[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fKW2d6SpuCvXNNOpVs0LywvUceMm3ENIjZ26RLW-Mt5c":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":29,"aiDescription":30,"preamble":31,"content":32},339,"Yhdyselämää","Lie, Jonas",1833,1908,"339-lie-jonas-yhdyselamaa","339__Lie_Jonas__Yhdyselämää",null,"romaani",[],[],"fi",1887,1916,37896,231427,false,20884,[23],"Fiction",[25],"Novels","\"Yhdyselämää\" by Jonas Lie is a novel written in the early 20th century. The story introduces the newlyweds Jakob and Letta Mörk as they navigate their married life after returning from visiting relatives. The novel likely explores themes of domesticity, relationships, and the challenges faced by newly married couples, particularly focusing on the intricacies of love and communication.  The opening of the narrative establishes a joyful yet complex atmosphere as the Mörks experience the delight of being alone after their relatives depart. They revel in their newfound intimacy, filled with playful banter and the excitement of home life. However, this joy is contrasted with underlying tension when Letta's feelings of neglect surface, stemming from Jakob’s preoccupation with work and the arrival of an old friend, Jörgen Berven. As the couple's initial happiness begins to fray, the dynamics of their relationship are put to the test, setting the stage for deeper emotional explorations as the story unfolds. (This is an automatically generated summary.)",[28],"Roschier, Tekla",786,"Norjalaisen kirjailijan realistinen romaani kuvaa nuoren pariskunnan avioliittoa ja perhe-elämän arkisia haasteita 1800-luvun lopun Norjassa. Teos tarkastelee parisuhteen kehitystä, taloudellisia huolia ja yhteiskunnallisia odotuksia rehellisellä otteella.","Jonas Lien 'Yhdyselämää' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 339. E-kirja\non public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta\nmitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Matti Järvinen, Tuija Lindholm ja\nProjekti Gutenberg Europen DP oikolukijat.","YHDYSELÄMÄÄ\n\nKirj.\n\nJonas Lie\n\n\nSuomentanut Tekla Lampén\n\n\n\nWSOY, Porvoo, 1916.\n\n\n\n\n\n\nTämä kirja on pohjoismaissa Jonas Lien kaikkein rakastetuimpia.\n\nRakastettu -- minä punnitsen kyllä tarkoin tämän sanan käytön ja\nmerkityksen. Mutta Jonas Lien teoksista ei muuta voi sanoa. Hänen\ntovereitaan ihaillaan. Hän ja hänen teoksensa ovat rakastettuja. Monissa\npainoksissa, joiden suuruus niin suppealla kielialueella kuin\npohjoismaiden näyttää suorastaan satumaiselta, ovat hänen romaaninsa\nlevinneet jok'ikisen lukevan ihmisen käsiin. Ja samalla kuin\nsadattuhannet henkisesti rikastuivat niistä -- on melkein ihme, että\nJonas Lie voitti sataintuhanten sydämet, vaikka hän loi romaanin koko\nmuodon uudestaan, sillä tavallisesti uudestiluominen aina riistää\nrunoilijalta joukkojen ymmärtämyksen --, ne pysyivät tuntijoistakin\nkokonaisen aikakauden korkeimpina ja rakkaimpina mestariteoksina.\nSill'aikaa kuin monet jäljittelivät häntä ja jotkut kenties\ntäydellistyttivätkin hänen perustamansa kuvailevan (impressionistisen)\nromaanin muotoa, Jonas Lie pysyi pohjoismaisen romaanitaiteen\nsuurmestarina, jolla ei kilpailijaa ollut.\n\nSillä hän hallitsi sydämet -- sydämensä voimalla.\n\nTotta kyllä -- hänen runoutensa puhuu siitä, mikä on likinnä pohjolan\nmielenlaatua ja kaipuuta.\n\nHän runoili merestä, joka pohjolan lapsista on suuruuden esikuva.\nKaukaisella, myrskyn tuivertamalla merellä -- peitossa pitkän pimeyden,\njossa revontulet loimuavat ja räiskyvät --, merellä elävät,\ntyöskentelevät ja taistelevat, sotivat ja voittavat hänen ensimmäisten\nromaaniensa ihmiset. Siellä -- yössä ja synkeydessä --, talven\nsäälimättömien tähtien alla oli Jonas Lien mielikuvituksen paikka ja\nkoti, mielikuvituksen, joka oli rajoja vailla ja jonka kisatanterena oli\nkaikki, missä outoa ja sadunomaista piili. Siellä, missä Jäämeri\nkallioidensa välissä vaahtoaa, oli kohtalo ankara, niinkuin oli niiden\nihmisten tahto ankara, jotka kohtalon voittivat. Ja naiset olivat,\nuhrautumisessaan, voimakkaat kuin miehet.\n\nJonas Lie voitti itselleen lukijakunnan meri-runoilulla. Vielä enemmän\nhän kiinnitti mielet niillä romaaneillaan, jotka sitten seurasivat,\nhänen suurimmillaan ja saavuttamattomilla: perhe-elämää kuvailevilla.\n\nKäännyttyään pois merestä, jota hän rakasti niin palavasti, että hän,\ntuo kokonaisen ihmisiän maanpaossa elänyt, rakensi synnyinmaahansa talon\nvoidakseen kuolla meren laulussa ja meren rannalla, yritettyään ensiksi\n\"Elämän orjassa\" muuttaa romaani esitystä, siinä kun hän ensi kerran\npaljasti myötätuntonsa, sydämensä koko maailman, hän sijoitti nyt\nrunoilunsa perheeseen ja teki pohjolan perhe-elämästä maailman, jonka\nsiihen saakka vain *luulimme* tunteneemme. Sillä vasta Jonas Lie opetti\nmeidät sitä todella tuntemaan. Hän *näyttää* meille perhe-elämän\nmaailman, jossa olimme kaiken ikämme eläneet lyhytnäköisinä ja\npuolisokeina.\n\nSiten tullakseen perhe-elämän hallitsijaksi Jonas Lien täytyi\nsuunnattomalla tahdonponnistuksella muodostaa oma mielikuvituksensa\nuudestaan. Sitä olivat askarruttaneet -- ja juuri siinä oli hänen luovan\nkuvausvoimansa alkuperäisyys -- kaikenmoiset sadunomaiset miellekuvat,\nmeren aava, rajaton ulappa, meren tylyys, jättiläismäisyys, omituisuus.\nTässä mielikuvituksessa olivat \"Peikko\" ja \"Peikonväet\" eläneet,\nmielikuvituksessa, joka ryntäsi vuorien uumeniinkin, tunkeutui sadun\nvälkkyviin syvyyksiin.\n\n*Mutta samoinkuin Jonas Lie muodosti romaanitaiteen uudestaan ja teki\nsen kertovasta kuvailevaksi, samoin hän -- ja se oli vain nerolle\nmahdollista -- muodosti oman mielikuvituksensa uudestaan.*\n\nAstuessaan todellisimpaan ja pienimpään kaikista maailmoista --\nperhe-elämän ja neljän seinän maailmaan --, hän kukisti oman\nmielikuvitusvoimansa ja teki siitä ihmeellisen, ainoalaatuisen\narvausvoiman, joka tunki luihin ja ytimiin ja sydämen sisimpiin syihin.\n\nEnemmänkin: hän ei arvannut, hän näki lävitse. Vanhemmat ja lapset,\nmiehet ja naiset, sukulaisuuden, kotiseurustelun, palvelusväen, kaikki\nnuo pikku seikat, joista elon kohtalot sukeutuvat -- niiden lävitse hän\nnäki ja teki ne meidän silmillemme läpinäkyviksi... Ristiriidat ja\nyhteeniskennän, taistelut ja sovinnon, arkipäivän hankaukset,\nlikentäytymisen ja hiljalleen loittonemisen, mielenmasennuksen ja\nilonaiheet -- kaiken sen, mikä on perhe-elämän verenkiertoa, miljoonain\nelävien olentojen onnen nousua ja laskua, Jonas Lie tunsi ja sen hän\nsaattoi meidät elämään niinkuin eläisimme omaa elämäämme.\n\nTätä elämää, jonka nyt vasta älysimme ja näimme, nyt vasta, kuin hän sen\noli meille näyttänyt ... neronsa valossa.\n\nKuinkapa ei runoilija mieltämme kahlehtisi, kun hänen taiteensa ensi\nkerran asettaa eläväksi silmiemme eteen sen kodin, jossa elämme ja\nhengitämme?\n\nJonas Lie olisi voittanut meidät puolelleen jo yksistään sillä\nprobleemilla, joka oli hänen runoilunsa esineenä ja jonka hän ratkaisi\nja näki tarkemmin kuin kukaan muu, antaen sille elämän esitysmuodossa,\njonka täytyi vaikuttaa itse elämän tavoin.\n\nKahlehtia hänen täytyi jo aiheellaan ja aiheenhallinnallaan.\n\nMutta lumouspiirissään hän piti sydämensä voimalla.\n\nRunoilijasydämen myötätunto, sydämen, joka ei koskaan lepää eikä koskaan\ntyynny, on hänen runoutensa valuva, punainen veri.\n\nJonas Lie näki sydämellään. Hän ymmärsi sydämellään. Sentähden hän myös\nosasi antaa anteeksi. Ja koska hän sydämensä pohjasta antoi anteeksi,\nkoetti hän tuoda parannusta.\n\nHänen mielensä, joka oli yhtä miehekäs kuin lempeä, ei tuominnut koskaan\neikä ketään. Hän ymmärsi ... ja tahtoi lohduttaa. Ja hän osasi\nlohduttaa. Sillä hänen sydämensä teki hänet viisaaksi.\n\nJa kaikki, jotka kärsivät ja olivat särkyneet, kaikki, joiden elämä oli\ntuhoutunut ja myrkyttynyt ja joiden sielussa haava veristi, -- kaikki\nkokoontuivat hänen, ystävänsä, ympärille; ja kooten syvän viisautensa\nyhteen lyhyeksi lauselmaksi hän lempeällä äänellään ilmaisi\nevankeliuminsa:\n\n*\"Ota ja anna laupiain käsin\".*\n\n       *       *       *       *       *\n\nSe kohtalo, joka Jonas Lien tuotannolle ulkomailla tuli hänen eläessään\n-- Lie kuoli v. 1908 -- ei ollut hänen ansioidensa mukainen. Aikana,\njolloin käännetään melkein kuumeenomaisella kiihkolla, jolloin koko\nmaailman silmät olivat suunnattuina runoilijan kotimaata ja sen\nkirjallisuutta kohden, on Pohjolan suurinta romaanitaiteilijaa\ntutustutettu muunkieliselle lukijakunnalle vain katkonaisesti; hän on\nollut miltei huomaaton.\n\nOsaksi olivat siihen olotkin syynä.\n\nKun Norjan päivä koitti, oli teatterin valtaistuin tyhjänä.\nItseoikeutettuna sille koroitettiin Henrik Ibsen. Jonas Lielle, romaanin\nmestarille, muodostuivat olot toisenlaisiksi. Ei vain se ollut\nratkaisevana, että romaanikirjailijan on aina vaikeampi tunkeutua esille\nja saavuttaa huomiota. Yhtä ratkaisevaa oli, että Europassa oli romaanin\nhallitsijapaikka täytetty. Kun Jonas Lien taide säteili\nkeskipäivänkorkeudessaan pohjoismaissa, piti Emile Zola, jonka nerokkain\nvastustaja Jonas Lie oli, vielä koko Europpaa otteessaan, hänen väkevä\nkätensä ei vielä ollut hellittänyt yllätettyä niskaamme. Ja sill'aikaa\nkuin Emile Zola hallitsi lännessä, astuivat idästä esiin mahtavat\nvenäläiset -- hallitsijajoukko, joka hallitsijansanoin puhui\nsuunnattomasta uudesta maasta, puolisivistyksestä, joka pani meidät\nkummastelemaan...\n\nTosiaankin liikaa olisi ollut, jos romaanikirjailija, joka tuli\nsyrjäisestä sopesta, olisi syössyt taisteluun...\n\nEikä Jonas Lie itse tehnyt kerrassaan mitään tullakseen \"nähdyksi\". Hän\neli monet vuodet keskuksissa: Stuttgartissa, Dresdenissä, Hampurissa.\nMutta vieraallakin maalla hän pysyi omassa kodissaan, jossa Norjan lippu\nriippui maanpakolaisen vuoteen päällä, ja ne neljä seinää, joiden\nsisällä hän asui, missä ikinä hän muukalaismaassa olikin, pysyivät\npalasena Norjaa, jolle hän ei ollut koskaan uskoton -- kaikkein\nvähimmän, tunkeutuakseen näköisälle.\n\nHän tarkkasi -- \"kaksisilmäisenä nerona\", joka hän oli, -- ulkomaiden\nyhteiskuntaa neron juurtajaksaisella terävyydellä; mutta hänen ei tehnyt\nmielensä pyrkiä tähän yhteiskuntaan. Niinkuin yksinistuja meren rannalla\ntähyää ulapan yli, niin katseli Jonas Lie sitä yhteiskuntaa, jossa hän\neli.\n\nSen kirjallisuuden hän tunsi ja sen kirjallisuuden sankarit.\n\nUskon kyllä, että hän hiljaisessa sopukassaan vertaili itseään heihin,\nnoihin toisiin, jotka silloin hallitsivat romaanin taiteessa. Mutta\nkilpailu ei häntä viehättänyt.\n\nYlväänä ja hiljaisena hän pysyi pohjolan mestarina. Ja jos meidän\nrakkautemme häntä kohtaan pysyy, tahdomme häntä siitä kymmenkertaisesti\nkunnioittaa:\n\nKunnia nerolle, jonka ominaisin lähde oli sydän!\n\n      *Herman Bang.*\n\n\n\n\nI.\n\n\nTuo mies, jonka olkihatun alta punertavanruskea tukka pisti esiin, oli\nMörk, Jakob Mörk; hän oli asianajaja ja vast'ikään muuttanut\npaikkakunnalle. Ja puoli kuukautta oli tuo pitkä vaaleaverinen nainen,\njoka valkea hattu päässä niin reippaasti asteli hänen rinnallaan, käsi\npistettynä hänen kainaloonsa, ollut rouva Mörk, rouva Letta Mörk -- hän\nkirjoitti muuten nimensä kirjeisiin ja nimikortteihin Alette. Mutta\nhänen miehensä kutsui häntä joka tapauksessa Letaksi ja samoin\nystävättäret, veljet ja serkutkin. Hänen notkeassa, solakassa\nvartalossaan oli jotakin, johon tuo nimi niin hyvin soveltui, väitti\nJakob.\n\nVastanaineet näyttivät erinomaisen tyytyväisiltä siinä sillalla\nkulkiessaan. He olivat nähtävästi päättäneet pysytellä koko ajan\nmahdollisimman lähellä kaidepuuta ja tekeytyivät kovin totisiksi, kun\nvastaan tuli joku, jonka oli heitä väistettävä.\n\nNiin, he olivat todellakin erinomaisen hyvällä, oikein repäisevän\niloisella tuulella!... He olivat juuri käyneet asemalla saattamassa setä\nja täti Vosgraffia sekä Tobias-serkkua -- Aletten korkea-arvoisia\nsukulaisia; ukko Vosgraff oli oikeusneuvos --, ojentaneet heille kukkia\nja liikutetun näköisinä jättäneet hyvästit ja kaiken lisäksi pyytäneet\nheitä -- Lettahan sitä niin hartaasti oli tehnyt, väitti Jakob\nharmistuneena -- pian taas käymään heidän luonaan; nyt he olivat\nviipyneet vain kuusi päivää, mutta seuraavalla kerralla --.\n\nNäinä kuutena päivänä he olivat ennättäneet kiusata isäntäväkensä\nmelkeinpä kuoliaaksi, kiusata heitä hitaasti, lakkaamatta -- kukin\nkohdaltaan, setä, täti ja Tobiaskin -- ei ollut ajattelemistakaan päästä\nrauhaan tai olla kahden edes minuuttiakaan koko aikana.\n\nHeti ensimmäisenä päivänä he olivat oikopäätä rientäneet vierailuille --\nsetä piti näet välttämättömänä tehdä tuttavuuksia ja Tobias-serkkua taas\nhoukuttelivat runsaat kestitykset ja leikinlasku pikkukaupunkilaisten\nkustannuksella -- eivätkä he hellittäneet, ennenkuin oli käyty\npaikkakunnan kaikissa perheissä. Ja koska näiltä tietysti taas oli\nodotettava vastakäyntejä, oli täti Vosgraff järjestänyt koko talon aivan\nuuteen kuntoon ja asettanut näytteille nuoren parin kaikki häälahjat ja\nuudet kauniit kapineet -- mikä nyt oikeastaan oli hyvinkin hauskaa;\nLetta ei ainakaan voinut ajatella parempaa tapaa saada ne yhdellä kertaa\nnäytetyiksi. Ja setä ja täti, jotka olivat Aletten kummeja ja jotka niin\nrunsaalla tuhlaavaisuudella olivat huolehtineet hänen myötäjäisistään\naivan kuin he -- lapsettomat kun olivat -- olisivat pitäneet häntä omana\ntyttärenään, he nauttivatkin suuresti vieraiden osoittamasta ihailusta.\n\nSedälle ja tädille oli tietysti kaiken päivää pidettävä seuraa milloin\nsisällä, milloin puutarhassa, ja kun he joskus olivat poissa tai\nlepäilivät makuuhuoneessa -- nuori pari oli luovuttanut heille omansa --\nheti Tobias, joka muuten maata loikoili tai lueskeli, ilmestyi siihen\nsukkeluuksineen. Huh! sen kauheampaa Letta ei tietänyt kuin Tobiaksen\nsukkeluudet, joille tietysti oli naurettava. Ja miten olikaan, Tobias\notti Jakobia käsivarresta ja kuljetti hänet mukanaan.\n\n\"Pois ovat menneet, pois ovat menneet, pois, pois\" Letta sitten hyräili\nastellessaan tahdissa...\n\nHe kiirehtivät katsomatta ympärilleen, ilakoiden ja leikkiä laskien,\npitkin suurta komeaa siltaa, molemmat saman iloisen ajatuksen\nvaltaamana, joka sai sydämen riemusta sykkimään -- oma koti taas vapaana\nja tyhjänä ja yksin heitä varten!... Tanssia hän, Letta, tahtoo läpi\nhuoneiden, kun kotiin pääsee. -- -- --\n\nIlmeistä salakavaluutta he siinä harjoittivat liketessään ikävää,\npuheliasta kenraaliajutanttia, jonka tiesivät vannoneen, että nuoreen\nsomaan rouva Mörkiin voisi, hitto vie, vaikka rakastuakin, ja sitten\nhänen ohitseen pyyhältäessään. Ja he tervehtivät ohikulkevia aivan kuin\nolisivat tahtoneet välttää joutumasta heidän kanssaan puheluun. Moni oli\nnäet tänä kauniina kevätiltana lähtenyt kävelylle katsellakseen jokea,\njoka par'aikaa oli korkeimmillaan tulvimassa.\n\nVettä, vain vettä!\n\nMahtava joki syöksyi korkeana ja tummana holvien alta, niin että silta\nhuojui ja patsaita tuskin näkyi. Leveä, kimmeltävä virta teki sillan\nyläpuolella ikäänkuin majesteetillisesta tahdonponnistuksesta suuren\nmutkan, muodostaen viehättäväksi panoraamaksi maiseman, jonka keskellä\nkaupunki valleineen ja linnoituksineen korkealle kohosi. Se näytti\nsuurelta sisäjärveltä, josta sieltä täältä nousi saaria ja lehtoja ja\npuita -- tuoksuava tuomi seisoi vyötäisiin asti vedessä sirotellen\nkukkia ympärilleen --, aidat pistivät esiin pitkinä jonoina ja\nloitompana näkyi vesien välissä taloja ja kartanoita aina tuonne saakka,\nmissä metsäiset harjut kohoilivat, taustanaan siintävien vaarojen\nääriviivat.\n\nTuolta ylhäältä poikki niittyjen ja peltojen virtasivat kohisten\nlisäjoet, valmiina murtamaan sillat ja sulut, yhä kasvaen ja paisuen\nmonista puroista. Pellonpientareilla vasta puhjenneet leiniköt ja\nvoikukat helottivat keltaisina syvällä veden alla, ja niiden varret\nkumartuivat virran mukaan. Ihmeellisenä huumaavana huminana kulki läpi\nkevätillan tämä luonnon uhkuva, kuohuva voima.\n\nMutta noilta kahdelta jäi näköala kokonaan huomaamatta.\n\nSillan päähän päästyään Jakob alkoi kävellä erästä hirttä pitkin\npeloittaakseen Alettea, kunnes tämä suuttui. Ja vähän kauemma tielle\ntultuaan hän pidätteli häntä -- oli löytänyt tieltä pajunoksan. Sen\npäästä oli kuori lähtenyt. Hän puhalteli, tahtoi tehdä siitä pajupillin\n... alkoi väännellä ja koputella ... nyt kun mahla nousee puihin, soi\njoka oksassa huilu.\n\nHän osoitti kaupungin vanhaa viheriöivää kaivoa, joka tuossa houkutteli\nkansi auki. Sen viileässä syvyydessä riippui ketjun varassa raudoitettu\nsanko puoleksi veteen painuneena. Hän innostui kuvittelemaan, että he\njonakin päivänä voisivat lähteä veistelemään pajupillejä; he\nkalastelisivat ja keittäisivät kahvia...\n\nLetta odotteli jännitettynä, että hän vihdoinkin lopettaisi; Jakob yhä\nvain jutteli -- hän näytti nauttivan ihan kaksinkertaisesti nähdessään\nLetan noin kärsimättömänä.\n\nOh, nytpä kävi hullusti! -- Kuori halkesi päästä, juuri kuin hän oli\nsaamaisillaan sen irti.\n\nHän asetti oksan polvelleen ja alkoi sitä vähän alempaa ja oikein\ninnokkaasti koputella uudestaan kynäveitsensä varrella.\n\n\"Ei, kuulehan Jakob, vieläkö aiot jatkaa... Meidänhän piti kiiruhtaa.\"\n\nHeti hän olisi valmis, heti paikalla. Hän koputteli, käänteli ja\nväänteli.\n\nLetta voihki kärsimättömänä kerta toisensa jälkeen.\n\n\"Annahan minun katsoa\", yritti hän vihdoin.\n\nJakob ojensi hänelle luottavaisesti oksan, ja samassa se hävisi kaivoon.\nSitten hän katsoi miestään suoraan silmiin ylpeän voitokkaana ja lähti\nhymyillen kulkemaan eteenpäin sellaisella tavalla, joka sai Jakobin\nkokonaan unohtamaan pajunoksan.\n\n\"Miten suloista tietää, että olemme taas kahden, sinä ja minä\" puheli\nLetta, \"ettei tässä enää kukaan muu ole määräämässä kuin me kaksi!\"\n\n\"Kuin sinä yksin, tarkoitat kai\", hän vilkaisi veitikkamaisesti Lettaan.\n\n\"Tahdonko minä koskaan maailmassa muuta kuin mitä sinäkin, Jakob?\"...\n\n-- -- -- Jos joku heidän tultuaan kotiin olisi kysynyt, paistoiko kuu,\nolisivat he varmaankin kurkistaneet ikkunasta, miten oli.\n\nVihdoinkin he olivat päässeet rauhaan. He eivät olleet istuneet oman\npöydän ääressä eivätkä omassa huoneessaan kahden kesken kuuteen pitkään\npäivään!...\n\nSetä ja täti Vosgraff eivät suinkaan olisi olleet hyvillään, jos\nolisivat nähneet heidän kasvojensa ilmeen, kun he seisoessaan\nmakuuhuoneensa ovella katselivat kaikkea sitä, mitä siellä oli muutettu\nja järjestetty, siirretty ja sovitettu heitä, vieraita, varten. Mutta\ntuossa tuokiossa oli palvelustytön avulla kaikki taas asetettu\npaikoilleen, ikkunat oli kiskaistu auki ja kaikissa muissakin huoneissa\ntuulispään nopeudella suursiivous toimitettu. Helmillä kirjailtu patja\nkatosi sohvalta, sen edestä taas koiran kuvalla koristettu matto ja\nkeinutuolista viheriä tupsupäinen peite. Salin pöydällä oli Mörkin iso\nmustepullo, jota oikeusneuvos vielä iltapäivällä oli käyttänyt -- sen\nJakob huomattavalla vahingonilolla vei takaisin konttoriin ja Letalle\ntaas kantoi nojatuolipeitteen, jota Tobias oli käyttänyt vetäessään\npäivällisuntaan hänen sohvallaan. Sanomalehtikin oli vielä levällään\nhänen jäljiltään ihan niin kuin hän oli sen kädestään heittänyt.\n\nSiinä oli todella koko työ ja touhu, ennenkuin taas kaikki oli saatu\nkuntoon, kaikki jäljet hävitetyksi, poispuhalletuksi ... aina \"tädin\nsohvaan jättämään vaikutelmaan\" asti, kuten Jakob sanoi.\n\nSitten he tekivät vielä ylimääräisen retken puutarhaan nähdäkseen, eikö\ntodella sielläkään enää ollut ketään; pitihän Letan sitäpaitsi päästä\ntutkimaan, oliko ehkä sen verran parsanjuurta jo maassa, että sitä saisi\nvähän syödäkseen; hän näet oli, sairastettuaan kalvetustautia,\nerityisesti ihastunut kaikenlaisiin raakaleisiin.\n\nSiellä pitikin heitä sitten vielä onnettomuuden kohdata -- heidän\ntielleen ilmestyi yhtäkkiä tuo pieni kummallinen olento, opettaja\nKrabbe, joka asui yläkerroksessa ja josta Jakob oli ihan\npääsemättömissä, kun joutui hänen kanssaan juttelemaan. Hän oli saanut\ntalon vaimonsa mukana ja oli opettajana keskikoulussa. Hänen kumara\nvartalonsa puikahti esiin puitten välistä ja hän kurotti isoa päätään,\njota liian kapealierinen hattu suojasi, hyvin lähelle Mörkiä, aivan kuin\ntahtoisi tunkeutua tämän ajatuspiiriin.\n\n\"Leideninpulloja, katsokaa, leideninpulloja\" -- hän nyökäytti päätään\nhyvin kekseliään näköisenä -- \"niin, juuri leideninpulloja me olemme\" --\nja hän tökkäsi äkkiä etusormellaan Jakobia rintaan, -- \"Te ja minä, ja\nTe myöskin, rouvaseni!\"... Tämän viimeisen hän nähtävästi erityisellä\nmielihyvällä lisäsi, -- -- \"kaikki me olemme yk-sin-ker-taisesti vain\nsähkö-akkumulaattoreita. Liika sähkö muuttuu ihmisessä tarmoksi --\najatukseksi, toiminnaksi ja -- anteeksi, rouvaseni -- myöskin tunteiksi\"\n-- taas ilmaisi ääni erityistä tyytyväisyyttä. \"Ja sitten,\nymmärrättehän\" -- hän työnsi taas sormellaan Jakobia niin, että tämän\npysyäkseen tasapainossa piti ottaa askel taaksepäin -- \"sitten on vain\nkysymys siitä, onko ihminen tässä maailmassa palanen yhteen- vaiko\nvähennyslaskua, tuottaako kone enemmän voimaa kuin mitä se kuluttaa --\nyksinkertaisesti, rouva\"... hän kääntyi puhuakseen Letalle.\n\n\"Nyt minä löysin tädin jakkaran, Jakob\", huusi Letta huvimajasta. Hän\nheilutti jakkaraa kädessään aivan kuin hän tahtoisi sen avulla hyökätä\nulos siitä ansasta, johon he olivat joutuneet, ja asettui sitten vähän\nkauemma käytävälle Jakobia odottamaan.\n\n\"Tulen paikalla, Letta.\"\n\n\"Sen minä sanon\"... Krabben suuret kasvot, jotka pyöreine silmineen ja\nisoine koukkunenineen muistuttivat kiiltävään puutarhapalloon kuvastuvia\nkasvoja, nyökyttävät hitaasti, vakuuttavasti; \"lääketiede keksii kyllä\nvielä keinoja elinvoiman ja tarmon säilyttämiseksi ..\nyk-sin-ker-taisesti vain liikavoiman säästämiseksi .. tulee vielä\ntekemään Napoleoneja kuin tehtaassa tavaraa!\" Hän räpäytti silmiään\nsangen tyytyväisenä.\n\n\"Etkö jo tule, Jakob?\" kuului kärsimätön ääni.\n\nJakob olisi voinut työntää nurin tuon tukevan Krabben, joka seisoi siinä\ntuijottaen häneen ja vähän väliä töykäten häntä rintaan -- päästäkseen\nvaimonsa luo, jonka solakka vartalo häämötti tiellä. Parilla sanalla\nanteeksipyytäen hän riistäytyi irti Krabbesta ja kiiruhti Letan jälkeen.\n\n\n\n\nII.\n\n\nViimeisen käräjäpäivän vilkkaiden päivällisten päätyttyä oli korttipeli\ntäydessä käynnissä ja paksu tupakansavu lepäsi kahvikuppien ja\nliköörilasien päällä.\n\n\"Joko nyt lähdössä, herra Mörk?\"...\n\n\"On todellakin surullinen ilmiö nuoressa polvessa, että naisvalta vain\nkasvamistaan kasvaa\"...\n\n\"Tuskinpa todellista miestä enää tapaakaan niiden joukosta, jotka ovat\nalle neljänkymmenen! -- Ja sen minä sanon Teille, herra Mörk, että tämä\njohtuu siitä, että miehet niin kevytmielisesti ja epäviisaasti luopuvat\nesikoisoikeudestaan kuherruskuukauden aikana. Katsokaa ympärillenne --\ntässä näette naineita miehiä, jotka ovat ymmärtäneet säilyttää oikean\nkomennon talossaan.\"\n\nMörk seisoi hattu päässä, tukien isoa asiakirjakääröä kylmää uunia\nvasten; hän koetti sitä sitoa nuoranpätkällä, jota hän piteli\nhampaittensa välissä.\n\n\"Etteköhän sentään, herra Mörk ... ettekö?\" -- kehoitteli nimismies; hän\npuuhasi par'aikaa pelipöydän siirtämistä pois siitä paikasta, johon pari\nharmaata auringonsädettä heiluvan rullauutimen läpi oli löytänyt tiensä.\n\"Ettekö todellakaan? Yksi ainoa robbertti vain -- ettei tarvitsisi ottaa\npuu-ukkoa peliin.\"\n\n\"Ei kiitos!\" Suu puristi nuoranpätkää, kun hän kiristi sen lujempaan ja\nvetäisi taakse solmuun.\n\n\"Vor Liebe und Liebesweh\" -- lausuili notari.\n\n\"Parempi olla aviomiehenä kuin puu-ukkona?\"\n\n\"Luvannut kiiruhtaa kotiin?\"\n\n\"Vannonut ... tietysti tehnyt valan.\"\n\n\"Teerenpeliä omassa pesässä\"... sateli pistopuheita näiden sangen\nerilaisten sivistystasojen edustajain nauraessa ja virnaillessa.\n\n\"Kummallinen otus!\" -- sanottiin Mörkin lähdettyä.\n\n\"Terävä pää sillä kuuluu olevan.\"\n\n\"Uskon pikemminkin, että takinkauluksen hemmut johtuvat kopan\ntyhjyydestä...\"\n\n\"Mutta huomasitko, vouti\", kuiskasi asessori Brink, \"miten sekä notari\nettä kasööri äkämystyivät, kun hän lähti niin aikaisin? He tietävät,\nettä heitä tänä iltana odottaa kotona läksytys, kun istuvat täällä\njuhlimassa käräjäin päätyttyä.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nMörk ajaa jyrisytti niin, että raitioista räiskyi lokaa hänen päälleen\naina niskaan asti.\n\n\"Etkö juokse!\"...\n\nVanhanpuoleinen likaisenharmaa kyytihevonen heristeli vähän väliä\nkorviansa; se oli alati varuillaan kaikkia niitä erilaisia temppuja\nvastaan, joita kärsimätön ajaja teki majatalosta saamallaan\npiiskanpahasella, ja sen punertavat mulkosilmät arvostelivat tottuneesti\njokaisen elkeen merkityksen ja arvon. Se saattoi hypähtää, kun ajaja\nkeksaisi uuden metkun, mutta ei välittänyt vähääkään niistä tyhjistä\nläiskäyksistä, joita kuuli laihan selkänsä päältä, eikä liioin\nkunniallekäyvistä puhuttelusanoista.\n\nVinha vauhti hiljeni vähitellen hölkäntapaiseksi menoksi.\n\nNyt oli tällä haavaa syntynyt rauhantila ja kuljettiin verkalleen. Mörk\nnojautui rattaissaan takakenoon. Vanha nahkapalanen, joka toimitti\njalkapeitteen virkaa, oli luisunut alas polvilta, ja asiapapereita\nsisältävä käärö näytti hiljaisen tärinän jatkuessa pyrkivän vapautumaan\nkuluneesta hihnasta.\n\n... On se sentään toista, kun tietää tulevansa oman vaimonsa luokse,\nkuin kömpiä poikamiehen kolkkoon koppiin. Tai lähteä etsimään tovereita\n... tai ravintolaan. Ensin tuntikausia biljaardipöydän ääressä. Ja\nsitten toti, sikarit ja kaasuilma. -- Ei epäilemistäkään, että elämä\nsitäpaitsi käy halvemmaksikin... Ja kun tulen kotiin, niin seisoo hän\neteisessä, ja hymyilee minulle veitikkamaisesti ja arvelee, että nyt\nminä taas olen hänen vallassaan. Ovat ne naiset sentään hiton hauskoja.\n\n\"Etkö tahdo juosta, sinä...\" hän keskeytti ajatusjuoksunsa,\nkärsimättömänä piiskaan tarttuen. \"Luulenpa, että aiot ruveta nukkumaan\nkeskellä maantietä.\"\n\nTaas ajaa hölkytettiin eteenpäin.\n\nSitten vauhti hiljenemistään hiljeni.\n\n\"Juoksetko, taikka so -- hep, hep!... Kyllä minä sen majatalon isännän\nopetan, sen eläinrääkkääjän -- pakottaa minut istumaan tässä koko ajan\npiiskaa heiluttamassa.\"\n\n\"Nyt joutuin!\" Hän nykäisi äkkiä ohjaksista niin kovasti, että hevonen\nsäikähtäen kavahti juoksuun, ja kappaleen matkaa kuljettiin taas täyttä\nvauhtia.\n\nMutta elukalla ei nähtävästi ollut taipumusta juoksennella lemmenpolkuja\nja se ilmeisesti katui, että oli antanut itseänsä petkuttaa. Jäi\nseisomaan vallan, kunnes sen erinäisten seikkojen johdosta oli\nlähdettävä hölkkäisemään.\n\nMaisema kiilteli vielä sadekosteana. Iltapäiväaurinko heijastui\njokaisesta lätäköstä ja tien alapuolella pilkotti honkien välistä järvi\ntoisensa jälkeen kapeina, kiiltävinä juovina, sänkipeltojen ja kankaiden\nkeskellä.\n\n... Hän tulee kai jo tiellä minua vastaan, silkkihuivi sidottuna leuan\nalle. Sitten hän nousee rattaille ... pitelee ohjaksia hienoilla\nvalkeilla käsillään, itse istun takana...\n\n... Ihmeellistä, miten vähän ihmiset lopultakin ymmärtävät, mitä\nmerkitsee olla naimisissa, -- se on erikoinen olomuoto... Luonto on\nviekas; se tuntee pappenheimiläisensä, kuten se yläkerroksen opettaja\nsanoo -- se kätkee hennoimmat siemenet paksuimman kuoren alle. Ja koko\nihmiskasvun alkusiemenen -- rakkauden -- se on istuttanut keskelle\nporoporvarillisuutta poroporvarilliseen muotoon, jota sanotaan\navioliitoksi. Rakkaus on haave, sanovat useimmat... \"Ptruu -- ptruu\"...\n\nHän koetti pysäyttää hevosta, joka tahtoi poiketa tien viereen.\n\n\"Vai niin, sinä tahdot juoda; niin minäkin.\"\n\nHän hyppäsi reippaasti rattailta.\n\nSiinä lirisi puro, ja vähän matkan päässä hevosesta yläjuoksun puolella\nhänkin kumartui juomaan, asentoon, joka suorastaan soti vedenpainon\nlakeja vastaan; hän oli siinä onnellisessa iässä, jolloin ihminen voi\nseisoa päälaellaan ja juoda, aavistamatta, että tekee aikamoisen tempun.\n\n\"Luulisipa tämän olevan toista kuin oluttulva tuolla käräjätalossa.\"\n\nNopeasti huuhdottuaan kasvonsa ja kätensä hän nousi taas rattaille.\n\n\"Ja nyt olemme virkeät uuteen yritykseen, hiirakko!\" Hän käänsi hevosen\nnousemaan rinnettä ylös ja läiskäytti piiskaa.\n\nMennä jytyytettiin taas yksitoikkoista hölkkää; piiskanvarrella täytyi\nMörkin vähän väliä työntää paperikääröä jalkapeitteen alle. Ei ollut\nmonta juttua ollut hänen ajettavanaan, ainoastaan viisi. Olihan hän\naloittanut asianajotoimensa vasta neljännesvuosi sitten eli keväällä\nvähää ennen naimisiinmenoaan.\n\n... Ja nyt jo viisi juttua ... tai myös vasta viisi...\n\nSitä voisi sanoa menestykseksi taikka päinvastoin, miten asian ottaa.\nMutta nyt sitä olikin käytävä toisella tavalla kiinni kuin tähän asti.\nTekee retkiä sinne tänne, solmiaa tuttavuuksia. Ja silloin voi...\n\n\"Hep -- hep -- hep!... Koetapa vähän kiiruhtaa! -- Hänen oli pitänyt\njuhlallisesti luvata Letalle, ettei tämän tarvitsisi odottaa häntä\nkauemmin kuin kolmannen käräjäpäivän iltaan kaikkein viimeistään\nseitsemään asti.\n\nHevonen vastasi huiskauttamalla häntäänsä, niin että ohut siima\nsotkeutui siihen, ja irroittamisessa oli aika puuha.\n\n... Niin, voisi hyvinkin ottaa hänet mukaan. Herättäisi enemmän\nluottamusta, kun kävisi vaimonsa kanssa metsänomistajien tai\ntilanherrojen luona noin niinkuin perhevierailulla, kuin jos vain\npoikkeaisi sattumalta levähtämään. Oikeastaan pitäisi olla oma hevonen,\nsillä eihän sitä kyytijuhdalla käydä vieraisilla levähtämässä.\n\nHänen täytyi koettaa saada tuo hevosasia järjestetyksi, se antaisi heti\nammatille enemmän arvoa. Mutta -- hän tuijotti syvämietteisenä konin\npaikullisiin lanteisiin. Lonkkaluut nousivat ja laskivat kuin puujalat\nnahan alla, sitä mukaa kuin se liikutteli takaraajojaan -- se maksaa.\nTarvitsee yrittää, eikö kauppias Berg -- hänellä on kaksi -- vuokraisi\nviikoksi...\n\n\"Hei, he--hei! Koetapa saada jalat allesi! Elähän rupea tässä näköalaa\nihailemaan!\" Sanoja seurasi ankara muistutus piiskalla.\n\nMaantie kulki nyt ulos metsästä kapeana kauniin järven vartta; toisella\npuolella kohoavan harjun rinteellä oli joukko talonpoikaistaloja.\n\nKaunista kyllä, kunpa vain näköalasta voisi elää... Letta ja minä\nvoisimme muuten vuokrata veneen ja tulla tänne kalastelemaan -- istua\nkahden järvellä -- ja sitten keittää taimenia ja tilata viiliä ja\nkermapuuroa jostakin talosta.\n\n\"Hoi, mies! Mitähän kaloja näistä vesistä saa -- taimenia vai haukia?\"\n\n\"Hä--ääh?\"   Line 398 - Short line 53?\n\n\"Kysyn vain, saako täältä taimenia vai haukia -- ehkä siikoja?\"\n\n\"Niin, järvestäkö?\"\n\n\"Niin, näistä vesistä.\"\n\n\"Vai niin\" -- mies raapi korvallistaan; \"onko herra ehkä asianajaja?\"\n\n\"Olen kyllä.\"\n\n\"Vai niin, no, sitähän minä arvelinkin ... niinpä niin.\"\n\n\"Ehk'ei täältä saakaan kaloja?\"\n\n\"Kyllä, kyllä voi, jos on kalaonni ... niin ja pyydyksiä. Mutta sitten\nminä ajattelin, että ehkä herra voisi sanoa, onko se paikallaan, että\nminun juttuni on maannut jo kolmatta vuotta siellä kaupungissa.\"\n\n\"Ylioikeudessako?\"\n\n\"Niin, siellähän se kai...\"\n\n\"Minun pitäisi ensin tuntea juttu, ymmärräthän.\"\n\n\"Niin nähkääs, herra asianajaja, se oli nyt alun pitäen niin, että he\nkielsivät minulta kauppakirjan taloon, vaikka minulla on kontrahti.\"\n\n\"Mihinkä taloon?\"\n\n\"Niin, nähkääs, herra asianajaja, jotta pääsisitte oikein asian perille,\ntäytyy minun kertoa, että isäni ja Jonsrud vaihtoivat tiloja. Niin, sen\nhe tekivät.\"\n\nLetan kasvot vilahtivat hänen silmiensä edessä. Kertomus saattoi venyä\npitkäksi... Mutta olihan tässä juttu tarjona.\n\n\"Kuulehan, mikä sinun nimesi on\", keksi hän pelastuksekseen.\n\n\"Mobergejä minä olen, Halvor Moberg.\"\n\n\"Kuulepa, Halvor, jos tahdot, että minä rupean juttuasi selvittelemään,\nniin voin käydä täällä jonakin päivänä, ja sitten sinä vuokraat minulle\nveneen. Vaimoni -- minulla on sellainen kiltti pikku vaimo, näetkös --\ntahtoisi mielellään lähteä minun kanssani kalastelemaan, se olisi\nhänestä hauskaa. Ja sitten voimme jutella asiasta niin paljon kuin\nhaluat.\"\n\n\"Niin kyllä, on minulla venekin, ja kyllä kai me vuokrasta sovimme ...\nenhän minä sitä... Mutta minä tahtoisin mielelläni puhua herra\nasianajajan kanssa toisestakin asiasta. Olen näet tässä aikonut syksyllä\nlähteä Amerikkaan, poikani luokse näet, ja sitten --\"\n\n\"Niin, siitäkin asiasta me juttelemme sitten, Halvor!\"\n\n\"Mutta sitten tahtoisin vielä kysyä Teiltä, sillä näin herra asianajajan\nkäräjillä ja minusta näytti, että olette ikäänkuin uusi luuta -- niin\nettä tahtoisitteko myydä sen talon sellaisena kuin se on, ilman\nkauppakirjaa?... Ja sitten pitäisi vielä selvittää ne kaksi vanhaa\njuttua kalastusoikeudesta. Niin, nähkääs, herra asianajaja, jos\nsuvaitsette astua alas rattailta ja juoda kupin maitoa, niin näytän sekä\nkartat että tarkastuspaperit... Sillä se asia, jonka minä hävisin\nylioikeudessa, se...\"\n\nEi ollut enää valitsemisen varaa; talonpoika talutti hevosen pitkin\nmutkikasta tietä veräjän läpi ja pihan poikki tuvan oven eteen.\n\nSiitä tuli pitkä istunto; -- hän katseli kärsimättömänä ikkunasta, näki\ntuomarin vaunujen ja asianajajain rattaiden ajaa huristavan ohitse\nalhaalla maantiellä.\n\nKello kävi jo yhdeksättä ja laskeva aurinko heitti viimeiset, keltaiset\nsäteensä suureen, puoleksi tyhjennettyyn kuhmuiseen maitokulhoon,\nennenkuin nuori asianajaja oli pöyhinyt, kuulustellut ja tutkinut\nHalvorin kaikki neljä juttua -- niitä ei ollut sen vähemmän -- sitä\nmyöten, että ymmärsi, että hänellä oli edessään yksi noita ovelia\njuriidisia päitä, joiden on vaikea tässä maailmassa saada oikeutta\npuolelleen, mutta jotka sitä useammin vetoavat lakiin. Ei näissä\njutuissa -- kaksi koski talon yläpuolella kasvavaa metsää, kaksi taas\nsen alapuolella kulkevia vesiä -- ollut yhtään sellaista, jossa ei olisi\nollut muutamia kultajyväsiä oikeutta käräjöimistä varten; paha vain,\nettä niitä oli niin tuiki vähän.\n\nJa kun hän vihdoin yhdeksän aikaan pääsi ajamaan kotia kohti, arveli hän\nitsekseen, että taisi suotta aikaansa tuhlata. Sopimuksen lopputulos\noli, että hän oli saanut tehtäväkseen myydä pienen talonpoikaistalon,\njohon itse omistajan oikeus oli enemmän kuin riidanalainen ja jota\nseurasi niin monta oikeusjuttua kuin maneerilla on lonkeroita. Siksi kai\ntuo vekkuli aikoikin Amerikkaan.\n\n\"So--so--so, so--so--so --\".\n\nHän oli tähän asti syvästi katunut, että oli tullut ottaneeksi tuon\nkyytihevosen, joka seisoi käräjätalon oven edessä valmiina kääntymään\npaluumatkalle. Mutta vakaa ikäkulu oli kotiinpääsyn toivossa kokonaan\nmuuttanut luontonsa, niin että hänen nyt oli pideltävä vastaan. Se\njuosta laukkasi tulisella kiireellä ja liikutteli jalkojaan niin\nkeveästi ja somasti, että se saattoi muistuttaa vanhaa suosittua\ntanssijatarta, joka vielä kerran haluaa esiintyä -- mielessä tosin pieni\nkompastumisen pelko muistuttamassa jäykkäsäärisyydestä.\n\nHe olivat jo sivuuttaneet rautatieaseman ja päässeet kaupungin\nalapuolella olevalle sillalle juuri samassa kuin iltajuna puhkuen jo\nvihelsi kaaren alla. Kevyt kudelma sumua tai savua leijaili hiljaa\nilmassa yli kummun, jolla kaupunki sijaitsi.\n\nNuoren miehen ajatukset kiitivät sinne, missä nyt Alette häntä odotteli.\n\n\"E--ei, kuulepa, älä sinne, tuossa se on meidän tiemme!\"\n\nHiirakko oli yrittänyt äkkiä poiketa tuttuun pysäkkipaikkaan ja kulki\nnyt laiskasti ja vastahakoisesti toiselta tienvierukselta toiselle\nosoittaen sitkeätä hitautta takaraajoissaan joka kerta, kuin jompikumpi\nniistä oli muutettava, mikä olisi voinut tuottaa sille aika löylytyksen,\nellei ajajan koko huomio olisi ollut kiinnitettynä tarkastamaan, eikö\nLettaa näkyisi tiellä.\n\nKun viimeinenkin toivo oli mennyt, kuului piiskanläimäys, johon oli\nsäestetty paljon pontta, ja rattaat lähtivät mennä kolistamaan vinhaa\nvauhtia, kunnes pysähtyivät Krabben valkoisen kivitalon edustalle.\n\nHän tarkasteli turhaan alakerran ikkunariviä somine uutimineen,\nkutsuessaan kärsimättömänä muuanta poikaa ajamaan hevosen\nkestikievariin. Vain rouva Krabbe kurotti uteliaasti päänsä ja tukevat\nhartiansa kasvien välistä yläkerran avoimesta ikkunasta.\n\nHän ei löytänyt Alettea eteisestä ja kiiruhti saliin.\n\nEi sielläkään...\n\n\"Alette!\" hän huusi.\n\nMakuukamarin lukkoa kierrettiin hiljaa.\n\n\"Jakob, oletko vihdoinkin kotona\", -- hän tuli alakuloisena ulos\nhuoneesta.\n\n\"Alette -- mutta mikä nyt?\"\n\nAlette katseli häntä yhä kiihtyvällä mielenliikutuksella; kasvoissa\nkuvastui ukkospilvi, joka vain odotti hänen tuloaan purkautuakseen\nkyyneliin.\n\n\"Rakas, rakas Lettaseni, mikä sinun nyt on?\"\n\nHän sulki hänet syliinsä ja aikoi häntä suudella. Mutta Letta vain tunki\npäänsä hänen rintaansa vasten välttääkseen sitä.\n\n\"Letta, oma kultaseni ... puhu toki! Onko sinulle tehty pahaa? Olenko\nminä tehnyt sinulle jotakin?\"\n\nLetta käänsi yhä päänsä pois.