Elämäkerta kuvaa P. E. Svinhufvudin elämänvaiheita ja merkitystä Suomen itsenäistymisprosessissa. Teos käsittelee hänen sukutaustaansa, valtiollista uraansa sekä periaatteellista toimintaansa sortovuosien ja vapaustaistelun aikana.
Herman Gummeruksen 'P. E. Svinhufvud' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3390. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.
Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Petteri Pitkänen ja Projekti Lönnrot.
P. E. SVINHUFVUD
Suomen vapaustaistelun merkkimies
Kirj.
HERMAN GUMMERUS
Porvoo ja Helsinki, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1931.
ALKUSANAT
Selkeänä ja suoraviivaisena virtana on Pehr Evind Svinhufvudin elämä kulunut. Katsellessamme sen vaiheita saamme kussakin eri tapauksessa sen vaikutuksen, ettei hän olisi voinut menetellä toisin, koska hänen toimintaansa aina ja muuttumattomasti on ohjannut epäitsekäs isänmaanrakkaus, järkkymätön vakaumus, joka ei salli vähintäkään poikkeamista oikeudentunnon käskystä, ja miehekäs rohkeus, jota ei mikään väkivalta, ei mikään henkilökohtainen vaara voi lannistaa.
Tällaisen miehen elämäkerran kirjoittaminen tuntuu ensinnä yhtä yksinkertaiselta ja helpolta kuin se on kirjoittajaa viehättävä. Mutta toisaalta on Svinhufvudin valtiollinen toiminta aina vuosisadan vaihteesta asti niin erottamattomasti liittynyt kansamme vaivalloiseen vaellukseen vapautta ja itsenäisyyttä kohti, että hänen elämäntyönsä kuvaaminen muodostuu Suomen historian viimeisten ratkaisevien vuosikymmenien kertomiseksi. Siinä tehtävän vaikeus. Tämän myrskyisen ajanjakson tapahtumat ovat yleispiirteissään ja lukemattomissa yksityiskohdissaankin meille tutut, mutta nykyinen sukupolvi on vielä liian lähellä silloin käytyjä taisteluja voidakseen niitä täysin puolueettomasti arvostella. Kun tässä, yrittäessäni kuvailla merkkimiehemme tähänastista toimintaa isänmaansa palveluksessa, en voi olla koskettelematta niitä vastakkaisia virtauksia, joiden aallokossa hän seisoi, olen tietoinen pidättyväisyyden velvoituksesta. Sen nimen ympärillä, joka nykyään enemmän kuin mikään muu nimi merkitsee isänmaallista yhteenkuuluvaisuutta, tekisi mieli saattaa menneiden taistelujen epäsoinnut vaikenemaan — mikäli se käy mahdolliseksi sivuuttamatta historiallista totuutta.
Herman Gummerus.
I
Svinhufvud af Qvalstad-suku on niitä vanhoja ruotsalaisia aatelissukuja, jotka muutettuaan Suomeen täydellisesti kotiutuivat maahamme. Sen kantaisänä pidetään taalalaista kartanonomistajaa Pehr Jönsson Scrifvarea, joka Nils Stuuren miehenä 1400-luvun loppupuolella tuli maakunnan tuomariksi. Hänen esi-isänsä, niin sanotaan, olivat ikivanhoista ajoista asuneet Ruotsissa rälssimiehinä. Suku lienee kuitenkin syntyperältään norjalainen. Merkillistä on todeta, että Pehr Evind Svinhufvudin kantaisä niinikään oli tuomari ja että hän Stuurein kannattajana puolusti talonpoikaisvapautta ja kansanvaltaa. Jöns Perssonin jälkeläiset jäivät asumaan Taalainmaahan ja Upplandiin sotilaina, virkamiehinä tai riippumattomina tilanomistajina. V. 1574 Qvalstadin Svinhufvudit saivat vahvistetuiksi aatelisarvonsa ja vaakunakuvansa, mustan villisianpään sinisessä kilvessä. Vihdoin karoliini, luutnantti Pehr Gustav Svinhufvud muutti Suomeen, missä hän v. 1732 kuoli Sääksmäessä. Hänen jälkeläisensä, joista enimmät palvelivat sotilaina, asuivat viisi miespolvea tilanomistajina tässä pitäjässä. He joutuivat avioliittojen perusteella sukulaisuussuhteisiin useiden suomalaisten aatelissukujen kanssa. Nykyisen presidenttimme isoisä, maakamreeri Peter Gustav Svinhufvud, oli Mikkelin läänin rahastonhoitajana. Tämän poika, Pehr Gustav Svinhufvud, jonka puoliso oli Olga von Becker, antautui merenkulkijan uralle ja hukkui kauppalaivankapteenina v. 1864 kaikkine miehineen Arkipelagin kaukaisella merellä, jättäen isättömäksi kaksi pientä lasta, Matildan ja Pehr Evindin.
Pehr Evind syntyi Sääksmäessä joulukuun 15 p:nä 1861. Hänen äitinsäkin esi-isät, jotka kuuluivat vanhaan Liivinmaalta kotoisin olevaan aatelissukuun, olivat monessa polvessa asuneet Suomessa suomenkielisillä seuduilla. V. 1870 hänet lähetettiin Helsingin normaalilyseoon, josta hän v. 1878 tuli ylioppilaaksi. Hän suoritti filosofiankandidaattitutkinnon v. 1881, promovoitiin maisteriksi v. 1882 ja tuli lakitieteenkandidaatiksi v. 1886. Hän kirjoittautui sen jälkeen Turun hovioikeuteen, missä v. 1891 tuli kanslistiksi ja v. 1893 ylimääräiseksi viskaaliksi. Istuttuaan käräjiä Jämsän tuomiokunnassa, missä hänen isoisänsä serkku Gustav Svinhufvud oli tuomarina, hän vuonna 1888 sai varatuomarin arvonimen. Tuomarin kartanossa Padasjoella Pehr Evind meni kihloihin vanhan sukulaisensa tyttärentyttären, Ellen Alma Timgrenin kanssa, jonka isä oli Turun hovioikeuden asessori, sittemmin hovioikeudenneuvos Gustav Werner Timgren. Häät vietettiin v. 1889 Turussa, mihin nuori aviopari perusti ensimmäisen kotinsa.
V. 1893 Svinhufvud nimitettiin lainvalmistelukunnan jäseneksi ja
muutti perheineen Helsinkiin. Seuraavana vuonna hän otti osaa valtiopäivien töihin sukunsa edustajana ritaristossa ja aatelissa. Hänet valittiin laki- ja talousvaliokunnan varajäseneksi. Kieliriita oli silloin ylimmillään. Puolueiden kiista ei herättänyt hänessä suurta mielenkiintoa. Mutta suomenmielisyyttään hän silti ei salannut. Suurimmaksi osaksi ruotsinkielisessä aatelissäädyssä tapahtui mainittuna vuonna ensimmäisen kerran, että jotkut suomenmieliseen vähemmistöön kuuluvat säädyn jäsenet käyttivät suomenkieltä keskusteluissa. Näitä oli Pehr Evind Svinhufvud. Mainittakoon tässä yhteydessä, että hän v. 1898 oli mukana perustamassa puhtaasti suomenkielistä suomalaisten lakimiesten yhdistystä.
V. 1897 valtiopäiviin Svinhufvud ei ottanut osaa. Uutterasti hän näinä
aikoina antautui tehtäviinsä lainvalmistelukunnassa. Sillä välin alkoi poliittinen näköpiiri yhä enemmän synkistyä. Bobrikov nimitettiin Suomen kenraalikuvernööriksi. Keisarillisessa reskriptissä, jolla ilmoitettiin hänen nimityksestään, Nikolai II sanoi luottavansa siihen, että uusi kenraalikuvernööri pyrkisi »teroittamaan paikallisen väestön mieliin, kuinka tärkeä Suomelle on sen läheinen yhdistyminen kaikille todellisille alamaisille yhteiseen isänmaahan». Vain harvat silloin aavistivat, että Bobrikovilla oli taskussaan keisarin vahvistama laajakantoinen ohjelma, joka tähtäsi suuriruhtinaskunnan muuttamiseen venäläiseksi maakunnaksi. V. 1899 annettu helmikuun julistuskirja näin ollen iski meihin miltei odottamatta leimuavana salamana.
II
Miten oli Suomen kansan suhtauduttava näihin hyökkäyksiin? Svinhufvud kuului niihin, jotka alusta alkaen puolsivat järkähtämättömän vastarinnan aatetta. Hän ajoi sitä tarmokkaasti sekä yksityisissä kokouksissa että ritariston ja aatelin edustajana vuosien 1899 ja 1900 valtiopäivillä. Hänen suoraviivainen, peloton oikeuskäsityksensä ei sallinut pienintäkään poikkeamista siitä, mitä laki ja oikeus vaati. Perustuslakiemme velvoittava pyhyys oli hänelle, niinkuin kaikille muille passiivisen vastarinnan miehille, puolustustoiminnan vankkana perustana ja lähtökohtana. Oikeus oli meidän puolellamme, se oli meidän turvamme väkivaltaa vastaan ja sen vaatimuksille meidän tuli olla uskollisia.
Svinhufvud lausui pontevasti julki tämän ajatuksen puheessa, jonka hän ritariston ja aatelin jäähyväislähetystön jäsenenä piti talonpoikaissäädylle kesäkuun 6 p:nä 1900. Puhuttuaan Valtiopäivien lainsäädäntätoiminnasta hän jatkoi: »Tärkeimmäksi tehtäväksensä ovat Säädyt kuitenkin katsoneet sen yhteiskunta- ja oikeusjärjestyksen turvaamisen, joka kautta vuosisatojen on ollut kansamme koko elämisen ja menestyksen perustana ja joka on yhtä kallis meille kaikille. Suojellaksensa tätä oikeusjärjestystä uhkaavalta mielivallalta ovat Säädyt, täyttääkseen velvollisuuttaan, kääntyneet Hallitsijan puoleen lojaalisilla ja avomielisillä lausunnoilla». Oikeusjärjestyksen, so. perustuslakien säätämän valtiollisen autonomiamme puolustaminen — siinä oli tehtävä, jonka täyttämiseksi koko kansan oli yksimielisesti ponnistettava voimiaan jättäen sikseen erimielisyydet toisarvoisissa kysymyksissä. Svinhufvudin mielestä tämä kansan voimien keskittyminen olikin jo toteutunut. »Yksi seikka», hän samassa puheessaan lausui, »on kuitenkin selvä: harvinainen yksimielisyys, millä päätökset näillä valtiopäivällä on tehty. Senlaatuiset kysymykset, jotka useasti ennen ovat aiheuttaneet eriäviä mielipiteitä, ovat nyt sovinnossa ratkaistut. Eikä mikään suurempi asia ole päässyt raukeamaan puuttuvan yksimielisyyden tähden. Sillä kieltämätöntä on, että vakava valtiollinen asema on liittänyt meidät yhä enemmän yhteen, lujittanut sovun ja veljeyden siteet välillämme.» Kauniisti hän puheensa lopussa toi esiin syvälle juurtuneen luottamuksensa Suomen talonpoikaisväestöön: »Suomen vapaa talonpoika on aina ollut yhteiskuntajärjestyksemme vankin turva».
Toiveet yhtenäisen puolustusrintaman säilyttämisestä eivät kuitenkaan toteutuneet. Kansa hajosi kahteen leiriin. Toinen puoli katsoi viisaammaksi myöntyväisyydellä voittaa aikaa ja pelastaa, mitä hallinnollisista laitoksistamme oli pelastettavissa, toinen puoli, epäilemättä kansan enemmistö, pysyi tinkimättä vastarinnan kannalla. Työväki ja syntymässä oleva sosialidemokraattinen puolue kannattivat vastarinnan aatetta, mutta samalla sen sanomalehdet alkoivat häikäilemättömästi kylvää sitä luokkavihan siementä, josta puolitoista vuosikymmentä myöhemmin kypsyi punakapinan verinen sato. Hajannuksen ja rikkinäisyyden merkeissä oli vastarintaa jatkettava. Että sitä huolimatta kaikista vaikeuksista ylläpidettiin, ettei sen milloinkaan sallittu uupua, on luettava Suomen kansan isiltä perityn sitkeyden, mutta myöskin silloisten johtajien kunniaksi. Niiden keskuudessa seisoi Svinhufvud ensi rivissä.
V. 1901 hänet nimitettiin Turun hovioikeuden asessoriksi. Hän sai nyt
perheineen muuttaa takaisin Auran rannoille. Hovioikeuden palveluksessa hän saavutti lakimiehenä ja tuomarina virkaveljiensä vilpittömän luottamuksen ja kunnioituksen. Mutta tätä oikeusjärjestyksen, lainkuuliaisuuden ja isänmaallisuuden tukevaa linnaa kohtasi ennenpitkää sortajan isku. Hovioikeus oli käskenyt Helsingin raastuvanoikeuden toimittaa tutkimuksen ja todistajien kuulustelun siinä kanteessa, joka oli nostettu Uudenmaan läänin venäläistä kuvernööriä Kaigorodovia vastaan tunnettujen kasakkamellakoiden johdosta. Senaatti puolestaan käski hovioikeuden luopua kanteesta sen laittoman asetuksen nojalla, joka äskettäin oli julistettu. Hovioikeus kieltäytyi. Bobrikov ilmoitti asiasta Pietariin ja sieltä tuli helmikuun loppupäivinä v. 1903 hovioikeuden kanneviskaalille ja viidelletoista sen jäsenelle kirjeet, joilla nämä »armossa» erotettiin virasta ilman eläkettä. Niiden joukossa oli myös asessori Svinhufvud. Yksi kolmesta jäljelle jääneestä jäsenestä ynnä 21 vakinaista ja ylimääräistä virkamiestä asettui solidaarisiksi erotettujen kanssa ja jätti erohakemuksensa. Teolla oli näytetty, että puhe ehdottomasta lainkuuliaisuudesta ei ollut tyhjää kerskailua.
Svinhufvud muutti nyt takaisin Helsinkiin, missä hän ryhtyi asianajajantoimeen senaattori Lars Homénin avustajana. Jo aikaisemmin hän oli ollut läheisissä suhteissa »kagaaliin», joka salaisuudessa toimi passiivisen vastarinnan johdossa. Nyt hän tuli sen johtokunnan vakinaiseksi jäseneksi. Tällöin hän osallistui kagaalin erinomaisen vilkkaaseen toimintaa vv. 1903—1905. Luottamuksesta, jota hän nautti passiivisen vastarinnan leirissä, on todistuksena, että hän toimi puheenjohtajana Lahden kokouksessa, huhtikuun 13 p:nä 1903, missä 176 lakimiestä neuvotteli virkamiesten ja tuomarien suhtautumisesta lainvastaisiin asetuksiin ja käskyihin.
Kävi kuitenkin yhä vaikeammaksi jatkaa passiivista vastarintaa. Sen tukahduttamiseksi Bobrikov käytti häikäilemättömästi niitä laajoja valtuuksia, jotka huhtikuussa v. 1903 annettu diktatuuriasetus oli hänelle myöntänyt. Vanhempi sukupolvi vielä muistaa, kuinka masentavasti vaikuttivat lukuisat virastaerottamiset, vangitsemiset ja maasta karkoittamiset. Virkamiesten uskollisuus vastarinnan periaatteita kohtaan alkoi horjua. Vuosien 1903 ja 1904 asevelvollisuuslakot eivät onnistuneet yhtä loistavasti kuin vuoden 1902. Kagaali tosin ei väsynyt, pysyen yhteistoiminnassa Ruotsissa oleskelevien maasta karkoitettujen isänmaanystävien kanssa. Bodenissa Pohjois-Ruotsissa pidettiin maaliskuussa v. 1904 kokous, missä hyväksyttiin jyrkkiä päätöslauselmia venäläistä väkivaltaa vastaan. Kokouksen päätösten nojalla järjestettiin kesäkuun alussa mielenosoituksia useissa paikoin Suomea. Se lyhyt, rohkea puhe, joka luettiin julki suuressa työväenjuhlassa kesäkuun 5 p:nä Mäntymäellä Helsingissä, oli P. E. Svinhufvudin, Th. Homénin ja W. Zilliacuksen sepittämä. On kuitenkin vaikea sanoa, kauanko olisi jaksettu jatkaa tätä alituisia uhrea vaativaa passiivista vastarintaa, jonka ainoina aseina oli kieltäytyminen tottelemasta väkivaltakäskyjä, salainen kirjallinen propaganda ja kokouksien rohkeat julkilausumat. Monella taholla, varsinkin nuorison piireissä, alettiin jo ajatella, jopa valmistellakin aseellista, aktiivista vastarintaa. Tähän rohkaisivat keväällä puhjennut japanilais-venäläinen sota ja Venäjällä yhä uhkaavammaksi käyvä vallankumouksellinen liike. Kesäkuun 16 p:nä Eugen Schaumanin urotyö lopetti Bobrikovin elämän ja heinäkuun 28 p:nä sai Plehve surmansa.
Sodan vastoinkäymiset ja valtakunnan kansojen kasvava tyytymättömyys pakottivat Pietarin hallituksen vähitellen muuttamaan suuntaansa. Suomen Valtiopäivät kutsuttiin koolle syksyllä v. 1904. Perustuslailliset olivat saaneet voiton hallituspuolueesta aatelittomien säätyjen vaaleissa. Ritaristossa ja aatelissa Svinhufvud oli perustuslaillisten vaikutusvaltaisimpia johtajia. Hän lukeutui radikaalisten ryhmään, joiden mielestä Säätyjen tuli pidättäytyä käsittelemästä tavallisia lainsäädäntä- ja suostuntakysymyksiä, ennen kuin keisari ja suuriruhtinas oli vastannut erityisen valitusvaliokunnan laatimaan »suureen anomukseen» laillisen järjestyksen palauttamisesta. Tämän anomuksen valmistamiseen erityisestä valitusvaliokunnassa, jonka puheenjohtajana oli Leo Mechelin, oli Svinhufvud tehokkaasti ottanut osaa. Kun Säädyt, jotka olivat hajautuneet lomalle joulukuun 31 p:nä, jälleen kokoontuivat helmikuun alussa v. 1905, hän ilmoitti, että hän laki- ja talousvaliokunnan jäsenenä ja puheenjohtajana oli kieltäytynyt ryhtymästä sen töihin, koska ei ollut edellytyksiä säännölliseen valtiopäivätyöhön. Laki- ja talousvaliokunnan puheenjohtajan toimesta hän näin ollen luopui. Tästä kannasta — ei mitään myönnytyksiä, ellei laillista järjestystä palauteta — hän tinkimättä piti kiinni. Asevelvollisuuskysymyksen yhteydessä hän lausui, »etteivät kansalaiset ainoastaan ole oikeutetut, vaan että he myöskin ovat velvoitetut kieltäytymään alistumasta noudattamaan käskyjä, jotka eivät maassa ole laillisesti päteviä». Hän sanoi yhtyvänsä edellisen puhujan (vapaaherra Adolf von Bonsdorffin) lausumaan toivomukseen, että »jos kutsuntoja tänäkin vuonna todella yritetään panna toimeen, asevelvollisuusiässä olevat nuorukaiset miehissä jäävät kutsunnasta pois». Hänen puheensa palkittiin hyvähuudoilla.
