\nRajariidoissa mentiin vihdoin niin pitkälle, että Ruotsissa tekaistiin\nväärennetty rajaselitys, jossa kansan mielivaltaisesti pystyttämät\nrajapyykit väitettiin olevan peräsin Pähkinälinnan rauhanteon\nrajankäynnistä. Väärennetyn selityksen mukaan joutui Punkaharju\nkuulumaan Ruotsille.\n\nTukeakseen tätä riidanalaista rajaseutua rakensivat ruotsalaiset\nOlavinlinnan, niinkuin tiedämme, sangen lähelle Punkaharjua,\nTäyssinän rauhassa 1595 ja Stolbovassa vähän myöhemmin ratkaistiin\nasia lopullisesti. Punkaharjusta tuli suomalainen seutu, niinkuin se\ntodellisuudessa aina oli ollut.\n\nUuden ajan sarastaessa, Kustaa Vaasan aikoina, olivat savolaiset jo\nsuureksi osaksi luopuneet entisistä elinkeinoistaan ja ruvenneet\nkaskenpolttajiksi. Nyt paukkui kirves Punkaharjun hongikossa. Eipä\nmuuten luulisi, että tämä harju houkuttelisi maanviljelykseen. Mutta\nniin eivät alkuasukkaat tuumineet. He kaskesivat ja polttelivat kaikin\nvoimin näitä rinteitä aina 20—30 vuoden väliaikojen päästä. Kuiville\nkankaille he kaikkein mieluimmin kellistivät huuhtansa.\n\nMutta sitten seurasi 70 vuoden ajanjakso, jona Punkaharju kuului\nVenäjälle. Se alkoi Pikkuvihan jälkeen, vuodesta 1743, ja sitä kesti\naina vuoteen 1812, jolloin n.s. »Vanha Suomi» taas yhdistettiin Suomen\nsuuriruhtinaskuntaan. Pikku vihan jälkeen hallitsivat venäläiset myös\nSavonlinnaa, Tämän linnan suojaksi olivat he myöskin anastaneet maata\nlinnan ympäriltä, suunnilleen noin 2 peninkulmaa sekä länteen että\npohjoiseen ja itään. Itään juuri niin paljon, että Punkaharju tuli\nkuulumaan Venäjälle. Raja kulki noin 3 km:n päässä harjusta itään,\nyhdensuuntaisesti harjun kanssa, Ruohoniemestä Laukansaaren syrjätse\nTurtinniemeen, joka sijaitsee lähellä Punkasalmen lauttapaikkaa.\nVenäläiset tarvitsivat tätä harjua kesänaikaan, päästäkseen maata\nmyöten Savonlinnaan.\n\nTämä valtionrajan läheisyys toi uudelleen murheen ajat Punkaharjun\nseuduille. Taas tuli lisäksi se seikka, että raja oli vedetty niin\nhuolimattomasti, että monet tilat eivät kuuluneet kummallekaan\nvaltakunnalle, ei Ruotsille eikä Venäjälle. Näitä sanottiin\n»väittelynalaisiksi tiloiksi». Kerimäen pitäjässä niitä juuri olikin\nrunsaasti; niitä oli 23, mantaaliltaan 10 17/46 ja 115 savua,\njotka ainoastaan maksoivat veroa papistolle. Näistä tiloista sanoo\nv. Knorring teoksessaan »Gamla Finland eller det forna Wiborgska\nGouvernementet»: »Nämä niinkuin muissakin pitäjissä tavattavat\n'väittelynalaiset tilat' olivat ilman tuomaria, jonka tähden niihin\ntulvi rikoksellisia, jotka sieltä hakivat turvaa, kunnes oli pakko\nlaatia näitä varten erityinen yhdistetty oikeus, jossa istui sekä\nruotsalaisia että venäläisiä tuomareja.» — Vaikkapa minulla ei\nlienekään erityisen esiinpistäviä rikollisia taipumuksia, en voi\nolla välinpitämätön sellaisten seutujen suhteen, jotka 70 vuotta\novat tulleet toimeen ilman omia tuomareja, omia käräjiä, omia\ntuomioita. Että tässä »yhdistetyssä oikeudessa» tuoreella Puruveden\nlohella tahi siialla oli suuri sananvalta, se on päivän selvä asia.\nOlisipa todellakin hauskaa saada kuva tällaisesta sekalaisesta\noikeudesta, jonka edessä kaksi »Punkaharjun konnaa» oli vastaamassa\nrumista töistään. — Mutta että nämä »väittelynalaiset asukkaat»\nkäyttivät hyväkseen tätä ihanaa vapauttaan, siitä kertovat vanhat\npaikkakuntalaiset pöyristyttäviä kertomuksia. Ruohoniemen kylässä\nPunkaharjun rajakylässä oli näitä tiloja kokonaista 5 kappaletta.\nSiihen aikaan oli Punkaharju kauhun paikka. Murhapoltot ja\nväkivallantyöt olivat aivan yleisiä. Kateelliset ja julmistuneet\nnaapurit siirtyivät valtion rajan yli, sytyttivät vihamiestensä ladot\nja polttelivat ruisaumoja Punkaharjun rinteillä ja livistivät, työnsä\ntehtyään, takaisin omaan maahansa tahi »väittelynalaisiin taloihin»,\njoissa »Jumalanrauha» aina ja lakkaamatta vallitsi.\n\nMutta tämä ihana harju on aina ympäristön asukkaissa herättänyt mitä\nvapisevinta kunnioitusta. Vanha eukko naapurikylässä kertoi minulle,\nettä harju hänen nuoruudessaan 1830-luvulla oli ollut hirvittävä\npaikka. Vanha kansa oli aina sanonut: »mänisikhän sinne, kun\nhirviisik!» Ei sinne uskaltanut astua kuin suurissa seuroissa puolukan\npoimintaan, niitä kun kaikki rinteet olivat punanaan. Poimittiin\nkorvollisia puolukoita. Mutta näilläkin matkoilla sai aina säpsähdellä\nkaikenmoisia epäilyttäviä ääniä; milloin kuului kuin kontion vihellys,\nmilloin hukan ulvontaa, milloin metsävoron heilahduksia. Eiköpä moni\nnäistä äänistä liene ollut mielikuvituksen synnyttämä, mutta se on vain\ntosi, etteivät sen ajan nuoret kerääntyneet harjulle kuhertelemaan\nelokuun kuutamossa niinkuin nyt. Sivu harjusta soudettiin, mutta\nharjulla ei konsanaan kävelty.\n\n\n\nPunkaharjun maantiestä.\n\n\nTämä tie ei suinkaan ole vanhimpia maassamme, eikä paikkakunnankaan\nvanhimpia. Kierrettiin tätä harjua, vaikkapa se on kuin Luojan\nrakentama silta vesistön poikki. Sitä vältettiin monien\nlaattapaikkojen takia. Ensimmäinen ylimeno on jo Kyrön virran\nkohdalla Olavinlinnan yläpuolella. Seuraava oli Kulennoisten kylän\nrantamalta Tuunaansaarelle. Siinä on nyt silta, mutta suurina\nvesikesinä 1899—-1900 oli tie kokonaan veden alla, niin että veneillä\ntäytyi soutaa maantiellä. Sitten seuraa Tuunaansalmen lauttapaikka.\nPunkaharjun eteläpäässä on Punkasalmen lossi. Ja lopuksi oli\nParikkalassa Simpeleen järvi ylikuljettava. Nykyään siinä on silta.\nNämä monet vaikeat kulut virtojen, salmien ja järvien yli lienevät\npelottaneet esi-isiämme rakentamasta maantietä Savonlinnasta Viipuriin,\nKäkisalmeen ja Sortavalaan tätä lyhyintä ja oikoisinta suuntaa.\nSitäpaitsi on Punkaharjun eteläpuolella kammoksuttava salo, kuvaavasti\nkyllä »Ruhvanan saloksi» sanottu, jossa kaikenlaatuista konnaa kaikkina\naikoina on asunut. Tästä kulki raja oikean ja väärennetyn Pähkinälinnan\nrauhankirjan mukaan, tästä Täyssinän raja, tästä Ison ja Pikku vihan\nrajat. Ja täällä tapasin 1880-luvulla asukkaita, jotka kaikin puolin\novat jatkaneet sitä elämää, jota »väittelynalaiset asukkaat» ennen\nmuinoin viettivät, s.o. elämää »hyvän ja pahan ulkopuolella».\n\nMatka Olavinlinnasta kulki muinoin linnanherrojen aikana kesäisin\nveneillä Saimaata pitkin. Huovit ja ratsumiehet samosivat Lappeenrannan\nkautta Mikkeliin, josta Juvan ja Rantasalmen kautta Savonlinnaan.\nMyöhemmin johti lyhyempi tie Imatran ohi, Ruokolahden, Puumalan ja\nSulkavan kautta samaan kaupunkiin. 1600-luvulla täytyi yhdistää\nSavonlinna vastavalloitettuun Käkisalmen alueeseen, kun koko tämä lääni\noli joutunut Ruotsille Stolbovan rauhan jälkeen. Mutta ei nytkään\nPunkaharju tullut kysymykseen. Tie vedettiin Kerimäen ja Kiteen kautta\nSortavalaan.\n\nVasta 1743 jälkeen tuli Punkaharjun vuoro. Venäläiset omistivat\nSavonlinnan, mutta Puumala oli joutunut ruotsalaisille. Tie oli siis\ntukossa tämän tärkeän salmen kohdalla kesät, talvet. Mutta venäläiset\nloivat itselleen vesireitin, kaivamalla kanavat Telataipaleen, Käyhkän\nja Kutveleen kannasten läpi. Maantien taas täytyi kulkea Punkaharjun\nyli, ainoa paikka, mihin sen voi rakentaa. Siten vähitellen syntyi tämä\nkomea ajotie 1700-luvun keskivaiheilla.\n\nMutta että harjua pitkin polku on ammoisista ajoista ollut\nkuljettavassa kunnossa, se on epäilemätöntä. Sen ovat muinaisajan\nkarhut tallanneet, sitä myöten juosta huhkineet sudet, sitä peuralaumat\nja hirven urokset perheineen. Sillä polulla ovat teeret ja pyyt\ntepastelleet, sillä ovat metsot soineet ja sähisseet kovissa lemmen\ntuskissa, sillä polulla ne ovat tapelleet päänsä verille koppeloista,\njotka välinpitämättöminä, odotellessaan lopullista voittajaa, ovat\nahmineet kulon puolukoita jossain Runebergin kunnaan liepeillä. Metsot\nja teeret vieläkin jyryävät keväisin harjulla, olen nähnyt niiden\njuoksentelevan maantietä myöten kuherrushommissaan; olen nähnyt\nkaikkien Euroopan kansojen jäsenten tekevän juuri samalla tapaa, olen\nitsekin ‒ ‒ (kts. kirjoitusta Jekaterina Panfilovna).\n\nSavolaiset huuhtamiehet ovat ajaneet karjojaan harjua pitkin monille\narmaille ahoille harjun rinteille. Puiset ja metalliset lehmänkellot\novat kilkattaneet kilvan lintujen räiskävän orkesterin kanssa, jossa\nensimmäistä viulua satakieli on hoitanut, toista laulurastas, ja\njossa lukemattomat kuhankeittäjät ovat puhallelleet klarinettejaan\nja huilujaan. — Mutta ratasten ryske on uutta musiikkia harjulla,\nainoastaan toista sataa vuotta vanhaa. Tuntuu siltä, kuin kärrin räminä\nei olisi oikein tahtonut sointua tässä orkesterissa. Pyörät eivät\ntahtoneet herkästi liikkua tällä omituisella tiellä.\n\nEnsimmäinen Punkaharjun tien mainitseminen, minkä minä olen tavannut,\non eräässä »Åbo tidningarsin» artikkelissa v:lta 1784. Siinä seisoo:\n»Parikkalan ja Kerimäen pitäjän rajalla ja Pungaansalmen luona on\nse (vuorenharju) puserrettu Saimaan järven kautta hyvin korkeaksi,\nkapeaksi ja molemmilta kupeiltaan jyrkäksi harjuksi, Pungaanharjuksi\nkutsuttu, ja kulkee maantie Lappeenrannan ja Savonlinnan välillä tätä\nkorkeaa harjua; mutta heikkoveriset matkamiehet eivät uskalla istua\ntällä välillä missään kieseissä eikä vaunuissa.»\n\nTaas sama kauhu Punkaharjusta!\n\nVuonna 1802 kävi Punkaharjulla H.M. Keisari Aleksanteri I, äsken\nmahtavan Venäjän valtakunnan hallitusistuimelle kohonnut tsaari, jonka\nvaltakuntaan Punkaharju silloin kuului. Tästä laajemmalti seuraavassa.\n\nKehumalla mainitsee v. Knorring Punkaharjua edellämainitussa\nteoksessaan v:lta 1832. Hän sanoo: »Punganharju Puruvedessä on 7\nvirstaa pitkä, 10:stä 40:een syleen leveä, sekä noin 20 syltä korkea,\nerotettuna mantereesta kahden salmen kautta; sillä on monin paikoin\nylen jyrkät rannat, on lehti- tahi havupuitten kasvama, ja suo kauniin\nja lavean näköalan joka taholle. Iso maantie Viipurista Savonlinnaan on\njohdettu tämän saaren yli. — Puruvesi on kuuluisa kirkkaasta vedestään,\njossa pienempiä esineitä paljon pitemmältä matkalta, kuin muissa\njärvissä, voidaan erottaa.» Knorringilla on näin ollen oikea ja tarkka\nkäsitys Punkaharjusta ja ihmeellisen kirkkaasta Puruvedestä.\n\nMutta vielä niinkin myöhään kuin 1840-luvulla antaa prof. Grot perin\nhappaman kertomuksen matkastaan Punkaharjun yli. Ja Grot oli kumminkin\nharvinaisen kärsivällinen maantienajaja, jonka karaistunut istuinlihas\nei pelännyt pahintakaan paukkulautaa. Hän sanoo, että häntä oli\nhoukuteltu kulkemaan Punkaharjun kautta, vaikka hän aina ennen oli\nmatkustanut Kiteen kautta, mutta että hän tuntee suurta pettymystä.\nLautoilla tuuli kovasti ja hän sai paljon kärsiä.\n\nNykyään maantietä käyttävät ainoastaan jalkamiehet ja automobiilit.\nAlkuasukkaat matkustavat joko junassa tahi laivassa harjun sivuitse.\nEipä niinkään! Karjalaumathan vielä käyttävät tätä tietä. Niin kauas\nkuin minä jaksan muistaa, ovat suuret teuraslaumat harjua myöten\ntallustelleet joka kesä, Viipuri ja Pietari surullisina päämaaleinaan.\nKun Savonlinnan rata vihittiin, kuuluin minä vihkijäin seurueeseen.\nKaupungin valtuuston puheenjohtaja lausui meidät tervetulleiksipa eräs\nvanha senaattori astui aseman rappusille ja vastasi puheeseen. Se\npidettiin suomeksi, mutta senaattorin äidinkieli ei ollut suomi. Puhe\noli siis aivan lyhyt ja loppui seuraavalla tavalla: »mine toivon, että\ntema rata tuottaa suurta hyötyä Savolle ja Karjalle» (pro: Karjalalle).\n— Niinpä niin, ajattelin itsekseni, nyt säästyvät nuo onnettomat\nnautaparat monista piiskan läimäyksistä, monista kiroilemisista\nja monista kiusallisista lauttapaikoista. Nyt saavat he kellua\nhärkävaunujen pehmeillä patjoilla. Ja turistien ei tarvitse vapisevin\npolvin paeta honkien taakse piiloon pahoin mulkoilevia sonneja.\n\nMutta eipäs! Viime kesänä istuin hotellin rappusilla ja join\naamukahviani hiljaisessa rauhassa. Samassa kuului tuttuja ääniä.\nSonni hinkui korkeata falsettiaan, lehmä töräytti pasuunaansa, kellot\nkilkattivat ja ajomiehet karjuivat: »Vait siihen, p—leen kanttura!»\nSama viheliäisyys edelleen! 30 nautaa eri sukupuolta samosi kohti\nturmiotaan. Menin maantielle ottamaan vastaan heidän viimeiset\nterveisensä: »morituri te salutant!» Ähkien ja puhkien kulkivat he\nohitseni ja kintut kapsahtelivat. Maidon ja talin löyhkä humahti\nhetkeksi sieraimiini. Kävin totiseksi ja hentomieliseksi, mutta heräsin\ntajuntaani, kun sittapörriäinen, joka tapansa mukaan ohjasi harhaan,\npomppasi minun otsaani. Se putosi maahan aivan visiittikortin viereen,\nminkä lehmäparka oli jättänyt jälkeensä. — Sitä entistä Punkaharjun\nmenoa!\n\nMinulle sanottiin, että nämä onnettomat vasta Punkasalmen asemalta\nnousevat junaan.\n\n\n\nMiten Punkaharju joutui valtiolle.\n\n\nSe, joka kaikkein ensimmäiseksi korotti mahtavan äänensä Punkaharjun\nihanimman kaunistuksen, sen metsän, suojelemiseksi, ei ollut mikään\nvähempi henkilö kuin Venäjän mahtava Tsaari, H.M. Keisari Aleksanteri\nI. Tämä loistava ruhtinas, kasvatettuna Korkean Isoäitinsä, Kaikkein\nAutuaimman keisarinnan, Katarina II:n toimesta valistusajan\nvapaassa hengessä, koetti edistää kaikkea, mikä maailmassa hyvää,\njaloa ja ihanaa oli. Kahdenkymmenenviiden ikäisenä, vasta Venäjän\nhallitusistuimelle noustuaan, käväisi hän kesällä vuonna 1802\nSavonlinnassa, joka silloin kuului Venäjälle, ja kulki Punkaharjun\nkautta. — Venäjän hallitsijat eivät halveksineet rajamaataan,\nVanhaa Suomea, vaan matkustelivat usein siellä. Niinpä keisarinna\nKatarina II:sta, karjalaisten muistorikkaasta Kaisa-keisarinnasta,\nkerrotaan, »että Hän vuonna 1772 kesällä varta vasten matkusti\nImatralle ihaillakseen sen pauhua». — H.M. Aleksanteri I niin ihastui\nPunkaharjuun, että hän heti antoi käskyn kruunun viranomaisille\nsuojella metsää haaskaamiselta. Senaatin päätöksessä marraskuun 30\np:ltä vuonna 1840 sanotaan: »Korkeimmasti Autuas Hänen Majestätinsä\nKeisari Aleksanteri ensimäinen Kunnioitettavin muistoltaan on\nmatkallaan tämän paikan kautta suvainnut kiinnittää Korkeimman\nhuomionsa tähän ihmeelliseen harjanteeseen, sekä käskenyt Kruunun\nVirkamiesten pitämään huolta siitä, että sen metsä tulee rauhoitetuksi,\nsekä matkustajain turvallisuuden takia, että myöskin sentähden, että\ntämä harju, puita kasvavana, tarjoaa ihanimpia nähtävyyksiä maamme\nvallanmaanteitten varsilla.» Keisari Aleksanteri I on siis jo vuonna\n1802 julkilausunut Punkaharjun kruununpuiston syntysanat.\n\nEttä tätä mahtavaa keisarinsanaa on toteltu, siitä ei uskalla olla\nepäilystä. Kruununmiehet koettivat parastaan, mutta eivät mitään\nmahtaneet, sillä harju kuului savolaisille, joitten hyvinvointi ja\nverenkierto vaativat kaskenhajua joka kevät. Metsä oli yhäti heidän\nhyökkäystensä esineenä.\n\n1830-luvulla suoritettiin isojako näillä seuduin. Ensin jaettiin\nLaukansaaren kyläläisten maat, jotka ulottuivat Tuunaansaaren\nlauttapaikalta Runebergin kunnaalle, noin kilometrin pituinen kaistale.\nSe jaettiin kahdelle talolle, ja raja kulki nykyisen valtion hotellin\ntonttipalstan halki. Sitten tuli Tuunaansaaren talonpoikien maitten\nvuoro, jotka taas alkoivat Runebergin kunnaalta ja ulottuivat aina\nPunkasalmelle saakka. Tässä se vakituinen Punkaharju olikin, 6 à 7:n\nkilometrin pituudelta.\n\nSilloinpa mies korotti äänensä, joka selvästi ja vakavasti vaati\nsuojelusta Punkaharjun kauniille harjulle. Se oli Rantasalmen peloton\nkruununvouti, Zachris Cajander, jota meidän on kiittäminen tästä\nkaukokatseisesta esityksestä.\n\nHän antoi ensin asianomaisen nimismiehen tehtäväksi »vaatia veronlasku\nvalmistuslautakunnan kokouksessa, että koko yllämainittu harju tahi\nainakin 50 kyynärää siitä tien molemmille puolille lohkaistaisiin\nKorkean Kruunun omaisuudeksi, jott'eivät Asianomaiset Maanomistajat,\njotka muun rahvaan ohella eivät malta olla haaskaamatta metsää,\n_missä vaan sellaista on olemassa_, pääsisi tilaisuuteen hyväkseen\nkäyttämään tien molemmilla puolilla kasvavaa metsää». Mutta tästä hänen\nvaatimuksestaan ei kokouksessa välitetty. Maanmittarit eivät olleet\nkuulevinaankaan tällaisia runollisia ehdotuksia.\n\nHeidän isojako-ehdotuksensa harjun jakamisesta neljän Tuunaansaaren\ntalon kesken lähetettiin kuvernöörille. Mutta Cajander ei heittänyt\nasiata silleen. Hän valitti Hänen Majesteetilleen Keisarille.\nValituskirjelmässään vetoaa hän pääasiallisesti matkustajain\nturvallisuuteen, uskaltamatta tuoda esille kysymyksen esteetillistä\npuolta, joka kumminkin myöhemmin täysin selvenee. Hän kertoo, »että\nharju varsinkin luoteisosassaan molemmin puolin maantietä, muutama\nkyynärä tästä, on äkkijyrkästi laskeva ja tätä nykyä kasvaa suurta\nmetsää». Cajander samassa kirjelmässään väittää, että harju keisarin\nkäynnin aikana 1802 oli ollut »metsätön». Tämä on helposti voinut\ntapahtua, sillä Punkaharjun talonpojilla oli tapana aina 25 vuoden\nperästä kasketa maansa, jonka perästä ne kasvoivat lehtimetsää ja\nosaksi havupuuta. 25:n vuoden perästä lehtipuu on siksi varttunut, että\nsillä kelpaa maata polttaa. Vaikka Cajander myöntääkin, että kaiteita\non rakennettu maantien molemmin puolin, väittää hän kumminkin, »että\nKaiteet, mitkä kaikkialla ovat pystytetyt pitkin maantien reunoja, maan\nperin jyrkän kaltevuuden takia, eivät riitä turvaamaan matkustavaista\nonnettomuuksilta, siinä tapauksessa että penkereellä kasvavat puut\nmolemmin puolin maantietä hakataan maahan.»\n\nOmasta puolestani en ole vallan vakuutettu siitä, että tie\nvälttämättömästi vaatii honkia pysyäkseen paikoillaan. Myönnän\nkuitenkin, että puut juurineen voivat sitoa sorakerroksia toisiinsa\nvarsinkin niillä rinteillä, jotka ovat jyrkimmät, mutta harjun\nuseimmissa paikoissa kyllä tie seisoo kohollaan ilman puitten\nsuosiollista apua. Mutta eihän sopinut Korkean Kruunun voudille\nkirjelmässä Hänen Korkealle Majestätilleen soperrella koreita sanoja\nkauniista näköaloista, ihanista puistoista y.m.; hänen täytyi vain\ntakertua kiinni pölyiseen maantiehen ja matkamiesten hengen ja raajojen\nturvallisuuteen. Cajanderin ehdotus, että koko harju lohkaistaisiin\nkruunulle, jo osoittaa, että kauneusarvot olivat pääasiana ja että ne\nkaikuivat pohjasävelenä kaikissa hänen vaatimuksissaan, sillä eihän\nmaantie suinkaan tarvinnut koko harjua, joka monessa kohdin on sangen\nleveä ja täysin vaaraton.\n\nSittenkuin Cajander vielä oli huomauttanut, että kruununvirkamiehet\novat avuttomat sellaisen väestön keskuudessa, jota ei mitenkään voi\nhillitä metsän haaskaamisesta, jatkaa hän: »Tämän johdosta uskallan\nkaikkein alamaisimmin Teidän Keisarilliselta Majestetilta pyytää\nsitä muutosta nyt valituksenalaiseen Verolasku-Päätökseen, että\nedellämainittu Punganharju koko laveudeltaan tahi ainakin 50 kyynärää\nmolemmilta puolilta maantietä ylläkosketeltujen syitten perustuksella\nlohkaistaisiin Korkean Kruunun laskuun.»\n\nTämä valituskirjelmä liitettiin niihin asiapapereihin, jotka yhdessä\nkuvernööri A. Cronstedtin päätöksen kanssa 29 päivältä elokuuta 1839\nlähetettiin senaatin talousosastoon. Kuvernööri on hieman ihmeissään,\nettä sellainen hassunkurinen maantie löytyy hänen läänissään. Mutta\ntätähän ei tarvitse ihmetellä, kun senaatin päätöksessä lokakuun 30\np:ltä 1840 väitetään, että Punkaharju sijaitsee »Savonlinnan ja Kuopion\nvälillä». Mutta kuvernööri ilmoittaa kumminkin, »että hän pitää Kruunun\nVoudin pyyntöä perusteltuna ja olisi hänenkin päätöksensä ehkä tullut\ntoisenlainen, jos yllämainitun Punganharjun ominaisuudet ja suhteet\nolisivat olleet tarkemmin selitetyt».\n\nTalousosasto vaatii vielä lisäksi lausunnolta Maanmittaushallitukselta\nsekä Kamarikonttorilta. Ylihallitus ei ollenkaan kajoa Cajanderin\nehdotukseen, mutta kamarikonttori puoltaa sitä kaikin puolin sanoilla:\n»Cajanderin pyyntö ansaitsee mitä suurimmassa määrässä huomiota».\nSitäpaitsi tukee konttori hartaasti Cajanderin ensimmäistä ehdoitusta,\n»että koko harju olisi Kruunulle lohkaistava, eikä ainoastaan 50\nkyynärää maantien molemmilta puolilta».\n\nNäin valmistettuna ratkaistiin kysymys senaatissa lokakuun 30 p:nä\n1840 ja päätettiin, »että koko mainittu harju on Kruunun laskuun\npyykitettävä ja asianmukaisesti hoidettava». Päätöksen alle ovat\nseuraavat senaattorit piirtäneet nimensä: G. Hjärne, L.G. v. Haartman,\nAugust Ramsay ja B U. Björksten.\n\nTäten pelastettiin siis Punkaharju ikuisiksi ajoiksi ihanan\npuistikkonsa haaskaamisesta ja raiskaamisesta.\n\nMutta vielä oli palanen Runebergin kunnaalta Tuunaansalmen\nlaattapaikalle vaaranalaisessa tilassa. Se oli jo, niinkuin mainittiin,\njaettu kahdelle Laukansaaren tilalle v. 1837. Kerran vauhtiin\npäästyään pyrki kruunu tämänkin harjunosan omistajaksi. Antamalla\npalstoja omistamistaan maista läheisessä Ruokolahden kylässä sai\nkruunu Laukansaaren talolliset vaihtamaan osansa harjusta näihin. Tämä\ntapahtui jo vuonna 1843.\n\nKumminkin oli vielä kauniita saaria aivan Punkaharjun kupeilla, jotka\nkuuluivat eri tiloille naapuruudessa. Jos nämä saaret olisivat yhä\nedelleen jääneet entisten omistajien hoitoon, olisi varmaan tapahtunut,\nettä kauniin näköalan asemesta kukkean saaren ylitse silmää olisi\nkohdannut autio palopaikka, musta ja karstainen, missä nokiset\nkivet ja kannot olisivat törröttäneet pystyssä. Sellaisiahan näkyjä\nkaskimaat tarjoavat. Sentähden vaihdettiin kaikki saaret kruunun\nmetsistä lohkaistuihin maapalstoihin, näitten joukossa nuo kaksi\nihanaa saarta Kotkasaari ja Hynninsaari, jotka sijaitsevat harjun\nitäpuolella. Ne kuuluivat Kotilan tilalle ja olivat »kaskimaita»,\nniinkuin karttaselityksessä mainitaan. Tämä vaihto oli todellakin hyvin\nharkittu, sillä miltä näyttäisikään maisema Runebergin kunnaalta,\njos Kotkasaari olisi paljaaksi pantu ja mustan nokinen. Vieläkin\nvaihdettiin kruunulle pieni, suloinen Kirkkosaari Tuunaansalmessa, joka\nennen rautatien rakentamista sen yli oli Punkaharjun kaikkien saarten\nhelmi. Näin oli koko harju salmesta salmeen joutunut kruunulle jo\nvuonna 1843.\n\nMutta raja kulki aivan läheltä nykyistä valtion hotellia sen\nitäpuolitse, jonka tähden valtio myöhemmin on ottanut huostaansa\nsuuria maa-aloja harjun koillis- ja itäpuolelta. Tänne on\nmetsähallitus istuttanut ja kylvänyt puita, osaksi ulkomaalaisia,\nniinkuin pihtakuusia, sembramäntyjä ja lehtikuusia.\n\n\n\nZachris Cajander.\n\n\nEn voi hillitä haluani nostaa tämä mies kunniajalustalle. Kun joku\nhenkilö edellä kaikkia aikalaisiaan oivaltaa asian, joka pitkiksi\najoiksi suurimmalla rakkaudella omistetaan, kun hänellä sitä paitsi on\nkylliksi intoa saada aate tunnustetuksi ja joka kohdassa toteutetuksi,\nsilloin ei voi muuta kuin suoda hänelle tunnustusta ja ihailua. Tämä\nyksinkertainen, mutta vanhaan malliin ankara Rantasalmen kihlakunnan\nkruununvouti nousee esimiehiään vastaan ja vetoaa korkeimpaan paikkaan\nkysymyksessä, joka ei oikeastaan kuulu hänen virkatehtäviinsä, ja tekee\nsen niin pontevasti, että hän saa korkeimmat viranomaiset puolelleen.\nHän ei rauhoitu, ennenkuin hänen aatteensa kokonaisuudessaan\ntoteutetaan. Kruununpuistojen ja luonnonsuojeluksen aate, niin yleiseen\ntunnustettu ja tunnettu kuin se nykyään onkin kaikissa sivistysmaissa,\noli tuntematon käsite vuonna 1840. Ainakaan ei sanaa »luonnonsuojelus»\nsilloin vielä käytetty kielessä, ja kruununpuistolla ymmärrettiin\nsellaista kruunun maata, jossa puita kasvoi myyntiä varten. Mutta\nettä tämä kruununvouti jo 1840 oivalsi sellaistenkin kruununpuistojen\ntarvetta, jotka palvelisivat kauneusarvoja ja tunnelmallisia\ntarkoituksia, eikä taloudellisia, se se juuri herättää meidän\nkummastustamme ja ihmettelyämme. Tällä toiminnallaan, oikeana hetkenä\nvoitokkaasti suoritettuna, on Zachris Cajander luonut itselleen nimen,\nkaikuvimman luonnonsuojelusystäväin joukossa. Meillä matkailijoilla\non todellakin syytä kiittää häntä paljosta! Meidän kulttuurimmehan\non nuorta ja uutta, meillähän tuskin vanhimmissa kaupungeissamme on\npuistoja sadan vuoden ikäisiä. Mutta Punkaharjulla voimme näyttää\nmatkamiehille, jotka ovat vanhoista kulttuurimaista, että meilläkin\nkaunisten paikkojen vaalimisella on vanhaa perua, jollei juuri satoja\nvuosia vanhaa, niin kumminkin parin sukupolven takaista. Ja tästä\nsaamme kiittää Zachris Cajanderia.\n\nTahdon muutamin sanoin esitellä hänet lukijoilleni. Hän on\ntyypillinen virkamiesten edustaja vanhalta ruotsalaiselta ajalta,\njoka jäntevyydellä ja ankaruudella itseään ja muita kohtaan ohjaa\nelämänratansa onnelliseen päätökseen.\n\nCajander syntyi vuonna 1785 Savossa. V. 1799, neljäntoista ikäisenä,\n»ilman perusteellisempia pohjatietoja varattomuuden takia», pääsee hän\napulaiseksi kruununvouti Hasselblattille, saaden palkakseen vaatteet\nja ruoan; 17:n ikäisenä hänellä on palkkaa 40 R:t ja kolme tynnöriä\njyviä, »jotka sisääntulot hänen täytyi jakaa köyhän äitinsä ja neljän\nturvattoman sisaruksen kanssa». Kahdenkymmenenkolmen vuoden vanhana\nhän sai maaherra Wibeliukselta »Ekspeditioni Voudin nimen ja arvon»,\nsamoina päivinä kuin venäläiset marssivat rajan yli, helmikuun 22\np:nä 1808. Vuonna 1809 hän nai »köyhän tytön», joka tapaus myöskin on\nmainittu ansioluettelossa. Köyhän tytön nimi oli Gustava Neiglick.\nSen jälkeen hänestä tehtiin vuoron perään nimismies, henkikirjuri ja\nkruununvouti. Nämät ajat, vuosien 1809 ja 1820 välillä, eivät olleet\nmitään hauskoja aikoja kruununmiehelle, kun kaikki olot sodan jälkeen\noli järjestettävä aivan uusien suuntien mukaan, kun osia Vanhasta\nSuomesta liitettiin hänen hoitopiiriinsä. Cajander sai ottaa vastaan\nmyöskin nuo lintukotolaiset, »väittelynalaiset asukkaat», jotka eivät\nolleet tottuneet minkäänlaiseen esivaltaan. Mutta arvattavasti hän\nhoiti asiansa hyvin, koskapahan hänelle jo vuonna 1826 armossa suotiin\nKeisarillisen Pyhän Annan ritarikunnan 3:nnen luokan merkki ja ritarin\narvo. Hän sai loppuunajetuksi, huolimatta armollisesta hylkäämisestä,\nettä Ala-Savon kihlakunta jaettiin kahtia, ja hänestä tehtiin\nRantasalmen kihlakunnan vouti.\n\nTuima vouti hän olikin, mutta vielä tuimempi perheenisä. Köyhä tyttö,\nGustava Neiglick, rikastutti häntä sankalla lapsilaumalla, niinkuin\nköyhät aviovaimot tavallisesti tekevät; hänellä oli yhdeksän lasta,\npoikia enemmän kuin toinen puoli. Näistä tuli kaikista kelpo miehiä,\nyhdestä laamanni, yhdestä pappi, yhdestä kruununvouti, yhdestä\npuutarhuri ja yhdestä henkikirjuri ja yksi, Sakari Sakarinpoika, teki\nitsensä tunnetuksi kummallisilla hommillaan sekä omassa maassaan että\nRuotsissa. Hän se kuletti maalaisrunoilijat, Kymäläisen, Makkosen\nja Puhakan, Porvooseen esiteltäviksi heidän virkaveljelleen, J.L.\nRunebergille, sekä niinikään Helsinkiin samaten virkaveljilleen\nTopeliukselle ja Cygnaeukselle sekä monelle muulle vähäisemmälle\nsamanlaatuiselle. Tukholmassa hän kirjoitti metrittään kirjelmiä\nmaanviljelyksestä ja naiskysymyksestä, oli tavallinen ilmiö\npilalehdissä, ja Tukholman kaduilla hän herätti huomiota omituisilla\npuvuillaan ja käytöksellään. Hän puhui Tukholmassakin kaikkien\nsuomalaisten kanssa »selevee Savon suomee». — Sakari Sakarinpojasta\nolen puhunut, todistaakseni, että tämän möräkän kruununvoudin perheessä\naatteellisetkin harrastukset olivat kotiutuneet.\n\nZachris Cajander kuoli 1862 vanhalla iällä. Hänen ansioluettelossaan\nluetaan aina myöskin seuraava kohta: »sitäpaitsi on allekirjoittanut,\nkuten Hänen Keisarillisen Majestetinsä Armollinen Päätös lokakuun 30\npiitä 1840 ilmaisee, vaikuttanut sen, että nykyään Korkean Kruunun\nomistama luonnonihana Punganharjun Puisto on pantu kuntoon». —\nCajanderin suuri elämän loistotyö.\n\nMutta mistä tämä ankara kruununvouti sai esteettiset harrastuksensa ja\nkehityksensä. Hän asui Itä-Suomen kuuluisimmassa sivistyskeskustassa,\nRantasalmen pitäjässä. Pikku vihan jälkeen pyrki hallitus juuri\nnäissä rajamaissa ja rajapitäjissä korottamaan yleissivistystä,\njotta vieraat vaikutelmat rajantakaisista seuduista eivät pääsisi\nsiirtymään rajan yli. Rantasalmelle perustettiin v. 1749 neliluokkainen\ntriviaalikoulu, joka siellä vaikutti vuoteen 1788, jolloin se\nsiirrettiin vastaperustettuun Kuopion kaupunkiin. Vuonna 1779\ntaas muutettiin Sprengtportenin perustama sotakoulu Brahelinnasta\nHaapaniemen kuninkaankartanoon Rantasalmelle. Pitäjässä asui joka\nkylässä aatelisia ja aatelittomia Savon prikaatin upseereja. Kaikki\nkihla- ja tuomiokunnan virkamiehet olivat myöskin valinneet tämän\npitäjän asuinpaikakseen. Upseeriston joukossa tavattiin muiden muassa\nseuraavat suvut edustettuina: Tigerstedt, Järnefelt, Tavast, Ehrnrooth,\nNandelstadh, Tavaststjerna, Aminoff. Papiston joukossa taas: Krogius,\nCygnaeus, Cleve.\n\nKaikki nämä perheet, joista monet omistivat aikansa korkeimman\nsivistyksen, auttoivat kukin kohdastaan antamaan Rantasalmen pitäjälle\nsellaista ulkonaistakin loistoa, jota ei monessakaan maamme seudussa\ntavattu. Puutarhoja vaalittiin huolella, koristekasveja viljeltiin\nja jaloja puulajeja istutettiin talojen ympärille. Pyyvilän tilalla\nkasvoi 1880-luvulla lehmus, joka tyvestä oli 9 kyynärää ympärimitaten.\nLeislahden talossa oli muinainen omistaja istuttanut lehmuksen kullekin\nlapselle syntymälahjaksi. Ne olivat tietysti 9 luvultaan, ja ovat nyt\nsuuria puita. Cajander asui Haapaniemellä, kartanossa, mihin sotakoulu\nvuoteen 1818 oli ollut sijoitettuna. Hänellä oli joka päivä silmäinsä\nedessä ne ihanat koivukujat ja koivupuistot, jotka koulun ajalla\nolivat istutetut. Cajanderin isoäiti oli Malmeja, jolla suvulla oli\nheimolaisia yltympäri Savoa.\n\nSeuraelämä oli Rantasalmella vilkkaampaa, sirompaa ja hienompaa kuin\nuseimmissa Suomen kaupungeissa. Moni aatelinen upseeri oli liikkunut\nLovisa Ulrikan ja »lumoojakuninkaan» hovissa, he oleilivat siellä usein\njoka talvi, he olivat nähneet »perhosen liitelevän Hagan puistossa», he\nmatkivat hovitapoja Rantasalmen seurapiireissä, he koettivat, varojensa\nmukaan, myöskin matkia kuninkaallisten huviloitten komentoa omien\nasuntojensa sisä- ja ulkopuolella.\n\nTässä ympäristössä eli ja vanheni Cajander. Voimmepa siten myöskin\nymmärtää, että hänen silmänsä olivat auenneet näkemään, mitä ihanuuksia\nsuojeleva ihmiskäsi voi aikaansaada luonnossa. Tämä tunnelma se pani\nhänet ponnistamaan kaikki voimansa ihanan Punkaharjun rauhoittamiseksi\nraatelevalta rahvaalta. Hän onnistui yrityksessään, ja niinpä hänestä\non tullut Suomen ensimmäisen ja ihanimman huvipuiston luoja.\n\n\n\n\nJoulumatka 37 asteen pakkasessa.\n\n\nEnnenmuinoin kun kuljettiin alas Oulunjokea veneissä, saatiin tyytyä\nseurustelemaan lukemattomien tervatynnyreiden parissa. Matkaseurue\noli tungettelevaa: se »pikeytyi» pienimmästäkin kosketuksesta. Jos\nsellaisen matkan jälkeen sattui istumaan vaatepeittoisille tuoleille,\noli näillä harmiksesi taipumus seurata mukana liikkeelle lähtiessäsi.\nJos taas istuuduit ruohikkoon, saatoit ylösnoustuasi olla kirjaeltu\nmitä koreimmilla kukkavihoilla — mutta — sangen epäonnistuneesti\nsijoitettuina.\n\nTehdäkseen lopun tällaisista tunkeilevista muistelmista päätti\nMatkailijayhdistyksen toimikunta järjestää pikeytymisestä vapaan\nvenekulun Vaalan—Muhoksen reitille. Toimikunta valitsi minut\nmatkustamaan Vaalaan kulkureittiä järjestämään ja venettä ostamaan.\n\nVanha sudennahkaturkki, kalossit ja kintaat mukanani lähdin\njoulupäivänä Helsingistä. Helsingissä oli rankka sade, Hämeenlinnassa\ntuli räntää, Tampereella satoi kuivaa lunta ja Lapualla seuraavana\naamuna oli 5 asteen pakkanen ja ilma kirkas. Matkustin Uudenkaarlepyyn\nseutujen ohitse — lempeän »setä Sakariaan» syntymäkaupungin, ja vaunun\nyksinäisyydessä valtasivat hänen kauniit laulunsa mieleni. Näin\n»talvikuusen kuurassaan», todensin että »päivä on lyhyt, kangas autio,\nhongan varjo kasvaa jättiläismäiseksi, sen tummalla oksalla pyörii\nkuun kehä, ja kinoksilla lieskaa tähden loimu». Hyräilin lapsellisen\nhurskaita säkeitä: Nu så kommer julen, nu är julen här, liten, mörk och\nkulen...\n\nNiin, pimeä se oli, pimein mitä milloinkaan olen nähnyt, ja että se\noli lievimmin sanottuna — kolea, sain myöskin matkallani kokea. Kerran\npilkisti aurinko esiin Kaarlepyyn seuduissa, Raahen kohdalla oli jo\npimeää, mutta Venus sytytti kirkkaan lyhtynsä muutamiksi kymmeniksi\nminuuteiksi ja valaisi kylmän kinoksen yhtä kylmällä valollaan.\n\nOulussa istuuduin rekeen ehtiäkseni illaksi Muhokseen. Oli 15 asteen\npakkanen. Mutta mitä suloisin sää joka tapauksessa. Helsingissä\non tällainen pakkanen läpitunkeva, ainaisen viiman tähden. Täällä\nkestin helposti pakkasen, ainoastaan tavalliseen talvipalttooseen\npuettuna. Illalla saavuin Muhokseen, enkä ollenkaan kohmetuksissa,\nvaikkakin lämpömittari näytti — 18 astetta. Luulottelin jo että olin\nerehtynyt kutsumuksestani, että minun olisi pitänyt lähteä arktiselle\ntai antarktiselle tutkimusretkelle, kilpaillakseni maanmieheni\nNordenskjöldin ja ruijalaisen Nansenin kanssa. Mutta kahtena seuraavana\npäivänä laimeni innostukseni tähän toimeen huomattavassa määrässä.\n\nKun seuraavana aamuna heräsin Muhoksen kestikievarissa, kuulosti\nkorviini pihalta onnettomuutta ennustava ääni. Paukaus nurkassa herätti\nminut. Nousin ylös. Ulkoa kuului villi ulvonta, vinkuminen ja hevosten\nja jalkamiesten askelten narskuminen, sekä pitkiä vihlovia valitusääniä\nhalkokuormien jalasten alta. Tuttuja ääniä lapsuusajoilta! Lämpömittari\nnäytti — 32 astetta.\n\nMenin ulos. Hauskaa oli kuulla askeleittensa valittavan. Nyt oli Bore\nkotonaan. Hän ottaa vieraansa vastaan ainoastaan turkissa. Kiersin\nympärilleni yhden suurimpia sudennahkaturkkeja, mitä milloinkaan on\nkokoon ommeltu Suuriruhtinaskunnassa, ja täytin sen jotenkuten. Niin\nalkoi retki Vaalaa kohden.\n\nAurinko tirkisteli yli jäätyneiden äärettömien soiden, valaisi, mutta\nei lämmittänyt. Kuljin posthovista posthoviin, joiksi saksalainen Pudor\nnimittää kestikievareita, ja saavuin Vaalaan, Lusuan kestikievariin,\nvihdoin myöhään illalla. Keli oli sitkeä ja jalakset kitisivät.\n\nSeuraavana aamuna lähdin jalkapatikassa Vaalan lauttapaikalle. Pakkanen\noli yltynyt 3:lla asteella. Merkillinen näky odotti minua rannalla.\nVirta oli sula, mutta paksu höyry kohosi siitä niin sankkana, että se\nkokonaan peitti Vaalan rannan. Oli niinkuin olisi suitsuava laavavirta\nvirrannut ohitseni. Tiheästä usvasta kuului hienoja heliseviä ääniä,\naivan kuin hopeakellojen soitto keijukaisten karkeloissa. Jään\nsirpaleet soittelivat. Vastakkaisesta rannasta ei näkynyt haamuakaan.\nMutta kuulin ihmisen hakkaavan halkoja rannalla ja kuulin laulavat\naskeleet. Kauan aikaa itsepintaisesti huhuiltuani luulin kuulevani,\nettä vene työnnettiin virtaan. Kuulin aironvetoja ja näin vihdoin\nmiehen, joka ohjasi siltaa kohden. Mutta venonen! Se oli pienintä\nlajia. Kieltäydyin laskeumasta siihen.\n\nMutta toista ei ollut saatavana. Lopuksi astuin siihen koetteeksi.\nHädin tuskin kannatti se minut; pitäessäni laidoista kiinni viistivät\nsormeni vettä. »Sille, joka joulupäivänä matkustaa asioilleen, käy\nhuonosti», sanoi uskovainen äitini, kun joulupäivänä lähdin Helsingin\nasemalle. Ajatteles jos joulutonttu tekisikin minulle ruman kepposen?\nPääsimme yli, vene törmäsi rannan jäähän, perä ryyppäsi vettä; kun\nsoutaja nousi jään reunalle, tuli tulvahtamalla sitä veneeseen.\nNelinryömin konttasin nopeasti, kuin vanhanlainen orava, veneen pohjaa\nmyöten ja pääsin rantajäälle. — Joulutonttu sai pitkän nenän.\n\nVaalassa majailin yhdistyksen monivuotisen uskollisen ja\ntoimeliaan asiamiehen, kapteeni E. Spolanderin luona. Pohdittiin\nmatkailu-kysymystä, tarkastettiin ja mitattiin veneitä ja kapteeni\nSpolander otti loput huolekseen. Täsmällisesti hän suorittikin kaikki.\n— Kuluneena keväänä teki kapteeni Spolander viimeisen koskimatkansa,\nvalantehnyt Charon perämiehenään. Rauha hänen matkalleen. Hänen\nystävällisessä kodissaan sain joulupäivällisen, historiallisine\nruokalajeineen, Frein karjusta ja lipeäkalasta käärysylttyyn saakka,\nkaikki joulun määräämässä järjestyksessä.\n\nAurinko oli laskenut ennen päivällistä ja pakkanen parantunut kahdella\nasteella, niin että lämpömittari näytti 37 astetta lähtiessäni\ntaipaleelle Kajaaniin, pitkin Oulunjärven pohjoisrantaa.\n\nTuskin olen ihanampaa matkaa tehnyt. Huurretta ja lunta, lunta ja\nhuurretta kaikkialla, yliyltänään. Taivas oli kirkas ja tähdet\nloistivat, mutta metsän ja maan yli leijailivat pienet jääkristallit.\nOlin saapunut jää-immen hoviin ja hänellä oli suuret joulukutsunsa.\n\nKoivut ja lepät, jää-immen hovineitoset, olivat puuteroidut\nvalkoisimmalla puuterilla ja heidän loistavat harsoiset pukunsa\nkimaltelivat lukemattomin timantein; kuuset ja männyt, hovin\nkavaljeerit, olivat myöskin peittäneet viheriät virkapukunsa\nhopeakudoksella, niin että ne loistelivat kuni Graalin ritarit\njuhlatamineissaan. Ja kaikki seisoivat liikkumattomina ja hiljaa\nikäänkuin odottaen jääimpeä ja menuetin alkua. Muutamat hovinaiset\nolivat odottaessaan kumartuneet sirosti eteenpäin, ja vanhat\nluuvaloiset hoviherrat olivat kunnioittavasti taivuttaneet päänsä.\nMenuettia en saanut nähdä, mutta tiedän kuitenkin sen alkaneen silloin\nkun jää-impi saapui pohjoistuulen siivillä, ja se tanssittiin iloisesti\nja riemuiten, niin että puuteri pyrysi. Olen onnellinen ettei minun\ntarvinnut nähdä tätä koreata hoviväkeä myrskyisten joulutanssiaisten\njälkeen; näin ainoastaan jää-immen jouluparaadin.\n\nEn ole koskaan nähnyt sellaista talviloistoa metsässä. Luulen että\nsitä näkee ainoastaan pohjan perillä. Meidän luoksemme tänne etelään\nei oikea jää-impi koskaan saavu. Hän lähettää tänne pahankurisen\nsisarensa, tuon Vihi-viiman, joka aina vinkuu ja vonkuu. Ja harvoin\nhän tuo mukanaan sen hiljaisen äänettömän joulutunnelman, joka minut\nvaltasi metsässä, tuon suuren järven pohjoisrannalla.\n\nJalas valitti korkeimmassa falsetissa, kaikkialla voihkinaa ja\nvalitusta, niinkuin setä Danten Helvetissä. Mutta minuun vaikutti\ntämä toisin kuin kuumaveriseen firenzeläiseen. Vaivuin hiljaiseen\nhorrokseen. Tähdet näyttivät itkevän taivaalla; niiden loisto liekehti\nväliin kolmenkertaisena seuraavassa silmänräpäyksessä kokonaan\nkadotukseen. Se oli jääusvan kujeita. Hetken juhlallisuus se esti\nminut unen helmaan uupumasta. Viikseni olivat jäätyneet kiinni\nsudennahkakaulukseen, kyyneleeni, pakkasen pakottamat, olivat jäätyneet\nsilmäripsiini ja riippuivat niissä kallisarvoisina helminä ja loihtivat\nyhdessä jääusvan kanssa harhakuvia silmiini. Maailman tuska ja suru\nkaikui altani, pääni päällä näin taivaan virvatulten ilvehtivän. Huh\nmiten joulutaivas näytti kylmältä! Pysyäkseni valveilla hyräilin tuon\nheränneen runoilijan laulua: Miksi rintasi jäätä on, miks' niin kylmänä\nkuljet sä, miks' niin kylmänä kuljet sä...\n\n— Sanoitteko jotain? kysyi ajaja.\n\nOlin kokonaan unohtanut että minulla oli mukanani kanssaihminen tässä\npakkasessa, kuski laudallaan.\n\n— En, koetan vain hellyttää taivasta sytyttämään meille jouluvalkeaa.\n\n— Niin, sanoi mies. Hetkisen perästä hän sanoi: hm. Ja taaskin: Niinpä\nniin.\n\n— Sanoitteko jotakin, kysyin minä vuorostani.\n\n— En, ajattelen vain miten tuon taivaan laita oikeastaan lie.\n\n— Mitenkä niin?\n\n— Niin — kävin tässä suurlakon jälestä Oulussa ja siellä kuulin\nagitaattorin kivenkovaan väittävän, ettei ole taivasta eikä helvettiä.\n\n— Sepä vasta oli miehevä veitikka. Eikö hän peljännyt Jumalaa eikä\npaholaista?\n\n— Enhän minä häntä uskonut, sanoi ajaja puolustautuen, kyllähän papit\ntietävät ne asiat paremmin. Tahdoin vain kysyä, onko totta, mitä hän\nsanoi, että herrat eivät enää usko semmoisia asioita, eivät edes kaikki\npapitkaan, vaan ainoastaan me tuhmat moukat.\n\n— Niin, totta puhuen, ei agitaattori valehdellut, Minä en ainakaan\nusko helvettiin enkä tuohon kylmään taivaaseen, huh miten se näyttää\ntuimalta.\n\n— Vai niin, ettekös te sitten olekaan rovasti?\n\n‒ En, miksi niin?\n\n— Suokaa anteeksi, minusta te olitte vähän rovastin näköinen.\n\n— Ei, rovasti en ole, mutta saarnata kyllä osaan.\n\nMies tuli uteliaaksi ja ryhtyi kyselemään.\n\n— Niin, onhan nyt joulu, eipä olisi saarna hullummaksi.\n\nAgitaattorin puhe oli pannut miehen pään pyörälle. Mutta ihmekös se\noli. Suurlakkohan räjähti niinkuin pommi, etenkin erämaan asukasten\njoukkoon. Lain käsivarsi, tuo pelätty vahva käsivarsi, joka tähän\nasti ei koskaan ollut horjunut, oli nyt viikon ajan täydellisesti\nlamauksissa. Nimismiehen valta oli lopussa, se oli siirtynyt\ntyömiehille, rengeille ja torppareille. Nämä yhteiskunnan pienimmät,\njotka tähän asti olivat aina saaneet nöyrästi alistua, antoivat nyt\nlupakirjoja matkustajille, määräsivät pyhät- ja lakkauttivat työn\nmielensä mukaan. Ja kaiken lisäksi kuljeskelivat agitaattorit maata\nristiin rastiin ja kaikki elämän arvot arvioitiin uuden mittapuun\nmukaan, sekä hengellisissä että maallisissa kysymyksissä. Kansa\nherätettiin unestaan äkkiä, niinkuin tulipalon sattuessa. Oliko tämä\nunta vai vakavaa todellisuutta? Oliko pappi oikeassa vai agitaattoriko?\n\nEpäilys oli päässyt kytemään erämaan lapsien mielissä. Mutta epäilyshän\non, Cartesiuksen mukaan, todellisen tiedon alku. Mies pyörähti\nkuskilaudalla minuun päin ja tutkimalla tutki minulta kaikkea tätä\nuutta, jota hän oli kuullut. Minun täytyi vastata ja selitellä.\nPidin joulusaarnan paukkuvassa pakkasessa, Otavan majesteetillisesti\nkiertäessä maailman akselia, plejadien vuodattaessa kyyneleitä ja Vegan\npainuessa taivaan rantaan.\n\nHevonen sai kulkea valtoinaan, kulkunen jokelsi, jalas ulvoi ja puut\npaukkuivat. Me kaksi kohmettunutta ihmislasta liitelimme korkealla\njäätyneen maan yläpuolella, kohden niitä maailmoita, jotka aina tulevat\nolemaan ihmisjärjelle suljetut. — Mutta näinhän on joulu vietettäväkin,\nhengessä ja totuudessa.\n\nLopuksi täytyi minun vaieta, sillä äänijänteeni tekivät lakon. — Luulen\nettä elohopea jäätyi sinä iltana. — Samassa osoitti mies himmeätä tulta\nkaukana Kivesjärven takana.\n\n— Tuolla loistaa lampun valo kestikievarista.\n\nMinä sähisin:\n\n— Se on Betlehemin tähti meille kahdelle viisaalle miehelle. Siellä\non se jumala, jota me tällä hetkellä kipeimmin kalpaamme, tulen\nlämmittävä, valaiseva jumala. Hän on etenkin suomalaisten kotijumala,\nsillä ilman häntä menehtyisimme pimeyteen ja kylmyyteen.\n\nKun seuraavana aamuna tulin ulos, tuprusi savu savupiipusta maahan,\n— nyt oli viima liittynyt pakkaseen. Pakkanen ei kuitenkaan ollut\nlauhtunut. Niin kauan kuin pysyttelimme »Helsingin neitien» metsissä\n— Kivesjärven rannalla olevaa maatilaa, jonka muutamat nuoret\nhelsinkiläiset naiset ovat ostaneet, nimitetään »neitien maatilaksi»\n— kävi matka kyllä päinsä, mutta Paltamon selällä olimme jähmettyä\nkylmässä viimassa, en ainoastaan minä, vaan ajaja ja hevonen myöskin.