[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fRT-fwOjcxVhfHHonozZPglzyaYOP7MNIO4qN2HQxX1M":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":29,"aiDescription":30,"preamble":31,"content":32},3386,"Dolores parka","Caballero, Fernán (oik. Böhl von Faber, Cecilia)",1797,1877,"3386-caballero-fern-n-dolores-parka","3386__Caballero_Fernán__Dolores_parka","Andalusialainen kertomus","romaani",[],[],"fi",1853,1920,15749,99871,false,75495,[23],"Spanish fiction -- Translations into Finnish",[25],"Novels","\" Dolores parka! : Andalusialainen kertomus\" by Fernán Caballero is a novel written in the early 20th century. The book captures the lives and emotions of rural families in Andalucia, focusing on their daily struggles, sweet moments, and the deep ties of family. The narrative introduces a variety of characters, including an elderly man and his grandchildren, who return home after a day of labor in the fields.  At the start of the novel, we observe scenes of pastoral life as villagers return home on donkeys, bringing produce and enjoying their family bonds. The narrative shifts to the Lopez family's idyllic home, illustrating its inhabitants, including an observant and kind old man named Mateo, a sick widow struggling to care for her children, and a lighthearted young boy named Tomasillo, who dreams of a life at sea. As the story unfolds, we begin to see the challenges these characters face, revealing themes of love, duty, and the inevitable hardships of life in rural Spain. (This is an automatically generated summary.)",[28],"Anttila, Selma",325,"Andalusialaiselle maaseudulle sijoittuva kertomus kuvaa espanjalaista kyläelämää, perhesuhteita ja paikallisia tapoja. Tarina seuraa nimihahmon elämänvaiheita ja koettelemuksia perinteisessä yhteisössä, jossa uskollisuus ja arjen vaatimukset määrittävät ihmisten kohtaloita.","Fernán Caballeron 'Dolores parka' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 3386. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tuula Temonen ja Projekti Lönnrot.","DOLORES PARKA!\n\nAndalusialainen kertomus\n\n\nKirj.\n\nFERNÁN CABALLERO\n\n\nSuomentanut\n\nSelma Anttila\n\n\n\n\n\nHämeenlinnassa,\nArvi A. Karisto Osakeyhtiö,\n1920.\n\n\n\n\n\n\nI.\n\n\nMikään ei silmää ja sydäntä niin viehätä kuin nähdä maalaisia\nillansuussa palaamassa vainioilta kotiinsa. Kukin ratsastaa aasillaan,\njota säännöllisesti seuraa iloisesti hyppivä tai laukkaava nuori varsa\nahkerasti nauttien lyhyttä nuoruuttaan, ikäänkuin ennustava vaisto\nilmaisisi sille, että tämä hilpeys, tämä riippumattomuus ja nämä\nlystikkäät hypyt jäisivät ensimmäisiksi ja viimeisiksi sen sumuisessa,\ntyöteliäässä ja puutteista rikkaassa elämässä.\n\nMaamies tuo hedelmillä ja vihanneksilla täytettyjä vasuja kotiin;\npäällimmäisinä on korkeaksi röykkiöksi kasattuja tuoreita maissin\nolkia, joiden on määrä joutua hänen uskollisen pitkäkorvaisen\ntyötoverinsa iltamuonaksi. Se kiirehtää hitaita askeliaan, heti kun\nhavaitsee lapset, jotka rientävät isää vastaan.\n\nJonoon liittyy vanha koira, ruma eikä kovin huolellisesti hoidettu,\nmutta tyytyväinen ja uskollinen, joka pitää itseään myös perheeseen\nkuuluvana; se ei vaihtaisi herransa antamaa leipäpalaa palatsin\nihanimpiinkaan herkkuihin. Siellä täällä nostaa joku isä nuorimpansa\nmaasta ja istuttaa eteensä aasin selkään, samalla kun isommat leikkivät\naasinvarsan kanssa ja juoksevat sen ympärillä.\n\nJoku toinen isä laskeutuu itse maahan, istuttaa kookkaimman poikansa\naasin selkään ja ottaa nuorimman käsivarrelleen. Ja niin marssii kukin\neri ryhmä kotia kohti, missä hyvä äiti ja onnellinen puoliso heitä\nodottaa...\n\nEräänä kauniina kesäiltana ratsasti vanha mies aasillaan lähellä\nmerta olevaa Rotan kylää kohti. Häntä seurasi kaksi kaunista solakkaa\nnuorukaista, joilla oli ruskeat kasvot ja tumma tukka, kantaen olallaan\nkuokkia ja lapioita.\n\nLähellä kotia he näkivät noin viisivuotiaan pojan rientävän vastaansa.\nHän veti mukaansa vieläkin pienempää tyttöstä, ollen aivan punainen\nponnistuksistaan, kun oli joudutettava vielä hoipertelevan pikku siskon\nkäyntiä.\n\nKulkue pysähtyi. Vanhempi nuorukaisista nosti pienokaiset, jotka olivat\nhänen sisarensa lapsia, korkealle maasta, laskien toisen vanhan miehen\noikealle, toisen vasemmalle käsivarrelle. Tämän jälkeen aasi jatkoi\nmatkaansa, kehoitusta tarvitsematta, levollisesti kotitalolle, jonka\neteen se jäi seisomaan, vaikkei sen pitkiin korviin huudettu: »ptruu!»\n\nEnnenkuin astumme tähän taloon, joka kuuluu vanhukselle, täytyy meidän\nkatsella sitä vähän tarkemmin ja tutustua sen asukkaihin.\n\nPortista päästään suureen, kivettyyn pihaan. Oikealla on puutarha —\nniin täynnä kukkia, pensaita ja köynnöksiä, ettei ensi silmäyksellä\nsiellä muuta huomaakaan. Vasemmalla havaitsee viiniköynnösten\nmuodostaman lehtimajan, jossa on joka puolella mahtavia rypäleitä.\nSuoraan vastapäätä on asuinrakennus, jossa on ovia keittiöön,\nasuinhuoneeseen, takapihaan ynnä tilkkivistä kyhätyille ullakkokamariin\nvieville portaille.\n\nPääovesta oikealla on pieni asuinhuone ja makuukamari. Vasemmalla on\nsamanlaisia suojia; niihin liittyy muutamia pienempiä asuntoja, joihin\non käytävä pihalta.\n\nErillään hiljaisuudessa ja rauhaisessa yksinäisyydessä olevaan\ntupaseen, jonka akkunat ovat takapihalle päin, pääsee keittiön kautta.\n\nSe oli oivallinen, rauhaisa talo ja sisälsi niin paljon asukkaita kuin\nsiihen suinkin mahtui.\n\nOmistaja, eno Mateo Lopez, piti talon koko vasenta puolta hallussaan\nperheineen — siihen luettuna hänen tyttärensä Catalina, naimisissa\nhevospaimenen kanssa ja niiden lasten äiti, joiden näimme rientävän\nisoisää vastaan.\n\nUllakkokamari oli kuuden reaalin maksusta kuussa vuokrattu erään\nonnettoman, merellä hukkuneen merimiehen sairaalle leskelle, jolla\nei ollut mieheltään muuta perintöä kuin kaksi lasta. Köyhä vaimo ei\nkoskaan jaksanut maksaa vuokraansa, ja eno Mateo varoi sitä häneltä\nvaatimasta, pitäen kiinni perin järkevästä näkökannasta: »Ellei\nköyhimmällä mitään ole, mistä hän sitten maksaisi?».\n\nKeittiön viereisessä tuvassa asui, luostarien lakkautuksen jälkeen,\naivan ilmaiseksi muuan köyhä munkki; oikeanpuolinen huoneusto\noli kymmenestä reaalista vuokrattu eräälle _carabinerolle_ eli\ntullisotamiehelle ja hänen vaimolleen. Nämä kaksi ihmistä olivat talon\nainoat maksavat vuokralaiset.\n\nCarabinero oli kelpo mies nimeltä Canuto, joka merkitsee ruokoa;\neikä mikään nimi ole miehelleen paremmin sopinut: niin pitkä,\nkankea ja ontto hän oli. Hän oli sotilas ja sellaisena aina ollut\ntotinen, arvokas ja harvasanainen; mutta siitä asti, kun hänestä\noli tullut carabinero, se on: hallituksen luottamusmies, oli hänen\nvaitelias arvokkuutensa muuttunut marmoriksi — roomalaisen Caton\ntaipumattomuudeksi.\n\nHerra Canuto, jolla ei syntymästään saakka liene milloinkaan ollut omaa\ntahtoa, oli suurimmassa määrässä arka arvostaan, vaikkei tohtinutkaan\nkoskaan riisua liivejään ensin kysymättä vaimoltaan, mitkä toiset hän\nottaisi ylleen.\n\nViisikymmentä vuotta takaperin hän oli ollut terve ja vaalea, mutta\narmoton aika ja viran vaivat eivät suvainneet jättää näistä molemmista\nnuoruuden etuoikeuksista muuta jälkeä kuin hirmuiset viikset, jotka\nolivat kuin kaksi pörhöistä luutaa!\n\nKuitenkin hänen vaimonsa väitti miehensä olleen liljaa valkoisemman ja\nhamppua vaaleamman, vieläpä vakuutti, että nytkin voi hänen olalleen\nkirjoittaa kuin paperilehdelle.\n\nPepa — se oli rouvan nimi — oli miestään paljoa nuorempi. Hän oli niitä\nmallivaimoja, jotka tuovat miehelleen kallisarvoisimmat myötäjäiset,\nmitä hän voi toivoa: rakkautta velvollisuudentuntoon yhtyneenä.\nSellaisilla vaimoilla on kyky johtaa miehiään riistämättä heidän\nhyvää uskoaan, että juuri he, miehet, aina ovat oikeassa ja kaiken\nparaiten ymmärtävät. Heillä on tuo äly, jolla miehiä ohjataan, niin\netteivät nämä tajua tarkoitusta — aivan kuin äidit kehtolauluilla\nhellästi ja kuin leikkien uneen tuudittavat lapsia millään tavalla\nheitä pakottamatta; tuo alistuvaisuus ja itsensäuhraaminen, joka\nniin oivallisesti osaa omat uhrinsa salata, jottei sitä, joka ne\nsälyttää, voi syyttää liikanaisista vaatimuksista; mutta ennen kaikkea\nantautuvaisuus, itsensäkieltäminen ja vaatimattomuus — jollaiset\nhyveet, ellei niiden alkuperää olisi niin kunnioitettava, helposti\nvoisivat näyttää naurettavilta, jos mies ei niitä ansaitse.\n\nHerra Canuto avasi tuskin milloinkaan suutaan; ja siinä hän tekikin\naivan oikein. Mutta jos näin tapahtui, puhui hän lyhyesti, pontevasti\nja hieman oraakkelimaisen varmana siitä, että kaikki korvat olivat\nyhtä tarkkaavaiset ja hyväntahtoiset kuin hänen vaimonsa. Eikä kelpo\ncarabineromme siinä erehtynytkään, ei ainakaan sen talon asukkaihin\nnähden.\n\n\n\n\nII\n\n\nLuostaristaan karkoitettu köyhä munkki, jonka Lopezin hyvä perhe oli\nottanut hoitoonsa, oli nimeltään pater Nolasco, oikein kunnon mies.\nHän ei tosin liene ollut ruutia tai kirjapainotaitoa keksimässä eikä\nmyöskään ollut minkään aikakauskirjan avustaja, mutta hän tiesi, mitä\noli tiedettävä täyttääkseen oman säätynsä velvollisuudet. Mikäli\nhäneltä ehkä puuttui ulkonaista arvokkaisuutta, sen hän runsaasti\nkorvasi innollaan, kansan kielen, tapojen ja tottumusten tuntemisella,\nniin ettei kukaan häntä paremmin sopinut sitä ohjaamaan kaikkeen\nhyvään. Eikä hän myöskään pitänyt syntinä joskus huudahtaa aikuisille:\n»carramba!» tai käyttää muuta voimasanaa, samoin kuin näpäyttää pieniä\nnenälle. Kansa, joka vaistomaisen tarkasti näkee mikä on oikein, tiesi\nvarsin hyvin, että hyvä pater oli kunnon mies, ja rakasti ja kunnioitti\nhäntä, vaikka se tosin välistä nauroikin hänen omituisuuksilleen.\n\nOn olemassa kahta lajia nauraa, hyvin erilaisia, jopa aivan toistensa\nvastakohtia: hyväntahtoinen ja pilkallinen nauru. Edellinen on lempeää,\nhilpeätä ja viatonta; jälkimäinen katkeraa, ilkeätä ja ilotonta. Toinen\ntulee terveestä sydämestä ja on kuin kirkkaan puron iloista solinaa;\ntoinen kumpuaa kovasta, katkeroittuneesta sydämestä ja pureutuu kiinni\naivan kuin jokin syövyttävä neste, polttaen ja hävittäen kaikki,\nminkä kanssa joutuu kosketuksiin. Toinen somistautuu kukilla, toinen\npukeutuu okaisiin... Tarpeetonta kai on sanoa, että se nauru, jonka\nhyvän paterimme omituisuudet aiheuttivat, ei ollut ilkeämielistä, vaan\nhyväntahtoista laadultaan.\n\nPater Nolasco oli hiukan kuuro. Siitä oli toisinaan seurauksena, ettei\nhän käsittänyt sanottua oikein, joten hänen vastauksensa eivät aina\nsattuneet ihan kohdalleen. Koko maailmassa ei liene ollut ihmistä,\njolla olisi ollut niin vähän sappea, mutta se ei kuitenkaan estänyt\nhäntä olemasta aika lailla ovela, eikä hän niin vain antanut niiden,\njoiden mieli teki, pistää itseään pussiin. Muutoin hän oli tavattoman\navomielinen ja totuudessa pysyvä eikä milloinkaan käyttänyt ylpeää tai\nkatkeraa tai muuten loukkaavaa puhetapaa, osaten kuitenkin pontevasti\nhuomauttaa, mitä piti vääränä ja moitittavana.\n\nUlkomuodoltaan muistutti pater Nolasco sellaista kautsunukkea, jota\non pitkinpäin venytetty. Hänen päänsä oli pitkä ja kapea; pitkä\noli nenäkin, pitkät posket, pitkät hampaat, käsivarret ja kädet,\npitkät jalat ja sääret. Siitä saakka, kun hänen oli täytynyt lähteä\nluostarista, käytti hän — saatuaan avustusta eräältä Amerikasta\ntulleelta hyväntekijältä, nimeltä Marcelino Toro — mustia ruudullisia\nliivejä, takkia ja housuja, jotka pitkänä palvelusaikanaan ja\ntoimeliaan emännän alituisesta harjaamisesta olivat saaneet vahaliinan\nkiillon.\n\nVaikka pater Nolascolla olikin jo enemmän kuin kuusikymmentä ikävuotta\nniskoillaan, oli hän kuitenkin hyvin vilkas liikkeiltään, ja huolimatta\npienistä huonovointisuuksista, jotka hän paransi eräänlaisella\n»teeksi» nimittämällään juomalla, hän saattoi iloita erinomaisesta\nterveydestään, joka oli etusijassa hänen kohtuullisuutensa ja\nravintonsa yksinkertaisuuden ansiota.\n\nHänen hyväntekijänsä sisar, donna Braulia Toro, lahjoitti hänelle\njoka kuukausi kaksi naulaa suklaatia, arvoltaan seitsemän — kahdeksan\nreaalia. Tämä suklaati ja muutamat leipäviipaleet olivat hänen\njoka-aamuinen suuruksensa. Hänen serkkunsa, rikas Gil Pinnones,\ntyydytti hänen hernetarpeensa, koska hän opetti hänen pojilleen\nmessuamista; ja nämä herneet ynnä muutama unssi lihaa ja rasvaa, joita\nsahanhoitaja lähetti hänelle palkkioksi kirjeiden kirjoittamisesta,\nolivat hänen päivällisensä, joka kaikkina vuoden kolmenasatana\nkuutenakymmenenä viitenä päivänä oli aina sama ja josta hän\nillallisekseen vielä säästi lautasellisen keittoa, jotavastoin toinen\nlautasellinen oli määrätty ullakkohuoneessa asuvalle leskelle.\n\nKaikkia vasta meidän valistuneella vuosisadallamme syntyneitä pater\nNolasco sinutteli. Kun hän kerran sovitti tuon sanasen »sinä» erääseen\nlääkäriinkiin, joka nuoruudestaan huolimatta oli hyvin olevinaan,\nmuistutti tämä, että pater Nolascon uskalias tapa loukkasi ihmisarvoa.\n\n»Ihmisarvoa!» toisti pater Nolasco. »Niinkuin joku siitä meidän\npäivinämme välittäisi! Menkää tiehenne! Arvokkaita sanoja, mutta\narvottomia tekoja! Ja jos minä sinuttelen hengellistä isääni, pyhää\nFranciscusta rukouksissani, pitäisikö minun sitten puhutella tuollaista\nkeltanokkaa, kuin sinä olet, 'armolliseksi herraksi'? Ha, haa! Mene\nparantamaan kuumesairaitasi äläkä huoli opettaa minulle säädyllisyyttä!\nPitäisikö minun vielä tässä tutkia teidän uudenaikaisia tapojanne? Ei,\nse on liian kovaa leipää vanhoille hampailleni. Ymmärrätkö?»\n\nMutta erityisesti kävi pater Nolasco ainaista sotaa köyhän lesken pojan\nkanssa. Tämä oli rakastettava, kaunis ja hyvin vilkas, kahdentoista\nvanha poika, josta kaikki paljon pitivät, mutta joka vastoin äitinsä\ntahtoa pyrki merimieheksi. Ja leskivaimo, menetettyään miehensä\nhaaksirikossa, kauhistui sitä ajatustakin, että hänen poikansa menisi\nmerille; hän oli pyytänyt pater Nolascoa vieroittamaan poikaa tästä\nsuunnitelmasta. Mutta kaikki oli ollut turhaa.\n\nMitä enemmän pater ylisti mannermaan etuja ja levollisen elämän\nsuloja, sitä innokkaammin haaveili seikkailunhaluinen poika merielämän\nvaaroista ja laajoista matkoista epävakaisilla aalloilla.\n\nIkäänkuin kostaakseen pojalle hänen itsepäisyydestään oli pater\nNolasco antanut hänelle haukkumanimen »Montevideo» — tiedämmehän, että\nmonen mielestä on matka Amerikaan samaa kuin laajat meriretket, ja\nettä Montevideon kaupunki on espanjalaisen nuorison mielestä etäisin\nsaavutettava päämäärä maan päällä.\n\n»Sinäpä et saa mennä merille», sanoi hyväntahtoinen pater.\n\n»Miksi en menisi, herra?» kysyi Tomasillo omituisen iloisesti ja\nlempeästi hymyillen — se hymyily oli ominaista hänelle ja hänen\nsisarelleen, ja siinä yhtyi ilo ja lempeämielisyys, niinkuin valo ja\nlämpö yhtyvät auringonsäteessä.\n\n»Koska meri on ihmisen vihollinen; ymmärrätkö?» vastasi pater. »Ja\nkoska isääsikin on kuolema merellä kohdannut; enkä minä käsitä, mistä\nsinä, jukuripää, saat tuon rohkeutesi pyrkiä merille.»\n\n»Entä teidän isänne, pater Nolasco, missä hän sitte kuoli?» kysyi\nTomasillo.\n\n»Hän kuoli aivan levollisesti ja rauhassa vuoteessaan, sinä\nnokkaviisas», tiuskasi pater.\n\n»Mutta kuinka te siis uskallatte panna vuoteeseen nukkumaan, pater\nNolasco?» vastasi poika.\n\n»Äläpäs latele minulle sellaisia ilveilijän puhetapoja, Tomasillo.\nTiedäthän hyvinkin, että kymmenestä merelle menneestä hukkuu yhdeksän\nja menee ilman rippiä ja synninpäästöä ijäisyyteen. Ja sinut, joka olet\npaljoa pahempi kuin kukaan muu — sinut se onnettomuus varmasti kohtaa.\nJos sinä vaihdat maan mereen, on tuho sinulle paljoa pahempi, koska\nmuilla ei ole siinä mitään menetettävää. Minä sanon: sinulle, mutta\nmyös äitiparallesi, joka sinua rakastaa ja jonka vanhain päiväin turva\nsinusta pitäisi tulla.»