V. 1904—05 säätykokous sai odottamattoman käänteen. »Suuri anomus»
otettiin huomioon Pietarissa vain sikäli, että suostuttiin peruuttamaan asevelvolliskutsunnat ehdolla, että Säädyt myöntäisivät 10 milj. Smk maksettavaksi Venäjän valtiolle. Säädyt, merkillistä kyllä, suostuivat tähän. Svinhufvud oli ollut toista mieltä. Hän oli valiokunnassa allekirjoittanut vastalauseen enemmistön ehdottamaa myönnytystä vastaan.
Johdonmukaisemmin kuin monet muut passiivisen vastarinnan miehet Svinhufvud siis käytännöllisessä politiikassa piti kiinni sen aatteista. Niinkuin v:n 1900 säätykokouksessa hän selvitti kantansa siinä puheessa, jolla hän ritariston ja aatelin edustajana lausui sen jäähyväistervehdykset talonpoikaissäädylle. »Toivokaamme», hän sanoi, »että Suomen kansa tästä lähtien yksimielisesti on katsova ainoastaan perustuslakiemme mukaisesti syntyneitä lakeja sille velvoittaviksi; että kansa lujasti ja sitkeästi pysyy kiinni isiltä peritystä yhteiskuntajärjestyksestä, jonka perusteet pohjaltaan ovat perin kansanvaltaisia. Sillä muistettakoon, että se kansa, joka ei uskalla oikeuttansa puolustaa, se ei saa sitä pitää, ja — mikä on tärkeämpi — se ei ole ansainnut sitä pitää.»
»Joka ei uskalla puolustaa» — siinä sanoja, jotka kuuluivat aktivistien käsitepiiriin. Passiivisen ja aktiivisen vastarinnan erotus oikeastaan riippui vain siitä, missä määrin uskallettiin siirtyä oikeuden ja lakipykälien aseettomasta puolustamisesta aseelliseen vapaustaisteluun. V. 1904 perustettu aktiivinen vastustuspuolue koetti rohkaista kansaa valmistautumaan, jotta se ratkaisevana hetkenä voisi ase kädessä saavuttaa vapautensa. Useille kagaalin jäsenille tämä ajatus ei ollut vieras.
Aktivistien toimintaohjelmassa oli muuan kohta, joka passiivisen vastarinnan miehille oli outo, jopa vastenmielinenkin, se nimittäin, joka koski terrorismia. Eugen Schaumanin urotyötä oli tervehditty sorretun kansan langettaman tuomion toteuttamisena. Se seikka, että Schauman oli uhrannut oman henkensä, oli myöskin omiaan rauhoittamaan niiden omaatuntoa, joille murha joka tapauksessa oli murha. Mutta kun aktivistit sitten alkoivat järjestää rankaisutekoja muitakin sortovallan auttajia, sekä venäläisiä että suomalaisia, vastaan, niin nämä attentaatit herättivät mielipahaa myöskin vastarinnan kannattajien piireissä, puhumattakaan myöntyväisyyspolitiikan kannattajista. Ankarimmin tuomittiin prokuraattori Johnssonin (Soisalon-Soinisen) murhaa, jonka tekijä oli Lennart Hohenthal.
Kagaalipiireissä pidettiin tätä tekoa harha-askelena. Mutta ymmärrettiin kuitenkin se isänmaallinen mieli, joka oli Hohenthalin teon vaikuttimena. Niinpä Svinhufvud asianajajana otti puolustaakseen häntä tuomioistuimen edessä. Svinhufvudin pitämä puolustuspuhe muodostui rohkeaksi syytöspuheeksi sitä väkivaltaista, Suomen perustuslaillisia ja kansallisia oikeuksia hävittävää politiikkaa vastaan, joka saattoi kansan ryhtymään puolustautumaan epätoivoisinkin keinoin. Suomen kansa, hän sanoi, taistelee nyt henkensä edestä. Siinä taistelussa on Suomi »oikeutettu käyttämään kaikkia niitä keinoja, joilla valtio puolustaa olemassaoloaan ja kansa kansallisuuttaan». Svinhufvud uskalsi suoraan ja avomielisesti ylistää Eugen Schaumanin tekoa. »Maan sortamisen ja sen nöyryytystilan herättämä tunne voi», hän lausui, »muutamissa yksityisissä tulla niin voimakkaaksi, etteivät jaksa sitä enää kärsiä. — — — Puolustaakseen isänmaataan ja kaataakseen sen sortajat ovat nuoret ryhtyneet tekoihin. Siihen ovat heidät saattaneet rakkaus kansaansa kohtaan ja vapauden kaipuu, sillä he tietävät kulkevansa omaa häviötään vastaan». — Kansassa hehkuva suuttumus tuotiin tässä puheessa ilmi voimaakkaammin kuin koskaan ennen. Puhe julkaistiin eri kirjasena kagaalin kustannuksella.
Kun oikeudenkäynti Hohenthalia vastaan tapahtui (toukokuussa 1905), oli routavuosiemme ensimmäinen ajanjakso jo päättymässä. Vallankumous uhkasi tsaarinvaltaa Venäjällä ja meidän aktivistimme valmistautuivat ottamaan osaa tulevaan taisteluun, neuvotellen yhteistoiminnasta Venäjän vastustuspuolueiden kanssa ja tuoden aseita maahan. Venäläisten viranomaisten viimeinen väkivallanteko passiivista vastarintaa vastaan tapahtui syyskuun 13 p:nä 1905, jolloin venäläiset sotamiehet hajoittivat suuren kansalaiskokouksen Helsingin Palokunnantalossa. Svinhufvud oli eräs niitä, jotka tarkastajina allekirjoittivat tämän kokouksen pöytäkirjan. Kuusi viikkoa tämän jälkeen puhkesi Venäjällä vallankumous ja Suomessa kansallinen suurlakko.
Suurlakon päivinä oli Svinhufvud perustuslaillisten tarmokkaimpia johtomiehiä, kuuluen siihen valtiopäivien 40-miehiseen valtuuskuntaan, joka huhtikuussa 1905, säätykokouksen päätyttyä, oli asetettu valvomaan maan asioita. Hän oli puheenjohtajana siinä kokouksessa, jossa perustuslailliset ja työväen edustajat neuvottelivat yhteistoiminnasta lokakuun 30 p:nä, joka neuvottelu valitettavasti ei voinut estää voimien hajoamista. Seuraavana päivänä hän oli puheenjohtajana Palokunnantalossa pidetyssä suuressa kansalaiskokouksessa. Hän oli syvästi vakuuttunut siitä, että yleisen äänioikeuden toteuttamisesta nyt oli tehtävä se päätös, joka oli jäänyt tekemättä edellisen kevään säätykokouksessa. Mutta suurlakon voitto riippui ensi sijassa Venäjän vallankumouksen onnistumisesta. Samana iltana Svinhufvud matkusti H. Renvallin kanssa »Norden» laivassa Pietariin tiedustelemaan. Pari päivää myöhemmin he palasivat junassa tuoden mukanaan tiedon, ettei vallankumous Venäjällä ollutkaan niin voimakas kuin oli luultu. Suomen puolelta ei saisi jännittää jousta liiaksi. Aktivistit ja sosialistit olivat toista mieltä; he kiinnittivät vieläkin toiveita vallankumouksen täydelliseen voittoon.
Tiedetään mikä oli kaikkien näiden puuhien tulos: marraskuun 4 p:nä annettu keisarillinen manifesti, jolla »laillisuus palautettiin» ja jossa yleinen äänioikeus ja eduskuntauudistus luvattiin toteuttaa. Ei läheskään kaikkea ollut saavutettu, mitä olimme toivoneet. Se seikka, että helmikuun julistuskirjaa ei peruutettu, vaan ainoastaan toistaiseksi jätettiin soveltamatta, katkeroitti mieltämme. Rauhanteko tsaarivallan kanssa oli vain välirauha. Mutta voittoa se kuitenkin merkitsi. Saisimme kai — niin ajateltiin aktivistien piirissä — alkaa varustautua, kunnes vallankumous Venäjällä lopullisesti kukistaisi yksinvallan ja mahdollisesti veisi Suomen itsenäisyydenkin saavuttamiseen. Todellisuudessa saimme vielä odottaa kaksitoista vuotta.
Pehr Evind Svinhufvud oli kovan taistelun vuosina seisonut isänmaallisen rintaman ensimmäisessä rivissä. Uutta kotimaista hallitusta muodostettaessa, niin tuumittiin, ei voitu jättää häntä syrjään. Olipa hän meidän etevimpiä lakimiehiämmekin. Mutta Pietarissa pidettiin häntä liian radikaalisena, niin hän ei tullutkaan Mechelinin senaatin jäseneksi. Hänet nimitettiin v. 1906 Heinolan ja v. 1908 Lappeen tuomiokunnan tuomariksi.
Muutamia viikkoja suurlakon jälkeen kokoontuivat Suomen Säädyt. Niiden tehtävänä oli valvoa, että »laillisuuden palauttaminen» täydellä todella pantaisiin toimeen, ja sen ohella niiden oli toteutettava kansanedustuksemme uudistaminen kansanvaltaiseen suuntaan. Käsiteltäessä edellistä kysymystä ritaristossa ja aatelissa Svinhufvud kuului niihin, jotka eivät sietäneet vähintäkään tinkimistä. »On pysyttävä lujasti kiinni siinä vaatimuksessa, että laillisuus maassa jälleen ja kokonaan palautetaan», hän lausui täysi-istunnossa helmikuun 14 p:nä 1906. Siinä kuitenkin poliittiset olosuhteet sitoivat käsiämme. Kaikki laittomuuden jäljet eivät olleet poistettavissa. Kaikille lainvastaisesti erotetuille virkamiehille ei voitu palauttaa heidän entisiä virkojaan. Pietarissa ei tahdottu taipua mihinkään myönnytykseen, joka ei välittömästi sisältynyt marraskuun julistukseen. Uusi ministerivaltiosihteeri kenraali Langhoff tiesi kertoa paljon niistä vaikeuksista, joita hän kohtasi joka askelella Pietarissa. Meidän ei ollut onnistunut joka suhteessa palauttaa valtiollisia olojamme ennen vuotta 1899 vallinneeseen tilaan. Helmikuun julistuskirjaa ei ollut peruutettu. Vaatimattoman kansallisen sotalaitoksemme palauttamisesta ei ollut puhettakaan. Jäimme yhä edelleen ilman aseellista puolustusta.
Aktiivisen vastustuspuolueen aloitteesta perustettiin sen vuoksi Voimaliitto, jonka tarkoituksena oli järjestää ampumayhdistyksiä tulevan kansanarmeijan perustaksi. Tämä yritys sai kannatusta myöskin perustuslaillisten puolelta. P. E. Svinhufvud oli niitä kagaalin jäseniä, jotka liittyivät sitä avustamaan. Hän otti osaa salaisiin neuvottelukokouksiin, jotka joulukuussa 1905 pidettiin asiaa varten, ensin Konni Zilliacuksen, sitten tohtori W. Zilliacuksen luona. Kun muutamat puhujat siinä — kertoo eräs läsnäolleista — olivat epäröivällä kannalla, lausui Svinhufvud hänelle ominaiseen, päättävään tapaan, että oli ihan välttämätöntä ryhtyä ehdotettuun yritykseen. Mutta turhaan koetettiin saada Voima virallisesti vahvistetuksi urheiluliiton muodossa. Kotimainen hallitus pelkäsi Pietarin epäluuloja, ja vihdoin syksyllä 1906 Voimaliitto lakkautettiin senaatin käskystä, lähinnä sen aseiden tuonnin johdosta, joka oli toimitettu kesän aikana.
Katkera tietoisuus siitä, että olimme aseista riisuttu kansa, sekä, ellen erehdy, myöskin aktivistien ja Voima-liiton aseiden hankintapyrkimykset olivat erään puheen taustana, jonka Svinhufvud piti ritaristossa ja aatelissa elokuun 1 p:nä 1906. Käsittelyn alaisena oli kapteeni Georg Fraserin anomus palkatun järjestysmiliisin luomisesta. Svinhufvud kuten muutkin valtiopäivillä olevat kagaalin jäsenet vastusti tätä ehdotusta lausuen m.m.: »Niin kauan kuin laillinen sotajoukko on »illegaliter» hajoitettu, jokaisella kansalaisella on oikeus hankkia itselleen aseita ja harjoittaa itseään niitten käyttämiseen turvatakseen niitä tarkoitusperiä, joita varten meidän kotimainen sotaväestömme on laissa meille vakuutettu. — — — Ei meidän sovi Hallitsijalta pyytää pestatun sotajoukon asettamista, vaan — — — vaatia että Hallitsija — — — antaa meille takaisin asevelvollisuusperiaatteelle perustetun kotimaisen sotavoiman». Oltiin kuitenkin tietoisia siitä, että tällaisen vaatimuksen tekeminen oli turhaa. Pietarissa, ymmärrettävää kyllä, katsottiin kansallisen suomalaisen armeijan uudelleen järjestämistä kovin arveluttavaksi. Elleivät suomalaiset suostuneet suorittamaan asevelvollisuuttaan venäläisissä joukko-osastoissa, oli kai turvallisempaa jättää heidät kokonaan aseettomiksi.
Tällä kannalla pysyi Pietarin hallitus loppuun asti. »Kaikki yritykset saada tämä kysymys ratkaistuksi tavalla, joka vastasi maan etuja ja arvoa, raukesivat tyhjiksi, syystä että keisari peruuttamattomasti oli päättänyt, ettei toistaiseksi sallittaisi suomalaisen armeijan muodostamista», kirjoittaa Langhoff. »Epäilemättä aiottiin aikaa voittaen koettaa ulottaa venäläinen asevelvollisuuslaki myöskin Suomeen ja kutsua suomalaiset palvelemaan venäläisissä joukko-osastoissa, ja siinä tapauksessa luonnollisesti osastoissa, jotka olivat sijoitetut maan ulkopuolelle.»
Kansanedustuksemme uudistaminen kansanvaltaiselle pohjalle sen sijaan ei kohdannut suurempaa vastustusta Pietarissa. Olihan Venäjän ensimmäinen valtakunnanduuma rakennettu yleisen äänioikeuden perustalle. Meidän porvarillisissa piireissämme ajettiin innokkaasti ja vilpittömästi demokratian asiaa tässä ajan suuressa kysymyksessä. Siinä komiteassa, jonka tehtävänä oli valmistaa uusi valtiopäiväjärjestys, ja myöhemmin ritaristossa ja aatelissa Svinhufvud puolusti sekä yleistä äänioikeutta että yksikamarijärjestelmää. Routavuosien aikana oli vakaumus yhteiskuntamme demokratisoimisen välttämättömyydestä yhä syventynyt. Olihan silloin tullut näkyviin, kuinka vaillinaisella pohjalla oli meidän valtiollinen järjestyksemme ja niin muodoin myös kansan vastustuskyky, kun meidän valtiopäivämme, joiden piti edustaa Suomen kansaa, todellisuudessa edustivat ainoastaan pientä varakkaampaa vähemmistöä. Suomen työväen kunniaksi oli luettava, että se oli asettunut vastarinnan puolelle pelastaakseen yhteisen isänmaan. Mutta taistelu ei ollut päättynyt, olimme vain saaneet lyhyen hengähdysajan. Oli luotava eduskunta, jonka takana olisivat kaikki kansanluokat ja jonka oikeuksia köyhimmätkin olisivat valmiit puolustamaan. Isänmaalliselle rintamalle luotaisiin siten vankka, horjumaton perusta.
Näin ajattelivat silloin enimmät Suomen kansalaisista, jotka niinkuin Svinhufvud olivat uhranneet työtään ja omia henkilökohtaisia etujaan isiltä perityn vapauden puolustamiseksi. Olimme kaikki optimisteja omaan kansaamme ja rajattomaan kansanvaltaisuuteen nähden. Jätettäköön kunkin arvosteltavaksi, missä määrin kehitys ja tapahtumat ovat vastanneet tätä valoisaa uskoa.
Säätyjen käsitellessä uutta valtiopäiväjärjestystä ja vaalilakia oli tapahtunut yhtä ja toista, joka oli omiaan huolestuttamaan isänmaanystäviä. Sosialistisen työväen uhkaavissa mielenosoituksissa oli häikäilemättömästi herjattu samoja porvareita ja aatelismiehiä, jotka kilvan ajoivat kansalaisten tasa-arvoisuuden asiaa, ja väsymättömästi puheissa ja kirjoituksissa lietsottu luokkavihan liekkiä. Mutta tätä katsottiin vain kärsimättömyyden ja oikeutetun tyytymättömyyden jälkimainingiksi. Kun tyytymättömyyden syyt oli poistettu, tulisivat kai mielet rauhoittumaan. Uusi valtiopäiväjärjestys hyväksyttiin melkein yksimielisesti aatelittomissa säädyissä, valtavalla enemmistöllä ritaristossa ja aatelissa.
Älkäämme vähentäkö tämän perinpohjaisen uudistuksen merkitystä! Uusi, yleisen äänioikeuden perustalla valittu eduskuntamme ei kaikissa suhteissa vastannut siihen kiinnitettyjä toiveita. Mutta kun taantumus parin vuoden jälkeen taas pääsi valtaan Venäjällä, kun venäläistyttämispolitiikka Suomessa alkoi uudestaan ja vaarallisemmassa muodossa kuin ennen v. 1905, seisoi koko kansaan nojautuva eduskunta uudistetun vastarinnan takana. Erimielisyyksiä vastarinnan toimintatapojen suhteen ei puuttunut — varsinkaan ensimmäisinä vuosina — mutta ne eivät perustuneet luokkaeroavaisuuksiin, vaan vanhaan riitakysymykseen, oliko suhtauduttava ehdottoman kielteisesti venäläistyttämispyyteisiin vai osittain myönnyttävä niihin.
III
Ensimmäiseen yksikamarieduskuntaan valittiin Svinhufvud Mikkelin vaalipiirin edustajana. Seuraavilla valtiopäivillä hän edusti Viipurin läänin itäistä vaalipiiriä. Alusta alkaen hän nautti eduskunnan enemmistön kunnioittavaa luottamusta. Todisteena siitä oli, että hänet säännöllisesti v:sta 1907 v:een 1912 valittiin puhemieheksi. Vankkana ja tyynenä hän istui puhemiehen vaivalloisessa toimessa näkyvänä todisteena siitä, että Suomen kansa horjumattomana piti kiinni oikeudestaan ja että sitä elähdytti sama henki, jota Bobrikov väkivallallaan turhaan oli koettanut peloittaa ja murtaa.
Vuosi 1907, jolloin uudet, kokemattomat kansanedustajat lakkaamattomalla sanatulvallaan panivat puhemiehen kestävyyden ja kärsivällisyyden kovalle koetukselle, kului vielä ilman vaikeampia selkkauksia Pietarin hallituksen kanssa. Eduskunta oli kyllin optimistinen pyytääkseen hallitsijalta armollista esitystä uuden yhtenäisen hallitusmuodon säätämisestä. Mutta, niinkuin sanottu, marraskuun manifestin myönnytykset olivat meille tuottaneet vain ohimenevän välirauhan. Venäläisten hyökkäykset Suomen valtiollista asemaa vastaan alkoivat uudestaan jo v. 1908 Mechelinin senaatin eroamisen jälkeen.