\nAh, miten ikävöitsin Kajaaniin, lämpimiin huoneisiin, kirkkaaseen\nvalaistukseen ja lämmitettyihin rautatievaunuihin, takaisin Helsinkiin.\nKaksi purevassa pakkasessa vietettyä päivää kauhistuttaa ihmistä; ehkä\nsitä kestäisi paremmin, jos saisi totuttautua siihen kokonaisen viikon\nkuluessa.\n\nJoen jäällä Kajaanissa näin näyn, joka minua taas virkisti. Vastaani\ntuli miehiä kaupungista kontit selässä, hiihtäen — 37 asteen\npakkasessa. Ja heitä seurasivat heidän paremmat puoliskonsa myöskin\nsuksilla ja kontit selässä. Hullunkurisinta viimeksi mainittujen\nvarustuksissa oli se, että he olivat puetut liehuviin, vaaleihin\npumpulihameisiin. Minun kylmettynyttä sydäntäni kirveli, nähdessäni\nnämä liehuvat kesäperhoset leijailemassa ohitseni, iloisissa, keveissä\npukimissaan. En ehtinyt kysyä, mitä heillä oli lähinnä ihoaan, he kun\nhiihtivät voimainsa takaa. Epäilemättä olisi heidän mielestään tämä\nkysymys ollut aivan paikallaan ja sopiva, aivan varmaan olisin saanut\nsiihen vastauksen sekä yksityiskohtaisen havainnollisen selityksen.\nKyytipoikani oletti, että heillä oli jaloissaan miehiensä vanhat\nkäytetyt sarkahousut. Pumpulihameet olivat päällä vain ilmaisemassa\nsukupuolta. Joka tapauksessa teki tämä ilmestys paremmin juhannuksen\nkuin joulun vaikutuksen. Eräs vastaantulevista naisista oli\nadventtiviikolla synnyttänyt kymmenennen lapsensa, tiesi poika kertoa.\nHän oli ulkona kokoamassa voimia, saadakseen tusinan täyteen. Näillä\nseuduin olikin muuten kaikkialla kypsyneillä aviovaimoilla kymmenpäinen\npoikue, paitsi Kivesjärven nuorella emännällä, joka palaillaan hommasi\nkuudetta. Mutta hänen isänsä puolusteli häntä, selittäen että mies oli\nkäväissyt U.S. of A:ssa ja ollut kahdeksan vuotta poissa kotoa.\n\nTällaisen runsauden aikaansaajaa se maailmankatsomus, jonka nimenä on\n»Philosophie des Unbewussten».\n\nVihdoinkin Kajaanissa! Parantelin kohmettuneita jäseniäni\nasemapäällikön luona Salo I:n ja Salo II:n kuuluisan rakentajan, ent.\nräätäli Haapalaisen seurassa. Puheenaiheena oli matkailu, kulkuneuvot,\nmetsästys ja kalastus, siis pelkkää sellaista, joka saattaa ihmisen\nhyvälle tuulelle. —\n\nSeuraavana aamuna nousin junaan ja saavuin Helsinkiin, joka kylpi\nkylmässä, kosteassa meriusvassa.\n\n\n\n\nHämeessä.\n\n\n\nI.\n\nHämeen sisäjärvillä.\n\n\nMatkailun kannalta on erittäin vaikeaa selvittää, miksi koko läntinen\nosa Suomenmaata, se missä hämäläiset, varsinaissuomalaiset ja\nruotsalaiset asuvat, kulkuneuvojen puolesta on takapajulla Itä-Suomeen\nverrattuna. Voisihan arvella että Saimaan suuret ja kauniit vesistöt,\nImatra, Savonlinna ja Punkaharju siinä määrin voittavat muut\nnähtävyydet maassamme, ettei mikään kilpailu voi tulla kysymykseenkään.\nVoihan osaksi ollakin niin, mutta tahtooko kukaan väittää, ettei\nTurun saaristossa ole tarjona erinomaisia reittejä, ettei Hämeen\njärvillä kulkeminen olisi mainiota nautintoa? En luule kenenkään,\nmutta kulkuneuvot ja mukavuudet ovat siellä usein hyvin vaillinaiset.\nAjattelepas vanhoja rannikkolaivojamme Helsingin ja Turun välillä!\nAinoastaan hyväntahtoiset venäläiset tyytyvät niiden 50-vuotiseen\nkomeuteen.\n\nKaikki olemme koulussa lukeneet Längelmävedestä, Roineesta,\nPälkäneestä, Mallasvedestä, Hauhon reitistä, Lummeneesta ja Vesijaosta.\nKuka on nähnyt ne, kuka on kulkenut niillä? Niin, nuorukainen tai\nneitonen, joka sattumalta on ollut täysihoidossa näillä seuduin —\noppiakseen suomea — tai myöskin ympäristön asukkaat. Tavallinen\nmatkailija ei poikkea — uskallanko sanoa — koskaan näille tienoin.\nOlen kuorinut Hämeen maanteitä polkupyörällä, usein kiitänyt samoja\nteitä automobiililla, mutta järvillä en ole koskaan ennen kulkenut,\nvaikkakin olen ollut kyllin kevytmielinen pistääkseni nenäni kaikkialle\nmaassamme. Ainoastaan silloin olen ollut järvien kanssa tekemisissä,\nkun olen palavia jäseniäni niissä vilvoitellut.\n\nMiksi? Siksi että näiden järvien pintaa ovat ainoastaan tervattujen\nveneiden kölit risteilleet. Matkustajalaivoja on ollut hyvin vähän\nja hyvin alkuperäisiä. Liikettä ovat hoidelleet samat alukset —\nsoutuveneet, halki vuosisatojen. Kehitys on kulkenut näiden kauniiden\nkulkuväylien ohitse melkein jälkeä jättämättä.\n\nMeidän maassamme ei matkailu vielä millään reitillä ole voinut\nylläpitää liikennettä. Paikallisliikennettä on tarvittu lisäksi. Mutta\nhämäläinen ei lähde kotoaan kuin hätätilassa. Hän on kotikissojen\nkotikissa. Savolaisella taas on levoton veri kuin ruskealla\nrotalla. Hän tahtoo aina olla menossa. Sen minkä hämäläinen panee\nkirstunpohjalle, s.o. pankkiin, sen savolainen huventaa laivoillaan.\nLaivat tekevät erinomaisia kauppoja, savolainen taas samassa suhteessa\nhuonoja.\n\nMutta Saimaalla on matkustajien mukavuudesta pidetty verrattain hyvää\nhuolta, kun taas Länsi-Suomen laivoissa on siinä suhteessa paljon\ntoivomisen varaa.\n\nTänä kesänä päätin kulkea noita teoreettisesti niin tuttuja Hämeen\njärviä, nähdäkseni omin silmin, miltä näiden ylistettyjen, mutta\nmatkailijoiden hylkimien vesien saaret ja rannat näyttävät.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLähdin juhannusaaton aamuna Helsingistä, siis koko vuoden huonoimpana\nmatkapäivänä. Asemalla näytti huolestuttavalta. Väkeä aivan liian\npaljon, vaunuja liian vähän. Olin melkein pyörtämäisilläni takaisin,\nkun samassa näin erästä laulavaa paronia rullatuolissa työnnettävän\nasemasillalla, ja hän huusi jokaiselle asemamiehelle pirteästi ja\npäättävästi:\n\n— Minun täytyy päästä mukaan, minun täytyy.\n\nSiispä täytyi minunkin päästä mukaan, terveen, rotevan miehen.\n\nPääsinkin mukaan, mutta koiravaunuun, jossa tosin ei ollut koiria,\nmutta kalisevia ketjuja seinissä kiinni. Sinne oli kokoontunut aika\njoukko siivoa väkeä, kokonainen kopla ihmisiä kaikista luokista.\nMuutamat iloiset naiset puhuivat hyvin innokkaasti ajutantista.\nNiinhän se on kuin pitääkin, ajattelin. Sydämen kyllyydestä suu puhuu.\nMutta sitten huomasin puheesta, että ajutantti olikin nainen. Ahaa,\npelastusarmeijalaisia! Ne ovat iloisimpia matkatovereita, niinkuin\nkaikki oikein uskovaiset ihmiset. Omasta puolestani olen aina tuntenut\nvetovoimaa heihin, niinkuin hengenheimolaisiin. Kun kokouksissa olen\nkuullut näiden nuorten naisten vakuuttavan:\n\n— Olen Tampereelta, mutta olen kuitenkin niin iloinen, niin iloinen,\nniin iloinen Jeesuksessa — niin täytyy minun sanoa, etten oikein\nymmärrä heidän ilonsa laatua. Vasta matkoilla olen huomannut, että\nheidän ilonsa on todellista, — Tahdon tässä mainita, että nämä\nsivistyneet pelastussotilaat eivät kuuluneet kotimaisiin plutooniin.\n— Eivät he myöskään olleet pelastuslupauksineen tunkeilevaisia meitä\nmuita koirankuonolaisia kohtaan. No niin, — meitä oli iloinen ja hyvin\nvalittu sakki ihmisiä koiravaunussa Riihimäelle saakka.\n\nRiihimäen asemalla oli tungoksen vuoksi mahdotonta saada palaakaan\nsuuhunsa. En tiedä, miten ne ihmiset ovat luotuja, jotka aina,\nahtaimmassa tungoksessakin, syövät paljon ja kauan. Minä en koskaan\nsaa palaakaan. Tarvitsen lääniä sekä itään että länteen syödessäni.\nEläimistä syövät lampaat vieri vierellä. Arkana vetäydyn aina syrjään\nkaikista syövistä laumoista, aivan kuin autuas Gyldén aikoinaan —.\nMyöhästyneinä saavuimme Hämeenlinnaan. Ihmistungosta välttäessäni\ntulin liian myöhään saadakseni ajurin. Ne olivat kaikki tilatut. Kun\nvihdoinkin sain palaavan ajurin ja nelistettiin rantaan, oli valtameri\nhöyry »Luopioinen» jo iloisesti lähtenyt. Kysymyksessä oli tietysti\nkilpailu »Pälkäneen» kanssa, joka kulkee melkein samaa reittiä ja saman\nkanavan läpi Valkeakoskella. Satunnaisista matkailijoista ei ollut niin\ntarkkaa väliä.\n\nAito kansallista. Sisäjärvilaivat kilpailevat aina kunnes törmäävät\ntoistensa kylkeen. Höyrypainetta vain niin että venttiilit puhkuvat\nja hih hei, anna mennä! Juuri sellaiset tavat oli »Luopioisellakin»\nja minä iloitsin, sillä olin luullut että Hämeen laivat olisivat yhtä\nhienotunteisia kuin sen asukkaatkin selvällä päällä ollessaan ja\nviheltäisivät toisilleen: »Valkeakosken kanava, olkaa hyvä kääntäkää\nkeula sisään.» Ei, ne tekivät juuri niinkuin Saimaan laivatkin,\nkilpailivat henkensä edestä.\n\n»Luopioinen» oli jättänyt meidät. Mutta automobiili sattui ajamaan\nrannalle. Kun teoreettisesti olimme selvillä Suomen maantieteestä,\npäätimme, kaksi toveriani ja minä, vuokrata auton ja ottaa Luopioinen\nkoppina vastaan Hattulan uudella kirkolla, jossa maantien silta\njohtaa vesistön yli. Auto oli juhannusillan kunniaksi jättänyt pois\näänenehkäisijän, se sylki, säliisi, räjähteli ja hajusi, mutta perille\ntulimme ennen »Luopioista», joka hupaisesti puikkelehti edellä,\ntäydessä lastissa oleva »Pälkäne» kantapäillään.\n\nVihdoinkin olimme siis hämäläisillä vesillä, Vanajaveden reitillä.\n\nKun vielä mainitsen »Kangasala» laivan, olen luetellut hämäläisten\nsisäjärvien etevimmät matkustajalaivat. »Kangasalan» näin Hämeenlinnan\nrannassa, mutta se ei näyttänyt erittäin houkuttelevalta. Se mahtaa\nolla yhtä vanha kuin setä Topeliuksen runo »Mä oksalla ylimmällä\noon Harjulan selänteen», ja epäilen myöskin että se keinuu yhtä\ntuntuvasti 6/8 tahdissa. Mutta Luopioinen on suurin ja komein laiva\nnäillä vesillä. Se ei voi edes laskea Hämeenlinnan laituriin, vaan\npysähtyy ulapalle, jonnekin Karlbergin luo, aivan kuin valtamerihöyryt.\nSen rungossa alhaalla on salonki, ja siellä istuivat matkustajat\ntroopillisessa kuumuudessa koko pitkän iltapäivän. Kannella on\nsitäpaitsi kaksi salonkia. Käytävät molemmin puolin kansisalonkia ovat\nniin kapeat, että joutuu hämilleen työntyessään naisten sivu, jotka\nsäännöllisesti oleskelevat juuri näissä solissa. Länsi-Suomen laivoissa\novat käytävät aina liian kapeat.\n\nKun olimme kulkeneet Lepaan ohi, jossa mainioita kotimaisia viinilajeja\nja samppanjaa valmistetaan, saavuimme ensimmäiselle oikealle\nulapalle, Vanajavedelle. Se on aika aukea, ja kuuluu siellä kovan\ntuulen puhaltaessa käyvän ankara aallokkokin. Nyt oli ilma pehmeä,\nlaineet pehmeät ja rannatkin näyttivät niin pehmeiltä tuuheassa\nlehtipeitteessään. Luoteisranta näytti korkeammalta ja synkemmältä.\nSiellä näkyi korkea Vermasvuori, jonka rinnettä nousee yksi Suomen\njyrkimpiä ja pisimpiä maantiemäkiä. Yleisenä arvosteluna näistä\njärvistä ja rannoista mainittakoon, että ne ovat hymyilevämmät kuin\nPäijänne ja Saimaa. Se johtuu siitä, että viljelys on täällä vanhempaa,\npellot ulottuvat usein rantaan saakka, kuten etenkin Hauhon reitillä,\njoka laskee Mallasveteen.\n\nHelsinkiläinen ei voi kuvitellakaan miten ylellisesti hämäläiset\nmaanomistajat asuvat. Ylellisyys ei näy ainoastaan huoneiden\nlukumäärästä, vaan myöskin sisustuksesta. Olen retkilläni joutunut tänä\nkesänä moneen talonpoikaistaloon, jossa suuri asunto on asukkaiden\npuutteessa autiona ja tyhjänä. Vanha isä ja äiti eivät viihdy yksinään\nnäissä hyvin kalustetuissa saleissa, vaan ovat muuttaneet lastensa\nluo toiseen asuntoon, jossa on 7—8 huonetta. Siellä on heillä ainakin\nseuraa. Onpa heillä vielä säilössä entisten herraskartanojen vanhoja\nhuonekalujakin. Vanhat herraskartanot ovat joutuneetkin nykyään jo\ntalonpojille, rikkaille puolimiljonääreille, sekä lukemattomille\nsadantuhannen pojille. Eräs alkuasukas kertoi, että Hauhon talollisilla\non yksinomaan Hämeenlinnan pankissa sijoitettuna 7 miljoonaa markkaa.\n\nEi mikään muu kuin huoneiden hieno sisustus, musta pianiino sekä\nerinomaisen kotonaleivotun leivän kanssa tarjottu kahvi todista\nrikkautta. Talonväki itse on hienotuntoisinta ja yksinkertaisinta,\nmitä tavata voi. He ovat puetut maanviljelijän tavoin, joka joskus\nitsekin käy työhön käsiksi, he puhuvat niin hiljaa, että tuskin kuulee\nmitä he sanovat, sekä käyttäytyvät hiljaisesti ja arvokkaasti kuin\npylväspyhimykset. Kun he käyvät toistensa luona, näyttää siltä kuin he\ntulisivat ottamaan osaa naapurin suureen suruun. Tunsin itseni hyvin\nhämmentyneeksi heidän ylhäisen jäykässä seurassaan, paljoa enemmän\nkuin aikoinaan niissä kahdessa Euroopan ruhtinaallisessa hovissa,\njoissa minulla on ollut korkea kunnia käydä. Niin kauan en vielä\nkoskaan ole seurustellut heidän parissaan, että olisin nähnyt hymyilyn\nheidän huulillaan. Väitetään, että he joskus hymyilevät, mutta että he\nnauraisivat -— sitä ei koskaan tapahdu, muuta kuin hienossa hiprakassa.\nNyt on Häme kuivilla, nyt ei kukaan siinä maassa naura.\n\nKun minä »Luopioisen» peräkannelta silmäilin hämäläisten vesien\nrantoja, olin näkevinäni kaiken tämän, nuo kolme päärakennusta, joista\nyksi autio, mutta kalustettu, sali 9x9 m, tuuhea puutarha talon\nympärillä ja sisässä sulkeutuneet, harvapuheiset ihmiset.\n\nVanajaveden luoteiskulmalla, missä väylät kapenivat, oli joukko\nkauniita huviloita, lähellä Sääksmäen kirkkoa. Sieltä on\nMatkailijayhdistyksen innokas puheenjohtajakin äsken hankkinut\nitselleen huvilan, jota emme kumminkaan huomanneet, sillä katseemme\nolivat tarkasti vallatut toisaalle. Me olimme nimittäin mainiosti\nsijoitettuina peräkannella, erilaisilla kehitysasteilla olevien nuorten\nneitosten joukossa. Siellä istui nuori »siivetär» Helsingistä, jonka\nruskeissa silmissä ja punaisissa poskissa oli paljon »puolalaista\nverta», kaksi romaania lukevaa nuorta, sievää neitiä, joista toinen\nluki matkaromaania: »Miehet hänen elämässään». Mutta sanotaanhan että\nnaisella on oleva ainoastaan yksi mies elämässään. Ajatelkaa, olikohan\nkirja epäsiveellinen! Nukkuvatko painoylihallituksen päällikkö ja\ntuomiokapitulit? Kansilehdellä näkyi nuoren naisen kuva, jolla oli\nsilmät kuin teerellä soitimella. — Ja sen elämään sisältyy monta\nkanaa. — Lisäksi vielä oli siellä eräs ruskeasilmäinen kaunotar,\njoka luki kirjaa nimeltä »Aspasia», siviäheimo Aspasian ja Perikleen\nkuvat kansilehdellä. Siitä kirjasta en tahdo sanoa mitään pahaa,\nsillä Aspasia meni vanhoilla päivillään naimisiin erään ateenalaisen\nteurastajan kanssa. Mitä »Puolalaista verta» luki, en päässyt näkemään.\nEhkä »Qvo vadis domine!» Se on hyvin luvallinen kirja.\n\nMutta oli siellä myös naisia, jotka eivät lukeneet. He olivat\nlähitehtaan nuoria tyttösiä. Minä, joka aina lapsellisesti ihastun\nnähdessäni laajenevan kulttuurin merkkejä maanmiehissäni, lämpenin\nnähdessäni, miten muodikkaasti ja sirosti nuo yksinkertaisissa\noloissa kasvaneet tytöt juhannusaaton kunniaksi olivat puetut.\nEräällä oli lyhyt muodikas hame yllään ja kuvikkaat läpinäkyvät\nsukat. Lääkintähallituksen pitäisi kieltää ohkaisien sukkien käytön\ntalvisin, mutta näin kesäkuumalla ne ovat sivistyksen merkkejä,\nsillä ne sallivat kiiltävän messingin hiilua harson lävitse, ja kun\nsitäpaitsi musta syntymämerkki pilkistelee pinnasta, tekee se näyn\nvielä koreammaksi. Tällaisia näkyjä kohtaan olivat tunteeni tietysti\nainoastaan esteettistä laatua, sillä tulin ajatelleeksi noita paksuja\nharmaita villasukkia, joita sekä nuoret että vanhat ennen käyttivät ja\njotka eivät olleet mikään silmäin ruoka eivätkä sitä varten aiotutkaan.\nKatsokaa liljoja kedolla, kuinka ne kasvavat, eivätkö ne ole ihania\nsukkateriä myöten. Meidän naistemme pitää kulttuurin nimessä olla\nenemmän liljojen kuin takiaisten kaltaisia.\n\nRautun selällä kääntyy reitti pohjoiseen. Rannat lähestyvät yhä\nenemmän toisiaan, kunnes melkein yhtyvät Valkeakoskella. Niin, miksipä\nsen nimi ei olisi »valkea», kun vesi, joka koskessa vaahtoaa, tulee\nnoista Topeliuksen ihannoimista järvistä. Mutta nimi Valkeakoski\non vanhempi kuin Topelius. Todistus vain siitä, että paljon ennen\nTopeliustakin on Suomessa ollut runollisia ihmisiä. Valkeakosken\nrannalla on suuri paperitehdas, joka luultavasti on hyvin vanha,\nsillä kanavaa varjostavat lehtipuut olivat suuret ja tuuheat. Tehtaan\nyhteiskunta lienee sangen suuri, sillä sillä oli oma lääkäri, jonka\nvoimakasta kättä olin tilaisuudessa puristamaan kanavan laiteilla.\nNimenä on Valkeakoski suorastaan reklaami paperitehtaalle. Tervakosken\nluulisi olevan aivan vastakohdan. Joka tapauksessa taitaa paperi,\njolle kirjoitan, olla lähtöisin Tervakoskelta. Mutta runoilijoiden\npitäisi aina kirjoittaa Valkeakosken paperille, saadakseen henkäyksen\nTopeliuksen sielua runoihinsa.\n\n»Luopioinen» pääsi ensiksi kanavaan. Juhannusjuhlijoita tulvillaan\noleva »Pälkäne» puhkui jo salmessa takanamme. Sivuutetuksi tulemisen\nhäpeä oli vältetty. Eläköön »Luopioisen» höyrykattila ja sen vapisevat\nventtiilit!\n\nSe oli oikeaa sisävesien laivakulkua.\n\nSitten ohjasimme Mallasvettä kohti. Se välkkyi edessämme niin\npyöreänä ja kiiltävänä kuin äskenpaistettu juhannuskakkara. Järven\nvastaisella rannalla kohosi Pälkäneen uusi kirkko yli maiseman ja hyvin\nrakennetun kirkonkylän. Mikä suunnaton ero näitten pehmeitten rantojen\nja Haukiveden ja Saimaan korkeitten kalliosaarien sekä Päijänteen\nkivikkorantojen välillä! Mallasvesi oli mielestäni ikäänkuin lammikko\ntuuheassa puistossa, jossa ei voinut nähdä merkkiäkään alkuaikojen\nvesittävistä tai myrskyn temmellyksistä. Juhannusaurinko valaisi\nvaipuvia aaltoja, illan tullen tyyntyi vedenpinta peilikirkkaaksi.\nRoineen »armahat aallot» jäivät vasemmalle. Ihmeellistä, miten koko\nolennossani värähtelivät Topeliuksen itämaisen hehkuvat ylistysrunot\nnäiden vesien kunniaksi. Tuntui kuin olisi vereni alkanut tykkiä 6/8\ntahdissa. Miten olikaan tämä tunteellinen runoilijasielu hekkumoinut\nnautinnoissa, nähdessään kaiken tämän tyynen kauneuden. On ihmisiä,\njotka mielellään morkkailevat hänen runouttaan ylitsevuotavien sanojen\nja uskallettujen vertausten tähden. Minä en koskaan voi yhtyä heihin.\nSe tunnelma, mikä ilmenee ylistyslaulussa: »Mä oksalla ylimmällä», on\nsyvästi elettyä ja sellaisena pyhää. Mitäs siitä, vaikka sinä ja minä\nemme tunnekaan samalla tavalla. Ainoastaan teeskenneltyä tunnetta voi\npilkata, todellinen pitää paikkansa kaikesta ivasta huolimatta.\n\nKun istuin peräkannella toverieni ja ventovierasten nuorten naisten\nparissa, olin illan tyvenessä kokevinani setä Topeliuksen tunteet. Hän\nvertasi vesiä »enkelien ja armaitten sinisiin silmiin», hän lauloi\naalloista, jotka loitolla suutelivat rantoja. Omaksuin verissäni\nnuo vertaukset, huolimatta siitä, että naapurillani Aspasialla ja\n»Puolalaisella verellä» oli ruskeat silmät, enkä uskaltanut tai edes\nvoinutkaan tuntea mitään esimakua suudelmista. Hentomielisen runoilijan\nlaita oli aivan toinen. Hänen ympärillään oli aina nuoria naisia,\nmilloin »Seitsentähdikkö», milloin muut yksinäisemmät tähtisikermät.\nJa jokaisella yksityisellä tähdellä oli avoin valtakirja suudella\nSetää, niin usein ja niin paljon kuin halutti. Olen omin silmin\nnähnyt valtakirjoja käytettävän säälimättömästi. Jouluyötsyissä\nUudessakaarlepyyssä suutelivat tytöt nuorukaista Zachris Topeliusta,\npysyäkseen valveilla. Kaikki Topeliuksen mielikuvituksessa purkautuu\nsuuteloiksi. Maa ja taivas suutelivat, laineet ja ranta suutelivat ja\nSulamith suuteli Salamia. Ne eivät olleet mitään tulisia suudelmia, ne\nolivat suutelolta »viileitten aaltojen sylistä».\n\nKaikki miehet eivät suutele sillä tavoin. Mutta Topeliuksen esiäiti,\njuutalainen Maria Zebulon, mahtoi kuulua Joosepin sukuun, hänen,\njoka antoi esimiestensä vaimojen suudella itseään kohottamatta\npikkusormeansakaan. — Sellainen oli runoilija ja sentähden ovatkin\nhänen runonsa niin eteerisen hienoja, hänen sanansa makeita kuin hunaja\nja ajatuksensa kuin »ruusut, jotka mirhamia tihkuvat».\n\nTopeliuksen laulut hämäläisten järvien kunniaksi ovat itämaisen\nvärikkäitä, pehmeitä kuin järvet itse, pehmeitä kuin rantojen\nääriviivat ja sentähden ne ovat tosia ja yläpuolella kaiken\nviisastelevan arvostelun.\n\nNo niin! Tulimme Kostianvirralle, Pälkäneen kirkonkylän laituriin.\nKapea, syvällä oleva virta oli lehtipuiden varjostama. Vesi näytti\nviheriäiseltä rannasta rantaan, sillä varjo ulottui yli kokovirran.\nSe oli todellakin »naturens gröna tankar i blåa vågornas famn». —\nKostianvirrasta kulkee ensimmäistä kesää »Luopioisen» suuruinen\nlaiva. Virtaa syvennetään parhaillaan. Tämän laivareitin syventämisen\nkautta on kaksi järveä, Pälkänevesi ja Jouteselkä, liitetty laivoilla\nkuljettavien järvien lukuun. Nykyään pääsee Hämeenlinnasta reitin\nkaukaisimman järven Jouteselän uloimpiin lahtiin saakka laivalla. Pieni\nkaukainen yhteiskunta Luopioinen, kauniin Kukkiajärven ympärillä, on\nnykyään vain noin peninkulman päässä Jouteselän rannalla olevasta\nMataralahden laiturista.\n\nMatka Helsingistä näille kaukaisille järville kestää ainoastaan 12\ntuntia. Ja silloin sitä on totisesti maan sydämessä. Joka ei aio\npitempää aikaa viipyä paikkakunnalla, voi asua majatalossa. Ei sovi\nhalveksia muutaman päivän oleskelua tuuheassa Luopioisissa.\n\nToistaiseksi vielä puuttuu telefonit viimeisistä laitureista Aitoosta\nja Mataralahdesta ja majatalo on 3 km:n päässä. Täytyy rauhoittua\nrannalla ja poimia kukkasia noilta tuuheilta kedoilta, kunnes\nsananviejä tuo hevosen laiturille. Jos ei satu olemaan kiirettä, niin\nhyvä näinkin. Me kolme kalastajaa, jotka olimme matkalla Vihavuoren\nkoskille forelleja onkimaan, leiriydyimme matkalaukkujemme ympärille\nja annoimme juhannusaaton laskeutua yli peilityynen järven. Iloiset\nmatkatoverimme, joille me jäähyväisiksi voimiemme takaa vilkutimme,\nmenivät eteenpäin Mataralahteen, jossa hevoskyyti heitä odotti.\n\nKokkojen syttyessä aloimme matkamme Sappeeseen, niiden sammuessa\nolimme perillä. Sappeen majatalossa astuimme tupaan, joka oli 10x10\nm. Löysimme eräästä tämän valtameren nurkasta pikku piikaisen, joka\nantoi palttua juhannus valvonnalle ja makasi unen helmoissa toisen\nvielä pienemmän tytön kanssa. Tyttöset valmistivat meille tuppisuina\nillallisen sekä vuoteet, ja pian makasimme täydessä unessa Sappeen\nhurmaavassa majatalossa.\n\nIhmeeksi oli ollut lämmin ja aurinkoinen juhannus. Samanlainen tullee\nkenties 15 tai 20 vuoden perästä.\n\n\n\nII.\n\nHämeen sydämessä 1916.\n\n\nEdellisessä kirjoituksessani olen kuvannut matkaa höyrylaiva\n»Luopioisessa» Hämeenlinnasta Mataralahteen saakka Luopioisiin. Siellä\nloppui vesimatka ja laivan oli pysähdyttävä. Otimme hevoskyydin ja\npainuimme vielä kauemmaksi maan sydämeen. Matkan päämääränä oli Sappeen\nkylä, Hauhon pitäjän koilliskulmalla.\n\nNeljä kilom. ennen Sappeeta tulimme suureen kylään nimeltä\n\n\nPuutikkala,\n\njonka pitkää kyläkujaa matelimme hiljakseen hitailla hämäläisillä\nhevosillamme. Se oli suurimpia ja tiheimmin asuttuja kyliä, mitä\nmilloinkaan olen nähnyt. En voi sanoa, että juuri olisin ihastunut\nsellaiseen kylään, jossa 24 taloa on tungettu yhteen, niin lähekkäin\nkuin mahdollista. Siellä oli navetta navetassa kiinni, sikolätti\nsikolätissä, luhti luhdissa ja tunkio tunkiossa. Kukahan voisi lukea\nkaikki ne rakennukset, kun joka talolla on joukko ulkohuoneita, ja kun\npaljon tilatonta väkeä sitäpaitsi asuu talojen ympärillä. Se muistutti\naikalailla unkarilaisia kyliä, jotka ovat suorastaan kauheita.\nMutta Puutikkala erosi suuresti edukseen unkarilaisista kylistä.\nPuutikkalasta puuttui nimittäin nuo inhoittavat sikolaumat, jotka\ntekevät unkarilaiset kyläkadut sietämättömiksi. Mutta Unkari on jo\nAasiaa, kun taas Puutikkala on muuttumaisillaan eurooppalaiseksi.\n\n— Kuulkaapas, tappelevatko Puutikkalan pojat ahkerasti keskenään\ntässä kylässä, kun luhdit ovat noin vierekkäin? kysäisin iäkkäältä\nkyytimieheltäni.\n\n— Ei, ei, ei! Ei enään. Niistä on tullut niin sivistyneitä, ettäh.\n\n— Tappelivatkos ennen?\n\n— Kyllä vaan. Syksyisin joka ilta. Joka ilta tukkijunnujen kanssa,\njotka tahtoivat anastaa heidän tyttönsä.\n\n— No mutta! Eihän suinkaan tyttöjä voitu vasten mieltään viedä?\n\n— Niin, mutta Puutikkalan tytötpä olivatkin juuri sellaisia, että\npitivät vieraita miehiä omia poikia parempina. Mutta nyt ne ovat niin\nsivistyneitä, ettäh. Kymmeneen vuoteen eivät pojat enään ole tapelleet.\n\nJos voi uskoa Anatole Francea ja uudenaikaisia historioitsijoita,\nsyntyivät kaikki eripuraisuudet kansojen lapsuudessa juuri ihanien\nnaisten takia. Iänikuinen eläimellisyys ihmisissä, koirasten kamppailu\nnaaraksista! Voimakkain koiras saa naarakset, ja naarakset mieltyvät\nvoimakkaimpaan, jotta lapset tulisivat niin vahvoja kuin mahdollista.\nOnko se järkkymätön luomisen laki, jota ei voi eikä saa vastustaa?\nKysyn vain. Ajomieheni tiesi, että sivistys voi hillitä tätä\neläimellisyyttä. Rohkenemmeko kannattaa tätä hänen mielipidettään?\n\nEurooppalaiset yhteiskunnat eivät vielä ole eurooppalaisesta\nsivistyneitä. Eurooppalaiset ovat aasialaisia mielipiteiltään ja\najatuksiltaan. Sentähden tappelevat ne yhtä mielellään ja tarmokkaasti\nkuin aasialaiset ovat tehneet kaikkina aikoina. Poistakaamme »aasia»\nsydämistämme, sulkekaamme siat lätteihin, niin voisimme mahdollisesti,\nniinkuin Puutikkalan pojat, heretä tappelemasta. Tulisimme niin\nsivistyneiksi, ettäh.\n\nMinkä selvän kuvan suuresta maailmantapahtumasta tarjosikaan\npienoiskoossa tämä kertomus Puutikkalan pojista! Kauniin Kukkiajärven\nlaineilla purjehtii lautallaan ventovieras tukkijunkkari Paris. Hän\nei ole mikään kaunis prinssi, mutta rohkea, reipas ja vahva hän on,\nvahvempi kuin Paris prinssi. Hän nousee maihin ja valloittaa Helenansa.\nPuutikkalan pomot, rusthollarit Agamemnon ja Menelaus, kokoovat kylän\npojat Akilleksen ja Ajaksen, ja niin on tappelu valmis. Syyt samat\nja sama myöskin ratkaisutapa. Ja Helena on aina valmis seuraamaan\ntukkijunkkaria. — Mutta sitten tulee sivistys, tuo hieno hellenismi. Ja\nmiekat pistetään huotriinsa ja puukot tuppeen, ja niin ei enää tapella.\nMaassa on rauha ja Puutikkalan pojilla on hyvä tahto. Mitenkä Jumalan\nkunnian laita on korkeudessa, niin, siihen olen kielletty puuttumasta.\n\nPuutikkalan rannalla lojui kaksi mahtavaa kirkkovenettä, toinen 13\nm, toinen 12 m pitkä. Ne olivat pitkissä vajoissa, aivan niinkuin\nkirkkoveneet Seurasaarella. Ajomieheni väitti, että suurempaan mahtuisi\n150 henkeä. Tingin heti hänen liioitteluistaan puolet ja lupasin\nuskoa veneen kantavan 75 henkeä. Kuljimme kylän läpi juhannusaattona,\nja seuraavana aamuna lähtivät kyläläiset juhannuskirkkoon niin\nmieslukuisasti, että monta oli laskettava maihin matkan, varrella,\nsillä nousi ankara tuuli ja kävi korkeat laineet.\n\nEntisaikaan, silloin kun Puutikkalassa vielä tapeltiin, olivat\nkirkkoveneet joka pyhä menossa. Nykyään vain silloin tällöin. En siis\nsaanut nähdä tätä mieltäkiinnittävää näytelmää, sillä kirkkoveneet\nlepäilivät pitkän aikaa juhannusmatkan jälkeen. Tappelupukareilla oli\ntietysti suurempi tarvis lohdutusta ja armoa kuin siivoilla miehillä,\nja tukki junkkarin kihlaaman neitsyen tie vie ennemmin tai myöhemmin\nkirkolle. Nyt ovat nämä syyt poissa.\n\n40 vuotta sitten paloi koko Puutikkalan kylä perustuksiaan myöten.\nEttei sellaiset kylät pala kerran viiteen tai kymmeneen vuoteen, on\nihmeellinen kaitselmuksen armo. Oikeastaan se on ansaitsematonta armoa,\nsillä miksi pitää ihmisten nykyäänkin pakkautua yhdeksi rykelmäksi,\nkun heillä on lääniä tarpeeksi? Minkätähden eivät puutikkalaiset\nrakentaneet talojaan erilleen? Hämäläinen on ikimuistoisista ajoista\nasunut tiheään rakennetuissa kylissä ja vanhoillisena ei hän muuta\ntapojaan. Hän asui sillä tavoin voidakseen puolustautua ryöväreitä,\nroistoja ja petoja vastaan. Miksi hän nytkin vielä rakentaa samalla\ntavalla, on selittämätöntä, ehkä vain vanhaa totuttua tapaa. Minuun\ntekee sellainen kylä ahdistavan vaikutuksen. Mitenkä paljon ylhäisempää\nonkaan itäsuomalaisten tapa asua jokainen kummullaan, tilukset aivan\ntalojen ympärillä, niin että kylät muistuttavat seitsemän kukkulan\nkuuluisaa kaupunkia.\n\nAinoa talo Puutikkalassa, joka on erillään, on palokunnan talo.\nTotisesti välttämätön laitos. Sen eristetyn aseman kautta ovat\nkyläläiset tahtoneet ehkäistä sitä häpeää, että palokunnan talo palaisi\nporoksi yleisessä tulipalossa. Mutta he ovat unohtaneet rakentaa\nuseampia palokunnantaloja, sillä eihän yhteen voi mahtua niin monta\nruiskua, että niillä voisi sammuttaa tulipalon tässä vaarallisessa\nkylässä. Alkuasukkaat valittivat, ettei Korkean Kruunun käskynhaltija\nsalli pidettävän juhlallisuuksia palokunnantalossa. Hän tuntee\nlampaansa. Ehkä ei kymmenen vuoden hiljaisuuden ja sivistyksen aika\nvielä ole takeena siitä, ettei lankeemusta syntiin ja tappeluihin voisi\ntapahtua.\n\n\nSappee.\n\nSappeen kylä Hauholla on Puutikkalan täydellinen vastakohta, vaikka\nvain 3 km erottaa ne toisistaan. Sappeessa on vain kaksi taloa,\nmutta molemmat aivan toisissaan kiinni. Jos Puutikkala on aito\ntalonpoikaiskylä, niin on Sappee sen sijaan herraskylä. Monta pitkää\nvuotta on toista taloa hallinnut aatelissuku Schildt, toista majatalon\nisäntä. Schildtit ovat muuttaneet pois, mutta majatalon vanhempi\npoika omistaa nyt tuon vanhan herraskartanon, ja nuorempi majatalon.\nKoko kylä kuuluu nyt vanhalle talonpoikaissuvulle, samalla kuin\nSchildtit ovat häipyneet pois. — Hyvin kuvaava ilmiö Hämeen uudemmassa\nhistoriassa. — Missä aatelismies ajan pitkään ei voi tulla toimeen, tai\nei viihdy, siellä on talonpoika astunut hänen sijalleen. Hän viihtyy\nerinomaisesti ja on rikastunut. — Sappeen talolliset, molemmat 80\nvuoden korvilla, ovat hyvin varakkaita isäntiä.\n\nSeuratkaamme hiukan lähemmälti aatelissuvun oloa ja elämää sekä\ntalonpoikaissuvun nykyisiä elämän ehtoja. Luulen, että ne kuvaavat\nyleisen kehityksen normaalia kulkua Hämeessä.\n\nSchildtit omistivat monta suurta tilaa Hämeessä 17- ja 18-sataluvulla.\nHo olivat Ruotsin palveluksessa olevia upseereja, kapteeneja j.n.e.\nEräällä oli Vähä-Evo Lammilla, eräällä taloja Lammin ja Laukaan\npitäjässä ja eräällä Sappeen kartano. Sappeen kapteeni omisti\nsitäpaitsi kuusi taloa ympäristössä. Hän oli naimaton —sukutaru\nkertoo hänen olleen onnettomasti rakastuneen nuoruudessaan ja\nsentähden jääneen parittomaksi — mutta siinä määrin sukurakas, että\nkaikki Schildtit ja muut äitinsä puolelta sukulaiset tihein joukoin\npyhiinvaelsivat kaukaiseen Sappeesen. Sappeen setä otti vastaan kaikki\nsukulaiset avosylin ja lämpimin muiskuin, kuten ajan tapa vaati.\nKaikkia suudeltiin, niin mies- kuin naispuolisiakin heimolaisia.\nNuoremmat neitoset hieman kainostelivat ukon hyväntahtoisia hyväilyjä,\nsillä hän tähtäsi epävarmasti vanhoilla päivillään, tuhrusteli\nedestakaisin, kunnes osui pilkkaan, huulille. Parransänkikin oli\narkioloissa pitkä. — Nuo vaeltavat sukulaiset olivat ainoat sen\naikuiset matkailijat maaseudulla.\n\nUkko viihtyi hyvin maalla, sillä hänellä oli suuri maalaisintohimo.\nHän rakasti hevosia. Mutta hän olikin erään baijerilaisen ritarisuvun\njälkeläinen, joka 16:nnella vuosisadalla muutti Liivinmaan kautta\nRuotsiin. Puheenpartena käytettiinkin seudun maalaisaatelista nimeä\n»hämäläinen hevosaateli». Sappeen ukolla oli talonpoikain kertoman\nmukaan talossaan 29 hevosta. Monet niistä olivat äksyjä, kiukkuisia\nkuvatuksia, toiset päälle 11 tuumaa korkeita. Kukaan ei tiedä mitä hän\nmahtoi tehdä hevosillaan muuta kuin syöttää niitä, ja saatella sukua\ntakaisin kotia päin.\n\nHän uskoi Jumalaan ja kiroili kuin turkkilainen, kuten ruotsalaisilla\nkapteeneilla on ollut tapana kaikkina aikoina. Talonpojat kertovat,\nettä ukon ympäristö tuoksui tulikivelle, kun hän oikein oli sillä\npäällä. Mutta kirosanan »hiisi» ukko miedonsi aitohauhomaisesti\n»hiilen», »hiilestä», »hiilessä».\n\nTämä alituinen seurustelu talonpoikien kanssa ja samanlainen elintapa\nmaalla ei voinut olla vaikuttamatta eräisiin näiden aatelissukujen\njäseniin, Sappeen sedän veljenpoika, Volmar Styrbjörn Schildt,\nsittemmin lääkäri Jyväskylässä, sai nuorena ylioppilaana 1820-luvulla\nhaaveellisia, kansanvaltaisia »houreita» päähänsä. Hän saarnasi\nkauhusta puolihupsuille tädeille Toll, Wadenstjerna ja Schildt, että\nsuomenkielestä aikojen kuluttua vielä tulee hovikieli.\n\n— Oletko järjiltäsi, poika, sanoivat tädit, suomenkielihän on renkien\nja piikojen kieli. Älä saata hienoa sukuasi häpeään.\n\nMutta Volmar Styrbjörn käytti kirjailijanimeä »Kilpinen» kirjoitti\nkummallisia suomalaisia kirjaimia, keksi suomalaisia kulttuurisanoja\nja antoi Sappeen sedän hautakiveen Hauhon kirkkomaalla hakata etunimen\n»Yrjö», vaikka sedällä, kaikkien pyhimysten nimessä, aina oli ollut\nnimenä rehellinen »Georg». Jos Sappeen setä eläessään olisi kuullut\nnimen »Yrjö», olisi hän varmasti käyttänyt sitä miellyttävänä\nvaihteluna kirosanojen sarjassa. — Miten Volmar Styrbjörn nyt selviytyy\ntuolla ylhäällä tätien ja Sappeen sedän seurassa, sitä en uskalla\nkuvitellakaan.\n\nMutta maanviljelijän veri on Schildtien suonissa pulpahdellut\nvoimakkaammin kuin monessa muussa aatelissuvussa. Heidän joukossaan\non lääkäreitä, on opettajia, mutta nämä virkamiehet ovat sittenkin\nsivuelinkeinonaan harjoittaneet pääelinkeinoamme, maanviljelystä. Vielä\ntänäkin päivänä omistavat Schildtit suuria tiloja maassamme. Eräs\nheistä, Onni Schildt, oli virkatalojen tarkastaja, säästöpankkimies,\nmutta sitäpaitsi suurtilallinen, maanviljelysneuvos ja lopuksi\nsenaattori, tietysti maanviljelystoimituskunnan päällikkö. Eräs toinen,\nkauppaneuvos Hjalmar Schildt, on antautunut kauppa-alalle, mutta\nhuomatkaa, hän kaupittelee ruista, vehnää ja kauraa. — Ainahan se vähän\ntuoksahtaa Sappeen riihelle. —\n\nAinoastaan nuorimmat sukupolvet ovat kääntäneet selkänsä tunkioille,\nlehmille ja hevosille. Eräs Schildt kirjoittaa nykyään romaaneja,\ntoinen painattaa romaaneja, ja minusta, äidin puolelta samaa sukua,\non kokonaan hävinnyt pahanhajuisten kotieläimien, lehmien ja\nvaahtoisten hevosten ihailu, mutta innostukseni maanteihin ja uusimpiin\nkotieläimiimme, automobiileihin ja polkupyörään, voitaneen hyvällä\ntahdolla johtaa jostakin aikaisemmasta olemusmuodosta Sappeessa.\n\nSappeen talolliset elävät pulskasti, kuten hauholaiset yleensä. Ennen\noli Sappeen sedän rakennus kylän komein, mutta ei suinkaan enää\nnykyään. Majatalon isännän rakennuksessa on tupa, joka on 9x10 m\npinta-alaltaan. Tuvan voittaa melkein sali vaarin rakennuksessa, jossa\nsitäpaitsi on suuri luku muita huoneita. Kaikki hyvin kalustettuja.\nMutta Sappeen sedän asuntoa on pidetty mitä suurimmassa kunniassa.\nTosin siihen on rakennettu kaksi valtavaa päärakennusta lisää, jotka\nympäröivät pihamaata kolmelta taholta. Vanhan talon sisustus on kenties\nsata vuotta vanha. Sedän henki asuu, niin sanoakseni, koskemattomassa\npesässä. Kaikki neljä vierashuonetta ovat kalustetut iänikuisilla\nkaapeilla, sohvilla ja tuoleilla niiltä ajoilta, jolloin Schildtit\nvierailivat talossa. Keittiö on kahta porrasta alempana muita huoneita,\nja sen ovessa on pyöreä tirkistysreikä, josta emäntä voi seurata\npalvelijain talousaskareita.\n\nMutta kaiken tämän tilavan asuntokomeuden saattaa varjoon\nkaksi mahtavaa navettaa. Majatalon isäntä on rakentanut omansa\nkauneimmasta harmaasta graniitista, toinen taas on kyhätty kotona\nleivotuista tiilistä. Nämä monumenttaaliset rakennukset tulevat\nkestämään vuosisatoja. Kun kaikki nuo suuret salit ovat maatuneet\ntai hävitetyt, pysyvät molemmat suuret navetat vielä todistuksena\nentisaikojen ahkerasta työstä ja yritteliäisyydestä. Maassamme, jossa\nasuinrakennukset rakennetaan puusta, kertovat ainoastaan navetat\nhistoriaa jälkeentuleville sukupolville. Ne ovat ainoat rauniot, mitä\nmaassamme on tulevaisuudessa tavattavissa. Katsojissa ne eivät kyllä\ntule herättämään haaveellisia tunteita, kuten neitsytkammiot vanhoissa\nritarilinnoissa, mutta kenties, kuten vanhat juustot, kiihoittavat\nruokahalua.\n\nTuntui aivan kuin olisin ollut kaukainen sukulainen noille hiljaisille,\nkohteliaille ja höyleille sappeelaisille. Tämä tunne houkutteli minut\nsyleilemään 81-vuotiasta Sappeen isäntää. Tein sen siksi, että hänellä\noli juuri yhtä korkea kyömynenä kuin enollani. Eihän ole ihme, että\nympäristön emännille rupesi syntymään koukkunokkaisia lapsia, kun he\njoka päivä, kahden vuosisadan aikana, näkivät Schildtejä, kaarevine,\nkyttyräselkäisine nenineen, kuljeskelemassa teillä ja tanhuilla.\nOn olemassa salainen psykologinen laki, joka taitaa vaikuttaa niin\nvoimakkaasti, etteivät minkäänlaiset muut ilkeät epäluulot tarvitse\ntulla kysymykseenkään.\n\n\nVihavuoren kosket.\n\nNe sijaitsevat 3 km Sappeesta vesistön varrella, joka alkaa Vesijaosta\nja Evon tienoilta idästä, kulkee läpi pitkän Kuohijärven ja kauniin\nKukkiajärven sekä syöksyy Vihavuorella 1,6 m:n putouksesta alas.\nReittiä sanotaan Hauhon reitiksi ja se yhtyy Pieteleenjärven kautta\nMallasveteen. Vesistöä voi kulkea laivalla Vihavuoren ylä- sekä\nalapuolelta. Mutta Vihavuori on sellainen sulku, jonka ainoastaan\nkanava voisi murtaa.\n\nMikään ei estäisi säännöllistä laivakulkua Vihavuorelta Valkeakoskelle,\ntai vaikkapa Hämeenlinnaan. Hinaajahöyryjä kulkee joka päivä\nValkeakosken ja Vihavuoren väliä, vetäen perässään raskaita lotjia.\nSamoin tupruaa hinaajahöyry Vihavuoren yläpuolella olevilla vesillä.\nMutta ei ainoatakaan matkustajalaivaa. Miksi? Siksi, että reitti\nsijaitsee Hämeessä. Hämäläinen on tyytyväinen jaloittelemaan navetan ja\ntuvan väliä, hän matkailee ainoastaan pelloilleen ja niityilleen. On\nkäsittämätöntä, ettei Hauhon tapaisessa pitäjässä, jossa on pohjattoman\nrikkaita talollisia ja mainioita kulkuväyliä, ole vesikulkuneuvoja.\nLähin rautatieasema on Hämeenlinna. Mutta isät soutivat ja ajoivat\nhevosella, miksi eivät pojat tekisi samoin.\n\nVihavuoren kosket ovat viime kevääseen saakka olleet olemassa\nulkopuolella minun tajuntaani. Vaivautumiseni sinne asti johtui\nsiitä, että Matkailijayhdistys tätä vuotta varten on vuokrannut\nkalastusoikeuden koskissa, ottaakseen selville, kannattaako forellien\nonkiminen niissä vai ei. Kalastusoikeus on yli kymmenen vuotta\nkuulunut metsänhoitaja Knut Tammelander vainajalle. Hän rakennutti\nkosken partaalle pienen huvilan, jossa oli kaksi huonetta ja keittiö,\nja sen on Yhdistys myöskin vuokrannut. Metsänhoitaja Tammelander\non viettänyt vapaa-aikansa huvilassaan kosken partaalla, nauttinut\nkauniista luonnosta ja kalastellut ahkerasti tunnettujen tamperelaisten\nja ympäristön urheilijoiden kanssa. Huvilan seinäpaperit kertovat\nkalastusurotöistä, joita ovat suorittaneet itse omistaja, Skiura\nynnä muut yhtä omituiset kuin uutterat onkijat. — Rehtori Stolpen ja\nHjalmar Schulmanin nimimerkkejä etsivät silmäni turhaan. He olisivat\nvarmaan tuoneet mukanaan monta omintakeista lisää kalastus- ja\nmetsästysjuttuihin.\n\nForellin kalastuksesta koskissa en tahdo puhua. Jätän sen osan\narvokkaammalle kynälle. Ainoa saaliini oli ahven, joka erehdyksestä\ntarttui uistimeen. Mutta kahta matkatoveriani, jotka sillä alalla ovat\ntodellisia haijia, onnisti kyllä paremmin.\n\nVihavuoren yhteiskunta on aika lystikäs. Koskien partaille on tungettu\njoukoittain pieniä asumuksia, joista monet ovat ainoastaan hökkeleitä.\nEräänä kauniina päivänä aloin laskea niitä, mutta oli niin kuuma,\netten saanut sitä suoritetuksi. On siellä viisi myllyäkin, muutamat\ntosin aivan virattomia ja kaatumaisillaan, mutta pari, kolme hyrrää\ntäysin siemauksin. Kaikki vilja läheltä ja kaukaa hienonnetaan siellä\njauhoiksi. Sitäpaitsi höylätään päreitä, teroitetaan veitsiä, y.m, y.m.\nKaikki tapahtuu kosken suosiollisella avulla. Yhteiskunta on ikivanha,\nja vesivoiman omistusoikeus niin monimutkainen, ettei minun järjelläni\nsitä vyyhtä selvitetä. Muuten luulen, ettei kukaan Suomessa ole täysin\nselvillä vesioikeuslaistamme. Vesioikeuden professorin virka olisi\nmitä pikimmin perustettava yliopistoon, muuten emme koskaan selviydy\nsiitä vesikaaresta. Tahi voisiko ajatella vesioikeuden yhdistetyksi\nsovelletun fysiikan professuuriin. Silloin olisi ainakin lohen- ja\nforellinkalastajilla syytä riemuita. Turhaa on käydä oikeutta veden\nomistamisesta; riitajutut kestävät iankaikkisuuden ja loppu on yhtä\nhämärää kuin alkukin. Jätän päättämättä, onko syy haettava meidän\nlakimiehiämme vaivaavasta vesikauhusta vai siitäkö, että meillä on\nliiaksi vettä maassamme. Se mies, joka meille vuokrasi kalastusoikeuden\nkoskiin, omistaa 53 — muistaakseni — erilaista oikeutta koskiin, mutta\nei hän eikä kukaan muukaan tiedä, onko niitä vieläkin enemmän.\n\nNiinkuin nyt koskilla eletään, luulee jokainen olevansa oikeutettu\nkalastamaan niissä. Kaksi ammattikalastajaa ovat vahvasti vakuutetut\noikeudestaan ja jokainen, joka on löytänyt onkilieron, pitää\noikeutenaan uittaa sitä koskessa koukun nenässä. Tilanne on siis\nepätoivoinen, Ainoa, joka maksaa oikeudestaan, on Matkailijayhdistys.\n\nVihavuori on nykyään hienolla Hauhon murteella nimeltä Vihavuosi.\nSiitä saamme kiittää kansakoululaitosta. Onnettomat opettajat ja\nopettajattaret harmaantuvat ennen aikojaan, kun heidän täytyy taivuttaa\nhämäläistä nuorisoa sanomaan vuosi vuoden, eikä vuosi vuoren, tai\nvuolen. On nyt meillä olemassa »Vihavuoren kosket». Kansakoulun käynyt\nnuorukainen ei uskalla sanoa vuoren, sillä hän näkee heti työlästyneen\nopettajattarensa väsyneen katseen ja kuulee hänen huokaavan:\n\n— Sano vuoden, älä vuoren!\n\nSiis nimentömuoto Vihavuosi. Nyt on kosken nimi Vihavuosi. Uskallan\nkuitenkin vielä kokeeksi käyttää oikeata nimitystä Vihavuori, vaikkei\nmulla ole toivoakaan saada seuraajia. — Ei suinkaan paikan nimi voisi\nolla »Vihavuoksi»? Vai olisiko tässä joku germaanilainen »koira»\nhaudattuna?\n\nKukkiajärvi.\n\nKukkivajärvi? Nimi on kaunis ja kaunis on järvikin. Siinä on sata\nnimellistä saarta ja sata nimetöntä. Pituudeltaan on se ainoastaan\npari peninkulmaa ja leveydeltään 12 km. Pohjoisrannalla on Luopioisten\nkirkonkylä ja eteläpäässä yllämainittu Puutikkalan kylä, Vihavuori ja\nSappee, jossa viimeksimainitussa on sen lisäksi, heti talojen alla,\nihastuttava, pieni alppijärvi. Saaret ovat enimmäkseen pieniä. Eräässä\nniistä, Evinsalossa, on laajapeltonen talo. Talossa on aikoinaan\nkesäisin vieraillut ylioppilaita, jotka siellä ovat lueskelleet\ntenttejään, oppineet suomea ja nauttineet ulkoilmaelämästä tuuhean\nsaaren liepeillä. Luopioisissa kasvaa sekametsää, jossa lehtipuu\non vallalla. Sentähden näkee siellä paikoittain seutuja, jotka\nmuistuttavat puistoistutuksia. Kaikki on hymyilevää ja kaunista täällä\nkaukaisessa Hämeen sopukassa.