[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fCO8vMdVm9Uhm0dLVdtNU1WuViBGxZEX4ghuFw5FmuwY":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":28,"gutenbergTranslators":29,"gutenbergDownloadCount":31,"aiDescription":32,"preamble":33,"content":34},3391,"Rouva Meseck","Halbe, Max",1865,1944,"3391-halbe-max-rouva-meseck","3391__Halbe_Max__Rouva_Meseck",null,"romaani",[],[15],"saksalainen","fi",1897,1908,11079,74684,false,75445,[24],"German fiction -- Translations into Finnish",[26,27],"German Literature","Novels","\"Rouva Meseck: Kyläkertomus\" by Max Halbe is a novel written in the early 20th century. The story revolves around the character of Rouva Meseck, an elderly widow preparing for her silver wedding anniversary with a much younger husband. The narrative paints a picture of rural life, focusing on the interactions of the village community and the significance of Meseck's life events, emphasizing themes of aging, societal norms, and personal relationships.  The opening of the novel introduces readers to a rural setting during the harvest season, detailed vividly with descriptions of laborers working tirelessly to collect wet grain after recent rains. As the villagers go about their daily tasks, gossip about Rouva Meseck and her unusual marriage surfaces, revealing her longevity and resilience. The narrative hints at the anticipation of her silver wedding anniversary celebration, which juxtaposes a sense of community excitement with underlying tensions about age, relationships, and the complexities of her past marriages. The opening effectively sets the tone for exploring the life of Rouva Meseck in relation to societal expectations and personal struggles. (This is an automatically generated summary.)",[30],"Siljo, Juhani",239,"Saksalaisen naturalistin kyläkertomus kuvaa maaseudun arkea ja viljan elonkorjuun haasteita sateisessa säässä. Teos tarkastelee ihmisen ja luonnon välistä suhdetta sekä kyläyhteisön elämää perinteisessä saksalaisessa ympäristössä.","Max Halben 'Rouva Meseck' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3391.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","ROUVA MESECK\n\nKyläkertomus\n\n\nKirj.\n\nMAX HALBE\n\n\nSaksasta suomentanut\n\nJuhani Siljo\n\n\n\n\n\nHämeenlinnassa,\nArvi A. Karisto,\n1908.\n\n\n\n\n\n\n_Max Halbe_ (s. 1865) kuuluu Saksan nykyään vallassaolevaan\nkirjailijapolveen. Hän on etelä-preussilainen, tutki aluksi\noikeustiedettä, sitte historiaa ja saksalaista kielitiedettä\nHeidelbergissa, Berlinissä ja Münchenissä, eleli kirjailijana ensin\nBerlinissä ja muutti 1895 Müncheniin, jossa senjälkeen on asunut. Hänen\nensimäisillä näytelmillään ei ollut sanottavaa menestystä. Ensimäisen\nsuuremman voittonsa saavutti hän näytelmillään \"Jugend\" (Nuoruus),\njoka käsittelee mutkallista juonta suurella draamallisella taidolla\nja vetää puoleensa onnistuneella luonteenkuvauksellaan, varmalla\npaikallisvärityksellään ja hehkuvalla intohimollaan. Hänen aikaisemmat\ntuotteensa, itse \"Maaemosenkin\", painoi tämä varjoon eivätkä seuraavat\nnäytelmät voineet sitä voittaa, vaikkakin näytelmä \"Der Strom\" (1904)\ntempasi useilla näyttämöillä yleisön mukaansa. Kertojana on hän\nkyläkertomuksilleen, varsinkin tässä julaistulle \"Rouva Meseck'ille\",\nja taiteilijakertomukselleen \"Meteori\" saanut lukijoita monen\nmonituisille painoksille.\n\n\n\n\nOli arkipäivä keskellä vehnänkorjuuaikaa. Mutta kun edellisinä\npäivinä oli satanut, ei ollut ajattelemistakaan ajaa märkää viljaa\nsuojiin. Yöllä oli taivas antanut sadetta ja varhaisimmasta aamusta\nasti puuhaili miehiä, vaimoja ja lapsia pelloilla, kuukkien pitkissä\nriveissä ja levitellen läpihautoutuneita luokoja, sekä päästääkseen\nvaloa ja ilmaa puoleksimädänneihin ohra- ja vehnälyhteisiin. Suurinta\npuuhaa tuotti kuhilaitten, joista kussakin oli viisitoista tai\nkaksikymmentä lyhdettä, ylösalaisin-kääntäminen yksi toisensa jälkeen,\nyksityisten lyhteitten siteiden irroittaminen sekä läpilioittuneiden\nvehnäin ravisteleminen ja asettaminen levälleen märälle sängelle.\nSilloin juoksi moni hikipisara ruskeiksipaahtuneiden kasvojen yli,\nviinapullo kierteli uutteraan riveissä ja monta karkeata kirosanaa\nsinkoutui harmaanraskaalle aamu-taivaalle. Sillä työ oli vielä\nsuututtavampaa senvuoksi, että lyhteet oli niitten kuivuessa uudestaan\nsidottava ja soviteltava vierekkäin kuhilaiksi.\n\nSillävälin oli päivä kirkastumistaan kirkastunut, ja kun ihmiset\nyhdeksän aikaan, heti aamiaisen jälkeen, työnsä tuloksia tarkastelivat\nja syvään hengittäen panevat haravat olalleen, silloin pilkisti\nraskaan, harmaan pilvipeitteen halkeimesta iloisesti kauvan\npiilossa-pysytelleen auringon ensimäinen säde. Nyt oli sen vuoro tehdä\ntehtävänsä ja hehkua paahtavaa hengähdystään likomärkään luokoon,\njoka oli levällään ohuena kerroksena karkealla sängellä. Oli kestävä\niltaan tai huomiseen puolipäiville saakka! ennenkuin kaikki oli kyllin\nkuivunut sidottavaksi. Niin kauaksi sai korjuutyö keskeytyä, ja\nmuutakin tehtävää oli tähän aikaan vähän. Oli tulossa pitkä puuhattu\nkesäpäivä.\n\nKuuma tuulenhenkäys puhalsi yli alangon kellertävien peltojen\nja kuiski hidasvetisten lammikoitten ja vesiojien ruovikossa,\njotka laajalti halkeilivat ristiin rastiin tasankomaata. Kuten\nteräväsärmäisiksi leikatut varjokuvat vainioitten ja niitten yllä\nkaareutuvan taivaan sinilaen muodostamaa valoisaa taustaa vastaan\nliikkuivat kotiinpalaavien työmiesten pitkät tummat jonot epätasaista\npellonpiennarta pitkin kohden etäistä kylää. Keskustelu lakkasi\npitkäksi aikaa. Sillä kapeilla poluilla, jotka luikertelivat ohdakkeen\nja villin apilaan välissä aivan leveitten ojien reunaa pitkin, täytyi\ntarkasti noudattaa polkua ja sovittaa askeleensa, jos ei tahtonut\nvaromattaan liukua alas jyrkkää äyrästä ja tipahtaa kuperkeikkaa\nveteen. Mutta kun oli saavuttu leveälle karjatielle, jonka molemmin\npuolin kasvoi pajuja ja joka vei pelloilta suoraan auringon valaisemaan\nkylään, silloin irtautuivat jäykät kielenkannat ja tyytyväisessä\njuttelussa elostuivat työssä jäykistyneet kasvot.\n\nAurinko paistoi painostavasti kuin keskipäivällä, taivas näytti\nsumuisen sinervältä, pohjoisessa päin, siellä, missä muutamien tuntien\nmatkan päässä, silmiin siintämättömän tasankomaan ääriviivan takana\nmeren piti olla, laskeutui raskas pilviseinä hiljalleen näköpiiriä\nkohden.\n\nMutta ei ollut mitään takeita siitä, ettei rajuilma syntyisi,\nse oli yleinen mielipide, liian paljon oli ilmassa kosteutta.\nHuomasi selvästi, miten se raskaana painautui rintaa kohden ja sai\nhengästymään. Jos aurinko edelleen tuolla tavalla paahtoi, niin täytyi\nsen imeä maasta takaisin kaikki sadevesi, mikä viime päivinä oli\nsatanut, ja silloin voi puhjeta oikea ukkosilma. Puolenpäivän seuduissa\noli ratkaisu tapahtuva.\n\nKunpa vaan tuuli alkaisi kunnollisesti puhaltaa. Mutta sepä juuri\nlientyi lientymistään, ja kylää lähetessä, kun päästiin latojen ja\ntallien suojelevalle alueelle, se ylipäätään lakkasi.\n\nHuonoja toiveita oli kaikesta pellolla olevasta vehnästä, sekä\nleikatusta että niitetystä. Voi koitua vielä paljon puuhaa\nelonkorjuusta. Parasta, kun olisi odottanut ja sateitten ajaksi\njättänyt vehnän pystyyn. Mutta sen olivat tehneet ani harvat\ntilanomistajat kylässä. Muut saivat valmistautua siihen, että heidän\nviljansa mätänee pellolle.\n\nSyntyi lyhyt vaitiolo, jonka kestäessä kukin antautui omasta\nturvallisuudestaan syntyneen mielihyväntunteen valtaan. Heille\noli yhdentekevää, saivatko tilanomistajan pellot sadetta tai\npäivänpaistetta. Renkeinä ollen he saivat, paitsi palkkaa luonnossa,\nvarman rahapalkan, ja heidän täytyi kuitenkin päästä omaistensa luo,\nvaikka katukiviä taivaasta sinkoilisi. Mutta ei heidän osakseen\nkuitenkaan tulisi kappaakaan yli sovitun määrän, vaikka vehnä milloin\nantaisi kaksinkerroin niin paljon kuin muina kesinä.\n\nNiin tallustelivat he, nuo miehet ja vaimot, hajasäärinä ja\nmiettiväisinä eteenpäin harmaitten, surkastuneitten pajupensastojen\nkautta, huojuen kuin täydessä lastissa olevat rahtilaivat, luisevina\nja tanakkoina, hartiat pitkät matkat kannettavien taakkojen\nkumaraan painamina, he, tämän mustan maan lapset, joka takertui\nheidän raskaisiin saappaisiinsa; ja kuitenkin he olivat eristetyt\nsiitä hedelmällisestä maaperästä, josta he olivat ylenneet,\nmaataomistamattomia ja juuristaan irtiraastettuja, ainoastaan omien\nluittensa ja ikävöintinsä herroja, taipuvaisia synkkään vaeltelemiseen.\n\n\"Kello kolme ovat vihkiäiset\", sanoi Schinowin vaimo, suuri hoikka\nnainen, jolla oli punavillainen huivi solmittuna kaulan ympärille\nsuojaksi auringonpaahteelle, ja tuuppasi miestään kylkeen.\n\nNäytti siltä kuin olisi tuo sana salaa pyörinyt jokaisen kielellä ja\nnyt olisivat siteet irtaantuneet.\n\nAivan oikein! Tänään oli Meseck'eilla hopeahäät, ja kello kolme oli\nvihkiminen tapahtuva kylän kirkossa. Tästä oli tuleva jotakin erikoista.\n\n\"Kuinka vanha se oikeastaan on nyt, tuo Meseck'in rouva-vanhus?\" kysyi\nnuori Däms, sievä, reipas 23-vuotias nuorukainen vanhalta Bortel'ilta,\njoka kumaraselkäisenä käveli hänen vieressään.\n\n\"Yhdeksänkymmenenneljän hän on, niin, viidennelläsadatta\", vastasi\nvanhus ja muutti haravan vasemmalta olalta oikealle. \"Kolmekymmentä\nvuotta nuorempi minä olen kuin hän. Minä muistan vielä hyvin. Minä olin\nparhaassa ijässäni, kun hän meni uudestaan naimisiin. Hän oli silloin\nmelkein seitsemänkymmenen vanha, toinen jalka haudassa, kuten tapana on\nsanoa, mutta toista hän ei ollut vielä sinne vetänyt, ei, tunnustettava\non, että hän on hyvin pysynyt voimissa. Ei hänen ikävuosiaan arvaa\nhelposti päältäpäin. Hän ei nopeasti kuihdu. Kuka tietää, kuinka\nmonelle vielä tulee vuoro ennen häntä.\"\n\nHän pyyhkäisi karvaisella käsiselällään hikipisarat ryppyiseltä\notsaltaan ja siirsi taaksepäin pari valkoista hiussuortuvaa, jotka\nkuluneen olkihatun reunan alta olivat valahtaneet hänen kuiville\nkasvoilleen.\n\n\"Onko se mahdollista!\" arveli Däms ja pudisti päätään.\n\"Viidennelläsadatta! Perunoita hän kuokkii maasta ilman vaivaa. Totta\ntotisesti! Sitä minä en uskoisi, jos en olisi sitä omin silmini nähnyt,\nviime viikolla, jolloin viimeiset heinät läjäsimme takamaalla.\"\n\n\"Ja _mies_ on viime vuonna muuttunut aivan harmaaksi\", pisti väliin\nSchinowin vaimo. \"Saapa nähdä eikö rouva ota vielä kolmannen miehen!\nEi hän hellitä, ennenkuin on miehensä turpeen alle saattanut!\"\n\n\"Kultahäät hän on viettänyt ensimäisen miehensä kanssa. Tänään\nhopeahäät toisen kanssa. Ehkäpä vielä häät kolmannen kanssa. Silloin\nhän kai varmaan jo tyytyisi!\"\n\n\"Hän on tehnyt liiton paholaisen kanssa. Niinkauan kuin hän tahtoo,\ntäytyy paholaisen jättää hänet elämään.\"\n\nNiin jatkui juttelu, ja varsinkin olivat naiset äänessä, niin että\ntuon morsiamen, jonka hopeahääpäivä tänään oli, korvat olisivat\nvarmaan soineet kaikista niistä ystävällisistä jutuista, joita hänestä\ntiedettiin kertoa yksi toisensa jälkeen.\n\nSillävälin oli saavuttu kylään ja miehet hajaantuivat kartanoihin,\njotka varakkaina sijaitsivat kylätien varrella toinen toisensa takana,\nkun taas naiset vetäytyivät taaempana oleviin mökkeihin, jotka toisella\npuolen pientä savista jokea sijaiten muodostivat kylän synkemmän osan.\n\nOli kello kymmenen aamupäivällä, siis vielä kylliksi aikaa ryhtyä\npäivällistä laittamaan miehille ja panna tulelle. Aterian jälkeen\ntahdottiin sitten ruveta odottelemaan häävaunuja ja senjälkeen nähdä\nkirkonovella hopeahääparin astuvan heidän editseen alttarin eteen.