\n\n\"Sinähän lupasit niin varmasti, niin varmasti tulla kotiin iltapäivällä\naikaisin...\"\n\nHän katsoi itkettynein silmin tutkivasti Jakobiin -- suoraan hänen\nomaantuntoonsa; ja epäilys kasvoi surulliseksi varmuudeksi.\n\n\"Sinä et välitä minusta... Ei, Jakob, sinä et välitä minusta... Sano se\nvain suoraan.\"\n\n\"Mutta rakas pikku Lettaseni, -- miten voit edes ajatellakaan --\".\n\n\"Parempi on tunnustaa se suoraan, Jakob, sinä et ole kaikkina näinä\npäivinä ollenkaan ajatellut minua!\" Hän kääntyi kylmästi pois Jakobista,\njoka koetti häntä pidättää.\n\n\"Minäkö en olisi sinua ajatellut -- minä?\" -- Hän koetti taas sulkea\nhänet syliinsä.\n\n\"Elä koske minuun, Jakob, anna minun olla... Olen niin pettynyt, niin\nsyvästi pettynyt! Kuinka minä olen sinua odottanut, kulkenut tässä yksin\nkolme pitkää päivää! Kuuden, kaikkein viimeistään seitsemän aikaan sinä\nlupasit olla kotona, ja nyt on kello jo yli kymmenen. En tietänyt,\ntulisitko sinä enää ollenkaan kotiin.\"\n\n\"Letta-parka, pikku raukkaseni.\"\n\n\"Jos olisit edes hiukan ajatellut minua ja miten yksin olen ollut\ntäällä\" -- häntä pyrki itkettämään kaikin mokomin ja hän puhui\nkatkonaisesti ja niellen --. \"Minä olin järjestänyt illallispöydän niin\nhauskaksi ja ajattelin, että meillä olisi oikein rattoisaa -- sinähän\nolit ensimmäistä kertaa poissa! -- olin ottanut esille kauniin\npöytäkaluston, jonka saimme sedältä. Mitään en unohtanut. Ja sitten --\nmutta kaikki tämä on tietysti yhdentekevää sinusta, jolla on niin paljon\nmuuta huolehdittavaa -- pientä ja vähäpätöistä tietysti. Mutta minä --\nminulla ei ole yhtään mitään muuta kuin sinä, Jakob... Ja niin kuin minä\nolin iloinnut!\"\n\n\"Mutta oma rakas vaimoni! Ymmärräthän, etten millään ehdolla päässyt\nennemmin. -- Minä vakuutan, Alette. Eräs talonpoika... Mutta kuulehan\ntoki...!\"\n\n\"Ja sitten tulivat rouva Krabbe ja neiti Dahl tänne istumaan koko\nillaksi, minua muka lohduttelemaan, kun olin niin yksin. He eivät\nlakanneet ihmettelemästä, mikset sinä tule, ja rouva Krabbe kertoi,\nmiten siellä käräjillä juodaan ja pelataan ja eletään. Kaikki he ajoivat\nkotiinsa, vouti ja tuomari ja asianajajat -- ihan kaikki! Tuskin\nuskalsin edes katsoa ikkunasta, etteivät vain luulisi minun olevan\nlevottoman. Mutta sinä vain et ikävöinyt minua, et rahtustakaan. Olitko\nsinä tosiaankin unohtamaisillasi minut tykkänään Jakob?\"\n\n\"Jospa tietäisit, miten olen voidellut tuota kyytihevosparkaa sinun\ntähtesi... Ja sitten tuli se talonpoika -- oikea käräjäpukari, -- en\npäässyt hänestä eroon.\"\n\n\"Mutta Jakob, eivätkö nuo talonpojat voisi tulla sinun luoksesi\nkonttoriin, muuten saattaa käydä niin, että pysyt vuoden umpeen poissa\nminun luotani. Sinä paha, paha poika!... Lupaatko, ettet koskaan enää\nanna minun odottaa tällä tavoin?\"... Hän tarttui Jakobin käteen ja vei\nsen sydämelleen, joka sykki kiivaasti.\n\nHän oli joutunut istumaan Jakobin polvelle, mutta nousi äkkiä ja alkoi\nhengittää nenäliinaansa, jottei palvelustyttö huomaisi hänen itkeneen;\nhänen piti mennä keittiöön pyytämään tyttöä laittamaan illallispöydän\nkuntoon.\n\n\"Älä mene vielä -- sinulla on tänään ylläsi tuo soma kukallinen\nesiliina, näemmä; se on kuin kirsikanpunainen vyö uumenilla -- hurjan\nsoma, annahan minä katson!\"\n\n\"Luulet ehkä minun ottaneen sen ylleni vieraiden tähden?\"\n\n\"Kenenkäs sitten?\"\n\n\"Saattaisipa jonkin muunkin tähden -- sehän se oli minulla sinä päivänä,\nkun menimme kihloihin. Etkö enää muista sitä, Jakob?\"\n\n\"Erinomaisen kauniisti se käy vyötäisillesi, ei tiukasti ja kireästi,\nvaan niin joustavan pehmeästi...\n\n\"Anna olla, Jakob, ei minulla nyt ole aikaa.\"\n\n\"Kuulehan\" -- hän kääntyi äkkiä ovelta -- \"minulla on iltapäivällä ollut\nesillä koko teekalusto, jonka saimme täti Tranelta, sokeri- ja\nkerma-astioineen, ja yksi äidin damastiliinoista pienine kirjailtuine\nsalvetteineen, tiedäthän -- ja sitte Ludvigin antamat teelusikat. Et\nusko, miten he katselivat; he olivat yhtä mieltä siitä, että niin\nyksityiskohtia myöten täydellistä uutta kotia he eivät milloinkaan ennen\nolleet nähneet. Neiti Dahl väitti, että oli mahdoton keksiä mitään\nsyntymäpäivälahjaksi annettavaa. He kävivät makuuhuoneessakin, tiedätkö.\nMuuten rouva Krabbe ei ollut yhtä rakastettava, hän ei voinut ymmärtää,\nmitä iloa meillä enää oli jäljellä, kun näin alussa kaikki jo oli niin\ntäydellistä.\"\n\n\"Että mitäkö iloa meillä on jäljellä?... ha, ha, .. ho, ho, ho .. vai ei\nhän sitä voi ymmärtää, poloinen... Enkö ole nähnyt sinua ilmielävänä\nedessäni koko päivän ja enkö ollut ihan suunniltani, kun sinä et tullut\nminua vastaan etkä edes katsonut ikkunasta, milloin minä tulisin. Minun\nolisi pitänyt jäädä tuon talonpojan luo, niin olisikin pitänyt.\"\n\n\"Sinä olet paha, Jakob, oikein paha sinä olet.\"\n\n\"Ja sinä, Alette, olet niin ihana, ettet sitä itse tiedä -- et tiedä,\nsen vakuutan...\"\n\n\"Mutta etkö ollenkaan muista, että minun pitää joutua iltaruokaa\nlaittamaan, ihan kiireimmiten.\"\n\nNotkea vartalo kierittelihen irti hänestä; mutta keskellä huonetta hän\ntaas kääntyi:\n\n\"Minulla on kylmää hyytelöityä lahnaa ja piparjuurikastiketta -- ja\nsitte vaaraimia.\"\n\n\"Tule tänne vähäisen, Letta, tukassasi on jotakin hullusti.\"\n\n\"Ah, joutavia!\"\n\n\"On siinä, ihan varmasti, tuossa korvan takana, kokonainen tukku\nirtaantunut.\"\n\nLetta koetteli umpimähkään kädellään korjatakseen sitä.\n\n\"Ei, tulehan tänne... Tuossa, juuri tuossa ... minä näytän\"... hän\nsuuteli häntä korvalle.\n\n\"Enkö arvannutkin.\" Alette yritti lähteä.\n\n\"Sanohan vain, Letta, vieläkö olet minulle vihainen... Etkö ollenkaan?\nVoitko katsoa minua suoraan silmiin? Et vähääkään, et rahtustakaan? --\nEn tiedä, mikä sinussa oikein on, mutta olet vielä kauniimpi nyt kuin\nlähtiessäni, ryhdissäsi on jotakin, pääsi ja yläruumiisi asennossa\" --\nLetta katsahti häneen välähdys uteliaisuutta ilmeessään -- \"kun sinä\nnoin kiirehdit pois etkä tahdo kuulla.\"\n\n\"No, nythän itsekin myönnät, että minulla on kiire.\"\n\n\"Kuulehan, minä autan sinua\" -- hän seurasi Aletten jälkeen...\n\"Tiedätkö, et voi keksiä mitään, joka soveltuu sinulle paremmin kuin\ntuollainen väljä pusero ja punainen esiliina solmittuna\nvyötäisillesi\"...\n\n-- -- Miten somasti hän olikaan järjestänyt illallispöydän, kun Jakob\ntuli ruokasaliin -- kaksi pientä värillistä ruokaliinaa, molemmat\nsiniset kodikkaat teekupit, sininen maitokannu, siniset munakupit,\nsiniset vesilasit -- ja sitte nuo kauniit hirvensarvipäiset veitset ja\nhopeahaarukat, -- kaksi kutakin, kaikki niin pientä ja somaa ja\nhienoa...\n\nJa siinä hiukan syrjässä oli Jakobin keinutuoli, jossa hän kesäisinä\niltapäivinä oli istunut lukemassa vaimolleen ja joka oli keinutellut\nheitä läpi kuherruskuukauden, kun he haastelivat ja uskoivat toisilleen\nelämänsä ja ajatuksensa, kertoivat lempensä sytynnän ensimmäisestä\naavistuksesta asti. Yhä uudestaan he vakuuttelivat toisilleen, ettei\nmitään maailmassa voinut verrata siihen, että he kaksi nyt istuivat\ntässä samassa tuolissa keinuen yhdessä ja hengittäen samaa ilmaa. He\nsanoivat sen uudestaan joka päivä, milloin vain toinen heistä oli ollut\nkäymässä kaupungilla tai Jakob istunut pari tuntia konttorissaan; oli\nniin sanomattoman suloista tuntea Aletten läsnäolo ikäänkuin\nilmakehässä, tietää hänen olevan päivällisen laitossa tai nähdä hänen\nolkihattunsa nyökkäävän jossakin paikassa puutarhassa, tuolla alhaalla\nkrassi- ja porkkanamaiden luona tai marjapensaiden keskellä. Ja hänen\nistuessaan konttorissaan työhönsä syventyneenä saattoi yht'äkkiä pieni\noksa tai karviaismarjaraakale tulla tupsahtaa suoraan hänen\npapereilleen. Alette seisoi piilossa avatun ikkunan alla tai pisti\npäänsä esiin silmiä myöten ja nyökkäsi hänelle, jos kuka oli hänen\nluonaan. Miten keveästi hän liikkui hienoissa avokengissään -- ja miten\nkaikkea muuta ihanampaa oli olla näin yhdessä!\n\nJa täten he olivat eläneet pienen puutarhan ympäröimässä talossa aina\ntoukokuusta asti -- eläneet mansikka-, viinimarja- ja\nkarviaismarja-ajan. He olivat koristaneet pöytäänsä ensimmäisillä\nkevätesikoisilla, vaihtaneet nämä leukoijiin ja resedoihin ja sitten\njonkin aikaa hekumoineet ruusujen runsaudessa. Nyt alkoivat neilikat\nkukkia; tänä iltana ne täyttivät pöydän kukkamaljakon, väkevinä ja\ntuoksuvina...\n\n\n\n\nIII.\n\n\n\"Tulen iltajunassa, pidä kaikki syrjäiset loitolla, saadaksemme jutella\nrauhassa.\"\n\nNäin kuului sähkösanoma. Jakobin vanha toveri, Jörgen Basberg Berven,\noli aamupäivällä sähköttänyt pääkaupungista ollakseen varma siitä, että\nMörk oli kotona.\n\nAluksi oli tämän sähkösanoman sävy Aletten mielestä tuntunut merkillisen\nlikeiseltä ja ikäänkuin lähettäjällä olisi ollut jonkinlainen\nyksinoikeus Jakobiin ja -- mutta olivathan Jakobin parhaat ystävät\nhänenkin ystäviään. He olivat asuneet samassa huoneessa ja vähistä\npenneistään auttaneet toisiaan siihen aikaan, kuin toinen lueskeli\nyliopistossa ja toinen harjoittelihen teknikoksi; he olivat tunteneet\ntoisensa läpikotaisin, ja Jörgen Basberg Bervenin nimi toistui kuin\nloppukerto kaikessa, mitä Jakob kuvaili elämästään, siitä elämästä, jota\nhän oli elänyt, ennenkuin kohtasi hänet, Aletten.\n\nTuollainen vanha toveri, joka oli tuntenut Jakobin aina pojasta asti --\nsuhde askarrutti suuressa määrin hänen mielikuvitustaan. Minkä näköinen\nhän oli? Ja mitähän hän pitäisi hänestä, Jakobin vaimosta? -- Jakobin\nparas ystävä, hänhän oli kuin osa Jakobista, hänen hyväksymistään hän\ntoivoi ja hänen suosionsa hänen välttämättömästi oli voitettava.\n\nNämä ajatukset jännittivät nuoren rouvan mieltä enemmän kuin hän tahtoi\nitselleenkään myöntää, ja koko päivän hän puuhaili\nvastaanottovalmistuksissa.\n\nTuon \"parhaan\" ystävän katseen hän näki edessään kaikessa, mitä hän teki\n-- näki sen tutkivan ja tarkastavan häntä päästäkseen selville siitä,\noliko vaimo, jonka Jakob oli saanut, kyllin hyvä ja arvokas hänelle.\n\nHänen piti pari kertaa mennä konttoriin Jakobin luo ja kiertää\nkäsivartensa hänen kaulaansa. Ei hän mitään erityistä halunnut, hän\nsanoi. \"Tahdoin vain tietää, että omistan sinut, että pidät minusta\noikein, oikein koko sydämestäsi, enemmän kuin kenestäkään muusta koko\nmaailmassa -- pidäthän?...\"\n\nJa illallispöydän hän järjestäisi niin hienosti ja samalla\nyksinkertaisesti sekä ruoan että tarjoilun puolesta -- ei mikään\nviittaisi siihen, että hän tahtoi näyttää uutta kotiaan tai muuten\nkerskailla. Kaiken olisi oltava vain niin kovin kodikasta ja\njokapäiväistä.\n\nSiksipä hän useita kertoja tarkasteli itseään makuuhuoneen peilistä,\ntokko pieni soma hiuskoriste sopii -- muutamia vaaleanpunaisia\nsilkkinauhasilmukoita vain...\n\nKun Jakob illalla vihdoin oli lähtenyt asemalle ystäväänsä noutamaan,\nkuljeskeli hän levottomana huoneesta toiseen, puettuna keveään vaaleaan\npumpulihameeseen, kaulassa pitsiröyhelöt. Hän tiesi, että illallinen oli\nvalmiina, että teekeittiö hehkuvine hiilineen porisi tarjoilupöydällä ja\npalvelustyttö valkoinen esiliina edessään vain odotteli keittiössä\ntuodakseen ruoat pöytään.\n\nHän pysähtyi vielä parisen kertaa peilin eteen korjailemaan tukkaansa.\n\nMiten kauan kestikin, ennenkuin juna tänä iltana saapui!\n\nHän kurkisteli vähän väliä ikkunasta, selaili nuotteja ja antoi sormien\nliukua koskettimilla -- jos hän ehkä laulaisi illalla -- ja käänsi\nikkunalla olevan ruusun huoneeseen päin.\n\nNyt kuului vihdoinkin junan porhallus alhaalta, -- viisi minuuttia yli\nkahdeksan kuten tavallista...\n\nMiten huvitettu Jakob näyttikään olevan ajaessaan vanhoissa kieseissä\nystävänsä rinnalla. Berven oli varmaankin kertonut jotakin hauskaa,\njolle he molemmat nauroivat niin makeasti...\n\nJa kohta tämän jälkeen hän kuuli Jakobin puhuvan portaissa kovalla\näänellä -- siinä oli jotakin poikamaisen vallatonta; he nauroivat\nkumpikin omalla tavallaan, Berven ikäänkuin yskähtäen väliin.\n\n\"Tässä hän nyt on, Letta\", kuului Jakobin ääni ovelta, ja sisään astui,\nkasvoissaan vielä äskeinen iloisuus, tummaihoinen, jotenkin pitkä, kapea\nherrasmies.\n\nAletten huomio kiintyi heti ruskeihin, veitikkamaisesti tutkiviin\nsilmiin; hänen nauraessaan loistivat hampaat valkoisina lyhyen, mustan\nparran alta.\n\n\"Hyvää iltaa, rouva, -- tulenko häi-häiritsemään Teitä?\"... Jörgen\nBerven änkytti hieman, kun hänen mielensä oli liikutettu. \"Sähkötinkö\nliian kursailemattomasti? Tunnustakaa vain; tulin perästä päin sitä\najatelleeksi ... ajattelen näet aina perästä päin.\"\n\n\"Jakob ei ole puhunut muusta kuin Teistä koko päivän, ja tietysti minä\nolen ollut kovin utelias.\"\n\n\"Ettekö ole ollenkaan suuttunut siitä, että näin muitta mutkitta käytän\nentisiä oikeuksiani miehenne suhteen? Katsokaa, olen ollut naimisissa\nhänen kanssaan ennen Teitä, hyvä rouva. En siksi, että minä millään\ntavalla tahtoisin kilpailla Teidän kanssanne; lasken aseeni, kuten\nnäette.\" -- Hän puhui hieman hermostuneen kovaäänisesti.\n\n\"Minä tiedänkin sangen paljon Teistä jo etukäteen; luulen tuntevani\nTeidät jokseenkin hyvin.\"\n\n\"Niin, Jakobin kautta. Ja tietysti hän on vain kiittänyt? Mutta siihen\nei Teidän pidä luottaa, rouva! Jakob on aina ollut kokonaan vailla\narvostelukykyä, kun hän kerran pitää jostakin ihmisestä. Tulee vain\nosata asettua hänen suhteensa oikealle kannalle; silloin saattaa pidellä\nhäntä vaikka pahoinkin, -- jaa -- jaa -- niin että lienee ihan ilo olla\nhänen kanssaan naimisissa.\"\n\n\"Tuo ei herätä minussa paljon kunnioitusta vanhaan tuttavuuteenne\",\narveli Alette. \"Ei Jakobia ollenkaan voi pidellä noin miten tahansa.\"\n\n\"Ah, minä ymmärrän -- Te näette hänet vielä ensimmäisen rakkauden\nruusuisessa hohteessa! -- Mutta ettekö tiedä, rouva Mörk, että\nvilpittömyyden katkera manteli kuuluu jokaisen talouden maustevarastoon?\nKuherruskuukauden jälkeen kuuluu se maustelaatikko vedettävän esille\navioliiton höystämiseksi -- samasta syystä kuin Jumala on suolannut\nmeriveden, joka muuten ei kestäisi, vaan pilaantuisi.\"\n\n\"Jakob ja minä tunnemme toisemme. Olemme alusta alkaen olleet\nvilpittömiä, sanomalla julki toistemme viat.\"\n\n\"Niin, mitä parhaimmassa valossa tietysti...\" Berven hymyili. \"Minulle\non kuitenkin ansioksi luettava, että olen käyttäytynyt säädyllisesti\nhäntä kohtaan, ja jätän hänet toisiin käsiin, jotka -- niin, jotka kyllä\n--\"\n\n\"Mitä jotka kyllä?\" -- Alette katsoi häntä vaativasti silmiin. \"Sanokaa\nvain?... Minkälaisiin käsiin?\"\n\n\"Herran tähden, olen jo aikoja sitten huomannut, että kätenne ovat\nkauniit, rouva, ja otaksuttavasti myöskin voimakkaat.\"\n\n\"Vai niin -- vai olette sen huomannut?\"\n\n\"Ja Teidän silmänne panevat minut uskomaan, että kätenne osaavat olla\nhyvät. Mutta katsokaa, rouva Mörk, avioliitossa tarvitaan suorastaan\nlaupiaita käsiä.\"\n\n\"Kerro hänelle, Letta\", huusi Jakob, joka oli kulkenut edestakaisin\nripustamassa päällysvaatteita naulakkoon, \"että meillä on savustettua\nlohta ja munakokkelia ja sitäpaitsi vielä muutakin hyvää, niin saat\nnähdä, miten leppeäksi hän tulee.\"\n\n\"Sanokaa minulle, herra Berven\", puhui Alette vähän myöhemmin\ntarjotessaan vieraalle illallispöydässä teetä -- \"uskotteko,\nrehellisesti sanoen, oikeastaan kenenkään naisen maan päällä olevan\nkyllin hyvän Jakobin vaimoksi?\"\n\n\"Minä uskon aivan yksinkertaisesti, että se on hallintoasia, rouva --\nettä Jakob on niitä, joita on kotioloissa hallittava... Voitte olla\nnotkea kuin pajunoksa ja ihana kuin enkeli, mutta ellei Teillä ole sitä\nkykyä, niin -- tiedättehän, että minä tunnen hänet, olen hallinnut häntä\nkyllin kauan.\"\n\n\"Sinä olet nyt aina luullut olevasi neropatti\" -- pisti Jakob väliin --\n-- \"Mutta pitäisipä sinun ymmärtää, että minä olen utelias tietämään,\nmillä asioilla oikeastaan liikut, Jörgen.\"\n\n\"Niin, katsopa, aion käydä metsäkauppoihin -- aloittaa tietenkin hiljaa\nja varovasti -- tiedäthän, että isäni konttorissa kotona oli kylliksi\nsitä lajia, ja aina sitä jonkin verran vihiä jää. -- Kiitoksia paljon,\nrouva!\"... hän laski kädestään leipäkorin ottamatta mitään. -- \"Ja joka\ntapauksessa minulla on seitsemäntuhatta kruunua, millä aloittaa, ja\npäälle päätteeksi sinä täällä, jolta voin saada juriidista ja asiallista\napua... Kiitoksia, en enempää... Vai anjovista, kiitos, kyllä\"... Hän\notti hajamielisenä kalan kahveliin ja kääntyi taas Jakobin puoleen:\n\n\"Tunnetko ollenkaan lännenpuoleisia metsiä?\"\n\n\"Mutta nyt teenne ihan jäähtyy, herra Berven.\"\n\n\"Kiitoksia paljon, rouva; juon sitä mieluimmin kylmänä, -- tiedätkö,\nonko siellä suuria metsiä, jotka aiotaan myydä Anders Etnedalin pesän\nlaskuun; niihin tekisi mieleni päästä käsiksi, näetkös. Siellä päin asuu\nnäppärä metsäntuntija, yksi isäni entisiä lukijoita, jolta kyllä saan\ntarkempia tietoja.\"\n\n\"Ole vain varuillasi; se väki ei juuri tunne toveruutta pelissä.\"\n\n\"Noo, on minulla muitakin lähteitä, -- ja osaanhan itsekin arvostella.\nAion lähteä niitä katselemaan, kulkea ne ristiin rastiin, ruveta\nmetsämieheksi.\"\n\n\"Onko sinulla niiden seutujen karttoja?\"\n\n\"On kyllä, tuolla matkalaukussani.\"\n\n\"Tuopa tänne!\"\n\nHe levittivät kartan pienelle sivupöydälle ja tutkivat sitä sekä pitkin\nettä poikin, ennenkuin joutivat syömään taas.\n\nInnoissaan he eivät huomanneet, että saivat uudet lämpimät lautaset\nlinnunpaistia varten; juttelivat vain, vaikka Alette tarttui Jakobin\nsormeen muistuttaakseen häntä. Pieni ohimennen lausuttu kohteliaisuus\nerinomaisen paistihillon johdosta; mutta muuten ikäänkuin ei emäntää\nolisi talossa ollutkaan!... Alette olisi saanut panna tarjolle mitä\nhyvänsä -- ei ollut olemassa muita kuin Berven ja Jakob.\n\nVihdoin he käänsivät tuolinsa vastatusten, niin että he käsivarsillaan\nvetivät pöytäliinan vinoon, ja Berven pyysi hajamielisesti saada\nteekannun siirretyksi pois takaansa.\n\nAlette tunsi vähitellen kasvojensa jäykistyvän, -- niin kokonaan liikaa\nhän tunsi siinä olevansa. He eivät kuulleet, kun hän tarjosi -- silloin\ntällöin tuli vain jokin tyhjä kohteliaisuus ja Berven muisti virkkaa:\n\"ehkä me vain Teitä pidätämme, rouva\".\n\nEi muuta kuin liikeasioita -- miten kummalla he saattoivatkaan innostua\nnoin ikäviin asioihin... Ja sitten ihmetellä, minnehän maailman ääriin\nse tai se mainio mies ja toveri oli joutunut.\n\nJakob ei edes kertaakaan katsahtanut häneen koko aikana. Alette seisoi\nhetkisen hänen tuolinsa takana ja nojaten käsivarttaan hänen olkaansa\nantoi sormiensa lipua hänen tuuhean niskatukkansa läpi; kiusasikin\ntahallaan häntä hieman; mutta Jakob oli vain kuin poissa.\n\nJa kun he sitten vihdoin viimein nousivat pöydästä ja hälisten ja\nnauraen menivät saliin, niin Jakob tuskin muisti kiittää ruoasta. Sen\nverran käyttäytymistapaa oli toki Bervenissä!\n\nSitten tuli Jakob ovelle piippu kädessä ja huusi, että totitarjotin\ntuotaisiin alas huvimajaan; -- \"eikö niin, Jörgen?\" -- kääntyen tämän\npuoleen. Hän katsoi niin iloisena ja huvitettuna Lettaan, kuin olisi\ntämä ollut kaikkein hauskinta, mitä hän saattoi keksiä.\n\n-- Alette käveli taas yksin kodikkaasti järjestetyssä salissaan.\n\n... Tuo Jörgen Basberg Berven, hän oli siis ollut Jakobin ystävä ja\nuskottu monta vuotta ennen häntä -- ollut perillä kaikista hänen\najatuksistaan, jakanut hänen ilonsa ja vastoinkäymisensä...\n\nLopulti tuntui hänestä, kuin omistaisi Berven osan hänen Jakobistaan.\n\nHän johtui ajattelemaan tuolla kirjoituspöydällä olevaa sähkösanomaa --\nhänen mieleensä ei ollut juolahtanut ottaa sitä siltä kannalta; mutta\noli se todella jotenkin häikäilemätön ilmoitus -- oikein komentava --\nmelkein kuin sysäys hänelle: nyt he tahtovat jutella kahden kesken!...\n\"Kaikki syrjäiset\", sanottiin siinä, -- kuulosti siltä kuin hänkin\nsisältyisi siihen määritelmään.\n\nSiellä he istuivat tunti tunnin jälkeen yöhön asti.\n\nAlette oli sytyttänyt yölampun ja virui vuoteessaan kuunnellen ja\nodottaen, milloin kuulisi heidän eroavan. Berveninhän oli määrä lähteä\nhotelliin yöksi.\n\nVihdoin he puhelivat jo puutarhaveräjällä. Kylläpä ne nauroivat...\n\nEttä saattoivat seisoa siinä niin kauan!\n\nSitten tuli hiljaisuus. Hän huokasi helpotuksesta.\n\nMutta puhetta jatkui kadulla portaiden edessä. He olivat taas päässeet\nkiinni johonkin, josta ei tahtonut loppua tulla.\n\nNyt hän kuuli selvään, miten Berven sanoi hyvää yötä.\n\nJakob se tuota juttelua venytti ja aloitti aina uutta...\n\nHe olivat varmaankin istahtaneet portaille!\n\nHän pisti jalat tohveleihin, meni ikkunan luo ja siirsi varovasti\nuudinta syrjään. Berven raapaisi tikulla tulta, niin että se valaisi\nhänen kasvojaan ja sikarinpätkää. He olivat lähtemässä hotelliin.\nBervenillä oli matkahuopio hartioillaan, ja Jakob seurasi häntä iloisena\nja vilkkaana. Vielä kulmauksen takaa kaikuivat heidän äänensä.\n\nAlette ei kestänyt enää; hän istahti ja itki harmista.\n\nTuolla hän vihdoin tuli! Alette kuuli hänen askeleensa autiolta kadulta\nja sitten portaista, ja hän vilkaisi peilistä itkettyneitä kasvojaan.\n\nHän aikoi ensin hautoa silmiään, mutta jätti sen sikseen; Jakob saisi\nnähdä, miten hän oli itkenyt. Hän otti saalin ympärilleen ja istahti\nodottamaan; hän ei suonut Jakobille sitä lohdutusta, että muka\nvälinpitämättömänä oli pannut maata.\n\nJakob tuli hilpeänä sisään ja aloitti mitään aavistamatta hellästi:\n\n\"No, vieläkö valvot, Letta hyvä? Ja minua odottaaksesi? Olisit vain\npannut maata ... mutta sellaisiahan te naiset olette. Et usko, miten\nolemme jutelleet. Ei hän ole mistään kotoisin, ennenkuin pääsee hänen\nkanssaan kahden kesken. Mitä hän pöydässä puhui, se ei ollut minkään\narvoista. -- -- Mitä -- etkö pitänyt hänestä ... jonkin kokkapuheen\ntähdenkö? Minä sanon sinulle, että tulet pitämään hänestä yhä enemmän,\nmitä enemmän häneen tutustut; hän on nyt kerta kaikkiaan naisseurassa\nvähän hermostuttava. Mutta Letta -- käännytkö pois minusta? Työnnätkö\nminut luotasi? Onko hän ... olenko minä... Mutta Letta-kulta, kuulehan\ntoki!\"\n\n\"Niin, jatka vain, kuten olet tehnyt koko illan.\"\n\n\"Minä? -- oletko jostakin pahoillasi, olenko loukannut sinua jollakin\ntavoin?\"\n\n\"Eihän toki, Jakob, miten voit sellaista ajatellakaan, -- ylenkatsonut\nminua vain koko illan ... ja sinä tiedät hyvin, etten minä voi puoliani\npitää. Luulin todellakin, että tahdoit näyttää, että sinulla on vaimo\ntalossa. Mutta en totta tosiaan saanut paljon huomiota osakseni;\nmelkeinpä häpesin palvelustytön edessä, joka huomasi, miten liikaa minä\nolin.\"\n\n\"Olisit vain sanonut minulle sanan, antanut minulle viittauksen ...\nsiitä on niin kauan, kuin tapasimme toisemme, näetkös. Ja Jörgen on nyt\nkerta tuollainen, unohtaa kaikki.\"\n\n\"Jörgen ja Jörgen -- mitä minä tuollaisesta huonosti kasvatetusta\nmiehestä välitän... Mutta sinä et voi tarkoittaa, ettet ymmärrä olleesi\nsydämetön, Jakob!\" -- hän nousi ja katsoi häntä silmiin liikutuksesta\nihan kalpeana.\n\n\"Minäkö sydämetön ... sinua ... sinua kohtaan?\"\n\n\"Oh!\" Hän kääntyi pois kohauttaen olkapäitään ikäänkuin tahtoen päästä\nhänestä vapaaksi -- ja vaipui taas istumaan.\n\n\"Mutta Letta, kuulehan toki!\"\n\nLetta tuijotti epätoivoisena käsiinsä, joita hän lujasti puristeli; hän\nnähtävästi ei tahtonut tai voinut kuunnella Jakobia, huokasi vain vähän\nväliä...\n\n\"Mutta mikä ihmeessä sinun on? Jokin on siis kovin sinuun koskenut?\"\n\n\"Sano minulle suoraan, Jakob, oletko puhutellut minua tai edes katsonut\nminuun koko tänä iltana?\"\n\n\"Enkö ole -- olenhan, Letta; mutta katso, ensi kerran taas tapasimme --\n-- --\"\n\n\"On tosiaankin hyvin mairittelevaa minulle, että sinulla on niin paljon\nuskottavaa ystävällesi. Ja kun sinä lisäksi niin selvästi osoitat, miten\naivan liikaa minä olen, minä, vaimosi --\".\n\n\"Oh, Letta, elä nyt rupea liioittelemaan! Ikäänkuin sinä et tietäisi,\nettä kannan sinua käsilläni, rakastan sinua niin, että -- minä vain en\nymmärrä, mistä tämän kaiken olet nyt päähäsi saanut. Minä tulen kotiin\nniin iloisena\" --.\n\n\"Niin, polje minua vain oikein jalkojesi alle! Osoita vain oikein\nselvään, miten liikaa minä olen, koska se sinua niin huvittaa. Mutta sen\nminä sanon sinulle, Jakob, että huomenna minä en astu jalallanikaan\nruokasaliin. Voitte syödä aamiaisen kahden kesken, niinkuin söitte\nillallisenkin; -- riittää, palvelustyttö on tarjoamassa.\n\n\"Mutta Alette --\"\n\n\"Pääsen siten ainakin tuntemasta, miten ylenkatsottu minä olen... Oh,\nsinä olet loukannut minua niin syvästi, niin syvästi, Jakob!\" -- Hän\nkumartui ja painoi nyyhkyttäen kasvot käsiinsä, ja Jakob koetti turhaan\nniitä irroittaa.\n\n\"Mutta etkö nyt ymmärrä, että omiin liikeasioihinsa hän oli niin\nkiintynyt, -- hän aikoo panna täällä pystyyn jotakin uutta. Täytyyhän\nsinun toki käsittää, että on olemassa liikeasioita, joissa naiset eivät\njuuri voi olla mukana...\"\n\nAlette kavahti tuolissa suoraksi.\n\n\"Kyllä olet koko juristi, Jakob! Nyt tahdot selviytyä asiasta -- nyt hän\non vain liiketuttava! Sinä tiedät ihan hyvin, mitä minä tarkoitan.\nOlisit vain sanonut minulle, että minun paikkani tulee vasta sen ja sen\nystäväsi jälkeen... Mutta minulla ei ole ketään muuta, josta pitäisin\nenemmän kuin sinusta\", hän puhkesi hillittömästi puhumaan --. \"Elä koske\nminuun, elä koske... Tämä on niin häpeällistä, niin häpeällistä!... En\ntiedä, minne tämän jälkeen pakenen...\"\n\n\"Minne sinä pakenet? Onko sinulla muualla olopaikkaa kuin minun luonani,\nAlette?... Elä nyt enää ole suutuksissasi, kuulehan... Myönnän olleeni\nkovin ajattelematon, oikein kauhean itsekäs sinua kohtaan -- miten vain\ntahdot; -- mutta katsahda toki minuun. Saat nähdä, että huomenna on\ntoisin. Ja Letta, ethän sinä nyt niin huikean hullu ole, että todellakin\nluulet minun pitävän kenestäkään ihmisestä edes lähimainkaan niinkuin\nsinusta... Tämä on niin kaunis, Alette\"... Letta makasi yhä hänestä pois\nkääntyneenä, käsivarsi, johon Jakob oli tarttunut, selän takana. --\n\"Sinähän ymmärrät, etten salli kenenkään olla sinulle epäkohtelias. Voit\nolla varma siitä, että korjautuu se asia, minä kyllä --\"\n\n\"Ethän vain aio hänelle mitään virkkaa?\" kysyi Alette katsoen\npelästyneenä Jakobiin.\n\n\"Virkkaa -- en, mutta minä --\"\n\n\"Ja sitten *hän* rupeaisi armolliseksi -- se vielä puuttuisi\"...\n\n\"No, en virka mitään.\"\n\n\"En pane jalkaanikaan ruokasaliin.\"\n\n\"Kyllä sen sentään teet, ystäväni -- tahtoisinpa nähdä sen rouvan, joka\nvoi herättää kunnioitusta siinä määrin kuin sinä. Sinussa on jotakin\nerikoista, Alette... Niin, sen sanoi Jörgenkin. Hän oli oikein ihastunut\nsinuun, tiedätkö. Me puhuimme sinusta myöhemmin sangen paljon.\"\n\n\"Elä luule, että minä rahtustakaan välitän siitä, mitä hän minusta pitää\ntai ei pidä. Minä välitän vain sinusta, Jakob!\" Hän kiersi käsivartensa\nJakobin kaulaan. -- \"Sinä et saa hänelle hiiskua tästä sanaakaan --\nlupaathan sinä sen\"...\n\n       *       *       *       *       *\n\n-- Aamiaista syötäessä -- hieman kiireisesti, koska Jakobin oli\njouduttava konttoriin -- katseli Jörgen Berven tutkivasti milloin\nisäntään, milloin emäntään. Hän tunsi ilmassa jonkinlaisen viileyden,\nniinkuin ukkosilman jälkeen, joka on purkautunut jossakin läheisyydessä;\neräänlainen tyynempi, hieman muodollinen ystävällisyys vallitsi nyt\neilisen vapaan, vallattoman toverillisen hilpeyden asemesta. Jo\nsilloinkuin Letta soma aamupuku yllään astui sisään reippaana ja\nmiellyttävänä, kädessä ruokaliinan peittämä muna-astia, ja kysyi, miten\nhän oli nukkunut, luuli Berven huomaavansa itkun jälkiä nuoren rouvan\nsilmäluomissa. Ne tuntuivat ikäänkuin teennäisiltä, näin aikaisin\naamulla; mutta lemmon suloinen tuo rouva oli ja komea ryhdiltään, jonka\nhän erinomaisesti osasi päästää näkyviin.\n\nPäivällispöydässä Jakob oli hyvin huomaavainen ojentaen ystävälleen\nliemilautasen, jonka rouva oli täyttänyt, ja koetti lakkaamatta saada\nvaimonsa mukaan keskusteluun. Hän kyseli ja jutteli hänen kanssaan\npaistista, kun se tuotiin pöytään, ja kiinnitti huomionsa siihen, miten\nLetta sitä leikkasi -- Jakob, joka ei koskaan ajatellut, mitä hän söi.\nJa sitten hän keskeytti Jörgenin, kun tämä yritti taas puhua\nliikeasioista. \"Niistä myöhemmin\", hän sanoi, \"ymmärräthän, ettei Alette\ntahdo istua tässä sellaista kuuntelemassa. Konttorissa, ennenkuin\nlähdet.\"\n\nJa sitten he keskustelivat pääkaupungin naisista ja tapahtumista, ja\nteatterista ja kaikesta sellaisesta, mistä Jörgen ei välittänyt\nhituistakaan eikä Jakobkaan -- sen hän huomasi.\n\nOliko mies jo joutunut tohvelin alle?...\n\n\n\n\nIV.\n\n\n\"Huh!\"... Alette ripsautti musteen pois hienovartisesta kynästään, --\n\"en todellakaan tiedä, mistä kirjoittaisin... Että tänään on harmaa\nsyksyinen ilma, että katu tuolla ulkona on yhtenä sohjona, johon puiden\nkeltaisia lehtiä on sotkeutunut -- siinä kaikki, mitä kykenen saamaan\nkokoon; entä sitten, -- en totta tosiaan tiedä, mitä muuta minä Ingeborg\nGramille kertoisin.\"\n\nHän nousi kärsimättömänä pienen kirjoituspöytänsä äärestä, joka oli\ntäynnänsä kaikenlaisia pikku kapineita, ja sulki hienokantisen\njuhtinahalle tuoksuavan kauniin kirjesalkkunsa... \"En muuten luule, että\nnaimisiin mentyä enää onkaan niin paljon kirjoittamista. Kertoisinko,\nettä olemme toistamiseen käyneet vieraisilla apteekkarilla ja\nvoutilassa, missä kaikki oli ihan kuin edelliselläkin käynnillä. Tai\nkuvailisinko tätä huonetta seitsemännen kerran?\" Hän katseli hieman\nikävystyneenä ympärilleen; -- kaikki oli täydellistä, siitä ei enää\nollut mitään sanomista.\n\nToinen käsi vyötäisillä hän kulki pari kertaa hitaasti ja rouvamaisen\narvokkaasti edestakaisin huoneessa ja istahti sitten tuolille ikkunan\nääreen.\n\nUlkona ei muuta kuin lokaa ja kaksi sateenvarjoa kamppailemassa tuulen\nkanssa... Hame korvissa koetti eräs vaimo saada suurta koriaan toisesta\novenpuoliskosta leipurin puotiin ... ei ketään tuttua kadulla.\n\nTuossa meni Krabbe sadeviitta hartioilla kouluunsa. Ei ollut helppo\npäättää, oliko hän kyttyräselkäinen vaiko vain kumaraniskainen; sade\nvalui pitkin sateenvarjon kärkiä ja tippui varmaan hänen pitkästä\nnenästäänkin, hänen pysähtyessään filosofeeraamaan. Väliin hän seisahtui\nja lähti taas jatkamaan kulkuaan.\n\nAlette nousi ja meni kyökkiin. Siellä oli kylmä; liian aikaista oli\nvielä sytyttää tulta hellaan päivällistä varten ... kaikki oli\npaikoillaan ja valmiina ja kiiltävää, tuntui melkein kolkolta.\n\nHäntä hieman värisytti ja palelsi. Hän vilkaisi eteiseen. Oli siellä\nvieraita, konttorissa, oven edessä näkyi märkiä jälkiä; hän ei voinut\nmennä Jakobinkaan luokse!...\n\nEi ollut muuta neuvoa kuin ruveta ompelemaan kanavatyötä, jotta aika\nkuluisi päivälliseen asti, tai -- hän otti romaanin ja istui\nkeinutuoliin.\n\n\"Kunpa kerrankin tuossa kirjassa jotakin tapahtuisi!\" hän huudahti\nkärsimättömänä; hän selaili nopeasti lehtiä, ennenkuin alkoi lukea.\n\nSalin kello löi puolet tunnit ja kokonaiset, ja hän kuuli Karenin\nkyökissä taittavan päreitä sytyttääkseen tulen...\n\nKuului ääniä, palvelustytön ja toinen karkeampi...\n\nSaammepa nyt puita uuniin, oikeita mäntyhalkoja!\" lausui Jakob astuen\ntyytyväisenä sisään; -- hän oli ollut paljain päin ulkona sateessa\nnäyttämässä miehelle, joka toi halkokuormat, minne ne oli pinottava...\n\"Ja maksettu ne on, tiedätkö\" -- hän kumartui suutelemaan vaimoaan. \"On\nsiinä nyt vähäksi aikaa, neljässä sylessä\"...\n\n\"Hui, kylläpä olet märkä, Jakob, olisit voinut ottaa sateenvarjon...\nMutta kenen kanssa olet istunut tuolla konttorissasi, sieltä kuului\npuhetta?\"\n\n\"Kenenkö -- tietysti sillä oli asiaa.\"\n\n\"Tahtoi saada haasteen tai miksi sitä nyt sanotaan?\"\n\n\"Ha, ha, ha, -- ei, sitä hän ei todellakaan tahtonut.\"\n\n\"No, mitä sitten ... etkö nyt voi selittää ... käräjöidä ... tai...\"\n\n\"Ei, kultaseni, et sinä sitä sentään ymmärrä\"... hän taputteli häntä\nhymyillen poskelle. -- \"Ettäkö mies tahtoi saada haasteen?\" hän nauroi.\n\n\"Jokin asia on nyt saanut sinut hyvälle tuulelle, Jakob, sen minä\nhuomaan.\"\n\n\"Niin onkin, Alette, tuo mies, jolle juuri maksoin halot. Ja Krabbelle\nmaksan vuokran tänään 14. päivänä lokakuuta, näetkös. Eikä olekaan\nvähäinen asia, että minä näin vast'alkajana -- ensimmäisenä vuonna --\nolen ansainnut siksi paljon, että vuokrarahat ovat tuossa valmiina\nmääräpäivälleen... Se ei tosiaankaan ole hullumpaa! -- Mutta sitten tuli\ntuo halkomies, näetkö, sotkemaan laskut. Mutta yhtä kaikki sattui niin\nonnellisesti, että juuri äsken sain aika hyvän palkkion erään kaupan\nvälittämisestä, ja nyt me olemme niin sanomattoman varakkaita,\nLettaseni!\"\n\nHän tarttui vaimonsa käsiin koettaen painaa hänet alas.\n\n\"Talonkauppako se oli?\"\n\n\"Tai mies, joka tahtoi saada haasteen itselleen tai tulla tuomituksi --\ntai jotakin sellaista -- niinkö, Letta?\"\n\n\"Hyi, nyt sinä olet melkein kuin Tobias-serkku, niin ylimielinen\"...\n\n\"Ja sinä olet niin suloinen, niin sanomattoman suloinen\"... hän tarttui\ntaas hänen käsiinsä ja löi ne yhteen... \"voit istua omassa\nhuoneistossasi -- etukäteen maksetussa -- ja polttaa halkoja\nsylimäärin\"...\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun Jakob illalla kynttilä kädessä hyräillen meni konttorista\nsisähuoneisiin, tapasi hän eteisessä rouva Krabben. Tämä katsoi häneen\nhieman tutkivasti ja kysäisi sitten:\n\n\"Eihän herra Mörk vain ole maksanut vuokraansa Krabbelle?\"\n\n\"Olen minä maksanut, rouva, ja hän kuittasi myös.\"\n\n\"Mutta kylläpä...\" hän juoksi portaita ylös ja tuli heti taas takaisin\nsetelit kädessään.\n\n\"Niin, enkös minä arvannut! Älkää koskaan maksako Krabbelle, herra Mörk.\nOlkaa hyvä ja pankaa se mieleenne; hän unohtaa niin helposti, pistää\nrahat jonnekin ihmeelliseen paikkaan eikä sitten muista minne. Nytkin\nlöysin nämä hänen päällystakkinsa takataskusta. Minä sanon Teille, että\nkun miehellä on niin paljon ajatuksia päässään kuin Krabbella, niin ei\nkäytännöllinen vaimo ole hänelle vahingoksi. Hän istuu nyt vihkojen\nääressä, -- kolmekymmentäyhdeksän kappaletta --, jotka hänen on\nkorjattava joka keskiviikko ja lauantai...\"\n\nOvi avautui yläkerroksessa ja yönuttuun puettu olento pujahti näkyviin.\n\nRouva Krabbe katsahti sinne. \"Minä tulen heti, Krabbe\" hän huusi\nkiirehtien pois.\n\n       *       *       *       *       *\n\n-- Oli rattoisaa istua illallisen jälkeen, kun nuo uudet halot palaa\nräiskyivät uunissa ja lamppu hienoine paperivarjostimineen levitti\nkodikasta valoaan ja Alette oli polvillaan uunin edessä lisäten, tulen\nvirikkeeksi, pesään lastuja ja päreitä. Puut olivat näet\nkotiinajettaessa sateesta vähän kastuneet päältä, mutta nyt ne jo\nalkoivat palaa iloisesti.\n\n\"Katsohan, Jakob!\"\n\nJakob ei tällä kertaa vastannut. Hän istui mietteissään ja nousi nyt\npiippuansa täyttämään. Eräässä oikeusjutussa oli kohta, joka kaipasi\nselvitystä, ja hän oli ottanut lainopillisen tutkielman mukaansa\niltalukemiseksi.\n\n\"Minusta tuntuu, että ilta alkaa vasta silloin, kuin näen sinun\nsytyttävän piippusi, Jakob.\"\n\n\"Vai niin, ... vai niinkö se sinusta tuntuu, Letta\" -- kuului hiukan\nhajamielinen vastaus.\n\n\"On melkein kuin en sinua päivällä ollenkaan omistaisi.\"\n\n\"Niin kyllä, Letta -- raukka...\"\n\nHän otti kirjan, joka oli avattuna hänen edessään pöydällä, ja käänsi\nkeinutuolin niin, että valo lankesi puoleksi takaapäin.\n\n\"Tahdotko, niin luen sinulle Konstance Kjönigin kirjeen? Hän kirjoittaa\nkokonaista yksitoista sivua, ajattelepas, -- kaikenlaisista sen puolen\nasioista.\"\n\nJakob nosti hiukan vastahakoisesti katseensa kirjasta... \"Enhän minä\nollenkaan tunne häntä. Ja tuollaiset pitkät ... hm ... kirjeet ...\ntäytyy olla erityisellä tuulella niitä kuunnellakseen, näetkö... Jätä se\nnyt tänä iltana, Letta; voimmehan me lukea sen joskus toiste.\"\n\nAlette nousi hiukan hitaasti ja seisoi hetkisen katselemassa uuninsuussa\nleikkiviä liekkejä, miettien mitä hän nyt tekisi; otti sitten vähän\nepäröiden virkkauksen, mutta laski sen kohta taas käsistään.\n\n\"Mitähän, Jakob, jos tänäkin iltana ottaisimme vähän hilloa?\"\n\n\"Hilloa -- niin, ei hullumpaa, tuo tänne vaan.\"\n\n\"Vadelmia vai mansikoitako?\"\n\n\"Mitä vaan tahdot, molemmat ovat hyviä, -- mitä sinulla on\nrunsaammalti.\" -- Hän oli taas syventynyt kirjaansa.\n\nTuokion kuluttua Letta palasi tuoden pienellä somalla tarjottimella\nkaksi lautasta lusikkoineen:\n\n\"Tässä on vadelmia ja tuossa mansikoita, saat valita, kumpia tahdot;\nenkö olekin sinulle hyvä, Jakob?\"\n\n\"Hyväkö? Olethan toki; ei ole ketään sellaista kuin sinä, tiedäthän sinä\nsen.\" Hän otti likimmän lautasen ja alkoi lukiessaan syödä.\n\nTuossa tuokiossa oli lautanen tyhjä.\n\nAlette oli istuutunut matalaan mukavaan lepotuoliin aikoen pitkään\nnauttia hillostaan. Hän nojautui veltosti taaksepäin, söi hitaasti, otti\nlusikkaan hiukkasen, vain maistoi...\n\nSiinä istui Jakob sääri ristissä polven päällä, ja heilutellen jalkaansa\ntuolla tavoin -- sen Alette tunsi niin hyvin. Hänen päänsä loi suuren\nvarjon seinään ja ainoastaan lehtien synnyttämä ääni, kun hän niitä\nkäänsi, katkaisi huoneen hiljaisuuden.