Ei ole tässä tarpeen yksityiskohtaisesti kertoa routavuosien toisen ajanjakson tapahtumista, kotimaisen hallituksemme venäläistyttämisestä, Venäjän valtakunnanlainsäädännön ulottamisesta Suomeen ja muista toimenpiteistä, joilla jatkettiin suuriruhtinaskunnan muuttamista paikallista itsehallintoa nauttivaksi venäläiseksi maakunnaksi. Venäjän hallitus sai tässä hävitystyössään avukseen tottelevaisen kolmannen valtakunnanduuman. Sen kätyrinä Suomessa oli ovela ja häikäilemätön Frans A. Seyn, joka marraskuussa 1909 tuli kenraalikuvernööriksi meitä kohtaan hyväntahtoisten Gerardin ja Boeckmanin jälkeen. Meidän yhteiskuntamme oli silloin jo täydessä taistelussa uutta sortovaltaa vastaan, mutta taistelua käytiin tällä kertaa epäedullisemmissa olosuhteissa. Lainkuuliaiset ja isänmaalliset virkamiehemme turvautuivat taasen rohkeasti ja uhrautuvasti passiiviseen vastarintaansa, mutta se näytti nyt vielä toivottomammalta kuin Bobrikovin aikana. Aktiivinen vastarinta ei voinut tulla kysymykseenkään, kun vallankumouksellinen liike Venäjällä, johon aktivistit vv. 1903—1906 olivat nojautuneet, oli kukistettu ja kun ei enää, kuten v. 1904, voitu turvautua jonkin Venäjän kanssa sodassa olevan vieraan suurvallan avustukseen.
Eduskuntamme asema oli perin tukala. Se sai kokoontua ja jatkaa töitään, mutta sen vaikutusvalta maan asioihin väheni vähenemistään. Venäjän hallitus ei välittänyt sen jatkuvista vastalauseista ja alamaisista anomuksista. Kun eduskunta vastalauseillaan oli herättänyt tavallista suurempaa suuttumusta Pietarissa, se hajoitettiin ja uudet vaalit toimitettiin, jonka jälkeen vanha leikki alkoi uudestaan. Tämä tuntui raskaalta ja lohduttomalta, mutta varmaa on, että Suomen eduskunta kohottamalla väsymättä äänensä sortajia vastaan ylläpiti kansan itsetietoisuutta ja siveellistä vastustusvoimaa aikana, jolloin sen olemassaolo riippui isänmaallisen hengen säilymisestä.
Eduskunnan puhemiehenä Svinhufvud tyynesti ja horjumatta johti sen vastarintaa. Nikolai II oli kesäkuun 2 p:nä 1908 vahvistanut ministerineuvoston »erityisen pöytäkirjan», jonka mukaan sellaiset Suomen asiat, jotka koskivat Venäjän etuja, oli jätettävä ministerineuvoston valmistettaviksi. Valtiopäiväin avajaisissa elokuun 5 p:nä puhemies valtaistuinsalissa seuraavin sanoin leimasi tämän määräyksen ilmeiseksi perustuslakien rikkomiseksi:
»Jokainen toimenpide, joka sisältää poikkeuksen tästä (perustuslain säätämästä järjestyksestä), täytyy käsittää Suomen oikeuden syrjäyttämiseksi ja on seurauksiltaan turmiollinen. Senpä vuoksi ovat muutamat viimeaikaiset toimenpiteet kansassa herättäneet vakavaa huolta. Kansan harras toivomus on, että perustuslain mukaiset olot tässä kohden saataisiin turvatuiksi. Siten vahvistuisi se luottamus, jonka aina tulee vallita Hallitsijan ja kansan kesken.» Että luottamus hallitsijanvakuutustaan vastaan rikkoneeseen Nikolai II:een jo oli haihtunut kansan mielestä, oli tosiasia, josta kaikki kuulijat olivat selvillä.
Eduskunta hyväksyi syysistuntokauden viimeistä edellisenä päivänä samaa asiaa koskevan »alamaisen anomuksen». Vastausta ei ollut tullut, kun eduskunta jälleen kokoontui seuraavan helmikuun 18 p:nä. Mitä oli tehtävä? Svinhufvudin mielestä oli puhemiehen valtiopäivien avajaisissa valtaistuinsalissa toistettava eduskunnan vastalause, huolimatta siitä, että keisari kenraalikuvernöörin välityksellä oli ilmoittanut tahtovansa, että puhemies vastatessaan valtaistuinpuheeseen rajoittuisi tavalliseen alamaisten tunteiden ilmilausumiseen. Eduskunta hyväksyi suljetussa istunnossa hänen laatimansa puheen. Se oli lyhyt ja muodollisesti hyvin sävyisä. »Suomen Eduskunta», sanoi puhemies, »ryhtyy työhönsä aikana, jolloin Suomen kansan mieltä synkistyttää tieto siitä, että Suomen asiain esittelyssä Korkealle Hallitsijallemme edelleen noudatetaan järjestystä, joka on soveltumaton Suomen lakeihin ja käytännössä tuhoisa». Mutta tämäkin oli liikaa. Neljä päivää sen jälkeen luettiin julki eduskunnassa »armollinen avoin kirje», jonka kautta keisari ja suuriruhtinas moittien sitä »armossa vahvistetun päätöksen sopimatonta arvostelua», jota oli havaittu puhemiehen sanoissa, hajoitti eduskunnan ja julisti uudet vaalit toimitettaviksi. Isällisesti huolestuneena Hänen Majesteettinsa ei odottanut »hyödyllisiä tuloksia eduskunnan töistä sen nykyisessä kokoonpanossa».
Kun eduskunta vaalien jälkeen kokoontui kesäkuun alkupäivinä, ei se ollut sanottavasti muuttunut kokoonpanoltaan, eikä sen mielialakaan ollut muuttunut. Taktillisista syistä enemmistö kuitenkin katsoi parhaaksi, ettei puhemies lausumalla heti avajaisissa kansan tyytymättömyyttä aiheuttaisi eduskunnan uutta hajoittamista. Svinhufvud, joka tällä kertaa oli valittu puhemieheksi ainoastaan perustuslaillisten äänillä sosialidemokraattien pidättyessä äänestämästä, suostui rajoittamaan valtaistuinpuheeseen annettavan vastauksensa tavanmukaisiin kohteliaisuuksiin. Eduskunta sen sijaan lähetti keisarille adressin, missä uudestaan vakavin sanoin vaadittiin, että Suomen asiain käsittely palautettaisiin perustuslakien mukaiseen järjestykseen. Tämä tietenkään ei auttanut. Tilanne yhä synkistyi. Lokakuussa tuli Pietarista määräys, että kaikki asevelvollisuutta koskevat kysymykset oli käsiteltävä »valtakunnanlainsäädännön järjestyksessä». Eduskunta kieltäytyi sen johdosta myöntämästä ns. sotilasmiljoonia. Pietarin hallituksen vastauksena oli taasen eduskunnan hajoittaminen. Nekin suomalaiset johtomiehet, jotka tähän asti olivat puoltaneet sovinnollista politiikkaa Venäjän hallitusta kohtaan, nyt huomasivat sen hyödyttömäksi. Tähän puolueryhmään kuuluvat senaattorit erosivat talousosastosta ja heidän sijaansa nimitettiin venäläistyneitä Suomen alamaisia. Samaan aikaan erotettiin kenraalikuvernööri Boeckman ja Seyn tuli hänen seuraajakseen. Jos ennen oli toivottu myöntyväisyydellä voitettavan aikaa ja saavutettavan lievennyksiä, niin tämä toivo nyt oli rauennut. Koko isänmaallinen kansa tästä lähtien vähitellen ryhmittyi vastarinnan lipun ympärille.
Mutta mitä taktiikkaa oli noudatettava? Uuden eduskunnan kokoontuessa maaliskuun 1 p:nä 1910 oli taasen ratkaistava kysymys puhemiehen menettelystä valtaistuinsalissa pidettävään vastauspuheeseen nähden. Pietarista oli tullut uusi käsky, että hänen tuli »rajoittua yksinomaan alamaisen kunnioituksen ilmaisemiseen». Svinhufvudin mielestä — hänet oli uudelleen valittu puhemiehen toimeen — ei voitu noudattaa tätä käskyä, vaikka nytkin voitiin odottaa eduskunnan hajoittamista, ellei toteltu. Kysymyksellä oli laajemmallekin ulottuva periaatteellinen merkitys. Kumpi oli tärkeämpää: että eduskunta perääntymättä askeltakaan kannaltaan heti alussa esittäisi vastalauseensa vai vaikenemalla takaisi itselleen käytännöllisen työn mahdollisuuden? Svinhufvudin mielestä ei ollut valinnan varaa. Suljetussa istunnossa hän ilmoitti aikovansa pitää kenraalikuvernöörille vastauspuheen, missä mm. oli sanottava seuraavaa:
»Oikeusjärjestystämme on tärkeissä kohdin syrjäytetty, niinpä sotilasasian järjestämiseksi annetun armollisen julistuskirjan kautta, niinpä eräillä toimenpiteillä valtion raha-asiain alalla. Maan korkeimpaan hallintolaitokseen, Keisarillisen Senaatin talousosastoon, on nimitetty jäseniä, jotka ovat maalle ja sen oloille aivan vieraita eivätkä voi tyydyttävästi tärkeätä tointansa hoitaa. Ja edelleen jatkaa Venäjän ministerineuvosto lainvastaista Suomen asiain käsittelyänsä. Täten on kansan kehitys, maalle arvaamattomaksi vahingoksi ja Venäjän valtakunnalle mitään hyötyä tuottamatta, jälleen suunnattu pois perustalta, jonka Suomen korkeat hallitsijat ovat sille taanneet. Suomen kansa ei kuitenkaan lakkaa toivomasta, että sen oikeus vastaisuudessa on tuleva tunnustetuksi.»
Melkein ironialta kuulosti tämän rohkean puheen loppulause. Mikä oli se oikeus, jonka tunnustamista Suomi katkerien kokemusten jälkeen voi itselleen vaatia? Se ei enää ollut ainoastaan »laillisuuden palauttamista», vaan sitä, että Suomella oli oikeus pyrkiä irti Venäjän valtakunnan yhteydestä, oikeus itsenäisyyteen. Mutta tätä ei vielä silloin voitu lausua julki; sitä voitiin vain hiljaisuudessa ajatella.
Eduskunnan enemmistö — useat perustuslaillisetkin ja enimmät sosialidemokraatit — hylkäsi puhemiehen jyrkän kannan. Peloton taistelun mies alistui. »Minulle ei jää muuta neuvoksi», hän sanoi, »kuin lausua valtaistuinsalissa se vähin, mikä valtiopäiväjärjestyksen mukaan on välttämätöntä.»
Tämä ratkaisu ei mitenkään merkinnyt erimielisyyttä itse pääkysymyksen suhteen. Eduskunnalta oli pyydetty lausuntoa valtakunnanlainsäädäntöä koskevasta, valtakunnanduumalle jätettävästä lakiehdotuksesta, jonka ministerineuvosto oli laatinut. Eduskuntamme yksimielisesti päätti kieltäytyä lausunnon antamisesta, selittäen kuitenkin olevansa valmis neuvottelemaan kysymyksestä, jos sitä käsiteltäisiin Suomen perustuslakien mukaisesti. Tämä vastaus ei estänyt venäläisiä ajamasta asiaansa perille Pietarissa. Lakiehdotus hyväksyttiin valtakunnanduumassa kesäkuun 10 ja valtakunnanneuvostossa 27 p:nä ja keisari vahvisti sen s.k. 30 p:nä. »Finis Finlandiae!», Purishkevitsh oli huutanut duumassa. Kuka silloin aavisti, että vain muutamien vuosien kuluttua paljon suuremmalla syyllä voitiin huutaa »Finis Rossiae»?
Tämä oli kovin isku, mikä siihen asti oli kohdannut Suomen valtiollista asemaa, varsinkin siitä syystä, että Venäjän valtakunnan uudet parlamentaariset elimet olivat pyhittäneet tämän Suomen oikeuksien hävittämisen. Uudella »lailla» säädettiin, että 19 määrättyä Suomea koskevaa asiaa oli jätettävä valtakunnan lainsäädäntöelimien päätettäväksi. Suomen eduskunta saisi vain antaa niistä lausunnon. Se saisi myöskin lähettää neljä edustajaa duumaan ja kaksi valtakunnanneuvostoon.
Venäjän hallituksen johtavana miehenä oli silloin tarmokas ja monessa suhteessa taitava Stolypin. Hän seurasi johdonmukaisesti suunnitelmaansa Suomeen nähden. Suuriruhtinaskunnan eduskuntaa ei ollut lakkautettava, vaan sen piti toimia ainoastaan neuvonantavana eikä päättävänä elimenä. Kutsuttiin koolle ylimääräiset valtiopäivät antamaan lausuntonsa kahdesta »yleisvaltakunnallisessa» järjestyksessä säädettävästä laista. Toinen koski »sotilasmiljoonien» maksamista Venäjän valtiolle, toinen oli kuuluisa »yhdenvertaisuuslaki», jonka nojalla »Venäjän alamaisille, jotka eivät ole Suomen kansalaisia, myönnettäisiin samat oikeudet kuin ne, joita nauttivat paikalliset kansalaiset». Sitä paitsi eduskunnan oli päätettävä siitä järjestyksestä, missä valittaisiin suomalaiset jäsenet valtakunnanduumaan ja valtakunnanneuvostoon, sekä toimitettava nämä vaalit. Hetki oli ratkaiseva. Valtiopäivien suhtautumisesta asiaan riippui, tuliko Suomen kansa vapaaehtoisesti luopumaan valtiollisesta asemastaan. Alistumalla se ehkä olisi päässyt lähinnä seuraavien vuosien tuskallisesta taistelusta. Mutta se ei alistunut. Vapauden henki elähdytti koko kansaamme riippumatta luokkavaistoista ja puolueista.
Svinhufvudin osalle tuli ohjata eduskunnan vastarintaa. Ylimääräisten valtiopäivien ensimmäisessä istunnossa syyskuun 16 p:nä hän puhemiehenä ensin ilmoitti, että hän, neuvoteltuaan eduskuntaryhmien kanssa, luopui pitämästä sitä erityistä puhetta, jolla hän juhlallisissa avajaisissa oli aikonut vastata valtaistuinpuheeseen. Viikkoa myöhemmin, s.k. 23 p:nä, puhemies, selvitettyään keisarin kesäkuun 30 p:nä julistaman uuden »lain» perustuslainvastaista luonnetta, lausui: »Nuo säännökset samoin kuin niihin perustuvat määräykset eivät siis ole velvoittavia Suomen kansalaisille, ei Suomen viranomaisille eikä Suomen eduskunnalle. Tästä johtuu, että Suomen eduskunta ei voi, maan perustuslakeja rikkomatta, ryhtyä valtiopäiväkutsumuksessa annettujen tehtävien täyttämiseen eikä eduskunnan puhemies voi käsiteltäväksi esittää niitä asioita, jotka valtiopäiväkutsumuksessa mainitaan.»
Seuraavassa keskustelussa kaikki puhujat kannattivat puhemiehen
menettelyä.[1] Eduskunta hyväksyi sen ja päätti kirjelmällä ilmoittaa
Hänen Keisarilliselle Majesteetilleen, että eduskunta puhemiehen
esittämistä syistä ei ole voinut ryhtyä valtiopäiväkutsussa mainittuja
asioita käsittelemään.Taisteluhansikas oli heitetty.
Kahden viikon kuluttua tuli keisarin määräys valtiopäivien hajoittamisesta. Molemmat lakiehdotukset, joista eduskunta oli kieltäytynyt antamasta lausuntoa, saivat jatkaa hidasta kulkuaan Venäjän lakiasäätävissä elimissä.
Suomen eduskunta oli jo useasti sitä ennen osoittanut lujasti pitävänsä kiinni valtiollisista oikeuksistaan. Syyskuun 23 p:nä tekemällään yksimielisellä päätöksellä se peruuttamattomasti luopui kaikesta myöntyväisyydestä. Tällä päätöksellä oli aavistamattoman suuri merkitys tulevaisuuteen nähden. Toistaiseksi kuitenkaan ei voitu estää ulkonaisen valtiorakennuksemme jatkuvaa hävitystä.
Uusien vaalien jälkeen eduskunta taas kokoontui maaliskuun 2 p:nä 1911. Valittuna uudestaan puhemieheksi Svinhufvud tervehdyspuheessaan mm. lausui: »Kansa odottaa, että eduskunta valvoo maan parasta, kun hallitus, jonka toiminnan turmiollisuus laittomuuksineen, väkivaltaisuuksineen päivä päivältä yhä selvemmin paljastuu, uhkaa maamme elinehtoja». Mutta mitä muuta eduskunta saattoikaan tehdä kuin toistaa valituksiaan ja vastalauseitaan? Alistuen tälläkin kertaa enemmistön tahtoon Svinhufvun luopui vastalauseen tekemisestä valtiopäivien avajaisissa. Sen sijaan valmistettiin tavanmukainen anomus. Sosialidemokraatit katsoivat sopivaksi laatia oman anomusehdotuksen »laittomuuspolitiikan lopettamisesta ja Suomen valtiollisen vapauden ja edistymisen mahdollisuuden turvaamisesta». Syntyi kova myrsky eduskunnassa, kun puhemies kieltäytyi sitä esittämästä, »koska siinä käytettiin lausumia, jotka valtiopäiväjärjestyksen 48 § 2 mom:n mukaan eivät ole sallittuja». Surullista on lukea se hillitön kiihotuspuhe, jolla O. W. Kuusinen, muuan tulevan punakapinan johtajia, hyökkäsi puhemiehen, tulevan valkoisen Suomen valtionhoitajan, kimppuun. Äänestyksellä hyväksyttiin puhemiehen menettely. Välikohtaus oli pahana tulevaisuuden enteenä, jonka synkkää merkitystä silloin kumminkaan ei voitu aavistaa.
