[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fFCtciZvElAx1Nh6kvXc-5jdO9aKBBYTnmhQYRSXhB-k":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":28,"gutenbergTranslators":29,"gutenbergDownloadCount":31,"aiDescription":32,"preamble":33,"content":34},3385,"Pan","Hamsun, Knut",1859,1952,"3385-hamsun-knut-pan","3385__Hamsun_Knut__Pan",null,"romaani",[],[15],"nobel","fi",1894,1907,30116,177126,false,46290,[24],"Norway -- Fiction",[26,27],"Novels","Nobel Prizes in Literature","\"Pan\" by Knut Hamsun is a novel written in 1894. Lieutenant Thomas Glahn, a solitary hunter living in a forest hut, falls into a turbulent romance with Edvarda, a merchant's daughter from a nearby town. Neither truly understands the other's love. As Glahn struggles with the suffocating world of society, their relationship unfolds through changing seasons—spring attraction, summer passion, autumn's end. A tragic epilogue reveals Glahn's ultimate fate in India, told through another's eyes. (This is an automatically generated summary.)",[30],"Lehtonen, Joel",221,"Luutnantti Tuomas Glahn muistelee yksinäistä elämäänsä metsästäjänä Pohjois-Norjan Ruijassa. Luonnon rauhassa asuva Glahn kokee kiihkeän ja monimutkaisen rakkaussuhteen kauppiaan tyttären Edvarda Mackin kanssa, mikä johtaa lopulta sisäiseen levottomuuteen ja hylkäämiseen.","Knut Hamsunin 'Pan' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3385. E-kirja\non public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme\naseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Johanna Kankaanpää ja Projekti Lönnrot.","PAN\n\nKirj.\n\nKnut Hamsun\n\n\nSuomentanut\n\nJoel Lehtonen\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nYrjö Weilin,\n1907.\n\n\n\n\n\n\nLUUTNANTTI TUOMAS GLAHNIN PAPEREJA\n\n\n\n\nI.\n\n\nNäinä päivinä olen minä paljon ajatellut Ruijan kesän ikuista päivää.\nTässä istun ja ajattelen sitä ja majaa, jossa asuin, ja majan takaista\nmetsää, ja sitten rupean kirjoittelemaan jotain aikani kuluksi ja\nhuvikseni. Aika on niin pitkä, minä en tahdo sitä saada menemään niin\npian kuin tahtoisin, vaikka en surekaan mitään ja vaikka vietän mitä\niloisinta elämää. Olen tyytyväinen kaikkeen, ja kolmikymmenvuotinen\nikäni ei ole ikä eikä mikään; eräänä päivänä sain minä tässä pari linnun\nhöyhentä kaukaa, eräältä ihmiseltä, joka ei ollut niitä velvollinen\nantamaan minulle, mutta kaksi vihreää höyhentä kruunatussa\npostipaperiarkissa, suulakalla suljetussa. Minua huvittikin nähdä noita\nkahta niin helvetillisen vihreätä linnun höyhentä. Eikä minulla muuten\nole mitään muuta vaivaa kuin silloin tällöin luuvalo vasemmassa\njalassani vanhan pyssyn haavan vuoksi, mikä jo kauan sitten parani.\n\nMinä muistan, että kaksi vuotta sitten kului aika hyvin pian,\nsuunnattomasti pikemmin kuin nyt, kokonainen kesä meni ennenkuin sitä\nhuomasinkaan. Kaksi vuotta sitten, v. 1855, minä tuumin kirjoittaa siitä\nhuvikseni, satuin vaiheisiin, tai ehkä näin unta. Nyt olen unohtanut\nniin monta seikkaa siitä ajasta, sillä tuskin olen sitä senjälkeen\najatellutkaan; mutta minä muistan, että yöt olivat hyvin valoisat. Moni\nasia tuntui myös niin nurin kuriselta, vuodessa oli kaksitoista\nkuukautta, mutta yö tuli päiväksi, eikä taivaalla ollut niin tähteä. Ja\nihmiset, joita tapasin, olivat niin merkillisiä ja toisen luonteisia\nkuin ne, joita ennestään tunsin; yksi ainoa yö voi ponnahuttaa heidät\ntäyteen ihanuuteensa, kypsiksi ja täyskasvuisiksi. Se ei ollut mitään\nvelhomaista, mutta en ollut sellaista ennen nähnyt. En ollut.\n\nSuuressa, valkeaksi maalatussa talossa meren rannalla kohtasin minä\nihmisen, joka vähän aikaa askaroitti ajatuksiani. Minä en muista häntä\ntarkoin enää, nyt, ehkäpä olen hänet jo unohtanut; mutta minä ajattelen\nsitävastoin kaikkea muuta sen aikuista, vesilintujen kirkunaa,\neränkäyntiäni, öitäni, kesän monia lämpöisiä hetkiä; muuten, minähän\ntutustuin häneen vain onnen oikusta ja ilman sitä ei hän olisi\najatuksissani asunut hetkeäkään.\n\nMajaltani näkyi sellainen sarja saaria ja luotoja ja kareja, pilkahdus\nmerta, pari sinertävää tunturin huippua, ja majan takana oli metsä,\nmäärätön metsä. Riemulla, kiitoksella minut täytti juurien ja lehväin\ntuoksu ja mäntyjen lihaisa sauhu, joka muistuttaa luunytimen hajua;\nvasta metsässä mieleni ihan rauhoittui, sen täytti levollisuus ja uhkea\nvoima. Päivän toisensa jälkeen kulutin minä vain harjanteilla harhaten,\nAesopus vieressäni, enkä toivonut mitään muuta kuin yhä vain saada\nkulkea siellä päivä päivältä, vaikka lumi ja sulava sohju vielä melkein\nkattoi maan. Ainoana toverinani oli Aesopus; nyt on minulla Cora, mutta\nsilloin oli minulla Aesopus, koirani, jonka minä sittemmin ammuin.\n\nUsein iltaisin, kun minä palasin kotiin majaani eräretkeltä, saattoi\nmieluisa kodikkuuden tunne tulvehtia minussa läpi luiden ja ytimien,\njopa liikuttaa sisimpäni rakkaasti värähtelemään, ja astellessani minä\ntarinoin Aesopuksen kanssa oivasta olostamme. Kas niin, nyt me sytytämme\ntulen ja paistamme itsellemme linnun tässä tulisijassa, sanoin minä,\nmitäs siitä arvelet? Ja kun nuo askareet oli tehty ja me aterioineet,\npujahti Aesopus paikalleen tulisijan taa, mutta minä sytytin piippuni ja\nheittäydyin telttavuoteelle hetkeksi ja kuuntelin metsän kuollutta\nsuhinaa. Kulki hieno viima ilmassa, tuuli oli alaalle majalle päin ja\nminä saatoin selvään kuulla teirilinnun kuherruksen kaukaa harjulta.\nHiiskausta ei muuten kuulunut.\n\nJa monasti minä nukahdin siihen makuusijalleni, täysissä tamineissa,\njuuri päivän puvussani, enkä herännyt ennenkuin vesilinnut alkoivat\nhuutaa. Kun minä silloin katsoin ulos akkunasta, näkyivät hämärästi\nkauppapaikan suuret, valkeat rakennukset, Sirilundin laiturit,\nryytipuoti, josta minä ostin leipäni, ja minä viruin yhä hetken\nsijallani kummastellen sitä, että minä olin täällä jossakin majassa,\nRuijassa, metsän palteella.\n\nSitten oikoi Aesopus pitkää hoikkaa ruumistaan tulisijan luona, sen\nkaulanauha kilahteli, se haukotteli ja viuhutti häntäänsä ja minä\nhypähdin jalkeille tämän kolmi-, nelituntisen unen jälkeen täysin\nvirkistyneenä ja uhkuen riemua kaikesta, kaikesta.\n\nNiin kului monen moni yö.\n\n\n\n\nII.\n\n\nSatakoon tai tuulkoon, se ei vaikuta asiaan, usein saattaa pieni ilo\nvallata ihmisen sadepäivinä ja johdattaa hänet yksinäisyyden onneen.\nSilloin asettuu jonnekin seisomaan ja katsoo suoraan eteensä, hymyilee\nhiljaa silloin tällöin ja katselee ympärilleen. Mitä ajattelee silloin?\nKirkasta ruutua akkunassa, auringon sädettä ruudussa, näköalaa pienelle\npurolle tai ehkä jollekin taivaan siniselle palteelle. Muuta ei tarvita.\n\nToisin ajoin taas eivät harvinaiset tapahtumatkaan jaksa riipaista\nihmistä tasaisesta ja köyhästä tunnelmasta; tanssisalin pyörteessäkin\nsaattaa istua kylmänä, välinpitämättömänä ja tuntematta vaikutusta.\nSillä ihmisen sisäinen olemushan on kunkin surun ja ilon lähde.\n\nMuistan erään päivän. Olin tullut alas rannalle, sade yllätti minut, ja\nminä menin avoimeen venevajaan ja istuin sinne sateen ajaksi. Hyräilin\nhiljaa, mutta ilotta ja halutta, vain kuluttaakseni aikaani. Aesopus oli\nmukana, se kapsahti istualleen kuuntelemaan, minä herkeän hyräilemästä\nja kuuntelen minäkin; kuuluu ääniä ulkoa, ihmisiä tulee. Sattuma, hyvin\ntavallinen sattuma! Seurue, kaksi herraa ja neiti, tuli päätä pahkaa\nluokseni. Huusivat nauraen toisilleen:\n\n\"Joutuin! Täällä saamme suojaa sen aikaa!\"\n\nMinä nousin paikaltani.\n\nToisella herralla oli valkea, kiilloittamaton paidanrinta, jonka sade\npäällepäätteeksi oli liottanut riippumaan pusseina; märässä\npaidanrinnassa oli timanttihaka. Jalassa oli hänellä pitkät, suipot\nkengät, jotka näyttivät hieman keikarimaisilta. Minä tervehdin miestä,\nhän oli herra Mack, kauppias, minä muistin tutustuneeni häneen\nryytipuodissa, jossa olin ostamassa leipää. Olipa hän kutsunut minua\nkäymään perheessäänkin, mutta en ollut käynyt heillä vielä.\n\n\"Ah, tuttujahan täällä on!\" sanoi hän kun huomasi minut. \"Me olimme\nmenossa myllylle, täytyi kääntyä takaisin. Mainio ilma, vai mitä? Mutta\nmilloinkas te tulette Sirilundiin, hra luutnantti?\" Hän esitteli minut\ntuolle pienelle mustapartaiselle herralle, joka oli heidän kanssaan,\ntohtorille, joka asui apupitäjän kirkolla.\n\nNeiti nosti harson nenälleen ja rupesi hiljaa rupattelemaan\nAesopukselle. Silmääni pisti hänen jakkunsa, vuorista ja napinlävistä\nhuomasin, että se oli värjäytetty. Herra Mack esitteli myös hänet, hän\noli hänen tyttärensä, nimeltä Edvarda.\n\nEdvarda katsahti minuun harson läpi, sitten kuiskutteli hän yhä koiralle\nja luki sen kaulanauhasta:\n\n-- Vai niin, sinä olet Aesopus... Tohtori, mikä Aesopus oli? Minä en\nmuista muuta kuin että hän kirjoitti satuja. Eikö hän ollut\nfrygialainen? Ei, en minä tiedä.\n\nLapsi, koulutyttö. Minä katselin häntä, hän oli pitkä, mutta muotopuoli,\nnoin viisi-, kuusitoistavuotias, pitkät, tummanveriset, hansikattomat\nkädet. Hän oli ehkä tänä iltapäivänä katsonut jostain leksikosta\nAesopusta, saadakseen siitä selkoa.\n\nHerra Mack kysyi metsäretkiäni. Mitä ammuin enimmin? Minä saisin koska\ntahansa lainata yhden hänen veneistään, ei muuta kuin ilmoittaisin.\nTohtori ei puhunut sanaakaan. Kun seurue lähti, huomasin että tohtori\nontui hieman ja käytti keppiä.\n\nVaelsin kotiin, yhtä tyhjätunnelmaisena kuin ennenkin ja haluttomuutta\nhyräillen. Tämä kohtaus venevajassa ei vaikuttanut mieleeni ottaen eikä\nantaen; eniten koko seikasta jäi muistooni hra Mackin likomärkä\npaidanrinta, jossa oli timanttihaka, sekin märkä ja kiilloton.\n\n\n\n\nIII.\n\n\nOli majani kylellä kivi, korkea, harmaa kivi. Näytti kuten se olisi\nollut ystävällismielinen minulle, kuten olisi se nähnyt minut, kun\nvaelsin kotiin, kuten olisi se tuntenut minut. Suuntasin kernaasti\nkulkuni tämän kiven ohi kun läksin ulos aamuisin ja tuntui kuin olisin\nlähtiessäni jättänyt siihen hyvän ystävän, joka kaivaten odotteli\nmilloin minä palaisin.\n\nJa metsän harjanteilla alkoi metsästys. Milloin sain ammutuksi jotain,\nmilloin en...\n\nSaarten takana lepäsi meri raskaassa rauhassaan. Seisoin ja katselin\nsitä monasti selänteiltä, korkealta ilmoisilta ylhäisyyksiltä; tyyninä\npäivinä seisoivat laivat melkein paikallaan, voi nähdä saman purjeen\nkolme päivää, pienenä ja valkeana kuin kalatiira veden kalvolla. Mutta\nkumpa tuuli keikahti, voivat etäiset tunturit aivan kuin haihtua, tuli\nrajusää, lounasmyrsky, näytelmä, jota minä katselin. Kaikki oli pelkkää\nsauhua, maa ja taivas sekaantuivat yhteen, meri myllersi vääntelevässä\ntuulentanssissa, loitsi silmiini miehiä, hevosia ja revittyjä lippuja.\nMinä seisoin suojassa kallion kamaran alla ja ajattelin kaikellaista,\nminun sieluni oli jännityksessä. Jumala ties, ajattelin, minkä\ntodistajana minä olen tänään, ja miksi meri aukaisee sylinsä silmäini\nedessä? Ehkäpä näen minä tänään maan aivojen sisuksen, kuinka niissä työ\nkäy, kuinka niissä kiehuu! Aesopus oli levoton, silloin tällöin kohotti\nse turpaansa ilmaan ja vainusi, säästä sairaana, jalat surkeasti\nvavisten; kun minä en sille puhellut, paneutui se maata jalkojeni väliin\nja tuijotti kuten minäkin merelle. Ja ei huutoa, ei ihmissanaa mistään,\nei mitään, vain raskas suhina pääni ympärillä. Tuolla oli kari merellä\nkaukana; se oli yksinäinen; kun vesi huojuili sitä vasten, ponnistelihe\nse ylös kuin hourupäinen ruuvi, ei, kuten meren jumala, se rynnistihe\nmärkänä kohti ilmaa ja katseli yli maailman päristellen niin että\nhiukset ja parta harrottivat kuin pyörä päänsä ympärillä. Sitten sukelsi\nse maininkeihin jälleen.\n\nJa parhaassa myrskyssä pyrki pieni nokimusta höyry rantaan...\n\nKun minä iltapäivällä menin alas laiturille, oli se pieni nokimusta\nhöyry tullut satamaan; se oli postihöyry. Paljon ihmisiä oli rannalla\nkatselemassa tuota harvinaista vierasta, minä havaitsin, että kaikilla\npoikkeuksetta oli siniset silmät, miten erilaisia he muuten olivatkin.\nNuori tyttö, valkea villahuivi päässä seisoi jonkun matkaa muista; hänen\ntukkansa oli hyvin tumma ja valkea liina paistoi räikeästi tummaa tukkaa\nvasten. Hän katseli uteliaasti minua, nahkaisia pukimiani, kivääriäni;\nkun minä juttelin hänelle, tuli hän hämilleen ja kääntyi katsomaan\npoispäin. Minä sanoin: Sinun pitäisi aina käyttää tuota valkeaa huivia,\nse somistaa sinua. Samassa lyöttäytyi hänen luokseen vankka jäseninen\nmies, yllään islantilaisjakku, hän sanoi naista Eevaksi. Hän oli\ntiettävästi hänen tyttärensä. Minä tunsin tuon vankkajäsenisen miehen,\nse oli seppä, paikkakunnan seppä. Hän oli tässä muudanna päivänä pannut\nuuden säkenpuikon yhteen minun pyssyyni...\n\nJa sade ja tuuli tekivät työtään ja sulattivat kaiken lumen. Jonkun\npäivän kulki rauhaton ja kylmä tunnelma yli maan, lahot oksat natisivat\nja varikset kokoontuivat parviin raakkumaan. Sitä ei kestänyt kauan,\naurinko oli lähellä, eräänä aamuna nousi se metsän takaa. Kun aurinko\nsaapuu, karmii minun suloisesti selkäpiitäni, koko ruumistani;\näänettömästi riemuiten nakkaan minä pyssyn olalleni.\n\n\n\n\nIV.\n\n\nTähän aikaan en ollut pulassa metsänriistasta, minä ammuin mitä halusin,\njänistä, teirtä, riekkoa ja kun minä satuin osumaan alas rannikolle ja\ntulin jonkun vesilinnun lähitteille, ammuin minä senkin. Ne olivat hyviä\naikoja, päivät tulivat pitemmiksi ja ilma kirkkaammaksi, minä\nvarustauduin kahden päivän erälle ja kulin aina tuntureille, tunturien\nhuipuille, minä tapasin porolappalaisia ja sain juustoa heiltä, pieniä,\nrasvaisia juustoja, joilla oli ryytimäinen maku. Kävin siellä monta\nkertaa. Kun minä palasin kotiin, ammuin aina matkalla linnun tai pari ja\npistin laukkuuni. Minä istuuduin ja kytkin Aesopuksen ketjuunsa.\nPeninkulman alapuolellani näkyi meri; kallion kylet olivat märät ja\nmustat vedestä, joka lirisi niitä pitkin, tippui ja lirisi ainaisin\nhiljaisen vienoin sävelin. Nämä vienot sävelet kaukaisessa tunturin\nhelmassa kuluttivat monta hetkeäni kun siinä istuin ja katselin\nympärilleni. Nyt lirisi tämä vieno, loputon sävel täällä\nyksinäisyydessään, ajattelin, eikä kukaan kuule sitä eikä kukaan\najattele sitä, mutta kuitenkin lirisee se täällä itsekseen alati vain,\nalati vain! Ja minun mielestäni ei tunturiseutu enää ollut aivan autio\nkun minä kuulin tämän lirinän. Tuon tuostakin tapahtui jotain: ukkonen\ntäristi tannerta, kallionlohkare irtautui ja syöksyi alas mereen,\njättäen jälkeensä kivisauhuisen uran; samassa käänsi Aesopus kuononsa\ntuuleen ja vainuskeli kummissaan käryistä ilmaa, jonka syntyä se ei\nymmärtänyt. Kun sohjuvesi oli uurtanut railoja kallioon, jaksoi yksi\nainoa laukaus, jopa kova huutokin irroittaa ison kivimöykyn paikaltaan\nja kiikauttaa sen vyörymään...\n\nTunti kului, ehkä enemmänkin, aika meni niin pian. Minä päästin\nAesopuksen irti, heitin laukun Olalleni ja läksin kotiin päin. Alkoi\nhämärtää. Alaalla metsässä osuin sattumalta vanhalle, tutulle polulleni,\nkaidalle, kummallisesti mutkittelevalle polun nauhaiselle. Minä noudatin\nsen jokaista mutkaa, enkä hätäillyt, ei ollut kiirettä, ei kukaan\nodottanut minua kotona; vapaana kuin valtias astelin minä siellä ja\nkuleksin rauhallisessa metsässä aivan niin hiljaa kuin tahdoin. Kaikki\nlinnut vaikenivat, vain teiri kaukana soitti se soitti aina.\n\nMinä tulin metsän kätköstä ja näin kaksi ihmistä edessäni, kaksi\nkävelijää, minä saavutin heidät, toinen oli neiti Edvarda, minä tunsin\nhänet ja tervehdin; tohtori oli myös kanssa. Minun oli näytettävä heille\npyssyäni, he katselivat kompassiani, laukkuani; minä kutsuin heitä\nkäymään majassani ja he lupasivat kyllä kerran tulla.\n\nEhtoo oli ehtinyt. Minä menin kotiin ja sytytin tulen, paistoin linnun\nja aterioin. Huomenna tuli päivä jälleen...\n\nHiljaista, äänetöntä kaikki. Minä lojun iltahämyssä vuoteellani ja\nkatselen ulos akkunasta, satuinen loiste lepäili siihen aikaan yli\nmaiden ja metsien, aurinko oli laskenut ja värittänyt ilmanrannan\nmehuisella, punaisella valolla, joka lepäsi liikkumatta kuin öljy.\nTaivas oli ylt'yleensä selkeä ja puhdas, minä tuijotin tuohon kirkkauden\nmereen ja minusta oli kuin olisin maannut kasvoista kasvoihin maailman\npohjaa vasten ja kuten sydämeni olisi hartaasti sykkinyt tätä paljasta\npohjaa vasten ja viihtynyt kotoisesti siellä. Jumala ties, ajattelin\nitsekseni, miksi ilman ranta pukeutuu kullankellervään ja kultaan tänä\niltana, ehkäpä on juhlat maailmalla, suuremmoiset juhlat, soitto\ntähdistä ja veneretki pitkin virtoja. Siltä näyttää! Ja minä ummistin\nsilmäni ja olin mukana tällä veneretkellä ja aatos aatoksen jälkeen\nliukui aivojeni läpi...\n\nNiin kului monikin päivä.\n\nMinä vaeltelin kaikkialla ja katselin miten lumi muuttui vedeksi ja\nmiten jäät irtautuivat. Monena päivänä en ampunut panoksiakaan\npyssystäni, kun minulla jo oli kylliksi ruokaa majassani, minä vain\nmaleksin maita mantereita vapaudessani ja annoin ajan kulua. Kunne\nkulinkin, kaikkialla oli yhtä paljon nähtävää ja kuultavaa, kaikki\nmuuttui päivä päivältä hieman, pajut ja katajatkin odottivat kevättä.\nMenin esimerkiksi alas myllylle, se oli vielä jään kytkeissä; mutta\ntanner sen ympärillä oli monina Herran vuosina tallattu ja siitä näki,\nettä ihmiset olivat tulleet sinne elosäkit selässä ja saaneet ne\njauhetuiksi. Minä kulin kuin ihmisten parissa siellä, seiniin oli\nkaiverrettu myös paljon kirjaimia ja vuosilukuja.\n\nNo niin.\n\n\n\n\nV.\n\n\nKirjoittaisinkohan vielä? Mitäpä siitä lie. Voin vähän huvikseni ja ajan\nkuluksi kertomalla, miten kevät tuli kaksi vuotta sitten ja miltä maa\nnäytti. Maa ja meri alkoi hieman lemahtaa, lemahti imelähköltä\nrikkikäryltä entisistä lehdistä, jotka mätänivät metsissä, ja harakat\nlensivät risuja kulettaen ja tekivät pesiään. Kului vielä pari päivää ja\npurot paisuivat ja alkoivat kuohua, silloin tällöin lenteli joku\nnokkosperho ja kalastajat palasivat pyydyksiltään. Kauppiaan kaksi\nalusta tuli täydessä kalalastissa ja ne ankkuroivat kuivauspaikkojen\nääreen; alkoi yhtäkkiä elämä ja liike suurimmalla saarella, missä kaloja\nkuivattiin. Minä näin kaiken sen akkunastani.\n\nMutta majalle ei häly yltänyt, minä olin ja elin yksin. Silloin tällöin\nkulki joku ohitse, minä näin Eevan, sepän tyttären, hänen nenäänsä oli\ntullut pari teirenpilkkua.\n\n\"Minnekä sinä menet?\" kysyin minä.\n\n\"Puita hakemaan\", vastasi hän hiljaa. Hänellä oli kädessä nuora puun\nkantamista varten ja hänellä oli se valkea huivi päässään. Minä katsoin\nmiten hän meni, mutta hän ei katsonut taakseen.\n\nMoneen päivään en sitten nähnyt ketään.\n\nKevät tunkihe tulla, ja metsä kuunteli; kovin hupaisa oli katsella\nrastaita, jotka istuivat puiden latvoissa ja tuijottivat aurinkoon ja\nkirkuivat; joskus olin jalkeilla jo kahden ajoissa aamulla ehtiäkseni\nsiihen riemun tunnelmaan, joka remahti linnuista ja eläimistä auringon\nnoustessa.\n\nKevät oli kai minullekin tullut ja vereni jyskytti joskus kuin\nanturoilla astuen. Istuin majassani ja tuumin tarkastella vapojani ja\nonkiani, mutta minä en pannut niin rikkaa ristiin tehdäkseni mitään,\niloinen ja outo levottomuus tulvehti sydämessäni. Sitten kavahti Aesopus\nyhtäkkiä ylös, seisoi liikkumatta, jäykin jaloin ja haukahti. Majaa\nläheni ihmisiä, ripeästi tempasin hatun päästäni ja kuulin jo neiti\nEdvardan äänen ovelta. Ystävällisesti ja vaatimattomasti tulivat hän ja\ntohtori käymään luonani niinkuin olivat sanoneet.\n\n\"Kyllä, hän on kotona\", kuulin minä neiti Edvardan sanovan. Ja hän tuli\nluo ja ojensi minulle aivan tyttömäisesti kätensä. \"Me oltiin täällä\neilenkin, mutta Te ette olleet silloin kotona\", selitti hän.\n\nHän istuutui telttasänkyyni, peitolle ja katseli majaa; tohtori istuutui\nminun viereeni pitkälle penkille. Me puhelimme keskenämme, me juttelimme\noikein innokkaasti, minä selitin heille muun muassa mitä eläimiä\nmetsässä oli mitä riistaa en enää saisi ampua, kun se oli rauhoitettua.\nNyt oli teiri rauhoitettu.\n\nTohtori ei nytkään puhunut monta sanaa; mutta kun hän huomasi\nruutisarveni, jossa oli Panin kuva, rupesi hän selittelemään\nPan-myyttiä.\n\n\"Mutta\", sanoi Edvarda yhtäkkiä, \"milläs Te elätte, kun kerran _kaikki_\nriista on rauhoitettua?\"\n\n\"Kalalla\", vastasin minä. \"Enimmäkseen kalalla. Aina minä saan sen\nverran, että syömään pääsen.\"\n\n\"Mutta Tehän voitte tulla meille syömään\", sanoi hän. \"Viime vuonna oli\ntäällä eräs englantilainen, jolla oli Teidän majanne, hänkin tuli meille\nusein syömään.\"\n\nEdvarda katsoi minuun ja minä häneen. Minä tunsin tässä\nsilmänräpäyksessä sydämeni liikahtavan kuin pienestä\nystäväntervehdyksestä. Johtui keväästä ja kirkkaasta päivästä, minä olen\nsitä sittemmin tuuminut. Sitä paitse ihmettelin hänen kaarevia\nkulmakarvojaan.\n\nHän virkkoi jonkun sanan minun asumuksestani. Minä olin ehtinyt ripustaa\nseinät täyteen jos jonkinlaisia nahkoja ja linnun siipiä, maja muistutti\nsisältäpäin karvettunutta karhun pesää. Siihen hän mieltyi. \"Niin,\nkarhunpesä tämä on\", sanoi hän.\n\nMinulla ei ollut antaa vieraille mitään, jota he ehkä olisivat\nhalunneet, minä tuumiskelin ja esitin, että paistaisin pilanpäin linnun;\nhe saisivat syödä sitä eränkävijän tapaan, sormillaan. Se voisi vähän\nhauskuttaa.\n\nJa minä paistoin linnun.\n\nEdvarda kertoi englantilaisesta. Hän oli vanha ja omituinen mies, hän\npuheli ääneen itseksensä. Hän oli katolilainen ja ihka aina sillä oli\ntaskussa pieni rukouskirja, jossa oli mustat ja punaiset kirjaimet.\n\n\"Kai hän siis oli irlantilainen?\" kysyi tohtori.\n\n\"Oliko hän irlantilainen?\"\n\n\"Eiköpä, koska hän oli katolilainen?\"\n\nEdvarda punastui, hän sammalteli ja katseli muualle.\n\n\"No, niin, ehkäpä hän oli irlantilainen.\"\n\nSamassa muuttui hän raukeamieliseksi. Minua rupesi hän niin säälittämään\nja minä tahdoin hyvittää häntä, minä sanoin:\n\n\"Ei, tietysti Te olette oikeassa, että hän oli englantilainen.\nIrlantilaiset eivät matkustele Norjassa.\"\n\nMe päätimme lähteä kerran soutelemaan ja katsomaan\nkalankuivauspaikkaa...\n\nKun minä olin saattanut vieraita vähän matkaa, tulin minä takaisin ja\nasetuin askartelemaan kalastusvehkeitteni kimpussa. Haavini oli ollut\nnaulassa oven pielessä ja monta silmää oli pilautunut ruosteesta; minä\nteroitin muutamia koukkuja, punoin ne kiinni ja tarkastin tapsit. Miten\nkehnosti työ sujui tänään! Asiaan kuulumattomia ajatuksia vilisi\npäässäni, mieleeni juolahti että olin tehnyt tuhmasti kun annoin Edvarda\nneidin istua koko ajan telttalavitsalla, pyytämättä häntä sen sijaan\nistumaan penkille. Minä näin yhtäkkiä sielussani hänen ruskeat kasvonsa\nja ruskean kaulansa; esiliinan oli hän sitonut hieman alas vatsalle\ntehdäkseen vyöhyensä pitkäksi, muodin mukaan; hänen peukalonsa puhdas\nneitsytmäisyys hellytti minua, aivan kuten hellytti minua, ja rystyen\npari poimua olivat pelkkää suopeutta. Hänellä oli suuri, hiiluva suu.\n\nNousin paikaltani, avasin oven ja kuuntelin ulkoilmaan. En kuullut\nmitään eikä minulla ollut mitään kuuntelemistakaan. Panin oven kiinni\njälleen; Aesopus tuli makuupaikaltaan ja näki levottomuuteni. Juohtui\nmieleeni, että pitäisi juosta neiti Edvardan jälestä ja pyytää häneltä\nhiukan silkkirihmaa korjatakseni haaviani; se ei ollut tekosyy, minä\nvoin näyttää hänelle haavia ja sen ruostuneita silmiä. Olin jo ehtinyt\nulos ovesta, mutta silloin muistin, että minulla oli silkkirihmaa\nitselläni, perhoskirjassani, enemmän kuin tarvitsinkaan. Ja minä menin\nhiljaa ja apeana jälleen sisään, kun minulla oli silkkirihmaa itselläni.\n\nVieras ilmanhenkäys leyhähti vastaani majasta, kun astuin sisään, tuntui\nkuin en olisikaan siellä ollut yksin enää.\n\n\n\n\nVI.\n\n\nMuudan mies kysyi minulta, enkö ampunutkaan enää: hän ei ollut kuullut\nharjanteilta laukausta pyssystäni, vaikka oli liikkunut lahdella kalalla\nkaksi päivää. En, minä en ollut ampunut, minä pysyttelin majassani\nkotona, kunnes minulla ei ollut enää lainkaan ruokaa.\n\nKolmantena päivänä menin metsälle. Metsä vihersi hiukan, kävi tuoksu\nmaasta ja puista, valkokukka pilkisteli jo vihreänä jäisen sammalen\nsisästä. Pääni oli täynnä mietteitä ja minä istahdin usein. Kolmeen\npäivään en ollut nähnyt kuin yhden ainoan ihmisen, sen kalastajan, jonka\ntapasin eilen; minä ajattelin: ehkäpä tapaan jonkun tänä iltana, kun\nmenen kotiin, metsän palteella, missä tapasin tohtorin ja Edvarda neidin\nviimeksi. He saattavat olla siellä jälleen kävelemässä, ehkä tai ei.\nMutta miksikä ajattelin minä juuri näitä kahta? Minä ammuin pari riekkoa\nja valmistin toisesta heti ruuan; sitten kytkin minä Aesopuksen.\n\nAterioidessani lojuin kuivalla tantereella. Hiljaisuus oli maailmassa,\nvain tuuli lempeästi suhahti ja lintu siellä täällä äänteli. Lojuin ja\nkatselin oksia, jotka keinuivat hiljaa tuulen leyhkässä, tuuli hentoinen\noli puuhassaan ja kuletti siitinpölyä oksalta oksalle ja täytti jokaisen\npuhtaan tiehyen; metsä henki hurmiossa. Vihreä lehtimato, mittarimato,\nvaeltelee vaeltelemistaan pitkin oksaa, vaeltelee pysähtymättä ikäänkuin\nei se voisi levätä. Se tuskin näkee mitään, vaikka sillä on silmät,\nusein tököttää se ihan pystyssä ja tunnustelee ilmasta jotain tukea; se\non näköjään kuin vihreä langan pätkä, mikä ompelee ompelusta hitain\npistoksin pitkin oksaa. Illaksi se ehkä ehtii matkan määrään.\n\nYhä hiljaista. Nousen paikaltani ja lähden kulkemaan, istahdan ja nousen\ntaas; kello on noin neljä; kun kello tulee kuusi menen minä kotiinpäin\nnäkemään tapaanko ketään. Minulla on vielä kaksi tuntia aikaa, ja minä\nolen jo hieman levoton ja suin kanervia ja sammalta vaatteistani. Minä\ntunnen kulkupaikkani, puut ja kivet ovat siellä yksinäisinä kuten\nennenkin, lehdet kahisevat jaloissani. Yksisävyinen suhina ja tutut puut\nja kivet kiehtovat minua kovasti, minut täyttää merkillinen\nkiitollisuuden tunne, minä rakastan kaikkea. Minä otan maasta risuoksan\nja pidän sitä kädessäni ja katselen sitä, istuessani ja aprikoidessani\ntuumiani, oksa on melkein mädännyt, sen kaarna kehno, synnyttää kumman\ntunteen, sääli varistaa sydäntäni. Ja kun minä nousen lähteäkseni, en\nminä heitä oksaa etäälle, vaan asetan sen maahan ja seison ja pidän\nsiitä; viimein katson sitä viime kertaa vesissä silmin, kun jätän sen\nsinne yksin.\n\nJa kello tulee viisi. Aurinko näyttää minulle ajan väärin, minä olen\nkulkenut läntiseen koko päivän ja olen ehkä ehtinyt puoli tuntia edelle\nmajani auringonmerkeistä. Kaiken tämän otan minä huomioon; mutta\nkuitenkin on minulla tunti aikaa kello kuuteen, siksi nousen minä ja\nkulen taas kappaleen matkaa.\n\nJa lehdet kahisevat jalkojeni alla. Niin kuluu tunnin aika.\n\nNäen alapuolellani pienen joen ja sen pienen myllyn, joka on ollut\ntalven jään kytkyissä, ja minä seisatun; mylly jauhaa, sen hurina\nherättää minut, minä töksähdän ihan äkkiä paikalleni. Olen liian myöhään\nulkosalla! sanon minä ääneen. Tuska riipaisee läpi ruumiini, minä\nkäännyn silmänräpäyksessä takaisin ja alan kulkea kotiin ja koko ajan\ntiedän minä olevani liian myöhään ulkosalla. Minä alan astella\nrivakammin, alan juosta; Aesopus tajuaa, että jokin lie kyseissä, se\nkiskoo hihnaa, vie minua muassaan, se haukkuu ja sillä on kiire. Kuivat\nlehdet ryöppyvät ympärillämme. Mutta kun me tulemme alas metsän laitaan,\nei siellä ollut ketään, ei ketään, kaikki äänetöntä, ei ollut ketään.\n\nTäällä ei ole ketään! sanon minä. Ja enkähän minä ollut muuta\nodottanutkaan.\n\nEn seisoskellut kauan, vaan läksin liikkeelle ajatusteni ajamana, majani\nohi, alas Sirilundiin, Aesopus mukana, laukkuineni ja pyssyineni,\nkaikkine kamppeineni.\n\nHerra Mack otti minut vastaan kovin ystävällisesti ja pyysi minua heille\nillaksi.\n\n\n\n\nVII.\n\n\nMinä luulen, että kykenen hieman näkemään niiden ihmisten sieluihin,\njotka liikkuvat ympäristössäni; ehkä luulen väärin. Niin, kun minä olen\nhyvällä päällä, tuntuu minusta kuin näkisin hyvin syvälle toisten\nsieluihin, vaikken olekaan mikään älyniekka. Istutaan jossain seurassa,\nmuutamia miehiä, muutamia naisia ja minä tunnen näkeväni mitä näiden\nihmisten sisimmässä liikehtii ja mitä he tuumivat minusta. Minä\najattelen jotain merkitsevän joka pilkahdukseen, mikä välkähtää heidän\nsilmistään; joskus nousee veri heidän poskiinsa ja punaa ne, toisin\najoin näyttää kuin ne katselisivat toisaalle ja pitäisivät kuitenkin\nminua syrjästä silmällä. Siinä näen istuessani kaiken tuon eikä kukaan\naavista, että minä näen joka sielun pohjaan. Monta vuotta olen luullut\nvoivani nähdä kaikkien ihmisten sieluihin. Ehkä luulen väärin...