\n\n»Mutta mihin minun pitäisi ruveta, pater Nolasco? Tahdotteko, että\ntaaskin samoin kuin kevään alussa alan juoksennella pitkin eno Mateon\nvastakylvettyjä peltoja, — kattila kädessäni varpusia pelottelemassa?»\n\n»No, mitä vaaraa siitä olisi?»\n\n»Eipä mitään. Mutta juuri siksi en sitä viitsikään tehdä. Sillä minä\nrakastan vaaraa, pater Nolasco!»\n\n»Ole vaiti, sinä lentävä kala! Joka vaaraa hakee, se siihen hukkuu.\nMinä olen puhunut serkulleni Gil Pinnonesille, ja hän ottaa sinut\nsikopaimenekseen.»\n\n»Sehän vielä puuttuisi! Mitä, minunko pitäisi paimentaa Gil Pinnonesin\nsikoja? Paimentakoon itse!»\n\n»Toisin sanoen: sinä et tahdo tehdä työtä, sinä maankiertäjä... Etkö\ntahdo ruveta kunnon ihmiseksi ja auttaa äitiäsi? Sano, hirtehinen!»\n\n»Kyllä, teidän korkea-arvoisuutenne, tietysti! Mutta minä vain en rupea\nnöyristelijäksi enkä tahdo kuin etana nukkua koko elämääni kotona. Jos\ntäytyy kuolla — olkoon menneeksi!... Mutta minä en kärsi, että minua\nhaukutaan tomaatinviljelijäksi.» [Rotalaisten haukkumanimi, siellä kun\nviljeltiin tomaatteja.]\n\n»Vai sillä tapaa, rakas Montevideo! Saadaanpa nähdä, etkö sinä sentään\nmene serkku Gil Pinnonesin palvelukseen. Minäpä vien sinut sinne\nitse. Ja jos teet, vastakynttä ja lähdet käpälämäkeen, talutan sinut\nkorvistasi takaisin. Muista se!... Olenhan niin moneen kertaan juossut\nedestakaisin ja nähnyt paljon vaivaa toimittaakseni sinut jonnekin!\nLuuletko sinä, veitikka, olevan niin helppoa päästä rikkaan serkkuni\nGil Pinnonesin sikopaimeneksi? Jo huomisaamuna astut uuteen toimeesi.»\n\nSeuraa vana aamuna Tomasillo juoksi tiehensä ja hiipi erääseen laivaan,\njosta häntä ei kukaan ihminen enää saanut poistumaan. Kun hän oli niin\nsoma, hauska ja toimelias, mieltyivät häneen kaikki, erittäinkin laivan\nisäntä, joka siis piti hänet luonaan; ja jonkun ajan kuluttua hän nousi\n_quarteronin_ arvoon, joka annetaan laivapojalle, kun oppiaika on jo\nsuoritettu, ja silloin hän saa neljänneksen oikean merimiehen palkasta.\n\n»Montevideo», sanoi pater Nolasco Tomasillolle, kun tämä ensi kertaa\ntuli kotona käymään, »sinä olet kuin Rapitan kuusenkävyt: kuusi,\nseitsemän vuotta niitä pyöritellen hakataan, jotta niistä lähtisi\njotakin esille, ja ensimmäinen siemen, joka niistä kirpoaa, lentää\nsilmään».\n\n»Pater Nolasco», vastasi Tomasillo, »vanhan sananlaskun mukaan on\nolemassa kolme seikkaa, jotka ihmistä kasvattavat: tiedot, meri ja\nkuninkaan hovi».\n\n\n\n\nIII.\n\n\nIllallisen jälkeen kerääntyivät talon kaikki asukkaat oven edustalle,\npaitsi köyhää leskeä, jonka sairaus ja työ kytkivät huoneeseensa.\n\nOikealla puolella istuivat penkillä pater Nolasco, herra Canuto, joka\nei tänä iltana ollut toimessaan, ja eno Mateo. Tämän viimemainitun\npolvien välissä oli hänen tyttärensä lapsi, joka molemmin käsin nojasi\nvaariinsa.\n\nVasemmanpuolisella penkillä istuivat Esteban, vanhempi niistä kahdesta\nveljeksestä, joiden näimme palaavan kotiin vainiolta isänsä kanssa,\nkahdenkymmenen ikäinen; sitten hänen veljensä Lorenzo, kahdeksantoista\nvanha, ja Maria Dolores, köyhän lesken kaunis tytär, joka samoin kuin\nhänen veljensäkin oli kaikkien talossa asuvien suuri lemmikki.\n\n»Sellainen kunnon poika, se Tomasillo!» sanoi kerran eno Mateo.\n»Hauskempi kuin fandango. Makuulta noustessaan ja levolle mennessään\nhän aina laulaa livertää kuin leivonen.»\n\n»Se on totta», vastasi täti Melchiora, hänen vaimonsa. »Mutta entä\nDolores — todellinen enkeli! Hän nousee ja panee maata kuin serafi,\naina ylistäen Jumalaa!»\n\nDolores oli nyt neljäntoista vanha, siinä iässä, jolloin nuoruus ja\nlapsuus tekevät niin lujan liiton, että vuosien usein täytyy turvautua\nkyynelten apuun erottaakseen ne toisistaan.\n\nTäti Melchiora istui kynnyksellä, ja hänen vieressään lapsenlapsi,\njoka oli laskenut päänsä muorin syliin, hellittämättä silti kädestään\nviinirypälettä, ja niin hän oli nukahtanut kuin pikkuruinen Bakkuksen\npalvelijatar.\n\nPepa, carabineron vaimo, ja lasten äiti Catalina olivat tuoneet sisältä\npari tuolia ja istuivat toisia vastapäätä, Catalina pitäen pienintä\nlastaan sylissään.\n\n»Luulen saavamme sadetta», sanoi carabinero. »Tuuli puhaltaa idästä, ja\nse tietää tähän vuodenaikaan sadetta. Mitä te arvelette, eno Mateo?»\n\n»Taidatte olla oikeassa», vastasi tämä. »Tänään on torstai, ja se on\nsunnuntain tavoin merkkipäivä... Jos sellaisina päivinä aurinko laskee\nhunnun taakse, niin ilma vaihtuu.»\n\n»Tuletko mukaan, Lorenzo?» sanoi Esteban veljelleen, jota hän\nsydämellisesti rakasti; »pojilla on kitara, ja silloin pitäisi saada\ntanssia».\n\n»En, en minä tule mukaan», vastasi Lorenzo, joka näytti olevan huonolla\ntuulella.\n\n»No sitten jäät tänne», vastasi Esteban; »sinä suutut kärpäsellekin\nseinällä. Jää siis kotiin, jos se sinua enemmän huvittaa. Sinun naamasi\non aina sen näköinen kuin olisi koko maailma sinulle velkaa eikä kukaan\nmaksaisi. Mitä sinulta oikeastaan puuttuu?»\n\n»Pääni on kipeä — varsinkin sinun viisaasta puheestasi.»\n\n»Jos hampaasi kivistää, niin kisko se ulos ja heitä luotasi, neuvotaan\nraamatussa.»\n\nJa Esteban poistui.\n\n»Mikset mene mukaan?» kysyi Dolores.\n\n»Koska mieluummin jään tänne.»\n\n»Miksi?»\n\n»En tiedä!»\n\n»Sanonpa sinulle, että jos minä saisin mennä sinne, missä on soittoa ja\ntanssia, en suinkaan tänne jäisi.»\n\n»Etkö sittenkään, jos olisit koko päivän ollut kovassa työssä?»\n\n»Vielä vai, sinä Laiska-Jaakko! Eivätkö ne toiset ole tehneet yhtä\nkovasti työtä kuin sinäkin?»\n\n»Ne toiset! Ne eivät mene sinne kitaran ja tanssin, vaan lemmittynsä\ntähden.»\n\n»Eikö sinulla ole lemmittyä, Lorenzo?»\n\n»Ei ole!» vastasi nuori mies kiivaasti. »Näetkös, Dolores», jatkoi hän\nhetken vaiettuaan, »minun täytyy sanoa sinulle eräs asia: jos kerran\nrakastun, niin ainoastaan sinuun. Enkä koko elinikänäni tahdo ketään\nmuuta lemmitykseni kuin sinut.»\n\nDolores alkoi nauraa ääneen.\n\n»Sinä naurat!» sanoi Lorenzo loukkaantuneena.\n\n»Miksen minä nauraisi? Sinäkö minun sulhasekseni! Sellainen hassu\noikku!»\n\n»Ei ollenkaan hassu. Kunhan vain olisinkin sinun sulhasesi, pitäisin\nsinua kurissa, etkä silloin enää nauraisi kuin mikäkin Hullu-Hanna.»\n\n»Minusta ei koskaan tule sinun lemmittyäsi», sanoi Dolores varmasti.\n\n»Eikö?... No, saadaanpa vielä nähdä!... Sinun täytyy tulla omakseni,\nvaikket tahtoisikaan.»\n\n»En.»\n\n»Tulet.»\n\n»En, sanon minä.»\n\n»Tulet, sanon minä.»\n\n»En, en, en!» huusi tyttö puoleksi itkien.\n\nSamassa kuultiin heleä, iloisesti laulava ääni.\n\n»Se on meidän Thomas!» huudahti Dolores riemuiten ja riensi veljeään\nvastaan.\n\n»Hyvää iltaa, herrasväki!» virkkoi Thomas kantaen kalakoppaa.\n\n»Jumala antakoon, poikaseni!»\n\n»Täti Melchiora», sanoi Thomas ja jakoi melkein koko saaliinsa, »tässä\non teille punakala; tiedän, että keitätte siitä mielellänne lientä. Ja\ntässä on teille, rouva Pepa, lohi. Pater Nolasco, ottakaa kaikki nämä\npikkukalat illalliseksenne.»\n\n»Mitä, taasko palannut, Montevideo?» sanoi pater Nolasco. »Eipä kauan\nkestänytkään. Sinä tulet nopeammin kuin huono uutinen.»\n\n»Hyvä on, mutta ottakaa ensiksi kalaset talteen, pater», huusi\nTomasillo.\n\n»En, en, minä en syö mitään muuta kuin keittoani; minun iälläni on\nlihaliemi parempaa kuin kalakeitto.»\n\n»Jumala sinulle palkitkoon, Tomasillo», sanoi täti Melchiora.\n\n»Kiitoksia», lisäsi Pepa.\n\n»Ei ansaitse», vastasi quarteroni; »veijari antaa enemmän kuin hänellä\non».\n\n»Oletko ollut kaukana, Tomasillo?» kysyi eno Mateo.\n\n»Hyvä Jumala, vain Gibraltarissa saakka, englantilaisten lujassa\nlinnoituksessa!»\n\n»Mitä, Englannissako asti?» huusi Catalina.\n\n»Ei, rakkaani: Gibraltar on suuri kalliolohkare, joka sijaitsee\nEspanjassa, mutta kuuluu englantilaisille. Se on ihan kuin sanoisitte:\ntämä minun käteni kuuluu teille. Eikö totta, pater Nonasco?»\n\n»Poika», sanoi täti Melchiora, »olenhan jo sata kertaa sinua\nvaroittanut vääntelemästä kunnianarvoisan paterin nimeä».\n\n»Cadizissa sanotaan Nonasco, ja he ovat niin hienoja ihmisiä. Eikö\ntotta, herra Canuto?»\n\nKun vakava ja vaitelias carabinero ei voinut olla vastaamatta tähän\nsuoraan kysymykseen, sanoi hän juhlallisesti:\n\n»Siellä ei sanota Nonasco.»\n\n»Näetkös?»\n\n»Mutta ei myöskään Nolasco.»\n\n»Siinä kuulette!»\n\n»Cadizissa sanotaan Nonato.»\n\n»Mitä herra Canuto sanoo, se on aina totta, sillä hän on oppineempi\nkuin Seneca», vakuutti Catalina.\n\n»Herrainen aika! Ja mikä ihminen se Seneca on?» kysyi quarteroni.\n\n»Mistä minä tiedän?» vastasi kysytty. »Luultavasti asianajaja.»\n\n»Pater Nonasco», huusi nuori merimies, »voiko teidän\nkorkea-arvoisuutenne sanoa meille, kuka on Seneca?»\n\n»Rebekkako?» kysyi pater, joka ei oikein kuullut; »hän oli paimen\nBetlehemin maassa».\n\n»Sitä en nyt kysy!» jatkoi Tomasillo. »Kuka on Seneca, Seneca?»\n\n»Sitä en tiedä», vastasi pater rehellisesti. »Sennimistä pyhimystä ei\nole minun kalenterissani eikä marttyyrihistoriassa.»\n\n»Herra Canuto», pyysi Tomasillo väsymättä, »tyydyttäkää te\nuteliaisuuteni ja sanokaa, kuka Seneca on. Se mies alkaa kiinnittää\nhuomiotani.»\n\n»Seneca», vastasi carabinero perin arvokkaasti, »on viisas\nturkkilainen, joka johtaa ja tukee kuningastaan aivan kuin paavi\nmeillä».\n\n»Kas vain, sitä en tiennyt», sanoi hänen rouvansa, »vaikka aina olen\nkuullut, että turkkilaiset ovat viisasta ja oppinutta väkeä».\n\n»Niin, pitääpä niiden olla aika lailla viisaita, koska osaavat pistää\nnaisensa lukkojen taakse», huomautti eno Mateo; »eikö niin, pater\nNolasco?»\n\n»Ymmärrettävästi», vastasi tämä. »Sievä vaimo, suljettu ovi. Mutta\nmeidän päivinämme he ovat notkeampia kuin savu, joka kaikkialla keksii\nrakosen, mistä pujahtaa ulos.»\n\n»Kuulehan, quarteroni», jatkoi eno Mateo, »oletko koskaan siellä\nmerellä nähnyt sireenejä?»\n\n»En, en koskaan. Te kai tarkoitatte haikaloja tai delfiinejä, eno\nMateo?»\n\n»Mitä vielä, delfiinejä», sekaantui täti Melchiora puheeseen. »Sireeni\noli häpeämätön tyttö, joka kuljeskeli merenrannalla ja ihastutti\nitseensä merimiehiä kauniilla ulkomuodollaan ja ihanalla laulullaan,\nkunnes hänen isänsä hänet kirosi ja manasi kalaksi. Ja niin kävikin:\nhänestä tuli puoleksi kala, puoleksi hän pysyi naisena. Häpeissään\nhän syöksyi mereen, missä yhä houkuttelee miehiä turmioon kauniilla\nlaulullaan.»\n\n»Etkö sinä sitä tiennyt, Tomasillo, että kun delfiinit hyppivät ja\nsireenit laulavat, tietää se myrskyä ja haaksirikkoa?»\n\n»En, rouva, en ole koskaan muuta kuullut kuin lokkien kirkunaa. Se\nsireeni, josta te puhutte, on kai jokin muu kala muissa merissä.\nMutta nyt minun täytyy joutua äidin luo sanomaan, että huomenna menen\nfregattilaivaan — sellaiseen fregattiin, joka on linnan kokoinen.»\n\n»Poika, ja minne se lähtee?» huusivat kaikki.\n\n»Kauas Amerikaan!»\n\n»Mitä hän sanoo?» kysyi pater Nolasco, joka ei oikein käsittänyt.\n\nEno Mateo selitti hänelle asian.\n\n»Enkö aina ole sitä sanonut!» huusi hyvä pater. »Intiaan, Montevideoon!\nHäneltä ei saa rauhaa ennenkuin on siellä saakka, se hirtehinen.\nAjatelkaas vain, hän ei tahtonut ruveta rikkaan Gil Pinnonesin\nsikopaimeneksi; mieluummin hän menee kalojen ruuaksi.»\n\n»Jättää hyvän maa-äidin pahan meri-äitipuolen tähden!» jatkoi täti\nMelchiora.\n\n»Ei sillä mitään ansaitse, jos täällä kotona karhunnahalla makaa. Ja\nminä tahdon ansaita paljon rahaa ja aivan pian, jotta äitiparkani saisi\nsuruttomat vanhuudenpäivät», vastasi quarteroni.\n\n»Tomasillo», sanoi eno Mateo, »ken yhdessä vuodessa pyrkii rikkaaksi,\njoutuu jo puolessa vuodessa hirteen».\n\n»Hyvä jumala», huudahti Dolores itkien, »rakas veli, älä mene sinne\nkaukaisille merille, sinne monien kristittyjen hautoihin».\n\n»Ole huoleti, siskoseni, minä palaan kyllä kotiin ja varmasti, niinkuin\nherra Marcelino, paljon kultaa mukanani. Äidille minä tuon tuliaisiksi\nsokerikeon makeudeksi hänen teehensä; sinulle papukaijan ja pater\nNolascolle neekeripojan auttamaan häntä messussa.»\n\n»Jätä sinä minut rauhaan neekeripojiltasi», vastasi pater, »äläkä\nunohda: ken vaaraa hakee, se vaaraan hukkuu.\n\nMutta eihän näihin tuulihattuihin pysty Jumala eikä mikään.»\n\n»Pater Nolasco, maine ja raha kuuluvat sille, joka osaa niitä hankkia.»\n\n»Ja jos siinä puuhassa menetät henkesi tai terveytesi? Entä jollet\nollenkaan palaisi kotiin?»\n\n»Minä palaan, herra, minä palaan terveydestä ja kultamöhkäleistä\npaksuna, ja se se vasta on oikeata terveyttä», vastasi poika veikeästi\nmennessään sisälle äidin luokse.\n\n\n\n\nIV.\n\n\nMikään ei voinut vieroittaa toimintakuluista ja päättäväistä poikaa\nyrityksestään, ei ystävien varoittelut enempää kuin äidin ja sisaren\npyynnöt ja kyyneleet.\n\n»Rohkea rokan syö», vastasi hän...\n\nJa Thomas meni laivaan ja purjehti pois.\n\nEikä mikään sivellin voi värittää äitiparan surua, ei mitkään sanat\nsitä kuvailla. Entisyyden surun ja nykyisyyden ja tulevaisuuden\nalituisen huolen vaiheilla kuihtui hänen elämänsä vähitellen aivan kuin\ntammi, johon salama on iskenyt ja jonka juuria mato jäytää.\n\nNiin vierähti vuosi.\n\nSilloin astui köyhän lesken asuntoon eräänä päivänä vanha merimies,\njoka oli ollut hänen miesvainajansa ystävä. Hän toi kirjeen. Se oli\nThomaan sanelema ja useinmainitussa Montevideossa päivätty.\n\nKirje uhkui hyvää mielialaa. Poika kertoi matkustaneensa ihanasti\nkuin kuningas, olevansa niin terve ja hyvinvoipa kuin kala vedessä ja\nkasvaneensa puoli kyynärää, luvaten palata samalla laivalla, jolla\nkotoa oli lähtenyt, saman kapteenin mukana, joka piti paljon hänestä.\n\nTästä hetkestä saakka ei leski yhtään päivää ollut menemättä alas meren\nrannalle silmäilemään mittaamatonta, taivaansinistä merenlakeutta, eikö\nsiellä keksisi laivaa kuin helmirenkaan ympäröimää timanttia, joka\ntoisi kotiin hänen poikansa. Toiset koettivat häntä estellä näistä\nkäynneistä, jotka olivat vaarallisia hänen heikolle terveydelleen;\nmutta turhaan. Jos todellisuus riistää kaiken onnen, takertuu sydän\njohonkin kuvitteluun, siitä enää luopumatta, eläen enää vain siinä,\nhäipyen siihen kokonaan...\n\nPäivät, aallot ja pilvet kiitivät ohitse — Thomasta ei vain kuulunut\nkotiin...\n\nOli ilta päiväntasauksen aikaan. Kuuma, säteilevä kesä oli jo\nloppumaisillaan jättäen maan kuivaksi ja uupuneeksi. Kaukaa\nläheni jo ankara, kylmä talvi elävöittääkseen sen myrskyillään ja\nhedelmöittääkseen sadekuuroillaan. Se ilmoitti tulostaan rajulla\nukonilmalla, joka pani kaikki kuohuksiin ja pelkäämään.\n\nOnnellinen se perhe, joka sellaisina myrskyiltoina on täysilukuisena\nkoolla kotilieden ympärillä ja Jumalaa kiitettyään tästä hyvästä\ntyöstä ja kädet ristiinliitettyään rukoilee niitäkin ajatellen, jotka\navuttomina ovat vaaralle ja hädälle alttiina.\n\nKöyhälle leskelle ei ollut sellaista onnea suotu. Se, joka oli hänelle\nkaikki kaikessa täällä maan päällä, oli kaukana merillä. Jokainen\nmereltä tuleva tuulenpuuska puristi häneltä viimeisetkin kyynelet\nsilmistä niinkuin puista viimeiset lehdet ja nosti hänen sydämessään\ntuskan aallot, aivan kuin se meren syvyyksistä kohotti aallot korkeiksi\nvuoriksi.\n\nTässä hirmuisessa levottomuuden tilassa hän oli viettänyt koko yön.\nSeuraa vana aamuna hänen oli mahdoton nousta vuoteeltaan. Tytär oli\ntuonut hänelle lautasellisen keittoa, jonka pater Nolasco joka päivä\nhänelle säästi niukasta ateriastaan, ja lähti sitten erään rikkaan\nleipurinrouvan vehnää korjaamaan.\n\nKöyhä vaimo ehti tuskin havaita olevansa yksin, kun ei enää jaksanut\nhillitä levottomuuttaan; hän nousi vuoteesta ja meni alas meren\nrannalle.