[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fVgB-B1dhm62hi90TanUbFK8A62L4kVr-9fszX3noN3I":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":27,"gutenbergSummary":29,"gutenbergTranslators":30,"gutenbergDownloadCount":31,"aiDescription":32,"preamble":33,"content":34},3384,"Isä Johannes","Sauramo, Lauri (oik. Soini, Lauri)",1875,1919,"3384-sauramo-lauri-isa-johannes","3384__Sauramo_Lauri__Isä_Johannes","Kangastuskuvia Keskiajan lopulta","romaani",[],[],"fi",1910,null,52126,335266,false,75480,[23,24,25,26],"Historical fiction","Nuns -- Fiction","Priests -- Fiction","Reformation -- Fiction",[28],"Historical Novels","\"Isä Johannes : kangastuskuvia keskiajan lopulta\" by Lauri Soini is a historical novel written in the early 20th century. The story is set during the late Middle Ages and follows the titular character, Father Johannes, as he navigates the complexities of life as a monk, dealing with themes of faith, duty, and personal relationships against the backdrop of societal and political upheaval.  The opening of the work introduces us to the cloistered life of the monks at a Dominican monastery in Turku. Father Johannes is depicted during a communal meal with fellow monks, where discussions on recent events reflect the struggles of the time, including political tensions in the region. A notable interaction occurs between Johannes and Brother Hincerus, who proposes the monks take a stand on current political matters, which Johannes opposes in favor of focusing on spiritual pursuits. Through these dialogues, we learn about Johannes's internal struggles with his desires, particularly concerning the concept of womanhood and his visions of an ideal life, setting the stage for his personal conflicts as he embarks on a new chapter of his life as a parish priest in the surrounding countryside. (This is an automatically generated summary.)",[],213,"Historiallinen romaani sijoittuu keskiajan lopun Suomeen uskonpuhdistuksen kynnykselle. Tarina seuraa dominikaanimunkki Isä Johannesta ja luostarielämää Turussa sekä ympäröivässä maaseudussa poliittisten murrosten ja uskonnollisten kysymysten keskellä.","Lauri Sauramon 'Isä Johannes' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3384.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia\nkirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","ISÄ JOHANNES\n\nKangastuskuvia Keskiajan lopulta\n\n\nKirj.\n\nLAURI SAURAMO [Lauri Soini]\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Otava,\n1910.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n1. Ilta luostarissa\n2. Salon syliin\n3. Katri tyttö\n4. Tasalan vapaatalossa\n5. Henkipatto\n6. Henkipaton poika\n7. Suitsuttajan perhe\n8. Hyvä paimen\n9. Pyhä neitsyt\n10. Varoitus\n11. Pietari teini\n12. Ottelu metsässä\n13. Lain koura\n14. Sudenluolan hävitys\n15. Papin renki\n16. Papin sydän\n17. Hengellistä rakkautta\n18. Veriviha\n19. Jumalainen ylkä\n20. Taivaan morsian\n21. Pyhä henki\n22. Tuiro ja Pirkitta\n23. Armonlaaksoon\n24. Uusi aika tekee tuloaan\n25. Pietari maisteri\n26. Tuiron sotaseikkailut\n27. Matkalla nunnaa vapauttamaan\n28. Isä Johannes ja sisar Kaarina\n\n\n\n\n1\n\nILTA LUOSTARISSA\n\n\nVespera, ehtoomessu, oli kohonnut korkeuteen ja hälvennyt, ja Turun\nsaarnaveljet olivat kokoontuneet ehtoolliselleen veljeskunnan\ndomuksen jykeän yksinkertaiseen ruokatupaan. Ristikkojaloillaan\nseisoville pitkille pöydille oli asetettu ruuat, joiden vaihteleva\nkirjavuus, yksinkertaisuudessakin kuvastuva moninaisuus ilmaisi,\nettä ne oli paloittain, kannikoittain kerusteltu minkä mistäkin.\nKaloissa, lihapaloissa, juustoissa ja leivissä saattoi myös eroittaa\nnuhrautuneita paikkoja, mitkä muistuttivat säkkejä ja reppuja,\njoissa veljet olivat niitä kantaneet minkä miltäkin pitäjän kulmalta\nsaarnamatkoilta palatessaan. Kylän kakut kuitenkin näyttivät olevan\nainoastaan lisinä oman locuksen leivinuunissa paistetuille, mutta\nenimmäkseen hyviltä emänniltä saaduista jauhoista leivotuille\nkakkaroille, samoin oli kaalikeittoon saatu kuvut omasta kaalimaasta,\nkotitekoista oli myös kalja, siksi kirmakka olvi, että pyrki\nhiusmartoon kihoamaan, jos useita pitkiä siemauksia kulautti.\n\nYhteisiä aterioita höystettiin tavallisesti pakinoiden, kertoellen\nmitä uutta oli onnistuttu sieppaamaan tai itse koettu saarnamatkoilla,\njoilta useimmat olivat saapuneet aivan äskettäin, mikä tänään,\nmikä eilen tai korkeintaan parisen päivää sitten, levähtääkseen\nhetkisen yhteisessä pesässä ja lähteäkseen taasen tänään, huomenna\ntai ylihuomenna uusin voimin uudelle taipaleelle. Nykyään olivat\njutut jokseenkin alakuloisia, sillä viime aikoina oli hengenmiesten\naineellinen saalis ollut sangen huono, niin näännytetty ja\nkatkeroitettu oli maa alituisten unioniriitojen jaloissa.\n\nMutta sitä paremman kylvömaan arveli itsellään olevan tanskalainen\nveli Hincerus, jonka Tanskassa sijaitseva dominikaanien pohjoismainen\npääjohto oli lähettänyt Turun mustiin veljiin vaikuttamaan.\nVasta äskettäin hän oli saapunut, mutta heti saavuttuaan alkanut\nkiinnittää suomalaisten veljien huomiota emämaan tapahtumiin. Lempeän\nisänmaallinen, mutta heikon viipperehtivä valtionhoitaja Svante\nSture oli äkkiä kuollut. Ja nyt ottelivat vallasta valtakunnan\nunionimieliset herrat ja suurmiehet itsenäisyyspuoluetta ja sen\nvaltionhoitajaehdokasta Sten Sture nuorempaa, Svante Sturen poikaa\nvastaan, mutta tällä oli valtakunnan linnat hallussaan ja rahvas\npuolellaan. Molemmilta puolin kuului Turun linnankin päällikkö\nsaaneen kehoituksia ja varoituksia. Ja Turun dominikaanimunkkeja,\nhengenmiehiä, jotka syrjäisissä maanäärissämme olivat suloisessa\nrauhassa harjoittaneet saarnaajatointaan, koetti nyt heitäkin\ntanskalainen veli saada mukaan temmellykseen. Hänen mielestään olisi\nTurun mustien veljien, joilla oli hyvä tilaisuus vaikuttaa kansan\nkeskuudessa saarnamatkoilla liikkuessaan, pitänyt ryhtyä saarnaamaan\nkansalle uskollisuutta Tanskan kuningasta kohtaan, joka kerran oli\nunionikuninkaaksi tunnustettu, ja siten ehkäistävä itsenäisyyspuolueen\nkapinoimista.\n\nTämä ei kuitenkaan näyttänyt olevan Olavi Laurin pojan, luostarikoulun\nlehtorin mieleen, ja hän sanoi tyytymätönnä:\n\n‒ Mitä me ryhtyisimme maan mahtavien taisteluihin, hiljaisessa\nhengentyössä on ennenkin aherrettu, siitä suurin siunaus on.\n\n— Mutta saarnatyössä tarvitaan rauhallista maaperää, ja rauhaan ei maa\npääse koskaan ennenkuin tunnustaa laillisen kuninkaansa.\n\n— Ruotsissa ratkaiskoot ja päättäkööt, kaukana pääahjosta eivät\nsuomalaiset ulotu mitään vaikuttamaan, joutuisivat luultavasti aina\nliian myöhään, jos yrittäisivätkin.\n\n— Siellä on uusi yltiöpää, Sten Sture vai mikä suuri kivi...\nkompastuskivi... hän on, saanut rahvaan yllytetyksi juoksemaan\njälestään. Mutta tarvitseeko täälläkin kansan syöksyä onnettomuuteen\nylpeästi uhmaten, kun nöyrtymällä ja taipumalla saisi onnellisen rauhan\nja pääsisi veljesliittoon Ruotsia vanhemman sivistysmaan kanssa?\n\n— Mitä tarkoitatte? kysäisi lehtori Olavi Laurentii.\n\n— Tarkoitanpahan vain, että jos Ruotsi pettää kuninkaansa, niin\nSuomi voi pestä kätensä, kulkea eri teitään ja pysyä kuninkaalleen\nuskollisena omin päin.\n\n— Hm, kuului pöydän yläpäästä varoittava rykäisy. Kaikkien veljien\nkatseet kääntyivät siellä istuvaan ja pitkin pöytää silmäilevään\nluostarin prioriin, Mikael Karpalaiseen. Hengellisen veljeskunnan\nlempeän isän otsa oli vetäytynyt ryppyyn, ja kaikki käsittivät siitä,\nettä ilmalinnojen rakentaminen oli käynyt liian rohkeaksi.\n\n— Eihän meillä, riensi veli Hincerus lieventämään, — tosin\nsuoranaisesti ole tekemistä tällaisten asiain kanssa...\n\n‒ Niihin puuttumalla saisimme vain täällä luostarit samallaisiksi\njuonittelun ja vehkeilyn ahjoiksi kuin Ruotsissakin, pisti\nkerkeäkielinen Olavi lehtori väliin.\n\n— Mutta aina on hyvä pitää suunta selvillä ja varoittaa kansaa Sten\nSturen niskoittelusta ja juonittelusta, vaikkapa hän pääsisikin\nRuotsissa valtaan. Sillä mitäpä hyvää Suomelle Ruotsista koitunee!\n\n— Sieltähän olemme saaneet kaiken! vastasi Olavi lehtori.\n\nNuoremmat veljet olivat äänetönnä kuunnelleet vanhempain valtiollista\nväittelyä, sillä niitä asioita eivät he ymmärtäneet. Mutta tämä\nviimeinen väite antoi muutamalle nuorelle munkkipapin kokelaalle aiheen\nhuudahtaa pöydän alapäästä:\n\n— Sieltä olemme saaneet yksin pyhän uskommekin!\n\n— Ja ruotsalaisethan meille ovat tuoneet ainoan pyhimyksemmekin, pyhän\nHenrikin, virkkoi toinen veli.\n\nKorkeasta iästään huolimatta nuorekkaan ketterää, humaanista Olavi\nlehtoria ilahutti, kun keskustelu rupesi solumaan pois epämieluiselta\nvaltiolliselta alalta. Sitä avittaakseen virkkoi hän:\n\n— Niin, Henrik piispa on korotettu marttyyriutensa tähden pyhien\njoukkoon. Mutta muistan jostakin vanhasta pergamentista lukeneeni, että\nsistersiinimunkit ovat täällä saarnanneet ainakin samoihin aikoihin\nkuin pyhä Henrik. Kerrotaanpa heillä olleen täällä luostarinkin,\nkaksoisluostarin.\n\n— Niin onkin, virkkoi pöydän keskipaikkeilta sointuvalla äänellä\nnuorekas, vasta täyteen miehuudenikäänsä päässyt pappismunkki, veli\nJohannes.\n\n— Tiedätkö siitä mitä, uneksija-veli? kysyi Olavi lehtori\nystävällisesti hymyillen nuorelta, lahjakkaalta oppilaaltaan, johon\noli suuresti mieltynyt, vaikka usein nuhtelikin tämän liian suurta\ntaipumusta kuvitteluihin ja haaveiluihin.\n\n— Olen käynytkin siellä, virkkoi veli Johannes. — Taivalsin kerran\ntavallista pitemmälle itään päin ja tulin pitäjään, joka oli\nKirkkonummi nimeltään. Muuan vanha mies kertoi minulle siellä, että\npitäjä on saanut nimensä siitä, että siellä oli ensimäinen kirkko\nmaassa, ja sen olivat sistersiinimunkit omin käsin rakentaneet. Heillä\noli ollut siellä luostari, jossa munkkeja ja nunnia oli hartauttaan\nharjoittanut, askarrellut ja viljellyt kasvitarhojaan, joissa kasvoi\nmoninaisia lääkeyrttejä. Hänen isävainajansa lapsuuden aikana oli\nluostari vielä ollut nunnien ja munkkien tyyssijana, mutta sitten oli\nsen tulit polttanut, puisen rakennuksen, eivätkä veljet ja sisaret\nruvenneet sitä uudestaan rakentamaan, vaan lähtivät muuhun maailmaan.\nMutta luostarin sija on nimeltään Munkkikumpu, ja samoilla munkeilla on\nsiellä vieläkin heille lahjoitettuja maatiluksia, joista joka vuosi käy\nmuuan veli verotulot kantamassa.\n\n— Tämä kertomus tuntuu hyvin todennäköiseltä, virkkoi veljeskunnan\ntietoniekka, Olavi lehtori. — Sillä tuollaisia rauhallisia työmyyriä\nsistersiinit ovat. Laittavat monasteriuminsa hiljaiselle maaseudulle ja\nsiellä ahertavat.\n\n— Mutta kuinka heidän vaikutuksensa olisi jäänyt niin tuntemattomaksi?\ntuumaili priori hymyillen. — Pitäisipä se toki olla yleisemmin\ntunnettu, jos he ensimäisinä olisivat täällä olleet ja satoja vuosia\nvaikuttaneet!\n\n— Niin, luultavampaa onkin, että sistersiinit ovat vasta pyhän\nBernharduksen innoittamina maahamme asti urenneet, Ruotsin vallan\naikana, kun metsien kansa oli alkanut kesyttyä, että hiljaisetkin\nsaattoivat sen keskuudessa menestyä ja viihtyä.\n\nPriori nyökäytti päätänsä lehtorin tuumille ja nousi, ja pöytäseura\nnoudatti esimerkkiä. Kun oli luettu kiitos ruuan jälkeen, poistuivat\npriori ja lehtori lukuhuoneeseen.\n\nEnin osa munkeista jäi vielä ruokatupaan completariumia, toista\nehtoomessua, odottamaan. Pari innokkainta veljeä ehätti shakkilaudan\nääreen, toinen pari otti pelinopat nahkamaljakkoineen ja alkoi pelata\n\"Ristuksen viittä haavaa\". Mutta muut veljet jatkoivat keskustelua\nKirkkonummen luostarista, kertoen kaskuja, jotka heitä viehättivät\nenemmän kuin äsken kuullut, vaikkeivät oikein sopineet kerrottaviksi\npriorin ja lehtorin ollessa läsnä.\n\n— Hyviä ja hupaisia päiviä ne olivat pitäneet, ne Munkkikummun\nveljet, virkkoi muuan. — Luostarikummultaan olivat maan alitse kaivaa\nkuopustaneet käytävän vähän matkan päässä kirkon yhteydessä olevaan\nsisarluostariin. Sinne marssivat veljet maan alitse milloin mieli\nteki, ja sielläkös sitten viini vuoti ja muiskut maiskuivat ja nunnien\nselleissä kuherreltiin...\n\nKertoja, möhömaha ja ihranaama elostelijan perikuva, aivan maiskutti\nsuutaan mieliteosta ja mielihyvästä. Toistenkin kasvot kuvastivat\naistillista intohimoa, johon yhtyi omituinen kauhun, kammon ilme.\nMuutaman vanhan munkin naaman väänsi irstaus, jonka hän liiankin\nselvään näkyi käsittävän pirulliseksi, ruokottoman kamalaan\nirvistykseen. Näillä kasvoilla kuvastui ilmielävänä, millaisia tunteita\nja miten eläimellisen käsityksen naisesta naimattomuuden vaatimus oli\npuhtaan elämän veljessä kasvattanut.\n\n— Kerran, jatkoi sama punakka veitikka, — oli siellä muuan nuori sisar\nsattunut vahingossa tulemaan siunattuun tilaan. Kun abbedissa äkkäsi\nsen, pani hän nunnan koville, kysellen, missä sellaista oli voinut\ntapahtua. Sisar vastasi: \"Täällä luostarissa, hurskas äiti.\" Abbedissa\nkysyi: \"Kuinka ja milloin? Etkö voinut huutaa, että olisi voitu tulla\napuun?\" Sisar siihen selittää: \"Hurskas äiti, se tapahtui siihen\naikaan, kun meillä oli silentium.\" Eikös ollut hyvin vastattu? Kuinka\nsilloin huutaa, kun oli määrätty noudattamaan äänettömyyttä!\n\nUusi naurun purskaus. Kertoja itsekin yltyi toisten ilosta ja nauroi,\njotta vatsa hytki.\n\nSitten seurasi toinen toistaan rivompia ja kaksimielisempiä tai\npilkallisempia naiskaskuja. Siirryttiin kertomaan yleensä munkkien\nnaisseikkailuja, — miten joku veli oli juossut joka päivä emännän luona\nja saanut parasta ruokaa ja juomaa palkaksi rakastelustaan, — miten\ntoinen oli kulkenut lääkitsemässä tervettä tytärtä, — miten kolmas\nkuherrellut ylhäisen aatelisrouvan kanssa — ja niin määrättömiin, — ja\nsamalla oli munkkisankari aina tehnyt hauskoja kepposia.\n\nEivät yksistään sanat, vaan erittäinkin äänensävy ja eleet, joilla\nnäitä kaskuja kerrottiin, nostattivat veli Johanneksen kasvoille\nsurumielisen inhon ilmeen. Hän poistui pari kaskua kuultuaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVeli Johannes joutui taasen miettimään elämänsä arinta ja polttavinta\nkysymystä, suhdettaan naiseen. Hän meni munkkien yhteiseen\nmakuuhuoneeseen, heittäytyi olkivuoteelleen ja antoi ajatusten liidellä.\n\nHänen nuoruudenunelmiensa auerhäivästä ja muistojen lehdessiimeksistä\nkohosi hänen sielunsa silmien eteen utuisia naishahmoja, nuoria\npunaposkia ja kirkassilmiä, joita nähdessään ja ajatellessaankin hän\noli tuntenut sydämensä lämpimämmin sykähtävän ja verensä kainosti\nvärähtävän. Tiesihän hän, tiesi, että oli luvatonta ja synnillistä\najatella naista näin, että hän oli puhtaan elämän veljeyteen\nliittyessään iäksi kieltäytynyt koskemasta naiseen. Mutta hän ei\nvoinut, ei voinut sille mitään, että ajatukset aina siihen kääntyivät\nja että hän silloin tunsi kiehtoavaa suloa ja viehätystä. Sitten oli\nhän kerran, kerran vain ja loitolta, nähnyt neidon, joka pitemmäksi\naikaa sai sijansa hänen mielessään, herätti hänessä hehkua, joka\nvähänväliä veti hänen ajatuksensa impeä ajattelemaan, ja usein hän\nsävähtäen, säikähtäen yhtäkkiä huomasi ajatuksensa harhailleen kauas,\nkauas luvattomille poluille.\n\nHän oli noussut taisteluun näitä tunteita ja ajatuksia vastaan. Mutta\ntämä taistelu oli vienyt hänet vain yhä lähemmäksi naista, hänen\najatuksensa täytti pian naisolento kokonaan, ja hän oli joutunut aivan\nepätoivoon. Vihdoin oli hän kysynyt neuvoa Olavi lehtorilta, ja tämä\noli neuvonut hänelle avun. Se oli pyhä neitsyt. Ja hän oli palavalla\nhartaudella alkanut lukea evankelioita ja legendoja neitsyt Mariasta,\nja tämä taivahinen pyhä olento oli lainannut hänelle säteilevän kuvansa\nturvaksi maallisten naisten kiehtovaa tenhoa vastaan. Milloin nainen\npyrki hänen mieltään valtaamaan, silloin oli hän kääntänyt ajatuksensa\ntaivaan lempeään ruhtinattareen. Ja pyhä neitsyt oli tullut hänen\nhellyytensä ja palvomisensa esineeksi, hänen taivahiseksi morsiamekseen.\n\nMutta ei tämä kihlaus ollut veli Johanneksen mielessä vaikuttanut sitä,\nettä hän olisi alkanut maallisiakaan naisia halveksia. Päinvastoin\ntaivahinen morsian oli hänen mielessään kietoutunut eroittumattomaan\nyhteyteen koko naissuvun kanssa ja heittänyt sille osan pyhyytensä\nsäteilyä. Ensiksikin hänestä tuntui, ettei hänen sielunsa silmiin\nvoisi koskaan taivahinen morsian loistaa täydessä kirkkaudessaan ja\nihanuudessaan, jos hän ajattelisi maallista naista niin halveksivasti\nkuin veljet ajattelivat. Ja jos kerran maallinen miehen ja naisen\nsuhde oli niin ruma ja paha, miksi silloin pyhän neitsyen — ja\nhänen jumalaisen poikansa — suhdetta sieluihin verrattiin yljän ja\nmorsiamen suhteeseen? Ja, toiselta puolen, kuinka oli naissuvun\nhalveksiminen mahdollista sille, joka elävällä hartaudella ajatteli\nja palvoi taivahista morsianta, nöyryyden orvokkia, puhtauden liljaa,\nrakkauden ruusua ja taivaan kunniaa ja kaunistusta? Tosinhan hänet\noli taivahisen isän henki — niin kirkkoisät selittivät — pyhittänyt\ntoisessa, hengellisessä sikiämisessään äitinsä kohdussa, mutta naiseksi\nhän sittenkin syntyi ja kuului naissukuun, oli puhtaan naisellisuuden\nikuinen ihanne. Hänet oli tosin korotettu aistimaailman alhaisuudesta\njumalaisen valon säteilyyn, mutta kuinka saattoi vaipua katselemaan\nhänen säteilevää kuvaansa ilman että hänestä olisi heijastanut ihanaa\nvaloa koko naissuvun ylitse? Ja miksi, miksi olisi hyvä isä hänet\nkorottanut, jollei siksi, että hän olisi elävänä ihanteena, ihanan\npuhtaana esikuvana sukupuolelleen, jalostuksena, ylennyksenä kaikille\nnaisolennoille ja koko ihmissuvulle? Mitä varten olisi hän pyhän\npoikansa rinnalla välittäjänä ihmisten ja kaikkein pyhimmän välillä,\njollei häntä olisi tarkoitettu ylentämään juuri naista? Eikö neitsyt\nMaria ollut pyhä, että hän esikuvallaan muutkin neitsyet pyhittäisi,\neikö taivahinen rakkaus häneen ollut pyhä siksi, että se maallisenkin\nrakkauden pyhittäisi ja kirkastaisi?\n\nNäin veli Johannes itsekseen kyseli ja mietti olkivuoteellaan leväten,\nja häntä suretti ajatellessaan veljien suhdetta naiseen eikä hän voinut\nsitä käsittää.\n\nHänen alakuloiset mietteensä keskeytti kellon kilinä. Kolmituntinen\nväliaika oli kulunut, kutsuttiin toiseen iltamessuun, ja hän riensi\nluostarin kappeliin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMessun jälkeen palasi hän veljien kera yhteiseen makuuhuoneeseen ja\nrupesi levolle. Veljet vetelivät pian sikeää unta, mutta hänelle\nei tällä kertaa tullut uni silmiin. Sillä hänen elämänsä oli\ntärkeässä käännekohdassa, ja sentähden hänen sielunsa silmien editse\nvierivät menneet päivät, ne, jotka hänet olivat siivillään kantaneet\nnykyhetkeen, mistä hänen oli urettava uusille urille.\n\nSielunsa silmin näki hän itsensä kaukaisella Karjalan kolkalla, näki\nleikkivänsä lapsena, piskuisena porvarin poikana, Viipurin toreilla ja\nkapeilla kaduilla. Piskuisena poikana toisten kera leikkiessään oli hän\nsiellä usein nähnyt harmaahapsen isä Tapanin, joka oli ollut sangen\noppinut mies, lasten pyhä isä ja koko kaupungin kunnia ja ylpeys.\nKuinka usein olivatkaan he lapset hartaalla ihailulla hiiviskelleet\nkatukulmista luo kun isä Tapani kulki! Kuinka usein oli isä Tapani\nsilitellyt pientä päätä, sanonut isällisiä sanoja ja siunannut! Olipa\nisä Tapani käynyt hänen porvarisvanhempainsa kodissakin, silitellyt\nhänen tukkaansa ja kysellyt mitä hän osasi, ja hän oli lukenut ulkoa\n\"Isä meidhen ioko oledh taiuahissa\". Sitten oli taasen isä Tapani\nsilitellyt hänen tukkaansa, kiitellyt ja siunannut. Tuskin vuottakaan\nsen jälkeen kerrottiin, että isä Tapani oli kuollut vieraalla maalla,\nTanskassa, jossa oli ollut harmaiden veljesten asioissa. Sillä hän oli\nharmaiden veljesten, fransiskolaisten, guardiaani Viipurin luostarissa\nja häntä pidettiin oppinsa ja hurskautensa tähden niin suuressa\narvossa, että oli valittu veljeskuntansa ministeriksi yli pohjoisten\nmaiden, hän oli tohtori Stephanus Laurentii, oppinein ja kuuluisin\nSuomen luostari-isistä. Sen oli veli Johannes saanut tietää vasta\njälkeenpäin, sillä hän oli vielä lapsi hurskaan isän kuollessa, mutta\nisä Tapanin henkevät kasvot ja harmaat hapset kuvastuivat iätkaiket\nhänen mielessään, ja kun hän oli oppinut tuntemaan taivahisen isän, oli\nsilläkin isä Tapanin henkevät kasvot ja harmaat hapset.\n\nIsä Tapanin kunnioittava ihailu oli hänen mielessään herättänyt\nsytevän halun, että hänestä tulisi hengenmies hänestäkin, että hän\nsaisi aina istua ja oppia hengenviisautta sellaiselta harmaahapsiselta\nvanhukselta kuin isä Tapani oli. Isäukko olikin pannut hänet Viipurin\nluostarikouluun, ei tosin harmaiden veljesten, vaan mustien, Olaus\nHenricin ollessa luostarin priorina. Sitten oli hän alkanut kaihota\nTurun luostariin, jossa oli kuullut enemmän opittavan. Hänestä oli\ntullut Turun dominikaaniluostarin noviisi ja vuoden ajan tavailtuaan\nrukouskirjaansa oli hän tehnyt munkkilupauksen ja ottanut nimekseen\nveli Johannes Karelus, jonka nimisen munkin sanottiin ennenkin\neläneen, oli useita vuosia opiskellut ja väliin käynyt hurskailta\nalmuja keräämässä, kunnes hänet oli vihitty papiksi ja varsinaisena\nsaarnaveljenä päästetty maita taivaltamaan.\n\nOnnellinen kuin mehiläinen yrttitarhassa oli hän ollut niinä\nHuoruutensa vuosina, joina sai enimmät aikansa opiskella ja uinailla,\npyhien tarinain ja vertausten pohjalle rakentaa unelmoivassa\nmielikuvituksessaan luostaritaloon ja sen ympäristöön haavemaailmaa,\njossa eli ja hengitti. Tässä maailmassa oli hän elänyt ja hengittänyt\nalmu- ja saarnamatkoille urettuaankin, mutta retkillä oli hänen\nsilmiinsä vilkkunut uusia kuvia luonnosta ja elämästä, tuoreina ja\nmehevinä olivat ne virtailleet hänen sieluunsa, elävän luonnon ja\nelävän elämän vehmaalla teholla vallanneet yhä enemmän alaa hänen\nentiseltä haavemaailmaltaan, niin että siitä tuli uusi maailma. Tämän\nmaailman johtotähdiksi jäivät yhäkin pyhät kertomukset ja legendat,\nmutta vehmas luonto lainasi sille vihreän värinsä ja sinne se tuntui\nparemmin soveltuvan, ja niin tunsi hän yhä suurempaa tarvetta siirtää\nhaavemaailmansa luostarikammiosta sinisalolle. Sinne se oli vähitellen\nsijoittunut itsestään, salopitäjään, jossa hän useimmin liikuskeli,\nmissä oli enimmän nähnyt, elänyt ja kokenut, ja veljeskunnan domus,\nhänen unelmainsa entinen tyyssija, oli käynyt hänelle vieraaksi ja\nkolkoksi. Ei hän saarnamatkoillaankaan tuntenut rauhaa ja onnea muualla\nkuin unelmainsa kotipitäjässä, sillä hänen herkkä haavemielensä ei\nsaattanut viihtyä muualla kuin missä hänen unelmansakin elivät.\n\nSitten oli tämän seurakunnan, hänen unelmiensa kotipitäjän, pappi\nsiirtynyt toiseen pitäjään, ja hänen mieleensä oli ikäänkuin\nsädesoihtuna välähtänyt ajatus, miten onnellinen hän olisi, jos pääsisi\ntämän seurakunnan papiksi. Tämä ajatus valtasi hänet sellaisella\nvoimalla, että hänen täytyi sitä kihelmöivin aivoin pohtia päivät\npäästään. Ja niin miettiessään ja kaihoillessaan alkoi hänestä tuntua\nyhä kiusallisemmalta luostarielämän hengetön muodollisuus, jonka\neduskuvalta hänestä näyttivät kaavamaiset, vuorokaudet läpeensä joka\nkolmen tunnin kuluttua uudistuvat messut. Pääseminen irti tästä\nhurskaasta kaavamaisuudesta, jonka puitteissa piili niin paljon\nkuolleiden luita ja kaikkinaista saastaa, kävi hänelle sisäiseksi\nelinehdoksi, ja elämänlähde siirtyi metsien poveen, sinisalojen syliin.\nSiellä hän tosin joutuisi loitolle luostarin kirjastosta, mutta kai\nhän saisi mukaansa edes joitakin niistä käsikirjoituksista, joita oli\npitkinä puhteina kopioinut. Ja vaikkei hän saisi ikinään enää nähdä\nhänelle rakkaita kirjoja, tahtoisi hän sittenkin mieluummin unelmiensa\nkotipitäjään!\n\nKauan oli tämä toive näyttänyt hänestä vain turhalta unelmalta,\nmutta sitten oli hän alkanut, ensin vain haaveksien, sitten yhä\nvakavammin, ajatella sen esittämistä piispa Arvi Kurjelle. Onneksi oli\nhän Arvi piispalle tuttu. Mahtava ylipappi oli pari vuotta sitten,\nkohta Turun piispaksi tultuaan, kerran kohdannut hänet tuomiokirkon\nportaissa ja puhutellut häntä. Hänen armonsa oli suonut hänelle\nisällisen suosionsa ja kutsunut käymään luonaankin piispantalossa.\nNyt oli hän vihdoin rohkaissut mielensä, mennyt sinne ja esittänyt\nmielihauteensa. Piispalle oli asia hyvin mieleen, sillä siksikin\noppia saaneista sielunpaimenista oli kova puute seurakunnissa.\nEikähän mikään estänyt dominikaanimunkkia lähtemästä hoitamaan\nsaloseurakunnan sielunpaimenen virkaa, olivathan heistä niin monet\nylhäisimmissäkin papillisissa viroissa. Piispalla ei tosin ollut mitään\nmääräysvaltaa dominikaaniluostareihin nähden, eikä luostarin priori\nMikael Karpalainen ollut halukas luopumaan yhdestä lahjakkaimpia\nnuoria saarnamiehiään. Mutta toiselta puolen olivat luostarin tulot\nkuivumistaan kuivuneet eikä hän, unelmissaan elävä veli Johannes,\ntuonut runsaita almusatoja retkiltään palatessaan. Ja niin priori,\npiispan mahtavasta toivomuksesta, katsoi hyväksi taipua päästämään veli\nJohanneksen vakinaiseksi sielunpaimeneksi Metsäkulman pitäjään, vaikka\nhän samalla pysyi veljeskunnan jäsenenä elinikänsä.\n\nNiin oli hän nyt elämänsä tärkeässä käännekohdassa, ja huomenna,\nhuomenna oli hänen lähdettävä uusille urille. Sentähden valvoi hän\nlevotonna olkivuoteellaan, katseli menneisyytensä kuvia ja ounasteli\ntulevaisuuden kysymysmerkkejä. Ja kun puoliyön aikaan soitettiin\nnocturnumiin, yömessuun, kohtasi kutsu hänet hereiltä.\n\n\n\n\n2\n\nSALON SYLIIN\n\n\nPrima, toinen huomenmessu, oli kohonnut korkeuteen. Ja kohta sen\njälkeen oli luostarin portille, talvipäivän alkaessa sarastaa, saapunut\nhevospoika Metsäkulmalta. Hän oli tullut, sanoi, isä Johannesta\nnoutamaan. Sillä niin veli Johannesta tutussa, rakkaassa salopitäjässä\nnimettiin.\n\nIsä Johannes oli pian matkakunnossa, pian pannut nyyttiin ne muutamat\nkäsinkirjoitetut kirjansa, jotka sai mukaan, pian heittänyt valkoisen\nsarkakaapunsa ylle mustan levätin ja vetänyt sen huppukauluksen päänsä\nyli.\n\nPriori Mikael Mikaelis Karpalainen kutsui hänet luoksensa luostarin\nlukuhuoneeseen, pani kätensä hänen päänsä päälle, siunasi häntä ja\nkehoitti pysymään uskollisena veljeskuntaa kohtaan.\n\nLiikutettuna astui isä Johannes rekeen, poika peitteli hänet nahkasiin,\nja niin lähdettiin. Kaduilla oli jo vilkasta liikettä, mikä meni\nostoksille torille, mikä kauppiaan myyntiluukulle, joka houkutteli\nkadulla kulkijaa. Ohi näiden houkuttelevain luukkujen, ohi matalain\npuutalojen, joissa useimmissa oli ainoastaan lautaiset työntöikkunat,\nohi muutaman kivitalonkin, jonka uudesta, ainoasta lasiakkunasta joku\nkatseli, ajoivat he pitkin kapeaa Jokikatua kirkkotorin nurkalle,\njolla kuhisi kaupantekijöitä aivan tuomiokirkon jalanjuuressa, mistä\noli kaupat tehtyään mukava pistäytyä kirkkoon messua kuulemaan. Torin\nnurkalla kääntyivät he Kupittaalle päin.\n\nMutta samassa havaitsi isä Johannes torin nurkitse kulkevan teinin,\njoka näytti hänestä tutulta. Niinpäs olikin, Pietari teini,\nKiukku-Nikun tai oikeammin Särkilahden kartanon Niilo herran poika,\nhänen hyvä ystävänsä, ainoita koko kaupungissa.\n\n— Seisota! huusi hän hevospojalle.\n\nHevonen pysähtyi ja poika lähestyi rekeä.\n\n— Herran haltuun nyt, Pietari! virkkoi isä Johannes ja pojan ehdittyä\nluo sulki tämän syliinsä.\n\n— Nytkö siis menette!\n\n— Niin, poikani! Jää Jumalan haltuun!\n\n— Jumala kanssanne! virkkoi Pietari teini ja jäi alakuloisena katsomaan\njälkeen.\n\nHymyillä täytyi isä Johanneksen, kun muisteli, miten he olivat ensi\nkerran kohdanneet. Hänen munkkilevätissään katua kulkiessaan oli\nPietari toisten teinien kera pistänyt tikkupihdin hänen helmaansa.\nHän ei tiennyt siitä mitään, kuuli vain miten pojat ilakoivat hänen\njälessään. Mutta silloin oli hän tuntenut nyäistävän liepeestään ja\nkatsomaan käännyttyään nähnyt Pietarin tikkupihti kädessään. Hän\noli saanut niin kovat tunnonvaivat, että hänen ilmitulon uhallakin\noli täytynyt tulla ottamaan tikkupihti pois, ja katuvaisena pyysi\nhän anteeksi. Siitä pitäen olivat he olleet hyvät ystävät, eikä\nJohanneksen tarvinnut häneltä koskaan pelätä kurillisia kepposia,\nkuten useinkin toisilta teineiltä. Mutta monet kerrat oli poika käynyt\nhänen kimppuunsa tiedonjanoisine kysymyksineen ja älykkäine, vaikkakin\nlapsellisine tuumineen.\n\nHe ajoivat samassa ohi Kupittaan lähteen. Mikä nuoruuden muistojen\nja unelmain pyhättö tämä paikka Johannekselle olikaan! Tänne oli hän\nisä Olavin, pyhänsanan lehtorin, johdolla lukiessaan kertomusten\nhenkilöt kuvitellut elämään ja toimimaan. Tuohon, puiden reunustaman\nnurmikentän sopukkaan, joka nyt oli valkoisen lumivaipan alla, oli\nhän sijoittanut paratiisin yrttitarhan. Vähän matkan päässä oli\npieni kuoppura ja sen reunalla kivi, jonka kohdalla lumi oli hieman\nkorkeammalla; siinä Johannes oli kuvitellut Jaakopin nukkuneen ja\nnähneen taivaan enkelien tikapuita kulkevan ylös ja alas, ja tämän\nkiven oli Jaakko sitten pystyttänyt muistopatsaaksi. Vähän loitompana\ntienvarressa oli mäennyppylä, missä kasvoi ihmeen soreita, melkein\nhongan tavoin pilviä piirtäviä katajapuita ja matalampia, sopusuhtaisen\npyöreitä pensaita; suurimmasta näistä pensaista oli Jumala puhunut\nkarjaansa kaitsevalle Moosekselle, ja hän oli ihmetellen tuuminut,\nmiksei pensas ollut kärventynyt yhtään, vaikka se silloin oli ollut\ntulessa. Egypti taasen oli ollut faraoineen tuolla jossakin loitompana\nPiikkiössä päin, tuolla, josta mäkilöiltä näkyivät Turun kauppiasten\nsatojen tuulimyllyjen liipottelevat siivet. Tänne samoille paikoin oli\nhän sijoittanut uuden testamentinkin tapaukset, ja kaikki, kaikki oli\ntäällä siten ollut hämynutuisia pyhiä muistoja täytenään.\n\nMyöhemmin oli hän koettanut pyhiä mielikuviaan eroitella näistä\nkotoisista tienoista ja ajatella tapauksia ja paikkoja \"sellaisina\nkuin ne olivat\". Mutta yhä sittenkin olivat mielikuvat muodostuneet\nkotoisten mallien mukaan, vaikkakin vähän toissijaisiksi muovailtuina.\nJa ihmetellen oli hän kysynyt itsekseen, eikö ihmissielu voi ensinkään\nkäsittää näkemättömiä muuten kuin nähtyjen avulla ja näkymättömiä\nmuuten kuin näkyväisten avulla.\n\nHänen mietiskellessään oli hevonen juosta hölkytellyt pitkän pätkän\nrannikon valtatietä, ja kun Johannes silmäili ympärilleen, näki hän\nkaikkialla vain lumista metsää. Oli alkanut sataa lunta, harmaista\npilvistä luhnitti sitä hitaasti, äänettömästi ja raskaasti. Oli kuin\ntaivaan ja maan välillä väikkyisi lukemattomia näkymättömiä säikeitä,\njotka hiljaa hivuttivat alaspäin valkoisia höyheniä, niin tasaisesti\nne laskeutuivat. Ja nämä valkoiset taivaan höyhenet peittivät hankeen\npolkeutuneen tienkin, ettei siitä mitään näkynyt, vaikka maantien\npohjalla oltiin.\n\nEdessään näki Johannes lumihiutaleiden peittämän karvalakin ja hartiat.\nKyytipoika siinä istui reslareen sevillä, jalat riipuksissa, lunta\nviistämässä. Kas, poikahan ei ollut kietoutunut nahkasiin, joissa hän\noli tykkänään unhottanut talvisen taivalluksen.\n\n— Eikö sinun ole kylmä?\n\n— Eipä tuo... vastasi poika kääntämättä päätään.\n\n— Tule tänne peitteihin!\n\n— Kyllä minä tässä... isä istuu vain siellä.\n\n— Eiköhän hevonen ala väsyä?\n\n— Eikös! On se tehnyt tämän taipaleen yhteen puhkuun pahemmallakin\nkelillä.\n\nHän käännähti, vilkaisi isä Johannekseen vähän ylpäkkänä hevosestaan\nja vaipui sitten jälleen istumaan, heilutellen jalkaansa reenlaidan\nulkopuolella ja karvanahkaisella lapikkaallaan piirrättäen hankeen\nkoukeroista viivaa. Yllään oli hänellä harmaa sarkakauhtana, joka\nkoostaan päättäen oli tehty suurelle aikamiehelle, ja karvalakin alta\nriippui korville tasalatvaksi leikattu tukka, jonka takinkaulus oli\nniskasta taivuttanut kaarelle ulospäin.\n\nHän ohjasteli tottunein käsin hevostaan, joka juosta hölkytteli\ntasaista vauhtia keveän pehmoisen lumivaipan pehmittämää tietä, yhden\nainoan tiuvun tuskin kuuluvasti tillittäessä lumisateen raskauttamaan\nilmaan. Tienvarrella oli enimmäkseen jykevää kuusi- ja honkametsää,\njonka siellä täällä katkaisi lehtovesakko, aho tai viime kesänä hakattu\nkaskiaukeama, mistä saattoi eroittaa suurimpain hongan oksien pistävän\nhangen alta esiin. Ani harvoin vain pilkoitti lumisateen läpi mataloita\nasuinmajoja, jotka tupruttivat valkoiseen lumisateeseen mustanharmaata\nsavua räppänästä liki lakea, päätyseinän katonharjan alta.\n\nParin peninkulman korville ajettuaan lähestyivät he pitkää merenlahtea,\njota kauppasaksat nimesivät Peimarin, mutta seutulaiset Paimion\nlahdeksi. Molemmat nimet varmaankin olivat parin vuosisadan kuluessa\nmuodostuneita väännöksiä Birgeristä, sillä tänne kansan muistotarut\nkertoivat Pirkka jaarlin saapuneen, kun hän sotajoukkoineen aikoinaan\npurjehti lukemattomin kultakeulaisin laivoin ristikansan vihollisia,\nhämäläisiä, masentamaan. Täällä lahdenpohjukassa hämäläiset vieläkin\nkävivät kaupoilla ja tänne purjehtivat ulko- ja kotimaiset alukset\nheitä kohtaamaan, vaikka lahden valitettiin pahasti mataloituvan,\nuhaten aivan kuivua umpeen peninkulman matkalta. Kenties tulevina\nvuosisatoina, mietti Johannes, onkin tämä Birger jaarlin vesitie maaksi\nmaatuva, niin että jälkipolvien oppineet saavat sitä turhaan etsiä...\n\nTäällä poikkesivat he rantatieltä ja jatkoivat matkaansa Paimion\njokilaaksolaisten nauristietä myöten Tiensuuhun ja sieltä Hämeen\nhärkätietä eteenpäin. Kotvan matkan päässä oli tienvarressa maja,\njoka kuului Turun mustainveljesten luostarille ja oli rakennettu\nkillataloksi maatilkulle, jonka joku hurskas sielu oli pyhän Olavin\nveljeskunnalle lahjoittanut. Se kuului jo Johanneksen pitäjään, monet\nkerrat oli hän pitänyt hengellisiä seuroja tässä pyhän Martin killassa,\njoka oli maaseuduilla ainoita laatuaan. Killamajassa asui ja lämmitti\niäkäs pariskunta, joka oli tullut ulos oven eteen hengellistä isää\ntervehtimään. Killalan kylässäkin, jonka läpi he kohta ajoivat, oli\nilmeisesti varrottu ja vartioitu hänen tuloaan. Sillä miehiä, vaimoja\nja lapsia tölmähti ulos ovista. Karhean jäyhät miehet vetäisivät\nlakkireuhkansa korvalliselleen tasalatvaksi leikatulta tukalta, naiset\nniijata lyyhäyttivät polvensa melkein lumitanhuaan, ja paljasjalkaiset\nlapset seisoivat sormi suussa hurstipaitasillaan ja katsoivat kirkkain\nsilmin raikkaista kasvoistaan, joita harvinaisuuden vuoksi oli\nnähtävästi hieman pesaistukin.\n\n— Jumalan rauhaa! toivotti isä Johannes seurakuntalaisilleen.\n\n— Terve tultuanne, isä Johannes! virkkoivat vanhat hartaasti, ja lapset\ntöllistelivät.\n\nYksivakainen kyytipoikakin vilkastui, nyökäytteli päätään, iski\nkotipitäjän väelle silmää tervehdykseksi ja sivalsi sitten\npistokkaallaan hevosta, että saataisiin parempi juhlavauhti kylän\nkohdalla.\n\nKillalan kylän laiteella oli tien varressa kummunkankare, missä kansa\nkertoi muinen olleen pakanallisen kalmiston ja uhrilehdon, ja monet\nsiellä vieläkin kävivät uhraamassa vanhoille isien jumalille ja neitsyt\nMarialle. Isä Johannes ei voinut aivan tukehuttaa kammontunnettaan tätä\npaikkaa lähestyttäessä.\n\nMutta kankareen harjalle päästyä tuli lehtonotkelman takaa näkyviin\nMetsäkulman uusi kirkko, joka kymmenkunnan vuotta sitten oli rakennettu\njokitörmälle peninkulman päähän vanhasta ränsistyneestä kirkosta.\nJuhlallisen väristyksen tunsi isä Johannes povessaan nähdessään\nhoitoonsa uskotun temppelin, joka yksinkertaisen vakavana Jumalan\ntunnusmerkkinä kohosi lumivaipan peittämällä kirkkokummulta yli\nympäristönsä. Mutta samassa alkoi jumalaisella hartaudella kumahdella\nseurakunnan kirkonkello, jonka kylestä hän oli tapulissa käydessään\nlukenut siihen valetut sanat: _Anno Domini MD III O rex gloriæ X\npe veni cum pace_ (Herran vuonna 1503. O, kunnian kuningas Ristus,\ntuo rauha!) Nämä sanat häntä vastaan tuntuivat liitelevän kellojen\nkumahdusten siivittäminä yli lumisen lakeuden, hänen silmänsä\nkostuivat, ja hän pani kätensä ristiin lammasnahkapeitteen alla\nkuiskaten:\n\n— Niin, suo rauha ja siunaus!\n\n— Papinkelloja soitetaan! Ovat tapulista nähneet tulomme, virkkoi\nkyytipoika.\n\nKirkonkellon kumahdellessa laskeutuivat he kankareelta metsälaakson\nloivanteeseen.\n\nHeidän saavuttuaan rinteen alle, tien polvekkeeseen, saapui heitä\nvastaan poikanen. Hänellä oli säkki, ilmeisesti sangen raskas,\nhartioillaan, mutta hän kantoi sitä suorana kuin seiväs eikä puoleksi\nolalla, puoleksi selässä makaava säkki saanut paljon hänen päätäänkään\nkallistumaan. Kyytipoika ja hän virkahtivat ynseästi \"päivää\"\ntoisilleen. Sitten poika vilkaisi vieraaseen, epäluuloisesti, uhmaavan\ntotisesti, mutta ei näyttänyt olevan aikeissakaan tervehtiä. Johannes\nmyhähti ystävällisesti ja tervehti ensimäisenä. Pojalta näytti olevan\npääsemäisillään \"päivää\", mutta äkkiä käänsi hän katseensa poispäin ja\nastui tietään yhtä suorana kuin ennenkin.\n\nJohannes kääntyi katsomaan pojan jälkeen. Se näkyi rinteen alla, tien\npolvekkeessa poikkeavan jokiahteeseen, minne hän ei ollut huomannut\nmitään tietä menevän. Kun he notkelman yli ajettuaan nousivat\nkirkkotörmän rinnettä ylöspäin, vilkaisi Johannes jälleen taakseen ja\nnäki saman pojan jokilaakson takaisella rinteellä, katoamaisillaan\npetäjikön reunaan.\n\n— Onko tuolla mitään tietä? kysyi hän.\n\n— Missä niin?\n\n— Tuollapa, jonne poika menee!\n\nKyytipoika tähysteli ja sanoi etenkehtoisesti:\n\n— Sudenpolkuja mitä lie...\n\n— Tunsitko pojan?\n\n‒ Kukas häntä ei... Sudenluolan penikoita tietenkin, jurautti poika\nsellaisella äänellä kuin olisi koko maailman pitänyt tietää, keistä oli\nkysymys.\n\n— Minkä?\n\n— Onpahan vain väkeä, mikä ei tule kirkkoon messuihinne, hymähti poika\nvahingonilon vivahduksella.\n\n— Ja miksei?\n\n— Eipä heitä ole nähty...\n\n— Kenties heillä on pitkä ja hankala matka? kysyi Johannes ikäänkuin\npuolustellen.\n\n— Taitaa, jurahti poika. — Kenties teillä ei olisikaan iloa heidän\ntulostaan.\n\nPappi jätti enemmät kyselyt sikseen, mutta hänen mielessään kuvasteli\nvieläkin pojan tuiman uhmaava katse, tarmokkaan luisevat kasvot ja\npitkä tukka, joka näytti hyvinkin vuosikauden olleen leikkaamatonna.\n\nHöyryävä hevonen oli juoksujalkaa kiskaltanut heidät ylös kirkkomäen\nrinteestä. Mäenkorvalla oli oikealla yksinäinen talo, Suitsula, jossa\nasui seurakunnan suntio ja pyhänsavun suitsuttaja. Mutta melkein\nsamassa ajoivat he kirkon ohi, niin läheltä, että kellonkumahdukset\ntuntuivat tulevan kohtisuoraan harmaista pilvistä, joista oli lakannut\nlunta luhnittamasta. Päästyä kirkon ohitse aukeni eteen loivasti\nlaskeutuva kirkkomäen toinen rinne, jolla olivat tiheässä kihermässä\nkirkonkylän pienet talot ja töllit molemmin puolin tietä, ja pienten\ntalojen yli näkyi yksi ainoa suurempi talo, Tasala, jota Johannes tiesi\nkirkon vanhimman, vapaamies Tanu Tasaisen isännöivän.\n\nTätä taloa lähetessään näki Johannes pienestä päätyikkunasta, jossa\noli neljä pienen pientä lasiruutua, vilahtavan lapsenkasvojen, jotka\nheti katosivat. Samassa aukeni lautainen työntöikkuna toisella,\ntienpuoleisella seinämällä ja pikku kätönen heitti siitä ulos\npunertavalehtisen kukanlehvän, niin tarkasti ja taitavasti, että se\nputosi rekeen Johanneksen eteen. Se oli taitettu huonekasvista, jota\nnimettiin Ristuksen verenpisaraksi. Liikutettuna otti Johannes sen\nkäteensä katsellakseen... kenties se oli tytön ainoa kukka... sillä\nhuonekasvit olivat varakkaammissakin maalaiskodeissa harvinainen\nylellisyys. Kiitollinen ja samalla niin suloinen tunne hiipaisi\nJohanneksen mieltä hänen tätä uhrausta ajatellessaan.\n\nKohta tämän talon ohitse päästyä käänsi kyytipoika hevosensa oikeaan,\navaralle pihalle, jonka tienpuoleisella reunalla oli vesikaivo ja ruuhi\nhevosten juottamista varten. Tämä iso piha oli pappilan piha, varattu\npitäjäläisten hevosille. Mutta kaivon luona seisoi joukko isäntiä\nkoruttomissa sarkakauhtanoissaan ja paulasäärystimissään. He olivat\njäyhää, jäntevää väkeä, mutta metsäluonnon luomaa alakuloisuuden leimaa\nheidän ahavoituneilla kasvoillaan peitti nyt juhlallisen kunnioituksen\nilme. Samallainen oli ilme kirkonvanhimman, vapaamies Tanu Tasaisenkin\nkasvoilla, kun hän toisten etunenässä tervehtien lähestyi rekeä. Hän\noli puvultaan ja asultaan yhtä yksinkertainen kuin toisetkin isännät,\nmutta hänen esiintymisessään oli herrasmiestä muistuttava vapaan\nylemmyyden vivahdus, kun hän hieman kumartaen ojensi kätensä uudelle\npapille.\n\n‒ Olkaa terve tultuanne, kirkkoherra! virkkoi hän.\n\n‒ Herran rauhaa teillekin, kirkonvanhin ja lautamiehet! virkkoi\nJohannes helähtävän sointuisalla äänellään, ojentaen kätensä\nkirkonvanhimmalle. Tämä puristi hengellisen isän kättä tyynellä\nvarmuudella, toiset sitävastoin koko joukon kursastelevammin, kun tuli\nheidän vuoronsa. Vapaamies Tanu Tasainen pyysi isää astumaan pirttiin\nja asteli pihan yli hänen rinnallaan, veroisäntäin seuratessa jälestä.\n\n‒ Olipa teillä huononlainen matkapäivä, virkkoi Tanu.\n\n— Niin kylläkin lumisade koetti tukkia tietä, vastasi isä Johannes.\n— Mutta täällä otetaan vastaan ystävinä, — ja toivon, että tulisimme\nystävyksinä pysymäänkin, lisäsi hän kääntyen heitä seuraaviin isäntiin,\nkirkkolautakunnan jäseniin.\n\nTanu Tasainen vilkaisi hymyillen miehiin ja sitten pappiin, ikäänkuin\nheidän kasvoistaan noutaen hänelle vastauksen. Ja lautamiesten\nkasvoilla kuvastui niin ystävällinen tyytyväisyys kursastelevan\nkunnioituksen alta, että Johanneksen teki mieli puristaa uudestaan\nheidän kättään.\n\n— Tässähän se on asuntonne! virkkoi Tanu ja pysähtyi merkiksi, että\nuusi isäntä astuisi edeltä sisään.\n\nAsuinrakennus ei suuresti poikennut naapuritaloista, seinät olivat\npyöreistä hirsistä, katto tuohesta ja tuohien painona malot,\njotka varasivat päistään koukkupäiden näreseivästen kannattamiin\nräystäslautoihin.\n\nUusi pappi ei astunut sisään. Mutta ei hän ollut kiintynyt uutta\nasuntoaan ulkoapäinkään tarkastelemaan, jotakin muuta näytti hänen\nmieleensä johtuneen.\n\n— On kai teillä kirkon avaimet? Ajattelin käydä ensin siellä, virkkoi\nhän katsoen kysyvästi Tasalan Tanuun.\n\nAvaimet olivat Tanulla taskussaan ja hän jätti ne uudelle papille.\nNiin lähdettiin kirkkoa kohden, pappi ja Tanu edellä, toiset jälestä.\nSuitsuttaja, jolle isä Johannes antoi avaimet, avasi oven sakaristoon.\n\n— Minä vain pistäydyn sisällä...\n\nIsä Johannes meni kirkkoon ja viipyi siellä hyvän hetken. Miehet\nodottelivat ulkona, ja siihen vetäytyi vähitellen sievonen joukko\nmuutakin kylän väkeä. Ja he tuumivat, että mahtoi tämä uusi pappi\nruveta välittämään muustakin kuin kymmenyksistään, koska ensiksi meni\nkirkkoon.\n\nHeidän jutellessaan näyttäytyi pappi vihdoin ovella. Hänen kätensä\nolivat vielä ristissä ja silmissä harras kosteus. Hän pysähtyi\nhetkiseksi ovelle, ja kylänväellä oli hyvä tilaisuus tarkastella\nportailla heitä korkeammalla seisovaa pappiaan. Ensiksikin pisti\nsilmiin, että hän oli kohtalaisen kookas, sorja mies, mutta näytti\npienehköltä rotevain hämäläisten rinnalla. Huppukauluksensa oli hän\nheittänyt taa, ja niin näkyivät kokonaan hänen pyöreähköt kasvonsa,\neivät niin pitkulaiset kuin olivat tavallisimmat täälläpäin. Niissä\nkuvastui karjalaisen luonteva vilkkaus, mutta samalla oli niillä\nlukutyön henkevöittämä leima, niissä oli jotakin kansanomaisen\nluontevaa, mutta samalla jotakin pilventakaisen unelmoivaa. Tukka,\njosta paljaaksi ajeltu päälaki pisti esiin, oli tummempi kuin\nhämäläisten ruskeahkot haivenet, ja silmissäkin täkäläisten sinisilmien\nrinnalla oli aivan sydenvivahdus. Kun hän laskeutui portaita alas\nja lähestyi kirkkolautakunnan jäseniä, kiintyivät heidän katseensa\nyksistään näihin silmiin. Niissä tuntui olevan jotakin kärsivää, mutta\nsamalla syvää hengeninnon hehkua, ne loistivat niin tuikkivina ja\nvakavan lempeinä kalpeahkoista, parrattomista kasvoista.\n\n— Lähtekäämme nyt sitten pappilaan, sanoi hän. — Elkää panko\npahaksenne, vaikka saitte odottaa. Minusta tuntui, että paimenenne\ntäytyi ensin käydä Herransa huoneessa ja viedä hänelle huokauksensa.\n\nJuhlallisen vakavina palasivat lautamiehet samaa tietä papin\njälestä. Eteissalvoksen läpi astuivat he pirttiin matalasta ovesta,\njossa rotevan kirkonvanhimman täytyi kumartaa päätään. Pirtin\npihanpuolinen vetoikkuna oli auki, ja siitä sisälle virtaava valju\npäivänvalo taisteli omituisesti läikähdellen ja värähdellen punertavan\ntakkavalkean loimon kera. Honkalattialle oli ripoteltu hienoja\nkatajanlehviä. Alapuoli pyöreähirsisestä seinästä oli tummanruskeaa,\nyläosan kiiltomustat hirret ja laipion peitti takasta tupruava vaalea\nsavu, joka leijaili melkein tulijain päitä tavoitellen, etsiessään\ntietä ulkoilmaan räppänästä liki lakea. Pitkin seinävarsia kiersivät\nleveät honkapenkit, ikkunan edessä oli kaksinverroin leveämpi, pitkä\nhonkapöytä ja sen edessä pöydän pituinen rahi. Pirtin karsinapuolella\noli toinen pöytä, jolle oli kasattu ruokatavaroita, ja siellä oli\nSuitsulan Saara, Johanneksen vanha hyvä tuttu, parin muun naisen kera\nruuanlaittohommissa.\n\n— Herran rauha taloon! virkkoi isä Johannes.\n\n— Terve toivojalle! lausui suitsuttajan Saara muori, pyyhkäisi kättään\nesiliinaansa ja tuli saapujaa kättelemään. Johannes meni pistämään\nkättä toisillekin, ja kaikki lyyhäyttivät he polviaan melkein lattiaan.\n\n— Niin, tämä on yhteinen pitäjänpirtti. Täällä on papintupa, sanoi Tanu\navaten oven peräseinällä.\n\nJa he astuivat perempään huoneeseen, johon virtaili valoa oikein\nlasiakkunasta ja jonka takasta vei savupiippu suoraan katolle.\nSeinävarressa oli hurstilakanalla ja nahkasilla peitetty vuode\nja parissakin nurkassa isot arkut. Perimmässä nurkassa oli\nristiinnaulitun kuva, tulikuppi edessään. Pöydällä ikkunan edessä oli\npari talikynttilää pitkien puhteiden varalta. Kynttiläin välissä oli\npaksuhko, nahkakantinen kirja, joka nähtävästi oli tuotu kirkosta\nuuden papin saapujaisiksi papintupaa juhlistamaan. Johannes avasi sen;\ntietysti se oli _Missale Ecclesiæ Aboensis_, messukirja, jonka piispa\nKonrad Bitz oli alun kolmattakymmentä vuotta sitten hiippakuntaansa\nvarten painattanut ja lahjoittanut yhden kappaleen kullekin kirkolle,\nluvaten papeille neljänkymmenen päivän synninpäästön jokaiselta\nkerralta, kun siitä messusivat.\n\nSaara muori astui sisään tuoden olvihaarikan ja ojentaen sen\nkirkonvanhimmalle. Tanu otti sen ja tarjosi hengelliselle isälle.\n\n— Terve tultuanne, kirkkoherra! sanoi hän. — Sellainen on tapa meillä,\nettä juomme hengellisen isän tervehdysmaljan hänen omassa tuvassaan.\n\nIsä Johannes tarttui haarikkaan maistaen kirmakkaa vaarinkaljaa.\nLautamiehet olivat pysähtyneet ovensuuhun lakit kourassa, ja\notettuaan kulauksen papin jälkeen ojensi kirkonvanhin olvihaarikan\nmiehestä mieheen kiertämään. Maljat juotuaan vetäytyivät he pirttiin,\ntoivotellen onnea uudelle papille uuden kotikaton alla. Ja riisuttuaan\nmustan levättinsä meni Johanneskin sinne valkoisessa sarkakaavussaan.\nMiehet olivat istuutuneet penkille pöydän lähistöön, ja isä Johannes\nistuutui rahille sen eteen.\n\nHän kyseli yhtä ja toista seurakunnan oloista, mutta keskustelu\nei ottanut päästäkseen oikein vauhtiin, isännät vastailivat vain\njurosti ja yksikantaan. Vihdoin joku isännistä mainitsi, että totta\nkai hengellinen isä nyt rupeaa pitämään saarnoja kirkossa, samoin\nkuin ennen minkä missäkin kylänkulmilla. Joku toinen mainitsi tästä\nkysymyksestä olleen puhetta kotonakin. Metsäkulman pitäjäs oli näet\ntähän asti ollut siinä onnellisessa asemassa, että siellä oli ollut\npappeja, jotka eivät osanneet saarnata tai eivät viitsineet, kun\nsiihen ei kerran pakkoa ollut. Olivathan vain lukeneet rukoukset,\ntoimittaneet messut ja muut pakolliset kirkonmenot. Naapuripitäjissä\nkuuluttiin saarnattavankin kirkossa, ja nyt toivottiin, että saarnoja\ntästedes saadaan kuulla Metsäkulmankin kirkossa. Siihen muuan isännistä\nmainitsi, että isoäiti, vanha mummo, oli kotona sellaista oudoksunut,\nhän oli niin tottunut latinankielisiä messuja erityisenä jumalankielenä\nkunnioittamaan ja pyhittämään, että hänen hartauttaan oli häirinnyt\njo sekin, kun kirkossa tuli tavaksi lukea kotikielellä Isämeidän\nrukous, Enkelin tervehdys Marialle ja Uskontunnustus. Useimmat sentään\ntoivoivat suomenkielisiä selityksiäkin, jotta vähin aavistettaisiin,\nmitä sillä pyhällä jumalankielellä laulettiin ja luettiin. Isä Johannes\nlupasi jo ensi sunnuntaina tehdä parastaan ja toivoi seurakuntalaisten\ntulevan miehissä kuulemaan.\n\nSillävälin oli vaimoväki kantanut pötyä pöytään, ja Suitsulan Saara\npyysi niiaten hengellistä isää suolaaleipää ottamaan. Isännät nousivat\nlähdönaikeissa, mutta isä Johannes kehoitti heitä tulemaan mukaan. He\ntulivat kursastellen ja vetivät puukkonsa tupistaan.\n\nJa hyvin pöydässä olisi riittänyt suunavausta useammillekin. Siinä oli\nensiksikin kasassa päälletysten puolenkymmentä verestä ohraleipää,\njotka Tasalan emäntä oli paistanut tänään varhaisella aamupuhteella.\nVoita oli kukkurapää puulautanen, tosin jo syksyllä kirnuttua, sillä\npitäjäläisten lehmät poikivat keväällä ja lypsivät kesän yli syksyyn,\nehtyen näin talvikuiksi. Toiselta, oikein tinalautasella, oli erittäin\nmaukasta vuohenjuustoa, tuotua Lipisevänrannan kylästä, joka oli\npitäjän kuuluin karjataloudestaan. Lämpiminä ruokina oli ensin uunissa\nruskeutettua naurishuttua ja karhunsäkälihapaistia, sitten Tasalan\nkarjakodassa suuren muuripadan pohjalta paistettuja herkullisen\nrasvaisia ohraohukkaita. Mutta pöydän huippukohtana, kunnian kukkulana\noli suuri olvihaarikka, väkevää kotitekoista vaarinkaljaa piripintanaan.\n\nMiehet maistelivat kursastellen ruokia, sillä nehän oli tuotu minkä\nmistäkin vain pappia varten, parasta mitä oli ja taittaa osattiin.\nOlvihaarikan sitävastoin annettiin ahkerasti kiertää, ja kuohuva\nvaarinkalja, jota Tasalan emäntä itse oli pannut papin tuliaisiksi\nkokonaisen tynnyrin, sai mielet herkemmiksi ja avonaisemmiksi ja\nkielet notkeammiksi. Niin kääntyi puhe kodikkaalta vilkkaudelta papin\nkotioloihinkin.\n\n— Tänne ovat nyt emännät tuoneet minkä mitäkin haukattavaa aluksi,\nvirkkoi Tanu. — Mutta pian saavat pitäjäläiset ruveta tuomaan\nkymmenyksiään... vaikkei niitä entinen pappi suinkaan ole jättänyt\npitäjälle homehtumaan...\n\n— Tarkkaan otti... vieläpä kävi pyytelemässä ruokalisiäkin talosta\ntaloon...\n\n‒ Suitsulan Saara muori on tänään ollut järjestämässä emännyyttä\nalkuladulleen, jatkoi kirkonvanhin. — Mutta emännöimään on toistaiseksi\nkäsketty tämä Katri, suitsuttajan sisaren tytär.\n\n‒ Tai isä Heinon, virkkoi muuan isännistä.\n\n‒ Niin, Henrikki papin, joka meillä oli tämän viimeisen, Tuomas papin,\nedellä, selitti toinen.\n\n— Tai hänen... kuinka sen nyt sanoo, yhtyi Tanu.\n\n‒ Sillä oli suitsuttajan sisar täällä emäntänä, tämä on heidän ainoa\nlapsensa, jatkoi edellinen isäntä selitystään.\n\nJohannes silmäsi tyttöä, joka juuri tuli ottamaan olvihaarikkaa\ntäyttääkseen sen. Hän näytti olevan kahdenkymmenen korvilta, oli\ntanakan sorja varreltaan, kasvot olivat kukoistavat ja somat. Silmissä\noli niin ujon itsetuntoinen ilme, että hän Johanneksen mielestä näytti\naivan ylpeilevän papillisesta syntyperästään.\n\nTanu katsoi hänkin tytön jälkeen ja virkkoi mietteissään:\n\n— Emännöiköönpähän niin kauan, kunnes hengellinen isä ehtii katsoa...\n\n— Mieleisensä, täydensi muuan lautamiehistä.\n\n— Jollei ole jo ennen valittua, liitti toinen.\n\n— Jollei ole, niin hengellinen isä vain katselee ja valitsee... onhan\nnoita tyttäriä... harva se talo...\n\nJohanneksen silmät suurenivat. Hänestä tuntui isäntien puheessa olevan\njokin syvempi salatarkoitus.\n\n— Miksei Katri kelpaisi? kysyi hän.\n\n‒ Keittämään ja lakaisemaan... täydensi suitsuttaja umpikuljuisesti.\n\n‒ Niinpä niin, keittämään ja lakaisemaan, lausui kirkonvanhin Tanu\nTasainen vakavasti. — Mutta parempi meistä on, että talossa on oikea\nemäntä, kuten isä Henrikilläkin oli ja kuten tiedän useimmilta\nnaapuripitäjien papeilta olevan. Tällä Tuomaalta, joka meillä oli\nHenrikin jälkeen, ei ollut emäntää, vanha Kirsti vain keittämässä\nja hommaamassa, eikä se ollut hyvä. Ja onhan se nähty muualla mikä\ntäälläkin, millaisia emännättömät papit pyrkivät olemaan, ei niiden\nluo tahdo naisihminen salaripille uskaltaa, nuorempi ja verevämpi\nvarsinkaan. Kuuluuhan se Rooman vaari lähettelevän pulliaan ja\nperkamenttejään, etteivät papit saa pitää perhettään hoivissaan, mutta\nniin on meillä ollut tapana vanhastaan ja parempi meistä vanhoillaan\nonkin.