\n\n\"Minusta sinun pitäisi hankkia itsellesi vähän paremmat housut, Jakob,\nnoita vaaleita olet jo käyttänyt koko kesän.\"\n\n\"Niin -- kai -- pitää kai hankkia\" -- -- --\n\nAlette oli jo kaapinut lautasensa tyhjäksi ja asettanut sen pöydälle.\nHän ojensi itseään hiukkasen tuolissa. Vihdoin hän päättäväisesti nousi\nja meni pianon ääreen.\n\nHän sytytti kynttilät ja alkoi selailla nuottejaan, kunnes löysi\nhaluamansa, ja istuutui soittamaan.\n\nMuutamia säveliä soitettuaan hän kääntyi:\n\n\"Tämän voi muuten soittaa kahdella tavalla; voi sen ottaa näinkin.\"\n\nJakob katsahti hiukan hajamielisenä ylös kirjastaan.\n\n\"Vai niin.\"\n\nAlette jatkoi soittoaan.\n\nKappaleen loputtua hän jäi odottamaan, eikö Jakob sanoisi jotakin, ja\npyöräytteli sitten pianojakkaraa, jolla istui.\n\nJakob oli yhä mietteisiinsä vajonneena ja keinui lyhyin ottein tuolissa.\n\n\"Kuunteletko sinä, Jakob!\"\n\nTämä alkoi kuunnella ja tuolin narina lakkasi.\n\nAlette löi muutamia sointuja ja alkoi laulaa. Hän tiesi, mistä Jakob\npiti, ja oli valinnut muutamia pikku lauluja, jotka aina tunnelmoitavat\nja tempasivat hänet mukaansa. Hänen oli tapana sanoa, ettei kukaan laula\nniitä niin kuin Alette -- ei tahtonut kerrassaan kuullakaan kenenkään\nmuun niitä esittävän.\n\nAlette pani koko sielunsa pariin lauluun.\n\n\"Uh, tuota ikävää kirjaa\" hän huudahti, kun Jakob ei hiiskahtanutkaan.\n\n\"Kyllä minä kuuntelen.\"\n\nHän aloitti hetken aprikoituaan kolmannen laulun, lempeä uhkuvan:\n\n\"Voiko ajatella mitään kauniimpaa kuin nämä Heinen sanat?\"\n\nJakob ei vastannut.\n\nAlette nousi pianon äärestä.\n\n\"Minä varmaankin häiritsen sinua laulullani tänä iltana, Jakob?\"\n\n\"Et, rakkaani, jatka sinä vain niin kauan kuin sinua haluttaa\" -- kuului\nvähän hermostuneesti kirjan takaa.\n\nHän sammutti jotenkin äkkiä pianokynttilät ja istahti sohvaan\npuolipimeään, ulkopuolelle lampun valokehän. Häntä loukkasi suuresti,\nettä Jakob noin vain luuli voivansa olla kuuntelematta, kun hän\nkuitenkin lauloi vain hänelle.\n\nHän istui kuunnellen sateen rapinaa ruutua vasten; silloin tällöin\najoivat kuormarattaat kolisten kadulla.\n\nVihdoin hän kuuli rouva Krabben tulevan portaita alas ja lukitsevan\nulko-oven...\n\n\"Kaikki hän tekeekin itse siellä ylhäällä\", Alette huomautti. \"Olen\nvarma siitä, että hän se kosikin ja otti Krabben, kun näki, että mies\nkaipasi hoitajaa... Siellä meidän muuten kerran pitäisi käydä, he ovat\njo pari kertaa kutsuneet.\"\n\n\"Hm--m, niin kyllä\" Jakob mumisi.\n\n\"Ei todellakaan ole hauskaa, kun sinun täytyy istua lukemassa näin koko\nilta, Jakob!... Kello on jo kymmenen ja minua nukuttaa.\"\n\n\"Pane vain maata, Lettaseni!\"\n\nHän istui siinä vielä hetkisen haukotellen.\n\nVihdoin Jakob nousi ja meni täyttämään piipun uudestaan.\n\n\"Ei, nyt en enää jaksa odottaa, aloitatko toisen piipullisen, Jakob?\"\nHän nousi väsyneenä ja kääri kokoon käsityönsä.\n\n\"Mene vain, ystäväni, minä tulen kohta, olen heti lopettanut.\"\n\nLetta seisoi epäröiden pöydän ääressä kynttilä kädessään.\n\n\"Niin, hyvää yötä sitten! Minä varmaan jo nukun, kun sinä tulet.\"\n\nHän kumartui Jakobin puoleen ja suuteli häntä poskelle.\n\n\n\n\nV.\n\n\nUuni oli ihmeteltävän nopeasti niellyt nuo neljä syltä ja kulumassa oli\njo uusi pino, jonka lisäksi oli hankittu lämmittävämpiä koivuhalkoja;\nlakkaamatta loimusi räiskyvä tuli uunissa.\n\nAlette istui, jakkara jalkojensa alla, lämpimässä huoneessa,\nompelupöydän ääressä, joka oli siirretty vähän kauemma ikkunasta. Hän\nkirjaili pienen lapsenpaidan kaulusta, josta piti tulla jotakin\nerikoisen hienoa. Pöydän alla olevaan viheriään pussiin hän saattoi sen\npiilottaa, jos vieras sattui tulemaan, ja siltä varalta hänellä oli\nompelupöydän avatun kannen alla keskentekoinen naisen kaulus neuloineen\nja lävistimineen. Seitsemän pientä paitaa oli jo valmiina ja sievästi\nkokoonkäännettynä makuukamarin kaapin alalaatikossa -- ja tänä iltana\nhän saisi sinne vielä yhden. Se laatikko oli vain odotettua pienokaista\nvarten.\n\nTämä odotuksen aika oli hänelle alkanut sinä synkkänä vuodenaikana,\njolloin talvi teki tuloaan ja suuret raskaat lumihiutaleet himmensivät\nruudut. Se aika oli häneltä mennyt ohi melkeinpä huomaamatta. Lumipyryn\nraivotessa ulkona ja kinosten kasvaessa teillä ja kujilla täytti hänen\nmielensä yhä enemmän vain tuo yksi asia.\n\nTuntui kuin olisi työtä ja puuhaa ollut niin paljon, se täytti päivät\nniin ihmeellisesti... Ja näinä parina kylmänä pakkaskuukautena joulun\njälkeen, jolloin puhuttiin pohjaa myöten jäätyneistä vesistä,\ntalvimyrskystä, joka puhalteli kaikista ovenrakosista ja uhkasi jäätää\njäsenet ulkonaliikkujilta ja jota vastaan ei tepsinyt\nsudennahkaturkkikaan, ja jolloin kaikkialla valitettiin hammassärkyä ja\nkurkkutautia, -- aina vaan pyörivät hänen ajatuksensa tuon yhden\nympärillä.\n\nSe pyhä työ, joka hänessä oli täyttymässä, herätti hänen itsetuntonsa ja\nsai hänet katselemaan kaikkea -- Jakobiakin -- uudessa valossa; oli\naivan kuin hän jo edeltäpäin olisi tuntenut perheenäidin\nvastuunalaisuuden ja arvon.\n\nHän ei enää ollut nuori tyttö, joka kevyesti voi juoksennella portaissa,\nkäden käänteessä pujahtaa paikasta toiseen ja notkistua ottamaan\nlattialta, jos mitä putosi...\n\nJa Jakob oli niin huomaavainen häntä kohtaan ja niin levoton, kuin olisi\nhän kulkenut iljanteella, milloin hän vain pistäytyi ulkona. Hän keksi\nmilloin minkin tekosyyn, ilmestyi aamupäivin keskellä konttoriaikaa\nkatsomaan, oliko Letan lämmin ja hyvä olla ja istuiko hän vielä\nkumartuneena ompelupöydän ääressä; tiesihän Letta, ettei se ollut\nhänelle hyvä, mutta sittenkin hän siinä vain ahersi. Jakob otti pienen\nlapsenpaidan ja piteli sitä molemmista pikku hihoista; ei ollut helppo\ntietää, mitä nuo ruskeat silmät lasiensa takaa puhuivat.\n\n\"Mutta oletko sinä todellakin nostanut tuon raskaan ompelupöydän?\nSinähän tiedät, ettei se ole luvallista, voithan toki huutaa minut\ntuolta konttorista avuksi, kun se on muutettava.\"\n\n\"Elä nyt toru, Jakob!\"\n\n\"Mutta pitää sinulla olla vähän omaatuntoa -- eihän sinulla nyt ole\nmitään muuta ajateltavaa kuin miten voisit varjella itsesi vahingolta.\nUnohdat sen kerran toisensa jälkeen. -- Ja sitten sinä istut tässä alati\nvain ompelemassa; minä en näe sinua enää ollenkaan liikkeellä.\"\n\n\"Nyt minä kudon, Jakob, katsohan!\"\n\n\"Sukkaako?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Hm -- onko tuo olevinaan jalka?\" Hymy suun ympärillä oli puoleksi ujoa,\npuoleksi ilkkuvaa.\n\nHän otti Jakobilta sukan.\n\n\"Hm -- sinä olet paha -- et saa sitä koskaan enää nähdä.\"\n\n\"Enkö koskaan?\"\n\n\"Et koskaan, kun teet kiusaa.\"\n\n\"Teenkö kiusaa? -- minä kun en tiedä mitään sen merkillisempää\nkatseltavaa kuin sinä ja nuo sukat.\"\n\n\"Niitä tulee kuusi paria, kolmet punaiset ja kolmet valkoiset. Et usko,\nmiten hauska on niitä kutoa;\" -- hän silitteli keveästi sukkaa pöydällä.\n\n\"Mutta pitää kai siinä olla kantapääkin\" -- hänen täytyi laskea leikkiä.\n\n\"Eikö sinusta sillä todellakaan ole oikeata muotoa?\" Alette kysyi äkkiä\nhuolestuneena.\n\n\"Sehän kokonaan riippuu siitä, minkälaiseen jalkaan se tulee, tietysti.\"\n\n\"Nyt minä näen sinusta, että taas teet pilkkaa\"...\n\n\"Enpä teekään. Mutta jos sanon sinulle, että se yhtä hyvin voisi olla\nrahakukkaron alku kuin sukan, niin en valehtele.\"\n\n\"Sellainen peikko! Elä vain luulottele olevasi sukkela\"...\n\n\"No, no, Lettaseni, ota se esille taas, kuulehan. Minä vain tarkoitan,\nettä se on niin kovin pieni ja soma\", hän hyväili sitä, -- \"että minun\ntäytyy haastella minkä mitäkin\"...\n\n\"Voisit sinä olla vähän kiltimpi, Jakob.\"\n\n\"Minähän seison suorastaan päälaellani sinun tähtesi ja sen toisen. Vai\nluuletko, että minä olen luotu tällaiseksi lörpöttelijäksi...\nOmpelulanka ankkuritouvin rinnalla on minun entinen rakkauteni siihen\nverrattuna, mitä nyt tunnen sinua kohtaan\" -- hän puhkesi lämpimästi\nsanomaan ja suuteli suutelemistaan sukkaa ja kättä, joka sitä piteli; --\n\"kuin silmäterääni minä sinua vaalin\"...\n\n\"Jos sinulla johonkin on taipumusta, niin kiusoitteluun ja sen päälle\nsovinnontekoon. Olet todellakin syntynyt ja luotu asianajajaksi.\"\nPohjaltaan Alette ihaili miestään aina kuin tämä noin kiusaili häntä.\nJakob oli hänen vallassaan -- eikä kuitenkaan ollut. Kiemurteli kuin\nankerias hänen käsistään.\n\nHän taputteli Lettaa hellävaroen poskelle kuin olisi pelännyt omaa\nkiihkeyttään; -- hänen oli taas lähdettävä konttoriin rahaa\nansaitsemaan.\n\nSiellä hän joka päivä astuskeli kuin mikäkin äskenhiottu juriidinen\npartaveitsi, aivoituksiltaan valmiina hiuskarvalleen halkaisemaan\njok'ikisen sen paikkakunnan pulman.\n\nIkävä vain, että partaveitsi sai yhä suurimman osan konttoriaikaa\nvälkkyä ypö yksikseen. Hän otti esille asiakirjoja, jotka kaikki oli jo\nselvittänyt, ja pani ne taas kirjaimensa kohdalle hyllylle. Olihan siinä\njo monessa lokerossa papereita, mutta liian tyhjät olivat hyllyt hänen\nmielestään kuitenkin vielä.\n\nHän käveli edestakaisin, katseli ikkunasta, pysähtyi kopioimiskoneen\neteen, jonka rautaista ripaa hän miettiväisenä pyöräytti kuin\nkoetellakseen. Sehän saattoi kopioida kokonaisen postikonttorin kirjeet!\nHänessä itsessään kuohui sellainen käyttö- ja pyöritysvoima, että hän\nvain halusi päästä edes hipaisemalla tapahtumiin kiinni kiskoakseen ne\npuoleensa kuin vintturilla ikään.\n\nHän ajatteli tulevaisuutta, jolloin koti oli kasvava. Niin\nyksinkertainen ja luonnollinen kuin se asia itsessään olikin, oli se\nkuitenkin kuin uuden elämänkatsantokannan lähtökohtana, pani häneen\nuuden tulen ja innon. Hänessä heräsi toiveita ja intohimoja, jotka\nantoivat elämälle sisällystä ja yhä enemmän valtasivat hänen mielensä.\nHän tahtoi ansaita rahaa, rahaa ... ehkä vähän keinotellakin, rakentaa\nvarovasti, valloittaa aseman askel askeleelta.\n\nOli todella paljon tekemistä, ennenkuin kykeni voittamaan jalansijaa\npiirikunnassa, missä jo ennestään toimi niin monta kilpailijaa, jotka\nkaikki yhtyivät muodostamaan ikäänkuin muurin, josta ei uutta miestä\npäästetty sisään. Hän ajatteli jonkinlaisella ilolla, miten hän\nsittenkin murtaisi itselleen aukon. Hän oli mittaillut voimiaan sekä\nyhden että toisenkin kanssa ja huomannut, että jos heillä, niin oli\nhänelläkin omat ansionsa ja edellytyksensä.\n\nHän istuutui tarkastamaan kassakirjaa, jonka hän erä erältä olisi voinut\nulkoapäin jäljentää, niin selvään hän muisti kaikki, mitä konttorissa\noli tapahtunut. Kun tulo- ja menoviennit täyttivät sivut, oli siihen\nvedettävä viiva ja saldo laskettava, ja nykyjään täyttyivät sivut\nnopeaan; hän oli ansainnut koko joukon enemmän kuin oli kuluttanut --\nmutta tulevaisuuteen katsoen ei kuitenkaan läheskään tarpeeksi...\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Saat valmistautua ottamaan vastaan päivällisvieraan, Letta\" ilmoitti\nJakob astuessaan sisään. \"Olen kutsunut Ole Elgesäterin päivälliselle --\nmahtava metsänomistaja, näetkö... Hän kävi aamupäivällä konttorissa\nasioilla ja meni nyt vain pistäytymään kaupungilla. -- Olin ottaa hänet\ntänne juomaan lasin viiniä.\"\n\n\"Mutta Jakob! Ethän toki aio... Enhän minä näin aamupuvussa voi ottaa\nketään vastaan... Sinä et sitten ollenkaan ajattele...\"\n\n\"Mutta kultaseni, sinähän olet sekä kaunis että hauska noin\" -- hän\ntaputteli Lettaa poskelle ja leualle. \"Sinä olet niin liikuttavan\nsuloinen, ettet sitä itse tiedäkään -- juuri tuossa väljässä puvussa;\nsiinä on jotakin niin kaunista ja todellista.\"\n\n\"Niin, sinusta, Jakob\"... Hän painoi päänsä hänen rinnalleen; \"mutta\nvoithan ymmärtää ujosteluni. Luulin sinun käsittävän, ettet minulle\nilmoittamatta saa ketään vierasta tuoda sisään.\"\n\n\"Joutavia, Alette! Sinähän olet liian lapsellinen, tekisi mieleni sanoa.\nAivan kuin sinun tarvitsisi piiloutua ihmisiltä\"...\n\nNäkihän Jakob, että Letta oli käynyt vähän laihaksi, pikku raukka, nenä\nteräväksi ja silmien alus tummaksi -- mutta niin sanomattoman kaunis hän\noli ... nytkin, kun hän katsahti ylös ja loi häneen moittivan katseen --\n\n\"Letta, rakkaani, et saa tästä nyt pahastua -- et millään ehdolla, se\nolisi sinulle vahingollista, tiedäthän sen! -- Komea, arvossa pidetty\nsuurtalollinen, näetkö\"...\n\n\"Ja tänään meillä piti olla vain kaalikeittoa... Karen saa lähteä\nhakemaan häränpaistin.\"\n\nHän laski nopeaan pois työnsä ja lähti keittiöön antamaan määräyksiään.\n-- --\n\nEi ollut helppo saada päivällistä ajoissa valmiiksi. Kiirettä sai pitää,\nja hän kuuli jo Jakobin salissa puhelevan vieraansa kanssa, ennenkuin\npaisti otti ruskettuakseen.\n\nOle Elgesäter oli ensi aluksi saanut melko ryypyn odotellessaan...\n\n\"Noilla käsillä ei ole moneenkaan pataan tartuttu\", hän huomautti, kun\nAlette tarjoili lientä pöydässä; -- suora mies ja hieno kohteliaisuus.\n\"Meillä maalla eivät naiset niin vähällä pääse.\"\n\n\"Onko Teillä montakin palvelijaa, Ole Elgesäter?\" Alette kysyi.\n\n\"Onhan niitä -- ei niistä aina niin tarkkaan voi lukua pitää -- neljä,\nviisi piikaa ja pari, kolme renkiä arkioloissa. -- Talli ja navetta,\nkatsokaa; -- ja sitten talon ruoassa parikymmentä torpparia vaimoineen\nheinän- ja elonkorjuuaikana -- ja sitten on heille laitettava eväät\nmukaan metsänhakkuuseen ja ajoihin lähdettäessä.\"\n\n\"Niin, katsokaa, Ole Elgesäter, minulla on vain yksi palvelija.\"\n\n\"Mutta sen sijaan Te ostatte maidon ja ruoan ja vuokraatte hevoset ja\nkoko talon -- kaiken tuon saa rahalla... Minun vaimostani tuntuisi\nkaiketi kummalliselta, jos hän yks' kaks' joutuisi noin valmiille. Hän\nvain pyörisi lattialla kangaspuiden tyhjän paikan ympärillä. Kullakin\nomat tapansa ja kasvatuksensa... Mutta on sitäkin, josta ei\nkaupunginnainen maksamallakaan pääse -- äh -- häh\" -- hän iski\nveitikkamaisesti silmää nuorelle aviomiehelle -- \"kukaan ei hänen\neteensä kanna lapsia\"...\n\nHän näytti oikein nauttivan. Nuo vilkkaat silmät katsahtivat\nmerkillisesti Aletten puoleen, ikäänkuin hän olisi odottanut tältä\nsaavansa erityistä tunnustusta syvämielisyydestään.\n\nAlette joutui nähtävästi hämilleen näiden tutkivien silmien edessä.\nEhdottomasti hän piilottautui liemimaljan taakse.\n\n\"Tehän olette ollut naimisissa monta vuotta, Ole Elgesäter?\" -- käänsi\nJakob puheen toisaalle.\n\n\"Olin vasta täyttänyt seitsemänkolmatta, kun sain Elgesäterin talon\nOlean kanssa. Ja sen jälkeen on kaikki käynyt hyvin, niin että\ntyytyväisiä olemme, ei ole syytä muuhun. Ole Elgesäterin tarvitsee vain\npyöräyttää nimensä paperilappuun, niin saa sillä vapaasti mennä pankkiin\nkuka hyvänsä.\"\n\n\"Ettekö tahdo ottaa noita palasia tuosta syrjemmältä\" tarjoili Alette.\n\"Arvelen, että mieluummin syötte paistuneinta kohtaa.\"\n\n\"Niin, kaupunkilaisethan syövät lihaa raakana, niin erilainen on\nkasvatus.\" Tämä aihe se yleensä näytti täyttävän hänen mielensä\njonkinlaisella ihmettelyllä. \"Niin, voihan elää onnellisena\nmolemmillakin tavoin\", hän myönteli -- \"kun vain on, mistä ruokansa\nottaa, niin saahan sen keittää enemmän tai vähemmän, miten kukin\nhaluaa... Niin, Tehän nyt vasta odotatte ensimmäistänne, rouva\" -- hän\ntarttui taas mieltymyksellä tuohon läheiseen aiheeseen -- \"minun\nvaimollani on ollut kahdeksan, eikä hän kuitenkaan ole ainoatakaan\npäivää laiminlyönyt tehtäviään paitsi niinä muutamina päivinä, jolloin\noli vuoteessa.\"\n\n\"Mahtaa olla reipas vaimo\", kiitteli Jakob.\n\n\"Onpa, väsymätön hän on, ei voi muuta sanoa. Ja koko ajan hän on\nkulkenut lapsi rinnoillaan, toinen toisensa jälkeen.\"\n\nAlette soitti äkkiä pöytäkelloa.\n\n\"Karen on hyvä ja vaihtaa lautasia.\" Hän istui hämillään ja posket\nhehkuvina.\n\n\"Ja nöyrä kuin ompelulanka -- mutta hän tahtoo, että muutkin ovat\nnöyriä\" -- hän lisäsi hienosti rouvalle nyökäten -- \"muuten eivät asiat\npysyisi tolallaan meidän asemassa. On niin somaa, kun kätkyt alkaa\nkodissa liekkua...\"\n\nHitto miehekseen tuo, ajatteli Jakob.\n\n\"Teillä nyt ainakin on kalikoita padan alle panna, Ole Elgesäter\" --\nyritti Jakob taas uutta puheenainetta.\n\n\"Ei valittamista.\"\n\n\"Ja nyt hän taas aikoo ostaa metsää, Alette, ja melkoisen ostaakin.\"\n\n\"En kurota pitemmälle kuin kukkaro kestää -- silloin sitä ainakin tietää\nomistavansa sen, minkä omistaa... Mutta mitä sanotte siihen, rouva, että\notan miehenne mukaani illalla? Tahdon aina asiat heti päätökseen, se on\nminun tapojani. Siten voimme saada kaupan suoraksi ja paperin\nallekirjoitetuksi Kjölbergissä jo ylihuomenna. Ei hänellä Elgesäterissä\nmitään hätää ole.\"\n\n\"Nytkö jo tänä iltana?\" Alette kääntyi säikähtyneen Jakobin puoleen.\n\n\"Vapaa kyyti ja vapaa hoito minun seurassani ja palkkio lisäksi --\nheh--he --\" hän nauroi; hän oli hiukan käheä kuin olisi kaulan lihavuus\nhäntä vaivannut; -- \"se ei ole pahinta, mitä voi tapahtua miehelle, joka\nhm--hm\" -- taas hän iski silmää veitikkamaisesti Letalle -- \"saattaa\nsaada sellaisia asiatuttavia, jotka eivät maksa... Ette te elä pelkästä\nilmasta, e--ei\".\n\nOli niin hupaista, että viimeiset varmasti todet sanat katkaisi yskä...\n\"Tulee ottaa vastaan, kunnes kuorma on täysi.\"\n\nJakob huomasi, että Alette istui itku kurkussa ja silmät maahan\nluotuina, koettaen peittää harmiansa.\n\n\"Mitä Te siitä sanoisitte, jos odottaisimme huomisaamuun, Ole Elgesäter?\nVoin olla lähtövalmiina vaikkapa viiden aikaan, jos tahdotte\", koetti\nJakob esittää.\n\n\"Seitsemän peninkulmaa omalla hevosella\"... hän pudisti päätään; -- \"nyt\non kuutamo ja jos ajamme jokea pitkin, olemme Bergsätissä tänä iltana --\nhän on minun lankoni, Hans Bergsät. Sitten olemme kotona Elgesäterissä\nhyvissä ajoin huomenna... Vähän minulla vielä on toimitettavaa\nkaupungilla... Asianajaja on hyvä ja hankkiutuu valmiiksi viimeistään\nkello kuudeksi illalla.\" Hän otti esille paksun hopeakellon kotelosta;\n-- \"niin siihen aikaan tulen isolla reellä oven eteen.\"\n\n\"Niin, niin, -- rouva ei kyllä näy siitä oikein pitävän!\" pisti hän\nleikiksi, kun hän jotenkin iloisella päällä ja kasvot pakkasilmasta\npunoittaen otti jäähyväiset ja meni konttoriin hakemaan\npäällyssaappaitaan ja sudennahkaturkkiansa. -- \"Me käärimme hänet kuin\nkapalolapsen -- hyvään karhuntaljaan... Olea oli myöskin tuollainen ...\nensimmäisenä vuonna kuin olimme naimisissa, ja hän aina kuvitteli, että\njäällä juoksentelee paljon viirunaamoja, mutta sitten se pelko hävisi\",\nkuului vielä eteisestä.\n\n-- -- \"Ymmärsit kai oikein hänen sukkeluutensa, Letta?\" kysyi Jakob\nsisään tullessaan.\n\n\"Että saatotkin minua noin kiusata, Jakob\" -- Letta valitti itku\nkurkussa.\n\n\"Mitä nyt siitä välität, Letta! Sinullahan oli vallan erinomainen\npäivällinen\", hän lohdutteli, \"olet sentään reipas emäntä, sen minä\nsanon!\"\n\nLetan huulet vähän vavahtelivat.\n\n\"Istuin siinä kuin mikäkin maalitaulu, johon hän kerta toisensa jälkeen\nampui niin hyvin kuin osasi...\"\n\n\"Niin, näinhän minä, että koetit piilottautua liemimaljan taakse.\"\n\n\"Minä istuin kuin tulisilla hiilillä ... oikein pelkäsin, mitä hän aina\nuutta keksisi.\"\n\n\"Hän tahtoi sinua vain mielistellä; hänestäkin sinussa oli jotakin\npyhää.\"\n\n\"Mutta eihän hän kuulu meidän seurustelupiiriin, sen kai sinä myönnät,\nJakob.\"\n\n\"Suuri metsäkauppias, näetkö; sellainen saattaa olla hyväkin tuttavuus.\"\n\n\"Sillä tavoin voimme saada koko konttorin tänne vieraisille... Emmehän\ntoki vieraanvaraisuuttamme rahasta myö!\" sanoi Letta harmistuneena.\n\n\"Hm -- emme kyllä\" -- Jakobissakin jokin vähän kuohahti; hänen oli\nvaikea puhua perin pohjin tästä asiasta. -- \"Täytyy jakaa ihmiset\ntuloiksi ja menoiksi, näethän, Letta\" -- tuumi hän puoliksi piloillaan.\n-- \"Vieraskutsut täällä kotona ne ovat menoja -- meille ainakin\ntoistaiseksi; -- ja talonpojat ja tilanomistajat ovat tuloja. On\nvedettävä paksu sininen viiva -- toisella puolen tulot, toisella menot,\n-- ja se mies, joka istui täällä tänään, osaa erottaa ne kaksi asiaa\ntoisistaan, siitä voit olla varma.\"\n\n\"Ja pakottaa sinut matkustamaan -- vielä tänä iltana! En uskalla\najatellakaan jäädä yksin niin moneksi päiväksi.\"\n\nTämä mielikuva sai hänet yhä enemmän valtaansa.\n\n\"Minun on ollut niin vaikea, niin vaikea olla, ettet uskokaan\", hän\nkuiskasi allapäin ja kokoonkyyristyneenä -- \"joka kerran kuin olet ollut\nyötä poissa.\"\n\nJakob kumartui hänen puoleensa ja sulki hänen päänsä lämpimiin käsiinsä,\nsilitteli hänen hiuksiaan ja poskeaan ja koetti häntä rauhoittaa.\n\n\"Kun kävelen tässä koko illan ja tiedän, etten sinua mistään tapaa ja\nettä minun lopulta pitää sammuttaa valo, niin valtaa minut yht'äkkiä\nsellainen kauhea pelko\", hän nyyhkytti. -- \"Minähän en ole niin aivan\nterve, näetkö, ja minusta tuntuu, että olen hirveän yksin... Minä\npidätän Karenia panemasta maata niin kauan kuin suinkin ja istun\nompelemassa lampun ääressä myöhään asti saadakseni ajan kulumaan. --\nTuntuu kuin joku onnettomuus vaanisi. En uskalla katsoa ikkunaan päin,\nkun sieltä tuijottaa vain musta pimeys\"...\n\n\"Sinä olet hermostunut, kultaseni.\"\n\n\"Ja sitten sinun tyhjä vuoteesi, kun yöllä ojennan käteni siihen...\nMinun täytyy ottaa *sinun* päänaluksesi, tiedätkö; olen iloinen, kun\nsaan edes sitä pitää.\"\n\nHän tarttui kiinni Jakobiin kiihkeänä ja kuumeisena, jatkaen\nkiihoittuneita kuvittelujaan. \"Ja sitten tulen loikoessani ajatelleeksi,\nettä sinä liikut siellä kaikkien noiden vieraiden ihmisten parissa,\njotka pelaavat ja juovat -- olen kuullut siitä jo niin paljon -- ja että\nhe saavat ehkä sinutkin juomaan liiaksi, niin ettet enää tiedä, mitä\nteet.\"\n\n\"Kuulehan, Alette, uskotko, että minulla nyt on jotakin, mille elää --\nvai etkö sinä sitä usko?\"\n\n\"Ja miten sitten myöhemmin käy, kun sinun yhä vain on matkustettava?\"\npuhkesi hän epätoivoisena puhumaan.\n\n\"Meidän on oltava vähän urhoollisia, kummankin kohdaltamme -- eikö\nniin?\"... alkoi Jakob puhua rohkaisevasti, -- \"etkä sinä meistä ensiksi\nvääjää, kun kovalle ottaa, sen tiedät itse parhaiten; -- alakuloisuutesi\nja hermostumisesi ja kaikki sellainen johtuu nyt vain tästä tilastasi...\nAjattele, jos olisit merimiehen vaimo!\"\n\n\"En olisi koskaan, en koskaan mennyt naimisiin merimiehen kanssa!\"\n\n\"Et sittenkään, vaikka minä olisin ollut merimies ... ja olisin tullut\nniin nöyränä kosimaan?\"\n\nAlette veti hänet luokseen ja suuteli häntä.\n\n\"Luuletko, Letta, että tekisin tyhmästi, jos menisin tuonne Krabben luo\nja pyytäisin rouva Krabbea pistäytymään täällä iltaisin? -- Sinähän voit\nkestitä häntä, kunnes hän uupuu! Mitä -- tai luuletko ehkä, että hän\ntulee hyppäämään portaissa edestakaisin kuin eräs mies pullossa?\"\n\n\"Miten viisas sinä olet, Jakob\", hän hymyili. \"Nyt olet seisonut tässä\nja kääntänyt kaikki valoisaksi ja helpoksi taas!\" --\n\n-- Sillävälin kuin sudennahkaturkki, matkavyö ja päällyssaappaat olivat\nlevitettyinä salin tuolille vapautuakseen siitä monen asteen\nkylmyydestä, joka niihin oli eteisessä tarttunut -- lähtivät he pienelle\nvieraskäynnille Krabben luokse. Se oli hieman noloa, kun he tähän asti\nolivat pysytelleet jotenkin vieraina naapuriensa suhteen ja jättäneet\nnoudattamatta rouva Krabben monesti uudistaman kutsun käydä heillä.\n\nRouva Krabbe oli sytyttämässä lamppua heidän astuessaan sisään. Teepöytä\noli katettuna, luultavasti Krabbea odottamassa. Huone ja ruokapöytä\ntekivät hieman pikkuporvarillisen vaikutuksen; käytetty salvetti oli\nvahakankaisella pöytäliinalla, herajuusto syrjällään liian pienellä\nlautasella, toiselta juustolta puuttui kupu ja teekupit olivat halvinta\nposliinia.\n\nRouva Krabbe säpsähti -- yllätyksen sattuessa hänen kasvonsa näyttivät\nsiltä, kuin hän puhaltaisi kuumaan keittoon. Hän näytti kuitenkin heti\ntajuavan, mikä oli heidät tuonut tänne; Alette istutettiin mukavaan\nsohvaan ja pakina oli pian käynnissä, alkaen paikkakunnan asioista ja\npäättyen kotioloihin, miksei Krabbe tahtonut ottaa koulupoikia\ntäysihoitoon, vaikka siitä olisi ollut heille paljon etua.\n\nOven takana niistettiin nenää -- kuului kuin torventörähdys -- ja sisään\nastui opettaja Krabbe, jäykkänä, rakastettavan kohteliaana, toinen käsi\nvielä työntämässä nenäliinan takataskuun.\n\n\"Mitenkä voitte, rouva Mörk?\" hän kysyi.\n\n\"Vai niin ... vai niin..?\" Hän tuijotti kauan ja miettiväisenä Aletteen\nja näytti ylen hyväntahtoiselta. Nähtävästi hänelle alkoi selvitä että\nhän olisi saattanut tehdä onnistuneemmankin kysymyksen.\n\n\"Pyydän kiittää Teitä, rouva!\"... hän taas aloitti.\n\nOmatunto soimasi Lettaa ja hän punastui. Hän oli kirjeissään niin\nmonesti tehnyt pilkkaa \"tuosta kauheasta filologista\", joka saattoi\ntulla töksähtää heitä vastaan vain vaippa tai aamunuttu yllään ja\ntohvelit jalassa ja uhkasi panna mitä odottamattomimmissa ja\nsopimattomimmissa paikoissa vireille syvämielisen keskustelun.\n\n\"Katsokaa, rouva\", selitteli hän -- \"tuo tuoli tuossa uunin vieressä on\nminun mielipaikkani illoin, kun Te soitatte siellä alhaalla... Olette\nherättänyt mielenkiintoni ihmisiä kohtaan, jotka aloittavat\nyhteiselämänsä, ja soittaessanne kuvittelen itsekseni, minkälainen\nihmiskasvu *voisi* olla. Kuulen kuin laulun hyminää kukkasnupusta\" --\nhän kallisti suurta päätään kuunnellakseen. \"Maailmassa laulaa niin\nmonta nuppua; mutta minä istun tässä kuuntelemassa yhtä, jota sattumalta\ntunnen hiukan ... joka maksaa minulle vuokraa\" -- hän lopetti ujosti,\nvetäytyen takaisin kuoreensa.\n\n\"Ei, kuulehan, Krabbe\" -- puuttui puheeseen hänen vaimonsa, joka tuli\nsisään tuoden tarjottimella teekupit -- \"elä nyt rupea *siitä*\npuhumaan!\"\n\nMutta hän osaa olla oikein miellyttävä, tuumi Alette -- miten kauniit\nsilmät hänellä onkaan.\n\nKrabbe suuntasi nyt askeleensa nuorta asianajajaa kohti, ja Jakob, joka\npelkäsi joutuvansa liian pitkään keskusteluun hänen kanssaan -- kiire\nkun hänellä oli --, koetti häntä väistää.\n\n\"Olen juuri matkalle lähdössä, herra Krabbe\" hän selitti ja meni\nnostamaan kierreuudinta. \"Kuu on jo noussut -- minulla on aikaa vain\npuolisen tuntia.\" Hän katsoi kelloaan.\n\nMutta Krabbe jatkoi omaa ajatuskulkuaan... \"Olisipa hauska kerrankin\nnähdä, miten tuollainen perhemylly jauhaa -- juurta jaksain. Ne pyörivät\nkaikkialla -- toinen perhemylly toisensa vieressä; -- ja me saamme\nkuulla niistä kaikenlaista, johon emme voi luottaa.\" Hänen silmissään\nväikkyi leikkisä ilme. -- \"Mutta mitä niistä lähtee, miten likelle\ntoisiaan kivet on kierrettävä, jotteivät jauhaisi tyhjää, tai myöskin,\nliian lähekkäin jouduttuansa, vain toisiaan kuluttaisi -- s--s--s\" --\nhän suhisutti ilmaa hampaittensa välitse -- \"siitä on kysymys... Ja\nsitten siitä, mitä myllystä lähtee\" -- hän tarttui Jakobia takinnappiin\n-- \"tulevasta sukupolvesta\"...\n\nJakob ja Alette katsoivat toisiinsa puoleksi hätääntyneenä.\n\nKäytännöllisellä tavallaan rouva Krabbe kiiruhti väliin tuoden\nvadillisen leivoksia. \"Olkaa hyvä ja ottakaa, herra Mörk! Eikö -- mutta\nolkaa nyt niin hyvä!\"\n\n\"Ei, kiitos, mutta minä vakuutan Teille, rouva Krabbe\", -- ja hän kulki\njoutuin hänen jälkeensä -- \"että parempaa ajatusta kuin tarjota minulle\nlasi teetä juuri näin matkalle lähdössä ei olisi voinut keksiä\"; hän\npuhui täydellisesti vastoin omaatuntoaan, fraaseiksi hän sellaista\npuhetta sanoi. \"Ja jos rouva Krabbe sitten tahtoisi pitää vähän huolta\nvaimostani minun poissaollessani, niin\"...\n\n\"Rouva Krabbe on jo ystävällisesti sen minulle luvannut\" -- puuttui\nAlette puheeseen.\n\n\"-- niin olen minä Teille sydämestäni kiitollinen.\"\n\n\"Juokaa nyt vielä kuppi teetä, herra Mörk\", pakotteli rouva Krabbe; \"se\ntekee Teille hyvää. Täällä on jo kuppi valmiina.\"\n\nJakob tunsi, että hänen täytyi teossa todistaa sanansa, ja kaatoi\njotakin tulikuumaa suureen perhekuppiin, kunnes sisällys tuli maidon\nvalkeaksi.\n\nKrabbe siirsi tuolinsa hänen vierelleen... \"Lapsemme ne ovat meidän\nkuvamme\", hän kuiskasi salavihkaa. \"Kun maalari kuvaa toisen ihmisen,\nniin omaa henkeänsä hän siinä sittenkin pyrkii tuomaan esille ... hassua\nkyllä!\" Hän nieleskeli kulauksittain teetään -- \"itseään mies maalaa, --\ntyöntäytyy vain toisen hahmoon...\"\n\n\"Mikä onni, ettei hän ole muotokuvamaalari\", lohduttelihen Jakob\nmielessään.\n\n\"Tosiasia kuitenkin on, että me vain lyömme oman kuvamme tähän maailmaan\nniinkuin keisari oman kuvansa rahaan -- yksinomaan oman itsemme, oman\nitsemme, oman personallis-keisarillisen rahamme!\"... Hän istui\nselkäkenossa, käsivarret ristissä rinnalla, siihen ajatukseen\nsyventyneenä.\n\nJakob katseli kattoon ikäänkuin kärsivällisesti odottaen mitä nyt esiin\nnousisi ja kaatoi teen suuhunsa pitkin siemauksin.\n\n\"Luuletko tosiaan, Krabbe, että asianajajalla on aikaa mietiskellä\ntuollaista\", keskeytti hänen vaimonsa hänet. -- \"Kyllä minä pidän\nhänestä huolta, herra Mörk, olkaa vain ihan levollinen -- ja jos\nmuutenkin mitä tarvitsette, niin lähettäkää vain sana tänne ylös\"...\n\n\n\n\nVI.\n\n\nJakob olisi ollut vaativampi kuin oli, jos olisi valittanut huonoa\nmenestystä asianajajana. Oli ollut runsaasti sekä juttuja että matkoja\nmelkeinpä ympäri vuoden, ja viime aikoina oli näyttänyt siltä, kuin\nkarttuisi niitä yhä enemmän. Hänen oli kai ruvettava ajattelemaan oman\nhevosen ja omien rattaiden hankkimista sekä nyt lokakuun muuttopäivästä\nrenkipojankin ottoa, -- ja lisäksi vielä jonkinlaista apulaista\nhoitelemaan konttoria, kun hän itse oli poissa.\n\nOli harmaa sadepäivä, kun Jakob tuli kotiin eräältä matkalta\nläpimärkänä; hänen oli saatava kuivat vaatteet konttoriin. Raskaista\nsaappaista, jotka hän oli heittänyt jalastaan, valui vesi kahtena\nvirtana lattiaa pitkin.\n\nHänen oli muutettava vaatteet kiireestä kantapäähän, ei puhettakaan\nmuusta! Kuiva hänen oli oltava, ruti kuiva aina hiusrajaa myöten,\nennenkuin meni sisään. Koko matkan hän tänään oli iloinnut ajatellessaan\nkotiintuloa Letan luo, joka taas oli jalkeilla, ja pienokaista, tuota\nkierosilmäistä poikaa, jolla oli niin lystikäs nenä ja jonka kädet\näkkinäisin, kömpelöin liikkein haparoivat hänen kasvojaan, kun hän oli\npolvillaan kehdon ääressä eikä malttanut lähteä, ennenkuin hänet\nsuorastaan ajettiin pois.\n\nAlette tuli häntä vastaan salissa.\n\n\"Sss sss, hiljaa\", hän kuiskasi, \"hän nukkuu tuolla sisällä.\n\n\"Vai nukkuu?\"\n\n\"Olen iloinen, kun olet kotona taas, Jakob; nyt saat heti kuumaa teetä.\"\n\n\"Anna, kun katselen sinua, Alette!\" hän piti häntä vähän loitompana; --\n\"nyt vasta sinä olet kaikkein kauneimmillasi, -- niin uusi ja valkea ja\nniin... Tuollainen nuori vaimo on kaikkein kauneinta maailmassa\", sanoi\nhän hiukan keinotekoisen leikillisesti; oikeastaan hän aikoi sanoa aivan\ntoista, -- -- jotakin sellaista, että tuo nuori kalpea äiti oli\nliikuttavampi kuin mitä hän sanoilla saattoi ilmaista; vaan hän oli\ntapansa mukaan liian arkatunteinen paljastaakseen sisimpäänsä... \"Mutta\nnyt, kun sinulla on tuo poika, saan kai lähteä vaikka sinne, missä\npippuri kasvaa. \"Sanopa, muori\", hän suuteli häntä, \"olethan toki\nhiukkaisen ikävöinyt minua?... Olin niin läpi märkä, tiedätkö...\"\n\n\"Olin juuri nukuttamassa häntä, kun sinä tulit, enkä voinut muuta kuin\nosoittaa sormella, mitä tytön piti viedä sinulle.\"\n\n\"Ja nyt hän nukkuu?\"\n\nJakob astui varpaisillaan makuuhuoneen ovea kohti.\n\n\"Saahan sentään edes kurkistaa tuonne sisään -- saahan?\" Jakob alkoi\nhyvin hiljaa vääntää avainta.\n\n\"Et saa, Jakob, anna olla!\" Letta kuiskasi.\n\nHän väänsi niin hiljaa kuin suinkin, pitäen väliä jokaisen kierroksen\njälkeen, kunnes lukko yht'äkkiä odottamattoman äänekkäästi paukahti\nauki.\n\nHe katsoivat säikähtyneinä toisiinsa; mutta kaikki näytti yhä\nrauhalliselta, ja ovenraosta hän näki kehdon sinisine verhoineen, jotka\npuoleksi peittivät sen. Pojasta ei näkynyt muuta kuin hiukkaisen pientä\nkättä, joka puoleksi suljettuna lepäsi peitteellä, peukalo ojennettuna.\nSe näytti nukkuvan sekin...\n\nPieni käsi oli liian houkutteleva. Ei auttanut, vaikka Alette kielteli\nilmeillään ja elkeillään. Oli kai nyt sentään lupa varpaisillaan hiipiä\nhiukan katselemaan.\n\nEikö Jakob todellakaan voinut olla koskettamatta tuota punertavaa\npeukalonpäätä tai pikku etusormea, jotka kumpikin viattomasti osoittivat\neri suuntaan, tai tuliko hän sysänneeksi kehtoa -- sitä Alette\ntodellakaan ei huomannut, ja samahan tuo saattoi ollakin.\n\n\"Siinä sen nyt näet, Jakob!\" Hän kumartui kiireesti kehdon yli ja otti\nsyliinsä pienokaisen, joka oli herännyt ja alkoi huutaa.\n\nJakob seisoi siinä kuin rikoksentekijä.\n\n\"Enhän minä sille mitään voinut, Alette. Kutsunko lapsenhoitajan?\"\n\n\"Elä, sulje vain ovi! -- en tahdo, että hän kuulee pojan itkevän, muuten\nhän on taas heti täällä. Minä ihan kärsin, kun näen hänen ottavan lapsen\nsyliinsä, enkä minä voi siitä häntä kieltääkään... Sinä et tiedä, miten\nminä maatessani harmittelin, kun näin, kuinka hän pitelee poikaa.\nTarttuu häneen, tiedätkö, niin kovakätisesti, repii ja runtoo -- ei\nkätevyyden alkuakaan! -- oikein olen peloissani, kun hänen pitää koskea\npoikaan.\"\n\n\"Sitten hän saa lähteä, annamme hänelle puolen vuoden palkan ja hankimme\nheti toisen.\"\n\n\"Ei toki, hän koettaa kuitenkin parastaan ja sitäpaitsi hän pitää\npojasta. Minä vain luulen, että hän on mustasukkainen minulle, tiedätkö,\nsillä näyttää siltä kuin hän ei sietäisi, että minä pitelen poikaa, ja\nolenhan minä sentään hänen oma äitinsä... Saat nähdä, että hän taas\nnukkuu\"...\n\n\"Minä en todella häneen koske, en vähääkään, Alette, saanhan minä\"...\nhän kumartui kehdon yli.\n\n\"Nyt kuuluvat tuovan sinulle teetä saliin, Jakob. Kulje nyt vain hiljaa\novesta, niin olet kiltti\" --\n\nJakob ennätti tuskin juoda teensä ja lukea kirjeet, jotka olivat\nsaapuneet hänen poissaollessaan, kun palvelustyttö pisti päänsä ovesta\nja ilmoitti, että nyt ovat taas täällä ne herrat, jotka olivat käyneet\nhäntä päivällä tapaamassa.\n\n\"Käske vain sisään, minä tulen kohta.\"\n\nHän oli koko sielullaan antautunut asianajajatoimeensa. Oli yksi väite,\njota hän sisimmässä sydämessään aina pilkkasi, se nimittäin, ettei mies\nmuka voisi tehdä työtä kahtatoista tuntia päivässä, ja jos sikseen tuli,\nyötäkin lisäksi. Kysymys oli oikeastaan vain saada jotakin\ntoimitettavakseen, niin kyllä se aina suoritetuksi tulee. Omasta\npuolestaan hän ei nähnyt mitään syytä, miksei hän aivan yksin voisi\nhoitaa kaikkia niitä sekä oman paikkakunnan että koko piirikunnan\nasioita, jotka nyt oli jaettu neljälle, viidelle asianajajalle.\n\nHän oli viime aikoina vähän laihtunut ja hänen silmänsä käyneet\ntiukemmiksi; hänen hymyynsä oli tullut jokin uhittelevan kaksimielinen\ntuntu ja hän touhusi alati.\n\nUsein hän oli melkein herättää pienokaisen, kun hän myöhään iltaisin\ntuli konttorista.\n\nMutta pitipä poika sen sijaan huolta siitä, että sekä hän että Alette\npysyivät valveilla öin. Hän oli keksinyt juuri sen ajan huutaakseen, --\noli ääneti melkein koko päivän, ikäänkuin hän olisi laskenut, ettei se\naika ollut tarpeeksi sopimaton. Hän tahtoi, että joku välittäisi hänen\nitkustaan, tuo veitikka.\n\nVanhan filosofin he olivat hänestä saaneet, väitti Jakob... \"katso vain\ntuota kaarevaa otsaa, Alette! ja tuota viisasta, kokeneen piirrettä\nsuupielissä; -- hän ei tiedä, kannattaako tässä marista... Ei rahtuakaan\npojanrakkautta minua kohtaan, sinua vain tavoittelee, Letta. Omaa tahtoa\nnäkyy olevan -- katso vaan, miten hän vastustaa käsivarsillaan. Sinun\nluoksesi hän tahtoo.\"\n\nJa tätä elämää poika piti yön toisensa jälkeen, niin että Alette vihdoin\noli nääntyä, hänen kun täytyi kävellä edestakaisin poika sylissä.\n\nHän hyräili ja lauleli. Jakob ei olisi luullut Aletten osaavan niin\nmonta kehtolaulua. Niitä vain pulppusi esille, laulunpätkä toisensa\njälkeen; ja hän osasi panna ääneensä nukuttavaa unilääkettä, niin että\npojan piti haukotella; -- ja haukottelipa Jakobkin, Letan astellessa\nsiinä yölampun valossa.\n\nMutta eikö se taaskin ruvennut itkemään!... Alette kävi sekä kalpeaksi\nettä heikoksi kaikesta tästä yövalvonnasta, alkoi jo terveys olla\nvaarassa.\n\nJa niin pahankurinen sitten, -- aina juuri silloin, kuin Alette oli\nsaanut silmänsä umpeen, hän parahti itkemään -- ihan kuin hän vain olisi\nmaannut väijymässä oikeata hetkeä.\n\nJa taas oli Letan noustava.\n\nMelkein joutui poikaa vihaamaan, hänellähän oli selvä aikomus tappaa\näitinsä!\n\nPai--pai -- kuului kehdon luota; mutta pikku herra ei siihen tyytynyt,\nhän tahtoi ylös, syliin tuuditettavaksi... Ja niin Alette taas käveli ja\nlauleli itku kurkussa, yhä kovemmin ja kovemmin. Tämä oli nyt neljäs\nkerta samana yönä, -- ja joutuen ihan suunniltaan Jakob hypähti ylös:\n\n\"Anna minulle poika, Alette! Niin, kuulehan, mene sinä nyt hetkeksi\nlepäämään, ja anna minun koettaa. Saatpa nähdä, kyllä minä saan hänet\nnukkumaan.\"\n\nNäytti siltä, kuin poika olisi hätkähtänyt tuota outoa leposijaa. Hän\nvaikeni melkein paikalla, sulki silmänsä ja näytti todellakin nukkuvan.\nMutta kun oli koetettava saada hänet kehtoon, päästi hän yht'äkkiä uuden\nvoimakkaan parahduksen.\n\n\"Ei sinun kannata koettaa, Jakob\"; Alette kohottautui vuoteesta.