\n\nOlin koko illan herra Mackin luona. Samantekevä jos olisin lähtenyt pois\nkohta, minua ei huvittanut istuskella siellä; mutta enkö ollut tullutkin\njuuri siksi että aatokseni ajoivat minut tänne? Ja voinko siis lähteä\nheti tieheni? Me pelasimme vistiä ja joimme totia ruuan päälle, minä\nistuin selin huoneen keskustaan ja painoin pääni kumaraan; takanani\nliikkui Edvarda edestakaisin huoneesta huoneeseen. Tohtori oli\nmatkustanut kotiin.\n\nHerra Mack näytteli minulle uusien lamppujensa rakennetta, ensimäisten\npohjolaan ehtineiden parafiinilamppujen, loistokappaleiden, joilla oli\nraskaat lyijyjalat, hän sytytti ne itse joka ilta, ettei vain\nonnettomuutta sattuisi. Hän puheli pari kertaa isoisästään, konsulista:\nminun isoisäni, konsuli Mack sai tämän hakasen Kaarle Juhanan omasta\nkädestä, sanoi hän näyttäen sormellaan timanttihakastaan. Hänen vaimonsa\noli kuollut, hän näytti minulle hänestä öljymaalauksen eräässä\nsivuhuoneessa, ylhäisen näköinen nainen, päässä pitsimyssy, huulilla\nkohtelias hymy. Samassa huoneessa oli myös kirjakaappi, jossa oli\nvanhoja ranskalaisiakin kirjoja, jotka näyttivät kulkevan perintönä,\nnitoukset olivat hienoja ja kullattuja ja monta omistajaa oli piirtänyt\nniihin nimensä. Kirjain joukossa oli paljon valistavia kirjoitelmia;\nherra Mack oli aatteiden mies.\n\nHänen ryytipuotinsa kaksi kauppapalvelijaa oli kutsuttava vistiin; he\npelasivat hitaasti ja hapuillen, miettivät tarkkaan ja tekivät kuitenkin\nvirheitä. Edvarda auttoi toista heistä. Minä kaasin lasini, hätäännyin\nja nousin ylös.\n\n\"Voi, minä kaasin lasini!\" sanoin minä.\n\nEdvarda purskahti nauruun ja vastasi:\n\n\"Juu, siltä näyttää.\"\n\nKaikki vakuuttivat minulle hymyillen, ettei se haitannut mitään. Minulle\ntuotiin pyyhe kuivatakseni itseäni ja me jatkoimme peliä. Kello tuli\nyksitoista.\n\nOuto epäsointu heräsi minussa Edvardan nauraessa, minä katsoin häneen ja\nhuomasin, että hänen kasvonsa olivat tulleet ihan ilmeettömiksi ja\nmelkein rumiksi. Herra Mack lopetti vihdoin pelin sanoen tekosyyksi sen,\nettä puotipalvelijain tarvitsi päästä levolle, sitten nojautui hän\nselkäkenoon sohvalleen ja alkoi jutella kyltin asettamisesta laiturinsa\npäätyyn ja kysyi minun mieltäni asiassa. Minkä väriseksi hän sen\nlaitattaisi? Minä olin kyllästynyt, minä vastasin mustavärisen, asiaa\nyhtään ajattelematta ja herra Mack sanoi kohta samoin:\n\n\"Mustavärisen, aivan niin minäkin olen ajatellut. Suolan ja tyhjien\ntynnörien varasto, suurilla, mustilla kirjaimilla, se on pulskinta...\nEdvarda, etkö sinä jo mene nukkumaan?\"\n\nEdvarda nousi, kätteli meitä molempia toivottaen hyvääyötä ja lähti. Me\nistuuduimme jälleen. Me puhelimme rautatiestä, joka valmistui viime\nvuonna, ensimäisestä telegraafilinjasta. Jumala ties, milloin\ntelegraafit tulisivat tänne pohjolaan. Hiljaisuus.\n\n\"Katsokaas\", sanoi herra Mack, \"minä olen tullut jo neljänkymmenen\nkuuden vuotiaaksi, tukkani ja partani ovat harmenneet. Minä tunnen, että\nolen tullut vanhaksi. Te näette minut päivällä ja luulette minua\nnuoreksi; mutta kun ilta tulee ja minä jään yksikseni, raihnastun minä\npaljon. Sitten istun täällä huoneissa ja pelaan pasianssia. Se käy\nhelposti, kun vähän hutiloi. Haha.\"\n\n\"Käykö pasianssi, kun vähän hutiloi?\" kysyin minä.\n\n\"Käy se.\"\n\nMinusta tuntui kuin olisin nähnyt hänen sieluunsa.\n\nHän nousi ylös ja käveli akkunan luo ja katseli ulos; hän seisoi hyvin\nselkä kumarassa, ja hänen niskansa ja kaulansa olivat hyvin haiveniset.\nMinäkin nousin. Hän kääntyi ja asteli minua vastaan pitkine, suippoine\nkenkineen, hän pisti peukalonsa liivin taskuihin ja heilutti hieman\nkyynäspäitään kuin siipiä ikään; ja hymyili. Sitten tarjosi hän\nuudelleen minulle venettä käytettäväkseni ja ojensi kätensä.\n\n\"Muuten, suokaa minun saattaa Teitä\", sanoi hän ja puhalsi lamput\nsammuksiin. \"Niin, minä kävelen vähän, nyt ei ole myöhä vielä.\"\n\nMe menimme ulos.\n\nHän osoitti mäkeen sepän taloa ja sanoi:\n\n\"Tätä tietä! Se on lyhin.\"\n\n\"Ei\", vastasin minä, \"laiturien kautta on lyhin.\"\n\nMe väittelimme tästä hiukan, emmekä tulleet yksimieliksi. Minä uskoin\nvarmasti olevani oikeassa, enkä ymmärtänyt hänen väitettään. Viimein\nehdotti hän, että me lähtisimme kumpikin omaa tietään; se joka ensin\ntulisi perille, odottaisi majalla.\n\nMe läksimme. Hän katosi pian metsään.\n\nMinä kävelin tavanmukaista menoani ja uskoin tulevani perille ainakin\nviisi minuttia aikaisemmin kuin hän. Mutta kun tulin majalle, seisoi hän\njo siellä. Hän huusi tullessani:\n\n\"Näettekös nyt! Ei, kyllä minä kulen aina tätä tietä, se on kuin onkin\nlyhin.\"\n\nMinä katselin hyvin hämmästyneenä häneen, hän ei ollut hiostunut eikä\nnäyttänyt juosseen. Hän jätti kohta hyvästi, kiitti illasta ja meni\ntakaisin samaa tietä kuin oli tullutkin.\n\nMinä seisoin paikallani ja ajattelin: Tämähän on kummallista! Kyllähän\nminä nyt vähän matkoja osaan arvioida ja minä olin kulkenut molempia\nnäitä teitä monta kertaa. Ukko paha, sinä hutiloit nytkin! Oliko vain\ntekosyytä?\n\nNäin hänen selkänsä häviävän metsään.\n\nLäksin heti hänen perästään, varovasti ja kiiruhtaen, minä näin hänen\npyyhkivän kasvojaan pitkin matkaa ja minä en ollut enää varma siitä,\nettei hän ollut juossut. Hän kulki nyt hyvin verkkaan ja minä pidin\nhäntä silmällä, hän seisattui sepän talon kohdalla. Minä kätkeydyin ja\nnäin että ovi avautui ja herra Mack meni sisään.\n\nKello oli yksi, minä näin sen merestä ja ruohosta.\n\n\n\n\nVIII.\n\n\nKului muutamia päiviä miten kului, ainoa ystäväni oli metsä ja suuri\nyksinäisyys. Hyvä Jumala, en ollut kertaakaan ennen ollut niin yksin\nkuin ensimäisenä näistä päivistä. Kevättä oli kaikki, minä löysin\nmetsätähtiä ja kärsämöitä ja sekä peippo että hamppulintu olivat\ntulleet, minä tunsin kaikki linnut. Väliin otin pari lanttia taskustani\nja kilistelin niitä vastakkain häiritäkseni hiljaisuutta. Minä\najattelin: Annas, jos Diderik ja Iselin tulisivat!\n\nEi tahtonut yötä enää tullakaan, aurinko vain kastoi hieman kiekkoaan\nmereen ja palasi jälleen ylös, punaisena, uutena, kuten olisi se käynyt\nalaalla ja juonut. Minun oli niin kummallista öisin, kukaan ei sitä voi\narvata. Istuiko Pan puussa ja katsoi minuun, mitä minä tekisin? Ja oliko\nhänen mahansa auki ja kyyköttikö hän sillä tavoin kyttyrässä, että hän\nistui kuin juoden omasta mahastaan? Mutta hän vain pälyi minua ja piti\nminua silmällä ja koko puu hytkyi hänen hiljaisesta naurustaan, kun hän\nnäki miten minun ajatukseni kiidättivät minua mukaansa. Koko metsä oli\ntäynnä pikku touhua, eläimet vainusivat, linnut houkuttelivat toisiaan,\nheidän kutsuäänensä kajahtelivat kaikkialla. Ja oli turilaan lentoaika,\nsen ääni yhtyi yöperhosten surinaan, kävi kuin kuiskina ja kävi kuin\nsupatus kaikkialla metsässä. Miten paljon oli kuuntelemista! Kolmeen\nyöhön minä en nukkunut, minä ajattelin Diderikiä ja Iseliniä.\n\nKatso, ajattelin minä, he voisivat tulla. Ja Iselin ottaisi ja\nhoukuttelisi Diderikin etäämmä puun luo ja sanoisi:\n\nSeisopa tässä, Diderik, ole varuillasi, pidä silmällä Iseliniä, minä\nannan tämän metsästäjän sitoa kengännauhani.\n\nJa metsästäjä olen minä ja hän ottaa ja vilkauttaa minulle silmää, että\nymmärtäisin. Ja kun hän tulee, ymmärtää minun sydämeni kaiken ja se ei\ntyki enää, se jyskyttää. Ja hänen ruumiinsa on alaston harsossaan\nkiireestä kantaan ja minä kosken häneen.\n\nSido minun kengännauhani! sanoo hän palavin poskin. Ja hieman sen\njälkeen kuiskii hän samoin suutani vasten, huuliani vasten: Oo, sinä et\nsido minun kengännauhaani, sinä rakkaani, oo sinä et sido... et sido\nminun...\n\nMutta aurinko kastaa kiekkonsa mereen ja palaa sitten jälleen ylös,\npunaisena, uutena, kuten olisi se käynyt alaalla ja juonut. Ja ilma on\nkuisketta kauttaaltaan.\n\nTunnin päästä hän sanoo minulle suutatusten:\n\nNyt täytyy minun lähteä.\n\nJa hän vilkuttaa minulle mennessään ja hänen kasvonsa hehkuvat vielä,\nhänen kasvoillaan on hellyys ja hurmaus. Ja taas hän kääntyy minuun päin\nja vilkuttaa.\n\nMutta Diderik tulee puun juurelta ja sanoo:\n\nIselin, mitäs teit? Minä sen näin.\n\nHän vastaa:\n\nDiderik, mitä näit? En minä tehnyt mitään.\n\nIselin, minä näin, että teit, sanoo Diderik taas. Minä näin, Iselin.\n\nHänen kirkas ja iloinen naurunsa helisee metsässä ja hän lähtee\nDiderikin kanssa, riemuiten ja syntisenä kiireestä kantaan. Ja minne hän\nmenee? Uuden poian luo, metsän erästäjän.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli keskiyö. Aesopus oli kiskoutunut irti ja erästeli omin päin, minä\nkuulin sen haukunnan ylhäältä harjulta ja kun vihdoin sain sen käsiini,\noli kello yksi. Tuli paimentyttö, hän kutoi sukkaa ja hyräili ja katseli\nympärilleen. Mutta missä oli hänen karjansa? Ja miksi hän kulki metsässä\nsydänyöllä? Ei miksikään, ei miksikään. Ehkä levottomuutensa vuoksi,\nehkä ilonsa vuoksi, se ei kuulunut kellekään. Minä ajattelin: hän kuuli\nAesopuksen haukunnan ja tiesi, että minä olin metsässä.\n\nKun hän tuli, nousin minä ylös ja seisoin ja katselin häntä, hän oli\nniin hentoinen ja nuori. Aesopus myös seisoi ja katseli häntä.\n\n\"Mistä sinä tulet?\" kysyin minä häneltä.\n\n\"Myllyltä\", vastasi hän.\n\nMutta mitäpä olisi hänellä ollut asiaa myllylle näin myöhään yöllä?\n\n\"Miten sinä uskallat kulkea täällä metsässä näin myöhään yöllä, kun olet\nniin hentoinen ja nuori?\"\n\nHän naureskellen vastasi:\n\n\"En minä ole niin nuori, minä olen yhdeksäntoista.\"\n\nMutta ei hän voinut olla yhdeksäätoista, minä olen aivan varma siitä,\nettä hän valehteli kaksi vuotta, oli vain seitsemäntoista. Mutta miksi\nvalehteli hän olevansa niin vanha?\n\n\"Istupa\", sanoin minä, \"sanopa minulle mikä sinun nimesi on.\"\n\nJa hän istui punastellen minun viereeni ja sanoi että hänen nimensä oli\nHenriette.\n\nMinä kysyin:\n\n\"Onko sinulla lemmityistä, Henriette, ja onko hän sinua koskaan\nsyleillyt?\"\n\n\"On\", vastasi hän arasti hymyillen.\n\n\"Miten monasti?\"\n\nEi virka.\n\n\"Miten monasti?\" kysyin minä uudelleen.\n\n\"Kaksi kertaa\", sanoi hän hiljaa.\n\nMinä vedin hänet puoleeni ja kysyin:\n\n\"Miten hän syleili? Syleilikö hän näin?\"\n\n\"Näin\", kuiskasi hän värähdellen.\n\nKello tuli neljä.\n\n\n\n\nIX.\n\n\nMinä puhelin Edvardan kanssa:\n\n\"Rupee pian satamaan\", sanoin minä.\n\n\"Mitä kello on?\" kysyi hän.\n\nMinä katsahdin aurinkoa ja vastasin:\n\n\"Noin viisi.\"\n\nHän kysyi:\n\n\"Voitteko Te sen nähdä auringosta ihan tarkkaan?\"\n\n\"Voin\", vastasin minä, \"ihan tarkkaan.\"\n\nHiljaisuus.\n\n\"Mutta mitenkä Te tiedätte ajan silloin, kun ette näe aurinkoa?\"\n\n\"Elelen muiden seikkain mukaan. Luoteen ja vuoksen, ruohon, joka painuu\nlevolle omina aikoinaan, linnun laulun, joka vivahtelee erilaisena;\nmuutamat linnut rupeevat laulamaan kun toiset vaikenevat. Vielä näen\nminä ajan kukista, jotka sulkevat umpunsa iltapäivällä, lehdistä, jotka\njoskus ovat kiiltävän vihreät, joskus samean vihreät; ja sitä paitse\nminä tunnen.\"\n\n\"Vai niin\", sanoi hän.\n\nMinä tiesin sateen tulevan enkä tahtonut viivyttää Edvardaa keskellä\ntietä, minä tavoittelin hattuani. Silloin pidätti hän minua yhtäkkiä\nuudella kysymyksellä ja minä jäin. Hän punehtui ja kysyi minulta, minkä\ntähden minä oikeastaan olin täällä, miksi minä metsästelin ja\nminkävuoksi elin niin ja minkävuoksi näin. Minä ammuin vain mitä\nvälttämättä tarvitsin ruuakseni, minä annoin Aesopuksen levätä.\n\nHän punehtui ja kävi suopeaksi. Minä käsitin, että joku oli puhunut\nminusta ja hän oli ollut kuulemassa, hän ei puhunut omasta päästään.\nSitten kiihdyin tunnelmaan hänestä, hän näytti niin yksinäiseltä, minua\nhellytti se, että hän oli äiditön, ohkaisten käsiensä vuoksi näytti hän\nniin huonosti hoidetulta.\n\nEi, minä en ampunut murhatakseni, minä ammuin vain elääkseni. Minä\ntarvitsin tänään yhden teiren, siksi en ampunut kahta, vaan ammuin\ntoisen huomenna. Miksi ampuisin useampia? Minä elin metsässä, minä olin\nmetsän poika; ensimäisestä päivästä kesäkuuta oli myös riekko ja jänis\nrauhoitettu, minulla ei ollut juuri mitään ammuttavaa enää, hyvä, niinpä\nkalastin ja elin kalalla. Saisin veneen hänen isältään kulkeakseni\nvesillä. Ei toki, en minä ollut metsästäjä ainoastaan ampuakseni, vaan\nelääkseni metsässä. Siellä minun oli hyvä olla, minä lojuin tannerpöydän\nääressä kun aterioin, enkä istunut kuin tikku tuolilla; minä en kaatanut\nlasiani. Metsässä tein mitä tahdoin, sain heittäytyä selälleni ja\nummistaa silmäni jos tahdoin, sain myös sanoa mitä tahdoin. Joskus\nhalusi jotakin sanoa, puhua ääneen, ja sanat tulivat kuin suoraan\nsydämestä metsässä...\n\nKun minä kysyin häneltä, ymmärsikö hän tätä, niin hän myönsi.\n\nMinä puhelin yhä, sillä hän katseli vain minua. \"Jospa tietäisitte mitä\nkaikkea minä mailla näen\", sanoin minä. \"Talvella kulkiessani näen ehkä\nlumessa riekon jälet. Yhtäkkiä katoovat jälet, linnut ovat lähteneet\nlentoon. Mutta siipien sipumista voin nähdä minnepäin riista on lentänyt\nja minä löydän ne tuossa tuokiossa. Siinä on minulle joka kerta aina\njotakin uutta. Syksyllä voi jotain tuumia tähden lennoista. Olikohan,\najattelen minä silloin itsekseni, tuo maailma, jota kohtasi suonenvedon\nkouristus? maailma, joka hajosi sirpaleiksi silmäini edessä? Ja minun --\nminun suotiin nähdä tähden lento elämässäni! Mutta kun kesä tulee, on\nehkä joka lehdellä pieni eläväinen eläin, minä huomaan, että jotkut\nniistä ovat siivettömiä, ne eivät pääse minnekään, niiden täytyy elää ja\nkuolla tällä pienellä kasvin lehdellä, jossa ovat maailmaan syntyneet.\nAjatelkaas sitä. Joskus näen sinisen kärpäsen. Niin, tämä tuntuu niin\nvähäpätöiseltä, en tiedä, tokko Te ymmärrätte.\"\n\n\"Kyllä, kyllä minä ymmärrän.\"\n\n\"Niin. Ja joskus katselen minä ruohoa ja ehkäpä ruoho katselee minua,\nmistä me sen tiedämme? Minä katselen ruohon kortta, se siinä vapisee\nhiukan ja minusta tuntuu kuin se merkitsisi jotakin; minä ajattelen\nitsekseni: tuossa nyt tuo ruohon korsi vapisee! Ja jos satun mäntyä\nkatselemaan, niin katselen ehkä jotain sen oksaa, joka voi saada minut\najattelemaan jotain siitäkin. Mutta joskus voin tavata myös ihmisiä\ntuntureilla, sellaista sattuu.\"\n\nMinä katsoin häntä, hän seisoi etukumarassa ja kuunnellen. Hän oli ihan\nmuuttunut. Hän kuunteli niin tarkkaavaisena, ettei lainkaan pitänyt\nvaaria itsestään, vaan tuli ruman ja typerän näköiseksi, hänen huulensa\nlerppui pitkällä.\n\n\"Vai niin\", sanoi hän ja oikaisi vartaloaan.\n\nAlkoi sade pisarrella.\n\n\"Sataa\", sanoin minä.\n\n\"Niin, jopas sataa\", sanoi hänkin ja jo mennä kiiruhti.\n\nEn saattanut häntä kotiin, hän vaelsi yksin tiensä, minä kiiruhdin ylös\nmajaani kohti. Kului muutamia minutteja, alkoi sataa rankasti. Yhtäkkiä\nkuulen jonkun juoksevan jälestäni, minä seisatuin ja näin Edvardan. Hän\noli punainen ponnistelusta ja hymyili.\n\n\"Unohdin\", sanoi hän hengästyneenä. \"Se retki kuivauspaikalle. Tohtori\ntulee huomenna, joudatteko Te silloin?\"\n\n\"Huomenna? Hyvä! Kyllä minä joudan.\"\n\n\"Minä unohdin\", sanoi hän jälleen ja hymyili.\n\nKun hän meni, huomasin minä miten hänen jalkansa olivat ohuet, kauniit,\nne olivat kastuneet hyvin ylös. Hänen kenkänsä olivat läntistyneet.\n\n\n\n\nX.\n\n\nMinä muistan vielä hyvin erään päivän. Se oli minun kesäni tulon päivä.\nAurinko alkoi jo paistaa yöllä ja kuivasi märän maan aamuksi, ilma oli\nleyhkeä ja kevyt viimeisestä sateesta.\n\nIltapäivällä minä menin laiturille. Vesi lepäsi ihan tyynenä, me\nkuulimme naurua ja rapatusta kaukaa saarelta, jossa miehiä ja naisia\naskarteli kalain kimpussa. Se oli iloinen iltapäivä.\n\nVai eikö ollutkin iloinen iltapäivä. Meillä oli ruokaa ja viiniä mukana\nkoreissa, suuri seurue kahteen venekuntaan jakautuneena, nuoria naisia\nvaaleissa puvuissa. Minä olin tyytyväinen, minä hyräilin.\n\nJa veneessä minä sitten ajattelin mistä kaikki, nämä nuoret inehmot\nolivat ilmestyneet. Siellä oli nimismiehen ja piirilääkärin tyttäret,\npari kotiopettajatarta, pappilan naiset; minä en ollut nähnyt heitä\nennen, minä en heitä tuntenut, ja kuitenkin olivat he niin luottavaisia,\nkuten olisimme olleet jo kauan tuttuja. Minä tein silloin tällöin\nvikoja, minä olin tullut tottumattomaksi seurustelemaan ihmisten kanssa\nja sinuttelin usein nuoria naisia; mutta siitä ei pahastuttu. Minä\nsanoin kerran: Rakas, tai: Rakkaani; mutta minun menettelyäni\nhemmoteltiin eikä oltu tietävinään että niin sanoin.\n\nHerra Mackilla oli kuten tavallisesti kovettamaton paidanrinta\ntimanttihakoineen. Hän näytti olevan erinomaisella tuulella ja huusi\nmeidän veneestä toiseen:\n\n\"Varokaa putelikoria, hullut! Tohtori, Te vastaatte pulloista.\"\n\n\"Hyvä!\" vastasi tohtori toisesta veneestä. Ja pelkästään nämä kaksi\nhuutoa vesillä veneestä toiseen tuntuivat minusta niin juhlakkailta ja\niloisilta.\n\nEdvardalla oli päällä sama puku kuin eilenkin, ikäänkuin hänellä ei\nolisi ollut toista pukua tai kuten hän ei olisi tahtonut pitää toisia.\nSamat olivat kengätkin. Minusta eivät hänen kätensä näyttäneet oikein\npuhtailta; mutta päässä oli hänellä aivan uusi höyhenhattu. Värjättyä\njakkuaan piti hän istuessa allaan.\n\nHerra Mackin tahdosta minä ammuin laukauksen maihin päästessä, kaksi\nlaukausta, molemmat piiput, sitten huudettiin eläköötä. Me nousimme\nsaarelle, kuivausväki tervehti meitä kaikkia ja herra Mack jutteli\ntyöläistensä kanssa. Me löysimme päivänkakkaroita ja voikukkia ja\npistimme niitä napinläpiin; jotkut löysivät sinikelloja.\n\nJa vesilinnut parvissaan rääkyivät ja huusivat ilmassa ja karikoissa.\n\nMe asetuimme ruohikolle, jossa oli muutamia valkorunkoisia\nvaivaiskoivuja, korit aukaistiin, ja herra Mack avasi pulloja. Vaaleita\npukuja, sinisiä silmiä, lasien kilinää, meri, valkeat purjeet. Lauloimme\nhiukan. Ja posket punertuivat.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTunnin päästä paisuu mieleni riemua; pikku seikatkin kiihdyttävät minua;\njonkun hatussa liehuu harso, tuossa aukenevat hajalleen hiukset, silmät\nsiristyvät naurusta ja minä siitä ailahdan. Sitä päivää, sitä päivää!\n\n\"Olen kuullut että Teillä, herra luutnantti, on pieni, hauska maja?\"\n\n\"Niin on, pesä. Herra Jumala, miten se on mieleni mukainen! Tulkaa\nkerran käymään luonani, neiti; se on vain koju sellainen. Ja kojun\ntakana on suuri metsä.\"\n\nToinen tulee luokseni ja sanoo ystävällisesti:\n\n\"Te ette kai ole ollut täällä pohjoisessa ennen?\"\n\n\"En\", vastaan minä. \"Mutta minä olen jo kaiken tuttu, hyvät naiset.\nÖisin katson kasvosta kasvoihin vuoria, maailmaa, aurinkoa. En muuten\ntahdo pöyhkeillä. Millainen kesä Teillä onkaan! Se tulla ammahtaa yhtenä\nyönä, kun kaikki nukkuvat, ja siinä se on aamulla. Minä tähystelin ulos\nakkunasta ja näin itse miten se tuli. Minulla on kaksi pientä akkunaa.\"\n\nTulee kolmas. Hän on äänensä ja pienten käsiensä tähden niin viehko. Ja\nkaikki he olivat niin viehättäviä! Hän sanoo:\n\n\"Vaihdetaanko kukkia? Se on onneksi.\"\n\n\"Vaihdetaan\", sanoin minä ja ojensin käteni, \"vaihdetaan kukkia ja minä\nkiitän Teitä. Miten Te olette kaunis, Teillä on hurmaava ääni, olen\nkuunnellut sitä koko ajan.\"\n\nMutta hän vetää sinikellonsa pois ja sanoo lyhykäisesti:\n\n\"Mikä Teillä on? Enhän minä Teitä tarkoittanut.\"\n\nEihän hän minua tarkoittanut! Olin tuskissani, kun olin tehnyt\ntyhmyyden, olisin tahtonut olla kotona, poissa majassani kaukana, missä\nvain tuuli minulle puheli. \"Suokaa anteeksi\", sanon minä. Muut naiset\nkatsovat toisiinsa ja väistyvät pois, ettei minun tarvitsisi heidän\nnähtensä nöyrtyä.\n\nSamassa tuli eräs inehmo kiiruhtaen luo, kaikki näkivät hänet, hän oli\nEdvarda. Hän tulee suoraan minua kohti, hän ei puhu, heittäytyy\nkaulaani, rutistaa käsivartensa kaulaani ja suutelee minua monta kertaa\nsuulle. Hän sanoo joka suutelolle jotakin, mutta minä en kuule mitään.\nMinä en tajunnut mitä koko meno merkitsi, sydämeni ei sykähtänyt, minä\ntiesin vain hänet ja hänen hehkuvan katseensa. Kun hän päästi minut,\naaltoili hänen pikku rintansa rajusti. Siinä hän seisoi yhä, ruskea\nkasvoisena, ruskein kauloin, pitkänä ja solakkana, säihkyvin silmin ja\ntiedottomassa hurmiossa; kaikki katsoivat häntä. Toisen kerran ihastutti\nhän minut tummilla kulmakarvoillaan jotka kaartuivat korkeasti otsalle.\n\nMutta hyvä Jumala, ihmisrukka oli suudellut minua kaikkien nähden!\n\n\"Mitä nyt, neiti Edvarda?\" kysyin minä ja kuulin sydämeni jyskeen,\nkuulin kuten syvältä nielustani, en jaksanut sen tähden puhua selvästi.\n\n\"Ei mitään\", vastaa hän. \"Ei muuta kuin että vain tahdoin sitä. Ei se\ntee mitään.\"\n\nOtan hatun päästäni ja pyyhin koneellisesti tukkaa otsaltani jaksamatta\nmitään ajatella, ja katselen ja katselen vain häntä. Vai ei se tee\nmitään? ajattelin.\n\nSilloin kuuluu herra Mackin ääni toisaalta saarelta, hän puhuu jotain,\nmitä emme voi kuulla; mutta minä iloitsen ajatellessani, ettei herra\nMack nähnyt mitään, tiedä mistään. Miten hyvä oli, että hän juuri nyt\noli toisaalla saarella! Se keventää sydäntäni, minä menen seurueen luo\nja sanon hyvin välinpitämättömänä muille:\n\n\"Minun täytyy pyytää Teiltä kaikilta anteeksi äskeistä sopimatonta\nkäytöstäni; minä olen tuskissani siitä. Minä käytin hyväkseni\nsilmänräpäystä, jolloin neiti Edvarda tahtoi vaihtaa kukkia kanssani,\nloukatakseni häntä; minä anon häneltä ja teiltä anteeksi. Ajatelkaas\nminua: minä elän yksinäisyydessä, minä en ole tottunut seurustelemaan\nnaisväen kanssa; sitä paitsi olen tänään vielä juonut viiniä, johon\nmyöskään en ole tottunut. Älkää katsoko vikaani.\"\n\nMinä nauroin ja olin olevinani välinpitämätön koko pikku tapahtumasta,\nsaadakseni sen unhoon; mutta sisimmässäni olin totinen. Puheeni ei\nmyöskään tehonnut Edvardaan, hän ei mielinyt mitään salata ja laimentaa\nkiihtymyksensä vaikutusta muihin, hän päin vastoin istahti lähitteelleni\nja katseli minua katselemistaan. Aina väliin puheli hän minulle jotain.\nKun sitten myöhemmin leikimme leskisillä, sanoi hän kovasti:\n\n\"Minä tahdon luutnantti Glahnia. Minä en viitsi juosta kenenkään muun\njälestä.\"\n\n\"Olkaa nyt hitolla hiljaa, hullu\", kuiskasin minä polkaisten jalkaani.\n\nHänen kasvoilleen lennähti yllättynyt ilme, nenä kurtistui tuskasta ja\nhän hymyili häpeissään. Se kävi minuun kovin, en jaksanut sietää hänen\nkatseensa ja koko hennon olemuksensa orpomaisuutta, minä pidin hänestä\nja otin hänen pitkän, kapean kätensä käteeni.\n\n\"Myöhemmin\", sanoin minä. \"Ei enää nyt. Voimmehan tavata huomenna.\"\n\n\n\n\nXI.\n\n\nYöllä kuulin minä Aesopuksen nousevan nurkastaan ja murisevan, minä\nkuulin sen unien horteessa; mutta kun minä juuri uneksin metsästäväni,\nsopi se murina uneeni enkä minä siitä herännyt ihan valveille. Kun minä\nmenin ulos kello kahden aikaan aamulla, näin minä ruohikossa ihmisjalan\njälkiä; joku oli käynyt siellä, ensin toisen, sitten toisen akkunan\nalla. Jälet sitten katosivat näkymättömiin alaalle tielle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHän tuli minua vastaan hehkuvin poskin, ikisäteilevin kasvoin.\n\n\"Odotitteko?\" sanoi hän. \"Minä pelkäsin Teidän odottavan.\"\n\nMinä en ollut odottanut, hän oli ehtinyt ennen minua.\n\n\"Nukuitteko hyvin?\" sanoin minä. En tiennyt oikein mitä sanoa.\n\n\"En nukkunut, minä valvoin\", vastasi hän. Ja hän kertoi, ettei hän ollut\nnukkunut yöllä, vaan oli istunut tuolilla silmät ummessa. Hän oli myös\nkäynyt vähän kävelemässä.\n\n\"Joku oli käynyt majani luona yöllä\", sanoin minä. \"Minä näin jälkiä\nruohikossa tänä aamuna.\"\n\nJa hänen kasvonsa punehtuvat, hän tarttuu käteeni siinä tiellä eikä\nvastaa mitään. Minä katson häneen ja kysyn:\n\n\"Olitteko se Te?\"\n\n\"Olin\", vastaa hän ja painautuu rintaani vasten, \"minä se olin. En\nsuinkaan minä Teitä herättänyt, minä kävin niin hiljaa kuin suinkin\nsaatoin. Minä se olin. Minä olin lähi Teitä taas kerran. Minä pidän\nTeistä niin.\"\n\n\n\n\nXII.\n\n\nJoka päivä, joka päivä minä tapasin häntä. En salaa totuutta, minä\ntapasin häntä mielelläni, niin, sydämeni lensi hänen lähitteilleen.\nSiitä on nyt kaksi vuotta, nyt ajattelen sitä vain milloin haluan, se\nseikkailu vain huvittaa ja kuluttaa aikaani. Ja mitä noihin kahteen\nvihreään höyheneen tulee, niin kerronpa vähän ajan päästä niistä.\n\nMeillä oli monta kohtauspaikkaa, myllyllä, tiellä, jopa majassanikin;\nhän tuli minne vain tahdoin. Hyvää päivää! huusi hän aina ensin, ja minä\nvastasin päivää.\n\n\"Sinä olet iloinen tänään, sinä laulat\", sanoo hän ja silmänsä\nloistavat.\n\n\"Niin, minä olen iloinen\", vastaan minä. \"Sinun olkapäässäsi on läikkä,\nse on tomua, ehkä se on lokaa tieltä; minä tahtoisin suudella sitä\nläikkää ihan, anna minun suudella sitä. Kaikki sinussa hellyttää minua,\nminä ihan sekapäisesti kaipaan sinua. Viime yönä en saanut unta.\"\n\nTotta puhuinkin, monena muunakaan yönä en ollut saanut unta.\n\nMe kävelemme rinnakkain tietä pitkin.\n\n\"Sanopas mitä ajattelet, käyttäydynköhän minä mieleisesti sinulle?\"\nsanoo hän. \"Lörpöttelenköhän minä liiaksi? Enkö? Niin, mutta sinun pitää\nsanoa mitä ajattelet. Toisinaan ajattelen minä itsekseni, ettei tämä käy\nhyvin...\"\n\n\"Mikä ei käy hyvin?\" kysyn minä.\n\n\"Tämä, meille. Ettei siinä tule käymään hyvin. Usko tahi elä, mutta\nminua paleltaa nyt tässä kävellessäni; minun selkäpiitäni jäätää kun\nminä vain hiukan tulen sinua lähi. Onnesta.\"\n\n\"Samaten\", vastaan minä, \"jäätää minunkin koko olentooni kun vain näen\nsinut. Hyvin käy. Ja nyt minä taputan vähän selkääsi että sinulle tulee\nlämmin.\"\n\nHän suo minun vastahakoisesti taputtaa, minä taputan hiukan kovemmin,\nvain pilalla, minä nauran ja kysyn, eikö se ota auttaakseen.\n\n\"Oi, ei, elä ole niin hyvä ja mukita minua selkään enää\", sanoo hän.\n\nNuo sanat kuuluivat niin avuttomilta, kun hän sanoi: elä ole niin hyvä.\n\nKävelimme edelleen pitkin tietä. Oliko hän pahastunut pilastani? tuumin\nitsekseni ja ajattelin: saas nähdä. Minä sanoin:\n\n\"Muistuu tässä mieleeni muudan tapaus. Kerran jollakin veneretkellä eräs\nnuori nainen otti valkean silkkiliinan kaulastaan ja sitoi sen minun\nkaulaani. Iltasella sanoin minä naiselle: Saatte liinanne takaisin\nhuomenna, minä annan pestä sen. Elkää, vastasi hän, antakaa se minulle\nnyt, minä tahtoisin tallettaa sitä sellaisenaan, aivan niin kuin Te\nolette sitä pitäneet. Ja minä annoin hänelle liinansa. Kolmen vuoden\npäästä tapasin nuoren naisen jälleen. Entäs liina? sanoin minä. Hän toi\nliinan. Se oli paperissa aivan niin pesemättömänä kuin ennenkin, minä\nnäin sen itse.\"\n\nEdvarda vilkasi minuun.\n\n\"No? Entä sitten?\"\n\n\"Ei mitään sitten\", sanoin minä. \"Mutta minusta hän menetteli niin\nkauniisti.\"\n\nHiljaisuus.\n\n\"Missä se nainen nyt on?\"\n\n\"Ulkomailla.\"\n\nEmme puhuneet enää siitä. Mutta aikoessaan lähteä kotiin, sanoi hän:\n\n\"Hyvää yötä! Mutta ethän huoli enää ajatella sitä naista; vai? Minä en\najattele ketään muita kuin sinua.\"\n\nMinä uskoin häntä, minä näin hänen puhuvan niinkuin hän ajatteli,\nminulle riitti ijäti ilo siitä että hän ajatteli minua. Minä menin hänen\nperästään.\n\n\"Kiitos, Edvarda!\" sanoin minä. Sitten lisäsin koko sydämestäni: \"Sinä\nolet liian hyvä minulle, mutta minä olen kiitollinen sinulle kun sinä\ntahdot minua; Jumala on palkitseva sinua siitä. En minä ole niin\nerinomainen kuten monet muut, joita sinä saisit; mutta minä olen ihan\nkokonaan sinun, väkivaltaisesti sinun, kautta ijankaikkisen sieluni.\nMitä sinä ajattelet? Sinulle tuli vedet silmiin.\"\n\n\"Ei se ollut mitään\", vastasi hän. \"Tuntui niin kummalliselta, että\nJumala palkitsee minua siitä. Sinä sanot kuten... minä rakastan sinua\nniin!\"\n\nHän kavahti yhtäkkiä kaulaani aivan keskellä tietä ja suuteli minua\nrajusti.\n\nKun hän oli mennyt, poikkesin minä metsään mennäkseni kätköön ja\nollakseni yksin ilossani. Ja heltyneenä minä juoksin takaisin tielle\nkatsomaan oliko kukaan huomannut minun poikkeavan metsään. Mutta kukaan\nei ollut nähnyt.\n\n\n\n\nXIII.\n\n\nKesäöitä ja tyyniä vesiä ja ikuisen hiljaisia metsiä. Ei huutoja, ei\njalan kapsetta teiltä, sydämeni täyttää kuin tumma viini.\n\nKoit ja yöperhoset tulevat äänettömästi lennellen sisään akkunastani,\ntulisijan hohteen ja lintupaistini tuoksun houkuttelemina. Ne\nnapsahtavat pehmeästi kattoon, liihoittelevat korvieni ohi niin että\nminua vilu varistaa ja asettuvat valkealle ruutisarvelleni seinällä.