\n\nTanu Tasaisen vakava puhe oli Johanneksen mielessä herättänyt\nmelkein vapautuksen tunteen, mutta samassa tunsi hän kipeän\npistoksen rinnassaan. Sillä väliin oli hän yhtäkkiä tavannut itsensä\nunelmoimasta suloista unelmaa papintuvasta, jossa nuori emäntä\nhyörisi ja hommaisi... ja vaalisi hentoa olentoa, jota sitten yhdessä\nkasvatettaisiin... Ankaraan oli hänen täytynyt nousta taisteluun\nkarkoittaakseen sellaiset unelmat, ja kun hän hartaasti palvoen oli\npolvistunut taivahisen morsiamensa, pyhän neitsyen eteen, oli hän\npäässyt taistelusta voittajana. Taivahisen morsiamensa, pyhän neitsyen,\nhän nytkin näki silmiensä edessä, ja ainoastaan siitä sai hän ääneensä\nuskonlujan helähdyksen sanoessaan:\n\n— Totta maar oikean sielunpaimenen täytyy kilvoitella täyttääkseen niin\ntaivahisen isän kuin pyhän Rooman isänkin määräykset ja käskyt!\n\n— Jako taitettava lapsia kaikkeen maailmaan, ei vain kotiinsa? kysyi\nTanu Tasainen kalskahtavalta äänellä hänkin.\n\n— Elettävä puhtaudessa Jumalan ja ihmisten edessä! vastasi Johannes\nsäihkyvin silmin.\n\nIsäntien puolelta seurasi häikäilevä äänettömyys.\n\n— Niin kai pitäisi... jurahti Tanu sitten.\n\n— Niin kai... niin kai... myöntelivät lautamiehet, mutta eivät lainkaan\nnäyttäneet olevan vakuutettuja siitä, että liha olisi yhtä vahva kuin\nhenki altis.\n\nJa taasen seurasi äänettömyys.\n\nIsä Johanneksen mieleen muistui verenpisara, joka Tasalan ikkunasta oli\nlennähtänyt rekeen hänen eteensä.\n\n— Tulenpa muistaneeksi kukan, joka tullessani aivan kuin sattumalta\nputosi rekeeni.\n\n— Mistä niin? kysyi Tanu.\n\n— Tasalan ikkunasta!\n\n— Tyttäreni, Kaarina, sen on heittänyt. Hän on itse kasvattanut\nverenpisaran, ja kun kotona puhuttiin, että isä Johannes on saatu tänne\npapiksi, tuumi lapsi, että hän antaa kasvattinsa hengelliselle isälle,\njahkahan se tekee kukkia. Ei tietenkään ole vielä kukalla, mutta\nlapsukainen on taittanut siitä tuliaisiksi.\n\n— Viekää sitten kiitokseni tyttärellenne! Minusta se oli hyvä merkki —\nRistuksen siunattu verenpisara!\n\n— Tulkaa itse piakkoin tuomaan kiitoksenne ja käykää talossa!\n\nJohannes kiitti.\n\n— Toivon muuten hengellisen isän ottavan lasta opettaakseen. Muutama\nvuosi sitten sai hän hieman opetusta ja lienee kai vähin kirjalla.\nViime aikoina ei enää tullut lähetetyksi... papin veri on verta\nsekin... ja tyttö alkoi kasvaa liian isoksi.. Olisi hyvä, jos\nottaisitte häntä opastaaksenne tiedoissa ja taidoissa.\n\nJohannes lupasi.\n\nHän oli jo aikoja sitten sammuttanut nälkänsä, ja puhelukin alkoi\nriittää kerrakseen. Isännät ottivat vielä joitakin olvikulauksia,\nsanoivat sitten hyvästit ja toikkaroivat melkoisella juhlatuulella\nkukin kotiaan.\n\nSillävälin oli ulkona pimennyt. Johannes meni papintupaansa, sytytti\ntalikynttilän ja kaivoi Turusta tuomansa latinankielisen raamatun\nkäsiin. Hän oli aikonut sitä vielä lueskella, mutta lämpimässä\nhuoneessa tuntui niin suloisen kodikkaalta ja rauhalliselta, että hänen\nsilmäluomensa pyrkivät painautumaan vastatusten. Hän riisuutui ja\nlaskeutui vuoteeseen nahkasten alle ja kahden lakanan väliin.\n\nVaipuessaan uneen oli hän tuntevinaan niin viehkeän tuoreen\ntuoksahduksen punervalehtisestä verenpisarasta, jonka pikku kätönen\nheitti hänen syliinsä.\n\n\n\n\n3\n\nKATRI TYTTÖ\n\n\nIsä Johannes heräsi varhain.\n\nAivan heräämisensä edellä oli hän nähnyt unta pojasta, joka niin\ntuikean uhmaavin silmin tähysti häneen. Mutta samassa oli poika\nkadonnut metsään ja hän tähysteli aivan epätoivoissaan, mihin se oli\njoutunut...\n\nSiihen hän heräsi.\n\nHän tunsi suloista mielihyvää vuoteessaan lakanain välissä. Mutta\nsamassa muisti hän uuden asemansa, työalansa täällä metsien povessa.\nMelkoisen epäselvänä, muodottomana möhkäleenä paiskautui tuleva tehtävä\nhänen yllensä. Se löi, mutta tempasi samassa pystyyn.\n\nHän nousi, haparoi pimeässä vaatteitaan ja meni sitten herättämään\npitäjänpirtissä nukkuvaa Katri tyttöä. Sillä hän tarvitsi valoa.\n\nKatri tuli papintupaan ja kopeloi tulukset käsiin, iskeä naksutteli\nsitten karaistua terästä piikiveen, kunnes taula syttyi, ja sillä\nhän sytytti tulikiven tulikupissa. Siinä sytytti hän päretikun ja\ntikulla kynttilän, joka oli valettu sievoisen paksuksi pistelemällä\npellavasydäntä sulaan taliin ja välillä jäähdyttämällä. Tulen\nsytytettyään pani hän tulivehkeet takan kolkalle ja vilkaisi samalla\nhengelliseen isään, että tämäkin näkisi, missä niitä säilytettiin.\n\nJohannes tuskin huomasi hänen tarkoitustaan. Unennäkö oli tuonut hänen\nmieleensä eilisen uhmaavan pojan, Sudenluolan penikan. Tämä poika oli\nvirittänyt ainoan soraäänen eiliseen ystävälliseen vastaanottoon.\nSiellä mahtoi tosiaankin olla ristinopin vihollisia, ja hän tunsi halua\nheti astua taisteluun näitä vihollisia vastaan, pelastamaan kadotetut\nlampaat yhteiseen lammashuoneeseen. Pohjaltaan tunsi hän oikeastaan\nmielenkiintoa tätä uhmaavaa poikaa kohtaan ja halua häneen tutustua.\n\nMutta eihän hänen ensi päivänään sopinut sinne lähteä ilman mitään\nerikoista syytä. Tasalan isäntäkin oli häntä kutsunut ja sopivinta\nhänen oli ensin käydä kirkonvanhimman kotona. Ja olihan hänen sitä\npaitsi mietittävä uutta asemaansa, elähyttävä siihen ajatuksin ja\ntuntein, valmistettava sunnuntaiksi saarnakin.\n\nNäistä mietteistä herätti hänet Katri tyttö, joka tuli sanomaan,\nettä eine oli valmis. Johannes meni pitäjänpirttiin, mutta pöytään\nistuuduttuaan huomasi hän, että hänet aiottiin jättää yksin\neinehtimään. Hän kehoitti Katria tulemaan mukaan. Katri ilostui,\nsillä hän oli ollut siinä suhteessa kiusallisesti ymmällä. Paitsi\nsitä, että hän tunsi kuuluvansa vähin niinkuin hengelliseen säätyyn\npapillisen isänsä tähden, oli hän setälässään, Suitsulassa, kasvaessaan\naina tottunut syömään yhteisessä perheenpöydässä. Mutta toisekseen\noli hän kuullut, että näin herroissa sai palvelustyttö syödä vasta\njälkeenpäin. Nyt silmä aivan loisti mielihyvästä, kun hän arastellen\nistahti pöydännurkan ääreen, otti suuren puukupin pohjalta kovaa\ntalkkunapuuroa, lämmintä ohratalkkunaa, kämmenelleen, paineli sen siinä\npieneksi pyöreäksi kakkaraksi ja haukkasi reunasta.\n\n— Ota voitakin! kehoitti Johannes.\n\nKatri otti kynnenmustasen verran ja sipaisi talkkunakakkaralleen, jossa\nse heti suli näkymättömiin.\n\n39\n\n38\n\nJohannes tahtoi saada aikaan pöytäkeskustelua.\n\n— Elääkö äitisi vielä? kysyi hän.\n\nKatri vavahti ja vilkaisi sitten arasti isään.\n\n— No?\n\n— Eläähän hän, — jollei...\n\n— Jollei mitä?\n\n— Jollei ole yöllä kuollut.\n\n— Mitä? Onko hän sairas?\n\n— Niin... niin — sanotaan, virkkoi tyttö epävarmasti.\n\n— Missä hän on?\n\nKatri oli aivan hädissään. Hän kiehentelihe kuin tulisilla hiilillä,\nvilkaisi hengelliseen isään hätääntyneesti, aivan kuin rikoksesta\ntavattu, ja painoi sitten omituisella, ikäänkuin iskua varovalla\nilmeellä katseensa lattiaan.\n\nJohannes oli juuri uudistamaisillaan kysymyksensä, kun tyttö nousi ja\nriensi takan luo, ollen siellä jotakin puuhailevinaan.\n\nJohanneksen einehtiminen jäi silleen. Hän nousi kummissaan ja\nmielenkuohuissaan seisoalleen, mutta painautui jälleen paikoilleen.\n\n— Tule tänne! sanoi hän vakavasti.\n\nKatri tuli ja seisoi allasilmin hänen edessään.\n\n— Missä äitisi on?\n\n— Hän... hän on...\n\n— No!\n\n— Sudenluolassa! sai tyttö vihdoin suustaan ja purskahti itkuun.\n\nHämmästys, jonka tämä odottamaton tieto herätti, hukkui pian sääliin,\njota Johannes tunsi lohduttomasti itkevää tyttöä kohtaan.\n\nElähän itke, lapsukainen! sanoi hän lempeästi. — Elä itke! toisti hän\nvieläkin osanottavammin.\n\nTyttö nyyhkytti tyynemmin.\n\n— Miksi... mikset tahtonut sitä sanoa?\n\n— Minä... pelkäsin, että sitten vihaatte minua, nyyhkytti Katri.\n\n— Vihaan?\n\n— Niin, tai halveksutte...\n\n— Miksi?\n\n— Kun äiti on siellä...\n\nJohannes katseli tyttöä ymmällä, mutta etsi turhaan tämän kyyneleisistä\nkasvoista vastausta kysymyksilleen.\n\n— Sittenhän, virkkoi hän tutkistellen, — sittenhän poika on veljesi?\n\n— Kuka poika?\n\n— Sudenluolan penikka... kuten kyytipoika eilen nimesi poikaa, joka\ntuli tiellä vastaan.\n\n— On kai...\n\n— Äitisi on siis siellä miehelässä!\n\n— Siellähän se... virkkoi Katri jälleen pelosta vavisten.\n\n— Mikä poika on nimeltään, tai mikä isä on?\n\n— Susi-Uhoksi häntä sanotaan.\n\n— Niinkö isää?\n\n— Niin.\n\n— Entä poika?\n\n— Siellähän on niitä kuusikin, kuuluu...\n\n— Tämä mahtoi olla viidentoista korvilla, ja hänellä oli silmät,\njollaisia en ole nähnyt kuunaan.\n\n— Julkeat silmät?\n\n‒ Julkeat... enpä tiedä; niissä oli sellainen palo, että minusta\ntuntui hänessä piilevän enemmän kuin monessa muussa. Kasvot näyttivät\nälykkäiltä.\n\n— Elkää vain heistä erehtykö, isä, virkkoi Katri puoleksi aran\nhyvillään, kun häntä ei äitinsä olinpaikan tähden halveksittukaan,\npuoleksi soimaten. \"Tuirolla ei pitäisi olla Susi-Uho isänään\", sanoo\nsetä, suitsuttaja näet. Hän on vanhin pojista. Setä sanoo aina, miten\n\"hänestä näkee, että sudenpennut ovat susia nekin\"...\n\n— Sudenluolan asukkaat eivät näytä olevan hyvässä huudossa.\n\n— Hyvää sanaakaan heistä ei sanota... Susi-Uhosta poikineen.\n\n— Ja miksi?\n\nJohannes oli istuutunut jälleen ja Katri laski seistessään kätensä\npöydän nurkalle.\n\n— Isä ei taida tietää, ettei Susi-Uho saa elää ihmisten ilmoilla, ei\nsaisi oikeastaan sielläkään missä nyt on... sillä hän on...\n\n— Mikä on?\n\n— Henkipatto!\n\n— Minkätähden?\n\n— Tasalan isäntä sen paraiten osaa sanoa.\n\n— Niinpä taitaa, tuumiskeli Johannes ja nousi jälleen syöntinsä\nlopetettuaan. — Mutta minun tietysti täytyy lähteä heti sairaan äitisi\nluo!\n\n— Lähteekö isä? Sinne!\n\n— Tietysti! Miksen sitten?\n\n‒ Ei siellä kukaan pappi ennenkään... ja miten osaattekaan?\n\n— Tulisit mukaan?\n\n— Voi, en kuunaan!\n\n— Äitisi luo!\n\n— Voi, elkää, rakas isä...\n\n— Miksi ihmeellä?\n\n— Siellähän ovat _ne_!\n\n— No, jollet tahdo. Tuleepahan tästä pian päiväkin... ka, eikös jo ala\nhämärtää! Niin, että kyllä kai osaan yksinkin.\n\nJohannes meni papin tupaan laittautumaan taipaleelle. Kotvan kuluttua,\ntultuaan sieltä täysissä tamineissaan, kysäisi hän Katrilta:\n\n— Onko äitisi ollut kauankin sairaana?\n\n— Johan se yli vuoden kuuluu...\n\n— Etkö ole nähnyt häntä lainkaan?\n\n— Minäkö!\n\n— No, kukas sitten, jollei oma lapsi?\n\n— Ei sinne uskalla kukaan.\n\n— Miksi ei?\n\n— Hyvänen aika, sehän noituukin ja taikoo ja panee tauteja! Ei hänestä\n— isä ei vain virka mitään, että minä... sillä ei hänestä kukaan\nuskalla puhuakaan... sillä mitäpä hyvää hänestä olisi puhumista, hänhän\nkähmii metsässä muiden pyydyksistä linnut ja muut otukset, sen setä\nparhaiten tietää, kun lähinnä asuu ja sen puolen metsistä pyydystää, se\ntappaa metsissä lampaitakin, varastelee nauriita kuopista ja... mutta\neihän isä vain puhu, että minä... keskeytti tyttö peloissaan.\n\n— Ole huoletta!\n\n— Kirkkoon ei hän ole tainnut ikinä jalkaansa astua, Humuvuoren\nhiidelle sanotaan sielunsa luvanneen ja...\n\n— No niin! Marian haltuun nyt! virkkoi isä Johannes lähtien.\n\n\n\n\n4\n\nTASALAN VAPAATALOSSA\n\n\nPihalle tultuaan täytyi Johanneksen pysähtyä katselemaan.\n\nKuinka ihanan valkoinen, kuinka hohtavan puhdas olikaan sälöinen\nmaisema aamun hieman harmahtavassa valossa! Yöllä oli vielä\nripsehtinyt lunta, ja eheä, hiirenhypynkään rikkomaton, oli sen\nlevittämä untuvavaippa pappilan pihamaalla, eilen tallatut askeleet ja\nreenraiteet olivat vain hieman kuopillaan pehmeästi taipuvan peitteen\nalla.\n\nJohanneksen täytyi pysähtyä ja hengittää syvään.\n\nKuinka kohottavana, kuinka avartavana tulvahtikaan tämän ylevän ihanan\nlumimaiseman kuva hänen sieluunsa! Tuntui kuin se pyyhkäisisi hänen\nsielustaan pois monivuotisen luostarikammion tomun ja hän liitelisi,\nliitelisi kuin häkistään päässyt lintu taivahille, lähemmäksi\npyhien asuntoja. Hän tunsi hurmaavaa vapauden, riippumattomuuden\ntunnetta, lumo tenhoisempaa kuin konsanaan munkkireppuineen täällä\nsaloseuduillakin vaeltaessaan. Mutta samalla tunsi hän sisällään\njotakin painavaa, sitovaa, hän tunsi suloisen värisyttävää pelkoa\njouduttuaan näin omin päinsä elämään, omalla vastuullaan toimimaan.\nOli hänellä ennenkin ollut vastuuntunteensa, mutta ei se tällä tavoin\nahdistanut poven pohjia, sen keskipiste oli jossakin loitommalla,\nluostarikodissa, ja siellä tapahtuvan tilinteon ajatus yhtyi aina hänen\nvastuuntuntoonsa. Nyt ei hänen paljoakaan tarvinnut ajatella maallisia\nesimiehiään, heidän kanssaan ei hän suurin joutunut välittömästi\ntekemisiin. Mutta sitä painavammalta tuntui hänen vastuunsa omassa\npovessaan, taivahisen isän ja kaikkien pyhien silmien edessä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTietä myöten pappilan editse oli jo liikuttu. Narskuvin askelin\nlähestyi hän Tasalan taloa, joka tien varressa kohosi muita\nkorkeampana, samoin kuin sen isäntäkin kohosi seurakuntansa ylitse.\n\nTanu Tasaisen eli Daniel Danielinpojan — kuten se pappien ja riikin\npapereihin merkittiin — isä oli ollut tavallinen verotalonpoika,\nkuten pitäjän muutkin isännät. Mutta talo oli monien sukupolvien\naherruksella kohonnut muita vauraammaksi, ja niin oli hän jo nuorena\nmiehenä saanut päähänsä varustaa ratsumiehen valtakunnan puolustukseen,\nsaadakseen siten talonsa verosta vapaaksi. Kaarle Nuutinpojan ollessa\nkolmatta kertaa kuninkaana oli tästä tuumasta tosi tullutkin ja samalla\noli hän kotitalostaan ottanut aatelisnimen Tasainen. Niin oli hän\nkohonnut vapaasäätyyn, mutta ei se Tasalan isäntää siitään muuttanut.\nTalonpoikaisena miehenä hän pysyi koko ikänsä, ja Tasalan Tanuksi\nhäntä vain puhuteltiin. Hän kyllä satuloi ratsun, laittoi aseet ja\nvarustukset, mutta palkkalainen sai hevolla ratsastaa, palkkalainen\naseet ja varustukset kantaa. Hän itse hoiti kotikontuaan ja puuhaili\nseurakuntansa asioissa aivan kuin ennenkin. Ei edes jättänyt työlästä\nnimismiehen virkaansakaan monine vastuunalaisina velvollisuuksineen\nja herrojen kestityksineen, vaikka hän vapaamiehenä olisi hyvin\nvoinut luovuttaa tämän luottamustoimen jollekin verotalonpojalle.\nHän oli ollut kunnioitettu mies ennenkin, mutta kun hän täten oli\nkestänyt tulikoetuksen ja uskollisesti pysynyt kansanmiehenä, syveni\nkunnioitus ja luottamus häntä kohtaan monin verroin. Kirkonvanhimpana\nja nimismiehenä oli hän muutenkin seurakuntansa keskipiste, mutta\npitäjäläisten rajaton luottamus hänen persoonaansa kohotti hänet heidän\nsilmissään melkein Rooman paaviakin korkeammaksi arvovaltiaaksi.\n\nTähän tapaan olivat Johannekselle Metsäkulman vanhat ukot kertoelleet\nhänen munkkireppuineen kierrellessään pitkin pitäjästä. Eikä Tasalan\njäyhä Tanu ollut poikaansakaan lähettänyt herrojen oppiin, ritarien luo\nhienoja tapoja ja aseiden käyttöä oppimaan, kuten vapaasäätyläisillä\noli tapana. Omassa opissaan oli pitänyt, kesällä opettanut kyntämään\nja muihin talon töihin, talvisin reen pajulla istumaan ja pitkinä\npuhteina veistämään, höyläämään ja vuolemaan. Sellainen oli tämän\nTasalan nykyisen vapaamiehen pohjakoulutus ollut, isänsä monet\ntaloustaidot hän oli perinyt ja samoin kokemukset ja tiedot pitäjän\nasioissa. Mutta oli hän sentään saanut oppia pitäjän papilta\nkirjoitusta, ruotsinkielistäkin, tajuamaan, olipa itsekin harjaantunut\nainakin nimensä piirtämään. Täten kasvatettu poika oli isänsä kuoltua\nperinyt ei ainoastaan kotikonnun, vaan kirkonvanhimman ja nimismiehen\nluottamustoimetkin ja isänsä koko arvovallan. Tämä nykyinen Tasalan\nTanu olikin mies isäänsä niin nimeltään kuin muultaankin. Oli sentään\nTurussa herroissa käydessään ja herrasvierailta kotioloissaan saanut\nhieman ylävähkömmän herrashäivähdyksen silmänluontiin, liikkeihin ja\neleihin, hieman rohkeamman ja välähtävämmän vivahduksen ajatuksen\nkäänteihin. Taloonkin oli yhteen ja toiseen kohdin tullut hänen\naikanaan jotakin, mikä viittasi ylemmäksi ympäristöään. Niinpä\noli laitettu oikein lasiruudutkin vierastavan ikkunoihin, vieläpä\nväenpirtinkin päätyseinälle. Ne oli Tanu ostanut samalla tiellä, kun\noli hankkinut lasit kirkon kuoriin ja papintapaan. Tämäkin herrastammen\noli siis oikeastaan tapahtunut ikäänkuin seurakunnan valtuutuksella.\n\nJohannes oli aikonut kiireisin askelin pujahtaa kylänraittia talon\nohitse. Mutta päästyään aittarakennuksen ja vierastavan nurkkavälin\nkohdalle, kuuli hän pihalta kolketta ja sinne vilaistessaan näki hän\nTanun pihalla puuta veistelemässä. Samassa veistäjä suoristui kulkijaa\nkatsomaan, eikä silloin auttanut muu, täytyi mennä tervehtimään.\n\n— Jumalan terveheksi!\n\n— Terve toivojalle!\n\nTanu laski kirveensä suoran solakkaa koivuntyveä vasten, jota oli\nparhaallaan kellestänyt, otti oikeasta kädestään ketunnahkarukkasen\nvasempaan ja pisti kättä.\n\n— Reenjalaspuuta tässä pintailin painettavaksi. Käydäänpäs sisään!\n\n— Kiitos suuri kutsunnasta! Mutta ei ollut tarkoitus tällä kertaa talla\ntaloon.\n\n— Eikö!\n\n— Sairaan luo piti...\n\n— Kellekäs nyt on pappia haettu?\n\n— Eipä haettukaan, mutta lähdin kuultuani Katrilta, että hänen äitinsä\non sairaana.\n\n— Ohoh! virkkoi Tanu Tasainen aika hämmästyksissään. Eivätpä ne ennen\nole papit kutsumatta sairaissa käyneet, eivät väliin ensi kutsullakaan.\n\n— Olothan kuuluvat olevankin erikoiset.\n\n— Niin, erikoiset! Juuri niin, siksi juuri onkin kummempaa mennä sinne,\ntuumaili Tanu.\n\nJohannes katsoi kysyvästi Tanuun.\n\n— Eipä sinne, eivätpä jo ole sinne ennen tainneet hengelliset isät\nnenäänsä pistää...\n\n— Ja miksei?\n\n— No, eiväthän nuo taida taiat herranmieheen pystyä, virkkoi Tanu\nhymähtäen. Mutta entä jos tuohtuu sylirysyksi?\n\nJohannes naurahti, mutta virkkoi sitten vakavasti:\n\n— Niin, minunhan oikeastaan piti kysellä teiltä hieman tuosta perheestä.\n\n— Siinä on vähin juttua siinä. Astukaa sisään, niin jutellaan. Parasta\non ensin kuulla, ennenkuin pistää päänsä ampiaispesään.\n\nJohannes taipui tuumaan, ja he astuivat sisään. Porstuasta tahtoi\nTanu viedä vieraansa suoraan vasemmalle, vierastapaan, mutta Johannes\narveli, että väenpirtistä oikealta varmaankin tavataan emäntä.\n\nSinne he menivät, emäntä oli kuitenkin taloushommissaan pistäytynyt\njohonkin ulkosalle. Mutta pirtin ainoan, pikkaraisen lasiakkunan\nääressä istui tyttönen koruleikkauksin kirjaillun värttinälaponsa\nääressä. Lapsukaisen poskille lehahti ilmeisesti tavallista helakampi\npuna, ja hän nousi ketterästi pystyyn. Kun isä Johannes toivotti hänet\nMarian terveheksi, niiata hepsautti hän hennon sulavasti ja toivotti\nujosti terveyttä toivojalle. Jo kun hengellinen isä astui lähemmäksi,\nojentaen hänelle kätensä, painoi hän sen hartaalla kunnioituksella\nhuulilleen.\n\nSorja tyttönen! Solakkaa kasvua, ikäisekseen pitkänhuiskea, kasvot\nvaalahtavat ja soikulaiset ja kaarevain kulmien alla keskikokoisen\nsopusuhtaiset silmät, joista heijasti pohjolan taivaan vaalea sini.\nKulmien välistä pisti kauniin somasti esiin suoraselkäinen nenä,\njollaisia Johannes oli täällä päin huomannut paljon enemmän kuin\nsynnyinseutunsa tavallisia nykeröneniä. Kaarevista kulmista kohosi\nisän älykäs otsa, ja vienopiirteisen suun ympärillä väreili äidin\nsydämellinen viehkeys. Tukka oli kullanrusoinen, ja juuri taivaan\nrannalta, lumisen metsän latvoilta pilkahtava päivänterä siroitti\nkutreille haaveiset kultahileensä. Lieneekö tästä johtunut, että\nJohannes näki tyttösessä jotakin niin häipyvän unelmoivaa, keveän\nvienosti kultaisen rusopilven hattaroilla liitelevää, ettei hän ollut\nhavainnut sellaisen vivahdustakaan äidissä eikä isässä... vai olisiko\nunelmoiva ajatar leikitellen heittänyt häipyvät haavehuntunsa tälle\nsälöisen vapaasuvun hennonvehmaalle versolle...\n\nLapsukaisen suloa katsellessaan tunsi hän niin hyväilevää hivelyä\npovessaan, että aivan tunsi tarvetta turvautua taivahiseen\nmorsiameensa... Tyttö taasen katseli kainosti, mutta ystävällisesti\nhymyillen hengellistä isää, joka tarkasteli häntä niin pitkään.\n\n— Kaarina, koeta päästä hengellisen isän hyväksi ystäväksi, virkkoi\nTanu rohkaisevasti tyttärelleen.\n\nTytön silmistä sirahti iloisen anova päivänsäde hengellistä isää kohden.\n\n— Sinähän olet minulle saapuessani lahjoittanut ainoan kukkasi, virkkoi\nJohannes ojentaen hänelle toistamiseen kätensä. — Kiitos siitä,\ntyttäreni!\n\nKaarina lehahti jälleen helakan punaiseksi, kun isä muisti, vieläpä\ntiesi niin tarkoin hänen kukkansa. Mutta tämä ilon tuulahdus pyrhälsi\nhänet samassa liikkeelle, hän sieppasi parhaan jakkaran mitä pirtissä\noli ja raahasi sen Johanneksen luo.\n\n— Istukaa, isä! pyysi hän hartaasti.\n\n— Ehkäpä isä tahtoisi tulla vierastavan puolelle istumaan, virkkoi\nTanu. — Mene sinä hakemaan äitiäsi.\n\nKaarina riensi juoksujalkaa, ja Johanneskin jätti isännän kera\npirtin, joka ylipäätään oli pitäjänpirtin tapainen leivinuunineen ja\ntakkoineen sen syrjässä. Vierastuvassa, johon he porstuan yli menivät,\noli paljon upeampaa. Se oli kaksin verroin suurempi papintupaa, sillä\neihän hengellisen isän tarvinnut suurin vieraita majoittaa eikä hänen\nperheelleenkään tilaa varata. Seinähirret eivät olleet pyöreät, vaan\npiiluin paalustetut, niin että vain saumauksissa näkyi vähän pyöreää\npintaa. Laipiota kannattamassa oli kaksi vuoliaishirttä, joiden\nkeskivälillä laipiolaudat olivat vaakasuorassa, mutta reunoilta laipio\nkallistui loivasti alaspäin. Pirteissä niin tavalliset poikin ja pitkin\nsoluvat monet orret olivat täältä kadonneet, ja kun savu takasta meni\npaasikivistä muurattua savutorvea suoraan katolle, olivat laipiolaudat\nja seinähirret laipionrajaan asti säilyttäneet vilvakan ruskeahkon,\nhilpeän raikkaan värinsä, jolle kahdelta eri seinältä virtaili valoa\ntuskin parin vaaksan korkuisista, mutta sittenkin kokonaiseen kuuteen\nruutuun puitetuista lasiakkunoista.\n\nTanu kehoitti hengellistä isää riisumaan levättinsä, viitaten oven\nposkeen vaatenauloiksi kiinnitettyihin hirvensarviin, joiden vieressä\nriippui seinällä tuliluikku, uudenaikainen luotipyssy, jonka molemmin\npuolin riippui jousipyssyt ikäänkuin kunniavartiota tehden. Johannes\nkuitenkin sanoi pian aikovansa lähteä ja istuutui mustissaan suureen\nolkatuoliin, jonka selkä- ja käsinojat oli jo Tanun isävainaja omin\nkäsin taitehikkailla leikkauksilla koristellut ja naisväki laittanut\nsiihen koruompeluksin kirjaillun istuintyynyn. Pöytä, tuolit, penkit\nja sänky nurkassa muistuttivat suuressa määrin Johanneksen näkemiä\naatelisherrojen asuntoja, ja niistä kai Tasalan vapaamiehet, isä\nja poika, olivat oppia ottaneet, mutta samalla tällä kaikella oli\nomaperäinen, jykevän kotoinen leima, ja Johannes tiesi, että näitä\nhuonekaluja laittaessa oli niin edellinen kuin tämä nykyinenkin\nTasalan Tanu saanut monet pitkät talvet päästään nousta veistämään ja\nhöyläämään, vuolemaan ja kaivertamaan puolenyön puhteilla, ennen kukon\nkiekuntaa. Ikkunattomalla karsinaseinämällä sijaitseva liinavaatekaappi\nnäytti olevan kaikkein upeimmin leikkauksin koristeltu, ja hämärässä\nvalaistuksessa tämä kotitaiteen näyte kuvastui suorastaan satumaisin\nhahmopiirtein. Pöydällä Johanneksen vieressä seisovat kaksi\nkynttiläjalkaa kiinnittivät mieltä omituisuudellaan; ne oli tehty\nkokkohaukan kynsistä, jotka Tanu selitti kerran Turun markkinoilta\nlähettäneensä Ulvilaan sikäläisen kuulun taidesepän heloitettaviksi.\nNaisten aherrusta todistamassa olivat vierastuvan lattialla kotikarjan\nkarvoista kudotut lämpimät matot, joiden keskelle oli Johanneksen\nistuman kunniatuolin eteen levitetty vanhan ukkokarhun talja, mutta\nerittäinkin vuoteen upeat uutimet ja kaksi pöytänurkan molemmille\nseinille ripustettua korukutoista seinäverhoa.\n\nTuokion kuluttua astui sisään Anna emäntä, Kaarinan seuraamana, ja toi\nkodikkaan ystävällisesti myhäillen puolentoista vaaksan vahvuisesta\nontosta katajan tyvestä koverretun ja kirjailluin hopeaheloin\nvannetetun olvihaarikan, josta heti hyvän tavan mukaan kulautettiin.\nTervehdittyään Anna istahti ja Kaarina seisoi hänen takanaan,\nsormillaan hypelöiden äitinsä pitsitetyn tanun kurenauhoja. Anna\nemäntä kyseli, miten oli nukuttu uudessa kodissa ja miltä nyt olo\ntuntui, jollaikaa Tanu toi esiin korukirjaillun ja hopealla heloitetun\nnuuskasarven. Sen kärkitulppa avattiin ja siitä pistettiin sierameen.\nAnna emäntä lähti pian askareilleen jälleen, Kaarina vetääntyi\nneuvotonna ikkunan luo, mutta poistui pian hänkin, kun ei tiennyt mihin\nryhtyä.\n\nJohannes loi kaihomielisen katseen tyttösen jälkeen. Mutta sitten\nkääntyi hän Tanu isäntään.\n\n— Niin, minunhan piti vähän kuulla tuosta miehestä, Susi-Uhoksi vai\nmiksi häntä nimetään.\n\nTanu kokoili tuokion ajan muistojaan, huokasi sitten ja virkkoi:\n\n— Hyvin ei hänen laitansa ole ja pahennusta ja ikävyyttä hänestä on\nkoko kulmakunnalle. Ja kuitenkin olisi hänen elämänsä nuorena luullut\npäättyvän aivan toisellaisiin vanhuuden päiviin.\n\n— Mikä hän oli nuorena miehiään?\n\n— Hän oli reippain, uljain miehenalku koko pitäjässä.\n\nSenpätähden isävainaja hänet ottikin talon puolesta asevelvollisuutta\nsuorittamaan. Useimmittain oli hän sotiteillä kotoa poissa, väliin\noleskeli kotosallakin ja talon töissä. Kaikki hänestä pitivät, nuori\nväki melkein sankarinaan ihaili... kunnes sitten mies äkkiä hurjistui\nja hänet ajettiin metsistymään...\n\n— Miten hurjistui?\n\n— Olin poikanen vain siihen aikaan enkä kaikkea niin tarkoin tiennyt\nenkä ymmärtänyt. Mutta lemmenseikat lienevät pohjalla olleet. Nuori\nUho oli iskenyt silmänsä Vappuun, Topias suitsuttajan sisareen, eikä\ntytönkään povella lie jääpuraita ollut, lämminnä sanovat lekotelleen.\nTytön tähden sitten poika häiritsi papin laillisen kotirauhan, oli\nmennyt sinne kiivastelemaan ja käsiksikin käynyt, vieläpä tytön ollessa\nsiellä ripillä. Eikä siihen hellittänyt, meni vielä kirkkoonkin messua\nhäiritsemään, kuten hullu humalainen. Käräjiin hänet siitä kuletettiin,\ntietty se, ja niin olivat selvät asiat, että rauhanlakien nojalla nuori\nmies tuomittiin koti- ja kirkkorauhan häiritsemisestä ikänsä kaiken\nrauhatonna harhailemaan, täysrauhattomaksi tuomittiin, henkipatoksi,\njolle ei kukaan saa antaa suojaa, ei turvaa, ei ruokaa eikä juomaa.\n\n— Laupias taivas!\n\n— Niin kävi poika paralle. Eikä ole sanottu, että hän olisi vain pahan\ntöitä havitellut, pahoja mielessään hautonut. Syytä näytti olevan\nsysissä, jos sepissäkin. Ja sen jälkeen kerrotaan papin alkaneen\ntyttöä monin tavoin ahdistella ja pyydystellä, papin toimesta sai\ntyttö sakotkin siitä, että oli henkipattoa hyysännyt. Metsänrinnassa\noli heidän nähty toisiaan kohtaavan, ja ruokaa oli tyttö vienyt sinne\nmielitietylleen. Mutta mitä metkuja lienee sitten pappi käyttänyt,\npeloitellut ja hyvitellyt, lopulta oli saanut tytön taipumaan, vei\npappilaan morsiokseen vai miksi morsioiksi niitä pappien kotikanoja\nnimetään. Siitä pesästä se juuri on Katri, joka toistaiseksi\nemännyyttänne hoitaa.\n\nMutta... eikös Uho yhä kuulu melkein kylään ja eikö samainen Katrin\näiti ole hänen vaimonaan?\n\n— Niin, kyllähän Susi-Uho nykyään asustaa jokitörmässä kappaleen\nmatkan päässä kylästä. Sen jälkeen kuin Vappu sai sakot lemmittynsä\nhellimisestä, kaikkosi Uho kuitenkin tietymättömiin näiltä tienoin\nja vuosikaudet hän maleksi missä lie maleksinut. Sitten vihdoin\nalettiin kertoa, että yksi ja toinen oli häntä vilahdukselta nähnyt\nlähimetsissä, arkana kuin metsän otus, hurjana kuin äkäinen peto.\nLuihun arka oli mies ollut alussa, usein muutti majaansa, ja sieltä\ntäältä löydettiin loitompaa metsästä hänen hylättyjä säänsuojiaan,\nhavulakkojaan ja kuusenkoskuilla vuorattuja pistekotiaan. Mutta\nvähitellen vetäytyi hän lähemmäksi vaanimaan, väijymään. Päivänä\nmuutamana tavattiin Henrik pappi tieltä kuoliaana, pää puhki. Uhon\nsyyksi sitä monet salavihkaan mielessään aprikoivat, mutta paljon siitä\nei puhuttu, oli kuin äänettömään kauhuun kielet jäätäisi lohduttoman\nkovia kokeneen miehen kosto. Mahdoton olisi ollut asiaa näyttää\ntoteenkaan, ja niin painui se äänettömyyden verhoon. Uhoa kohtaan\nalettiin siitä päivin tuntea kylässä melkein kunnioituksen sekaista\nkammoa, ja yhä pöyristyneempinä kierrettiin hänen liikkumapaikkojaan,\nkun kylässä alettiin kertoa hänen noituudestaan. Niin rohkaistui\nmiehen luonto, hän esiintyi yhä huolettomammin ja alkoi jo asustella\naivan rintamaillakin. Eipä aikaakaan, kun Vappu katosi veljensä luota,\nmissä oli papin kuoltua oleskellut. Yhdessä laittoivat mäkitupansa,\nmaasaunansa jokiahteeseen, siellä ovat siitä päivin pesustaneet ja elää\nretustaneet.\n\nVakavan äänettöminä he kotvan miettivät kohtaloa onnettoman miehen.\n\n— Ei ole heikäläisiä kirkossa nähty, eivät ole papille silmiään\nnäyttäneet, eikä ole pappi ennen uskaltanut sitä ampiaispesää\nsohimaan...\n\n— Sitä tärkeämpi on siellä tehtävä minulla, sanoi Johannes nousten.\n\n— No, joko nyt...?\n\n— Lyhyt on talvinen päivä!\n\n— Emäntä olisi laittanut hieman haukattavaa.\n\n— Ei nyt, toiste!\n\n— Aiotte siis todellakin...?\n\n— Mihin Herra on viittonut tien, sinne täytyy mennä Herran palvelijan.\n\nJa ripein askelin taivalsi Johannes lumista tietä, kulkien ohi kirkon\nja Suitsulan talon ja laskeutuen rinnettä alas jokilaakson uomaan.\n\n\n\n\n5\n\nHENKIPATTO\n\n\nTaipaleella Sudenluolaan, henkipaton luo, täytyi Johanneksen väkisinkin\najatella kirkkoisä Augustinuksen oppia, että Jumala olisi ihmiskunnan\nkadotetusta joukosta armossa valinnut ainoastaan muutamat autuuteen\nja toiset ennakolta määrännyt synteihinsä hukkumaan. Johannes oli\najatellut tätä usein, ja hänestä oli tuntunut mahdottomalta, että tämä\nolisi vanhurskaan ja laupiaan isän tarkoitus, mutta sittenkin täytyi\nhänen itseltään kysyä, miten hänen oli suhtauduttava Susi-Uhoon, jos\nJumala käsittämättömässä viisaudessaan olisi tosiaankin tuominnut hänet\niankaikkisesti kadotettujen joukkoon. Oliko hänen jätettävä tämä mies\noman onnensa nojaan, kenties julistettava hänelle herran vihaakin? Ei,\nJohanneksen oma lempeä sydän sanoi hänelle, että hänen oli julistettava\nkaikille syntisille laupiaan, rajatonta rakkautta säteilevän isän\narmosanomaa, koskaan keskeytymätöntä anteeksiantoa. Syntisestä\nitsestään sai riippua, tahtoiko hän tulla armosta osalliseksi. Ja\nJumala yksin tiesi, kenen hän tuomitsi.\n\nNäissä mietteissä saavuttuaan niille paikoin, missä eilen oli kohdannut\nuhmaavan pojan, alkoi hän vasemmalta kädeltä tähystellä tietä, jota\npoika oli kulkenut. Vihdoin näkikin hän hangessa viimeksi sataneen\nlumivaipan peittämiä syvennyksiä, jotka tavallisessa askelten\nharvuisessa rivissä urkenivat jokiuomaan. Hän läksi astelemaan näitä\naskelia myöten, ja alussa kävikin se jotakuinkin helposti. Mutta\njokilaakson pohjalle, jota pitkin kulki näillä paikoin aukea juova\nmetsässä, oli kinostunut lunta niin paksulta, että nuori pappi\nsai siellä urria haarojaan myöten. Keskellä jokilaakson pohjaa\nvirtaavan, tähän vuodenaikaan vähävetisen joen yli oli asetettu\nrinnatusten pari paksua puunrunkoa, jotka lumipeitteissään olivat\nsangen niljakat käydä. Yli päästyään ja taasen hikeen ja väkeen\npaksuissa nietoksissa urrittuaan pääsi hän vihdoin joentakaisen metsän\nreunaan, jossa askelkuopat alkoivat jälleen lumen alta häämöttää.\nNe kulkivat kappaleen rinnettä ylös, sitten kiersivät vitalikkoon\nkaltevaa rinnettä. Kotvan kuluttua ilmestyi edestä päin pienoinen\naukeama ja samalla kuului kirveen iskuja. Luotuaan sinne tarkemmin\nkatseensa näki hän rinteestä pistävän esiin lumenpeittämän katon,\njota vasten oli viistossa puita pystyssä. Ja tämän vinon pisteseinän\nvieressä näki hän ukon ja pojan heiluvan kirveineen, ympärillään\nliuta lapsia, joista suurin poikanen pinosi halkoja, toiset kantoivat\nniitä suoraan katon alle. Lähemmäksi tultuaan havaitsi hän, että\nrinteestä näkyi vähän hirsiseinääkin, jonka yläreunasta pilkoitti\nlumen alta viiston turvekaton reunaa ja katolla törrötti pitkä savun\nmustaama, ontto hongan tyvi lakeistorvena. Seinää vasten oli laitettu\nohuehkoista salkopuista pisteporstua säänsuojaksi, ja sen oviaukosta\nnäkyi seinästä maasaunan ovi. Pisteporstuan molemmilla puolin oli\nsoikulaiset ikkunaluukut, ja niitäkin oli nähtävästi lämmitettäessä\npidetty auki, koska niiden yläpuolella oli töyhtömäinen läikkä seinästä\nsavunmustaamaa. Molemmat ikkunat oli tietenkin täytynyt tehdä tälle\nyhdelle seinälle sentähden, että se oli töllin ainoa hirsiseinä, muilta\npuoliltaan se oli kaivettu rinteeseen maan sisään.\n\nOvesta palasi puusylyyksensä vienyt poikanen ja viittasi vieraaseen.\nSilloin niin isä kuin hänen kanssaan hakkaava suurin poikakin laskivat\nkirveensä riipuksiin, suoristuivat ja kääntyivät katsomaan. Johannes\nsaattoi kuulla, että poika virkkoi ukolle nopeasti sanasen. Tämä\nkääntyi heti selin ja jatkoi työtään. Samoin tarttui kirveeseensä\npoikakin, jonka Johannes tunsi eiliseksi pojaksi, Suden-Tuiroksi.\nHän astui aivan molempien luo, mutta nämä eivät olleet hänestä\ntietävinäänkään. Toiset lapset vain töllistelivät häntä avosuin ja pari\nisointa heistä nyhjivät toisiaan kyynäskolkkasin ja nauraa tirskuivat,\nkun hän toivotti \"herran terveheksi\" saamatta mitään vastausta.\n\nHän tähysteli tarkoin Susi-Uhoa. Mies oli pitkä ja laiha olento, näytti\naivan kuin hänessä olisi vain luita ja jäntereitä. Hänen vaatteensa\nolivat kymmenin kerroin siekaleiksi repeilleet ja kurotut yhteen,\nsadoin tilkuin, erivärisin kangaspaloin ja karvaisin metsällisten\nnahoinkin paikkaillut. Hän oli paitahihaisillaan, ja ikilikaisen,\nriekaleisen paidan repeämistä näkyivät kuivat, likamustat käsivarret;\nmutta kun hän löi, näyttivät koivuista kirvesvartta pitelevät\nkäsivarret vetävän sille vertoja kovuudessa ja lujuudessa. Pää oli\npaljaana, ja tuuli pörrötteli tummaa, ylen takkuista tukkaa. Tällainen\noli mies takaa katsoen.\n\n— Hyvää päivää, Uho! toivotti Johannes ikivanhaan kansantapaan, kun\nristillinen tervehdys ei kelvannut. Ääni oli niin vakavan luja,\nettä mies hätkähtäen kohosi pystyyn ja kääntyi vieraaseensa. Hänen\nleukapieliään ja poskiaan peitti tumma, vanukkeinen parta, kasvot\nolivat tummanruskeat liasta ja savusta, mutta niissä saattoi eroittaa\njotakin yhtäläisyyttä pojan kasvojen kanssa. Kasvojen yläosan\nleimasivat samat rohkeat piirteet, mutta lisäksi oli kulmissa jotakin\nluihua. Ja silmistään syvältä kulmien alta singautti hän katseen, joka\nherätti mielessä kauhun ja säälin sekaisen tunteen; siinä katseessa oli\nsamalla kertaa jotakin kirvelevän hehkuvaa ja jäätävän kylmää, terävän\nväijyvää ja välinpitämättömän tylsää, ovelan viisasta ja mielipuolisen\nsynkkää, metsistyneen hurjaa ja maailman murtamaa — se katse leimahti\nräiskähtävän rajuna syvältä tuuheain, tummain kulmakarvojen alta,\nniinkuin salama pilven palteesta — mutta samassa oli se kadonnut,\nkarannut kuin vaaniva tiikerikissa johonkin vielä syvemmälle, väijyen\nsiellä saalistaan.\n\n— Päivää, vastasi hän ärähtäen ja kääntyi syrjäkariin ikäänkuin siten\nosoittaakseen papille, ettei tämä ollut tervetullut.\n\n— Olen uusi pappi, sanoi Johannes rauhallisesti.\n\n— Oletteko eksynyt tieltä? kysäisi Uho ja kumartui asettamaan\nkoivupölkkyä telalle, lyödäkseen sen halki.\n\n— Jollette tule luokseni, täytyy minun tulla teidän luoksenne.\n\n— Olette tullut suotta. Täällä ei teitä tarvita.\n\nIkäänkuin pitäen tämän selityksen riittävänä iski hän pölkyn halki\nyhdellä iskulla.\n\n‒ Minulla on puhuttavaa kanssanne, sanoi Johannes hiljaa, mutta lujasti.\n\n‒ Mitä sitten? kysyi Uho, ja odotti vastausta kumaraisillaan, toisella\nkädellään nojaten kirvesvarteen ja toisella pidellen halkaisemaansa\nkellestä.\n\n‒ Eiköhän mentäisi ensin sisälle.\n\nUhon otsa ja posket karahtivat niin tummanpunaisiksi, että sen saattoi\nnähdä noen altakin. Hänellä näytti olevan raivoisa sana karskahtavain\nhammastensa välissä ja hänen asentonsa oh melkein uhkaava. Mutta\nhän malttoi mielensä. Hän nakkasi kirveensä tantereelle ja astui\ntuiterasti tupaan pisteporstuan romujen välitse, välittämättä seurasiko\npappi häntä. Tämä oli hänen takanaan, kun hän oli ehtinyt matalasta,\nnatisevasta ovesta pilkkosen pimeään tupaan. Ovilautojen raoista\ntosin saattoi nähdä, että ulkona oli päivä, ja työntöikkunasta, jonka\nluukun Uho survasi auki, tuli siksi leveä valovirta, että saattoi\nnähdä tomuhiutaleiden karkelon. Mutta nokiset maaseinät pysyivät yhtä\nmustina kuin pimeässäkin. Permantoa ei Johannes olisi eroittanut\nmaapermannoksi muusta kuin pehmeydestään. Vasta kun silmä oli tottunut\npuolipimeään, saattoi Johannes nähdä, että maakuoppa oli hajotuilla\nkelleksillä jaettu kahtia ja että toinen ikkunaluukku nähtävästi kuului\ntoiseen puoliskoon. Ovensuunurkassa oli pyöreistä mukulakivistä tehty\nkiuas, jonka päällyskuvun läpi tuli lämmittäessä varmaankin leimahteli\nnäkyviin. Peränurkassa oli likainen pöytälauta ja maaseinän varressa\npenkit kuten pirtissä ainakin.\n\n— No, mitä nyt? kysyi Uho puoleksi yli olkansa.\n\n— Olen tullut sairasta vaimoanne katsomaan.\n\nLapset tunkeutuivat ympärille töllistelemään. Ainoastaan Tuiro oli\njäänyt ulkosalle.\n\n— Vaimoani? Hän ei teitä tarvitse. Menkää sinne, mistä olette\ntullutkin, menkää vaikka helvettinne kattilaan! murisi Uho. — Ja mistä\ntiedätte, että hän on sairas? kysäisi hän puuskahtaen.\n\n— Hänen tyttäreltään.\n\n— Häh! Sekö nyt on kynsissä?\n\n— Ja velvollisuuteni oli tulla sairasta katsomaan.\n\n— Ette ole minulle velassa enkä minä teille. Olisitte antanut minun\nolla työssäni.\n\nJohannes kuohahti ja katsoi tulisesti mieheen.\n\n— Elkää olko niin vastahakoinen, Uho... aivan kuin teillä olisi jotakin\nsalattavaa vaimoonne nähden.\n\n— Totta kai kotirauha on muillakin kuin papeilla...\n\n— Mutta pappia ette saa estää menemästä sairaan luo, joka kenties on\nkuolinvuoteellaan.\n\n‒ No, tiedänhän, ettei teidän pappien kanssa ole hyvä joutua riitaan.\nJa mikseikäs häntä nyt voisi näyttää — papillekin! virkkoi Uho katkeran\nmyrkyllisestä\n\n— Missä hän on?\n\n— Tuolla!\n\nVäliseinässä oli ovi, jonka Uho potkaisi auki.\n\n‒ Tuolla! sanoi hän toistamiseen. — Puhukaa hänelle nyt kylliksenne!\n\nMiehen äänessä kuului vahingoniloista naurua.\n\nJohannes astui ovelle, mutta hänen täytyi ponnistaa koko\ntahdonvoimansa, ettei paennut. Sillä sieltä lemahti aivan sydäntä\nkääntävä ilma vastaan. Sitäpaitsi, vaikka tämänkin huoneen ikkunaluukku\navattiin, oli täällä niin pimeä, ettei saattanut eroittaa mitään.\n\nJohannes pyysi tulta. Pilkallisesti ärähtäen otti Uho esiin tulukset\nkiukaan kolkalta ja sai ihmeen nopeasti tulen päreeseen.\n\n— Tässä!\n\nJohannes otti päresoihdun ja meni kuopan peräosaan. Nurkassa näki hän\npuoleksi pukeutuneena kyyröttävän naisen, jonka pitkä tukka virui\nsotkuisina, kostean takkuisina suortuvina hartioilla, peittäen puolet\nkasvoistakin. Kesti kotvan ennenkuin kyyröttäjä huomasi, että joku\noli tullut. Sitten käänsi hän vähän kasvojaan ja tuijotti tylsin\nkatsein mustaan munkin kauhtanaan. Hän nauroi, kohotti luisen kätensä,\nsiveli hyväilevällä liikkeellä luisia kasvojaan ja asetti sitten\nsormensa haralleen silmiensä eteen. Samassa hän nauraa kihersi kuin\nkevytmielinen tyttö ja sammalsi ja sopersi jotakin, mutta ei saanut\nainoatakaan ymmärrettävää sanaa suustaan.\n\nNo, puhukaa hänelle! sanoi Uho Johanneksen selän takana.\n\nJohannes kääntyi äkkiä.\n\n— Mitä olette tehnyt vaimostanne? kysyi hän tunnolle käyvästi.\n\n— Minäkö? kysyi Uho raivosta kirskuen. — Kysykää herraltanne ja\njumalaltanne, mitä hän on meistä tehnyt! Hän kai tietää vastata...\npalvelijassakin puolesta!\n\nJohannes oli tämän purkauksen aikana palannut takaisin kuopan etuosaan,\nja Uho oli sanatulvineen seurannut hänen kintereillään. Johannes tunsi\ntäytyvänsä vaatia miehen tilille aivan kuin tämä olisi syypää vaimonsa\nturmioon. Mutta Uho ehti ennen.\n\n— Menin muuanna aamuna metsälle, hän oli yhtä terve kuin minäkin, ja\nlähtiessäni puhuin hänen kanssaan, kuten nyt puhun teidän kanssanne.\nKun illalla palasin, oli hän rujona ja rampana, ampujaisen oli saanut.\nUskokaa tai elkää!\n\n— Onhan voinut kohdata halvaus.\n\n— Voitte muuten kysyä Tuirolta, pojaltani. Hän oli ollut saapuvilla ja\nvoi kertoa miten kaikki kävi.\n\nUho oli puhunut kuin mies kaularaudoissa kiduttajalleen, joka vaatii\ntunnustusta.\n\n— Uskonhan minä, virkkoi Johannes melkein viihdytellen.\n\n— Mutta kuka hoitaa vaimoanne?\n\n— Emmekö me välitä?\n\n— Mutta ettekö voisi saada ketään naishenkilöä? Nainen parhaiten\nymmärtää, mitä hoitoa ja vaalintaa nainen tarvitsee.\n\n‒ He! Kai meidän pitäisi elää herroiksi ja ottaa oikein piika taloon!\n\n— Mutta eihän tällään voi jatkua. Vaimolla ei ole mitään hoitoa.\n\n— Mitä se teitä liikuttaa! puuskahti Uho kärsimättömästi. — Luuletteko\nhitolla olevanne täällä isäntänä? Menkää tiehenne ja jättäkää meidät\nrauhaan!\n\n— Ymmärtäkää minua oikein, sanoi Johannes koettaen tarttua miehen\nkäteen. Tarkoitan teidän ja vaimonne parasta.\n\n— Papeilta, heiltä hänelle ja minulle on ennenkin taivaan lämmin leipä\ntipahtanut!\n\n— Mies parka!\n\nVasta nähtyään, etteivät täällä hyvät puheet auttaneet teki Johannes\nlähtöä.\n\n— Jumalan haltuun! sanoi hän. Jos kuitenkin minua joskus tarvitsette,\nniin kutsukaa. Kenties teitä kerran ilahuttaa tietää, että olen joka\nhetki valmis tulemaan.\n\nUho oli vaiti. Vasta kun pappi oli sulkemaisillaan oven jälkeensä,\nhuusi hän katkeralla pilkalla:\n\n— Oletteko nyt urkkinut tietoonne, mitä halusitte tietää?\n\nJohannes ei kääntynyt vastaamaan. Hän kääri levättinsä kiinteämmin\nympärilleen ja lähti kotimatkalle. Loitotessaan töllistä kaikuivat\nhänen takaansa poikaressujen äänet haukkuen ja nauraen. Tuiro ei ollut\nheidän joukossaan eikä häntä näkynyt missään.\n\n\n\n\n6\n\nHEHKIPATON POIKA\n\n\nMetsäpolkua jokilaakson uomaan laskeutuessaan vetäytyi Johanneksen\notsa synkkiin ryppyihin. Hän oli nähnyt ensimäisen synkän kurjuuden\nkuvan seurakunnassaan, ja hänestä tuntui, ettei se enää kokonaan\nollutkaan hänen aluettaan. Sudenluolassa ei ollut mitään maaperää hänen\nkylvölleen!\n\nNäistä ajatuksistaan tempasi hänet havainto, että askelpolkua oli\nlumisimmista paikoista lapiolla paranneltu. Häntä kummastutti se, sillä\nmissään kohdin ei hän ennen ollut huomannut jälkeäkään siitä, että\ntöllin asujamet olisivat itseään varten polkua lapioineet.\n\nJoenuomaa lähetessään huomasi hän samassa Tuiron, joka pisto pistolta\nlapioi uraa nietokseen jokilaakson aukeamassa. Poika oli niin\nsyventynyt työhönsä, että Johannes pääsi huomaamatta aivan hänen\nlähelleen. Silloin vasta, kasvoiltaan hieman punastuen, loi hän häneen\nsaman synkän katseen kuin eilenkin.\n\n— Jumalan terveheksi! sanoi Johannes.\n\nPoika astui polulta syrjään. Se oli kuin mykkä kehoitus, että pappi\nmenisi hänen ohitseen. Mutta tämä pysähtyi ja katsoi syvään hänen\nsilmiinsä.\n\n— Etkö tahdo vastata tervehdykseen;?\n\n— Päivää!\n\n— Kenelle tietä avaat?\n\nTuron silmät välähtivät, ja hänen vartalonsa suoristui uhmaten.\n\n— Omiksi iloikseni vain! sanoi hän ynseästi ja tökkäsi lapionsa lumeen.\n\n— Tuiro! sanoi Johannes lempeästi helähtävällä äänellä ja pannen\nkätensä pojan olalle. — Olet laittanut tietä minulle! Eikös niin?\n\nJokilaaksoa pitkin kävi jokseenkin vinha tuulen viima. Se liehautti\nJohanneksen levättiä, niin että tämän lieve pyyhkäsi pitkän tukan\npois Tuiron otsalta, paljastaen silmät kokonaan. Uhmaavan ilmeen alta\nvälähti sieltä jotakin kirkasta hänen vastatessaan:\n\n— Niin, pappi! Arvelin, että pääsette sitten helpommin takaisin.\n\n— Kiitos, Tuiro! — Ja ottaen kätensä pojan olalta virkkoi Johannes:\nEtkö tahdo joskus käydä luonani pappilassa?\n\n— En!\n\nVastaus kuului karhean jyrkältä, melkein vihaiselta.\n\n— Ja mikset?\n\n— Mitäs minä siellä...\n\n— Kävisit kirkossa sitten.\n\n— En sielläkään.\n\n— Ja mikset?\n\n— Isä ei laske.\n\nTulisitko, jos laskisi?\n\n— En.\n\n— No, minkä tähden?\n\n— En menisi ensinkään kyläänkään, jollei joskus täytyisi. Olen\nmieluummin täällä väljässä.\n\nHän veti syvään henkeään, ikäänkuin tarvitsisi enemmän ilmaa kylää\najatellessaankin.\n\nJohannes kumartui hänen lähelleen ja sanoi hyväilevällä äänellä:\n\n— Mutta jos joskus tarvitsisit ihmistä, joka tarkoittaa parastasi, niin\nelä unhota, että voit tulla luokseni.\n\nTuiro oli vaiti.\n\n— Kuulitko, Tuiro?\n\n— Kyllä, vastasi Tuiro tuskin kuuluvasti ja tökitti lapiotaan hankeen.\n\n— Herran haltuun sitten!\n\n— Hyvästi! sanoi Tuiro ja laski melkein empimättä kätensä papin\nojennettuun käteen.\n\nJohannes kapusi varovasti pitkuspuita joen ylitse ja jatkoi matkaansa\nsyvässä hangessa urrien. Toiselle puolen metsärinteen reunaan päästyään\nvilkaisi hän jälelleen. Tuiro seisoi joen partaalla tuijottaen alta\nkulmainsa hänen jälkeensä, mutta huomattuaan papin katsovan jälelleen\nheitti hän lapionsa olalleen ja lähti kotitölliään kohden.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSusi-Uho oli maasaunansa edessä puita hakkaamassa, kun hänen poikansa\npalasi lapio olallaan.\n\n— Missä sinä olit?\n\nTuiro oli vaiti.\n\n— No?\n\n— Tuolla vain...\n\n— Lunta lapioimassa?\n\nÄänettömyys.\n\n— Papille tietä tekemässä?\n\nYhä sama tunnustava ja vastakynttä vetävä äänettömyys.\n\n— Teetkö jo sinäkin menoa papin ajokoirien laumaan!\n\nTuiro teki puuskahtavan liikkeen ja oli purskahtamaisillaan itkuun.\n\n— Tuleekohan vesasta miestä kantoonsa! Toista pitäisi olla puuta\nsinussa, luuta pitäisi olla enemmän, sillä hammassuina syntyneitä ovat\nmiehet olleet suvussamme.\n\nHavaittuaan pojan vetistelevät silmät alkoi Susi-Uho kertoa hieman\nlauhkeammin ärisevin äänin.\n\n— Oli muuankin metsämies... ei hän oravia ampunut... hevosia vei, otti\nritarien parhaatkin syöttiläät ja sotaorhit. Väliin kiertyi kiinni,\nmutta livisti aivan läpi käsien, vaikka oli raudat jalkoihin taottu.\nKerran sitten taasen takoi seppä rautoja hänen jalkoihinsa. Pappi\nseisoi vieressä, seisoi toinenkin, velhon silmä. Pappi ei mitään\nnähnyt, mutta toinen alkaa tuumia, että elä, seppä, siihen jalkaan tao,\nse on pirun jalka, tuossa on rosvon jalka. Niin viittasi myrrysmies\npaikkaan, missä ei kukaan ollut nähnyt mitään. Mutta silloin nähtiin\nsiinä hevosrosvon jalka, ja alasimelta oli kadonnut pirun jalka, johon\nseppä oli rautoja asetellut. Sen verran on papeista pelkoa: jollei\nmailla ollut toista miestä, näkijää, olisivat riikinrakit taaskin\njääneet lehdellä soittamaan. Näin kuulin piennä poikana setäukon\nkertovan, ja ota opiksesi sinäkin.\n\nTuiro oli suurin silmin kuunnellut tarinaa.\n\n— Tämä pappihan on niin hyvä, rohkeni hän virkkaa.\n\n— Senkin hyviä... ketun häntä niillä on kaikilla kainalossaan, ärähti\nisä alkaen puuta isketellä.\n\nHakatessaan mietti hän, että pojan oli hyvä tietää, mitä maata papit\nolivat. Ja niin kertoi hän puita hakaten, ähkäisten iskiessään ja\nkirvestä kehottaessaan taasen sanasen lisäten.\n\nHyvä oli Heino pappikin, ryökäle, olevinaan, matlakka oli mies,\nja rasva ja taivaan hunaja herahteli aina hänen kielellään. Hänen\nhännässään minäkin poikasena havittelin. Pyhimystä kuvatteli... mutta\niski silmänsä äitiisi, punoi permiään, paulojaan viritteli. Kuulin\näidiltäsi kaiken alusta alkaen, nauraen ja pilkaten kertoi hän minulle\npapin makoilusta. Kun ei muu auttanut, määräsi salarippiin. Äitisi ei\nuskaltanut yksin, minut tahtoi mukaan. Jäin papintuvan seinustalle\nvartomaan, kuulostelemaan. Eipä aikaakaan, kun alkaa kuulua tuvasta\nhätäparunta, siellä rääkkäsi ripitettäväänsä, oli piikansakin, vanhan\nakan, sitä varten laittanut kotoa pois. Töytään tupaan, siellä raastan\näitisi elukan kynsistä ja annan hyvän muistomarjan päälliseksi. Silleen\nolisi kai saanut jäädäkin, mutta olin nuori ja kuohahteleva, minusta\nmoinen pukki sai maata tunkiolla eikä näytellä pyhimystä kirkossa.\nMenin jalansyten pyhänä häntä läksyttämään, ja kun hän oli päässyt\nimelimpään kohtaansa, sanoin sanat, että jyrähti kirkko. Metakka siitä\nsyntyi, arvaa sen, syntyi yleinen rähäkkä kirkossa, kävivät kiinni\nminuun ja syntyi tappelu. Käräjiin raahasivat, ja kaikki uskoivat, että\nolin vauhkon varsan tavoin syyttä suotta reuhannut niin kotona kuin\nkirkossakin, vieläpä puhuivat naisrauhan rikonnastakin, kun olin muka\näitisi väkisin aikonut ryöstää, ripiltä vielä. Ja niin kirkkokahakka\nvei minut vain metsiin äitiäsi puoltamasta.\n\nViimeiset sanat saivat lohduttoman katkeran sävyn, ja Susi-Uho vaipui\nmiettimään, kirves hervotonna riipuksissa.\n\n— Monet pitkät vuodet elelin metsissä... ja sillaikaa pappi saartoi\näitisi, sai pauloihinsa... mutta kun palattuani hänet yhytin, sai hän\npalkkarahansa. Iätkaiket vain kadun, etten malttanut mieltäni, heti\niskin hengettömäksi... jos olisi vielä elävillä ilmoilla, pitäisin\nhyvät ajat puukkoa kurkulla, katseluttaisin kuolemaa kasvoihin ja\nsitten vitkaan nitistäisin...\n\nNäissä viimeisissä sanoissa oli niin jääkylmä, rajattoman vihan uho,\nettä Tuiron silmiin kihosi kirkas, viileä kosteus, josta ei oikein\ntiennyt mikä tunne sen nostatti. Kenties se olikin ennen kihonnutta\nkosteutta, jonka isän sammumaton veriviha jäädytti.\n\nSyvässä äänettömyydessä jatkoivat he työtänsä.\n\n\n\n\n7\n\nSUITSUTTAJAN PERHE\n\n\nSuitsutan ohitse palatessaan näytti Johanneksesta tämä vanha talo\nniin hauskan kodikkaalta rinteellään, ja tuntui aivan kuin sieltä\nlehahtaisi lämmin tuulahdus vasten kasvoja. Hän poikkesi sinne melkein\ntahtomattaan.\n\nHänen astuttuaan porstuan lonkahtelevaa honkalattiaa pirtin ovelle\nja sen avattuaan lehahti häntä vastaan hivelevä lämmin. Sillä vaikka\nleivinuunia oli jo tänään lämmitetty ja leivät paistuivat siellä\nparhaallaan, paloi sentään valkea takassa uunin kylessä, luultavasti\netupäässä valon vuoksi, sillä vanhat ihmiset rakastivat niin lämmintä,\nettä pitivät ikkunaluukut päivisinkin tarkoin tukossa. Saara muori\noli leipien paistuessa istahtanut karttaamaan sarkavilloja, sillä\nhän oli niin taitava sarankutoja, että ketkä tahtoivat oikein sorean\nkauhtanan, toivat kylästäkin villansa hänelle kehrättäväksi ja\nkudottavaksi. Kehruutaidostaan hän aivan ylpeili ja oli monet kerrat\nihastuttanut kylän tyttöjä näyttämällä, miten pani värttinäpuikon\npyörimään niin että se hyrräsi lattian yli toiselle puolen tupaa,\njolloin kerta pyyhällyksellä tuli yhtä pitkä piusta lankaakin, vieläpä\nmitä tasaisinta lankaa. Topias ukko, suitsuttuja, istui takan ääressä.\nHän oli avannut lämpimäin lammasnahkahousujensa napit ja paljastanut\noikean reitensä, jota vasten kämmenellään punoi linnunansoja hevosen\nhäntäjouhista. Vieraan nähtyään kiskaisi hän kiireimmittäin housunsa\npaikoilleen ja pisti puisen linkkunapin kiinni, rientäen samassa\navaamaan ikkunaluukkuja. Ei niistä luukuista sittenkään päässyt\ntalviviima pirttiin puhaltamaan, sillä ulkopuolelta oli puitekehys,\njohon oli kudottu ikkunaruutu ohuenohuista, läpikuultavista suopetäjän\npäreistä. Tämän päreruudun läpi kulettuaan oli valo jotenkin yhtä\npunertavaa kuin tulenvalokin ja sointui sen kanssa hyvin yhteen.\nTupa kävi niin valoisaksi, että Johannes saattoi nähdä hyvin kaikki\nesineet, puhtaaksi pestyn honkalattian, leveän honkapöydän ja leveät\nhonkapenkit. Tavallinen talonpojan tupa tämä oli, mutta kaikkialta,\njyrkeästä honkalattiasta kiiltomustaan, usein luudittuun laipioon\nsaakka, tuntui arkenakin tuoksahtavan jotakin pyhäistä tulijaa vastaan.\n\nMolemmat vanhukset aivan säteilivät ilosta vierasta tervehtiessään,\nja ukki kehoitti puuta painamaan. Ukon terävät linnustajan silmät\nloistivat ja hänen kuivahkoilta suntionkasvoillaan henkäili\npunannäköistä häivää, ja eukon lempeiltä mummonkasvoilla heijasti\niloinen innostus.\n\n— Siinä te nyt siis otatte! hykerteli vanha vaimo. — Nyt vasta oikein\nuskon, että saimme teidät tänne, kun näen. Ja sitten vielä muistitte\nmeitä... tulitte ensi päivänä katsomaan!\n\nSamassa kävivät hänen kasvonsa ujon salamyhkäisiksi, hän asettelihe\njuhlalliseen asentoon ja availi jo suutansa. Mutta huomattuaan, että\nmiehet istumaan päästyään olivat saaneet puheen päästä kiinni, vaikeni\nhän. Topias ukko oli kuitenkin huomannut hänen eleensä ja kysyi:\n\n— Mitäs sinulta...?\n\n— Minun runoni... virkkoi Saara ujostellen kuin pikku tyttö.\n\n— Ahaa! hykähti Topias vanhus. — Eukko oli laittanut runon terveisiksi\npapille, aikoi sen pappilassa ladella, mutta ei ollut rohennut. Nyt\nkuulema tahtoisi näyttää, mitä on kyhännyt.\n\n— Niinkö!\n\nJohannes oli silmänä ja korvana. Hän tunsi ennestään Saaran runolahjan.\nPyhän Martin killassa olivat monetkin saaneet hengen ja ruvenneet\nrunoille, mutta kenenkään muiden runoissa ei ollut sitä elävää\nhartautta ja sulavuutta kuin hänen.\n\n— Niin, että jos saan isältä luvan...\n\n— Ilolla!\n\nSaara yskiä hykähteli ja tunnusteli mielessään, millä äänellä alettaisi.\n\n— Ala nyt vaan ladella! kehoitteli Topias.\n\nSaara painoi silmänsä kiinni ja hänen kasvoilleen tuli aivan\nhaaveellinen sävy, kun hän alotti:\n\n    Terve, paimen, tultuasi,\n    saavuttuasi salolle,\n    luokse uuhten eksyneiden,\n    karitsoiden karkuteille!\n\nSamassa remahti ovi auki ja sisälle tölmähti hattarahapsinen tyttönen,\nhuutaen tullessaan:\n\n— Lammas vuonii!