[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fo3d0_fYQUzFcen3dAO8l4Rpsj9ZKhRZg9IX-XDtZzz8":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":26,"gutenbergSummary":30,"gutenbergTranslators":31,"gutenbergDownloadCount":33,"aiDescription":34,"preamble":35,"content":36},3393,"Ruotsin suomalaismetsiä samoilemassa","Gottlund, Carl Axel",1796,1875,"3393-gottlund-carl-axel-ruotsin-suomalaismetsia-samoilemassa","3393__Gottlund_Carl_Axel__Ruotsin_suomalaismetsiä_samoilemassa","Päiväkirjaa vuoden 1817 matkalta","muistelmat",[],[],"fi",1931,1928,77756,503010,false,75424,[23,24,25],"Forest Finns","Gottlund, C. A. (Carl Axel), 1796-1875 -- Travel -- Sweden","Sweden -- Description and travel",[27,28,29],"Archaeology & Anthropology","Biographies","Travel Writing","\"Ruotsin suomalaismetsiä samoilemassa: Päiväkirjaa vuoden 1817 matkalta\" by Kaarle Aksel Gottlund is a historical account written in the early 20th century. This work narrates the author's journey into the Finnish communities of Sweden in the year 1817, exploring their culture, language, and experiences as he seeks to document their existence and history. Gottlund's reflections reveal his deep interest in the Finnish identity, and the book provides insights into the life of these communities as well as the author's adventurous spirit.  At the start of the narrative, Gottlund shares his motivations for embarking on his journey, emphasizing his dedication to studying the Finnish people living in the wilderness of Scandinavia. He reflects on his preparations, from acquiring knowledge about the Finnish language to gathering the necessary supplies. As he sets off on his adventure, Gottlund describes his mixed feelings of excitement and trepidation about exploring unfamiliar territories and meeting the local Finnish populace. His anticipation grows as he prepares to interact with the Finnish residents of the Swedish countryside, showcasing his commitment to uncovering their rich cultural heritage. (This is an automatically generated summary.)",[32],"Salminen, Väinö",330,"Gottlundin matkapäiväkirja vuodelta 1817 kuvaa hänen tutkimusretkeään Keski-Skandinavian metsäsuomalaisten pariin. Teos dokumentoi suomalaissiirtolaisten elämäntapoja, kieltä ja perinteitä aikana, jolloin heidän kulttuurinsa oli jo katoamassa.","Kaarle Aksel Gottlundin 'Ruotsin suomalaismetsiä samoilemassa' on\nProjekti Lönnrotin julkaisu n:o 3393. E-kirja on public domainissa\nsekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia\nkirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Petteri Pitkänennen ja Projekti Lönnrot.","RUOTSIN SUOMALAISMETSIÄ SAMOILEMASSA\n\nPäiväkirjaa vuoden 1817 matkalta\n\n\nKirj.\n\nKAARLE AKSEL GOTTLUND\n\n\nSuomentanut\n\nVäinö Salminen\n\n\n\nSuomalaisen Kirjallisuuden Edistämisrahasto on taloudellisesti\navustanut tätä julkaisua\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\n Suomalaisen Kirjallisuuden Seura,\n1928.\n\n\n\n\n\n\nSisällys:\n\n       Suomentajan esipuhe\n    1. Matkavalmistuksia\n    2. Suomalaismetsiä kohti\n    3. Gottlund tapaa Svartnäsin suomalaisia\n    4. Hiirolassa, Hynnilässä, y.m. Svärdsjön suomalaiskylissä\n    5. Eksyksissä. Itä-Taalain ja Helsinglannin kyliä kiertelemässä.\n    6. Papin kera Qvarnbergiin. Orsan Lehtomäellä.\n    7. Matkalla Fågelsjöhön. Eksyksissä. Uskonnollinen emäntä.\n       Merkillistä kalastusta. Taikauskoa. Takaisin Lehtomäelle.\n    8. Ruokalajeista. Lähtö Lehtomäeltä. Yöjalassa käynnistä ja\n       kansan tavoista.\n    9. Makkolan tienoon suomalaisia sukutarinoita. Juttuja papeista.\n       Fridshammariin ja Moran kirkolle. Yöllinen seikkailu.\n   10. Matkalla Länsi-Taalaihin. Tarinoita.\n   11. Länsi-Taalaita samoilemassa. Asutustarinoita.\n   12. Tyngsjöstä Säfseniin. Hakkaraisista. Kaskeamisesta. Rosvoksi\n       epäillystä suomalaisesta.\n   12. Säfsenin nimismies. Ukko Ronkainen. Asutustarinoita ja\n       runosaalista pitäjää kierrellessä.\n   14. Tarinoita Kemppaisista, Putkoisista, Ampiaisista, Kettuisista.\n       Itsepäinen suomalainen. Lähtö Säfsenistä.\n   15. Paluumatkalla\n       Suomentajan laatimia lisäyksiä ja selityksiä\n\n\n\n\nSUOMENTAJAN ESIPUHE\n\n\nToista sataa vuotta on vierähtänyt siitä, kun Kaarle Akseli Gottlund\nnuorena ylioppilaana teki aikanaan suurta huomiota herättäneet\nmatkansa Keski-Skandinavian suomalaismetsiin. Tuloksettomaksi jäi\nhänen intomielinen työnsä ruotsalaistuttamisen pysähdyttämiseksi.\nMutta Ruotsin sydänmaiden suomalaisten vaiheiden ja elämän\nvalaisemiseksi hän keräsi rikkaat lähdekokoelmat. Hän aikoikin\njulkaista kuusi eri teosta metsäsuomalaisista, mutta painatukseen\ntarvittavien varojen puutteessa jäivät teokset aineskokoelmiksi,\npaitsi käsillä olevaa kuvausta ensimmäisen matkan vaiheista.\n\nTätä vuoden 1817 matkakertomusta yritti Gottlund saada 1840-luvulla\npainetuksi. Sensuuri sen hyväksyikin, vaatien kumminkin pyyhittäviksi\nmuutamia kohtia, joissa kerrotaan liian avoimesti seikkailuista\nnaisten parissa. Luonteensa mukaisesti Gottlund vain yltyi lisäilemään\nlemmenseikkoja. Lisäyksiä ja muistutuksia tähän 1840-luvulla\nalkuperäisen päiväkirjansa mukaan kirjoittamaansa matkakertomukseen\nhän on liittänyt vielä 1870-luvullakin.\n\nOlen suomentanut esityksen sellaisenaan. Vain matkat\nruotsalaisseuduilla ja laajahkot kuvaukset vuorikaivoksissa käynneistä\non esitetty lyhyesti selostaen. Lukuihin ja kappaleisiin jako on\nsuomentajan.\n\nLukijan opastukseksi olen loppuun liittänyt selityksiä ja lisäyksiä\nGottlundin muista kirjoituksista.\n\nTässä kerrotut näkemykset ja kokemukset ovat yleensä totuudenmukaisia.\nVain silloin, kun kirjoittaja puhuu itsestään, esim. naisten\nvalloittajana, ihmeen tarkkana ampujana j.n.e., huomaa liioittelua,\nmutta samoja kaunistuskeinoja käyttävät useimmat muutkin\nmatkakertomusten tekijät.\n\nGottlund yritti kiihkeästi puolen vuosisadan aikana, vaikka turhaan,\nsaada näitä matkahavaintojansa suomalaisen yleisön luettaviksi. Kyllä\nne vihdoinkin ansaitsevat päästä julkisuuteen ja ilman sensorin\npyyhkimisiä.\n\n_Suomentaja._\n\n\n\n\n1. MATKAVALMISTUKSIA\n\n\nVaikka jo Otavan ensimmäisen osan esipuheessa olen kertonut matkani\nsyistä ja tarkoitusperistä, ei liene poluilta poikkeamista, jos\ntässäkin nuo syyt mainitsen, etenkin kun ne muodostavat sen\nnäkökulman, mistä olen aloittanut, ja kun ne selittävät koko matkani\nkulkua.\n\n19 vuoden ikäisenä muutin Turusta Upsalan yliopistoon, voisipa ehkä\nsanoa: jouduin lapsuuteni kodista Saimaan rannoilta vielä liian\nnuorena ja kokemattomana vento vieraaseen maailmaan.\n\nTurkulaisena ylioppilaana olin jo varhemmin, lukemalla »Phosphorosta»\nja »Poetisk kalenderia», tavallaan kirjallisesti tutustunut Ruotsin\nn.s. fosforistiseen eli uuteen kouluun. Sen pyrkimyksissä suurempaan\nitsenäisyyteen Ruotsin kirjallisuuden alalla olin näkevinäni\nperiaatteellisesti oikeata ja tarkoitusperältään hyvää, jo senkin\nvuoksi, että se sopeutui minun omiin mielipiteisiini suomen kielen\nsuhteen. Olipa siis vallan luonnollista, että saavuttuani Upsalaan\ntahdoin mielelläni lähemmin tutustua niihin henkilöihin, jotka jo\nennen ainakin nimeltä tunsin heidän kirjoituksiensa välityksellä ja\njotka aluksi olivatkin miltei ainoat tuttavani. Herrat _Palmblad_ ja\n_Atterbom_ olivat silloin tuon nuorten akateemisten kansalaisten\nyhdistyksen etunenässä. Nämä vahvasti ja usein kiivaasti väitellen\npuolustivat mielipiteitään runoudesta, kaunokirjallisuudesta,\nfilosofiasta ja kielitieteestä n.s. vanhaa koulua vastaan, joka, niin\npaljon kuin se koettikin tehdä pilaa ja halventaa heidän\nmielipiteitään, ei silti milloinkaan voinut kieltää heidän ansioitaan\ntieteellisten aiheiden käsittelyssä ja uudemman saksalaisen\nkirjallisuuden maaperän muokkaamisessa Ruotsissa. Tämä ajatusten ja\nmielipiteiden taistelu oli jatkoa ja kehitystä sille taistelulle, jota\naina on käyty ja aina tullaan käymään vanhan ja uuden ajan kesken,\n_entisen_ ja _nykyisen_ välillä; ja niin paljon melua kuin siitä\naikanaan pidettiinkin, niin aika sen lopulta vaimensi ja sovitti.\n\nAnnettuani muutamia kirjoitelmia v:n 1817 Poetisk kalenderiin, joka\nilmestyi jo 1816, olin tullut kosketuksiin maisteri _Atterbom'in_\nkanssa. Ja maisteri Palmblad oli tuskin minut nähnyt, ennenkuin hän\nmaanitteli minua ilmoittamaan professori Rühsin teoksen »Finland och\ndess Invånare», josta silloin tuskin olin kuullut puhuttavankaan.\nTurhaan vetosin vähäpätöisyyteeni ja taidon puutteeseeni niin\nsuuriarvoista teosta arvostellakseni. Verukkeet eivät auttaneet. Sen\najan Upsalan kirjallisen lehden toimittajana selitti Palmblad kauan ja\nturhaan etsiskelleensä miestä, joka olisi ollut suomen kielen\ntaitoinen ja pätevä arvostelemaan teosta, joka jo vuosikausia oli\nkierrellyt ruotsinkielisenä käännöksenä. Eikä hän jättänyt minua\nrauhaan, ennenkuin olin luvannut täyttää hänen toivomuksensa.\nIstuuduin siis kirjoittamaan arvostelua niin hyvin kuin osasin. Ja\nsiitäpä pian paisuikin kirjan laajuinen, ja se painettiin\nkokonaisuudessaan »Svensk Literatur-Tidningin» v:n 1817 n:oihin 19,\n22, 24—26, 49—51. Tässä arvostelussa koetin esittää ja tehdä\nuskottavaksi suomen kielestä, runoudesta ja mytologiasta moniaita\nomiakin mielipiteitäni, joita sittemmin kehittelin laajemmin pian sen\njälkeen, v. 1818 Upsalassa ilmestyneessä väitöskirjassani _De\nProverbiis Fennicis_.\n\nOlin siis parahiksi ollut nelisen kuukautta ylioppilaana Upsalassa,\nkun jo toisella jalallani seisoin runotarten alueella ja toisen\nsurvaisin syvälle viisauden hetteeseen. Ja pidemmälle en koskaan\npäässytkään.\n\nRühsin näin ensimmäisen kerran mainitsevan, että sekä Ruotsissa että\nNorjassa oli suomalaisia siirtoloita. Ja heti virisi minussa halu\npäästä lähemmin tuntemaan tätä kansaa, osaksi lähemmin tarkatakseni,\nmitä Rühs niistä oli tiennyt kertoa, osaksi laajentaakseni omia\ntietojani kansasta, johon olin kiintynyt mitä suurimmalla rakkaudella.\n\nEtsiskelin ja tarkastin kaiken lähdekirjallisuuden, josta Rühs oli\nammentanut tietonsa. Sen sijaan, että se olisi tyydyttänyt\ntiedonhaluni, se sitä vain lisäsi. Kyselin kaikilta niiltä tienoin\nkotoisin olevilta ylioppilailta saadakseni edes joitakin tietoja,\nmutta useimmat eivät edes olleet kuulleet puhuttavan näistä\nmetsäsuomalaisista — eivät edes nimeäkään mainittavan. Ja ne ani\nharvat, jotka jotakin tiesivät, puhuivat niin eri suuntiin, etten\ntiennyt mitä oli uskominen. Toinen kehui, toinen laittoi, kumpikin\nliioitellen. Kun toinen sanoi, että he jo aikoja sitten olivat\nunohtaneet äidinkielensä, suomen, sanoi toinen, että he edelleen\nolivat niin upo ummikkoja suomalaisia, etteivät saaneet tolkkua\nruotsin sanasta. Nämä varsin vastakkaiset tiedonannot tekivät minut\nvieläkin kärkkäämmäksi hankkimaan heistä varmuutta. Ja päätin kun\npäätinkin etsiä heidät metsistään saadakseni selvyyden totuudesta.\n\nMatkani tarkoituksena oli siis pääasiallisesti:\n\n1:ksi, hankkia lähempiä tietoja heistä voidakseni tarkastaa ja korjata\nprofessori Rühsin tiedonantoja;\n\n2:ksi, tarkoin tutkia heidän maahanmuuttoansa, elleivät he jo\nylimuistoisista ajoista olleet asuneet näillä seuduilla;\n\n3:ksi, ottaa selko erosiko heidän kielensä muusta suomesta, voidakseni\nlikipitäen arvostella, kuinka paljon suomen kieli oli muuttunut\nmäärätyn ajan kuluessa, sillä onhan luonnollista, että jos nämä\nsuomalaiset, synnyinmaastaan erillään, olivat asuneet Ruotsissa esim.\n300 vuotta, niin heidän ja meidän kielemme mahdollinen eroavaisuus\nolisi sama kuin puolta pidempänä aikana (s.o. 600 vuotena) meidän\nmaassamme syntynyt, koska kumpikin kansa toisistaan eroitettuna eri\ntavoin on yrittänyt kehittää puhettansa juuri siksi, että kumpikin on\nerilaisissa oloissa elänyt eri maissa;\n\n4:ksi, kerätä heidän muistotietojansa, jumalaistarujansa ja runojansa\nja vertailemalla niitä omiimme osapuilleen määrätä viimeksimainittujen\nikä, sillä olihan ainakin todennäköistä, että jos heillä tavattaisiin\nsamoja runoja kuin meidän maassamme, niitä oli Suomessa laulettu jo\nennen heidän maasta lähtöänsä. Ja eroavaisuus johtuisi äsken\nlaskemastamme ajasta; tässähän se ei osoittaisi, miten kieli, vaan\nmiten muistin varassa oleva satu tahi runo muuttuu.\n\nMutta huolimatta kaikista näistä laskelmista lienee historian kannalta\nkatsottuna yhtä kohteliasta ruotsalaisille kuin suomalaisillekin, että\nhe tulevat tuntemaan heimon, joka, niin lähellä kuin se kumpaakin on\nollut, kumminkin on jäänyt molemmille tuntemattomaksi. Ja kun\nluultavasti tulevina aikoina ei enää ole mitään jälkiä suomalaisista\nnäillä tienoin, kun ehkä epäillään, tokko niitä on ollutkaan ja kun\nhistoriankirjoittajat viheltävät tuolle vanhalle tarinalle — silloin,\nellei ennen, käynee mielenkiintoiseksi kuulla aikalaisen havaintoja.\n\nSaadakseni vanhemmiltani luvan sellaisen matkan tekoon oli minun ensin\nmaaniteltava heitä. Tein sen panemalla kaiken kaunopuheisuuteni\nliikkeelle, enkä unohtanut esittää sitä voittoa, minkä toivoin siitä\nhistorialle koituvan. Isäni lupaa ei ollut vaikea saada. Ehtona oli,\nettä lukukauden alussa taas olisin yliopistossa, että matkaan\nkäyttäisin vain kesäloman ja että sitten sitä ahkerammin jatkaisin\nopintojani. Ja niin olin saanut sekä luvan että matkarahat, mikä\nolikin pääasia. Äidillinen hellyys oli vaikeammin voitettavissa.\nÄitini näki yrityksessä tuskin muuta kuin kaikenkaltaisia\nhengenvaaroja ja pelkäsi ainoan poikansa puolesta. Hän näki vierailla\nmailla suuria metsiä ja metsissä paljon ryöväreitä. Turhaan neuvoi hän\nminua luopumaan yrityksestä, joka jo ennakolta hänelle tuotti niin\npaljon huolta. Minun oli vaikea vastustella hänen rukouksiansa, mutta\nsittenkin pääsi itsepintaisuuteni voitolle, ja hänkin antoi vihdoin\nviimein myöntymyksensä, kumminkin sillä nimenomaisella ehdolla, että\njoka postitse antaisin tietoja kohtaloistani ja että olisin niin\nviisas ja varovainen, etten panisi henkeäni ja terveyttäni alttiiksi\nvain sen vuoksi, että halusin puhutella muutamia talonpoikia.\n\nJo ennenkuin luvan olin saanut, olin aikeistani kertonut monille\nmaanmiehilleni ja tuttavilleni ja nämä taas ystävilleen, joten pian\nsekä tutut että tuntemattomat alkoivat kysellä, minne käsin aioin\nmatkani suunnata. Siitä olin minä yhtä tietämätön kuin hekin tahi\nainakin epävarma. Sillä saamieni tietojen mukaan tapaisin suomalaisia\nHelsinglannissa, Gestriklannissa, Taalaissa, Vermlannissa y.m., mutta\nkaikkialla vain sellaisia, jotka olivat äidinkielensä unohtaneet,\nseutuja, missä kieli oli kuollut — mutta sellaisiahan minä en\ntavoitellut. Kun siis vihdoin ikävöimäni lupa saapui ja mitä\nlähemmäksi loppuaan lukukausi kului, sitä enemmän aloin\naprikoida matkan seikkailuja, joita äitini kirjeet elävöittivät\nmielikuvituksissani. Toive olla ensimmäinen, joka lähemmin\ntutkiskelisi Suomen heimon jäännöksiä Ruotsin ja Norjan sydänmailla,\noli tähän saakka niin kokonaan saanut mieleni lumoihinsa, ettei siihen\nmahtunut muita ajatuksia. Mutta kun nyt näin toiveeni toteutuneen,\nalkoivat vähitellen muutkin tunteet pyrkiä esille. Jo täälläkin\nyksinäisenä ja vieraana, erotettuna omaisista ja ystävistä, tulisin\nnyt häipymään vieläkin vieraamman väen joukkoon. Voisinhan sairastua,\njopa kuollakin, ja vanhempani eivät koskaan saisi tietää, miten olin\nmenehtynyt; ja että minulta varastettaisiin, minut rosvottaisiin ja\nryövättäisiin, oli mielestäni yhtä mahdollista. Mitä enemmän mietin\nsitä, että minun tuli samoilla suurien erämaiden halki, siltä enemmän\nintoni laimeni. Jopa toivoin, etten koskaan olisi kellekään puhunut\nsuunnitelmistani, sillä silloin olisin kaikessa hiljaisuudessa voinut\nniistä luopua. Nyt en niin voinut menetellä, ellen tahtonut punastua\nrohkeuden puutettani. Toisin sanoin: kun olin sanonut _a_:n, oli\n_b_:kin sanottava. Minun oli myönnettävä, että nyt oli pakko\nmatkustaa, ja tuo epämieluisa tunne vähensi sitä iloa, minkä vapaa\ntutkimusinto oli herättänyt. Minä läksin — mutta niin sekavin tuntein,\netten niitä tässä voi kuvata. Tieteellistä tulosta en ollut jättänyt\nnäköpiiristäni, mutta se häipyi kuin kaukaisena usvana, ja ajatus,\netten konsanaan palaisi, oli liian elävä voidakseni sen\nmielikuvituksestani karkoittaa.\n\nNyt vasta olisin ollut valmis hankkimaan itselleni jonkun\nmatkatoverin; mutta se oli jo liian myöhäistä. Moni sanoi halua\nolevan, mutta jokaisella oli jokin este, useimmilla se, että ensin\npiti siitä olla kirjeenvaihdossa vanhempiensa kera. Ainoa, joka oli\nheti valmis minua seuraamaan, oli eräs maanmieheni, ylioppilas\nHöckert, syntynyt Vaasassa, sitä paitsi suomen kieltä taitamaton.\nMutta hänen luonteensa ja mielenlaatunsa soveltuivat niin vähän minun\nluonteeseeni, että heti epäsin hänen tarjouksensa, sillä aavistelin,\nettä hänen seuransa olisi minulle enemmän haitaksi ja kiusaksi kuin\nhyödyksi. Ainoa valmistus, johon olin ryhtynyt, oli se, että hyvissä\najoin olin tilannut villakoiranartun leipuri Sandbergilta. Mutta\nmatkalle lähtiessäni havaittiin sen olevan siunatussa tilassa, ja kun\nen matkalla tahtonut jäädä odottelemaan sen synnytystä, luovuin siitä\nja tilasin sen sijaan vastaisen varalle yhden sen pennuista.\nPalattuani matkaltani sainkin pennun, jonka vein kotiini levättini\ntaskussa. Siitä kehkeytyi sittemmin laajalti kuulu _Saukko_.\n\nVarustukseni olivat sangen yksinkertaiset. Puolustautuakseni rosvoja\nvastaan, joista äitini oli minua varoittanut, otin mukaani\nkaksipiippuisen englantilaisen pistoolin ja vanhan venäläisen\nulaaninsapelin. Sen entinen omistaja oli viime sodassa kaatunut\nkenttävahdin hyökkäyksessä Juvalla. Sitä paitsi, ollen lintujen ampuja\nex professo, varasin itselleni hienon ja kauniin luodikon, jonka eräs\npohjalainen talonpoika oli valmistanut. Sen olin 1813 ostanut silloin\nVenäjän vankeudesta, viimeksi Silistrasta Bulgaariasta palanneelta\nsuomalaiselta aliupseeri Israel Plathanilta. Tämä pyssy oli niin\nvarma, että sillä läheltä, t.s. 70—80 askeleen matkalta, saattoi osata\nvarpusta silmään. Ruotsin tiekartta sekä kompassi y.m., Hülphersin\n»Dagbok öfver sin Dahle-Resa» sekä muutamat muistiinpanot\nmetsäsuomalaisista v:n 1795 Abo Tidningarista olivat ainoat\nkirjoitukset, jotka otin mukaani ja jotka minä vaatekerran kera\nsulloin matkalaukkuun, joka oli liian suuri selässä kannettavaksi ja\njosta minulla sittemmin oli monta vastusta, kun sitä oli kuljetettava\nhalki metsien ja yli vaarojen. Tähän voinen vielä lisätä huiluni,\nkirjoitusneuvoni y.m. sekä kirjoituslaatan, jota aina pidin taskussani\nvoidakseni heti kirjoittaa muistiin, mitä tapahtui. Eräästä\npäähänpistosta minun ehkei pidä olla puhumatta, kun se saattaa tulla\nhyödyksi monelle muullekin, jonka niinkuin minun on uskottava itsensä\nvieraiden turviin. Tiesin näet, kuinka vaarallista usein on näytellä\nmuille rahojaan, samaten kuin toiselta puolen osoittaa liiallista\nepäluuloisuutta, kun muutamat aina kääntävät selkänsä avatessaan\nlompakkonsa — mikä joskus saattaa aiheuttaa luulon, että siinä on\nrunsaasti rahaa — ja päätin kulkea keskitietä, mikä ei aina ole\nhelppoa. Kun minulla sitä paitsi oli periaatteena aina pitää rahat\ntaskussani, niin oli sitä vaikeampi salata niitä uteliailta katseilta,\nosoittamatta silti epäluuloisuutta — niin tehdä ne näkymättömiksi,\nvaikka niitä näyttelikin. Olin sitä varten vaihtanut itselleni joukon\n20 ja 30 taalarin pankko-seteleitä, joissa oli tyhjä kaksoislehti tahi\nkuten sitä silloin nimitettiin »kaprokki.» Nämä setelit käänsin minä\njok'ikisen kirjeen muotoiseksi, niin että kaprokin sisä- ja siis\npuhtaampi puoli tuli uloskäsin. Nämä kirjeet, jotka eivät tulleet\naivan kauminmuotoisia, suljin sitten sohloisesti ja varustin ne\nepäselvällä päällekirjoituksella, osoitettuna piialle tahi\npalvelusneitsyelle Anna Laurintyttärelle Qvarnsbergiin, rengille tahi\ntalonvoudille Matti Matinpojalle Koivumäelle j.n.e. Niinpä minun\nlompakkoni sisälsi vain muutamia taalareja rahana sekä nämä kirjeet,\njotka eivät saattaneet herättää mitään huomiota, koska ne olivat liian\nohuita sisältääkseen 12-killinkisen ja liian paksuja ollakseen\nläpinäkyviä, semminkin kun pankin vankan paperin ulkopuolinen,\nlikainen sivu, joka kuin kaupanpäällisinä roikkui joka setelissä,\nsisäänpäin käännettynä kuin harso peitti itse tekstin. Koko\nmatkakassani nousi 214 taalariin, ja minä saatoin kenelle tahansa\nhuoletta näyttää taskukirjani, sillä olin varma, että jos rahani\nvarastettaisiinkin, niin jätettäisiin koskematta nuo kirjeet, joista\nei saataisi tolkkua. Rahaa tarvitessani oli vain poikettava lähimpään\npappilaan, tehtaaseen tahi kartanoon vaihtaakseni jonkun kirjeen\nvastaaviin pikkuseteleihin.\n\nMinun kävi niinkuin jokaisen, joka satuloi varhain ja ratsastaa\nmyöhään; vähän minulla oli hommattavaa itse matkan varalle, mutta\npaljo puuhattavaa, ennenkuin sille saatoin lähteä, ja kaikki, minkä\nolin siirtänyt päivästä toiseen, kerääntyi viime hetkeen, niin että\nolin tulla päästäni pyörälle.\n\nOlin päättänyt jäädä juhannukseksi eli kesäkuun 25:nneksi Upsalaan.\nTätä päivää, jota kaikkialla vietetään kesän juhlana, ei ainoastaan\npidetä Upsalassa pisimpänä, vaan myöskin vuoden ikävimpänä, minkä\nomasta kokemuksestani voin todeta. Melkein kaikki, joilla kaupungissa\nhenki on, virtaa tänä päivänä maalle, vieläpä kaikille suunnille, niin\nettä usein tapaa kaupungin siihen määrin asukkaista tyhjentyneenä,\nettei tuntikausiin ihmistä näe kadulla. Saattaisi miltei luulla, että\nrutto tahi sota on häätänyt asukkaat taloistansa, jotka autioina ja\nkuni suruissaan törröttävät, kunnes myöhemmin illalla taas näkee\ntuttuja naamoja ryhmittäin palaavan koteihinsa. Ja ravintolat sekä\nruokapaikatkin ovat perintötavan mukaisesti suljetut siitä syystä,\nettä kaikki piiat ja palvelijat ovat lähteneet taloista, joten se,\njoka ei ole ennakolta valmistunut, saa rahat taskussaan nähdä nälkää.\n\nMinua ei sellainen kohtalo odottanut. Olin tutustunut maanmieheeni,\nprofessoriin, tohtori Romasoniin ja olin kuin omainen hänen kodissaan.\nTämä pääsyni kaupungin arvossapidetyimpiin koteihin oli\nvieraanvaraisissa perheissä tuottanut minulle mahdollisuuden\nseuraelämän jalostaviin huveihin, joita yleensä ei ole tarjolla\nopiskelevalle nuorisolle. Ja nytkin olin kutsuttu viettämään\njuhannukseni hänen luonansa. Hänen naistensa seurassa kävin\niltapäivällä tavallisella sotilastenharjoituskentällä Eklundshofin\nluona, missä Upsalan läänin asevelvolliset tänään suorittivat n.s.\nloppuharjoituksensa lukuisan kansanjoukon, enimmäkseen sukulaisten ja\nystävien ollessa läsnä.\n\nKoko seuraava päivä kului pienien saatavien karhuamiseen tovereiltani\nja omien velkojeni maksamiseen muille ja lukukauden aikana lainattujen\nkirjojen takaisin viemiseen ja saamiseen. Seuraava, siis kesäk.\n27 p., oli määrätty lähtöpäiväkseni ja olin sen vuoksi hyvissä\najoin tilannut hevosen klo 9:ksi illalla. Menin jo aamuvarhaisella\njäähyväisille professori Romasonille, joka oli luvannut lähettää\nminulle rahaa, jos kassani osoittautuisi riittämättömäksi. Minulla ei\nollut aikaa jäädä hänen aamiaiskutsuilleen, vaan riensin toimittamaan\nasioitani. Tuntui kuin kaikki tänään olisi vannoutunut riistämään\nminulta harvat jäljelläolevat tunnit, jotka liiankin hyvin tarvitsin\nmatkavalmistuksiin. Muun muassa olin päivän postissa saanut kirjeitä\nkotoani, ja niihin oli heti vastattava. Sitä paitsi ilmoiteltiin\nminulle kirjeellisesti Tukholmasta, että ne ruokavarat, korput, voit\ny.m., mitkä vanhempani jo talvikelin aikana olivat kuljetuttaneet\nNastolan Villähdestä Loviisaan sieltä Ruotsiin lähetettäviksi, nyt\nolivat saapuneet Tukholmaan, jonka vuoksi olin pakotettu heti pitämään\nhuolta niiden tuomisesta Upsalaan, kuljetusmaksujen, ajurien palkkojen\nsuorittamisesta j.n.e., mikä kaikki oli toimitettava kirjeellisesti.\nKaiken lisäksi tuli, että minun lähdön hetkellä täytyi lukea\nkirjoittamani arvostelun viimeinen korjausvedos 25:nteen ja ensimmäinen\n26:nteen Literatur Tidningin numeroon. Siitä lähetin vedoskappaleen\nmyöskin isälleni. Kaiken tämän heilumisen ja huitomisen jälkeen olin\nvihdoinkin matkavalmis.\n\nMinua saattoi klo 9 illalla kappaleen matkaa tullin ulkopuolelle kaksi\nmaanmiestäni, Höckert ja Veber, jotka koko iltapäivän olivat olleet\nluonani auttaen minkä voivat. Kun vankalla lukolla olin\nulkopuoleltakin sulkenut lukukammioni oven, jonka jätin epäillen,\nnäinkö enää koskaan sitä avaisin, kiiruhdin lähtemään kaupungista,\njoka jo alkoi minusta tuntua ahtaalta. Sanottuani tovereilleni\nhyvästit, kiipesin rattaille, ja niinpä matkattiin halki niiden\nlakeiden peltojen, jotka miltei kaikilta puolin ympäröivät Upsalaa.\nMinua seurasivat tovereitteni hurraa-huudot ja vielä kaukaa näin,\nmiten he heittivät hattujansa ilmaan, vielä siten kerran toivottaen\nminulle matkaonnea. Jäätyäni yksikseni oli minulla nyt aikaa lähemmin\nheittäytyä ajatusteni valtoihin. Väsyneenä monista valmistuksista\nvaivuin vähitellen eräänlaiseen turtumukseen, jossa vain\nmielikuvitukselle jäi vapaa leikittelyvalta.\n\nLähemmin mietiskeltyäni huomasin, vaikkakin liian myöhään, että olin\nunohtanut tärkeän asian. Minulla oli ollut tarkoituksena ennen\nmatkaani painattaa pieni kokoelma suomalaisia runoja, saadakseni kuin\nvaihtokaupalla metsäsuomalaisilta kirjoitetuksi heidän runojansa ja\nmuistotietojansa ja voidakseni heille lahjoittaa jotakin heidän\nkotimaansa muistoksi. Olinkin jo muutamia viikkoja sitten kääntynyt\nakateemisen kirjapainon puoleen, mutta kun lukukauden loppu oli\nkäsissä, olivat kirjapainot täynnä akateemisia julkaisuja ja\nväitöskirjoja. Ja niitä kiirehdittiin lähestyväin promotsionein\nvuoksi, joten en millään ehdolla voinut saada pientä kirjastani\npainetuksi. Päätin sen vuoksi itse yrittää latoa, mikä onnistuikin.\nOlin jo omin käsin latonut kaksi laattaa (duodesi-kokoa), mutta vaikka\nakateemiset juhlallisuudet jo olivat ohi, eivät painot vielä olleet\nvapaita; ja maisteri Palmblad, joka päivästä toiseen oli luvannut ne\npainattaa, oli viimeksi sitoutunut siihen, että se tapahtuisi tänään\niltapäivällä. Sitä en muistanut tiedustella. Mutta kun en nyt tiennyt,\noliko se tapahtunut, ja olinhan jo liian kaukana taipaleella\nkääntyäkseni takaisin, en sen seikan antanut matkaani häiritä,\nsemminkin kun oli suuresti epäiltävää, tapaisinko ollenkaan\nsuomalaisia, jotka pystvisivät lukemaan suomen kieltä.\n\n\n\n\n2. SUOMALAISMETSIÄ KOHTI\n\n\nKiinnittämättä huomiotani ympäröivään luontoon tahi kuuntelematta\nhutikkaisen kyytimieheni jokelluksia tulin ajatuksiini vaipuneena\nKölfvan kestikievariin ajettuani 2 ½ penikulmaa. Odotellessani hevosta\nryhdyin pakinoihin kievarin isännän kera, joka puheestani heti tunsi\nminut suomalaiseksi ja sen vuoksi alkoi luetella suomalaisia\ntuttavuuksiaan. Kuulin muun muassa, että hän oli ollut Halolasta\nkotoisin olevan Fredr. Veberin sangen läheinen tuttava, siis tuon\nminun kotipitäjäläiseni, joka palvellessaan Uplannin rykmentissä oli\npaljon oleillut läheisessä Grytan kartanossa. Saatuani hevosen\nvaljastetuksi jatkoin halki yösydämen matkaani ensin Brunsätraan,\nmissä 24 killingillä hotkaisin sisuskuntaani 10 puoleksi keitettyä\nmunaa, sitten Härfstadiin, jonne saavuin klo 5 aamulla ja vihdoin klo\n8 ap. Salan kaupungin kestikievariin.\n\nSaatuani tavarani talteen menin katselemaan pientä ja, kuten minusta\nnäytti, huonosti rakennettua kaupunkia kapeine, huonosti kivettyine\nkatuineen. Nukuttuani majapaikassani lähdin klo 2 maanmieheni\nvuorikaivoksenjohtaja J. H. af Forselleksen luo, jolle minulla oli\nprofessori Romasonilta kirje. Kun hän ei ollut kotona menin kaupungin\nulkopuolelle Salan hopeakaivoksia katsomaan.\n\nSieltä palatessani menin uudelleen tapaamaan herra af Forsellesta,\njoka aiemmin oli ollut lähin naapurini Pyhtäällä ja oli nauttinut\nisäni opetusta. Hän otti minut ystävällisesti ja hyväntahtoisesti\nvastaan muistellen lämmöllä isääni entisenä opettajanaan ja kertoillen\nentisiä poikamaisuuksiaan. — — Hän lupasi kirjoittaa eräälle\ntuomarituttavalleen Faluun, arvellen tämän voivan aikanaan antaa\nminulle tietoja Taalain suomalaisista.\n\nTäältä läksin tapaamaan rovastia, kreivi Schweriniä, jolle olin\nmaisteri Palmbladilta Upsalasta tuonut valtavan kirjakääryn. Siitä\nminun siis oli vietävä hänelle tieto. Pappila sijaitsi runsaan\nneljännespenikulman matkan päässä kaupungista Salan kaivoksen\npuolella. Olin jo isännältäni kuullut, ettei häntä oltu luotu\nsaarnatuolia varten tahi ehkä paremmin sanoen, ettei saarnaajan virka\nsopinut hänelle. Sehän ei ollut mikään kummeksittava asia — hänhän oli\nvanha sotilas. Salalaiset valittelivat, etteivät juuri koskaan saaneet\nkuulla hänen hengenlahjojaan sen jälkeen, kuin hän piti tulosaarnansa,\nja ettei heillä oikeastaan pappia ollutkaan, kun kreivi tavallisesti\noleili Tukholmassa sekä valtiopäivillä että väliajoilla. Siellä hän\nehkä aherteli valtakunnalle tärkeissä asioissa, mutta laiminlöi mitä\noli seurakunnalle velkaa. Sitä enemmän he kaikki ihailivat\nkreivitärtä, joka niinkuin hekin, ehkä kaihosi miehessään\nsielunpaimenta.\n\nSaapuessani rovastilaan ei rovasti eikä ruustinnakaan ollut kotona,\nmutta eräs palvelustyttö riensi touhuisena heitä hakemaan\nilmoittaakseen minun tulostani. Kreivitär tuli ensin. Hän oli\nvanhanpuoleinen, mutta sangen miellyttävä nainen, jonka ensi\nesiintyminenkin jo ilmaisi hienostuneeksi ja hyvän sivistyksen\nsaaneeksi.\n\nViehättävästi ja huomaavaisesti, mutta samalla ylevän arvokkaasti, hän\notti vieraansa vastaan. Muutamin sanoin ilmoitin, kuka olin sekä\nasiani. Hän vei minut rovastin huoneeseen ja aloitti pitkän ja\nmielenkiintoisen keskustelun, kunnes vihdoin kreivi ja rovasti\nSchwerin itse saapui. Hän oli pitkä, laiha ja hoikka sekä jonkun\nverran rokonarpinen herra, joka esiintymisessään näytti olevan\nsuorasukainen, pokkuroimisista ja sievistelyistä vapaa mies.\n\nLuettuaan Palmbladilta tuomani kirjeen aloitti hän keskustelun ja\npuheli mitä moninaisimmista asioista, joten minun oli vaikea seurata\nmukana. Hän oli kaivospatruunien vihamies, joka puhui tiukkoja sanoja\nsiitä, miten suomalaisia oli kohdeltu, ruukkien vahingollisuudesta ja\nhallituksen laiminlyönneistä aina Kaarle IX:n ajoista asti, joka\nolikin ainoa, jota hän kehui suureksi valtiomieheksi. Hän näytti\nminulle muutamia painettuja arkkeja, jotka tunsin hänen parhaillaan\npainossa oleviksi tuotteikseen. Hän tahtoi saada minulle selvitetyksi,\nmiten hinnat ja rahan arvo viime aikoina olivat huonontuneet sekä\nmuutoksen syistä. Kun kaikki tuo kävi yli minun ymmärrykseni, yritin\nsanoa jäähyväiset, mutta hän kehoitti minua jäämään illalliselle. Nyt\nhän vei minut taloansa katsomaan. Minä olisin mieluummin jäänyt\nsisälle, etenkin kun jo olin vilahdukselta nähnyt talon nuoria naisia.\nMutta eipä siinä auttanut, minun täytyi seurata mukana.\n\nKuljimme sitten äskettäin muokattuun, sangen suureen puutarhaan, joka\nnäytti lupaavan hyviä satoja — —. Puutarhasta minut vietiin navettaan.\nSen, joka niin haluttomana kuin minä käy navettoja katselemassa, olisi\nparasta kääntyä takaisin, mutta kun oli kreivi kintereillä täytyi\npainella eteenpäin. Eivätkä navetan suuruus ja kunto jättäneetkään\ntoiveille varaa, ja minun on myönnettävä, että niistä harvoista\nnavetoista, jotka olin nähnyt, ei tälle mikään vedä vertoja — —. Vielä\nnäytteli kreivi hollantilaisrotuisia lehmiä, noita suuri-utareisia\nsulatuskoneita, jääkellarinsa, ulkohuoneensa y.m. Kaiken suhteen oli\nhänellä parannusehdotuksia. Valtavimman vaikutuksen teki minuun itse\npäärakennus, joka ollen korkealla paikalla muistutti linnaa.\n\nKäytyäni näin läpi talouskurssin menimme sisälle teelle. Pelkäsin,\nettei siellä olevilta hienoilta naisilta jäisi huomaamatta meidän\nliian tarkat talonkatsojaisemme. Mutta en kumminkaan voinut mitään\nsellaista huomata. Kreivitär, joka pian osasi antaa keskustelulle\nhaluamansa käänteen, kysyi luontaiseen kohteliaaseen tapaansa, enkö\nhaluaisi nähdä viereisessä huoneessa olevaa maalausta. Tultuani\nsisälle hätkähdin nähdessäni taulun, joka sekä kooltaan että\ntekotavaltaan minua hämmästytti. Se esitti kahta ruotsalaista\nupseeria, jotka ojensivat toisilleen hyvästiksi kättä. Kreivitär\nselitti, että he olivat hänen poikiansa. Oikeanpuoleinen, vanhempi,\noli Philip, vasemmanpuoleinen Vilhelm. Tässä kuvattiin, kertoi hän,\nveljesten eronhetkeä, jolloin toinen läksi Suomen sotaan, toinen\nNorjan. Heistä kaatui nuorempi Oravaisten taistelussa, jossa moni\nRuotsin jalosukuinen nuorukainen kaatui isänmaansa puolesta. Kuumat\nkyyneleet tulvivat silmistä äidinsydämen pusertamina ja hän oli\nvieläkin liikutettu puhuessaan rakkaasta pojastaan. Hän kertoi samalla\ntarkalleen tapahtumista poikansa kaatuessa, niin yksityiskohdittain,\nettä olisi luullut hänen itsensä olleen mukana taistelussa.\nAnnettakoon anteeksi naisellinen heikkous ja äidillinen rakkaus, jossa\ntunne puhuu. Moni vanha sotaurhokin, joka laulaa kaatuneesta\nsankarista, käyttää samaa tunteitten kieltä.\n\nPian hän kumminkin Oravaisten taistelutantereelta siirtyi\nkeskustelemaan oppineiden riidoista; sain samalla tietää, että hän\nkuului uuteen koulukuntaan (fosforisteihin), joiden kirjoituksista hän\noli ottanut tarkan selon. —\n\nKello oli jo 10, kun palasin kaupunkiin. Eräs renki seurasi minua\nottaakseen ennen mainitsemani kirjapaketin. Hän kertoi olleensa mukana\nviime sodassa ja siinä pelastaneensa Philipin hengenvaarasta, jonka\nvuoksi hän palkinnoksi hyvästä työstänsä sai elinikänsä nauttia\ntäysihoitoa kartanosta.\n\n[Gottlund kertoo sitten yksityiskohtaisesti, miten hän seuraavan\npäivän vietti Sätran terveyslähteellä ja ketä hän siellä tapasi.\nSeuraavana päivänä kävi hän Salan kaivoksia katsomassa. Erästä paikkaa\nnimitettiin _Lumiaisen_ paikaksi (Lumiainens ort). Nimen suhteen\nviittaa Gottlund Savon ja Karjalan henkilönnimiin. Erään konttorin\nvieraskirjaan kirjoitti hän nimensä ja seuraavan suomenkielisen runon:\n\n    »Ei tiijäk kotoiset vaimot,\n    Missä miehet mellakoivat,\n    Missä uhmaavat urohot;\n    Ei tiijäk nykyiset miehet,\n    Milloin piijat tuoristuuvat,\n    Maito nännissä makaapi,\n    Utarissa uuet piimet.»\n\nTultuaan asuntoonsa kirjoitti hän vanhemmilleen tarkan kuvauksen\ntähänastisista vaiheistansa.\n\nSitten jatkoi hän matkaansa Bråddbon ja Vesterbon-Fernbron pitäjän\nViggarnin kautta Brunbäckiin Follkärnin pitäjässä tullen Brovalliin ja\nNäsgårdiin, jonka hän sanoo kuuluvan Taalain maakuntaan. Matka kävi\nedelleen Avestaan ja Hedemoran kaupungin kievariin ja sieltä Säterin\nkaupunkiin. Hän kertoi olostaan Hedemorassa]:\n\n»Kaupungin torilla kaikessa rauhassa söi ruohoa lammaslauma, jonka\nvillaisia nahkoja taalalainen käyttää kesät talvet. Kaikkialla, missä\nkuljin, minua töllisteltiin kuni ihmeolioto ja useammin kuin kerran\nsaatoin mataloista ikkunoista nähdä, miten perheet söivät iltaistansa\nkatettujen pöytiensä ääressä. Äkisti nousivat he kaulojaan kurottaen\npystyyn, osa purskahtaen raikuvaan nauruun, osa suu ammollaan\nkatsellen avoimista ikkunoista minun jälkeeni. En ymmärtänyt, miksi\nherätin tällaista huomiota hedemoralaisissa. Kyselin kestikievarissa\nsyytä. Hieman hämillään tunnusti kievarin väki, että minun leveät\npumpuliset kasakkahousuni ja vielä enemmän se, että mies käytti\nharsoa, oli täälläpäin tavatonta. Käytin näet Suomen lukioiden ja\nakatemian tapaan viheriää harsoa, jonka olin köyttänyt lakkini ympäri\nauringon ja tomun suojaksi.[1] Lähemmin ajatellessani huomasin itsekin\ntuon tavan lystikkääksi enkä enää niin suuresti ihmetellyt\npikkukaupunkilaisten uteliaisuutta.\n\nKatseltuani ainakin ulkopuolittain kaupungin kirkkoa, joka ynnä pari\nmuuta rakennusta olivat ainoat kivestä rakennetut, matkustin klo 10\nedelleen ostettuani piiskan maan koneja varten. Suomalaisena olin\ntottunut itse ajamaan ja ajamaan lujasti. Täällä oli toinen tapa.\nMatkustaja oli kuin karttakeppi, ja kyytimies käsitteli itse sekä\nhevosta että piiskaa. Minua oli jo monesti kiukustuttanut vauhdin\nhitaus ja olin suomalaisella puheenparrellani saanut talonpojat\nymmälle ja sillä aikaa saanut hevosen liikkeelle. Ja silti sanottiin,\nettei kukaan ollut ajanut niin kovasti kuin minä. Havaitsin sittemmin,\nettei ruotsalainen hevonen, johtuipahan tottumattomuudesta tahi\njostakin muusta, ole niin voimakas ja kestävä kuin suomalainen ja että\npienikin ponnistus aiheutti hikeä ja vaahtoa. En ollut päässyt\npitkällekään kaupungista, ennenkuin päätin koetella uutta piiskaani ja\nhevosen nopeutta. Mutta tuskinpa olin antanut pienen sivalluksen,\nennenkuin kiukku kohosi talonpojan päähän. »Minun tammani!» hän huusi\nja tempaisi piiskan kädestäni ja täräytti nyrkkinsä kärryjen laitaan.\n»Uskallappas vielä koskea minun hevoseeni, joka ei vielä koskaan ole\nsaanut maistaa piiskaa!» huusi hän. Nolona äkkikäänteestä ja hevosen\nvauhdista en kyennyt mitään vastaamaan. Hän ajoi sittemmin kumminkin\nhyvää vauhtia, joten tulin Säterniin klo 11 illalla.\n\nKolkutettuani kauan porttia avasi viimein eräs tyttö, joka osoitti\nminulle salin ja yöksi kamarin yläkerrassa.\n\nVaikka olikin jo myöhäinen hetki, menin kaupunkia katselemaan. Oli\nkaunis, valoisa kesäyö. Katselin parhaillaan kaupungin kivikirkkoa,\nkun läheisen kuninkaankartanon lehtikujanteen käytävää pitkin näin\nnaisen lähestyvän. Hän oli nuori ja mitä kaunein ja suloisin\ntytöntypykkä. Notkeana kuin köynnös ja solakkana kuin lilja hän\nsipsutteli tuuheitten puitten välissä, kunnes äkkiä näki minut. Hän\nnäytti pelästyvän. Mutta kun ensimmäinen pelko ja hämmästys olivat\nohi, lähenin porttia ja häntä. Hän näytti vielä epäröivän mitä tekisi,\nkunnes minun puhutteluni rohkaisi häntä. Empimättä vähääkään hän\nryhtyi kanssani puheisiin ja kutsui myöskin kaksi toveriansa, jotka\nolivat puutarhassa vaikken ennen ollut heitä huomannut. He tulivat\nkaikki kolme pian mitä hilpeimmälle päälle ja samalla myös\ntuttavallisiksi. Heitä huvitti etenkin minun ruotsin kielen\nääntämiseni. Ja ellen olisi pelännyt, miten kävisi, olisin suostunut\nheidän pyyntöönsä ja seurannut heitä kartanoon. Suljettuani vielä\nkerran tuntemattoman syliini, erosimme kaikki, emmekä sen koommin ole\ntoisiamme nähneet.»\n\n[Seuraavana päivänä kävi matka Kustavin pitäjän Naglarbyn Dalsjön ja\nTuman pitäjän kautta Falun'in kaupunkiin. Avattuaan matkalaukkunsa\nGottlund huomasi, että sekä kenkävoide että mustepullo olivat siellä\ntehneet tuhojaan.\n\nIllalla hän kävi »traktööri» Carlsonin luona. Siellä hän tapasi erään\nn. 50 ikäisen mamsseli Beata Strömin, joka nuorena oli asunut eversti\nGripenbergin luona Hämeenlinnassa. Tämä kertoi seuraavana päivänä\nihannoivasti Suomen oloista. Etenkin oli hän ihastunut Suomen\n»limonaadiin», jota tuoksunsa ja makunsa puolesta voittamatonta juomaa\nsekä köyhät että rikkaat Suomessa joivat. Hän kertoi tuosta juomasta\nniin, että kaikille herahti vesi suuhun. Gottlundkin tahtoi saada\nselvän, mitä mamsseli tarkoitti tuolla jumalten juomalla. Hän luetteli\nkaikenlaisten mahdollisten juomien nimet, mutta tuloksetta. Lopulta\nhän mainitsi »kaljan». »Niin, _kalja, kalja!_» huudahti ikäneitsyt.\nRapakalja, taari, oli siis tuo Suomen ihannelimonaadi. Niinikään\nkertoi hän innostuneesti meidän mämmistämme ja täytetyistä nauriista\n(fyllda rovor).\n\nTäällä tapasi G. myöskin nuoren pappismiehen nimeltä Berglöf, joka\ntiesi kertoa, että Vesteroosin konsistorin kiertokyselyyn olivat\nSvärdsjön suomalaiset vastanneet haluavansa kaksi suomenkielistä\nraamattua, josta pappi päätteli, että siellä vielä puhuttiin suomea.\nVarmasti sanoi hän omasta kokemuksestaan tietävänsä, että Säfsenissä\noli suomalaisia.\n\nPari päivää viivyttyään kaupungissa Gottlund lähti sieltä klo 10\nillalla. Erään kartanon kohdalla pysähtyi kyytimies mennäkseen\njuomaan. Kielevä kun oli, ei häntä pitkiin aikoihin kuulunut\npalaavaksi. Gottlund kertoo]:\n\nMinun oli pakko jättää kiikkerät rattaat saadakseni selon, mihin hän\nhävisi. Menin sen vuoksi pienen, keittiöön kuuluvan ikkunan taa.\nKummastuksekseni avasi sen pari pientä kätöistä ja pieni neitsyt\nkuiskasi hiljaa: »Kuka siellä?» Unessaan häiriintyneenä hän oli\nnoussut vuoteeltaan nähdäkseen, mitkä kiertelevät yölinnut metsillä\nliikkuivat. En muista enää, mitä vastasin. Mutta kauan me juttelimme,\nja viimein hän kuiskasi, hiljaa anovasti ja kuin sanoja hapuillen,\nenkö tahtoisi jäädä yöksi. Pimeä yö esti minut näkemästä hänen\nsulojaan, joita hän huolimattomasti peitteli. Suloinen suu, uhkuva\npovi, säännölliset kasvot, jotka todistivat nuoruutta, oli kaikki,\nmitä olin näkevinäni, kurkistellessani, oliko muita huoneessa, joka\ntuntui kuuluvan yksin hänelle. Tunsin jo tahtoni horjuvan ja mietin,\neikö pehmeä vuode olisi parempi kuin haihattelu myrskyisessä,\nsateisessa yössä, mutta sitten muistin, että minun oli oltava\nSvärdsjön kirkolla. Sanoin tytölle hyvää yötä — ja läksin.\n\nKello oli jo 2 aamulla, kun me kuljettuamme 2 ⅘ penikulmaa tulimme\nBorggårdin kylään, jossa ennen oli ollut kuparisulatto. Muutaman\ntunnin levon jälkeen nousin klo 7, muutin vaatteita ja läksin klo 8\npappilaan, joka oli niukan neljänneksen päässä. Jätin kievariin\nmatkalaukkuni, koska minun oli tultava takaisin mennessäni Lomshedenin\nkautta Svartnäsiin.\n\nTiellä tapasin paljon kirkkoväkeä. Joka toiselta tapaamaltani\ntalonpojalta kysyin, oliko hän suomalaismetsiltä. Vastauksen sijaan he\nsilmät suurina katselivat minua.\n\nTultuani pappilaan tuli minua vastaan rovasti Groth, jo iäkäs mies, ja\napulainen Engvall. Sanottuani kuka olin ja mitä tahdoin, osoittivat he\nminulle hyväntahtoisuutta ja ystävällisyyttä, etenkin Engvall, joka\npyrki tuttavuuteeni. Hän vei minut saliin, missä söimme kunnon\naamiaisen ja joimme muutamia suuria lasillisia olutta, joten aloin\ntuntea voivani hyvin Taalaissa. Täällä oli vanha mamsseli, paksu kuin\ntynnyri, mutta vieraanvarainen emäntänä.\n\nSvärdsjön kirkko ja pappila sijaitsevat sangen kauniilla paikalla\nÖstön järven niemekkeellä. Muutenkin saattaa huomauttaa, että pitäjä\nmonine vesistöineen on Taalain kauneimpia. Pitäjässä on neljättäsataa\njärveä, joista Svärdsjö, Liljan ja Toftan lienevät suurimmat. Minusta\ntuntui kuin Svärdsjön pappilassa olisin ollut Saimaan rannoilla\nkeskellä lapsuudenmuistoja ja olin ajatuksissani jo sekoittaa kaksi\neri kansaa ja valtakuntaa. Juuri tässä pappilassa Kustaa I oli\nluuvassa työssä tutkien isännän, herra Joensin mielipiteitä ja täältä\nhänet vietiin Isalaan ollakseen turvassa tanskalaisen voudin Brun\nBengtsonin etsiskelyiltä.\n\nPappilasta menimme kirkkoon. Se oli vanha ja kivestä rakennettu. Olin\nsiellä koko jumalanpalveluksen ajan. Ikäväkseni havaitsin, ettei\nketään suomalaismetsiltä ollut kirkossa. Engvall ripitti, saarnasi,\nmessusi ja hautasi vainajat, sanalla sanoen, toimitti yksin koko\njumalanpalveluksen. Rovasti oli vanha ja sairaalloinen. Muista\npapeista oli kappalainen Åmark matkustanut saarnaamaan Envikin\nkappeliin, ja koulupappi Schaerlund oli matkannut Svartnäsiin ruukin\nkirkkoon saarnaamaan.\n\nKaikkein ensiksi kiintyi täällä huomioni Taalain väestön\nyhdenmukaiseen pukuun. Se tekee yleensä edullisen vaikutuksen\nkatsojaan. Oma, kansallinen kieli ja tavat sekä yhtäläisyys puvuissa\nkarakterisoi omintakeisen kansan. Miehillä oli mustat taalalaistakit,\nsäämiskä- tahi mustat sarkahousut niinkuin takkikin ja jalassa\nsuuret hyvin pohjatut ja naulatut n.s. Taalain kengät, päässä\npyöreäpäällystäiset, leveälieriset hatut. Emännillä ja tytöillä, jotka\nkävivät ehtoollisella, oli mustat kamlottipuvut, valkeat kaula- ja\nesiliinat. Päähineenä oli heillä tykkimyssy valkoisine siteineen.\nLesket käyttivät mustansinisiä liinoja vaaleansinisine vuoreineen;\nniiden pitkät reunat riippuivat selässä. Jolla oli surua, käytti\npäässään valkeata liinaa, jonka nipukat kelluivat hartioilla. Näin\nmyöskin tyttöjen, jotka eivät käyneet ehtoollisella, käyttävän\nkirjavia liivejä ja avaroita, mutta ennen kaikkea puhtaita liinaisia\nhihoja. Kirkko oli vielä ruohoilla ja koivunoksilla koristettu, ja\nkruunussa oli kieloja, joilla käytävätkin oli koristettu. Tämä oli\nsuven juhlan, juhannuksen jätteiltä.\n\nSain paikan sakaristossa, minne Engvall oli pyytänyt minua seurakseen,\nosaksi kohteliaisuudesta, kun en paitsi häntä tuntenut ketään, osaksi\nsiitä salaisesta vetovoimasta, joka vallitsee pappien ja ylioppilaiden\nkesken samaten kuin pappien ja papinpoikienkin kesken. Sakaristosta\njohtivat portaat suoraan seinän läpi saarnatuoliin.\n\nKun pappi oli hetkisen saarnannut, huomasin aluksi pari tyttöä\nsakariston ovella syödä natustelemassa jotakin, niinkuin olisivat\npureskelleet karamelleja. Ja kun katsoin kirkkoon, näin miten koko\nvaimojen puoli syödä purusteli kenenkään pistämättä mitään suuhunsa.\nOlin ihmeissäni nähdessäni seurakunnan hengellisen ravinnon ohella\nnauttivan myöskin maallista. Jos se olisi tapahtunut muualla, olisin\nluullut heidän syövän konvehteja. Mutta Taalaissa ei voinut kuvitella\nmuuta, kuin että he mutustelivat juustoa ja leipää, jota heillä ehkä\noli hameentaskuissa. Uteliaana kysyin sen vuoksi unilukkarilla eli\nsuntiolta, mitä tuo märehtiminen merkitsi. Hän vastasi jotakin, josta\nen mitään ymmärtänyt. Mutta kun kysyin uudelleen, mitä he söivät,\nsanoi hän _»tukkoa»_, ja kun halusin tietää, mitä se oli, vastasi hän:\n_»Tukkoa, tukkoa!»_ Hän selitti, että sitä syötiin, ettei nukuttaisi\nja myöskin sen vuoksi, ettei saataisi keripukkia hampaisiin. Ja silti\nnukkui miltei puolet seurakuntaa! Siltä ainakin minusta näytti.\n\nMinäkin tunsin itseni uniseksi, jonka vuoksi ryhdyin katselemaan\nsakaristossa säilytetyistä kirkonkirjoista, oliko ehkä niissä mitään\ntietoja Svartnäsin suomalaisista ja käyttivätkö he suomalaisia\nsukunimiä. En löytänyt kumpiakaan. Pöydällä näin sen hopeaisen\nöylättirasian, jonka runopukuisen kirjoituksen Hülpherskin mainitsee\nja joka päättyy sanoihin: »Sig bättre vid dess bruk hvar arger\nsyndaskalk» (Käytöstään paratkoon jok' ilkee syntisäkki).\n\nSvärdsjöläisille oli vielä ominaista heidän ehtoollisella käyntinsä.\nEn ole missään nähnyt Herran pyhällä ehtoollisella käytävän niin\narvokkaasti kuin täällä. Ei mikään tungos, tyrkkiminen, hätiköinti ja\nhutiloiminen, paikkojen valitseminen ja turhanpäiväinen ystävien ja\nomaisten odottelu häirinnyt hiljaista hartautta. Ja kumminkin oli\npöytään pyrkivien ja sieltä tulevien luku suuri.\n\nJumalanpalveluksen jälkeen oli pitäjänkokous, mutta se jäi nimismiehen\nhuoleksi, ja me menimme pappilaan, missä päivällinen odotti.\nMatkalla en voinut olla Engvallilta kysymättä, mitä seurakunta\njumalanpalveluksen aikana söi ja mitä _tukolla_ tarkoitettiin. Hän\ntiesi ettei _»tukkoa»_ ole muuta kuin tugg-kåda (purupihkaa) ja että\ntäällä päin, etenkin nuoriso ajankulukseen sekä kirkossa että muualla\npureskelee pihkaa, jota otetaan kuusesta ja jolla on aromaattinen\n(hyväntuoksuinen) maku, mutta ei kumminkaan sellainen, että se yksin\nhoukuttelisi. Se oli vanha perinnäistapa, jonka luultiin pitävän\nhampaat valkeina ja estävän keripukin ikenistä. Kyselyjeni ja\nmyöhemmin saamieni tietojen mukaan on se tavallisesta poikkeavaa\nhartsia, jota harvoin tavataan pieninä tihkuvina helminä kuusesta.\nEtenkin paimenet sitä keräävät, he imevät suussaan pureskelemalla\nsiitä ensin kitkerän pihkamaisen aineksen ja myyvät sitten puhtaaksi\nimetyn tukon tämänlaatuisen konvehdin harrastajille. Tätä purupihkaa\nkäytetään yleisesti sekä täällä että muissakin maakunnissa. Olenpa\nkuullut joskus mainittavan, että sitä kauppatavarana viedään aina\nUpsalaan asti ja että siitä maksetaan sama hinta kuin voinaulasta.\nTämä ikivanha tapa viittaa muihin kaukaisiin maihin ja juontanee\nalkunsa aina Aasiasta ja Itämailta asti. Esim. Pallas kertoo\nmatkoiltaan, että voguleilla on tapana pureksia lehtikuusen pihkaa\ntahi kumia, osaksi sen imelän maun vuoksi osaksi sen vuoksi, että\nsanovat sen pitävän hampaat puhtaina ja lujina. Samasta syystä\npureskelivat tytöt muinoin Kreikassa n.s. _masdixia_. Intiassa ja\nItämailla käytetään betelniä, s.o. ajanvietteeksi pureskellaan\nkitkeriä betelpensaan lehtiä kalkki- ja arekapähkinäsekoituksen kera.\n\nEngvallin välityksellä sain talonpojan Antti Antinpojan Lasse Orsin\ntalosta Bölen kylästä viemään minut suorinta tietä Svartnäsiin. Mutta\nsiinäpä syntyi uusi vastus. Sain kuulla, ettei suomalaismetsiin ollut\nmuita teitä kuin metsäpolkuja, joita pitkin ei voitu päästä perille\nmuuten kuin säkkisatulassa tahi ratsastaen. Kysyttiin sen vuoksi,\nmiten aioin menetellä matkakirstuni suhteen, jonka olin ottanut\nmukaani; sitä ei voisi suuremmitta vaikeuksitta kuljettaa mukana.\nUutinen ei ollut minulle tervetullut, sillä en tahtonut siitä luopua\nenkä myöskään ottaa erikoista kyytihevosta sitä kuljettamaan\npurilailla (finn-bår). Miten mielelläni olisin toivonut sen sijaan\nottaneeni pienen matkalaukun, joka olisi voitu kiinnittää taakse\nsatulaan. Ja turhat vaatekerrat olisivat saaneet jäädä kotiin, sen\nsijaan että nyt sain vedättää jäljessäni matkakirstua, josta oli\nhankaluutta ja kiusaa puhumattakaan menoista. Lähetin miehen sitä\nhakemaan Borggårdiin ja asetuin muiden herrojen kera pöytään.\n\nPöydässä tietysti tulivat pääasialliseksi puheenaiheeksi suomalaiset,\njoiden vuoksi minä olin tänne tullut. Ensimmäiseksi tuli puheeksi,\nvieläkö he puhuivat suomea. Vastaukseksi tuli, että eivät, koska ei\nmilloinkaan heidän oltu kuultu sitä puheessa käyttävän. Kun rovasti\nhetkisen oli lähemmin miettinyt, arveli hän erään Björnmåsan ukon\nvielä vähän ymmärtävän suomea, kun hän puhui sangen murteellista\nruotsia. Samaten oli ennen ollut monen muun laita tällä\npaikkakunnalla, joten rovastin oli ollut sangen vaikea ymmärtää heitä.\n»Entäs _Munter_ sitten?» kysyi Engvall. »Niin Munter, jaa, hänen\npitäisi osata suomea», vastasi rovasti?\n\n»Kuka sitten on Munter?» kysyin minä. Sain vastaukseksi, että hän oli\nollut suomalainen sotilas, joka Suomen viime sodan aikana oli tullut\nSuomesta tänne ja jäänyt metsille. Enpä juuri halunnut tavata\nsentapaisia suomalaisia; silti toivoin hänen avullaan saavani lähempiä\ntietoja näistä metsäläisistä. Näiden kertomusten vastakohdaksi\nmainitsin Berglöfiltä Falunissa saamani tiedot, että nämä suomalaiset\nolivat tilanneet itselleen suomenkielisiä raamattuja, mikä ei suinkaan\nkäynyt yksiin rovastin tietojen kanssa. Vastattiin, että juuri Munter\noli halunnut sellaisen ja samaten hänen toverinsa, eräs _Remmer_, joka\nsittemmin oli muuttanut paikkakunnalta. Mitä suomalaisista muuten\npuhuttiin, jätän kertomatta jo senkin vuoksi, että pian tein\nmieskohtaisesti heidän tuttavuuttansa, joten saan siitä sitten\nlähemmin puhua. Mainitsen vain, että niin tyhjät kuin kirkonkirjat\nolivat tätä kansaa koskevista tiedoista, niin vähän tiesi papistokin\nheistä. Ei tiedetty, koska he olivat saapuneet paikkakunnalle, eikä\nmiksi he olivat tänne muuttaneet eikä muutakaan heidän historiaansa\nvalaisevaa. Kaikki päätyi vain tietoon, ettei enää nykyään suomalaisia\nollut. Keskustelun lopputuloksena oli, että minua neuvottiin\nSvartnäsin tehtaalle hankkimaan eväitä koko matkaa varten, ellen\ntahtonut heidän keskuudessaan kuolla nälkään, etenkin kun Taalaissa\noli ollut vaikea katovuosi. Siitä olin kuullut jo Falunissa, missä\nKröningsvärd neuvoi majatalosta tilaamaan ainakin neljäksi viikoksi\nriittävän evässäkin. Sepä olikin ainoa opastus, jonka hän minulle\nantoi. Mutta silloin, kuten nytkin, minua hymyilytti tuo vatsastani\npidetty huoli. Enköhän minä voisi elää siellä, missä muutkin? Paaston\nvaralta nautin nyt sitä vankemman aterian samalla isännän tahtoakin\nnoudattaakseni.\n\nSillä aikaa oli hakija tuonut matkakirstun kievarista. Aterialta\npäästyämme kokeili joka mies, miten tuota kummaa kojetta voitaisiin\nkuljettaa. Oli vain kaksi mahdollisuutta. Joko säkkisatulassa\nkuljettaminen, mutta silloin tarvittiin satulan toiselle puolelle yhtä\nsuuri paino, joka pitäisi sen tasapainossa, joka taas merkitsi kiven\npanemista kuorman päälle hevosraukkojen kiusaksi. Toinen mahdollisuus\noli kuljettaa sitä purilailla, jotka muodoltaan muistuttavat\nylösalaisin käännettyjä sahroja, pari maata laahaavaa salkoa tahi\naisaa, joita Savon talonpojat käyttävät tavaroiden kuljettamisessa\nmetsien halki, mikä muuten olisi vaikeata. Talonpoika oli meistä\nviisain, hän tuumaili, että kirstu mahtuisi poikittain satulaan, koska\nse oli pohjapuolelta kapeampi. Otettiin mitat ja selvisi, että se oli\nkuin varta vasten siihen tarkoitukseen tehty, toisin sanoin — kuin\nSvärdsjöläisten satulat olisi valmistettu minun kirstuni mukaisiksi.\nNyt oli vain jäljellä kysymys, miten se pysyisi niin korkealla\npaikalla. Siinäkin oli Anders Andersson kekseliäs. Hän naulasi pari\npuupalikkaa poikkipienoiksi kummallekin puolelle ja niihin sekä\njykevään satulaan köytettiin kirstu. Niin oli siitä päästy ja kirstu\njäi vielä niin mukavaan asentoon, että siitä haitatta voi ottaa mitä\ntarvitsin ja painokin jakaantui sekä hevosen selkään että kyljille.\nTällä tavoin sitä sitten kuljetinkin yli vuorien ja mäkien, halki\nsoiden ja salojen sekä tällä että myöhemmällä matkallani. Minä ja\nkyytimies kuljimme hevosen jäljessä jalan.\n\nOlin heti lähtövalmis. Engvall saattoi minua, sillä hänen oli mentävä\nsairaskäynnille Lumphedeniin, jonne oli 1 ¾ penikulmaa. Kummankin oli\nsoudettava Svärdsjön yli, vaikkakin eri suuntiin. Meillä oli huono\nonni, kun jo ennen lähtöämme alkoi rankasti sataa ja sitä jatkui pari\ntuntia. Se ei estänyt matkaani, mutta kylläkin nauttimasta Svärdsjön\nkauniista näköaloista. Minä kuljin siis kuin vetten päällä ja alla\nalituisessa pisaroitten loiskinassa, niiden herneinä hypellessä järven\npinnalla. Soutajat kertoivat, että juuri tällä järvellä lähetit\ntapasivat Sven Nilsonin (toisten muistelmien mukaan Sven Elfin eli\nAlgutsonin) Isalasta hänen viedessään olkiin kätkettynä Kustaa I:tä\nMarnäsiin, jolloin lähetit todetakseen, ettei ollut petos\nkysymyksessä, pistelivät keihäällä tai miekalla olkien läpi,\ntietämättä haavoittaneensa sankaria. Talonpoika leikkasi sitten haavan\nhevosen jalkaan, jotteivät muut siepposissit olisi mitään aavistaneet.\nSiitä syystä järvi oli saanut nimen Svärdsjö. Ellei toinen tieto ollut\nvarmempi kuin toinen, niin olivat Andersin tiedot epävarmoja, sillä\nSvärdsjön pitäjä ja järvi olivat tunnettuja jo ennen Kustaan aikoja,\njoten Hülphersin antama selitys, että nimi johtuisi siitä, että järvi\non miekan muotoinen, on uskottavampi.\n\nTultuani toiselle rannalle oli meillä vielä seitsemännespenikulman\nmatka Böleen. Jätin Andersin huoleksi kirstun kuljettamisen kylään ja\nhankin miehen, joka opasti minut _Isalaan_. Tein tämän mutkan\nnähdäkseni sen ladon tahi riihen, jossa Kustaa I oli puinut kun emäntä\ntanskalaisten tupaan tultua löi häntä leipilapiolla selkään saadakseen\nhänet pois heidän vaarallisesta läheisyydestänsä. Olinhan siitä jo\nlapsena kuullut puhuttavan. Tultuani kylään näytti oppaani ladon.\nMinusta tuntui oudolta, että ovi oli auki tuohon, kuten olin luullut\nrauhoitettuun huoneeseen, ja vielä oudommalta, että sitä vieläkin\nkäytettiin entiseen tarkoitukseensa, nimittäin riihenä viljan\npuimiseen. Siinä oli myös viljaa varten kaksi hinkaloa eli karsinaa.\nMinun mielestäni lato ei voinut olla sama vanha, etenkin kun se vielä\noli hyvässä kunnossa eikä se näyttänyt talon muita rakennuksia\nvanhemmalta. Oppaani kertoi, että sitä oli usein korjattu ja että\nainoastaan muutamat seinähirret oli otettu vanhasta ladosta. Sen\nedustalle Kustaa III oli antanut pystyttää pyramiidin muotoisen\nmuistokiven Elfdalin porfyristä ja siihen kaiverrettuun muistokiveen\nyhdistänyt omansa ja Kustaa I:n nimet. Tämä kivi oli lautakojulla\nympäröity ja se vielä lukolla suljettu. Näki selvästi, että\nasianomaisille kivi merkitsi enemmän kuin rakennus. Odotin kunnes mies\nhaki puuhökkelin avaimen. Epäröin, voisiko siksi aikaa mennä,\nlikomärkä kun olin, sateensuojaan latoon sitä häpäisemättä.\nKullankimalteinen kirjoitus ei ollut syvämietteinen eikä mieltä\nylentävä. Olisin sen sentään kopioinut, jos minulla olisi ollut\nkäsillä kirjoituslevyni, mutta se oli kirstussani arkitakkini mukana.\nMinua painosti frakki, kaksi lievetakkia (surtuuttia) ja levätti ja\nolin sekä lämpimissäni että märkä, joten en ollut halukas näkemään\nvaivaa, joka ei ollut sen arvoinen. Hiljaisen totisena katselin siis\nhuonetta ja poistuin siitä liikutuksen ja kunnioituksen tuntein.\n\nTultuani Antti Erson Ors'in luo Böleen oli minun odotettava kolme\ntuntia, ennenkuin saatiin hevoset kiinni metsästä. Muutin sillä aikaa\nkuivia vaatteita ja kuivattelin päällysnuttujani tulen ääressä. Minua\nvartioi koko ajan kylän tyttölauma; joukko »kulloja», kuten heitä\ntäällä nimitetään, oli kerääntynyt minua töllistelemään. Muuten oli\ntämä talo sekä ulkoa että sisältä siisti ja puhdas ja väki säädyllistä\nja rehellistä, niin että jos tämän talon mukaan arvostelisin\ntaalalaisia, niin tekisin sen kovin edullisesti.\n\nTäältä palkkasin kaksi hevosta: toisella ratsastin itse, etten perillä\nmenettäisi kunnioitusta; toista, joka kantoi kirstuani, talutti\nisäntä, joka itse lähti oppaakseni. Matkasin nyt kuni kaappiukko, toki\ntoisessa tarkoituksessa. Meillä oli metsän halki kaksi penikulmaa\nSvartnäsin tehtaalle, joka oli Suomalaismetsissä. Sinne johti vain\nmetsäpolku, ja matkamme kävi v:n 1777 kulkujärjestyksen mukaan.\nTuskinpa olin ennättänyt puolta penikulmaa, ennenkuin toivoin saavani\nkävellä enkä ratsastaa tahi, kuten nyt tein, virua hevosen selässä.\nNyt se oli myöhäistä, mutta tulevaisuuden varalta päätin, että tämä\ntapahtui ensimmäistä ja viimeistä kertaa suomalaismetsissä. Sade, joka\nvielä kylästä lähtiessämme meitä kiusasi, lakkasi vähitellen ja\nkirkastuva taivas ennusti kaunista iltaa. Kuljettuamme penikulman\nverran saloja tulimme _Vinkersin_ v. 1725 perustetuille\nrautakaivoksille. En ole missään nähnyt niin pitkää vesijohtoa kuin\ntäällä, se ulettui koko metsän halki. Olin jo nähnyt kaivoksia niin\nviljalti, etten katsonut kannattavan täällä viipyä, semminkin kun jo\npäivä kallistui ehtooseen ja hätiköin päästä perille. Kyytimieheni\nmainitsi, että vain 4 kaivosta enää oli käynnissä ja että muut olivat\ntuhoutuneet.\n\nTäältä oli penikulman metsätaival jäljellä. Matkalla näimme pappilan\nlaidunmajat. Kello oli 10 illalla saapuessamme ruukille. Kaikki\nherrasväki oli jo mennyt levolle, vain piiat olivat valveilla, sillä\nheidänhän velvollisuutensa on olla ensimmäisinä jalkeilla ja\nviimeisinä vuoteella. Vaikka kielsinkin, kiiruhtivat he herättämään\nemännän, ja toiset juoksivat kaahaamaan kirjanpitäjän jalkeille.\nIsäntä ei onneksi ollut kotona, muuten hänkin olisi saanut\nherätyskäskynsä. Hetkisen kuluttua oli koko talo jalkeilla.\nLuultavasti ani harvoin vieras joutuu tälle syrjäiselle seudulle, ja\nvarmaankaan täällä ei koskaan ennen ollut käynyt niin pitkämatkainen\nvieras kuin minä. Kirjanpitäjät Orre ja Berger olivat ensimmäisinä\nminua sisälle pyytelemässä ja hetken kuluttua sain kumartaa rouva\n»inspehtuurskalle», talon emännälle. Minä sopersin niin monta\nanteeksipyyntöä kuin ikinä keksin, eikä hänkään vähemmin sievistellyt\nniiaillessaan ja kumarrellessaan. Hetkisen kuluttua oli pöytä\nkatettuna ruokineen ja oluineen, enkä minä siekaillut niitä käyttää\nhyväkseni. Sitten minulle osoitettiin suuri ullakkokamari, jossa pian\nvaivuin makeaan uneen.\n\n\n\n\n3. GOTTLUND TAPAA SVARTNÄSIN SUOMALAISIA\n\n\nNiinpä vihdoin viimein olen suomalaismetsillä, mietin heinäkuun 7:nnen\npäivän aamuna herätessäni. Mietin vielä kerran matkani tarkoitusperiä\nja sen mahdollisia seurauksia. Nousin nopeasti vuoteeltani, sillä\nuteliaisuuteni ja tiedonhaluni olivat uudelleen heränneet. Olin tuskin\npukeutunut ja maksanut eiliselle kyytimiehelleni, ennenkuin minut\nkutsuttiin aamiaiselle. Täällä tapasin muiden muassa pitäjänkoulun\nopettajan, maisteri Schaerlundin, joka eilen oli pitänyt tehtaalla\njumalanpalveluksen. Hän oli hyvinvoipa herra, jonka ulkomuotoa sopi\nsuositella, ei siis noita tavallisia pedagogeja, jotka laihoina kuin\nkuivat karttakepit käyttelevät koulun raippoja. Päinvastoin, hän oli\nviihtynyt hyvin matkoillaan suomalaismetsissä, eikä hänellä niiden\nsuhteen ollut mitään muistuttamista. Kun hänen tänään oli pidettävä\nrippikoulua tehtaan alustalaisten lapsille, joiden joukossa oli\nsuomalaistenkin lapsia, niin menin hänen ja Bergerin mukana kirkolle\nkuulemaan heidän kristinopin tietojaan, pääasiallisesti sentään\nlöytääkseni jonkun suomea taitavan. Oli kuin olisi paha henki minut\nsaanut pauloihinsa, sillä en saanut rauhaa, ennenkuin olin kuullut\näidinkieltäni puhuttavan.\n\nKirkko, joka oli koko etäällä tehtaasta, oli uusi ja puinen, miltei\ntavallisen talon näköinen. Ulkomuoto vastasi sisustaa, sillä siellä ei\nollut edes parvia, joita ei oltu ennätetty vielä rakentaa.\nSakaristosta, joka oli koko avara, oli käynti seinässä olevan aukon\nkautta saarnatuoliin, joka oli, kumma kyllä, alttarin yläpuolella,\njoten messupappi seisoi aivan saarnamiehen alla. Jos siis kuvitteli,\nettä toinen oli alemmassa taivaassa, niin toinen oli ylemmässä. Tänne\noli nyt noin parikymmentä lasta kokoontunut. Heitä oli tähän asti\nopettanut joku rouva tahi eukko, ja tänään heidän piti suorittaa\njonkinmoinen tutkinto. Kysyin, osasiko joku heistä puhua, lukea tahi\nlaulaa suomea. Mutta ei kukaan sanonut taitavansa. Mutta he\nilmoittivat, että heidän vanhempansa osasivat. Tytöt osasivat paremmin\nkuin pojat, ja suurin osa oli lukenut koko katkismuksen. Mutta kun en\njäänyt kuulemaan sisälukua tahi n.s. järjen kysymyksiä, jätän\narvostelemisen.\n\nMutta kun oli papin täällä ollessa aiottu aviopariksi vihkiä eräs\nkartanon suomalaissyntyinen palvelustyttö ja renki, toivoin saada\nnähdä tuon toimituksen, johon kirkollisista menoista eniten liittyy\ntaikauskoa tai ainakin kansallisia tansseja ja leikkejä. Mutta kun se\nei voinut tapahtua tehtaanisännän olematta läsnä, niin häntä\nodotettiin, vaikkakin turhaan, koko seuraava päivä. Se oli kova isku\nnuorelle parille, ja tyttö raukka katseli itku silmissä papin lähtöä\npitäjälle.