\n\n\"Nuku sinä vain, Letta! Etkö ymmärrä, että hän tahtoo maata sylissä\" --\nja niin Jakob taas alkoi kävellä edestakaisin, tuudittaen ja laulaen.\n\nErikoisen musikaalinen hän ei ollut, mutta hän oli älynnyt tempun ja\nvenytti säveltä yhä pitemmäksi ja houkuttelevan nukuttavaksi; -- ja\nnukkuihan ainakin Alette!... Pienokainen makasi nähtävästi vain\nvaanimassa, milloin Jakob todellakin luuli hänen nukkuneen ja lakkaisi\ntuudittamasta, ollakseen heti valmis jatkamaan siitä, mistä äsken\nlopetti, -- kyllä Jakob hänet jo tunsi. Ja niin hän yhä vain venytteli\nlauluaan lakkaamatta, uudestaan ja uudestaan kokonaisen tunnin, poika\npainuneena syvään hänen lämpimään syliinsä, kunnes salin kello löi\nkolme. Siinä se poika nyt nukkui, siitä ei epäilystäkään; ja riitti sitä\nunta sitten heille kaikillekin aina aamuun asti, jolloin lapsenhoitaja\ntuli huoneeseen.\n\n\"No, Alette, enkö saanut poikaa nukkumaan?\" --\n\nTämän mestarinäytteen seurauksena oli, että hänen\nsoitannollis-hypnoottiseen taitoonsa oli turvauduttava viimeisenä\nkeinona aina kuin poika oli levoton yöllä. Kun hän koko päivän\nmatkusteltuaan ja työskenneltyään käveli yöllä poika sylissä ja lauloi\ntuutilauluja, tuntui kuin hän kulkisi unessa, niin lopen väsynyt hän\noli. Mutta se tosiasia, että poika ei oikein ottanut nukkuakseen,\nennenkuin oli päässyt hänen syliinsä, hiveli hänen mieltään enemmän kuin\nhän itse tiesi; pienokainen veti hänet vastustamattomasti luokseen, --\n\"katso noita suloisia sormia, nyt hän nukkuu, Alette!\"...\n\nSillä välin kuin Jakob konttorissaan jonkinlaisella hymyilevällä\nvarmuudella selvitteli asiat, heräsi salin puolella eräs kysymys, joka\naiheutti yhä enemmän päänvaivaa ja josta lopulta näytti kehittyvän oikea\ngordilainen solmu.\n\nPoikahan oli kastettava, ja että hän saisi nimet Johan Henrik --\nensimmäisen Jakobin isän ja toisen vanhan setä Vosgraffin mukaan -- se\noli selvä. Mutta sitten -- kumpiko kummeista oli kantava lasta\nkasteelle, Aletten äitikö Tönsbergistä vai täti Vosgraff? Tästä syntyi\npulma, jota oli ihan mahdoton ratkaista. Rouva Vosgraff oli mielestään\nitseoikeutettu tähän tehtävään; hän oli lähettänyt kauniin ristiäispuvun\nja ilmoittanut aikovansa Vosgraffin kanssa saapua ristiäisiin. Eivätkä\nhe toiselta puolen voineet antaa itse isoäidin seisoa vain myssyä\nriisumassa.\n\nOli todellakin pulmallista hoidella tätä kirjeenvaihtoa.\n\n\n\n\nVII.\n\n\nOli ollut työläs päivä ja kopiokone oli käsitellyt melkoisen joukon\nkirjeitä, jotka Jakob itse viime hetkessä oli jouduttanut postiin.\nIllalla hänen vielä oli laadittava laajahko talonvuokrasopimus, joka\ntullinhoitajan ja pataljoonanlääkärin oli allekirjoitettava. Molemmat\nistuivat kärsivällisesti odottaen -- toinen heistä, vuokraaja, ilmaisi\nvähän väliä murahtelemalla tyytymättömyytensä vuokrasummaan, toinen\ntaas, talonomistaja, hymyillen tyytyväisenä nojasi milloin leukaansa,\nmilloin nenäänsä suureen pyöreäpäiseen keppiinsä. Hienolla\nironiansekaisella ymmärtämyksellä he käsittivät aseman: tässä he nyt\ntapasivat toisensa asioissa, kumpikin viimeiseen asti pitäen kiinni\nomasta edustaan, ja tunnin tai puolentoista kuluttua he taas hyvinä\ntovereina istuvat hotellin kulmahuoneessa pelipöydän ääressä,\nkummallakin höyryävä totilasi edessään. Lääkärin ilmeissä leikitteli jo\nvalmis sukkeluus, joka tänä iltana tuli lyötäväksi pöytään.\n\nAamusta asti Jakob oli työskennellyt ajatukset ja huomio jännitettyinä,\nja sen lisäksi hänen oli täytynyt kuunnella kaikenlaista hyödytöntä\npuhetta ja pitkiä selityksiä. Nyt hän kaipasi ikäänkuin vapaampaa ilmaa,\njotakin virkistystä ja vaihtelua; ja hänen mieleensä juolahti, että hän\nvoisi kutsua tullinhoitajan ja lääkärin luokseen illalliselle. Heidän\nkanssaan hän saisi jutella, puhua politiikkaa ja laskea leikkiä. Sillä\naikaa kuin konttoriapulainen kirjoitti puhtaaksi asiapaperin, hän lähti\ntässä mielessä sisähuoneisiin pienelle tiedusteluretkelle.\n\nUunin ääressä olevalla tuolilla riippui villavaippa ja makuukamarin\navonaisesta ovesta hän näki valoa kiiluvan; Alette ja lapsenhoitaja\nolivat par'aikaa molempia pienokaisia kylvettämässä.\n\n\"Vai niin, -- siis kylpyilta\"...\n\nHän meni sisään. Olihan sangen kaunista katsella, miten pienokaiset\npyristelivät kylpyammeessa ja miten ne viihtyivät siinä erinomaisen\nhyvin, kunnes heidät oli nostettava syliin kuivattaviksi, ensin\npienempi, syksyllä tullut pikku tyttö; -- hän joutui onnellisesti,\nitkemättä ja vastustelematta, kehtoon; ja sitten poika, joka ei ollut\naivan yhtä taipuvainen... Hän potki ja huitoi lämpimän lakanan sisässä,\nja huusi kuin olisi häntä puukolla pistetty, kun hänen päätään\nkuivattiin; mutta sitten hänkin tyynenä ja tyytyväisenä antoi kantaa\nitsensä pieneen sänkyyn lastenkamariin.\n\nAlette otti pienen lampun, joka oli asetettu tuolille kylpyammeen\nääreen, ja vei sen saliin.\n\nTuossa puolipimeässä riittämättömässä valaistuksessa oli jotakin, joka\nJakobin tällä kertaa hieman arkaan mieleen johti pettymyksen, jota hän\näsken oli tuntenut saliin astuessaan.\n\n\"Ikävännäköistä tällainen ... ja kovin täällä on kuumaa\", pääsi häneltä.\n\n\"Niin, meillähän on ollut kaikenlaista puuhaa tänä iltana; mutta odota\nvähäisen, niin sytytän sinulle paremman lampun.\"\n\nSiinä sattui lapsenjakkara hänen tielleen ja tuolilla uunin edessä\nriippui vielä joitakuita vaatekappaleita.\n\n\"Ei teidän sopisi pitää salia lastenkamarina, Alette; -- sen pitäisi\naina olla kunnossa, jos joku sattuisi tulemaan\", purki hän\ntyytymättömyyttään... \"Tuonnekin on sukka heitetty lattialle!\"\n\n\"Sehän on pikku pojan, Jakob! Saahan nyt poika toki sukkansa\npudottaa?... Ethän sinä sentään häneen suutu?\"\n\n\"Kaikki joutuu vain niin epäkuntoon ... en minä muuten\", jatkoi hän\nsävyisemmin.\n\nÄäni, jolla tuo sana epäkuntoon lausuttiin, loukkasi Alettea.\n\n\"Niin, kyllä kai tässä yksi ja toinen paikka saattaa olla epäkunnossa,\njos oikein rupeat tarkastamaan\" -- hän sanoi puhdistaessaan\nlampunsydäntä, ennenkuin pani lasin paikoilleen... \"Meilläkin on vähän\ntekemistä täällä, näetkös.\"\n\n\"Letta rakas, tiedäthän sinä, että voit ottaa itsellesi niin paljon apua\nkuin ikinä mielesi tekee, onhan meillä siihen varaa. Sinun ei tarvitse\nmuuta kuin istua salissa ja komentaa ja antaa muiden palvella itseäsi.\"\n\nAletten silmissä välähti; näytti siltä, kuin juuri nämä sanat olisivat\nomiaan suututtamaan häntä.\n\n\"Kiitoksia, kyllä minä tiedän, että sinä nyt luulet jalomielisyydelläsi\nihan hämmästyttävän minut... Me olemme vain sivuseikkoja sinulle, me\ntällä puolen, Jakob! Sinä elät omissasi, sinä siellä -- toimituksia,\naina vain toimituksia\"...\n\n\"Niin tietysti, sivuseikkoja, jotka minä mieluimmin työntäisin luotani!\n-- Voinko minä tehdä sen enempää kuin tarjota sinulle kaiken sen avun,\nminkä vain voit keksiä, kantaa sinua käsilläni.\"\n\n\"Oi, voit kyllä ... voit tarjota jotakin itsestäsi!\" sai hän\npuserretuksi esiin. \"Ennen oli toisin. Voit uskoa\"...\n\n\"Vai niin, vai sillä tavoin! Luulenpa todellakin sinun tahtovan, että\nlyhentäisin konttoriaikaa ja jäisin lehdellä soittelemaan\", puhkesi hän\nkärsimättömästi. \"Olen tullut -- ja väsynyt minä olen -- kysymään,\nvoisinko kutsua tullinhoitajan ja lääkärin illalliselle.\"\n\n\"Kyllä osasitkin valita oikean illan, juuri toisen niistä kahdesta,\njolloin kylvetän lapsia! Sitäpaitsi minun pitäisi muuttaa pukuakin.\"\n\n\"Ei, tietysti ei tule kysymykseenkään kutsua heitä -- tämän jälkeen!\nMenen takaisin konttoriin ja koetan saada heidät lähtemään.\"\n\n\"Mutta kuulehan, Alette\" -- hän sanoi kelloa katsoen. \"Kello käy jo\nyhdeksättä, niin että olisi minusta jo illallisen aika.\"\n\n\"Tiedäthän, mikä tässä on viivyttänyt, mutta kohta se on valmista,\nystäväni -- elä nyt vain ole kärsimätön!\"\n\nKonttorilamppu oli kierretty miltei alimmilleen ja Jakob käveli\nedestakaisin viheltäen ja odottaen. Mutta vielä se näytti kestävän...\n\nToinen lapsista itki tuolla sisällä...\n\n\"Ja tällainen huvi, että saan täällä kävellä ja odottaa, saattaa\nsaavuttaa minut kahdesti viikossa\" hän mutisi nälkäisenä, väsyneenä ja\nharmissaan.\n\n\"Saada itseensä jotakin kunnollista, hyvä pihvi ja lasi totia\ntulliherran ja tohtorin seurassa tuolla ylhäällä\"... \"Hm, hm\" -- hän\nkatsoi taas kelloa ja kulki kärsimättömänä pari kertaa edestakaisin\nlattialla.\n\nHetken kuluttua hän seisoi hattu päässä ja päällystakki yllään kyökin\novella.\n\n\"Sano rouvalle\", ilmoitti hän lyhyeen palvelijalle, \"että menen tänä\niltana hotelliin.\" --\n\nAlette oli vihdoin, käytyään välillä poikaa rauhoittamassa, päässyt niin\npitkälle, että voi ryhtyä särkemään munia pannuun; ne oli vietävä\npöytään lämpiminä; -- olipa nyt Jakob saanutkin odottaa! --\nPalvelustytön ilmoitus sai hänet keskeyttämään työnsä, juuri kuin hän\noli rikkonut ensimmäisen munan.\n\nHän jäi seisomaan ja valutti keltuaisen vuorotellen toisesta\nkuoripuoliskosta toiseen valkuaisen vuotaessa maljaan. Kesti vähän\naikaa, ennenkuin hän tajusi...\n\nKyllä hänellä oli hattu ja takki yllään, vahvisti tyttö.\n\nTuntui aluksi melkein siltä, kuin Jakob olisi istuutunut rattaille ja\nilman muuta lähtenyt ajamaan pois hänen luotaan -- siinä hän nyt seisoi\nyksin... Mennyt noin vaan!\n\nHän ei rikkonut kuin tuon yhden munan pannuun ja tiesi kuitenkin\npaistavansa yhden liikaa.\n\n\"Älä kata pöytää, -- otan täältä teetä kuppiini, Karen. Ei, älä tuo\nliha-asettia... En tahdo muuta kuin vähän leipää ja voita.\"\n\nHän veti tuolin viistoon kyökkipöydän ääreen juodakseen siinä teensä,\nmutta ei jaksanut koskea ruokiin, jotka olivat pöydällä hänen edessään\nepämiellyttävinä, ylenkatsottuina ja hylättyinä.\n\nEnsi yllätyksen haihduttua valtasi hänet suuttumus.\n\n... Eikä tule edes itse sanomaan, hän harmitteli -- lähettää lyhyesti\nvain sanan, että hän lähtee, -- oikein ennakolta mietittyä! Tiesihän\nJakob kuitenkin, että hän kiirehti, minkä kerkesi, saadakseen iltaruoan\nvalmiiksi...\n\nHän seisoi kauan salin ikkunassa ja katseli valoa, joka loisti hotellin\nyläkerroksesta.\n\nOliko *hänellä* sitten niin hauskaa? Siinä hän kulki yksin, aherteli ja\nsovitteli, ja Jakob vain välisti pistäytyi hänen luokseen, hajamielisenä\nja liikeasioistaan väsyneenä.\n\nHän heittäytyi sohvalle ja painoi päänsä patjaan.\n\nLoukata minua tällä tavoin! -- Ehkä hän tahtoi näyttää, että hän on\nisäntä talossa?...\n\nHänessä oli noussut epätietoisesti hermostuttava tunne siitä, että hän\noli laskeutunut rakastajan haaveilevasta, sokeasta äärettömyysmaailmasta\nkäytännölliseen suhteeseen, -- aviomies saattoi vaatia iltaruokansa\nkellonlyönnilleen!\n\nHän makasi siinä ja tuijotti Jakobin rikokseen, kunnes salissa alkoi\ntuntua kylmältä. Eikä hän tietänyt, miten hän voisi leppyä...\n\nHitaasti riisuutuessaan nousi monta katkeraa asiaa hänen mieleensä...\nEntä jos hänkin lähtisi noin vaan kotoa pois! -- jättäisi kaikki\npalvelijoille; ottaisi vain apua! -- Kannattiko tässä enää välittää\npojasta ja pikku tytöstä!...\n\nHän loikoi ja odotti, kuunteli jokaista ääntä, tulisiko Jakob ehkä.\nHänen kasvoissaan oli päättävä ilme, joka ei ennustanut Jakobille\nhelppoa pääsyä hänen suosioonsa. Jakob tapaisi hänet sangen tyynenä ja\nkylmänä.\n\nAlette oli mahtanut nukkua jo hyvän hetken, kun heräsi siihen, että joku\naukaisi hiljaa oven. Jakob liikkui niin varovan äänettömästi kuin\nmahdollista, varpaillaan, ettei pienokainen kehdossa heräisi. Alette oli\nnukkuvinaan, seurasi vain yölampun hänestä luomaa varjoa.\n\nJakob kumartui varovasti vuoteen yli.\n\n\"Nukutko, Letta?\" hän kysyi.\n\nKun ei vastausta tullut, alkoi hän hiljaa viheltää, mutta vaikeni heti.\n\nSitten hän rupesi hyräilemään, vetäessään saappaat jalastaan, ikäänkuin\nmuistellen jotakin hauskaa.\n\n\"Alette, nukutko -- todellakin?\"\n\nVarjo kumartui samassa kuin hänkin.\n\nKyllä hän nukkui; hengitys kulki tasaisesti ja kuuluvasti.\n\nNyt hän tuli hiljaa ja kumartui kehdon puoleen, joka seisoi aivan\nlähellä sänkyä, niin että Letta saattoi koskettaa siihen kädellään.\n\nVaikeaksi kävi muuten Letalle näytellä osansa loppuun. Hän ei nyt voinut\nsietää Jakobin hyväilyjä; ja tämä seisoi siinä ja katseli häntä ja\nsuuteli häntä koetteeksi otsalle, ennenkuin meni vuoteeseen, aivan kuin\nhänessä sittenkin olisi ollut jokin epäilys siitä, miten tuon unen laita\noikeastaan oli.\n\nAikoiko Jakob todellakin ruveta nukkumaan ilman mitään selitystä!...\nSydän löi yhä kovemmin ja kovemmin, niin että hän melkein itsekin sen\nkuuli.\n\nJakobin hengitys kävi yhä tasaisemmaksi.\n\nVihdoin Alette hiljaa nousi istualleen. Hän kumartui Jakobin puoleen\ntarkastaen häntä yölampun valossa.\n\n\"Jakob!\" kuului hänen puoleksi rukoileva äänensä, ja hän laski kätensä\nvarovaisesti hänen päälleen.\n\nMutta Jakob nukkui jo syvästi ja sikeästi pahasta omastatunnostaan\nhuolimatta.\n\nHän itki pois surunsa ja pettymyksensä, ja kyyneleet vierivät runsaina\nja polttavina. Hän laski päänsä Jakobin pään viereen...\n\nTuo keveä pieni suudelma... Kuinka hän nyt katui, ettei ollut herännyt,\n... olisi ollut heräävinään, -- ja kiertänyt käsivartensa hänen\nkaulaansa...\n\n-- -- Seuraavana aamuna hän heräsi siihen, että Jakob kiireesti kysyi\npalvelijattarelta, paljonko kello oli.\n\nLoukkauksen muisto virkosi uudella voimalla hänen nähdessään Jakobin\ntuolla tavoin nopeasti pukeutuvan, ajatukset suunnattuina vain\ntoimeensa. Tietysti -- mitä hänen asiansa olivat sen rinnalla!\n\n\"No, Alette, etkö todellakaan huomannut, kun minä yöllä tulin kotiin? --\n-- No elä nyt, ethän sinä toki ole suuttunut minuun, vaikka illalla\nmeninkin ulos!... Oli oikein hauskaa, tiedätkö ... ja olen nukkunut kuin\nkivi meren pohjassa. Onko pikku tyttö itkenyt? -- Vai ei ole --.\n\nLoukkaantunutko? Johan nyt! Tyhmyyksiä, sanon minä sinulle... Vai\nkohtauksiako sinä tässä! Minulla ei todellakaan ole aikaa, tiedätkö --\n-- -- Oikein, Karen, vie vain kahvi saliin. Minulla on konttori täynnä\nväkeä ja asiakirja laadittava valmiiksi ennen kello kymmentä. -- Käytä\ntoki järkeäsi! Tahdonko sinulle mitään pahaa? Tahdonko äidille mitään\npahaa, tyttöseni? -- Siinä sinä sen kuulet, Letta! Miten saatat olla\nnoin mahdottoman lapsellinen... Et vastaa sanaakaan. Kylläpä älyätkin\ntehdä itsesi miellyttäväksi\", hän vihdoin kiivastui, \"ja tehdä\nkärpäsessä härkäsen. Mutta minulla ei todellakaan ole aikaa.\" Hän\ntarttui kiivaasti oveen ja kiiruhti konttoriin.\n\nHän meni todellakin, meni tänäänkin.\n\nEnsimmäisen kerran he olivat menneet nukkumaan sanomatta toisilleen\nhyvää yötä ja olematta ystäviä. Letta ei koskaan olisi luullut sellaista\nvoivan tapahtua.\n\nErinomaisen hitaasti kului aamupäivä eikä Jakobia näkynyt.\n\nReippaasti hän astui sisään päivällisille. Hilpeänä ja ujostelematta,\nluoden vain nopean katseen silmälasien takaa Lettaan nähdäkseen, millä\nkannalla asiat nyt olivat.\n\n\"Lihakeittoa ja kokkareita! Mainiota, minulla on kova nälkä, -- konttori\noli täynnä väkeä koko aamupäivän!\"\n\nAletten hiljainen pidättyväinen käytös ei suinkaan houkutellut pitempiin\npuheisiin. Jakob jättikin ne sikseen ja alkoi kiireesti syödä.\n\n\"Tahdotko lisää?\" Alette kysyi, kun Jakob oli tyhjentänyt lautasensa.\n\n\"En, kiitos, -- sinulla on paistia! sepä hyvä\"...\n\nJakobin ihastus ruokaan ei nähtävästikään saanut Alettea heltymään. Puhe\ntaukosi taas, Letta vain huomaavaisena ja tyynenä ojensi Jakobille\nkastikeastian sekä laitteet, toisen toisensa jälkeen.\n\n\"Erinomaista!\" väitti hän, pureskellen paistia alkuun päästyään...\n\"Mutta rakas Letta, etkö sinä sitten ollenkaan syö -- tätä ihanaa\npaistia? Hilloa sinä nyt ainakin otat;\" hän siirsi lautasen lähemmä\nLettaa.\n\nViimeinen rohkea yritys jäi sekin tuloksetta ja Jakob istui hetken\nneuvottomana, veitsen ja haarukan kalistessa sitä kovemmin lautasta\nvasten merkiksi siitä, että niiden käyttäjällä oli kiire.\n\n\"Eiköhän sinun pitäisi lähteä hiukan kävelemään, tänään on niin ihana\nkevätilma! Se varmaan virkistäisi sinua, Alette\", hän sanoi, kun oli\nvalmis, laskien pois veitsen ja haarukan.\n\n\"Kiitos, minulla on kyllä tarpeeksi hauskaa näinkin, näethän sen.\"\n\nHän nousi ja siirsi tuolin paikoilleen.\n\n\"Niin, mene sinä vain, Jakob!\"\n\n\"Ymmärräthän, että minulla on kiire!\"\n\n\"Koetan tottua siihen\" hän vastasi soinnuttomasti.\n\n\"Tottua? Mihin?\"\n\n\"Sinulla ei eilisiltana ollut kiire ja kuitenkin hennoit jättää minut --\nja sitten panna maata sanomatta minulle ainoatakaan sovinnon sanaa.\"\n\n\"Sinähän nukuit!\"\n\nOh! --\n\nLetta loi häneen musertavan, halveksivan katseen, mutta ei kuitenkaan\nnähnyt hyväksi ryhtyä tarkempiin selityksiin.\n\n\"Tietysti, sinä et nukkunut. Minä sanon vain, että te naiset olette\nmerkillisiä\".\n\n\"Naura vain! Sinä menet tiehesi, kun täällä on vähän ikävä.\"\n\n\"Tietysti meneekin tiehensä, kun on ikävä. Ja sinä näyt pian pitävän\nhuolta siitä, että teen sen tänäänkin!\" hän puhkesi kärsimättömästi,\n\"kävelet tässä ja olet sennäköinen, että ihan pelkään sinua...\nSenvuoksi, että minä eilen sain odottaa väsyneenä ja nälissäni enkä\ntietänyt, mitä tehdä\".\n\n\"Voi, Jakob, etkö luule minunkin saattavan joskus olla väsyksissä\"; --\nhän kääntyi poispäin ja alkoi ottaa lautasia pöydästä; \"minä kävelen\ntässä päivät päästään samoja jälkiä, hyssytän ja kannan ja laulan.\"\n\n\"Jopa nyt jotakin! Tuommoista en olisi odottanut, -- eikä siihen juuri\nkannattaisi vastata. Niinkuin en minä saisi hyssyttää ja laulaa ja\nkantaa teitä kaikkia konttorillani!\" Hän astui kiivaasti lattian poikki,\nkädet housuntaskuissa. \"Tietysti minä olen itsekäs\" -- hän kääntyi äkkiä\nja jäi seisomaan matkan päähän, -- \"erittäin itsekäs enkä koskaan\najattele sinua ja lapsia -- niin, minäkö heistä välittäisin!\" hänen\näänensä koveni.\n\n\"Minä en koskaan olisi voinut nukkua kaiken tuon jälkeen ja tieten, että\nsinä loioit vuoteessasi pahoilla mielin ja suruissasi, sen sinä tiedät,\nJakob; -- minä olisin kyllä tullut sinun luoksesi!\" Kyyneleet kimalsivat\nhänen silmissään ja hän lähestyi Jakobia.\n\n\"Niin kyllä! Mitä minä sitten olisin muuta tahtonut? -- Mutta sinä\npainostat minua, ehkäiset minua, pidätät minua, niin, sen sinä teet, --\npainostat sietämättömästi, sanon minä... Minä jo alan luulla tehneeni\njotakin pahaa\", hän rupesi kiivastelemaan.\n\n\"Kun minä kiusaan sinua sillä, että kaipaan sinua kaiket päivät\"...\n\n\"Niin, minähän olen niin kaukana, koko eteinen on välillämme ja\nkonttori. Eiköhän sentään?\" -- hän taputteli Lettaa -- \"eikö sinusta\nsentään vaimo ja kahden lapsen äiti saisi olla vähäisen järkevämpi?\"\n\n\"Sinä tapaat niin paljon ihmisiä pitkin päivää, Jakob, mutta minä\nkäyskentelen täällä ihan yksikseni\", hän valitteli.\n\n\"Letta rakas, jospa tietäisit, miten mielelläni minä jättäisin ne kaikki\nsinulle!\"\n\n... \"Ja kun sinä sitten vielä menet pois tai istut hajamielisenä.\"\n\n\"Niin kyllä, rakas ystäväni... Mutta aloitammeko nyt siitä?\" sanoi hän\nrukoilevasti, samalla kuin hän silitti hänen poskeaan ja tukkaansa.\n\"Minulla ei todellakaan ole aikaa\", hän vakuutti. \"Niin, niin, pikku\nraukkani, ei kai sinunkaan aina ole niin hyvä olla. -- Mutta\nymmärräthän, että minulla on tulinen kiire, Alette!\" hän huudahti.\n\n\"Niin, niin, kultaseni\", hän jatkoi lempeästi lohduttaen.\n\n\"Mutta nyt minun täytyy lähteä konttoriin, näetkö\", -- hän yritti\nlempeällä äänellä.\n\n\"Älä nyt enää ole noin -- kovin -- suruissasi.\" Hän nyökkäsi hänelle\npari kertaa rohkaisevasti ovensuulta...\n\nViimeistä kehoitusta Aletten ei ollut helppo seurata; siinä oli jotakin,\njoka hänen sydänjuuriaan kaiveli. Ei rahtustakaan ymmärtämystä! Jakob\neli omaa, hän omaa elämäänsä.\n\n-- Iltapäivällä, kun Letta vihdoinkin oli päässyt rauhaan ja istui\nkutomassa villahametta pikku tytölle, tuli Jakob konttorista.\n\n\"Minä olen varmaan kohtuuton\", hän puhui tullen Letan luo; \"en ole\nvälittänyt siitä, miten laitasi on. Luulen todella, että miehet ovat\nheittiöitä.\"\n\n\"Niinkö sinä nyt arvelet\", sanoi Letta ilostuen.\n\n\"Luonnoltaan, -- vain luonnoltaan... Tulin tässä iltapäivällä näitä\nasioita ajatelleeksi. Sinä elät täällä tosiaan niin yksinäsi, että\npakostakin tulet huonolle tuulelle, raukka. Olet oikeassa, Letta, minä\nmyönnän sen.\"\n\nAlette nousi äkkiä ja kavahti hänen kaulaansa.\n\n\"Rakkaani, -- oma kultani!\"\n\nJakob painoi hänen lämpimän vavahtelevan ruumiinsa rintaansa vasten...\n\"Onko minulla sitten ketään muuta kuin sinä, Letta?\"\n\n\"Entä minulla, entä minulla, Jakob?\" Alette painautui intohimoisesti\nlähemmä häntä. \"Meidän täytyy pysyä yhdessä.\" --\n\n\"Olen ajatellut, näetkö, että sinä kaipaat seuraa -- ystävää\nlähettyvillesi -- voisithan pyytää luoksesi jonkun serkuistasi tai\ntuttavistasi kesäksi -- vaikkapa talveksikin, jos haluat; meillähän on\ntilaa kyllin.\n\nMitä? Eikö se olekaan mieleesi? Sinä katsot minuun... Oliko se niin\ntyhmää?\"\n\n\"Ei -- ei suinkaan\", sai Letta sanotuksi -- hitaasti kuin haaveesta\nheräten; \"voisihan se olla kylläkin ... kylläkin hauskaa.\"\n\n\"No niin -- kenen siis?\" tiukkasi Jakob.\n\n\"Ehkä serkkuni Konstance Kiönigin\", vastasi Alette mietiskeltyään.\n\n\"Niin, onhan hän kirjeistä päättäen sekä hauska että sukkela... Ota kynä\nkäteesi ja kirjoita heti -- pyydä häntä tulemaan niinpiankuin suinkin!\"\n\n\n\n\nVIII.\n\n\nKonstance Kiönig oli nyt ollut heillä viikon päivät. Hänellä oli oma\nsievä huoneensa, jonka Alette oli järjestänyt pitäen silmällä kaikkia\nmahdollisia mukavuuksia -- sitäkin, että hän saattaisi vapaasti olla\nhuoneessaan yksin milloin halusi, lukea, kirjoittaa kirjeensä tai\nasettua mukavaan lepoon. Hän oli ollut opettajana kuusi, seitsemän\nvuotta ja nyt palannut kotiin äitinsä luo joksikin aikaa lepäämään -- ja\njuuri tämä oli aiheuttanut Aletten kutsun.\n\nHe katselivat ihmisiä sangen eri kannalta, nämä kaksi, Alette ja\nKonstance, vaikka kummallakin oli taipumusta panna merkille hauskat\npuolet. Esimerkiksi Krabbe, jota Alette ensin oli kuvaillut mitä\nhullunkurisimmaksi, mutta jonka puolta hän lopulta piti, oli Konstancen\nmielestä kaikkein pöhköin tomppeli, joka koskaan oli yömyssyä silmäinsä\nja korvainsa päälle vetänyt. Ei -- rouvalle oli toki etusija annettava;\n-- käytännöllinen ja näppärä ja kelpo nainen...\n\n... \"Alette, kuulehan\", kuulusteli Konstance varovasti, \"te käytte kai\nvieraisillakin joskus?\"\n\n\"Kyllä, käymmehän me\" --\n\n\"Minä vain ihmettelen, kun ette ole minun aikanani olleet ulkona\nainoatakaan iltaa.\"\n\n\"Sinusta ehkä tuntuu täällä ikävältä ja pitkäveteiseltä?\"\n\n\"Minusta, ei toki! Sinua minä ajattelin.\"\n\n\"Jakobilla on niin vähän aikaa, näetkös, monesti hän ei ole\nkonttoristaan vapaa ennenkuin myöhään illalla.\"\n\n\"Niin Jakob. Entä sinä?\" hän kysyi tutkien; monta kertaa hänen silmänsä\nhämmästyksestä suurenivat, ennenkuin pääsi perehtymään talon oloihin, --\n\"eikö sinusta aika käy pitkäksi ja ikäväksi? Ethän *sinä* työskentele\nkonttorissa!\"\n\n\"Täytyy sitä vähän miestäänkin muistaa, -- ja kun nyt Jakob...\"\n\n\"Niin, sinä istut kotona ja olet *olemassa* häntä varten.\"\n\nAlette kohautti päätään. Sanoissa oli sellaista sävyä, että hänellä\nolisi ollut halu vastata niihin. Mutta samassa tuli lapsenhoitaja\nulosmenoa varten puettu pikku tyttö käsivarrellaan, ja pojan oli\nlähdettävä mukaan. Tämä istui lattialla keskellä auringonpaisteruutua ja\nreuhtoi ja puri lakkaamatta puuhevosensa häntää.\n\nVihdoinkin he pääsivät menemään eteisen ovesta, ja naiset palasivat\nsaliin. Alette kokoili vaipat ja leikkikalut pojan jäljeltä, hänen\nystävättärensä istui keinutuolissa, hiljakseen kiikkuen, puoleksi\nloikoen, ja, niinkuin näytti, vain tarkastellen somia sormiaan. Tuon\ntuostakin siirtyi katse sormien yli Lettaan.\n\n\"Ulkona on todellakin ihanaa!\"\n\n\"Niin, kyllä se lapsille tekee hyvää\". --\n\n\"Ihan kesä-ilma. -- Mutta onko sinulla oikeastaan mitään toimittamista\ntäällä kotona nyt... Jospa lähtisimme pienelle kävelyretkelle? -- ja\nentä jos sitten illalla menisimme apteekkarille, niin olisi se käynti\ntehtynä. -- Rouvahan meitä niin pyysi tulemaan, kun täällä viimein\nkävi.\"\n\n\"Niin -- mutta Jakob, näetkö, -- eihän hän voi jäädä kotiin\nyksikseen...\"\n\n\"Taivas varjelkoon minua menemästä naimisiin ja joutumasta olemaan\nolemassa toista varten. En iki päivinäni siihen kelpaisi. Tuolla\nkonttorissa istuu miehesi ja on olemassa sinua varten ja täällä istut\nsinä ja olet olemassa häntä varten.\"\n\n\"Käymmehän me usein ulkona yhdessä ... eikä nainut vaimo todellakaan saa\nolla noin ylen määrin huvittelunhaluinen!\" hän huomautti hieman torjuen\nja samalla tahtoen tuoda esiin oman arvonsa naituna naisena vanhemman\nserkun rinnalla.\n\n\"Olet kahdenkymmenenkolmen tai -neljän vanha... Noinko talttuneeksi sitä\nkäy, kun on naimisissa! -- niin ettei voi edes juolahtaa mieleenkään\nlähteä yksin kävelymatkalle, vaikka on tällainen ilma... Onhan teillä\nhevonen ja rattaat -- ja renkipoika?\"\n\n\"On toki! -- Ja kyllä me niitä käytämmekin; mutta Jakob on jo\nkyllästynyt ajelemiseen, ymmärräthän -- kaikki toimitusmatkat...\"\n\n\"Ajattelepas, jos hän pistäytyisi talliin ja huomaisikin sen tyhjäksi!\nEihän hän hevosta tänään tarvitse... Minuun on mennyt sellainen kauhea\nhalu tehdä jotakin, Alette! -- nähdä Jakobin kasvot, kun me pyydämme\najopelejä lähteäksemme ulos iltapäivällä. Tahdotko, niin kysyn häneltä?\"\n\n\"Kiitos, kyllä minä sen itsekin teen. Sinä muuten erehdyt, jos luulet,\netten minä hevosta saa milloin ikinä vain tahdon. Kysymys on vain siitä,\ntahdonko.\"\n\n\"No tahdotko -- todella, -- -- kyllä oletkin totuttanut hänet perin\npohjin hulluille tavoille.\"\n\nSamassa Alette lähti konttoriin ja palasi seurassaan Jakob, joka\nosoittautui ylen kohteliaaksi... Se oli hänen syynsä, ihan\nanteeksiantamatonta, ettei hän ennemmin ollut tullut ajatelleeksi\ntarjota Konstancelle ajoneuvoja; tietysti ne olivat hänen\nkäytettävissään milloin hän vain sinnepäinkään viittaisi. Sanalla sanoen\nihan ja juuri yksinomaan ne olivat hänen käytettävissään.\n\nHevonen valjastettiin hänen huolellisesti valvoessaan toimitusta, ja\nitse hän auttoi heidät rattaille -- reippaan, tuhkanvaalean serkun\nensiksi...\n\nMinne heidän oli ajettava? Jopa nyt, ei hän tahtonut puuttua niin\nvaaralliseen toimeen, muka antamaan viittauksia ja neuvoja; -- hehän\nolivat itsenäisiä naisia... Kyllä, kyllä hän sanoo terveiset pikku\ntytölle ja pojalle, kun he ajoneuvoissaan saapuvat kotiin!\n\nHe vierivät tiehensä ja Jakob jäi portaille seisomaan vertaillen\neräänlaisella tyytyväisyydellä päivänvarjon alla istuvan vaimonsa\nkaunista tyylikästä vartaloa serkun lyhyempään, tanakampaan,\nreippaampaan. Hän otti silmälasit nenältään ja pyyhki niitä hymyillen\nkaksimielinen ilme kasvoissaan.\n\nTuollaisella serkulla ei ilmeisesti ole käsitystä muusta kuin\noikeuksista...\n\nTilata hevonen ja ajoneuvot noin vaan portaitten eteen -- tokko tuo\nlienee omiaan talon tavoiksi ajan mittaan... Olisipa mukavaa tietää,\nmiten kauan hän on ollut kahdenkymmenenyhdeksän vuoden vanha, niinkuin\nsanoo...\n\nMonet kerrat hän sinä iltapäivänä kävi konttorinikkunasta katsomassa;\nkesti kauan, ennenkuin naiset saapuivat kotiin...\n\nHän istui kokonaan syventyneenä hakemuskirjaan, jonka hän toivoi\nsaavansa valmiiksi vielä tänä iltana, kun kuuli rattaiden kolinaa. He\nnauroivat ja puhelivat eteisessä, ja sitten Alette hattu ja päällystakki\nvielä yllään pisti päänsä ovesta:\n\n\"Tässä nyt olemme, Jakob! Et voi uskoa, miten meillä on ollut hauskaa!\"\n\nRaittiin ilman tuoksu vielä ympärillään hän seisoi kirjoituspöydän\nääressä ja suuteli miestään lämpimästi pari kolme kertaa. \"Tulethan\nkohta sisään... Tiedätkö, onko pikku tyttö ollut kiltti?\" hän kysäisi\näkkiä ja pyörähti ulos ovesta.\n\nTämä oli kuin uusi tapaus tuossa tavallisessa jokapäiväisessä elämässä,\ntämä vaimon käynti kylässä noin omin päin; ja Jakob istui siinä\nlopultikin aika uteliaana tietämään, minkälainen heidän matkansa\noikeastaan oli ollut.\n\nMutta rientää heti sisään -- saahan heitä vähän kiusata...\n\nIllallispöydässä kävi mieliala oikein vilkkaaksi. He olivat ajaneet\nkauas pitkin kaunista joenrantaa ja paluumatkalla käyneet parissa\npaikassa vieraisilla -- mieli vielä aaltoili siitä. Konstance huvitti\nheitä kuvailemalla sattuvia havaintojaan paikkakunnasta ja sen\nhenkilöistä ja Jakob ja Alette pitivät huolta siitä, että hän sai kaikki\nvaillinaiset tietonsa täydennetyiksi.\n\n\"Sanokaa minulle, herra asianajaja\", hän lopuksi kysyi, -- \"olemme kai\nteidän mielestänne tänä päivänä olleet oikeita hurjapäitä, hevonen\nkarannut tallista ja rouva talosta?\"\n\n\"Ja saat uskoa, että hauskaa olemme pitäneet\", vakuutteli Alette.\n\n\"Ja minä voin vakuuttaa, että tulit luokseni konttoriin niin raittiina\nja reippaana kuin jos olisit käynyt Amerikassa\", Jakob selitti.\n\n\"Mitä, -- onko hän muuten sitten ikävä teidän seurassanne?\" ihmetteli\nKonstance ilkeämielisesti. \"Alan vähitellen uskoa, että olet perin\npohjin pilannut miehesi, Alette. Ollapa minulla hevonen ja ajoneuvot!\"\n\n\"Kyllä sitten menoa riittäisi! Sanokaa, ottaisitteko miehenne mukaan\nmatkoillenne?\" kuulusteli Jakob.\n\n\"Tarkoitatte, että mies on niissä ihan välttämätön olemassa; hevonenhan\nse toki vetää. -- Mutta voitte uskoa, että grüneriläisten silmät\nsuurenivat, kun näkivät rouva Mörkin tulevan ilman herraansa ja\nmiestänsä! Melkein kuin eivät olisi uskoneet sinun voivan seisoa yksin\nomilla jaloillasi, Alette! Kyllä ne rouvat tekeytyvät avuttomiksi...\nSinusta olisi kai ihan kauhistuttavaa ajatella, että jonakin iltana\nlähtisit yksin ulos.\"\n\n\"Saattaisi olla; kyllä se minusta tuntuisi vähän epämieluisalta.\"\n\n\"Vai tuntuisi?\" ihmetteli Jakob.\n\n\"Olen niin tottumaton olemaan noin omin päin, näetkö... Olen käynyt\nikäänkuin ujoksi, tunnen sen.\"\n\n\"Oma raukkani, niinkö todellakin? Olet kulkenut tässä ja tuuditellut ja\nkiikutellut, kunnes olet käynyt ihmispeloksi\"...\n\nHän vaipui ajatuksiin; teekeittiön takaa hän katsahti vaimoonsa.\n\n\"Minä luulen, että saamme ruveta harjaantumaan ja karkaisemaan itseämme\nolemaan taas ihmisten seurassa -- kuten muinoin roomalaiset\ntotuttautuivat kimbreihin ja teutooneihin... Vai mitä, Letta? Jos\naloittaisimme pitämällä tervetuliaiskestit neiti Konstancelle huomenna\ntai ylihuomenna -- niinpiankuin vain kerkeät. En ollenkaan epäile, ettei\nsiitä seuraa kutsuja sinne ja tänne -- erittäinkin kun meillä on\nsyöttinä sellainen uutuus kuin sinun serkkusi.\"\n\nEhdotukseen suostuttiin empimättä. Nyt alkoi vilkas keskustelu vieraiden\nvalinnasta, sillävälin kuin ajoretken aiheuttama teen ja voileipien\nsuurenmoinen menekki herätti Jakobissa ihastusta.\n\n\"Ei, nyt meidän täytyy nousta!\" päätti Alette; hänen oli pantava lapset\nnukkumaan.\n\n-- Kello oli jo puoli kymmenen, kun hän taas tuli saliin.\n\n\"Mutta, Jakob-kulta, etkö olekaan konttorissa?\" hän kysyi ihmetellen.\n\"Siellä palaa lamppu turhaan.\"\n\nJakob käveli lattialla puhellen innokkaasti Konstancen kanssa.\n\n\"Sammuta se vaan, Aletie; ei näy työstä enää tänä iltana tulevan\nmitään...\"\n\n... \"Vai niin, Te panette rahanne elinkorkolaitokseen?\" hän jatkoi\nhuvitettuna.\n\n\"Yksinäinen tyttö, kuten minä, seisoo aivan toisin omilla jaloillaan,\nkun hän tietää tulevaisuutensa turvatuksi.\"\n\nHän istui keinutuolissa niska patjaa vasten, ja kun hän kumartui\nasennostaan eteenpäin ja jutteli innoissaan, muodostui hänen vaaleihin\nkasvoihinsa pari hymykuoppaa, joilla tuskin oli mitään tekemistä\nlemmentunteiden kanssa.\n\n\"Niin, niin\", myönteli Jakob miettivästi, \"olenhan minäkin vähän\nsäästöjä koonnut ... ja usein on ollut sangen vaikea ratkaista, minne ne\nsijoittaa. Ja olen tullut siihen päätökseen, että täytyy luottaa sen\npaikkakunnan olosuhteisiin, jossa työskentelee, ja kulkea niiden mukana\n-- uskoa metsään... Mitä, neiti Konstance, ettekö luule, että siinä\nliikemies tekee järkevästi?\"\n\nAlette seisoi hetkisen kuunnellen heitä... Ihan he täydellä todella\nkeskustelivat liikeasioista.\n\n\"Ja niin minä olenkin tehnyt pienen alun ostamalla pari metsäpalstaa. Ne\nsaavat kasvaa. Se on säästökassa sekin.\"\n\n\"Ei, mutta Jakob! -- Etkä sinä ole siitä minulle virkkanut mitään.\nEttäkö meillä todellakin on kaksi metsää?\"\n\n\"On kyllä, -- kaksi kertaa tuhat kruunua on minulla sijoitettuna, ihan\nBervenin metsän viereen Länsijoen varrelle. Ja jos minä saan vähän lisää\nvaroja kokoon tänä vuonna, panen nekin sinne! -- Katsotte minuun, neiti\nKonstance, ikäänkuin luulisitte minua keinottelijaksi! -- olkaa huoleti.\nMutta hiukkaisen, -- hiukkaisen pitää toki uskaltaa panna yhden kortin\nvaraan, jos mielii jotakin voittaa -- vai mitä arvelette, neiti? --\nMuutenhan voisi rahansa yhtä hyvin pankissakin pitää\"...\n\nKysyä Konstancen mieltä tuollaisista asioista! ihmetteli Alette päätään\ntuskin huomattavasti keikauttaen.\n\n\"Vähän tuulta purjeisiin liikeasioissa -- vähän suolaa ja pippuria\nsäilöönpanossa -- niin että metsä saa humista tulevaisuutta ... --\nkasvaa hirsiä omaa kotia varten\"...\n\nAlette istui tuijottaen mieheensä. Ei hän koskaan ollut *hänelle* noin\npuhunut. Oli jotakin uutta, -- tuo, mitä hän puhui heidän omasta...\n\nYhä jatkui vilkas keskustelu metsästä ja siitä, mikä saattoi olla\nuhkapeliä ja mikä vain järkevää luottamusta paikkakunnan edellytyksiin\nja oloihin.\n\nJakob yhä innostui puhumaan ja Konstance, joka oleskellessaan eri\nseuduilla maata oli saavuttanut melkoisen käytännöllisen arvostelukyvyn,\nylläpiti hänen intoaan tuomalla esiin omia mielenkiintoisia\nhuomautuksiaan.\n\nKynttilä, jonka Konstance vihdoin sytytti lähteäkseen omaan\nhuoneeseensa, sai lyhetä hyvän matkaa, ennenkuin lähdöstä tuli tosi.\n\nAlette saattoi häntä kuten ainakin, mutta vastoin tapaansa jäi vain\nhetkiseksi hänen luokseen.\n\n\"Todellakin älykäs nainen\", selitti Jakob hilpeänä, kun Alette palasi\nsaliin, \"tervejärkinen.\"\n\n\"Sain tänä iltana oppia yhtä ja toista, mitä en ennen tietänyt\", Alette\nhuomautti.\n\n\"Eikö totta? -- hän on sangen huvitettu kaikenlaisista asioista --\nollakseen nainen?\"\n\n\"Eikä sinun näy olleen kovinkaan vaikea jättää konttoritöitä tänä\niltana\" Alette lisäsi lyhyeen.\n\n\"Mitä?\"... Jakob katsoi häneen tutkivasti. -- \"Niin, näetkö, hän voi\nkeskustella liikeasioista, ja se vetää -- -- Tuntuu niin hyvältä täällä!\nJos tietäisit, miten pidän tätä kodistani, tästä huoneesta,\nvaimostani...\n\n\"Kun lisää tulee vähän pippuria ja suolaa; niin, puhu suoraan vaan!\"\n\n\"Mutta sinähän olet kaiken tämän sieluna, -- niin raikkaana kuin tänään\ntulit. -- Epäiletkö, Letta?\"\n\n\"En, Jakob, en minä epäile.\"\n\n\"No niin -- katso minuun sitten.\"\n\n\"En minä epäile, kuulethan sen. Uskon kyllä, että sinä pidät minusta.\"\n\n\"Jumaloin sinua, niin sinun pitää sanoa, -- niin solakka ja ylväs koko\nolennoltasi! Ja nyt sinun totta tosiaan on lähdettävä ihmisten joukkoon,\nettä saavat nähdä, kuka sinä olet. Minä tahdon, että pääset oikeuksiisi;\n-- olen ollut kuin mikäkin vanginvartija. -- No, etkö olekaan\ntyytyväinen?... Olet niin suloinen.\"\n\n\"En ollenkaan halua olla tuollainen korkeampi olento.\"\n\n\"Siinäkö sitä taas ollaan! -- Onko maailmassa mitään muuta kuin te,\njoille minä elän, -- enkö tee työtä vain sinua varten, teenkö muuta kuin\najattelen sinua ja lapsia, ja sittenkin --\"\n\nHän asteli edestakaisin, mieli kuohuksissa.\n\n\"No niin, huomaan sen kyllä\" -- hän jatkoi tyyntyneenä; \"oma syynihän\non, kun olen antanut sinun istua täällä kotona yksinäsi, niin että olet\nsaanut mielialasi vain minusta... Tietysti sinun pitää päästä muiden\nseuraan... Näethän, miten hauskaa tänäänkin oli, -- -- siihen asti kuin\njäimme kahden!\" hän ei voinut olla lisäämättä.\n\nHän lähti harmistuneena makuuhuoneeseen.\n\n\n\n\nIX.\n\n\nTämähän oli oikein virkeä ja hauska paikkakunta, päätteli Konstance.\nTiesi taivas, mitä enimmällä osalla näitä ihmisiä oikeastaan oli\ntoimitettavaa, sillä aikaa heillä oli aina!\n\nHe olivat huvitelleet koko kesän. Jollei ollut kutsuja tai pieniä\nvieraskäyntejä, niin lähdettiin huviretkelle, ja Konstancella oli aivan\nerikoinen taito saada ihmiset liikkeelle: hän ei voinut olla rauhassa\nkahta päivää, ilman että kolmantena oli välttämättä keksittävä jotakin\nuutta. Vilkkaana ja puheliaana, täynnä leikkiä ja kujetta hän huvitti\nkaikkia. Hänellä oli erinomaiset seurustelulahjat ja hän oli kekseliäs,\nmikä joskus saattoi käydä isäntäväelle rasittavaksi, mutta sen sijaan\nloi vilkkautta vieraisiin. Senpä tähden kaikki halusivatkin hänen\nseuraansa.\n\nJa kotona kävi sitten iloinen puhelu ja armoton arvostelu. Jos Alette\noli erikoisen taipuvainen huomaamaan elämän koomilliset puolet, niin oli\ntoisella lisäksi kyky pistellä samalla kuin oli sukkela. Elämä, joka\nkaikkialla oli asettanut hänelle rajat ja pakottanut itsehillitsemiseen,\noli kasvattanut häneen teräviä okaita; ja täällä hän nyt sattumalta oli\njoutunut oloihin, missä hän sai päästää kahleditun kielensä vapaasti\nvalloilleen.