\n\nJohanneksen täytyi väkisinkin purskahtaa nauruun.\n\nMitä sinä nyt noin! sanoi Saara nuhtelevasti. Mutta samassa riensi hän\njuoksujalkaa navettaan ja tyttö pingersi perästä.\n\nTopias oli tuskin vetänyt suutaan viistoon, vaikka näki papin silmistä\nyhä naurun pilkkuvan.\n\nSitä on sellainen pyryharakka tuota tyttöä, sanoi hän suntiomaisella\nvakavuudellaan. — Monta kertaa huolestuttaa ajatellessa, mikä\nhänestäkin mahtaa tulla maailmaan.\n\n— Eihän tuossa mitään pahaa ollut... sattui vain vähän sopimattomaan\naikaan, virkkoi Johannes vieläkin naurahtaen.\n\n— Jolleihän tässä... niin yleensä pyrkii hän liiaksi liehahtelemaan,\nmistä päin milloinkin tuuli heilahtaa.\n\n— Herkkähän se on lapsen mieli.\n\n— Tyttölapsen liiatenkin, jatkoi Topias. — Niin on, niin! Lienee tämä\nPirkitta äitiinsä, äitikin sanoo lapsena olleensa herkkä luonnoltaan.\n\n— Ja sentään hänestä on tullut, kenties juuri siksi on tullut niin hyvä\nihminen.\n\n— Niin, kunpa osaisi ja voisi tyttöä oikeassa kurissa kasvattaa.\nMinusta häntä pitäisi pitää kovasti aisoissa, mutta äiti pitää lempeää\nopastusta parempana. Miten sitten lie? tuumaili Topias katsoen\nkysyvästi hengelliseen isään.\n\n— Kyllä kai molempiakin tarvitaan, virkkoi Johannes mietteissään.\n\nKeskustelu pysähtyi siihen. Topias koetti sitä aloittaa uudesta\npäästä, mutta Johanneksen mieli oli kiintynyt Saaran keskeytyneeseen\ntervehdysrunoon, ja tuontuostakin vilkaisi hän oveen. Topiaskin huomasi\nsen.\n\n— Eipäs muoria ala sieltä kuulua, tuumi hän.\n\nHavaittuaan, että hänen ajatustensa latu oli keksitty, kävi Johannes\nkiinni lähimpään puheen aiheeseen.\n\n— Paljoko teillä on karjaa? kysyi hän.\n\n— Ei ole paljoille jaksanut heinämaita aukoa. Hevonen on ja lehmä,\nkolme talvilammasta ja vuohia parinen. Ei ole paljoa jaksanut, ei,\npojat raivannevat niittyä lisää.\n\n— Missä pojat ovat?\n\n— Siellä metsässä urrivat. Toinen hakkaa, toinen vedättää rankoja\nkotiin. Minunkin piti illansuussa lähteä sinne raivioon riekonpermiä\nvirittämään koivunlatvusten vierille. Siihen ne tuppaavat urpuja\nnokkimaan ja tepastelemaan.\n\n— Minä keskeytin teidät ansanpunonnassanne.\n\n— Hyvä oli vain!\n\nSamassa palasi Saara pirttiin.\n\n— Eihän siellä mitään erityistä hätää ollut, sanoi hän. — Kokonaista\nkolme vuonaa on iso musta lammas tekaissut, kaksi mustaa ja valkean.\n\n— No, nyt sitten!\n\n— Niin, sekö runo... vieläkö sitä siihen...\n\nSaara painoi uudestaan silmänsä kiinni ja saneli hartaasti\nvärähtelevällä äänellä:\n\n    Terve, paimen, tultuasi,\n    salomaille saatuasi,\n    luo hajaisen lammaslauman,\n    paimenettoman poluille!\n\n    Niin mä uuhi unteloinen,\n    kuten kaikkikin karitsat,\n    vuonat vienot villaltansa,\n    jäärät jäyhät, sarvipäiset,\n    oinahat orat otassa,\n    harhateillä häiläköimme,\n    karjastamme kaikonneina\n    metsän synkkähän salohon,\n    korven kolkkohon rytöhön,\n    kun ei kuuta, aurinkoa\n    paista lehvien lomitse,\n    saamme heinän helpehettä,\n    nurmen nuoretta nukatta\n    upi juosta uupuneina,\n    vaipuneina, voipuneina,\n    mäkättäen, määkiellen,\n    valitellen, voivotellen,\n    päivän silmän paistamatta,\n    kuuhuen kumottamatta,\n    nukan nurmen maistamatta,\n    nuoren heinän helpehettä.\n    Suu on kuiva kostumaton,\n    janon helle jäähtymätön,\n    vaan ei lähdettä lähellä,\n    noroa vesiperäistä;\n    täällä riipovat risukot,\n    kivilouhut loukuttavat,\n    karhut kämmenin repivät,\n    sudet hammassuin terävin.\n\n    Terve, paimen, tultuasi,\n    saavuttuasi salolle\n    luokse uuhten uupuneiden,\n    karitsoiden kaatuvaisten!\n    Tuolla, paimen sä parahin,\n    tuolla huudat ja huhuat\n    sinivaaran viertehellä,\n    ikitaivahan tasolla!\n    Siell'on maassa marjanvarret,\n    marjanvarret, puolanvarret,\n    siellä mansikat mehevät,\n    siellä mustikat makeat,\n    siell'on nuori nurmen nukka,\n    siellä kukkaset siniset,\n    valkoiset, veripunaiset,\n    keltaiset, tuhatväriset,\n    joissa päivän paistehessa\n    perhoset perehinensä\n    liipottavat, laapottavat,\n    hyörii hyttyset suristen,\n    mehiläiset miilustavat\n    mettä kennoonsa keräten;\n    siell'on lähtehet suloiset,\n    vesihettehet heryvät,\n    siellä saa karitsa rukka,\n    uuhi rukka uupuvainen\n    elon vettä ehtymättä,\n    ilon mettäkin iäti.\n    Sinne pienet piiperrämme,\n    kuikerramme, kaikerramme,\n    helmahan hyvän isännän,\n    paraan paimenen sylihin;\n    siell'on leinon leuto olla,\n    kaunis uinua utuisen\n    helmassa hyvän isännän,\n    paraan paimenen sylissä.\n\nSuurella mielenkiinnolla oli Johannes seurannut tämän luonnonkuvien\nsarjan vierintää silmiensä editse, ja runon päätyttyä oli hän niinkuin\ntoisetkin vaipunut syvään hartauteen.\n\nPirkitan, joka oli kohta äitinsä jälestä tullut pirttiin, oli se\nliikuttanut aivan kyyneliin. Kyynelkirkkain silmin tuli hän isä\nJohanneksen luo, pisti kättä ja sanoi hartaasti:\n\n— Jumalan terveheksi!\n\n‒ Jumala ja pyhä neitsyt siunatkoot sinuakin, lapseni, sanoi isä\nJohannes ja meni sitten puristamaan Saaran kättä. — Kiitos kauniista\nrunostanne! virkkoi hän. — Mutta ihmisen poika, vapahtaja, hän yksin on\nhyvä paimen, me muut sielunpaimenet olemme vain hänen heikkoja, itsekin\neksyväisiä apulaisiaan.\n\nSaara kuunteli tätä muistutusta melkein katuvaisella nöyryydellä.\nMutta suuresti ilahutti häntä se, että hengellinen isä pyysi joskus\nkirjoittaa runon muistiin.\n\nSamassa tulivat parhaillaan miehenikään ehtivät pojat puoliselle.\n\n‒ Ai, leipäni! huudahti Saara ja hynttyytti uunin ääreen, kiirevilkkaan\nlappaen leivät uunista. Olivat ne kenties hieman liiaksi ruskettuneet,\nmutta eivät sentään pahoin palaneet. Hän riensi tyttärensä kera ruokaa\nlaittamaan.\n\nSillaikaa juttelivat Johannes ja Topias.\n\n— Ette voi uskoa, hengellinen isä, kuinka iloinen olen tulosanne\nja siitä, että muistatte minuakin, kirkon halvinta palvelijaa.\nToivottavasti ette unohda eukkoani ja joukkoani sittenkään, kun minusta\naika jättää tai minulle mitä poikenluomaista tapahtuu.\n\nLopun virkkoi Topias värähtävällä äänellä, ikäänkuin tietystä\nonnettomuuden uhasta puhuen. Saara oli juuri tuonut pöytään uunissa\npaistettua lampaan lapaa ja kuuli sanat.\n\n— Elä tuossa taasen vedä vanhaa virttäsi, Topi, nurisi hän rohkaisten.\n— Jättäisit kerrankin koko metsänkäynnin, kun huolet kerran sieltä\ntulevat!\n\n— Ole sinä vaiti, Saara, sanoi Topias. — Millä tässä sitten elettäisiin?\n\n— Puhukaa te hänelle, isä, virkkoi Saara. — Ei häntä sinne pakko\najaisi, ilmankin aina elettäisiin. Eikä tuolta enää nykypäivinä näy\npaljon metsällistä tulevan, vihako vienee viljan maasta, tora ottanee\notukset. Enemmän se on hänen vanha tottumuksensa joka häntä sinne vetää\npyydyksiä panemaan ja rehkimään.\n\n— Mikä siellä metsässä sitten uhkaa? kysäisi Johannes kummastellen.\n\n— Siellä on, isä, vihamies metsämailla, riitamies, joka on Topin\nhenkeäkin uhannut. Ja siinä miehessä saattaakin olla sisua täyttämään\nuhkauksensa. Ja kuinka helposti sinne rytöihin voi kadota, ettei kukaan\ntiedä, mihin mies on joutunut!\n\n— Taidatte tarkoittaa Susi-Uhoa? Siitä miehestä olen kuullut melkein\njokaiselta, jonka tapaan. Mitä hänellä on teitä vastaan?\n\n— Minun ristini hän on, jos kenen, virkkoi Topias vihaisesti.\nPyydykseni pitää ominaan, otukset rassailee... kaiken vie, mihin käsi\nulottuu. Muille antanee rauhan, minulta ottaa kuin oikeutenaan...\nsisareni, sairas vaimo, hänen vastuksinaan mukamas... ikäänkuin olisi\nkeltään kysynyt ottaessaan ja ikäänkuin häntä, Vappu rukkaa, ei\notettaisi sieltä tänne hoitoon... sisareni elatukseksi muka ottaa,\nettei mitään itsellemme jää... Nälkä tietysti teetättää, mutta\nsietäisipä minun ruveta kaikkia metsärosvoja elättämään! Olen uhannut\nvetää hänet käräjiin, selkänahan nyletyttää ja korvat kerityttää, kuten\nvarkaalta konsanaan. Mutta viisi se siitä välittää, uhkailee vain.\nPannaankin hänet entinen pappi pani, julisti kirkonkiroukseen, mutta\nseitsemän se siitäkään... yhtä vähät välittää kirkon kuin maallisen\nesivallankaan kirouksesta...\n\n— Sisarenne laita on huonosti, eikö pian päässe vaivoistaan, keskeytti\nJohannes ukon mielenpurkauksen.\n\n— Mistä isä...?\n\n— Sieltä juuri tulin.\n\nTopiaan silmät revähtivät suuriksi.\n\n— Huonona on Vappu, toisti Johannes. — Halvattuna ja mielenvialla.\nHoitoa hänelle tarvittaisiin.\n\n— Kukahan sinne uskaltaisi! kivahti Topias. — Halko ja kirveskin on\npian pystyssä, jos kuka yrittää...\n\n— Niin, hurja on mies, myönsi Johannes. — Enkä tiedä, miten voimme\nsaada sisarenne parempaan hoitoon, Vappu kun nyt on hänen vaimonsa eikä\nmies tahdo. Mutta jos teidän muuten täytyy häntä pelätä...\n\n— Pelätä! kivahti Topias hypähtäen pystyyn. — Se häntä pelätköön, mikä\nliekin otuksiaan...\n\nMutta kuohahdus meni pian ohi, ja hän jatkoi synkästi:\n\nTämän perheen tähden vain olen huolissani... siunausta ja onnea on\nJumala suonut meille, onnellisia olemme olleet, päätti hän liikutettuna.\n\nSamassa antoi Saara merkin, että ruoka oli valmis. Johannestakin\npyydettiin niin hartaasti ottamaan osaa ateriaan, ettei hän saattanut\nkieltää. Aterian jälkeen, kun Johannes lähti, pisti Saara muori hänelle\nvielä kolme, neljä leipää kainaloon.\n\n— Lämpimäisiä, sanoi hän.\n\nPojat olivat syötyään painautuneet ruokalevolle. Mutta Topias ja Saara\nsaattoivat mieleisensä vieraan honkaportaille saakka, ja Pirkitta\ntyttönen pyrhälsi heidän jälestään. Portailla he kolmisin katselivat\nhengellisen isän menoa niin kauan kuin tämä oli näkyvissä.\n\nKävellessä palasivat Johanneksen ajatukset Saara muorin runoon. Pyhät\nkirkkoisät olisivat varmaankin pitäneet sitä pakanallisena, niin\nhellällä elävyydellä siinä kirouksen alaista luomakuntaa kuvailtiin. Ja\nläpeensä siitä näkikin, että lammasten hoitaja sen oli laatinut. Mutta\nmikä hartaus henkikään noiden tutun arkipäiväisten piirteiden yllä! Ja\neikö ollut parempi, että hengellisiäkin asioita käsitettiin edes näin\nkotoisissa mielikuvissa kuin ettei niitä ensinkään käsitetty?\n\nIsä Johannes tunsi mielessään tyydytystä siitä, että oli vuosikausi\ntakaperin pyhän Martin killassa antanut Saara muorille tämän runoaiheen\npyhästä kirjasta. Se siemen oli langennut hyvään maahan, koska se\nvuosikauden mietinnän jälkeen oli kantanut näin värikkään hedelmän.\n\n\n\n\n8\n\nHYVÄ PAIMEN\n\n\nSunnuntaiaamun pimeä valkeni valkenemistaan.\n\nJa kuta puhtaamman vaaleina hanget alkoivat hohtaa, sitä\nnäkymättömämmäksi himmeni papin tuvan pienen lasiakkunan edessä\npalavan kynttilän punarusoinen kajo, missä isä Johannes istui miettien\nsaarnaansa.\n\nJo puoliyön puhteella oli hän noussut miettimään, ja ajatukset\ntulvehtivat tullen ja mennen. Käsinkirjoitettua raamattuaan\nselaillessaan muisti hän kiitollisin mielin vanhaa Olavi lehtoria,\njoka ahkeroiden oli opastanut häntä ja muita oppilaitaan tähän\npyhään kirjaan. Raamattua hänen aikanaan oli luostarikoulussa\nenimmäkseen tutkisteltu, jättäen syrjempään Petrus Lombardilaisen\nja Thomas Aquinolaisen skolastiset saivartelut. Nähtävästi se oli\nylempää säädetty, koskei hänen arvonimensäkään enää ollut \"lector\nsententiarum\", vaan pyhän raamatun lehtori, \"lector in sacra pagina\".\nTosin vanhan lehtorin opetus oli vielä sittenkin ollut pahoin\ntakertunut akvinolaisen tohtorin skolastisiin oppilauseihin, joita hän\noli yksityisiä raamatun lauseita saivarrellen koettanut todistella,\nja Johannesta oli enemmän viehättänyt lukea raamatun kirjoituksia\nja kertomuksia sellaisinaan. Kieleen perehdyttyään ja koulutyöstä\nmuutamain vuosien kuluttua enemmän vapauduttuaan oli hän yksin elävin\nmielikuvin elähtynyt raamatun tarinoihin ja vertauskuviin ja muovannut\nniiden pohjalle oman haaveellisen elämänkäsityksensä.\n\nAh, saadapa tämä sana jokaista sydäntä valaisemaan! Eiköhän\nsaarnamiehen oikea tehtävä ollutkin vain tulkita vapahtajan omia\nsanoja latinasta kansankielelle ja yksinkertaisin, kotoisin käsittein\nselittää, mikä pyhissä kirjoissa oli vaikeaa ymmärtää ja vieraihin\nkäsitteihin ja kuviin pukeutunutta? Raamatun vertauskuvia oli hän\nylipäätään havainnut kuulijainsa niin helposti käsittävän... miten\nniiden avulla sai yksinkertaisetkin sanan omimaan, vieläpä omassa\nmielessään hengentyötä tekemään, siitä oli Suitsulan Saaran runo\nilahuttavana näytteenä.\n\n... Hyvä paimen!\n\n... Niin, miksei hän ottaisi juuri sitä ensi saarnansa aiheeksi,\nkoska se kerran oli kansan elämää niin lähellä ja sitä niin hyvin\nymmärrettiin?\n\n       *       *       *       *       *\n\nHänen ajatustensa työpajassa lietsottiin ja taottiin, hän sommitteli\nja mietti, väliin istuen ja etsien profeetoista, evankelistoista\nja apostoleista kaikki paikat, joissa jumalaisesta paimenesta\npuhuttiin, väliin nousten ja astuen innokkaasti edestakaisin pienessä\npapintuvassaan. Puoliyön puhteesta päivänvalkenemiseen oli hän siten\ntyöskennellyt yksin kammiossaan, eivätkä häntä häirinneet pitäjäläiset,\njoita varhain alkoi liikuskella pitäjänpirtissä, tullen ja taasen\nmennen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKohta päivän valettua oli hänen lähdettävä kirkkoon työpäiväänsä\nalottamaan. Ryhmitellen tai yksitellen tapasi hän tiellä kirkkoväkeä,\nja kirkkomäellä oli miehiä ja naisia koko kopareittain. Ja koko\nseurakunta loi häneen ystävällisiä katseita, ynseyttä ei liittynyt\nniiden juroon uteliaisuuteenkaan, ketkä eivät olleet häntä ennen\nnähneet.\n\nKirkon ovet oli jo avattu ja kaikki ulkonaolijat virtailivat papin\nsaapuessa kirkkoon.\n\nPitäjän eri kulmilta, kauempaa ja lähempää, oli tuotu kymmenittäin\nkastettaviksi lapsia, joita oli päässyt karttumaan, kun nyt oli kotvan\naikaa saatu olla papitta. Johannes tahtoi ensin suoriutua tästä\nmutkallisesta toimituksesta.\n\nSillä melkein kiusoittavan monimutkaiset nämä menot hänestä olivat.\nKirkon porstuassa oli hänen puhallettava lasten kasvoihin, tehtävä\nristinmerkit otsaan ja rintaan, laskettava käsi pään päälle, pantava\nsuolaa suuhun, luettava rukouksia ja manattava pahoja henkiä\nväistymään, erikseen poika- ja tyttölapsista. Sitten luki hän suomeksi\nisämeidän ja uskontunnustuksen, ja kummit jankkasivat ne sana sanalta\njälestä, monetkin ensi kertaa elämässään, vaikka ne oikeastaan olisi\npitänyt ulkoa osata. Sen jälkeen oli hänen manattava jälleen pahoja\nhenkiä väistymään ja siveltävä sylkeä lapsen korviin ja kasvoihin.\n\nVasta nyt johdatti hän latinaa höpöttäen lapset kirkkoon ja ovipieleen\nkastemaljan ääreen ja kysyi kummeilta pienokaisten nimet, jotka kaikki\nolivat raamatullisia tai pyhimysten nimiä Aatamista ja Eevasta aina\npyhään Henrikkiin ja pyhään Pirkittaan ja autuaaseen Hemminkiin, jota\nvirallisesti vasta pyhimykseksi puuhattiin. Sitten seurasi jälleen\nlatinankielisiä rukouksia ja manauksia, lasten rintaa ja hartiaväliä\noli siveltävä pyhällä öljyllä ja tehtävä ristinmerkkejä. Ja saatuaan\nvielä kerran kuulla lasten nimet upotti isä Johannes heidät vuoronsa\nperään kolme kertaa kunkin kastemaljaan isän, pojan ja pyhän hengen\nnimen. Kasteen jälkeen puetettiin lapset valkeihin vaatteihin ja heidän\nkäsiinsä pantiin palavat kynttilät, joita he kummien avulla pitelivät.\nJa tätä tehdessään mumisi pappi jälleen latinankielisiä, jumalaisia\nsalasanojaan.\n\nKastetoimituksen aikana olivat seurakuntalaiset kokoontuneet taajaan\nkihermään kuorin edustalle ja katselivat pyhällä kunnioituksella\npapin tehotaikoja ja kuuntelivat pyhiä loitsuja. Mutta huippuunsa\nkohosi juhlatunnelma, harras ihmettely valtasi mielet, kun\nkastetoimituksen jälkeen sorjavartaloinen isä Johannes astui alttarille\nhopeanhohteisessa messukasukassaan ja alotti messun. Useimmat heistä\nainoastaan aavistivat, että messutoimituksessa samoinkuin kasteessakin\noli papin jokaisella liikkeellä ja eleellä, jokaisella luvulla ja\nlaululla omat pyhät salatarkoituksensa.\n\nMutta Topias suitsuttaja oli entisen Tuomas papin kuullut monissa eri\ntilaisuuksissa juttelevan näistä asioista ja oli jotakuinkin selvillä,\nettä messupappi ruumiin ja pään taivutuksilla, polvistumisillaan ja\nkäsien taivutuksillaan kuvasi eri tapauksia kärsimyshistoriasta.\nHän sekoitti vettä viinikalkkiin sentähden, että Ristuskin miedonsi\nviinin ehtoollisella, hän pesi kätensä apostolienpesun muistoksi, hän\nheilutti suitsutusastiaa kolme kertaa sakramenttiviinin ja leivän yllä\nsentähden, että Maria Magdalena kolme kertaa — Simon farisealaisen\nja Simon pitalisen luona ja pyhällä haudalla — uhrasi sulotuoksuisia\nvoiteita voidellen vapahtajan ruumiin. Kun pappi sen jälkeen astui\nkeskelle lattiaa, teki hän siten havainnolliseksi Jeesuksen menon\nGetsemaneen. Hän rukoili alttarin ääressä kumarassa ja nöyrässä\nasennossa sen rukouksen muistoksi, minkä Jeesus murheellisena rukoili\nÖljymäellä, ja hän esitti opetuslasten herättämistä keskeyttämällä\nrukouksensa, kääntymällä seurakuntaa kohden ja lausumalla kehoittavat\nsanat: _Orate frates!_\n\nTämän kaiken tiesi Topias suitsuttaja. Kaikki tiesivät, mitä merkitsi\njuhlamenojen huippukohta, kun messupappi korotti ehtoollisleivän ja\nkalkin päänsä ylle; kaikki tiesivät, että tämä vertauskuvallisesti\nesitti Ristuksen nostamista ristille, tiesivät silloin nähneensä\nJumalansa ja vapahtajansa papin kädessä, ja ainakin tähän tilaisuuteen\noli ehdittävä kirkkoon, vaikkei alkuun olisi ehtinytkään. Mutta\nainoastaan Topias tiesi, että kun samana pyhänä silmänräpäyksenä\nhän itse, vanha, kunnianarvoisa Topias, helisti kaksi kertaa pientä\nhopeatiukuaan, niin ei tämä sulosoitto ollut ainoastaan merkkinä siitä,\nettä suuri muutos, leivän ja viinin muuttuminen Ristuksen ruumiiksi\nja vereksi, oli täytetty, vaan nämä kellonhelähdykset esittivät\nnekin samalla kahta tapausta kärsimyshistoriasta. Kellon ensi kertaa\nhelähtäessä ehtoollisleivän korotuksen aikaan oli näet muistettava\nniitä torventoitotuksia, joilla roomalaiset sotamiehet teloituksissa\nhälvensivät rangaistavain pahantekijäin valitushuudot ja katsojain\nhälinän tai itkun. Mutta kun tuokion kuluttua kalkki korotettiin ja\nhän, Topias, helisti jälleen tiukuaan, niin tämä vienoinen kilinä\nedusti tällä kertaa paljon suurempaa jymyä kuin torventoitotusta, — ei\nenempää eikä vähempää kuin suurta maanjäristystä, joka syntyi viime\nhetkellä. Ja papin ääni, joka taasen kajahti pitkän äänettömyyden\njälkeen, oli muistuttavinaan sitä, että Jeesus sanoi: \"Se on täytetty\",\nkallisti päänsä ja heitti henkensä.\n\nSitten seurasi öylättiastian ja kalkin vieminen pois, joka edusti\nruumiin viemistä hautaan ja tapahtui monin tempuin. Ja kolme\nristinmerkkiä, jotka tehtiin yli kalkin, merkitsivät kolmea päivää,\njotka vapahtaja lepäsi haudassa. Ja kaiken lopuksi pappi rukouksessa\n_Agnus Dei_ sanoin ja elein tervehti ylösnoussutta vapahtajaa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJuhlatoimituksen aikana oli seurakunta haltioitunut haltioitumistaan,\nniin sujuvalla ja tenhoisalla arvokkuudella oli nuori pappi\njuhlatoimituksen suorittanut, niin kirkkaan sointuisasti helähteli\nhänen äänensä entisen Tuomas papin ja juoppolukkarin käheään ääneen\nverraten.\n\nMessun toimitettuaan jätti Johannes seurakuntansa hetkiseksi odottamaan\nja pistäytyi sakaristoon. Hän olisi kyllä voinut asettaa saarnansa\nmessutoimituksen edellekin, arvelipa, että seurakuntalaiset silloin\nolisivat jaksaneet paremmin kuunnella ja sulattaa. Mutta hän tunsi\nsiksi suurta kunnioitusta virallista juhlatoimitusta kohtaan, että\ntahtoi jättää jälkijutteluksi vain, mitä itse pakinoi hengellisistä\nasioista.\n\nKauan ei seurakunnan tarvinnut odotella. Äsken niin tenhoisan\njuhlallisesti esiintynyt messupappi astui nyt valkoisessa\nmunkkikaavussaan vaatimattoman yksinkertaisesti, mutta vakavin askelin\nkuoriaidakkeen ääreen. Sieltä hän katseli ystävällisesti myhäillen\nseurakuntaansa, jyrkeitä, juroja miehiä, happameen hartauteen\nvetäytyneitä naiskasvoja ja töllistelevää nuorisoa, jotka kaikki\nkerääntyivät kuorin edustalle sankaksi joukoksi. Hän seisoi hyvän aikaa\näänetönnä, puoleksi silmäillen tätä väkeä, puoleksi omiin mietteihinsä\nvaipuneena, ikäänkuin etsien sopivaa kohtaa, mistä alottaisi.\n\n— Rakkaat veljet ja sisaret! virkkoi hän sitten hymyillen. — Teillä on\nkai kaikilla lampaita kotonanne, vai kuinka?\n\nSeurakunta katseli ymmällä, monet epäröidenkin, pappia ja toisiaan.\nVarovimmat taisivat arvella, että lampaista ruvetaan vaatimaan\nkymmenyksiä täälläkin, kuten kuuluttiin vaadittavan rannikkopitäjissä,\njoissa oli Ruotsin oikeus vallalla. Vihdoin jurautti joku yrmeä mies\njoukon takareunalta:\n\n— Keillä on, keillä ei.\n\n— Useimmilla niitä on, virkkoi Tanu Tasainen.\n\n— Tiedätte siis myös, mikä paimen on. Sano sinä siellä, mikä paimen on?\nkysyi hän viitaten muutamaan paimenpojan kokoiseen pojanvekaraan.\n\n— Se, jota tukistetaan, vastasi poika topakasti.\n\nSeurakunta päästi hyväntuulisen naurun.\n\n— Kuinka niin? kysyi Johannes.\n\n— Lampaita ei juuri näillä seuduin paimenneta muuta kuin muutamina\npäivinä keväisin, ehätti suitsuttaja selittämään. Lampaiden oltua ensi\npäivää ulkona tukistetaan niiden paimenta illalla tultua kotiin, jotta\nvillat paremmin kasvaisivat.\n\n— Niinkö? Se on taikuutta ja synti Jumalan edessä. Mutta eikö paimenen\ntehtävä ole kaita lampaitaan, valvoa niitä eksymästä metsään ja tuoda\nne illalla kotiin? Eikös niin poikaseni?\n\n— Niin!\n\n— No, nyt, rakkaat veljet ja sisaret, vertaa Jeesus Ristus itseään\ntällaiseen paimeneen, ja seurakuntaa, heikkoja, eksyväisiä ihmisiä,\nvertaa hän lampaihin. Kuten paimen avaa lamponavetan oven ja päästää\nlampaansa laitumelle, samoin hän avaa meille oven vaeltaaksemme\nsyntisestä maailmasta taivahiseen yrttitarhaan. Ja ketkä ovat hänen\nhengellisiä lampaitaan, ne kuulevat hänen äänensä. Hän kutsuu heitä\nnimeltä seuraamaan ja käy heidän edellänsä, ja lampaat seuraavat häntä,\nsillä ne tuntevat hänen äänensä, mutta eivät ne seuraa vierasta, jonka\nääntä eivät tunne, eivät varkaita ja ryöväreitä, jotka tulevat vain\ntappamaan ja varastamaan.\n\n‒ Se on totta, virkkoi Topias suitsuttaja.-— Kyllä lampaat tuntevat\neroittaa hoitajansa ja vieraan. Meidän Saaran lampaat pelkäävät niin\nvieraita, ettei Susi-Uho saa niitä jousinkaan ammutuksi, vaan laittelee\nsitä varten erityisiä lammasloukkuja...\n\nSeurakunnan, etenkin miesten, silmissä näkyi vihainen välähdys, ja\nsaarnaajan otsa rypistyi murheellisesti.\n\n‒ Jeesus puhuu varkaista ja ryöväreistä hengellisessä merkityksessä, se\non perkeleestä ja hänen sotajoukostaan.\n\n‒ Kyllähän minä sen... minä vain...\n\nHe tulevat vain tappamaan ja varastamaan, mutta hän on tullut, että\nkaikille pitää elämä oleman ja yltäkyllä oleman. Sillä, sanoo Ristus,\nminä olen hyvä paimen, ja hyvä paimen rakastaa niin lampaitaan, että\nhän antaa henkensäkin niiden edestä. Palkollinen, jonka omat lampaat\neivät ole, pakenee ja jättää ne, kun näkee suden tulevan, ja susi\nraatelee ja haaskaa lampaat. Mutta hyvä paimen, sanoo tietäjä Jesaias,\nestää lampaansa varkaiden saaliiksi ja petojen ruuaksi joutumasta. Hän\nkokoaa heidät erämaista ja pimeistä laaksoista, eikä heillä pimeissä\nlaaksoissakaan vaeltaessaan ole mitään pahaa pelättävänä, kun hyvä\npaimen on mukana, sillä hänen vitsansa ja sauvansa ohjaavat heitä.\nKadonneet hän etsii ja eksyneet kokoaa, karitsat hän syliinsä ottaa ja\nkantaa helmassaan, ja emälampaat hän jälessään johdattaa, heikot hän\nvahvistaa, haavoitetut sitoo ja sairaat parantaa, nälkäiset ruokkii\nja janoiset virvoittaa elämänvedellä. Ja vahvat estää hän heikkoja\npotkimasta jaloillaan ja puskemasta sarvillaan, siihen asti kuin\nhän heidät kaikki luoksensa kokoaa. Näin sanoo jumalanmies, tietäjä\nJesaias, ja näin pyhissä kirjoissa monin paikoin vertauksilla kuvataan\nJeesusta Ristusta, hyvää paimentamme.\n\nMutta huomatkaa, rakkaat veljet ja sisaret, huomatkaa tarkoin, ettei\nhän tahdo ainoatakaan lampaistaan hyljätä, vaikka ne laumasta eksyneet\novat. Kaikki lampaansa tahtoo hän etsiä, kaikki tahtoo hän pelastaa\nharhapoluilta, joille he eksyivät, koska oli sumuinen ja pimeä, kuten\nJesaias sanoo, kaikkia, ketään eroittamatta, kutsuu hän luoksensa\ntulemaan.\n\n— Minuakin! kuului pimeän hämärästä ovensuunurkasta puoleksi\nriemastunut, puoleksi epäröivä huudahdus, ja kaikki kääntyivät sinne\nkatsomaan.\n\n— Suden-Tuiro! huudahti joku häntä lähimmistä, ja kaikkien kasvoille\nilmestyi vihamielinen ilme, näyttipä muutamilla olevan halu käydä\npoikaan käsiksikin.\n\n— Luikitkos täältä, pakana! ärähti muuan miehistä.\n\n— Aiotko tulla tänne elämöimään, kuten isäsikin? huusi muuan vanha mies.\n\n— Antakaa pojan olla! huusi isä Johannes yli hälinän.\n\nMutta poika oli jo pujahtanut ulos, ja vähitellen palasi hiljaisuus.\n\n— Miksi te, rakkaat ystävät, häntä herranhuoneessakin vainoatte?\nMuistakaa, että kaikki te olitte niinkuin eksyväiset lampaat, sanoo\nherra, vaan nyt olette palanneet sielujenne paimenen ja piispan\ntykö. Minulla on muitakin lampaita, sanoo hän, jotka eivät ole tässä\nlammashuoneessa; nekin pitää minun tänne saattaman, sanoo hän, ja he\nsaavat kuulla minun ääneni, ja on oleva yksi lammashuone ja yksi paimen.\n\nJa tiedättekös mitä, rakkaat ystävät, kerran, kun hänen opetuslapsensa\ntahtoivat karkoittaa pois isän, joka haki apua perkeleen vaivaamalle\ntyttärelleen, sanoi Jeesus: ei minua ole lähetetty muiden kuin\nkadotettujen lammasten luo Israelin huoneeseen, sillä nämähän ennen\nmuita apua tarvitsevat. Ja toisella kertaa sanoi hän vertauksella:\njos joku ihminen, jolla on sata lammasta, kadottaa niistä yhden, eikö\nhän jätä yhdeksänkymmentä ja yhdeksän korpeen ja lähde etsimään sitä,\njoka oli kadonnut? Ja löydettyään ottaa hän sen iloiten olallensa ja\nkotiin tultuaan kutsuu kokoon ystävänsä ja naapurinsa ja sanoo heille:\niloitkaat kanssani, sillä minä löysin lampaani, joka oli kateissa.\nSamoin iloitaan, sanoo Jeesus, taivaassa yhdestä syntisestä, joka\nitsensä parantaa, enemmän kuin yhdeksästäkymmenestä ja yhdeksästä\nhurskaasta, jotka eivät parannusta tarvitse. Ja niinkuin hyvä paimen ei\neksyneitä hylkää, niin ei meidänkään pidä eksynyttä veljeä ja sisarta\nhylkäämän, vaan meidän on häntä opastettava, kuten lammasemo määkien\nkutsuu katraasta loitonneita karitsojaan.\n\nNiin, rakkaat veljet ja sisaret, siten Jeesus, hyvä paimen, kadonneet\netsii ja eksyneet oikeaan johdattaa. Hän kokoaa ja vie, sanoo tietäjä,\nkaikki lampaansa parhaille laitumille ja kaitsee heitä Israelin\nvuorilla vesilähteiden ja ojain luona ja suloisilla nurminiityillä,\nmissä he saavat ihanilla kedoilla käyskennellä ja viileässä varjossa\nlevätä.\n\nRauhan Jumala, joka on kuolleista jälleen nostattanut tämän suuren\nlammasten paimenen, meidän herramme Jeesuksen Ristuksen, saattakoon\nteidät kaikissa hyvissä töissä toimellisiksi, tekemään hänen tahtonsa\nja elämään niinkuin hänelle otollinen on, kautta Jeesuksen Ristuksen,\njolle olkoon kunnia iankaikkisesta iankaikkiseen, amen!\n\n       *       *       *       *       *\n\nTähän Johannes päätti ja poistui sakaristoon.\n\nSaarnansa alkupuolella oli hän paikoittain kuullut naisten\nliikutuksesta nyyhkivän ja olipa jokunen miehistäkin hihallaan\npyyhkinyt silmäkulmiaan. Mutta sitten tuon Suden-Tuiron välikohtauksen\njälkeen oli seurakunta ikäänkuin vastatenässä kuunnellut hänen\nsanojaan. Hän näki, etteivät nämä siemenet sattuneet hyvään maahan,\neivät herättäneet hyvää tahtoa, kenties vain epäröiviä kysymyksiä.\nNäiden kysymysten näki Johannes kirkonmenojen päätyttyäkin kuvastuvan\nhäneen tähystelevistä silmistä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIllemmalla tuli Topias suitsuttaja hänen luokseen papintupaan. Häntä\noli ajanut etupäässä pelko varomattomain sanojensa johdosta kirkossa...\nkuka siellä olisi luullut Sudenluolan penikan olevan...\n\nHän johti kiertäen, kaartaen puheen tänpäiväiseen saarnaan, sanoi\nseurakuntalaisten tulleen siihen käsitykseen, että kadotetuilla\nlampailla tarkoitettiin Susi-Uhoa ja hänen pesuettaan, ja monet olivat\nkyselleet keskenään, miten hengellisen isän neuvot oikeastaan olivat\nhäneen sovitettavat.\n\n— Jeesus sanoo: rakastakaa vihamiehiänne, siunatkaa niitä, jotka teitä\nsadattelevat, tehkää hyvää niille, jotka teitä vihaavat, ja rukoilkaa\nniiden edestä, jotka teitä vainoovat ja vahingoittavat.\n\n— Mutta eikö tällöin paha esiinny vain yhä julkeammin?\n\n— Pyhässä sanassa puhutaan tulisista hiilistä, joita siten kootaan\nhänen päänsä päälle.\n\n— Mutta jos hän ei välitä, jos häneen ei mikään hyvä vaikuta mitään.\nJos hän... jos hän käy vaaralliseksi kaikille muille... mikä meitä\nsilloin suojelee hänen tihutöitään vastaan?\n\n— Se kuuluu maalliselle esivallalle, ei sielunpaimenelle.\n\nTopias hätkähti, olihan hän sitä itsekin ajatellut.\n\n— Neuvotteko siis kääntymään sen puoleen?\n\n— En, vastasi Johannes ikäänkuin koettaen saada takaisin sanojaan. —\nJeesus ei siihen kehoita, eivätkä apostolit.\n\n— Mitäs sitten on tehtävä?\n\n— Rukoilkaa! Herran käsi on väkevä.\n\nNeuvotonna, alakuloisena lähti Topias suitsuttuja hänen luotansa.\nVarmaankin Tuiro kertoi hänen kielimisensä isälleen... ja Susi-Uhossa\noli sisua kostamaan...\n\n       *       *       *       *       *\n\nIsä Johannes vaipui hiljaisiin mietteihin. Nyt jälestäpäin ensimäistä\nsaarnaansa ajatellessaan kiintyi hänen mielensä kahteen nuoreen\nsanankuulijaansa.\n\nHäntä ilahutti, että Tuiro oli sittenkin tullut kirkkoon, ja pahoitti,\nettä poika oli niin armottomasti ajettu sieltä pois. Hän mietti\nhuolissaan, mitä voisi tehdä pojan hyväksi ja opastukseksi.\n\nMutta puhtaimmalla ilolla ajatteli hän pikku tyttöstä, joka oli seissut\nkirkon lattialla Tasalan isännän ja emännän rinnalla. Hänen vieressään\noli seissut Suitsulan tytär, ja heidän käsivartensa olivat olleet\nkiedottuina toistensa ympärille, nähtävästi olivat he hyviä ystäviä.\nMutta miten hartaasti Kaarina olikaan silmänsä tähdännyt häneen ja\nmiten niissä oli kimmeltänyt haaveellinen, kostea loiste!\n\nKaarinaa oli pyydetty hänen yksityisoppilaakseen, ja varmaankin hän oli\nsaava tytöstä hartaan oppilaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKaarina... hän oli hartain haavein kuunnellut hengellisen isän\nsaarnaa...\n\nHän oli nähnyt päiväpaisteisen laitumen... ahoniityn vesakon keskellä,\njokiahteella ylöspäin Lipisevänrannan kylää kohden... ahoniityn, jolla\nkesäisin kasvoi niin paljon mesimansikoita. Tämä oli ollut laidun...\nmutta sillä heijaili niin vieno hengellinen utuharso... ikäänkuin\nmitäkin kyyhkyn untuvaa...\n\nHän oli olevinaan siellä... pieni, valkoinen karitsa... valkoinen,\nuntuvavillainen karitsa, joka hennoin huulin nypösteli maasta\nmesimansikoita... ja hän oli tuntevinaan itsensä niin turvattomaksi\nnähdessään synkän kuusikon jokilaakson takaa... siellähän saattoi olla\nvaikka mitä mörköjä...\n\nKuinka hänen sydämensä olikaan ilosta sykähtänyt, kun hän oli kuullut,\nettä hyvä paimen ottaa karitsan syliinsä!\n\nHän näki hyvän paimenen tulevan... sillä oli samat hahmopiirteet kuin\nhengellisellä isällä, joka niin helähtelevällä äänellä puhui niin\nlempeitä sanoja... se oli hengellinen isä itse häipyneenä niin utuisen\nsäteileväksi ja siirtyneenä kuoriaidakkeen äärestä sinne ahoniitylle...\n\nJa hän kuuli hänen äänensä... ja tunsi hyvän paimenen hellästi ottavan\nkaritsan syliinsä... ja karitsasta tuntui niin suloisen turvalliselta...\n\nJa Kaarina haaveili siitä koko illan... ja hänen äitinsä hymähti, kun\nnäki hänen silmissään karitsan katseen...\n\n\n\n\n9\n\nPYHÄ NEITSYT\n\n\nTasalan Kaarina saapui eräänä iltana Suitsulan Pirkitan keralla\nJohanneksen luo papintupaan. He olivat tulleet kouluun.\n\nIsä Johannes tunsi melkein pistoksen sydämessään. Olikohan häneen niin\nvähän luotettu, ettei tyttöä uskallettu lähettää yksin... ja sentähden\noli otettu seuralainen...\n\n— Juttelin Pirkitalle, että menen hengellisen isän luo kouluun,\ntoimitti Kaarina. — Ja Pirkitta sanoi, että hänestäkin olisi se\nniin hauskaa... että hänkin tahtoisi oppia... Ja jos isä suostuisi,\nrupeaisimme käymään yhdessä... äitikin käski pyytämään...\n\n— Kyllä, käykää vain!\n\nTytöt ilostuivat, ja Pirkitta aivan hyrskähti nauruun... hilpeydessään\nmalttoi hän tuskin istua jakkarallaan...\n\nIsä Johannes alkoi opastaa tyttösiä kirjalle, johon samalla liittyi\nruotsinkielen opetus, sillä eihän suomeksi ollut juuri mitään\nkirjoitettua. Paljoa ei ollut ruotsiksikaan, mutta isä Johannes katsoi\nsittenkin tämän kielen oppimisen tyttölapsiin läheisemmäksi kuin\nlatinan, sillä siitähän saattoi heille olla enemmän iloa ja hyötyä\njoutuessaan herrasväen seurapiiriin.\n\nOppituntien päätteeksi oli hän ajatellut kertoa oppilailleen jotakin\nkasvattavaa hengelliseltä alalta. Ja sopivinta hänestä oli aloittaa\npyhästä neitsyestä.\n\nHän kehoitti oppilaitaan vielä istumaan ja kuuntelemaan.\n\nJa hän puhui:\n\n— Tärkeintä, lapseni, millä ihminen saattaa varustautua elämänsä\nvaralle, on oppia tuntemaan jaloja esikuvia, joihin katseensa luoden\nja heidän esimerkkiään seuraten voi rientää hyvällä tiellä eteenpäin.\nJa mikä on jalompi — sanoo kirkkoisä Ambrosius — kuin Jumalan äiti,\nmikä ihanampi kuin hän, joka on valittu taivaan kuningattareksi, kuka\npuhtaampi kuin hän, joka on synnyttänyt lapsen ilman ruumiillista\nsikiämistä? Kerronpa siis teille esikuvaksenne hänen lapsuudestaan ja\nnuoruudestaan.\n\nEnsiksi sananen hänen vanhemmistaan. Jaakopin evankeliumissa kerrotaan,\nettä Juudanmaalla oli rikas ja kunnioitettu mies, Joachim nimeltään.\nAuliisti jakoi hän köyhille yltäkylläisyydestään ja hurskautensa\ntähden sai hän ensiksi viedä lahjansa Jumalan temppeliin syntiensä\nsovitukseksi. Mutta eräänä päivänä työnsi hänet syrjään Ruben ja\nsanoi, ettei hän ollut ensimäinen, koskei hänellä ollut yhtään lasta.\nTämä koski syvästi hurskaaseen mieheen, ja muistaessaan sukunsa\nitseensä sammuvan joutui hän katkeran surun valtoihin. Hänen ainoana\nlohdutuksenaan oli, että Jumala oli Abrahamillekin suonut pojan vielä\nvanhoilla päivillään, ja niin tahtoi hän rukoilla herralta pelastusta\nhäpeästään. Ja menemättä sanomaan jäähyväisiä emännälleen lähti hän\nerämaahan paastoamaan neljäksikymmeneksi päiväksi.\n\nJoachimin kotona oli Anna, hänen emäntänsä, turhaan odottanut hänen\npalaamistaan temppelistä. Hän ei tiennyt, mihin hänen miehensä oli\nmennyt, ja luuli hänet iäksi kadottaneensa. Suruissaan puhkesi hän\nvalittamaan: \"Itkeä täytyy minun leskeyttäni ja itkeä täytyy minun\nlapsettomuuttani.\" Mutta suruissaan etsi hänkin apua herralta,\npukeutui morsiuspukuunsa, virutti päänsä ja meni yrttitarhaan. \"Kuule\nrukoukseni\", huokasi hän, \"sinä, joka olet siunannut Saaran kohdun\nja antanut hänelle pojan!\" Rukous ei häntä lohduttanut, surukseen\nkuuli hän laakeripuussa varpusen poikasten visertelevän, ja kukkaset\ntuoksuivat suloista hedelmällisyyttään. Hän puhkesi valittamaan:\n\"Olen syntynyt Israelin pahennukseksi eikä minua voi verrata taivaan\nlintuihin eikä kukkasiin yrttitarhassa. Minä yksin pien hedelmätön,\nvaikka maa ja vesi kantavat hedelmän aikanaan ja ylistävät herraa!\"\n\nSilloin ilmestyi enkeli ja ilmoitti Annalle, että hän oli synnyttävä\nlapsen, joka oli tuleva tunnetuksi ympäri maailman. Ja Anna vastasi\nluvaten, että hän oli pyhittävä lapsensa Jumalalle kaikiksi\nelinpäivikseen. Enkelin kadottua saapuivat sanansaattajat ilmoittamaan,\nettä hänen miehensä Joachim oli tulossa.. Sillä hänkin oli erämaassa\nsaanut ilmoituksen, että hänen rukouksensa oli tullut kuulluksi. Ja\nkun hän saapui, riensi Anna häntä vastaan, lankesi hänen kaulaansa ja\nsanoi: \"Nyt tiedän, että Jumala on ylenpalttisesti siunannut minut!\nSillä, katso, leski ei ole enää leski, ja minä, joka olin lapseton,\nolen synnyttävä lapsen!\" Ja molemmat riemuitsivat ja ylistivät Jumalaa.\n\nKun aika oli täytetty, synnytti Anna tyttären. Hän kiitti Jumalaa ja\nsanoi: \"Minun sieluni on korotettu tänä päivänä!\" Ja hän antoi lapselle\nrintaa ja nimesi hänet Mariaksi.\n\nMutta Maria kasvoi ja oli ihanampi muita lapsia. Kun hän oli täyttänyt\nkuusi kuukautta pani hänen äitinsä hänet maahan, koettaakseen osasiko\nlapsi seista jaloillaan. Mutta lapsi ei ainoastaan seissut, vaan käveli\nseitsemän askelta eteenpäin ja palasi sitten Annan syliin. Silloin\nnosti Anna hänet maasta ja sanoi: \"Elävän Jumalan nimessä ei Maria saa\nastua maan pinnalle ennenkuin hänet viedään herrantemppeliin.\" Ja Anna\nlaittoi makuukammioonsa pyhän suojan, jossa ei ollut mitään alhaista ja\nepäpuhdasta, ja kutsui lastansa viihdyttämään hebrealaisten puhtaita\nja viattomia tyttäriä. Heidän seurassaan vietti Maria ensimäiset\nelinvuotensa.\n\nKun hän oli täyttänyt kolme vuotta, oli vanhempain täytettävä\nlupauksensa ja vietävä lapsi temppeliin. Maria jätti ainaiseksi kotinsa\nvanhempiensa ja leikkisiskojensa seuraamana, ja hebrealaisten tyttäret\nkantoivat soihtuja hänen edellään, ettei hän kääntyisi temppelistä\npois. Mutta kun he olivat tulleet temppelin luo, tepsutteli lapsi\nitsestään sisälle pienillä jaloillaan niin suloisesti, että Israelin\nlapset ihastuivat, ja pappi otti hänet vastaan siunaten, suuteli\nhäntä ja pani hänet alttarin kolmannelle portaalle istumaan. Ja hänen\nvanhempansa menivät kotiaan, ihmetellen ja kiittäen Jumalaa, kun ei\nlapsi ollut palannut heidän jälestään.\n\nMutta Maria kasvoi herran temppelissä kuin kujertava kyyhkyläinen\nja sai ravinnokseen mannaa enkelien kädestä. Hän oli valkoinen kuin\nlumi, hänen kasvonsa loistivat kuin kirkas lyhty, jonka lävitse sielu\npalavana kynttilänä säteili. Kun hän oppi puhumaan, ei hän puhunut\nturhia eikä koskaan pahaa kenestäkään. Hän nauroi harvoin, mutta kun\nhän joskus hymyili, niin suun hymy yhtyi silmien säteilyyn, niin\nettä oli suloista häntä nähdä. Lempeydessään oli hänen helppo surra\nsurevaisten ja itkeä itkeväisten kanssa, mutta iloltakin voi hän\niloitsevaisten keralla. Iloa herätti hän pelkällä näöllään, sillä niin\nkaunis ja kirkas hän oli, että häntä tuskin kärsi katsoa. Koskaan —\nsanoo isä Ambrosius — ei nähty tylyä ilmettä hänen kasvoillaan, ei\nkoskaan huikentelevaisuutta hänen esiintymisessään, koskaan eivät hänen\neleensä ja liikkeensä olleet muullaiset kuin miellyttävät eikä hänen\näänensä muuta kuin sävyisä, koskaan ei hän ollut muullainen kuin nöyrä\nja suloinen. Ja niin antoi ruumiin muoto, eleet ja liikkeet kuvan hänen\nsielunsa puhtaudesta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNäin kertoi isä Johannes oppilailleen pyhän neitsyen lapsuudesta,\nkertoi kertomuksen temppelineitsyestä, joka oli ollut vuosisatojen\nihanne ja vienyt monet neitoset luostariin... Ja sitten luki hän monet\nsivut isien kirjoista, joissa omistettiin kaikki ajateltavat hyveet\ntälle tyttölasten ihannoidulle esikuvalle, aina kynsien, hampaiden\nja sierainten puhtauteen saakka... Näitä viimeisiä kohtia ei hän\nkuitenkaan lukenut, sillä hänestä tuntui häiritsevältä ajatella nenän\npuhtautta taivahisen morsiamensa yhteydessä ja kiusalliselta puhua\nsiitä haaveksivalle pikku neidolle, joka istui hänen edessään...\n\nHän oli puhuessaan koko ajan katsellut Kaarinan suloisia kasvoja,\noli liikutetuin mielin nähnyt, miten niillä kuvastui yhä kohoava\nhartaus, miten ne olivat ikäänkuin kietoutuneet utuiseen huntuun\nja miten silmiin oli tullut harras säteily, ikäänkuin kimmeltävä\nkajastus jostakin kaukaa ja korkealta. Kaarina näytti niin elähtyvän\nkertomukseen, niin hartaasti omivan mieleensä ihanan esikuvan hyveitä,\nettä Johannes oli vähällä unhottaa eroituksen pyhimystarun ja\ntodellisuuden välillä ja luuli melkein näkemänsä taivahisen morsiamensa\nedessään...\n\nSeuraavalla kerralla lupasi hän kertoa, miten Maria joutui pois\ntemppelistä ja tuli jumalanpojan äidiksi.\n\nJa tytöt lähtivät kotiansa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKaarina mietti miettimistään hengellisen isän kertomusta pyhästä\nneitsyt lapsukaisesta ja koetti elähtyä hänen esikuvaansa...\n\nTemppeliä ajatellessaan tuli hänen mieleensä muitta mutkitta\nkotipitäjän kirkko... Ihanalta tuntui hänestä ensin mennä sinne\nvalkeissa vaatteissa... Ja isä Johannes nostaisi hänet alttarille\nistumaan... Sitten muisti hän yhtäkkiä, että häntä oli puhdeaikaan\nkovasti peloittanut kulkea yksin kirkon sivuitsekin... ja aivan\nkammottavalta tuntui hänestä jäädä sinne yksin yöksikin... Mutta ehkäpä\nhengellinen isäkin jäisi silloin sinne... ja tulivathan sinne enkelit\ntuomaan mannaa... Kylmäkin siellä oli talvella... mutta voisivathan\nhe olla sakaristossa, jota lämmitettiin... hengellinen isä ja\ntemppelineitsyt...\n\nEi tämä temppelineitsyenä olo sellaisenaan oikein häntä viehättänyt.\nMutta nöyrästi tahtoi hän seurata esikuvaansa... ja sitä hartaammin\nkoetti hän omia tämän hyveet... ja ajanoloon alkoi tuntua niin pyhän\njuhlalliselta ajatus mennä kirkkoon eikä tulla pois... jäädä sinne\nainaiseksi... pyhittäytyä taivahista isää palvelemaan...\n\n       *       *       *       *       *\n\nNeitsyt Maria tuli temppelistä pois... siitä kertoi hengellinen isä\nseuraavalla kerralla. Ja sitten seurasi elämänvaiheita, joissa Kaarina\nei voinut kuvitella seuraavansa esikuvaansa... ja hänestä tuntui, ettei\nniitä hänen seurattavikseen tarkoitettukaan...\n\nSitten tulivat kertomukset jumalaisesta ihmisenpojasta, hänen\nelämästään, sanoistaan ja teoistaan. Ja silloin kirkastui\nkirkastumistaan, elpyi yhä elävämmäksi kuva hyvästä paimenesta,\njonka hän taannoisena sunnuntaina oli ollut näkevinään ahoniityllä\njokiahteella... Kaarina näki hänen väikkyvän ilmielävänä sielunsa\nsilmiin isä Johanneksen pään ylitse... hänen näköisenään, mutta\nhäipyneenä säteilevän utuiseksi olennoksi... Hän näki hänen lempeät\nsilmänsä ja kuuli hänen lempeästi helähtelevän äänensä...\n\nMutta neitsyt Marian jumalainen äitiys oli mennyt hänen ohitsensa,\nloitonnut johonkin kauas... Hän itse pysyi karitsana...\ntemppelineitsyenä... hän muuttui siksi Mariaksi, Martan sisareksi,\njoka oli paremman osan valinnut, istui hyvän paimenen jalkain juuressa\nja kuunteli hänen lempeää ääntänsä... ja hänen sydämensä oli kuin\nkanteloinen, joka yhä herkemmin värähteli tämän äänen kosketellessa...\n\n       *       *       *       *       *\n\nNiin vieri talvi kevään korvalle. Päivät lämpenivät ja kirkastuivat.\nLumi suli huohottaen mailta, pälvet paistoivat jo puiden juurilla,\nmäkitöyrästen päivärinteillä ja seinävarsilla.\n\n\n\n\n10\n\nVAROITUS\n\n\nYöllä on kylmänyt... huhtikuun yönä... on jäätänyt kevätpäivän vettämän\nhangen. Ja aamulla on hankiainen.\n\nSudenluolasta lähtee mies, repaleinen mies, vetäen jukosta kelkkaa,\njossa on tyhjä pärevasu. Perästä kulkee poika ja työntää kelkkaa\npitkistä takakaplaista.\n\nPuoliyöstä ei ole vielä kauan... tuskin vielä kevätaamu alkaa\nsarastaa... mutta jo lähtevät liikkeelle Sudenluolan asukkaat...\n\nÄänettöminä, hiiren hiiskauksetta tekevät he taivalta... eivät kule\nhankisimpia paikkoja... päiviä etsivät, vaikka kelkka ottaa kiinni\nsulaan maahan... päiviä myöten kierrättelevät Suitsulan viimekesäisen\nhalmeen reunalle... nauriskuopalle...\n\nHiljaa ottaa Susi-Uho pois kuopan suulta pehut ja laudat... laskeutuu\nkuoppaan...\n\n— Kas niin! jupisee hän. Arvasinhan sen... kuoppa nauriita\npuolillaan... mutta elähän, antaisikos köyhälle, sairaalle\nsisarelleen... olisi synti ja vahinko, jollei ottaisi kitupiikiltä...\nmiekkosella on syytä kiittää Jumalaansa, kun häneltä otetaan, mitä\nhänen paatunut sydämensä ei ymmärrä antaa... teemme hänelle hyvän työn\nvain... oikein vain teemme...\n\nNäin jupisee hän, vierittelee kasasta nauriita pieneen vasuun, jonka\nTuiro ottaa vastaan kuopan suulla ja kaataa nauriit suurempaan. Niin\ntehdään monta monituista kertaa, kunnes suurempi vasu on täynnä...\n\nSitten kuopan suu kiinni ja taipaleelle... päiviä myöten\nkierrätellen... hikiotsin kelkkaa kiskoen...\n\n— Hangella kulkisi paremmin, virkkaa Tuiro.\n\n— Jälet näkyvät siellä...\n\n— Antaisi näkyä!\n\n— Seuraisivat niitä...\n\n— Antaisi seurata... oikeudellahan otamme!\n\n— Pidä suusi, poika! Sitä sinä et ymmärrä...\n\nPoika vaikenee tyytymättömän näköisenä. Häntä miellyttäisi paremmin\ntaivaltaa tasaista, kovaa hankea, jossa kelkka niin hyvin liukuu. Miksi\nhiipiä, kun on kerran oikeus...\n\nPäiviä kierrättelevät he joen varrelle maasaunansa lähelle ... siellä\nkaatavat nauriit pälveen ja kokoavat peitteeksi havukasan...\n\n       *       *       *       *       *\n\nIsä Johannes oli eilen ollut pitäjän perukalla antamassa muutamalle\nkuolevalle viimeisen voitelun. Väsynyt hän oh tällä matkalla, oli\nnukkunut sikeästi yönsä ja makasi aamulla tavallista pitempään... aina\nkuuden korville.\n\nHeti hänen noustuaan tuli Katri sanomaan, että Topias suitsuttaja oli\nkotvan aikaa istunut pitäjänpirtissä ja tahtoi puhutella hengellistä\nisää. Susi-Uho lienee taasen tehnyt tepposiaan... lisäsi hän.\n\nIsä Johannes käski pyytää Topiasta luoksensa.\n\nTopias suitsuttaja kertoi synkkänä, että eilisaamuna, kun hän\nhankiaisella oli mennyt halmekuopasta nauriita hakemaan, havaitsi hän\nsiellä toisen käyneen ennen häntä ja tehneen suuren loven nauriskasaan.\nMihinkä köyhät ihmiset joutuivat, jos sellaista menoa jatkui, se oli\nhelppo arvata... Mutta mitä miehelle oli tehtävä, sillä kyllähän varas\ntiedettiin?\n\nJohannes mietti käsi otsalla ja huokaillen.\n\n— Kyllä minä olen tässä alkanut ajatella, virkkoi Topias puuskahtaen, —\netteiköhän ole paras toimittaa koko mies lain kouriin. Kyllä hän on jo\ntehnyt selkänahkansa ja korviensa edestä...\n\nYhä synkempänä mietti Johannes. Hänen täytyi ajatella varsinkin nuorta\nTuiroa, joka sai kasvatuksensa sellaisessa ympäristössä.\n\n— Ehkä menisimme yhdessä puhumaan Tasalan isännälle...\n\n— Puhumaan?\n\n— Niin, ja neuvottelemaan.\n\n‒ Mitäpä puheista... kiinni olisi mies pistettävä ja merkittävä...\noppisipahan vähän pelkäämään ja häpeämään...\n\nJohannes huokasi ääneensä.\n\n— Menkäämmehän nyt kuulemaan Tasaisenkin mieltä.\n\nHe menivät. Ja kuultuaan suitsuttajan kertomuksen tuli Tasalan Tanukin\nmurheelliseksi ja otsa vetääntyi päättäväisiin ryppyihin.\n\n— Eiköhän liene parasta pistää mies lopultakin kiinni ja viedä\nlakitupaan? arveli Topias suitsuttaja.\n\nVapaamies Tasainen, pitäjän nimismies, näytti olevan valmis. Mutta hän\noli myös kirkonvanhin ja katsoi kysyvästi hengelliseen isään.\n\n— Minä olen arvellut, virkkoi Johannes, että me, kirkonvanhin ja minä,\nyhdessä kävisimme häntä vielä muistuttamassa ja varoittamassa...\nvarsinkin lapsiliudan tähden. Jollei siltä olisi apua, sitten minusta\nsielunpaimenena saisi asia mennä laillista latuaan.\n\nKirkonvanhin mietti kotvan ja kysyi sitten suitsuttajalta:\n\n— Tehdäänkö niin?\n\nSuitsuttava istui synkkänä ja huokasi:\n\n— Apua en siitä usko koituvan.... pahempaa vain... Omasta puolestani\nvähät välittäisin, vaikka hengen nitistäisi, mutta lapseni ja\njoukkoni... Hohoi, tätä elämää! Kostoa se mies vain hautoo, kun kuulee,\nettä olen esivallalle kannellut...\n\nTanu puolestaan arveli, että jos Susi-Uho pistettäisiin kiinni,\nvaikkapa vain ajakseen, niin koituisi hänen lapsiliudastaan pitäjälle\nvastusta. Sentähden oli hän puolestaan taipuvainen hengellisen isän\ntuumaan.\n\n— Olen muuten usein ajatellut hänen vanhinta poikaansa, virkkoi\nJohannes. — Hän on siinä iässä, että isänsä koulussa voi hänestä tulla\ntätä pahempi, ja kuitenkin luulen hänessä olevan paljon taipumuksia\nhyvään. Olen ajatellut, että ottaisin hänet luokseni, jos se kävisi\npäinsä... tekisipähän mitä käskettäisiin...\n\n— Riippuu tietenkin isästä, virkkoi Tanu kylmästi.\n\nLopulta päätettiin, että isä Johannes ja kirkonvanhin kävisivät\nSusi-Uhoa ojentamassa ja varoittamassa. Nämä molemmat eivät voineet\nsuitsuttajan kostonpelkoa ottaa oikein täytenä totena.\n\nTopias teki lähtöä.\n\n— Tule, Topi, mukaan lankosi vieraiksi! hymähti Tanu isäntä.\n\n— En, en, virkkoi tämä säikäyksissään. — Menkää te vain, parempi se on.\n\nJohannes ja Tanu lähtivät Sudenluolalle. Tällä kertaa olikin sinne\nhelppo päästä, sillä hanki kannatti vielä, vaikkakin aamupäivän sateet\nolivat jo sen pintaa hieman hiuottaneet.\n\nAstuttuaan maasaunaan näkivät he auki jättämästään ovesta virtailevassa\nvalossa, että koko ryysyläisjoukko oli kokoontunut aterialle likaisen\npöytälaudan ääreen. Suuressa pahkakupissa oli heillä edessään kasa\nkeitinnauriita, ja tämä kiinnitti niin nimismies Tasaisen mieltä, että\nhän meni aivan läheltä kurkistamaan, vakuuttautuakseen, olivatko ne\ntosiaankin keitinnauriita. Vieressä oli puulautasella suolojen kera\npaahdettuja ruisjauhoja, apposia, joihin nauriin kylkeä hieraistiin\nennenkuin haukattiin.\n\n— Vieläkö niitä Uholla on nauriita omasta halmeestaan? kysyi hän.\n\n— Entäs sitten? kivahti Susi-Uho. — Eikö saa rauhassa syödä nauriitaan?\n\n— Omiako ovat...?\n\n— Näyttävätkö sitten teidän nauriiltanne?\n\n— Suitsuttajan halmekuopasta kuuluu toisyönä nauriita varastetun.\n\n— Onko nähty ottaja?\n\n— Eikö lie nähtykin... tietty hän ainakin on...\n\n— Olihan mulla yhtä suuri halme kuin suitsuttajallakin...\n\n— Toiset syövät pelkkiä nauriita...\n\nTuiro oli noussut pöydästä ja seisoi uhmaavassa tenässä kiukaan luona.\nHäntä kuohutti niin isän kieräily, että hän leimuavin silmin odotti\nvain tilaisuutta sanoakseen ärhentelevälle Tasalan ukolle suorat\nsanat... Miksi kieräillä, olihan heillä oikeus...\n\nMutta hän ei saanut sopivaa tilaisuutta puuttua puheeseen.\n\n— Uho! sai isä Johannes sanoiksi. — Vanhurskaan, mutta pitkämielisen\nJumalan nimessä tulimme sinua varoittamaan ja kehoittamaan, että\nluopuisit pois pahoilta teiltäsi ja lakkaisit vahingoittamasta\nlähimäistäsi...\n\n— Mitä pappi täällä taasen tekee? tiuskaisi Uho. — Enkö ole jo kerran\nsanonut, ettei täällä tarvita —\n\n— Varo, Uho! virkkoi Tanu Tasainen. — Hän on täällä virkansa puolesta,\nja minä voin virkani puolesta panna sinut heti kiinni ja viedä\nlakitupaan...\n\n— Onkos vieraat miehet?\n\n— Tekosistasi kyllä voidaan siksi paljon näyttää toteen, että sinut\ntuntuvasti ja näkyvästi merkitään.\n\nSusi-Uho oli vaiti, vaani vain tuimin, väijyvin silmin syvältä\nsilmäkuopistaan.\n\n— Uho! virkkoi isä Johannes sävyisästi. — Poikaasi Tuiroa olen usein\najatellut, ja ottaisin hänet mielelläni kasvattaakseni...\n\n— Hä, pappi?\n\n— Hänellä olisi oppiaika parhaallaan...\n\n— Ja sinulla aika kaikota! Vai nyt, kun pojasta alkaa olla apua töissä,\npitäisi hänet riistää...\n\n— Hänen parastaan vain tarkoitan.\n\n— Kyllä tiedämme parhaamme ilman pappeja ja pippejä! Eikös niin, Tuiro?\nkysäisi isä poikaansa kääntyen.\n\nTuiro seisoi allapäin.\n\n— No, tahdotko mennä papin piskiksi?\n\n— E-en, vastasi Tuiro hiljaa.\n\n— Minkäpäs sille... virkkoi Tanu Johannekselle. Isän tahto on määräävä.\n\nJohannes nyökäytti myöntävästi päätään ja kysyi sitten katkeamattomalla\nkärsivällisyydellä:\n\n— Mitenkäs vaimosi voi, Uho?\n\n— Eipä taida papista olla parannusta hänen voinnilleen, ärähti Susi-Uho.\n\n— Ennallaan on äiti, virkkoi Tuiro allasilmin.\n\nTanu teki lähtöä.\n\n— Huomaa kyllä, sanoi hän lujasti, ettet kadu entisiä tekosiasi, eikä\nsilloin ole toivoa paremmasta vastedeskään. Mutta muista, että jos\njatkat elkiäsi, ei sinua seuraavalla kerralla säälitellä lastesikaan\ntähden, vaan kaikista tihutöistäsi tulet saamaan hirveän rangaistuksen.\n\n— Ja vielä hirveämpi on oleva Jumalan vanhurskas rangaistus! lisäsi\nJohannes.\n\nTällöin, lähtiessään, tuli Johannes vielä vilaisseeksi Tuiroon, ja hän\nhuomasi pojan seisovan tuiman uhmaavassa asennossa, ensi kerran tänään.\nPanikohan poika uhman uhkaa vastaan? Kenties nämä susiluolalaiset\nolivat sitä luontoa, ettei uhka heitä lannistanut...?\n\nMietiskellen asteli hän Tasalan isännän rinnalla yhä pahemmin\nupottelevaa hankea ja vasta tielle päästyään puuttui taivaltoverinsa\nkera keskusteluun.\n\n\n\n\n11\n\nPIETARI TEINI\n\n\nKukkivan pihlajan lehdeksissä lehahteli hiljaa suvinen tuuli, levittäen\nlemuavaa tuoksua pappilan päiväpaisteisen nurmipihan nurkkaukseen,\nmissä isä Johannes istui turvepenkillä kotipihlajan lehdeksien alla.\nHän oli äsken palannut kirkosta, jossa oli pitänyt messun ja pienen\nsaarnankin, heittänyt kuumottavan, mustan levättinsä papintupaansa ja\nistahtanut avopäin ja valkokaapuisillaan tähän viileään katvepaikkaan.\nHän oli kiintynyt ilomielin silmäilemään suurta valkoista päiväperhoa,\nperhosten kuningatarta, joka liipotteli sinikelloissa piha-aidan\nvarrella ja liehutteli leveitä, puoleksi läpinäkyviä valkosiipiään,\nniin että niiden mustat pilkut ja takasiipien kaksi punaista,\ntummareunaista silmätäplää vilkkuivat silmää kiehtovana värileikkinä.