Aika vieri eteenpäin tuoden mukanaan yhä uusia huolia. Pietarissa ruvettiin ajamaan Kivennavan ja Raudun yhdistämistä Venäjään. Ministerivaltiosihteeri Langhoff taisteli epätoivoisesti tätä tuhoisaa suunnitelmaa vastaan. Todennäköistä on, että Stolypinin murha, joka tapahtui syyskuun 14 p:nä 1911, pelasti meille nämä pitäjät. Hänen seuraajansa sisäministerinä, Kokovtsov, saatiin vihdoin jättämään suunnitelma raukeamaan. Mutta Suomessa ei tapahtunut minkäänlaista suunnanmuutosta. Tammikuun 10 p:nä 1912 vahvistettiin lopullisesti edellinen niistä kahdesta »laista», joista v. 1910 ylimääräiset valtiopäivät olivat kieltäytyneet antamasta lausuntoaan. Korvauksena suomalaisten vapauttamisesta asevelvollisuuden täyttämisestä olisi Suomen maksettava Venäjän valtion rahastoon 12 miljoonaa markkaa v:lta 1911, jonka jälkeen tätä summaa vuosi vuodelta lisättäisiin yhdellä miljoonalla, kunnes se v. 1919 nousisi 20 miljoonaan. Meidän venäläistynyt senaattimme suoritti vuosittain eduskunnan vastalauseista huolimatta nämä maksut vähentäen sitä varten eriä, jotka eduskunta oli myöntänyt sivistystarpeisiin. Kohtalo kuitenkin käänsi tämän mielivaltaisuuden Suomen eduksi. Tahdottiin riisua Suomen kansa aseista, mutta seurauksena oli, että meidän nuorisomme maailmansodan puhjettua pelastui vuodattamasta vertansa Venäjän armeijan riveissä.
Toinen mainituista laeista oli kuuluisa yhdenvertaisuuslaki. Se vahvistettiin tammikuun 20 p:nä. Varsinkin tämän lain soveltaminen, kuten tunnettua, tuli meille tuhoisaksi.
Näissä olosuhteissa kokoontui eduskuntamme maaliskuun 2 p:nä 1912. »Paljon on tapahtunut sen jälkeen kun viimeksi erkanimme», lausui puhemieheksi vieläkin kerran valittu Svinhufvud tervehdyspuheessaan, »paljon sellaista, joka tärisyttää mieltämme. Olemme nähneet kansalaisten vapautta ja oikeutta sorrettavan, edistystämme vaikeutettavan. Lakeja ja määräyksiä on ilmestynyt, jotka loukkaavat lainsäädäntöoikeuttamme; ollaanpa vielä aikeessa silpoa maatamme ja kansaamme. Mihin tällaiset toimenpiteet tähtäävät, ei ole vaikea käsittää. Mutta Suomen kansan velvollisuus on olla alistumatta sen valtiollisen autonomian hävittämiseen. Suomen maa ja kansa muodostavat kokonaisuuden ja meillä on oikeus elää kansana, oikeus kehittyä ja vaurastua omien lakiemme suojassa. Tämän oikeuden puolustaminen kuuluu jokaiselle Suomen kansalaiselle ja etupäässä Suomen eduskunnalle.»
»Olla alistumatta» — siinä yksinkertainen tunnussana, jota passiivisen vastarinnan järkkymätön esitaistelija ei väsynyt teroittamasta kansalaistensa mieliin. Hänen tervehdyspuheeseensa liittyi oleellisena täydennyksenä se puhe, jonka hän oli tälläkin kertaa valmistanut pidettäväksi valtaistuinsalissa. Se olisi muodostunut lyhyeksi, mutta murhaavaksi syytökseksi venäläistä sortoa vastaan. »Useita eduskunnan hyväksymiä erittäin tarpeellisia lainuudistuksia», hän siinä olisi lausunut, »ei ole hallitsijalle esitetty, ja ovat ne siten jääneet toteuttamatta; valtion tulo- ja menoarvioita järjestettäessä on hallitus, mielivaltaisia näkökohtia noudattaen, jättänyt tärkeitä sivistystarpeita tyydyttämättä; Suomen luotsi- ja majakkalaitos on päätetty erottaa Suomen hallinnosta; noudatettavaksi on julkaistu Venäjän lainsäädäntölaitosten päätöksiä asioista, joista oikeudellisesti voidaan päättää ainoastaan Suomen eduskunnan suostumuksella; onpa vielä annettu tiedoksi, että osa Suomen aluetta aijotaan liittää keisarikuntaan. Nämä toimenpiteet ovat nykyisen valtiollisen suunnan tuloksia ja ristiriidassa Suomen perustuslakien kanssa. Tuo suunta vie maamme perikatoon, ja Suomen kansa on oikeutettu vaatimaan, että hallitus palaa lakia kunnioittavaan ja kansan parasta edistävään suuntaan.»
Maan asema oli Svinhufvudin mielestä sellainen, että jo valtiopäivien alussa oli saatava kansan käsitys valtiollisesta suunnasta ilmilausutuksi. Mutta taaskin hänen täytyi alistua eduskunnan enemmistön mielipiteeseen, että valtiopäivien välitöntä hajoittamista oli vältettävä. Varsinkin sosialistit tahtoivat ehdottomasti varata toimintamahdollisuutta eduskunnalle. Venäläistyneeltä senaatilta tosin ei ollut odotettavissa suurta apua lainsäätämistyössä. V:n 1912 valtiopäiville ei annettu ainoatakaan »armollista esitystä». Sitä runsaampi oli yksityisten kansanedustajien aloitteiden ja anomusten tulva. Mutta suuri osa hyväksytyistä laeista ei saanut hallitsijan vahvistusta.
Se, minkä puhemies oli tahtonut ilmituoda hallitsijalle heti eduskunnan avajaisissa, esitettiin laajasti perusteltuna adresseissa ja anomuksissa. Eduskunta ei tietenkään laiminlyönyt velvollisuuttaan siinä suhteessa. Tulisivatko myöskin kansalaiset, lähinnä virkamiehet ja tuomarit, tekemään velvollisuutensa? »Suomen kansan», lausui Svinhufvud valtiopäivien päättäjäisissä toukokuun 29 p:nä, »tulee nyt kulkea eduskunnan viitottamaa tietä, uskollisesti noudattaa maan oikeita lakeja, lujasti pitää kiinni oikeusjärjestyksestämme. Tätä tietä kulkien kansamme on pysyvä pystyssä huolimatta kaikista vastoinkäymisistä ja koettelemuksista».
Ei kestänyt kauan ennenkuin tätä raskasta taivalta alettiinkin kulkea. Syksyllä samana vuonna alkoivat yhdenvertaisuuslain aiheuttamat vainoamiset, joiden uhreiksi joutuivat lukuisat lainkuuliaiset virkamiehet ja tuomarit. Maailmankuuluksi tuli Viipurin hovioikeuden juttu, jonka tuloksena oli, että 23 hovioikeuden jäsentä sai Krestyn vankilassa Pietarissa kärsiä rangaistuksen lainkuuliaisuutensa takia. Samana aikana 500 kunnollista luotsia menetti paikkansa, kun uskalsivat kieltäytyä tottelemasta luotsilaitoksen venäläistyttämistä koskevaa määräystä. Ensimmäisten routavuosien passiivinen vastarinta toistui ulottuen vähitellen hallinnon kaikille aloille.
»Olla alistumatta» tuli täydellä todella virkamiestemme, ylempien niinkuin alempienkin, tunnussanaksi. Kansa suhtautui tähän aseettomaan taisteluun yksimielisempänä kuin Bobrikovin aikana. Jo v. 1910 oli, kuten mainittiin, eduskunnassa saavutettu kaikkien puolueiden periaatteellinen yksimielisyys. Vanhan suomalaisen puolueen johto asettui syksyllä v. 1912 selvin sanoin virkamiesten ja tuomarien vastarintaa puoltamaan. Yhä selvemmäksi ja jyrkemmäksi tuli se raja, joka erotti isänmaallisen kansan venäläisvallan itsekkäistä palvelijoista. Meidän senaattimme ei enää ollut muuta kuin Seynin nöyrä palvelija. Sen jäseniksi otettiin lokakuun 1 p:stä 1912 puhtaita venäläisiäkin.
Lainkuuliaisten virkamiesten ja tuomarien, ennen kaikkea Viipurin hovioikeuden jäsenten, kohtalo saattoi Svinhufvudin niinkuin kaikkein muidenkin isänmaallisten kansalaisten veren kuohuksiin. Valtiopäivien kokoontuessa maaliskuun alussa v. 1913 hän ilmoitti ehdottomasti aikovansa kosketella poliittista tilannetta valtaistuinsalissa pidettävässä puheessa, jos hänet uudelleen valittaisiin puhemieheksi. Hän ei enää alistuisi noudattamaan eduskunnan enemmistön vastakkaista tahtoa, niinkuin hän oli tehnyt edellisinä vuosina, tulkoon siitä mitä seurauksia tahansa. Mutta enemmistö pysyi entisellä kannallaan: eduskunnan töitä ei saataisi panna keskeytymisen vaaralle alttiiksi. Tuloksena oli, että sosialistit, jotka edellisinä vuosina olivat jättäneet tyhjät ääniliput puhemiehen vaaleissa, nyt asettivat oman ehdokkaansa, O. Tokoin, joka niinmuodoin 80 äänellä tuli valituksi. Svinhufvud sai 68, Lauri Ingman 41 ääntä. Näin oli Svinhufvud, ja hänessä miehekäs päättäväisyys, uhrattu eduskuntatyön häiritsemättömän jatkumisen hyväksi. Hänelle itselleen oli ratkaisu suurena helpotuksena. Hän sai nyt tavallisena kansanedustajana perustuslakivaliokunnassa, jonka varapuheenjohtajaksi hänet valittiin, ottaa osaa »nykyistä valtiollista asemaa koskevan alamaisen adressin» laatimiseen. Tämä asiakirja heitettiin luonnollisesti Pietarissa paperikoriin.
Sanomattoman synkkä oli viimeinen vuosi ennen maailmansotaa. Yhä rohkeammin ja häikäilemättömämmin ajettiin venäläistyttämisen asiaa. Mainittakoon tässä vain, että venäjän kieli yhä laajemmassa määrässä tuli virastojen viralliseksi kieleksi. Vähitellen kerääntyi niihin ilkeä kokoelma matelevia onnenonkijoita, sekä suomalaisia että venäläisiä. Senaatin talousosaston puheenjohtajaksi oli nimitetty kenraalikuvernöörin kanslian päällikkö M. Borovitinov, Langhoffin seuraajaksi ministerivaltiosihteerinä tuli Markov. Yhdenvertaisuuslain soveltaminen johti yhä uusiin selkkauksiin. Lainkuuliaisia maistraattien jäseniä ja muita virkamiehiä teljettiin joukoittain Pietarin vankiloihin.
Vielä kerran ennen maailmansodan puhkeamista, helmikuun alussa 1914, Suomen eduskunta kokoontui toivottomaan työhönsä. Suuri osa niitä kokeneita miehiä, jotka edellisillä valtiopäivillä olivat kunnialla edustaneet vaalipiirejään, oli elokuussa 1913 tapahtuneissa vaaleissa kieltäytynyt vastaanottamasta ehdokkuutta. Svinhufvud ei kuulunut näihin väsyneisiin. Hänet valittiin uudelleen Viipurin läänin itäisen vaalipiirin edustajaksi. Puhemieheksi valittiin K. J. Ståhlberg kaikkien porvarillisten puolueiden äänillä. Sosialistit huonon tapansa mukaan pidättyivät äänestämästä. Svinhufvud oli sairauden takia estynyt saapumasta valtiopäivien alkuun eikä hän siitä syystä voinut tulla kysymykseen puhemiesvaalissa. Yhtä ja toista enemmän tai vähemmän hyödyllistä nämäkin valtiopäivät päättivät lainsäädännön alalla. Mutta sortotilanne painoi raskaana taakkana mieliä. Perustuslakivaliokunnan käsiteltäväksi jätettiin useat »laillisten olojen palauttamista» tarkoittavat anomusehdotukset. Valiokunnan mietintö tuli eduskunnan täysi-istunnon esityslistalla huhtikuun 24 p:nä. Svinhufvudin käyttämä puheenvuoro tässä tilaisuudessa muodostui harvinaisen voimakkaaksi kehoituspuheeksi. Tyynesti ja peittelemättä hän kuvasi lohdutonta asemaa, mutta toivottomuutta ei silti huomattu hänen sanoissaan.
Luonteenomaisen rohkeasti entinen puhemies nimitti venäläistä politiikkaa sen oikealla nimellä: se oli jatkuvaa valtiokaappausta. Valiokunnan mietinnössä sanottiin: »Jos tämä hallitusjärjestelmä saavuttaa tarkoitusperänsä, niin merkitsee se Suomen oikeusjärjestyksen kumoamista, Suomen kansan omalla kansallisella pohjalla tapahtuvan kehityksen perusedellytyksien hävittämistä», toisin sanoen, Svinhufvud lisäsi, »Suomen autonomian, Suomen sisäisen itsenäisyyden hävittämistä». Hän kuvasi sattuvin sanoin venäläistyttämistyön ovelaa taktiikkaa: se ei koettanut yhdellä kertaa, vaan pala palalta saavuttaa päämääriään viittaamalla sekä venäläisiin »lakeihin» että Suomen lakiin.
»Kun hallitus», puhuja jatkoi, »vähitellen koettaa toteuttaa valtiokaappausjärjestelmäänsä, on siitä seurattava, että meillä on pysyvä ja yhä laajeneva ristiriita eli sotatila hallituksen ja kansan välillä. Toisella puolella seisoo hallitus pistimineen, toisella puolella Suomen kansa vedoten lakiin. Mikäli laittomia säännöksiä täällä on saatu noudatetuksi ja niitä jaksetaan ylläpitää, sikäli ovat pistimet täällä vallalla. Niillä aloilla taas, joihin laitonta järjestelmää ei ole yritetty ulottaa tai ei ole onnistuttu ulottaa, niillä aloilla on voimassa Suomen laki. Kuinka tuskallinen ja kuinka turmiollinen tällainen asema on, siitä hallitus ei näy välittävän. Hallitus jatkaa toimintaansa, vieläpä suunnittelee uusia väkivallantekoja maatamme vastaan.»
»Mutta kaikesta väkivallasta, kaikesta sorrosta huolimatta täytyy meidän jatkaa vastarintaamme hallituksen laittomuusjärjestelmää vastaan. Uljaat miehemme Krestyn vankilassa ovatkin todisteena siitä, että hallituksen pakkokeinot eivät meitä pelota, eivät meitä lannista. Me uskomme, että hallituksen pistinvalta, joskin se joksikin ajaksi saavuttaa voiton, ei kuitenkaan jää pysyväiseksi. Ja kävi meidän oikeusjärjestyksemme tässä taistelussa kuinka hyvänsä, meidän kansaamme ei mikään pakkovalta voi hävittää. Kansan elinvoima riippuu sen omasta kunnosta, sen siveellisestä voimasta, ja ne ovat arvoja, jotka ovat yläpuolella pistinvallan, arvoja, joihin väkivalta ei ylety; niistä määrää kansa itse».
Koettakaamme muistissa palauttaa itsemme siihen asemaan, missä Suomi silloin oli! Venäjän valtakunta oli mahtinsa huipulla. Ulkomailla meillä kyllä oli lukuisia ystäviä. Pari vuotta aikaisemmin olivat Euroopan etevimmät lakimiehet lausunnoissaan selvästi todistaneet meidän valtiollisen oikeuksiemme pätevyyden ja leimanneet Venäjän hallituksen menettelyn Suomea kohtaan huutavaksi vääryydeksi. Joukko eri maiden parlamenttien jäseniä oli valtakunnanduumalle osoittamillaan adresseilla koettanut vaikuttaa Suomen hyväksi. Mutta ei yksikään hallitus maailmassa uskaltanut nostaa sormeakaan meidän avuksemme. Virallisen käsityksen mukaan oli Suomen kysymys Venäjän sisäinen kysymys, johon ei kukaan ulkoapäin voinut sekaantua. Ranska ja Englanti olivat Venäjän liittolaisia ja keisari Wilhelm jatkoi kirjeenvaihtoansa luulotellun ystävänsä keisari Nikolain kanssa. Itse Venäjällä entiset ystävämme eli liittolaisemme, vapaamieliset puolueet ja sosialistiset vallankumoukselliset, oli voimattomina lyöty maahan. Aitovenäläisyyteen nojautuva tsaarivalta näytti voittamattoman mahtavalta. Seisoimme yksin taistelemassa lakiemme jo enemmän kuin puoleksi alas revityn suojan takana, ja näytti olevan vain ajan kysymys, koska tämä heikko suoja kokonaan sortuisi. Suomen kansan täytyi turvautua omiin aseettomiin voimiinsa, mutta laajoihin piireihin oli jo levinnyt toivottomuuden lamauttava myrkky. Tarvitsimme todellakin mielen lujuutta uskoaksemme vielä kansalliseen tulevaisuuteemme.
Juuri tämä horjumaton usko asui Svinhufvudin sydämessä. Sen täyttämänä hän uskalsi kansanedustajana vakuuttaa, että »hallituksen pakkokeinot eivät meitä pelota», että »pistinvalta ei jää pysyväiseksi». Hän oli viidentoista vuoden kuluessa vastarinnan riveissä taistellut Suomen perustuslaillisten oikeuksien puolesta. Mutta ei sekään ajatus voinut häntä peloittaa, että oikeusjärjestyksemme voisi tulla kokonaan hävitetyksi. Lakimiehenä ja kansalaisena hän kunnioitti esi-isiltä perittyjä lakejamme, mutta ennen kaikkea hän luotti itse kansaan. »Kansan elinvoima riippuu sen omasta kunnosta, sen siveellisestä voimasta», tätä ikivanhaa totuutta hän, kuten vastarinnan muutkin johtajat, teroitti mieliin. Puhuen venäläisestä pistinvallasta, hän ei voinut julkisesti puhua siitä, että saattaisi koittaa aika, jolloin mekin voisimme aseet kädessä karkoittaa muukalaisten pistinvallan maastamme. Hän saattoi ainoastaan puhua voittamattomista siveellisistä arvoista, joista kansa itse määrää. Kuuntelevat kansanedustajat saivat itsekseen jatkaa ajatusten kulkua lisäämällä, että sama kansan siveellinen voima, johon se turvautui, oikean hetken tultua voisi muuttaa aseettoman vastarinnan aseelliseksi vapaustaisteluksi. —
Niinkuin jo mainittiin oli Svinhufvud v. 1908 nimitetty Lappeen tuomiokunnan tuomariksi. Siihen kuuluivat Valkealan, Luumäen, Lappeen, Lemin, Taipalsaaren, Savitaipaleen ja Suomenniemen pitäjät. Samana vuonna hän osti itselleen Luumäen pitäjässä ihanan Kivijärven rannalla sijaitsevan Kotkaniemen kartanon. Kauniin luonnon ympäröimänä hän siellä vietti sitä rauhallista ja onnellista perhe-elämää, josta hän ammensi uusia voimia kestääkseen poliittisen taistelun rasittavia vaiheita. Hänen puolisostaan tuli pian taitava ja tarmokas talonemäntä. Virtasihan Ellen Svinhufvudin suonissa kartanonomistajien verta monessa miespolvessa. Maanviljelystä hoiti vouti, Reetu Virtanen, joka oli uskollisesti palvellut rouva Svinhufvudin äidinisää tämän kartanossa. Hänen miehensä saavutti kihlakunnantuomarina tuomiokuntansa väestön rajattoman luottamuksen. Talonpojat kunnioittivat hänessä sekä etevää lakimiestä että isällistä ystävää, jonka tyyni ja vakava luonne niin suuressa määrin oli heidän omansa kaltainen.