\n\nKen ei ole vavahdellen ihastuksesta katsellut valtameren suurenmoista\nnäytelmää, kun myrsky ja vuoksi samalla kertaa vyöryvät rantaa\nkohti, kun valtavat aallot murtuvat toisiaan vasten ja väreillen\nkohottavat jättiläispäitään? Ken ei silloin ole luullut näkevänsä\npaisuvain nousuvesijoukkojen vapisevan vimmasta ja ken ei ole ollut\nkuulevinaan niiden syvyyksistä ärtyneen pedon ulvontaa? Ken ei ole\nvavissut katsellessaan tämän hirmuisen voiman vaikutuksia, joita\nei maan päällä mikään voi vastustaa? Ken ei ole aallon rannalla\npirstaantuessa ja toisen vielä uhkaavamman sitä seuratessa ajatellut\nsatumaista Hydraa, jonka poikkihakatut päät virkosivat uudestaan eloon\nyhä lukuisampina?... Taivaanranta oli kuin sademuurin tukkima, ja tämä\nsade, joka yhä taisteli tuulen kanssa, muodosti poikkijuovia, joiden\ntaakse Cadiz ja sen valotorni hävisivät, ikäänkuin myrskyn voimakas\nkäsi olisi tahtonut sammuttaa sen pois suurelta maailmankartalta.\nPilvien keveä lento ja ilmava hahmo oli aikoja sitten vaihtunut;\nraskaasti ja nopeasti niinkuin kaikki putoava ne painuivat alemmaksi.\n\nVaimo-parka seisoi rannalla myrskyn edestakaisin riipomana, ja\nvaivainen puku liehui hurjasti hänen laihtuneen ruumiinsa ympärillä.\n\nHän katseli kauas merelle, mutta ei nähnyt muuta kuin luonnon\njättiläismäistä, villiä riehumista, johon kaikki elollinen näytti\nhävinneen kuin rajumyrskyn pois pyyhkäisemänä. Ja kuitenkin raihnainen\nnainen kesti! Ikäänkuin äidinrakkaus olisi viimeisiäkin voimiaan\njännittänyt! Liikkumatta kuin maahan juurtuneena hän seisoi paikallaan,\nkatse yhä kiintyneenä äärettömiin vesiulappoihin, luullen jokaista\nkuohuvaa harjaa aallon huipulla satamaan pyrkivän laivan valkoiseksi\npurjeeksi...\n\n\u003Ctb>\n\nSaman päivän iltana astui herra Canuto hyvin kiireesti asuntoonsa.\nHuomattuaan vaimonsa menneen ulos, hän tuli hyvin tyytymättömän\nnäköiseksi. Hän käveli useampia kertoja levottomana edestakaisin.\nSitten hän pysähtyi, raapi korvallistaan ja murisi maltittomana.\n\n»Mikä teitä vaivaa, herra Canuto?» kysyi täti Melchiora.\n\n»Vaivaa... vaivaa! Se tässä vaivaa, että minulle on sattunut suuri\nikävyys», vastasi carabinero.\n\n»Hyvä Jumala, mikä? Ettehän te ole niitä, jotka joutuvat suunniltaan\npikkuseikkojen vuoksi.»\n\n»Hm... asian laita on niin, että olen rannalta tavannut kuolleen\nnaisen.»\n\n»Jesus, Maaria!... Murhattuko?»\n\n»Ei, rouva naapuritar... ihan säällisesti ja laillisesti luonnollisen\nkuoleman korjaamana... mutta sehän ei pahinta olisikaan...\nKiusallisinta tässä asiassa on se, että se nainen on naapurimme Tomasa.»\n\n»Jumalan pyhä äiti! Mitä te puhutte, Canuto!?»\n\n»Totta... suoraan sanoen, täti Melchiora. Mutta sekään ei vielä olisi\nkaikkein pahinta, ellei minun täytyisi lähettää asiasta ilmoitusta.»\n\n»Eihän se mitään merkitse», vastasi hänen emäntänsä alkaen itkeä.\n\n»Ja kuitenkin se merkitsee hyvin paljon! Te kai luulette, että\nsellainen kirjallinen ilmoitus on kuin mikäkin pannukakku, jonka voi\nlaatia sen pitemmittä mutkitta? Eikä Pepa ole kotona!... No, sehän\ntässä vielä puuttui!» lisäsi carabinero nähdessään koko perheen ja\nnaapurittarien kerääntyvän paikalle itkemään ja valittamaan. »Laatikoon\njoku ilmoituksen tällaisessa melussa korkealle esivallalle... Harvoin\nminä suuni avaan, ja kuitenkin saan heti aina katua sen tehtyäni!...\nCanuto, vanha lörpöttelijä, etkö voinut pitää kiinni suutasi? Etkö\ntiedä, että vaiteliaan suun on pidettävä salassa yleisestikin tunnettu\nasia?»\n\nOnneksi tuli hänen vaimonsa samassa kotiin. Carabinero pyysi häneltä\navainta, astui kamariinsa ja lukitsi oven sepittääkseen ilmoituksen\nkorkealle esivallalle.\n\n»Sille vaimo-paralle», sanoi täti Melchiora, »on tämä oikea onni, kun\non päässyt kärsimyksistään. Ja kun hän eläissään oli pyhä ja marttyyri,\non hän taivaassa varmaan saanut hyvän paikan. Onnellinen!»\n\n»Niin, kuolema oli Tomasa-paralle hyvätyö», sanoi Catalina. »Ero\npojasta oli hänen suurin tuskansa. Enimmin surkuteltava tässä\ntapauksessa on hänen tytärparkansa.»\n\n»Rouva Pepa», virkkoi eräs naapurivaimoista, »kun te aina olette niin\npaljon pitänyt Doloresista eikä itsellänne ole lapsia — voisitte kai\nottaa hänet omaksenne».\n\nTämä kaunis ja ihmisystävällinen aikomus oli hyvällä Pepalla jo\nollutkin; mutta kun hän ei voinut päättää sitä omin päin eikä myöskään\ntahtonut ilmiantaa hyvää tahtoaan, jottei voitaisi syyttää hänen\nmiestään, ellei siitä kuitenkaan mitään tulisi, vastasi hän:\n\n»Minä kyllä autan häntä kaikessa, missä vain voin, mutta vierasten\nlasten omaksi ottaminen on oikeastaan rikkaitten ja ylhäisten\nvelvollisuus, ja mitä vapaaehtoisemmin se tapahtuu, sitä suurempi on\nvastuu.»\n\n»Ja kenen on ilmoitettava Dolores raukalle hänen äitinsä kuolema?»\nkysyi Catalina.\n\n»Se on pater Nolascon tehtävä, kun hän tulee kirkosta kotiin», sanoi\nhänen äitinsä. »Vaikeina hetkinä voi aina turvautua hyviin patereihin.»\n\nPepa oli mennyt tupaansa ja tapasi siellä miehensä juuri pistämässä\nkuoreen vaivaloisesti kyhäämäänsä kertomusta minkä jälkeen hän poistui\ntoimittaakseen sen erikoisella lähetillä Puerto de Santa Marian\ntuomarille, jonka piiriin Rota kuului.\n\n»Tiedättekö, mistä juuri puhuimme?» sanoi hyvä Melchiora Canutolle\nheti hänet tavattuaan; »puhuimme siitä, että Jumala antaisi apuaan\ntälle lapsiparalle, joka nyt jäi orvoksi ja turvattomaksi, ja että te\ntahtoisitte olla tämä tuki, sillä Pepa rakastaa Doloresia yli kaiken».\n\n»Ja mitä Pepa siihen sanoo?» kysyi carabinero.\n\n»Hänen mielestään on rikkaiden ja ylhäisten velvollisuus ottaa\nvieraiden lapsia hoitoonsa; mutta jos te tahtoisitte —»\n\n»Minäkö tahtoisin!» huusi Canuto silmät suurina. »Olenko minä miljoonan\nomistaja taikka kreivi, että minä voisin niinkuin mikäkin kuningatar\nkasvattaa isättömiä ja äidittömiä orpoja? Tosiaankin, täti Melchiora,\nteillä on mielipiteitä — mielipiteitä —»\n\nJa näin sanoen carabinero astui perin julmistuneen näköisenä\nhuoneeseensa.\n\n»Voi, Canuto, eikö se vaimo-parka enää hengittänyt vähääkään, kun hänet\nlöysit?» kysyi Pepa mieheltään itkien.\n\n»Hän oli niin kuollut kuin olisi kolme kokonaista päivää rannalla\nmaannut, ja nouseva vuoksi huuhteli jo hänen jalkojansa.»\n\n»Voi raukkaa, voi raukkaa! Olisipa hän edes nähnyt sinut kerran vielä\nennen kuolemaansa — sinut, joka aina olit hänelle niin ystävällinen!»\n\n»Se on kyllä totta, eukko!»\n\n»Jospa edes olisit saanut keventää hänen viimeisiä hetkiään ja sanoa\nhänelle: kuolkaa vain levollisena ja rauhassa; minä otan tyttärenne\nhoivaani ja sanon Pepalle, että hänen täytyy pitää huolta Doloresista\nkuin omasta tyttärestään!»\n\n»Hyvin puhut, eukko!» vastasi carabinero, jonka kasvojen hurjat ilmeet\nolivat muuttuneet lempeiksi, kun hän näki vaimonsa itkevän.\n\n»Kuinka surullista, rakas ukko, ettei sinulla enää ollut aikaa\ntoteuttaa tuota hyvää työtä, joka on niin kokonaan sydämesi kaltaista.»\n\n»Mutta, vaimo, etkö ole itse sanonut Melchioralle, että vain rikkaiden\nja ylhäisten velvollisuuksiin kuuluu kasvattaa suuriksi muitten\nihmisten lapsia?»\n\n»Tietysti, ja niin sanon vieläkin. Mutta minä en ole sanonut, että\nsellaista tehtävää karttaisin; myöskin pidän silmäini edessä Jumalan\nkäskyä, joka sanoo: 'Auttakaa toinen toistanne!'... Niin, vielä\nenemmänkin: minä voin vakuuttaa sinulle iloitsevani, jos niin tekisit;\nsillä tiedäthän aina toivoneeni tytärtä itselleni; eikä Jumala ole\nmeille ainoatakaan lahjoittanut luultavasti sentähden, että hän on\nmäärännyt meille tämän onnettoman lapsen.»\n\n»No, olkoon. Onhan se minustakin hyvin tehty, Pepa; eikä vielä ole\nmyöhäistäkään... Niinpä niin, se on mielestäni kaunis ajatus sinun\npuoleltasi; tyttö auttaa sinua taloudessa, niin että sinulle tulee\nhiukan helpompi olo.»\n\n»Älä tee sitä sen vuoksi, Canuto, vaan tee se kristillisestä\nrakkaudesta. Se, joka tekee muille hyvää, tekee sillä myös itselleen\nhyvän työn... Jos nyt olisin sinun sijassasi, kultaseni, pitäisin\nhuolta siitä, että vainaja viedään kirkkoon ja lasketaan siellä\njuhlallisesti paareille siunattujen kynttiläin ympäröimänä; sillä eihän\nvaimo-paralla ole ketään, joka sen kunnolleen tekisi.»\n\nCarabinero painoi vahaliinalla päällystetyn virkalakin jälleen\npäähänsä, meni pihalle ja sanoi hyvin arvokkaasti täti Melchioralle:\n\n»Täti Melchiora, minä otan tytön hoitooni, sillä Jumala on sanonut:\n'Auttakaa toinen toistanne'. Ja sitten hän voi hiukan auttaa Pepaani\ntaloudessa.»\n\n»Ja minä kun luulin, ettei hän tahtonut!» vastasi hyvä rouva ihmeissään.\n\n»Minä olen, rouva Melchiora, herra omassa talossani, eikä Pepallani ole\nmuuta tahtoa paitsi minun — ymmärrätte kai?»\n\nYlväästi näin sanottuaan Canuto astui hitaasti ja kuninkaanmarssin\ntahdissa tiehensä.\n\nJuuri silloin saapui pater Nolasco. Naiset kertoivat hänelle kiireesti,\nmitä oli tapahtunut.\n\nPater Nolascolla oli sellainen levollisuus ja tasapaino, joka on\nlääkärillä ihmisten ruumiillisia tuskia nähdessään ja papilla\nsielullisten kärsimysten todistajina niin arvaamattoman tärkeä.\nHenkisesti etevissä luonteissa johtuu tämä levollisuus suuresta\ntahdonlujuudesta ja harvinaisesta sielunjaloudesta, jotavastoin\narki-ihmiset saavat sen tottumuksen kautta surullisessa toimessaan;\nmutta kummassakin tapauksessa sillä on erittäin suuri arvo ja\nhyväätekevä vaikutus.\n\n»Jumalan tahto tapahtukoon!» sanoi hyvä pater saatuaan kaikki kuulla;\n»tänään sinä, huomenna minä. Sitä tietä on meidän kaikkien vaeltaminen.\nSe ei ollut onnettomuus, että kuolema hänet yllätti, vaan se, että hän\nkuoli ilman sakramenttia kuin maurilainen. Mutta vaimo-parka oli aina\nmoitteeton vaelluksessaan eikä hänen tarvinnut pelätä Jumalan tuomiota.»\n\nNyt kuultiin Doloresin tulevan. Hän palasi leipojattaren luota, missä\noli ollut vehnää korjaamassa. Iloisesti laulaen hän läheni taloa.\n\n»Jumala suokoon hyvää iltaa! Antakaa kättä, pater Nolasco», puhui hän\nsisään astuen.\n\nSamassa silmänräpäyksessä hän kohotti katseensa ja näki ullakkokamarin\noven olevan lukitun.\n\n»Entä äitini?» kysyi hän. »Lieneekö hän mennyt ulos?»\n\nTyttö katseli hiukan hämmästyneenä pihaan kerääntyneitä naisia: he\nvastasivat vain kyynelillä.\n\n»Mutta — mutta mitä sitten on tapahtunut?» kysyi hän huohottavalla\näänellä.\n\nKukaan ei vastannut.\n\nSilloin kaikki veri syöksyi hänen sydämeensä, pidätti hengityksen ja\nuhkasi tukehuttaa.\n\n»Äitini! Äitini! Missä on äitini?» huusi hän vihdoin.\n\n»Äitisi on siellä, missä kaikki toivoisimme olevamme», puhui pater\nNolasco. »Emme voi mitään muuta tehdä kuin jättää hänen sielunsa\nJumalan haltuun; tee sinä samoin hyvän tyttären ja hurskaan kristityn\ntavoin. Kaikki muu loukkaisi pyhää esimerkkiä, jonka Vapahtaja meille\nantoi.»\n\nDolores päästi rajun huudon ja kiirehti ylös portaita.\n\nCatalina ja Pepa seurasivat häntä, tarttuivat hänen käsivarsiinsa ja\nsanoivat:\n\n»Hän ei ole täällä, rakas Dolores, hän ei ole täällä!»\n\n»Ei ole täällä!» huusi orpo-raukka aivan suunniltaan.\n\n»Hän ei ole täällä!... Missä hän sitten on?»\n\n»Kirkossa.»\n\nTyttö vapautti itsensä käsistä, jotka tahtoivat häntä pidättää, ja\nsyöksyi alas kadulle.\n\nCatalina ja Pepa riensivät hänen jälkeensä.\n\n»Älkää minua pidättäkö! Älkää estäkö!» huusi tyttöparka, yrittäen\nvapautua. »Tahdon nähdä hänet, tahdon nähdä rakkaan äitini!»\n\n»Älä mene pois! Minä, sinun rippi-isäsi, kiellän sinua poistumasta»,\nsanoi pater Nolasco lähestyen häntä. »Tahdotko saada koko kylän\nkuohuksiin ja kirkossa herättää huomiota?... Mitä siitä on, että nyt\nmenet hänen luokseen?... Tule, tyttöni, rauhoitu; kaikkein meidän on\nkuoltava, ja kuolema pelottaa vain pahoja.»\n\nDolores vaipui kovasti itkien ja nyyhkyttäen Pepan ja Catalinan\nsyliin. Molemmat naiset veivät hänet pois ja panivat hänet jälkimäisen\nvuoteeseen. Pian palasi kedolta kotiin myös isä Mateo molempien\npoikiensa kanssa, joille Melchiora oli lähettänyt sanan. He olivat kuin\nkivettyneet. He lähenivät vuodetta, jossa Dolores makasi yhä vielä\nsydäntäsärkevästi itkien:\n\n»Minä tahdon mennä äitini luokse! Antakaa minun mennä äidin luo! Tahdon\nnähdä hänet! Kun hän on haudattu, en häntä enää saa nähdä! Kellä on\noikeutta pidättää minua poissa hänen luotaan?... Äitini on yksin, ihan\nyksin kirkossa... vain neljä kynttilää ympärillään; hän kuulee vain\ntuulen suhinaa, joka akkunoita helistää! Ketään muuta vartijaa ei hänen\nluonaan ole kuin huuhkain kirkontornissa! Äiti... äiti! Minä tahdon\nnähdä äitini!»\n\n»Rauhoitu, Dolores; minä menen valvomaan äitisi luokse», sanoi Lorenzo.\n\n»Ja minä myös», lisäsi Esteban.\n\n»Jumala ja pyhä neitsyt palkitkoot teidän hyvän työnne», vastasi\nDolores uudestaan kyyneliin puhjeten.\n\nSitten näytti levollisempi mieliala hänet vallanneen; epätoivon\npurkaukset eivät enää uusiintuneet, uupuneena ja liikkumatta hän vaipui\npäänaluselle.\n\nNeljännestunnin kuluttua hän jälleen äkkiä kohosi istualle ja molempia\nkäsiään sydäntään vasten painaen sanoi tuskallisesti huoaten:\n\n»Mihin minä nyt joudun?»\n\n»Sinä tulet nyt minun lapsekseni», sanoi Pepa sulkien hänet syliinsä.\n»Me kaksi tahdomme aina pysyä yhdessä. Vaikka oletkin kadottanut\näitisi, olen minä hänen sijassaan, tyttäreni.»\n\nDolores kietoi käsivartensa Pepan kaulaan intohimoisen kiitollisena,\nvoimatta tunnettaan kuitenkaan ilmaista muuten kuin kyynelissä.\n\n\n\n\nV.\n\n\nOli keskiyö. Kylässä vallitsevaa syvää hiljaisuutta keskeytti vain\ntahdikas, selvästi kuuluva merenaaltojen loiske, kun nousuvesi paiskasi\nniitä kiviä ja kallioita vasten. Kuu valoi kylmää, kalpeaa hohdettaan,\nlauhana ja väräjävänä kaikkialla leviten kuin etäisen äänen kaiku; ja\nkylä olisi ollut kuin pysähtynyt kellonkoneisto, ellei kukko tavantakaa\nolisi äkkiä kajahuttanut kolmea räikeätä vahtihuutoaan.\n\nEno Mateon talon pihalla nojasi muuan nuori mies akkunan ristikkoon.\nSen takana näkyivät nuoren tytön kasvot. Kuuvalo, joka valaisi\nsomia kasvoja, näytti selvästi niillä päilyvän surumielisen ilmeen.\nKatsellessaan näitä levollisia, lujia piirteitä olisi voinut sanoa\nnäkevänsä kuvan mietiskelystä, joka muistellen tuskallista entisyyttä\nsamalla syventyi surulliseen tulevaisuuteen.\n\nNuorukaisen kasvoilla oli sitävastoin sellainen hilpeä, tarmokas ilme,\njoka on ominainen toiminnan miehelle — luja, tulinen katse, jollaisen\ntapaa voimakkaiden intohimojen vallitsemilla ihmisillä, ja hänen korkea\notsansa viittasi luonteeseen, joka ei koskaan taivu ja joka halveksii\nja uhmaa kaikkia esteitä.\n\n»Enkö ole sinulle aina sanonut?» puhui nuori mies, »enkö ole\nennustanut, että sinusta kuitenkin tulisi minun lemmittyni? Mitä minä\ntahdon, se myös tapahtuu minun tahtoni voimasta! Ei se sinua ollenkaan\nauttanut, että nauroit ja suutuit!»\n\n»Silloin olin vielä lapsi, Lorenzo», vastasi tyttö.\n\n»Silloin!... Se kuulostaa siltä kuin siitä olisi kulunut kokonainen\nvuosisata, mutta siitähän on vain kolme vuotta.»\n\n»En tiedä, kuinka pitkä aika siitä on; tiedän vain sen, että olen\nlakannut olemasta lapsi, ja että sinä olet tehnyt jotakin, jolla olet\nvoittanut sydämeni, — jolla olisit voittanut sata sydäntä, jos minulla\nolisi niin monta.»\n\n»Minä en kärsi, että rakastat minua kiitollisuudesta, Dolores, —\nsellainen rakkaus on kuin velanmaksua eikä lahja, joka annetaan.»\n\n»Jos se vesi, jota juot, sammuttaa janosi, mitä sinä välität lähteestä,\njosta se virtaa?»\n\n»Siitä välitän hyvinkin paljon: minun täytyy tietää, mitä se on\nlaadultaan.»\n\n»Se on laadultaan hyvää, Lorenzo!»\n\n»Senkin pitää ensin ilmaantua; vielä ei minulla ole siitä mitään\ntodistetta. En voi sille mitään, mutta vielä en usko, että sinä\nrakastat minua.»\n\n»Miksi et, sinä häijy ihminen?»\n\n»Siksi, että sinä olet aina suruissasi — sehän todistaa, ettei minun\nrakkauteni tuota sinulle riemua.»\n\n»Kuulehan, Lorenzo: se rakkaus, joka karkoittaa kaikki muut tunteet,\nei ole hyvää metallia; ja se sydän, joka helposti unohtaa, ei voi olla\nrakkaudessakaan luja.»\n\n»Ei se todista metallin hyvyyttä, Dolores, jos unohtaa nykyisyyden\najatellakseen vain menneisyyttä. Sinä elät vain muistoissasi, ne ovat\nsinun ainoat ilosi — mutta niiden sijassa olisivat toiveesi, jos minua\nrakastaisit.»