\nMinä katselen niitä, ne istuvat väristen ja katselevat minuun, siinä on\nkehrääjiä, nävertäjiä ja koita. Minusta ovat jotkut niistä kuten\nlentäviä keto-orvokkia.\n\nMenen ulkosalle majasta ja kuuntelen. Ei ääntä mitään, kaikki unessa.\nIlma kimaltaa liihottelevia hyönteisiä, lekottavien siipien myriaadeja.\nTuolla metsän palteella on sananjalkoja ja ukonhattuja; sianpuola\nkukkii, minä rakastan sen pieniä kukkasia. Ole kiitetty, jumala,\njokaisesta kanervan kukkasesta minkä näin; ne ovat olleet polullani kuin\npienet ruususet ja minä itken kun niitä niin rakastan. Jossakin\nlähistöllä on ketoneilikoita, en näe niitä, mutta tunnen niiden tuoksun.\n\nMutta nyt yön hetkillä on yhtäkkiä puhjennut suuria, valkeita kukkia\nmetsään, niiden suut on auki, ne hengittävät. Ja pörröiset hämäräperhot\nlaskeutuvat alas niiden lehdille ja väristävät kasvin joka solua.\n\nMinä kulen kukalta kukalle, ne on päihtyneitä, ne on päihtyneitä kukkia,\nja minä näen miten ne päihtyvät.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKevyitä askelia, inehmon hengähdys, iloinen hyvää iltaa.\n\nMinä tervehdykseen vastaan ja heittäydyn maan tomuun ja syleilen noita\npolvia ja tuota kehnoa hamosta.\n\n\"Hyvää iltaa, Edvarda!\" sanon minä vieläkin kerran, onnen kalvamana.\n\n\"Miten sinä rakastat minua\", kuiskaa hän.\n\n\"Miten minä olen kiitollinen\", vastaan minä. \"Sinä olet minun omani ja\nminun sydämeni ei hievahda kaikkena päivänä ja ajattelee vain sinua.\nSinä olet ihanin Jumalan maailmassa ja minä olen suudellut sinua. Usein\npunehdun ilosta kun vain ajattelen, että minä olen suudellut sinua.\"\n\n\"Miksi olen minä sinusta niin rakas juuri tänä iltana?\" kysyy hän.\n\nJa sitä oli hän niin lukemattomista syistä; kun minä vain ajattelin\nhäntä, niin tuli hän rakkaaksi. Tuo katse korkeasti otsalle kaartuvain\nkulmakarvain alta, tuo tumma, armas iho!\n\n\"Kuinkasta et olisi minulle rakas\", sanoin minä. \"Minä käyskennellen\nkiitän joka puuta siitä, että sinä olet terve ja reipas. Kerran kemuissa\noli nuori nainen, hän istui tanssin ajan toisensa jälkeen ja kaikki\nantoivat hänen istua. Minä en tuntenut häntä, mutta hänen kasvonsa\nsaivat minut tunteisiin, ja minä kumarsin hänelle. Eikö? Ei, hän pudisti\npäätään. Neiti ei tanssi? sanoin. Voitteko tajuta, vastasi hän että\nminun isäni oli kaunis, ja minun äitini oli kaunotar, ja minun isäni\notti äitini myrskynpuuskassa. Mutta minusta tuli rampa.\"\n\nEdvarda katsahti minuun.\n\n\"Istuudutaanpa alas\", hän sanoi.\n\nJa me istuuduimme kanervikkoon.\n\n\"Tiedätkö, mitä ystäväni sanoo sinusta?\" hän aloitti. \"Sinun silmäsi\novat kuin eläimellä, hän sanoo, ja kun katsot häneen, menee hän\nsuunniltaan. Hän sanoo, että tuntuu ihan siltä kuin koskettelisit\nhäntä.\"\n\nOuto ilonväristys kävi läpi ruumiini tuon kuultuani, ei omasta\npuolestani, vaan Edvardan, ja ajattelin itsekseni: Löytyy vian yksi,\njosta välitän kovasti; mitä tuo yksi sanoo silmieni katseesta? Ja kysyin\nhäneltä:\n\n\"Kuka ystäväsi oli?\"\n\n\"Enpäs kerro\", hän sanoi. \"Mutta se oli yksi niistä, jotka olivat mukana\nsaarella tuona päivänä.\"\n\n\"Vai niin, olkoon sitten.\"\n\nJa me puhuimme sitten muista asioista.\n\n\"Isäni matkustaa Venäjälle muutaman päivän kuluttua,\" sanoi hän, \"ja\nsilloin minä järjestän juhlat. Oletko koskaan käynyt Korholmassa? Meillä\ntulee olla kaksi koria viiniä; pappilan tytöt tulevat mukaan, ja isäni\non antanut minulle jo viinin. Ethän sitten katso häneen uudelleen,\nethän? Ystävätärtäni, vai? Mitä? _Ethän_? Tai en pyydä häntä ollenkaan\nmukaan.\"\n\nJa enempää sanomatta hän heittäytyi intohimoisena kaulaani, ja katseli\nminuun, tuijotti kasvoihini, ja hengitti raskaasti. Hänen katseensa oli\nihan musta.\n\nKavahdin ylös ja sanoin sekaisuudessani vain:\n\n\"Vai niin, matkustaako sinun isäsi Venäjälle?\"\n\n\"Miksi nousit niin yhtäkkiä?\" kysyi hän.\n\n\"Siksi kun on jo myöhä, Edvarda\", sanoin minä. \"Nyt sulkevat valkeat\nkukat kupunsa, aurinko nousee, tulee päivä.\"\n\nMinä saatoin häntä läpi metsän ja seisoin ja katsoin niin kauan kuin\nnäin miten hän meni; pitkän matkan päässä alaalla kääntyi hän ja huusi\nhiljakseen: hyvää yötä. Sitten hän katosi.\n\nSamalla hetkellä aukesi sepän talon ovi. Mies, jolla oli valkoinen\npaidan edusta, astui ulos, katsahti ympärilleen ja vetäisi hattunsa\nsyvemmälle ohimolleen ja lähti kulkemaan tietä alas Sirilundiin.\n\nEdvardan hyvää yötä soi yhä korvissani.\n\n\n\n\nXIV.\n\n\nRiemu päihdyttää. Minä laukaisen pyssyni ja unohtumaton kaiku vastaa\nvaaralta vaaralle, liitelee kauas yli meren ja kajahtaa yön valvoneen,\nväsyneen ruorimiehen korvissa. Mistä minä iloitsen? Ajatuksesta, joka\npälähtää päähäni, muistosta, jostain metsän soinnusta, ihmisestä. Minä\najattelen häntä, minä sulen silmäni ja seison liikkumatta polulla ja\najattelen häntä, minä luen minuttien vierähtämistä.\n\nSitten minua janottaa ja minä juon purosta; nyt astelen lukien sata\naskelta eteeni ja sata askelta taakse; nyt on jo aika, ajattelen minä.\n\nTuliko jotain väliin? Kuukausi on kulunut, kuukausi ei ole aika mikään;\nmitään ei tullut väliin! Jumala tietää, miten tämä kuukausi on ollut\nlyhyt. Mutta yötpä ovat monen monasti pitkiä, ja minä keksin kastaa\nhattuani purossa ja kuivatan sitä jälleen, vain lyhentääkseni aikaani\nodottaessani.\n\nMinä laskin aikani öissä. Joskus tuli yö ja Edvarda ei tullut, kerran ei\nhän tullut kahteen yöhön. Kahteen yöhön. Ei ollut tullut mitään väliin,\nmutta minusta tuntui silloin kuten onneni ehkä olisi ollut\nsuurimmillaan.\n\nEikö niin ollutkin?\n\n\"Kuule, Edvarda, miten levotonta on metsässä tänä yönä? Supisee alati\nmättäillä, ja suuret lehdet värisevät. Jotakin on tekeillä; mutta enhän\nminä sitä tarkoittanut sanoa. Minä kuulen miten lintu laulaa harjulla,\nse on vain tiitinen; mutta se on istunut yhdessä kohden kaksi yötä ja\nkutsunut, houkutellut. Kuuletko tuota yksisointuista, yksisointuista\nsäveltä?\"\n\n\"Kuulen minä. Miksi sitä kysyt minulta?\"\n\n\"Joutenpäiten. Se on istunut siellä kaksi yötä. Tarkoitin vain sanoa\nsitä... Kiitos, kiitos kun tulit tänä iltana, rakkaani! Minä istuin\ntäällä ja odotin sinua tänä iltana tai huomeniltana, minä tulin niin\nhyvilleni, kun sinä tulit.\"\n\n\"Ja minäkin olen odottanut. Minä ajattelen sinua, minä olen koonnut\nkätköön sen lasin sirut, jonka sinä silloin kaasit; muistatko sinä sitä?\nIsäni matkusti viime yönä, minä en mitenkään voinut tulla, minun täytyi\nlaitella matkatavaroita ja muistutella häntä. Minä tiesin että sinä\nkuleksit ja odottelit täällä metsässä ja minä itkin ja laitoin\ntavaroita.\"\n\nMutta kaksihan yötä kului, ajattelin minä, mitä teki hän ensimäisenä\nyönä? Ja miksi ei silmissään ole yhtä suurta iloa kuin ennen?\n\nKului tiima. Tiitinen vaikeni harjulla, metsä oli kuollut. Ei, ei mitään\nollut tullut väliin, kaikki oli ennallaan, hän sanoi minulle kädestä\nhyvää yötä ja katsoi minuun rakkaasti.\n\n\"Huomenna?\" sanoin.\n\n\"Ei, ei huomenna\", vastasi hän.\n\nEn kysynyt syytä.\n\n\"Huomennahan meillä on se juhla\", sanoi hän hymyillen. \"Minä aioin sinua\nyhtäkkiä yllättää sillä, mutta kun tulit niin onnettoman näköiseksi,\ntäytyi minun ilmoittaa sinulle kohta. Minä aioin kutsua sinua\nkirjeellä.\"\n\nJa minun sydämeni keveni sanomattomasti.\n\nHän meni nyökäten hyvästiksi päätään.\n\n\"Kuulehan vielä\", sanoin minä liikkumatta. \"Miten kauan sitten sinä\nkokosit ja kätkit ne lasinsirut?\"\n\n\"Mitenkö kauan?\"\n\n\"Niin, onko siitä viikko, kaksi viikkoa?\"\n\n\"Ehkä kaksi viikkoa. Mutta miksi sinä sitä kysyt?\n\n\"Ei, nyt minä puhun totta, eilen minä ne kätkin.\"\n\nEilen hän ne kätki, vielä eilen oli hän ajatellut minua! No, ei mitään\nhätää.\n\n\n\n\nXV.\n\n\nKaksi venettä oli veteen lykätty ja me menimme niihin. Me lauloimme ja\njuttelimme. Korholma oli saarten takana, kesti hyvän aikaa soutaa sinne\nja pitkin matkaa me puhelimme veneestä toiseen. Tohtori oli pukeutunut\nvaaleisiin kuten naiset; en ollut ennen nähnyt häntä niin tyytyväisen\nnäköisenä, hän tarinoi, hän ei enää pysytteleinyt mykkänä kuuntelijana.\nMinusta tuntui siltä, että hän oli hieman maistellut ja oli iloisella\npäällä. Kun saavuimme määrään, pyysi hän hetkeksi seurueen huomiota ja\nlausui meidät tervetulleiksi. Minä ajattelin: kas Edvarda on valinnut\nhänet isännäksi.\n\nSanomattoman rakastettavasti huvitteli hän naisia. Edvardalle oli hän\nkohtelias ja ystävällinen, usein isällinen ja pedanttisen opettavainen\nkuten sangen monasti muulloinkin. Edvarda puhui aikamääristä, hän sanoi:\n\"Minä olen syntynyt kolmekymmentä kahdeksan\", ja tohtori kysyi: \"Tuhat\nkahdeksansataa kolmekymmentä kahdeksan?\" Minun sanoessani jotain\nkuunteli tohtori tarkkaavasti eikä pitänyt minua halpana.\n\nEräs nuori neiti tuli luo ja tervehti. Minä en enää häntä tuntenut, minä\nen voinut häntä muistaa ja minä sanoin kummastelevani mitä hän nauroi.\nHän oli rovastin tyttäriä, minä olin seurustellut hänen kanssaan\nkuivauspaikalla ja pyytänyt häntä käymään majassani. Me juttelimme\nkeskenämme vähän aikaa.\n\nKuluu parisen tiimaa. Minulla on ikävä, minä juon viiniä jota lasiini\nkaadetaan, ja tuppaudun kaikkien pariin, hupsuttelen kaikkien kanssa.\nTaas teen minä tyhmyyksiä, nämä puuhat ovat minulle outoja ja minä en\nheti hoksaa miten vastaisin ystävällisiin sanoihin, tuon tuostakin puhun\nminä sekavasti tai en kerrassaan vastaa mitään, ja olen siitä\nharmissani. Tuolla ison kiven luona, joka meillä on pöytänä, istuu\ntohtori ja seurustelee vilkkaasti.\n\nSielu! Mikä on sielu? sanoi hän. Rovastin tytär oli syyttänyt häntä\nvapaa-ajattelijaksi; hyvä, eikös vapaasti ollutkin ajateltava?\nKuviteltiin että helvetti on talo maan sisässä ja paholainen\ntoimitusjohtaja, -- ei, majesteetti hän on. Häntä halutti puhua\napupitäjän kirkon alttaritaulusta: Kristus, juutalaismiehiä ja -naisia,\nvettä viininä; hyvä. Mutta Kristuksella oli glooria päässä. Mikä on\nglooria? Keltainen tynnyrin vanne kolmen hiuskarvan varassa.\n\nKaksi naisista löi kauhuissaan kämmeniään yhteen. Mutta tohtori pelasti\nitsensä ja sanoi leikillä:\n\n\"Hirveitä sanoja, vai mitä? Myönnän kyllä. Mutta jos toistaa sitä tai\ntätä viisi, kuusi kertaa itsekseen ja ajattelee vähän, niin kuuluu se jo\nparemmalta... Saanko kunnian juoda arvoisain naisten kanssa!\"\n\nJa hän rupesi polvilleen ruohikkoon noiden kahden naisen eteen eikä\npannut hattuaan päästä maahan, vaan piti sitä koholla ilmassa vasemmalla\nkädellään ja joi lasinsa tyhjäksi kallistaen kaulaansa. Minuakin\nihastutti hänen taitavuutensa ja minä olisin tahtonut kilistää hänen\nkanssaan, mutta hän oli jo juonut lasinsa tyhjäksi.\n\nEdvarda katseli häntä. Tulin Edvardan lähitteille, minä sanoin:\n\n\"Leikitäänkö leskisillä tänään?\"\n\nHän vähän vavahti ja nousi ylös.\n\n\"Muistakaa, ettemme sinuttele toisiamme nyt\", kuiskasi hän.\n\nEn minä ollut sinutellutkaan. Minä lähdin muualle taas.\n\nKuluu jälleen tiima, päivä on pitkä, minä olisin jo kauan sitten halusta\nsoutanut kotiin yksin jos vain olisi ollut kolmas vene; Aesopus oli\nkytkyessä majassa, se ehkä ajatteli minua. Edvardan ajatukset varmaan\nliitelivät kaukana minusta, hän puheli miten onnekasta olisi saada\nmatkustaa pois täältä toisille seuduille, hänen poskilleen nousi polte\nsiitä aatoksesta, ja hän puhui virheellisestikin:\n\n\"Kukaan ei olisi enemmän onnellisempi kuin minä, jos kerran...\"\n\n\"Enemmän onnellisempi\", sanoo tohtori.\n\n\"Mitä?\" kysyy Edvarda.\n\n\"Enemmän onnellisempi.\"\n\n\"En ymmärrä.\"\n\n\"Te sanoitte enemmän onnellisempi, ei muuta.\"\n\n\"Sanoinko? Suokaa anteeksi. Ei kukaan olisi onnellisempi kuin minä, jos\nkerran saisin seistä laivalla lähdössä. Joskus kaipaan minä seuduille,\njoista en itsekään tiedä.\"\n\nHän kaipasi pois, hän ei muistanut minua. Siinä seisoin minä ja näin\nhänen kasvoistaan että hän oli unohtanut minut. No, mitäpä siitä; mutta\nsiinä seisoin ja näin sen itse hänen kasvoistaan. Ja minutit vierivät\nniin surullisen verkkaan. Minä kysyin yhdeltä ja toiselta, emmekö\nlähtisi jo kotiin, oli niin myöhä jo, sanoin minä, ja Aesopus oli\nkytkyessä majassani. Vaan kukaan ei tahtonut kotiin.\n\nMinä menin kolmannen kerran rovastin tytön puheille, minä ajattelin: hän\nse on puhunut minun eläimen katseestani. Me joimme yhdessä; hänellä oli\nvärisevä ilme silmissä; ne eivät koskaan katselleet levossa, hän katseli\nyhäti minuun.\n\n\"Kuulkaa, neiti\", sanoin minä, \"eikö Teidän mielestänne näiden seutujen\nihmiset ole samantapaisia kuin näiden seutujen lyhyt kesäkin? Ne on\nhäilyviä ja hurmaavia kuin sekin.\"\n\nMinä puhuin kovalla, varsin kovalla äänellä, puhuin tahallani. Minä yhä\njuttelin kovasti ja pyysin taas neitiä käymään luonani katsomassa\nmajaani. \"Jumala siunatkoon Teitä siitä\", sanoin minä hädässäni, ja minä\najattelin jo itsekseni, että kai pitäisi keksiä jotain lahjaa hänelle,\njos hän mielisi tulla; minulla ei kai olisi muuta kuin ruutisarveni,\najattelin minä.\n\nJa neiti lupasi tulla.\n\nEdvarda istui muualle katsellen ja soi minun puhua miten halusin. Hän\nkuunteli mitä seurassa puheltiin ja sukasi silloin tällöin sanan väliin.\nTohtori povasi nuorille naisille kädestä ja soitti suuta; hänellä\nitsellään oli hienot, pienet kädet ja sormus sormessa. Minä tunsin\nolevani tarpeeton seurassa, minä istuin kauan aikaa yksinäni jossain\nkivellä. Päivä ehti vitaisilleen. Tässä sitä nyt istun ypöyksin kivellä,\ntuumin itsekseni, ja ainoa ihminen, joka minut voisi kutsua tästä, ei\nmuista minua. Ja sekin on samantekevää.\n\nAlkaa tuntua kuin olisin kovin hylätty. Keskustelu kajahteli korviini\ntakaa, minä kuulin että Edvarda nauroi; naurun kuullessani nousin äkkiä\nylös ja menin toisten luo.\n\n\"Vain hetkinen\", sanoin minä. \"Juolahti mieleeni tuolla istuessani, että\nte ehkä tahtoisitte nähdä perhoskirjaani.\" Ja minä otin esiin\nperhoskirjani. \"Pyydän anteeksi, etten muistanut sitä ennen. Ettekö\ntahtoisi olla hyvä ja tarkastella niitä, se ilahuttaisi minua, katsokaa\nkaikkia kerrassaan, siinä on sekä punaisia että keltaisia perhosia.\" Ja\npuhuessani minä seisoin hattu kädessä. Minä huomasin itse, että oli\nhassua seistä hattu kädessä, sentähden panin minä sen kohta päähäni.\n\nEi kuulunut hiiskausta hetkeen eikä kukaan ottanut kirjaani. Viimein\nojensi tohtori kätensä tahtoen sitä ja sanoi kohteliaasti:\n\n\"Tosiaan, kiitoksia, katsellaanpas näitä vehkeitä. En ole koskaan\naavistanut, miten perhosia valmistetaan.\"\n\n\"Minä teen ne itse\", sanoin minä ylen kiitollisena tohtorille. Ja minä\nrupesin kohta selittelemään miten minä niitä tein. Se oli joutavan\nhelppoa, minä ostin höyhenet ja koukut; eihän niistä hyviä tullut, mutta\nnehän oli vain minua itseäni varten. Kyllä niitä sai valmiitakin\nperhosia ostaa ja ne olivat hyvin kauniita.\n\nEdvarda katsahti välinpitämättömästi minuun ja kirjaani ja jatkoi sitten\njutteluaan ystävättäriensä kanssa.\n\n\"Täällä on aineksiakin\", sanoi tohtori. \"Nepä on kauniita höyheniä.\"\n\nEdvarda kohotti katseensa.\n\n\"Nuo vihreät on kauniita\", sanoi hän; \"näyttäkääs minulle, tohtori.\"\n\n\"Ottakaa ne\", huusin minä. \"Voi, ottakaa, pyydän sitä vain tänään. Ne on\nkaksi vihreää linnun höyhentä. Olkaa hyvä minua kohtaan, se on muisto.\"\n\nHän katseli niitä ja sanoi:\n\n\"Ne on sekä vihreitä että kultaisia, miten niitä kääntelee auringon\npaisteessa. No kiitos, kun kerran haluatte antaa, niin.\"\n\n\"Kyllä, minä haluan ne antaa, kyllä\", sanoin minä.\n\nHän pisti höyhenet povelleen.\n\nVähän ajan perästä antoi tohtori minulle kirjan takaisin ja kiitti. Hän\nnousi paikaltaan ja kysyi eikö jo alettaisi tuumia kotiinlähtöä.\n\nMinä sanoin:\n\n\"Lähtään, Jumalan nimessä, lähtään. Minulla on koira siellä kotona;\nkatsokaas, minulla näet on nyt koira, se koira on minun ystäväni, se\nmakaa ja ajattelee minua ja kun minä tulen kotiin, katsoo se etukäpälät\nikkunalla ja tervehtii minua. Päivä on ollut niin kaunis, pian se\npäättyy, lähtään soutelemaan kotiin. Minä kiitän Teitä kaikkia.\"\n\nMinä varroin etäämpää katsellen mihin veneeseen Edvarda menisi, ja minä\npäätin mennä toiseen veneeseen. Yhtäkkiä kutsui hän minua. Minä katsoin\nihmeissäni häntä, hänen kasvonsa hehkuivat. Sitten tuli hän luokseni,\nojensi minulle kätensä ja sanoi hellästi:\n\n\"Kiitos höyhenistä... Mehän kai menemme samaan veneeseen?\"\n\n\"Jos tahdotte\", vastasin minä.\n\nMe istuuduimme veneeseen, hän asettui minun viereeni, minun tuhdolleni,\nja kosketti minua polvellaan. Minä katsoin häneen ja hän vastasi minulle\nkerran katseellaan. Hän teki minulle hyvää kun kosketti minua\npolvellaan, minä aloin tuntea päiväni karvaudet palkituiksi ja minä\naloin jo tulla iloiseksi, kun hän yhtäkkiä siirtyi toisella tapaa\nistumaan, kääntyi selin minuun ja alkoi puhella tohtorin kanssa, joka\nistui perässä. Neljännestuntiin ei hän tiennyt minua olevankaan. Silloin\ntein tekosen, jota kadun, jota en vieläkään ole unohtanut. Kenkä\nirtautui hänen jalastaan, minä tempaisin sen ja nakkasin kauas veteen,\niloissaniko siitä, että hän oli lähelläni, vai sielun pakostako päästä\nhuomatuksi ja muistuttaakseni häntä siitä, että olin olemassa, -- en\ntiedä. Se tapahtui kuin tuli, en ajatellut mitään, se vain pälähti\npäähäni. Naiset kiljahtivat. Minä aivan kuin halvaannuin teostani; mutta\nmitäs se auttoi? Tehty kuin tehty. Tohtori kiiruhti turvakseni, hän\nhuusi: \"Soutakaa!\" ja ohjasi kenkää kohti; heti tavoittikin soutumies\nsen, juuri kun se oli vajoamassa veden kalvon alle; miehen käsivarsi\nkastui kainaloon saakka. Sitten kajahti monikuoroinen hurraa molemmista\nveneistä, koska kenkä oli pelastettu.\n\nMinä olin hyvin häpeissäni, ja minä tunsin miten kasvoni vaihtelivat\nväriään ja vääristyivät kun minä kuivasin kenkää nenäliinallani. Edvarda\notti sen minulta mitään virkkamatta. Vasta jonkun hetken päästä sanoi\nhän:\n\n\"Enpä ole mokomaa nähnyt?\"\n\n\"Niin, ettepä mokomaa\", sanoin minäkin. Minä hymyilin ja röyhistin\nrintaani, minä olin olevinani kuten olisin tehnyt kepposeni jostain\nerikoissyystä, kuten siinä olisi jokin salaisuus. Mutta mikäpä salaisuus\nsiinä oli? Tohtori katsoi ensi kertaa halveksien minuun.\n\nKului hetki, veneet liukuivat kotia kohti, seurasta hävisi tukala tuuli,\nme lauloimme, me lähenimme laituria. Edvarda sanoi:\n\n\"Kuulkaa, me emme ole juoneet viiniä loppuun vielä, sitä on vielä paljon\njälellä. Me laitamme vielä juhlat, uudet juhlat joskus, tanssitaan, me\npanemme toimeen tanssiaiset meidän salissamme.\"\n\nKun tulimme maihin, tahdoin minä pyydellä Edvardalta anteeksi.\n\n\"Voi miten minä kaipaan takaisin majaani\", sanoin minä. \"Tämä on ollut\ntuskallinen päivä.\"\n\n\"Onko se ollut Teille tuskallinen päivä, herra luutnantti?\"\n\n\"Tarkoitan\", sanoin minä kartellen, \"tarkoitan, että olen ollut kiusana\nsekä itselleni että muille. Minä nakkasin Teidän kenkänne veteen.\"\n\n\"Niin, se oli merkillinen päähänpisto.\"\n\n\"Anteeksi!\" sanoin minä.\n\n\n\n\nXVI.\n\n\nMitähän pahemmaksi voi vielä käydä? Minä päätin pysytellä levollisena,\ntuli mitä tuli, Jumala sen tietää. Minäkö tässä ensin olin tungetellut\nhänen lähitteelleen? En, en toki, minä seisoin vain kerran hänen\ntiellään kun hän kulki ohi. Tätä pohjolan kesää! Turilas oli jo herennyt\nlentelemästä, ja ihmiset tulivat minusta yhä ja yhä kärsimättömämmiksi,\nvaikka aurinko paistoi heille yötä päivää. Mitä he katselivat yhä\nsinisin silmin ja mitkä aatokset liikkuivat heidän merkillisissä\notsissaan? Muuten sama minusta mitä he olivat. Minä otin rihmani ja\nkalastelin kaksi päivää, neljä päivää; mutta öisin lojuin minä silmät\navoimina kojussani...\n\n\"En ole nähnyt Teitä neljään päivään, Edvarda?\"\n\n\"Neljään päivään, aivan niin. Minulla on ollut kiire. Tulkaa katsomaan.\"\n\nHän vei minut saliin. Siellä oli pöydät viety pois, tuolit asetettu\npitkin seiniä, joka kapinetta siirretty; kynttiläkruunu, kaakeliuuni ja\nseinät merkillisesti koristeltu kanervilla ja mustilla kankailla, jotka\noli otettu kauppapuodista. Klaveri oli nurkassa.\n\nNäin oli hän valmistellut \"tanssiaisia.\"\n\n\"Mitäs tästä arvelette?\" kysyi hän.\n\n\"Kummallista\", vastasin minä.\n\nLähdimme salista.\n\nMinä sanoin:\n\n\"Mutta kuulkaahan nyt, Edvarda, oletteko Te ihan tyyten minut\nunohtanut?\"\n\n\"En käsitä nyt Teitä\", vastasi hän kummissaan. \"Näittehän, mitä kaikkea\nminä olen puuhannut? Miten minä silloin voin tulla Teidän luoksenne?\"\n\n\"Niin\", sanoin minäkin, \"miten Te muka voitte tulla minun luokseni.\"\nMinä olin valvonut ylen määrin, väsynyt, sanani tulivat tyhjänpäiväisinä\nja kiihkeinä, minä olin ollut onneton koko päivän. \"Ei, ettehän Te\nvoinut tulla luokseni. Sitä vain aioin sanoa: kaiken kaikkiaan, kaikki\non muuttunut, jotain on tullut väliin. Niin on. Mutta minä en jaksa\narvata kasvoistanne mitä. Miten Teidän otsanne on merkillinen, Edvarda!\nNyt sen huomaan.\"\n\n\"Mutta minä en ole unohtanut Teitä!\" huudahti hän punehtuen ja pujotti\nkätensä kainalooni.\n\n\"Niin niin, Te ette ehkä ole unohtanut minua. Mutta empä sitten tiedä\nkummin sanon. Jommin kummin.\"\n\n\"Huomenna saatte Te kutsun kemuihin. Teidän täytyy tanssia minun\nkanssani. Voi miten me tanssimme!\"\n\n\"Tahdotteko saattaa minua vähän matkaa?\" kysyin minä.\n\n\"Nytkö? En, en voi nyt\", vastasi hän. \"Heti kohta tulee tohtori, hän\ntulee minua vähän auttamaan, minulla on vielä hiukan hommaa. No, Teidän\nmielestänne sali siis tällaisena välttää? Mutta ettekö Te luule...\"\n\nVaunut ajavat portille.\n\n\"Tuleeko tohtori hevosella tänään?\" kysyin minä.\n\n\"Tulee, minä lähetin häntä hakemaan, minä tahdoin häntä\"...\n\n\"Sääliä, kun hänellä on kipeä jalka, niin. Ei, suokaa minun nyt\nlähteä... Päivää, päivää, tohtori. Hauskaa tavata Teitä! Terveenä olette\nolleet? Toivon, ettette pahastu, jos nyt menen.\"\n\nPortaiden edessä käännähdin minä katsomaan taakseni, Edvarda katseli\nakkunasta, hän levitti molemmin käsin uutimia nähdäkseen, hän näytti\nmiettiväiseltä. Hassu riemu riehahtaa sydämessäni, minä menen ripeästi\ntalosta, kevein askelin ja hämärin katsein, pyssy oli köykäinen kuin\nkeppi kädessäni. Jos minä saisin hänet, tulisi minusta hyvä ihminen,\najattelin minä. Minä ehdin metsään ja ajattelin siinä: Jos minä saisin\nhänet, palvelisin häntä väsymättömämmin kuin yksikään muu, ja vaikka hän\nnäyttäisi olevansa arvoton minulle, vaikka hän rupeisi vaatimaan\nmahdottomia minulta, tekisin minä kaiken mitä voin, niin, tekisin\nenemmän kuin mitä voin, ja iloitsisin vain kun hän olisi minun... Minä\nseisatuin, rupesin polvilleni ja nuoleksin nöyryydessäni ja toivossani\nruohonkorsia tien varrella ja nousin sitten jälleen ylös.\n\nOlin viimein melkein rohkealla mielellä. Hänen muuttunut käytöksensä\nviime aikoina oli vain hänelle ominaista; hän katseli akkunasta miten\nminä menin, katseensa seurasivat minua kunnes minua ei enää näkynyt,\nmitäpä hän olisi voinut muuta tehdä? Minä menin ihan tiedoiltani\nhurmiosta, minä olin nälissäni, mutta en sitä tuntenut.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAesopus juoksi edeltä, yhtäkkiä rupesi se haukkumaan. Minä katsahdin\neteeni, nainen valkea liina päässä seisoi majan nurkalla; hän oli Eeva,\nsepän tytär.\n\n\"Hyvää päivää, Eeva!\" huusin minä.\n\nHän seisoi sen korkean, harmaan kiven vieressä, aivan punastuneena, ja\nimi yhtä sormeaan.\n\n\"Sinäkö se olet, Eeva? Mikä sinulla on?\" kysyin minä.\n\n\"Aesopus purasi minua\", vastasi hän ja katseli hämillään maahan.\n\nMinä katselin hänen sormeaan. Hän oli purrut itse itseään. Aavistus\nlentää aivoissani ja minä kysyn:\n\n\"Oletko sinä kauan täällä odotellut.\"\n\n\"En kauan\", vastasi hän.\n\nJa kumpikaan meistä ei sanonut mitään, minä otin häntä kädestä ja vein\nhänet majaani.\n\n\n\n\nXVII.\n\n\nTulin tapani mukaan kalalta ja olin menossa tanssiaisiin pyssyineni,\nlaukkuineni, olin vain pannut parhaat nahkatamineet ylleni. Oli jo\nmyöhä, kun ehdin Sirilundiin, minä kuulin että salissa tanssittiin,\nsitten pian huudettiin: Täällä on metsästäjä, luutnantti! Nuoria\nparveili ympärilläni, tahtoivat nähdä saalistani, minä olin ampunut pari\nvesilintua ja pyydystänyt pari koljaa. Edvarda toivotti minut hymyillen\ntervetulleeksi, hän oli tanssinut, hän punotti.\n\n\"Ensimäisen tanssitte minun kanssani!\" sanoi hän.\n\nJa me tanssimme. Ei tapahtunut tihuja, minua alkoi pyörryttää, mutta en\nkaatunut. Isot saappaani kolisivat aika lailla, minä kuulin itse miten\nne kolisivat ja päätin olla tanssimatta vasta, olin repinyt naarmuja\nmaalattuun lattiaankin. Olin niin hyvilläni, kun en ollut saanut aikaan\nmitään suurempaa onnettomuutta!\n\nHerra Mackin kaksi ryytipuodin apulaista oli myös täällä ja he tanssivat\nperinpohjin ja vakaisesti, tohtori otti innokkaasti osaa\nvuorotansseihin. Paitsi näitä herroja oli siellä vielä neljä aivan\nnuorta miestä, herrasväen poikia pääkirkolta, rovastin ja piirilääkärin\npoikia. Muudan tuntematon kauppamatkustaja oli myös tullut tilaisuuteen,\nhäntä ihailtiin kauniin äänensä vuoksi ja hän rallatteli musiikin\ntahtiin; silloin tällöin vuorotteli hän naisten kanssa klaverin\nsoitossa.\n\nEn muista enää, miten ensimäiset tunnit kuluivat, mutta minä muistan\naivan tarkoin loppuyön. Aurinko paistoi punaisena akkunoista koko ajan,\nja vesilinnut nukkuivat. Meille tarjottiin viiniä ja leivoksia, me\npuhelimme hälisten ja lauloimme, Edvardan nauru kajahteli raikkaasti ja\nhuolettomasti salissa. Mutta miksi ei hän enää virkkanut minulle\nsanaakaan? Minä lähentelin hänen paikkaansa haluten sanoa hänelle jonkun\nkohteliaisuuden miten paraiten voin, hänellä oli yllään musta puku, se\noli ehkä hänen rippipukunsa, ja se oli käynyt hänelle liian lyhyeksi,\nmutta se somisti häntä tanssiessa, ja sen aioin minä sanoa hänelle.\n\n\"Miten tuo musta puku...\" aloin minä.\n\nMutta hän nousi ylös, kietoi kätensä erään ystävättärensä vyöhyille ja\nmeni muualle hänen kanssaan. Niin tapahtui pari kertaa. Hyvä, ajattelin\nminä, minkäs tälle voi? Mutta miksi hän sitten katselee huolekkaan\nnäköisenä minun jälestäni akkunasta, kun minä lähden hänen luotaan?\n\nMuudan naikkonen vaati minua tanssiin. Edvarda istui siinä lähellä, ja\nminä vastasin kovalla äänellä:\n\n\"Ei, minä lähden heti kohta pois.\"\n\nEdvarda katsoi minuun kysyvästi ja sanoi:\n\n\"Poisko? Ei, Te ette lähde.\"\n\nMinä kavahdin ja purin huultani. Nousin ylös.\n\n\"Tarkoititte kai tällä jotain, neiti Edvarda, sanoin minä synkeänä ja\nläksin ovelle päin.\"\n\nTohtori asettui tielleni ja Edvarda kiiruhti hänkin jälestäni.\n\n\"Älkää käsittäkö minua väärin\", sanoi hän lämpöisesti. \"Minä tarkoitin,\nettä Te toivottavasti olisitte viimeinen, joka lähtee pois, kaikkein\nviimeinen. Eikä kellokaan vielä ole kuin yksi... Kuulkaa\", lisäsi hän\nsäteilevin silmin, \"Tehän olette antanut meidän soutumiehellemme viisi\ntaalaria, kun hän pelasti minun kenkäni vedestä. Se oli liian paljon.\"\nJa hän nauroi sydämellisesti ja kääntyi koko seurueen puoleen.\n\nMinä töllötin suu auki, voimatta mitään, päästä pyörällä.\n\n\"Te suvaitsette laskea leikkiä\", sanoin minä. \"En ole antanut Teidän\nsoutumiehellenne niin taalarin tapaista.\"\n\n\"Kas vaan, vai ette?\" Hän avasi keittiön oven ja kutsui soutajan sisään.\n\"Muistathan sinä matkan Korholmaan, Jaakko? Sinä pelastit minun kenkäni\nkun se putosi veteen?\"\n\n\"Pelastin\", vastasi Jaakko.\n\n\"Sinä olet saanut viisi taalaria siitä, että pelastit sen kengän?\"\n\n\"Olen, antoivathan he minulle...\"\n\n\"Hyvä. Saat mennä.\"\n\nMitä hän nyt tällä kujeella tarkoittaa? ajattelin minä. Haluttaako häntä\nhäväistä minua? Siinä ei hän onnistu, minä en tästä punastu. Minä sanoin\nääneen ja selkeästi:\n\n\"Minun täytyy tehdä tiettäväksi kaikille, että tämä on joko erhetys tai\nvale. Minun ei ole edes päähäni pälähtänyt antaa soutumiehelle viittä\ntaalaria teidän kengästänne. Minun olisi ehkä tullut se antaa, mutta se\non kuin onkin jäänyt antamatta.\"\n\n\"Jonka päälle tanssimme\", sanoi Edvarda rypistellen otsaansa. \"Miksi\nemme tanssi?\"\n\nTämän on hän velvollinen minulle selittämään, tuumin minä itsekseni, ja\nvaanin tilaisuutta saadakseni hänet puhumaan. Hän meni sivuhuoneeseen ja\nminä menin jälestä.\n\n\"Maljanne\", sanoin minä tahtoen juoda hänen kanssaan.\n\n\"Minun lasini on tyhjä\", tokaisi hän.\n\nVaikka hänellä oli täysi lasi edessään.\n\n\"Minä luulin että tuo lasi tuossa oli Teidän?\"\n\n\"Ei, se ei ollut minun\", sanoi hän ja kääntyi vierustoverinsa puoleen.\n\n\"Suokaa anteeksi\", sanoin minä.\n\nMonet vieraista huomasivat tämän pienen kohtauksen.