Alkukesällä 1914 Svinhufvud muutamien viikkojen aikana hoiti terveyttään Nauheimissa, Hessenin kuuluissa kylpypaikassa. Tuskin hän oli palannut sieltä, kun syttyvä maailmansota antoi aivan uuden käänteen meidän vapauspyrkimyksillemme.
IV
Svinhufvud oli viidentoista vuoden kuluessa järkkymättömällä lujuudella puolustanut Suomen perustuslaillisia oikeuksia. Mutta jo aikoja sitten hän, kuten monet muut isänmaanystävät, oli vakuuttunut siitä, että näissä keisarin ja suuriruhtinaan vannomissa oikeuksissa ei enää ollut Suomen tulevaisuuden turvaa. Irroittautuminen Venäjästä, täydellinen itsenäisyys oli se päämäärä, johon Suomen täytyi pyrkiä. Jos kerran mahdollisuus ilmaantui tämän päämäärän saavuttamiseen, oli sekä oikeutemme että velvollisuutemme käyttää sitä hyväksemme. Tätä ajatusta hän oli jo kosketellut puolustaessaan Lennart Hohenthalia lausumalla, että Suomen kansalla, taistellessaan henkensä edestä, oli oikeus käyttää kaikkia niitä keinoja, joilla valtio puolustaa olemassaoloaan ja kansa kansallisuuttaan. Hänen keskustellessaan Kotkaniemessä vuotta ennen maailmansotaa erään vanhan kagaali-toverin, vapaaherra Adolf von Bonsdorffin, kanssa oltiin, niin hän itse kertoo, yksimielisiä siitä, »että kun vain apua jostakin saadaan, niin kyllä ryssät ajetaan pois. Ne olivat jo rikkoneet niin paljon meitä vastaan, että meidän lakiemme mukaan ne olivat menettäneet kaikki oikeudet tähän maahan.» Sodan alussa Bonsdorff taas kävi Kotkaniemessä. »Oli puhetta siitä, että täällä pitäisi ryhtyä toimintaan saksalaisten hyväksi. Jos vaan voitaisiin, ja sikäli kuin voitaisiin, pitäisi pyrkiä myös aktiivisempaan osanottoon maailmansotaan. Mutta siihen aikaan», Svinhufvud lisää, »ei vielä ollut kuitenkaan mitään tietoa mahdollisuuksista».
Tällaiset mahdollisuudet avautuivat itse asiassa seuraavan talven kuluessa jääkäriliikkeen kautta. Jos Svinhufvud silloin olisi ollut Suomessa, hän varmasti olisi kuulunut niihin vanhempiin kansalaisiin, jotka päättäväisesti asettuivat kannattamaan ylioppilasnuorison rohkeaa yritystä. Mutta kohtalo määräsi toisin. Oli merkillinen sattuma, että Svinhufvud sai palvella suurta asiaa juuri sen passiivisen vastarinnan hengessä, jonka horjumattomana puoltajana hän oli ollut edellisinä vuosina.
On kaikille tunnettua, kuinka Svinhufvud kieltäydyttyään tottelemasta
erästä »prokuraattorinviran haltijan» K. Kasanskijn viran puolesta
tekemää käskyä ensin erotettiin virasta ja kuinka hänet sitten,
istuttuaan Luumäen käräjiä välittämättä laittomasta erottamisesta,
karkoitettiin Siperiaan.[2] Adolf von Bonsdorff koetti taivuttaa häntä
luopumaan »härkäpäisyydestään». Tarvittiinhan vanhan ja kokeneen
taistelijan myötävaikutusta siihen aktiiviseen työhön, jota silloin —
marraskuussa 1914 — alettiin suunnitella. Mutta Svinhufvud pysyi
päätöksessään. »Minä olin näet ollut jo niin kauan ryssien
vastustuspuuhissa, että minun piti jatkaa loppuun saakka», hän itse
selittää. »Velvollisuuteni oli seisoa paikoillani viimeiseen asti.
Olin muillekin saarnannut, ettei saa lähteä, jos viranomaisilta tulee
laiton erokäsky».Mieltä ylentävä kaikessa yksinkertaisuudessaan on kertomus Svinhufvudin vangitsemisesta Luumäen käräjätalolla marraskuun 24 p:nä. Tiedettiin jotenkin hyvin, mitä oli odotettavissa, mutta siitä huolimatta istui kihlakunnantuomari tyynenä ja vakavana käräjäsalissa lautakuntansa ympäröimänä. Hänen apulaisensa, hovioikeudenauskultantit Elias von Hertzen ja Yngve Svinhufvud, ryhtyivät jännittynein mielin seuraamaan käräjäistumista ja tapahtumain kehittymistä. Tavanmukaisen lyhyen jumalanpalveluksen jälkeen tuomari kysyi lautamiehiltä, tahtoivatko he istua käräjiä hänen kanssaan siitä huolimatta, että hänet oli laittomasti erotettu. Tähän kaikki vastasivat myöntävästi. Mutta käräjien jatkuessa seuraavana päivänä olivat jo vangitsijat ovella, Viipurin poliisimestarin apulainen Grigoriev etunenässä. Vastustusta ei tehty eikä oltu ajateltukaan. »En voi ruveta herrojen kanssa tappelemaan! Viekää mihin viette, mutta laitonta se on!» — sanoi Svinhufvud.
Tapahtuma muistuttaa sitä, mistä Runeberg kertoo ihanassa »Maaherra»-runossaan. Mutta tämä päättyi aivan toisin. Venäläinen kenraali v. 1808 alistui kunnioittamaan sitä lakia, jonka suojassa Suomen kansa oli vuosisatoja elänyt ja jonka Venäjän hallitsija oli luvannut meille säilyttää, ja Vibelius sai jäädä tuomarinpöytänsä ääreen nauttimaan voittonsa ja hyvän omantuntonsa puhdasta iloa. Luumäenkin käräjäsalin pöydällä oli vuoden 1734 laki nähtävänä, mutta Seynin kätyri ei ollut mikään jalomielinen kenraali eikä Nikolai II mikään Aleksanteri I. Lain pyhyydestä ja tuomarin vastalauseesta ei välitetty, ja niin sai lainkuuliainen tuomari seurata väkivallantekijöitä Viipurin vankilaan. Hyvä omatunto jäi hänellekin, samoin kuin oli jäänyt Vibeliukselle, mutta voitto oli vihollisen — toistaiseksi.
Suomalaisen lakikirjan oli Svinhufvud ottanut mukaansa kaukaiselle matkalle ja se oli hänelle lohdutukseksi vankilan yksinäisyydessä. »Se on sentään suurenmoinen», huomautti hän kertoessaan tästä, »kun sitä saa rauhassa lukea ja vertailla ja pääsee syventymään ja perehtymään siihen». Kuinka kauniisti ilmenee siitä se länsimaisen oikeusjärjestyksen rakkaus, joka on ollut Suomen vapaustaistelun elähdyttävänä voimana!
Siperian-matkallaan Svinhufvud epäilemättä usein ajatteli niitä suomalaisia tuomareita, jotka ennen häntä oli teljetty venäläisiin vankiloihin. Eikä hän ollut ainoa, joka sodan aikana sai kärsiä sortajien vainoa lainkuuliaisuutensa takia. Elias von Hertzen tuomittiin viiden kuukauden vankeusrangaistukseen, kun hän oli kieltäytynyt istumasta Luumäen käräjiä. Hovioikeudenauskultantti Toivo Tapanainen sai kärsiä neljän kuukauden vankeusrangaistuksen siksi, että hänkin kieltäytyi, kun hänet oli määrätty hoitamaan Lappeen tuomiokuntaa Svinhufvudin jälkeen. Luumäen piirin nimismies Nordström erotettiin virasta ja sai istua kolme kuukautta vankeudessa, kun hän huolimatta Viipurin kuvernöörin käskystä ei ollut estänyt Svinhufvudia aloittamasta käräjiä. Uskomattoman pitkä on niiden luettelo, jotka vuosien kuluessa uhrattiin laillisuuden alttarille, puhumattakaan »aktiivisen» toiminnan miesten rangaistuksista. Mutta Pehr Evind Svinhufvudin raahaamisella Siperian erämaihin oli aivan erityinen merkitys meidän vapaustaistelullemme. Hän oli eduskuntamme monivuotisena puhemiehenä ollut vastarinnan pelottomana ohjaajana, hän oli isänmaallisen puolustuksemme huomatuimpia ja eniten kunnioitettuja merkkimiehiä. Hänen karkoittamisensa sekä suuren venäläistyttämisohjelman samanaikainen julkaiseminen olivat ne kaksi tapahtumaa, jotka antoivat viimeisen sysäyksen jääkäriliikkeen syntymiseen. On vaikea sanoa, olisiko Svinhufvud millään muulla tavalla tehokkaammin voinut innostaa aseellisen vapaustaistelun valmistelemiseen kuin kärsimällä karkoituksen vaivoja.
Varatuomari Antti Hackzellin oli tarmokkailla ponnistuksilla onnistunut estää, että Svinhufvud olisi lähetetty Siperiaan äärettömiä kärsimyksiä kysyvää etappitietä, vankilasta vankilaan. Svinhufvud sai sen sijaan matkustaa tavallisessa junassa. Lähtö Pietarista tapahtui joulukuun 8 p:nä. Ystävien kysymykseen, luuliko hän pääsevänsä takaisin kotiin, hän oli vastannut: »Kyllä, Jumalan ja — Hindenburgin avulla!» Hän sai matkatoverikseen oman pelottoman vaimonsa, joka ei tahtonut päästää häntä yksin matkustamaan tuntemattomia kohtaloita kohti. Junaatka päättyi Tomskissa, missä Pehr Evind sai viettää 53. syntymäpäiväänsä. Sieltä jatkettiin matkaa reellä 613 kilometriä pohjoiseen päin Narymin pienen kaupungin kautta kaukaiseen Tymskojen kylään, jonne saavuttiin joulukuun 22 p:nä.
En voi tässä ruveta kertomaan Svinhufvudin oleskelusta Siperiassa. Hän on siitä itse kertonut Erkki Räikkösen kirjassa. Tymskojessa ei todellakaan ollut helppo elää napailmaston talvipakkasessa. Molemmat puolisot sairastuivat, mutta vaivat kestettiin kuitenkin yleensä hyvin. Vähitellen saapui Tymskojeen muitakin karkoitettuja, joista Svinhufvud hauskasti kertoo muistelmissaan. Ostjakkejakin nähtiin usein. Svinhufvud reippaana urheilumiehenä teki hiihtomatkoja tunguusilaisilla suksilla. Kotona ahtaassa asunnossa saatiin aika kulumaan lukemisella. Svinhufvud olisi varmasti voinut karata, niinkuin useat karkoitetut tekivät, — yritys oli vain rahakysymys — mutta sitä hän ei tahtonut. »Voin asua ainoastaan Suomessa», hän sanoi, »mutta siellä en voi piileskellä, sillä minut tunnetaan kaikkialla. Olen muutoin jo liian vanha paetakseni. Sitä paitsi käytän karkoitustani levätäkseni...»
Toukokuussa 1915 Svinhufvud siirrettiin Kolyvanin kaupunkiin, missä saatiin mukavampi asunto ja missä elämä yleensä oli helpompaa. Rouva Svinhufvud lähti sieltä Suomeen hoitaakseen emännäntehtäviänsä Kotkaniemessä. Perustipa hän siihen pensionaatinkin enentääkseen perheen vähentyneitä tuloja. Samaan aikaan oli venäläisissä lehdissä ollut uutisia, että Svinhufvud aiotaan vapauttaa. Valtakunnanduuman avajaisistunnossa elokuun 1 p:nä 1915 Miljukov viittasi tähän mahdollisuuteen. Eräs pietarilainen lehti toimeenpani kiertokyselyn Svinhufvudin asiassa. Mutta hallitusta ei voitu taivuttaa myöntymään. Koko juttu päättyi siihen, että karkoitetun sallittiin siirtyä Euroopan puolelle Uraalia Simbirskin kaupunkiin. Svinhufvud kuitenkin selitti mieluummin jäävänsä Kolyvaniin. Nuorsuomalaisen puolueen puheenojohtajan P. Ahmavaaran ministerivaltiosihteeri Markoville lähettämä kirjelmä, missä vaadittiin Svinhufvudin vapauttamista, ei johtanut tulokseen. »Utro Rossijin» mukaan tämä riippui kenraalikuvernööri Seynin vastustuksesta. Asessori Svinhufvudia, niin hän oli selittänyt, ei ollut tuomittu mistään rikoksesta, vaan hänet oli karkoitettu Siperiaan hallinnollista tietä sen vaaran takia, jota hänen toimintansa uhkasi tuottaa yleiselle rauhallisuudelle Suomessa. »Suomen korkeimman hallinnon haltija» oli ilmoittanut, »että hän, ottaen vastuun rauhan säilyttämisestä maassa, pitää tarpeellisena tehdä lopun suositun suomalaisen toimihenkilön vaikutuksesta maan asukkaisiin.» Kenraalikuvernööri nähtävästi ei ollut selvillä siitä, kuinka voimakkaasti tällaisen miehen vainoaminen »vaikutti maan asukkaisiin».
Kolyvanissa aika kului hitaasti eteenpäin. Svinhufvud seurusteli siellä etupäässä karkoitettujen saksalaisten kanssa. Virosta kotoisin oleva pastori von Hörschelmann perheineen oli hänen paras ystävänsä. Marraskuussa 1915 saapui taasen hänen rouvansa Suomesta viipyäkseen muutamia viikkoja. Tammikuun alkupäivinä kävi Kolyvanissa eräs jääkäriliikkeen Helsingissä olevien johtajien lähetti. »Se ilahdutti minua suuresti», Svinhufvud kertoo, »että täällä kotona oltiin toiminnassa eikä istuttu kädet ristissä.» Vuosi 1916 ei tuottanut tulosta. Ellen rouva oleskeli kesällä uudelleen jonkin aikaa miehensä luona. Hänen mukanaan oli tullut myöskin heidän nuorin poikansa, Evind Svinhufvud. Helmikuussa 1917 väsymätön asessorinrouva neljännen kerran teki pitkän, vaivalloisen matkan Siperiaan. Hän oli juuri aikeissa lähteä takaisin, kun vallankumous vihdoin tuotti Svinhufvudille vapautuksen hetken.
Venäjän vallankumoukselliset kunnioittivat lujamielistä suomalaista tuomaria tsaarivallan syyttömänä uhrina. Maaliskuun 22 p:nä oikeusministeri määräsi Svinhufvudin vapautettavaksi ja tuotavaksi valtion kustannuksella Pietariin. S.k. 23 p:nä hän puolisoineen lähti Kolyvanista. Matkalla Venäjän läpi »svabodaa» juhlimaan kokoontunut väestö tervehti häntä useilla asemilla puhein ja lauluin.
Pietarin suomalaiset järjestivät Pehr Evind ja Ellen Svinhufvudin kunniaksi suuren vastaanottojuhlan. Maaliskuun 28 p:nä jatkettiin matkaa Suomeen. Se muodostui yhtämittaiseksi riemuretkeksi. Kaikille asemille oli kokoontunut kansalaisia sadoittain ja tuhansittain palaavia kunnioittamaan. Vastaanotto Viipurissa oli suurenmoinen. Puhein, lauluin ja eläköönhuudoin kansa ei ainoastaan ilmaissut iloaan siitä, että paljon kokenut isänmaanystävä ja johtaja sai palata kotiin. Hänen vapauttamisensa, niinkuin muidenkin Venäjälle ja Siperiaan karkoitettujen palaaminen, oli samalla näkyvänä todisteena sortoajan päättymisestä.
Sydämelliset mielenosoitukset jatkuivat myöskin Viipurista lähdettyä. Vihdoin astuivat Svinhufvud ja hänen vaimonsa junasta Luumäen asemalla. Sinne oli kokoontunut suuri joukko paikkakuntalaisia tervehtimään rakastettua tuomariansa ja hänen rohkeamielistä vaimoaan. Vieläkin puheita, lauluja ja eläköönhuutoja ja sitten he saivat nousta rekeen, joka vei heidät kotiin Kotkaniemeen. »Päivää, päivää, terveisiä vain Siperiasta», kuului isännän iloinen ääni, kun reki pysähtyi kotikartanon portaille. Oltiin vihdoin kotona!
Mutta vain muutamia tunteja saatiin tällä kertaa levähtää siellä. Helsingissä odotettiin. Kun Pehr Evind ja Ellen Svinhufvud seuraavana aamuna kello 10 junalla saapuivat pääkaupungin asemalle, oli vastaanottamassa suunnaton joukko innostuneita kansalaisia, ensi rivissä kaupungin pormestari sekä ylioppilaat lippuineen ja laulukuntineen. Pidettiin puheita ja laulettiin isänmaallisia lauluja. Ylioppilaat riisuivat hevoset vaunujen edestä, jotka odottivat aseman edustalla, ja vetivät riemuiten kunniavieraat Kämpin hotelliin.
Maaliskuun 31 p:nä järjestettiin Pörssitalossa komeat kansalaispäivälliset Svinhufvudin kunniaksi. Edvard Hjelt ja professori I. A. Heikel pitivät isänmaallisen innostuksen elähdyttämät tervehdyspuheet. »Siihen», lausui Heikel, »että meidän maamme, että Suomi on näinä kevätpäivinä kuullut vapauden siipien suhinan, nähnyt laittomuuden kukistuvan, kahleet katkottavan ja vankikopit avattavan, siihen ovat Pehr Svinhufvudin luja oikeudenkunnioitus, hänen järkkymätön rohkeutensa ja sitkeä kestävyytensä suuressa määrin vaikuttaneet. Kansan sortajat näkivät hänessä koko Suomen kansan oikeustajunnan personoituna. Ja siinä eivät he erehtyneet. Se asema, jonka kansan valitsemat edustajat hänelle antoivat, ja hänen luonteenomaisuutensa tekivät hänet Suomen kansan tunnuskuvaksi.»
Nämä sanat eivät todellakaan olleet tyhjiä korulauseita. Vaatimattomasta kunniavieraasta ne tietysti olivat liikaa. »Minä en voi», hän lausui vastauspuheessaan, »pitää tätä suurenmoista vastaanottoa kohdistettuna niin paljon minun henkilööni kuin itse siihen asiaan, josta Suomi nyt riemuitsee.» Puhe kohosi Suomen kansan häviämättömän elinvoiman ylistämiseen: »Kuluneet vuodet meille opettavat, kuinka tapausten kulku on meillä ollut aivankuin aaltoilevaa. Me olemme monesti olleet aallon harjalla, mutta ehkä useammin kuitenkin aaltojen välissä, niinkin syvällä, ettei valon pilkahdustakaan ole näkynyt. Mutta siitä huolimatta olemma aina uudelleen tästä asemasta pelastuneet, olemme taas nousseet aallon harjalle. Kansamme usko oikeuteen on se, joka tässä on ratkaisevan voiton saavuttanut.»