\n\nYhtäkkiä liepsahti perhonen näkymättömiin aidan taa ja isä Johannes\nkohotti katseensa silmäilemään nurmipihan yli. Silloin vilahtaa\ntieltä veräjän takaa silmiin nuorukainen, jonka tuttu kuva ikäänkuin\nkotituulahduksen rintaan leyhäyttää. Veräjälle kääntyy hän tieltä,\npudottaa muutaman veräjäpuun ja raosta pihaan puikahtaa.\n\n— Petrus, totisesti! huudahtaa isä Johannes, nousee ja melkein\njuoksujalkaa vastaan rientää. Lämpimään, isälliseen syliin sulkee hän\nrakkaan vieraan ja sitten vasta katsoo, miten poika on paljon kasvanut,\nettä melkein mieheltä näytti, ja päivettynyt ihan tummanruskeaksi.\nMutta tutut olivat piirteet, ja entinen tiedonjanoinen tuike pilkahti\nsilmästä.\n\n— No, ettäs tulit maalaispappia katsomaan! Ja tuomaan nuorekkaan\ntuulahduksen suuresta maailmasta tänne salon soppeen, ja tutun\nhengähdyksen Turun korolta!.! Emmehän ole nähneet sitten Turusta\nlähdettyäni! Että ihanko tulit vartavasten minua tervehtimään? ilahteli\nisä Johannes.\n\n— Eipä ollut muutakaan määrää... teiniretkillä olen!\n\nIsä Johannes silmäili sorean verevää, hyvin puettua nuorukaista.\nEi hän juuri näyttänyt \"resuteiniltä\", miksi kansa kerjääviä Turun\npiispankoululaisia nimesi.\n\n— Minä olen luullut...\n\n— Mitä niin, isä Johannes?\n\n— Että teinimatkoja tekevät vain köyhät pojat, teiniapua anoen.\n\n— Saattaahan sitä muutenkin katsella... palavasta halustani minä\nvain läksin... tuntui, etten olisi teini enkä mikään, jollei olisi\ntaivalluksistani kerrottavaa, kuten toisillakin pojilla. Suuntasin\ntaivalluksen tännepäin, kun isän luo mieli palasti!\n\n— Ilo oli, ettäs tulit!\n\nSamassa tuli Katri käskemään puoliselle. Haukattuaan palasivat\nystävykset jälleen pihlajan katveeseen.\n\n— Koetin ehättää, selitti Pietari teini, — kirkkoon messua kuulemaan,\nmutta myöhästyinpäs vain. Kai saarnasittekin?\n\n— Tietysti.\n\n— Tiedättekös, minullakin on niin kova halu saarnaamaan! Viime pyhänä\njo yritin...\n\n— Niinkö? Mistä sitten...?\n\n— Taitavista ja tyhmistä neitseistä...\n\n— Ja heidän menostaan ylkää vastaan!\n\n— Niin! virkkoi Pietari hilpeän hämillään.\n\nJohannes myhäili. Hän tiesi omasta kokemuksestaan ja oli sitten monta\nkertaa nähnyt, miten juuri se vertaus nuorisoa erityisesti viehätti...\n\n— Eikös se ole luvatonta? arveli hän.\n\n— Niinkö saarnaaminen?\n\n— Niin, teinien!\n\n— Se nyt oli vain eräässä talossa tien varrella... kotihartautta...\nmuutamia neitosia ja akkoja oli naapuristakin...\n\nJohanneksen täytyi naurahtaa jälleen ajatellessaan tätä pulskaa\npoikasta neitosille saarnaamassa... jumalaisesta yljästä ja\nhengellisestä morsiamesta...\n\n— Nuorihan tuota vielä olet saarnaamaan, tuumi hän.\n\n— Nuori! huudahti Pietari. — Onko se vika? Hoitaahan Sten Sturekin jo\nkoko valtakuntaa, vaikka on vasta yhdeksäntoista...\n\n— Tosiaan! Onko hänet jo virallisesti tunnustettu ja valittu?\n\n— Kyllä kai... tai juuri näinä päivinä valitaan... ja kyllä hänestä\nmaan päämies tulee... Turussa ovat kaikki hänen puolellaan, aina\nlinnanisännästä alkaen.\n\n— Onko piispakin?\n\n— Sanovat olevan hänenkin sydämessään, vaikka vähän vipuaa...\nsanovat Ruotsin puolella muutamain herrojen, arkkipiispan varsinkin,\nteristelevän vastaan, ja Arvi piispa on mielinkielin...\n\n— Tarkoinpas sinä tiedätkin! virkkoi Johannes ihmeissään.\n\n— Me teinithän häntä kannatammekin kaikista innokkaimmin! Keväällä\nmuuan poika jo karkasi sotimaan hänen puolestaan... olisimme lähteneet\nkaikkikin, jos oikea sota olisi ollut edessä. Jos meillä olisi valta,\nolisimme jo aikoja huutaneet hänet kuninkaaksikin!\n\n— Aika aikaa kutakin! hymähti Johannes.\n\n— Pienimmät pojatkin ovat niin innoissaan, että vanhaa paavileikkiä\nleikkiessään panevat nuoren Sten Sturen paavin sijaan!\n\n— Paavin viralta!\n\n— Hyvin joutaakin! Kuuluu olevan tanskalaisten puolella ja suosivan\nTrollein puoluetta...\n\n— So, so... puhu kunnioituksella pyhästä isästä, kun kerran papiksi\naiot!\n\nPietari vilkaisi kysyvästi, oliko isä Johannes tosissaan, ja vaikeni\nsitten.\n\n— Eikös sinun teiniaikasi Turun piispankoulussa ala jo päättyä? kysyi\nJohannes.\n\n— Vuosikausi on vielä jälellä. Ensi talvena ruvetaan lukemaan\nlogiikkaakin, ja se kai on hauskempaa kuin ainainen latina, prosodia,\nretoriikka ja matematiikka...\n\n— Ja sitten pappisuralle?\n\n— Ei, isä on luvannut, että pääsen vielä Saksanmaalle.\n\n— Lukuja jatkamaan?\n\n— Niin.\n\n— Mikä onni! huokasi Johannes.\n\n— Niin, kuinka palavasti halajankin sinne suureen maailmaan! Piennä\npoikana, kun kuulin muutamalta saksankestiltä, kuinka Kolumbus on\npurjehtinut yli avaran valtameren ja löytänyt suuren, tuntemattoman\nmaan, alkoi minun haluni palaa vaeltamaan ympäri maailmaa. Kaikilta\nkesteiltä ja laivureilta, jotka tapasin, kyselin sitten, mitä he\nolivat kuulleet hänen matkoistaan... ja unelmoin purjehtivan! aavoilla\nulapoilla ja löytäväni uusia maita...\n\n— Ihaninta on etsiä jumalaista valtakuntaa, virkkoi Johannes\nmietteissään.\n\n— Niin, syventyi Pietari unelmoimaan. — Mutta minusta tuntuu, että\ntaivahinen autuuskin on lähempänä siellä suurissa valtamaissa.\nItaliassa, etelän ihantolassa, kuuluu elämä olevan suloinen kuin\nunelma. Siellä elää suuria taideniekkoja — niin kertoi muuan kesti,\njoka oli siellä matkustellut ja elänyt —, jotka maalaavat kauniimpia\nkuvia kuin kauneimmatkaan elävät ihmiset. Maalaavat madonnan niin, että\nvasta niitä kuvia nähtyään voi hänet käsittää täydessä suloudessaan.\nMaalaavat viimeisen tuomion, niin että ilmielävänä näkee taivahisen\nisän kunniassaan, pyhät ympärillään, ja kiirastulen ja helvetin tulisen\njärven. Niiden kuvia kuuluu olevan Saksassakin, ainakin saksankesti\nniin tiesi, ja ehkäpä saan siellä nähdä...\n\n— Niin, virkahti Johannes.\n\n— Ja vanhoista kätköistä, sanoo lehtorimme, kuuluvat oppineet siellä\nkaivaneen esiin jaloja kreikkalaisia kirjoja, joista ikäänkuin uhoo\nuusi, elävä henki. Kenties siellä opin kielen, että saan lukea niitäkin!\n\n— Ja uuden testamentin kirjoja alkukielellä! ihasteli Johannes.\n\n— Niin, virkkoi Pietari teini vaipuen haaveksiviin mietteihin.\n\n       *       *       *       *       *\n\n— Kuinka tässä tuoksuu! virkahti hän kuin heräten.\n\nHän loi katseen, hyväilevän katseen kukkivaan pihlajaan. Kasvoille tuli\nlämmin ilme ja silmiin unelmoiva loiste.\n\n— Eikös minun kotipihlajani ole suloinen? kysyi Johannes.\n\n— Niin, ja se muistutti minulle meidän kotipihlajaamme.\n\n— Särkilahden kartanossako?\n\n— Ei, vaan Turussa. Taivassalosta se kyllä on kotoisin, kotitilaltamme.\nOlin aivan pieni poika, kun eräänä kesänä äidin kanssa löysimme\nsieltä pellonpientareita niin ihmeen sorean pienen pihlajan. Syksyllä\nkalvoimme sen hellävaroen äidin kanssa maasta, toimme rattailla Turkuun\nja istutimme kaupunkitalomme ikkunan poskeen, kaalipellon reunaan.\nSe oli äidin lemmikki, hän suojeli sitä kuin silmä teräänsä, sitä\nkasteltiinkin hellesäillä... ja huimasti se on kasvanut, se alkaa olla\njo suuri puu! Niin, äidin lemmikki se on, ja sen tähden...\n\nHän katkaisi yhtäkkiä vaipuen mietteihinsä, ja hänen silmiinsä tuli\nkostea loiste.\n\n— Sentähden äitini kerran pikastui niin, etten ole milloinkaan nähnyt\nhänen niin pikastuvan. Ja tämän ainoan kerran pikastui hän minuun,\nlisäsi hän värähtävällä äänellä.\n\nIsä Johannes katseli nuorukaisen mietteihin vaipuneita kasvoja eikä\nkiirehtinyt häntä kysymyksillään.\n\n— Äidin kotipihlajassa oli niin soreita haaravesoja... yksi\nvarsinkin oli sorea ja sivakka... En tiedä, miten saatoin olla niin\najattelematon... olin silloin innostunut onkimaan ahvenia joen\npartaalta ja tahdoin toisten poikain edessä ylpeillä soreimmasta\nonkivavasta... minä vitaisin puukollani äidin pihlajasta soreimman,\nsivakimman haaravesan...\n\nTaasenkin hän pysähtyi tuokioksi ja jatkoi sitten:\n\n— Tietysti äiti sen heti huomasi, eihän hän kauan lemmikkiään\nkatsomatta jättänyt. Kova onni satutti niin, että juuri silloin menin\nkaalimaahamme. Ja silloin äiti pikastuksissaan sanoi minulle sanan,\njoka... se tuntuu sydämessäni hautautuneen paksun, paksun untuvavaipan\nalle... mutta ei tämä pikastuksen sana minuun niin koskenut — olinhan\nisältä tottunut sellaisia saamaan — kuin mitä sitten seurasi. Sillä...\näiti... armas äiti... _hän_ tuli pyytämään _minulta_ anteeksi...\n\nHän nyyhkytti ja silmät olivat kyyneliä täynnä.\n\n— Minä olin niin onneton, että tahdoin vaipua maan alle, ja sanoin,\netteihän _minulla_ ollut _hänelle_ mitään anteeksi annettavaa...\nSilloin äiti itki niin tuskallisesti... ja minä vaivuin itkien hänen\nsyliinsä... ja annoin muka anteeksi... koska hän niin tahtoi...\n\nHän oli vaiti pitkän aikaa ja lisäsi sitten tyynemmin:\n\n— Sen ainoan kerran olen nähnyt äidin pikastuvan... ja sen ainoan\nkerran pakoitti hän minut antamaan muka anteeksi hänelle... eikä mikään\nelämässäni ole ollut niin tuskallista!\n\n       *       *       *       *       *\n\nPietari teini viipyi parisen päivää isä Johanneksen vieraana, ja paljon\nheillä oli juteltavaa pitkästä ajasta. Kolmantena aamuna lähti Pietari\ntaivallustaan jatkamaan.\n\nIsä Johannes katseli pappilan veräjältä nuoren ystävänsä jälkeen ja\nmietiskeli mielessään, ettei poika näyttänyt tulevan isäänsä. Sillä\nSärkilahden herra Niilo Pietarinpoika, joka aikoinaan oli ollut Turun\npormestarinakin, oli kaupungin vähäväkisten mieleen jättänyt aivan\npeloittavan muiston rajuudestaan. Oikeudentuntoiseksi häntä sanottiin,\nmutta oli ylen ankara... niin tuittupäinen, että vikapää sai varoa\nraajojaan, sillä puuskahtaessaan saattoi \"Kiukku-Niku\" kolhaista\nensimäisellä aseella, mikä käsiin sattui...\n\nKenties karski luonto oli pojassa saanut kyyhkynuntuvaa lempeältä\näidiltä, Kaarina Kirveeltä, jota niin monet kaupungin köyhät\nkiitollisin mielin muistivat hyväntekijänään. Kenties oli...\n\nMieltynein katsein silmäili isä Johannes Tasalan vapaatalon taa\npeittyvän nuoren ystävänsä jälkeen. Milloinhan he taasen tulisivat\nkohtaamaan toisensa?\n\n\n\n\n12\n\nOTTELU METSÄSSÄ\n\n\nSuitsulassa oli valvottu pitkä puhde takkavalkean ääressä. Mutta kun\nsysimusta syysyö ulkona alkoi muuttua harmaan hevosen väriseksi, lähti\nTopias ukko metsälle, linnunpyydyksiään kokemaan.\n\nSiltä varalta, että metsässä kenties keksisi oravan tai näädän, otti\nhän isiltä perityn jousensakin olalleen. Sen selkäkaari oli tehty\nmeltoraudasta, ettei katkeaisi, ja kaaren sisäpuoli teräksestä, että\nolisi mitä jäntevin. Varsi oli silattu peuranluisilla levyillä, jotka\nolivat leikkauksin kirjaillut, ja jänne oli otson jänteistä. Nuolet ja\nvasamat pisteli hän puupohjaiseen ja nahkaseinäiseen viineen ja heitti\nsen selkäänsä, josta tarvittaessa voi olan yli nuolen temmata. Ja niin\nhän lähti käydä kääkittämään.\n\nPitkältä hänellä ei ollut metsään, ja kuusikossa jokilaakson töyrämillä\noli varsinkin taannoisina vuosina ollut ukkometsoa, koppeloa, teertä\nja pyytä kuhinanaan. Viime aikoina olivat vähin harventuneet, mutta\naina silloin tällöin nytkin metsän siivekäs loksahti loukkuun, pemahti\npermeen.\n\nJännityksellä, silmät sirrallaan, lähestyi hän ensimäisiä\npyydyksiään... eroitti jo kaukaa, jos loukku oli vireissä, seisoisin\nkoholla... eroitti sen jo kaukaa kantojen, sammalmättäiden ja\nryteikköjen yli. Kaukaa eroitti hän, että kolmas loukku oli\nlaukeissa... silloin sävähti linnustajan sydän ja hän alkoi pitkin\nsilmäripsin tähystellä, mitä oli selkosimen ja aluspuun välissä.\nAlkoi kuumottaa pienoinen höyhentukko loukun vierestä... ja ikäänkuin\nhöyhenellä hiveli se sydämen syrjää... pyy pahainen se tosin vain oli,\nmutta metsämiehen ilo oli sama kuin metsostakin... Otus pois vaan ja\nloukku jälleen vireeseen.\n\nSeuraavat pyydykset olivat vireissä järjestään, vireissä loukut,\nkoskemattomina ansat karjanurilla, koholla sadinkin seitsemine\nselkäpuineen suuren kuusen juurella.\n\nVihdoin taasen eroitti hän kaukaa muutaman loukun lauenneena lähellä\njokivartta. Lähestyessään näki hän höyheniäkin ympärille pelmunneina.\nLintua ei näkynyt vielä... mahtoi olla takapuolella selkosimen\nsuojassa...\n\nMutta ei... luokse tultuaankaan ei Topias nähnyt muuta kuin lauenneen\nloukun ja höyheniä tukulta... Kuinka ihmeellä oli noin paljon höyheniä\nja sittenkin lintu tiposen tiessään! Väliin jätti se pyrstösulkiaan\nloukun väliin, jos ehti lauetessa läpi piipahtaa... mutta milloin sai\nniin kovin riuhtoa, että noin paljon höyheniä pemisteli, silloin jo\nsiinä pysyi, siihen kepertyi...\n\nEiköhän vain ollut vieras silmä keksinyt, vieras käsi korjannut?\n\nTopias tirkisteli tarkoin loukun selkosinta ja aluspuuta... Eikös vain\nollut siinä hyytynyttä vertakin... ja oikein tarkoin tähystellesäään\noli hän näkevinään karjanpolulla loukun vieressä sijan, jossa lintu\noli maannut... Otettu oli, vieras käsi oli korjannut, ei siitä päässyt\npuuhun, ei pajuun... ja koirasteeri oli ollut, sen näki höyhenistä...\n\nNiin kovin kuohutti ukon sisua, että virittämättä hän loukunkin unhotti.\n\nVähän matkan päässä oli kapeahkon jokiputouksen yli pitkuspuut, pari\npaksua puuta rinnatusten. Susi-Uho ne siihen oli laittanut... siitä\nhän kulki yli tälle puolen... Tästä lähtien alkoi karjanurilla olla\nhänenkin pyydyksiään... tuossa, tuossa juuri oli hänen hyvinkin parin\nvaaksan korkuinen loukkunsa... vaikka ikivanha Tapion metsälaki\nsääsi, ettei loukku lampaiden tähden saanut olla vaaksaa korkeampi\nvirikevarvusta selkosimeen. Lampaitakos se varoi, vartavasten lampaille\nloukkuja laittoikin, metsärosvo!\n\nKiukkuisesti sieppasi Topias kalikan heittäen virikevarpuun, jotta\nloukku laueta losahti.\n\nVähän matkan päässä oli toinen samankorkuinen... laukeihin vain\nsekin... laukeihin kaikki lammasloukut järjestään!\n\nNiin jatkoi Topias jokivartta kulkuaan, miltei enemmän tähystellen\ntoisen luvattoman korkeita loukkuja kuin omia pyydyksiään... niin kulki\nyhä etemmäksi synkkään kuusikkoon. Ja mustavetinen joki valui vierellä\nmutaiseen maahan uurtamassaan syvässä uomassa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJälleen muuatta pyydystään, vipuansaa, lähetessään huomasi hän siellä\nväkeä... huomasi miehen ja pojan... partaallaan hänen vipuansaansa\nkokemassa!\n\nSiihen seisaalleen, paikoilleen metsämies tyrmistyi, näki kuin\nsumun läpi, miten toinen taivutti suoraksi pystyyn ponnahtaneen\nvipuselkosimen, puukollaan vitaisi poikki permen perustimen ja korjasi\nkoppelon... koppelo oli, koska oli niin suuri ja harmaa... Silloin\nhypähti hän yksistä jalkojen teistä miestä kohden ja karjaisi kuin\npakahtuvasta kurkusta:\n\n— Jätä paikalla lintu siihen ja korjaa luusi!\n\nSusi-Uho seisoi kuin puusta pudonneena, koppelo kädessään.\n\nSamassa keksi Topias pojan kädessä koirasteeren, karkasi luo ja\nsieppasi linnun tiuskaisten:\n\n— Tänne sekin... minun loukustani olette ottaneet...\n\n— Onko siinä puumerkkisi? tiuskahti Susi-Uho kähisten kuten ilves\nvalmiina iskemään.\n\n— Yhtä hyvin on minun tämä kuin tuokin! huusi Topias.\n\n— Toisten pyydykset rassaat, sissi, ja omasi laitat lampaita varten...\nmutta lauotut ne nyt ovat! lisäsi hän voitonriemulla.\n\n— Oletko loukkuni laukonut! karjaisi Susi-Uho.\n\n— Laukonut olen, ja jos vasta virität yhtä korkeilla lukoilla, hajoitan\nja hakkaan ne tilsiksi.\n\n— Minun loukkuni laukonut! karjaisi Susi-Uho.\n\nSamassa pudotti hän linnun kädestään ja kirves sojossa karkasi Topiasta\nkohden.\n\nTopiaan takaa kuului Tuiron parkaus.\n\nMutta Topias oli varuillaan ja tarrasi kiinni kirveen varteen.\n\nSyntyi käsikähmä. Kirves putosi maahan, ja miehet ottelivat sylirysyssä.\n\n— Ota kirves ja lyö! huusi Susi-Uho pojalleen.\n\nMutta Tuiro ei hievahtanutkaan.\n\nSitä uhemmin nujuutti Uho vastustajaansa. He ponnistelivat voimiensa\ntakaa, alkoivat pian läähättää kuin sarvistaan toisiinsa takertuneet\nhirvet, silmät kiiluivat ja hampaat karskahtelivat. Ja hammastensa\nlomitse ähkyi Uho:\n\n— Kyllä minä annan sinulle linnut, senkin... loukkuni laukonut... minun\nloukkuni laukonut, senkin... ja kielimässä juokset... kantelemassa\nTasaiselle... ja papille... kyllä minä opetan sinut keilimään... ja\nkantelemaan... senkin...\n\nUho oli vahvempi ja kepersi pian Topiaan alleen. Hän haparoi puukkoaan\ntupestaan. Mutta silloin voi hän pidellä vastustajaansa ainoastaan\ntoisella kädellään, ja Topias pääsi ponnahtamaan pystyyn.\n\nUho oli saanut puukkonsa ja yritti sillä iskeä, mutta Topias sai\njälleen käsivarresta kiinni, ja painiskellessa putosi puukkokin maahan.\n\nMutta Uho yltyi yltymistään ja rynnistellessä näyttivät hänen voimansa\nvain kasvavan. Yhtäkkiä pyöräytti hän vastustajaansa ja paiskasi tämän\njälleen maahan, kovaa tervaskantoa vasten, niin että Topiaan oikea\nkäsivarsi tärähti varattomaksi. Hän päästi tuskan parkauksen.\n\nPainiskellessaan olivat he lähestyneet korkeaa jokiäyrästä.\nMustavetinen joki virtaili heidän alapuolellaan syvänä ja leveänä ja\noli uurtanut onteloiksi suurten kuusenjuurten alukset, köngöttäväin\njuurten, joita peitti puolanvartta ja kanervaa kasvava sammalkerros.\n\nSusi-Uhon vastustaja oli lakannut tekemästä tuntuvampaa tenää. Uhon\nkasvoille tuli kylmäverisen päättäväisyyden ilme. Hän tarttui Topiaan\nrinnuksiin, tempaisi hänet pystyyn ja raahasi jokiäyrästä kohden,\nTopiaan hangoitellessa vastaan ja tuijottaessa häneen kiiluvin silmin.\nJokiäyräällä sysäsi Uho uhriaan suuren kuusen tyveä vasten ja tuijotti\nhäneen rajulla voitonriemulla. Topias tunsi olevansa hänen vallassaan.\n\n— Katsos tuonne! kähisi Susi-Uho vilaisten jokeen vihaa uhovin silmin.\n— Etkö katso... tiedät kai ilmankin, että olet surman oma sinne\njouduttuasi. Vanno, ettet tule enää tielleni.. et lauvo loukkujani...\net kieli etkä kantele... Vanno, kuuletko, niin saat mennä, mistä olet\ntullutkin... jollet, ei tiesi ole pitkä!\n\nNäitä sanoja, joissa oli värisyttävän jääkylmä tulenhehku, seurasi\nlyhyt hiljaisuus. Topias ei enää vastustellut, hänen voimansa näyttivät\nehtyneen, tyhjentyneen. Mutta hänen huulensa olivat puristuneet yhteen\nja hänen lasimaiset silmänsä tuijottivat Susi-Uhon kasvoihin.\n\nKuuset kohisivat syväsointuisesti heidän yllänsä, ja mustavetinen joki\nsolui syvällä heidän allansa joenputousta kohden.\n\nTuiro seisoi kappaleen loitompana entisellä paikallaan, ikäänkuin\nvartiota pitäen.\n\n— Vanno! huusi Susi-Uho lujemmin. — Vanno, tai — toisti hän käheämmin.\n\nSilloin puisti Topias päätänsä, ja samalla kokosi hän voimansa hurjaan\nepätoivon ponnistukseen. Hänelle ei ollut enää kysymys muusta, hän\ntahtoi vain riistäytyä irti toisen käsistä. Mutta toinen piteli lujasti\nkiinni, niin että hän pääsi vain ponnahtamaan pois kuusen juurelta.\nRimpuillessaan ja riuhtoessaan joutui hän aivan joen äärimäiselle\npartaalle, hintelöille kuusenjuurille, joiden yllä oli ohut\nsammalkerros eikä alla mitään...\n\nJuuret pettivät yhtäkkiä. Susi-Uho ehti hädintuskin heittää otteensa\nja hypähtää kovemmalle pohjalle. Topias horjahti... hänen jalkansa oli\ntarttunut juuriin ja pää edellä putosi hän veteen. Kuului molskahdus...\nsitten vielä muutamia vedenloiskahduksia... ja sitten seurasi\nhiljaisuus...\n\n       *       *       *       *       *\n\nTyrmeän tyynellä ryhdillä, suupielet kamalasti alaspäin vääristyneinä,\ntuli Uho joen partaalta Tuiron luo. Siellä älysi hän jousen, Topiaan\nkallisarvoisen isänperinnön. Hän otti sen, lähestyi jälleen äyrästä ja\nheitti jousen omistajansa jälkeen.\n\nUudestaan palattuaan vilkaisi hän syrjäkariin poikaansa.\n\n— Ota linnut, lähdemme.\n\nTuiro täytti käskyn äänetönnä, kalpein kasvoin, tyrmistyneen jäykin\nliikkein.\n\nMutta yhtäkkiä Susi-Uho pysähtyi ja heitti poikaansa aran, välttelevän\nkatseen.\n\n— Näithän, sanoi hän, miten maa lohkesi ja hän putosi. Mutta jos\nsinulta joku kysyy, ei sinun tarvitse tietää mitään. Vahingossa on\npudonnut, voit sanoa.\n\nMutta poika jäi hätkähtäen seisomaan. Hän muisti, miten isä oli monet\nkerrat selittänyt, että Topias suitsuttaja, talokas, oli velkapää\nauttamaan sairasta sisartaan... kun hän ei tehnyt sitä lemmellä eikä\nhäntä viitsinyt ruikaillen rukoilla, täytyi ottaa miten parhaiten\nsai... nyt oli Topias tahtonut senkin estää ja laukonut loukut...\n\n— Hän tuli tiellenne ja siksi raivasitte hänet pois. Eikös se ollut\noikein?\n\nTämä lapsekas tunnustus ei näyttänyt Susi-Uhon mieltä hyvittävän.\n\n— Mitä sinä siitä ymmärrät! murahti hän. — Oikein se kyllä oli. Mutta\npidä suusi, kuten sanoin, — tai...!\n\nHe alkoivat jäletysten astua pitkuspuita kohden. Poika kulki\näänetönnä ja synkissä mietteissään. Ainoastaan silloin, kun Susi-Uho\ntuontuostakin kääntyi häneen ja vasarsi hänen päähänsä tuimia sanoja,\nmukisi hän jotakin käsittämätöntä vastaan.\n\nMutta Susi-Uho teroitti hänelle vähänväliä yhtä ja samaa:\n\n— Pudonnut hän on, kuulitko! Sen kyllä näkevät kaikki, kun hänet\nlöytävät! Ketä liikuttaa se, että olemme! sen nähneet... ketä jo? Ei\nketään... ei niin ketään...\n\n\n\n\n13\n\nLAIN KOURA\n\n\nIsä Johannes ja Tanu Tasainen, nimismies, olivat olleet Hämeen\nvaltatien varrella nuorta valtionhoitajaa vastassa.\n\nSillä nuori ritari Sten Sture oli, tuskin pari kuukautta sen jälkeen,\nkun hänet oli valittu valtakuntaa hoitamaan, ehtinyt ottamaan selkoa\nniinkin kaukaisten perukoiden kuin Suomen tilasta ja tarpeista. Hän\nkuului tulleen Turkuun ja tehneen niin ankaraa tiliä, että muuan\nkehnoista herroista oli säikäyksestä sairastunut ja kuollut, sieltä\noli retkeillyt Ulvilan kautta Hämeenlinnaan ja palasi nyt tästä kautta\ntakaisin Turkuun. Ja yksimielisellä myötätunnolla ja mieltymyksellä\noli häntä kaikkialla tervehditty, empimättä ja avosylin olivat ne\nvirkamiehet, joilla ei ollut syitä tunnollaan, ottaneet hänet vastaan,\npiispasta aina halvimpaan neljännesmieheen saakka. Jurot talonpojatkin\npuristivat hiljaisella hartaudella hänen kättään, emännät niiata\nlyyhäyttivät päivänpaisteinen hymy huulillaan, ja eukot väkijoukon\ntakaa kohottivat lapsiaan häntä katsomaan. Hänen kulkunsa kautta maan\noli kuninkaan kulkua, se oli kuin juhlatuulen humahdus, sillä harvoin\ntäällä näin ylhäisiä vieraita nähtiin. Tämä tuulahdus meni menojaan,\nmutta jätti nuorekkaiden, keväisten toiveiden oraita kaikkiin mieliin.\n\nIllalla myöhään oli Johannes väsyneenä palannut papintupaansa.\n\nSilloin oli hän Katrilta kuullut, että Topias suitsuttaja oli kateissa.\nAamulla oli lähtenyt linnustamaan eikä vieläkään palannut. Iltapäivällä\noli oltu häntä etsimässä, mutta ei ollut näkynyt, ei kuulunut.\n\nVäsyksissään oli Johannes mennyt levolle.\n\nAamulla muisti hän asian heti herättyään ja meni kysymään Katrilta,\nmutta tätä ei näkynyt, ei kuulunut. Vasta kotvan kuluttua hän palasi\nläähättäen kotiin ja tuli suoraan päätä papintupaan.\n\n— Olin Suitsulassa. Koko yön on ollut miehiä liikkeellä päresoihduin,\nmutta eivät ole löytäneet sedästä jälkeäkään.\n\n— Entäs Saara?\n\n— Hän sanoo sitä jo kauan pelänneensä. Mutta ei hän itke... kävelee\nvain ympärinsä tuvassa aivan kuin olisi muissa maailmoissa... ja kun\nPirkko juoksee hänen luoksensa ja painautuu häntä vasten, sivelee hän\nhänen päätänsä ja silmissä on sellainen kajo kuin häipyisi hän siihen\npaikkaan. Hyvä isä... jos sedälle on mitä tullut... jos hän ei enää\npalaakaan!\n\nJohannes nousi ja heitti levättinsä ylleen.\n\n— Mene takaisin Suitsulaan, lausui hän. — Sano Saaralle, että etsimme\nhänen miestään, ja jää hänen luokseen.\n\nYhdessä menivät he Tasalan kohdalle. Siitä Katri riensi eteenpäin,\nmutta Johannes pyörähti nurkkauksesta pihalle.\n\nSinne oli kerääntynyt joukko väkeä. Se kasvoi yhä, sillä tieltä\nlappautui miestä ja naista toinen toisensa jälkeen. Johanneksen\nlähetessä seisoi Tanu heidän keskellään kysellen. Joukkoon avautui\nkuja, jota myöten hengellinen isä pääsi hänen luokseen.\n\n— Tiedätte siis jo asian, virkkoi hän.\n\nNimismies puristi vain ohimennen hänen kättään. Otsa oli synkissä\nrypyissä.\n\n— Eikö kukaan tiedä vihiäkään?\n\n— Hän on voinut eksyä, arveli muuan.\n\n— Topiasko eksyisi metsään! päivitteli toinen.\n\n— Kysykää vain Susi-Uholta! huudahti kolmas.\n\nTanu Tasaisen otsalle levisi suuttumuksen pilvi.\n\n— Sen olen jo kuullut, tiedättekö mitä muuta?\n\nKukaan ei tiennyt enempää. Muristiin vain miehestä mieheen, että\nSusi-Uhon oli Topias metsässä yhyttänyt, ja jos hänelle oli mitä\ntapahtunut, niin henkipatolla se oli tunnollaan. Mutta Johannes näki\nTasalan Tanun katseesta ja kuuli äänestä, että tämän mieltä kaiveli,\nkun oli niin kauan antanut miekkosen vapaasti elostella, ja katseesta,\njonka Tanu heitti häneen, näki hänkin saavansa mielenkaunasta osansa.\n\nNimismies kehoitti miehiä jakautumaan useampiin joukkoihin ja lähtemään\njälleen kadonnutta etsimään. Järjestäessään ja komentaessaan näytti hän\naivan unhottaneen papin ja lähti viimeisen joukkueen mukaan.\n\nJohannes seisoi aprikoiden, missä hänen apuaan parhaiten tarvittaisiin.\nHän lähti astelemaan joukkojen jälestä tietä, joka meni kirkon ohitse\nSuitsulan puoleisiin metsiin päin. Kulkiessaan johtui hänen mieleensä\nmennä Susi-Uholta itseltään asiaa kysymään, ja hän poikkesi tutulle\ntielle. Taivaltaessaan tuli hän ajatelleeksi, että kenties pahentaisi\nasiaa ilmaisemalla Susi-Uholle, että tätä epäiltiin, ja päätti olla\nvaruillaan. Mutta Sudenluolaa lähetessään näkikin hän Tanu Tasaisen\ntulevan jokilaakson toisella puolen samaa tietä miesjoukkonsa keralla.\nOli nähtävästi päättänyt tulla ottamaan Susi-Uhon kiinni ennenkuin\npääsisi livistämään.\n\nKun Johannes avasi maasaunan oven, hämmästyi hän aivan nähdessään Uhon\nistuvan kaikessa rauhassa kirvesvartta vuoleskellen. Hänen kasvonsa\nolivat tosin uhkamieliset kuten ennenkin, mutta niissä ei huomannut\nmitään erikoista kiihtymystä.\n\n— Mitä pappi taas täältä hakee? ärähti hän.\n\nJohannes tervehti saamatta vastausta ja istahti oven suuhun jakkaralle,\njota hänelle ei tarjottu.\n\n— Miten on vaimosi laita, Uho? kysyi hän.\n\n— Mitä sitten, takkiainen! Sinut kai pitää niin lennättää, ettet enää\ntakertele...\n\nOvi aukeni ja sisään astui Tuiro, jonka Johannes oli tullessaan nähnyt\nseisovan hieman loitommalla rinteellä nuorempain veljiensä luona. Hän\nkatsoi oudostellen pappiin ja jäi oven suuhun seisomaan. Johannes oli\nkatsonut Uhoon silmiään kääntämättä, ja hänestä näyttivät miehen kasvot\nlevottomammilta pojan saavuttua.\n\n— Mitäs siinä töllötät, mene kakaroita katsomaan! ärähti Uho pojalleen.\n\n— Leikkiväthän nuo rinteellä, vastasi poika hievahtamatta.\n\nSilloin vasta katsoi Johannes Tuiroon, ja hänestä näyttivät pojan\nkasvot entistään kalpeammilta.\n\n— Oletteko eilen nähnyt Topiasta, suitsuttajaa? kysyi hän Uhoon\nkääntyen aivan kuin tavallista asiaa.\n\nMutta kysymys tuli niin odottamatta, että Uho hätkähtäen kyyristyi\nkokoon. Sitten syöksyi hän puuskahtaen pystyyn, ja näytti olevan valmis\nkäymään isä Johanneksen kimppuun.\n\nSamassa kajahteli ulkoa kiihkeitä ääniä ja miehiä ilmestyi ovelle. Uho\npainautui takaisin jakkaralleen aivan kuin kivettynein kasvoin, ja\nhänen käsiensä saattoi tuskin huomata värähtelevän, kun hän varmoin,\nhitain iskuin alkoi lyödä juuri vuolemaansa kirvesvartta kiinni terään.\nPoika näki siinä merkin ja sieppasi jousen seinältä.\n\n— Tuossa hän on! huusi muuan miehistä ikäänkuin ei muusta olisi\nkysymystäkään kuin pahantekijän saamisesta käsiin.\n\nMutta nimismies Tasainen, joka oli tullut etunenässä sisään kysyi\nUholta:\n\n— Oletko eilen nähnyt Suitsulan Topiasta metsässä?\n\nUho tirkisti vaanien silmäluontensa raosta.\n\n— Mitä sitten? Samaa juuri uteli pappikin... mutta olenko minä hänen\npaimenensa... olenko muka syypää johonkin?\n\nSamassa tarttui hän lujasti kirvesvarren ponteen ja kiukku leimahti\nhänen kasvoillaan.\n\n— Ulos majastani! Hornan tuuttiin! Mitä tänne tölmäätte... aivan kuin\nvarasta etsien!\n\n— Kuka tiesi, ketä etsimmekään! huusi muuan miehistä.\n\nUho heilutti kirvestään ja näytti olevan valmis lyömään. Tuiro oli\njousensa kera urhakasti asettunut hänen rinnalleen.\n\n— Onko hän nähnyt vai ei? kysäisi Tanu Tasainen yhtäkkiä häneltä.\n\n— On, isä ja minä! vastasi poika nakaten niskojaan. — Eikä siihen ole\nlupaa kysyttykään.\n\nUho vävähti aivan kuin aikoisi lyödä poikaa, mutta jäi sitten\nkivikuvana seisomaan.\n\n— Topias on kateissa... ja sinä olet hänet tavannut! sanoi Tanu\nTasainen lävistäen Uhon katseellaan.\n\n— Sanokaa missä! ivaili Uho. — Kenties joku teistä oli vieraana\nmiehenä...\n\nTuiro näytti levottomalta, hän näytti tahtovan puhua ja etsi isänsä\nkatsetta.\n\n— Miksi teet tyhjäksi? Olet tavannut hänet, sano siis, missä hän on!\n\nSusi-Uho koetti nauraa hohottaa.\n\n— Missä? kysäisi Tanu Tuiroon kääntyen.\n\n— Joessa, vastasi Tuiro vitkastelematta.\n\n— ‘Mitä sinulla on pojan kanssa puhumista! puuskahti Uho käheästi. —\nVoin minäkin sanoa, mitä on sanottavaa. Suitsuttajaako etsitte? Menkää\nsitten pitkin joen vartta ja etsikää, sinne hän on pudonnut, siellä kai\nviruu jossakin!\n\n— Hän tunnustaa! Tunnustaa surmanneensa Topiaan! Jokeen heittäneensä!\nhuusivat miehet.\n\nMutta Uho huusi kaikkien ylitse:\n\n— Valehtelette, ryökäleet! En ole mitään tehnyt! Pudonnut hän on,\nvahingossa pudonnut. Eikä ole meidän syymme, vaikka näimme sen...\nkaukaa näimme —\n\nMiesjoukon melu kävi nyt niin kovaksi, että se voitti hänen äänensä.\n\n— Tyrmään hänet! Kahleihin! Pyövelille! Hirteen! lenteli vasamasateena\nhänen ylitseen.\n\nNähdessään miesten aikovan käydä käsiksi pudotti hän kirveensä\nmaahan, paiskautui miesjoukkoon ja löi ja sivalteli rynnistäen ovea\nkohden. Mutta hänen hurjistuneetkaan voimansa eivät riittäneet. Hänet\npainettiin maahan ja köysittiin.\n\n— Kirottu lurjus! ähkyi hän katsoen kiiluvin silmin poikaansa.\n\n— Viekää hänet! huusi Tanu Tasainen miehille, ja Susi-Uho raastettiin\nmaasaunastaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIsä Johannes oli yksin jäänyt sinne Tuiron luo.\n\nTuiro oli seissut neuvotonna jousineen, tietämättä mihin ryhtyä. Pojan\nkasvot olivat kalpeat kuin lumi, ja hän hengitti läähättäen.\n\n— Ajattele, poika! sanoi Johannes. — Ei sinun tarvitse todistaa isääsi\nvastaan, jollet tahdo.\n\nTuiro seisoi synkkänä.\n\n— Miksi hän valehteli! murisi hän ikäänkuin yksikseen.\n\n— Miksi hän valehteli... kun hänellä oli oikeus!\n\nViimeiset sanat sanoi hän kiukusta kirskahtaen ja syöksyi samassa ovea\nkohden jousineen. Mutta Johannes ehti tarttua hänen käsipuoleensa.\n\n— Mihin aiot, poika? Et voi häntä auttaa, pane ase pois! Tahdotko\nitsekin syöksyä onnettomuuteen?\n\n— Tieltä pois! huusi Tuiro. — Mitä te kaikki tahdotte! Eikö\nsuitsuttajan pitänyt antaa apua äidille! Mutta hän tahtoi ottaa pois\nlinnut, laukoi loukut ja kantoi kieliä. Muuten ei olisi tehty hänelle\nmitään. Ja nyt —!\n\nHän riuhtautui irti.\n\nMutta samassa laukesi jousi ja nuoli töksähti syvälle maapermantoon.\n\nNäytti kuin Tuiron vastustusintokin olisi samalla lauennut. Johannes\notti häneltä jousen ja heitti sen syrjään. Hän seisoi synkkänä ja\nnäytti miettivän..\n\n— Isäsi on surmannut Topiaan, sanoi Johannes.\n\n— Niin!\n\n— Missä hän on?\n\n— Maa lohkesi ja hän putosi jokeen.\n\n— Otellessa...?\n\n— Niin!\n\n— Ja etkö tiedä, että murha on kuolemansynti?\n\n— Se oli rehellinen taistelu, ja isällä oli oikeus puolellaan! uhmasi\nTuiro.\n\nIsä Johannes sanoi värähtelevällä äänellä:\n\n— Topiaan pirtissä itkee leskeksi jäänyt vaimo, ja hänen lapsillaan ei\nole enää isää, joka omistaan huolehtisi. Sanotko vielä, että isälläsi\noli oikeus puolellaan?\n\nTuiro vaikeni värähtelevin sieraimin.\n\n— En tahdo syyttää isääsi edessäsi, poika, jatkoi Johannes — Mutta\nsinun ei ole siltä syntiä tehtävä, vaikka hän on syntiä tehnyt.\n\nTuiro oli yhä vaiti.\n\nMutta silloin tölmähtivät ulkoa pienemmät veikot majaan.\n\n— Ne ovat ottaneet isän ja vievät pois! huusi edellimäinen pojista.\n\nIsä Johannes kätteli heistä toisia, silitti toisten päätä, käski olla\nhiljaa ja rukoilla. Ja pian istuivat he mikä penkillä, mikä jakkaralla,\nisä Johanneksen heitä lohdutellessa ja rauhoitellessa.\n\n— Onko sinulla näille mitään syötävää? kysyi hän sitten Tuiroon\nkääntyen.\n\n— On.\n\nJa poika kävi näppärästi hommaan, tuoden leipää ja keitetyn\nlinnunkappaleen kunkin pojanvekaran käteen.\n\n— Minä menen nyt, sanoi Johannes. — Hoida äitiäsi ja veikkojasi.\nHuomenna tulen katsomaan, miten tulette toimeen. Herran haltuun!\n\nTuiro ei vastannut mitään, tarttui vain papin ojennettuun käteen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPalatessaan pappilaan näki Johannes jokivartta lähestyvän synkän\nsaaton. Se kantoi Topias suitsuttajan ruumista.\n\n\n\n\n14\n\nSUDENLUOLAN HÄVITYS\n\n\nTopias suitsuttaja oli voideltu ja kätketty maan poveen.\n\nJa isä Johannes teki päivittäin retken ohi kirkon. Ensin kävi hän\nSuitsulassa, ja lohdullisemmin mielin katsoivat leski ja orvot hänen\njälkeensä. Mutta melkein heti hengellisen isän mentyä vaipui Saara\njälleen sanattomaan suruunsa.\n\nIsä Johannes jatkoi matkaansa jokilaakson yli maasaunaan lesken ja\norpojen luo sinnekin. Sillä jokainen tiesi, ettei Susi-Uho enää palaa\nSudenluolaan.\n\nTuiro oli ihmeen hyvin voinut pitää huolta sisaruksistaan ja äidistään.\nÄiti oli paremmassa siivossa kuin ennen. Oma naurishalme oli parahiksi\njoutunut täydelle terälle, ja siitä saatiin nauriita hyväksi aikaa\njoukolle. Tuiro sai lintuja särpimiksi, ja isä Johannes toi päivittäin\nparisen leipää.\n\nTänään kulki isä Johannes tavallista raskaammin askelin porraspuita\njoen ylitse. Hänellä oli tuotavana synkkä viesti Tuirolle.\n\nMutta kun hän astui maasaunaan, ei Tuiro ollut siellä. Hän kävi\nkatsomassa mielipuolta vaimoa ja näki hänestä hyvin huolehditun. Vappu\nparka naureskeli vain ja leikitteli pienellä puupulikalla, jonka Tuiro\noli vuollut hänelle leikkikaluksi.\n\nUlkoilmaan palattuaan tapasi hän pari pojista, jotka kertoivat, että\nTuiro oli vähän matkan päässä jokiahteella nauriskuoppaa kaivamassa.\nJohannes meni sinne ja löysi pojan sieltä pienen naurishalmeen\nlaidalta. Nauriit olivat kasvaneet mainiosti savimaassa, metsän\nväkipohjalla. Poika oli kaivanut kuopan rinteeseen ja laittoi\nparhaillaan laipiota hajotuista puun kelleksistä, luodakseen sitten\npäällyksen umpeen.\n\nTuiro vastasi ynseästi isä Johanneksen tervehdykseen eikä hänelle\nnäyttänyt kuunaan käyvän jokapäiväinen vieraansa tervetulleeksi...\nmahtoi vain tuntua häiritsevän hänen vapauttaan...\n\n— Minulla on sinulle puhuttavaa, Tuiro, virkkoi Johannes.\n\nPoika viskasi kelleksen sylistään niskaspuille kuopan päälle ja jäi\nodottamaan.\n\n— Isästäsi, jatkoi Johannes.\n\nPoika hätkähti.\n\n— Hän ei palaa kotiin.\n\nPoika haukkasi ilmaa ikäänkuin se yhtäkkiä olisi häneltä loppunut.\n\n— Hänen täytyy kuolla.\n\nTuiron pää painui riipuksiin ja hänen kätensä liikahtivat eteenpäin\nikäänkuin pyrkisivät ristiin.\n\n— Hänet mestataan.\n\nTuiro astui muutaman askeleen ja nojasi puun runkoon.\n\n— Jos tahdot vielä kerran hänet nähdä, niin voit tulla mukaan. Menen\nhuomenna hänen luoksensa.\n\nTuiro mietti.\n\n— En, sanoi hän hiljaa, mutta päättävästi.\n\n— Niin, kuten tahdot, virkkoi Johannes, koettaen parhaansa mukaan\nymmärtää pojan tunteita.\n\n— Milloin se tapahtuu? kysyi Tuiro hitaasti lähestyen kuoppaansa.\n\n— Huomenna.\n\nTuiro tarttui uuteen kellekseen, tempasi sen ylös kuin hengenhädässä ja\nheitti kuopan niskaspuille.\n\n— Niin kai pitää käydä... yhdelle niinkuin toisellekin sanoi hän\nikäänkuin kiukuissaan.\n\n— Mitä tarkoitat?\n\n— Topias on kuollut — ja — ja nyt kai on oikein, että isäkin...\n\nIsä Johannes koetti häntä ymmärtää. Hän sanoi sen värähtävällä äänellä,\nilman uhmaa, mutta myös vaikeroimatta. Kenties ei hän vieläkään\nkatsonut isänsä olleen väärässä, hänestä vain vaati oikeus, että oli\nkuoltava molempain.\n\n— Mitä tapahtuu, tapahtuu maallisen oikeuden mukaan, sanoi Johannes. —\nElä unhota rukoilla pienten veljiesi keralla!\n\n— Tehkää te se, ennenkuin menette.\n\n— Kyllä. Ja kun huomenna menen isäsi luo, vienkö terveisiä sinulta?\n\nPoika mietti tuokion. Sitten kohotti hän katseensa hengellisen isän\nlempeihin silmiin.\n\n— Annatteko kättä hänelle? kysyi hän.\n\n— Kyllä.\n\nTuiro ojensi silloin hänelle kätensä ja puristi sitä.\n\n— Antakaa sitten hänelle kättä minunkin puolestani.\n\n— Kyllä teen sen, lapseni, sanoi isä Johannes laskien kätensä hänen\npäähänsä.\n\nTuiro loi silmänsä maahan, mutta isä Johannes ennätti vilahdukselta\nnähdä niiden kyynelkosteuden.\n\nHe erosivat, ja Tuiro jäi jatkamaan työtänsä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana iltana poikkesi isä Johannes jälleen hänen luoksensa.\n\nTuiron katse harhaili rauhattomasti häntä vastaan, ja riutuneista\nkasvoista ja raukean hiutuvista silmistä saattoi nähdä, ettei hän ollut\nsaanut lepoa sitten eilisen.\n\nJohannes ojensi hänelle kätensä.\n\n— Tässä, hän lähetti sinulle terveisiä.\n\nHän ei tahtonut sanoa, että isä oli ainoastaan kiroillut ja sadatellut\npoikaansa, joka oli antanut hänet ilmi.\n\n— Hän on siis nyt kuollut?\n\n— Niin.\n\nTuiro näytti herpoavan kuin jännityksestään lauennut jousi, mutta hänen\nsilmiinsä ja kasvoihinsa tuli tyynempi ilme.\n\n— Nyt minun on parempi olla, sanoi hän.\n\n— Kuinka niin?\n\n— Olen sitten eilisen ajatellut vain sitä, vastasi hän.\n\n— Saatte pian valmistautua täältä lähtemään.\n\n— Mihin niin? kysäisi poika säikähtäen.\n\n— Kuinkas te täällä tulisitte toimeen?\n\n— Mihinkäs me sitten...\n\n— Mikä minkin luo kylään. Tasalan isäntä on antanut minulle toimeksi\nviedä sanan, milloin täällä tarvitaan.\n\n— Sanokaa sitten, ettei tarvita!\n\n— Sitä en voi. Tarvitsevathan veljesikin kasvatusta.\n\n— Kyllä minä...\n\n— Sinä! Itsekin tarvitset...\n\n— Entäs äiti?\n\n— Kylä pitää huolen hänestäkin.\n\n— Miten?\n\n— Jonkun luokse viedään.\n\n— Sysittäväksi!\n\nTuiro sanoi sen melkein parahtaen ja näytti valmiilta henkeen ja vereen\npuoltamaan äitiään.\n\n— Koeta nyt ymmärtää, että parempi hänen on ihmisten ilmoilla. Ja\nkoetan toimittaa, että hän saa hyvän hoidon.\n\nIsä Johannes sanoi jäähyväiset ja lähti.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMuutaman päivän perästä saapui isä Johannes Tasalan Tanun ja\nparin kylän isännän keralla. Maasaunaan saavuttuaan virkkoi Tanu\nseisapisteessä:\n\n— Laittautukaa valmiiksi ja tulkaa mukaan. Teille on huolehdittu\nelatuspaikat kylässä.\n\nToinen isännistä virkkoi Tanulle, että oli paras mennä ulos. Täällä oli\nliian tukehuttavaa.\n\n— Laittautukaa pian, odotamme ulkona! lisäsi Tanu.\n\nHe menivät istumaan pölkylle maasaunan eteen. Kohta alkoi sisältä\nlappautua mukula toisensa jälkeen, köytettyinä mikä mihinkin ryysyihin\nja useimmilla myttynen kainalossaan.\n\nKun kaikki muut olivat tulleet tanhualle, kurkisti Tanu pisteporstuan\novesta, mihin vanhin poika jäi.\n\nTuiro seisoi maasaunan avoimella ovella.\n\n— No, etkö jo joudu sinäkin?\n\n— Minä jään tänne!\n\n— Mitä? Tule pian, sillä tultava sinun on.\n\n— Mihin sitten?\n\n— Saat tulla meille. Jos tahdot, kasvatan sinusta sotamiehen.\n\nSe ei näyttänyt Tuirosta olevan hulluinta. Mutta kuitenkin painoi hän\nempivästi päänsä riipuksiin.\n\n— Entäs äiti?\n\n— Hänet ottavat veljensä lapset ja leski hoitoonsa.\n\n— Suitsut... puuskahti Tuiro sävähtäen, mutta loppu sanasta jäi\nkuulumattomiin.\n\n— Hänellä on paras hoito sukulaisissaan. Joudu nyt vain.\n\n— En minä tule, sanoi Tuiro värähtävällä äänellä.\n\nIsä Johanneksen mielessä kypsyi äkillinen päätös. Hän oli ensin aikonut\nantaa Tuironkin joutua kylälle, kun kerran oli päässyt huonosta\nesikuvastaan. Mutta nyt puhui hän hiljaa jotakin Tanulle, ja tämä\nnyökäytti hyväksyvästi päätään.\n\n— Olen ajatellut, että jos tahdot, saat tulla minun luokseni.\n\nTuiro ilostui, mutta vaipui taasen huolissaan tuumimaan.\n\n— Tahdotko tulla?\n\n— Kyllä... mutta äiti...\n\n— Kuulithan, että hän pääsee sukulaisiinsa. Olen aivan varma, että\nSaara hoitaa häntä huolellisemmin kuin kukaan muu. Hänellä on siellä\npaljon parempi kuin täällä.\n\nTuiro näytti alistuvan, vaikka epäröiden.\n\n— Miten te hänet viettekään? kysyi hän alakuloisesti.\n\n— Tosiaan! virkkoi isä Johannes katsoen isäntiin.\n\nNämä olivat unhottaneet sitä ajatellakaan.\n\nLyhyen neuvottelun jälkeen päätettiin Tuiro jättää hoitamaan äitiään.\nJa kun syysilta alkoi jo pimetä, niin että olisi ollut hankalaa enää\ntänään tulla sairasta noutamaan, päätettiin se jättää huomiseen.\n\nHuomenna saapui isä Johannes noutamaan Tuiroa ja pari isäntää sairasta\nkantamaan. Mutta silloin saivat he tietää, ettei Vappu parka enää\nmaallista hoitoa eikä kotia tarvinnut.\n\nTuiro oli jättänyt hänet illalla nukkumaan, ja aamulla nukkui hän\npitkään. Kun Tuiro oli vihdoin mennyt koskettamaan äitinsä kättä ja\nkasvoja, olivat ne kylmät.\n\n— Nyt minä lähden mielelläni, sanoi Tuiro hengelliselle isälle.\n\nMutta miehet, jotka olivat tulleet Vappu parkaa noutamaan, saivat vielä\nkerran palata tyhjin toimin. He palasivat ruumiskirstua tekemään.\n\n\n\n\n15\n\nPAPIN RENKI\n\n\nTuirosta oli tullut papin renki.\n\nSillä renkinä häntä pitäjäläiset pitivät, ja aivan liian hyvässä\nasemassa hän oli heidän mielestään pappilan renkinäkin.\n\nMutta isä Johannes piti häntä oikeastaan paremmin kuin pitäjäläiset\nomia poikiaan. Kohteli niin sydämellisesti, valvoi hänen kasvatustaan\nja kaikenpuolista parastaan.\n\nHän söi isä Johanneksen ja Katrin kera samassa pöydässä, nukkui\npitäjäntuvan ovinurkassa, Katrin nukkuessa karsinapuolella, hakkaili\npuita kotosalla ollessaan ja kantoi Katrille ja teki yleensä tälle\npientä palvelusta, jonka Katri ottikin vastaan, mutta antoi pojalle\nmelkein potkuja palkakseen. Yleensä ei Katri voinut ensinkään sietää\nvelipuoltaan, \"Sudenluolan penikkaa\", vaan he elivät keskenään kuin\nkissa ja koira.\n\nIsä Johannes oli parilla hopeamarkalla ostanut hevosen, joka oli\nTuiron ruokittavana ja hoidettavana. Omalla hevosellaan pappi sitten\nuseimmittain ajaa körötteli pitäjälle sielujen hoitoon, ja palatessa\noli reki tavallisesti niin kukkuroillaan hevosen ja ihmisten ruokaa,\nettä pappi ja hänen renkinsä tuskin pysyivät kuormalla.\n\nJohannes oli renkiinsä tyytyväinen ja kiintyi tähän yhä isällisemmin.\nPoika puolestaan palveli häntä melkein hartaudella ja oppi pian\nkasvoista lukemaan hänen toivomuksiaan.\n\nEnnen pitkää alkoi Johannes häntä lähetellä auttamaan milloin mitäkin\ntarvitsevaa, viemään heikoille sairaille milloin ruokaa, milloin\nlääkkeitä, sillä hän ei ollut ainoastaan sielujen paimen, vaan myös\nkilpaili puoskarien kanssa lääkitsemistaidossa. Väliin sai Tuiro viedä\njäntevät kätensäkin avuksi, missä niitä tarvittiin.\n\nHengellisen isän lähettämä apu otettiin kiitollisuudella vastaan, mutta\nsen tuojalle osoitettiin ynseyttä, kammoa ja halveksumista. Paitsi\nisä Johannesta ei Tuirolla ollut yhtään ystävää koko kylässä, ei koko\npitäjässäkään.\n\nIsä Johannes näki sen surukseen ja sitä hellemmän isällisesti hän\npoikaa kohteli. Poika puolestaan palveli häntä yhä hartaammin, mutta\nei mennyt kyläläisten näkösälle muulloin kuin se oli välttämätöntä. Ja\nsilloinkin toimitti hän asiansa kiireimmittäin, pujahtaen tiehensä\nniin pian kuin voi.\n\nMutta se hellyys, jota isä Johannes tuhlasi Tuirolle, ei näyttänyt\nlainkaan kyläläisten mieliä sulattavan. Päinvastoin kävivät he yhä\nyrmeämmiksi, jopa osoittivat ynseyttä itse hengellistä isääkin kohtaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTalven tullen alkoi isä Johannes jälleen antaa iltaisin opetusta\nTasalan Kaarinalle, ja Suitsulan Pirkitta, pikku ystävätär, seurasi\nmukana kuten ennenkin. Isä Johannes puolestaan kutsui kuulemaan Tuiron\nja Katrinkin. Tuiro tuli, mutta Katri ei millään ehdolta ottanut\ntullakseen... hän ei tahtonut istua papintuvan ovensuussa velipuolensa\nkeralla...\n\nKaarina istui yhtä hartaana kuin ennenkin, tähystellen kostean\nsäteilevin silmin isään ja ikäänkuin lennosta siepaten jokaisen\nsanan ja sulattaen sen mieleensä. Hän tuskin huomasikaan oven suuhun\nmahdollisimman näkymättömiin painautunutta Tuiroa.\n\nPirkitta sitävastoin näytti kuuntelevan vain puolella korvalla.\nJokin kiusallinen asia näytti askarruttavan hänen ajatuksiaan, ja\ntuontuostakin vilkaisi hän salavihkaan Tuiroon. Ja kun tunti oli\nlopussa, kiersi hän kaukaisittain hiipien Tuiron ohitse.\n\nSeuraavalle oppitunnille tuli Kaarina yksin.\n\nJohannes kysyi häneltä, oliko Pirkitta kenties sairaana, mutta Kaarina\nvastasi, ettei häntä oltu enää päästetty.\n\nJohannes meni seuraavana päivänä Suitsutaan.\n\nSaara muori otti hänet vastaan samalla surullisella ystävällisyydellä\nkuin hänellä oli tapana miehensä mentyä manalle.\n\nMutta kun tuli puhe Pirkitan käynnistä oppitunneilla, tuli Saaran\nsilmiin vihamielinen ilme. Lasta oli kammottanut olla murhamiehen pojan\nlähellä, eikä hänkään, äiti, siihen kehottanut.\n\n— Mutta ristillinen rakkaushan velvoittaa antamaan anteeksi kaikille\nniillekin, jotka ovat meitä vastaan rikkoneet. Kuinka sitten on\nsovelias vihata lastakin isän pahojen tekojen tähden?\n\nSaara painoi poskensa käteensä.\n\n— Ei tuota ole vihattukaan, virkkoi hän surullisesti.\n\n— Kuinkas sitten?\n\n— Mutta pudonneeko tuo käpy kauas puusta, lieneekö poika parempi\nisäänsä?\n\n— Voin vakuuttaa, että Tuiro on käyttäytynyt kaikin puolin\ntyydyttävästi ja olen havainnut hänen hartain mielin pyrkivän hyvään.\nJa onko nyt puun, joka on ollut laho ja kantanut huonoja hedelmiä ja\njoka on sentähden hakattu pois, onko tämän puun juurivesatkin estettävä\nkasvamasta, vaikka ne viheriöivät ja ovat terveitä? kysyi Johannes\njuhlallisesti.\n\nTätä juhlallisuutta ei kuitenkaan olisi tarvittu. Sillä Saaran\nherkkätunteisen hurskas mieli oli sulanut kuin vaha jo ensimäisistä\nsanoista. Hän lupasi huoletta lähettää tyttärensä hengellisen isän luo,\nmitä seuraa isä katsoikin hyväksi hänelle valita.\n\nIsä Johannes ajatteli muidenkin ynseyttä poika rukkaa kohtaan ja halusi\nsaada kaikki mielet sulamaan. Seuraavan sunnuntain saarnassaan kertoi\nhän sentähden tuhlaajapojasta ja päätti puheensa näillä sanoin:\n\n— Kun nyt taivahinen isämme näin avoimin sylin ottaa vastaan\ntuhlaajapojan, joka katuvaisena palajaa isänsä kotiin, eikö meidän\nmyös olisi silloin lempeydellä holhottava ja autettava sitä, joka\nharhateiltä tahtoo vilpittömästi pyrkiä oikealle tielle? Ajatelkaa sitä\ntarkoin sydämissänne, ja rukoilkaa taivahiselta isältä apua, ettette\nolisi sen veljen kaltaiset, joka nurisi, kun isä otti katuvaisen\npoikansa rakkaudella vastaan, vaan ahkeroisitte tekemään yhdelle näistä\nvähimmistä veljistänne, mitä toivoisitte taivahisen isänne tekevän\nteille!\n\nSaaran tänä sunnuntaina palatessa kirkosta lyöttäytyi hänen seuraansa\nmuuan kirkonkylän isännistä.\n\n— Tiedätkös, ketä pappi tarkoitti? kysyi isäntä.\n\n— Arvastahan tuon.\n\n— Sudenluolan penikkaa tietysti, lellipoikaansa.\n\n— Hyvä hän on, tämä nykyinen pappimme. Kaikille tahtoo hän rauhaa,\ntuumi Saara.\n\n— Mutta on pahoin hullaantunut suden penikkoihin.\n\n— Tuiro kuuluu olevan hyvä tavoiltaan.\n\n— Aika näyttää. Ajattelin jo silloin, kun pappi ensi kerran saarnassaan\nSudenluolan pesuetta puolusteli, etteiköhän hänen silmänsä vielä\nkerran aukea. Vanha susi on nyt näyttänyt hänelle sekä kyntensä että\nhampaansa, ja kyllä vielä näyttää penikkakin.\n\nSaara murisi tyytymätönnä, kun hyvästä hengellisestä isästä näin\nepäkunnioituksella puhuttiin. Isäntä sanoi hänelle hyvästit ja kääntyi\nkohden kotiaan.\n\nKirkonvanhin Tanu Tasainen oli lyöttäytynyt kotimatkalla isä\nJohanneksen mukaan, kuten niin usein ennenkin.\n\n— Minusta tuhlaatte tuolle pojalle aivan liiaksi hyvyyttänne, sanoi hän\nsuorasukaisesti.\n\n— Kuinka niin?\n\n— Itsepähän parhaiten tiedätte. Sanon vain, etten ole yhtä mieltä\nkanssanne. Minusta on hylkyväkeä pidettävä rajojen takana.\n\n— Rajojen! Mutta täytyykö välttämättä sysätä takaisin, jos joku tahtoo\ntulla hyväksi, nousta rajan yli hyvien puolelle?\n\n— Koettakoon sitten! hymähti vapaamies. — Mutta minusta on paras\ntähystellä ensin hyvät ajat hänen elkeitään ennenkuin päästää. Jos\nheitä umpimähkään rupeaa yli lappamaan, voi tulla susia lammasten\nsijasta...\n\n— Totta kai täytyy auttaa lähimäistään parannuksen tiellä?\n\n— Minusta on paras antaa maailman olla ennallaan, silloin se paraiten\npysyy pystyssä. Eikä se hevillä muutukaan — jos pojan puolesta liiaksi\ninnoittelette, voitte vain vahingoittaa itseänne.\n\n— Miten vahingoittaa?\n\n— Vaikutusvaltaanne ja toimintaanne.\n\nHe olivat pysähtyneet Tasalan edustalle, ja isä Johannes ojensi\nvapaamiehelle kätensä hyvästiksi.\n\n— Kyselemättä, mitä menetän, tahdon kulkea tietä, jonka herran tieksi\nkäsitän! sanoi hän tyynesti.\n\nJa sen jälkeen tarkasteli hän ympäristössään, mitä hedelmiä siemen\noli kantanut. Suuresti ei ollut tainnut sana sydämiin vaikuttaa, oli\ntainnut mennä toisesta korvasta sisään, toisesta tulla ulos. Mutta\nnäytti sentään kuin kyläläiset olisivat siitälähin ainakin hieman\npeitelleet kammoaan Tuiroa kohtaan.\n\nPirkittaan oli papin ja äidin sana vaikuttanut, että hän siitä lähtien\narastelematta, kammoksumatta istui kuunnellen, vaikka Tuiro istuikin\novenpielessä tai takannurkalla.\n\nJa niin jatkoi isä Johannes oppituntejaan, kertoellen kolmelle\noppilaalleen raamatun kertomuksia, tarinoita ja taruja pyhistä miehistä\nja naisista ja väliin maallisemmistakin asioista. Näin jatkoivat he\nkoko talven ja seuraavanakin talvena kevään korvalle.\n\nJa nämä parin talven iltapuhteet olivat Tuiroa ja Pirkittaa vähitellen\nlähentäneet yhä enemmän toisiinsa. He alkoivat silmäillä toisiaan,\nensin arasti vilaisten, sitten yhä pitempään.\n\nTuiro tunsi omituista viihdyttävää mielihyvää katsellessaan Pirkitan\nvilkkaasti vilahtelevain kasvojen eleitä ja hänen harhailevia silmiään,\njotka eivät kauan malttaneet yhteen kohti katsoa, vaan vilkuivat ja\npälyivät milloin minnekin.\n\nPirkitta puolestaan tunsi alussa vilun väreitä vilaistessaan\nhievahtamatta murjottavaan poikaan. Pian alkoi häntä pyrkiä\nnaurattamaan tämän alituinen totisuus ja hän koetti matkien asettaa\nsuutaan samallaiseen hirveän vakavaan mutturaan. Mutta vähitellen alkoi\nhänestä tuntua niin turvalliselta silmäillessään jäyhää, voimaa uhkuvaa\npoikaa, ja hänen harhaileva katseensa alkoi viivähdellä pojan kasvoissa\nyhä kauemmin.\n\nAlussa kun heidän katseensa kohtasivat toisensa, loivat he sen\nsäikähtäen maahan. Sitten koettivat he, miten kauan voisivat\nsalaa silmäillä toisiaan, ja sitä he tekivät ikäänkuin yhteisestä\nsopimuksesta, sillä vaikka toinen tunsi, että toinen katseli häntä, ei\nhän häirinnyt katselijaa kohottamalla silmiään, vaan odotti, kunnes\ntulisi hänen vuoronsa. Mutta sittenkin katseet väliin kohtasivat\ntoisensa, kohtasivat yhä useammin, ja vähitellen alkoivat he voida\narastelematta katsella toisiaan. Lopulta alkoivat he, isä Johanneksen\nkertoessa lempeän hartain äänin, katsein puhella keskenään, ja milloin\ntoinen ei syystä tai toisesta päässyt mukaan yhteiselle oppitunnille,\nkaipasi toinen häntä rauhattomin sydämin.\n\nHeidän välilleen punoutui sanaton sisarustunne. Tuiro tunsi\nsaaneensa toisenkin ystävän, jonka läheisyydessä tunsi jotakin niin\nviihdyttävän suloista, ettei hän tuntenut sellaista isä Johanneksen\nläheisyydessäkään, kuinka harrasta kiitollisuutta tätä kohtaan tunsikin.\n\n\n\n\n16\n\nPAPIN SYDÄN\n\n\nLämpimällä ilolla ja suloisella mielihyvällä oli isä Johannes\npuhellessaan, pakinoidessaan katsellut kostean kirkkaita silmiä,\njotka olivat niin hartaasti häneen suunnatut. Kaarinalle yksin hän\npuhui, hänelle yksin oli jokainen sana tarkoitettu, ja puhuessaan\nhänelle häämöittivät toiset kaksi oppilastaan ikäänkuin sen valokehän\nulkopuolelta, missä hän ja Kaarina olivat. Näistä toisista saattoi\nväliin jompikumpi olla poissakin, opetuksen menon siitä häiriytymättä.\nKaarinan paikka ei vain ollut milloinkaan tyhjänä, eikä isä Johannes\ntullut sellaista mahdollisuutta ajatelleeksikaan.\n\nMutta eräänä maaliskuun iltana, kun oppitunnin piti juuri alkaman,\nilmestyi Pirkitta papintuvan ovelle yksin.\n\n— No, missäs Kaarina...?\n\n— Hän ei voinut talla tänään.\n\n— Miksi ei? kysäisi Johannes hätiköiden.\n\n— Hän on sairaana.\n\nKuinka hengellistä isää värisytti ja kuinka hänen sydämessään kipeän\nlämpimästi läikähti! Hänet sytytti yhtäkkiä kuin kuume, hän tunsi\nvapisevansa eikä mitenkään voinut estää ääntänsä värisemästä kysyessään:\n\n— Sairaana... pahoinkin...?\n\n— Ei hän niin... oli päivällä meillä... ja päivä oli hiuottanut lumen\npehmeäksi... jalat olivat kastuneet ja kylmettyneet... mitä lie yskää\nja vähän vilutautia... äitinsä oli pannut hänet peitteihin eikä\npäästänyt... lähetti terveisiä... Tasalan emäntä näet... että Kaarina\ntulee ensi kerralla, toimitti Pirkitta.\n\nKuinka iloisena Johannes tunsikaan sydämensä hypähtelevän!\n\nSamassa tuli Tuiro ovensuuhun siepaten lakin päästään.