\n\nSappeni kiehui, solvaistuna minä sanoin:\n\n\"Kai sentään olette velvollinen minulle selittämään...\"\n\nHän nousi ylös, tarttui käsiini ja sanoi sydämeen tunkevalla äänellä:\n\n\"Mutta ei tänään, ei nyt. Minä olen niin pahoillani. Jumala, miten Te\nkatsotte minuun! Olimmehan me kerran ystäviä...\"\n\nMinä käännähdin heti pois tunteen tulvahtaessa ja menin jälleen\ntanssisaliin.\n\nVähän ajan perästä tuli myös Edvarda sisään, hän seisattui klaverin luo,\nkauppamatkustajan soittaessa jotain tanssia, hänen kasvoiltaan kuulsi\ntällä hetkellä salainen raskas huoli.\n\n\"Minä en ole oppinut soittamaan\", sanoo hän ja katsoo minuun samein\nsilmin. \"Kunpa edes osaisi soittaa.\"\n\nSiihen en osannut mitään vastata. Mutta sydämeni lieskahti häneen\njälleen ja minä kysyin:\n\n\"Mikä huoli Teitä nyt on ruvennut painamaan yhtäkkiä, Edvarda? Jospa\ntietäisitte, miten minä siitä kärsin.\"\n\n\"En tiedä\", vastasi hän. \"Huoli kaikesta. Ah jospa nuo ihmiset\nlähtisivät heti pois, kaikki. Ei, ette Te; muistakaa, että viivytte\nviimeiseksi.\"\n\nJa jälleen herättivät nämä sanat sielussani elämän ja silmäni näkivät\nvalkeuden auringonpaisteisessa salissa. Rovastin tytär tuli luokseni ja\nrupesi tarinoimaan kanssani, minä toivoin hänet sinne missä pippuri\nkasvaa, ja vastailin töykeästi. Tahallani minä en häneen katsonut, koska\nhän oli puhunut minun eläimen katseestani. Hän alkoi jutella Edvardalle,\nettä muudan herra oli ajanut häntä takaa kerran kadulla ulkomailla,\nmuistaakseni Riiassa.\n\n\"Se ajoi yhä ja yhä, kadulta toiselle ja hymyili minulle\", sanoi hän.\n\n\"No oliko se sitten umpisokea?\" tokaisin minä muka Edvardalle mieliksi.\nJa keikautin samalla olkapäitäni.\n\nNeitonen ymmärsi heti karkeat sanani ja vastasi:\n\n\"Kai se tietysti oli, kun viitsi seurata näin vanhaa ja rumaa kuin\nminä.\"\n\nMutta Edvardan kiitollisuutta en saanut, hän lähti vetäen ystävätärtään\nmukaansa, he kuiskailivat keskenään ja pudistelivat päätään. Siitä\nalkaen sain olla aivan yksin.\n\nTiima vieri vielä, vesilinnut alkoivat herätä kareilla, niiden huudot\nkuuluivat avoimista ikkunoista saliin. Ilo tulvahti sielussani\nkuullessani näitä ensimäisiä linnun huutoja ja minä kaipasin merelle,\nkareille...\n\nTohtori oli jälleen tullut hyvälle tuulelle ja lumosi kaikki mieltymään\nitseensä, naisväki hyöri ja pyöri hänen lähitteillään. Tuoko se nyt on\nminun rivaalini? ajattelin minä ja ajattelin myös hänen rampaa jalkaansa\nja hänen kehnoa vartaloaan. Hän oli ruvennut hakemaan uutta sukkeluutta\nsiunaillessaan, hän sanoi: \"Kuolema ja kidutus\", ja aina kun hän\nvannoili näillä hassuilla sanoilla, rähähdin minä nauruun. Tuskissani\npälähti mieleeni kohdella tätä miestä niin vaatimattomasti kuin suinkin\nvoin, koska hän oli rivaalini. Minun suussani oli tohtori aina\nensimäisenä ja viimeisenä, minä huusin: Hoi kuulkaa, mitä tohtori sanoo!\nja minä pakoitin itseni nauramaan ääneen hänen sanansutkauksilleen.\n\n\"Minä rakastan tätä maailmaa\", sanoi tohtori, \"minä tarraudun elämään\nkiinni kynsin hampain. Ja kun minä kuolen, toivon minä saavani paikan\nikuisuudessa juuri Lontoon tai Pariisin yläpuolella, jotta voin kuulla\nihmisten cancan-töminän lakkaamatta, lakkaamatta.\"\n\n\"Suuremmoista!\" huusin minä ja yskiä köhin naurusta, vaikken ollut\nyhtään päihtynyt.\n\nEdvarda näytti myös hurmaantuneelta.\n\nKun vieraat lähtivät, pistäydyin minä pieneen sivuhuoneeseen ja istahdin\nodottelemaan. Minä kuulin yhden toisensa jälkeen hyvästelevän ulkona\nportailla, tohtorikin sanoi hyvästi ja meni. Viimein äänet tyyten\nvaikenivat. Sydämeni jyski kiivaasti, minä odotin.\n\nEdvarda palasi jälleen sisään. Kun katseensa osui minuun, seisattui hän\nja katsoi minuun hetken kummastellen, sitten sanoi hän hymyillen:\n\n\"Vai niin, Te olette täällä. Olittepa ystävällinen, kun jäitte viimeksi.\nNyt olen ihan uuvuksissa.\"\n\nHän ei istuutunut.\n\nMinäkin nousin ylös ja sanoin:\n\n\"Niin, nyt on Teillä aika päästä rauhaan. Minä toivon, että Teiltä on\nikävä mieli mennyt, Edvarda. Olitte niin surullinen äsken ja se koski\nminuun niin kipeästi.\"\n\n\"Ei siitä mitään, kun vaan pääsen maata.\" Minulla ei ollut enää mitään\nlisättävää, menin ovelle.\n\n\"Kiitos nyt tästä illasta\", sanoi hän ojentaen minulle kätensä. Ja kun\nhän aikoi saattaa minua vielä portaille, estelin minä.\n\n\"Ei tarvitse\", sanoin minä, \"älkää vaivatko itseänne, kyllä minä\nitsekin...\"\n\nMutta hän saattoi minua kuitenkin huoneesta. Hän seisoi eteisessä ja\nodotteli kärsivällisesti kun minä etsin hattuani, pyssyäni ja laukkuani.\nNurkassa jossain oli kävelykeppi, minä näin hyvin sen kepin, minä\ntuijotin siihen ja tunsin sen tohtorin kepiksi. Kun Edvarda huomaa mitä\nminä tuijotan, tulee hän hämilleen niin että punehtuu, voi selvästi\nnähdä hänen kasvoistaan, että hän oli viaton eikä tiennyt kepistä\nmitään. Vierii kokonainen minutti. Viimein kiehahtaa kiukkuinen\nkärsimättömyys hänessä ja hän sanoo vapisten:\n\n\"Keppinne. Ottakaa keppinne!\"\n\nJa hän tarjoo minulle tohtorin keppiä.\n\nMinä katsoin häneen, hän ojensi yhä minulle keppiä, hänen kätensä\nvavahteli. Lopettaakseni kujeen, otin minä kepin ja panin sen takaisin\nnurkkaan. Minä sanoin:\n\n\"Se on tohtorin keppi. Minä en voi ymmärtää, miten tuo rampa voi unohtaa\nkeppinsä.\"\n\n\"Rampa, rampa!\" huudahti hän katkerana ja tuli askeleen minua\nlähemmäksi. \"Te ette onnu, ette väinkään; mutta jos Te vielä päälle\npäätteeksi ontuisitte, niin ette Te olisi hänen veroisensa, ette millään\ntavoin, Te ette olisi hänen veroisensa! Ette!\"\n\nMinä hapuilin vastausta, menin sekaisin, en sanonut mitään. Syvään\nkumartaen vetäydyin minä selin ulos ovesta portaille. Siellä seisoin\nhetken ja tuijottelin tuijottelemistaan, sitten lähdin pois.\n\nVai niin, hän oli unohtanut keppinsä, ajattelin minä, ja hän tuumii\npalata tätä tietä sitä hakemaan.\n\nHän ei salli minun lähteä viimeiseksi talosta... Minä vaelsin mäkeen\nverkalleen, päilyillen eteeni ja taakse, metsän laidassa seisatuin.\nViimein, odotettuani puoli tuntia, asteli tohtori vastaani, hän oli\nnähnyt minut ja kulki nyt ripeästi. Ennenkun hän ehti sanoa mitään,\nnostin minä hattuani koetellakseni häntä. Hän nosti myös hattuaan. Minä\ntunkeuduin aivan liki häntä ja sanoin:\n\n\"Minä en tervehtinyt.\"\n\nHän astui askeleen takaperin ja tuijotti minuun.\n\n\"Ettekö tervehtinyt?\"\n\n\"En\", sanoin minä.\n\nHiljaisuus.\n\n\"Niin, samantekevää muuten mitä teitte\", vastasi hän kalveten. \"Minä\nolin menossa hakemaan keppiäni, jonka unohdin.\"\n\nTähän ei minulla ollut mitään sanottavaa; mutta minä kostin toisella\ntapaa, minä asetin kiväärini poikittain hänen eteensä kuten koiralle ja\nsanoin:\n\n\"Hyppää!\"\n\nJa minä viheltelin ja houkuttelin häntä hyppäämään.\n\nHetken taisteli hän taisteluaan, hänen kasvoillaan kulkivat mitä\nmerkillisimmät ilmeet, koko ajan pusersi hän huuliaan vastakkain ja\nkatseli maahan. Yhtäkkiä katsoi hän terävästi minuun, hieno hymy välähti\nhänen kasvoilleen ja hän sanoi:\n\n\"Minkätähden Te oikeastaan olette nyt tällainen?\"\n\nMinä en vastannut; mutta hänen sanansa tehosivat.\n\nHän ojensi minulle yhtäkkiä kätensä ja sanoi lauhkeasti:\n\n\"Jotain Teissä on hullusti. Kun Te voisitte puhua minulle, mikä on, niin\nehkäpä...\"\n\nJa nyt minä jouduin hävyn ja tuskan valtaan, nuo levolliset sanat\nsyöksivät minut tasapainosta. Minä tahdoin jotenkin korvata menettelyäni\nhäntä kohtaan, minä kietasin käteni hänen vyötäisilleen ja puhkesin\npuhumaan:\n\n\"Kuulkaa, antakaa minulle anteeksi! Ei, mitäs minussa olisi hullusti? Ei\nmitään, en minä tarvitse Teidän apuanne. Te varmaan haette Edvardaa? Te\ntahdotte tavata hänet kotona. Mutta menkää pian, sillä muuten rupee hän\nmaata ennenkun Te ehditte; hän oli niin väsynyt, minä näin sen. Minä\npuhun nyt parhaan tietoni mukaan, se on ihan totta, Te tapaatte hänet\nnyt kotona, menkää jo!\"\n\nJa minä pyörähdin ja kiiruhdin pois hänen luotaan, kiisin pitkin askelin\nläpi metsän kotiin majalleni.\n\nKauan aikaa istuin minä lavitsallani samassa, yhä samassa mielentilassa\njollaisena olin kotiin tullutkin, laukku olalla ja pyssy kädessä.\nMerkillisiä ajatuksia alkoi itää aivoissani. Minkä ihmeen tähden minä\nolin paljastanut ajatukseni tohtorille! Minua harmitti kun olin kietonut\nkäteni hänen vyötäreilleen ja katsonut häneen vesissä silmin; hän ilkkuu\nsiitä, ajattelin minä, ehkäpä hän juuri tällä hetkellä virnattelee sille\nEdvardan kanssa. Hän oli jättänyt keppinsä eteiseen. Aivan niin, jos\nminä vielä päällepäätteeksi ontuisin, niin en voisi olla tohtorin\nveroinen, minä en lähimainkaan olisi tohtorin veroinen, sen oli Edvarda\nitse sanonut...\n\nMinä astun keskelle lattiaa, viritän pyssyn hanan, asetan piipun\nvasemmalle jalalleni ja liipaisen. Panos puhkasee jalkaterän ja menee\nlattian läpi. Aesopus haukahtaa kerran kauhuissaan.\n\nVähän ajan päästä kolkutetaan ovelle.\n\nTulija oli tohtori.\n\n\"Anteeksi, että häiritsen\", alkoi hän. \"Te läksitte niin joutuin, minä\najattelin ettei ehkä haittaisi hiukan jutella kanssanne. Minusta haisee\ntäällä ruudilta?\"\n\nHän oli aivan selvällä päällä.\n\n\"Tapasitteko Edvardan? Saitteko keppinne?\" kysyin minä.\n\n\"Sain. En tavannut, Edvarda oli ruvennut maata ... Mitä tuo on?\nJumaliste, tehän olette haavoittunut?\"\n\n\"Jonnin joutavaa. Aioin panna pyssyn paikalleen, se laukesi; ei se tee\nmitään. Piru Teidät periköön, mitä varten minun tässä täytyy ruveta sitä\nTeille selittelemään? ... Vai niin, Te siis saitte keppinne?\"\n\nHän tuijotti topakasti minun rikkiammuttuun saappaaseeni ja\nhuppelehtivaan hurmeeseen. Ripeästi pani hän keppinsä maahan ja otti\nhansikkaat kädestään.\n\n\"Istukaa hiljaa, saapas täytyy ottaa jalasta\", sanoi hän. \"Sitä se oli,\nolinhan minä kuulevinani laukauksen.\"\n\n\n\n\nXVIII.\n\n\nJa kun minä sitten kaduin tätä hullua laukausta! Koko tekonen ei ollut\nmistään kotoisin, ei siitä ollut hyötyä, se kytki minut majaani moneksi\nviikoksi. Sen ajan harmit ja kiusat muistan vielä päivän selvään,\npesumuijani täytyi käydä joka päivä majassani ja melkein oleskella\nsiellä, ostaa ruokani, hoitaa taloutta. Niin meni monta viikkoa. No niin!\n\nTohtori rupesi erään kerran puhumaan Edvardasta. Minä kuulin hänen\nnimensä, kuuntelin hänen tekemisiään, sanomisiaan, eikä ne minua enää\nkovin järkyttäneet, oli kuin olisi tohtori puhunut menneistä, minuun\nkuulumattomista asioista. Niin pian sitä voi unohtaa! ajattelin minä\nkummastellen.\n\n\"Noo, mitäs Te itse arvelette Edvardasta, koska kyselette? Minä en ole\ntotta puhuen ajatellut häntä moneen viikkoon. Annas olla, eikös Teidän\nvälillänne ollut jotain, Te olitte usein yhdessä, Te olitte isäntänä\neräällä veneretkellä ja hän emäntänä. Tunnustakaa pois tohtori, oli\njotain, jonkinlaista ymmärtämystä. Ei, älkää Jumalan tähden vastatko\nminulle, ette Te ole velvollinen mitään minulle selittelemään, en minä\nkysele saadakseni tietää, puhutaan nyt jostain muusta, jos tahdotte.\nMilloin minä pääsen käymään jalallani?\"\n\nMinä jäin yksinäni istuskelemaan ja ajattelemaan, mitä olin sanonut.\nMiksi minä sydämen sisimmässäni pelkäsin että tohtori puhuisi minulle?\nMitä minulla oli Edvardan kanssa tekemistä? Minä olin unohtanut hänet.\n\nVieläkin kerran sattui Edvarda puheeksi ja minä keskeytin tohtoria taas,\nJumala tietköön, miten kovin minä pelkäsin saada kuulla hänestä.\n\n\"Miksi Te keskeytätte?\" kysyi hän. \"Ettekö Te voi sietää että minä\nmainitsen hänen nimeäänkään?\"\n\n\"Sanokaa\", sanoin minä, \"mitä Te oikeastaan arvelette Edvarda neidistä?\nMinua huvittaisi tietää.\"\n\nHän katsoi epäillen minuun.\n\n\"Mitäkö oikeastaan arvelen?\"\n\n\"Te ehkä voitte kertoa minulle uutisia tänään. Te ehkä olette kosinutkin\nja hän on suostunut. Saanko onnitella Teitä? Eikö? Jaa, piru Teitä\nuskokoon, ha ha ha.\"\n\n\"Jahaa, sitäkö Te pelkäsitte!\"\n\n\"Pelkäsin? tohtori hyvä!\"\n\nHiljaisuus.\n\n\"Ei, minä en ole kosinut eikä hän suostunut\", sanoi hän; \"Te ehkä\nolette. Edvardalle ei kosinta auta, hän ottaa sen, johon on mieltynyt.\nEi kai hän mielestänne ole mikään karjapiika? Te tapasitte hänet täällä\nRuijan perukassa ja olette itse sen nähneet. Hän on lapsi, joka on\nsaanut liian vähän vitsaa, ja nainen, joka on oikkuja täynnä. Kylmäkö?\nKaukana siitä. Lämmin? Ei, mutta selvää jäätä. Mitä hän siis oikeastaan\non? Kuuden-, seitsemäntoista-vuotias pikku tyttö, niinhän? Mutta\nkoetappas vain vallita tätä pikku tyttöstä, niin näet miten puuhasi\nlyöttyy pilkaksi. Ei edes isä voi pitää häntä aisoissa; hän näennäisesti\ntottelee isää, mutta tosiasiassa hän itse vallitsee. Hän sanoo, että\nTeillä on eläimen katse...\"\n\n\"Te olette erehtynyt, se on toinen se, joka sanoo että minulla on\neläimen katse.\"\n\n\"Toinenko? Kuka toinen?\"\n\n\"En tiedä. Eräs hänen ystävättärensä. Ei, Edvarda se ei ole. Älkääs,\nehkäpä se sittenkin on Edvarda itse...\"\n\n\"Kun Te katsotte häneen, vaikuttaa se häneen niin tai niin, sanoo hän.\nMutta luuletteko, että siten pääsette hiuskarvaakaan häntä lähemmäksi?\nErehdys. Katsokaa vain häneen, älkääkä säästäkö silmiänne; mutta heti\nkun hän huomaa Teidän häntä katselevan, alkaa hän tuumia: Kas miten tuo\nmies nyt tuossa minua katsoa tollottaa, ja luulee voittaneensa pelin! Ja\nhän karkoittaa Teidät yhdellä ainoalla katseella tai kylmällä sanalla\nkymmenen peninkulman päähän. Uskokaa pois, kyllä minä hänet tunnen!\nMiten vanhaksi Te häntä luulette?\"\n\n\"Hänhän on syntynyt kolmekymmentä kahdeksan.\"\n\n\"Valetta. Minä otin huvin vuoksi siitä selon. Hän on kahdenkymmenen,\neipä tietäisi, vaikka sanottaisi häntä viidentoista vanhaksi. Onnellinen\nei hän ole, pikku aivoissaan käy alati kamppailu. Kun hän milloin\nkatselee vuoria tai metsiä ja hänen suuhunsa ilmestyy se piirre tähän,\nse tuskan piirre näin, silloin on hän onneton; mutta hän on liian ylpeä\nja itsepintainen itkeäkseen. Hänellä on seikkailun sielu, on kiihkeä\nmielikuvitus, hän odottaa prinssiä. Miten oli sen viistaalarisen, jonka\nTe muka olitte antaneet?\"\n\n\"Ilveilyä. Ei siinä ollut mitään perää...\"\n\n\"Sekin oli merkillistä. Samantapaiset tepposet teki hän kerran minulle.\nSiitä on vuosi. Olimme postilaivalla, joka ankkuroi täällä satamassa.\nSatoi ja oli kylmä. Muudan vaimo istuu pieni lapsi sylissä viluissaan\nkannella. Edvarda kysyy häneltä: Eikö Teillä ole vilu? Vaimolla oli\ntietysti vilu. Eikö pikkuisella ole myös vilu? Tietysti, pikkuisella oli\nmyös vilu. Miksi Te ette mene alas salonkiin? kysyy Edvarda. Minulla on\nkansipiletti, vastaa vaimo. Edvarda katsoo minuun. Tuolla vaimolla on\nvain kansipiletti, sanoo hän. No minkäs sille mahtaa, ajattelen minä\nmielessäni. Mutta minä ymmärrän mitä Edvarda tarkoittaa. Minä en ole\nsyntyjäni pohatta, minä olen kohonnut omalla työlläni aivan köyhästä ja\nminä en tuhlaa rahoja. Minä jätän siis vaimon oman onnensa nojaan ja\najattelen: jos hänen puolestaan tässä välttämättä on maksettava, niin\nmaksakoon Edvarda itse, hänellä ja hänen isällään on enemmän varaa kuin\nminulla. Ja Edvarda maksaakin itse. Siinä suhteessa on hän tosiaan\nsuuremmoisen antelias, sydämetön ei ole väinkään. Mutta niin totta kuin\ntässä olen, oletti hän tosiaan että olisin maksanut salonkilipun\nvaimolle ja hänen pienokaiselleen, minä näin sen hänen silmistään. No\nannas olla? Vaimo nousi ylös ja kiitti hyvästä avusta. Elkää kiittäkö\nminua, vaan tuota herraa tuossa, vastaa Edvarda ja osoittaa ihan\nlevollisesti minua. Mitäs tästä arvelette? Minä kuulen kuinka vaimo\nkiittää minuakin, ja minä en tiedä mitä vastata, minä annan asian mennä\nmenojaan. Tämä nyt on vain yksi tapaus, minulla olisi kertoa\nuseampiakin. Ja mitä tulee noihin soutajan viiteen taalariin, niin itse\nhän varmaan ne rahat antoi. Jos Te olisitte ne antanut, olisi hän\nkavahtanut kaulaanne; Teidän arvoonne olisi kuulunut tehdä moisia\nhienoja pähkäpäisyyksiä läntistyneen kengän vuoksi, se oli hänen\nhaaveittensa mukaista, niin oli hän arvellut. Kun Te ette sitä tehneet,\nteki hän sen itse. Sellainen hän on, mieletön ja tuumia punova samalla\nkertaa.\"\n\n\"Eikö sitten kukaan voi häntä voittaa?\" kysyin minä.\n\n\"Hänen pitäisi saada kuria\", vastasi tohtori vältellen. \"On niin hullua,\nhän saa vehkeillä liiaksi, hän saa tehdä mitä ikinä tahtoo ja voittaa\nniin paljon kuin häntä huvittaa. Hänen ympärillään hääritään, hänelle ei\nolla välinpitämättömiä, aina on joku, johon hän saa koettaa mahtiaan.\nOletteko Te huomannut, miten minä kohtelen häntä? Kuin koulutyttöä,\ntytön typykkää, minä olen kuin koulumestari, moitin hänen kieltään,\nvaanin ja saatan hänet pahaan pulmaan. Ettekö luule, että hän ymmärtää\npaha-aikeisuuteni? Ah, hän on ylpeä ja jäykkäniskainen, se karvastelee\nhäntä alati; mutta hän on myös liian ylpeä ilmaistakseen miten häneen\nsattui. Mutta sellaista hän tarvitsee. Silloin kun Te tulitte, olin minä\njo kurittanut häntä vuoden ajan, se alkoi jo tepsiä, hän itki tuskasta\nja mieliharmista, hänestä alkoi tulla oikea ihminen. Sitten Te tuhositte\nkoko puuhan. Sitä se on, yksi hänet jättää ja toinen hänet ottaa; Teidän\njälkeenne tulee tiettävästi joku kolmas, kai.\"\n\nAhaa, tohtorilla oli jostakin syystä kosto mielessä, ajattelin minä ja\nsanoin:\n\n\"Sanokaas minulle nyt, tohtori, minkä tähden Te oikeastaan olette\nruvennut tähän suureen puuhaan ja vaivaan ja puhunut minulle koko tämän\npitkän tarinan? Pitäisikö minun auttaa Teitä kurittamassa Edvardaa?\"\n\n\"Ja kuuma hän on kuin tulivuori\", jatkoi tohtori eikä ollut kuulevinaan\nkysymystäni. \"Kysyitte, eikö kukaan voisi häntä voittaa. Miksei! Hän\nodottaa prinssiään, sitä ei ole tullut, hän erehtyy luulossaan yhä ja\nyhä, hän luuli Teitäkin prinssikseen, etenkin kun Teillä oli eläimen\nkatse, ha ha. Kuulkaa, herra luutnantti, Teidän olisi välttämättä\npitänyt tuoda univormunne mukaanne. Sillä olisi tehovoimaa nyt. Miksipä\nei kukaan voisi häntä voittaa? Minä olen nähnyt hänen vääntelevän\nkäsiään kaivaten sitä, joka vain tulisi ja ottaisi hänet, veisi hänet\nmukanaan, hallitsisi hänen ruumistaan ja sieluaan. Olen. Mutta hänen\ntäytyy olla jostain muualta, pöllähtää ilmoille kuin ihme. Aavistelen,\nettä herra Mack on toimitusretkillä, hänen matkallaan on jokin\nsalatarkoitus. Kerran ennenkin lähti herra Mack matkoille, ja kun hän\npalasi, oli eräs herra hänen mukanaan.\"\n\n\"Eräs herra?\"\n\n\"Niin, mutta hän ei kelvannut\", sanoi tohtori tuskallisesti hymyillen.\n\"Hän oli noin minun ikäiseni, hän ontui kuten minäkin. Hän ei ollut\nprinssi.\"\n\n\"Ja minne se sitten lähti?\" kysyin minä katsellen tarkasti tohtoria.\n\n\"Minnekö lähti? Täältäkö? En minä tiedä\", vastasi hän hämmentyneenä. \"No\nnyt olemme jutelleet liian kauan näistä asioista. Viikon päästä saatte\nnousta jalkeille. Näkemiin!\"\n\n\n\n\nXIX.\n\n\nMinä kuulen naisen äänen majani ulkopuolelta, veri kiehahtaa päähäni,\nääni on Edvardan:\n\n\"Glahn, Glahn, onko Glahn kipeänä?\"\n\nJa pesijättäreni vastaa oven takana:\n\n\"On jo melkein terve.\"\n\nTuo \"Glahn, Glahn\" viilsi läpi luiden ja ytimien, hän toisti nimeni\nkaksi kertaa, se varisti minua, hänen äänensä oli kirkas ja heltynyt.\n\nHän avasi oveni kolkuttamatta, tuli kiiruusti sisään ja katsoi minuun.\nYhtäkkiä elin kuin entisiä päiviä, hänellä oli yllä se värjätty jakku ja\nhän oli sitonut esiliinansa hieman alas vatsalle saadakseen vyöhyensä\npitemmän näköiseksi. Huomasin tuon heti ja hänen katseensa, hänen\nruskeat kasvonsa, kulmakarvat kaartuen korkeasti otsalle, hänen kättensä\nmerkillinen hellä sävy, kaikki kiihdytti minua ja sai minut\nhämmennyksiin. Häntä olen minä suudellut! ajattelin minä. Nousin\nseisomaan.\n\n\"Te nousette, seisotte\", sanoi hän. \"Voi istukaa toki, teidän jalkanne\non kipeä, Te olette ampunut itseänne. Hyvä Jumala, miten se tapahtui?\nMinä sain tietää siitä vasta nyt. Minä ajattelin ja ajattelin: Mikähän\nGlahnilla on? Kun ei tule enää luo. Minä en tiennyt mistään. Te olitte\nampunut itseänne, monta viikkoa sitten, sain nyt kuulla, ja minä en\ntiennyt mistään. Mitenkä Te nyt voitte? Te olette tullut niin kalpeaksi,\nei tahdo tuntea Teitä enää. Entä jalka? Jäättekö Te ontuvaksi? Tohtori\nsanoo, että Te ette jää ontuvaksi. Miten iloissani minä olen kun Te ette\njää ontuvaksi, minä kiitän Jumalaa siitä. Minä toivon, että Te annatte\nminulle anteeksi, kun tulen näin tänne, minä pikemmin juoksin kuin\nkävelin...\"\n\nHän kumartui puoleeni, hän oli minua lähi, hänen hengityksensä lämmitti\nkasvojani, minä tavoitin häntä käsin. Silloin siirtyi hän loitommalle.\nHänen silmänsä olivat vielä kyyneleiset.\n\n\"Se tapahtui näin\", sammaltelin minä: \"minä aioin panna pyssyn\nnurkkaansa, minä pitelin sitä huolettomasti, näin, piippu alaspäin; ja\nkuulin yhtäkkiä pamauksen. Se oli tapaturma.\"\n\n\"Tapaturma\", toisti hän ajatuksissaan ja nyykäytti päätään. \"Antakaas\nkun katson, se oli vasen jalka; mutta miksi juuri vasen? Niin, se oli\nsattuma...\"\n\n\"Ihan niin, sattuma\", keskeytin. \"Mistäs minä tiedän, miksi juuri vasen\njalka? Näettehän itse, minähän pidin pyssyä näin, siis ei se voinut\nsattua oikeaan. Niin, se ei ollut tosiaankaan hauskaa.\"\n\nHän katseli aprikoiden minuun.\n\n\"No, Te alatte siis jo pian parata\", sanoi hän tarkastellen majaani.\n\"Miksi Te ette lähettänyt muijaa hakemaan meiltä ruokaa? Millä Te olette\nelänyt?\"\n\nPuhuimme vielä hiukan keskenämme. Minä kysyin häneltä:\n\n\"Kun Te tulitte, olivat Teidän kasvonne hellät, ja silmänne loistivat,\nTe ojensitte minulle kätenne. Nyt ovat silmänne jälleen\nvälinpitämättömät. Erehdynkö?\"\n\nHiljaisuus.\n\n\"Eihän sitä aina voi olla samallainen...\"\n\n\"Sanokaa minulle vain nyt tämä ainoa kerta\", sanoin minä, \"millä minä\nesimerkiksi nyt täällä olen Teitä loukannut sanalla tai teolla? Voisin\nehkä sen mukaan parantaa käytöstäni.\"\n\nHän katseli akkunasta, ulos kaukaisille ilman äärille, seisoi, katseli\nomissa mietteissään ja vastasi minulle, takanaan istuvalle:\n\n\"Ette millään Glahn. Pälähtäähän sitä joskus tuumia päähän. Oletteko Te\nnyt tyytymätön? Kuulkaa, jotkut antavat vähän ja se anti on heille\npaljon, toiset antavat kaikkensa, ilman arveluita; kumpi on antanut\nenemmän? Te olette käynyt raskasmieliseksi sairautenne aikana. Miten me\nnäistä jouduimme puhumaan?\" Ja yhtäkkiä katsoo hän minuun, ilo elähyttää\nhänen kasvojaan, hän sanoo: \"Mutta tulkaa nyt terveeksi pian. Me näemme\nkyllä toisemme.\"\n\nJa hän ojensi minulle kätensä.\n\nNyt sattui pistämään päähäni olla antamatta hänelle kättä. Nousin ylös,\npanin kädet selkäni taa ja kumarsin syvään; niin tahdoin häntä kiittää\nhänen rakastettavasta vierailustaan.\n\n\"Anteeksi, etten voi saattaa Teitä pitemmälle\", sanoin minä.\n\nHänen mentyään vaivuin mietteisiin ja ajattelin kaiken tapahtuneen\njälleen alusta loppuun. Minä kirjoitin kirjeen ja pyysin lähettämään\nunivormuni.\n\n\n\n\nXX.\n\n\nEnsi päivää metsässä.\n\nMinä olin iloinen ja uupunut, kaikki eläimet lähentelivät tirkistelemään\nminua, lehtipuissa oli koppakuoriaisia, ja toukolaisia juoksi polulla.\nHauskaa tavata! ajattelin minä. Metsän tuntu läikehti tajuissani, minä\nitkin rakkaudesta ja olin aivan riemuissani, minua herkytti kiitollisuus\nyliten kaiken. Sinä hyvä metsä, kotini, Jumalan rauhaa, sanon sinulle\nkoko sydämestäni... Minä pysähtelen, katselen ympärilleni kaikkialle ja\nmainitsen itkien nimeltä lintuja, puita, kiviä, ruohoja ja kukkia,\nkatselen taas ja nimitän niitä järjestyksessä. Minä katson tuntureita\nkohti ja ajattelen: Niin, nyt minä tulenkin! kuten vastaten kutsuvalle.\nSiellä korkeuksissaan pesi kerihaukka, minä tiesin sen asuinsijat. Mutta\najatellen pesivää kerihaukkaa korkeuksissaan, liiti mieleni kauas pois.\n\nPuolipäivän aikaan soudin minä merelle, tulin pienelle saarelle, meren\naavan äyräille. Siellä oli punaisenkellerviä kukkia, korkeavartisia, ne\nulottuivat aina polviini, minä kahlasin kummallisessa kasvikossa,\nvatukoissa, karkeassa sarakossa; ei siellä ollut ainoatakaan eläintä\neivätkä ihmisetkään ehkä olleet siellä käyneet. Meri kuohuili lempeästi\nsaarta vasten ja kietoi minut suhinansa harsoon, kaukana \"Pesäsaarilla\"\nkirkuivat ja lentelivät rannikoiden linnut. Mutta meri saarsi minut\nylt'ympäri kuin syleillen. Siunatut olkoot elämä ja taivas ja maailma,\nsiunatut olkoot minun vihamieheni, minä tahdon tällä hetkellä olla\npahimmallekin vihamiehelleni armorikas ja sitoa hänen kenkänsä paulat...\n\nRaikas vivunnostajain laulu kajahtaa korviini eräältä herra Mackin\nalukselta ja sieluni täyttää tuttu sävel päivänpaisteella. Soudan\nlaiturin luo, astelen kalamajain ohi ja menen kotiin. Päivä on pitkällä,\nminä syön ateriani, jaan ruokani Aesopuksen kanssa ja menen jälleen\nmetsiin. Lempeät tuulet liidähtelevät äänettömästi kasvojani kohti.\nSiunatut olkaat Te, sanon minä tuulille, koska ne tulevat kasvojani\nkohti, siunatut olkaat Te; veri suonissani alenteleihe kiitollisuudesta\nTeitä kohtaan! Aesopus panee tassunsa polvelleni.\n\nUupumus minut yllättää ja minä nukahdan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTuu, tuu! Kellotko soivat? Jonkun peninkulman päässä merellä on vuori.\nMinä rukoilen kaksi rukousta, toisen koirani ja toisen itseni puolesta\nja me menemme vuoreen. Portti kumahtaa kiinni jälkeemme, minä säpsähdän\nja herään.\n\nHehkuvan punainen taivas, aurinko tömähtelee silmissäni, yö, ilmanranta\nkumahtelee loistetta. Aesopus ja minä siirrymme varjoon. Kaikkialla\nhiljaista. Ei, emmehän me nuku enää, sanon minä Aesopukselle, me\nlähdemme metsälle huomenna, tuo punainen aurinko paistaa meihin, me emme\nmenneetkään vuoreen... Ja merkilliset tunnelmat sielussani sarastavat ja\nvereni nousee päähän. Minä tunnen vielä kiihkoissani ja heikosti että\njoku suutelee minua, ja suutelo väikkyy huulillani. Minä katselen\nympärilleni, ei ole niin eläväistä. Iselin! sanon itsekseni. Ruoho\nkahahti, voi lehti varista, voi joku astella. Tai tuulenpyörtö liitää\nläpi metsän, voi liitää Iselinin henkäys, ajattelen minä.\n\nNäissä metsissä on Iselin astellut, täällä kuuli hän kautokenkäisten,\nvihreäjakkujen erästäjäin rukoukset. Siellä minun tanhuani tienoilla hän\nasui, kaksi neljännestä täältä, hän istui katsellen akkunastaan neljä\nsukupolvea sitten ja kuuli metsäluikun kajahtavan ympäriltä kaikkialta.\nTäällä oli poroa, hukkaa, karhua silloin ja metsämiehiä oli monta ja\nkaikki näkivät he hänen suureksi kasvavan ja kaikki odottelivat he\nhäntä. Toinen oli nähnyt hänen silmänsä, toinen kuullut hänen äänensä;\nmutta kerran nousi uneton poikanen yöllä levoltaan ja näversi reiän\nIselinin kammioon, hän näki hänen valkeansamettisen vatsansa. Iselinin\nkahdentenatoista vuonna tuli Dundas. Hän oli skottilainen, hän kauppasi\nkalaa, hänellä oli monta laivaa. Hänellä oli poika. Kuusitoistavuotiaana\nnäki Iselin nuoren Dundasin ensi kerran. Ja Dundas oli hänen\nensirakkautensa...\n\nJa merkilliset tunnelmat tulvivat sielussani ja niin raskaaksi käy pääni\nistuessani siinä; minä sulen silmäni ja tunnen jälleen Iselinin\nsuutelon. Iselin, oletkos siinä, sinä elon lemmityinen? sanon minä, ja\nseisookos Diderik puun takana?... Mutta yhä ja yhä raskaammaksi käy\npääni ja unen aaltoihin minä vaivun.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTuu, tuu! Ääni puhuu, on kuin seitsentähtinen verissäni veisaisi, se on\nIselinin ääni:\n\nHys. Hys. Nukkuessani minä puhun sinulle rakkaudestani ja kerron sinulle\nsieluni ensimäisestä yöstä. Minä muistan sen, minä unohdin lukita oveni;\nkuusitoistavuotias olin, oli kevät ja lämpöiset tuulet; Dundas tuli. Hän\noli kuin kotka, joka tuli kohisten. Minä tapasin hänet aamulla ennen\nerästysaikaa, hän oli viisikolmatta, ja matkusti etäisiltä mailta, hän\nasteli vieressäni puistossa, ja kun hän kosketti minua käsivarrellaan,\naloin minä rakastaa häntä. Hänen otsaansa syttyi kaksi kuumeenhehkuista\nläikkää ja minä olisin tahtonut suudella niitä kahta läikkää.\n\nEhtoolla erästysajan jälkeen menin minä etsimään häntä puistosta ja minä\nniin pelkäsin löytää häntä. Minä nimitin häntä hiljaa nimeltä ja minä\nniin pelkäsin hänen kuulevan. Silloin ilmestyi hän pensaikosta ja\nkuiskasi: Yöllä kello yksi! -- Ja katosi.\n\nYöllä kello yksi, sanon itsekseni, mitä hän sillä tarkoitti? En\nymmärtänyt mitään. Hän kai tarkoitti, että hän lähtisi matkoille kello\nyksi; mutta mitä minulla on hänen matkoissaan?\n\nJa minä unohdin lukita oveni...\n\nKello yksi astuu hän sisään.\n\nEikö oveni ollut lukittu? kysyn minä.\n\nMinä lukitsen sen, vastaa hän.\n\nJa hän lukitsee oven ja sulkee meidät lukon taa.