Ratkaisevan voiton? Niin voitiin tänä innostuksen hetkenä puhua. Olimme vielä kerran, kuten v. 1905, saavuttaneet sen »laillisuuden palauttamisen», jonka puolesta olimme taistelleet aina vuodesta 1899 asti. Mutta voitto ei tällöinkään ollut ratkaiseva. Sillä taistelun päämäärä oli siirtynyt paljon etäämmälle. Kansamme oli taistelun kestäessä lujasti uskonut oikeuteensa, mutta tämä oikeus ei enää käsittänyt vain laillisuuden, s.o. valtiollisen autonomian palauttamista, vaan täyttä itsenäisyyttä. Se oli Saksassa odottavien nuorten jääkärien, se oli myöskin Svinhufvudin syvä vakaumus. Tähän päämäärään oli pyrittävä käyttämällä »kaikkia niitä keinoja, joilla valtio puolustaa olemassaoloaan ja kansa kansallisuuttaan».
V
Mitkä olivat ne keinot, joiden avulla päästäisiin kokonaan irtaantumaan Venäjästä? Itsenäisyysmiehet olivat jo kauan olleet siitä selvillä. Venäjää kohtaan oli pidettävä yllä itsemääräämisoikeuden vaatimusta, ja ratkaisevaa hetkeä odotettaessa meidän oli varauduttava, jotta voisimme heittää oman asevoimamme vaakaan. Ja siinä meidän oli turvauduttava sen mahtavan valtakunnan tukeen, joka jo oli auttanut meitä muodostamaan tulevan kansallisarmeijan kantajoukon.
Suuren ilon ja innostuksen valtaamina kuultiin senaatin uuden sosialistisen puheenjohtajan, O. Tokoin, eduskunnassa huhtikuun 12 p:nä lausuvan ilmi itsenäisyysvaatimuksen. »Meidän kansamme koko kehitys, koko menneisyys ja eletty historia», hän sanoi, »on elävänä todistuksena siitä, että Suomen kansa on aikojen kuluessa kehittynyt ja kypsynyt itsenäiseksi kansaksi, täysin itsenäiseksi määräämään omasta oikeudestaan, omista asioistaan ja omista suunnistaan». Syvin tyydytyksen tuntein kuultiin hänen myöskin samassa puheessa antavan tunnustuksensa Saksassa oleville jääkäreille. Sosialidemokraattien ankara vastustaja eduskunnassa, Emil Schybergson, ylisti Tokoin puhetta »suurisuuntaiseksi». Kuka silloin aavisti, että sama mies, joka nyt teki itsensä koko kansan itsenäisyysvaatimuksen tulkiksi, kymmentä kuukautta myöhemmin tulisi istumaan siinä punaisessa hallituksessa, joka yhteisneuvoin vihollistemme venäläisten kanssa oli nostanut kapinan itsenäiseksi julistautuneen Suomen laillista hallitusta vastaan? Ja kuka aavisti, että samojen jääkärien, joiden isänmaallista mieltä sosialistinen johtomies nyt ylisti, tulisi olemaan pakko vuodattaa vertansa tämän kapinan kukistamiseksi?
Vuoden 1916 eduskuntavaaleissa Svinhufvud, huolimatta siitä, että hän silloin oleskeli karkoitettuna Siperiassa, oli valittu vanhan vaalipiirinsä — Viipurin itäisen — edustajaksi. Hän ei kuitenkaan sanottavammin ottanut osaa vuoden 1917 ensimmäisten valtiopäivien töihin, koska hänet huhtikuun 11 p:nä nimitettiin senaatin prokuraattoriksi. Merkillinen kohtalon sattuma oli, että hän tällä paikalla tuli juuri sen venäläisen miehen, Kasanskijn, seuraajaksi, jota hän v. 1914 oli kieltäytynyt tunnustamasta viran lailliseksi haltijaksi. »Lain korkeimpana valvojana» Svinhufvud surumielin sai todeta, kuinka meidän työväkemme yhä enemmän joutui leppymätöntä luokkavihaa saarnaavien kiihottajien vaikutuksen alaiseksi ja kuinka vallattomuuden henki tunkeutui yhä syvemmälle sen mieliin, aiheuttaen väkivaltaisia työlakkoja ja muita järjestyksen häiritsemisiä ympäri koko maan. Virkansa puolesta hän otti osaa niihin yrityksiin, joilla koetettiin hillitä venäläisen sotaväen ja siihen liittyneiden kotimaisten punaisten hurjistelua ja ilkitöitä. Luonnollisesti hän sen ohessa oli läheisessä kosketuksessa itsenäisyysmiestemme kanssa.
Kesän poliittiset tapahtumat, jotka lopuksi veivät isänmaallisen rintaman murtumiseen, ovat kaikille tunnetut. Eduskunta hyväksyi heinäkuun 18 p:nä suurella enemmistöllä sosialidemokraattien esittämän kuuluisan »valtalain». Pietarin väliaikainen hallitus hajoitti sen johdosta mahtikäskyllään Suomen eduskunnan. Senaatti päätti elokuun 2 p:nä äänestyksellä julistuttaa hajoittamiskäskyn. Venäjä, missä bolshevikkien kapinayritys heinäkuussa töin tuskin oli saatu kukistetuksi, luisui sen jälkeen yhä alaspäin vallankumouksen liukkaalla tiellä. Bolshevikkien vaikutus meikäläisiin sosialisteihin kävi yhä vaarallisemmaksi. Suomen pelastus vaati pikaista eroamista sosiaaliseen ja valtiolliseen anarkiaan vaipuvasta valtakunnasta. Mutta Suomi oli vielä venäläisten sotajoukkojen miehittämänä. Täällä vallitsi jatkuvasti, vaikka toisessa muodossa, se pistinvalta, josta Svinhufvud oli puhunut eduskunnassa v. 1914. Venäläisten sotamiesten väkivaltaisuudet kävivät yhä räikeämmiksi. Niiden johdosta Svinhufvud prokuraattorina kääntyi kenraalikuvernöörin puoleen huomauttaen, että Venäjän oikeus pitää sotaväkeä Suomen alueella lakkasi, ellei se pystynyt ylläpitämään sotilaskuria. Mutta sanoilla ei enää ollut mitään saavutettavissa. Tarvittiin tekoja meidän omalta puoleltamme. Keneltä me saisimme kiväärit muodostumassa oleville suojeluskunnille? Kuka voisi meitä auttaa ajamaan venäläiset laumat pois maastamme ja saavuttamaan itsenäisyytemme? Svinhufvud vastasi tähän kysymykseen samoin kuin jääkärit, samoin kuin Tukholman valtuuskunta ja päättäväisen itsenäisyyspolitiikan kannattajat täällä kotona. Kun Edvard Hjelt elokuun lopulla matkusti Tukholmaan neuvottelemaan siellä olevien saksalaisten sotilasedustajien kanssa, hän ennen lähtöään tapasi Svinhufvudin. »Onnellinen sinä!», Svinhufvud silloin sanoi hänelle, »joka saat lähteä täältä. Hanki nyt saksalaiset tänne, muuten emme tule toimeen».
Saksalaisilta me saimme jonkin määrän aseita syksyn kuluessa, mutta heidän maihinnousustaan Suomeen ei tällä kertaa tullut mitään, yhtä vähän kuin jääkäripataljoonan lähettämisestä kotimaahan. Aseellinen kansannousu siis oli lykättävä. Sillä välin porvarillisten ja sosialistien välit meillä yhä kiristyivät. Jälkimmäisten edustajat erosivat elokuussa senaatista. Mannerin yritys saada hajoitettu eduskunta kokoontumaan epäonnistui. Sosialistit erosivat vähitellen suojeluskunnista ja samalla katkesi lopullisesti se yhteisymmärrys, jota aktivistit tähän asti olivat pitäneet yllä heidän kanssaan. Lokakuun alussa toimitetut eduskuntavaalit tuottivat enemmistön porvarillisille puolueille, 108 edustajaa 92 vastaan.
Uusi eduskunta kokoontui marraskuun 1 p:nä. Puolueolot olivat sekavat huolimatta porvarillisesta vaalivoitosta. Sosialidemokraatit ja osa porvarillisia kannattivat vielä valtalakia, jota Kerenskin hallitus ei tahtonut hyväksyä. Ei saatu enemmistöä ehdotukselle, että korkein valta luovutettaisiin eduskunnan valittavalle valtionhoitajalle. Porvarilliset puolueet yhtyivät silloin kannattamaan korkeimman vallan antamista senaatille. Mutta ennen kuin saavutettiin väliaikaisen hallituksen hyväksyminen, tapahtui Pietarissa bolshevikkien vallankumous, joka kokonaan muutti tilanteen myöskin Suomessa.
Vielä vaalitaistelun aikana olivat muutamat etevät lakimiehet puoltaneet jonkinlaisen yhdyssiteen säilyttämistä Venäjän kanssa. Nyt tämä ei enää voinut tulla kysymykseenkään, siitä olivat kaikki porvarilliset yksimielisiä. Leninin hallitusta emme voineet tunnustaa. Sitä välttämättömämpää oli lujan hallitusvallan luominen itsellemme. Ehdotettiin, että eduskunta nojautuen vuoden 1772 hallitusmuodon 38 §:ään valitsisi valtionhoitajan. Kun ei nytkään saatu enemmistöä tälle suunnitelmalle, ehdotettiin kolmimiehisen valtionhoitajakunnan muodostamista, jonka puheenjohtajaksi tulisi prokuraattori Svinhufvud. »Voivathan kaikki lojaaliset kansalaiset ryhmittyä hänen ympärilleen», kirjoittaa B. Estlander. Toinen paikka tarjottiin maalaisliitolle, kolmas sosialisteille. Kun nämä puolueet kieltäytyivät, ehdotettiin aktivisti Aleksis Gripenbergiä ja J. K. Paasikiveä. Vihdoin marraskuun 15 p:nä hyväksyttiin melkoisella enemmistöllä päätös, jonka mukaan eduskunta itse otti korkeimman vallan käsiinsä.
Sillä välin oli jo puhjennut marraskuun surullisen kuuluisa yleislakko, joka johti lukuisiin verisiin väkivallantekoihin. Kaikeksi onneksi sai sosialidemokraattien maltillinen siipi lakon lopetetuksi. Yhteiskuntamme oli ollut täydellisen anarkian partaalla. Uhkaava vaara yhdisti vihdoin porvarilliset puolueet. Muodostettiin uusi senaatin talousosasto, jonka kokoonpanon eduskunta 100 äänellä 80 vastaan hyväksyi klo 2 marraskuun 26 ja 27 p:n välisenä yönä. Suomi oli näin saanut uuden, Venäjästä riippumattoman hallituksen. Tämän »itsenäisyyssenaatin» puheenjohtajaksi tuli Pehr Evind Svinhufvud. Sen muut jäsenet olivat: J. Arajärvi, A. Castrén, Jalmari Castrén, A. Frey, K. Kallio, V. Louhivuori, E. Y. Pehkonen, H. Renvall, E. N. Setälä ja O. Talas.
Uuden hallituksen ensimmäiseksi huoleksi tuli itsenäisyyden
julistaminen. Lopullinen päätös oli tehtävä, ja se tehtiin.[3]Joulukuun 4 p:nä saapuivat hallituksen kaikki jäsenet eduskuntaan. Sen päämies Svinhufvud, saatuaan puheenvuoron, teki seuraavan juhlallisen ilmoituksen:
»Suomen Eduskunta on 15 p:nä viime marraskuuta, nojaten maan Hallitusmuodon 38 §:ään, julistautunut korkeimman valtiovallan haltijaksi sekä sittemmin asettanut maalle hallituksen, joka tärkeimmäksi tehtäväkseen on ottanut Suomen valtiollisen itsenäisyyden toteuttamisen ja turvaamisen. Tämän kautta on Suomen kansa ottanut kohtalonsa omiin käsiinsä, ja nykyiset olot sekä oikeuttavat että velvoittavat sen siihen. Suomen kansa tuntee syvästi, ettei se voi täyttää kansallista ja yhteiskunnallista tehtäväänsä muuten kuin täysin vapaana. Vuosisatojen vapauden kaipuumme on nyt toteutettava; Suomen kansan on astuttava muiden maailman kansojen rinnalle itsenäisenä kansakuntana.» Senaatin puheenjohtaja jatkoi puhettaan mainitsemalla ne toimenpiteet, jotka olivat tarpeen tämän ilmoituksen yhteydessä: uuden hallitusmuodon säätämisen, josta jo oli annettu ehdotus eduskunnalle, sekä kansainvälisen tunnustuksen hankkimisen maan valtiolliselle itsenäisyydelle.
Puhemies, Svinhufvudin vanha ystävä pormestari Johannes Lundson, innokas aktivisti, toi ilmi eduskunnan vilpittömän tyydytyksen hallituksen ilmoituksen johdosta.
Joulukuun 6 p:nä sai hallituksen ilmoitus eduskunnan muodollisen vahvistuksen. Puhemies siinä tilaisuudessa lausui: »Eduskunnalle on jätetty näin kuuluva kirjelmä:
»Pyydämme tilaisuuden saada tämänpäiväisessä istunnossa esittää Eduskunnan päätettäväksi: Sen johdosta, että Hallitus on tehnyt Eduskunnalle esityksen uudeksi hallitusmuodoksi, joka on rakennettava sille pohjalle, että Suomi on riippumaton tasavalta, Eduskunta korkeimman valtiovallan haltijana päättää puolestaan hyväksyä tämän periaatteen ja hyväksyä myös, että Hallitus, saattaakseen Suomen valtiollisen itsenäisyyden tunnustetuksi, ryhtyy niihin toimenpiteisiin, jotka Hallitus on sitä varten tarpeelliseksi ilmoittanut.
Helsingissä 6 p:nä joulukuuta 1917. Santeri Alkio. Pekka Ahmavaara. Ernst Estlander. Kyösti Haataja. Erkki Pullinen.»
Oli sisäistä rikkinäisyyttämme kuvaavaa, ettei tätä päätöstä voitu yksimielisesti hyväksyä. Kullervo Manner — kuinka synkältä ja pahaenteiseltä kuulostaakaan tämä nimi nyt jälkeenpäin! — esitti sosialidemokraattien puolesta toisenlaisen päätösehdotuksen. Mielellämme kuitenkin unohdamme tämän erimielisyyden ja muistamma ainoastaan, että tämäkin ehdotus alkoi selvin sanoin: »Suomen korkeimman valtiovallan haltijana lausuu Suomen Eduskunta periaatteen, että Suomi on oleva riippumaton tasavalta.» Jatkona siihen tosin lisättiin, että »tämä riippumattomuus on koetettava toteuttaa sovinnollista tietä Venäjän kanssa aikaansaatavalla sopimuksella.» Sitä varten olisi asetettava Suomen ja Venäjän välinen yhteinen neuvottelukunta. Sosialidemokraattien esityksen arvoa epäilemättä alensi se seikka, että he itsenäisyyden juhlalliseen julistamiseen tahtoivat liittää nimenomaisen selityksen, että sen toteuttaminen riippui Venäjän, s.o. bolshevikkien, suostumuksesta. Tähän ei voitu suostua. Porvarillisten päätösehdotus hyväksyttiin 100 äänellä 88 vastaan. Mutta tosiasiaksi kuitenkin jää, että eduskunnassa oltiin *yksimielisiä* Suomen itsenäisyyden julistamisesta. Tätä tosiasiaa ei muuta se surullinen seikka, että melkoinen osa sosialistejamme tultuaan kommunisteiksi luopui itsenäisyysperiaatteen selvästä kannasta. Niiden sosialidemokraattien joukossa, jotka joulukuun 6 p:nä äänestämällä Kullervo Mannerin esitystä selittivät Suomen olevan riippumattoman tasavallan, oli useita niitäkin, jotka punakapinan aikana ja sitä seuraavinakin vuosina nykypäiviin saakka ovat tehneet voitavansa saattaakseen isänmaansa Venäjän tuhoisaan riippuvaisuuteen. He siis tulivat ei ainoastaan isänmaan, vaan myöskin omien sanojensa pettäjiksi.
Se mies, joka sai kunniakkaaksi tehtäväkseen tehdä aloitteen Suomen itsenäisyyden julistamiseen, oli vain yhdeksää kuukautta aikaisemmin Siperian erämaissa haaveillut vapaasta Suomesta. Nyt se ei enää ollut tyhjää haaveilua, vaan kansan ilmaisemaa yksimielistä tahtoa. Enempää se toistaiseksi ei ollut. Tahdon toteuttaminen oli vielä suoritettava. Sillä maa, jossa hallitsee vieras sotaväki, ei ole itsenäinen valtio, vaikka kuinkakin sen kansa selittäisi niin olevan. Tästä Suomen hallitus ja eduskunta olivat tietoisia. Ei vielä ollut riemuitsemisen eikä juhlimisen syytä.
Hallituksen asema oli todellakin tukala. Toiselta puolen sisälliset olot olivat äärettömän sekavat ja valtiovallan voimat aivan riittämättömät järjestyksen ylläpitämiseen, toiselta puolen näyttäytyi alussa vaikeaksi saavuttaa se, minkä hallitus oli luvannut eduskunnalle, nimittäin Suomen itsenäisyyden tunnustaminen muiden valtojen puolelta.
Sisäpoliittinen vaikeus ilmenee selvästi siinä puheessa, jonka Svinhufvud piti eduskunnassa joulukuun 18 p:nä Turussa tapahtuneiden ryöstöjen johdosta. »Näin huonosti», hän lausui, »asiat ovat meillä, ja jos pohjimmalta tarkastaa, missä syy on, niin se on kyllä siinä, että meillä ei ole yksimielisyyttä edes niin olennaisesta kansamme elinehdosta kuin järjestyksen ylläpitämisestä omassa maassa. Sillä aivan ilmeistä on, että jos meidän kansamme, sen määräävät ainekset, tässä kysymyksessä seisovat yhtenä miehenä, niin eivät vieraat meille mitään voi, olipa sitten kysymyksessä vieraat idässä tai lännessä. Erinomaisen tärkeä on sen vuoksi, että eduskunta yksimielisesti tukee lainalaista yhteiskuntajärjestystä maassamme ja tuomitsee sellaiset anarkistiset teot, kuin Turun ryöstöt, ja samoin myöskin, että eduskunta osottaa kannattavansa lujan järjestysvallan toimeenpanemista maassamme.»
Puhe palkittiin hyvähuudoilla ja kättentaputuksilla, mutta siitä ei ollut paljon apua. Tehokasta päätöstä ei vielä saatu aikaan järjestysvallan perustamisesta punikeista riippuvien kelvottomien miliisien sijaan. Vapaaehtoiset suojeluskunnat olivat vielä heikkoja, aseettomia kun ne suurimmaksi osaksi olivat. Niitten rinnalla olivat punakaartit nopeasti varustautumassa, saaden yhä enemmän vaikutusvaltaa suhteellisesti maltillisiin sosialidemokraattisiin ja järjestöihin. Ja maan todellisena valtiaina olivat yhä vielä venäläiset joukko-osastot.