\n\n\"Totta tosiaan, hän ei ole mikään piikitön hunajamehiläinen\", Jakob\nselitti; \"mutta sukkela hän on!\"\n\nJa sinä aikana kesällä, jolloin setä ja täti Vosgraff olivat heillä\nkäymässä, hän oli aivan verraton, kerrassaan kuin pelastuksen enkeli\ntalossa. Sedän levottomuuden ja tädin jutteluhalun -- molemmat hän tiesi\ntyydyttää; hän oli elämän varrella tottunut kaikenlaisiin vaatimuksiin\nja velvollisuuksiin. Vanhempia herroja kohtaan hän heti löysi oikean\nsävyn. Entäs tädin suhteen! -- jo ensi silmänluonnilla hän huomasi, mitä\nhänen puvussaan oli kallisarvoista ja ihailtavaa -- ja osasi sitäpaitsi\nantaa hänelle viittauksia paikkakunnan oloista ja henkilöistä.\n\nOikeusneuvos nautti aina siellä käydessään jonkinlaisella oikeutetulla\nylpeydellä siitä, että noiden nuorten menestys paikkakunnalla oli\nsilminnähtävästi yhä vain kasvamaan päin.\n\n\"Hän on totisesti sangen lahjakas, ansaitsee varmaankin enemmän kuin\nvaltioneuvos\"... Oli muutamia korkeampi-arvoisia henkilöitä, joita\noikeusneuvos kunnioitti tällaisella tuttavallisella lausunnolla.\n\nJa asianajaja Mörkin talon saattoi vähitellen laskea paikkakunnan\nvieraanvaraisimpiin. Olikin eroa entisen ja nykyisen rouva Mörkin\nvälillä: hieman ujon Alenen, joka keväällä alkoi näyttäytyä\nseuraelämässä, ja tuon reippaan, arvokkaan vallasnaisen, joka hillityn,\nsäädyllisen rouvamaisuuden taa jossakin määrin peitti huvitteluilonsa,\njota sai pyytämällä pyytää tanssiin ja joka parikin kertaa esteli,\nennenkuin suostui olemaan leskisillä nuorten kanssa ulkona nurmella.\n\nJakob maksoi jonkinlaisella tyydytyksellä uuden seuraelämän tuottamat\nlisämenot. Ja kun Alette, puettuna kutsuja varten, iltasilla pistäytyi\nkonttoriin ja koetti pusertaa häneltä lupauksen tulla perästä\nniinpiankuin ennätti; ja kun, hänen toivotettuaan vaimolleen hauskaa\niltaa, ovi oli sulkeutunut, saattoi kyllä Jakobinkin mielessä väikkyä,\nettä ehkei pieni korttipeli ja jutustus olisi niinkään hullua. Ja niin\nhän hyvinkäytetyn työajan jälkeen kävi pistäytymässä lasten luona\nmakuuhuoneessa pukeutuakseen ja lähteäkseen perästä.\n\nJakob oli alkanut melkeinpä ylpeillä siitä, että hänellä oli kaunis koti\nja kaunis vaimo näytettävänä. Alette sai alituiseen kuulla, että hän oli\nkaunein koko maailmassa; oli todellinen ilo katsoa, miltä hän näytti,\nhän ei iki päivinä olisi toisenlaista vaimoa tahtonut!\n\nHän toisti tämän uudelleen ja taas uudelleen, ja pari kertaa nämä sanat\ntuntuivatkin kuin laastari Aletten mielipahalle sen johdosta, että Jakob\nkotimatkalla iltaisin melkeinpä yksinomaan kääntyi Konstancen puoleen,\nkun tuli puhe jostakin vakavammasta kysymyksestä -- paikkakunnan\nhenkilöistä, heidän oloistaan ja liikeasioistaan.\n\nHän ei voinut olla harmittelematta huomatessaan, että nämä kotimatkat\njok'ikinen kerta päättyivät tuontapaisiin keskusteluihin...\n\nJa kun sitten eräänä iltana heidän kotiin tultuaan Alette vastasi\nJakobin lämpimään tunteenpurkaukseen itkettynein silmin, tämä suorastaan\nhermostui ja moitti vaimoaan oikulliseksi.\n\nMutta oliko tuo sitten hauskaa, että Jakob kerran toisensa jälkeen jäi\nsaliin kertomaan Konstancelle -- ja aina vain hänelle -- kaikenlaisista\nkonttorissa tapahtuneista asioista. Hän ei voinut sille mitään, että\nkyyneleet nousivat hänen silmiinsä heidän myöhemmin ollessaan kahden\nkesken, ja silloin Jakob kävi kärsimättömäksi ja katsoi häneen\npilkallisesti silmälasiensa takaa... \"Eihän hän nyt toki ollut\nmustasukkainen? -- kadehtiko hän serkkuaan? -- Tyttöraukalla ei ole\nmuuta kuin harvinaisen terve järkensä, millä komeilla tässä\nmaailmassa... Ole sinä oma itsesi, kultani -- se on tuhat kertaa enemmän\nkuin kaikki järkeily.\" --\n\nSaattoi muuten olla niinkin, että Alette itse oli tavallista\narkatunteisempi, hän ei nykyjään oikein ollut siinä mielentilassa, että\nolisi voinut ottaa asiat valoisalta kannalta ... jotenkin huonossa\nvoinnissa päivin, hänen oli pakko vähän säästää itseään ja usein kesken\nkaiken levähtää sängyssä näin syyspuoleen. Hän nojautui hieman raskaasti\nJakobin käsivarteen; olihan taas piakkoin perhe lisääntyvä. Ja vaikka\nhän viime aikoina oli tuntenut olevansa liian väsynyt lähteäkseen\nvieraisille, oli hän sen kuitenkin tehnyt pysyäkseen mukana ja\nseuratakseen Konstancea. Silloin hän istui katsellen haluttomana yhtä ja\ntoista sellaista, joka muuten olisi häntä hyvinkin huvittanut, ja hänen\ntäytyi ponnistaa kaikki voimansa pysyäkseen edes hiukankin vilkkaana.\n\nTänä iltana oli taaskin kutsut -- luultavasti isonlaiset, kapteeni\nBöckmanin luona.\n\nHänellä ei tähän aikaan ollut kuin pari sopivaa vieraspukua, ja hän oli\nottanut ne esille katsoakseen, mitä koristuksia hän voisi niihin\nkäyttää. Mutta kun hänen piti ruveta pukeutumaan, ei hänellä ollut\nsiihen vähääkään halua. Hän kulki siinä hämärissä kahden vaiheilla; hän\ntahtoi lykätä päätöksenteon mahdollisimman kauas.\n\n\"Hm, hm -- lähteäkö nyt tuonne pimeään ja märkään\", hän sanoi, kun Jakob\ntuli sisään saadakseen konttorilampun sytytetyksi.\n\n\"Etkö luule, että se virkistäisi sinua vähäisen -- voithan valjastuttaa\nhevosen ja lähteä ajaen?\"\n\n\"Olisi niin suloista kerrankin olla yksin kotona, levätä sohvalla ja\nlukea, -- -- mitä arvelet, Jakob!\"\n\n\"No niin, ystäväni, niinkuin itse tahdot, ehkä se on sinulle parasta.\"\n\n\"Nyt se saa olla päätettynä; ripustan pukuni kaappiin takaisin\"...\n\n\"Konstance, Konstance!\" hän huusi ovesta serkulleen. \"Saat lähteä yksin\ntänä iltana... Minkä puvun sinä otat? -- Sinä käytät liian usein samaa.\nSaat hyvin mielellään minulta jonkin pitsikauluksen ja uuden\nhopeanuoleni voisit panna tukkaasi.\"...\n\n       *       *       *       *       '\n\n-- -- Alette oli sinä iltana asettautunut oikein mukavasti lepäämään\nsohvalle lampun ääreen. Pikku poika leikki ja kompuroi kaikessa rauhassa\nhänen vierellään lattialla ja lastenkamarista kuului tuuditus-laulua.\n\nTuntui niin rauhalliselta kerrankin olla ilman Konstancea. Ja\nkonttorissa istui Jakob; hän teki työtä heidän kaikkien edestä, raukka!\n\nMiten hän rakasti heitä.... Alette saattoi ihan nähdä hänet edessään,\nruskea tukka punertavana lampunvalossa ja nuo leveät kasvot, joissa oli\neloa joka piirteessä; hänen miettiessään liikkuivat leukapielet kuin hän\nolisi pureskellut tupakkaa...\n\nKello oli jo kohta yhdeksän, kun Jakob vihdoin kiireesti pistäytyi\nsisään, lamppu kädessä.\n\n\"Oletko lopettanut työsi, Jakob?\"\n\n\"Olen, ja nyt menen pukeutumaan -- kyllä vielä ennätän, ennenkuin\nillallinen siellä alkaa.\"\n\n\"Etkö sitten ... ja minä kun --\"\n\n\"Mitä?\"\n\n\"Ei mitään, Jakob! -- Mene sinä vaan, koska sinua huvittaa.\"\n\nHän oli jo makuukamarissa.\n\nAlette nousi äkkiä istualleen.\n\n\"Uh, miten sinä lykkäät tuolia, poika\", hän sanoi tarttuen lapseen\nhiukan kiivaasti, niin että pienokainen alkoi huutaa.\n\nHän nosti pojan syliinsä.\n\n\"No, no, muruseni, älä itke! Olin paha sinulle, niin olinkin... Mutta me\njäämme yksin, näetkö. Sama se meistä -- ja vieraissa on hauskempaa...\nOlet uninen, pikku raukkani; äiti panee pojunsa nukkumaan\"...\n\nPoika, joka kerran oli päässyt itkun alkuun, nyyhkytti vielä, kun Jakob\nseurustelupuvussa tuli sisään.\n\n\"Hyvää yötä molemmat\", sanoi hän suudellen heitä kiireesti. \"Ole nyt\nkiltti äidille, pikku mies... Kaipaan vähän juttelua. Ja onhan\nKonstancekin haettava.\" --\n\n-- -- Seuraavana aamuna kuvaili Konstance aamiaispöydässä mitä\nsukkelimmalla tavalla eilisiä kutsuja. Hänellä oli koko joukko asioita\nkerrottavana ja alituiseen hän vetosi Jakobiin, osoittaakseen, ettei hän\nliioitellut. Silmien tummentuessa puoleksisuljettujen luomien alla ja\nkasvojen hymyilemättä hän keikisti päätään taaksepäin ikäänkuin hänen ei\ntarvitsisi muuta kuin viitata saadakseen asiat koomillisiksi, ja Jakob\nsöi ja nauroi ja myönsi tyynesti:\n\nEi, kyllä sitä ei voi kieltää; Konstance oli eilen pistänyt oikeat lasit\nhänen nenälleen.\n\nViimeisen kerran hän nyt oli siellä käynyt ennen lähtöään, Konstance\npäätti huokaisten. Ja kyllä he olivat pitäneet huolta siitä, ettei hän\nheitä unohtaisi.\n\n\"Mitä Te sanotte -- ettehän aikone meitä vielä jättää?\" huudahti Jakob\nlämpimästi.\n\n\"Lokakuun lopussa; eihän siihen enää ole pitkäkään aika\"; hän painoi\nvaalean päänsä, jossa kiharat kiersivät korvanjuuressa, alas lautasta\nkohti.\n\nAlette oli tämän viimeisen keskustelun aikana noussut jotenkin äkkiä.\nHänellähän oli lapset ja aamuaskareet hoidettavina.\n\n\"On kai aika pyytää häntä jäämään meille talveksikin\", lausui Jakob\ntultuaan hänen perästään makuukamariin.\n\n\"Ja onhan onni, että meillä on hänen apunsa käytettävänä talossa nyt,\nkun sinäkin alat olla noin huonossa voimissa\" hän jatkoi, kun Alette ei\nvastannut.\n\n\"Niin, sen kyllä ymmärrän, että sinusta talo tuntuisi merkillisen\ntyhjältä ilman häntä\", hän vihdoin virkkoi oudon hiljaa; hän ei\nkääntänyt päätään Jakobiin päin, järjesteli vain yhä laatikkoon lasten\nvaatteita.\n\n\"Mitä nyt tuolla taas tarkoitat?\" kysyi hän ärtyisästi -- \"sen\nkäytännöllisemmin ei asioita juuri voi järjestää -- hän on ystäväsi,\njonka tunnet perin pohjin ja johon voit luottaa.\"\n\n\"Niin, sinä olet todellakin huolehtivainen, Jakob -- ainakin siinä\nsuhteessa\"... hän verkalleen vastasi.\n\n\"Sinun tähtesi -- tietysti!\" --\n\n\"Eikö mitä, Jakob!\" Hän suoristautui äkkiä ja katsoi Jakobia silmiin --\n\"et minun, vaan itsesi tähden. Älä vedä suutasi hymyyn -- minä muka olen\nmustasukkainen tai kadehdin häntä.\"\n\n\"Minusta tuntuu, etten ole sanonut mitään, Alette! -- en sanaakaan.\"\n\n\"Et ole, -- mutta minä tiedän kuitenkin niin erinomaisen hyvin, mitä\najattelet... Ja sano mitä tahdot, mutta loukkaavaa on vaimon nähdä\ntoisen anastavan hänen paikkansa miehensä uskottuna.\"\n\n\"Uskottuna? -- Siksikö, että hän on sukkela ja huvitettu juttelemaan\nkäytännöllisistä asioista. Ei siis pitäisi seurustella ihmisten kanssa,\njotka ovat hauskoja -- tai sukkelia -- tai huvitettuja jostakin, kun\nkerran on naimisissa?\"\n\n\"Se riippuu kyllä asianhaaroista!\"\n\n\"Ei, tietysti he kaikki anastavat vaimon paikan; -- vaimon pitää riittää\ntäyttämään miehen koko näköpiiri, hänen yksin -- muuten hyväinen aika!\"\n\n\"Sinä tiedät hyvin, Jakob, etten minä sitä tarkoita!\"\n\n\"Et, tietysti et ... pitää vain karttaa kaikkia niitä, jotka ovat\nhuvittavia, ymmärrän sen hyvin -- niitä naisia nimittäin! -- Silmälaput\npäähän omassa talossaankin!\"\n\n\"Niin, pilkkaa sinä vaan; -- mutta pyytää häntä jäämään -- vielä\nkokonaiseksi talveksi -- minunko?\" Hänen kasvonsa hehkuivat ja ääni\nvapisi -- \"ei, Jakob, sitä minä en tee!\"\n\n\"Hyväinen aika, rouva! Niinkuin tahdot, ihan miten haluat\"...\n\n\"En minä ole mustasukkainen\" hän purskahti itkemään, -- \"olen vain niin\nsanomattoman onneton ja olen ollut aina siitä asti, kuin hän tuli\ntaloon... Et ainoatakaan iltaa sinä minun tähteni ole sisällä, hänen\narmostaan vain saan sinut tänne... Ja eilen sinä lähdit ilman muuta ja\njätit minut yksin\"...\n\n\"Jo riittää, Alette! Olet sanonut ihan tarpeeksi ... olen täydellisesti\ntyytyväinen viittauksiisi. -- Tietysti olet erehtynyt perin pohjin,\nmutta samapa se... Ja mitä pikemmin sinä kohteliaalla tavalla saat\nystäväsi lähtemään, sitä parempi.\n\nSano minulle\", hän hieman kostonhaluisena kysyi kääntyen ovella --\n\"vieläkö tämän jälkeen aiot olla hänen kanssaan kirjeenvaihdossa?\"\n\n\n\n\nX.\n\n\nAlkoi nähtävästi vähitellen selvitä, että hyvät ajat olivat tulossa koko\nlaajalla metsäalueella. Paikkakunnan sanomalehdessä oli tuon tuostakin\npuutavarain hintatietoja, jotka osoittivat yhä nousevaa suuntaa.\nPienemmätkin puut, joilla ei ennen mitään arvoa ollut, kannatti nyt\nkaataa ja muuttaa rahaksi. Ja neliöpeninkulmittain seisoivat metsät\nharjujen rinteillä kasvaen yhtä varmasti kuin omistajan parta ja kantaen\nhänelle kultaa joka tuumalta, minkä koko eneni. Pienikin hinnannousu\nsaattoi kohottaa sen arvoa sadoilla tai tuhansilla talareilla.\n\nYli talonpoikaistalojen ja kautta koko pienen kaupungin kävi\njonkinlainen huumaus noista rajattomista metsistä, joissa tuhansien\nhakkaajain kädet heiluttelivat kirvestä ja jotka tuntemattomina,\nmittaamattomina ulottuivat silmänkantamattomiin. Ja humu kuului joelta,\njoka aina vain täytensä kuljetti hirsiä tuosta salaperäisestä\nkultalasta.\n\nHuhuttiin metsäkauppiaista, ja huhut näyttäytyivät tosiksi. Miehet,\njoilla ei vielä eilen ollut penninkään edestä luottoa, olivat nyt\nsuurtilallisia, taskussa suurnumeroiset pankkikirjat ja hoidossaan\nkokonaiset liikeyritykset.\n\nKoko paikkakunta oli vähitellen saanut levottomamman leiman. Siellä\ntäällä kaupungissa tai pitkin molempia joenrantoja kohosi\nvastarakennettuja tai juuri valmistumaisillaan olevia puutaloja, joiden\nomistajat panivat pystyyn pienen kauppapuodin tai olutmyymälän tai\ntyöpajan tavallisesti jo ennen kuin talo vielä oli laudoitettu tai\nikkunat valmiit yläkerroksessa, missä rakennustyö vielä oli täydessä\nkäynnissä.\n\nPääkadulla näkyi -- paitsi tunnettua korutavara- ja maalaistuotteiden\nkauppaa -- kaksi äskenmaalattua taloa, valkoinen ja keltainen, joihin\nkumpaiseenkin oli rakennettu yksi kerros lisää ja joiden alakerrassa\nsuuret uudenaikuiset näyteikkunat komeilivat. Hautuumaan edessä olevalta\naukealta paikalta, joka kulki torin nimellä, olivat muutamat\nmaaseutulaiset äskettäin ostaneet ison tontin vanhoine taloineen, jotka\nhe aikoivat repiä alas; -- sanottiin, että aikomus oli rakentaa siihen\nhotelli, ja kivijalasta päättäen oli siitä tuleva oikein melkoisen\ntilava puupalatsi.\n\nSe seikka, että eräs arkkitehti oli huomannut maksavan vaivaa asettua\nasumaan kaupunkiin, todisti, etteivät laajat rakennuspuuhat tulisi tähän\npysähtymään. Ja tuon tuostakin kuuli kerrottavan rakennuksista, jotka\nympäristön tilanomistajat aikoivat joko koroittaa lisäkerroksilla tai\nrakentaa uudenaikuiseen tyyliin.\n\nJa saattoiko löytää parempaa todistusta tällaisen rakennuskuumeen\ntarttuvasta voimasta kuin sen, että nyt oli itse opettaja Krabbekin --\ns. o. rouva Krabbe -- ruvennut yrittämään, ostanut talonsa viereisen\ntontin vanhoine puuhökkeleineen ja alkanut rakentaa ja laajentaa\ntaloaan.\n\nAlakerrassa asuva asianajaja Mörk se näet tarvitsi tilavamman\nhuoneiston, muuten heidän olisi täytynyt muuttaa; he olivat jo kauan\nasuneet liian ahtaasti. Ei riittänyt enää se, että ulkorakennuksia ja\nvaunuvajaa oli laajennettu; itse asuinhuoneisto oli saatava avarammaksi.\nHe eivät enää voineet kaikessa vaatimattomuudessa sulloa\nseurapiirivieraitaan pariin pieneen huoneeseen, ja suorastaan\nvälttämättömänä täytyi pitää kunnollista vierashuonetta, jossa\nsaattaisivat palkita sen rakastettavuuden, mitä erinäiset\nmaaseutututtavat heitä kohtaan osoittivat, -- puhumattakaan siitä, että\nhe konttorin lisäksi välttämättömästi tarvitsivat etuhuoneen, missä\nkonttoristi Tobiesenilla olisi pulpettinsa ja paikkansa.\n\nMörkillä ei enää ollut niinkään pieni talous: kolme palvelustyttöä ja\nrenki sekä konttorissa yksi, toisinaan kaksikin apulaista.\n\nPaitsi vanhinta, lähes kahdeksanvuotiasta Johan Henrikiä, käveli,\ntallusteli ja ryömi huoneissa enemmän tai vähemmän pystysuorassa\nasennossa vielä kolme pienempää: Pikkutyttö, Alf ja Viking; -- viimeinen\nvasta viime kesästä.\n\nMutta Alette saattoi aivan huoletta jättää kotinsa päiväksi tai pariksi,\nhänen Kareninsa ja hänen luotettava lapsenhoitajansa olivat kuin kaksi\ntukipylvästä, ja renki Gudbrand ei koskaan juonut itseään humalaan\npaitsi lauantai-iltaisin työn päätyttyä, ja silloin hän aina alkoi kehua\nrouvaa.\n\nJa kohosihan Alette-rouva jotenkin paljon hänen maalaiskokemuspiirinsä\nyläpuolelle, kun hän istui turkkiin puettuna leveässä reessä, jota\nGudbrand ajoi, raikkaasti hymyillen ja harson takaa nyökäyttäen päätään\nvastaantuleville tuttaville. Alettea ympäröi jonkinlainen ylevä\narvokkuus, joka ikäänkuin huumasi Gudbrandia. Pari kertaa sattui, että\nGudbrand sai pidellä hänen puuhkaansa; siinä oli nenäliina, joka tuoksui\nkölninvedeltä -- voi sentään! -- mitenkäs muuten, kun se kerran oli\nrouvan.\n\nRouva Mörkin mielihuvituksia olivat tällaiset ajeluretket, kauniilla\nkeltaisella hevosella, varsinkin milloin hän voi poiketa sen tai tämän\nystävättären luo ottaakseen hänet mukaansa leveään rekeen. Ja hyvin\nkäärittyinä he ajoivat kirkkaassa, kylmässä, raikkaassa talvi-ilmassa\nläpi kuusimetsän, jossa puut seisoivat oksat lumen peitossa tai täynnä\njääpuikkoja, jotka kimalsivat iltapäiväauringon valaisemina kuin\nhopeahetaleinen satumaailma -- poikkesivat kahvia tai teetä juomaan\nStorstadiin Böllingien tai Libergiin kapteenin luo, pappilaan,\nBöckmaniin tai Sörsäteriin tientarkastajan taloon. Ainahan oli hyvä\npistäytyä Storstadissa tai Libergissa tiedustamassa, mitä huveja\ntoisella puolen jokea suunniteltiin; saattoi tapahtua, että\nheidänpuoleiset enimmäkseen päätettiin juuri tässä leveässä reessä,\njossa rouva Mörk ja jokin toinen rouva istuivat ajelemassa.\n\nJo aikoja sitten oli Alette päässyt siitä käsityksestä, ettei hän voisi\nlähteä kylään ilman Jakobia. Ensiksi oli Jakobilla itsellään aivan\ntarpeeksi omia matkoja ja toiseksi ei pälkähtänyt hänen päähänsäkään\njättää keskellä päivää konttoriaan ja asioitaan, niin kiinni hän niissä\nnykyjään oli.\n\nVähän vaikealta tuntui kyllä riistäytyä irti lapsista. Heikkoudessaan\nhän hemmoitteli heitä, ja hänen äidillinen silmänsä löysi aina heistä\nitsekustakin ihmeellisiä ominaisuuksia -- neljä itsenäistä eri tahtoa,\njotka oli hoidettava ja kasvatettava.\n\nMutta nyt he kaikki olivat täydessä leikissä, ja hän riensi pukeutumaan\nmatkaa varten.\n\n\"Jos sinne tulisi muitakin, Jakob, ja minä ehkä jäisin illaksi, tuletko\nsinä hakemaan?\"\n\n\"Sinä arvelet, että sinne ehkä voisi sattua korttiseurakin? Lähetä joka\ntapauksessa reki takaisin, niin saamme nähdä.\" --\n\nTämä oli heidän tavallinen sopimuksensa, ja silloin tällöin sattuikin,\nettä hän tuli. Muuten oli korttipöytä, jos hän sitä halusi, lähempänä\nhotellissa, josta monien paikkakunnalla liikkuvain matkustajain takia\noli tullut jonkinlainen pieni pörssi.\n\nKonttoriapulaisen avulla sujui työ nykyjään yhtä helposti kuin se näinä\nerinomaisina aikoina tuotti tuloja. Konttorista oli tullut kuin\nitsestäänkäypä kone, joka, ei kaivannut muuta kuin vähän silmälläpitoa.\nMikä kerran oli ollut kovaa ponnistusta, se oli nyt muuttunut\ntottumukseksi, melkeinpä tympäiseväksi taituruudeksi.\n\nE--ei, aikaa hänellä kyllä oli; hän oli myöskin alkanut lihota ja näytti\nleveämmältä. Entisen tarmon kärki oli ikäänkuin, tylpennyt, ja milloin\nhän ei vieraiden tai liiketuttavainsa parissa säilyttänyt entistä\nterävyyttään ja vilkkauttaan, oli hänen kasvoissaan jonkinlainen\nikävystyneen ilme, joka helposti muuttui kärtyisäksi. Alette huomasi,\nettä hän saattoi vähimmästäkin joutua pois tasapainostaan; tuskin mitään\ntarvitsi kotona tapahtua, ennenkuin myrsky jo nousi, ja siksi Alette\nolikin viime aikoina oppinut hyvin varovaiseksi.\n\n-- -- \"Jörgen Berven tulee metsistään meille tänään, Alette!\" sanoi\nJakob eräänä aamuna tullessaan kirje kädessä makuukamarin kynnykselle.\n\"Hän viipyy pari päivää. Anna palvelijan järjestää vierashuone kuntoon.\"\n\nÄäni kuulosti kärsimättömältä. Hänen kulkiessaan salin läpi oli lasten\nleikkikaluja ympäri lattiaa, ja makuuhuoneessa istui Alette, vasta\nnousseena, puoleksipukeutuneena, peilin edessä kähertämässä tukkaansa\npihdeillä, joita hän kuumensi vieressä olevalla väkiviinalämmittäjällä;\npari lapsista juoksenteli leikkien hänen ympärillään.\n\n... \"Tänäänkö?\" hän kääntyi äkisti, mikäli käherryspihdeiltään; saattoi,\nja katsoi Jakobiin yöröijynsä hihan yli. \"Kyllä hän aina osaakin tulla\nsopimattomaan aikaan -- juuri kuin olemme kutsutut Böllingeille\nillaksi.\"\n\nHän jatkoi kähertämistään.\n\n\"Sille ei mahda mitään!\" sanoi Jakob olkapäitään kohauttaen, kun ei sen\nenempää kuulunut. Alette istui paikallaan tuuhean tukkansa sisässä.\n\n\"Tietysti meidän on jäätävä kotiin\"... Hän katsahti äkkiä Jakobiin päin.\n\"Hyvä ystävä, ethän sinä vain istuudu tuolille, jossa on minun\nkureliivini... Se on kyllä vähän ikävää, he pyysivät meitä ihan varmasti\nvastaamaan, tulisimmeko tänä iltana -- niin että kyllä tämä tulee\nnäyttämään hyvin omituiselta -- ehkä panevat ihan pahaksi.\"\n\n\"Ei, ei, mene sinä vaan. Me tulemme Jörgenin kanssa niin erinomaisen\nhyvin toimeen täällä, me kaksi.\" Hänen äänessään tuntui katkera sävy.\n\n\"Lähteäkö, minä? Kyllä sinä tiedät hyvin, etten minä sitä tee, Jakob...\nMutta olet niin kovin arka heti, milloin luulet minun vähänkin kajoavan\ntuohon verrattomaan Berveniin.\"\n\n-- \"Hm!\"... Hän jäi katselemaan Aletten käsivarsien sulavia liikkeitä.\n\"Sinulla on niin kaunis tukka\", -- hän tarttui kädellään siihen.\n\n\"Rakas ystävä, älä koske!\" Alette vetäytyi kärsimättömänä syrjään,\npeläten tukkalaitteensa pilallemenemistä.\n\n\"No, no, en sitten vaivaa sinua.\"\n\n... \"Mutta me kai voisimme ottaa hänet mukaamme, vai mitä?\" arveli\nLetta. \"Vaikka sen minä sanon, että kyllä näyttää sangen vaativaiselta,\nkun mies kulkee tuolla tavoin aina vain matkavaatteissa eikä ota edes\nvieraspukua mukaansa.\"\n\n\"Kun saattaa vetää viisikolmattatuhatta kruunua jokaisesta taskustaan,\nkäyvät nuo harmaat housut aina koko lailla siedettäviksi. Mutta sinä et\nkärsi häntä oikeastaan missään puvussa, siinä on koko asia.\"\n\n\"Minä vakuutan, etten mitään sen mieluummin näkisi kuin että sinulla on\njoku, jonka kanssa jutella, Jakob -- tiedän sinun sitten ainakin olevan\ntyytyväisen. Mutta nyt saat mennä, ystäväni\", kehoitti hän häntä --\n\"vierashuone kyllä tulee kuntoon.\"\n\nJakob lähti jotenkin nopeasti saliin ja jäi ikkunan luo seisomaan.\n\n... Hän istuu tuolla sisällä eikä aavista, että hän olisi voinut tehdä\nminut ilosta ihan hulluksi, kun vain olisi kietonut minut tukkaansa.\nMutta sellaiset lapsellisuudet olemme tietysti jo jättäneet taaksemme\n... ja hänen päässään on tietysti niin paljon muuta, ettei tilaa liikene\nminulla... Lapset ... seuraelämä ... vieraat ja kaikenlaista muuta --\nkoti-oloissa olemme sitten vain *me itse*. -- Ei siitä sen enempää!...\n\n\"Karen!\" hän huusi temmaten auki kyökinoven -- \"korjaa pois lasten\nromut.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli aina todellinen -- hiukan katkeransekainen -- virkistys Jakobille\nnähdä Alette tuolla tavoin hienona, seurustelupukuun puettuna, koko\nolento jännitettynä odotuksesta; -- se oli paraatinäytäntö, joka sekä\nkiihoitti että hermostutti häntä enemmän kuin Alette aavisti.\n\nJa tänä iltana näyttäytyessään konttorissa ilmoittaakseen Bervenille ja\nmiehelleen, että nyt hän on valmis -- heidän oli määrä kaikkien kolmen\nlähteä Böllingille -- Alette oli viehättävämpi kuin milloinkaan.\n\nBerveniä huvitti tarkata häntä tuolla kutsuissa. Siellä vasta, noin\nvieraisilla ollessaan, hän oli oikeassa olossaan, ikäänkuin kasvanut\njoksikin muuksi kuin minä hän kotona puoleksi välinpitämättömänä\nliikkui.\n\n... Hänellä oli erikoinen, Berven olisi melkein sanonut keimaileva tapa\nottaa askelet, mikä johtui selän suoruudesta ja teki hänen käyntinsä\nomituisen viehättäväksi.\n\nMitä ... eihän hän nyt toki Jakobille veikistelle? Hän kulki todellakin\nhänen ohitsensa pari kertaa kuin sattumalta, vähän matkan päästä,\nikäänkuin hän olisi laskenut tekemänsä vaikutuksen. Saattoi hyvinkin\nolla tuollainen naistemppu. Tämä oli joka tapauksessa hieman\nsalaperäistä, sitä sieti vähän aprikoida... Ei, mutta ... hm, hm!...\nkeimailla Jakobille!... Haluaa musertaa seuraelämässä miehensä niin,\nettä tämä muistaa sen vielä kotonakin, kun hän kulkee aamuröijyssä tai\nantaa miehen odottaa ruokaa, kunnes itsekukin lapsista on saanut\ntahtonsa täytetyksi...\n\n-- -- Niin kaunis ja miellyttävä ja vilkas vaimo, joka epäilemättä on\nhorjumattomasti kiintynyt mieheensä ja lapsiinsa, -- jos tässä\npuutteellisessa maailmassa todellakin on olemassa kadehdittavan\nonnellisia avioliittoja, niin on varmaan Mörkin yksi sellainen!\n\nTällainen alkoi muodostua pysyväiseksi kohteliaisuudeksi, missä tämä\nrakastettu pari liikkuikin, ja kaikessa vaatimattomuudessaan oli heidän\nitsensä kummankin myönnettävä, etteivät he tietäneet mitään syytä\nkieltää sen todenperäisyyttä.\n\nJoskin kaikki olivat päässeet eittämättömän yksimielisiksi tästä\npaikkakunnan onnellisesta tosiasiasta, oli sen sijaan Jörgen Berven\nkäydessään tuon tuostakin ystävänsä kotona tehnyt sen huomion, että\nkyllä siinä sentään saattoi olla erinäisiä varjopuolia.\n\nHän oli nyt kerta kaikkiaan epäilijä ja väitti, että avioliittojen laita\noli sama kuin kauppaliikkeittenkin. Vararikko tulee näkyviin vasta\nsilloin, kuin sen *täytyy*, Annapa vain pulan tulla; -- eikä kuitenkaan\nenimmistä aviohaaksirikoista syrjäiset saa mitään tietää, sillä ne\npäättyvät useammin kuin missään muualla kahdenkymmenenviiden,\nviidentoista tai viiden prosentin sopimukseen -- suostutaan elämään niin\nhyvin kuin on mahdollista ja sietämään toisiaan -- lasten ja sukulaisten\nja häpeän välttämisen vuoksi tietysti! Jokaisen varsinaiseen eroon\npäättyvän avioliittovararikon osalle tulee kymmenen tällaista\njärjestelyä ... tai, änkytti Berven, hunnutusta, jos niin tahdotte; se\non niin peräti kuollutta kaikki tyyni!...\n\nJörgen Bervenin suuri elämänvaikutelma oli, että hänen vanhempainsa\nvälit olivat hänelle avanneet tuollaisen kalkitun haudan. Hän oli\nlapsena luottanut vanhempiensa väliseen rakkauteen niin varmasti kuin\nsiihen maahan, jolla hän seisoi, uskonut siihen kuin Jumalaan -- -- ja\nsittenkin oli eräänä päivänä maa murtunut hänen jalkojensa alta.\n\nYstävänsä suhdetta hän erityisellä harrastuksella seurasi. Se näytti\ntodellakin alussa poikkeukselta. Kaikenlaisten pikku seikkojen johdosta,\njoita saattoi sattua hänen siellä ollessaan, hän kuitenkin vähitellen\noli alkanut tehdä johtopäätöksiä -- omaksi opikseen -- että oli sentään\npaljon tinkimisen varaa mitä tämän suhteen ihanteelliseen\ntäydellisyyteen tuli.\n\n\n\n\nXI.\n\n\nJohan Henrik tallusteli kouluun joka aamu. Hänen eli oltava siellä\ntäsmälleen kello kahdeksan, ja tämä tuotti äidille paljon puuhaa. Ensin\noli pojan pukeuduttava ja syötävä ja sitten tuli tarkkaan katsoa, että\nkirjalaukussa oli kaikki, mitä hän tarvitsi, niin ettei häneltä,\npoloiselta! mitään unohtuisi, -- ja sitten, että hänellä oli nenäliina\ntaskussaan.\n\nYksitoistavuotias poika lähetettiin liikkeelle kuin mikäkin keilakuula\näidin käden viskaamana ja hänen suojelevan silmänsä seuraamana\nmakuuhuoneesta alkaen läpi eteisen ja portaita alas aina siihen asti,\nmissä hän katosi kadunkulmauksessa. Muuten tuntui äidistä\nrauhoittavalta, että poika oli joutunut yhtä luokkaa alemmaksi kuin\nmihin hän ikänsä puolesta olisi kuulunut; useammat oppilaat näet olivat\nhäntä nuorempia, niin että liikarasittumisen vaara siten oli pienempi.\n\nVanhempien välillä oli ollut kova ottelu siitä, minkä ikäisenä poika oli\npantava kouluun. Alette oli lukenut, ettei mikään ollut sen\nvahingollisempaa aivojen kehitykselle kuin koulutyön aloittaminen liian\naikaisin, jopa että sitä ei oikeastaan voinut aloittaa tarpeeksi\nmyöhään; -- ja Jakob, jolla oli niin paljon muuta ajateltavaa ja joka\noli vielä tähän asti tottunut jättämään koko lastenhoidon äidin\nhuostaan, antoi myöten kotirauhan takia, kunnes hän eräänä kauniina\npäivänä tuli tehneeksi sen huomion, että Johan Henrik kävi kahdeksatta\nvuottaan eikä osannut muuta kuin äidin johdolla lukea sisältä aapista\nsekä kirjoittaa numerot.\n\nTämä aiheutti äkillisen voimatoimenpiteen Jakobin puolelta. Välittämättä\nvähääkään siitä, ettei ollut lukukauden alku eikä edes viikon\nensimmäinen päivä hän ilman muuta tarttui poikaa kädestä ja itse vei\nhänet sinne, josta oli tuleva hänen vastainen jokapäiväinen\npakkopaikkansa.\n\nYhtämittaisen penkinpainamisen ansiosta Johan Henrik oli päässyt\netenemään kolmannelle luokalle, kun taas kolme vuotta nuorempi Alf\nvietti verraten huolettomia päiviä koulun alimmalla.\n\nMutta sitten tuli tuo kysymys läksyistä, joilla koulu armottomasti\nrasitti lapsien aivoja. Se käy joka tapauksessa esiin todistuksista, --\nsiihen katkaisi Alette aina hänen ja isän vähänkin kiihkeähkön\nkeskustelun siitä, että pojan oli vaikea selviytyä kotitöistä, --\ntoisethan olivat pienestä pitäen tottuneet lukemaan ja muistamaan! --\nSitäpaitsi Johan Henrikillä oli kylläkin omintakeisia päähänpistoja --\nei katsonut asioita niinkuin kaikki muut... Jakob olisi ihmetellyt hänen\nluontonsa erikoisuutta, -- jos hänellä yleensä olisi ollut hiukankaan\naikaa huolehtia lapsistaan ja oppia heidät tuntemaan!\n\nJakobinkin mielestä oli juuri todistusten perusteella johtopäätökset\ntehtävä. Poika tuli kotiin, viskasi lakin vaaleatukkaisesta päästään\njohonkin nurkkaan ja jätti kirjalaukun minne sattui. Vähääkään käsitystä\nsiitä, että todistuskirjan sisällys ehkä siveellisesti saattoi lisätä\nkirjalaukun painoa, ei ollut huomattavissa eikä tämä ollutkaan tarpeen\nniin kauan kuin äiti joka lauantai pikku seikkoja lähemmin tutkimatta\nvarusti kirjan sanalla: \"Näytetty.\"\n\nMutta kun Jakob eräänä päivänä pääsi selville siitä, mihin tämä pojan\nonnellinen tyytyväisyys perustui, ja huomasi, että hänen edistyksensä\noli pitkin matkaa arvosteltuna nelosilla ja viitosilla, muuttui yhdellä\nkertaa tämä entinen mukava olo.\n\nJohan Henrik toi eräänä lauantaina koulusta viitosen maantiedossa ja\ntoisen uskonnossa.\n\n... Se tuli siitä, -- selitti hän konttorissa, että häneltä oli kartta\nhukkunut ja hänen oli täytynyt lukea läksynsä ilman sitä eilen illalla,\nja uskonnossa taas hänen oli ollut mahdoton saada selville, mitä heillä\noli läksynä...\n\n\"Siinä sinä sen kuulet, Jakob, se ei ole pojan syy, hän ei voinut sille\nmitään.\"\n\n\"Ei, ei -- mene sinä vaan, äiti!\"\n\n\"Ja eilinen muistutus kirjoituksesta?\"\n\nHänellä oli ollut niin huono kynä, siitä se tuli --\n\n\"Entä kuutonen historiassa?\"\n\n\"Minä en tietänyt, että meillä oli historiaa, minä luulin --\"\n\n\"No niin\" -- sanoi isä leppeästi. --\n\n\"Ja tuo seuraava viitonen, taas maantiedossa? On kai siihenkin jokin\nsyy?\"\n\n\"Niin, se, tuli taas siitä,\" hän jatkoi rohkeasti, \"että ... että\"...\n\n\"Kuulehan nyt poikaseni, kaikki nuo selitykset -- muuttavatko ne sinusta\nmillään tavoin viitosiasi ja kuutosiasi? Jos sinä putoat jokeen tai\nvierit portaita alas ja loukkaat itseäsi, auttaako sinua, jos voit\nkertoa, mistä se johtui?\n\nYmmärrätkö!... Ja kun minun nyt täytyy rangaista sinua, ei asia käy\nparemmaksi silti, että kerrot, mistä se johtui. Viitonen on viitonen ja\nselkäsauna on selkäsauna, se ei sokeroimalla parane. Ja jos niitä\nviitosia karttuu viikossa liiaksi, niin käy sinun ensi lauantaina yhtä\nhuonosti kuin tänäänkin!\" -- --\n\n\"Alette rakas, käsitäthän toki, että juuri nuo tekosyyt meidän on\nkitkettävä pois pojasta -- johtuivatpa ne sitten mistä tahansa\" -- sanoi\nJakob perästäpäin koettaessaan saada vaimonsa vakuutetuksi.\n\nMutta näytti siltä kuin hänen yrityksensä eivät millään muotoa ottaisi\nonnistuakseen; juuri nuo tekosyyt liikuttivat äidin sydäntä. Syvästi\nloukkaantuneena hän väitti, että oli sydämetöntä ja väärin rangaista\npoikaa ottamatta ollenkaan huomioon, mitä hänellä saattoi olla\npuolustuksekseen sanottavaa -- eikä sitä tee kukaan muu isä kuin\nsellainen, joka tuli kuin vieras lastensa luo suoraan liikeasioidensa\nkeskeltä. Hän, Alette, ei ollut tottunut käsittelemään heitä noin\nkylmästi, ikäänkuin painon ja mitan mukaan.\n\nJakobissa heräsi kiusallinen tunne, että Alette lapsirakkautensa\nturvassa ikäänkuin varustihen häntä vastaan; hänhän nousi suorastaan\nintohimoisesti miestään vastustamaan, ikäänkuin Jakob olisi olemassa\nvain hänen ja lasten nujertamista varten...\n\nOliko hän narri vai mikä?... Keskellä Aletten kuohuvia\ntunteenpurkauksia, hänen syyttäessään häntä kovuudesta ja\nsydämettömyydestä -- joka ei edes nyt, kun poika itkien tyrski\nviereisessä huoneessa, taipunut myöntämään, että hän oli väärässä; --\nkun Aletten huulet vapisivat ja hän katsoi mieheensä melkein kuin tämä\nolisi rangaissut häntä eikä poikaa, -- seisoi Jakob koettaen hänen\nsäihkyvistä silmistään, hänen kauniilta, vihaisilta huuliltaan etsiä ja\nsisäisesti miltei kerjätä, että hänen hyvästä rakkaasta sydämestään\npääsisi näköisälle edes pieni lämmin pilkahdus, muistuttaen siitä, että\nlopulti he kaksi sittenkin olivat toisilleen kaikki kaikessa.\n\nMutta hän näki edessään äidin täydessä hehkussa; Jakob oli vain\ntarvekalu, jota ei voinut ajatella intohimoisten värähdysten yhteydessä.\nKodin uusi tuli oli lapset; *hän* oli siirretty arkiromuihin! Mitään\nmuuta ajatusta ei Aletten otsalta saattanut lukea, sehän oli niin\nitsestään selvää!\n\nNiin he olivat vastatusten -- kummallakin omat velvollisuutensa lapsia\nja kotia kohtaan. Ei säkenettäkään entistä lempeä! -- --\n\nKehto, joka ensin oli alkanut keinua juhlamielisesti kuin rakkauden uusi\nkorkea veisu, oli ruvennut narisemaan kuivasti, jokapäiväisesti...\n\nJa kuitenkin, -- työteliäimpinä, väsyttävinä tunteina tai hetkinä,\njolloin ajatukset askaroivat mahdollisimman kaukana, saattoi hänet\nyht'äkkiä vallata haaveksuva mieliala; Letan ääni saada niin liikuttavan\nrakkaan sävyn, että hänen suorastaan täytyi hiipiä kuuntelemaan, eikö se\ntoistuisi; keskellä painostavaa väsymystä hänen hahmonsa vilahtaa\nsellaisena, joka toi muistoja ja sydämeen menneiden päiväin huumaavan\nkaipauksen. -- Mutta Aletten omien asioiden täyttämä mieli ja silmät\nepäsivät, tekivät mahdottomaksi tavoittaa häntä, välinpitämättömyyttä\nitseään...\n\nEikä hän kuitenkaan muuta voinut! Seisoessaan siinä hänen kiihkeitten\nsyytöstensä esineenä Jakob yht'äkkiä kiersi hurjan rajusti käsivartensa\nhänen ympärilleen, veti hänet puoleensa ja suuteli.\n\nSe tuli niin yllättävänä ja Aletten kasvoissa kuvastui semmoinen\nhämmästys, että Jakob riensi pois huoneesta. Hän tempasi auki konttorin\noven... Hän istui tuijottaen lattiaan, katsoi ja mietti ja havaitsi,\nettä menee päin mäntyyn... Hän raastoi ja uhrautui Aletten ja kodin\nhyväksi -- eikö hänkin saattanut odottaa jotakin...\n\nLopuksi hän painui mielentilaan, joka oli ollut hänelle vieras monta\nvuotta -- hän itki...\n\nMutta riitakysymykseen se vaikutti merkillisesti. Ei sanaakaan enää\nJohan Henrikistä -- ja pojalle vain sävyisiä kehoituksia. Isähän\ntarkoitti vain hyvää...\n\nNäytti siltä kuin Aletten silmiin olisi vilahtanut yhtä ja toista.\n\nTuo äkillinen purkaus oli todella saattanut hänet ymmälle. Jotakin\ntavatonta oli hänestä lähtenyt. -- Se ei ollut vain hurja päähänpisto;\njotakin sydäntävihlovaa, mitä Jakob ei saanut sanoin ilmaistuksi, paloi\nhänen silmissään; Alette näki tuon ihmeen edessään ja hänen tuli häntä\nsääli -- ja hän ilostui...\n\nJakobin astuessa sisään oli illallispöytä huolellisesti katettu, tee\nhöyrysi lämpimänä ja hautuneena ja kaikki oli ihan valmista. Lapset oli\nhiljakseen toimitettu pois tieltä, etteivät häiritsisi isää -- uuni\nhehkui lämpimänä, lamppu oli sytytetty ja Alette hääri toimeliaana hänen\nympärillään.\n\nHän pani ruokaa hänen lautaselleen, oli muistanut tuoda pöytään tähteet\neilisestä, vieraita varten valmistetusta ruokalajista, josta Jakob\nerityisesti piti, ja jutteli vain kaikenlaisia hauskoja pikku asioita.\n\nHän oli melkein nöyrä huolenpidossaan. Ja kun lapset tulivat sisään\ntoinen toisensa jälkeen toivottamaan hyvää yötä, sanoi hän tulonsa\nheidän luokseen riippuvan siitä, lähteekö isä takaisin työhön vai jääkö\nhän saliin istumaan.\n\nJakobia liikutti kummallisesti vaimonsa hellyys, joka ilmeni hänen\nolennostaan selvemmin kuin jos hän olisi sen sanoin ilmaissut.\n\nJa kun hän kerran sattumalta kulki Jakobin ohi tämän istuessa\nkeinutuolissa koettaen kiinnittää kaiken huomionsa sanomalehteen,\ntarttui Jakob äkkiä häntä käsivarteen ja veti hänet luokseen.\n\n\"Voi!\" puhkesi hän hiljaa sanomaan laskien Aletten käden otsalleen --\n\"kuinka minä välisti kaipaan, kaipaan niin uskomattomasti edes yhtä\nainoaa hellää sanaa\"...\n\n\"Minähän en koskaan tiedä, mitä sinä milloinkin ajattelet -- sinulla on\nmielessäsi metsät ja oikeusasiat... Jos tietäisin, että ajattelet minua,\nniin saat uskoa... En käsitä, Jakob, että saatat olla noin kovin\nlapsellinen\"...\n\nAikaisemmin päivällä Jakob oli kyyneliä vuodattanut, nyt lepäsi Alette\nitkien hänen rinnallaan. -- Heistä tuntui, että he olivat löytäneet\ntoisensa uudelleen tänä iltana. --\n\n       *       *       *       *       '\n\nTämän selvityksen jälkeen oli heidän suhteensa muuttunut ihan\ntoisenlaiseksi ja lämpimäksi. Sen he molemmat tunsivat.\n\nOlihan selvä, että siinä vaadittiin vähän sovittelemista, vähän\nmyöntymistä kummaltakin puolen. Mutta he taipuivat siihen niin\nmielellään!\n\nJakobilla oli nyt usein aikaa lähteä vaimonsa kanssa ajelemaan, -- he\nolivat molemmat nykyjään niin virkeät ja iloiset ja Alette entistään\nkauniimpi, posket raikkaasta pakkasesta punoittaen. Jakob ehdotti, että\nhe lähtisivät yhdessä pitemmillekin matkoille -- hän jättäisi vaimonsa\njonkun hyvän tuttavan luo siksi aikaa kuin hän itse kävi asiansa\ntoimittamassa. Ja pari tällaista matkaa he tekivätkin.