\n\nMutta tämä olikin aivan harvinainen avioliitto, joka oli tänään samalla\npaikalla uudistettava, missä se ensiksi kaksikymmentäviisi pitkää\nvuotta sitten oli solmittu. Kylän vanhemmista asukkaista muisti moni\nvielä aivan hyvin sen päivän, jolloin seitsenkymmenvuotias rouva\nGerlach, yhteiskunnalliselta asemaltaan varakas tilanomistajanleski,\noli ojentanut kätensä vihrein köynnöksin koristetun kyläkirkon\nalttarilla elinaikuiseen liittoon häntä itseään neljäkymmentäviisi\nvuotta nuoremmalle pehtori Meseck'ille. Samallainen elonkorjuupäivä oli\nollut silloin kuin tänäänkin ja samaten märkä kesä.\n\nRouva Gerlach, jonka nimi nyt oli rouva Meseck, oli sitä ennen\nkantanut yli vuoden surupukua ensimäisen miehensä kuoleman johdosta;\nhänen kanssaan oli rouva elänyt pitkän, mutta lapsettoman avioliiton\nsaavuttaen melkein profeetan iän. Niin, olivatpa he jo kultahäätkin\nviettäneet toistensa kanssa, muutamia päiviä ennen kuin tuo arvoisa,\nkuivettunut mies äkkiä sulki silmänsä iäksi. Ei tietty tarkoilleen\nhänen osakseen tulleen onnen ylimittaisuuden tuottamasta ilostako\nvai pelostako, ettei se ensinkään ottaisi loppuakseenkaan. Sillä\nmielipiteet siitä, oliko näiden ihmisten avioliitto ollut niin\nonnellinen kuin miksi riemujuhlaparin avioliittoa olisi sopinut luulla,\nolivat erilaiset. Puuttuihan siltä kuitenkin näkyväistä siunausta\nylhäältä, ruumiillisia jälkeläisiä; ja joka tunsi aviopuolisot, hän ei\nvoinut epäilläkään sitä, että rouva Gerlachille oli tuottanut huolia\nse, ettei ollut syntynyt perillistä tuolle sievoiselle maatilalle.\nVielä vanhalla iälläänkin hän oli ihmeellisen täyteläinen ja komea\nmerkillisen syvine silmineen ja sinerväntummine tukkineen, jossa\nvaan muutamia harmaita hiuksia loisteli. Näki hänestä, että hän\noli nuoruudessaan ollut kaunotar ja että hänellä oli ollut paljon\nihailijoita. Sitä suurempi oli siis ihmetteleminen ollut, kun isän\nkuoltua tuo ihailtu \"ulkotilan\" perijätär hylkäsi varakkaimmat kosijat\nja luovutti omaisuutensa ja sydämensä kylän toiselle opettajalle. Tämä\noli jyrkkä poikkeus kaikesta, mitä kylässä oli koskaan tapahtunut tässä\nsuhteessa, eikä ennustettu onnettomuus jäänyt tulematta.\n\nHerra Gerlach, hoikka, kalvakka mies, jolla oli silmälasit nenällä, ja\npystytukka, ei tosin ollut arvokkaisuutta puuttuvana astunut uuteen\nvirkaansa, eikä talouskaan yleiseksi hämmästykseksi ollut joutunut\nrappiolle, jota, sen ollen koulunopettajan hoidettavana, varmasti\ntäytyi odottaa. Oli kuitenkin yksi, jota tuo aviopari, joka noin oli\npoikennut varemman perinnäistavan tieltä, ei saanut taivasta itselleen\nantamaan: lapsia.\n\nTämä oli rangaistus siitä, että talonpoikaisneiti vanhasta\nsuvusta ja senlisäksi perijätär otti miehekseen keuhkotautisen\naakkosten-pänttääjän. Eikö ollut kylliksi muitakin, jotka olisivat\niloiten ottaneet vastaan tämän aseman ja jotka todellakin näyttivät\nsellaisilta, kuin tarvitsisi heidän vaan liikahuttaa pikkusormeaan,\nsaattaakseen samassa ajassa maailmaan vaikka kymmenen lasta, jossa\ntuo hintelä opettajaraukka panemalla liikkeelle kaikki voimansa ei\nsaanut edes yhtä? Mistä vaan rouva olikaan saanut tuon hullunkurisen\npäähänpiston? Hän oli vaan tahtonut saada sivistyneen miehen,\nsanottiin, senvuoksi olivat hänen silmänsä suuntautuneet kaikkien\npaksuniskasten maanmuokkaajain ohi, jotka jo aikoja sitten olivat\nunohtaneet lukukirjojensa sisällön, ainoaan saatavissaolevaan\nsivistyksen ja hienompien tapojen edustajaan. Hän oli kylän toinen\nopettaja, sillä ensimäinen oli jo aikoja sitten mennyt naimisiin ja\noli nyt kahdeksan tyttären onnellinen isä. Niinpä sai tyttö tahtonsa\ntoteutetuksi, ja taas kerran nähtiin, kuinka pitkälle ylistetty\nsivistys auttaa. Ei ainakaan lasten saantiin.\n\nMuuten olivat kyläläiset antaneet noitten molempain kantaa kohtalonsa,\nniin hyvin tai niin huonosti kuin se kävikään. Sen nämä tekivätkin, ja\nvälittivät yhtä vähän naapureista kuin nämä heistä. Sikäli kuin tässä\nylipäänsä oli mahdollista naapureista puhua.\n\nGerlachin maatila sijaitsi nimittäin hyvinkin tunnin matkan päässä\nkylästä yksinään keskellä peltoja, takamaata, kuten tätä etäistä\naluetta kansan keskuudessa kutsuttiin. Se oli niinsanottu ulkotila\n— ja kylän ja ulkotilan välillä oli hyvin vähän muuta yhteyttä kuin\nkirkon ja kylävoudin viran välittämää. Tämä johti eleskelemiseen,\njosta vain harvoin pilkahti elonmerkkiä ulkomaailmaan, kylään.\nAsuinrakennus, ladot ja eläinsuojat muodostivat maan tavan mukaan\nkeskenään suoran kulman, korkea, tiheä pajukko ympäröi niitä kaikkia,\nniin että taloon jäi avoin tie ainoastaan etupuolelta ja pajunlatvojen\nyli ulottui näkymään parahiksi vaan punainen katonharja. Mutta\nulkopuolella, pelloilla ja suoperäisillä niityillä, vallitsi syvä,\näänetön yksinäisyys, jota keskeytti vaan harvoin hyypän huuto tai\nkaulushaikarain melu, kun ne läheisissä suolammikoissa pitivät ilojaan.\n\nNiin, täytyi syventyä omiin ajatuksiinsa tässä maailmanpakoisessa\nyksinäisyydessä. Rouva, joka oli voimakkaan tilanomistajanpojan sijasta\nottanut tänne isännäksi huonokuntoisen, laihan koulunopettajan, ei\nollutkaan turhaan viettänyt nuoruusaikaansa sellaisessa ympäristössä.\nHeillähän oli aina ollut, noilla ulkotilan asujilla, kullakin oma\nomituinen pieni ortensa; varmaankin se johtui jo ilmanalasta ja\nyksinäisyydestä. Miksipä viimeinen perijätärkään lopulta tekisi\npoikkeusta siitä? Pitäköön hän vaan kuolintautisen opettajansa.\n\nJa hän pitikin hänet sangen kauan. Keuhkotautiseksi, jolle kylässä\noli ennustettu aivan pikaista kuolemaa, oli kunnon Gerlach pysynyt\nverrattain hyvissä voimissa. Hänen kultahääpäivänään näyttäytyi todeksi\nvanha sananlasku siitä miehestä, joka viimeksi nauraa. Nyt voi _hän_,\nGerlach, nauraa, sillä useimmilta, jotka ennen olivat ennustelleet\nvahingoniloisina hänen pikaista loppuaan, oli jo aikoja sitten\nunhottunut nauru ja senlisäksi kaikki muukin.\n\nTuolla ulkotilalla karttuvat ikävuodet, sen olivat kyläläiset aina\nennenkin tunnustaneet, ja nyt huomattiin se vielä kerran todeksi, kun\nnähtiin se sitkeys, jolla tuo vanha herra, huolimatta muumiontapaisesta\nulkonäöstään ja kutistuneista keuhkoistaan, pysyi kerran valtaamallaan\npaikalla.\n\nTosin ei hän vetänyt sitkeydessä vertoja puolisolleen. Sillä kun häntä\nvihdoin hyvin suoritetun elämäntyön loputtua kuljetettiin takaisin\nkylään, saman koulutalon ohi, josta hän kerran oli astellut pieneen,\nkapeaan takkiin pukeutuneena hääsaattoon, silloin ei hänen leskensä\nmalttanut olla jo hyvän matkan päässä kylästä nousematta vaunuista,\nja vakavin askelin, mihinkään nojautumatta, kulkematta ruumisarkun\ntakana. Ja hautuumaalla, jossa mies kätkettiin mullan alle aivan kirkon\nvieressä olevaan perhehautaan, hän heitti hänelle hautaan viimeisen\nkourallisen multaa, ilman että hänen kätensä vapisi tai kasvonjänteensä\nvärähtivät. Ei hän lausunut yhtään sanaa, ei vuodattanut yhtään\nkyyneltä eikä mikään hänen kasvoissaan ilmaissut, mitä oikeastaan hänen\nsisässään tapahtui, vaan hän kääntyi pää pystyssä pois hautakummulta,\nkumartumatta paremmin surusta kuin vuosien painostakaan. Sillä hänen\ntäytyi olla lopulla kuusikymmenlukuaan, ainoastaan vähän nuorempi kuin\nse, joka nyt lepäsi hyvinansaitussa rauhassaan; mutta hän näytti tuskin\nviisikymmenvuotiaalta ja kuin olisi hän parhaassa iässään, sillä hänen\ntukkansa oli yhä vielä musta ja hänen keskikokoinen vartalonsa vielä\ntäyteläinen.\n\nNiinpä näytti hän olevan niitä vitkaisia luonteita, joille,\nharvinaisina ja kallisarvoisina kuin vanha viini, vuosien karttuessa\nlisääntyy voimaa ja sisällön hienoutta ja joiden on saatava aikaa\nkypsyäkseen, jotta he sitten yltäisivät yli tavallisten ihmisrajojen.\nSellaisille henkilöille puhkeaa elämä täyteläisenä vasta vanhuudessa,\nja sellaisella ajalla, jolloin jo toiset laskevat päänsä väsyneenä\nrintaa vasten, he hämmästyttävät nuoruudenvoimaa osoittavilla\nteoillaan. Tosin useimmat kylässä katselivat tätä asiaa toiselta\nkannalta; valistuneet puhuivat sydämen kylmyydestä ja mielen\nraakuudesta, kansan keskuudessa taas kuiskailtiin noituudesta ja\nkaikenlaisista pahoista taidoista.\n\nMutta sitten tapahtui jotakin, joka muodosti kaiken ennentapahtuneen\nhuipun. Rouva Gerlach meni toisiin naimisiin. Sellaista tapahtumaa\nkuusikymmenyhdeksänvuotiaan elämässä ei lähiseuduilla oltu ennen\nkuultu. Ja onnellinen sulhanen oli tuskin kaksikymmenviisivuotias mies.\n\nHerra Meseck oli heti ensimäisen isännän kuoltua tullut pehtoriksi\ntilalle. Siinä ei ollut mitään erikoista, eikä kukaan aavistanut, että\nloppuna tulisi vihdoin olemaan avioliitto. Nuori pehtori oli kotoisin\neräästä naapurikylästä n.k. kukkulalta. Tämä oli mäkinen selänne,\njoka ulottui kaukaa maan sisäosista aina likelle merta ja yhtenäisenä\nharjanteena esti näköalan länteen päin muuten rajoittumattomalta\ntasankomaalta. Tuon sinertävän kukkulaketjun taakse laskihe joka ilta\naurinko, ja kun väsynyt silmä etsi lepopaikkaa koko rajattomassa\netäisyydessä, niin se suuntautui ilta-auringon mailieenmenopaikkaa\nkohden ja viivähti sumuisilla vuorenharjuilla, jotka tummien\nkuusimetsäin peittäminä näyttivät aina ilman väreilyn mukaan joko\nlikemmäksi siirtyvän tai kauemmaksi pakenevan.\n\nEräästä näitten kukkulain rinteellä sijaitsevasta saksalaisesta\nkylästä — kauempana sisämaassa päin olivat jo vallitsevina\npuolalainen kieli ja puolalaiset tavat — oli nuori Meseck kotoisin.\nOli yleisenä puheenpartena, että ne ihmiset, jotka sieltä tulivat,\nolivat kunnollisia ja luotettavia. Myöskin pidettiin heitä\noivallisina maanviljelijöinä, jotka hyvin vetivät vertoja laajalti\nkuuluisille alankomaan talonpojille. Mutta siellä oli enimmäkseen\npienempiä tiluksia, jotka vanhan tavan mukaan menivät perintönä\nisältä vanhimmalle pojalle, kun taas nuoremmat pojat vähäinen\nhyvitysraha taskussaan lähtivät koettamaan onneaan muualla maailmassa\ntilanhoitajina tai pehtoreina, ja myös usein päätyivät naimisten kautta\nomaan lämpimään, pehmeään pesäänsä.\n\nTällainen myöhempisyntyinen ja perinnöstä osattomaksi jäänyt oli myös\ntuo nuori pehtori, jonka herra Gerlach'in leski oli päättäväisesti,\nniin sanoaksemme omakätisesti itselleen ottanut hänen kotitalostaan.\nHän oli suuri, voimakas, vähän kömpelö nuorukainen, kasvanut hevosten\nja sikojen keskuudessa, viihtyi renkien keskuudessa kuin kotonaan,\ntarmokas ja teeskentelemätön, pystyvä jokaiseen työhön, jota vuoden\nkuluessa tilalla voi tulla esille, yhtä tottunut vaunutehdastyöhön kuin\nkarjanhoitoon ja peltotöihin, syntynyt tilanhoitajan toimeen.\n\nJa hän hoiti tiluksen tehtäviä intohimoisesti. Niitten harvalukuisten\najatusten joukossa, jotka hänen mieltänsä vallitsivat, oli voimakkain\nse, että hänen piti aina vaan yhä edelleen saada hoitaa maanviljelystä,\nantaa neuvoja ja määräyksiä, ja, mikä oli mieluisinta, itse ryhtyä\ntyöhön käsiksi, kun tuli puute miehistä. Mutta häntä vaivasi, siitä\nsaakka kuin hän kykeni ajattelemaan, synkkä huoli, että hänen pitäisi\njoskus lähteä pois vanhempainsa maatilkulta, kun hän tulisi suureksi ja\nisä olisi kuollut. Sillä heitä oli seitsemän sisarusta niiden joukossa\nhän kuudes, ja tilaa oli liian vähän heille kaikille, sen hän hyvin\nymmärsi.