\n\n»Suokoon Jumala, että voisin muistoistani hävittää sen kuvan, joka\nalituisesti nousee eteeni! Siinä kuvassa näen rakkaan äitini yksin\nja hyljättynä kamppailemassa kuoleman kanssa kovalla ja kylmällä\nmerenrannalla, kuulematta mitään muuta ääntä kuin aaltojen kohinaa,\njotka joka hetki tulivat häntä yhä lähemmäksi... Oi, hän on varmaankin\npelosta kuollut, eikä niin paljon ruumiillisten tuskien vuoksi!...\nJa minä olin kaukana hänestä!... Ja sain hänet nähdä vasta hänen\nkuoltuaan!... Ne kaksi haavaa, Lorenzo, eivät vieläkään tahdo\narpeutua... Kaikista omaisistani on minulla vain rakas veljeni\njäljellä, ja vain Jumala tietää, onko meri, joka ei saanut anastaa\näitiparkaani, kostanut ottamalla pojan saaliikseen niinkuin ennen isän!\nKuinka siis voisin olla iloinen ja unohtaa?»\n\n»Mutta tällä tavallahan ei kukaan — koska meillä kaikilla on surtavia\nvainajia — voisi lakata suremasta!»\n\n»Se on totta», sanoi Dolores huoaten.\n\n»No, sanoppas minulle, tyttöseni, ketä varten Jumala on värit luonut?»\n\n»Lapsia, lintuja ja kukkia varten, Lorenzo», vastasi nuori tyttö\nnojaten otsaansa ristikkoon.\n\n»Dolores» sanoi Lorenzo katkerana, »ken niin paljon rakastaa kuolleita\nja poissa olevia, sillä voi olla vain hiukkasen tunteita eläviä\nkohtaan».\n\n»Siinä sinä erehdyt, Lorenzo. Sama aurinko, joka suo elämän\nkypressille, antaa sen myöskin ruusulle. Mutta usko minua, sinun\nepäilysi tulee vielä olemaan sappena myrkyttämässä sinun ja minun\nelämäni.»\n\n»Epäilyjä pelkää vain se, jolla on itsessään jotakin moittimista.»\n\n»Minä en sitä pelkää, vaan häpeän sellaista — niinkuin kunniallinen\nmies häpeää, jos häntä pidetään salakuljettajana.»\n\n»Tiedätkö, minkä vuoksi? Sen vuoksi, että monet, olematta itse\nsalakuljettajia, ovat hartaasti heidän kanssaan yhteisissä puuhissa.»\n\n»Ja kuulunko minä heihin?» kysyi Dolores lempeästi nuhdellen.\n\n»No, naiset!» vastasi Lorenzo vältellen. »Tunnetko sananpartta:\nkitkerä suola saadaan merestä ja suuri tuska naisista? Tänään he ovat\nuskollisia, huomenna kavalia kuin kissat.»\n\n»Suokoon Jumala, että kaikki kestäisivät katkerat sanasi yhtä\nkärsivällisesti kuin minä.»\n\nLiioitellun kiitollisuutensa kahlitsemana omavaltaiseen Lorenzoon oli\nhyvä, lempeä Dolores joutumassa samanlaiseen elämään, johon monet\nhurskaat äidit ja vaimot kansan kesken ovat pakotetut...\n\nMuutamia päiviä tämän puhelun jälkeen luettiin kylässä julki eräs\nkuulutus. Tämä kohtasi kaikkia asukkaita kuin salama taivaalta; monen\nonni turmeltiin, moni hento side katkaistiin ja monen äidin sydän\ntäyttyi murheella — tämä tiedonanto koski rekryyttien ottoa.\n\nEspanjalainen maamies ei pidä työtä onnettomuutena, pikemmin, hän sitä\nhakee; eikä hän pelkää puutteitakaan, sillä niistä hän ei suuresti\nkärsi, eikä häntä suuri lapsilaumakaan huolestuta, sillä heitä hän\nrakastaa, — suuri murhenäytelmä maamiehen elämässä on sotaväen otto,\njota aivan oikein sanotaan »veriveroksi».\n\nJos ministeri tietäisi, mitkä katkerat kyynelvirrat hänen määräämänsä\nsotaväen värväys nostattaa, kuinka monet sydämet se erottaa, kuinka\nmonen toimeentulon se hävittää ainaiseksi — vapisisi hänen kätensä\nmääräystä kirjoittaessaan.\n\nRouva Melchiora joutui lohduttoman epätoivon valtaan ja syvimpään\nsuruun; sillä hänen molemmat poikansa olivat joutuneet asevelvollisiksi.\n\nEsteban oli eräässä aikaisemmassa tarkastuksessa päässyt vapaaksi,\njonka vuoksi hän ei tällä kertaa voinut odottaa samaa onnea. Ja Lorenzo\ntunsi jo edeltäpäin, että hänen kätensä, jolla arpa oli nostettava,\ntuottaisi hänelle vain tuhoa.\n\nEivätkä he erehtyneetkään: molemmat veljet joutuivat sotaväkeen.\n\n\n\n\nVI.\n\n\nSe leipurivaimo, jonka vehnää Dolores tavallisesti kävi korjaamassa,\noli nuori leski, joka oli rakastunut Lorcnzoon. Hän haki alati\ntekosyitä päästäkseen täti Melchioran kotiin taikka houkutellakseen\nLorenzoa omaansa.\n\nMutta tämä, luonteeltaan jyrkkä ja karkea, vastasi kaikkiin\nhoukutteluihin epäystävällisellä vieroksumisella, vaikka leski oli\nnuori ja sievä, vieläpä rikaskin.\n\nTämä vastahakoisuus ei kuitenkaan opettanut leskeä luopumaan\naikomuksistaan; se päinvastoin kiihdytti hänen tavoitteluaan.\n\nArvannostopäivänä piti Lorenzon viedä hänelle vasu melooneja.\nToimitettuaan asiansa omalla jyrkän jöröllä tavallaan hän aikoi heti\npoistua, kun nuori leski huusi häntä takaisin:\n\n»No, nyt kai sinun on ruvettava sotilaaksi?»\n\n»Muuta en osannut odottaakaan», vastasi Lorenzo; »onni on minulle jo\naikoja sitten kääntänyt selkänsä».\n\n»Kuulehan», jatkoi leski, »jos joku antaisi sinulle rahaa, millä\nostaisit itsesi vapaaksi...?»\n\nNuoren miehen sydän pamppaili rinnassa, aivan kuin sähkövirta häntä\nvärisyttäisi.\n\n»Tunnetteko ehkä jonkun, joka olisi valmis lainaamaan minulle niin\npaljon rahaa?» kysyi hän.\n\n»Varmasti», vastasi leski, »tunnen kyllä, vieläpä erään, joka ne\nsinulle lahjoittaa».\n\nNäistä sanoista huomasi Lorenzo, jolle nuoren lesken aikomukset eivät\nenää olleet salaisuutta, mitä hän oikeastaan tarkoitti. Se ilo,\njota hän oli hetkisen tuntenut, sammui samassa kuin kynttilä, jota\npuhalletaan, ja hänen kasvoilleen tuli jälleen niiden tavallinen ilme.\n\n»No mitä sanot siihen, Lorenzo?... Onko minun ehdotukseni niin\nvastenmielinen, että sinun kasvojesi täytyy muuttua joulukuun taivaan\nkaltaiseksi?... No, sano nyt edes jotakin!»\n\n»Rouva, tottahan tunnette vanhan sananlaskuvärssyn:\n\n    Jos ken sulle lahjan antaa, saat\n    myös siitä taakkaa kantaa,\n    kiitollisna olla aina,\n    eikä mikään muu niin paina.»\n\n»Olehan nyt puhumatta joutavia, Lorenzo! Älä toki ole niin itsepäinen\nja arkaileva. Et suinkaan tahdo olla sellainen kuin Mikko-setä, joka\noli niin ujo, että ujosteli olla kunniallinen ihminenkin? Kaikkea muuta\npahaa paitsi kuolemaa vastaan on maailmassa aina joku yrtti kasvanut.\nEllet olisi niin ujo, niin — niin jo tässä ymmärtäisi toisensa!...\nTiedäthän sinä, että Juan mieheni kuollessaan jätti minulle perinnöksi\ntalon, leivinuunin ja leipomon. Ja nyt tarvitsen miehen kaikkea tätä\nhoitamaan —; hän on minulle yhtä välttämätön kuin elämälle ruoka ja\njuoma. Hänellä olisi vähän työtä ja paljon tuloa. Etkö sinä voisi?»\n\n»En ymmärrä mitään leipomisesta, arvoisa rouva!»\n\n»Kaiketi myös tiedät hänen jättäneen minulle suuren meijerinkin, josta\ntulee paljon teuraskarjaa: kuukauden vanhoja vasikoita ja yksi-, kaksi-\nja kolmivuotisia mullikoita.»\n\n»Rouva, en ymmärrä mitään karjanhoidostakaan!»\n\n»Sitäpaitsi hän on jättänyt minulle aika sievoisen summan puhdasta\nrahaa!»\n\n»Mitä se minuun kuuluu?»\n\n»Sinä voisit sitä hoitaa.»\n\n»Ei, rouva, en ole tottunut raha-asioitakaan hoitamaan», sanoi Lorenzo\nja näkyi aikovan poistua. »Sellaista edesvastuuta en voi niskoilleni\nottaa. Mitä vähemmän velvollisuuksia, sitä helpompi tilitys.»\n\n»Kuulehan, Lorenzo, kaikki mitä nyt sanot, on silkkaa lapsellisuutta;\nenkö sano sinulle kylliksi selvästi: sinun tarvitsee vain tahtoa, ja\nkaikki kuuluu sinulle?»\n\n»Mutta minäpä en tahdo omaisuutta sillä ehdolla, että pistän jalkani\nsatimeen», vastasi Lorenzo.\n\nJa sitten hän meni nopeasti tiehensä.\n\n»Onko koskaan nähty mokomaa paksupäistä tyhjätaskua», mutisi\nleipurirouva hampaittensa välitse katsellessaan hänen jälkeensä.\n\nLeski oli varmasti uskonut Lorenzon ottavan häneltä vastaan\nsotilaslunnaat; ja silloinhan hän olisi voiton puolella. Ja sitä\nsuurempi oli nyt hänen pettymyksensä.\n\nJa koska kylissä niinkuin kaupungeissakin kaikki huhut tavallisilla\nlisäyksillä ja korjauksilla varustettuina nopeasti kiertävät perheestä\nperheeseen, pääsi tämä Lorenzon ja leipurirouvan välinen keskustelu\nhyvin pian myöskin Lopezin taloon — luonnollisesti tuntuvasti lisättynä\npainoksena.\n\nEno Mateo ei ollenkaan tahtonut asiaa uskoa, rouva Melchiora joutui\nymmälle, ja Dolores oli vallan hämmästynyt.\n\n»Lorenzo», huusi äiti-parka nähdessään poikansa tulevan kotiin, »onko\ntotta, että se leski tahtoo hankkia sinulle rahaa lunnaiksi?»\n\n»Mitä te nyt puhutte, äiti?»\n\n»Sanotaan, että hän antaisi sinulle tarpeelliset rahat.»\n\n»Antaisi, antaisi...! Korkeintaan annetaan toisilleen kättä», vastasi\nLorenzo nyreästi.\n\n»No, hän siis ei anna, vaan lainaa ne sinulle.»\n\n»Lainaa, lainaa — se, joka lainaa, tahtoo korkoja...»\n\n»Etkö sinä huoli hänen tarjouksestaan, Lorenzo?»\n\n»En!»\n\n»Oikein tehty, ettei hän tahdo joutua velkaan», sanoi isä. »Hän on\ntosiaan hyvä työmies, ja kaikki häntä suosivat, mutta Jumala ties,\nmilloin hän voisi velan suorittaa takaisin. Velaksi ostettu sika röhkii\nkoko vuoden.»\n\n»Lorenzo, poikani», otti äiti jälleen puheeksi, »ihmiset sanovat\nmyöskin, että hän tahtoisi kanssasi naimisiin. Ja heitätkö sinä senkin\nonnen hukkaan?»\n\n»Kutka ihmiset niin sanovat?... Tiedättehän, äiti, ettei miehen\nasiana ole sanoa: ei. 'Ei' on loukkaava sana ja sopii vain naisten\nsanottavaksi. Miksi tahdotaan leipurirouvalta riistää hyvä maine?»\n\n»Ei hänen hyvää mainettaan riistetä, kukaan ei ole hänestä pahaa\npuhunut.»\n\n»Vai ei ole, äiti, vai niin!... Kateutta, ei muuta kuin kateutta! Koska\nhän on rikas ja sievä, muuttuvat toiset kiukusta narrimaisiksi!»\n\nLorenzo oli istunut syrjään penkille, sillä aikaa kun muut\nperheenjäsenet istuen piirissä oven edessä suruissaan ja alakuloisina\nvalittelivat molempien veljesten kohtaloa.\n\nLorenzolta ei ollut jäänyt huomaamatta, kuinka tuskallisen vaikutuksen\nrikkaan lesken tarjous oli tehnyt Doloresiin, ja pää seinää vasten\nnojattuna ja silmät taivasta kohti hän lauloi hiljaa, mutta selvästi\nerittäin taipuisalla äänellä erästä niitä hempeitä, suloisia\nkansanlauluja, joissa yksinkertainen, usein kuitenkin omituisen\nvaihteleva sävellaji tekee jokaiseen espanjalaiseen syvän vaikutuksen.\n\nLaulu tuntui olevan kohdistettu tähdille, mutta oli tarkoitettu\nDoloresille; eikä tytöltä jäänyt ainoakaan tavu tajuamatta sen\nsanoista, ei yksikään värähdys sen sävelestä, ja molemmat osuivat\nsamalla korvaan ja sydämeen...\n\nIllan kuluessa kerääntyivät toiset rekryyteiksi joutuneet, jotka\nolivat keveämpiä mieleltään tai eivät voineet niin syvälti tuntea kuin\nLorenzo, juominkeihin kapakkaan, upottaakseen murheensa vapautensa\nkadottamisesta viinilasiin, minkä jälkeen he kulkivat pitkin katuja\nlaulaen:\n\n    Jos henttuja, tyttöset, kaivataan,\n    niin seinällenne ne maalatkaa!\n    Isabel kuningattaren armeijaan\n    nyt Espanjan pojat marssia saa.\n\nKatkeralla ja vapisevalla äänellä sanoi Lorenzo Doloresille:\n\n»Tiesinhän, mikä kohtalo minua vaani... Nyt olet onnellinen!»\n\n»Jumala suokoon sinulle anteeksi», vastasi Dolores itkien, »että koetat\ntehdä eroni sinusta vieläkin katkerammaksi minulle».\n\n»Kuinka sen laita on — unohdatko minut, Dolores?»\n\n»En, vaikka sinä unohtaisitkin minut!»\n\n»Tiedät varsin hyvin, ettei niinpäin koskaan käy!»\n\n»Mutta sinun voi olla helpompi unohtaa kuin minun.»\n\n»Miksi niin?»\n\n»Koska sinä et ole rakkaudellemme, niinkuin minä, pystyttänyt muistojen\npyhittämää alttaria.»\n\n»Siitäkö syystä minun pitäisi lujemmin luottaa sinun rakkauteesi?...\nSehän en enemmän tyttären kuin morsiamen rakkautta.»\n\n»Heitä nuo sanansaivarrukset! Äidin muistojen elähyttämä rakkaus ei voi\nolla huonoa laadultaan; se on pyhempää ja todellisempaa kuin kitaran\nkaikuessa syntynyt.»\n\n»Niinpä vanno minulle, että pysyt uskollisena!»\n\n»Minä vannon sen!»\n\n»Minkä kautta?»\n\n»Sieluni autuuden kautta.»\n\n»Se ei ole kylliksi!»\n\n»Henkeni kautta.»\n\n»Ei sekään riitä.»\n\n»Henkeni ja ikuisen autuuteni kautta.»\n\n»Ei vieläkään riitä!»\n\n»Äitini sielun kautta!... Mutta — voi, miksi sinä olet niin\nepäluuloinen, Lorenzo?»\n\n»Koska sydämeni sanoo, että sinä unohdat minut.»\n\n»Sydämesi on sinun vihollisesi, Lorenzo.»\n\n»Koska sen tunto on oikea ja tosi. Sinun on vannottava minulle vielä\nmuutakin.»\n\n»Mitä sitten?»\n\n»Ettet jätä äitiäni etkä tätä taloa, vaikka Pepakin menisi täältä pois.»\n\n»Hyvä; sen vannon.»\n\n»Vieläkin yksi seikka: jos hylkäisit minut jonkun toisen vuoksi,\nsilloin se mies on syönyt viimeisen leipänsä, kun minä palaan, sillä\nhän kuolee minun käteni kautta!»\n\n»Älä uhkaa, Lorenzo; se ei ole hyvä.»\n\n»Minä en uhkaa, varoitan vain.»\n\n»En tee koskaan pelosta, mitä en voisi tehdä rakkaudesta Lorenzo...\nKäytä rakkauttasi niinkuin mehiläinen hunajaansa, äläkä sitä revi kuin\nensi saalistaan; ennen kaikkea, jätä minulle ennen lähtöäsi jokin\nmuisto, joka sulostuttaisi eikä katkeroittaisi eroamme!»\n\n\n\n\nVII.\n\n\nVierähti vuosi. Joka päivä kävi poikien poissaolo eno Mateon talossa\nyhä tuskallisemmin tuntuvaksi; sillä isä kävi vanhaksi ja jaksoi vain\nosittain hoitaa peltojansa.\n\nHänen uskollisen elämänkumppaninsa silmät, jotka ennen aina loistivat\nniin kirkkaina, olivat nyt melkein aina kyynelten himmentämät ja\nikävöimisen tuskasta sumentuneet. Itse talokin näytti käyneen\nvakavammaksi ja surullisemmaksi ja kadottaneen hauskan ulkoasunsa.\n\nMutta vieläkin oli talossa muuan uusi tappio — tappio, jolla sen\nrauhallisissa oloissa kuitenkin oli suuri merkityksensä, nousten kuin\npilvi sen taivaalle. Herra Canuto oli siirretty Sevillaan; aivan pian\nhänen oli määrä muuttaa sinne.\n\nSe oli kaikista jo sinänsä surullinen tapaus, mutta Doloresille\nse tuotti huolta ja tuskaa, koska hän ei tahtonut erota Pepasta,\nhyvästä rouvasta, joka oli osoittanut hänelle niin suurta rakkautta,\nja toiselta puolen oli estetty kihlatulleen antamansa lupauksen\nvuoksi jättämästä synnyinseutuaan. Yhtä mahdotonta oli jäädä\nLopezin perheeseen; sillä se oli poikien poissaolon vuoksi melkein\ntykkänään köyhtynyt. Pepa olisi mielellään ottanut Doloresin mukaansa\nSevillaan, ja täti Melchiora halusi pitää hänet luonaan ahtaista\noloistaan huolimatta; sillä hän tunsi hiljaista tyttöä kohtaan\nhellyyttä, niinkuin äitien on tapa tuntea heidän poikiaan rakastavia\ntyttöjä kohtaan. Mutta Dolores huomasi olevansa pakotettu hylkäämään\n_kummankin_ rouvan tarjouksen.\n\nPulassansa pyysi Dolores neuvoa pater Nolascolta, joka tosin oli vain\nvähän saanut kirjoista oppia, mutta tunsi sitä paremmin ihmissydämet ja\nne olosuhteet, joissa maalaiset elävät.\n\nTerveellä järjellään ja koko paikkakunnan suosion voittaneena hän osasi\nraivata vaikeudet tieltä paljoa taitavammin kuin kukaan muu. Kauan\nvaivaamatta päätään — mikä ei muuten ollutkaan hänen tapansa — teki\nNolasco hyljätylle tytölle ehdotuksen, johon kaikki asianosaiset heti\nantoivat suostumuksensa.\n\n»Kuulehan nyt», sanoi hän, »rouva Braulia on pyytänyt minua hankkimaan\nitselleen palvelustytön. Hänen tulee olla hyvä, työteliäs, siisti,\nsiveä — sanalla sanoen sellainen kuin jokaisen tytön pitääkin olla.\nOta se paikka; silloin joudut säällisten ihmisten pariin eikä sinun\ntarvitse jättää kyläämme, et ole kellekään ihmiselle taakaksi ja\nansaitset kauniit kaksikymmentä reaaliasi kuussa — siitä tulee vuoden\nlopussa kaksisataa neljäkymmentä ja sillä sinä voit, kun Lorenzo tulee\nsotapalveluksesta takaisin, ostaa itsellesi kauniit kapiot.»\n\nDolores hyväksyi paterin ehdotuksen, vaikka ero äidillisestä\nystävättärestä Pepasta kävi kovasti hänen sydämelleen, eikä tämäkään\nvoinut mitään pätevää syytä esittää tätä järkevää ehdotusta vastaan.\n\nRouva Braulia Toro oli hyvä emäntä, hyvin sivistymätön, hyvin lihava\nja hyvin iloinen. Tämä viimeinen hyvä ominaisuus oli valitettavasti\nhäneltä kadonnut, sitten kun hän oli perinyt veljensä, herra Marcelino\nToron — siitä saakka oli häntä vaivannut aivan sietämätön vimma\nesiintyä ylhäisenä ja sillä hän katkeroitti elämänsä ja luonnollisen\nhyväntuulisuutensa, samoin kuin ne uudenaikaiset vaatteet, joita\nhän tuotti Cadizista, tekivät hänen luonnolliset ruumiinmuotonsa\nnaurettavan rumiksi.\n\nHänen suora vastakohtansa oli hänen ainoa tyttärensä Rosa, kolmentoista\nvanha tyttönen, oikea andalusialainen luonnonlapsi, vilkas, iloinen,\nhiukan veitikkamainen ja aina vilpitön.