\n\nKukkiajärven itärannalla kohoaa jo korkeampia vaaroja, havumetsän\npeittäminä. Siellä kulkee Päijänteen ja hämäläisten vesien välinen\nvedenjakaja. Kukkiajärvestä itään sijaitsee merkillinen Vesijaon järvi,\njolla on kaksi laskua, toinen Päijänteeseen, toinen Kuohijärveen ja\nKukkiajärveen. Esimerkiksi kanootilla voi siis kulkea Päijänteestä\nLummeneen ja Vesijaon kautta Kukkiajärvelle ja Vihavuoren koskille,\nsekä Hämeenlinnaan saakka.\n\nTein soutumatkan pitkin kaunista Kukkiajärveä. Oli lämmin ja tyyni,\nheti juhannuksen jälkeen. Aivan kelteisilläni istuin siron, keveän\nsisäjärviveneen perässä ja nautin täysin siemauksin ihanasta\nnäytelmästä. Miten paljon onkaan vielä kauniita, vähän tunnettuja\nseutuja maassamme. Ja kuinka lämmintä ja ihanaa voikin olla —\nmuutama päivä vuodessa! Toukokuu ja kesäkuu olivat olleet suorastaan\njumalattomat. Pakkasta, sadetta, römssysäätä lakkaamatta. Miten usein\nmeillä on syytä tässä maassa manata kohtaloa, joka on nakannut meidät\ntähän räntäiseen maahan. Mutta sitten tulevat harvat kesän ihanat\nsäät, jolloin unohtaa pahat ilmat ja oma maa tuntuu rakastamisen\narvoiselta. Rakastaahan sitä täytyy epäystävällistäkin äitiä, kunhan,\nhänen kasvonsa edes joskuskin loistavat sopusointua, onnea ja iloa.\nJa miten kauniisti hän katselikaan meitä, jotka veneessämme liu'uimme\npitkin Kukkiajärven tyyntä, kirkasta kalvoa, ja kuinka lämmin oli hänen\nkatseensa!\n\nTuhma ahven keskeytti mietelmäni. Se oli tietysti haukannut uistimesta.\nEi kukaan soutele Kukkiajärvellä vetämättä uistinta perässään.\nMinä seurasin yleistä sääntöä ja tulos oli, että ahven antoi\npimittää itsensä. — Ahven on merkittynä Vihavuoren kalastushuvilan\nseinäpaperiin. — Niin kauan kuin se oli hengissä, räiskytteli se vettä\nsäärilleni. Se tahtoi kostaa lähestyvän kuolemansa. Kun olisin ilennyt,\nolisin heittänyt raadon järveen, mutta mitä olisi soutaja sanonut?\n\nKun ahven oli kunnollisesti kuollut, voin taas vaipua ajatuksiini.\nAjattelin, että vaikka Suomessa olisi 50 miljoonaa asukasta, löytäisi\nkuitenkin jokainen perhe kauniin paikan huvilalleen. Se ei kyllä\nmerkitseisi rikkautta maallemme — huvila saattaa lopuksi taloudelliseen\nperikatoon kenen tahansa — mutta se merkitseisi köyhyyttä kauneudessa.\nJa sellaista piti Runeberg arvossa.\n\nOn ihanaa soudattaa itseään peilikirkkaalla sisäjärvellä pelkissä\nalusvaatteissaan; Kukkiajärvellä oli niin hurmaavaa, että olisin\ntahtonut soudattaa itseni Hämeenlinnaan saakka, koska kerran näille\nmaille ei höyrylaivat ihmisiä kuljeta. Mutta se tulee kalliiksi. Maksaa\nmonta markkaa peninkulmalta. Mukavampaa ja halvempaa on propsien ja\npuupalikoiden kulku. Ne matkustavat Kukkiajärvelläkin höyrylaivalla.\nValkeakosken tehdas pitää hinaajahöyryn Kukkiajärvellä ja sitäpaitsi\nsuuria proomuja. Virtapaikoissa, Vihavuoren koskien niskassa, puretaan\nlasti veteen ja se puikkelehtii sitten alas Vihavuoresta, josta se\nsitten taas höyrykyydillä viedään Valkeakoskelle. Ei kellään, ihmisellä\nole ollut niin rohkeaa ajatusta, että kulkuväylä voitaisiin kanavoida\nja puhdistaa. Hämeessä ajatellaan vain peltoja, eikä kulkuväyliä. —\nToista on Itä-Suomessa. Siellä ei ole sellaista vesiränniä, jossa ei\nhöyrylaivat tohiseisi.\n\nMutta joka mielellään ajaa kyytirattailla tai pitää soutamisesta, voi\nkyllä harhailla tänne Hämeen syvään, miellyttävään rauhaan, jossa\näärettömät salit ja suuret kammiot odottavat asujiaan, jossa kaikki on\nrasvaista ja halpaa, kulttuuri vanhaa ja täysipitoista, mutta jossa\nuudenaikaista matkailua ei ole olemassa.\n\nJäykkä ja umpimielinen rusthollarien seurustelutapa, niin erinomaisen\nmiellyttävä ja hieno kuin se onkin, tarvitseisi kuitenkin lisäksi\nvähän eloa ja liikuntoa. Ehkä matkailu voisi vaikuttaa jotakin siihen\nsuuntaan.\n\n\n\nIII.\n\nPäijänteellä.\n\n\nOli ennen minulla ylioppilasvuosina hyvä ystävä, jonka kanssa en\nkoskaan riidellyt mistään muusta asiasta kuin Päijänteen laivoista. Kun\nvain hellävaroenkaan koskettelin laivakulkua näillä vesillä, nousi hän\npaikaltaan ja poistui. Minun oli nimittäin tapana tekaista enemmän tahi\nvähemmän onnistuneita sukkeluuksia niiden laivojen sekä ulkomuodosta\nettä varustuksista. Minä vertasin niitä Saimaan laivoihin, jotka muka\nolivat muhkeita ja mukavia, ja tätä vertailua hän ei jaksanut kuunnella.\n\nNyt kun tulin Vesijärven laituriin ja aioin matkustaa Korpilahteen,\nvalitsin »Suomi» laivan, jota en ennen ollut nähnyt. Ällistyksen!\noli suuri, sillä sehän oli vallan toista »sorttia» kuin Päijänteen\nvanhat laivat. Sehän oli kerrassaan mukava laiva, ei juuri niin\nmukava kuin »Leppävirrat», »Heinävedet», »Orivedet» Saimaalla, mutta\nvallan tyydyttävä kaikin puolin. »Suomessa» voi nimittäin vapaasti\nliikkua; sillä on laaja kansi ja, mikä vielä parempi, sillä on\nlaajat käytävät kannen reunoilla. Siinä tuntee itsensä vapaaksi, ei\nketään häiritse, vaikka huvikseen kävelisikin edestakaisin. Se tässä\nsuhteessa muistuttaa suuria merialuksiamme. — Kunpa nyt saisin tavata\nentisen ystäväni, niin hän saisi korvaukseksi kuulla kehuvia sanoja\nlaivakulusta Päijänteellä.\n\nSain hyttipaikan kannella, jonka vuoteella saattoi kääntää kuvettaan,\nnousematta lattialle, joka tähän asti on ollut tavallista Hämeen\nmaakunnan kaikissa laivoissa. Sähkövalo helotti kirkkaana katossa, ja\npuhtaus oli moitteeton. Koko komento oli sanalla sanoen eurooppalaista.\nEn edes nähnyt yhtään nautaa etukannella, jota seikkaa erityisesti\nkävin tutkimassa; ne ovat kyllä hyvin hauskat katsella päivällä, mutta\nyöllä ne puhaltavat torviinsa niin vimmatusti koti-ikävissään tahi\naavistaen murheellista kohtaloaan maissa, että koko yön matkamies\nuneksii tulen olevan valloillaan Sörnäisissä.\n\n»Suomen» kulkuvuorot ovat helpot ja hyvät muistaa. Laiva lähtee\njoka arkipäivä Lahdesta klo 11 illalla ja palaa seuraavana päivänä\nJyväskylästä. Kaiken nykyaikaisen turistiliikkeen välttämättömimpiä\nehtoja on jokapäiväinen kulkuvuoro päätepaikkojen välillä. Sen on\n»Suomi» saanut aikaan, joka mielihyvällä pantakoon merkille.\n\n»Suomi» on tänä kesänä soutanut sisään rahoja. Tiedän että kaikki\nmuutkin Suomen laivat ovat tehneet samoin. Matkustajia on ollut enemmän\nkuin koskaan ennen. Niitä oli »Suomessakin» tällä kertaa paljon, mutta\nei tungokseen asti. Kun Pieksämäen—Jyväskylän rata valmistuu, tarvitaan\ntoinen »Suomi» tälle linjalle. Saimaan kulkijat voivat tätä tietä\npalata omaan maahansa takaisin. Koko tämä iloinen, yllätys »Suomi»\nlaivassa piti minut hereillä Pulkkilan salmeen saakka, ja jo ennen\nKorpilahteen tuloa olin taas kannella ihmettelemässä aamuauringon\nkimmeltelevää välkettä Päijänteen pikkuaallokoissa.\n\nIhmisiä loikoi penkeillä täydessä unessa auringon säteitten pyrkiessä\nsisään silmäluomien lomitse. Eräs punahameinen nuori neitonen makasi\npelastusvöitten kirstulla niin suppuun käpristyneenä, että hän aivan\nihmeellisesti muistutti keitettyä naaraskrapua vadilla. Laiva huusi\nhurjasti Korpilahden laituriin. Suuri osa nukkujista jatkoi äänekästä\nuntaan. — Vedenhenki väsyttää.\n\nKorpilahden majatalossa, jossa sain kerrassaan loistosalin\nkäytettäväkseni, sellaisen, jota ei tarvitse pyytääkään meidän\nkaupunkiemme hotelleissa, vietin kaksi päivää ahkerassa työssä. Matkani\ntarkoituksena oli nimittäin tuomiokunnan pöytäkirjoista saada tarkkoja\ntietoja eräästä suuresta murhenäytelmästä, joka noin 50 vuotta sitten\npani koko Suomen kauhusta vapisemaan. Tarkoitan »Hallin Jannen»\nkuuluisata postinryöstöä lokakuun 1 p:nä 1867.\n\n»Hallin Jannen laulun» jo lapsena kuulin, ja siitä pitäen olen ollut\nkiintynyt tähän juttuun. Tämä lauluhan on vieläkin tuttu yli koko\nSuomen, tutumpi kuin »Lallin ja piispa Henrikin laulu», tutumpi kuin\n»Elinan surmalaulu» ynnä muut suuret murhelaulut. Olen kerran ennen,\n12 vuotta sitten, polkupyörällä käynyt Hallinpenkin majatalossa, ja\nsilloin naapuritalon emäntävainaja useampia tunteja kertoi minulle koko\ntämän liikuttavan tarun kaikki yksityiskohdat. Tapaus ei ole jättänyt\nminua rauhaan; nyt päätin päästä tästä painajaisesta ja tutkia asian\nsekä lähdekirjoista että kulkupuheista.\n\nEn ole saanut mahtumaan ajatuksiini, että Hallin Janne olisi ollut\nhienotunteisen hämäläisen tilallisen poika. Hänen suonissaan on muuta\nverta pulpunnut, mustan kansan vertako vai mitä? Suuret on salot\nHallinpenkin majatalon joka puolella, oikeita rauhattomien ihmisten\nlymypaikkoja. Näittenkö jälkeläisiä Hallin Janne?\n\nLuin pöytäkirjoja kaksi päivää ja melkein koko yön. En muista kuin\npoikasena ahmineeni »Välskärin kertomuksia» samalla tulisella innolla.\nKoko salaperäinen erämaa avautui eteeni, huolineen, murheineen,\nrepäisevine iloineen ja hurjine temmellyksilleen. Arvoisan tuomarin,\nGustaf Svinhufvudin, hienolla käsialalla on joka sana kirjoitettu,\nmikä Jannesta pöytäkirjoihin kirjoitettu on. Tyynenä ja rauhallisena\nvyöryy juridinen kirjoitustyyli, mutta sitä järkyttävämmältä se tuntuu,\nsillä se paljastaa niin paljon todellakin elettyä, todellakin tunnettua\nsurua, murhetta ja tuskaa. —\n\nKoetan tässä antaa kuvauksen pohjois-Hämeen asutuksesta ja asukkaista,\nsiellä liikkuvista loiskansoista, mustalaisista ja laukkuryssistä,\nerämaan oloista ja Jannen surullisesta kohtalosta. Kirjoitus kulkee\nosaksi mustalaisten merkeissä, mutta mustalaistenhan luvattu maa juuri\npohjois-Hämeen saloseutu onkin.\n\nHallin Jannea ja hänen ruhtinaallisen komeaa sukuansa kohtaan minun\ntunteeni ovat juuri samat kuin erämaan ja ympäristön asukkaiden,\nnimittäin ei kauhun ja inhon, vaan suurimman säälin ja — miksi en\ntunnustaisi sitä — osaaottavimman rakkauden.\n\n\nPohjois-Häme.\n\nPohjois-Häme on nykyään enää vain nimeksi hämäläistä. Kansa,\nmikä siellä asuu, on sekakansaa. Mutta muinoin koko tämä suuri\nerämaa Päijänteen pohjois-, luoteis- ja koillispuolella oli Hämeen\nrintamaitten, Hollolan, Hauhon ja Sääksmäen yhteinen takametsä,\nmissä metsästys ja kalastus oli suunnattomasti tuottavaa. Mutta\nhämäläiset liikkuivat näillä seuduin etupäässä vain kesällä. Nämä\nseudut olivat heidän kesänviettopaikkojani, ja matkat heidän kesäisiä\nturistimatkojaan Rautalammin lohikoskille, jopa Karttulan kuuluisille\nlahna-apajapaikoille. Paikannimet näissä erämaissa viittaavat\netelä-Hämeeseen. Karttulassa esim. on Kuttajärvi, Kutaan kanava,\nHollolassa Kutaan joki, joka alkuaan lienee muinaisgermaanilaista perua\n= »Gudar».\n\nMutta savolaiset ryntäsivät maahan Mikkelistä ja Kuopiosta käsin.\nMissäpä olikaan sopivampia kaskimaita kuin pohjois-Hämeen aurinkoisilla\nrinteillä, missä rikkaampia muikunpyyntipaikkoja kuin Viitasaaren\nmuikkujärvien muikkujärvessä, Keiteleessä. Savolaiset eivät vain\nkäväisseet täällä, he rakensivat saunansa jonkun niemen kainaloon,\nhakkasivat kasken ja jäivät asumaan sekä talveksi että kesäksi näille\nherkullisille pyyntipaikoille. Kun sitten hämäläiset kesällä soutaa\njynkyttivät entisille esi-isiensä tutuille huvilapaikoille, iskivät\nsavolaiset heiltä suonta. Tappelu ja rytinä kävi, mutta savolaiset\nolivat lukuisammat ja voitto kallistui vähitellen heille.\n\nTaru kertoo, että eräs joukkue savolaisia saapui Saarijärven ihanille\njärville. He kolusivat kaikki nuo muinaisgermaanilaisilta kajahtavat\npaikat, Kalmarit, Muittarit, Ähtävät, Rampsit ja tapasivat Rampsin alla\nryhmän hiljaisia hauholaisia. Savolaiset röyhkeästi kysyä tokaisivat:\n\n— Hei, hiljaset hämäläiset, missä teillä on parraat kaskimoat?\n\n‒ Ei tänne mahlu enää teittiä! vastasivat hauholaiset.\n\n‒ Vai ei »mahlu», vai ei »mahlu», jämäsivät savolaiset. »Mahluuhan» kun\n»teitit» tapetaan.\n\nJa he antoivat järvelle nimen Mahlanjärvi, joka sillä vieläkin on.\n\nTämä tapahtui keski- ja uudenajan taitteessa. Mutta vielä paljon\nmyöhemmin hämäläiset tekivät rakkaaksi tulleita kalastusretkiään.\nnäille entisille erämailleen.\n\nPiennä poikana ollessani kuulin seuraavan jutun eräältä ikäloppu\nkarttulaiselta.\n\n— Kun minä olin kymmenvuotias, kuljin isäni kanssa talvella Kärkölän\npitäjässä, Uudenmaan rajalla. Tultiin taloon, jossa vanha isäntä\nkäppyrään köyristyneenä makasi kätkyessä; liekkö ollut tuossa sadan\nvuoden korvilla. Kun meiltä kysyttiin, mistä kaukaa vieraat on, ja\nme vastattiin että Karttulasta, niin se vanha ukko rupesi pirisemään\nkätkyessään.\n\n— Mitäs ukkovaari tahtoo? kysyttiin.\n\n— Vieläkö sieltä Karttulan Rasvangista saa niitä keltamahasia lahnoja?\nsähisi ukko.\n\nUkko oli nuorena käynyt isänsä kanssa kalalla aina Karttulassa asti,\nviiden peninkuorman päässä Kuopion kaupungista, vaikka asui Kärkölässä,\nmelkein Helsingin naapuruudessa.\n\nMilloinka ukko kävi Karttulassa kalalla? Ehkä 1700-luvun\nkeskivaiheilla. Kyllä silloinkin vielä oli lääniä Hämeen erämaissa\nkalastella kenen tahansa, kun tiedetään, että silloisessa, laajassa\nViitasaaren pitäjässä ei ollut kuin 3,000 asukasta. Nykyään ehkä\nsamalla alueella 30,000 asukasta.\n\nPohjois-Hämeessä puhutaan Savon murretta. Tavallisesti mainitaan\nmurteitten rajan kulkevan Kalkkisista pitkin Päijännettä Korpilahdelle\nja sieltä suorana viivana Kokkolaan. Länsipuolella sanotaan »meilän» ja\n»meirän», itäpuolella »meiän». Mutta etelämpänäkin tätä rajaa sanotaan\nvielä savolaisiksi meiän, esim. Jämsän ja osaksi Kuoreveden pitäjissä.\nVakinainen Hämeen murre kaikuu puhtaana vasta Padasjoen ja Längelmäen\nseuduilla.\n\nAinoa, mikä vielä on hämäläistä, on sukunimien puute näillä seuduin.\nIhmiset kulkevat täällä joko paikan tahi isän nimillä ja mikä\ninhoittavinta on — äidin nimellä. Eikö todellakin ole liikuttavaa äidin\nmuka häpeän vaikuttamista, kun eräs Hallin Jannen jutussa esiintyvä\ntodistaja, rehellinen, kristillisessä avioliitossa oleva vanha muija,\nmiehensä sukunimestä huolimatta, aina vain sanotaan »Helena Mariantytär\nKvast». Vanha Maria oli jo aikoja sitten haudassa, mutta hänen\nnuoruutensa muka hairahdus kummitteli vielä maailmassa, niin kauan kuin\nhänen tyttärensä Helena jaksoi elää. Kansan suussa hän oli yhtä hyvä\n»Liena» kuin kuka tahansa muu, mutta papinkirjoissa ja pöytäkirjoissa\naina vain Mariantytär. Ja vanha Maija, joka suuren rakkautensa ja\nsuurten kärsimystensä takia varmaankin eli taivaassa, sai kuulla kuinka\nhäntä häväistiin maailmassa, vaikka hän istui itse Abrahamin helmassa.\n— »Mailma laahaa», sanoo hämäläinen. — Suuret olivat Konkolan,\nKönkkölän ja Kaipolan suvut, kaunis Hallin Mattilan suku, mutta kaikki\nnämä kirjoissa kulkevat vain isän nimillä. Nyt saavat hämäläisetkin\npitää sukunimiä eli, niinkuin niitä siellä sanotaan, »liikanimiä».\nMelkein kaikki savolaiset sukunimet ovat 500 vuotta vanhat, monet\npakanuuden aikuisia, kuten Pelkonen, Ronkainen ja Ikäheimo, mutta mikä\narvo näillä uusilla hämäläisillä »liikanimillä» on? Niitä vaihdetaan\nkuin rukkasia. Vanhin veli on Järvi, toinen Niemi ja kolmas Jokinen,\nmutta nuorin, joka on käynyt seminaaria, on Iltarusko. Vanhin sisar\non taas Pohjanleimu, toinen Hurmerinta ja kolmas, joka on herännyt,\nneiti Siviäheimo. Mikä kirjava suku! Jos nämä lapset, hajaantuneina\nmaailmalle, kohtaavat toisensa vuosien perästä, niin ei mikään voi\nvarjella heitä menemästä toistensa kanssa naimisiin. — Ne savolaiset,\njotka parin viimeisen vuosisadan kuluessa ovat muuttaneet tänne, ovat\nitsepäisesti pitäneet nimensä, kuten Hänniset, Nuutiset ja Tiihoset y.m.\n\nNiinkuin joka paikassa maatamme, niin täälläkin vesistöjen rantamaat\nensin asuttiin ja viljeltiin. Vesistöjen väliset seudut jäivät pitkiksi\najoiksi rantalaisten erämaiksi. Aivan ihmeelliseltä tuntuu, että meidän\nkulttuurimme kehdossa, Auran rannoilla, vielä tänäkin hetkenä synkät\nmetsämaat, koskemattomat, asumattomat, erottavat tiheästi asuttuja ja\nhyvin viljeltyjä jokilaaksoja. Osaksi tämä johtuu länsisuomalaisten ja\nhämäläisten omituisista asumustavoista. He asuvat nimittäin mieluimmin\nyhteensullottuina suurissa kylissä. Itäsuomalaiset taas asuvat\nhajallaan yltympäri suurissa metsämaissakin. Suomen »Atlaksessa» on\ntätä asutusseikkaa valaistu, rinnastamalla kaksi karttaa, toinen Turun,\ntoinen Mikkelin ympäristöistä, joissa asutustäplät ovat niin perin eri\ntavalla sirotetut. Turun kartassa kaikki jokien rannoilla, Mikkelin\ntasan koko alueella.\n\nTällainen tiheään asuttu ja hyvin viljelty jokialue tavataan myöskin\nPäijänteen länsirannalla.\n\n\nJämsässä.\n\nIkivanhaa lienee asutus tässä erittäin hedelmällisessä tienoossa, joka\nkulkee nimellä »Jämsän jokivarsi».\n\nJa nimi Jämsä, eli niinkuin kaikki jämsäläiset vielä tänäkin hetkenä\nsanovat, moni vielä säännöllisesti kirjoittaakin, Jämpsä, lienee\nhämärän muinaisuuden nimiä, minun luullakseni muinaisgermaanilaista\nperua. Jämpsä lienee ollut vain pysäkki näiden pitkillä\nkalastusmatkoilla Kymin joelta Saarijärven salomaille jo ylempänä\nmainituille paikoille. Toisia olivat sellaiset paikat kuin Perolahti =\nkarhulahti, Mankalan kosket — kapeat, käyrät kosket, Anianpelto y.m.\nVanhoissa kirkonkirjoissa kirjoitetaan Jämsän nimi Jembsiö, Jämbsiö.\nSiis p ääni on nimeen alkuperäisittäin kuulunut. Tämä p tavataan\nmyöskin »jämpti» sanassa, joka merkitsee tasaista, aivan niinkuin\nSaarijärven Ramsi sanasta vielä kansan kesken kuulee muodon Rampsi =\nmuinaisruotsalainen Rafn = korppi.\n\nVarmaa vain on, että viljelys tässä hedelmällisessä laaksossa on\nikivanhaa. Nykyään asutus on uhkeinta, mitä missään paikassa Suomea\ntavataan. Suuria ja tilavia ovat talot Hämeen rintamaissa, Hauholla,\nSääksmäellä, Hattulassa j.n.e., korean punaisia, kaksikerroksisia\nIlmajoen laaksossa, vanhojen herraskartanoitten mallisia Kokemäenjoen\nrantamilla, mutta Jämsän jokivarren talot ovat uudenaikaisia,\npalatsimaisia huvilarakennuksia.\n\nOmituisen vaikutuksen tekee, kun Päijänteeltä, jossa jylhät, komeat,\nkorkeat rannat ovat kerrassaan asumattomat, pistäytyy »Jämsä» laivassa\ntälle joelle. Tuossa tuokiossa maisemat muuttuvat. Suuria, komeita\nhuvilarakennuksia ja loppumattomia vainioita. Joen suussa komeilee\nKaipolan valkea rakennus näkötorneineen, joen mutkassa leventeleiksen\nNiemen pitkä, viime vuosisadan keskipalkoilla vallinneeseen tyyliin\nrakennettu talo, seuraa sitten palatsimainen Karhala, jossa on yli\n20 huonetta ja mahtava näkötorni. »Saaren» uudessa päärakennuksessa\nkuuluu olevan vesijohto ja kylpyhuoneet, Kähön suuri talo näkyy vähän\nloitompana. Kirkonkylä on laaja ja hyvin rakennettu, onpa vielä kylällä\nmuhkea tori keskellä asutuksia.\n\nSeppolan sillan takana päilyvät vielä Vitikkalan ja Kottilan valkeaksi\nmaalatut katot.\n\nSiinä sarja muhkeita taloja, jotka valaistaan kirkkaiksi pimeinä\naikoina hehkuvilla sähkölampuilla. Suuret ovat vainiot ja metsät näillä\ntaloilla, suurimmilla maata 5,000 tynnyrinalaa, pienemmillä 2,000.\n\nTalot ovat rakennetut erilleen toisistaan, niinkuin Itä-Suomessa.\nMitään ahdasta, ikävää kylää ei tavata niinkuin Länsi-Suomessa.\n\nTätä viljelyksen ja asutuksen ihanuutta luulisi kestävän\nloppumattomiin, sillä hyvästi silmänkantomatka sitä kyllä on. Mutta\nkun lähdet ajamaan hevosella länteen päin sisämaata kohti, loppuu tämä\nvehmas seutu kuin miekan iskulla. Seuraa yhtä synkkä, loppumaton salo,\nkuin jokilaakso oli ollut valoisaa ja aukeaa. Kollin murheellinen\nkangas vaanii siellä kaikkea tätä ihanuutta ja tuijottaa mustilla\nsilmillään kuten satujen louhikäärme jokilaakson suruttomaan iloon ja\nsähkövalojen väikkeeseen. Salo käärii vaippaansa jokivarren viljelykset\nkuin suruharso kauniin lesken kasvot.\n\nSalo alkaa Kollinmäeltä, 5 km kirkolta. Sitten sitä jatkuu\nHallinpenkille saakka, joka on 19 km:n päässä kirkolta, ja vielä yhä\nedemmäksi aina Längelmäen ja Kuoreveden rintamaille saakka. Tässä\nsijaitsee vedenjakaja Päijänteen ja Längelmäveden sekä Päijänteen ja\nKeuruun vesistöjen välillä. Se on sitä muinoin Hämeenseläksi nimitettyä\nharjannetta.\n\nJo 6 km:n päässä kirkolta neuvottiin minulle ensimmäinen murhapaikka,\njossa Lenkku-Opa (Obadja), kahlittu vanki, upotti puukon\nvanginkuljettajan kupeeseen. Kaksi km ennen Hallinpenkkiä oli toinen,\nMustalaismäki (lyhennetty »Hallin Jannen» laulussa Mustamäeksi), jossa\nJanne postiljoonin murhasi. Nämä molemmat ovat miesmuistin aikana\ntapahtuneita murhia. Kuinka monta samanlaista on tapahtunut ennen\nmuinoin, kun ensimmäiset asukkaat samoilivat näitä korpia, siitä ei\nenää taru kerro. Liekkö ihmisrikosta, jota tällä taipaleella ei olisi\nharjoitettu! Kollinkangas kätkee rikokset; se ei kieli näkemiään.\n\nTällaiset asumattomat rajamaat viljeltyjen seutujen välillä ovat\nikimuistoisista ajoista tarjonneet oivallisen piilopaikan kaikille\nsellaisille henkilöille, jotka ovat olleet pakotetut pakenemaan joko\nyleistä järjestystä tahi pahoja töitään. Rikolliset ja rauhattomat ne\nmeidän maamme erämaat ovat ensin kansoittaneet.\n\nMutta ei ainoastaan rikolliset, vaan myöskin kaikenlaiset kulkurit\ntällaisia seutuja hakivat ja rakastivat. Laukkuryssät, joita\nnimismiehet muinoin hätyyttivät, pitivät tätä erämaata erinomaisena\nlymypaikkana. Jannen jutussa niitä esiintyy sekä todistajina että\nvierastenmiesten lausunnoissa. Ne harjoittivat uhkapeliä, joivat\nja petkuttivat salon hölmöläisiä; joskus ne itse hävisivät teille\ntietymättömille kontteineen päivineen. Kollinkankaalla hongan juurella\non heille salainen hauta luotu. Janne kaupitteli eräälle jämsäläiselle\nnaisten kenkiä, piippuja, kelloja. Mistä hän ne oli saanut?\nTodistamaton huhu kertoi laukkuryssän häviämisestä tämän kaupittelun\nyhteydessä. Näiltä miehiltä\n\n    »Hallin Janne se pienestä pojasta korttia pelaamaan oppi,\n    Mustalaismäen rintehessä se postilta hengen otti.»\n\nEi ole vain sattuma, että se mäki, missä Hallin Janne pahan työnsä\nteki, oli nimeltä Mustalaismäki. Ei, vielä enemmän kuin laukkuryssät\nrakastivat mustalaiset näitä Hämeen laajoja erämaita. Liekkö koko\nSuomessa ollut seutuja, joissa mustalaisia olisi niin tihein\nparvin liikuskellut kuin juuri täällä. Sellaisissa pitäjissä kuin\nKeuruulla, Multialla, Kuraisilla tavataan vielä tänäkin päivänä\nselviä mustalaisten jälkiä kansan ulkomuodossa, ehkäpä luonteessakin.\nSillä vuosisatojen kulussa ovat mustalaiset pirskoittaneet vertansa\nvarsinkin juuri hämäläisten ja eteläpohjalaisten sekaan. Suurin\nkiitos heille siitä! Kiitos sen takia, että kansan ulkomuoto täten\nniin suunnattomasti on kaunistunut. Ihmeellistä nimittäin on, että\nmustalais-suomalainen sekoitus melkein säännöllisesti onnistuu,\nainakin ulkomuodon puolesta. Tällaisille jälkeläisille tulee\nnimittäin musta, usein kähärä tukka, naisilla tavattoman pitkä, ja\n— mikä täysrotumustalaiselta puuttuu -— helakan punakat posket. Jos\nsuomalainen puoli tässä yhtymässä vielä on jaksanut niin paljon\npuoliaan pitää, että silmät ovat tulleet siniset, on häikäisevän ihana\nilmiö edessä.\n\nOlen tähän kirjoitukseen kerännyt tummaveristen hämäläisten muotokuvia,\netupäässä juuri näiltä seuduilta, voimatta ja tahtomatta todistaa\nheidän mustalaisalkujuurtaan. Sitä onkin usein mahdotonta todistaa.\nSekoitus on useimmiten tapahtunut erehdyksessä, ja tällaisista ei\nhuhuta koko maailmalle, kaikkein vähimmin papille kirjoihin vietäviksi.\n— Mustalainenhan on muka hirvittävän ruma ylkä maalaiskansan mielestä,\njonka esteettinen maku ihmiskasvoilta vaatii voipytyn pyöreyttä,\nliinakkotukan ja pystynenän.\n\nEn vetoa ainoastaan kuviini, kun kehun tämän sekarodun ihanuutta.\nKatselkaa ympärillenne, niitä on joka taholla tavattavissa. Jos\nluettelen muutamia mustalaissukuja, niin kaikki voivat sen todeta.\nSuuri on Franzénin mustalaissuku, niitä on sekä Savossa ja Pohjanmaalla\nettä myöskin Ruotsissa, Kalmarin seuduilla. Suuren runoilijamme Frans\nMikael Franzénin jälkeläiset ovat kuulut tummasta, itämaalaisesta, ylen\nkauniista ulkomuodostaan. Vielä kolmannessa ja neljännessä polvessa,\nkaikista valkoisista sekoituksista huolimatta, voi tässä suvussa äkkiä\nilmestyä lumoavan kaunis mustalainen, sinisilmäinen, punakkaposkinen.\nMuita mustalaissukuja ovat Lindemannit, Palmrothit, Stenrothit,\nsavolaiset Hagertit y.m. Katselkaa heitä, tahi heidän jälkeläisiään\nnaislinjalla, — nämä suvut eivät enää kuljeskele saloilla kattiloita\npaikkaamassa, heillä on monellakin edesvastuunalaiset toimet hallussaan\n— ja te huomaatte, mistä kauneus on kotoisin, »Sillä voiko musta kansa\nmuuttaa nahkansa eli pantteri pilkkunsa», sanoo Paavali.\n\nOliko piispa Franzén mustalainen? kysynee moni. En voi sitä todistaa,\nmutta nimi on mustalaisen, ja jälkeläisen olen nähnyt, joka on —\nmustalainen, kauneimpia mitä olen nähnyt. Mikä onni jos niin olisi!\nMustalaiset olisivat lahjoittaneet meille suuren runoilijan, niinkuin\njuutalaisetkin ovat tehneet Sakari Topeliuksessa. — Loiskansojen\nasuntovuokra on täten meille maksettu, joka kiitollisuudella kuitataan. —\n\nKeskellä tätä suunnatonta kulkurien saloa sijaitsee ikivanha majatalon\npaikka.\n\n\nHallinpenkki.\n\nHallinpenkki on Hämeenselän korkeimmalla harjulla. Nousua on kulku\nJämsästä Hallinpenkkiin saakka, loivempaa ja jyrkempää. Majatalon\nnurkasta maa alenee kohti Kolhin ja Längelmäveden altaita, kohti\nKuoreveden pitkulaista järveä. Ihana on näköala Hallinpenkin pihalta\nKolhia ja Länkipohjaa kohti. Siinä kaunis Kolhin järvi päilyy\nalangossa; sen läntistä rantaa reunustavat lukemattomat, siintävät\nvuorennyppylät, pienoiskoossa kuin Bernin alpit Rigiltä katsottuina. Ei\nkimaltelevat jäät hohda huipuilla, mutta sen sijaan kaikki vihreän ja\nsinisen värivivahdukset. Muuten näet saloa ja vain saloa. Ihmisasuntoja\nlienee siellä täällä sen verran, että maantienritari työnsä tehtyään\nlöytää katoksen, minkä alla levätä ja kätkeä työnsä hedelmät.\n\nEnnen rautateitä ja laivakulkua kävi vilkas liike Hallinpenkin kautta,\nliike Hämeenlinnasta ja Tampereelta Jyväskylään ja pohjois-Hämeeseen.\nNyt ei päiväkirja Hallissa ole nimillä raskautettu.\n\nSynkkää on notko Hallin alla Kuorevedelle käsin, kangasta niinkuin\nHalliin tullessa. Ihmisasuntoja et tapaa ennen kuin Kuoreveden\nrannoilla.\n\nKaksi on taloa Hallinpenkillä, Mattila ja Heikkilä. Maantie kulki\ntalonrakennusten väliltä kuin katu kaupungissa. — Näin salolla\ntällaisella asutuksella voi olla puolensa. Mutta tänä kesänä on\nHeikkilän rakennukset muutettu sata metriä Jämsään käsin. Vanhan\nHeikkilän rauniot törröttävät vielä paikoillaan. Mattilassa oli\nmuinoin kuulu majatalo, nyt Heikkilässä. Vanha Mattilan majatalo on\nvielä paikoillaan, kummallisilla, vanhanaikuisilla puuleikkauksilla\nkoristettu. Paikoillaan on vielä Hallin Jannen ja Santeri Marianpojan\nyhteinen pikku tupanenkin.\n\nHeikkilästä sain kyytipojan, niin rotupuhtaan salolaisen, etten malta\nolla häntä esittelemättä lukijalle.\n\n\nKorpelainen.\n\nLähdin Hallinpenkin majatalosta kyydillä ajamaan Kuorevedelle.\nAjettiin varovasti alas Hallin jyrkkää alamäkeä, minä ajatuksissani\nvaipuneena Hallin poikien synkkään tarinaan. En kiinnittänyt huomiotani\nkyytimieheen, joka istui vieressäni, enkä aikonut jutella hänen\nkanssaan. Olin Jämsän majatalossa, Könkkölässä, naureskellut ja pitänyt\nlystiä hauskojen könkköläisten kanssa muka viimeistä kertaa, hyvin\ntietäen, että nyt kun Hämettä kohti kuljen, nauru hyytyy asukasten\nhuulilta ja puhe sujuu väkinäisesti. Hämeessä en koskaan puhu muuta\nkuin asiata jo senkin takia, että asukkaat puhuvat niin hiljaa.\nHämäläiset, Suomen ahkerimmat yöjalkaiset, ovat näillä matkoillaan\ntottuneet niin supattelevaan puhetapaan, että he keskipäivälläkin\nääntelevät kuin luhtien nurkissa. Monisatavuotinen kosimistapa on\nvähitellen himmentänyt heidän äänensä kaiun.\n\nMutta yhtäkkiä kyytipoika itse avasi suunsa ja rupesi kummallisella\näänennuotilla naukumaan:\n\n— Eipäs isäntä pannut poikasia kyytiin; minunpas piti lähteä. Kun\noikeen iso ja suuri herra on kyyvittävä, niin eihän ne silloin poikaset\nkelepaa. Jos niinkun tämäkin Vappu sattuisi kompastelemaan mäkilöissä,\nniin mihinkäpä niistä poikasista oisi.\n\n— Niin, jos minäkin sattuisin vierähtämään ojaan, niin eihän ne\npoikaset saisi minua ojasta ylöskään.\n\n— Eihän ne mitä! Aikamiehen voimat siihen tarvitaan.\n\n— Minkä ikäinen te olette?\n\n— Kuuentoista vuojen vanha!\n\n— Oletteko savolainen?\n\n— En ole. Pakinan kylältä, Keuruun kulmalta.\n\nMurre ja sanatulva olivat savolaista ja äänen voima ja nuotti\nniinikään. Siis pojassa oli yli viisikymmentä prosenttia savolaista\nverta. Ja tuo kehuskeleminen! Aito itäsuomalaista. — Asianlaita on\nmuuten aina niin, että erämaalainen kehuskelee. Kuta vähemmin ihminen\nseurustelee lähimmäistensä kanssa, sitä itserakkaammaksi hän käy.\nEi ole ihmisen hyvä yksinänsä olla! Vanhapiika ja vanhapoika, jotka\neivät saa rakastaa toista ihmistä, rakastavat vain itseään. Tämä\nminun kyytipoikani kehui silmittömästi kaikkea omaansa, yksin kylän\ntietä Palsinaan, josta kumminkin lyhyen tutkimukseni perästä kävi\nselville, ettei sitä ollenkaan voi juosten ajaa, ainoastaan kävellen\nkuormahevosella. Siis mahdoton erämaan polku.\n\nHeti ensimmäisestä puheesta huomasin, että tästäpä pojasta yhytin\npuhetoverin.\n\n— Oletteko käynyt rippikoulun?\n\nJo kävin keväällä. ‒ ‒ ‒ Se on taas meiän rovasti niin tiukka mies,\nettä et sitä rippikoulusta niinkään läpäise, jollet osaa katkismuksesi\nja historiasi kannesta kanteen. Mutta täytyyhän sen päästää, kun\nsujuvasti taitaa.\n\nOlin tuomiokunnan pöytäkirjoista ihmeekseni nähnyt, miten\nsuunnattomasti, sekä asianomaisten että todistajien joukossa, vilisi\nMarianpoikien, Sandranpoikien, Magdalenantyttärien ja Ullantyttärien\nnimiä näiltä seuduilta. Tiedän entuudelta, että Hämeessä ennenmuinoin\nrippikoulusta pääsy merkitsi luvallisen kuhertelemisen oikeutta.\nRippikouluhan niin läheisesti on kytketty sukupuolielämän yhteyteen.\nSentähden kysäisin:\n\n— Joko te olette käynyt yöjalassa?\n\n— Mikä sitä! Kun sitä toisen työssä koko viikon hiessä ruataa, niin\nlepopäivä menee huoatessa. Ja sekin päiväsydän, sen niin mielellään\ntorkkuu sängyssään.\n\n— Mutta eihän sitä päiväsydännä yöjalassa käydäkään.\n\n— Yöjalassako?\n\n— Niin.\n\n— Minä kuulin teiän kysyneen, että oletko käynyt kirkossa.\n\nPoika oli vainunnut minussa pappia; sentähden hän heti rupesi vielä\nenemmän laulavalla nuotilla jatkamaan kuin taviokuurna kuusen oksalla:\n\n— Enhän minä mitä yöjalassa ole käynyt. En tiiä, tuskin käynen\nmilloinkaan. Eikä siellä niin lysti ole käyäkkään. Siellä kuuluu\ntapaavan pahoja miehiä, lyövät kintut poikki, toiset kuuluvat\nampuvankin.\n\nAine oli arkaluontoista laatua, ja aito savolaisen notkeudella hän\nlivahti rauhallisemmille aloille.\n\n— Tämäkin Vappu, se on niin minuun suostunut, minä kun olen sitä\nleivänkannikoilla syötellyt, että kun minä veräjällä huutelen: Vappu,\nVappu, Vappu, se heti karkaa kohti, että kello kalajaa. Mutta isäntä\nkun menee huutamaan, niin ei Vappu ole tietävinäänkään.\n\n— Vai niin!\n\nHetken kuluttua:\n\n— Paljonko se on herran kello?\n\n— Puolj yheksän.\n\nPoika veti heti hopeanauriinsa taskustaan ja lauloi:\n\n— Minun on kymmentä minuuttia eillä. — Vaan, saapi se ollakin eillä.\nIsäntäkin se ensiksi minut herättää aamulla, minun kun näet pitää\njohtaa niitä muita miehiä muan töissä.\n\n— Eikö ne muut miehet ole teitä vanhempia?\n\n— Akallisia miehiä. — Mutta kyllä se minun kellonikin ajan tajuaa,\nvaikka se ei olekaan hinnalla pilattu.\n\nSeurasi pitkä juttelu hyvistä ja huonoista kelloista.\n\nViimein hän herkesi kehumasta, silmäili minua kotvan kiireestä\nkantapäähän, ylös-alas, alas-ylös, avasi suunsa ja sanoi:\n\n— Taijatta työ ensi sunnuntaina meiän kirkossa »komennon» pittää?\n\nMinä hellyin. Helsingissä ja monessa muussa paikassa minua pidetään\nratki pakanana ja pilkkaajana, minua nolataan syyttä suotta, pahat\nihmiset kirjoittelevat nimettömiä herjauskirjeitä. — Jämsästäkin kaksi\nnuorta, nimetöntä naista kerran kirjeessä haukkuivat minua, niinkuin\nainoastaan kristillismieliset nuoret voivat sen tehdä — mutta kun minä\nilmestyn oikein maaseudulle, niin kaikki hyvät ihmiset heti äkkäävät\npyhän sädekimpun, »glorian», prameilevan ohimoillani. — Niinkuin näkyy,\nkerskuminen tarttuu salolla.\n\nPainoin 50 penniä tämän selvänäköisen ja ihmisistä parasta ajattelevan\nnuorukaisen käteen.\n\nHänen suonissaan pulppusi savolaisen verta, hänen kielensä\nvieterit olivat Savossa taotut, hänen nerokkuutensa jätän lukijan\narvosteltavaksi.\n\n\nHallin suku.\n\nTarkoitan Hallin Mattilan vanhaa kestikievarin sukua.\n\nMuinoin eleli Kolhin kulmalla vanha sotilaslääkäri eli välskäri, jolla\noli kuvaava sotilasnimikin, Rumor (lue Rumoor), ranskalais-ruotsalainen\nsana, joka merkitsee »melskettä», »jyryä». Hänellä oli tyttönen,\npitkä, musta, josta kansa kertoo, että hän oli hyvin vapaasanainen,\nsuoranuottinen ihminen. Huhu kertoo, että isä Rumor olisi ollut\nulkomaalaista sukua, ehkä saksalaista. Nuori neiti Rumor meni naimisiin\nsotilasrumpalin kanssa, mutta avioliitto oli lapseton. Äitiydenkaipuu\nrumpalin vaimossa ei tahtonut tyyntyä, hän kääntyi erään mustan\nmiehen puoleen, jonka kanssa sai lapsen, Hallin Jannen isän, Hallin\nMattilan omistajan. Rumpalin vaimo, rouva Suorastin, oli tästä seikasta\navomielisestä jutellut lapsenlapsilleen.\n\nHallin isäntä oli pitkä tumma mies, joka hoiti ammattiaan\ntäsmällisesti, oli ankara isä, mutta oikeutta rakastava mies. Hän\nnai talontyttären Elisabet Joonaantyttären, joka oli ylen lempeä,\nhelläsydäminen nainen, uskonnollisuuteen taipuva, liittyen heränneitten\nlahkoon. Heille synty! kolme poikaa ja neljä tytärtä, tummaverisiä,\nkauniita lapsia.\n\nIhmeelliseltä tuntuu, millä suurella kunnioituksella ja rakkaudella\nkoko lavea seutukunta, Jämsän, Kuoreveden ja Längelmäen asukkaat, vielä\ntänäkin päivänä puhuvat tästä suvusta. He ylistävät pilviin saakka sen\nkauneutta, sen ylevää ryhtiä, sen iloista, rattoisaa mieltä sekä sen\nhengenlahjoja, varsinkin laulunlahjaa. Luulisi tätä liioitteluksi,\njolleivät asiakirjat samaa todistaisi. He ylistävät sukua siitä\nhuolimatta, että kaikki kolme Hallin poikaa, Janne, Aaro ja Otto,\nolivat sairaalloisia rikoksentekijöitä. Ei mikään voinut tämän suvun\nmainetta pilata, sääli ja rakkaus kultasi poikienkin tihutyöt.\n\nHeikkilän vanha emäntävainaja kertoi minulle, että Hallin Janne oli\nkuin »herra», kauniimpi, notkeampi ja ylhäisempi kuin kukaan koko\noikeussalissa. Eräs toinen vanha jämsäläisnainen sanoi nähneensä Aaron\nvanginkuljettajan luona »Saaren» talossa Jämsässä. Kun hän nousi\nsängystä, 12 leiviskää (?) rautoja päällänsä ja helskytteli niitä\nlattialla, oli hän kuin »keisari». Oton surullinen kuolema sai vieläkin\nerään vanhan emännän leuan tutisemaan, kun hän sanoi, että se isäntä,\njonka tallissa Otto paleltui, olisi ollut pantava syytteeseen ja\nistutettava linnassa.\n\nHallin tyttäret olivat kauniita, solakoita ja ryhdikkäitä impiä, joiden\nei kauan tarvinnut odottaa miestä. Kolmen vuoden kuluttua Jannen\nmurhatyön perästä naitiin vanhin Kuoreveden arvokkaimpaan taloon.\nKuoreveden kirkkoherra sanoi aina tätä mustaa, solakkaa kaunotarta\n»ruhtinattareksi». Hän oli ainoastaan 18 v. vanha murhenäytelmän\ntapahtuessa. Muut olivat kaikki nuorempia, nuorin yhden vuoden vanha.\nTyttäret olivat kaikki normaali-ihmisiä, arvossa pidettäviä ja arvossa\npidettyjä, niinkuin koko sukukin.\n\nTyttären poika on pappi, nuori pastori, siis äidinäidin henkinen\nperijä. Hätien ylistystään lauloi niinikään koko naapurikunta. Ei niin\nsiivoa, lempeää ja suloista miestä missään! Sen kyllä itsekin olin\ntilaisuudessa toteamaan. Pastori on vaalea kuin germaani, innokas\nlaulaja kuin enonsakin.\n\nKummallista kansan psykologiaa! Olipa Hallin suvun jäsen pappi tahi\nvanki, yhtä suurella rakkaudella molempia mainitaan. Suku on kuin\nDavidin suku raamatussa; sille huudetaan hosiannah, vaikka kantaisä oli\nrikollinen jos joku.\n\nHallin suku oli ryhdiltään, ulkomuodoltaan ja laulunlahjoiltaan\nympäristöään etevämpi. Kansa katsoi ylös tähän sukuun, kaikista sen\nmuutamien jäsenien hurjista teoista huolimatta.\n\nOn perää Hallin Jannen itsetietoisessa huudahduksessa:\n\n    »Hallin Janne se lauloi, että linnan muurit roikaa.\n    Tuskin vaan jos Kuorevedellä on toista tällaista poikaa.»\n\nJannen äidin kuoltua suureen suruunsa nai Hallin isäntä nuoren\njämsäläisen talontyttären. Heille syntyi lapsia, ryhdikkäitä tyttäriä\nja poikia. Kaikki ovat hoitaneet itseään kelpo ihmisten tavoin. Ei\nmikään muu muistuta Jannea ja hänen veljiään kuin tumma tukka, tummat\nsilmät ja, mahdollisesti muutamilla, taiteelliset lahjat.\n\n\nHallin Janne.\n\nVanhimpana sisarusparvessa kasvoi Janne Hallinpenkin Mattilassa.\nHänestä yleni komea, pulska nuorukainen, ketterin, ryhdikkäin, mitä\nseutukunnalla oli. Poliisitutkinnon ja tuomarin pöytäkirjoissa\nsanotaan, että tämä onneton nuorukainen 20:n ikäisenä oli kolmen\nkyynärän pituinen, mustatukkainen; solakka, kaunis vartaloinen ja\nerittäin miellyttävän näköinen (av ett behagligt utseende). Siis sitä\nkauneinta tyyppiä, minkä mustalaissekoitus suomalaisessa rodussa voi\naikaansaada. Hänen yhtä onnettomat veljensä Aaro, joka Jannen rikoksen\ntapahtuessa vasta oli 14 v. vanha, ja Otto, 8 v., olivat yhtä komeita\nmiehen alkuja. Aaro oli täyskasvaneena yli kolmen kyynärän pituinen,\npunakkaposkinen, väkevä ja reipas, ja Otto taas Jannen kokoinen ja yhtä\nnotkea kuin hän.\n\nÄlyltään ja hengenlahjoiltaan olivat veljekset myöskin ympäristöään\netevämpiä. Heillä oli mustalaisten taipumus musiikkiin. Janne laulaja\nja Otto erittäin lahjakas musiikkimies, joka muun muassa kävi\nlukkarikoulua. Levoton mustalaisveri ajoi hänet kohta ulos koulun\nhiljaisuudesta maailman vapaaseen humuun.\n\nJannesta tuli jo 18—19 vuoden vanhana täydellisin Don Juan, mitä\nmilloinkaan niillä seuduilla on elänyt. Kuin kotkan poikanen hän\nkorkealta Hallinpenkiltä tähysteli, missä milloinkin kyyhkynen\noli nypittävissä. Hänen toiminta-alueensa käsitti kolme pitäjää,\nKuoreveden, Längelmäen ja Jämsän. Kyytiä tehdessään hänellä joka päivä\noli tilaisuus pistäytyä peninkulmien päähän ja iskeä, missä otuksen\ntapasi. Hän oli vastustamaton naisten lumooja. Hän oli niin paljon\nuljaampi, iloisempi, ketterämpi ja laulavampi kuin seutukunnan kaikki\nmuut nuoret miehet. Missä Jannen etusormi naputti luhdin ovea, siellä\nse avattiin selkiselälleen tuossa tuokiossa.\n\nJannen hypnotisoitua rikostoveri, perin onneton renkipoika Santeri\nMarianpoika, todistaa oikeudessa, että hän kohta vuoden ajan on\nJannen kanssa jakanut huoneen ja vuoteen, mutta ei Janne vielä\nyhtään kokonaista yötä ole maannut tilallaan. Tämä meno ei enää ole\nhämäläistä, se on jo jotakin enempää, se on kotoisin kuumemmilta\nauringonaloilta, se on aasialaisen sulttaanin töitä. Niin, itämaalainen\nJanne oli ulkomuodoltaan, ja itämaalaisen kuumana sykkivät hänen\nvaltimonsa. Jos hänellä olisi ollut viisaan Salomonin mahdollisuudet ja\ntilaisuus valitsemiseen, niin varmaan hänkin olisi ollut tuhannen immen\nylkä. Nyt hän oli vain salolainen, mutta salon tyttäristä ei yksikään\njäänyt osattomaksi, yhtä vähän kuin Lemminkäiseltä Saaren nuoret immet.\n\nItämaalainen Salomon oli niin vaatetettu, ettei totisesti muut\nkuin Saronin liljat ja ketojen hyasintit häntä pukujen koreudessa\nvoittaneet. Jannen itämaalaisuus ilmenee myöskin hänen hurjassa\nkeikarimaisuudessaan. Hän rakasti loistoa kaikessa esiintymisessään.\nHän astui ja liikkui kuin arabialainen kalifi; hänen raudikko-oriinsa\noli seudun kaikkein komein pekuna; ohjakset täytyi pujottaa rahkeitten\nalta, sillä muutoin oriin pää oli pystyssä kuin lipputanko. Jannen\nvaatteet eivät olleet salon räätälin ompelemat. Hän osti ne\nlukemattomilla markkinamatkoillaan kaupungeista. Palttoo oli ostettu\nHämeenlinnasta ja housut Jyväskylästä. Housut maksoivat 20 markkaa —\nhuimaava hinta siihen aikaan —ja vanha emäntä Hallinpenkin toisesta\ntalosta, Heikkilästä, kertoi minulle, että niissä housuissa toinen\nraita oli silkkiä, toinen verkaa, ja ettei tuomarillakaan ollut\nniin kauniita housuja. Nämä housut oli postiljooni Matti Mäkeläinen\nlunastanut Jannelle, ja hän karhusi Jannelta rahoja silläkin kertaa,\nkun hän ennen hengenlähtöään muutti hevosta Hallinpenkillä.\n\nTalvisaikaan Janne karautti raudikko-oriillaan tytön luota tytön\nluokse. Kulkuset kumisivat ja tiuut kilkattivat, kun Janne sunnuntaisin\nKuoreveden jäätä ajaa huhki kirkolle tapaamaan lemmittyjensä\nlemmittyä, Aleksandra Erlingiä (Mattilan Sandraa). Aleksandra Erling\nei pöytäkirjoissa kulje isän tahi äidin nimellä, niinkuin lukemattomat\nmuut todistajat, vaan hänellä on Hämeessä harvoin tavattava sukunimi,\nja päälle päätteeksi vielä ruotsalainen. Aleksandra Erling oli Jannen\nhaaremin kirkkain tähtönen, numero 1 morsiamien joukossa. Hän oli\nemännöitsijänä Mattilan tilalla Kuoreveden ja Längelmäen rajalla.\n\nOlen Jannen lemmenelämästä laajemmin puhunut, sillä sekä sen kiihkoinen\nluonne todistaa ei-suomalaista verenkiertoa että juuri tämä lemmenjano\nvei hänet turmioon. Ranskalainen kysyy aina rikoksen tapahtuessa:\n»missä nainen?» Jannen, tämän mustalaisrotuisen, solakan nuorukaisen,\nkohdalla se kuuluu: »missä naiset?»\n\nEivät salonkaan naiset tyytyneet pelkkään rakkauteen. He vaativat, ei\nrahaa, mutta helyjä, pukuja, makeisia. Tuo ikuisesti naisellinen piirre\nsaada lemmityltään rakkauden näkyviä osoituksia tavataan heissäkin yhtä\nelävänä kuin konsanaan kulttuurinaisissa. Janne oli tosin varakkaan\ntilallisen poika, mutta eivät sittenkään varat riittäneet tähän laveaan\nlempielämään. Hänellä ei ollut Salomonin aarteita mistä ammentaa.\n\nJanne koetti kyllä muka rehellisillä keinoilla hankkia varoja. Ei\nollut niitä markkinoita, missä hän ei olisi ollut mukana. Hän kävi\nJyväskylän, Tampereen, Hämeenlinnan ja Anianpellon markkinoilla,\nvaihtoi hevosia, pelasi uhkapeliä, puijasi ja petkutti, mutta eivät\nsittenkään voitot riittäneet korvaamaan hänen elämänsä suuria\nvaatimuksia.\n\nTapahtui sitten huhtikuun 9 päivänä 1867 seuraava Jannen-elämälle\nturmiollinen tapaus. Mäntän tehtaan postinkuljettaja, vaimo Kvast,\ntoi laukun tupaan, missä Janne ja Santeri Marianpoika loikoilivat\nsängyssään iltayöstä. Kvast laski laukun jakkaralle ja meni emäntää\nherättämään saadakseen postiljoonille maitoa, jota tämä oli pyytänyt.\nMennessään mutisi vaimo: »Taitaapa olla rahoja, koska laukku on niin\nvisusti suljettu.» Vaimon mentyä tuvasta hypähti Janne vuoteeltaan,\nviilsi laukun auki pohjasta, pisti kätensä pienestä reiästä sisälle ja\nveti kirjeet ulos. Hän sai hyvän saaliin, 1,000 markkaa. Muijaparka ei\nnähnyt tätä kämmenen suuruista reikää, vei laukun määräpaikkaan, jossa\nse vasta huomattiin. Vaimo Kvast joutui tietysti epäluulon alaiseksi,\nmutta itki ja vannoi olevansa syytön. — Rikollisia ei saatu ilmi.