\n\nSilloin eräänä päivänä, juuri samaan aikaan, jolloin hänen oli käytävä\nensi kerta ripillä ja jolloin hänen ylähuulellaan pilkisti esiin\nensimäinen parranhaiven, oli hänessä alkanut versoa se ajatus, että\nhänenhän oli vaan tarpeellista, kuten jo moni muu oli tehnyt, joista\nhän oli kuullut, saada rikas vaimo, korvatakseen osakseen tulleen\nvääryyden. Yhden hetken mieleen tuoma ajatus, hetken jolloin hän oli\nnähnyt kohtalonsa erikoisen kovaksi, oli vuosien vieriessä vakaantunut\nja varttui yhteydessä toisen kanssa, että nimittäin hetki lähteä\nvanhempien lihapadoilta läheni lähenemistään. Eihän hänelle yleensä\nollut jäänyt kovin paljon aikaa pohtimisiin, siitä piti murheen jo isä,\njoka viluisena aamuvarhaisena ajoi hänet kuten muunkin talonväen ylös\nvuoteilta ja kuljetteli häntä päivän läpeensä pihalta pellolle ja taas\npellolta pihalle, kunnes tuo karkeatekoinen vintiö illalla yhdeksän\naikana heittihe vuoteelle raskaasti kuin säkki ja nukkui sikeästi koko\nyön.\n\nOli siis vähän tilaisuutta mietiskelyihin, mutta kun kerran eräänä\nsunnuntai-iltapäivänä jonkinlainen epämääräinen ahdistava pelko\ntulevaisuudesta tahtoi hiipiä hänen mieleensä, turvautui hän\nlumoyrttiin, — hänen tuskin tarvitsi kumartua sitävarten, niin\nhelposti saatavissa se oli — ja pahat kuvittelut olivat hävinneet\nyhdellä iskulla ja sijaan oli ilmestynyt laaja näköala yli niittyjen,\nvastakynnetyn kesantomaan ja sokerijuurikaspellon aina pitkähköön\nlinnamaiseen rakennukseen saakka, jota näkyi metsänaukeamasta juuri\nniin paljon, että voi eroittaa korkeat rappuset pääoven edessä ja nähdä\netupuolen pienten ikkunaruutujen välkkyvän ilta-auringon valossa. Ja\nsiellä eleli kaikkivaltiaana tilan-omistajana hän itse ja ratsasteli\naamusta iltaan pelloilla, komenteli ja ylläpiti järjestystä, tarttui\nmyöskin itse työhön, missä oli jotain virhettä tehty, eikä antanut\nkenenkään sekaantua talonasioihin, sillä hän oli itse käynyt kokemuksen\nkoulun ja ymmärsi kaikki parhaiten. Mutta metsissä, joita oli linnan\ntakana vielä muutamien tuntien matka, pani hän usein toimeen pienen\najometsästyksen, kuitenkin vasta myöhään syksyllä, kun oli kaikki\nkynnökset suoritettu ja kaikki kunnossa talven varalta. Sillä työ käy\nennen virkistyksiä ja ylimääräisten huvitusten takia ei talous saa\ntulla kärsimään.\n\nJa kuinka merkillisesti olikaan kaikki johtunut — eikä kuitenkaan\nliittynyt oikein sopusointuisesti niihin kuviin, joita tuo kasvava\ntalonpojanpoika sunnuntai-iltasin oli tulevaisuudestaan kehitellyt\nmielessään. Hänestä oli tullut itsenäinen tilanomistaja, niin, siinä\nei hänen aavistuksensa ollutkaan häntä pettänyt, ja vaikka haaveitten\nritaritila olikin vaihtunut valtavan suureen talonpoikaismaatilaan\nja linnan sijasta, jossa oli korkeat rappuset, seisoi varjoavien\npajumuurien keskellä yksinkertainen, mutta hauska tiilirakennus puisine\nlisärakennuksineen, niin oli se kuitenkin omaa tannerta, jota tuo\nvastaleivottu tilanomistaja ja aviomies raskaine saappaineen asteli,\nsillävälin kun hänen vanhemmat veljensä vaivaloisesti kiertelivät\nmaailmalla tai raatoivat kotoisella maankamaralla saadakseen irti\nniukan elatuksen.\n\nNiin, siihen saakka olivat asiat hyvästi. Mutta sensijaan oli\npuutteellisuutta muissa suhteissa. Yksi kohta ennenkaikkea oli\nsilmiinpistävä. Se oli hänen suunnitteluissaan oikeastaan vaan\nsivuasia, ja kun tuo nuori, suuri ja leveä mies oli kerran sitä\najatellut, oli hän hypistellyt punertavia viiksihaiveniaan oikeaan\nja vasempaan ja vilkutellut tyytyväisenä pieniä silmiään. Sitä ei\nvarmaankaan tulisi puuttumaan. Tällä oli hän tarkoittanut tyttöä tai\nrouvaa, joka antamalla hänelle kätensä avustaisi häntä pääsemään\nkaivatun tilan omistajaksi. Sillä ilman sellaista vaimonpuolista apua\neivät asiat kerran voineet käydä päinsä. Joka tahtoi saada kultaiset\nvaunut ja hopeiset rattaat, hänen täytyi saada kaupassa myöskin\nhevonen, joka niitten eteen oli kytketty. Ajaa hän tahtoi silloin jo\nitse ja sydämenhalusta.\n\nMutta minkänäköinen se hepo oli oleva, joka oli tuova kaikki ne kauniit\nkapineet, joita hänen sydämensä halusi, jonakuna aamuna oven eteen,\nsillä kysymyksellä hän ei ollut koskaan kovaa pääkoppaansa erikoisesti\nvaivannut, mutta ei hän voinut sitä muullaiseksi kuvitella kuin\nnuoreksi ja koreaksi. Olihan esillä kylliksi sellaisia rakastuneita\nperijättäriä, jotka ikävöivin silmin vaaniskelivat komeata miestä\nja kunnollista maanisäntää. Sellaisen hän myös varmasti voi saada,\njonkavuoksi hänen ei siitä kohdasta tarvinnut ylimääräisesti huolehtia.\n\nKun sitten rouva Gerlach otti hänet palvelukseen tilalleen, ei hänen\nmieleensä johtunut ajatuksen varjoakaan siitä, että jo tässä ja näin\npian oli hänen pyrkimyksilleen tullut päämäärä, vaan hän tajusi\npaikkansa sopivaksi ponnistuslaudaksi, jolta hän voi ottaa kelpo\nhypyn keskelle maailmaa. Mutta hänen kohtalonsa oli tahtonut toisin.\nPimeydestä oli häntä kohtaan ojentautunut käsi ja kuljettanut hänet\nvieraalle maaperälle, ja eräs ääni oli hänen päänsä päällä huutanut:\nEi askeltakaan tältä paikalta! Mitä olet tahtonut, se on tuleva\nosaksesi ja vielä lisäksi, mitä sinä et ole tahtonut etkä uneksinutkaan\nitsellesi. Täällä olet sinä seisova juurtuneena tähän maahan, ja\nkerran se on sinut peittävä, kun sinä olet sitä kylliksi muokannut. Ei\naskeltakaan etemmäs!\n\nMutta hän ei ollut kuullut ääntä päänalustansa luona, sillä hän oli\nmieleltään epäröivä ja kuten kuuro ja kun hän havahtui huumauksestaan,\nriippui hänen käsipuolessaan rouva, joka olisi aivan hyvin voinut olla\nhänen isoäitinsä.\n\nTämä asia oli näet käynyt seuraavalla tavalla. Eräänä kauniina\nkesäkuuniltana, kun ympäristön niityillä ja soilla sammakkojen\nkuorot kurnuttelivat välinpitämättömään, mykkään yksinäisyyteen\nkäsittämättömiä säveleitään, istui rouva Gerlach puutarhapenkillä\ntalonsa sivustalla ja kuunteli avainten kilinää, joka vielä tuon\ntuostakin kuului pihamaalta ja tallin luota ja ilmaisi hänelle,\nettä hänen pehtorinsa oli viimeisellä kiertokulullaan talon\nulkorakennuksissa. Oli tehty työtä myöhäiseen, sillä heinänkorjuu\nkiirehti ja kauniit ilmat olivat kallisarvoisia. Nyt lepäsi kaikki\nsyvässä unessa ja kalvas hämy, joka tähän vuodenaikaan aina pysyttelihe\nyöllisellä taivaanrannalla, oli luoteesta, jonne aurinko oli yhdeksän\naikaan painunut, siirtynyt jo kauvas pohjoiseen päin. Oli varmaankin\nkohta puoliyö käsissä.\n\nSuloinen rauha valtasi yksinäisen vanhan rouvan hänen tuossa istuessaan\nkädet ristissä ja taaksepäin nojautuneena mietteisiinsä vaipuen. Eikö\nhänen oma ikäkautensa, jonka Herra jumala oli armossaan hänelle suonut,\nollut aivan tämän uneksivan, hiljaisen iltahetken kaltainen? Aurinko\noli jo aikaa sitten mailleen mennen lakannut lämmittäen valaisemasta,\nmutta tuulenhenki leyhki lauhana ja alhaalla taivaanäärellä viipyi\nviimeinen kajastus kuin auringosta. Mutta korkealla pään yläpuolella\nvaelsivat tähdet ikuista rataansa tummansinisen yötaivaan läpi,\npuutarhasta levittivät neilikat aivan yhtä kiehtovan suloista tuoksuaan\nkuin viisi vuosikymmentä sitten, ja ystävällisesti tervehti avainten\nkilinä pihamaalta kuin tahtoisi se lohduttaa: Ole rauhassa, sieluni!\nSinä et ole yksin! Sinä olet hyvässä turvassa!\n\nHänen valppaan henkensä silmäin eteen ilmaantui kuva nuoresta\npehtorista, joka koskaan väsymättömänä innokkaana vielä kulki lyhdyin\ntarkastelemassa vajoja ja talleja, ja ennentuntematon varmuuden ja\nlujan luottamuksen tunne valtasi vanhan rouvan, kuin siveleisi rakas\npoika käsin hänen vielä tuuheaa tukkaansa. Kuinka huolehtikaan ja\nraatoikaan tuo nuori pehtori hänen palveluksessaan ja kuinka hän\nosasikaan lukea hänen silmistään jokaisen hänen toivomuksensa! Oma\nlapsi ei sitä olisi paremmin voinut! Mutta tämän siunauksen oli taivas\nhäneltä kieltänyt. Nyt täytyi hänen hoitaa taloaan vieraitten ihmisten\navulla, ja jos tuo nuori mies jonakin päivänä nuoruuden epävakaisuuden\nhoukuttelemana päättäisi jättää talon, ei hän voisi häntä pidättää,\nhänen täytyisi tottua uusiin tuntemattomiin kasvoihin ja niin edelleen\nvaihdellen aina toisiin, kunnes hän vihdoin makaisi kirstussa ja\ntämä vanha maatila joutuisi sukulaisten käsiin, joita hän tuskin oli\ntuntenut eikä koskaan voinut kärsiä.\n\n\"Oi Jumala, miksi olet tämän minulle määrännyt!\" kohosi hänen sisästään\nhuuto taivaille.\n\n\"Minä tuon Teille avaimet, rouva Gerlach! Kaikki on kunnossa,\"\n\nNämä pehtorin sanat säikähdyttivät pois hänen mietteensä. Tuossa hän\nseisoi hänen edessään, tuo leveä, kookas mies valtavine vartaloineen,\njoka melkein peloittavana ilmestyi yön hämäryydestä. Hetkisen tuntui\nvanhasta rouvasta kuin olisi aivan hänen vieressään äkkiä kohonnut\nmaasta synkkä kohtalotar ja levittäisi varjoaan hänen elämänsä ylitse.\nMutta kuullessaan sanojen tuttavallisen soinnun hän heti tointui.\nSiinä värähteli tuossa äänessä kunnioitusta ja alamaista mieltä, jota\ntuo komea mies oli osoittanut häntä kohtaan aina täälläolonsa ensi\nhetkestä saakka ja joka hiveli hellästi hänen ylpeätä sydäntään. Tuo\nsuuri, jättiläisvoimainen mies kumarsi hänen edessään, hänen, vanhan,\nvaikkakin ei vielä pitkään aikaan harmaantuneen tai taloudenhoitoon\nkykenemättömäksi joutuneen rouvan edessä, ja tunnusti mielellään hänen\nnuorekkaan voimakkaan henkensä ylemmyyden. Eikö hän ollut kuin suuri,\nroteva, kuolemaan asti uskollinen bernhardilaiskoira, kun hän seisoi\nnoin jykevin ryhdein ja silmissä yksinkertainen hyväntahtoinen ilme?\nLiikutuksen tuntein katsoi rouva häntä, tuota miestä, joka oli päivän\nläpeensä puuhaillut kotosalla ja pellolla ja tuli nyt saamaan selkoa\nseuraavan päivän tehtävistä.\n\n\"Ettekö halua istua tähän, Meseck?\" kysyi hän, äänessään harvinainen\nhyvyyden sointu, ja viittasi häntä kädellään viereensä penkille.\n\n\"Kiitoksia paljon, rouva Gerlach, minä seison mielelläni.\"\n\n\"Elkäähän toki, Te olette varmaankin väsyksissä. Olettepa Te tänään\nkelpolailla raatanut! Onko heinät siis jo pian ajettu latoon?\"\n\n\"Vielä neljä kuormaa huomenna. Aamiaiseen mennessä on kaikki tehty.\"\n\n\"Mutta istukaahan nyt kuitenkin!\"\n\n\"Kiitoksia paljon, rouva Gerlach. Minä voin aivan hyvin seistä.\"\n\n\"Mutta miksi ette kuitenkaan istu?\"\n\n\"Kun se ei sovi. Koska Te olette rouva ja minä vaan pehtori.\"\n\n\"Mutta kun Teistä tulee kerran herra, mitä Te silloin teette?\nSeisotteko vielä silloinkin? Tai ettekö _haluaisi_ tulla herraksi?\"\n\nMeseck tuijotti älyämättä tuota vanhaa, kunnioitusta herättävää rouvaa.\nHän luuli huomaavansa, että tämä hiljaa hymyili, mutta hän ei voinut\nyön hämärässä saada täyttä selkoa hänen kasvoistaan. Hän oli aina\nesiintynyt rouvan läheisyydessä ainoastaan kunnioitusta täynnä, eikä\nollut koskaan uskaltanut hänen kanssaan puhua sanaakaan yli sen, mitä\nhänen palvelijatoimensa vaati. Nyt ei hän tiennyt miten menetellä,\nkun tuo outo kysymys tuli hänen vastattavakseen. Senvuoksi piti hän\nparhaana olla vaiti, eikä puhunut mitään.\n\n\"No, Te ette vastaa ollenkaan? Ettekö tahtoisi kerran päästä tämän\nmaatilan isännäksi? Tai eikö Teitä ollenkaan haluta?\"\n\n\"Haluan kyllä...\" nauroi Meseck kainona ja oli nyt kadottanut kokonaan\njohtolangan käsistään.\n\n\"Mutta?\"\n\n\"Te taidatte tehdä minusta pilaa\", tokaisi hän hämillään ja raapasi\nkorvantaustaa.