\n\nRosan pyöreät, punakat kasvot nauroivat myötäänsä, hänen kukoistavat\nhuulensa olivat alituisessa liikkeessä näyttäen aina lumivalkeita\nhelmihampaita, naurussa, laulussa, leikinlaskussa; hänen soma\npäänsä oli alati täynnä levottomia, hilpeitä ajatuksia ja kukilla\nseppelöity. Hänen persoonallisuudessaan yhtyi liehittely, huolettomuus,\nlevottomuus, sydämen hyvyys ja luonnollinen suoruus muodostaen\nraittiiden kukkaiskasvojen keralla sellaisen ihastuttavan ja\nviehättävän kokonaisuuden, että hän ehdottomasti virkisti kaikkia\nläsnäolollaan aivan kuin merituulen raitis henkäys.\n\nRosan mielestä oli lakkaamaton iloisuus ihmisen luonnollinen tila ja\nkursailematon suoruus ainoa sallittu seurustelutapa. Murhetta hän ei\nollenkaan ymmärtänyt, kyynelistä ja tuskasta hänellä ei ollut mitään\nkäsitystä. Hän ei vielä koskaan ollut kahta minuuttia perättäin\najatellut samaa asiaa, ajatteleminen oli aivan liian raskas taakka\nhänen kukkakoristeiselle pääkköselleen.\n\nÄitinsä kasvattamana ilman minkäänlaista kuria ja ohjausta hän ilmaisi\nnyt selvästi sellaisen kasvatuksen sekä edut että puutteet.\n\nYhtä vähän kuin jokin vakava ajatus voi saada tilaa hänen suruttomassa\nsielussaan, saattoi hän suoda millekään huonolle tuulelle pääsyä\npuhtaaseen sydämeensä. Hän kulki elämän tietä niin iloisena ja hilpeänä\nkuin puutarhan polkua; molemmilta hän vaati veroksi kukkia, ja kukkien\nvaalimista hän piti elämänsä ainoana tehtävänä.\n\nKahta suurta toivetta Rosa säilytti sydämessään: — toinen, jo\nhiukan vanhentunut, oli saada oikein iso nukke, jolla oli liikkuvat\nsilmät, ja toinen, myöhempiaikainen, omistaa lemmitty, joka äidin\ntietämättä iltahämyssä tulisi, akkunan alle, niinkuin toistenkin\ntyttöjen mielitietyt tekivät. Jos nämä molemmat toiveet olisivat\nvoineet toteutua, niin nukke liikkuvine silmineen olisi ollut lemmityn\nsangen vaarallinen kilpailija ja saattanut Rosan paljon paremmin kuin\näidillinen vaikutusvoima laiminlyömään kohtaukset.\n\nKun äiti tahtoi toimittaa hänelle opettajia, oli se jo liian myöhäistä.\nEi voitu enää päntätä häneen lukemisen ja kirjoittamisen taitoa.\n\n»Mitä», sanoi hän äidilleen, »pitääkö minun piinata itseäni vielä\naapisella kuin mikäkin koululapsi: — b-a ba; b-e be! Haha! Kiitoksia\npaljon! Ja minkä vuoksi? Jotta kaikki muut tytöt minulle nauraisivat\nvasten kasvoja?»\n\n»Kuulisipa joku ihminen tuota nenäkästä lasta!» huusi äiti; »puhuu jo\naivan kuin täyskasvanut ihminen!... Mutta etkö sitten tiedä, että on\nylhäistä olla oppinut?»\n\n»Oi, äiti», vastasi lapsi, »tiedäthän sinä, mitä sananlasku sanoo:\nsuuri oppi hulluttaa».\n\nRouva Braulia turvautui lopulta pater Nolascoon, mutta hänkään ei\ntainnut tytölle mitään.\n\n»Olkoon ikä mikä tahansa, oppiakseen on ihminen aina kyllin nuori»,\nsanoi hyvä pater. »Sinun setäsi oli jo viidenkymmenen vanha oppiessaan\nmaalaamaan — ja mikä suuri taiteilija hänestä sittenkin tuli!»\n\n»Entä te, korkea-arvoisa pater, miksi ette ole opetellut maalaamaan?»\n\n»_Siihen_ taiteeseen voivat ryhtyä vain rikkaat, joiden ei ole pakko\ntavoitella rahatuloja; mutta kaikki voivat oppia lukemaan, ja joka osaa\nlukea, se osaa kaikki.»\n\n»Tosiaanko?» huomautti Rosa veitikkamaisesti. »Lyön kuitenkin vetoa,\nettä lukutaidostanne huolimatta ette tiedä erästä seikkaa.»\n\n»Mitä muka?»\n\n»Mitä yhtäläisyyttä on näivetystautisen ja pater-erakon välillä?»\n\n»Sellaista hassutusta! Mitä yhtäläisyyttä heidän välillään voisi olla?\nEi mitään!»\n\n»Onpahan!»\n\n»Älä viisastele, sinä huimapää!»\n\n»Sanonpa teidän korkea-arvoisuudellenne: heidän välillään on\nyhtäläisyyttä; ja se teidän paremmin pitäisi tietää kuin minun, joka en\nedes osaa lukea enkä kirjoittaa!»\n\n»Mitä hassutuksia sinä oikeastaan lörpötät?»\n\n»Vaikka osaattekin lukea ja kirjoittaa, ette kuitenkaan vielä tiedä,\nkuinka näivetystautinen ja erakko ovat toistensa kaltaiset. Nähkääs,\nkummaltakin puuttuu _cura_ [Alkuteoksen sanaleikkiä ei tässä voida\nkääntää, sillä »cura» sanalla on kaksi merkitystä: »parannus» ja\n»papinvirka». Suom.], ja suotta he sitä odottavatkin. Tiedättekö nyt\nsen, pater Nolasco?»\n\nJa samassa hän hyppäsi pystyyn ja tiehensä ja oli seuraavassa tuokiossa\nhävinnyt ruusupensaiden väliin puutarhaan.\n\n»Alappa tuon tettiäisen kanssa puhua vakavasti», sanoi hyvä pater\nhymyillen seuraten tyttöä katseellaan.\n\n\n\n\nVIII.\n\n\nOlemme velvolliset tekemään lukijalle selkoa, kuka oli herra Marcelino\nToro, jonka nimi on tässä kertomuksessa jo esiintynyt pari kertaa.\n\nHerra Marcelino, kauppiaan poika, niin pienen kaupan omistajan,\netteivät isä ja poika yhtaikaa mahtuneet myymäpöydän taakse, joutui\njo nuorena Amerikaan, jonne hänen isänsä, myös nimeltään Marcelino,\noli hänet lähettänyt. Siellä hän seisoi toisen myymäpöydän takana,\njoka oli hiukan suurempi; ja ahkeruudella ja rehellisyydellä hän pääsi\nvuosien kuluessa niin pitkälle, että eräänä päivänä voi esiintyä\nmiljoonan omistajana — niinkuin hänen maantiehensä uskoivat —, mutta\ntodellisuudessa hänen pääomansa supistui kahteenkymmeneenviiteen\ntuhanteen piasteriin. [Toistasataa tuhatta markkaa. Suom.]\n\nRikkaudestaan riemuiten hän palasi kotikyläänsä takinliepeet\nkoristettuina päältäpäin joillakin kultanyöreillä, joiden piti\nosoittaa, herra ties, mitä arvoa.\n\nSamoin kuin on suuria tapaturmia, on myös useita onnensattumia, joita\nei ollenkaan panna merkille. Oikeastaan ei ole helppo kuvitella, mikä\nerinomainen onni oli herra Marcelinolla ollut, hän kun oli lähtenyt\nJobina matkalle ja sitten palannut Kroisoksena kotiseudulleen.\n\nEnsi työkseen hän osti itselleen talon, kuten hänen tapaiselleen\nhenkilölle olikin luonnollista. Hyvin kunnioitettava herra Marcelino\nrakasti mukavuutta ja loistoa; mutta hän rakasti myös meksikolaisia\npiastereitaan, kokonaisen elämäntyön makeata hedelmää. Toisen\nintohimon kiihoittamana ja toisen pidättämänä, huonon makunsa ja\nsäästäväisyytensä ja toisaalta ulkonaista loistoa kaipaavan intohimonsa\nvälillä horjuen hän järjesti olonsa seuraavalla tavalla.\n\nKoska hän ei tahtonut rakentaa, hankki hän itselleen kauneimman\nostettavana olevan talon; mutta havaittuaan sen piankin liian pieneksi,\nhän osti myös viereisen, yhdistäen sen edelliseen. Mutta silloin\npuuttui vielä puutarha, ja sen herra Marcelino välttämättä tahtoi\nsaada, maksoi mitä maksoi — mutta ylimyksellisen puutarhan, joka\nolisi sopusoinnussa omistajansa kultanauhojen ja takinnyörien kanssa,\nsellaisen puutarhan, jossa olisi puksipuita, kuvapatsaita, näköaloja,\nkultakala-lampi, mutta ennen kaikkea sokkelo juuri sokkelo oli herra\nMarcelinon ihanne!\n\nNiinpä hän osti kolmannen talon, jossa oli suuri takapiha, ulottuen\nhänen alueensa rajalle, revitti välimuurin maahan ja pani puutarhansa\nkuntoon. Siihen hän sovitti kaikki nuo edellämainitut laitokset, —\ntosin ilman näköaloja, näitä kun valitettavasti ei voitu tekemällä\ntehdä; mutta hän maalautti ne ainakin seinille.\n\nSitä varten hän tuotti Cadizista erään sutimestarin, jonka kanssa\nrupesi, niinkuin myöhemmin saamme nähdä, hyvin läheisiin väleihin.\nTästä puutarhasta, jossa oli jasmiineja, kuusamia, viiniköynnöksiä,\nruusupensaita, myrttipuita ja tuhansia muita Floran hoviin kuuluvia\nkeijukaisia, tuli lyhyessä ajassa todellakin pikku paratiisi huolimatta\nkaikesta sen alkuperäisten suunnitelmien naurettavuudesta. Se sokkelo,\njossa ei myyräkään voinut eksyä, oli suorastaan lumoava myrttilehto,\nja köynnöskasvit muodostivat muureille ja seinille taivaallisia pikku\ntemppeleitä, jotka punaisten ja keltaisten ruusujen kaunistamina\nlähentelivät näöltään kreikkalaisia muotoja. Viinilehväpuitteilla\nympäröity kultakala-lampi oli ihastuttava pikku olinpaikka, varjoisa\nja raitisilmainen; ruusupensaat ja muut kasvit peittivät soveliaalla\ntavalla eräitä puisia kuvapatsaita, kuten Dianan, jota näytti vaivaavan\nrisatauti, ja kääpiömäisen Venuksen, niin ettei heistä ollut paljon\nmuuta näkymässä kuin heidän kaikkea muuta kuin kreikkalaiset nenänsä.\n\nKun tuli kysymys talon kalustamisesta ja kaunistamisesta, oli herra\nMarcelinon ensimmäisenä ajatuksena tilata sutimestariltaan oma\nmuotokuvansa ikuistuttaakseen kultaiset nauhakkeensa. Ja tosiaankin\ntaiteilija sai syntymään suurelle liinavaatteelle don Marcelinon\nsurkean hahmon, jonka ilme kävi vieläkin surkeammaksi sen vuoksi, että\nkuvassa kaksi tummaa varjoa lähti kuin viiksenpuolikkaat suupielistä\nja kuvastui ohimoilla kuin kaksi laastaria päänkipua vastustamassa ja\nnenällä suurena ja vaarallisena ihorakkona.\n\nSen korvaukseksi oli maalari kuvan varsinaisessa osassa sitä enemmän\nnäyttänyt taitoaan: rinnalla lepäävä vasen käsi pisti kolme sormea\nliivien sisään — niin kankeina ja suorina kuin puikot, ja käsivarressa\nloistivat mainiot kultanyörit. Toisessa kädessä herra Marcelino piti\navonaista kirjettä, joka oli näöltään sellainen kuin härkätaisteluihin\nkutsuva julistus, ja siinä oli luettavana sanat:\n\n»Juan Almazarron fecit».\n\nTämä taideteos sijoitettiin saliin kaikkein huomattavimpaan paikkaan\nja verhottiin harsopeitteellä, jotta se säästyisi kärpästen\nepäkunnioittavilta hyökkäyksiltä. Herra Marcelino oli tämän\nmestariteoksen johdosta niin innostunut Apellesin taiteeseen, että\npäätti itsekin joutohetkinään sitä harrastaa.\n\nNiinkuin Molièren aateluusvimmainen porvari neljänkymmenen ikäisenä\näkkiä keksi olevansa runoilija, samoin heräsi herra Marcelino\nviisikymmenvuotiaana eräänä aamuna odottamatta taiteilijana.\nSutimestari rohkaisi häntä tässä puuhassa ja kannusti jaloon\nkilpailuun, herättäen hehkuvan halun päästä niin kuuluisaksi kuin\nMurillo.\n\nJätämme lukijan kuviteltavaksi, mitä kauheuksia nämä molemmat\ntaiteilijat, mestari kuten oppilaskin, saivat aikaan. Siitä huolimatta\nhe saivat paljon ihailijoita, ja näistä oli uskollisin pater Nolasco,\nherra Marcelinon ystävä. Ja tämän, seikan ansiota oli muun mukana se,\nettä kelpo munkki oli saanut loppuunkulumattoman pukunsa.\n\nEnsimmäiset yritykset, joita taidekokelaamme teki luonnon mukaan,\nolivat keittiökuvia. Sutimestari sai toimekseen valikoida ja\nmaalauksellisesti järjestää kuvassa esitettävät esineet, meni siis\nkeittiöön, toi sieltä pannun, kynttilänjalan ja neljä pesuriepua, otti\nsitten vähän vihanneksia kaapista ja nouti lisäksi, osoittaakseen\nkunnioitusta Rotan kylälle, yhden sen kuuluisista kurpitsoista, jonka\npiti saada pääpaikka kuvassa. Kurpitsi sijoitettiin pesurievuille,\nmuutamat nauriit olivat sen vartijana, ja etumaisiksi istutettiin\nsinne tänne joitakuita parsanvarsia. Vihreäksi kiilloitettu kynttilä\noli sijoitettu taulun taka-alalle, josta se heitti punaista\nvaloaan pesurievuille ja nauriille, niin että kurpitsi tuli hieman\nsamannäköiseksi kuin suuren merirosvon Barbarossan kasvot.\n\nSaatuaan valmiiksi tämän keittiökuvan, joka oli määrätty ruokasalin\npääkaunistukseksi, ryhtyi täten rohkaistu taiteenharjoittaja herra\nMarcelino maalaamaan pyhimysten kuvia.\n\nTaulujen mittasuhteet paisuivat taiteilijan innostuksen mukaan, kunnes\nsaavuttivat Pyhän Kristoferin suunnattoman korkeuden ja leveyden,\nja sitä kuvaa tahtoi koko seutu nähdä, se kun herätti todellisen\nmieltenkuohun Rotan asukkaiden kesken.\n\n\u003Ctb>\n\nMuuten herra Marcelino nautti häiriintymätöntä onnea. Varhaisesta\naamusta myöhäiseen iltaan saakka hän kulki jonkinlaisen hurmauksen\nvaltaamana talossa ja puutarhassa, ja ainoa valittamisen aihe oli\nhänellä se, ettei vuorokaudessa ollut enemmän kuin kaksikymmentäneljä\ntuntia ja vuodessa vain kolmesataa kuusikymmentäviisi päivää.\n\nKymmenen vuotta kesti herra Marcelinolla tätä onnellista olotilaa,\neikä hänellä ollut muuta puuhaa kuin käytellä rakkaita meksikolaisia\nrahojansa elämän iloksi. Mutta tämän ajan kuluttua, ja kun hän sitä\nkaikkein vähimmän osasi odottaa, käytti kohtalotar keuhkotulehdusta\nsirppinään ja tuskin kahdeksan päivää sairastettuaan siirtyi herra\nMarcelino parempaan elämään, niin vähän kuin hänellä siihen lieneekin\nollut halua.\n\nHän sai kauniin kuoleman; vihollisilleen hän ei antanut anteeksi,\nkoska hänellä ei niitä ollut; testamentissaan hän sääti lukuisia\nlahjoituksia, uskoi sielunsa Jumalan haltuun ja määräsi, aivan kuin\nviimeisenä näytteenä inhimillisestä heikkoudesta, että hänet oli\nhaudattava juhlapuvussaan.\n\nHänen sisarensa, rouva Braulia Toro, erään muuliajurin leski, peri\nhänen omaisuutensa ja muutti asumaan hänen taloonsa, joka, niinkuin\ntiedämme, oli kolmiyhteinen kuin kolminaisuus. Erinomainen maalaus jäi\nkunniapaikalleen, ja mallin kuoleman jälkeen olivat sen varjot käyneet\nentistä synkemmiksi. Pater Nolasco ei koskaan siihen katsahtanut\nlausumatta siitä joitakin ylistäviä sanoja ja sitten lukematta kuolleen\npuolesta isämeidän rukousta. Rosa oli sen huomannut, ja kun hyvä pater\nkävi perhettä tervehtimässä, ei hän koskaan jättänyt johtamatta paterin\nhuomiota kuvaan siinä varmassa toivossa, että hän silloin huudahtaisi:\n»Sellainen kaunis kuva!»\n\nÄiti, jolta ei ollut jäänyt huomaamatta tämä pikku häijyys, oli\nkovasti moittinut tytärtään ja kieltänyt milloinkaan kiinnittämästä\nkorkea-arvoisen herran huomiota tuohon kuvaan. Mutta Rosa, tapansa\nmukaan tottelematon, ei huolinut kiellosta, ja aina kun tyttö mainitsi\nenovainajansa nimen, lausui hyvä pater säännöllisesti sanansa:\n»Sellainen kaunis kuva!»\n\nPäivää myöhemmin, kuin pater Nolasco oli puhellut Doloresin kanssa, hän\ntuli leskeä tapaamaan ja sanoi:\n\n»Rouva Braulia, minä olen hankkinut teille erinomaisen palvelustytön.»\n\n»Sitä parempi», vastasi rouva, »se ilahuttaa minua suuresti. Onko hän\njärkevä? Onko hän hyvä kristitty? Osaako hän pestä? Onko hän siisti? Ja\nennen kaikkea: eikö hän ole liiaksi talonpoikamainen käytökseltään?»\n\n»Rouva, sanonpa teille, hän on oikea aarre.»\n\n»Pater Nolasco», sekaantui Rosa puheeseen, »eikö teidänkin mielestänne\nenoni kuva riipu vinosti?»\n\n»Mitä, vinostiko? Ei ollenkaan! Se on aivan niin suora kuin enosikin\noli. Sellainen kaunis kuva! Se Juan Almazarron osasi ammattinsa.»\n\n»Se, mitä nyt teet», sanoi rouva Braulia tyttärelleen varmana siitä,\nettei pater sitä kuullut, »on karkeaa ja sopimatonta; hyvin kasvatettu\ntyttö ei saa käyttäytyä tuolla tapaa. Jos vain kerrankin vielä puhut\nnoin, niin annan sinulle korvapuustin, niin että sinulta menee korvat\nlukkoon! Sinun täytyy käyttäytyä hienosti!»\n\n»Voi, äiti, jätä hienoutesi! Anna minulle mieluummin viinirypäle. Sinä\nkätket ne aivan kuin ne olisivat jalokiviä.»\n\n»Hienot ja hyvin kasvatetut ihmiset eivät syö myötäänsä viinimarjoja»,\nvastasi säästäväinen äiti.\n\n»Pater Nolasco», huudahti nuori tyttö, »äiti ei tahdo antaa minulle\nviinirypäleitä; hän sanoo, ettei se olisi hienoa. Eikö ole totta,\nettä eno Marcelino, joka kuitenkin oli niin hieno ja ylhäinen, söi\nviinimarjoja niin paljon kuin häntä halutti?»\n\n»Se on totta», vastasi pater Nolasco hymyillen. »Hän tuotti niitä\nkorittain viinitarhasta.»\n\n»Ja lisäksi ne ovat niin ravitseviakin», sanoi Rosa huoaten...\n»Katsokaa, katsokaa», huusi Rosa äkkiä paterin korvaan, »eikö enon\nnenällä ole suuri kärpänen?»\n\n»Ei», vastasi pater katsellen maalausta; »se on niin näköinen, ja\nkäsikin on aivan hänen kätensä; se on niin monta ihmistä auttanut,\njotka eivät nyt ollenkaan hänestä välitä. Minulle hän on antanut tämän\noivallisen puvun, ja hän lisäsi vielä: toivon terveytenne kestävän\nkauemmin kuin tämä puku, pater Nolasco. Ja myöskin teidän elämänne,\nvastasin minä. Mutta minun toivotukseni ei saanut toteutua — sellainen\nkaunis kuva», lisäsi hän huoaten.\n\n»Au, au, au!» huusi Rosa, juosten pois, sillä hän oli saanut tuntuvan\nojennuksen äitinsä kädestä.\n\nSeuraavana päivänä tuli Dolores taloon. Hän oli surullinen ja arka,\nmutta toi mukanaan hyvää tahtoa tehdä kaikille oikein ja täyttää omat\nvelvollisuutensa.\n\nLyhyessä ajassa hän oli voittanut Rosan puolelleen, ja myöskin rouva\nBraulia sanoi olevansa täysin tyytyväinen häneen. Hän oli hiljainen,\nahkera ja siisti, ja erityisesti oli hänellä, kaksi suurta etua, joita\nsäästäväinen ja hieno nainen ei osannut mielestään kylliksi kiittää:\ntyttö söi vähän eikä ollut moukkamainen olennoltaan.