\n\nNyt alkoivat Jannelle loiston päivät, ja Santeri Marianpoikakin sai\nosansa kauhasta. Satamarkkaset rikottiin — laukkuryssillä, joita aina\nvieraili Hallinpenkillä. Laukkuryssien suut tukittiin viismarkkasilla.\nMattilan Sandra oli salaa kihlattu maaliskuussa, ja nyt hän sai\nkihlajaiset upeat kuin Saban kuningattaren lahjat. — Kihlajaisten\nhankkiminen lie houkutellut Jannen tähän ensimmäiseen rikokseen.\n— Aleksandra Erling sai kultasormuksen ja kultaiset korvarenkaat\npääsiäispyhiksi, ja myöhemmin vähin erin 12 markkaa rahaa, hopeakellon,\nkarttuunia hameeksi ja kaksi silkkihuivia kirkkomatkoja varten, hienoa\nmustaa verkaa röijyksi. Kysymyksiinsä, niistä Janne rahat oli saanut,\ntämä vastasi: »Uhkapelillä, kyyditsemisellä ja hevoshuijauksilla.»\n\nEi Santeri Marianpoikakaan jäänyt osattomaksi. Tuo onneton mies, kahta\nvuotta vanhempi Jannea, kulki nuoremman, mutta henkisesti voimakkaamman\nja käytökseltään kiehtovan toverinsa talutusnuorassa, kuten kahlekoira.\nNormaalisen hämäläisen tavoin hänkin harjoitteli yöjalkaurheilua,\nmutta vain kotitarpeeksi. Ei noin itämaalaisissa mitoissa kuin Janne.\nHänelläkin oli pieni Edlansa, jonka kihlasi samoihin aikoihin kuin\nJanne Sandran. Ja pikku Edla sai suuren kantasormuksen ja kultaiset\nkorvarenkaat.\n\nIloinen oli kevät ja riemukas kesä oli kumppaneilla, ja yhdessä he\njuhannuksena, nälkävuoden ensimmäisenä kesäpäivänä, kävivät Herran\npyhällä ehtoollisella, kuitaten tällä keväisen rikoksensa ja monet\nsyntinsä.\n\nTuli syksy. Janne saapui syyskuun 30 p:nä Hämeenlinnan markkinoilta\nkotiaan Hallinpenkkiin. Hurja rikostuuma oli nyt kypsynyt hänessä.\nTuttava postiljooni Matti Mäkeläinen oli saapuva seuraavana iltana\nHalliin, mukanaan suuri rahalähetys. Janne oli päättänyt murhata\npostiljoonin, ryöstää laukut ja hankkia uusia rahoja, sillä vanhat\noli kulutettu loppuun. Santeri Marianpoika pakotettiin pyynnöillä ja\nuhkauksilla rupeamaan auttajaksi.\n\nTuuma oli seuraava: Santeri menee kyytiin ja ajaa käyden kahden\nkilometrin päässä sijaitsevassa Mustalaismäessä. Janne lymyy suuren\nkiven takana ja lyö takaa postiljoonia kivimoukarilla ohimoon. Sitten\nryöstetään laukut ja Santeri juoksee takaisin Halliin huutamaan, että\nposti on murhattu ja häntä itseään lyöty.\n\nLokakuun 1 päivän iltana Janne tapansa mukaan lähti yöjalkaan, tällä\nkertaa vain maantien yli Heikkilän talon kauniin palvelijattaren\nviereen. Kaikessa rauhassa he syödä napertelivat rusinoita, joita Janne\naina suurissa tötteröissä kuljetti markkinoilta morsiamiensa mielen\nlumeeksi. Silloin kolahti aisakello jyrkän ahteen alla. Janne kimposi\nvuoteeltaan ja sanoi lähtevänsä auttamaan postiljoonia matkalle. Mutta\nhän karkasikin Mustalaismäelle, jonne jo samana päivänä oli kätkenyt\nkivimoukarin.\n\nSanteri Marianpoika lähti postia kyytiin. Mutta tuo säälittävä poika\nparka ei ollut kypsynyt tällaiseen hurjaan tekoon. Hän oli vain kiltti,\nhiljainen maalaispoika ilman mitään rikollisen taipumuksia. Noustuaan\nkuoleman kärryyn ja lähtiessään kalman taipaleelle häntä alkoi\nhuimata. Tuskaisena hänessä heräsi sanomaton sääli kuolemaan tuomittua\nvierustoveriaan kohtaan, joka pahaa aavistamatta istui ajatuksissaan\nhänen kupeellaan. Viimein hän ei malttanut enää hillitä itseään, vaan\nkysyi hätäisenä:\n\n— Oletteko te naimisissa?\n\n— En, vastasi postiljooni lyhyesti.\n\nTuo poika, joka ei koskaan elämässään ollut saanut kokea perhe-elämän\nsuloa, joka ei koskaan ollut kuullut ketään isäkseen mainittavan eikä\ntiennyt elikö hän ja niissä oleili, joka 12:n ikäisenä ajettiin äidin\nluota maailmalle ja siitä lähtien kulki renkipoikana talosta taloon,\nkunnes keyrin aikaan 1868 tuli rengiksi Hallin Mattilaan, häntä rupesi\nhirvittämään se ajatus, että postiljoonilta jäisi leski ja lapset\norvoiksi maailmaan — samaan surkeaan tilaan, missä hän oli elänyt.\n\nSaavuttiin Mustalaismäelle. Hevonen hiljensi kulkuaan. Janne hiipi\nsuuren kiven takaa esille, moukari kädessä. Kivimoukari suhahti\nilmassa ja kärki murskasi postiljooni Matti Mäkeläisen ohimon. Siihen\nloppui postiljoonin tajunta. Postiljooni nostettiin rattailta maahan,\nniinikään laukut, jotka heti avattiin. Rahakirjeet käärittiin Santerin\npaitaan ja kätkettiin metsään. Moukari heitettiin kauas metsään.\nRahakirjeissä oli 10,000 markkaa.\n\nTyönsä tehtyään lähtivät kumppanit takaisin Halliin. Janne pujahti\nuudelleen tyttönsä aittaan. Tyttö oli jo ehtinyt nukkua. Janne riisui\ntakkinsa päältään, istuutui sängyn laidalle, herätti armaansa ja rupesi\nnapertelemaan kuivia rusinoitaan. Tyttö kysyi:\n\n— Missä olet viipynyt ja mitenkä olet noin hikinen.\n\n— Päiväkirjahuoneessa oli niin kuuma!\n\nSanteri taas nosti suuren melun Hallin pihalla ja huusi:\n\n— Hei apuun! Postiljooni on murhattu Mustalaismäellä, laukut ovat\nryöstetyt ja minua lyöty hartioihin ja pohkeisiin!\n\nSyntyi hirveä hämminki Hallin Mattilassa ja Heikkilässä. Kaikki\nihmiset jalkeille. Janne hätyytettiin ulos luhdista. Isä ja Janne\nlähtivät murhapaikalle ja toivat sieltä postiljoonin, joka tupaan\nkannettua heitti henkensä. Janne lähetettiin noutamaan herastuomaria\nja lautamiestä Kuorevedeltä. Yöllä klo 3 pidettiin poliisitutkinto\nMustalaismäellä ja aamulla vietiin laukut ja kirjeet Jämsän\npostikonttoriin.\n\nKoko yön oli Janne ollut touhussa, hermot äärimmilleen pingotettuina.\nAinoastaan kerran hän tunsi lamautumista, silloin kun murhapaikalla\nhaettiin kirjeitä. Hän pyrki silloin kotia, mutta herastuomarin terävä\nkysymys, mikä häntä vaivaa, saattoi Jannen taas terhakaksi.\n\nMutta Santeri parka! Hän oli täysin murtuneena. Hän oli hölmistynyt\nmelkein tajuttomaksi. Muutamat kekseliäät miehet riisuivat Santerin\nalasti ja ryhtyivät tutkimaan hänen vammojaan. Selkä huomattiin vallan\neheäksi ja pohkeet terveiksi. Miehet painelivat peukaloillaan hänen\nlihaksiaan ja kyselivät:\n\n— Koskeeko, koskeeko, koskeeko?\n\n— Ei, ei, ei, vastasi tajuton Santeri.\n\n— Valehtelet, ei sinua ole lyöty.\n\nKoko erämaa joutui kuohuksiin, koko maakunta niinikään, ja muutamien\npäivien kuluttua koko Suomi. Niin järkyttävän vaikutuksen teki tämä\nöinen rikosnäytelmä Mustalaismäellä!\n\nEpäluulot lankesivat jo murhayönä Santeriin ja Janneen, ensin\nkorvasupatuksina, sitten yhä äänekkäämpinä. Jo lokakuun 3 p:nä\nvangittiin Janne ja Santeri, 4:ntenä piti Kuoreveden nimismies\nJ.F. Fagerlund poliisitutkinnon, 5:ntenä saapui Hämeenlinnan\nkuvernöörinvirastosta varalääninsihteeri H.N. Schlüter ja Lopen\nvallesmanni K.A. Frey paikalle, ja 6:ntena Santeri parka tunnusti\nkaikki. Jannen hypnoosi oli lauennut. Hänen houkutuksensa ja\nuhkauksensa olivat kadottaneet ehkäisevän vaikutuksensa, niin pian kuin\nitse hypnotisoija oli raudoissa. Santeri ei osannut näytellä murhaajan\nosaa.\n\nToisin oli Jannen laita. Poliisitutkinnossa sanotaan hänen vain\nivahymy huulilla vastailleen tutkijoille. Tuo 20-vuotias nuorukainen,\nsolakka, komea, väitti kiven kovaan, ettei hänellä ole tietoa koko\nmurhajutusta, vaikka hänelle sanottiin, että Santeri oli tunnustanut\nkaikki. — Oliko tämä paatumusta? Ei niin nuoressa miehessä vielä\npaatumusta voi olettaa. Se oli veren ääntä. Sattuma teki, että hänestä\ntuli suuri rikoksentekijä. Sattuma, että hän oli kasvanut erämaan\nkomerossa suuren valtatien varrella, missä kaikenlaiset kulkurit\nja rauhattomat ihmiset pitivät tyyssijaa ja opettelivat temppujaan\nvilkasluontoiselle nuorukaiselle. — Ei tiedä, kuinka kauan Janne olisi\njatkanut kieltelemisiään, jollei sattumalta olisi tapahtunut jotakin,\njoka masensi hänen mielensä.\n\nJanne sai Hämeenlinnan vankilassa ankaran lavantaudin. Kuume kohosi,\nja Janne pelkäsi kuolevansa. Silloin hän äkkiä pyysi vieraitamiehiä\nkuuntelemaan tunnustustaan. Vanginvartija ilmoitti asian linnan\nvahtimestarille, vahtimestari lääninhallitukseen. Sieltä heti\nlähetettiin varalääninsihteeri ottamaan vastaan Jannen viimeiset\nsanat. Janne tunnusti täydellisen syyllisyytensä rikokseen. Tässä\ntunnustuksessaan hän pysyi kaikissa niissä lukemattomissa käräjissä ja\nvälikäräjissä, joita tuomiokunnan arvokas tuomari Gustaf Svinhufvud\nsyksyllä 1867 ja keväällä 1868 piti tästä asiasta. Ainoa, minkä Janne\nmyöhemmin lisäsi, oli, että murhaan myöskin kolmas henkilö otti osaa.\nTämä elää vielä vanhana miehenä Jämsässä, mutta on vapautettu kaikesta\nsyytteestä.\n\nNiistä kymmenestä tuhannesta markasta, mitkä Janne ryösti, löydettiin\n7,000 markkaa kohta, 3,000 jäi löytämättä ikipäiviksi. Mutta nämä\nkolmetuhatta kätkettyä markkaa eivät antaneet salon asukkaille yön\nlepoa, päivän rauhaa. Keuruulla saakka niistä puhuttiin ja uneksittiin.\nKaksi miestä Keuruun kirkolla näki eräänä yönä unta, näkivät selvästi,\nmissä ne 3,000 markkaa kätkettyinä lepäsivät. Ei muuta kuin ruuna\nvaljaisiin ja lähdettiin painamaan Hallinpenkkiin. Nämä kaksi\nhurskasta unikekoa kertoivat näkynsä ja rupesivat työhön. Ja ihme\ntapahtui. Uneksijat löysivätkin kirjemytyn risuläjästä, mutta kun\ntarkastettiin kirjeet, olivatkin ne vain rakkauskirjeitä pohjois-Hämeen\nsilloisille nuorille impysille. Rahakirjeistä ei ollut jälkeäkään.\nJanne sanoi oikeussalissa, ettei hän koskaan keuruulaisista ole niin\nhuonoja ajatuksia pitänyt, että ne antaisivat kruununviranomaisille\nrahakirjeitä, jos ne kerran sellaisia löytävät. Joka myöskin voi olla\ntotta.\n\nJannen ja Santerin tuomio 22.6.1868 oli sen ajan lain mukaan ankara.\nSe kuului: »Edelläkäyvän kuolemaan valmistuksen jälkeen ovat molemmat\nmurhaseudun yleisessä mestauspaikassa menettävät oikean kätensä,\nmestattavat ja teilattavat.» Toisin sanoen, molemmat tuomittiin\nSiperian pakkotöihin. Meidän perin muodollinen lakimme ei tehnyt mitään\nerotusta Jannen ja Santerin osallisuuden välillä murhaan.\n\nOlen kertonut tämän kautta maan vielä nytkin, 50 vuoden perästä,\nyleisesti tunnetun rikosjutun tuomiokunnan pöytäkirjojen tiedonantojen\nmukaan. Hallin Jannen aivan tavattoman runsas paikallinen tarusto\ntietää niin paljon lisää, että siitä kasvaisi kokonainen romaani.\n\nMutta Hallin Janne oli myöskin runoilija. Hämeenlinnan vankilassa hän\nlauloi kautta maan tunnetun »Hallin Jannen laulun». Painatan tähän\njonkun värsyn. Olen niille ennen nauranut, nyt en naura, kun sain\ntietää, että ne ovat onnettoman 20-vuotiaan, kuolemaan tuomitun,\nkauniin miehen hyvästijättösanat vapaalle, iloiselle elämälle noitten\nerämaan impien iloissa, kassapäiden karkeloissa. Mikä miehekäs mutta\nkatkera näkemys vankilankopissa, kun Janne laulaa:\n\n    »Hallin Jannen raudikko ravaa Kuoreveden jäätä,\n    Mattilan Sandran hiukset on kammattu toiselle puolen\n    päätä.»\n\nJannella oli ennen seudun korskuvin orhi, ja reessä istui komein\nmorsian, Aleksandra Erling, tukka laitteella, joka ei ollut tavallinen\nmaalaistyttöjen, jakaus keskellä kalloa, vaan keimailevasti toisella\nkorvallisella.\n\nJannen äiti, hurskas pietisti, varakkaan naapuritalon tyttäriä, lausuu\ntuomarille sanoja niin liikuttavia, että silmät kostuvat. Kullervon\näiti laulaa: »et arvaa emon sydäntä», ja samaa virttä itkee Jannen\näitikin. Hän sanoi tietäneensä Jannen kevytmielisen, irstaan elämän,\nmutta äidin sydän on hellä, se on hellä varsinkin esikoispoikaansa\nkohtaan; hän salaa antoi isän hylkäämälle ja häätämälle pojalle kahvia\nja ruokaa sekä vähän rahojakin. Kun Janne laulaa:\n\n    »Hallin Jannen äiti se suri ja hienolla äänellä itki,\n    Kun hänen ainoall' Janne pojall' oli raudasta hinkselitki»,\n\nniin tämä vertaus ei enää saa hymyä huulilleni, sillä Jannen äiti ei\nainoastaan surrut ja itkenyt, hän pakahtui suruunsa ja kuoli ennen\nJannen Siperianmatkaa. Parhaimman ystävättärensä, Kolhin emännän\nkanssa, hänen oli tapana Mustalaismäen kivellä itkeä pakahtuakseen,\nkunnes kuolema korjasi, jota hän sydämestään halusi ja toivoi.\n\nMikä ilmetty Lemminkäinen se Janne olikaan! Kaikki muu oli pientä\nmurhetta, mutta Mattilan Sandra, hänen kihlattu ja kullattu\nmorsiamensa, se hänen sydäntään jäyti:\n\n    »En minä sure Siperiaan mennessä Suomen ihanuutta,\n    vaan minä suren Mattilan Sandran suurta surkeutta.»\n\n    »Hallin Jannen raudikko ravaa Kuoreveden yli\n    Voi jos saisin kerran vielä istua Santrani syliin.»\n\nOrhi ja Sandra, siinä kaksi olentoa, jotka herättivät katkerata\nkaipuuta ikuisen vangin mielessä. Hevonen ja morsian, mustalaisen\npalvomisen esineet!\n\nMutta kotkan pojalta oli siivet leikattu!\n\nJanne ja Santeri Marian poika vietiin Siperiaan. Santeri oli ottanut\npäällensä raskaamman taakan kuin hän kantaa mahtoi. Hän sortui sen\nalle. Tuskin jaksoi loppuun saakka taivaltaa karkoituspaikkaansa. Hän\nkuoli matkallaan.\n\nJannen elämän loppuvaiheista on monta tarua.\n\nOikea lienee tämä. Jannen sukulaiset saivat kerran kirjeen Amerikasta,\nJannen kirjoittaman, jossa hän kertoo karkumatkansa vaiheista\nSiperiasta kotimaahan. — Omituista, että niin monelle Siperiaan\ntuomitulle onnistuu päästä kotimaahansa. Kotia tuli »Lenkku-Opa»,\nkotia Matti Haapaoja. — Kotia tuli Janne, ei Kuorevedelle, mutta\nLeppävirroille, jossa piili mustalaisten parissa. Täältä hän samosi\nVesisaareen, Jäämeren rannoille, nai ruijattaren ja muutti Amerikkaan.\nElääkö vai on kuollut, siitä ei ole varmaa tietoa. Jos elää, on hän nyt\n70 vuoden ikäinen, syntynyt 31.12.1846.\n\nJoitakin vuosia sitten ilmestyi muka Janne Kuorevedelle. Hän kävi\nHallit, Kolhit, Jämsät ja Kuorevedet katselemassa, puhutteli ihmisiä,\npuhui Jannesta ja hänen töistään. Ihmiset kihisivät ympärillä\nja kysyivät: oletko Janne? Mies vastasi salaperäisesti: »Tulkaa\nLeppävirroille, siellä näette Jannen!» Vanhat ihmiset tunnustelivat\nhäntä arvista ja muista merkeistä Janneksi. Kaikki luulevat nyt\nvarmasti Jannen käyneen nuoruutensa kotiseudulla.\n\nTämä salaperäinen mies oli mustalainen Hagert Leppävirroilta. Hän\nlienee tutustunut Janneen, eikä saanut rauhaa, ennenkuin omin silmin\nnäki ja tutki tämän murhajutun sivuhenkilöt ja tapahtumapaikat.\nHänelle oli käynyt juuri kuin minulle. Suuren maantiesissin tarina oli\nkiehauttanut minunkin mahdolliset mustalaisveriainekseni, niinkuin\nHagertinkin. Minua ei kukaan luullut Janneksi, minun ohimoillani\nliekehti rovastin-gloria. Mutta Hagert meni täydestä: olihan hän\ntäysmustalainen.\n\nMutta murhenäytelmä ei lopu Jannen poistuttua näyttämöltä. Veljekset\njatkavat sitä.\n\nOlen kummeksunut sitä, että nuoremmat veljet lähtevät astumaan\nvanhemman veljen jälkiä, vaikka heidän olisi pitänyt tajuta, minne se\nura johtaa — Siperian synkkiin kaivoksiin. Luulisi, että vanhemman\nveljen kova kohtalo ja äidin surukuolema aina olisi varoittavana\npelättimenä ohjannut heidän askeleensa toisille taipaleille.\n\nMutta ei niin. Joko veri huusi ja vaati tyydytystä tahi Jannen suuri\nmaine ei jättänyt veljiä rauhaan. Lapsesta pitäen he kuulivat »Hallin\nJannen» laulua laulettavan joka nurkassa, kuulivat kansan ihmetellen\nkertovan, kuinka hän oli komea ja ketterä, kuinka hän tasakäpälässä\nhyppäsi täysissä raudoissa alas rattailta, kuinka hän iloisesti\nhelisteli rautojaan käräjäpaikan tuvassa. Käsitteet menivät vähitellen\nsekaisin, Jannen työ ei ollutkaan rikosta, se oli mainetyö. Hekö\nolisivat huonommat kuin Janne? Olivathan hekin yhtä pitkät ja komeat,\neivätkö hekin voisi tehdä töitä, joita lauluissa ikuistettaisiin.\nEivät he tahtoneet kansan suussa kulkea nahjuksista. Muuta keinoa\nkilpailla Jannen kanssa ei ollut kuin rikostyö. Siis siihen käsiksi!\n»Inhimillistä, ylen inhimillistä.» Samanlaiset tunteet kannustivat\nThemistoklesta hänen muistellessaan Miltiadesta, samat Herostratosta,\nsamat viikinkien ja kaikkien aikojen sotasankarien jälkeläisiä. Maineen\nlaatu ei aina ole samaa, mutta maineen halu on sama.\n\n\nHallin Aaro.\n\nPisin ja väkevin kaikista veljeksistä, punakkaposkinen,\nleveämpimuotoinen kuin veljekset, oikea maalaiskaunokainen. Varasteli\nhevosia oikein mustalaisen malliin, mutta ei tehnyt väkivallantöitä\neikä ollut kuulu lemmenseikkailuistaan. Hänessä ei ollut sitä verta,\nettä hän yöllä kivimoukari kädessä olisi hiipinyt uhrinsa niskaan ja\nmurskannut häneltä pään. Hän oli vain kalpea Jannen matkija.\n\nMutta raudoissa hänkin vietti aikansa.\n\nKerran häntä kuljetettiin kahleissa Heinolan puoleen vastaamaan\nvarkauksistaan. Oli pimeä talvinen ilta, ajettiin mäkeä alas. Aaro sai\npotkaistuksi ajomiehen istuimeltaan hankeen, tarttui ohjaksiin ja lähti\ntäyttä karkua ajamaan pakoon. Tuli jäälle ja ajoi vimmatusti, mutta\npimeässä joutui liian lähelle Kalkkisten koskea; jää petti ja sinne\nkatosivat hevonen, reki ja mies.\n\nSeuraavana kesänä löydettiin Aaron mädännyt ruumis raskaissa\nkahleissaan kosken pohjalta.\n\n\nHallin Otto.\n\nJannen nuorin veli, siro ja solakka kuin Janne, laulaja ja saarnamies.\nHän oli sävyisä ja hiljainen mies, ystävällinen ja lempeä. Hänen\ntapanaan oli sanoa: »Mikä minussa hiljaista ja hyvää on, se on äidistä,\nmikä levotonta ja rajua, se on isästä.» Hänessä viinan voima nosti\npinnalle mustan luonnon, niinkuin se aina tekee hämäläisrotuisessa\nmiehessä; viinapäissä mustalainen voitti suomalaisen. Hänen kerrotaan\njuhlatiloissa nousseen saarnamieheksi, joka pitkissä puheissa selitteli\nmaailman mutkaista menoa. Sanan voimalla hän koetti taltuttaa sielunsa\nrajuja kohtauksia. Yöt pitkät käveli lattialla ja ääneen manasi pahoja\najatuksiaan ja aivoituksiaan.\n\nMutta vanhan mummonsa, Rumorin, veri ja nimi vaati melskettä ja jyryä.\nHän ryhtyi niihin ja istui linnojen komeroissa aina Helsinkiä myöten.\n\nKerran tuotiin Hallinpenkkiin vanki — niin kerrotaan — joka ei noussut\nreestä, vaan istui siinä pakkasessa. Hallin isäntä meni vankia\npyytämään sisälle. Vanki peitti silmänsä, isäntä tutki häntä tarkemmin.\nSiinä istui hänen nuorin poikansa Otto.\n\nOli juomingit eräässä Kuoreveden talossa. Siinä humaltuivat isäntä ja\nvieraat. Ottoa kiusattiin tanssimaan. Häntä ei huvittanut tanssi, ja\nhän suuttui lakkaamattomista, kiusallisista pyynnöistä. Paetakseen\nsuuttumistaan hän poistui ja meni levolle vieraan miehen rekeen. Vieras\nlähtiessään nosti nukkuneen Oton tallin heinille. Oli kevät, päivällä\nräystäät tippuivat, yöllä oli kova pakkanen. Sinne Otto jäi yöksi ja\npaleltui. Aamulla kannettiin tupaan. Apu tuli liian myöhään. Otto\ntunnusti syntinsä, rukoili Jumalaa ja kuoli.\n\n           *       *       *       *       *\n\nMurhenäytelmä on lopussa.\n\nJannen äiti kuoli suruunsa, Santeri Marianpoika sortui omantunnon\nvaivoihin, Jannen kaksi veljestä kuolivat tapaturmaisesti, maineeltaan\nmustattuina. Siinä on murhenäytelmä Shakespearen malliin. Kaatuneitten\nluku suuri. Janneko, päähenkilö, yksin saisi luonnollisen kuoleman?\nEi. Kansa kertoo, että Janne Amerikassa on tehnyt itsemurhan! Näin on\nmurhenäytelmä eheä ja aukoton.\n\nSeuraajissa kertomuksessa tämä huhu todetaan.\n\nJanne lauloi linnassa:\n\n    »Miksis menit Hallin Janne postia kangilla lyömään,\n    Etkös tiennyt pääseväsi ruumin leipää syömään.»\n\nKaikkia rikoksensa surullisia seurauksia Janne ei kumminkaan voinut\nsilmäillä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSurullinen salon tarina, ei suinkaan ainoa laatuaan, mutta kuuluisin\nja mainittavin Suomessa. Kun Hallin Jannen nimi mainitaan, ovat kaikki\nhänen kotiseutunsa ihmiset kuulevinaan tuttuja jouluääniä korkeudesta:\n\n»Älkää tuomitko, ettei teitä tuomittaisi!»\n\n\nVieläkin Hallin Jannesta.\n\nEdellä on mieltäkiinnittävä kertomus Halli-suvusta, joka\nseitsenkymmenluvun loppupuolella tuli kuuluisaksi kautta koko\nmaan siksi, että silloisen suvun päämiehen vanhin poika Janne\nmurhasi kammottavalla tavalla postinkuljettajan ja ryösti postin.\nTekijä lopettaa kertomuksensa sanoilla: »Näin on murhenäytelmä\neheä ja aukoton.» Kuitenkin on allekirjoittanut ottanut vapauden\njatkaa kertomusta muutamilla lisäyksillä, jotka olen saanut\nluotettavilta henkilöiltä, Kuoreveden silloiselta kirkkoherralta\nja Pohjois-Amerikassa Minnesotan valtiossa olevilta Hallin Jannen\ntuttavilta.\n\nHallin Janne tuomittiin, niinkuin tiedetään, karkotettavaksi Siperiaan,\nmutta hänen ei koskaan tarvinnut nähdä Siperian autioita seutuja,\nsillä Orenburgissa, tai jossakin muussa kaupungissa Aasian rajalla,\nJanne »sairastui» ja vietiin hospitaaliin. Siellä kävi silloin tällöin\neräs ylhäinen ja rikas nainen, joka päätti pelastaa tuon komean\nnuoren miehen. Tämä laupeudentyö tapahtui siten, että Janne »kuoli»\nja eräs luterilainen saksalainen pappi hautasi hänet. Arkussa oli\nhiekkaa ja sen sellaista, mutta Siperian matkustaja oli vapaa ja\nterve. Tiedonantajani, K:n kirkkoherra, oli sittemmin saanut kirjeen\nsaksalaiselta virkaveljeltään, jossa tämä ilmoitti Hallin Jannen\nkuolemasta.\n\nHallin Janne oleili sitten useampia vuosia hyväntekijättärensä\nturvissa; mutta kaipaus kotimaahan ja nuoruuden lemmityn, Mattilan\nSandran luo sai hänet lähtemään salanimellä, hyvällä matkakassalla\nja hienoilla asiakirjoilla varustettuna kotipaikalleen, jossa hän\nsai tietää, että Sandra morsian oli mennyt naimisiin toisen kanssa.\nSe oli kova isku Jannelle ja hän päätti jättää paikkakunnan, etenkin\nkun alkoi kierrellä huhuja, että tämä matkustava herrasmies oli juuri\nsiperialainen vanki.\n\nJanne matkusti sitten poikki maan Vesisaareen, missä hän rakastui\nkauniiseen ruijattareen, joka myöntyi hänen tuumiinsa. Kuitenkin\nmatkusti Janne ensin yksin Yhdysvaltoihin ja lupasi morsiamelleen\npalata hakemaan häntä Pohjois-Amerikkaan. Sen Janne tekikin, sillä hän\noli huomannut maan hyväksi, ja vei nyt muassaan kihlattunsa Uuteen\nMaailmaan, ja siellä asettuivat nämä nuoret asumaan Duluth Minn.\netukaupunkiin. Jannella oli vielä vähän rahoja jäljellä, hän osti\nhevosen ja vaunut ja rupesi kuorma-ajuriksi. Ajurin ammatissa onnistui\nJ. niin hyvin, että voi ostaa itselleen oman talon. Siinä elelivät\nnuoret onnellisina ja perhe lisääntyi pojalla.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSyksyllä 1889 tein ensimmäisen pitkän matkani Pohjois-Amerikassa,\nja pääasiallisesti kävin seuduilla, niissä maanmiehiäni eli ja\ntyöskenteli. Lähellä Duluthia on pieni kaivoskaupunki nimeltä E'ly\nMinn., jossa myöskin kävin. Talonisäntäni E’lyssä, kaivostyömies J.\nMattila, tuli oppaakseni ja vei minut alas hiilikaivoksiin, jotka\nolivat minusta erittäin mielenkiintoisia. Eräänä päivänä kuljeskelimme,\nMattila ja minä, kaupungissa, ja kun minun piti saada pyykkini\npestyksi, vei Mattila minut Jensenin pesulaitokseen. Mattila oli\nJensenin perheen tuttavia ja meidät pyydettiin kahville. Mrs Jensen oli\nkomea nainen, jotavastoin mr Jensen oli pieni ruma raukka. Poika John,\n14—15 vuoden vanha, oli perheen ainoa lapsi. Nuori John oli erinomaisen\nkaunis. Hänellä oli suuret ruskeat silmät. Kun olimme lähteneet\nJenseniltä, ihmettelin kadulla kävellessämme, mitenkä niin mitättömällä\nisällä kuin Mr Jensenillä voi olla niin tavattoman kaunis poika.\nMattila kysyi, olinko kuullut puhuttavan Hallin Jannesta, ja myöntävään\nvastaukseeni lisäsi oppaani, että nuori John oli Jannen poika ja mrs\nJensen hänen entinen vaimonsa, joka Jannen kuoltua oli mennyt naimisiin\nJensenin kanssa.\n\nHalusin saada kuulla lisää Hailin Jannen vaiheista, ja Mattila, joka\noli tuntenut Jannen, kertoi seuraavaa: Jannelle oli kaikki onnistunut\nhyvin ja hän ansaitsi paljon rahaa Duluthin kaupungissa. Mutta\nJanne tahtoi tulla rikkaaksi ja teki pöyristyttävän suunnitelman\nsaavuttaakseen tämän epävakaisen onnen. Naapurissa asui rikas leski,\njonka Janne valitsi uhrikseen. Eräänä yönä murtautui Janne lesken luo,\nsurmasi hänet nuijalla ja poltti talon, anastettuaan ensin rahat ja\nkalleudet. Pian kävi kuitenkin ilmi, että Janne oli syyllinen, ja hänet\ntuomittiin hirtettäväksi. Yöllä vasten teloituspäivää oli Janne itse\nhirttäytymällä lopettanut kohtalokkaan elämänsä.\n\nPh. H.\n\n\n\n\nMatka kirkkoveneessä.\n\n\nKuka ei ole lukenut Juhani Ahon liikuttavaa lastua »Vanha venevalkama».\nKirjailija on tässä lastussaan luonut herkän kuvan vanhasta\nvenerannasta, jossa muinoin kirkkoveneet paistattivat päivää hienolla\nhiekalla aret pitkät ja jossa sunnuntaina oli hyörinää ja pyörinää,\nkun salon kansa keräytyi lähteäkseen iloiselle kirkkomatkalleen. Mutta\nnykyään rumentaa paikkaa laivalaituri ja veden pinnalla uiskentelee\nöljypisaroita, höyrykoneen mustaa, likaista hikeä.\n\nIhmeellistä on, että ihminen ainoastaan henkisellä alalla on\nvanhoillinen, mutta teknillisillä ja koneellisilla aloilla taas huiman\nradikaali. Meidän maailmankatsomuksemme on laskettu tuhansia vuosia\nvanhoille perustuksille ja pysymme itsepäisesti niissä kiinni, vaikka\ntunnemme ne mahdottomiksi, niin, me uskomme niihin juuri sen tähden,\nettä ne ovat mielettömiä. Credo qvia absurdum, sanoi jo eräs vanha\nkirkkoisä. Mutta teknillisellä alalla otamme jokaisen uutuuden,\njokaisen parannuksen ja keksinnön iloisella riemulla vastaan.\n\nMitä suunnattomia mullistuksia onkaan höyryn kesytetty voima\naikaansaanut meidän aikanamme. Höyry ja räjähtävät öljykaasut. Voipi\ntodellakin nykyään laulaa runollista kesälaulua: »airot pois, ei tarvis\nsoutaa» enemmän kuvaamaan soudun vähittäistä mutta varmaa häviämistä\nkuin ylistämään soutajan muka runollista ammattia. Höyrylaivat ja\nmoottoriveneet viheltelevät, toitottavat ja sytkyttävät jokaisella\njärven selällä pilkaten: »airot pois, ei tarvis soutaa». Ja hyvä,\nkiltti soutaja tottelee niin perin kernaasti, jos hänellä vain on\ntilaisuutta päästä ikävästä ammatistaan.\n\nSoutu ammattina on orjan työtä, kaleerivankien hirvittävä kohtalo\nmuinoin, mutta urheiluna se on korkeassa arvossa pidettävä. Muutamat\nasettavat soudun kesäurheiluista ensimmäiseksi.\n\nMutta soutu voi myöskin olla huvittavaa, jos sitä saa harjoittaa\niloisten ihmisten seurassa ja jos vaiva saadaan supistumaan vähimpään\nmääräänsä. Nämä ominaisuudet yhdistyivät niissä soutumatkoissa, joita\nvielä pari kymmentä vuotta sitten jokseenkin yleisesti tehtiin suurten\njärviemme perukoilta kirkonkylään. Kuvamme näyttävät selvästi, mitenkä\ntällaisilla matkoilla liikuttiin.\n\nMinulla taas olisi aikomuksena kuvata ainoata kirkkovenematkaani, missä\nolen ollut mukana.\n\nMinulla on aina ollut onni asua lähellä kirkkoa, missä ikinä olen\nmajaillut. Sentähden olen mukavasti suoriutunut kirkkomatkoistani\nkäyttämällä n.s. »apostolin hevosia», joka lieneekin otollisin\nkulkuneuvo kristittyyn kirkkoon. Mutta kerran asuin kaukana salomailla,\njonne ei yhtään kärrytietä johtanut ja jossa kokonaisessa suuressa\nkylässä ei yhtään ajokärryä vielä oltu nähty. Mutta ihana vesitie kulki\nsalmien ja pienempien järvien kautta kirkolle, jonne oli 2 peninkulman\nmatka.\n\nOlin vuokrannut huoneen talonpoikaistalosta kosken partaalta. Joka\nsunnuntai heräsin 5:n aikaan aamulla siihen, että huoneeni tuli\ntäyteen kirkkoväkeä, lihavia, punakoita, terveitä emäntiä ja heidän\nlaihoja, hoikkia aviomiehiään. Pelkkää ylhäisöä salojen sopista. Venyin\nsängyssäni, ja väki ryyppäsi suuhunsa aamukahvinsa teevadilta viiden\nnäppinsä varassa. Ensimmäisenä ja toisena sunnuntaina olin vielä liian\nujo kiivetäkseni sängystä, mutta kolmanneksi sunnuntaiksi päätin\nkaraista luontoni ja hypätä pesästäni kerääntyneen salokermaston\nläsnäollessa. Kun sitten kolmas sunnuntai valkeni ja huoneeni täyttyi\npyylevistä emännistä, heilautin äkisti peittoni syrjään, kimposin\nketterästi vuoteeltani ja seisoin samassa tuokiossa valkoisessa\npalttinassani, kuten aamunjuro arkkienkeli, keskellä juhlapukuisia\nemäntiä. Luulin hämmästyttäväni läsnäolijat, mutta vielä vähät! Lähinnä\nistuva emäntä nousi pystyyn, niiasi hieman, pisti esille pienen,\npehmeän kätensä ja sanoi: terveeks. Terveeks, terveeks sitte pitkin\nlinjaa. Emännät toruivat minun laimeata kirkossakäyntiäni, jonka tähden\nminun piti lupautua lähtemään heidän matkaansa suureen kirkkoveneeseen.\n\nYhdyttiin rannalla, jossa jo useita venekuntia oli kirkkomatkatouhussa.\nKylän ikämies (oltermanni), vanha harmaahapsi ukko, liikkeiltään\narvokas kuin eläkettä nauttiva esittelijäsihteeri, mutta\nmaailmankatsomukseltaan rajatonta persoonallista vapautta vaativa,\nistuutui veneen perään korkealle tuhdolle. Minä sain mukavan paikan\nukon jalkojen juurella vapaamatkustajana. Emännät sijoittuivat eteeni,\nmyöskin, vapaapiletillä suuren lihavuutensa takia. Airoihin kävi kylän\nnuoriso molempaa sukupuolta käsiksi, tytöt helakoissa röijyissään ja\nvalkoisissa huiveissaan, pojat paitahihasillaan. Kokkatuhdolla souti\nkaksi nuorta äitiä, toinen aviollinen, toinen avioton, jotka veivät\npienet lapsensa kastettaviksi, itsensä kirkotettaviksi. Molemmat\nolivat yhtä nolon näköisiä, sillä ennen kirkottamista olivat he meidän\nvirallisen kristityn maailmankatsomuksen mukaan riettaan hengen\nsaastuttamia. — Paluumatkalla ilakoivat he ääneen, sillä sakaristossa\ntapahtuneen toimituksen perästä pitivät he itseään yhtä suhteellisen\nsynnittöminä kuin me muutkin kirkkomiehet.\n\nJuttu pääsi heti hyvään vauhtiin. Nuorilla oli omat asiansa, me,\narvon ihmiset perässä, puhuimme puolet matkasta vain yhdestä ainoasta\nasiasta, nimittäin siitä, miten voitaisiin saada eräs kivikko-koski\nperatuksi niin hyvin, että pienehkö höyrylaiva pääsisi siitä ylös.\nSilloin päästäisiin tästä iankaikkisesta soutamisesta edestakaisin\nkirkon ja kodin välillä. Minä koetin lämpimästi puhua kirkkoveneiden\npuolesta, mutta sanat lankesivat kuuroihin korviin. Kaikki kääntyivät\nminun puoleeni, soutajat erityisen kiihkeästi, pyytäen, että minä\nlaatisin kirjelmän hallitukselle, jossa seutukunnan haikea halu\nsaada mukavampia kulkuneuvoja selvästi kävisi ilmi. Yksinpä pyylevät\nemännätkin kävivät minun kimppuuni seuraavalla perin painavalla\nperustelulla: »Sittenhän sitä oltais kuin muutkin immeiset, eikä voan\nkorpikylän moukkia.» Emännistä koko asia lopultakin oli vain kunnian ja\nkerskumisen aihe. Mutta voihan sen ymmärtää, miltä tuntui kirkkomäellä,\nkun muut emännät höyrylaivoistaan nousivat kiittelemään ja sanoivat:\n»Näytäppä kämmeniäs, niin luen montako rakkoa niissä on.» Kylän\nikämies, muutoin kysymykseen erittäin kiintynyt, ei ollut mielissään\nsiitä, että nuoret sekaantuivat vanhempien puheisiin, jonka tähden hän\njuhlallisesti mutta moittivasti pisteli kaunista Alinaa seuraavilla\nsanoilla: »Laivassa sinäkin Alina saisit vapaammin leikkiä laskea\npoikain kanssa.» Samalla nuoret pistivät suunsa tuppeen. Oltermanni oli\nrajaton sekä ajatusten että sanojen ja töiden ohjaaja veneessä.\n\nSamassa alkoivat pienet rullasyltyt, kokassa uinuvat pienet lapset,\nsaada tuta järvimatkan ruokahalua-kiihottavaa vaikutusta. Ne rupesivat\nkilisemään niin kohti kurkkuaan, että äitien täytyi heretä soutamasta\nja ottaa lapset luoksensa. Lapset olivat majoitetut eväitten väliin,\nrinnan melkein yhtä pitkien ja pullakoiden kalakukkojen joukkoon, jotka\novat, välttämättömiä kaikilla kirkkomatkoilla. — Rafael Santi olisi\nvarmaankin maalannut yhden madonnan lapsineen lisää, jos olisi nähnyt\naviottoman äidin aamiaistarjoilua. — Perusteellisen murkinan, perästä\npistettiin kääryt taas kalakukkojen kupeeseen, jossa kestitys ja\njärvi-ilma kohta uuvuttivat pienokaiset sikeään uneen.\n\nKerrotaan, että muutamissa Suomen osissa, niinkuin Ruotsinpyhtäällä,\nkirkkomatka aloitettiin virren veisuulla. Meidän matkamme oli\nkauttaaltaan maallinen, puhelu oli maallista, nuorten puvut olivat\nkirkkaan koreita, ja kuherrusta harjoitettiin koko ajan soutajien\nkesken kaikessa hiljaisuudessa.\n\nMutta kun kirkkorantaan oli päästy, muuttui mieliala muuksi. Kaiken\naluksi jokainen ryhtyi pesuhommiin järvenrannalla. He seisoivat\nrantakivillä, köyristivät murakat selkärankansa siinä määrin, että\nkasvot melkein koskettivat vedenpintaa, ja sitten alkoi hankaaminen.\nMolemmin kämmenin holvattiin vettä kasvoille, ja kämmenet höyläsivät\nkasvoja ja otsaa raivoisalla nopeudella. Pelkäsin jo, että joku\nnenä olisi irtautunut liitoksistaan, mutta ei mitään onnettomuutta\nsentään tottuneille sattunut. Savottaret ovat, samoinkuin ruotsikot,\nhyvin pesupulskia kasvojen rakenteelta. Alina ja Villina ja Johanna\nkiipesivät kylvystään punakoina poskiltaan kuin Krimin omenat ja\notsaltaan ja kaulaltaan maidonvalkoisina.\n\nSen jälkeen piilotettiin kaikki helakat puvut pois näkyvistä ja\nkaikkien päälle ripustettiin mustia pukuja, sillä kristitty kirkko on\nsurunviljelyslaitos ja vaatii surun väriä. Ne, jotka eivät aikoneet\nehtoolliselle (H.p. ehtoollinen), söivät hartaasti kalakukkojen\nsisuksia, rippivieraat taas seisoivat selin ja nieleskelivät ilmaa.\nSitten marssittiin kirkkoon kahdessa ryhmässä, vaimot omassaan\nja me miehet omassamme, oltermannin ja minun ohjauksessa. Kirkon\novella tuoksahti vastaan lemu, ei narduksen eikä balsamin, vaan\nvanhojen sarkavaatteiden, jotka kymmeniä kertoja olivat kastuneet\nsekä hiestä että sateesta. Se oli nukuttavaa lemua, kuten unikukan\nhaju, juhannusauringon kuumentamassa kirkossa. Me miespuolet\ntäytimme kokonaisen penkin kirkossa, naisista emme tienneet mitään\nkoko jumalanpalveluksen aikana. Laki oli nimittäin sellainen, että\nmiesten tuli yksinomattani vaipua mietiskelemisiin, häiriintymättä\nsynnintuojan, naisen, läsnäolosta.\n\nEnsin kumarruttiin penkkiimme, sitten istuimme selkä kenossa odottaen\nmenoa. Alttaripalveluksen aikana hoidimme, oltermanni, minä ja\nsoutajat, säntillisestä kaikki musikaaliset vastaukset papin laulaviin\ntervehdyksiin. Mutta sitten tuli pitkä saarna, jossa käsiteltiin\nkaikkia niitä syntejä, mitkä meitä poloisia, Jumalan kuvia, vaivaavat.\nNaiset kuuntelivat tarkkaavaisesti — ne rakastavat aina enemmän\nkuulla puhuttavan synnistä kuin itse ehkä panna toimeen sellaista\n— mutta ikämies, joka itse aikoinaan oli ollut suuri hulivili, ei\njaksanut ylläpitää tarkkaavaisuutta syntirekisteriä luettaessa.\nHän oli ollut varhain jalkeilla, kulkenut koko aamun järvellä\npolttavassa auringonpaahteessa, nyt häntä nukutti lamauttavasti. Hän\nkumartui penkin kaidetta vastaan, uskotellakseen meille, että hän\nrukoili, mutta aivan kohta hän täydellisesti paljasti itsensä. Hänen\nsieraimensa alkoivat hieman aluksi vihellellä kimakoita ääniä. Sitten\nääni laskeutui alemmalle asteikolle, mutta sillä tavalla ukko vain\npääsi täyteläisemmille puhalluksille. Ikämiehen nuorin poika yritti\nminun selkäni takana herätellä vanhusta, mutta minä pusersin hänen\nkäsivartensa vasten penkin selkää ja käskin hänen antaa ukon tehdä\nniinkuin parhaaksi näki. Ukko kyllä tunsi kaikki synnit ennestään\nulkoa, sekä tietopuolisesti että käytännöllisesti. Hänen harmaat\nhapsensa riippuivat molemmin puolin sieraimia, ja ne löyhyivät\nedestakaisin ukon voimakkaista henkäyksistä. Ukko loihti esille mitä\nerilaisimpia tunnelmia soittimellaan, milloin hivelevän helliä, milloin\nsurullisesti vaikeroivia, milloin taas vihaisesti jyriseviä, kuten\npitkäisen jylinä. Ukon suurimmillaan soitellessa kumartuivat kaikki\nnuoret kyläläiset penkkien kaidetta vasten, ei rukoillakseen. Ainoat,\njotka penkissä suorina pysyivät, olivat nuorin poika, helottavan\npunaisena, ja minä, joka en ihmetellyt tällaista luonnonvoimain\ntemmellystä. Mitään ikävämpää huomiota ukko ei herättänyt, sillä hän\nsai kannatusta joka taholta. Samanlaisia ääniä kuului läheltä ja\nkaukaa juuri niiltä penkeiltä, joilla kirkkoveneitten miehistö istui.\nEhtoollisen aikana oli ukko taas perin pirteä ja reipas ja otti osaa\ntäysillä palkeilla virren veisuuseen: »Oo Jumalan karitsa, joka pois\notat maailman synnit.»\n\nJumalanpalveluksen jälkeen me taas kaikki keräännyimme kirkkomaitaan.\nNaiset pukeutuivat jälleen helakoihin pukuihinsa, kirkotetut\nruokkivat pienokaisensa, jotka olivat käheät paljosta jumalanmenon\nhäiritsemisestä kirkossa, ja antoivat kättä kaikille merkiksi, että\nsynnin saasta oli jäänyt sakaristoon. Astuttiin veneeseen entisille\npaikoillemme.\n\nNyt alkoi kilpasoutu kotia. Eri kylien soutajat kilpailivat keskenään.\nMeidän tyttömme ja poikamme vetivät täysillä hartiavoimillaan, nuoret\näidit myöskin puhdistuksensa ilossa, mutta jäljelle vaan jäimme. Syy\noli emäntä-pallukoitten ja minun, sillä vene oli auttamattomasti\nperälastissaan. Minä tosin hetken ajan sousin Alinan kupeella, mutta ei\nvauhti ottanut sanottavasti parantuakseen. Me tyynnyimme ja rupesimme\njuttelemaan totisista asioista.\n\nHakematta sukelsi kysymys esille, miksi nainen on niin nöyryytetty\nkirkossa, vaikkapa hän juuri tätä nykyä melkein yksinomattani\nkannattaa meidän vanhaa, kallista uskoamme. Eräs tyttö kysyä tokaisi\nheti minulta, miksi nainen ei saa pitää perää kirkkoveneessä. Kaikki\npärähtivät röhkänauruun.\n\n— Ettäkö nainen pitäisi kirkkoveneessä perää, oletko sinä hullu!\nhuudahtivat emännät yhteen ääneen.\n\n— Siinä sen näette, sanoin minä, naiset itse panevat vastaan.\n\nMutta tyttö jatkoi:\n\n‒ Kun minä viime kesänä palvelin M:niemen rouvan luona, lähdettiin\nveneellä kirkolle ja rouva kävi peränpitoon. Me soutajat häpesimme\nuskomattomasti. Mutta kun päästiin ulommaksi, niin mikä tapahtui?\nKaikki veneet soudettiin lähemmäksi, kaikki nauroivat ja nakkelivat\nniin rumia sanoja meille, että rouvan täytyi luopua peränpidosta ja\nkäskeä renkiänsä sitä hoitamaan. Sitten saimme kulkea rauhassa.\n\n— Nainen, joka suostuu kiihotettavaksi, ei voi vaatia minkäänlaisia\noikeuksia, sanoi eräs nuori mies, joka samalla kertoi, että kylässä\nasui mies, joka osasi toisenlaisen kirkotus-kaavan vanhalla\nrunomitalla, jonkun vanhan miehen sepittämän noin sata vuotta sitten.\nTämä kotimainen kaava oli luettu kerran Kuopion piispalle, joka vain\noli sanonut: »Pitäkää päälle vaan, en teitä estä.» Näin myöhemmin tämän\nhullunkurisen kirkottamisen ja ihmettelin suuresti Kuopion silloisen\npiispan ennakkoluulottomuutta.\n\nVihdoin tultiin kotirantaan ja kukin painui kotiansa.\n\n— Tämä oli ensimmäinen ja viimeinen matkani kirkkoveneessä.\n\nNyt lienevät kyläläiset saaneet koskensa peratuksi ja samalla nopean\nhöyrylaivan linjalle. Kirkkoveneet lahovat rannoilla. Kaikki on\nmuuttunut uudenaikaiseksi ja mukavaksi, ainoastaan kirkko on sama\nkaks'satavuotinen ja usko kakstuhatvuotinen. Kastetaan, ripitetään,\nvihitään, kirkotellaan ja haudataan vanhojen mallien mukaan, mutta\nkirkkoveneillä ei enää soudeta.\n\nKirkkoveneitten aika rupeaa auttamattomasti loppumaan. Lahovien\nsuurempien kirkkoveneitten mitat ovat säilytetyt museojulkaisuissa,\njoka on sama kuin jos ihminen olisi joutunut kuolleitten kirjoihin.\nPohjois-Hämeessä ja Satakunnassa on pisimmät veneet rakennettu.\nKaikkein pisin on hankittu Seurasaaren ulkomuseolle. Sen pituus on 21\nm, leveys 2,28 m ja se on 14-hankainen. Suurin vene, minkä minä olen\nnähnyt, oli Säämingissä. Se oli lyhyempi Seurasaaren venettä, mutta\npaljon leveämpi ja korkeampi. Sanottiin sen kantavan 70 henkeä.\n\nToiset kirkkoveneet lahovat kauniilla hiekkarannoillaan aivan niinkuin\nniiden muinainen miehistökin kirkon hiekassa. Kirkkoveneethän olivatkin\nsunnuntain lapsia ja nauttivat siis etuja, mitä muilla tarvekapineilla\nei ole; ne muuttuvat maaksi häiritsemättömässä juhlallisuudessa\ntalaansa alla kuten ihminen kirstussaan.\n\nToisin paikoin taas on kirkkoveneet otettu arkielämän palvelukseen.\nMitä sanotte, otettu saven kuljetukseen jopa — lannan! Eikö se ole\npöyristävää Jumalan pilkkaa!\n\nKuka muuten voi taata, ettei vielä joskus tulevaisuudessa uusita\nkirkkovenekulkua — urheiluna. Niin on käynyt hiihdolle, niin\nporonajolle j.n.e.\n\n\n\n\nSavo.\n\n\n\n1.\n\nHämäläiset ja savolaiset.\n\n\nEdellä olen kirjoittanut Hämeestä, sen ihanista järvistä, sen\nhiljaisista, hienotunteisista asukkaista, hämäläisten hyvin\nkalustetuista, suurista ja autioista asunnoista, rasvaisuudesta\nja helppohintaisuudesta maaseudulla sekä mustalaisista ynnä\npuolimustalaisista. Nyt aion muutamissa kirjoituksissa koettaa kuvata\naivan toisenlaista kansaa sekä sen luonnetta ja tapoja, kansaa, jota\nsanotaan savolaisiksi.\n\nTavallisesti puhutaan hämäläisistä ja karjalaisista, kun tahdotaan\nmainita ne pääheimot, jotka ovat viljelleet maata ja asuneet Suomen\nsuomalaisissa seuduissa. Yhtä hyvällä syyllä voi puhua hämäläisistä\nja savolaisista, sillä alkuperäiset karjalaiset ovat huvenneet\nvähäiseksi joukoksi, kun taaskin savolaiset ruskean rotan ja russakan\nhillitsemättömällä matkustamishalulla ovat levinneet yli puolen\nmaatamme.\n\nHe lähtivät Laatokan rannoilta ja Karjalan kannakselta kautta kolkkojen\nkorpien, yli vuolaitten virtojen, pitkin suuria ja pieniä vesiä ja\nottivat Saimaan rannat haltuunsa. He olivat metsästäjiä ja kalastajia,\npahannäköisiä kuvatuksia. Mies pitkä ja laiha kuin nälkäkurki, nainen\ntaas paljoa pullakampi. He virittivät ansoja metsien eläville ja\npyydystivät järvien kaloja merroilla ja rysillä.\n\nTukka oli pörröinen ja kampaamaton, niinkuin kaikkien ihmisien\nesi-isillä, oivallinen paratiisi kaikenlaisille villeille\nsyöpäläisille. Savolaisella on tästä seuraava kuvaava arvoitus: aitta\nalla, mylly päällä, tihkuviita myllyn päällä, joka oksalla orava:\naitta = vatsa, mylly = suu, tihkuviita = hiukset, oravat = täit. Ei\nhuoli häpeillä! Keskiajan mainehikkaitten ritarien tukkalaite oli\naivan samanlainen. On olemassa sivistyskansoja, joiden ei ainoastaan\nesi-isät, vaan isätkin suosivat runsaita eläintarhoja päässään.\n\nMutta muassaan he kuljettivat sellaista, mitä ei millään muulla\nkansalla avarassa maailmassa ollut. Ikimuistoisista ajoista saakka he\nkomeilivat.\n\n\nSukunimillä.\n\nEn voi olla pysähtymättä tähän aivan erikoiseen, savolaisille ja\nkarjalaisille ominaiseen tapaan.\n\nHeittäkäämme lyhyt yleissilmäys muiden kansojen tapoihin tässä\nsuhteessa.\n\nEnsin Raamattu! Kaikkien meidän isämme Aadam ja hänen puolisonsa\nEeva ja poikansa Kain ja Abel tyytyivät etunimiin. Abraham, Job,\nDavid, Paavali ja Pietari samoin. Ei merkkiäkään sukunimistä! Ei edes\nisän nimeä omansa jäljessä. Juutalaiset ovat vasta viime aikoina\nomaksuneet kullalta, hopealta ja metallilta kaikuvat sukunimensä: Moses\nGoldschmidt, Aron Silberstein j.n.e. — Kreikkalaisiltakin puuttuivat\nsukunimet kokonaan. Sokrates, Platon, Alkibiades, Odysseus, Akhilleus\nvaelsivat läpi elämänsä pelkkien etunimien varassa. — Sentähden he\nsinuttelivatkin toisiaan ilman edelläkäypää juhlallista veljenmaljaa,\njota kristillinen tapa nykyaikaan vaatii. —\n\nGermaaneilta puuttuivat myöskin sukunimet, aina kauas keskiaikaan\nsaakka. Isä Wulfilas, kuninkaat Klodovik, Athaulf j.n.e. Myöhemmin\nottivat he nimiä linnojensa ja tilojensa mukaan. Tällaisia nimiä ovat\nvon Habsburg, von Hohenstauffen, von und zu Thurn und Taxis, siis\nedestakaisin Thurniin ja Taxisiin. Mutta oikeastaanhan ne eivät ole\nmitään sukunimiä. Eräällä omalla esiäidilläni, württembergiläisellä\naatelisnaisella, oli seuraava erittäin pyylevä nimi: Ost von Weidenost.