\n\nMinä niin pelkäsin hänen suurten saappaittensa kolinaa. Elä herätä minun\npiikaani! sanon minä. Minä myös niin pelkäsin natisevaa tuolia ja minä\nsanoin: Ei, ei, elä istu sille tuolille, se natisee!\n\nSaanko sitten istua sinun luoksesi sohvalle? kysyi hän.\n\nSaat, sanoin minä.\n\nMutta sanoin vain siksi kun tuoli natisi.\n\nMe istuimme minun sohvallani. Minä siirryin kauemma, hän siirtyi luo.\nMinä katsoin maahan.\n\nSinulla on vilu, sanoi hän ottaen minua kädestä. Hetken päästä hän\nsanoi: Oi kuinka sinulla on vilu! ja kietoi kätensä ympärilleni.\n\nMinun tuli lämmin hänen kätensä kierteessä. Me istuimme hetken niin.\nKukko kiekahtaa.\n\nKuulitkos, sanoi hän, kukko kiekahti, pian on aamu.\n\nJa hän kosketti minua ja teki minut ihan sekaiseksi.\n\nOletkos ihan varma siitä että kukko kiekahti, sammalsin minä.\n\nMinä näin jälleen ne kaksi kuumeenhehkuista läikkää hänen otsallaan ja\naioin nousta ylös. Silloin piteli hän minusta, minä suutelin niitä kahta\nlemmityistä läikkää ja suljin häneltä silmäni...\n\nJa sitten tuli päivä, jo oli aamu. Minä heräsin enkä tuntenut kammioni\nseiniä enää. Minä nousin enkä tuntenut omia pieniä kenkiäni! solisi\nminussa jokin. Mikähän minussa niin solisee? ajattelin minä ja hymyilin.\nJa kuinkahan paljon kello juuri nyt löi? En mistään tiennyt, mutta\nmuistin vain, että olin unohtanut lukita oven.\n\nPiikani tulee.\n\nSinun kukkasi eivät ole vedenpisaroita saaneet, sanoo hän.\n\nOlin unohtanut kukkaseni.\n\nSinä olet rypistänyt hameesi, jatkaa hän.\n\nMissähän minä olen rypistänyt hameeni? ajattelen minä ja sydämeni\nhymyilee; mutta kai olen rypistänyt viime yönä?\n\nVaunut vierivät puiston veräjälle.\n\nSinun kissasi ei ole ruuan muruista saanut, sanoo piikani.\n\nMutta minä unohdan kukkaseni, hameeni ja kissani ja kysyn:\n\nDundasko tuli? Pyydä häntä tulemaan luokseni heti, minä odotan häntä,\noli jotain... jotain... Ja minä mietin mielessäni: Lukinneekohan hän\njälleen oven kun hän tulee?\n\nHän kolkuttaa. Minä avaan ja lukitsen itse oven palvellakseni häntä\nhiukan.\n\nIselin! huudahtaa hän ja antaa minulle suuta pitkän hetken.\n\nMinä en ole lähettänyt pyytämään sinua, kuiskaan minä.\n\nEtkö? kysyy hän.\n\nTulen jälleen ihan ujoksi ja vastaan:\n\nKyllä, minä lähetin pyytämään sinua, minä kaipasin niin sanomattomasti\nsinua jälleen. Viivy täällä hetkinen.\n\nMinä peitin silmäni käsilläni rakkaudesta. Hän ei päästänyt minua, minä\nuuvuin ja kätkeydyin hänen luokseen.\n\nMinusta taas jokin kiekahti? sanoi hän ja kuunteli.\n\nMutta kun minä kuulin mitä hän sanoi, keskeytin minä hänet niin pian\nkuin taisin ja vastasin:\n\nEi, mikäpä nyt kiekahti! Eihän kiekahtanut.\n\nHän suuteli rintaani.\n\nKana kaakahti, sanoin minä viime hetkellä.\n\nOdotas, minä menen lukitsemaan oven, sanoi hän aikoen nousta ylös.\n\nMinä pitelin hänestä ja kuiskasin:\n\nSe on jo lukittu...\n\nNiin tuli ilta jälleen ja Dundas oli matkustanut pois. Solisi jotain\nkultaista minussa. Minä menin peilin eteen ja kaksi lemmestynyttä silmää\nkatseli minuun; minussa kavahti jokin katsettani katsellessa, ja sorisi\nja porisi sydänalassani. Hyvä Jumala, en koskaan ollut katsonut itseäni\nsellaisin silmin ja minä suutelin rakkaudesta omaa suutani peilissä...\n\nMutta nyt olen minä puhunut sinulle ensimäisestä yöstäni ja sen\nhuomenesta ja sen huomenen ehtoosta. Joskus puhun sinulle vielä Sven\nHerlufsenista. Häntä minä rakastin myös, hän asui peninkulman täältä,\nsaarella, jonka näet tuolla kaukana, ja minä sousin itse hänen luokseen\ntyyninä kesäöinä, kun minä rakastin häntä. Ja minä puhun sinulle myös\nStamerista. Hän oli pappi, minä rakastin häntä. Minä rakastan kaikkia...\n\n       *       *       *       *       *\n\nMinä kuulen unissani kukon kiekahtavan, alaalla Sirilundissa.\n\nKuulitkos, Iselin, kukko kiekahti meillekin! huudahdan minä riemuissani\nja levitän käteni. Herään. Aesopus on jo jalkeilla. Poissa! sanon minä\nsuruni poltteessa ja katselen ympärilleni; ei ketään, ei ketään täällä!\nKiihkosta, kiihtymyksestä palaen käyn kotia kohti. On aamu, kukko\nkiekahtelee Sirilundissa.\n\nMajan luona seisoo nainen, seisoo Eeva. Hänellä on nuora kädessä, hän on\nmenossa metsään puun hakuun. Elon aamu säteilee nuoresta tyttösestä,\npovensa liikehtii, aurinko kultaa häntä.\n\n\"Ette saa luulla...\" sammaltaa hän.\n\n\"Mitä en luulla, Eeva?\"\n\n\"Minä en tullut tänne tavatakseni Teitä, kulin vaan ohi...\"\n\nJa tumma puna nousee hänen kasvoilleen.\n\n\n\n\nXXI.\n\n\nJalastani oli minulla yhä edelleen huolta ja kiusaa, usein yöllä sitä\nsyyhytti ja minä en saanut unta, yhtäkkiä viilsi sitä pisto ja ilman\nmuuttuessa kolotti sitä ilkeä luuvalo. Sitä kesti monta päivää. Mutta\nminä en jäänyt ontuvaksi.\n\nPäivät kuluivat.\n\nHerra Mack oli palannut ja minä olin pian kokeva, että hän oli palannut.\nHän otti minulta veneen pois, minä jouduin pulaan, ei ollut vielä\nmetsästysaika eikä ollut mitä olisin ampunut. Mutta miksi riisti hän\nminulta veneen näin muitta mutkitta? Pari herra Mackin laiturityöläistä\noli soutanut merelle aamulla vierasta.\n\nMinä tapasin tohtorin.\n\n\"Minulta otettiin vene\", sanoin minä.\n\n\"Tänne tuli vieras\", sanoi hän. \"Häntä on soudettava merelle joka päivä\nja tuotava illalla takaisin. Hän tutkii meren pohjaa.\"\n\nVieras oli suomalainen, herra Mack oli tutustunut häneen sattumalta,\nlaivalla, hän oli tullut Huippuvuorilta tuoden kokoelman näkinkenkiä ja\npieniä merieläviä, häntä kutsuttiin parooniksi. Hänelle oli annettu\nsuuri sali ja vielä toinenkin huone herra Mackin luona asunnoksi. Hän\nherätti suurta huomiota.\n\nMinä olen pulassa kun ei ole lihaa, minun pitäisi pyytää Edvardalta\nhiukan ruokaa täksi illaksi, ajattelin. Menen Sirilundiin. Heti huomaan,\nettä Edvardalla on uusi puku, hän näyttää kasvaneen, hänen hameensa on\nihan maata viistävä.\n\n\"Anteeksi, että näin istualta\", tokaisi hän ojentaen minulle kätensä.\n\n\"Niin, ikävä kyllä, minun tyttäreni on vähän pahoinvoipa\", sanoi herra\nMack. \"Vilustumista, hän on ollut varomaton... Te tulette kai tietämään\nvenettänne? Minä en nyt voi muuta kuin lainata Teille toisen, kuutin; se\nei ole uusi, mutta kun äyskäröitte ahkerasti ... Niin, katsokaas, meille\non tullut tiedemies taloon, ja ymmärrättehän, että sellainen\nmies...Hänen aikansa on tarkalla, hän työskentelee koko päivän ja tulee\nkotiin illalla. Elkää nyt menkö ennenkuin hän tulee, niin saatte nähdä\nhänet, Teitä varmaan intreseeraa tutustua häneen. Täällä on hänen\nkorttinsa: kruunu, parooni. Rakastettava mies. Minä tutustuin häneen\naivan sattumalta.\"\n\nAhaa, ajattelin minä, eipäs sinua pyydetäkään illaksi. Jumalan kiitos,\nminä tulinkin tänne vain kokeeksi, minä voin mennä takaisin kotiin,\nonhan minulla vielä vähän kalaa majassani. Kylläpähän ruuasta jokin\nneuvo tulee. Paastotaan.\n\nParooni tuli. Pieni mies, noin neljänkymmenen ijässä, pitkät, kaidat\nkasvot, ulkonevat poskipäät, parta ohut, musta. Katseensa oli pistävä ja\nläpitunkeva, hän käytti vahvoja kakkulalasia. Myös paidannapeissaan oli\nviisiotaiset kruunut, kuten kortissa. Vartensa oli hieman kumara, ja\nlaihoissa käsissä kuulsi siniset suonet; mutta kynnet olivat kuin\nkeltaista metallia.\n\n\"Ilahuttaa suuresti, herra luutnantti. Onko herra luutnantti ollut\nkauankin täällä?\"\n\n\"Muutamia kuukausia.\"\n\nMiellyttävä mies. Herra Mack vaati häntä kertomaan näkinkengistään ja\npikku elävistään, ja hän puhuikin mielellään, selitti meille Korholman\nrantain savilaadun, meni saliin ja toi sieltä näytteitä Vienanmeren\nmeriajokkaista. Alituisesti hän vei oikean etusormen nenälleen ja\nsiirteli paksusankaisia kultakakkuloitaan ylös ja alas. Herra Mack oli\nsuuresti innostunut. Kului tunti.\n\nParooni puhui tapaturmastani, harhalaukauksestani. Olinko jo terve?\nTosiaan? Ilahutti häntä.\n\nKuka hänelle on kertonut tapaturmastani? ajattelin minä. Kysyin:\n\n\"Keltä herra parooni on kuullut minun tapaturmastani?\"\n\n\"Niin... keltäs minä? Neiti Mackiltahan minä muistaakseni. Vai kuinka,\nneiti Mack?\"\n\nEdvarda lensi punaiseksi.\n\nMinä olin tullut niin köyhänä, monta päivää oli minua painostanut synkeä\nepätoivo; mutta vieraan viime sanat elähyttivät minussa jälleen suuren\nriemun. En katsonut Edvardaan, mutta minä ajattelin: Kiitos kun toki\nolet puhunut minusta, maininnut nimeni, vaikkei se sinulle ole minkään\narvoinen ijäti. Hyvää yötä.\n\nSanoin hyvästi. Edvarda istui vain, hän kursaili kohteliaisuuden vuoksi,\nsanoen olevansa kipeä. Välinpitämättömästi antoi hän minulle kättä.\n\nJa herra Mack höpötteli innokkaasti paroonin kanssa. Hän puhui\nisoisästään konsuli Mackista:\n\n\"Minä en muista tokko olen puhunut siitä herra paroonille: tämän hakasen\npani Kaarle Juhana itse omin käsin isoisäni rintaan.\"\n\nTulin portaille, kukaan ei saattanut minua. Sivumennen vilkaisin salin\nakkunaan, siellä seisoi Edvarda korkeena, pystynä, levittäen molemmin\nkäsin uutimia syrjään, katsoen ulos. En hyvästellyt, unohdin kaiken,\nsekaantumuksen virta minut valtasi ja kiidätti tanhuilta.\n\nSeis, toki vähän! sanoin itselleni kun ehdin metsän laitaan. Taivaan\nJumala tietäköön, mikä loppu tästä tulee! Minä yhtäkkiä kiehahdin\nvimmasta ja voihkin. Ah, ei ollut kuntoa rinnassani enää, nipin napin\nolin saanut nauttia Edvardan armosta viikon ajan, nyt oli kaikki ollutta\nja mennyttä ja minä en sovellutellut eloani sen mukaan. Tästä lähin\nhuutaisi sydämeni hänelle: Tomua, maata, tuhkaa tielläni, kautta taivaan\nJumalan...\n\nSain majalleni, löysin kalat ja aterioin.\n\nTäällä sinä vaellat ja annat elämäsi hehkun kyteä loppuun joutavan\nkoulutytön vuoksi ja yösi täyttävät turhat unet. Ja paahtava tuuli pälyy\npääsi ympärillä, löyhkävä, vuoden vanha tuuli. Mutta taivailla värisee\neriskummallinen sini ja tunturit kutsuvat. Tule, Aesopus, tule!\n\n\n\n\nXXII.\n\n\nVieri viikko. Minä vuokrasin sepän veneen ja kalastelin elääkseni.\nEdvarda ja vieras parooni olivat aina yhdessä iltasilla, kun parooni\npalasi mereltä, minä näin heidät kerran myllyllä. Eräänä iltana kulkivat\nhe majani ohi, minä vetäydyin akkunani äärestä kätköön ja sulin hiljaa\noveni, varmuuden vuoksi. En ollut kerrassaan millänikään nähdessäni\nheidät yhdessä, nykäytin olkapäitäni. Toisena iltana tulivat he vastaan\ntiellä ja me tervehdimme toisiamme, minä en hätäillyt tervehtimään ennen\nparoonia ja kosketin itse sitten parilla sormella hattuuni. Kulin hiljaa\nohi ja katsoin välinpitämättömästi heitä.\n\nMeni päivä jälleen.\n\nMiten monta, pitkää päivää oli mennyt! Alakuloisuus oli mieleni asujan,\nsydän mietti määrättömiä, ystävällinen, harmaa kivikin majani kulmalla\nnäytti niin kituvalta, toivottomalta kun minä kulin sen ohi. Enteili\nsateita, ilman paahde ihan seisoi ja läähätti edessäni minne kulin ja\nkäännyin, vasenta jalkaani kolotti luuvalo, olin nähnyt yhden herra\nMackin hevosista tänä aamuna oikovan ketaroitaan, kaikki nämä olivat\nmerkkejä minulle. On parasta varustaa muonaa kotiin poudalla ajattelin\nminä.\n\nPanin Aesopuksen kiinni, otin kalastusvehkeeni ja pyssyni ja läksin alas\nlaiturille. Mieltäni ahdisti tavattomasti.\n\n\"Piankohan postilaiva tulee?\" kysyin eräältä kalastajalta.\n\n\"Niin postilaiva? Kolmen viikon päästä\", vastasi hän.\n\n\"Minä odottelen univormuani\", sanoin minä.\n\nSitten tapasin herra Mackin toisen kauppapalvelijan. Tartuin hänen\nkäteensä ja sanoin:\n\n\"Sanokaa Kristuksen tähden, ettekö Te Sirilundissa enää yhtään pelaa\nvistiä?\"\n\n\"Pelataan, hyvin usein\", vastasi hän.\n\nHiljaisuus.\n\n\"Minä en ole viimeaikoina voinut tulla seuraan\", sanoin minä.\n\nSoudin merelle kalahaudalleni. Sää oli käynyt painostavaksi, sääsket\nkuhisivat parvissa ja minun täytyi polttaa koko ajan tupakkaa\nsuojellakseni itseäni. Koljat näykkivät, minä nostelin tuon tuostakin,\nsain hyvän saaliin. Kotimatkalla ammuin kaksi ruokkia.\n\nKun tulin laiturille, tapasin sepän. Hän oli siellä töissä. Pälähtää\npäähäni, kysyn häneltä:\n\n\"Lähdettekö kotiinpäin?\"\n\n\"En\", vastaa hän, \"herra Mackilta sain työtä aina sydänyöhön.\"\n\nNyykäytin päätäni ja ajattelin itsekseni: hyvä on.\n\nLäksin menemään riistoineni, menin sepän talon kautta. Eeva oli yksinään\nkotona.\n\n\"Minä kaipasin niin sydämestäni sinua\", sanoin minä. Ja minua liikutti\nkatsella häntä, hän tuskin saattoi katsoa minuun, niin hän oli\nihmeissään. \"Minä rakastan sinun nuoruuttasi ja hyviä silmiäsi\", sanoin\nminä. \"Rankaise minua nyt, sillä olen ajatellut enemmän toista kuin\nsinua. Kuule, minä tulin tänne vain nähdäkseni sinua, sinä rauhoitat\nminua, minä olen sinuun lemmestynyt. Kuulitko, miten minä viime yönä\nhuusin sinua?\"\n\n\"En\", vastasi hän kauhistuen.\n\n\"Minä huusin Edvardaa, Edvarda-neitiä, mutta minä ajattelin sinua. Minä\nheräsin siihen. Niin, sinua minä ajattelin, minulle pitää antaa\nanteeksi, minä tulin puhuneeksi pötyä kun sanoin Edvardaa. Mutta ei\npuhuta nyt hänestä. Jumala, miten lemmityinen tyttö sinä olet minusta,\nEeva! Suusi on tänään niin punainen. Sinulla on kauniimmat jalat kuin\nEdvardalla. katsopas vain itse.\" Minä kohotin hänen helmojaan ja näytin\nhänelle hänen omia jalkojaan.\n\nHänen kasvoilleen leimahti niin suuri riemu, etten vielä koskaan ollut\nnähnyt häntä sellaisena; hän aikoi kääntää päänsä pois, mutta epäröi ja\nkietoi toisen kätensä minun kaulaani.\n\nKuluu hetkiä. Me puhelemme keskenämme, istumme koko ajan yhdessä\npitkällä penkillä ja tarinoimme toisillemme jos jotakin. Minä sanoin:\n\n\"Uskotkos, että neiti Edvarda ei vielä osaa puhua, hän puhuu kuin lapsi,\nhän sanoo 'enemmän onnellisempi', minä sen omilla korvillani kuulin.\nOnko hänen otsansa sinusta kaunis? Ei minun mielestäni. Hänellä on tumma\notsa. Eikä hän pese käsiäänkään.\"\n\n\"Mutta meidänhän ei pitänyt enää jutella hänestä?\"\n\n\"Ai, tosiaan. Minä ihan unohdin.\"\n\nKuluu jälleen hetki, minä mietiskelen jotakin, minä vaikenen.\n\n\"Miksi sinulle tulee vedet silmiin?\" kysyy Eeva.\n\n\"Hänellä on muuten kaunis otsa\", sanon minä, \"ja hänellä on aina puhtaat\nkädet. Ne olivat vain sattumalta kerran likaiset. Sitä minä vain\ntarkoitin.\" Mutta sitten jatkan minä kiihkoissani ja hammasta\nkiristellen: \"Minä aina ja alituisesti ajattelen vain sinua, Eeva; mutta\npälähti päähäni, ettet sinä ehkä ole kuullut sitä mitä nyt sinulle\nkerron. Ensi kerran kun Edvarda näki Aesopuksen, sanoi hän: Aesopus,\nsehän oli viisas mies, hän oli fryygialainen. Eikö hän nyt ollut\nnarrimainen? Hän oli sen nähnyt jostain kirjasta samana päivänä, siitä\nolen varma.\"\n\n\"Jaha\", sanoo Eeva; \"mutta sitten?\"\n\n\"Mikäli muistan, puhui hän myös, että Aesopuksen opettaja oli Xanthus.\nHahaha.\"\n\n\"Vai niin.\"\n\n\"Mitä pirua siinä nyt on kertomista seurassa, että Aesopuksen opettaja\noli Xanthus? Kysyn muuten vain. Oi, sinä et ole sillä päällä tänään,\nEeva, muuten nauraisit itsesi kipeäksi mokomalle.\"\n\n\"Juu, kyllä minustakin se on mukavaa\", sanoo Eeva ja alkaa nauraa\nväkinäisesti ja ihmeissään. \"Mutta enhän minä ymmärrä sitä niinkuin\nsinä.\"\n\nMinä vaikenen ja mietiskelen, mietiskellen vaikenen.\n\n\"Onko sinusta hauskinta kun istumme hiljaa emmekä virka mitään?\" kysyy\nEeva hiljaa. Hyvyys kuultaa hänen silmistään, hän sivelee minun tukkaani\nkädellään.\n\n\"Hyvä, lempeä olento\", puhkean minä puhumaan ja painallan hänet\nkiihkeästi rintaani vasten. \"Minä olen varma siitä, että menehdyn\nrakkaudesta sinuun, minä rakastan sinua yhä enemmän ja enemmän, viimein\ntulet sinä mukaani kun minä matkustan pois. Saatpas nähdä. Voisitko sinä\ntulla minun mukaani?\"\n\n\"Voisin\", vastasi hän.\n\nMinä en paljoa kuule tuota vastausta, mutta minä tunnen sen hänen\nhengityksestään, minä huomaan sen hänestä, me sylellemme kiihkeästi\ntoisiamme ja hän antautuu tiedotonna aivan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTunnin kuluttua suutelen minä Eevaa hyvästiksi ja lähden menemään.\nVastaan tulee ovella herra Mack.\n\nHerra Mack itse.\n\nHän sävähtää ja tuijottaa tupaan, seisoo siinä kynnyksellä ja tuijottaa.\n\"Noo!\" sanoo hän eikä kykene muuta, hän on kuin pökerryksissä.\n\n\"Ette ajatelleet tapaavanne minua täällä?\" sanon minä tervehtien.\n\nEeva ei hievahda.\n\nHerra Mack selkenee, tulee merkillisen varmaksi, vastaa:\n\n\"Erehdytte, juuri Teitä minä etsinkin. Minä tahdoin Teille huomauttaa,\nettä ensimäisestä päivästä huhtikuuta viidenteentoista elokuuta on\nkielletty ampumasta laukaustakaan lähempänä kahdeksannes peninkulmaa\npesä- ja untuvapaikoilta. Te olette tänään ampunut kaksi lintua saaren\nluota, siellä oli näkijöitä.\"\n\n\"Minä ammuin kaksi ruokkia\", sanoin minä ällistyneenä. Tiesin heti, että\nhänellä oli oikeus puolellaan.\n\n\"Kaksi ruokkia tai kaksi haahkaa, sama se. Te olette käynyt\nrauhoitetulla alueella.\"\n\n\"Minä tunnustan sen\", sanoin minä. \"En huomannut sitä ennenkuin nyt.\"\n\n\"Mutta Teidän olisi pitänyt huomata se ennenkuin nyt.\"\n\n\"Minä ammuin myös toukokuussa kaksi laukausta jotenkin samoilla\npaikkeilla. Eräällä veneretkellä oltaessa. Teidän tahdostanne.\"\n\n\"Se ei kuulu tähän\", tokaisi herra Mack.\n\n\"Mutta tietkää sitten saakeli soikoon mitä Teidän on tehtävä?\"\n\n\"Ylen hyvin\", vastasi hän.\n\nEeva odotteli valmiina ja kun minä menin ulos, pujahti hän kerallani,\nhän oli pannut liinan kaulaansa ja lähti kotoa, minä näin hänen menevän\nalas laitureille päin. Herra Mack meni kotiin.\n\nMinä ajattelin kaikkea tapahtunutta. Miten notkeasti hän pujahti\npaulasta! miten hänen silmänsä seivästivät! Laukaus, toinen, kaksi\nruokkia, sakko, maksa pois. Ja niin olin tyyten, tyyten eroitettu hra\nMackista ja hänen kodistaan. Kaikki kävi noin vain somasti ja\nsukkelasti...\n\nAlkoi jo sataa suurin, lauhkein pisaroin. Harakat lensivät pitkin maata\nja kun minä tulin kotiin ja päästin Aesopuksen irti, puri se ruohoa.\nTuuli alkoi suhista.\n\n\n\n\nXXIII.\n\n\nPeninkulman päässä allani näen meren. Sataa, ja minä olen tuntureilla,\nkallion kamara suojelee minua sateelta. Minä polttelen nysääni, poltan\npiipullisen toisensa jälkeen, ja joka kerta kun sytytän, kiemurtelee\ntupakka kopassa kuten hehkuvat matoset. Niin kihisevät myös aatokset\npäässäni. Maassa edessäni on läjä risuja särkyneestä linnun pesästä. Ja\naivan kuin tuo linnun pesä on minunkin sieluni.\n\nMinä muistan jok'ikisen pikkuseikan tämän ja seuraavan päivän\ntapahtumista. Hohoo, miten minua kohdeltiin pahasti...\n\nMinä istuskelen täällä tunturilla, ja meri ja ilma suhisee, korvissani\njulmasti kiehuu ja kitisee sää ja tuuli. Pursia ja jahtia entää kaukana\nreivatuin purjein, niissä on väkeä, jonnekin ne kai pyrkivät, ja Jumala\ntietköön, minnekä nuo kaikki sielut pyrkivät, ajattelen minä. Meri\nryöpähtää kuohuen koholle, kiikkuu ja keikkuu, se on kuin raivoisain\njättiläishaamujen tyyssija, jotka huitovat jäseniään ja möyryävät\ntoisilleen, ei, se on kymmenen tuhannen vinkuvan perkeleen juhla, jotka\nkyyristävät päänsä hartiain sisään ja parveilevat siellä täällä, suomien\nmerta suvillaan valkeaan vaahtoon. Kaukana, kaukana tuolla on salakari,\nsiltä salakarilta nousee valkea tursas ja pudistelee päätään,\nhaaksirikkoiselle alukselle, joka ajelehtii tuulessa merelle, hohoo,\nmerelle, autiolle, aavalle merelle...\n\nMinä iloitsen siitä, että olen yksin, ettei yksikään voi nähdä silmiäni,\nminä nojailen luottavaisesti kallion kupeeseen ja tiedän, ettei kukaan\nvoi tarkastella minua takaa. Lintu liihoittaa kimeästi huutaen yli\ntunturin, samassa lohkeaa kallion möykky ja vyöryy alas merta kohti. Ja\nminä istun siinä hiljaa hetken aikaa, minä vaivun levon tuutuun, minua\nvavistaa leppoisa sopuisuuden tunne, kun voin istua niin turvassa sateen\nyhä räiskiessä muualla. Panin takkini napit kiinni ja kiitin Jumalaa\nlämpöisestä takistani. Kului vielä hetken aikaa. Ja minä nukahdin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOn iltapäivä, minä menen kotiin, sataa yhä. Silloin antaos olla, Edvarda\nseisoo edessäni polulla. Hän on läpimärkä, hän näyttää olleen kauan\nsateessa, mutta hän hymyilee. Ahaa! ajattelen heti ja harmistun, minä\npuristan raivoisin sormin pyssyäni ja niin käyn häntä vastaan, vaikka\nhän hymyilee.\n\n\"Hyvää päivää!\" huutaa hän ensin.\n\nSanon vasta tultuani joitakuita askelia häntä lähemmäksi:\n\n\"Tervehdän Teitä, jalo neito!\"\n\nHän säpsähtää leikillisyyttäni. Ah, minä en tiennyt mitä sanoin. Hän\nhymyilee pelokkaasti ja katselee minua.\n\n\"Olitteko tunturilla tänään?\" kysyy hän. \"Miten Te olette kastunut.\nMinulla on kaulaliina, ettekö tahdo ottaa sitä kaulaanne, minä en sitä\ntarvitse... Oi, Te ette tunnekaan minua enää.\" Ja hänen katseensa alenee\nmaahan ja hän pudistaa päätänsä.\n\n\"Kaulaliina?\" vastaan minä ja niuriskelen vihaisena ja kummastellen.\n\"Mutta minulla on takki, tahdotteko lainata sitä? Minä en tarvitse sitä,\nminä olisin lainannut sen kelle tahansa, joten voitte sen levollisesti\nottaa. Kalastajan eukko olisi niin mielellään saanut sen minulta\nlainaksi.\"\n\nMinä näin, että hän jännityksessä ihmetteli mitä minä aioin sanoa, hän\nkuunteli niin odottavaisesti, että tuli rumaksi ja unohti pitää suutaan\nsupussa. Hän seisoo siinä valkea liina kädessä, se on valkea\nsilkkiliina, hän otti sen kaulastaan. Minäkin riuhtaisen takin yltäni.\n\n\"Jumalan tähden, pankaa se päällenne, heti!\" huudahtaa hän. \"Elkää toki\nottako pois. Oletteko niin vihoissanne minulle? Oi, herra Jumala, pankaa\ntoki takki päällenne, ennenkuin tulette likomäräksi.\"\n\nPanin takin jälleen päälleni.\n\n\"Minnekä Te olette menossa?\" kysyin minä samein äänin.\n\n\"Minä, en minnekään... Minä en ymmärrä että Te voitte ottaa takin\npäältänne...\"\n\n\"No missäs se Teidän parooninne tänään on?\" kysyin minä. \"Tällaisella\nilmallahan ei kreivi voi olla vesillä...\"\n\n\"Glahn, minulla oli vain puhumista Teille...\"\n\nMinä keskeytän:\n\n\"Uskallanko pyytää Teitä viemään terveiseni herttualle.\"\n\nKatsomme toisiamme. Minä olen valmis keskeyttämään häntä heti kun hän\nvain sanankin virkkaa. Viimein valahtaa tuskan piirto hänen kasvoilleen,\nminä katson poispäin ja sanon:\n\n\"Suoraan sanoen, antakaa sille prinssille rukkaset, neiti Edvarda. Se ei\nole kelvollinen mies Teille. Minä vakuutan, että hän nykyjään aprikoi\nvain ottaisiko Teidät vaimokseen vai ei, ja siihen Te ette voi tyytyä.\"\n\n\"Ei, ei nyt puhuta sellaisesta; vai? Glahn, minä olen ajatellut Teitä,\nTe voitte riisua takkinne yltänne ja kastua likomäräksi toisen vuoksi,\nminä tulen Teille...\"\n\nMinä nykäytän olkapäitäni ja jatkan:\n\n\"Minä ehdotan sen sijaan Teille tohtoria. Mitä Teillä on häntä vastaan?\nMies parhaassa ijässä, terävä mies. Punnitkaa asiaa.\"\n\n\"Kuulkaa minua vain hetkinen...\"\n\n\"Aesopus, minun koirani odottaa minua majassa.\" Minä otin hatun\npäästäni, heilautin hyvästiksi ja sanoin taas: \"Tervehdän Teitä, jalo\nneito.\"\n\nJa läksin menemään.\n\nHän kiljahti:\n\n\"Voi, elkää repikö sydäntä rinnastani. Minä tulin sinun luoksesi tänään,\nminä odottelin sinua täällä ja minä hymyilin kun sinä tulit. Eilen olin\ntulla hulluksi, sillä minä ajattelin jotakin yhä jäyhä, kaikki meni\nsekaisin ja minä ajattelin alati sinua. Tänään istuin salissa, joku tuli\nsisään, minä en katsonut häneen, mutta minä tiesin kuka se oli. Minä\nsoudin eilen puoli neljännestä, sanoi hän. Ja ette väsynyt? sanoin minä.\nVäsyin, kovasti; ja rakot tuli käsiini, sanoi hän ja oli niistä niin\nhuolissaan. Minä ajattelin: no mokomasta hän nyt on huolissaan! Jonkun\najan päästä hän sanoi: Minä kuulin viime yönä kuisketta akkunani alta,\nTeidän sisäkkönne ja toinen kauppapalvelija ne siellä olivat hartaissa\nkeskusteluissa. Niin, heidän tulee saada toisensa, sanoin minä. Niin,\nmutta silloin oli kello kaksi! No entäpäs? kysyin minä, ja hetken päästä\nsanoin: Yö on heidän omansa. Silloin hän nosti kultaisia silmälasiaan\nnenälleen ja huomautti: Mutta eiköhän, vai mitä Te arvelette, kun näin\nkeskellä yötä, eihän se näytä hyvältä? Minä en katsahtanutkaan enää\nhäneen ja niin istuimme kymmenen minuttia. Saanko tuoda saalin\nhartioillenne? kysyi hän. Ei kiitos, vastasin minä. Oi jos saisin ottaa\nTeidän pienen kätösenne! sanoi hän. En vastannut, ajatukseni liikkuivat\nmuilla mailla. Hän pani syliini pienen rasian, minä avasin rasian ja\nsiinä oli neula, neulassa kruunu, minä laskin: siinä oli kymmenen\nkiveä... Glahn, minä otin neulan mukaan, etkö tahdo nähdä sitä? Se on\nsiruina, tallattu; tule vain, niin saat nähdä, se on tallattu... Mitä\nminä tällä neulalla? kysyin minä. Somistakaa itseänne, sanoi hän. Mutta\nminä vaadin häntä ottamaan neulansa takaisin ja sanoin: Elkää nyt\nminusta, minä ajattelen enemmän toista. Ketä toista? kysyi hän.\nMetsämiestä, vastasin minä; hän antoi minulle muistoksi vain kaksi\nkaunista höyhentä; mutta ottakaa nyt neulanne. Mutta hän ei tahtonut\nottaa neulaansa. Minä katsahdin ensi kertaa häneen, hänen katseensa\nseivästi. Minä en ota neulaa takaisin, tehkää sillä mitä haluatte,\ntallatkaa jos tahdotte, sanoi hän. Minä nousin ylös, panin neulan\njalkani alle ja tallasin. Se tapahtui tänä aamuna... Neljä tuntia minä\nodotin ja odotin, päivällisen jälkeen läksin ulos. Hän tuli tiellä\nvastaani. Minne Te olette menossa, kysyi hän. Glahnin luo, vastasin\nminä; minä menen pyytämään, ettei hän unohtaisi minua... Minä olen\nodottanut täällä yhdestä saakka, minä seisoin puun juurella ja katselin\nkun sinä tulit, ja sinä olit kuin jumala. Minä rakastin sinua, sinun\npartaasi, olkapäitäsi, kaikkea minä sinussa rakastin... Nyt sinä olet\nikävystynyt, sinä tahdot vain päästä, päästä minusta, sinä et välitä\nminusta, sinä et katso edes minuun...\"\n\nOlin seisonut, kuunnellut. Kun hän vaikeni, aloin minä taas mennä. Minut\noli epätoivo raastanut ja minä hymyilin, sydämeni oli kuin kivi.\n\n\"Ai tosiaan\", sanoin minä seisattuen, \"Teillähän oli puhuttavaa\nminulle?\"\n\nPilkastani hän kyllästyi aivan:\n\n\"Oliko minulla? Mutta puhuinhan minä jo, ettekö Te kuullut? Ei, mitään,\nmitään ei minulla ole Teille puhuttavaa enää.\"\n\nÄänensä värähtää oudosti, mutta se ei minuun kuulu.\n\n\n\n\nXXIV.\n\n\nHuomenaamuna seisoo Edvarda majani edustalla, kun menen ulos.\n\nOlin yön hetkillä tuuminut tuumittavani ja tehnyt päätökseni. Miksipä\nantaisin tuon juonittelijan enää sokaista sieluani, tuon kalatytön,\noppimattoman; eikö hänen nimensä ollut jo kyllin kauan kalvanut\nsydäntäni, imenyt sen mahlat? Jo riittää! Minusta muuten tuntui, että\nolin päässyt häntä lähemmä juuri olemalla hänestä piittaamatta ja\nivaamalla häntä. Ah, miten hurmaavasti olin häntä pilkannut: kun hän oli\npitänyt pitkän puheen, sanoin minä vain levollisesti: Ai tosiaan,\nTeillähän oli minulle jotakin puhuttavaa...\n\nHän seisoi kiven luona. Hän oli kovin kiihdyksissä ja oli\nhypähtämäisillään luokseni, hän levitti jo syliään, mutta ei tullut,\nvaan väänteli käsiään. Minä nostin hattua ja tervehdin häntä sanaakaan\nsanomatta.\n\n\"Tänään vain yksi ainoa asia, Glahn\", sanoi hän kiihkeästi. Minä\nseisahduin haluten kuulla, mitä hänellä nyt oli mielessä. \"Minä kuulin,\nettä Te olette ollut sepällä. Eräänä iltana. Eeva oli yksin kotona.\"\n\nMinä kavahdin, vastasin:\n\n\"Keltä Te olette sen tiedon saanut?\"\n\n\"En minä urki\", huusi hän, \"minä kuulin sen illalla, isäni kertoi. Kun\nillalla tulin niin likomärkänä kotiin, sanoi isä: Sinä pilkkasit tänään\nparoonia. Enpäs, vastasin minä. Missä sinä nyt olet kuleksinut? kyseli\nisä yhä. Minä vastasin: Glahnin luona. Silloin kertoi isä siitä.\"\n\nTukeuttaen tuskaani sanon minä:\n\n\"Eeva on ollut täälläkin.\"\n\n\"Onko hän ollut täälläkin? Majassa?\"\n\n\"Monasti. Minä vaadin häntä tulemaan sisään. Me olemme puhelleet\nkeskenämme.\"\n\n\"Niin täälläkin!\"\n\nHiljaisuus. Pysy lujana! ajattelin minä ja sanoin:\n\n\"Koska Te nyt olette niin rakastettavasti tungeksineet minun asioihini,\nniin en minäkään ole pekkaa pahempi. Minä ehdottelin Teille eilen\ntohtoria; oletteko asiaa aprikoinut? Prinssihän on näet ihan kelvoton.\"\n\nViha lieskahti hänen silmissään.\n\n\"Kuulkaa, hän ei ole lainkaan kelvoton!\" sanoo hän kiivastuen. \"Niin,\nhän on Teitä parempi, hän istuu kyllä rauhassa särkemättä kuppeja ja\nlaseja, hän ei puutu kenkiini. Ihan niin. Hän on ihmisiksi, mutta Te\nolette naurettava, minä häpeän Teitä, Teitähän on mahdoton sietää,\nymmärrättekö!