\n\nTahdoin jo tänään lähteä lähempiin suomalaiskyliin. Mutta, kun\nkirjanpitäjä sanoi, että illalla täällä tehtaalla useita heistä\ntapaisin heidän tullessaan tehtaan työstä konttoriin saadakseen\npäivätyönsä kirjoihin merkityiksi, niin päätin jäädä. Suostuin\nehdotukseen senkin vuoksi, että samalla kertaa tutustuisin moniin ja\nsaavuttaisin heidän luottamuksensa, kun he näkivät, että olin heidän\nisäntiensäkin tuttu. Mitä heidän kansallisuuteensa tulee, niin ruukin\nherrat kyllä myönsivät, että heitä sanottiin suomalaisiksi ja että he\nluultavasti polveutuivat suomalaisista, mutta että he nyt olivat niin\nruotsalaistuneita, ettei mitään jälkiä heidän alkuperästään ollut\njäljellä, kaikkein vähimmän kielestä. Eivät ainakaan he olleet\nmilloinkaan kuulleet heidän puhuvan suomea ja he epäilivät, tokko sitä\nenää sanaakaan osattaisiin. Sen vuoksi, kun työmiehet päivätyön\npäätyttyä illansuussa tulivat kartanoon, menin ukkoja puhuttelemaan.\nOlin jo nähnyt neljän-, viidentoista, enimmäkseen vanhahkon miehen\nmenevän konttoriin, kun minäkin menin sinne. Ja kun olin maininnut\nmatkani syyn, kysyin, olivatko he n.s. Svartnäsin suomalaisia. Ja-a-a,\nniinhän meitä nimitetään, vastasi eräs ukko, ja toinen sanoi: »Vi ska\nfuller vara af the gammel finn slägta — förstår jag» (Meidänhän\npitäisi toki oleman vanhaa suomalaista sukua — tiedän mä). Kun nyt\nkysyin, eivätkö he osaa puhua suomea, niin kaikki he kielsivät ja\nsanoivat, että suomen puheenparsi oli kokonaan jo unohtunut. Sepä\ntuntui minusta omituiselta. Mutta, ajattelin, minäpä koettelen, ettekö\nymmärrä sanaakaan. Käännyin vanhan suomalaiselta näyttävän ukon\npuoleen, jonka mongerrus hänet myös sellaiseksi leimasi. Puhuttelin\nhäntä kiivaasti suomeksi ja kysyin samalla kielellä, eikö hän minua\nymmärrä. En saanut vastausta. Ainoastaan puoleksi ammolleen jäänyt suu\nilmaisi hänen äänetöntä kummasteluaan. Puhuin uudelleen. Yleinen\näänettömyys. He katselivat vuoroin toisiansa, vuoroin minua, ikäänkuin\neivät olisi tahtoneet korviansa uskoa. Vihdoin katkesi kielen side, ja\nvanhus puhui minulle arvokkaasti ja kunnioittaen kielellä, joka\nkaunopuheisesti virtaili kuuluviin. Hän ei voinut kyllin kummastella\nja ihmetellä kuullessaan vieraan — päällepäätteeksi herrasmiehen\nsuusta — äidinkieltään. Alussa hän oli ollut epävarma luullen sen vain\nolevan harhaluuloa, kunnes enemmän kuuli. Hän pani kätensä ristiin ja\nkysyi kyynelsilmin, kuka olin, mistä olin tullut ja mikä minut oli\nsaanut näille maille. Lyhyesti vastattuani kysymyksiin, alkoivat\nympärilläni seisovat talonpojat toinen toisensa jälkeen minua suomeksi\npuhutella. Ja huomasin pian, että seisoin pelkkien suomalaisten\nympäröimänä, suomalaisten, jotka kaikki puhuttelivat minua kielellä,\njoka puhtaudessa ja virheettömyydessä oli paljon parempaa kuin omani,\nja jossa etenkin huomasi hitaan tahdikkaan lausunnan tarkan\nkorostuksen niin hyvin asemaan kuin laajuuteen nähden. Ensimmäisen\nhämmästykseni ja iloni hieman asetuttua en voinut olla ankarin sanoin\nnuhtelematta sitä valheellisuutta, joka sisältyi heidän ensimmäisiin\ntiedonantoihinsa, ja kysyin sen syytä ja luulivatko he suomen\npuhumista häpeälliseksi.\n\n»Ei jumala varjelkoon!» vastasivat he, »eipä sen vuoksi». Ja\nselittivät, että he ja heidän esi-isänsä jo olivat saaneet niin paljo\nkärsiä tämän suomen kielen tähden ja siksi, että he olivat vierasta\nheimoa, etteivät he enää mitenkään tahtoneet tulla ruotsalaisten\nvainon alaisiksi. Kysyttyäni minkälaisia nämä vainot ja kärsimykset\nolivat olleet, vastasivat he, että etupäässä papisto ja ruotsalainen\nrahvas olivat olleet heidän kiukkuisimmat vihollisensa ja häätäneet\nheidät paikasta toiseen sekä vanhain kertomusten mukaan välin\npolttaneetkin heidän kylänsä, ryöstäneet tavarat ja ajaneet heidät\ntaloistaan ja tehneet tämän, kuten he luulivat, etupäässä heidän\nkielensä tähden, jota ruotsalaiset eivät ymmärtäneet ja jota he vielä\nviime aikoinakin uhkauksilla ja kirouksilla olivat pyytäneet ja\npakottaneet pakanallisena ja jumalattomana heittämään. Nämä olivat\nsanoneet, ja sitä suomalaiset itsekin alkoivat uskoa, ettei heidän\nkielensä enää ollut suomea, vaan mongerrusta, jota ei Suomessakaan\nymmärretä. Aivan tällaisella kannalla ei asia enää nykyään ollut,\nmutta he valittivat, että heille vieläkin annettiin monenmoisia\nhaukkumanimiä, että heitä matkittiin ja pilkattiin siitä, etteivät\nkyllin hyvin osanneet tätä ruotsia, jota heille oli tyrkytetty ja, jos\nhe ruotsalaisen läsnäollessa puhuivat suomea, tämä kohta luuli itseään\npaneteltavan ja rupesi kiroilemaan. Tämä oli syynä siihen, etteivät he\nenää ruotsalaisten seurassa milloinkaan puhuneet suomea, jota vain\nvanhat keskuudessaan käyttivät; kasvava nuoriso oli siitä jo niin\nvieraantunut, ettei se enää kunnolla ymmärtänyt sitä, jonka tähden\nruotsalaiset jo kauan olivat olleet sitä mieltä, että suomen kieli oli\njo aikoja sitten hävinnyt, mielipide, jota ei tahdottu poistaa.\n\nTästäpä minulle selvisi, mitenkä ei seurakunnan vanha rovasti eikä\nedes tehtaan isäntä siitä mitään tiennyt. Molemmat läsnäolevat\nkirjanpitäjät olivat ensin noloina, rupesivatpa sitten ilveilemään\nsuomalaisia, mutta kun me yhä jatkoimme keskustelua suomeksi, alkoi\nheidän ilonsa loppua. Minä sulkeuduin suomalaisten suosioon luvaten\nseuraavina päivinä tervehtiä heitä käydessäni heidän kylissään ja\npyysin heitä sillä aikaa muistelemaan vanhoja runoja ja tarinoita,\njoita he ehkä olivat esi-isiltään kuulleet, heidän Ruotsiin tulostaan\ny.m. sekä etsimään käsille vanhoja asiapapereja, joista ehkä saisi\nselvitystä. Kaikki vakuuttivat kättä iskien olevansa ystäviä, sanoivat\nolevani tervetullut heidän majoihinsa ja erosivat, kuten minusta\nnäytti, liikutettuina osanotosta, jota heille olin osoittanut.\n\nSellainen oli minun ensimmäinen tutustumiseni tähän kansaan, jonka\nkanssa myöhemmin tulin niin moniin kosketuksiin ja jonka menneitä sekä\nnykyisiä vaiheita ja oloja halusin selvitellä sekä ruotsalaisille että\nsuomalaisille.\n\nTein tavallaan toisenkin mielenkiintoisen tuttavuuden tänä iltana.\nEräs herra Norrdén, joka nykyään oli Vindkärnin kaivosten pehtorina,\noli tullut tehtaalle, ja kun hän sai kuulla, että minä olin\nsuomalainen, hän antautui kanssani puheisiin. Hän oli upseerina ollut\nSuomen sodassa v. 1788 ja silloin oleillut Savossa. Hän oli pitkähkön\naikaa ollut sijoitettuna Juvalle ja muisti vielä sangen hyvin pitäjän\nherrasväkeä ja häntä huvitti erikoisesti tieto, että maanmittari\nSchéele ja tämän veli, vouti Schéele, vielä elivät. Nämä olivat hänen\nsiellä olonsa aikana olleet hänelle hyvin ystävällisiä. Hän ymmärsi\nhyvin ja osasi jonkun verran puhuakin suomea, jota kieltä hän\nnuoruudessaan oli metsillä oppinut ja jota hän vielä rakasti nuoruuden\nlämmöllä. Hän oli naimisissa Pöntölästä eli läntisestä Svartnäsistä\nkotoisin olevan suomalaisen talonpoikaistytön kanssa ja tahtoi, että\npoikakin oppisi suomea, jonka vuoksi hän kyseli, miten menettelisi\nvoidakseen hankkia suomalaisia kirjoja. Häneltä sain tietää, että\nensiksi oli uutisasukkaiksi tullut kolme suomalaista Svärdsjön\nmetsiin. Heistä oli yksi asettunut Lilla Björnmåsaan yksi Spaksjöhön\nja yksi Vestra-Svartnäsiin. Kun hän sanoi omistavansa varmennetun\njäljennöksen vanhasta kuninkaan kirjelmästä, jonka piti vahvistaa tämä\ntieto, pyysin saada nähdä sitä, mikä tapahtuikin muutamia päiviä\nmyöhemmin. Siitä selvisi, että Kustaa Aadolf oleillessaan Stora\nKopparbergetissä marraskuulla 1613 oli antanut näille kolmelle\nsuomalaiselle luvan omistaa ja viljellä noita kolmea mainittua, heidän\nperkaamaansa ja viljelemäänsä taloa ja torppaa, mutta kirjeestä ei\nkäynyt selville, että he olisivat olleet ensimmäiset tai ainoat näissä\nmetsissä. Näyttää päinvastoin siltä, kuin he olisivat käyttäneet\nhyväkseen kuninkaan Taalaissa oloa varmentaakseen itselleen ja\njälkeläisilleen omistusoikeuden niihin torppiin, jotka he olivat\nraivanneet ja rakentaneet ja joiden avulla he olivat kohonneet\nhyvinvointiin.\n\nKirjelmän toiselle puolelle oli kirjoitettu:\n\n»Muistoksi tuleville ajoille siitä, mitä allekirjoittaneella tähän,\ntoiselle puolelle kirjoitettuun kuninkaan kirjeeseen, on kerrottavaa:\n\nÄitini isä Christopher Nilson oli syntynyt Svartnäsissä ja oli\ntoisella puolella mainitun Henrik Pedersonin perillinen, tämän, joka\noli tullut Suuresta Suomesta. (Stora Finland).\n\nÄitini puolesta Spaksjöstä, nimeltä Karin Olofsdotter, joka oli vanhan\nSpaksjön suomalaistorpan perillinen, siis vaimoni isän-isä Anders\nHindersson oli Stephan Hinderssonin lanko, Stephanin, joka myöskin\ntuli tänne Suomesta. Niin ovat vanhempani minulle kertoneet, ja niin\nolen kahdelta puolen näiden vanhojen suomalaistorppien, nimittäin\nSvartnäsin ja Spaksjön perillinen.\n\nLars Nilsson.»\n\nMuuten luuli hän, että tuomari Gust. Beckeriltä Hövikissä Falunin\nlähellä olisi saatavissa lähempiä tietoja sen johdosta, että vuodesta\n1795 v:een 1798 Stora Kopparbergetin ja suomalaisten kesken oli käyty\nkäräjiä, suomalaisten koettaessa osoittaa olevansa näiden metsien\noikeita omistajia. Oikeudessa lienee St. Kopparbergetiä edustanut\nvalantehnyt Nils Ryding ja tuomarina oikeutta istunut Joh. Forstén.\n\nSekä Norrdén että talon väki kertoivat, että varhemmin mainitsemani\n_Munter_, joka viime Suomen sodan jälkeen oli jäänyt metsiin ja joka\nvielä asuu läheistöllä, oli tuonut mukanansa toisen toverin nimeltä\nRemmer, joka jonkun aikaa oli asunut täällä, kunnes hän eräänä päivänä\nhävisi teille tietymättömille ilman että oli saatu selville, minne hän\noli joutunut. Nämä molemmat suomalaiset sotamiehet, jotka muukalaisina\nolivat asettuneet metsiin suomalaisten pariin menetettyänsä\nisänmaansa, olivat ystävyksinä eläneet kaikkien naapurien\nkunnioittamina ja pitäminä. Remmer meni eräänä aamuna erään toisen\nsuomalaisen matkassa Ockelbon suomalaismetsiin lehmää ostamaan pieneen\nuutistaloonsa. Ja sillä tiellä hän yhä vieläkin on. Huolimatta\nkaikista tiedusteluista ja Munterin monista yrityksistä päästä\nonnettomuustoverinsa jäljille, ei ole onnistuttu saamaan pienintäkään\ntietoa hänestä. Kun tiedettiin, että hänellä oli mukanaan hieman\nrahaa, aljettiin epäillä, että matkatoveri oli hänet ryöstänyt ja\nmurhannut, jonka vuoksi häntä oli käräjillä kuulusteltu, vaikkei\nvoitukaan todistaa häntä syylliseksi, mutta murhaajaksi häntä vielä\ntänä päivänä epäillään.\n\nNimi Remmer tuntui minusta heti tutulta. Muistin nyt, että isäni Juvan\nrovastina oli kirjoittanut seurakunnasta muuttaneitten ja sodassa\nhävinneitten sotamiesten luetteloon tuon nimen, vieläpä oli mieskin\nminulle tuttu sen johdosta, että hän joitakuita aikoja sitten oli\npitäjässä ollut yleisenä puheenaiheena. Kysymysteni johdosta sain\nNorrdénilta tietää, että Remmer oli syntynyt Liivinmaalla, josta hän\npaeten sotamiehenottoa oli livistänyt Suomeen eikä sen johdosta\nuskaltanut palata uuteen, Venäjän yhteyteen joutuneeseen isänmaahansa.\nTästä tunsinkin Remmerin ja viela paremmin, kun hän kuvaili miehen\nulkomuotoa. Olin iloinen voidessani vakuuttaa Svärdsjöläisille, että\nRemmer eli Suomessa ja että siten saatoin puhdistaa syyttömän miehen\nmaineen ja kunnian. Kerroin, että Remmer sodan alussa Juvalle Savoon\noli jättänyt vaimon ja hänen oloihinsa nähden huomattavan omaisuuden,\njonka hän oli ahkeruudella ja säästäväisyydellä kerännyt. Monen vuoden\npoissaolon jälkeen palasi hän takaisin talvella 1815 syleilläkseen\nrakastettua, ja kuten hän luuli, uskollista puolisoansa. Mutta vaimo,\njoka ei seitsemään vuoteen ollut kuullut sanaakaan miehestänsä ja ehkä\nluuli tämän niinkuin monen muunkin kaatuneen sotilaan lepäävän\nhiljaisessa hiekassa, oli ryhtynyt läheisiin suhteisiin erääseen\npohjalaiseen maankulkijaan, ja kun tuo yhdyselämä tuli papiston\ntietoon ja oli aikomus ryhtyä toimenpiteisiin, muutti hän armaansa\nkera Helsinkiin myytyään koko Remmerin jäämistön. Tämän surullisen\nseikan sai hän kuulla, palattuaan sodan vaarat ja vaivat kestettyään\nkotiin nauttiaksensa lepoa vaimonsa sylissä. Muistan hyvin, miten\nlohduton hän oli saadessaan pappilassa nämä tiedot. Vanha sotilas itki\nkuin lapsi. Ja vaikka läsnäolijat kehoittivat häntä halveksimaan\nrikollista vaimoa, niin hän koki puolustaa häntä ja osoitti miltei\nrajatonta anteeksiantoa. Hän kiiruhti Helsinkiin etsiäkseen ja\nerottaakseen hänet tuosta hulttiosta viettelijästä.\n\nKun tarvitsin matkatoverin ja oppaan metsille, ehdotettiin yleisesti\nMunteria, joka oli hiljainen ja yleistä luottamusta nauttiva mies.\nKutsutin hänet seuraavaksi aamuksi puheilleni ja kun kuulin, että\näsken valmistunutta tietä saattoi päästä Lilla-Björnmåsaan, niin\ntilasin seuraavaksi aamuksi kyydin.\n\nEn ollut vielä herännyt, kun jo ani varahin seuraavana aamuna eräs\nmies tuli huoneeseeni. Luulin häntä aluksi eilen tilaamakseni\nkyytimieheksi, mutta hänen tarvitsi vain avata suunsa, niin arvasin\nruotsin mongerruksesta, kuka hän oli. Hän oli Munter, joka kuultuaan\ntulostani oli kiiruhtanut tapaamaan maanmiestänsä. Olin sitä\ntervetulleempi, kun olimme molemmat samoilta maanääriltä. Hän sanoi\nolevansa Heinäveden kappelista Rantasalmelta ja että hänen oikea\nnimensä oli _Jaakko Pöyhöinen_. Hän oli n. 40 vanha, lyhyenläntä ja\ntummanpuhuva. Hän oli hyvin kivulloinen sodan rasitusten jäljiltä sekä\n_Lintulahden_ taistelussa saamistaan haavoista. Lauhkea kuin lammas,\nmutta surumielinen, mikä lienee johtunut kaihosta päästä\nkotipuoleensa. Hän oli palvellut Savon jääkärinä saaden nimen\n_Munter_, niin vähän kuin se hänen luonteeseensa sopikin. Luulin, että\nhän ilahtuisi kuullessaan Remmerin vielä elävän ja oleilevan\nkotimaassaan, josta seikasta hän jo eilen huhuna oli kuullut. Mutta\npian huomasin että vaikka tuotti hänelle iloa se, että ystävä vielä\noli elossa, niin häntä kiusasi se, että parahin ystävä oli hänen\ntietämättään lähtenyt, ojentamatta edes kättä hyvästiksi, asioitansa\nselvittämättä ja sittemminkään itsestään tietoja antamatta. Mutta\neniten kävi hänen sydämelleen se, että vanhan sotatoverin keralla\nmyöskin ainaiseksi katosi toivo syntymämaahan pääsemisestä. — Ja\ntuostahan he aina olivat yhdessä unelmoineet ja se oli kuni\nyhteenpunonut heidän kohtalonsa. Nähtyänsä minut virisi hänessä taas\ntoivo syntymämaahansa pääsystä. Ja hän pyysi, että säälistä ottaisin\nhänet mukaani Suomeen, jonne hän luuli minun olevan matkalla. Mutta\ntoivon kipinä sammui, kun hän kuuli, etten ollutkaan matkalla sinne.\nAjatellessaan lähemmin kivulloisuuttaan, pitkää matkaa ja täällä\nomistamaansa ja viljelemäänsä pientä peltotilkkua, joka lupasi palkita\nnähdyt vaivat, käsitti hän, että oli niin sallittu, että hänen täytyi\njäädä Ruotsiin. Hän oli täällä ollut 7 vuotta ja 4 oli kulunut\nRemmerin lähdöstä.\n\nSiitä, miten he olivat näille metsille joutuneet, hän kertoi\nseuraavasti: He olivat kevätvarhaisella tulleet Gefleen aikoen meren\nyli Suomeen. Odotellessaan jäiden lähtöä he olivat kuulleet puhuttavan\nmetsäsuomalaisista ja päättäneet käydä näitä pikimältään katsomassa.\nPääasialliseksi syyksi metsille menoon sanoi hän vastustamattoman\nhimon päästä suomalaiseen saunaan kylpemään. Ja tuota mielitekoansa he\neivät voineet vastustaa. Kun oli päästy metsiin, oli Remmer se, joka\nhoukutteli Munteriakin jäämään, luvaten ostaa yhteisen maatilkun,\njolla he uudessa pirtissä yhdessä eläisivät kuolemaansa saakka. Tätä\nehdotustaan kuvaili hän sitä kauniimmin, kun hän aina pelkäsi Suomeen\npalaamista.\n\nMunter lupasi mielihyvin seurata minua suomalaismetsiin kuultuaan,\nettä olin aikonut käydä heidän kylissään. Kun olimme syöneet aamiaisen\nkannettiin kirstu rattaille ja kyytimiehen kera istuimme kolmeen\npekkaan mennäksemme Lilla-Björnmåsaan eli, kuten sitä suomeksi\nnimitettiin, _Hiirolaan_. Tiemme kulki Nybrukin ohi. Jo matkalla näin\nhiirolaisten ruiskaski-maita, ne olivat ensimmäiset Suomesta lähtöni\njälkeen näkemäni. Tuo nokinen aita, musta maankamara vihantine\nlaihoineen johdatti elävästi muistiini monia näkyjä kotiseudultani,\nsai mielikuvitukseni niin vilkkaasti liikkeelle, että uneksin olevani\nkokonaan toisessa maailmassa. Tuo kaski oli selvä enne siitä, että\nolin suomalaisten läheisyydessä. Aidanpanotavan, veräjän asennon —\nkaiken tuon tunsin niin hyvin. Jo jokaisen kansan työtavassa on\njotakin, jota ei voida selittää, mutta vain tuntein vaistota.\n\nTästä jouduin Munterin kera pakinoimaan kaskista. Hän kertoi laajalti\nheidän taloudestansa ja nykyisestä tilastansa. Hän sanoi, että oli\nankarasti kielletty kaskeamasta ja etteivät he niitä harvoja kaskia,\njoihin joskus annettiin lupa, enää oikein osanneet hoitaa. Sillä kun\nkaski oli poltettu, he kylvivät siihen ruista tuhkan vielä ollessa\nlämmintä — vaikkapa sitten se olisi vierretty julki juhannuspäivänä.\nLuonnollisena seurauksena siitä oli, että siemen joskus paloi vielä\nkuumassa tuhkassa. Ja ellei juuri niinkään käynyt, niin ellei satanut,\nkuivatti aurinko siemenen, tuuli vei sen tahi se joutui lintujen\nsaaliiksi. Kaikki oli siis sateen varassa. Jos sattui satamaan, niin\ntuhka ja multa saivat pian kasvillisuuden rehoittamaan ja kohosi\nlaiho, kaunis katsella. Kasken kyntäminen tahi äestäminen oli heille\ntuntematon. Siksipä he viljelivätkin sitä vain vuoden. Eivätpä he edes\nnähneet sitä vaivaa, että olisivat keränneet kokoihin huiskin haiskin\nmakaavia palamattomia puunrunkoja, vaan kylvivät hiilien ja kekäleiden\nsekaan, jotka sittemmin joutuivat osaksi kasvavan laihon peittoon.\nHeidän hevosensa saivat miltei koko kesän työstä vapaina maleksia\nlaitumella metsissä. Korjattuaan näin kaskesta yhden vuoden sadon sai\nse jäädä hyötyä tuottamatta omiin hoteisiinsa. Munter sanoi heille\nkäytännössä osoittaneensa, miten Savossa kaskea viljeltiin, miten sitä\nkynnettiin ja äestettiin ja miten yhden sadon sijaan saatiin kolme,\njopa neljäkin. Hän sanoi kylväneensä syksyllä sekä ohraa että ruista\nja niittäneensä ensin rukiin ja sitten ohran, mitä kaikki täkäläiset\nolivat pitäneet kuin ihmeenä.\n\nTehtaan perustaminen metsiin oli suomalaisille onnettomuudeksi. Sillä\nnyt he tuskin milloinkaan saavat kasketa, sen sijaan on poltettava\nsysiä — siihen he saavat kiellotta polttaa metsää minkä kerkiävät.\nOsoitteeksi siitä, miten ruukin herrat heitä kohtelevat, mainittakoon,\nettä heitä on ankarasti kielletty kyntämästä ja kylvämästä sysimetsinä\npoltettuja maita. He ilmoittavat syyksi sen, ettei sellaisille\npaikoille enää kasvaisi metsää, vaikka, kuten kaikki tietävät, asian\nlaita on päin vastoin. Sillä tuhka ja turve, joka paksuna turkkina\npeittää maakamaran, estää sekä ruohon että puut kasvamasta, eivätkä\ntuulen tuomat puiden ja kasvien siemenet siihen pääse juurtumaan.\nKylvetty ja muokattu maa sen sijaan kiinnittää itseensä siemenet,\njotka pian itävät, joten ensin kasvaa ruohoa ja sitten lehtimetsää.\nOnpa tapahtunut, että talonpoikia on sakotettu siitä, että he ovat\nkuokkineet sysimetsiä ja niihin kylväneet. Jokainen huomannee, mikä on\nsyynä tällaiseen menettelyyn. Tahdotaan riistää heiltä mahdollisuus\nviljan hankkimiseen ja pakottaa heidät ostamaan tahi lainaamaan\ntehtaalta. Ja kun he sitten ovat velkaantuneet, on helppo viedä heiltä\ntalot. Niin omavaltaisesti on heitä aina kohdeltu ja kohdellaan\nvieläkin, vaikkakin viime vuosina varovammin. Kun sitä vastoin on\nvalmistettava sysiä, he saavat kaataa suuria metsäaloja ja kun oksat\novat kuivuneet, sytyttävät he risukot. Suuret puunrungot jäävät\npalamatta, mutta maa tulee palaneiden oksien ja ruohon tuhkasta niin\nravintopitoiseksi, että se kelpaisi kynnettäväksi ja kylvettäväksi.\nSuurempien puiden latvat hakataan poikki, ne kuoritaan ja kannetaan\nröykkiöiksi suuriin miiluihin, jotka peitetään turpeella, ja\nsytytettyinä muuttaa kuumuus ne sysiksi. Miiluamisessa kuluu\nviikkokausia, jolloin he vuorotellen vartioivat miilun ääressä, ettei\nse syty ilmituleen. Kun sydet viedään ruukkiin myytäviksi, saavat he\ntyytyä siihen, mitä sieltä annetaan, harvoin saadaan edes puolta\nhintaa. Niin käy etenkin, jos on entistä velkaa. Silloin ei auta\nvastaan inttäminen, talonpoika-raukan on tyytyminen. Muuten riippuu\nhinta kuljetettavan matkan pituudesta. Häkistä, joka sisältää 4 ½\nsysimittaa, saavat he tavallisesti pankko taalarin. Sekä hinta että\nsysimitan suuruus vaihtelevat eri paikkakunnilla. Siitä puhun\ntuonnempana ja myöskin siitä, miten ruukki täälläkin ehkä on määrännyt\nviljan hinnan markkinoilla käypää pienemmäksi. Siinä piilee\nviekkautta, sillä siten petetään lyhytnäköinen talonpoika, joka ei\nhuomaa, että hän kyllä saa muutamat tarvitsemansa ruistynnyrit\njoitakin taalareja halvemmalla, mutta samalla myy kaiken vuoden\nmittaan suorittamansa työn polkuhintaan. Viime vuosina he eivät enää\nole antaneet talonpoikien miilutessaan polttaa oksia, ne saavat\nmieluummin maahan mädätä. Työntekijä saa suorittaa mieluummin\nvaivalloisen karsimistyön kuin suomalaiset kylvää poltetun\nmetsätilkun. Syynä on muka se, että metsän kasvu estyisi.\n\n\n\n\n4. HIIROLASSA, HYNNILÄSSÄ, Y.M. SVÄRDSJÖN SUOMALAISKYLISSÄ\n\n\nSuomalaisten oloista jutellen saavuimme Hiirolaan, jonne ruukilla\näsken tehtyä huonohkoa tietä oli ¾ penikulmaa. Mutta, kun tie ei\njohtanut kylään saakka, oli Munterin ja kyytimiehen kannettava\nkirstuani lähes venäjän virstan verran taloon. Hiirolan kylä, jossa on\nkaksi suomalaistaloa, sijaitsee kauniilla paikalla Hiirolanjärven\nrannalla. Ruotsiksi sitä nimitetään »Lill-Björnmåsa» eroitukseksi\nHelsinglannin Ockelbon suomalaismetsien »Stora-Björnmåsasta». Kylä on\nalavalla paikalla, joten pellot ovat hallanarkoja. Menin ensin Heikki\nOlavi Orsonin luo, mutta siellä oli kotosalla vain vanha, suomea\npuhuva eukko ja nuori vaimo, joka makasi lapsivuoteessa. Menin\nnaapuritaloon Pauli Erkki Antinpojan luo. Siellä tapasin isännän,\nvanhahkon miehen, joka puhui kaunista suomea ja niin aitoa, että\nsellaista puhutaan meillä vain sydänmailla, missä ei muuta kieltä ole\nkuultu. Silti kuulin, että jokunen ruotsin sana, vaikka suomalaista\npäätettä käyttäen, oli tunkeutunut kieleen, jos suomessa ei ennestään\nollut sanaa jollekin käsitteelle, taikka jos olikin, niin oli sillä\nalkeellisempi merkitys, jolloin vanhaa suomen sanaa käytettiin\nalkuperäisestä käsitteestä. Esim. _rätta_ (ruots. rätt), _oikia_ taas\nmerkitsi _höger_. Samoin _råkasta_ (ruots. _råka_) vastaten meidän\nsanaa _tavata_, jota he käyttivät merkityksessä saada kiinni; _kalloa_\n(ruots. _kalla_), mutta _kuhtua_ merkitsi luoksensa huutamista. Nämät\nolivatkin miltei ainoat sanat, mitkä päivän pitkään havaitsin\nruotsista saaduiksi, muuten ei ollut sanastossa eroa. Pidemmän aikaa\nheidän keskuudessaan oleskeltuani huomasin muutamia muitakin\nsamanlaisia sanoja. Mutta mitä se merkitsee kielelle, joka sisältää 50\nt. 60 000 sanaa, vaikka siinä onkin pari tiua vierasperäisiä sanoja,\nkun ei kielen rakenne, kielioppi, ääntäminen eikä sisäinen henki ole\nollenkaan muuttunut. Sitä paitsi olemme me kieleemme ottaneet paljon\nenemmän ruotsalaisia sanoja, joita ei ole näillä suomalaisilla. He\nkäyttävät niiden asemesta alkuperäisiä suomalaisia sanoja. Jos tässä\nvirheitä ja ansioita keskenänsä punnitaan, niin meidän suomemme se\npuhtauden ja kauneuden suhteen jää jäljelle edellyttäen että puhumme\nsiitä suomesta, jota tähän asti on pidetty klassillisena ja joka on\nollut n.s. kirjakielenä. Heidän kielensä oli muuten pohjois-Savon\nmurretta eikä eteläisen, jota puhutaan minunkin kotiseudullani. Niinpä\nhe sanoivat esim. _viikahte_ eikä viitakke, _mehtä_ eikä metsä, messä\nj.n.e. ja diftonkien ääntäminen oli selvää, kuten _oatra_, (aura)\n_peä_ (pää) y.m. Sitä paitsi heillä oli omia, minulle tuntemattomia\nsanoja, esim. _kippo_, joka merkitsi killinkiä, _pönky_, pitkähkö\nhaasian seiväs, _nytteet_ y.m. Myöskin omia kukkien nimiä oli, esim.\n_käen leipä_ [läipe!] oxalis acetosella, _taivaan kello_, campanula\npersicifolia, _ukon tuhnia_ l. _tuntira_ lycoperdon — — —, _mälläxiä_\ny.m.\n\nMitä heidän ruotsin kieleensä tulee, puhuivat he puhtaampaa kuin\nsvärdsjöläiset, sillä puhuessaan taalalaismurretta käyttivät\nsuomalaiset helsinglantilaista kaikkine hassutuksineenkin, kuten\n_fisch_, kun piti sanoa _fisk_ j.n.e.\n\nVaatepartensa puolesta he eivät juuri eronneet muista pitäjäläisistä.\nKumminkin roikkui vasemmalla housunlahkeella kaksi puukkoa ja niiden\nvälissä naskali, kaikki samoissa tuppeluksissa, vaikka eri osastoissa.\nPientä puukkoa he nimittivät _junkiksi_, suurta puukoksi. Kun vielä\nlisäämme _virsut_ (he käyttivät _tuohi-_ eivätkä _paulavirsuja_) ja\n_kontit_ (tuohesta), niin onkin sanottu pääasiallisin, mitä he siinä\nsuhteessa olivat säilyttäneet.\n\n_Hiirola_-niminen talo, josta kylä on saanut nimensä, on luultavasti\nvanhin ja on sen raivannut _Hiiroinen_, joka lienee ollut sukua\nkuninkaan kirjeessä mainitulle »Hindrik Pedersonille.» Isäntäni\nkertoi, että ensimmäisen tänne tulleen suomalaisen nimi olisi ollut\n_Matti_ Matinpoika, joka oli Suomesta. Kun ruotsalaiset tahtoivat\nhäätää hänen sukunsa, hankki hän kuninkaalta kirjat. Ehkä hän siis oli\nvanhempi kuin kuninkaan kirjeessä mainittu »Hindrik Pederson.» Vaikka\npapisto jo ylimuistoisista ajoista kirjoista on jättänyt suomalaiset\nsukunimet, joita se ei osannut kirjoittaa eikä ääntää ja vaikka ne oli\nmuutettu jo miespolvia sitten taalalaisiin, esim. Påls Erik Anders,\nHendrik Olof Orson j.n.e., niin ovat suomalaiset siitä huolimatta\nmuuttumattomina säilyttäneet sukunimensä, niin kauan kuin kielikin on\nsäilynyt. Mutta missä se on vaiennut, ovat tiedot suvusta ja myöskin\nkaikki muut tarinat ja muistot esi-isistä unohtuneet. Sen huomasin\nkaikkialla, että missä ikinä tapasin äidinkieltänsä puhuvan\nsuomalaisen, hän tunsi ja osasi tehdä selkoa sukuperästään kaikkine\nhaaroineen usein 5 t. 6 sukupolvea taaksepäin eikä vain omastaan, vaan\nvieläpä muidenkin suvuista. Tähän sukutietoon liittyy myöskin\nhistoriaa. Paitsi nimiä muistaa hän myöskin heidän tärkeimmät\nvaiheensa. Johtolankana tähän tietoon on suomalainen sukunimi, joka\naina seuraa suvusta sukuun. Sitä vastoin suomalainen, joka ei osaa\näidinkieltänsä, on myöskin siinä suhteessa täysi ruotsalainen, että\nhän tuskin tuntee isoisänsä nimeä. Isänsä isoisästä ei hän tiedä\nmitään, vielä vähemmän tämän isästä ja vaiheista. Yhtä tietämätön hän\non äitinsä suvusta. Sehän ei olekaan kumma. Nimihän on kuulunut vain\nisälle eikä suvulle ja se sekoittuu moniin muihin samanlaisiin suvun\nulkopuolella. Siinä onkin sukuhistoria leikattu poikki kuin\nkeritsimillä.\n\nNiinkuin näiltä suomalaisilta muinen on riistetty miltei kaikki\nkansalaisoikeudet, niin on heiltä viety sukunimetkin. Mutta paitsi\nheidän nimiään vielä kylienkin nimet. Niitäkään ei ole voitu sietää,\nkun ne olivat suomalaisia. Niillekin on annettu tyystin ruotsalaisia\nnimiä, olivatpa ne sitten enemmän tai vähemmän sattuvia, nimiä, joita\nnämä eivät edes tunne. Se on syynä siihen, että jos katsot näiden\nseutujen karttaa, siinä on silkkoja ruotsalaisia nimiä samaten kirkon-\nja henkikirjoissa. Mutta kun tulee itse paikkakunnalle saa kuulla\naivan toisia, supi suomalaisia nimiä, joten entiset maantieteelliset\ntiedot eivät riitä. Sen vuoksi olikin valtakunnan säätyjen v. 1823\nvaikea käsittää, että suomalaisia maanääriä oli aivan maan sydämessä\nja moni ei sitä vieläkään tiedä, kun ei suomalaisia nimiä muka ole. Ja\nhe päättelevät, ettei niitä siellä koskaan ole ollutkaan.\n\nIsäntäni, jonka ruotsalainen nimi oli Påls Erik Anders, käytti\nsuomalaista nimeä _Antti Hiiroinen_, sillä hän oli vanhaa Hiiroisten\nsukua. Hän oli isäntänä talossa, jossa oli 13 henkeä. Hänen lapsistaan\noli kaksi kunnon tyttöä, Anna ja Kaarina, kaksi äsken puhjennutta\nkukkaa, joista etenkin nuorempi, Kaarina oli maalaiskaunotar. Kun\nminua huvitti saada tietää, oliko paikkakunnan tansseissa ja leikeissä\nmitään kansallisesti omaperäistä, pyysin heitä illaksi hommaamaan\nhuvit nähdäkseni, oliko niissä mitään suomalaista jäljellä. Heidän\ntalonsa oli rakennettu ruotsalaiseen tapaan, kuten muidenkin\nSvärdsjöläisten. He asuivat saleissa ja kamareissa ja olivat jo ammoin\nluopuneet vanhoista savupirteistä, jotka ennen täälläkin olivat olleet\nkäytännössä. Ainoastaan sauna ja riihi olivat säilyneet. Olen\nsittemmin tehnyt useammin kuin kerran sen huomion, että mistä\nsuomen kieli ja kansallisuus on kuollut, on toki sauna jäänyt\nruotsalaistuneille jälkeläisille. Olenpa joskus havainnut, että se on\ntarttunut läheisiin ruotsalaisiin kyliinkin, niin että he ovat\nrakentaneet itselleen oikean suomalaisen saunan. Kun siis täällä\ntapasin ensimmäisen Ruotsissa näkemäni saunan, niin minun tietysti\nmieleni teki käyttää sitä myös hyväkseni. En ollut vuoden mittaan\nkylpenyt, vaikka olin tottunut ennen ainakin kahdesti viikossa\nottamaan löylyt. Ja vain yksin suomalaiselle tässäkin tottumus on\ntoinen luonto. Tuskinpa olin siitä ennättänyt mainita, ennenkuin jo\nKaarina oli lämmittämistouhussa.\n\nSaunan lämmitessä menin erään pojan kera järvelle ongelle. Ilta oli\ntyyni ja leppoisa, ja kun iltapuolella oli hieman satanut, minusta oli\nmitä parahin onki-ilma. Rannalla kappaleen matkaa talosta oli tuuhea\nmänty. Kun menin sitä läheltä katsomaan, näin, että sen runkoon oli\nnaulattu kuusi karhunkalloa ja juurella oli lisäksi kolme\nalaspudonnutta. Minä ripustin nekin kuiville oksantyngille. Nykyinen\nisäntä sanoi osaltaan kaataneensa 21 karhua ja hänen isänsä 34, mutta\nniistä ei yhtään oltu naulattu puuhun. Siinä olevat kallot olivat siis\nsiinä olleet jo ennen hänen ja hänen isänsä aikoja. Hän kertoi, että\nsuomalaiset muinoin olivat pitäneet monenmoista menoa karhunpeijaisia\nviettäessään.\n\n[Kuva: _Metsäsuomalaisia._]\n\nAstuttuamme pieneen veneeseen halkaisimme airoillamme järven tyyntä\npintaa, joka hopeanhohtoisena, eri värisinä taitteli laskevan auringon\nsäteitä. Ympärillämme levisi saloseutu, joka kesäillan kaunistamana\nupotteli kuviaan värähtelevään kultakuvastimeen. Etäältä kuului\nlaitumella käyvän karjan kellojen kalkahtelu ja joskus paimentorven\ntoitotus tai koiran haukunta. Olimme kuin matkalla Runolaan,\nautuaitten saarelle liitäen kuin unessa satumaille. Yllämme kaartui\ntaivaan sinikänsi, jonka huimaavaan korkeuteen tuskin ajatuskaan\nkohoo. Allamme oli aarteita kätkössä Ahtolan saleissa, jonne ei silmä\nyllä. Olisi ollut synti, jos tässä ihanuudessa onkiminen olisi meitä\nhäirinnyt. Vetehinenkin oli samaa mieltä, ja se kaiketi olikin syynä\nsiihen, ettemme sinä lyhyenä rupeamana, jona onneamme koetimme,\nsaaneet ainuttakaan eläväistä.\n\nKun meille rannalta oli annettu merkki, että sauna odotti, palasimme\nyhtä tyhjin käsin kuin olimme lähteneetkin. Olimme käyneet kylän alla\nolevissa _Selkäsoaressa_ ja _Trummensoaressa_. Sain kuulla, että\nkaikilla lähellä olevilla järvillä, saloilla, soilla, vuorilla ja\nmäillä y.m. vielä oli suomalaiset nimet. Niinpä pienehköllä lammilla\nkylän laidalla on nimi _Kylkijärvi_, toisen, kalattoman nimi on\n_Valkiajärvi_. Sitä paitsi on lähettyvillä _Hauk'lamp_, _Särk'järvi_,\n_Jouht'järvi_, _Viäräjärvi_, _Hevolampi_, _Vehkalampi_ j.n.e. Kylän\nlähellä on _Kärmämäki_, _Hepokallio_ ja tehtaalle päin mennessä\n_Pohjoismäki_.\n\nMutta sauna odotti. Minä ja isäntä menimme kylpemään. Kah, minkälainen\nsauna! Pieni komero, jossa uuni valtasi puolet tilasta. Kun olin\nkumartunut syvään, päästäkseni matalasta oviaukosta sisälle, pääsin\nsiellä tuskin kääntymään. Seisoa en kuumuuden vuoksi voinut. Ei\nlauteita, ei penkkejä, ei vesisammioita. Vain hutelo tuoli oli\nkeskellä lattiaa, ja siinä piti ottaa löylyt. Enpäs ollutkaan enää\nJuvan pappilassa, missä lämpöisellä lavalla sai suloisesti venytellä\ntuoreilla lehdillä, jossa puoli tusinaa piikaa saippuoi, pesi ja\nvirutteli. Olin uumoillut, että Kaarina minua kylvettäisi ja olin jo\ntuntevinani hänen pehmeitten käsiensä kosketuksen. Mutta täällä ei\ntunnettu tuota kohteliasta tapaa, ja minäkin olin liiaksi\nhienotunteinen siitä mainitsemaan. Jokaisen huoleksi jätettiin itsensä\nhoiteleminen, ja minun oli pidettävä huoli sekä vesikiulustani että\nvihtani hautomisesta kiukaalla. Olin tuskin mennyt saunaan, ennenkuin\njo yhtä nöyrästi sain tulla ulos, sillä siellä ei ollut paikkaa\nvaatteilleni. Minun oli siis riisuuduttava taivasalla. Kun olin pannut\nvaatteeni kokoon muutamille hirsille, olin taas nuolena saunassa.\nSuomalaisilla on tapana kilpailla siitä, kuka enemmän löylyä sietää.\nTunsin tuon lain, isäntäni myös. Ja niinpä koeteltiin. Nuori emäntä,\njoka oli löylynheittäjänä, läksi ensimmäisenä tuimaa kuumuutta pakoon.\nTurhaan pisteli ukko näppejään veteen (huom. juuri sormenpäät kynsien\njuurella ovat kuumalle arimmat) ja huitoi ahkeraan vihdalla. Hänen\npunaista vanhaa nahkaansa poltti, ja hänen oli lähdettävä\nkäpälämäkeen. Minäkin olin usein tukehtua ja selkäni korventua. Mutta\npaikallani pysyin. Mitä tuimimmasta kuumuudesta, korvien soidessa\nhypätä porhalsin ulos lahden viileään veteen. Sepä vasta oli uusi\nnautinnontunne! Sukellellessani syvyyksiin ja kelluessani pinnalla\ntunsin virkistyväni. Ja muutaman tuokion kuluttua oli saunassa käynti\nsiirtynyt muistojen joukkoon. Se, että olin niin hyvin sietänyt\nlöylyä, herätti ukossa luottamusta, hänen mielestään olin siten\nparhaiten osoittanut olevani oikea suomalainen. Hän puhui siitä\njälkeenpäin vielä muillekin, jotka sen johdosta mielihyvästä muhoillen\nminua katselivat.\n\nIllempänä tuli muitakin miehiä metsätöistänsä ja niinpä minun\nympärilläni oli yhä enemmän suomalaisia. Naisista vain eräs sokea akka\noli hyvä kielen taitaja. Tytöt ja nuoret naiset, vaikka ymmärsivät ja\nvähin osasivat puhuakin, eivät silti sitä tehneet, kun se tuntui\nhankalalta ja luultavasti heitä myöskin hieman hävetti puhua kieltä,\njota eivät täysin hallinneet.\n\nMyöhemmin illalla kokoontui tänne nuorisoa sekä omasta kylästä että\n_Viihmäeltä_. Anna ja Kaarina olivat kutsuneet heidät tanssiin ja\nhuviin. Tavallinen talonpoikaiskainous haittasi aluksi, joten minun\noli kaikin tavoin maaniteltava saadakseni leikit käyntiin. Leikit\nolivat kaikki aito ruotsalaista alkuperää ja meidänkin herrasväkiemme\nkäyttämiä, kuten »Räfven ligger i solskenet», »Att skära och så hafra»\ny.m. Tansseina käytettiin »Hambopolskaa» ja valssia. Vain yksi tanssi\nn.s. »Kull-dansen» herätti huomiotani osaksi siksi, etten ennen ollut\nsitä nähnyt tanssittavan, osaksi kun se näytti täällä niin\nkansalliselta ja kotoiselta. Se oli itsessään yksinkertaista ja\nkollomaista, mutta olihan sillä silti puolensa. Se alkoi, kuten kaikki\npiirileikit, laululla ja suurella kierroksella, jolloin laulettiin:\n»Och vill du se, så ska vi dan- så ska vi dansa med kullor!» Sitten\nkaikki pysähtyivät paikoilleen, kääntyivät pariinsa päin ja\nkeikistelivät sekä polkivat jalkaa minkä osasivat laulaen kymmenkunta\nkertaan sanat »kulla, kulla, kulla — — si så sade kullan», löivät\nkätensä yhteen ja pyörähtivät sylityksin ympärikköä. Niin alkoi taas\nsuuri kierto ja edelliset temput uusittiin. Tätä voisi tavallaan pitää\nkömpelönä kevyen Tyroolilaistanssin jäljittelynä. Sellaista näin\nmyöhemmin Kööpenhaminassa tanssittavan.\n\nViimein ryhdyttiin _»sormusta kätkemään.»_ Minäkin otin leikkiin osaa.\nKaarina, joka oli mestarina kaikissa näissä leikeissä, aloitti\nkätkemisen. Kohteliaisuudesta hän sen kätki minun syliini. Minä olin\nvähemmän kohtelias ja annoin sen eräälle pojalle. Hän taas minulle,\nminä Kaisalle ja hän takaisin minulle. Siten joko kätkin sormusta tahi\nse annettiin minun kätkööni, joten säästyin vaikka vasten tahtoani\npanttia antamasta. Silti oli meillä pian runsaasti pantteja ja seurasi\nniiden lunastus. Vanha sananparsi sanoo: »Joka leikkiin menee, se\nleikin sietää.»\n\nKun siis olen alkanut puhua leikistä, niin on se tehtävä loppuun asti.\nLukija, joka on minua seurannut talonpojan pirttiin kansan tapoja\ntutkimaan, ei suinkaan olisi tyytyväinen, jos joku osa siitä\npeitettäisiin esiripulla. On asetuttava juuri rahvaan kannalle\nvoidakseen oikein arvostella. Mikä toiselle kansanluokalle on\nsopimatonta ja pahennusta herättävää, ei ole toiselle. Vaikkakin\njulistettiin panttien lunastustuomioita, jotka eivät olleet niin\nsievisteleviä kuin sivistyneissä piireissä, vaan karkeita\nja kömpelöjä, mutta sellaisia, että ne puhuivat tapojen\nyksinkertaisuudesta ja sydämen turmeltumattomuudesta, niin minun on\nsilti mainittava, minkälaisia ne olivat. Eräs esim. kuului: Jos se on\npoika, on hänen irroitettava Maalinin sukkanauha, jos se on tyttö, on\nhänen avattava Anders Johanin housunnapit (böxlocka). Siinä ei\nkursaileminen auttanut. Toinen poika tuomittiin »ottamaan Annaa\nrintanypykästä (patten) kiinni.» Olisinpa minäkin ollut valmis tuota\nlain määräystä noudattamaan, jos olisi ollut tarvis. Eikä tuo toinen\npoikakaan vastaan pannut. Ja vaikka tyttö vastustelikin, niin oikeus\nvoitti: Näissä leikeissä tuli siis taalalainen esille, sillä\nsuomalaisen mielestä ne eivät olisi olleet soveliaita, vaikkakin niitä\nnyt vieraina lainoina suomalaiset käyttivät.\n\nLeikkien päättyessä kello oli jo yksi yöllä ja minulle osoitettiin\nmakuupaikka vaateaitassa, jonka seiniä ja kattoa koristivat hameet,\nkaulaliinat, sukat ja monet muut naistenvaatteet. Vuode oli hyvin\nlaitettu ja raidit puhtaat ja lupasi se virkistävää lepoa. Mutta\npianpa havaitsin, että minut oli sijoitettu tyttöjen makuukammioon.\nHäiriötähän siitä oli aina aamun sarastukseen asti. —\n\nNiin päättyi suomalaismetsissä ensimmäinen päiväni, jota erilaisten\nhuvitusten vaihdellessa pitkitin aina seuraavaan asti.\n\nEnsimmäiseksi tehtäväkseni hankin seuraavana aamuna kyytimiehen\nviemään tehtaalle kirstuni päästyäni selville, että suotta olin sen\ntänne kiskonut. Itse jäin Munterin kera edelleen ukkoja\nhaastattelemaan ja jatkaakseni matkaani seuraavaan kylään. Myöhään\nedellisenä iltana olin lähettänyt naapuritaloon sanan, että halusin\npuhella heidänkin kanssansa, jonka johdosta kaikki miehet jo\nauringonnoususta olivat tulleet minua tapaamaan. Muun muassa otin\npuheeksi vanhat runot ja loitsut kysyen, eivätkö he niitä tainneet. He\neivät kieltäneet, että sellaisia oli kuultu ja että vanhat suomalaiset\nolivat olleet hyvin kärkkäät niitä oppimaan, mutta kielsivät jyrkästi\nitse osaavansa sellaisia. Kysyin, haluaisivatko he kuulla sellaisia\nkuin Suomessa käytettiin. Siihen kaikki olivat mielihyvin valmiita.\nLuin ulkomuistista muutamia loitsuja, jylhimmät mitä osasin, siten\nsaadakseni heidät lukemaan omiansa. Minua kuunneltiin mitä suurimmalla\njännityksellä ja kun lopetin, virkahti isäntä: »Voi nuo tuhmat\nSavolaiset, kuin sillä tavalla on antanna pois luvusek!» Ja kun sitten\nGananderin mytologiasta hänelle luin karhun luvun, niin hän hämmästyi\nsitä, että minullakin oli tietoja, jotka hän yksin luuli omaavansa, ja\nhuudahti: »Siinäpä minun sanat jo on kirjassa!» Kysyin: »Mitkä sanat?»\n\nHän vastasi: »Kätke kynnet karvohoisi» — — —, ja vakuutti, että kun\nkarhu monesti oli hurjistuneena hyökännyt hänen kimppuunsa, niin se\nsinä siunaamana, kun hän tuon manauksen on sanonut, on kääntynyt.\nHuomasin, että sekä hänellä että muilla oli vahva usko. Kyselin,\neivätkö he osanneet suomalaisia lauluja, joiden sävelmiä erikoisesti\nolisin halunnut kuulla. Mutta he selittivät etteivät osanneet. Otin\nnyt esille huiluni ja soittelin heille runosävelmiämme, jotka he heti\ntunsivat sekä joukon paimensoittoja, n.s. sarvisoittoja. Nekään eivät\nheille olleet tuntemattomia, he sanoivat niiden olevan hieman\ntoisenlaisia kuin heidän. Kuulin sittemmin heikäläisiä ja havaitsin\neron pieneksi ja että niitä saattoi pitää saman aiheen muunteluina.\n\nKun vihdoinkin olin valmis lähtemään ja tahdoin maksaa asunnosta sekä\nomastani ja Munterin kestityksestä ynnä kirstuni kyyditsemisestä\ntehtaalle, ei tahdottu mitenkään ottaa maksua ja kun siitä huolimatta\njätin yhden taalarin, tyrkyttivät he 12 killinkiä siitä takaisin,\njohon tietysti en suostunut.\n\nTäältä menin maantien toisella puolella olevaan Viihmäen (ruots.\nFalkåsen) kylään, minne muutamat miehet minua saattoivat. Sivumennen\npistäydyin vielä Heikki Ollinpoika Orsonin talossa, johon myöskin\nkuului kolmetoista henkeä.\n\nViihmäen kylä, jossa oli kaksi taloa, oli syntynyt Hiirolasta muuton\nkautta. _Laitinen_ nimisellä suomalaisella oli ollut niin pieni\ntalonosuus, että hänen oli ollut pakko muuttaa kylästä. Hän oli\nmuuttanut tänne ja raivannut sen talon, jota nyt viljeli kirkonisäntä\nFalk, Olli Orenpoika. Tämä oli tapahtunut jo toista sataa vuotta\nsitten. Hän oli ollut sotamiehenä ja saanut silloin nimen Falk ja\nsiitä oli kylä saanut ruotsalaisen nimensä. Toinenkin talo, jossa asuu\nPauli Olavi Antinpoika, on syntynyt myöhäisemmän muuton kautta\nHiirolasta ja on perustettu 1812. Tulimme ensin tänne, mutta emme\ntavanneet ketään kotosalla tuosta pienestä, 4 henkeä käsittävästä\nperheestä. Menimme sen vuoksi kirkkoväärti Falk Olli Orenpojan luo,\nminne hetken kuluttua saapui myöskin äsken mainittu naapuri\nluultavasti nähdäkseen, mikä mies minä oikeastaan olin. Kirkkoväärtti,\njoka oli nuori, mutta järkevä mies, osasi kirjoittaakin sekä selvää\nkäsialaa että järkeviä ajatuksia. Muutamat muutkin miehet osasivat\nainakin lukea kirjoitusta. Katselin nyt, löytyisikö hänen papereistaan\nvanhoja asiakirjoja suomalaisten ensimmäisistä maahanmuutoista, kun\noli siinä suhteessa häneen viittailtu. Eikä hän kieltänytkään, että\nsellaisia piti oleman, mutta etsiskelyistä huolimatta ei hän niitä\nvain löytänyt. Luultavasti oli syynä se, että hän luuli minun niitä\nehkä käyttävän väärin suomalaisia vastaan, epäluulo, joka heissä piili\nkaikkien herrasmiehien suhteen ja kokemuksen perusteella. Hän vei\nminut katselemaan suomalaisten muinaisten asuntojen raunioita lähellä\nolevalle harjulle, missä saattoi nähdä neljän suomalaissaunan tai\npirtin jäännöksinä suuria, palaneita, harmaakivisiä tulisijan pohjia.\nNyt kasvoi siinä metsää ja muutamat oli jo raivattu pelloksi. Hän ei\ntiennyt, miltä ajalta nuo muistot olivat eikä myöskään, mitkä suvut\nolivat näillä paikoin asuneet. Tältä paikalta oli vapaa ja kauas\nulettuva näköala. Näimme pohjoiseen ja itään monen penikulman\nmittaisia saloja, jotka häipyivät taivaanrannalle. Ne olivat Ockelbon\nja Bollnäsin suomalaismetsiä Gästriklannissa ja Helsinglannissa,\nmetsiä, jotka ulettuivat aina tänne asti: osa niistä kuului Åmotin\nkappeliin. Siellä täällä mittaamattomilla saloilla näkyi kokonaisia\nsuomalaiskyliä, väliin vain yksinäisiä taloja tai torppia, jotka\nnäyttivät kuin keitailta laajassa erämaassa. Ja kun sanottiin, että\noli penikulma tahi enemmän lähimpiin kyliin, niin tuskin uskoin\nsilmiäni, kun niitä vertasin kaukaisimpiin, joihin verrattuna nämä\ntuntuivat olevan aivan lähellä. Ockelbon suomalaiskylistä mainittakoon\nerikoisesti _Pekkala_ (Rönnbacka), johon kuulunee 11 taloa ja jonne on\n1 ½ penikulmaa, _Loinila_ (Möjsjön) 3 taloa, yhteensä molemmissa\nkylissä 94 henkeä; _Riitamäki_ (Trälåsen), uutisasutus, jossa on 2\nperhettä, 8 henkeä; _Mörtsjöriset_ ½ penikulman päässä, 6 henkeä;\n_Peäkylä_ (Kallsjön), jonne myöskin laskettiin olevan 1 ½ penikulmaa,\noli kylä, jossa on 13 taloa, 70 henkeä; _Hulvalan_ (Gammelboningarne)\nsanottiin olevan saman matkan etäisyydellä: 15 taloa, 110 henkeä;\nKäivärä (Ivan Kärn), jonne arvioitiin olevan 2 penikulmaa; taloja 6,\nasukkaita 30; _Lievolaa_ (Linåsen) pidettiin metsien vanhimpana ja on\nsiinä oma verokirjoihin viety metsä; sinne laskettiin olevan 2 ½\npenikulmaa, taloja 4, asukkaita 20; _Väisälä_ (Fallåsen), jonne oli 3\nà 4 penikulmaa, taloja 3, niissä 15 henkeä. Täällä piti asua vanhan\nsuomalaisukon, Erkki Lassenpojan, joka oli kuuluisa pyssymies.\n_Poasolassa_ (Stora Björnmåsen) oli 10 taloa ja n. 80 henkeä j.n.e.\n(Suomalaiset kylännimet ilmaisevat, mikä suku ne ensin on raivannut,\nniinpä esim. Loinilan joku _Loininen_, Hulvalan _Hulvainen_, Käivärän\n_Käiväräinen_, Lievolan _Lievoinen_, Väisälän _Väisäinen_, Poasolan\n_Poasoinen_, Pekkalan _Pekka_ j.n.e.).\n\nSiis Ockelbon suomalaismetsissä oli kirkkoväärtin harjulla antamien\ntietojen mukaan 481 henkeä ja lienee tuo lukumäärä, joka perustui\nmuistiin, todellista paljoa pienempi. Sitä paitsi oli useita\nsuomalaiskyliä, joiden ruotsalaiset nimet hän tiesi, kuten Ulftorp,\nLångsjön, Vittersjön y.m., mutta joiden suomalaisista nimistä\npuhumattakaan muusta hän ei ollut selvillä.\n\nNäiden Gästriklannin Ockelbon suomalaismetsien länsipuolella ovat\nHelsinglannin Bollnäsin suomalaiskylät, jotka siis pohjoisessa\nrajoittuvat Svärdsjön metsiin. Kun olin päättänyt tällä kertaa jättää\nkäymättä Helsingen ja Gästriklannin salot ja sen sijaan vaellella\nTaalain maakunnan, kun kerran sieltä olin aloittanut, niin tyydyin\nvain ennakolta kirjoittelemaan kaikki näistä saatavissa olevat tiedot.\n\nKolmen, neljän penikulman päässä Bollnäsissä on _Rimsbo_-niminen kylä,\njonka ruotsalaistuneestakin asusta näkee, että sen perustaja on ollut\n_Rimppi_ tahi _Rimppinen_. Toisen kylän nimi on vieläkin perustajan\nmukaan _Kokkoinen_ (ruots. Källåsen). Siinä on 3 taloa ja ovat ne\nSvartnäsin tehtaan lampuoteja. Samaten on täällä toinenkin Svartnäsiin\nkuuluva vanha suomalaistorppa _Lampinen_, jossa nykyään asuu vain eräs\npaimen. Bollnäsissä oli sitä paitsi asunut _Lintuisia_, mutta ei\ntiedetty, elikö heitä enää missään.\n\nEtelässä käsin Svärdsjöstä ovat Ofvansjön suomalaismetsät\nGästriklannissa, joissa niinikään en käynyt.\n\nSaatuani nämä tiedot nautimme aimo päivällisen, mistä ei maksua\notettu. Illansuussa kävelimme tehtaalle Munterin kuljettaessa minua\noikotietä, joten sinne tuli vain ¾ penikulmaa. Mutta kun vähä väliä\nsadekuurot meidät yllättivät, oli meidän etsittävä suojaa milloin\njonkun vanhan kuusen milloin tiuhan männyn alta. Nybrukissa katselimme\ntäydessä käynnissä olevaa naulavasaraa. Me erosimme luvattuamme päivän\nsarastuksen aikana tavata lähteäksemme uudelle retkeilylle toiselle\ntaholle. Oli jo myöhäinen hetki, kun saavuimme Svartnäsin tehtaalle,\nmissä minua kestittiin ruoin ja juomin ja viimeksi suloisella levolla.\n\nKun olin jo ullakkokamarissani riisuutunut, kuulin hevosenkavioitten\nkopsetta, piiskanläimäyksiä ja kirouksia. Siitä sekä talossa\nsyntyneestä hälinästä ja juoksentelusta oivalsin, että isäntä tuli\nkotiin. Ja se pitikin paikkansa. Hänestä saamieni kuvauksien johdosta\ntoivoin, etten häntä tarvitsisi nähdä. Paneuduin levolle päätettyäni\nherätä niin varhain, että voisin lähteä talosta, ennenkuin talonväki\noli liikkeellä.\n\nSeuraavana aamuna nousin ani varhain, pukeuduin nopeasti ja jätettyäni\nkirstuni huoneeseeni hiivin hiljaa talosta. Kello ei ollut vielä\nneljää, kun jo Munterin kera olin taipaleella. Mutta virkku emäntä oli\nollut varhemmin jalkeilla kuin olin luullutkaan enkä ollut pitkälle\nennättänyt, ennenkuin hän tuli jäljessäni juosten ja huutaen, etten\nsaisi suuruksetta lähteä talosta. Hänen pyynnöistänsä piittaamatta en\nsuostunut kääntymään takaisin. Vain 1/16 penikulmaa kuljettuamme\ntulimme Lagerstorpiin. Perheeseen kuului 4 henkeä, jotka olivat ruukin\nalustalaisia. Kuljin kaikkien ruotsalaisten talojen ohi, mutta\npoikkesin kaikkiin suomalaisiin. Täältä tulin _Hulvalaan_ (Finby), ¼\npenikulmaa ruukista. Siinä oli neljä taloa, kaksi ruotsalaista ja\nkaksi suomalaista. Jälkimmäiset olivat Juho Heikinpoika Orson ja Antti\nHeikinpoika, joiden perheisiin kuului yhteensä 11 henkeä. Täällähän\nMunterkin asusti. Jo suomalainen kylännimi ilmaisee, että ensimmäinen\nsuomalainen, joka täällä on raatanut, on ollut _Hulvaisia_, siis samaa\nperua kuin Gammelboningarne (Hulvalat) Ockelbon metsillä, joista hän\nlienee muuttanutkin tänne.\n\nTäältä tulimme _Laukkalaan_, (nimi osoittaa ensimmäisen suomalaisen\nolleen _Laukkaisen_), jossa oli 9 henkeä ja johon kuului Kejsersin\ntorppa ja sen 4 asukasta. Molemmat laskettiin Finbyhyn kuuluviksi.\nIsäntä, Samuel Ess, ei ollut kotona, mutta tapasin siellä viulua\nsoittavan suomalaiseukon. Pyynnöstäni haki hän viulunsa ja soitti sitä\nkoko hyvin, etenkin esitti hän polskia. Sain hänet sitten soittamaan\npaimensoittoja ja havaitsin, että ne muistuttivat kotiseudulla\nkuulemiani. Liitin niitä sittemmin kokonaista 20 kappaletta _Otavan_ I\nosaan. Erotus oli pääasiallisesti siinä, että nämä yleensä olivat\nhieman lyhempiä tahi typistettyjä. Paitsi häntä oli näillä metsillä\ntoinenkin taituri, nimittäin vanha sokea piika, joka oli\nmusikaalisesta lahjakkuudestaan kuulu.\n\nTäältä menimme niittyjen kautta _Seppälään_ (Bål Pers), jonka kylän,\nsuomalaisesta nimestä päättäen, on joku _Seppänen_ raivannut ja jonka\netunimi ruotsalaisten mukaan oli Per. Hain käsiini heti _Lo_ nimisen\nsotilaan, joka vuoden 1788 sodassa oli ollut Suomessa, mutta en\ntavannut muita kotona kuin hänen reippaan 18-vuotiaan tyttärensä.\nHänkin oli menossa lehdekseen. Lehdet ovat täällä kuten meilläkin\ntalvella usein tervetulleena karjanruuan lisänä. Mutta, kun kävelystä\ntunsin vatsani tyhjäksi, esitin oman ja Munterinkin toivomuksen, että\nsaisimme yhteisesti astiallisen kuoripiimää. Tuskin ennätin tuon\nlausua julki, ennenkuin hän jo oli pienessä maitoaitassaan, missä hän\npiti tiukan kehlojen tarkastuksen. Parilla silmäyksellä hän keksi\nsuurimman ja parhaimman, ja se joutuikin meidän himomme uhriksi.\nLusikalla hän siitä kuori päällisen, jonka hän maljassa sekoitti\nhappamattomaan kermaan ja toi minulle, sanoen sen olevan\n_flöte_-nimistä laitosta, jollaista en vielä konsanaan ollut\nmaistanut. Ehkä siihen vaikutti nälkä tahi se, että nuori emäntä sitä\ntarjosi, mutta varmaa on, että vielä kauan muistelin tuota maukasta\nruokaa, josta hän ei mitenkään tahtonut ottaa maksua.\n\nHän kertoi, että äsken mainitsemani sokea piika, joka kerjäämällä ja\nsoittamalla itseään elätti metsillä, eilen oli ollut heillä ja\nluultavasti vieläkin maleksi kylässä. Pyynnöstäni lupasi hän myöhemmin\netsiä tämän käsille ja tuoda johonkin järven toisella puolella olevaan\ntaloon, jonne minä olin menossa. Tämä kylä, johon kuuluu useampia\nnaapuruksia, joista kolme nyttemmin on ruotsalaista ja kaksi\nsuomalaista, sijaitsee järven molemmin puolin. (Miten sekä täällä että\nmuuallakin väliin ruotsalainen sijoitetaan suomalaismetsille\nmainittakoon, etteivät suinkaan he itse ole raivanneet asumiansa\npaikkoja, siihen ei heillä ole halua eikä mieltä. Mutta kun entinen\nsuomalainen asukas on velkaantunut ruukille, on ensimmäisenä huolena\nsaada hänet häädetyksi, jottei hänen lapsensa ja jälkeläisensä saisi\nperiä ja vedota kantaoikeuksiinsa. Kun ei ole puutetta sellaisista,\njotka haluavat hyötyä hänen hiestänsä ja vaivoistansa, tulee usein\nruotsalainen renki tai torppari hänen sijalleen. Joskus, vaikkakin ani\nharvoin sattuu, että suomalainen ottaa vävyn ruotsalaisseudulta).\n\nIstuimme juuri Nuutti Heikki Orenpojan luona, kun Kathi jo saapui\nsokean kera. Minua hämmästytti se taituruus ja valmius, jolla hän\nviulunjousta liikutteli. Polskat, angleesit, valssit ja katrillit\nsiinä vuorottelivat. Minun houkuttelemani Kaisa Lo ryhtyi tanssimaan\nerään talon nuoren kavalieerin kera. Eipä käyne kieltäminen, että\nnäytti vallan riivatulta, kun paljasjalkainen nainen liehui valssia\nlöntyksen kera, jolla oli kömpelöt taalalaiset kengät, tuvassa, joka\nnipin napin oli niin suuri, että molemmat mahtuivat pyörimään. Mutta\nnäyn tympäisevän puolen sai tytön punertava poski ja kaino viattomuus\nunohtamaan hänen sipsuttelevin täsmällisin askelin pitäessään\ntasapainossa raskasta vastatanssijaansa, jonka ympärillä hän keveänä\nkeijukaisena liehui jalkojen tuskin tavoitellessa epätasaista lattiaa.\n\nValmistettuani pienillä juomarahoilla pääsyn sokean sydämeen hän muun\nmuassa kertoi itsellään olleen kaksi veljeä. Toinen niistä oli ollut\nAntti Orenpoika Blom-Ullen kartanosta Spaksjössä sekä tämän vaimo Anna\nAntintytär Helsinglannin Forsbrukista, toinen oli Lasse Orenpoika,\njonka vaimo oli Kaarina Niilontytär Åmotin Kellsjöstä, jotka n.\nkaksitoista vuotta sitten olivat muuttaneet Suomeen, minne olivat\nasettuneet miilunpolttajiksi eräälle ruukille Hämeenlinnan\nlähettyville. Edellinen oli siellä kuollut, mutta vaimo ja kaksi lasta\nolivat palanneet tänne jo yhdeksän vuotta sitten. Jälkimmäinen oli\njäänyt sinne. Tästä sekä muistakin esimerkeistä näemme, että joillakin\nsuomalaisilla on ollut yhdyssiteitä Suomeen käsin, joko siten, että\ntäältä joku on matkustanut sinne tahi henkilöitä sieltä on tullut\ntänne heimolaisten luo. Näistä kosketuksista olisi pitänyt toisen\nkansan saada edes hieman tietoja toisesta, vaikkakin tiedot jääden\nahtaaseen piiriin pian ovat häipyneet kuni tuulen henkäys metsään.\nMutta, jos tahdottaisiin tästä tehdä sellainen päätelmä, että nuo\nkosketukset olisivat vaikuttaneet täkäläisen kielen kehitykseen, niin\nse on yhtä mahdoton ajatus, kuin jos ajattelisimme, että meidän\nsuomemme on saanut vaikutteita täältä käsin.\n\nTäältä soudimme Svarten-järven yli _Rantakylään_, jonka rannalla\nolevat 3 taloa ja 20 henkeä laskettiin kuuluvan läntisen Svartnäsin\nkylään. Sieltä menimme _Pöntälän_ kylään, varsinaiseen läntiseen\nSvartnäsiin, jossa niinikään oli 3 taloa, 19 henkeä. Joku _Pöntäinen_\non luultavasti ollut tämän kylän ensimmäinen perustaja, ehkä sama\nPeder Pederson, josta ennen kuninkaan kirjeen yhteydessä on ollut\npuhe. Tulimme ensin Samuel Pekanpojan luo. Siellä tapasin vanhan,\nvalkohapsisen ukon, joka vaimoineen ja lapsineen puhui erinomaista\nsuomea ja jonka tytär oli nainut naapuritalosta miehen, joka suoritti\nasevelvollisuuttaan. Tämä vaimo, joka oli nuori ja hauska, osoitti\nmeille hyväntahtoisuutta.\n\nTäältä tulimme yöksi Niilo Ristonpojan luo, jossa kaikki paitsi nuori\nemäntä puhuivat sujuvasti suomea. Vaikkei hän voinut ottaa\nkeskusteluun osaa, niin hän osoitti hyväntahtoisuuttaan kattamalla\nmeille pöydän. Emme tarjouksia halveksineet, vaan tyhjensimme\npuurovadin ja herkullisen kastikkeen. Talon nuori mies vihasi\nvimmatusti ruukinisäntää sen vuoksi, että tämä oli vietellyt hänen\nsisarensa tämän palvellessa tehtaalla. Hän oli usein väijyskellyt\nvihamiestänsä, mutta onnistumatta. Siitä syystä olikin ruukilla\nannettu määräys, että tuota miestä, jos hän tulee, ei ole päästettävä\nsisälle.\n\nSeuraavana päivänä kävimme Backassa, joka kuuluu läntiseen\nSvartnäsiin. Siellä on vain kaksi naapuria, kummallakin nelihenkinen\nperhe. Soudimme viemään takaisin eilen käyttämäämme ruuhta. Kolme\nongella olevaa pientä poikaa vei meidät lahden yli _Murtomäkeen_,\njossa, paitsi tehtaalle kuuluvaa kolmea lampuotia, on 11\nsuomalaisperhettä, yhteensä 49 henkeä. Kovan kuumuuden vaivaamana uin\nosan matkasta järveen pistäytyvälle hiekkakärjelle. Ainoa talo, johon\npoikkesin, oli Kejsar Erikin. Isäntä oli pitkä, nuori ja kaunis mies.\nNähtyään meidän lähestyvän otti hän kirveen olalleen ja livisti\nmetsään. Hän luuli minua ruukin herroiksi, joita kohtaan hänessäkin\noli sammumaton viha. Kun Munter kotvan aikaa oli mäellä häntä\npuhutellut ja ehkä kertonut, kuka minä olin, palasi hän kotiin ja\nmeistä tuli pian hyvät tuttavat. Olin toivonut näkeväni hänen\ntyttärensä, jota mainittiin Svärdsjön suomalaismetsien kaunottareksi,\nmutta jonka nimi ja kunnia hänen kartanossa palvellessaan oli tullut\nhäväistyksi. Hän ei ollut kotona.\n\nTäältä kävelimme _Hynnilään_ (ruots. Spaksjön t. Baksjön), jonne\nlaskettiin olevan ½ penikulmaa. Matkalla sivuutimme _Piiskastorpin_,\njossa lienee asunut joku _Piiskainen_ ja jonka isäntä oli vankka\nsuomalainen; perheeseen kuului 5 henkeä.\n\nTulimme sitten _Kivimäkeen_ (Filis) tapaamatta ketään kotona. Mutta kun\nolin kuullut, että sen asukas Antti Lassenpoika oli tietäjän ja runojen\ntaitajan maineessa, päätin odottaa hänen kotiintuloansa. Puuvajassa,\njohon olin pujahtanut kirjoittamaan päiväkirjamuistiinpanojani, sain\nsuojaa hirvittävältä ukonilmalta, rankka- ja raesateelta. Kauan turhaan\nodoteltuani arvasin, ettei väki ollut lähettyvillä, kun rajuilma ei\nsitä ollut ajanut kotiin. Jatkoimme siis marssiamme ja tulimme ¼\npenikulmaa taivallettuamme _Hynnilään_. Menimme Pekka Hindersonin\ntaloon, joka, lukuun ottamatta erästä karjamajaa, oli ainoa järven\ntällä puolen. Muut olivat muuttaneet toiselle puolelle, mutta juontivat\nkaikki alkunsa täältä.\n\nTapasin kotona vanhan akan, _Anna Kaisantytär Tikkaisen_, joka jo oli\nkahdeksannellakymmenellä ja hyvin perehtynyt loitsuihin ja manauksiin,\njoista minä kirjoitinkin moniaita. Ne olivat aivan samanlaisia kuin\nne, joita omassa maassamme viljalti tavataan. Niin oli etenkin\nkäärmeenlukujen laita.\n\nHän kertoi nuoruudessansa vanhoilta kuulleensa, että nämä metsät\nolivat jo ennen viimeistä suomalaisten muuttoa olleet suomalaisten\nasumia. Viimeisen muuton piti hänen laskelmiensa mukaan tapahtuneen\ntoista sataa vuotta sitten ja oli tulokkaina ollut sekä miehiä että\nnaisia. Näinköhän oli kysymyksessä vuosi 1714 venäläisten hävitysten\njohdosta kaikkialla Suomessa?\n\nSuomalaisista oli etenkin muuan nimeltä _Karjalainen_ ollut kuulu\ntietäjä. Hän oli, kuten nimikin tuntuu osoittavan, ollut Karjalasta\nkotoisin ja asettunut Helsinglannin Alftan metsille _Räihälän_ kylään.\nHänestä kerrottiin, että hänellä oli morsian Bingsjössä. Kerran kävi\nhänen niin onnettomasti, että hän muutamalla kosiomatkallaan, liiaksi\nkestitetty kun oli, putosi reestä, joka hevosineen tuli onnellisesti\nkotiin liiaksi nauttineen sulhasmiehen jäädessä mitä tuimimmassa\ntalvipakkasessa jäälle. Siinä oli mieheltä paleltunut sekä sormet että\nvarpaat, niin että molemmat jalat oli sahattava poikki, joten hänen\nloppuikänsä oli polvillaan kontattava. Silti hän 15 vuotta myöhemmin\nmeni naimisiin saman tytön, Bingsjön Kaarinan kera. Jäihin hän\nhukkuikin. Sillä kun hänen piti köntystellä Räihälästä _Kivijärven_\nyli, niin jää petti ja hän hautaantui sen alle. Tämä lienee tapahtunut\nnoin 90 vuotta sitten.\n\nTulokkaista oli etenkin eräs nainen, _Tornion Kati_, antanut aihetta\nkielen pieksemiseen. Hän oli ollut Torniosta ja ollut joko erikoisen\nkaunis tahi kevytkenkäinen, ja kumpikin ominaisuus oli herättänyt\nkateutta ja panettelua.\n\nEivät muutkaan silloin tänne tulleet naiset olleet suosittuja, koska\nheille annettiin kaikenlaisia liikanimiä, kuten _Tornion Katiloita_,\n_Tervakuppiloita_ y.m. Luultavasti olivat heidän miehensä\nharjoittaneet tervanpolttoa, kuten Pohjanmaalla on yleisenä tapana.\n\nSaimme täältä soutajaksi nuoren emännän, joka vei meidät _Hynnijärven_\n(Spaksjön) toisella rannalla oleviin taloihin. Tulimme ensin\nsuomalaisten _Leppävalkamaksi_ nimittämään taloon. Kun täällä tapasin\nvieraanvaraisen ja iloisen emännän, päätin jäädä yöksi, etenkin kun\noletin miehen olevan hyväntahtoisuudessa vaimonsa kaltaisen. Munterkin\noli häntä mitä parhaimmin suositellut ja sanonut hänen harrastavan\nrunoja. Kun hän ei ollut kotona, menin sillä aikaa muihin taloihin\njuttelemaan. Mutta väki oli kaikkialta poissa työmaillaan. Lähetin\nsanan eräälle vanhalle ukolle, että hän saapuisi Leppävalkamaan, sillä\njuuri ukkojahan kaikkialla tahdoin tavata, kun juuri he parhaiten\nmuistivat tarinoita. Hän saapuikin heti. Hän oli 76:n ikäinen ja puhui\nniin nopeasti, että minun oli vaikeata saada tolkkua. Hänen äänensä\nmuistutti Mannisen ukkoa Juvalla. Kuulo oli jo hiukan heikentynyt,\nmutta muisti sitä terävämpi. Aina kun ristikyselyin tahdoin päästä\nvarmuuteen, hän selvisi kunnialla.\n\nHän kertoi muun muassa: Syynä esi-isien muuttoon Suomesta olivat\nolleet Venäjän sodat, jotka hävittivät maata. Mistään hallituksen\nkutsusta maan viljelemiseen ja kansoittamiseen ei hän ollut mitään\nkuullut, ei myöskään paljon puhutuista Flemingin aikaisista vainoista.\nTultuaan ruotsalaiselle pohjalle olivat maahan muuttaneet suomalaiset\nsuvut vetäytyneet niihin valtaviin metsiin, jotka silloin peittivät\nmaan, ansaitaksensa niissä toimeentulonsa ja saadakseen saloilla olla\nrauhassa ruotsalaisseutujen asukkaiden vainoilta. Ehkäpä joillakuilla\noli ikäänkuin salainen vainu ja veto tänne käsin, kun näillä main jo\nammoisia aikoja sitten oli asunut suomalainen heimo, joka 1300-luvulla\nn.s. mustan surman johdosta oli kuollut sukupuuttoon, joten maa oli\nmuuttunut autioksi korveksi.\n\nUkon mukaan oli Risto Tahvananpoika _Hynninen_ ensimmäisenä tullut\nSuomesta ja asettunut järven toiselle puolelle, sinne missä nyt asuu\nPer Hindrikson. Hänestä sai talo nimen _Hynnilä_, joka oli kaikkien\nkantatalo ja josta koko kyläkin sai suomalaisen nimensä. Tämä Hynninen\noli ollut _Rautalammilta_ Savosta. Muistoksi olivat vanhat\n_Hynnijärvestä_ käyttäneet nimeä _Rautalamp'_ ja käyttävät sitä joskus\nvieläkin. Ukko ei muistanut, kuka oli tämän poika, mutta pojanpojan\nnimi oli _Antti Hynninen_. Hänen poikansa oli _Heikki Antinpoika_ ja\nhänen poikansa _Antti Heikinpoika_; tämän poika oli _Juho\nHeikinpoika_, tämän poika _Heikki Juhonpoika_ ja hänen poikansa _Pekka\nHeikinpoika Hynninen_, joka vieläkin elää. Siis eli nykyään seitsemäs\nsukupolvi ensiksi muuttaneen jälkeläisiä, ja siitä oli kulunut\nkolmattasataa vuotta.\n\nToinen suomalainen, _Kaik[k]oinen_, joka myöskin oli Suomesta tullut,\noli ensimmäinen, joka raivasi sen talon, jota nykyään sanotaan\n_Blomilaksi_, kun taas kolmas _Antti Makkoinen_, joka lienee ollut\nkotoisin Liivinmaalta, kun hänestä yleiseen käytettiin nimeä\n_Virolainen_, asettui järven toiselle puolelle, sinne, missä nyt ovat\nLinghedin kylän karjamajat. Myytyään uutistalonsa, muutti hän n. 100\nvuotta sitten _Kaikoisen_ torppaan, mutta hukkui myöhemmin\nHynnijärveen siten, että hän ruuhesta kellahti järveen ja niin\nmatalaan veteen, että niiden miesten, jotka uuninkoukkuineen hänet\nsieltä haroivat, piti kahlata vain polviaan myöten vedessä. Siinä\ntilaisuudessa oli (kertoja-)ukon isä ollut läsnä. Tämän Makkoisen\npoika oli ollut sotamiehenä ja siellä saanut nimen Blom ja siitä\ntalonkin uusi nimi johtuu. Hänen poikansa Olli Ollinpoika oli kuollut\nmuutamia vuosia sitten 70:n ikäisenä ja jättänyt jälkeensä pojan\n_Jussi Ollinpoika Blomin_, joka nyt on 40-vuotias ja asuu talossa\nkolmen lapsensa kera.\n\n_Tikkalan_ eli Bocksjön kylän synnystä hän kertoi, että sinne ensiksi\nasettui Suomesta tullut mies _Tikkainen_, etunimeä ei muistanut. Erään\nhänen jälkeläisensä nimi oli ollut _Juho Antinpoika Tikkainen_,\nliialta nimeltä _Veäräsuu_. Hänestä on tarina, että hän Sjöhamnin\nmatkalla kotinsa ja Bollnäsin välillä tuli Gäflen maaherraa vastaan.