\n\n— Minä vain... onko sitä koulua tänään?\n\n— Miksei?\n\n— No, kun Kaarina...\n\n— Mistä tiedät sen?\n\nOlikohan lapsi niin sairaana, että koko kylä tiesi sen ja oli\nhuolissaan...\n\n— Pirkkohan tuo...\n\nAh... Pirkittako oli sanonut... ja Johannes tunsi mielessään ilon\nvilahduksen, kun lapsukaiset olivat jo niin hyvät ystävykset, että näin\navomielisesti puhelivatkin keskenään... Mutta tämä tunne väistyi heti,\nja hän vaipui miettimään Kaarinaa... kuka tiesi, jos hänen sairautensa\nsittenkin olisi vakavampaa laatua...\n\n— Niin, ettei taida sitten koulua ollakaan... kuuli hän Tuiron äänen.\n\nSäpsähtäen muisti hän, että Tuiro ja Pirkitta olivat hänen luonaan.\n\n— Niin... ei kai... tai miksei... kyllä, voinhan kertoa, sanoi hän\nvavahdellen ja ajattelematta mitä oikeastaan sanoi.\n\nHän näki kuin unissaan, että Pirkitta istuutui jakkaralle ja Tuiro\ntakan reunalle. Silloin alkoi hän kertoa.\n\nHän tiesi tuskin itsekään mitä kertoi. Hän näki sielunsa silmien\nedessä liikuttavan surullisen kuvan: Kaarinan kiedottuna peitteihin\nja nahkasiin, niin ettei hän voinut tulla hentona, heikkona lepäsi\nlapsukainen pää tyynyllä... kasvoilla oli kuumeen puna, silmissä\nkuumeen hehku... se syttyi yhä heloittavammaksi, hehkuvammaksi... hän\nnäki lapsukaisen kuumehoureissa... pitkät viikot... ihana lapsukainen\nriutui ja sammui... eikä ollut ketään lääketaitoista antamassa apuaan!\n\nHänen äänensä särähti yhtäkkiä kuin kannel, josta kieli katkeaa...\n\n— Toiste! sanoi hän.\n\nJa juoksujalkaa oli hän menossa Tasalaan.\n\nAnna äiti puuhaili pirtissä.\n\n— Kuulin että tyttärenne on sairaana...\n\nHengellinen isä läähätti hengästyksissään... siitä kai johtui, että\nhänen äänensä värähti ikäänkuin hätääntyneenä...\n\n— Ei hänellä taida hätää olla, mutta isäpähän parhaiten ymmärtää, tuumi\nAnna vieden papin Kaarinan vuoteen ääreen.\n\nHengellinen isä tarttui lapsukaisen hentoon, lämpimään kätöseen ja\ntunnusteli hänen kultakutrien kehystämää, vienonviehkeää otsaansa.\nHimmeän hämäräksi jäi hänelle, missä määrin lapsessa oli kuumetta...\nhämärän häilyvää oli hänelle, miksi hän piteli lapsen kättä, miksi\nsiveli sulavan vienoja kultakiharoita hänen kaarevalta otsaltaan...\nMutta hän tunsi, että hänen omat poskensa hehkuivat ja että kädestä,\njolla hän suloista lapsukaista kosketteli, virtaili sydämeen, päähän\nja kaikkialle värisyttävän lämmin lumotenho, joka oli samalla niin\nhiuduttavan suloinen ja säikähdyttävän hirmuinen... Kuin auerhuntujen,\nkuin sädehileiden läpi näki hän lapsen kostean kirkkaat silmät...\nkultakutrit valkoisella lakanalla ruusuisten kasvojen ympärillä...\nvienonpyöreän kaulan ja poven, joka paidan alla kohoili hiljaa\nkukanumpuineen... Hän tunsi rinnoissaan suloisen vienoa hivelyä, ikään\nkuin tämä hennon suloinen povi painuisi hänen rintaansa vasten... ja\nhän oli hervahtamaisillaan ottamaan immen pään käsiensä väliin ja\nsuutelemaan hänen otsaansa ja poskiaan... Ja hän oli kuin sädesumun\nläpi näkevinään, miten impi hymyili häntä kohden... kainosti, mutta\nhellyyttä henkien... ja miten hänen silmänsä olivat pikahtamaisillaan\nhymysäteihin...\n\nYhtäkkiä riuhtaisihe hän irti. Huumeisin mielin riensi hän pappilaan\nja aavisti himmeästi sanoneensa Anna äidille jotakin, ettei ollut\nvaaraa... Mutta papintuvassaan ryhtyi hän kuin unissaan sekoittelemaan\nyrttinesteitä, joiden valmistustaidon oli luostarissa vuosien varrella\noppinut. Hän puuhaili hätiköivällä huolellisuudella, ikäänkuin\nsairaan henki olisi juuri sammumaisillaan. Kun lääke oli valmis,\noli hän kiireimmittäin lähtemäisillään sitä viemään, mutta pitäjän\npirtissä Tuiron nähdessään vilahti hänen mielessään hämärä aavistus\narvokkaisuuden vaatimuksista. Hän lähetti Tuiron, mutta jäi seisomaan\nkeskelle pirtin lattiaa ja mittailemaan mielessään, milloin poika\njoutuu pihan yli portille, milloin tietä myöten Tasalan nurkalle, miten\nastuu Tasalan pirttiin, antaa lääkkeen äidille ja äiti tyttärelleen...\nja silloin tuntui herahtavan jotakin niin lämmintä ja herkkää hänen\nmieleensä, sydämeensä ja koko olemukseensa...\n\nTuiro palasi pian, ja vasta silloin Johannes meni takaisin\npapintupaansa. Pursuvin, kihelmöivin mielin käveli hän muutamia\naskelia edestakaisin ja istahti sitten pöydän ääreen. Akkunasta\nheijasti hänen silmiinsä mailleen vaipuvan kevätpäivän rusotus, joka\nkultaisena, hehkuvana loimona heittyi päivän hiutamalle hangelle. Tämä\nhehku, tämä loimo tuntui lämmittävänä ja valaisevana valahtavan hänen\nsieluunsa, kirkastavan hänen kuvitusmaailmansa jokaisen kangastuksen\nja hellyttävän sydämen jokaisen sopukan. Keväisen auringon hehkuva,\nkullankimmeltävä loimo tuntui palavan hänessä itsessään... tuntui kuin\nolisi vain sen heijastusta tuokin rusovaippa tuolla hangella... se\npaloi hänen sielussaan suurena, koko olemuksen sytyttävänä soihtuna, ja\nliekkien leimahduksissa kimmelsi nimi: _Kaarina_...\n\nKatri tuli kutsumaan häntä illalliselle. Hän haukkasi muutaman\npalan, palasi huoneeseensa ja istuutui pöytänsä ääreen. Ilta alkoi\nhämärtyä, ja kevätillan punarusoisessa hämyssä vaipui hän katselemaan\näsken näkemäänsä kuvaa, Kaarinaa vuoteellaan. Hellävaroen, hyväillen\nkatseli hän sielunsa silmin untuvaisia kultakutreja, untuvanvienoa\nkaariotsaa, säteilevässä hämyssä kimmeltäviä silmiä, nuorekasta poskien\nruusuhehkua, kaulaa ja sulountuvaisia, valkoisen paidan alla kohoilevia\nkukanumpuja... Hän painoi vienon hiljaa päänsä riipuksiin ja lyyhisti\nrintaansa ikäänkuin siten herkemmin, hervottomammin vaipuakseen,\nsulautuakseen tähän armaaseen kuvaan. Ja silloin tunsi hän mielessään\nniin hellää suloutta, niin suloisen tyyntä raukeutta, että hän\nriisuutui ja meni vuoteeseensa levolle.\n\nHän valvoi kauan vuoteessaan ja katseli yhä samaa kuvaa tuhansissa\neri vivahduksissa ja valonhäivähdyksissä. Haaveet hiipivät, unelmat\nliitelivät hellän tunteen siivin kevätyön hämyssä... Vuode Tasalan\npirtistä häipyi ja katosi... ja ilmestyi valkoisin lakanoin, kukitetuin\npeittein... papintupaan ... morsiusvuode... valkoisin lakanoin ja\nkukitetuin peittein ... ja neitseelliset kukanummut kohoilivat hiljaa\nvalkoisen lakanan alla... ja hän hiveli untuvaisia kultakutreja... ja\nvaipui hyväilemään ruusuisia poskia... uniuntuvaisia poskia ... hän\nvaipui... raukesi... ja näki unta...\n\nHän nukkui ja näki unta... nukkui levotonta, värähtelevää unta, ja\nhänestä alkoi tuntua niin painavalta ja ahdistavalta. Hänen ympärilleen\ntuntui laskeutuvan jotakin kietovaa, puristavaa... ja niin pimeää,\nniin pimeää... ja pimeästä, syvältä syvältä altaan aikoi hän nähdä\nväreilevää valoa... valosta kiehkesivät kasvot... Kaarinan kasvot...\npelkät kasvot joiden ympärillä oli pilkkosen pimeää... Ja jokin\ntenhokäsi veti häntä kuiluun, jonka pohjalta näkyi Kaarinan kasvot...\nhän rimpuili vastaan... mutta käsi veti taikavoimin... hän ponnisteli\nepätoivoissaan... mutta se veti, se veti rajuin voimin ja hän putosi\nhuimaavaa vauhtia pohjattomaan syvyyteen...\n\nSilloin heräsi hän vavisten ja kylmä hiki otsallaan. Vaistomaisesti\npani hän kätensä ristiin ja rukoili, rukoili yhä palavammalla\nhartaudella, ikäänkuin rukouksesta vuotava siunaus olisi kohottanut\nhänet siivilleen. Ja kohta alkoi hän tuntea näkevänsä ikäänkuin\nhellästi siunaavat silmät ylhäältä päänsä päältä, ja hän tunsi pyhän\nneitsyen, taivahisen morsiamensa olevan lähellään. Hän makasi hiljaa,\nlämpimän rauhallisin mielin eikä ajatellut mitään. Hänestä tuntui vain\nvuoteessaan niin suloisen hyvältä ja hiljaa vaipui hän uneen.\n\n\n\n\n17\n\nHENGELLISTÄ RAKKAUTTA\n\n\nAamulla heräsi Johannes vilpeämmällä, rauhallisemmalla mielellä.\n\nHänen ensimäinen havaintonsa oli, että Kaarina oli tullut häntä niin\nlähelle, oli ikäänkuin sulautunut häneen, niin että hänen sielussaan\nja veressään oli jotakin Kaarinasta. Hänellä oli tuntemus, jota\nhän ei perustellut, että Kaarinankin täytyi tuntea samaa, tuntea\nsielussaan jotakin hänestä, ja hänestä tuntui, että Kaarina oli\nvalmis kaikessa taipumaan hänen tahtoonsa, häntä seuraamaan mihin\nhyvänsä. Hän ei tuntenut mitään painostavaa, ahdistavaa ulkoa päin, ei\nmitään myrskyistä taistelua sielussaan, vaan tyynin mielin kävi hän\ntutkistelemaan tilaansa ja asemaansa.\n\nKuinka tämä kaikki oli tapahtunut? Eikö hän jo silloin, kun hänen\nsaapuessaan tänne oli verenpisara lennähtänyt rekeen, eikö hän jo\nsilloin ollut tuntenut hyvälevää sulotunnetta, johon liittyi himmeä\ntuntemus nuoren naisen kädestä? Ja kun sitten pitäjänpirtissä isännät\npuhuivat hänelle pappilan emännästä, melkeinpä vaatien sellaisen\nottamaan, oli hänen hurskailustaan huolimatta hänen ajatuksensa\nhiipinyt tämän kukan antajaan ja hän oli tuntenut iloa isäntäin\nkehoituksen johdosta. Tasalan pirtissä Kaarinan nähtyään oli hänen\nsydämensä sykähtänyt ihastuksesta... ja sitten koulutunneilla... kuinka\nhän oli iloinnut tytön läsnäolosta... elähtynyt siihen niin, että se\noli tullut hänen elämäntarpeekseen... Hän oli luullut sen olevan vain\nhengellistä iloa siitä, että hänellä oli niin harras oppilas, mutta\nsamalla oli hän ihaillut hänen suloaan, tuntenut mielihyvää hänen\nruumiillisesta ihanuudestaan... himoinnut hänen suloisen kaunista\nruumistaan ja harrasta, unelmoivaa sieluaan! Nyt oli hän yhtäkkiä\nherännyt, ja hän oli tämän himon vallassa... Kaarina sieluineen,\nruumiineen täytti hänen mielikuvituksensa ja tunteensa, koko sielunsa\nja koko olemuksensa!\n\nMitä oli hänen tehtävä?\n\nHän tiesi, että kirkon aviottomuusvaatimusta papit salaisuudessa\nrikkoivat kautta koko ristikunnan, ja hän tiesi myös, että itse pyhän\nPietarin sijainenkin, Rooman pyhä isä, katsoi asiaa läpi sormien.\nSuomalaisiakin pappeja hän paimenkirjeissään varoitteli vain pitämästä\nperheitään luonaan... mutta siitä huolimatta täällä pohjoisilla\nmaailman äärillä monissa pappiloissa hääräili emäntä, lapsiliuta\nympärillään... ja kansa piti sitä aivan luonnollisena... vieläpä\nainoana luonnollisena... Hän oli myös löytänyt raamatusta monia\npaikkoja, joiden mukaan pyhä aviosääty oli papeillekin luvallinen.\nNiin Mooseksen laki kuin Jeesuksen evankeliumikin salli pappien astua\navioliittoon ja kielsi ainoastaan sellaiset salakähmäiset, siveettömät\nhaureilusuhteet, joissa monet papit puhtauden ja aviottomuuden nimessä\nelostelivat.\n\nMutta sittenkin, vaikka inhimillisen heikkouden tähden oli pyhitetty\naviosääty, jossa puoliso oli sidottu siveellisiin velvollisuuksiin\npuolisoaan ja lapsiaan kohtaan, niin eihän se sulkenut pois ehdottoman\npuhtauden ihannetta. Vaikka avioliitto oli siveettömiä salasuhteita\nkorkeampi, niin saattoihan siltä ehdoton puhtaus olla avioliittoakin\nkorkeampi. Ja niin apostoli sanoi olevan, selittäen, että naimaton on\nvapaampi tottelemaan niitä kuin herran ovat, pyrkimään hengelliseen ja\nruumiilliseen pyhyyteen ja hänelle kelpaamaan, kun nainut sitävastoin\nsuree maallisista, kuinka hän puolisollensa kelpaisi. Korkeampaa\nja jumalaisempaa oli siis kieltäytyä maallisesta rakkaudesta ja\nperhesiteistä, niin että koko sieluin ja sydämin saattoi antautua\netsimään niitä kuin Jumalan ovat.\n\nTämä koski kaikkia, eikä ainoastaan pappeja, se oli koko ihmiskunnalle\nviitattu jumalainen ihanne. Tietysti sielujen paimenet ja hengelliset\nisät, vaikkei heitä olisi vannotettukaan aviottomassa puhtaudessa\npysymään, olivat ennen muita velvolliset kilvoittelemaan tähän\nkorkeimpaan, olemaan muille esikuvana. Mutta eikö papin ollut siitä\nsaarnattava muutenkin kuin esimerkillään, muutenkin viitattava tietä\nsiihen, mikä korkeinta on? Kun hän sitä ajatteli, ajatteli ihmisiä\nyksitellen ja yleensä, tuntui hänestä, etteivät useimmat pystyisi tähän\nihanteeseen elähtymään, eivät siihen pyrkimään, vaan sen saarnaaminen\nvoisi viedä samallaisiin pahennuksiin kuin suuren joukon pappeja oli\nvienyt kirkon aviottomuuden vaatimus, se voisi koitua paulaksi, joksi\napostoli nimenomaan ei sano sitä heittävänsä.\n\nMutta eikö tätä ihannetta voinut kohottaa valittujen sielujen silmien\neteen? Kun Johannes sitä ajatteli, syttyi hänen sydämensä ilosta. Hän\noli tuntenut tuskaa, kun hänen mielessään oli välähtänyt ajatus, että\nKaarina kenties kerran kohtaisi jonkun, nuoren ritarin, vapaamiehen\npojan tai muun, jolle menisi miehelään. Tämä tunne kenties oli halpaa\nkateutta, joka oli kuoletettava, mutta kirvelevää oli sitä ajatella.\nKuinka ihanaa sitävastoin oli kilvoitella jumalaiseen puhtauteen ja\npyhyyteen yhdessä hänen kanssaan, jota rakasti, kuolettaa maallinen\nrakkaus kääntämällä sen hehku taivahisiin, kirkastaa tämä rakkaus\njumalaisella valolla ja puhtaassa hengellisessä rakkaudessa etsiä niitä\nkuin isän ovat!\n\nMutta saattoiko Kaarina näin korkeita asioita ymmärtää? Johanneksen\nmielestä oli tämä lapsukainen tosin ihanainen hengenlahjoiltaan, mutta\nsittenkin tuntui vaikealta selittää ehdottoman puhtauden ihannetta\nniin, että hän voisi sen elävästi omia ja sieluunsa sulattaa.\nKertomukset pyhästä neitsyestä ja ihmiskunnan pyhistä naisista olivat\ntosin hyviä esikuvia, ne saattoivat tosin herättää harrastusta\nseuraamaan ja puhtauteen pyrkimään, mutta oliko tällä harrastuksella\nriittävä syvyys ja lujuus, kestääkseen silloinkin, kun maallinen\nrakkaus houkutteli lumollaan? Eikö tarvittu enemmän, jotakin, joka\nelähytti sielua, sisäistä sytykettä, joka täytti ja valtasi sielun\nniin, etteivät maalliset lemmenhaaveet voineet päästä siellä voitolle?\n\nJohannes muisti, miten hän nuoruudessaan oli ensin toivotonna\ntaistellut säilyttääkseen ajatuksensa puhtaina, miten sitten oli usein\nheltynyt aina kyyneliin polvistuttuaan taivahista morsianta palvomaan\nja miten rakkaus häneen oli siunaavana taivaan kasteena langennut\nmaallisten himojen näännyttävään helteeseen, ja hän tunsi vieläkin\ntämän pyhän sadevihmeen sielussaan.\n\nSamoin kuin hänen sieluaan oli rakkaus taivahiseen morsiameen ylentänyt\nja vetänyt taivahisiin, samoin oli Kaarinan sielua ylentävä ja vetävä\nrakkaus taivahiseen, jumalaiseen ylkään!\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana iltana, jolloin Kaarina tuli Pirkitan kera jälleen\noppitunnille, loi isä Johannes häneen pitkän, syvän ja vakavan katseen.\nHän ei nähnyt enää edessään lasta, vaan naisen, jonka kera käsi kädessä\nhän oli alkava jalon kilvoituksen korkeinta ihannetta kohden.\n\nKaarina näki hänen oudon katseensa ja loi melkein pelästyneenä silmänsä\nmaahan. Mutta heti kohotti hän ne jälleen hengelliseen isään, ja tämän\nsilmissä näki hän niin luottavan, niin melkein kunnioittavan ja samalla\nlämpimän ilmeen, että hänen sydämensä aivan vavahti ilosta. Hän istahti\nentistäänkin onnellisempana jakkaralleen, ja hänen sydämensä oli\nherkempi isä Johanneksen kasvattavalle kylvölle kuin koskaan.\n\nPirkitta istui omalle jakkaralleen ja Tuiro takan nurkalle, ja isä\nJohannes alkoi kolmelle oppilaalleen kertoa jumalaisesta yljästä ja\nhengellisestä morsiamesta. Hellyydestä helähtelevällä ja värähtelevällä\näänellä, pannen sanoihin koko sielunsa hehkuvan palon ja liittäen\ntekstiin muutamia selityksiä, alkoi hän latinankielisestä raamatustaan\ntulkita suomeksi Salomonin korkeaa veisua...\n\n\n\n\n18\n\nVERIVIHA\n\n\nIsä Johannes iloitsi siitä, että Pirkitta oli niin hyvin oppinut\nsietämään Tuiroa, näyttivätpä he aivan olevan hyvät toverukset. Poika\nrukalla oli siten edes yksi ystävä kylässä... oppisipa vain Katrikin\nhäntä paremmin suvaitsemaan!\n\nNuoret olivat ensin alkaneet vaihtaa joskus sanasen keskenään...\narastelevan sanasen pitäjänpirtissä oppitunnille mennessään ja sieltä\ntullessaan. Se oli tapahtunut yhä useammin... ja pian he puhelivat\nkeskenään iloisen reippaasti, mutta samalla salahämyisellä ujoudella.\nTuirolle tuli tavaksi mennä porstuan ovelle katsomaan tyttöjen\nmenoa, sitten seurata heitä pihalle, kohta tieveräjälle ja lopulta\nTasalan nurkalle. Siinä sanoivat he hyvästit muutamia kertoja,\nKaarina poikkesi kotiinsa, Pirkitta jatkoi matkaansa ja Tuiro palasi\npappilaan. Seuraavilla kerroilla jäi Tuiro Tasalan aittarakennuksen\npäähän seisomaan ja katselemaan Pirkitan menoa, ja Pirkittakin kääntyi\nmuutamia kertoja katsomaan taakseen. Kerran kun hän niin kääntyi, jäi\nhän siihen seisomaan ja katsomaan Tuiroon ikäänkuin ikävöiden, kutsuen.\nSilloin Tuiro rohkaisi mielensä ja meni hänen luokseen, vaikkakin\npeloitti, että talosta se nähdään. Siitä pitäen sanoivat he Tasalan\nnurkalla hyvästit ainoastaan Kaarinalle ja menivät yhdessä milloin\nkirkon luo, milloin hieman etemmäksikin, lähelle tienmutkaa, johon\nSuitsulan pihalta saattoi nähdä tielle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSamana iltana, jona isä Johannes alkoi oppilailleen tulkita Salomonin\nlaulujen laulua, oli Katri ollut Suitsulassa ja palasi sieltä myöhään.\n\nKiireisesti laittaessaan illallista pöytään heitteli hän Tuiroon\nentistään vihaisempia katseita.\n\nTuiro istui allapäin, otsa rypyssä.\n\n— Isä antaa anteeksi, kun ruoka viipyi... nyt se on valmis, meni Katri\nsanomaan.\n\nIsä tuli pöytään ja Tuiro tuli myös, mutta jurrotellen.\n\nKatri oli jotakin puuhailevinaan takan ääressä.\n\n— No, eikö se Katrikin jouda sieltä syömään? virkkoi isä.\n\n— Enpä minä... vastasi Katri.\n\nHän sanoi sen hiljaa ja nöyrästi, mutta sittenkin tuntui äänessä olevan\njotakin niin varmaa, että isä kääntyi kummissaan katsomaan. Hän näki\nhyvin, ettei Katrilla ollut mitään erikoista tehtävää.\n\n— Mikset tule syömään?\n\nKatri seisoi hypelöiden esiliinaansa. Tytössä oli jotakin niin jyrkkää,\nettei Johannes ollut luullut hänestä mitään sellaista löytyvänkään.\n\n— No, mikset?\n\n— Tuon kanssa! virkkoi Katri vihasta uhkuen.\n\n— Kenen tuon?\n\n— Tuonpa... murhamiehen pojan!\n\nTuiro hypähti pöydästä kuin nuolen satuttamana.\n\n— Mitä? puuskahti Johannes. — Etkö tiedä, jatkoi hän sävyisästi, että\nlunastajammekin, Jumalan poika, söi publikaanien ja syntisten seurassa?\n\nKatri lyyhistyi ikäänkuin iskua välttäen, mutta seisoi paikallaan.\n\n— Mistä tämä nyt on saanut alkunsa?\n\n— Pirkitta ei tule enää kouluun, virkkoi Katri umpikuljuisesti.\n\n— Mitä! Miksi ei? kysyi Johannes säikähtäen.\n\nKatri hypelöi äänetönnä esiliinaansa.\n\n— Mikset sano?\n\n— Mikäpä häntä... kaikkien kuullen, sanoi hän voitonriemuisesti Tuiroon\nsilmäten.\n\nTuiro oli ulkona kuin ammuttu nuoli.\n\nMutta isä Johannes oli hänen silmissään nähnyt melkein saman ilmeen\nkuin hänet ensi kertaa tiellä kohdatessaan.\n\n— Tule tänne! sanoi Johannes jälleen Katriin kääntyen ja meni\nhuoneeseensa.\n\nKatri tuli jälestä.\n\n— No, kerro nyt!\n\n— Eihän tuossa niin paljon kertomistakaan, alotti Katri. — Olin\nSuitsulassa tädin ja serkkujen luona. Sieltä kun palaan, niin yhtäkkiä\nnäen loitolla tulevan vastaan nuoren parin — käsi kädessä tulivat, mitä\nrakkaimmassa ystävyydessä... ja miten herttaisen hauskasti jutellaan\nja lerkehitään... pysähytään väliin, sitten taasen jatketaan vähän\ntaivalta ja leperrellään ja kuherrellaan aivan kuin kihlattu pari...\nniin ovat toimessaan, etteivät huomaa minua kumpikaan ennenkuin ovat\naivan nenän edessä... Silloin säikähtivät... mutta ei pojan kuotus ole\nsittenkään niinä miehinäänkään, vähän murjotellen vain törkkii tiehensä.\n\n‒ Mutta en käsitä... tästäkö kaikki...\n\n‒ Eikö siinä sitten riitä! Mokomakin... hävytön on aina hävytön...\n\n‒ No, mutta kerrohan loppuun. Pirkitta...?\n\n— Menin tietysti häntä viemään kotiinsa. Siellä kun kuulivat, olivat\nniin vihaisia, Pirkon veljet näet, että vähällä olivat lyödä tyttöä.\nSanoivat, että jos Pirkitta vielä menee Suden-Tuiron seuraan...\nmurhamiehen pojan, heidän isänsä murhaajan... ei hän enää saa talossa\nsilmiään näyttää. Täti ei ollut niin vihainen, mutta suruissaan hän\noli, ja hänkin sanoi, että saahan Pirkitta vastedes olla poissa täältä.\n\nÄänessä, jolla Katri kertoi, oli sellainen vihan hehku, että Johannesta\naivan pöyristytti ajatellessaan Topias vainajan poikain vihastusta.\nIhmeellinen elämä! Mikä pohja tässä, jos missään, olikaan vihalle,\nverivihalle! Mutta olihan se sittenkin taivahisen isän tahtoa vastaan,\nja olihan Tuiro syytön!\n\n— Katri! sanoi isä Johannes lempeän surullisella äänellä. — Eihän Tuiro\nole tarkoittanut mitään pahaa, ei kai tehnytkään. Elä siis häntä vihaa,\nonhan hän vielä saman äidin lapsikin.\n\n— Siksipä juuri, nyyhkytti Katri, — en voi sietää häntä nähdäkään, kun\näiti on ollut siellä, ja on _sille_ synnyttänyt lapsia...\n\n— Mutta lapseni, eihän Tuiro sille mitä voi.\n\nKatri nyyhkytti vain ja pyyhki kyyneliään esiliinaansa.\n\n— Jumalan tahto kyllä on, että meidän on rakastettava lähimäisiämme\nja annettava heille anteeksi. Mutta eihän siihen voi toinen toista\npakoittaa. Elä kuitenkaan esiinny häntä kohtaan tylysti ja nurjasti, ei\nhänellä ole hyvä muutenkaan.\n\nKatri poistui nyyhkyttäen.\n\nIsä Johannes seurasi häntä pirttiin kutsumaan Tuiroa puheilleen. Hän\naikoi tätä hellävaroen kehoittaa ottamaan varteen asemansa ja sen\nvihamielisyyden, joka isävainajan tähden kohdistui häneenkin, ja\nkäyttäytymään erittäin nöyrästi, niin että ynseys lopulta sulaisi.\n\nMutta Tuiro ei ollut pirtissä.\n\nIsä Johannes meni pihalle ja tähysteli ympärinsä kevätillan hämärässä.\nKun poikaa ei näkynyt, alkoi hän pelätä, etteiköhän tämä vain ollut\nryhtynyt mihinkään päättömiin, ja huusi häntä kerran, huusi toisenkin.\nVihdoin poika ilmestyi nurkan takaa.\n\n— Tule sisälle luokseni!\n\nHän meni papintupaan ja Tuiro seurasi jälestä.\n\nNyt olisi isä Johanneksen ollut annettava lempeät neuvonsa.\n\nMutta kun hän katsoi oven suuhun ja näki puolipimeässä vain pojan\nhahmon synkän häämötyksen, silloin ei hän voinut sanoa mitään, laski\nvain kätensä pojan päälaelle ja sanoi hyväillen:\n\n— Poika parka!\n\nTuiro purskahti itkuun. Mutta se päättyi pian, ja Johanneksesta kuului,\nkuin olisi poika haukannut poikki lopun.\n\n\n\n\n19\n\nJUMALAINEN YLKÄ\n\n\nPirkitan jäätyä pois ei Tuirokaan ollut saapunut oppitunneille\npapintupaan. Isä Johannes arveli, että poika kenties luuli\nhäiritsevänsä Tasalan tytärtäkin läsnäolollaan ja vilkaisi aina\noppitunnin alkaessa ovelta pirttiin, kutsuakseen Tuiron kuulemaan.\nMutta Tuiroa ei siellä näkynyt, hän oli aivan kuin pakosalla.\n\nNiin oli Kaarina käynyt monet illat yksin hengellisen isän koulua, ja\nhe olivat lukeneet Salomonin korkean veisun lävitse.\n\nIsä Johannes uskoi vilpittömästi, että tämä lemmenlaulujen lemmenlaulu\nvertauskuvallisesti esitti jumalaisen yljän ja ihmissielun hengellistä\nrakkaussuhdetta. Hurmaantuneella ihastuksella oli hän lukemattomat\nkerrat lukenut näitä jumalaisen eläviä vertauskuvia, jotka\nhengellisessä ilmapiirissä niin ihmeellisesti tyydyttivät maallistakin\nlemmenjanoa, ja uskossaan tähän jumalaiseen vertauskuvallisuuteen\noli hän tunnonpistoksitta antautunut hekumoimaan tässä itämaisessa\nlemmenhurmassa. Ja oikeastaan hänen luja uskonsa taivahiseen rakkauteen\nja vertauskuvallinen käsityksensä runoelmasta viillyttikin sanoista\nuhkuvan aistillisen lemmenhehkun, henkevöitti ja kirkasti sen, niin\nettei se herättänyt hänessä suorastaan aistillista intohimoa, vaan\nhenkistä taivasunelmien hurmausta.\n\nKaarinan mielessä tämä hehkuvan aistillinen lemmenlaulu herätti\nensimäiset ujot, immelliset lemmenvaistot ja haaveet, joille isä\nJohanneksen vertauskuvalliset selitykset vain antoivat jumalaisen\nihanteellisuuden kimmellyksen, niin että hän hurskaalla hartaudella\nkoetti omia runoelman kuherruskuvat sydämensä ja sielunsa sisimpään,\nimeä ne hermojensa hienoimpiinkin säikeihin ja hartaalla alttiudella\nantautua samoja unelmia unelmoimaan, samoja tunteita tuntemaan.\n\nSuloinen luonnonlapsi ei voinut tällaisia unelmia unelmoida,\ntällaisia tunteita tuntea ilman näkyvää, ilmielävää kohdetta. Eikä\nhänen tarvinnut sellaista kaukaa hakea, hän unelmoi lemmenunelmansa\nhengelliselle isälle, joka hänelle niin hellästi helähtelevällä\näänellä suloista unelmarunoa luki ja jonka hän ennenkin oli unelmoinut\npaimenekseen ja kuninkaakseen.\n\nNiin, isä Johannes... unelmien sädeharsoin hunnutettuna ja unelmien\nsiivin liidätettynä johonkin kauas ja korkealle... hän se oli\nnuorukaisten seassa kuin omenapuu metsäpuiden seassa. Tämä hänen\nystävänsä se oli valkoinen ja punainen, kauniimpi kymmeniä tuhansia.\nHänen päänsä oli kalliimpi puhtainta kultaa, hänen kiharansa riippuivat\nkuin palmun lehdet ja olivat mustat kuin kaarne. Hänen silmänsä olivat\nkuin mettisen silmät purojen partaalla, niinkuin kalliit helmet\nkultasormuksen kannassa. Hänen poskensa olivat kuin yrttitarhat,\nhänen huulensa kuin liljat, joista tiukkui mirrhamipisaroita. Hänen\nsuunsa oli sula makeus ja koko hänen olentonsa suloa täynnä... Ja\nhellin äänin puhui hän niin suloisia sanoja ja sanoi: Kuinka ihana on\nsinun rakkautesi, sisareni, morsiameni! Rakkautesi on suloisempi kuin\nviini ja voiteesi lemu voittaa kaikki yrtit. Nouse, armaani, nouse,\nihanaiseni, ja tule!\n\nJa päivät päästään kulki Kaarina lemmenunelmissa ja huumehaaveissa.\nHänen sielunsa silmissä väikkyi vain jumalaisen yljän kuva, hänen\nsydämessään soi taivahisen lemmen soidin, ja hänen korvissaan helkkyi\nhellä kutsu: — Nouse, armaani, nouse, ihanaiseni, ja tule!\n\n       *       *       *       *       *\n\nHe olivat lukeneet läpi korkean veisun, ja isä Johannes oli lukenut\nvanhasta ja uudesta testamentista monia muitakin hellän liikuttavia\nvertauksia ja vertauskuvallisesti selitettyjä kertomuksia jumalaisesta\nyljästä ja hänen suhteestaan sieluun. Tänä iltana päätti hän opetuksena\ntällä Davidin virren mahtavalla näyllä:\n\n— Taivahisen yljän silmät ovat kuin tulen liekki, ja hän ratsastaa\nvalkoisella orhilla ja on kuningasten kuningas ja herrain herra, ja\nhänellä on jumalainen kirkkaus ja taivahinen valkeus.\n\nJa hänellä on linna korkealla vuorella ja sen muurissa on kolme porttia\nkaikilla ilmansuunnilla, ja muuri on jaspiksesta ja linna puhtaasta\nkullasta, kirkkaan lasin kaltainen, ja portit ovat jalokivistä ja kadut\npuhtaasta kullasta, niinkuin läpinäkyvä lasi.\n\nIloitse, morsian, sillä hän kutsuu sinua, taivaassa hän sinua kutsuu ja\nnäkee sinut maassa.\n\nSinä olet hänen armaansa, sillä hän on mielistynyt sinuun, hän rakastaa\nsinua kuin nuorukainen neitsyttä ja iloitsee sinusta kuin ylkä\nmorsiamestaan. Hän kihlaa sinut omakseen ja vie sinut Sioniin.\n\nHän pesee sinut elämän vedellä ja voitelee sulotuoksuisella öljyllä,\nhän vaatettaa sinut kaunein liinavaattein, silkein ja korukirjailluin\nkankain, antaa sinulle kultakoristeet, rannerenkaat käteesi ja\nkultakäädyt kaulaasi, otsallesi kultarivan ja otsalehdet, korvarenkaat\nkorviisi ja kunnianruunun päähän.\n\nNiin kaunistaa hän sinut kullalla ja hopealla ja sinä syöt\nsämpyläleipää ja mannaa ja sinä juot hunajata ja iloöljyä.\n\nHän tahtoo sinua houkutella, viedä sinut ihanaan lehtoon ja suloiseen\nyrttitarhaan ja puhuu sinulle suloisesti. Hän antaa sinulle suuta ja\nhyväilee sinua hellin käsin, ja hän antaa sinulle viinimäkensä ja\nruusuiset laaksonsa ja siellä saat sinä iäti nuorena lauleskella.\n\n\"Minä kihlaan sinut omakseni iankaikkisesti\", sanoo herra. \"Minä\nkihlaan sinut omakseni vanhurskaudessa ja pyhyydessä, armossa ja\nlaupeudessa. Minä kihlaan sinut omakseni uskossa, ja sinun pitää minut\ntunteman\", sanoo hän.\n\nJa yljän ystävä, joka kuulee häntä, iloitsee yljän äänestä sangen\nsuuresti, ja niin on minun iloni täytetty. Hänen tulee kasvaa, mutta\nminun pitää vähenemän. Mikä ylhäältä tulee, se on ylempi maallista,\njoka puhuu maasta. Joka taivaasta tulee, hän on ylin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKaarinan nuori sydän oli pakahtumaisillaan ja hänen päätänsä huimasi.\nKun isä Johanneksen ääni oli lakannut helähtelemästä, tunsi hän niin\nsuurta hellyyttä, ettei enää kauemmin jaksanut sitä salata povessaan.\nHartaasti lankesi hän polvilleen, syleili isä Johanneksen polvia ja\nsuuteli hänen valkoisen kaapunsa lievettä ja huudahti hiljaa, ujoa\nhellyyttä värähtävällä äänellä:\n\n— Rakas!\n\n— Ei, lapseni, polvistu ainoastaan pyhän neitsyen ja jumalaisen yljän\nedessä!\n\nIsä Johannes nosti hellä varoen hänet maasta, mutta hervotonna vaipui\nhento, suloinen olento hänen käsivarsilleen.\n\nHän katseli Kaarinan kasvoja. Niillä hehkui hohtava, palava puna,\nsilmät katsoivat häneen niin suurina, ihmeellisen ihanan, kostean\nsädesumun hunnuttamina.\n\nHän katseli käsivarsillaan lepääviä kasvoja kuin unessa, hiljaisen,\nherpaisevan rauhanhengen henkäillessä läpi koko olemuksen. Hän katseli\nnäitä kasvoja hellällä rakkaudella, siveli hyväillen kultaisia\nuntuvakutreja ja painoi hiljaisen suudelman untuvanvienolle otsalle.\n\n‒ Tahdotko olla taivahisen yljän morsian? kysyi hän hiljaa.\n\nKaarina kuuli vain äänen, joka kysyi, ja tämän armaan äänen pyytäessä\nhän olisi suostunut kaikkeen.\n\n‒ Tahdon, vastasi hän vienosti.\n\n— Iäti?\n\n— Iäti!\n\n‒ Jumala ja pyhä neitsyt sinua siunatkoon!\n\nKuin unissaan poistui Kaarina papintuvasta. Hänestä tuntui, kuin hänen\nympärillään tuoksuisi ja viheriöisi, kyyhkyset kujertaisi ja satakielet\nlivertäisi. Hänen ympärillään tuntui olevan ihmeellinen hämärä, jonka\nkeskellä päivänsateet väreilivät kultaisina rihmoina, ja hän käveli\nvalveilla ja kuitenkin unissaan.\n\nKun hän illalla meni levolle ja nukkui, oli hän kuitenkin valveilla.\nVaikka oli yö, ympäröi häntä kuitenkin päivänpaiste, jossa leijaili\nihmeellinen kullanvälkkeinen hämärä.\n\nYö oli hänelle kuin välkkyvä päivä ja päivä kuin välkkyvä yö.\nValvoessaan hän unelmoi, ja hänen nukkuessaan valvoi hänen sielunsa.\n\nKun hän vaipui uneen, oli kuin hän olisi herännyt valveille. Unihaavein\nkatseli hän jumalaista ylkäänsä niinkuin sulhoaan katselee morsian,\njoka on juopunut lemmen hurmaavasta viinistä.\n\n\n\n\n20\n\nTAIVAAN MORSIAN\n\n\nTaivaan kultakyyhkyläinen, sanantuoja suloinen, suvi tuulen untuvainen,\nvalosiipi, sädesulka... lentää, liitää... kukkakuusessa kujertaa...\n\nKutsuu, viittoo... sanoin kutsuu, siivin viittoo... kutsuu, kiehtoo...\nyljän luo... taivaan morsian... yljän luo...\n\n       *       *       *       *       *\n\nIhana on yljän linna... yljän linna... ihana... säteistä seinät,\nvalosta portit... katto taivaan sinestä... yljän linna on ihana...\n\nPortit paistaa, polut hohtaa... tiet kirkkaina kimmeltää... kadut\nkantavat kävellä... kadut kirkkaasta vedestä...\n\nYljän orhi on valkoinen, ja ylkä on valkoinen kuin lumi... valkoisella\norhilla hän ratsastaa... yljän suitset on säteistä...\n\nYlkä ratsastaa... vieno on yljän käsi... hän kutsuu ja viittoo... vieno\non yljän käsi, vieno ja valkoinen, kun hän kutsuu ja viittoo... hän\nviittoo, hän viittoo...\n\n— Nouse, armaani, ja tule!\n\nYljän ääni on suloinen... suloinen... hellä ja suloinen... hän kutsuu\nja tervehtii... hellä ja suloinen, kun hän tervehtii.\n\nVieno on yljän käsi... hellä ja vieno, kun hän tervehtii.\n\nAvoin on yljän syli... yljän syli... hellä ja lämmin... avoin ja\nlämmin... hellä on yljän sydän ja vienosti hän painaa povelleen...\n\nVienosti ja hellästi hän painaa povelleen.\n\nSinun, armaani, sinun minä olen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHän vie, hän vie, ja minä seuraan... me kuljemme hymyillen... me\nkuljemme käsi kädessä...\n\nHän vie minut yrttitarhaansa... avaa sädeportin ja vie...\n\nRuusut kukkivat, ruusut ja liljat... ruusuja ja säteitä... säteitä\nja liljoja... orvokkeja ja säteitä... tuoksuvia säteitä ... orvokit\nsäteilevät... säteilevät pensaat ja puut...\n\nKukkanurmessa ovat polut, ihanat kuin henkäilevä veden pinta... joen\npinta kukkaparrasten välissä... ja me käyskentelemme käsi kädessä...\n\nJa linnut livertävät... livertävät... säteet livertävät...\nkukkanurmessa on kirkkaat lähteet, suihkuvat lähteet... lähteet\nlivertävät ja kukkanurmi visertää... visertävät pensaat ja puut...\n\nNurmella kimmeltävät kastehelmet... taivaan kaste kimmeltää... ja\nvisertää...\n\n       *       *       *       *       *\n\nMinä vaivun armaani syliin... vieno on hänen sylinsä... vieno ja hellän\nlämmin... minä lepään hänen sylissään... hänen sylissään minä lepään...\n\nHän katsoo minua silmiin... hellästi katsoo hän silmiin... ja vieno\nja valkoinen on hänen kätensä... hellä ja vieno, kun hän hivelee\nhiuksiani...\n\nHän hivelee hellästi hiuksiani, ja hän suutelee minua otsalle.\n\nJa hän katsoo minua silmiin...\n\nIhana olet sinä, armaani, ja sinun minä olen...\n\n\n\n\n21\n\nPYHÄ HENKI\n\n\nKun hän aamulla heräsi valveille, oli kuin hän olisi vaipunut uneen.\n\nNiinkuin läpi huntujen, niinkuin untuvahuntujen, hohtavain untuvain\nläpi näki hän kotipirtin... Oli kuin olisi pyhä... oli kuin pyhä\nhenki olisi tuulahtanut kautta maailman ja henkäilisi kaikkialla...\nleijailisi, liitelisi kotipirtin lämpimässä, henkäilisi pyhäisenä\ntuntuna pöydästä, penkeistä ja jakkaroista, takan rinnasta ja uunin\nsuusta, seinistä, lattiasta ja katosta. Oli kuin pyhä henki olisi\nhänet pyhittänyt, niinkuin ei hän olisi enää entinen Kaarina, vaan\nuusi ihminen, taivaan morsian, jonka rinnassa oli jotakin niin ihanan\nsuloista ja silmissä lämmin hehku, joka niin suloisesti sulatti ja\nhiuti, kietoi hänen silmiinsä ikäänkuin auerutua päivässä päilyvän\nveden pinnalta. Pirtissä oli niin pyhäinen tuntu. Häntä vain häiritsi\ntaikinakorvo rahilla pöydän edessä. Miksi enää leivottaisiin... hänestä\ntuntui, ettei hän enää leipää tarvinnut... ettei leipää tarvinnut enää\nkukaan... että oli tullut uusi taivas ja uusi maa... Pyhä henki oli\nhumahtanut kaikkiin ihmisiin, täyttänyt heidät kuten hänetkin ja tehnyt\nkaikista uusia ihmisiä, jotka eivät tarvinneet syödä eikä juoda...\n\nPirtin akkunasta näki hän vilahdukselta, että Matti renki toi\nrankakuormaa puuvajaan, ja hänestä tuntui kummalta, miksi niitä\ntuotiin... olihan uusi taivas ja uusi maa, missä ei enää tarvinnut\nlämmittää, olihan pyhä henki tehnyt kaikki uusiksi ihmisiksi, joiden\nei enää ollut nälkä eikä vilu... Hänen täytyi hymyillä Matti rengille,\nkun tämä oli niin lapsellisen tuhma, että vedätti puita kuten ennenkin,\nvaikkei niitä enää tarvittu...\n\nÄiti tuli tupaan. Hän liikuskeli askareissaan kuten ennenkin... mutta\nKaarina näki hänet kuin läpi huntujen, ja äidillä näytti itselläänkin\nolevan untuvahuntu kasvoillaan ja silmissä ihmeellinen kimmellys.\nHän hämmensi ja vatkasi taikinakorvoa, jossa taikina leikkisästi oli\nnoussut reunojen partaalle kuten ennenkin... ja Kaarinasta tuntui,\nettä äiti tekee leikkiä, vatkatessaan taikinaa kuten ennenkin... tekee\nleikkiä ja pilaa vanhoista askareistaan ja tavoistaan... ja häntä\nhuvitti se, ja hän hymyili äidille merkiksi, että hän ymmärsi... ja kun\näiti sanoi, että hän saisi panna uunin lämpiämään ja käydä leipomaan,\nhymyili hän iloisesti, ja hänestä oli hauskaa tehdä sellaista leikkiä...\n\n       *       *       *       *       *\n\nVähitellen havaitsi hän monista seikoista, että toiset tekivät töitään\ntäysissä tosissaan. Aluksi tuntui se hänestä kummalliselta, eikä hän\nvoinut sitä käsittää. Mutta vähitellen alkoi hän aavistaa, että muut\nolivat ennallaan, ainoastaan hänessä oli tapahtunut muutos. Hänessä\nteki se ajatus kipeää, mutta kun hän pääsi varmuuteen, että niin oli\nlaita aikoi hän vähitellen tottua siihen ajatukseen, että ylkä oli\ntällä kertaa kutsunut vain hänet ja vuodattanut häneen pyhän henkensä.\nHänestä tuntui silloin niin yksinäiseltä... ei ikävältä, vaan niin\nsuloisen ja ylevän yksinäiseltä... ja muut näyttivät hänestä niin\nvierailta... isä ja äitikin... isä ja äitikin...\n\nMutta isä Johanneksella, hengellisellä isällä täytyy olla pyhä henki...\nei ollut aivan selvää, oliko se ollut jo ennen, vai oliko hänkin saanut\nsen vasta nyt... Oli kai täytynyt olla ennenkin mutta sittenkin tuntui\nKaarinasta, että isä Johanneksessakin oli täytynyt tapahtua muutos...\n\nIsä Johannesta ajatellessa täytti lämmin ilo hänen mielensä... ei hän\nkaivannut häntä, sillä hän tunsi, että isä Johannes papintuvassaankin\noli täällä hänen lähellään... Mutta olisi hän mielellään tahtonut\nnähdä isä Johanneksen... ja hymyillä hänelle merkiksi siitä, kuinka\nonnellinen hän oli...\n\nJa isä Johannesta ajatellessa häämöitti hänen sielunsa silmiin jotakin,\njoka oli ilmojen sinessä hänen takanaan, jotakin, joka oli niin\nhäipyvän häilyvää ja päivänsäteisen läpinäkyvää. Tässä olennossa ei\nollut inhimillisen vivahdustakaan muuta kuin häivähdys isä Johanneksen\nsilmien lämpimästä loisteesta, hänen kasvojensa henkevästä kajosta ja\nhuulista, joilta niin lämpimällä äänellä helkkyi helliä, kultaisia\nsanoja...\n\nIsä Johanneksen ylitse, kaukaa ja korkealta ilmojen kirkkaasta sinestä,\nnäki Kaarina jumalaisen yljän.\n\n\n\n\n22\n\nTUIRO JA PIRKITTA.\n\n\nTuiro oli aamuisin jalkeilla päivän ensi kajossa, hiipi hiljaa\npappilan pirtin päitse kylän takalistolle ja metsäiselle jokiahteelle.\nHankiaisella rapsutteli hän metsää myöten Suitsulan luo, kurkisteli\nja vaaniskeli metsän reunassa, pellonaidan takana, tähysteli taloon\npitkin, ikävöivin katsein. Jos näki Saara muorin, Topiaan tai hänen\nnuoremman veljensä pihalta liikkuvan, jos kuuli sieltä risahduksenkaan,\nniin heti hangelle pitkäkseen heittäysi, painausi aitovarteen tai\nnäreen tattaran taa. Kun ei enää ketään näkynyt, nosti päätään ja\ntähysteli näreiden suojasta taloon.\n\nVihdoin eräänä aamuna, kohta päivän valettua, näki hän Pirkitan. Tyttö\ntuli ulos pihasta, nietokselle navettarakennuksen päähän, ja Tuiro\nkuuli hänen jalkojensa narskahtelun hangella. Hän tuli hankiaista\nmyöten viistoon pellon poikki metsän reunaa kohden. Tuohirove hänellä\nnäkyi olevan kädessään.\n\nTuiro pujahti metsään ja hiipi juoksujalkaa metsän sisäitse sitä\npaikkaa kohden, mihin oli nähnyt Pirkitan menevän. Jälleen palatessaan\nmetsän rintaan näki hän tytön seisovan siellä säikähtyneenä ja korvat\nherhallaan. Oli varmaan kuullut hänen jalkojensa narskunnan lumelta,\nnäytti jo aikovan pyrhältää pakoon.\n\n— Pirkko! huusi Tuiro hiljaa.\n\nPirkitta pysähtyi. Nähtyään Tuiron näreiden välissä tuli hän luo\nilostuneena, mutta vieläkin säikähdyksestä vavisten.\n\nHe löivät kättä, ja Tuiro piti Pirkitan käden omassaan.\n\n— Sinäkö täällä olet? Mitä sinä...?\n\n— Kotiasi katselin ja ajattelin, että siellä sinä olet.\n\n— Odotitko minua? kysyi Pirkitta hilpeästi.\n\n— Mistäpä tiesin, että tulet jo tänään. Mutta olisin katsellut täällä\nvaikka vuosia, kunnes olisit tullut.\n\nPirkitta nauroi iloisesti.\n\n— Annahan nyt pois käteni, sanoi hän.\n\nTuiro ei antanut.\n\nYhtäkkiä puuskahti hän, vetäisi Pirkitan luokseen, kietoi käsivartensa\nhänen ympärilleen ja puristi rajusti. Pirkittaa peloitti, mutta\nsittenkin hän nauroi, ja kun Tuiro vähän hellitti, varasi hän hymyillen\nkyynäsvarrellaan pojan ryntäihin.\n\n— Olithan vähällä minut tappaa, myhäili hän ujolla hellyydellä.\n\n— Niin taidan tehdäkin! sanoi Tuiro synkästi.\n\n— Huh, miten sanot! sanoi Pirkitta ja nauroi, katsoi sitten Tuiron\nsilmiin ja vapisi.\n\n— En sentään! sanoi Tuiro rakkaasti ja puristi häntä hiljemmin vasten\npoveaan.\n\n‒ Kuinka säikyttelet minua... ensin askelillasi... ja nyt sitten...\n\n‒ Elä pelkää! Minulla on vain ollut niin ikävä.\n\n— Niin minullakin... itketti ihan...\n\n— Eivät laske kai kouluun?\n\n‒ Eivät, olivat niin vihaisia.\n\n‒ En minäkään käy enää koulussa.\n\n— Etkö!\n\nPirkitta ilostui niin, että pani käsivartensa puoleksi Tuiron olalle,\npuoleksi hänen kaulalleen.\n\nSilloin valtasi Tuiron taas myrskyn puuska, hän veti rajusti Pirkitan\npäätä puoleensa ja pusersi äkkipäätä huuliaan hänen nenävarteensa.\nIsä Johannekselta hän oli kuullut suun antamisesta, mutta näin ensi\nkerralla ei se ottanut onnistuakseen. Hän yritti uudestaan, ja silloin\nse sattui paikalleen.\n\nPirkitta nauroi, painoi silmänsä kiinni ja oli onnellinen.\n\nTuiro oli hetken vaiti, kuunnellen suloista huminaa veressään. Hänen\nsilmänsä vaipuivat maahan... ja hän huomasi tuohiropeen, joka oli\npudonnut pälven reunalle.\n\n— Olitko sinä menossa puolukkaan? kysyi hän.\n\n— Niin... ja katsomaan, onko karpalomaalla jo pälviä.\n\nHe lähtivät liikkeelle ja kulkivat yhdessä pälvestä pälveen\npuolukoita poimien. Mutta vähänväliä täytyi Tuiron tulla Pirkittaa\nhyväilemään. Hän halasi tyttöä milloin jurosti leikitellen, milloin\nrajusti puuskahtaen, ja Pirkitta salli sen lapsellisella kainoudella,\nleikitellen ja naureskellen.\n\nNiin kulkivat he jokiahdetta pitkin karpalosuon rantaan. Mutta siellä\nnäkyi vain paikoittain suokanervia pienistä pälvirenkaista suopetäjän\nkäkkyräin juurilla, ja he palasivat kylään päin.\n\nHe sopivat, että Pirkitta tulisi muinakin aamuina hankiaisen aikaan ja\nTuiro odottaisi metsän rinnassa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTästä aamusta alkaen, jona Tuiro oli suudellut Pirkittaa nenävarteen,\noli hän kuin toiseksi pojaksi muuttunut. Hän tuskin näytti tietävän\nmitään Katrin ynseydestä ja kaunasta, väliin hän naureskelikin\nyksikseen onnellisen näköisenä. Mutta rauhaton hän oli. Päivisin ei hän\nkoskaan pysynyt yhdessä kohti silloinkaan, kun hänellä ei ollut mitään\ntehtävää. Hän muuttelehti levotonna paikasta toiseen, milloin ulos,\nmilloin sisälle, ja näytti ajatuksissaan elävän jossakin muualla.\n\nAamuisin, päivän ensi kajossa, oli hän aina jalkeilla ja viipyi poissa\nkotvan aikaa, väliin aina puolipäivän rintaan.\n\nIsä Johannesta oli tämä kummastuttanut. Eräänä aamuna tuli hän pirttiin\nja kysyi poikaa. Katri sanoi tämän lähteneen päivän koitteessa kuten\nmuinakin aamuina.\n\n— Etkö tiedä missä hän kulkee?\n\n— Mistäs minä! Olen nähnyt vain menevän jokiahteen metsään päin...\n\n— Mitähän se siellä...?\n\n— Kukapa hänet... Mutta sieltähän hankikelillä pääsee\nSudenluolaankin... muistanee pesänsä...\n\nOlikohan pojan tosiaankin vallannut rakkaus lapsuutensa kotiin...\n\n       *       *       *       *       *\n\nTuiro tuli puolipäivän rinnassa. Isä Johannes kutsui hänet papintupaan.\n\n— Missä sinä olet ollut? kysyi isä sävyisän vakavasti.\n\nTuiro oli vaiti.\n\n— No, missä?\n\n— Tuollapahan vain...\n\n— Oletko ollut kotimökilläsi?\n\nTuiro oli vaiti, ja Johannes piti sitä myöntämisen merkkinä.\n\n— Mitä sinä siellä...?\n\nSalaisuutensa puolesta ylen levotonna tuijotti Tuiro lattiaan. Kun isä\npuhui kotitöllistä, välähti hänen mielessään yhtäkkiä ajatus, että\nsiellä pääsisi hän vapauteen ja rauhaan. Ujostelematta kohotti hän\nkatseensa isään ja sanoi:\n\n— Jos palaisinkin sinne...\n\n— Mitä nyt?\n\n‒ Olenhan täällä kuitenkin kaikkien silmätikkuna...\n\n‒ Mutta miten sinä siellä, poika parka... sehän on autio ja kylmä...\nonko siellä enää kiveä kiven päällä?\n\n— Ennallaan se on, kylmillään vain... kirveet, jouset ja muut työkalut\novat peräpöksässä, johon ne piilotin.\n\nNiin Tuiro oli tehnytkin. Mutta ei hän tiennyt, olivatko ne\npaikoillaan, arveli vain niin.\n\n— Koetahan nyt kärsiä! sanoi isä Johannes lohdutellen. — Odotetaan...\nkyllä aika asemasi parantaa täälläkin!\n\nMutta Tuiron oli vallannut ajatus muuttaa kotitölliinsä. Siellä ei\nhänen tarvinnut olla niin peloissaan, että heidän salaisuutensa tulisi\nilmi, Pirkitan ja hänen, eikä Katri olisi siellä kurkistelemassa hänen\njälkeensä. Ja sieltä käsin oli heidän helpompi toteuttaa monta kertaa\ntuumittu aikeensa... karata!\n\nSillä eihän heillä ollut muuta keinoa. Pirkitta tosin näytti tyytyvän\nvain leikittelyyn metsässä, mutta eihän sitä voinut kauan kestää...\neikä se Tuirosta ollut mistään kotoisin. Totta oli tehtävä, ja\nkun Pirkitan veljien ja äidin ei voinut toivoakaan suostuvan, oli\nkarattava. Siitä oli jo monet kerrat puhuttu... Pirkitasta se näytti\nolevan vain hauskaa leikkipuhetta... vaan siitä oli tehtävä tosi...\n\nMutta eikö heitä saatettu keksiä, vaikka hän muuttaisi kotitölliinkin?\nJa jos keksittäisiin, kävisi karkaaminen vaikeaksi... Ei, oli paras\ntehdä se heti... suoraa päätä!\n\nTänään iltapäivällä oli Tuiron käytöksessä jotakin tuiman päättävää.\nHän näytti melkein yhtä metsittyneeltä kuin ennen pappilaan tuloaan.\nMutta nyt vältti hän katsoa isä Johannesta silmiin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAamulla päivän ensi kajossa katosi hän jälleen kylän takalistolle ja\nhiipi jokiahteen metsää myöten Suitsulan pellonaidan taa.\n\nPirkittakin saapui kohta.\n\n— Tiedätkös, toimitti hän, — minua eivät kotoa tahtoneet enää\npäästää. \"Mitähän tuolla juoksee\", sanoi Topias, \"ja hakkaa kenkiään\nkovaan hankeen, kun sieltä kuitenkaan ei tule paljon mitään...\" Äiti\ntoki sanoi, että nuorena mielellään juoksee hankiaista, ja saahan\nmarjapuuronkin pyhäksi... Meidän pitää poimia yhdessä oikein topakasti,\nettä pääsen vastakin... ruvetaan nyt poimimaan, Tuiro!\n\n— En minä!\n\nTuiro näytti hirveän totiselta ja kalpealta.\n\n— Mitä nyt? kysyi Pirkitta säikähtyneenä, mutta koetti sentään\nnaureskella.\n\nTuiron silmissä näkyi teräksen väläys.\n\n— Nyt me lähdemme! sanoi hän lyhyeen.\n\n— Mihin?\n\n— He eroittavat meidät muuten. Isä jo kyseli eilen, missä kulen.\nLaittaudu huomisaamuun valmiiksi, minä odotan täällä, ja me lähdemme!\n\n— Mihin?\n\n— Tiedäthän!\n\n— Eihän siitä ole ollut...\n\n— Etkö tahdo!\n\nTuiro terhistihe tuiman uhkaavasti suoraksi.\n\n— Kyllä, kyllä...\n\n— Ota sitten mukaasi mitä voit ja tarvitset ja ole huomisaamuna täällä\nennen päivän koittoa!\n\n— Kyllä, kyllä...\n\n— Mutta muista, että olet varovainen!\n\n— Kyllä...\n\n— Nyt minä menen.\n\n— Mutta marjat, Tuiro!\n\n— En minä nyt...\n\n‒ Mutta sittenhän en huomisaamuna pääse...\n\n‒ Kuulithan, että täytyy olla täällä ennen päivän koittoa, ennenkuin\nkotonasi herätään.\n\n— Hyvänen aika!\n\n— Täytyy tulla salaa.\n\n— Kyllä, kyllä... minä tulen, sanoi Pirkitta nyyhkyttäen.\n\n— Hyvästi siksi!\n\nPirkitta alkoi hätiköiden poimia marjoja, että hänellä olisi jotakin\nviemistä kotiin, sillä hänestä tuntui, että siitä hänen pääsemisensä\nhuomisaamuna riippui, lähtipä hän salaa tai luvalla. Hänen kyyneleensä\nkuivivat ykskaks, sillä kun kerran nyt oli todellakin lähdettävä,\nheräsi hänessä seikkailuhalu, ja hänestä oli hurmaavan hauskaa lähteä,\ntietämättä mihin mennään ja mitä huomenna tulee eteen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta Tuiro riensi juoksujalkaa jo melkein kokonaan sulaa päivärinnettä\njoelle, porraspuita yli ja vanhaan kotimajaansa.\n\nKuten hän oli otaksunutkin, olivat maasaunan peräpöksässä tallella\ntöllin kaikki tärkeimmät kapineet, jouset, kirveet ja puukot,\npataranit, puukupit ja lusikat, jotka hän lähtiessään oli huolellisesti\nkoonnut nurkkaan ja peittänyt vuodepahnoilla. Kiukaan kolkkakiveltä\nlöysi hän tuluksetkin ja nurkkahyllyltä suuren läiskän taulaa.\nMaasaunan multalaipiolla oli kelkka turvekaton alla, ja hän raahasi sen\nalas, köytti siihen suurehkon pärevasun ja keräsi vasuun kaiken, mitä\nsuinkin löysi kaluksi käypää. Tämän tehtyään pönkitti hän töllin oven\nkiinni ja palasi pappilaan paljon aikaisemmin kuin edellisinä aamuina.\n\nKoko päivän oli hän niin huomaavainen ja niin kerkäs ja kekseliäs\ntekemään pieniä palveluksia Katrille, että tämä oli vähällä mielistyä\npoikaan.\n\nIllallista syödessä näytti hän isä Johanneksesta niin oudon miettivältä\nja vilkaisi tuontuostakin häneen niin kiitollisin silmin ja ikäänkuin\njotakin katuen. Syötyä sanoi hän hartaasti ikäänkuin vieraissa, jossa\non pidetty hyvänä:\n\n— Suurkiitosta... ruuasta... ja kaikesta!\n\nIsä Johannes vilkaisi häneen kummissaan.\n\n— Herra siunatkoon! vastasi hän mennen levolle papintupaansa.\n\n— Hyvästi! oli Tuiro vähällä sanoa, mutta malttoi sentään mielensä.\n\nHän heittäytyi pitkäkseen vuoteeseensa pitäjänpirtin ovensuunurkkaan.\nKatri meni levolle karsinanurkkaansa ja nukkui sikeästi.\n\nAamulla, kun isä Johannes oli noussut jalkeille papintuvassa, tuli\nKatri hänen luokseen huolestuneen näköisenä.\n\n— Isä, virkkoi hän, — nyt eivät asiat taida olla oikealla tolalla.\n\n— Kuinka niin?\n\n— Tuiro on lähtenyt yöllä, en tiedä mihin. Ja... ja...\n\n— Mitä muuta?\n\n— Suolakuikka on tyhjänä, vaikka se illalla jäi melkein täydeksi.\nLeipiäkin näyttää vähentyneen leipäorresta.\n\n— Mitä ihmettä?\n\n— Nähtävästi on lähtenyt tiehensä ja ottanut evästä mukaan.\n\n— Omin lupinsa! Tätä en voi käsittää...\n\nHän vatvoi asiaa puolin ja toisin, mutta käsittää ei hän sitä voinut.\nHän vaipui masentuneena pöytänsä ääreen...\n\nKatri palasi melkein voitonriemuisena pitäjänpirttiin.\n\nMutta kohta palasi hän jälleen papintupaan, kädessään muutamia Turun\näyrityisiä. Hän oli mennyt pyyhkimään pöytää ja löytänyt rahat pöydän\nnurkalta.\n\nIsä Johannes ilostui ikihyväksi. Tuiro ei sittenkään ollut varastanut!\nIsä ei voinut olla ajattelematta legendaa pyhästä Henrikistä, kuinka\ntämä otti leivän uunin päältä ja heitti penningit sijalle... Tuiro oli\ntehnyt vain samallaista omankäden kauppaa hätätilassa... eikä hän ollut\npoikaan nähden pettynyt...\n\nNyt hän käsitti Tuiron suurkiitokset, joita illalla oli kummeksinut.\nMutta hän ei käsittänyt, miksi poika lähti salaa.\n\nHänen partaallaan ollessaan Katrin kera eineellä astui pirttiin\nTopias, uusi suitsuttaja. Hän ei muistanut tervehtiäkään, niin\nkuohuksissa hän oli. Pirkitta oli kadonnut yöllä, muiden nukkuessa,\nteille tietymättömille. Aamunkoitteessa oli häntä etsitty ja huudeltu\nlähimetsistä, mutta kaiku vain vastasi. Hän oli käynyt jo kertomassa\nasian Tasalan isännälle, mutta oli tullut kysymään myös hengellisen\nisän neuvoa.\n\n— Suden-Tuirokin on luikkinut tiehensä! puuskahti Katri.\n\n— Tänä yönäkö?\n\n— Yöllä, niin...\n\nKaikkien kolmen päässä välähti sama ajatus.\n\n— Onko Pirkitta ollut kotoa poissa aamuisin? kysäisi isä Johannes.\n\n— Joka aamu!\n\n— Missä?\n\n— Marjassa muka...\n\n— Tuirokin on mennyt joka aamu metsään jokiahteelle, ehätti Katri\nsanomaan.\n\n— Perkele!\n\nTämä sana pääsi huomaamatta kirkonpalvelijan suusta, ja hän seisoi kuin\nhalvauksen iskemänä.\n\nHänet halvasi silmitön kiukku. Hänen oli mahdoton ajatellakaan, että\nPirkitta, hänen sisarensa, oli juossut Suden-Tuiron, henkipaton pojan,\nheidän isänsä murhaajan pojan mukaan. Mutta poissa hän oli, ryöstetty\ntietenkin, viety väkisin.\n\nHän heitti kiukusta palavan katseen pappiin ja juoksi yhtäkkiä\ntiehensä, unhottaen tulleensa kysymään neuvoa ja hyvästiä sanomatta.\n\nIsä Johannes pukeutui mustaan levättänsä ja lähti Tasalaan.\n\nSanoma Pirkitan katoamisesta oli jo levinnyt, ja Tasalan pirttiin\noli kerääntynyt kylän väkeä, osaksi lähteäkseen etsimään, osaksi\nkuullakseen asian tarkimmittain.\n\nTopiaalta oli juuri saatu tietää, että Tuirokin oli kadonnut ja että\ntämä, papin lellipoika, oli jo monina monituisina aamuina houkutellut\nja pakoittanut tytön luokseen metsään, ja lopulta sitten vei...\n\nIsä Johanneksen tervehdykseen tuskin vastattiin. Ensi kertaa näki hän\nseurakuntalaistensa silmäilevän häntä vihamielisesti.\n\nTanu Tasainen istui honkarahilla pöydän edessä.\n\n— Isä istuu! sanoi hän. Mutta Johannes oli huomaavinaan ilkkuvan\nkatseen hänen silmissään.\n\nTanu kyseli kaikilta, tiesivätkö he mitään, mikä johtaisi karkurien\njälille. Kukaan ei ollut heitä nähnyt, kukaan ei tiennyt mitään.\n\n— Pitäisi käydä katsomassa Sudenluolasta... virkkoi muuan.\n\n— Tokkopa ne sinne... mutta menköön joku katsomaan, virkkoi Tanu.\n\nLähti parisen miestä. Mutta vaikkei kukaan uskonut, että karkurit\nolisivat jääneet niin lähelle, väikkyi mielissä kuitenkin mahdollisuus,\nettä kenties heidät sieltä löydetään, ja jokainen tahtoi olla mukana\nottamassa tytönryöstäjää kiinni... tai edes näkemässä...\n\nJa pirtti tyhjentyi ykskaks.\n\nNäettekös nyt, hengellinen isä... virkkoi Tanu melkein sellaisella\näänellä kuin isäukko ajattelemattomalle pojalleen.\n\n— Ruvetapas elättämään kyykäärmeen sikiötä povellaan tietää sen, mitä\nsiitä saa palkakseen...\n\nIsä Johannes ei virkkanut mitään. Hänen ajatuksensa olivat ahkerassa\ntyössä, hän koetti saada selville syyt pojan tekoon. Ja pian tuli\nhän siihen iloiseen vakaumukseen, ettei ollut pettynyt uskossaan,\nettä Tuirossa piili jotakin syvää. Ainoastaan syvä mieli saattoi\nniin kokonaan kiintyä tyttöön. Ja sitten... mikä tarmo! Tuirolle oli\nkarkaaminen, tytön ryöstäminen, ainoa mahdollisuus, ja hän käytti sitä!\nSe oli väärin inhimillisten lakien mukaan, ja mikäli hän käsitti,\njumalaistenkin. Mutta sittenkin isä Johannes tunsi mieleensä hiipivän\nmelkein ihailun tunteen. Hänestä tuntui, ettei hänessä olisi ollut\nmiestä sellaiseen.\n\n— Jumala yksin voi tuomita! virkkoi hän vihdoin.\n\n— Hänet tuomitsee laki, jos hänet saadaan käsiin.\n\n— Mikä laki?\n\n— Rauhanlait.\n\n— Naisrauha...?\n\n— Niin, naisrauhan hän on rikkonut.\n\n— Rauhattomaksi siis...?\n\n— Täysrauhattomaksi... henkipatoksi, kuten isänsäkin.\n\nNimismies Tasaisen äänestä uhkui lain lahjomaton henki, joka kouristi\nisä Johanneksen lempeää sydäntä. Hän nousi murheellisena ja lähti.