\"\n\nHän satutti minua kipeästi, pääni vaipui, minä vastasin:\n\n\"Puhutte totta, en minä osaa enää olla ihmisten parissa. Armahtakaa\nminua; Te ette ymmärrä minua, minä viihdyn parhaiten metsässä, siellä on\nainoa iloni. Täällä kun olen yksin, ei haittaa vaikka olenkin vain\ntällainen; mutta kun tulen ihmisten joukkoon, on minun ponnistettava\nkaikki voimani voidakseni käyttäytyä kelvollisesti. Minä olen kahtena\nvuonna ollut niin vähän ihmisten joukossa...\"\n\n\"Te voitte milloin tahansa tehdä vaikka mitä tuhoja\", jatkoi hän. \"Alkaa\nviimein väsyttää aina pitää Teitä silmällä.\"\n\nMiten hän puhui armottomasti. Karvas tuska hiipii sydämeeni, minä olen\nihan typertyä hänen kiihkoisuudestaan. Edvarda ei hellittänyt vielä, hän\nlisäsi:\n\n\"Ehkäpä saatte Eevan pitämään itseänne silmällä. Vahinko vain, että hän\non naimisissa.\"\n\n\"Eevako? Onko hän naimisissa?\" kysyin minä.\n\n\"Tietysti.\"\n\n\"Kenen kanssa hän on naimisissa?\"\n\n\"Tottahan tuon tiennette. Sepän kanssa.\"\n\n\"Eikö hän ole sepän tytär.\"\n\n\"Ei, vaan sepän vaimo. Vai luuletteko minun valehtelevan?\"\n\nEn luullut mitään, minä vain niin kummastuin. Minä vain seistä töllötin\nsiinä ja ajattelin: Onko Eeva naimisissa?\n\n\"Joten Te siis olette viisaasti valinnut\", sanoo Edvarda.\n\nVai ei hän lopettanutkaan! Minä aloin vavista katkerasta mielestä, ja\nminä sanoin:\n\n\"Mutta ottakaa Te nyt se tohtori vaan, kuten minä kehotan. Totelkaa nyt\nystävän neuvoa; tuo prinssihän on ikäkulu narri.\" Ja minä ilkuin hänelle\närryksissäni, liioittelin hänen ikäänsä, sanoin että hän oli kaljupää,\nettä hän oli melkein umpisokea; väitin myös että hän piti noita\nkruunulla koristettuja nappeja ainoastaan pöyhkeilläkseen aatelillaan.\n\"En ole muuten viitsinyt edes tutustua häneen\", sanoin minä. \"Hänessä ei\nole mitään ilmeikästä, hänessä ei ole niin luonteenomaista piirrettä,\nhän ei ole kerrassaan mitään.\"\n\n\"Hän _on, on_!\" huudahti Edvarda ja äänensä sortui harmista. \"Sinä et\nymmärrä mikä hän on, sinä metsäläinen. Mutta odota sinä vain, hän vielä\npuhelee kanssasi, minä pyydän häntä puhelemaan. Sinä et usko, että minä\nrakastan häntä, mutta saatpas nähdä, etkö erehtynyt; minä menen\nnaimisiin hänen kanssaan, minä ajattelen häntä yötä päivää. Muista nyt,\nminä sanon, että rakastan häntä. Anna nyt vain Eevan tulla luoksesi,\nhahaa, Jumalan nimessä, anna hänen tulla, minä en välitä siitä niin\nvähääkään. Niin, pitää yrittää täältä pois...\" Hän alkoi mennä polkua\npitkin alas, hän astui kiihkeän askelen, pari, kääntyi vielä kasvoiltaan\nkalmankalpeana, ja puhalsi: \"Eläkä tule milloinkaan kasvojeni eteen.\"\n\n\n\n\nXXV.\n\n\nLehdet kellastuivat, peruna oli kasvanut pitkälle varrelle ja kukki, oli\njälleen metsästysaika, minä ammuin teiriä, riekkoja ja jäniksiä, kerran\nsain minä kotkan. Liikkumaton, korkea taivas, viileitä öitä, paljon\nkirkkaita sointuja, rakkaita ääniä metsissä, mailla. Suurena ja\nlevollisena lepäsi maailma...\n\n\"Ei ole Mackilta mitään kuulunut niistä kahdesta ruokista, jotka\nammuin\", sanoin tohtorille.\n\n\"Saatte kiittää Edvardaa\", vastasi hän. \"Minä tiedän sen, minä kuulin,\nettä hän teki tenän.\"\n\n\"En kiitä häntä\", sanoin minä...\n\nIndiaanikesä, indiaanikesä. Tähdet loistivat vöinä läpi kellastuvan\nmetsän, uusia tähtiä tuli näkyviin joka päivä, kuu häämötti kuin varjo,\nkuin hopeaan kastetun kullan varjo...\n\n\"Jumala sinua armahtakoon, sinähän olet naimisissa, Eeva?\"\n\n\"Etkö sinä sitä tiennyt?\"\n\n\"En, en tiennyt.\"\n\nHän puristeli sanaakaan sanomatta kättäni.\n\n\"Jumala auttakoon sinua, lapsirukka, mitäs nyt teemme?\"\n\n\"Mitä sinä tahdot. Et kai matkusta vielä pois, minä tahdon iloita sen\naikaa kun sinä olet täällä.\"\n\n\"Ei, Eeva.\"\n\n\"Tahdon, tahdon, ainoastaan sen aikaa kun sinä olet täällä!\"\n\nHän näyttää niin hylätyltä ja puristaa yhä minun kättäni.\n\n\"Ei, Eeva, mene pois! Ei koskaan enää!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nJa yöt menevät ja päivät tulevat; on kai jo kulunut kaksi päivää tästä\npuhelusta. Eeva kulkee tietä pitkin kuorma olalla. Miten paljon onkaan\nlapsirukka kantanut puita metsästä tänä kesänä kotiin!\n\n\"Laske maahan kuormasi, Eeva, niin saan nähdä ovatko silmäsi niin\nsiniset kuin ennen.\"\n\nHänen silmänsä olivat punaiset.\n\n\"Voi, hymyile jälleen, Eeva! Minä en vastusta sinua enää, minä olen\nomasi, omasi...\"\n\nEhtoo on. Eeva laulaa, minä kuulen, miten hän laulaa ja kuume tulvahtaa\nlävitseni.\n\n\"Sinähän laulat tänä iltana, Eeva?\"\n\n\"Niin, olen iloinen.\"\n\nJa kun hän on minua lyhyempi, hypähtää hän hiukan ylettääkseen kaulaani.\n\n\"Mutta Eeva, sinä olet naarmuttanut kätesi. Herra Jumala, ettet olisi\nnaarmuttanut.\"\n\n\"Ei se haittaa.\"\n\nHänen kasvonsakin säteilevät niin ihmeellisesti.\n\n\"Eeva, oletko sattunut puheisiin herra Mackin kanssa?\"\n\n\"Kerran.\"\n\n\"Mitä hän sanoi, entä sinä?\"\n\n\"Hän on ruvennut niin kovaksi meille, hän teettää miehelläni työtä yötä\npäivää laiturilla, minut panee hän vaikka mihin työhön. Hän on käskenyt\nminua miesten töihin.\"\n\n\"Miksi niin?\"\n\nEeva katsoo alas.\n\n\"Miksi niin, Eeva?\"\n\n\"Siksi kun minä rakastan sinua.\"\n\n\"Mutta mistäs hän sen tietää?\"\n\n\"Minä sanoin hänelle.\"\n\nHiljaisuus.\n\n\"Suokoon jumala, ettei hän olisi kova sinulle. Eeva!\"\n\n\"Mutta ei se haittaa. Ei mitään haittaa se nyt!\"\n\nJa aivan kuin vapiseva laulunen kajahti hänen äänensä metsässä.\n\nJa lehdet kellastuvat yhä enemmän ja syksyyn kallistutaan, muutamia\nsuuria tähtiä on ilmestynyt taivaalle ja kuu alkaa nyt näyttää hopean\nvarjolta, kultaan kastetun hopean varjolta. Ei ollut kylmää, ei muuta,\nvain viileä hiljaisuus ja virtailevaa eloa metsässä. Puut kaikki\nliikkumatta mietteissään. Marjat olivat kypsyneet.\n\nNiin tuli kahdeskolmatta elokuuta ja nuo kolme routayötä.\n\n\n\n\nXXVI.\n\n\nEnsimäinen routayö.\n\nYhdeksältä menee päivä mailleen. Himmeä pimeys laskeutuu yli maan, pari\ntähteä kuultaa, kahden tunnin päästä näkyy kuun sirppi. Vaellan pyssy\nolalla, koirineni metsälle, sytytän nuotioni, ja rovioni tuli kuultelee\nmännynrunkojen lomitse. Hallaa ei ole.\n\nEnsimäinen routayö! sanon itsekseni. Ja sekaisen kiihkeä ilo\ntäälläolosta varistaa minua merkillisesti...\n\nMalja, te ihmiset ja eläimet ja linnut, yksinäiselle yölle täällä\nmetsissä, metsissä! Malja pimeälle ja Jumalan muminalle puiden lomissa,\näänettömyyden ihanuudelle, karuille suloäänille korvissani, vihreille\nlehdille, keltaisille lehdille! Malja elon äänille, joita kuulen,\nruohikossa nuuskii kuono, koira vainuelee maan kamaraa! Pauhaava malja\nmetsäkissalle, joka väijyy kyyryssä ja tähtää ja hyppää varpusen\nkimppuun synkeydessä, pimeydessä! Malja armaisalle hiljaisuudelle\nmaanvaltakunnassa, tähdille ja puolikuulle, niin tähdille,\npuolikuulle!...\n\nNousen, kuuntelen. Kenkään ei kuullut. Istuudun jälleen.\n\nKiitos yksinäisestä yöstä, tuntureista, pimeästä, meren kohinasta, se\nkäy sydämessäni suhisten! Kiitos elostani, hengityksestäni, armosta\nsaada elää tänä yönä, siitä kiitän sydämeni syvyydestä! Kuule itää,\nlänttä, nyt! Ikuinen Jumala on! Tämä hiljaisuus, joka mumisee\nkorvissani, on luonnon verta, joka kiehuu, Jumala, joka kietoo\nkutouksineen maailman ja minut. Minä näen kiiltävän hämähäkin langan\nnuotioni hohteessa, kuulen veneen soudun mereltä, revontuli lieskahtaa\ntaivaalle pohjoisessa. Ja kautta kuolemattoman sieluni, minä kiitän\nsuuresti siitäkin, että juuri minä tässä saan istua...\n\nÄänettömyys. Männynkäpy pudota kapsahtaa. Männynkäpy putosi, ajattelen\nminä. Kuu on ylhäällä, tuli lekuttaa hiiltyneillä kekäleillä,\nsammumaisillaan. Ja yömyöhässä vaellan minä kotiin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nToinen routayö, sama hiljaisuus ja lempeä sää. Mietteitä mietin. Menen\najatuksissani puun luo, painan hatun alas otsalle ja nojailen selkääni\npuun kylkeen, kädet ristissä niskassani. Minä tuijotan ja ajattelen;\nnuotioni tuli häikäisee silmiäni, enkä siitä tiedä. Aatoksetonna seison\nkauan aikaa ja katson tuleen; jalkani alkavat hetkahdella, väsyvät,\naivan kangistuneena istahdan jälleen. Vasta nyt mietiskelen, mitä olen\ntehnyt. Miksi tuijottaa mies kauan tuleen?\n\nAesopus nostaa päätään ja kuuntelee, se kuulee askeleita, Eeva tulee.\n\n\"Minä olen niin kovin mietteissäni ja huolissani tänäiltana\", sanon\nminä.\n\nOsanottavaisena ei hän hiisku mitään.\n\n\"Kolme on minulla rakasta\", sanon minä. \"Rakkaudenunelma, jota muinoin\nuneksin, sinä ja tämä kaitainen maan kaista.\"\n\n\"Ja mikä on rakkain?\"\n\n\"Unelma.\"\n\nTaas on kaikki hiljaista. Aesopus tuntee Eevan, panee päänsä maata\npitkin ja katselee syrjästä häneen. Minä mutisen:\n\n\"Minä näin tänään tiellä tytön, hän kulki käsitysten lemmittynsä kanssa.\nTytön silmät vilkuilivat minua ja hän saattoi tuskin olla purskahtamatta\nnauruun kun menin ohitse.\"\n\n\"Mikä häntä nauratti?\"\n\n\"En tiedä. Kai minä. Miksi sinä sitä kyselet?\"\n\n\"Tunsitko sinä hänet?\"\n\n\"Tunsin. Minä tervehdin häntä.\"\n\n\"Ja eikö hän tuntenut sinua?\"\n\n\"Ei... Mutta miksi sinä nyt siinä minua kuulustelet? Sinä olet häijy!\nMinä en sano hänen nimeään vaikka miten kysyt.\"\n\nHiljaisuus.\n\nMinä mutisen jälleen:\n\n\"Mikä häntä nauratti? Hän oli homssa; mutta mikä häntä nauratti? Jeesus\nKristus siunatkoon, mitä minä olen hänelle tehnyt?\"\n\nEeva vastasi:\n\n\"Hän oli paha kun nauroi sinulle...\"\n\n\"Ei, hän ei ollut paha\", huudan minä. \"Elä sinä rupea häntä soimaamaan,\nhän ei ole paha koskaan, hän oli ihan oikeassa, kun nauroi minulle.\nSaatanalla, ole hiljaa, ja anna minun nyt olla rauhassa, kuuletkos!\"\n\nJa Eeva pelästyy ja antaa minun olla rauhassa. Minä katsahdan häneen ja\nkadun karvaita sanojani, minä heittäydyn hänen jalkoihinsa ja vääntelen\nkäsiäni.\n\n\"Mene kotiin, Eeva. Sinua minä enimmän rakastan; miksikä minä\nrakastaisin unelmaa? Minä vain laskin leikkiä, sinua minä rakastan.\nMutta mene nyt kotiin, minä tulen käymään huomenna luonasi; muista nyt\nettä minä olen sinun omasi, muista, elä unohda. Hyvää yötä.\"\n\nJa Eeva menee kotiin.\n\nKolmas routayö, kiihkeän jännityksen yö. Kunpa edes olisi hiukan hallaa!\nEi ollut hallaa, oli tasainen lämpö paisteisen päivän jälkeen, yö kuin\nhaalealla rämeellä. Sytytin nuotioni...\n\n\"Eeva, siitäkin voi nauttia, kun tukasta raastetaan. Niin hassuksi voi\nihminen tulla. Vaikka miten raastetaan tukasta pitkin mäkiä ja maita,\nniin vastaa vain, jos kysytään mitä siinä nyt tehdään, hyvin\nihastuksissaan: Minua raastetaan tukasta! Ja jos kysytään: Mutta enkös\nminä saa auttaa sinua, vapauttaa sinua? niin vastaa: Et. Ja jos\nkysytään: Mutta mitenkäs sinä tuon siedät? niin vastaa: Hyvin minä sen\nsiedän; sillä minä rakastan sitä kättä, joka minua raastaa... Tiedätkö\nEeva, mitä on toivominen?\"\n\n\"Ehkäpä tiedän.\"\n\n\"Katsos, Eeva, toivominen on kummallista, se on varsin merkillistä. Sitä\nkulkee aamulla jotain tietä ja toivoo saavansa tavata sillä tiellä\nihmisen, jota rakastaa. Ja tapaakohan tuon ihmisen? Ei. Miksi ei? Siksi\nkun tuolla ihmisellä sinä aamuna on muita askareita ja hän oleksii ihan\ntoisaalla... Minä tutustuin tuolla tuntureilla vanhaan sokeaan\nlappalaiseen. Viisikymmentä kahdeksan vuotta oli hän ollut umpisokea ja\nnyt oli hän yli seitsemänkymmenen. Omasta mielestään hän alkoi nähdä\npäivä päivältä yhä paremmin, aina ja vain edistyi, tuumi hän, jos ei\nestettä tulisi, voisi hän eroittaa auringon muutaman vuoden päästä.\nHänen tukkansa oli vielä musta, mutta silmänsä olivat aivan valkeat. Kun\nme istuimme yhdessä hänen kodassaan ja tupakoimme, kertoili hän mitä\nkaikkea hän oli nähnyt ennenkuin tuli sokeaksi. Hän oli karaistunut ja\nterve, tunteeton, väsymätön ja toivomasta ei hän herennyt. Kun minä tein\nlähtöä, saattoi hän minua tanhualle ja alkoi viittoilla kaikkiin\nilmansuuntiin. Tuolla on etelä, sanoi, ja tuolla on pohjoinen. Kun sinä\nensin kulet tuonne päin ja kun olet päässyt vähän alemma tunturin\nrinteelle, niin sinä käännyt sinne päin, sanoi. Aivan niin! vastasin\nminä. Ja silloin nauroi lappalainen tyytyväisenä ja sanoi: Katsos, tätä\nminä en tiennyt neljä-, viisikymmentä vuotta sitten, siis minä nyt näen\nparemmin; aina se vain edistyy. Sitten ryömi hän kyyrysillään takaisin\nkotaansa, ijänikuiseen kotaansa, maiseen kotiinsa. Ja asettui tulen\nääreen kuten ennenkin, toivoen varmasti että hän muutaman vuoden päästä\neroittaa auringon... Eeva, toivominen on ylen merkillistä. Minä\nesimerkiksi toivon nyt voivani unohtaa sen ihmisen, jota en tavannut\ntiellä tänä aamuna...\"\n\n\"Puhut niin kummallisia.\"\n\n\"On kolmas routayö. Minä lupaan sinulle, Eeva, että olen ihan uusi\nihminen huomenna. Anna minun nyt olla yksin. Sinä et tunne minua\nhuomenna kun minä tulen, minä nauran ja suutelen sinua, ihana tyttöseni.\nAjatteles, kuluu vain tämä yksi yö ja sitten minä olen ihan uusi\nihminen, jonkun tiiman päästä olen. Hyvää yötä, Eeva.\"\n\n\"Hyvää yötä.\"\n\nSiirryn lähemmä nuotiotani ja katselen liekkejä. Kuusenkäpy putoaa,\nsilloin tällöin putoaa myös joku kuiva oksa, yö on syvä. Ummistan\nsilmäni.\n\nHetken päästä alkaa tajuntani keinahdella kuin tahdissa, minä\nsoinnahtelen suuren hiljaisuuden keralla, minä soinnahtelen. Minä\nkatselen puolikuuta, se on taivaalla kuin valkea raakku, ja minä ihan\nkuten rakastun siihen, minä tunnen punehtuvani. Kuu siellä! sanon minä\nhiljaa ja kiihkeästi, se on kuu! Ja sydämeni tytkyttää sille hiljaa\njyskyttäen. Niin kuluu joitakuita minutteja. Tuulee hieman, outo tuuli\nliehahtaa luokseni, merkillinen ilman painallus. Mitä tämä on? Katselen\nympärilleni enkä näe ketään. Tuuli kutsuu minua, minun sieluni taipuu\nmyöntyen kutsuun, minä tunnen kuin tyhjäksi haihtuvani, minä painaudun\nnäkymätöntä rintaa vasten, minun silmäni kostuvat, minä vapisen, --\nJumala seisoo lähistöllä ja katselee minua. Niin kuluu jälleen\njoitakuita minutteja. Käännän päätäni, outo ilman painallus katoaa ja\nminä näen kuten jonkun hengen selän, se vaeltaa äänettömästi metsän\nhelmaan...\n\nMinä ponnistelen hetken kuin pyörtymystä vastaan, minua on\nmielenliikutukset kovin vaivanneet, minä niin uuvun, minä nukahdan.\n\nKun heräsin, oli yö mennyt. Ah, minä olin niin kauan elänyt surullisessa\ntilassa, kuumeen hehkussa, luullen sen tai sen taudin minut tappavan.\nKaikki meni päässäni nurin narin, kaiken näin houreisin silmin, raskas\nalakuloisuus minua painosti.\n\nNyt se oli ohi.\n\n\n\n\nXXVII.\n\n\nSyksy on. Kesä on mennyt, se meni yhtä pian kuin tulikin; ah kuinka pian\nse meni! On kylmiä ilmoja, minä metsästän, kalastan ja laulelen lauluja\nmetsässä. Ja päiviä on sakean usmaisia, usma tulla väikkyy mereltä ja\nsaartaa kaikki pimeytensä verhoon. Sellaisena päivänä sattui kerran\nmerkillistä. Minä eksyin vaelluksillani aivan apupitäjän metsiin ja\njouduin tohtorin talolle. Siellä oli vieraita, ne nuoret naiset, joiden\nkanssa minä jo aikaisemmin olin seurustellut, tanssivaa nuorisoa,\noikeita ilohavukoita.\n\nVaunut tulla vierivät ja seisattuivat puiston veräjälle; Edvarda oli\nvaunuissa. Hän säpsähti, kun näki minut. Hyvästi, sanoin minä hiljaa.\nMutta tohtori ei päästänyt minua. Edvardaa vaivasi sielläoloni alussa,\nja hän katseli maahan kun minä puhelin; sitten sieti hän minua paremmin\nja kysäisipä jo minulta pari kertaa jotakin. Hän oli huomattavasti\nkalpea, usma häilyi harmaana ja kylmänä hänen kasvoillaan. Hän ei\nlaskeutunut vaunuista.\n\n\"Minä olen asioilla\", sanoi hän hymyillen. \"Minä tulen kirkonkylästä,\njossa en tavannut ketään teistä; sanottiin, että olitte täällä. Minä\nolen ajellut tuntikausia tavatakseni teidät. Meillä on pienet kutsut\nhuomeniltana, -- aiheena se että parooni matkustaa ensi viikolla, -- ja\nminä olen saanut tehtäväkseni kutsua sinne Teitä kaikkia. Siellä\ntanssitaankin. Ne ovat huomeniltana.\"\n\nKaikki kumarsivat ja kiittivät.\n\nMinulle hän sanoi erikseen:\n\n\"Elkää nyt jääkö pois, jos olette kiltti. Elkää lähettäkö viime hetkellä\nkorttianne anteeksipyynnöillä.\" Tätä ei hän sanonut kenellekään muista.\nKohta sen jälkeen lähti hän ajamaan.\n\nMinua hellytti tämä odottamaton ystävällisyys kovin, minä menin hetkeksi\nyksikseni iloitakseni. Sitten hyvästelin tohtoria ja hänen vieraitaan ja\nläksin menemään kotiin. Miten armorikas hän oli minulle, miten armorikas\nhän oli minulle! Miten voin minä sen hänelle palkita? Minun käteni\nraukenivat, suloinen vilu karsi ranteitani. Herra jumala, tässä minä\nhoipun ihan väsyksissä ilosta, ajattelin minä, enkä voi niin koukistaa\nsormiani, vaan vedet tulevat silmiini avuttomuudesta; miten voin sitä\nkestää?... Vasta iltamyöhällä tulin kotiin. Kiersin laiturien kautta ja\nkysyin eräältä kalastajalta, ehtikö postilaiva huomenillaksi. Ei, se ei\nehtinyt, postilaiva tuli muka vasta ensi viikolla. Minä kiiruhdin\nmajaani ja aloin katsella parasta pukuani. Minä puhdistelin sitä ja tein\nsiitä niin hienon, se oli paikka paikoin kulunut rei'ille, minä itkin ja\nparsin reikiä.\n\nKun olin saanut sen tehdyksi, asetuin lavitsalleni. Hetken kestää tuota\nlepoa, pälähtää päähäni ajatus, kavahdan ylös ja seistä töllötän kuin\nkumauksen saanut keskellä lattiaa. Se on salakujetta vain! kuiskaan.\nMinua ei olisi kutsuttu, ellen olisi sattumalta ollut läsnä kun toisia\nkutsuttiin; minulle hän sitäpaitse aivan selvästi vihjasi, että jäisin\npois, ja lähettäisin anteeksipyyntökortin...\n\nEn saanut unta koko yönä, ja kun aamu valkeni, menin minä metsään\nväristen, liiaksi valvoneena, kuumeen hehkuisena. Hei, nyt valmistellaan\nkutsuja Sirilundissa! No entäpäs sitten? Minä en sinne mene enkä lähetä\nanteeksipyyntökorttia. Herra Mack on varsin ajatteleva mies, nyt juhlii\nhän paroonia; mutta minä en tule, ymmärrättekös?\n\nUsma lepäsi sakeana laaksoissa ja tuntureilla, märkä huurre tarttui\nvaatteisiini ja teki ne raskaiksi, kasvoni olivat kylmät ja kosteat.\nVain silloin tällöin lehahti tuuli ja huojutti nukkuvia usvia ylös ja\nalas, ylös ja alas.\n\nEhti myöhään iltapäivä, jo pimeni, sakea usva kätki katseiltani\nympäristön, enkä minä tiennyt auringonmerkeistä, joiden mukaan vaeltaa.\nHarhailin tuntikausia kotimatkalla; mutta minulla ei ollut kiirettä\nlainkaan, minä varsin rauhallisesti kulin harhaan ja tulin oudoille\npaikoille metsässä. Viimein panin pyssyni pystyyn puuta vasten ja kysyin\nkompassiltani neuvoa. Mietin tarkoin suunnan ja aloin jälleen kulkea.\nKello lienee vain kahdeksan, tai yhdeksän.\n\nJa annappas mitä tapahtui.\n\nPuolen tunnin päästä kuulen usvasta soiton säveliä, pari minuttia sen\njälkeen tunnen paikan missä olen; seison Sirilundin päärakennuksen\nseinämillä. Oliko kompassini opastanut minut harhaan juuri siihen\npaikkaan, jota tahdoin karttaa? Tuttu ääni kutsuu minua, tohtorin ääni.\nHeti sen jälkeen viedään minut sisään.\n\nVoi pyssynpiippuani, se oli kai vaikuttanut kompassiin ja eksyttänyt\nsen. Saman tekosen teki se minulle kerran sittemminkin, tänä vuonna. En\ntiedä mitä arvella.\n\n\n\n\nXXVIII.\n\n\nKoko illan minä karvaasti tunsin, ettei minun olisi pitänyt kutsuihin\ntullakaan. Tuloani tuskin huomattiin, kaikki seurustelivat innokkaasti\nkeskenään, Edvarda toivotti minua tuskin tervetulleeksi. Aloin\nryypiskellä tiheään, sillä ymmärsin etten ollut tervetullut, enkä\nkuitenkaan mennyt matkaani.\n\nHerra Mack hymyili ja hymyili ja oli mitä miellyttävin mies, hän oli\npukeutunut hännystakkiin ja näytti komealta. Hän hääri milloin missäkin\nhuoneessa, sukeltelihe tuon viisikymmenisen vierasparven joukossa,\npyörähti silloin tällöin tanssin, laski leikkiä ja naureskeli.\nSilmissään piili salaperäisyyksiä.\n\nKoko talo humisi soittoa ja ääniä. Viidessä huoneessa oli vieraita ja\nsitäpaitse tanssittiin isossa salissa. Kun minä tulin, oli illallinen\nsyöty. Piiat juoksivat nyt kiireissään edestakaisin kantaen laseja ja\nviiniä, kahvikannuja ja kiiltäviä kuppia, sikaria, piippuja, leivoksia\nja hedelmiä. Ei säästetty talon hyvyyttä. Kynttiläkruunuissa oli\ntavattoman paksut kynttilät, ne oli valettu varta vasten tähän\ntilaisuuteen; sitäpaitse oli tuli uusissa parafiinilampuissa.\n\nEeva autteli keittiöaskareissa, minä näin hänet vilaukselta.\n\nParoonin tähden paljon liehuttiin, juteltiin, vaikka hän esiintyi\nhiljaisesti ja vaatimattomasti eikä tungetellut. Hänkin oli pukeutunut\nhännystakkiin, sen helmat olivat surkeasti rutistuneet matkalla. Hän\nseurusteli alituisesti Edvardan kanssa, katseli häntä minne hän vain\nmeni ja kilisti hänen kanssaan. Minusta oli hänen näkemisensä koko ajan\nvastenmielistä ja minä siedin tuskin vilkaista häneen kääntämättä heti\npäätäni pois surkeasti ja hölmösti virnistäen. Kun hän tuli puheilleni,\nvastailin minä töykeästi ja supistin suuni mykäksi.\n\nJuohtuu mieleeni eräs tapaus siitä illasta. Minä seisoin keskustellen\nerään nuoren tytön kanssa, hän oli vaaleanverikkö, minä sanoin hänelle\njotain tai kerroin juttua, jolle hän ei voinut olla nauramatta. Se\ntuskin lie ollut sen kummempi juttu; mutta ehkäpä minä sen silloin\nhienossa humalassa kerroin hauskemmin kuin nyt muistan, kaikessa\ntapauksessa olen sen unohtanut. No niin: kun satuin katsomaan taakseni,\nseisoi Edvarda takanani. Hän katsoi minuun hyväksyvästi. Sitten\nhuomasin, että hän vei vaaleaverisen käsipuolesta kanssaan, saadakseen\ntietää mitä olin hänelle sanonut. En voi kertoa, miten Edvardan katse\ntuntui minusta hyvältä kun koko illan olin kuleksinut huoneesta\nhuoneeseen jotenkin hylättynä; tulin heti paljon kirkkaammalle mielelle\nja puhelin sitten monenkin kanssa ja pidin hyvästi seuraa. Mikäli\ntiedän, en minä tehnyt mitään tuhmuuksia...\n\nSeisoin ulkona portailla. Eeva tuli sisältä kantaen joitakin\nkapistuksia. Hän näki minut, tuli portaille, silitti kiireesti käsiäni,\njonka jälkeen hymyili ja meni jälleen sisään. Kumpikaan meistä ei\npuhunut sanaakaan. Kun minäkin aioin mennä sisään, seisoi Edvarda\neteisessä ja katsoi minua. Katsoi suoraan minua. Hänkään ei puhunut\nmitään. Menin saliin.\n\n\"Kuulkaas, luutnantti Glahn huvittelee kohtailemalla palvelusväkeä\nulkona portailla\", sanoi Edvarda yhtäkkiä kovasti. Hän seisoi ovella.\nMoni kuuli mitä hän sanoi. Hän nauroi kuten leikkiä laskien, mutta oli\nhyvin kalpea.\n\nMinä en vastannut mitään, minä vain mutisin:\n\n\"Se oli vain sattuma, hän tuli ulos, tapasimme eteisessä...\"\n\nKului jonkun aikaa, ehkä tunti. Erään naisen hameelle kaatui lasi. Heti\nsen nähtyään huusi Edvarda:\n\n\"No mitä ihmettä nyt? Tuon tietysti teki Glahn.\"\n\nEn minä sitä tehnyt, minä olin ollut ihan salin toisella puolella\nsilloinkuin vahinko tuli. Sen jälkeen join minä taas jotakuinkin tiheään\nja pysyttelin ovella jotten olisi ollut tanssivien tiellä.\n\nParoonin ympärillä naiset yhä pyörivät, hän valitti, että oli jo\npakannut kaikki kokoelmansa matkalle, joten hän ei voinut näyttää niitä,\nmeriajokasterttua Vienanmereltä, Korholman savea, sangen intresantteja\nkivimuodostelmia meren pohjalta. Naiset tirkistelivät uteliaasti hänen\npaidannappejaan, noita viisiotaisia kruunuja, jotka nyt siis merkitsivät\nparoonia. Mutta tohtorilla ei ollut menestystä, ei edes sukkela\nsiunailunsa, tuo \"Kuolema ja kidutus\" enää tehonnut. Mutta kun Edvarda\npuhui, oli hän aina valmiina, oikaisi taas hänen sanojaan, pauloi häntä\npikku juonilla, alisti hänet levollisen ylimielisesti.\n\nEdvarda sanoi:\n\n\"...kunnes minä käyn yli kuoleman laakson.\"\n\nJa tohtori kysyi:\n\n\"Minkä yli?\"\n\n\"Kuoleman laakson. Eikö sitä sanota kuoleman laaksoksi?\"\n\n\"Minä olen kuullut puhuttavan kuoleman virrasta. Sitä kai Te\ntarkoitatte.\"\n\nSitten sanoi Edvarda jotain vartioitavan kuin...\n\n\"Lohikäärme\", keskeytti tohtori.\n\n\"Niin. Lohikäärme\", vastasi Edvarda.\n\nMutta tohtori sanoi:\n\n\"Voitte kiittää minua siitä, että pelastin Teidät. Olen varma, että Te\nolisitte sanonut Argus.\"\n\nParooni kohotti kulmakarvojaan ja tuijotti häneen hämmästyneenä paksujen\nkakkuloidensa läpi, mutta tohtori ei ollut tietävinäänkään. Mitä hän\nparoonista piittasi.\n\nMinä seisoskelin yhä ovenpielessä. Salissa käy tanssin huiske. Onnistun\nsaamaan jutun käyntiin pappilan opettajattaren kanssa. Me puhelimme\nsodasta, Krimin oloista, Ranskanmaan tapahtumista, Napoleonista\nkeisarina, hänen turkkilais-holhoteistaan; nuori nainen oli lukenut\nlehtiä viime kesänä ja hänellä oli minulle uutisia. Me istumme viimein\nsohvaan ja puhelemme.\n\nEdvarda käy ohi, hän pysähtyy eteemme. Yhtäkkiä sanoo hän:\n\n\"Saatte suoda anteeksi, herra luutnantti, että yllätin teidät portailla.\nEn koskaan enää sitä tee.\"\n\nHän nauroi nytkin eikä katsonut minuun.\n\n\"Neiti Edvarda, heretkää nyt jo\", sanoin minä.\n\nHän teititteli minua, se ennusti pahaa, hän näytti ilkeitä aprikoivalta.\nMieleeni tuli tohtori ja minä nykäytin ylimielisesti olkapäitäni, kuten\nhän olisi tällaisessa tapauksessa tehnyt. Edvarda sanoi:\n\n\"Mutta miksi ette mene ulos, keittiöön. Eeva on siellä. Minun mielestäni\nTeidän pitäisi pysytellä tuolla, ulkosalla.\"\n\nJa vihaa hehkuen katsoi hän minuun.\n\nMinä sanoin:\n\n\"Eiköhän Teitä nyt helposti voisi käsittää väärin, neiti Edvarda?\"\n\n\"Ei, mitenkä niin? Niin mahdollisesti, mutta mitä Te tarkoitatte?\"\n\n\"Te joskus puhutte niin sanoja punnitsematta. Nyt esimerkiksi tuntui\nminusta siltä, kuin Te olisitte suorastaan tahtonut käskeä minua\nkeittiöön, ja siinä minä tietysti käsitin Teitä väärin. Tiedänhän minä\nhyvin, että Te ette tahtonut olla hävytön.\"\n\nHän poistui jonkun askeleen luotamme. Minä huomasin hänestä, että hän\ntuumiskellen tuumiskeli mitä olin sanonut. Hän kääntyi ja tuli takaisin,\nhän sanoi hengästyksissään:\n\n\"Te ette käsittänyt väärin, herra luutnantti, Te kuulitte oikein, minä\nkäskin Teitä keittiöön.\"\n\n\"Mutta Edvarda!\" huudahtaa opettajatar kauhuissaan.\n\nJa minä aloin jälleen puhua sodasta ja Krimin oloista; mutta aatokseni\noli muualla. Minä en ollut enää päihdyksissä, mutta aivan päästä\nsekaisin, perusta liukui jalkaini alta ja minä menetin taas tasapainoni,\nkuten niin monta onnetonta kertaa ennen. Minä nousin sohvalta aikoen\nlähteä ulos. Tohtori pysäytti minut.\n\n\"Olen juuri kuullut ylistyspuheen Teistä\", sanoo hän.\n\n\"Ylistyspuheen? Keneltä?\"\n\n\"Edvardalta. Hän seisoo vielä tuolla nurkassa ja katselee Teitä hehkuvin\nsilmin. Minä en unohda koskaan, miten hän näytti oikein rakastuneelta\nsilmistään ja sanoi kovasti, että hän ihailee Teitä.\"\n\n\"Se on hyvä\", vastasin minä hymyillen. Ah, ei ollut niin selvää ajatusta\npäässäni.\n\nMinä menin paroonin luo, kumarruin hänen puoleensa kuten aikoen kuiskata\nhänelle jotakin ja kun olin tullut kyllin lähelle, sylkäsin hänen\nkorvaansa. Hän rynkäisihe pystyyn ja tuijotti minuun kuin hölmö. Sitten\nnäin minä, että hän kertoi Edvardalle tapahtuman ja että Edvarda oli\nharmissaan. Hän ajatteli kenkäänsä, jonka olin nakannut veteen, niitä\nkuppeja ja laseja, joita minä poloinen olin särkenyt, kaikkia hyväin\ntapain rikkomuksia; kaikki ne hän nyt varmaan elävästi muisti. Minä\nhäpesin, ei minusta ollut mihinkään, minne käännyinkin katseltiin minuun\nlevottomasti ja kummastellen, ja minä puikin pois Sirilundista\njäähyväisiä, kiitoksia sanomatta.\n\n\n\n\nXXIX.\n\n\nParooni matkustaa pois; no hyvä! Minäpä lataan pyssyni ja nousen\ntunturille ja ammun huikean laukauksen hänen ja Edvardan kunniaksi. Minä\nporaan syvän reiän vuoreen ja räjäytän tunturin hajalle hänen ja\nEdvardan kunniaksi. Ja suuri kallionmöyhy vierii tunturilta alas ja\nkohahtaa komeasti mereen, kun hänen laivansa kulkee ohi. Minä tiedän\ntunturilla paikan, kuurnan, jota pitkin kivet ovat ennenkin vierineet ja\navanneet selvän uran alas mereen. Alhaalla syvällä on venelaituri.\n\n\"Kaksi kiviporaa!\" sanon minä sepälle. Ja seppä teroittaa kaksi\nkiviporaa. Eeva on pantu ajamaan myllyn ja laiturin väliä herra Mackin\nhevosella. Hänen täytyy tehdä miesten töitä ja kulettaa jyvä- ja\njauhosäkkejä. Minä tapaan hänet ja hän näyttää niin ihanalta,\nraikaskasvoiselta. Hyvä Jumala, miten hellästi hänen hymynsä hehkuu!\nJoka ilta tapasin minä häntä.\n\n\"Sinä näytät kuin sinulla ei olisi suruja lainkaan, Eeva, rakkaiseni.\"\n\n\"Sanot minua rakkaaksesi! Minä olen vain oppimaton nainen, mutta minä\nolen sinulle uskollinen. Minä olen aina uskollinen, minä heitän henkeni\nsen tähden. Herra Mack tulee päivä päivältä kovemmaksi, mutta en minä\nsitä ajattele; hän kiehuu kiukusta, mutta minä en hänelle vastaa. Hän\npuristi minua käsivarresta ja tuli harmaaksi kiukusta. Minulla on suuri\nsuru.\"\n\n\"Ja mitä sinä suret?\"\n\n\"Herra Mack uhkaa sinua. Hän sanoo minulle: Ahaa, luutnanttiko se sinun\npäässäsi kummittelee! Minä vastaan: Hän, minä olen hänen. Silloin sanoo\nhän: Odotappas, kyllä minä hänet tieltä raivaan! Niin sanoi hän eilen.