\nTikkainen oli maata köllitellyt suuressa suomalaisessa »laitiossaan»,\nkun hänet herättivät ylevän herran kuskipukilta sivalletut\npiiskaniskut ja huudot väistyä tieltä, joka siinä kohdalla oli kapea.\nKimmastuneena kavahti Tikkainen pystyyn, nosti maaherran rekineen\nkuskeineen tien syrjään lumihankeen ja jatkoi itse kaikessa rauhassa\nmatkaansa. Kun hänet sen johdosta manattiin käräjiin, oli maaherra\ntarttunut häntä parrasta ja kysynyt: »Kenen vallassa sinä nyt olet?»\n»Lähinnä Jumalaa Teidän», oli ukko vastannut. Tyytyväisenä vastaukseen\noli maaherra antanut anteeksi ja käskenyt menemään kotiin.\n\nToisen Tikkalan talon, jossa Antti Juhonpoika nyt asuu, lienee alkuaan\nraivannut Juho Tahvananpoika _Penttinen_. Hän oli Suomesta tullut ja\nlienee kuulunut viimeksi muuttaneisiin, sillä hänen poikansa Jon\nJonsonin poika on vieläkin elossa oleva _Antti Joninpoika Penttinen_\neli _Bengtinen_, kuten nimi tavallisesti kirjoitetaan.\n\nHelsinglannin _Vantilan_ ja Räihälän kylissä oli etenkin _Hämäläisiä_\nollut paljon. Ja _Torpanlahdessa_, missä Lasse Lassenpojalla nyt on\npeltonsa, oli muinen asunut joku _Pitkäinen_, hänkin kotoisin\nSuomesta. Suku on nykyään hävinnyt. Tämän _Pitkäisen_ olivat\nruotsalaiset noituudesta manauttaneet oikeuteen, mutta virkaatekevä\ntuomari oli suomalaisten kertoman mukaan saanut niin kovia\nvatsankouristuksia, että hänen parantuaksensa täytyi turvautua\nPitkäiseen ja tämän apuriin. Tuomari parantuikin ja mies vapautettiin.\n\nUkko kertoi ennen mainitsemastamme _Karjalaisesta_, että tämän sika\noli turmellut _Lauri Tikkaisen_ kaurahalmeen, jonka johdosta Tikkainen\nnostatti kaskeen viisi karhua. Mutta Karjalainenkin oli tietäjä ja hän\nsai karhuille kuin näkymättömät suitset suuhun, niin etteivät ne\nvoineet vahingoittaa sikaa.\n\nSitten alkoi ukko haastella niistä monista kärsimyksistä ja vainoista,\njoita suomalaiset muinoin saivat kokea, kun ruotsalaiset yrittivät\nheidät häätää metsistä ja karkoittaa maasta. Siihen aikaan ei yksikään\nsuomalainen ollut hengestään varma eivätkä talot murhapoltoilta\nturvissa. Heidän kimppuunsa hyökättiin ja heidät surmattiin, missä\nikinä vain tavattiin.\n\nSellaisista tapauksista kertoi hän m.m., että kun Pöntälän miehet\nolivat nuottaa vetämässä Svarten-järven jäällä juuri talonsa kohdalla,\noli heidän kimppuunsa hyökännyt joukko taalalaisia. Muut olivat\npäässeet pakoon, vain yhden ruotsalaiset olivat saaneet kiinni ja\nrääkänneet häntä sangen pahasti. He olivat sitoneet hänet kiinni\nseipääseen ja pistäneet jään alle avantoon. He olivat vetäneet miehen\nvähä väliä ylös ja taas pistäneet kylmään avantoon ja jatkaneet tuota\ntekoaan, niin kauan kuin elonmerkkejä huomasivat. Sitten repivät he\nnuotan ja upottivat sen järveen jättäen miehen hengettömänä jäälle.\nHän oli kumminkin vironnut henkiin.\n\nJuuri kun ukko parhaillaan näitä kertoili, tuotiin sana, että\nkortteeritaloni isäntä oli tullut kotiin. Menin siis toiseen taloon\nhänen kanssansa juttelemaan. Hän istui siellä tuolilla tuskin suutaan\navaten. Vihdoin kysyi hän minulta, mikä olin miehiäni. Minua suututti\nhänen epäilevä ja karu käytöksensä. Vastattuani kysyin, saisinko\nyösijaa. Hän vastasi tylyn lyhyeen, ettei hänellä ollut minulle\nhuonetta. En pyytänyt muuta kuin ulkohuonetta, aittaa, tallinparvea\ntahi jotain vajaa, jossa oli heiniä makuutilaksi. Hän osoitti minulle\nsilloin vanhan ladon, joka lukitsematta oli niityllä kappaleen matkaa\ntalosta. Munterille hän sitävastoin oli iloinen ja ystävällinen.\nHänelle hän tarjosi illallistakin, vaan ei minulle. Emäntä taas\nlellitteli minua ja kantoi esille talon parasta, mutta kun minua oli\nloukannut miehen käytös, tahdoin mieluummin mennä nälkäisenä makuulle\nkuin maistaa palaakaan. Ja niin kieltäydyin hänen uudistuvista\nkehoituksistaan huolimatta. Ellei jo olisi ollut kovin myöhäinen\nhetki, olisin toisista taloista hakenut itselleni yösijan. Päätin siis\nkäyttää hyväkseni latoa. Jätin Munterin puuron ääreen ja läksin\nosoitettua latoa etsimään. Löysin sen ja ryömin neljin kontin\npimentoon, peläten joka askeleella tallaavani käärmeitä tai\nsisiliskoja. Lattialla oli vähän vanhoja heiniä. Sieppasin niitä\npäälleni ja laitoin itselleni mahdollisimman mukavan makuusijan. Olin\npyytänyt Munteria syötyänsä tulemaan kanssani latoon nukkumaan.\nOdotin, mutta aika tuntui kovin pitkältä. Pälkähtipä äkkiä päähäni,\nettä hän oli salajuonissa isännän kanssa ja epäilin heidän\ntuttavallisuuttaan. Minä jo otin sapelini lähemmäksi ja kopeloin\npistoolejani. Kun olin niistä selvillä, päätin olla varuillani ja\nnukahtamatta. Mietiskelin jo, pitikö mennä Munteria hakemaan tahi\nkaikessa hiljaisuudessa hiipiä naapuriin, joten, jos minulta jotakin\naiottiin varastaa, lato olisikin tyhjä. Samalla kuulinkin jonkun\ntulevan. Se oli Munter. Huolehtiva emäntä oli minulle lähettänyt\npieluksia ja makuuvaatteita. Molemmat ryömimme heiniin ja nukuimme\nmakeasti.\n\nLauantaiaamun valjetessa nousimme varhain ennättääksemme ennen\nruukille paluutamme käydä muutamissa suomalaiskylissä. Kun aamulla\nmenimme pirttiin, ei isäntä ollut kotona. Emäntä, joka oli ollut\npahoillaan siitä, että olin illallisetta mennyt makuulle, oli\nvalmistanut aamiaisen. Mutta kun olin itsepäisempi kuin järkevä, en\ntahtonut ottaa vieraanvaraisuutta vastaan, kun kerran minulle oli oltu\nepäkohteliaita. Hänen hartaista pyynnöistään ja osoittamansa\nystävällisyyden vuoksi lopulta kumminkin istuin pöytään.\n\nOlin tuskin ennättänyt aloittaa aterioimiseni, kun isäntäkin tuli\nsisälle. Hän oli nyt kuin toinen mies, puhutteli minua ystävällisesti\ntahtoen välttämättä ryhtyä kanssani pakinoimaan. Mutta nyt taas minä\npuolestani tekeydyin koppavaksi ja olin vastauksissani niin karu ja\ntyly kuin mahdollista. Huomasin pian, että hän oli kovin mieltynyt\nrunoihin ja loitsuihin ja tahtoi uteliaana tietää, mitä niistä minun\npapereissani ja kirjoissani oli, mutta niihin kyselyihin en vastannut\nsanaakaan. Sovintoa rakentaakseen kysyi Munter, eikö isäntä itse niitä\ntainnut.\n\n»Miksei», vastasi tämä ja Munterin pyynnöstä hän alkoi lukea\nkäärmeenloitsua. Mutta huomattuaan, että minä tuskin olin kuulevinani,\nhän lopetti. Maksettuani ja arvioni mukaan kaksin verroin läksin heti\ntieheni ja sanoin jäähyväiset vain emännälle enkä isännälle.\nMielestäni tein hänelle väärin, mutta minkäpä luonnolleen mahtaa, kun\nen kerran voinut sulattaa hänen eilen osoittamaansa halveksumista.\nLuultavasti oli hän aluksi pitänyt minua seikkailijana tai\nkarkulaisena, joka tuli metsille livistääkseen sitten huomaamatta\nNorjan puolelle. Sellaisia kulkureita oli täällä usein nähty etenkin\nNorjan vielä kuuluessa Tanskaan.\n\nTäältä piti mentämän Ockelbon rajalla olevaan Råbackan kylään, jonne\nlaskettiin rapea neljännespenikulmaa, mutta eksyimme ja lötsöttelimme\nkauan eräässä vetelässä suossa. Råbackassa oli kaikkiaan kolme taloa,\nkaksi niistä suomalaisia, joista toinen tehtaan alustalaisia.\nPoikkesimme Pekka Jansonin luo, joka, sen vuoksi että usein oli\noleskellut Norjassa, oli saanut liikanimen _Nori_. Emme tavanneet\nketään kotosalla; he olivat menneet lehtiä taittamaan. Siinä kaunista,\nsuurien kuusien varjostamaa taloa katsellessamme tulikin väki kotiin.\nUkko ja akka olivat vanhoja kuin taivas. Edellinen näytti minusta\ntietäjältä, jälkimmäinen noita-akalta, vaikka hänessä olikin vielä\njälkiä menneestä kauneudesta. Ukko osasi hieman kirjoittaakin, ja kun\nolimme hetkisen pakinoineet ja tutustuneet, kysyi hän minun nimeäni,\njonka hän kiiruhti kirjoittamaan muistiin kirjankanteen, vaikka minun\nolikin oikeinkirjoituksessa hieman autettava. Hänen luonaan näin\nensimmäisen suomenkielisen kirjan metsillä, suomalaisen virsikirjan,\njohon hän oli hyvin perehtynyt ja josta hän osasi joukon virsiä ulkoa.\n\n[Kuva: _Autioksi jäänyt suomalaistalo._]\n\nTäällä tapasin toisenkin erikoisuuden, ensimmäisen Ruotsissa näkemäni\nsuomalaisen savupirtin. Se oli jo vanha ja autioksi jätetty. Sitä ei\npuoleen vuosisataan oltu asuntona käytetty. Sitä oli sittemmin\nkäytetty saunana, jonka vuoksi siihen oli laitettu suuri parvi; osaksi\noli sitä käytetty riihenä. Hylättynä törrötti se nyt jätteenä\nmenneiltä päiviltä muistuttamassa, miten aika muuttuu. Muille olisivat\nnokiset kattohirret, musta uuni ja laipion savuaukko olleet\nvastenmielisiä nähdä, mutta minussa ne herättivät suloisia\nkaihon tunteita. Niin vaikuttavat tottumus ja vanhat muistot\nennakkoluulottomaankin ihmiseen. Niinkuin lappalainen ikävöi\ntuntureilleen, sveitsiläinen alppilaaksoihinsa, niin puhuu suomalaisen\ntunteille sauna ja pirtti vieraassa maassa. Pyysin päästä\nlukittuun pirttiin, joka ulkoapäin näytti meidän köyhältä\nmäkitupalaispirtiltämme. Minun oli kumarruttava mahtuakseni\noviaukosta. Sisällä oli ajan hammas tehnyt näkyvää jälkeä: uuni oli\nsortunut; osa välikatosta oli pudonnut alas ja seinätkin olivat jo\nkaatuviin kallellaan. Pirtti oli aivan yleistä tyyppiä. Se oli 18\njalkaa pitkä, 17 leveä; tilasta otti uuni 8 jalkaa, siis lähes puolet.\nSiinä oli kolme erikokoista ikkuna-aukkoa. Kaksi työntölaudalla\nvarustettua aukkoa ja kolmas, pieni, pyöreä aukko uunin takaisessa\nseinässä. Aukoista oli peräseinässä ovea vastapäätä oleva suurin;\nsivuseinässä oli toinen vähän pienempi. Nykyään käytetään pirttiä vain\nkaikenkaltaisen roinan, kuten puuastioitten y.m. säilyttämiseen. Norin\nukko kertoi, että ennenmuinoin oli yleiseen asuttu tällaisissa\nsuomalaissaunoissa, mutta että niistä oli luovuttu jo niin kaukaisina\naikoina, ettei sitä nykypolvi enää muistanut.\n\nAikomukseni oli mennä täältä pohjoiseen päin Svärdsjön, Bollnäsin ja\nOckelbon rajalla olevaan _Saunamäen_ suomalaiskylään, jossa sanottiin\nasuvan kolme naapurusta, joista kaksi suomalaista, toinen niistä\ntehtaan alustalainen ja joissa yhteensä oli vain 9 henkeä. Mutta kun\nsieltä ei ollut toiveita saaliista, kun kerran Nori tiesi vaiheet\nparemmin kuin itse asukkaat ja kun hyvissä ajoin aioin olla tehtaalla,\nen tänään mennyt edemmäs.\n\nNorin kertomusten mukaan oli Saunamäkeen ensiksi tullut suomalainen\nsotamies Heikki Eerikinpoika Ståhl Uudeltamaalta n. 1730 paikkeilla.\nHän oli ollut Kaarle XII:n Norjan retkellä v. 1718 ja joitakuita\nvuosia myöhemmin asettunut tänne.\n\nSamoihin aikoihin oli pari tämän maan entistä suomalaista _Tikkalasta_\n(Bocksjö) Helsingin metsiltä perustanut muut talot. Vanha Ståhl oli\nottanut Kalvolan kylästä vaimokseen _Anna Kalvoisen_, jonka vanhemmat\nsamoihin aikoihin olivat tulleet Suomesta. Ståhl oli kuollessaan ollut\n80-vuotias. Hänellä oli ollut kolme lasta, jotka kaikki kuolivat\npieninä. Ståhlin tilalle tuli tänne tehtaalta _Taneli Antinpoika_,\njonka oleskelu tuli lyhyeksi. Hänen jälkeensä tuli Bocksjöstä _Elias\nAntinpoika_, joka menetti talon ruukin alustalaiseksi. Sitten tuli Jan\nHeikinpoika Hynnilästä. Tämän poika Pekka _Juhonpoika_ elää ja asuu\nsiellä vieläkin.\n\nKäännyimme siis kotiinpäin tehtaalle, jonne laskettiin olevan ¾\npenikulmaa. Tiellä kuljimme pienen yksinäisen suomalaistalon\n_Särkimäen_ ohi. Isäntä ei ollut kotona. Hän oli mennyt rovastilaan\nvieden mukanaan tytärpuolensa erään tehtaan rengin kanssa\nvihittäväksi, sillä viime pyhänä ei tuota yhteenliittämistä voitu\ntoimittaa, kun ruukin isäntä oli poissa. Kello oli vain 2, kun saavuin\ntehtaalle. Täällä jouduin nyt nokitusten »inspehtori» Bergströmin\nkanssa, josta jo kulkupuheina olin kuullut enemmän kuin olin toivonut.\nMinua kohtaan oli hän sangen kohtelias, ainakin puheissaan; hänen\ntekosensa sitä vastoin olivat vähemmän kiitosta ansaitsevia. Hänen\nheikkoutensa hienohelmojen suhteen oli tehnyt hänet vihatuksi ja\nhalveksituksi. Piiat, tytöt, akat, kaikki hänelle kelpasivat, ja jos\nhän heille antoi palkkioitakin, niin nämä hänen nimeään eniten\nvahingoittivat, elleivät muuta voineet, niin kielin hampain. Hänen\nrouvansa, jolla olisi luullut myöskin olevan jotakin sanottavaa, oli\nliian viisas asiaan sekaantuaksensa. Alaisilleen oli hän ankara ja\nkova, jonka vuoksi oikeudessa oli esitetty monia valituksia. Niiden\njohdosta oli hänet vihdoin viimein tuomittu viralta ja tänä syksynä\npiti hänen muuttaa ruukilta pois.\n\nSeuraavana päivänä, sunnuntaina heinäkuun 13:ntena, oli tehtaalla\nhäät. Nuori pari oli jo myöhään lauantai-illalla tullut rovastilasta;\nja tehtaanisäntä, joka piti häät, oli päivällisille kutsunut\nnaapureita ja morsiamen sekä sulhasen sukulaisia. Näistä kiinnitti\neräs _Lo_ niminen talonpoika, varhemmin mainitsemani tytön isä,\nhuomiotani. Hän oli järkevä ja toimelias mies ja miltei ainoa, jonka\nkanssa halusin keskustella. Hän ja Nori olivat ainoat, jotka taisivat\nlukea suomea ja jotka omistivat suomalaisen virsikirjan. Hänen\nemäntänsä oli ruotsalainen, mutta hänkin viisas ja järkevä ihminen,\njonka puheessa ja olennossa oli säädyllisyyltä ja arvokkuutta. Häntä\nvaivasi onnettomuudeksi kaulakasvi, joka vuosien mittaan yhä paisui ja\ntuotti huolta hänen miehellensäkin. Lolla oli ruukin läheisyydessä\nsisarkin, kunniallinen ja arvokas eukko. Tämän ulkomuoto ja puhetapa\nolivat niin Juvan Taipaleen emännän tapaisia, että minä kauan\njuttuutin häntä voidakseni mielikuvituksissani ikäänkuin siirtyä\nkotiseudulleni. Muista vieraista ei ketään muuta kannata mainita.\n\nKaikki söimme samassa pöydässä. Sulhanen oli nuori mies, joka oli\nollut viime Norjan sodassa. Morsian oli suomalaistyttö, joka oli\npalvellut kartanossa. Hän olisi muuten ollut kaunis, ellei nenä olisi\nollut terävä kuin naskali ja silmät tuimat kuin tarujen käärmeen\n(basiliskin). Päässä oli kullattu kruunu, joka oli kirkon omaisuutta.\nPäivällisen jälkeen alkoi tanssi. Ensin tanssitti talon isäntä\nmorsianta ja sitten emäntä sulhasta. Tanssittiin n.s. hambo-polskaa.\nKun koko hääväki oli tanssittanut nuorta paria, laskettiin eteiseen\nmorsianta katsomaan tullut kutsumaton nuoriso sisälle. Siitä tuli\nseuraan lisäksi joukko nuoria tanssijoita. Soittaja oli naapurista\neräs mylläri, joka kitkutti kitisevää viuluansa ja jolla oli tapana,\nsaatuansa polskan käyntiin, lopettaa niin äkkiarvaamatta, että moni\npari, ollen kovassa vauhdissa, oli kellahtaa nurin niskoin.\nVäliajoilla kavaljeerit menivät pihalle vilvoittelemaan ja keräämään\nuusia voimia. Naiset jäivät sisälle tuoleille istuskelemaan ja\nlevähtämään. Kun ääniä taas alkoi kuulua myllärin viulunkäyrästä,\nriensivät pojat sisälle ottamaan kukin kainaloisen kanansa, jonka kera\nmenivät taas tanssin pyörteisiin, kunnes muutaman kierroksen jälkeen\ntaas oli pysähdyttävä kesken iloa. Joka väliaika kesti 10, tanssi\nkorkeintaan 5 minuuttia. En tanssinut edes morsiamen kanssa, vain\nemännän kanssa pyörähdin muutaman kerran lattialla. Koko illan\ntanssittiin polskaa ja valsseja. Minun pyynnöstäni tanssittiin pari\nkertaa n.s. kulldansen'ia, joka jo kauan sitten oli jäänyt muodista\npois. Tytöistä kunnostautui erikoisesti sulattomestarin tytär, joka jo\nkooltaankin oli päätään muita pidempi.\n\nMiesten väliajoilla ulkona vilvoitellessa tytöt, sen sijaan että\nolisivat syöneet konvehteja, tarjosivat toisilleen _tukkoa_. Minun ei\nenää ollut tarvis kysellä, mitä he pureskelivat, mutta olin sitä\nuteliaampi näkemään ja maistamaan sitä. Menin siis erään tytön luo,\njota pidin sievimpänä, ja pyysin saada palan tukkoa. Fipä hän kauan\nsiekaillut, vaan levitti leukapielensä ja otti suustansa purustamansa\nannoksen. Hän olisi pistänyt sen suoraan suuhuni, ellen äkkiä olisi\nvetäytynyt takaisin. Olin sekä kummastunut että hämilläni tästä hänen\navuliaisuudestansa. Kun huomautin, ettei hänen juuri olisi tarvinnut\ntarjota minulle omia purustuksiansa, hän vain naurahti ja sanoi: Mitä\nenemmän pureskeltu, sen parempaahan se on, ja eihän tukko mitään muuta\nolekaan kuin purustusta (tukko — tuggor). Kysyin eikö hänellä sitä\nollut muualla kuin suussaan ja pyysin saada sitä näytteeksi. »Niin\nmielelläni», sanoi hän ja veti liinansa alta rintojensa välistä suuren\nkappaleen, joka oli yhtä lämmin ja hikinen kuin sen säilytyspaikkakin.\nMenetin tukonhimoni ja annoin hänen pitää herkkunsa omaksi\ntarpeiksensa. Käännyin erään pojan puoleen. Hän toiselta taholta\nminulle hankki sellaisen kappaleen, joka ei ainakaan ollut juoksevassa\ntilassa. Siinä oli pihkan maku, silti oli siitä väkevin pihka-aines jo\nimeskelty. Ehkä siinä lisäksi oli vienosti aromaattinen maku, mutta\nniin heikko, että tuskin saatoin sitä erottaa.\n\nPian poistuin huoneeseeni, johon kutsuin Lon vaimoineen. Pidimme\npitkät pakinat. Etenkin tahtoivat he kuulla Suomesta, johon Lo viime\nsodan aikana oli jonkunverran tutustunut. Siirryimme aiheesta toiseen.\nLuin hänelle lopuksi joukon loitsurunoja, jotka tuntuivat häntä\nsuuresti miellyttävän. Hänkin kertoi puolestaan muinoin näillä main\nkäytetyistä taioista. Muun muassa mainitsi hän, että Ockelbon\nsuomalaismetsillä _Poasolan_ kylässä oli n. 80 vuotta sitten elänyt\nvanha ukko, _Samuel Matinpoika Poasoinen_, jota usein sanottiin myös\n_Iso Kupi Poasolan_, aikoinaan kuulu noita. Tämän tempuista kertoi Lo\nm.m., että hänellä oli ollut tapana keväisin kiskoa maasta juurineen\nniin suuri pihlaja kuin suinkin jaksoi. Sen hän oli halkaissut siten,\nettä vain juuri ja latvapuoli jäivät halkaisematta. Ristinpäivän\naamuna hän asetti tuon pihlajanaukon navetan ovelle. Hän ajoi sitten\nlampaat ulos sillä tavoin, että niiden oli mentävä tuon halaistun\npihlajan läpi. Se oli suojeluskeino metsänpetoja vastaan ja suojeli\nsusilta ja karhuilta. Kerran oli pässi pelännyt viritettyä pihlajaa ja\nloikannut koko laitteen yli. Ukko oli tokaissut: _»Kaikki sain\nkuntoon, mutta sen yhen juutas vei»_ Mutta niinpä kumminkin kävi, että\nsinä kesänä sudet söivät tahi raatelivat kaikki lampaat paitsi tuota\nainoata, joka karkasi yli.\n\nPoasoinen oli myöskin hajoittanut ja karkoittanut sadepilvet siten,\nettä hän paloitteli ne puukolla, hyppeli korkealle ilmaan, puhalteli\nja touhusi. Manauksesta muisti Lo vain säkeen: _»Kahen puolen\nkaunihisti.»_ Minä saatoin hänen suureksi tyydytyksekseen muististani\nlukea koko läksyn. Vuorostaan lauloi Lo minulle useita runoja, jotka\nkaikki ennestään hyvin tunsin.\n\nMyöskin _Filisen_ _Kivimäeltä_ olin tänään saanut käsiini ja tarkoin\ntutkinut, mutta saamatta mitään. Ainoa, minkä hän sanoi tietävänsä,\noli se, että ensimmäinen Suomesta _Pöntilään_ tullut _Pöntinen_ oli\n_Olli Pöntinen_, joka eli 90 vuoden vanhaksi. Hänen poikansa oli\n_Pekka Ollinpoika_, tämän poika _Olli Pekanpoika_ eli 60 vuoden ikään,\ntämän pojalla _Pekka Ollinpojalla_, joka eli 67 vanhaksi, oli vain\nyksi poika, joka kuoli nuorena, mutta monta tytärtä, joista Kati,\nKrister Kristerinpojan vaimo, vieläkin elää.\n\nEräs toinen suomalainen, _Pentti Pekanpoika_ Saunamäeltä, luki minulle\n_koin-luvun_, aivan tavallisen täällä metsillä.\n\nIllallisen jälkeen menin vielä kerran kemuja katsomaan. Ne oli sillä\naikaa muutettu ruokasalista mankelilatoon. Sieltä ne lienee edelleen\nmyöhemmin yöllä muutettu, väen vähetessä, erääseen renkikamariin,\nmissä leikki loppui klo 2 yöllä.\n\nJos siis näistä häistä tekisi päätelmiä, niin näyttäisi tanssi olevan\nniiden ainoana huvipuolena, lukuunottamatta mitä morsiamella ja\nsulhasella on odotettavissa. Se onkin tehnyt lopun vanhoista\nleikeistä. Se kummastutti minua sitä enemmän kuin kauniina\nvuodenaikana kaunis luonto olisi tarjonnut paljon enemmän tyydytystä\nkuin tanssiminen, oikeastaan polskan survominen kuumassa huoneessa.\nTaalalaiset eivät liene niin tanssinhaluisia kuin suomalaiset. Nämä\novat tuon tavan oppineet helsinglantilaisilta, jotka lienevät kovin\ntanssiin innostuneita.\n\n\n\n\n5. EKSYKSISSÄ. ITÄ-TAALAIN JA HELSINGLANNIN KYLIÄ KIERTELEMÄSSÄ.\n\n\nOleskeltuani kahdeksan päivää Svärdsjössä päätin seuraavana päivänä,\nheinäkuun 14:ntenä, jatkaa matkaani _Itä-Taalaihin_.\n\nMaanantaina, heinäkuun 14 p:nä sonnustauduin matkaan. Aikomukseni oli\nlähettää kyytimies viemään kirstuani Schwabenin tehtaalle ja itse\nkiertää Vårdsjöbon ja Källbon kylien kautta tavatakseni kahta\nsuomalaista, joiden kerrottiin olevan eteviä runolaulajia: nimittäin\nJon Joninpoika _Fors_ ja Källbon Ulle. Mutta tehtaan isäntä vakuutteli\ntekeväni turhaan 5 penikulman mutkan, jos he eivät olisikaan kotona,\nvaan metsätöissä, tahi mitä hän piti vieläkin luultavampana, etteivät\nhe mitään osaisi. Nämä ja muutkin syyt aiheuttivat matkasuunnitelmani\nmuutoksen. Annoin siis vähän juomarahoja morsiamen isälle, jonka olin\npalkannut oppaakseni, ja annoin hänen mennä matkoihinsa. Vaihdettuani\nitselleni pikkuseteleitä lähdin seuranani 14-vuotias poika Schwabenin\ntehdasta kohti vievää polkua taivaltamaan. Polun näki tasaisella\nmaalla hyvin, mutta kallioilla ja vetelillä suomailla se hävisi, joten\nsitä oli ikäänkuin vainuttava läheisiltä kangasmailta. Saattajani oli\nLon nuorin poika, joka kylläkin oli älykäs ja reipas. Hänen pienen\nöölantilaisen näköisen suomalaishevosensa selkään sidoimme kirstun\nennen kertomaani tapaan. Itse kävelimme rinnalla. Mietiskelin\nitsekseni, pitikö lapsen kera lähteä metsille, mutta kun hän sanoi\ntuntevansa tien ja minä mielestäni olin kyllin mies puolestani, niin\nen tahtonut osoittaa pelkoa, semminkin kun olin hyvin aseistettu. Sain\npian kyllä varomattomuuttani katua. Kello 12 jätimme Svartnäsin\ntehtaan kulkien luodetta kohti. Emme olleet päässeet pidemmälle kuin\nMunterin luo, ennenkuin oivalsimme, ettei pieni hevonen jaksaisi\nkuljettaa raskasta taakkaa. Meidän täytyi keksiä muita keinoja.\nTavattuamme tieltä _Piiskoisen_ Nilslarsbergistä teimme hänen\navustamanaan haasianriu'uista purilaat, joten hevonen sai vetää taakan\nsen sijaan että olisi sen kantanut. Siten kulutimme kumminkin kallista\naikaa luullen silti ajoissa ennättävämme perille. Sivuutettuamme\nmuutamia yksinäisiä torppia tulimme suureen metsään. Täällä löysin\nneljä mansikkaa, kesän ensimmäiset. Kun lapsena olin pitänyt mäihästä,\nniin kuorin tuon tuostakin mäntyjä polun poskesta. Lopulta löysin\nerään, josta sain runsaan sadon, kumma kyllä, kun kesä jo oli siksi\npitkälle kulunut. Tässä teimmekin pysäyksen ja minä ja poika\nkiipesimme puuhun kuorien sen latvasta juureen asti. Meidän siinä\nahnaasti hotkiessamme mehukasta mäihää seisoi hevosraukka nälissään\nvieressä kuivalla kankaalla, missä ei ollut muuta syötävää kuin\nkanervia ja puolukanvarsia. Ja niinpä taaskin hukkasimme tunnin pari.\nJa kun saavuimme erään Sixten järven salmen rannalle, en helteisen\nauringonpaisteen vuoksi voinut vastustaa mielitekoani, vaan menin\nmolskimaan sen laineisiin. Niin siis matkasimme enemmän huvitellen\nkuin ajatellen päämääräämme.\n\nTultuamme Sixteniin, Svartnäsin tehtaanisännälle kuuluvaan pieneen\ntaloon, joka punaisine ulkohuoneineen oli niin erilainen kuin\ntalonpoikaistalot, oli hevosemme sekä väsynyt että nälkäinen. Meidän\noli annettava sen siis levähtää. Mekin söimme täällä myöhäisen\npäivällisen. Kun siis läksimme, oli jo päivä iltaan painumassa. Olimme\ntuskin päässeet talon näkyviltä, ennenkuin eksyimme tieltä. Poika\njuoksi takaisin tiedustelemaan. Hän palasi tuoden sen neuvon, että\nmeidän kaikissa tienhaaroissa t.s. pienien polkujen risteyksissä oli\nvarottava vasempaan käteen kääntymästä, viisaus, jonka renki oli\nneuvonut. Kun kysyin pojalta, miten hän oli minulle sanonut, että hän\nosaa perille, vastasi hän reippaasti, että hän kyllä muutama vuosi\nsitten oli ollut Schwabenin tehtaalla, mutta — talvisaikaan. Nytpä\ntodella tulin levottomaksi, sillä sinne oli 1 ½, penikulmaa\nerämaataivalta, ja jos eksyisimme suurille saloille, niin kävisi kuten\nmonen, jotka eivät sieltä milloinkaan osanneet takaisin. Etenkin\npelkäsin suuria Helsinglannin metsiä, jotka monen penikulman\nmittaisina levisivät oikealla kädellä ja joiden synkkä näkökin jo\nmeitä pelotti. Muistin nyt tarinoita, joita olin kuullut henkilöistä,\njotka olivat näihin metsiin eksyneet ja sinne menehtyneet. Ja minun\nolisi tehnyt mieleni palata Sixteniin hankkiakseni varmemman oppaan,\nmutta oli olevinaan niin kiire, ettei ollut aikaa viivyttelyyn. Päätin\nsiis luottaa kohtaloon.\n\nOlimme kulkeneet noin puolen penikulmaa, kun vähän ennen auringon\nlaskua tulimme pienelle aukeamalle, niittytilkulle, josta joskus\nlienee korjattu heiniä. Tässä meillä oli valittavanamme kaikkiaan\nkolme polkua, jotka kaikki samasta kohdasta haarautuivat eri suuntiin.\nSanaakaan sanomatta valitsi poika keskimmäisen, joka näytti eniten\npoljetulta. Enkä minäkään tahtonut edes kysyä, oliko hän asiastaan\nvarma, sillä pelkäsin saavani epäröivän vastauksen. Itsekin, jos olisi\npitänyt valita, olisin sitä lähtenyt seuraamaan. Mutta tuskinpa olimme\nennättäneet puolta neljännestä, ennenkuin polku haarautui monille eri\ntahoille, puikkellehtien ryteikköihin, niin että oli mahdotonta päästä\ntiheiköistä läpi. Käsitimme, että se oli pukkien ja vuohien tekemä ja\nettä olimme noudattaneet Sixtenin pikkukarjan metsäteitä. Käännyimme\ntakaisin ja ennätimme vielä, ennenkuin aurinko oli laskenut, äskeiseen\nhaarakohtaan. Katselimme pelokkaasti sekä jäähyväisiään jättävää\naurinkoa että ympäröivää synkkää metsää, jonka haamut tuntuivat\ntunkeutuvan meitä yhä lähemmäksi. Väsynyt hevosemmekaan, jota meidän\nhätistelemällä ja lyömällä oli yritettävä saada laahustamaan\neteenpäin, ei lisännyt ilon eikä toivon tunteita. Sillä oli mahdotonta\najatella, että jättäisimme kirstun metsään ja ratsastaisimme yöksi\ntakaisin Sixteniin. Annoimme siis kohtalon ratkaista ja laitoimme\nkolme arpaa, joista minä vedin yhden. Arpa ratkaisi vasemmanpuolisen\npolun. Mutta kun poikaa oli varoitettu vasemmanpuolisesta, ei hän\nsiihen suostunut. Ja kun minullakaan ei ollut muita järkisyitä\nvasemman puolustukseksi kuin sattuma, niin lähdimme oikealle kädelle.\nMutta kun olimme kulkeneet ehkä niukan neljänneksen, niin suurehko\nkaskiryteikkö sulki tien ja pääsyn edelleen. Minun on myönnettävä,\nettä molemmat jouduimme pelon ja levottomuuden valtaan, eikä paljolla\npitänyt, ettei kyynel herahtanut silmääni, sillä jo poikana olin\nsaanut kokea, mitä suureen korpeen eksyminen merkitsee. Kun kaski oli\njoltisellakin vaaralla, kiipesin pisimmän kuusen latvaan nähdäkseni\nympärilleni. Näkyä en koskaan unohda. Aurinko juuri laski\nvaaleanpunertavana taivaan rannan alle. Kaikkialla, niin kauas kuin\nsilmä kantoi, näkyi äärettömiä metsiä, jotka tummana merenä ympäröivät\nminut. Joutui lamauttavan tunnelman valtaan, kun penikulmien mittaan\nei näkynyt merkkiäkään inhimillisestä viljelyksestä. Ei torppaa,\nhalmetta, ei edes valoisaa täplää tuossa tummassa taulussa, eikä\nmikään ihmisen läheisyyttä muistuttava ääni kuulunut vaaniviin\nkorviini. Oli hiljaa kuni haudassa, vain alhaalla jalkojeni alla oleva\nhevonen väsyneenä kuin huoahti. Kauas etäisyyksiin tähystelevät\nsilmäni olivat kauemmin katseltuani huomaavinaan, että kaukana\nlännessä metsä ikäänkuin vaaleni. En ollut maahan laskeutuessani varma\njohtuiko se laskevan auringon sammuvista säteistä tai oliko se vain\nsilmän harhakuva tai luulottelu. Eipä tuo havaintoni suuri ollut,\nmutta ehkä sentään nykyisessä tilanteessamme. Metsän vaaleammasta\nvivahduksesta lännessä käsin päättelin, että siellä päin on\nkoivumetsiä. Ja kun koivumetsiä täällä kasvaa vain kasketuilla mailla,\nmissä tuli on riehunut ja johon siis syntyy nuorempi metsäkerros, niin\narvelin lähimpien ihmisasuntojen sieltä päin olevan etsittävissä. Se\nantoi meille lisäaiheen seurata vasenta polkua. Ja minä jo epäilin,\nettä Sixtenin renki ehdoin tahdoin yritti narritella meidät\nHelsinglannin erämaille.\n\nPalasimme siis kolmannen kerran polunristeykseen. Mutta nyt oli\naurinko, joka oli ollut sekä valaisijamme että kompassimme, kadonnut.\nJotta väsynyt eläin saisi edes hetken levähtää ja syödä jonkun korren\npolun ohesta, annoin pojan jäädä sen luo risteykseen ja itse juoksin\nminkä kerkisin vasemmanpuoleista polkua nähdäkseni, eikö sekin kuten\nnuo toiset lopahtaisi johonkin näreikköön tahi ryteikköön. Juosta\nhölkytettyäni runsaan neljänneksen ja palattuani oli jo hämärä, kun\ntulin muun matkaseurani luo. Nyt kiiruhdimme minkä voimme\nhakeutuaksemme ihmisasunnoille joutumatta syvemmälle korpeen. Mutta\nkun pimenemistään pimeni, niin oli meidän vaikea pysytellä polulla.\nHevonen, jolla piti olla paras vaisto, pyrki alituiseen poikkeamaan\npoluilta hamuillakseen ruohonkorsia. Pojan oli siis lyönnein ja\nsivalluksin ajettava sitä eteenpäin minun juostessani edellä kuin\nvainukoira nuuskimassa polkua, jolta vähä väliä eksyimme. Monesti\nlankesin juuriin ja kiviin. Välinpitämättömänä mustelmista ja\nhaavoista olisin mieluummin väsymyksen uuvuttamana heittäytynyt\npitkäkseni maahan. Siten pimeässä haparoiden tulimme puron luo, jonka\nyli oli kahlattava. Tiukan etsiskelyn jälkeen minun lopulta onnistui\nkeksiä hävinnyt polku, joka pian alkoi kulkea ristiin rastiin, tahi\npikemminkin: joka haaraantui niin monille tahoille, että oli\nmahdotonta niitä noudattaa. Kuljimme kotvan yli mäkien ja vuorien\nentiseen suuntaan poluista piittaamatta, kunnes vihdoin väsyneinä ja\npimeyden ympäröiminä päätimme pysähtyä korpeen yrittääksemme\nparemmalla onnella seuraavana aamuna pyrkiä sen sokkeloista pois.\nSeisahduimme mäen kupeelle tavattuamme vanhan miilukopin, joka ainakin\ntodisti, että täällä joskus oli ihmisiä oleillut. Kun hevonen\nriisuttiin, tuntui kuin sekin olisi päästänyt syvän helpotuksen\nhuokauksen. Tutkittuamme tienoota lähemmin tapasimme suosta, kuten\nmeistä näytti, lahonneen aidan ympäröimän murroksen. Tänne talutimme\nhevosen ja kammitsoimme sen jalasta köyteen. Nyt oli jäljellä kysymys,\nmihin itse menisimme. Hiilikoppiin emme uskaltaneet ryömiä peläten\nkäärmeitä, jotka tavallisesti oleilevat sellaisissa paikoissa. Silloin\nmuistin, että minulla kirstuni pohjalla oli tulikivenpalanen ja\ntulukset taskussa. Ei ollut muuta neuvoa kuin pimeässä varovasti\npenkoa vaatteet, paperit ja kirjat niin, ettei tulikivenpala\nkierähtäisi nurmelle, josta se olisi jäänyt löytämättä. Kauan\nkopeloituani pohjalla olevia pikkusälyjä löysin mitä etsin, ja pian\nmeillä oli loimuava nuotio, sillä kuivia risuja oli viljalti. Tunsimme\nitsemme onnellisiksi nälkäämme tyydyttäessämme veljellisesti\njaetuilla, pojan äidin antamilla eväillä. Hänellä oli kontissaan kolme\nleipää, pieni rasiallinen voita ja juustonkimpale. Sitten taitoimme\nitsellemme kuusenhavuja vuoteeksi nuotion ääreen ja aloimme tulen\nloimutessa vuoron perään kertoilla metsässä joskus kokemistamme\nseikkailuista.\n\nKun poika kuuli, että suossa oli aidantapainen, tuli hän iloisemmaksi\nja rohkeammaksi ja vakuutti huomenna löytävänsä korven kätköistä\nihmisilmoille. Kysymykseeni, mikä antoi aihetta sellaiseen toiveeseen,\nkun hän vielä äsken oli sanonut pelkäävänsä, että ehkä kuolisimme\nnälkään korvessa, vastasi hän isänsä sanoneen: »Poikani, jos joskus\neksyt metsään, etkä auringon asemasta etkä petäjien oksista voi\nsuuntaasi määrätä, niin kävele, kunnes löydät aidan ja seuraa sitä,\nkunnes löydät veräjän. Veräjän puolella on aina lähin kylä tai talo,\nsillä ei ole niin tyhmää ihmistä, ettei hän käytä lähintä tietä\ntullakseen kotiinsa.» Pian sain kokea, että havainto oli oikea, ja\nkerron sen niitä varten, jotka joutuvat samaan pulmaan kuin minäkin.\n(Mainittakoon myös, että männyn oksat ovat tuuheampia etelän puolella,\nheikompia ja harvempia pohjoispuolella). Juteltuamme tämäntapaisia ja\npäätettyämme aamulla etsiä veräjää nukuimme niin hyvin kuin nuotion\nääressä on mahdollista. Siinähän on usein noustava kohentelemaan\nriutuvaa tulta.\n\nAamupuolella nukuin sikeästi enkä herännyt, ennenkuin aurinko jo oli\nkorkealla. Herätin pojan aamu-unistansa ja lähetin hänet seutua\ntarkkailemaan itse jäädessäni riutuvan valkean ääreen. Hän palasi pian\ntuoden ilosanoman, että kylä oli lähellä ja että hän oli ollut talossa\nja saanut tiedon, että olimme oikealla tolalla. Olimme tulleet\npenikulman Sixtenistä, ja jäljellä oli puoli tehtaalle. Kun nyt nousin\nlähemmin tähystelemään, näin talon mäellä yläpuolellani ja että olimme\nviettäneet yömme haassa, vain muutaman kivenheiton päässä talosta.\nEllei pimeä olisi meitä eilen illalla yllättänyt, olisimme sen\nnuotioltamme nähneet. Menin taloon. Se oli ensimmäinen _Viitalan_\nkylässä (Björnåsen) _Altan_ suomalaismetsillä. Olin siis Helsinglannin\nalueella. Kun minulle oli neuvottu täällä elävän erään Juho\nNuutinpoika nimisen ukon, jonka sanottiin taitavan parannuslukuja\nkyselin heti, missä talossa hän asui. Juuri sellaisia ukkojahan\netsiskelin. Hehän olivat vanhimpia suomalaisia ja puhumatta siitä mitä\nloitsuja osasivat, voivat parhaiten selvitellä paikkakunnan entisiä\noloja.\n\nTäältä oli hänen taloonsa runsas puoli neljännespenikulmaa. Jätin\npojan hevosineen kujan suuhun ja menin itse taloon. Ukko vielä veteli\nunia tullessani, mutta tytär herätti hänet. Nuori emäntä kestitsi\nminua lämpimällä maidolla. Sellainen tuntui olevan paikkakunnan tapa.\nSillä vaikka pistäydyin suomalaispirttiin vain tietä kysymään, riensi\nemäntä aina tarjoomaan suuren kipollisen rieskamaitoa, jolla saatoin\njanoni sammuttaa. Tässä tavassa piili vanhaa vieraanvaraisuutta, jota\nvoisi sanoa patriarkalliseksi. Sellaisen tapaa paimentolaiskansoilla,\njotka elävät karjansa antimista. Kun ukko oli saanut kaatiot\njalkaansa, tuli hän esille. Vanha ja harmaa hän oli kuin\nvaris. Aloimme, kuten tavallista, ensin selvitellä kumpikin\nhenkilöllisyyttämme j.n.e. ja vasta sitten penkoa suomen kansaa ja\nkieltä. Hän sanoi omistavansa pienen suomalaisen kirjasen. Se oli\nhyvin säilynyt, duodesikokoinen _»Vähä Catechismus, erinomaisten\nkysymysten ja vastausten cansa ulgosvedetty Suomen kielen\nCatechismuxesta, ensistä oppivaisten tähden. Ericus Erici. Episc.\nAboensis präntätty Stockholmisa Ignatius Meurerildä anno 1629.»_ Hän\nsanoi vanhempiensa tuoneen sen mukanansa Suomesta. Sillä hänen isänsä\noli lapsena isänsä kera lähtenyt kotimaastansa venäläisiä pakoon ja\ntullut tänne Ruotsiin. Tämän piti tapahtuneen n. 120 vuotta sitten.\nUkon isoisän nimi oli ollut _Juho Makkoinen_, ja oli hän ollut 102\nvanha kuollessaan. Hän oli tullut vaimoineen ja lapsineen, mutta ukko\nei muistanut mistä. Hänellä oli ollut kaksi poikaa _Nuutti_ ja\n_Lasse_, joista edellinen, ukon isä, oli kuollut 63:n ikäisenä, ja\nhänen poikansa Juho Nuutinpoika Makkoinen oli nyt 70:n vanha. Kysyin,\ntahtoisiko hän myydä minulle kirjansa, vaikka olinkin varma, ettei hän\ntuosta harvinaisuudesta luopuisi. Miten hämmästyinkään kuullessani,\nettä hän heti suostui pyyntööni ja päälle päätteeksi pyysi siitä vain\nkaksi killinkiä. Niin mielelläni kuin harvinaisuutena sekä muistona\nmatkoiltani suomalaismetsillä sen olisinkin tahtonut omistaa, ei\nminulla olisi ollut sydäntä anastaa häneltä aarretta, uskonnollista\nnautintoa ja ainoata muistoa, mikä hänellä oli esi-isistänsä ja heidän\npaostaan Suomesta. Mutta nyt en voinut muuta kuin olla vihoissani\nsiitä vähästä arvosta, mikä sillä hänen silmissään oli. Mutta niinhän\non ihmisen laita: mikä toiselle on arvokasta, sitä toinen halveksii —\nvain raha on väline, jota kaikki ymmärtävät ja joka puhuu heidän\nsydämillensä. Vaikka muuten olisin antanut taalarin tuosta pienestä\nkirjasta, annoin nyt vain neljä killinkiä, josta hän niin ilostui,\nkuin olisi tehnyt hyvänkin kaupan. Hänen puolustuksekseen on\nmainittava, ettei hän sitä osannut lukea enempää kuin ruotsalaistakaan\nkirjaa.\n\nHän oli jo puheen lomassa myöntänyt osaavansa monta loitsua, mutta kun\nminä kiihoittaakseni häntä tulin maininneeksi, etten minäkään niissä\nasioissa ollut juuri eilispäiväinen teirenpoika, vaikken noita\ntemppuja uskonutkaan, hän joko pelkäsi minussa tapaavansa mestarinsa\ntahi luuli minua luopioksi — oli miten oli, mutta sanaakaan en häntä\nenää saanut sanomaan. Kuulin sittemmin hänen langoltansa, että ukko\nkyllä osasi ja että hän oli hanakka niitä oppimaan, mutta etteivät ne\nvielä olleet oikein päähän puuttuneet. Voidakseni oikein panna ukon\ntiukalle sain langon lupaamaan lähettämään ukon muka asioille\ntehtaalle, jossa toivoin vielä voivani häntä kuulustella. Mutta\nhuomasin sittemmin, ettei ukko antanut vetää itseään nenästä.\nOmituisuutena mainitsen, että ukon kuva koko elinaikani on elävänä\npäilynyt mielessäni: hänen hopeahapsensa, hänen päänsä valkoinen kuin\njoutsen hänen vuoteen laidalla istuessaan. Olen aina miettinyt\nitsekseni — ollapa niin onnellinen, että saavuttaisi hänen ikänsä! Ja\nnythän olen jo paljon vanhempi ja sitä paitsi paljon pirteämpi.\n\nKujassa tapasin pitkän, laihan ja vuosien kokoon lyyhistämän ukon,\njoka puhutteli minua suomeksi. Hän oli Råbackan _Norin_ 80-vuotias\nveli. Hän pyysi, että minä loitsuillani parantaisin hänen luuvalonsa,\njoka oli vienyt käppyrään hänen selkänsä ja hartiansa. Kehoitin häntä\nkääntymään _Makkoisen_ ukon puoleen, jonne hän oli menossa, mutta\nhänen taitoonsa ei ukolla tuntunut olevan luottamusta. Otettuani\nmuutamin kysymyksin selon siitä, ettei häneltä huonontuneen muistin\nvuoksi ollut tietoja saatavissa, erosin hänestä voimatta muuta kuin\nvalittaa hänen raihnaisuuttaan. Koko _Viitalan_ kylässä ei juuri muita\nollutkaan, jotka olisivat osanneet suomea kuin tämä harmaahapsinen\nukko ja Makkoisen perhe. Käväisin muissakin jo enimmäkseen\nruotsalaistuneissa taloissa. Niissäkin kestittiin sekä minua että\nkyytipoikaani kuoripiimällä.\n\nKello 10 tulimme Schwabenin tehtaille tai, kuten niitä myöskin joen\nmukaan nimitetään, Glitteråhon eli Fläteniin. Koko seutu on kaunis,\nmutta vielä kauniimpi tehtaaseen vievä tie. Herrasväestä tapasin\nkotona vain nuoren kirjanpitäjän Dan. Hartzellin, joka otti minut\nystävällisesti ja vieraanvaraisesti vastaan ja osoitti minulle\nasunnoksi huoneen, jossa tehtaan perustaja Schwab eläissään oli\nasunut. Nykyään omisti tehtaan tukkukauppias de Ron Tukholmasta. Hän\nkävi ani harvoin tehtaalla. Tehtaassa, jota hoiti pehtori, tapasin\nvanhan sotamiehen, _Uddhvasin_, ainoan, joka täällä puhui suomea. Hän\noli Svartnäsistä tullut 63:n ikäinen ja hänen oikea nimensä oli Olavi\nLaurinpoika _Pöntinen_. Hän oli kahdesti palvellut sotamiehenä ja\nsaanut ensimmäisellä kerralla nimen _Udd_, toisella _Hvass_ ja siitä\nnimi Uddhvass. Hänkin oli 1788 vuoden sodassa ollut Suomessa. Hän\ntiesi vanhojen kertoneen, että ensimmäinen Pöntinen, joka rakensi\n_Pöntilän_ (Vestra Svartnäsissä), ennen oli ollut merimies ja käynyt\nmonissa vieraissa maissa. Hänet olivat kerrankin tuulet kuljettaneet\n_»villi-turkin moahan»_. Siellä hän oli tovereineen mennyt paikkaan,\nmissä heille tarjottiin kaikenkaltaisia juomia. Mutta hän epäili, että\nniihin oli sekoitettu unijuomaa tai horroksiin vievää ainetta, jonka\nvuoksi hän päinvastoin kuin toverit, oli sitä juovinaan, mutta vei\nvain huulilleen pikaria siitä mitään maistamatta. Heille osoitettiin\nyöksi matala, pimeä huone. Toverit heti nukkuivat sikeään uneen. Mutta\nPöntisen maatessa rauhattomana valveilla kuului yön hiljaisuudesta\nsellaista ääntä, kuin olisi katosta jotakin tipahdellut. Hän nousi\nylös ja kun hänellä aina oli tulukset vyöllään, otti hän puukkonsa,\nkiskaisi tikun seinästä ja puhalsi tulen. Hän näki teurastetun miehen,\njoka koivistaan roikkui katosta, jotta veri pääsisi paremmin\nvirtaamaan. (Kertomus kuulostaa hieman sadunomaiselta!) Pöntinen nosti\nkatonnurkkauksen koholle ja ryömi ulos juuri, kun ovi aukeni. Ja pian\nalkoi kuulua tovereitten kuolonhuutoja. Siinä oli pidettävä kiirettä.\nPöntinen juoksi minkä kintuista läksi ja ryömi lopulta suuren kiven\nalle. Siitä kulki ohi sekä ratsastajia että jalankulkijoita. Ettei\ntulisi ilmi siten, että aivastaisi tai että henki hajahtaisi, piti hän\nkoko ajan haavanlehtiä suunsa ja sieraimiensa edessä. Kun hän vihdoin\nviimein uskalsi lähteä piilopaikastansa, pääsi hän säälivien ihmisten\npariin, jotka auttoivat hänet pois paikkakunnalta.\n\nEräs _»näkiä»_ oli ennustanut kerran, että hän tulisi asumaan\npaikassa, missä neljä puroa juoksee ristiin järveen. Sellainen pitäisi\nSvartnäsin oleman. Monista Uddhvassin muistamista lauluista ja\nrunoista kirjoitin muistiin erään toisinnon tunnettua: »_Hiiri läksi\nhipsumaan_ — —»\n\nIltapäivällä katselin Hartzellin seurassa tehtaan vasaroita ja ahjoja.\nNe olivat täydessä käynnissä.\n\nKun Upsalasta lähtiessäni en ollut ottanut lukuun sitä mahdollisuutta,\nettä matka kävisi jalan, en ollut ottanut muita jalkineita kuin yhdet\nsaappaat mukaani. Ne olivat nyt repaleina, joten täytyi jättää ne\nyöksi korjattaviksi voidakseni seuraavana aamuna niitä käyttää\nmatkallani Rättvikin suomalaismetsiin. Mainitsen tämän sivumennen, kun\npian saan kertoa, miten minun oli jatkettava paljain jaloin matkaani.\n\nHerra Hartzell seurasi hyväntahtoisesti mukana ja hän oli hankkinut\nveneen, jolla pääsimme yli Dalstugaan Bingsjön kappelissa, jota\nmuinoin sanottiin Rättvikin finnmarkiksi. Soutajaksi saimme pienen\npojan. Ensin oli soudettava hyvän matkaa Glitterån monien mutkien\nkautta, kunnes tulimme Amungeniin, joka on Taalain suurimpia järviä.\nMatkaa oli hyvinkin puoli penikulmaa, mutta suotuisan tuulen vuoksi\nedistyi se hyvin.\n\nMatkalla kertoi Hartzell eräästä Carl _Vibjörnssonista_, joka ypö\nyksin erakkona asui eräällä saarella. Hän oli jo n. 60:n ikäinen.\nNuorena oli hän ollut mestarina ja sitten kirjanpitäjänä Dalforsin\ntehtaalla 30 vuoden ajan. Niinä aikoina oli hän usein talvella asunut\ntehtaan eräälle Viborg-nimiselle saarelle rakentamassa asunnossa.\nTähän saareen vedettiin Tunasta malmi kesällä veneillä Dalforsiin\nvietäväksi. Kun tehdas lakkasi siltä taholta malmia tuomasta, jäi\nmainittu tupakin autioksi. Kun Vibjörnsson otti toimestaan eron,\nmuutti hän tänne ja on siellä asunut monia vuosia kuin uusi Robinson.\nJoskus, tavallisesti sunnuntaisin, menee joku Dalstugan nainen ukon\nhuonetta siivoamaan ja katsomaan, vieläkö hän elää. Hänellä lienee\nuseita ja varakkaitakin sukulaisia (kasöörejä, ruustinnoja,\npatronessoja), jotka tahtoisivat ottaa ukon luokseen asumaan, mutta\nhän ei suostu saartansa jättämään. »No, millä hän elää?» kysyin minä.\n— »Lähimpien suomalaiskylien asukkaat vievät vuorotellen hänelle\nruokaa, kiitollisuuden osoitukseksi siitä, että hän ennen kohteli\nheitä ihmisiksi.» Lyhyesti, hän on heidän holhokkinsa ja elää\narmopaloista.\n\nTietysti tahdoin hänet nähdä, sillä erikoisuus vetää aina puoleensa.\nSoudimme saareen. Tarttuessani ovenripaan kuvittelin ukon hätkähtävän\nnähdessään vieraan astuvan sisälle ja että hän iloisesti kertoisi\nomituisesta elämästänsä. Eipä sinne päinkään. Ukko pisteli poskeensa\nparhaillaan ruokaa. Hän oli äsken tullut maalta lähimmiltä\nkarjamajoilta, missä dalkullat olivat lahjoittaneet hänelle juustoa ja\nvoita. Tätä saalistaan hän nyt söi antamatta meidän tulomme itseään\nvähääkään häiritä. Hän vain nyökkäsi meille kuin vanhoille tutuille ja\njatkoi istuen ateriaansa. Huone oli saastaisen likainen, pöydällä ja\nlattialla oli ruoanjätteitä, paperia, kirjoja y.m. kaikki ihanana\nsekamelskana. Lammasnahkavällyt olivat vuoteella, joka talvella oli\nukon varsinainen pesä. Hänen jokapäiväisenä työnään sanottiin olevan\nalituinen syömisen touhu, välillä juo hän kahvia ja ottaa silloin\ntällöin ryypyn, ettei maku suusta katoisi. Muuten oli ukko hilpeä ja\nhyväntuulinen, ehkä viinanaukkujen ansiosta. Suru ja ikävyys näyttivät\nhänelle olevan aivan tuntemattomia, vieläpä huoli nykyisestä ja\nhuomisesta päivästäkin. Hän kertoi isänsä olleen Östergyllen\nrovastina. Isän nimi oli ollut Björnsson, mutta pojat olivat\nliittäneet eteen tavun _Vi_. Hän tuntui olevan kohtaloonsa\ntyytyväisempi kuin kukaan meistä. Mutta minä jätin hänet tuntien\nsääliä, miltei halveksumista hänen nykyisen eläimellisen olonsa\nvuoksi.\n\nSaarelta, joka oli parin pyssynkantaman suuruinen, soudimme kapean\nsalmen yli Dalstugan rantaan. Kylän nimen ääntävät suomalaiset\n_Talatupa_. Nimi on ruotsalainen, alkuperäinen suomalainen nimi on jo\nunohtunut ajan virtaan. Poikkesimme Lisbetsgårdiin, missä söimme hyvän\naterian omista eväistämme, kuten hölmöläinen Smålen kievarissa.\nHartzell oli ollut siksi varovainen, että oli varustanut eväspussin\nmukaansa. Täällä oli se tarpeetonta, sillä Bingsjön väki on yhtä\nvieraanvaraista kuin muutkin, ja, jos siisteistä, hyvin rakennetuista\ntaloista sekä vaateaitoista päättelisi, on osa muita näkemiäni\nmetsäsuomalaisia varakkaampia. Vaateaitoissa näimme, paitsi kauniita\nseinämaalauksia, runsaasti puhtaita, useimmiten uusia naisten\nvaatteita, silkki- ja kambrikeliinoja, kamlottihameita, punaisia\nsukkia y.m. Eipä voi olla itseltään kysymättä, mikä on ollut syynä\nsiihen, että Taalain Rättvikin suomalaismetsät sekä väkiluvun että\nvarallisuuden suhteen ovat päässeet muiden edelle, vieläpä\nemäseurakunnankin, jossa kauhulla kerrottiin, että viime sunnuntaina\noli haudattu kaksi nälkään kuollutta. Vastaus ei ole vaikeasti\nlöydettävissä. Rättvikin suomalaiset, vaikka omistavatkin vain ⅝\nkruununtaloa, ovat kaikki itsenäisiä talonpoikia, ja — mikä on\nvieläkin tärkeämpää — yhtään tehdasta ei ole läheisyydessä kansaa\ntyhjiin imemässä.\n\nDalstuga, joka nykyään on suuri ja väkirikas kylä, kuten Bingsjö ja\nFinbykin, on alkuaan suomalainen siirtola, mutta on nyt muuttunut niin\nruotsalaiseksi taalalaisasutukseksi, ettei jälkeäkään ole alkuperästä\njäljellä — tuskinpa muistoakaan. Täällä ei ollut yhtään ihmistä, joka\nolisi ymmärtänyt suomen sanaa, eikä ketään, joka olisi voinut antaa\npienintäkään tietoa kylän synnystä. Olen jo varhemmin huomauttanut\nsiitä omituisesta välinpitämättömyydestä historiallisien muistojen\nsuhteen, mikä kaikkialla ruotsalaistuneissa suomalaisissa on muuttunut\ntäydelliseksi tietämättömyydeksi. Sitä ei voi muuten selittää kuin\nsiten, että he ruotsin kielen mukana ovat imeneet myös vihan sitä\nkansaa kohtaan, josta itse polveutuvat.\n\nDalstugasta menimme metsän halki Bingsjöhön, jonne laskettiin olevan\nkaksi neljännestä. Bingsjön, tahi kuten suomalaiset nimittävät,\n»Pinsiöni» on suuri kylä, jossa on 20 naapurusta ja 120 henkeä. Se\nsijaitsee melkoisen korkealla. Täällä oli pieni kappeli-kirkko\nhaasioiden keskellä, oikeammin haasiat kirkkotarhassa. Menimme\n_Pekkolaan_, jonka isäntä oli sekä lukkari että kirkonisäntä, mutta\ntapasimme kotona vain vanhan eukon, joka meitä kestitsi kaljalla, jota\ntäällä pidetään maitoa parempana. Häneltä tiedustelin, oliko kylässä\nvielä ketään suomeapuhuvaa. Pitkälti mietittyään mainitsi hän kaksi\nukkoa ja kolme akkaa. Menimme heitä tavoittelemaan. Suomalaistalossa\ntapasimme erään noista eukoista. Itse emäntä puhui suomea, vaikkakin\npitkäaikaisen tottumattomuuden vuoksi hitaasti. Hän aluksi oli aivan\nihmeissään, kun puhuttelin suomeksi, mutta kummastus muuttui pian\niloksi, mikä ilmeni sekä sanoina että liikkeinä — niin odottamatonta\noli tavata vieras, joka puhui hänen äidinkieltänsä. Eukko nimitti\nminua joka toisessa sanassaan _»veikkonen»_ ja oli niin eloisa, kuin\nolisi hänellä ollut tuli joka puolella. Hänen miehensä, joka puhui\nvielä paremmin suomea, ei valitettavasti ollut kotona. Hän oli mennyt\nmetsätöihin, samaten toinen eukko, joka niinikään kuului vanhaan\npolveen. Mutta kolmas Mansgårdissa oli kotona ja emäntä kiiruhti heti\nhäntä hakemaan. Tämä oli 81-vuotias eukko, jonka suusta suomi virtaili\nrentonaan. Vieläpä hän lauloikin moniaita suomalaisia vanhoja runoja\nsamalla sävelellä kuin meilläkin. Kun minulla ennestään oli ne\nkokoelmissani, en viitsinyt niitä kirjoittaa. Me juttelimme kolmisin\npaljon, muiden ympärillemme kokoontuneitten siitä sanaakaan\nymmärtämättä. Viimeksimainittu kertoi muun muassa:\n\nEnnen muinoin, kauan ennenkuin nykyistä kylää oli olemassa, oleili\nsuomalaisia pakolaisia silloin tällöin näillä main sotia ja vainoja\npaossa. Oleiltuaan täällä jonkun aikaa, usein maakuopissa ja vuorten\nonkaloissa, he taas, kun heidät oli huomattu, muuttivat pois, ilman\nettä oli nähty tai kuultu, mihin he olivat menneet. Monilla paikoin\nvieläkin on näkyvissä heidän saunankiukaittensa raunioita, esim.\nVålsjön kaskimaiden lähettyvillä, Våsjön lammin, samaten Vålbergin\nkarjamajojen luona. Näillä paikkein, vaikkakin sen jälkeen metsä\nmonesti on kaadettu, kasvaa nykyään suuria, hirsiksi kelpaavia puita.\nNykyisessä Bingsjössä on alkuaan ollut kolme naapurusta[2], jotka ovat\nSuomesta peräisin. Mutta heidän nimiään, mistä he ovat tulleet ja\nkoska, sitä en muista. Olen tosin kuullut puhuttavan, että erään tänne\ntulleen suomalaisen nimi olisi ollut Elias, mutta muuttiko hän pois\nvai jäi jäljelle, sitä en tiedä, enempää kuin sitäkään, mihin sukuun\nhän kuului. Hänestä kerrotaan, ettei hän asunut salvetussa pirtissä,\nvaan suuren kallion alla, jota vieläkin sanotaan Eliaksenkiveksi.\nSamaten on lähellä olevaa lampia alettu hänen mukaansa nimittää\nEliaksenlammiksi (Eliaskärn).[3]\n\nToinen suomalainen, _Toivakka_, joka niinikään oli Suomesta tullut, on\nasunut toisessa vuorenonkalossa Långsvedin kylän lähellä, ja\nnimitetään sitä Trollhällen, nimi johon tuntuu yhdistyvän historia ja\ntaru. Tästä vuorenonkalosta sekä siinä asuneista noidista kansa\nvieläkin tietää tarinoita. Kolmaskin suomalainen, _Tarvoinen_, on\nasunut tässä lähettyvillä, mutta hän asui oikeassa pirtissä.\nNeljännen, _Loamoisen_, piti asuneen nykyisen Danielsgårdin paikalla.\nViides, _Nuutti Kallenpoika_, (arvelen hänen olleen Altmarkista\n_Makkoisia_, joita on ollut Knut nimisiä) oli Abborgårdin ensimmäinen\nraivaaja. Hän oli tänne paennut Altan pitäjän Grannaksesta. Kuudes,\n_Pynninen_, on raivannut nykyisen Hausgårdin, jota vielä tänäänkin\nsanotaan suomeksi _Pynniläksi_. Mutta aikaa, jolloin he elivät, tai\ntuliko heitä samoihin aikoihin tänne vielä useampiakin, en tiedä.\nTässäkin kylässä on yleiseen käytetty ennen savupirttejä, mutta siitä\non jo kuudettakymmentä vuotta kun viimeinen sellainen hävitettiin!\n\nOli vahinko, etteivät suomalaiset miehet olleet kotona, heiltä ehkä\nolisin saanut enemmän tietoja. Taalalaismiehiä oli kylläkin, mutta\nmitä tekemistä minulla oli heidän kanssansa.\n\nTäältä oli puoli penikulmaa Finbackaan, jonka suomalaisen nimen,\n_Mäkelän_, eukko muisti. Nimi tuntuu viittaavan siihen, että ensiksi\ntulleen nimi on ollut _Mäkeinen_. (Vielä luultavampaa on että nimi on\nollut _Mäkikylä_, joka nimi soveltuukin seutuun). Kylä on vieläkin\nkorkeammalla kuin Bingsjö ja siihen kuuluu 12 taloa, joiden asukkaat\njo ovat kokonaan ruotsalaistuneet. Kun hän ilmoitti, ettei kukaan enää\ntaida suomea, en katsonut maksavan vaivaa kävellä sinne. Eukko kertoi\nedelleen, että kaikilla järvillä ja saloilla ennen oli suomalaiset\nnimet. Niinpä oli vieläkin kahdella lähinnä Bingsjötiä olevalla\nkorkealla vaaralla nimet _Kotimäki_ ja _Toivakkamäki_, joista\nviimeksimainittu muistuttanee ennen mainittua _Toivakkaista_. (Ehkäpä\ntäällä oli sekin paikka, josta Hülphers sanoo: »Bingsjön rannalla on\nkaksi omituisesti kasvanutta mäntyä, joiden oksille suomalaiset\nvieläkin naulaavat karhunkalloja. Niitä oli muutamia satoja,\nsuomalaisten vuosia sitten ripustamia muistoksi karhunpyynnistään.»)\n\nSanottuani ainaiset jäähyväiset näille suomalaiseukoille palasimme\nmajataloomme Pekkolaan, siellä söimme päivällisemme, joka ostettuamme\ntuokkosellisen mansikoita oli herkullinen. Tahdoin itse nähdä ne\nkallioluolat, joissa suomalaisten sanottiin asuneen, ja päätin mennä\nTrollhälleniin. Useat kyläläiset, etenkin naiset, pyysivät minua\nluopumaan yrityksestä, jossa voisin menettää henkeni ja että antaisin\nhaltian olla rauhassa itselleen valitsemassaan paikassa. Ja he\nkertoilivat mitä onnettomuuksia oli sattunut niille, jotka olivat\nhäirinneet sen rauhaa. Saatuani pojan tietä näyttämään läksimme sinne.\nVuori oli miltei Långsvedenin peltojen ympäröimänä ja kuusennäreiden\nsekä katajapensaiden peittämä. Etsimme sen vuoksi kauan, ennenkuin\nlöysimme luolan, jonka katto- tahi savuaukon lopulta keksin\npensasmaisesta kuusesta. Tahdoin, että poika, ollen pienempi, olisi\nkömpinyt sisälle oviaukkoa etsimään. Mutta hän pani vastaan eikä\ntahtonut olla missään tekemisissä haltian kanssa. Kun en voinut\nkehoittaa matkatoverianikaan tuohon multaiseen ja likaiseen\ntehtävään, oli minun itse siihen ryhdyttävä. Kun siis tunkeuduin\numpeenkasvaneeseen pieneen aukkoon, en voinut päästä syvemmälle kuin\nkainaloihini asti kumartumatta tässä ahtaudessa ja epämukavassa\nasennossa. Se taas ei käynyt laatuun. Luola oli tosin korkeampi kuin\nminä pitkä, mutta tälle kohdalle oli aikojen kuluessa kerääntynyt\nkiviä, joita oli heitetty sisälle tästä ainoasta kattoaukosta. Oli\nsiis yhtä suuri vaiva päästä ylös kuin äsken alas. Lopulta löysimme\noviaukon itse jyrkästä vuorenseinämästä, missä se oli pensaiden\npeittämänä. Tämäkin umpeenkasvanut aukko oli vain siksi suuri, että\nsen lomitse pääsi neljin kontin ryömimään. Muodoltaan se oli\nneliskulmainen, ikkuna-aukon muotoinen. Minun oli pää edellä meneminen\npilkko pimeään luolaan, jossa pelkäsin tapaavani käärmeitä,\nsisiliskoja tai sammakkoja. Vasta syvemmällä käytävässä oli\nvaloisampaa. Sisemmältä luola avartui, joten pitkäkin mies hyvin\nsaattoi kävellä. Mutta se oli niin kapea, että paksu mies tuskin olisi\npäässyt kääntymään. Tilapäiseksi piilopaikaksi tai yösuojaksi tuo\nkammio saattoi kelvata, mutta sitä en käsitä, että siinä olisi voitu\nasustaa. Ja miten Toivakka vaimoineen ja lapsineen siellä olisi\npitänyt asuntoa, jää arvoitukseksi. Seinät olivat sileät kuin höylätyt\nja aivan yhtä kaukana toisistaan eikä kuten tavallista, niin että\naukko levenee ylöskäsin. Kattokin oli samasta kalliolohkareesta. Enkä\nihmettele, että tämä kammio oli antanut aihetta moniin tarinoihin\nsiinä asuvista vuorenhaltioista.\n\nKatseltuamme kotimatkalla kirkkoa, missä ei mitään katselemista ollut,\ntulimme myöhään illalla Dalstugaan. Siellä tapasimme ukko\nVibjörnssonnin, jonka veimme kotimatkalla saarellensa takaisin.\n\nJos aika olisi myöntänyt, olisin käynyt Rättvikissä, jota pidetään\nTaalain erikoisuutena ja joka kivennäistutkijallekin on\nmielenkiintoinen. — — —\n\nSeuraavana päivänä satoi lakkaamatta, joten jäin tehtaalle kirjeitä\nkirjoittamaan vanhemmilleni ja asettamaan pakettiin Svärdsjöstä\nkeräämiäni kivennäisiä.\n\nKeskiviikkoaamuna, heinäk. 18 p:nä, matkustin Schwabenin tehtaalta.\nHartzellin kirjoittaessa kirjettä kirjanpitäjä Forsellille Voxnan\ntehtaalle hänen palvelustyttönsä laittoi minulle eväiksi voita, leipää\nja juustoa. Minulla oli nyt täältä Amungenin järven yli 3 ½:n\npenikulman venematka Dalforsin tehtaalle järven toiselle puolelle.\nSoutajaksi olin saanut partaäijän Dalstugasta. Kun oli myötäinen\ntuuli, kaadoin viisi pientä koivua purjeiksi ja niiden huojuvien\nlehvien keskessä vietin aikaani lukemalla, mitä Hülphers kirjoittaa\nnäistä seuduista. Kuljimme vielä kerran saaren ukon sivuitse ja\ntultuamme puolitiehen käännyimme enemmän länttä kohti sivuuttaen\ntoisenkin saaren, Längholmenin, josta lasketaan kaksi penikulmaa\nDalforsiin. Matkalla emme pysähtyneet edes n.s. Hvilholmenille, jota\nkäytetään nimen osoittamaan tarkoitukseen. Kuljimme yli Rättvikin ja\nOren pitäjien välille hakatun rajan ja tulimme hetkistä myöhemmin\nDalforsiin. Tultuani tehtaalle tapasin salissa koolla naisia ja\nherroja, jotka vähitellen katosivat, joten vain eräs vanha kapteeni\nVinter oli jäljellä. Hän oli vanha sotilas, joka oli ollut mukana v.\n1788 Suomessa eikä hänen siis tarvinnut vetäytyä takaisin.\n\nDalforsin tehdas Böhlen[4] joen varrella on kenraalimajuri\nGripenhjelmin perustama ja sai oikeudet 1727. Siinä on 27 vasaraa ja\nyksi sulatto ja vuotuinen taonta on 1615 kippuntaa. V. 1607 Ore, jossa\nsilloin oli 50 talonpoikaa, erotettiin Orsasta, jossa oli 400. V. 1629\noli täällä jo 76 taloa ja 3 suomalaistorppaa, joista edelliset\nmaksoivat 61555/1664, jälkimmäiset 5/16 talon veron, paitsi pappilaa,\njoka oli 3/16 manttaalin suuruinen. Siis on koko pitäjä 75/10\nmanttaalin suuruinen, ja siinä oli v. 1810 1629 asukasta.\n\nOleskelu Dalforsissa ei ainakaan minulle ollut mielenkiintoinen, ainoa\nkehuttava oli olut. Läksin siis matkaani tunnin viivähdyksen jälkeen\nklo 4 ip., vaikka satoi kuin kaatamalla. Kun täältä oli ratastie\nVoxnan tehtaalle, jonne laskettiin 2 penikulmaa, saatoin kulkea ajaen.\nKyyditsijäksi sain talonpojan, joka klo 9:stä asti oli odottanut\nkyydittäväkseen erästä toista herraa. Uusi tie oli vielä huonohko.\nEntinen kivinen tie oli peitetty turpeilla, joiden möyhentäminen oli\njätetty matkustajien tehtäväksi. Kun alituiset sateet olivat\nmuuttaneet kaiken liejuksi ja rapakkojen täyttämiksi rattaanjäljiksi,\nei ole kumma, jos toivoinkin pääseväni metsäpoluilleni. Tämä\ntoivomukseni kerran toteutuikin, kun hassahtava kyytimies ajoi harhaan\noikotielle, ja me saimme molemmat kävellä rattaitten ollessa vaarassa\nsärkyä kiviin.\n\nPuolitiessä, penikulman päässä Dalforsista, kuljimme Tungsjön eli\nTungsen kylän sivuitse, jossa oli sulatto oikeutettu v. 1727\nvalmistamaan 11 leiviskää vuorokautta kohti. Se oli Finshögtin maalla,\njonka suomalaistorpan Dalforsin tehtaan omistajat olivat lunastaneet\nverotilaksi. Lisäksi on Oressa Finsåsin kylä kuusine naapureineen, 5/4\npenikulmaa tehtaalta, Suomesta tulleiden suomalaisten perustama, mutta\nnyt vain ruotsalaisten asuma ja Dalforsiin kuuluva. Lähellä oleva\nFinsbo on autioitunut ofvanåkerilaisten sitä alkaessa käyttää\nkarjamaanaan. Finstugan kyläkin, puolen penikulman päässä Voxnasta on,\nkuten jo nimikin osoittaa, suomalaisten perustama, mutta siinä asuu\nnyt tehtaaseen kuuluvia ruotsalaisia. Oren suomalaismetsistä on suuri\nmetsäala nyttemmin yhdistetty Voxnaan. Siinä on seuraavat\nsuomalaistorpat: Kårsåren, 3 taloa, Fattingsberg yksi, Njupa 5,\nSefaståsen yksi, Finshögt 2, joista viimeksimainittu on Helsinglannin\nrajalla. Kun kaikista suomen kieli on jo hävinnyt, en katsonut\nkannattavan niissä käydä. Ainoa kylä, jossa suomi on säilynyt, on\n_Hoavala_ (Hofva), jossa oli 4 naapuria. Se oli niin syrjässä, etten\nsinne nyt voinut mennä, etenkin kun toivoin tuonnempana Orsan metsiltä\nsinne käsin joutuvani.\n\nNeljännespenikulmaa ennen Voxnaa menin yli Taalain ja Helsinglannin\nrajan, joka kulkee yli Gymåsin vuoren ja Aspekullen eli Snöflan ja\ntulin uudelleen Taalain puolelle. Voxnan tehdas näytti jo kaukaa aivan\nerikoiselta. Kun pitkiin aikoihin ei ollut nähnyt muuta kuin\nloppumattomia saloja ja jonkun tehtaan punaiseksi maalatun rakennuksen\nja suomalaistorpan, niin on outoa nähdä Härjedalin saloilla komea,\nkivestä tehty päärakennus torneineen. Sehän näytti pieneltä linnalta\nenemmän kuin yksityisasunnolta ja vieressä oli kaunis kirkko\nkappalaisen asuntoineen. Kello oli jo 8, kun tulin perille. Kun tulin\nsaliin, oli siellä koolla herrasseurue, joka parhaillaan otti\niltatuikkujaan. Isäntä itse ei ollut kotona, mistä olin jo tiellä\nsaanut kuulla. Minun oli siis itse esitettävä läsnäoleville, kuka\nolin, mistä tulin j.n.e. Huomasin harmikseni, että muutamat nuoret\nkirjanpitäjät hymähtelivät murteelliselle ruotsinkielelleni, mutta en\nollut sitä huomaavinani. Kun olin kirjanpitäjä Forsellille jättänyt\nHartzellin kirjeen, muuttui kohtelu, ja minulle ilmoitettiin muun\nmuassa, että oli läsnä kaksi vierasta, komministeri Häggberg\nveljenpoikineen Ofvanåkerista — nuori maalaisherra, entinen\nkirjanpitäjä, mutta nyt vain isänsä poika. He olivat matkalla Voxnan\neli Ofvanåkerin suomalaismetsiin, missä papin ylihuomenna oli\npidettävä suomalaisille jumalanpalvelus. Se oli minulle tervetullut\nuutinen. Päätin siitä hyötyä ja sovin matkaseurasta Qvarnbergiin,\nmissä toivoin tapaavani jumalanpalvelukseen tulleita läheisen Orsan\nsuomalaisia. Ofvanåkerin papisto pitää suomalaisille tuollaisen\nsaarnatilaisuuden kerran vuodessa, jolloin suomalaisten on kyydittävä\npappia tullen mennen. Lihava ja pyylevä pappi alkoi epäillä, että\nminulla oli joku salainen tehtävä, hän ei voinut uskoa, että\nupsalalainen ylioppilas tiedonhalusta ja oppiakseen tuntemaan\nsuomalaisia omin kustannuksin ja omasta aloitteestaan lähtisi\nkalliille ja rasittavalle matkalle. Hän vakuutti, että menettelisin\nviisaammin kääntyessäni takaisin, ellen tahtonut suomalaismetsillä\nmenehtyä nälkään. Kun hän vielä näki matkakirstuni, vakuutteli hän,\nettä sitä olisi sula mahdottomuus kuljettaa halki suomalaisseutujen,\nosaksi sen vuoksi, että siellä oli vain vaivaisia polkuja, osaksi\nsiksi, että kylät tähän aikaan olivat tyhjinä, kun ihmiset olivat\nmenneet karjamajoilleen. Kuultuaan, että päätökseni oli peruuttamaton,\nlopetti hän keskustelun siihen, että kokemuksesta kyllä vielä\nviisastuisin.\n\nMyöhemmin illalla oli minulla kunnia nähdä emäntäkin, hyvinvoipa\nrouva, joka nuoruudessaan lienee ollut kauniskin, ainakin mitä poskiin\ntulee. Häntä huvitti pastorin kanssa keskusteleminen illallispöydässä\nja pappikin koetti puolestaan häntä tyydyttää. Illallisen jälkeen\nosoitettiin minulle huone yläkerrassa ja sen takana toinen pastorille\nveljenpoikineen. Tavarani, joiden kaiketi ei katsottu olevan huoneen\nkaunistukseksi, suljettiin konttoriin.\n\nVoxnan kappeli, joka kuuluu Helsinglannin eteläiseen voutikuntaan ja\nOfvanåkerin pitäjään, on suuruudeltaan 5,5 neliöpenikulmaa ja oli\nsiinä v. 1810 475 asukasta.\n\nSeuraavana aamuna nousin varhain ja menin erään kirjanpitäjän kera\nlähempiin taloihin kyytihevosta hakemaan. Samalla näin käynnissä\nolevan sulaton. — —\n\nAamiaisella, joka syötiin seisovalta jalalta, oli erikoisherkkuna\npaistettua ankeriasta.\n\n\n\n\n6. PAPIN KERA QVARNBERGIIN. ORSAN LEHTOMÄELLÄ.\n\n\nHeti aamiaisen jälkeen lähdimme matkalle. Kun osa matkasta oli\nkärrytietä, päätimme käyttää rattaita. Papille Qvarnbergista tuotu\nhevonen oli nuori ja tulinen, ehkä hieman vauhkokin. Minun oli siis\najettava edellä estääkseni papin nuoren oriin vauhtia, jota oli vaikea\nhillitä. Matka kävi yli Voxnajoen, joka kiemurteli monina mutkina ja\njonka näkyville väliin tulimme. Neljänneksen matkan päässä sivuutimme\ntehtaaseen kuuluvat Norrgårdarein torpat. Täältä oli tasainen ja hyvä\ntie, joka kulki kangasmaita Öfverbrohon, joka samaten oli tehtaan\nalustalaisia. Puolen neljänneksen verran tieltä näkyi Njupan kylä,\njossa enimmäkseen asui tehtaan sysienpolttajia. Nykyään Pekka\nJaninpojan asuman talon on raivannut alkujaan Pekka Martinpoika, joka\noli ensimmäinen tänne Suomesta tullut.\n\nÖfverbosta meillä oli yhtä hyvä tie tehtaan omistamaan _Svenskbohon_.