\n\n\"En minä tee ensinkään pilaa! Minä otan asian aivan vakavasti! Minä\nolen jo kauvan itsekseni tuuminut, että minun pitäisi vielä kerran\nmennä naimisiin kun minä vaan löytäisin miehen, jolla olisi hyvät ja\nrehelliset aikeet minun ja myös maatilani suhteen. Ei _käy_ päinsä\nnäin. Isäntä täytyy olla. Minäkään en voi kaikesta huolehtia. Ja\npehtoriin, vaikka hän olisi kuinkakin kunnollinen, ei kellään ole\noikeata kunnioitusta. Katsokaas, Otto, Te olette vielä nuori ja\nminä melkein jo vanha rouva, mutta jos rakas Jumala suo minulle\nterveyttä, ja sitä hän on tähän saakka pyytämättäkin suonut, minä\nen tahdo tekeytyä paremmaksi kuin mitä olen, mutta minä vedän vielä\nmonelle nuorelle vertoja. Ensi viikolla on vuosi siitä, kun Te tulitte\ntilalleni. Minä olen koko ajan pitänyt Teitä silmällä ja minä voin\nsanoa, että Te olette hoitanut tilaa paremmin kuin oma isäntä olisi\nvoinut. Niin niin, Teidän ei tarvitse ollenkaan pudistaa päätänne. Minä\ntunnen Teidät paremmin kuin Te ehkä itsekään tunnette itseänne, ja\nniinpä minä sanoin itselleni, että miksi eivät kerran nuori ja vanhakin\nvoisi liittyä yhteen, kun molemmilla on hyvä tahto tehdä siten toiselle\noikein ja Jumala antaa siihen siunauksensa. Eikä Teillekään, Otto,\nse asia olisi pahaksi. Te saisitte naimiskaupassa sievosen maatilan,\nvelattoman ja hyvässä kunnossa, jollaista ette kotonanne 'kukkulalla'\nole saanut unissakaan nähdä. Sehän on Teille kuitenkin pääasia. Enkö\nolekin oikeassa? Mitä Te enempää tahdotte? Siispä punnitkaa asiata! —\nEttehän Te puhu mitään?\"\n\nHerra Meseck ei todellakaan puhunut mitään. Maapohja huojui\nhänen jalkojensa alla. Mutta hänen ympärillään säteili kesäyön\nbengaalintapaiset valot, niinkuin silloin kun piirikaupungin\nsotilasyhdistys poltteli bengaalitulia Sebanvoiton kunniaksi, ja\nniitten keskellä näki hän Gerlach'in tilusten muhkeat niityt ja\nvoimakaskasvuiset savipellot, suurenmoiset ladot ja tiilikiviset\ntallit, täyteläistä karjaa ja uudenuutukaisia tarvekapineita, mutta\nasuinrakennuksen huippupäädyssä valaistun, läpinäkyvän osoitekilven,\njossa kirjoituksen: _Meseck'in kartano_.\n\nNiin oli sitten käynyt. Hän oli, ujosti lausuen myöntyvänsä\ntarjoukseen, ojentanut kätensä rouvalle, oikein tietämättään miten ja\nmiksi. Mutta se oli tapahtunut eikä ollut enään muutettavissa, käyköön\nsitten niin, että hänen aviopuolisonsa lyhyen ajan kuluttua — niinkuin\ntuskin muuta voi odottaakaan — palajaa ensimäisen miesvainajansa luo ja\njättää hänelle, toiselle miehelleen, tuon kauniin tiluksen perinnöksi.\nSitten, vasta sitten, ei yhtään hetkeä ennemmin, saisi hän rajattomana\nisäntänä tällä maatilalla hallita ja senohessa, jos vaan ei tämä kovin\nkauvan kestäisi, ajatella vielä toista nuorempaa aviopuolisoa, joka\nkorvaisi hänelle sen, mitä hän ensi kerralla oli jäänyt vaille.\n\nSiihen saakka ei voinut iankaikkisuutta olla. Vanhus oli jo ehtinyt\nmahdollisimman kauas. Hänen vielä jäljelläolevat vuotensa olivat\nluetut, ja kuitenkin... Harvinainen vastakohtaisuus! Meseck'in\nvähäiseen ymmärrykseen oli juurtunut suuri kunnioitus tuota\nmerkillistä vanhaa rouvaa kohtaan, joka vielä piti pystyssä päänsä ja\nselkänsä suorana, niin paljon kuin vuodet olivatkin sitä painaneet,\nja vielä katsoi terävine silmineen suoraan aurinkoa kohti silmiä\nräpyttelemättä. Tuota tuskin hän, Meseck itse, kykeni suorittamaan,\nvaikka hänellä silmien paikalla oli kasvoissa vaan kaksi vaontapaista\naukeamaa, joitten kautta pääsi valoa virtaamaan vaan vähän ja jotka\ntekivät hänelle helpommaksi aurinkoa kohti katsomisen. Mutta tuolla\nseitsenkymmenvuotiaalla rouvalla taas oli suuret, epämääräisen\ntummanväriset vielä usein tulta leimuavat silmät, jotka näyttivät\ntunkeutuvan aina sielun pohjaan saakka. Joka tapauksessa pelkäsi Meseck\nniitä, eikä olisi uskaltanut niiltä ryhtyä mitään salaamaan. Sillä\nrouvan ei tarvinnut muuta kuin tarkastella häntä niillä, voidakseen\narvata mitä hän ajatteli, ja voi Meseck'ille sanoa, mitä tämä ei oikein\nitsekään vielä selvästi tiennyt.\n\nSellainen oli asianlaita ollut jo kun hän juuri oli tänne tullut\nensiksi, ja sellaiseksi se jäikin senkin jälkeen, kun hän jo aikoja\noli ollut naimisissa rouvan kanssa. Hän oli riippuvainen, alamainen,\nvälimies herran ja rengin välillä, joka sai käskyt ylhäältäpäin ja\ntoimitti ne edelleen alaspäin, tehdäkseen taas toiminnastaan tiliä\nylimpään paikkaan. Vieraan omaisuuden hoitaja, ei muuta mitään. Pehtori\nyhä kuten ennenkin; eroitus oli vaan siinä, että hän ennemmin oli\nsaanut vapaana herranaan \"ottaa lapikkaan nousua\", kun ei hänen enään\nsopinut olla paikassaan, ja koettaa onneaan muualla. Mutta nyt täytyi\nhänen kiltisti pysyä paikallaan, odotella ja pitää asemansa kestävästi,\nmuuten kärsisi koko hänen kaunis suunnitelmansa haaksirikon, ja olisi\nollutkin parempi olla kokonaan antautumatta tuollaiseen onnenongintaan,\nkuin nyt, kun päämäärä jo ehkä oli ampumamatkan päässä, hätiköimisellä\npilata koko asia. Kerran täytyi kuitenkin tämän asiaintilan lakata,\nja vaikkapa siihen vielä menisi muutamia vuosia niin olihan hän vielä\nnuori ja voi hankkia itselleen korvausta.\n\nMutta monasti riehuivat hänessä rajattoman raivon myrskyt, jotka\nnousivat hänellä aina kurkkuun saakka ja huumasivat hänen mielensä.\nSilloin tuli kaikki hänen silmissään viheriäksi ja siniseksi ja tuo\nsuuri raskas ruumis alkoi hoiperrella. Sellaisina hetkinä olisi hän\nvoinut yhdellä nyrkiniskulla musertaa ihmisen tai yltyä raivoon itseään\nvastaan, jos käsillä ei sattunut olemaan ketään, jota vastaan hän olisi\nvoinut riehua.\n\nNuoruudesta saakka oli hänessä uinunut tämä äkkipikainen vihastuminen\nja oli herännyt silmittömiin raivonpuuskauksiin, kuten petoeläin,\njonka nenää kutkutellaan. Kotikylässään oli hän senvuoksi tunnettu ja\npelätty ja myöskin uudessa paikassa oli hän heti hankkinut itselleen\ntarpeellista arvonantoa, kun hän kerran iski erästä uppiniskaista\nrenkiä, joka nauroi häntä vasten naamaa, jollakin rautaesineellä\npäähän, niin että tämä kaatui ääntä päästämättä maahan ja oli\nkantamalla vietävä pois paikalta. Siitä saakka varottiin ulkotilalla\nhäntä ärsyttämästä ja hänen käskynsä suoritettiin vastustelematta.\nTyöväestön silmissä oli hän todistanut kykenevänsä isännäksi.\n\nTosin ei hän siten voinut estää monia salaisia pilkkapuheita hänestä\nja hänen avioliitostaan leviämästä, ja rengit ja naapurit käyttivät\nhyväkseen jokaista tilaisuutta tehdäkseen takanapäin kepposia tuolle\nnuorelle aviomiehelle, joka menemällä naimisiin vanhan rouvan kanssa\noli hankkinut itselleen sievosen maatilan.\n\nLieneekö se nyt ollut tuo synkkä tietoisuus hänen hullunkurisesta\nasemastaan tai tyytymättömyys odotukseen, lieneekö se ollut aavistus\nvääräänjohtuneesta elämänkäsityksestä tahi tämä kaikki kaikkeen tähän\nsyynä... Useammin kuin ennemmin ja aina yhä useammin uudistuivat\nMeseck'in sydämessä nämä silmittömän raivon purkaukset, jotka hänen\nmielensä synkistyttivät ja vaikuttivat kiihoittavasti nenään kuin\nverihöyryt.\n\nKun hän siten mitättömien aiheitten johdosta muserteli pöytiä ja\ntuoleja ympärillään ja takoi päätään seinään, silloin uskalsi vaan\nyksi ainoa ihminen lähestyä häntä. Se oli hänen puolisonsa. Hänellä\noli ehdoton vaikutusvalta häneen. Yksi katse hänen silmistään oli\nkylliksi saattamaan Meseck'in yhdessä hetkessä tajuntaan. Silloin hän\nlaski kätensä alas, pyyhkäsi sentään myös kädellään epäjärjestykseen\njoutuneet hiukset matalalta otsaltaan ja katseli ympärilleen kuin\nhavahtuisi hän hurjasta unesta. Ja hän oli taas tuo taipuisa ja\nalamainen mies kuin kerran ennenkin, kun hän oli ensi kerran joutunut\ntämän kartanon alueella vallitsevan lumovoiman vaikutuksen alaiseksi.\n\nMelkein taikauskoinen kammo, joka vuosien vieriessä vielä lisääntyi,\nvallitsi hänessä aina rouvansa läsnäollessa ja jätti hänet ainoastaan\nniiksi ajoiksi, jolloin hän seisoskeli ulkona pellolla työmiesten\nluona ja raikas tuuli hänen poskiaan hiveli. Silloin tunsi hän olonsa\nhelpommaksi ja vapaammaksi ja kokosi rohkeutta tulevien päivien\nvaralle. Mutta usein hän myös kiristeli hampaitaan eikä käsittänyt,\nmiksi hän oli niin kauan tyytynyt tähän orjuuttavaan asemaan ja miksi\nhänen yhä edelleen piti siihen tyytyä. Silloin tuntui hänestä kuin\npitäisi hänen kääntää selkänsä kartanolle ja juosta niin kauas kuin\nhänen jalkansa jaksoivat kantaa, yhä eteenpäin loppumattoman tasangon\nyli, aina tuonne saakka, missä taivas ja maa sulivat yhteen ja kaikki\nsumeni harmaaksi usmaksi. Siellä vasta alkoi todellinen maailma, jonne\nhän aina oli ikävöinyt ja jonne hän ei ollut koskaan päässyt.\n\nMutta kun hän noin oli mietteisiinsä vaipunut, silloin havahdutti\nhänet taas todellisuuteen jonkun rengin ääni, joka pyysi määräyksiä,\nja kovassa työssä lakkasi ahdistus, kohta uudestaan taas herätäkseen.\nKuitenkin häntä aina hillitsi jokin näkymätön voima ja saattoi hänet\nillan hämärtäessä synkkänä ja alakuloisena kotia lampunvaloon ja\nhyvinkatetun pöydän ääreen.\n\nKunpa hän vaan olisi voinut ravistaa yltään pois sen selittämättömän\nlumouksen, joka yhä aina hänen jäseniään jäykisti heti kun hän\npistäytyi pellon ja kartanon auringonvaloisesta eloisuudesta talon\netehisen totiseen hämäryyteen ja hänen rouvansa asteli hänen luokseen\njostakin sopesta, ylhäältä rappusilta tai alhaalta kellarista.\n\nHänen rouvansa? Meseck tuskin sai tuota sanaa lausutuksi. Hänen\nrouvansa kuului kaukaiseen, vieraasen sukupolveen, josta hän jo\nnuoruudessaan oli kuullut kerrottavan niinkuin jostakin aikoja sitten\nhävinneestä menneisyydestä. Hänen isänsä vanhemmat, jotka hän oli\ntuntenut enään vaan vanhoina raihnaisina ihmisinä, lienevät varmaankin\nkuuluneet jokseenkin samaan sukupolveen. Heitä oli jo aikoja sitten\npeittänyt nurmi. Mutta tämä rouva, joka oli voinut heidän kanssaan\nkäydä koulua, kuljeskeli vielä reippaana ja väsymättömänä hienon lujan\nkoukerokeppinsä avulla pitkän asuinrakennuksen kyökit, kellarit,\nvarastohuoneet ja kamarit läpeensä, portaita ylös ja portaita alas,\nniinkuin pahan hengen vainoomana, joka ajoi hänet vuoteelta kello\nkahden aikaan yöllä lyhyen levon jälkeen ja pidätteli häntä koko pitkän\npäivän myöhäiseen likelle puoliyötä jalkeilla palvelustyttöjen pelkona.\n\nJa tämä levoton vanhus, joka veti vertoja jokaiselle miehelle\nkomentelemisessa, tarkastelemisessa ja silmälläpidossa, joka\nhuolehti koko taloudenhoidosta ulkona ja sisällä ja häntä itseään,\nMeseck'iä, kuletti talutusnuorasta luisine käsineen kuin mitä hyvänsä\ntyhmää lasta, tämä oli hänen vihitty rouvansa; tämä oli Meseck'ille\nkäsittämätöntä ja tuli yhä käsittämättömämmäksi joka päivä, jonka rouva\neteni inhimillisen rajapyykkien ulkopuolelle.\n\nKun tämä siten yöllä nousi vuoteeltaan ja pukeutuneena koreakukkaiseen\nturkkilaiseen yövaippaansa kuljeskeli huoneissa ja käytävissä,\nniin oli kuin kulkisi pitkä menneisyys hänen takanaan ja hänen\nympärillään, olleen ja hävinneen muodostama pilvi, aavemaisten varjojen\nrykmentti, jossa Meseck luuli loppupäässä tuntevansa myös kuolleen\nedeltäjänsä hengen. Silloin kammostutti häntä, niinkuin kammostutti\npalvelustyttöjä, joiden makuukamarin ovelle rouva ylösnousun merkiksi\nkoputti, niin että kaiku kumeasti vieri koko uinuvan talon läpi,\nja Meseck'in mieleen hiipi ajatus siitä, miten hän ehkä itsekin\nkerran tulisi tässä aaveitten rivissä toisten kanssa tanssielemaan\ntuon rauhattoman vanhuksen ympärillä ja tekemään henkilökohtaista\ntuttavuutta edeltäjänsä kanssa, näyttäytyäkseen yhdessä hänen kanssaan\nsatavuotiaan vanhuksen kolmannelle miehelle ja taas myöhemmin heidän\nmolempain kanssa neljännelle miehelle ja niin edelleen loppumattomiin.\nSillä tämän rouvan miehet näyttivät olevan kuin ikivanhan saarnipuun\nlehdet, jotka puhkeavat kevätauringon paisteeseen, syysmyrskyissä\nlakastuneina putoavat maahan ja asettuvat loppumattomana jonona\ntoistensa sijaan. Puu itse seisoo pystyssä, synkänharmaana ja\nlahonneena, ojentaen ylös myrskytaivasta kohti huojuvat käsivartensa,\nkuin synkän kauhun valtaamana siksi ettei itse voi kuolla.