\"\n\n\"Se ei haittaa, antaa hänen vain uhkailla... Eeva, saanko minä nähdä,\novatko sinun jalkasi niin pienet kuin ennen? Pane silmäsi kiinni ja anna\nminun katsoa!\"\n\nJa hän heittäytyy ummessa silmin kaulaani. Joka jäsenensä värisee.\n\n\n\n\nXXX.\n\n\nMinä tunturilla poraan. Kristallin kirkas syysilma ympärillä, lyönnit\nporaani helähtelevät tasaisesti ja tahdikkaasti, Aesopus katselee minua\nkummastunein silmin. Tyytyväisyyden tunne tulvahtaa silloin tällöin\nrintaani; kukaan ei tiedä, että olen täällä autiolla tunturilla.\n\nNyt ovat muuttolinnut menneet; onnea matkalle, tervetuloa takaisin!\nTiitiset ja talitintit ja joku varpunen vain elelee raunioissa ja\nviidakoissa; pip-pip! Niin kummallisesti on kaikki muuttunut,\nvaivaiskoivu hurmehtii punaisena harmaalla kivikolla, sinikello siellä\nja kielokukka täällä keinuu kanervikossa ja suhisee lauluaan hiljaa;\nhys! Mutta tunturin yllä leijailee kalalokki kurotetuin kauloin, pyrkii\ntunturin mannerpuolelle.\n\nJa ilta tulee ja minä panen porani ja paljan kiven koperoon ja levähdän.\nMaailma uinuu, kuu liukuu pohjoisessa taivaalle, vuoret luovat\njättiläisvarjoja. Se on täysi kuu, se on kuin hehkuva saari, se on kuin\npyöreä messinki-arvoitus, jota minä kiertelen ja kummastelen. Aesopus\nnousee levottomana ylös.\n\nMikä sinulla on, Aesopus? Mitä minuun tulee, minä olen väsynyt suruuni,\nminä tahdon sen unohtaa, hukuttaa. Minä käsken sinua olemaan hiljaa,\nAesopus, minä en siedä levottomuutta. Eeva kysyy: ajatteletko sinä\njoskus minua? Minä vastaan: Aina vain sinua. Eeva kysyy jälleen: Ja\najatteletko sinä iloiten minua? Minä vastaan: Aina vain iloiten, en\nkoskaan muuten. Sitten sanoo Eeva: Sinun tukkasi harmentuu. Ja minä\nvastaan: Se alkaa harmentua. Mutta Eeva kysyy: Se harmentuu siksi, että\nsinä ajattelet jotakin? Ja siihen minä vastaan: Ehkäpä. Lopuksi sanoo\nEeva: Et sinä siis ajattele pelkästään minua... Aesopus, ole hiljaa,\nminä kerron sinulle mieluummin jotain muuta...\n\nMutta Aesopus seisoo ja vainuaa jännityksessä laaksoon päin, se haukkuu\nja kiskoo minua vaatteista. Kun minä viimein nousen ja lähden sen\nperästä, menee se minkä ikinä pääsee. Punertava hohde näkyy taivaalla\nmetsän harjoitse, minä käyn ripeämmin, se näyttää minusta nuotiolta,\nhirvittävältä roviolta. Minä pysähdyn ja tuijotan, astun askelen ja\ntuijotan, -- majani on tulessa.\n\n\n\n\nXXXI.\n\n\nTulipalo oli herra Mackin tekonen, arvasin sen heti paikalla. Minulta\ntuhoutuivat taljani ja linnunsiipeni, tuhoutui täytetty kotkani; kaikki\npaloi. Mikä eteen? Minä nukuin kaksi yötä taivasalla menemättä\nSirilundiin anomaan suojaa, viimein vuokrasin hylätyn kalamajan\nlaiturien seutuvilla ja rivesin sen kuivalla sammalella. Nukuin\npunaisella tunturin kanervakasalla. Olin jälleen turvassa.\n\nEdvarda lähetti sanan, että hän oli kuullut onnettomuudestani ja tarjosi\nminulle isänsä puolesta huonetta Sirilundissa. Edvardako heltynyt?\nEdvarda jalomielinen? En lähettänyt vastausta. Jumalan kiitos, en ollut\nenää ilman asuinsijaa, ja minä ylpeästi iloitsin voidessani olla\nvastaamatta Edvardan tarjoukseen. Tapasin hänet tiellä paroonin\nseurassa, he kävelivät käsikoukkua, minä katsoin heitä molempia silmiin\nja tervehdin sivumennen. Edvarda seisattui ja kysyi:\n\n\"Ette halua asua meillä, herra luutnantti?\"\n\n\"Minun uusi asumukseni on jo valmis\", vastasin minä, myös seisattuen.\n\nHän katsoi minuun, rintansa liikkui rajusti.\n\n\"Ei Teillä olisi meilläkään ollut mitään vastusta\", sanoi hän.\n\nSydämeni sykähti kiitosta; mutta minä en jaksanut sanoa mitään. Parooni\neteni hiljaa.\n\n\"Te ette ehkä tahdo nähdä minua koskaan enää?\" kysyy hän.\n\n\"Minä kiitän Teitä, neiti Edvarda, siitä että tarjositte minulle turvaa\nkun majani paloi\", sanoin minä. \"Sitä jalompi oli tekonne kun isänne\ntuskin lie sitä tahtonut.\" Ja pääni paljastaen kiitin minä häntä hänen\ntarjouksestaan.\n\n\"Jumalan tähden, ettekö Te enää koskaan tahdo nähdä minua, Glahn?\" sanoi\nhän yhdellä henkäisyllä.\n\nParooni huusi.\n\n\"Parooni huutaa\", sanoin minä ja nostin jälleen kunnioittavasti\nlakkiani.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJa minä vaelsin jälleen tunturille porauspaikalleni. Ei mikään, minkään\nsaisi mieltäni hämmennyksiin enää. Minä tapasin Eevan. Näetkös! huusin\nminä, herra Mack ei voi karkoittaa minua pois. Hän poltti majani\nporoksi, ja minulla on jo uusi maja... Eevalla oli suti ja tervapytty.\nMitä nyt, Eeva?\n\nHerra Mack oli nostanut veneen kumolleen lahteen tunturin alle ja\nkäskenyt hänen sitä tervaamaan. Herra Mack vaani hänen joka askeltaan,\nhänen täytyi totella.\n\nMutta miksi juuri lahteen? Miksei laiturien luona?\n\nHerra Mack oli käskenyt...\n\nEeva, Eeva, rakkaani, sinut on tehty orjaksi ja sinä et valita. Katso,\nnyt sinä hymyilet jälleen ja elämä tulvehtaa hymystäsi, vaikka olet\norja!\n\nKun tulin porauspaikalle, sain kummastua. Minä näin, että siellä oli\nkäynyt väkeä, tarkastelin jälkiä sannassa ja tunsin herra Mackin\npitkäin, suippojen kenkäin jälet. Mitä se täällä kuleksii nuuskimassa?\najattelin minä ja katselin ympärilleni. Ei näkynyt ketään. Epäillä en\nalkanut.\n\nJa minä istuuduin kalkuttamaan poraani aavistamatta mitä hulluja tein.\n\n\n\n\nXXXII.\n\n\nPostilaiva tuli, se toi univormuni, se veisi paroonin kaikkine\nnäkinkenkä- ja meriajokasarkkuineen. Nyt lastattiin siihen silliä ja\ntraania laiturilla, illan korvissa se lähtisi.\n\nMinä otan ja lataan aika paljon ruutia pyssyni molempiin piippuihin. Sen\ntehtyäni nyykäytin itsekseni päätäni. Lähden tuntureille ja täytän myös\nporareiän ruudilla; nyykäytän jälleen päätäni. Nyt olin valmis. Rupesin\nloikoillen odottelemaan.\n\nOdottelin tuntikausia. Koko ajan kuulin, miten höyrylaivalla laiturilla\nvivuttiin kettinkiä. Alkoi jo hämärtää. Vihdoin kuuluu vihellys, laiva\non lastattu, se lähtee. Vielä saan odottaa jonkun hetken. Kuu ei ollut\nnoussut, minä tuijottelin kuin mielipuoli hämärtyvään iltaan.\n\nKun keulan nokka hieman ehti tulla näkyviin saaren takaa, sytytin\nlunttuni ja vetäydyin kiireesti paikalta. Kuluu minutti. Yhtäkkiä\njysähtää, kivensirut suihkuavat ilmaan, tunturi tärisee ja kallionmyöhy\nvyöryy kumisten syvyyteen. Tunturit ympärillä kaikuen kajahtavat. Tartun\npyssyyni ja ammun yhden laukauksen; kaiku vastaa moninkertaisena. Jonkun\nsilmänräpäyksen päästä laukaisen myös toisen panoksen; ilma tärähti\ntervehdystäni ja kaiku levitti metelin kaikkeen maailmaan; oli kuin\nolisivat kaikki tunturit yksin mielin ruvenneet huutaa hihkumaan\netenevälle laivalle. Kuluu hetkinen, ilma hiljenee, kaiku vaikenee\nvaaroilla ja jälleen on maailma äänetön. Laiva häipyy hämäriin.\n\nVapisen oudosta jännityksestä vielä, otan porani ja pyssyn kainaloon ja\npainun polvet hoippuen alas tunturilta. Kulin suorinta tietä, katselin\nsuitsuavia jälkiä, jotka vieremä oli tehnyt. Aesopus koko ajan\npudistelee päätään ja aivastelee käryistä ilmaa.\n\nKun tulin alas vajalle, järisti mieltäni siellä näky haikeaan tuskaan:\nsiellä oli säpäleiksi särkynyt vene ja Eeva, Eeva sen vieressä maassa,\nruhjottuna ja kasassa, kolhaistuna kappaleiksi, raadeltu kylki ja vatsa,\nniin ettei häntä olisi voinut ihmiseksi tuntea. Eeva oli kuollut siihen\npaikkaan.\n\n\n\n\nXXXIII.\n\n\nMitä on minulla kirjoittamista enää? En ampunut niin laukausta moneen\npäivään, ruokaa ei ollut, enkä minä syönytkään, minä istuin ja istuin\nvain majassani. Eeva vietiin kirkolle herra Mackin valkeaksi sivutulla\nherrasveneellä, minä lähdin maitse haudalle...\n\nEeva on kuollut. Muistatko hänen pientä tyttöspäätään ja tukkaansa, joka\noli kuin nunnan? Hän tuli niin hiljaa, laski taakkansa maahan ja\nhymyili. Ja näetkö, miten tuosta hymystä tulvahti elämä? Ole hiljaa,\nAesopus, minä muistan merkillisen tarun, se on neljän ihmispolven\nikäinen, Iselinin ajoilta, jolloin Stamer oli pappi.\n\nTyttö oli vankina kivisessä tornissa. Hän rakasti muuatta herraa. Miksi?\nKysy tuulelta ja tähdiltä, kysy elämän Jumalalta; sillä inehmo ja muut\neivät niitä aavista. Ja herra oli hänen ystävänsä ja rakastajansa; mutta\nviikot vieri ja kerran tapasi hän toisen ja hänen mielensä muuttui.\n\nNuorukainen hän oli, kun hän tyttöään rakasti. Hän sanoi tätä usein\nsiunauksekseen ja kyyhkykseen, ja tytöllä oli kuuma ja aaltoileva syli.\nHän sanoi: Anna minulle sydämesi! Ja tyttö antoi. Hän sanoi: Saanko minä\nsinulta jotakin pyytää, rakkaiseni? Ja toinen vastasi hurmiossa saat.\nHän antoi toiselle kaikkensa ja tämä ei kuitenkaan häntä kiittänyt.\n\nToista rakasti hän kuin orja, kuin hullu, kuin kerjäläinen. Miksi? Kysy\ntien tomulta ja lehdiltä, jotka putoo, kysy elämän arvoitusten\njumalalta; sillä inehmo ja muut eivät niitä aavista. Toinen ei antanut\nhänelle mitään, ei mitään hän antanut, ja hän kiitti häntä kuitenkin.\nToinen sanoi: Anna minulle leposi ja järkesi! Ja hän suri vain sitä,\nettei pyydetty hänen henkeään.\n\nJa hänen tyttönsä pantiin torniin...\n\nMitä teet tyttö, sinä vain hymyilet?\n\nMinä ajattelen kymmenen vuoden takaista. Silloin kohtasin minä hänet.\n\nSinä muistat häntä vielä.\n\nMinä muistan hänet vielä.\n\nJa aika vierii...\n\nMitä teet, tyttö? Ja miksikä yhä hymyilet?\n\nMinä neulon hänen nimeään liinaan.\n\nKenen nimeä? Senkö, joka sulki sinut torniin?\n\nNiin, hänen, jonka minä kohtasin kaksikymmentä vuotta sitten.\n\nMuistat häntä vielä?\n\nMuistan hänet kuten ennen.\n\nJa aika vierii...\n\nMitä teet, vanki?\n\nMinä vanhenen, en näe ommella enää, minä raavin savea muurista. Savesta\nleivon minä ruukun hänelle, pienen lahjan hänelle.\n\nKenestä puhut sinä?\n\nRakastajastani, joka sulki minut torniin.\n\nSitäkö hymyilet, kun hän sulki sinut torniin?\n\nMinä ajattelen, mitä hän nyt sanoo. Kas vain, hän kai sanoo, tyttöni on\nlähettänyt minulle pienen ruukun, hän ei ole unohtanut minua\nkolmeenkymmeneen vuoteen.\n\nJa aika vierii...\n\nHei, vanki, sinä et askartele enää, sinä hymyilet? Minä vanhenen,\nvanhenen, silmäni ovat sokeat, minä vain ajattelen.\n\nHäntäkö, jonka kohtasit neljäkymmentä vuotta sitten?\n\nHäntä, jonka kohtasin silloin kun olin nuori. Ehkä neljäkymmentä vuotta\nsitten.\n\nMutta etkös jo tiedä, että hän on kuollut? Sinä kalpenet, vanhus, et\nvastaa, suusi on valkea, et hengitä enää...\n\nKas sellainen oli outo taru tytöstä tornissa. Annas olla, Aesopus, en\nmuistanut erästä kohtaa: hän kuuli yhtenä päivänä rakastajansa äänen\npihalta, ja hän lankesi polvilleen ja punehtui. Silloin oli hän\nneljänkymmenen vanha...\n\nMinä hautaan sinut, Eeva, ja suutelen nöyränä kumpusi hietaa. Rehevä,\nruusunpunainen muisto värähtelee sielussani, kun sinua ajattelen, minun\nylitseni vuotaa siunaus, kun hymysi muistan. Sinä annoit kaikkesi,\nkaikkesi, eikä sinun tarvinnut harkita; sillä sinä olit itse elon\nhurmaama lapsi. Mutta muita, jotka säästävät saidasti katsettaankin,\najattelen minä pelkästään ja aina. Miksi? Kysy vuoden kahdeltatoista\nkuulta ja laivoilta merellä, kysy sydämen arvoitusten jumalalta...\n\n\n\n\nXXXIV.\n\n\nMuudan mies sanoi:\n\n\"Te ette ammu enää? Aesopus on jälillä metsässä, se ajaa jänistä.\"\n\nMinä sanoin:\n\n\"Menkää ja ampukaa se minulle.\"\n\nKului joku päivä, herra Mack tuli luokseni, hän näytti onttosilmäiseltä,\nkasvonsa olivat harmaat. Minä ajattelin: Näenköhän minä ihmissieluihin\nvai enkö näe? Empä tiedä.\n\nHerra Mack puhui vieremästä, turman tapauksesta. Onnettomuus se oli,\nsurkea sattuma, minä en ole syypää siihen.\n\nMinä sanoin:\n\n\"Jos joku tahtoi, maksoi mitä maksoi, erottaa Eevan ja minut\ntoisistamme, niin hän onnistui. Kirotkoon häntä Jumala.\"\n\nHerra Mack luihuili epäluuloisesti minuun. Hän mutisi jotain komeista\nhautajaisista, ei oltu kitsasteltu.\n\nMinä ihmettelin hänen mainiota notkeuttaan.\n\nHän ei tahtonut korvausta veneestä, jonka vieremäni oli särkenyt.\n\n\"Vai niin\", sanoin minä, \"ettekö Te tosiaan tahdo maksua veneestä ja\ntervapöntöstä ja tervasudista...?\"\n\n\"En, luutnantti hyvä\", vastasi hän, \"mitä Te ajattelettekaan!\" ja hän\nkatsoi vihaten minuun.\n\nKolmeen viikkoon en nähnyt Edvardaa. Ei, näin kerran, tapasin hänet\nryytipuodissa, minne olin mennyt ostamaan leipää, hän seisoi tiskin\ntakana ja selaili kangaspakkoja. Paitsi häntä oli vain nuo kaksi\nkauppapalvelijaa puodissa.\n\nMinä tervehdin äänekkäästi ja hän katsahti puuhistaan, mutta ei\nvastannut. Päähäni pälähti, etten tahtoisi pyytää leipää hänen\nkuullessaan, käännyin kauppapalvelijain puoleen ja pyysin haulia ja\nruutia. Niitä mitattaessa tarkastelin Edvardaa.\n\nHarmaa, liian ahdas puku, jonka napinlävet olivat risaiset; matala rinta\nnousi ja laski rajusti. Miten hän oli kasvanut viime kesänä! Otsansa\naatoksia aprikoiva, nuo merkillisesti kaartuvat kulmakarvat olivat kuin\nkaksi arvoitusta hänen kasvoissaan, liikkeensä näyttivät kypsyneemmiltä.\nMinä katselin hänen käsiään, hänen pitkien, hienojen sormiensa lumo\nkiihdytti minua kovin ja minä aloin vavista. Hän selaili yhä\nkangaspakkoja.\n\nMinä siinä toivoin, että Aesopus hypähtäisi tiskin taa, hänen luokseen,\nja tuntisi hänet, silloin minä kutsuisin sen heti takaisin ja pyytelisin\nanteeksi; mitähän hän vastaisi?\n\n\"Olkaa hyvä\", sanoo kauppapalvelija.\n\nMinä maksoin, otin pakettini ja hyvästelin. Hän katsoi jälleen\npuuhistaan, mutta ei vastannut nytkään. Hyvä! ajattelin minä; hän on kai\njo paroonin morsian. Ja minä läksin ilman leipää.\n\nUlkona vilkaisin puodin akkunaan. Kukaan ei minua katsellut.\n\n\n\n\nXXXV.\n\n\nSitten eräänä yönä satoi lunta, ja minulle alkoi tulla kylmä majassani.\nOli minulla tulisija, jossa keitin ruokani, mutta puut paloivat kituen,\nja seinistä kävi kova viima, vaikka olin rivennyt ne niin hyvin kuin\ntaisin. Syksy oli mennyt, ja päivät kävivät lyhyiksi. Aurinko sulatti\nvielä ensi lumen ja maa oli jälleen paljaana; mutta öillä oli pakkanen\nja vesi jäätyi. Ja ruoho ja hyönteiset kaikki kuolivat.\n\nSalaperäisen hiljaisiksi tulivat ihmiset, he mietiskelivät vaieten,\nheidän silmänsä odottivat talvea. Ei kajahtanut huutoja kuivauspaikalta\nenää, ja satama oli vailla liikettä, levossa, kaikki ennehti revontulten\nikuista yötä, jolloin aurinko nukkuu meren helmassa. Kolkosti, kolkosti\nkolahtelivat airot yksinäisen soutajan veneestä.\n\nTyttönen souti.\n\n\"Missä sinä kävit, tyttöseni?\"\n\n\"En missään.\"\n\n\"Et missään? Kuules, kyllä minä sinut tunnen, tapasinhan minä sinut\nkerran kesällä.\"\n\nHän laski rantaan, nousi veneestä ja kytki sen kiinni.\n\n\"Sinä olit paimenessa, kudoit sukkaa, minä tapasin sinut yöaikaan.\"\n\nHänen poskensa punehtuivat hieman ja hän hymyilee arasti.\n\n\"Pikku tunturi tyttö, tule majaani ja anna minun katsella itseäsi. Sinun\nnimesi on muuten Henriette.\"\n\nMutta hän kulkee vaieten ohitse. Syys, talvi olivat häneen osuneet,\nhänen aistimensa nukkuivat.\n\nJo oli aurinko mennyt mereen.\n\n\n\n\nXXXVI.\n\n\nJa minä pukeuduin ensi kertaa univormuuni ja menin alas Sirilundiin.\nSydämeni jyskytti kovin. Mieleeni muistui menneet päivät ensimäisestä\nalkaen, jolloin Edvarda juoksi luokseni ja syleili minua kaikkien\nnähden; nyt oli hän heitellyt minua sinne tänne monen kuukauden ajan ja\nsaanut tukkani harmentumaan. Oma vikaniko? Niin, tähteni oli johtanut\nminut harhaan. Minä ajattelin: Miten hän ilkkuu, jos heittäydyn hänen\nhelmoihinsa ja ilmaisen hänelle sydämeni salaisuuden tänään! Hän pyytää\nminua istumaan ja käskee tuomaan viiniä, ja juuri kun hän nostaa lasin\nhuulilleen kilistääkseen kanssani, sanoo hän: herra luutnantti, kiitän\nTeitä niistä hetkistä, jotka olemme yhdessä viettäneet, minä en koskaan\nunohda niitä! Mutta kun minä silloin tulen iloiseksi ja saan toivon\nhivenen, teeskentelee hän juovansa, mutta paneekin pisaraa maistamatta\nlasin pöydälle takaisin. Eikä hän tahdo salata minulta että hän vain\nteeskentelee, hän päinvastoin tahtoo että sen huomaan. Sellainen hän on.\n\nHyvä, nyt pian viimeinen hetki lyö!\n\nJa astellessani mäkeä alas, ajattelin minä vielä: Univormuni tehoo\nhäneen, siinä on kihängit uudet ja kauniit, sapeli kilisee lattiaa\nvasten. Hermostunut riemu porahteli läpi luitteni ja minä kuiskutin\nitsekseni: Ken tietää, miten vielä käy! Keikautin päätäni pystyyn ja\nhuiskautin kämmentä. Ei nöyrästi enää, kunnialla eletään! Sama kävi\nmiten kävi, en lähentelisi enää. Anteeksi, etten kosi, jalo neito...\n\nHerra Mack tapasi minut tanhualla, yhä ontelosilmäisempänä, harmaampana.\n\n\"Matkustatte? Vai niin, jaha. Niin, ei lie Teilläkään ollut liioin\nhauskaa viime aikoina; vai? Majanne paloi.\" Ja herra Mack hymyili.\n\nTuntui yhtäkkiä kuin olisi maailman älykkäin mies eteeni ilmestynyt.\n\n\"Astukaa sisään, herra luutnantti, Edvarda on siellä. Niin, jääkää\nhyvästi, jääkää hyvästi. Tapaamme kai vielä laiturilla, kun laiva\nlähtee.\" Hän meni pää kumarassa, mietiskellen, vihellellen.\n\nEdvarda istui salissa, hän lueskeli. Kun minä astuin sisään, säpsähti\nhän univormuani, katseli minua syrjäsilmin kuin lintu ja punehtui\nkuitenkin. Hän aikoi sanoa jotakin.\n\n\"Minä tulin sanomaan hyvästiä\", sain viimein hengäistyksi.\n\nHän nousi ylös heti, minä huomasin, että sanani vähän tehosivat häneen.\n\n\"Glahn, matkustatteko Te pois? Nytkö?\"\n\n\"Sittenkun laiva tulee.\" Tartun hänen käteensä, hänen käsiinsä, tajuton\nhurmio minut valtaa, minä puhkean sanaan: \"Edvarda!\" ja tuijotan häneen.\n\nJa samassa on hän kylmä, kylmä ja vastahakoinen, Koko hänen olemuksensa\nvastusti minua, hän oikaisi varttaan. Olin kuin kerjäläinen hänen\nedessään, päästin hänen kätensä ja annoin hänen edetä luotani. Minä\nmuistan, että aloin konemaisesti yhä ja yhä vain toistella: Edvarda!\nEdvarda! monta kertaa, tietämättä, ajattelematta, ja kun hän kysyi:\n\"Niin? Mitä Te aioitte sanoa?\" en selitellyt.\n\n\"Vai niin, joko Te nyt matkustatte pois!\" toisti hän. \"Kukahan tulee\nensi vuodeksi?\"\n\n\"Joku toinen\", vastasin minä. \"Uusi maja kai rakennetaan.\"\n\nHiljaisuus. Hän tavoitti jo kirjaa käteensä.\n\n\"Ikävä, kun ei isä ole kotona\", sanoi hän. \"Mutta minä sanon hänelle\nterveiset Teiltä.\"\n\nEn vastannut tähän. Astuin hänen luokseen, tartuin vielä kerran hänen\nkäteensä ja sanoin:\n\n\"Niin, jääkää hyvästi, Edvarda.\"\n\n\"Hyvästi\", vastasi hän.\n\nMinä avasin oven ja olin menevinäni. Hänellä oli kirja jo kädessä ja hän\nluki, luki tosiaan ja käänsi lehteä. Ei mitenkään, ei mitenkään ollut\njäähyväiseni tehonnut häneen.\n\nMinä rykäisin.\n\nHän käännähti ja sanoi hämmästyneenä:\n\n\"Ettekö Te mennytkään? Minä luulin, että Te menitte.\"\n\nJumala yksin tietköön, mutta hän hämmästyi mielestäni liiaksi, hän ei\nollut varuillaan, vaan liioitteli kummastumistaan ja minä sain päähäni,\nettä hän ehkä koko ajan oli tiennyt, että seisoin hänen takanaan.\n\n\"Nyt minä menen\", sanoin minä.\n\nSilloin nousi hän ylös ja tuli luokseni.\n\n\"Tahtoisin niin mielelläni jonkin muiston Teiltä, kun nyt matkustatte\npois\", sanoi hän. \"Minä pyytäisin Teiltä jotain, mutta kai liian paljoa.\nAntaisitteko minulle Aesopuksen?\"\n\nEn aprikoinut, lupasin heti.\n\n\"Ehkäpä Te sitten tuotte sen huomenna\", sanoi hän.\n\nMenin.\n\nVilkaisin ikkunaan. Ei ketään.\n\nNyt oli kaikki mennyttä...\n\n       *       *       *       *       *\n\nViimeinen yö majassani. Minä mietiskelin, minä luin hetkien kulkua; kun\naamu tuli, valmistin viimeisen ateriani. Oli kylmä päivä.\n\nMiksi pyysi hän minua itseäni tuomaan koiraa hänelle? Halusiko hän\npuhella kanssani, sanoa minulle viimeisiä sanoja? Minulla ei ollut\ntoivomista enää. Ja miten hoitaisi hän Aesopusta? Aesopus, Aesopus, hän\nkiusaa sinua! Minun tähteni hän ruoskii sinua, ehkäpä myös lellittelee\nsinua, mutta kaikessa tapauksessa ruoskii aina ja alituisesti ja rääkkää\nsinut pilalle...\n\nKutsuin Aesopuksen luokse, taputtelin sitä, painoin pääni sen päätä\nvasten ja otin kiväärini. Se alkoi jo haukkua ilosta ja luuli, että me\nlähtäisiin metsälle. Painoin taas päämme yhteen, asetin kiväärin suun\nAesopuksen niskaan ja liipaisin.\n\nHankin miehen, joka maksusta vei Edvardalle Aesopuksen ruumiin.\n\n\n\n\nXXXVII.\n\n\nIllan korvissa oli postilaiva lähtevä.\n\nMenin laiturille, kapistukseni olivat jo laivassa. Herra Mack puristi\nkättäni ja rohkaisi minua sillä, että minulle tulisi hyvä matkailma,\nhupaisa ilma, hän itse matkustaisi varsin kernaasti jonkun matkaa\nmoisella säällä. Tohtori asteli tuolta, Edvarda tuli jälestä; minä\ntunsin, että polveni alkoivat vavista.\n\n\"Me tahdoimme nähdä Teidät perillä laivassa\", sanoi tohtori.\n\nJa minä kiitin.\n\nEdvarda katsoi minua kasvoista kasvoihin ja sanoi:\n\n\"Minun täytynee kai kiittää Teitä Teidän koiranne edestä.\" Hän mytisti\nsuutaan, huulensa olivat valkeat. Taas oli hän teititellyt minua.\n\n\"Milloin lähtee laiva?\" kysyi tohtori joltakin mieheltä.\n\n\"Puolen tunnin päästä.\"\n\nMinä en virkkanut mitään.\n\nEdvarda kääntelehti kiihdyksissä sinne tänne.\n\n\"Tohtori, emmekö jo lähde kotiin?\" kysyi hän. \"Minä olen tehnyt sen mikä\nminulla oli asiaa.\"\n\n\"Te olette toimittaneet asianne\", oikaisi tohtori.\n\nEdvarda nauroi hänen ijänikuisten oikaisujen nöyryyttämänä ja vastasi:\n\n\"Enkö minä sanonut jotensakin niin?\"\n\n\"Ette\", vastasi tohtori kursailematta.\n\nKatselin tohtoria. Tuo pikku mies pysyi kylmänä ja lujana; hän oli\ntehnyt suunnitelmansa eikä poikennut niistä hiventäkään. Ja jos hän\nkuitenkin joutuisi tappiolle? Siinä tapauksessa ei hän sittenkään\nnäyttäisi olevansa voitettu, hänen kasvonsa eivät vetäytyneet\npiirteisiin koskaan.\n\nIlta hämärtyi.\n\n\"Niin, hyvästi nyt\", sanoin minä, \"ja kiitos kaikesta.\"\n\nEdvarda katseli vaieten minuun. Sitten käänsi hän päätään ja tähtäsi yhä\nvain vesille laivaan.\n\nMinä menin veneeseen. Vielä seisoi Edvarda laiturilla. Kun olin tullut\nlaivaan, huusi tohtori hyvästi. Minä katsahdin maihin, samassa pyörähti\nEdvarda ja lähti laiturilta kotiinpäin, kiireesti, tohtorin jäädessä\npitkän matkan päähän menemään hänen jälestään. Niin näin hänet viimeisen\nkerran.\n\nKaihon aalto kierähti sydämeeni...\n\nHöyry lähti liikkeelle; minä näin vielä herra Mackin kyltin: Suola- ja\ntyhjäin tynnörien varasto; mutta kohta se himmeni. Kuu ja tähdet tulivat\nnäkyviin, tunturit kumottivat korkeina ympärillä, ja minä näin nuo\nloputtomat metsät. Tuolla on mylly, tuolla, tuolla oli minun majani,\njoka paloi; korkea harmaa kivi törröttää yksinään paloraunioilla.\nIselin, Eeva...\n\nRevontulten yö laskeutuu tuntureille, laaksoihin.\n\n\n\n\nXXXVIII.\n\n\nTämän olen kirjoittanut ajan kuluksi. Minua huvitti muistella tuota\nkesää Ruijassa, jolloin niin usein luin tuntien menoa, mutta jolloin\naika kuitenkin lentäen kului. Nyt on kaikki toisin, päivät eivät tahdo\nkulua enää.\n\nVieläkin on elämässäni monta hupaista hetkeä, mutta aika seisoo, enkä\nvoi käsittää, miten se niin seisoo. Minä olen eron saanut soturi ja\nvapaa kuin ruhtinas, kaikki on hyvin, minä tapaan tuttuja, ajelen\nvaunuilla; silloin tällöin panen toisen silmäni kiinni ja piirtelen\netusormella taivaalle, minä kutitan kuuta leuan alta, ja mielestäni kuu\nnauraa, nauraa hohottaa hassun hyvillään kun sitä kutitetaan leuan alta.\nKaikkialla näen pelkkää hymyä. Minä paukautan korkin ja kutsun iloisia\nihmisiä seuraan.\n\nMitä Edvardaan tulee, en minä häntä tähän aikaan ajattele. Kuinkapa en\nolisi täysin unohtanut häntä tuona pitkänä aikana? Elän kunnialla. Ja\njos joku kysyy minulta, onko minulla suruja mitään, niin vastata\npamautan heti ei, ja ettei minulla ole suruja niin mitään...\n\nCora makaa katsellen minuun, kello tikuttaa kamiinalla, avoimen akkunan\ntakana pauhaa kaupungin häly. Naputetaan oveen ja postimies ojentaa\nminulle kirjeen. Kirje on kruunulla koristettu. Minä tiedän keneltä se\non, tajuan sen heti, tai ehkäpä olen siitä uneksinut jonain unettomana\nyönä. Mutta kirjeessä ei ole kirjettä, siinä on vain kaksi vihreää\nlinnun höyhentä.\n\nJäätävä kauhu karmii selkäpiitäni, mieleni kylmenee. Kaksi linnun\nhöyhentä! sanon itsekseni. No, entäs sitten! Mutta miksi kylmenen? Kas,\ntuolta akkunoistahan niin vietävästi vetää.\n\nJa minä sulen akkunat.\n\nTuossa on nyt kaksi linnun höyhentä, ajattelen minä, minusta tuntuu kuin\nminä ne tuntisin, ne muistuttavat mieleeni muuatta pikku pilaa Ruijan\nrannoilla, sellaista pikku vaihetta niin monien muiden lomassa; oli\nhauskaa nähdä noita kahta höyhentä jälleen. Ja minä olen yhtäkkiä\nnäkevinäni kasvot ja kuulevinani äänen ja ääni sanoo: Olkaa hyvä, herra\nluutnantti, tässä ne ovat ne Teidän linnun höyhenenne!\n\nTeidän linnun höyhenenne...\n\nCora, ole hiljaa, totteletkos, minä lyön hengiltä sinut, jos hievahdat!\nIlma on lämmin, sietämätön helle; mitäs minä hulluttelin kun sulin\nakkunat! Auki akkunat taas, auki ovet kaikki, tänne, iloiset ihmiset,\ntulkaa luo! Hei, kaupunginlähetti, menepäs asialleni...\n\nJa päivä menee, mutta aika seisoo.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTämän olen kirjoittanut vain huvikseni ja hauskutellen miten parhaiten\nvoi. Ei painosta minua surut, minä vain kaipaan jonnekin, minne, en\ntiedä, mutta jonnekin kauas, ehkä Afrikaan, Indiaan; sillä minä olen\nmetsien ja yksinäisyyden poika.\n\n\n\n\n\n\nGLAHNIN KUOLEMA\n\nPaperi vuodelta 1861\n\n\n\n\nI.\n\n\nGlahnin suku tiedustelkoon miten kauan tahansa lehdissä kadonnutta\nluutnantti Tuomas Glahnia; mutta hän ei koskaan palaa, sillä hän on\nkuollut, ja minä tiedän senkin, miten hän kuoli.\n\nKun minun viimein on se sanottava, niin en myöskään ihmettele, että\nhänen sukunsa niin sitkeästi jatkaa tiedusteluitaan; sillä Tuomas Glahn\noli monessa suhteessa tavaton, jopa rakastettavakin mies. Minä myönnän\nsen ollakseni oikeuden mukainen, vaikkapa Glahn vielä on sieluni\nvihamies ja hänen muistonsa kiihdyttää vihaani. Hän oli pulskannäköinen,\nvarsin nuorekas ja viehko. Kun hän katsoi kuumin eläimen katsein, niin\ntunsi hänen mahtinsa, yksin minäkin sen tunsin. Muudan nainen kuului\nsanoneen kerran: Kun hän katsoo minuun, menen minä ihan huumeeseen; on\nkuten hän koskisi minuun.\n\nMutta Tuomas Glahnilla oli vikansa enkä minä aio niitä salata koska,\nminä vihaan häntä. Hän saattoi, kun sille päälle sattui, loruta kuin\nlapsi, niin sävyisä hän oli, ja ehkäpä häneen juuri sentähden naiset\nniin hurmautuivat, Jumala ties. Hän lörpötteli naisten kanssa ja\nnaureskeli heidän tyhjänpäiväiselle pälpätykselleen, siksi hän viehätti\nheidän mieltään. Hän sanoi kerran eräästä lihavan tanakasta\nkaupunkilaisesta, että tämä oli kuin olisi hänellä läskiä housuissa, ja\ntuolle pilalleen hän itse nauroi, vaikka minä hänen sijassaan olisin\nsitä hävennyt. Kerran sittemmin, kun me jo olimme osuneet asumaan\nyhteen, ilmaisi hän loruiluhalunsa ihan julkisesti: meidän emäntä tuli\naamulla huoneeseeni ja kysyi, mitä minä haluaisin suurukseksi, ja minä\ntulin kiireessä sanoneeksi munan ja lapan leipää. Tuomas Glahn sattui\nistumaan huoneessani -- hän asui ylisillä minun huoneeni kohdalla, aivan\nkaton rajassa -- ja alkoi lapsellisesti naureskella ja ilvehtiä tuolle\nvähäpätöiselle erehdykselleni. Munan ja lapan leipää! hoki hän\nhokemistaan, kunnes katsoin häneen kummastuneena ja sain suunsa\ntukituksi.\n\nEhkäpä johtuu mieleeni muitakin naurettavia puolia hänestä ja kyllä minä\nkirjoitan silloin niistä enkä säästä häntä, koskapa hän on minun\nainainen vihamieheni. Miksipä olisinkaan jalomielinen? Mutta minä\nmyönnän, että hän lorusi ainoastaan ollessaan humalassa ja molemmilla\näsken mainitsemillani kerroilla oli hän kovin humalassa. Mutta eiköhän\njo humalassa olo sinään ole suuri vika?\n\nKun tutustuin häneen syksyllä 1859, oli hän kolmenkolmatta-vuotias mies,\nme olimme samanikäiset. Hänellä oli silloin täysparta ja hän käytti\nvillaisia metsästyspaitoja, jotka olivat ihan liiallisen avokaulaisia ja\nkuitenkin piti hän usein ylimmäistä nappia auki. Hänen kaulansa oli\nmielestäni ensin harvinaisen kaunis, mutta hän teki minut pian\nverivihollisekseen ja minusta ei sitten hänen kaulansa ollut kauniimpi\nkuin omanikaan, vaikken minä omaani niin näytellytkään. Minä tutustuin\nhäneen eräällä jokialuksella ja olin matkalla metsästelemään samoille\nseuduille kuin hänkin, ja me päätimme heti matkustaa kaksin sisämaahan\nhärkävaunuilla, kun emme päässeet etemmäksi rautatiellä. Minä tahallani\nen mainitse sen paikan nimeä, minne matkustimme, etten johtaisi ketään\njälille; mutta Glahnin suku voi huoletta heretä tiedustelemasta\nomaistaan; sillä hän kuoli siellä, jonne me matkustimme ja jonka paikan\nnimeä minä en sano.