\nMennessään ei hän voinut olla ajattelematta sitä ihannetta, jolle hän\noli elämänsä pyhittänyt, ehdottoman puhtauden ihannetta. Kun hän katsoi\nTuiroa tämän ihanteensa korkeudesta, niin mihin pohjattomaan kuiluun\npojan olisikaan täytynyt näyttää vaipuneen! Ja kuitenkaan ei hän voinut\nTuiroa tuomita, tunsipa melkein kunnioitusta ja ihailua häntä kohtaan\nja itsensä niin köykäiseksi hänen rinnallaan. Ja sittenkin heidän\nvälillään oli sovittamaton juopa... se oli laki, joka Tuiroa painoi\nlyijynraskaana... ja kouristi isä Johanneksen sydäntä...\n\nPian palasi joukko Sudenluolalta. Se oli monin kerroin lisääntynyt,\nsillä tullen mennen oli siihen liittynyt kyläläisiä tukuittain. Mutta\nSudenluolasta ei kadonneita ollut löydetty eikä kukaan tiennyt heistä\nmitään.\n\nPäätettiin etsiä metsistä ympärinsä ja kysellä Killalan kylästä, oliko\nheidän nähty menevän merenrannikolle päin. Iltapäivällä palasivat\ntyhjin toimin niin etsijät kuin kyselijätkin.\n\n— Täytyy kai odottaa, virkkoi Tanu. — Eiköhän heidät muutamain päivien\nperästä aja nälkäkin kotiin.\n\n— Odottaa! kivahti Topias. — Ei, vaikka...\n\nJa vihasta ja kostonjanosta hehkuen puristi hän puukkotuppeaan.\n\n— Tee mitä, jos voit!\n\nMuut jäivät odottelemaan, kuulostelemaan. Mutta Suitsutan veljekset\netsivät vihan kuumeessa pitkin päiviä ja öilläkin päresoihduin. Kun\nhe eivät mitään parempaa tietäneet, veti heitä vaistonsa jokilaaksoon\nja Sudenluolan ympäristöön. Siellä nuuskivat he jokaisen puun juuren,\nlöytääkseen kadonneista jälkeä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSinne, kotitöllilleen, oli Tuiro hiipinyt kuutamoisessa yössä pappilan\npirtistä lähdettyään. Hiipiessään oli hän aprikoinut, että kelkka\ntekisi näkyvät jälet keväthankiaisellakin, ja hän ryhtyi varokeinoihin.\nHän vei sen joen yli päivärinteen puolelle, jossa maa oli jo sulana\nmelkein kauttaaltaan. Sulaa maata myöten veti hän sen alaspäin niiden\npitkuspuiden luo, joita he isä vainajan kera olivat kulkeneet joen yli\neräretkillään. Siellä raahasi hän kelkan jälleen joen yli, jätti sen\nsinne ja palasi määrätylle yhtymäpaikalle.\n\nHyvän aikaa sai hän odottaa. Mutta vihdoin Pirkitta tuli vilkuen ja\npälyen ja toimitti hätiköiden:\n\n— Tavallisessa arkipuvussani minä vain... en uskaltanut mennä\nkirkkohametta aitasta ottamaan... ja mitenkähän minä nyt... kun kai\nmennään kauas vierailun ihmisiin... äidin saalin vain sain siepatuksi\nhartioille.\n\n— Tulehan!\n\n— Mihin?\n\n— Tule!\n\n— Mutta...?\n\n— Etkö tule!\n\nÄäni oli niin luja, että Pirkitta vaikeni sävyisästi.\n\nKun he aluksi kulkivat Sudenluolalta vievää polkua, valtasi Pirkitan\nkammo. Hänen jalkansa aivan kuin puutuivat, ja hän pysähtyi:\n\n— Sinnekö?\n\n— Tule!\n\n— En minä voi... en jaksa...\n\n— No...\n\nTuiro tarttui melkein sydämystyneenä hänen ranteeseensa.\n\nKohta poikkesivat he metsään, ja pimeässä metsässä, johon ikikuusten\nlehvien alta tuskin ainoakaan tähti tuikahti, oli Pirkitasta\nhirvittävän kamalaa. Hän pysähtyi vavisten ja kysyi:\n\n— Mihin ihmeelle me menemme?\n\n— Tulehan nyt!\n\nTuiro veti hänet mukaansa.\n\nPitkuspuista mentyä ylitse alkoi Tuiro toisella kädellä vetää jukosta\nkelkkaansa ja toiselta talutti Pirkittaa kädestä. He kiersivät kovaa\nhankea kaukaisittain Sudenluolan ympäri metsäiselle mäelle.. Siellä\nTuiro käski Pirkitan istua kelkkaan, kapineiden päälle pärevasuun,\nja alkoi vetää kelkkaa pitkin jokiahteen yläreunaa ylimaahan päin.\nJa kuunnellessaan kelkanjalasten kevyttä ratinaa hangella ja Tuiron\njalkojen raikasta narsketta ja katsellessaan tummansinisellä taivaalla\ntuikkivia tähtiä, alkoi Pirkitan silmä pian loistaa hilpeästä riemusta.\n\nKun tähdet alkoivat sammua ja päivä koittaa, painautuivat he vielä\nsyvemmälle metsään, mutta jatkoivat yhä kulkuaan joen suuntaa ylimaahan\npäin. Puolipäivän rinnassa noustuaan muutamalle mäentöyräälle näkivät\nhe loitompaa jäitään hautovan Lipisevänjärven, josta joki alkoi\njuoksunsa. Järven takimaisessa päässä näkyi kylän taloja, mutta\ntännimäinen pää oli sankkojen metsien ja halmemaiden ympäröimä. Sillä\njärven tännimäiset rannat olivat Metsäkulman kirkonkylän takamaita,\nsiellä oli ainoastaan heidän metsiään, kaskiaan ja kalasaunojaan.\n\nMyötämaata veti Tuiro kelkkaansa lumessa, joka jo upotti melkein\nkelkankaplaiden korkeudelta. Hän vältti lähestyä tietä, joka vei\nkirkonkylästä Lipisevän jäälle ja jäätä myöten Lipisevänrannan kylään.\nHän kulki ohi ensimäisten kalasaunojen ja pysähtyi vasta etäisimmän\nluo, joka oli suurten honkien juurella rantatörmällä. Siellä tiesi hän\nkauimmin saavansa olla rauhassa, sillä se oli Tasalan kalasauna, tehty\njo ammoisina aikoina kovista honkapuista, ja ani harvoin sitä nykyään\nkäytettiin.\n\nSen eteen Tuiro pysäytti kelkkansa.\n\n— Tähän me jäämme!\n\n— Tähän!\n\n— Tämä on majamme.\n\n— Tuoko!\n\nHyvä se onkin, ei ole sellaista kalasaunaa toista näillä tienoin.\nMonet yöt ovat siinä ennen venevanhaan kalamiehet viettäneet nuotionsa\nääressä.\n\nEihän tuossa ole kuin kolme seinääkään!\n\nEi tarvitakaan. Tälle avoimelle puolelle kun tekee nuotion, niin siitä\nlämmin hohkaa honkaseiniä ja kattokouruja vasten, että on majassa helle\nkuin saunan löyly.\n\n— Niinkö?\n\n— Pian näet!\n\nSiinä oli vieressä muutamia pölkkyjä. Tuiro etsi läheltä tervaskannon,\nveisti lastuja, iski tulta, ja pian loimottivat nuotion punertavat\nliekit, niin että Pirkitta aivan hyppelehti riemuissaan.\n\n— Menehän majaan!\n\nPirkitta meni varovasti nuotion ja seinänpielen välitse.\n\n— Kas, nyt jo niin lämmin, että... aivan joutaa pois villasaali!\n\nPirkitta katseli nuotion ylitse ja aarnihonkien välitse järven jäälle.\n\n— Kolkkoa täällä sentään on.\n\n— Juhlallista! Ajatteles, kun jäiden lähdettyä näet siitä honkien\nvälitse sinisen, päivässä välkehtivän järven, jossa sorsat uivat ja\nkalat polskivat ja laineet lipisevät rantakiviä vasten. Ja nämä hongat,\neivätkö ne ole kuin kirkon pilarit, ja tuolla ylhäällä on havukatto,\nniin tiheä, etteipä vain taivas läpi pilkahda.\n\n— Niin, sanoi Pirkitta ihastuksesta loistavin silmin. — Ja sittehän\nsaamme kalojakin ja saamme panna suoraan pataan! Onkos meillä pataa?\nkysäisi hän säikähtäen.\n\n— On pata, on! sanoi Tuiro vetäen sen pärekopasta esiin.\n\n— Padassahan juuri istuit tullessasi!\n\n— Kuinka hauskaa! Meidän patamme! Keitetään heti sillä... onkos meillä\nmitä keittämistä?\n\n— Eiköhän... kun aika joutuu.\n\n— Minun on niin nälkä!\n\n— Jos odotat, niin lähden katsomaan metsällistä...\n\n— Elä! Hui...\n\n— No, mitä nyt...?\n\n— En minä uskalla jäädä...\n\nTuiro tähysteli honkiin. Kas, tuollapas nakerteleekin orava,\npöyristelee häntäänsä ja veikistelee! Ylhäällä oli, veitikka, ensi\nnuoli suhahti ohi. Mutta toinen sattui, alas tipahti pöyryhäntä, siihen\nmolempain nenän eteen. Oravan nylkemisajaksi vain pata tulelle, vesi\nlämpiämään, ja sitten orava pataani Ja oravan kiehuessa, poristessa ja\nsuloisesti metsälliselle lemutessa alkoi Tuiro lappaa tavaroita kopasta.\n\n— Tässä leipää, tässä suolaa, aluksi...\n\n— Ai, keittoon suolaa!\n\n— Niin, ja Lipisevänrannalta saan kai huomenna sinulle maitoakin...\n\n— Onko sulla rahaa?\n\n— On sitä sitäkin... kaksi markkaa ja äyrityisiä koko kopare.\n\n— Mistä sinä olet saanut?\n\n— Isä Johannekselta...\n\nHänen sydäntään vihlaisi kipeästi. Nyt siellä kai koko kylä pitää\nhälinää... ja mitähän isä Johannes ajattelee, kun sellaisen kolttosen...\n\nMutta ei ollut aikaa vaipua sureksimaan. Hän kantoi pari hyvää sylyystä\nmetsän hyötyneulaisia männynlehviä ja lateli ne taitavasti majan\nnurkkaan, niin että ainoastaan pehmeimpiä kärkilehviä oli päälläpäin.\nPäälle levitti hän äitivainajansa aikoinaan kutoman karvapeitteen.\n\n— Siinä on sinulle vuode!\n\nEntäs sinulle? kysyi Pirkitta lehahtaen punaiseksi.\n\nLaitetaan, sanoi Tuiro reippaasti, haki metsästä vielä muutamia lehviä\nja heitti ne toiseen peränurkkaan.\n\nOrava oli sillävälin kiehunut kypsäksi, ja verisellä nälällä kävi\nPirkitta sen kimppuun. Tuiro söi suolaa ja leipää ja näpsehti vain näön\nvuoksi oravaa. Vasta Pirkitan saatua kyllikseen pisteli hän tähteet\nposkeensa.\n\nTuiro hakkasi kuivasta kelohongasta yöksi nuotiopuita. Ja kun päivä\noli jo painunut illoilleen, vaipuivat he väsyneinä unen viihdyttävään\nsyliin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKului viikkokausi, toistakin. Suitsulan veljekset jatkoivat uupumatta\netsiskelyään ja kyselivät merenrannikolta päin melkein Turkuun saakka.\n\nVeljesten äiti, Saara muori, oli kääntynyt niin kovin sairaaksi, että\nodotettiin hengenlähtöä. Häntä oli riuduttanut niin suru miesvainajansa\nkauhean kuoleman johdosta, ettei hän kestänyt tätä viimeistä suruniskua.\n\nTopias oli hakenut Katrin pappilasta sairaan luo ja jatkoi veljensä\nkera etsiskelyjään ja kuulustelujaan, mutta turhaan.\n\nPyhänä oli sitten kirkossa väkeä Lipisevänrannan kylästäkin. Muuan\nisäntä sieltä tiesi kertoa, että Tuiro oli käynyt hakemassa maitoa ja\neväitä kylän reunimaisesta, yksinäisestä talosta.\n\nSilloin ajateltiin heti kalasaunoja.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJylhäin honkien juurelta istui Pirkitta rantamajassa, Tasalan\nkalasaunassa, riittyneen nuotion ääressä. Honkien välitse ullotti jää\ntummana, lähellä lähtöään. Päivä oli pilvinen, melkein sataa tihuutti,\nja maa norui märkänä sulaneesta lumesta, valuipa muuan vesipuronen\nmajan nurkitsekin maapermantoa myöten.\n\nPirkitta istui puupölkyllä, sormet ristissä polven ympärillä, ja nojasi\npäätään majan honkaseinään. Hän istui raukeana ja kyllästyneenä,\nalakuloinen, ikävystynyt ilme kasvoiltaan.\n\nHänen mielessään väikkyi heidän äskeinen kohtauksensa.\n\nValita sille ikävääsi ja pyydä ihmisten ilmoille lähtemään...\nsellainen jurrikka, mitä se välittäisi... \"Sitten lähden yksin!\" oli\nhän tiuskaissut ja koetti yksikseen saada uudestaan äänelleen saman\nkipakan sävyn, joka silloin oli tulla tupsahtanut itsestään. \"Mihin?\"\noli Tuiro kysynyt. \"Vaikka kotiin\", oli hän vastannut, ja Tuiro oli\nsilloin siepannut jousensa ja mennä murrittanut metsään. \"Kotiin\", oli\nhän sanonut, mutta peloitti häntä mennä sinne... ihan ne söisivät...\npuistatti veljiä ajatellussakin. Lähtisipä vain Tuiro johonkin ihmisten\nilmoille, vaikka kuinka kauas... ja kunpa nyt edes tulisi takaisin\njousineen, ettei olisi niin hirmuisen ikävä...\n\nTuiro tuli, heitti kuivan hongankelon olaltaan maahan ja jousensa majan\nseinänpieleen.\n\n— Etkö saanut mitään otusta? kysäisi Pirkitta ja kohottausi pystyälleen\nilostuneena hänen tulostaan.\n\nMutta Tuiro ei niin herkästi muutellut tuuliaan. Hän vilkaisi ynseästi\nPirkittaan.\n\n— Tiedän kyllä, mitä haudot mielessäsi, murahti hän ja alkoi hakata\nhongankeloa pölkyiksi.\n\nPirkitta oli hätkähtänyt kuullessaan Tuiron ynseän äänen, mutta sitten\nalkoi häntäkin mörötteleminen huvittaa. Hän vaipui jälleen seinää\nvasten kylmäkiskoisen ja huolettoman näköisenä ja huljutteli sormellaan\nmajan nurkitse virtailevaa vesipurosta.\n\nTuiro hakkasi ja mietti, mietti ja hakkasi hongankeloa. Pirkitta oli\nparina ensi päivänä näyttänyt yhtä onnelliselta kuin hänkin... mutta\nalapas sitten ikävöidä ja haikailla... oli hänellä tietysti kotonaan\nollut parempi kuin täällä, mutta hyvä oli pappilassakin... pappilassa...\n\nTuiron sydäntä pisti aina niin kipeästi, kun hän ajatteli pappilaa ja\nisä Johannesta.\n\n‒ Tiedätkös, puuskahti hän yhtäkkiä nousten pystyyn ja potkaisten\npölkkyä jalallaan, ikäänkuin olisi puhunut sille, sinun tähtesi\nolen pettänyt hänet, jonka rinnalla emme maksa molemmat puolta\npuuäyrityistä... niin etten enää ikinä viitsi astua hänen silmiensä\neteen! Tiedätkös että...\n\nHän katkaisi yhtäkkiä. Honkien välistä oli hänen silmiinsä vilahtanut\nmies, joka tuijotti häneen uhkaavassa asennossa. Mies seisoi siellä\nhammasta purren, valmiina hyökkäämään, puukko kädessään.\n\nTuiro kääntyi päin ja he mittelivät katsein toisiaan. Topias läähätti\nhieman seistessään honkien välissä, oli nähtävästi tullut liian vinhaan.\n\nPirkitta oli noussut ja tullut majan suulle katsomaan, mitä Tuiro\ntuijotti.\n\nTopiaan silmät välähtivät, ja hän puristi puukkoaan valmiina\nhyökkäämään.\n\n— Äh... molemmat, rosvo ja letukka... malttakaahan...\n\nTuiro oli nopeasti tehnyt päätöksensä. Hän tarttui Pirkitan ranteeseen\nja veti mukaansa.\n\n— Tule!\n\n— Mihin?\n\n— Pois... on kai tulossa muitakin...\n\nPirkitta näytti olevan kahden vaiheella.\n\nTopias ei nähtävästi uskaltanut käydä Tuiron kimppuun, vaikka oli\nkiivaudessaan rientänyt juoksujalkaa tänne. Mutta Pirkitalle uskalsi\nhän purkaa kiukkuaan.\n\n— Osaatko sieltä, sudenpenikan kynsistä, sinä! Laputa heti kotiin,\nheti, kuulitko! Muuten...\n\nPirkitta tempasi kätensä irti Tuirolta ja loittani pari askelta\njännityksellä tähystellen ja tuumien.\n\nMetsästä oli alkanut kuulua askelia ja hälinää, monia askelia eri\ntahoilta aivan kuin karhunpesettä kiertäessä. Tuiro oli terhistäytynyt\nyläpystyyn, hänen päänsä heittyi takakenoon, rinta kohosi, sieraimet\nlaajentuivat niinkuin korskuvan sotaorosen.\n\n— Äh, kuuletkos! kähisi Topias. — Hoi, miehet, tännepäin! huusi hän\nkurkun täydeltä.\n\nKun samassa tulivat honkien välistä kierrosketjun ensimäiset miehet\nnäkyviin, juoksi Pirkitta äkkipäätä heitä vastaan kirkuen:\n\n— Ottakaa minut kotiin... oi, ottakaa! Hän pakoitti minut mukaansa, vei\nväkisin!\n\nMuu melu melkein tukehutti hänen äänensä kuulumattomiin. Mutta aivan\nkuin ilosta itkien, saadessaan vihdoin pelastuksen, riensi hän miesten\nluo.\n\nTuirolta pääsi katkera nauru. Mutta samassa tähysteli hän ympärilleen,\nminne päin lähtisi... sillä antautua hän ei tahtonut... jos hän vielä\nmenisi kylään, menisi hän itsestään... Miesketju näkyi piirittävän\nmajan kaikilta maapuolilta, järvellä taasen oli jää hyyhmänä, valmis\nmenemään kasaan ensimäisellä tuulen henkäyksellä...\n\nSamassa huomasi hän Topiaan juoksevan itseään kohden puukko sojossa.\nTämä ei ollut tahtonut suoda muille iloa ottaa kiinni pahantekijän,\nja hän rohkaisi mielensä, kun apu oli niin lähellä. Mutta hän juoksi\nkuin kalliota vasten. Sieppaus ja nyrjäys vain, ja puukko oli Tuiron\nkädessä ja lennähti metsään. Samassa tunsi Tuiro Topiaan käsivarret\nympärillään. Tämä ei ollut hento tämäkään, mutta Tuiro riuhtaisihe kuin\nhaavoitettu karju ja oli vapaa. Samassa pisti hän omat käsivartensa\nTopiaan kainaloihin. Veri nousi hänen päähänsä, hänen silmänsä aivan\nkuin sumenivat, hän tuskin eroitti mitään, mutta kuuli ahdistajainsa\nhuutoja aivan läheltään. Silloin pyörähti hän rajusti heittäen Topiaan\nympäri ja lingoten hänet lähimpiä ääniä kohden. Topias retkahti paria\nmiestä vasten, joiden kädet olivat jo ojolla tarttuakseen Tuiroon,\nmutta he saivatkin Topiaan.\n\nTämä kaikki oli tapahtunut hengenvedossa. Samassa oli Tuiro vilaissut\njälleen tummana uhottavaa jäätä, hänen mielessään välähti kuin salaman\nleimauksena, että jos jää ensinkään kannatti, niin tarvitsi hän\nainakin seipään mukanaan. Hän sieppasi lähimmän minkä sai ja hyppäsi\naivan hänen ympärilleen kiertyvän miesketjun käsien läpi sulaan\nrantaporeeseen. Muutamia rivakoita juoksuaskelia sulaa vettä... sitten\nmuutamia hänen allaan särkyvissä jääkappaleissa... ja vihdoin oli jää\nsiksi lujaa, että hän tökäten seipäänsä sorapohjaan saattoi hypähtää\nsen varassa jään reunalle. Hän juoksi muutamia askelia jäälautan\nylitse. Sitten tuli tumma paikka, jääsohjua vain, kirkkaita, irtonaisia\njääpuikkoja, jotka näkymätön käsi oli latonut vieretysten pystyyn...\nsiihen heitti hän seipäänsä porraspuuksi ja hypälsi keveän ketterästi\nsitä myöten toiselle jäälautalle. Sitten taas eteenpäin... samoin\nheikon paikan ylitse ja taas eteenpäin...\n\nTopias oli selvinnyt jalkeille ja juoksi kiukusta puhkuen rannalle,\njossa toiset ihmeissään katselivat.\n\n— Ottakaa kiinni! huusi hän rämisevällä äänellä.\n\n— Ota itse, jos saat...\n\nTopias hyppäsi veteen, mutta luotuaan katseen vesimustalle jäälle\npalasi kiroten takaisin.\n\n— Ota lintu lennosta! huudahti joku puoleksi harmissaan, puoleksi\nihaillen.\n\n— Menihän mikä meni... virkkoi toinen raapien korvallistaan.\n\n— Kirottu! Hän ei saa... karjaisi Topias.\n\nSamassa ehti Tanu Tasainenkin rannalle. Hän tuijotti Tuiron jälkeen\nsilmät selällään, pää etunojassa.\n\n— Katsos vietävää! huudahti hän äkkiä kynsäisten karmakasti\nkorvallistaan. — Noin minäkin tekisin... hänen sijassaan!\n\nJa hänen silmänsä tuikkivat, hänen huulensa vääntyivät ylävään hymyyn,\nja hänen sydämessään pursui ihastunut nauru, niin että rinta hytkähteli.\n\n— Kyllä Vetehinen hänet korjaa! huusi joku.\n\nMutta ei korjannut. Ka, nyt putosi! Solahti jäiden rakoon ... mutta\ntuskin vyötäröään myöten hutkahti veteen, kun jo taasen kimmahti jäälle\nseipäänsä avulla. Loittani taasen... taasen solahti jäähän... mutta\nkatseli vain kuin pääskynen pyrstösulkiaan... jalat vain upposivat...\nja samassa oli polvillaan jäällä, nousi ja jatkoi juoksuaan, väliin\nripein askelin, väliin heittäen seipäänsä jäälle ja kivuten sitä myöten.\n\nTanu Tasainen oli kokonaan kiintynyt jännitettynä katselemaan, kun\nyhtäkkiä tarrattiin kiinni hänen pyssyynsä.\n\n— Antakaa tänne! ähkyi Topias.\n\n— Tiedä huutia!\n\n— Minä ammun! huusi Topias.\n\n— Ammu omallasi! vastasi Tanu yli olkainsa.\n\nOlihan Topias sitä ajatellut, mutta ei hänen nuolensa olisi enää noin\nkauas lentänyt. Silloin oli hän äkkiä älynnyt Tanun tuliluikun ja\nkiivaudessaan tarrasi kiinni.\n\nMiehet vilkaisivat pelonsekaisella kunnioituksella Tanun ruutipyssyä,\njollaista muilla ei vielä ollut koko kylässä, ja soimaten Topiaaseen.\nMutta kauan ei siihen huomio joutanut kiintymään. Toiset miehistä\nistuutuivat rantakiville, toiset seisoivat, mutta kaikki katselivat\npitkin silmäripsin Turoa, joka jo näytti alkavan olla lähempänä\ntoisenpuolista rantaa.\n\nPitäisi kiertää vastaan, virkkoi joku.\n\n— Niin, vastaan! huudahti Topias.\n\nEi, veikkoset! Kun sinne ehdimme, on Tuiro jo peninkulman päässä.\n\n— Antaa hänen mennä! sanoi Tanu Tasainen. — Samahan se meille on,\nharhaileeko hän rauhatonna tuomiten vai itsestään. Mutta kylään ei hän\nsaa enää tulla, ei siellä oleskella.\n\nKatseltuaan, kunnes Tuiro lähestyi järven takarantaa, tekivät miehet\nlähtöä Pirkitan keralla. He silmäilivät Pirkittaa kuten häväistyä\nolentoa, mutta samalla häntä säälitettiin kuten pedon uhria.\n\n— Pidäkin kiirettä, tyttö, virkkoi Tanu. — On epätietoista, joudutko\nenää saamaan äidiltäsi anteeksi ja viimeisen siunauksen.\n\nPirkitta kalpeni.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIltapäivällä taivas kirkastui. Ja Tuiro istui päiväpaisteisella\nrantakalliolla metsäniemen kainalossa ja kuivaili vaatteitaan.\n\nKaivelihan se sydäntä ajatellessa, että Pirkitta oli niin hänet\nheittänyt. Mutta ei se tehnyt kovin kipeää. Oli kuin kylmä puolikylpy\njäissä olisi huuhtonut lemmenhoureet hänen päästään.\n\nMutta nyt oli hänen ryhdyttävä johonkin. Hän ei tosin tiennyt, että\nhänet lain mukaan tuomittaisiin isänsä teille, mutta sittenkään ei hän\nvoinut ajatella menemistä kylään. Kyläläiset tietysti olisivat nyt\nhänen kimpussaan kuin härsytetyt koirat. Ja mihin hän sinne menisikään?\nIsä Johannes... mikä kipeä pisto rinnassa... isä Johannes kenties\nottaisi hänet vielä vastaan, ja sitä ajatellessaan heltyi hän aivan\nvesiin. Mutta hän ei saattanut mennä sinne. Mitä kaikkea kylä, mitä\nkoko pitäjäs puhuisikaan lempeästä isästä, jos tämä vielä ottaisi hänet\nluoksensa. Ei Tuiro sinne saattanut mennä, olihan isällä muutenkin\nollut kylliksi kiusaa hänestä.\n\nKaikkeen maailmaan siis! Metsiin! Mihinkäs muuanne... ja siellä paras\nolikin...\n\nMutta ensin tahtoi hän käydä isän luona... pyytämässä anteeksi...\nkaiken...\n\nHän lähti astumaan. Päivä oli iltavinossa ja teki jo laskuaan hänen\npitkää järven rantaa kierrättäessään. Oli jo puoliyö, kun hän lähestyi\nkirkonkylää ja pappilaa.\n\nOvet olivat siellä auki yötä päivää. Hän hiipi pitäjänpirttiin ja\nkuunteli Katrin hengitystä karsinanurkasta. Hengitys sieltä kuului,\nmutta niin outo... Katri veti henkeä pitkään, jotta nenä tuhisi... tämä\nhengitys oli lyhyt ja töksähtelevä kuin vanhan heikkorintaisen akan...\nmahtoikohan Katri nukkua niin herkästi ja levottomasti... Tuiro ei\nuskaltanut koputtaakaan papintuvan ovelle, vaan hiipi hiljaa sisään ja\nveti oven varovasti kiinni jälkeensä. Ovensuussa seisten herätti hän\nisän yskimällä.\n\n— Kuka se on?\n\n— Minä...\n\n— Iske valkeaa!\n\nTuiro otti tulukset uunin kolkalta ja pani tulta kynttilään. Sitten\npolvistui hän isän eteen.\n\n— Rakas isä! Antakaa anteeksi... minulle teki niin kipeää... tulin\npyytämään anteeksi ja sanomaan hyvästit...\n\nHän tavoitteli isän kättä ja isä ojensi sen hänelle.\n\n— Nouse, sanoi hän tyynellä äänellä. — Olen antanut anteeksi, ymmärsin,\nettet voinut tehdä muuten... Jumala sinua siunatkoon!\n\nTuiron silmät kostuivat, niistä vierivät sulat vedet, jotka sulattivat\nkoko mielen.\n\n‒ Saisit kyllä jäädä luokseni muuten, mutta ethän voi.\n\n‒ Niin, kyläläisten tähden... olen sen kyllä ymmärtänyt...\n\n‒ Vähät kyläläisistä! Mutta lain tähden... se tuomitsee sinut...\n\nTuiro oli terhistänyt päänsä pystyyn.\n\n— Mihin? kysyi hän.\n\n— Metsiin... kuten isäsikin...\n\n— Miksi? kysyi Tuiro uhmaten.\n\n— Olet ryöstänyt naisen... rikkonut naisrauhan.\n\n— Mutta Pirkittahan lähti itsestään!\n\n— Tuskinpa sitä uskotaan... eikä taida paljon tulla kysymykseenkään...\n\n— Se on totta! huudahti Tuiro säihkyvin silmin ja näytti olevan valmis\nlähtemään kenen eteen tahansa väitettään puolustamaan.\n\n— Tiedän kyllä sen... Pirkitta tunnusti sen äitinsä kuolinvuoteen\nääressä.\n\n— Onko Saara kuollut?\n\n— Niin, kuollut. Kuoli illalla pimeän tullen. Hän antoi lapselleen\nanteeksi ja siunasi...\n\nKaikki uhma oli Tuirosta kadonnut.\n\n— Pirkitan veljet...? kysyi hän hiljaa.\n\n— Tuoni on pyyhkinyt pois kaiken kaunan.\n\nTuiro seisoi kauan allapäin.\n\n— Minun täytyy lähteä, huokasi hän sitten.\n\nIsä Johannes etsi rahoja antaakseen hänelle. Hän ei tahtonut ottaa,\nmutta kun isä selitti niiden olevan lopun palkasta ja tarpeen etsiessä\nuutta olinpaikkaa ja päästessä alkuun, otti hän ne.\n\n— Mene hiljaa pirtin läpi, siellä nukkuu muuan vanha vaimo kylästä,\nsillä Katri on pitämässä kuolinvartiota, virkkoi isä.\n\nHän siunasi kasvattiaan, ja Tuiro hiipi hiljaa yöhön.\n\n\n\n\n23\n\nARMON LAAKSOON\n\n\nIsä Johanneksella oli viime päivinä ollut paljon papillisia matkoja\npitäjällä, olipa täytynyt olla taipaleella öilläkin. Sillä hänen oli\nollut siunattava maamiesten kevättoimia johtamalla juhlasaattoja ympäri\npeltoja ja lukemalla latinankielisiä rukouksia, ja nämä maaemosen\nlyylitykset ja salasanaiset toukoloitsut olivat maamiesten mielestä\ntärkeimmät kaikista papillisista menoista.\n\nKaarinalla oli hänelläkin ollut kevätaskareita ulkosalla, niin ettei\nhän ollut käynyt isä Johanneksen koulua hyvään aikaan.\n\nAnna äidistä näytti, ettei hänen tyttärensä ahertanut toimissaan\nrinnantasalta kuten muut. Hänen olennossaan oli aina jotakin niin\njuhlallista, ylevää, kaihoilevaa. Hän näytti olevan ikäänkuin\naskareidensa yläpuolella, vaikka tekikin niitä toimella ja\nahkeruudella. Hän näytti näkevän työnsä ylitse jotakin, joka oli\nhänestä korkeampaa ja tärkeämpää ja veti ajatukset puoleensa.\n\nÄiti näki tyttärensä tänä keväänä kehkenneen immeksi ja tunsi ikävän\nhenkäyksen rinnassaan, kun ajatteli, että tytölle kenties pian tulisi\nsulhasia ja hän jättäisi äitinsä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIsä Johannes odotti hieman arastellen. Sillä tänä iltana piti Kaarinan\ntulla jälleen hänen luoksensa eikä hän ollut oikein selvillä millainen\nheidän suhteensa olisi viimeisen oppitunnin jälkeen.\n\nKaarina astui vienon arvokkaasti papintupaan. Hänessä oli niin\njuhlallista, niin ylävähköä tervehtiessään, että isä Johannes aivan\nsäpsähti ja tunsi kutistuvansa niin pieneksi. Hän ei tuntenut\nitseään ainoastaan yljän ystäväksi, vaan melkeinpä ylkäpoikaseksi,\nsulhasrengiksi. Hänestä tuntui melkein, että hänen edessään seisoi\ntoisen morsian, jolta hän oli saanut rukkaset...\n\nKaarina istahti tuolilleen niin sulavan arvokkaasti ja ylävästi, kuin\nse ei enää kuuluisi hänelle.\n\nIsä Johannes alkoi puhua. Koska tänään oli Birgittajuhlan päivä, kertoi\nhän pyhästä Birgitasta. Näin hän kertoi:\n\n— Birgitta oli ylhäisen aatelismiehen ja hurskaan äidin tytär. Hänen\nisällään oli suuri vaikutusvalta, ja heidän linnassaan oli koko\nUplannin elämän keskus. Siellä elettiin loistavaa elämää ja kulistiin\nkullassa, ja loimottavan takkavalkean ääressä ompeli lapsonen\nkultakoristuksia silkkikankaalle, ja linnassa oli oma kappalainen\nlukemassa pyhiä tarinoita ja rukouksia naisille, jotka rouvan tuvan\ntakkavalkean ääressä askartelivat. Ja hänen isällään oli niin paljon\nmaita, että yksistään Birgitan perinnöksi oli tuleva kolmetoista taloa,\nmyllyjä ja sahoja.\n\nMutta kun hän oli seitsemänvuotias, näki hän alttarin vuoteensa\nvieressä, ja alttarilla istui valkoinen neitsyt säteilevissä vaatteissa\nja sanoi hänelle: \"Oi, Birgitta, tule!\" Kun hän meni neitsyen luo,\npiteli neitsyt ruunua kädessään ja sanoi hänelle: \"Tahdotko tämän\nruunun?\" Hän sanoi sen tahtovansa, ja neitsyt pani ruunun hänen\npäähänsä, niin että hän tunsi selvästi ruunun pyöröreunan päätänsä\npainavan. Ja näky katosi hänen silmiensä edestä, vaan ei häipynyt hänen\nmielestään.\n\nMuutama vuosi myöhemmin valvoi hän eräänä iltana vuoteellaan, pimeässä\nhuoneessaan. Yhtäkkiä näki hän vuoteensa jalkopäässä kirkkaan valon\nja valokehässä alttarin ja ristiinnaulitun vapahtajan ilmielävänä.\nHän näki jumalanpojan häväistynä ja syljettynä, näki ruoskaniskut\nhänen käsivarsissaan ja veripisarat, jotka vierivät orjantappuraruunun\nalta hänen poskilleen. Hänen sydämensä oli pakahtumaisillaan, ja hän\nkysyi: \"Oi, rakas herrani, kuka on tehnyt sinulle tämän?\" Silloin\navasi taivahinen ylkä tuskasta sinertyneet huulensa ja vastasi hiljaa:\n\"Kaikki ne, jotka unhottavat minut ja hyljeksivät minun rakkauttani.\"\nNäky katosi ja oli pimeä, mutta Birgitta ei voinut nukkua, vaan\nnousi paitasillaan ja paljain jaloin kylmälle lattialle ja lankesi\nristiinnaulitun kuvan eteen, joka oli hänen vuoteensa jalkopohjissa.\n\nBirgitta alkoi jo lapsukaisena ikävöidä luostariin (Kaarina säpsähti\ntämän sanan kuullessaan, ja Johannes lisäsi epävarmasti värähtävällä\näänellä:) puhtaan elämän pyhättöön. Mutta jo kolmentoistavuotiaana\nnaitettiin hänet kahdeksantoistavuotiaalle nuorukaiselle, Ulvi\nGudmarinpojalle, vaikka hän olisi tahtonut ennen kuolla kuin astua\nmorsiustuoliin. Hänen miehensä oli hilpeä ritari, joka rakasti\nkeihäsleikkejä ja maallisia iloja. Birgitan pyynnöstä opetteli hän\nrukouksiakin neitsyt Marialle, vaan meni rukoiltuaan maallisiin\niloihin. Mutta miehensä ollessa poissa Birgitta kuritti lihaansa, katui\nsyntejään ja rukoili.\n\nHän joutui suurten seuroihin ja kuningasten kartanoihin, mutta hovin\nturmelus ei häntä viihdyttänyt. Vaikka hänellä oli paljon lapsia,\netsi hän toivioretkeltä sitä hiljaisuutta ja hengellistä lohtua, jota\nmaailma ei voinut hänelle tarjota. Vaikkei hänellä ollut puutetta\nhevosista, kulki hän jalkaisin pyhän Olavin haudalle Trondhjemiin,\nja myöhään kylmänä iltana meni hän kalastajan venheeseen nukkumaan,\nsillä hän ei tahtonut häiritä asukasten unta mataloissa majoissa\nrannalla. Kun hänen lapsensa olivat kasvaneet suuremmiksi, lähti hän\nmiehensä kera toiselle toivioretkelle etelään, pyhän Jaakopin haudalle,\nja siellä he viipyivät kaksi vuotta. Mutta palausmatkalla hänen\nmiehensä sairastui ja kuoli kotimaahan päästyään. Birgitta sai häneltä\nkultasormuksen, jota kuoleva pyysi kantamaan heidän avioliittonsa\nmuistoksi.\n\nMutta muutamia päiviä myöhemmin, kun hän rukoili kappelissa, valtasi\nhänet taivahinen hurmaus, hän näki loistavan pilven ja pilvestä\nkuuli hän äänen sanovan: \"Nainen, kuule minua!\" Säikähtyneenä hän\npakeni huoneeseensa, ripitti itsensä ja otti ehtoollisen. Mutta kun\nhän muutaman päivän kuluttua taasen rukoili kappelissa, näki hän\nuudestaan loistavan pilven ja kuuli saman äänen: \"Nainen, kuule minua!\"\nHän pelästyi uudelleen, pakeni kammioonsa, ripitti itsensä ja otti\nehtoollisen. Mutta kolmannen kerran kappelissa rukoillessaan valtasi\nhänet jälleen jumalainen hurmaus, hän näki Ristuksen loistavassa\npilvessä ja kuuli äänen sanovan: \"Nainen, kuule minua! Älä pelkää,\nsillä minä olen sinun jumalainen ylkäsi ja sinä olet minun morsiameni\nja välittäjäni ihmisten tykönä. Sinä olet näkymättömiä näkevä ja\nsaava minun henkeni iäti.\" Silloin heitti Birgitta pois miehensä\nmuistosormuksen ja kuuli jumalaisen yljän ääntä. Sillä ylkä oli niin\nsuloinen sisältä ja niin sankarillinen ulkoa, että häntä halutti asua\nhänen luonansa.\n\nHän ei mennyt mihinkään vanhaan nunnaluostariin, sillä hänet oli\nsuurempiin kutsuttu. Hän näki jumalaisia näkyjä ja r ennusti tulevaisia\nasioita, ja Jumala itse saneli hänelle näyssä uuden luostarin säännöt.\nPalavalla innolla toimi hän tämän pyhän asian eduksi, mutta hän tuli\nvanhaksi ja harmaaksi ennenkuin pyhä isä Roomassa vahvisti uuden\nluostarin säännöt. Vähän aikaa sen jälkeen ilmestyi Ristus taasen\nmorsiamelleen ja kutsui hänet luoksensa taivahisiin asunnoihin. Ja kun\naika oli täytetty, julistettiin hänet pyhäksi ja välittäjäksi Jumalan\nja ihmisten välillä.\n\nKohta hänen päästyään yljän luo avattiin Vadstenassa ensimäinen\npyhän Birgitan luostari rauhan tyyssijaksi Ristuksen morsiamille ja\npyhän neitsyen seuraajille, ja hänen tyttärensä Katarina tuli sinne\nhurskasten sisarten äidiksi. Sen jälkeen on pyhän Birgitan luostareita\nperustettu paljon ja moniin maihin ja niitä on myös se, joka sijaitsee\nNaantalin pienessä kaupungissa ja jota _Vallis gratiæ_, Armonlaaksoksi,\nnimitetään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTänään ei Kaarina kuunnellut unelmoiden ja isä Johanneksen silmiin\nkatsoen. Kun isä mainitsi Birgitan mielessä jo nuorena heränneen\nkaipauksen luostariin, syttyi silloin kirkas valo Kaarinan silmissä. Ja\nkun isä kertoi, miten Ristus kutsui morsiantaan sanoen: \"Nainen, kuule\nminua!\" kuuli Kaarina jumalaisen yljän äänen, kuuli itselleen kaikuvan\nhänen odotetun kutsunsa. Hän kuuli isä Johanneksen äänen, mutta se\noli ainoastaan lennättävää, säestävää soittoa ajatukselle, joka jo\nkauan oli uinunut hänen sielussaan, mutta jonka nyt oli sytyttänyt\nloimottavaan paloon sana: luostariin!\n\nHän nousi hitaasti, ikäänkuin epäröiden, ja poistui.\n\nHuomenna aamupäivällä saapui hän isä Johanneksen luo. Hän sanoi jo\nkauan odottaneensa kutsua ja nyt oli hän sen saanut. Hänen oli päästävä\nluostariin.\n\nSe tuli kuin salaman isku... sellaista ei isä Johannes ollut\nunelmissaankaan aavistanut, ja ensi tuokiossa tuntuivat kaikki\nluostarit hänestä olevan hornan vankitorneja, jotka olivat rakennetut\nhänen heikoille hartioilleen, niin että hän oli vaipumaisillaan maahan.\n\nMutta hän malttoi pian mielensä ja nöyrtyi. Eikö se ollut juuri\nluostarielämän ihanne, jota hän oli Kaarinalle teroittanut? Se oli\nniin syöpynyt hänen mieleensä, että hän oli saarnannut sitä salon\nimmelle, ajattelematta tai edes aavistamatta seurauksia. Kenties oli\nniin Jumalan tahto, kenties hänet siten tahdottiin opettaa uhraamaan\nkaikkensa herralle, ajattelematta itseään. Ja kun herra Kaarinaa\nkutsui, täytyi totella.\n\n— Tapahtukoon hänen tahtonsa! sanoi hän kyynelsilmin ja värisevällä\näänellä.\n\nKaarina sanoi, ettei hän voinut saada vähintäkään rauhaa, ennenkuin\najatus oli ilmaistu hänen vanhemmilleen. Hänellä ei ollut voimaa eikä\nrohkeutta sitä tehdä, ja hän pyysi isä Johannesta suorittamaan tämän\nvaikean tehtävän.\n\nIsä Johannes laittautui kuin hautajaisiin, ja juhlallisin, raskain\naskelin hän asteli Kaarinan kera Tasalaan.\n\nTanu Tasainen sanoi ensin, että hänen oli mahdoton ajatellakaan ainoan\nlapsensa hautautumista luostarimuurien sisälle, ja Anna äiti nyyhkytti\nja puhkesi itkuun. Mutta kun isä Johannes puhui lohduttavia sanoja,\npuhui herran kutsusta ja ihmeellisestä kaitselmuksesta ja paljosta\nmuusta, alkoivat he vähitellen tyyntyä. Ajatusaikaa he vain tahtoivat,\npitkältä ajatusaikaa ja Kaarinalle aikaa tarkastella mieltään, ainakin\nsyksyyn saakka. Aikapahan näyttäisi, oliko se herran tahto.\n\nKesä tuli, kesä täynnä kukkia ja linnunlaulua. Mutta synkän varjon\npeittäminä näkivät Tasalan vanhukset sen kesän kukat ja surullisesti\nsoi lintujen laulu heidän korvissaan. Sillä niinkuin heidän kukoistavan\ntyttärensä varjo, niinkuin hunnutettu nunna, joka on jo mielensä\ntaivahisiin vihkinyt, käyskenteli Kaarina kotipihoillaan ja teki\naskareitaan kuten käymätiellä taivaasta käsin, eikä niinkuin se, joka\ntekee kotoisia töitään.\n\nKesä kului loppuun, eikä Kaarina sen enemmän lähestynyt maallisia.\n\nVapaamies Tanu Tasaisella oli asioita Turkuun, ja samalla tiellä meni\nhän tyttärineen Naantaliin. Luostarin abbedissa Margareta Jönsintytär\nteki Kaarinalle muutamia kysymyksiä ja näytti saamiinsa vastauksiin\ntyytyväiseltä. Mutta sitten sanoi hän, että Kaarinan oli tultava\nuudestaan kolmen kuukauden kuluttua.\n\nHe saapuivat kahdeksantena joulupyhänä uudestaan, ja abbedissa otti\nheidät vastaan monasteriumin ruokasalissa ja teki jälleen muutamia\nkysymyksiä. Niin oli Kaarinan käytävä hänen puheillaan vielä kerran\nkevättalvella ja kerran kesällä, ja joka kerralla abbedissa tutkisteli\nhänen aikomuksensa totisuutta.\n\nJa syksyllä, vuoden kuluttua heidän ensi käynnistään luostarissa,\noli Kaarinan mentävä ikiteilleen. Sillä lujana oli hän koeaikansa\nkiirastulen kestänyt.\n\nJa Anna äiti valmisti tyttärensä matkalle niinkuin valmistetaan\nviimeiselle matkalle, ja sanoi hänelle hyvästit niinkuin ikuiset\nhyvästit sanotaan. Nämä jäähyväiset olivat surulliset kuin hautajaiset,\nmutta niissä oli sama iäisyysuskon lohdutus kuten hautajaisissakin, ja\nAnna äidin kyyneliin taittui ikäänkuin kirkas säde taivaasta. Sillä\nkun nyt kerran täytyi käydä näin, ei hän nähnyt rakkaassa tyttäressään\nainoastaan luostarin noviisia, vaan melkeinpä itse pyhän neitsyen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNaantalissa laati vapaamies Tanu Tasainen, alias Daniel Danielinpoika,\nlahjakirjan, luovuttaen luostarille tyttärensä myötäjäisiksi suurehkon\nniittypalstan Killalan kylän lähellä, ja niin oli asia järjestyksessä.\nMutta vielä saivat he odottaa muutamia päiviä, ennenkuin piispa ehti\ntulla morsianta yljälle vihkimään.\n\nVihdoin Arvi piispa saapui.\n\nAbbedissa keritsi Kaarinan hiukset, hänen kauniit kultakutrinsa, ja\npaljasjaloin odotti hän kirkon oven takana pyhää toimitusta. Piispa\ntuli loistavassa juhlapuvussaan ja kysyi paljasjalkaiselta tytöltä,\nmiksi hän pyrki sisälle.\n\n— Ristus on minut kutsunut morsiamekseen, sanoi Kaarina ujosti.\n\nPiispa hymyili lämpimästi, tarttui noviisin käteen ja talutti hänet\nkirkkoon, ja hänen edellään kannettiin punaista lippua, jonka\ntoiselle puolen oli maalattu ristiinnaulittu vapahtaja ja toiselle\npuolen pyhä neitsyt tunnusmerkeiksi hänen jumalaisesta yljästään ja\nneitseellisestä esikuvastaan. Piispa astui pääalttarille ja vihki\nsiellä kultasormuksen, palasi sitten ovelle Kaarinan luo ja otti\nhäneltä kuuliaisuuden, köyhyyden ja naimattomuuden lupauksen, pani\nvihkisormuksen hänen sormeensa ja sanoi:\n\n— Täten vihin sinut Jumalan morsiameksi ja iäiseksi omaksi!\n\nSilloin tunsi Kaarina pyhän hellyyden väristyksen kautta koko\nolemuksensa ja häneltä pääsi katkonainen, suloisen tuskallinen\nnyyhkytys. Mutta ikäänkuin hänen pyhiä kyyneliään pyyhkiäkseen\nhelähytti kuoro samassa rytmilliset, kiemurtelevat messunsävelet,\nja niiden soidessa talutettiin hänet alttarin eteen. Siellä\nluostarisisaret riisuivat hänet alasti ja pukivat hänet vihittyyn\nmorsiuspukuun. Hän sai ylleen väljän, valkoisen paidan, harmaan\nhihahameen, jonka edessä riippui kangasliuska olalta alas, ja musta\nnahkavyö kiinnitettiin tämän liuskan alitse. Mutta päähän kiinnitettiin\ntuhansin unelmin pyhitetty huntu, joka oli valkoista ohutta kangasta\nja verhosi otsan, posket ja leuan ja kiinnitettiin neulalla niskan taa.\nTämän päälle pantiin toinen musta huntu, johon kiinnitettiin Ristuksen\nruunu, morsiusruunu, jossa oli kaksi valkoista vaatenauhaa ristissä\npään ylitse ja yksi pään ympäri, ja nauhojen risteykset oli merkitty\nviidellä punaisella tilkulla, jotka merkitsivät Ristuksen viittä\nhaavaa. Niin oli morsian puettu, ja messun päätettyään antoi piispa\nhänelle palavan kynttilän käteen, että hän taitavain neitsytten tavoin\nolisi valmis menemään ylkää vastaan, vei hänet kirkon ovelle ja jätti\nabbedissan haltuun.\n\nAbbedissa vei hänet pieneen selliin ja avasi työntöluukun. Luukusta\ntulevassa valossa näki hän kolean kopin, noin sylen levyisen ja parin\npituisen. Sivuseinällä oli puusänky, jossa ei ollut ainuttakaan\nlakanaa, olilla vain sarkapeite ja aluinen ja valkopieluksinen tyyny.\n\nAbbedissa poistui, morsian kuuli oven romahtavan kiinni ja oli yksin.\n\n\n\n\n24\n\nUUSI AIKA TEKEE TULOAAN\n\n\nSyystuuli humahtelee puissa maantien varsilla, heitellen tielle\nkellastuneita lehtiä. Mutta toisissa puissa ovat vielä lehdet pysyneet\nvihreinä ikäänkuin syksyn kylmiä öitä uhmaten. Ja kaikkialle,\nvihreille, keltaisille ja punaisille lehdille siroittelee syysaamun\naurinko vaaleansiniseltä, kuulakalta taivaalta kultahileitään. Elämä\nkamppailee kuolemaa vastaan, valo pimeyttä vastaan.\n\nMaantietä astuu munkki mustassa levätissään, huppukaulus korvillaan.\nReippaasti astuu saarnaveli, mutta on astunnassa sentään jotakin\nkömpelöhköä, kävelyyn vieraantunutta, niin ettei hän näytä vuosikausiin\ntaivaltaneen jalkaisin saarnamatkoilla. Eikä hän näytä kyllästyneenkään\nastuntaan, kuten luulisi alinomaa tallustaessaan, vaan astuu kuin\nleikkiä tehden ja näyttää nauttivan astunnastaan.\n\nJa aatos lentää astuessa, lentää kuin siivilleen pyrähtänyt lintu,\nniinkuin saisi lennonrohkeutta miehen jalkapatikasta.\n\nHemaisevalta tuntuu tämä astunta... pitkistä ajoista! Sitä hän oli\najatellutkin ja sentähden lähtenyt jalkaisin kaupunkiin... puutuuhan\naivan aina samassa salopitäjässä elellessään... mies, joka aikoinaan\non monen pitäjän tiet polkenut! Nuortuvansa tuntee nähdessään vieraan\npitäjän vierasten puiden vilkuntaa tien varsilla, tuntee irtaantuvansa\nnykyhetkestä ja heittyvänsä vuosikymmenen taapäin, vaihtelevain\nvaellusvuosien mielikuviin ja mielialoihin. Tuntee irtaantuvansa\nitsestäänkin, voi katsoa itseään ja elettyjä vuosiaan kuin loitolla ja\nmelkein kuin ottaa niistä kiinni yhdessä kourauksessa.\n\nMenneisyydestä nousevat muistot, kiehkeävät ja kumpuavat hämärästä\nnäkyviin, nousevat näkyviin lapsuuden leikit, nuoruuden unelmat,\nmiehuuden taistelut, nousevat sydämen tunnesointujen kaukaiset kaiut ja\nhelähtävät jälleen.\n\nNousevat kangastuskuvat, helähtävät sävelkaiut. Kajastaa mieleen neito,\nnunnapukuinen neito, jonka huntu kuvastuu suruhuntuna. Soinnahtaa sävel\nnunnalle.\n\nJa astuvasta saarnaveljestä tuntuu, että hänen sydämensä armas\nhaudattiin viisi vuotta sitten.\n\nHaudattiin... hän itse hautasi... elävänä hautasi...\n\nErehdys, erehdys oli ollut temmata juuriltaan metsäkukka, temmata\njuuriltaan luojan luonnosta ja aidata ansariin, vaikkapa Jumalankin\nansariin... Erehdyksenä oli hän sitä lukemattomat kerrat katunut ja\nsurrut, sitten taasen pitänyt Jumalan sallimuksena ja hänen pyhien\ntarkoitustensa määräämänä. Nyt, kun hänen sieluunsa tuntui jälleen\nkuohuvan uutta nuoruutta, vihlaisi entistään kipeämmin myös katumuksen\ntunne vuosien päästäkin. Erehdys täytyi sen olla... eikö liene\nerehdys koko ansarikin, ihmiskeksintöä koko luostarilaitos... Sillä\nhän tunsi niin syvästi tunnossaan, että hän oli ollut salon sylissä,\nkaukana luostareista, lähempänä Jumalaa, uurastaessaan hänen työssään.\nJumalanko työssä... oliko hän tehnyt Jumalan työtä silloinkin, kun\ntempasi juuriltaan metsäorvokin... laittoi lapsen sinne, josta oli itse\npyrkinyt pakoon, sieltä, josta oli itse etsinyt tyyssijansa ja tuntenut\nolevansa lähempänä Jumalaa? Erehdys, erehdys... mutta eikö hän kenties\nantanut ajatuksiinsa vaikuttaa oman kaipuunsa tyttöön... kuka ymmärsi\nja tutki Jumalan tarkoitukset... kenties sittenkin oli korkeinta niin\npyhittäytyä kokonaan Jumalalle?\n\nAstuu, astuu mietiskelevä saarnaveli Turkua kohden. Hänen mielessään\nväikkyy uinailevan neidon kuva suruhuntuun verhottuna. Mutta kun hän\noikein syventyy tyttöä miettimään, iltaisin hiljaisessa kammiossaan tai\nnäin yksinäisillä metsäteillä, silloin kiehkeää sydämen salaisimmista\nkätköistä hänen sielunsa silmiin jotakin kirkasta, valoisa olento\nsädekehä päänsä ympärillä. Hänen vienoimmissa, kätketyimmissä\nunelmissaan oli kohta, kun neito oli lentänyt pois hänen läheltään,\ntämän muistokuvaan langennut heijastus siitä sädekehästä, joka\nhänen nuoruutensa mielikuvissa oli pyhää neitsyttä ympäröinyt...\nHiljaisimpina hetkinä, katumuksen ja tuskan tunteen yllä, oli pyhä\nneitsyt ja tämä armas muistokuva vähitellen sulautunut yhteen,\nmuistokuva oli saanut pyhän neitsyen sädekehän ja pyhä neitsyt armaan\nneidon piirteet... tämän luostarineitsyen muistokuvasta oli tullut\nhänen pyhä neitsyensä... Mutta juuri silloin, kun tämä suloinen kuva\nkiehkeää ihanassa kirkkaudessaan hänen sielunsa silmien eteen, juuri\nsilloin tuntee hän samalla kipeimmän vihlaisun povessaan... juuri\nsilloin polttavimman kaihon tunteen siksi, että tämä armas olento on\nniin kaukana! Ihmeellinen on elämä, ihmeellinen ihmissydän!\n\n       *       *       *       *       *\n\nTuskin huomasi mietiskelevä, unelmoiva saarnaveli, että hänen edellään\nastua köpsötteli vanha, kumarainen mies porvarispuvussa. Hiljaa astui\nukko, hiljaa köpsötteli sauva kädessä ja silmäili mietteissään eteensä.\nJohannes toivotti hänet herranterveheksi ja aikoi astua ohitse. Mutta\nukko katsoi kummissaan saarnaveljeä, joka ei häntä tuntenut.\n\n— No, totta Marian... päästi hän ällistyneenä suustaan. Saarnaveli\npysähtyi ja katsoi kummissaan vanhaan porvariin.\n\n— Veli Johannes, jesavita... tule että syleilen!\n\n— Mutta... oletteko...?\n\n— No, pyhän Henrikin hiippahattu... musta veli, joka ei tunne Olavi\nukkoa!\n\n— Tosiaankin! Isä Olavi Laurentii!\n\nJa Johannes syöksyi hänen syliinsä. Sitten loittoni hän ja katsoi\nvanhaa lehtoria silmät selällään.\n\n— Mutta... että te...!\n\n— Porvarispukuniko ihmetyttää?\n\n— Tanskalaisella veli Hinceruksella oli kyllä muinen tapana väliin\nvetää porvariskauhtana munkkikaapunsa ylle, mutta...\n\n— Etkö tiedä, että nyt on Tanskan valta maassa? myhäili vanha lehtori.\n\n— Onhan se nähty tanskalaisista verohurtista siellä salollakin. Mutta\nkuinka se voi viedä teidät, vanhan miehen, moisiin kujeihin...\n\n— No, no, poikaseni! virkkoi isä Olavi surullisesti myhäillen. — Ei\ntätä tee leikillään... ei leikillään pelkää ja häpeä veljeskunnan\npukua... pakko se nykyään käskee...\n\n— Mikä kumman pakko?\n\n— Tällä haavaa, kautta viiden haavan, ei enää uskalla lähteä locuksesta\nkävelylle levätissään. Jollei vedä luitaan porvariskauhtanaan, saa\npäivät päästään istua aivan kuin karserissa.\n\n— Minkä ihmeen tähden?\n\n— Mainitsit juuri veli Hinceruksen. Vuodet päästään on hän vehkeillyt\ntanskalaisesta päämajasta saamiensa ohjeiden ja määräysten mukaan,\nonpa saanut muutamia suomalaisiakin veljiä liittoonsa, kätyreikseen.\nJa toimellisia ollaan tavallisesti niissä, jotka maailmasta ja pahasta\novat. Valtiollisissa vehkeissään ja juonissaan on tämä rakki, paremmin\nsano, piskeineen touhunnut niin, että koko veljeskuntamme on joutunut\nsilmätikuksi, viime aikoina aivan verisesti vihatuksi.\n\n— Olette ankara, isä! Mutta onhan maassa Tanskan valta, mitä vaaraa\nsilloin on Tanskan ystävillä ja niiksi luulluilla?\n\n— Tanskan on valta vielä... mutta tuskin enää kauan... Tanskan on\nvalta... mutta juuri siksi meitä vihataan. Sellainen on Tanskan valta...\n\n— Isä! Sinne metsien poveen olen kuullut yhtä ja toista. Mutta vähät\ntiedän suuren maailman melskeistä... kertokaa, isä Olavi, voin sitten\nkotikulmillekin terveisiä viedä...\n\n— Eivät ole ilahuttavia viime aikojen kuulumiset olleet, enkä heitä\nniin tarkoin tiedäkään. Mutta mitä munkkikaapuun tulee, niin ei sitä\nesivalta vihaa, vaan kansa, kuten Tanskan valtaakin. Kristian kuninkaan\nverityöt ja hirmuvalta ovat katkeroittaneet kansan äärimmilleen, ja\nnyt, kun kansa nousee sortoa luomaan niskoiltaan, ei ole hyvä olla\nniiden, joita sen ystäviksi epäillään.\n\n— Mitä, nouseeko kansa sitten?\n\n— Ruotsin puolella ovat tyrannin verityöt nostattaneet kansan sotaan.\nTäälläkin on sota aivan ovella!\n\n— Nuo verityöt... olen niistä kuullut... mikä saattoi viedä sellaisiin\njulmuuksiin?\n\n— Osaksi kai viha ja kosto, osaksi halu tuhota maan vastustuskykyisin\naines. Muistat kai, että täältä lähtiessäsi salolle — siitähän on\npian yhdeksän vuotta — ottelivat vallasta Erik Trolle, Tanskan\nystävä, ja nuori Sten Sture, isänmaallinen kansanmies. Sten Sture vei\nvoiton kansan avulla, mutta Erik Trollen poika, Kustaa Trolle, pääsi\narkkipiispaksi Upsalaan. Hän alkoi vimmatusti rettelöidä ja juonitella\nTanskan puolesta, kooten unioniystävät ympärilleen. Kuului jo emämaassa\nolleen sisällinen sota riehumassa, kun Sten Sture kutsui valtiopäivät\ntuomitsemaan hänen ja arkkipiispan välillä. Kustaa Trolle vangittiin ja\ntuomittiin virkaheitoksi, kerrotaan Turun Arvi piispankin olleen mukana\nesimiestään kukistamassa...\n\n— Jesavita!\n\n— Sellaista on maailman meno, poikani! Kustaa Trollen eroittamisen\ntähden Rooman pyhä isä julisti valtakunnan kirkonkiroukseen... miten te\nsiellä salolla siitä selvisitte?\n\n— Mistä? Kirkonkirouksestako!\n\n— Etkö edes tiedä...\n\n— En vihiäkään!\n\n— He, — he, nauroi vanha lehtori. No, totta Marian, ei ole raskas\nmaankirous silloin, kun siitä eivät tiedä edes seurakuntain\nsielunpaimenetkaan! Piispa Arvi Kurkea epäillään, ettei hän olisi\nisänmaallinen, pujoittelisi vain valtiollisten puolueiden välillä ja\nvalvoisi kirkkoäidin etuja... mutta annahan kovan tulla teen, niin\nnäyttää maallisissakin asioissa kyntensä! Tuo arkkipiispan eroittaminen\nensin... ja panepas sitten hänen pyhyytensä paavin pannakirja viheriän\nveran alle... no, totisesti, silloin mies tietää mitä tahtoo!\n\n— Mutta verityöt, isä?\n\n— No, taistelussa Tanskaa vastaan Sten Sture haavoittui ja kuoli.\nMielet olivat masennuksissa, herrainpäivät tunnustivat Kristian II:n\nRuotsin ja Suomen kuninkaaksi, ja kansa, alistui. Silloin kohtasi\nkosto kauan vastarintaa tehneen isänmaallisen puolueen johtomiehiä.\nKeskellä ruunausjuhlien humua pudotettiin satakunta maan parhaita\npäitä... ja kerrotaan Kustaa Trollen olleen parhaana saunoittajana\ntässä verilöylyssä, ilmiantaneen teurastettaviksi Tanskan ystäviäkin,\njoille yksityisesti kantoi koston sappea rinnassaan. Tyrannille kelpasi\ntekosyyksi \"kerettiläisten\" menettely arkkipiispaa kohtaan, kun siten\npääsi satakunnasta jäykimpiä vastustajiaan!\n\nKumma että Arvi piispa pääsi hengissä!\n\n— Siitä juuri ketun tuntee... Hän tietenkin aavisti pahaa, ei mennyt\nruunausjuhliin... olihan Kustaa Trolle jälleen vallassa ja kunniansa\nkukkuloilla. Mutta hänen kerrotaan lähettäneen nöyrän kirjeen\narkkipiispalle, Kustaa herralle, ja luvanneen kuuliaisuutta. Ja kun\nsitten viime syksynä Kristian tyrannin sotajoukko saapui tänne ja\ntäkäläiset mahtimiehet luovuttivat linnan hänen käskynhaltijalleen,\nTuomas junkerille, silloin kerrotaan Arvi piispan kirjoittaneen\nkuninkaalle mairittelevan ja matelevan kirjeen, vakuuttaneen\nuskollisuuttaan ja luvanneen väkensä, laivansa ja aseensa hänen\nkäytettävikseen. Joku kaniikeista kuuluu kirjeen sattumalta nähneen, ja\ntieto siitä levisi hengellisiin piireihin ja muihinkin. Monet kuuluvat\nhäntä siitä pitäen sanovan \"verikoiran kappalaiseksi\", sillä \"teidän\narmonne nöyräksi kappalaiseksi\" oli hän kirjeessään itseään nimennyt.\n\n— Hänhän sitten aina kääntää purjeensa sinne, mistä milloinkin tuuli\npuhaltaa! huudahti Johannes.\n\n— Niin, näköjään... mutta toisaalle tuhlaa hän sanoja, toisaalle\ntekoja... Saadaanpas nähdä, eikö mies taasen pian pysty muuhunkin kuin\nmakeiluun...\n\n— Ah, tosiaan, mainitsittehan äsken, isä, että on jälleen\nlevottomuuksia Ruotsin puolella!\n\n— Levottomuuksia... ettekö te siellä salolla tiedä siitä mitään...\nmaanjäristys meillä on nykyään. Kun tyranni katkaisi päät sadalta\nvastustajistaan, nousi heti tuhansia sijaan! Kun Tukholman verilöyly\noli viime marraskuussa, nousi Taalainmaan rahvas aseihin jo\nalkutalvesta nuoren Kustaa Vaasan johdolla. Kerrotaan kansan nousseen\nsiellä kaikkialla ja voitollisesti ryntäävän eteenpäin. Pari kuukautta,\nylikin, on siitä, kun nuori Kustaa Vaasa oli valittu valtionhoitajaksi\n— ettekä te tiedä siellä Metsäkulmalla siitä mitään, muutamain\npeninkulmien päässä Turusta!\n\n— Aina huhuja! Mutta eihän sitten maassa enää olekaan Tanskan valta!\nhuudahti Johannes hehkuvin poskin.\n\n— On vielä täällä Suomessa. Mutta sodan hehku, vainon veriloimo palaa\njo Turussakin miesten silmissä, vaikkei riehahtele tyyni, tasainen\nsuomalainen.\n\n— Leviääkö sota tännekin?\n\n— Se on jo ovella, kuten sanoin. Valtionhoitajan pieni laivasto on\njo toisiltana saapunut, mutta pysytteleiksen loitommalla Raision\nrantamilla, pieni kuuluu näet olevan sotavoima mukana. Mutta eilen\nvarhaisesta aamupuhteesta alkaen on liikuskellut miehiä nostattamassa\nturkulaisia ja ympäristöläisiä aseihin, ja siitä pitäen on yllytys\njatkunut. Ei kuulu mitään erityistä, ei näy mitään sotaista muussa kuin\nhehkuvan kiiluvissa silmissä, mutta siitä tuntee tulen kytevän ja pian\nse varmaan leimahtaa. Meihin munkkeihin sotainen kiihko on ensiksi\nkohdistunut. Kun meitä nyt kerran vihataan, on meidän niskoillemme\nalettu syytää kaikki paha, mitä maailmassa on, ja kiihdyksissään kansa\npurkaa nyt meihin kaunansa. Olemmehan muka lähimmät Tanskan ystävät,\nja meitä vastaan uskaltaa aina nousta, vaikkei olisi niin suuri\nsankarikaan!\n\n       *       *       *       *       *\n\nKerkeäkielisen Olavi lehtorin kertoellessa ja pakinoidessa olivat\nhengenmiehet hiljanverkkaan kävelleet eteenpäin, saapuneet kaupunkiin\nja lähestyivät Kirkkotoria. Torilla kävi kauppa parhaillaan, siellä\nhääräilivät kaupungin porvarit ja porvarien emännät, siellä maalaiset\nja saksankestit, niin ettei puusta katsoen olisi luullut mitään\npoikenluomaista olevan kyseissäkään.\n\nMutta Olavi lehtori pyysi Johannesta, että paremman turvallisuuden\nvuoksi kulettaisiin loitompaa torin reunoitse, ja itse astahti hän\nseuralaisensa vasemmalle puolelle, asettuen siten eteen, ettei toisen\nmunkkilevättiä väkijoukko niin helposti keksisi.\n\nHe olivat juuri pääsemäisillään torin reunoitse Auran rannalle, kun\nkuulivat äkäisen huudon:\n\n— Munkki, rähjys!\n\nOlavi lehtori koki vetää Johannesta levätin liepeestä Luostarimäelle\npäin, mutta Johannes kääntyi katsomaan, tarkoittiko huuto häntä. Ei\nväkijoukosta katsonut kukaan häneen päin, vaan kaikki naulasivat\nsilmänsä joukon lähellä seisovaan porvarispukuiseen mieheen, joka\nkoetti heille puhua. Muutamat miehet olivat käymäisillään käsiksi\nhäneen, mutta joku huusi:\n\n— Antaa kuvatuksen puhua... saahan tuota kuulla!\n\n— Se on veli Hincerus, kuiskasi Olavi lehtori Johannekselle. —\nKummitteleiksen pukeutumalla porvariksi, ikäänkuin häntä ei sittenkin\ntunnettaisi...\n\nVeli Hincerus hyppäsi jollekin laatikolle ja alkoi puhua käheän\npauhaavalla äänellä. Johannes saattoi keskeyttäväin huutojen ja hälinän\ntähden kuulla siitä vain katkonaisia lauseita:\n\n— Voi aikoja, voi ajan merkkejä... ihmeellisiä ja hirvittäviä enteitä,\nkuultuja ja nähtyjä... suuri pyrstötähti koillisesta lounaiseen...\nmastoton laiva ilmassa ja sen hävittyä kahdet miehen kasvot, korkeat\nhatut päässä... sotajoukkoja pilvissä... veripilkkuja auringossa...\nkuultiin taivaalla messunsäveleitä... Voi kansaa, voi kaupunkia...\ntulipalot ja ruttotaudit... suuri lohikäärme Saksanmaalla... syöksee\nkeihäitä kidastaan... ja sikiöt leviävät kautta maan... rosvojoukot\nryöstävät ja polttavat ja viatonta verta... ken tahtoo pitää tavaransa\nja kalunsa... metsiin ja korpiin... ken välttää Jumalan vihan...\nlaillista kuningastansa... Jumalalta lähetetty on...\n\n— Verikoiran piski! karjahti vihainen ääni joukosta, ja monet kädet\nrepivät veli Hinceruksen alas laatikolta.\n\nVeli rukalle näytti käyvän pahoin, ja Johanneskin näki parhaaksi\ntehdä lähtöä Olavi lehtorin mukaan. Lähtö jäi kuitenkin sikseen.