\n\n»Dolores on hyvin viehättävä tyttö», sanoi hän eräänä päivänä\ntyttärelleen, »vain hiukkasen vakava ja jäykkä, niinkuin kohmettunut\nkärpänen».\n\n»Hyvä!» huusi Rosa äänekkäästi nauraen. »Sinun vertauksesi miellyttävät\nminua, äiti; kun puhut vertauksilla, niin edes ymmärrän.»\n\n»Tarkoitan, että hän on hiukan hidas», vastasi rouva Braulia vähän\nhäpeissään. »Muuten olen sinulle jo usein huomauttanut, sinä hanhi,\nettei sanota 'äiti', vaan 'mamma'.»\n\n»Jätetään jo Jumalan tähden pappa ja mamma ja tatta ja nanna! Ne sanat\nlienevät kylläkin hyvät lapsille ja sellaisille, joilla on liian kankea\nkieli puhuakseen selvästi, mutta minä puhun sen mukaan kuin leukani\nmyöten antaa...»\n\nTässä talossa vietti Dolores rauhallisen vuoden, voisimmepa sitä sanoa\nonnelliseksikin, ellei muisto äidistä, Lorenzosta ja Thomaasta olisi\nainaisella huolella ja levottomuudella täyttänyt hänen sydäntään.\n\nEräänä päivänä kysyi Rosa häneltä äkkiä:\n\n»Dolores, onko sinulla sulhasta?»\n\nEspanjassa pitää maalainen rakkautta aivan välttämättömänä avioliiton\nedeltäjänä, niin luonnollisena, yleisesti tunnustettuna ja itsestään\nselvänä, ettei asianomaisten nuorten ihmisten mieleen, niinkuin monessa\nmuussa maassa, koskaan johdu julkisesti kieltää suhdettaan. Ja niin\nvastasi Dolores aivan yksinkertaisesti:\n\n»On, kyllä minulla on.»\n\n»Voi sinua onnellista!» sanoi Rosa. »Mutta missä hän on sitten? En ole\nhäntä vielä ollenkaan nähnyt.»\n\n»Hän on poissa.»\n\n»Poissako?! Voi!... Mutta mistä tiedät, että hän tosiaankin on sinun\nlemmittysi?»\n\n»Aivan samoin kuin hän tietää, että minä olen hänen kultansa — koska\nrakastamme toisiamme.»\n\n»Poissa oleva lemmitty on kuin laululintu, joka on kadottanut äänensä.\nMitä sillä tekee? Sellaisesta lemmitystä minä sanoisin vain kauniit\nkiitokset. Jos minulla olisi sulhanen, täytyisi hänen käydä meillä joka\npäivä minulle soittamassa ja laulamassa; ja myöskin menisimme naimisiin\nheti paikalla!»\n\n»Miksi sinulla on niin kiire naimisiin?»\n\n»Hyvistä syistä. Päästäkseni eroon äidistä, joka minua vaivaa ja kiusaa\nenemmän kuin kärpänen päivällisunessa... Mutta kuulehan, milloin sinun\nkultasi palaa? Mikä on oikeastaan hänen nimensä?»\n\n»Lorenzo.»\n\n»Lorenzo Lopez? Hyvä jumala! Ihmiset sanovat, että hän on niin\nlyhytnenäinen ja äkkipikainen kuin turkkilainen. Kuinka sinua säälin!\nDolores parka!... No, hyvä, kun hän palaa kotiin, sinun Lorenzosi, ja\ntulee sinua tänne tervehtimään, voit olla varma siitä, että äitini\nsaa suuttumuksesta halvauksen, sillä hän pitää kaikkia rakastajia\nmurhaajina.»\n\n»Hänen ei tarvitse ollenkaan tulla tähän taloon», vastasi Dolores\nhymyillen.\n\n»Etkä sinä saa puhua hänen kanssaan edes akkunan kautta.»\n\n»En edes akkunan kautta, neiti», sanoi Dolores.\n\n»Älä sano minua neidiksi muuten kuin äidin läsnäollessa — olenhan\nsen sinulle sanonut tuhat kertaa! Äiti parka! Lujasti pingoitetuissa\nvaatteissaan ja uudenaikaisissa vaipoissaan hän on kuin huonosti\nköytetty paketti, ja 'sennora' ja 'donna' sopivat hänelle yhtä vähän\nkuin prinsessan laahustin minulle... Mutta kuulehan, Dolores, kun\nsinulla on kulta, pitäisi sinun myös olla iloinen ja onnellinen eikä\nnoin murheellinen kasvoiltasi aivan kuin tuskainen Jumalan äiti —\nkoko pitkään, suloiseen päivään ei sinun koskaan kuule laulavan eikä\nnauravan!»\n\n»Olen minäkin aikanani nauranut ja laulanut», vastasi Dolores,\n»mutta isäparkani sai hautansa meressä ja äitini kuoli avuttomana ja\nhyljättynä autiolla rannalla; rakas veljeni meni merille ja on hävinnyt\nmaailman ääriin, kenties en saa koskaan enää häntä nähdä. Lorenzon\ntäytyi ruveta sotilaaksi, ja hänkin on mennyt pois — kuinka sinä\nvoit vaatia, Rosa, että minun vielä pitäisi laulaa ja nauraa ja olla\niloinen?»\n\n»Olet oikeassa», vastasi Rosa, jonka silmissä kyyneleet kimalsivat.\n»Dolores parka! Mutta älä ole lohduton, hyvä, rakas ystäväni, kuolleet\novat taivaassa ja elävät tulevat takaisin kotiin.»\n\n»Aamen!» sanoi Dolores huoaten.\n\n\n\n\nIX.\n\n\nEräänä iltana puuhasi Dolores puutarhassa. Hänen tarkka emäntänsä,\njonka luontaisiin ominaisuuksiin kuului hyödyn vaaliminen, mitä\nmeidän päivinämme niin suuresti kiitetään, oli muuttanut puutarhansa\nvihannesmaaksi. Kömpelöt, muodottomat kaalinpäät olivat karkoittaneet\nmyrttipuut; matalat sipulit myrkyttivät nyt ilmaa siellä, missä orvokit\nennen olivat tuoksuneet, ja paksumahaiset nauriit olivat anastaneet\nylpeiden daalioiden kukkalavat.\n\nYmmärrettävästi oli Rosa tästä aivan epätoivoissaan, ja maasta\nrevittyjä kukkia nähdessään hän oli vuodattanut ensimmäiset kyyneleensä.\n\n»Katsoppa», sanoi hän äidilleen surkealla äänellä, »sinä olet\nkarkoittanut kaikki minun kukkani, eikä puutarhassa piankaan ole yhtään\nmuuta ruusua kuin minä. Jumala suokoon, että kaalinpääsi kuihtuisivat,\nsalaattisi kuivuisi ja nauriisi mätänisivät...!»\n\nIlta oli pilvinen ja synkkä; tuuli, joka huokaillen puhalsi puissa,\ntiesi jo talven pikaista tuloa. Dolores katseli pilviä, jotka\ntaisteluun kiiruhtavien sotajoukkojen lailla kiitivät taivaalla;\netäältä kuului hänen korvaansa heleästi ja selvästi meren aaltojen\npauhu niiden lyödessä rantaa vasten rajusti, samalla kun ilma yhä\nsynkkeni. Pitkä musta siekale nousi näköpiirin reunalle peittäen koko\neteläisen taivaan.\n\n»Ah», ajatteli hän, »missähän tämä lähenevä myrsky kohdannee veljeni?\nOnko hän aavalla merellä, kovalla mantereella vai haudassa? Kenties en\nkoskaan saa enää häntä nähdä!»\n\nSamassa kolkutettiin talon ovea, ja Dolores riensi avaamaan. Siellä\nseisoi hoikka, pitkäkasvuinen nuorukainen hienossa merimiespuvussa.\nReippaasti hän piti katalonialaista lakkiaan vaaleassa koreasti\nkäherretyssä päässään, mutta auringon paahtamilla poskilla näkyi pari\nkyyneltä omituisena vastakohtana huulten hymyilylle ja sydämelliselle\nilolle, jota koko kasvot ilmaisivat.\n\n»Etkö tunne minua enää?» kysyi vieras Doloresilta, joka katseli häntä\nääneti ja odotti, että hän selittäisi tulonsa syyn.\n\nHänen äänensä soinnun kuullessaan Dolores päästi kovan huudon:\n»Veljeni!» ja syöksyi merimiehen syliin.\n\nMutta tätä sydämellistä riemua kesti vain hetkisen. Tyttö parka,\ntottuneena alituiseen huoleen ja ainaisesta työstä heikenneenä, ei\nvoinut kestää näin äkillistä onnea, vaan kaatui tiedottomana maahan.\n\nDoloresin kovan huudon kuultuaan olivat rouva Braulia ja hänen\ntyttärensä rientäneet katsomaan.\n\n»Mitä tämä on? Mitä täällä tapahtuu? Kuka sinä olet, mies?» kysyi rouva.\n\n»Minä olen hänen veljensä», vastasi Thomas.\n\n»Jos olisit veli, et olisi häntä noin säikäyttänyt.»\n\n»Mutta, rakas rouva —»\n\n»Pois, pois, sinä! Ei sinulla ole kastetodistusta mukanasi, ja jumala\ntietäköön, mitä aikeita sinulla on!»\n\n»Äiti», sanoi Rosa päättävästi. »Thomashan se on, Doloresimme veli; ei\ntarvitse muuta kuin katsoa häntä ollakseen asiasta heti varma. He ovat\ntoistensa näköiset kuin punainen ja valkoinen ruusu.»\n\n»Pidä suusi, tyhmä kapine», tiuskaisi äiti. »Hae kernaammin etikkaa\npärskyttääkseni sitä Doloresiin... Ja sinä», lisäsi hän merimieheen\npäin kääntyneenä, »laita hyvällä itsesi pois talosta; sinä olet täällä\ntarpeeton. Mitä tapoja se on, että tyhjänpäiten hiipii vieraisiin\ntaloihin!»\n\nOlisi melkein voinut sanoa, että leskellä oli eräänlainen ennustava\nvaisto ajaa pulska nuori mies niin karkealla tavalla ovesta ulos.\nSillä vaikkeivat hänen rahansa taikka muut samanlaiset kalleudet\njoutuneetkaan hänen läsnäollessaan vaaraan, niin oli hyvinkin\npelättävä, että paljoa suurempiarvoinen aarre voisi nuoren miehen\nkautta mennä hukkaan.\n\nKen ei katselisi osanottoa tuntien ja sisäisesti tyydytettynä\nnoita valkeita hattaroita, noita ruusuisia pilviä, jotka taivaalla\nleijailevat sinne tänne? Kenen mieleen juolahtaisi tiedustella, mistä\nhaihtumisista ne ovat syntyneet, ja mitkä tuulenpuuskat ovat ne\nkohottaneet ja niille suunnan antaneet?\n\nNiin on tässäkin, perusteita tutkimatta, asianhaaroja kuvailematta,\nniiden kulkua seuraamatta, verrattava pilviin ja ilmaviin hattaroihin\nnuoren merimiehen ja kauniin Rosan utuista, ruusuista rakkautta.\n\nDolores oli tehnyt kaikkensa sitä estääkseen. Hän ymmärsi rouva\nBraulian siitä kovasti vihastuvan; mutta siitä eivät huolineet\nveli eikä Rosa. Onnettomuudeksi ovat hyvät neuvot, joita heräävään\nrakkauteen tuhlataan, vain kuin öljyä palavaan tuleen: sen sijaan, että\nsen sammuttaisivat, ne sitä vain kiihoittavat kirkkaaseen liekkiin.\n\n»Rosa», sanoi Dolores, »ajattelehan, että rakkautesi on aivan harhaan\nmennyttä eikä voi päättyä hyvin; äitisi hyväksyisi vain rikkaan ja\nylhäisen miehen vävykseen».\n\n»Sitten hänen täytyy vielä kauan odottaa», vastasi Rosa. »Minä en voi\nsietää ylhäisiä miehiä; ylhäisestä äidistäni saan jo ihan kylliksi.\nTiedätkös, äskettäin tuli tänne Cadizista koko joukko hienosti puettuja\nherraspoikia. Pyhä jumalan äiti, mikä joukkue! Toisilla oli aivan\nmuodottomat ja tyylittömät hatut, joiden reunat olivat kuin räystäät;\nkäsivarret eivät näyttäneet kuuluvan koko ruumiiseen, ja vaatteet —\naivan kuin suoraan Turkista tuodut! Ja kuinka kömpelöiltä ja surkeilta\nhe näyttivät kaikessa ylhäisyydessään! Eräs heistä tahtoi liehitellä\nminua puhuen minulle jotakin hassua, mutta minäpä annoin vastauksen:\n'Ennen kaikkea, herraseni, pitää teidän hankkia itsellenne sellainen\npuku kuin kaikilla muillakin kunnon ihmisillä on. Tehän olette pelkkää\nraitaa ja nauhaa'. — Ei, ei, Dolores, ylhäiset ja herraskaiset miehet\nkelpaavat vain tytöille, joilla on koreat hatut ja kalliit vaipat.»\n\nMolemmat nuoret pyrkivät lähenemään toisiaan kuin kaksi puroa; he\ntulivat alas samaa rinnettä, yhtyäkseen laaksossa ja jatkaakseen\nyhdessä iloista kulkuaan kukkain ja niittyjen keskellä. Thomas antautui\nkokonaan puhtaan sydämensä vietäväksi, ja Rosa koetti, kuten ennen\nsanoilla, nyt teossa näyttää äidilleen, kuinka väärät olivat tämän\nmielipiteet olleet hänen rakastettunsa vaarallisuudesta. Kaikkein\novelimman taitavasti ja suunnattomasti riemuiten hän osasi puijata tätä\npelottavaa vartijaa ja hiipi akkunaristikolle juttelemaan Thomasin\nkanssa. Pitääksemme totuutta kunniassa, meidän täytyy lisätä, että\nnäissä kohtauksissa, jotka eivät millään tavalla olleet vakavia,\nsaatikka surunvoittoisia, hyvin harvoin puhuttiin rakkaudesta, sillä\nmelkein koko aika meni nauramiseen, varsinkin leikinlaskuihin tähän\ntapaan:\n\n»Mikä sinua tänään vaivaa?» kysyi poika tytöltä eräänä päivänä\nhuomatessaan, ettei Rosa voinut hänelle tervetuliaisiksi sanaakaan\nlausua — ei liikutuksen, vielä vähemmän levottomuuden vuoksi, vaan\nsiksi, että niin kovasti nauratti.\n\n»Minkä sinä luulet minua oikeastaan vaivaavan, Thomas? Ajatteleppas,\näiti sanoi tänään pater Nolascolle: 'Lapsi' (onko koskaan mokomaa\nkuultu? Pitää vielä lapsen nimeä, kun on jo takana viisitoista vuotta,\nkaksi kuukautta ja kaksikymmentäyksi päivää!) 'lapsi', sanoi arvoisa\nrouva, 'ei vielä lainkaan tiedä, mitä merkitsee sana rakkaus; lapsi\nei saa katsoakaan mieheen ennen kahtakymmentäviittä ikävuottaan! Se\non minun tarkoitukseni'. — 'Ja minun tarkoitukseni, arvoisa äiti\nrouva', ajattelin minä itsekseni, 'on se, etten ole vielä viettänyt\nseitsemättätoista syntymäpäivääni, kun jo esitän teidän armollenne\nvävypojan'. Eikö totta, Thomas, siihen mennessä olet kai edistynyt niin\npitkälle, että voit mennä naimisiin?»\n\n»Niin ainakin toivon, mutta kenties meidän täytyy odottaa hiukan\nkauemminkin, Rosa. Äitisi ja sinä olette minusta niin korkealla, että —»\n\n»Typeryyksiä! Äitini! Niinkuin minä kysyisin paljoakaan, tahtooko —»\n\nSamassa hän kuunteli levottomana jotakin sisältä päin »Voi, hyvä\njumala, äiti tulee!» huusi hän pelästyneenä. »Mene, juokse, lennä! Jos\nhän näkee minut täällä, saan selkääni — vaikkei se vielä mitään; mutta\nsitten hän muurauttaisi kiinni akkunan, ja se olisi sentään kauheaa!»\n\nSitten hän juoksi pois, mutta palasi heti.\n\n»Älä unohda, Thomas», kuiskasi hän kiireesti, »että sinun täytyy tuoda\nminulle merikrapuja tuliaisiksi, kun palaat ensi matkaltasi — älä\nunohda sitä!»\n\nJa hiljaa, ääneti hän katosi kuin varas samassa tuokiossa.\n\nKuinka monesta hairahduksesta tekee panetteluhalu kuolemansynnin,\nvaikka niitä, kuten tässä kerrottua, tuskin voisi miksikään synniksi\nsanoa!\n\n\n\n\nX.\n\n\nRosan ja Thomasin iloitessa nuoresta rakkaudestaan tuli aika,\njolloin osa armeijaa sai loman. Myöskin Lopezin veljekset pääsivät\npalaamaan kotiseudulleen. He eivät tahtoneet ennakolta ilmoittaa\nmitään vanhemmillensa, jotta hämmästyksen ilo olisi sitä suurempi.\nLorenzon puolesta ei yllätys kuitenkaan ollut vain keino kohottaa\njälleennäkemisen riemua; kenenkään ei pitänyt ehtiä millään tavalla\nsalata, mitä kenties oli tapahtunut hänen poissa ollessaan.\n\nOli sunnuntai-ilta. Päivä painui alemmaksi yön edeltäjänä. Aurinko\nvaipui yöllistä leposijaansa kohti ikäänkuin kultaisen sädekruunun\npaino olisi sitä sinne vetänyt. Tuuli oli saanut yön kylmästä\nhenkäyksestä uutta virikettä. Meripääskyt olivat lopettaneet nopean\nlentonsa ja yksitoikkoiset kirkaisunsa, ja ainoastaan valonarka\nkorvapöllö valitteli yksinäisyydessään heimonsa karkoitusta. Aallot\nkurkottivat velttoina ja uneliaina rantaa kohti, niiden mahtavasta\näänestä oli enää jäljellä kumea, yksitoikkoinen sävel, ja tähdet,\njotka pilkistivät esille perätysten kuin ujon miehen epäröivät sanat,\nkokoontuivat taivaalle julistaakseen sieltä kehoitustaan mennä levolle.\n\nKaksi nuorta miestä vaelsi kevein, tarmokkain askelin pitkin autiota,\npuutonta tietä, joka vie San Lucarista Rotaan, yhä jouduttaen kulkuaan,\nikäänkuin jokainen heidän sivuuttamansa esine olisi heidät tuntenut ja\nhuudahtanut heille: »Tervetuloa, tervetuloa!»\n\n»Minä olen niin pahoillani, todellakin pahoillani», virkkoi vanhempi,\n»ettemme ole ennakolta lähettäneet äidille sanaa tulostamme. Voisihan\nhelposti sattua, että ilo tekee hänet sairaaksi.»\n\n»Minä en kadu vähääkään», vastasi nuorempi. »Sillä ilo ei tapa, vaan\nvirkistää ja vahvistaa, ja sitäpaitsi saan tällä keinoin paremmin\nselville, mitä Dolores puuhaa.»\n\n»Vaiti, Lorenzo! Dolores on joka suhteessa mallikelpoinen tyttö, ja\nsinun epäluuloisuutesi on sellaista, ettet häntä ansaitse vaimoksesi.»\n\n»Totta kai tiedät, mitä tarkoitetaan sananlaskulla: 'Epäile naista\näläkä hyväänkään luota!' Dolores on vastoin minun tahtoani lähtenyt\näitini luota ja ruvennut rouva Braulian palvelukseen. Minkätähden? Sitä\nen ole koskaan saanut selville. Mutta poissa hän vain on. Mitä varten\nhän lähti vieraiden ihmisten luo, vaikka olisi voinut pysyä äitimme\nluona? Kun otan lukuun kaikki asianhaarat, tulen siihen päätökseen,\nettä jotakin on vinossa.»\n\n»Sinä olet samanlainen kuin profeetta Jeremias, joka julisti tuhoa,\nennenkuin mitään oli tapahtunut. Eipä hän todellakaan saa ruusuilla\ntanssia, jos kerran joutuu sinun vaimoksesi. Nyt jo alan pelätä, että\nDolores parka tulee olemaan hyvin onneton sinun kanssasi. Hän on tosin\nmennyt vieraille ihmisille palvelukseen — mutta kenen luo, veikkoseni?\nHänen emäntänsä on rouva Braulia, leski, jolla on vain yksi tytär ja\njoka on kunniallisempi ja ankarampi kuin pyhä Monika.»\n\n»Siitä leskirouvasta ei minulla ole mitään pahaa sanottavana, mutta\näitini ei saa tietää kaikkea, mitä siinä talossa hommataan.»\n\n»No, kuulehan nyt», sanoi Esteban, »jollet osaa mitään hyvää puhua,\nniin ole mieluummin vaiti. Sillä nyt sinä viittailet jo semmoisiin\nasioihin, jotka ovat kerrassaan mahdottomia. Rangaistukseksi rumista\najatuksistasi ansaitsisit todellakin, että Dolores olisi ollut sinulle\nuskoton.»\n\n»Esteban, siihen suuntaan et saa leikilläkään puhua, kuuletko?\nSellaiset sutkaukset ennustavat onnettomuutta.»\n\nHeidän ehtiessään kylään oli jo tullut pimeä.