\n\nOlin muuten kuullut puhuttavan Tuomas Glahnista jo ennenkuin häneen\ntutustuin, hänen nimensä ei ollut minulle outo. Olin kuullut, että hän\noli ollut suhteissa erään nuoren, suurisukuisen norjalaisnaisen kanssa\nja että hän oli jotenkin solvannut tuota naista, joka sitten rikkoi\nvälit hänen kanssaan. Tämän oli hän nyt tuhmassa uhmassaan manannut\nkostavansa itselleen, ja nainen antoi hänen olla ja elellä miten tahtoi,\nse ei häneen kuulunut. Nyt vasta tuli Tuomas Glahnin nimi oikein\nkuuluksi, hän rupesi hurjistelemaan, joi, teki skandaalin toisensa\njälkeen ja otti eron sotapalveluksesta. Kaikella tapaa sitä rukkasia\nkostetaan!\n\nKerrottiin myös toisella tavoin hänen suhteestaan tuohon nuoreen\nnaiseen: hän ei muka ollut lainkaan sitä solvannut, vaan oli tytön suku\nhänet karkoittanut koiran kyydillä, missä myös tyttö itse oli ollut\navuliaana sittenkuin eräs ruotsalainen kreivi, jonka nimeä en tahdo\nmainita, oli kosinut häntä. Mutta tähän kertomukseen minä luotan\nvähemmän, ja pidän tuota ensinmainittua todennäköisempänä, koskapa minä\nvihaan Tuomas Glahnia ja uskon hänestä mitä pahaa tahansa. Mutta oli\nmiten oli, itse ei hän puhunut koskaan suhteestaan tuohon ylhäiseen\nnaiseen enkä minäkään häneltä sitä kysellyt. Mitä se minuun kuului?\n\nEn muista, tokko me siinä jokialuksella istuessamme puhelimme muuta kuin\ntuosta pienestä kylästä, johon nyt olimme matkalle ja jossa kumpikaan\nmeistä ei ollut ennen käynyt.\n\n\"Siellä kuuluu olevan jonkinlainen hotellikin mukamas\", sanoi Glahn ja\nkatsoi kartasta. \"Jos hyvin käy, pääsemme asumaan sinne; emäntä on vanha\nenglantilainen _halfbreed_, on tiedetty juoruta. Päällikkö asuu\nnaapurikylässä, hänellä kuuluu olevan monta vaimoa, jotkut niistä ovat\nvain kymmenvuotiaita.\"\n\nNo, mistäs minä tiesin, oliko päälliköllä monta vaimoa ja oliko kylässä\nhotellia, siksi en virkannut mitään; mutta Glahn hymyili ja mielestäni\noli hänen hymynsä kaunis.\n\nMuuten minä unohdin mainita, ettei häntä suinkaan saata sanoa ihan\nvirheettömäksi mieheksi, vaikka hän oli pulskannäköinen; hän kertoi\nitse, että hänen vasemmassa jalassaan oli vanha laukauksen haava ja että\ntätä haavaa vaivasi aina ilmanmuutoksilla kova luuvalo.\n\n\n\n\nII.\n\n\nViikon päästä olimme saaneet asunnon siinä suuressa majassa, jota\nsanottiin hotelliksi, tuon vanhan englantilaisen _halfbreedin_ luona.\nMokomakin hotelli! Seinät olivat savesta ja puun pahaisista, puun olivat\nläpeensä nakerrelleet valkeat muurahaiset, joita vilisi kaikkialla. Minä\nasuin tuvan sivuhuoneessa, siinä oli raitin puolella vihreä akkuna,\nkaikkiaan yksi ruutupahainen, joka ei ollut varsin kirkas, ja Glahn oli\nvalinnut itselleen erään surkean pienen hökkelin minun huoneeni\nyläpuolella, ylisillä, mistä hänelläkin oli lasiruutu raitille päin,\nmutta mikä oli paljon pimeämpi ja kehnompi asua kuin minun. Päivä\npaistaa hautoi hänen huoneensa olkikattoa, jonka vuoksi siellä oli\nmelkein sietämätön helle öin päivin, eikä hänen ylisilleen ollut edes\nportaita, vaan ainoastaan nelikapulaiset tikapuun pahaiset. No minkäs\nminä sille mahdoin? Annoin Glahnin valita, minä sanoin:\n\n\"Täällä on kaksi huonetta, toinen alaalla, toinen yläällä, ota minkä\ntahdot!\"\n\nJa Glahn katseli huoneita ja otti sen ylimmäisen, ehkä tahtoen antaa\nminulle paremman; mutta olinhan minä myös kiitollinen hänelle siitä? En\nole velassa hänelle.\n\nPahimman helteen vallitessa me emme huolineet metsästellä, vaan\noleksimme levollisesti majalla; sillä helle olikin ihan hirvittävä.\nNukuimme yöllä huppu lavitsojen ympärillä hyönteisten takia; mutta monen\nmonituisesti lensi sokea nahkalepakko äänettömästi ja päätä pahkaa\nverkkoihimme ja repi niihin reikiä; näin kävi usein Glahnille, hänen kun\ntäytyi pitää kattoluukkua aina auki helteen vuoksi, mutta minulle\nharvoin. Päivällä lojuimme majan edustalla tupakoiden ja katsellen\nelämää naapurimajoissa. Alkuasukkaat olivat ruskeita ja paksuhuulisia\nihmisiä, kaikilla heillä oli renkaat korvissa ja silmät kalseat,\nruskeat; he olivat melkein alastomia, vain pumpulivaatekaista tai\nlehtiviilekkeitä lanteilla, ja naisilla oli sitäpaitse lyhyt pumpulihame\nverhonaan. Lapset olivat ilkosen alasti yötä päivää, niillä oli hyvin\nisot, pullottavat mahat, jotka kiilsivät öljystä.\n\n\"Naiset on liian lihavia\", sanoi Glahn.\n\nJa minunkin mielestäni naiset olivat liian lihavia, ja ehkäpä ei sitä\nensin ajatellutkaan Glahn, vaan juuri minä; mutta minä en kiistele\ntuosta kunniasta hänen kanssaan, vaan suon sen kernaasti hänelle. Muuten\neivät kaikki naiset olleet rumia, vaikka heidän kasvonsa olivat lihavat\nja pöhöttyneet; minä tapasin kylässä tytön, nuoren puoli-tamulittaren,\njolla oli pitkä tukka ja lumivalkeat hampaat, hän oli kaunein kaikista.\nMinä satuin tapaamaan hänet eräänä iltana riissivainion pientarella, hän\nmakasi mahallaan tuuheassa ruohikossa ja sätkytteli jalkojaan. Hän osasi\npuhua kanssani ja me juttelimmekin keskenämme niin kauan kuin minua\nhalutti, oli aamuyö lopuillaan kun erosimme, ja silloin ei hän lähtenyt\nheti kotiin, vaan tahtoi sanoa olleensa muka naapurikylässä yötä. Glahn\nistuskeli sinä iltana keskellä kylää jonkin majan edustalla, kahden\ntytön kanssa, jotka olivat hyvin nuoria, ehkä paraiksi kymmenvuotiaita;\nniiden kanssa hän siinä istui liehitellen ja juoden riissiolutta,\nsellainen hänestä oli hauskaa.\n\nParin päivän päästä me läksimme metsälle. Kulimme teeistutusten,\nriissivainioiden ja ruohikoiden kautta, etenimme kylästä ja seurasimme\nvirran suuntaa, tulimme metsään, jossa kasvoi kummallisia, outoja puita,\nbambua, mangoa, tamarinttiä, teak- ja suolapuita, öljy- ja kumikasveja,\nties Jumala mitä kaikkia, me emme kumpikaan paljon ymmärtäneet mitä ne\noli. Mutta virrassa ei ollut paljon vettä, ja se oli yhtä vähävetinen\naina sadeaikaan saakka. Me ammuimme villiä kyyhkysiä ja kanoja ja näimme\nkaksi pantteria myöhemmin iltapäivällä; papukaijakin lenteli päämme\npäällitse. Glahn ampui hirvittävän tarkasti, ei koskaan päin honkia;\nmutta hänen kiväärinsähän olikin parempi kuin minun, minä ammuin myöskin\nhirvittävän tarkkaan monta kertaa. Minä en siitä koskaan pöyhkeillyt,\nmutta Glahn sanoi usein: tuota pistän minä perään, tuota napautan\npäähän; näin hän sanoi ennenkuin liipasi ja kun lintu putosi, niin eikös\nollut osannut perään tai päähän. Kun me näimme ne kaksi pantteria,\ntahtoi Glahn välttämättä täräyttää niitä haulikollaan, mutta minä sain\nhänet siitä houkutelluksi, sillä alkoi pimetä eikä meillä ollut jälellä\nkuin pari patruunaa. Tästä hän taas pöyhkeili, hän ei muka pelkäisi\nampua panttereja hauleilla.\n\n\"Minua harmittaa, kun en sittenkin ampunut\", sanoi hän minulle. \"Minkä\ntähden Te olette niin hemmetin varovainen? Tahdotteko Te elää kauan?\"\n\n\"Minua ilahuttaa, kun Te huomaatte minut itseänne järkevämmäksi\",\nvastasin minä.\n\n\"No, ei nyt ruveta vihamiehiksi mokomasta\", sanoi hän sitten.\n\nNäin sanoi hän, mutta en minä; jos hän tahtoi minusta vihamiestä, niin\nsama se. Minusta alkoi hän käydä vastenmieliseksi kevytmielisten\ntapainsa ja viettelijä-mahtinsa vuoksi. Eilen illalla olin kävellyt\naivan rauhallisena Maggien, tamulilaistytön, kanssa, joka oli\nystävättäreni, ja me olimme molemmat hyvällä tuulella. Glahn istuu siinä\nmajan edustalla ja tervehtii ja hymyilee meille ohi kulkiessamme; mutta\nMaggie näki hänet silloin ensi kertaa ja alkoi udella jos jotakin\nhänestä. Niin paljon oli Glahn tamulilaistyttöön vaikuttanut, että kun\nme erosimme, niin me lähdimme kumpikin omalle suunnalleen, tyttö ei\ntullut minun luokseni.\n\nGlahn koetti sotkea asiaa ikäänkuin ei tuo tapaus olisi merkinnyt\nmitään, kun minä hänelle siitä kerroin. Mutta minä en unohtanut sitä.\nEikä hän minulle nauranut ja hymyillyt, kun me kulimme majan ohi, vaan\nMaggielle.\n\n\"Mitä se pureksii suussaan?\" kysyi hän minulta.\n\n\"En tiedä\", vastasin minä; \"pureksii vain, sitä varten kai sille hampaat\non annettu.\"\n\nJa tiesinhän minä, että Maggie pureksi, olin sen jo kauan sitten\nhuomannut. Mutta ei hän pureksinut beteliä, sillä hänen hampaansa olivat\naivan valkeat, sitävastoin oli hänellä tapana pureksia mitä tahansa\nmuuta, pistää suuhunsa ja pureksia kuin mitäkin makeisia. Sattui saamaan\nmitä vain, lanttia, paperilappuja, linnunhöyheniä, kaikkea hän\npureskeli. Mutta ei häntä sentähden sopinut häväistä, kun hän oli siitä\nhuolimatta seudun kaunein tyttö; mutta Glahn oli minulle kateellinen,\nsiinä pulma piili.\n\nSeuraavana iltana me muuten tulimme jälleen hyviksi ystäviksi Maggien\nkanssa, emmekä nähneet Glahnia.\n\n\n\n\nIII.\n\n\nKului viikko, me kävimme joka päivä metsällä ja ammuimme paljon riistaa.\nEräänä aamuna, kun me juuri saavuimme metsään, tarttui Glahn\nkäsivarteeni ja kuiskasi: Seis! Samassa hän nakkaa pyssyn siimalleen ja\nlaukaisee. Nuori leopardi kaatui. Minä olisin myöskin voinut silloin\nampua, mutta Glahn anasti sen kunnian ja ampui ensin. Miten se nyt taas\ntahtoo pöyhkeillä! ajattelin minä. Me tulemme kuolleen eläimen luo, se\non kuollut kuin tukki, reikä vasemmassa kylessä ja kuula oli jäänyt\nselkään.\n\nEn pidä siitä, että minua tartutaan käsivarteen, sanoin siksi:\n\n\"Noin minäkin olisin voinut ampua.\"\n\nGlahn katsoi minuun.\n\nLausuin jälleen:\n\n\"Te ette kai usko, että minä olisin voinut niin ampua?\"\n\nGlahn ei vastaa nytkään. Sensijaan rupee hän jälleen lapsettelemaan ja\nampuu kuollutta leopardia uudelleen, nyt pään läpi. Minä katson kuin\npuusta pudonneena.\n\n\"Näes\", selitteli hän, \"minä en voi tyytyä siihen, että olen osannut\nleopardia kylkeen.\"\n\nViilsi liiaksi hänen turhamaisuuttaan se, että hän oli ampunut noin\narkipäiväisesti, aina tahtoi hän olla etevin. Miten hän oli narrimainen!\nMutta eihän se minuun kuulunut, en minä aikonut kieliä hänen tekoaan.\n\nEhtoolla kun me tulimme kylään tuoden tuota kuollutta leopardia, tuli\npaljon alkuasukkaita sitä katsomaan. Glahn sanoi muuten vain, että me\nolimme ampuneet sen aamulla eikä ollut siitä silloin sen enempää\nolevinaan. Maggiekin tuli siihen.\n\n\"Kuka tuon ampui?\" kysyi hän.\n\nJa Glahn vastasi:\n\n\"Kai nähnet, kaksi haavaa, me ammuimme sen tänä aamuna mentyämme\nmetsälle.\" Ja hän käänteli eläintä ja näytteli Maggielle noita kahta\nhaavaa, sekä kylessä että päässä olevaa. \"Tuosta meni minun kuulani\",\nsanoi hän ja näytti haavaa kylessä, tahtoen, narri, antaa minulle\nkunnian päähän osaamisesta. Minä en viitsinyt häntä oikaista enkä\noikaissutkaan. Glahn alkoi sitten kestitä alkuasukkaita riissioluella,\njuotti ketä tahansa.\n\n\"Te molemmat olette ampuneet sen\", sanoi Maggie itsekseen ja katseli\nkuitenkin koko ajan vain Glahnia.\n\nVedin hänet syrjään ja sanoin:\n\n\"Miksi katselet koko ajan häntä? Enkö minäkin ole tässä lähellä?\"\n\n\"Olet\", vastasi hän. \"Ja kuule: minä tulen tänä iltana.\"\n\nSeuraavana päivänä sitten sai Glahn sen kirjeen. Hänelle tuli nimittäin\nkirje pikalähetin kautta jokiasemalta, ja se oli kierrellyt sadan\nkahdeksankymmenen peninkulman mutkan. Kirje oli kirjoitettu naisen\nkäsialalla, ja minä ajattelin, että se mahdollisesti oli hänen entiseltä\nystävättäreltään, tuolta ylhäisellä naiselta. Glahn nauroi\nhermostuneesti luettuaan sen, ja antoi lähetille setelin lisäpalkkiota,\nkun tämä oli tuonut kirjeen. Mutta piakkoin hän kävi sanattomaksi ja\nsynkeäksi eikä tehnyt muuta kuin tuijotti tuijottamistaan. Ehtoolla joi\nhän itsensä humalaan erään vanhan alkuasukas-kääpiön ja hänen poikansa\nkanssa, ja halaili minuakin ja tahtoi välttämättä myös minua juomaan\nkanssaan.\n\n\"Te olette rakastettava tänäiltana\", sanoin minä.\n\nHän nauraa hohotti ja vastasi:\n\n\"Täällä me kaksi nyt kykötämme Indian metsissä ja ajamme riistaa, vai?\nEikö tämä ole hurjan hassua? Malja kaikille maailman valtakunnille ja\nmaille, ja malja kaikille kauniille naisille, naiduille ja\nnaimattomille, etäisille, läheisille! Ho-hoo! Ajatelkaas miestä, jota\nkosii vaimo, naitu vaimo!\"\n\n\"Kreivitär!\" sanoin minä pisteliäästi. Sanoin sen hyvin pisteliäästi, ja\nse koski häneen, hän virnisti kuin koira, sillä se koski häneen. Sitten\nrypisti hän yhtäkkiä otsaansa ja alkoi räpyttää silmiään ja harkita\nperin pohjin, oliko nyt ilmaissut liikaa, niin juhlallisen suurena piti\nhän tuota salaisuuttaan. Mutta samassa juoksi parvi lapsia majallemme ja\nhuusi: \"Tiikerit, hohoi, tiikerit!\" Tiikeri oli kaapannut lapsen melkein\nkylän viereltä, viidakkoon kylän ja joen välille.\n\nTuskin kuuli sen Glahn, joka oli humalassa ja särkyneellä sekapäällä,\nkun jo tempasi rihlansa ja juoksi minkä ehti viidakkoon; hänellä ei\nollut edes hattua päässään. Mutta miksi otti hän nyt rihlan eikä\nhaulikkoa, jos kerran oli niin rohkea kuin kehui? Hänen oli kahlattava\nvirran yli, joka oli vaarallista, mutta virtahan oli tietysti melkein\nkuiva aina sadeaikaan saakka; jonkun hetken päästä kuulin kaksi\nlaukausta ja kohta sen jälkeen kolmannen laukauksen.\n\nKolme laukausta yhteen elukkaan! ajattelin minä; jalopeurakin olisi\nkellistynyt kahdella laukauksella, ja nyt ammutaan vain tiikeriä! Mutta\neipä noista kolmestakaan laukauksesta ollut hyötyä, lapsi oli jo revitty\nkuoliaaksi ja melkein syöty, kun Glahn saapui; ellei hän olisi ollut\nniin humalassa, ei hän olisi yrittänytkään sitä pelastaa.\n\nYön rehjosteli hän kokonaan naapurimajassa, erään lesken ja hänen kahden\ntyttärensä keralla, Jumala ties kenen keralla heistä.\n\nKahteen päivään ei Glahn ollut selvänä niin siunattua hetkeä, ja hän\nolikin saanut paljon tovereita juopottelemaan kanssaan. Hän vaati minua\nturhaan mässäykseen, hän ei enää aprikoinut mitä sanoi ja haukkui minun\nolevan mustasukkaisen.\n\n\"Lemmenkateus sokaisee Teidät\", sanoi hän.\n\nLemmenkateus! Minä kateellinen hänelle!\n\n\"Kuulkaas\", sanoin minä, \"minäkö kateellinen Teille! Mistä minä olisin\nTeille kateellinen?\"\n\n\"No, siis Te ette ole kateellinen\", vastasi hän. \"Minä muuten tervehdin\ntänä iltana Maggieta, hän pureskeli kuten aina jotain suussaan.\"\n\nNielasin vastaukseni ja menin matkaani.\n\n\n\n\nIV.\n\n\nAloimme jälleen metsästellä. Glahn tunsi loukanneensa minua ja pyysi\nminulta anteeksi.\n\n\"Muuten minä olen niin surkean väsynyt kaikkeen\", sanoi hän; \"toivoisin,\nettä sattuisitte ampumaan harhaan ja laskisitte kuulan kallooni.\"\n\nSellaisilla aatoksilla hän askaroitsi, että minä laskisin kuulan hänen\nkalloonsa. Kai tuo kreivittäreltä tullut kirje taas leimautti liekkiin\nhänen muistonsa, ja minä vastasin:\n\n\"Edestä syömätön löytyy.\"\n\nHän kävi päivä päivältä yhä äänettömämmäksi ja synkeämmäksi, hän ei\njuonut enää eikä puhunut niin ainoata sanaa; poskensa painuivat\nkuopalle.\n\nEräänä päivänä kuulin yhtäkkiä rupattelua ja naurua akkunani alta,\nkatsoin ulos, Glahnille paistoi naama taas ilosta ja hän seisoskeli\nsiellä jutellen äänekkäästi Maggien kanssa. Hän käytti kaikkia hurmaavia\neleitänsä. Maggie oli kai tullut juuri kotoa ja Glahn oli varuillaan\nodotellut häntä. He eivät haikailleet edes lyöttäytyä yhteen juuri minun\nlasiruutuni alla.\n\nVavistus karmi ruumistani, viritin rihlani hanan, mutta laskin sen\njälleen alas. Menin ulos ja tartuin Maggieta käsivarteen; läksimme\näänettöminä kylälle päin; Glahn pujahti heti takaisin majaan,\n\n\"Miksi puhelet taas hänen kanssaan?\" kysyin minä Maggielta.\n\nHän ei vastannut.\n\nOlin tuonen tuskissa epätoivosta, sydämeni jyskytti niin, että tuskin\nsaatoin hengittää. Koskaan en ollut nähnyt Maggieta niin kauniina kuin\nnyt, koskaan en ollut nähnyt niin kaunista aitovalkoista tyttöä, ja\nsiksi minä unohdin, että hän oli Tamulitar, unohdin kaikki hänen\ntähtensä.\n\n\"Vastaa\", sanoin minä, \"miksi sinä puhelet hänen kanssaan?\"\n\n\"Pidän hänestä enemmän\", vastasi hän.\n\n\"Pidätkö hänestä enemmän kuin minusta?\"\n\n\"Pidän.\"\n\nVai niin, hän piti hänestä enemmän, vaikka minä olin hänen veroisensa!\nEnkö ollut aina ollut Maggielle ystävällinen ja antanut hänelle lantteja\nja lahjoja? Ja millainen oli Glahn ollut?\n\n\"Hän pilkkaa sinua, hän sanoo, että sinä pureksit aina jotain\", sanoin\nminä.\n\nSitä hän ei ymmärtänyt, ja minä selittelin hänelle juurta jaksain, että\nhänellä aina oli tapana pistää suuhunsa mitä sattui ja pureksia sitä ja\nettä Glahn siksi pilkkasi häntä. Se vaikutti häneen enemmän kuin kaikki\nmuu, mitä hänelle sanoin.\n\n\"Kuules, Maggie\", sanoin minä, \"sinun täytyy tulla ikiomakseni; etkö\ntahdo tulla? Olen mietiskellyt sitä, sinun täytyy tulla minun mukaani,\nkun matkustan pois täältä, minä nain sinut, kuuletko, ja me matkustamme\nasumaan minun maahani. Tokipa tahdot?\"\n\nJa sekin vaikutti häneen, Maggie vilkastui ja puheli halukkaasti\nkanssani, kun me kävelimme siellä. Hän mainitsi vain kerran Glahnin\nnimeä, hän kysyi:\n\n\"Ja tuleeko Glahn mukaan kun me matkustamme?\"\n\n\"Ei\", vastasin minä, \"ei tule. Oletko pahoillasi siitä?\"\n\n\"En, en\", vastasi hän heti, \"olen hyvilläni siitä.\"\n\nMuuta hän ei puhunut hänestä ja minä tunsin rauhoittuvani. Maggie tuli\nmyös luokseni kotiin, kun häntä pyysin.\n\nKun hän parin tunnin päästä lähti luotani, kapusin tikapuita myöten\nGlahnin asumukselle ja koputin tuota ohutta ruoko-ovea. Hän oli kotona.\nMinä sanoin:\n\n\"Tulin Teille sanomaan, että meidän ei pitäisi ehkä mennä huomenna\nmetsälle.\"\n\n\"Miksi niin?\" kysyi Glahn.\n\n\"Siksi, että minä en mene takuuseen, etten ammu harhaan ja laske kuulaa\nkalloonne.\"\n\nGlahn ei vastannut, ja minä menin takaisin alas. Tämän varoituksen\nkuultuaan hän ei kai uskaltaisi lähteä huomenna metsälle; mutta miksi\nhän oli houkutellut Maggien juuri minun akkunani alle ja rupatellut\nääneen hänen kanssaan? Miksei hän matkustanut kotiin, jos kirjeessä\nkerran kutsuttiin häntä? Hän ei lähtenyt, sen sijaan hän vain kuleksi\nhampaitaan kiristellen ja huudahteli itsekseen: \"En, en! Ennen annan\nvaikka silputa itseni kappaleiksi!\"\n\nMutta sen illan jälkeisenä aamuna, jona olin häntä varoittanut, tulee\nGlahn kuin tuleekin sänkyni viereen ja huutaa:\n\n\"Hei ylös, toveri! Mitä ihanin ilma, mennään ampumaan otus. Muuten: te\npuhuittte eilen typeryyksiä.\"\n\nKello ei ollut vielä kuin neljä, mutta minä nousin heti ylös ja\nlaittauduin lähtökuntoon, koskapa hän ei varoituksestani piitannut.\nLatasin kiväärini ennenkuin läksimme ja annoin hänen nähdä, että minä\nsen latasin. Eikä ollut päällepäätteeksi lainkaan ihana ilma, kuten hän\nsanoi, vaan satoi, ja siten pilkkasi hän minua entistä pahemmin; mutta\nminä en ollut tietävinäni ja lähdin vaieten hänen kanssaan.\n\nKoko päivän kuleksimme me metsissä, kukin omia tuumiaan hautoen... Me\nemme ampuneet mitään, meiltä livahti otus toisensa jälkeen miettiessämme\naivan muita menoja kuin metsästystä. Puolenpäivän seutuvilla rupesi\nGlahn kävelemään jonkun askeleen edessäni, ikäänkuin tahtoen saattaa\nminut siten mitä parhaimpaan tilaisuuteen tehdä hänelle mitä tahdoin;\nhän käveli aivan pyssynpiippuni suulla, mutta senkin pilkan minä siesin.\nMe palasimme kotiin illalla, ilman ikäviä sattumia. Minä ajattelin: Ehkä\nhän nyt näkee parhaaksi antaa Maggien olla rauhassa!\n\n\"Tämä oli elämäni pisin päivä\", sanoi Glahn, kun illalla seisoimme majan\nluona.\n\nEmme puhuneet siinä sen enempää.\n\nSeuraavina päivinä hän oli kovin mustalla mielellä, kai yhä tuon kirjeen\nvuoksi. \"En jaksa tätä sietää, en, en jaksa tätä sietää!\" puheli hän\njoskus öillä; se kuului läpi majan. Hän tuli niinkin jöröksi, ettei\nvastannut emäntämme ystävällisimpiinkään kysymyksiin ja hän oikein\nvoihki nukkuessaan. Kyllä hänellä on taakkaa tunnollaan! ajattelin minä;\nmutta miksi kummalla hän ei matkusta kotiin? Kai pöyhkeytensä estää, hän\nei vain noin tuostaan nöyrry palaamaan, kun hänet kerran oli\nkarkoitettu.\n\nTapasin Maggieta joka ilta, eikä Glahn jutellut enää hänen kanssaan.\nMinä huomasin, että hän oli herennyt pureskelemasta, hän ei pureskellut\nenää lainkaan ja minä olin siitä hyvilläni ja ajattelin: hän ei\npureskele enää, nyt hän on entistä ehompi ja minä rakastan häntä\nmoninverroin enemmän kuin ennen! Eräänä päivänä tiedusteli hän Glahnia,\ntiedusteli hyvin varoen. Eikö hän ollut terveenä? Oliko hän matkustanut\npois?\n\n\"Ellei hän ole kuollut tai matkustanut\", vastasin minä, \"niin lojunee\nhän kai kotosalla. Minusta se on yhdentekevää. Häntä ei jaksa enää\nsietää.\"\n\nMutta kun me samassa saavuimme majalle, näimme me Glahnin lojuvan maassa\nmatolla, kädet niskassa ja tuijottelevan taivaaseen.\n\n\"Tuossapa hän näkyykin lojuvan\", sanoin minä. Maggie meni suoraan hänen\nluokseen, ennenkuin ehdin estää ja sanoi iloisella äänellä:\n\n\"En minä pureskele enää, katsokaa nyt! En höyheniä, lanttia,\npaperinkappaleita minä pureskele enää.\" Glahn tuskin katsahti häneen ja\nlojui vain sanaa sanomatta; mutta Maggie ja minä läksimme. Kun minä\nmoitin häntä ja sanoin, että hän oli rikkonut lupauksensa, ja puhellut\ntaas Glahnille, vastasi hän, että hän tahtoi torua Glahnia.\n\n\"Vai niin, hyvä on, toru sinä vain häntä\", sanoin minä; \"mutta hänenkö\ntähtensä sinä herkesit pureskelemasta?\"\n\nHän ei vastannut. Vai ei hän vastannut!\n\n\"Sano, kuuletkos\" hänenkö tähtensä?\"\n\n\"Ei, ei\", vastasi hän, \"vaan sinun tähtesi.\"\n\nEnkä minäkään osannut muuta luulla. Miksipä hän tekisi mitään Glahnin\ntähden?\n\nMaggie lupasi tulla ehtoolla luokseni ja hän tulikin.\n\n\n\n\nV.\n\n\nHän tuli kello kymmenen, minä kuulin hänen äänensä ulkoa, hän puheli\njonkun lapsen kanssa, jota hän talutti. Miksei hän tullut sisään ja\nmiksi oli hän ottanut lapsen mukaansa? Minä katselen häntä ja pian\naavistelen, että hän antaa jollekin merkkiä puhumalla ääneen sen lapsen\nkanssa, huomaan myös, että hän katselee yhä ylisille, Glahnin\nakkunaruutuun. Oliko Glahn ehkä nyykäyttänyt hänelle päätään tai\nviittaillut akkunasta kuullessaan hänen äänensä ulkoa? Koko menosta\ntajusin toki sen, ettei sitä töllötellä ilmaan silloin kun puhellaan\nlapselle maan kamaralle.\n\nAioin jo mennä ulos ja ottaa häntä käsipuolesta; mutta silloin hän juuri\npäästi lapsen, jätti sen ulos ja tuli majan ovesta sisään, astui\neteiseen. Noo, viimeinkös tuli, kylläpä saa tullessaan aika torat!\n\nKuuntelen, miten Maggie tulee eteiseen, en erehdy, hän jo ihan hipuu\noveani. Mutta eipäs tulekaan minun luokseni, kuulen hänen kapuavan ylös\ntikapuita, ylisille Glahnin kojuun, kuulen sen ihan selvään. Paiskaan\noveni selälleen, mutta Maggie on jo ehtinyt ylös, ovi sulkeutuu hänen\nperästään ja muuta en enää kuule. Silloin oli kello kymmenen.\n\nJa minä menen sisään huoneeseeni ja otan kiväärini ja lataan sen, siinä,\nvaikka yö on paraillaan. Kello kaksitoista kapuan tikapuita ylös ja\nkuuntelen Glahnin ovella, kuulen Maggien olevan siellä, kuulen, että hän\non hellä Glahnille, ja menen takaisin alas. Kello yksi menen uudestaan\nylös, ei kuulu mitään. Odotan ovella milloin he heräisivät, kello tulee\nkolme, neljä, ja kun se tuli viisi, niin he heräsivät. Hyvä! ajattelin\nminä enkä ajatellut mitään muuta kuin että nyt he olivat heränneet, mikä\noli oikein hyvä. Mutta kohta sen jälkeen kuulin melua ja mekastusta\nalaalta majasta emäntämme huoneesta ja minun oli joutuin palattava alas,\njottei hän minua huomaisi. Glahn ja Maggie olivat varmaankin heränneet\nja minä olisin kuunnellut paljon kauemmin, mutta minun oli mentävä.\n\nEteisessä tuumin itsekseni: Tästä se meni, se hipaisi käsivarrellaan\noveani, mutta ei avannut sitä, se kapusi ylös tikapuita, ja tuossa on ne\ntikapuut, noille neljälle kapulalle se astui.\n\nSänkyni oli yhä koskemattomana, enkä heittäytynyt nytkään siihen, vaan\nasetuin akkunan ääreen ja katselin, hypistelin siinä hiljaa kivääriäni.\nSydämeni ei tykyttänyt, se värisi.\n\nPuolen tunnin päästä kuulen Maggien jälleen kapuavan tikapuita. Painan\nkasvoni ruutua vasten ja näen hänen tulevan ulos majasta. Hänen yllään\noli se pieni lyhyt pumpulihame, joka ei ylttänyt polviinkaan, ja\nolkapäillään oli villainen kaulahuivi, jonka hän oli lainannut\nGlahnilta. Muuten oli hän ihan alasti ja se pieni pumpulihame oli hyvin\nrypistynyt Hän kulki tapansa mukaan hyvin verkkaan eikä katsahtanutkaan\nminun ruutuuni. Sitten katosi hän majojen taa.\n\nJonkun hetken päästä tuli Glahnkin alas, rihla kainalossa ja valmiina\nlähtemään metsälle. Hän oli synkkä, eikä tervehtinyt. Sitäpaitsi hän oli\nhepennellyt itsensä hienoksi ja huolehtinut tavattomasti puvustaan. Kas\nnyt kun on pukeutunut sulhaseksi, ajattelin minä.\n\nVarustauduin lähtöön heti ja läksin hänen kanssaan, ja kumpikaan meistä\nei puhunut sanaakaan. Pari kanaa, jotka ammuimme, repelimme me\nsurkeasti, sillä me ammuimme ne rihlatuilla, mutta me paistoimme ne puun\njuurella niin hyvin kuin taisimme ja aterioimme vaieten. Niin kului aika\nkello kahteentoista.\n\nGlahn huusi minulle:\n\n\"Oletteko ihan varma, että pyssynne on ladattu? Mikä tietää mitä eteen\nosuu. Ladatkaa se nyt vain.\"\n\n\"Se on ladattu\", vastasin minä.\n\nSitten katosi hän viidakkoon ja viipyi jonkun hetken poissa. Miten\nhalusta hänet ampuisin, kellistäisin kuin kurjan koiran! Ei ollut\nkiirettä, hän saisi totutelleita sitä ajattelemaan, ja hän ymmärsi aivan\nhyvin mitä minä hankitsin, siksi hän kysyikin, oliko pyssyni ladattu. Ei\nvoinut hän edes tänään olla pöyhkeilemättä, hän oli hepennellyt itseään\nja pannut uuden paidan ylleen; hänen naamansa oli tavattoman koppava.\n\nYhden tienoissa tulee hän yhtäkkiä eteeni kalpeana ja kiukkuisena ja\nsanoo:\n\n\"En jaksa sietää tätä enää! Katsojaa nyt hitolla, onko pyssynne ladattu,\nonko siinä mitään.\"\n\n\"Pitäkää huoli omasta pyssystänne, rohkenen pyytää\", vastasin minä.\nMutta kyllä minä tiesin varsin hyvin, miksi hän alituiseen kyseli\npyssyäni.\n\nJa hän lähti taas luotani. Olin vastannut hänelle niin selkeän\nepäävästi, että hän kävi sävyisäksi ja lähti pää painuksissa pois.\n\nSitten kohta ammuin kyyhkysen ja latasin uudelleen. Siinä ladatessani\nseisoo Glahn puoleksi suojassa puun takana ja katselee minua, katselee\ntokko tosiaan lataan ja kohta alkaa hän sitten lauleskella kovalla\näänellä ja selvästi virttä, ja vielä häävirttä. Se laulaa häävirsiä ja\npukeutuu parhaaseen pukuunsa, ajattelin minä, sillä kujeella se tänään\ntuumii eniten pauloa. Keskellä laulua alkaa hän kävellä hiljaa edessäni,\npää painuksissa, ja kävellessään hän yhä vain laulaa. Hän pysyttelihe\ntaas ihan minun pyssynpiippuni suulla, kuten olisi ajatellut: Nyt, nyt\nsen pitää tapahtua, siksi minä laulelen tätä häävirttä! Mutta se ei\ntapahtunut, ja kun hän vaikeni, ei hän voinut muuta kuin katsoa taakseen\nminuun.\n\n\"Emmeköhän me kuitenkaan ammu mitään tänään\", sanoi hän ja hymyili kuten\npuolustellen itseään ja hyvittääkseen minua, kun lauloi metsällä. Mutta\nvielä silloinkin oli hänen hymynsä kaunis, oli kuin olisi hänen\nsydämensä itkenyt, ja hänen huulensa värisivät tosiaan, vaikka hän oli\nolevinaan siitä, että saattoi hymyillä näin vakavalla hetkellä.\n\nEn ollut mikään naishempu ja hän huomasi kyllä, ettei voinut minua\nlumota, hän kävi kärsimättömäksi, kalpeaksi, hän hääri ympärilläni\nkiihkein askelin, tuli milloin oikealle, milloin vasemmalle, milloin\noikealle puolelleni ja silloin tällöin seisattui hän minua odottelemaan.\nViiden tienoissa kuului yhtäkkiä pamaus ja kuula vinkaisi korvissani.\nKavahdin, Glahn seisoi hievahtamatta muutamia askelia minusta ja\ntuijotti minuun, sauhuava kivääri kädessä. Aikoiko hän ampua minut? Minä\nsanoin:\n\n\"Päin honkiin! Ammutte nykyjään huonosti.\"\n\nMutta hän ei ampunut huonosti, hän ei ampunut milloinkaan päin honkiin,\nhän oli vain ärsyttänyt minua.\n\n\"No, kostakaa sitten, saatanalla!\" huusi hän.\n\n\"Kun aikani tulee\", sanoin minä ja purin hammasta.\n\nSeisoimme vastakkain ja katsoimme toisiamme, yhtäkkiä keikauttaa Glahn\nolkapäitään ja huutaa minulle: \"Raukka!\" Miksi pitikin hänen sanoa minua\nraukaksi? Nostin pyssyn silmälle, tähtäsin keskelle hänen naamaansa ja\nlaukaisin.\n\nEdestä syömätön löytyy...\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta nyt ei Glahnin suvun tarvitse enää haeskella tätä miestä, minua\nkiusottaa aina nähdä lehdissä tuota hölmöä ilmoitusta suuresta\nkorvauksesta sille, joka voi antaa tietoja kuolleesta. Tuomas Glahn\nkuoli tapaturmasta, harhalaukauksesta metsästysretkellä Indiassa. Oikeus\nkätki hänen nimensä ja kuolemansa asiallisiin pöytäkirjoihin, ja näissä\npöytäkirjoissa sanotaan, että hän on kuollut, uskokaa minua, ja vieläpä\nettä hän kuoli harhalaukauksesta.\n\n\n\n"]