\nSillä samassa kiipesi toinen mies laatikolle ja viittasi väkijoukkoa\nhiljenemään. Joukko unhotti silloin munkin ja syntyi hiiskahtamaton\nhiljaisuus, jossa Johanneskin saattoi kuulla jokaisen sanan:\n\n— Miten vähän hengellisellä isä pahuksella oli asiaa puhuttavaa,\nosoittivat hänen kauheat enteensä, joissa ei liene totta siteiksikään.\nMaallisista asioista puhuen, ja niistähän nyt on kysymys, tiedätte\nkyllä, että jos viatonta verta kuka on vuodattanut, niin hänen\nlaillinen kuninkaansa sitä on tehnyt; jos kuka on polttanut, ryöstänyt\nja mellastanut, niin hänen joukkionsa sitä ovat tehneet; jos kuka\non polkenut jalkoihinsa kaiken lain ja järjestyksen, he ovat senkin\ntehneet; ja jos ketkä tälle torille tulevat ryöstämään ja mellastamaan,\ntekevät sen varmaan hänen rakkijoukkonsa. Hän, Kristian verikoira,\ntässä maassa ja koko valtakunnassa on piskeineen raivonnut ja\nelämöinyt, niin että veripilkut pirskuvat aurinkoonkin, huutaen sieltä\nkansan kostoa hänelle. Jos tahdotte säilyttää isiltä perityn, lakien\nsuojaaman vapautenne ja itsenäisyytenne, niin kukistakaa hänet! Te,\nvapaat miehet, jollette tahdo antautua hirmuvallan orjiksi, koiriksi\nkahleihin, niin näyttäkää, mitä vapaat Suomen miehet voivat, vaikka\nheitä vähäkin on! Arvelette kai, ettei ole aseita, mutta voin sanoa\nteille salaisuutena, (hän alensi salamyhkäisesti ääntänsä, mutta\nsittenkin kuului se yli torin) salaisuutena, sillä asianomainen\non visusti varoittanut päästämästä sitä vielä ilmoille, että eräs\nkorkea herra, jolla täällä on sotamiehiä ja aseita, on luvannut\nvaltionhoitajan sotapäällikölle, ritari Niilo Arvinpojalle, joka on\nkaupungin edustalla laivoineen, antaa kaikki tykkinsä ja ampumavaransa\nkäytettäviksi. Ilmoittautukoon siis Niilo ritarille, kellä käsi kalpaan\npystyy, ja kenellä ei ole kieli kankea, hän lähteköön saloille ja\nkehottakoon jokaista, ken kynnelle kykenee, lähtemään taisteluun uuden\nvaltionhoitajan, Kustaa Erikinpojan puolesta. Hän puolustaa kansan\nvapautta, ja häneen liittyköön, ken vapaana miehenä tahtoo käydä!\n\nHän laskeutui alas ja joukosta kuului kiihkeää sorinaa ja huudahduksia.\n\n— Hän oli raatimies Lauri Karhunkämmen! virkkoi vanha Olavi lehtori\nloistavin silmin.\n\n— Kukahan se korkea herra on, josta hän puhui?\n\n— Arvi piispa tietysti! Kenelläkäs täällä muilla on tykkejä kuin Tuomas\njunkerilla linnassaan ja piispa Arvi Kurjella Kuusiston linnassa! Sen\ntietävät hevosetkin... Arvi herra näyttää taasen kynsiään!\n\nPalopuhe oli molempia hengenmiehiä niin innostanut, etteivät he\nenää lainkaan muistaneet pelätä kansalaisiaan. Eivät he myöskään\nolleet huomanneet muuatta metsäläisen näköistä nuorta miestä, joka\noli seissut väkijoukon reunalla, aika tukku oravan, ketun ja näädän\nnahkoja kainalossaan ja muuan karhunnahkakin olallaan. Metsäläinen oli\nnaulannut silmänsä isä Johannekseen aivan kuin aaveeseen, astunut kuin\nnäkymättömän tenhokäden työkkäämänä muutamia askelia häntä kohden ja\ntuijottanut kuin tunteakseen. Isä Johannes huomasi metsäläisen vasta,\nkun tämä alkoi etunojassa tulla tuijottaa häntä kohden.\n\nMutta puheiden päätyttyä oli muidenkin huomio kiintynyt munkkipukuiseen\nisä Johannekseen torin nurkalla jokivarressa, ja joku huusi:\n\n— Munkki... verikoiran piski!\n\nJoukko miehiä lähti juoksemaan hengenmiehiä kohden. Isä Johannes oli\nvielä niin innostunut, ettei tullut ajatelleeksikaan pakojuoksua, ja\nOlavi lehtori puolestaan, luottaen porvaria, kauhtanaansa, valmistautui\npuhumaan seuralaisensa puolesta.\n\nMutta vanhan lehtorin edelle ehti toinen. Se oli metsäläinen, joka\nnähtävästi oli tuntenut isä Johanneksen. Miesten lähtiessä juoksemaan\nhengellisen isän kimppuun hyppäsi hän nopealla päättäväisyydellä heidän\neteensä ja huusi:\n\n— Ei hän ole piski... hän on meidän pitäjän pappi ja kansanmies!\n\nMiehet pysähtyivät, katselivat epäröiden metsäläiseen ja toisiinsa.\n\n— Uskokaa vain, hän on ollut Metsäkulman pappina jo yhdeksän vuotta...\non — keksi metsäläinen yhtäkkiä — on kai sinne lähtenytkin munkkien\nmetkuja pakoon...\n\nMetsäläisen ulkonäkö — enimmäkseen hänen pukunsa oli nahkoista kursittu\nkokoon — todisti selvään, että hän oli maalta, ja muutenkin hän näytti\nitse totuudelta.\n\n— Sitten uskomme, jos lähdet heti sotaan, huusivat miehet alkaen jo\nnauraa.\n\n— Jahkahan myyn nahkani, sanoi metsäläinen yksinkertaisesti.\n\n— Elä vain myy sitä verikoiralle! nauroivat miehet.\n\nMetsäläinen heilautti vain nahkakimppuaan, ilmaisten siten, ettei\nsuinkaan tarkoittanut omaa selkänahkaansa.\n\nIsä Johannes oli hänkin puolestaan tuntenut metsäläisen ja suunvuoroa\nsaatuaan huusi iloissaan:\n\n— Tuiro!\n\nTuiro metsäläinen astui reippaasti hengellisen isän luo, lankesi\npolvilleen ja suuteli mustan levätin helmaa aivan kuin ristityt ihmiset.\n\nIsä Johannes riuhtoi hänet pystyyn ja sulki syliinsä.\n\nTuiro! huudahti hän iloisella liikutuksella. — Vieläkö sinä tosiaankin\noleskelet jossakin kotipitäjän kulmilla?\n\n— Enhän minä... muuten vain... sanoin, mitä ensiksi pälkähti päähäni...\n\n— Kiitos! Pelastit minut hengenvaarasta! Mutta missä olet oleskellut?\n\n— Metsässä. En oikein tiedä, mihin kirkkopitäjään ne kuuluvat.\n\n— Tule nyt mukaan, että saan kuulla elämästäsi!\n\n— Jahkahan ensin myyn nahkani.\n\n— Tule sitten luostariin.\n\nTuiro nyökäytti päätänsä ja meni väkijoukkoon nahkoinensa. Siellä\npalasi äskeinen mies jälleen hänen kimppuunsa.\n\n— Eiköhän tosiaankin lähdetä sotaan? innoitteli hän.\n\n— Mene sinä! Minun täytyy myydä nahkani\n\n— Mine osta nahka sinusta, sanoi muuan saksankesti.\n\nNauraen odottivat ympärillä seisovat kaupanhierontaa, mutta saksa\nneuvoi vain Tuirolle, kenen Turun porvarin luo hänen oli mentävä\nnahkojaan myymään, sillä kestillä oli oikeus tehdä kauppoja ainoastaan\ntukuttain Turun porvarien kanssa.\n\nSamassa kiintyi väkijoukon huomio parveen Tuomas junkkerin ratsumiehiä,\njotka ratsastivat joenvartta pitkin. Heidän luokseen luikahti jostakin,\nkukaan ei ollut nähnyt mistä, veli Hincerus ja toimitti heille jotakin\nhuitoen käsillään. Ratsumiesparvi alkoi ratsastaa väkijoukkoon,\njoka hajosi kaikille tahoille. Mutta veli Hincerus, joka juoksi\nratsumiesparven edellä, viittilöi raatimies Lauri Karhunkämmeneen ja\npari ratsumiestä hyppäsi ratsailta, juoksi hänen kimppuunsa ja otti\nhänet kiinni. Hänen molempiin ranteihinsa sidottiin nahkahihnat, joista\nkummastakin piteli ratsumies kiinni ja niin lähti parvi liikkeelle.\n\nKauhun ja vihan huudoin seuraasi väkijoukko ratsumiesparvea, nähden\nkuinka kaikkien suosima raatimies sai puoleksi juosta, puoleksi\nlaahautua kahden hevosen välissä. Niin vietiin hänet jokivartta lähelle\njoensuuta ja sitten hirsilautalla ylitse linnaan.\n\nKohta riippui raatimies Lauri Karhunkämmen hirressä linnanmuurin\nedustalla. Ja linnanmuurilta kuului Tuomas junkerin huuto:\n\n— Varoitukseksi kapinoitsijoille ja villitsijöille!\n\nKatselevat miehet eivät tienneet, itkeäkö vai karjaista.\n\nMutta samassa pamahti linnanmuurilta laukaus, ja muuan miehistä kaatui\npaikalle.\n\n— Nyt lähden heti sotaan! huusi Tuiro vihan vimmassa ja lähti.\n\nToiset seurasivat häntä.\n\nEikä mikään yllyttäjä olisi saanut miehiä niin joukolla nousemaan\nhirmuvaltaa vastaan kuin tieto tästä Tuomas junkerin \"varoituksesta\".\nHyväntahtoiset nahjukset eivät tulleet ennen ryhtyneeksi tuumasta\ntoimeen ennenkuin saivat iskun, joka tuntui.\n\nTuiro meni ensiksi nahkoineen saksan neuvoman porvarin luo. Tällä\nkertaa ei hänellä ollut aikaa tinkiä, vaan hän otti mitä sai. Rahoilla\nosti hän uudet sarkavaatteet, eikä kukaan enää olisi häntä arvannut\nmetsäläiseksi.\n\nNiin alkoi hän astua Niilo Arvinpojan puheille, jonne oli monia\nmuitakin menossa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOlavi lehtori ja isä Johannes olivat torilta lähteneet astelemaan\nluostaria kohden.\n\nKylläpä täällä on elämää! virkahti isä Johannes.\n\n— Sanos muuta... ja toista tulee!\n\nMutta mitä ihmettä veli Hincerus mahtoi tarkoittaa Saksanmaan\nlohikäärmeellä?\n\n— Tohtori Lutherusta kai, hänhän siellä kuuluu pitävän kovaa ääntä,\nvastasi vanha lehtori.\n\n— Kuinka niin?\n\n— En minä hänestä tiedä muuta kuin mitä saarnaveljet ovat\nsaksankesteiltä kuulleet. Kertovat hänen ensin nousseen paavin\nanekauppaa vastaan, sitten ruvenneen iskettelemään yleensä pyhää isää,\npyhimyksiä, sakramentteja ja koko pyhää kirkkoa. Paljon kuuluu hän\nkirjoittavan ja pauhaavan väkevästi kuin itse paholainen, mutta ei\nnoita ole vielä tänne asti kulkeutunut hänen kirjoituksiaan.\n\n— Miten hän saa...?\n\n— Kuuluuhan Rooman pyhä isä julistaneen hänet pannaan... mutta mitäs\ntämä... joukkioineen kuuluu paavin bullan polttaneen... ja kirjoittaa\nyhä kivakammin... Valtiopäivienkin kerrotaan Wormsissa häntä viime\nkevännä kovistelleen, mutta päästäneen vapaana menemään.\n\n— Merkillinen aika! Nykyäänhän näyttää saavan tehdä esivaltaa vastaan\nmitä vaan, mutta... menkööpäs puolesta puhumaan... naurahti isä\nJohannes muistaen veli Hinceruksen äskeistä puhetta.\n\n— Ah, nytpä muistan! virkahti isä Olavi. — Tänä iltana saat kuulla\nesityksen Lutherin opista, jos tahdot...\n\n— Keneltä?\n\n— Äskettäin on saapunut Saksasta kotiin muuan nuori maisteri, Pietari\nNiilonpoika muistaakseni...\n\n— Ah, onko hän jo palannut!\n\n— Kuten sanoin. Hän on levittänyt sanaa valiopiireihin, että puhuu\nLutheruksen opista. Lähetti meillekin sanan luostariin... kas, eiköhän\nveli Hincerus ole saanut siitä vihiä, vaikka isä priori aikoi ilmaista\nasian vain parille kolmelle!\n\n— Missä hän puhuu?\n\n— Kolmen kuninkaan kiltatalolla, olen kuullut. Sinne tulee kai paljon\nylhäistä väkeä.\n\nHe saapuivat veljeskunnan kotitalolle, ja lempeä priori Mikael\nKarpalainen otti veli Johanneksen ilolla vastaan lukuhuoneessa. Melkein\nlapsellisella ilolla, aivan kuin tietämättä lainkaan sotakiihkosta\nluostarimuurien ulkopuolella, näytteli Mikael priori uusia\npergamentille ja paperille kauniisti piirreltyjä käsikirjoituspinkkoja,\njotka oli hankittu isä Johanneksen ollessa salolla. Olipa joukossa\nmuutamia, jotka oli painettu Gutenbergin keksimillä nastoilla, ja\nniidenkös huokeutta isä Mikael ihaili, vaikka oli niillä vielä hintaa\nniilläkin kuin hyvällä hevosella! Johanneksen täytyi väkisinkin\nmiettiä, miten onnellinen kunnon Mikael ukki olisikaan, jos hän saisi\naina puuhailla rakkaine kirjoineen, tarvitsematta huolehtia koko\nluostarin johdosta. Hän ei malttanut olla siitä huomauttamatta.\n\n— Olenpa väliin tuuminut, etteikö tästä pitäne minunkin lähteä papiksi\nsalolle, hymähti isä Mikael.\n\n— No, johan nyt! huudahti Johannes.\n\n— Raskaalta tuo tuntuu, kun näkee, ettei voi johtaa veljeskuntaa\nkunniaksi Jumalalle ja tyydytykseksi tunnolleen, huokasi isä Mikael.\n\nSamassa kuului tuttu kellon kilinä, kutsuen puolipäivämessuun, ja\nJohanneskin lähti mukaan.\n\nMessun jälkeen odotteli hän kotvan Tuiroa, mutta miestä ei kuulunut, ei\nnäkynyt. Kauemmin ei hän voinut odottaa, sillä hänen oli käytävä myös\npiispansa puheilla. Isä Mikael ja Olavi lehtori kehoittivat häntä sitä\nennen pukeutumaan porvarispukuun, ja hän olikin siksi viisastunut, että\nmielellään puki kaapunsa ylle sarkakauhtanan, jonka isä Mikael käski\nhänelle tuoda.\n\nSaavuttuaan kivisen, muihin taloihin verraten sangen upean piispantalon\nportille, täytyi hänen ilmoittaa nimensä kahdelle portilla seisovalle\nasepalvelijalle ennenkuin pääsi sisälle. Pihalla oli ainakin\nkymmenkunta asepalvelijaa, jotka näyttivät odottavan hengellistä\nherraansa tulevaksi. Eteisessä ilmoittautui Johannes toistamiseen\npalvelijalle, joka oli juuri lähtemäisillään ilmoittamaan herralleen,\nkun piispa itse kiirein askelin tuiskahti eteiseen.\n\nHän tunsi Johannes papin heti, vaikkei tämä ollut aikoihin käynyt hänen\npuheillaan.\n\n— Nyt tulitte kirkkoon korotuksen jälkeen, virkahti hän tuikaten kättä.\n\n— Olisi ollut vähän asiaa.\n\n— Seurakunnallista?\n\n— Niin.\n\n— Ei nyt, toiste!\n\nHän oli menemäisillään kiireesti ulos, mutta pyörähti takaisin,\nviitaten Johannes papin tulemaan jälestään.\n\n— Tulkaahan vähän...\n\nHe menivät piispan virkahuoneeseen, jossa oli suuremmat lasiakkunat\nkuin Metsäkulman kirkossa.\n\n— Ah, Johannes Karelus, tulin ajatelleeksi, että teistäpä taidan saada\napua erääseen tuiki tärkeään tehtävään, virkahti piispa kipenöivällä\näänellä, samalla vilaisten ympärilleen, että olivathan he vain kahden.\n\n— Nöyrin palvelijanne, teidän armonne!\n\n— Tarvitsisin näet miehen, joka matkustaisi puhuttelemaan seurakuntain\npappeja... sillä viesti on paras lähettää suullisesti... että\nnostattaisivat väkeä aseihin... tarkoitan: turvaamaan tuomiokirkkoa ja\npiispanistuinta näinä melskeisinä aikoina...\n\nSanan \"aseihin\" jälkeen näytti isä Johanneksesta, kuin hänen upean\nkookkaan piispansa kiiluvissa silmissä olisi teräsjousi ponnahtanut\npiiloon... ja loppuselityksen aikana pamahtivat hänen kulmansa sulavan\nkevyesti silmiä verhoamaan, niin että teräsjousen välähdys näytti äkkiä\npeittyneen untuvaverhoon.\n\n— Teidän armonne! huudahti Johannes. — Asia on minulle perin outo, ja\najatukseni ovat kokonaan kiintyneet seurakuntani hoitoon.\n\n— Niinkö!\n\nJa piispan kulmat näyttivät pingoittuvan kuin teräsjouset. Sitten oli\njotakin välähtävää niin silmän luonnissa kuin kädenliikkeessäkin, kun\nhän sanoi:\n\n— Mutta omassa seurakunnassanne on teidän ainakin vaikutettava asian\nhyväksi... täällä tarvitaan pian väkeä!\n\nJohannes ajatteli melkein säälillä saloseurakuntansa rauhaa, mutta\nmuistaen tänpäiväiset kuulemansa virkkoi hän:\n\n— Voin viedä ainakin sanan vapaamies Tasaiselle, hän meillä on paras\nmies sellaisissa asioissa vaikuttamaan.\n\n— Hyvä! Ettekö tiedä myös sopivaa miestä kiertämään?\n\n— En nyt voi sanoa...\n\n— Herran haltuun sitten!\n\nKadulle päästyään näki Johannes piispan tulevan pihasta aseväen\nympäröimänä ja menevän Kuusiston linnaan päin. Hänestä tuntui piispansa\ntänään enemmän valtiomieheltä kuin hiippakunnan ylipapilta.\n\nKaduilla näki Johannes enimmäkseen miehiä liikkeellä, ja kaikilla\nnäytti olevan sotainnon tuiketta silmissä. Muutamat näyttivät kantavan\njotakin kätkettynä kauhtanansa liepeen alle, ja nämä riensivät kaikki\nsamaan suuntaan.\n\nYhtäkkiä töksähti hän melkein yhteen rotevan miehen kanssa.\n\n— Kas, Tuiro!\n\n— Herran terveheksi, isä!\n\n— En ollut tunteakaan, kun...\n\n‒ Ostin juuri nämä tamineet nahkarahoilla!\n\n— Lähdes nyt vähän kertomaan.\n\n‒ Metsissä olen ollut. En nyt jouda enempää!\n\n— Mihin niin kiire!\n\n— Menen sotaan!\n\n— Joko nyt?\n\n— Nyt jos koskaan! Hyvästi!\n\nTuiro oli jo menossa, kun Johanneksen mielessä välähti ajatus ja hän\nkutsui hänet takaisin.\n\n— Kuules, Tuiro, mene piispan luo! Luulen, että tapaat hänet Kuusiston\nlinnassa!\n\n— Mitäs sinne?\n\n— Hän tarvitsee miehen.\n\n— Mihin?\n\n— Väkeä nostattamaan!\n\n— Tanskalaisille?\n\n— Ei, elä epäile! Hän on sama korkea herra, jonka torilla sanottiin\nluvanneen tykkinsä tanskalaisia vastaan.\n\n— Sitten lähden! Hänet on nyt hirtetty...\n\n— Kenet?\n\n— Hänet, joka torilla puhui!\n\n— Mitä, munkkiko?\n\n— Ei, vaan se toinen! vastasi Tuiro vihan vimmassa. — Hyvästi nyt, isä!\n\nJohannes olisi tahtonut kysellä, mutta Tuiro astui tuiterasti Kuusiston\nlinnaa kohden.\n\n\n\n\n25\n\nPIETARI MAISTERI\n\n\nIsä Johannes joutui luostariin parahiksi nonamessuun, ensimäiseen\nmessuun puolipäivän jälkeen. Sen päätyttyä alkoi olla käsissä aika,\njolloin maisteri Pietari Särkilahden puheen Lutherin opista piti\nalkaman. Ja isä Mikael, isä Olavi ja isä Johannes lähtivät kävellä\nköpsöttelemään Kolmen kuninkaan killatalolle, kuulemaan selostusta\nsaksalaisen kerettiläisen opista, aivan kuin huiske ja tuiske heidän\nympärillään ei olisi merkinnyt niin mitään.\n\nHeidän killataloa lähetessään yhtyi heihin vanha tuomiorovasti Jacobus\nJohannis. Tämä valkohapsi ukko näkyi hankin kuuluvan miehiin, jotka\netsivät niitä kuin isän ovat, vaikka sataisi tulta ja tulikiveä\nympärillä. Mutta samalla saattoi hän toisten hengenmiesten harjakset\nnostattaa pystyyn kertomalla kauhutapauksesta linnan edustalla.\n\nHeidän saapuessaan killatalolle ja aikoessaan astua sisään tuli sieltä\nheitä vastaan nuori Pietari Särkilahti poislähdössä.\n\n— Ka, isä Johannes! huudahti hän iloisesti yllätettynä ja kääntyi\nsitten ukoille kohteliaasti selittämään, että hänen esityksensä täytyi\nhetken rauhattomuuden tähden peruuttaa. Ei noita, lisäsi hän, taida\njuuri tulla kuulijoitakaan. Ei ollut vielä ketään sisällä.\n\n— Onhan meitä tässä neljä, virkkoi Mikael priori tiedonjanoissaan.\n\n— Vähän meitä on, huusi Jacobus-rovasti. — Herrallamme ja\nmestarillammekin oli mukanaan kaksitoista kuulijaa siltä varalta, ettei\nsattuisi syrjäisiä tulemaan... lisäsi vanha veitikka.\n\n— Onkin muuten, arveli isä Olavi, — arveluttavaa tällaisina aikoina\npuhua niin aroista kysymyksistä. Ei tiedä, kuka sen mitenkin selittää,\nlisäsi hän muistaen veli Hinceruksen viittausta torilla.\n\nUkot tekivät lähtöä.\n\n— Tule kotiini, että saamme vähän puhella pitkistä ajoista, sanoi\nPietari maisteri hiljaa Johannekselle, ja tämä sanoi isille jäähyväiset.\n\n— Mutta yöksi tietysti tulet domukseen, kutsui isä Mikael.\n\nHeidän lähdettyään astumaan virkahti Pietari maisteri Johannekselle:\n\n— Tuskinpa kannattaneekaan puhua uudesta opista noille vanhoille paavin\npapeille!\n\nJohannes katsoi häneen kummastellen.\n\n— He menevät hautaan vanhoine menoineen, parhaassakin tapauksessa\nottaisivat uuden hengen vain tirkistelläkseen kuin minkäkin\nihmeotuksen. Kyllä luulen, että on paras aloittaa toisesta päästä,\nkääntyä nuorten puoleen.\n\nJohannes katseli tarkastellen nuorta ystäväänsä. Hänestä oli varttunut\ntäysi mies, ja miestä näytti valaisevan innon tulen, elävän uskon ja\nlujan vakaumuksen loimo. Mutta sittenkään ei Johannes nähnyt hänessä\nmitään sellaista kuumeisen väräjävää kuin oli huomannut muutamissa\nparhaimmissa hengen-innoittamissa aikalaisissaan, ei sellaista lumisen\nvaaleaa tahmeutta eikä kidutuksen kalpeutta millaisen oli nähnyt lyövän\nleimansa toisiin totisiin hengenmiehiin, ei mitään kipeää kärsivää.\nEi, sälähtelevää joustavuutta, verevää tuoreutta tuntui uhkuvan\nmiehessä, kasvoista aivan kuin huokui ja lehahteli noruvan nuortea\npuna, ja silmissä kimmelsi luonnonraikasta elinintoa säteilevä lämmin\nkosteus. Näin uteliaalla ihailulla opinteiltä palannutta ystäväänsä\ntarkastellessaan tuntui Johanneksesta, kuin hänen rinnassaan jotakin\naukeaisi ja sinne herahtelisi nuoresta ystävästä tuores aamukaste, joka\nsamalla kertaa hurmasi ja vavahdutti niinkuin synnillinen maailman ilo,\nmutta tuntui sulattavan pois jotakin kuortunutta, kangistunutta...\nvanhaa aatamia...\n\nPietari maisteri antoi isä Johanneksen katsella kyllikseen ja virkkoi\nsitten hymyä hyrskyen ja hilpeää iloa pilkkuvin silmin:\n\n— No, miltä minä nyt näytän?\n\n— Minusta näytät nyt ulkomailta palattuasi niin ihmeellisen\nnuorekkaalta, miltei nuorteammalta kuin ennen! huudahti Johannes.\n\n— Niinkö!\n\n— Mitä ihmettä sinussa on?\n\n— Siihen saat kotona näkyvän selityksen...\n\nTästä lupauksesta ei Johannes tullut hullua viisaammaksi.\n\nHe saapuivat \"Kiukku-Niku\" vainajan taloon, jonka Pietari maisteri oli\nisältään perinyt. Asuintupaan astuttua kysäisi Pietari maisteri hiljaa\njotakin nuorelta ilosilmäiseltä tytöltä.\n\nTämä puikahti viereiseen huoneeseen.\n\nSieltä astui kohta esiin nuori nainen, seitsemän-, kahdeksantoista\nkorvilla. Jo puolella silmäyksellä häneen häivähti Johanneksen mielessä\nsuloisen kodikas tunne. Koko silmäyksellä sai hän vaikutelman, että\nnainen oli kauniskin. Hänessä oli jotakin, joka viehätti niin silmän\npuolelleen, ettei tullut tyystin tarkastelleeksi hänen piirteitään,\ntunsi vain mielihyvää silmäyksestään. Piirteet tuntuivat kauttaaltaan\nniin sulavan sopusuhtaisilta, ja poskilla oli lämmin puna, jolla\noli hieno tummanvivahdus. Silmät olivat siniset, tuntehikkaan\ntummansiniset, ja pitkät silmäripset antoivat niille niin hienon\nhaaveellisen vivahduksen. Koko kasvoilla oli tuntehikkaan hämyinen\nhäivähdys, antaen kasvoille ominaisen saksalaisen sävyn.\n\n— Vaimoni Margareta Corneliuksentytär! esitti Pietari maisteri\nuhmaavalla voitonriemulla.\n\nIsä Johannes oli niin ällistynyt ja niin monia kysymyksiä kumpusi hänen\nmieleensä, että hän tuskin muisti tervehtiä.\n\n— Tämä on hyvä ystäväni, isä Johannes, selitti Pietari saksaksi\nvaimolleen, ja tämä loi häneen ystävyyttä säteilevän katseen.\n\nIsä Johannes ei suinkaan ollut pukeutunut rautapaitaan, joka olisi\nsuojellut häntä naiskatseiden teholta. Mutta sittenkään ei hän voinut\nolla huudahtamatta ystävälleen:\n\n— Etkös ole vihitty papiksi!\n\n— Niin juuri!\n\n— Mutta...?\n\n— Kysy pois vaan!\n\nMargareta oli nähtävästi huomannut isä Johanneksen kasvoista, mistä oli\nkysymys, ja vetäytyi hienotunteisesti pois huoneesta.\n\n— En suinkaan tahdo tunkeutua tiedustelemaan yksityiselämääsi, mutta\nherättää suurimmassa määrin mielenkiintoani...\n\n— Kysy vain arastelematta, mihin haluat selvyyttä.\n\n— Miten avioliittonne on mahdollinen, miten se on järjestetty ja\nmiten...\n\n-— Kerron koko jutun, niin saat samalla kertaa vastauksen kaikkiin\nkysymyksiisi.\n\nHe istuutuivat kodikkaasti asuintuvan lasiakkunan ääreen, ja Pietari\nkertoi:\n\n— Tarina alkaa kevätkesästä. Meidät valtasi palavin rakkaus molemmat,\nja olin jo aikeissa luopua koko papilliselta uralta, ryhtyä vaikka\nmihin muuhun, kun vain saisin Margaretan. Mutta sitten puhuin asiasta\nMartti tohtorille, tohtori Lutherille tarkoitan, ja kysyin hänen\nneuvoaan. Hän kysäisi, miten meidän maassamme muut papit tekevät,\nja ihastui ikihyväksi, kun sanoin, että meillä täällä varsinkin\nmaalaispapit elävät vaimoineen ja lapsineen aivan samallaista\nperhe-elämää kuin porvarit ja pienet aateliset. \"Mene ja tee sinä myös\nniin!\" sanoi tarmokas tohtori hilpeästi nauraen. \"Ah\", jatkoi hän\nhetken kuluttua vakavasti, \"avioliitto ei ole ainoastaan luonnollinen\nasia, vaan Jumalan lahja, suloisin ja ihanin, vieläpä siveämpikin kuin\nmikään naimattomuus ja avioton elämä, sillä naimattoman sielu saattaa\njoutua niin lihallisten himojen valtaan, että hän niillä saastuttaa\ntaivaankin. Kukaan ei ole niin hengellinen, ettei tuntisi luonnollista\ntaipumusta ja rakkautta toiseen sukupuoleen, sillä suuri ja ihmeellinen\nasia on liitto ja yhteys miehen ja naisen välillä. Avioliitto saattaa\nkyllä olla helvettikin, mutta missä säilyy uskollisuus ja rakkaus\npuolisoa ja lapsia kohtaan, missä avioliitto pidetään pyhänä ja\njumalaisena säätynä, siellä on se suorastaan autuas sääty.\" Näin sanoi\nhän ja osoitti jumalansanan sanovan samoin.\n\nMikä riemu meidät silloin valtasi! Emme voineet vitkastella, vaan\nläksimme kotimaahan ensi laivalla, joka tänne purjehti. Menimme\nkotipitäjääni Taivassaloon. Ilon ja riemun huumauksessamme olimme\nmelkein uskoneet, että kirkkokin avosylin siunaa liittomme. Mutta pysty\ntuli eteen. Silloin teimme aviosopimuksen ilman pappien vihintää,\nja suvisena sunnuntaina me kukkivalla kirkkomäellä julistimme sen\nkirkkokansalle ja kutsuimme koko Taivassalon seurakunnan liittoamme\ntodistamaan!\n\nIhana on onnemme! Meistä tuntuu, kuin kulkisimme yössä, yhdessä kantaen\nkirkasta soihtua. Kaukaa katsojalle mahtaa soihtumme näyttää vain\npieneltä pilkoitukselta, mutta me näemme ainoastaan rakkautemme soihdun\nkirkkaan palon ja pienen piirin maailman sen valokehässä. Ja meille\non valokehämme niin säteilevän kirkas ja autuaan suloinen, ja pimeä\nnäyttää olevan niin kaukana.\n\nNäin ylisti Pietari maisteri onneaan.\n\nJa isä Johannes istui vaiti kauan, ikäänkuin äänettömään hartauteen\nvaipuneena.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHänet herätti Margareta emäntä, joka tuli kuiskaamaan rakkaalle\nmiehelleen, että ateria oli valmis viereisessä huoneessa.\n\nHe lähtivät ruualle.\n\n— Finnland ist so schön, aber kylmä, virkkoi Margareta emäntä pöydässä\nkohteliaasti vieraalleen, osoittaakseen jo osaavansa sanan suomeakin.\n\n— Suomi on niin kaunis, mutta kylmä, sanotaan, — suomensi Pietari\nhymystä hohtaen.\n\nMargareta toisti hartaasti pariin kolmeen kertaan ja säteili ilosta,\nkun vihdoin osasi sen sanoa oikein.\n\nSamassa näytti hän saaneen mieleensä jotakin tärkeää ja kysyi;\n\n— Wie heisst \"hier\" auf finnisch?\n\n— Hiirkö? kysyi Pietari hilpeästi.\n\n— Ich Weiss schon, \"hiir\" bedeutet die Maus. Aber ernst: \"hier\"?\n\n— Täällä.\n\n— Wie heisst \"gut\"?\n\n— Hyvä.\n\n— Und \"die Menschen\"?\n\n— Ihmiset.\n\n— Täällä on so hyvät ihmiset, sanoi Margareta vieraalleen kohteliaasti.\n\n— Täällä on niin hyviä ihmisiä, oikaisi Pietari.\n\n— Ach, hyviä ihmisiä! toisti Margareta.\n\n— Mutta kylläpäs me olemme katsovaisia, kun rupeamme vierasten aikana\nkieliharjoituksiin! huudahti Pietari.\n\n— Arvaahan sen... virkahti leikkisästi Johannes, joka oli hymyillen\nseurannut sitä iloa, jota nuori pari löysi kaikkein pienimmästäkin.\n\n— Niin, vastanaineet! huudahti Pietari. — Margareta sanoo, että\nsuomalaisen papin emännän on osattava suomea, ja on alkanut opetella.\n\n— En osaa vielä suomea, sanoi Margareta puhtaasti, vaikka vieraalla\näänen sävyllä. — Ich will aber lernen.\n\nHe hymyilivät molemmat onnellisina, ja isä Johanneskin hymyili.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAterian jälkeen istuutuivat ystävykset jälleen asuintuvan ikkunan luo.\n\n— Sitten kai tohtori Lutheruskin on naimisissa? kysyi Johannes.\n\n— Ei. Mutta hän sanoi, että jos muutamat eletyt vuodet olisivat\nvielä edessäpäin, niin kosisi hän heti Eva Schönfeldiä. Nyt ei tämä\nhänen nuoruutensa mielitietty ole enää otettavissa, sen on tohtori\nBasilius, preussilainen medikus, siepannut. Mutta hän sanoo joka päivä\ntähystelevänsä, ketä voisi rakastaa, ja naivansa pian... vaikka nunnan,\njollei muita saa...\n\n‒ Nunnan! huudahti isä Johannes kauhistuneena, mutta samalla läikähti\nlämmin puna hänen poskilleen.\n\n‒ Kenties hänellä on jo nunna katsottunakin, jatkoi Pietari.\n\n— Sanoiko hän todellakin niin? kysyi Johannes niin kärkkäästi, kuin\nolisi se hänen elinkysymyksensä.\n\n— Kyllä hän sanoi. Kenties se oli vain muuan hänen tavallisia\nkokkapuheitaan.\n\nJohannes vaipui syviin mietteihin. Hänen mieleensä tahtoi väkisinkin\nkirkastua nunnanhuntuinen muistokuvansa, mutta hän pakoittautui\najattelemaan korinttilais-epistolan seitsemättä lukua.\n\n— Vaan sanoohan apostoli, että on autuaampaa pysyä naimatonna ja etsiä\nvain niitä kuin herran ovat? virkkoi hän.\n\n— Apostoli sanoo sen luulonaan, arvelunaan, ei jumalaisena sääntönä,\nkuten hän moneen kertaan teroittaa.\n\n— Mutta eikö pappi sittenkin ole naimatonna vapaampi Jumalan työhön?\n\n— Jumalan työstä on tärkein lasten kasvatus, ja siitä hän vetäytyy pois.\n\n— Omalta kohdaltaan. Mutta sitä paremmin voi hän uhrata itsensä muille\nja muiden lapsille.\n\n— Sanoilla, ei teossa. Omia lapsiaan kasvattaessaan saavuttaa hän vasta\nhedelmällisen kokemuksen ja antaa elävän esimerkin.\n\nNäin jatkoivat he keskusteluaan päivän kallistuessa illoilleen. Pietari\nmaisteri — maisterin arvonimeä ei hän tosin vielä ollut oikeastaan\nsaavuttanut, kun lemmenpalo oli ajanut kesken kotimaahan, mutta nuori\npari odotti juuri ensimäistä saksanlaivaa purjehtiakseen sinne vielä\nvuodeksi, pariksi — esitteli Johannekselle kaikessa laajuudessaan\nLutherin ihmishenkeä vapauttavaa, kirkollisia menoja ja kirkollista\njärjestystä mullistavaa oppia. Ja vaikka Lutherin väkisanat saivatkin\nPietari Särkilahden suussa paljon lempeämmän, humaanisemman sävyn, sai\nisä Johannes sittenkin monta kertaa ällistyä niitä kuullessaan. Mutta\nmonessa kohdin saivat opit vastakaikua hänen sielussaan, olihan hän\nitsekin tuntenut kiusallista tympeyttä latinankielistä messupaljoutta,\nkuvapalvelusta ja luostarihenkeä kohtaan ja arastelevia epäilyksiä\nniiden tarkoituksenmukaisuuteen nähden. Monessa suhteessa iski uusi\noppi hänen epäilyksiinsä sytyttävänä soihtuna, ja lisävirikkeiksi\nantoi Pietari hänelle painettuina useita Lutherin väkikirjoituksista\nvietäväksi kotiin. Mutta monissa kohdin tuntui uusi suunta lempeästä\nJohanneksesta liian mullistavalta ja repivältä ja pani hänet epäröiden\npudistelemaan päätänsä.\n\n— Eikös tuo uusi oppi tarkoita hävittää koko Jumalan valtakunnan maan\npäältä? arveli hän.\n\n— Ei suinkaan!\n\n— Mitäs jää jälelle?\n\n— Henki ja sana!\n\n— Meillä on täällä Suomessa niin vähän vanhaa revittäväksi, täällä\nkaivataan ennen kaikkea kylvämis- ja istutustyötä, ennenkuin\nherranhenki mieliin elähtyy. Eivätköhän nuo kuvat ja messut ja\nsakramentit ole melkein ainoat, joiden kautta kansa toistaiseksi voi\nisää lähestyä. Jos niitä aletaan raivata pois, jää kansa ilman mitään,\neihän se pysty pyhistä kirjoista itse hengenviisautta ammentamaan.\n\n— Miksei pystyisi?\n\n— Ovathan ne vieraalla kielelläkin, ja aniharvat osaavat lukea!\n\n— No, käännettäköön ne kansankielelle ja opetettakoon kansa lukemaan!\nhuudahti Pietari innosta säihkyen. — Siinä juuri on työala, johon me\nuuden suunnan miehet pyrimme. Kirjoista omin kielin saa kansa elävän\nhengen omituksi, ei epäjumalankuvista, joiden nimiä tuskin tietää, ei\nmessuista, joista ei ymmärrä sanaakaan, ei sakramenteista, joita pitää\ntaikatemppuina. Ah, ihana väristys käy läpi sieluni, kun ajattelen,\nettä vielä kerran on koittava aika, jolloin pyhät kirjat rakkaalle\näidinkielellemme toimitetaan ja Gutenbergin nastoilla painettuina\nlevitetään jokaisen salonlapsenkin käteen! Oi, jospa sen ajan näkisin,\nsanoisin riemuisesti Simeonin kanssa: \"Laske nyt, herra, palvelijasi\nrauhaan menemään!\"\n\nIsä Johanneksen silmät kostuivat riemusta, hänenkin mielikuvituksensa\nsilmiin leimahti kuva ihanasta ajasta, jolloin kansa päivänkullassa\nkulisee. Oikeastaan hänestä tuntui, kuin hän sen kuvan löytäisi\nvain omasta sielustaan. Hänestä oli ollut riemu lukea kansalle\nlatinalaisesta kirjastaan suomeksi. Miksi, miksi oli hän ollut niin\ntuhma, tuumi hän, ettei samalla tiellään ollut ajatellut Gutenbergin\nnastoilla painettuja suomenkielisiä kirjoja!\n\n       *       *       *       *       *\n\nHe istuivat myöhään iltaan kuutamossa, kaalipellolle päin antavan\nikkunan ääressä. Ja kuu levitti haaveisen hopeahohteensa kaalimaahan ja\nheitti pitkän valojuovan huoneen lattiallekin.\n\nPietari loi silmäyksen kuutamoiseen kasvitarhaan. Sitten kääntyi hän\nuudestaan sinne katsomaan, tähysteli pitkään ja heltyi yhtäkkiä.\n\n— Isä Johannes! sanoi hän unelmoi van hellällä äänellä. — Katsos!\nKerroinhan sinulle kerran siellä salolla... tuossa on nyt\nkotipihlajamme, äidin lemmikki!\n\nJohannes nousi ja kurkisti kuutamoiseen yöhön. Ikkunan poskesta näkyi\nulommaisia lehdeksiä suuresta tuuheasta pihlajapensaasta. Sen lehdet\noli syys punertanut, mutta kuun väräjävässä haavevalossa niiden\npunerrus kimmelsi kullalle. Ja kun sitä vaipui unelmoivin silmin\nkatselemaan, näyttivät kuunsäteet taittuvan sädekehäksi sen ympärille.\n\nHe katsoivat sitä kauan, ja sitten Johannes kääntyi katsomaan Pietarin\nkasvoihin. Kuun säteet taittuivat nuoren maisterin silmissä, ja kuun\nhohdetta tuntui olevan hänen äänessäänkö, kun hän virkkoi:\n\n— Pyhä puu, muistojen puu! Sinun tähtesi olen armaan äidin nähnyt\nainoan kerran pikastuvan ja sitten saanut muka antaa hänelle\nanteeksi... eikä vieläkään ole ollut elämässäni mitään tuskallisempaa...\n\n— Äitisi... hänhän elää vielä...\n\n— Niin, kotikartanossa hän on nykyään.\n\n— Mitä hän sanoo?\n\n— Avioliitostammeko?\n\n— Niin, ja...\n\n— Onhan vanhalla epäilyksensä, päätänsä hän vähin pudistelee... mutta\nei hän, armas äiti, tuomitse ketään. Muulla kerettiläisyydellä en\ntaasen ole häntä suotta peloitellut...\n\n— On sinulla siis jotakin pyhääkin, jota hellävaroen säästät ja\nsuojelet... virkkoi Johannes hymyillen.\n\n— Pyhääkö! Oi, niin paljon pyhää — ja pyhimyksiä! Tuo pihlaja,\nmuistojen pyhä puu... ja äiti, armas äiti...\n\nSamassa hiipi Margareta huoneeseen, hiljaa, ettei keskustelevia\nhengenmiehiä häiritsisi.\n\n— Ja hän! liitti Pietari sulkien hilpeällä kuohulla nuoren vaimonsa\nsyliinsä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMargareta istui syysillan kuutamossa ja lauloi luutun säestyksellä.\nSuloisen vienona soi hänen äänensä ylistäen lemmenonnea, ja kuutar\nheitti hopeahileensä lemmenlaulun väräjäville aalloille.\n\nHän lauloi monia suloisia synnyinmaansa säveliä, mutta viimeksi viritti\nhän laulun, jolla lemmekäs pikku saksatar oli kolmatta vuosisataa\nsitten päättänyt kirjeensä munkki Wernher von Tegernseelle:\n\n    Du bist mein, ich bin dein:\n    Des sollst du gewiss sein.\n    Du bist verschlossen\n    In meinem Herzen,\n    Verloren ist das Schlüsselein:\n    Du musst immer drin nun sein.\n\nMargareta antoi luutun vaipua ja vaipui mietteihin isä Johannesta\nsilmäillen.\n\n— Oletteko koskaan rakastanut? kysyi hän hiljaa ja unelmoiden.\n\nSilloin heltyi silmä hengenmiehen, heltyi silmä ja kostui. Kasvoille\ntuli suru, suuri suru kuvastui kasvoilla. Ja Margareta tiesi jo\nvastauksen, kun isä Johannes sanoi hiljaa:\n\n— Olen.\n\n— Vietä häät hänen kanssansa! riemahti Pietari maisteri onnessaan.\n\nMutta surullisesti pudisti isä Johannes päätänsä.\n\n— Missä hän on? kysyi Margareta hiljaa.\n\n— Luostarissa, sai isä Johannes huokaavana kuiskauksena huuliltaan.\n\nMargaretan silmät kyyneltyivät, ja isä Johannes istui raskaissa\nmietteissä, allapäin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nUlkoa kuului jyrinää, niinkuin jotakin raskasta olisi rattain kuletettu\nkatua myöten. Kuusiston linnan tykkejä siellä kulotettiin Turun linnan\npiiritykseen. Siellä vietiin piispa Arvi Kurjen, Suomen viimeisen\nkatolisen kirkkoruhtinaan, tykkejä raivaamaan tietä uudelle ajalle.\n\n\n\n\n26\n\nTUIRON SOTASEIKKAILUT\n\n\nTuiro oli koko syksyn, ohi joulun, kierrellyt piispa Arvi Kurjen ja\nritari Niilo Arvinpojan asiamiehenä nostattamassa väkeä sotaan Kristian\ntyrannia vastaan. Useimmat Turun lähipitäjät oli hän liikuskellut, ei\nvain mennyt kotipitäjäänsä. Ja miehiä sieltä oli Turkuun urennut, oli\ntullut niin tukulta, että kun Tuiro tammikuun alkupäivinä retkeilynsä\npäätettyään liittyi Turun piiritysjoukkoon, olisi hän ollut koko\nmahtava sotapäällikkö, jos olisi saanut kaikki nostattamansa pojat\nkomennettavikseen. Niin ei hän tosin saanut, mutta ei häntä sentään\ntyönnetty pelkäksi numeroksi riveihin, vaan Niilo ritari oli ottanut\neräänlaiseksi vapaammaksi käsilähetikseen reippaan, jäyhän miehen, joka\noli niin hyvin kunnostautunut ensi tehtävässään.\n\nPalaamisensa jälkeisenä päivänä oli hän saanut hetkisen vapautta\nja käveli ympärinsä katsellen piiritystyötä. Hän pysähtyi muutaman\n\"piispanpaukun\" — Arvi Kurjen tykin — luo ja kyseli tykkimieheltä\nsotatapauksia poissaolonsa aikana. Linnaa oli koko alkutalven\npiiritetty mitenkään erikoisesti edistymättä. Päinvastoin oli\nTuomas junkeri joulun edellä tehnyt menestyksellisen uloskarkauksen\nlinnastaan, saaden vangeiksi joukon suomalaisia ja ruotsalaisia.\nVangitut herrat oli Susi-Tuomas heti hirtättänyt linnanmuurin\nedustalle, ja niiden joukossa oli ollut myös Niilo ritarin veli, Pentti\nArvinpoika; vangittu miehistö luultavasti kitui linnan vankikomeroissa\ntai oli heidät pakoitettu astumaan linnan puolustusväen riveihin.\n\nHeidän parhaallaan pakinoidessaan tuli muuan sotamies kiireisesti\nkutsumaan Tuiroa Niilo ritarin puheille.\n\n— Luulenpa, että sinä olet omasi erääseen tärkeään tehtävään? sanoi\nNiilo ritari.\n\n— Kuten käskette, jalo herra!\n\n— Saisit mennä linnaan ja ilmoittaa, että meille on juuri tulossa\nmuonakuormia ja että he voivat ne siepata saaliikseen, jos tahtovat.\n\n— En minä! tokaisi Tuiro ällistyneenä.\n\nArvi ritari katsoi nauraen rehelliseen mieheen.\n\n— Näetkös! selitti hän sitten vakavasti. — Linnassa on joukko\nsuomalaista sotaväkeä ja useita herroja, jotka kuuluvat Kristianin\nvastustajiin. Nyt olemme saaneet tiedon, että kuningas on lähettänyt\nTuomas junkerille käskyn teloittaa nämä herrat. Käsky voi saapua\nperille minä hetkenä tahansa, ja nyt olisi sinun heidät pelastettava.\n\n— Mielelläni, mutta miten?\n\n— Viet sellaisen viestin kuin sanoin. Mutta se viesti sinun on vietävä\nritari Erik Flemingille, ei Tuomas junkerille. Erik herra, vaikka\nonkin meidän miehiämme, kuuluu osanneen pujottautua Tuomas junkerin\nluottamukseen, toisia huomattavampia Suomen herroja sitävastoin\npidettänee linnassa vangittuina. Sano Erik herralle, että vaara uhkaa,\nja keksiköön hän keinon pelastautuakseen.\n\nTuiro lähti. Oli järjestetty, että hän näyttäisi nokkelasti\npäässeen pujahtamaan läpi piirittäjäin käsien, ja hänen juostessaan\nlinnanportille ammutuinkin hänen jälkeensä. Linnanvahti antoi nopean\nmerkin, portti avattiin, Tuiro pääsi sisälle ja hänet vietiin Tuomas\njunkerin luo.\n\nTuiro alkoi touhuissaan selittää, että oli ryöstettävissä vihollisen\nkuormasto. Susi-Tuomas ei kuitenkaan ymmärtänyt hänen suomalaista\npuhettaan, ja Erik Fleming kutsuttiin avuksi. Hänelle sitten Tuiro\nkertoi Niilo herran molemmat viestit.\n\nErik Fleming oli päättävässä jäntevyydessä vähintään Tuomas junkerin\nveroinen, mutta tämän susimaisen julmuuden sijaan oli hänellä äly\nkuin salaman välähdys. Hän teki nopeasti päätöksensä. Hän tulkitsi\nTuomas junkerille asian niin, että ensi yönä puoliyön aikaan saapuu\npiirittäjille suuri muonakuormasto, ja jos se saadaan siepatuksi, on\npitkiksi ajoiksi piiritettyjen tila varma, kenties riittäisi muonaa\naina avoveteen, jolleivät piirittäjät jo ennen katsoisi täytyvänsä\nlähteä tiehensä.\n\nTuomas junkeri pudisteli mustaa päätänsä. Rynnäkön onnistuminen oli\nylen epävarma, ja linnasta ei riittänyt väkeä haaskata suotta. Mutta\ntulisella innolla ja välähtelevällä taitavuudella ajoi Erik herra\nasiaansa. Hän otti sen menestyksen vastuulleen ja neuvoi lähettämään\ntuleen linnassa olevan suomalaisen miehistön, josta ei ollut suurempaa\nvahinkoa, vaikka kaatuisivatkin. Se oli tosin epäluotettavaa väkeä,\nselitti Erik herra, niin rynnätessä kuin linnanpuolustuksessakin, ja\nsentähden oli heitä vartioimaan otettava myös Tuomas junkerin varminta\nväkeä. Tuiro, joka asiassa oli tehnyt niin tärkeän palveluksen,\novelasti tuomalla sanan kuormaston saapumisesta, oli runsaasti\npalkittava ja lähetettävä takaisin antamaan merkin, millä hetkellä\nkuormasto saapui.\n\n— Pääseekö hän vielä takaisin piiritysketjun läpi? kysyi Tuomas junkeri.\n\n— Kyllä, vastasi Tuiro terhakasti, kun Erik herra suomensi hänelle\njunkerin kysymyksen.\n\nNäin hyvin suunniteltuun yritykseen katsoi Tuomas junkeri hyväksi\nsuostua.\n\nMutta samassa ilmoitettiin, että linnaan oli saapunut Kristian\nkuninkaan lähettiläs, joka kumma kyllä oli hänkin päässyt läpi\npiiritysketjun.\n\nLähettiläs pääsi heti puheille. Erik herra lähti vielä lähemmin\nneuvottelemaan Tuiron kanssa hankkeesta ja antamaan lähempiä\nohjeita. Se vei aikaa kotvan, ja kun Tuiro palasi linnanpihan yli,\nnäki hän kauhun näyn. Lähettiläs oli tuonut Kristianin verikäskyn,\nja linnanpihalle laahattiin heti teloitettaviksi muutamia Suomen\nylhäismpiä aatelismiehiä, joiden nimiä Tuiro ei tiennyt. Tuiron sisu\ntuskin antoi myöten noudattaa palatessaan hiipiviä varokeinoja, jottei\nlinnasta nähtäisi hänen menevän suoraa päätä piirittäjäin leiriin.\n\nHän vei viestin Niilo herralle, ja tämä järjesti kaiken valmiiksi Erik\nFlemingin \"rynnäkköä\" varten. Mutta Tuiro meni Erik herran määräyksen\nmukaan kappaleen matkan päässä linnasta olevalle mäen nyppylälle, ja\nlaittoi sinne koko iltapäivän risuista suurta roviota.\n\nPuoliyön aikaan sytytti hän sen palamaan.\n\nSamassa aukenivat linnanportit, ja sieltä hiipivät yöhön suomalaiset\nsoturit, joukossa muutamia vapaamiehiäkin, lisäksi muutamia Tuomas\njunkerin valiosotureita pitämässä järjestystä yllä. Edellisen päivän\nteloitukset olivat suomalaisissa sotureissa virittäneet yhä suuremmaksi\nheidän ennenkin tuntemaansa vihaa ja kauhua tanskalaisten hirmuvaltaa\nvastaan, ja useimmat heistä odottivat vain tilaisuutta karata\npiirittäjäin puolelle.\n\nMutta juuri kun he odottivat käskyä rynnäkköön piiritysketjua vastaan,\nhuusi Erik Fleming heille suomeksi:\n\n— Veljet, suomalaiset, verikoiran piskien kimppuun!\n\nPieni kuninkaallisten parvi ehti tuskin ajatellakaan ryhtymistä\nvastarintaan, eikä se olisi mitään auttanut, niin vähän heitä oli. Erik\nFlemingin johtamat suomalaiset ja piiritysjoukko vangitsivat heidät\nmelkein ilman miekan iskua.\n\nJa niin olivat suomalaiset päässeet linnasta ovelan Erik Flemingin\njohdolla ja Tuiron avulla.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPiiritystä jatkettiin aina kevääseen saakka ilman mitään käännettä\npuoleen tai toiseen. Ainoastaan joku pieni kahahdus tapahtui silloin\ntällöin tai tehtiin viholliselle nokkela kepponen, ja monissa\nsellaisissa kunnostautui Tuiro jäyhällä reippaudellaan.\n\nKeväällä Turun saariston parhaallaan luodessa jäitään ilmestyi\näkkiarvaamatta Severin Norbyn laivasto Turun linnan edustalle Tuomas\njunkerin avuksi. Nelisenkymmenen korville luettiin laivoja olevan,\nkaikki täynnä hyvinvarustettuja miehiä. Severin Norbyn tykit alkoivat\nsataa luoteja piirittäjäin varustuksiin, vinkuipa laivoista hirveitä\nketjukuuliakin keskelle Niilo herran väkeä.\n\nKiireiseen pakoon oli hänen lähdettävä. Mutta pakotuiskeen keskellä oli\nhän saanut viestin Arvi piispalta ja kutsui Tuiron puheilleen.\n\n— Mene heti piispan luo! Hän lähtee itse väkeä nostattamaan ja ottaa\nsinut mukaan.\n\nTuiro lähti. Kaupungin läpi rientäessään Kuusiston linnaa kohden\nkuuli hän järisyttävän, hirmuisen pamahduksen, ja arvasi, että Niilo\nherra oli lähtiessään kaupungin reunalla räjähyttänyt ilmaan kivisen\nrakennuksen, jossa oli hänen ruutivarastonsa.\n\n‒ Ehtiiköhän hän edes pakoon vihollisen jaloista?\n\nTätä aprikoiden riensi Tuiro juoksujalkaa läpi Piikkiön pitäjän\nKuusiston vuorinientä kohden. Tiellä ajoi hänen ohitseen joukko\naatelisnaisia ja tuomiokapitulin kaniikkeja, mitkä ratsain, mitkä\nrattain, kaikki kiiruhtaen Kuusiston linnaan turvaa etsimään.\nPian alkoi Tuiron silmiin häämöittää linnan korkeampi keskustorni\npyörökattoineen, kohta näkyi kokonaan mahtavan, kivisen keskuslinnan\nkatto, näkyivät kaksinkertaiset ympärysmuuritkin torneineen. Auliisti\nlaskettiin suojaa etsivälle kaupungin vallasväelle alas Vipusilta,\njoka vei niemen kannasta katkaisevan vesihaudan ylitse, ja samalla\npääsi Tuirokin linnaan. Yhä uusia pakolaisia saapui sinne kaupungista,\nja viimeiset kertoivat, että ruutisäiliön räjähdyksestä oli kaupunki\nsyttynyt palamaan. Nopeasti levisivät hurjat liekit kevätahavan\nkuivaamiin taloihin, ja kilvan tulen keralla ryntäsivät Severin Norbyn\nja Tuomas junkerin miehet kaupunkia ryöstämään.\n\nNämä viestit kuultuaan kävi Arvi piispa nopeaan toimintaan. Hänellä oli\njo laivansa valmiina purjehtimaan, sillä hän oli, heti ensi viestin\nNorbyn tulosta saatuaan, rientänyt kaupunkitalostaan tänne linnaansa\nja aikoi purjehtia Pohjanmaan rannikolle nostattamaan Pohjanmaan\nreimaa väkeä Turun linnan piiritysjoukon avuksi. Sille retkelle oli\nhän yllytykseen tottuneen Tuiron kutsunut. Nyt otti hän myös turviinsa\npaenneet vallasnaiset ja tuomiokapitulinsa kaniikit laivalleen. Purjeet\nnostettiin ja Arvi piispa lasketti suojatteineen merille, jättäen\nlinnaansa vartioimaan vain muutaman kymmenkunnan asemiehiä, joita ei\ntoisten mukana ollut lähettänyt Turun linnan piiritykseen.\n\nTuuli ei ollut suotuisa ja he viipyivät muutamia vuorokausia ennenkuin\nehtivät Raumalle, johon Arvi piispa aikoi suojattinsa viedä sodan\njaloista. Mutta satamaa lähestyessään näkivät he rannalla vilisevän\nSeverin Norbyn sotaväkeä ja laskivat kiireimmittäin ulommaksi merelle.\nEräältä kalastajalta kuuli piispa, että Norbyn väkeä oli jo kulkenut\nryöstöretkille tänne saakka, olivatpa tiedustelleet sitäkin, oliko\ntäällä nähty piispan laivaa. Piispa purjehti Ulvilaan, mutta samoin oli\nlaita sielläkin, nähtävästi olivat Kristianin väellä ruokavarat vähissä\nja täytyi lähettää niitä ryöstämään ympäri lounaisia rantaseutuja.\nTyrannin ryöstölintujen edellä paenneilta turkulaisilta sai Arvi piispa\nkuulla, että Severin Norbyn väki oli vallannut Kuusiston linnan ja\nryöstänyt sieltä kaikki kalleudet.\n\nSilloin lähti hän jälleen purjehtimaan suojattinsa mukanaan. Tuiron ja\nmuutamia muita miehiä vei hän Pohjanlahden rannikolle yllytystyöhön\nja jätettyään heidät Närpiöön lähti laivallaan viemään suojattejaan\nRuotsin puolelle. Ei tiennyt rannalta heidän lähtöään katseleva Tuiro,\nei tiennyt kukaan, että tämä oli oleva piispa Arvi Kurjen viimeinen\nmatka. Mutta juuri Ruotsin rannikolle päästessä yllätti heidät ankara\nmyrsky, ja laiva upposi kaikkine väkineen syvyyteen.\n\nTuiro tovereineen ryhtyi tulisella innolla yllyttämään Etelä-Pohjanmaan\nuljaita poikia sotaan. Mutta pian saapui tännekin pakolaisia, jotka\nkertoivat, että Niilo Arvinpoika joukkoineen oli paennut kauas Hämeen\nsisämaahan ja Turun seutu oli tykkänään verikoiran piskien vallassa.\n\nSilloin Tuiro tovereineen ei enää tiennyt, mihin väkeä nostattaisi.\nHe lähtivät Pohjanmaan rannikolta, purjehtivat venheellä Ulvilaan ja\nalkoivat jalkapatikassa pistättää Hämettä kohden.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHämeenlinnan tienoille saavuttuaan kuulivat he, että Niilo Arvinpoika\noli ensin aikonut ryhtyä rakentamaan puolustusvarustuksia Janakkalan\nsillankorvaan, mutta sitten muiden aatelismiesten kanssa neuvoteltuaan\npitänyt taistelun jatkamista Suomessa toivottomana ja lähtenyt väkineen\nRuotsin puolelle, jossa tarvittiin apua Tukholman piiritykseen.\n\nAinoastaan tuima ja huima Niilo Grabbe ei ollut taipunut jättämään\nvihollista häiritsemättä mellastamaan isänmaassaan. Hän oli jo Niilo\nritarin sotajoukosta valinnut muutamia rohkeimpia miehiä ja toisia\nuskalikkoja liittyi yhä lisää. Näiden miesten kanssa ryhtyi hän käymään\nsissisotaa vihollista vastaan.\n\nNiilo Grabbe kuului pienen joukkonsa kera lähteneen osaksi teitä,\nosaksi metsiä myöten taivaltamaan takaisin Turkuun päin. Tuiro riensi\njälkeen ja tapasi hänet vihdoin eräästä talosta haukkaamasta kiireistä,\nmutta reilua puolistaan. Niilo herra oli riemastunut saadessaan mukaan\nTuiron, jonka hän hyvin tunsi ennestään.\n\n— Mitäs nyt sitten ruvetaan oikein tekemään? kysyi Tuiro.\n\n— Annetaan tanskalaisille selkään!\n\n— Missä?\n\n— Näetkös, poikaseni, verikoiran piskit kiertelevät ryöstelemässä ja\nhaaskaamassa maassa ympärinsä. Severi Norbyn sanotaan tosin lähteneen\njälleen pois maasta, mutta hän on tänne jättänyt kätyreitä ryöstämään\nmuonaa, mistä suinkin saavat. Ruotsissa näet Kustaa Vaasan väki pitää\nkyllä huolen, ettei sieltä saada elintarpeita Tukholman tanskalaiselle\nsotavoimalle, ja sentähden on Suomesta tehty heidänkin varastoaittansa.\nNyt on meidän ruvettava näille ryöstelijöille tekemään vastusta ja\nsiepattava heidän kuormansa missä suinkin vain tilaisuus ilmestyy.\n\nSellainen oli Tuiron mieliin. Hän liittyi joukkoon, ja tuima Niilo\nGrabbe otti hänet lähimmäksi miehekseen.\n\nHe lähtivät vaeltamaan rannikkoa kohden.\n\nLähestyessään Metsäkulmaa kuulivat he, että pitäjässä parhaillaan\nretkeili joukko tanskalaisia ryöstöhurttia. Tasalan nimismiestalossa\nkuuluivat väkivaltaisesti majailevan ja siellä oli osa retkikunnasta\nkuormia vartioimassa, toinen joukkue kuului parastaikaa kiertelevän\neräällä pitäjän kulmalla ryöstelemässä. Sen kuultuaan neuvotteli\nNiilo Grabbe hieman Tuiron kanssa, ja he päättivät rynnistää kahdessa\nryhmässä, toinen ryövärijoukon, toinen kuormaston vartiain kimppuun.\n\n— Minä tahtoisin Tasalan osakseni! huudahti Tuiro.\n\n— Sehän on tärkeämpi, ja minä itse...\n\n— Niin, mutta on kysymys kotikylästäni!\n\n— Se on toinen asia! Silloin tunnet paikat. Mene, mutta elä pilaa\nasiaasi!\n\nHe erosivat kahteen ryhmään, ja Tuiro sai parisenkymmentä huimapäätä\nmukaansa.\n\nHe lähestyivät kirkonkylää Lipisevänrannalta päin. Keskellä kesäkuun\nhelteistä päivää juoksivat he hurjaa karkua pappilan ohitse. Tuiro\nehti vilahdukselta nähdä, että isä Johannes istui valkokaapuisillaan\npihlajan juurella pihan kulmassa. Hän tervehti juostessaan ja näki\nhengellisen isän ällistyneenä nousevan pystyyn. Mutta siitä ei hän\njoutanut välittämään, sillä samassa ehtivät he Tasalan pihalle.\n\nKuormaston vartiat olivat vetäytyneet mikä mihinkin varjoisaan\npaikkaan loikomaan. Ainoastaan parisen miestä oli puuliiteriin\nvedettyjä kuormarattaita vartioimassa. Näiden kimppuun kävi Tuiro\nmiehineen ennenkuin he edes ehtivät antaa merkkiä muulle väelle.\nTuskin oli heidät lyöty maahan, kun alkaa porstuan ja aittojen ovista\ntuiskahdella miestä kuin itikkaa. Mutta ne poloiset olivat juuri\nheränneet makuuksestaan, niillä ei ollut mitään järjestettyä johtoa, ja\nhyökkääjät olivat pian lyöneet heidät kösäksi menettämättä itse enempää\nkuin kaksi miestä. Tuiro oli kuitenkin itsekin saanut lievän haavan\nkäsivarteensa.\n\nTaistelun jälkeen lupasi Tuiro miestensä vähän levähtää, ollen\nkuitenkin varuillaan. Itse pistäytyi hän pirttiin talonväkeä\ntervehtimään, mutta tapasi ainoastaan Anna emännän kotosalla. Tanu\nTasainen kuului olevan metsissä pakosalla, sillä tanskalaiset\ntapailivat häntä käsiinsä, kun olivat jostakin saaneet tietää, että\nhän oli yllyttänyt miehiä sotaan tanskalaisvaltaa vastaan. Anna\nemäntä hykerteli kiitollisesta ilosta, kun talo oli vapautettu\nmielivaltaisista vieraista, jotka ottivat mitä suinkin käsiinsä\nlöysivät. Äidillisellä hellyydellä sitoi hän Tuiron käsivarren ja\nriensi sitten hommaamaan ruokaa vieraille. Tuiron toverit eivät\nkuitenkaan talon eväitä kaivanneet, sillä he saivat yllinkyllin\ntanskalaisten kuormista.\n\n— Mutta mitenhän käy, kun tanskalaisten ryöstöretkeilijät palaavat\ntaloon? kysäisi Anna emäntä huolissaan.\n\n— Tuskinpa he enää tulevat!\n\n— Kuinka niin?\n\n— Me kyllä pidämme siitä huolen!\n\nSilloin Anna emäntä oli ilosta ja kiitollisuudesta käymäisillään\nTuiroon aivan syliksi.\n\nToveriensa aterioidessa pistäytyi Tuiro pappilaan. Isä Johannes ei\nujostellut sulkea poikaansa syliinsä. Kuinka iloinen ja ylpeä hän\nolikaan kasvatistaan!\n\n— Nyt saavat kyläläiset nähdä, eivätkö he olleet väärässä! ilahteli hän.\n\nMutta Tuiro vaipui alakuloisiin mietteihin.\n\n— Miten Suitsulassa eletään? kysyi hän.\n\n‒ Elävät vain tasaista menoa. Topias on ottanut emännän taloon.\n\nTuiro oli vaiti kotvan.\n\n— Entäs Pirkitta? kysyi hän arasti.\n\n‒ Sälpättää kotona kuten ennenkin, virkkoi isä hymähtäen. — On kenties\nsentään hieman tasaantunut.\n\nKuinka Tuiro ilostui! Hän oli niin monta kertaa pelännyt Pirkitan\njoutuneen jo miehelään.\n\n— Vieläkö sinä häntä muistelet? kysyi isä.\n\n— Vielä...\n\n‒ Vaikka hän sinut melkein petti.\n\n— Ei hän pettänyt... hän on niin hyvä ja herkän iloinen. Ei vain viihdy\nmetsässä. Tahtoisin niin halusta nähdä häntä.\n\n— Se sydän, se sydän! virkkoi isä huoaten.\n\nTuirosta hengellinen isä huokasi niin syvään, että hän ihmetteli,\nhuokasiko se tosiaankin heidän sydämensä tähden, Tuiron ja Pirkitan.\n\nTuiro ei saanut tällä kertaa tavata Pirkittaa, mutta isä Johannes\ntarjoutui itse viemään hänen terveisensä tytölle. Ja Tuiro pyysi\nviemään rakkaat terveiset.\n\nKun Tuiro palasi Tasalaan, oli pihan nurkalle kerääntynyt\ntöllistelemään joukko kylän väkeä, kaikki ketkä eivät olleet\nloitommalla töissään. Tuiro käski miestensä valjastaa hevoset\ntanskalaisten kuormien eteen, ja niin he lähtivät ajamaan kylän läpi\nrannikkoa kohden. Ja ihailevia, kiitollisia katseita heittelivät\nkyläläiset heidän jälkeensä. Tuiroon nähden yhtyi tähän kiitollisuuteen\nalakuloinen liikutus; kyläläiset mahtoivat katua tylyyttään häntä\nkohtaan.\n\nSuitsulan kohdalle päästyä silmäili Tuiro sinne kaihoisin katsein.\nMutta siellä ei näkynyt ketään liikkuvan.\n\nNiilo Grabben ja Tuiron parvet yhtyivät vasta seuraavana iltana. Sillä\nNiilo herra oli kuullut ryöstelijäjoukkueen olevan niin lukuisan, että\noli katsonut parhaaksi odottaa yötä. Yön selässä olivat he sitten\nhiipineet rosvojen majapaikkaan, teljenneet ovet kiinni ja polttaneet\ntalon täysineen. Sellainen oli Niilo Grabben sotatapa verikoiran\npiskejä vastaan.\n\nPaimionlahdessa purkivat he muonasaaliinsa kuormista veneihin ja\nlähtivät vesille. Saaristoon päästyään hankkivat he parhaat ja\nkeveimmät saaristovenheet ja soutelivat, purjehtivat niillä pitkin\nrannikkoa Ulvilasta aina Porvoon tienoille. Usein he tulla tuiskahtivat\nsinne, missä heitä vähimmän odotettiin, ottivat verohurttain\nryöstösaaliin, surmasivat tai polttivat hurtat. Siten tekivät he suurta\nhaittaa tanskalaisten sotajoukkojen muonanhankinnalle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTuiro oli ollut sissiretkillään Suomenlahden rannikolla päin ja sieltä\npalattuaan yhtyi hän heinäkuussa jälleen Niilo Grabbeen Ahvenan\nsaaristossa.