\n\nNiin, tässä oli Meseck'istä asian kauheus ja varsinainen perustus\nsiihen, miksi kammo, joka hänen ensi kertaa nähdessään tuon\nseitsenkymmenvuotiaan vanhuksen oli karsinut hänen selkäpiitään ajan\nkuluessa yhä kasvoi, eikä haihtunut. Rouva ei näyttänyt vanhenevan.\nEräälle varmalle asteelle oli hän saapunut: kasvot olivat hiukan\nkurtistuneet, vartalo jonkunverran käynyt kumaraksi, tuuheisiin\nhiuksiin ilmaantunut pari hopeista suortuvaa lisää, mutta ei liian\nuseita; ja vielä olivat kaikki hampaatkin säilyneet. Ja sellaiseksi\nhän jäi. Vuosien pitkään ei hänessä ollut huomattavissa mitään\nmuutosta. Aika näytti liukuvan hänen ohitseen jälkiä jättämättä. Kun\nhän ei kuljeskellut talossa tai pihalla, tavattiin hän puutarhasta,\njossa hän kaivoi lapiolla ojaa vihannespenkkien ympärille, tai istui\njossakin ikkunanurkassa edessään keltapilkkuisiin siannahkakansiin\nsidottu kirja, jota hän, lehden toisensa jälkeen kääntäen, lueskeli\nvitkalleen. Tavallisesti se oli joku kansantajuinen filosoofinen\ntai luonnontieteellinen kirjoitus sielun kuolemattomuudesta tai\nmaailmankaikkeuden rakenteesta, ja aina vuosisadan alkupuolelta sekä\njonkun unhoittuneen kirjailijan tekemä; kaikki nämä kirjoitukset olivat\nosia vaatimattomasta perhekirjastosta, jotka siirtyivät sukupolvelta\ntoiselle, painettuina suurin jäykin kirjaimin ja tukevalle paperille.\n\nLapsuudesta saakka oli vanhuksella ollut kiintymystä kirjoihin, eikä\nhän voinut niitä nytkään unhoittaa. Koska hän oli pitkänäköinen,\nkäytti hän lukiessaan silmälaseja. Niin hän istuskeli hiljaa usein\ntuntikausia ja seurasi rivi riviltä etusormellaan tai sukkapuikolla,\nniinkuin ei hän tahtoisi antaa yhdenkään sanan tuosta kallisarvoisesta\nsisällyksestä joutua hukkaan. Silloin avautuivat hänen sielulleen\naavat, oudot näköalat, ja tuo etsivä henki vaelteli elämän synkkyyksien\nläpi kunnes lepäsi jossakin autuaallisessa maanääressä jossa vihdoinkin\nvalautui rauhaa ja huojennusta levottomimpaankin sydämeen. Kun hän noin\nistuskeli uppoutuneena syvälliseen mietiskelemiseen ja pohtimiseen,\noli hän täydelleen vanhan, viisaan huuhkajan näköinen, joka suurine\npyöreine silmineen läpäisee ympäröivän yön synkkyyden ja selvittelee\nsalaisuuksia, jotka jokaisen muun katseille jäävät selviämättömiksi.\n\nKuitenkin hän puhui harvoin siitä, mikä häntä syvimmin liikutti.\nKenelle hän olisikaan voinut avata sisäisen elämänsä? Hänen\nympäristönsä oli tylsää ja typerää. Näistä mataloista otsista,\njoita hän ympärillään näki, kilpistyi jokainen hienompi sana\ntakaisin voimattomana. Hänen miehensä ei ollut hänelle muuta kuin\nmyöhäänkehittynyt lapsi. Hänen ensimäinen avioliittonsa oli jäänyt\nhedelmättömäksi, niin kiihkeästi kuin hän olikin toivonut lasta.\nEhkä oli tämä toteutumaton toivomus noussut hänelle päähän, koska\nhän oli tullut omituiseksi ja kummalliseksi ja käyttäytyi tavalla,\njota ei kukaan hänen ympärillään käsittänyt. Nyt oli hän korkealla\niällään mennyt naimisiin nuoren kehittymättömän miehen kanssa,\nkorvatakseen siten lapsen puutteen. Hänen mieheensä kohdistui hänen\näidillinen huolenpitonsa. Ensimäiselle miehelleen hän oli ollut\naviovaimo, — vaikkakin hänellä oli ollut monta tyydyttämätöntä\nmielihalua — hän, tämä komea, rehevä nainen, tuolle sairalloiselle,\naina itsestään huolehtivalle pikku miehelle, jossa hän oli rakastanut\nenemmän opettajaa kuin miestä. Nyt oli tuo kaikki sammunutta ja\nkuollutta, mutta niinkuin olisi jokin salainen voima häntä pakoittanut\nkorjaamaan nuoruutensa erehdyksen ja korvaamaan hinnasta mistä hyvänsä\nlaiminlyöntinsä, oli hänen vaalinsa osunut tällä kertaa terveeseen,\npunaposkiseen, minkään tietämistuskan heikentämättömän elinvoiman\ntäyttämään mieheen.\n\nTaaskin traagillinen erehdys! Liian myöhäistä! Tuo toinen mies\nei voinut seitsenkymmenvuotiaalle enään tarjota sitä, mitä viisi\nvuosikymmentä aikasemmin ensimäisen miehen olisi pitänyt olla ja mitä\nhän ei ollut. Nyt se oli ohi! Oikea hetki oli mennyt! Tämä nuori mies\noli hänen silmissään korkeintaan vain suuri, tuhma, typerä lapsi,\njota hän itse ei ollut kertaakaan sylissään kantanut, ja josta hän\nainoastaan hyvinä hetkinään voi kuvitella, että se oli hänen omansa.\nSilloin hän hoivasi ja lellitteli häntä äidillisellä hellyydellä ja\npisti hänen suuhunsa parhaat palat.\n\nMutta oli myöskin aikoja, jolloin hän kantoi salaisesti sydämessään\näänetöntä vihankaunaa miestään kohtaan ja vartioitsi hänen\njokaista liikettään kademielisellä epäluuloisuudella. Sillä rouva\nhuomasi kyllä, että ainoastaan jonkunlainen eläimelle ominainen\nalistuvaisuus ja samalla pelko hallitsi häntä ja voi joka hetkessä\nmuuttua vastakohdakseen. Mutta silloin olisi kaikki menetettyä, sen\nrouva tiesi. Senvuoksi ei Meseck saisi koskaan päästä tajuamaan\nomaa merkitystään. Hänen piti jäädä tuomittuna seisomaan sille\npaikalleen, jolle hän, rouva Meseck, oli hänet asettanut. Niinkuin\neiäintenkesyttäjä nainen täytyi hänen lakkaamatta pitää miestään\nsilmällä ja milloin hyvyydellä milloin ankaruudella pakoittaa häntä\npysymään velvollisuuksissaan. Senjälkeen kun Meseck oli häneen kerran\ntottunut, ei hänen mieleensä saanut juolahtaa mikään vieras ajatus,\nvarsinkaan ei mikään vieras nainen.\n\nNiin vartioi rouva miehensä askeleita kateellisemmin kuin joku äiti, ja\njos hän ei voinut aina olla hänen jäljissään, koetti hän jälkeenpäin\nkuitenkin lävistää hänet katseillaan saadakseen perinpohjin selville,\nmitä hänen sielussaan liikkui.\n\nEräänä päivänä, — he olivat olleet suunnilleen kaksitoista vuotta\navioliitossa — ol; Meseck iskenyt silmänsä erääsen nuoreen\npalvelustyttöön, joka vast'ikään oli tullut talon palvelukseen. Tämä\noli kookas ja vaaleaverinen, voimakaskasvuinen ja muodoltaan rehevä\njota rehevyyttään hän uhmaten piti nähtävillä kun hän kävellessään\ntaivutti päätänsä ja rintaansa taaksepäin ja huojutteli ruumistaan\nkupeiltaan. Silloin hänen katseensa näytti ylpeästi tarkastelevan hänen\nomaa rehevyyttään, kuin tahtoisi se sanoa: Näyttäkää minulle yksikään,\njoka voi vetää minulle vertoja! Kuka minut tahtoo tai kuka minua ei\ntahdo? Tehkäähän vaan yritys! Kentiesi te saattekin minut!\n\nJa kaikki yrittivät, mutta ei kukaan suoriutunut saamatta tuntuvasti\nkynsilleen. Sillä tuon viekastelijan katseet ja ryhti lupasivat enemmän\nkuin mitä hän tositeossa täytti. Hänen kasvonsa olivat pyöreämuotoiset\nja pehmoset, huulet avoimet suuteluun, ja somasti kaartuivat korkealle\nkammatut hiukset kapean otsan ympärillä, mutta teräksensiniset\nsilmät vilkkuivat keimailevina ja samalla kylminä. Piikatytöksi hän\noli huomiotaherättävä ja harvinainen. Hänen emäntänsä eivät olleet\nhäntä oikein kärsineet, hän vaihteli usein paikkojaan ja sai lopulta\nvaan vaivoin palveluspaikan. Niin hän eräänä päivänä osui tulemaan\nulkotilallekin. Siellä tarvittiin juuri palvelijatarta, jonka tehtävänä\nolisi keittää miehille ja joka osaisi lypsää, mutta myöskin muuten\nolisi perehtynyt taloustoimiin, ja kun oli vaikeata saada palvelusväkeä\ntänne kaukaiseen yksinäisyyteen, niin päätti rouva Meseck, kaikista\nsalaisista arveluttavuuksista huolimatta, ottaa tuon kauniin Augustan\nkoetteeksi palvelukseensa, mutta heti ensimäisen epäilyksen synnyttyä\najaa hänet pois.\n\nTyttö puolestaan, sen vaistomaisen ymmärtämyksen avulla, joka niin\nusein yhdistää salaisesti kahta toisilleen vihamielistä naista,\ntissi aivan tarkoilleen, mitä hänellä oli odotettavissa emäntänsä\npuolelta ja oli sen mukaan sovitellut suunnitelmansakin. Hän oli\nväsynyt kiertelemään maita mantereita kartanosta toiseen ja tahtoi\nvihdoinkin pujoittautua johonkin lämpimään pesään pysyväisesti. Siihen\ntarkoitukseen näytti hänestä juuri Meseck'in kartano sopivalta.\nMikä olisi helpompaa kuin riistää vanhalta rouvalta ja kiehtoa\npuoleensa tämän nuori aviomies? Miehen kanssa hän sitten kyllä\nosaisi sopia yhteisestä taistelusta, rouva-vanhusta vastaan ja tehdä\nviimemainitulle elämän niin karvaaksi, että hän muuttaisi manalle\npaljaasta suuttumuksesta. Silloin olisi paikka avoin ja senlisäksi\ntehtynä hyvätyö, kun tuo vanha noita, joka ei voinut kuolla, olisi\ntullut autetuksi hyvin-ansaittuun lepoon, mutta tämä paljon kärsinyt\nmiesraukka taas olisi saanut nuoren, soman emännän. Tämä oli hän itse,\n— ja hän näki jo itsensä rouva Meseck'in laadullisena seuraajana,\nmahtava avainkimppu kupeella, kun hän seisoi runsasvarastoisessa\nruokahuoneessa ja jakeli piioille vähäisinä annoksina leipää ja\nsianlihaa. Sillä taloudenhoidosta tahtoi hän itse pitää huolta, jotta\nsiihen tulisi yhdenmukaisuutta, ja niinkuin _hän_ oli ennen nälkää\nnähnyt, niin tahtoi hän sitten hyvittää sen kostamalla samalla tavalla\ntoisille.\n\nSiihen oli tie tosin vielä pitkä, ja hän itse oli yhä ainoastaan\nköyhä palvelustyttö, jonka täytyi monasti laskeutua karkeaolkiselle\nvuoteelleen nurisevin vatsoin; silloin hän usein kiristeli hampaitaan,\nkun ei voinut astua askeltakaan likemmäksi päämääräänsä, vaikka oli jo\nollut useampia kuukausia palveluksessa tilalla ja joka päivä joutui\nniin ja niin monasti herran nähtäviin. Tämä taas ei näyttänyt ollenkaan\nkääntävän häneen huomiotansa tai ei ainakaan ollut sitä tekevinään,\n— sillä niin paljon Augusta sentään luuli huomaavansa että Meseck\nheitti useasti sivultapäin kapeitten silmäluomiensa välistä sangen\nmerkitsevän katseen hänen täyteläisiin, paijaisin käsivarsiinsa,\nkun hän heilauttamalla kaasi ruuanjätteitä ja perkeillä täytetyn\nsangon sikoruuheen tai hankasi hajanaisella pajuluudalla kyökin\nruskeanpunaista tiilikivilattiata. Silloin tapahtui usein, että Meseck\nikäänkuin sivumennen kosketti hänen käsivarsiaan tai hartioitaan,\nmutta kääntyi heti poispäin ja murahti olkansa takaa jonkun äreän\nkäskyn. Sillä tavallisesti pistäytyi samassa hetkessä jostakin talon\npimeästä loukosta esiin heidän eteensä rouva Meseck ja keskeytti\nväliintulollaan, heittäen heihin lyhyen, terävän katseen, kaiken\nenemmän toiminnan.\n\nNiin kuluivat kuukaudet toistensa jälkeen ja kaikki\nlähenemisen mahdollisuus näytti vanhan rouvan valppauden vuoksi\nkadonneen. Tuskin koskaan jätti tämä kartanoa käydäkseen kylässä, eikä\nhän ollut läheisessä piirikaupungissa enään moniin monituisiin vuosiin\nkäynyt. Niinkuin sotilas sodassa pysyttelihe hän vartiopaikallaan\neikä väistynyt asemiltaan, vaikka teki tosin olon siinä itselleen\nhelpommaksi kuin muut, sillä häntä vaivasi unettomuus ja hän huomasi\ntämän jonkinlaiseksi ajankulutuskeinoksi, samantapaiseksi kuin tulen\nkanssa leikitteleminen. Niin, missä muut olisivat murtuneet, siinä\nnäytti tuo ikuinen ympäriinsä-kuljeskeleminen ja vaaniskeleminen\nteroittavan hänen henkisen silmänsä näkökykyä ja virkistävän hänen\nvoimiaan uudelleen.\n\nMutta vihdoin eräänä päivänä tuli ratkaisu. Aivan äkisti, kuten\nihmiset arvelivat. Mutta sen tiesi rouva Meseck itse parhaiten. Jo\ntuon päivän edellisenä yönä oli hän tuntenut, miten jotain näkymätöntä\nja tuntematonta hiipi hiljaan hänen vuodettaan kohden, kun hän siinä\nmakasi ja valppaan henkensä silmäin edessä käänteli elämänsä lehtiä\nyhden toisensa jälkeen. Yhdenmukaiset kynänpiirrokset peittivät\nnäitä lehtiä, alkaen aina ensimäisestä, tuskin enään luettavasta,\nkoukeroisen, madonsyömän folionidoksen sivusta nykypäiviin saakka,\njotka ehkä vetäisivät viimeisen kynäpiirroksen koko tämän pitkällisen\nja kuitenkin niin vaihtelua puuttuvan elämäntyön päätökseksi. Kuka sen\ntietää? Hän tunsi itsensä väsyneeksi ja kyllästyneemmäksi kuin koskaan\nennen. Lehti lehdeltä taaksepäin aivan loppumattomiin aina samat tyhjät\nsanat, aina sama yksitoikkoinen sisällys: elämisen täytymystä, aina\nyhä elämisen täytymystä ei mitään varten ja yhä vaan ei mitään varten,\nainoastaan koska nyt kerran oli olemassa eikä voinut päästä pois,\nennenkuin sai kutsun. Keneltä sai kutsun? Mihin sai kutsun?