\n— Tämän kerron kerskailukseni korkealla syntyperälläni ja samalla\nomilla täyteläisillä muodoillani. —\n\nMeidän ruotsalaiset ja suomalaiset ritarimme liikkuivat aina omalla ja\nisän nimellä. Eräs nimitti itseään Bo Joninpoika (Grip), toinen Axel\nEerikinpoika (Tott) ja kolmas Kustaa Eerikinpoika. Viimeksimainittu\noli nimeltään myöskin, mutta ainoastaan juhlallisissa tilaisuuksissa,\nVaasa. Vasta niin myöhään kuin 1620-luvulla annettiin määräys, joka\npakotti kaikki aatelismiehet hankkimaan itselleen sukunimet. Samaan\naikaan alkoivat myöskin pappismiehet omaksua sukunimiä. Siihen\nasti olivat he nimittäneet itseään esim. Martinus Martini (Martti\nMartinpoika). Mutta Ruotsin talonpojilta puuttuivat sukunimet aina\n1800-luvulle. Talonpoikaisnimet Ruotsissa ovat siis enintään sata\nvuotta vanhoja.\n\nSamaten oli laita myös kaikkialla Suomessa, — paitsi Savossa.\nLänsiosassa Suomenmaata elelivät talonpojat sukunimittä 1800-luvun\nalkuun saakka. Kirkonkirjoissa vilisi Juhonpoikia, Pietarinpoikia,\nAntinpoikia ja Kallenpoikia ja lopuksi hämmennys meni niin pitkälle,\nettä p—u itse vain voi pitää lukua lukemattomista Junnuistaan.\n\nSitten alkoi ruotsalainen nimenotto. Kaikki metsän eri puulajit\nrapisteltiin putipuhtaiksi ja niin syntyivät nuo lukemattomat\nLindgrenit, Ahlbomit, Aspelundit, Björkqvistit ja Tallrothit, joista ei\nyksikään ole sukua toiselleen.\n\nMutta nyt tulemme siihen suureen ihmeeseen. _Savolaisilla oli\ntodellisia sukunimiä, aina keski-, jopa pakanuuden ajoista saakka_.\n\nKun avaa ensimmäiset maakirjat Kustaa Vaasan ajoilta, vuodelta\n1541, ja ottaa esille Savonlinnan läänin, huomaa hämmästyksekseen,\nettä joka ikisellä savolaisella talonpojalla on sukunimensä. Näin\non laita, vaikka yleisenä tapana koko valtakunnassa oli se, että\ntalonpoikia nimitettiin omalla ja isänsä ristimänimellä. Näissä\npitkissä luetteloissa ovat melkein kaikki nykyiset savolaiset\ntalonpoikaissukunimet edustettuina. Aivan vähän on tullut lisää, aivan\nvähän on sukupuuttoon hävinnyt. Sukupuuttoon kuolleitten joukossa\nmainittakoon eräs suuri suku, jolla on kauniilta helähtävä nimi,\nIhalempinen. Ja vielä lisäksi. Ei yhdelläkään savolaisella talonpojalla\nole isän nimeä mainittuna. He eivät ole Abel Matinpoika Korhosia, vaan\nyksinkertaisesti Abel Korhonen, aivan niinkuin kansa kaikkina aikoina\non itseään nimittänyt.\n\nKun nyt koko savolainen heimo, ilman yhtään poikkeusta, jo vuonna 1541,\nsilloin kun vielä itse Ruotsin kuningaskin oli nimeltään Eerikinpoika,\nesiintyy omilla sukunimillään, täytyy otaksua, että näitä nimiä oli\nkäytetty jo ammoin keskiajalla. Niin levinnyt ja piintynyt tapa on\nvarmasti satoja vuosia vanhempi ensimmäisiä sukuluetteloja vuodelta\n1511. Milloin nämä nimet ovat otetut, ei voi historiallisesti määrätä.\nMutta Aleksanteri Nevskin armeijassa taisteli eräs päällikkö nimeltä\nPelkonen. Hän eli siis 1200-luvun alussa. Monet savolaisista nimistä\novat niin vanhoja, että niiden merkitystä on mahdoton selvittää, esim.\nTiiho(nen), Innno(nen), Korho(nen), Ronka(inen). Mikael Agricola\nmainitsee, että suomalaiset palvelivat jumalaa, jonka nimi oli\n»Ronkateus». Siis on sukujumala antanut nimensä perheelle. Samaten on\nollut ehkä myöskin Ikäheimon ja Ihalempisen laita.\n\nKysymys on: mitenkä on tämä ihme selvitettävissä? Aion koettaa selittää\nsitä seuraavasti:\n\nVanhoina aikoina uskottiin, että muutamiin pyhiin nimiin liittyi\ntaikavoima. Jumalan kymmenissä käskyissä kielletään turhaan lausumasta\nJumalan pyhää nimeä. Hänen pyhää nimeänsä eivät tunteneetkaan muut\nkuin Hänen valitut profeettansa, mutta sillä nimellä voivat he tehdä,\nihmeitä. Hänen jokapäiväisempää nimeänsä El eli Elohim sekä Jahve\nkäytettiin yleisesti hebrealaisissa ristimänimlssä, esim. Samu_el_,\n_El_iel, Jo_el_ ja _Ja_kob. Ruotsalaiset antoivat myöskin mielellään\nlapsilleen jumaliensa nimiä, Tor, Torfin, Torborg. Äkillisissä\nvaaroissa kääntyvät vielä tänäkin päivänä kristityt vapahtajansa\npuoleen huudahtamalla Herra Jee j.n.e. He turvautuvat siihen\nihmeelliseen voimaan, joka on nimeen kätkettynä.\n\nSavolaiset olivat enemmän kuin monet muut kansanheimot vakuutettuja\nsanan, nimen, taikavoimasta. Sanalla voivat heidän tietäjänsä saada\naikaan mitä ihmeitä tahansa. Niin kiihkeätä sanan mahdin palvelusta\ntuskin muilla kansoilla tavataan. On vieläkin henkilöitä, jotka\nmetsässä eivät rohkene turhaan lausua karhun oikeata nimeä, vaan\nmielittelevät sitä kaikenlaisilla hyväilynimillä. Voihan ajatella,\nettä sellainen kansanheimo piti esi-isänsä kaikenlaisten tarujen ja\nkertomusten kirkastamaa nimeä oivallisena taikakaluna, johon oli hyvä\nturvautua. Sentähdenhän oli selvää, että jälkeläiset ottivat ajan\npyhittämän sukunimen suojakseen kaiken maailman vastuksia ja vaaroja\nvastaan. Savolaisten sukunimien käyttöön sisältyi siis jonkunlainen\nedesmenneitten esi-isien henkien palvelus.\n\nTältä näkökannalta katsoen voi hyvin ymmärtää, että Ruotsin valtakunnan\nkirjurien täytyi Savossa luopua valtakunnan yleisestä tavasta ja\nmitä suurimmalla huolella merkitä sukunimi jokaiselle savolaiselle\ntalonpojalle. Ja tämä juuri on ihmeellinen ilmiö, jota ei tapaa muualla\nEuroopan kansojen keskuudessa samaan aikaan, uuden ajan alussa. Samaten\nei mikään muu kansa Euroopassa voi kerskailla niin monilla ja vanhoilla\nsukunimillä kuin juuri nämä savolaiset; vanhimmat aatelissukumme ovat\neilispäivän lapsia verrattuina moniin satoihin savolaisiin sukuihin.\n\nJo tämä omituisuus asettaa jyrkän rajan savolaisten ja Suomen muiden\nasujainten, ruotsalaisten, hämäläisten ja pohjalaisten välille. Mutta\non vielä paljon muutakin, joka erottaa savolaisen hämäläisestä ja\nSuomen muista asukkaista.\n\n\nAsumistapa.\n\nSavolainen asuu maittensa keskelle rakentamassaan talossa. Suomen\nmuut asukkaat asustavat kylissä, tilusten ollessa siroteltuina\nsinne tänne. Savolainen asuu vaarojen laella, niin korkealla kuin\nvain voi, niin lähellä taivasta kuin mahdollista. Hän ei ole mikään\nauringon palvelija, hän asuu korkealla siitä syystä, että hän on\nhakenut hallattomia paikkoja, joissa hän on kaskennut ja polttanut,\nniin kaukana vesiperäisistä maista kuin suinkin. Yhteenahdettuja,\nahtaita kyliä hän kammoaa kuin ruttoa. Siten on Savossa, vaikka se\nonkin harvaan asuttua, pienemmät alat asumattomia saloja kuin esim.\nrantaseuduilla Turun läänissä.\n\n\nRavinto.\n\nSavolainen on herkkusuu Suomen asukasten joukossa. Pääasiallinen\nravinto on tuore leipä. Kerran viikossa leipoo hän otsansa hiessä\nleipänsä, suuremmissa taloissa leivotaan jokapäivä. Reikäleivät ovat\nhänelle aivan tuntemattomat. Kovaa ja kuivaa leipää hän ei nauti\nmilloinkaan. Kemuissa notkuu pöytä omituisten ruokalajien paljoudesta.\nYlinnä kohoaa suuri kalakukko, jäännös keskiajan jättiläispasteijista,\njotka usein sisälsivät kuninkaan kyttyräselkäisen hovinarrin, joka\nvieraiden iloiseksi hämmästykseksi ryntäsi epämukavasta pesästään,\njuuri kun aiottiin siihen käydä käsiksi. Kalakukko sisältää kaiken,\nmitä ihminen ruumiin ravinnokseen tarvitsee. Kuori on leipää, sisus\ntarjoaa kalaa, lihaa ja rasva-aineita. Siis maailman parhain ja mukavin\neväskakku. Jätän sanomatta polveutuuko se Bysantista vaiko Roomasta.\nOlisikohan se saksalaista juurta: »Fischkuchen» = kalakakku? Pöydällä\nnäkee edelleen omituisia »piiraita», jättiläismäisiä ryynirieskoja,\nlehikäisiä, kaalinlehdellä paistettuja j.n.e. Minä epäilen, että\nnämä ruokalajit ovat saapuneet Aasiasta, Venäjän kautta. Ajatukseni\nliitävät usein näistä ruokalajeista raamatun vanhaan Saaraan, joka\nvalmisti aterian Abrahamille ja hänen ylen pyhille vierailleen Mamren\ntammistossa. Aivan varmaan söivät he samanlaista ruokaa. Savolaisen\nsuurimmassa juhlassa, »köyrinä» (pyhäin miesten päivänä), kuuluu\nuhrilammas välttämättömien ruokalajien joukkoon, aivan niinkuin Vähän\nAasian paimentolaiskansoilla. Uhrilammasta sanotaan yksinkertaisesti\n»köyrpässiksi».\n\nNämä ruuat ovat herkkuja sille, joka päivän pitkän on ponnistellut\nulkotöissä. Nämä ruuat ahtavat meidän kalpeat kaupunkilaisemme ummelle\nkuin pakkaspyry savolaiset kujatiet. Mutta kun polkee pyörällä 50\nkm ennen ja 50 km jälkeen aterian, voi kaikesta huolimatta nauttia\nrauhallista yölepoa.\n\nHämäläisten reikäleivät voivat olla kauheita. Ikenet repeytyvät rikki\nkakun särmikkäissä kristalleissa. Suu täyttyy verellä, mutta kupu pysyy\ntyhjänä. Sellaisella kakulla voisi heittää vaikka Goljatin kuoliaaksi\nmaahan.\n\nHämäläisiä on näihin saakka pidetty Suomen etevimpinä maanviljelijöinä,\nsavolaisten lemmikkejä ovat taas kotieläimet. Parhaimmat hevosemme ovat\nkotoisin sieltä, lehmämme samoin. Härkiä, joita 1500-luvulla vielä oli\nrunsaasti, ei enää pitkään aikaan ole käytetty, jotavastoin muualla\nSuomessa niitä tavattiin yleisesti vielä 50 vuotta sitten, vieläpä\ntänäkin päivänä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSavolainen on ollut maamme varsinainen uudisasuttaja. Hänessä on\ntodellakin ollut ruskean rotan lannistumaton halu levitä joka taholle.\n\n\nSavolaisten partioretket.\n\nKun historian ensimmäinen, kalpea valonvälähdys lankeaa hetkeksi näille\ntienoin, tavataan savolaiset asuvina Mikkelin seuduissa. Kihlakuntaa\nsanottiin »Suur-Savoksi», ja se joutui Pähkinälinnan rauhassa 1323\nRuotsille yhdessä Jääsken ja Äyräpään kihlakuntien kanssa. Mutta\nSavo oli rauhanteon kautta saanut luonnottoman ahtaan rajoituksen\nitää kohti. Savonlinnan seuduilta vedettiin raja pitkin läntistä\nvesistöä, Leppävirran ohi, pohjoista kohti, ei tiedetä varmaan minne se\nhaipui. Mahdollista on, että se noudattamalla Pyhäjoen vartta loppui\nPohjanlahteen. Mutta näin kulki raja ainoastaan paperilla. Savolaiset\nitse pitivät siitä huolen, että he saivat väljemmän toimialan.\nSuurimmassa salaisuudessa hävitettiin rajapyykit ja kivet nakattiin\nkaikille ilmansuunnille. Uudet rajamerkit rakennettiin sijalle, mutta\npaljoa enemmän itään käsin. Täten joutui Savon alueen puitteisiin\nmuun muassa kaksi kuuluisaa näköalapaikkaa, Punkaharju keski-Savossa\nja Pisan vuori pohjois-Savossa. Tämä hiljainen ja salaperäinen\npimitysyritys onnistui hyvin, varsinkin kun sen perustalle laadittiin\n»väärennetty Pähkinälinnan rauhankirje», jossa savolaisten käymä\nomavaltainen raja väitettiin olevan juuri Pähkinälinnassa vuonna 1323\njuhlallisesti vahvistettu rajalinja. Täyssinän rauhanteossa v. 1595\nvahvistettiin tämä väärennetty rajalinja lopullisesti.\n\nNäillä erämaan pikku petkutuksilla tuli Savo käsittämään Suomen enin\nhuomiota herättäneet matkailupaikat:\n\nImatran etelässä, Punkaharjun ja Savonlinnan keski-Savossa sekä Puijon\nja Pisan pohjoisessa. Kolin vaara on Karjalaa, mutta myöskin sinne\nulottivat savolaiset partioretkensä, niin että väki Kolin ympäristöillä\npuhuu silkkaa savoa. Sukunimet ja sukutarinat toteavat sitäpaitsi, että\ntämä siirtyminen Savosta päin on tapahtunut yleisesti vieläpä viime\nvuosisadan kuluessa.\n\nVähitellen levisi asutus Mikkelin tienoilta pohjoista ja luodetta\nkohti, ja pohjois-Häme joutui savolaisten haltuun sekä rauhallisilla\nettä sotaisilla keinoilla. Sääminkiläiset ja rantasalmelaiset taas\nsoutaa nytkyttivät vesistöjä pitkin aina Iisalmeen saakka, marssivat\nPohjanmaan rajan poikki ja samosivat Kuusamoon saakka. Jo niin varhain\nkuin 1400-luvulla valittavat lappalaiset haikeasti, että savolaiset\nkaskeavat ja polttavat heidän kankaitaan, niin että poronruoka häviää.\nEttä he puhuivat totta, siitä muun muassa kuusamolaisten murre\ntodistaa, joka on mehevää savolaista.\n\n1600-luvulla kuului Käkisalmen lääni Ruotsin kruunulle. Vuosisadan\nkeskivaiheilla teki läänin kreikkalaiskatolinen väestö kapinan, mutta\nse kukistettiin jo heti alussa vereen. Asukkaat pakenivat välttääkseen\nrangaistusta ja vainoa. Silloin tietysti savolaiset pitivät varansa ja\nmuuttivat poispaenneiden tilalle. Moni suku tunkeutui aina silloiseen\nruotsalaiseen Inkerinmaahan, jonne asettuivat asumaan muun muassa Nevan\nsuomaille, missä aina näihin päiviin saakka ovat säilyttäneet kielensä\nja tapansa, siitä huolimatta, että heidän tilansa ovat sotkeutuneet\njättiläiskaupungin jalkoihin.\n\nNäin haastaa koko Itä-Suomi hamasta Kokkolasta ja Päijänteeltä aina\nVenäjän rajoille saakka kieltä, joka on luettava savolaisen murteen\nalueeksi. Saarijärveläinen, esimerkiksi, ymmärtää helposti, mitä\nRuskealan mies pakisee, mutta mitä naapuri Lapualla puhelee, tahi\noikeammin nenäonkalossaan äännähtää, on hänen vaikeampi tajuta.\nAinoastaan Salmin, Suistamon ja Suojärven asukkaat, muinaisten\nkarjalaisten jälkeläiset, puhuvat kieltä, jota savolaisenkin on työläs\nkäsittää.\n\nLyhyin piirtein olen koettanut selvitellä mihin osiin maatamme\nsavolaiset ovat levinneet. Seuraavissa kirjoituksissa koetan tuoda\nesille heidän lystikästä tapaansa käsitellä elämän vakavimpiakin\nkysymyksiä, sekä kertoa matkahavainnoitani eri osista Savoa.\n\n\n\nII.\n\nKansa ja kansanluonne.\n\n\nOn väitetty, että savolaiset ovat karjalaisten ja hämäläisten\nsekarotua. Minun tutkimukseni asiakirjoissa vievät siihen tulokseen,\nettä sekoitus on ylen vähäistä. Jos kerran savolaiset 1500-luvulla\nmiehissä kulkevat puhtaasti karjalaisilla nimillä, jos ainoastaan\nnimismiehiltä ja kirjureilta puuttuu sukunimet ja nämä henkilöt ovat\nhelposti luetut, ei voi tulla muuhun päätökseen kuin että savolaiset\novat yksinomattaan karjalaista perua.\n\nTietysti on 16:nnella, 17:nnellä ja 18:nnella sataluvulla vierastakin\nverta pirahtanut heidän suoniinsa muuttojen kautta vierailta seuduilta,\nmutta ei mikään anna aihetta otaksumaan, että seudulle muuttaneiden\ntalollisten lukumäärä olisi ollut suuri, arvattavasti pienempi\nkuin nykyaikainen siirto paikasta toiseen. Yhtä paljon lienevät\naatelismiehen virkamiehet ja ruotsalaiset upseerit tehneet parastaan\nsomistaakseen kasvavan kansan ulkomuotoa. On kosolta savolaisia\ntalollissukuja, joilla on helskävät ulkomaalaiset, komeat sukunimet.\nOn Baggeja, on Ambrusineja, on Orbinskeja — nämä viimeksimainitut\nSavossa muuten lyhykäisesti vain »Piiskoiksi» nimitetyt — sitäpaitsi\nEhrnrootheja ja Järnefeltejä. Vielä lukuisammat ovat sellaiset\njälkeläiset, jotka kulkevat ei isän, vaan äidin sukunimillä.\n\nJos jätetään siveysoppi syrjään — joka muuten tietysti on hyvin väärin\ntehty — ja pysytään vain kiinni kauneuden vaatimuksissa, niinkuin\ntaiteilijain on tapana tehdä, ei voi kylliksi valittaa, etteivät\naatelismiehemme ja upseerimme vielä tarmokkaammin huolehtineet rodun\nulkomuodon kaunistamisesta.\n\nProfessori Grot vainaja, joka oli erittäin tarkkasilmäinen, kun joko\nkielioppi tahi tytöt olivat kysymyksessä, huomauttaa täydellä syyllä,\nettä savolainen ylimalkaan on ruma, mutta että kuopiolaiset ovat\nheistä kauneimmat. Sen sijaan hän säännöllisesti pihkaantui jokaiseen\ntapaamaansa herrasneitiin eikä hevillä herennyt heidän ihanuuttaan\nylistämästä. Tämä suuri juopa erisäätyisten tyttöjen välillä on umpeen\nmenemäisillään, niin että savotar tähän maailman aikaan jo yleensä\nalkaa olla »immeisen näköinen». Kuopiossa ja Iisalmessa ovat tyttöset\njo kauttaaltaan sen näköisiä, että niiden seuroissa liikkuu ihan\nsamoilla tunteilla kuin manalle menneet akateemikko Grot ja hänen\nystävänsä, Pietarin yliopiston rehtori Pletnev, Savon herrastyttölöiden\nparissa.\n\nMitä taas sielunominaisuuksiin tulee, ei savolainen milloinkaan olisi\nkostunut mistään sekoituksesta minkään muun heimon kanssa. Tämä tuntuu\nliioittelulta, mutta on sittenkin totta.\n\nMikä kansa, mikä rotu, mikä heimo maailmassa on jättänyt jälkeensä\nniin suunnattoman rikkaan runoaarteen kuin juuri tämä savokarjalainen\nheimo. Sananlaskujen lukumäärähän jo on yli 10 tuhannen. Mikä syvä\nelämänviisaus on näihin elämän ohjeisiin kätkettynä, mitä oppia niistä\nsaakaan melkein mihin tahansa elämän sattumaan tässä maailmassa.\nEi yhtään teeskenneltyä paradoksia niiden joukosta tavata, vaan\nkaikki on lausuttu vilpoisen kirkkaasti ja läpikuultavan selvästi ja\nuseimmin puettu sellaiseen koreaan muotoon, että sitä ihastuksella ja\nihmetyksellä kuuntelee.\n\n    Ken kuuseen kurkottaa,\n    se katajaan kapsahtaa.\n\nTämän latinalainen lausui: per aspera ad astra. Suomen runotar on\nnähnyt tämän aatteen veistokuvailijan silmällä. Hän on nähnyt ihmisen\nkurkottavan korkealle, mutta nähnyt myöskin, kuinka usein hän kompastuu\nvähäpätöisiin esteisiin; mutta runotar auttaa neuvoillaan miestä\ntaipaleelle. Hän kuiskaa: _Tyvestähän sitä puun latvaan noustaan_.\n\nKaikki siveyssäännöt, joissa vallitsee toruva, uhkaava tahi\nhentomielinen sävy, käyvät ajan pitkään perin väsyttäviksi.\nMutta näistä ikävyyksistä savolainen suoriutuu ehtymättömällä\nleikillisyydellään. Sananlaskut ovat usein tehdyt herättämään\nhyväntahtoista hymyä maailman menon »turhuudesta». Tuhlaajapojan\nsurullinen satu, niin itämaisen loisteliaasti kerrottu raamatussa,\nsisältyy savolaisen hauskaan sananlaskuun:\n\n_Kyllä routa porsaan kotiin ajaa_.\n\nTuhannet isät ja äidit ovat lohduttaneet itseään tällä sananlaskulla,\nkun rakas poikanen on uhmaten lähtenyt kodista tuhlaamaan perintöjään\nkaupungin kevyen kaartin seurassa. Sananlasku voittaa siinä\nitämaalaisen sadun, että vanhempi veli, tuo kodin kunniankukko, ei\ntunne itseään loukatuksi.\n\nKun suuri lurjus vetoaa samankaltaisen aatetoverin todistukseen, sanoo\nsavolainen vain lyhyesti:\n\n_Tuppurainen Tuppuraisella takausmiehen_.\n\nMuut kansat sanovat saman asian monilla ja kankeilla sanoilla: »Sano\nkenen kanssa seurustelet, niin minä sanon, millainen olet.»\n\nMelkein sama seikka lausutaan julki seuraavassakin sananlaskussa:\n\n    Pata kattilata soimaa.\n    Musta on kylki kummallai.\n\nMiten syvälle se leikillisyys on savolaiseen syöpynyt, siitä olkoon\nseuraavakin kertomus todistuksena.\n\nSavolaiset tekevät mielellään kauppoja, hurjimmat »jobbaavat» ja\nmuutamat tekevät rahoja. Kaksi nuorukaista tätä viimemainittua sakkia\ntekaisi kerran minun nuoruudessani rahaseteleitä. Sillä paikalla\nseteliä, missä nyt näemme niinen Clas von Collan (Joroisista),\noli komeasti kirjoitettuna »Dalviainen». Missä taas silmämme nyt\näkkäävät nimen Jalo Järnefelt (Kontiolahdelta), seisoi »Durbeinen».\nMiesten arkipäiväiset nimet olivat tietysti Talviainen ja Turpeinen.\nTämä kirjoitustapa oli arvatenkin nöyrin kunnianosoitus korkealle\nruotsalaiselle sivistykselle, joka muun hyvän ohella on hankkinut\nmeille seteleitä, millä rikkaan pätii rehennellä. Seteleissä luettiin\nsitäpaitsi, että Suomen Pankki ei missään tapauksessa lunasta näitä\nseteleitä.\n\nVääränrahan tekijöitä ja samalla hassuttelijoita! Sellaisia ilmiöitä ei\ntapaa muualla maailmassa, paitsi Savossa.\n\nRuotsin Valtakunnan Laki vuodelta 1734 ei suo leikille pienintäkään\nsijaa; tirehtööri Dalviainen ja Durbeinen vietiin kuuluisaan\npalatsiin Rautavaaralle, »Lutikkalinnaksi» sanottuun, joka nykyään on\ntyhjennetty mahdottomana olinpaikkana sellaisillekin vekkuleille kuin\nedellämainitut.\n\nLuulisi, ettei tuollainen irvistelevä väki koskaan voi kohota\njuhlalliseen paatokseen. Mutta nyt on kumminkin asian laita se, että\ntuskin millään kansalla tavataan niin pursuvaa paatosta, kuin mikä\nloitsurunoista ilmenee. Se on suorastaan hysteeristä paatosta. Siinä on\nvoimaa sanonnassa, siinä on rohkeutta vertauskuvien valinnassa, jota\nharvoin tapaa. Esimerkiksi painatan tähän tulenvaaran loitsun:\n\n    Tänne ellös tulkokkana,\n    Juoksevi jokea kaksi,\n    Vettä kaksi virtoavi\n    Ympäri minun kotini.\n    Hyiset sorsat soutelevi\n    Hyisen virran viertehellä,\n    Jäiset joutsenet joluvat\n    Jäisen lammen laitehella,\n    Hyiset hyppivät jänikset,\n    Jäiset karhut karkelevat.\n\nKun luen loitsurunoja, olen kuulevinani Sibeliuksen sinfonioja, kun\ntaas kuuntelen niitä, olen lukevinani loitsurunoja.\n\nJos vertaa tätä runoutta Eddan ja vaikeatajuisten drapojen\nrunouteen, on erotus silmiinpistävä. Skandinaavien runous on tyyntä,\nsuurpiirteistä ja karua, suomalainen taas kuumeista ja riehuvaa.\nSuomalaisessa asuu Aasian hehkuvaa leimakkata, skandinaavisissa\nhelleeniläinen tyyneys. Suomalainen runous rakastaa sitäpaitsi\nrikkaampia värejä tällaisessa runoudessa.\n\nMutta nyt ei enää vanhoja runoja pulppua savolaisten huulilta. Ne\novat vajonneet hautaan viimeisten sukupolvien keralla. Ihmeellinen\nsivistyskausi on loppunut, sivistyskausi, jonka synty ja kehitys vielä\novat selvittämättä. Varmaa vain on, että meillä tässä on mahtavin\nhenkinen suurtyö, minkä kansamme tähän asti on aikaansaanut, ehkäpä\nsuurin, minkä se kykenee luomaan.\n\nKuinka monet aivot ovatkaan olleet työssä tätä kokonaista miljoonan\nsäettä käsittävää kokoelmaa sepittämässä, jota kokoelmaa nykyään\nparastaikaa painosta julkaistaan. Teos tulee valmiina noin 40 kertaa\nKalevalaa laajemmaksi. Mikä joukko taiteellisesti lahjakkaita\nhenkilöitä noitten talonpoikain joukossa on ottanutkaan osaa muodon\nlopulliseen viimeistelyyn. Se on ollut hiljaista työtä, mutta\njättiläismäistä laajuudessaan. Rakkaus tällaiseen toimintaan ja\ntaiteellinen vaisto ovat aikaansaaneet tuon kirkkaan ja sointuvan\nmuodon, joka niin edullisesti poikkeaa romantiikan hämärästä\nsanahelinästä.\n\nMatkoillasi Savossa ja Karjalassa tapaat kaikkialla näitten\ntuntemattomien ja nimettömäin mestarien jälkeläisiä. Puhuttele\nheitä, niin huomannet heti, että vanhemmat ovat olleet armoitettuja\ntaiteilijoita. Typerinkin heistä tuntuu henkevältä, jos hän yltyy\nsinkauttelemaan isiltä perittyjä sananlaskuja suustaan.\n\nHeiltä syntyy juttu ja tarina kuin leikitellen vain. Kelle on suotu\nonni joutua vanhan suulaan karjalattaren hoidokkaaksi lapsena\nollessaan, ei sitä hevillä unohda. Vanha Reetta Karppinen Kaavilta\non minusta yhä edelleen ihanneilmiö lapsenhoitajien joukossa, niin\nrikas oli hänellä mielikuvitus, niin hauska ja lystikäs lasten lumooja\nhän oli. Hänen yksinpuhelunsa lehmien karjassa savun ääressä olisi\npitänyt saada fonografin levylle tahi paperille painetuksi. Näissä\nkeskusteluissa — hän jutteli pitkät ramsut siivatoilleen ja itse niihin\nvastaili — piilivät monien sukupolvien esityöt, joihin hän sitten\nlisäili parasta ja herttaisinta, mitä keksiä taisi kantturoittensa\nmairittelemiseksi ja tyynnyttämiseksi.\n\nEnpä tiedä kansaa toista niin liukaskielistä kuin savolainen ja\nkarjalainen kansa. Varmaankaan ei ole olemassa kansaa, joka panisi niin\nsuurta arvoa siihen, miten mikin asia lausutaan. Baijerin maaseudulla\nolen tavannut eukkoja, joilla oli samanlainen siunattu suuhavi kuin\nsavottarilla. En tunne venäläisiä enkä ymmärrä heidän kieltään, ehkä he\novat vieläkin puheliaampia. Olen kumminkin kohta kolme vuotta ahkerasti\nlukenut duuman jäsenten puheita ja ihailen heitä. Kun kerran luin,\nettä eräs kuuluisa duuman jäsen juhlallisesti pauhasi: »hallituksella\non _hemorroidaalinen maailmankatsomus_», silloin kiepsahdin pystyyn\nja tuumailin: »noin voisi savolainenkin herjata». En varmasti voi\nsanoa, minkä näköinen sellainen maailmankatsomus oikeastaan on, mutta\nepäterveellinen tuo lienee. Juuri siihen malliin savolainen herjaa.\nSellainen on raikkaan mielikuvituksen todistus.\n\nKaikki on suvaittua savolaisen suulle, kunhan se vain on sukkelaa.\nLupa leikkiä laskea pyhistäkin asioista, kunhan sen vain tekee\nnäppärästi. Sukkeluus laimentaa pilkan terävyyttä. Heidän rakastetut\nja kunnioitetut pappinsakin, heidän peljätyt tuomarinsa ovat usein\nliikkeessä sekä sananlaskuissa että arvoituksissa. Sittapörriäisen\narvoitus kuuluu:\n\n    Musta kuin pappi, ei oo pappi,\n    Kiiltää kuin nappi, ei oo nappi,\n    Lentää kuin lintu, ei oo lintu,\n    Tonkii kuin sika, ei oo sika.\n\nAjatelkaa vanhan ajan pappia kantapäihin ulottuvassa, poimuisessa\nkauhtanassaan, jonka takataskusta keltaisenruskea nenäliina pilkoittaa\nesille, ajatelkaa samalla sittapörriäistä poimuisine kuorineen, joitten\nsyrjien välistä kellertävä siipi pistää ulos. Vertaus on niin sattuva,\nettä epäkunnioitus tykkönään häviää.\n\nHarakasta ja siasta taas arvoitus kuuluu:\n\n    Enkeli keikkuu keskellä peltoo,\n    Tuomari kyntää tuoretta multoo.\n\nTulee ajatelleeksi Bellmania ja hänen kuuluisaa Telgen ratsumiestänsä.\n\nPuolustaakseni edelleen arvostelujani savolaisista, heidän hyvästä\ntuulestaan, heidän sukkeluuksistaan ja kauniista kielestään, kerron\ntässä muutamia juttuja etupäässä matkailun alalta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVanha mies, maantierosvo ja hevoshuijari, teki hengenlähtöään. Pitäjän\nrovasti oli saapunut mökkiin ja tutkisteli potilaan kristinopin taitoa\nennen armon välikappaleiden jakoa. Potilaan vastaukset menivät päin\nseiniä. Ei kuoleva kyennyt edes erottamaan jumaluuden kolmea persoonaa\ntoisistaan.\n\n— Kristiveljeni! Miten olet läpäissyt rippikoulun ja monet kinkerit\nnäin vaillinaisilla tiedoilla autuudenopissa? sanoi rovasti.\n\n— Voi veikkonen, vastasi vanhus. — Kun minä olin nuori, _ka, silloin\nlohi luki ja lahna lauloi_.\n\nSamassa hevosmies heitti henkensä.\n\nLohi luki = pappi sai lohen, lahna lauloi = lukkari sai tyytyä lahnaan.\n\nEikös siinä ole hurjaa mielikuvitusta, kun komentaa mykimmät kaikista\neläimistä lukemaan ja laulamaan laiskan syntisen puolesta. Voiko\nhienommalla tavalla viitata meillä muuten hyvin harvinaiseen tapaan\nlahjoa pappia. Ja lopuksi, voiko sanoa sanottavansa sirommalla tavalla:\nlohi luki, lahna lauloi. Niissä sanoissa on sointua.\n\nNämä sanathan jo tuottanevat autuuden.\n\n       *       *       *       *       *\n\nÄitini ja hänen monet lapsensa matkustivat kerran kaikenlaisilla\nkyytihevospeleillä Joroisista Rantasalmelle. Äidilläni on perintöä\nsekä hengellisiltä että sotilaallisilta isiltä hamasta 30-vuotisesta\nsodasta, missä he taistelivat ja vuodattivat vertansa ainoan oikean\nuskon puolesta. Hänen maailmankatsomuksensa on siis korkeakirkollinen,\nhieman taipuen evankeliseen harhaoppiin, jommoisena edesmennyt pastori\nBäck Helsingissä sitä selitteli. Mutta arkioloissa ja varsinkin\nmatkoilla äitini kernaasti leikkii armeijan sadanpäämiestä Lennart\nTorstensonia.\n\nÄitini johti pitkää hevosroikkaa. Tuota pikaa oli hän jättänyt meidät\njälkeen. Mutta kun maantie eräässä kohden kulki pitkät matkat ihan\nsuorana, nähtiin äitimme yksin istumassa kärryissään, ja kyytimies\nkeltaisenpunaiset pieksut jalassaan, valkoiset housut ja pitkä takki\nyllään seisoi tutisevin jaloin ojanreunalla. Hän piteli likaisia\nnuoraohjaksiaan käsissään ja huusi ehtimiseen hyvin liikutettuna\nseuraavat lennokkaat sanat:\n\nEihän minussa nyt lentäviä täitä ou, eihän minussa nyt lentäviä ou!\n\nEi mikään auttanut. Yksi pojista komennettiin äidin viereen ja minä\nsain »Löyhkä-Puavon» rattailleni. Minä kiinnyin heti Puavo-parkaan.\nKellä sellainen mielikuvitus on, että hän tilille loihtii siivet,\nsillä on tietysti hieno, runollinen luonne. Hänen kertomuksensa\nVappu-tammastaan, jonka ohjaksissa äitini nyt rehki, — muuten paras\nhevospekuna koko suuressa Joroisten pittäässä — oli taideluoma aivan\nensiluokkaista lajia. — Tammassa oli vain yksi vika. Pieninkin\nnykäisy ohjaksista tahi hellä valoisinkin läiskäys piiskasta saa\nhänet tosinaiselliseen tapaan närkästymään. Hän kostaa heti pienellä\nlemuannoksella, korvin kuulumattomalla. Ja Paavo itse joutuu aina\nsyntipukiksi.\n\n— Tuokaan rouva ei näy ossoovan erottoo, mikä se on mitäkin lemua,\nsanoi mies hieman tyyntyneenä, vaikka vielä pahoillaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nApteekkari Pulliainen ja maisteri Hornborg (Sarvela) matkustivat\nPielavedeltä Kuopioon. Molemmat olivat hyvin pyyleviä herrasmiehiä.\nViimeisen majatalon kyytipoika kääntyi apteekkariin päin ja kysäisi:\n\n— Suapko luvan kysyä, kettee työ ootte?\n\n— Apteekkari Pulliainen, Pielavedeltä.\n\n— Niin vuan, niin vuan.\n\nHän odotti, että maisteri Hornborgilla ilman lisäkyselyjä olisi älyä\nesitellä itseänsä. Mutta Hornborg vaikeni kuin muuri ja punoitti siinä\nreessä kuin laskiaispulla, kiiltävänä ja pönäkkänä. Poika ajoi parisen\nkilometriä. Vihdoin kääntyi hän Hornborgia kohti ja sanoi:\n\n— Taijatte olla yksiä Pulliaisia!\n\n       *       *       *       *       *\n\nIisalmen rovasti vainaja, Th. Brofeldt, Juhani Ahon isä, oli täydelleen\nomaksunut savolaisen kielen ja lausumistyylin. Hän puhui totisia\nasioita ainoastaan saarnastuolista, mutta nekin savolaiseen malliin.\nKun hän sai kuulla, että poikansa Juhani oli otettu kielensiivoojaksi\niät kaiket istuvaan raamatunsuomennos-komiteaan, lausui hän ystävilleen:\n\n— Niinpä niin! Kun se Hannes oli kasvavana nuorukaisena, ei sitä\nhevillä suatu raamattua sellailemmaan. Mutta Herralla, sillä on\nkeinosa. Nyt Se niät on pannu Jussin lukemaan raamattua oikein —\npäiväpalkoilla.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPienimmätkin poika-pahaset yrkäilevät sukkeluuksia syytämään.\n\nIinalammin pikku paimenpoika pantiin kyyditsemään rouva Nykoppia\nSavonlinnaan päin. Ori keikkui, hirnui, nousi kahdelle jalalle ja\nkorskui. Rouva Nykoppin täytyi kauhuissaan panna parasta Porvoon\nsuomeaan:\n\n— Onko tema hevone eksy? (äksy).\n\nPoika heti tekaisi sukkeluuden rouvan huonosta lausumisesta, läimäytti\nhevostaan piiskallaan ja nauroi:\n\n— Eihän tuo nyt h—tti vie eksyne keskeltä muantietä!\n\nMetsässä sitä eksytään, jos eksytään, sen tiesi poika, mutta maantiellä\n— sula mahdottomuus.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVanhat, arvokkaat rusthollarit säilyttävät leikillisen luonteensa\nviimeiseen hengenvetoonsa.\n\nLihava, rikas Leppävirran pomo, Pekka Kansanen, oli Savonlinnassa\nkylpemässä. Hän liikuskeli kylpyjensä perästä puiston käytävillä ja\nkohtasi joka päivä yhtä lihavan ja tanakan herran samoilla käytävillä.\nVihdoin hän ei kyennyt hillitsemään uteliaisuuttaan, vaan seisautti\nherrasmiehen ja kysäisi:\n\nSuapko luvan kysyä, että mistee herra on kotosin.\n\n— Ilmajoelta.\n\n— Kettee sieltä?\n\n— Minä olen Ilmajoen rovasti, Heikel.\n\n— No, mitäs minä tässä toissapäivänä sanoin toverillenj: kyllä se vuan\non rovasti, sillä kun on niin iso maha.\n\nRovasti Heikel, itse kuuluisa leikinlaskija, närkästyi tästä\nsavolaisesta tungettelevaisuudesta ja kysyi happaman näköisenä:\n\n— No, mitenkä teidän laitanne on? Oletteko tekin rovasti, teillä kun on\nniin iso maha?\n\n— Enhän minä mikä rovasti ou! Muuten oun vuan laiska mies!\n\n       *       *       *       *       *\n\nKauniina kesäaamuna lähestyi »Karjalankoski» laiva erästä\nlaiturin tapaista. Mäeltä mökistä laittautui mies ulos. Hän oli\nautuaallisimmalla päällä. Hän oli mökissä upottanut pari »plörökuppia»\nvatsaansa kirkkaan kesäaamun kunniaksi. Hänen pieksunsa olivat niin\nihmeesti irti maasta, hänen rinnassaan soittivat tuhannet taivaalliset\nharput, hän hihkaisi ja lauleskeli kilvan kuhankeittäjän kanssa rannan\nlepikössä. Laulaen laskeutui hän vaappuvalle sillalle. Mutta kippari\nkumartui kaiteen yli ja lausui puhtaimmalla kirjakielellään (laivassa\noli hienoja matkustavaisia):\n\n— Me emme voi ottaa teitä laivaan. Te olette nauttinna.\n\n— Minäkö nauttinna! Haistak! (Hieno sana Savossa, aina ilman objektia\nja aina k lopussa.) Enhän minä tok' ennee nauti mittään! Häthättään\nkansalaisluottamusta.\n\nShakespeare kääntyi haudassaan ja hymähti.\n\nMutta mies otettiin laivaan. Tuollaiselle on annettava anteeksi,\nolkoonpa hänellä vaikka veres, nuhteeton humala klo 5 aamulla heinäkuun\n5 päivänä.\n\n\n\nIII\n\nPohjois-Savossa.\n\n\nKerran maailmassa ajelin pyörällä maantietä Oulusta Iisalmelle.\nMikä tuskastuttavan tasainen tie! Ei yhtään mäkeä, ei minkäänlaista\nnäköalaa. Autio tyhjyys mulkoili minuun edestä ja kummaltakin kupeelta.\nJa tämä ikävä tyhjyys ulottui aina taivaanrantaan saakka. Minä\ntorkuin satulassa, vajosin ajatuksiini, sekosin mietteisiini niin,\netten herätessäni heti päässyt selville siitä, missä maailman ääressä\nliikuskelinkaan.\n\nMutta olinhan Pohjanmaan soilla! Suopursun väkevä hajuhan pisti\nnenääni. Tosin kyllä oli talojakin toisella puolellani, toisinaan\nSiikajoki toisella, toisinaan oli koiria ja kanoja maantiellä,\ntoisinaan kirkon porstuoiden edustalla kammoksuttavan näköisiä\nvaivaistukkeja. Mutta useimmiten ei nähnyt muuta kuin maantien eikä\ntuntenut muuta olevan ympärillään kuin ilmaa.\n\nJos täällä pitäisi pitempiä aikoja oleilla, niin varmaankin kävisi\nsamalla tavalla kuin kaikille muillekin paikkakuntalaisille. Ei\nauttaisi muu kuin heretä pietistiksi eli »heränneeksi», niin\nheränneeksi, ettei yölläkään saisi unta.\n\nSilmäilin joskus talojen ikkunoihin. Näin siellä täällä ikkunoissa\nvalkoisen kyltin roikkumassa, ja siinä olin lukevinani »valitusvirsiä».\n\nNiinpä niin, ajattelin, niinhän se olla pitääkin. Kukapa täällä\nilkeäisi huudella: hei henttuni sinisillä silmillä j.n.e. Täytyy\npysytellä suokuirin ja kurppien äänilajissa, ja silloinpa siitä\nsyntyykin valitusvirsi. — Olin sivuuttanut koko joukon tällaisia\nmurheellisia kylttejä, kun huomasin samanlaisen eräässä majatalossa,\njohon olin poikennut. Käänsin kyltin ja luin äänekkäällä riemulla:\n»Virvoitusvesiä».\n\nNiin perinpohjaisesti nuo happamet suot voivat myrkyttää mielen, että\nlukee valitusvirsiä siinä, missä seisoo virvoitusvesiä. Mutta kuljinhan\npietistien luvatussa maassa. Historia ja luonto yhdessä painoivat alas\nmielen, niin että silmä näki ainoastaan sitä, mistä sydän oli täysi.\n\nToistakymmentä peninkulmaa olin polkemistani polkenut ja päässäni\npyöritellyt hajanaisia ajatuksia, kun äkkiä olin näkevinäni suon\nreunassa tumman petäjikön laidassa kaksi ylioppilasta seisomassa\nmolemmin puolin maantietä. Säpsähdin. Kaksi rajapatsasta. Toisessa\nseisoi Oulun lääni, toisessa Kuopion lääni.\n\nNiin on kuin olla pitää! Missä suo loppuu ja mäntykangas alkaa, siinä\non raja oleva näitten kahden läänin välillä. Vanha rajankävijä on ollut\ntarkkasilmäinen maantieteilijä.\n\nOn hetkiä elämässä, jolloin ihminen katkerasti kaipaa pitkää,\ntupsuniekkahäntää. Minä vain olisin sellaista huiskuttanut, jos\nolisi ollut, nyt kun hyppäsin satulaan ja ajaa huhkin kerrankin taas\nkunnollisessa, pihkaisessa petäjikössä. Sielläkös vasta oli tyyntä,\nsielläkös vasta oli lämmintä, ja pyöräni ärisi iloissaan kuin leikkivä\nkoira. Se nautti niinkuin minäkin.\n\nNyt alkoi mäkien sarja. Nyt sain nousta ja laskeutua satulasta,\nveri pääsi vapaasti kiertämään istuinlihaksissa. Sielu ja ruumis\nvirkistyivät virkistymistään.\n\nKahlaajien valitushuudot olivat vaienneet. Kangas tarjosi tynnyrilinnun\nvikinätä, laulurastaan hoilauksia ja lehtokertun aivan ylen ihanaa\nliverrystä. Pikku järvissä kuului joutsen joskus pesivän; en nähnyt\nyhtään sellaista, mutta kuikka parkaisi niin kammoksuttavan lapsen\näänen, että vaistomaisesti heittäysin satulastani.\n\nIllan tullen saavuin Nissilän majataloon. Miten toisin täällä kuin\nPohjanmaalla! Jokimaisema mataline rantoineen ei ketään naurata.\nYksitoikkoisuus painaa mieltä. Mutta vesistöjemme rantamilla vallitsee\nsalmien, järvenselkien, saarien ja luotojen aina uusiutuva vaihtelu.\nToinen näköala on aina toisestaan poikkeava. Ja rannat ovat milloin\nmatalat, milloin korkeat.\n\nLehmillä oli kaikilla valkoiset selät ja kirjavat kupeet ja niitä\nlypsivät sujakat iisalmettaret. Lehmisavut kohosivat kuin Abelin uhri\nsuoraa päätä taivasta kohti ja lemusivat aivan hurmaavasta — Tytöt\nolivat arvatenkin Jumalan lapsia. — Pienet lehmänappulat märehtivät\nmeheviä heinä tukkojaan ja pyyhkäisivät häntätupsuillaan tyttöjen\nposkia, suita ja huulia.\n\n— Vait siihen, pahanhiien kanttura, sanoi tyttö.\n\nIhmeellistä on nähdä tavallisessa talonpoikaistalossa lehmikarjaa,\njoka on aivan samaa rotua. Se tuntuu vanhalta kulttuurilta. Aivan\nniinkuin Hollannissa, jossa kaikki lehmät ovat joko suuria ja mustia\ntahi keskikokoisia ja harmaita. Mutta nämä pienet Iisalmen lehmät,\n»kyytöt», ovat kallisarvoisia kappaleita. Ne lypsävät yli 3,000\nlitran vuodessa hyvin rasvapitoista maitoa. Ne ovat kaikkiruokaisia\nkuin köyhän lapset. Ruohon puutteessa ne syödä napertelevat mustikan\nvarpuja, heinän puutteessa talvella uppoaa olki iloisesti heihin,\nmutta kaikki ruoantörky muuttuu heidän sisuksissaan herkullisimmaksi,\nrasvaiseksi maidoksi. Enimmän pidetään sarvettomia lehmiä, sillä nämä\npienet elukat ovat perin mustasukkaisia, niinkuin luomakunnan muukin\nnaaras-sukupuoli, ja puskevat kilpailijansa lypsämättömiksi, jos\nheillä vaan on sarvet. Mutta sarvettomat ovat yhtä vaarattomia kuin\nkielettömät vaimot, joita Luoja ei sentään koskaan ole luonut, jottei\nmurheenlaakson tunne häviäisi aviomiehiltä. Sarvettomat kyytöt ovat\nhyvin suosituita täällä etelässäkin, ja tavataan niitä useissa etelän\nherraskartanoissa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMaantie noudattaa vesistön vartta Nissilästä Iisalmelle. Vieremän\njärven rannalla sijaitsee Iisalmen kappalaistalo. Siellä on Juhani Aho\nnuoruutensa ajat viettänyt, siellä on hän metsästellyt ja kalastellut.\nMeidän parhaimmat kirjailijamme ovat aina olleet metsästäjiä ja\nkalastajia, mikä muuten on luonnollista tällaisessa korpimaassa, jossa\non tuhansia järviä, ja kansan kesken, joka on aina kalastellut, ei vain\nhuvikseen, vaan hyötyäkseen.\n\nKaikille on tunnettua, mikä intohimoinen metsästäjä ja kalastaja\nRuneberg oli. Topeliuksesta ei tiedetä, ampuiko hän eläissään\nainoatakaan laukausta, mutta kaikki hänen romaanisankarinsa\nolivat ruudinsavusta suorastaan kekäleiksi mustuneet. He ampuivat\nsilmänräpäyksessä kymmeniä vihollisia juuri keskelle sydäntä. Mutta\nvaikka Topelius ei ampunutkaan, niin hän kalasteli sitä innokkaammin.\n— Aleksis Kivi paralla ei koskaan ollut varoja hankkia itselleen\nkunnollisia pyyntivehkeitä.\n\nJuhani Aho oli nuorena toinen Wilhelm Tell. Hän ampui sorsia\nrihlapyssyllä ja murhasi laumoittain tavia ja haapanoita. Näillä\nkapeilla vesillä on hän vapa kädessä istuskellut illat ja aamut ja\nnykäissyt ylös korean vihreitä ahvenia ja potkivia säyneitä.\n\nTämän vesistön rauhaisa tunnelma on syöpynyt koko hänen olentoonsa,\nvieläpä hänen kirjalliseen tuotantoonsakin. Keskikesän tyyneys\nnäillä seuduin on ainoalaatuista. Sisämaan ilmastoa täydellisimmässä\nilmestysmuodossaan! Jo klo 5:n aikaan illalla tuuli tyyntyy.\nSitä kestää sitten koko illan, koko yön, koko seuraavan aamun.\nKeskipäivällä herää tuulen henki unestaan ja puhaltelee noin vain\nylenkahteen pienoisia aaltoloita kapeissa vesiväylissä. Laineet\nhäviävät keikkuen ruohikkoon tai kohti pehmeänpyöreää rantaäyrästä;\njota viheriä kasvullisuus peittää ei ainoastaan vedenpintaan saakka,\nvaan vielä jonkun matkaa sen alle. Kaikki on niin leppoisan pehmeää,\nniin muuttumattoman tyyntä. Jospa joskus myrskykin käypi, ei aalto\nsilloinkaan kohoa korkealle; se ikäänkuin hieman tukistelee ruohikkoa\nja huuhtoo rannan puhtoiseksi, mutta ei konsanaan se räiskyttele eikä\nroiskuttele.\n\nSama tyyni keskikesän tunnelma tuntuu kaikessa mitä Juhani Aho\nkirjoittaa. Ei räiskettä, ei roisketta, vaan loppumaton tyyneys kuten\nkesällä Iisalmen kapeilla vesistöillä. »Tyynt' on kaikki, syvyys yksin\nkuohuu», kirjoittaa Runeberg Pilven Veikosta. Sellaista on Juhani\nAhon runouskin. Se on syvyys, sielun syvyys, joka kuohuu, kärsii,\nilakoi ja hymyilee. Pinta pysyy tyynenä, mahdollisesti pienten virien\nliikuttamana. Aivan kuin Pikku-Iin ja Iso-Iin ahtailla ulapoilla.\nNäitten vesistöjen luonnosta Iisalmen pohjois-, itä- ja länsipuolella\nhän on runoillut kokoon ihmeen ihanat lastunsa: »Kosteikko, kukkula,\nsaari», »Metsäpolku» ja »Korven kosto», jotka ovat niin pakahtuakseen\ntäynnä sielullista luonnonrunoutta, etten moista ole lukenut millään\nkielellä. Ne eivät ole väreiltään loisteliaita nämä kuvaukset, mutta\nhartaita ja syviä, pohjaten luonnon syvimpään, niin sanoakseni\nmystilliseen elämään.\n\nEttä Juhani Ahon kirjailijaluonnekin kallistuu sielullisia pulmia\nselvittelemään, sen luulen huomanneeni, ettei se rakasta liikkeitä eikä\nhelakoita värityksiä, sen olen myös ollut huomaavinani, mutta että\nidyllinen Iisalmen vesistöjen luonne myöskin väkevästi on vaikuttanut\nhänen tapaansa hakea kaikesta mitä hän kuvaa, sekä luonnosta että\nihmiskohtaloista, ainoastaan sisäisiä sielullisia liikkeitä ja\nvaikuttimia, sen uskallan myöskin väittää. Niin totta kuin ympäröivä\nluonto aina on voimakkaasti vaikuttanut kaikkien aikojen kirjailijoihin\nja runoilijoihin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNäemme Sandelsin patsaan Partalassa. Ihana näköala »Isolle-Iille»,\njoka siinä niin leppoisana, tyynenä ja tuuheana hymyilee. Täällä\nPartalassa Sandels syödä ahmi herkkujaan ja huuhtoi hanhi-hyytelöt alas\nparhaimmalla margoolla, puhumattakaan tuikean väkevästä geneveristä.\nNyt sijaitsee patsaan naapuruudessa Iisalmen köyhäinhuone. Siellä ei\ntarjoilla hanhenpaisteja eikä geneveriä virkistykseksi läpikiusatuille\nvanhoille ruotiukoille, vaan sen sijaan pelkkää hapantaleipää ja\nkaljaa arkioloissa, piimänsintua pyhinä. Uutta ehkäpä voi joku vanha\nmummo tai ukko, siitä huolimatta että mieli on myrtynyt matoisessa\nmaailmassa, tästä kauniista näköalasta saada kesällä lievennyksen\nkulauksen harmistuneeseen sydämeensä. Savolaisella on taiteilijan verta\nsuonissaan; eiköpä se lähtene kiivaammin sykkimään, kun kaunis luonto\npääsee lumoamaan hermoja.\n\nNäillä valleilla Sandels teki ensimmäisen tuttavuutensa liinakkotukka\nSven Duvan kanssa. Sandels ratsasti Bijoullaan ja näki, miten Duva\neräänä syysaamuna painiskeli tovereineen ja miten hän heitteli heitä\nnurmikolle, toisen toisensa perästä.\n\n— Bravo Duva! huusi Sandels, ja Bijou huiskutteli lyhyttä valkoista\nhäntäänsä.\n\nDuva teki kunniaa ja huudahti:\n\n— Lit ä' nöje (Flit är nöje = ahkeruus on iloni).\n\n— Pölhö! Tiedä huutia! Onko sinusta vähän iloa (lite nöje vähän iloa),\nkun Sandels sinua kehuu.\n\nMutta Duva, joka ei ymmärtänyt halaistua ruotsin sanaa, korotti vain\nääntään ja karjaisi:\n\n— Lit ä' nöje!