\nTänne poikkesimme syömään ja lepäämään. Sillä aikaa hankin itselleni\npuusatulan ja valmistin siihen laitteet kirstuni kuljettamista varten\nedelleen Lobosta, missä tie loppui, Qvarnbergiin. Kyytimieheni,\ntyhmeliini, joka ei ollut edes oppinut pitämään hevosta kuvissa, ei\ntahtonut mitenkään suostua minua viemään edelleen. Mutta kun kylässä\nei hevosia ollut kotona, sain hänet suostumaan kyyditsemään ainakin\nLobohon asti. Tiellä tapasimme erään Sandsjön suomalaisen, joka\nsäkkisatulassa kuljetti muutaman kapan rukiita. Turhaan oli hän niitä\nyrittänyt ostaa omalta paikkakunnalta; hän oli ne hankkinut\nOfvanåkerin tienoilla. Hän oli siis ratsastanut 8 penikulmaa,\nedestakaisin 18, saadakseen neljä kappaa viljaa ja sitä paitsi oli\nhäneltä mennyt hukkaan viikko kiireintä työaikaa. Hän kuvaili ankaraa\nnälänhätää sekä näillä metsillä että kaikkialla Taalaissa. Sen hän\nteki niin liikuttavasti, että minä heristin korviani ja aloin miettiä\npapin varoituksia. Lobossakaan ei ollut ketään kotona, kylä oli\nautiona, ihmiset karjamajoillaan. Näin saattaa tähän vuodenaikaan\nkulkea monet Taalain kylät tapaamatta ainuttakaan ihmistä jääden toden\nteolla nälkää näkemään. Tähän jätimme rattaat, kun matkaa oli\njatkettava joko jalan tahi ratsain. Molemmilla Häggbergeillä oli\nsatuloidut hevoset vastassa Qvarnbergista, mutta minä, joka en ollut\nryhtynyt mihinkään toimenpiteisiin, sain tapani mukaan tassutella\njalan ja sainpa vielä olla kiitollinenkin, että hassahtava\nkyytimieheni suvaitsi hevosen selässä antaa minun kuljettaa kirstuni\nQvarnbergiin, sillä itse hän sitä ei osannut tehdä. Matkaseurakseni\nsain qvarnbergiläiset, jotka papille olivat tuoneet hevoset, joten\naika kului pakinoidessa ja rupatellessa. Tie oli huonoa ja kivistä.\nPuoli penikulmaa Qvarnbergistä menimme pienen joen yli, missä annoimme\nhevosten syödä ja levätä.\n\nPäästyämme kylään alkoikin sataa. Jäin ensimmäiseen taloon, jota\nnimitetään torpaksi l. Ryttäritorpaksi, josta vielä oli runsas\nneljännes varsinaiseen vanhaan kylään, Qvarnbergiin, mihin nämäkin\ntalot kuuluivat. Toiseen taloon majoittui pappi ja siellä piti\njumalanpalveluskin pidettämän. Jonkun aikaa perilletuloni jälkeen oli\nminulla kunnia saada pappi seuralaisineen vieraakseni. He istuivat\njutellen luonani aina iltamyöhään. Isäntäni ei ollut kotona, mutta\nvain vaimo ja lapset. Emännälläni, joka tuntui olevan reima ihminen ja\ntavallista talonpoikaista sivistyneempi, oli ollut aikoinaan omat\npienet kohtalonsa, sellaiset kuin vaimoihmisellä väliin tapaa. Mutta\nhän kertoi niistä avoimesti ja kaunistelematta ja siinä hän kaiketi\nteki viisaimmin. Hän oli nuoruudenpäivinään palvellut Hambon pitäjän\nKilaforsin tehtaalla ja sieltä isäntänsä mukana muuttanut Vaasaan\nSuomeen ja muutaman vuoden kuluttua takaisin Kilon tehtaalle. Sieltä\nhän joutui palvelukseen Voxnaan ja lopuksi tänne naimisiin, kun\nhänelle sitä ennen oli tapahtunut se onnettomuus, että oli siunautunut\ntytär. Tätä taloa pidettiin nyt näiden suomalaismetsien rikkaimpana,\nvaikkakin tuo rikkaus pääasiallisesti lienee ollut siinä, että he\nsaattoivat vieraitaan kestittää ruisleivällä; itse he eivät sitä\nsyöneet. Eniten osoitti heidän taloudenhoitotaitoaan mielestäni se,\nettä minulle syötettiin leipää, joka oli vuoden 1814 satoa.\n\n[Kuva: _Suomalaispirtti sisältä._]\n\nMinulle annettiin tilava tupa käytettäväkseni ja olin juuri istuutunut\nkirjoittamaan päivän tapahtumia päiväkirjaani, kun, niinkuin jo\nmainitsin, sain papin vieraakseni. Ennen hänen lähtöään tuli kotiin\nisäntäkin, _Olavi Kallenpoika_, nuori kaunis mies, joka osoittautui\nviisaaksi ja järkeväksi. Hän osasi sekä lukea että kirjoittaa. Herra\nHäggberg toi hänelle Ofvanåkerista kirjeen, jonka hän ääneensä ja\nsujuvasti luki meille. Huomasin sittemmin, että hän oli perehtynyt\nmyös Ruotsin historiaan ja maantieteeseen. Hänet oli äskettäin valittu\nlautamieheksi. Papin mentyä hän kertoi, että Qvarnberg, suomeksi\n_Kasakka_, joka kuuluu Ofvanåkeriin, on 5 ½ penikulmaa emäkirkolta ja\n2 ½ Voxnan kappelikirkolta. Siinä asuu 6 talossa 58 henkeä. 4 taloa\nkuuluu vanhaan kylään, _Ylikylään_, joka on neljänneksen päässä, 2\n_Alakylään_, vaikkakin molempia yhteensä nimitetään Qvarnbergtorp l.\nRyttartorpiksi, joka nimi kuuluu oikeastaan näille kahdelle talolle.\nSuomen suomalainen _Sigfrid Pekanpoika Kasakka_ ensiksi asettui\n_Ylikylään_ ja hänestä kylä sai suomalaisen nimensä. Hänen\nkuninkaallisen vahvistuskirjansa pitäisi olla Kustaa Aadolfin antama\nv. 1618. Hänen jälkeläisensä _Eerik Tuomaanpoika_ Kasakka oli\nensimmäinen, joka vanhasta kylästä muutti ja raivasi itselleen talon\nAlakylään. Hänellä ei ollut poikia, vain yksi tytär, Kaarina\nEerikintytär, joka meni naimisiin Heikki Bergströmin kera, joka niihin\naikoihin oli Suomesta tullut. Hän oli ollut Viitasaarelta, mutta\npalvellut Uudenmaan rakuunarykmentissä. Näillä oli kolme tytärtä,\njoista Kaarina Heikintytär meni naimisiin taalalaisen Olli Orenpojan\nkera Leksandin Yttermosta. Heillä oli kaksi poikaa, Kalle ja Heikki,\njoista edellisen poika, _Olavi Kallenpoika_, oli isäntäni. En voinut\nolla huomauttamatta siitä, ettei hän auttanut köyhiä naapureitaan,\njoilla ei ollut leipää, kun hänellä oli usean vuoden vanhoja rukiita.\nHän sanoi varastonsa olevan pienen ja että senkin hän oli säästänyt\nsyömällä perheineen akanaleipää. Jos hän olisi antanut sen vähän\nviljan, mitä oli, ei se naapureita auttaisi ja silloin hänkin olisi\nilman. Illalliseksi minulle tuotiin imeläjuustoa, joka oli hyvin\nhyvää, ja paistettua ankeriasta — ei siis köyhän ruokaa. Vuoteeni oli\nleveä, mutta lyhyt, joten en siihen sopinut, miten ikinä siinä\nkäännyinkin. Siinä oli maattava ja kun vielä luteet vaivasivat,\nlaskeskelin salamoita ja kuuntelin joka ukkosen jyrähdystä.\n\nSunnuntaiaamuna menin aamiaisen syötyäni naapuritaloon, missä piti\npidettämän jumalanpalvelus. Siellä ei vielä ollut paljon väkeä koolla.\nSuurin osa oli suomalaisia, jotka sekä ymmärsivät että puhuivat\nsuomea. Nämäkin puhuivat Savon murretta, mutta mielestäni ääntäminen\noli nopeampaa eikä niin pitkää ja leveätä kuin svärdsjöläisten. Runoja\nja loitsuja he eivät taitaneet, tai ehkä paremminkin vain sanoivat\netteivät taida, mutta hyvin heitä miellyttivät ne, jotka minä\nluin, joten olisin kylläkin voinut vietellä koko seurakunnan\njumalanpalveluksesta. Useimmat suomalaiset sananlaskumme he tunsivat\nja miltei kaikki Savosta keräämäni. Mutta tainkaltaiset puuhat panivat\nheidät miettimään, mikä mies minä oikeastaan olin, sillä minun\nantamani tiedot näyttivät heistä mahdottomilta ja yhtä uskomattomilta\nkuin papistakin. Monet alkoivat epäillä olevani karkuri, joka pyrki\nNorjan puolelle. Ja eräs vanha ukko vei minut syrjään ja ilmoitti\ntuttavallisesti, että hän oli valmis tarjoamaan apuansa ja että hän\noli saattanut monet onnellisesti rajan yli.\n\nPappi toimitti jumalanpalveluksen vanhan tavan mukaisesti\nkahden talonpojan toimiessa lukkareina. Hän saarnasi sielun\nkuolemattomuudesta ja mielestäni saarna oli seurakuntalaisille hyvin\nsovellettu. Vain jokaisen lauseen sorahteleva loppu, joka johtui\npuhe-elimien ominaisuuksista, oli minun korvilleni vastenmielinen.\nKello 1 oli kaikki toimitettu, vaikka 60 seurakuntalaista nauttikin\npyhän ehtoollisen. Lukusien ilmoitettiin alkavan klo 3. Talon isäntä\noli siksi kohtelias, että kutsui minut papin kera päivälliselle, johon\ntietysti suostuin. Sillä aikaa kun pöytää katettiin, juttelin\nsuomalaisten kanssa, joita eri tahoilta oli koolla n. 300 Ofvanåkerin,\nOren, Orsan ja Färilan suomalaismetsistä.\n\nHe kertoivat tapauksesta, joka oli herättänyt kammoa ja kauhua ja\njommoista metsissä ennen ei ollut sattunut. Anna Pietarintytär niminen\nvaimo, n. 60:n ikäinen, joka jonkun aikaa oli ollut omituinen, oli\neilistä vasten yöllä hirttäytynyt tuvan kattoparruun. Kahden nuoren\ntytön (stintan), jotka makasivat peräkamarissa, piti aamulla mennä\netuhuoneeseen kelloa katsomaan, kun he saivat nähdä tuon kauhean näyn.\nPelästyneinä he juoksivat lähimpään taloon apua hakemaan, mutta\ntaikauskoisesta kansasta ei kukaan ollut uskaltanut ottaa ruumista\nalas. Sen he luulivat kuuluvan rakkarin erikoisoikeuksiin, ja\nsellainen oli tuotettava aina Geflestä asti. Ainoa toimenpide, mihin\nhe olivat ryhtyneet, oli se, että lähetettiin viestinviejä Färilaan\nheidän kirkkoherraltaan tiedustelemaan neuvoa tukalassa tilanteessa.\nItsemurhan tehnyt riippui edelleen hirressä. Eipä siinä kyllin. He\nluulivat, että kaikki, mikä oli siinä huoneessa, missä murha oli\ntapahtunut, kuului rakkarille, paitsi mitä he alimman n.s.\n»tomtestocken»in alapuolelta saattoivat viedä pois. Minä ja\nkomministeri Häggberg yritimme turhaan vakuuttaa heille molempien\nseikkojen mahdottomuutta. Mihinkään ei saanut koskea, ennenkuin he\nolivat kuulleet oman pappinsa mielipiteen.\n\nToinenkin surullinen, mutta paikkakunnalla tavallinen tapaus, joka\nsiis ei vaikuttanut tunteisiin, kerrottiin, nimittäin että lapsi oli\nhävinnyt Råbergin kylästä, ilman että saatiin selville, mihin se\njoutui. Se oli jo ollut kolme viikkoa poissa. Luultiin sen eksyneen\nmetsään.\n\nPäivällisen jälkeen otin toiseen taloon mukaani vanhemmat ukot\nselvittelemään, mitä he tiesivät paikkakunnan vanhimmasta asutuksesta.\nEtenkin tahdoin saada selvää Färilan suomalaismetsistä, joissa en\ntällä matkallani tulisi käymään. Pääasiallisesti he antoivat seuraavat\ntiedot:\n\nHelsinglannin Färilan kylistä merkittäköön seuraavat: _Huiskala_\n(Södra Los 1. Loskog), 1 ¾ täältä pohjoiseen, jossa on 3 naapuria, 15\nhenkeä, on _Huiskainen_ nimisen suomalaisen raivaama. Siellä asuu\nvieläkin hänen jälkeläisiänsä, jotka ovat asuinpaikkaa myöhemmin\nlaajentaneet.\n\nLähellä on nyttemmin autioksi jätetty kobolttikaivos. Tästä\nkobolttikaivoksesta, josta aluksi pidettiin niin paljon ääntä, kansa\nkertoi, että joku herrasmies — hänen nimensä lienee ollut Carl Mett, —\nluuli löytäneensä kultakaivoksen. Hän oli tehnyt kaikki suomalaiset\nalustalaisikseen. Tämä oli tapahtunut siten, että hän oli luoksensa\nkutsunut paljon herroja, joille hän oli pitänyt kemuja. Talonpojatkin\noli kutsuttu sinne ja heitä kehoitettiin kirjoittamaan nimensä\nasiakirjaan, jonka sisällystä he eivät tunteneet. Suurin osa\nkirjoittikin. Vain kaksi, Elias Tuomaanpoika _Lehtomäeltä_ ja Olli\nOllinpoika Kasakasta, tahtoivat epäilevinä ensin tietää, mitä se\nsisälsi. Silloin olivat vouti ja nimismies heitä keppi kädessä\nkaahanneet talon ympäri, joten näidenkin oli lopulta pakko kirjoittaa\nnimensä. Asiapaperi sisälsi sitoumuksen, että jokainen talonpoika\nkaataisi ja kaivokselle kuljettaisi 24 14 korttelin korkuista\nseiväsväliä 6 korttelin pituisia halkoja, joista saisivat\nseiväsvälistä perillä 4 killinkiä. Sitä paitsi piti heidän tehdä\npäivätöitä ja vetää hirsiä tehtaalle sen tultua käyntiin. Se oli\nensimmäinen tervehdys, josta lähellä asuvat pian saivat tuntea ankaria\nseurauksia. Kun tehdas saatiin käyntiin, tuli sinne n.s. »suuria\nherroja» ja naisetkin tahtoivat päästä suuresta onnesta osallisiksi.\nMuun muassa kerrottiin falulaisesta rahastonhoitajan rouvasta, joka\noli kulkenut Oren kirkolta 10 penikulman matkan siten, että hänet,\nhintelä kun oli, oli sidottu tuolille kahden hevosen vetämille\npurilaille, joita neljä suomalaista kuljetti, siten että kaksi, yksi\nkummallakin puolella, piti yllä tasapainoa. Meteorin tavoin tämä\nkaivos syntyi ja yhtä nopeasti se myös hävisi malmin loputtua.\nSuomalaiset, joilla on taipumusta selitellä kaiken taikuudesta\njohtuvaksi, luulivat häviämistä Elfdalin Högdalin suomalaisen Kustaa\nEerikinpoika _Taijaisen_ työksi. Tämä oli käynyt käräjiä herrojen\nkanssa ja sanonut, että kaivoksen rikkaudet tulisivat vaipumaan maan\nuumeniin syvemmälle kuin syvimmän meren pohjaan.\n\n_Alakylä_ (Norra Los), Qvarnbergistä 2 penikulmaa pohjoiseen, on\n_Kirjalaisen_, äskenmainitun Huiskaisen langon raivaama ja on siinä 3\ntaloa, 22 asukasta.\n\n_Hännilä_ (Ten l. Tennskog), niukka neljännes Yli-Qvarnbergistä, on\n_Petter Bertelinpojan_ perustama. Hän lienee ollut Hännisiä. Täällä on\nnykyään 4 taloa, 20 asukasta, jotka ovat _Kirjalaisia_ ja maksavat\nveroa 5 markkaa 4 äyriä.\n\n_Kirjalassa_ (Lillskog) 9 neljännestä Qvarnbergistä koilliseen 6\nkaakkoon Huiskalasta, on 2 talonpoikaa, 19 henkeä ja maksaa se veroa\n3 markkaa 2 ½ äyriä. Siellä asuu Kirjalaisia ja Seiloisia,\njoista viimeksimainitut ovat muuttaneet Huskärnistä, Högdalin\nsuomalaismetsistä. Tänne asettunut ensimmäinen Suomesta tullut\nsuomalainen on tullut vähän myöhemmin kuin Hännilän suomalainen. Sillä\nkerrotaan, että hänniläisen mielestä toinen oli tullut liian lähelle,\njonka vuoksi hän sanoi: »Mitäs tänne tulit? Tässä mulla ois evästä\nkirkkotiellä.»\n\n_Hyvölässä_ (Rygga, Getrygga l. Ryggskog), 1 ½ penikulmaa Huiskalasta\nluoteeseen, Suomesta tulleen suomalaisen raivaama, nimestä päättäen\nHyvöisiä, on 4 taloa, 27 henkeä, maksaa veroa 4 ½ markkaa 4 äyriä,\nasuu _Karjalaisia_, jotka ovat tulleet Alakylästä, _Nykäisiä_\nBjörkbergistä Orsasta sekä _Huiskaisia_.\n\n_Härkälässä_ (Reserfven), 3 penikulmaa kaakkoon Huiskalasta, 2 ½\npenikulmaa Qvarnbergistä ja yhtä kaukana Ferilan kirkolta, asuu\nvieläkin Härköisiä ja on siinä 3 taloa, 12 henkeä, jotka maksavat\nveroa 2 markkaa ⅓ äyriä. Sen pitäisi alkuaan olla Suomen suomalaisen\n(luultavasti Härköisen) perustama. Tämän vaimo oli niin rikas, että\nhän sai seurustella papin rouvan kanssa, vieläpä istua tämän penkissä\nkirkossa. Hänestä on liikkeellä kertomus, että hän sinä päivänä,\njolloin tuomari oli ollut antamassa hänelle kanto-oikeutta\n(stubbrätt), s.o. kiinnekirjaa taloon, oli pukeutunut valkeaan\ndamastihameeseen ja tuohivirsuihin. Hän oli sanonut: »Rakas herra,\nharpatkaa leveästi tänään» (kära herre, stiga brett i dag), millä hän\noli tarkoittanut, että tuomari mittaisi ja määräisi suuren\nmaakaistaleen.\n\nSuunnilleen samaten kerrottiin _Sefastista_ (Sefaståsen), Oren\nsuomalaismetsistä, joka nykyään on vain Furudalin alainen karjamaja;\nnimittäin että tämä suomalaistorppa, jossa muinoin oli asunut Suomesta\ntulleita _Källäisiä_, oli ollut niin rikas, että hopearahoja oli\nmitattu nelikolla. Kun ottaa huomioon, että Suomesta sotaa pakenevat\nasukkaat yrittivät pelastaa parhaimman omaisuutensa ja että heidän\njoukossaan oli eri säätyluokkia, niin ei tämän muuten liioitellun\nkertomuksen tarvitse olla aivan kaikkea perää vailla.\n\n_Sarvimäki_ (Hornberg) on uudisasutus 1 ½ penik. koilliseen\nQvarnbergistä ja 1 ½ penik. Huiskalasta. Siinä on yksi perhekunta, 8\nhenkeä.\n\n_Haasiamäen_ (Hässjeberg) uutisasutukseen, 2 penik. Huiskalasta\nkaakkoon, penikulma koilliseen Qvarnbergistä Voxnan ja Färilan\nrajalla, kuuluu 14 henkeä kolmessa perheessä, joista kaksi luetaan\nFärilaan yksi Voxnaan kuuluvaksi.\n\n_Karlsberg_ puolen penikulmaa Huiskalasta, penikulma Sarvimäeltä. Se\non syntynyt Huiskalasta muuttaneista. Siinä asuu yhtenä talona 8\nhenkilöä. Karsvallassa on 2, Tjernvallassa 2, Kårsbåleskogissa 5, ja\nÄngrossa yksi talo. Näistä kylistä, jotka olivat täältä syrjässä,\nsaatoin täten saada vain suullisia tietoja.\n\nMuuten oli täällä yleisenä puheenaiheena parhaillaan vallitseva ankara\nnälänhätä. Sanottiin, ettei näissä kylissä pitkään aikaan oltu syöty\nmuuta leipää kuin akanoista, oljista ja petusta valmistettua, ja että\noltiin onnellisia, jos näiden aineiden koossapitimiksi voitiin\ntaikinaan käyttää jokunen kourallinen jauhoja. Kuitenkin he tulivat\ntoimeen, niin kauan kuin oli maitoa, voita ja juustoa, joskus ehkä\nkalaa ja lihaa saatavissa. Mutta he vakuuttelivat minulle, etten\nkauempana, etenkin Elfdalissa saisi niitäkään, kun karja oli viety\nmetsälaitumelle, ja että siellä ennen pitkää kuolisin nälkään. Puheet\neivät tehneet vaikutusta, ennenkuin luokseni tuotiin muutamia Hofvan\nasukkaita, joihin en varhemmin ollut kiinnittänyt huomiota. Kauhistuin\nheidät nähdessäni ja muistelen vieläkin kauhulla heidän keltaisen\nkalpeita, sienimäisiksi pöhöttyneitä kasvojansa. Sellaisessa tilassa\noli eräs 22:n ikäinen vaimo ja kaksi miestä ja useita näiden\nnaapureita. He kertoivat minulle kuivin silmin, sillä heidän\nkyyneleensä olivat kuivuneet, ontolla äänellä, joka tuli kuin maan\nalta, että he jo varhaisesta keväästä lähtien olivat olleet aivan\nleivättömiä ja että heidän kuukausmääriä oli ollut pakko syödä silkkaa\npettua ilman jauhontomuakaan. Mainitunlaista ruokaa oli käytetty sekä\nleipänä että puurona. Tällaisen ravinnon vaikutukset näyttäytyvät\nmuutaman viikon kuluttua ensin väsymyksenä, heikkoutena ja\nlaihtumisena, sitten turpoamisena, joka ilmenee jaloissa, vihdoin\nsisäisenä kipuna, joka leviää koko ruumiiseen, joka kokonaan turmeltuu\nmuuttuen enemmän sienen kuin lihan kaltaiseksi. Lopuksi seuraa\nvääjäämättömästi kuolema. He luettelivat monia, jotka eivät tiukasti\nottaen olleet kuolleet nälkään, vaan liialliseen petunsyöntiin. Olin\nvarhemminkin monien surullisten ja kalpeitten kasvojen joukossa nähnyt\nnämä kellahtavat naamat, mutta luullut, että he keltatautia\nsairastettuaan olivat saaneet vesitaudin, joka ilmeni turvotuksena ja\nihon värissä, ja vaistomaisesti olin kääntänyt silmäni heistä. Mutta\nnyt kun tiesin, että se johtui nälästä ja pettuleivästä, en kylliksi\nvoinut sääliä näitä onnettomuuden uhreja, joiden kasvoille jo kuolema\noli leimansa painanut. Hädissäni käännyin papin puoleen tiedustellen,\nmitä olisi tehtävä. Hän suhtautui siihen aivan kylmästi ja sanoi usein\nhaudanneensa nälkään kuolleita. Hän vakuutti, että nämäkin Oren\nsuomalaiset, joiden kanssa puhelin, kolmen kuukauden kuluessa\nmakaisivat maan povessa. Minua puistatti. — Usein kuulee kauhulla\npuhuttavan pettuleivästä, mutta on ero pettuleivälläkin. Sillä se, jos\nsiinä on hiemankin viljaa, on syötävää, mutta ilman sitä se on\nkauheata.\n\nKello 3 ip. alkoivat lukuset, joihin ottivat osaa, vaikka ne olikin\nkuulutettu tämän kylän asukkaille, useimmat naapurikylistäkin.\nAikuiset ja lapset pysyttelivät yhdessä istuen varta vasten tuoduilla\nlavitsoilla. Pappi asettui tuolille pöydän taakse. Nuorisosta oli\nsuurin osa lukenut koko katkismuksen, mutta osa vanhan, osa uuden,\njoten syntyi suuri sekaannus. Myöskin pappi oli kiivas ja kiukkuinen.\nUsein hän karjui ja torui ilman pienintäkään aihetta. Hän otti\nviinirahat sekä Ofvanåkerin seurakuntaan kuuluvilta että niiltä\nlähipitäjäläisiltä, jotka tänään olivat käyneet Herran ehtoollisella,\njohon vaadittiin joko papinkirja tahi kahden miehen takaus.\nIllansuussa matkustivat miltei kaikki vieraspaikkakuntalaiset pois.\nVain ukko Kustaa _Kasakka_ Lehtomäeltä (Björkberg) jäi, sillä hänet\nolin tilannut kirstuani viemään Orsan Lehtomäelle. Yöni vietin\nvaateaitassa ollakseni turvassa luteilta.\n\nMaanantaiaamuna nousin varhain saadakseni hynttyyni kuntoon. Meillä\noli koko tekeminen, ennenkuin saimme kirstuni hänen pienen varsansa\nselkään. Siinä eivät tahtoneet tepsiä naulat eivätkä köydet. Vihdoin\nläksimme, mutta vain naapuritaloon, kun tahdoimme ensin odottaa papin\nlähtöä. Sanoin Häggbergille hyvästi ja olin lukevinani hänen\nepäilevästi pälyilevästä katseestaan kysymyksen: Mikähän mies sinä\noikeastaan olet?\n\nMeillä oli lukuisa matkaseura. Siihen kuului, paitsi isäntäni tytärtä\n_Maleenaa_ ja renkiä _Kustaata_, molemmat 15 vanhoja, joukko miehiä,\njotka olivat olleet kylässä yötä ja nyt olivat kotimatkalla. Runsaan\nneljännespenikulman taivallettuamme tulimme Yli-Qvarnbergiin erääseen\ntaloon, jossa kyytimiehelleni, ukko Kasakalle, sukulaisena ja\nLehtomäen rikkaimpana isäntänä tarjottiin ryyppy ja ruokaa. Oltiin\nniin kohteliaita, että tarjottiin samaten minullekin, mutta kun en\nvielä koskaan ollut viinaa maistanut enkä ollut nälkäinenkään, en\ntarjoja huolinut. Kun täältä lähdimme edelleen, lisääntyi lukumäärämme\nmuutamalla kotiinpalaavalla kirkkomiehellä, jotka täällä olivat\nviettäneet yönsä, joten meitä oli pieni karavaani jalkamiehiä. Ainoana\nmuulinamme oli ukon pieni kirstua kantava hevonen.\n\n_Hännilän_ (Finskogin) tällä puolen kuljimme Voxnan ja Färilan rajan\nyli. Mainittuun kylään saavuttuamme koko seurue pysähtyi. Tuntuu\nikäänkuin kuuluvan kulkujärjestykseen kirkosta tullessa, että\npoiketaan tien varrella oleviin pirtteihin. Sitä noudattivat etenkin\nvanhat ukot ottaakseen piippuunsa tulta, juodakseen siemauksen vettä,\ntehdäkseen kaupan tapaisen, mutta todellisuudessa toivoen saavansa\nryypyn. Siinä lomassa pakinoitiin ja kertoiltiin sekä vanhaa että\nuutta. Sanasta syntyi toinen ja aika kului. Niin kävi Finskogissakin.\nOlimme tuskin kylään päässeet, kun kerrottiin tuiki tärkeä uutinen,\nettä hierottiin hevoskauppaa naapuritalossa. Sehän oli ukolle\nsellainen tilaisuus, josta ei voinut jäädä pois. He menivätkin sinne\nmiehissä. Siinä seisoikin pihalla myyjä, otaksuttu ostaja ja hevonen.\nLyhyesti: täällä pidettiin käräjiä, joissa monilukuiset katsojat\nolivat lautakuntana, joka useimmiten sukkeline huomautuksineen sai\nyleisen naurunhohotuksen syntymään. Esitettiin nylkyhintoja,\ntingittiin huikeasti, hevonen tarkastettiin edestä ja takaa. Kaikkien\npiti saada sanansa sanotuksi, sitä paremmin ollakseen oikeutettuja\n_harjakaisiin_ (»harjakset»).\n\nMinulla taas oli omat laskelmani. Olin nähnyt ensimmäisessä talossa,\njohon tulimme, pari kaunista tyttöä yksin kotona. Minä siis menin\nsinne ja olihan siellä heidän seurassaan hetkeksi hauskaa. He kutoivat\nripsuja koreisiin kintaihin, jommoisia täällä käytetään. Toinen meni\nheti ulos ja palasi hetkisen kuluttua tuoden eteeni vadillisen verestä\nmaitoa pyytäen, etten ylenkatsoisi tarjoja. Jokelleltuani tyttöjen\nparissa kotvan aikaa menin muistuttamaan Kasakkaa matkan jatkamisesta.\nMutta ukko ei tahtonut erota iloisesta seurasta; hänen täytyi\nvälttämättä saada nähdä, miten kauppa päättyi ja kehoitti minua\nKustaan ja Maleenan seurassa menemään edellä ja Voxnan joella\nodottamaan häntä. Teimme niin, ja kun en uskaltanut erota kirstustani,\notimme sen ja hevosen mukaamme. Läksimme siis kolmin matkalle. Tiellä\nemme tavanneet muita kuin kaksi taalalaista, toinen viulu kainalossa.\nHe olivat menossa Helsinglantiin työnhakuun.\n\nKuljettuamme rapean neljänneksen tulimme Voxnaan, joka on Färilan ja\nOrsan ja siis myöskin Taalain ja Helsinglannin rajana. Joen tällä\nrannalla, ja se oli leveä tältä kohden, ei ollut venettä eikä myöskään\nihmisasuntoja. Ainoa vene oli toisella puolella, johon oli rakennettu\nkaksi uutta pirttiä. Niitä nimitettiin _Hea_ (Malungs heden) ja niissä\nasui 8 henkeä. Huusimme kaikin voimin venettä, mutta matkan pituus ja\nvastatuuli olivat kaiketi syynä siihen, ettei huuto kuulunut. Pitkän\nvirran keskelle ulettuvan niemen vuoksi ei meitä myöskään taloista\nnähty. Jätettyämme hevosen ja tytön rannalle menimme poika ja minä\nniemenkärkeen. Mutta emme täältäkään kaikista huudoistamme huolimatta\nsaaneet venettä liikkeelle. Lähdin siis uimalla venettä hakemaan.\nPoika koetti saada minut yrityksestä luopumaan, kertoen m.m., että\nviime kesänäkin tähän oli hukkunut talonpoika, joka oli mennyt jokeen\nuimaan. Kustaa ei eläissään ollut nähnyt kenenkään uivan ja hän\nvakuutti, ettei Lehtomäen kylässä ollut ainoatakaan ihmistä, joka\npysyisi veden päällä. Hän seisoi ihmetellen rannalla nauraen ja\nhuutaen nähdessään minun kelluvan selälläni tahi polkevan vettä. Hän\nihmetteli vieläkin enemmän, kun minä paluumatkalla sukelsin veneen\ntoiselta laidalta toiselle ja tulin vasta kaukaa vastakkaiselta\npuolelta pinnalle. Vihdoin nousin veneeseen, annoin sen hetken mennä\nmyötävirtaa ja sitten päistikkaa yhdellä hypyllä keulasta jokeen.\nSitten vein venettä vastavirtaa ja vihdoin rannalle. Sellaisista\ntempuista poika ei ollut edes kuullut puhuttavan, sitä vähemmän\nnähnyt. Sen vuoksi hän minulta kysyikin lapsellisen yksinkertaisena,\nolinko minä _»silmän keäntäjä.»_ Myönsin senkin mahdolliseksi ja\nsoudin nyt hänen kerallaan niemen ympäri tytön luo. Nyt pyysi poika,\nettä minä tytöllekin näyttäisin monia uimatemppujani, kun hän\nniemekkeen vuoksi ei niitä ollut nähnyt. Mutta kun en noudattanut\nhänen tahtoansa, oli hän kovin vihainen.\n\nNyt olimme tosin saaneet veneen, mutta sillä emme vielä olleet selvät\nlähtemään. Ukkoa ei vielä kuulunut. Minä ehdotin, että odottaisimme\nhäntä vielä hetkisen, mutta kun tytär ja renki, jotka paremmin\ntunsivat hänen luonteensa, vakuuttivat, että oli epävarmaa, tokko hän\nennen iltaa saapuisi, kun oli ollut kysymyksessä viina ja harjakaiset,\nniin minäkin suostuin jättämään ukon oman onnensa nojaan ja seuraamaan\nnuoria. Minä ja Maleena soudimme kirstun niemekkeelle, jonne Kustaa\ntalutti kiertoteitse hevosen ja täältä annoimme sen veneen jäljessä\nuida joen yli. Aioimme sanoa Hean väelle, että he tarkkaisivat, koska\nukko tulisi ja hänen huutaessaan toisivat joen yli. Mutta kummassakaan\ntorpassa ei ollut ketään kotona. Mietimme siis, miten menettelisimme.\nKustaa tahtoi, että Maleena jäisi tänne isäänsä odottamaan ja että\nminä ja hän läksisimme edellä kotiin, mutta tyttö ei sanonut jäävänsä\nyksinään tänne, vaan arveli, että päinvastoin rengin oli odotettava\nisäntäänsä. Minä ratkaisin asian niin, että Kustaa jäi odottamaan\nherraansa ja minä tytön kera läksin kotiin. Meillä oli täältä puoli\npenikulmaa hyvin huonoa ja kivistä tietä Björkbackaan. Hevosen ja\nkirstun otin mukaan. Tiellä mietiskelin, miten selittelisin äidille\nsitä, että näin kahden tyttären kera tulimme kotiin. Mutta tultuamme\nperille ei ollutkaan ketään kotona, kaikki olivat menneet metsään\nlehtiä riipimään eivätkä palanneet, ennenkuin iltamyöhäisellä. Kun\nlausuin ihmettelyni siitä, että kaikki ovet olivat lukitsematta,\nkaikki vaatteet, ruuat, talousesineet, sanalla sanoen koko irtaimisto\noli kuin jokaisen käytettävänä, vakuutti hän, ettei heillä koskaan\nollut tapana lukita ovia. Siinäkin he siis olivat meidän savolaistemme\nkaltaisia, joilla ei asunnoissaan ole edes lukkoa ja avainta.\n\nAuringonlaskun jälkeen tuli äiti kotiin vanhemman tyttärensä Märtan ja\npoikansa Aatamin kera, kaikilla mukanaan valtavat kantamukset\ntuoreelta tuoksuvia lehtiä. He mittailivat suurin silmin minua\nkiireestä kantapäähän kuunnellessaan Maleenan kertomusta. Mutta kun\npuhuttelin heitä suomeksi, muuttuivat epäilykset aluksi kummastukseksi\nja sitten ystävyydenosoituksiksi. Minut toivotettiin tervetulleeksi,\npyydettiin istumaan enkä minä, vaan emäntä alkoi pyydellä anteeksi,\nettei muka hänellä ollut tarjota toivomustensa mukaista kestitystä.\nHämillään ja pahoillaan hän päivitteli, ettei ollut viinaa ja ettei\nhänen leivästäänkään ollut pöydälle pantavaksi. Edellisen suhteen hän\nrauhoittui kuullessaan, etten sitä harrastanut ja jälkimmäisen suhteen\noli Maleena minut jo tyydyttänyt. Hän oli heti kotiin päästyään pannut\nminulle pöytään maitoa, voita ja juustoa. Leipä oli leivottu\nnorlantilaiseen tapaan suuriksi ohuiksi leiviksi, jotka paperin tavoin\nkäännettiin moniin osiin. Hän pyysi minua käyttämään leivän asemesta\njuustoa. Mutta se oli minusta niin outoa, etten niin voinut menetellä,\nkun suomalaisena olin tottunut syömään paljon leipää ja vähän\nsärvintä. Söin siis näitä ohukaisia, joita, vaikkeivät ne hyviltä\nmaistuneetkaan, saattoi syödä. Ainoana haittana oli se, että karkeat\nsyrjät hankasivat kieltä. Tottumus tuli tässä kuten kaikessa toiseksi\nluonnoksi, ja söin sittemmin monen viikon ajan hyvällä ruokahalulla\nsekä olki- että pettuleipää, tietääkseni ilman haitallisia seurauksia.\n\nUkko tuli kotiin vasta myöhään yöllä. Luulin hänen moittivan meitä\nsiitä, että jätimme hänet jälkeemme, mutta sitä hän ei edes muistanut.\nSen sijaan hän sitä enemmän selvitteli, miten hevoskauppa sujui, se\nhäntä vieläkin tuntui kiinnostavan. Yöksi kömmin Aatamin ja Kustaan\nkera tallinparvelle heiniin käyttäen viittaani peitteenä.\n\nSeuraavana aamuna menin lähimpään naapuriin juttuuttamaan kylän\nvanhinta ukkoa ja tiedustelemaan, mitä hän tiesi seudun vaiheista.\nTulos oli pääpiirteittäin seuraava:\n\n_Lehtomäki_ (Björkberg) Orsan suomalaismetsissä, josta on 10\npenikulmaa kirkolle, sijaitsee kukkulalla. Järveä ei ole lähettyvillä\nkaunistuksena. Siinä on 7 taloa ja 52 henkeä. Kylä on alkuaan kahden\nsuomalaisen raivaama. Toinen oli asettunut siihen, missä Antti\nAntinpoika _Nykäinen_ nykyään asuu. Hän oli Savosta ja nimitettiin\n_Kokon-pojaksi_, mutta oliko hän täällä kuollut vai muuttanut muuanne,\nsitä ei ukko tiennyt. Vähää myöhemmin oli _Haljainen_ muuttanut tähän\ntaloon, hänkin Savosta, ja lienee ollut hyvin rikas. Mutta hän oli\nNorjan sodan aikana, jolloin tanskalaiset hävittivät näillä main,\nmuuttanut paikkakunnalta. Kerrotaan, että hän tällöin kätki\nraha-arkkunsa, ja siellä se vieläkin on, kun ei kukaan tunne paikkaa,\nmissä se on haudattuna. Hänen jälkeensä oli tullut _Uti Nuotinen_ (Uti\nlienee samaa kuin Ulle, Olof), hänkin Suomesta. Hän ei ollut jäänyt\nkauaksi aikaa paikkakunnalle. Sitten tulivat _Kirjalaiset_\nFinskogista, mutta hekin muuttivat, joten näyttää siltä kuin\nsuomalaiset eivät olisi erikoisemmin siitä pitäneet — ehkä sen vuoksi,\nettei ollut järveä. Lopulta oli tullut _Mikko Sigfridsson Nykäinen_\nJerfsjön Hästbergistä Helsinglannista. Hän oli ollut sotamiehenä ja\npaleltunut Norjan tuntureilla Kaarle XII:n sodassa, silloin kun miltei\nkoko Taalain rykmentti paleltui kuoliaaksi. Hänen pojallaan _Sigfrid\nMikonpoika Nykäisellä_ oli tytär, joka meni naimisiin _Juho Erson\nHynnisen_ kanssa Vermlannin Gräsmarkista. Tämä meni vaimonsa kuoleman\njälkeen uudelleen naimisiin _Anna Pietarintytär Poikoisen_ kanssa\nUntorpista ja oli heillä tytär _Kaarina Jansa_, joka meni naimisiin\n_Pekka Lassenpoika Pulkkisen_ kanssa Hamrasta ja tämän kuoleman\njälkeen _Antti Antinpoika Nykäisen_ kanssa, joka vieläkin elää ja asuu\ntalossa. (Näistä Nykäisistä Kasakka kertoi, että heitä Hamran kylässä\noli ollut kahdeksan veljestä, ja olivat nämä pieninä poikina olleet\nniin vallattomia ja villejä, että heidän äitinsä usein oli heidän\nkäsissään hengenvaarassa. Eräänä jouluaamuna olivat he joutuneet\nriitaan ja käsikähmään keskenään hosuen toisiaan puukoilla. Äidillä ei\nollut muuta neuvoa kuin iskeä puukot niin korkealle ja syvälle\nseinään, etteivät pojat ylettyneet eivätkä voineet vetää niitä pois).\n\nToisen talon on _Pohjalainen_-niminen suomalainen perannut. Suku\nsäilyi kauan, kunnes tänne muutti _Sigfrid Sigfridinpoika Nykäinen_,\nedellämainitun Mikko Sigfridssonin veli. Pohjalaisen nimi oli ollut\nkuninkaan lupakirjassa, joka oli hävinnyt. Avioliiton kautta on\nmyöhempinä aikoina kylän muihin taloihin tullut _Härköisiä_ Härkälästä\n(Refärfven) ja _Hännisiä_ Mixjöstä.\n\nIltapäivällä seurasin Aatamia metsään, jonne hän meni koivunkuorta\nkeräämään nahan parkitsemista varten. Sillä kun nämä suomalaiset ovat\nmuista eristettyjä ja kun ei ole teitä kaupunkeihin ja suurempiin\nmaaseutukyliin, on heidän itse oltava seppiä, puuseppiä, suutareita,\nsorvareita, räätäleitä, nahkureita, t.s. itselleen kaikki kaikessa.\nMenin metsään nukkuakseni, mutta otin käsivarrelleni Aatamin luodikon\nkokeillakseni sen kuntoa. Hän kaiketi tahtoi koetella taitavuuttani jä\nveisti puukolla pienen pilkun suureen puuhun, mittasi matkan, jota\npiti mahdollisimman pitkänä ja pyysi ampumaan pilkkuun. Hänen ei\ntarvinnut kahdesti kehoittaa. Pamahti ja luoti sattui tuuman verran\npilkun alapuolelle. Hän myönsi tavanneensa mestarinsa. Hän ei\nkiinnittänyt niin paljon huomiota kuulan osumaan kuin siihen, että\nolin ampunut vapaalta kädeltä. Se oli hänestä tavatonta, ja hän\nvakuutti, ettei sillä tavoin saisi sattumaan koko puuhun. Nämät\nsuomalaiset ovat yleensä hyviä ampujia eivätkä käytä juuri koskaan\nmuita kuin luotipyssyjä. Syyksi ilmoittavat he, että siten säästyy\nruutia ja lyijyä. He kulkevat metsässä miltei aina pyssy olalla, jotta\nse tarvittaessa olisi käsillä. Kerrotaan, että he muinoin peläten\nruotsalaisten hyökkäyksiä menivät kirkollekin pyssyillä varustettuina.\nPerillä suljettiin pyssyt asehuoneeseen ja annettiin takaisin\njumalanpalveluksen jälkeen. Pyssynsä he itse valmistavat. He ovat\ntotuttautuneet ampumaan tuelta, mikä minusta, joka lapsesta pitäen\nolin tottunut vapaalta kädeltä ampumaan, tuntui peräti sopimattomalta.\n— — Tämä pyssy oli, kuten useimmat näillä metsillä, Fågelsjön\nsuomalaisten valmistama, ja senpävuoksi olinkin utelias sitä\nkoettelemaan. Piippu oli tosin ulkopuolelta järeä, mutta sileä,\n6-rihlainen, kierteitä 2 ½. Siihen mahtui herneenkokoinen luoti, joten\nkiväärin luodista tulee 10 sellaista. Lukko oli yksinkertainen ja\nkarkeatekoinen, senmallinen mitä meillä nimitetään vesilukoksi, iski\nhyvin ja varmasti, oli varustettu kierrettävällä rautalevyllä sankin\nkatteeksi. Tukki oli kömpelö ja tuskin piippua pidempi. Siinä oli\nmessinkinastoja koristeena. Aatami selitti syyksi lyhyen piipun\nkäyttöön sen, että he metsään mennessään, vieläpä usein kyntäessäänkin\npitävät pyssyä olallaan, jotta se tarpeen tullen aina olisi käsillä.\nEntisaikaan oli se sitäkin välttämättömämpää, kun he eivät koskaan\nuskaltaneet kulkea aseitta pelätessään ruotsalaisia. Ettei se metsissä\nkävellessä haittaisi, käytettiin mahdollisimman lyhyttä tukkia, joten\nse ei tarttuisi oksiin.\n\n[Kuva: _Glavan suomalaismetsää._]\n\nKotiin tullessamme tapasimme kylän nuorison koolla minua odottamassa.\nMenimme joukolla Antti Antinpoika Nykäisen taloon kuullaksemme hänen\nsoittavan kannelta. Olin utelias näkemään, oliko se saman näköinen\nkuin meidän kanteleemme. Isäntä ei ollutkaan itse kotona, vain hänen\nkaunis nuori vaimonsa lastensa kera. Heitä oli viisi reipasta\nkauniisti kehittynyttä poikaa, joista pyysin vanhinta seuraavaksi\npäiväksi oppaakseni. Mainittu kantele olikin vain tavallinen viulu,\njoka täällä oli perinyt tuon suomalaisen nimen.\n\n\n\n\n7. MATKALLA FÅGELSJÖHÖN. EKSYKSISSÄ. USKONNOLLINEN EMÄNTÄ. MERKILLISTÄ\n   KALASTUSTA. TAIKAUSKOA. TAKAISIN LEHTOMÄELLE.\n\n\nKeskiviikkoaamuna poikkesin täältä Fågelsjöhön, johon täältä tulee\nlähes 4 penikulmaa, käydäkseni Härjedalin rajalla olevien suomalaisten\nluona. Jätin siis kirstuni Kasakan luo Lehtomäelle, jota pidin\npäämajanani ottaen mukaani vain suomalaisia muistiinpanojani, vanhoja\nrunoja y.m. joilla tahdoin ilahduttaa suomalaisia. Kun aioin viipyä\nmuutaman päivän, sulloin myttyyni housuparin ja vanhan frakin, sillä\nsunnuntaina tahdoin näyttäytyä hieman erikoisasussa. Paitsi\npovitaskussa olevia pistooleja ripustin sapelin vyölleni, etenkin kun\nemäntäni kehoitti minua ottamaan mukaani tämän aseen, ei suomalaisten,\nvaan monien pahantekijäin ja karkulaisten varalle, joita maleksi\nmetsissä. Sitä paitsi otin mukaani Aatamin pyssyn siltä varalta, että\ntapaisin metsänriistaa, joten olin aseistettu kiireestä kantapäähän.\nEn siis ihmettele, jos jotkut pelkäsivät sotaista asuani, pitäen minua\nmieluummin rosvopäällikkönä kuin tiedonhaluisena ylioppilaana.\nMatkakumppaniksi sain 14-vuotiaan varhemmin mainitun viuluniekan\npojan. Hän oli terhakka ja reipas poika, jolla oli avoin katse ja\nkauniit kreikkalaiset kasvot. Sinisistä silmistä tuikki jalo sielu ja\nnuorukaisen eloisuus ja lämpö.\n\nVaelluksillani suomalaismetsissä olivat saapasraukkani käyneet\nhuonoiksi. Ne olivat yhtä mittaa olleet märkinä ja happamina ja\ntulleet hauraiksi ja mädiksi, niin että minua huolestutti, miten\nniillä tulisin toimeen. Käydä lötsöteltyäni märkiä korpimaita ja\nveteliä soita oli usein astuttava niin kivisiä kallioita ja mäkiä,\nettä tuskin sai jalansijaa muualta kuin terävien kivien reunoilta,\njotka veitsinä pyrkivät repimään pehmitetyn nahan. Ja niin oli taas\nmentävä soihin ja sitten kivisille kankaille. Tuloksena oli, että\nsaappaani veisasivat viimeisiä virsiään ja senpä vuoksi ja osaksi\nmyöskin siksi, ettei helle vaivaisi, noudatin pojan esimerkkiä ja\nkävelin paljain jaloin. Heti kylästä lähdettyäni vedin saappaat\njalastani ja kannoin niitä kädessäni, kunnes Hamran kylän lähettyvillä\nvedin ne taas jalkaani. Olin poikana paljasjaloin ollut päivämäärin\nmetsästämässä ja tämä tottumukseni tuli nyt hyvään tarpeeseen. Viime\nvuosina olivat jalat kyllä tulleet hieman aremmiksi, mutta vanha\nluonto oli toki jäljellä ja pianpa olin taas entisestä taidosta\nperillä. Mutta minua hävetti näyttäytyä paljain jaloin, jonka vuoksi\naina kun lähestyin kylää tahi taloa vedin saappaat jalkaani, mutta\nheti sen jäätyä näkyvistä taas otin ne jalastani.\n\nSaloilla, joiden läpi kuljimme, oli vielä suomalaiset nimet jäljellä.\nSellaisia olivat esim. _Moasin aho_, _Moantien aho_, _Kokon silta_,\n_Kokon sillan aho_, _Karsikko aho_ (Stor sveden), _Puukon suo_,\n_Matalan luhon aho_ j.n.e. Jo nimistä selviää, että matkamme kävi\nharjanteita ja kankaita pitkin, joiden välillä oli pitkiä soita.\nHaimme kauniin paikan tien varrella, johon asetuimme lepäämään ja\nnauttimaan viileydestä, helteinen auringonpaiste kun oli. Kysyin, eikö\npoika tainnut laulaa minulle mitään. Hän mietiskeli kainostellen\nhetkisen ja alkoi laulaa vuoroin suomalaisia vuoroin ruotsalaisia\nlauluja. Hänellä oli kaunis taipuisa ääni, vaikkakin vähän kimakka.\nSuomalaisista lauluista mainittakoon:\n\n    »Yks, kaks, kolm, neljä,\n    anna ilonen olla,\n    Kuin huoli tulloo,\n    anna hänen männä!»\n\nToinen runo alkoi:\n\n    Paarmaiset eissä,\n    Kissa lyöpi rumpuu.\n\nRuotsiksi hän lauloi reipassävelisen ja joviaalisen laulun, jonka\nsanoi oppineensa Mixjön pojilta. Se alkoi sanoilla: »Det var en\nlördagsafton jag söp mig litet full» — — Kun hän oli sen lopettanut,\nkysyi hän hymysuin, pidinkö siitä.\n\nMatkalla tuli muun muassa puheeksi äskettäin Råbergissä metsään\neksynyt lapsi. Poika, _Pekka Antinpoika Nykäinen_, vakuutteli, että\nvuorenhaltia, joka ennenkin näillä main oli tehnyt tekosiaan, oli\nvarastanut lapsen. Hän kertoili yhtä ja toista tuosta vuorenhaltiasta,\njoka vartioitsi vuoren hopea-aarteita. Aikoja sitten oli Orsan\ntaalalainen nähnyt sattumoilta vuoren ohi kulkiessansa, miten hopeata\nvirtaili kuin sulatettua tinaa vuoresta. Hän oli täyttänyt hopealla\ntaskunsa, mutta kun hänen piti täältä kääntyä kotiin, niin hän aina\npalasi takaisin vuoren luo. Viimein piti hänen vapautuakseen lumoista\nantaa takaisin suurin osa siitä, mitä oli ottanut ja sitoutua loput\nlahjoittamaan kirkolle ehtoolliskalkiksi. Vasta sitten hänen onnistui\npäästä täältä.\n\nRunsaan kolmen neljänneksen matkattuamme tulimme _Hampuran_ (Hamra)\nkylään, jossa on 11 taloa ja n. 70 henkeä. Ne oli enimmäkseen\nrakennettu mäenrinteelle pienen Hamran järven lähettyville. Täältä oli\n9 penikulmaa kirkolle. Ensimmäisissä taloissa ei ollut muita kuin eräs\nsairas akka kotona. Eräässä toisessa kauempana olevassa talossa\ntapasin nuoren vaimon, joka tarjosi minulle maitoa ja oli\nystävällinen, vaikka aluksi katselikin minua pitkään.\n\nTäällä oli minun erottava oppaastani, kun hän matkasta edelleen oli\nyhtä tietämätön kuin minäkin, eikä hänellä olisi ollut tilaisuuttakaan\nseurata minua kauemmas. Ja kun kylässä ei ollut yhtään poikaa tai\ntyttöä kotona, jotta olisin voinut saada oppaan — Hampuran väki oli\nnäet mennyt karjamajoilleen Restoisenmäelle niittämään soitaan ja\nvetiköitään — niin oli minun oppaatta lähdettävä edelleen. Aprikoin\nkauan, sillä yö Björnmåsan metsissä muistui elävästi mieleeni. Mutta\nmitä oli tehtävä? Nuori vaimokin rohkaisi minua vakuuttaen kyllä\nlöytäväni perille. Ja kun en tahtonut olla pelkuri enkä neuvoton,\nlähdin jätettyäni tänne vaatemyttyni. Neuvottelimme kauan, mitä tietä\nmenisin: Sandsjön vai Tandsjönkö kautta Fågelsjöhön. Mutta sen puolen\nkylät kaiketi olivat autioina. Sovittiin, että ensin menisin\nRestoisenmäelle Hampuran väkeä tapaamaan ja sieltä Svartevallin kautta\nNäfveråsiin, jossa arveltiin fågelsjöläisten olevan heinässä. Emäntä\nsaattoi minua, kunnes tulin kylän ulkopuolelle, mutta ei kauemmaksi.\n\n[Kuva: Metsäsuomalaisten huonekaluja.]\n\nAavistukseni toteentuivat. En ollut kauan kävellyt, ennenkuin jo oli\ntienhaara edessäni, vaikka vaimo oli vakuutellut, ettei ollut\ntienristeyksistä pelkoa. Kuljin suurempaa polkua, kunnes se loppui\nsuohon. Siinäpä nyt seisoin. Ei ollut muuta neuvoa kuin kääntyä\ntakaisin.\n\nTultuani uudelleen tienristeykseen seisoskelin kauan epäröiden, oliko\npalattava kylään vai lähdettävä toista polkua kävelemään. Valitsin\njälkimmäisen vaihtoehdon, kun oli pitkä matka kylään ja sitä paitsi\nolin liian ylpeä paljastamaan erehdykseni ja uudelleen tietä kysymään.\nMutta pian sain ylpeyttäni katua. Tämäkin polku oli sotkuinen, joten\nhaihattelin sinne tänne ja lopulta eksyin metsään. Takaisin kylään\nlöytäminen tuntui vaikealta, ja mitä kauemmas tahdoin häätää ajatukset\nmetsään jäämisestä, sitä elävämpinä ne esiintyivät. Lisäksi tuli uusi\nvaiva, nälkä. En ollut päivän mittaan saanut muuta kuin vähän maitoa\nja se vain ärsytti ruokahaluani. Samoilin suossa sammuttaen nälkääni\nlakoilla, jotka minua viettelivät mättäältä mättäälle, kun etäällä\nolin kuulevinani lehmänkellon kalkahduksia. Kuuntelin ja kuulin\ntoistamiseen. Tuulen mukana ajelehtiva merimies ei voi nähdessään maan\nsiintoa olla iloisempi kuin minä lehmänkellon äänestä. Suuntasin\nkulkuni ääntä kohti ja saavuin kuin saavuinkin etsimilleni\nRestoisenmäen karjamajoille. Menin tupaan, jossa oli vain kaksi pientä\ntyttöä ja kaksi kehtolasta. He ensin säikähtivät aika lailla, mutta\nkun vähän puhelin ja jokeltelin, niin jo tulimme tuttaviksi ja he\nantoivat maitoa juodakseni. He näyttivät minulle tien _Torniomäelle_,\njonne oli vain puoli neljännestä. Se oli pieni yksinäinen karjalaidun,\njossa väki asui kodassa. Täällä tapasin vaimon ja pojan kotona. He\npyysivät minua hökkeliin sisälle. Pyysin kuoripiimää, jota\nsainkin ja hotkaisin leivättä. En tiedä johtuiko pelosta vai\nvieraanvaraisuudesta, että vaimo kieltäytyi ottamasta maksua.\n\nJutellessamme tuli vaimon mies kotiin. Hän oli kookas ukko, jonka\nkauniita kasvoja kehystivät hopeanharmaat hiukset. Hänen sekä puheensa\nettä koko olemuksensa ja tapansa erosivat paljon muista suomalaisista.\nOlin heti huomaavinani, että hän oli parempi mies kuin talonpoika, ja\naavistukseni osuikin oikeaan. Vaikka hän olikin n. 60—70:n ikäinen oli\nhän vielä hyvissä voimissa ja pirteäluonteinen. Hän tiedusteli\ntarkoin, kuka minä olin ja matkani tarkoitusta. Kun hänelle olin\nantanut nuo tiedot, ei hän kuten muut jäänyt vaiteliaana\nvälinpitämättömäksi tahi osoittanut epäilevänsä minua, vaan ilahtui\nsiitä kunniasta, mikä oli tullut hänen matalan majansa osaksi sen\nsaadessa ottaa vastaan niin harvinaisen vieraan. Hän kiitteli ja\nylisteli minua, joka olin nähnyt niin suuren vaivan, että olin tullut\netsimään unohdettua ja metsiinsä kätkeytynyttä heimoa levittääkseni\nsiitä oikeita tietoja. Sitten talutti hän kädestä pienen poikansa\nluokseni ja neuvoi liikutettuna kaikkena elinaikanaan muistamaan\nharvinaista vierasta, joka oli istunut heidän matalan kattonsa alla ja\njoka kaukaisilta mailta vartavasten oli vaeltanut oppiakseen heidän\nolojansa tuntemaan. En voi kieltää, että minullekin tuli yllätyksenä\ntämä harvinainen kohtelu, jota en ainakaan täällä ollut odottanut. Se\nantoi minulle puolestani aihetta kysymykseen, kuka hän oli ja mistä\nhän oli hankkinut oppia. Sillä hänen puheensa ilmaisi, että hän oli\nkäynyt koulua, vieläpä ollut kuten sanotaan mukana suuressa\nmaailmassa. Hän ensin hymähti, mutta kertoi sitten olleensa\nlautamiehenä suomalaismetsillä, vaikkakin hän ikänsä vuoksi oli\nluovuttanut toimen pojalleen, joka isänsä tavoin nyt neuvoin ja kynin\npalveli muita. Nuorena hän oli pitkät ajat asunut Tukholmassa ollen\nkisällinä senaikuisen etevimmän kuninkaallisen hoviräätälin luona.\nHäntä oli siihen aikaan pidetty niin taitavana ja erikoisena\nammatissaan, että hänelle oli uskottu kuningas Kustaa III\nkruunausvaatteiden valmistus, jonka hän olikin suorittanut. Hän väsyi\nsittemmin pääkaupungin meluun ja hälinään kaihoten takaisin metsien\nrauhaan. Tämän toiveensa hän toteuttikin ja tunsi itsensä nyt\ntyytyväiseksi ja onnelliseksi. Hän oli toistamiseen naimisissa nuoren\nkunnon naisen kanssa, joka kuten hän ja poikakin puhui hyvää suomea.\nEdellisestä avioliitosta oli hänellä monta lasta, joista muuan nykyään\noli yli-päällysmiehenä Uumajan tienoon kanavoimistöissä. Ukolla,\nnimeltä _Erkki Pekanpoika Pulki_, oli muisti kuin partaveitsi. Hän\nmuisti koko sukuluettelonsa aina ensimmäisestä Suomesta muuttaneesta\nalkaen ja antoi muitakin mielenkiintoisia tietoja täkäläisten\nsuomalaisten muinaisista vaiheista. Mutta minulle sattui sellainen\nkommellus, että kun Fågelsjössä puhdistin kirjoituslaattojani,\nerehdyksestä myös pyyhin nämä muistiinpanot, ennenkuin olin ennättänyt\nne kopioida. Niistä muistan vain, että kaksi Suomesta tullutta\nsuomalaista raivasi viljelykselle Hamran. Toinen oli _Nuotinen_ toinen\n_Kemppainen_. Pulki-nimen selitti hän saaneen alkunsa siten, että\njonkun Kemppaisen rekeä valmistaessaan nakutellessa reenketaraa, eräs\nläsnäolleista oli sanonut: _»Nyt Pulkki pulkoittaa»_, jonka johdosta\nreentekijästä ja koko suvusta oli alettu käyttää nimeä »Pulki». Jätän\nomaan arvoonsa tämän etymologian, mutta uskon mieluummin, että suku on\nsamaa alkujuurta kuin Suomessa tunnettu suku Pulkkinen. Ukko taisi\njoukon vanhoja runoja ja lukuja, joista kirjoitin muutamia muistiin\nhänen huvikseen luettuani muutamia samaa lajia. Illaksi keitettiin\nminulle ruispuuroa, joka olikin hyvää ja jota näillä main pidetään\noikeana juhlaruokana. Tyhjennettyäni vatini niinkuin varhemmin ukon\ntietovarastonkin, istuin vielä myöhäiseen iltaan hänen kanssansa\njutellen.\n\nKello oli jo ½ 11, kun sonnustauduin palaamaan Restoisenmäelle\ntavatakseni työväkeä, jota odotettiin sinne yöksi, kun samalla tuli\nsisälle kaksi nuorta tyttöä hoikkaa kuin liljaa. He olivat sisaruksia,\njotka päätettyään työnsä metsissä Raijkjärven takana, tulivat tänne\nyöksi. Heidän vanhempansa ja muu työväki olivat jääneet yöksi metsään.\nHeillä oli mukanaan pieni jauhopussi, joka sisälsi korkeintaan puoli\ntuoppia jauhoja. He panivat niitä varten padan heti tulelle. Kun\ntyttöjen vuoksi seura tuli minulle mielenkiintoisemmaksi ja kun oli\nsitä paitsi jo myöhäinen ilta, päätin jäädä yöksi ja mieluummin\naamuvarhaisella mennä Restoisenmäelle. Tytöt pyysivät minua seurakseen\npuurovadin ääreen, mutta kun olin sitä jo tarpeekseni saanut, täytyi\nminun kieltäytyä kutsusta. Kun tuli oli sammunut, meni koko seura ja\nminä sen mukana saunaan nukkumaan. Sinne oli lattialle levitetty\nlehtiä ja niihin etsi kukin mahdollisimman hyvän makuutilan itselleen.\nSiellä oli tavattoman epämukavaa, enkä minä voinut kuumuutta ja\nummehtunutta ilmaa kauan sietää. Kun en saanut unen päästä kiinni\nlähdin seurasta ja riensin ulos raikkaaseen ilmaan, löysin ladon ja\nmenin heiniin nukkumaan. Mutta aamupuolella alkoi minun tulla kylmä\nohuissa kesävaatteissani. Hampaani kalisivat ja minun oli uudelleen\nmentävä lämmittelemään hiestävään saunaan. Kello kävi jo kolmatta ja\npian tytötkin nousivat mennäkseen heinämaalle. He pyysivät minua\nmukaansa, kun he olivat matkalla Svartevalliin päin, jonne minäkin\naioin. Mutta kun oli kerrottu Restoisenmäellä olevan paljon väkeä\nkoolla, tahdoin ensin tavata heitä. Menin sinne, mutta tulin liian\nmyöhään. Väki oli mennyt niityilleen ja soilleen ja vain lapset olivat\nkotona. Läksin väen jälkiä seuraamaan kasteista ruohoa tarkaten. Mutta\ntultuani suurille soille jäljet hävisivät ja minä eksyin metsään.\nHuutelin ja ammuskelin, mutta saamatta muuta vastausta kuin kaiun\nhuudoistani. Kiukustuneena palasin lasten luo ja kaduin, vaikkakin\nliian myöhään, etten ollut suostunut tyttöjen pyyntöön. Korvaukseksi\nneljän tunnin metsässä harhailusta annettiin minulle kehlollinen\noivallista kuoripiimää, josta ei tahdottu ottaa maksua. Kun ei kukaan\nosannut neuvoa tietä Svartevalliin, päätin omin päin samoilla sinne,\nmutta olin kuin lumoissa. Olinhan tottunut löytämään oudoissakin\nmetsissä tien, mutta tänään se oli mahdotonta. Kun piti mennä\nmäärättyyn suuntaan, jouduinkin aivan toisaalle ja kun piti kulkea\nsuoraan eteenpäin, kuljinkin ympyrässä, niin että miltei olin uskoa jo\nnoituuteen. Aurinko, jota aina olin pitänyt varmana kompassina, tuntui\nkääntyvän konsa eteeni konsa taakseni. Olin lopulta niin sekaisin,\nväsynyt ja kiusaantunut, että päätin, etten enää koskaan oppaatta\nlähtisi Taalain metsiin harhailemaan. Ja tuntuu kuin vielä nytkin tuon\npäivän rasitukset minua joskus kiusaisivat.\n\nKello oli jo 8 aamulla, kun toistamiseen lähdin Restoisenmäeltä. Ensin\nkuljin poluntapaista, mutta kun se loppui, oli vain nenäni kompassina\nja minä jouduin kurjaan metsään, missä olin jäädä tiheikköihin,\nrämeisiin ja soihin. Lopulta ei ollut muuta neuvoa kuin kolmannen\nkerran palata Restoisenmäelle, jonne tulin kolme tuntia ankarasti\nkäveltyäni klo 11. Menin nyt Torniomäelle, josta sain ukon pojan\nnäyttämään n.s. oikeata tietä, todellisuudessa tuskin näkyviä jälkiä.\nKuljimme pitkiä soita myöten, kunnes tapasimme hamralaista heinäväkeä,\nenimmäkseen naisia, jotka parhaillaan söivät päivällistä. Täällä\ntapasin kaksi ukko Pulkkisen poikaa, Antonin ja Eerikin. Turhaan\nkoetin saada opasta. Vaikka olisin mitä tarjonnut, oli heinänteko\nheille kalliimpi. Päivän helle ja juoksentelu oli jo puristanut monet\nhiet, mutta pahempaa oli vielä tulossa.\n\nSaatuani virvokkeeksi vähän maitoa läksin taas matkalle saamieni\nneuvojen mukaan. Tultuani Svartevallin karjamajalle, joka nyt oli\nautiona, neuvottiin menemään veräjästä ja sitten kulkemaan polkua\nmyöten Näfveråsiin. Olin koko päivän kulkenut avojaloin. Märkiä\nrämeikköjä kulkiessani oli jalkojeni nahka kutistunut kokoon ja jalat\nalkoivat arastella. Silti oli pyrittävä eteenpäin. Kaiken lisäksi tuli\nvielä uusi kiusa, josta tähän saakka olin saanut vain esimakua,\nnimittäin sääsket ja metsäkärpäset. Tultuani korpeen jouduin kuin\nsotaan salojen mäkäräin ja paarmojen kanssa. Kahlattuani suuren suon\nhalki tulin kankaalle, missä vain harvassa kasvoi vankkoja honkia.\nMutta jo ensi askeleilla hyökkäsi kimppuuni miljaardeja sääskiä ja\nkärpäsiä, jotka tulvivat vastaani, niin että ne pimittivät ilman ja\ntuossa tuokiossa ne minut peittivät kuin olisin saanut vaipan\nympärilleni. Ne tulivat sellaisella vauhdilla kuin raesade ja tuntui,\nkuin olisi viskelty herneitä kasvoilleni. Nämä metsän nälkäiset oliot\nkävivät uhrinsa kimppuun sanomattomalla vimmalla ja mistään\npiittaamatta ne takertuivat ensimmäiseen parhaaseen kohtaan kuin\nkongrusilaiset raketit. Joka kerta kun huitaisin kädellä kasvoihini\nniitä tuhansittain tipahteli maahan, mutta heti oli yhtä paljon uusia\ntilalla. Minun oli haettava suosta suojapaikkaa saatuani otsani\nkuhmuja täyteen ja käteni kuin nokkosten polttamiksi. Mietiskelin,\nmiten pääsisin pitkän kankaan yli, jonne olivat kerääntyneet koko\nmetsän itikkaparvet, sen vuoksi että se oli korkeaa maastoa. Vihdoin\nluulin keinon keksineeni. Sivelin naamani ja käteni suosta\nkaivamallani savella ja menin uudelleen taisteluun. Mutta pitkälle en\npäässyt, ennenkuin taas oli paettava suohon taittamaan oksa kumpaankin\nkäteeni. Näin aseistettuna otin vastaan uusia ihmissyöjien\nhyökkäyksiä. Mutta vaikka kuinka hosuin ja huiskin vihtoineni, ei se\nestänyt niitä tunkeutumasta suuhun, nenään, silmiin ja korviin. Mitä\npidemmälle ennätin, sen suuremmaksi saattue kasvoi, myriaadien\nsiivekkäiden pilvenä minua ympäröidessä. Niiden soitto oli yhtä\nhelvetillinen korvilleni kuin pistot kiusallisia tuntohermoilleni. Ja\naina kun lähestyin suurta puuta, tulvi siitä uusia laumoja synnyttäen\noikeita sotahuutoja. On vaikeata edes kuvata asemaani. Silmistäni\nvirtaili kyyneleitä, ja joka kerta kun vedin henkeäni, sain suuhuni\nneljä viisi kärpästä. Lopulta ei ollut muuta neuvoa kuin juosta minkä\njaksoin, etteivät ne kokonaan minua söisi. Tuntui kuin olisin ollut\nkujanjuoksussa. Jälkenikin olivat veriset, sillä terävät kivet olivat\nrepineet jalkani rikki. Kun minua täten oli kaahattu yli vuorien ja\nmäkien ja olin päässyt taas suomaille, vapauduin tästä nälkiintyneestä\nseurasta. Katsahdin taakseni nähdäkseni, näinkö todellakin olin niistä\npäässyt. Saattaa arvata kuinka nyt hengästyneenä huohotin ja miten\nmielelläni olisin heittäytynyt pitkäkseen lepäämään, sillä siksi\nuupunut olin. Mutta siihen ei ollut aikaa. Vedin saappaat veristäviin\njalkoihini ja kiiruhdin edelleen, kunnes tulin Svartåhon ja samalla\nSvartevalliin. Kun tätä karjamajaa käytetään vasta syksympänä, oli se\nautiona. Menin tyhjään tupaan. Siellä ei ollut muuta kuin kuivaa\nihmisravinnoksi aiottua puunkuorta ja kotikärpäsiä, jotka minun\nhäiritseminäni surisivat ympäri huonetta.\n\nHieman levättyäni kiiruhdin neuvotun veräjän kautta polulle, joka\njohti metsään. Niukan puoli neljännestä kuljettuani haarautui se\nuseiksi pieniksi poluiksi. Seurasin ensin yhtä, sitten toista ja\nvihdoin epäröivänä mitä polkua kulkisin, valitsin vasemmanpuolisen,\njoka minusta näytti suurimmalta. Mutta kun sekin loppui, käännyin\noikealle kädelle etsimään toisia polkuja. Ne olivat jo varemmin\nloppuneet, joten juoksentelin turhaan noin neljänneksen penikulmaa\nkuluttaen saapaspahani riekaleiksi. Käännyin ympäri ja kuljin itsekään\ntietämättä minne, mutta kahlattuani joen yli tulin rämeen luo ja näin\nsiellä ihmisiä. Iloisena, vaikkakin uupuneena lähestyin heitä, mutta\nmiten hämmästyinkään, huomatessani heidät samoiksi, jotka olin\npäivällisaikana jättänyt. Olin siis kuin mikäkin löyhäpäinen\ntuntikausia juoksennellut metsässä enkä minä eivätkä heinämiehetkään\npystyneet selittämään, mitä teitä olin kulkenut. Toiset nauraa\nhohottelivat, toiset valittelivat eksymistäni ja kiukustuneena\ntyhmyydestäni minun oli itsekin otettava osaa nauruun. Selitettiin,\nettä olin erehtynyt veräjästä, niitä oli kaksi, minun olisi ollut\nmentävä toisesta. Olin siis tietämättäni toistamiseen kulkenut\nSvartåhon.\n\nEn tiedä olisiko nyt kukaan menetellyt kuin minä. Lepäämättä, niin\nväsynyt kuin olinkin, lähdin uudelleen taipaleelle. Päätin mieluummin\nvielä kerran eksyä kuin olla ihmisten naurun esineenä. Läksin, mutta\nHerra tiennee, että tuhat kertaa mieluummin olisin toivonut saada\njäädä ja että pelko ja huoli tekivät askeleeni raskaiksi. Aurinko\nkallistui jo kohti läntistä taivaanrantaa ja illan viileys virvoitti\nkoko luontoa ja minuakin. Vaikka olinkin koko päivän juoksennellut\nsietämättömässä helteessä kurjia saloja pitkin ja poikin, vaikk'en\nollut syönyt muuta kuin aamulla vähän maitoa ja vaikka jalkani olivat\nraadeltuina kuin olisin kulkenut orjantappuroissa — tunsin saavani\nuusia voimia, jotka kaiketi juontuivat kovasta luonnosta ja\nitsepäisyydestäni. Edessäni oli runsaanpuoleinen neljännes\nSvartevalliin ja sieltä vielä penikulma saloa Näfveråsiin, jonne oli\nyöksi ehdittävä. Kello 7 olin uudelleen tuon kirotun veräjän luona,\nmutta enpä enää antanut sen itseäni johtaa harhaan. Hyppelin gasellin\ntavoin kiveltä kivelle ja jos joku olisi minut nähnyt sapeli ja pyssy\nkädessä paljain jaloin metsässä nelistämässä, olisi hän varmasti\nluullut minua kaistapäiseksi.\n\nNiinpä vainotun hirven tavoin tulin jo kello 9 Näfveråsin\nkarjamajoille, jotka kuuluivat Fågelsjön suomalaisille. Täällä oli\nkolme karjalaidunta majoineen. Kuhunkin kuului niityntilkkuja ja\nlaidunmaita. Niistä oli yksi autiona, toisessa asui paimentyttö,\nkolmannessa, johon poikkesin, vaimo kolmen lapsensa kera. He puhuivat\nomituista ruotsia, joka kuulosti epämiellyttävältä korvaan. He pitivät\nminua maantie-rosvona ja minä muuna minua olisi voinutkaan pitää.\nMinun aseeni, tapani ja villi ulkoasuni oli juuri sentapainen. Ja kun\nkaiken lisäksi saavuin yön tullessa yksin metsän kätköistä yksinäiseen\npaikkaan, jossa vain nämä heikot olennot olivat kotosalla, niin ei ole\nkumma, jos eukon sydän lekahteli. Silti hän tekeytyi hyvätuuliseksi ja\nkoetti kohteliaisuudella päästä ystäväkseni. Hän antoi maitoa\njuodakseni ja kehoitti ottamaan osaa heidän kehnoon ateriaansa.\nVäsymykseltä en jaksanut syödä mitään, vaan pyysin yösijaa. Omituista\nkyllä kehoitti hän minua öitsemään paimentytön luona toisessa majassa,\nluultavasti poistaakseen vaaran omalta kohdaltaan. Niinpä joskus\nuhrataan naapurin lato oman pelastamiseksi. Mutta kun en jaksanut enää\naskeltakaan kauemmaksi, oli hänen pakko tehdä minulle tilaa toiselle\nmakuulavalle, makuutoverinani nokinen poika, hänen itsensä asettuessa\nkahden pikkutytön kera toiselle — vain yhden laudan erottamana.\nPaneuduin siis tähän likaiseen hökkeliin levolle puolialastomien\nrepaleisten kakaroitten pariin, saamatta tässä kurjuuden pesässä unta\nsilmiini. Sillä vereni olivat vielä liikkeellä, ja kirputkin\nhäiritsivät, joten vasta aamupuolella uupumuksesta nukahdin.\n\nSyötyäni seuraavana aamuna kuoripiimää (flöte), suuren kimpaleen\njuustoa ja leipää, joista ei maksua otettu, sain edellämainitun\npaimentytön tietä näyttämään Söderbergin karjamajoille, joiden\nlähettyvillä fågelsjöläiset olivat heinässä. Tämä tytöntypykkä oli\nnuori, eikä suinkaan epämiellyttävä. Jos hän olisi pessyt kasvonsa\npuhtaiksi, olisi hän kenties ollut kaunotar. Hänen piti viedä maitoa\nja vuohenjuustoa, jota suomalaiset nimittävät _mössöksi_,\nkarjamajoille. Mutta kun hänen piti ajaa karjansakin sen puolen\nmetsiin, oli minun pakko, ellen tahtonut joutua eilisen kaltaisiin\nikävyyksiin, alistua hänen kanssaan ajelemaan karjaa laitumille ja\nsehän oli toisenlainen tehtävä kuin eilinen kilpajuoksuni.\n\nKuljimme yli monien rämeitten ja kankaitten ja kulkiessamme pienen\nsuon ohi sain herkukseni ihania lakkoja, joista kypsyyden mukaan\nkäytetään kahta eri nimeä. Kovina ja punaisina ne ovat _muuramia_\n(myrbär), keltaisina ja pehmeinä _lakkoja_ (mölton).\n\nMatkalla tyttö kertoi olevansa Lehtomäen Thomasgårdista ja että\nhänellä oli 12 sisarta ja 3 veljeä, jotka kaikki elivät. Edellisistä\nyksi palveli Tukholmassa, muut olivat hajaantuneet eri paikkakunnille.\n\nHolmfallin rämeillä tapasimme tytön isännän _Sigfrid Martinpoika\nTossavaisen_; hän oli vanhan polven suomalaisukkoja, joka vaimoineen\nväkineen niitti ahojaan. Kun huomasin heidät jo etäältä kiersin\nhiipien metsikön taaitse kuullakseni heidän keskusteluaan. Tyttöä\npyysin olemaan niin kauan piilossa metsässä. Lienen auringossa\nkiiltävissä varustuksissani näyttänyt janitshaarilta, sillä eukko\nsäikähti niin, ettei voinut puhua eikä huutaa. Hän seisoi kuin\nkivettyneeksi maahan juutuneena, voimatta kääntää minusta katsettaan.\nUkko, joka niitti heinää selin meihin kääntyneenä, ei ymmärtänyt, mikä\nsai eukon pitkäksi ajaksi vaikenemaan. Kääntyessään ympäri hänkin\nhätkähti. Kun vihdoin aloimme puhua, antoi hän minun selvästi\nymmärtää, että hän piti minua lurjuksena ja maankiertäjänä, jolta\nsaattoi odottaa mitä tahansa. Kumminkin muuttuivat hänen käsityksensä\nminulle sitä edullisimmiksi mitä enemmän keskustelimme. Siihen\nvaikutti ehkä osaltaan paimentytön kuulustelu, jonka emäntä sillä\naikaa toimitti ja josta luultavasti kävi selville, etten ollut viime\nyöpaikassani varastanut enkä rosvonnut. Ukko saattoi itse minut\nlopulta Söderbergiin, missä meidän piti tavata vanha suomalaisukko\n_Halfver_ eli _Harald Antinpoika Tossavainen_. Ukot olivat keskenään\nsopineet siitä, että illalla yhdessä palaisivat kotiin ja minä\npääsisin nyt heidän matkassaan Fågelsjöhön.\n\nSöderbergissä oli vain lapsilauma kotona ja tulella suuri kattila,\njossa keitettiin mössöä, joka vaatii monen tunnin keittämisen.\nLapsista oli eräs 8-vuotias poika heikkomielinen. Hän ei osannut puhua\neikä ymmärtänyt puhetta, hän vain syyttä suotta nauroi, kiljui,\nviipelöi sormineen ja irvisteli. Hän oli niin hullu, ettei osannut\nitse edes syödä, vaan oli rintalapsen tavoin syötettävä. Mutta silti\nolivat hänen kasvonsa kuvan kauniit. Ihailin kauan hänen säännöllisiä\npiirteitään, kreikkalaista profiiliaan ja hienoa, miltei läpikuultavaa\nhipiäänsä ja minusta oli synti, ettei henki vastannut muotojen\nkauneutta. Saapuville tullut äiti kertoi sydämensä kylläisiä suruja\npurkaen, että lapsella kahden vanhana oli ollut niin ankara\nkaatuvatauti, että hän oli päivittäin saanut kaksikymmentäkin\nkohtausta. Hän oli koettanut kaikkia mahdollisia parannuskeinoja ja\nkun hän oli kuullut, että piti kohtauksen kestäessä huuhdella lasta\njääkylmällä vedellä, oli hän sitäkin koetellut. Tauti hellittikin\nheti, mutta lapsi tuli hulluksi. Äiti oli lohduton, etenkin kun katsoi\nitsensä syypääksi onnettomuuteen. Lapsen hoidosta koituvia vaivoja,\nsilä kun ei voinut hetkeksikään jättää omin päin, kantaa hän\nmielihyvin varomattomuutensa vuoksi ansaittuna rangaistuksena. Ja jos\nteen päätelmiä tämän järjettömän elukan puhtauden perusteella, hoiti\nhän sitä paremmin kuin muita. Ehdotin, että hän lähettäisi sen\nmielisairaalaan, mutta siihen ei hän mistään hinnasta sanonut\nsuostuvansa, että jättäisi pojan muiden hoidettavaksi. Minua liikutti\ntuo äidinrakkaus. Ja kun puhutaan raaoista puolibarbaarisista\nmetsäläisistä, on muistettava, että senkin povessa on monesti jalompia\ntunteita kuin valistuneissa piireissä. Kuinka moni pääkaupungin asukas\nonkaan antanut sulkea puolisonsa tahi lapsensa Danvikiin voidakseen\nitse ottaa osaa huvitteluihin.\n\nTäällä sain taas hyvän aterian maitoa, leipää, voita ja juustoa. Leipä\noli täällä niinkuin muuallakin valmistettu akanoista ja petusta.\nToisessa pirtissä tapasin Halfver ukon, jota pidettiin kylän parhaana\npyssyseppänä. Hänkään ei aluksi katsellut minua leppein silmin. Siihen\non jokaisen, joka aikoo käydä tapaamassa näitä metsäsuomalaisia,\nvalmistauduttava. Hänen ei pidä antaa ensimmäisen kohtelun,\nepäluuloisuuden ja juron jyrkän vastaanoton, joka tuntuu luotaan\ntyöntävältä, itseään pelottaa. Suomalainen on tottunut pitämään\njokaista vierasta julki vihollisenaan, jota vastaan hän varautuu\nsuurella varovaisuudella. Tähän kuin toiseksi luonnoksi käyneeseen\nominaisuuteen ovat ehkä vaikuttaneet ne vainot, joiden alaisina he\novat olleet ja osaksi vieläkin ovat. Alussa koetun jurouden korvaa\ntäysin hyväntahtoisuus, jota saa osakseen, kun kerran on päässyt\nheidän ystäväkseen. Siinä on suomalainen ruotsalaisen vastakohta,\nsillä tämän kohteliaisuus on alussa suurin, mutta vähenee pian, kun\ntaas suomalaisen lisääntyy. Näiden kansojen osanottotavatkin ovat\nerilaisia: toinen näyttää teoillaan, toinen sanoin; toisen ystävyys on\nsydämessä, toisen vain kielellä.