\n\nEi sentään, olihan valoa häntä ympäröivässä sankeassa pimeydessä. Yksi\nainokainen tähti loisti lempeänä ja suloisena yön halki, kuka tiesi,\nkuinka kaukana, mutta hän huomasi kuitenkin, että hän oli tullut sitä\nyhä lähemmäksi elämänsä radalla, ja että hän jonakin päivänä tulisi\npysähtymään aivan sen eteen, jossa hän sitten loistaisi kuten aurinko\neikä koskaan sammuisi enään. Tämä oli luottamus johonkin parempaan\nmaailmaan ja kauniimpaan elämään, jossa kaikki ne kukat tuoksuaisivat,\njoita hän täällä oli turhaan ikävöinyt. Sillä koleata ja viluista oli\nhänen ympärillään aina lapsuudesta saakka ollut. Iälliset vanhemmat,\nkun hän oli ilmestynyt myöhästyneenä ja pyytämättömänä taivaan lahjana,\nhoitivat häntä enemmän velvollisuudentunnosta kuin rakkaudesta,\nainaisena täysikasvuisten sisarusten silmätikkuna, koska hän oli\nvähentävä heidän perintöosuuksiaan, sitten, kun nämä olivat lyhyessä\najassa toinen toisensa jälkeen rutostitappavan taudin surmaamina\nmuuttaneet manalle, äkkiä koko tilan ainokaisena perillisenä ja siitä\nsaakka ikäänkuin menetetyn lapsuuden korvaukseksi saaden iäkästen\nvanhempainsa puolelta nauttia ylenmäärin liian myöhäistä hellyyttä,\nkohta sen jälkeen joutunut orvoksi ja mennyt varhain naimisiin. Ja tämä\nhänen ensimäisen avioliittonsa pitkän pitkä tie! Kuinka paljon iloa\nhän olikaan odottanut tuosta sivullaan vaeltavasta miehestä, johon\nhän oli lapsellisen haaveellisuuden valtaamana liittynyt, jotta tämä\nvalaisisi hänen kehittymättömälle hengelleen kaikkia tämän maailman\nhimmeästi aavistettuja ihmeitä, ja kuinka kuivana ja paahtuneena\nlepäsikään nyt tuo tie, jota hän oli miehensä kanssa kulkenut, kauas,\nkauas taaksepäin, aina sinne saakka, missä se häipyi hämäryyteen!\nKuinka turhia olivatkaan toiveet olleet! Ja turhaa kaikki, mitä hän\noli elämältä uneksinut! Mutta hurjassa onnenjanossaan hän ei ollut\npysähtynyt pyrkimyksessään, vaan oli yhä uudestaan ojentanut huuliaan\njuodakseen.\n\nJa nyt.... Eikö hän tuntenut, miten tuolta hämäryydestä jotain hiipi\nesiin ja kyyristyi hänen vuoteensa kulmalle? Oliko se kuolema, joka\nistui hänen vieressään ja laski kätensä hänen rinnalleen, niin että\nhänen henkeään ahdisti? Kauhistuneena kohoutui hän ylös ja pyyhki\nläähättäen hien kylmältä otsaltaan.\n\nYmpärillä talossa vallitsi mitä syvin äänettömyys. Ainoastaan\nviereisessä huoneessa oleva kello jatkoi edelleen lohdutonta\ntikitystään, ilmaisten joka heilahduksella tulluksi yksi hetki\nlikemmäksi loppua. Kuinka monta sellaista heilahdusta olikaan tarvittu,\nennenkuin tähän hetkeen oli saavuttu, mutta nyt olikin varasto, joka\nkerran nuoruudessa oli näyttänyt tyhjentymättömältä, loppunut, ja\nviimeiset tikitykset kaikuivat loppuunkuluvan koneiston seiniin. Mutta\nvuoteellaan toisen seinän vierustalla nukkui kolmikymmenvuotias isäntä\nnuoruuden sikeätä unta, ja jos hän vastoin kaikkea todennäköisyyttä\njostain uneksi, uneksi hän ehkä siitä, että pääsee nyt pian vapaaksi\nvanhasta noidastaan. Silloin ryhtyy hän suurine, jykevine kourineen\nhoitamaan isänsä taloa ja kaikkea omaansa, jota hän oli tähän päivään\nsaakka niin varovasti hoitanut ja sitkeästi säilyttänyt. Ja hän ottaisi\nitselleen nuorikon, jonka ensimäisenä tehtävänä olisi kääntää kaikki\nylösalaisin, ja he molemmat nauraisivat rouva-vanhusta vielä hänen\nhautaansa, häntä, joka oli ollut niin tuhma, että oli mennyt naimisiin\nmiehen kanssa, jonka isoäiti hän olisi aivan hyvin voinut olla! Ja\ntämä kaikki voisi tapahtua jo huomenna tai ylihuomenna. Mutta hänen,\nrouva Meseck'in, hauta tulisi häviämään ja rikkaruoho sen päällä\nrehoittamaan. Sillä se uusi tulisi varmaankin pitämään tarkkaa huolta\nsiitä, että vanhuksen muisto kasvaisi umpeen ja häviäisi jäljettömiin.\nJa jospa se olisikin juuri Augusta, joka tänne asettuisi hänen\njälkeensä ja ottaisi haltuunsa hänen vuoteensa!\n\nVuoteessaan istuvan vanhuksen ruumista karsivat kuumat ja kylmät\nväreet, kun nämä ajatukset johtuivat hänen mieleensä. Miksi hän\nolikaan ottanut taloon tuon röyhkeän, keimailevan naikkosen! Nyt oli\nonnettomuus tapahtunut tai voi kuitenkin minä hetkenä hyvänsä tapahtua.\nTosin hän ei ollut vielä saanut vaanituksi mitään epäilyttävää, mutta\nkuka tuntee nuoruuden ja himokkaisuuden salatiet, ja joka tapauksessa\noli tuo läpikavala nainen tarkoitellut rehevää, komeaa isäntää. Ja\nMeseck? Hän kyllä ottaisi vastaan, mitä hänelle tarjoutuisi. Hän tulisi\njuomaan, tutkimatta suuresti pikarin sisältöä. Mitä hän, vanhus,\nvoikaan sitten hänelle antaa! Tiesikö Meseck mitään siitä kaikesta\näidillisestä hellyydestä, jota hän hänelle tuhlasi? Hän käytti sen'\nhyväkseen niinkuin olisi se ollut aivan itsestäänselvää, ja meni\ntiehensä. Ja hän pelkäsi rouvansa katsetta. Minkätähden? Koska hän\nodotteli rouva-vanhuksen kuolemaa ja huomasi, että hänen ajatuksensa\nolivat paljastuneet, kun hän koetti kestää rouvan katsetta. Siinä juuri\noli asian ydin! Tämä oli se salaisuus, jota Meseck oli sydämessään\nhautonut ja koettanut häneltä piiloitella. Mutta vanhus oli viisaampi\nkuin hän ja hän kyllä sen vetää vielä päivänvaloon. Heti paikalla\ntahtoi hän huutaa Meseck'in hereille ja kysyä häneltä asianlaitaa.\n\nNämä ajatukset saivat hänen vanhat, kuihtuneet kätensä puristumaan\nnyrkeiksi. Hän kuunteli hetkisen tähystellen nukkuvaa miestänsä kohti.\nMutta mitä tämä merkitsi? Ei hiiskahdustakaan kuulunut pimeydestä\nhänen korviinsa. Ei näyttänyt mitään liikkuvan tai olevan valveilla.\nÄänetön hiljaisuus kaikkialla ympärillä. Tai erehtyikö hän? Oliko hän\nhereillään? Näkikö hän unta? Lähenevä kuolemako se jääkylmin henkäyksin\nhänen kasvojaan hiveli, niin että hänen tajuntansa tylsistyi? Hän\ntahtoi huutaa, mutta ei ääntäkään noussut hänen rinnastaan. Niinkuin\nkouristustaudin valtaamana hän istui vuoteellaan ja kuunteli kaula\nkuroitettuna. Ja jospa hänen miehensä todellakin olisi noussut\nvuoteeltaan ja salaa hiipinyt pois? Jospa hän olisi käyttänyt hyväkseen\nrouvansa nukkuma-aikaa hiipiäkseen palvelustytön luo kamariin, mutta\nhän itse, rouva, makasi täällä, voimattomana kulkemaan hänen jälkeensä,\nkuolinvuoteellaan, ypöyksin ja hyljättynä taistellen äänetöntä,\nkauheata taistelua kuoleman kanssa. Ja aamulla aikaisin löydettäisiin\nhänet kylmänä ja kalpeana vuoteellaan. Silloin voisivat nuo molemmat,\njotka nyt keskenään pitivät ilojaan, periä hänet ja ilkkuillen nauraa\nhäntä. Kirotut olkoot he!\n\nVanhuksen tajunnan voimat pettivät ja uupuneena vaipui hän taaksepäin\ntyynylle.\n\nSeuraavana aamuna, kun hän pitkän unettoman yön jälkeen avasi silmänsä,\ntunsi hän olonsa helpommaksi. Mutta kun hän aikoi lähteä liikkeelle,\nhuomasi hän, että hänen jalkansa eivät täyttäneet tehtäviään. Hänen\ntäytyi istuutua nojatuoliin, muutoin olisi hän kaatunut. Tämä oli\nsamanlaista heikkoutta kuin yöllä oli ollut.\n\nHänen miehensä tuli sisään ja puheli hänen kanssaan. Rouva vastaili\nniukasti ja tutkisteli hänen kasvojaan, mutta ei voinut saada selville,\noliko hän nähnyt, unta vai ei. Meseck kysyi, oliko noudettava lääkäri.\nRouva kiitti ja kielsi sitä tekemästä. Tämä sairaus ei merkitse mitään.\nSiitä kohtauksesta, joka hänelle oli yöllä tapahtunut, ei hän puhunut\nsanaakaan.\n\nHänen miehensä meni ulos. Kun rouva oli yksin, palasivat ajatukset\ntakaisin, nuo kauhistuttavat ajatukset, jotka vielä tulisivat tekemään\nhänet hulluksi. Talossa supistiin ja kuiskittiin. Jotain salaperäistä\nhiiviskeli ympäriinsä ja pujahteli ovien ja seinien kautta. Nähtävästi\ntehtiin nyt suunnitelmia hänen kuolemansa varalta.\n\nÄlkäähän vielä! sähisi hän purren hampaitaan yhteen. Hän kysyi\nAugustaa. Tyttö kuului olevan kasvitarhassa perunoita kuokkimassa.\nOliko herra pellolla? Ei, hänkin kasvitarhassa.\n\nRouva Meseck luuli huomaavansa, miten palvelustyttö pidätteli nauruaan.\nSen hän tahtoi saada pois piioistaan. Hän käski tuoda itselleen\nkoukkusauvan ja ojentautui suoraksi. Siinä nähtiin taas kerran vanhaa,\nsitkasta elinvoimaa! Ei enään jaloissa jälkeäkään heikkoudesta! Hän\ntahtoi vaan saada varmuuden. Sitten kuolla! Taikka mieluummin jäädä\neloon ja nähdä heidän kaikkien vaipuvan hautaan!\n\nUlkona kasvitarhassa seisoi herra Meseck nojautuen päärynäpuuta vasten.\nHänen edessään maassa oli Augusta polvillaan ja kokoili vast'ikään\nkuokkimiaan perunoita karkeaan esiliinaansa. Hänen vieressään oli\nkuokka muokatulla multakasalla. Äänettömänä toimitti hän työtään eikä\nkatsonut kertaakaan ylöspäin, mutta huomasi kuitenkin, miten Meseck'in\nsilmät häntä tähystelivät.\n\nMeseck oli häntä usein ennen moittinut siitä, että hän jätti aina niin\npaljon perunoita maahan, jotka sitten sitä uudestaan kynnettäessä\nnousivat ylös mädäntyneinä.. Isäntä tahtoi hänelle nyt kerrankin\nosoittaa, miten sellainen työ oli oikein tehtävä. Nyt hän vielä\nseisoskeli siellä pitämässä huolta siitä ettei maahan jäisi yhtäkään\nnoista ruusunvärisistä palleroista.\n\n\"Nyt olisi hyvä tilaisuus\", ajatteli Augusta itsekseen, \"rouva-vanhus\nherpaantunut ja sairas ja ties kuinka pian jo kirstussakin! Paras aika!\nNyt tai ei milloinkaan!\"\n\n\"Miksi herra minua niin tähystelee?\" kysyi hän yht'äkkiä ikäänkuin\nsattumalta alhaaltapäin, muuttamatta sitävarten asentoaan tahi\nkeskeyttämättä hetkeksikään perunain poimimista.\n\nMeseck oli hämmästynyt. Sisukas tyttö tuo! Hän ei tiennyt, pitikö hänen\nsivaltaman tuota rohkeata veitikkaa pitkin lihavata, pyöreätä selkää\nkepillään vai mitä hänen muuten piti tehdä.\n\nHän vilkuili tyttöä silmillään. Tämä oli yhä polvillaan maassa, mutta\noli kohottanut päätään hiukan häntä kohden ja piteli laidoista kiinni\nesiliinaansa, jossa perunat olivat. Hän oli saanut työnsä tehdyksi.\nHitaasti kohoutui hän polvistuneesta asennostaan seisaalleen, kunnes\noli ojentanut koko täyteläisen, tukevan vartalonsa suoraksi ja seisoi\nlyhyen matkan päässä Meseck'istä.\n\n\"Miksi herra minua tähystelee?\" kysyi hän toistamiseen ja katsoi häntä\nuhmailevasti silmiin. Hänen silmänsä säihkyivät hurjaa intohimoa. Hänen\npalava hengityksensä sekoittui Meseck'in hengitykseen.\n\n\"Enkö minä sitten saisi?\" huudahti tämä äkkiä änkyttäen, \"sitävartenhan\nsinä oletkin täällä!\"\n\nJa samassa hän sieppasi tuon suojattoman tytön luokseen ja kietoi\nraudanvankat kätensä hänen tukevain vyötäistensä ympäri. Päästäen\npuoleksi tukahdutetun huudahduksen vaipui tyttö häntä vastaan ja heidän\nvälistään vyöryivät ruusunväriset perunat syösten hujan hajan muhealle\npellolle.\n\nTuossa asennossa seisoivat he pari silmänräpäystä kädet kiedottuina\ntoistensa ympäri ja kieriskellen aamupäivän kirkkaan auringon\nvalaisemina. Kömpelö, kookas isäntä kohosi vielä päätä pitemmälle\ntuota suurikasvuista naista, jota hän nyt kohotti ylöspäin eteensä ja\nkoetti saada läheiselle puutarhapenkille. Juopumuksentapainen tylsä\nhuolettomuus huumasi hänen tajunsa. Hän ei enään nähnyt eikä kuullut\nmitään. Hän unhoitti kuka ja missä hän oli. Hän tunsi vaan joustavan\nvartalon käsivarrellaan.\n\nSamassa hetkessä kuuli hän äkillisen, läpitunkevan huudahduksen aivan\nkorvansa juuressa. Samalla myös tyttökin voimakkaasti ponnistaen\nriistäytyi irti hänen käsistään, heitti ikäänkuin mielipuolena kauhusta\nesiliinansa päänsä yli ja juoksi, niin nopeasti kuin jalat voivat häntä\nkiidättää, suoraan perunamaan yli kasvitarhanportista ulos.