\n\nMutta oli lapsiakin ajateltava; ei elämää kuitenkaan sopinut järjestää\nyksin oman huvin kannalta.\n\nJa jos hänen oli lähdettävä ulos iltaisin ilman Jakobia -- siitäkös\nkeskustelua ja sovittelua syntyi! Alette ei millään ehdolla tahtonut, ja\nJakobin oli kerta toisensa jälkeen vakuutettava, että hänen täytyi\nkuitenkin istua työnsä ääressä myöhään iltaan asti, niin että oli\nyhdentekevä, oliko Letta kotona vai ei.\n\n\n\n\nXII.\n\n\nKesäinen aurinko paistoi pelloille ja niityille. Mutta kuivuiko olki vai\ntuliko satoa -- se kysymys oli monin paikoin vain sivuseikka.\n\nPääasia oli metsä ... metsä...\n\nPuiden latvat kummittelivat kaikkien mielikuvituksessa, niiden humu\ntäytti ilman, ne panivat veren levottomaan liikkeeseen. Metsällä\nkeinoteltiin, metsäasioissa matkusteltiin, ja metsän takia lähti maamies\nliikkeelle, kauroilla syötetty hevonen kääsien edessä, jättäen talon\ntyöt vaimon tai täyskasvuisen pojan hoitoon, pojan, joka maleskeli\nkotona, morkkasi maatyötä raskaaksi ja mietiskeli vain, miten hän itse\npääsisi metsäkauppoihin käsiksi.\n\nEi ollut helppo arvata, miten suuri oli niiden omaisuus, jotka nyt\nomistivat metsää.\n\nPuutavarain hinnat olivat yhä nousseet ja niiden mukana maatilojen arvo.\nToinen huomiotaherättävä kauppa toisensa jälkeen päätettiin ja siirtyi\nusein heti kolmannelle miehelle tuhansiin nousevalla voitolla.\n\nOli jo kauan tuntunut siltä, kuin kiinteä maa alkaisi liikkua. Maatilat,\njotka olivat perintönä kulkenut isältä pojalle, siirtyivät nyt kädestä\nkäteen kuin panokset pelipöydällä, ja metsät vaihtoivat omistajaa miltei\nyhtä nopeasti kuin siinä joululeikissä, jonka nimenä on \"paikanvaihto.\"\n\nJa kerta toisensa jälkeen todettiin viimeinen kauppa parhaimmaksi. Mikä\nkeväällä oli näyttänyt uhkapeliltä, se osoittautui syksyllä\npilkkahinnalla tehdyksi kaupaksi. Metsänomistajilla itsellään ei ollut\nmitään käsitystä siitä, mitä rikkauksia heidän metsissään piili,\nsanottiin.\n\nJa Jakobin konttorissa ja hänen välityksellään päätettiin monen monta\ntuollaista kauppaa, joista kaikista hän nosti tuntuvat palkkiot.\n\nJakob Mörkistä oli tulemassa varakas mies. Oikeusasioittensa ja monien\nliikesuhteittensa kautta hän oli hankkinut itselleen laajan kokemuksen\nmetsäkauppojen mahdollisuuksista eikä häneltä suinkaan puuttunut\ntilaisuutta sijoittaa rahojaan milloin mihinkin hyvään yritykseen. Ja\njos olisi laskenut yhteen kaikki ne metsäpalstat, jotka hän sen silloin\ntuon tällöin oli ostanut tai joissa hän oli osakkaana, olisi tulos ollut\nse, että hän oli seudun melko suuria tilanomistajia. Tämä aiheutti\ntiheään matkoja, paljon liikehommaa ja yllin kyllin ajattelemista.\n\nJohan Henrikin ja Alfin ei enää tarvinnut pelätä, että isä tarkastaisi\ntodistuskirjoja useammin kuin kerran kuukaudessa, ja silloin he menivät\n-- niin moitti häntä Alette -- kuin mestauslavalle. Vai olivatko\nkertaakaan käyneet hänen luonaan, ilman että siitä oli surua koitunut?\n\n\"Kenelle, Alette? -- lapsilleko vai minulle? Nähdä noitten pitkien\npoikien säännöllisesti koristavan luokan alinta penkkiä?... Pahinta\ntässä on, etten minä *aina* lauantaisin tarkasta heidän todistuksiaan,\nvaan sinä, Alette! He vetävät sinua nenästä, minä näen sen selvästi ...\nmutta minulla ei ole aikaa puuttua siihen.\"\n\n\"Pidät ainakin huolta siitä, että he oppivat sinua rakastamaani\"\n\n\"Minun on joka tapauksessa katsottava, että minä rakastan heitä...\nSiksi, että sinä olet heille liian hyvä viikon kuutena päivänä, on minun\nkäytettävä keppiä seitsemäntenä. Ja kun se tapahtuu vain joka neljäntenä\nlauantaina, kerääntyy tilitettävää sitä enemmän. Alf raaputtaa pois\narvosanansa -- seisoo edessäni peloissaan sinisine, silmineen, pitkine\nkauloineen ja vaaleine kutreineen -- sinun kuvasi ilmi elävänä, kun olit\nseitsemän- kahdeksantoista vuotta vanha. -- Ja sitten tuntea, miten hän\nihan vapisee käsissäni -- se on totisesti kuin pyövelintyötä, sen sanon\nsinulle! No, enemmän minä tyhjää läimäytän kuin lyön.\"\n\nKuri Jakob oli usein poissa kotoa ja sillävälin kovin kiinni\nkonttoritöissään, sai hänen osuutensa ja valvontansa lasten\nkasvatuksessa lähinnä vain ukkosilman luonteen. Hän raivosi hetken, ja\nsitten oli tyyntä pitkän aikaa. Heti jälkeenpäin hän istui syventyneenä\ntyöhönsä, mielessä korkeintaan jonkinlainen tyydytyksen tunne siitä,\nettä hän ehkä oli saanut asiat kääntymään paremmalle tolalle. Kun hän\nsekaantui niihin, oli se toki tapahtuva voimakkaasti.\n\nNämä hänen isällisyytensä ilmaukset, jotka purkautuivat konttorissa tai\nsen ulkopuolella, vaikuttivat puoleksi tuskan tavoin koko taloon. Se\nväikkyi poikien ilmeessä, kun isä joskus silitteli milloin yhden milloin\ntoisen pojan tukkaa kysyen, miten tänään oli koulussa käynyt. Mieli\nkeveni, kun hän taas lähti.\n\nJa Alette oli häntä kohtaan ikäänkuin alituisella puolustuskannalla, --\nyhtä varuillaan ja valmis peittämään sitä, mikä voisi Jakobia suututtaa,\nkuin harras avaamaan hänen silmänsä huomaamaan niitä erilaisia\nmerkittäviä ominaisuuksia, jotka rupesivat yhä selvemmin ilmenemään\nheissä kussakin.\n\nOn uskomatonta, miten helposti lapsen mieli voi murtua!... \"Älä peloita\nAlfia! Hän on niin kummallinen, hän saattaa iltapäivin istua monet\npuolet tunnit pianon ääressä läksykirja nuottitelineellä ja vain silloin\ntällöin lyöden muutamia ääniä. Nyt hän on tehnyt kokonaisen sävelmän,\nkuuletko... Ja etkö näe, että Johan Henrikissä on jotakin älykästä;\nmutta hän ei opi muuta kuin sitä, mihin hänellä on halua. Pakolla ei\nhänestä mitään saa\"...\n\nJa täytyihän Jakobin myöntää, että vaikka hänen lapsensa eivät koulussa\nolleet sankareita, oli toiselta puolen aika ihmeellistä, miten he, --\nvieläpä nuorinkin, Viking -- ymmärsivät käyttäytyä. Alettella oli\ntosiaan suorastaan kyky istuttaa heihin miellyttävä ja säädyllinen\nkäytöstapa.\n\nKun heille tuli vieraita, seisoi tuo pitkä, kookas Johan Henrik\neteisessä, tumma tukka lyhyeksi leikattuna ja somat kasvonsa\nveitikkamaisina, kumarsi, auttoi vierailta päällysvaatteet, kantoi\ntuolit ja haki kullekin mitä hän tarvitsi, yhtä maailmanmiehisenä ja\ntarkkaavaisena kuin tottunut kavaljeeri.\n\nJa kun hän sitten seisoi tuolin takana ja hymy huulillaan lausui\nVesselin \"Koiranmurhan\" tai \"Talonpojan rengin nimeltä Hannu\", niitti\nhän kättentaputuksia kuin paraskin näyttelijä, joutumatta silti\nvähääkään hämilleen.\n\nHillityllä olennollaan veti Alf puoleensa yhtä suuresti, lian pujahti\nnaisten väliin ja seisoi aina jonkun vieressä tuttavallisesti\njuttelemassa. Häntä ei tarvinnut pakottaa, vaikka saattoi panna\nmerkille, miten kalpean, hennon pojan kaulassa valtimo tykytti, kun\nhänen tuli esittää se pieni pätkä, jonka hän itse oli säveltänyt, tai\nsoittaa jotakin oppimaansa.\n\nJa pikku tyttö! -- yksitoistavuotias vaaleatukkainen Elisabet --\njuoksenteli edestakaisin Krabben portaissa. Hän oli jo ollessaan aivan\npieni liittynyt opettaja Krabbeen tai oikeastaan Krabbe häneen.\n\nJa varma oli, että milloin ilma tuntui vähänkin painostavalta tai\nlevottomalta -- joko sitten oli erimielisyyttä vanhempien välillä tai\npojille läheni tilinteon hetki --, pujahti hänen lyhythameinen olentonsa\npaksuine palmikkoineen Krabben ovesta sisään. Hän istui aluksi vaiti\nkuin kana, joka kyköttää orrella, ja kuunteli pelon alaisena, kunnes\nKrabbe alkoi kertoa ja sai hänen huomionsa käännetyksi toisaalle.\n\nHän toi sieltä muassaan kaikenlaisia tiedonmurusia, joita hänen oli\nkaikkea muuta kuin helppo selvittää veljilleen, jotka eivät olleet\nerikoisen otollisia ymmärtämään häntä, vaan nauroivat ja pilkkasivat\nKrabben omituisuuksia. Krabbe ja hänen olentonsa oli alati koulupoikien\nsukkeluuksien maalitauluna -- vaikka hän toiselta puolen oli opettajista\nse, jonka suola hänen erittäin säännöttömän opetustapansa ohella sekä\nhöysti heidän olonsa koulussa että avasi heidän silmänsä.\n\nPikku Elisabet saattoi lukea läksynsä ja oleskella tuolla yläkerroksessa\nkaiket iltapäivät, ja Alette oli levollinen siinä suhteessa, sillä tytön\narvostelukirjan, jonka hän toi Bangin tyttökoulusta, olisi voinut,\nniinkuin Jakob sanoi, hyvin jakaa molempia veljiä kohti.\n\nVanhemmat tiesivät aina, mistä hän oli löydettävissä.\n\nYläkerros tarjosi hänen mielikuvitukselleen erinomaisen vaihtelevaa ja\nmonipuolista askarrusta, siellä oli -- rouva Krabben kyökkiä\nlukuunottamattakaan -- kuvitettuja kirjoja, raskas punainen magneetti,\nmikroskooppilasi ja erinäisiä pikku koneita fysikaalisia kokeita varten.\nJa suuren viheriän kirjoituspöydän alla oli yllin kyllin tilaa hyllyille\nja nukkekaapille.\n\nItse istui Krabbe mielellään kumarassa uunin vieressä katsellen tyttöä\ntämän leikkiessä tai selaillessa hänen kirjojaan ja suurta kuvitettua\nmytologiaansa.\n\n... \"Tiedätkö, sehän se teki jumalat niin säteilevän iloisiksi; heissä\noli niin paljon eloa, että he voivat riemuita ja iloita koko maailman\nkanssa... Ja kun ihmiset surevat, niin ettei heistä aurinkokaan enää\nnäytä paistavan heidän päälleen, niin johtuu se siitä, etteivät he jaksa\nelää elämän mukana.\"\n\n\"Pai pa--ai\"... hän sanoi katsellen sormiensa lävitse puoleksi\numpeenpainunein silmin... \"Kun kenen elämä on vain kuihtunut oksa; -- ja\nkun hän on tehnyt sen suuren, suuren keksinnön, mitä eläminen merkitsee,\n-- niin voi hänellä sittenkin olla jäljellä jonkinlainen puolielämä, ilo\nsiitä, että joku toinen saa elää. Se on kuin pieni viheriä lehti\npaljaassa vesassa!...\"\n\nKun hän sitten käveli edestakaisin lattialla puettuna yönuttuunsa ja\njokin ajatus valtasi hänet, oli hänessä kuvakirjojen villin intiaanin\nnäköisyyttä. Hän otti lattialla pari haltioituneen ripeätä askelta,\nsuoristui sitten jonkinlaisella äkkinäisellä liikkeellä ja jäi vihdoin\nseisomaan kädet yönutun taskuissa ja nyökäytellen päätään.\n\nElisabet oli tottunut hänen tapoihinsa. Hän sulautui hänen mielikuviinsa\nniinkuin kirjan kuvat.\n\nKun Elisabet sitten tuli alas yläkerrasta, pistäytyi hän Tobiesenin luo\netumaiseen konttorihuoneeseen katsomaan, olivatko pojat siellä, tai\nkerjäämään häneltä lakkaa, kyniä ja kynänvarsia. Tuo pyöreä, paksu\nTobiesen oli kaikkien heidän ystävänsä ja uskottunsa, joka hankki heille\npaperia leijoihin ja paperihattuihin, pani kirjoihin päällykset ja\nviivoitti heidän vihkonsa ja käden käänteessä laski poikien laskut, niin\nettei heille jäänyt muuta työtä kuin puhtaaksikirjoittaminen.\n\n\n\n\nXIII.\n\n\nTalvikelin aikana seisoi rautatienasemalla pitkä rivi rekiä kuormaamassa\npianiinoja, peilejä, kuomurekiä ja huonekaluja, joita piirikunnan\nkaukaisimmissakin sopissa elävät tilanomistajat olivat tilanneet\npääkaupungista; samppanja ja muut viinit löysivät tiensä kellareihin,\njotka eivät ennen olleet nähneet juuri muuta kuin olutta ja viinaa.\nLakkaamaton tuontitulva rautateitse oli varmin todistus enentyneestä\nvarallisuudesta, joka vastasi kasvanutta hirsimäärää, minkä joki oli\ntänä vuonna kuljettanut alas metsistä.\n\nTiellä vilisi ajajia, nuorempia ja vanhempia, jotka pää täynnä\nkauppasuunnitelmia, leveissä ja kapeissa reissä kiitivät iloista vauhtia\ntoistensa ohi, pysähtyivät ja tervehtivät, tai käänsivät hevosensa\npihaan pannakseen korttipelin käyntiin ja saadakseen sen varrella\nkauppansa päätetyksi.\n\nJa joulun edellä olivat junat täynnä vieraita, jotka hajosivat ympäri\nseudun. Ilma oli täynnä jouluhumua, ylivuotavaa vieraanvaraisuutta, ja\nken jaksoi, olisi saattanut siirtyä kesteistä kesteihin, voi sanoa, yhtä\npitkälle kuin jokivartta riitti. --\n\n-- -- Jakob ja Alette istuivat hyvin käärittyinä leveän reen perässä\nlämpimän karhuntaljan alla, virkku, varma hevosensa aisoissa. He olivat\nkotimatkalla suurista joulukutsuista ja tanssiaisista, jotka viidentenä\njoulupäivänä oli pidetty tohtorin luona Nordsätissä.\n\nTuuli ujelsi ja lakaisi jäätä, väliin pilkahti levottomalta pilviseltä\nyötaivaalta kuutamon häivettä valaisten tuokioksi jokitien\nkuusiviittoja. Mutta Jakob oli tottunut ja samoin hänen teräväkenkäinen\nhevosensa. Hän olisi hyvin saattanut nukkua ajaessaan; hevonen piti\nkyllä tiestä vaarin.\n\nHeidän oli ajettava puolikolmatta peninkulmaa, eivätkä he olleet\nvaihtaneet sanaakaan matkan ensimmäisen puoliskon varrella, eivät edes\nsilloin, kuin Jakob kääri Aletten rekeen; Alette ei liioin ollut\nvastannut mitään Jakobin kysyessä, oliko hänen hyvä ja lämmin.\n\nJakob tunsi koko ajan, ettei Letta kuitenkaan ollut vaipunut unen\nsuloiseen helmaan; asiaa tarkemmin tutkiessa hän saattoi joistakin\npienistä liikkeistä päästä siitä selville.\n\nRupesi ikäänkuin käymään hänen hermoilleen; tietenkin taas jokin\noikku... Mutta olkoon... Ei maksa vaivaa siihen sekaantua... Hep!\n\nAjettiin hyvää vauhtia. Viitat ja puut kiitivät kuunvalossa ohitse tien\nkummallakin puolen ja reki hetkahteli silloin tällöin syvennyspaikoissa\ntai kun sattui jääpalanen eteen...\n\n\"Nyt olemme Rolstadissa, Letta -- ei ole kuin puolisen peninkulmaa\njäljellä!\"\n\n\"Vai niin\"...\n\n\"Onko sinun mukava istua? -- Eikö tunnu ahtaalta?\"\n\n\"Ei, kiitos!\" Letta siirtyi vain vielä kauemma.\n\n\"Aioin todella olla huomaavainen sinua kohtaan, Letta.\"\n\n\"Vai niin -- kyllä sinä olet sangen kohtelias mies vaimollesi.\"\n\n\"Sitä eivät suinkaan kaikki vaimot voi sanoa,\" Jakob arveli.\n\n\"Sitä minäkin...\"\n\n\"Olet ollut niin rakastettava koko matkan; olen tuntenut eräänlaista\nsamansuuntaista liikettä heti kuin olen siirtynyt lähemmäksi. -- Se\nmielihyvä on säästetty miehelle rekeen -- tietysti, kun hänellä on\nvieraisilla ollut hauska.\"\n\nHän maiskautti hevoselle.\n\n\"Enhän minä muuta tahdokaan kuin että sinulla on hauska, Jakob. Mutta on\nhiukan merkillistä... Sitä tulee ajatelleeksi...\"\n\n\"Mitä merkillistä?\n\n\"Noo, -- että olet niin hilpeä juuri siinä seurassa, missä neiti Thams\non.\"\n\n\"Vai niin -- nytkö vasta olet sen keksinyt?\"\n\n\"Sanon sen itsesi tähden; omasta puolestani en puhu siitä sanaakaan! --\nMutta miltä luulet näyttävän, kun arvossapidetty mies, kuten sinä, tekee\nitsensä narriksi nuoren tyttöhäiläkän edessä, tytön, joka vain koettaa\nharjaantua mielistelytaidossa... Ja kun näin sinun tosiaan nousevan\npelipöydästä ja antautuvan vakaiseen keskusteluun tuon kutripäisen\npienen kaunottaren kanssa, joka nähtävästi pitää koko maailmaa vain\nsokeripalana, mitä nakerrella somilla hampaillaan -- ja joka tänä iltana\non sinusta ja sinun huomaavaisuudestasi tehnyt suorastaan pilkkaa, --\nniin minä istuin -- minä vakuutan, en itseni tähden,\" hän puhui torjuvan\nkylmästi, \"näpeissäni ja peläten, että ihmiset kiinnittävät huomiota\nsinuun, ja toivoen olevani kaukana, kaukana!\"\n\n\"Nyt minä en vastaa sinulle mitään, Alette. Mahtanet olla sairas ... tai\nnähdä näkyjä.\"\n\n\"Niin tietysti olen sairas; -- en virka enää sanaakaan siitä. -- Näkyjä,\nsanot? -- niin minun täytyy sanoa, että illalla olin suorastaan\npahoinvoipa katsellessani sinua; kasvosi sulivat ihan voiksi ja\nhunajaksi istuessasi häntä hakkailemassa -- ja vähän enemmänkin kenties!\n-- ihastuksen huumauksessa.\"\n\n\"Kyllä osaat, saisit hävetä, järkevä ihminen -- saada raivostumisen\npuuska siksi, että minä puhelen nuoren tytön kanssa! Jos tahdot tietää,\nniin -- hän todellakin huvittaa minua -- ja ajattelen, että Berven saisi\nhänestä hyvän vaimon. Niin miellyttävä koko olennoltaan, niin\nehdottomasti suloinen, kasvot eloisat ja mikä vartalo... Ellei Berven\nnyt mene naimisiin, niin jää se ainiaaksi tekemättä.\"\n\n\"Kyllä ymmärrän, kyllä ymmärrän -- olet ihastunut.\"\n\n\"Tiedätkö mitä, Alette!\"\n\n\"Sanon vain, että pidä sinä huolta ystävästäsi; -- mutta saat antaa\nanteeksi, että minä pyydän saada olla näkemättä, miten sinä kaikkien\nsilmissä teet itsesi narriksi. Sitäpaitsi, -- ole huoletta, Berven näkee\nensi silmäyksellä, että se tyttö ei ole kuin sokerileivos!\"\n\n\"Niinkö luulet?\" -- Jakob hymyili itsekseen hiukan omituisesti.\n\nAlette ymmärsi hyvin, että Jakobilla oli jotakin häijyä mielessä,\nsentapaista, ettei häneltä, Alettelta, tai ylipäänsä naisilta ollut\nodotettava puolueetonta tuomiota tässä asiassa.\n\n... \"Sinusta kai tuntuu, ettei ole paras ystävyydenosoitus, jos neuvoo\ntoista menemään naimisiin?\" kysyi Jakob ivallisesti... \"Onhan kukin\nkohdaltaan tehnyt kokemuksiaan sen kultalinnun suhteen, jota onneksi\nsanotaan! -- Se on kuin tämäniltainen kuutamo\" hän mumisi itsekseen...\n\"koko lailla vaikea huomata. Sitä voisi yhtä hyvin sanoa pimeydeksi...\nHep, hep!\"\n\nHevosen kavioiden kapse kaikui tasaisen voimakkaasti ja säännöllisesti\njäisellä tiellä, ja yhtä mittaa sinkoili eläimen takajaloista jääpalasia\nreen suojuslautaa vasten.\n\n\"Käännä kaikki hyväksi taas, Letta\", Jakob pyysi, käärien taljaa\nparemmin hänen ympärilleen.\n\n\"En muuta tiedä kuin että minun puoleltani on kaikki ollut hyvin koko\najan.\"\n\n\"Niin, niin... Minusta ei meidän pitäisi ruveta kiusaamaan toisiamme\nnäin turhan takia. Meillä ei ole huolta minkäänlaista, jollemme sitä\nitse hanki... Etkö myönnä, että olomme on kylläkin hyvä ...\ninhimillisesti katsottuna... Hyvältä tuntuu päästä taas kotiin ja omaan\nsänkyynsä\", sanoi hän haukotellen.\n\n\n\n\nXIV.\n\n\nEttäkö Johan Henrik saisi reput ylioppilastutkinnossa! -- Se oli\nkerrassaan naurettava pelko. Mutta reput hän vaan sittenkin sai...\n\nHän oli maannut pääkaupungissa ottaen yksityistunteja parina viimeisenä\nvuotena, sittenkuin hän oli eronnut koulusta, jonka ilma lopulti muka\noli hänet tukahuttaa. Säännöllinen, jokapäiväinen pakko oli vähällä\nnujertaa pojasta kaiken itsenäisyyden, oli kerrassaan tappaa kaiken sen,\nmikä hänessä oli parasta!\n\nPitkä salainen taistelu oli käyty, ennenkuin asia oli saatu\njärjestetyksi. Johan Henrik oli itse syvästi vakuutettu, ja hänen\näitinsä oli itkukohtauksin ja kyynelin pannut parhaansa pelastaakseen\npoikansa \"musertumasta tuossa henkisessä polkumyllyssä\".\n\nMiten loistavia kirjeitä Alette saikaan pojaltaan, niin sukkelia, että\nne olisi voinut painattaa jok'ikisen. Hän seurusteli vain huomattavien\nhenkilöiden kanssa, taiteilijat ja näyttelijät olivat hänen\nsinä-tuttujaan, ja hän itse kirjoitteli -- vaikka tämä oli vain hänen ja\näidin yhteinen salaisuus -- runoja, sekä mitallisia että suorasanaisia.\n\nIsältä hän oli saanut kuivan kirjeen. Tietysti oli epäonnistumiseen\nsyynä se, että hän ei ollut tehnyt mitään tai oli tehnyt kaikkea muuta\npaitsi sitä, mikä oli tarpeen. Oli ylipäänsä olemassa vain yksi keino,\njos mieli tulla joksikin: tarttua työhön täydellä todella ja keskittää\nkaikki voimansa siihen. Ei tanssimisella eikä saavuttamalla kuuluisuutta\nkotona jouluna eikä pääkaupunkilaisella hienostelulla miksikään tulla.\nLopuksi hän tahtoi huomauttaa, ettei hänen isäänsä eikä äitiänsä oltu\nreputettu, vaan juuri hänet itse -- Johan Henrik.\n\nAletten mielestä isän kirje oli sydämetön. Nyt juuri, kun poikaa oli\nkohdannut niin suuri onnettomuus, hän olisi kaivannut hiukan rakkautta\nja lohdutusta! Hänen luonteelleen ei sopinut, ei ensinkään sopinut, että\nhän joutui ystäviensä ylenkatsomaksi -- hän, joka juuri tässä suhteessa\noli niin äärettömän arkatunteinen.\n\nÄiti kirjoitti kirjeen toisensa jälkeen, ymmärsi niin hyvin, miksi oli\nkäynyt onnettomasti, mutta ainoastaan pyysi, rukoili, kerjäsi ja käski\nhäntä tulemaan kotiin.\n\nMutta Johan Henrikillä ei näyttänyt olevan kiirettä. Vihdoin oli isän\nnykäistävä voimakkaasti kellonvivusta. Hän lähetti sähkösanoman, jota ei\nkäynyt muuta kuin totteleminen.\n\nJa lauantai-iltana kahdeksan aikaan Alette lähti, Viking kuskina,\nkääseillä asemalle vanhinta poikaansa vastaan.\n\nJunan porhaltaessa asemalle he avonaisesta ikkunasta näkivät Johan\nHenrikin istuvan innokkaasti keskustelemassa.\n\nHän astui ulos harmaa kesäpuku yllään, pitkänä ja komeana, ja jäi, hattu\npuoleksi koholla tumman tukan päällä ja monokkeli silmässä, seisomaan\nkumarrellen; hän vastasi ja kumarteli yhtä mittaa, loppumattomasti,\nsill'aikaa kuin Aletten sydän sykki odotuksesta.\n\nJa kun Alette vihdoin oli syleillyt ja suudellut häntä, avasi Johan\nHenrik uudestaan vaunun oven ja esitti:\n\n\"Tahtoisin vain, että näkisitte äitini... Tuomari Lundberg rouvineen ja\nminiöineen -- ruotsalaisia, äiti!\"\n\n\"Sangen hauskaa\" -- vastasi Alette hymyillen ja tervehti. Häntä ei\nhuvittanut tutustua kehenkään Lundbergiin juuri nyt; mutta tuntui\nkuitenkin hyvältä nähdä, että pojalle osoitettiin ystävällisyyttä.\n\nViking, joka oli päässyt ripille keväällä, seisoi kädet taskussa hevosen\nvieressä, puettuna puseropukuun, housunlahkeet saapasvarsissa. Hän\nodotti, mitä veli sanoisi uusista kääseistä, joissa oli valonheijastaja\nja lyhdyissä paksut hiotut lasit.\n\n\"Ei näy tuommoisessa oppineessa herrasmiehessä olevan paljoakaan\nkäytännöllistä älyä\", tuumaili hän, kun Johan Henrik kiinnittämättä sen\nenempää huomiota tuohon uutuuteen nousi kääseihin äitinsä viereen.\n\nHeidän ajaessaan sillan yli täytyi Aletten moneen kertaan puristaa\npoikansa käsivartta... \"Olen ollut niin levoton, niin kovin levoton\nsinun tähtesi, Johan Henrik\", hän huokasi.\n\n\"Oh!\" Hän katsoi kasvoissa karskin riippumattomuuden ilme alas jokeen,\n-- \"minullahan on tarpeen tullen kynäni!\"... Kumea ahdistus nousi häneen\nnyt, kun hän oli kohtaava isänsä.\n\n\"No, sen tutkinnon sinä helposti suoritat ensi vuonna.\"\n\n\"Luuletko minun sitä epäilevän, äiti? -- siellä oli kolmesataa, kaikki\nminua typerämpiä, jotka läpäisivät. Mutta että se sattui juuri siihen\naikaan, jolloin minä sommittelin uutta runoelmaa, sitä tietysti ei käy\nisälle kertominen. Saa vain vaieta ja ottaa vastaan\", hän sanoi\nkohauttaen miehekkäästi olkapäitään.\n\n       *       *       *       *       '\n\nTuossa tuli isä konttorista hienosti ja mukavasti sisustettujen\nhuoneiden läpi, joiden ikkunat ja ovet olivat helteisen kesäpäivän\njälkeen auki; hän tervehti ystävällisesti Johan Henrikiä, joka seisoi\näidin ja seitsentoistavuotiaan sisarensa seurassa. Hän taputti poikaa\nhartioille:\n\n\"Parempi onni ensi kerralla, poikani! -- nyt ankarasti työhön kiinni.\"\n\n\"Mutta ensin kesälupa, ja uusia voimia\", puhui Alette hänen puolestaan.\n\nVasta kun tämä isän tapaaminen oli onnellisesti ohi, alkoi Johan Henrik\nhuomata, mitä uutta oli hänen poissaollessaan lisää hankittu. Oviverhot\nja tuo pieni mukava sohva, jossa kolme saattoi istua seläkkäin sekä\nruokakaapin yläpuolella riippuva suuri neliskulmainen peili, jossa hän\noli ruokasaliin tullessaan nähnyt oman kuvansa, siihen sen enempää\nhuomiota kiinnittämättä, sukeltautuivat nyt äkkiä ikäänkuin pimeästä\nesiin.\n\nHän selitti avomielisesti, että oli ihanaa tulla kotiin. Ja äiti!... hän\noli vielä vähän lihonnut, mutta se sopi hänelle hyvin.\n\nJa Elisabet -- \"on suorittanut keskikoulututkintonsa\" oli hän\nsanomaisillaan -- mutta sanat tarttuivat kurkkuun ja hän sanoi sen\nsijaan: \"miten pitkäksi hän on kasvanut!\"\n\nHän oikein riemuitsi päästyään äskeisestä painostuksesta, jutteli\nkaikenmoista, kertoi sukkeluuksia ja kaupunginkuulumisia, ihmetteli ja\npuhui toiveistaan, kaikki samassa puhetulvassa.\n\nNytkös hän lukisi! Jahka vain ensin lepäisi. Laudatur-arvosanan hän\nottaa; vaikka samantekevää se muuten oli elämässä, minkä arvosanan saa.\nAinakin hänelle, joka ei koskaan ammattimieheksi aikonut.\n\nJa sitten oli tuomari Lundberg, jonka kanssa hän tänään matkusti,\nkutsunut häntä käymään heillä, syksyllä hän siellä pistäytyy, mutta ei\nennen kuin oli saanut valmiiksi sen teoksen, jota hän parastaikaa\nkirjoittelee...\n\n-- -- Alette tunsi mielessään aivan toisenlaista rauhaa nyt, kun hänellä\noli kaksi poikaa kotona, vaikka he pitivätkin suurta hälinää ja\nkäänsivät talon nurin.\n\nMilloin oli lähdettävä sinne, milloin tänne, väliin kuljetti Johan\nHenrik häntä vieraisille perheisiin, joissa hän ei koskaan ollut\najatellut käydä, siksi vain, että talossa oli hauska nuori herra, jonka\nkanssa puhella, tai kaunis nuori tytär, ja väliin hän taas yhdessä\nmuiden nuorten kanssa lähti eväineen pariksi kolmeksi päiväksi isän\nmetsiin.\n\nMutta eihän tällainen levottomuus mieltä kalvanut niinkuin se alinomaa\najatuksissa pyörivä tieto, että pojat ovat omissa hoteissaan poissa\nkotoa. Ja kun hän vielä saa kotiin Alfinkin Tharandtista Saksista, jossa\nhän opiskeli metsänhoitoa, silloin tulee sieluun ihan rauha -- kaikki\nlapset niin lähellä, että saattoi heihin käsin koskea!\n\n\"Tässä on Alfilta kirje\", hän sanoi Johan Henrikille, joka astui eräänä\naamuna sisään äidin vaihtaessa pukua. \"Hän iloitsee siitä, että hänellä\non vain parin tunnin matka Dresdeniin, jonne hän aina voi lähteä\nmusiikkia kuulemaan. Hän kertoo käyvänsä siellä aina kuin Wagneria\nesitetään... Isän mielestä hän menettää liiaksi rahaa; mutta onhan nyt\nmusiikki kaikkein viattominta huvia, mitä hän voi itselleen suoda! Ja\npitäähän hänen olla vähän reilu kaikkien noiden rikkaiden\ntilanomistajanpoikien seurassa, jotka siellä Tharandtissa opiskelevat.\nNe ovat kunnon tovereita, hän kirjoittaa. -- -- Minun tulee aina niin\nsääli sitä poikaa, hän on niin omituisesti kiintynyt musiikkiin... Saat\nnähdä, Johan Henrik, että musiikkimies hänestä olisi pitänyt tulla!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nKesäloma oli mennyt ja vietetty mahdollisimman hauskasti; sitä\nkoetettiin venyttää niin pitkälle kuin vain Alfia saattoi pitää kotona,\nennenkuin tuli lähtö Tharandtiin.\n\nNäistä kahdesta kotiinsaapuneesta pojasta, jotka olivat, voi sanoa, joka\nperheessä tutut ja rakastetut, tuli ikäänkuin talon ylpeys.\n\nKotona kävi alinomaa nuorisoa, ja he saivat poltella isän sikareja ja\nkäyttää talon molempia hevosia, jotka päivän ohjelman mukaan palvelivat\nvaunu-, kääsi- ja ratsuhevosina.\n\nSe ilo oli nyt mennyttä. Alf oli matkustanut, Viking kävi koulua ja\nJohan Henrikin piti isän määräyksestä lukea kahden yksityisopettajan\njohdolla.\n\nKodin kellolaitos oli vedetty ja käynyt tasaisesti jo viikon päivät. Isä\nistui alati työskennellen konttorissa, ja Johan Henrik luki ja tupakoi\nomassa huoneessaan pihan toisella puolen. Jakob näki opettajien tulevan,\ntoisen kello yksitoista aamupäivällä, toisen kello kolme iltapäivällä,\nja sitten tunnin kuluttua lähtevän Tuo säännöllisyys saattoi hänet\nhyvälle tuulelle, vaikka hänellä muuten nykyjään oli yhtä ja toista\najattelemista. Eräs puutavaraliike oli lakkauttanut maksunsa, ja saattoi\nviedä häviöön pari Jakobin maaseutuystävää. Joka tapauksessa asia\naiheutti hänelle matkoja ja huomenna hänen oli lähdettävä muutamaksi\npäiväksi pääkaupunkiin.\n\n-- Johan Henrikistä tuntui niin kummallisen loma-ajantapaiselta,\nsittenkuin isä oli aamulla lähtenyt, -- sai kuljeskella huoneissa\npiippunysä suussa ja laulaa ja rallatella tarvitsematta pelätä isän\nankaraa tutkivaa katsetta: -- \"Etkö istu huoneessasi lukemassa?\"\n\nHän tuli ja meni; mutta aamupäivätunnista oli selviydyttävä. Hänen\noikein piti ponnistaa päästäkseen viime hetkessä läpi pari lukua\nLiviusta.\n\nSitten tuli päivällinen, -- ja kahden aikaan posti ja sanomalehdet,\njoissa aina oli jotakin uutta tutkittavaa.\n\nEi, hän ei ollenkaan ollut lukutuulella tänään, -- voihan toki tämän\nyhden kerran lähettää pienen kirjelipun kandidaatti Hansenille, että\ntänään ei matematiikka sujunut...\n\nTuli loma-iltapäivä!\n\nHän pyöri ja tanssi äidin ja siskon ympärillä salissa.\n\n\"Lähdetkö minun kanssani ajelemaan, Elisabet?\"\n\n\"En kiitos -- saat yksin ajella matematiikkaasi pakoon. Minun nähdäkseni\nsinä olisit voinut päntätä sitä päähäsi.\"\n\n\"Oh-hoo, niin omantunnontarkka minun puolestani\", hän pilkkaili\nsisartaan teennäisen tuntehikkaana... \"Vai emme mitenkään tahdo lähteä,\nemme veljen seurassa -- meillähän on niin paljon hauskempi Krabben\nluona, kun tuo erinomaisen mieltäkiinnittävä tuleva tohtori saapuu\nsinne!... Saattaisimme muuten myöhästyä -- hänen seuransa on varmaan\nhyvin hauska, tuon Morten Finnen! -- Keskustella tuollaisista korkeista\nasioista, joista naiset pitävät\" -- hän puhui ylimielisesti -- \"siitä,\nmitä voi tehdä maailman parantamiseksi, ja muusta sellaisesta. -- Tuolla\nyläkerroksessa on iltapäiväisin koolla punainen seura... Ja *sinä* olet\npunainen, siksi että Morten Finne on punainen, -- jos hän olisi\nkeltainen, niin tietysti sinäkin olisit keltainen. Ja Morten Finne on\npunainen, koska Krabbe on punainen -- kuin keitetty krapu, -- ja siellä\nhän käy tietysti saadakseen tavata sinua eikä suinkaan koulupoika\nJohnsenia, jonka ovat saaneet täyshoitolaiseksi... Sillä tavoin riippuu\ntoinen asia toisesta!\"\n\n\"Johnsen on juuri yhtä paljon koulupoika kuin sinäkin, Johan Henrik!\nVaikka hän tosin ei vielä ole tehnyt sitä lähempää tuttavuutta\nylioppilastutkinnon kanssa, kuin sinä\", letkautti Elisabet\nharmistuneena.\n\n\"Hän on työjuhta, tyttöseni, -- ja hänestä tulee arvattavasti oikea\nvirkanousukas, niinkuin kaikista harjaantuneista ja hyvin valjastetuista\ntyöjuhdista voi tulla\" hän vastasi kohteliaasti kumartaen.\n\n... \"No niin, sitten minä ajan Lidbergiin ilman rakastettavaa\nsisartani.\"\n\n\"Tule sinä minun kanssani, Viking\", hän kehoitteli.\n\nViking hymyili pilkka suupielissä:\n\n\"Hevosellako sinä aiot lähteä -- vai kenties lentäen?\"\n\n\"Kun vain ei tarvitse lukea -- etkös tuota älyä, -- niin sama hänelle,\nnelistääkö vai lentää\", huomautti Elisabet.\n\n\"Niin, katso, Tobiesen on mennyt Ruskolla asiamatkalle, on poissa tämän\npäivän ja huomisen, Musta seisoo tallissa takajalka kääreessä, kaviossa\non, näetkös, tulehdusta.\"\n\nSepä oli harmillista -- mutta ymmälle ei sen takia tarvinnut joutua,\nmiten saisi vapaapäivän kulumaan.\n\nHän otti hattunsa ja lähti kaupungille voudin luo kahville ja asianajaja\nDahlille teelle ja sinne illaksikin lyömään korttia naisten kanssa.\n\nMaata pannessaan hän tunsi jonkinlaista lievää katumusta siitä, että\nsäännöllinen työjärjestys, johon hän nyt oli päässyt, oli tullut\nkeskeytetyksi, ja hänen unisessa mielessään pyöri hämäriä aikomuksia\nhuomispäivän varalle.\n\nHän muisti ne vielä aamulla, kun nousi ylös, ja pukeutuessaan hän\najatuksissaan alkoi tehdä tavanmukaista yhtä tyydyttävää kuin huvittavaa\nlaskelmaa siitä, miten pitkälle hän jouluun mennessä pääsee, kun hän\njoka päivä lukee niin ja niin monta säettä Homerosta ja niin ja niin\nmonta lukua latinaa j. n. e.\n\nHänen päähänsä juolahti aihe, ja siitä oli saatava runo syntymään,\nennenkuin se haihtuisi tiehensä.\n\nTuntui kovin houkuttelevalta saada kerrankin päästää henkensä vapaaseen\nlentoon. Ja kun hän lähetti epuun opettajille, ei hän sitä tehnyt\nsaadakseen lomapäivän, vaan työpäivän ja kaikkein ankarimman.\n\nHän istuikin kirjoittelemassa yhtä mittaa päivälliseen asti.\n\nMutta tämän voimannäytteen jälkeen hänen tietenkin tuli levätä\niltapäivä.\n\nIllalla Tobiesen vihdoin palasi Ruskolla ja Johan Henrik alkoi miettiä,\nminne hän huomenna lähtisi.\n\n\"Oletko todellakin pyytänyt Gudbrandia laittamaan kääsit kuntoon\", kysyi\nViking kiihkeästi tullessaan sisään. -- \"Ajattelehan äiti, Johan Henrik\naikoo ottaa Ruskon, vaikka se on ollut kaksi päivää ajossa. Mitähän isä\nsanoo, kun hän saa sen kuulla?\"\n\n\"Sinä kai ilmoitat, vai mitä?\"\n\n\"Minä luulen, että hevonen itse tekee sen, jahka olet sillä ajellut\".\n\n\"Elä nyt riitele, Viking\", äiti pyysi. \"Voihan Johan Henrik ajaa\nvarovasti ja Gudbrand antaa kauroja eteen. Ei hän tästä puolin enää\nmontakaan ajomatkaa tee, kun pitää lukea lujasti.\"\n\nViking lähti harmistuneena huoneesta.\n\n\"Oletko huomannut, miten Viking aina säälii hevosia, Johan Henrik\",\nkysyi äiti miettiväisenä. \"Kaikki, mikä on käytännöllistä, siinä hänen\nalansa, -- hevoset ja ajot. On oikein hauska nähdä hänet asemalla\nhääräämässä pakettien ja tavarain kimpussa... Isän täytyy hankkia\nhänelle toimi, joka sopii hänelle sitten tuonnempana ... talo\nhoitaakseen. -- Ellei isää olisi, niin minä en saisi häntä pistämään\njalkaansakaan kouluun. Sillä kun se poika sanoo, että hän välittää viis\nkirjoista, niin hän sitä tarkoittaa ... totisesti...\"\n\n\n\n\nXV.\n\n\nTodeksi se sittenkin osoittautui, se, millä Johan Henrik alituisesti oli\nkiusaillut sisartaan, vaan johon Alette ei vähääkään ollut uskonut; oli\nsillä pojalla merkillinen silmä!\n\nEräänä päivänä -- lunta tulla tuprutti taivaasta kuin se olisi ollut\npumpulia täynnä -- Elisabet oli käynyt makuukamarissa isän ja äidin\npuheilla ja sitten kasvot onnesta loistaen ja säteillen ja hehkuen\nsyössyt portaita ylös Johan Henrikin ohi; -- tämä näki, että jotakin oli\ntekeillä, ja arveli tulen päässeen irti Krabbella, kuten hän perästäpäin\nsanoi. Hetken kuluttua palasi Elisabet hiljaa ja juhlallisesti\nasianomaisen, lääketieteenylioppilas Morten Finnen rinnalla.\n\nJakobin täytyi tunnustaa, että asia oli tullut kerrassaan yllätyksenä --\nnoin yht'äkkiä tuntea tyttärensä käsivarret kaulassaan, juuri kuin hän\nistuu mietteissään ja vaivaa päätään Varaasin metsän\nkiinnityspapereilla...\n\nTietysti hänen olisi pitänyt aavistaa jotakin tällaista; Elisabethan\nkävi jo yhdeksännellätoista. Mutta kun hän ei elänyt kotitapausten\nkeskipisteessä, vaan ikäänkuin niiden radan kehässä, niin -- -- --\n\n... Talossa oli siis ollut kuunvaloa, mutta hän ei ollut nähnyt mitään!\n\n... Intelligentti nuori mies, siltä ainakin näyttää -- ja katsoo\nrohkeasti tulevaisuuteen... Aloittaa tämän elämän pettävän unelman kuten\nme muutkin... Onhan meillä syytä olla tyytyväisiä.\n\n-- -- Tyytyväisiä, oli Jakob sanonut -- tyytyväisiä...\n\nMutta juuri tätä havaintoa ei Alette voinut tehdä itsestään.\n\nHän ei lainkaan kuulunut niihin, joiden mielestä oli nostettava suuri\nriemunhälinä joka kerta, kuin kaksi ihmistä sai päähänsä ruveta\nuskottelemaan toisilleen kuvitteluja, joista oli herjettävä vähin erin\nvuosi vuodelta. -- Hän oli ollut naimisissa alun kolmattakymmentä vuotta\nja ennättänyt tehdä kokemuksiaan. Hän ja Jakob olivat kerran luottaneet\nhaavekuvaan niin lämpimästi kuin konsaan kukaan...\n\nKun hän ajatteli, miten vavahtelevan kukkuroillaan sanomatonta, hurjaa\nonnea ja uskoa sen kestävyyteen hän silloin oli ollut -- ja nähdä nyt\nElisabet samanlaisena!... Niin, se oli kuin muistaa maljakkoa, joka oli\ntäynnä raikkaita, tuoksuvia kukkia...\n\nMaljakko kestää -- se on kai luonnon järjestys. -- Mutta kukat... Että\npitääkin tehdä itsensä onnettomaksi kohdistamalla kaikki\nmielikuvitusvoimansa tuohon onnenhaaveeseen -- yksistään siihen...\n\n       *       *       *       *       '\n\n-- -- Kihlajaiskesteissä oli opettaja Krabbea erinomaisen hauska\nkatsella; Johan Henrik tarkasteli häntä pitkin iltaa.\n\nHän liikkui juhlallisen hiljaa nurkasta toiseen nyökäyttäen päätään\nihmisille, jotka eivät ymmärtäneet, miksi, vaan niinpiankuin mahdollista\nvetäytyivät hänestä erilleen. Ja vähän väliä hän loi veitikkamaisen,\nisällisen katseen sinnepäin, missä Elisabet seisoi.\n\nVasta illalla, kun punssi oli tuotu sisään, pääsi hänen juhlatunnelmansa\npuhkeamaan sanoiksi. Hän tarttui äkkiä vanhaa kuuroa kapteeni Böckmania\ntakinnappiin...\n\n\"Ihmissydän, nähkääs, ajaa veren kulkemaan yksitoista jalkaa sekunnissa,\nse tekee kuusisataakuusikymmentä jalkaa minuutissa, kapteeni! --\nAjatelkaapa kaikkea tuota itsetiedotonta voimaa, joka ihmisessä on --\nsillä tavoin sydän tekee työtä seitsemänkymmentä vuotta --\nseitsemänkymmentä vuotta! -- Ja ajatelkaa sitten, mikä voiman määrä\nsillä onkaan käytettävänään vetoon ja työntiin, rakkauteen ja vihaan!\nPuhutaan käyttämättömistä koskista ja vesivoimasta; -- mutta tässä on\nkokonaisen maailman käyttämätön -- hm-m\" sanoi hän hoksattuaan suotta\ntuhlaavansa ruutia...\n\nKrabben sydän oli tulvillaan tänä iltana, ja lopulti hän pääsi sinne,\njonne koko illan oli tähdännyt, talonemännän luo, joka oli tähän asti\nollut kiinni muilla tahoilla.\n\n\"Mitä on elämä, rouva -- mitä elämisen lahja?\"... Hän katsoi\nsurumielisen tutkivasti Alettea silmiin -- ja Krabbe saattoi olla\nkaunis, siitä ei voinut olla eri mieltä, ajatteli Alette. -- \"Eikö ole\ntotta, että jaksamme laskea ne kerrat, jolloin voimme sanoa eläneemme?\nNe ovat elämässämme ne loistopisteet, joita emme koskaan unohda, joskin\nkaiken muun peittää pimeys... Jospa saisimme koko elämämme muodostumaan\ntodelliseksi elämäksi? -- tai, rouva, kun se meiltä luisuu, lapsemme...\nVoi *elää* suuressa rakkaudessa\"...\n\n-- Tuo on kyllä kaunista, aprikoi Alette itsekseen jälkeenpäin. Mutta\nopettajahan oli peräti epäkäytännöllinen.\n\nHäntä vaivasi ajatus, että Krabben vaikutuksesta tuo korkealentoinen,\nruusunpunainen elämänkäsitys oli syöpynyt Elisabetin vereen.\n\nHän ei voinut olla koettamatta edes hiukan järkyttää tyttärenpä\nmielikuvia; ehkä hän siten herättäisi hänen, arvostelukykynsä --\nkeskellä sitä huumausta, missä tyttö nyt eli.\n\n\"Ethän sinä vain, Elisabet, kuvitelle, että se, mitä nyt tunnet, on\npoikkeus kaikkien muiden kihlautuneiden tunteista; kaikki tyynni ne sinä\naikana ovat yhtä rakastuneita. -- Ei sitä voisi jälkeenpäin uskoa\"...\npääsi häneltä hairingossa.