\n\nKun olimme sopineet, että kolmisin lähtisimme kello 5 aikana\niltapäivällä Fågelsjöhön, menin eilispäivän rasituksesta väsyneenä\nnukkumaan heinälatoon, missä sattui huvittava kohtaus kuuron ukon\nkanssa. En ollut vielä nukahtanut, kun ladon omistaja, eräs\nsuomalaisukko, joka ei tiennyt mitään tulostani, tuli sulkemaan auki\njättämääni ovea. Saattaa kuvitella hänen kummastustaan, kun hän näki\nminun murha-aseitteni välähtelevän heinien lomitse. Hän ei tiennyt\nolinko jo nukkunut; hän seisoi epäröiden, mitä piti tehdä: oliko\notettava pyssyni ja sapelini tai suljettava minut latoon, oliko minut\nherätettävä tahi ensin käännyttävä naapureilta apua hakemaan. Hänen\nparhaillaan tuumaillessaan minä äkkiä karjaisin. Hän säikähti niin,\nettä hypähti korkealle. Kysymyksiini antoi hän mitä hullunkurisimpia\nvastauksia, sillä hän luuli kysyväni kokonaan toisia asioita. Emme\nmitenkään selviytyneet vähemmällä kuin menemällä Halfverin luo, joka\nlähemmin selitti, kuka minä olin. Illan suussa tulivat Sigfrid ja\nhänen serkkunsa Halfver tänne. Läksimme matkalle heidän kotiansa.\nTäältä oli runsaasti puolitoista penikulmaa järvenrantaan ja järven\nyli yhtä pitkä matka kylään. Minä ja Sigfrid soudimme ja Halfver ukko\npiti perää.\n\n_Fågelsjö_ tahi Volsyöni kuten suomalaiset sitä nimittävät, sijaitsee\nkauniilla paikalla samannimisen järven rannalla. Sen 6 taloa on\nrakennettu miltei suoraviivaisesti rantaa pitkin. Niiden välillä on\nvain peltoja ja niittyjä, jotka, muihin suomalaiskyliin verrattuna,\novat vähemmän kivikkoisia ja maaperä viljavampaa. Ei silti pidä\nluulla, ettei täälläkin tapaisi kiviröykkiöitä, etenkin talojen\nlähettyvillä. Paikka on muuten alava, Fågelsjön ja Tyckelnin välinen\nkannas. Viimeksimainittu järvikin näkyy kylään, vaikkakin etäällä.\nEdellinen, jonka yli soudimme, on kauniitten saariensa puolesta Juvan\nSalajärven kaltainen. Paitsi pieniä kallioita ja riuttoja on siinä 20\nsuurehkoa saarta. Kylän alla oleva ranta on niin matalaa, että saa\nkulkea lähes kolmasosan neljännestä, ennenkuin tulee syville vesille.\nSen sain tänään kokea mennessäni uimaan. Fågelsjö on, omituista kyllä,\nTaalain Moran pitäjää, vaikka sen asemansa puolesta pitäisi kuulua\nHärjedalin Svegiin, johon se muinoin luettiinkin. Hülphers sanoo,\n»että paikkakunnalla kerrotaan Härjedalin kuuluessa Norjaan tämän\nseudun tulleen liitetyksi Moraan jonkun miesmurhan vuoksi, kun\nHärjedalilainen oli murhannut mooralaisen.» Täältä onkin Moran\nkirkolle 18 penikulmaa, kuljettiinpa sitten kumpaa tietä tahansa,\nsillä on valittavissa kaksi eri tietä, joko Herrdalin—Elfdalin tai\nVoxna—Furudalin kautta. Ratsutietä, joka (kesällä) kulkee Orsan\nsuomalaismetsien Qvarnbergin ja Rosentorpin halki, on 14 tai 15\npenikulmaa, suksilla, n.s. linnuntietä lienee vain 12 penikulmaa.\nSiksipä lieneekin ennen jouluna tahi pääsiäisenä sattunut, että joskus\nkoko kyläkunnat, sekä miehet että naiset, Moran ja Orsan\nsuomalaismetsistä hiihtäen tulivat halki suurten salojen ja painuivat\nkuin tuntureilta tuleva lumivyöry kirkolle. He asettuivat lähimpiin\nkyliin ollakseen kirkolla molemmat pyhät, ja sitten kääntyi tuo\nkaravaani takaisin häviten metsään, kuten satujen noidat ja sissit.\nTällaisella kirkkomatkalla viivytään viikon päivät. Matkueella on\ntavallisesti hinattavanaan tusinan verran ruumiita ja parikymmentä\nkastamatonta lasta. Onko siis ihme, että suurimmat kastettavat perillä\nhuvikseen kiipeilevät kellotapuliin. Voi paremmin ajatella kuin kuvata\nniitä haittoja ja kärsimyksiä, joita Fågelsjön suomalaisille Moraan\nkuulumisesta koituu. Samaten on Orsan suomalaisten laita. Heidänkin\nkirkolleen on 9 tai 10 penikulmaa. Nämä suomalaiset ovatkin pyytäneet\nuseammin kuin kerran saada yhtyä kappeliseurakunnaksi, joka omine\nkirkkoineen kuuluisi Svegin seurakuntaan. Mutta ruotsalainen papisto\non asettanut aineelliset etunsa tässä kuten monessa muussakin asiassa\nhengellisten edelle ja vastustanut kiivaasti yritystä.\n\nUkko _Pulkkinen_ Torniomäellä kertoili niistä monista ja\npitkäaikaisista riidoista, joita hän suomalaisten asianajajana oli\nkäynyt emäseurakunnan papistoa vastaan. Asiaa oli ajettu kaikkia teitä\nkäyttäen aina korkeimpaan oikeusasteeseen saakka. Tuloksena oli ollut,\nettä kun oli saatu kuulla, että suomalaisten oli ollut pakko säilyttää\nmaakuopissa tahi kuusenhavuissa ruumiita, estääkseen niitä kelin\ntuloon asti mätänemästä, heidät pakotettiin vedättämään ruumiit joko\npaareilla kahden hevosen välissä tahi purilailla 8—12 penikulmaa\nsaadakseen vainajat ajoissa siunattuun multaan. Joskus oli käynyt\nniinkin, että perillä oli huomattu arkku tyhjäksi. Ruumis oli matkalla\ntipahtanut arkunpäästä metsään. Ei auttanut muu kuin palata sitä tien\nohelta etsimään. Vihdoin v. 1757 he 10 penikulman päähän emäkirkolta\nsaivat Hamran kylään hautausmaan, mutta ei rukoushuonetta tai\nkappelikirkkoa, kun se olisi liiaksi heidät muka erottanut muusta\nseurakunnasta. Siis kirkkomaata saatiin, mutta kirkkoa ei. Ja niin on\n60 vuotta yleinen etu saanut väistyä yksityisen tieltä. Papisto antoi\nMoran ja Orsan suomalaisille luvan joskus käydä Härjedalin Svegin\nkirkoissa, joihin oli 3—4 penikulmaa ja joiden papit joskus kastoivat\nja vihkivät ja nyttemmin joka toinen vuosi käyvät Moran\nsuomalaismetsillä köyhiä sieluja ruokkimassa ja kukkaroja\nverottamassa.\n\nMajoituin _Sigfrid Tossavaisen_ luo. Syötyämme kysyi isäntä,\ntahtoisinko tulla hänen kanssaan järvelle katsomaan näkyikö kaloja.\nKun minua huvitti oppia tietämään, miten ukko sai selville kalojen\npiilopaikat, suostuin mielelläni, luullen, että oli todellakin kysymys\nkalastuksesta. Mutta voiko suurempaa yksinkertaisuutta kuvitella? Jo\nrannalla oudostutti minua se, että lähdimme vesille ongitta ja\npyydyksittä. Ajattelin: kaiketi sinulla ne on jollakin saarella tai\nniemekkeellä, kuten meilläkin usein on tapana. Ukko istui soutamaan,\nminä pitämään perää. Soudimme lahdesta toiseen ja saarelta saarelle,\nkatsellaksemme, kuten ukko sanoi, kaloja. Se tapahtui siten, että\npysähdyimme lahdelmiin jonkun paalun tahi kohon luona ja ukko tuijotti\ntiukasti kuin kalalokki 5 à 10 minuuttia veteen, nähdäkseen kaloja.\nMutta kun ukon silmät luultavasti eivät olleet sen kummemmat kuin\nminunkaan, ei hän tietysti voinut nähdä mitään syvyyksien\nsalaisuuksia, semminkin kun vielä hieman tuuli ja veden pinta sen\nvuoksi oli sameaa. Soudimme sillä tavoin ylt'ympäri ja vihdoin kotiin\nnäkemättä kalaa. Enkä minä tiedä, miten kaloja olisi saatu, vaikka\nolisi nähtykin. En voi selittää tätä ukon menettelyä muuksi kuin pikku\nhöperyydeksi, ja silloin minäkään en ollut paljoa viisaampi, kun\nseurasin mukana. Ja ellei hän muissa toimissaan ja puheissaan olisi\nosoittautunut hyvinkin viisaaksi, niin selittäisin hänet\nvähämieliseksi. Silti pidän tuota menettelyä vanhuuden tuomana\nlapsellisuutena, josta hän itsekään ei ollut selvillä.\n\nPuro eli pieni joki erottaa hänen ja Halfversin talot muusta kylästä.\nTultuamme kotiin menin useat kerrat joen yli tapaamaan erästä isäntää,\njoka myöskin oli suutari, saadakseni apua saappailleni. Tämä ukko,\njota en tavannut, oli tunnettu rikkaaksi ja saidaksi. Kerrottiin, että\nhän säilytti rahansa ja hopeansa maahan kaivettuna, jonka vuoksi\nvaraskaan muutama vuosi sitten ei löytänyt talosta muuta kuin vähän\nruokatarpeita. Siitä asti ei ukko ole uskaltanut talostaan kauaksi\npoistua. Öisin hänellä on aina lähettyvillä ladattu pyssy.\n\nYleensä näyttää Fågelsjö muita suomalaisseutuja varakkaammalta. Ja\nkun täälläkin syödään akanaleipää, on sitä oudompaa nähdä suuria ja\nkomeita huoneita, paperoituja saleja kuvastimineen ja seinälamppuineen,\nkivisine jääkellareineen, keittiöitä kirkkaine vaskikattiloineen,\npulloineen ja kasareineen, hyllyn täydeltä porsliineja ja\nkivimaljakoita y.m. Sellainen oli Sigfridin talo ja tuollainenhan ei\nsuinkaan osoita köyhyyttä. Kun vietin yöni suuressa uudessa olkiladossa\neli luuvassa, huomasin siellä ensimmäisen suomalaismetsillä näkemäni\npuimakoneen.\n\nSeuraavana aamuna menin isäntäväkeni mukana lähellä olevalle niitylle\nnähdäkseni, miten he niittivät heinää. He käyttivät pitkiä\nviikatteita, samantapaisia kuin paikoittain Karjalassa. Ruumis saa\nolla suorassa asennossa ja viikatteella lyödään vain yhdeltä puolen.\nMinä kun olin tottunut savolaiseen lyhytvartiseen viikatteeseen, jolla\nkumarassa lyödään molemmille puolille ja joka soveltuu etenkin\nmättäisille niityille, en aluksi osannut pitkävartista käyttää.\nEmännän, joka kohteliaasti lainasi minulle teräväksi hiotun\nviikatteensa, oli hypähtämällä syrjään vältettävä jalkojaan, kun minä\ntottumattomana lyöntejäni ohjaamaan hosuin enemmän hänen kinttujaan\nkuin heinää. Pian pääsin ahkerasti harjoitellen niin pitkälle, että\nvedettyäni muutaman kerran turpeista juurta myöten niihin iskemäni\nterän, vähitellen sain syntymään puhdasta jälkeä. »Niitettyäni»\nisännältä ja emännältä kehumisia taitoni johdosta, innostuin niin,\nettä löin terän kiveen sellaisella vauhdilla, että se kurahti\nkappaleiksi. Luulin ukon suuttuvan ja ellei juuri toruvan, käyvän\nhappamen näköiseksi. Mutta hän ei ollut millänsäkään, vaan sanoipa\nkuin puolustuksekseni, että se oli jo ennen ollut säröillä.\n\nMaanviljelyksestä kertoi isäntä, ettei viime vuosina juuri ollenkaan\nollut käytetty kaskiviljelystä, mutta mikäli sitä käytettiin,\nmeneteltiin samoin kuin Svärdsjössä. Vilja saadaan nykyään pelloista,\njotka kylvetään parina kolmena vuonna perätysten, joskus useampanakin,\njos ne kasvavat. Sitten annetaan niiden ruohottua ja käytetään niitä\nneljä viisi vuotta niittyinä. Pidettiin hyvänä saavutuksena, jos\nsaatiin 2 tynnyristä 10 tynnyrin sato tahi jos nelikosta saatiin\ntynnyri. Usein ei saatane edes siemenenkään vertaa. Peruna ja pellava\nmenestyvät täällä hyvin, mutta ei hamppu. Täällä kuten muissakin\nkylissä oli lannantekoa varten eri rakennus.\n\nJouduin sitten emännän kanssa syvälliseen keskusteluun uskon asioista\nja uskonnosta yleensä. Aiheen siihen antoi hänen väitteensä, että\nLossa äsken hirttäytyneen vaimon sielu nyt oli helvetissä. Kun\nrohkenin lausua epäilyksiä siitä, jouduin koskettamaan eukon arimpia\nkohtia. Hän esitti heti raamatun todistuksia sellaisella kiivaudella,\nettä minun oli hyvinkin väiteltävä, ennenkuin pystyin puolustautumaan.\nSiitä jouduimme puhumaan Jumalasta ja Jumalan sanasta. Huomasin\nhyvinkin pian, että hän oli raamattuun perehtynyt. Hän hyökkäsi\nvoitokkaana kimppuuni raamatunlausetulvalla ja olisi kysymyksineen\nvarmasti saanut minut temppelin harjalle, ellen todistelutaidollani\n(dialektiikalla) olisi välttänyt hänen maisterikysymyksiään kääntäen\nne pussiin jouduttuani aivan toisiksi. Nytpä minäkin aloin hyökätä,\nsotkin hänet sofismeilla omiin väitteisiinsä, joihin eukko takertui\nniin, ettei niistä raamatunluvulla voinut suoriutua. Paitsi raamattua\nosasi hän kannesta kanteen myöskin Nordbergin postillan. Hänen\npuheistaan ja halustaan palata uskonnollisiin keskusteluihin huomasin,\nettä hän oli lahkolainen, kuuluen herännäisiin, joita haaveilijoita\noli näillä paikoin. Kun tulimme pirttiin, otti hän Nordbergin\npostillan alkaen siitä paukutella kaikin voimin ja jatkaen, vaikka\nhuomasikin, miten vähän häntä kuuntelin. Mies oli aivan vastakohta.\nHän ei kuunnellut eukkonsa oppineita luentoja, joilla tämä jo aikoja\nsitten oli niin hänet ikävystyttänyt ja kiusannut, ettei ukko edes\nmaannut samassa huoneessa. Ukko keskusteli minun ja muiden kera\nääneensä aivan toisista asioista, mutta se ei häirinnyt emännän lukua.\nLopuksi pyysi hän, että minäkin olisin niin ystävällinen ja lukisin\nkappaleen postillasta. Hän oli niin hellittämätön, että vaikka minä\nkeksin kaikenlaisia verukkeita päästäkseni kiusallisesta\nluottamustoimesta, oli minun alistuttava lukemaan luku Nordbergiä. Nyt\nhän vasta tuli hyvälle tuulelle, kiitti ja kehui minua oppineeksi ja\nviisaaksi ylioppilaaksi, minun oli kumminkin opittava lukemaan\nhitaammin. Olin nimittäin suoriutuakseni tehtävästä mahdollisimman\npian lukenut minkä kieli kerkesi. Nyt hän alkoi laulaa virren toisensa\njälkeen toisten nauraessa. Hänen hengellinen tekopyhyytensä alkoi jo\nolla minulle kiusallista, miltei vastenmielistä. Lopuksi hän kysyi,\nenkö minäkin osaisi laulaa. Ja vaikka ponnella annoin kieltävän\nvastauksen, niin hän minua kuitenkin kiusasi pahemmin kuin paholainen\nJobia. Minun tuli niin ilkeä olo, kuin olisi jotakin madellut pitkin\nruumistani ja minulla ei ollut muuta neuvoa kuin mitä nopeimmin\nsiepata hattuni ja paeta talosta. Surkuttelin itsekseni ukko-raukkaa,\njonka täytyi sietää niin paljon oppineisuutta ja toivoin, että kohtalo\nsuojelisi minua saamasta sellaista vaimoa.\n\nJouduin siten naapuritaloon, jossa ukko Halfvers ja renki olivat\nnuotalle menossa. He kysyivät, enkö lähtisi mukaan. Suostuin\nmielihyvin. Ja kun varemmin olin oppinut miten »kaloja katsotaan»\najattelin, että olisi hauska nähdä, miten kaloja saadaan. Taaskin\nnäytti entinen hassutus alkavan. Nuotan ollessa veneessä soudettiin\nlahden poukamasta toiseen, pysähdyttiin paikotellen muutamien\nkyynäräin etäisyydelle rannasta ja tuijotettiin tiukasti veteen\nkatsomaan, näkyikö kalaa, kuten sanottiin ja kun ei näkynyt,\nsoudettiin seuraavaan lahteen, jossa uudistui sama temppu. Jos olisi\nollut tyyni ja lämmin ilma, niin varmasti olisimme kaikkialla\nnähneetkin pieniä n.s. rantakaloja, joita he tähystelivät, mutta kun\ntänäänkin tuuli ja sitä paitsi oli hieman koleahko, niin kalat olivat\nvetäytyneet loitommas rannoilta ja oli niitä laineiden läikkeen vuoksi\nvaikea erottaa. Siten oli jo soudettu lähes puoleksi ympäri järven\nnuottaa heittämättä järveen ja luulin jo, että palaisimme tyhjin käsin\nkuin mennessämmekin. Mutta lopulta nähtiin vilahdukselta pieni kiiski\ntai särki. Heti potkittiin nuotta järveen, vaikkakin järvenselälle\npäin, joten veneen ja rannan välinen kalansaalis jäi apajan\nulkopuolelle. Tämä tapahtui _Kuikanlahdessa_. He saivat tästä apajasta\nnoin viisi kappaa särkiä. Vaikka molemmin puolin olisi ollut yhtä\nhyviä apajapaikkoja, joista olisi voinut saada yhtä hyvän ellei\nparemman saaliin, en voinut saada ukkoja heittämään uudelleen nuottaa,\nkun he eivät enää rannalla »nähneet kalaa». Soudimme siis tiehemme\nkatsellaksemme vielä siellä täällä veteen. Ja jos he saivat jossakin\nlahdessa nähdä verkonkohon, niin he uskoivat, että niiltä paikoin jo\nkaikki kalat olivat menneet verkkoon. Niin soutelimme, kunnes tulimme\nkotirantaan yrittämättäkään muuta kuin tämän ainoan apajan.\n\nOlisi taipuvainen uskomaan näitä kalastajia Aataminaikuisiksi, sillä\nsaaliinhimoinen ihminen tuskin voi typerämmin menetellä. Kun lisäksi\ntiedämme, että Fågelsjön suomalaisia pidetään niin etevinä kalastajina,\nettä he yksin maksavat erikoisen veron tästä oikeudesta, niin on\ntuo kummallinen kalastustapa sitä ihmeteltävämpi. (Jokainen osakas\nmaksaa Voxnan virran lohen- ja särjen-pyynnistä Grefsjön virrassa\n24 killinkiä. Sitä paitsi on heidän ylläpideltävä ¼ ruotua, josta\njokainen talonpoika moralaisille maksaa 2 pankkotaalaria. Sen sijaan\nmaksavat Orsan suomalaiset 12 tynnyriä rukiita kaskeamisoikeudestaan,\nvaikkakin he vähänpuoleisesti tätä oikeuttansa enää käyttävät. Sitä\npaitsi he kustantavat 4 sotamiestä (Hülphersin mukaan nyttemmin 2)\nja ovat velvolliset pitämään teitä kunnossa 10—12 penikulmaa ja\nottamaan osaa kaikenlaisiin pieniin menoihin. Papeilleen he maksavat:\nkirkkoherralle, naulan humaloita, kuorman puita ja yhden päivätyön joka\ntoinen vuosi, viljaa ⅓ ruununverosta ja 2 leiviskää voita (5 taalaria\n1 äyrin sotilasrahaa), 2 killinkiä lehmästä ja pääsiäisrahaa muutamia\nropoja hengeltä. Kappalaiselle he maksavat 6 kappaa talosta, vaikka\npitäjällä maksetaan vain 3. Koulumaisterille maksaa joka talo 3 kappaa\nja lukkarille 2 pankkoa savulta sekä juustoja. Sitä paitsi saa tämä 5\ntynnyriä pitäjänmakasiinista.)\n\nUituani kotirannassa soudin uudelleen järvelle asettaakseni\npitkänsiiman, jossa oli vain 150 koukkua, kun useampia ei ollut\nsaatavissa. Illalla kävin muiden talojen väkiä tapaamassa, sillä kun\noli lauantai-ilta, jota pidetään puolipyhänä, olivat kaikki tulleet\nkotiin metsistä ja niityiltä. Tapasin m.m. talollisen _Mikko\nOllinpoika Tossavaisen_, 56:n ikäisen miehen, joka taisi selvitellä\nsekä kylän synnyn että suomalaisasutuksen haarautumat. (Tässä ei ole\nsopiva paikka esittää tuota laajaa selvittelyä.)\n\nFågelsjön kylän oli perustanut _Sigfrid Tossavainen_, joka oli\nmuuttanut Tandsjöstä. Hän oli nuorena poikana isänsä kera tullut\nSuomesta ja ensin asettunut Tandsjöhön, johon isä ja muu suku jäikin.\nSigfrid oli asunut siinä talossa, jota nykyään nimitetään\nNorrgårdiksi. Hänen poikansa oli _Martti Sigfridinpoika_ ja tämän\npoika _Sigfrid Martinpoika_, joka vieläkin asuu samassa paikassa.\nTällä oli kaksi poikaa _Martti_ ja _Olli_, joista viimeksi mainittu\nmuutti länteen päin ja jonka jälkeläiset haaraantuivat ja raivasivat\nuusia tiloja. Edellinen, _Martti Sigfridinpoika_, muutti itään ja\nperusti sen talon, jossa isäntäni ja Halfver ukko asuvat. Sillä hänen\npojallaan _Sigfrid Martinpojalla_ oli kaksi poikaa, _Martti_ ja _Antti\nSigfridinpojat_, jotka jakoivat talon ja joista edellisellä oli yksi\npoika, nykyinen isäntäni, Sigfrid Martinpoika, joka oli naimisissa\nKaarina Ersintyttären kanssa, Svegin ruotsalaiskylästä. Antilla oli\nyksi poika, ukko _Halfver_.\n\nKotia päästyäni talon emäntä, joka muuten oli viisas ja järkevästi\ntaloutta hoitava nainen, taas väsytti minua raamatullisilla\nkysymyksillään. Olin onnettomuudekseni voittanut hänen kristillisen\nrakkautensa, vieläpä sydämensä luottamuksenkin, jonka vuoksi\nhän pyysi, että minä valistaisin hänen sieluansa muutamien\nraamatunpaikkojen suhteen, jotka hänestä tuntuivat hämäriltä. Minulla\noli aihetta epäilykseen, että hengellinen rakkaus oli sukua\naistilliselle, sillä hän koetti houkutella minua kaikin keinoin yöksi\nkanssansa makaamaan kauniiseen saliin, missä hän yksin makasi. Mutta\nkun en tahtonut panna koetukselle hänen uskollisuuttansa, niin\nriuhtaisin itseni irti hänen käsistänsä ja pakenin latoon.\n\nSunnuntaiaamuna olin jalkeilla mahdollisimman varhain ehtiäkseni käydä\nTandsjössä, Sandsjössä ja Hamrassa samana päivänä, ainoana, jolloin\nväki oli kotona. Emäntä tahtoi, että viipyisin rukouksien ajan\ntalossa, mutta kun ei minulla ollut siihen aikaa, selitti hän\ntulevansa minun kerallani Tandsjöhön siellä toimittaakseen\nhartaushetkensä ja että hän itse tulisi minut soutamaan yli puolen\npenikulman selän. Ukko kielsi häntä avuliaisuudesta ja pani renkinsä\nsoutamaan. Hän saattoi minua rantaan saakka, missä kaihoten jätti\njäähyväiset, mutta ei millään ehdolla ottanut maksua olostani ja\nruoastani.\n\nJo ennen lähtöäni oli tämä omituinen nainen käyttäytynyt sangen\nnaurettavalla tavalla. Sillä aterioidessani heittäytyi hän äkkiä\nvatsalleen poikittain rahille nenäni eteen sellaisella kiireellä, että\nluulin aluksi hänen saaneen halvauskohtauksen tai tuimia\nvatsanväänteitä, mutta huomasin pian sen johtuvan uskonnollisesta\npuuskasta ja hurmostilasta, jossa hän toimitti aamurukouksensa\nantamatta muiden pilkan ja naurun itseänsä häiritä.\n\nSain sittemmin kuulla, että Fågelsjön kylä joitakuita aikoja sitten\noli ollut kuuluisa herännäislahkonsa vuoksi, joka paikkakunnalla oli\nherättänyt sellaista hämmennystä, että Helsinglannin papiston oli\nlähetettävä kaksi nuorinta veljeään sitä vaimentamaan. Mutta kun\nnuoret lähetit eivät olleet kyllin vankasti perillä pyhien kirjojen\nopeista eivätkä olleet odottaneet saavansa vastaansa niin voimakkaita\ntodistuksia kumotakseen, niin heidän täytyi nolattuina poistua, joten\nviimeinen villitys tuli edellistä pahemmaksi. Moran rovastin oli siis\nitse tultava tänne kehoittamaan ja varoittamaan kansaa luopumaan\nharhauskostaan. Hänellä oli kolmena vuotena ollut täysi työ, etenkin\noli muuan muita pitempi mies ollut vaikeasti voitettavissa. Turhaan\noli rovasti tarjonnut sielunsa pantiksi, jos hän luopuisi sotkuisista\nkäsitteistänsä, mutta mies oli vain sanonut: »En toki, pelkään että\nvedät minutkin mukanasi helvettiin» (je tör int', je är redd du drar\nmig till helvitet meddej). Mutta yöllä, kun pappi nukkui sikeintä\nuntansa, joku koputteli hiljaa ovelle. Pelästyneenä rovasti kavahti\npystyyn kysyen, kuka se oli. Se oli tuo pitkä, joka nyt oli muuttanut\nmieltä ja vastasi: »Tulen tykösi kuin Nikodeemus yöllä. Minun täytyy\nsinua totella». (Je kommes till dej som Nikodemus om natten. Je jette\nlyde dej.) Silti ei rovasti uskaltanut päästää Nikodeemusta sisälle,\nvaan pyysi tulemaan seuraavana päivänä.\n\nEttä kansa täällä on kovin taikauskoista ja taipuvaista uskomaan mitä\nihmeellisimpiin asioihin, saatoin päättää eräästäkin kertomuksesta,\njonka isäntäväkeni jutteli varmana totena. Sen piti tapahtuneen n. 40\nvuotta sitten Herrdalin pitäjän Östansjön kylässä, josta emäntä ja\nrenki olivat kotoisin. Tässä kylässä oli näet ollut Kaarina\nJuhanantytär niminen 20-vuotias tyttö, joka muun heinäväen kera oli\npaneutunut Diplan niitylle nukkumaan. Täältä oli paholainen\nkuljettanut hänet puolen penikulman matkaa korkealle vuorelle, jota\nsen johdosta oli alettu nimittää Näckenbergiksi. Vuorella oli ollut\nsuuri oksaton petäjä, jossa oli vain latva jäljellä. Täältä\npuunlatvasta hänet vuorokauden kuluttua löydettiin. Kun häntä ei\nmuuten saatu alas, oli erään miehen, jota nimitettiin »Per på backen»\nvasaraa ja rautanauloja käyttäen kiivettävä puuhun, josta toi tytön\nalas. Mutta hän oli muuttunut mykäksi eikä voinut ennen saada\npuhelahjaansa takaisin, ennenkuin oli uhrattu kirkolle viisi plootua.\nHän oli aluksi sekapäinen eikä moneen viikkoon voinut nauttia muuta\nkuin vettä. Myöskin pastori Rister (poika) oli pitänyt häntä useita\nviikkoja luonansa saamatta häntä nauttimaan ruokaa. Sittemmin hän tuli\nparemmaksi, vaikka jäi sekapäiseksi. Tämä tyttö elänee vieläkin\nnaimattomana.\n\nKun tällaisia tarinoita vieläkin uskotaan, ei ole kumma, jos Moran\npitäjä ennen muinoin oli kuulu noituudestaan (Trulldomsväsendet i\nDalarne), josta Königsvärdkin lienee kirjoittanut.\n\nMuuten kerrottiin toinen, vaikkakin uskottavampi seikka saman kylän\n23-ikäisestä tytöstä Kaarina Svansdotterista (Jungberg) jolla ei koko\nruumiissaan ole niin hiuksen tai karvan haiventa. Kun vanhemmat ovat\nrikkaita on lääkärin apuun turvattu, mutta turhaan.\n\nMatkalla Lill-Tandsjöhön koin eilen asettamani pitkänsiiman, jossa oli\nvain kuusi ahventa ja suurehko taimen, jotka jätin siimaan. Rannalta\noli vielä kappale matkaa kylään, johon menimme Juho Korpin tahi\noikeammin Korppisen luo, joka oli jo vanhahko sujuvaa suomea puhuva\nmies. Hänen poikansa, suuri täysikasvuinen mies, piti minua teininä ja\nvakuutti mielellään lahjoittavansa muutaman killingin, jos omistaisi.\n\n_Lill-Tandsjö_, Thure-Tandsjö eli Bortsjö, kuten sitä myöskin\nnimitetään, on pieni kyläntapainen, jossa on 2 naapuria ja 14 henkeä.\nSen lasketaan kuuluvan Tandsjöhon, josta se on lähes ¾ luode\npohjoiseen ja josta se luultavasti on tänne muuton kautta syntynyt.\nUkko ei muistanut kuka sen alkuaan oli raivannut. Siellä oli ennen\nasunut _Hännisiä_ ja _Kirjalaisia_, ennenkuin Pekka Pekanpoika\n_Tossavainen_ Fågelsjöstä muutti tänne. Hänen lapsensa _Halfver\nPekanpoika_ ja _Kristina Pekantytär_, jotka vieläkin elävät, ovat\njakaneet talon kahtia. Jälkimmäinen, joka oli emäntäni, oli mennyt\nnaimisiin _Juho Korppisen_ kera Sandsjöstä. Kävin naapuritalossakin,\nmutta en tavannut muita kotona kuin kolme pientä lasta vuoteella\nnukkumassa. Jos olisin tullut kylään vähää aikaisemmin, olisin päässyt\njärven yli Tandsjöhön, jonne väki äsken oli veneellä mennyt. Meidän\noli siis käveltävä maitse runsas penikulma.\n\nTandsjö, suomalaiset sanovat Tandsiöni, on rakennettu pitkin\nsamannimisen järven rantaa, järven, joka kapeutensa vuoksi on enemmän\nvirran näköinen. Kylä on kauniilla paikalla, mutta näköalaa\nrajoittavat kaikilta puolilta suuret vuoret ja mäet, joista suurimmat\novat _Kotimäki_ ja _Tahkomäki_. Paikka on kuin silmää kiehtova\nSveitsin laakso. Olin tullut tavatakseni ihmisiä kotona. Ja kyllä he\nenimmäkseen kotona olivatkin. Päivällisen söin _Pekka Paulinpoika\nHynnisen_ luona. Kuten tavallista sain kuoripiimää ja pettuleipää,\njoka oli tavallista parempaa ja jossa tuntui olevan aromaattisia\nryytejä. Senpä vuoksi söinkin sitä tavallista enemmän ja sain tietää,\nettä makeahko ja tavallaan miellyttävä maku johtui _paukkuheinästä_,\njoka lienee tavallinen lychnis dioica, jota oli muiden heinien kera\nkuivatettu ja sekoitettu pettuun. (Nimen sanottiin johtuvan siitä,\nettä kun kukan suupuolesta puristetaan ja äkkiä painetaan syntyy\npaukku). En missään nähnyt käytettävän, kuten meillä kotona,\nhätäleivän aineksina vehkaa (calla palustris kasvin juuria), jota ei\nsovikaan suositella. Sitä vastoin he hyvin tunsivat _suolaheinän_\n(rumex acetosan) käytön.\n\nTämä kylä on 6 neljänneksen penikulman etäisyydellä luoteeseen\nHamrasta ja lasketaan kirkolle olevan 10 ½ penikulmaa. Taloja on 7,\nasukkaita n. 50. Sen pitäisi olla kahden Suomesta tulleen talonpojan,\n_Sakarin_ ja _Markkuksen_ raivaama. Edellinen, joka asettui nykyiseen\nn.s. Välitaloon, (Mellangård) lienee ollut taitava seppä.\nJälkimmäisestä, joka asettui nykyiseen Vestergårdiin, tuli toisten\ntalojen asukkaiden kantaisä. Mutta vähän myöhemmin n.s.\ntaalalaisretken (Dalmarsch) aikana komennettiin kylän koko miehinen\nväki Tukholmaan, sillä oli lähetetty käsky, että joka ei tule, sen pää\nhakataan poikki omalla kynnyksellä. Sille tielle kaikki suomalaiset\njäivät saaden surmansa, joten seitsemään vuoteen ei kylässä ollut\nyhtään miestä, kunnes _Matti Kirjalainen_ tuli tänne Tenistä ja\nsamoihin aikoihin _Eerik Jaakonpoika Hynninen_ Suomesta. Hän oli\ntullut sotaa pakoon yli Ahvenanmaan, joka oli ollut niin autiona, että\nhän saarilla näki vain yhden vanhan akan.\n\nMaksettuani päivällisestä 3 killinkiä sain matkaseurakseni erään\nrengin, joka aikoi Lehtomäelle, mutta jonka sain muutamalla\nkillingillä tulemaan Sandsjön kautta, jonne täältä oli niin runsas\npenikulma, että sitä voi pitää viitenä neljänneksenä. Jo ennen\nlähtöämme alkoi sataa ja satoi lakkaamatta koko päivän.\n\nPuolitiessä tapasimme pienen hökkelin, jossa asui Norjasta tullut\npakolainen, joka oli rakentanut tuon mökin. Menimme sisälle\nlevähtääksemme sateelta hieman, mutta meidän oli pakko kiiruhtaa\nuudelleen ulos. Huoneessa olivat vain lapset kotona. Olen kyllä käynyt\nmonissa köyhissä ja kurjissa hökkeleissä ja nähnyt mitä suurinta\nviheliäisyyttä, mutta en koskaan vielä sellaista epäsiisteyttä ja\nlikaisuutta kuin täällä, missä ihmiset elivät kuin elukat. Samassa\npirtissä ja saman katon alla oli tila kahdelle lehmälle ja n. 10—12\nvuohelle, joiden löyhkä tuntui jo kauas rakennuksen ulkopuolelle.\nViimeksimainittujen osastolle oli annettu suurin tila kolmesta\nkarsinasta ja se oli kahta kyynärää lattian alapuolella, mutta kasvoi\npäivittäin lisääntyvästä lannasta. Likaiset, repaleiset ja\npuolialastomat ja kuten minusta näytti nälkiintyneet lapset, joilla\nnurkissa oli pienin tila, olivat vaarassa joutua lehmien jalkoihin\ntahi pudota pukkien pariin, sitä enemmän kuin kahtena ikkunana oli\npieni lasipala, josta niukka valo vain puoleksi valaisi tuota\nsurullista laumaa.\n\nTultuani Santasiöniin (Sandsjön) kävin kylän kolmessa talossa, joissa\nvain vanhin väki ymmärsi suomea. Muuten oli kylässä kaikkiaan 6 taloa,\n47 henkeä. Tämäkin kylä, josta järvi näkyy kappaleen matkan päässä, on\nalavalla paikalla vastoin tavallisuutta suomalaismetsissä. Täällä on\nasunut ja asuu vieläkin _Röntöisiä_, _Nyröisiä_ ja _Korppisia_.\nRöntöisestä, joka oli hukkunut Kotijärveen (Hemsjön) kerrotaan tarina,\nettä kun hänen huutonsa kuuluivat kylään, ja väki oli siitä\nilmoittanut vaimolle, oli tämä aivan tyynesti vastannut: »Anna Pertty\nhuutoo». Hän luuli olevan kyseessä lähimmän naapurin. Ukko hukkui ja\npaikkaa nimitetään vieläkin _Röntyisen lahdeksi_.\n\nToinen juttu kerrottiin _Jussi Ollinpoika Nyröisestä_ todistuksena\nkohtalon kostosta tai noidan ennustuksesta. Hänen luoksensa oli kerran\ntullut tietäjäksi tunnettu ontuva suomalainen, _Antti Niilonpoika\nHänninen_ Tenistä. Nyröisen pojat Erkki ja Ulle, jotka olivat\nvallattomia pojanvekaroita, olivat tehneet pilaa ontuvan ruumiin\nvioista, jonka vuoksi tämä ajoi pojat tuvasta ulos. Kun nämä yrittivät\naukaista oven, hän piteli sitä kiinni. Lurjukset ottivat pyssyn,\nsaivat piipun ovenraosta sisälle ja pamauttivat. Kuula onneksi teki\nvain naarmun Hännisen reiteen. Ukko kehoitti isää rankaisemaan poikia\nkarkeasta vallattomuudesta. Mutta tämä oli nauraen sanonut: »kuin\ntaisivat ampua.» Silloin oli Hänninen sanonut: »Niin totta kuin minä\noon Niki Hännisen poika, pitäis sinun oma poikais surman sulle antaa!»\nTämä ennustus toteutui pian kamalalla tavalla. Sillä 18 vuotta\nmyöhemmin, v. 1771, Erkki ampui isänsä. Isä näet saattoi poikaansa\nTandsjöhön kouluun, kun koira alkoi paikallaan haukkua tien vieressä.\nPoika otti pyssyn ja meni katsomaan, mikä siellä mahtoi olla. Sillä\naikaa ukko istui muurahaispesälle levähtämään. Kun ei metsässä mitään\nnäkynyt, tuli poika takaisin. Käveltyään hetkisen hän näki jotain\nliikkuvan pensaan takana. Hän luuli sitä koppeloksi — ampui, ja ukko\nkaatui rintaan haavoitettuna maahan. Hänellä oli ollut kellahtavan\nruskea liivi, josta erehdys johtui. Verissään oli ukko ennättänyt\nsanoa: »Voi veikkonen sinua, kuin isäis ammuit», ja niin oli kuollut.\n\nJuotuamme vähän maitoa Pekka Ollinpojan luona jatkoimme matkaamme.\nMukanani tullut renki kyllä tahtoi mennä suoraan Björkbergiin, mutta\nkun vaatenyyttini oli Hamrassa ja kun olin antanut sanan, että tänään\nsinne saapuisin väen kera keskustelemaan, en tahtonut heitä pettää,\netenkin kun olin saanut kuulla, että he olivat luvanneet kokoontua\nminua tapaamaan. 12 killingin juomarahalla sain rengin suostumaan\ntekemään mutkan ja seuraamaan minua Hamraan, jonne suoraa tietä\nlaskettiin olevan kolme neljännestä. Pidin siis kiirettä, niin että\nenemmän juoksin kuin kävelin mäkistä ja hiton kivistä tietä. En ole\nennemmin enkä myöhemmin nähnyt enemmän kivikkoa puolen penikulman\ntaipaleella. Oli käveltävä kuin kiviröykkiöiden päällä jalkojen maata\ntapaamatta ja väliin oli vastassa kallioita ja rotkoja eikä tiestä\nollut vihiäkään. Se näkyi kyllä saappaistakin, jotka perille tullessa\nolivat kuin veitsillä viilletyt.\n\nSandsjöstä lähtiessäni oli kello jo 8, joten saavuin Hamraan 9\ntienoilla. Menimme muutamiin taloihin, mutta tapaamatta ketään kotona.\nViimein näimme eräästä piipusta nousevan savua ja menimme sinne.\nTäällä tapasimme eukon, joka tiesi missä ulkohuoneessa sen talon väki,\njonne vaatteeni olin jättänyt, tapasi nukkua ja hän opasti meidät\nsinne. Täällä toimelias emäntä sytytti kunnon takkavalkean pesään ja\nse olikin totisesti tarpeen. Oli nautinto saada muuttaa kuivia\nvaatteita. Tänne kokoontuivat harvat kotona olevat miehet, joiden\nkanssa pakinoitsin sydänyöhön asti. He valittivat, että ihmiset,\nodotettuaan koko päivän ja lopulta luultuaan, etten enää tulisikaan,\nolivat suurimmaksi osaksi menneet niityilleen ja karjamajoilleen.\n\nSeuraavana aamuna annoin kutsua luokseni talonpojat _Kjöpmanin_ ja\n_Heikki Korpin_, joiden tiedettiin taitavan runoja ja loitsuja. He\ntulivatkin, mutta pyytelivät anteeksi, etteivät mitään muka osanneet —\nheidän silmistään näin, ettei se pitänyt paikkaansa. Kjöpman minusta\nnäytti suurelta lurjukselta. Hän sanoi omistavansa kuninkaallisen\nkäsikirjeen, jonka _Sigfrid Pohjalainen_ Suomesta tulonsa jälkeen oli\nsaanut Lehtomäen omistamisesta. Sen piti olla v. 1623 saatu.\n\nKylän piti olla kahden Suomesta tulleen pakolaisen, _Kemppaisen_ ja\n_Nuutti Nuutinpoika Nuotisen_ raivaama, joista jälkimmäinen asettui\nnykyisen Storgårdin paikalle. Hänen sukunsa oli alenevassa polvessa\nseuraava: Hänen pojallaan _Lasse Nuutinpojalla_ oli poika _Antti\nLassenpoika_, joka kuoli lapsettomana ja tytär _Liisa Lassentytär_,\njoka oli naimisissa Mikko Pekanpoika Hännisen kanssa Hännilästä.\nHeillä oli kaksi tytärtä, joista _Liisan_ oli nainut _Erik Mikonpoika\nStårk_ Losista; nimi oli saatu sotaväessä. Hänen poikansa _Eerik\nErsinpoika_ eli, ollen 64-ikäinen. Hän jakoi talon kolmeen osaan,\nantaen yhden veljelleen Pekka Ersinpojalle, toisen serkulleen Mikko\nMikonpojalle ja itse pitäen kolmannen osan. Muut kylän asukkaat ovat\nSuomesta tulleitten _Kemppaisten_, _Pulkkisten_ ja _Karppisten_\njälkeläisiä.\n\nTahdoin heti lähteä edelleen, mutta isäntäni pyyteli hartaasti, että\nmenisin hänen poikansa kanssa talon alapuolelle järvelle onkimaan,\nvakuutellen lammissa olevan kaloja, kunhan vain osattiin pyytää. Minun\noli lopulta suostuminen. Menimme ja toimme pian hyvän keiton ahvenia.\nNyt vasta huomasin ukon tarkoituksen. Luultavasti hän oli käskenyt\npoikaa tarkkaamaan minun käyttämiäni salaisia temppuja, voidakseen\nniistä sitten hyötyä. Kun poika tietysti ei mitään huomannut, kysyi\nukko, enkö tiennyt millä aineella koukku oli voideltava, jotta kala\nsöisi. Itse hän osasi tavallisen ahvenenloitsun »Ahven ainua kalainen,\ntulek onki ottamahan» — — mutta siitä ei enää oikein ollut apua.\nToinenkin vanha ukko, jonka tapasin juuri kylästä lähtiessäni, pyysi\nsamoin. Kuulin sittemmin, että kaikki muut kyläläiset paitsi ukko\n_Erkki Pekanpoika Pulk_ ja hänen väkensä, olivat hyvin taikauskoisia\nluottaen lukuihin ja taikatemppuihin.\n\nSyötyäni päivälliseksi oivia ahvenia läksin kylästä Lehtomäelle.\nLähtiessäni lahjoitti emäntä minulle vanhan tuohivirsuparin, jotka\ntulivatkin hyvään tarpeeseen. Hän oli ehkä huomannut miten huonossa\nasemassa olin, ja jalkanikaan eivät olleet vielä parantuneet matkan\njäljiltä. Minun oli pakko ottaa poika matkaseurakseni, sillä Sandsjön\nrenki ei ollut malttanut odottaa, vaan oli jo varhain aamulla lähtenyt\nkotiinsa. Kävimme ensin katsomassa hautausmaata, joka oli peltojen\nvieressä kappaleen matkaa kylästä. Tämä 24 kyynärän suuruinen neliö,\njohon vain Hamran, Sandsjön, Tandsjön ja Björkbergin suomalaisella on\noikeus ruumiita haudata, oli kivimuurilla ympäröity ja käytävän yli\noli rakennettu vaja, jossa ruumispaareja säilytettiin. Vanhoihin\npuuportteihin, jotka oli suljettu, oli Pulkin ukko puukolla\nkaivertanut, vasempaan: »The som re:de.li:ga. för. sig. van: dratt\nhaf:va. komma. till. frid. ock. hvi:las. uti. der:as kam:rar. Esai 57\nv. 2.» ja oikean puoliseen: »Mån:ge. the. som. under, jor:de:ne.\nsof:va. Lig:ga. sko:la up:vakna Som:li:ga. till. Evigtt Lif. Som:liga\ntill Evig försmädel:se och bloga. Dan. 12.» En enää ihmetellyt sitä,\nettei kirkkotarhassa ollut kirkkoa, mutta sitä enemmän, ettei\nhautausmaalla ollut yhtään hautaa eikä ristiä. Poika selitti minulle\ntuon arvoituksen siten, ettei ollut tarkoitus tänne haudata ruumiita,\nvaan peitettiin ne kesällä muutamiksi viikoiksi tahi kuukausiksi\nmärkiin kuusenhavuihin syksyllä vietäväksi Moran kirkolle. Tarhan\nnurkassa olikin lautavaja, jonka alla oli ruumishuone.\n\nKun meidän täältä piti metsän läpi oikaista Lehtomäen tielle,\nsamoilimme kauan eksyksissä. Ennätimme silti hyvissä ajoin\npääkortteeriini Kasakan ukon luo Lehtomäelle. Illalla menin naapurin\nmiesten kera koukkuja laskemaan järveen. Heilläkin oli vain 150\nkoukkua, joten näytti sillä kuin tämä määrä olisi ollut tavallinen\nnäillä paikoin. Syöttinä käytimme kivikaloja (stenfisk). Kun oli\npitkähkö matka kotirantaan, lepäsimme yön rakovalkean ääressä\nmetsässä. Illalliseksi olimme ottaneet m.m. paistettua ankeriasta,\njota täkäläiset suomalaiset pitävät suurena herkkuna, (siinä he\neroavat savolaisista ja karjalaisista, jotka eivät edes tahdo nähdä\nkoko kalaa, luullen sitä käärmeeksi). Enkä minäkään voi kieltää, että\nse on herkullinen, etenkin verrattuna karkeaan pettuleipään.\nJälkiruoan otin suosta, sammuttaen janoni mehukkailla lakoilla, kunnes\npimeä ne kätki minun himokkailta katseiltani.\n\nVarhain seuraavana aamuna koimme koukut. Saaliiksemme saimme\nkontillisen suuria ahvenia ja kaksi ankeriasta. Toverini olivat niin\npersoja ankeriaille, etteivät voineet olla toista heti paistamatta.\nSiitä sai jokainen osansa. Heitä nauratti kun kerroin, että savolaiset\npelkäävät ja kammoksuvat tätä käärmeenä pitämäänsä kalaa, jonka vuoksi\nhe usein hävittävät ja upottavat verkkonsa ja kalavehkeensä, kun\nmuuten eivät tarpeeksi nopeasti siitä vapaudu.\n\nTäältä menin Thomasgårdiin, missä olin luvannut erään eukon puolesta\nkirjoittaa kirjeen hänen tyttärelleen, joka palveli vapaaherra\nFrisendorffilla Ekholmissa, 1 ½ penikulmaa Enköpingin tuolla puolen.\nEukko kattoi minulle aamiaiseksi tuoretta kalaa ja maljan kuoripiimää.\nTäällä tapasin muijan, joka lauloi moniaita runoja. Häneltä ostin\nitselleni parin uusia tuohivirsuja neljällä killingillä.\n\nTultuani kotiin sain kuulla, että minut sillä aikaa oli kutsuttu\nHärköiselle ankeriasta syömään. Menin siis sinne päivälliselle.\nKeitetty ankerias oli sangen herkullista; epäilen saako paremmin\nkeitettyä edes Tukholman parhaissa ravintoloissa, vaikka se ehkä\nsiellä on paremmin pippuroitua ja maustettua. Illalla menin metsään\nkoettelemaan Aatamin pyssyä. Kun sillä 80 askeleen matkalta osui\npilkkuun, menin pienelle lammille, missä ammuin sorsan, jonka\ntoin kotiin. Ostin neljällä pankkotaalarilla tämän luodikon\nSuomalaismetsien muistoksi ja näytteeksi heidän käsitöistään.\n\nPitkäaikaisen kylässä oleskeluni vuoksi olin tullut kaikkialla niin\ntunnetuksi ja niin voittanut ihmisten rakkauden, että he pitivät\nkunniana saada minua puhutella. Monet kadehtivat isäntääni siitä, että\nhän yksin sai pitää minut majassaan ja vanha Kasakka oli kunniasta\nkoko ylpeä. Koetettiin suostutella minua jäämään ainakin täksi kesäksi\nkylään ja käytettiin kaikkia mahdollisia keinoja. Mutta kun he\nikäväkseen huomasivat, ettei mikään auttanut, pyysivät he minua\nsiirtämään lähtöäni päivästä toiseen. Se onnistuikin osaksi, sillä\nmilloin olivat hevoset metsässä, milloin kengät irti ja seppä, jonka\npiti kengittää, poissa.\n\nEhkä emäntä juuri tuon luottamuksen vuoksi illalla teki minulle\nvuoteen heinälatoon kahden täysikasvuisen tyttärensä pariin. Syyksi\nsanoi hän sen, että muka tallinparvella, missä tähän asti olin\nnukkunut, heinät muka haisivat pahalta. Minun on lisättävä, että\npyynnöstäni hänen poikansa tuli mukaan yötoveriksi. Emme olleet vielä\nnukkuneet, kun pari nuortamiestä jostakin naapuritalosta tuli tyttöjen\nviereen, viipyen siinä koko yön. Heidän rupattelunsa vei minultakin\nyöunen.\n\nKun seuraavanakaan päivänä ei tullut matkasta mitään, kävin\niltapäivällä muutamien naapureitten luona. Tullessani _Mäki-Ollen_\ntaloon oli emäntä pettuleipää leipomassa ja sain nyt nähdä, miten sitä\nvalmistettiin. Pienestä kaukalosta otettiin pöydälle taikinaa ja\nlaitettiin lehikäisen paksuiseksi ja kahden paperiarkin kokoiseksi.\nTämä taikina käärittiin _pulikan_ (pulikko) ympärille, joka pantiin\nuuniin ja siellä kierrettiin auki, joten ohut leipä levisi tasaiseksi.\nMuutaman minuutin kuluttua se oli paistunut ja valmis uunista\notettavaksi. Sittemmin näin toisenkin valmistustavan. Takkavalkeaa\nvasten asetettiin rautalevy vinottain n. 25° kulmaan. Pulikalla\nlevitettiin taikina, jonka liekit paistoivat. Se kävi sangen nopeasti,\nmuutamassa sekunnissa. Suurinta taitoa tarvitaan taikinan\nvalmistukseen. On vaikeata saada taikina pysymään koossa, sillä\npetussa ei ole sideainetta, joten on sekoitettava muita lisiä, jotta\ntahdas pysyy koossa.\n\n\n\n\n8. RUOKALAJEISTA. LÄHTÖ LEHTOMÄELTÄ. YÖJALASSA KÄYNNISTÄ JA KANSAN\n   TAVOISTA.\n\n\nTässä sopineekin kuvata näiden suomalaisten erikoiset ruokalajit\nKasakan eukon tiedonantojen perusteella. Ja hän tuntuikin niistä\nolevan hyvin perillä. Ne olivat seuraavat:\n\n_Mämmi_, ruotsiksi _sötklubb_, valmistettiin siten, että vesi\nkeitettiin, kunnes se alkoi poreilla, oli kiehumaisillaan, jonka\njälkeen se nostettiin tulelta ja siihen hämmennettiin ruisjauhoja ja\nsen verran mallasjauhoja, että se imeltyy. Sitä hämmennetään puolen\ntunnin ajan, kunnes se imeltyy sakeaksi kuin velli. Kun se on\ntarpeeksi makeata, nostetaan se jälleen tulelle ja kun se alkaa\nkiehua, pannaan siihen suolaa. Kun se on kiehunut, kaadetaan sitä\ntuohisiin ja ropeihin ja pannaan jäähtymään. Tätä ruskeanväristä\nsiirapinmakuista puuroa syödään herkkuna seuraavina päivinä kylmänä\npuutikuilla tahi lusikalla kerman kera kuten puuroa. _Sötbjorniä_\nvalmistetaan miltei samoin kuin mämmiä, mutta se tehdään kiinteämpää,\nleiväksi tahi limpuksi, johon käytetään mallasjauhoja.\n\n_Pepu_ (ruotsiksi _skålklubb_) on sakeaa tahdasta, jota valmistetaan\nsiten, että kylmä tai lämmin vesi suolataan ja siihen hämmennetään\nruisjauhoja, kunnes se tulee aivan kuivaksi, joten se näyttää miltei\njauholta. Sitä syödään kuin sakeaa puuroa.\n\n_Mutti_ (näfvergröt) on suomalaisten mieliruoka, etenkin kesällä\nulkotöissä, kun ei tahdota kuljettaa mukana leipää, eikä ole aikaa\nkeittää puuroa. Olen usein itse hyvällä ruokahalulla syönyt tätä\nruokalajia. Kalanlientä lämmitetään tulella, liemeen sekoitetaan\nruisjauhoja (hätätilassa muita jauhoja) niin paljon, että keitos\nmuuttuu sakeaksi taikinaksi, jolloin se otetaan tulelta. Sitä\npyörähytetään kämmenien välissä pyörylöiksi tahi pytkylöiksi ja\nsyödään kuin leipää voin tai maidon y.m. kera. Ellei kalanlientä ole,\npannaan veteen ihraa tahi muuta rasvaa ja suolaa ja menetellään\nsamaten. Edellistä valmistustapaa käyttävät itä-Taalain ja\nHelsinglannin suomalaiset, jälkimmäistä länsi-Taalain ja Värmlannin\nsuomalaiset.\n\n_Hillu_ (marjapuuro): Puolukoita keitetään ja hillo säilytetään\nmieluummin kiviastioissa. Syötäessä siihen sekoitetaan ruisjauhoja.\n\n_Rieska_ — Norjan suomalaismetsissä _kisko_ — on ohrakakku, jota\npaistetaan uunissa samoinkuin Savossa.\n\n_Talkkunaa_, ohrajauhoista, syödään ainoastaan pyhäin miesten päivänä.\n\n_Hauvikkaat_ (hötrofvor) ja _appuisia_ kastikkeeksi — hampun\nsiemenistä valmistettua — joita Savossa käytetään, ovat jo enimmäkseen\njääneet. (Unohdin kysyä käytetäänkö savolaisten mieliruokaa rokkaa,\n_hapa[n] rokkaa_ ja _lohkoa_).\n\nEniten valmistetaan kesällä sentään juustoja, kun silloin on runsaasti\nmaitoa. Eihän sitä toki liikenemään ole, jos he ruotsalaisten tapaan\nitse söisivät maidon ja juustot. Mutta he ovat äärimmäisen\nsäästäväisiä, itseltänsä kieltäviä, ruotsalaisen syödessä ylellisesti,\njos vain siihen pystyy. Siksipä hänellä onkin varastoja aitoissa ja\nladoissa ruotsalaisten ollessa tyhjinä. Luulisi, että se johtuisi\nsaituudesta ja ahneudesta, mutta niin ei ole laita. Joka on käynyt\nheidän luonaan, on huomannut sen. He säästävät ja ovat itse ilman\nvoidakseen sitä enemmän tarjota vierailleen ja ystävilleen.\nRuotsalainen mieluummin syö itse ja antaa vieraan katsella kuivin suin\n— kumminkin tässä kuten kaikessa »ei sääntöä ilman poikkeusta». Kun\nkesällä käy näiden metsien asukkaiden luona, niin tapaa kaikkialla,\netenkin karjamajoissa, suuren padan alituiseen tulella aamusta iltaan.\nSiinä keitetään _mössöä_, jota saadaan keittämällä heraa\njuustoutumisen jäljiltä. Kun en itse ole perillä naisten\ntaloustehtävistä, en voi seuraavassa tarkemmin sitä kuvata — vetoon\nkumminkin emäntäni arvovaltaan:\n\n_Juoksutusmaha_ lienee juustonteossa pääasia. Sellaisena käytetään\nsuolattua imevän juottovasikan mahalaukkua. Kun sitä tahdotaan\nkäyttää, liuotetaan sitä vahvasti suolatussa kylmässä vedessä, joka\nvesi uudelleen suolataan, ennenkuin sitä käytetään. Tätä vettä voi\nkäyttää kauan, jos se on tarpeeksi suolaista. Monet antavat\nvatsakalvon pysyvästi olla vedessä (mikä lieneekin oikea tapa), toiset\nkuivattavat sen välillä. Muutamat käyttänevät vasikan vatsassa olevaa\njuustoakin, jota he tätä tarkoitusta varten puhdistavat ja suolaavat.\nJuoksutusta _»kuohua»_ saadaan siten, että rieskamaito lämmitetään ja\nlyöpätään juoksutusveden avulla, jonka jälkeen juustoaines\nhämmennetään pieneksi ja otetaan pois, puristetaan ja kuivataan.\nVettä, joka jää jäljelle, nimitetään _»mesaksi»_. Sitä keitetään niin,\nettä kohoo hieman kuohua tahi niin kuumaksi, että se polttaa sormia,\njonka jälkeen siihen kaadetaan verestä maitoa, mieluummin vuohen\nmaitoa, jonka jälkeen se uudelleen juustoontuu. Juusto otetaan\nerilleen, siivilöimällä, ja pannaan vaatteelle kuivamaan, joten siitä\nsaadaan n.s. »missfröost». Kun hera »mesa» keitetään kokoon saadaan\nsiitä mössöä (miss-smör). Mössöön voidaan myöskin lisätä ruisjauhoja\nsen sakeimpana kiehuessa, mutta silloin on varottava sitä\nliikuttamasta tulelta jäähtymään nostettaessa; niin, silloin ei saa\nedes lattialla kävellä. Kun se on hyytynyt, survotaan se härkkimellä\nkokoon. Ruskeata makeata juustoa (sötost) saadaan lämmittämällä\nlämmintä lehmänmaitoa ja vähän kermaa, johon pannaan kourallinen\nvehnäjauhoja tahi hienoja ohrajauhoja (jos se tahdotaan saada\nvetelämpää) ja lisätään vahvaa juoksutusvettä ennenkuin jauhot\npainuvat pohjaan, jonka jälkeen sitä vahvasti keitetään, kunnes sitä\non vähemmän kuin ⅓ jäljellä ja niin että juusto porisee. Sitten\nlisätään rieskanmaidon kermaa ja koko aines pannaan jäähtymään.\n\nSeuraavana päivänä kuulin suomalaisten puhuvan, että pienessä rotkossa\nniin sanotulla Stenbergin rämeellä olisi omituisia ja näillä main\ntuntemattomia vesi-sisiliskoja. Päätin ottaa niistä selon ja menin\nillalla erään pojan kera sinne. Käyristin itselleni neulasta koukun ja\notin rihmankappaleen onkiakseni niitä muutaman. Räme oli noin\nneljänneksen penikulmaa kylästä. Täällä näin noita vikkeliä ja arkoja\nmatelijoita, joista lopuksi sain pari ongituksi. Ne olivat erivärisiä,\ntoinen vatsan alta keltainen, toinen musta ja oli siinä yksi ainoa\ntäplä. Nämä minä täytin ja jätin kivennäisten kera talvella Upsalaan\nkuljetettaviksi. Kivet sainkin, mutta sisiliskot oli turmeltu.\n\nElokuun 1 päivän aamuna menin Thomasgärdiin, jonne oli runsas\nneljännes, kirjoittaakseni, kun ensi kerralla ei ollut lyijykynää\nmukanani, runot, jotka minulle siellä eräs eukko lauloi.\n\nTänään kulki kylän kautta nuori mies, joka sanoi olevansa\nHelsinglannista ja tulevansa kalastamasta. Niinä 9 viikkona, joina hän\noli Fågelsjön tuolla puolen olevalla järvellä kalastellut onkien ja\nkäyttäen 150 koukkua, hän oli saanut suolatuksi 6 ½ tynnyriä kaloja,\nlukuunottamatta, mitä hän sillä aikaa söi. Mutta kun vertaan tätä\nhänen tietoaan siihen, mitä hän sittemmin minusta kylässä kertoili, on\nminulla syytä pitää tätä suurvalehtelijaa lurjuksena. Hän oli\nkaikkialla kertonut, että hän huolimatta nykyisestä valepuvustani\nhyvin tunsi minut. Hän oli muka nähnyt minut Tukholmassa, että minä\nolin kaartin kapteeni, jonka hänen kuninkaallinen majesteettinsa\nkruununprinssi oli lähettänyt ottamaan selkoa näistä seuduista, miten\nkansa eli, miten sitä kohdeltiin ja kärsikö se sortoa j.n.e. Tätä\nhänen kertomustaan uskottiin kaikkialla ja levisi se kulovalkeana\nkylästä kylään. Ihmiset, jotka jo ennenkin olivat kummeksuneet matkani\ntarkoitusperiä ja aavistelleet, että minulle oli annettu erikoisia\ntehtäviä, pitivät minua nyt suurena herrana ja usein sain sen vuoksi\nnähdä lystikkäitä kohtauksia.\n\nLähtöni olin määrännyt seuraavaksi päiväksi. Tämä oli koko kylän\nsurupäivä. Jo aamusta varhain oli lähitalojen väki kokoontunut\nnähdäkseen lähtöni. Nuo hyvät ja hyvää tarkoittavat ihmiset, joiden\nsuruisista kasvoista saatoin lukea sydämen tunteita, täyttivät eteisen\nja pihan odotellessaan minua saadakseen sanoa viimeiset jäähyväiset.\nKyytimiehekseni olin saanut rohkean Thomasgårdin nuorukaisen, jonka\nhevosen selässä kirstuni taas piti tehdä huviratsastuksensa metsien\nläpi. Itse kuljin edelleen n.s. apostolien hevosilla. Vihdoin oli\njäähyväishetki käsissä. Ja mihin käännyinkin, näin kaikkialla\nnyyhkytyksiä ja kyyneleitä. Olin itsekin liikutettu, sillä tiesin,\netten tämän kansan hyväksi ollut tehnyt mitään, millä olisin ansainnut\nsen rakkauden ja sitä enemmän se minuun koski. Isäntäni, vanha ukko,\nei liikutukseltaan saanut sanaa sanotuksi, hän vain puristi hartaasti\nkättäni kuin koeteltu ystävä (sellainen hän olikin enemmän kuin moni,\njoka on ystävä olevinaan) ja hänen vaimonsa ja lapsensa syleilivät\npolviani ja pyysivät minua aina pitämään heitä rakkaassa muistissani.\nMinä lupasin, turhaan yrittäessäni nenäliinalla estää kyyneleitä\ntulvimasta ilmoille. Sitten menin paikkakunnan tavan mukaisesti\nmiehestä mieheen ojentamaan kättä niinkuin poika, joka lähtee pitkälle\nmatkalle. Yhteen ääneen he pyysivät, että vielä kerran palaisin heidän\nkyläänsä ja vakuuttivat, että se olisi heidän juhlapäivänsä, kun he\nvielä kerran saisivat onnen nähdä minut. Kansa raukka, varmasti luuli\nse minua hyväntekijäkseen, joka vetoamalla hallitukseen voisi\nlieventää sen kohtaloa. — Mutta eihän valtaistuimen luonakaan aina\ntotuus pääse kuuluviin. Jätinhän kyllä painetun kertomuksen Taalain\nsuomalaisista sekä kruununprinssille että useille korkeimman\ntuomioistuimen jäsenille ja julkaisin sen sitä paitsi sanomalehdissä,\nmutta enempää en voinut tehdä. Olin tyytyväinen, ettei näihin metsiin\nainakaan vielä oltu perustettu tehtaita, mikä olisi ollut suomalaisten\nonnettomuus.\n\nSitoessani sapelin vyölleni ja heittäessäni pyssyn olalleni tunsin\nkuin helpotusta, sillä ne ikäänkuin muistuttivat, että olin\nmatkustanut kokonaan toisissa tarkoituksissa, joiden vuoksi taas\nriensin eteenpäin päämaaliani kohti. Niin jätin kylän ihmisten\nsaattaessa hyvän matkaa, kunnes olimme sanoneet viimeiset hyvästit\ntahi kuten täällä on tapana »Pidä puoliasi», niinkuin olisi ollut\nkyseessä lähteä vihollista vastaan. Ja vihollisiahan, Herra paratkoon,\nsainkin monien uhrausteni ja yritysteni palkaksi. En mitenkään voinut\nsaada isäntäväkeäni ottamaan vastaan maksua tahi ilmoittamaan paljonko\nolin velkaa. Vasta kun olin heille huomauttanut, että olisi väärin,\nettä he, köyhät ihmiset, kieltäytyisivät ottamasta sen minkä rikaskin,\nkysyi Kasakka lopulta, pidinkö 2 taalaria liikana 14 päivästä ja\nkyydistä Qvarnbergiin. Annoin kaksin verroin.\n\n[Kuva: _Tuohikontti, virsut ja leili._]\n\nKäytin koko matkan Lehtomäeltä Makkolaan tuohivirsujani, jotka, vaikka\nvähä väliä niitä runsusin pehmeillä sammaleilla, hankasivat jo ennen\nvahingoittuneita jalkojani. Lopuksi oli minun liian ahtaina\nhalkaistava ne. Ilma oli kylmä, sateitten ja tuulien vaihdellessa. Tie\nkiersi aluksi suurena mutkana Hamran järven ympäri. Kolmen\nneljänneksen päässä kuljimme kylän myllyn ja ankeriasarkkujen ohi. Tie\nkävi yhä huonommaksi ja sitä paitsi väliin niin kiviseksi, ettei sitä\nedes voinut löytää. Meidän oli nyt kuljettava suuren korven halki,\nmissä ei yksikään torppa eikä mökki keskeyttänyt yksitoikkoista\nautiutta. Ehdittyämme kahden penikulman matkan kylästä tulimme Oren\njoelle, kuljettuamme pienemmän joen yli, joka tässä yhtyi edelliseen.\nTähän pysähdyimme lepäämään ja hevosta syöttämään. Kyytimies kertoi,\nettä täältä saadaan sangen suuria lohia, joilla hän ehkä tarkoitti\ntaimenia, joita täällä usein sanotaan lohiksi. Olin jo tiellä\npäättänyt sukeltaa joenpohjasta hakemaan simpukoita, nähdäkseni oliko\nniissä, kuten Hülphers väittää, helmiä. Mutta ilma oli kylmä ja\nsateinen, virta vuolas ja joenpohja niin kivinen, ettei voinut\nhaitatta ja vaaratta mennä veteen.\n\nTäältä oli vielä penikulma Makkolaan. Tiellä säikäytimme naarasteerin\npoikueineen. Poikaset kätkeytyivät korkeaan ruohikkoon. Akkateerin\nnäin vilaukselta sen puiden välissä lentää pyrähtäissä ja pamautin,\nmutta osumatta.\n\nMeillä oli monta ylämäkeä kuljettavana, joista muuan oli Kappalinmäki\n(Kapellsbacken, ehkä pitäisi olla Kapellansbacken). Sen laella oli\nsuuri lähde, jonka luona pappi (kappalainen) pyhiinvaellusretkellään\nsuomalaismetsiin aina kiipesi hevosen selästä, istui juhlallisesti\nkivelle, otti esille taskumattinsa ja otti siitä vahvistuksekseen\nkulauksen pari. Kurillani ja tietäen, että pappi keksisi muitakin\nkiviä tienohelta, minä vyörytin tuon liuskakiven jyrkännettä alas,\njonne se kieri kanervikkoon. Muuten juttelimme koko matkan niitä\nnäitä. Kun kyytimies ja minä olimme samanikäisiä ja molemmat\npoikamaisia, tuli puhe, niinkuin usein sattuu, tytöistä. Hän vakuutti,\nettä vaikkakin pojat ja tytöt makasivat yksissä, etenkin kesäisin,\nniin ei juuri koskaan mitään luvatonta tapahtunut. He saivat aikansa\nkulumaan viattomassa rupattelussa ja leikinlaskussa. Metsillä kuuli\nvain ani harvoin puhuttavan kevytkenkäisistä naisista tahi irstaista\nmiehistä ja aviottomista lapsista. (Kun kyselin tätä seikkaa Säfsenin\nkirkkoherralta Frömanilta, sain kuulla sinä vuonna syntyneen 5 tai 6\naviotonta lasta. Todella pieni määrä!)\n\nTiesinhän ennestään, että rahvaan pojilla sekä Ruotsissa että Suomessa\noli tapana viettää lyhyitä kesäöitä jonkun kaunoisen kanasen luona\nnaapurissa. Kesällähän tytöt tavallisesti nukkuvat vaateaitoissa,\nulkohuoneissa, ullakolla ja luhdeissa. Mutta yöjalassa käynti, joka\nennen oli perinnäistapa, on nykyajan käsityksen mukaan sopimaton ja\ntapahtuu sen vuoksi muilta ja etenkin vanhemmilta salassa. Ja ellei\nollut vakituista pikku ystävää, niin katsoi poika olevansa oikeutettu\npääsemään kenen tytön luo tahansa. Sillä joka tyttöhän oli »ystävä».\nEikä siinä kyllin. Nuorukaiset liittyivät parviksi käydäkseen kylän\ntyttöjen luona, jotka makasivat yksikseen usein lukittujen ovien\ntakana. Mutta miten ihmeessä pojat sitten pääsevät sisälle? kysynee\nlukija uteliaana. Niin, siten tietysti, että tyttö itse kiltisti avaa\noven. Sehän on todistuksena nuorison tuttavallisesta yhdessäolosta —\nvaikkakin se on nykyajan siveysopin vastaista. Sv perustuu alkuaan\nentisajan patriarkallisiin oloihin, tapoihin ja käsityksiin tahi on\ntodistuksena luonnollisesta viattomuudesta, sellaisena kuin sitä vielä\ntapaa pienten lasten kesken. Nämä käynnit eivät kestäneet pitkää\naikaa. Sillä kun kukin uskottunsa kera oli säädyllisesti jutellut tahi\nlaskenut leikkiä hetkisen, niin he taas jättivät heidät — lensivät\nkuin perhoset kukasta toiseen — käydäkseen myöskin naapurin tyttöjen\nluona, jotka vuorostaan hekin saivat yövieraita. Näistä öitsimisistä,\nsuomeksi _»käyvä yöjalassa»_ tai _»käyvä yökenkässä»_, käytetään\nuseita ruotsinkielisiäkin nimityksiä, kuten »drifva nattlopp», »bli\nrotmakare» (Vestmanlannissa), »gå brandvakt» (Vermlannissa).\n\nTämä paha tapa (sillä sellaiseksi sekä luvattomaksi on sen nykyaika\ntuominnut) on väliin kehittynyt sellaiseksi, että pahanilkiset pojat,\nmuiden mentyä levolle, ottavat laitumelta hevosia, joilla yöllä\nratsastavat etäisiin kyliin kaunokaisia katsomaan. Sieltä he palaavat\naamun valjetessa vaahtoavien hevosien saadessa kokea kovaa\nratsastusta. Ruotsalainen rahvas pitää näitä yöseikkailuja monin\npaikoin tapoihin kuuluvina, vieläpä luvallisina ja laillisina. Ainakin\ntiedän, että niin oli laita monin paikoin Taalaissa ja Vermlannissa.\nOlipa tapa kehittynyt niinkin yleiseksi, että taalalaistytöt, jotka\nkarjoineen kesällä oleilivat kaukaisissa karjamajoissa, joissa\nvalmistivat juustoja ja voita, varta vasten muovailivat pieniä\npyöreitä, appelsiinin kokoisia (Vermlannissa nelikulmaisia, pienen\ntynnyrin runtin suuruisia) juustoja, joita vastalahjaksi ja muistoksi\nantoivat nuorukaisille, jotka kunnioittivat heitä yöllisellä\nkäynnillä. Olin kerran läsnä, kun isä ankarasti nuhteli nuorta\ntytärtään sen vuoksi, ettei tämä avaamalla ovea ollut vastaanottanut\nyövieraita. Ja luultavasti kerron tuonnempana tahi toiste lähemmin,\nmiten itse Vermlannissa syyskuun 15 p:nä 1821 otin osaa yöjalassa\nkäyntiin.\n\n[Kuva: _Pitkä pirttirivi._]\n\nVallattomuus meni esim. Gunnarskogissa vielä pidemmälle. Joukko\niloisia veitikoita ja pahankurisia poikia rikkaasta Trenskogin kylästä\nherätti yöllä varakkaan ja arvossapidetyn talon väen. Ja kun heidät\noli päästetty sisälle ja valot sytytetty, ottivat he esille viulun ja\nalkoivat soittaa vermlantilaista polskaa. Ja pian oli tanssi\nkäynnissä. Talon tyttäret, tytöt ja piiat, jotka herätettiin, olivat\nheti valmiit pyörähtelemään iloisten poikien kera. Talonpojille\nerikoisena piirteenä tein sen havainnon, että vaikkei tehty arvoeroa\ntyttöjen suhteen, niin talon tyttäret istuivat aina vanhempineen\nsuuren pirtin peräpenkeillä, piikojen ja palvelijain asettuessa\novipuolelle. Kun oli saatu talo jalkeille ja ilo oli ylimmillään\ntoivotettiin äkkiä ystävällisesti »hyvää yötä» ja mentiin toiseen\ntaloon, jossa uudistui sama näytelmä, ja sieltä kolmanteen.\n\nKun tahdotaan kuvata jonkun kansan tapoja, ei ole kerrottava vain\nsellaista, mikä käy yksiin omiemme kanssa ja minkä omalta\nnäkökannaltamme hyväksymme, vaan on meidän muistettava, että\njokaisella kansalla ja ajalla on omat tai poikkeavat käsityksensä,\njotka aina ovat oikeita aikanaan. Ja kuten nyt tuomitsemme monia\nentisajan tapoja ja tottumuksia, niin luultavasti vastaisuudessa\ntuomitaan monia meidänkin aatteitamme ja mielipiteitämme. Professori\nRein hyväksyi sensorina tammikuun 15 p:nä 1846 kaiken muun, mitä tässä\nteoksessa olen kertonut ja kirjoittanut, paitsi näitä tietoja\nsukupuolien keskeisistä tavoista, joita hän moitti ja kirjoitti\nreunaan, »poistettanee» (»torde böra utgå»). Minusta sitä vastoin tämä\nkuvaus saa jäädä tähän, koska siinä kerrotaan kansan elämästä\nsellaista, mikä on ajalleen kuvaavaa. Eikä siinä kyllin. Kun ei kukaan\nminun tietääkseni ole kiinnittänyt huomiota tähän aiheeseen, on minun\nvelvollisuuteni käsitellä sitä sen laajemmin. Lukija siis suonee\nanteeksi, jos tämä kohta venyy pitkähköksi.\n\nMutta palatakseni suomalaismetsiin. Mikä minun kotipuolessani tapahtuu\nsalaisesti, se tehdään täällä julkisesti, tavan säilyttäessä\nalkuperäisen avoimen luonteensa, mitä minä pidän selvänä todistuksena\nkansan viattoman puhtaista, vaikkakin yksinkertaisista tavoista.\nVoidaanpa sanoa, että vanhemmat itse (ainakin paikka paikoin)\nkoettavat saada lapsensa noudattamaan samoja tapoja kuin he itse\naikoinaan käyttivät, ja lapsetkin kohdaltaan tahtovat ne säilyttää.\nSillä tapahtuu usein, että sekä isä että äiti kulkee sen huoneen läpi,\nmissä naapurin poika makaa talon tyttären vieressä, ilman että he\nkiinnittävät siihen huomiota. Samoin tapahtuu vielä useammin, että\nnuorimies kulkee ukon ja eukon makuukamarin läpi tullakseen tyttären\nluo. Ja vieläkin oudompana ansaitsee tulla mainituksi, että jos nuori\nmies lähikylistä, vaikkapa kauempaakin jää yöksi taloon, missä on\nnuoria tyttöjä, ja jos hän on kunnolliseksi tunnettu ja myös hänen\nisänsä huone, niin hänelle tehdään ystävyyden ja luottamuksen\nosoitukseksi makuutila tyttären viereen. Se tuntuu meidän ajallamme\nmahdottomalta, jopa kieroltakin, mutta totta se on. Minulta ovat\nsuomalaismetsillä useammin kuin kerran isä ja äiti kysyneet, enkö\ntahtonut nukkua talon tyttären vieressä. Sehän on mitä luonnollisin\nkysymys. Mutta alussa, ennenkuin tunsin kansan sikäläisiä tapoja,\nällistyin, ihmettelin, olin hämilläni ja häpesin, etenkin silloin, kun\nnuori neitonen punastumatta oli vieressä uteliaana odottaen\nvastaustani. Minun on kerta kaikkiaan vielä kerran vakuutettava, ettei\nsillä ole mitään epäsiveellisiä tarkoituksia eivätkä sellaiset saa\ntulla kysymykseen ja että tämä koskee vain suomalaisia eikä\nruotsalaisia.\n\nOmituista kyllä lienevät olot muinoin Suomessakin olleet samanlaisia.\nSillä vaikken tiedä siitä kenenkään tähän saakka puhuneen ja vaikk'ei\nsuomalaisissa eikä lappalaisissa saduissa ja taruissa ole jälkeäkään,\nmikä viittaisi polygamiaan — päinvastoin vaaditaan tiukasti\nyksiavioisuutta (ks. Otava I s. 92), niin vanha ja vieläkin hyväksytty\nsananlasku tietää, että nainen ainakin yhdessä tapauksessa on _Commune\nbonum_. Tämä koskee _matkoja_. Sanotaan näet:\n\n    »Tasan matkoissa evähät,\n    tasan naiset taipaleella.»\n\nKyllähän voitaisiin tämä sananlasku tulkita niinkin, että sillä\ntarkoitetaan, että matkoilla naisten on palveltava ja tarjoiltava\nkaikille samalla tavoin, olivatpa he sitten emäntiä tai palvelijoita.\nMutta tuo selitys on yksipuolinen, jopa väärä.\n\nTodellisuudessa on tämä suomalaisten tapa vähemmän kummallinen kuin\nvieläkin käytännössä oleva tottumus, että miehet ja naiset yhdessä\npeseytyvät järvien rannoilla ja talvella käyvät yhteisessä saunassa,\nmissä pojat ja tytöt, nuoret ja vanhat alastomina kylpevät ja\npeseytyvät, ilman että se herättää pahennusta tahi aistillisia\ntunteita ja ajatuksia, eipä edes anna aihetta pilantekoon ja\nvirnailuun. (Nykyään, kun sivistys on kohonnut ja siveellisyys\nlaskenut kurssissa, on tullut tavaksi, että miehet menevät ensin,\nnaiset sitten lavalle).\n\nSamoista syistä vieläkin monet lämpimien maiden heimot käyttävät\nAatamin-aikuista pukua ja häpeemättä. Sanoohan sananlaskukin:\n_naturalia non sunt turpia_. Tässäkin tottumus on toinen luonto; mitä\nlapsuudesta asti on nähnyt ja kuullut, ei herätä myöhemminkään\nerikoista huomiota.\n\nMutta palatakseni kyytimieheeni, joka oli kaunis ja elämänhaluinen\nnuorukainen — hän niinkuin minäkin kukkeimmassa iässään — kertoi hän\nminulle aivan avomielisesti, ettei koko näillä metsillä ollut tyttöä,\njonka vieressä hän ei olisi maannut. Silti lisäsi hän nuorekkaan\nkoruttomasti, ettei ollut »koskaan mennyt liian liki». Samatenhan\nmuinoin Lemminkäinenkin kehuskeli, ja se todistaa, että sama tapa oli\nvallalla hänen aikanaan. Mutta päälläpäsmärinä, seikkailijana ja\nepäsiveellisenä veitikkana, joka ei tapojen pyhyydestä välittänyt, hän\nlisää:\n\n    »Ei ollut sitä tytärtä,\n    Ei sitä emoisen lasta,\n    jonk'en minä mahalla moanut,\n    — tun niskalla virunut.»\n\nSilti ei hän tällä suoraan sano heihin yhtyneensä. Sillä muinaisilla\nsuomalaisilla oli tapana ystävyyden ja vieraanvaraisuuden osoitukseksi\nsijoittaa tervetulleet matkamiehet talon tyttären viereen. Sehän\nselviää Kalevalan 5:nnestä runosta, jossa kerrotaan, miten Pohjolan\nemäntä kestitsi ruualla ja juomalla Ilmarista ja lopuksi:\n\n   »Pani moata matkamiehet,\n   Neijen vierehen venytti.»