Itsenäisyyden tunnustaminen riippui siitä, saataisiinko ensin nimenomainen tunnustaminen Sovjetin puolelta. Siihen suuntaan kävivät kaikki ulkomailta tulevat tiedoitukset. Mutta mikä valta kykenisi saamaan Leninin taipumaan? Tietysti Saksa. Me puolestamme voimme vedota Ludendorffin marraskuun 26 p:nä antamaan lupaukseen. Emmekä pettyneet odotuksissamme. Brest-Litovskissa aloitetuissa rauhanneuvotteluissa Neuvosto-Venäjän kanssa Saksan edustajat pontevasti esittivät vaatimuksensa Suomeen nähden.
Joulukuun 23 p:nä Edvard Hjelt vihdoin saattoi tiedottaa Svinhufvudille Trotskin vastauksen: »Venäjän hallitus on valmis välittömästi tunnustamaan Suomen riippumattomuuden, niin pian kun Suomen hallitus sitä pyytää.» Saksa neuvoi meitä tekemään sen. Mutta kuinka epämieluisaa ja ärsyttävää olikaan alistua pyytämään! Olihan eduskunnassa vältetty liittämästä itsenäisyysjulistukseen sosialistien ehdottamaa selitystä, että itsenäisyys oli toteutettava neuvottelemalla Venäjän kanssa. Ulkovallat eivät olleet tunnustaneet Leninin hallitusta. Minkä tähden nämä nyt tekivät Suomen itsenäisyyden tunnustamisen riipuvaksi hänestä? Mutta valtioviisauden neuvoon täytyi alistua. Svinhufvud vihdoin myöntyi, vaikkakin vastahakoisesti. Hän lähti ministerivaltiosihteeri Enckellin kanssa Pietariin, jätti Leninille Suomen hallituksen kirjallisen esityksen ja sai vastaukseksi, että Kansankomissaarien Neuvosto kansojen itsemäärämisoikeuden nojalla tulisi ehdottamaan Toimeenpanevalle Keskuskomitealle, että se tunnustaisi Suomen tasavallan itsenäisyyden ja että asetettaisiin venäläis-suomalainen sekatoimikunta niitä toimenpiteitä varten, jotka aiheutuivat Suomen irroittamisesta Venäjästä. Tammikuun 4 p:nä mainittu keskuskomitea hyväksyi ehdotuksen. Hyväksymisen esitti siinä — Stalin.
Lenin ajoi tässä ovelaa, epärehellistä politiikkaa. Hän ei uskaltanut vastustaa Saksan tekemää vaatimusta Suomeen nähden. Eikä myöntyväisyys siinä kohden hänestä haitannutkaan, koskapa lähitulevaisuudessa odotettava punainen vallankumous kuitenkin tulisi palauttamaan Suomen Venäjän riippuvaisuuteen...
Kyseessä olevat ulkovallat, lähinnä Ruotsi ja Saksa, ilmeisesti eivät tietäneet tästä kaksoispelistä. Diplomatian vaatima muodollinen ehto oli täytetty. Tammikuun 8 p:nä Svinhufvud voi ilmoittaa eduskunnalle, että Venäjä, Ruotsi, Ranska ja Saksa olivat tunnustaneet Suomen itsenäisyyden. Oli tärkeää, että yksi Ympärysvaltioistakin oli tämän tehnyt. Riippumaton Suomi ei halunnut syöksyä maailmansodan pyörteisiin Keskusvaltojen liittolaisena, eikä Saksa ollut tätä vaatinutkaan. »Samalla kuin Suomi nyt on riippumaton», Svinhufvud lausui, »se myös on puolueeton valtio, joka pyrkii ylläpitämään ystävällisiä välejä kaikkien muiden valtioiden kanssa.»
Samassa puheessa oli senaatin puheenjohtaja, kiittäessään mainittuja valtioita Suomen itsenäisyyden tunnustamisesta, lausunut sovinnollisuuden sanoja Venäjää kohtaan. Mutta naapurisopuun ei kukaan meillä enää luottanut. Leninin hallitus ei osoittanut vähintäkään halua poistaa sotaväkeään Suomesta. Sisäiset olomme kehittyivätkin sillä välin yhä sietämättömämmiksi. Punikkien väkivaltaisuudet yltyivät uskomattomiin saakka. Vihdoin tammikuun 12 p:nä saatiin eduskunnassa aikaan päätös voimakkaan järjestysvallan luomisesta. Se merkitsi, että suojeluskunnat otettaisiin valtion palvelukseen. Sosialidemokraatit vastustivat päätöstä hillittömän vimmatusti. Hallituksen päämies puhui vakavia sanoja kansalaisten elämän ja omaisuuden sekä yhteiskunnan ja valtion itsenäisyyden turvaamisesta. Puhetta tervehdittiin myrskyisin mieltymyksenosoituksin, mutta sosialistit pitivät hirveätä melua, johon lehterillä oleva yleisö parhaansa mukaan yhtyi, niin että istunto oli keskeytettävä. Päätös kuitenkin tehtiin 97 äänellä 85 vastaan. Isänmaallisen porvarillisen Suomen kärsivällisyys oli saavuttanut äärimmäiset rajansa. Se oli valmis nousemaan vastarintaan punaista terroria vastaan. Mutta millä keinoilla, millä voimilla? Siinä kysymys. Sillä suojeluskunnilta puuttuivat yhä vielä aseet ja pätevä sotilaallinen johto.
Libaussa olivat jääkärit valmiina lähtemään kotimaahan täyttääkseen tämän viimeksimainitun kipeän puutteen. Meidän sotilaskomiteamme (M. K.), joka ratsumestari, sittemmin kenraali Ignatiuksen ja muiden johtamana keväästä 1917 asti uutterasti oli ajanut sotilaallisia valmistuksiamme yhteistoiminnassa saksalaisten sotilasviranomaisten kanssa, jääkäriliikkeen toimiva komitea (A. K.) ja Berliinissä oleva ministerimme Edvard Hjelt odottivat huolestuneina Suomen hallituksen virallista toimenpidettä jääkärien kotiin kutsumiseksi. Viipyminen ei johtunut siitä, ettei hallitus täydellisesti olisi oivaltanut tämän toimenpiteen välttämättömyyttä. Kysymys oli ainoastaan hetken sopivaisuudesta. Jääkärien saapuminen Suomeen merkitsisi samalla sodan alkamista Suomessa, siitä ei ollut epäilystäkään. Olimmeko kotona valmiit sotatoimia aloittamaan? Suojeluskuntien järjestäminen oli vielä monessa suhteessa alkuasteellaan. Jääkärien ennenaikainen saapuminen olisi voinut aiheuttaa venäläisen sotaväen ylivoimaisen sekaantumisen leikkiin.
Tilanne kehittyi kuitenkin nopeasti ratkaisua kohti. Oli joka tapauksessa onneksi, että jo tammikuussa jätettiin saksalaisille virallinen pyyntö jääkärien lähettämisestä kotiin. Brest-Litovskissa jatkuvat Venäjän ja Saksan rauhanneuvottelut ja muutkin asianhaarat viivyttivät pyyntöön suostumista helmikuuhun asti. Kun uljaat nuorukaisemme sekä Saksasta ostetut aseet ja sotatarpeet saapuivat Vaasaan, oli vapaussotamme jo alkanut.
VI
Ajoissa, vaikkakin viime hetkellä oli saatu oikea mies suojeluskuntien ja tulevan kansallisarmeijamme johtajaksi. Tammikuun 16 p:nä Svinhufvud valtuutti kenraaliluutnantti Kustaa Mannerheimin toimimaan Suomen sotavoimien ylipäällikkönä. Mannerheim aloitti äärettömän vaikean toimintansa saavuttuaan Vaasaan tammikuun 19 p:nä. Toiveet kansallissodan välttämisestä eivät vielä silloin kaikkialla olleet rauenneet. Mutta punakaartien intoilevat hourupäät ja bolshevikkien kiihotukset veivät voiton maltillisemmilta sosialidemokraattisilta johtajilta. Karjalassa puhjenneet taistelut kiirehtivät vallankaappausta. Tämä tapahtui, kuten tunnettua, tammikuun 28 p:nä. Jo edellisenä päivänä oli punaisten Toimeenpaneva Komitea Eero Haapalaisen allekirjoittaman julistuksen kautta ilmoittanut, että »järjestynyt työväki ja sen elimet» olivat ottaneet koko vallankumouksellisen vallan käsiinsä.
Kolme senaatin jäsentä, Frey, Pehkonen ja Renvall, oli lauantaina 26 p:nä matkustanut Vaasaan. Senaattori Arajärvi liittyi heihin Tampereella. Hänen oli mielestään viimeiseen saakka pidettävä yllä laillista hallitusvaltaa pääkaupungissa. Sillä jos hallituksen jäsenet olisivat paenneet Helsingistä, se olisi ollut miltei kehoituksena punaisille ottamaan valta käsiinsä. Mutta, kuten sanottu, tammikuun 27 p:nä julistettiin kapina alkaneeksi ja maanantaina 28 p:nä varhain aamulla kapinalliset miehittivät senaatintalon. Hallitus ei nyt enää päässyt lähtemään Vaasaan. Sen jälkeen Svinhufvudille toistaiseksi ei jäänyt muuta neuvoksi kuin odottaa kaikessa hiljaisuudessa piilopaikassaan tapahtumien kulkua. Sellaisen varman piilopaikan hän sai ensin professorinleski Edit Runebergin, sitten silmälääkäri t:ri Nordmanin luona.
Odotuksen ja toimettomuuden aika Helsingissä kävi Svinhufvudille kovin pitkäksi, eristettynä kun hän eli ulkomaailmasta ja kaukana pohjoisessa toimivista virkatovereistaan. Punikit etsivät häntä uutterasti, mutta turhaan. Myöskin hänen puolisonsa sattui olemaan Helsingissä kapinan puhjetessa. Hänenkin täytyi piileksiä milloin missäkin ystävien ja sukulaisten, viimeksi kenraalinrouva Enckellin luona. Punikeille arvattavasti olisi ollut mieluista saada hänet panttivangiksi käsiinsä. Kerran he olivatkin vähällä onnistua siinä. Ellen rouvan ollessa johtaja Alfthanin luona astui sisään pari, kolme miestä kysyen, onko hän rouva Svinhufvud. Hän pelastui töin tuskin tästä vaarasta.
Helsinkiin jääneistä valkoisten johtomiehistä lienee tilanne usein tuntunut toivottomalta. Ei olisi pelastusta ilman ulkoapäin tulevaa apua, ajattelivat kai useimmat. Odotettiin kaihomielin avustustoimenpiteitä joko Saksan tahi Skandinaavianmaiden puolelta. Tämä masentunut mieliala saattoi Svinhufvudin helmikuun 15 p:nä kirjoittamaan Edvard Hjeltille kirjeen, jossa hän pyytämällä pyysi ulkovaltojen turvaa Etelä-Suomen asukkaille, »turvaa punaista terroria ja Venäjän vilpillistä hallitusta vastaan.» Kirje saapui Berliniin vasta maaliskuun 15 p:nä, jolloin saksalaisten sotavoimien lähettämisestä Suomeen jo oli päätetty.
Kävi ajan pitkään yhä mahdottomammaksi, että valtion päämies saisi jäädä toimettomana Helsinkiin. Täytyi auttaa häntä poistumaan. Kertomus siitä, kuinka tämä onnistui, on aivan kuin jostakin seikkailuromaanista otettu. Kaupungin satamassa oli venäläisten takavarikoima jäänsärkijä »Tarmo», jonka miehistö vielä osaksi oli suomalaisia. Laivan venäläinen kapteeni lahjottiin. Illalla maaliskuun 2 p:nä joukko nuoria miehiä piiloutui huomiota herättämättä laivaan. Seuraavana aamuna senaattorit Svinhufvud ja Jalmari Castrén nousivat laivaan esiintyen venäläisinä kauppiaina. Heidätkin otettiin vastaan ilman epäilyksiä. Tarmo lähti matkalle. Sen saavuttua avoimelle merelle salaliittolaiset syöksyivät esiin piilopaikoistaan, uhkasivat revolvereillaan parhaillaan syömässä olevia venäläisiä, telkesivät heidät työkaluhuoneeseen ja kutsuivat suomalaisen laivaväen kannelle. Suomen leijonalippu nostettiin tankoon ja matkaa jatkettiin Tallinnaan, jonka saksalaiset äsken olivat valloittaneet.
Tallinnasta Svinhufvud ja Castrén lähtivät Berliniin. Suomen valtionpäämiehen oleskelu siellä sai suuren poliittisen merkityksen. Hänen yksinkertainen, mutta samalla vakava ja kunnioitusta herättävä olemuksensa, jossa oli keskitettyä voimaa ja rehellistä tahtoa, enensi saksalaisten johtomiesten luottamusta kansaan, jonka päämiehenä hän oli. Suomen ministerille Edvard Hjeltille tuotti suurta tyydytystä ja helpotusta, että hän nyt senaatin puheenjohtajan omasta suusta sai hyväksymisen niille toimenpiteille, joihin hän oli ryhtynyt taivuttaakseen Saksan antamaan sotilaallista avustusta taistelevalle Suomelle. Svinhufvud, joka omin silmin oli nähnyt punaisten kapinallisten hirmuvallan Etelä-Suomessa, oli vakuuttunut Saksan avustusretkikunnan välttämättömyydestä. Ilman Saksan tukea vapaussotamme olisi ollut jokseenkin toivoton. Saksalta saimme aseet, Saksassa muodostetun jääkäripataljoonan riveissä olivat ne nuoret miehet, joiden piti auttaa järjestämään kansallisarmeijaamme, saaneet sotilaallisen kasvatuksensa.
Kuultiin silloin ja kuullaan nytkin toisinaan väitettävän, että aseiden antaminen ja jääkärien kotiin lähettäminen jo oli kylliksi ja että me sitten omin voimin olisimme jaksaneet kukistaa kapinan ja karkoittaa venäläiset sotavoimat maastamme. Tämä on kyllä mahdollista, mutta millaista hävitystä olisikaan Etelä-Suomi saanut kärsiä, ellei saksalaisen joukko-osaston maihinnousu olisi kiirehtinyt kapinallisten tappiota! Usein unohdetaan, että Helsingin satamassa ankkuroiva venäläinen laivasto olisi muutamassa tunnissa voinut ampua pääkaupunkimme raunioiksi, elleivät saksalaiset olisi mahtisanallaan pakottaneet sitä lähtemään.
Berlinissä Svinhufvud kävi useiden Saksan johtavien valtiomiesten, m.m. valtiokansleri Hertlingin, luona. Hän sai myöskin tavata Hindenburgin, joka juuri näinä päivinä saapui pääkaupunkiin. Kenraali von der Goltz tuli Dantzigista tervehtimään Suomen hallituksen päämiestä. Painatettiin rohkaiseva julistus »Suomen kansalaisille» ja lähetettiin se Suomeen.
Molemmat senaattorit lähtivät Berlinistä Tukholman ja Tornion kautta Vaasaan. Tämän kirjoittaja kävi Suomen Tukholmassa olevan lähetystön puolesta ottamassa heidät vastaan Malmössä. Viimeksi olin nähnyt Pehr Svinhufvudin joulukuussa 1917 senaatin talousosaston puheenjohtajan, nykyään pääministerin kuuluisaksi tulleessa virkahuoneessa senaatintalon lounaiskulmassa. Mitä kaikkea olikaan sen jälkeen tapahtunut! Mutta se mies, joka isällisesti hymyillen tuli minua vastaan asemasillalla, oli sama kuin ennenkin. Sama vaatimaton, tyyni ja ystävällinen esiintyminen, sama järkkymätön luottamus ja päättäväisyys hänen kasvoissaan.
Tukholmassa Svinhufvud matkatovereineen viipyi pari päivää. Hänen kunniakseen järjestettiin juhla-aamiaiset. Mutta juhlimiseen todellakaan ei nyt ollut aikaa. Asema Suomessa oli yhä vakava. Emme olleet saaneet minkäänlaista virallista avustusta Ruotsilta. Päinvastoin. Edénin hallitus asettui taistelevaan Suomeen nähden merkillisen kylmäkiskoiselle kannalle. Se tapa, jolla ruotsalaiset Ahvenanmaalla kohtelivat Uudenkaupungin suojeluskuntaa, herätti meissä suurta katkeruutta. Aivan toisenlainen oli epävirallisen Ruotsin suhtautuminen. Tiedetäänhän, kuinka uhrautuvan innokkaina ruotsalaiset vapaaehtoiset lähtivät Suomeen taistelemaan Mannerheimin riveissä. Svinhufvud itse sai Tukholmassa ollessaan kokea, kuinka mahtava ja laajalle levinnyt oli kansallinen virtaus Suomen hyväksi.
Suomen hallituksen päämiehen tuloa Vaasaan tervehdittiin suurella ilolla. Hän sai siellä omin silmin nähdä, mitä Vaasan senaatti luottamuksellisessa yhteistoiminnassa kenraali Mannerheimin kanssa oli saanut aikaan. Hän ryhtyi nyt tätä työtä jatkamaan. Nyt oli ponnistettava kaikki voimat valkoisten joukkojen hyökkäyksen tukemiseksi hallinnollisten elimien puolelta. Tapahtumat seurasivat nopeasti toinen toistaan: Tampereen valloitus, saksalaisen joukko-osaston maihinnousu, Helsingin vapauttaminen, maahan jääneiden venäläisten sotavoimien ja kotimaisten kapinallisten murtaminen ja vihdoin Viipurin valloitus. Suomi oli vapaa. Vaasassa olevat laillisen hallituksen jäsenet voivat palata pääkaupunkiin.
Svinhufvud jäi Vaasaan toukokuun alkupäiviin saakka. Hänen eräänä yönä kävellessään kaupungin kaduilla tuli odottamatta häntä vastaan hänen oma vaimonsa, joka oli käyttänyt ensi tilaisuutta matkustaakseen tänne Helsingistä. Kaksi kuukautta aikaisemmin hänen miehensä oli lähtenyt punaisten vallassa olevasta pääkaupungista koettaakseen kiertotietä saavuttaa Vaasassa toimivat virkaveljensä. Uhkarohkea yritys oli onnistunut. Nyt oli jännityksen ja tuskallisen odotuksen aika ohitse. Toukokuun 3 p:nä Svinhufvud puolisoineen saapui senaatin vielä Vaasaan jääneiden jäsenten sekä diplomaattikunnan seurassa Helsinkiin.