\n\n\"Jos tietäisin, ettei tätä kestä\", puhkesi Elisabet intohimoisesti\nvastaamaan, \"niin purkaisin kihlauksemme vielä tänä päivänä!\"\n\n\"Niin sitä puhuu, kun on äärimmillään vireessä. Mutta elämässä on niin\nmonta puolta. Voihan kuitenkin tuntea tyydytystä -- arvokas, turvattu\nasema -- lapset... On se ainakin toista kuin elää yksin.\"\n\n\"Tuhat kertaa mieluummin minä eläisin yksin, äiti, kuin olisin koko\nelämäni iän sidottuna toiseen ihmiseen, jota en rakastaisi -- en\nrakastaisi niin paljon, etten voisi elää ilman häntä! -- Ajatella, etten\nhänestä koskaan, koskaan pääsisi irti, -- sehän olisi pahempaa kuin\nelinaikuinen orjuus... Enkö silloin mieluummin purkaisi!\"\n\n\"Tuo on nyt vain pingoittuneisuutta, joka on sinuun tarttunut tuolta\nylhäältä Krabbesta! Ajattelehan sentään vähän -- tahtoisitko tosiaan\nsittenkään purkaa, jos tietäisit, että olonne kenties muuttuisi\ntympeäksi ja jokapäiväiseksi -- esimerkiksi kymmenen vuoden perästä?\nAjattele tarkkaan... Et suinkaan haluaisi noita kymmentä vuotta\nolemattomiksi; -- niiden muistolla voisi olla helpompi elää.\"\n\nElisabet tuijotti äitiinsä; hänen mieleensä välähti jotakin ...\nkerääntyi yhtä ja toista isän ja äidin keskinäisestä suhteesta. Ja\nkääntyen äitiinsä hän kysyi vain:\n\n\"Mutta miksei se sitten kestäisi, äiti?\"\n\nÄiti pudisti päätään, hän ei tahtonut kajota siihen puoleen. Hän seisoi\nompelupöytänsä ääressä käsitellen ompelutarpeita, omiin mietteisiinsä\nvaipuneena... \"Tuo Krabbe on kummallinen, hänessä on kuin\npäähänpintynnäisenä saada jokin selvitetyksi... Nyt hän on kaikesta\nsielustaan kiintynyt sinun kihlaukseesi. -- Aikoinaan olimme me, minä ja\nisäsi, äsken naimisiinmenneinä, hänen harrastuksensa esineenä... Voitko\nsinä ymmärtää sitä?\"\n\n\"Minä ymmärrän sen niin hyvin, äiti! Hän on tietysti aina ollut liian\nruma ja omituinen ja kummallinen, jotta kukaan nuori tyttö olisi hänestä\nhuolinut, ja rouva Krabbe on tosiaan liian vähäpätöinen kaikin puolin,\neikä ymmärrä häntä; -- eikä hän koskaan ole mahtanut olla sieväkään; hän\nnäyttää siltä, kuin hän olisi leikattu poikki alhaalta ja jäänyt liian\nmatalaksi. -- Ja kun on sellainen sydän ja sellaiset lahjat kuin\nKrabbella -- on melkein, kuin hän olisi joutunut autiolle saarelle.\"\n\nÄiti katsahti häneen hieman hämmästyneenä:\n\n\"En tiedä, Elisabet, mutta joskus tuntuu minusta kuin sinä olisit\nvanhempi kuin äitisi!\" -- -- --\n\n       *       *       *       *       '\n\n-- Kova välttämättömyys se vasta panee rautaa ihmiseen, päätteli Jakob.\nVarallisuudessa kasvatetuista tulee vain heikkoja ja velttoja...\n\nMorten Finnessä oli toisenlainen vauhti ja varmuus kuin mitä Jakob oli\ntottunut näkemään omissa pojissaan. Opintojensa rinnalla hän antoi\ntunteja voidakseen pysytelläidä yliopistossa ja hankkiakseen lisää\nniihin vähiin varoihin, mitä hän kotoa sai. Vain lakki\nvaaleakiharaisessa päässä ja lyhyt harmaa takki -- olisipa hän\nkehoittanut Johan Henrikiä tai Alfia menemään sillä tavoin puettuna\nvieraisille!...\n\nJakob oli alkanut pitää tuosta pojasta. Elisabet olisi totisesti voinut\nvalita huonomman.\n\nHäntä harmitti Johan Henrikin veltto työskentelytapa -- poika otti asian\nkovin mukavalla kannalta, ja hän rupesi pitämään häntä hiukan silmällä\nja valvontansa alaisena, vaikk'ei se ollut nuoresta herrasta erittäin\nmieleen. Sanoivathan opettajat, Hansen ja Jentoft, että poika luki.\nMutta aina vain valui tupakansavua hänen pihan toisella puolella olevan\nhuoneensa puoliavoimesta ikkunasta, ja yks kaks tuli tuttavia, joille\noli tarjottava lasi olutta. Aina niin siunatun runsaasti aikaa!\n\nArkihuoneessa ollessaan hän vain askaroi maatilalle rakennettavan ja jo\nalullepannun huvilan piirustusten ja luonnosten kimpussa.\n\nTämä kaikki hermostutti Jakobia juuri nyt, jolloin hän olisi mieluummin\nlykännyt huvilan rakentamisen ensi vuoteen, kunnes taas puutavarain\nhinnat alkaisivat nousta. Ulkomaan markkinat olivat tällä haavaa täynnä\ntavaraa, niin että oli mahdoton saada kunnollisia hintoja. Mitä varten\nsitten hankkia uusia menoja! Hänellä oli totisesti yllin kyllin huolta\nja raha oli nykyjään kallista.\n\nHän ei voinut päästä vapaaksi jonkinlaisesta huolestumisesta, minkä\naiheuttajana oli eräs Varaasin metsän yhteisistä asiakumppaneista,\ntilanomistaja Vingaard. Sitä miestä pidettiin, jos ketään, vakavaraisena\n-- toivottavasti oli kaikki vain puhetta; mutta tosiaan liikkui\nerinäisiä huhuja takuista ja pulaan joutumisesta...\n\nNo, sehän oli sellaista, johon oli viisainta olla kajoamatta ennen\naikojaan -- tuli vain pysyä vaiti... Mutta olisipa ihme, ellei hän,\njahka kuollut aika hintojen alalla on ohi, pääsisi hänestä eroon... Hän\noli todellakin vähän säikäyksissä.\n\n-- Mutta Johan Henrikin huolettomasta sielusta oli ihan samantekevää,\nmistä rahat tulivat! Jakob näki hänen istuvan arkihuoneessa puolet\niltapäivää paperikääröt edessään pöydällä, miettien ja tutkien; sai\narkkitehti Holmin puolelleen tekemään uusia luonnoksia ja piirustuksia\nja lopuksi Aletten ja kaikki muut ihan intoihinsa. Perustus oli\nvälttämättä oleva valmis, ennenkuin maa menee routaan -- ja hirret\nvedätetään paikalle kelin tultua!\n\nTotta tosiaan ei saattanut käsittää, mitä isällä oli sitä vastaan, että\nsoma sveitsiläiskuosinen huvila seisoisi valmiina syksyyn mennessä...\n\n-- Mieliala laskeutui koko lailla painuksiin, kun Jakob eräänä iltana,\nvähääkään perustelematta, lyhyesti ja päättävästi ilmoitti panevansa\ntätä hommaa vastaan, josta he kaikki olivat niin kovin iloinneet.\n\nJohan Henrik sanoi selvään kaikki, mitä sanottavaa oli, äiti oli niin\ntäydellisesti hänen puolellaan, suunnitelma kaikin puolin niin mainio ja\nkunnossa; mutta hän puhui kuuroille korville; vihdoin hän lähti\nmielenosoituksellisen kuuliaisena vihellellen omaan huoneeseensa, ja\nViking nykäisi, hiukan liian kovaan paukauttaen, oven perässään kiinni.\n\n\"Ellei tuo nyt ole samaa kuin säästää pennejä, mutta antaa markkojen\nmennä, niin hänen järkensä seisoo!\"...\n\n\"Sinä tuotat todellakin lapsille surua tuolla itsepäisyydelläsi, Jakob\",\nsanoi Alette illallisen jälkeen kiihtyneenä. -- \"Johan Henrik on pannut\nsiihen niin paljon älyä ja työtä --; minä näin, miten se koski häneen.\"\n\n\"Paljoa parempi olisi, jos hän panisi älyä ja työtä siihen, millä\nrakentaisi tulevaisuutensa. Mutta hän tekee kaikkea muuta paitsi sitä,\nmitä hänen pitäisi tehdä.\"\n\n\"Se on oikein, morkkaa häntä nyt siitäkin, että hänellä on lahjoja;\nhänhän on ilmeinen arkkitehti.\"\n\n\"Toivoisin vain, että hän saisi professoritkin vakuutetuiksi! --\nYlipäänsä, hänellä on aivan erikoiset lahjat -- kuluttamiseen; on\nkasvatettu rikkaan miehen pojaksi\"... vastasi Jakob luoden katseen\nvaimoonsa.\n\n\"Sinä kai tarkoitat, että se on minun syyni, Jakob! -- Sinulla on\nainakin se etu puolellasi, että voit sanoa, että olet välittänyt vähät\nheidän kasvatuksestaan -- paitsi milloin oli toruttava tai rangaistava.\nSenpä vuoksi et ole voittanut heidän luottamustaan -- ja siksi ei\nsinulle liioin merkitse paljon, että särjet heidän ilonsa. -- Ole\nhuoleti, kyllä Johan Henrik ja Viking muistavat tämän illan, jolloin\nheiltä kaunis rakennus romahti kokoon! Sillä tavoin sinä riistät heiltä\nuskon, Jakob. -- -- Minä kyllä omasta puolestani voisin mukautua, kun\nvain näkisin yhden ainoankin järkevän syyn. Mutta noin vaan sanoa: ei --\nja ei ... se ei vaikuta kehenkään hyvin, tiedätkö. -- Minäkin olin\nsiihen ajatukseen paneutunut, olimme suunnitelleet kaikki valmiiksi --\noman huoneen Johan Henrikille, kun hän tulee ylioppilaslakki päässä, ja\nAlfille ja Elisabetille ja hänen sulhaselleen. Ja sitten kielto --\nperheen isä ei sitä tahdo\"...\n\nJakob näki, miten pettymys oli nostanut kyynelet Aletten silmiin, miten\nhän taisteli poikainsa jokaisen toivomuksen puolesta...\n\n\"Rakentakaa päälle, rakentakaa päälle\"... Hän peräytyi itkettyneiden\nkasvojen edessä.\n\n\n\n\nXVI.\n\n\nJörgen Bervenin komea, musta, höyryävä hevonen ja hänen hienot,\nkiilloitetut rattaansa, joihin tieltä oli räiskynyt lokaa, tulivat\nportista Mörkin pihalle.\n\n\"Ollaanko täällä kotona, Gudbrand, Mörk itse, tarkoitan?... Vai niin --\nkonttorissa... Pane talliin ja harjaa hyvin ... äläkä heti anna sille\nvettä\"... hän huusi kiiruhtaen matkalaukku kädessään portaita ylös.\n\nHänen liikkeensä olivat yhä samat nuorekkaat, vartalo vain laihuuttaan\nterävämpi ja luisevampi kuin ennen, ja partaan oli ilmestynyt korvain\nseutuville ja keskelle leukaa harmaita täpliä.\n\nJakob tuli häntä vastaan jo käytävässä ja näytti aikovan viedä hänet\nsaliin.\n\n\"Älähän, selvitämme asiat ensin tuolla konttorissa\", pyysi Berven.\n\n\"Ajattelin vain, että ehkä lasi viiniä maistuisi hyvältä näin matkan\njälkeen.\"\n\n\"Tuolla sisällä tulee kuitenkin pitkät jutut -- parempi saada se sitten\nperästä päin...\n\nMutta mistä tässä nyt on kysymys, Jakob?\" hän sanoi, kun sisäkonttorin\novi oli sulkeutunut heidän jälkeensä. \"Et sinä tavallisesti minua tuolla\ntavoin kutsu -- tulee kirje suoraan metsiin... Olet huonolla tuulella,\nhuomaan minä. -- Ethän vain ole huolissasi --?\" -- Hän katseli häntä:\n\"Tai et suinkaan tarkoittane saada minua mukaan yrityksiisi?... Siihen\net minua saa, sen minä sanon. Et iki päivinäni!\"\n\n\"Pikemmin tahtoisin itse päästä erilleni; -- tuo Varaasin metsä tekee\ntukkani harmaaksi.\"\n\n\"Mitä vielä, metsä on hyvä!\".\n\n\"Meidän on täytynyt lunastaa neljäs mies, tilanomistaja Vingaard pois\nkoko kaupasta, Mathiesenin ja Ringnæsin ja minun; hän on näet vararikon\npartaalla! -- Ja sitten olen kovassa rahapulassa nykyjään... Tämän jutun\ntakia on minun ollut pakko ottaa suuret maksut niskoilleni -- ja raha on\nkaikkialla niin tiukassa, ettet usko. Menot -- ne vain ovat varmat. --\nNiin, nyt olen kyllä selviytynyt tämän vuoden maksuerästä, mutta minä\nsanon sinulle, että olenkin ihan puhtaaksi nyljetty -- on täytynyt\nkerätä kokoon kaikki mahdolliset varat, niin että konttorikassakin on\ntypö tyhjä. Mutta nyt ovat nuo jokapäiväiset suoritukset alati\nkiusaamassa... Minä vakuutan sinulle, että oikein säikähdän, kun joku\ntulee konttoriin; en enää voi maksaa kuittaamalla vanhoja saatavia,\nminulla täytyy aina olla rahat kädessä. -- Enkö ole mielestäsi\nlaihtunut?\"\n\n\"Kyl-lä -- kyllä oletkin.\"\n\n\"Niin, jollen, niin kiitos vahvan ruumiinrakenteeni, sillä pahemmassa\npulassa en ole eläessäni ollut\", Jakob huokasi.\n\n\"Niin, sinä et juuri ole tottunut vastatuuleen.\"\n\n\"Kuulkaa, Tobiesen\" -- Jakob huusi ovesta, \"ilmoittakaa, että herra\nBerven on täällä ja jää päivälliselle!\"\n\n\"Katsohan, Jörgen, lyhyesti sanoen, sinä voit säästää minulta monta\nhuolta, jos nyt lainaat minulle viisitoistatuhatta kruunua yhdeksi\nvuodeksi, sillä ehdolla että saati maksaa ne takaisin vähitellen.\nSinullahan on rahaa viljalti.\"\n\n\"Heti paikalla; olisit sen voinut sanoa jo tuossa salaperäisessä\nkirjelapussasikin.\"\n\n\"Oletko hullu! Minäkö omalla nimikirjoituksellani vakuuttaisin, että\nolen rahapulassa!\" sanoi Jakob leikillä, mieli jo keventyneenä. \"Eihän\nniillä muuten niin kiirettä ote, kun vain saan heti kuin tarvitsen.\"\n\nBerven istuutui kirjoituspöydän ääreen ja otti kynän käteensä.\n\n\"Kunpa puutavaramarkkinat taas vähän vilkastuisivat\", sanoi Jakob.\n\n\"Saamme kai varustautua kärsivällisesti odottamaan, kunnes Lontoon\nvarastot ovat alkaneet vähetä.\"\n\n\"Hm -- puutavaraliike on ollut melkein pysähdyksissä viime vuoden\nkeväästä asti\", jupisi Jakob kävellessään edestakaisin lattialla.\n\n\"Tietysti, kun ihmiset ovat kaataneet metsää ja lastanneet laivoja kuin\nhullut. Tämä puuska on kestettävä -- se voi tuoda hyvääkin mukanaan,\nseuloa pois vastuukyvyttömyyttä hiukan... Kas niin, siinä on\nmaksuosoitus.\"\n\n\"Kiitos, Jörgen!\" -- Jakob kulki vielä pari kertaa lattian poikki ja\npysähtyi sitten paperi yhä kädessään Bervenin eteen.\n\n\"Mitä sanot nykyisistä ajoista, Jörgen?\"\n\nBerven istui Jakobiin päin kääntyneenä ja nojaten kyynärpäätäin\nkirjoituspöytää vasten.\n\n\"Mitä sinä arvelet, joka olet liikeasioissa kiinni? Katsopas, joka\nkerran on saanut oman nahkansa pelastetuksi kärventymästä, sillä ei enää\nole oikeaa tuntoa.\"\n\n\"Jospa minä tietäisin!\" Jakob alkoi vihellellä.\n\n\"Niin kauan kuin maailmassa rakennetaan, tarvitaan myöskin hirsiä\",\nBerven arveli. \"Ja ovathan kaikki pätevimmät liikemiehemme, niinkuin\nammattikielellä sanotaan, ehdottomasti yksimieliset siitä, etteivät ajat\nenää voi vakavasti huonota.\" Ääni kuulosti hieman epäilevältä.\n\n\"Niinhän sitä väitetään, -- on pidettävä kortit kädessään -- ei myydä\nmitään\", virkkoi Jakob vilkaisten omituisesti Berveniin. \"Eikä kukaan\nvoi sanoa, mistä tuuli huomenna puhaltaa. Mutta se vain on varma, että\njos tätä tyyntä jatkuu, keikahtaa moni mies. Nyt ne juovat totia ja\npelaavat korttia ja odottavat nykäystä nousuun päin -- ja kirjoittavat\ntoisilleen papereita. Rahasta vain on kova puute\"...\n\n-- Päivällisellä kohdistui perheen jäsenten keskustelu uuden kesähuvilan\nsisustukseen. Se oli jo kohta valmis, ruokasalista vain puuttui\njoitakuita kapineita.\n\nJohan Henrik oli äsken palannut kotiin. Hän oli keväällä taas yrittänyt\nsuorittaa ylioppilastutkintoa ja saanut reput -- tulos, jonka hän otti\nvastaan ylevällä mielentyyneydellä. Pääasia oli yksinomaan se, että\nhänen sielunsa kärsi siinä tutkinnossa vauriota niin vähän kuin suinkin,\njotta hän kerran voisi päästä siihen päämäärään, johon hän todella\npyrki.\n\nHän oli aamupäivällä käynyt puuseppä Willumsenin luona katsomassa, miten\npitkällä huonekalut olivat...\n\n\"Leikkauksilla varustetut, ilman täytettä ja patjoja; mutta tyyli!\" --\nhän selitti Bervenille; -- \"ei tuollaisia hinteliä sorvattuja tuoleja,\njotka kohta särkyvät ja heiluvat kolmella jalalla. Yksinkertaista ja\nmukavaa, sen periaatteen puolella minä aina olen ollut, kaiken\nsivistyneen maun nimessä. Eikö niin, Berven?\"\n\n\"Niinpä kyllä -- niin...\" Hauska olisi tietää, millä puolella Jakob on,\n-- hän itsekseen ajatteli, -- luultavimmin kukkaronsa.\n\n\"Sinun pitäisi käväistä katsomassa, Berven\", ehdotti Viking, -- \"pian\nsinne hevosella pistäytyy iltapäivällä, minä tulen mukaan. Nyt on pohja\nojitettu, niin että siellä on ihan ruti kuivaa. Ja me voisimme mennä\nkalaan, jos haluat, ahvenia ja haukia on kosolti. Mutta ikävä kyllä,\nvain ruuhipahanen ... isän täytyy tankkia ensi kesäksi oikea vene,\nsellainen, johon voi panna purjeet.\"\n\n\"Ne tarpeet saamme lykätä toistaiseksi, Viking\", keskeytti isä lyhyesti.\n\"Et saa alati keksiä uusia ostettavia.\"\n\n\"Järvessä on niin paljon kaloja, että ne kyllä pian veneen maksaisivat,\nisä\", vastasi Viking järkähtämättömällä varmuudellaan. \"Minä ajan siellä\nollessani itse kivet laituria varten.\"\n\n\"Niin, ette voi uskoa, miten paljon siinä on ollut työtä\", jatkoi\nAlette. \"Ja syksyllä saa puutarhuri istuttaa sinne hedelmäpuita ja\nmarjapensaita. Lapset toivovat niin hartaasti, että me siellä omassa\ntalossa sitten parin vuoden perästä vietämme hopeahäitämme. Onhan\nhauskaa, jos puutarha siihen mennessä jo on hiukan kasvanut.\"\n\n\"Ja sitten me riitelemme nimestä\", sanoi Viking, \"Minä tahtoisin sen\nKuusivaaraksi tai Haukkavuoreksi.\"\n\n\"Niin, nimi se tosiaan tuottaa meille enimmän vaivaa\", selitti Johan\nHenrik, sivellen kädellään kaunista tummaa tukkaansa.\n\n\"Tietysti siitä tulee jokin arkipäiväinen Tyynelä tai Lepola tai\nIltarauha\"...\n\n\"Tja! Se on senaikuinen murhe,\" virkkoi Jakob väliin. \"Ei totisesti ole\nsillä hyvä, että saa huvilan rakennetuksi, -- on myös katsottava, millä\nmielellä sinne sitten astuu sisään.\"\n\n\"Millä mielellä -- onhan toki katsottava, että iloista mieltä riittää\nhopeahääpäiväksi; -- se on kuitenkin juhla, jota *lapset* aina\nmuistelevat,\" huomautti Alette painavasti.\n\n\"No niin; lapset\"! -- Jakob koetti nauraa.\n\n\"Minulla on siis jossakin suhteessa etua, rouva, -- minulla ei ole\nlapsia,\" sammalsi Berven; \"minä saan elää itseäni varten\"... Hän söi\ntapansa mukaan hyvin hitaasti ja he istuivat odottaen, että saisivat\ntarjota hänelle enemmän purolohta.\n\n\"Silloin ei ainakaan saa kokea pettymystä, kun on niin onnellinen, että\nvoi rakastaa vain itseään\" -- vastasi Alette, kädessään ruokaliina, jota\nhän löi pöytää vasten.\n\n\"Mitä sinä, Elisabet, sanot siitä asiasta?\" kysyi Berven tuttavallisesti\nnyökäyttäen hänelle päätään. \"Oletko kuullut hänestä mitään, tuosta\nmedisiinaristasi?\n\n\"Minä olen niin iloinen, kun äidin on lähdettävä ostamaan uutimia\",\nvastasi Elisabet hyvillään; \"pääsen hänen mukanaan pääkaupunkiin.\"\n\n\"Niin, kyllä meidän on hankittava yhtä ja toista uutta, Jakob, jos\nmielimme huvilasta saada iloa tänä vuonna. -- Minä aion asua setä\nVosgraffin luona; he ovat oikein loukkautuneet, kun en tullut sinne\nhänen ensimmäisenäkahdeksatta syntymäpäivänään. Ja silloinhan on parasta\nottaa kaikki yhdellä kertaa -- sänkyvaatteet, matot ja muut\"...\n\n\"Ja muutamia peilejä pitää siellä huoneissa välttämättä olla,\" lisäsi\nJohan Henrik.\n\n\"Onko ehkä tarkoitus jatkaa lukuja uu-uutta tutkintoa varten siellä\nmaalaiselämän hiljaisuudessa?\" kysyi Berven, jota Johan Henrikin varma\nylimielisyys harmitti.\n\n\"Miksei!\" kuului välinpitämätön vastaus. Johan Henrik ei välittänyt\npistopuheista.\n\n\"Niin, miksei?... Siellähän on tilaisuutta nuorelle herrasmiehelle niin\nmoneen hauskuuteen: kalastukseen, metsästykseen, urheiluun\"... pisteli\nBerven.\n\nSyntyi kiusallinen äänettömyys.\n\nAlette oli loukkautunut. Berven saattoi tässä talossa sanoa mitä vain\ntahtoi -- tietysti tuon vanhan, pyhän ystävyyden nimessä!\n\n\"Niin\" se minun täytyy sanoa,\" virkkoi hän, \"että kaikessa, mikä koskee\ntuota huvilaa, minä ehdottomasti noudatan Johan Henrikin mieltä, --\nsenhän itse arkkitehtikin on saanut tehdä.\"\n\n\"Se nyt ei minun itserakkauteeni yhtään vaikuta, äiti; tuo arkkitehti\nHolm ei ole sen enempää kuin keskinkertainen kyky.\"\n\n\"Vai niin, -- no koska olet niin perillä niistä asioista, niin -- hm --\nkai sinulla on myös tarkka käsitys laskuista?... Ne ovat niin sanoakseni\nleijan pyrstö, ne\" -- jatkoi Berven tyynesti, kääriessään ruokaliinaansa\nkokoon.\n\n\"Kiitos ruoasta,\" sanoi Jakob, nousi jotenkin äkkiä ja työnsi tuolin\npöydän alle. \"Lähetä kahvi konttoriin, Alette!\"\n\n-- He istuivat taas kahden kaikkein pyhimmässä kahvia juoden, ja Jakobin\npiippu tuprusi vahvasti.\n\nBervenillä oli oma merenvahapiippunsa mukanaan kotelossa ja omaa\nvalikoitua tupakkaansa.\n\nHän seisoi vielä pienen pöydän ääressä sohvan vieressä täyttäen erittäin\nhuolellisesti piippuansa. Nyt hän raapaisi tulta ja imi piippuaan,\nkunnes se oli kunnollisesti syttynyt.\n\n\"Hm ... puh ... kuulehan, Jakob,\" sanoi hän jääden seisomaan nysä\npuoleksi koholla kädessä ja katsellen ystäväänsä... \"Minun täytyy sanoa,\nmitä minä ajattelen, näetkö, Jakob -- minusta tuntuu aika omituiselta,\nettä annat koko perheesi istua tuolla tietämättömänä kuin taivaan linnut\nsiitä, että sinulla on tällä haavaa rahahuolia.\n\nJakob; joka istui sohvassa, rykäisi tahdottomasti.\n\n\"No niin -- se on minun ajatukseni!... Tuntui, suoraan sanoen, kuin\nolisin nähnyt palasen takaperoista maailmaa kuullessani, miten he kaikki\n-- vaimo ja lapset -- vain koettavat purjehtia ja soutaa ja kaivaa ja\nmatkustaa sinun rahasi kuittiin; -- ja juuri nyt!... Minun täytyy sanoa,\nvelihopea, että minun on sääli Alettea; hän on sekä liian hyvä että\nliian järkevä tuolla tavoin rusinoilla ja manteleilla syötettäväksi; --\nsinähän et anna hänelle vihiäkään mistään! Häntä on sääli totisesti. Ja\nsinä olet -- no, nyt sen tiedät... Mene, ja paranna itsesi!\"\n\nJakob katsahti häneen äkkiä; hänen kasvoihinsa kohosi jotakin, mutta hän\nmalttoi mielensä.\n\n\"Niinpä niin -- minun on otettava oppia sinulta, joka puhut\nkokemuksesta?... Tällainen suhde on kuin kokonainen koneisto, -- sinä et\nsiitä tiedä mitään, usko pois... Etkö luule, että hänelläkin on kyllin\nja joka puolella omia surujaan, puuhaa ja huolta lapsista, jotka nyt\nkerran ovat hänen heikkoutensa! -- Vieläkö minun lisäksi pitäisi\npelästyttää rahahuolilla, joihin hän ei ole vähääkään tottunut -- ja\njotka tietysti kasvaisivat hänen mielessään suuremmaksi kuin ovatkaan.\nKenties säikäyttäisin hänet kuoliaaksi... Kyllä sinä puhut!\"\n\nBerven poltteli kiihkeästi... \"Suot hänelle vain miellyttävyydet --\nsäästät pieniltä suruilta ja tuotat hänelle kaikkein suurimman, -- sen,\nettet luota häneen!... Sen ver-verran ymmärrän minäkin avioliittoa, että\ntiedän, ettei vaimo koskaan miestään siitä kiitä... Päinvastoin pitäisi\nhänen -- vihata sellaista miestä... tuntea itsensä halveksituksi ja\nsyr-syrjäytetyksi!\"\n\n\"Ratsasta sinä vain keppihevosellasi, Jörgen, niin minä polttelen. --\nTiedänhän minä vanhastaan, että sinä siinä kohdin olet aika\nkaunopuheinen. Mutta näetkö, sinä tajusit käyttää kauppaoloja hyväksesi\nja siksi sait metsää; mutta naimisasioita, jotka ovat aina pyörineet\npäässäsi sekavana vyyhtinä, sinä et ole tajunnut ja siksi et ole saanut\nvaimoa itsellesi... Minulla ei tosiaan ole enempää sanomista, eikä\ntoivoakseni enää sinullakaan! Istu nyt mieluummin rauhassa äläkä intoile\ntoisten asioista; seisot siinä kuin mikäkin pitkä kuiva tulitikku, joka\non syttynyt palamaan.\"\n\nMahdollista on, että ystävän sekaantuminen hänen perheasioihinsa olisi\nkäynyt päinsä jossakin muussa tilaisuudessa; mutta jo päivällispöydässä\nolivat nuo lainatut viisitoistatuhatta kruunua alkaneet ikäänkuin painaa\nja ahdistaa Jakobin taskussa. Hän ei ollut ensinkään tottunut\nlainanottajan asemaan. Tuolla ruokasalissa hän oli tuntenut häpeävänsä\nja olevansa ikäänkuin tilivelvollinen ystävälleen, joka kerta kuin jokin\nmenoerä mainittiin. Ja täällä konttorissa seisoi nyt itse lainanantaja\nhänen edessään ja tutki kaikki, mikä hänen oli, -- sydämen ja munaskuut.\nTietysti hänellä oli siihen oikeus, niin kauan kuin Jakobilla oli hänen\nviisitoistatuhatta kruunuansa hallussaan!\n\nBerven ei ollut se mies, jonka tapoihin kuului lähteä lyötynä\nväittelystä. Hän koputti piippunysää kämmeneensä.\n\n\"Joka tapauksessa vaadin terveeltä järjeltäsi, ettet vapaaehtoisesti ota\npäällesi tarpeettomia suruja ja huolia. He eivät aavista vaivaavansa ja\nkiusaavansa sinua... Tartu asioihin hiukan kiinni ja asetu noita\nhullutuksia vastaan, niin saat pian talosi paremmalle pohjalle!\"\n\nJakobin silmien eteen ilmaantui tuo paperi, joka hänellä oli\nlompakossaan -- kolmeen taitteeseen käännetty pankkiosoitus ja siinä\nvinossa allekirjoitus: Jörgen Berven.\n\n... \"Tuo kesähuvila vetää ja imee sinulta rahaa joka päivä... Lykkää\nvain sen valmistaminen asuttavaan kuntoon ensi kevääksi, niin pääset\nhuolista; -- onhan kesä jo kohta puolissa. Eikä totisesti Johan Henrik\ntalveksi kesähuvilaa tarvitse!\"...\n\n\"Sitä kannattaa ajatella, Jörgen,\" virkkoi Jakob laskien aikaa sitten\nsammuneen piippunsa kahvipöydälle. -- \"Mutta olen tässä miettinyt\nmuutakin sinun jutellessasi.... Näetkö, olen laskenut, että voin\njotenkuten selviytyä ilman noita viittätoistatuhatta kruunuasi.\"...\n\n\"Mutta Jakob hyvä, sinä voit pitää ne pari, kolme vuotta, jos tahdot!\"\n\n\"Kiitos -- tai neljä, tahdot kai sanoa; mutta se ei ole laina, se\nsellainen.\" -- Hän otti esiin lompakkonsa ja ojensi maksuosoituksen\nBerveniä kohti... \"niin, kiitos vaan, Jörgen, tässä saat sen takaisin!\"\n\n\"Ei, ei, kyllä minä totta tarkoitan\" -- hän tarjosi sitä Bervenille --\n\"se on kuitenkin kerran maksettava ... en tahdo, että sekin vielä on\nminua painamassa.\" --\n\nBerven seisoi hetkisen hiljaa... \"Kieltäydytkö ottamasta -- minulta?\"\n\n\"Jos minun on pakko lainata, niin lainaan mieluummin pankista, -- niin\nen ole tekemisissä kenenkään mieskohtaisen velkojan kanssa.\"\n\n\"E-et siis tahdo ottaa sitä -- Jakob?\"\n\nBerven seisoi paperi kädessä; se vapisi vähän.\n\n\"En voi,\" vastasi Jakob päättävästi.\n\n\"Etkö?...\" Bervenin silmät kostuivat.\n\n\"Vai niin -- no niin -- -- sitten et sinä minua enää tarvitse, Jakob\",\n-- hän puhui hitaasti, -- \"mikäli ym-ymmärrän ... ja siinä tapauksessa\npyydän saada hevoseni valjastetuksi; -- tahdon mielelläni päästä tuonne\nmetsään vielä tänä iltana.\"\n\n\"Tietysti niinkuin itse tahdot, Jörgen! -- Minusta tosiaan on ikävää,\nettä olen sinua näin kauan pidättänyt. Minun olisi ensin pitänyt\najatella, miltä lainaaminen tuntuu.\" Jakob ihan toivoi Bervenin pian\nlähtevän.\n\nBerven ei puhunut enää sanaakaan. Hän otti matkalaukun ja laski sen taas\nkädestään, seisoi siinä päällystakki yllään kalpeana ja epäröiden,\nmenisikö hän sisään hyvästi jättämään.\n\nHän avasi oven raolleen ja nyökkäsi jäähyväiseksi Elisabetille, joka\nistui salissa.\n\n-- Jakob seisoi kylmän kohteliaana portailla, kun hänen vanha ystävänsä\ntaakseen katsomatta ajoi tiehensä mustalla, virkulla juoksijallaan....\n\nHän jäi hetkeksi katselemaan Bervenin jälkeen, harmahtava pää paljaana.\n\n\"Taidanpa olla ihan järjiltäni!\" pääsi häneltä vihdoin, kun hän äkkiä\nlähti konttoriin.\n\n... Ihan järjiltään hän oli taitanut olla! -- Eronnut ainoasta vanhasta\nkoetellusta ystävästään -- vaimon takia, joka ei ollut lähempänä hänen\nluottamustaan ja huoliaan kuin -- hm...\n\nHän kulki kauan edestakaisin konttorissa. Nysästä, jonka hän tapansa\nmukaan oli pistänyt suuhunsa, mutta unohtanut sytyttää, hän oli purrut\nsuukappaleen halki hampaittensa välissä.\n\n\n\n\nXVII.\n\n\nJakob astui konttoriin, piiska vielä kädessä, riisumaan vyön ja\nsudennahkaturkin yltään. Hän oli ajanut koko päivän ja kasvot\npunoittivat pakkasesta.\n\n\"Martin Ringnæs on tehnyt vararikon, Tobiesen! -- Me saamme nyt,\nMathiesen ja minä, ottaa maksettavaksemme myöskin hänen osansa Varaasin\nmetsästä.\"\n\n\"Vai tehnyt vararikon? -- Onko kummempaa kuultu -- sellainen rikas\nmies!\"\n\n\"Rikas, niin! He kaatuvat kaikki tyynni -- koko siirtäjäseurue kuin\nkorttitalo.\"\n\n\"Niin, niin -- tuo onneton sahalaitos, joka heidän piti saada niin\nsuurenmoiseksi omine laivoineen ja muine vehkeineen!\" puhkesi Tobiesen\nharmistuneena.\n\nJakob koetti pari kertaa kärsimättömänä potkaista toista matkasaapasta\njalastaan.\n\n\"Antakaa minun auttaa\", pyysi Tobiesen.\n\n\"Tietysti on ollut niitä, jotka ovat ajoissa hoksanneet, mistäpäin tuuli\nkäy. -- Nyt me olemme kyllä kaikki viisaita, Tobiesen -- nyt\nperästäpäin\"... Hän sinkosi saappaan kauas lattialle.\n\n\"Niin, nuo keinottelijat\", jatkoi Tobiesen itsepintaisesti, \"he luulivat\nistuvansa Kaliforniassa. On ne rajansa kevytmielisyydelläkin!\"\n\n\"Huh, luulenpa, että aiotte keittää itsenne täällä tänä iltana!... Ei,\nei, älkää tehkö mitään\", sanoi Jakob ja tarttui ovenripaan mennäkseen\nsisään; \"ulkoatulleesta tuntuu tietysti kuumalta.\"\n\n\"Kuulin sinun tulevan\", sanoi Alette tullen häntä vastaan kyökinovella,\n\"ja käskin lämmittää vähän päivällistä viilokkia; et kai ole vielä\nsyönyt...\"\n\nHän meni taas kyökkiin jouduttamaan ruokaa.\n\nSalissa ei ollut ketään; Elisabet oli mennyt kaupungille, kertoi\npalvelustyttö, joka tuli uunia kohentamaan.\n\nHän asteli edestakaisin lattialla.\n\n\"Mutta Alette, kuulehan\", hän avasi kärsimättömänä kyökinoven, \"kestääkö\nnyt näin kauan, ennenkuin saa hiukan ruokaa kokoon? -- Ja lähetä joku\nsytyttämään lamppu!\"\n\n\"Kohta, ystäväni, kohta on kaikki kunnossa; -- kun et vain pitkästy,\nJakob!\"\n\nAlette sytytti ison, kauniin lampun ja laski alas uutimet, sillä aikaa\nkuin tyttö kattoi pöydän ja toi ruoan sisään.\n\n\"No nyt, Jakob, kun saat ruokaa, niin tulet hauskemmalle mielelle.\"\n\nAlette istuutui pöytään vastapäätä, sukan kudin kädessä.\n\n\"Saimme korin olutta tänään Kristianiasta. Se on juuri tuota, jota on\nedessäsi. -- Kävitkö tuomarin luona? Etkö?... Olet ollut pitkällä\nmatkalla, Jakob, neljä, viisi päivää poissa; tuskin muistankaan; --\nelämä on nykyjään niin yksitoikkoista, olemme niin yksinämme, --\nElisabet vain ja minä\"...--.\n\nHän huomasi, että Jakob oli huonolla tuulella, ja koetti päästä perille\nsyystä.\n\n\"On sattunut niin monta vararikkoa viime aikoina. Voudin luona ei\npuhuttu eilen muusta kuin huonoista ajoista\", hän aloitti.\n\n\"Ni--in, niistäkin voi keskustella aika hauskasti!\"\n\n\"Mutta asianajajathan ansaitsevat rahaa niistä. Et suinkaan siitä sano:\nsen pahempi! Jakob?\" kysyi hän.\n\nSukkelaan liikkuvat puikot kiilsivät lampunvalossa kiusallisen\nhermostuttavasti suoraan Jakobia silmiin.\n\n\"Valo häikäisee silmiäni, etkö voi siirtää vähän lamppua, Letta\", sanoi\nhän ärtyisästi.\n\n\"Kyllä, ystäväni!\"\n\n\"Ja sitten on tullut kirje Vikingiltä\", hän taas yritti. \"Hän ei ole\noikein tyytyväinen; maanviljelyskoulu on liian teoreettinen, hän sanoo.\nHänellä on, sillä poloisella, niin kova halu päästä Skotlantiin! Mutta\nsaat itse lukea kirjeen. -- Ja Alf\"...\n\n\"Kyllä tiedän, Alette -- yhdentenätoista päivänä hänen tulee saada\nrahaa! Ja Johan Henrikin myöskin...\" Hän vapisi; -- \"tietysti, heidän\ntäytyy saada päivälleen.\"\n\n\"Niin, tietysti heidän on saatava ne täsmälleen, Jakob. Miten he raukat\nmuuten tulisivat toimeen? Ja onhan meille pieni asia muistaa olla\nsäntillinen.\"\n\n\"Niin, tietysti\"...\n\nJakob oli mennyt konttoriin ja Alette istui taas yksin arkihuoneessa.\nLampunvalo lankesi tumman puvun olkapäille ja hänen täyteläisille,\nsangen luonteenomaisille kasvoilleen. Niissä oli surumielinen miettivä\nilme ja hän kutoi ahkerasti.\n\nMikähän Jakobiin oikeastaan on mennyt? Hän oli jo kauan tuntenut, että\njotakin oli kierossa... He olivat nyt melkein yksikseen -- lapset kukin\nomalla tahollaan. Mutta tuntui ihan kuin hänen käsivartensa eivät\nulottuisi Jakobiin!\n\nHän kuuli miehensä ottavan päällystakin ylleen ja lähtevän ulos. --\n\n\"Eihän lamppu vain jäänyt palamaan tuolla sisällä?\" kyseli Alette\nTobiesenilta, joka seisoi lakki päässä, lähtövalmiina; -- hän tahtoi\nvain tietää, oliko Jakob aikonut tulla pian kotiin vai lähtikö hän\nklubiin.\n\nEi, kyllä lamppu oli sammutettu.\n\n\"Sanokaa minulle, Tobiesen\", -- Alette istuutui hetkeksi\nkonttorihuoneeseen -- \"Mörk oli vähän niinkuin huonolla päällä tänään,\nenkä tullut häneltä syytä kysyneeksi; siksi olen vähän levoton. Eihän\nhän liene hävinnyt mitään juttua? Minä tiedän, että se aina koskee\nhäneen kipeästi.\"\n\n\"Ei, rouva\", Tobiesen tuijotti pienillä terävillä silmillään\nkirjoituspöytään -- \"ei ainakaan mikäli minä tiedän.\"\n\n\"No, sehän on hyvä, olisi ollut ikävää istua koko ilta yksin\nmietiskelemässä, mikä mahtaa olla vinossa. Mutta, Tobiesen -- olisiko\nhän joutunut riitaan tai epäsopuun jonkun kanssa?\"\n\n\"Ei toki, mikäli tiedän, rouva -- ei suinkaan!\"\n\n\"Nythän on ihmisillä niin huonot ajat täällä päin. Kenties on\nmiehellänikin rahallisia vaikeuksia?\" kysyi hän kiinnittäen huomiotaan\nTobiesenin kasvonilmeeseen.\n\n\"Niin, mahdotontahan on päästä ihan ehjänä kaikesta, kun on niin monessa\nmukana\". Tobiesen kaiveli kynällä pöytää ikäänkuin miettiäkseen, miten\nhän jatkaisi... \"Ja niiden, jotka ovat keinotelleet metsällä, saattaa\nnyt olla paljonkin kestettävä.\"\n\n\"Täälläkin voisi siis olla jonkinlainen vaikeus kestettävänä?\"\ntiedusteli Alette epäröiden.\n\n\"Ei täällä meillä\" Tobiesen virkkoi sukkelaan. -- \"Ei rouva saa minua\nväärin käsittää. Ei, me täällä, me katselemme vain niitä muita... Jos\ntuomiopäivä tulisi kaiken tuon keinottelun ylitse, niin -- ho-ho-hoo --\nniin ei meillä täällä sentään hätä häilyisi!\"\n\n\"Ei tietenkään, Mörkillähän on oma hyvä toimensa ja hän on niin\narvossapidetty ja vakavarainen... Ja tiedättekö, -- jos häviäisimmekin\njonkun verran; -- niin, vaikka menettäisimme kaikki nuo metsätilat, --\nniin minä totta tosiaan en päästäisi huokaustakaan, Tobiesen! En ole\nkoskaan toivonut rikkautta. Ne ovat sittenkin kaikista onnellisimmat,\njoilla on vain riittämiin asti, mitä tarvitsevat, ja olen varma siitä,\nettei Jakobille ole ollut paljonkaan iloa noista metsistään -- vaivaa\nvain ja huolta! Eivätkä ne kuulu hänen alaansakaan, hänellä olisi ollut\nkylliksi tekemistä omassa toimessaan... Eikä Alf, josta nyt tulee\nmetsäherra, siksi ensinkään sovellu; -- jospa edes Viking olisi\nruvennut...\"\n\n\"Teidän kai pitää lähteä, Tobiesen, minä näin, että Teillä oli lakki\npäässä, kun tulin tänne.\"\n\n-- Olisiko Jakobilla todellakin rahahuolia? hän mietti.\n\nJakob loikoi varmaankin valveilla öisin; kynttilät hänen huoneessaan\nolivat usein aamuisin ihan loppuun palaneet...\n\nEi, Alette ei päässyt selville hänestä -- hän saattoi äkkiä suuttua\npienimmästäkin syystä. Ja hullummaksi asia vain kävi, vaikka hän\ntarkoitti parasta ja hellävaroen koetti päästä häntä lähemmäksi.\n\nHäntä harmitti, että hänen noin oli kautta rantain täytynyt urkkia ja\ntutkia Tobiesenia päästäkseen selville siitä, mikä oikeastaan oli\nhullusti.\n\nHänen ajatuksensa kiersivät joka suunnalle.\n\nEihän hänellä vain ollut mielitiettyä, johon hän oli rakastunut! -- --\nSitäkö hän ehkä sureskeli! Ne miehethän voivat saada sellaisia\npäähänpistoja... Oliko hän, Alette, ollut ihan sokea? Jakob oli aina\nniin synkkä ja kiivas, kun hän tuli kotiin matkoiltansa...\n\nHänet valtasi silmänräpäykseksi hurja tuska; ja hän haeskeli lähimmästä\nympäristöstään ja kauempaa tuota mahdollista rakkaudenesinettä.\n\nSeuraelämässä Jakob jutteli kyllä mielellään naisten kanssa -- saattoi\nolla hyvinkin rakastettava, kun sille päälle sattui. -- -- Mutta joku\nerityinen!... hän pudisti päätään.\n\n... Tietää, että Jakobin oli paha olla, että hän kärsi; -- ehkä vain\njonkin kuvitellun huolen takia, ehkä turhamaisuudesta?... Ja kuitenkin\nseisoa lukitun oven takana... Katkeruus nousi hänen sydämeensä; tuntui\nmelkein kuin hän vihaisi häntä!\n\nKun Alette tuli saliin, istui Elisabet lukemassa sulhaseltaan saamaansa\nkirjettä; -- hän oli tietysti säästänyt sen herkkupalan koko iltapäivän,\npostin tulosta asti.\n\nHäntä kiusasi aina nähdä tyttärensä niin tavattoman varmana ja\nturvallisena tulevaisuudesta, ikäänkuin elämään ei kätkeytyisi mitään\nvaaraa; -- ja nyt tänä iltana, kun hän ajatteli kaikkia pettymyksiä,\njoilla Elisabet vain leikitteli...\n\nAlette tunsi, että hän oli vähällä sanoa hänelle yhtä ja toista, joka\nkoskisi häneen kipeästi. Mutta oli sääli häiritä hänen onneaan. Sehän\nkestää vain niin kauan kuin kestää!\n\n\"Sanopa, kirjoittaako Morten mitään amanuenssinpaikasta?\" kysyi hän\nkääntääkseen ajatuksensa muuanne.\n\n\"Hän saa sen, äiti, heti kuin hän syksyllä valmistuu\", Elisabet kertoi\nilosta säteillen.\n\n\"No, silloinhan ei sittenkään ole mahdotonta, että voitte viettää häänne\nmeidän hopeahääpäivänämme.\"\n\n\"Etkö luule, -- juuri siitähän Morten puhuukin, äiti!\" --\n\nVilkas, vaalea tyttö hypähti ylös ja kiersi käsivartensa äitinsä\nkaulaan. -- \"Se on vain niin kummallista, niin kummallista, etten voi\nkäsittää, että se todellakin voi kerran tapahtua?\"\n\n\"Kyllä meidän täytyy sitä ajatella, tyttöseni; -- on jo aika ruveta\npuuhaamaan sinulle yhtä ja toista kokoon kapioiksi. Ei ole haitaksi\nkatsella ympärillemme vähän, joka kerta kuin olemme pääkaupungissa\nkäymässä; tilapäisesti sattuu väliin saamaan oikein hauskoja kapineita.\"\n\n\"Oi, äiti! Morten ja minä tiedämme niin hyvin, miten järjestämme\nkotimme; me aloitamme aivan vaatimattomilla koivusilla huonekaluilla.\nEihän meillä ole paljon rahaa, millä elää, ja me olemme aivan yhtä\nonnelliset, vaikka kotimme olisi kuinka vaatimaton, siitä olen varma!\"\n\n\"No, no, Elisabet, elä nyt kuvittele noin liikoja! -- Ajattele, lapseni,\nettä koetat aina tehdä parhaasi. Mutta sinun täytyy myös ymmärtää, ettei\nsellaista suhdetta ole niin helppo käytännössä toteuttaa. Katso\nympärillesi, esimerkiksi lähimpiä tuttaviamme. Tuossa on asianajaja\nSövig ja kauppias Möller -- onko mielestäsi heidän vaimoillaan syytä\nkiittää elämää? Ja hekin ovat aloittaneet sen kenties yhtä rakastuneina\nkuin sinä ja samoin toivein kuin sinä.\"\n\n\"Mutta se johtuu varmasti siitä, etteivät he ole missään kohden\neläytyneet yhteen. Eihän miehen ja vaimon toki pidä vain kulkea\ntoistensa rinnalla vetäen ja raataen kuin parihevoset ilman jälkeäkään\nyhteisistä harrastuksista!\"\n\nTyttären viimeisissä sanoissa oli jotakin, joka ihan ärsytti Alettea: --\ntuollaiset puheet olivat hassuja.\n\n\"Et kai tarkoita, että aiot miehesi ohella käydä käsiksi hänen\nlääkärintoimeensa ja puoskaroida muijain tavoin tai istua konttorissa\nkirjoittamassa hänen laskujaan? Hän tarvitsee, tiedätkö, myöskin\nvaatteisiinsa nappeja ja illoin taloonsa vaimoa, joka ei ole yhtä\nväsynyt ja menehtynyt kuin hän itse.\"\n\n\"Minä tarkoitan, että tahdon, kiinnittää mieleni häneen *itseensä*,\näiti, niin ettei hän mitään sen mieluummin halua kuin saada puhua minun\nkanssani toimistaan, -- juuri siitä, mikä häntä huolestuttaa. -- Ja jos\nvoin häntä auttaa, niin sitä parempi; mutta en minä varmaankaan siihen\nkelpaa.\"\n\nAlette punastui ja vaikeni; hän tuskin katsoi tyttäreensä. Kenties juuri\ntämä kohta, heidän keskinäinen luottamuksensa, oli se kari, johon hän\naikanaan oli haaksirikkoutunut...\n\n\n\n\nXVIII.\n\n\nTäti Vosgraff oli sattumalta aina pahoinvoipa, kun oli kysymys huvilaan\nlähdöstä.