\n\nTämä siveellisyys ja keskinäinen luottava pidättyväisyys näyttänee\nmonesta aikamme nuorukaisesta uskomattomalta tai luonnottomalta ja\ntämän päivän nuorista herroista — mahdottomalta. Niin, minäkin\nepäilisin, kun tunnen oman luontoni, jollen varmoista tosiseikoista\ntoisin tietäisi ja ellei koettu olisi kerrottua varmempi.\n\nNiinpä kyytipoikakin sanoi monesti yöllä menneensä Martan,\nkortteeritaloni tyttären viereen, tämän maatessa vanhempiensa huoneen\nperäkamarissa, eivätkä nämä olleet sanaakaan sanoneet. Mitä tyttöihin\ntulee — he eivät itse koskaan lähde yöseikkailuihin, ottavat vain\nvastaan yövieraita — niin he eivät laske joka poikaa viereensä, he\npidättävät itselleen valintaoikeuden. Mutta etteivät menettäisi hyvää\nmainettaan, on heidän pakko ottaa vastaan sellaisiakin, joita\nviimeisinä toivoisivat. Ainakin on varma, ettei yksikään\nsuomalaistyttö sallisi ruotsalaisen taalalaisen, olipa hän kuinka\ntunnettu tahansa, tulla viereensä; sillä heitä kohtaan he tuntevat\ntodellista vastenmielisyyttä. Mutta ehkä nuoren suomalaisen väite\ntässä kohden oli yksipuolinen — liian hätäisesti tehty.\n\nMutta aihe — kovin mielenkiitoinen ainakin minun ikäiselleni — ei\nole vielä loppuun pohdittu! Minusta se on päinvastoin niin tärkeä,\nettä sietää totisesti ja perin pohjin tutkia sitä aikakirjoista ja\nhistorioista, vaikkakin toiset pitävät sitä halpana ja kirjailijan\narvolle sopimattomana, t.s., että se on ala, johon säädyllisyys estää\nkajoamasta. Joku ehkä myöskin inttää: Monessa talossa ei ollut tyttöjä,\nvaan poikia, pieniä lapsia tai ei ollenkaan lapsia. Miten makuutettiin\ntervetullutta vierasta sellaisessa talossa? Tähän kysymykseen on\nhelpompi vastata kuin moni puusta katsoen luulee. Vieras pantiin\nluultavasti emännän viereen nukkumaan, ja useistakin syistä, kuten\ntuonnempana lähemmin selitämme. Että muinoin sellainen tapa on ollut\nolemassa ja muutamin tienoin Lapissakin käytännössä siihen vihjailee\nkautta rantain Schefferus _Lapponia_ teoksessaan (painettu 1675, s.\n295), vaikka hän näyttää antavan sille epäsiveellisen vivahduksen,\nlainatessaan vielä vanhemmalta kirjailijalta _Herbersteniltä_ kappaleen\nlappalaisten tavoista, joista sanotaan: »He jättävät matkustavat\nkauppiaat ja muut vieraat kotitelttaan vaimonsa kera mennen itse\nmetsästämään. Jos he palatessaan huomaavat vaimonsa iloiseksi ja\ntavallista hyvätuulisemmaksi vieraan käyttäytymisen johdosta, niin he\nlahjoittavat hänelle jonkun kunnialahjan; ellei, niin he karkoittavat\ntämän häpeällisesti tiehensä.» On vahinko, ettei tuota kirjaa, johon\nScheffer vetoo, ole täkäläisessä yliopiston kirjastossa, joten voisimme\nsaada siitä lähempiä tietoja. Myöhäisaikaisempi kirjailija, _Joh.\nTornæus_ sanoo kuvauksessaan Tornion Lapista (painettu 1772), s. 40\nsuoraan: »Väitetään että he (lappalaiset) muinoin olisivat pitäneet\nvaimonsa _communes_ ystävilleen, jotka kävivät heidän luonansa», mitä\nkirjoittaja pitikin luultavana ja mainitsee olleen vanhan tavan. Hän\nlisää vielä kuulleensa edeltäjältään, että eräs Luulajan lappalainen,\njoka oli tullut Tornion lappalaisen luo, illalla tunkeutui tämän\nvaimon viereen nukkumaan. Mutta siellä sattui olemaan kaksi »voudin\nmiestä» (_fogdekarlar_), jotka myivät viinaa. Heidät kutsui lappalainen\navukseen sanoen: »Tämä mies pitää täällä ilkeätä kosimishommaa ja\ntahtoo maata minun vaimoni vieressä. Te kun olette kruunun miehiä,\ntulkaa ja sitokaa hänet.» He sitoivat hänet puuhun kylmään talviyöhön.\nMies kiskoi itsensä siitä irti sanoen: »Meillä on sellainen tapa\nLuulajan mailla, että kun ystävä tulee ystävänsä luo, niin me annamme\nhänen maata vaimojemme vieressä.» Tämä siis tuntuu olleen sekä\nsuomalaisille että lappalaisille yhteinen tapa ja ansaitsee tulla\nlähemmin valaistuksi.\n\nMulta palataksemme taas suomalaisiin, on meidän sanottava, että\nniinkuin lattia on lappalaisen istuttava tuoli, niin käyttivät sitä\nsuomalaiset sänkynä, makuutilana. Minun lapsuudenaikanani ei Savossa\neikä Karjalassa — ei ainakaan Juvalla — ollut niin ainoata pirttiä,\nsiis talonpoikaistupaa, jossa olisi tavattu maattava sänky, ellei ehkä\nerikoisena poikkeuksena, jos talossa oli mielenvikainen, sokea tai\nikäloppu sairas raukka, joka ei kyennyt itseään hoitamaan. Sellaiselle\noli johonkin uunin nurkkaan valmistettu olopaikaksi sängyn tapainen\nlava. Nukuttiin siihen aikaan lattialla miehet ja naiset rinnakkain,\nväliin myös raheilla ja pöydillä. Toiset kiipesivät uunin päälle tahi\nuuniin, toiset saivat makuutilan pankolla. Jos makuupaikka oli\nyksinkertainen, niin oli itse makuutilakin samaten. Pielus, patja,\nraiti ja peite eivät tulleet kysymykseenkään, niitä ei ollut.\nMakuutilalle oli kesällä levitetty lehtiä tai lehteviä oksia, joskus\ntuotu ruohoa kuivamaan, talvella olkia. Mutta usein oli makuutilana\ntyhjä paikka, jonka vuoksi ei yöksi riisuttukaan yltä muuta kuin\njalkineet ja päällysnuttu, joka kääräistiin kokoon päänaluiseksi.\nMitään peitettä ei lämpimässä savupirtissä tarvittu; siinä kyllä\nilmankin hikoili. Siksipä ei matkalaisten tahi pitkämatkaisten\nvieraiden saapuminen yöksi — olivatpa ne talonpoikia tahi herroja —\ntuottanut isäntäväelle vaivaa, sillä vuodetta riitti lattialla, menipä\nsitten miehen tai naisen viereen levolle. Eipä edes pappia varten,\nhänen talvella liikkuessaan lukusilla, ollut muuta keinoa kuin tuoda\nyöksi suuri reki tupaan. Siihen pantiin olkilyhteitä, ja siinä nukkui\nsanan julistaja kuin höyhensaarilla. Kestikievareissa toki oli\nvierashuoneessa yksi tahi pari vuodetta matkustajien varalle. Mutta\nvähitellen ylellisyys alkoi lisääntyä niin että rikkaimmat talot\nrakensivat väen tuvan vastapäätä, eteisen toiselle puolelle\nvierashuoneen, jossa oli kaakeliuuni ja yksi tahi kaksi seinään\nnaulattua vuodetta. Niin, muotiylellisyys on nykyään päässyt niin\npitkälle (60 vuotta myöhemmin), että miltei kaikki savupirtit on kuin\npois lakaistu maasta ja savupiippu-tupia on kasvanut tilalle kuin\nsieniä sateella. Me puolestamme asetamme useissa tapauksissa puhtaat\nja avarat savupirtit etusijalle, ainakin meidän kylmässä maassamme,\njonka ilmastoon eivät »uloslämpiävät» rakennukset niin hyvin sovellu.\n(Sallittakoon minun omituisena päähänpistona mainita lapsena\npäättäneeni, että jos joskus saisin oman talon, niin antaisin\npäärakennukseen rakentaa suuren pirtin; päätös, joka luonnollisesti\nkuuluu sellaisiin, jotka eivät koskaan toteudu. — Kohta tietysti\nmainitaan vain tarinoissa, että suomalaiset muinoin asuivat\nsavupirteissä. Ja kun ei kukaan muukaan ole käsitellyt tätä aihetta —\nainakaan minun näkökannaltani — niin on minun täytynyt siinä viivähtää\nkauemmin kuin ehkä olisi toivottavaa. Muuten on ihmeellistä, miten\naika muuttaa kaiken maailmassa, minkä huomaa parhaiten se, joka on\nsaavuttanut pitkän iän (kuten minä). Niinpä nuoruudessani miltei joka\ntalossa oli _kantele_, samaten kuuli paimenten pukinsarvella soittavan\nkauniita _sarvisoittoja_ ja soinnukkaita paimensäveleitä. Nykyään ei\nniitä enää näe eikä kuule).\n\nEdellisestä seuraa siis kuin luonnostaan ja on helposti\nselitettävissä, miksi suomalaiset ollessaan kesällä ulkotyössä yöksi\njäävät kaukaisiin metsiin, missä joko lepäilevät _»nuotioilla»_ tahi\nkuusenkuoresta kyhätyissä _»mehtä-majoissaan»_ täysissä pukimissa,\nmiehet ja naiset sekaisin. Samaten he talvella täyttävät kaikki\nkirkonkylän talot, kun tulevat penikulmien takaisista kylistään\nlauantaisin kirkolle kirjoittautuakseen ripille, kastattamaan lapsiaan\ntahi hautaamaan vainajiaan, levätäkseen pitkän matkan vaivoista,\nvoidakseen sunnuntaiaamuna olla jumalanpalveluksessa. Muistan esim.\nJuvan pappilan leivintuvan, miten siihen monesti yöllä sunnuntaita\nvasten majoittui 30—40 henkeä. Siinä makasivat vanhat ja nuoret,\nmiehet ja naiset, naineet ja naimattomat pöydillä, penkeillä ja\nlattialla, usein niin yhteensullottuina, ettei jalansijaa heidän\nvälistään löytänyt. Ja silti ei koskaan kuulunut turhaa melua tahi\nkärkästä sanaa. Se meistä todistaa kansan ja erikoisesti nuorison\nsiveellistä ryhtiä.\n\nMutta tullessani sittemmin Norjan suomalaismetsiin huomasin siellä\nolevan toisenlaisia tapoja käytännössä, ainakin Brandvoldin metsillä,\nmissä minua kunnioitettiin ja palvottiin miltei kuin taivaitten\nlähettämää enkeliä. Eräänä kunnianosoituksen ilmaisumuotona oli se,\nettä minua pyydettiin nukkumaan talon isännän viereen. Olisin\nkernaammin, jos olisi ollut valintavapaus, mennyt emännän viereen.\nSillä ei käyne kieltäminen, että olin siitä hieman hämilläni ja\nkiusaantunut, mutta tässä ei käynyt tarjousta epääminen, sillä se\nolisi ollut talolle suuri ja julkinen häväistys. Silti en tiedä,\nkoskiko tuo tapa vain minua yksityisesti vai oliko se yleisesti\nkäytännössä, kun en, paha kylläkin, tullut itse paikalla sitä\ntiedustelleeksi.\n\nNäistä patriarkallisista tavoista ja siitä, mitä varhemmin olen\nkertonut, teen sen päätelmän, että suomalaisilla ja lappalaisilla oli\ntapana osoittaa vierailleen makuutila isännän, emännän tai lasten,\netenkin tyttöjen läheisyydessä, josta menettelystä vieläkin on jälkiä\nhavaittavissa. Toisinhan ei saatakaan olla, jos lähemmin tarkkaamme\najan oloja. On siis luultavinta, että matkatessa mies asettui yöksi\nvaimon viereen (eihän siinä vaaraa ollut kun emännän oma mies oli\ntoisella puolella) — puhun tässä omasta kokemuksestani — ja nainen\nmatkalla ollen asettui isännän viereen (isännän vaimo taas oli\ntarkkaamassa toisella puolella). Ehkä vihjailee suomalainen\nsananlaskukin tähän seikkaan:\n\n   »Autuas emännän vieras,\n   vaivainen isännän vieras.»\n\nLuultavasti emännän ollessa kuollut, vanha, sairas tai raihnainen,\nvanhin tytär, niinkuin muussakin, edusti emäntää. Mikä aluksi näyttää\nuskomattomalta ja eriskummalliselta, muuttuu lähemmin tarkastaessa\nymmärrettäväksi ja luonnolliseksi. Tästä on otettava se oppi, ettei\nkaikkea pidä käsittää ja tuomita vain _meidän_ näkökulmaltamme, sillä\njoka asiaa voidaan katsella eri puolilta. — —\n\nSilti ovat suomalaismetsillä saamani tottumus ja siellä saamani\nkäsitys vaikuttaneet sen, että minä monessa suhteessa muutuin\ntoisenlaiseksi kuin muut ikäiseni samoina aikoina.\n\n\n\n\n9. MAKKOLAN TIENOON SUOMALAISIA SUKUTARINOITA. JUTTUJA PAPEISTA.\n   FRIDSHAMMARIIN JA MORAN KIRKOLLE. YÖLLINEN SEIKKAILU.\n\n\nTämän kyllin pitkän syrjähyppäyksen jälkeen palaan taas\nmatkaseikkailuihini.\n\nKello oli jo 8 illalla, kun saavuimme _Makkolaan_ (Qvarnberg), jossa\npoikkesimme ensimmäiseen taloon. Isäntä, _Pekka Erkinpoika Härköinen_,\nnyttemmin _Rullbusk_, joka oli vanha sotamies, otti minut\nystävällisesti ja vieraanvaraisesti vastaan. Mutta hän oli niin köyhä,\nettei hänellä edes ollut pettuleipää, johon jo olin tottunut, jonka\nvuoksi illalliseksi söin kehlollisen kuoripiimää leivättä ja menin\nsitte kyytimieheni kera tallinparvelle heiniin.\n\nAamulla, oli näet sunnuntai, juotuani aamiaiseksi hiukan maitoa menin\nisäntäväkeni kera lähimpään taloon rukouksiin. Minun on mainittava,\nettä suomalaismetsillä on yleisenä ja kauniina tapana, että väki\nkokoontuu joka kylässä johonkin taloon hiljaisen hartaasti\nrukoilemaan. Tapa on sitä kiitettävämpi, kun he ani harvoin saattavat\nkäydä kirkossa. Siten he pyhinä silti voivat antautua uskonnolliseen\ntunnelmaan. Täällä siis oli koolla kylän kotona oleva väki. Heidän\nnöyrästi pyydettyään, että minä toimittaisin rukoukset, josta minä\nkieltäydyin sen vuoksi, että tahdoin tietää, miten he itse ne\ntoimittivat, he aloittivat jumalanpalveluksensa laulamalla muutamia\nvirsiä, sitten he lukivat joukon rukouksia, lauloivat taas virren ja\nlukivat päivän epistolan ja evankeliumin. Joku luki sitten kaksi\npitkää saarnaa vanhasta postillasta ja hartaushetki lopetettiin\nlaulamalla virsi. Kello 10 se alkoi ja päättyi ½ 1.\n\nJumalanpalveluksen jälkeen ryhdyin läsnäolevilta utelemaan, mitä he\ntiesivät esi-isiensä vaiheista, etenkin kun vanhat kuninkaankirjeet\nolivat hävinneet siten, että he olivat joutuneet ruotsalaisten kanssa\nkäräjöimään, joten he olivat antaneet tuomio-istuimelle\nkuninkaankirjeensä, ja sille tielle ne jäivät. Jämsän asukkaatkin\nolivat (omien kertomustensa mukaan) käyneet käräjiä veroista, saaden\nsellaisen päätöksen, että heidän oli maksettava tynnyri rukiita\nkaskeamisoikeudesta. Mutta vouti oli päätökseen 1:n numeron asemesta\nkirjoittanut 12, jonka jälkeen heidän oli maksettava tuo määrä, mitä\nhe surkeasti valittelivat; (relata refero).\n\nHe sanoivat, että ensiksi oli tänne Suomesta tullut _Yrjänä Matinpoika\nMakkoinen_ Savosta. Muutamat sanoivat kerrotun, että hän ensin oli\nasunut jonkun aikaa Staffansåsenissa, ennenkuin muutti tänne ja\nperusti Näsgårdin. Vasta toisena kesänä oli hänen vaimonsa tullut\nSuomesta. Heillä oli kolme poikaa, _Erkki_, _Antti_ ja _Matti_. Heistä\nmuutti Erkki, mennen avioliittoon erään _Pohjalaisen_ kera\nLehtomäeltä, siihen tämän kylän taloon, jossa nyt asuu Matti\nJöraninpoika. Hänellä oli poika _Pekka Eerikinpoika Makkoinen_, jolla\noli kolme tytärtä, joista _Maria Pietarintyttärellä_ _Antti Antinpoika\nHännisen_ kanssa Teenistä oli kaksi poikaa _Antti_ ja _Pekka_, jotka\njakoivat talon. Antti Antinpojalla ja Kaarina Pietarintytär Hännisellä\n(Sandsjöstä) oli tyttäret _Maria_ ja _Kaisa_, joista edellisellä ja\n_Elias Tuomaanpoika Fejenillä_ Jämsästä oli 14 lasta, jotka kaikki\nelävät; Kaisalla ja Elias Olenpoika _Korpilla_ Tandsjöstä oli 5 lasta,\njotka elävät. Näistä on Elias Eliaksenpoika muuttanut Råbergiin, jossa\nhänen appiukollaan oli karjamajoja. _Antti Yrjänänpoika Makkoinen_,\nhänkin Hännilästä nainut, muutti siihen, missä isäntäni nyt asuu.\nHänellä oli 3 tytärtä, joista Kaarina meni naimisiin Sigfrid\n_Tossavaisen_ kanssa Fågelsjöstä, _Margareeta_ Elias Jämsän kanssa\nRosentorpista, kolmas kuoli nuorena. Isä Antti otti kasvattipojakseen\nPekka Tahvananpoika Härköisen Färilan Härkälästä ja naitti hänet\nKaarina Eliaksentytär _Jämsälle_, josta liitosta syntyivät _Kaarina_,\n_Margareeta_ ja _Elias_. Näistä jäi Kaarina Eliaksentytär taloon\nasumaan (naimisissa Eerik Hannunpojan kanssa Skatugbystä) saaden 5\nlasta, jotka kaikki elävät ja ovat yhtä lukuunottamatta naimisissa.\n_Matti Jöraninpoika Makkoinen_, joka jäi taloon, oli ottanut osaa\nKaarle XII:n sotiin Suomessa ja Venäjällä. Hänellä oli poika, _Matti\nJöraninpoika_, joka nai ruotsikon Orsasta. — — —\n\nTultuani kotiin söin vähän maitoa ja leipää, (mikä maksoi 6 killinkiä)\nja sain täältä kyytimieheksi _Korpin Ullen_ tai kuten nimen olisi\npitänyt kuulua _Olli Korppisen_, jonka piti kyyditä minut Jämsään. Hän\noli sieltä ottanut vaimon, ja kun hänen appensa oli kylän rikkain,\nniin hän pyysi saada viedä minut sinne. Sinne oli kolme neljännestä.\nRatsutie sinne oli vähän parempi kuin Lehtomäkeen vievä. Tullessamme\nJämsään tapasimme koko kylän kokoontuneena apen taloon, kuin olisivat\nkaikki tienneet minua odottaa. Huhu minun tulostani olikin ennättänyt\nlevitä sekä tänne että Makkolaan ja se oli kertonut, että minä olin\nhänen kuninkaallisen majesteettinsa lähetti. Tupaan tultuani syntyi\njuhlallinen äänettömyys eikä juuri kukaan rohjennut vastata\nensimmäisiin kysymyksiini, kun he eivät tienneet, miten nöyrästi sen\ntekisivät. Huomattuani sen muutin menettelyäni: aloin kielevästi\npuhutella heitä tekeytyen mahdollisimman sukkelaksi, joten alettiin jo\nvetää suita hymyyn. Siten saavutin pian keskinäisen luottamuksen ja\nlähentymisen. Puheenaiheeksi tulivat sitten vanhat runot ja tarinat.\nHe sanoivat sellaisia kyllä kuulleensa vanhoilta, jotka nyt jo olivat\nmenneet manalle, mutta itse he eivät niitä taitaneet. Luultavasti he\neivät tahtoneet tuoda julki mitä osasivat. Kylän miesväki oli\nnuorenpuoleista ja puhuivat he kaikki koko hyvää suomea. Minä olin\nkuulevinani sen eroavan muiden puheenparresta. Se tuntui lähentelevän\nHämeen murretta; mutta ehkä se oli vain luulottelua.\n\nHe kuuntelivat tuiki tarkkaavaisina, kun luin vanhoja runoja,\ntoisinaan purskahtaen nauruun, toisinaan huomauttaen, että olivat\nennenkin sen kuulleet — niin oli etenkin useimpien loitsujen laita.\n\nHeidän omasta menneisyydestään kertoi muuan vanha eukko, että\nensimmäinen, joka tänne tuli Suomesta ryssää pakoon oli Antti\nMartinpoika Jämsän pitäjästä. Sen nimen hän antoi jälkimaailmalle\nmuistoksi ensimmäiselle asuinpaikalleen. Kun hänellä ja hänen\nsuvullaan ei ollut muuta sukunimeä, niin suomalaiset antoivat saman\nnimen suvullekin. (Jämsässä ja monessa muussa Hämeen pitäjässä ei enää\nole käytännössä alkuperäisiä suomalaisia sukunimiä kuten Savossa ja\nKarjalassa). Hän oli tullut vaimonsa ja rengin kera ja aluksi asunut\njonkun aikaa pohjoisempana Norjassa. Sinne jätti hän vaimonsa ja läksi\nitse renkinsä kera etsimään sopivampaa asuinpaikkaa etelämpää. Hän\nkuuli siellä puhuttavan Orsan metsistä ja meni sinne ottamaan niistä\nlähempää selkoa. Tänne hän pystytti ensimmäisen majansa paikalle, jota\nnimitetään _Autiomäeksi_, ½ neljännestä nykyisestä kylästä. Rengin\nollessa pyitä pyytämässä oli hän _Karjanharjun vuoren_ luota löytänyt\nlähteen, jossa oli kirkasta hyvää vettä. Hän veisti kirveellä merkin\nkuuseen löytääkseen sen. He olivat saaneet sitten etsiä kolme päivää,\nennenkuin sen uudelleen löysivät. Sinne he muuttivatkin.\n\nKolmea vuotta myöhemmin sai eukko sattumoilta kuulla huhun, että mies\noli pystyttänyt pirtin jonnekin näille metsille ja läksi etsimään.\nEräänä päivänä, kun hän renkinsä kera aitasi kaskea, kuuli hän\n_huhuilemista_, joka kuulosti tutulta korviin. Hän kuunteli. Huhuilu\ntoistui. Silloin mieheltä ratkesi: »Kuin ma oisin muun paikan peällä,\nniin minä tuntisin sen eänen, vaan ei hänen lie hiijen perkele tännek\nkulettana.» Eukkohan tuo Millbergin kalliolla ukkoaan huhuili.\n\nUkolla oli kaksi poikaa ja yksi tytär. Tytär nai rengin ja lienee\ntämän kera sitten muuttanut Makkolaan. Ukon jälkeläisistä kerrottiin\neräästä, joka oli ollut niin rutiköyhä, että hän paikkakunnan ainoana\nasukkaana oli päättänyt sieltä muuttaa ja oli jo kaikki tavarat\nkannettu pihalle Seffaståsiin muuttoa varten, missä hänen rikas\nappensa asui. Mutta matkalla kohtasi hän kontion, jonka hän onnistui\nkaatamaan. Ja kun hän näin sai lihaa, niin hän muutti takaisin\nkotiansa ja peltojansa hoitamaan. Ja ellei niin olisi käynyt, ei\nJämsän kylää tänä päivänä olisi olemassa. Muuten oli mainitulle Antti\nMartinpojalle annettu kuninkaan käsikirje tallessa ja minä kopioitsin\nsen. Sen oli antanut Kustaa Aadolf ja se oli päivätty Kopparbergissä\nmaalisk. 22 p. 1627.\n\nIllallisen jälkeen, josta kävi selville, että talo oli varakas,\npakinoimme sydänyöhön asti, jonka jälkeen minut pantiin nukkumaan\nsamaan huoneeseen nuoren avioparin kera. Saappaani olin jättänyt\nvanhan sotamies Tångin paikattaviksi, joka siitä minua verotti 16\nkillinkiä. Hän oli muuten isännän appiukko.\n\nSeuraava päivä, elokuun 4:s, oli pilvinen ja sateinen. Isäntäni\npaikkaili tuohivirsujani, jotka olivat hajota ja töin tuskin kestivät\nFridshammarin tehtaalle asti. Sain vanhan suomalaisukon kyytiin. En\nsaanut nuorta enkä vanhaa isäntää ottamaan maksua asunnosta ja\nelannosta, vaikka kuinka yritin. Täältä oli kolme penikulmaa\nFridshammarin tehtaalle. Taivaltaessamme pitkät matkat yksissä aloimme\njutella. Ukko pakisi, että vanhat suomalaiset ja etenkin hänen\näitinsä, joka osasi runoja ja loitsuja, oli kertonut _Syöjättärestä_.\nTämä rumilus oli häijy ja ilkeä. Hänellä oli tytär, jonka nimeä ei\nukko muistanut. Ja olipa Syöjättärellä vielä piikalikkakin, oikea\nihmislapsi, jonka hän oli jostakin varastanut. Syöjätär oli käskenyt\nmolempien kehrätä. Omalle tyttärelleen oli hän antanut hienoa\npellavaa, mutta pilalle vain puista otettua pukinpartaa. Molempien\npiti kehrätä yhtä hienoa lankaa.\n\nHän jutteli myöskin laiskasta talonpojasta, joka oli vävylleen\nsanonut, jotta tämäkään ei liikoja ahertelisi: »Elä huolik paljosta\ntyönteosta! — Anna tehä tekevän! Kyllä moa kasvaa moatessaan, peltois\npeppuroijessaan.»\n\nNiinikään kertoi hän, että siihen aikaan kun Fågelsjössä vallitsi\nyleisesti tunnettu lahkolaisuus ja kun nämä pitivät omia saarnojaan ja\nraamatunselityksiänsä, oli sinne lähetetty Helsinglannin pappeja\nhillitsemään tuota uskonvimmaa. Mutta talonpojat olivat olleet niin\nraamatun-oppineita, että olivat panneet papin tiukalle. Vieläpä\nrovastinkin, kuten edellä olen kertonut.\n\nMutta toinen hänen juttunsa papeista ansainnee yleisempää huomiota:\nMoran Fågelsjöstä on kirkolle linnuntietä kokonaista 12 penikulmaa.\nEihän tosin tietä — tuskinpa sinne on näkyviä polkujakaan — ole\nmitattu, mutta ehkä se on pidempi, jos se maanmittarin ketjulla\nmitataan. Kun kylä on niin kaukana kirkolta, käy seurakunnan pappi\nvain joka toisena vuonna heidän luonaan nuoria kastamassa, vanhoja\nripittämässä, pitämässä lukusia, saarnaamassa j.n.e. — mutta ennen\nkaikkea perimässä saataviansa. Härjedalin Svegin pitäjän pappikin,\njolla on puolta lyhempi matka, käy vuorottelemassa Moran\nsuomalaismetsissä joka toisena vuonna — samoissa tarkoituksissa.\n\nJa tapahtuipa, eikä kauvan sitten, että Moran apulaispappi _Carl Johan\nLjungberg_ unilukkarin ja muutamien muiden henkilöiden kera, jotka\nkuuluivat saattueeseen, oli matkalla Fågelsjöhön. Sinnehän ei kesällä\ntulla muuten kuin ratsain, talvella hiihtäen. Hänellä oli tapana\nmaistella hieman liiemmälti. Matkan varrellakin hän oli ottanut\nliikoja hampaanhautojaisia, josta oli seurauksena, ettei hän\njyrkimmissä mäissä uskaltanut istua satulassa, vaan liukui niitä joten\nkuten takalistollaan, suullaan ja nelin kontin. Eipä ihme jos niin\nvaikeissa olosuhteissa taskumatti loppui. Saavuttuaan lauantai-iltana\nFågelsjöhön oli seuraavana päivänä pidettävä jumalanpalvelus\nmetsäsuomaisille. Mutta jo sunnuntai-aamuna oli hän niin täytenä\nkäkenä, että pelättiin mitä tuleman piti. Ja kun hänen nyt piti jakaa\nHerran ehtoollista noin 30 vanhukselle, niin oli ehtoollisviiniä niin\nvähän jäljellä, että ellei ihmettä tapahtuisi, niin saisivat\narmopöydässä kävijät tyytyä pelkkään leipään. Niinpä kävikin, että\nsäästäväisyydestä huolimatta vain seitsemän tuli osalliseksi\nVapahtajan pyhästä verestä, muut saivat tyytyä vain ruumiseen. Sillä\npitkän matkan varrella oli juokseva aines, t.s. spiritus\nrectificatissimus, kuivunut kokoon ja kirkkoviini saanut olla jatkona.\n\nKun ensimmäinen toimitus oli suoritettu piti toisen, nimittäin saarnan\nalkaa. Mutta kun pastori oli vähän väsähtänyt ja jalat eivät oikein\nkannattaneet, katsoi hän parhaaksi saarnata istuallaan peräseinän\npöydäntakaiselta rahilta. Hän kiljui ja karjui aluksi, mutta väsyi\nvähitellen — haukotteli, kunnes luonto pääsi oikeuksiinsa. Sillä\nristiessään kätensä ja kehoittaessaan lukemaan »Isä meidän —» nukkui\nhän kesken saarnaa niin sikeästi, ettei enää herännyt. Seurakunta oli\njo aikoja sitten ennättänyt lukea Herran rukouksen ja odotti vain,\nettä pappikin lopettaisi. Ei tahdottu aluksi häiritä tämän\n»hartautta». Ja vaikka jo huomattiinkin miten oli, niin neuvoteltiin\nkauan, mitä piti tehtämän — pitikö herättää vai antaa nukkua.\nKatsottiin edellinen vaihtoehto sopivammaksi. Mutta pappi oli jo\nvaipunut niin sikeään uneen — tahi raamatun tapaan puhuen — Herra oli\nlaskenut kätensä niin raskaana »palvelijansa» silmille, että kaikki\nherätys kävi jo mahdottomaksi.\n\nNeuvoteltiin mitä oli tehtävä. Katsottiin lopulta sopivimmaksi kantaa\nhänet kauniisti lähimmälle vuoteelle selviämään hutikastansa. Ja tämän\n»ylösrakentavan» jumalanpalveluksen jälkeen painuttiin kotiin.\n\nSeuraavana aamuna pastori heräsi — ehkä entistä selvempänä. Mutta,\njoko hän sai uutta virvoketta tai vaivasi entinen _»pohmelo»_, hän\n(suoritettuaan niin hyvin tehtävänsä) ei voinut päästä edelleen muulla\ntavoin kuin siten, että hänet nostettiin hevosenselkään ja\nkuljetettiin ratsain siten, että kaksi suomalaista piti koivista\nkiinni, kumpikin omalla puolellaan, ettei hän keikahtaisi juhdan\nselästä. Niin hänet saatettiin lähimpään suomalaiskylään, Tandsjöhön\nOrsan pitäjän metsille. Mitä hyvää hän siellä sai aikaan, sitä en\ntiedä, mutta kyllä sen, että kaikki sai tapahtua ilman muistutusta.\n\nKun seuraavana päivänä tulin Moran kirkolle ja kävin pappilassa, en\nvoinut olla kertomatta tästä rovasti Schultzenbergille. Lausuin\nihmettelyni, että sellainen kappalainen saattoi vielä olla virassaan.\nRovasti vastasi:\n\n»Onhan hänet jo pantu viralta, vuonna 1817 Kristuksen syntymän\njälkeen. Ei toki sen vuoksi, mitä suomalaismetsillä tapahtui, sillä\nmissä ei ilmiantajaa, siellä ei myöskään tuomaria.»\n\n»No miksikä sitten?» kysyin minä.\n\n»Eipä sen kummemmasta» sanoi rovasti, »kun että hän minun kielloistani\nhuolimatta sikahumalassa kiipesi eräänä sunnuntaina itse\npääseurakunnan saarnatuoliin saarnaamaan. Siellä hän määki ja mylvi ja\nsai aikaan täydellisen kirkonhäväistyksen. Minä lähetin lukkarin useat\nkerrat sanomaan, että hän tulisi alas ja että minä tulisin hänen\ntilalleen saarnaamaan. Mutta kun hän ei totellut, täytyi minun lopulta\nlähettää sekä lukkari että unilukkari häntä taluttamaan alas\nsaarnatuolista. Mutta mitäs tapahtui? Hänpä alkoi heidän kanssaan\ntapella itse saarnatuolissa, eikä heidän onnistunut ilman melua ja\nmelskettä vetää häntä väkisin sieltä alas. Sehän herätti sellaista\npahennusta, etten voinut olla siitä konsistorille ilmoittamatta. Siitä\noli seurauksena, että virkaveljeni, kappalainen, titulus Ljungberg\nmenetti sekä kappansa että kauluksensa.»\n\nOlimme tainkaltaisia tarinoiden tulleet Torskabergin ylämäkeen Orsan\npitäjässä. Sen toinen rinne oli toista jyrkempi. Kyytimieheni kertoi,\nettei eräs Orsan pappi Forslund, joka nyt on jo kuollut, uskaltanut,\npyylevä ja lihava kun oli, istua hevosen selässä, vaan oli hän\nkäyttänyt samaa keinoa kuin Ljungbergkin — liukunut neljin kontin\nmäkeä alas. Hän kertoi, että Korpin Ulle, joka minua eilen kyyditsi\nMakkolasta Jämsään, kerran oli ollut kyydissä ja nähnyt papin siten\nmenettelevän.\n\nKäveltyämme kaksi penikulmaa tulimme Djurbergiin kuuluville\nkarjamajoille. Sisällä näimme kaikkialla köyhyyttä ja kurjuutta.\nTäällä kuulin ensi kertaa Orsan murretta. Sitä puhuivat tuvassa eräs\neukko ja taalalaistyttö. Hädin tuskin sain tilkkasen maitoa, joka\ntuotiin mustassa ja likaisessa astiassa. Huomasin kyllä, etten enää\nollut suomalaisten parissa ja epäröin kauvan tohtisinko nauttia sitä.\nNälkä pakotti minua; hinta oli 3 killinkiä.\n\nTäältä oli penikulma Fridshammariin. Tiekin tuli yhä paremmaksi,\netenkin kun olimme päässeet puolitiehen. Matkalla tapasimme Jämsästä\nkotoisin olevan sotamiehen, Tångin veljen, joka oli saanut nimen\nTrogen. Hän oli ollut kirkonkylässä ostamassa nelikon kauroja, joita\nmyytiin sekulin nimellä, sen vuoksi että joukossa oli jokunen\nohrajyväkin. Hän oli ollut Kustaa IV Adolfin aikana Ranskan sodassa ja\noli Stralsundin edustalla joutunut ranskalaisten vangiksi. Hänet oli\nruotsalaisten, puolalaisten, venäläisten ja preussiläisten kera viety\nRanskaan ja pakotettu liittymään Ranskan armeijaan ja viety Italian\nsotaan. Trogen oli ollut Kalabriassa ja monessa muussa paikassa ja\nhänet oli lopulta viety Itämaita vastaan sotimaan. Siellä hän kahden\nruotsalaisen kanssa eräässä taistelussa karkasi vihollisen puolelle.\nHeidät otettiin hyvin vastaan ja he saivat sikäläiseltä Ruotsin\nministeriltä matkapassin Ruotsiin. Seitsemän vuotta hän täten oli\nollut ulkomailla. Ruotsalaiset olivat enimmäkseen kuolleet tauteihin\nItaliassa, kun eivät olleet tottuneita kestämään sen lämmintä\nilmanalaa. Hän sanoi, että olisi itsekin menehtynyt ellei häntä olisi\nelähdyttänyt toisenlainen usko ja luulo. Äitikin oli jo kauan itkenyt\nhäntä kuolleena. — Lähtiessäni Rosentorpista näytti hänen nuorempi\nveljensä minulle paikkaa, missä Autiomäen pirtti oli ollut ja jonka\nmyllystä hirsiä vieläkin oli nähtävänä. Monet muistivat nähneensä\nkaatuneena sen kuusen, johon renki oli veistänyt merkin löytääkseen\ntakaisin lähteelle.\n\nKäveltyämme vielä kappaleen matkaa tapasimme kaksi Makkolan\nsuomalaiseukkoa. Hekin tulivat kirkonkylästä, mistä olivat ostaneet\nmuutaman kapan viljaa. Kappaleen matkaa Fridshammarista pysähdyimme\nhetkiseksi. Pesin kasvoni lahdenpoukamassa ja menin tiepuoleen\npukemaan ylleni toiset vaatteet. Tuohivirsunikin jätin tänne. Ne\nolivat käyneet niin huonoiksi, etteivät pysyneet enää jalassa. Mutta\nolivathan ne jo palvelleet minua Lehtomäeltä tänne saakka, siis\nseitsemän penikulmaa.\n\nTultuani tehtaalle oli minun tuntikausia odotettava talon isäntää,\ninspehtori Westlingiä. Sillä aikaa piti minulle seuraa vanha rappiolle\njoutunut mies. Hän oli hyvässä pätkässä ja silmät mulkoilivat kuin\nhärän päässä. Olin utelias näkemään Westlingin, kun Djurbergin\ntaalalaistyttö ja kyytimiehenikin vakuuttelivat, että minä olin aivan\nhänen näköisensä. Tänne tuli vieraisiin tohtori Lodin tyttärineen\nOresta ja he jäivät yöksi. Viimein tuli isäntäkin kotiin. Hän oli\nystävällinen ja hyväntahtoinen mies, joka, omituista kyllä, oli koko\nlailla minun näköiseni. Hänen rouvansakin oli sievän näköinen, mutta\noli liian suuri ja lihava ja hampaat olivat sysimustat. Häntä vaivasi\nnytkin hammassärky, ja vaikka hän käytti tohtorin apua, ei se\nauttanut. Tämä oli totinen ja vaitelias mies. Meidät sijoitettiin\nsamaan huoneeseen nukkumaan.\n\nSeuraavana päivänä, tiistaina elokuun 5:ntenä, kävin heti herättyäni\nkatsomassa Kalmoran kovasintehdasta. Otin mukaani eilisen\nkyytimieheni, joka lupasi saattaa minua kirkolle asti. Kaivokselle oli\nvain puoli neljännestä. Menimme ensin kylään, josta saimme vanhan\nukon, kyytimieheni apen, opastajaksemme. — —\n\nKivilouhimolta menin Åbergin kylään, missä sanottiin tavattavan niin\nkosolta kuparimalmia, ettei voida pelloilla käyttää sahroja ja että\nkivet lähteitten reunoilla ovat kuparimalmia. Mutta kylän väki muka\npitää sitä kaikilta salassa. Ukko vei minut kylän laitaan saakka,\nmutta ei pidemmälle, sillä hän pelkäsi kyläläisten kostoa. Menin sinne\nyksin, mutta jonkun verran peläten, että he voisivat tehdä minulle\npahaa, semminkin kun en ollut ottanut aseita mukaani. Siellä tapaamani\nmiehet olivat ystävällisiä. Eräs vanha ukko näytteli kyynelsilmin\nminkälaisella ruoalla heidän tuli elää. Hänellä oli pieniä hyvin\nkauniita lapsia. Hän toivoi, että perustettaisiin kaivos, joten ei\nkuoltaisi nälkään. — Kuparimalmia en tavannut. — —\n\nPalasin tehtaalle, söin aamiaisen ja läksin 4 ½ neljänneksen matkan\npäässä olevaan kirkonkylään. Menimme koulupappi Svedenjuksen luo. Hän\noli itse poissa jakamassa ruunun viljaa rahvaalle. Kumminkin laski\npiika minut kamariin ja liehakoi minua vahvasti. Sitten juoksi hän\nkutsumassa opettajan kotiin. Tämä oli vähänläntä ja niin harvasanainen\nmies, etten monia sellaisia ole nähnyt, mutta muuten hyväntahtoinen.\nHän ei tiennyt antaa mitään tietoja ja selvityksiä seurakunnan\nsuomalaisista. Hän kyllä puhui Fågelsjön lahkolaisuudesta, joka oli\nlevinnyt Herrdalista ja jonka alkuunpanija oli hullu pappi, joka oli\npantu vankilaan. Siitä on olemassa painettu kertomuskin.\n\nTäältä kirjoitin suomenkielisen kirjeen vanhemmilleni ja vaihdoin\nitselleni pientä setelirahaa sekä söin päivälliseksi marjoja ja\nmaitoa. Sekä palvelustyttö että pappi väittivät, että olin\nkuninkaallisen majesteetin lähettämä.\n\nLäksin sitten Noretin kievariin, jonne täältä oli ¾ penikulmaa. Tie,\njoka kulki Orsajärven rantaa pitkin, oli hyvä. Kyytimieheni ei\ntahtonut kulkea suorinta tietä Vomusin kautta Garbergiin ja sitä\npaitsi vei hän kenkävoiteeni mennessään, kun unohdin pyytää sitä\ntakaisin hänen taskustaan.\n\nNoretin kievari on varakas talonpoikaistalo, josta sai mitä tilasi,\nsen vuoksi päätinkin jäädä sinne yöksi. Epäröin kauan pitikö menemäni\npappilaan. Toiselta puolen tuntui hankalalta pukeutua uudelleen, mutta\ntoisaalta paloi mielessäni lähteä sinne. Oli kuin olisi joku minua\nkehoittanut menemään sinne. Menin siis kello ½ 7 illalla sinne. Tie,\njoka kulki Siljan järven rantaa, ei ollut kovinkaan pitkä, vain ¼\npenikulmaa. Juuri kun olin lähdössä, tuli poika tarjoomaan\nostettavaksi vadillisen ihania mansikoita, jotka ostin 12 killingillä.\nMutta, kun ne kaadoin toiseen astiaan, näin, että allapäin oli vanhoja\nja homehtuncita, josta huomasin, että täällä Taalaissakin osataan\npettämisen taito. Luulin sitä paitsi talosta saavani maitoa, mutta\nheillä oli vain vuohenmaitoa ja sitä en huolinut.\n\nPappilassa oli koolla useita herroja, jotka pakinoiden istuivat\nkuistille kannetuilla lavitsoilla. Rovasti Schultzenberg oli jonkun\nverran isäni näköinen, etenkin leuka ja suun tienoot, mutta hän oli\nlyhyempi ja lihavampi. Hänellä oli apulaisena maisteri Dahlström.\nVielä oli siellä pappismies Lexén ja koulunopettaja, ylioppilas\nKorsgren. Juttelimme yhtä ja toista, heidän osoittaessaan minulle\nhyväntahtoisuutta ja huomaavaisuutta, etenkin rovasti, joka pyysi\nminua jäämään illalliselle.\n\nDahlström näytti minulle paperin, johon oli kirjoitettu länsi Taalain\nGrangärdin suomalaisista. Se oli muka leikillä kirjoitettu\nvastaukseksi rovasti Westbladin hiippakunnan sanomissa huhtikuulla\n1774 julkaisemaan pyyntöön, että annettaisiin lähempiä tietoja\nmetsäsuomalaisten uskon asioista. Sain lainaksi kortteeriini tämän\nkäsikirjoituksen kirjoittaakseni siitä kopion. Sen otsakkeena oli:\n»_Afskrift af Prostens i Grangärdet Jakob Boethii bref om finmarkerna\ni Dalarne_», päivätty huhtikuun 14:ntenä 1774. (Tämän kirjeen\njulkaisin sittemmin omilla muistutuksillani varusteltuna Mnemosynen\nsyyskuun numerossa 1821). Sitten katsoimme, olisiko kirkonkirjoissa\nmitään Moran suomalaisista; mutta tuloksetta. Muuten olivat papit\nvasta muutamia vuosia sitten tulleet seurakuntaan eivätkä olleet vielä\nennättäneet asiakirjoja lukea, mutta he lupasivat, jos jotakin\nlöytyisi, antaa niistä minulle tietoja Upsalaan, jonka vuoksi annoin\nheille nimeni ja osoitteeni. Ruustinna oli rehevä ja hyvinvoipa,\nviiden lapsen äiti ja kaikki olivat tulleet häneen. Hän oli\nTukholmasta ottanut mukaansa mamsseli Vilhelmsonin, joka oli vielä\nheilakka-iässä, tuskin 18 vuotias, ja vieraana oli lisäksi pastori\nLexénin rouva. Minut lievetakissani asetettiin illallispöytään näiden\nmolempien naisten väliin ja pidin yllä pirteätä keskustelua. Kello oli\njo ½ 11, kun läksin kotiin. Rovasti toivotti minut seuraavaksi\npäiväksi tervetulleeksi. Silloin luvattiin minulle näyttää kellari,\njossa Kustaa I useita päiviä oli ollut kätkössä ja kivi, jolta hän\npuhui taalalaisille.\n\nSeuraavana päivänä, elokuun 6:ntena, nousin varhain ja kopioin eilisen\npuolentoista arkin pituisen asiakirjan ja alkoi silloin kuten usein\nnenästäni vuotaa verta. Mansikkani olivat muuttuneet puurotahtaaksi,\nenkä viitsinyt niitä syödä. Ollessani jo valmis lähtemään pappilaan\ntuli Lexén luokseni. Matkalla pappilaan, pitkän sillan toisella\npuolella, tapasimme Dahlströmin ja Korsgrenin, joista edellisen piti\nmennä ripittämään Sollerön toiselle puolelle. Me muut menimme\npappilaan, missä tarjottiin aamiaista, vaikka kello jo oli ½ 11. Minä,\nLexén, Korsgren ja eräs nuori herra menimme veneellä lahden toisella\npuolella olevaan kylään, jossa oli kellari, jota nimitetään\nKungskällaren. Sen löysimme kappaleen matkaa rannasta ja oli sen\nsuojaksi rakennettu pieni rakennus, johon ei vielä oltu ennätetty\nsaada ovea eikä ikkunoita, joten se oli huvimajan tapainen. Kellari,\njota oli jonkun verran korjattu, mutta joka muuten oli entisellään,\noli pyöreä ja niin matala, ettei siinä mies mahtunut seisomaan. Oven\nyläpuolella oli ollut vierreastia, etteivät tanskalaiset löytäisi\nkäytävää. Sivuseinässä oli aukko, josta oli kurotettu ruokaa sisälle.\nKellari oli tiilestä ja millei jokaiseen olivat katsomassa käyneet\nherrat kaivertaneet nimensä. Minäkin piirsin nimeni katossa olevaan\ntummahkoon kiveen. Paluumatkalla menimme pappilaan päivälliselle. Ilma\noli edelleen yhtä ihana kuin eilenkin.\n\nIltapäivällä otin Noretista kaksi miestä soutamaan itseäni ja\nKorsgreniä Solleröhön, jonne laskettiin olevan runsas penikulma ja\njonka vuoksi kumpikin mies sai 18 killinkiä. Otimme mukaamme uistimen,\nmutta emme saaneet niin evääkään. Luulimme saavamme samat soutajat\npaluumatkalle, mutta he palasivatkin meitä odottamatta. Sollerö on\npenikulman pituinen Siljanin saari ja muodostaa nykyään eri\nseurakunnan, mutta oli ennen Moran kappeli. Kirkkoherrana oli\nGodenjus, jonka isä oli Gagnäsin rovasti. Hän oli äskettäin saanut\napulaisen, jonka käytös ja ulkomuoto muistuttivat suuresti Gustaf\nVinteriä. Pastorilla oli rattonaan nuori ja sievä rouva, joka oli\niloinen ja reipas. Dahlström, joka ripitettyään oli tullut tänne,\ntaputteli jo kerran hänen rintojaan. Herrojen istuutuessa totia\njuomaan läksin minä etsiskelemään mineraaleja, joista Lexén oli\npuhunut.\n\nHerrat kertoivat, että muutamia viikkoja sitten oli täällä käynyt eräs\ntohtori Wahlberg Upsalasta, vaikkei kukaan häntä tuntenut. Hän oli\nmuutamana lauantai-iltana tullut Noretin kievariin ja ottanut miehen\nsunnuntai-aamuna soutajaksi Solleröhön, jonne hän meni mineraaleja\ntutkimaan. Huono takki, kakkulat nenällä ja vasara kädessä olivat\nherättäneet epäilyksiä. Hän oli eräässä talossa kysellyt, oliko\nsaaren vesi hyvää vai oliko siinä mitään sivumakua — kysymys, joka\ntaalalaisista oli vieläkin epäilyttävämpi. He vastasivat, että\npappilassa oli hyvä kaivo, päästäkseen selville uskalsiko mies, jota\nhe pitivät lurjuksena, mennä sinne. Mutta kun tämä ei mennytkään sinne\nkäsin, kysyttiin, eikö hän aikonut käydä pappilassa. Kun hän vastasi,\nettei hän tuntenut pappia, kysyttiin, eikö hän aikonut poiketa majuri\nHäggesin virkataloon, jossa oli hyvä kaivo. Mutta siihenkin vastasi\nmies, ettei tuntenut majuria eikä aikonut käydä siellä. Enempää\neivät solleröläiset tarvinneetkaan. He olivat varmat, että he olivat\nsaarelleen saaneet oikean roiston ja kulkurin, joka ei uskaltanut\nmennä taloihin, vaan naputteli vasarallaan kallioita. Tiedoitettiin\nnimismiehelle ja tämä antoi kirkossa kuuluttaa, että jumalanpalveluksen\npäätyttyä ryhdyttäisiin ajojahtiin roiston kiinniottamiseksi. Ja niinpä\nlähdettiin saarta ketjuna kiertämään. Kun he tulivat sille rannalle,\nmissä mies oli tullut maihin, näkivät he hänen olevan jo järvellä\nsaarelta menossa. He neuvottelivat, mitä olisi tehtävä, pitikö lähteä\ntakaa-ajoon vai antaa hänen mennä. Mutta kun arveltiin, ettei hän enää\nvoinut tehdä mitään pahaa, ajateltiin: Annetaan tuon maankiertäjän\nmennä! (Kun Upsalaan palattuani kerroin jutun Wahlbergille, hän\nsille nauroi ja sanoi, että hän kylläkin oli ihmetellyt rannalle\nkerääntynyttä kansanpaljoutta, mutta sitä hän ei ollut aavistanut, että\nkaikki olivat hänen vuoksensa sinne kerääntyneet).\n\nMenin apulaisen kanssa kirkkoa katsomaan. Se oli uusi ja kivestä\nrakennettu. Alttaritaulu esitti pylväskäytävää, joten etäältä näytti\nsiltä kuin kirkko olisi ollut siitä kaukana. Saarnatuolin toiseen\nnurkkaan oli maalattu palmupuu, joka olisi ollut enemmän edukseen,\nellei sen ympärillä olisi ollut kullattu vyö. Me söimme välipalan ja\nläksimme paluumatkalle klo 7, mutta kovan vastatuulen vuoksi saavuimme\npappilan rantaan vasta kello 11 yöllä. Dalström oli vähän\nhuitteruksissa, mutta selkisi matkalla. Maksoin soutajille osuuttani\n24 killinkiä ja läksin kotiin päin kömpimään. Olimme ainakin tunnin\najan nähneet järvelle jotakin valkeata liikkuvan Noretin tiellä\nkappaleen matkaa pappilasta. Ihmettelimme, mitä se mahtoi olla, ja\nminä arvelin sitä valkeaksi hevoseksi. Mutta kun nyt yön hämyssä menin\nlähemmäksi, luulin edessäni olevan valkeita lehmiä ja aivan lähellä\nhuomasin ne kolmeksi taalaintytöksi. Olin sulkea yhden syliini, kun\näkkäsin sen olevan itse ruustinnan, toinen oli mamsseli Vilhelmson ja\nkolmas tuntematon nainen; kaikki kolme valkeisiin vaatteisiin\npuettuina. Minua oudostutti se, että ruustinna niin myöhään ja ties'\nkuinka kauan oli seisoskellut etäällä pappilasta. En ollut silti\ntietääksenikään, vaan rupattelin hänen kysymystensä johdosta yhtä ja\ntoista Sollerön-matkastamme. Näin silti, että mamseli Vilhelmson\nnaurahteli ja katseli minuun veitikkamaisesti ja että rouvankin suu\nvetäytyi toisinaan hymyyn, josta kyllä jotakin aavistelin.\nSeisoskelimme niin pakinoiden hetkisen. Ruustinna tahtoi ensiksi saada\nminut lupaamaan, että tulisin seuraavana päivänä pappilaan ja\nsanoi näyttävänsä taalalaisten vanhoja sotajousia ynnä muita\nmuinaismuistoja. Mutta minä vastasin, ettei niin mieluista kuin se\nolisikin, aikani antanut myöden. Kun hän näki, ettei se auttanut,\nesitti hän tuon vieraan naisen selittäen, että tämä oli nuori rouva,\njoka asui aivan lähellä samassa kylässä kuin minäkin, siis Noretissa,\npuhutellen naista joka toisessa sanassa »serkuksi.» Ruustinna kysyi,\nenkö olisi niin ystävällinen ja saattaisi »serkkua» kotiin, kun oli jo\nyö ja meillä sama matka. Nytpä avasi vieras nainenkin suunsa, kiemaili\nja niiaili sekä pyyteli anteeksi. Hänen sivistyneestä ja sujuvasta\npuheestansa huomasin, ettei ollut kysymyksessä mikään herraskaiseksi\npuettu kamarineitonen, kuten aluksi olin luullut. Lupauduin\nuskolliseksi saattajaksi ja sanoimme jäähyväiset. Mamsseli Vilhelmson\nnauroi makeasti ja ruustinna huusi jälkeemme: »Onnittelen serkkua\nhyvän saattajan saaneena!»\n\nEnpä tiennyt mitä piti uskomani. Aluksi luulin, että minulle\nesitettiin valepukuinen kamarineito tahi piika, jonka piti tehdä\nminusta pilaa, nuori ja kokematon kun olin ja päälle päätteeksi\nulkomaalainen, jotta sitten voitaisiin minun kustannuksellani pitää\nhauskaa. Mutta kun näin, että sekä ruustinna että mamsseli Vilhelmson\nhyvästeltäessä todella suutelivat häntä, niin ei se oikein mallannut;\nsillä piikaa he eivät olisi toki alentuneet suutelemaan. Että tässä\nsilti piili jotakin salaperäistä, päättelin siitä, että vieras serkku\noli kietonut päänsä ympäri suuren valkean kambritsihuivin ja niin\nperinpohjaisesti, että tuskin nenännipukkaa näkyi. Siitä päättelin,\nettä alla piili jotakin epämuodostunutta ja luotaan työntävää. Silti\naloitti hän keskustelun sanoen olevansa yksinkertainen »dalkulla»,\nitse nauraen nerokkaalle keksinnölleen, selittäen samalla ettei minun\npitäisi häntä arvostella vaatteitten mukaan. Vähän ajan kuluttua sanoi\nhän nimensa olevan Zweigbergh ja että hänen miehensä oli luutnantti,\nmutta että tämä vieden heidän ainoan lapsensa, 11-vuotiaan tyttären\nmukanansa oli muuttanut Vestergötlantiin. Hän oli jäänyt jäljelle\npiikojen ja 80:n ikäisen ukon kera nimeltä Ulfsparre tätä hoitamaan\nj.n.e., jonka vuoksi hänellä asustaessaan yksin oli sanomattoman\nikävä. Annoin hänen puheensa kulkea korvasta sisälle, toisesta ulos,\nt.s. en uskonut enkä epäillyt. Hän tipsutteli vieressäni lyöttäytyen\nkuin siipieni suojaan. Kun minä harppailin reippaasti, teki hän\nsamoin, jos hidastutin käyntiäni, niin hän samoin. Kun tulimme\njollekin veräjälle, kiiruhti hän edellä avaamaan sen kohteliaasti\nminulle. Ehei, ajattelin minä, nyt minun on otettava selko, mikä lintu\nsinä oikein olet, ja päätin seuraavalla veräjällä ehättää ennen häntä.\nKiiruhdin siis edelle, otin häntä vyötäisiltä ja samalla rinnoistakin,\nmitä hän ei suinkaan ujostellut, päinvastoin tuntui se häntä\nhuvittavan, kun sai vähän kanssani teuhata. Enpä tyytynyt vielä\ntähänkään, vaan kokeilin, menisikö hänen auliutensa vieläkin\npidemmälle. Kun siis olimme kävelleet vielä kappaleen matkaa, kysyin —\noli nimittäin jo sydänyö — eikö istuttaisi hetkiseksi ruohikolle tien\nviereen levähtämään. Kun hän oli heti valmis, en tiennyt, mitä\nvastaisin, voidakseni rehellisesti vetäytyä pelistä. »Mutta ruoho\nonkin jo kasteesta märkää», sanoin, »joten se ei käy laatuun.»\nLuonnollisesti hän oli samaa mieltä ja niin pääsin mukavasti\npälkähästä.\n\nTultuamme kievarin pihalle juttelimme siinä muutaman sydänyön hetken.\nEn enää muista, kysyinkö ajattelemattomuudessani vai häntä edelleen\nkoetellakseni, eikö hän tahtoisi tulla minun kamariini, koska minulla\nkerran oli yksityinen huone pihan puolella. Hän niiasi ja kiitti\nvalmiina kuin olisi se kuulunut hänen velvollisuuksiinsa. Nytpä\njouduin kiikkiin, suoraan sanoen, minä häpesin. Pyytelin anteeksi ja\nestelin menoa sillä, että huone oli siivoomaton ja minun tavarani\nsiellä sellaisessa sekamelskassa, etten kehdannut laskea ketään\nsisälle. Sanoin mieluummin saattavani hänet kotiin, nähdäkseni\nsamalla, missä ja miten hän asui. Iloisena suostui hän mielihyvin\nsiihenkin. Ja me vaelsimme edelleen.\n\nKun oli sanottu hänen asuvan samassa kylässä, luulin tietysti, ettei\nmatka olisi pitkä. Minusta tuntui sen vuoksi oudolta, että uudelleen\njouduimme pimeään metsään, jossa vain hän, joka tunsi tien, saattoi\nseurata kapeata polkua. Eikä siinä kyllin — matka ei tuntunut koskaan\nloppuvan, niin kauan se minusta kesti. Itsekseni mietin, näinkö oli\ntarkoituksena viedä minut johonkin ansaan rahojeni vuoksi — kun olin\naseeton, sillä ruustinnaan ja serkkuun ei mielestäni enää ollut\nluottamista. Olimme mielestäni jo vaeltaneet yön pimeydessä lähes ¼\npenikulmaa, kun tulimme suurehkon navetan veräjälle, minkä takana\nkolmattakymmentä lehmää märehti. Noudattaen pientä polkua tulimme\ntorpan toisella puolella olevalle veräjälle. Ja niin oli edessämme\npunaiseksi maalattu kaksikerroksinen rakennus, jota kävelykumppanini\nsanoi kodikseen. Kaikki valot ikkunoista oli jo sammutettu. Hän kysyi,\nenkö tahtoisi katsella kaunista puutarhaa, johon käytävä johti\nvasemmanpuoliselta rakennuksennurkalta ja aitauksen takana oli rivi\nkorkeita tuuheita koivuja. Kohteliaisuudesta suostuin ehdotukseen.\nKäveltyämme muutaman askeleen suurta käytävää pitkin hän kysyi, enkö\ntahtoisi laskeutua hänen kerallaan suureen luolaan. Hän näytti aukkoa,\njonne johtivat leveähköt portaat. Luolan pohjalle oli seinämille tehty\nruohosohva. Vai niin, ajattelin minä, tännekö hän tahtoikin minut\nviedä, jotta kaikessa rauhassa ja häiritsemättä saisimme vaipua\ntutkimaan hiljaista ja puoleensa vetävää luontoa. Mutta hän ei edes\nistuutunut, vaan selitti, että täällä on epäterveellistä ja kosteaa,\nja pyysi minua sisälle. Aavistin, että hän vain tahtoi tutkia\nrakennuksen tältäkin puolelta, oliko kaikki valot rakennuksessa\nsammutettu. Kello oli yksi yöllä.\n\nTultuamme saliin pyyteli hän anteeksi, että pöydällä oli joukko\nmaitoastioita ja sanoi katuvansa, ettei ollut antanut piialle\nmaitoaitan avainta. Hän vei minut salin oikealla puolella olevaan\nkamariin, pyysi istumaan ja sanoi vilkaisevansa miten on vanhan\nUlfsparren[5] laita, jota hän nimitti isoisäkseen ja joka nukkui salin\nvasemmanpuolisessa kamarissa. Ukko kysyi: »Missä sinä olet viipynyt\nniin kauan?» Hiivin oven taakse kuuntelemaan, puhuttaisiinko mitään\nminusta.\n\nNaisen muutamin sanoin toivottaessa hyvää yötä sanoi ukko: »Jumala\nsinua siunatkoon, lapsukaiseni!» ja silloin minä sen kiireen harppasin\nentiselle paikalleni kamariin istumaan, ilman, että nainen oli mitään\nhuomannut. Nyt riisui hän päällystakin yltänsä, joten näin, että hän\noli sangen hienosti puettu, mutta liinaa hän ei ottanut kasvoiltaan.\nHän pyysi saada tarjota illallista, mutta minä kielsin.\n\n»Kyllä minä nuoret herrat tunnen», sanoi hän, »he pitävät\nviilikehlosta.» Hän meni maitoaittaan ja toi yhden sellaisen. Eikä\nminullakaan ollut mitään vastaan, sillä minulla oli kova nälkä ja\nruokahalu, kun en ollut Sollerössä syönyt muuta kuin pienen voileivän\nja olin sen jälkeen ollut tuntikausia järvellä. Rouva Zweigbergh pani\nnyt pöydälle pullon viinaa, voita, kuoripiimäkehlon, maljan kermaa,\nsokeria, inkivääriä y.m. Hän pyysi samalla anteeksi, että kestitys oli\nniin kehno ja maalaismainen, kun hän ei tahtonut herättää talon\npiikoja keittämään, mutta jos tahtoisin, niin pianpa sekin olisi\ntehty. Minä pyysin häntä kaikin mokomin jättämään sen tekemättä. Söin\nvankasti, mutta vain kuoripiimää, mikä ei herättänyt epäilystä,\nvaikkakin se oli vielä liian nuorta, joten se ei ollut vielä täysin\npiimiintynyt. Hän kysyi, miltä se maistui. Minä tietysti kehuin sitä\nerinomaiseksi, mutta hän olisi saanut vallan toisen käsityksen, jos\nolisi maistanut. Sitten kehui hän minua siitä, etten maistanut viinaa\nja arveli: »Sitäpä en olisi konsanaan uskonut!»\n\nKun olin syönyt, kysyi hän, enkö tahtoisi olla hänen luonaan yötä. Hän\nselitti, että saisin koko yläkerran käytettäväkseni ja että hän itse\ntekisi minulle sinne vuoteen herättämättä piikoja ja ettei minulta\nmitään tulisi puuttumaan. Rukoileva äänensävy vaikutti sen, että minun\noli aluksi vaikea pyyntöä vastustaa ja kylmänä, epäilevänä ja\nkiittämättömänä suhtautua hänen osoittamaansa hyvyyteen. Ja jos hän\nolisi sytyttänyt valon ja paljastanut kasvonsa, minä olin liian kaino\nsitä pyytämään, olisin ehkä jäänyt, semminkin kun olin epävarma,\nlöytäisinkö halki metsän tien kievariin. Mutta se seikka, että hän\npeitti kasvonsa osoittamatta minulle luottamusta, vaikutti, etten\nminäkään uskonut hänestä mitään hyvää. Kaikki minun vastasyyni hän\nkumosi käyden yhä kiihkeämmäksi. Lopulta sanoin tiukasti, että minun\noli mahdotonta jäädä, kun en uskaltanut jättää tavaroitani omiin\nhoteisiinsa kestikievariin lukitsemattomaan huoneeseen, jonne jokainen\nmatkustaja saattoi päästä. Muistelen vieläkin niitä syviä huokauksia,\njotka pääsivät ilmoille hänen rinnastaan sydämen kevennykseksi; ja oli\noikein paha ollakseni, kun ne olivat minun aiheuttamiani.\n\nKun otin jäähyväiset ja nyt tosissani, luulin hänen olevan pahoillaan\nja vihainen, mutta hän osasi niin teeskennellä, että hän tuskin näytti\nsurulliselta. Hän päinvastoin tuli minua saattamaan. Mutta kun olimme\nkulkeneet lehmitarhan läpi ja tulleet toiselle veräjälle, en antanut\nhänen saattaa pidemmälle, sillä olen varma, että jos vain olisin\nsallinut, olisi hän tullut aina kestikievariin asti. Kun hän vihdoin\nviimein sanoi jäähyväiset, hän pyysi — miltei rukoili — että jos\npaluumatkalla Elfdalista tulisin tätä tietä tai jos muulloin kävisin\nnäillä main, kävisin hänen luonansa — hänelle jäi siis vielä toivon\nkipinä himmeästi välkähtelemään. (Kun joskus olen ystävilleni tämän\ntarinan jutellut, ovat he kuin yhdestä suusta selittäneet, että minä\nolin tyhmä kuin jääräpässi, kun en paremmin käyttänyt hyväkseni\ntilaisuutta hyväntahtoisuutta, luottamusta ja hempeyttä).\n\nKun nyt piti vaeltaa kotiin, sain kyllin »könilleni» itsepäisyyteni\nvuoksi. En löytänyt tietä, eksyin ja jouduin metsän tiheikköihin,\njoissa oli vaikea tunkeutua edelleen, kunnes viimein tulin järven\nrannalle, joka ei voinut olla mikään muu kuin Siljan. Kuljin sen\nrantaa pitkin, kunnes tulin pitkälle joen yli vievälle sillalle, josta\nkyllä löysin kotiin. Tultuani kievariin paneuduin väsyneenä vuoteelle,\nvielä kauan miettien rouvaa ja hänen käyttäytymistään.[6]\n\n\n\n\n10. MATKALLA LÄNSI-TAALAIHIN. TARINOITA.\n\n\nSeuraavana päivänä, elokuun 7:ntenä, oli ilma kaunis. Vasta kello 10\nolin matkavalmis, syötyäni aamiaiseksi paistettuja perunoita, hienoa\nrukihista näkkileipää voin kera y.m. Emäntäni otti koko olostani vain\n1 taalarin. Täältä sain kyytimiehen, joka ajoi koko lujasti, sain näet\ntaas käyttää rattaita ja hyvä hevonen hänellä olikin. Pappilan ohi\najaessamme näytti hän minulle paikan, missä Kustaa I puhui rahvaalle.\nSitä nimitetään Klockgropen. — — Kuljettuamme ¼ penikulmaa menimme\nDalelfvenin yli maksaen 3 killinkiä. Garbergiin oli 9/4 penikulmaa ja\nsain sieltä Kerstin nimisen tytön edelleen kyytiin. Tieltä pyrähti\nteeriparvi, jota en ennättänyt ampua. Meillä oli 6/4 Öster Myckelängin\nkylään, sieltä puoli neljännestä kirkolle ja vajaa kaksi neljännestä\nElfdalin porfyyrikaivoksille, jonne olin matkalla. Sinne tulin kello\n7. Lindbom, jonkunlainen pehtori, jota pidettiin paikan päämiehenä\ntuli päärakennuksen portaille vastaani ja selitti, että hän äsken\npaikkakunnalle muuttaneena saattoi tarjota illallisen, mutta ei\nyösijaa. Minä vastasin, etten sitä ollut pyytänytkään, vaan olin\ntullut katsomaan hiomoa, jossa oli kyllin ihmeellisiä sahalaitteita,\njoita kaikkia katselin. Muistoksi ostin porfyyrisen suola-astian.\nJuttelin sitten hetkisen pehtori Lindbomin kanssa — hän oli kovin\ntohtori Lillen näköinen. Vaivaisen illallisen syötyäni menin\nkirkonkylään, missä sain yösijan erään suutarin luona, jossa oli\nkyllin hyvä olla. Sovin kyytimieheni kanssa, että hän seuraavana\naamuna veisi minut Evertzbergiin, minne on 5/4 penikulmaa polkua,\nsillä nyt taas jalkamatkani alkoivat.\n\n[Kuva: _Järvimaisema suomalaismetsissä._]\n\nPerjantai, elokuun 8:s, oli kaunis ja lämmin niinkuin edellinenkin\npäivä. Sain aamiaista, vaikka emäntä ensin kieltäytyi sitä antamasta.\nPappilan mamsseli, sangen suloinen tyttönen, tuli taloon. Tuskinpa\nhänellä muuta asiaa olikaan kuin halu nähdä, kuka minä olin. Hän\nmuistutti paljon neiti Konoffia. Odotin kauan kyytimiestäni ja aioin\njo mennä Oikebergiin etsiskelemään agat-kiviä, vaikka Lindbom olikin\nsanonut, ettei niitä siellä olisi. Soudimme veneellä virran yli ja\nannoimme hevosen uida. Sivuutimme sen lähteen, josta Kustaa I oli\njuonut paetessaan Morasta Limaan ja jonka vedellä Kaarle XI sammutti\njanonsa kulkiessaan tästä ohi v. 1688 ja jota lähdettä sen vuoksi\nnimitettiin Kuninkaanlähteeksi. Minäkin sammutin siinä janoni ja vesi\nmaistui hyvältä ja raikkaalta. Talonpojat kertoivat, että pari viikkoa\nsitten oli tavattu lähteen luota kaksi kuollutta; ne olivat olleet\nnälkään kuolleita.\n\nKyytimieheni kertoi kävellessämme vuorenpeikoista, jotka olivat\nryöstäneet taalalaisneitosia. Tultuamme Evertzbergiin oli kylässä\nkotona vain yksi ainoa mies, jolla oli hevonen, jolla hän kynti\npeltoansa. Hän ei joutanut minua kyyditsemään ja täältä oli 5/4\nRisbergin karjamajalle, missä kylänväki oli. Tänne saavuin jo kello 11\nap. Odotellessani lueskelin Hülphersin Taalain matkaa, etsin\nmineraaleja, katselin kirkkoa ja kiipesin ovettomaan kellotapuliin.\nSitten menin katsomaan, miten tuo mies kynti, kylvi ja äesti\npeltotilkkuansa. Vaivoin sain häneltä vähän akanoista valmistettua\nleipää ja puolituoppisen maitoa. Hän oli saituri, vaikka poika olikin\nlautamies. Koetin leikilläni tarjota hänen hevoselleen ostamaani\nleipää, mutta se vain haisteli sitä. Yöksi menin nukkumaan avoimelle\ntallinparvelle ja kun se yölläkin oli lukitsematon, otin sapelin\nmakuutoverikseni.\n\nSeuraavana aamuna nousin varhain, joten jo kello 4:ltä olimme\nmatkalla. Tiellä tapasimme miesjoukon, joka palasi Risbergistä.\nPyysimme saada hevosta. Eräs heistä lupasi, jos hänen 20-vuotias\ntyttärensä tulisi minua kyyditsemään. Tultuamme kylään kysyin tytöltä.\nVastaamatta mitään hän alkoi keskustella kyytimieheni kanssa kielellä,\njota en ymmärtänyt. Vain niin paljon olin saavinani selville, että hän\nkysyi, oliko hänen isänsä todellakin antanut siihen luvan ja mikä mies\nminä olin. Sitten meni hän hevosta etsimään. Sillä aikaa söin minä\nvähän maitoa ja pettuleipää naapuritalossa. Minun oli annettava\nkyytirahaa 24 killinkiä, vaikk'ei Månsbergiin ollut kuin 3 ½\nneljännestä. Hän oli pirteä ja reipas tyttö, väkevä kuin mies ja\nlupasi käydä minua Upsalassa tervehtimässä, kun tulisi niille main\ntyönhakuun. Hän nosti yksin kirstuni hevosen selkään, minkä itse usein\nolin saanut tehdä, kun nälkiintyneet miehet eivät jaksaneet. Muuten\nhän valehteli olevansa 18 vanha ja laski leikkiä, joten hyvin huomasi,\nettä hän oli ollut Tukholmassa.\n\nMånsbergissä ollessani alkoi hereästi sataa. Sieltä sain heti hevosen.\nTie oli tähän asti ollut hyvin huono ja kivinen. Täältä tuli vastaamme\nsuuria rämeitä ja veteliä soita. Käveltyämme toista penikulmaa tulimme\nMattsåsenin karjamajoille, missä ei ollut ketään kotona. Sieltä oli\npuolitoista neljännestä toiselle pohjoiseksi Fennigbergiksi\nnimitetylle karjamajalle. Siellä oli kotona vain akka, joka ei tiennyt\npitkäkö matka oli kirkolle tahi kyliin. Sillä kysymyksiin hän vastasi:\n»Sinne on kappale matkaa» tahi »niinpä sitä on» ja »hei, ja niinpä\nsitä on, joka tietköön.» Meillä saattoi Munin kylään olla puolitoista\nneljännestä ja saavuimme sinne vasta pimeän tullen kaikkien jo\nnukkuessa. Saimme yökortteerin hyvässä ja rikkaassa talossa, jossa\nminä nukuin kovalla pöydällä. Koko viimeinen neljännes oli ollut yhtä\nalamäkeä ja kylä oli joenrannalla, joka erottaa Itä-Taalain\nLänsi-Taalaista. Joen toisella puolella on taaskin korkea ylämäki.\n\nKyytimies kertoi matkalla Limaan useita juttuja vuorenpeikoista. Eräs\noli seuraavanlainen:\n\nOlipa talonpoika, joka jouluaamuna läksi kirkolle ja jätti tyttärensä\nkotiin. Tiellä hän tapasi viisaan miehen. Tämä oli tietäjä. Hevonen\noli pelästynyt ja alkanut hyppiä. Tämä oli sanonut talonpojalle; että\npiti heti rientää kotiin, jos tahtoi tyttärensä pelastaa. Itse hän oli\nluvannut seurata mukana. He kääntyivät siis takaisin. Mutta hevonen,\njoka muuten oli virma juoksija, ei tahtonut vetää, kun vieras ukko\nistui reessä. Kun he saapuivat taloon, oli se täynnä hevosia ja\nkaikenlaista tavaraa. Ja mikä ilonpito kuuluikaan tuvasta! Kun he\navasivat oven, huomasivat he sen olevan täynnä vuorenhaltioita. Suuri\npöytä oli katettu ja kaikki lautaset olivat kultaa ja hopeata. Hänen\ntyttärensä oli puettu morsiameksi ja koristettu kauniiksi. Ja päässä\noli kultainen kruunu. Nähtyään tuon kaiken heitti isäntä puukkonsa\nmorsiamen pään yli, niin että se jäi seinään kiinni. Kaikki mikä\ntytölle oli annettu, sekä kruunu että komea vaatetus jäi nyt hänelle,\nsillä peikoilla ei enää ollut valtaa morsiamen suhteen. Sitten heitti\nukko virsikirjansa pöydälle huutaen: »Kaikki mitä pöydällä on, on\nkirjoitettu Herran nimeen!» Silloin jäi kaikki mitä pöydällä oli hänen\nomakseen. Peikot hyökkäsivät ovelle ja menivät sellaista vauhtia\ntiehensä, että vain humina kävi. Ja heidän oli pakko jättää jälkeensä\nkaikki kultansa ja hopeansa. Isäntä lahjoitti kruunun Moran kirkolle.\nJa se lienee sama, mikä siellä on vielä tänä päivänäkin.\n\nTultuamme Horsmundvuorelle kertoi oppaani, että muinoin oli kaksi\njättiläistä. Toisen nimi oli _Horsmund_, ja asui hän Horsmundin\nvuorella. Toisen nimi oli _Kastare_, joka asui Kastarin vuorella\ntoisella puolen jokea, joka erotti heidät toisistaan. Välimatkaa oli\nrunsas puoli penikulmaa. He kerran riitaantuivat. Kastare väitti, että\naurinko ensin nousee Horsmundin vuorelta, joka on idässä käsin.\nHorsmund taas väitti, että se nousee Kastarin vuorelta, koska hän sen\nensiksi näki sieltä nousevan. Julmistuneena he heittelivät toinen\ntoistaan kivillä. Kastaren kivi sattui Horsmundiin niin että tämän\njalka katkesi. Haavoittuneena ei Horsmund enää jaksanut heittää kiveä\nsen kauemmaksi, kuin että se putosi joen keskikohdalle. Siinä se\nvieläkin näkyy matalan veden aikana.\n\nKyytimies, joka saattoi minua Elfdalin kirkonkylästä, kertoi monesti\nnähneensä, miten vuorenpeikko kaitsi karjaansa vuorien ja laaksojen\nkeskellä, mutta kun tuli lähelle, niin kaikki katosi. Eräs tyttö oli\nkerran kuullut, miten muuan peikko huuteli vuohiaan laulaen:\n\n   »Jen åle,               (Sa juovikka,\n   Jen stråle,             Sa kirjava,\n   Jen långe —             Sa pitkä —\n   Piinali uppå,           Joudupa jo,\n   Piinalig uppå,          joudupa jo,\n   Kalsesaali je qväll!»   Kalsesaalihin[7] yöks!)\n\nSyynä siihen, etteivät ne enää näyttäydy, on se, että ne kuultuaan\nkirkon ison kellon äänen ovat kaikonneet pois. Ne ovat ensin\nyrittäneet estää sitä soimasta, mutta vaikka ne reunaan ovat purreet\nsuuren jäljen, joka vieläkin on nähtävissä, niin se ei ole auttanut.\n\n\n\n\n11. LÄNSI-TAALAITA SAMOILEMASSA. ASUTUSTARINOITA.\n\n\nGottlund meni sunnuntaiaamuna, elokuun 10:ntenä, Liman pappilaan,\nmissä hän tapasi kirkkoherra Restadiuksen ja tämän pojan, joka oli\nylioppilas. Aamiaisen jälkeen mentiin kirkkoon. Siellä herättivät\netenkin unilukkarin puuhat Gottlundin huomiota, tämä kun saarnan\naikana paukutteli piiskaansa kuin pyssyä. Kun pappi kehoitti\nseurakuntaa lukemaan Herran rukousta, niin hän itse otti kellon\nhousuntaskustaan ja alkoi vetää sitä rukoilevan seurakunnan nähden.\n\nPäivällisen jälkeen tanssittiin pappilan piharakennuksessa papin pojan\nsoittaessa viulua. Taalalaistytöt olivat Gottlundin mielestä »lihavia\nlötsyköitä kuin kurkut ja haisivat maidolle ja juustolle. Heillä oli\ntuskin polvien alapuolelle ulettuvat hameet ja usein näkyi pylly kuin\nhe oikein pyörähtelivät. He näyttivät sitä pyylevämmiltä, kun\nkäyttivät pallukkaa (valk) hameensa alla.»\n\nSeuraavana päivänä, elok. 11:ntenä, satoi, joten Gottlund ei heti\njatkanut matkaansa, vaan oli vesilintuja ampumassa järvellä pudottaen\nsinne puukkonsa. Vasta kello 8 illalla saapui hän Transtrandin\nkappelikirkolle, jonne oli 7/4 penikulmaa, jääden yöksi rikkaaseen\ntalonpoikaistaloon. Seuraavana aamuna hän taas metsästeli käyden\npaikkakunnan korkeilla vaaroilla.\n\nSillä aikaa oli kappalainen Godenius käynyt kutsumassa Gottlundia\npappilaan. Rouva oli hänen mielestänsä tukholmalaisen soutaja-akan\nnäköinen ja molemmat lörpöttelivät ja valehtelivat. Gottlundille\nlaadittiin yösija yliskamariin. Pappilan herrasväestä kerrottiin, että\nhe tappelivat keskenään, niin että jymy kuului kylille, sitä paitsi he\nolivat juoppoja.\n\nPalattuaan Liman pappilaan oleili Gottlund kirkonkylässä kolmisen\npäivää perehtyen sen nähtävyyksiin, karjamajoiltaan palanneeseen\nväestöön ja välillä vahvasti riidellen kirkkoherran kanssa\nfilosofiasta ja uskonnon asioista. Eräs Norjan talonpoika selitti,\nettä suomalaiset ovat alkaneet halveksia äidinkieltänsä sen vuoksi,\nettä papisto heitä haukkuu ja kieltää opettamasta lapsille suomea, kun\nhe muka siten »finskaavat» pilalle Jumalan sanan (»finska bort Guds\nord.»)\n\nElokuun 16:ntena Gottlund otti kyyditsijäksi »kievarin oman vaimon,\nnuoren ja kauniin naisen» Sandön 5/4 penikulman matkan päässä olevalle\npostiasemalle. Matka kävi Taalainjoen rannalla olevien kylien kautta.\nSandöstä tuli hän puolen penikulman matkaa kuljettuaan Malungin\npitäjän Forsin kestikievariin ja sieltä veneellä 1 ¼ penikulmaa jokea\npitkin Malungin kirkolle. Pappi oli heinäniityllä, jonne sihteeri\nFrögeliuksen poika saatteli Gottlundia. Tämä kertoi, että pitäjän\nsuomalaiset olivat tänne saapuneet noin 80 vuotta sitten Vermlannista\nja että pitäjää nimitettiin _»Länsi-Finnmarkiksi»_ ja etteivät he\nolleet suomalaisia vaan vermlantilaisia. »Itä-Finnmarkissa» oli\nsuomalaisia, vaikkei kukaan enää osannut kieltä. Kirkkoherra\nGodeniuksen seurassa palasi Gottlund sitten pappilaan. Tämä kertoi\npitäjässä olevan 67 suomalaistaloa ja että sekä Länsi- että\nItä-Finnmarkissa oli todellisia suomalaisia, vaikka Frögelius oli\ntoisin valehdellut. Kirkonkirjoista merkitsi Gottlund muistiin\nsuomalaiskylien nimet.