\n\nSandels kannusti Bijouta ja ratsasti Partalaan, sillä hyytelöt ja\ngeneveri odottivat.\n\nSentähden osas' Sandels, nähtyään hänet taistelemassa Virran sillalla,\nsellaisella asiantuntemuksella puhua Duvan otsasta, joka oli köyhä ja\nheikko, mutta sydämestä, joka oli parasta lajia.\n\nSandelsin jälkeläiset ovat myöskin kautta vuosisadan olleet taitavampia\nstrategiassa ja taktiikassa kuin suomenkielessä, samalla kuin\nsavolaisten ruotsinkielen taito ei ole rahtuakaan kostunut sitten Duvan\naikojen.\n\nArmon vuonna 1892 seisoi iisalmenpoika reservikomppanian rivissä,\njuhlallisen pönäkkänä ja suorana kuin kirkontorni. Paroni piti\ntarkastusta. Hän kiintyi komeaan poikaan ja kysyi häneltä tavallisella\nupseerinsuomella:\n\n— Mike nimi?\n\n— N:o 25, Puustinen, herra paruonj!\n\n— Mike kristi nimi?\n\nPuustinen ajatteli ja mulkoili, mutta piti visusti suunsa kiinni.\nSilmät vain paloivat kuin ihmissyöjällä.\n\n— Mike kristi nimi? toisti paroni hoputtaen ja napsutteli Puustista\nrintalastalle.\n\nTuli mikä tuli, tuumi Puustinen, mutta vastauksen savolainen aina\nantaa. Eihän tuo paroni rovastikaan ole, vaikka on lihava, eikä nämä\ntarkastukset juuri kinkereitäkään ole, mutta täytyyhän Jumalan sanan\nja ristinopin kelvata missä tilaisuudessa tahansa. Hän särpi ilmaa\nkeuhkonsa täyteen ja räjähti:\n\n— Je-eesus, herra paruonj.\n\nParoni jätti kiireen kaupalla tämän kirjanoppineen nuorukaisen.\n\nKuvaava on myöskin tarkastuksen loppukohtaus, kuvaava upseerien\nsuomenkielen taidolle aina Sandelsin ajoilta meidän päiviimme saakka.\n\nParonia halutti lausua jäähyväissanat komppanialle, mutta hän ei\ntahtonut esiintyä suomenkielellä kielellisesti niin kärttysäin\nsavolaisten rintamalla.\n\nHän pyysi kapteenia kääntämään:\n\n— Tack gossar! Ni har skjutit som englar och jag hoppas, att ni alltid\ngör så.\n\nKapteeni käänsi:\n\n— Kiitos pojat. Te ollette ammuneet kuin enkkelit, — ja — ‒ ‒\nKapteeni ei päässyt ilveellä millään perille »hoppas» sanan\nsuomalaisesta vastineesta. Mutta silloin pistäytyi paholainen leikkiin\nja kuiskutti hätäytyneen kapteenin korvaan: Sano vain hyppää, se nyt\nainakin on sama kuin ruotsalainen sana »hoppar», eikä paroni huomaa\nfuskua.\n\n— Ja paroni hyppää...\n\n— Ei, ei, kapteeni! Nyt menee hullusti. Paroni inte hyppä mera, paroni\nolla för vanha.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIisalmen rovastit olivat viime vuosisadalla suorastaan\nkirkkoruhtinaita. Heillä oli ruhtinaalliset tulot ja suuret pappilan\nmaat. Pappilan alueella asui 60 mökkiläistä, joista moni omisti\nkymmenkunta lehmää. Se oli kerrassaan Kaanaan maata, jossa rieska\nja hunaja vuotivat, etenkin rieska, sillä lehmät olivat parasta\n»kyyttö»-rotua ja maito siitä syystä perin rasvapitoista, niin että\nrovastin lapset kasvoivat pitkiksi ja roteviksi, pitemmäksi kuin muut\npapinpojat.\n\nSenpä tähden Iisalmelle pyrkikin papiston etevimmät, oppineita\nyliopiston miehiä, jotka mielellään vaihtoivat ahtaan lukukammion\npappilan avaroihin saleihin. Jo 17-sataluvulla Laguksen suku varttui\nmahtavaksi Iisalmen pappilassa; sitten seurasivat rovastit Collan,\nFrosterus, uudelleen eräs Lagus ja viimeisenä rovasti Brofeldt.\n\nKolme ensimmäistä oli vanhan ajan rovastirotua. He olivat kasvatetut\nvalistusajan kirkkaassa hengessä ja olivat aikansa korkeimman\nsivistyksen tasalla. He olivat laajakatseisia miehiä, jotka eivät\nahertaneet perehdyttääkseen iisalmelaisia helvettiopin kaikkiin\nkauhuihin; heidän saarnoistaan puuttui täydelleen tulikiven\nkatku. Mutta yhtä he koettivat teroittaa ihmisiin, oppia ja\nsiivoa käytöstä. Sentähden iisalmelainen on aina edukseen eronnut\nyleisessä sivistyksessä muun muassa paljon etelämmässä asuvista\nleppävirtalaisista.\n\nHerännäisyys sai jalansijaa ja leväsi mahtavana liikkeenä yli koko\nlavean pitäjän näiden rovastien aikana. Minkäänlaisia kovempia\nriitoja ei silti syntynyt. Rovastit tosin eivät itse liittyneet tähän\nliikkeeseen, mutta eivät myöskään pyrkineet sitä tukahduttamaan\nylimielisillä mahtisanoilla.\n\nVoimme tavallaan sanoa, että viime vuosisadan henkisen elämän\npäävirtaukset, näin myöhäisinä ja ominaisissa muodoissa, tulvailivat\nvanhan pappilan kynnyksillä. Vanhat rovastit korottivat korkealle\nvalistusajan lippua, kun taas heränneet edustivat romanttista suuntaa,\nmissä tunne-elämä on voitolla, järki ja valistus alakynnessä. Heränneet\nolivat keksineet uuden suuren nautinnon, synnintunnon huumaavan\nhekkuman. Ja se nautinto oli niin valtava, että se vei voiton itse\nsynnistäkin. He halveksivat kaikkia, jotka eivät tunteneet itseänsä\nsaastaisiksi syntisiksi, ja sanoivat heitä »suruttomiksi». Kummallinen\npsykologinen ilmiö! Synninteko, s.o. ihmiselämä, oli jo suuri ja\niloinen nautinto, mutta synnin suru, se oli nautintoa, joka oli monin\nverroin kiihkeämpää.\n\nKävi Iisalmessa niinkuin kävi Euroopassa. Romantiikka voitti ja rovasti\nBrofeldtin kanssa se vihdoin viimein valloitti itse vanhan sivistyksen\nsitadellin, Iisalmen suuren pappilan.\n\nRovastien Collanin, Frosteruksen ja Laguksen aikoina vallitsi\npappilassa hienosteleva seurustelutapa ja upea esiintyminen,\njälkikajahdusta kustavilaiselta ajalta. Tällä kulttuurilla oli\nerinomaisen loistavat edustajansa pappilan ylen kauniissa kasvavassa\npolvessa. Rovastien Collanin ja Frosteruksen pojat olivat kuulut\nkauneudestaan ja komeasta ulkomuodostaan. Erityisesti huomattakoon\nsalaneuvos Alexander von Collan, komeimpia gentlemanneja, mitä\nSuomi-äitimme milloinkaan on synnyttänyt. Hän kuoli 1910, täytettyään\n91 vuotta. Presidentti Ch.E. af Frosterus oli myöskin henkilö, joka\nulkomuotonsa kauneudella herätti huomiota, missä ikinä liikkui. Jos\notetaan huomioon näitten miesten oma luoma korkea yhteiskunnallinen\nasema sekä tähän lisäksi Fabian Collanin vaikutus senaikuiseen\nkirjalliseen kehitykseen ja Carl Collanin musikaaliset lahjat, niin\nsaamme käsityksen Iisalmen rovastilan henkisen elämän laadusta. Rovasti\nLaguksen vanhin poika, maanviljelysneuvos Johannes Lagus, on pyhittänyt\nelämänsä pääelinkeinomme kohottamiseksi seutukunnalla ja on ollut tällä\nalalla eittämätön johtaja.\n\nNämä rovastit eivät olleet ainoastaan ensimmäisiä puhtaasti\nhengellisellä alalla, vaan he johtivat myöskin ympäristöään kaikissa\nhenkisissä ja aineellisissa pyrkimyksissä. Senpä takia heille\nosoitettuakin mitä suurinta kunnioitusta. — Kerrotaan Ranskan\nloistavasta kuninkaasta, Ludvig XIV:stä, että mairitteleva hovipiiri\nkorotti taivaisiin saakka hänen sekä hyvät että huonot tekonsa. Kun\nloistokuningas »suvaitsi» laskeutua alas valtaistuimeltaan ja istuutua\n»yötuoliinsa», seisoi markiisien ja markiisittarien sankka parvi\nkaarena »Letacemoan» ympärillä ja hymyili mielistelevästi jokaiselle\nkuninkaalliselle »vapöörille». Samansuuntainen kertomus on rovasti\nCollanista. Kun kutsumus hänet valtasi, kohosi hän pystyyn pitkin\npituuttaan kinkerituvassa, viittasi oikealla kädellään lautamiehelle ja\nvasemmallaan oltermannille. Näitten kahden arvonmiehen saattamana hän\nsitten astui tuvasta paukkuvaan talvipakkaseen ja haki sopivan paikan.\nLautamies tuki häntä oikeasta kainalosta ja oltermanni vasemmasta,\nmolemmat pieksunvarsiaan myöten vajonneina syvään kinokseen.\nLuottamustoimestaan mielissään koettivat nämät kylänvanhimmat kilpailla\nkeskenään sukkelain ja sopivain sutkauksien keksimisessä, honkien\npaukahdellessa metsässä. Tähdet hymyilivät taivaalla ja kuu irvisteli\ntuvan nurkan takaa. — Rovasti Collanin vaikutuksesta rupesivat\nensimmäiset mukavuuslaitokset ilmestymään Iisalmeen.\n\nRovasti Brofeldtin mukana voitti toisenlainen henki vallan pappilassa,\nkieltäymyksen henki. Kaikki loisto julistettiin pannaan. Rovasti\npukeutui arkioloissa paksuun villapaitaan, ruustinnan tummansinisen\nhuivin alta pilkistihe herännyt letinnipukka esille. Rovasti Brofeldt\noli kumminkin vanhaa kulttuurisukua, »Mechelinin ihmeellisen Lotan»\npoikia, tuon papinrouvan, joka oli kirjallisissa toimissa ylen\nperehtynyt, joka muun muassa puhui sujuvasti latinaa. Rovasti Brofeldt\noli etevä piirustaja, mainio seppä ja nikkari. Ja luonteeltaan oli\nhän herttaisimpia ihmisiä, mitkä milloinkaan Iisalmessa ilmaa ovat\nhengittäneet. Samalla rattoisampi ja sukkelampi kuin ihmiset yleensä.\nVillapaita oli vain afishi, Diogeneksen kyltti. Hänen saarnansa olivat\nmestarinäytteitä savolaista — olin sanoa huumoria — sanataitoa ja\nrealistista kuvakieltä. Niitä ei ikävä kyllä ole muistiin kirjoitettu,\nmutta osa tavataan Juhani Ahon romaaneista. Kuopion markkinoilla kaikki\nmiehet, sekä selvät että juopuneet, sinuttelivat vapaasti häntä, ja kun\nhän markkinoilta oli ostanut itselleen uuden reen, potki hän sen itse\nkaupuukikortteeriinsa. »Ken itsensä alentaa, se ylennetään», arveli hän\nmahdollisesti itse. Niin ajattelin ainakin minä, pieni naskali, joka\nihmetellen katselin tätä ylenpalttista papillista alentuvaisuutta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIisalmesta johtaa vanha tie Ouluun päin luodetta kohti, toinen,\nuudempi, koillista kohti Kajaaniin. Näitten teitten väliin jää komea\nkorpi- ja erämaa, jota sanotaan Kuarakkalan syänmuaksi. Nimi jo\nkuvailee seudun luonnetta. Tällä syänmualla on oikea univormunsa, sillä\non vielä kuivuneita keloja törröttämässä siellä täällä lyhyempien\nhonkien keskellä. En tahtoisi suurillekaan metsämaille antaa »syänmuan»\narvonimeä, jolleivät voi näyttää kävijälle tällaisia harmaita\nkelopuita. Kuarakkalassa niitä on vielä paljon. Voi niitä tästäkin\npienestä kuvasta joitakin huomata.\n\nLuulisipa, ettei tällaisessa metsässä asuvilla olisi halua\nleikinlaskuun ja ilon pitoon. Mahdollisesti ehkä vain hetkeksi.\nLuulisi, että yleinen luonteenominaisuus olisi synkkää synkempi, oikein\nniinkuin Kalevala sanoo: »mieli ei tervoa parempi, syän ei syttä\nvalkeampi». Mutta niin ei sentään asian laita ole.\n\nIloisimpia vaimoihmisiä, joita minun tielleni on sattunut, oli muuan\njuuri tästä mustasta korvesta. Minä tutustuin Anna Sohv' Ryynäseen\nRunnin terveyslähteellä Kiuruvedellä. Eukko oli pieni ja lyhyt\nvartaloltaan, kuiva ja laiha niinkuin sellainen, joka koko ikänsä\nankarassa työssä on hionnut ulos kaiket liiat lihansa. Hänestä oli 10\nkertaa tehty äiti ja nyt hän oli 48 vuoden vanha. Runnilla hän oleskeli\njuodakseen ja kylpeäkseen ruumiistaan pois »vaaralliset ikävuotensa».\n\nMinut tavallisesti valtaa kouristuttava kunnioitus tuollaisen mökin\nakan edessä. Ajatelkaapa että tuo muija on saanut 10 lasta, että hän\non hoitanut lapsiaan ja tuherrellut heidän kanssaan, kärsinyt heidän\nitkujaan ja jyryjään, valvonut heidän kanssaan, pieksänyt heitä\nvuoron perään ja tarpeen mukaan. Sitäpaitsi on hän valmistanut ruuan\npenskoilleen ja nälkäiselle miehelleen, käynyt ulkotöissä ja ollut\nystävällinen miehelleen. Ja kaikki tämä on tapahtunut syänmuassa, ilman\nnaapureita, ilman huvia, ilman uusia kävelypukuja ja keväthattuja. Ja\nkumminkin hän on niin sydämestään tyytyväisen näköinen, hänen ruumiinsa\non kuiva, mutta sielunsa tuore. Hän on täyttänyt tarkoituksensa tässä\nmaailmassa, hän on kuluttanut itsensä viimeiseen hikipisaraan saakka.\n\nKaikesta tästä jättiläistyöstään huolimatta oli Anna Sohv' Ryynänen\niloinen ja vilkas kuin lepattava leivonen. Hän oli säkenöivän sukkela.\nEi koskaan mitään lainasutkauksia, vaan kaikki aina omasta pääkopasta\notettua. Hän lausui sanottavansa niin valituin sanoin ja vertauksin,\nettä hän kerrassaan kohosi taiteellisuuden huipulle. — Mahdollisesti on\njoku hänen jälkeläisistään syntyvä suureksi taiteilijaksi.\n\nMutta eukolla olikin syytä tuntea hyvän mielen suloa. Kohta 30 vuoden\nraatamisen perästä oli hän vihdoinkin saanut yhden kuukauden loman.\nHän oli saanut jättää Kuarakkalan kuivine keloineen, hän sai oleskella\nsuuressa maailmassa — Ruunilla. Ja saipa hän päälle päätteeksi kerran\nseurustella »oikean Helsingin herran» kanssa, minun kanssani. Tosin\nsain hänet aluksi uskomaan, että olin mustalainen, lihavin sellainen\nkoko avarassa maailmassa, mutta naapurit eivät malttaneet olla\nloruamatta.\n\n— Peijuon! Mikä Haakier työ ootte! Helsingistä kuulutte olevan herra,\nsanoi Anna.\n\nOlin rakastunut Annaan — tietysti niinkuin Plato naisiin.\n\nKortteerissani 3 kilometrin päässä Ruunilta pidettiin laulukokouksia,\njoihin kerääntyivät seudun laulajattaret ja laulajat, huimaavan korkea\nsopraano Johanna Suomalainen, joka porsaita huuteli kotia liverrellen\nkorkeassa b- ja c-äänessä, erehtymätön altto Tiina Suomalainen,\ntenori velj Ville, kaikki sisaruksia, basso mestar Pesonen ja minä.\nNämä osasivat ihmeteltävän monta kvartettia ja lauloivat ehdottoman\npuhtaasti niinkuin savolainen kansa tavallisesti tekee. Kvartetti teki\npitkiä retkiä erämaahan, kirkkaille, loriseville lähteille, ja Anna.\nSohv' Ryynänen kantaa retuutti kahvipannua, joka oli täynnä parasta La\nGuayra kahvia pusseissa, ja toisessa kädessä heilui vehnäsnyytti. Anna\nSohv' Ryynänen oli mukavasti »esiliinan» virkaa hoitamassa.\n\nHän kapusi kivelle, käpristyi kokoon kuin kyykäärme ja lasketteli\nsukkeluuksia. Sanottiin, että Anna Sohv' Ryynänen oli »herännyt», mutta\niloisempi hän oli suruttominta maailman lasta. Ja hän puhui melkein\nyksinomattain rakkaudesta. On ylimalkaan niin, että heränneillä on\nhyvin herkkä lemmen tunne. He rakastavat Jumalaa kaikesta sydämestään\nsunnuntaina, mutta arkipäivinä taas lähimmäistä yhtä hellästi. Ikävä\nkyllä olivat hänen sukkeluutensa tällä alalla sitä lajia, etteivät\nseuramme hienot jäsenet niitä salli kuulla. Hän puhui jokseenkin\nyhtä suoraan kuin Luther ja muut renesanssin suurmiehet. Monet\njutut muistuttivat Boccaccion hilpeitä kaskuja, toiset Falstaffin\nseikkailuja. Renesanssin tapa mainita esineet ja lausua julki\najatuksensa rehoittaa muuttumattomana Kuarakkalan syänmuassa.\n\nAnna Sohv' Ryynäsen mielipide oli, että tyttö, joka sattumoilta saa\nmuiskun, on velvollinen niiaamaan ja kiittämään, eikä hän suinkaan saa\nsyleksi à eikä pärskiä, niinkuin kollotyttöjen on tapana. Tämä kuulosti\nperin kustavilaiselta! Ehkäpä Kuarakkalan kansa oli oppinut tämän siron\ntavan joltakin Sandelsin ruotsalaiselta rakuunalta.\n\nKerran kääntyi hän puoleeni ja kysäisi:\n\n— Onko totta, että ne Helsingin herrat ovat niin utakoita\nmuiskuttelemaan nuoria tyttölöitä, kuin minä oun kuullu?\n\n— Mitäs se Anna Sohv' Ryynänen nyt laskettelloo. Teillä se vasta näkkyy\nolevan nätti käsitys meistä Helsingin herroista. Eihän sellaista tok'\noo Helsingissä kuultukaan.\n\n— Elekee kielastella! Tiiän minä. Minulla oli serkku, joka palveli\nHelsingissä, ja nuorj herra kuulu joka päivä reistanneen suuella sitä.\n\n— Suu poikki Annalta! Ei semmoista kuunaan Helsingissä tapahu.\n\n— Samallainen mustasilimänen marokki kuulu olleen kuin työkin.\n\n»Marokki» on sana, jonka eukko itse tekaisi, tuntematon Lönnrotin\nsanakirjassa, mutta ehkä hyvinkin minua kuvaava.\n\nMinun täytyy ikävällä tunnustaa, etten ollut ymmärtävinäni tätä Anna\nSohvin hienoa, naisellista vihjausta. Annettakoon minulle anteeksi!\nTämän elämänhaluisen heränneen vanhin poika oli jo 27 vuoden vanha.\nPysyin järkähtämättömän epäkohteliaana.\n\nMutta hyviksi ystäviksi sentään kaikissa tapauksissa jäimme. — Kun\neronhetki löi, erkanin suurella ikävällä häikäisevän sukkelasta\nystävättärestäni. Anna Sohv' kysäisi, tahtoisinko kirjoittaa hänelle\nkirjeen Helsingistä.\n\n— Vallan kernaasti! — Otin esille paperia ja kynän ja kirjoitin\nosoitteen:\n\n    Anna Sohv' Ryhänen.\n                        Iisalmi.\n              Kuarakkalan syänmua.\n                 Pekka Tikkasen mökissä.\n\n‒ Kuka turkanen se Pekka Tikkanen on? kysäisin minä.\n\n— Miehenj! No tokk'!\n\n— Miehennekö?\n\n— Niin.\n\nEukko ei siis kuuna kulloisna päivänä ollut omaksunut miehensä nimeä,\nvaan sekä itse että kaikki muutkin ihmiset olivat aina sanoneet häntä\nAnna Sohv' Ryynäseksi, pappa Ryynäsen kunniallisella sukunimellä.\nNais-emansipatsionin itsetiedoton esitaistelija!\n\nToivon tapaavani Anna Sohv' Ryynänen taivaassa, niin voimme siellä\naina joskus pujahtaa vähän syrjään, kun menot alkavat käydä liian\nyksitoikkoisiksi, juttelemaan toisillemme, miten ihmeen iloista siellä\nmurheenlaaksossa sentään joskus oli — yksinpä Kuarakkalankin syänmuassa\n— kesällä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nYlen oppinut Kalevalan sankari Joukahainen laulaa:\n\n    Tiiän puut Pisan mäellä,\n    Hongat Hornan kalliolla,\n    Pitkät on puut Pisan mäellä,\n    Hongat Hornan kalliolla.\n\nEipä ne ole enää niinkään pitkiä, hongat Hornan kalliolla. Juvan\ntehdas on kohta 200 vuotta polttanut hiiliä Pisan vuoren hongista, ja\nviimeisinä vuosina ovat hongat paksuina lankkuina purjehtineet merien\nylitse Englantiin.\n\nMutta kerran maailmassa ne olivat pitkiä ja paksuja, kelopuut Hornan\nkalliolla. Se oli siihen aikaan, kun Pisan mäki oli varmimpia\nrajapyykkejä Ruotsin vallan ja Venäjän välillä. Raja horjui monesta\nkohdin, mutta Pisaan se aina osui. Voipi otaksua, että Pisa jo\nammoisista ajoista on pidetty rajavuorena. Näissä erämaissa liikkuvat\nkalamiehet ja metsästäjät ovat Pisan mukaan jakaneet kullekin\neräalueensa. Ihmeellisellä yksimielisyydellä vedetään raja aina\n14:nnellä, 15:nnellä ja 16:nnella vuosisadalla Pisaan. Pisan tuolla\npuolen, pohjoiseen päin, ei enää rajasta ole tietoa. Maat olivat siellä\nliian tuntemattomia, villejä ja vaikeakulkuisia.\n\nMitä Pisa merkinnee? On luultu, että se olisi lapinkieltä, mutta\nnykyään kallistutaan siihen mielipiteeseen, että se olisi venättä ja\nmerkitseisi paholaista, jättiläistä, ehkä Hornaa. Pisan korkeimmalla\nhuipulla on sen valkoiseen, kaljuun kalloon hakattu ihmeellisiä\nkirjaimia, mahdollisesti venäläisiä lystikkäitä puustaveja,\nishe-skratt-skoi y.m. Otaksutaan, että nämä koukerot ovat peräisin\nTäyssinän rauhanteon ajoilta, vuodelta 1595. — Sanalla sanoen, Pisa\non ollut kuulu ammoisista ajoista sekä taruissa että historiallisissa\nasiakirjoissa.\n\nSiellä pohjoisessa Savossa ja Karjalassa pöllöttää kolme korkeata\nnäköalavuorta melkein suorassa linjassa lännestä itään. Läntisin\non Puijo Kuopion luona; kuuden peninkulman päässä tästä on Pisa ja\nedelleen kuuden peninkulman päässä Koli Pielisjärven rannalla. On\nmakuasia, mikä näistä tarjoaa parasta katsottavaa. Ken hymyileviä\nvesistöjä ihailee kukkeine saarilleen, se ihannoi Puijoa; ken jylhiä\nmetsämaisemia rakastaa kapeine, kimaltelevine vesistöineen, se valitsee\nPisan; ken taas on kiintynyt vuoriretkeilyihin, se matkustakoon Kolille.\n\nMinä puolestani pidän paljon Pisasta. Silmiäni hivelevät nuo\nloppumattomat vihreät ja siniset matot, jotka leviävät silmieni eteen\nniin kauas, kuin ne kantaa jaksavat. Ja näihin mattoihin on kaposia,\npitkiä vesiuomia kudottu, niinkuin silkkibrokadia vihreään samettiin.\nJa miten vaihtelevat ovat kaikki nuo vihreän ja sinen vivahdukset! Saa\nnähdä koko väriasteikon tummimmasta tummasta helakimpaan helakkaan.\nEnin minua hykäyttää taivaanrannan ihmeellinen sini. Pisalta näkee\nloitolla pohjoisessa vuoria niin kuulakkaan sinisiä, että niitä luulisi\npilviksi. Tuntuu siltä kuin ne melkein olisivat läpinäkyviä.\n\nKun alppeja lähestyy Tonavan laaksosta, näkee ikäänkuin poutapilven\nhattaroita taivaanrannalta. Mahdotonta on päättää, ovatko ne pilviä vai\nkimmeltäviä alppihuippuja. Täytyy turvautua maantieteeseen arvatakseen,\nettä ne ovat jäätiköltä. Kun on kiivennyt jollekin Sveitsin alpille,\nesim. Rigille, näkee edessään koko Bernin alppijonon tuikkavan kuin\ntimantit auringon säteissä. Mutta siinä on vain valkoista. Ei näe sitä\nhuikaisevan heleätä sineä, kuten meidän näköalavuorilta. Värit ovat\ntummempia ylt'ympäri. Rigiltä näkee niin paljon ruskeanharmaata. Mutta\nPisalta näkee pelkkää vihreää ja pelkkää sinistä, niin koreaa sineä,\nettä se pyrkii muistuttamaan taivaallisia esikartanoita. Minun ruskeat\nsilmäni hekkumoivat kaikessa tässä telakassa sinessä; vastakohtien\nihmeellinen vetovoima mahdollisesti.\n\nItään Pisasta ovat kaikki vuoret »vaaroja», länteen taas kaikki\n»mäkiä». Pisa muodostaa rajan myöskin näille nimitystavoille. — Yhä\nedelleen siis todistus Pisan suuresta merkityksestä rajavuorena jo\nniihin vanhoihin aikoihin, jolloin paikat saivat nimensä. Savon\npuolella, länteen käsin, näemme Kinahmin pitkän harjun, pohjoisessa\nkohoaa Tahkomäki ja lukemattomat Iisalmen vuorennyppylät kaukana\netäisyydessä. Karjalassa taas nousee Kypärävaara läheltä Pisaa,\nloitompana Sivakkavaara, Maarianvaara ja mahdollisesti Koli. Ihmiset\nväittävät, että Koli näkyy; en voi todeta sitä omasta puolestani. Puijo\nei näy. Kinahmi ja Uuhimäki rajoittavat näköalaa.\n\nVielä tänäkin päivänä tuntuu vanha raja. Se oli olemassa niin kauan\naikaa, ettei muisto ole ehtinyt vielä täysin hävitä. Karjalainen kokee\nvielä joskus savolaisen kalanpyydyksiä ja savolainen tekee myöskin\naivan samalla tavalla. Pisan mökissä, joka kuuluu Nilsiän pitäjään ja\nsiis Savoon, lausui emäntä kerran minulle teeskennellyllä halveksivalla\nkasvonilmeellä lähimmistä naapureistaan, karjalaisista: »nuo Karjalan\ntorkkelot», vaikka hänellä ei muita naapureja ollutkaan ja vaikka hän\narvatenkin kuului samaan sukuun kuin he. — Mutta Kullervon isä ja\nsetä, ne eivät ainoastaan herjanneet toisiaan, ne tappelivat henkensä\nkaupalla. Ja Kullervo kosti verisesti sedälleen, niinkuin rajan\ntäkäläinen aina on tehnyt toiselleen, olipa tämä toinen heimolainen\ntai ventovieras. — Vanha barbaarinen ja eläimellinen piirre, joka\ntoivottavasti vähitellen hioutuu pois sivistyneitten kansojen tavoista.\nPisan vanha Hornatäti kristalliluolassaan ei ole koskaan voinut\nuneksiakaan, minkälaisia verivirtoja meidän ajan rajariidoissa vuotaa.\nHän on vain hiljainen, sävyisä pakanallinen henkiolento, kohtalaisella\nverenhimolla varustettu, meidän kristittyjen jumalat taas — anteeksi!\n\nPisalla ei ole näköalatornia eikä majaa kaljulla, valkoisella\nkallollaan. Matkamies joutuu ilmasto-oikkujen alaiseksi. Korea luola\nei enää suo suojaa sateelta. Joku raakalainen on hakenut kalkkia sen\nseinämistä ja murtanut sen rikki, aivan niinkuin kristilliset paavit\naikoinaan polttivat kalkkia roomalaisajan marmoripatsaista.\n\nMutta Pisa on nyt joutunut hyviin käsiin. Juvantehdas on omistanut\nPisan, ja nyt kuuluu tehdas taas Kymin suureen osakeyhtiöön.\n\nJos Jumala sallii rauhan syntyä, on päätetty, että maja torneineen\nrakennetaan Pisalle. Matka Kuopiosta Pisalle tarjoaa paljon\nkatsottavaa. Ensin laivamatka Karjalankoskelle, sitten 4 kilometrin\nmatka kieppuvassa vaunussa kapeaa raidetta myöten itse tehtaalle,\nSuomen luonnonihanimmalle teollisuuslaitokselle. Tehtaalta taas\nkuljetaan laivassa joko Pisankoskelle tai Lastukoskelle, joista\njalkaisin ylös Pisan huipulle.\n\nPisaa sanotaan myöskin »Hiiden Pisaksi». Mene »Hiiden Pisaan» sanottiin\nminun nuoruudessani. Takomataitoiset hiidet siis pitivät vuorella\nasuntoaan. Aivan oikein! Pisan ympärillä tavataan vieläkin jätteitä\nvanhoista sulatusuuneista, joissa muinoin arvatenkin sulatettiin\nrautaa järvimalmista. Kaikissa järvissä näillä seuduin tihkuu pohjasta\nrauta-ainetta, joka laskeutuu ruskeaksi hölmäksi pohjalle. Näitten\nhiisien työtä on tehdas Juvankosken äyräällä jatkanut. Se rakennettiin\n1740-luvulla. Nykyään omistaa tehdas taloja ja alueita ympäristössä,\nsuunnilleen 50,000 tynnyrinalaa.\n\n\n\nIV.\n\nHaminalahti.\n\n\nHaminalahti sijaitsee sen niemimaan tyvessä, jonka pohjoisimpaan\nkärkeen Kuopion kaupunki on rakennettu Puijon eteläiselle rinteelle.\nTällä niemimaalla kohoaa vuori toisensa perään avaruuteen niin\nkorkealle kuin ylimalkaan Suomen vuoret jaksavat nousta. Pohjoisimpana\non Puijo; sitä seuraa Neulamäki ja lähellä Haminalahtea törröttää\nVannunvuori. Kaikkien rinteet ovat jylhien metsien peitossa, joissa\nouto helposti eksyy, joissa voi tavata sekä rotkoja, soita ja syviä\nlaaksoja että mustia järviä kankaanpadoissa. Haminalahden ympäristöt\novat myöskin kovin mäkiset. Yksi Suomen jyrkimpiä maantienmäkiä nousee\nHaminalahden harjulle, toinen samanlainen laskee alas Haminalahden\nvanhan herraskartanon kujan suihin. Koko matka Kuopiosta etelään, noin\n25 km:n pituudelta, on kovin kyttyräistä maantietä, mäki mäen vieressä,\nrasittava taipale hevoselle ja pyöräilijälle, mutta hykäyttävän kaunis\nluonnonihailijalle.\n\nTäällä Haminalahden kartanossa eleli ja hallitsi viime vuosisadalla v.\nWrightin suku. Kartano sijaitsi Kallaveden rannalla, pitkän, pitkän\nlahden pohjukassa, nimeltä Haminalahti. Näköala pohjoiseen päin on\navoin, järvenselkien ja saarien yli, muille suunnille näkee ainoastaan\nvuoria ja syviä laaksoja. Eipä liene Suomessa monta kartanoa, jolla\nolisi yhtä kaunis näköala kuin vanhalla Haminalahden hovilla on.\n\nMonta oli poikaa v. Wrightin suvussa, mutta kaikissa piili sama\nluonteenominaisuus. Kaikkiin oli syöpynyt kiihkeä rakkaus ympärillä\nolevaan suurenmoiseen luontoon. Ja erityisesti olivat he kiintyneet\nerämaan rikkaaseen lintumaailmaan. He olivat saaneet sen »kärpäsen»\nkumminlahjaksi Vannunvuoren, Neulamäen ja Puijon metsänneitosilta, ja\nse »kärpänen» pörisi ja surisi kaikista metsän ihmeistä ja ihanuuksista\nja saattoi pojat auttamattomasti metsän lumoihin — koko eliniäkseen.\nNuorin veljeksistä, Ferdinand v. Wright, Suomen etevin lintumaalari\n— en uskalla sanoa pohjolan etevin, vaikka tekisi mieleni — venyi\nhalvattuna vuoteen omana, mutta metsänneitoset eivät suoneet hänelle\nrauhaa. Hänen täytyi maalata kuolinhetkeensä saakka. Sinipiika kuiski:\n\n— Pidä kiinni pensselistä! Älä hellitä! Se »tipo» ei ole vielä\nmaalattu. Kiinnitä se kankaalle ja näytä ihmisille, miten ihana se on.\n\nJa Wright maalaili maalailemistaan terveellä kädellään. Hän ei voinut\nmuuta. Hän tunsi lintunsa niin hyvin. Hänen koko elämänsä, hänen\nparhaimmat hetkensä olivat kuluneet siivekkäiden parvien siron,\nsinkoilevan elämöimisen hartaassa tutkimisessa. Hän oli ihannellut\nheidän koreita väriyhtymiään, hän oli kuunnellut heidän riemuisia\nhelähdyksiään kevään aurinkoisina aamuina ja iltoina. Hän tahtoi, hänen\ntäytyi esitellä iloiset, kauniit ystävänsä oman maansa kansalle.\n\nHänen vanhemmat veljensä Magnus ja Wilhelm v. Wright olivat myöskin\nkynä ja pensseli kädessä samoilleet Haminalahden metsiä. Edellä olemme\nnähneet kuvan, joka on jäljennös Magnus v. Wrightin maalaamasta\ntaulusta. Siinä nähtiin Iisalmen pappila ja kirkko, mutta näimme\nmyöskin etualalla muutamia sieviä sorsia. Wrightin nimeä kantava ei voi\najatella maisemataulua ilman lintuja.\n\nMagnus ja Wilhelm v. Wright joutuivat Ruotsiin. Mutta lintulempeänsä he\neivät jättäneet Haminalahteen. Se seurasi heidän mukanaan. Se vain yhä\nvarttui uudessa kotimaassa. He piirustivat, maalasivat ja painattivat\n— lintuja. He julkaisivat kauniin kokoelman kuvia, nimeltä »Svenska\nFåglar». Siitä on jo pitkät ajat. Mutta näinä päivinä olemme nähneet,\nettä tämä kokoelma linnunkuvia, jo ammoin loppuunmyytynä, on uudelleen\nilmestymässä Ruotsissa. Ensimmäinen osa on jo julkaistu. Tämä on sitä\nihmeellisempää, kun Ruotsilla on oivallisia lintukuvia myöhemmällä\najalta, muiden muassa Kolthoffin ihanat lintutaulukot. Mutta Wrightien\nkuvat olivat suurimman rakkauden ja taiteellisen kyvyn koristamat.\nSentähden pysyvät ne iäti nuorina, niinkuin kaikki sisäisen pakon\nkyvykäs työ.\n\nTein Magnus ja Wilhelm v. Wrightin tuttavuutta jo poikavuosinani.\nEn persoonallisesti, vaan erään kirjan välityksellä, joka minulle\nnuoruusvuosinani oli kaikkia romaaneja rakkaampi, nimittäin Nilssonin\n»Sveriges Fauna». Se kirja pani minunkin vereni liikkumaan, minäkin\nsain »lintukärpäsen» kallooni, kuten Wrighteille oli käynyt, minä opin\nlintujen laulut, tunsin ne lennosta, niinä maleksin pyssy kädessä\nPuijon ja Neulamäen rinteitä, ammuin »dunstihauleilla» ne linnut,\njoita en matkan päästä voinut tuntea ja tutkia. Ja ajattelin Wrightin\nveljeksiä, joitten nimet näin niin monessa ihanan Faunan luvussa. He\nolivat samoilleet samoja polkuja, he olivat tutkineet minun lintujeni\nesi-isiä ja esiäitejä.\n\nNäillä matkoilla kuulin kertomuksia Haminalahden jylhän ympäristön\nrikkaasta eläinmaailmasta. Kerrankin oli susi ahdistanut Haminalahden\nvahtikoiraa. Koira pakeni ja hyppäsi tuvan oven alapuolikkaan yli\ntuvan porstuaan. Mutta hurjistunut hukka teki samoin. Se loikkasi\nmyöskin ovipuolikkaan yli ja mätkähti porstuan lattialle. Porstuassa\nsyntyi hirvittävä rähäkkä. Koira ulvoi ja susi murisi. Saavit, korvot\nja punkat kierivät ja kolisivat lattialla. Mutta rengit heräsivät ja\nhyökkäsivät porstuaan katsomaan, paholainenko siellä Hallia tanssitti.\nPäreitten roiskuvassa loimussa he äkkäsivät suden Hallin niskassa.\nOven yläosa suljettiin ja susi kellistettiin lattialle, kirveitten ja\nkankien musertamana.\n\nNeljäs veli, Julius v. Wright, oli aikansa kuuluisin tarkka-ampuja.\nKerrottiin, että hän kerran oli kuulalla ampunut piipunnysän\nohikulkevan miehen suusta. Minä tietysti uskoin tähän taruun yhtä\nlujasti kuin taruihin ylimalkaan ja Wilhelm Teliin taruun erityisesti.\nTaru sentähden toteaa, että Julius v. Wright sen ajan tarkka-ampujista\noli rekordin ottaja.\n\nHaminalahden aivan erinomaisen ihana ‒ luontoko, sen jylhät metsätkö,\nsen korkeat vuoretko lumosivat Wright-veljekset, vai oliko tämä into\nperintönä kulkenut myös englantilaissyntyisiltä esi-isiltä?\n\nKun siemen lankeaa otolliseen maaperään, niin taimi kasvaa täyteen\nkomeuteensa. Kun ihminen, jossa luonnonpalvonnan idut ovat syvälle\njuurtuneet, syntyy paikkakunnalla, joka tarjoaa kaikki ehdot hänen\ntaipumustensa kehittymiseksi korkeimpaan huippuunsa, silloin voi\nedeltäkäsin ennustaa, että jotakin täydellistä syntyy. »Kyllä luonto\ntikanpojan puuhun neuvoo», sanoo savolainen sananlasku.\n\nWrighteillä oli pointterin verta suonissaan, sen sain kerran omin\nsilmin todeta. Se tapahtui Vaahersalon tilalla Rantasalmen pitäjässä\nHaukiveden rannoilla. Olimme perhevaunuissamme saapuneet Vaahersaloon\nkyläilemään kartanossa asuvan perheen luokse. Perheen sukulainen,\nnuorukainen Ferd. v. Wright, vietti kesänsä Vaahersalossa. Hän kävi\nHelsingin lyseota sen ylimmillä luokilla, oli hintelä ja hoikka,\npitkillä koivilla varustettu. Helsinkiläisen yliluokkalaisen\nalentuvalla ylevämmyydellä hän kohteli meitä, muka pikku poikia.\n\n— Kuulkaapa, pienet pojat, näittekö tipoja, kun tulitte tulvineen\nmaantienosan yli?\n\nHaukivesi suvaitsi tulvia yli äyräittensä, niin että maantiet paikka\npaikoin olivat tulvaveden alla.\n\n— Näin haapanan laskeutuvan juuri aidan taakse, kun pulikoitiin\nvaunuillemme vedessä.\n\n— Vai niin! Luuletko erottavasi haapanan muista sorsista?\n\n— Kiitos kysymästänne! Aivan varmasti.\n\n— Nyt lähdetään liikkeelle tutkistelemaan sinun tietojasi lintumaailman\nalalla.\n\nLäksimme alas maantielle, otimme veneen ja sousimme ulos pitkin\nmaantietä. Lyhyen soudun perästä Wright nousi veneestä pyssy kädessä ja\nsanoi:\n\n— Pitäkää nyt kunnollisesti suunne kiinni, pojat, sen aikaa kuu minä\ntässä hiivin sinun haapanasi niskaan. Minne sinä sen näit tipahtavan\nalas?\n\n— Tuonne heti aidan taakse.\n\nNyt alkoi näytös, jommoista en ennen enkä myöhemmin ole nähnyt. Olen\nlukenut nuoruudenystäväni Fennimore Cooperin romaaneista, miten Natty\nBumpo, Haukansilmä, Nahkasukka eli viimeinen mohikaani käyttäytyivät\nvaaniessaan saalistaan. Nyt näin omin silmin, miten Natty — kuka takaa,\netteivät Wrightit ja Haukansilmä periytyneet samasta englantilaisesta\nsuvusta — lienee liikuskellut, kun hän nuuski pensaikkoja Delawaren\nmetsämaissa.\n\nFerd. Wright kyykistyi alas, niin että nokka melkein piirsi veden\nkalvoa. Laiha lyseolaisen takalisto pisti luisevana ja lihattomana\nkorkealle kohti laskevaa aurinkoa. Pyssyään hän suonenvedontapaisesti\npuristeli kainalossaan. Ja sitten jalat! Hitaasti, kärsivällisyyttämme\nkoettelevan hitaasti hän niitä nosteli toista toisensa perästä\npinnalle, ettei vaan loisketta syntyisi. Samalla ihmeteltävällä\nvarovaisuudella hän upotti jalkateränsä, ukkovarvas edellä, pinnan\nalle. Askeleet olivat pitkät kuin kurjella, mutta siitä huolimatta\nmatka sujui kuolettavan hitaasti.\n\n— Pointteri, pointteri, pointteri, ukkovarpaan kynttä myöten, ajattelin\nitsekseni, ikävöidessäni veneessä.\n\nVihdoin seisahtui Wright. Pyssy liikahti kainalossa. Vähitellen nousee\npyssynperä olan tasalle, mutta ruumiin asennossa ei tapahdu muutosta.\nTakalisto yhtä terävänä taivasta kohti. — Piu, pau. — Hän ampui\naidanraosta.\n\nJännitys oli lauennut. Wright syöksyi aidan ja syvän vesiojan yli. Nyt\nräiskyi vesi korkealle ilmaan. Hän nappasi saaliinsa, hyppäsi uudelleen\naidan yli ja kahlasi meidän luoksemme.\n\n— Näytpä, olleen oikeassa. Se on todellakin haapanasorsa.\n\nOi, jospa setä Ferdinand v. Wright olisi ollut saapuvilla! Hän olisi\nvarmaankin maalannut hauskimman taulunsa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSetä Ferdinand v. Wrightin maatessa tautivuoteella oli hänellä\npoikanen, köyhä poikanen kartanon alueelta, niin sanottu »kipunapoika»,\njoka lämmitteli kartanon uuneja ja pesi maalarin pensseleitä.\nKipunapoika M. Karppanen tirkisteli ja todisteli ihmetellen\nukon lintumaalauksia. Kuta vanhemmaksi tuli, sitä suuremmalla\nmielenkiinnolla hän tarkasteli ukon täytettyjä ja maalattuja lintuja.\nHän oppi kohta täyttämään lintuja ja vähitellen hän oppi niitä\nmaalailemaan.\n\nHänestä tuli lintumaalaaja ja linnuntäyttäjä ja hän toimii tänäkin\nhetkenä yksinomaan sillä alalla. Hän on rakennuttanut itselleen\natelieerin Haminalahden kartanon lähiseudulle.\n\nIhmeellistä kyllä» on hän omaksunut kaikki Wrightien intohimot. Hän\nseurustelee kesyjen huuhkaimien, sarvipöllöjen ja varpushavukoitten\nkanssa, hänen atelieerinsa on täyteen ahdettu täytettyjä lintuja\nja seinillä riippuu suuria tauluja, joihin aiheet ovat otetut\nlintumaailmasta. Hän tuntee kaikkien lintujen latinalaiset nimet ja\ntietää niiden elämäntavat aivan säntilleen.\n\nUseimmat savolaispojat omaavat jonkunlaisia taiteellisia lahjoja.\nJollei hän ole laulumies, voi hän vuolla kauniita kapineita\npuusta, laittaa pyttyjä ja tehdä siroja veneitä. Mutta jollei hän\nkykene kumpaankaan näihin konsteihin, voi hän kumminkin valehdella\ntaiteellisesti, s.o. hänellä on kirjallisia tai kertomalahjoja.\n\nOttaessani ensimmäisiä horjuvia askeleitani sotilaallisella uralla\nTuusulan kuulussa komppaniassa kuulin joka aamu nimenhuudossa\nruotsinvoittoisen aliupseerin huutavan: N:o 70 Hallonen (suomeksi\nVaapukka). Suutani vetisti kesäkuumassa aina kuullessani ihanan marjan\nnimen mainitsemista — ikävä kyllä vain harmiksi — sillä vattuja emme\nsaaneet nähdä, vielä vähemmin maistella metsäisellä nummella. Päätin\neräänä päivänä hakea käsiini herkullisen Vaapukan oikeitten marjojen\npuutteessa. Vaapukka seisoi kentällä ja piirusteli kuvia kirjaansa\nvoimistelutelineen ympäriltä.\n\n— Hyvää iltaa, herkullinen Vaapukka! Saanko ehkä sanoa Halonen?\n\n— Tietysti! Nuo peevelin pekat eivät ossoo sannoo koiralleen minun\nnimmein. Minä oon Halonen, Pekka Halonen.\n\n— Sitäpä minä luulinkin. Työ ootte kotoisin Savosta.\n\n— Lapinlahelta oon!\n\n— Mikä teiät tänne on kiiättännä? Eiköstä kaikki kasarmit Savossa ole\nparemmat kuin tämä Tuusula?\n\n— Näppiä rupes syyhymään.\n\n— Katso oikia savolainen, jossa ei petosta ole. Ootteko työ piirustaja?\n\n— Käyn Helsingin piirustuskoulua.\n\nEdessäni oli sittemmin kuuluisa maisemamaalari, Pekka Halonen.\nHän kertoi saaneensa kotonaan kovan halun tuhria väriä valkoisiin\nesineisiin, ja niinpä oli päättänyt jättää maaseudun ja maalaiselämän\nja syöksyä suureen tuntemattomaan taiteilijaelämään Helsinkiin saakka.\n\nHän on onnistunut. Hänen taulunsa myydään korkeista hinnoista ja\nhänellä on nyt oma huvilansa likaisen Tuusulanjärven rannalla.\n\nKoko hänen suvullaan on taiteilijan verta suonissaan. Yksi veli soittaa\nviulua ja serkku on kuvanveistäjä. Viimeksimainittu eri myöskään\ntyytynyt pyttyjä paukuttamaan kokoon ja rakentamaan sieviä veneitä. Hän\ntahtoi vuolla ukkoja, ja niin tuli hänestä kuvanveistäjä.\n\nMutta Halosen veljekset eivät suinkaan ole ainoat Savon pojat, jotka\novat syöksyneet epävakaiseen taiteilijaelämään. Tahdon tässä mainita\nvain kaksi nimeä vielä lisäksi, vaikka nimistä ei suinkaan ole\npuutetta. Rissanen ja Sallinen. Ensinmainittu oli alun pitäen tuomittu\nlankkumaalariksi, mutta hän maalasi lankut täyteen kaikenlaisia ihmisiä\nja elukoita, niin että mestari ajoi hänet pellolle, niinkuin Savossa\nsanotaan, ja näin hän joutui kuin joutuikin maalaamaan yksinomaan\nukkoja ja eukkoja. Sallinen taas istui jalat ristissä ja hosui\nsilmineulalla, mutta sitten lensi »kärpänen» hänenkin päähänsä, ja hän\nhuomasi ihastuksekseen, että oli suloisempaa maalata ihmisille housuja\nkuin kuroa niitä kokoon ja prässätä niitä, sekä että tällaisesta työstä\nlähti yhtä paljon rahaa.\n\nNäen jo hengessäni koko Savon täynnä pitkätukkaisia maalarinalkuja,\njotka maalata tuhertavat, jotka korkealle kohottavat taiteellisuuden\nlippunsa, jotka itsestään suuria ajattelevat, jotka uneksivat viehkeitä\nunelmia maineesta ja rikkauksista, samalla kuin kotimökissään nuolevat\nnäppiään. Heidän esi-isänsä näkivät nälkää, mutta lauloivat runoja,\nmiksipä he eivät kestäisi samanlaista ruokajärjestystä, kunhan vain\nsaavat elellä unelmien maailmoissa. Heidän polkunsa kulkee viholaisten\nja ohdakkeitten yli, he kärsivät, mutta ympäristön ihmiset saavat\niloita ihanoista väriyhtymistä pingotetulla palttinalla, ja kulttuuri,\nihmiselämän ainoa päämäärä, kohottaa päätänsä yhä korkeammalle kohti\nkuulakoita, puhtaita avaruuksia, joita lapset sanovat taivaiksi.\n\nEnnustaminen on ylimalkaan häilyväistä hommaa, ja kaikki sattuvimmat\nennustukset ovat lausutut vasta sitten, kun ennustus jo on täytetty.\nMutta minä tiedänkin, että jo nyt maalaillaan reippaasti Savon\nsydänmailla. Sentähden olenkin uskaltanut ruveta ennustelemaan.\n\nKansa, joka on laulanut niin kauniisti, joka on lausunut\nelämänviisauksia niin hykäyttävän sirosti ja sattuvasti, ei voi\nsuvustaan huonota. Sen jälkeläiset vain hakevat uusia esittämistapoja\nsaadakseen esille sen, mikä sisimmässä sielussa asuu — kauneudenkaipuun.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOlen jo aikaisemmin puhunut savolaisten oivallisesta lehmärodusta,\n»kyytöstä». Tämä pikkuinen, takkuinen lehmä syö mitä tahansa, mutta\nlypsää rasvaisinta nestettä, mitä haluta saattaa. Mutta heidän\nhevosensa ovat yhtä kuuluisat. Niitä miehet vaalivat yhtä hellästi kuin\nnaiset kyyttöjään.\n\nSe on hevosrotu, pyylevä ja sileäkarvainen, melkein kaikkia muita\nvärivivahduksia paitsi viheriäistä. On mustia jos valkeitakin, on\nkeltaisia, punaisia, ruskeita ja hiirakoita. Niiden jäsenet eivät ole\nerittäin sirot, mutta pyöreät ja täyteläiset ne ovat, niinkuin nuorilla\nsavolaisilla emännillä, jotka kuorivat rasvaisimmat viilipytyt omiin\nsuihinsa. Hevosen pääasiallisin ravinto on ape eli silppu, joka tekee\nkarvan niin läikkyväksi ja jäsenet niin pyöreiksi ja pehmoisiksi.\n\nJokainen talo, joka hiemankin arvostaan huolehtii, pitää tällaista\nsyöttilästä tallissaan vuoden umpeen. Ja kun isäntä lähtee viemisille,\nottaa hän korskuvan oriinsa tallista; se vehkeilee, nousee pystyyn ja\njyllää, mutta sitä sen juuri tehdä täytyykin. Rikas talollinen ei voi\nliikkuakaan muulla tavalla. Nöyrä, kesy kopukka merkitsee köyhyyttä tai\nkykenemättömyyttä käsittämään, mitä säädyllinen elämä vaatii.\n\nNiissä maanäärissä, missä savolainen asustaa, s.o. Pohjois-Hämeessä,\nPohjois-Karjalassa ja Savossa, kasvatetaan Suomen parhaimmat\nhevoset. Sieltä on kotoisin meidän juoksijarotumme. Oli muinoin\nPohjois-Karjalassa eräällä Pääkkösellä tamma, joka synnytti meidän\nensimmäiset, hyvät kilpajuoksijamme. Ne ovat siittäneet jälkeläisiä\nsiinä määrin, että meillä nyt on suuri joukko juoksijoita, jotka\npiisaavat mille tahansa samankokoisille hevosille maailmassa.\nMatkailija voi juuri näillä seuduin siis ajaa hevosella, joka tuntee\njuoksemistaidon. Kuta enemmän länteen joudutaan, sitä hitaammin\npäästään eteenpäin. Mutta asian laita on se, että vasta viime\nvuosisadalla hevonen tuli yleiseksi ajo- ja vetojuhdaksi täällä\nlännessä, missä talolliset ja mökkiläiset tyytyivät häränkyytiin. Härän\ntorjuja ei ymmärtänyt nopeuden tärkeyttä. Savossa, jossa härät olivat\nvallan yleiset Kustaa Vaasan aikoina, ei enää kuule edes puhuttavankaan\nhäristä. Vetohärkiä nähdään ainoastaan raamatun kuvissa, ja niistä\npuhutaan vain vanhoissa, kaskuissa ja saduissa. Ei Savossa enää\ntunneta härän ja sonnin erotusta. Sonninimitys on tykkänään hävinnyt\npaitsi ruotsinkielisistä sukunimistä Johansonni ja Kustassonni. Härkä\non kaiken lehmirodun koiraksen ainoa nimitys. — Hevonen on jo satoja\nvuosia kyntänyt, vetänyt kuormia ja juossut Savossa. Sentähden on rotu\nkehittynyt.\n\nMutta miksi savolainen niin yleisesti pitää syöttiläitä tallissa?\nVoihan otaksua, että siitä mahdollisesti koituisi jonkun verran\nrahallista ansiota. Savolainen on jo ainakin 50 vuoden kuluessa\nvuosittain myynyt tuhansittain komeita oriita Venäjälle. Parhaimmista\nhe voivat saada aina 1,000 markkaan saakka. Mutta parempia kauppoja\nvoi tehdä kuin kasvattaa varsaa 3 à 4 vuotta ja myydä sen sitten\n1,000 markasta. Minä luulisin, että savolainen pitää oriita tallissa\nvain tyydyttääkseen kauneudenkaipuutaan. Voipiko nähdä kauniimpaa\nnäytelmää, kuin minkä tallista talutettu ori panee toimeen, joka\nkuotoileksen, heitteleksen ja ottaa tanssiaskeleita? Voipiko nähdä\ntulisempaa katsetta, kuin minkä tämä Jumalan luoma luontokappale luopi\nympärilleen? Andalusialainen tanssijatar vaikuttaa uniselta tähän\nverrattuna. Ja kumminkin olen ollut huomaavinani, että tällaisen\ntanssijattaren silmät voivat polttaa reiän mustaan samettiin. Mutta\nhäneltä puuttuu voimaa katseessaan; ja sitä on oriilla. Oriin\nsilmäyksestä kuvastuu jumalallisen luomisvoiman koko tarmo. Olen nähnyt\nsatoja oriita talvimarkkinoilla vietävän ikkunani ohi Kuopiossa. Olen\nnäitä nähdessäni uneksinut ihanoita hevoshaaveita, joita ainoastaan\npienellä poikasella voi olla.\n\nMutta samat kauniit haaveet pakottavat savolaista pitämään kauniita,\ntulisia syöttiläitä. Niiden toimeenpanemat ihanat näytelmät pakottavat\nhänet siihen.