\n\n— Nyt on piru merrassa! kuiskaisi Niilo herra heti alipäällikkönsä\nnähtyään.\n\n— Miten niin?\n\n— Verihurtat ovat sittenkin saaneet kokoon suurehkon muonalaivaston.\nUrkkijani ovat saaneet tietoonsa, että laivaston pitäisi juuri näinä\npäivinä lähteä Turusta Tukholmaan.\n\n— Se on estettävä!\n\n— Oikein, poikani! Mutta me omin voimin emme siihen pysty. On vietävä\nsana Ruotsin puolelle ja juuri mietiskelin sopivaa miestä.\n\n— Kelpaanko minä?\n\n— Sinut kyllä tarvittaisiin täälläkin. Mutta varminta taitaa olla, että\nsinä lähdet.\n\n— Heti siis?\n\n— Heti!\n\nTuiro valitsi kaksi parasta purjehtijaa mukaansa ja he lähtivät\nparhaimmalla purjeveneellä, mikä oli käsillä.\n\nNavakalla tuulella purjehtivat he läpi yön ja seuraavana päivänä\nyhyttivät Furusundissa valtionhoitajan laivaston, joka Erik Flemingin\njohdolla väijyi siellä Tukholmaan tulevia muonalaivoja.\n\nTuiro meni heti laivaston päällikön puheille.\n\n‒ Nyt on varmaan jälleen hittolainen liikkeellä, koska sinä tulet\nluokseni! huudahti Erik herra nähdessään pelastajansa Turun linnasta.\n\n‒ Sitähän Niilo herrakin sanoi lähtiessäni! tokaisi Tuiro.\n\nViestin kuultuaan varustautui Erik Fleming heti vieraita\nvastaanottamaan.\n\nKesäillan hämärtyessä nähtiin saaren päitse lähestyvän salmea pienen\naluksen. Se siepattiin heti kiinni ja miehistö vangittiin.\n\nMutta nokkela Erik Fleming hymyili salajuonisesti partaansa. Hän oli\ntuntenut laivan Tuomas junkerin laivastoon kuuluvaksi ja päätti tehdä\nSusi-Tuomaalle pahan kepposen.\n\nHän käski tyhjentää laivasta tanskalaiset sotavangit, miehitti sen\nomalla väellään ja pani Tuiron päälliköksi. Tuiro lähti purjehtimaan\nlaivallaan Susi-Tuomasta vastaan.\n\nNähdessään tiedustelijalaivansa palaavan työnnätti Tuomas junkeri\nvenheen vesille ja lähti puolenkymmenen miehen soutamana kuulemaan,\nmitä tietoja se toisi mukanaan. Laivaa lähetessään huusi hän:\n\n— Mitä kuuluu?\n\n— Kaikki hyvin! vastattiin laivasta.\n\nTuomas junkeri laski venheensä laivan kylkeen ja kapusi reippaasti\nkannelle sieltä jaloin antaakseen merkin muonalaivoille. Mutta tuskin\noli hän päässyt laivan portaalle, kun Tuiro miehineen tarrasi hänen\nniskaansa ja hänet vangittiin.\n\nErik Fleming lasketti samassa sotalaivansa maankatveesta muonalaivoja\nvastaan ja valloitti ne helposti. Mutta kuormalaivaston mukana oli\nsotalaivojakin sitä puolustamassa, ja yksi niistä, nimeltään \"Suomen\nprinssi\", puolustautui niin urhoollisesti, että se oli ammuttava\nupoksiin.\n\nTuomas junkeri vietiin valtionhoitajan tuomittavaksi ja hirtettiin\nniiniköyteen palkaksi pahoista töistään. Ja niin oli Suomi tästä\njulmurista vapautunut.\n\nErik Fleming olisi mielellään pitänyt reippaan Tuiron laivastossaan,\nmutta hän kaipasi kotirannoilleen. Hänessä pohjusti vielä siinä määrin\nmetsäläisveri, että häntä tyydytti parhaiten sissisota Niilo Grabben\nkeralla.\n\nHe jatkoivat partioretkiään vuosikauden, toistakin, kunnes seuraavana\nkesänä Kustaa Vaasan joukot saapuivat Suomeen, valloittivat Erik\nFlemingin ylijohdolla Turun ja Kuusiston linnat ja syksymmällä\nkoko Suomen Viipuria myöten. Silloin oli Kustaa Vaasa jo valittu\nkoko valtakunnan kuninkaaksi ja oli pian ryhtyvä mullistavaan\nuudistustyöhönsä.\n\nSamana syksynä alkoi Pietari Särkilahti saarnata Turussa uutta,\npuhdistettua uskonoppia.\n\n\n\n\n27\n\nMATKALLA NUNNAA VAPAUTTAMAAN\n\n\nIsä Johannes oli lähdössä Turkuun ja Naantaliin. Ja niin monet\najatukset, huolet ja toiveet risteilivät hänen mielessään, että hän\noli koko yönä tuskin saattanut ummistaa silmiään. Yhtaikaa keskikesän\nauringon keralla nousi hän vuoteestaan lähtöään järjestelemään.\n\nVuoteesta ei silloin kohonnut näkyviin munkinpää, jossa ennen oli\nainoastaan reunoilla töyhdöttänyt tumma tukka ja päälaki ollut\npaljaaksi ajeltuna. Ei, isä Johanneksen koko pää oli tumman tukan\npeitossa, ja ennen ajellulla päälaella olivat hiukset nyt aivan kuin\nveikaten kasvaa pakanneet sitä sakeampana ja tuuheampana. Reunustoille\nolivat sydämen murheet ilmaannuttaneet ennen aikojaan muutamia\nharmahtavia hapsia, mutta päälaen nuori laiho rehoitti kauttaaltaan\ntummanpuuhkeana.\n\nKun isä Johannes pukeutui, ei hän vetänyt ylleen entistä\nmunkkikaapuaan, vaan tavallisen papinviitan. Hän oli siis tykkänään\nluopunut munkkikunnastaan, poistanut kaikki näkyvät ulkonaiset\nmerkitkin siihen kuulumisestaan!\n\nNäkyvänä merkkinä tämän luopumisen syistä oli pöydällä suurehko\nkirjanippu, jonka hän jo illalla oli laittanut kääröön matkaansa\nvarten. Ne olivat Turusta lainana olleita kirjoja, enimmäkseen Lutherin\nkirjoituksia ja muita saksan- ja ruotsinkielisiä kirjoitelmia ja\nlentolehtiä uskonpuhdistuksen hengessä. Vuosikaudet oli hän tutkinut\nluterilaista hengensuuntaa ja monet monituiset kerrat keskustellut\nuudesta opista ystävänsä maisteri Pietari Särkilahden kanssa, joka\nuudestaan Saksasta kotiinnuttuaan oli nyt kolmisen, nelisen vuotta\ntoiminut Turussa opettajana ja tuomiokapitulin kaniikkina. Koko\nsielultaan, joka oli säilyttänyt eloisan nuorekkuutensa ja uuden opin\nvaikutuksesta yhä nuortunut, oli hän elähtynyt luterilaisuuden henkeen\nja jo kolmisen vuotta saarnannut Metsäkulman kirkossa puhdistettua\noppia.\n\nYstävänsä Pietari maisterin luona käydessään oli hän kodikkaassa\nkeskustelussa tälle usein puhunut Kaarinasta ja niin odottamattomaan\nkäänteeseen päättyneestä hengellisestä lemmensuhteestaan. Sisimmästä\nsydämestään oli hän tullut vakuutetuksi, että se oli ollut suuri\nhairahdus, mahdoton ja luonnoton unelma, johon hänet oli johtanut\nluostari-ihanteensa ja joka johdonmukaisesti saattoi viedä ainoastaan\nsiihen, että Kaarina meni luostariin. Ystävä Pietari maisteri oli jo\nparisen vuotta sitten herättänyt hänessä toiveen, että uuden hengen\npäästyä vaikutukseen Kaarinan kenties olisi mahdollista palata pois\nluostarista. Ja sen jälkeen oli jo viidettä kymmentään aloitteleva\nmaalaispappi monet kerrat unelmoinut hiljaista unelmaa suloisesta\nemännästä, joka pappilassa hyörisi ja hääräilisi.\n\nOli jo puolen vuotta siitä, kun hän oli viimeksi Turussa käynyt.\nSilloin oli hän käynyt myös uuden piispan, Martti Skytten puheilla,\njoka lempeä saarnaveli oli vielä vanhoilla päivillään omaksunut\nuuden hengen, ja juuri sentähden Kustaa Vaasa oli hänet vihityttänyt\ntänne piispaksi niiden parin kolmen katolismielisen \"electuksen\"\nja sijaispiispan jälkeen, jotka Arvi Kurjen hukuttua olivat\nhiippakuntaa hoitaneet. Silloin oli isä Johannes myös kuullut\nVesteroosin valtiopäiväin tekemistä päätöksistä, joiden mukaan oli\nluostarilaitoksessakin pantava suuria mullistuksia toimeen. Ja\nPietari maisteri oli silloin virkkanut hänelle toiveikkaasti, että\noli varmaankin pian koittava aika, jolloin Kaarina saattoi päästä\nluostarista eläville ilmoille. Pietari oli luvannut pitää tarkoin\nsilmällä kaikkia asiaan kuuluvia seikkoja ja ilmoittaa sopivan hetken\ntultua.\n\nNyt toissapäivänä oli isä Johannes saanut häneltä kirjeen, jonka muuan\nkuleksiva piispankoulun teini oli tuonut mukanaan. Johanneksen täytyi\ntänä varhaisena aamuhetkenä ottaa kirje käsille vakuuttautuakseen vielä\nkerran siitä iloisesta mahdollisuudesta, josta siinä puhuttiin.\n\nNäin se kuului:\n\n Paras veljeni herrassa!\n\n Muutama päivä sitten oli rakastettu piispamme tarkastusmatkalla\n Naantalin luostarissa, ja tällöin ovat luostarin olosuhteet\n näyttäytyneet sellaisiksi, että on varmaankin helppoa saada vapaamies\n Tasaisen tytär Kaarina sieltä vapautetuksi.\n\n Vesteroosin recessin nojalla ovat näet kuningas ja aateliset yksistä\n tuumin rientäneet sieppaamaan luostarilta takaisin niitä tiloja,\n joita sille on annettu testamenttilahjoituksina tai \"morsianten\"\n myötäjäisinä. Vuosikauden kuluessa alkaa luostari siten olla\n menettänyt enimmän osan tilojaan, joiden tuloista se on elänyt.\n Onhan sillä vieläkin jälellä joukko tiluksia, varsinkin oston ja\n vaihdon kautta saatuja, vaikka niitäkin nykyinen abbedissa Valborg\n Fleming kuuluu aivan hassusti myyskennelleen ja vaihdelleen ovelalle\n veljelleen Erik Flemingille. Mutta luostarin hallussa olevat tilatkin\n ovat niin rappiolla, etteivät paljoa tuota. Olenhan Tammiston\n tilanpuolikkaasta kotipitäjässäni, jonka tilaosan tätivainajani Elina\n Kirves oli aikoinaan luovuttanut luostarille eläkkeekseen nunnaksi\n mennessään, mutta jonka armollisen kuninkaamme suosiosta jo muutamia\n vuosia sitten sain takaisin laillisena perintönäni, itse nähnyt\n miten perin huonosti luostarin abbedissat, aateliset vanhat piiat,\n valvovat laitoksen maaomaisuuden hoitoa. Ovat sentähden minulle\n hyvin ymmärrettäviä ne surkeat valitukset, joita abbedissa on tehnyt\n piispallemme. Hän pelkää luostarin pikapäätä joutuvan niin suureen\n köyhyyteen ja kurjuuteen, ettei se mitenkään voi elättää kaikkea\n väkeään. Ei hän tosin kuulu olevan taipuvainen valtakuntansa väestöä\n vähentämäänkään, mutta hätä ei lue lakia. Ja lempeä piispamme, tahtoen\n ennen kaikkea suojella ja säilyttää tyyssijan niille vanhoille\n luostarisisarille, joista monetkin luostarissa turvan menetettyään\n joutuisivat puille paljaille, niin ettei heillä olisi mihin päänsä\n kallistaa, oli neuvonut abbedissaa päästämään luostarista koteihinsa\n ne nuoremmat sisaret, jotka mahdollisesti siihen ovat halukkaita ja\n joilla turvallinen koti on. Siten rakastettu piispamme vain lempeällä\n tavallaan sovelluttaa kuninkaan yleistä kehoitusta, että luostariväki\n siirtyisi suljettujen muuriensa sisältä hyödylliseen toimintaan\n elävässä elämässä.\n\n Tällainen on asema, ja puhu nyt, rakas ystävä, Tasalan vapaamiehelle\n asiasta. Jos hän on siihen taipuvainen, ei hänen liene vaikea saada\n tytärtään palaamaan kotiinsa. Ja sitten toivottaa sinulle vain onnea\n uskollisin ystäväsi\n\n                                                     P. S.\n\nIsä Johannes oli mennyt heti Tasalan Tanulle puhumaan. Ja Tanuko\nei olisi ollut taipuvainen! Häntä oli Vesteroosin recessi niin\nriemastuttanut, että hän tahtoi ottaa niittypalstansakin luostarilta\ntyttärensä keralla. Mutta isä Johannes oli huolestuneena arvellut,\nettä silloin varmaankin abbedissa olisi kärkkäämpi tekemään esteitä.\nKatsoen luostarin huonoon taloudelliseen asemaan olisi varmaankin\nviisainta vaatia joko niittypalstaa tai tytärtä, eiköhän silloin vain\nsisaruskunnan äiti mieluimmin valitsisi edellisen. Silloin oli Tanu\nTasainen nauranut ja sanonut, että hengellinen isä näytti parhaiten\ntuntevan luostariväen ja oli siis omansa menemään koko asiaa ajamaan.\nNiin asiasta oli sitten sovittukin, isä Johanneksen piti tänään lähteä\nTurun kautta Naantaliin, ja Tasalan Tanu oli luvannut lähettää hevosen.\n\nKunpa nyt vain kyytipoika joutuisi, että pääsisi lähtemään!\n\nPian saapui poika rattaineen. Parhaat kirjorattaansa oli Tanu pannut\npappia kyyditsemään, uljaimman syöttiläänsä oli valjastanut eteen. Isä\nJohannes nousi rattaille, ja ne lähtivät karettelemaan kylän läpi ja\nkirkon ohi.\n\nSuitsulan ohi ajaessaan näki hän Topiaan sahroineen kyntää ratustelevan\nkivikkopeltoa. Topiaan emäntä oli hänkin jo näin varhaisena aamuhetkenä\nlaittamassa kesantopellon pihanpuoleisessa reunassa lehmisavua talon\nlehmille, joita nyt jo oli kaksi. Lammaskatras, toistakymmentä päätä\nemineen karitsoineen, näkyi sekin jyrsivän nurmennukkaa kesantopellon\npientarella.\n\nPirkitta ei vain enää ollut Suitsulassa. Tuiro oli saapunut\nsotaretkiensä päätyttyä ja vienyt hänet pois. Hänellä oli ollut\nmukanaan suosituskirje Erik Flemingiltä Tasalan vapaamiehelle, ja\nkirjeessä oli, viitaten Tuiron urotöihin isänmaan vapautussodassa,\nkehoitettu katsomaan, että hän sai sopivan elinaseman kotipitäjässään,\njohon hän ikävöi. Ei Tanulle puolestaan olisi tällainen kirje ollut\ntarpeen, olisi hän ilmankin muistanut kiitollisuudenvelkansa talonsa\nvapauttajalle. Sulanut oli kyläläistenkin mielenkauna Tuiroa kohtaan,\nmutta suosituskirje sai heidät aivan intoihinsa auttamaan eteenpäin\nkotikylän sankaria. Tanu oli luovuttanut Tuirolle sopivan maakappaleen\njokivarresta ja rakennuspuut metsästä. Koko kylästä oli talkoolla oltu\nsinne hirsiä hakkaamassa ja vedättämässä ja tupaa salvamassa. Pian\noli niin yhteisin voimin pystytetty uusi kontu kylän laiteelle, ja\nTuiro oli saanut sissisodassaan siksi saalista, että jaksoi laittaa\nlasi-ikkunankin pirttiinsä. Sinne oli hän sitten noutanut Pirkittansa,\nja siellä he nyt elivät jokiahteessa vähän matkan päässä pappilasta.\nVeljekset, varsinkin Topias, tosin yhä vieläkin olivat ynseitä isänsä\nmurhaajan pojalle, tuskinpa heidän yrmeytensä suli koskaan. Mutta\nsiitä huolimatta oli Pirkitta onnellinen kultansa keralla, kun sai\nasua ihmisten ilmoilla ja silloin tällöin pääsi ukko murrikkansa luota\nkylän akkojen kera juttusille. Keväällä, pari kuukautta sitten, oli\nheille syntynyt ensimäinen poikakin, ja mielihyvällä oli isä Johannes\nsuostunut Tuiron pyyntöön ja ristinyt sen kaimakseen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nRivakasti ravasi Tasalan Tanun syöttiläs valtatielle päästyä, ja jo\naamupäivällä saapui isä Johannes Turkuun.\n\nHän meni ensin \"Kiukku-Nikun taloon\", joksi taloa vielä entisen äkäpään\nmuistoksi nimettiin, mutta tapasi siellä vain Margareta emännän\nlapsonen sylissään. Pietari kaniikki kuului olevan tuomiokapitulissa\npiispantalossa, sillä hänellä oli parastaikaa virkatuntinsa.\n\nJohannes jätti kyytipoikansa hevosineen Särkilahtelaan ja läksi\njalkaisin piispantaloa kohden. Astuessaan niin pääkaupungin\nmaapohjaista katua, jonka keskellä oli pyöräin sadeaikoina savimaahan\nsyövyttämät uurteet, mutta reunoilla paikoittain kasvoi suurehkoja\nnurmiläikäreitä, kiinnitti yhtäkkiä hänen huomiotaan omituinen kulkue.\nSe kulki linnalta päin läpi kaupungin, siinä näkyi etunenässä olevan\njoukko sotamiehiä, jotka hinasivat mukanaan suuria muurinmurtimia, ja\njälestä kulki joukko työmiehiä mekoissaan, kantaen hakkuja, lapioita\nja minkä mitäkin työaseita. Johannes katseli ihmeissään joukkuetta ja\nsaapui min piispantalon portille.\n\nSamassa tuli pihasta ulos munkki, musta veli, huppukaulus korvillaan.\nKauluksen tähden ei Johannes ehtinyt nähdä vielä munkin kasvoja,\nennenkuin tämä sydämellisesti tervehtien ojensi hänelle kätensä.\n\n— Ka, isä Mikael! Olitteko piispantalossa?\n\n— Siellä olin, virkkoi lempeä isä Mikael tärkeällä äänellä.\n\nJohannes tiesi, että priori isä seurusteli usein Pietari maisterin\nkanssa ja luostarinsa lukuhuoneessa ahkeraan tutkisteli Lutherin\nkirjoituksia.\n\n— Olitte kai Pietari maisteria tapaamassa... oliko hän siellä?\n\n— En juuri mennyt häntäkään tapaamaan, mutta siellä hän oli. Minä kävin\nMartti piispan puheilla.\n\nHän sanoi sen niin merkitsevän tähdellisellä äänellä, että Johannes\nkatsoi uteliaan kysyvästi vanhaan prioriin.\n\n— Kävin minäkin tässä papin paikkaa kysäisemässä, virkkoi ukko hieman\nkatkerasti naurahtaen.\n\nJohanneksen mielessä pyrki ilon tunne vallalle, mutta ukon nyreä\näänensävy herätti epäselviä vastakkaisia tunteita. Aivan kuin itsestään\nnousi hänen huulilleen kysymys:\n\n‒ Kuinkas veljeskunnan domuksessa jaksetaan?\n\n‒ Huonosti, vastasi lempeä isä yksikantaan. — Ensiksikin on\nkunnianarvoisa lehtorimme sairaana...\n\n‒ Ah! pääsi Johannekselta syvä huolestunut huokaus.\n\n‒ Toisekseen, jatkoi isä Mikael, — emme me terveetkään tiedä miten\ntässä ruvetaan elämään.\n\nJohannes ei udellut, katsoi vain kysyvästi ja osanottavasti isään.\n\n‒ Kuulithan jo talvella kaupungissa käydessäsi, jatkoi tämä, mitä\nsäädöksiä maallinen esivalta on laatinut kiusaksemme. Kesään saakka\nniitä tosin ei niin ankarasti noudatettu, mutta nyt on linnanvoudin\nvaatimuksesta pormestari antanut määräyksen, ettei kukaan saarnaveli\nsaa liikkua saarna- eikä almumatkoilla ilman hänen lupakirjaansa,\nja palattua on käytävä ilmoittautumassa hänelle. Emmekä saa edes\nnäilläkään ehdoilla tehdä matkojamme muuta kuin parisen kuukautta\nvuodessa, viisi viikkoa kesällä, toiset talvella. Nyt Olavinmessun\naikaan meillä oli tämä lupa-aikamme, mutta kun muuan veli parisen\npäivää myöhästyi, olivat hänet voudin sotamiehet napanneet kiinni, ja\nniin asevoimin hänet vihdoin talutettiin luostariin. Ja nyt pitäisi\npanna hampaat naulaan talveen saakka, jolloin taasen viitisen viikkoa\nsaisimme liikuskella. Veli Hinceruksen tapaisten tanskalaispiskien\nansiota tämä kai on, muuta en voi uskoa, mutta katkeraa on kokea\ntällaista vanhoilla päivillään. Se kai on vanhan isä Olavinkin voimat\nmurtanut, etteikö tähän tautiinsa henkensä heittäne.\n\n— Onko veli Hincerus vielä täällä?\n\n— Eihän toki! Livistänyt on jo vuosia sitten omille mailleen.\n\n— Kävittekö tosiaankin papiksi lupautumassa?\n\n— Niin kävin!\n\n— Mutta se kai onkin parempi.\n\n— Hyvä se minustakin on nuoremmille. Uuden hengen lapsi on minustakin\ntullut vanhoilla päivilläni, olen veljiäkin kehoitellut puhdasta sanaa\nsaarnaamaan, ja Lutherin kirjoja olen tutkistellut lukukammiossani.\nMutta rakas on minulle kirjastoni, johon olen kiinni kasvanut, siellä\nolisin mieluimmin tutkistellut, vaikealta tuntuu vanhoilla päivilläni\nlahtea retustelemaan salometsiin. Mutta saanenhan toki kappalaisen\navukseni, että on sielläkin aikaa tutkistella.\n\n— Onko jo pitäjä tiedossa?\n\n— Taivassalon seurakunnan, Pietari Särkilahden kotipitäjän\nkirkkoherranviran piispa minulle lupasi. Se on auki, ja Pietari\nmaisteri haluaa minut sinne.\n\n— Onnea! toivotti Johannes hartaasti.\n\nPian he hyvästelivät, ja Johannes meni tuomiokapituliin.\n\nPiispa Martti Skytte oli kapitulinsa jäsenten, kaniikkien, kera\nnähtävästi ikkunasta katsellut äskeistä kulkuetta, koska he olivat\nsiitä parhaillaan puhelemassa. Kun tervehdykset oli vaihdettu, kysäisi\nPietari maisteri Johannekselta:\n\n— Näitkös, veli, äskeistä juhlasaattoa?\n\n— Näin ja kummastelin. Mihin he menivät?\n\n— Linnaa valloittamaan, leikitteli Pietari.\n\n— Mitä kumman linnaa?\n\n— No, Kuusistoa.\n\n— Eikös se ole jo vuosikauden ollut kuninkaan miesten hallussa.\n\n— Niin on. Mutta nyt se puretaan.\n\n— Miksi?\n\n— No, kuningas ei sitä tarvitse ja tunteakseen itsensä oikein varmaksi\nhävittää pois tämän katolisen kirkkovallan muistomerkinkin.\n\nJohannes tunsi samallaista turvatonta hävityksen ja raatelun kammoa\nkuin nähtävästi tunsi koko rauhallinen kapitulikin.\n\n— Minusta nähden, virkkoi Martti piispa mietteissään, — hävittäkööt\nvain linnan, en minä sitä kaipaa.\n\n— Kunpa vain ei kallista kirkkoäitiämmekin raastettaisi ja ryöstettäisi\nputipuhtaaksi! huudahti vanha Johannes Erasmuksenpoika, Martti piispan\nkäsikirjuri.\n\n— Kenties, tuumi Martti piispa, — Jumala on katsonut niin kovat\nkoettelemukset tarpeelliseksi ennenkuin hengellinen sääty lakkaa\nmaallista valtaa tavoittelemasta, antaa keisarille, mikä hänen on, ja\netsii vain niitä, jotka isän ovat.\n\n— Luther nousi vastustamaan paavin rahannylkemistä kansalta, väitteli\nvanha Johannes yhä vastaan, — mutta edistyyköhän Jumalan valtakunta\npaljoa siitäkään, että nyt kuningas ja aatelisto riistävät kaiken\nkirkolta!\n\n— Kuninkaalla ovat omat tarkoituksensa, sovitteli Martti piispa. —\nHän muuttelee muotoja mieleisekseen, meidän on saarnattava rauhan\nevankeliumia niissä muodoissa, joissa elämme, ihmissieluissa\nvaikutettava hengellistä herätystä ja uudistusta.\n\n— Millä varoilla? tokaisi Johannes Erasmi.\n\nMartti piispa huokasi.\n\n— Niin, varoja tarvittaisiin, että voisi lähettää nuorukaisia opin\nteille Saksaan. Emme me vanhat enää paljoa voi, uusia voimia on\nkasvatettava hengenkylvöä tekemään.\n\nNäin puheli vanha, lempeä Martti Skytte, koettaen sovitella\nvastakkain törmäävää vanhaa ja uutta aikaa, ollen useinkin kuninkaan\nja tuomiokapitulinsa välissä kuin kahden tulen välissä. Mutta erään\nsivupöydän ääressä istui kirjoitellen kuuden-, seitsemäntoistavuotias\npoikanen, Mikael Agricola. Ja kun hän hartaasti kuunteli Martti piispan\npuhetta nousevan polven tehtävistä, oli kuin uusi aika eläisi hänen\nkirkkaissa silmissään.\n\nIsä Johannes ilmoitti Pietari maisterille, että hän oli matkalla\nNaantaliin. Pietari maisteri pyysi Martti piispan kirjoittamaan\npuoltolauseen Kaarinan päästämiseksi kotiinsa, ja Martti piispa\nkirjoitti sen.\n\nMutta sen tehtyään lähti hän piispantalon väentupaan. Sillä oli\nperjantaipäivä, jolloin isä Martilla oli vanhana paavillisena tapana\njaella apua köyhille ja tarvitsevaisille. Väentupa oli nälkäisiä\ntäytenään, ja suuri ruokapata porisi tulella, odottaen vain isä Marttia\njakamaan. Isä saapui ja siunasi ruuan ristinmerkkejä ja muita katolisia\ntemppuja tehden. Ja kun nälkäiset olivat syöneet, antoi Martti ukki\nvielä jokaiselle roposen rahaakin mukaan, vaikka kuningas oli vienyt\nenimmän osan hänen tuloistaan.\n\nEi hän nurissut. Hartain mielin koetti hän puhaltaa uutta henkeä\nvanhaan kirkkoruumiiseen, sydämessään hän eli uudessa uskossa, mutta\nnoudatti uskollisesti vanhoja katolisia tapojaan.\n\n\n\n\n28\n\nISÄ JOHANNES JA SISAR KAARINA\n\n\nIsä Johannes saapui Naantaliin kolmen tienoissa iltapäivällä. Suoraa\npäätä ajoi hän sisarten monasteriumiin.\n\nAbbedissa Valborg Jaakkiman tytär Fleming otti hänet vastaan nousevan\nylimyssuvun arvokkuudella. Viime aikoina oli sisaruskunnan ylevähkössä\näidissä ollut jotakin ikäänkuin loukattua majesteetillisuutta,\njoka väliin alentui kipeänaraksi oikullisuudeksi, milloin saapui\ntuhoisampia jobinposteja laitoksen entisen äveriäisyyden riistämisestä\npois. Ylväkästä naista kismeli kovasti, kun tällaista tehtiin\njuuri hänen aikanaan, mutta ei hän siltä lainkaan aikonut antaa\nepätoivon itseään lannistaa. Kynsin hampain, milloin naisellisella,\noikukkaalla mahtipontisuudella, milloin kerjäävällä ja nyykyttävällä\nvaikeroimisella koetti hän pitää kiinni laitoksensa mahtavuuden\nviimeisistä rippeistä, vaikka näki niiden siitä huolimatta\nvähenemistään vähenevän. Hän varmaan olisi, jos luostarin tilat ja\ntulot niistä olisivat tykkänään huvenneet, puolestaan ollut valmis aina\nelämään ankarammalla paastoruualla, vedellä ja leivällä, kun vaan olisi\nsaanut hallita ja vallita täysilukuista sisaruskuntaansa.\n\nSaatuaan isä Johannekselta piispan puoltolauseen Kaarinan\nvapauttamisesta kipristelihe hän sitä lukiessaan kuin käärmeen pistämä.\nSitten mietti hän kotvan kulmat rypyssä, oikaisihe vihdoin ja sanoi\nkylmän tyynesti:\n\n‒ Asia riippuu, tällään ollen, luostarisisaresta itsestään.\n\n— Ehkä hengellinen äiti kutsuu hänet tänne?\n\n— Se ei käy päinsä!\n\nIsä Johannes katsoi totisen kysyvästi abbedissaan.\n\n— Sisaruskunnan säännöt eivät sitä salli.\n\n— Totta kai häneltä täytyy kysyä...\n\n— Ja häntä houkutella! Ainoastaan silloin, jos hän itsestään, kenenkään\nviekoittelematta sitä anoo, voi hänen päästämisensä tulla kysymykseen.\n\nIsä Johanneksen mieli kuohahti.\n\n— Katsotteko uskaltavanne asettua hänen armonsa piispan tahtoa vastaan?\n\nAbbedissa puraisi huultaan.\n\n— Sisaruskunnan jäseniä saavat puhutella ainoastaan heidän\nsukulaisensa, vastasi hän.\n\n— Eivätkö papitkaan?\n\n— Sisarten sielunhoito kuuluu laitoksen rippi-isälle.\n\n— Minut on tänne lähettänyt Kaarinan isä, tahdotteko, että hänen on\ntultava itsensä?\n\n— Se on hänen vallassaan, virkkoi abbedissa puraisten jälleen huultaan.\n\n— Hän tahtoikin ensin tulla itse... vaatimaan tilaosaansa, mikä on\nluostarin hallussa.\n\nAbbedissa näytti olevan kaatumaisillaan. Alamaistensa riistämiseen ei\nhän ollut vielä tottunut, ja hän tahtoi tehdä lujan tenän jo alusta,\nettei toisissakin nuoremmissa sisarissa esimerkki herättäisi halua\nlähtemään. Mutta valtakuntansa alueiden ryöstämiseen oli hänen täytynyt\njo monta kertaa alistua, se oli haavoittanut hänen sydämensä araksi.\n\n— Kuitenkin hän, jos vain saa tyttärensä kotiin, oli kehoituksestani\ntaipuvainen jättämään maapalstan luostarille, lisäsi isä Johannes.\n\nAbbedissa mietti pitkän aikaa. Hänen ensi ajatuksensa oli kutsua\nveljespuolelta kenraalikonfessori tai tilusvouti avukseen, mutta sitten\ntuli hän siihen päätökseen, ettei tahtonut tehdä asiasta suurta numeroa.\n\n— Saatte, virkkoi hän päättävästi, — puhutella sisar Kaarinaa\npuheportilla sääntöjen määräämään tapaan, portarian ollessa läsnä.\nSisarten puhutteluaika onkin juuri parhaallaan.\n\nHän nousi ja soitti.\n\n— Kutsu sisar Kaarina puheportille! sanoi hän palvelevalle siskolle.\n\nSisar meni.\n\nAbbedissa itse näytti isä Johannekselle tien, mihin hänen oli mentävä.\n\nJännityksestä ja levottomasta liikutuksesta vavahdellen meni isä\nJohannes holvimaiseen porttikäytävään, joka samalla oli sisarten\npuhutteluhuone, locutorium. Aivan kuin odottaen viimeistä tuomiotaan,\njosta riippui iäinen autuus tai iäinen kadotus, pysähtyi hän odottamaan\nparin vaaksan avaruiselle aukolle, jonka edessä oli rautaristikko ja\nristikon takana suljettu puuluukku.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLuostarimuurien sisällekin oli kulovalkean tavoin hiipinyt kuiskivia\nhuhuja siitä, että suuressa maailmassa muurien ulkopuolella tapahtui\njotakin uutta, joka käänsi mielet ja mullisti olosuhteet. Olipa\nsuljettuihin kammioihin hiipinyt huhu siitäkin, että heillä oli vapaa\npääsy Jumalan avoimen taivaan alle, jos vain tahtoivat.\n\nTämä huhu oli kaikkien silmiin kohottanut kirkkaamman, hilpeämmän\nloisteen, se oli rintoihin herättänyt keventävän vapaaehtoisuuden\ntunteen, joka kohotti melkein enemmän kuin messut ja hartaudenharjoitus\ntietäen olevansa iäksi sidottu. Mutta ei se ollut muuttanut luostarin\ntavallista menoa. Tosin oli abbedissan esiintymisessä sisaria\nkohtaan näyttänyt, hänen epätoivon oikkujensa ohella, olevan viime\naikoina ikäänkuin hellittelevää sukoilua, sanatonta toivomusta, että\nsisaruskunta säilyisi eheänä, vaikka sitomassa olivatkin enää vain\nsisäiset sydämensiteet. Ja eheänä sisaruskunta säilyikin, olipa vielä\nviime vuosikauden kuluessa vihitty muutamia uusiakin nunnia, vanhempia\naatelisnaisia. Vanhempiin sisariin yleensä ei tieto vapaaehtoisuuden\ntilasta näyttänyt erikoisemmin vaikuttavan, mutta muutamain nuorimpain\nsilmissä saattoi viime aikoina nähdä kaihoisan ilmeen, joka ei ollut\nentisentapaista kohteetonta kaukokaihoa, vaan jotakin määrätympää,\njonka pohjalla lämmin elintarve sykähteli. Mutta se oli niin hämyinen\nheijastus vain sekin, ja jollei se saanut mitään erikoista sysäystä,\nhukkui se alituisten hartaudenharjoitusten herättämän yleisen\nhurskaustunnelman alle.\n\nLuostarin elämä kävi samaa latuaan kuin oli käynyt vuosikaudet\nläpeensä. Varhain aamulla oli sisarten noustava selleistä\nolkivuoteiltaan ja riennettävä ensimäiseen huomenmessuun, matutinaan,\njoka alkoi kuuden aikaan. Ja sitten ei koko aamupäivällä saanut\nkuulua hiiskahdustakaan muuta kuin vuorotellen kuorolaulua, lukemista\nja messuja. Tertian jälkeen, joka oli yhdeksältä, menivät nunnat\nkulkueessa avoimen haudan luo kirkon permannolla, josta abbedissa\nparilla sormella nosti multahiukkasen ja luettiin psalmi: \"Syvyydestä\nhuudan sinua, herra!\" Rukouksen jälkeen palasivat nunnat jälleen\nlehterilleen, jonka alla oli munkkien kuori. Sitten jatkuivat hartauden\nharjoitukset kautta kaikkien horæ canonicæ; määrätyissä kohdissa,\nluettiinpa sitten tai laulettiin, oli nunnien tarkoin tehtävä kaikki\nristinmerkit, polvistumiset, seisaalle-nousut ja käännökset, ja aina\nkolmeen saakka päivällä oli kirkossa siten ylistettävä ja kiitettävä\nherraa, sisarten ja veljien vuorotellen messutessa, lukiessa ja\nlaulaessa. Kolmelta menivät munkit alakuoristaan veljeskonventtiin,\nnunnat vaelsivat lehteriltään sisarten puolelle, ja kirkon molemmin\npuolin sulkeutuivat visusti ovet veljien ja sisarten välille.\n\nLyhyen levähdyksen jälkeen kutsui kellonkilinä päivälliselle\nrefectoriumiin. Täällä sisaruskunnan ruokasalissa oli kaksi\npitkää pöytää, joista oikeanpuolisen päähän istui itse abbedissa,\nvasemmanpuoliseen päähän hänen naisapulaisensa priorissa emännyyttä\npitämään. Abbedissa helisti katossa riippuvaa kelloa, jonka soittonauha\nriippui pyhän neitsyen kuvan edessä, ja silloin alkoi ruokasiunaus.\nVasta sen jälkeen päästiin käsiksi ruokiin, joina tänään perjantaina,\nlievemmän paaston päivänä, oli kalaa ja valkoista ruokaa, jauhoista\nja ryyneistä laitettua. Pöydässä palvelivat muutamat sisaret, joiden\nvuoro oli tänään, mutta ateriaa hengellisesti höystämässä oli samaten\nvuoroonsa muuan sisar, joka luki toisten aterioidessa. Tavallisimpana\nlukemisena olivat Jöns Budden, Naantalin luostarissa parisen kolmisen\nvuosikymmentä takaperin ahkeraan kirjailleen munkin ruotsinnokset pyhän\nBirgitan ilmestyksistä, hänen kertomuksensa vanhan testamentin pyhistä\nnaisista ja muut pyhimystarujen käännöksensä. Tällä kertaa luettiin\nhänen jokseenkin itsenäistä mukaelmaansa Hugo de Sancto Victoren\nkirjasta \"De claustro animæ\" (Sielun luostari), jossa verrattiin\nihmissielua luostariin ja sen hyveitä luostarin eri laitoksiin,\nmenoihin ja henkilöihin.\n\nAterian päätyttyä luettiin siunaus, pistäydyttiinpä vielä kirkossakin\nkiittämässä, ja sitten mentiin joukolla yhteiseen auditoriumiin.\nAbbedissan antamasta merkistä pääsivät kielet hetkiseksi vilkkaaseen\nliikkeeseen, niin että kuului kaikkialta vain puheen hyminää\ntai kuiskeen sipinää, kun sisaret juttelivat kukin läheisimmän\nystävättärensä kanssa. Mutta samaan aikaan, päivällisen jälkeen, oli\nmyös hetki, jolloin sisaret saivat puhutella vieraita. Jonkun neljästä\nsisaresta, joiden oli vuoro palvella päivystäjättärinä, astuessa\nauditoriumiin suuntautuivat sen tähden kaikkien katseet odottavina\nhäneen toivoen saavansa tervehdyksen ulkomaailmasta, ja harva päivä\nmeni, ettei jotakin sisarta kolmen ja kuuden välillä kutsuttu\npuheportille.\n\nAstui tänäänkin palveleva sisar ovelle, ja puheen hyminä ja sipinä\nvaikeni.\n\n— Sisar Kaarina!\n\nParvesta nousi hoikan solakka sisar, joka muutaman toisen sisaren\nkanssa keskustellessaan oli kohottanut valkoisen huntunsa pois\nkasvoiltaan. Hänen poskensa olivat jokseenkin yhtä kalpeat kuin\nmuidenkin sisarten, joiden huntu oli ylhäällä, ja ainakin mustan\npäällyshunnun reunojen välissä näyttivät kasvot entistään kaidemmilta.\nKysyvän näköisenä tuli hän päivystäjättären luo.\n\n— Puheportille! sanoi tämä.\n\n— Kuka siellä on? kysäisi hän jännitettynä.\n\n— Joku mieshenkilö...\n\n— Isäni?\n\n— Pappismies!\n\nKuinka lehahtikaan heleä puna kalpeille poskille! Kaarina heitti,\nhunnun kasvoilleen, ja levottomasti sytevin sydämin riensi hän\npuheportille.\n\nSiellä seisova portaria kalisteli avaimiaan ja väänsi lukon auki,\nmutta ei hän avannut luukkua sen takana odottavan vieraan edessä. Hän\njätti sisaren itsensä asiaksi, avasiko sen vai tahtoiko ansaita sitä\nihanamman palkan iankaikkisuudessa puhuttelemalla vierastaan suljetun\nluukun takaa. Ei Kaarina sisar itsekään avannut sitä, vaan kysyi ensin\npamppailevin sydämin:\n\n— Kuka siellä?\n\n— Minä... kotiseurakuntasi pappi... vastasi värähtävä ääni.\n\n— Isä Johannes!\n\nÄänessä helähti niin hilpeän hellä sydämen sävel, kuin olisivat siinä\nyhtyneet kymmenen vuoden salaisimmat toiveet ja unelmat yhteen ainoaan\näkilliseen riemunsoinnahdukseen.\n\nLuukku lennähti samassa auki, olisi lennähtänyt tällä hetkellä\nyhtä epäröimättä, vaikka hän olisi tiennyt siten menettävänsä koko\niankaikkisen autuutensa.\n\n— Paljon terveisiä kotoasi, isältäsi ja äidiltäsi ja... kaikilta ...\nkuului arasti värähtelevä ääni luukun takaa. Mutta siinä oli sama tuttu\nhelähdys, syventyneenä, mutta yhtä sydämellisen helläsointuisena kuin\nkymmenen vuotta sitten..\n\nSisar Kaarina kiitti kuin unissaan, ikäänkuin ei tietäisi\nkiittävänsäkään, ja sitten seurasi kotvan äänettömyys.\n\nSitten alkoi isä Johannes puhua, arasti tapaillen, tietämättä miten\noikein sanoisi sanottavansa.\n\n— Isäsi... lähetti minut... kysymään ja pyytämään... että tahtoisit\ntulla kotiin...\n\n— Lähetti... kuului hätiköivä, ikäänkuin pettynyt ääni luukun takaa.\n\n— Niin, isäsi... ja äitisi... he ikävöivät sinua...\n\n— Niin, isä ja äiti... kuului jälleen hätiköivä ääni, ikäänkuin Kaarina\nsisar olisi odottanut jotakin muuta.\n\n— Ja kuningas... ja piispakin... ovat antaneet luvan lähteä\nluostarista...\n\nSisar Kaarina oli puhelun alusta alkaen vilaissut tuontuostakin\nsalavihkaisen arasti ja epäluuloisesti vanhaan sisar Kristinaan, jonka\nvuoro tänään oli vartioida puheporttia.\n\n— Olen kuullut siitä, virkahti hän kuiskaten ja vilkaisi jälleen\nsisareen.\n\n— Ja tahdothan, lapseni, tulla lohduttamaan ja ilahuttamaan heidän\nvanhuutensa päiviä, jatkoi isä Johannes.\n\n— Niin, tiedänhän, että _he_ minua kaipaavat...\n\nTaasen oli Kaarinan äänessä sävy, ikäänkuin hän odottaisi selitystä\njostakin muusta.\n\n— He... ja kaikki...\n\n— Ketkä? kysyi Kaarina.\n\n— Minäkin... ja...\n\n— Ikävöinytkö!?\n\nÄäni tuntui tulevan kuin ilon puuskahdus, mutta samalla hän teki niin\nhätiköiviä eleitä kuin tulisilla hiilillä. Tästä hän näytti janoavan\nselkoa enemmänkin, ennenkuin antaisi vastauksensa, mutta samalla\nvilkaisi hän vierellä seisovaan portariaan niinkuin olisi toivonut\ntämän erääseen hyvin epäautuaalliseen paikkaan, jossa oli paljon\nlämpimämpi kuin täällä porttikäytävässä.\n\nSamassa aukeni pimeän porttikäytävän toisessa päässä muuan ovi ja\nhätiköivä ääni huusi sieltä käytävään:\n\n— Sisar Kristina!\n\n— Mitä nyt? vastasi tämä.\n\n— Sisar Clara kutsuu sinua!\n\n— Onko hän herännyt houreistaan?\n\n— On, mutta veli Matias, joka kutsuttiin häntä katsomaan, luulee hänen\npian kuolevan, ja viimeistä voitelua valmistellaan.\n\n— Minä tulen! vastasi portaria-sisar ja meni jo kappaleen käytävää,\nmutta käännähti takaisin.\n\n— Puhelu on lopetettava, sillä kuoleva kutsuu minua, virkkoi vanha\nsisar Kristina, paiskasi luukun kiinni ja väänsi lukkoon.\n\nHän lähti vieden sisar Kaarinan mukanaan.\n\nMutta Kaarina oli hänen tuokioksi loitotessaan ennättänyt kuiskata\nrautaristikon läpi:\n\n— Tulkaa tänään viiden aikaan pienelle portille ryytimaan\npohjoispuolella!\n\nEpävakaisin, ikäänkuin hilpeästä riemusta karkeloivin ja hätiköivästä\nlevottomuudesta harppailevin askelin palasi Kaarina takaisin\nauditoriumiin.\n\nMuuan sisar oli siellä alkanut lukea, ja äänettöminä kuuntelivat toiset\nkumman ongelmallisia vertauksia sielunluostarista, samalla tehden\nkäsitöitään, mitkä nypläten pitsejä, mitkä virkaten tai ommellen,\nmikä laittaen korukirjausta alttariliinaan, vuoleskelipa joku puuhun\nkorkokuvaakin.\n\nSisar Kaarina tähysteli abbedissaa, mutta häntä ei näkynyt. Hän kysäisi\nmuutamalta lähinnä ovea istuvalta sisarelta, ja tämä sanoi abbedissaa\nkutsutun sairaan luo. Levottomassa mielenkuohussaan riensi Kaarina\nsairaan sisar Claran sellille, mutta häntä ei päästetty sisälle.\nSillä vaikka munkit saivat tulla sairaankin sisaren luo ainoastaan\nkahteen mieheen, ei kukaan yksin, täytyi sentään olla joku vanhimmista\nsisarista saapuvilla, mutta kaikkien nuorempain täytyi pysyä loitolla.\n\nKohta kuitenkin tuli abbedissa ulos ja Kaarina pyysi päästä askaroimaan\nluostarin ryytimaahan, vaikkei tänään ollutkaan hänen vuoronsa.\nAbbedissa tiesi, että Kaarina yrttitarhassa hoiti kyökkikasveja ja\nlääkeyrttejä huolellisemmin ja hellemmin käsin kuin kukaan muu, ja\nsentähden oli hän muita useammin iltapäivisin päässyt tähän kaikkien\nsisarten mielipaikkaan työskentelemään. Mutta nyt Valborg äiti kysyi\nankaran tutkistelevalla äänellä:\n\n— Puhelusi päättyi jo?\n\n— Jo.\n\n— Ja vieras meni?\n\n— Niin.\n\n— Kuulit hänen asiansa?\n\n— Kyllä.\n\n— Mitä vastasit?\n\n— Enhän minä mitä... pääsi Kaarinalta.\n\n— Suostuitko?\n\n— En!\n\nJa kuinka hurskaassa asennossa olikaan Kaarinan pää, vaikkei hunnun\nalta näkynyt hänen kasvojaan!\n\n— Mene sitten, virkkoi abbedissa lempeämmin.\n\nKaarina riensi riemuiten koko kookkaaseen kasvitarhaan, joka yhdeltä\npuolen rajoittui osaksi luostarirakennukseen, osaksi korkeaan\nkivimuuriin, jonka takana oli munkkikonventin ryytimaa. Kaikilla\nmuillakin puolilla oli yhtä korkea kivimuuri, jossa pohjoispuolella\noli pieni portti. Portin avaimia säilytti tavallisesti abbedissa;\nainoastaan silloin, kun kasveille tarvittiin kantaa vettä\nluostarinientä ympäröivästä lahdenkielekkeestä, kävi vanha sisar\nHelena, joka tänne oli saapunut Vadstenan äitiluostarista ja jonka\nvarsinaisena ammattitehtävänä oli ryytimaan hoidon valvonta, noutamassa\navaimet hengelliseltä äidiltä, avaten portin itse ja lukiten työn\npäätyttyä jälleen. Viime aikoina oli ollut pitkät poudat ja helteet,\nKaarinan saapuessa kasvitarhaan oli pieni portti sentähden auki ja\nnelisen sisarta oli parhaillaan kantamassa vettä janoisille kasveille.\n\nHelena sisar oli jo vanha mummo, mutta alituisesta tuoreiden kasvien\nseurassa elämisestä kai johtui, että hän näin luostarisisareksi oli\nsäilyttänyt harvinaisen sydämennuorteuden. Hän rakasti kasvejaan\nkoko äidillisen hellällä sydämellään ja tämän rakkautensa tähden\noli hän lämpimästi kiintynyt myös Kaarinaan, joka rakasti ja helli\nyrttikultia kuten hänkin ja oli vuosien varrella oppinut yhtä\ntaitavaksi niiden hoidossa ja vaalinnassa. Mutta varsinkin tänään osasi\nKaarina saada vanhan sisaren aivan ihastuksesta hassastumaan. Hän\nharventeli ja pöyhötteli pietarinkaaleja niin näppärästi ja leperteli\njohanneksenyrteille ja munkinhilkoille niin helliä hyväilysanoja, että\nmummon sydän aivan heltyi ja hänenkin rakkautensa niin kasveihin kuin\nnuoreen Kaarina sisareenkin sai uutta tuulta purjeihinsa. Mutta lisäksi\nKaarina oli niin herkän huomaavainen ja nokkela tekemään vanhalle\nsisarelle pieniä palveluksia ja avustuksia, että tämä aivan säteili\ntyytyväisyydestä ja ilosta.\n\nKasvipenkit tulivat pian kastelluiksi ja sisar Helena sulki portin. Kun\nkasvitarhassa ei tällä kertaa ollut kitkemistä eikä muita töitä, joihin\nsisaruskunnasta olisi kyllä tarjoutunut voimia moninkertaisesti yli\ntarpeen, lähetti sisar Helena neljä tänpäiväistä apulaistaan sisälle\nluostariin. Mutta sisar Kaarinaa hän ei hennonut lähettää, hän piti\nnuoren ystävättärensä, seuranaan ja hupinaan.\n\nNiin he askartelivat ja puhelivat rattoisasti vielä kotvan. Mutta\nkun luostarin aurinkokellon vartia läppäsi viisi kertaa, muistuttaen\nluostarielämän täsmällisyydestä, silloin pyysi sisar Kaarina niin\nnöyrällä ja maanittelevalla äänellä, että vanhan sisaren sydän aivan\nheltyi:\n\n— Äiti, saanhan mennä vähän merta katsomaan?\n\nSisar Helena oli kyllä heti valmis suostumaan, mutta hän katsoi hetken\nsopivaksi antaa suosikilleen pienen ojennuksen.\n\n— Viime kerrallakin viivyit niin kauan.\n\n— Jouduinhan vesperaan...\n\n— Mutta ajatteles, jos abbedissa olisi taas sattunut tulemaan!\n\n— Rakas äiti, saanhan mennä...\n\n— No, mene nyt... elä vain viivy kauan!\n\nSisar Helena antoi Kaarina lemmikilleen avaimen, Kaarina avasi portin,\njätti avaimen lukkoon sisäpuolelle ja pujahti rannalle.\n\nSangen sekavin tuntein oli isä Johannes lähtenyt luostarista.\nJo sellaisenaan oli hänen sydäntään pahoin myllertänyt Kaarinan\npuhutteleminen, ja yksistään hänen läheisyytensäkin. Mutta hänen\nkäyntinsä luostarissa ei ollut missään suhteessa vastannut hänen\nkuvittelujaan, hän tunsi syvää pettymystä ja samalla huimaavaa\nmielenkuohua. Hänen mielessään soi kiehtovana se ihmeellinen\näänenhelähdys, jolla Kaarina oli hiljaa huudahtanut sanat \"isä\nJohannes\" ja \"ikävöinyt\", mutta sitten oli puhelun loppu sellainen,\nettä se pani hänen mielensä aivan mullin mallin. Houkutteleva ja\nsuloinen oli mielelle Kaarinan lupaus tulla kohtaamaan häntä rauhassa\nja kahdenkesken, mutta toisekseen: salainen kohtaus... hän, pappi...\nja nunna... se oli niin ulkopuolella sopivaisuuden rajoja, että aivan\npäätä huimasi! Aluksi tuntui hänestä aivan mahdottomalta ajatellakaan\nmenemistä kohtaukseen, mutta samassa tuntui vielä mahdottomammalta olla\nsinne menemättä. Missä hän muuten kohtaisi Kaarinan... miten muuten\nsaisi tilaisuuden selittää hänelle asian! Mutta toiselta puolen...\neikö hän, pappi, eivätkö he molemmat samalla uhraisi koko hengellisen\narvonsa... ja entä jos joku keksisi heidät...? Vaan olihan _Kaarina_\nhäntä kutsunut... saattoiko hän olla menemättä? — Moninaiset olivat\nristiriitaiset mietteet, moninaiset epäilykset puoleen ja toiseen,\nmutta hänen sydämensä sanoi, ettei hän voinut olla menemättä. Ja kun\naikaakaan ei ollut pitkältä, siirtyi hän ristiriitaisista mietteistään\naprikoimaan, miten järjestäisi menonsa.\n\nAivan huomaamattaan tuli hän pian ajatelleeksi pappisviittaansa\nkaikkein tärkeimpänä. Hän ajoi kyytipoikineen erääseen majapaikkaan,\nja avomielisesti selittäen, että hänen oli mentävä taipaleelle,\njossa pelkäsi pappisviittansa tahraantuvan, pyysi hän lainaksi\nporvariskauhtanan. Sen veti hän yllensä ja lähti määrätylle\nyhtymäpaikalle.\n\nHiivittyään pitkin rantaa, muurin vierustaa, löysi hän puutarhan\npohjoispuolelta pienen portin, jota Kaarina varmaankin oli\ntarkoittanut. Kotvan sai hän siellä odottaa, ja odottaessaan kuuli hän\nluostarista viisi läppäystä. Vielä tuokion odotus, portti aukeni ja\nsiitä astui ulos nunna, painaen portin kiinni jälkeensä.\n\nIsä Johannes tiesi, että se oli Kaarina, joka häntä lähestyi\nnunnanhuntunsa verhoamana. Ja hän, isä Johannes, pappismies viidennellä\nkymmenellään, seisoi suuren rantakuusen juurella pamppailevin sydämin\nja neuvotonna kuin kahdeksantoistavuotias poikanen. Hän ei tiennyt\nlainkaan, mihin hänen oli ryhdyttävä, hän vain näki, että Kaarina\nliiteli häntä kohden kuin häkistä karannut lintu ohrantähkään.\n\nKaarina tuli häntä vastaan avosylin kuin saman äidin lapsi ja ojensi\nhänelle molemmat kätensä, joita hän hämmennyksessään tuskin muisti\npuristaa.\n\n— Miten sinä pääsit! sai hän suustaan.\n\n— Tulkaahan, isä Johannes, toimitti Kaarina hätiköiden ja hänkin\nkovasti hämillään. — Kultainen sisar Helena, vanha ryytitarhasisaremme,\nvarmaan pian pitkästyy ja tulee kuulustelemaan, missä viivyn...\n\nHe kiersivät pitkin lahden poukaman rantaa, Kaarina etukynttä ja\nJohannes hänen rinnallaan jälkivietteessä. Ja Kaarina oli niin\nkiireissään, että tarttui vähällä hengellisen isän porvarilliseen\nsarkakauhtanaan vetääkseen häntä kiireemmin mukaansa. Samalla hän,\nvähitellen toipuen hämmennyksestään, kertoi hilpeällä vilkkaudella\nja kiireissään läähättäen, kuinka hyvä vanha mummo sisar Helena oli\nja kuinka hyvät ystävät he olivat, kuinka ryytimaa oli luostarissa\nainoa paikka, jossa hän oli oikein viihtynyt, kuinka paljon hän oli\nunelmoinut siellä vaatiessaan rakkaita kasveja ja suloisia kukkia ja\nkuinka sisar Helena oli hänet joskus hetkiseksi päästänyt katselemaan\nselkää ja valkopurjeita siellä ja kuinka hän sitten oli unelmoinut\nnäistä valkopurjeista ja ritarista, joka tulisi hänet vapauttamaan...\n\nSamassa hän vilkaisi hätiköiden Johannekseen, ikäänkuin peläten tämän\nmieltä pahoittaneensa.\n\n— Tiedättekös, selitti hän, — minun oli vaikea ajatella sitä ritaria\nmuuten kuin munkinpuvussa, sillä se oli niin isä Johanneksen\nnäköinen... Kas, teillähän on nyt tuollainen... onko se tätä matkaa\nvarten? keskeytti hän yhtäkkiä katsoen niin oudoksuen isä Johanneksen\nsarkakauhtanaan, kuin se olisi särkenyt hänen suloiset mielihaaveensa.\n\n— Niin... enkä minä käytä enää ensinkään munkinpukua...\n\n— Ettekö... en minäkään huntujani, kun väliin karkaan vähän\nloitommalle...\n\n— Karkaat!\n\n— Niin, tätä samaa tietä...\n\n— Kuinka se on mahdollista?\n\n— Helena muorin luvalla, kuten nytkin.\n\n— Ikävöitkö sitten niin?\n\n— Ah!\n\nKuinka tuskallisena puuskahtikaan tämä huokaus, ja Kaarina vaipui\nhetkeksi äänettömyyteen ikäänkuin kootakseen mieleensä tuntemuksen\npitkistä kaihoistaan.\n\nMutta samassa Kaarina pysähtyi, viittasi rantaa myöten vievälle polulle\nja virkahti:\n\nMenkää edeltä tuonnepäin!\n\nHe olivat kulkeneet lahdenpoukaman ympäri ja joutuneet metsäiselle\nrannalle, jossa oli rinteellä pieni mökki. Sen kohdalta Kaarina neuvoi\nhengellistä isää menemään edeltä ja juoksi itse mökkiin rinnettä\nylöspäin.\n\nIsä Johannes käveli hiljalleen rantaa melkein kummastellen Kaarinasta\nsaamiaan ensi vaikutelmia. Kuinka unelmoivasta neidosta oli voinut\ntulla niin sydämellistä hilpeyttä hyrskähtelevä ja vilkkaasti jutteleva\nnainen? Oliko hän kymmenkunnan vuotta takaperin kenties oppinut\ntuntemaan Kaarinaa vain hänen unelmaelämänsä valossa, vai oliko\nluostari kasannut häneen näin paljon pursuvaa eloisuutta... vai oliko\nse vain hetken hilpeyttä...?\n\nKaarina näkyi kotvan kuluttua tulevan takaisin rinnetörmännettä\nalaspäin. Hän oli jättänyt mökkiin hunnun kasvoiltaan ja Ristuksen\nruunun päästään ja ottanut sieltä suuren villasaalin kietaisten sen\nympärilleen peittämään nunnanpukuaan. Saalilla oli hän peittänyt\nmyös lyhyeksi leikatun tukkansa, kasvot vain näkyivät. Näyttivät ne\nJohanneksesta hieman kalvakammilta kuin ennen, mutta kuinka hänen\nposkensa paloivat!\n\n— Näin minä, toimitti Kaarina lähetessään, — olen tehnyt ennenkin\nparisen kertaa, sillä en uskaltanut nunnanpuvussa mennä etemmäksi.\nToisella kertaa — siitä on jo vähän kolmatta vuotta — menin liian\npitkälle ja viivyin kauan. Abbedissa oli sillaikaa sattunut tulemaan\nryytimaahan... ja sitten tietysti sain paastota ylimääräisesti... enkä\npäässyt vuosikauteen rannalle... Helena muori ei uskaltanut laskea...\nSitten syntini unohtui... mutta en ole uskaltanut sitten kauemmas kuin\nportin ulkopuolelle... Helena muorin tähden, hänkin saisi nuhteita...\nmutta kun pääsen aina rannalle, olen niin iloinen kuin pieni lapsi ja\ntekee mieleni aivan karkelemaan rantakivillä...\n\nIsä Johannes katseli äänetönnä, katseli lämpimin katsein hänen ilosta\nsäteileviä silmiään.\n\nÄkkiä kävi Kaarina totiseksi ja hänen kasvoilleen kohosi kuin tuulen\ntuomana tuskallisen kaihoisa ilme.\n\n‒ Ah, isä Johannes, ette usko, kuinka hirveän tuskallista luostarissa\nsaattaa olla! Ensi aikoina tultuani... minä itkin vain, itkin läpi yöt\nolkivuoteellani ja olisin mennyt ennen vaikka järveen kuin alituisiin\nmessuihin. Parina ensi päivänä se oli minusta innostavaa, mutta sitten\nniin hirveää... enhän minä ollut tottunut alituisiin messuihin,\nlukuun ja lauluun... miksi sitä pitäneekin olla niin paljon! Koetin\nunelmoida ja ajatella _häntä_... jumalaista ylkää (hän naurahti\nkatkerasti)... mutta silloin minä en voinut, en voinut... itkin vain,\nitkin silmäni punaisiksi ja kasvoni kalpeiksi... minusta tuntui ettei\nhäntä ollutkaan, että se oli vain tyhjä sana, joka ei merkinnyt mitään\ntodellista. Vähitellen sitten totuin, alituiset messut, luvut ja\nlaulut vetivät ja kiehtoivat mukaansa, ne saavat ihmisen ikäänkuin\njohonkin toiseen ilmakehään, jossa totuttuaan viihtyy hyvin... mutta\nkun tulee pois kirkosta ja varsinkin kun iltaisin menee selliinsä,\nsilloin ajattelee ihan, ihan toisia asioita... En minä moneen vuoteen\nkäsittänyt, miten se niin oli, minä koetin vieroittaa ajatukseni\nkaikista maallisista ja elää iltapäivätkin ja illat sellissäni samassa\nmielialassa kuin aamupäivisin kirkossa... mutta ei sitä voinut.\nSitten opin ymmärtämään, etteivät sitä voineet muutkaan, ainakaan ne,\njotka ovat ystäviäni... Tiedättekös, isä Johannes, täällä luostarissa\neletään aivan kuin kahdessa maailmassa, toinen on, jossa kaikki ovat\nyhdessä, toistensa tieten, varsinkin kirkossa, mutta toinen on, jossa\nkukin elää yksikseen, varsinkin iltaisin sellissään, ja josta saattaa\npuhua vain uskotulleen, johon luottaa. Toinen tulee ikäänkuin ulkoa\npäin juhlallisena, ylevänä hyminänä, toinen itää mistä itänee sydämen\nkätköistä hiljaisina unelmina ja kaihoina... tai tuttavallisena\nkuiskailuna hyvän ystävän kanssa... mutta vain tämä ajan oloon tuntuu\ntodelliselta ja toisesta jää yksin ollessa korkeintaan vain hämyhuntuja\nsen ympärille.\n\nKaarina puhui niin sydämentarpeesta kuin olisi vain olisi nytkin tähän\nasti odottaen tilaisuutta saadakseen näin tyhjentää sydämensä. Ja\nhän jatkoi ilman vähintäkään kainostelun vivahdusta, aivan kuin ei\nolisi tiennyt koko maailmassa naisten tällaisista asioista puhumista\nkainostelevan:\n\n— Sitten... kun aloin yhä enemmän oppia luostarielämää käsittämään ja\nymmärtämään, että heille kaikille tuo alituinen hartaudenharjoitus\noli vain jotakin ulkonaista, että heidät oli vain joku pettävä unelma\ntai pettymys elämässä tuonut luostariin ja että he siellä elivät\nmessujuhlallisuuden ohella kukin aivan toista sisäistä elämäänsä,\nsilloin aloin miettiä itseäni ja miten laitani oli siellä kotona,\nvarsinkin silloin keväällä puolitoista vuotta ennen tuloani tänne. Oi,\nse aika oli ja tulee varmaan olemaan ihanin elämässäni, se oli kuin\nsuloista unta, hurmaavaa hulluutta! Mutta en minä rakastanut taivahista\nylkää, koetin siitä vain unelmoida, ja unelmissakin hänellä oli ihan\ntoisen kasvot... sen, joka puhui hänestä...\n\nKaarinan puhuessa olivat he kulkeneet pitkän matkaa rantaa pitkin.\nHe olivat tulleet pienelle kummun kenkämälle, jolla kasvoi sorea\nkoivikko, ja rinteen alta pilkkui päivässä välkehtivä vesi valkoisten\nkoivunrunkojen välitse. Siihen he seisattuivat aivan kuin äänettömästä\nsopimuksesta.\n\n— Kun se minulle selvisi, jatkoi Kaarina melkein nyyhkyttäen, — on hän\nollut ainoa elinunelmani... ja suloisten kyynelteni lähde...\n\nHänet valtasi niin syvä liikutus, että hän näytti tarvitsevan tukea,\nmihin nojata. Johannes avasi sylinsä, ja hän lankesi siihen.\n\n— Kaarina... rakas, rakas Kaarina! nyyhkytti Johannes.\n\nKaarina purskahti itkuun. Oli kuin hänen silmänsä yhtäkkiä puhkeaisivat\nvesilähteiksi, joihin kuohuivat rajuna puuskahduksena sydämen\nkymmenvuotiset surut ja tuskat.\n\nMutta hän ei itkenyt kauan. Hän käänsi kyynelkirkkaat silmänsä isä\nJohannesta kohden ja kysyi hilpeällä riemunpuuskalla:\n\n— Hengellinen isä, ettehän vain enää kihlaa minua toiselle?\n\n— En, armas lapsi, virkkoi Johannes puuskahtaen ja suuteli sylissään\nlepäävää nunnaa huulille.\n\n— Johannes! virkkoi Kaarina kotvan kuluttua. — Minusta on väliin\ntuntunut kuin minut olisi luostariin tuonut oikeastaan vain\nvaistomainen, tyttömäinen ylpeys. Vasta vuosia jälkeenpäin olen\noikein oppinut käsittämään, miten ihanteellinen isä Johannes oli, ja\noppinut häntä hengellisesti rakastamaan. Mutta tuskin nytkään lähtisin\nluostarista, jollei...\n\nIsä Johannes ei tätä heti oikein käsittänyt, mutta Kaarina näytti\ntahtovan jättää sen ilman lähempiä selityksiä hänen mietittäväkseen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIsä Johanneksen valtasi yhtäkkiä niin ponteva toimintatarmo, ettei hän\nollut sellaista tuntenut koskaan. He lähtivät kiireesti taivaltamaan\nluostaria ja sen vierelle kasvanutta kaupunkikylää kohden. Kulkiessaan\nhe muutamin sanoin neuvottelivat, miten menettelisivät.\n\nIsä Johannes jätti Kaarinan mökkiin, johon tämä mennessä oli jättänyt\nhuntunsa. Hän meni majapaikkaansa kaupunkiin, pukeutui pappisviittaansa\nja otti mukaansa Tasalan Anna muorin lähettämän vaatenyytin. Hänen\npalattuaan jäi Kaarina kotvaksi aikaa mökin pirttiin emännän keralla,\nja kohta ilmestyi Johanneksen eteen pihalle solakka maanneitonen,\njonka kasvot vain eivät näin kesäiseen aikaan näyttäneet kyllin\npäivettyneiltä. Vaatenyytti kädessään alkoi neitonen astua papin\nrinnalla luostaria kohden.\n\nLuostarissa ei heitä ensin mitenkään tahdottu päästää sisälle. Ja\nsittenkin, kun Kaarina portarialle esitti nimensä ja hän tunsi kasvot,\ntahtoi hän päästää vain sisaren yksin. Sisar ei puolestaan tahtonut\nluopua pappisseuralaisestaan, ja niin täytyi heidät päästää molemmat\nainakin puheportille.\n\nSinne ilmestyi pian abbedissa kenraalikonfessorin keralla. Näyttävästi\noli luostarissa pidetty aika hälinää karkurin tähden ja oli vieläkin\nvähän kinastelua. Mutta asia oli selvä, kun sisar Kaarina kerran halusi\nlähteä, eikä abbedissan auttanut muuta kuin suostua.\n\nKaarina pyysi sanoa jäähyväiset muutamille ystävilleen, mutta siihen ei\nankara äiti suostunut.\n\n— Edes sisar Helenalle, rukoili Kaarina.\n\n— Ei hänelle varsinkaan. Sillä hän on karserissa ankarammalla\npaastoruualla.\n\n— Voi! pääsi Kaarinalta. — Kuinka kauan?\n\n— Kaksi vuorokautta. Sinä olisit saanut paljon enemmän.\n\nSisaruskunnan äiti oli niin kiukustunut, että hänen täytyi taistella\nsydämensä kanssa, malttaakseen olla luopiota kiroamatta. Mutta siinä\nmäärin oli aika opettanut häntä alistumaan välttämättömyyteen, että hän\nsopivan ulkonäön vuoksi lausui lähtijälle kylmän siunauksen.\n\nAuringon vaipuessa lännen maille ajaa karetteli onnellinen pari Turkua\nkohden ja sitten suloisen valoisaa kesäistä yötä myöten Metsäkulmalle.\nAuringon nostaessa punastuvaa otsaansa itäisten lehtojen latvoilta\najoivat he kirjorattaillaan Tasalan pihaan.\n\n\n\n"]