\n\nLänsi-Finnmarkissa niitä oli 15: Löfheden, Björnåsen, Afradstjern,\nAfradsberg, Östra Gåstjernsberg, Brunkilsberg, Kölberget, Löfberget,\nMedskogsberget, Vestra Gåstjernsberg, Kölåsen, Östnäsberg, Granberg,\nLisskogsåsen ja Risåsen; Itä-Finnmarkissa 13: Östra Bredsjön,\nBredsjön, Ivarsberg, Gökberget, Sundberg, Rankfallet, Milsjön,\nMilsjöheden, Österviksfall, Tyngsjön, Svedberget, Laxmåsen ja\nNybofjällsberget.\n\nGodenius mainitsi, että suomalaiset ovat veitikoita ja\nkäräjäpukareita.\n\nGottlund jatkaa:\n\nPappilasta menin takaisin kievariin kirjoittamaan päiväkirjaani, joka\nolikin jäänyt laiminlyödyksi. Epäröin, pitikö täältä mennä Tyngsjöhön,\njonne oli hyvä ja suora tie tahi kierrellä Länsi-Finnmarkin saloja.\nPäädyin jälkimmäiseen vaihtoehtoon ja sovin kestikievarin kanssa, että\nhän yhden taalarin 16 killingin maksusta veisi minut Gåstjernsbergiin,\njonne oli 3 penikulmaa ja toiselle miehelle oli maksettava 16\nkillinkiä hevosesta Sjöhusstrandiin. Yöni nukuin yliskamarissa, jossa\noli kyllin hyvä. Talo näytti rikkaalta, vaikkakin jäljestä käsin sain\nkuulla, että siinä elettiin velaksi.\n\nSunnuntaina 17 p:nä nousin varhain, maksoin emännälle 12 killinkiä\naamiaisesta ja yösijasta ja lähdimme kolmisin kello 5 edelleen. Ensin\najoimme rattailla ⅔ Utsjöhön, minne jätimme kärryromumme ja menimme,\nvieden hevosen mukanamme joen toiselle puolelle, josta minä ja\nkyytipoika menimme veneellä jokea pitkin Walleniin, jonne oli ⅓\nneljännespenikulmaa kievarin ratsastaessa maitse. Täältä sai\nkyytipoika soutaa kotiin minun ja kievarin ottaessa hevosen\nkuljettaaksemme tavarani säkkisatulassa Utsjöbergin ohi Sjöhusiin\npuolen penikulmaa kivistä ja pahaa tietä. Vallenin luona tapasi\nkestikievari kaksi talonpoikaa, joille hän valehteli, että minä olin\nNorjaan pyrkivä karkulainen, joka olin hänelle antanut satoja\ntaalareja. He uskoivat ja kun veneellä kuljin heidän ohitsensa, huusi\ntoinen heistä minulle: »Kiiruhtakaa, niin kaikki käy hyvin!»\n\nMeidän oli puolentoista penikulman matkalla soudettava useiden järvien\nyli. Ne olivat: Båtsjön, Lifskogssjön, Storskapsjön, Långnora,\nStorsjön, Juppsjön ja Tyngen. Tuuli oli koko ajan vastainen. Menimme\nsen vuoksi erään Hå-joen sillan luona maihin. Täällä kätkimme\nmatka-arkun ja tavaramme suohon kuusenhavujen alle. Kestikievari\nveisti merkin puuhun, jotta löytäisimme paikan. Itse menimme kylään.\nVestra Gåstjernsbergiin, minne me pyrimme, oli penikulma. Tuskin\nolimme nousseet veneestä, kun alkoi hereästi sataa ja sitä jatkui aina\nseuraavaan päivään saakka. Valitsimme päälle päätteeksi väärän tien,\noikean puolisen ja saimme kahlata suuria soita, joissa vajosimme\npolviin asti, jopa olimme niihin kokonaan upota. Silti kuljimme\nsellaista vauhtia, että kello 4 olimme liko märkinä kylässä, vaikka\nvasta klo 1 olimme tulleet rantaan.\n\nVenematkalla kertoi kestikievari juttuja papistosta. Kirkkoherra\nGodeniuksella muka oli leipäsusi kotona ja tiedettiin hänellä olleen\nainakin seitsemän heilaa, vieläpä hän ahdisteli vaimoja ja vanhoja\nakkojakin. Yhden kera oli hänellä ollut lapsi, ja kun se kuoli, sanoi\nhän kiitosta tehdessään saarnatuolista, ettei pitäjässä koskaan vielä\nollut niin kaunista lasta ollut. Äidin naittoi hän eräälle miehelle,\nja kun tämä hänen entinen heilansa kuoli, niin suuteli hän ruumista ja\njulisti taaskin saarnatuolista, ettei pitäjässä koskaan kauniimpaa\nnaista oltu nähty.\n\nKirkkoherra Restadius taas oli saita ja ahne ja niin häijy vaimolleen,\nettä tämä leikkasi kurkkunsa poikki. Kirkkoherra hautasi hänet\nasetusten vastaisesti kirkkomaahan sanoen: »Ellei konsistori anna hänen\ntässä levätä, niin tulkoon kaivamaan ylös». Sitten otti hän vaimokseen\npiian ja tyttäretkin ovat saaneet piian kasvatuksen. Kirkossa\nkuulutteli hän kuka oli juovuksissa ja koska, tapellut, harjoittanut\nhaureutta, ihmisten veloista y.m. Ja jos joku viipyi viikkoa kauemmin\nkaupunginmatkalla, sivuutti hän tämän Herranehtoollisella. Konsistorin\npakottamana täytyi hänen vihkiä 75:n ikäinen ukko ja 24:n vanha\nmorsian. Mutta kuuluttaessaan hän nauraen kysyi seurakunnalta, eikö\nsellainen avioliitto heistäkin näyttänyt luonnottomalta. — —\n\nMaanantaina, elokuun 18 p:nä, satoi ja kievari, nuori isäntämme ja\neräs kolmas mies menivät rannalta noutamaan tavaroitani. Luulin,\netteivät he jaksaisi, kun matkakirstuni painoi 4 leiviskää 5 naulaa ja\nsäkki ehkä saman verran, ja kun hevosella ei sinne päässyt. Kello 4\naamulla he menivät ja 11 tulivat takaisin kantaen niitä juurista\nvalmistamassaan kassissa. Ja sellaisessa kojeessa huomasin olevankin\nhelpon niitä kantaa.\n\nIllalla halusin kylpeä ja annoin lämmittää saunan. Siinä ei ollut\nparvea, jonka vuoksi annoin viedä tuolin kiukaalle ja siinä otin\nkylvyn. Kyläläiset eivät enää kylpeneet; se tapa oli kielen mukana\nhävinnyt. He käyttivät myöskin mustaa takkia taalain miesten tavoin.\n\nLaadin itselleni kartan tämän seudun kylistä. Eräs Vestnäsbergin nainen\nlupasi, että hänen poikansa opastaisi minua eri suomalaiskyliin. Minä\nkuljin monta mutkaa kylien välillä, mutta lähetin eiliset miehet\nseuraavana päivänä ennakolta viemään tavarani Brunkölsbergiin, jonne\noli runsas puoli penikulmaa. He ottivat molemmista kantomatkoista\ntaalarin. Nuori emäntä meni miehensä sijaan kantamaan. Söin sinä\npäivänä juustoa, voita, maitoa ja akanaleipää. Illalla soittelin\nihmisten iloksi huilua.\n\nTiistaina, 19 p:nä, nousin varhain ja lähetin kirstuni ja tavarani\nkello 3:lta Brunkölsbergiin. Sieltä palasivat kantajat klo ½ 11.\n\n_Westra Gåstjernsbergin_ kylässä, joka kuuluu Malungin läntiseen\nFinnmarkiin, on kolme taloa. _Norrgärdissa_ asuu ukko Joonas\nEerikinpoika ja hänen kasvattipoikansa Olavi. Joonaksen isä muutti\nNordmarkin kaivoksilta Brunbergiin ja asui aluksi loisena suomalaisten\nluona, mutta muutti noin 65 vuotta sitten Medskogsbergin erämaille.\nHänen poikansa Joonas osti tämän karjalaidunpaikan 300 taalarilla.\n\nSöder- t. Mellangårdissa asui Ekshäradin Sollbergin Finnmarkista\ntullut suomalainen Jöns Matinpoika, joka oli ottanut vaimokseen Anna\nTahvanantyttären Långflodin Dalbyn Finnmarkista. Heillä oli ollut 10\nlasta, joista 5 vielä eli.\n\n_Södergårdissa_ puron takana asuu Lasse Pentinpoika Ekshäradin\nLöfstrandin kylästä. Hän oli vermlantilainen ja vaimo oli Elsa\nLassentytär Hakkarainen. Hän oli siirtynyt tähän uutistaloon 3 vuotta\nsitten, oli jo kuollut, mutta leski ja 2 lasta oli elossa.\n\nIltapäivällä kuljeskelin lähemmin tutustuakseni näihin\nsuomalaiskyliin. Mitään muuta maksua ei otettu kuin tavaroitteni\nkantamisesta 6 à 7:stä neljänneksestä mainitsemani taalari. Vanha ukko\nopasti minut neljännespenikulman pahaa soista polkua Östnäsbergiin.\nKylässä poikkesin ensimmäiseen taloon, jossa oli kotona vain orpo\ntyttö. Hän vei minut kylän varakkaimman miehen Matti Ollinpojan luo.\nPerillä huomasinkin, että väite varakkuudesta piti paikkansa, sillä\ntalo oli kunnossa ja kauniiksi maalattu. Itse lojui hän sairaana;\nreidessä oli paise. Mutta kun hän vaikutti koppavalta, en jäänyt hänen\nluokseen yöksi, vaan läksin aluksi seppä _Tiiaisen_ luo, joka oli\ntullut Säfsenistä ja jonka vaimo oli _Heloinen_. He olivat rutiköyhiä.\nLuulin, että he osaisivat suomea, mutta siitä taidosta ei juuri\nkannata puhua. Läksin, vaikka satoikin, erään lesken luo, jolla oli\nkaksi tytärtä Maija ja Marit. Nuorin 18-vuotias oli saanut tikun niin\npahasti jalkaansa, ettei sitä oltu saatu pois. Hän oli sangen sievä ja\ntoinen, jonka näin vasta aamulla, oli vieläkin kauniimpi.\n\nSieltä menin sen lesken luo, jonka pojan piti saatella minua eri\nkyliin. Tämäkin oli köyhä talo, mutta niin siisti ja puhdas, etten\ntäällä juuri missään ollut sentapaista nähnyt. Söin illalliseksi vähän\nperunoita ja voita ja lähetin pojan hakemaan naapuritalosta\nmainitsemani pienen orvon tytön veljen, jonka piti osata suomalainen\nlaulu. Tuo nuorimies Olli Lassenpoika tuli ja lauloi, itse sanaakaan\nsisällöstä ymmärtämättä:\n\n   »Mitäs minä huolin kuin juon ja laulan,\n   Paan minä käteni ystäväni kaulaan j.n.e.\n\nHän oli sitä kuullut laulettavan Björnmåsassa Svärdsjön\nsuomalaismetsillä, missä hän oli palvellut renkinä. Joka säkeistön\nlopussa toistuivat sanat: »lipasooko se syväntäis.» Muuten oli pojalla\nhyvä muisti ja tietoja Ruotsin historiastakin sekä Silferstolpen\nmaantieteestä. Hän tiesi Zinclairsin kuolemasta ja väitti, että eräs\nsotamies oli hopeanapilla ampunut Kaarle XII:ta kuoliaaksi. Yöni\nnukuin pienen pojan kanssa heinäladossa turkilla, joka oli\nnaapuritalosta lainattu.\n\nÖstnäsberg kuuluu Malungin läntiseen Finnmarkiin ja on Matti\nOllinpojan kertomuksen mukaan uutisasutus. Ensiksi asettui tänne Juho\nLassenpoika, suomalainen, joka n. 50 vuotta sitten tuli Malungin\nBredsjöstä. Hän oli asunut siinä missä Matti Ollinpoika nykyään, mutta\nkuoli jo kahden vuoden kuluttua viedessään lehmää Uvan joen yli. Lehmä\nui rannalle, mutta mies hukkui. Hänellä oli kaksi tytärtä, Anna ja\nLiisa. Anna elää vieläkin ja on naimisissa vermlantilaisen kanssa,\njoka oli ostanut torpan Heikki _Antinpoika Hartikaiselta_. Tämä oli\ntullut Ekshäradin pitäjän Knappåsenista ja ensin raivannut tilan,\njolle sai kuninkaalta omistuskirjan. Hartikainen muutti Lisskogiin.\nLiisa taas kuoli Vermlannissa.\n\nSitten tänne tuli _Olli_ Matinpoika _Sikainen_ Äppelbon\nsuomalaismetsien Själfjällin kylästä. Hän osti 700 vaskitaalarilla\ntorpan Juho Lassenpojan leskeltä. Hänellä oli 7 omaa lasta ja 4\nlapsipuolta. Edellisistä elää 5, jälkimmäisistä 3. Niistä asuu nykyään\nMatti Ollinpoika vanhassa paikassa, jota nimitetään _Kinoisenmäeksi_,\nOlli Ollinpoika asuu veljensä luona; Kaarina Ollintytär oli naimisissa\nLasse Pekanpoika Hakkaraisen kanssa Najenista ja osti tämä puolet\nHartikaisen torpasta, jota nimitetään Knöleniksi. Molemmat vanhukset\novat kuolleet, mutta 9 lasta on elossa. Täältä oli se pieni kaunis\ntyttö, joka minua opasti. Anna Ollintytär (_Sikainen_) joutui\nnaimisiin Lasse Juhaninpoika Hakkaraisen kanssa, Maria Ollintytär taas\nTaneli Heikinpoika Hakkaraisen kanssa Milsjöstä ja on hänellä 8 lasta.\nLapsipuolista Lasse Tuomaanpoika _Havuinen_ meni vävyksi Brunbergiin.\nHänellä oli kaksi sisarta, joista Kirsti meni naimisiin Backaan\nVermlantiin ja Kaarina Joonas Sveninpoika _Urpisen_ kanssa\nAfradsbergiin. Maria Tuomaantytär otti miehekseen Olli Kustaanpojan\nLisskogåsenista ja heillä on 6 lasta.\n\nSeppä _Lasse_ Heikinpoika _Tiiainen_ Säfsenin Granbergistä tuli tänne\n12 vuotta sitten ja osti torpan Juho Lassenpojan leskeltä Maria\nKristofferin tyttäreltä, joka meni uusiin naimisiin Niilo Janinpojan\nkanssa, joka oli vermlantilainen. Sepällä on 8 lasta. Siihen, missä\nnyt asuu leski Leena Svenintytär, tuli muutamia vuosia sitten Lasse\nJuhonpoika. Ennen siinä eleli Pekka Olavinpoika, joka oli naimisissa\nGunilla Juhontyttären kanssa Rojon pitäjästä. Heillä ei ollut lapsia\nja heidän jälkeensä tuli Niilo Niilonpoika Kropp, vermlantilainen,\njoka oli lesken edellinen mies ja jonka kanssa hänellä oli kaksi\nlasta, jotka vieläkin elävät: Sven, joka minua saatteli ja vähän\nvanhempi tyttö, joka palveli Najenin kylässä.\n\n_Granberg_ on uusi kylä Malungin suomalaismetsissä. Eräs Lasse\nLassenpoika Hakkarainen Afradsbergistä sen perusti ja sai siihen\ntalonkirjat, mutta hän tuli sokeaksi ja muutti appensa luo. Hänen\njälkeensä tuli Matti Heikinpoika Hakkarainen Äppelbon Barktorpista.\nHänen poikansa elävät vieläkin ja asuvat siellä. Siinä kylässä on 2\ntaloa ja 14 asukasta.\n\nLisskogsåsenkin Malungissa on uusi kylä, jossa on 4 taloa, 21 henkeä.\nSiihen on ensiksi tullut Olli Kustaanpoika Östnäsbergistä ja asuvat\nhänen perillisensä yhdessä talossa, toisessa Heikki Antinpoika\nHartikaisen jälkeläiset, kolmannessa asui Olli Paulinpoika Hakkarainen\nBrunkilsbergistä, joka myi sen vermlantilaiselle Pekka Olavinpojalle.\nNeljännessä asuu Antti Jöninpoika Hartikainen, Heikki Antinpojan\nsisarenpoika, jolla on kaksi lasta.\n\nKeskiviikkona 20:ntenä nousin varhain ja söin perunoita ja maitoa,\nleipää ei ollut nimeksikään. Menin huonoa upottavaa tietä neljänneksen\nVestnäsbergiin. Miehet pitivät minua petkuttelijana. Kävin eräässä\ntalossa, missä oli vain vaimo, syntyään Väisäisiä, kotona. Hän oli\nJernan metsiltä.\n\nVesnäsberg on näiden metsien vanhimpia suomalaiskyliä, vanhin on\nkumminkin Najen, jonne Lasse Hakkarainen, joka oli asunut Mellangårdin\nja Norrgårdin välimailla, oli tullut. Hänen pojistaan muutti yksi\nBrunbergiin, toinen Astbergiin, kolmas Torpbergiin. He jakoivat talon\nkeskenään: Heikki jäi vanhalle konnulle, toinen veli muutti sinne,\nmissä Heikki Sikainen nyt asuu. Tässä kylässä on 4 taloa, 22 henkeä,\nja kuuluu se Nyn pitäjään. Ennen täällä on elellyt myöskin\n_Kukkoisia_, ensimmäinen, joka tuli Suomesta oli _Heikki Kukkoinen_.\nHänen jälkeensä tuli Hakkaraisia. Kylän itäpuolella on _Matilasaho_\n(Kattbäcksfallet), joka nimi viittaa siihen, että siellä muinoin on\nasunut Matilaisia.\n\nTäältä lasketaan olevan neljännes Nyn kirkolle. Me vaelsimme täältä\nLunkvalliin, jonne on 1 ⅔ penikulmaa. Ensin kuljimme Gräsbäckenin,\nsitten Myllyjoen yli, johon oli rakennettu siihen hyvin soveltuva\nmylly. Vaikkei joki ollut suuri, niin se pauhasi kivikkopaikoissa koko\ntavalla. Tien varrella yllätimme koppelon poikueineen, mutta ne\npyrähtivät lentoon niin nopeasti, etten ennättänyt ampua.\n\nMenin Lekvalliin tavatakseni vanhaa eukkoa, jonka sanottiin olevan\nainoan, joka enää osasi puhua suomea ja tiesi entisistä oloista.\nEukolla oli erinomainen muisti. Hän leipoi parhaillaan pettuleipää\npelkistä pettujauhoista, joihin hän sekoitti mustikoita, jotta kitkerä\nmaku vähenisi.\n\nLunkvallia alkoi ensimmäisenä rakentaa ja viljellä Matti Lunkkainen.\nHänen vaimonsa oli Kärkkäisiä. Kerran vanhempien tullessa metsästä\ntöistä oli talo muuttunut tuhkakasaksi. Kun he kysyivät lapsilta —\nkaksi tyttöä, Kaarina ja Mari, nuorempi kolmivuotias — kuka oli tehnyt\nilkityön, nämä vastasivat kahden mustatakkisen miehen (siis Vermlannin\nruotsalaisen) tulleen ja vieneen kuoripiimäkehlon pihalle ja lapset\nsiitä syömään. Sitte he olivat sytyttäneet pirtin tuleen. Vanhempien\noli pakko paeta tuhotusta talostaan, sillä eivät he uskoneet mitään\noikeutta saavansa. He menivät Räskåseniin salokylään loisiksi, kunnes\nlapset tulivat niin suuriksi, että pääsivät palvelukseen. Siellä he\nkuolivatkin. Heillä oli kolme lasta, joista Kaarina meni naimisiin\nLasse Hakkaraisen kanssa (Najenissa) ja heidän tyttärensä Saara on\n75-ikäinen ja elää vieläkin. Mari muutti Räskåsiin, jossa\nnaimattomana ja sokeana kuoli. Annikka joutui naimisiin Gräsmarkin\nsuomalaismetsiin; leskenä hän muutti takaisin näille nuoruutensa\nmaille.\n\nSitten jäi Lunkvall autioksi 90 vuodeksi ja suurta metsää kasvoi\nkaikkialla, paitsi pienellä aukeamalla, jossa naapurit tapasivat\nniittää heinää. Eräs ruotsalainen Nils Ersson Ekshäradin Stackeruddin\nkylästä sai tämän torpan palkkioksi siitä, että oli ollut sotamiehenä,\n»suksimiehenä», kaksi kuukautta. Mutta hänen oli velasta luovutettava\ntalo julkisella huutokaupalla myytäväksi, mikä tapahtui 1801. Ainoa,\njoka jotakin tarjosi oli vermlantilainen Nils Person, joka oli Backan\nkylästä ja joka huusi sen 55 taalarista. Hän oli naimisissa\nsuomalaisen naisen Saara Matintyttären kanssa Vestnäsbergistä. Juuri\nhän oli tuo vanha eukko, joka minulle kertoi näitä. Hänen miehensä oli\ntyhmyri, joka jokelteli jäljessä kaikkea, mitä vaimo sanoi ja aina\npani väliin »må veta». Kahden sylen päässä näkyy vieläkin poltetun\npirtin kiviröykkiö. Tämä paikka kuului ennen Ekshäradin pitäjään,\njonka kirkolle on 3 penikulmaa, mutta viime vuonna se liitettiin Nyn\npitäjään.\n\nTäältä lähdimme edelleen _Kölbergiin_, jonne oli ⅔ neljännestä\nkuivempaa tietä. Mutta eksyimme kulkien ohi Södra-Kölbergstorpin,\nmissä tavaroitteni kantajana ollut Juho Pekanpoika asuu. Tulimme ensin\npohjoisiin torppiin. Siellä saimme vähän maitoa ruoaksi, mutta emme\nmitään muuta. Siitä ei tahdottu maksua.\n\nKölbergin kylään (Nyn pitäjää) kuuluu kaksi torppaa, Södra- ja\nNorra-Kölbergstorp. Edellisen perusti Juho Pekanpojan isä Pekka\nJuhonpoika Vestnäsbergistä. Itse hän joutui surman omaksi\nalun kolmattakymmentä vuotta sitten, kun hän talvella oli\nkymmenenpenikulman metsillä opastamassa Moran miehiä, jotka kävivät\nkauppaamassa pirtoja. Seuraavana kesänä löydettiin Rutsjön itäpuolelta\nhänen pyssynsä, joka oli männyn juurelle nojalleen asetettuna ja\nhänestä itsestään jokunen luukontti. Hänen poikansa omistaa talon.\nHänellä on 5 lasta, jotka kaikki äitinsä kera käyvät kerjuulla, kun\nheidän pirttinsä viime keväänä joutui liekkien uhriksi.\n\nPohjoisen Kölbergin perusti 24 vuotta sitten ruotsalainen Nils Person,\njoka ensimmäisen kerran oli naimisissa Kirsti Havuisen kanssa\nBrunkebergistä.\n\nTäältä kuljimme rajan yli tullen ⅛ penikulmaa kuljettuamme Kölbergiin\nMalungin puolelle. Se on huono torppa. Näin tammik. 17 p:nä 1793\npäivätyn kiinnekirjan, joka oikeutti Lasse Pekanpojan Östnäsbergistä\nperustamaan talon, mutta jonka oikeuden hän myi 18 pankko-taalarin 16\nkillingin hinnasta vermlantilaiselle Pekka Pekanpojalle, joka palveli\nBrunkebergissä. Tämän vaimo oli Anna Ollintytär Sikainen, Matti\nOllinpojan sisar, joka jo on toisissa naimisissa ja kahden lapsen\näiti.\n\n_Kölåsen_ on nykyään autiona. Sieltä kuljimme puolen neljännestä\nMedskogstorpiin. Se oli köyhä paikka. Nuori reipas mies Brunbergistä\non tullut tänne pitämään huolta kahdesta vanhasta olennosta. He asuvat\nriihessä, kun sauna paloi.\n\nTäältä oli neljännespenikulmaa halki pahojen soiden ja rämeiden. Se\noli kurja paikka. Asuttiin savupirtissä, ensimmäisessä, minkä näillä\nmailla näin. Kotona oli vain vanha sokea nainen, joka risaisena\nkyhjötti pankolla. Hän osasi sangen hyvin suomea. Varhemmin hän oli\noleillut Helsinglannin suomalaismetsissä, tullen 7 vuotta sitten\nsokeaksi. Silloin oli sisaren tytär houkutellut hänet muuttamaan\ntänne. Mutta kun suuri vaatevarasto ja pienet varat oli käytetty,\njätti hän tämän turvattoman olennon vanhan äitinsä niskoille, mennen\nitse tiehensä. Hän pyysi minulta tupakkaa, mutta kun sitä ei minulla\nollut, annoin 24 killinkiä sen ostoa varten. Häneltä minä kuulin\nsuomalaisen arvoituksen:\n\n    »Kynsikäs vei päivän sanoman\n    lehmän näkömän takoa,\n    pellon parannoksen peältä,\n\njolla tarkoitetaan, että haukka koppasi kukon lantakasalta.\n\nMenimme Brunkebergiin, jonne oli ¼ penikulmaa vaikeita soita ja\nrämeitä. Nyt taas näin Nomsjön järven. Täällä oltiin varakkaampia ja\nenemmän hyvinvoipia. Sain taas syödä ruisleipää ja hyvää ruokaa ja\nsitä paitsi oli talo siisti ja puhdas, eteinenkin kauniiksi maalattu.\nNäissä kylissä käytettiin näet pirtistä ulkonevia eteiskuisteja. Yötä\nolin lähimmässä talossa.\n\nTorstaina oli yhtä sateinen ilma kuin eilenkin. Kun heräsin huomasin,\nettä sali, jossa olin nukkunut oli niin maalauksin koristettu, että\ntuskin sitä paikkaa, missä ei maalari olisi liikkunut siveltimineen.\nKattoon oli maalattu toiselle puolelle apostoli Paavali ja evankelista\nJohannes, toiselle puolelle Luukas, Mateus ja Markus, puhumattakaan\nkukista ja kauniista renkaista. Vasemmanpuoliselle seinälle oli\nmaalattu kolme ratsastavaa miestä, yllään heillä oli vanhat\nruotsalaiset sotilaspuvut. He ratsastivat kirkkoa kohti, jossa oli\nneljä kerrosta korkeita ikkunoita, torni ja kaksi savupiippua,\njoiden yläpuolella loisti kaunis tähti. Kaiken yllä luki: kolme\nviisasta miestä, jotka lähtivät itäiseltä maalta. Kahdella oli\nmiekkaritarikunnan kunniamerkki. Kaikilla oli säämiskähousut, siniset\nfrakit, palmikkopiiskat ja kukkia kädessä.\n\nNurkassa näet niinikään ratsastajan, jolla on samanlainen puku, mutta\nhatussa on tupsu, kädessä pitkä keihäs, jolla hän hevosen hiljalleen\nkävellessä pistää lohikäärmettä kitaan. Se lojuu selällään hänen\nedessään, se on kuin sika, mutta sillä on pitkät kynnet ja kaksi\nlinnunpyrstöä, joiden kärjessä on tulipunainen kieli. Yläpuolella\nlukee: Pyhä Yrjänä ratsastaa lohikäärmeen päälle.\n\nPeräseinälläkin oli maalaus, jonka otsakkeena oli: Jooseppi ja Maaria\npakenevat Egyptiin. Anno 1812. Ja sen lähellä oli taulu: »Kun Susanna\ntuomittiin kuolemaan. Anno 1810». Kaksi vermlantilaispukuista\nnuorukaista vie Susannaa, kaikkien nauraessa, helakanpunaiseen kaapuun\npuetun tuomarin luo, joka istuu totisena tuomarinpöytänsä takana.\nMuista raamatullisista aiheista mainittakoon: Aaronin ylimmäinen\npappi. Anno 1810. Hänellä oli kaksi taulua, joihin oli numeroitu 14\nJumalan kymmenistä käskyistä. Edelleen, miten kuningas Achab pyytää\nNabotin viinamäkeä ja malka omassa, raiska lähimmäisen silmässä, jossa\nsuuri suppilo (ratti) roikkuu omassa silmässä. Konttorin ovella oli\nPyhä Nuutti, joka poltti piippua ja piti taskumattia kädessään.\n\nAamupuhteella menin lähimpään naapuritaloon. Siellä näin kiinnekirjan,\npäivätty syysk. 24:ntenä 1691, ja siinä oli annettu Kristoffer\nTuomaanpojalle (Havuinen) oikeus asua ja omistaa ne talon maat, mitkä\nhän oli ostanut Jaakko Paulinpoika Hakkaraiselta ja muutamilta muilta.\nSen oli antanut Anders Milander, mutta se oli niin kirjoitettu, etten\nsitä kunnolla osannut lukea.\n\nTäältä menin tapaamaan Matti Matinpoika Sikainen nimistä miestä. Tämä\nkertoi, että Lasse Lassenpoika Hakkarainen oli Najenista muuttanut\nTornbergiin, joka on täältä ¼ penik. itään. Hänen vaimonsa oli ollut\nKukkoisia Vestnäsbergistä. Vaimonsa hän löi piilulla kuoliaaksi.\nVaimon veljet tahtoivat ottaa hänet kiinni, mutta hän oli niin\nhirmuisen vahva, ettei kukaan uskaltanut käydä kimppuun. Hän oli\ntokaissut: »_Vaik(k)a olisi niin paljon Kukkoisia kuin kantoja\nkaskessa, niin se heijän yliten hyppäisin mehtään_.» Veljekset\nneuvottelivat rengin kanssa. Hankittiin kanki, joka ulettui pirtin\novelta eteisen seinään. Kun Kukkoinen yöllä nukkui, kuuli hän kuin\nkoputusta pirtin ovelta. Hän hypähti pystyyn ja yritti ulos, mutta\npääsemättä. Hän yritti murtautua ulos katon kautta, mutta\nonnistumatta, kun siinä oli välikatto. Renki oli sitä paitsi\nvarastanut isäntänsä pyssyn ja ampui häntä sillä jalkaan. Silloin oli\nHakkarainen kurottanut ikkuna-aukosta kätensä sidottaviksi. Hän sai\nsurmansa, ja talo hävitettiin niinkuin moni muukin.\n\nUkko kertoi minulle jutun, jonka joskus olin kuullut Suomessakin,\nnimittäin että suomalaisia siten oli joutunut hajalleen pitkin\nRuotsia, että paholainen oli Suomessa sitonut heitä pajunköyteen ja\njuossut tänne, jolloin heitä oli tippunut kaikkialle metsiin, niin\nettä niitä nyt oli metsät täynnä. Viimeiset putosivat Norjan rajoille.\n\nKun minun piti lähteä, jäin 12 killinkiä velkaa, sillä minulla ei\nollut pikkuseteleitä eikä talossakaan ollut suuria seteleitä vaihtaa.\nEteläisimmässä talossa asui Urpiaisia tahi Urpisia, kuten heitä täällä\nnimitettiin. Heidän äidinisänsä oli Siikaisia ja piti heidän olla\nSuomesta Siikanlahdesta ja olivat he tulleet läntisiltä metsiltä.\nVaelsimme täältä Risåsenin kylään, jonne oli ¼ penikulmaa.\n\nRisåsen on köyhä kylä, jossa on kaksi torppaa, mutta väet asuvat\nyksissä, kun toisen torpan mies kuoli. Risåsenin valtasi viljelykselle\nnoin 30 vuotta sitten Heikki Pietarinpoika Najenista. Hänellä oli\nollut kaksi poikaa, jotka olivat kuolleet nuorina ja kaksi tytärtä,\njoille oli otettu miehet. Toinen Pekka Pentinpoika Vermlannista sai\nVappu Heikintyttären ja toisen sisaren Brunkebergistä Maunu Matinpoika\nSikainen, joka perusti toisen torpan. Hän kuoli ja leski muutti\ntoiseen torppaan, jossa nyt asui 8 henkeä.\n\nEmme viipyneet kauan täällä, vaan menimme _Brunskölsåseniin_ eli\n_Kulleniin_, jonne oli puoli neljännestä. Täällä olivat tavarani Matti\nMatinpoika Sikaisen luona. Hänen vaimonsa makasi sairaana; jalkaan oli\npahasti sattunut, jonka vuoksi annoin vähän laastaria. Tällä paikalla\noli vielä 50 vuotta sitten kasvanut metsä. Menin lähimpään\nnaapuritaloon, jossa piti olla tallella kauppakirja, jolla Utsjön\nkyläläiset myivät tämän paikan Paul Paulinpojalle Björnåsenista. Se\noli päivätty helmik. 25:ntenä 1768. Hänellä oli monta lasta. Ukko oli\ntullut velkaiseksi ja myynyt osan torpasta pojalleen Jan\nPaulinpojalle. Toisen puolen hän piti itse. Mutta Jan Paulinpoikakin\nvelkaantui ja myi talonsa Matti Matinpoika Sikaiselle Brunkebergistä,\njoka siinä vieläkin asuu. Ukon kuoltua sai hänen poikansa Lasse\nPaulinpoika toisen puoliskon, jonka hän vieläkin omistaa. Hänen\nvaimonsa näytti minusta kovin reippaalta. Mutta hän itki kuin lapsi\nkertoessaan köyhyydestään. Kaura oli vasta nyt ehtinyt ristille,\nsaamamiehet olivat kovasydämisiä ja maapalstat huonot.\n\nAnnoin taas kahden miehen kantaa tavarani suoraan Afradsbergiin, sillä\nsinne oli vain neljännespenikulmaa. Itse menin pojan kera Östra\nGåstjernsbergiin, jonne oli niukka neljännes. Poikkesimme taloon,\njossa tapasimme kaksi miestä, nimittäin isännän, joka oli hyvänsuopa\nja kohtelias sekä afradstjernbergiläisen, joka oli täällä asialla. Hän\noli arka ja pelkuri.\n\nÖstra Gåstjernsbergiä alkoi 23 vuotta sitten raivata Lasse Matinpoika\nHakkarainen Najenista. Hänen vaimonsa oli Maalin Ollintytär\nHakkarainen Afradsbergistä. Heillä oli 11 lasta, joista 6 vielä elää,\nnimittäin: Pekka Lassenpoika myllärinä Siljanforsin tehtaalla; Jan\nLassenpoika asuu Vatstadin tilalla Vesteråsin lähettyvillä; Lasse\nLassenpoika, isäntämme, joka muutti uuteen paikkaan, vaimonaan Maria\nOllintytär Lisskogsåsenista; Matti Lassenpoika asuu vanhalla konnulla,\nvaimonaan Kirsti Heikintytär Risåsenilta. He ovat kolmen lapsensa kera\nmuuttaneet Helsinglantiin ja tilan on vuokrannut lanko, Pekka\nPentinpoika Risåsenilta. Liisa Lassentytär elää leskenä, mies oli\nruotsalainen Lars Bengtsson Nystä. Maria Lassentytär on naimisissa\nUplannin Tierpin pitäjässä.\n\nPuolen neljännestä kylästä on Riihimäki (Torkhusbacken).\nTyynnytettyämme nälkäämme maitotilkalla, vaelsimme edelleen\nneljänneksen Afradsbergiin. Tie oli vähän kovempaa ja parempaa. Tiellä\nnäimme taas koppelon poikineen, mutta ne pujahtivat tiehensä. Menimme\nsisälle siihen taloon, missä pojan isoäiti asui, mutta siellä oli vain\npieni tyttö kotona. Laitoimme tulen pesään ja odottelimme vanhempien\nkotiintuloa. Sillä aikaa kantoivat miehet tavaroitani toisen talon\nkaksikerroksiseen rakennukseen. Kuljetuksesta maksoin molemmille\nyhteensä 18 killinkiä panko.\n\n_Afradsbergiin_ tuli ensimmäisenä Suomesta _Hannu Poasoinen_ asuen\netelänpuolisessa talossa. Hänen poikansa Olavi Hannunpoika Poasoinen\nhukkui Qven järveen myrskyssä palatessaan kirkkomatkalta. Samalla\nkertaa hukkui kolme hänen poikaansa, käly ja eräs itsellismies, mutta\nneljäs pelastui.\n\nOlavin pojista oli yhden nimi Olavi ja tämän pojalla, niinikään\nOlavilla, oli kaksi poikaa, joista toinen _Hannu Olavinpoika\nPoasoinen_ sotamiehenä otti osaa kaikkiin Kaarle XII:n retkiin. Hän\noli Fredrikshaldissakin. Erään taistelun syttyessä hän kiipesi\nkorkeille tikapuille nähdäkseen keitä hyökkääjät olivat, sillä\nsumulta, tomulta ja ruudinsavulta ei sitä saattanut erottaa. Hän näki,\nettä he olivat omaa väkeä ja huusi: »Ei täällä ole vihollisia!\nAmpukaan helvettiin päin, älkää oma väkeä!» He lakkasivat ampumasta.\nKaikki sanoivat, että hänet korotettaisiin upseeriksi, jos hän vain\njättäisi anomuksen. Hän vastasi: »Hyvä mies minä olen ilmankin.»\nSittemmin hän palveli kuningatar Eleonooran ja kuningas Fredrikin\njoukoissa. Hän siis oli palvellut kolmen hallitsijan aikana. Hänen\nleskensä (?), joka tämän minulle kertoi, tiedusteli, eikö olisi\nmahdollista, että häntä köyhää miehensä vuoksi jotenkin\nmuistettaisiin. Lupasin tehdä minkä voin.\n\nKun sotilas vihdoin saapui kotiin, ei hänelle tahdottu luovuttaa\nasuinpaikkaa. Hän sai asua lopuksi isänsä talossa. Hän oli aina\nhamasta nuoruudestaan ollut alituiseen sodissa ja oli palatessaan 60\nikäinen. Siitä huolimatta hän meni naimisiin nuoren tytön kanssa, joka\noli sukuaan Urpuisia. Hänellä oli 5 lasta, joista yksi, Anna\nHannuntytär elää ja puhui kanssani hyvää suomea. Hän oli ollut\nnaimisissa ruotsalaisen kanssa ja saanut 11 lasta, jotka kaikki vielä\nelävät. Heistä: 1) Olavi Sveninpoika asuu Mellangårdissa, lapsia 7; 2)\nHannu Eteläisessä vanhassa talossa, vaimo Kirsti Heikintytär\nHakkarainen Milsjöstä, lapsia 5; 3) Jan asuu edellisen luona, vaimo\nMaria Paulintytär Kullenista, lapsia 3; 4) Joonas, vaimo Kaarina\nTuomaantytär Havuinen Brunbergistä, jolla on yksi poika, joka on\nnaimisissa ja tälläkin on poika; 5) Pekka, seppänä Brunbergissä, vaimo\nMaria Ollintytär Hakkarainen, lapsia 3; 6) Liisa Svenintytär, mies\nNiilo Olavinpoika Keäriäinen Tyngsjöstä, lapsia 8; 7) Anna, mies Matti\nMatinpoika Sikainen Kullenista, lapsia 2; 8) Leena, mies Niilo\nNiilonpoika Sikainen Östnäsbergistä, lapsia 2, joista Sven oli\nsaattajanani; 9) Kaarina, naimaton; 10) Briita, mies Matti Matinpoika\nKeäriäinen, lapsia 2; 11) Saara Svenintytär, palvelijattarena Malungin\nkappalaisella.\n\nHannu Olavinpoika Poasoisen toisen veljen nimi oli Olavi Olavinpoika.\nHän muutti Mellangårdiin ja hänen tyttärensä Vappu Olavintytär, joka\noli Risto Keäriäisen leski, muutti molempien poikiensa kera\nNorrgårdiin, joka silloin oli metsittynyt ja jossa oli vain vanha\nsauna. Kylän lähellä oli kaksi järveä, Ryss-sjön ja Qven.\n\nTäältä vaelsimme Afradstjerniin. Sain talon pojan ja tyttären\ntavaroitani kantamaan. Tulimme ensin Bergetiin, Afradstjerniin\nkuuluvaan laidunmajapaikkaan ja sieltä Äppelbon pitäjän _Barktorpiin_.\nTäällä oli kolme torppaa, kaikki nykyään yhden omistajan hallussa.\nSanottiin, että eräs malungilainen oli myynyt nämä maat saaden\nlaivanmaston, tupakkarullan ja siniset housut. Kauppakirja oli\nkirjoitettu pergamentille. Näiden tilojen nimi on Nässkogen tahi\nInsskogen. Ensimmäinen viljelijä Hannu Antinpoika lienee ollut\nKärkkäisiä ja asunut nykyisen Håvallin paikalla. Hänellä ei ollut\nlapsia, mutta hänen jälkeensä antoivat pitäjäläiset sen Juho\nJuhonpoika Back nimiselle sotamiehelle, joka oli suomalainen. Hänellä\noli useita lapsia. Muuan niistä Kustaa muutti Ahvenanmaalle, jossa\nomisti talon ja kutsui sinne isänsäkin. Isä myi talonsa Najenin\nvermlantilaiselle, jonka nimi oli _Pekka_ ja jolla oli kaksi tytärtä\nAnnik(k)a ja Saara. Isän kuoltua tuli talon omistajaksi _Heikki\nErkinpoika Keäriäinen_ Fjälltorpista. Tämä oli kahdesti naimisissa,\nedellisestä aviosta oli 13, jälkimmäisestä 4 lasta. Muuan heistä\n_Olavi Heikinpoika_, jonka vaimo on Kaarina Matintytär Havuinen\nBrunbergistä, elää vieläkin ja hänellä on 4 lasta. Toinen veli, Pekka\nHeikinpoika on ottanut vaimokseen Kaarina Matintytär Sikaisen\nBrunbergistä, ja on lapsia 7. Velipuoli Matti Heikinpoika Keäriäinen\nalkoi rakentaa Nordtorpia, mutta myi sen afradsbergiläisille, joilta\nOlavi Heikinpoika sen osti.\n\nTäältä on vain kaksi penikulmaa Äppelbon kirkolle. Paikka on muuten\nnäiden metsien viljavimpia. Fjälltorp niminen mäki, puolen penikulmaa\nlounaaseen päin, on nyt autiona. Ensimmäisen asukkaan _Heikki\nKeäriäisen_ ajoi Risto Havuinen paikkakunnalta siten, että pani\nlehmälle virsut sorkkiin ja puijasi pitäjäläiset karkoittamaan sen\nvuoksi Keäriäisen. Toinen autio paikka on Winervallen, jonka asukkaan\nmaalungilaiset surmasivat. Sen vuoksi, että hän oli sinne asettunut,\npanivat he hänet kujanjuoksuun ruoskien miehen siinä kuoliaaksi.\nKolmas autiopaikka on Axsjöåsen.\n\nPuolen neljännestä kuljettuamme tulimme _Afradstjerniin_. Se on pienen\njärven rannalla oleva kaunis kylä, jossa on neljä taloa ja 25\nasukasta. Ensiksi tuli tänne Olavi Larsson Tillman. Hän oli papinpoika\nKarlskogan vuorikaivoksista ja entinen sotamies. Hän eli aluksi\nloisena Bredjössä ja sittemmin Afradsbergissä. Mutta kun oli niin\npitkä matka Äppelbon ja Ekshäradin väliä (6 penikulmaa), jotta eräs\nmies sillä välillä paleltui kuoliaaksi, niin hän rakensi asunnon\nsiihen, missä nyt (Pekka) Pekanpoika asuu. Hänellä oli 4 lasta. Yksi\npojista, Lasse Olavinpoika, otti vaimon Volbergin kaivoksilta, toinen,\nAntti Olavinpoika, ei saanut asua kotona otettuaan vaimokseen vastoin\nvanhempiensa tahtoa Liisa Pietarintyttären Björnåsenista. Hänen oli\npakko paeta Fryxdaliin, jossa asui, kunnes vanhemmat kuolivat. Hän\ntuli silloin takaisin ja sai asua naimattoman sisarensa Annikan luona.\nToinen sisar oli naimisissa _Erkki Heikinpoika Hakkaraisen_ kanssa\nNajenista. Tämän, jolla oli 4 lasta, hirttivät luultavasti\nruotsalaiset Ekshäradin metsään. Nyt asui Heikki Eerikinpoika talossa\nja oli naimisissa Saara Lassentyttären kanssa Bredsjöstä. Että isäntä\noli rikas, todisti se, että talossa oli ruisleipää. Emäntä pelkäsi\nantaa minulle sängyn yösijaksi. Täälläpäin oli tapana, että vävy oli\nisäntänä, vaikka vanha isäntä vielä elikin.\n\nSeuraavana päivänä, lauvantaina 23:ntena, sain isännän hevosella\nkuljettamaan tavarani Löfåhedeniin; tähän saakka oli niitä ollut pakko\nkantaa. Matkalla kuljimme Vermlannin ja Taalain rajan yli ja tulimme\nkaksi neljännestä kuljettuamme Björnåseniin, missä ennen oli asunut\nsuomalaisia. Siellä oli kaksi taloa, jotka eroittaa toisistaan\nmetsänkieleke. Toinen oli ollut Erkki Paulinpoika Hakkarainen\nNajenista, toinen Paul Finne. Heidän jälkeensä oli paikka ollut 100\nvuotta autiona. Sitten tuli tänne ruotsalainen Johan Olofsson. Nyt\nheitä oli 6 henkeä. Otin isännän itseäni soutamaan, ⅔ penikulmaa oli\nLöfåhedeniin, joka on ruotsalainen uutisasutus, samaten Sudenhed.\n\nMinun oli pakko ottaa kaksi huonoa ruuhta, joilla kuljimme järvien\nyli. Jäin kyytimiehelle velkaa, kun ei ollut pientä rahaa. Ammuin\nvesilintua veneestä, mutta osumatta. Soudimme Uvanjokea pitkin Uvan\njärvelle, jonka toiselle rannalle oli puoli neljännestä. Miehet saivat\nkantaa matkavarusteeni Sundsbergiin (l. Abbor), jonne oli puoli\nneljännestä. Oleiltuani täällä hetkisen ja saatuani nipin napin\nvaihdetuksi 3:n taalarin setelin voidakseni maksaa matkan varrella\ntekemäni velat, annoin pienen pojan, joka jo kauan oli ollut\nseuralaisenani, palata kotiinsa.\n\n\n\n\n12. TYNGSJÖSTÄ SÄFSENIIN. HAKKARAISISTA. KASKEAMISESTA. ROSVOKSI\n    EPÄILLYSTÄ SUOMALAISESTA.\n\n\nVielä illalla elokuun 23 p:nä menin _Tyngsjöhön_, jonne oli ¼\npenikulmaa uutta tietä. Matkalla tapasin neljännesmiehen Niilo\nIivarinpojan, jonka kanssa juttelin hetkisen. Hän pyysi yöksi\ntaloonsa. Siellä oli joukko pieniä lapsia. Kävin myös useissa muissa\ntaloissa, joissa puhuin suomea vanhemman väen kanssa. Tapasin myös\nvanhoja, vaikkakin pieniä savupirttejä. Eräässä talossa tapasin sokean\nukon, joka oli menettänyt näkönsä siten, että lehdeksessä rikka oli\nmennyt silmään. Se oli ajettunut, levinnyt toiseen silmään, vieläpä\nnenään ja korviin, tullen lopulta koko pää kipeäksi. Yöni nukuin\nheinäladossa. Yöllä oli isäntänikin, joka oli ollut kalassa, tullut\nkotiin.\n\nSeuraava päivä, 24:s, oli sunnuntai ja pidettiin kortteeritalossani\njumalanpalvelus. Laulettiin virsi, luettiin epistola, laulettiin,\nluettiin Ekmannin postillasta saarna, laulettiin virsi, luettiin\nevankeliumi, taas laulettiin ja luettiin postillaa, esirukoukset\nkuninkaallisten puolesta j.n.e. ja taas laulettiin virsi.\n\nIltapäivällä menin toisiin taloihin juttelemaan vanhojen kera. He\nsanoivat, että ensimmäiseksi oli tänne tullut, vaikkei Suomesta,\nAbraham Abrahaminpoika _Karjalainen_. Hän oli asunut nykyään Juho\nHeikinpojan omistamassa talossa, ensimmäisessä kirkolta etelään.\nMuutamia vuosia myöhemmin tuli Iivari Iivarinpoika Pasainen Norjan\nrajalta ja asettui Axsjöåseniin. Mutta kun halla turmeli laihon,\nmuutti hän täältä isänsä Iivari Iivarinpojan kera Tyngsjöhön asuen\nnykyisen Niilo Iivarinpojan talon paikalla. Heidän jälkeläisensä\nlisääntyivät, kylä kasvoi ja nyt siinä on jo muitakin sukuja, esim\n_Huinari_ y.m.\n\nV. 1812 oli 5 penik. pituinen maantie tehty Äppelbosta Gustafvan\npitäjään. Se oli ruunulle maksanut 30 000 taalaria. Linnoitusmajuri\nEkenstam oli ollut päämiehenä ja Niilo Iivarinpoika hänen pehtorinaan,\njonka johdosta viimeksimainittukin oli saanut hopeamitalin. Samana\nvuonna oli alettu kappelikirkkoakin rakentaa, mutta se oli jätetty\npuolivalmiiksi sen vuoksi, että nykyinen kirkkoherra ei suostunut\nsellaiseen sitoumukseen kuin edellinen, nimittäin tulemaan neljästi\nvuodessa pitämään jumalanpalvelusta. Hän näet on vain kerran pitänyt\nlukusia suomalaismetsillä. Ja kun hän piti niitä läntisillä metsillä,\nei kukaan itäisiltä niihin tullut. _Käkimäki_ lounaassa, _Sorsamäki_\nidässä, _Hepomäki_ ja _Rumamäki_ ovat suuria kylää ympäröiviä mäkiä.\nTyngsjökin on kylän alapuolella. Metsässä lienee monin paikoin vanhoja\nuuninraunioita ja asutusten jälkiä. Myöskin tavattanee monin paikoin\nmuinaista meltoraudan kuonaa, esim. Tyngsjöstä koilliseen. Kerrottiin,\nettä ennen suomalaisten tuloa oli täällä pakanuuden aikana asunut joku\nmuu kansa, jonka jäljiltä nuo kuonajätteet olivat. Kotimatkalla näin\nNiilo Iivarinpojan keksinnön — hän oli lyönyt paaluja suohon.\n\nSain tytöt tanssimaan erään pojan soittaessa melko hyvin viulua. He\ntanssivat norjalaista ja valssia paremmin kuin taalalaistytöt. Minäkin\npanin valssiksi, tietysti kauneimman tytön kera ja hän tanssi hyvin. —\nTäällä sain sattumoilta nähdä suomalaisen kirjan, Johan Arndtin\n»Paradisin Yrtti-Tarha», painettu Tukholmassa 1732. Sen omisti Niilo\nMatinpoika _Keäriäinen_. Hän oli sen saanut Suomesta tulleelta\nsuomalaiselta, joka 1782 oli ollut Uddeholmassa kalastajana, mutta\njoka vain salaa oli uskaltanut sitä lukea, eikä edes ollut uskaltanut\nsitä huoneessaan säilyttää, vaan piti sitä kätkössä aitanportaiden\nalla. Keäriäinen varoitti minua kahden kesken kuiskaillen menemästä\nQvarnbergiin, sillä siellä oli tapahtunut useita murhia. Nykyinen\nasukas Heikki Heikinpoika Vålåsenissa oli äkkiä rikastunut ja muutama\nvuosi sitten oli löydetty lähettyviltä vuorenrotkosta luuranko.\nKehoituksestani hän kuvasi Vålåsenin miehen ulkomuodon, m.m. oli hän\naivan kaljupäinen. Tultuani kotiin luin huvikseni kotiväelle\nsuomalaisia runoja ja arvoituksia, joille väki naureskeli.\n\nSundberg oli uutistalo, jonka ruotsalainen Per Andersson Abborre v.\n1797 oli ottanut viljelykseen. Hänen vaimonsa oli Maria Olavintytär\nPokkainen Qvarnbergistä. He olivat ottaneet Juho Lassenpojan Najenista\nkasvatikseen, joten talossa oli 6 henkeä. Minä jäin taaskin 1 taalarin\n8 killinkiä taloon velkaa, jonka vuoksi jätin sinne kaikki kamsuni ja\nläksin Gustafforsin tehtaalle rahaa vaihtamaan. Vaikka maanantaina, 25\np:nä, satoi herkeämättä, en siitä piitannut. Sain Tyngsjöstä pojan\nsoutamaan Najenin järven yli Löfhedeniin päin ja sieltä kuljimme\nneljänneksen maantietä Najeniin. Menin Mellangärdiin ja tapasin\npalvelukseen valmista väkeä; he näet luulivat minua kruununprinssin\npojaksi, sillä sellainen huhu oli liikkeellä. Kävin kylän joka talossa\nkysellen, olisiko heillä vanhoja kuninkaankirjelmiä tahi\nkiinnekirjoja. Mutta niitä ei ollut. Tilalla, kun miehet tulivat\nkotiin, annoin heidän kertoa kaiken, minkä tiesivät varhimmasta\nasutuksesta.\n\n_Najenin_ suomalainen nimi on _Noari_. Ensiksi tuli tänne _Pekka\nPaulinpoika Hakkarainen_ Rautalammilta. Hän oli ensin ollut Jaakko\nPossen passaripoika ja sitten kuormastorenkinä, mutta oli karannut\nAhvenanmeren yli vaimoineen ja lapsineen Geflen kaupunkiin, jonne hän\nsaapui kalastajaveneellä, oltuaan kuukauden matkalla. Hänen\nsaapuessaan oli näillä metsillä vain kolme torppaa, nimittäin\nQvarnberg Säfsenissä, Laggsund Gåsborenissa ja Sundsjö Gustafvan\npitäjässä. Hän asui aluksi loisena kaksi vuotta Qvarnbergissä kaataen\ntynnyrinalan suuruisen kasken; paikkaa nimitetään vieläkin\nHakkarsbergiksi. Sitten hän osti Filipstadista leiviskän rukiita,\njotka hän eukkoineen kylvi 14 päivän kuluessa siten, että he sormin\npistelivät jyvät maahan. Siten hän sai hirveän paljon viljaa. Täältä\nhän keksi uuden asuntopaikan. Hän teki lautan ja meni sillä Najenin\njärven yli ja rakensi riihen Najenshöjdenille. Taalalaiset sen\npolttivat hänen ollessaan poissa, mutta hän rakensi uuden tilalle.\nSitten tulivat vermlantilaiset nimismiehineen ja polttivat senkin. Nyt\nHakkarainen vaelsi Tukholmaan oikeutta ja kuninkaankirjaa hakemaan.\nTäällä tapasi hän entisen isäntänsä Possen, joka sanoi: »Täälläkö sinä\nlurjus oletkin?» ja veteli kepillä pitkin selkää. Tukholmassa\nollessaan hän oli löytänyt rahamassin, jonka erään voudin leski oli\npudottanut. Sen hän sitoi kepinkärkeen ja kuljeskeli katuja pitkin\nkysellen, kenen se oli. Moni oli sanonut: »Se on minun, se on minun»,\nmutta kun hän kehoitti heitä tulemaan raatihuoneelle, eivät he\ntohtineet. Mutta mainittu leski tuli ja vannoi, että se oli hänen. Hän\nsiis sai rahansa, joista kolmas osa tuomittiin Hakkaraiselle. Hän ei\ntahtonut mitään, jonka vuoksi herrat lahjoittivat hänelle paljon\nrahaa. Nyt hän myöskin sai sellaisen tuomion, että murhapolttajat\npoltettaisiin samalla paikalla ja samoilla kekäleillä (?). Tultuaan\nkotiin näytti hän tuomiota. Nimismies Jakob Hansson oli silloin\nlangennut polvilleen pyytäen armoa, johon suomalainen oli yksikantaan\ntokaissut: »Rukoile Jumalaa, äläkä minua!» Hän oli kuitenkin tehnyt\nsovinnon ehdolla, että Hansson oli antanut tynnyrin suoloja ja\nvaimolle punaisen hameen. Toisten kertomusten mukaan hame oli sininen\nja murhapolton tekijä oli salvanut uuden pirtin, toiset taas sanoivat\nhänen itse rakentaneen uuden pirtin.\n\nMutta Sundsjössä, 2 ½ penikulman päässä asuva suomalainen oli ollut\nvihainen siitä, että oli saanut niin läheisen naapurin. Hän siis\npäätti kutsua Hakkaraisen luoksensa ja siellä ampua hänet. Rådan\nkirkolla he tapasivat toisensa ja hän kutsui naapurinsa vieraisiin.\nHakkarainen läksikin. Matkalla oli hän kumartunut juodakseen Kölåsenin\nohi virtaavasta joesta. Toiset kiiruhtivat häntä hukuttamaan. Mutta\nvaikka mies saatiinkin veden alle, niin hän nousi pystyyn, tavattoman\nväkevä kun oli. Nyt hän huomasi kutsun tarkoituksen, mutta ei silti\npelännyt, vaan seurasi heitä kotiin. Siellä hän sekä joi että tappeli\nheidän kanssaan maaten yön valveilla ja palasi kun palasikin hengissä\nkotiin. Hän oli elänyt 150 vanhaksi ja hössötellyt viimeiset 20 vuotta\npaitasillaan. Vielä silloinkin hän oli ollut siksi vahva, että kun\nnäki poikiensa, jotka hekin olivat voimamiehiä, pistävän kangen\nmyllynkiven silmään sitä sillä tavoin nostaakseen — muutamat jaksoivat\ntoiset eivät — oli ukko tullut ulos paitasillaan, pistänyt kätensä\nkivensilmään ja nostanut sen aitanportaille sanoen: »Otanpa pois\nkiven, muuten sen vielä rikotte.»\n\nKerran oli tullut joukko rosvoja, mutta he eivät uskaltaneet mennä\ntaloon, kun tiesivät poikien olevan huikean vahvoja miehiä. He\nseisoskelivat veräjällä aitan takana tuumiskellen, mahtoiko miehiä\nolla kotona. Silloin oli Heikki niminen poika ottanut pyssyn ja\nampunut muuatta kupeeseen. Kaikki olivat lähteneet käpälämäkeen\nkantaen haavoittuneen toverinsa mukanansa. Myöskin kerrottiin, että\nkun vanha Hakkarainen tuli tänne, näki hän unen, että jos hän\nrakentaisi pirttinsä pohjoiseen ja itään käsin täältä sekä auttaisi\nkaikkia, jotka tänne käsin pyrkivät järven yli, niin ei leipää koskaan\ntulisi puuttumaan.\n\nPekka Hakkaraisella oli ollut seitsemän poikaa ja sitä paitsi\ntyttäriä. Heistä muuttivat Lasse ja Jooseppi Aspbergiin, Pauli\nBrunbergiin, Pekka Torpbergiin ja Heikki jäi vanhalle konnulle. Erkki\nPaulinpoika muutti Brunbergistä Björnåseniin.\n\nHeikki Pekanpoika Hakkarainen otti vaimokseen Kirsti Karjalaisen\nLaggåsenista. Hänen poikansa Olli Heikinpojan oli onkimatkalla Najenin\njärvellä vetehinen vienyt pohjaan — joku oli tuon näkin nostattanut.\nLasse Heikinpoika asui vanhalla tilalla. Hänen sisarensa Saara\nHeikintytär joutui naimisiin Taneli Heikinpoika Kukkoisen kanssa\nVestnäsbergiin. Veli Heikki Heikinpoika otettiin väkivalloin\nsotamieheksi hänen käydessään kirkolla, eikä hänestä sen koommin saatu\nmitään kuulla. Hän oli leikannut nimensä ja vuosiluvun 1696 suureen\nhonkaan tien viereen neljännespenikulmaa täältä Ekshäradin kirkolle\npäin mennessä. Honka seisoa törrötti paikoillaan vielä 1796, ja\nveisteli Heikki Lassenpoika ympärille kasvaneet kaarnanreunat pois ja\nkun hän vielä raaputteli vähän pihkaa, näki leikkauksen vielä\nselvästi.\n\nLassella oli 5 poikaa: Pekka, Matti, Heikki, Olli ja Lasse. Lasse\nLassenpoika muutti Afradsbergiin ja Olli Lassenpoika Brunbergiin. Muut\njakoivat tilan keskenään. Pekka Lassenpoika asui Bergetissä l.\nTarfalletissa. Hänellä oli 10 lasta. Vanhin heistä Pekka Pekanpoika\nasuu siinä vieläkin ja on hänellä monta lasta. Juuri hän antoikin\nminulle nämä tiedot. Toinen veli Matti Lassenpoika muutti\nSödergårdiin. Hänellä oli 19 lasta, joiden kera hän muutti Suomeen\nnoin 29 vuotta sitten. Kun he sieltä palasivat eivät he enää saaneet\ntilaansa takaisin. Se oli sillä aikaa liitetty metsästysvirastoon ja\nasui siinä nyt hänen veljenpoikansa Olli Heikinpoika. Heikki\nLassenpojalla oli 8 lasta ja heidän perillisensä asuivat nyt vanhalla\ntilalla.\n\nNoin 40—50 vuotta sitten liitettiin ensimmäiset tilat Gustafforsin\ntehtaaseen, toiset 15 vuotta sitten Bengt Gustaf Geijerin tultua\nisännäksi ja patruunaksi. Hän oli silloin Uddeholman herra ja antoi\ntoimittaa tässä kylässä arvioinnin, sillä hänellä oli kiinnitettyjä\nsaatavia ja otti niille lainhuudon. Katselemusmiehet arvioivat esim.\ntämän tilan 4 400 taalariksi ja eteläisen 8 800:ksi, mutta Geijer\nanasti edellisen 4 000:lla, jälkimmäisen 6 000:lla taalarilla\ntehtaalle siten, että hän talonpoikien väitteen mukaan raaputti\narvioimiskirjasta 8 800 ja kirjoitti sijaan 6 000. Hän teki sen niin\ntaitamattomasti, että jokainen saattoi sen nähdä, jos paperia\npidettiin valoa vasten. Senpä vuoksi nostivatkin Matti Matinpoika ja\nhänen äitinsä Saara, jotka tilalla asuivat, Geijeriä vastaan kanteen.\nTämän oli pakko lahjoa arviolautakunnan jäsenet, jotka Matti\nHakkarainen haastoi todistajiksi. Toinen Pentti Jönsson Hallan kylästä\nselitti oikeudessa, että kaikki viisi taloa oli arvioitu 8 800\ntaalariksi, mutta kyseessä oleva vain 6 000:ksi. Pian sen jälkeen sai\nhän hivutus- ja näivetystaudin. Toinen lautakunnan jäsenistä Ingemår\nTönnetin kylästä väitti, ettei hän enää muistanut arviosummia. Tuomari\nJohan Sandelin tuomitsi Geijerin voittaneen jutun ja Matti Hakkarainen\ntuomittiin päälle päätteeksi vielä maksamaan 5 riikintaalaria, sen\nvuoksi, että kun Geijer oikeudessa oli sanonut omistavansa\nkauppakirjan, mutta ettei hän sitä ollut pakotettu näyttämään, oli\nHakkarainen kivahtanut: »Sen pitää tulla esille, vaikka se olisi\nhelvetin portaitten alla!» Hänen äitinsä Saara meni Tukholmaan ajamaan\nasiaa edelleen, mutta kuoli siellä, asia vanheni ja Geijer anasti\ntilan kiluineen kaluineen, kiinteistöineen ja irtaimistoineen. Sama\nMatti Matinpoika on nyt vaununtekijänä ja pyssyntukkien valmistajana\nTukholmassa. Kun hän pyysi papinkirjaansa, tuli nimismies kieltämään,\nkoska hän ei ollut vielä maksanut sakkojaan. Matti valitti\nkonsistoriin ja sai heti papinkirjansa.\n\nNäistä taloista on Mellangårdilla vuosittain kylvössä 20 tynnyriä, ja\nsen kahmaisi Geijer 4000 taalarilla. Kertojani eivät enää muistaneet,\nkuinka suuret velat toisilla taloilla oli ollut. Nyt on kummankin\ntalon sitoumuksen mukaisesti vedettävä tehtaalle 65 häkkiä\nsysiä, joista he saavat 24 killinkiä häkistä ja 4 killinkiä\nneljännespenikulmalta. Rahaa on kummankin maksettava 20 riikintaalaria\nvuosittain. Muiden kolmen talon on kunkin vedätettävä 55 häkkiä sysiä\nja maksettava 18 riikintaalaria. Sitä paitsi heidän on tultava työhön,\nkoska vain heidät kutsutaan, väliin 2:ksi 3:ksi viikoksi yhteen menoon\nkiireisimpänäkin työaikana. He saavat päivältä omissa ruoissaan 12\nkillinkiä. Näitä rahoja eivät he silti koskaan saa. Ne merkitään\nkonttorikirjoihin, ja jos he saavat jonkun kapan viljaa, on kaikki\nkuitattu. Kaiken lisäksi on heidän maksettava kirkkoherran ja\nkappalaisen saatavat, otettava osaa Ekshäradin Näsin kestikievarin\nkyydinajoon, vaikka kyytipaikalle on 2 penikulmaa ja siellä vedettävä\nlumiauraa ja pidettävä teitä kunnossa. Yhteisesti he vielä maksavat 14\nkappaa piispansaatavia ja kaikki ruununverot ja ⅛ sotamiesruodun\nmenot.\n\nKylässä oli enää yksi ainoa vanha eukko, joka puhui suomea. Vanhan\nkuninkaankirjan oli Aspbergiin muuttanut asukas vienyt mukanaan. Jäin\nkumminkin tänne yöksi.\n\nSeuraavana aamuna, 26:ntena, vaelsin Vallaan, jonne kylän\npohjoiskulmalta oli puoli penikulmaa. Se on pieni tehtaaseen kuuluva\ntorppa, josta tehtaan herra konsa ajaa tiehensä asukkaan, konsa ottaa\nuuden. Sven Tanelinpoika tehtaalta tänne ensiksi rakensi majansa n. 40\nvuotta sitten. Kun olin Najeniin unohtanut muutamia papereitani, oli\nminun pakko lähettää eräs poika niitä hakemaan. Siellä ollessani\nkerrottiin, että Kristoffer _Havuinen_ oli Hakkaraiselta ostanut\nBrunbergin. Hän oli ollut häijy ja pahanilkinen mies. Kun hänen\npoikansa Olli oli ollut isäntänä, ei hän ollut voinut tulla isänsä\nkanssa toimeen. Olli oli jo kerran riideltäessä sanonut: »Muistahan\nisä hopeamaljaa Kälkbergin ojassa.» (Luultavasti oli ukko sen\nvarastanut). Sen johdosta päättivät isä ja toinen Pekka niminen poika\nottaa Ollin hengiltä. Kun molemmat veljet menivät Grytfjällin\nkaskimaille, istui Pekka reenperään ja ampui pyssystään panoksen, joka\nmeni veljen ruumiin läpi. Hän juoksi myllylle tekeytyen\ntietämättömäksi. Hevonen tavattiin kuhilaan luota ja kuollut reestä.\nKun ruumis tuotiin kotiin, olivat vaimot itkeneet, mutta isä oli\nsanonut: »Kyllähän sellaista ennenkin on nähty.» Pekka karkasi Suomeen\nja palasi sieltä muutaman vuoden kuluttua, mutta oli pakotettu\nmenemään sinne takaisin.\n\nVallasta oli puoli penikulmaa hyvää tietä Gustafforsin tehtaalle. Tie\nkulki koko matkan Vallan jokivartta. Tultuani tehtaan lähettyville\nmenin metsään ja puin ylleni toiset vaatteet, jotka poika oli kantanut\nnahkasäkissä. Tehtaalla, missä minulla ei ollut halua viipyä, sain\nvaihdetuksi 30 pankkotaalarin setelin; kumminkin sain vain 7 taalaria\npieninä seteleinä. Sitten läksin heti tieheni. Kuljin nyt Lilla\nLaggåsenin kylän sivutse. Siinä oli 7 taloa, mutta miltei kaikki\ntehtaalta tulleitten ruotsalaisten asumia, vaikkakin ensimmäiset\nasukkaat olivat olleet suomalaisia. Kylää nimitettiin ennen\nVinerstorpiksi.\n\nTäältä tulin suoraan Laggåseniin jääden siihen yöksi. Tämä kylä on\nGustafvan pitäjää, mutta Ekshäradin pappilan alainen. Ensimmäinen\ntulokas oli ollut Vilppu Lassenpoika _Karjalasta_. Hän oli ollut\nKustaa X:n tallirenki. Näin hänen kuninkaankirjansa, joka oli Kustaa\nII Aadolfin antama ja päivätty Näsgårdissa lokakuun 13 p:nä 1613.\nMutta kun Kaarle XI matkusteli täällä ja oli ollut yötä Ekshäradin\npappilassa, oli hän lahjoittanut kirkkoherralle tämän kylän\nvero-oikeudet. Sen vuoksi ei tämä kylä olekaan joutunut tehtaan\nalustalaiseksi. Muut suomalaiset nimittivät muinoin tämän kylän\nasukkaita karjalaisiksi. Minä taas uskon, että nimi johtuu siitä, että\nasukkaiden sukunimi oli _Karjalainen_. Nyt ei täällä enää ole\nainuttakaan ihmistä, joka osaisi suomea, mulla vanha suku on niin\nsäilynyt, ettei uusia ole tullut. Isäntä, jonka luona ensiksi olin,\nsanoi olevansa seitsemännessä polvessa ensimmäisen tulokkaan\njälkeläisiä. Vilppu oli tullessaan käyttänyt hopeanappeja ja elänyt\nampumalla lintuja. Hänen lapsistaan jäi Lasse Vilpunpoika taloon.\nHänen poikansa oli Kustaa Lassenpoika ja tämän poika Lasse\nKustaanpoika jäi asumaan vanhalle tilalle. Hänellä oli monta poikaa,\njoista useimmat joutuivat sotaväkeen ja kaatuivat. Kustaa Lassenpoika\njäi vanhalle konnulle, mutta veli, Lasse Lassenpoika muutti siihen\npohjoiseen taloon, missä nykyään asuu Ivar Gustafsson. Kustaan poika\nLasse Kustaanpoika oli nykyisen isännän iso-isä ja hänen poikansa\nKustaa hänen isänsä.\n\nPohjoisessa talossa, jossa nykyään asuu Iivari Kustaanpoika, asui\nalkuaan toinen Knappåsenista tullut suomalaissuku, mutta se kuoli\nsukupuuttoon, jolloin nykyinen tuli tilalle. Viime vuonna nämä talot\nsaivat yhteisesti sakkoa 750 taalaria sen vuoksi, että olivat\npolttaneet kaksi kaskea, yhteensä 2 tynnyrinalaa, väittäen saaneensa\nsiihen metsänhoitajan luvan. Tapaus oli seuraava:\n\nAsetus nimittäin määrännee, etteivät talonpojat saa kaataa edes puolta\nkapanalaa kaskea, ennenkuin paikka on lähemmin tarkastettu. Heidän on\nensin jätettävä siitä anomus Karlstadin lääninkansliaan. Heidän on\nsamalla kertaa pyydettävä lupa siihen, mitä aina kolmena vuonna\naikovat kasketa. Kansliasta lähetetään kirje jahtimestarille ja tämä\nmetsänvartijalle, jonka on tarkastettava jokavuotiset kaskimaat ja\nannettava niistä todistus kihlakunnanoikeudelle, ennenkuin lupa on\nlaillinen. He ovat aina antaneet metsänvartijan tarkastaa kaskimaat ja\nniinpä nytkin. Rovasti oli heidän isäntänään sanonut, ettei mitään\nollut pelättävissä ja että hän pitäisi huolen siitä, että\nmetsänvartija tulisi tarkastamaan ja sittemmin hankkisi luvan.\nMetsänvartija tulikin v. 1811 ja rovastin toimesta antoi heille\nkirjallisen luvan kaataa kaskeksi tynnyrinalan metsää. Minä sain\nnähdäkseni tuon todistuksen alkuperäisenä kappaleena ja kopioin sen.\nSe kuului:\n\n   Rovastin ja kirkkoherran, Herra Magnus Piskatorin pyynnöstä on\n   allekirjoittanut Laggan metsässä tarkastanut yhden tynnyrinalan\n   suuruisen kaskimaan Laggåsenin torpparien kaadettavaksi ja\n   poltettavaksi. Luvan saannista Maaherran virastosta lupasi Herra\n   Pastori pitää huolen. Paikkaa nimitetään Permetshultiksi; metsä on\n   vanhaa kuusta ja koivua, maa kaltevaa, sopivaa laitumeksi, mikä\n   vakuutetaan Laggåsenissa kesäk. 4 p:nä 1811\n\n   Erik Lindberg, Kruunun metsänvartija.\n\nVuonna 1813 hän tarkasti toisen tynnyrinalan suuruisen kasken.\nMolemmat kasket poltettiin v. 1814 ja vilja korjattiin 1815. Sitten\nhaastettiin talonpojat kihlakunnanoikeuteen ja heille tuomittiin\nsuuret sakot sen vuoksi, etteivät olleet lääninkansliasta ja sitten\njahtimestarilta hankkineet tarkastukseen lupaa. Kun he tulivat\noikeuteen, tuli nimismies, joka jahtimestarin kera oli kantaja, ja\nsanoi, että jos he eivät oikeudessa tee vastaväitteitä, vaan antavat\nasian käydä niinkuin sen pitääkin, antautumatta kiistelemään\njahtimestarin kanssa, niin hän sovittaa sen niin, että heidän on\nmaksettava vain 200 taalaria, tuomittiinpa heille kuinka suuri summa\ntahansa. Talonpojat olivat niin tyhmiä, että uskoivat, eivätkä\nsyyttäneet päämiestänsä rovastia, joka oli unohtanut hankkia luvan ja\nsiis oli syypää. Tuomari Ferner langetti heidät maksamaan sakkoa 500\ntaalaria. He eivät valittaneet hovioikeuteen luottaen suulliseen\nvälipuheeseen. Mutta kun valitusaika oli kulunut umpeen ilmoitettiin\nheille, että sakot haetaan päätöksen mukaisesti. Heidän on ollut jo\npakko pitää huutokauppa saadakseen edes ensimmäisenä eränä 300\ntaalaria maksetuksi, mutta jäljellä on maksamatta saman verran, joten\nhe joutuvat mierolaisiksi. Sellainen vääryys heille tapahtui.\nMolemmista kaskista he saivat 600 närtettä (snes), (vaikka\ntarkastusmiehet ilmoittivat heidän saaneen 700) ja vajaa 40 tynnyriä\nrukiita. Toisen kasken nimi on Permetshult, toinen oli kylästä\nluoteeseen päin. Vastaajina olivat Heikki Lassenpoika, Iivari\nKustaanpoika ja Lasse Kustaanpoika. Nyttemmin on patruuna Geijer\nluvannut jättää Kruununprinssille (?) armonanomuksen, sillä hän on\nvihamielinen jahtimestari Herman Falckille.\n\nHuonosti kävi Pentti nimisen köyhän torpparinkin Knobergissä. Tämä oli\nluvattomana aikana ampunut teerin ja vienyt sen nimismiehelle, joka ei\nsilloin sanonut mitään. Mutta hän oli niin varomaton, että kertoi\nsiitä tuttavilleen ja siitä sai tietää jahtimestarikin, joka äskettäin\noli saanut viran, luultavasti kalliisti maksaen. Seurauksena oli, että\ntorppari menetti pyssynsä, sai sakkoa ja oli pakotettu myymään ainoan\nlehmänsä, jonka vuoksi perhe on vuodattanut kuumia kyyneleitä.\nLintujen ampuminen on täällä ankarasti kielletty, mutta silti on niitä\nsangen vähän.\n\n[Kuva: _Navetta._]\n\nYön nukuin heinissä tallinparvella. Pääskysjoukko oli jo varhemmin\npesiytynyt yöksi ja ne heräsivät pelästyneinä unestaan.\n\nSeuraavana päivänä, keskiviikkona 27:ntenä, satoi ja ukkonenkin kävi,\nmutta sitten tuli taas kaunis ilma. Maksettuani 18 killinkiä jatkoin\nvaellustani uutta hyvää tietä pitkin. Kappaleen kuljettuamme tulimme\npieneen torppaan tahi mieluummin sanoen eriskummalliseen mökkiin, jota\nnimitettiin _Lappmåsaksi_ sen vuoksi, että lappalaisten sanottiin\nmuinoin täällä syöttäneen porojaan. Nyttemmin on muuan mies muuttanut\ntänne kivikkoiselle kankaalle ja asuu maakuopassa. Se oli rakennettu\npienislä puista ja multakasoista, niin että ovipuolella oli\nseinäntapainen, mutta muilla seinillä näkyi vain ylin hirsikerros ja\npieni kurja katto, jossa oli yhdessä kulmassa aukko, josta savu\nlaskettiin ulos, mutta joka sitten peitettiin kuusenkuorella. Vaikkei\nse ollut kuin 8 tai 9 syltä tieltä, ei siitä näkynyt juuri muuta kuin\nnouseva savu ja vähän kattoa. Kun ryömin sisälle, tapasin miehen ja\nkaksi poikalasta kotona leikkimässä nurkassa, johon oli lehty\nhaavanlehdistä vuode. Hökkeli oli 5 kyynärää pitkä, 4 ½ leveä ja\nseinät eivät edes olleet 3 kyynärän korkuiset. Tuvan keskellä mahduin\nseisomaan, mutta en seinän vieressä. Huonekaluina oli pieni arkku,\nrahi, jota käytettiin pöytänäkin ja palli, jota käytettiin tuolina.\nTuli paloi nurkassa, jossa ei ollut muuria eikä takkaa. Suurehko\nlitteä kivi oli pohjana ja muutama kivi ympärillä suojana. Sinä\nlyhyenä hetkenä, minkä siellä olin, syttyi tuli katon tuohiin. Kolme\npientä reikää katossa oli ikkunoina, mutta ovea pidettiin aina auki,\nsillä muuten olisi ollut niin pimeä, ettei olisi mitään nähnyt.\nKatossa roikkui pihlajan lehtiä marjoineen, joita kuivatettiin\nkarjanrehuksi. Lattiana oli maakamara. Kolme pientä puukuppia\nlaudankappaleella, joka oli nurkassa hyllynä, ja kyynärän korkuinen\nkirnu ilmaisivat, että lehmäkin oli, mutta missä sitä pidettiin, on\nmahdotonta tietää. Joutuihan tuonlaisesta ihmisasunnosta yhtä ja\ntoista ajattelemaan. Sehän osoitti, miten vähällä ihminen voi tulla\ntoimeen ja millainen hänen elämänsä luonnontilassa oli. Talvella ei\nnäe edes merkkiäkään hänen majastaan. Miehen nimi oli _Lasse\nOllinpoika Hakkarainen_, joka 1816 muutti tänne Najenista ja vaimon\nnimi Kreeta _Antintytär Muhoinen_ Milsjöstä. Eukkoa en nähnyt. Hän oli\nmetsässä paimentamassa karjaansa, yhtä lehmää ja viittä vuohta. Niille\noli tehty niin suuri läävä, että lehmä juuri ja juuri mahtui\nseisomaan. Hän oli kesäksi ottanut hoitaakseen muutamia kylän vuohia,\njoille hän risuista, kivistä ja kalikoista oli rakentanut suojan. Mies\nei ollut kylvänyt muuta kuin kaksi kappaa perunoita. Muuten hänen\ntoimenaan oli tervanpoltto. Lujarakenteinen ja iloluontoinen hän oli.\n\nTäältä tulimme Bredsjöhön, jonne oli ⅛ penikulmaa. Huutelimme kauan\nvenettä päästäksemme järven yli, mutta kukaan ei kuullut. Lopulta\naloimme kävellä sen ympäri. Silloin löysimme neljästä vanhasta\nlaudasta kokoonkyhätyn ruuhen, jolla myötätuulta pääsimme onnellisesti\nlahden yli. Menimme ensimmäiseen taloon, jossa tapasimme vanhan ukon,\njoka puhui hyvää suomea sekä kaksi akkaa naapuritalosta. Lasse\nHeikinpoika Keäriäinen Ruotsin metsistä oli ensiksi tullut tähän\nkylänpaikkaan v:n 1660 tienoilla. Hän asui aluksi niemen kärjessä\nnykyisten peltomaitten keskessä. Nykyään elävä vanha Matti Lassenpoika\noli neljättä polvea ja 74:n ikäinen.\n\nLasse Heikinpojalla oli poika, Lasse Lassenpoika, joka lienee elänyt\n101:n vanhaksi. Hänellä oli kaksi poikaa. Toinen, Heikki Lassenpoika,\nmuutti Bredsjöhön, jonka eräs suomalainen ratsumies Göran Ebäck oli\nraivannut. Hänellä oli poika, joka niinikään oli sotamies ja matkasi\ntiehensä. Toinen veli, 58:n ikäinen Lasse Lassenpoika, omisti sitten\ntilan. Hänellä oli 7 poikaa ja 4 tytärtä. Heistä asui talossa nyt 74:n\nvuotias Matti Lassenpoika. Hänellä on 2 lasta ja kaksi lastenlasta\n(lapsipuolta). Eräs hänen veljistään, Lasse Lassenpoika, muutti\nNorrgärdiin. Hänellä oli kaksi poikaa, joista toinen vieläkin asuu\nsiellä ja toinen muutti Åseniin. Molemmat vanhat tilat kuuluvat\nGustafforsin tehtaaseen, mutta ei uusi, Bredsjönäs. Kun he vetävät\nsysiä Gustafforssiin, saavat he 1 taalarin 32 killinkiä sysimitasta,\njohon kuuluu 24 tynnyriä. Ennen heidän oli ollut talvikaudet ajettava\nrautaa Motjernin tehtaasta 2 ½ penikulman matkan saaden kippunnasta 8\nkillinkiä.\n\nSeuraavana päivänä, elok. 28:ntena, satoi taaskin herkeämättä, joten\nminun oli rankkasateessa lähdettävä edelleen. Tytöt eivät koko yönä\nnukkuneet, vaan juoksentelivat nauraen edes takaisin pihalla.\nLuultavasti he mielellään olisivat tulleet minun luokseni\ntallinparvelle. Erikoisen kaunis oli eräs Dalbyn suomalaismetsistä\noleva palvelustyttö. Aioimme Rankfalletin eli Kangelåsenin kautta\nkävellä Milsjöhön, mutta kun satoi tuiki tuimasti, menimme\nKäk'ahonmäelle (Gökberget) ja lepäsimme siellä hetkisen.\n\nKäk'ahonmäki on uutistalo, johon v. 1795 tuli suomalainen Sundin\nmetsiltä. Hän elää vieläkin ja on hänellä aikuisia lapsia.\n\nTäältä tulimme maantietä pitkin Ivarsbergiin, joka oli kappaleen\nmatkaa Najenin rannasta ja oli sekin myöhäisaikoina perustettu.\nEnsiksi rakensi tänne mökin Matti Lassenpojan veli Niilo Lassenpoika\nKeäriäinen Bredsjöstä. Hänen leskensä ja lapsensa siinä vieläkin\nelävät. Täältä menimme takaisin Sundbergiin, jonne tulimme\nlikomärkinä. Isäntäni ei ollut yötä kotona, joten minä nukuin hänen\nhuoneessaan. Illalla soittelin väelle huilua ja lähetin pojan\nTyngsjöhön aamuksi hankkimaan hevosta.\n\nSeuraavakin päivä, 29:s, oli sateinen ja pilvinen. Syötyäni perunoita\nja voita maksoin velkani isäntäväelle ja kuljin rattailla Tyngsjön\nkylän läpi Milsjöhön, jonne oli runsaasti puoli penikulmaa.