\n\n»Mennään sitä tietä, joka kulkee leskirouvan talon ohitse», ehdotti\nLorenzo.\n\n»Sinne voimme mennä myöhemminkin — ensin täytyy rientää tervehtimään\nvanhempia», vastasi Esteban. »Vai onko joku muu tärkeämpi kuin oma isä\nja äiti?»\n\n»Mutta eihän siitä tule kuin aivan pieni kiertotie», väitti Lorenzo ja\nkääntyi vasemmalle päin.\n\nEsteban oli kahden vaiheella; mutta jottei tarvitsisi yksin astua\nkotitaloon, seurasi hän veljeään jonkun matkan päässä.\n\nLorenzo oli tällä välin jo lähestynyt rouva Braulian taloa. Äärimmäisen\nakkunan kohdalla hän näki jonkun miehen seisovan kuin odottamassa.\n\nNyt oli jo tullut yö, ja kun mies seisoi selkä häneen päin, ei Lorenzo\nvoinut muuta erottaa, kuin että hän oli nuori ja solakka.\n\nTämä näky oli vähällä pullistaa silmät hänen päästään; hänestä tuntui\nkuin synkkä pilvi laskeutuisi hänen kasvoilleen. Koko ruumis värisi ja\ntutisi kuin maankamara, ennenkuin se aukeaa syöksemään laavaa sisästään.\n\nLorenzo hiipi likemmäksi, eikä hänen askeltansa kahina näkynyt\nmitenkään häiritsevän akkunaristikon edessä odottelevaa miestä.\n\n»Esteban tiesi siis jotakin!» mutisi Lorenzo hammasta purren.\n\n»Hyvä on», lausui nuori mies akkunan juurella sellaisella äänellä, joka\nei lainkaan tuntunut pelkäävän, että joku sattuisi kuulemaan, »sinä\nsiis lupaat aina minua rakastaa?»\n\n»Niin kauan kuin elän!» kuiskasi vastaukseksi suloinen, hilpeä\ntytönääni.\n\n»Ja vaimokseni tahdot myös tulla?»\n\n»Sepä kysymys! Itsestäänhän se seuraa.»\n\n»Vaikka joku panisi vastaan?»\n\n»Vaikka itse kuningas kaikkine armeijoineen pater Nolascon johdolla\npanisi vastaan!»\n\n»Jesus, auta minua!... Minä kuolen!» huusi onneton nuori mies ja\nlysähti äkkiä maahan.\n\n»Ja juuri minun käteni kautta!» karjui Lorenzo kammottavalla, vihasta\npuuskuvalla äänellä. »Katsotaanpa ensin menettekö niinkään naimisiin,\nkun minä panen vastaan, jolla on siihen oikeus!»\n\n»Lorenzo, ystäväni, sinäkö se olet?» huokasi heikolla äänellä\npuukotettu, joka nyt tunsi ahdistajansa.\n\n»Laupias jumala! Kuka siinä mainitsee minun nimeni?» huusi Lorenzo\nkauhistuneena ja vavisten.\n\n»Minä... minä, Thomas... etkö minua enää tunne?»\n\n»Sinäkö... sinä!» sammalsi Lorenzo, ja hänen hampaansa kalisivat.\n\nJa heittäytyen uhriansa syleilemään hän tunsi Doloresin veljen\nkauniit nuorekkaat piirteet. Sitten hän nousi jälleen ja huusi mitä\nkauheimmassa epätoivossa käsiään väännellen:\n\n»Jumala minut kirotkoon!»\n\n»Ei, ei», puhui verta vuotava mies yhä heikkenevällä äänellä. »Suokoon\njumala sinulle anteeksi... niinkuin minäkin annan anteeksi tekosi!»\n\nJa sen sanottuaan mies parka meni tainnoksiin.\n\n»Pakene, veljeni, pakene!» sanoi Esteban, joka tällä kauhunkin hetkellä\noli malttanut mielensä, sillä hän huomasi, että Rosan kova hätähuuto\noli jo saanut ihmisiä rientämään tänne päin.\n\n»Pian pois!» kehoitti veli. »Minä jään tänne onnettoman luokse. Ehkä\nhyvä Jumala suo hänen jäädä henkiin. Mene, pakene, pelasta itsesi!...\nVai tahdotko, että isä ja äiti kuolevat surusta?»\n\nJa samalla kun Lorenzo yhtä mittaa epätoivoissaan löi nyrkillä\notsaansa, laahasi Esteban hänet syrjään eräälle sivutielle...\n\nLorenzo hävisi yön pimeyteen...\n\nTällä välin oli rikospaikalle saapunut useita henkilöitä. Esteban\narveli, että jos hän yksinään ilmestyisi kotiin, herättäisi se\nvarmaankin epäluuloja veljeä vastaan. Siksi hän päätti mennä jälleen\ntapaamaan Lorenzoa rohkaistakseen tätä ja antaakseen neuvoja.\n\nHän pujahti siis pois paikalle rientäneiden ihmisten ryhmästä. Mutta\ntällöin kiintyi huomio häneen ja häntä katseltiin, vaikkei tosin kukaan\nhäntä varmasti tuntenut.\n\nTurhaan Esteban harhaili pitkin ympäristöä — Lorenzosta ei enää ollut\njälkeäkään. Sitten hän meni San Lucariin, missä jatkoi tiedustelujaan\nseuraavana päivänä, panematta kiihkoissaan merkille, että hänen\nliikkeitään pidettiin silmällä. Illalla, juuri kun hän astui ulos\neräästä ravintolasta, jonne oli mennyt urkkimaan, puhuttiinko siellä\nhänen veljestään tai puukotetusta miehestä, hänet vangittiin.\n\n\n\n\nXI.\n\n\nDoloresin tapana oli sunnuntai-iltoina aina käydä Lopezien perheessä,\nja Thomaan palattua hän ikävöitsi entistä hartaammin näitä lomahetkiä,\njotka nyt sai viettää veljensä kanssa heidän vanhassa asunnossaan.\nThomas oli heti kotiseudulle palattuaan käynyt tervehtimässä Lopezeja,\njotka pitivät häntä kuin omana lapsenaan eivätkä olisi sallineet hänen\nasua vieraiden luona.\n\nSisarukset olivat, kuten tavallisesti, viettäneet iltansa yhdessä.\nDolores oli puhellut heidän äitiparastaan, ja Thomas oli koettanut\nhuvittaa häntä kertomalla vilkkaasti matkoistaan, onnellisista ja\ntoisinaan kiusallisista sattumista.\n\n»Tuo kaikki on perin hauskaa ja kaunista», virkkoi pater Nolasco.\n»Mutta eikö sentään olisi parempi, että olisit jo ajoissa karttanut\nkaikkia noita vaaroja? Eikö sinun olisi ollut paljoa helpompi ja\nmukavampi elää, jos olisit joutunut paimentamaan rikkaan serkkuni Gil\nPinnonesin sikoja?»\n\n»Pater Nolasco», vastasi Thomas, »näettekö noita pilviä tuolla?»\n\nPater Nolasco katsahti taivasta kohti ja sanoi:\n\n»Näen kyllä. Entä sitten?»\n\n»Hyvä, käskekää siis niitä pysymään hiljaa paikallaan — silloin saatte\nnähdä, tottelevatko ne.»\n\n»Mokoma vertaus! Ne ovat niin hyvän johdon alaisia, etteivät pysähdy.»\n\n»Sepä se, pater. Samoin on minun laitani.»\n\n»Onko koskaan nähty tuollaista tuulihattua! Sinuun vaikuttaa meri kuin\ntulenliekki hyttyseen: et sinä ennen rauhaa saa kuin meri on ahmaissut\nsinut suureen kitaansa...»\n\n»Hyvää yötä, Dolores», virkkoi Thomas, kun ilta oli kulunut pitemmälle.\n\n»Joko sinä menet?» kysyi Dolores surullisena.\n\n»Minulla on vielä vähän asioita», vastasi veli kuin tärkeissä\nmietteissä.\n\n»Hänen on ihan mahdoton pysyä edes viittä minuuttia paikallaan», mutisi\npater Nolasco.\n\n»Thomas, rakas Thomas», sanoi Dolores, joka tiesi, minne hän pyrki,\n»etkö siis ollenkaan välitä neuvoistani?»\n\n»No no», vastasi Thomas hilpeästi, »aiotko sinäkin yhtyä pater Nolascon\nvalitusvirteen? Kuuleppa, minäkin voin kerran antaa sinulle hyvän\nneuvon.»\n\nJa Thomas alkoi laulaa:\n\n    »Vanhat saakoot murheissaan\n    synkkää naamaa näyttää;\n    nuoren mielen ainiaan\n    lemmen riemu täyttää.»\n\n»Jos olisin kuningatar ja minulla olisi prinsessatytär, ei hänkään\nolisi liian hyvä veljelleni», virkkoi Dolores seuraten katseillaan\nhänen menoaan.\n\n»Onpa hänestä todellakin tullut kelpo nuori mies!» vahvisti täti\nMelchiora. »Minä en osaa oikein kyllikseni häntä katsella.»\n\n»Hänessä on säilynyt vanha luonteensa», lisäsi Catalina, »sama iloinen\nmieliala, sama herttainen esiintyminen».\n\n»Se on totta», myönsi pater Nolasco. »Hänessä ei olisi mitään\nmuistuttamisen syytä, ellei hän olisi niin itsepäinen...»\n\nJuuri silloin, kun Dolores oli lähdössä takaisin emäntänsä luo, levisi\nkoko kylässä säikähdyttävä huuto: »Erästä miestä on puukotettu!»\n\nKun tämä kaamea viesti kajahtelee pienellä paikkakunnalla, on sen\nvaikutus kerrassaan huumaava. Leikit, laulut, pilapuheet taukoavat\nheti, ja sijalle tulee synkkä äänettömyys, jonka keskeyttävät vain\ntuskan ja kauhun parkaisut. Kaikista taloista tulee esille kalpeita ja\npelästyneitä naisia kiirehtiäkseen tapahtumapaikalle, mutisten matkalla\nhätäisiä sanoja: »Minunko mieheni?... Minunko poikani? ... Onkohan\nse minun veljeni?» Jos on syttynyt tappelu, näkee heidän todellisten\nsankarittarien tavoin syöksevän uljaasti tappelupukarien sekaan — ei\nkunnianhimosta, vaan rakkaudesta, pelkäämättä miesten sokeata raivoa\ntai tuimia nyrkkejä.\n\n»Se on Thomas, Tomasa rukan poika», selittävät muutamat ohikulkevat\nnaiset.\n\n»Mitä he sanovat?» kysyi Dolores kuullessaan veljensä ja äitinsä nimen.\n»Mitä he hokevat?»\n\nJa samassa hän vaipui tuolille kynnyksen viereen.\n\nCatalina riensi hätääntyneenä naisten jälkeen, jotka juuri olivat\nmenneet siitä ohitse.\n\n»Minä en oikein käsittänyt», vastasi Doloresin kysymyksiin Melchiora,\njoka myös oli kuullut nuo molemmat nimet.\n\nPater Nolasco ei ollut kuullut mitään, ja eno Mateo sattui olemaan\ntakapihalla.\n\nSitten läheni ääneti joukko vakavannäköisiä miehiä, jotka kantoivat\npuukotettua paareilla. Hän oli tajutonna — lepäsi siinä niin valkeana\nkuin oksastaan irtautunut jasmiininkukka. Hän näytti nukkuvan,\nrauhallisesti ja tuskitta.\n\n»Minun veljeni!» parkaisi Dolores puoleksi tukehtuneella äänellä ja\npainoi käsiään suonenvetoisesti rintaansa vasten.\n\n»Thomas! Laupias Luoja!» huusi eno Mateo syvän murheen vallassa. »Kuka\nkunnoton on murhannut tämän viattoman nuorukaisen?»\n\n»Sitä ei kukaan tiedä», vastasivat miehet, jotka olivat hänet tuoneet.\n\n»Thomas! Poikaseni, etkö kuule minua?» puhui pater Nolasco tarttuen\nvahankalpean nuorukaispoloisen käsiin. »Onko hän jo kuollut?» lisäsi\nhän ja kosketti haavoitetun otsaa. »Ei, ei vielä! Rientäkää, noutakaa\nlääkäri kiireimmiten!»\n\n»Hän on jo tulossa», vastattiin hänelle.\n\nThomas pantiin siihen vuoteeseen, jossa Lorenzo oli ennen maannut.\n\nLääkäri tuli, tutki haavaa, sitoi sen ja sanoi pois lähtiessään pater\nNolascolle:\n\n»Kun hän jälleen tulee tajuihinsa, antakaa hänen nauttia\nherranehtoollista — hän ei elä huomisaamuun asti.»\n\nPater Nolasco istuutui vuoteen ääreen. Hetken kuluttua Thomas aukaisi\nsilmänsä ja kysyi heikolla äänellä:\n\n»Missä minä olen?»\n\n»Minun luonani, meillä», vastasi hyvä vanha rouva, »Lorenzon vuoteessa».\n\n»Nostakaa minut pois, pois tästä vuoteesta», pyysi nuorukaisparka\nkuumeisen tuskallisesti.\n\n»Miksi niin, poikaseni?»\n\n»Siksi, että jos... jos kuolen... Lorenzo ei enää koskaan saisi siinä\nrauhaa.»\n\n»Mutta sinähän paranet tässä vuoteessa», vastasi täti Melchiora.\n\n»Ei, ei», väitti Thomas, »minä kuolen, sen tunnen varmasti». Ja\nkääntäen katseensa pater Nolascoon hän lisäsi lempeästi hymyillen:\n»Tässä nyt näette, pater, ei minua sittenkään kuolema yllättänyt\nmerellä.»\n\n»Parempi sinun on täällä siirtyä ijäisyyteen omaistesi ympäröimänä, kun\nminä vielä ehdin tarjota sinulle pyhät sakramentit», sanoi pater.\n\nSilloin saapui tutkintotuomari kuulustelemaan puukotettua, ennenkuin\nolisi liian myöhäistä. Thomas vastaili hänen kysymyksiinsä selittäen,\nettä häntä oli ihan erehdyksestä isketty, mikäli saattoi päättää sen\ntuntemattoman miehen sanoista, joka oli hänen kimppuunsa käynyt.\nMutta kuka tahansa tuo puukottaja oli, vakuutti hän antavansa hänelle\nanteeksi.\n\nLäsnäolijat poistuivat nyt jättääkseen hänet kahden kesken pater\nNolascon kanssa, jotta tämä saisi häntä ripittää. Kun se oli\npäättynyt ja pater tiedusti häneltä, oliko hänellä vielä jotakin\nomallatunnollaan, vastasi Thomas:\n\n»On kyllä, pater... äsken päästin suustani pikku valheen.»\n\n»Kuinka niin, poikaseni? Valheen... juuri äsken?»\n\n»Niin... minä sanoin tuomarille, etten tuntenut murhaajaa.»\n\n»Ja kuitenkin tunsit?»\n\n»Rippisalaisuuden turvissa voin sen teille sanoa, pater... niin, minä\ntunsin hänet...»\n\n»Kuka se on?»\n\n»Sitä en sanokaan teille, pater... sillä se ei rasita omaatuntoani,\nvaikka salaankin hänen nimensä.»\n\nTällä hetkellä tulvahti onnettoman nuorukaisen suusta paksu verivirta.\nSen kiihtymyksen aikana, joka nyt valtasi koko väen, onnistui\nDoloresin välttää naisten valppautta, jotka kokivat pidättää häntä\nloitolla kuolevan veljensä luota. Mielettömin katsein ja kalpeana kuin\nmarmoripatsas hän syöksi huoneeseen.\n\n»Dolores parka!» lausui kuoleva heikolla, tuskin enää kuuluvalla\näänellä, samalla kun pari kyyneltä vierähti hänen jo kuolonvarjojen\nsamentamista, mutta yhä lempeistä ja elämän puolesta kamppailevista\nsilmistään.\n\n»Hän tarvitsee lepoa», sanoi pater Nolasco; »mene, tyttäreni, mene\ntäältä pois!»\n\nJa näin puhuen hän jätti Doloresin, joka tuskasta ja epätoivosta oli\nkäynyt aivan voimattomaksi, jäljestä tulleiden naisten huoataan.\n\n»Mene, lapsukaiseni, älä vaikeuta hänelle katkeraa kuolemanhetkeä!» Ja\nkääntyen taas kuolevan puoleen pater jatkoi: »Älä muuta nyt ajattele\nkuin Jumalaa, joka on oikea isäsi ja kutsuu sinua luokseen ijäisyyteen!»\n\n»Minä ajattelen... enää vain... Jumalaa!» kuiskasi Thomas, kyyneleiset\nsilmät kääntyneinä korkeutta kohti.\n\n»Ja nyt, poikaseni, kun olet täysin valmistunut, korota sydämesi\nKaikkilaupiaan puoleen... mene hänen luokseen ja kuole rauhassa...\nhänen huomaansa jätän sielusi kuin olisit oma lapseni.»\n\nThomas puristi vienosti hyvän paterin kättä, hymyili vielä ja sulki\nsilmänsä... niitä enää avaamatta.\n\nSilloin kuultiin — ensin hiljaa, sitten kovempaa ja lopulta rajujen\nnyyhkytysten ohella — suusta suuhun kulkeva kolkko sana: »kuollut!»\n\n»Tämä on niin kauheata, että sydän pakahtuu!» vaikeroitsivat\nnaiset, »Niin kunnoton teko — murhata tuo viaton olento, joka ei\najatuksissakaan ollut kellekään tehnyt pahaa!»\n\n»Ja sittenkin hän antoi anteeksi!» sanoivat toiset itkien. »Hän oli\nsuorastaan enkeli; hän kuoli niinkuin elikin, ilman koston ajatusta...\nse oli Abelin kuolema!»\n\nDolores oli kuin kiveksi jäykistynyt. Hänen silmänsä eivät itkeneet;\nhuulilta ei tullut valitusta, ei voihkausta, vain joskus ilmaisi\nhermostunut vavahdus, että hän vielä oli elossa. Hyvät naiset\nolivat panneet hänen sydämensä ympärille kääreen ja pirskoittivat\nhänen kasvoilleen vettä, mutta mikään ei voinut vapauttaa häntä\njähmettymisestään.\n\nMutta sitten hän äkkiä nousi, astui kaapille, joka oli hänen omansa\nja jonka täti Melchiora oli jättänyt huoneeseensa, otti sieltä kaikki\nrahat, jotka oli niin työläästi ansainnut ja huolellisesti säästänyt\nostaakseen niillä kapioitaan, ja sanoi tuskin kuuluvalla äänellä,\nsamalla kun ojensi pikku säästösummansa vanhalle rouvalle:\n\n»Ruumisarkkua varten, täti Melchiora, ja sielumessuun!»\n\nJa sitten hän vaipui kuolinvuoteen ääreen sydäntäsärkevästi itkien.\n\n\n\n\nXII.\n\n\nEsteban oli viety Sevillaan, jossa hänet jätettiin sotaoikeuden\ntuomittavaksi.\n\nAlustavassa kuulustelussa hän oli tyynesti ja lujasti vakuuttanut\nolevansa viaton siihen rikokseen, josta häntä syytettiin. Hän ei\nkieltänyt olleensa tapahtumapaikalla eikä se olisikaan käynyt päinsä,\nkoska hänet heti oli tuntenut rouva Braulian puutarhuri, joka oli\nensimäisenä rientänyt saapuville; mutta hän väitti kivenkovaan, ettei\nhän ollut puukottanut Thomasta.\n\nTätä vastaan huomautettiin, että kun hän oli juuri silloin ollut\npaikalla, kun rikos tapahtui, hänen oli täytynyt nähdä murhaaja, mutta\nkun hän ei myöntänyt ketään vierasta nähneensä, pidettiin tätä seikkaa\nuutena todisteena hänen syyllisyydestään.\n\nHänen poistumisensa tai pakonsa Rotasta heti murhan jälkeen — vaikka\nhän oli tunnustanut olleensa juuri Rotaan menossa; se kiihtymys ja\nhätäily, joka hänessä oli seuraavana päivänä ilmennyt, kun hän San\nLucarin majataloissa oli tiedustellut, mitä rikoksesta puhuttiin ja\noliko haavan saanut mies kuollut; levottomuus ja epävarmuus hänen\nvastauksissaan — kaikki tämä todisti niin arveluttavasti häntä vastaan\nja rikos oli niin hirveä, että oikeus tuomitsi hänet yksimielisesti\nkuolemaan.\n\nEsteban otti tuomion vastaan levollisesti. Väkivaltaisen kuoleman\ntäytyykin tuntua vähemmän kammottavalta — esiintyessään uhrauksena\ntoisen puolesta kuin oman rikoksen rangaistuksena.\n\nJuuri silloin, kun tuomittu piti vietämän ulos oikeussalista, astui\nläsnäolevan yleisön joukosta esille nuori mies ja lähestyi tuomareita\nvarmoin askelin. Hänen tarmokkaita kasvojaan peittävä kuolonkalpeus\nei näkynyt johtuvan hetkellisestä kiihtymyksestä, vaan tuntui olevan\nnäiden kasvojen luonnollinen väri, sillä kaikki elämä oli niissä kuin\njähmettynyt, ellei otettu lukuun synkästi hehkuvien silmien kaameata\ntulta.\n\n»Tuo mies on viaton!» sanoi hän kääntyen tuomioistuimen puoleen,\nvarmalla ja kuivalla äänellä.\n\n»Mistä sen tiedätte ja kuinka voitte sen todistaa?» »Minä toimitan\noikean syyllisen teidän eteenne.» »Milloin?»\n\n»Nyt heti.»\n\n»No tuokaa hänet tänne.»\n\n»Hän seisoo jo edessänne.»