\n\nAholansaaressa Nilsiän pitäjässä asui meidän maamme ehkä kuuluisin\nuskonnollinen merkkimies, talollinen Paavo Ruotsalainen. Hänen\nlahjansa eivät olleet maalarin eivätkä laulajan, hänen lahjansa\nasui kielen kärjessä, hän oli saarnamies, hän oli lietsova puhuja,\nja siinä lomassa hän oli hurja leikinlaskija, sukkelin suustaan\nsukkelien savolaisten seassa. Pyhä raamattu on kemiallisesti puhdas\nkaikesta leikillisyydestä, mutta kirjanoppinut savolainen ei konsanaan\npääse vapaaksi synnynnäisestä leikillisyydestään. Yhtä vähän kuin\nsynnynnäisestä kauneudenkaipuustaan.\n\nPietistipäällikkö Paavo Ruotsalainen näki kerran Kuopion markkinoilla\nylen kauniin mustan oriin. Pahahenki lensi häneen ja hänen\nseuralaisiinsa. Heidän piti saada hevonen ilveellä millä tahansa.\nKilvan he korottivat sen hintaa. Mutta Paavo ei hellittänyt. Hän sai\nhevosen.\n\nKauniina huhtikuun pyhäaamuna, Syvärin jääulapan kimmeltäessä\nkevätauringon huikaisevassa valossa, pietisti Paavo Ruotsalainen\najoi Nilsiän kirkolle. Mustan oriin läikkyvät lautaset välkkyivät\nauringon säteissä. Ilma oli viileä, ja pulmuset pyrähtelivät lentoon\nviittatieltä. Pisa korotti kaljuaan vasemmalta kädeltä, Tahkovuori\noikealta, ja edessä kohosi Kinahmin mahtava vuorenselänne. Mutta hänen\nsilmänsä seurasivat oriin siroja, kepeitä askeleita kimmeltävällä\ntiellä. Hänen sydämensä riemuitsi nähdessään keikailevan hevosen\nnostelevan jalkojaan kuin tanssin huumeessa.\n\n— Mikä ihana luontokappale, mikä ihana aamu, ajatteli hän itsekseen.\n\nOlipa jo saapumassa kirkkorantaan, kun yht'äkkiä hapan uskonsa sai\nvallan hänessä. Silmänräpäyksessä hävisi hänestä savolaisluonne,\nkauneutta rakastava tunteensa. Hänen neurasteeninen luonteensa, joka\njoskus painoi hänet mielenvikaisuuden rajoille, sai hänet täydellisesti\nvaltoihinsa.\n\n— Eikös ole syntiä ihailin kaunista hevostaan? Paholainen on sirottanut\nhiekkaa silmiisi. Käänny pois, syntinen! Et ole arvollinen astumaan\nHerran huoneen kynnyksen yli.\n\nSellainen ääni hänessä kajahti. Hän pyörsi hevosensa ja täyttä laukkaa\najaa huhki takaisin kotiaan. Hän taivutti päätään taakse, tuijotti\ntaivaaseen, pyysi armoa ja anteeksiantamusta ja — nautti, nautti\nsynnintunnon kuumaa liekkumaa.\n\nKadehdittava mies, tuo Paavo Ruotsalainen, Ensin nauttii kaikesta\nJumalan luomasta ihanuudesta ympärillään, ja sitten väsyttyään kykenee\nnauttimaan mahdollisesti vieläkin syvemmästä tunteesta, katumuksen\npolttavasta liekkumasta.\n\nYksi seikka on varma. Ori on pyhä eläin Savossa, niinkuin aapishärkä\nmuinoin Egyptissä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNäin kilpa-ajohevosista puhuessa on helppo väistyä\njuoksija-nuorukaisiimme. Kaikille on tunnettua, että meidän\nsavolaispoikamme ovat säärillään saaneet koko maailman hämmästymään.\nAivan äskettäin otti kaksi savolaista, Hannes Kolehmainen ja Kyrönen,\nedellinen Maaningalta, jälkimmäinen Haminalahdelta, osaa erittäin\nsuurenmoisiin kilpailuihin New-Yorkissa. Kilpailtiin The Evening\nMailsin komeasta kiertopokaalista. Osanottajia kilpailuun oli\ntuhatviisisataa (1,500) miestä, katsojia 2 1/2 miljoonaa, presidentti\nWilson oli starter, ja rata oli noin 20 km pitkä. Kaksi ja puoli\nmiljoonaa katsojia! Sehän on melkein yhtä paljon kuin kokonainen komea\nkansa vaimot, lapset yhteenluettuina täällä Euroopan pohjoiskolkassa.\nEikö todellakin ole ihmeellistä, että tässä suuressa harjaantuneitten\njuoksijain sakissa maaninkalainen on ensimmäinen ja haminalahtelainen\nhyvä kakkonen. Kaukana heidän takanaan, näkömatkan ulkopuolella, juosta\nläähättää nopein amerikkalainen. Ja sanomalehdet väittävät, että\nKolehmaisen ja Kyrösen jalkaparit ovat nopeimmat kulkuneuvot, joita\nylimalkaan voi ajatella kiinnitetyiksi inhimillisen tomumajan alle.\n\nMutta ihme ennen muita ihmeitä on, että Kolehmaisen ja Kyrösen\nesi-isillä ei suinkaan aina ole ollut viljalti ravintoa täällä\nmaailmassa. Kolehmaisen suku oli jo keskiajalla laajalti levinnyt yli\nkoko Savonmaan. Myöhemmin tavataan tämän laajan suvun jälkeläisiä\nsiirtyneinä Pohjanmaallekin. Että he näinä pitkinä vuosisatoina\nolivat elättäneet itsensä niukoilla leipäpalasilla, että he olivat\nsyöneet pettua kilvan muitten savolaisten kanssa, siitä ei voi olla\nepäilystäkään. Mutta siitä huolimatta Kolehmaisten mamma synnyttää\njoukon poikia, joilla kaikilla on niin lujatekoiset kintut, ettei\nmokomia koko maailmassa. Mitä lääkärit tällaisesta sanovat? Ehkä\npetäjäinen sittenkin on terveellistä syödä tulevien kilpajuoksijain.\nEhkä kaikki mehu laskeutuu jalkoihin niinkuin väitetään samppanja-mehun\ntekevän. Eikö kaikki oppi ravinnon vaikutuksesta ihmisruumiiseen joudu\npäälaelleen, kun ranskalainen Bouin, jonka esi-isät hamasta Cajus\nJulius Caesarin ajoista asti ovat nauttineet voimakkaita viinejä,\nja jonka esi-äidit aina Frans ensimmäisen ajoilta joka sunnuntai\novat käristäneet padoissaan syötetyn kalkkunan, hanhen tai kanan\npaistia, joutuu alakynteen kilpaillessaan pienen Hannes »Kollyn»\nkanssa, joksi häntä amerikkalaiset sanovat. Bouin oli kiiltävän korea\nkuin savolainen syöttiläs-ori, mutta hoikka, pienoinen Hannes oli\ntakkuinen ja itsepäinen kuin »kyyttösonni». Kaikissa tapauksissa hän\nlivahti kilpailijastaan edelle. Kukapa tietänee, vaikkapa Saarijärven\nPaavon jälkeläiset jossakin maailman ääressä syöksyvät maaliin hyvinä\nkakkosina ja kolmosina. Olihan Paavon vaimolla kiukkuinen ja levoton\nluonne.\n\nMutta jonkinlainen selitys tällä ihmeellisellä ilmiöllä olla pitää.\nYritän tässä antaa sellaisen.\n\nAina 1600-luvun loppupuolille saakka asusti yksinäisiä\nlappalaisperheitä Pohjois-Savossa. Eiväthän savolaiset voineet\nsukupuuttoon hävittää kaikkia tämän kepeän kansan jäseniä. Kai\nhe uros-olioitten luonnonlain mukaan säästivät ainakin naiset.\nLappalaisrouvat synnyttivät pieniä, nättiä poikia, joilla oli\nhintelät, mutta sitkeät jalat. Olen Ruotsin ja Norjan Lapissa nähnyt\nlappalaismuijia, jotka olivat kuin ota ja anna iisalmelaisten ja\nmaaninkalaisten emäntien näköisiä. Ja lappalaisukkojen raajat ja\ntakalistot olivat yhtä niukkojen mittojen mukaan kyhätyt kuin\nsavolaisilla käsityöläisillä ja mökkiläisillä. Ehkäpä saamme\nkiittää lappalaisverta siitä, että nämä Savon pojat huhkivat ohi\nrotevien indoeurooppalaisten, aivan niinkuin Topelius kertoo, että\nmatalat suomalaiset hevoset loistavasti voittivat vallonilaisten\nelefantintapaiset syöttiläät.\n\nMe suomalaiset olemme ylen armoitetut urheiluun ja voimailuun nähden.\nSavolainen on kevyt juoksijarotu, länsisuomalainen taas voittamaton\nraskaassa voimailussa. Länsisuomalainen on germaanilaisilta\nesi-isiltään perinyt kookkaan ruumiin, tshudilaisilta esi-isiltään taas\ntanakan vartalon, leveän ja pitkän selän, laajat hartiat ja lyhyen\nniskan. Mitä merkitsee täysnelson länsisuomalaisen niskassa, joka ei\noikeastaan mikään niska olekaan, vaan ainoastaan hartioitten suippeneva\nhuippu. Ei ihmekään, että he kellistivät selälleen kaikki vastustajansa\nTukholman olympialaisissa kisoissa. Kuulantyönnissä on meillä\nLänsi-Suomen rahvaan kesken oikeita »nahkakanuunoita». Kiekonheitossa\nniinikään. Monella maailmanmestarillamme onkin selkälauta niin lavea\nkuin vanhanaikaisella seinäpeilillä. Aseta savolainen käsityöläis-,\netten sanoisi räätälinkoipineen, juoksuradalle ja hämäläinen tai\nlänsisuomalainen sinne, missä kääritään täysnelsonia, niin on varma,\nettä maailman kaikki »vallonit» köykäisiksi löydetään. Ja tämä tapahtuu\nkaikista niistä pettukannikoista huolimatta, jotka heidän esi-isänsä\novat murskanneet väkevien leukapieliensä välissä. Tämä on, vielä\nkerran lausuttuna, selittämätön ihme. Vai olisiko niin, että ihmisellä\ntodellakin on itsepäinen, väsymätön, näkymätön sielu, joka puhaltaa\nvoimaa yksinpä petäjäisen soluihin!\n\n\n\nV.\n\nErämaamatka.\n\n\nOlen kerran ollut mukana antamassa nimeä uudisasutukselle kylmässä,\nehyessä korvessa, jossa pettuleipä vielä sangen usein on pamahtanut\npöydälle uudisasutusten ensimmäisinä viljelysvuosina. Paikka sijaitsi\nIisalmen ja Nilsiän pitäjän rajamailla.\n\nPitkäkosken mylläri, Sahan-Juakko, oli ostanut korpipalstan niissä\nmittaamattomissa metsämaissa, jotka leviävät näitten kahden laajan\npitäjän sydänmailla. Hän oli ikivanhaan tapaan kyhännyt saunan kokoon\nkeskelle metsää, oli kaatanut kasken, ja nyt meidän piti mennä sinne\nkeskikesällä katselemaan, tokko sauna vielä oli paikoillaan, tokko\nruis kasvoi, ja antaaksemme nimen »koko hökötykselle», niinkuin Juakko\nsuvaitsi nimittää ensimmäistä omaa asuinpaikkaansa tässä maailmassa.\n\nSahan-Juakon oikea nimi lienee ollut Berg. Hänen isoisänsä oli\nollut sotilas, mahdollisesti Sven Duvan ruotuveli, siitä tällainen\nruotsalainen nimi savolaissyntyisellä miehellä. Mutta ei kukaan sanonut\nhäntä Perkiksi, se oli liian läheistä sukua väkevimmälle suomalaiselle\nkiroussanalle, vaan kaikki sanoivat noin vain tuttavallisesti\nSahan-Juakko. Juakko sahaili joskus päreitä ja lautoja, kun mylly\nseisoi.\n\nSahan-Juakko jutteli ensimmäisestä ja ainoasta koulustaan seuraavaa:\n\nHän seisoi tukkilautalla eräänä kauniina sunnuntaiaamuna kevätkesästä\nja huhuili huvikseen tukkilaisten renkutuksia:\n\n    »Majan ponttua keikuttaa tuo ankara pohjatuuli.\n    Ja pojat kun varppia heiluttaa, niin aallot ne käy\n    kuin muuri.»\n\nParaillaan laulellessaan näkee hän venettä soudettavan ohi, jossa on\nkoko joukko hänen ikäisiään nuorukaisia. Kohta soutaa toinen vene, jo\nkolmas. Kun neljäs lähestyi, huusi Sahan-Juakko lautaltaan:\n\n— Minnekkä hiiteen niitä ikämiehiä viedään?\n\n— Rippikouluun!\n\nSamassa iski Juakko sestallaan kiinni veneen kokasta, kiskaisi venettä\nluokseen, hypähti kokkaan, heitti sestansa lautalle ja huudahti:\n\n— Hei, hulipit! Lähtöökö mukuloilta kymmenet käskyt?\n\nJuakko oli myös 17 vuoden vanha ja mielestään erinomaisesti valmistunut\ntätä juhlallista koulua varten. Sentähden lyöttäytyi hän tulevien\nrippilasten seuraan.\n\nMutta Juakko ei osannutkaan muuta kuin hät'hätään tavailla. Lukeminen\nei sujunut ollenkaan. Rovasti Lagus pudisteli päätään ja sanoi:\n\n— Pidä varasi, poikaseni, ettet joudu jätkien kouluun. Osta tämä kirja,\nlue se läpi ja tule viikon perästä uudelleen eteeni.\n\nJuakko osti kirjan, tankkasi ja tavaili, ja viikon kuluttua hän\noli penkonut kirjansa kannesta kanteen. Mutta Juakolla oli hevosen\nmuisti. Minkä kerran oli saanut kokoontavailluksi, sen hän muisti\nkuolinpäiväänsä.\n\nVintturoi sitte rovastin eteen. Kirja avattiin.\n\n— Alahan tästä, sanoi rovasti.\n\nJuakko kakerteli ja ryki. Ei tahtonut päästä ensimmäisten sanojen\nperille. Vihdoin selvisi hänelle tankkaamalla ensimmäinen lause.\nRovasti oli jo käynyt maltittomaksi. Mutta nyt tapahtui ihme. Juakko\nkorotti yht'äkkiä ääntänsä. Riemuiten ryhtyi hän kiljumaan lauseita\ntoistensa perästä. Hän oli mulkoilevinaan kirjaan, mutta luki ulkoa.\nJonkun minuutin kuluttua yritti rovasti taltuttaa Juakkoa, mutta\nturhaan. Juakko jatkoi voitonvarmana meluavaa lukemistaan. Rovastin\ntäytyi käydä häntä käsipuolesta kiinni ja huudahtaa:\n\n— Herkiä, herkiä Herran tähden. Sinähän luet liukkaasti.\n\nJärkiseikoissa ei Juakkoa koskaan solmittu. Hän taisi prikulleen\nerottaa kolmet persoonat jumaluudessa. Hän antoi Isälle kuin Hänen\ntuli, Pojalle ja Pyhälle Hengelle samoin. Ja niinpä läpäisi hän\nkoulunsa normaali-ajassa.\n\nMutta sujuvasti lukemaan hän ei koskaan oppinut. Hän vain tavaili,\nedemmäksi ei päässyt. Jokainen pyhäilta Juakko tutki raamattuaan, niin\nsuurta ja messingillä pislattua, että sillä olisi iskenyt vaikkapa\nhärän kuoliaaksi. Juakko oli rakentanut telineen, oikean telakan,\njonka päällä raamattunsa lepäsi. Kirjaimet olivat suuret kuin lukkarin\nnumerot. Hänen ihmeen ruma lappalaisnaamansa säteili tyytyväisyyttä,\nkun hän lueskeli tuttuja raamatun kertomuksia. Hän osasi nimittäin\nraamatun likipitäen ulkoa. Hän kynti viidettä kertaa raamattuaan läpi,\nkun minä hänen kanssaan seurustelin Pitkäkoskella. Hänellä ei muita\nkirjoja ollutkaan, tyytyi yhteen ainoaan, kirjojen kirjaan.\n\nEn ole koskaan nähnyt iloisempaa kasvojenilmettä raamatunlukijalla\nkuin Juakon oli. Kuuluuhan kunniallisiin menoihin olla happaman\nja synkän näköinen, kun raamattua käsitellään. Tästä ei Juakolla\nollut aavistustakaan. Hän, savolainen sielultaan ja mieleltään,\nkeksi paljon lystikkäitä kohtia syyrialaisesta kirjakokoelmasta,\njossa muut ihmiset äkkäävät vain hieta-aavikon totisuutta. Ilmeestä\npäättäen olisi luullut, että Juakko luki pilalehteä. Hän, niin\nsanoakseni, akklimatisoi raamatun. Hän jutteli »rohveetta Juonaasta\nja niinveteläisistä». Savossahan on järvenselkiä, joiden niinenä,\non Niinvesi. Juakko oli tavaillut Niiniven Niinvedeksi. Hän vihasi\nfilistealaisia kilvan raamatun kanssa ja nimitti heitä suomenkielen\näännelakien mukaan »pilistealaisiksi». Egyptiläiset olivat\n»epkytiläisiä». Hän rakasti takaheittoja. Senpä tähden mekin nimitimme\nhäntä säännöllisesti Jaapokiksi emmekä Jaakopiksi.\n\nJaapokin kanssa sotisin pyöreän Hernejärven yli Marjoniemen kartanon\nrantaan, josta todellisen erämaamatkan piti alkaman. Siihen aikaan ei\nyhtään kärrytietä oltu vielä rakennettu hyvinviljellyn Hernejärven\nrannoille. Ei kellään isännällä ollut ajorattaita. Iisalmen kirkolle ja\nkaupunkiin mentiin aina soutamalla.\n\nMarjoniemen herra oli nimeltään Snellman; hän oli kotoisin\nPohjanmaalta, merenrannalta, mutta oli siirtynyt Iisalmelle ja asunut\nMarjoniemellä jo useampia kymmeniä vuosia. Hän oli ankara pietisti\nja oli puettu täyteen pietistin virkapukuun. Erämaanolostaan ja\nherännäisyydestään huolimatta hän oli kumminkin säilyttänyt kotinsa ja\nsynnyinseutunsa ulkonaiset esiintymistavat. Hän otti minut suurella\nystävällisyydellä vastaan ja monin kumarruksin, jotka vaikuttivat\nomituisilta täällä salolla ja heränneessä, jonka oikeastaan tuli\npyrkiä yksinkertaiseen ja talonpoikaiseen esiintymiseen. Minä olin\nvainuavinani hänen esiintymisessään ja hänen kumarruksissaan koko\nsitä kulttuurirataa, joka lähti Upsalasta, levisi sieltä Uumajaan,\nsieltä Pohjanlahden poikki Kokkolaan ja niin edelleen Marjoniemen\nsalomaille. Noin kai Runebergin ja J.V. Snellmanin isät, merikapteenit,\nkumartelivat. Hän oli pönäkkä patruuna, Marjoniemen herra, jolla\noli distanssinisti niin herkkä, että todellakaan en moista ole\nkoskaan tavannut. Jaapok hävisi kuin salaman leimaus tuparakennuksen\nonkaloihin. Minut vietiin päärakennukseen. Siellä istui etuhuoneessa\nseudun lautamies. Minut kutsuttiin astumaan suureen saliin. Mutta\nlautamies ei uskaltanut tehdä seuraa, eikä häntä pyydettykään astumaan\nsaliin. Hän istui tuolilla etuhuoneessa aivan oven ääressä ja jutteli\ninnokkaasti meidän kanssamme, jotka istuimme kaukana salin perällä 10\nm:n välimatkan päässä. Marjoniemen sali oli pyhättö, jonne ei vielä\nlautamiehen arvo antanut sisäänpääsyoikeutta.\n\n— Minnekkä se Sahan-Juakko livisti? kysyin minä.\n\n— Älkää hänestä murehtiko, kyllä hän löytyy, kun tarvitaan, vastasi\nisäntä.\n\nIstuuduin harmoonin ääreen ja soitin Hosiannan kahteen kertaan.\n\n— Kaunis hymni, mutta maallinen poljento, sanoi Marjoniemen herra.—\nMinusta se muistuttaa polkantahtia.\n\nNiinpä niin. Tähänkin saliin mahtuisi monta paria tanssimaan.\n\n— Niin kanan kuin minä elän, ei tällä lattialla tanssiaskelta oteta.\n\nPuhuimme ruotsia, ja silloin lautamies oli ääneti. Joskus Marjoniemen\nherra muutti puheen suomeksi. Se oli merkki, että lautamies sai puuttua\npuheisiin.\n\nMarjoniemen herra pistäytyi kyökin puolelle puhumaan tarjoilusta.\nKäytin tilaisuutta hyväkseni nuuskiakseni kirjahyllyt. Raamatutta,\nvirsikirjoja ja postilloja, suuria ja paksuja. Pienemmän kirjan tapasin\nmyöskin. Avasin sen ja luin: »Satans raseri», painettu Örebrossa\n1840-luvulla, muistaakseni. »Neekerivereni» joutui kuohuksiin. Voipiko\nenää ajatella räiskävämpää kirjan nimeä! Jollei sillä kirjalla ole\nlukijoita, niin silloin ei millään. Selailin lehtiä. Siinä käytiin\nsuukopua kahden mahtavan pomon välillä, Lihallisen ja Saatanan.\nPerin ihmeellistä! Lihallisellahan on huono merkitys kielessä. Mitäs\nLihallisella ja Saatanalla on riidanaihetta keskenään? Olen aina\ntuuminut, että nämät kaksi ovat saman hengen miehiä. Mutta eipäs!\nLihallinen Örebrossa edustaa kaikkea hyvää maailmassa, oikea valoisa\nOrmuzd, kun taas Saatana on se musta mörkö, jonka me kaikki tunnemme\nsekä kirjasta että käytännöstä. Ja nämät kaksi aasialaista henkiolentoa\nriitelevät kirjan kannesta kanteen kaikenmoisista asioista.\n\n‒ Ihana kirja, tuo »Satans raseri». Oletteko lukenut sen? kysyi herra\nSnellman.\n\n— En, ikävä kyllä. Mutta minua viehättää kirjan repäisevä nimi.\nMutta kuinka oikeastaan on tuon herra Lihallisen laita? Sillähän on\nverrattain säädylliset ajatukset.\n\n— Verrattain säädylliset! Ei ainoastaan niin, vaan hän on juuri\nherännyt, siivo pietisti, jonka uskossa autuaaksi tuleman pitää.\n\nTietysti, tietysti. Minähän olin ensi kertaa talossa ja verrattain\nsäädyllinen myöskin, niin etten enää ryhtynyt mihinkään uskonnolliseen\ntarkasteluun.\n\nKohteliaat hyvästit sanottiin molemmin puolin, lautamiehelle annettiin\nsivumennen kättä, ja Juakko houkuteltiin ulos tuvasta. Nyt jouduttiin\noikeille kinttupoluille. Juakko tallusteli edellä, minä jälessä\nihanoita salonpolkuja. Noustiin, laskeuduttiin. Jaapokin jalat, aito\nlappalaiskoivet, luokiksi taivutetut, sallivat minun nähdä ihanoita\nmaisemia ikäänkuin soikeitten puitteitten välistä. Näin järviä,\nkankaita ja jokia hänen molempien polviensa lomista. Nyt oli Juakko\npuhetuulella. Hän jutteli Tobiaan elämästä. Häntä suunnattomasti\nhuvittivat kertomukset pääskysestä, kalasta ja myrkyllisestä\nmorsiamesta. Varsinkin viimeksimainittua hän kommenteerasi\nlukemattomilla huomautuksilla. Juakko osasi nimittäin Vanhan\nTestamentin kaikki apokryfitkin kuin viisi sormeaan. Mutta sitte hän\nyht'äkkiä intoutui ruveta heittelemään kiehtovia kysymyksiä minulle.\nHän tutkiskeli, vieläkö se tai se kaupunki Palestiinassa oli olemassa.\nMinun täytyy tunnustaa, etten koskaan ollut kuullutkaan kaikista\nniistä kylistä ja kaupungeista, joita Juakko nyt rupesi latelemaan.\nUmpimähkään vain vastailin seuraavaan tapaan:\n\n— Täydellisesti raunioina! Leijonat ja tiikerit loikkivat sen muurin\nkivilohkareilla. Skorpionit mulkoilevat kivien raoista ja basiliskit\nlivistelevät sen hylättyjen kaivojen partailla.\n\n‒ Niin, kuka piru heitä pyysi palvelemaan Pelsepuupia, Molokkia ja\nkultaisia vasikoita. Onko Katsa vielä pystyssä?\n\n— On. Katsa on vielä suuri kaupunki.\n\n— Se Simson, se vasta oli potra poika. Hän meni Katsassa kortteeriin\nhyvin rumaan paikkaan, hekkumoi siellä koko yön, mutta oli siksi paljon\nvielä miestä, että ajoi pakosalle joukon pilistealaisia hulikaaneja,\njotka piirittivät kammion ovea. Ja näyttääkseen, etteivät vielä voimat\nolleet vähissä, koppasi hän Katsan portit selkäänsä ja vei matkassaan\nkauas mehtään. Mitenkä hän sai sillä tavalla mellastella, vaikka hän\noli Jumalan mies, nasiiri ja rohveetta?\n\n— Ei tarvis ihmetellä, Juakko kulta. Helsingin ylioppilaat elämöivät\nsäntilleen samalla tavalla vielä meidän aikoinamme. Eihän ne tosin\njaksa retuutella kaupungin porttiloita — eikä niitä muuten Helsingillä\nkaupunginportteja olekaan — mutta sen sijaan ne kantavat pois\nleipurinrinkilöitä ja suutarinkylttejä j.n.e. Mutta kaikista näistä\nvehkeistään huolimatta voi heistä aikaa myöten tulla rovasteja,\nprofessoreja, niin, vaikkapa Yliopiston rehtoreja. Simson olisi\nsuorastaan kaunistus Pohjalaisessa osakunnassa, jossa tappelupukareista\nvähitellen kehittyy raittiussaarnaajia ja profeettoja.\n\n— Onkohan se meiänkin rovasti Ruuhveltti (Brofeldt) kanneskellut\nporttiloita nuoruuvessaan? sanoi Jaapok, ja suupielet venyivät korvien\ntasalle.\n\n— Aivan varmasti ei. Pääsee sitä profeetaksi käymättä Simsonin koulua.\n\n— Onko Natsaret vielä paikoillaan?\n\n— Ei Natsaretia ole koskaan ollut olemassakaan. Se löytyy vain taruissa.\n\n— Mitenkä niin? Luetaanhan raamatussa selvästi, että Natsaret oli\nkaupunki.\n\n— No niin.\n\nOn ihmeellistä, että jos tapaat virkun ikämiehen Savossa, joka ei ole\nkouluja käynyt muita kuin rippikoulun, niin aina hänen ajatuksensa\nkierivät raamatun kertomuksissa. Mutta tämähän onkin ainoa kirja,\njonka hän tuntee, ainoa, minkä osaa. Sentähden kaikki kertomukset\nmaaseuturahvaan ajatuksista joutuvat täyteen raamatunotteita. Aleksis\nKiven sankarit joka askeleella sanelevat raamatunlauseita. Savolainen\nkiinnittää huomionsa myöskin raamatussa tavattaviin leikin ituihin,\nhämäläinen ja pohjalainen käsittelevät kaikkia mitä jylhimmällä\ntotisuudella.\n\nPäästäkseni Palestiinan apokryfisista kaupungeista ja kylistä yritin\njohtaa keskustelun enemmän maallisiin asioihin. Nostin kysymyksen\nsäästä. Se kesä oli kylmä ja kostea, ja seuraavaksi vuodeksi tuli\nankara nälkä niihin seutuihin.\n\n— Kuinkas teidän käy ensi talvena, jollei aurinko rupea imelämmästi\nlämmittämään?\n\nJuakko rupesi oikailemaan joka taivaan kolkkaan keksiäkseen sinistä\nlaikkua, mutta kun sellaista ei näkynyt, kääntyi hän minuun suu\nsuuressa irvessä. Hänen vinot silmänsä tuikkivat iloa, hänen kurkkunsa\nkorahteli ja vihdoinkin hän puhkesi seuraaviin loistaviin sanoihin,\njotka sievistetyssä muodossa tässä mainitsen:\n\nJos vuan tässä ei ilimat kohta parane, ei tässä monj mies ens' talavena\niäneen röyhtäytä. Sissäänpäin se vuan suhahtaa.\n\nVoiko perusteellisemmin kuvata nälänhätää! Vatsa niin tyhjä, että ilma\ntunkee venttiileistä sisäänpäin. Sen sijaan että hyvinä vuosina ulos.\nMistä Juakko tunsi fysiikan lain, »horror vacui'n»? Mistähän tiesi,\nettä tyhjä tila huutaa ilmaa.\n\nPolvet koukussa hän seisoi edessäni nauraen sukkeluudelleen. Hän\noli niin sydämestään hyvillään, ikäänkuin nälkä olisi olemassa vain\npilkantekoa varten. Ehkäpä hän luuli, että nälänhätä parhaiten\nloihditaan tehottomaksi sukkeluudella.\n\nPyhä kevytmielisyys! Kaiken inhimillisen filosofian huippu ja loppu.\nIhminen suoriutuu kaikista vastoinkäymisistä tässä maailmassa kepeimmin\nhilpeällä mielellä. Nälälle naureskeleminen, se lienee sentään\nmaailmankatsomuksien kruunu. Voihan sitä hymyillä monelle totiselle\nasialle, mutta ken nälälle naureskelee, hän on ihmisistä ylevin.\n\nSaarijärven Paavo, myöskin savolainen, katseli nälkää toisesta\nnäkökulmasta. Hän oli mahtipontinen ja juhlallinen. Mutta pohjaltaan\nhänkin turvasi »pyhään kevytmielisyyteen». »Mutta Herralta hän kasvun\ntoivoi.» Mieli on hilpeissä vireissä, kun sellaisella ajatuksella\ntallustelee hallan panemaa peltoaan. Ja mihinkä tähtäävät kaikki\nuskonnot lopultakin? Siihen, että elämä tuntuu varmalta ja kepeältä,\nettä ihmiset lujalla vakaumuksella voivat huudahtaa: kuolema, kussa\non sinun otasi, hallat, missä teidän voittonne! Ihmisten ylevimmät\nkuolevat aina hymy huulilla.\n\nOn kahta lajia pyhää kevytmielisyyttä, toinen juhlallinen ja\nuskonnollinen, joka toivoo loppumatonta nautintoa kuoleman tuolla\npuolen, toinen iloinen, maallinen, ilman palkan ja nautinnon toivoa.\nSahan-Juakko saarnasi jälkimmäistä, Saarijärven Paavo edellistä.\nSahan-Juakon filosofia vaatii korkeampaa kulttuuria, Paavon opin\nomistavat myöskin yksinkertaiset barbaarit.\n\nJatkamme kävelyämme. Omituisen hoikka mies, ilman minkäänlaista parran\nalkua, tulla hipsuttelee vastaamme metsäpolulla.\n\n— Terve, Iikka! Mitäs Pöytäahoon kuuluu? sanoi Jaapok.\n\n— Eipä erityistä.\n\nIikka puheli hienolla, piipittävällä äänellä, niinkuin nainen. Ei\nyhdenkään savolaisen nimi ole Iikka; ne ovat Aapelia. Mutta 25 %\nkaikista pohjalaisista on Iikkoja.\n\n— Oletteko pohjalainen?\n\n— En, iisalmelainen.\n\n— Eihän savolainen milloinkaan ole Iisakki.\n\n— Minä olen Iikka, vikisi mies.\n\n— Hyvästi, Iikka, sanoi Jaapok, ja niin jätimme hänet.\n\nHän ei kaikesta päättäen ollut tarinan mies.\n\n— Kuinka hänen nimensä on Iikka? Sehän on yhtä mahdoton nimi täällä\nIisalmessa kuin Kain tahi Juutas.\n\n— Ei hän ole savolainen syntyjään, hän lienee pohjalainen, sanoi\nJaapok. — Minä kerron hänen ihmeellisen elämäntarinansa.\n\nOli suuri katovuosi 1867. Pohjalaisia samosi Iisalmeen kuten\ntunturisopulia laumoittain. Iikan äiti veti poikaansa kelkassa.\nSyntyi tuisku ja pureva pakkanen. Iikan äiti kepertyi hankeen.\nMutta viimeiseen hengenvetoonsa hän peitteli poikaansa ryysyillään.\nIhmiset löysivät äidin ja lapsen. Lapsi oli vähissä hengissä, mutta\näiti kuollut. Lapsi vietiin lähimpään tupaan ja äiti taas jäätyneenä\nkurikkana hautaan.\n\nIikka virkosi. Kysyttiin häneltä, mistä oli kotoisin. Ei aavistustakaan.\n\n»Mikä oli äitisi nimi?»\n\n»Äiti.»\n\n»Mikä sinun nimesi?»\n\n»Iikka.»\n\nMuuta mitään hän ei tiennyt.\n\nIikka sai hoidon, kasvoi täysikäiseksi, mutta hänestä ei koskaan\ntullut täyttä miestä. Hän puhuu kuin nainen, eikä hänellä ole partaa\neikä sukunimeä. Hän on vain Iikka. Hän asuu täällä korvessa, Pöytäahon\nmökissä. Naimaton. Ei tytöt tahdo miehekseen sellaista, jolla ei ole\npartaa ja joka puhuu kuin nainen. Halla poltti idut, lopetti Juakko ja\nnaurahti.\n\nTässähän on »Pilven Veikon» satu, mutta lorun loppu erilainen. Idut\neivät palaneet »Pilven Veikossa», mutta Iikka parka oli nuorempi\nnälän ja pakkasen kynsissä, ja sitä paitsi hän ei ollut mikään\nmielikuvituksen luoma, vaan todellinen ihminen luuta ja verta.\n\n— Iikka parka ja hänen hellä äitirukkansa, sanoin liikutettuna.\n\n— Ei Iikkaa sovi sääliä. Hänen on hyvä olla. Ei ollenkaan intohimoja,\nei muuta kuin tupakanhimo. Hän kasvattaa itse nurkantakaisia ja imee\npiippuaan, vaikka pesässä palaakin luisia tupakan rouheita, niin että\nne pamahtelevat ja räjähtelevät lattialle jokaiselta rintahaiulta,\nnauroi Jaakko. — Äiti, niin äiti! Ei taitane olla lystiä palaa\nporoksikaan. Me suomalaiset siedämme paremmin pakkasta kuin hellettä.\n\n— Mutta hänen tunteensa lasta kohtaan ennen kuolemataan!\n\n— Kiitos Jumalan, ettemme ole äitejä! Minun haluni olisi päästä\nmaailmasta ilman pitempiä kitumisia. Salaman iskusta esimerkiksi.\nNainen on luotu kärsimään. Sentähden hän aina on niin ikävä, ilman\nlystiä juttuja.\n\n— Eikö mitä! Onhan niitä lystiä savottaria.\n\n— On silloin, kun ne ovat rakastelevia. Muulloin ne ovat happamia.\nTupakarhuja!\n\nTulimme Varpaisjärvelle, sousimme järven poikki ja saavuimme vihdoin\nJuakon huuhdalle. Sauna oli paikoillaan. Kaskesta pilkisti päitä\nharvakseen, siellä täällä tupsuja, mihin tuhkaa oli kosommalti\nkeräytynyt.\n\nHoi laarilaari laa, huuteli Juakko.\n\nTämä oli sittenkin hänen ensimmäinen aivan oma saunansa, hänen\nensimmäinen aivan oma peltonsa. Pitkäkoskella hänellä oli paljon\nruokaisempi ja parempi olo, mutta rakennukset eivät olleet hänen\nomiaan. Jauhot tuprusivat joka päivä hänen ympärillään ja pölyyttivät\nhänet valkoiseksi, mutta jauho ei ollut hänen omaansa. Täällä oli hän\noma herransa, täällä hän aikoi elellä loput ikäänsä, täältä hän oli\nlähtevä viimeiselle retkelleen hauskojen poikien, Simsonin, Juonaan\nja Tobiaan luokse, joitten seikkailut tässä maailmassa hän niin hyvin\ntunsi ja jotka häntä niin suunnattomasti olivat huvittaneet.\n\nJuakko kapusi kivelle ja antoi ilolleen, vallan. Hän huhuili, mutta ei\nkukaan vastannut. Naapurit asuivat liian kaukana.\n\nJa niin hänelle pälkähti päähän sopiva nimi tilalleen. Se oli oleva\n»Huhula», sillä siellä voi huhuilla kilvan hukkien kanssa häiritsemättä\nmuita ihmisiä. Minä olin todistajana kastetilaisuudessa.\n\nSeuraavana aamuna saavuttiin Heinämäen suureen taloon. Ihana näköala\ntalon mailta kohti koskematonta korpea. Kuivaneita keloja näkyi\npaljaine latvoilleen niin kauas kuin silmä kantoi.\n\nAstuimme tupaan. Miehiä suuret joukot istumassa penkeillä pitkin seiniä\nlakit päässä.\n\nTerveeks — terveeks, vaihdettiin.\n\nJaapok ja minä mentiin istumaan peräpenkeille, kunniapaikoille. Otimme\neväät esille ja aukaisimme kieltemme kahleet. Olen harvoin saanut niin\npaljon »attikalaista suolaa» yksinkertaisille ruokalajeille kuin tässä\nHeinämäen tuvassa. Jaapok oli puheenjohtaja, me muut varamiehiä. Toinen\nsukkeluus hipoi toistaan. Keskustelua kesti tuntimitoilla. Miehillä\nei näyttänyt kiirettä olevan. Ei yksikään lähtenyt tuvasta, vaikka\narki oli ja paras työntekoilma. Eräs mies oli kyllin arkipäiväinen\nehdottaakseen, että olisi aika lähteä töihin, mutta toinen tokaisi heti:\n\n— Ei minnekään! Annetaan huilata vaan, kun näin raiteella ollaan.\n\nMetsäpoluilla päästään ainoastaan askel askeleelta eteenpäin, mutta\nteillä, joissa on oikeat rattaan jäljet, siellä saa antaa lystikseen\nhuhkia. Hänen mielestään jutut nyt luistivat kuin kärrin pyörä\nraiteella. Ja me jatkoimme ilonpitoa yhä sukkelampaan tahtiin.\n\nTaas sitä pyhää, savolaista kevytmielisyyttä! Mitäs siitä, jos limppu\nseuraavana talvena tulee hoikempi, kun vain saa ahmia sattuvia\nsukkeluuksia ja teräviä sutkauksia. Eiköpä ne ateenalaiset muinoin\njuhlatiloissa juuri tällä tavalla viettäneet iltojaan. Jospa minun\nhyvä ystäväni, Lukianos, vielä olisi elänyt ja olisi voinut pistäytyä\nHeinämäen tupaan, olisi hän tavannut saman hengen lapsia täällä kuin\nvanhassa Ateenassakin. Kukapa tietänee, ehkäpä juuri helleeniläiset\nkokkapuheet vähitellen ovat valuneet yli suuren Venäjänmaan tänne\nSavoon ja saaneet uudet pukimet savolaisissa sananlaskuissa ja\nsukkelissa puheenparsissa. Sitä tietähän niin monet muutkin tarinat ja\nkäsitystavat ovat tänne saapuneet. Kaikki muuhan on lainattua tavaraa\ntäällä meillä ja muualla, paitsi raakuus.\n\nTaivas oli hetkeksi ikäänkuin selkiämässä. Nähtiin jo monta\nsuurenlaista sinistä laikkua taivaan laella.\n\n— Jokohan tästä pouta paneiksen? sanoi joku.\n\nMutta Juakko avasi suunsa ja paukautti seuraavan alkusointuja uhkuvan\nviisauden suustaan. Hän lausui sanottavansa kantavalla äänellä ja\njuhlallisin elein, vaikka veitikka virnisteli silmistä:\n\n    — Ei tiiä taata taivasta,\n    Enemmän kuin pienen pallukan p ‒ ‒ ‒,\n    Tulloo, tulloo, tulloo kun tullakseen.\n\nOnkohan vertaus kotoisin vanhasta Ateenasta? Alkusointu on ainakin\nparasta savolaista kotitekoa.\n\nMutta vertaus on kaunis, kaikesta huolimatta. Joka on nähnyt Murillon\ntauluja, tietää, että lukemattomien enkelien ruusunpunaiset selänpäät\nsulavat itse taivaan sekä holviin että väreihin. Vertaus siis kuuluisan\nmaailmanmestarin patenteeraama! Ajatelkaapa vielä nuorta äitiä,\nmadonnaa, joka on pessyt esikoisensa puhtaaksi. Lapsen selkä helottaa\nhohtavan punertavana ja kiiltävänä kuin taivaankansi pilvettömänä\nkesäiltana. Inhimillisesti katsoen pitäisi märkyyden pysyä poissa\npitkät ajat. Mutta siitä huolimatta sitä tulloo kun tullakseen.\n\nKaiken tämän on savolainen nähnyt, taivaan, lapsen selänpään ja\nmadonnan, ja pukenut näkemyksensä moitteettomimpaan kielelliseen\nulkoasuun. On suloista seurustella ihmisten kanssa, jotka kultaavat\njokapäiväisimmätkin tapahtumat tällaisilla runollisilla kaunistuksilla.\nSehän on juuri parasta taidetta.\n\nIltapäivällä hyvästelimme hauskoja puhetovereitamme, jotka kaikesta\npäättäen eivät enää sinä iltana ryhtyneet mihinkään töihin, He jäivät\ntupaan sulattelemaan Juakon sukkeluuksia.\n\nPaluumatkalla poikkesimme torppaan, jossa nälänhätä oli ankarasti\nvieraillut edellisenä talvena. Joko se oli johtunut mökin väen\nlaiskuudesta, huolettomuudesta ja toimettomuudesta tai satunnaisesta\nhallasta. Korpimökin asukkaat olivat survoneet petäjäistä leipäänsä\nkoko talven.\n\nMies istui pöydän ääressä, ja hänen kasvonsa muistuttivat vanhaa\nsitruunaa jossakin näyteikkunassa Abrahaminkadun varrella Helsingissä.\nTyttö tuossa kymmenen iässä seisoi lattialla ja katseli ihmetellen\nminua suurilla pyöreillä kelmeänsinisillä silmillään. Hänen vatsansa\noli nälkäruuan vatsa, suuri, pullistunut. Äiti seisoi selin, kiinni\ntalousaskareissa. Vaatteet roikkuivat löysinä hartioilla ja vyötäisillä.\n\nTunsin kylmiä väreitä selkäpiissäni.\n\n— Terveeks, Aapel Itkonen. Kuinka teillä huristaa? kysyi Juakko.\n\n— Hiljalleen männöö! Yksin päivin.\n\n‒ Tyttö parka! Mitenkä sinä nuin oot mahhois kasvattanna? kysyi taas\nJuakko.\n\n— Siitä se sullaa, kunhan mansikat ja mustikat kypsyvät. Lehmäkin on\npoikinut, vastasi isä.\n\n— Onko teillä hevosta? kysyin minä.\n\n— Ei oo!\n\n— Mutta teidän pellothan ovat kynnetyt.\n\n‒ Akallainhan minä tähän asti oon peltoin kyntännä, sanoi mies ja\nhymyili.\n\nVaimo käänsi myöskin kasvonsa minuun ja naurahti sitruunankeltaista\nhymyä.\n\nMinua värisytti. Voiko ihminen todellakin hymyillä nälälle? Pyhä\nkevytmielisyys oli tällä kertaa minusta liian väkevää.\n\n— Te naureskelette? sanoin minä.\n\n— Mikäs auttaa! Ei suurus paina mieltä, sanoi mies yhä hymyillen.\n\nMutta onneton tyttö ei hymyillyt.\n\n— Tyttö ei naura.\n\n‒ Ei tyttö vielä tajua. Ei tässä hättee oo. Kyll' kesä korjaa.\n\nMutta emme minä eikä Juakko tällä kertaa nauraneet. Annoimme\nasianomaisten hymyillä.\n\nOnko todellakin niin, ettei nälkä paina mieltä? Mutta voimat riutuvat\nSen myönsi mieskin. Jos syö liikoja, silloin käy raskasmieliseksi ja\nsynkäksi, väitti mies.\n\n‒ Edellistä en ole kokenut, jälkimmäistä kyllä, sanoin minä.\n\n— Koettakee edellistä, niin suatte nähä. Nälkä ei oo lystiä, mutta\npaljon katkerampaa on suur suru, haikee tuska.\n\n— Sen luulen.\n\n‒ Oisippa tyttö kuollut, olisin surrut paljon enemmän kuin että maha\npullistui. Kaikki tässä moalimassa selkiää, jollei ennen niin kirkon\nhiekassa. Kesällä ei kannata hautoo ajatella.\n\nKesältä, auringolta ja lämpimältä hän kasvun toivoi, mansikoista\nja mustikoista lääkettä mahdollisille vatsahaavoille. Hän oli\ntehnyt itselleen Jumalan yhtä hyvän kuin mikä muukin tahansa. Kun\nkasvullisuudesta on kysymys, on aurinko ja lämmin paras jumala, jonka\npuoleen turvautua.\n\nVihdoin alkoi tämä kevyt filosofia tarttua meihinkin, Juakkoon ja\nminuun. Kun kerran uhrit itse ottivat asiat kevyeltä kannalta, miksipä\nme olisimme murjottaneet. Me siirryimme myöskin leikkiin ja toivotimme\nvihdoin perheelle parempaa onnea täksi kesäksi.\n\nMutta sinä kesänä piili aurinko yhtä mittaa pilviverhojen takana.\nKuinka perheen kävi, sitä en tiedä. Ehkä se pinnistihe läpi senkin\ntalven yhtä keltaisilla kasvoilla, mutta yhtä tyynellä hymyllä kuin\nläpi edellisenkin. Taistelihan Saarijärven Paavokin kaksi talvea nälkää\nvastaan Herraansa luottaen. Mutta jakoiko Aapel Itkonen kolmantena\nhyvänä vuonna hätääntyneelle naapurille viljojaan, sitä en myöskään\ntiedä! Ehkä, ehkä ei! Pyhä kevytmielisyys voi mahdollisesti suorittaa\nsellaisenkin urotyön. Mutta jollei hän sitä tehnyt, en sittenkään heitä\nkiveä hänen päällensä. Siveellisiä jättiläisiä harvoin tapaa elämässä,\nsaduissa ja tarinoissa kyllä, meille hyviksi esikuviksi.\n\nJatkoimme matkaamme kotia päin, Juakko ja minä vaipuneina ajatuksiimme.\nJuakko ajatteli ehkä, kuinka hänen on käypä korvessa, eikö ehkä ollut\nkevytmielistä jättää jauhoista pölyttynyt mylly ja muuttaa huuhkaimeksi\nHuhulan salolle petäjälimppu kourassa. Minä taas ajattelin sitä ikuista\nihmettä, että onni ja tyytyväisyys eivät edes johdu täydestä vatsasta,\nvaan jostakin muusta, ehkä pyhästä kevytmielisyydestä, joka pyyhkii\npois kyyneleet ja parantaa sydämen ja vatsan haavat. Minun paras\nystäväni, helleeniläinen Lukianos, on neuvonut minulle sen viisauden,\nja nyt sain uuden läksyn Heinämäen korven petunsyöjiltä.\n\nYht'äkkiä Juakko taas kysäisi:\n\n— Onko Kapernaum vielä olemassa?\n\nHän oli saavuttanut tasapainonsa. Niin myöskin minä.\n\n— On kyllä, mutta hyvin viheliäisessä tilassa. Nälkäiset, raihnaiset\nkoirat juoksentelevat kieli pitkällä tunkiolta toiselle. Syöpäläiset\nraivoavat joka kortteerissa, niin että Aapel Itkosen mökki on paratiisi\nverrattuna Kapernaumin pormestarin asuntoon.\n\n— Uskovatko he raamattuun?\n\n— Ei sitte rahtuakaan, paitsi Salomonin »Korkeaan veisuun», jota he\nyhäti lauleskelevat hääjuhlissaan.\n\nMutta tuollahan jo näkyykin Salakkakoski ja Marjoniemi.\n\nJuakko pantiin kokkatuhdolle istumaan ja sousi Hernejärven yli\nPitkäkoskelle vastatuuleen, niin ettei hän enää kyennyt tenttimään\nminua.\n\nVesi valui virtanaan, ennenkuin saavuttiin rantaan.\n\n— Ei tiiä taata taivasta, sanoi Sahan-Juakko ja naureskeli.\n\n— Ei tiiä, ei elämässä eikä tulevaisuudessa. Hyvää yötä.\n\n\n\n\nKiertomatka Itämeren ympäri 1913.\n\n\n\nVellamossa.\n\n\nMinua on aina suuresti viehättänyt Vellamo ja sen sisar Oihonna.\nMiksi? Luulenpa melkein sen johtuvan siitä, että ne ovat niin vahvasti\nrakennetut ja että niillä on niin voimakkaat piirteet. Vellamon\netukannella olen nauttien tarkastellut, miten leikkivän kevyesti se\njääkenttiä Itämeren ulapoilla halkoo. Minusta on tuntunut lämpimältä\nsen salongeissa myrskyn ja talviviiman vallitessa ulkona merellä. Ja\nolen nukkunut hyvin sen hyttien leveillä lavitsoilla. Sanotaan sen\nkeinuvan enemmän kuin olisi säädyllistä. Ehkäpä! Mutta sanokaa minulle,\nmissä olette nähneet aluksen, joka ei keinuisi, kun merenjumala niin\ntahtoo. Väitetäänpä valtamerien jättiläislaivainkin vallan huimaavasti\nkeinuvan Atlantin myrskyaalloissa. Eihän tuo paljoa merkitse, jos\nvaipuukin metriä syvemmälle aallon pohjaan ja taas kohoo saman verran\nkorkeammalle aallon harjalle — merisairaaksi sitä kumminkin tulee\nlaivan keinuessa.\n\nVellamon kapteeni Lindfors on kapteeni, jota kannattaa miehen katsella\nja jonka tähden naisen sopii haaveilla. Hän pitää matkustajistaan\nkuin lapsistaan, väittää hän. Siinä ei ole liikoja kehuttu. Hän\nrakastaa musiikkia ja toimeenpanee kannella konsertteja kauniin ilman\nvallitessa. Monen ulkomaalaisen olen kuullut kehuvan häntä Suomen\nlaivaston kaunistukseksi, ja moni ulkomaalaisnainen on valokuvannut\nhänen kasvonsa, jotka muistuttavat merikotkaa, joka tähystelee\nyksinäistä naarashaahkaa.\n\nKassassa tapaa vanhan tuttavan, naisen, joka yli kymmenen vuotta on\npitänyt paikkansa uskollisesti ja rehellisesti ja joka Tukholman\nrannassa vaihtaa matkustajalle Ruotsin kruunuja, Stettinissä Saksan\nmarkkoja, Räävelissä Venäjän ruplia. Ruokapöydässä palvelee matkustajaa\nsamoin uskollisella ja kohteliaalla tavalla nainen, joka melkein\nyhtä monta vuotta on meidän, matkustavien suomalaisten, tarpeista\npitänyt huolta. Ne ovat meren jumalatar Vellamon kunnioitetuimpia ja\nkunniakkaimpia hovineitosia. Väitetään heidän ulkonäöltä tuntevan\nkaikki suomalaiset, jotka Itämeritse ovat liikkuneet maan rajojen\nulkopuolella.\n\nTuntuu niin kodikkaalta tässä laivassa, ja vanhat uskotut palvelijat\nvain lisäävät tätä tunnelmaa.\n\nVellamon reitti tarjoaa miellyttävimmän merimatkan, minkä toivoa\nsaattaa. Yksistään se jo voi houkutella matkalle. Mutta sitäpaitsi\non päätesatamasta parin tunnin matkan päässä Euroopan uudenaikaisin\nsuurkaupunki, Berliini. Sinne voi pistäytyä pariksi vuorokaudeksi ja\npalata samassa Vellamossa isänmaahansa takaisin saatuaan hengittää\nnelisen vuorokautta Itämeren suolaista ilmaa, joka vaikuttaa hermoihin\nyhtä terveellisesti kuin Karlsbadersuola vatsaan. Joka taas pitää\nsaksalaisesta juomasta, esimerkiksi pschorrista, voi viipyä yhden\nkulkuvuoron ajan Berliinissä ja palata yhdeksän vuorokauden kuluttua,\ntai myöskin matkustaa Lybeckin kautta Primulassa kotimaahan, kuten\nminä tein. Silloin saa viipyä Berliinissä matkailutarkoitusta varten\nkohtalaisen kauan ja silloin on tehnyt Itämerellä kiertomatkan,\njoka, minun mielestäni, on mieluisin matka, minkä voi tehdä. Moni\nEuroopan-matkustaja on pyhästi minulle vakuuttanut viimeisen\nmatkataipaleen Stettinistä Helsinkiin sittenkin olleen kaikkein\nviehättävimmän koko heidän matkallaan.\n\nMutta jos myrskyää? Niin, silloin tuntuu lievimmin sanoen ikävältä.\nMoni luulee miehuuden ominaisuuksiin kuuluvan sen, ettei tule\nmerisairaaksi. He kehuvat, etteivät koskaan ole olleet merisairaita,\nkunnes heidät tavataan itse teosta. Silloin on syy tietysti\nruuansulatuksessa. Minä puolestani tunnustan mielelläni, että kun\nviimeinen naishenkilö kalpeana ja murtuneena on kadonnut kannelta,\nsilloin lopetan sikarinpolton ja alan alistuvana odottaa vuoroani.\nMutta nyt olen kolmentoista vuoden aikana monet kerrat matkustellut\nmerillä sattumaltakaan tulematta merisairaaksi. Se ei ole ollut\nseurauksena mistään onnen potkauksesta, vaan yksinomaan siitä syystä,\nettei Itämeri kesällä myrskyä. Nähkääs, Itämerelläkin on kesälomansa,\njolloin sen ei tarvitse raataa, vaan saa levätä ja loikoilla, kuten\nkaikki virkamiehetkin sen rannoilla. Sen kesäloma alkaa jo toukokuun\npuolivälissä ja päättyy elokuun puolivälissä. Jos varustautuu sen\nvieraaksi sen kesäloman aikana, on se miellyttävä ja suloinen, mutta\nmeneppä häntä tervehtimään, kun hän on toiminnan sohinassa, silloin et\nsaa ihmetellä, että hän on epäkohtelias ja vieroittava.\n\nLäksin matkalle kesäkumi puolivälissä täysin vakuutettuna, että silloin\nvallitseva navakka lounaistuuli vähitellen nukahtaisi päästyämme meren\nulapoille. Tulimme Rääveliin kenenkään tuntematta muuta pahoinvointia,\nkuin minkä Räävelin satama vastenmielisyydellään henkisesti sai aikaan.\nMutta se vastenmielisyys on aina olemassa. On vastenmielistä nähdä,\nmiten vanhat, harmaapäiset uskotut palvelijat saattaen isäntiänsä\nlaivalle, hattu känsäisessä kourassa, suutelevat nuoria kalparitareita\nkädelle jäähyväisiksi, on pöyristyttävää nähdä ajureita kuskipukilla,\nilettää katsellessa tullikäsittelyä, joka aina suoritetaan kannella.\nVastenmielisyys ei lakkaa täydellisesti, vaikkapa näkeekin\ntullipalvelijan juoksevan suuvesipullot kädessä päällysmiehensä\nluokse kyselemään, ovatko nekin tullattavat, tai kun laivan miehistö\nsivumennen töyttää selänpäähän liian innokasta virkailijaa. Sen sataman\njätettyään hengittää helpommin. Niinpä mekin matkallamme.\n\nVasta Räävelistä alkaa oikea Itämeren matka. Tarkastellen ympäristöään,\nkooten seuraa koettaa kukin hankkia itselleen huvia tuota pitkää\ntaivalta varten Stettiniin. Räävelissä on viimeinen, useimmiten suurin,\nmatkustajajoukkue astunut laivaan. Nyt tietää, kenen kanssa saa\nkamppailla merellä kahden seuraavan päivän ajan.