Toukokuun 15 p:nä kokoontuneessa eduskunnassa Svinhufvud senaatin puheenjohtajana lyhyesti selosti tapahtumien kulkua sen jälkeen kun valtiopäivät 12 p:nä tammikuuta tekemällään päätöksellä olivat »valtuuttaneet hallituksen ryhtymään tarpeellisiin toimenpiteisiin järjestyksen palauttamiseksi maahan». Hän kuvasi suojeluskuntien järjestämistä kansallisarmeijaksi, kapinan puhkeamista, Mannerheimin joukkojen veristä ja lopuksi voitollista taistelua. Hän lausui kiitoksensa kaikille kansalaisille, jotka olivat tähän vaikuttaneet, ylistäen liikutetuin sanoin kaatuneiden muistoa. Hän kiitti myöskin Saksaa sen antamasta avustuksesta. Suomen itsenäisyydestä oli nyt tullut tosiasia. Paitsi Venäjää, Ruotsia, Saksaa ja Ranskaa olivat Tanska, Norja, Itävalta-Unkari, Turkki, Bulgaaria, Hollanti, Sveitsi, Espanja ja Pyhä istuin tunnustaneet sen. Mutta, lisäsi hallituksen päämies, muut valtiot: Englanti, Amerikan Yhdysvallat, Italia ja Belgia ovat ilmoittaneet toistaiseksi pidättyvänsä siitä. — Eduskunnan jäsenet kyllä tiesivät, mistä tämä johtui: ympärysvallat katselivat meitä epäilevin silmin niitten läheisten suhteiden johdosta, joihin olimme joutuneet Saksaan. — Svinhufvud pyysi lopuksi eduskunnan myötävaikutusta vaikeuksien voittamiseksi. Oli luotava »järkkymättömät perusteet yksimielisyydessään voimakkaalle, lainkuuliaisuudessaan ja isänmaanrakkaudessaan voittamattomalle vapaalle Suomelle.»
Voittamattomalta todellakin meistä tuntui vapaa Suomi, kun me seuraavana päivänä näimme Mannerheimin talonpoikaisarmeijan marssivan pääkaupungin kaduilla. Luotimme tulevaisuuteen, ja jakamaton oli myöskin valkoisen Suomen luottamus niihin kahteen mieheen, Mannerheimiin ja Svinhufvudiin, jotka vaikeina aikoina olivat olleet sen johtajina.
Eduskunta oli marraskuussa 1917, kuten jo mainittiin, päättänyt ottaa korkeimman valtiovallan käsiinsä. Senaatti oli kuitenkin sodan aikana ollut käytännössä tämän vallan haltijana. Varsinaista valtion päämiestä tarvittiin, siitä oltiin nyt yksimielisiä. Niinpä eduskunnassa toukokuun 18 p:nä luettiin julki seuraava senaatin kirjelmä:
»Suomen Eduskunnalle. Koska maan nykyinen kohtalokas tila vaatii ylimmän hallitusvallan keskittämistä, pyytää Senaatti saada kunnioittaen ehdottaa, että Eduskunta päättäisi puheenjohtajan Pehr Evind Svinhufvudin käyttämään korkeinta valtaa, mikäli sitä ei tätä ennen ole siirretty Senaatin talousosaston käytettäväksi. Suomen Senaatin puolesta: E. N. Setälä. G. E. F. Albrecht.»
Keskustelun jälkeen tämä ehdotus hyväksyttiin. P. E. Svinhufvud siis
oli tullut Suomen valtionhoitajaksi, vaikka tämän nimityksen
käyttämistä oli vältetty senaatin ehdotuksessa ja eduskunnan
päätöksessä.[4]Äärettömän vaikea oli se tehtävä, joka hallituksemme ja sen päämiehen nyt oli suoritettava. Yhteiskuntamme, jota punakapina ja sodan ylivoimaiset ponnistukset olivat juuria myöten tärisyttäneet, oli palautettava rauhallisiin oloihin, tuskallinen kysymys 80 000:n sotavangin kohtelemisesta oli ratkaistava, hävitysten jäljet oli poistettava, nuori sotalaitos oli pantava vakinaiselle pohjalle, meidän suhteemme Suomessa vielä oleviin saksalaisiin sotavoimiin oli määrättävä, maalle oli annettava uusi hallitusmuoto, ulkomainen edustuksemme oli järjestettävä. Ja kaikki tämä aikana, jolloin maailmansota vielä riehui ja jolloin ankara elintarvepula uhkasi nälänhädällä. On oleva historiantutkimuksen tehtävänä selvittää, kuinka meidän silloinen hallituksemme, kuinka Suomen kansa suoriutui näistä vaikeuksista. Lopullinen arvostelu on jätettävä tulevaisuuden varaan.
Meillä on tuoreessa muistissa, mitä kaikkea me saimme kokea lähinnä seuraavien kuuden kuukauden kuluessa. Ensinnäkin elintarvepuute, joka suurelle yleisölle juuri silloin ehkä oli tärkein kysymys. Kaupungeissa vallitsi todellinen nälänhätä. Syötiin selluloosa- ja pellavansiemenleipää. Kummako siis, ettei ollut kyllin ravintoa antaa vankileireihin suljetuille onnettomille kapinoitsijoille. Eivätkä poliittisetkaan olot olleet suinkaan ilahduttavat. Voittaneiden valkoistenkin kesken syntyi erimielisyyksiä. Kenraali Mannerheim pyysi eron armeijan ylipäällikkyydestä, ja kun hän ei voinut sopia hallituksen kanssa armeijan uudestijärjestämisen perusteista, suostui hallitus hänen pyyntöönsä.
Kuitenkin tällä vapaussodan jälkeisellä ajanjaksolla oli suuria, mieltä ylentäviä piirteitä. Elettiin saavutetun loistavan voiton vaikutusten alaisena. Kansaa elähdytti nuorekas luottamus omiin voimiinsa. Uskottiin Suomen tulevaan suuruuteen, eikä ollut sitä kansallista päämäärää, jonka saavuttamista ei pidetty mahdollisena. Tehtiin työtä palavalla innolla huolimatta kaikista rasituksista. Puolueet olivat tosin jälleen aloittaneet keskinäiset riitansa, mutta vallitseva isänmaallinen henki niitä kuitenkin hillitsi. Sanottakoon mitä tahansa siitä, että eduskunta oli epätäydellinen, kun kapinaan osallistuneet sosialistit olivat siitä poissa — tämä seikka joka tapauksessa helpotti eduskunnan suhdetta hallitukseen.
Se poliittinen kysymys, jonka käsittely herätti eniten kuohuntaa ja
aiheutti eniten kiistaa porvarillisten kesken, oli kysymys tulevasta
hallitusmuodosta. Voimme tässä sivuuttaa sen kaikille tunnetut
mutkikkaat vaiheet. Niistä on jälkeenpäin kiistelty loppumattomiin.[5]
Sallittakoon minun tässä kosketella vain muutamia seikkoja.On ankarasti moitittu niitä johtomiehiämme, jotka joulukuussa hyväksyivät periaatteen, että Suomi on oleva riippumaton tasavalta, mutta sittemmin punakapinan jälkeen ryhtyivät ajamaan kuninkaan valitsemista. Moittijat jättävät huomioon ottamatta, että tasavaltalainen valtiomuoto itsenäisyyttä julistettaessa joulukuussa 1917 näytti olevan ainoa mahdollinen sekä että sisäinen ja ulkopoliittinen tilanne toukokuussa oli perinpohjin muuttunut. Toiselta puolen kansalaissodan kauhistuttavat kokemukset olivat osoittaneet lujan ja pysyväisen hallitusvallan luomisen välttämättömäksi. Perustuslaillinen, puolueiden yläpuolella oleva kuningasvalta oli useiden mielestä se valtiomuoto, joka varmimmin saattoi taata maallemme lujan yhteiskunnallisen ja valtiollisen rakenteen. Toiselta puolen Suomen ulkopoliittinen asema oli sellainen, että Saksasta valittava kuningas näytti voivan parhaiten turvata maamme itsenäisyyden ja toimia meidän kansallisten toiveidemme toteuttamiseksi. Isänmaan onnen ja turvallisuuden takaaminen on valtiomiehen korkein velvollisuus. Jos tapahtumien kehitys saa hänet vakuuttumaan siitä, että hänen entinen kantansa jossakin kansan elinkysymyksessä ei enää vastaa maan todellista etua, niin hän on sekä oikeutettu että velvollinen kääntymään toiseen suuntaan.
On solvattu meidän monarkistejamme taantumuksellisuudesta sen vuoksi, että he tahtoivat kutsua kuninkaan meitä hallitsemaan. Siihen voidaan ensinnäkin vastata, että perustuslaillinen monarkia ei mitenkään ole kansanvallan vastakohta. Muiden maiden kokemus todistaa tämän yllinkyllin. Toiseksi lienee periaatteellinen kysymys valtiomuodosta useista sen ajan monarkisteista ollut itsessään toisarvoinen. Kyllä tasavallankin helmassa voitaisiin kunnollisesti elää, jos vain hallinto ja yhteiskunnalliset olot saadaan hyvin järjestetyiksi — niin he ajattelivat.
Määräävänä oli heistä kysymys, kumpi valtiomuoto oli edullisempi Suomelle sen ulkopoliittiseen asemaan nähden. Keväällä ja alkukesällä 1918 Saksa oli valtansa huipulla. Siltä ainakin näytti. Länsirintamalla saksalaiset silloin olivat lähellä lopullista voittoa. Saksa oli avustanut meitä pelastumaan kuolemanvaarasta ja saamaan itsenäisyytemme turvatuksi. Kun nyt tämän voittamattoman, meitä kohtaan suosiollisen suurvallan taholta neuvottiin meitä ottamaan saksalainen prinssi kuninkaaksemme — tämä neuvo annettiin meille selvin sanoin saksalaisten sotilasviranomaisten taholta — eikö silloin Suomen edun vaarinottaminen kehoittanut meitä sitä noudattamaan? Voittoisa Saksa ja saksalaissyntyinen kuningas Suomen valtaistuimella voisivat suuresti edistää laajallekin ulottuvien kansallisten pyrkimysten toteuttamista.
Näin luullakseni ajattelivat ja tuumivat enimmät meidän monarkisteistamme. He seurasivat johdonmukaisesti kerran aloitettua suuntaa. Eduskunta päätti elokuun 7 p:nä kehoittaa hallitusta ryhtymään toimenpiteisiin kuninkaan valitsemista varten v:n 1772 hallitusmuodon nojalla. Syyskuun 28 p:nä eduskunta kokoontui ylimääräisille valtiopäiville »valitsemaan kuningassukua Suomen valtakunnalle sekä päättämään hallitusmuodosta.» Lokakuun 9 p:nä valittiin Hessenin prinssi Friedrich Karl Suomen kuninkaaksi.
Mutta ulkopoliittinen tilanne oli tällöin jo perinpohjin muuttunut. Saksan pysyminen mahtavana valtakuntana oli ollut meidän monarkistiemme politiikan oleellisena edellytyksenä. Kun tätä edellytystä ei enää ollut olemassa, tuli myöskin valitun kuninkaan nouseminen Suomen valtaistuimelle mahdottomaksi. Friedrich Karl oivalsi hyvin tämän ja luopui kruunusta lähettäen Suomen kansalle liikuttavan jäähyväistervehdyksen. Meille tukea antaneen Saksan keisarikunnan häviö teki »suunnanmuutoksen» meilläkin välttämättömäksi. Uudet miehet oli saatava Suomen hallitukseen.
Joulukuun 12 p:nä luettiin eduskunnassa julki seuraava kaikessa lyhyydessään ja kuivassa juridisessa sanamuodossaan paljon sanova kirjelmä:
»Suomen Eduskunnalle. Sittenkun Eduskunta 26 p:nä marraskuuta 1917 uskoi minulle Senaatin puheenjohtajan toimen ja päätöksellään 18 p:nä viime toukokuuta valtuutti minut käyttämään korkeinta hallitusvaltaa, mikäli tuota valtaa sitä ennen ei oltu siirretty Senaatin talousosastolle, saan täten, jotta Eduskunta voisi valita kenraalin parooni Gustaf Mannerheimin Suomen valtionhoitajaksi, luopua mainitusta toimestani siihen kuuluvine valtuuksineen ja toivon, että Eduskunta hyväksyy luopumiseni. Helsingissä 10 p:nä joulukuuta 1918. P. E. Svinhufvud.»
Eduskunta hyväksyi tämän eronpyynnön. Sen jälkeen puhemies lausui: »Tiedän ilmaisevani Eduskunnassa vallitsevan käsityksen, kun Eduskunnan äsken tekemän päätöksen yhteydessä julkilausun syvän kunnioituksen ja vilpittömän kiitollisuuden tunteet eronneelle korkeimman vallan haltijalle senaattori Svinhufvudille hänen uhrautuvasta ja suuriarvoisesta työstänsä kansamme vapauden ja Suomen itsenäisyyden hyväksi.»
Vahdinvaihto oli tapahtunut, suunnanmuutos oli tehty maailman kohtaloista määräävien valtioiden ja valtiomiesten tyydyttämiseksi. Mutta todellisuudessa se ei merkinnyt meidän valtiollisen elämämme perustan muutosta. Svinhufvudin ollessa valtion päämiehenä oli valkoinen kenraali johtanut aseellisen vapaustaistelumme voittoon. Sama isänmaallisuuden ja korkeiden ihanteiden henki oli yhdistänyt molemmat miehet heidän työssään. Se henki jäi edelleen elähdyttämään kansamme johtoa, kun toinen heistä luovutti ohjakset taistelutoverinsa voimakkaisiin käsiin.
VII
Valtiomiehen raskaalta uralta Svinhufvud sai nyt vetäytyä takaisin rauhalliseen yksityiselämään. Puolitoista vuotta hän toimi Suomen Vakuus O.Y. nimisen pankkilaitoksen johtajana vanhassa tutussa Turussa. Useita muitakin toimia kansalaisten luottamus uskoi hänen hoidettavakseen. Mutta hän ei palannut valtion palvelukseen eikä hän muuttuneissa oloissa ottanut osaa poliittiseen elämäämme, missä hän niin monta vuotta oli ollut ensi rivissä. Hänen 60-vuotispäivänsä v. 1921 vietettiin Helsingissä suurin kansalaisjuhlin. Siinä pidetyt puheet, m.m. se, jonka hänen kunniakseen piti eräs toinen menneiden vuosien oikeustaistelun merkkimies, vapaaherra R. A. Wrede, olivat todisteina siitä, että hänen elämäntyönsä pysyi hyvässä muistissa.
V. 1920 Svinhufvud jätti pankinjohtajantoimen ja muutti rakkaaseen
Kotkaniemeen. Siellä hän perheensä keskuudessa nautti hyvin ansaittua otium cum dignitate. Toivoiko hän saavansa siellä rauhassa viettää loppuikänsä? Siltä näytti. Mutta vanhuus ei oikein saanut häntä valtaansa. Moni nuori mies olisi voinut kadehtia entisen »korkeimman vallan haltijan» reippautta nähdessään hänen suksilla hurjaa vauhtia laskevan Kotkaniemen mäkiä alas. Yksityisten tointensa ohella hän otti innokkaasti osaa suojeluskuntatyöhön kuuluen monet vuodet Viipurin piiriesikuntaan. Tarkka-ampujien kilpailuissa hän oli ensimmäisiä.
Näin kului vuosi toisensa jälkeen. Suomen kansa kulki eteenpäin niillä vapauden teillä, joiden raivaajana Svinhufvud oli työskennellyt miehuutensa parhaimpana aikana.
Äkkiä nousi myrsky. Syntyi Lapuanliike vastustamaan kommunistien yhä häikäilemättömämmäksi käyvää sekä julkista että salaista toimintaa. Se paisui mahtavaksi, kuohuvaksi virraksi temmaten mukaansa yhä laajempia kansankerroksia. Missä oli mies, joka pystyi ohjaamaan maatamme tällaisena vakavana hetkenä?
Toukokuussa 1930 Svinhufvud puolisoineen oli matkustanut Ranskaan Vichyn kylpypaikkaan hoitaakseen terveyttään. Palattuaan sieltä kesäkuussa hän toivoi saavansa viettää kauniin kesäajan Kotkaniemen humisevien kuusien ja koivujen suojassa. Mutta se toivo raukesi tyhjiin. Heti hänen astuttuaan maihin Helsingissä hänet niin sanoakseni takavarikoitiin kansan omaisuutena. Tässähän oli mies, jota tarvittiin! — Niinkö? — kysyi Svinhufvud. — On kai niin, että vanhat kuluneet ajopelit otetaan käytäntöön, kun keli on huono! — Vanha hän kyllä oli, mutta kulunut — ei! Eikä hän kieltäytynyt vielä kerran ottamasta taakkaa hartioilleen, kun isänmaa tarvitsi hänen apuaan. Lapuanmiesten isänmaallisen innostuksen hän ymmärsi. Tapasihan hän heidän riveissään monta vanhaa asetoveria.
Näin tuli Svinhufvudista uudestaan Suomen pääministeri ja sittemmin tasavallan presidentti. Passiivisen vastarinnan järkkymätön esitaistelija, routavuosien eduskunnan puhemies, Siperiaan karkoitettu laillisuuden puolustaja, Suomen itsenäisyyden julistaja, itsenäisyyssenaatin puheenjohtaja, korkeimman hallitusvallan haltija, kansan oma Ukko Pekka — hän se on, joka nyt asuu siinä entisten keisariemme ja suuriruhtinaittemme linnassa, jonka valtaistuinsalissa hän monta vuotta sitten Venäjän valtiaan edustajan edessä puhui pelottomia sanoja Suomen oikeudesta. Kansan kiitollisuus, kansan luottamus on vaikeana aikana jälleen asettanut hänet valtakunnan ylimpään johtoon. Se näkee hänessä edustettuina omat parhaat ominaisuutensa, ne, jotka veivät sen vapaustaistelun voittoon ja joita se yhä tarvitsee itsenäisyytensä säilyttämiseksi.
Viitteet:
[1] Asian käsittelyssä tapahtui pieni välikohtaus, joka oli
huvittavana todisteena siitä, kuinka Svinhufvudin vakaumuksen ja
tahdon horjumattomuus oli tullut miltei uskonkappaleeksi silloisille
johtomiehillemme. Vanhan suomalaisen puolueen taholta oli ehdotettu
adressin lähettämistä hallitsijalle, ehdotus, jota vastustettiin
muiden puolueiden riveissä. Oli ajateltu pyytää kysymyksen lykkäystä,
mutta eräs mainitun puolueen arvoisa puhuja lausui, että hänelle oli
yksityisesti ilmoitettu, »ettei mikään mahti maailmassa saa puhemiestä
suostumaan pöydälle panoon».[2] Erkki Räikkönen, Svinhufvudin kertomukset Siperiasta, Helsingissä
1928.[3] Väite siitä, että tämä olisi tapahtunut Saksan päämajasta saadun
kehoituksen johdosta, on erehdys. Jo hallitusta muodostettaessa oli
ensimmäisenä kohtana sen ohjelmassa maan itsenäisyyden julistaminen.
Kun Helsinkiin saapui tieto Edvard Hjeltin ja Adolf von Bonsdorffin
neuvottelusta kenraali Ludendorffin kanssa Kreuznachissa olevassa
päämajassa marraskuun 26 p:nä ja siinä tehdystä sopimuksesta, oli
meidän hallituksemme päätös jo tehty.[4] Eduskunnan pöytäkirjoissa Svinhufvudille kuitenkin annetaan
valtionhoitajan arvonimi.[5] Parhaimman valaistuksen kuningaskysymys on saanut silloisen
senaatin ulkoasiain-toimituskunnan päällikön äskettäin julkaisemassa,
virallisiin asiakirjoihin perustuvassa muistelmateoksessa. (Otto
Stenroth, Puoli vuotta Suomen ensimmäisenä ulkoministerinä,
Helsingissä 1931.)