\n\nMeseck painoi huumaantuneena kädellään otsaansa ja hieroi\ntylsäkatseisia silmiään. Tuossa seisoi muutamia askeleita hänestä,\nkoukkusauvaansa nojaten, kirkkaitten auringonsäteitten valossa vanha\nrouva Meseck, sanattoman uhkaavana, niinkuin yöllinen ilmestys,\njoka vielä kerran on hautansa pimennosta noussut ylös päivänvalon,\nvallatakseen väkivoimin oikeutensa elämään.\n\nMeseck'in ruumista viilsivät jääkylmät väreet, niinkuin olisi hänen,\nelävän ihmisen, käteensä tarttunut joku haamu ja tahtoisi viedä hänet\nmukanaan.\n\nMutta ensi kauhun hälvettyä valtasi hänet hetkessä raju halu asettua\nvastarintaan sekä hurja raivo.\n\n\"Mitä, sinähän olit olevinasi sairas ja kuitenkin vakoilet\", ärjyi hän.\n\"sinä ilkiö! Teeskentelee voidakseen paremmin vakoilla! Ilkiö!\"\n\nNyrkki kohotettuna aikoi hän käydä vanhuksen kimppuun, mutta taaskin,\nkuten niin usein ennen, saivat tämän silmät, jotka nyt aurinkoon päin\nkääntyneinä säihkyivät läpikuultavan vihreinä kuin kissan silmät, hänet\nperäytymään.\n\nTuossa hän seisoi, vanhus, joka Meseck'iltä oli viekoitellut hänen\nelämänsä, eikä Meseck uskaltanut käydä häneen käsiksi surmatakseen\nhänet. Hänen täytyi antaa käsiensä herpautuneina retkahtaa sivulle ja\nikäänkuin paikolleen jähmettyneenä kuunnella vanhuksen sanoja.\n\n\"Te olette kai minut jo pyyhkineet laskuistanne pois?\" sanoi hän.\n\"Näetkö nyt, kuinka suunnitelmasi ovat epäonnistuneet? Teidän\nlaskelmanne perustuu perinpohjaiseen erehdykseen, sinun ja tuon\nnaikkosen. Minä voin sinulle sanoa olevani vielä aivan elinvoimainen.\nMinä vedän kyllä vielä kahdelle vertoja! Nyt olen taas kerran tullut\nsiitä vakuutetuksi! Sitä minä olenkin aina ajatellut! Sinä odottelet\nikävöiden minun kuolematani! Siihen perustuu koko sinun suunnitelmasi!\nÄlä erehdy, rakas Otto! Minä en väisty vielä pitkään aikaan\nnäyttämöltä! Sitä mielihyvää minä en anna sinun tuntea! Saadaanpas\nnähdä, _kumpi_ meistä saattaa toistaan hautaan! Ehkäpä sinä vielä\nmenet sinne ennen minua! Mutta tämän minä ennustan sinulle; jos minä\nennemmin kuolenkin kuin sinä, niin _pian_ se ei tule tapahtumaan!\nja kun se kerran tapahtuukin, niin ei siitä sinulle tule olemaan\nmitään hyötyä, sen minä takaan! Minä en tahdo haudassani saada mitään\nrauhaa, ennenkuin sinä olet tullut minun jälkeeni sinne! Ja vaikka\nminun pitäisi palata joka yö yhä uudelleen ja seisoa käärinliinaan\nkietoutuneena sinun vuoteesi vieressä, tekisin senkin, sillä\nminun _jälkeeni_ et sinä saa ottaa ketään enään vaimoksesi! Minä\npakoitan sinut tulemaan jälkeeni! Nyt sinä tiedät, mitä sinulla on\nodotettavissa! Älä iloitse minun kuolemastani! Minun kuolemastani ei\nsinulle lähde mitään apua!\"\n\nHän puhui tämän kaiken synkällä, soinnuttomalla äänellä, ja puutarhan\nhedelmäpuiden oksilla visertelevien lintusten sävelet sekoittuivat\niloisina siihen kaameaan kiroukseen, jolla rouva-vanhus oli kietonut\ntuon nuoruusvoimaisen miehen itseensä elämässä ja kuolemassa.\n\nVielä samassa hetkessä piti Augustan, palvelustytön, panna kokoon\nkapineensa ja lähteä taas maailmanrantaa kiertelemään. Hän oli\nyritellyt vastaväitteitä ja uhannut aikovansa, jos hänet ajetaan pois,\nkaikkialla toitottaa seikkailuaan.\n\nMutta Meseck ei epuuttanut käskyään. Häntä peIoitti vaimonsa, kuten\nkaikki muutkin naiset, mutta erittäinkin hän, jonka kanssa hänen nyt\noli kärsivällisesti vaellettava taival aina päiviensä päättymiseen\nsaakka ja vielä sittenkin iankaikkisuuden ääriin asti; tämä oli hänestä\nepäämätön varmuus, yhtä ehdoton tosi kuin kuolema itse.\n\nTästä päivästä saakka hän alkoi vähitellen vanheta. Alistuvammin\nkuin koskaan ennen taipui hän rouvansa voimakkaamman hengen edessä.\nAinoastaan hurja raivonpuuska ilmaisi usein, mitä hänen sisällään\nkiehui. Silloin riehui hän kuin eläin, joka turhaan ravistelee\naituuksensa rautatankoja. Mutta siitä ei hänen asemansa muuttunut.\nHänen kahleensa kestivät ja hänen täytyi taipua. Niin hän rauhoittihe\naina uudelleen.\n\nVähitellen syntyi hänessä jonkinlaista uteliaisuutta saada nähdä,\nkumpi heistä tulisi kauemmin kestämään. Mutta juuri sen tapauksen\nvaralle, että hän eläisi kauemmin kuin hänen rouvansa, ei hänellä\nollut mitään toivoa, sillä tiesihän hän, ettei tämä tulisi silloin\nsuomaan hänelle mitään rauhaa ja että hän tulisi hänet pian noutamaan\nluokseen. Tämä ajatus johtui hänen mieleensä ikäänkuin ajankuluksi,\nkun hän seisoi pellolla pitäen silmällä työväkeään. Hänestä se oli\nniinkuin kilpa-ajoa, eroitus oli vaan siinä, että heidän kilpa-ajossaan\nse voitti, joka hitaammin ajoi ja älysi päästää toisen aina edelleen.\nJa tämä edellepäässyt, jonka voimat liian nopeaan kuihtuivat, oli hän,\nMeseck itse. Hän tunsi selvään, kuinka hänen pyrkimyksensä laimenivat\nja hänen tarmokkuutensa veltostui.\n\nMutta tuo ikivanha rouva näytti sitävastoin tuon kauhean aamun jälkeen\nvielä kerran virkistyneen ja nuortuneen. Se oli ollut hänen kaikkien\nelämänvoimiensa koetushetki. Nyt, kun oli taistelussa voittanut,\nvaelsi hän reippaana yhdeksännettä vuosikymmentään kohti. Herra Meseck\nhämmästyi usein hänen ripeyttään ja vireyttään katsellessaan häntä\nsyrjästäpäin, sillä suoraan silmiin hän tuskin enään uskalsi häntä\nkatsoa.\n\nNiin, vielä korkeimmalla iällään rouva Meseck sai syttymään viimeisen\nintohimonsa. Ei enään ihmisiin tai häntä ympäröivään elämään. Se kaikki\noli käynyt kalpeaksi hänen silmissään, vaikkakin hän siitä vielä\nvelvollisuuden ja vanhan tottumuksen vuoksi huolehti. Mutta hänen\nsydämensä kääntyi nyt tähtiä kohden ja hänen silmänsä tutkistelivat\nkirkkain öin tähtitaivaan ihmeitä.\n\nJo varhain olivat hänen katseensa kiintyneet tarkkaamaan tähtien\ntoisiinsayhtyviä ratoja ja niiden ikuisia muotoja, mutta nyt alkoi\nhän perusteellisemmin syventyä yön vaihteleviin ja kuitenkin aina\nsamansuuntaisiin näköaloihin ja opiskella kirjoistaan yksityisten\ntähtien nimiä sikäli kuin ei niitä ennaltaan tuntenut. Usein oli\nhänen tapana kuvailla mielessään, miten tuolla ylhäällä rajattomissa\nkorkeuksissa eleli samanlaisia olentoja kuin hän itse loistelevilla ja\nvälkkyvillä taivaankappaleilla, ja häntä ylensi ajatus, että siellä oli\nkorkeampia, jumalankaltaisia olioita, joiden luo hän itsekin oli kerran\nkohoutuva, kun hän oli pudistanut jaloistaan maan tomut.\n\nSillävälin kun rouva Meseck irtaantui yhä enemmän kaikesta\nmaallisesta, kiintyi hänen miehensä yhä lujemmin maanviljelykseen,\njokapäiväisen työn koneelliseen suorittamiseen ja renkien karkeaan,\nmutta terveelliseen ja lakkaamattomaan työskentelyyn. Aamuvarhaisesta\nmyöhään iltaan pysyttelihe hän jalkeilla ja tarttui kaikkiin\npikkuaskareihin, joiden yhteistuloshan juuri muodostaa ihmiselämän\nyleensä ja erittäinkin maamiehen elämän. Tuntui siltä kuin etsisi hän\npakopaikkaa itseltään ja kiduttavilta ajatuksiltaan. Jokainen tallin\novenpielus, jokainen naula, jokainen lapio, jokainen auranvannas tuli\nhänelle rakkaaksi ja kalliiksi ja vähitellen kiintyi hänen sydämensä\nyhä lujemmin taloon, pihaan ja peltoihin. Niinpä hän pian ajatteli\nvaan, että hän oli alusta alkain ollut tämän kartanon isäntä, ja hänen\npeltonsa mustasta mullasta puhkesi kukkimaan hänelle lohdutuksen yrtti.\n\nSenohessa hän vähitellen vanheni vanhenemistaan, vuodet vierivät hänen\nohitseen niinkuin hänen kyntöhevosparinsa, jotka jo aamuhämärissä\nlähtivät reippaana ja rohkeina peltotyöhön ja palasivat illalla\ntuttuun talliinsa vaivaantuneina ja läpiväsyneinä, joutuakseen taas\naamunkoitossa valjaisiin samaa matkaa varten. Päivä päivältä, vuosi\nvuodelta.\n\nJa tänään palautui aikojen kuluessa aviopari Meseck'in\nkahdeskymmenesviides hääpäivä.\n\nKello oli kahden seuduissa jälkeen puolipäivän. Painostava hiljaisuus\nkaartui kylän yli. Taivaalle oli kasautunut pilviä toinen toisensa\nyläpuolelle. Ei tuulen hengähdystäkään. Pajujen ja hedelmäpuitten\nlehdet riippuivat velttoina. Ilmassa leyhyi tulikiventapaista sumua ja\nvaikeutti hengitystä.\n\nMökkien ja tupasten mataloihin oviin nojaili odottavia vaimoja.\nPellavatukkaisia lapsia vetelehti rappeutuneitten aitojen vierustoilla,\nmutta he eivät leikkineet nyt kuten tavallisesti eivätkä kirkunallaan\nkaiuttaneet ilmaa. Väsyneinä antoivat he päänsä painua alas ja\ntähystelivät rajuilmaa ennustavaa kellervää taivasta. Usein kuului\njoltakin pihalta kukon kieuntaa, jonka ääni sieltä kiiri syvänä ja\nsurullisena sakean ilman läpi. Muutoin näytti kaikki nukkuvan, koirat,\nkanat, hevoset, lehmät, vieläpä kärpäsetkin, joita asettui satamäärin\ntupien likaisille ulkoseinille.\n\nEivätpä naistenkaan keskustelut tahtoneet nyt luistaa. Odotettiin\ntuleviksi Meseck'ien hopeahäävaunuja, joiden täytyi saapua kylään\ntältä, maantiestä syrjässä olevalta puolelta, ja joka tapauksessa\nmökkien ohitse. Kello kolme piti vihkimisen tapahtuman. Siihen ei\nsiis voinut enään olla pitkää aikaa. Millaiseltahan parikunta olikaan\nyhdessä näyttävä? Vanhaa rouvaa ei oltu enään vuosiin kylässä nähty.\nAinoastaan hämäräperäiset huhut kuiskailivat hänen eriskummallisesta\nelämästään ja puuhistaan kaukaisella ulkotilalla, jossa hän muka\neleskeli kuin ilves kolossaan ja kuljeskeli unissa ihka elävänä. Sillä\nlaajalti koko seudulla oltiin varmoja siitä, että hän oli salaperäinen\nolento, toisellainen kuin tavalliset ihmislapset.\n\nKuin taruna joutui lastenlasten kuuluviin kertomus vanhasta rouvasta,\njoka ei kuolla tahtonut, ja joka päivä, jonka hän vanhemmaksi\neli, lisäsi niitten ihmeitten lukua, joita hänen elämänjuoksuunsa\nliitettiin. Hänen nimeään mainiten saatiin lapset vuoteille ja vieläpä\ntäysikasvaneetkin tunsivat vienojen väreitten ihoaan viiltävän\najatellessaan, että hänet voisi joskus yöllä kohdata ulkona, kun hän\nkierteli kartanonsa ympärillä ja siellä tutki tähdistä, kuinka pitkä\naika hänellä vielä oli elettävänä. Ainoastaan hyvin harvat tunsivat\nhäntä ulkonäöltä. Nyt piti hänen esiintymän kylässä ilmielävänä ja\ntuleman ihmisten nähtäviin täydessä päivänvalossa.\n\nTaivas tosin laati kasvoilleen aivan oman ilmeensä sen näytelmän\najaksi, jota senkin nyt oli muitten mukana katseltava. Tuo\ntulikiventapainen loiste, joka reunusti paksujen pilvikasojen partaita\nja heijasti taivaankannelle vaaleata valoa, soveltui niin hyvin yhteen\ntuon miltei satavuotiaan vanhuksen synkän olemuksen kanssa. Ukkosen\njyristessä ja salamain leimahdellessa oli hän viettävä hopeahäitään,\nniinkuin olisi Herra julmistunut tuohon uhkarohkeaan naiseen, joka\nnäytti hänen valtaansa uhmailevan, ja jylisten huutaisi hänelle alas\nukkospilvistään: \"Mitä sinä minulta tahdot? Minulla ei ole mitään\ntehtävää sinun kanssasi.\" Jo kuultiin hänen jylhän äänensä etäältä\nkaikuen jyrisevän ja lyhyitten väliaikojen kuluttua taas häipyvän.\n\nJa nyt kuului nopeasti kiitävien vaunujen kolinaa leveältä\nkarjanlaitumille vievältä tieltä, joka myös johti takamailta kylään.\nPölypilviä kohahti ylös ilmaan ja painautui jälleen maahan. Kaikista\ntuvista pistihe ulos odottelijain päitä kuroittautuen niin kauas kuin\nmahdollista. Joka taholta kuului suhinaa ja kuiskintaa. Kuuli, miten\nvaunut vierivät nopeasti yhä lähemmäs, mutta kaikkia esineitä verhoavan\nsumun takia ei mitään näkynyt. Itse luontokin näytti olevan häpeillään\nja tahtovan peittää tiheällä verholla tuon hullunkurisen näytelmän.