\n\n»Kuka hän siis on?»\n\n»Minä.»\n\n»Tekö?»\n\n»Minä itse; minä tunnustan rikokseni.»\n\nTätä tunnustusta seurasi hetkeksi sanaton, jäykistynyt kummastus.\n\n»Veljeni!» huudahti vihdoin Esteban, »mitä sinä nyt olet tehnyt?»\n\n»Luulitko siis», vastasi toinen nuhtelevalla äänellä, »että minä olisin\nsallinut sinun kuolla? Oletko todellakin pitänyt minua sellaisena, että\nvoisin menetellä niin kehnosti? Tiedän kyllä, etten ole koskaan ollut\nhyvä; aina minussa riehui paha henki, pyrkien viemään minut perikatoon.\nMutta viheliäinen pelkuri, joka antaa syyttömän sovittaa, mitä itse\non rikkonut, sellainen en ainakaan vielä ole. Koetin vapauttaa sinua\nvankilasta — mutta ei onnistunut, ja kuinka tällaisella Jumalan\nhylkäämällä olisikaan onnea missään hyvässä hankkeessa! Saakoon laki\nsiis tarttua syylliseen, ja minussa toteutukoon sananlasku: 'Joka\nmiekkaan tarttuu, se miekkaan hukkuu'. Jää hyvästi, koeta lohduttaa\nvanhempiamme ja — antakoot kaikki minulle anteeksi!»\n\nTämän odottamattoman käänteen vuoksi lykkäytyi oikeudenkäynti. Lorenzo\nvietiin vankeuteen, ja Esteban pääsi vapaaksi. Mutta jälkimäinen oli\nkuin halvauksen kohtaama; seisoi sanatonna, liikkumatta, ilman omaa\ntahtoa. Silloin tarttui hänen käsivarteensa luja koura, joka laahasi\nhänet pois tästä kovakohtaloisesta paikasta. Vastarintaa tekemättä hän\nsalli taluttaa itseänsä erääseen taloon, jonka ovi suljettiin heti, kun\nhän oli kynnyksen poikki astunut.\n\n»Rohkeutta vain!» sanottiin hänelle ja tarjottiin viiniä.\n\n»Rohkeutta! Sen sanoo sinulle vanha viiksiniekka!»\n\nEsteban kohotti silmänsä ja katseli ensi kertaa sitä henkilöä, joka oli\ntuonut hänet tänne.\n\n»Tekö se olette?» huusi hän. »Ja te uskalsitte — »\n\n»Hädässä ystävä tunnetaan», vastasi hänen saattajansa, joka ei ollut\nkukaan muu kuin entinen naapuri, carabinero.\n\n»Ja sinä aioit jäädä mestattavaksi!» huudahti Pepa, joka oli rientänyt\npaikalle ja itkien sulkenut Estebanin syliinsä.\n\n»Pitikö minun siis antaa ilmi oma veljeni?» kysyi Esteban.\n\n»Nyt sinun pitää heti astua höyrylaivaan», sanoi carabinero, »ja\nmatkustaa San Lucariin, jotta pääset kotiisi niin pian kuin suinkin.\nSillä mitä silmä ei näe, se ei voi sydäntä repiä rikki.»\n\n»Anteeksi», vastasi Esteban, jonka entinen tarmokkuus palasi, »minä\nmenen takaisin veljeni luo».\n\nPepa ja hänen miehensä koettivat parhaansa mukaan saada Estebanin\nluopumaan aikeestaan, mutta turhaan.\n\nCarabinero saattoi häntä vankilaan; mutta heidän päästyään sinne, tuli\nheitä vastaan se lakimies, joka oli Estebania puolustanut oikeudessa,\nikäänkuin olisi odotettu heidän käyntiänsä täällä.\n\n»Syytetty», sanoi asianajaja, »lähettää minut teitä tapaamaan, sillä\nhän ei halua teitä nähdä. Syynä ei ole rohkeuden puute, sillä hän on\nlevollinen ja alistuu kohtaloonsa, ei myöskään rakkauden puute, vaan\nhuolenpito teistä, koska ette voisi häntä nähdä joutumatta suuren\ntuskan valtaan, joka olisi sitä tuimempi, kun se ei vannaankaan olisi\nniin ohimenevää ja lyhytaikaista kuin hänen. Hän sanoi minulle, että\njos pian kuolemansa kohtaavan tahtoa on pidettävä pyhänä, teidän\npitäisi totella häntä ja suoda hänelle lohdutusta rientämällä suoraa\npäätä vanhempienne luo heidän suruaan lievittämään. Vasta sitten,\nkun olette kotona heidän luonaan, saatte avata tämän kirjeen, jonka\nolen hänen sanelunsa mukaan kirjoittanut. Se sisältää hänen viimeisen\nilmoituksensa tälle maailmalle; hänen kaikki ajatuksensa ovat nyt\nsuunnatut ijäisyyteen, joka kuolemanhetkellä esiintyy niin mahtavassa,\npelottavassa muodossa. Muuten, älkää vielä heittäytykö epätoivoon; mitä\ntahansa hänen hyväkseen sopii tehdä, se myös toimitetaan.»\n\nKuullessaan näin puhuttavan, jäykistyi onneton Esteban jälleen\nsynkkyyteensä. Kelpo carabinero, joka yhä vielä oli niukka sanoiltaan,\nmutta intoa tuhlaava, sai taas viedä hänet pois.\n\n»Rohkeutta vain!» toisti vanha partaniekka. »Täytyy katsoa\nonnettomuutta suoraan silmiin. Matkusta kotiin. Mitä sinä täältä enää\nhaet?»\n\nJa näin puhellen hän vei nuoren miehen mukanaan joelle, missä\nhöyrylaiva, odotti ennen lähtöään San Lucariin. Esteban toimitettiin\nlaivaan, ja carabinero maksoi hänen matkalippunsa, jätti hänet tutun\nmerimiehen huostaan ja palasi maihin vasta sitten, kun laiva lähti\nliikkeelle.\n\nMikä kynä voisi kuvata niitä epätoivon kohtauksia, jotka toinen\ntoistaan seurasivat Lopezien ennen niin onnellisessa kodissa, kun\nsiellä saatiin perätysten kuulla kamalat viestit, jotka Esteban kertoi\nniin suorasukaisesti kuin maalaisten tapoihin kuuluu! Jokainen koe\nniiden esittämiseksi jäisi kauas takapajulle todellisuudesta, samoin\nkuin sivellin, jonka on määrä maalata vettä ja tulta, voimatta niille\nantaa lämpöä tai liikettä, ei läheskään pääse luonnon tasalle.\n\nKeskellä tätä äärimmäistä surkeutta luki pater Nolasco Lorenzon kirjeen\njulki. Se sisälsi seuraavaa:\n\n»Turhaan ei tarvitse anteeksi anoa taivaalliselta isältä eikä\nmaalliseltakaan. Ja niinkuin olen Jumalalta rukoillut anteeksi,\nsamoin pyydän teiltäkin, rakkaat vanhemmat, joiden rakkauden olen\nniin huonosti palkinnut! Älkää heittäytykö epätoivoon minun kohtaloni\nvuoksi; minähän saan kärsiä vain sen, mitä olen ansainnut, ja minä\nalistun, Jumalaan luottaen, siihen rangaistukseen, joka osalleni tulee\nrikoksen sovitukseksi. —\n\n»Veljeni, sinulle palkitkoon Jumala sen suuren rakkauden, jota olet\nminua kohtaan osoittanut! Jos jäisin eloon, en koskaan kykenisi uljasta\ntekoasi korvaamaan...\n\n»Mutta jotta voisin kuolla rauhassa, täytyy minun pyytää sinua tekemään\npuolestani vielä enemmän. Auta ja turvaa sitä onnetonta tyttöä, joka\nminun täytyy niin avuttomaksi jättää tehtyäni hänet niin kärsiväksi!...\nNai hänet ja toimita hänelle suloinen ja hauska elämä sen sijaan,\nminkä olen niin katkeroittanut! Antakaa minulle kumpikin tämä lupaus,\nkun kirjeeni on teille luettu. Kun lupaus annetaan sille, joka on\npian kuoleva, niin se myös pidetään, ja se ajatus, että pysytte\nlupauksellenne uskollisina, on ainoa lohdutus, jonka saan mukaani\nhautaan. —\n\n»Antakaa minulle anteeksi ja rukoilkaa minun puolestani Jumalaa, joka\non meidän kaikkien lohduttaja!»\n\nKun kirje oli kaikkien itkiessä luettu loppuun, astui Esteban sen\nvuoteen ääreen, jossa Dolores parka makasi kuoleman kuvan kaltaisena.\n\n»Dolores», sanoi hän, »veljeni viimeinen tahto on pyhä; sinä et voi\nmennä kenenkään muun miehen vaimoksi kuin minun enkä minä saa tuoda\nkotiini ketään muuta vaimoa kuin sinut. Hän kuolee siinä varmassa\nuskossa, että me noudatamme hänen viimeistä tahtoaan, emmekä me saa\nhäntä pettää.»\n\nDolores ei vastannut, vaan nyyhki edelleen.\n\n»Ellet suostu hänen pyyntöönsä», jatkoi Esteban hartaammin, »todistaa\nse, ettet häntä rakasta etkä kunnioita minua tai omaisiani. Lupaa siis,\nDolores.»\n\n»Minä lupaan», vastasi Dolores huoaten, »tehdä kaikki, mitä hän vaatii\nja sinä haluat».\n\n\n\n\nXIII.\n\n\nKuusi päivää oli perhe viettänyt kuvaamattoman kuolemantuskan vallassa.\nOnnettomalla äidillä oli melkein yhtä mittaa hermokohtauksia; isä oli\näkkiä käynyt vanhaksi ja valkohapsiseksi, ja hänen tähän asti terve\nja tanakka ruumiinsa oli koukistunut kuin myrskyn murtama puu. Mitä\ntulee Doloresiin, niin pelättiin hänen kuolevan. Catalinalle soi voimia\nhänen rakkautensa vanhempiin: hän ymmärsi, että juuri hänen oli tehtävä\nkaikki voitavansa, jotteivät he sortuisi murheesta ja tuskasta, ja\nEsteban, vaikka suru häntä näännytti, koetti salata omaa kärsimystään,\njottei sillä lisäisi vanhempiensa taakkaa.\n\nVain pater Nolasco pysyi tyynenä, ja hänestä tuli nyt perheen\nkaitselmus, jollaisena toiset olivat tähän asti olleet hänelle. Hän\npiti huolta kaikista; rohkaisi heitä pätevillä perusteilla, neuvoen\nalistumaan kovaan kohtaloonsa, ja viittasi Jumalan tahtoon ja hänen\npyhän äitinsä ylevään esikuvaan. Toisinaan hän korotti äänensä\njuhlalliseen rukoukseen; tutut ja kaikille niin tervetulleet sanat\nhivelivät äänettömyyden keskellä kuulijain korvia lohdutuksen,\nilahuttavan muiston, suloisen toivon koko luonnonvoimalla, niinkuin\nside, joka toisiinsa liittää elävät ja kuolleet, tämän elämän ja\nvastaisen.\n\nNaapurittaret, joiden oli tapana joka päivä käydä Lopezien luona\nollakseen onnettoman perheen apuna, puhuttelivat eräänä aamuna lääkäriä\nennen tämän poistumista talosta.\n\n»Mitä te määräätte lääkkeiksi, siitä ei ole rouva Lopezille mitään\napua», sanoivat he hänelle. »Nyt ei enää näy olevan mitään paranemisen\ntoivoa.»\n\n»Minua huolettaa herra Lopez enemmän», vastasi lääkäri, »vaikka hän\nulkonaisesti on maltillisempi».\n\n»Entä Dolores, herra tohtori, eikö hänelle pidä jo antaa sakramentteja?»\n\n»Ei ole vielä kiirettä, hän on vielä nuori, eikä silloin tarvitse\nheittäytyä toivottomaksi. Jokin uusi käänne voi hänet pelastaa.»\n\nTällä hetkellä temmattiin ovi rajusti auki, ja taloon syöksyi\ncarabinero hikisenä ja melkein läkähtyneenä huutaen:\n\n»Rakkaat ystävät, kun kerran on Jumala, niin on laupeuttakin!\nArmahdettu, armahdettu!»\n\nEnempää hän ei sanonut eikä olisi voinutkaan sanoa. Toisaalta ei\ntarvittukaan enempää, jotta koko perhe sai taas kuin uutta eloa.\n\nEsteban hypähti innoissaan carabineron eteen.\n\n»Mitä sanotte? Armahdettu, niinkö?»\n\n»Armahdettu!»\n\n»Poikaniko?» huusi äiti hypähtäen vuoteesta, jossa oli maannut.\n\n»Lorenzo!»\n\n»Oikeusko hänet armahti?» kysyi isä, joka oli noussut pystyyn niin\nreippaasti kuin nuori mies.\n\n»Mitä vielä, oikeus! Ei, vaan kuningatar! Huudetaan kuningattaremme\nkunniaksi: eläköön!» huusi carabinero ja heilutti lakkiaan.\n\n»Hänen ei siis tarvitse kuolla?» kuului Doloresin heikko ääni.\n\n»Tietysti, mutta vasta sitten, kun Jumala tahtoo, ei ennen!» vastasi\ncarabinero.\n\nNyt seurannutta kohtausta on vaikea kuvailla, kun siinä esiintyneillä\nhenkilöillä ei itsellään ole säilynyt muistoa siitä, mitä oikeastaan\ntapahtui. Äiti vaipui tajutonna miehensä syliin, ja Esteban ja\nCatalina kiersivät käsivartensa sen pyhän ryhmän ympärille, joka\nheidän iäkkäistä vanhemmistaan muodostui. Dolores oli jaksanut nousta\nvuoteessa istualle, panna kätensä ristiin ja lähettää taivaaseen\nhartaan kiitosrukouksen; kelpo naapurittaret itkivät ilosta; carabinero\nsiveli kämmenensä selkäpuolella kyynelten kostuttamia suunnattomia\nviiksiään, ja pater Nolasco lausui tapansa mukaan maltillisesti:\n\n»Näettekö nyt, rakkaat lapset! Jumala tosin etsiskelee meitä, mutta\nei tuhoa. Sanoinhan teille: alistukaa kohtaloonne. Toivo on viimeinen\ntavara, jonka voi hukata! Jos luottamus maallisiin asioihin jättää\nmeidät pulaan, niin toivo taivaallisesta avusta ei koskaan pety. Juuri\nsenvuoksi onkin Jumala tehnyt toivosta hyveen ja antanut luoduillensa\nkäskyn pitää sitä aina sydämessä, jottemme kokonaan menehtyisi\npettymysten tähden. —\n\n»Oi, laupeus! Johdata aina niiden valtiaiden kättä, jotka voivat suoda\narmon. Ja vaikkei sitä suotaisi rikollisen itsensä vuoksi, riittäköön\nsen aiheeksi sääli perhettä kohtaan, joka on hänen rikokseensa syytön!»\n\nOmituinen kohtaus, joka oli sattunut oikeussalissa, oli herättänyt\nyleistä huomiota ja vaikuttanut varsinkin niihin virkamiehiin, jotka\nolivat läsnä sellaisen veljenrakkauden näkijöinä. Heitä oli syvästi\nliikuttanut molempien nuorten miesten ylevä yksinkertaisuus ryhdin ja\nsanojen puolesta, kun täytyi ottaa lukuun, että nämä olivat pelkkiä\nmaalaisia.\n\nMoni ylhäinen henkilö oli yhtynyt tähän osaaottavaan käsitykseen,\nja sen nojalla oli Madridiin toimitettu armonanomus, joka myös\nhyväksyttiin.\n\n»Ja hän on siis vapaa? Voi tulla tänne meidän luoksemme?» kysyi äiti,\nkun jälleen oli hieman tyynnytty.\n\n»Jos se vain riippuisi kuningattaresta — rakkaat ystävät, eläköön\nkuningatar!» huusi carabinero.\n\n»Jumala siunatkoon kuningatarta!» huusivat kaikki ihastuneen\nkiitollisina.\n\n»Jos asia riippuisi kuningattaresta», toisti carabinero, »olisi Lorenzo\npian täällä. Mutta hänen majesteettinsa voi pelastaa hänet vain\nkuolemanrangaistuksesta. Sitten seuraa vankeus ja maastakarkoitus.»\n\n»Karkoitus!» huusi onneton äiti.\n\n»Niin, hyvä rouva, eikä toisin sovi!» sanoi carabinero. »Paha työ ei\njää palkitsematta, täti Melchiora.»\n\n»Mutta kun Thomas antoi hänelle anteeksi...» »Se seikka on hänen\nedukseen, mutta ei riitä.» Äiti alkoi katkerasti itkeä.\n\n»Melchiora, älä loukkaa Jumalaa!» varoitti vanha isä, jonka vartalo oli\ntaas koukistunut ja pää vaipunut rintaa vasten.\n\n»Minä luulin, että hän on vapaa!» vastasi äiti nyyhkien.\n\n»Miksi antaudut sellaisiin toiveisiin, vaimo? Mitä hän on tehnyt, se\non suurimpia rikoksia, ja hänen täytyy kestää rangaistuksensa», lausui\narvokas vanhus.\n\n»Ja minne hänet viedään, herra Canuto?» kysyi äitiparka.\n\n»Marianien saarille.»\n\n»Kuinka pitkäksi ajaksi?»\n\n»Ei tiedetä», vastasi carabinero, joka hyvinkin tiesi, että karkoitus\noli eliniäksi.\n\nMutta isä Mateo oli heti oikein tajunnut hänen sanojensa merkityksen.\n\nTällä välin oli Dolores kutsunut Estebanin vuoteensa ääreen ja sanoi\nnyt hänelle:\n\n»Esteban, kun Lorenzo jää henkiin, mistä kiitän Jumalaa, niin olemme\nvapaat lupauksesta, jonka olimme antaneet kuolemaantuomitulle: niin\nkauan kuin Lorenzo elää en suostu kenenkään muun vaimoksi.»\n\n»Niin minäkin asian käsitän, Dolores», vastasi Esteban, »Pidän sinusta\npaljon, yhtä paljon kuin sisarestani Catalinasta, mutta aina sinä\nolet ollut mielessäni Lorenzon tulevana vaimona. Jos hänen eläessään\nmenisimme naimisiin, tuntuisi se minusta melkein rikokselta. Sinä\njäät kuitenkin meille asumaan. Minulla on lujat kädet ja jaksan\nelättää ainakin yhden sisaren — olenhan nyt kaksin verroin veljesi: en\nainoastaan Lorenzon, vaan myös Thomaan sijainen.»\n\nDolores alkoi jälleen itkeä.\n\n»Kuule», sanoi hänelle pater Nolasco, kun Esteban oli poistunut. »Rosa\nlähettää sinulle minun kauttani sanan, ettei hän tule tänne sinua\ntervehtimään, kun ei tahdo astua tähän taloon eikä tavata ketään\nLorenzon omaisista. Olen koettanut saada hänet käsittämään, että se\non väärin hänen puoleltaan; mutta hän pysyy päätöksessään, ainakin\ntoistaiseksi. Hän on kuitenkin tahtonut ilmoittaa sinulle, ettei sinun\nsopisi hänen elinaikanaan pitää muuta kotia kuin hänen luonaan. Nyt\ntiedät, kuinka on asian laita.»\n\nRosakin oli Doloresin tavoin saanut siirtyä lapsuudesta neidon ikään\nkyynelissä. Entinen raikas, naurava ruusunväri oli hänen poskiltaan\nainiaaksi kadonnut. Uhkuva iloisuus oli häipynyt, niinkuin myrsky\npuhaltaa kynttilän liekin sammuksiin. Koskaan hän ei enää kiinnittänyt\npater Nolascon huomiota enonsa muotokuvaan; hänen riitelynsä äidin\nkanssa oli kerrassaan tauonnut. Elämän vakavuus oli kouraissut häntä\ntylysti, hän kävi ahkerasti kirkossa puuhasi väsymättä taloustoimissa\nja piti hyvää huolta köyhistä...\n\nSyyskuun viidentenä, surullisen muiston päivänä nähdään joka vuosi\nmerenrannalla olevassa luostarissa vanhan papin lukevan hitaasti\nkuolinmessua. Aina on läsnä kaksi naista, joita toisiinsa liittää\nsydämellinen ystävyys. Toinen heistä on vielä nuori, hyvin puettu,\nvakava, mutta ulkonäöltä vielä säästynyt kaikelta sairaudelta; hän\nnäkyy antautuneen hyödylliseen, vakavaan elämäntehtävään.\n\nToinen, samoin vielä nuori, on aina surupuvussa ja näyttää hyvin\nkalpealta ja laihtuneelta; hänen luulisi jo olevan lähellä viimeistä\nvaihetta sellaisessa elämässä, joka on ollut täynnä kärsimystä ja\nkoettelemuksia.\n\nToinen on Rosa, toinen Dolores.\n\nHeidän astuessaan ihmisten ohitse sanovat kaikki osaaottavan näköisinä:\n\n»Kuinka tuo Rosa, rouva Braulian tytär, onkin muuttunut! Vakavampaa\nnaista ei voi missään olla!» Ja surkutellen he lisäävät: »Dolores,\nTomasa poloisen tytär, kuihtuu kuin vähentyvä kuu. Kasvot ovat hänellä\nkäyneet niin pieniksi, että hän tuskin enää voi kunnollisesti ristiä\nsilmiänsä; sydän on hänellä aivan nääntynyt; niin, hän oli syntynyt\nkärsimään... Dolores parka!»\n\n\n\n"]