\n\nMatkustajien joukossa huomattiin m.m. eräs hovioikeudenasessori maan\nsisäosasta; hänen suojatteinaan oli joukko nuoria naisia, jotka\nmatkustivat mantereelle virkistäytymään koulun ja yhteiskunnan\npalveluksessa suorittamansa uutteran työn jälkeen. Se oli sekä oppinut\nettä sivistynyt seurue, ja asessori varmaankin Suomen kohteliain\nhovioikeudenjäsen. Hän jakeli meille muille opetuksen toisensa jälkeen\nnaisten kohtelemistavoissa. Kun lähdimme Räävelistä ja suuntasimme\nmatkamme Itämerelle, tuntui tuulevan kohtalaisen navakasti. Sattui\npuhaltamaan noin vain naisellinen vastahanka, ja täti Vellamo keinui\nverkalleen aalloissa. Eräs naisista, taiteelliselta taipumukseltaan\nkorkea, lyyrillinen, haaveellinen sopraano, tunsi pahoja oireita\nhuolimatta siitä, että hän nautti veronaalia ja valeriaanaa, joita\naineita asessori pelkästä huolenpidosta oli tunkenut talvipalttoonsa\ntaskut täyteen ja jakeli nyt matkaholhoteilleen. Mitta oli\nkukkuroillaan; sopraanon täytyi jättää keskilaivassa iloaan pitävä\nrattoisa seurue ja päistikkaa rynnätä perälaiteelle. Asessori sieppasi\nhänen pantterinvärisen vaippansa, heitti sen olkapäilleen ja seisoi\ntarpeellisen välimatkan päässä vavahtelevasta potilaasta, koreana kuin\npääsiäispappi kirkotettavan edessä. Pahimman kohtauksen mentyä ohi\nkääri hän hartiavaatteen sopraanoa lämmittäväksi kääreeksi ja johti\nhänet takaisin seurueeseen. Kohtauksen uudistuttua sama juhlallinen\nluovailu seitsemän- ja seitsemäntoistakertaisesti. Asessorin\nholhokeista olivat kaikki asianomaisesti »meren liikuttamia» — kuten\ntosi naisen aina tuleekin olla — paitsi yhtä, matemaatikkoa, jolla oli\nkristallikirkkaat silmät ja ruusuposket, — Todelliseen matemaatikkoon\ntaas ei vaikuta eikä saa vaikuttaa mitkään kiihotukset, eivätpä edes\nvastenmieliset vaikutukset merellä.\n\nTuntematta naisia seurasin matkan päästä asessorin kohteliaita toimia.\nJos asessori olisi syntyään ollut muhamettilainen, ajattelin, olisi\nhän varmaan kuulunut niihin harvoihin kuolevaisiin, jotka voivat\njakautua useammalle taholle, niin ettei yksi olisi voinut, valittaa\nlaiminlyöntiä hänen puoleltaan enempää kuin toisetkaan. Asessorimme\ntunteet olivat yksinomaan platonista laatua, mutta tasan jaetut neljään\nyhtäsuureen osaan.\n\nSeuraavana päivänä oli tuuli laannut ja pienet viheliäiset laineet\njuoksentelivat hippaa pitkin Itämeren avaraa ulappaa ja katkeilivat\nlipisten Vellamon uhkeita ryntäitä vasten. Kaikki matkustajat\nhääräsivät kannella, uusia tuttavuuksia solmittiin, jokainen näytti\nolevan mitä paraimmalla tuulella. Minä sain sen suuren kunnian,\nettä tulin esitellyksi asessorin kaikille neljälle matkatoverille.\nOlimme kaukana kotimaasta, Gotlannin rannoilla, kaukana tuhansista\njärvistämme, ja koti-ikävä alkoi meitä painostaa. — Tarttukoon kieleni\nsuunlakeeni, jos unhoitan sinut, Suomi! — Niin, ja sitten sanoi joku:\nlaulaisimmeko jotain? Luonnollisesti.\n\nAsianlaita oli se, että asessori oli »Suomen laulun» mukana risteillyt\nItämeren moneen kertaan noilla Eurooppaan tehdyillä, kunniakkailla\nkonserttimatkoilla, ja minä olin tehnyt juuri samoin »M.M:n» mukana.\nEttä me kumpikin olimme bassoja, merkitsi vähän, kun oli kysymyksessä\nvirittää ylistyslauluja ikävöidylle isänmaalle.\n\n— Mikä laulu?\n\n‒ Niin, mikä laulu?\n\nJäin odottavalle kannalle. Lauluja ehdotettiin koko joukko ja hylättiin\nsamoin. Aina puuttui jotain. Vihdoin rohkaisin itseni, avasin suuni ja\npuhuin:\n\n— Korkea-arvoiset! Näen, että te kaikki ajattelette kahta samaa laulua\nkuin minäkin, vaikk'ei kenelläkään näytä olevan rohkeutta niitä\nehdottaa. Olen satoja kertoja joutunut samaan asemaan pitkän, iloisen\nelämäni aikana. Suomen naiset ja herrat kohtaavat toisensa »vieraalla\nmaaperällä», he laulavat luonnollisesti sekakuoroja, kaikki osaavat\npaljon lauluja, mutta mikään laulu ei sovellu kaikille. Herpaisevaan\nhaeskeluun kuluu minuutteja ja neuvottomuus yltyy epätoivoksi. Silloin\non aina olemassa joku rohkea mies tai nainen, joka uskaltaa lausua\nratkaisevat sanat:\n\n»Ajatelkaahan, jos koettaisimme kahta uutta laulua: 'Mä oksalla\nylimmällä' ja 'Tuoksuvat kukkaislaaksot'.»\n\nHelpotuksen huokaus pääsee kaikkien rinnasta, rohkeaan heitetään\nkiitollisia katseita, ja niinpä viritetään nämä kauniit laulut.\nKumpikin niistä lauletaan toistamiseen, kaikki värsyt, ja sitten on\nlaulu lopussa. Se on aito suomalainen tapa! Emmekö seuraa rituaalia?\n\nKaikkien mielestä puhuin sillä kertaa viisaasti, ja niin aloimme\n»ylintä oksaa» heilutella. Sopraano loi kauniit, haaveelliset silmänsä\nsuojakattoon, kuten minäkin tein, sillä minun oli puhallettava korkeata\ntenoria. Ja niin pantiin oksa huojumaan. Koetin pysyä huimaavan\nkorkean sopraanon tahdissa ja asessori etsi johdatusta altosta. Mutta\nhuojuminen kävi hyvin epävakavasti. Silloin näin alton pikkusormien,\njotka olivat puristautuneet notkean vyötäisen ympäri, irtautuvan\npaikoiltaan ja alkavan hämmennellä hillittyä 6/8 tahtia. Ne kylläkin\ntekivät työtään, mutta turhaan; »huojahteleminen» muuttui heilumiseksi.\nAsessori rupesi myllertelemään hartiavoimillaan saadakseen »huojumisen»\ntasaiseksi. Vihdoin minäkin aloin tahtia vispilöidä. Siis neljä\nlaulajaa ja kolme johtajaa. Tosin se kuulostaa oudolta, mutta sekin\nkuuluu suomalaisiin laulutapoihin. Mutta kuin ihmeen kautta tapasimme\ntoisemme eräässä säkeessä, ja se oli: »Oi Herra, intoa anna — —\nrakastamaan». Oli vallan liikuttavaa kuulla, millä sydämellisyydellä me\nviritimme nämä sanat ja miten hyvässä tahdissa me niistä suoriuduimme.\nMenestys lienee johtunut siitä, että me kaikki laulajat ynnä\nmatemaatikko ja neiti maisteri olimme naimattomia.\n\nMelkein yhtä onnettomasti kävi »Tuoksuvani kukkaislaaksojenkin», mutta\nminä lohdutin itseäni laulun kaunoilla sanoilla: »låt vita rönnen snöga\nsin doft på det som var».\n\nNiin lauloimme Vellamon kannella kauniin ilman ja kimaltelevan\nauringonpaisteen vallitessa, samoin olen ennen Vellamon kannella\nlaulanut, ja niin lauletaan alinomaa Vellamon kannella kauniin ilman\nvallitessa, sillä missä neljä suomalaista laulajaa, kaksi naista\nja kaksi herraa, ulkomaanmatkalla toisensa kohdannevatkin, siellä\nnämä molemmat laulut viritetään enemmän tai vähemmän samantapaisessa\ntahdissa kuin nytkin. Vellamo-täti on tottunut sellaiseen; hän ei\nsekaannu tahdistaan. Hän jytkyttää tasaista 2/4 tahtiaan Helsingin\nrannasta Stettinin vapaasatamaan saakka.\n\nOli kesäistä, oli lämmintä ja kirkasta, oli häikäisevän valoisaa\nItämeren pienien sinisten laineiden täyttämällä ulapalla. Matkustajat\nkiipesivät katoille ja komentosillalle ja vakuuttivat toisilleen matkan\nolevan sanomattoman suloisen. Asessori ja minä istuimme myöskin ja\nkeskustelimme luonnon ja meren majesteettisuudesta ihan tosissamme,\nkuten ainoastaan nuorukaiset ja neitoset ensimmäisenä tuntina\ntoisiinsa tutustuttuaan. Saadakseen alkukesän vaikutelman vieläkin\nvahvemmaksi veti asessori taskustaan käsinkirjoitetun hymnin kevään\nkunniaksi, jonka oli kirjoittanut itse suuri Fröding vainaja. Se alkoi\nkuten tuhannet muut kevätlaulut: — »Nu är det vär». — »Decamerone»\nja Salomonin »Korkea veisu» ovat kainoja hartauskirjoituksia tähän\nmehevään kevätpurkaukseen, verrattuina. — Miten suurta osaa onkaan\npunssi näytellyt ruotsalaisten runoilijain tuotannossa. Ennen sanottiin\nsen vaikutusta »ruusunpunaiseksi suruksi», mutta nyt, kun valmistustapa\npunssi tuotannon alalla on kehittynyt, on suru melkein kokonaan\nhaihtunut ja sen sijaan on tullut tulipunainen ilo. Luin vielä kerran\nläpi tämän ihanan keväänylistyksen, katseeni ja ajatukseni harhailivat\nvaloisassa, tyynessä etäisyydessä, ja tahdottomasti tuli mieleeni\nmeidän omien runoilijaimme kevätlaulut: »Selman keväisiä mietteitä» ja\n»Sylvian kevätlaulu». Niin eri lailla voi kevät vaikuttaa tunteellisiin\nmieliin! Alkuperäinen tai väärennetty Fröding-käsikirjoitus on\npöyristyttävää totuutta, mutta sisällykseltään melkoista rumempi kuin\nFrans Mikaelin ja Sakarin tuoksuvat keväthymnit.\n\nNiin lähenimme vähitellen Svinemünden salmea. Oli ihan rasvatyyntä,\nja Svinemünde hymyilee vastaamme kuin kaikkein rakastettavin,\nruusunpunainen porsaankärsä. Lippuja liehui kaikkialla mastoissa\nja katoilla. Mahtava matkakeisari, Wilhelm II, vietti 25:nnettä\nvuosipäiväänsä kuninkaana ja keisarina ja matkailijana. Hänen\nlaivastonsa oli ihan salmensuussa ja vaatetta liehui kaiken väristä.\nMiten ihmeellisen hieno laivasto! Kaikki laivat olivat puhtaiksi\npestyt, kiiltäviksi kuuratut, kimmeltävän kirkkaat ja köynnöksillä\nkoristetut, niin että sillä amiraalilla täytyy olla otsaa, joka hennoo\nlaukaista kanuunoita ja liata kaiken tämän loiston. Laivasto oli liian\nhieno herättääkseen kunnioitusta; me olemme tottuneet sotalaivoihin,\njotka näyttävät siltä, kuin olisivat alinomaisessa ruudinsavussa.\n\nNiin nousimme maihin Stettinissä ja kohtasimme toisemme vielä kerran\nasemalla, jossa jakamattomin ihastuksin kuuntelimme pitkän lihavan\nairuen luettelevan ne asemat, joilla jokainen lähtevä juna pysähtyisi.\nHän puhui germaanien kieltä, ja se kuulosti aina samanlaiselta:\nkritsch, kratsch, filibombombom. Hän oli kansansa ja maansa mitä\nonnistunein afishi, oikein ilmielävä Siegessäule.\n\n\n\nSaksassa.\n\n\nTällaisessa kuvauksessa pitäisi oikeuden mukaisesti myöskin Berliinillä\nolla oma, eikä kovin vähäpätöinen paikkansa. Arastelen ryhtyä tähän\nkuvaukseen, sillä pelkään sen tulevan liian laveaksi.\n\nAsia on nimittäin se, että Berliini on minun henkinen — ja tahtoisinpa\nsanoa ruumiillinenkin — pääkaupunkiin. En häpeä tunnustaa sitä;\nvaikkakin tiedän, että kulttuuri-ihmisenä maineeni siitä kärsii.\nOikeastaanhan pitäisi nyrpistää nenäänsä Berliinille ja hurrata\nPariisille, Lontoolle ja Roomalle.\n\nSelitän muutamalla sanalla rakkauttani Berliiniin. Berliinihän on sen\nmaan pääkaupunki, joka on kasvattanut Kantin, Goethen, Lutherin ja\nHeinen, mainitakseni kaksi syvän totista ja kaksi leikkisätä henkisen\nSaksanmaan edustajaa. Luen Lutherin leikkisien joukkoon, sillä missä\ntapaakaan mehevämpää humoristia, kuin tuo suuri kirkkoisä oli. Hänen\nuskonsa on nyt jo hiukan ummehtunutta, mutta hänen persoonallisuutensa\non aina oleva iloisen miehekkyyden ja järkähtämättömien periaatteiden\nperikuva. Sitäpaitsi oli hän nuoruusvuosinaan intohimoinen turisti\nja laulaja sekä kirjoitti teesejä, jotka repäisevässä rajuudessaan\neivät anna toivomiselle mitään sijaa. Heine taaskin on kirjoittanut\nmatkakertomuksia, jotka Paavalin matkakirjeiden ohella ovat enimmin\nluetuita germaanisessa maailmassa. Goethe yritteli myöskin tätä\nkirjallisuuden haaraa ja saavutti sillä melko menestystä. Kant oli\naikansa etevin teoreettinen turisti, vaikka hän ei koskaan käynytkään\nKönigsbergin muurien ulkopuolella. Siis neljä ihmiskunnan henkistä\nsuurmiestä ja samalla turistia, siinneet ja syntyneet Saksassa, jonka\nihana pääkaupunki Berliini on!\n\nNykyajan ihmisen pitäisi viihtyä Berliinissä, tarvitsematta manata\nsankarien henkiä elähyttäjikseen. Näin viitenä iltanani Berliinissä,\nKrollin kesäteatterissa, Wagner-esityksiä, jotka olivat kerrassaan\nloistavia. Kuulin Aloys Pennarinin laulavan Lohengrinia, niinkuin en\ntenorin koskaan ennen. Ihastukseni oli niin valtava, että minun täytyi\nnaapuriltani kysyä hänen nimeänsä, vaikkakin hän vannotti: »nie sollst\ndu mich befragen, woher ich kam der Fart, noch wie mein Nam' und Art».\nNaapurini sanoi hänen nimensä olevan sen, mikä yllä on sanottu, ja\nhän on nykyään paras tenorini. Suuri matkailijakeisari Wilhelm II\npiti huolta, ettei juhlallisuuksia puuttunut, hän vietti 25-vuotista\nriemujuhlaansa monien ylhäisten arvonimien kantajana.\n\nEntäs ruumiillinen hyvä Berliinissä. Kempinskissä nauttii maailman\nparhaan aamiaisen uskomattoman halvalla ja jälkiruoka »Eisfrüchte in\nChampagne», hinta 85 pf., on samoin paras jälkiruoka sivistyneessä\nmaailmassa. Kun oopperan jälkeen laahaa väsyneen ruumiinsa Pschorriin,\n»Ecke Friedrichs- und Beerenstrasse», ja upottaa itseensä mitan\nbaijerilaista, haihtuvat kaikki elämän pienet soraäänet. Väkisinkin\nkasvot saavat ilmeen à la Zarathustra, sielu kohoaa ilmaviin\nkorkeuksiin ja veri laulaa: »überallen Gipfeln ist Ruh, ist Ruh, ist\nRuh...» Ranskalainen samppanja tekee ihmisen turhanpäiten pirteäksi ja\nsukkelaksi, pschorri taas filosofiseksi, ainoa mikä ajan pitkään miestä\nkaunistaa.\n\nBerliiniläisillä, niillä, jotka jotakin toimittavat, on yksi ainoa\nharras halu, nimittäin saada aikaan jotakin, joka on »tadellos». Ei\nmitään erinomaista ja hienoa, mutta moitteetonta. Ja hyvä niinkin.\nVaatimaton ihminen voi hyvin, kun häntä joka puolella ympäröi käsite\n»tadellos». Siksi pidän Berliinistä.\n\nViiden päivän perästä lähdin tuosta moitteettomasta kaupungista,\nmyöskin moitteettomassa junassa. Matkatoverini, alkuasukas,\nkertoi, että hän edellisenä päivänä oli ollut Cafe Nationalessa\nja huvitellut »tadellos» esittelemättömien naisten seurassa. Olin\nliian hienotunteinen udellakseni, miten sellainen »moitteettomuus»\ntapahtuu. Istuin vaunun akkunan ääressä ja katselin maisemia. Metsä\noli moitteetonta, pelto ja niitty samoin, mutta heinä niitettiin\nviikatteella, eikä niittokoneella. Voihan sekin olla moitteetonta,\nmutta minun mielestäni epäkäytännöllistä. Sellaista ei tapahdu meillä,\nei edes Kuopion takana.\n\nTulimme Lybeckiin tuntia ennen Primulan lähtöä. Asemalla tapasin\ntietysti tuttuja suomalaisia, jotka olivat saapuneet samassa junassa.\nMutta tapasinpa asemalla vielä erään suomalaisen ilmiön, joka sillä\nretkellä kuuluu aivan sääntöihin. Se oli sellainen, jolla ei ole\ntaskussaan pennin pyörää astuessaan laivan kannelle. Ilmiöstä ja\nminusta tuli heti hyvät ystävät ja sitäpaitsi hyttitoverit matkalla.\n\nOlen nimittäin minäkin, ainakin kerran aikoinani, näytellyt ilmiön\nosaa. Voisi luulla, että osa on traagillisimpia mitä näytellä voi,\nmutta niin ei ole todellisuudessa laita. Sitä näytellään »con brio»,\nsillä suomalaiset laivat ovat aivan kuin isä ihanassa vertauksessa\ntuhlaajapojasta. Ne sulkevat syliinsä ja tarjoavat hänelle rasvaisimmat\nlihapalat — velaksi. Pennitön oli tällä kertaa suomalainen ylioppilas,\nalppikiipeilijä, Roomassa-kävijä — ei kuitenkaan pyhiinvaeltaja —\nturnari ja kaikenlaisten urheilu-ennätysten tuntija. Vaikkakin kukkaro\noli tyhjä, ei hänen käytöksessään ilmennyt mikään painostava ja synkkä\nmieliala. Päinvastoin. Kun me Gotlannin tasolla panimme toimeen suuren\nmusikaalisen illanvieton, tanssiaisilleen kannella, vetäydyimme me\nrahakkaat lailliseen maatapano-aikaan kello 1 yöllä — mehän olimme\nsuomalaisella maaperällä — bokseihimme, mutta pennitön kieppui\nhuimissa valsseissa naispuolisten kalparitari-jälkeläisten kanssa\naina pikkutunneille asti ja makasi kello 12:een seuraavana päivänä\naito miljonäärin tapaan. Hän nukkui makeasti, kuten tuhlaajapoika\nensimmäistä yötään pappansa pehmeillä patjoilla, vahvan illallisen\njälkeen. Aivan samoin tein minäkin aikoinani autuaasti nukkuneessa\n»Storfurstenissa» Kola Ahngerin päällikkönä ollessa. Tällaisista\nilmiöistä voi sanoa kuten Runeberg Saarijärven, kerjäläisistä: »aate on\nikuinen, ilmiöt vain muuttuvat».\n\nEnpä tiedä missä vanha vieraanvaraisuus ilmenisi täydellisemmin ja\nselvemmin kuin meidän saksalaisista satamista palaavissa laivoissamme.\nYstävyys ulottuu niinkin pitkälle, että laivan kapteeni usein vippaa\nsatasen palaavalle maanmiehelleen, vaikka hän todella olisikin iäksi\nkadotettu tuhlaajapoika.\n\n\n\nPrimulassa.\n\n\nSuomalaiset olivat Primulassa vähemmistönä, itämerenmaakuntalaiset\ntaas enemmistönä. Useimmiten onkin niin, ja se vain näyttää,\nettä viimeksimainitut viihtyvät meidän siisteissä, hyvin\nhoidetuissa laivoissamme paremmin kuin rautatievaunuissa, jotka\npyörivät heidän maahansa ekspressijunan mukana Berliinistä. Nämä\nitämerenmaakuntalaiset ovat kaikki aatelisia, kaikilla heillä on von\nnimen edessä, joskin heidän esi-isänsä olivat näppäriä virolaisia,\njotka olivat muuttaneet nimensä saksalaisiksi, eivätkä suinkaan\nniiden kalparitarien jälkeläisiä, jotka vastahakoisiin virolaisiin\nolivat istuttaneet kristinoppia. Mutta en koskaan ole matkustanut\nItämeren poikki ilman että joku oikeakin kalparitarien jälkeläinen,\njoku Uexkull, Stackelberg, Ungern-Sternberg, Buxhöwden j.n.e. olisi\nollut kanssamatkustajana. He matkustavat uutterasti, nuo entiset\nritarit, sillä he ovat aikoja sitten täyttäneet käskyn, pistäneet\nmiekkansa tuppeen, nöyrtyneet ja tulleet tavallisiksi porvareiksi.\nNiin, heistä on nyt tullut yksinkertaisesti — mylläreitä. He eivät\nseuraa ylpeän ritari Don Quixoten esimerkkiä, joka soti tuulimyllyjä\nvastaan, ei, he jauhavat siivosti viljaansa, kuten suurritari Simson\nfilistealaisten maassa, ja keräävät kultaa myllyistään. Meillä oli\nmonta mylläri-paronia laivassa ja muutamia »schöne Müllerinnen», joiden\nkanssa pennitön pyöri kadrilleja Primulan kannella auringon nousuun\nsaakka. Kunniallista ja hyvää väkeä kaikin tavoin, mutta näyttää\nsiltä, kuin olisi suuri kuilu heidän ja meidän suomalaisten välillä.\nOn aivan kuin lainehtisi Suomenlahti meidän välillämme myöskin laivan\nkannella. Miksi? Siitä en pääse perille. Ehkä me suomalaiset heidän\nmielestään olemme liian vapaita, ehkä myöskin puuttuu meiltä kruunu\nkäyntikortistamme ja paremmat myllyt kotimaastamme.\n\nSamassa kuin laiva pistihen ulos Travemündestä, lepäsi Itämeri\npeilikirkkaana edessämme. Samaa itsepintaista tyyntä kesti koko matkan\nRäävelin satamaan saakka. Ei värettäkään koko aikana. Sellaista\nkuuluu usein sattuvan. Lahdet ja salmet lainehtivat, mutta aava meri\nmakailee selällään ja paistattelee päivää. Vesi näytti öljyiseltä ja\nteräksenkarvaiselta, ainoastaan keulassa ja perässä oli valkoista\nvaahtoa. Näköpiirin ulkopuolella kulkevien laivojen mustat savupatsaat\nleijailivat vedenpinnan yläpuolella. Ei voinut olla hyräilemättä »On\ntyyni nyt», ja »Havet är skjönt, naar det roligen hvaelver staalblanke\nskjöld over vikingers grav». 50 tuntia oli niin tyyntä, että mielellään\nolisi nähnyt laineita, pieniä ja sieviä, karehtivan pinnalla. Ihminen\nhaluaa vaihtelua. »Ei maistu hernesoppa joka ilta», sanoo saksalainen.\nKuvittelin, että sellaiselta mahtaa avioliitto tuntua, jossa vaimo ei\nkoskaan riitele, mikä kuitenkin lienee harvinaisempaa kuin täydellinen\ntyyneys merellä. Oli todellakin virkistävää nähdä maata Kalmarin\nsalmessa ja Gotlannissa. Lapsellisella ihastuksella huudahdin,\nkeksiessä Visbyn häämöttävän loitolla.\n\n— Hei, tuolla meillä on Gotlanti ja Visby.\n\nEräs hampurilainen kuuli sanani, virkosi ja huokasi:\n\n— Ja wohl, schottisch Whisky schmeckt vorzüglig.\n\nOli se aika päivästä, jolloin hänen verensä vaati tyydytystä niin\nvoimakkaasti, että Gotland ja Skotland, Visby ja Whisky sulivat hänen\nkorvaontelossaan ihanaksi sekoitukseksi, soodaksi ja whiskyksi, jonka\nhän muutamassa minuutissa saikin ja moitteettomalla hartaudella\nnautitsi.\n\nSelvää oli, että ihana ilma houkutteli laulamaan ja tanssimaan.\nPrimulan ruokasalissa oli piano, joka viserteli pitkin päivää,\nruoka-aikojen lomassa. Toisena iltana pantiin toimeen suuri\n»kävelykonsertti», joksi Turussa helppotajuisia konsertteja nimitetään.\nSiellä esitettiin vuoroin suomalaista, venäläistä, ruotsalaista,\nsaksalaista, norjalaista musiikkia. Musiikki oli vakavaa laatua,\nlukuunottamatta whiskyherkän hampurilaisen. Hänen laulunsa ja\nsoittonsa oli kotoisin suoraan St. Paulista, ja siellä eivät viihdy,\nkuten jokainen tietää, mitkään ikävyydet. Yleisö tuli ja meni, kuten\nesiintyjätkin, milloin kannelle, milloin salonkiin. Mutta kannella\ntanssivat epämusikaaliset, niin että matot potkittiin nurkkiin. Ja\nkapteeni myhäili myhäilemistään, sillä hän pitää musiikista, esittää\nmusiikkia ja katsoo yhtä isällisen hyväntahtoisesti niihin, jotka\novat maksaneet pilettinsä, kuin myöskin niihin, jotka vasta aikovat\njäljestäpäin sen tehdä. Sinä iltana oli Itämerellä musiikkia, sillä\nvastaamme tuli laivoja, jotka veivät Helsingin ruotsalaisia yhdistyksiä\nVisbyn juhliin. Kerrotaan, että hekin olivat pitäneet useita\nserenaadeja meren kuninkaalle tuona ihmeen ihanana iltana ja yönä.\n\nKun verrataan matkaa Itämeren poikki rautatiematkaan pitkin\nRuotsin rantoja, niin ei voi olla epäilystäkään, kumpi näistä on\nmiellyttävämpi. Matka maitse käy kylläkin jonkun verran nopeammin,\nmutta ajatelkaa sitä eroa, mikä on istua ahtaassa rautatievaunussa\ntai saada tanssia valssia kannella, kävellä vapaasti ja nukkua hyvin.\nSäästä rautatiematkat syksyksi ja talveksi, mutta älä matkusta koskaan\nkeväisin ja kesäisin muuta tietä kuin meren poikki. Huono, onni ilman\nsuhteen on siihen aikaan harvinaista.\n\nKieltämätöntä kuitenkin on, että meidän Itämeren laivamme tarjoavat\nkaikkia niitä mukavuuksia, joihin olemme tottuneet. Ruoka niissä\non hääruokaa meidän oloissamme. Matka Itämeren poikki on siis\npoikkeuksetta oleva huvimatka. Siihen tulee vielä lisäksi se aivan\nerinomainen vaikutus, mikä 50—56 tuntia hengitetyllä Itämeren ilmalla\non meidän hyvin vointiimme.\n\nSaatan elävästi kuvitella, miten innostuneesti »talatta» huudot\nkaikuivat kreikkalaisten sotilasten kurkuista, kun he olivat päässeet\npolttavan kuumasta aasialaisesta erämaasta ja korkeilta vuorilta\nMustan meren rannoilta näkivät meren siintävän kaukana. Olen elänyt\nsaman tunnelman, kun kerran Unkarin kuumassa erämaassa nesteettömäksi\nkuihtuneena kuin puserrettu sitruuna, tuskallisen yön jälkeen junassa,\nheräsin Breslaussa. Siellä puhalsi pohjoistuuli ja Itämeren suola\npisteli nenääni. Täytin keuhkoni kerta toisensa perästä ja lausuin\nitsekseni innoissani »talatta, talatta». Me suomalaiset olemme\nsyntyneet meren hengessä, kasvaneet meren hengessä, me tarvitsemme\nmeri-ilmaa ollaksemme onnellisia.\n\nSellainen kiertomatka Itämeren ympäri, jonka minä tein, vie vähän\nyli viikon ajan. Näistä viikon päivistä vietetään toinen puoli\nmerellä, toinen moitteettomassa Berliinissä. Matkustajalaivassa on\nniin sanoakseni suomalaisella pohjalla, tavallaan matkustaa Suomessa,\nmenot tulevat kotimaan hyväksi, niin, yksinkertaisesti, on viettänyt —\n»suomalaisen viikon».\n\n\n\n\nMatka Valamoon 1914.\n\n\nSomer soitti, kangas kumisi, kun Jeffery-automobiili mennä huhki\nSalpausselännettä myöten Mankalan ja Lappeen väliä, kolme kookasta\nmiestä ja kaunis rouva lastinaan. Tämä on todellakin ihanteellista\najotietä. Maantie sileä kuin viertotie, se on suora, se on autio tie,\njossa heponen harvoin sattuu vastaan.\n\nOli toissa kesänä heinäkuussa, kuivin ja kuumin kesä miesmuistiin.\n\nOlisipa edes ollut nuha parannettavissa, olisipa yskä ulosryvittävissä,\nolisipa hiipivä keuhkotauti ollut hillittävissä, täällä se olisi\nonnistunut, kuivalla, pihkaisella harjulla. Onhan ainoaa laatuaan,\nettä täällä Suomessa saatetaan kulkea loppumattomassa männikössä,\njolta melkein tykkänään puuttuu aukkoja, niin pitkä taipale, etten\nvoi sitä numeroilla määrätä. Mutta se alkaa Lammin rajoilta, kulkee\nHollolan ja Lahden kautta, läpi Kausalan ja Kouvolan Lappeenrantaan.\nSieltä jatkuu sama harjutie itään Imatralle ja Parikkalaan ja sitten\nyhä koilliseen, ties Jumala mihin saakka. Metsää ja kangasta, nummea\nja männikköä loppumattomassa, yhä jatkuvassa sarjassa. Ne pienet\naukot, mitkä tavataan kaupunkien ja kylien kohdalla, läväistään niin\nnopeasti autolla, että niitä tuskin huomaakaan. Mutta sen sijaan\npunaisenruskeat petäjät ja niistä lähtevä pihkan lemu tunti toisensa\nperästä ympäröi matkamiestä. Täällä voi temmaista auki neljännen\nkoplingin, voi antaa auton panna parastaan, tuoksu tunkee sieraimista,\nkorvista ja suusta sisään; se ei enää ole vain pihkan tuoksua, se on\ntervashajun ekstraktia. Ja tuo kuiva harju, se kumajaa ja myhäjää\nliekkumasta, kuten porsaitten emo, kun sitä kyhnyttelee selkäharjasta.\n— Suokaa anteeksi tämä vertaus, mutta punka merkitsee sian selkää;\nsiis Punkaharju ‒ sian selkä. Ja Punkaharju on juuri haaraantuma tästä\nsamaisesta pääharjusta.\n\nImatra leikkaa harjun ja petäjikön, mutta kohta toiselta puolen löydät\ntaas nummen ja männyt. Kauempana Parikkalassa sukeltaa jo siellä\ntäällä joku valkoinen koivu havupuitten sekaan. Nämä seisovat usein\nvierekkäin, koivu valkoisena ja koreana kuin nuori morsian, petäjä\nmuuttumattomassa ruskeanvihreässä virkatakissaan kuin autuas ylkä.\nHe seisovat kuin papin edessä ja kuiskivat haltioituneina toisilleen\nikuisen uskollisuuden hölmöjä sanoja, lounaistuulen heilutellessa\nmorsion palmikoita. Jaakkimassa morsiamet jo pyrkivät enemmistöön;\nnäkee vanhoja koivunkonkeloita hyljättyinä huokailemassa: »Missä ne\nmännyt onkaan!» Karjala on koivujen ja lehtipuitten maata, se on\niloisempaa kuin Häme, juuri niinkuin asukkaatkin.\n\nMinun toimiini kesäisillä matkoilla kuuluvat myöskin majatalojen\ntutkimiset. Olen ilokseni voinut mielessäni todeta, että meidän\nkansamme asutus- ja elantotavat huimaavasti kehittyvät nykyaikana. Ne,\njotka vain täällä rannikoilla pistäytyvät majataloihin, eivät minua\nusko, mutta sisämaassa kulkijat todistavat kanssani samaa. Siellä tapaa\nmajataloja siistimpiä kuin pikkukaupunkien hotellit.\n\nTiesin ja tunsin entuudestaan Rajanotkon kestikievarin Parikkalassa\nviheliäisimmäksi pesäksi, missä milloinkaan olin käväissyt. Päätimme\npistäytyä sinne tarkastamaan, oliko tämä yleinen sivistyksen kohennus\nkulkenut tämän hökkelin ohi jälkeä jättämättä. Ei ollut enää tätä\nmajataloa, mutta läheisyydessä oli uusi, Kivijärvi nimeltään. Se\nsijaitsi noin kilometrin verran syrjässä valtamaantiestä. Syrjätie\noli viheliäistä. Rakennukset vanhat ja raihnaiset kuten niin usein\nKarjalassa. Närkästyneinä kysäisimme happamesti, eikö olisi lähempänä\nmaantietä löytynyt tämänveroista taloa.\n\n— Tottapa ei, oli kuivahko vastaus.\n\nEteisen portaiden edessä oli leveä sementtinen laatta\nkirjokoristuksineen. Tämä jo ennusti jotakin parempaa. Käytiin\nsisälle. Huoneet olivat pienet ja matalat, mutta nuhteettoman siistit.\nSuomalaista kaunokirjallisuutta tulvivat pöydät. Uudet, leveät\nja suuret rautasängyt täyttivät pienet huoneet. Nuori 20-vuotias\nemäntä, Herran runsaasti siunaama, seisoi kohteliaasti loitompana\nodottaen tilauksiamme. Vuoroin ylistimme salin siistiä ulkonäköä\nja sen ihanoita kukkasia. Tästä oli seuraus, että emäntä sukelsi\nruukkujensa keskelle ja käänteli liljojensa ihanat kukat meitä\nkohtaan. Pitkät, punaisenruskeat juovat liljakukkien pölyä kirjasivat\nsamalla emännän posket, nenän ja otsan. Ihastuneena kaikkeen tähän\nsivistyksen loistoon en malttanut olla nenäliinalla pyyhkimättä\nsiemenpölyä hänen siunatuilta kasvoiltaan, joka kiitollisuudella\nkuitattiin. En voinut enää hillitä itseäni kuultuani että salissa\ntavattiin hedebo-ompeluksia. Hedebo-ompeluksia parikkalaisessa\ntalonpoikaistuvassa! Olen aina ollut sitä mieltä: että tämä käsityö\ntodistaa korkeinta asuntokulttuuria ja naisellista turhamaisuutta.\n\nEn voi sivuuttaa päivällisen ruokalajeja. Kaikki edistys tällä alalla\nriemastuttaa tietysti isänmaan ystävää. Meillä oli neljä ruokalajia.\nRajanotkon kestikievarissa en vuonna 1888 eräällä jalkamatkalla\nsaanut mitään kelvollista suuhun pantavaa. Sekin, mikä tarjottiin,\noli pöyristyttävän likaista. Kunniakas vallankumous on siitä päivin\ntunkeutunut parikkalaisten keittiöihin. Saimme parasta voita (tip top),\nleipää, kaljaa, maitoa, munia, liharuokaa, kalaa ja muurainsoppaa —\njota en ennen eläissäni ole nauttinut, mutta joka maistuu mainiolta —\nsekä ohukaisia sokerihillon kanssa. Kaikki tämä katettu ja valmistettu\ntulisessa kiireessä ilman ennakkotilausta. Iloni ei niin paljon\nhehkumasta, kuin siitä sivistyksestä, jota tämä puhtaus ja taito\nosoitti, oli suunnaton. Meidän kansammehan on tähän asti välittänyt\nainoastaan tulevaisesta elämästään taivaassa; että se nyt myöskin on\nryhtynyt siivoamaan pestään täällä murheenlaaksossa, että se on alkanut\nkoristella kotiaan sekä yrittänyt monistamaan ruokalajejaan, siitä\nsaamme kiittää yhä laajemmalti tulvivaa maallista kirjallisuutta.\n\nMatkamme pää oli Jaakkimassa, jota muutoin vallassäätyiset muinoin\nsanoivat Jaakkimvaaraksi. Siellä meidän piti nousta ikivanhaan Saimaan\nlaivaan, Konkordiaan, joka kulkee Laatokan rantoja Sortavalan ja\nTaipaleen väliä, pistäytymällä myöskin Konevitsassa ja Valamossa.\nMe kulkea suhautimme koivikon läpi Jaakkiman pohjoispuolella ja\nlaskimme alas satamaan, Lahdenpohjaan, jota tavallisesti sanotaan\nLopotiksi, venäläinen sana, joka merkitsee kauppapaikkaa. Suomalainen\nsana Lopotti kaikuu kyllä herjaussanalta, mutta se ei estä paikkaa\nolemasta erinomaisen ihana luontonsa puolesta. Siistejä, komeita\nrakennuksia rannalla, ja itse lahden rantamat ovat korkeita, paikoin\nkallioisia ja metsäisiä. Lahti on suunnilleen peninkulman pituinen\nja aukeaa Laatokalle. Lopotin rannalla on majaloita ja kahviloita,\nja me kotiuduimme aluksi erääseen sellaiseen, joka näytti sangen\nviehättävältä. Mutta eräs nokkela alkuasukas supatteli minun korvaani,\nettä sänkylöissä elämöi sekä mustii että punasii, niin nälkäsii, että\nhirvittää. Kuuluvat olevan kotoisin Siperiasta, ja tällä rodulla ja\nsen ja meidän sekarodulla kuuluu olevan terävimmät hampaat. Panimme\ntaas pillimme pussiin ja annoimme auton puhkia ylös mäkeä, noin 4\nkm takaisin asemalle, jonka läheisyydessä vallan mainio majatalo\nsijaitsee. Se on sekä ulkoa että sisältä ensiluokkainen. Siellä asuu\nkuin Abrahamin helmassa.\n\nSeuraavana aamuna astuttiin vanhaan Konkordia laivaan. Laivaa kuljetti\nkapteeni O. Tampio, synnyltään Nurmeksen sydänmailta, mutta, jo nuorena\nmiehenä, meripoikana, risteillyt kaikki valtameret, ollut sotavankina\nJapanissa kokonaisen vuoden ajan. Hän haastoi kaikkia kieliä, puhdasta\nnurmekselaista ja Nurmeksen ruotsia ja, luulenpa, vähän japaniakin.\nHänessä oli karjalaisen synnynnäistä iloisuutta, johon oli tarttunut\nenglantilaista reippautta, venäläistä puheliaisuutta, ja ehkä\nhiukan japanilaista kohteliasta hymyä, sen verran minkä hänen hyvin\nkehittyneet poskensa sen sallivat. Jaakkiman lahti venyi päivän pitkän\npeilikirkkaana, niinkuin kaikki Suomen vedet siihen aikaan. Niinikään\nLaatokan ulappa. Mutta Laatokalla oli ilma raitista polttavasta\nauringosta huolimatta. Veden lämpö oli ainoastaan + 14° C. Niin pian\nkuin pistäydyimme Valamon saaristoon, tapasi meidät taas helle.\n\nYstävämme Konkordian kapteeni puhui puolestamme munkkien sihteerille,\njoka oli sillalla vastaanottamassa laivaa. Kapteeni antoi meille\nhuimaavan korkeita arvonimiä ja suositteli meitä Suomen sivistyneistön\nkukkana. Sihteeri suvaitsi suosiollisesti hymyillä ja jätti meidät\nerään ihmeen kauniin, mustan munkin huomaan, miehen, joka oli kuin\nluotu viattomien impien rippi-isäksi. Hänen jäljissään me marssimme\nhotelliin.\n\nJa katso, ovet lyötiin selki selälleen erääseen huoneeseen toisessa\nkerroksessa, jommoista en ollut aavistanutkaan Valamon hotellissa\ntavattavan. Kalustoon kuului komea sohva, muhkeita nojatuoleja, kaikki\ntummaa mahonkia, neljä suurta ja leveää sänkyä, joitten peittona oli\nviltit, mutta peittolakana puuttui. Seinillä riippui hengellisten\nja maallisten ruhtinaitten kuvia. Huone tuntui samanlaiselta\nkuin vieraskamari jossakin Vanhan-Suomen herraskartanossa, jossa\nmahonkikalusto on aina tavattavissa.\n\nKaunis rouvamme sai erityisen huoneen; hänen miehensä täytyi maata\nmeidän luonamme, sillä munkeilla ei pyhä sana: »Minkä Jumala on\nyhdistänyt, ei sitä ihmisten pidä erottaman» paina kerrassaan mitään.\nMies ja vaimo ovat munkkien Valamossa aina kaksi vierasta henkilöä.\nHeidän täytyy ei ainoastaan maata erillään, vaan myöskin syödä\nerikseen. Ainoastaan teetä saimme juoda yhdessä suuressa huoneessamme —\nmuutoin maailman parasta teetä. Laatokan vesi ja teelehdet muodostavat\naivan ihanteellisen yhdistyksen. Enpä luule, että mitkään vedet\nitse Kiinan taivaallisessa valtakunnassa ovat niin teetä suosivia\nkokoonpanoltaan kuin tämä Laatokka. Mistä munkkien sokeri oli kotoisin,\nen tiedä, mutta ensiluokkaista sekin oli. Istuimme kauan samovaarin\nääressä.\n\nSuuri juhla oli tulossa Valamoon. Luulenpa, että se oli luostarin\nsuurin juhla, Pietari-Paavalin juhla. Laivat toivat täytensä\npyhiinvaeltajia saareen. Suuriruhtinasta, sittemmin Venäjän sotajoukon\nylipäällikköä H.K.K. Nikolai Nikolajevitshia odotettiin luostarin\nvieraaksi. Laatokan rannikon väki purjehti lukuisasti tänne avoimissa,\nsuurissa saimoissaan, laskivat rantaan ja tekivät telttojaan\nveneisiinsä.\n\nSaipa nähdä ihmeellisiä pukuja ja merkillisiä kasvoja. Miten vierailta\nkaikki nämä ihmiset sentään näyttivät! Minusta tuntui kaikki tämä\nunennäöltä, tuntui ikäänkuin olisin seisonut kasvokkain kolme-,\nneljäsataa vuotta sitten eläneen rahvaan kanssa. Tämän näköisiäkö\nmeidän suomalaistemme esi-isät olivat Kustaa Vaasan ja Juhana herttuan\naikoina? Mahdollisesti. Näin aunukselaisia, joilla oli tukkapää niin\npörröinen, että sellaisia vain »Jöröjukalla» ennen läsnä ollessani\nkuvakirjoissa olen nähnyt. Päälaen korkeimmasta kohdasta levisivät\nhaivenet yli koko kallon ja muodostivat otsan, ohimojen ja niskan\nkohdalle korkeita, takkuisia pahkoja. Nämä pahkat olivat kuin kivestä\nveistetyt. Ei yhtään hiusta pistänyt esille, kaikki olivat toisiinsa\nkiinni takertuneet kovettuneeksi massaksi, jonka läpi luuharava ei\nkonsanaan ollut kulkenut eikä konsanaan kulje. Kasvot olivat pyöreät,\nahavoituneet, punaiset ja kiiltävät, mutta silmät kimalsivat lapsekkaan\niloisina ja suu hymyili sydämellisesti. He puhuivat suomalaista\nmurretta, mutta en tajunnut siitä yhtään sanaa.\n\nHeidän joukossaan liikkui miehiä mustissa eurooppalaisissa puvuissa,\nkauluksissa ja kaulahuiveissa. Kysäisin, niistä he olivat kotoisin.\n\n— Suojärveltä.\n\nSiis Suomen puolelta. He olivat n.s. »sukkapelliä»,\nkreikkalaiskatolisia, he olivat siistejä, mutta epäintressantteja.\nMutta nuo aunukselaiset punaisine paitoineen, rasvanahkasaappaineen,\ntakkuisine hiuksineen ja punaisine, ahavoituneine huulineen, ne\nkiinnittivät silmäni. Näitten esi-isiä Lönnrot ja Europaeus ovat\nlaulattaneet ja saaneet niiltä kauniitakin runoja. Onko se mahdollista?\nVoiko tuollainen tappurakuontalo kätkeä sisuksissaan runouden ituja,\nnoiltako huulilta runoja on vuotanut? Katsele heidän silmiinsä, niin\nalat ymmärtää.\n\nJa heidän aviosiippansa! Heillä oli hameita lukemattomia päällänsä,\nheillä oli saappaat niin luonnottoman raskaat, suuret, leveät ja\nlemuavat, että aivan ällistyin. Muutamat olivat repaleisia, heihin\nvoi katsella kolmen, neljän hameen läpi, mutta perällä lienee\nvielä ollut samanverta hameita. Viimeinen hame, mikä näkyi, oli\nsäkkikangasta. Mutta repaleisimmat olivat iloisimmat. Yksi seurasi\nmeitä ja sipatteli ehtimiseen omaa kummallista kieltään. Hänen äänensä\noli niin sametinpehmeä ja helakka kuin pienen tyttösen, puheen sävy\noli niin hilpeä, kuin muija ei milloinkaan olisi murheita kokenut;\nhän hymyili ja nauroi, niinkuin pukuhuolet olisivat häneltä iäksi\njääneet tuntematta. Leo Tolstoin aasialaisen tarun mukaan tehty\nkertomus miehestä, jolla ei ollut paitaa, mutta joka silti vakuutti\nolevansa täysin onnellinen, juolahti taas mieleeni. Ja kaikki nuo jalot\nhelleenit, Diogenes, Menippos, Kyniskos y.m., nehän saarnasivat samaa\noppia, että onnellisinta on olla mitään omistamatta. Heitä sanottiin\n»kyynikoiksi» (koiriksi), mutta heidän oppinsa on vallannut maailmat,\ntosin toisella nimellä. Juuri tuollaisille on pelastus luvattu, ja he\nolivatkin kokoontuneet pyhään, rakastettuun Valamoonsa, missä komea,\nsuuri kirkko nosti taivaansinisen kattonsa yhtä siniselle taivaalle,\nkullatun kupunsa hehkuvaa aurinkoa kohti. Täällä he tiesivät saavansa\nvakuutuksen iloiselle opilleen, täällä he saivat nähdä rakkaat\npyhimyksensä, pyhän Meri-Miikulan (venäjäksi Nikolai Marskoi), joka\nheille suopi purjetuulen, runsaan kalansaaliin, hyvän vuodentulon.\nMiksipä he eivät ilakoisi?\n\nAamulla klo 4 soitettiin kokoon hotellin pitkissä, kaikuvissa\nkäytävissä. Koko toiviojoukko pukeutui ja peseytyi, ja kohta kuului\nkovien saappaitten kapsetta kivilattialla. Avoimista ikkunoistamme\nkuului ulkoa alituinen kips, kaps, kips, kaps koko pitkän aamun.\nIhmisparvet kiiruhtivat kirkkoon ja sieltä takaisin. Iloisina menivät\nkirkkoon ja vielä iloisempina palasivat. Kirkossa pitkät, partaiset\nvenäläiset talonpojat laskeutuivat lattialle polvilleen, painoivat\notsansa lattiakiviä vasten, nousivat pystyyn, ristivät rintansa,\nsyleilivät suojeluspyhimyksensä patsaita. Mikä ihana, itsetiedoton\njuhlan ele jokaisen miehen liikkeissä! Se oli kerrassaan mukaansa\ntempaavaa. Silmät säikkyivät haltioituneina, ruumis taipui niin\nihmeen nöyrästi maahan, tukkakiehkurat nousivat ja laskivat ruumiin\nliikkeitten tahdissa. Juuri sellaisena kuvittelen Jaakopin seitsemän\nkertaa kumartaneen petettyä veljeään Esauta. Juuri täällä Valamon\npääkirkossa on minulla aina ollut sellainen tunnelma kuin seisoisin\nkeskellä Salomonin temppeliä, tahi jossain vanhassa aasialaisessa\npyhätössä tahi alkuaikain kristittyjen rukoushuoneessa. Aivan varmaan\non kreikkalaiskatolinen kirkko turmeltumattomimpana säilyttänyt\nensimmäisten kristittyjen kirkonmenot.\n\nMikä ihana näky, kun väki palasi kirkosta! He olivat jättäneet kirkkoon\nsyntitaakkansa, he olivat pesseet sielunsa puhtaiksi, he tunsivat\nitsensä vapaiksi ja sovitetuiksi. Sentähden kasvot loistivat heidän\nulostullessaan ja kohdatessaan aamuauringon helakan leimun. Kun kerta\nopetetaan, että ihminen joka hetki tekee syntiä ajatuksissa, puheissa\nja töissä, niin se kirkko on katsottava ihmisystävällisimmäksi, joka\nhelpoimmin poispyyhkäisee synnit. — —\n\n       *       *       *       *       *\n\nVanha möröttäjä ja hapanlohko Schopenhauer väittää, että kaikki\nmatkakertomukset ovat ikäviä, koska niissä vain puhutaan mitä silmä\nnäkee ilman aprikoimisia ja ajatuksenilmauksia.\n\nEn ole tahtonut tehdä tälle kalkkiutuneelle pessimistille mieliksi,\nmutta en ole sitä voinut välttää. En pääse ajatuksistani enkä\naprikoimisistani matkoillani. —\n\nNiitten suomalaisten joukossa, jotka meidän aikana majailivat\nValamossa, kiinnittyi huomioni varsinkin muutamiin Impilahden ja\nJaakkiman poikiin. He hakivat heinätyötä munkeilta. He olivat kaikki\nherraskaisesti puetut, valkoiset kaulukset kaulassa, mansetit käsissä,\nja »kellonvitjat ne loist', ja kellonvitjat ne loist'» j.n.e. Nämä\ntekivät aunukselaisten keskellä perin sivistyneen vaikutuksen, vaikka\nvain olivatkin heinämiehiä. He olivat tavanneet kaksi nuorta, solakkaa\npalvelijatarta, kotoisin Jaakkimasta, mutta Helsingissä palveluksessa,\nja kiemailivat mitä kohteliaimmin näiden kanssa.\n\nMikä suunnaton juopa avautuikaan näitten ja aunukselaisten välille! ‒ ‒\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana aamuna menimme taas Konkordia laivassa takaisin Jaakkimaan.\n\nKonkordiassa on yläkansi, jommoista saa hakea. Sillä on sekä pituutta\nettä leveyttä. Siellä saa mitä perusteellisimpia aurinkokylpyjä.\nMutta koko pitkän kannen yläpuolella, kokasta perään saakka, kulkee\neri korkeudella pyöreä teräskisko, joka kierii ympäri, niin pian\nkuin perämies kääntää ruotelia. En ole missään nähnyt niin pitkää\nperämelaa enkä missään niin selvästi näytteille pantua. — Kunnia vanhan\nKonkordian rakentajalle! — Poikavuosinani oli tapana salaa istuutua\nkiskolle. Kun perämies pyöritteli ruotelia, romahdettiin mäiskis\nkannelle. Tämä tuotti meille paljon suurempaa huvia kuin kaikki Saimaan\nihanat näköalat. Samainen teräskisko sijaitsee yhä edelleen Konkordian\nkannella.\n\nTämä 10 vuoden vanha kisko aiheutti vielä nytkin aivan erinomaisen\nnautinnon nuorisolle. Istuimme varhaisena aamuhetkenä Konkordian\nkannella. Laatokka lepäsi peilikirkkaana ja aurinko kiipesi taivaan\nvahvuudelle ja loimotteli lämpimästi. Suomalaisia ylioppilaslaulajia\nnaisineen oli keräytynyt kannelle. He virittivät laulun toisensa\nperästä ja houkuttelivat siten nuoria venakoita, Valamon\ntoivioretkeläisiä, kannelle. Nämä asettuivat kiskon vasemmalle\npuolelle. Samassa kannettiin kannelle käheä gramofoni, joka heti\nrupesi kitkuttamaan vanhoja valsseja. Ylioppilaat kiepsahtivat ylös\npaikoiltaan ja pyysivät heti pyhiinvaeltajat tanssiin. Tanssittiin\nkiskon oikealla puolella — mutta kisko muodosti aidan. Eräs\nylioppilaista rohkaisihe ja heilautti naisensa korkealle ilmaan yli\nsiunatun kiskon. Seurasi yleinen heilautus. Pyhiinvaeltajattaret\nlensivät kuin pääskyt ilmassa, tanssivat, hymyilivät ja pitivät iloa.\nHe olivat niin sydämestään suruttomia, he olivat puhtaiksi ja iloisiksi\npestyt Valamon upeassa pääkirkossa. ‒ ‒\n\nPalatessamme Jaakkimasta suuntasimme kulkumme Karjalan rintamaitten\nhalki Kurkijoen ja Hiitolan kautta Vuoksen laaksoon. Kurkijoella oli\nmajatalo, joka enemmän muistutti hotellia kuin maalaistaloa. Mutta\nsyrjäisessä Kaukolassa nähtiin taas majatalo tuota karjalaista mallia.\nSitä tarkastamaan. Laskeuduimme alas vaunuistamme ja tilasimme ruokaa.\nPerin ylhäisen näköinen emäntä riensi heti kyökkiinsä. Hetken kuluttua\noli meillä taas pöytä koreana. Ruokalajien joukossa pihvejä. Mielestäni\ntämä meni liian pitkälle. Rupesin kuulustelemaan.\n\n— Kuinka te voitte täällä maan sopukassa keskellä palavinta kesää\ntarjota liha-annoksia? Automobiiliko se loihtii esille tällaisia\nihmeitä? Ainoastaan autoväellekö te katatte pöydän tällaisilla\nherkuilla? Vastatkaapa, olkaa hyvä, käsi sydämellä!\n\n— Kaikki, ei ainoastaan autolla kulkijat, saavat liharuokia, kun vain\nmalttavat odottaa. Minulla on nimittäin ihmeen syvä kaivo. Sinne lasken\nalas lihapalat säilöön, en tietysti veteen, vaan lähelle pintaa.\nNe säilyvät ihmeellisesti. Kun sitten hienoa väkeä tulee (yleinen\nkumarrus meidän puoleltamme), hinataan lihat yläilmoihin, hakataan ja\npaistetaan. Siinä salaisuus.\n\n— Kai sitä vähän tipahtaa lihanmehua kaivoon. Voitteko päälle\npäätteeksi keittää lihalientä kaivovedestä?\n\nKarjalassa uskaltaa laskea räikeää pilaa. Emäntä ei närkästynyt tästä\nleikinlaskusta.\n\nOlen ylevässä kielessä lukenut viisauden lähteestä, paheitten\nlähteestä, josta Jumala varjelkoon, tarulähteistä, joissa\nkuninkaanpojat uiskentelevat sammakon haahmossa, mutta miksi Kaukolan\nkaivoa on sanottava, en tiedä. Ehkä kaivohuoneeksi! Pihvit ainakin\nolivat, yhtä mehevät ja suuret kuin serkkunsa Helsingin Kaivohuoneessa.\n\nToimittaaksemme perusteellisen tarkastuksen rupesimme hakemaan\nsyöpäläisiä. Hoi, hoi! Kirppu! Kaikki hyökkäsivät paikalle. Aivan\noikein. Siinä se istui ja kiristeli hampaitaan, valmiina salamannopeaan\nhyökkäykseen. Kellä oli vilkkaat sormet! Minulla. Kuletin varovasti\npeukaloni ja etusormeni petoa kohti. Se ei liikahuttanut jäsentäkään.\nKas niin, nyt se oli kiinni!\n\n— Kovakuoriainen! Peukaloinen kovakuoriaisten joukossa! Eläköön\nsynnyinmaa! Eläköön _kirputon_ Suomi!\n\n— Niin, eläköön Suomi, eläköön!!\n\n\n\n"]