\n\nMutta silloin sujahtivat leijailevien pölykasojen keskestä esiin\nvaunut ja kohta niitten jälestä toiset. Ja ensimäisissä, jotka kahden\nvoimakkaan, ruskean hevosen vetäminä kiisivät ohi kuin raivostuneina,\nnähtiin vilahdukselta valkokauluksinen mies, jolla oli päässä\nleveälierinen sylinterihattu, ja hänen vieressään istuvan jonkun\nkummallisen, kokoonvajonneen olennon, josta ei päässyt selville, oliko\nse ihminen vai vaatenyytti. Tämä oli morsiuspari, ja toisissa vaunuissa\nistui kaksi vanhempaa sekä yksi nuorempi herrasmies, joilla samaten oli\nsylinteri päässä ja jotka nähtävästi olivat herra Meseck'in sukulaisia.\nMutta heidän takanaan umpenivat polypilvet taas läpinäkemättömäksi\nmuuriksi.\n\n\"Ravintolaan! He ajavat ravintolaan!\" huusi muudan suuri,\npuolikasvuinen pojanvintiö, jolla oli nuoren miehenarvon merkkinä veres\npuukoniskun jättämä arpi vasemmassa poskessa.\n\n\"Ravintolaan! ravintolaan!\" kaikui huuto edelleen pitkin riviä.\nSeuraavassa hetkessä alkoi miehiä, naisia ja lapsia, niin paljon kuin\nheitä oli tupien eteen kokoontunut, juosten rientää läheistä ravintolaa\nkohden hyökäten kuin hurja metsästysseurue vaunujen jälkeen.\n\nVäkijoukko oli todellakin oikeassa. Herra Meseck oli toivonut, että\nensin poikettaisiin ravintolaan ja toimitettaisiin hevoset ja vaunut\nensiksi suojaan lähenevältä ukkosilmalta, ennenkuin lähdettäisiin\nkirkkoon.\n\nNiin kävi sitten tuo huima hääajo molempien olkikattoisten, vinojen\ntupasten muodostamien huonerivien kautta, ohi vihreillä köynnöksillä\npeitetyn kyläkirkon juhlallisen, avoimen oven, kyläkirkon, jonka\nhuipukas torni kohosi rajuilmassa omituisen kelmeänä taivasta kohden,\nohi kallistuneitten hautuumaanristien äänettömän rauhanalueen\nja kaihoisain, ikäänkuin hautakumpua syleilemään asetettujen\nsurusaarnien, ohi ällistelevien kyläläisten tunkeilevan joukon,\nkunnes he äkkinäisellä tempauksella pysähdyttivät hevoset matalain\nravintolarakennusten eteen. Hevoset korskuttelivat kuolaimiaan, niin\nettä vaahto roiskui ympäriinsä nutuille ja hameille. Paksu pölykerros\npeitti kirkkaiksi hangattuja ajoneuvoja ja vast'ikään maalattuja\naisoja, ja miesten vanhantapaiset, juhlalliset hatut näyttivät\nharmaaseen verhoon käärityiltä.\n\nÄänettöminä ympäröivät ällistelijät molempia ajoneuvoja. Ei kukaan\nuskaltanut liikahtaa tai ääntä päästää, sillä häävieraiden,\nmutta etenkin itse Meseck'ien, kasvoilla oli jotakin, joka\nviisastelunhaluisimmaltakin riisti halun ja sulki suun.\n\nHerra Meseck oli vanhentunut. Kerran niin komea, suora vartalo oli\npainunut etukumaraksi. Kookas pää oli piiloutunut syvään yhä vielä\nleveitten hartiain väliin. Sylinterin laidan alta oli harmaantunut\ntukka valahtanut mustan takinkauluksen päälle. Silmät tähystelivät\npuoleksi sulkeutuneina ja pyörivät levottomina vilkkuen huolten\nuurtelemista kasvoista.\n\nHän nousi kankeasti vaunuista ja ojensi rouvalleen kätensä. Tämä\nnojautui siihen vapisten ja saapui vaivaloisesi alas maahan. Kaikkien\nkatseet olivat häneen kiintyneet. Tämä oli siis se ulkotilan vanhus,\njonka hartioita lähes satavuotinen aikakausi painoi. Kylässä oli\ntosin vielä pari yhdeksänkymmenvuotiasta ja lisäksi muutamia\nkahdeksankymmentä vuotta täyttäneitä, mutta ne eivät olleet enään\npitkiin aikoihin lähteneet ulos ahtaista tuvistaan ja nuoremmilta he\nolivat jo jääneet unohduksiin. Sitävastoin tämä rouva antoi vielä\nkylälle ja laajalti sitä ympäröivälle seudulle puheenaihetta ja\nistuutui vielä vaunuihin sekä ajoi taas hetken kuluttua takaisin,\nnäyttääkseen koko maailmalle, ettei hän vielä hetikään ajatellut\nkuolemata.\n\nOmituisen mielialan sai aikaan tuo iäkäs, koukistunut vartalo ja\nnuo suuret, tehoisat silmät, jotka olivat miltei ainoa, mikä oli\nennen niin kauneista, hienopiirteisistä kasvoista jälelle jäänyt.\nKaikki muu noissa kasvoissa oli kurtistunutta, kuihtunutta ja\npienentynyttä ja niitten keskeltä pistihe oikea terävä linnunnokka,\nmutta sen yläpuolella säteilivät vielä silmät viimeistä väsähtynyttä\niltaloistettaan, niinkuin hän olisi siirtäytynyt pois ympärillä\nseisovain läheisyydestä kaukaisiin, vieraisiin etäisyyksiin.\n\nJa kun hänen vanhat, uupuneet jalkansa nyt koskettivat vakavaa\nmaanpintaa, silloin näytti rouva-vanhus kadottavan vielä kerran\nraihnautensa ihmisten silmissä. Verkalleen ojentautui hän suoraksi\nja kohotti päätänsä uhmaavan ilmeen herätessä hänen kasvoillaan,\nikäänkuin tahtoisi hän sanoa: Minä olen teitä kaikkia koko pitkän\nelämäni ajan halveksinut, minä halveksin teitä vielä tänäänkin. Sitten\nhän asteli miehensä käsivarteen nojaten hitain askelin ravintolan\nherrasväenhuoneesen.\n\nMutta väkijoukossa, joka ulkona oli häntä tähystellyt, heräsi ikäänkuin\naavistus siitä, että tämä vanhus oli vielä elävä kauemmin kuin moni\nheistä, joka nyt seisoi kerskailunhaluisena kahdella voimakkaalla\njalallaan, — ehkäpä myös hänen omassa miehessäänkin.\n\nTämä olikin viimeinen sitä epäilemään. Vieläpä hän sitä toivoikin\nja piti itseään pelin menettäneenä. Hän oli tänään synkeässä\nmielentilassa. Varhain aamulla oli hän noussut ylös ja astellut ulos\npellolle. Siellä oli levällään niin laajalla alalla kuin hänen silmänsä\nulettuivat näkemään äskettäin leikattu vehnä, vuoden runsas anti,\njota hänen sydämensä hellien ajatteli ja jonka hyväksi hän oli monet\nhikipisarat vuodattanut, ja hänen sydämestään nousi taivasta kohti\nvalitus, että sen piti näin surkeasti ainaisen sateen takia mädätä ja\npilautua.\n\nJa tämä vanheneva mies, jonka viimeinen toivo ja ilo hänen niittynsä\nja laidunmaansa, viljansa ja peltonsa olivat, oli hätäisin kiirein\nryhtynyt auttamaan väkeään märkien lyhteitten aukomisessa ja kuivumaan\nlevittämisessä.\n\nMutta päivän kuluessa oli hänen mielensä tullut yhä raskaammaksi,\naivan niinkuin taivaankin kasvot peittyivät ja synkkenivät. Jos\nei Jumala mitään ihmettä tekisi, puhkeaisi hirmuinen rajuilma ja\nlioittaisi uudelleen kaiken. Ja sellaisella hetkellä pitäisi hänen\nnousta vaunuihin ja jättää talo ja työt silleen, lähteäkseen tuon\nmuumion kanssa, jota nähdessään hän sai hengenahdistuksen, hopeahäitään\nviettämään.\n\nHän seisoi vierashuoneen ikkunan ääressä ja tähysteli yhtämittaa\nmustanuhkaavata myrskytaivasta. Hänen oli surku mielessään. Hän\npureskeli alahuultaan ja tuijotti synkälle kyläkadulle, jossa nyt\noli tuuli noussut myllertämään ja lennätteli pölypatsaita ylös\ntaivasta kohti. Porttikäytävässä näki hän sukulaistensa seisovan ja\nhuolestuneennäköisinä päätä pudistelevan. Kuka tietää, mistä he nyt\npuhuvat. Ehkä hyvinkin siitä nurjasta onnesta, joka häntä oli vainonnut\nkoko hänen elämänsä ajan. Nyt he voisivat hänelle nauraa vasten\nnaamaa. He olivat jääneet pieniksi eläjiksi, mutta mitä oli hän, jolla\noli suuri maatila? Ei niinkään paljoa kuin he. Ja nyt oli häneltä\nrakkainkin omaisuus hukkaan joutumassa.\n\nEnsimäinen salama välähti. Järeä ukkosenjyrähdys seurasi. Sadepisarat\nja rakeet alkoivat rätisten pieksää ikkunaruutuja.\n\nHuoneessa ei ollut ketään muita kuin hän ja vanha rouva, jonka kanssa\nhänen tänään oli vahvistettava uudestaan eliniäkseen liittonsa. Ei\nkumpikaan heistä lausunut sanaakaan. Ravintolanisäntä oli tullut sisään\nonnittelemaan, mutta nähdessään Meseck'in synkän katseen oli hän heti\nvetäytynyt pois.\n\nTaivaalta, joka nyt oli yltyleensä harmaaseen peittynyt, virtasi vettä\nkuin saavista kaataen. Ikkunan ääressä seisova mies tunsi, miten hänen\npäätään huimasi. Yhdessä hetkessä hän näki yhtämittaa välähtelevien\nsalamain heleänkirkkaassa valossa koko väärään suuntaan ohjautuneen\nelämänjuoksunsa, aina ensi päivästä saakka, — siitä oli tänään\nviisikolmatta vuotta — jolloin hän oli asettunut uhmailemaan Herraa\nJumalaa tekemällä luonnottoman liiton tuon kirotun noidan kanssa,\nkautta kaikkien niitten vuosien, joina hän jo oli kärsinyt rangaistusta\ntuosta kevytmielisyydestään, tähän hetkeen asti, jolloin taivaan kosto\ntäydellisinnään purkautui hänen ja hänen rakkaimman omaisuutensa\npäälle. Näitten ajatusten hänen mieleensä hiipiessä täytyi hänen tukea\nitseään pysyäkseen pystyssä. Äkkiä tunsi hän, miten hänen rouvansa käsi\nlaskeutui hänen olkapäälleen. Meseck kääntyi ympäri jääden mulkoilemaan\nrouvaansa; mutta ei sanaakaan lähtenyt hänen huuliltaan. Vanha, synkeä\nraivo kiehui taas hänen sisässään synnyttäen pinnalle voimakkaita\nkuplia. Hänen silmänsä tuijottivat verenkarvaisin reunuksin.\n\n\"Minkänäköinen sinä oletkaan!\" huudahti vanhus. \"Tulehan toki tajuihisi!\n— Ei auta mitään!\"\n\nMeseck osoitti ulospäin. Hänen kätensä vapisi. Hän tahtoi puhua, mutta\nsai änkytetyksi vain käsittämättömiä sanoja.\n\n\"Kuka sitä voi auttaa! Mitä Jumala lähettää, se täytyy ihmisen kestää.\nJumala rankaisee meitä meidän syntiemme vuoksi. Kaikki tulee jälleen\nhyväksi!\"\n\nRouva Meseck puhui rauhallisesti ja vakuuttavasti ja katsoi miestään\nvakavasti tuijottaviin silmiin.\n\n\"Sinä olet vikapää kaikkeen, kaikkeen, kaikkeen! Sinä kummitus,\nsinä....!\" mylvi Meseck yhteen menoon ja kohotti jättiläisnyrkkinsä\nylös uhaten sillä vaimoaan, samassa kun salama ukkosen kauheasti\njyristessä iski aivan talon läheisyydessä.\n\nPäästäen kauhistuneen huudahduksen kimmahti vanha rouva taaksepäin\nmiehen iskua välttääkseen ja vaipui kuin voimatonna tuolille istumaan.\n\nRaivostuneen miehen isku oli tavannut tyhjään. Seuraavassa hetkessä\noli hän jo täydessä tajunnassaan. Hän näki vanhuksen kauhistuneet\nsilmät puolihämärässä huoneessa häntä kohden välähtelevän ja häntä\ntuijottavan. Rouvan huulet mutisivat hiljaa, mutta Meseck ei ymmärtänyt\nmitään. Ehkä se oli viimeinen kirous, jonka hän kohdisti hänen ja hänen\nelämänsä tuhoksi.\n\nSilloin syöksyi Meseck mielettömän kauhun ajamana ulos, hänen\njäljestään paukahti ovi lukkoon.\n\nRouva Meseck istui huumaantuneena hetken ja odotteli. Vähitellen\nselveni hänen tajuntansa uudelleen. Yksi ainoa ajatus väikkyi hänen\nmielessään: _Tällainenko_ hänen päiviensä loppu! Oliko hän tämän\ntaivaalta ansainnut?\n\nÄkkiä riuhtaistiin ulkoapäin ovet auki.\n\n\"Rouva Meseck! Rouva Meseck! Älkää säikähtäkö! On jotakin tapahtunut!\"\n\nRavintoloitsija seisoi kynnyksellä ja koko hänen ruumiinsa vapisi.\n\nRouva-vanhus nousi hitaasti ylös tuoliltaan, mutta ei puhunut\nsanaakaan. Hänen silmänsä tuijottivat kuin tajuttomina tuota pientä\nmiestä, jonka hyvinvoivat kasvot olivat tulleet tuhkanharmaiksi.\n\n\"Teidän miehenne on hirttäytynyt tallissa ovenpieleen! Ovat hänet\njuuri ottaneet alas. Tuossahan ne jo tuovatkin häntä! Pitääkö lähettää\ntohtoria noutamaan?\"\n\nRouva ei vastannut kysymykseen mitään. Hänen mieleensä välähti\nkummallinen ajatus, jota hänen piti pohtia. Nythän hän oli kuitenkin\nkestänyt _vielä_ kauemmin ja _hänen miehensä_ oli vaipunut hautaan\nennen häntä. Hänen kirouksensa oli toteutunut. Herra oli häntä kuullut.\nHiljainen riemuntunne, kuin jostakin viimeisestä voitosta johtuva, sai\nhäntä kohottamaan päätänsä ja rintaansa.\n\nMutta kun sitten Meseck'in sukulaiset kantoivat tämän huoneeseen\nkuolleena, kaksi miestä kantaen päänpuolelta ja yksi jalkapuolelta, ja\nlaskivat hänet alas lattialle, silloin vaipui rouva Meseck kokoon kuten\nlahonnut taula.\n\n\"Onneton nuorukainen!\" jupisi hän yhtämittaa. \"Onneton nuorukainen!\nOnneton nuorukainen!\"\n\nJa sitten pitkän, pitkän hetken kuluttua, jolloin hän liikahtamatta\nkatseli kuolleen jäykkiä kasvoja, tunkihe syvältä hänen povestaan esiin\nhuudahdus, kuin viimeinen armonpyyntö:\n\n\"Kunpa kuitenkin olisi jo niinkin kaukana! Oi Jumala! Kunpa olisi jo\nniinkin kauas ehtinyt!\"\n\nJa vanhoista, kuivuneista lähteistä syöksähtivät silmiin yht'äkkiä\nnuoruusvuosien kuumat kyynelet.\n\nMutta ulkona välähtelivät etäällä viimeiset salamat, ja kirkontornista\nkaikuivat juhlakellojen hitaat lyönnit, kutsuen hopeahäiden viettoon.\n\n\n\n"]