\n\nHän oli hienotunteinen, väitti Johan Henrik; hän oivalsi tietysti, että\njuuri siksi, että he, setä ja täti olivat tulleet mörkiläisten luo, nämä\neivät tänä vuonna voineet lähteä huvilaansa, jossa ei ollut tilaa niin\npaljolle väelle, vaan olivat pakotetut jäämään kaupunkiin hengittämään\nkatutomua ja tuulettumaan avattujen ikkunain ääressä... Täti oli ihan\nkuuro, kun Haukkavuoren nimikin vain mainittiin; kuuloaisti suorastaan\npetti erityisesti sen kirjainyhtymän suhteen. Vieläpä ensikeväisistä\nhopeahäistäkin puheen tullen hän oli mitään kuulematta niinpiankuin\nsanottiin jotakin sensuuntaista, että ne pidettäisiin Haukkavuoressa. Se\nsana oli kuin kosketin, josta ei lähtenyt ääntä, se muuttui paljaaksi\nilmaksi!...\n\nMutta muuten hän kuuli kerrassaan mainiosti! selitti Johan Henrik.\nPieninkin viittaus kutsuihin, ja heti virkosi häneen jonkinlainen\njuhlatunnelma, hän pani kahden mustan tekotukka-aallon reunustamat\nkasvonsa arvokkaisiin poimuihin ja valmistautui jossakin anastamaan\nensimmäisen kunnia- ja sohvapaikan. Vierailulle hän lähti aina\nhevoskyydillä, vaikka matkaa olisi ollut vain viisi talonväliä; mutta\nmuuten oli aika hauska nähdä hänen mennä piipertävän kadulla ja\npyörähtävän milloin mihinkin kauppapuotiin.\n\nParempi oli toki seurata oikeusneuvosta vierailumatkoille! Siinä virassa\nsai toimia milloin Johan Henrik, milloin Elisabet. Vanhus kantoi\nkolmekahdeksatta vuottaan niin erinomaisen hyvin, sen he saivat kuulla\njoka kynnyksellä. Mutta niinpä tarjotuinkin lasi viiniä tahi muuta\nhyvää, minne he tulivatkin, oli sitten aamu- tai iltapäivä, ja kun\nhovineuvos Tinn -- Tobias-serkku, kuten häntä yhä kutsuttiin -- tarttui\nlasiin ja piti pieniä eloisia puheitaan siitä, mitä hän samassa talossa\noli nähnyt ja kokenut -- annahan, kun lasken -- seitsemäntoista tai\ntasan kaksikymmentä vuotta sitten! Ja mitä kaikkea hän tiesikään!\nSilloin oli ollut toinen kruununvouti, toinen henkikirjoittaja, aivan\ntoinen pappi ja samoin lukkari -- puhumattakaan siitä, miten\nkauppapuotien nimikilvet olivat vaihtuneet. Ja hän sai aina ihmiset\nerittäin liikutetuiksi, juuri senvuoksi, että tuosta kaikesta oli\nkulunut niin ja niin monta vuotta.\n\nSellaisessa muistojen huumauksessa hän leijaili iloisesti kaksi kertaa\npäivän mittaan. Mutta hän sai kuin saikin viinilasit taloissa esille,\nniin että kannatti kyllä ottaa hänet mukaansa vieraskäynneille.\n\n-- \"Jakob-kulta, kuulehan\", valitti Alette, \"ei käy päinsä, että jätämme\nsedän aina vain Johan Henrikin huostaan, minusta näyttää, että hän on\nsiinä käsityksessä, että sinä laiminlyöt häntä. Etkö voi ajaa hänen\nkanssaan Böllingille iltapäivällä? Gudbrandin pitäisi lähteä noutamaan\nViking asemalta kuuden aikaan.\"\n\n\"Niin, minullahan on nykyjään niin erinomaisen hyvää aikaa huviretkiin\",\nvastasi Jakob hieman ivallisesti.\n\n\"Mutta kyllä sinun on tehtävä se, Jakob! Setä on ihan loukkaantunut, sen\nminä huomaan. Hän jo aamupäivällä viittasi sinnepäin, että heidän on\nkohta lähdettävä; -- eikä se ennusta hyvää, mikäli minä hänet tunnen.\"\n\n\"Niin, niin -- tietysti minun tulee ensi sijassa olla isäntä... Mutta\nkoeta katsoa, että kahvi tulee vasta myöhemmin -- runsasta puolta tuntia\nmyöhemmin, jos käy laatuun. Minun täytyy ensin saada posti, se on\nminulle nyt hyvin tärkeää.\"\n\n\"Tärkeää? Mitä sinulla sitten -- --\"\n\n\"Olet ruvennut kaikkia kyselemään\", hän vastasi kärsimättömästi.\n\"Pitäisihän sinun toki ymmärtää, etten minä alinomaa jouda pitkiin\nselityksiin.\"\n\nTodellakin, Jakobin alkoi nyt käydä olo kuumaksi. Kaikki nuo ihmiset\nhalusivat vain huvitusta, sillävälin kuin hän käveli hermostuneena ja\njännityksessä, odottaen kaksi kertaa päivässä mitä uutisia posti tuo...\nEi toivettakaan suoriutua heistä, jollei hän toitottaisi joka\nilmansuuntaan, että hän oli kuin ahdistettu otus! Hän ei ennättänyt\nyhdestä paperista selvitä, ennenkuin jo toinen lensi hänen eteensä!\nHänen oli tehtävä kuin hummerin -- uhrattava pihdit -- kaikki, mitä\nhänellä oli Varaasissa metsää -- pelastaakseen jos mahdollista\nhenkensä...\n\n\"Kuulkaa, Tobiesen\", Jakob antoi määräyksiään konttorissa, ennenkuin\nnousi oikeusneuvoksen kanssa vaunuihin -- \"jos iltapäiväpostissa tulisi\njotakin, jota arvelette tärkeäksi, jotakin pankista ... tai, niin,\nymmärrättehän, millä on kiire, niin sulkekaa se koteloon -- oikein\nhuolellisesti -- ja lähettäkää heti paikalla minulle. Toimittakaa sisään\nsanomalehdet ja mitkä tunnette yksityiskirjeiksi, mutta\" -- hän katsoi\nTobieseniin merkitsevästi -- \"älkää antako kenenkään --, Johan Henrikin\ntai kenenkään muun, ymmärrättehän, pistää nenäänsä kirjeisiin. Sulkekaa\nkaikki lukon taakse pulpettiin.\"\n\nTobiesen kyllä ymmärsi. Hän oli huomannut, että ihmiset iskivät silmää\ntoisilleen, kun tuli kysymys Varaasin metsästä -- asianajaja Mörk taisi\nolla pahoinkin kiinni siinä.\n\n... \"Ei ole koskaan ennen tapahtunut\", sanoi Alette seisoessaan\nportailla salaneuvoslaisia saattamassa, \"etteivät he olisi jääneet\nyhdennenkolmatta, tädin syntymäpäivän yli, täällä käydessään. Ei\npuhettakaan siitä, että setä ja täti lähtisivät pois ennen. Vai mitä,\nJakob?\"\n\n\"Ei tietystikään\"...\n\nJakob auttoi oikeusneuvoksen vaunuihin, jotka lähtivät vierimään pois.\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Kaksitoista -- viisitoista -- kolmekymmentä -- yksikahdeksatta ...\nkaksitoista -- viisitoista -- kolmekymmentä -- yksikahdeksatta\"...\n\nTobiesen oli alkanut koneellisesti laskea yhteen kassakirjan\nnumerorivejä ylhäältä alas ja alhaalta ylös. Hänet oli vallannut jonkin\nvaaran ahdistava aavistus.\n\nOli alkanut kuulua huhuja, että Mathiesenkin oli nurin...\n\nKatse tähyili ja vaani, tiesikö jo hänen päämiehensä tästä mitään.\n\nTämä istui sisäkonttorissa ja suori entiseen tapaansa kirjeitä ja\nlähetyksiä tai tuli silloin tällöin ovelle pyytämään Tobiesenilta\njotakin paperia, joka oli haettava käsiin konttorin hyllyltä.\n\nTänään hän kuitenkin sulki oven, joka muulloin aina sai olla raollaan,\nniin että hän saattoi puhella Tobisenille siitä.\n\nOliko se ehkä merkki...\n\nMutta sitten hän tuli kiireesti huoneestaan ja pyysi paria kolmea\nhuutokauppapöytäkirjaa.\n\nEi, kyllä hän ei vielä ollut mitään kuullut. Hänellä olisi siinä\ntapauksessa ollut muuta ajattelemista kuin noita pikku asioita.\n\nNyt hän käveli siellä viheltäen. Vihelteli sangen kauan.\n\nEhkä sittenkin oli jotakin, jonka takia viheltää.\n\nNyt hän tuli ovelle ja katsoi kelloa. -- \"Ei vielä yhtäkään!\"\n\nTobiesen katsoi hänkin kelloaan -- \"viisi minuuttia yli, tämä käy ihan\noikein\".\n\nEhkä hän odotti tietoja postista?\n\n-- Posti oli saapunut heidän istuessaan päivällispöydässä, ja kirje,\njosta kerrottiin vararikosta, oli sanomalehtien päällä hänen vieressään.\nJohan Henrik lasketteli peiteltyjä sukkeluuksia Tobias-serkusta, ja\nkeskustelu tädin ja sedän kanssa kulki tavallista uomaansa: ihmisistä,\njoiden seurassa he olivat olleet, kruununvoudin tämäniltaisista\nkutsuista sekä Alfista, jonka piti saada isän metsätilat hoitoonsa,\njahka vihdoin pääsee metsäopistosta. Se oli aivan luonnollista.\n\nLautanen alkoi näyttää kahdelta Jakobin silmissä.\n\n\"Noo, onko sattunut jotakin mietittävää?\" kysyi oikeusneuvos.\n\n\"Joka postissa sitä sellaista nykyisin tulee\"...\n\n\"Niin, tietysti -- tietysti\"...\n\n\"Ei pitäisi tuoda postia pöytään\", huomautti Alette; \"se on huono tapa.\"\n\n\"Vähän pippuria vain ruokaan\", sanoi Jakob leikillä.\n\n\"Etkö syökään, Jakob?\"\n\nKiitos, hän oli jo saanut kyllikseen.\n\n-- -- Jakob oli iltapäivällä lähettänyt Tobiesenin asioille ja itse hän\nistui konttorissa. Hän oli ilmoittanut, että hänellä oli kiire ja että\nhän tahtoi olla rauhassa.\n\nHän oli nyt siis yksin vastaamassa Varaasin metsän koko kauppahinnasta!\nSyksyllä eräytyvä maksupäivä, joka oli häämöttänyt harmaana viivana,\nmusteni mustenemistaan mitä enemmän hän siihen yksinäisyydessään\ntuijotti.\n\nSe oli tavoittanut hänet kaameana kauhuna ja nyt se oli kasvanut\nmusertavaksi taakaksi, sill'aikaa kuin hänen sisintä itsetuntoaan\npoltti. Hän oli ollut monen taloudellisen häviön todistajana, nähnyt\n*ne* sieluntuskat ja luuli sen kohdan tuntevansa, mutta oikeastaan vasta\ntänä päivänä hän oli tullut käsittämään, mitä merkitsee, kun maa\ntodellakin alkaa huojua jaikain alla.\n\nRahakkaana ja varmana hän oli elänyt -- nyt hän näki itsensä\nnöyrytettynä ja pikku miehenä kaikkien muiden rinnalla, nyt hänen täytyi\nvaroa loukkaamasta ketään, jotteivät vihoitetut sitten onnettomuuden\npäivänä nousisi häntä vastaan, hiipiä pankkien ohi. -- Varpaisillaan...\nVarpaisillaan kaikkien edessä...\n\nEi kolmatta-osaakaan hän voisi saada kokoon yhdenkään metsätilansa\narvosta!\n\nHänen oli pakko taistella ja tapella, kiertää ja kaartaa, koota kaikki,\nmitä hänellä oli antaa vakuudeksi, saadakseen lainan, koettaa hankkia\nnimiä antamalla omansa, panna miinoja ja kuitenkin kulkea taattuna,\nturvattuna miehenä -- jos ehkä sittenkin olisi mahdollista päästä yli\nensimmäisen maksuajan.\n\nSelvä järki sanoi hänelle sanomistaan, että se oli suorastaan mahdotonta\n-- ellei tapahtuisi ihmettä siinä muodossa, että puutavarain hinnat\nyht'äkkiä alkaisivat nousta.\n\nSitä ihmettä oli vain odotettava! -- Kukaan ei pane päätään\nmestauspölkylle, ennenkuin siihen on pakko; -- eikä sitäpaitsi ollut\nkysymys vain omasta päästä, vaan --\n\nJa sitäkö varten hän siis oli taistellut ja raatanut ja koettanut\nmenetellä rehellisen miehen tavoin -- nähdäkseen kaiken nyt yhdellä\nkertaa luhistuvan kokoon, kumarrellakseen lopulti kaikkialla, kotona ja\nkylässä...\n\n       *       *       *       *       '\n\n-- Pitkät ajat hän saattoi päiväisin seisoa ikkunassa katselemassa\nmaisemaa, joka metsineen ja taloineen laskeutui alas jokea kohti --\ntuonne sillalle, missä hänen vaununsa, kaksi hevosta edessä, vielä\niloisesti vierivät, ja tielle, jota hän niin monet kerrat oli Aletten\nkanssa ajanut menneinä nuoruuspäivinään, jolloin hän uskoi, että onni ja\nrakkaus olivat hänen mukanaan vaunuissa.\n\n--- Jos virta kääntäisi suuntansa -- jos suurpolitiikka ... jos vaikka\nAustralia alkaisi niellä hirsiä -- jos kauppaolot muuttuisivat ja hinnat\nnousisivat; -- tähän oljenkorteen nojautui koko hänen taloudellinen\nolemassaolonsa. Se oli kuin pieni rako, josta hänen pelosta vapiseva\nsielunsa tirkisti pelastuksen maahan helpotusta löytääkseen. --\nTällainen oli nyt se pohja, jolla hän seisoi, hän, arvossapidetty vankka\nliikemies, joka kaksikymmentä vuotta oli rakentanut mainettaan.\n\nEi, hän ei todella ollut omiaan elämään epävakaisessa asemassa.\nKertaakaan ei hän voinut lähteä rattaillaan ajelemaan ajattelematta,\nettä sekä rattaat että hevonen myydään huutokaupalla ja että koko\nvaunuvajan sisällys vedetään pihalle.\n\n-- Hän kuuli kuin horroksissa, miten he pyysivät oikeusneuvoslaisia\nviipymään heillä vielä jonkun aikaa, miten he juttelivat ja\nkeskustelivat siitä, olisiko Viking lähetettävä Skotlantiin, ja miten\nAlette ja täti Vosgraff hankkivat Elisabetin myötäjäisiä.\n\nHe kulkivat vieraisille ja ottivat vieraita vastaan, ja hän oli itsekin\nmukana... Alette oli kaunis ja iloinen ja touhussa lakkaamatta, nyt kun\ntalo oli täynnä väkeä, saneli Johan Henrikille, mitä kaikkea hänen oli\nkirjeellisesti toimitettava pääkaupungista: jäädytettyä merikalaa ja\nlihaa ja lohta ja mitä muuta vain saattoi keksiä tällaisena tukalana\nkesäaikana... Hän pohti, mitä liina- ja pitovaatteita tarvitsi laitattaa\npojille nyt, kun he taas olivat kotona.\n\nJa Jakob pääsi todellakin oikeusneuvoksettaren syntymäpäivän ohi!\n\nToinen toisensa jälkeen saapuivat paikkakunnan huomatuimmat herrat ja\nnaiset onnittelulle. Päinvastoin kuin oli tapana oikeusneuvoksesta niin\ntunnelmaaherättävästi huomauttaa, ei pälkähtänyt kenenkään päähän ottaa\npuheiksi tädin ikävuosia; \"hänellä on vain syntymäpäivät\", sanoi Johan\nHenrik kuljeskellessaan vieraita huvittamassa.\n\nOli jo tarjottu viiniä ja leivoksia. Bölling ja Libergin kapteeni ja\ntuomari ja rovasti olivat salissa. Mieliala oli korkeimmillaan.\n\nTuli sitten se hetki, jolloin Jakobin piti olla kaikkein parhaalla\njuhlatuulella ja koota kaikkien läsnäolijain onnittelut\noikeusneuvoksettarelle kohdistettavaan maljapuheeseen; -- johon vanha\noikeusneuvos vastasi toivottamalla menestystä \"sille talolle, jota Jakob\nrakensi\". Sill'aikaa kuin ahtaat ajat ikäänkuin puhalsivat pois katot\ntaloista kaikkialla koko laajassa piirikunnassa, seisoi tämä talo vain\nsitä vankempana. -- Nyt oli asianajajilla hyväin tulojen aika -- ja\nsivumennen sanoen, oli suorastaan ikävä nähdä heidän kukoistavan muiden\ntuhon hinnalla...\n\n\"Saattepahan nähdä\", kuiskasi Johan Henrik, \"nyt tulee Tobias-serkku\nesille: -- niin ja niin monta vuotta on täti pitänyt suojelevaa kättänsä\ntämän talon yli!\"\n\nKilisteltiin ja vastattiin, ja jonkin verran vanhanaikuisen pramean\njuhlallisuuden alta pilkisti sieltä täältä esiin todellista, jos\ntyhjääkin tunnelmaa.\n\nJa Jakob kulki heidän keskellään miellyttävänä, tyynenä isäntänä, istui\nkeskustelemassa ja kohotti lasinsa ja kuunteli puheita ja kilisteli\nvieraiden kanssa...\n\nHänestä tuntui vain ikäänkuin hän seisoisi kaiken tämän ulkopuolella,\nkuolleena. Hän katseli kuin harson läpi -- kuin jotakin rakasta ollutta\nja mennyttä --, miten hänen ihailtu komea vaimonsa liikkui ryhdiltäänkin\nhiukan erikoisena, ja hänen mielensä tuli liikutetuksi, kun hän joutui\najattelemaan, että vanhukset olivat ehkä viimeistä kertaa heidän luonaan\ntäällä!\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli lämmin iltapäivä. Ikkuna oli auki ja Jakob kuljeskeli\nkonttorihuoneissa. Almanakka riippui seinällä Tobiesenin kirjoituspöydän\nyläpuolella... Jokainen poisrevitty lehti merkitsi, että hänen\ntaloudellinen häviönsä oli yhtä päivää, maksun erääntyminen askelta\nlikempänä.\n\nHän oli käynyt ikäänkuin ohuemmaksi ja laihemmaksi ja hänen ilmeessään\noli nyt hänen yksin ollessaan jotakin sanomattoman hajamielistä ja\npainostunutta. Hänen silmänsä oli kuin sen, joka ei näe maata.\n\nHän kuuli rattaiden vierivän pihalle ... nyt hän erotti puhetta...\n\nMutta mitä? Hän kävi äkkiä tarkkaavaksi.\n\nEi, siitä ei voinut erehtyä -- se oli Bervenin ääni...\n\n\"Viisi pitkää peninkulmaa olen ajanut sillä tässä paahtavassa helteessä,\nGudbrand! Jos sinä annat sille vettä -- niin lyön sinulta pään poikki...\nJa miten täällä muuten jaksetaan?\" hän kysyi hillitymmällä äänellä.\n\n\"Oh, rouva on mielissään; hän on saanut molemmat poikansa kotiin, ja\nsitten ovat täällä ne vanhuksetkin Kristianiasta ja -- niin, siitä on\npitkä aika kuin kävitte täällä, herra Berven... Ei, mutta katsokaa\nmustaa, minä luulen, että se tuntee paikat; tahtoo talliin -- kuulkaa,\nmiten se hirnuu. Niin, on kyllä muitakin vieraita -- pappilalaiset.\"\n\nJakob pisti päänsä ulos ikkunasta. Hän tervehti vain kutsuvalla\nkädenliikkeellä.\n\n\"Yksinkö konttorissa, Jakob?\" huusi Berven.\n\n\"Teit hyvin, kun tulit, Jörgen\", virkkoi Jakob hiljaa, tullen Berveniä\nvastaan ja puristaen hänen kättään pitkään ja hartaasti. -- \"Muuten on\nlaitani huono\", sanoi hän ja katsoi ystäväänsä suoraan silmiin.\n\n\"No niin -- näetkö -- olen tullut tuomaan sinulle kirjallista tarjousta\nTostie & Kumppanilta. He tahtovat ostaa koko Varaasin metsän\"... Hän\notti esille lompakkonsa... \"Jos voit sitä käyttää, niin... Riippuu vain\nsinusta, tahdotko suostua siihen vai et. Tietysti hinta on alhainen.\"\n\nJakob seisoi Bervenin edessä ajattelematta oikeastaan mitään. Hän luki\nTostie & Kumpp:n tarjouksen ja katseli allekirjoitusta ja tunsi vain,\nsitä myöten kuin hänen katseensa seurasi kirjoitettuja rivejä, miten hän\nalkoi vitkaan nousta ikäänkuin elevaattorin nostamana eri kerrosten läpi\nylös vakavaraisuuden valtakuntaan. Hän painautui kantapäilleen ikäänkuin\npysyttääkseen itsensä tasapainossa, ja kävi aivan kalpeaksi, kunnes veri\nnousi päähän, niin että korvat suhisivat.\n\n\"Tämä tietää sitä, että olen pelastettu, Jörgen!\" hän melkein kuiskasi\näänellä, joka pusertautui hänen rintansa syvyydestä... \"Niin, niin, se\nmerkitsee, että tässä seisoo Jakob Mörk taas omilla jaloillaan sinun\nedessäsi! -- ja ikuisesti, ikuisesti olen sinua kiittävä siitä, Jörgen!\"\n\nHän alkoi kävellä edestakaisin lattialla, lyhyesti ja vähän väliä\nkeskeyttäen. Vaivoin hän sai hillityksi liikutuksensa.\n\n\"Sinä siis huomasit, että asiat olivat hullusti, Jörgen?\"\n\n\"Niin, tietysti, kun Mathiesen meni kumoon\"...\n\nBerven oli jättänyt hatun päähänsä. \"Minä pistäydyn täällä taas parin\npäivän perästä, palatessani, Jakob! Saat sillävälin koettaa sulattaa\ntuota alhaista tarjousta!\" kuului hiukan hermostuneen lystikkäästi, kun\nhän oli jo rientämässä ulos. --\n\n-- -- Jakob oli saattanut Berveniä rattaille ja nähnyt hänen lähtevän.\n\nPelastettu! -- turvattu ... humisi hänen sisässään, kun hän nopeasti\njuoksi portaita ylös.\n\n\"Joko Berven lähti?\" tiedusteli Alette, joka tuli eteisessä häntä\nvastaan.\n\nMyrskytuulena kohahti Jakobiin se tunne, että nyt hänen tuli olla juuri\nhäntä, vaimoaan likellä, painaa päänsä hänen helmaansa ja yhdessä hänen\nkanssaan riemuita pelastuksesta -- Aletten ja kodin ja kaikkien...\n\nHän sulki hänet äkkiä syliinsä ja puristi häntä kiihkeästi rintaansa\nvasten.\n\nEttä saattoikin vaikuttaa häneen niin syvästi tuon ystävän käynti! -- se\najatus katkeran mustasukkaisuudentunteen värittämänä lensi Aletten\nmieleen.\n\n\"Ruustinna ja molemmat tyttäret jäivät tänne. Minun pitää jouduttaa\nillallista\"... sanoi hän väistäen ja puoleksi hämillään. Olihan hän\nkyllä jo aikaa sitten pannut merkille, että ystävysten välille oli\ntullut jotakin, koska Berven ei ollut käynyt heillä enää.\n\n\n\n\nXIX.\n\n\nSellainen toukokuunpäivä kuin olla saattoi... Olisi voinut sanoa ilmaa\nkauniiksikin --, tuuli kylmähkö; järven pinnalla tuolla alhaalla sinisiä\nvihureja; -- joitakuita ajopilviä taivaalla ja valkoisia hattaroita\nnousemassa yli harjun; -- mutta kun aurinko päivemmällä pääsee\npaistamaan, tulee sentään aika lämminkin...\n\nTällaisia aamuhuomioita tekivät Johan Henrik ja Alf seisoessaan huvilan\nverannalla toistaiseksi vain puoleksipuettuina ja odottaen kahvia, jota\nparastaikaa kannettiin lasiovella varustettuun huvimajaan. Alempana\npihalla seisoi Viking housunlahkeet ylöskäärittyinä, vanha huopahattu\npäässä ja päällystakki heitettynä hartioille, katsomassa, miten\ntilapäinen hevosvaja oli juuri valmistumaisillaan.\n\nPerheen kauan valmistettu kaksinkertainen juhla koitti tänään, -- Morten\nFinnen ja Elisabetin häät sekä isän ja äidin hopeahäät.\n\nJa kovassa touhussa olivat sekä pojat että äiti olleet koko viime viikon\nsaadakseen kaikki järjestykseen täällä huvilassa vietettävää juhlaa\nvarten -- isä oli tullut kovin säästeliääksi sen jälkeen kuin oli\nmenettänyt niin paljon rahaa Varaasin metsässä -- ja hienoksi ja\nsiistiksi joka paikan, piano ja ylimääräinen kuorma tuoleja ja muita\nhuonekaluja oli tuotava kotoa kaupungista tätä tilaisuutta varten,\ntilapäisiä lepo- ja istumapaikkoja sijoitettava sinne tänne ja kaikki\nhuoneet koristettava ja saatava käyttökelpoiseksi mahdollisimman\nparhaalla tavalla -- siltäkin varalta, että sattuisi tulemaan ruma ilma\nja sade, niin että vieraiden olisi pakko pysytellä sisällä.\n\nAamiaispöytään ilmaantui erinäisiä, täydellisemmin tahi vaillinaisemmin\npuettuja perheenjäseniä ja hävisi heti taas. Elisabetille vietiin ruoka\nhuoneeseen ja äiti tuli sisään tukka laitettuna koholle ja saali\nheitettynä valkean aluspuvun päälle.\n\nHän tuskin maistoi kahvia; -- oli kuin hänen täytyisi yhtä mittaa\ntukahuttaa vastentahtoisia nykäyksiä, jotka tulivat rinnasta\njonkinlaisin kouristuksin, apeaa mielialaa, joka pyrki esille syvältä\nhänen sisimmästään, mutta jolle ei saanut antaa valtaa. Ja nyt oli hänen\nvietävä myrttiseppele, joka vielä oli ymmyrkäisessä kotelossaan\nkulmapöydällä, Elisabetille ja koristettava hänet, jotta hänkin kerran\nastuisi hopeamorsiamen tietä samoin kuin nyt hän, äiti...\n\n\"Käy liiaksi äidin sydämelle, kun hänen täytyy nyt luopua Elisabetista.\nSehän on maailman meno\" tuumaili Johan Henrik äidin mentyä.\n\nMorten Finne oli saapunut eilisiltana ja yöpynyt hotelliin; hänhän saisi\nvasta kirkossa nähdä morsiamen.\n\nPäivällisen jälkeen oli Gudbrandin kyydittävä morsiuspari asemalle, ja\nvieraat ja kaikki muut lähtisivät heitä saattamaan, paitsi isä ja\näiti... Äiti ei tahtonut ottaa jäähyväisiä kahdesti. --\n\n-- Hoikka ja laiha Alf, pitkä kaulansa paljaana ja kullankeltaiset\nsilkinhienot hiuksensa valtoinaan, istuu vielä pianon ääressä haaveillen\nja lyöden muutamia sointuja siitä juhlamarssista, joka hänellä oli\npäässään, kun morsian ja hopeamorsian yhdentoista aikaan astuivat saliin\nnoustakseen vaunuihin, jotka Gudbrand oli ajanut oven eteen.\n\nÄiti oli puettu vaaleaan sinipunertavaan silkkiin, tukka paljaana, ja\nElisabet oli suloinen valkeassa puvussa, harsoineen; -- \"kylläpä olikin\nhaltioissaan\", arvelivat veljet, \"ei kuullut eikä nähnyt mitään\".\n\n\"Etkö saa vaatteita päällesi, Alf, kiiruhda toki; nyt meidän on jo\nmentävä vaunuihin!\" huusi sisääntuleva Viking kärsimättömänä.\n\nAlf pani kaikki ylösalasin löytääkseen Tharandtista tuomansa\nuudenaikuiset kravatit, sitä leveää saksalaista kuosia, jota\nyhdistykseen kuuluvat teknikot siellä aina käyttävät.\n\n\"-- huutaa Marttaa; onko siihen nyt aikaa!\"\n\n\"Sinähän saatat tukkeuksiin koko menot\"...\n\nTotisesti, eikös hän yhä etsi ja hyräile...\n\n\"Alfin pitää ensin löytää kravattinsa, isä!\" huusi hän villaisena\nvaunuihin.\n\n\"Vihdoin viimeinkin... Voit sitoa sen matkalla. Onko sinulla hansikkaat,\nentä nenäliina?\"...\n\nHe ajoivat kirkkoon, morsiusparit vaunuissa ja pojat nelipyöräisillä. --\n\n-- Heti vihkimisen jälkeen, ja ennenkuin vielä oli keritty ajoneuvoihin,\nlähtivät veljekset nelipyöräisillään, joiden edessä oli pikkuinen\npohjoisvuonolainen musta juoksija, kotia kohti -- pikajunan vauhdilla --\nniinkuin Johan Henrik sanoi. -- Heidän tuli olla ennen muita kotona\nottamassa vieraita vastaan.\n\nJa kun vaunut sitten puolen tunnin kuluttua saapuivat, seisoivat he\nkaikki kolme portailla, valkeat kaulahuivit kaulassa ja silkkivuoriset\ntakinliepeet tuulessa heiluen.\n\nViking, joka, ollen aina varma, käytännöllinen ja hairahtumaton -- hän\noli muuten ensimmäinen, joka sanoi \"rouva Finne\" -- piti huolta\nhevosista ja ajokaluista, sillävälin kuin molemmat toiset veljet\nkumpikin omalla tavallaan tottuneesti ja kohteliaasti ottivat vastaan\nvieraat, Johan Henrik valmiina sinkoamaan aina sangen osuvia pikku\nsukkeluuksiaan, ja Alf hienona ja hiukan vieraan-ulkomaisena.\n\nEteisessä seisoi kaksi palvelustyttöä, valkeat esiliinat vyötäisillä,\nauttamassa naisia ja osoittaakseen heille, missä pukuhuone oli.\n\nEnnenkuin käytiin pöytään, luettiin kolme, neljä kaukana-asuvilta\nystäviltä hääpareille saapunutta onnentoivotussähkösanomaa; -- ja niiden\njoukossa pääkaupungista vanhuksilta tullut... Kevätlinnuthan lähtevät\nlentoon niin aikaisin, kaksi vanhaa varista ei uskalla ulos...\n\nTuon viimeisen oli oikeusneuvos itse lisännyt omin päinsä, sen sanoi\nJohan Henrik voivansa vannoa!\n\nVaunuja, rattaita ja kääsejä valjakkoineen seisoi päätiellä pitkä jono\nikäänkuin juhlakulkueena, ja sisältä soljuivat vieraat hitaassa\nmarssissa juhlapäivällispöytää kohti. Tietysti, kun kutsuttuja oli niin\npaljon, tarjottiin seisova päivällinen; huoneisiin oli ylt'ympäriinsä\njärjestetty istumapaikkoja ja pieniä pöytiä, ja vieraat leiriytyivät\nvähitellen kaikkiin nurkkiin ja soppiin, jopa verannallekin.\n\nRuokasalissa istuivat morsiusparit ja huomatuimmat arvohenkilöt, ja\novesta näkyi morsian ja morsiusneidot häikäisevän valkoisissa\npuvuissaan.\n\nVeitset ja haarukat välkkyivät esillepilkahtaneen iltapäiväauringon\nvalossa, joka tuli ja katosi ajelehtivain pilvien mukana. Alas järvelle\naukeneva näköala, josta oli puhuttu niin innokkaasti sill'aikaa kuin\nodotettiin pöytäänpääsyä, ei enää kiinnittänyt kenenkään huomiota.\n\nJakob oli toivottanut vieraat tervetulleiksi ja viitaten ruokapöytään\nhuomauttanut heille itsetoiminnan periaatetta. Jokainen kävi täyttämässä\noman sekä naisensa lautasen, ja ensimmäiset viinilasit alkoivat jo\nvilkastuttaa mielialaa.\n\nMutta vasta rovastin puhe nuorelle parille sai jäykkyyden karkkoamaan.\nLasi kädessä koetti jokainen tunkeutua ruokasalin jommallekummalle\novelle, takimmaiset kurottautuivat nähdäkseen ja kuullakseen; -- sitten\noli päästävä kilistämään morsiamen kanssa, joka itki, ja sulhasen, joka\nyhä mietti -- perästäpäin hän tunnusti, että siihen häneltä pilautui\ntoinen puoli koko päivästä -- sitä, miten selviytyisi niistä kahdesta\npuheesta, jotka hänen oli pidettävä, toinen vanhemmille ja toinen\nmorsiustytöille.\n\n\"Ei ollut suinkaan juhlan hauskin osa, kun kuuli, miten hän koetti olla\nniin lyhyt kuin suinkin eikä kuitenkaan päässyt pitkälle\" -- kuiskasi\nJohan Henrik.\n\nMutta nyt vasta näytti hääpäivä Mortenille alkavan.\n\nSorina ja eloisuus kasvoi, nuo kolme veljestä olivat -- laiminlyömättä\nitseänsä -- niin sanoaksemme kaikkialla läsnä. Kukaan ei voinut olla\nrakastettavampi kuin Viking huolehtiessaan niistä, joissa ei ollut\ntäyden rohkeuden tunnetta tunkeutuakseen kunniavieraiden väliin\nruokapöydän ääreen.\n\nJa Jakob teki lasi kädessä retken milloin mihinkin huoneeseen\ntervehtimään ja juttelemaan. Tänään istui vieraiden joukossa yksi ja\ntoinen mies, joita kohtaan hän sydämensä pohjasta tunsi toveruutta; hän\noli heidän kanssaan kamppaillut tämän vaikean pula-ajan taistelut, ja\nkenties he eivät olleet kaikki suoriutuneet siitä yhtä ehjin nahoin kuin\nhän. --\n\nSillävälin oli ollut morsiusparin maljaa juotaessa samppanja-kausi, ja\nnyt jälkiruokaa ja hääkakkua syötäessä seurasi toinen, hopeahääparille,\nilmoitti Johan Henrik.\n\nTuomari -- jonka ja hopeaparin välillä oli uusi hääkakku -- nousi\nseisoalleen ja monivuotisena ystävänä kävi puhumaan.\n\nTässä istuu -- hän aloitti -- Jakob Mörk juhlapuvussaan -- iloisena ja\nharmahtavana -- pitämässä juhlaa omalle ja tyttärensä onnelliselle\nrakkaudelle; ja onhan tämä näky jo sellaisenaan omansa lämmittämään ja\nvirkistämään elämänuskoamme, kun näin näkee tulokset. Mutta ken tahtoo\ntuntea tämän miehen, Jakob Mörkin, oikein, hän menköön jonakin\ntyöteliäänä arkipäivänä hänen konttoriinsa: siellä tapaa hänet puettuna\nsiniseen puoliavoimeen takkiin, kaulaliina paidanrinnalle luiskahtaneena\nja parta vielä ajelemattomana, koska ihmiset eivät ole antaneet hänelle\nrauhaa hamasta siitä lähtien kuin hän nousi ylös aamulla... Tai tulkoon\nkatsomaan, kun hän tyynesti hymyillen ja katsellen kakkulainsa takaa\nsilmin, jotka aina tarkoin tietävät, mitä tahtovat, juttelee ihmisten\nkanssa, tarttuen tuon tuostakin -- tuomari jäljitteli hyvin Mörkin\nliikettä -- punertavaan poskipartaansa. Juuri sillä tavoin hän aina sai\nesille asian yksinkertaisen ytimen.\n\nTietäväthän kaikki, että Jakob Mörk oli ollut tulemaisillaan, niinkuin\nsanotaan, varakkaaksi mieheksi. Ja että tämä tyyni mies oli käynyt läpi\ntaloudellisen tulikokeen, ankaramman kuin ehkä kukaan muu näinä ahtaina\naikoina, ei sekään liene mikään salaisuus...\n\nAlette tuijotti tuokion aikaa hämmästyksen lyömänä Jakobiin.\n\nMutta oli jotakin, jota ehkä kaikki eivät tietäneet: miten hän oli\nvarjellen pitänyt kätensä sen päällä, joka nyt istuu hänen rinnallaan.\nHänen suojissaan oli kaikki rasvatyyntä -- kodin rauhaa eivät päässeet\nhäiritsemään nuo jokapäiväiset tuskalliset huolet, jotka saattavat\nkalvaa ja kuluttaa elämää kuin ruoste -- hänen rakkaaseen päähänsä ei\nsuru saanut koskea.\n\nJa jos tämä pulan aika olikin pannut jonkin verran lisää harmaata hänen\nhiuksiinsa -- niin hänet, joka on hänen rinnallaan niin nuorekkaan\nsuorana ja ikäänkuin luotu tueksi, hänet hän on säilyttänyt. Totisesti\nhän on asunut miehensä rakkauden turvissa...\n\nHopeamorsian istui harmaankalpeana; velvollisuudesta hän kilisti\njokaisen kanssa, joka ojensi lasinsa häntä kohtaan; -- mutta he kaksi\nvain unohtivat tehdä sitä keskenään.\n\nHopeasulhanen vastasi puheeseen jonkinlaisella kalsealla huumorilla,\njoka otettiin suurella mieltymyksellä vastaan. Hän puhui elämän\nvaihtuvista oloista ja siitä, mitä niistä tavalla tai toisella saattaa\npusertaa hyväkseen. Aloitettiin vehnäsellä ja jatkettiin tietenkin\njokapäiväisellä halpa-arvoisemmalla, mutta sangen terveellisellä\nruisleivällä... Hän olisi kiittämätön, jos hän sanoisi avioliittoansa\nmuuksi kuin onnelliseksi tai jos hän tinkisi vähääkään siitä\nkiitoksesta, jonka hän oli vaimolleen velkaa taaksejääneistä\nviidestäkolmatta vuodesta...\n\nOli kuin he molemmat olisivat perästäpäin kaiken aikaa välttäneet\ntoisiaan.\n\nAlette oleskeli Elisabetin seurassa -- hehän kohta eroaisivat...\n\nTuossa tuli vanha Krabbe heidän pariinsa, leveänä ja kumaraisena,\npuettuna valkoisiin, ylös asti napitettaviin liiveihin, joissa näkyi\nviinitahroja, suuret kasvot kuumoittaen ja ilmeisesti sisäisen\nliikutuksen puristuksen alaisena.\n\n\"Niin, Alette-rouva, olen minäkin koettanut kasvattaa häntä niin, että\npystyisi elämään jonkin muun kuin ruokapalan vuoksi... Totisesti\" -- hän\nnyökytti päätään hitaasti -- \"kysyy tavallista enemmän rakkautta, jos\nmielii läpäistä yhdyselämän niin, että se muodostuu eläväksi\nkehitykseksi. Sitä varten on tarpeen kokonainen sydämen ja järjen\ntaito... Pulma on, pikku Elisabet\" -- hän kohotti sormeaan -- \"tuo iän\nilmoinen ... ei vain ottaa, vaan antaa\"...\n\n-- Ja nyt alkoi vaunuja saapua portaiden eteen.\n\nElisabet oli äidin huoneessa muuttamassa pukua. He sanoivat siellä\ntoisilleen jäähyväiset; ja sitten saattoi isä hänet vaunuihin. --\n\nHopeamorsian ja hopeasulhanen seisoivat verannalla kahden vaunujen\nvieriessä toinen toisensa jälkeen tietä pitkin.\n\nSitten lähtivät viimeiset.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAlette oli mennyt sisään vilkaisemattakaan Jakobiin. Häneen oli noussut\nniin kovin voimakas vastenmielisyyden tunne tuon kaiken johdosta.\n\nHän antoi palvelustytöille määräyksen, että huoneita oli raivattava\nkuntoon ja poikain sängyt tuotava paikoilleen, niin että edes\njonkinlainen järjestys saataisiin yöksi, ja meni itse huoneeseensa\nriisuakseen yltään koko hopeahääkomeuden!\n\n\"Oletko täällä, Alette?\" -- -- kysyi Jakob raottaen ovea.\n\n\"Vai niin -- sinä näyt saaneesi tarpeeksi juhlallisuuksista?\" sanoi hän\nleikillisesti. \"He ovatkin jo lähteneet kaikki tyynni. Me olemme vain\nkahden taas!\"\n\n\"Meillä kahdella ei ole paljon toisillemme sanottavaa tänään, Jakob\",\nvirkkoi Alette soinnuttomasti.\n\nJakob seisoi kuin neuvotellen itsekseen.\n\n\"Oliko ehkä tuomarin puheessa jotakin, josta et pitänyt?... Kyllä hän\nolisikin voinut jättää yhden ja toisen pikku asian sanomatta\"...\n\nAlette katsoi häneen katkerana.\n\n\"Sellaisen pikku asian, tarkoitat, kuin että sinun on ollut kestäminen\nvaarallinen, koko kotiamme uhannut pula ... että sinulla on ollut\näärimmilleen huolia, jotka koko kaupunki tietää -- paitsi minä --, ja\njoista ihmiset suvaitsevat kertoa minulle hopeahääpäivänäni.\"\n\n\"Niin, Alette\", hän tunnusti, \"minulla oli todellakin yhteen aikaan\nkovemmat päivät kuin sinä tiesit; -- tahdoin niin hartaasti, niin\nhartaasti säästää sinua, näetkö\"...\n\n\"Niin, tosiaan minua on säästetty!\" -- sanoi hän itsekseen. -- -- \"Mutta\njos olisit säästänyt minua hiukan vähemmän, niin en kenties olisi näin\nköyhä nyt.\"\n\n\"On kerta kaikkiaan niin, että sinä olet kokonaan elänyt lapsiamme\nvarten, Alette. Ja nyt he ovat kohta jo täysikasvuiset ja poissa.\"\n\n\"Voi, Jakob, minun oli oltava iloinen siitä, että minulla oli, kenestä\npitää -- kenelle olla jotakin!\"\n\n\"Olen tosin hartaasti toivonut, että sinä olisit ollut jotakin minulle,\nAlette!\" hän sanoi surumielisesti. \"Sinä luulet, että vain sinä yksin\nolet tuntenut kaipausta... Mutta -- miestä tyydyttää ajan oloon\nainoastaan työ. Se tuo sisällystä hänen päiviinsä\", hän istui heiluttaen\njalkaansa -- \"ammentaa toisella kädellä ja levittää toisella\nmaailmalle... No niin, mutta älä nyt näytä noin onnettomalta!\" Hän\nojensi hänelle kätensä.\n\n\"Voi, minusta tuntuu vain, että elämämme on -- kurjaa!\" hän puhkesi\nsanomaan... \"Tarkoitan, että naimisissaolevain ihmisien laita on kuin\neläimien, Herra Jumala on kieltänyt heiltä puheen lahjan. He saattavat\nmenehtyä toistensa rinnalla!\"\n\n\"Siinä, mitä puhut, taitaa olla perää, Alette\"...\n\nHänen juohtui mieleensä se aika, jolloin hän vaimonsa hommain ja\nkotoisen seuraelämän vilinän keskellä oli ollut niin ahdistuksessa ja\ntuskan kalvamana odottanut, mitä päivä toisi mukanaan, että hämärsi\nhänen silmissään, kun hän astui vierashuoneeseen.\n\n\"Ja se minua nyt tässä mietityttää\", sanoi Alette hiljaa; -- \"onko elämä\nkäyvä Elisabetille samanlaiseksi?\"\n\n\"En usko sinun tarvitsevan sitä surra, Letta! Näyttää siltä, kuin heidän\ntulisi olonsa oikein hyvä.\"\n\n\"Luulen pikemmin, että saan ruveta suremaan oman itseni takia, Jakob!\"\nlausui hän ajatuksiin vaipuneena. -- \"Miten ovatkaan välimme käyneet\ntällaisiksi?... Aloitimmehan mekin kerran niinkuin nyt he; ei ollut\nmeissä kummassakaan ajatusta, jota toinen ei tahtonut saattaa toisen\ntietoon... Siitä on kauan kauan. Onko syy minun? -- Vai sinäkö olet\nminut luotasi työntänyt?\"\n\nJakob istui ja katsoi häneen niin omituisesti... \"Kenties minä olen\nollut tomppeli -- aika tomppeli... Ei ole ollut hyvä olla sinunkaan\nminun kanssani, raukka, huomaan... Mutta -- minä tulin niin monta kertaa\nsydän täynnä -- tulin omalla tavallani -- painaakseni pääni sinun\nhelmaasi ja purkaakseni suruni tai iloni sinulle; -- mutta sinulla ei\nollut aikaa tai mielessäsi oli niin paljon muuta. -- Niin sitä tottuu\nkulkemaan yksin... Ja sillä tavoin yhdyselämä luhistuu raunioiksi!\"\nvirkkoi hän liikutuksen valtaamana.\n\nHän istui tuijottaen eteensä. Aletten kasvot ikäänkuin siirtyivät kauas\nhänestä. Oli, kuin he olisivat joutuneet seisomaan kumpikin eri puolella\njokea voimatta päästä sen poikki toisensa luo, vaikka molemmat\nhalusivat...\n\nJoen? --\n\nKoko elämän juoksun virta heidät erotti!\n\n\"Ja tulos!\" -- alkoi hän puhua -- \"entä tulos? Avioelämämme\nkäytännöllinen puoli käy ilmi muun muassa kahdesta väärinymmärretystä\nnerostamme, pojista, jotka ovat kasvatuksemme hedelmät. Ellei heillä\nolisi vanhempia turvanaan, eivät he pystyisi elättämään henkeään. Mitä\najatuksia voikaan muutaman vuoden perästä viritä heidän sydämeensä,\nmistä heidän on isäänsä ja äitiänsä kiittäminen muusta kuin\ntäydellisestä elämään pystymättömyydestä.\n\nToivokaamme vain, että me olemme kumpikin menneet pois, ennenkuin se\ntilitys tulee.\n\nJa kuitenkin!\" -- sanoi hän synkeästi -- \"kysyttäisiin vain yhtä\nvoimakasta kättä... Kokonaista miestä, jolle vaimonsa olisi *lisänä*, ei\nmiestä, joka on vaimoansa *vailla*. Mutta niin takaperoinen saattaa\nmaailma olla, näetkö. Juttu on kerta kaikkiaan sama ja sinä pysyy:\n*sinä* et voi kestää, että minä käyn tiukasti käsiksi poikiin, sillä\nsilloin vuotaa sydänveresi, ja -- *minä* en voi nähdä sinun sydänveresi\nvuotavan!\n\nJa niinpä sitten, kun käy liian raskaaksi, lähetämme molemmat mainiot\nneromme -- sen, josta sinun mielestäsi pitäisi tulla säveltäjä,\nmaanviljelyskouluun ulkomaille, ja toisen ylioppilasleipomoon, josta hän\npalaa entisenlaisenaan jouluksi kotiin taas. Sitä kampia saamme\npyörittää koko elinikämme -- ympäri, ympäri.\"\n\nHän tunsi yht'äkkiä vaimon pään rintaansa painautuneena. Alette itki\nitkemistään.\n\n\"Ystäväiseni, tämä on katkeraa...\n\nJa niin sääli sinua, -- ja minua myös\" --\n\nHän tunsi Aletten lämpimät, kosteat kasvot poskellaan ja miten hänen\nruumiinsa hytkähteli kouristuksentapaisesti hänen nyyhkyttäessään.\n\nHän silitteli hänen tukkaansa koneellisesti, silitteli\nsilittelemistään...\n\n\"Meidän täytyy mukautua\" -- sanoi hän alistuvaisesti.\n\n\"Tyhjyyteenkö?\" lausui Alette nousten äkkiä ylös...\n\n\"Tässä nyt olemme, Jakob! Minä, joka olen hemmoitellut lapsia, ja sinä\ntuskinesi. Tosiaan on meidän tarpeen pysyä yhdessä, jos eteenpäin mieli.\nKun sinä vain tahdot auttaa minua ja puhua suusi puhtaaksi, mikä on\njärkevää ja oikein pojille, -- sekä heille että minulle, niin olet kyllä\nnäkevä minussa vaimon, joka tukee, vaikkakin saattaa hiukan kirvellä.\nMutta vasta tänä iltana minä näin ensi kertaa sinun sydänveresi, ja\nsitävarten minä olin varhemmin heikko ja yksin.\"\n\nHän käänsi hameen, joka oli tuolin selkämyksellä vuori ulospäin, niin\nettä kauniin morsiuspuvun silkki kahisi.\n\n\"Jospa voisi aloittaa uudestaan alusta, Alette\", -- virkkoi Jakob syvän\ntotisena.\n\n\"Niillä silmin, jotka tänään ovat auenneet, varmasti voimme, Jakob!\"\npuhkesi Alette kiihkeästi sanomaan, ja lämmin väri valahti hänen\nkasvoihinsa.\n\n\"On jotakin, jota sanotaan intiaanikesäksi, Letta... Se kuuluu olevan\nkaunis aika -- niin leppoinen ja lämmin ja kuulakka. -- Se tulee\nsyksypuoleen\"...\n\n\n\n"]