\n\nMilsjön suomalainen nimi on _Välijärvi_. Ensiksi asettui tänne _Matti\nIivarinpoika Pasainen_ Milsjöhedenistä. Hänen pojallaan Matti\nMatinpojalla oli pojat _Iivari_ ja _Erkki_. Edellinen jäi tänne, mutta\nErkki muutti Rankfalletiin myytyänsä talo-osuutensa Heikki Heikinpoika\nHakkaraiselle Najenista. Toinen veli Tivari otti vaimokseen Annikki\nMatintytär _Kansaisen_ lesken Qvarnbergistä. Tämän ensimmäinen mies\noli mestattu sen vuoksi, että hän puukolla oli lyönyt miehen\nkuoliaaksi. Miehen ollessa vangittuna Falunissa oli vaimo mennyt sinne\nja saanut hänestä lapsen, tyttären, joka vieläkin elää, puhuu suomea\nja on vanhana emäntänä Milsjössä. Hän oli ulkomuodoltaan niin\neriskummallisen näköinen, etten hänen vuoksensa voinut olla huoneessa.\nPuhuessaan sulki hän silmänsä ja väänsi suunsa mykkyrään. Muuten hän\noli harvapuheinen ja karkeaääninen. Kylässä oli vain yksi varakas\ntalo.\n\nSain täältä miehen viemään hynttyyni Milsjöhedeniin, jonne oli ⅛\npenikulmaa. Siellä oli vain lapsia kotosalla. Se on vanha, jopa\nikivanha asuinpaikka. Ensiksi oli tänne asettunut »Iivarin Pekka» s.o.\nPekka Iivarinpoika _Pasainen_, Pasalasta Suomesta. Hänen\njälkeläisiltänsä varastettiin koko omaisuus ja samalla pirttikin\npoltettiin heidän ollessaan metsässä. Kun lisäksi vielä tuli\nkatovuosia, kun paikka oli alava, niin muutti hänen poikansa Iivar\nIivarinpoika Tyngsjöhön ja Matti Iivarinpoika Milsjöhön, nimittäin\nkalliolla olevaan taloon. Kerrottiin, että kun ihmisiä sittemmin tuli\nMilsjöhedeniin, tapasivat he pirtissä nälkään kuolleita ihmisiä.\nSittemmin oli tila autiona, aina kunnes nykyinen sukupolvi muutti\nsinne. Minun oli täältä vaellettava yksin Nibofjälliin, jonne oli ¼\npenikulmaa. Tiellä eksyin. Tavarani jätin Milsjöhedeniin.\n\nKun illansuussa tulin Nibofjälliin (_Mattilaan_) ja menin keskimmäiseen\ntaloon, näin siellä nuoren herrasmiehen. Hän oli maanmittari, joka\nkolmen muun kera oli tullut tänne maita mittailemaan. Juttelin hänen\nkanssaan kauan. Talon isäntä puhui hyvää suomea. Sain Vålåsenin\nkyytipojan, joka oli tänne kyydinnyt maanmittarin, lupautumaan tuomaan\nhevosellaan tavarani Milsjöhedenistä. Mutta hän oli niin tyhmä, ettei\nollut pystynyt samalla kertaa tuomaan matkakirstuani. Minun oli siis\npalkattava naapurista mies sitä aamuvarhaisella seuraavana päivänä\nselässään kantamaan.\n\nPauli Paulinpoika _Matilainen_ alkoi ensiksi isänsä kera rakentaa\nsiihen paikkaan, missä nyt asuu Olli Juhonpojan leski. Hänen pojallaan\nJuho Paulinpojalla oli 3 tytärtä ja 2 poikaa, joista Olli Juhonpoika\nasui samalla paikalla ja kuoli 6 viikkoa sitten syöpään. Hänen\nleskensä oli emäntäni. Lasse Paulinpoika Matilainen muutti ensin\neteläiseen taloon ja sitten Bredsjönäsiin. Olli Pulkkinen Norjan\nrajalta osti hänen talonsa. Tullessaan hän oli kantanut lastaan\ntuohikontissa. Hän sai vävykseen Heikki Antinpoika Väisäisen Norjan\nrajalta. Tämän poika Heikki on kuollut, mutta hänen poikansa Heikki\nHeikinpoika elää ja on nainut Barktorpista. Juuri hän läksi\nmatkakirstuani hakemaan. Olli Juhonpojan sisar Maria otti miehekseen\nLasse Eliaksenpoika Hakkaraisen Najenista ja muutti pohjoispuoliseen\ntaloon. Hänen poikansa Juho Lassenpoika asui siinä setänsä kanssa\nvieläkin. Tehtaan alustalaiseksi ei yksikään näistä taloista ole\njoutunut.\n\nSain ruoaksi vain maitoa ja illalla vähän mustaa puuroa. Molemmat\ntalon tyttäret olivat paenneet naapuritaloon, kun maanmittari heitä\nahdisteli. Minuakin hän pyysi avukseen. Hän oli kylillä kertonut jo 14\nvanhana tehneensä eräälle tytölle lapsen, mikä tieto akkaväen kesken\noli kulovalkeana levinnyt ja tullut tyttöjenkin tietoon. Minä nukuin\naitassa tyttöjen vuoteella ja jätin maanmittarin omine tuumineen\nkamariinsa.\n\nTyngsjön suomalaiset olivat varoittaneet minua menemästä _Vålåseniin_,\nellen tahtonut panna henkeäni alttiiksi. Mietin menisinkö suoraa tietä\nmetsän halki sinne 2 ½ neljännestä vai valtamaantietäkö seuraisin.\n»Kukapa jänistäisi», ajattelin. Olisihan häpeä olla arkahousu. Ja jos\nniikseen tulee, tulisi henkeni heille kalliiksi. Sain Vålåsenin pojan\njäämään yöksi ja seuraavana päivänä saattamaan minua isänsä Heikki\nHeikinpoika Siikaisen luo, josta yleiseen huhuiltiin, että hän oli\nmurhannut erään länsigöötalaisen ja siten äkkiä rikastunut.\n\nLauantaina, elok. 30:ntenä, nousin varhain ja varustauduin matkalle.\nMaanmittarikin lähti samalla kertaa. Mutta hän ajoi hevosella\nmaantietä pitkin minun marssiessani mitä synkimpiä saloja. Panin\npistoolin taskuuni, nakkasin pyssyn olalleni ja aloin kävellä pojan ja\nkirstuani kantavan hevosen jäljessä. Olimme ennättäneet jo runsaasti\npuolitiehen, kun kuulin hiljaista kahinaa, ikäänkuin jäniksen\njuostessa, takanani. Käännähdin ympäri nähdäkseni, mitä se oli. Ja\nmitäpäs näin? Pitkän tuiman miehen, lerppahattu päässä, pyssy olalla.\nOltuaan jonkun suuren kiven takana väijyksissä hän oli viekkaasti kuin\nkissa hiipinyt selkäni taakse. Ei ollut tarvis kysellä kuka hän oli,\nsillä saamieni kuvausten nojalla hänet tunsin. Eipä käy kieltäminen,\nettä sydänalassani aluksi ikäänkuin lekahti, mutta sain pian luontoni\ntakaisin. Tempasin pyssyn olaltani ja käskin hänen kulkea edelläni,\nsillä eihän käynyt laatuun, että sentapainen mies ladatuin pyssyin\nkäveli takanani. En tiedä oliko olevinaan kohteliaisuutta, että hän\naluksi hieman vastusteli. Mutta hän huomasi pian minun asenteestani,\nryhdistäni ja käskevästä äänilajistani ja kun vielä tartuin sapelin\nkahvaan, etteivät kursailut ja kohteliaisuudet olleet kysymyksessä.\nHän totteli. Hän alkoi puolestaan torua poikaansa, joka minua\nkyyditsi, kysyen missä tämä oli maleksinut. Sanoi eilisen illan\nodottaneensa poikaa kotiin ja kun ei häntä vielä yöksiään kuulunut,\noli hän lähtenyt aamulla varhain vastaan nähdäkseen, oliko mitään\ntapahtunut. Kuullessaan meidän tulevan oli hän vetäytynyt tiensyrjään\nnähdäkseen, keitä me olimme. Minä vastasin, ettei ollut syytä torua\npoikaa, kun minä olin houkutellut hänet jäämään yöksi ja siitä sai hän\nolla minun kanssani tekemisissä. Sitten aloin jutella hänen kanssaan\nmatkastani: mitä seikkailuja minulla oli ollut, miten minun kimppuuni\nusein oli yritetty äkkiarvaamatta hyökätä, mutta miten aina olin\npelastunut. Edelleen kerroin, että meitä oli kaksi matkustajaa, joiden\npiti tavata Säfsenin pappilassa. Toinen kulki maantietä, toinen\noikotietä metsän halki. Olin muka heidän kirkkoherransa läheinen\ntuttava ja hänen puoleensa piti minun nyt kääntyä, kun rahat olivat\nlopussa y.m. sellaista, mitä saatoin keksiä poistaakseni miehen\nmurhanhalun ja rahanhimon.\n\nTämäntapaisia jutellen tulimme Vålåseniin, _Laukkumäkeen_, joka oli\nsaanut nimensä _Laukkuharjusta_, joka on ⅛ penikulmaa pohjoiseen. Sen\nnimi johtui siitä, että suomalaiset muinoin hirviä pyytäessään\nripustivat laukkunsa erääseen tämän _harjun_ honkaan. Täällä oli kapea\nsola, johon he yrittivät ajaa hirven saloilta. Ruotsalainen nimi »vål»\non saanut alkunsa täällä tavattavista tuulen kaatamista suurista\npuista. Talon lähellä olevan toisen mäen nimi on _Lohenlahenmäki_.\nEnsimmäisen tänne noin v. 1770 asettuneen miehen nimi oli _Heikki\nMatinpoika Siikainen_ Skärfjällistä. Hänellä oli 10 lasta, joista\nHeikki Heikinpojalla, jonka vaimo on Kirsti Heikintytär Keäriäinen\nBarktorpista, on 7 lasta.\n\nOlin aiemmin Tyngsjön suomalaisten kuullut kertovan muun muassa, että\nisännällä on monia kirjoja, joita hän ei osaa lukea, kuten Zornin\nornitologia, latinalainen aapinen y.m. Juolahti heti mieleeni, ettei\nhän niitä ole saanut rehellisellä tavalla ja päätin siitä ottaa\nselvän. Jos ne olivat ennen olleet toisen omaisuutta, piti niissä\njossain tavattaman omistajan nimi. Aioin kopioida nimet ja julkaista\njossakin lehdessä päästäkseni selville, oliko kysymyksessä murha. Kun\nastuin tupaan, hämmästyin nähdessäni talonpoikaispirtissä pari kolme\nhyllyriviä erilaisia kirjoja. Kysyessäni, mistä hän ne oli saanut,\nvastasi hän ostaneensa ne Karlstadin markkinoilta. Ja kun utelin, mitä\nhän teki esim. latinan- ja saksankielisillä kirjoilla, sain\nvastaukseksi, että niistä saattoi opettaa lapsia lukemaan sisältä.\nMolemmat tiedonannot näyttivät minusta yhtä valheellisilta. Eniten\nherätti epäilyksiäni se, ettei hän ollut halukas myymään niistä\nainoatakaan. Aavistukseni pitivätkin paikkansa. Niissä oli eri\nhenkilöiden nimiä. Mutta en voinut kirjoittaa nimiä muistiin, kun ukon\nargussilmä seurasi kaikkea, mitä tein ja hänen läsnäollessaan olisi\nkopioiminen herättänyt epäluuloja. Saadakseni hänet edes hetkeksi\npoistumaan pyysin häntä toimittamaan päivällisen. Hänen ollessaan\nsiitä neuvottelemassa toisessa tuvassa kirjoitin muutamia niissä\ntapaamiani nimiä: Salomon Sundelius oli Johan Kumblain muistutuksissa\nWalchin käännökseen; »Doct. And. Knös. Kyrkoh. Olof Gråberg» ja »P. U.\nKlingvall» oli kirjassa: »Tankar om gamla och nya Testamentet;» Anders\nAnders. Sundblad, Stockh. oli teoksessa »Holmbergs poema heroico\ncomico»; edelleen Per Marelius 1772; Joh. Adolf Sarebom j.n.e.\nMuutamat nimet oli raaputettu, mutta niin, että ne saattoi lukea.\n\nKun ruoka oli tuotu pöydälle, en syönyt muuta kuin koskemattomasta\nkuoripiimäkehlosta, sillä siihenhän ei olisi voitu saada myrkkyä\npannuksi. Talon naisetkin näyttivät minusta epäilyttäviltä. Sillä\ntuskinpa olin ennättänyt kirstuni avata, ennenkuin he olivat\nympärilläni sisällystä katselemassa. »Ai, miten se on kaunis!» he\nhuusivat, pyytäen, että ottaisin vaatekerran esille heidän\nnähtäväkseen. Minun oli pakko nopeasti sulkea koko kirstuni.\n\nSain erään rohkean pojanrumiluksen kyytiin Sågaan, jonne oli ¾\npenikulmaa. Eksyimme tieltä ja jouduimme suurelle suolle, joka oli\nniin vetelä, että hevonen upposi niin syvälle, että oli ihme, miten se\nenää pääsi ylös, vaikka se olikin virma ja siitä oli maksettu 200\ntaalaria. Olin alkuaan aikonut käydä Skärfjällissä, jonka suomalainen\nnimi on _Juva_, siis kotipitäjäni nimi, arvellen, että sieltäkin joku\nolisi asettunut tänne. Mutta tiellä sainkin kuulla, että ensimmäinen\nasukas oli ollut Äppelbon taalalainen Joonas, joka Taalaissa ääntyy\nJuga, Juka t. Juva. Hänestä kylä oli saanut nimensä. Kiiruhdin siis\nQvarnbergiä kohti ehtiäkseni sunnuntaiksi Säfsenin kirkolle.\n\nSåga, _Saha_ on suomalaisen viljelykseen ottama. Hänen nimensä oli\nollut Maunu Kustaanpoika Rådasta, sukunimeä ei enää muistettu. Hän oli\nollut rakennusmestarina Fredriksbergin tehtaalla. Täällä ovat asukkaat\nalituiseen vaihtuneet sen jälkeen, kun tila liitettiin tehtaaseen.\nVain pari tilaa on pysynyt itsenäisenä.\n\nTäältä ei ollut hevosta saatavissa. Talutettiin esille suuri lihava\nhärkä ja kirstu saatiin joten kuten satulaan sen selkään. Luultavasti\nhärkäraukka ei ennen ollut kantanut sellaista taakkaa, sillä\nraivostuneena ja äksynä se teki huikeita hyppyjä ja heittäytyi lopulta\nnurin, kun se ei muuten pystynyt kuormasta vapautumaan, ja siinä oli\nkirstukin särkyä. Meidän oli kannettava tavarat vanhaan latoon, jonne\noli puoli neljännestä ja olin nääntyä tielle, tottumaton kun olin\nsellaiseen työhön. Yöllä oli sieltä käveltävä penikulman matka\nQvarnbergiin. Tuskalla ja vaivalla sinne saavuimme kello 11 sillä\npimeässä eksyimme tieltä. Tullessamme tupaan syntyi aika jytäkkä\npoikajoukon rynnätessä ulos. Neljä tytärtä oli kotona ja vanhemmat\npoissa, joten kylän poikia oli siellä yöjalassa mekastamassa. Vanhin\ntytär valitteli heidän vallattomuuttaan, sillä hänen varpailleen oli\npahasti survottu. Hän piti ovea kiinni, kunnes toiset puhalsivat\ntuhkista tulen. Yöni nukuin heidän veljensä seurassa aitassa.\n\n\n\n\n13. SÄFSENIN NIMISMIES. UKKO RONKAINEN. ASUTUSTARINOITA JA\n    RUNOSAALISTA PITÄJÄÄ KIERRELLESSÄ.\n\n\nSunnuntaina, elokuun viimeisenä päivänä, nousin kello 4:ltä. Söin\nvähän aamiaista, josta ei tahdottu ottaa vastaan maksua, mutta\neilisestä kyydistä oli suoritettava 24 killinkiä. Kello 5 läksin eräs\npoika seuralaisenani _Säfsenin_ kirkolle, jonne oli seitsemän\nneljännestä. Kuljimme Tyyn, Fredriksbergin ja Annaforsin tehtaiden\nohi. Kirkonkylässä jätin mukanani tuoman mytyn lukkarin piian\ntallennettavaksi, sillä lukkari ja hänen vaimonsa eivät olleet kotona.\nPapin parhaillaan messutessa astuin kirkkoon. Oltuani hetkisen\nalhaalla menin parvelle, jonne kirkonvartija laski minut.\nSiellä istuin kauan yksinäni, kunnes sinne tuli tehtaan herra\nFredriksbergistä. Hänellä oli merenvahapiippu kädessään. Sen hän pani\npenkille sisään tullessaan. En puhunut hänelle sanaakaan. Apulainen\nsaarnasi ja niin huonosti, etten kehnompaa ole kuullut. Tyttöjä oli\npaljon ja kauniita; kaikki he minua töllistelivät astuessani kirkkoon.\nMuuten ei väkeä ollut paljon, noin 300 henkeä, enimmäkseen\nsuomalaisia. Tehtaan väki istui kuorin lähimmissä penkeissä, muut\npitäjäläiset kauempana. Heidät tunsi siitä, että heillä oli pitkät\nhiukset eikä kerityt kuten sepillä. Jumalanpalveluksen päätyttyä\npidettiin kirkonkokous, jossa oli läsnä vain 5 tai 6 talonpoikaa.\n\nTäältä menin lukkarin luo. Rahvas käytti hänestä nimeä »kära far» ja\nhänen vaimostaan »kära mor». Muun muassa tuli sinne akka, joka pyysi\nrakasta lukkarivaaria ompelemaan röijyn, jonka tämä lupasikin ja otti\nheti mitan. Sain vasta klo 4 päivälliseksi kuoripiimäkehlon ja vähän\nperunoita, muuta ei ollut — ei edes kunnollista leipää.\n\nPuhuin suomea muutamien tämän kylän isäntien kanssa ja lupasin\nillempänä käydä heidän luonansa. Sillä päätin jättää täksi päiväksi\npappilaan-menoni, kun talonpoikia nyt saattoi parhaiten tavata kotona.\nPaljo muinaistietoja eivät he muistaneet. Merkittyäni täällä kuten\nmuuallakin suomalaiskylät kartalleni menin vanhan akan luo nimeltä\n_Maija Heikintytär Turpiainen_ (Turpoinen), joka taisi useita runoja\nja loitsuja, niiden joukossa _sammas_-tarun, jonka kirjoitin muistiin\nja joka selittää Sampo-tarun. Laulujakin hän osasi esim. »Taloon\ntullessa:\n\n   Kuin työ hyvä munna muorisein\n   murreen muistasitte,\n   tarpeen tietäisitte,\n   niin työ aittaan mänisitte\n   keikutellen kellariin.»\n\nTultuani kotiin odottivat siellä minua metsänvartija ja\nvaravallesmanni Kylander, joista etenkin jälkimmäinen tervehtimättä\nylväästi käveli kamarini edessä olevassa huoneessa. Aavistin kenen\nkanssa olin tekemisissä ja päätin tehdä hänelle pientä pilaa. Otin\nkirstustani matkapassini, jota koko matkalla en ollut vielä tarvinnut\nnäyttää ja pistin sen povitaskuuni. Pian tuli Kylander kysyen tiukassa\näänilajissa, kuka minä olin. Minä tietysti tein hänelle saman\nkysymyksen. Kun hän sen oli sanonut, sanoin minäkin nimeni. Sitte hän\nkysyi miltei käskevästi, oliko minulla matkapassia.\n\n»Matkapassia», vastasin minä. »Mitäpä minä sillä? Tulen Upsalasta ja\nmenen taas sinne takaisin.»\n\nNyt hän sai raivorohkeutta selittäen, että hänen oli lähetettävä minut\nmaaherran virastoon.\n\n»Kernaasti, jos niin tahdotte», vastasin, »mutta mitä hyötyä siitä on,\nFalunistahan viimeksi tulen.»\n\nHän joutui hieman hämilleen, miettien, miten se saattoi olla\nmahdollista ja sopotteli: »Ja piirustelee karttoja kylistä!»\n\n»No, mitäpä me siitä riitelemme», sanoin minä lähestyen häntä imelänä,\nja ollen ottavinani sieltä rahamassia lisäsin:\n\n»Meistähän voi tulla ystävät toisella tavoin?»\n\n»Kyllähän toki», sanoi hän kumartaen syvään ja ojensi kätensä\nottaakseen kiitollisena vastaan lahjan. Minä pistin hänen kouraansa\nUpsalan rehtorinviraston minulle antaman passin. Hänen naamaansa oli\nhupaista katsella. Hän antoi passin takaisin, raapaisi jalkaa ja meni.\n\nSaatuani vähän hapanta maitoa illalliseksi paneuduin pitäjäntuvan\npöydälle nukkumaan niin likaisille pieluksille, että ne oikein\nhaisivat.\n\nSäfsenin kirkonkylässä tapasin monta suomalaista. He eivät enää\ntienneet, koska ensimmäinen oli muuttanut tänne. Kerrottiin heitä\nolleen samassa joukossa seitsemän ja levänneen nykyisen pappilan\npaikalla. Heistä jäi tälle paikalle _Pauli Lassenpoika Turpoinen_ eli\nTurpiainen. Hänen poikansa Erkki jäi isänsä jälkeen paikkakunnalle\nasumaan. Hän oli asunut kodassa, joka oli pystytetty sitä suurta kiveä\nvasten, joka on Matti Matinpoika Turpiaisen pellolla ja sitä sanotaan\nvieläkin »Erkon pihan kiveksi». Muutamat arvelivat tämän Erkki\nPaulinpojan ensin tulleen tänne Suomesta ja ettei isä tullut mukana;\ntoiset taas sanoivat, että kaksi noista seitsemästä tulokkaasta oli\njäänyt tänne. Toinen oli ollut Clement Eerikinpoika, mutta tämän\nsukunimeä he eivät olleet kuulleet mainittavan; he luulivat, että\nhänkin oli Turpiaisia.\n\nYksi noista seitsemästä, Heikki Honkainen, oli mennyt lounaaseen päin,\nmuutamien väitteiden mukaan meni sinne kaksi, joista toinen lienee\nollut Nikarainen. Eräs heistä, _Puuroinen_, oli mennyt Skifseniin,\nhänen piti olla ylhäistä sukua. Toisen sanottiin menneen Laggshudiin\nj.n.e.\n\nMuuten pitävät he tätä seutua maan vanhimpina asuinpaikkoina ja\narvelevat täällä asuneen suomalaisia jo pakanuudenaikana. Sen tilan,\nmissä nyt on pappila, olivat tehtaan herrat anastaneet edelliseltä\nomistajalta siten, että tämä oli 150 taalaria velkaa ja kieltäytyi\npolttamasta sysiä. He toimittivat arviokatselemuksen, jossa 5-vuotias\nhevonen arvioitiin 20 plooduksi, lehmä 5 plooduksi j.n.e. Kirkonisäntä\nJoonas Kallenpoika _Rautiaisen_ asuman talon toinen puolikas oli\ntehtaalle maksanut lunastettaessa 640 taalaria.\n\nMaanantaina, syyskuun 1:senä, nousin kuten tavallisesti varhain ja\nmenin vanhojen eukkojen luo naapuritaloon. Heiltä kuulin ja kirjoitin\nmuistiin useita loitsuja. Kello 9 menin kirkkoherra Frömanin luo. Hän\noli mennyt. Minä lueskelin odotellessani vanhoja sanomalehtiä, kunnes\nhän tuli. Hän oli nuorehko mies, harvasanainen ja ulkonaisesti juro.\nPian tuli sisälle myöskin rouva ja hänen kolme sisartansa (papin\ntyttäriä, mamsselit Arnberg), oikeita taalalaistyttöjä Särnasta, mistä\näskettäin olivat tulleet sisartansa tervehtimään. He olivat tulleet\nkäyden monen penikulman mittaisten salojen halki. Mukana oli hevonen\nja renki matkalaukun kuljettamista varten.\n\nApulainen oli oikea tyhmyri, jolla ei ollut juuri mitään sanottavaa.\nEräs tehtaan kirjanpitäjäkin oli täällä. Hänen kanssansa lyöttäydyin\npakinoihin tehtaan suhteesta alaisiinsa talonpoikiin, vaikkakin se oli\naihe, joka ei näyttänyt häntä miellyttävän. Jäin päivälliseksi\npappilaan saamatta vaihdetuksi itselleni pientä setelirahaa, kuten\nolin toivonut.\n\nPastori Fröman oli siksi ystävällinen, ettei hän edes viitsinyt katsoa\nvanhoista kirkonkirjoista, oliko niissä mitään suomalaisista, sillä\ntekosyyllä, että niitä säilytettiin sakaristossa kirstussa. Sitä\npaitsi oli hänen mielestänsä Hülphers tarpeeksi selvitellyt sitä\nasiaa. Olinhan minäkin jo kokemukseni perusteellä päässyt varmuuteen\nsiitä, ettei kirkonarkistoista ollut mitään saatavissa. Syötyämme\nsanoin jäähyväiset ja läksin, sillä eipä minulla ollut enää halua\nviipyä heidän parissaan.\n\nHankin hevosen viemään tavaroitani _Hånin_ (_Hounas_) kylään\ntavatakseni siellä paljon puhuttua Juho Olavinpoika _Ronkaista_, jota\nnimitettiin »Piikas Janiksi» sen vuoksi, että äitiä oli aikoinaan\nsanottu »piiaksi». Hän oli nykyään 68:n ikäinen eikä häntä voitu saada\npuhumaan muuta kuin suomea, vaikka hän kyllä ymmärsi ruotsia ja kuten\narveltiin olisi osannut sitä puhuakin, mutta ruotsin sanaa ei hänen\nsuustansa koskaan lähtenyt. Kun hänellä on joku käräjäjuttu tahi\npuhuttavaa papin kanssa, niin hän käyttää tulkkia, joka kääntää hänen\nsanansa ruotsiksi ja toisen vastauksen hänelle suomeksi. Hän on siinä\nsuhteessa mitä itsepäisin ja härkäpäisin suomalainen. Papin kanssa hän\noli epäsovussa eikä ollut kolmeenkymmeneen vuoteen käynyt\nHerranehtoollisella. Hän selitti minulle, että rippikoulussa oli pappi\nnaureskellut ja virnaillut hänen ruotsin ääntämistänsä, jonka vuoksi\nhän päätti, että kun kerran pääsee ripille, ei koskaan enää päästä\nsuustansa ruotsin sanaa. Sen päätöksen hän uskollisesti pitikin. Sen\nvuoksi, että ruotsalaiset aina ovat sortaneet ja halveksuneet suomen\nkieltä, hänessä syttyi sammumaton viha ruotsin kieleen, niin että\nhänestä tuli mitä jyrkin suomenkiihkoinen.\n\nHän valitti minulle muitakin kärsimiään vääryyksiä: Häneltä oli\nvarastettu yhtä ja toista; kalat oli viety hänen verkoistaan\nmyytäväksi pappilaan ja Löfdaliin, heinät oli syötetty haasioista\nj.n.e. Siitä oli seurauksena ainainen vihankauna hänen sekä toiselta\npuolen Lasse Janinpojan ja Matti Pekanpojan välillä. Nämä olivat hänen\npoissa ollessaan murtaneet hänen aittansa oven auki, heittäneet jauhot\nja viljat pihalle, särkeneet tahkon, repineet pirtin uunin y.m.\nVihdoin olivat Lasse Janinpoika Turpinen Dymåsenista ja Pekka\nJaninpoika Honkainen Hånista piesseet ukon pahan päiväiseksi hänen\nomassa talossaan. Kun hän ei kihlakunnanoikeudessa voinut saada näitä\nlailliseen edesvastuuseen, pyysi hän muuttokirjaa toiseen\nseurakuntaan, mutta kun sekin kiellettiin, vihasi hän sen johdosta\nkaikkia pappeja. Häntä pidettiin silti pitäjän rikkaimpana miehenä.\nHänellä on 5 lehmää ja härkä ja hänen talonsa on ainoa, joka ei kuulu\ntehtaan alustalaisiin eikä ole sille velkaa, mikä johtuu siitä, ettei\nhän ole ryhtynyt sen kanssa mihinkään tekemisiin. Hänen vanha\nsisarensa lypsää lehmät ja asuu talossa, mutta saa palkan ja on omissa\nruoissaan. Hän on naimaton ja pitää joka syksy juusto- ja\nvoihuutokaupan, joka tuottaa vuosittain toista sataa taalaria.\n\nTullessani taloon ei hän itse ollut kotona, vaan ainoastaan hänen 70:n\nikäinen sisarensa ja pieni karjapoika, jotka molemmat puhuivat\nsujuvasti suomea. Hän oli väkineen metsässä töissä, mutta häntä\nodotettiin illaksi kotiin. Saadakseni ajan kulumaan noukin vadelmia\nmäiltä ja kivikoista ja sainkin niitä koko hatullisen, jotka sitten\nmaidon kera popsin maukkaana illallisenani. Vasta myöhään ukko palasi\nkoko työvoimansa kanssa, jona oli 3 päivätyömiestä. Jo etäältä kuului,\nmiten he suomea haastellen tulivat ja kiipesivät aitojen yli jotta\nrusahteli. Ukko oli jo köyryselkäinen, mutta terve ja reipas sekä\npirteä kuin kiiski. Itse hän keitti puuron työväelleen kuin taitava\nkeittäjätär — minusta olisi sisar sen voinut tehdä. Hänellä oli monet\nerikoisuutensa ja omituisuutensa. Suomea rupatteli hän herkeämättä\nenkä saanut hänen suustansa ruotsin sanaa. Hän luki minulle useita\nrunoja, mutta ne olivat sellaisia, jotka jo ennen olin kirjoittanut.\nKummastelunsa ilmaisi hän ominaisilla lauseparsilla, esim.: »voi\nhämähäkki!» »niin on niin, sano»; »voi Herra yhtä taivaallista!» Vielä\nihmeellisempää ja vanhalle puheelle ominaista oli, että hän käytti\nJumalasta nimitystä _»vanha mies»_ ja joskus »vanhakas», sillä kun hän\nihmetteli jotakin, hän sanoi: _»voi vanhamies»_, missä ruotsalainen\nsanoo: »kors, Gudbevars». En ollut yötä hänen pienessä pirtissään,\nvaan menin naapuritaloon nukkumaan. Ukko tuli mukanani, istui vuoteeni\nlaidalla jutellen pitkälle yli keskiyön.\n\nSeuraavana päivänä pyysin isäntääni Niilo Ollinpoikaa toimittamaan\nsaunan lämpiämään, sillä halusin illalla kylpeä. Minun oli sillä aikaa\nmentävä Säfsenin kirkonkylään, jonne olin unohtanut paperini ja\nkirjoitusneuvoni. Poikkesin samalla syrjässä olevaan Hounamäen kylään\ntavatakseni kirkonisäntää, vanhaa sotamiestä, joka viime sodassa oli\nollut Suomessa ja jonka sanottiin osaavan runoja ja loitsuja. Soudin\npienellä ruuhella Hånjärven toiselle rannalle, missä söin kyllältäni\nvadelmia ja puolukoita. Unohdin sinne sapelini, jonka vuoksi oli pakko\npalata takaisin. Hounamäkeläiset näyttivät minulle tien ukon torppaan,\njoka oli korkean mäen takana. Mutta minä erehdyin poluista ja jouduin\nsynkkään saloon, mistä sain palata takaisin. Väsyneenä tulin vihdoin\netsimäni Matti Janinpojan pirtille. Mutta hän osasi vain loitsuja ja\nnekin olivat sellaisia, jotka ennestään hyvin tunsin. Suomea hän puhui\nhyvin.\n\nOli koko suostutteleminen, ennenkuin sain hänet saattajakseni\nkirkonkylään, jonne oli puoli penikulmaa, mutta kun lupasin tupakkaa,\nniin hän lähti. Saatuani kirjoitusvehkeeni palasin Håniin. Otin\nmukaani myöskin runoja ja loitsuja lukeakseni niitä rahvaalle. Niitä\nkantoi eräs Borg eli Utter, kuten häntä poikana oli nimitetty,\ntuohikontissa nyyttiin käärittynä selässään. Kirstuni jätin edelleen\nlukkarin luo. Kello oli jo 6, kun palasin taloon, jossa sauna lämpisi.\nSöin perunoita voin kera ennenkuin menin kylpemään. Sauna olikin uusi\nja hyvä siinä oli kylpeä. Ensin kylvin minä, sitten muut miehet,\nviimeksi vaimot, tytöt ja muijat. Minä ja kylän miehet jäimme saunaan\nkoko ajaksi juttelemaan. Sieltä tultuamme luin heille suomalaisia\nrunoja, sillä tässä kylässä osasivat kaikki vanhat suomea. Sitten\nmenin Borgin kanssa tallinparvelle heiniin nukkumaan. Tallissa nukkui\nmyöskin kaksi tyttöä, joiden parissa pakinoimme puolen yötä.\n\n»Piikas Jaani» kertoi, että Hån on seudun vanhimpia kyliä. Ensiksi\ntuli Suomesta tänne vanha ukko _Nikarainen_, joka asui nykyisellä Juho\nRonkaisen (Piikas Jaanin) asuinpaikalla. Hän oli siksi vanha, että\njaksoi salvaa itselleen vain saunan. Mutta hänellä oli useita\nkaskimaita. Lopuksi tuli hän niin höperöksi, että jätti halmeensa\nniittämättä. Hän naitti tyttärensä Pauli Paulinpoika _Kinnuiselle_,\njoka täällä asui muutaman vuoden isännyyttä pitäen. Tämä muutti sitten\nSuomeen takaisin ja lähetti sieltä veljensä Martti Paulinpoika\nKinnuisen, joka jäi tilalle asumaan. Tällä oli kaksi poikaa, Heikki ja\nPekka. Pekka Martinpoika ampui veljensä kuoliaaksi ison Laijenin\nlänsipuolella oltaessa karhun kierroksella. Hän sanoi luulleensa\nveljeänsä karhuksi, mutta moni epäili hänen aikoneen ampua\nverivihollisensa _Lasse Hannunpoika Honkaisen_, mutta että hän\nkiireessä ampuikin erehdyksestä veljensä, joka vielä eli kolme päivää\ntapahtuman jälkeen. Haavoitettu kertoi, että luoti sattui aikoja ennen\nkuin pamaus kuului.\n\nPekka Martinpoika Kinnuinen kuoli alun toistasataa vuotta sitten. Hän\noli lähes 100-vuotias ja suuri poppamies. Hän tappoi sekoittamalla\nmyrkkyä olueen Hannu Niilonpoika Honkaisen, Lassen isän. Pekan poika\noli Heikki ja tämän poika _Erkki Heikinpoika Kinnuinen_, joka jäi\nvanhalle konnulle asumaan, mutta sittemmin myi tilan »Piikas Jaanin»\nisälle, _Olli Matinpoika Ronkaiselle_ Ronkalan kylästä 400 taalarin\nhinnasta ja muutti itse Suomeen. Ollilla oli 7 tytärtä ja 5 poikaa,\njoista Jussi Ollinpoika eli »Piikas Jaani» sisarensa Kirstin kera asui\ntilalla. Vanhalla Nikaraisella oli Hirvimäellä lanko. Muuten ovatkin\nHånin kyläläiset sukuaan Honkaisia, joista kylän nimikin lienee\njuonnettavissa. Ensimmäinen, _Jaakko Honkainen_ lienee tullut\nVestergyllenistä.\n\nSeuraavankin päivän, joka oli yhtä kaunis kuin kolme edellistäkin,\nviivyin kauan Jaanin luona, kunnes yksin menin Gropfalletiin. Siellä\nei ollut ketään kotona, joten menin Fröseråseniin, jonne oli 1 ¼\nneljännestä. Mutta ensin kähvelsin muutaman nauriin naurismaasta.\n\n_Kuoppa-aho_ (Gropfallet): Noin 30 vuotta sitten asettui Niilo\nJaaninpoika Honkainen Hånista tänne ja elää vieläkin. _Likasuossa_\n(Dymåsen) eli _Vappuisenmäellä_ (Valborshöjden), joka on Kuoppa-ahon\nlähellä, en käynyt. Sen ensimmäinen asukas oli Lasse Jaaninpoika\nSäfsenistä.\n\n_Torppa_ (Fröseråsen) on ennen ollut karjamajapaikka, joka on kuulunut\nHånin kylään, mutta Juho Sigfridinpoika _Honkainen_ Remmenistä ja\nhänen vaimonsa Justina _Nikarainen_ asettuivat n. 70 vuotta sitten\ntänne. Torppa oli Lasse Hannunpojan karjamaja- ja laidunpaikka. Juho\nSigfridinpojalla oli 12 lasta, joista muutamat muuttivat muualle ja\ntoiset perustivat tilalle uusia uutistaloja, joten kylässä nyt on\nkuusi taloa. Erik Juhaninpoika Honkainen taisi muutamia\nruotsinkielisiä loitsuja — oikeastaan suomesta käännettyjä — jotka\nminä kirjoitin muistiin. Autoin häntä kantamalla kuivia heiniä\nhaasioilta talliin. Hänen poikansa tuli illalla kotiin mukanaan kaksi\nmetsästyskoiraa ja jänis. Koko kylä, kahta taloa lukuunottamatta,\nkuuluu Fredriksbergin tehtaalle. Yöksi menin läheiseen taloon, joka\noli niin varakas, että minulle tarjottiin sianlihaa, jota en koko\nmatkallani ollut maistanut, sillä Upsalasta lähtöni jälkeen en\ntalonpojilla ollut liharuokaa nähnyt. Nukuin kuten tavallisesti\ntallinparvella heinissä ja hyvinpä nukuinkin. Talossa muuten oli\npaljon väkeä.\n\nSyyskuun 4:ntenäkin oli kaunis ilma. Vankan suuruksen syötyäni ja\nmaksettuani isännälle 12 killinkiä lähdin talosta. Tarkoitukseni oli\nmennä Leijenin kylään, jossa piti olla eräs runotaitoinen henkilö,\nmutta kun en saanut ketään oppaaksi ja sinne oli yksin vaikea löytää,\nkäännyin etelää kohti tullen _Kestimäelle_ (Läsen), jonne oli\npuolitoista neljännestä.\n\nKestimäellä oli vain akkaväkeä kotona ja nekin niin tyhmiä, etten\nmokomia ole koskaan tavannut. Kylässä asuu nyttemmin Gåsbornista\ntulleita ruotsalaisia. Sen alla on Låsenjärvi, joka lienee niin syvä,\nettei siinä edes voi kunnolla kalastaa. Se jäätynee vasta loppiaisen\ntienoilla ja jäät lähtenevät vasta juhannuksen mailla. Suomalaiset\ntarinat kertovat, että kun muinoin yritettiin sen syvyyttä mitata, oli\nääni pohjasta sanonut; mitattakoon ensin järven ympärys ennenkuin\npituus — siis sama tarina kuin Artjärven Pyhäjärvestäkin. Siitä\nsaadaan lahnoja, mateita, ahvenia, taimenia, nieriäisiä ja eräitä\nkaloja, joita he nimittävät »blanka», jotka ovat monen naulan\npainoisia ja muistuttavat lohta. Soudin järven yli erään tytön ja\neukon seurassa, joka viimeksimainittu meni miehensä luo niittämään\nheinää. Minä sain soutaa, sillä muija ei pystynyt muuhun kuin\nherkeämättä soittamaan suutansa. Tultuani toiselle rannalle menin\nuimaan, mitä en ollut pitkiin aikoihin tehnyt. Vesi oli sangen kylmää.\n\nMies, joka tyttärensä kanssa niitti heinää toisella rannalla vanhalla\nkaskimaalla, oli n.s. vapaa-ajattelija. Hän naureli ja kysyi muun\nmuassa, palvelevatko ruotsalaiset ja suomalaiset samaa jumalaa.\n\nVastasin: »Kyllähän suomalaiset palvelevat, mutta minä luulen, ettei\nruotsalaisilla jumalaa olekaan.» Tyttö hymyili ja vilkutti minulle\nsilmää.\n\nTäältä menin Fegasbergin kautta Högfalletiin, joissa molemmissa asuu\nruotsalaisia, jotka ovat likaisia kuin porsaat. He olivat kurjia ja\nhätää kärsiviä. Högfalletista kävelin ⅛ penikulmaa Lönhöjdeniin ja\nsieltä ¼ penikulmaa Ulrikaborgin tehtaalle. Sisälle en mennyt, vaikka\nkuljin pihan läpi, vaan matkasin edelleen ¼ penikulmaa Elgbergiin.\nTulin sinne hyvissä ajoin ja hyvään taloon, vaikka koko kylä kuului\ntehtaalle. Täällä asui suomalaisia, vaikkakin kielensä unohtaneita.\n\n_Hirvimäki_ (Stora Elgberget). Täällä näin uuden savupirtin ja uusia\nsaunoja. Miltei joka kylässä (näillä tienoin) oli pirttejä ja\nkehruutupia, ja niiden asukkaat kehuivat savupirttejä hyviksi, ne kun\ntalvella ovat lämpimiä, vaikka niitä lämmitetäänkin ainoastaan kerran\npäivässä. Useissa taloissa olivat pirtti ja kehruutupa vastakkain\neteisen kummallakin puolella ja niiden keskellä oli keittokota,\nsamaten kuin Savossa. Useimmat tuvat olivat huonoja ja matalia, ja oli\nniissä väliin vain yksi ainoa lasi-ikkuna, sisälle tullessa oven\nvasemmalla puolella. Emännällä siinä talossa, jossa olin yötä, oli\nollut veli pappina Hedemorassa. Hänen nimensä oli Gransell, mutta hän\noli silti suomalaispoika, joka oli alkanut opiskella vasta 20\nvanhana.[8] Näistä Gränjen pitäjän suomalaispojista on kolme tullut\npapiksi. Toinen oli Grandell, hänkin jo rehtorina[9] ja kuollut,\nkolmannen nimi oli Gerén[10], joka on kirkkoherrana Oren pitäjässä.\nHän osaa vieläkin suomea, sillä vanhemmat ovat ummikkoja.\n\nEnsimmäisen uutistalon rakensi tähän kylään _Matti Pynninen_. Hän ehkä\ntuli Säfsenistä. Vaikkakin naimisissa, oli hänellä suhde piikaansa ja\nsai tämän kanssa lapsen. Hän sai siitä 40 plootua sakkoa, jonka vuoksi\nhänen oli myytävä talonsa ruotsalaiselle Petter Jönssonille\nNordhyttanista. Tämän vaimo oli suomalainen. Pynninen, joka aikoinaan\noli ollut ruunun metsästäjä, joutui tämän jälkeen kerjäläiseksi. Silti\ntoivoi hän aina saavansa talonsa takaisin eikä luovuttanut vanhaa\nkuninkaankirjettä, vaikka Jönssonin akka miten olisi tiukannut. Kerran\npapereitten ollessa tuohikontissa oli hän nukahtanut. Silloin oli akka\npannut kontin veteen likoomaan. Mutta kun Pynninen heräsi, pani hän\npaperit kuivamaan. Tämän Petter Jönssonin poika oli nykyisen isännän\näidin isä. Hän oli Honkaisia.\n\n[Kuva: _Suomalainen talonpoika._]\n\nSeuraavana päivänä, joka samaten oli lämmin ja kaunis, menin\nHirvimäeltä Rifalletiin, jonne laskettiin olevan ¼ penikulmaa. Ennen\ntäällä oli asunut Rikkisen suku. Nykyään ei enää kukaan täällä osaa\nsuomea.\n\nHe kertoivat, että kaksi Abborbergin langosta muinoin oli kaatanut\nyhteisen kasken ja kumpikin siitä ottanut oman puolikkaansa. Toinen\nsai ensimmäisenä vuonna hyvän sadon, toinen ei mitään. Mutta\nseuraavana vuonna edellinen ei saanut huhdasta heiniä, mutta\njälkimmäinen taas runsaasti. Silti meni edellinen korjaamaan toisen\nheiniä, vaikka hänellä oli yllin kyllin rukiita, mutta toisella ei\nmitään. Omistaja, saatuaan siitä kuulla, meni käskemään anastajaa\npoistumaan. Kun tämä ei totellut, toinen ampui häntä läpi rinnan.\nHaavoitettu otti haasian vieressä istuessaan lakin päästänsä yrittäen\nsillä saada haavan tukituksi ja verenvuodon tyrehtymään ja sanoi:\n»Tämän aioin minä tehdä sinulle, mutta sinä ennätit ennen minua», ja\nniin hän kuoli. Skattlösbergissäkin oli eräs mies lyönyt toisen\nkuoliaaksi sen vuoksi, että tämä piti hänen vaimoansa.\n\nHolmbergin kylän lähettyvillä on entinen kaskimaa, jota nimitetään\n_Surma-ahoksi_, kun siinäkin on tapahtunut miestappo. Jens Niilonpoika\nJänsenistä kaatoi siihen kasken. Silloin sanoi Samuel Ollinpojan isä:\n»Ellet mene häntä sieltä karkoittamaan, niin minä sinut tapan.» Samuel\nmeni käskemään Jensiä poistumaan. Tämä kysyi, miksi ei saisi kaataa\nkaskea. Silloin ryntäsi Samuel häntä kohti kohotetuin kirvein, jolloin\ntoinen pakeni. Kun Jens näki, ettei voinut päästä hänen kynsistään,\ntoinen näet tuli yhä lähemmäksi, olipa jo aivan kintereillä — niin hän\nkääntymättä heitti kirveen yli päänsä, niin että se sattui\ntakaa-ajajaa ohimoon. Tämä kaatui ja kuoli, ennätettyään sanoa: »Kyllä\nminulla nyt on metsää kyllikseni.» Jens oli puolisen vuotta Norjassa,\nmutta tuli takaisin ja maksoi puolet hengen sakot.\n\n_Rifalletin_ kylä sijaitsee niin korkcalla vaaralla, että sieltä on\nnäköala yli koko tämän tienoon suomalaismetsien. Tullessani taloon oli\nsiellä neljä taalalaista Venjanista. Kolme heistä näytti minusta\nilkeiltä. He olivat juuri syöneet päivällisen ja heittäneet reput\nselkäänsä ja tarttuneet matkasauvoihinsa vaeltaakseen tiehensä. Mutta\nminun tultuani he jäivät edelleen taloon. Turhaan pyysin emännältä\nvähän maitoa tahi kuoripiimää, sillä minulla oli hiukaiseva nälkä.\nMutta hänen kiukkuisista vastauksistaan huomasin heti, että minua\npidettiin karkulaisena. Näin, että maitoa oli viljalti, vaikkei sitä\nannettu. Kun aloin epäillä syitä taalalaisten viipymiseen, päätin\nodottaa täällä, kunnes he olivat lähteneet tiehensä, sillä en tahtonut\nyksin joutua heidän seuraansa.\n\nMutta mitenkä kävi! He ottivat reput selästään ja päättivät myöskin\njäädä, heittäytyen pihalle auringonpaisteeseen pitkäkseen. Odotettuani\nkauan, aina kello 3:een asti heidän lähtöään, päätin lähteä\nliikkeelle. En ollut vielä päässyt kylän ulkopuolelle, kun jo\ntaalalaisetkin sonnustautuivat matkalle ja sauvoineen kiiruhtivat\nkujaa pitkin minun jälkeeni. Eipä ihme, jos ajattelin, että heidän\ntarkoituksensa oli ryöstää minut, joka olin vieras paikkakunnalla.\nKukapa heistä sitten ottaisi selon? En tosin pelännyt, sillä olinhan\nhyvin aseistettu, mutta tuntui tuiki kiusalliselta joutua heidän\nkanssaan tappeluun. Kiiruhdin siis askeleitani, niin, miltei juoksin\nkoko tien. Eikä vielä siinä kyllin! Etteivät he minua saavuttaisi ja\nyllättäisi, poikkesin polulta oikealle kädelle ja kuljin koko puolen\npenikulmaa sankkaa saloa, tietäen, että tapaisin polun, kun poikkeisin\nvasemmalle. Siten saavuin _Nitten_ kylään.\n\nSiinä oli kaksi taloa ja pidettiin sitä Gränjen pitäjän vanhimpana\nsuomalaiskylänä. Sanottiin, että vanhimman asukkaan nimi oli ollut\n_Pentti Jönsinpoika Rikkinen_. Hänen piti olleen maaherran poika\nSuomesta. Hän oli paennut venäläisiä ja oli ollut upporikas, joten hän\noli maahan kaivanut hopeaa ja rahaa. Sellaisia muistoja oli pelloista\njoskus löydetty. Suuri noita hän myöskin oli ollut. Kolmasti hän oli\nmatkustanut Lappiin tietäjäksi oppiaksensa. Viimeisen kerran hän oli\ntullut kotiin sillä tavoin, että lappalainen oli käskenyt illalla\npaneutumaan kuusenhavukasalle — ja seuraavana aamuna hän oli kotona.\nKysymykseen, mitä lappalainen tahtoi kyytipalkaksi, oli tämä\nvastannut: »Mustan härän, joka on oven vasemmalla puolella navetassa.»\n\nHänellä oli ollut 7 poikaa ja taloon oli ollut 7 porttia, koiriakin\noli 7, yksi joka portilla. Pojista muutti yksi Nittenistä Rifalletiin,\nyksi Skattlösbergiin, yksi Hobergiin, yksi Jänseniin, yksi\nGrillåseniin, yks Bringsjöbergiin ja yksi Hjerphöjdeniin. Hänen\njälkeensä Nitten oli kauan autiona. Sittemmin tuli sinne suomalainen\nErkki Erkinpoika Kopparbergin Tallbergin kylästä. Hänen leskensä meni\nnaimisiin Erkki Lassenpoika Kemppaisen kanssa Kyrkovikenistä. Vanhaa\nasuinpaikkaa nimitetään vieläkin Tallbergiksi. Muuten asuu sukuja\n_Pohjoinen_ ja _Honkainen_ Abborbergissä, _Mujainen_ Bringsjöbergissä,\n_Vappuinen_ Skattlösbergissä, _Liitinen_ Jänsenissä, _Rautiainen_\nSkälkbergissä ja _Kemppainen_ Grillåsenissa. Kaksikymmentä vuotta\nsitten löydettiin kylästä suuri kupariraha ja hopeakoriste.\n\nMuuten on Nitten luonnonihanimpia seutuja, mitä olen nähnyt, joten\nnäyttää siltä kuin olisi Rikkinen tämän paikan valinnut sen\nluonnonkauneuden vuoksi, sillä sellaista kauneutta saa turhaan\nelsiä. Kun muut kylät karjalaiseen tapaan sijaitsevat mäillä ja\nvaaroilla, on tämä laaksossa, alavalla kankaalla pienien kauniiden\nkoivumetsärantaisten järvien keskellä, joita on yhteensä\nyhdeksäntoista, mistä kylä on saanut nimensäkin. Tulin ensin\nTallbergiksi (vaikkei yhtään mäntyä ollut näkyvissä) nimitettyyn\ntaloon, missä vanha pirtti aikoinaan oli sijainnut. Mutta isäntä ei\nollut kotona ja kun sanottiin, että toisessa talossa olisi vanhoja\nasiakirjoja, lähdin sinne. Otin vanhan ruuhen, jolla yksin soudin\npienen järven yli. Mutta sielläkään ei vanha mies ollut kotona; hän\noli ollut jo puoli vuotta tyttärensä luona Hjerpehöjdenissä. Toinen\nvanha ukko, jota sanottiin Knut Petteriksi ja joka puhui hyvää suomea,\nsaneli minulle ruotsinkielisen koinluvun.\n\nMitään ruokaa hengenpitimiksi en saanut, sillä vaikka nuori isäntä\nlupasi, niin ei häijy emäntä sitä minulle suonut. Minun täytyi siis\nryhtyä kähveltämään, muu ei auttanut — vatsa vaati osansa ja\nonnettomuudekseni minulla oli vatsa. Asetuin siis pellon päähän. Siinä\noli mies kyntämässä ja vieressäni oli pieni naurismaa. Joka kerta kun\nmies kyntäen tuli minua kohti, minä tein hänelle kysymyksiä saadakseni\nkeskustelun käyntiin, mutta kun hän viilletti vakoa selin minusta\nloitoten, sieppasin minä nauriin. Leikattuani naalin puukollani\nistutin varren entiselle paikalleen niin, ettei hän eikä kukaan\nmuukaan voinut huomata, että juurimukula oli poissa. Nipin napin\nennätin saada kaikki kuntoon, ennenkuin hän kääntyi minuun päin.\nNauriit olivat niin suuria, ettei lievetakkini taskuun mahtunut niitä\nenempää kuin kaksi. Varovaisuus olisi vaatinut, etten niitä olisi\nsyönyt ennenkuin järvellä, mutta nälkäni oli niin kova, että jo\nrannassa pensaan takana kykkien syödä nassuttelin molemmat nauriit.\nAura, jolla hän kynti, oli aivan samanlainen kuin Savossa. Kyntäjä\nsanoi, että hän vielä 20 vuotta sitten oli nähnyt kuninkaan\nkäsikirjeen, joka oli ollut pergamenttia ja annettu v. 1413. Hän\nluuli, ettei Rikkinen ollut kylän ensimmäinen tulokas. Sittemmin\nkertoi muuan mies Hjerphöjdenissä, että _Rautiaisen_ suku\nJerntjernslandista (Rautalammilta?) oli ollut ensimmäinen.\n\nTäältä menin Holmkärniin (¼ penikulmaa) ja Hjerphöjdeniin (samoin ¼\npenik.) Koko matka Nittenistä Holmkärniin oli hyvää tietä. Tie oli\nleveä ja kulki tasaisia kankaita, järvenrantoja pitkin ja halki\nkosteitten mänty- ja kuusimetsien.\n\n_Pyymäki_ (Hjerpliden) on korkealla mäellä ja kuuluu Grangärdeen.\nUseat talot olivat huonoja ja kuuluivat tehtaaseen. Täältä saatoin\nnähdä kaikille tahoille. Lähikylien talot olivat punaisiksi maalatut\nkuin herraskartanot, mutta pieniä. Täällä ja Kopparbergin\nsuomalaismetsillä oli aivan vähän savupirttejä. Yötä olin nuoren\ntalonisännän luona. Hän pani minut saliin nukkumaan kahden nuoren\ntytön kera, joista nuorempi oli 18:n ikäinen. Sain illalliseksi\nkuoripiimäkehlon ja kappaleen näkkileipää.\n\nEi kukaan pystynyt selittämään, kutka olivat olleet ensimmäiset ja\nvanhimmat kylän asukkaat. Kun tänään oli lauantai, käännyin takaisin\nSäfsenin kirkonkylään, jonne oli 2 ¼ penikulmaa, sillä tahdoin olla\nsiellä hyvissä ajoin seuraavana päivänä. Käveltyäni neljänneksen tulin\nPalashöjdenin kylään, jossa ei kukaan enää osannut suomea. Siellä näin\n97:n ikäisen miehen. Hän oli vielä viime talvena hakannut halkoja; nyt\nhän oli jo heikompi, mutta ikäisekseen terve ja pirteä. Hänellä oli\nhyvä muisti ja oli hän ensimmäisiä tänne tulleita ruotsalaisia. Hänen\nnuoruudessaan olivat kaikki suomalaiset puhuneet täällä pelkkää\nsuomea. Hän kertoi, että 8 taloa oli rakentanut pitäjän ensimmäisen\nkirkon. Niinikään hän kertoi Nittenin Rikkisestä saman tarinan, minkä\njo olin kirjoittanut muistiin. Mutta hän tiesi ensimmäisten\nsuomalaisten joutuneen tänne siten, että kuningas Jaan (luultavasti\nJuhana III) kruunauspäivänään oli armahtanut ja vapauttanut joukon\nvankeja. Nuo suomalaiset, _Pynninen_, _Puuronen_ ja ketä lienevät\nolleet, olivat olleet suuria rosvoja, jotka olivat olleet Ruotsissa\nvankeina. Päästyään vapaiksi he olivat asettuneet tänne. Lähdettyäni\nkirkolle päin kuljin Gäddbäckshöjdenin, Vildbäckin, Bråthöjdenin,\nDunderbergin ja Gräshöjdenin kylien kautta. En niihin poikennut muuta\nkuin tietä kysyäkseni. Eikä niissä ollutkaan kuin kaikkiaan pari\nsuomea taitavaa ja hekään eivät olleet kotona. Vildbäckissä eli\nGellingenissä söin kuoripiimää ja keitettyjä perunoita, mutta ilman\nvoita ja kuten tavallista leivättä.\n\nTultuani lukkarin taloon puin ylleni toisen puvun, mutta kun saappaani\nolivat Hånissa korjattavina, oli minun pakko pukeutua kesäpukuun ja\nkenkiin. Menin sitten pappilaan, jossa vietin iltani ja jäinpä\nyöksikin maisteri Lindborgin kamariin.\n\nSunnuntaina, syysk. 7:ntenä, oli ilma edelleen yhtä kaunis. En syönyt\naamiaista pappilassa, sillä menin kello 8 kotiin pukeutuakseni\nmustiin. Siellä tapasin »Piikas Jaanin» ja muitakin suomalaisia. Menin\nkirkkoon ja kiipesin siellä lehterille. Kirkkoherra Fröman saarnasi\nitse; hänellä oli ääntä kyllin, mutta saarna oli huono. Minut\nkutsuttiin pappilaan päivälliselle. Siellä oli Gravendalin tehtaan\npehtori, paksu herra, joka otti ryypyn yhtä mielellään kuin hän eli.\nRapujakin oli päivällispöydässä. Ne olivat Gravendalista, muualla\npitäjässä niitä ei ollut.\n\nMenin varhain pappilasta kirjoittaakseni kirjeen kotiini ja\njutellakseni talonpoikien kanssa. Mutta kun apulainen tuli saattamaan,\nniin söimme tien varrelta puolukoita ja siinä jouduimmekin erillemme.\nKotona puhaltelin huilua. Sinne tulivat pappilan mamsselitkin ja\nheidän jäljissään maisteri ja nuori kirjanpitäjä Brattström\nFredriksbergistä. He pyysivät minua mukaansa sinne. En ollut halukas\nja panin kauan vastaan, vaikka he selittivätkin, että siellä\ntanssittaisiin. Lopulta oli minun meneminen. Sinne oli ⅛ penikulmaa.\nEikä siellä muita kavaljeerejä ollutkaan kuin me kolme herraa, ja\ndaameina oli kolme pappilan mamsselia, pehtorin tytär, mamsseli Jena\nMorell neljäntenä. Hän olisi ollut hyvinkin kaunis, jolleivat huulet\nolisi olleet paksut ja nenä eli kuono kuin mopsilla. He olivat\njostakin hankkineet viulunvinguttajan, joka viritti soiton ja heti oli\ntanssi käynnissä. Siinä pyörittiin valssit, polkat, angläsit y.m. ja\nsaattaa arvata, etten minä ollut huonoin tyttöjen kanssa\npyörähtelemään. Lyhyesti, ilo oli ylimmillään ja tytöt olivat iloisia\nja kiemailevia (frilluga). Tanssin jälkeen tuli monenlaisia leikkejä.\n\nNäin miten Brattström piti tyttöjä vuoron perään sylissään. Hän oli\n_sinä_ heidän kanssaan. Ja telmiessään sekä teuhatessaan heidän\nkanssaan hän taputteli heitä sekä rinnoille että reisille. Minäkin\nvähitellen aloin oppia samat temput. Pidin Carolina Arnbergiä kauan\npolvellani, supattelin, telmin ja tein jos jonkinlaista ilvettä — se\ntuntui häntä suuresti huvittavan. Enpä unohtanut muitakaan. Kello oli\njo ½ 1, kun tyytyväisenä kuljimme kotia kohti. Minä taluttelin\ntuttavallisesti Elsa ja Hedda Arnbergiä, yhtä kummassakin\nkainalossani. Kaikki tytöt tulivat luokseni lukkarin taloon, missä he\nlevähtivät pimeässä kamarissani. Sitten saatoin heitä pappilaan, missä\nhe kaikin keinoin koettivat viekoitella minua jäämään pappilaan yöksi,\njopa luvaten itse tulla laittamaan vuoteeni — Mutta turhaan! Palasin\nkotiin. Kello oli jo 2.\n\nMutta mitenkä kävi? Minulle ei oltu laitettu vuodetta pöydälle; joko\noli unohdettu tahi luultu minun jäävän yöksi muuanne. Ja pöydän\nallahan en voinut nukkua. Minulla ei ollut muuta neuvoa kuin kiivetä\ntikapuita myöten ja puikkelehtia kattoaukosta ylisille piian viereen.\nTämä ensin esteli, mutta suostuttelin hänet lopuksi, kun tilaa oli\nkyllälti. Hänen luonaan nukuinkin suloisesti, kunnes oli päivä päällä\npuiden, huomen honkien tasalla. Kun siitä aamulla kerroin »rakkaalle\nlukkarinmuorille», oli se hänestä luonnollista; sen suhteen ei ollut\nmitään muistuttamista. —\n\nKirjoitin pitkän kirjeen kotiin vanhemmilleni matkoistani ja toisen\nsisarelleni. Vein ne pappilaan apulaiselle postiin toimitettaviksi.\nKello 4 ip. lähdin taas vaeltamaan Näsin suomalaismetsiä kohti. Kuljin\nFredriksbergin, Anneforsin ja Gillergårdin sivu Tyyn kylään.\nPistäytyessäni muutamaan torppaan Markusfalletin läheistöllä tietä\nkysyäkseni näin köyhyyden, kurjuuden ja viheliäisyyden huippuunsa\nkehittyneenä. Siellä olivat lapset yksinään kotona, mutta minua oikein\npuistatti heitä katsellessani. Suuremmatkin tytöt olivat rääsyissä ja\nrievuissa puolialastomina ja likaisina kuin torakat. 8-vuotias poika\nmakasi ilki alastomana lieden tuhkassa. Hän kömpi sieltä minua\nlähemmin katsellakseen sellaisena kuin Jumala hänet oli luonut.\n\nOli jo myöhäinen hetki, kun tulin _Tyyn_ kylään. Menin heti\npuhuttelemaan _Antti Matinpoika Siikaista_, jota nimitettiin\nBiseniksi, sillä olin kuullut häntä mainittavan suureksi tietäjäksi ja\nrunojen taitajaksi. Mutta itse hän kielsi taitonsa. Hän oli 50-ikäinen\nja aluksi niin ujo, että juoksi minua piiloon. Mutta kun seurasin\njäljessä, niin hän ryhtyi juttuihin uskaltamatta kumminkaan katsoa\nminua silmiin ja sulkien silmänsä. Kuulin sittemmin kyläläisiltä, että\nhän aina oli ollut sellainen, ettei hän tahtonut olla muiden seurassa,\nei kyläläistenkään kanssa, mutta jos hän kerran lyöttäytyi\njuttelemaan, niin ei puhetta puuttunut. Pyysin häntä seuraavana aamuna\ntulemaan puheilleni taloon, jossa aloin yöpyä. Siellä nukuinkin\nmakeasti kuten tavallista tallinparvella.\n\nTyyn kylässä on 6 taloa. Ensiksi asettui tänne _Lasse Pasainen_\nQvarnbergistä, johon kylään tämä karjalaidunmaana aluksi kuului.\nTäällä oli se tupa, jossa Jussi Janinpoika asuu, hyvässä kunnossa\nvaikka se oli salvettu v. 1585, ja vähää ennen olivat suomalaiset\ntulleet tänne. Muuan _Pasainen_ myi tilansa 30 taalarilla lautamies\nAntti Torjelille Säfsenin kylästä Helleforsin pitäjästä. Tämän\npojanpoika elää vielä ja puhuu hyvää suomea, vaikka Torjel oli aito\nruotsalainen, sillä hänen vaimonsa oli ummikko suomalainen. Kylän\nlähettyvillä on _Puntaisenmäki_, missä muinoin asui joku _Puntainen_.\n\nSain kuulla Bisenin aamulla varhain, menneen heinäntekoon Hökbergiin,\njonne oli ¼ penikulmaa ja että hän myöhään illalla oli minua etsinyt,\nmutta minä olin jo nukkumassa. Minun oli siis mentävä Hökbergiin häntä\ntapaamaan. Lopulta hän sanelikin minulle loitsunsa, kun olin kauan\npuhunut ja lukenut hänelle omiani.\n\nMenin takaisin Tyyniin ja sieltä halki soiden Högsjöhön. Sinne oli ¾\npenikulmaa. En saanut ketään oppaakseni. Minun oli kahlattava kahden\njoen yli joutuen harhapoluille. Kuljin suurien soiden yli, kunnes\ntulin järvelle, jossa tie loppui. Kuljin eteläpuolitse järven ympäri\ntullen ryteikköiseen metsään, jossa tapasin entisen kaskimaan. Täällä\ntapasin Stora Löfhöjdenin miehen, joka oli matkalla Högsjöhön. Hän\nopasti minut sinne ja huomasin kulkeneeni eksyksissä. Tässä kylässä\noli kolme hyvin toimeentulevaa taloa, jotka eivät kuuluneet\ntehtaaseen, vaikka tehtaanherrat monesti olivat yrittäneet ne saada.\nÄskettäinkin oli heidät haastettu käräjiin tehtaan metsiin asettuneina\nuutisasukkaina, mutta he olivat näyttäneet vanhat verokirjansa, joten\nanastus ei onnistunut.\n\nVietettyäni tapani mukaan yöni heinissä tallinparvella suuntasin\nkulkuni Skärfjälliin, aikoen matkata Svartkärnin ja Svartkärnsbergin\nohi, mutta eksyin ja tulin Liljedaliin, missä minut osoitettiin\noikealle polulle.\n\n_Juva_ (Skärfjället). Tultuani kylään menin ensiksi Kristoffer\nJuhonpojan taloon. Ihastuin, aivan haltioiduin nähdessäni hänen\nvaimonsa. Olen nähnyt elämäni juoksun varrella monta kaunista naista,\nmutta hänen veroistaan en ikinä. Hän oli niin tavattoman suloinen ja\nihanainen, että minun mielestäni itse Venus häneen verrattuna ei ollut\nniin mitään. Seisoin kauan kuin paikalleni naulattuna häntä katsellen.\nEivät vain hänen kasvonsa, mutta hänen koko olentonsa, asenteensa ja\nkäyttäytymisensä yllättivät minut. Hänen nimensä oli _Kaisa_\nLassentytär ja oli hän kotoisin Linnerhöjdenistä. Hän oli suunnilleen\n22-ikäinen ja oli hänellä kaksi pientä lasta, joista nuorempi\nparhaillaan imi rintaa hänen istuessaan pirtin ovella kainostelematta\nimettämistä. Hän oli solakka kuin lilja ja pitkä kuin tulppaani. Hänen\nmiehensä tuntui olevan älykäs ja viisas ja vankka suomen kielen\ntaitaja. Niinpä hän kertoi minulle jäniksestä ja ketusta saman sadun,\njonka olin lapsena Juvalla kuullut, vieläpä samoin sanoinkin:\n\n»Karhu söi hevoista, niin repo tuli sinne ja kysyi, mitenkä se on\nsuanna semmoisen hyvän paistin. Karhu sanoi, että se tarttui hännästä\nkiini kuin hevoinen makais aholla. Repo teki samalla tavalla: Kuin hän\nnäki hevoisen makaavan, niin se otti hännästä. Vaan hevoinen juoksi\ntiehens ja kettu riippui hännässä.»\n\nJänis kysyi: »Mikkel, minnekkäs määt?»\n\nKettu vastais:\n\n   »Tiiä Jumala, Jussi kultain,\n   minnekkä tässä mäntäneen.\n   Perse puhkee, kaula katkee,\n   ennen leuat lohkiaa,\n   ennenkuin häntä katkiaa.»\n\nSitä paitsi osasi hän suomennoksena ruotsalaisen laulun:\n\n   Kråkan sitter på ladutak —\n   Pipa vill icke låta . .\n   Kära mor, gif barnen mat,\n   att de icke gråta.\n   Kin-kan sa bjälla,\n   Öster ut i fjälla.\n\n   Varis istuu laon katolla,\n   Eipä pipu laulakaan,\n   Anna muori lapsille ruoka,\n   älä anna itkeä!\n   Kin kan sano kello\n   ite pohjoisella.\n\nToinen eukko, Maija Tahvanantytär, luki minulle saarnan, jonka jo\nlapsena olin kirjoittanut. Se oli parodia ja satiiri papeista, jotka\nkerjäävät kaikkea, minkä näkevät ja suinkin voivat käsiinsä saada:\n\nPappi oli pannut renkinsä lauantaiyönä lammasta varastamaan ja näki\nrengin kesken saarnan tulevan kirkkoon. Hän messusi:\n\n   »Tokko sielä suaatuna pö-kö-kö-köö?»\n\nRenki vastasi:\n\n   »Ei sielä suaatuna pö-kö-kö-köö.\n   Portit lusku, koirat haukku;\n   mestasin hyvän hi-ha-ha-haan.»\n\nPappi:\n\n   »Hyvät vaimot, kuin työ ootte kankaat kutonna,\n   Mi antaa mulle housun paikkoja,\n   mikä kyynärän, mikä kaks,\n   joka kolme, niin ko-ko-ko-koo housut!»\n\nSanottiin, eltä taalalainen Joonas eli _Juga_ Juhonpoika Äppelbosta\nensiksi n. 200 vuotta sitten asettui tähän kylään. Hänestä sai kvlä\nsuomalaisen nimensä _Juva_ eli _Juka_. Hänen jälkeensä tulivat Martti\nJuhonpoika, Matti Martinpoika, Tahvana Matinpoika ja hänen poikansa\nOlavi Tahvananpoika, jonka tehtaan herrat ajoivat pois. Hän elää\nvieläkin.\n\nJuvan eteläpuolella on seuraavanlaisia suomalaisia paikannimiä:\n_Riihimäki_, _Itäaho_, _Rytar-suo_, _Peltoniit(t)u_ lounaassa;\n_Kelkkasuo_, _Kuusisuo_ etelässä; _Heinäsuonlehto_, _Halla-aho_,\n_Roviomaa_, _Kissankallio_, _Risukaski_, _Syvänotko_ lännessä;\n_Lehmäsuo_, _Talopurno_, _Kiirulampi_, _Heinaho_, _Näkkilampi_\npohjoisessa; _Matilankallio_, _Pilkkalehto_, _Tervalampi_,\n_Vesiniittu_ ja _Rahkasuo_. Tässä kylässä on 5 Liljendalin tehtaaseen\nkuuluvaa taloa.\n\nTulin viipyneeksi täällä kauemmin kuin olin aikonut sen vuoksi, ettei\nakka tahtonut minulle lukea mainitsemaani saarnaa, vaikka sitä\npyytelin usean tunnin ajan, mutta lopulta sain sen kirjoitetuksi.\nKello olikin jo 3 ip., kun lähdin Qvarnbergiin, joka oli korkealla\nmäellä ja näkyi hyvin tänne. Vaikka sinne onkin vain ¾ penikulmaa\nvaroitettiin minua sinne yksin lähtemästä, sillä välillä on niin\nupottavia soita ja rämeitä, että harva tämän kylän asukas oli siellä\nollut, huolimatta siitä, että se oli heidän lähin naapurinsa. Ja hekin\nolivat niin eksyneet, että tuskin kotiin löysivät. Minua neuvottiin\ntekemään mutka Långmarkiin, jonne oli ½ penikulmaa ja sieltä ½\npenikulmaa Qvarnbergiin. Mutta kun eksyin tieltä, päätin oikaista\nsuoraan Qvarnbergiin niin pian kuin mahdollista. Auringon asemasta\npäättelin, millä ilmansuunnalla se oli. Minä sekä harppailin että\njuoksin niin että hiki valui. Porhalsin mennä suoraan halki vetelien\nsoiden ja yli kivisien vaarojen välittämättä portaista ja poluista.\nMiltei koko matkan juoksin paljain jaloin, tulivatpa ne sitten kuinka\nkarkeiksi ja kuraisiksi tahansa. Saappaatkin hajosivat, vaikkei vielä\nollut kuukautta kulunut siitä, kun ne Limassa tehtiin ja näyttivät ne\nsilloin niin vahvoilta kuin ne kestäisivät ikuisesti. Olipa minun\nkerran riisuuduttava alastomaksikin, kun kahlasin yli Svartälfvin.\nVihdoin ⅛ penikulmaa kylän pohjoispuolella tapasin tien ja\nHästkullenista Qvarnbergiin menevän miehen. Hänen kanssaan kävelin\nedelleen tullen samaan taloon, missä olin ollut 2 viikkoa sitten. Nyt\nolivat sekä isäntä että emäntä kotona. He puhuivat suomea ja\nlaittoivat ohraa haasioille.\n\n_Myllymäki_ (Qvarnberg) on, kuten sanoin, suurella, korkealla mäellä\nja pelloilta on väännetty suuria kiviröykkiöitä. Havaitsin, että he\nsuomalaiseen tapaan niittivät peltonsa sirpillä. Isäntä kertoi, että\nsamoin kuin minun kotiseudullani olki niittäessä pannaan sormien\nväliin. He lämmittivät illaksi saunan, jolloin kiuas sortui, mutta\ntaka-osaa jäi sen verran pystyyn, että tulen saattoi antaa edelleen\npalaa. Emännän oli lähdettävä Filipstadin karjamarkkinoille ja sen\nvuoksi oli ensin kylvettävä. Minäkin menin kylpemään talon kolmen\npojan kera, jotka kaikki olivat pitkiä, kookkaita miehiä. Talossa oli\nmyös kolme tytärtä. Kaikki kylvimme me yksissä vuorotellen. Miehet\nkumminkin menivät ensin parvelle kilvoittelemaan, kuka enimmät ja\nkuumimmat löylyt sieti. Parvi oli matala ja siinä he loikoivat seinää\npotkiskellen. Olimme 5—6 henkeä kerrallaan parvella. Tultuamme alas\nvirutimme itsemme kylmällä vedellä ja juoksimme alastomina pihalle\npukeutumaan. Puhuimme pelkkää suomea, josta eivät tytöt saaneet paljon\ntolkkua. Tultuamme saunasta sain heidät lukemaan suomalaisia ja\nruotsalaisia loitsuja ja tytöt lauloivat ruotsalaisia lauluja. Vihdoin\nmenin poikien kanssa aittaan nukkumaan ja tytötkin tekivät sinne\nvuoteet itselleen. Siellä he juttelivat ja lauloivat kauan.\n\nNaapuritalon emäntä tuli maanantaina kotiin Dreskhöjdenistä, missä hän\noli ollut äitinsä ja neljän lapsen hautajaisissa; nyt hän itsekin oli\nkovin sairastunut punatautiin.\n\nTäällä oli yleisenä tapana ruotsiakin puhuttaessa käyttää suomalaisia\nnimiä; esim. _Pekkais Pekka_, _Pasais Lars_, _Siikais Matts_ j.n.e.,\nsiten että suomalainen sukunimi pantiin ruotsalaisen ristimänimen\nedelle. Juho Liitisen vaimo Stiina Pekantytär Sikainen naapuritalossa\nosasi moniaita ruotsinkielisiä loitsuja, jotka selvästi huomaa\nepäonnistuneiksi mukailuiksi suomalaisista. Esimerkkinä näistä\nsekasotkuisista loitsuista mainitsen luvun, kun neula (akana) on\nmennyt lehmän kurkkuun:\n\n   »Ut du syster Lönn!\n   Du skall ut och ränna in\n   inte in och brinna!\n   inom 3 namn, i namn Gud Fader, Gud Son» — —\n\nKäärmeenpuremaa vastaan sanottiin:\n\n   »Jungfru Maria gick vägen fram,\n   fick hon se hvar en orme rann.\n   Ge du mig åt henne,\n   skall jag både signa hän\n   och binda den\n   ur lefver och ur lungor, ur led och ur sen,\n   ur kött och ur ben\n   ur stock och i sten.\n   Der skall du bli genom 3 namn — —\n\nMyllymäki on näiden metsien vanhimpia suomalaiskyliä. Ensiksi tuli\nSuomesta _Lasse Pasainen_ n. 300 vuotta sitten. Vanhat asiakirjat ovat\nhävinneet. Muutamat luulevat, että jo ennen häntä täällä oli ollut\nasutusta, mutta että talot hänen tullessaan olivat autioina. Hän oli\nasunut Pekka Tuomaanpojan talon eteläpuolella. Näsin ja toisen kerran\nJernan taalalaiset olivat polttaneet hänen talonsa. Silloin kävi hänen\nvaimonsa kuninkaan luona Tukholmassa. Kuningas oli silloin ollut\nSuomessa, mutta eukko oli mennyt jäljessä sinne ja tavannut hänet. He\neivät enää varmuudella tienneet, kuka kuningas, mutta arvelivat, että\nkysymyksessä oli Kustaa I Vaasa. Eukko oli saanut sellaisen päätöksen,\nettä taalalaisten oli uudelleen rakennettava hänen talonsa, ja jos he\nsen kerran vielä polttaisivat, niin heidät poltettaisiin samoilla\nkekäleillä. Päätös oli kirjoitettu »vasikannahalle», joka oli\npienehköä 4:o kokoa. Tämä kirje oli ollut tallella aina vilme aikoihin\nasti, kunnes muudan mies muuttaessaan toisaanne vei sen mukanaan.\n\nSuunnilleen 120 vuotta sitten tulivat tänne veljekset Tuomas ja\nTahvana Siikainen Fryxändestä Norjan rajalta. Vanhat kertoivat, että\nhe olisivat tulleet Suomen Siikasalmesta. Aluksi he asuivat yksissä,\nmutta erosivat, kun pirtti paloi. Tuomas muutti sinne, missä isäntäni\nPekka Tuomaanpoika Siikainen nykyään asuu, Tahvana muutti pohjoiseen\ntaloon. Tuomaalla oli poika _Pekka_ Tuomaanpoika, syntynyt v. 1707;\nhänen poikansa Tuomas Pekanpoika oli isäntäni isä. Hänen isänsä sedän\nMatti Pekanpojan poika Heikki Matinpoika raivasi Laxkärnin ja otti\naluksi isänsä luoksensa, mutta tämä asettui sittemmin toisten\npoikiensa kanssa muuanne. Pekka Tuomaanpojan setä Tuomas Tuomaanpoika\nmuutti Digerlediin.\n\nToisella veljellä Tahvana Siikaisella oli monta poikaa, joista Heikki\nTahvananpoika jäi isän konnulle. Kaksi poikaa muutti Äppelbon\nRågvediin ja Matti Tahvananpoika meni kotivävyksi Högsjöniin. Heikki\nHeikinpoika, joka asui vanhalla konnulla, kuoli Fernebon pitäjässä\nollessaan matkalla poikansa luo Tukholmaan, missä tämä oli\njonkunlaisena käsityöläisenä. Ukko myi tilansa Fredriksbergin\ntehtaalle ja hänen toinen poikansa muutti myöskin Digerlediin.\n\nMyllymäellä on myöskin ollut Norjan rajalta tulleita _Kansaisia_.\nMatti Matinpoika _Ronkainen_ Kölaråsista tuli avioliiton kautta tänne;\nhänen lankonsa Erkki Heikinpoika Liitinen tuli Rådasta, ja hänen\npoikansa Juho Erkinpoika elää vieläkin ja puhuu hyvää suomea. Kylässä\non myöskin _Pokkaisten_ sukua. Ensimmäinen Pauli _Pokkainen_ tuli\nKrafsenista. Mutta täällä sanotaan, ettei Pokkainen olisikaan mikään\nsuomalainen sukunimi, vaan haukkumanimi.\n\nOlostani ei otettu maksua; poika, joka puolipohjasi saappaani, pyysi 6\nkillinkiä — annoin 12. Myöhemmin illalla menin Lohilammille.\n\n_Lohilampi_ (Laxkärn) on kylä, jossa on 6 taloa ja 30 henkeä. Isäntäni\n_Heikki Matinpoika Siikainen_ Myllynmäeltä oli isänsä kanssa tämän\npaikan alkuaan raivannut. He erosivat sittemmin. Isä poikineen rakensi\ntoisen talon, mutta se paloi. Myöhemmin rakensi Heikki Matinpoika\naivan yksin, eukon edes auttamatta, salin, kamarin ja keittiön. Hän\nkertoi, miten hän siinä menetteli. Hän oli tänne tullessaan 33:n\nikäinen. Nyt hänellä oli 3 tynnyrinalaa peltoa ja 10 haasiaa heiniä.\nToinen hänen poikansa on 24:n vanha, tytöistä on toinen 21:n, toinen\n18:n. Hän oli nyt kylän varakkain mies eikä ollut kuten muut tehtaan\nalustalainen. Hänellä oli 3 veljeä ja 2 sisarta ja kaikki olivat\nhakeneet itselleen uudet asuinpaikat. —\n\nTäältä menin seuraavana päivänä _Nupaan_ (Hästkulle), jonka\nensimmäiset asukkaat olivat tulleet kuudettakymmentä vuotta sitten\nSlättenistä. _Kaarle Käröinen_ Norjan rajalta oli nainut _Briita\nLassentytär Putkoisen_ Slättenistä. Tämä oli »Nipaksi» nimitetyn\nmiehen leski. Hänen poikansa Juho Kallenpoika muutti Slättenistä\nHästfalletiin. Hänen sisarensa oli naimisissa Tuomas Matinpojan kanssa\nRådan suomalaismetsistä. Ilänestä käytettiin nimeä »Major» ja muutti\nhän perheineen Suomeen. Juho Kallenpojan pojanpoika elää vielä. Noin\n30 vuotta sitten asettui tänne Heikki Lassenpoika _Putkoinen_ ja\nsamaten Juho Matinpoika _Ronkainen_ Kölaråsista ostaen toiselta\nkiinnekirjan. Tämä kylä on ensimmäinen Jernan pitäjään tullessa.\nJernan kirkolle on 3 ¼ penikulmaa (NNO), Säfseniin 2 ¼ (SOO),\nÄppelbohon 2 ½ (NV). Hästkullen on muuten huono ja köyhä kylä. Kun\nvarhain aamulla kuljin talojen väliä, kuulin metsässä paimentytön\nlaulavan niin kauniisti, että seisoin pitkän aikaa kuunnellen hänen\nlaulunsa sointua, ja miten metsän kaiku siihen vielä kauniimmin\nvastasi.\n\n\n\n\n14. TARINOITA KEMPPAISISTA, PUTKOISISTA, AMPIAISISTA, KETTUISISTA.\n    ITSEPÄINEN SUOMALAINEN. LÄHTÖ SÄFSENISTÄ.\n\n\n_Nupasta_ oli huonoa kivistä tietä _Slätteniin_ ¼ penikulmaa.\nEnsimmäisessä talossa tapasin vanhan ukon ja nuoren lapsivuoteella\nolevan naisen. Huomasin heti, että ukko oli herrahtava. Hän nousi heti\nseisoalleen, valmisti minulle istumatilan ja osoittautui puheessaan\nsangen järkeväksi. Pian tuli sisälle hänen poikansa 34-vuotias\nlautamies; hänkin oli viisas ja ymmärtäväinen mies. Hänen vaimonsa\nsiinä sairasteli. Hän toi minulle kuoripiimäkehlon, mutta kun en äsken\nsyöneenä siihen tahtonut puuttua, niin hän kehoitteli, kunnes tein\nhänen mielikseen.\n\nMutta minun on ilmoitettava, kuka tuo vanha ukko oli. Hänen nimensä\noli Risto Pekanpoika _Kemppainen_, ja hän oli syntynyt Liljendalin\ntehtaan suomalaiskylässä, josta vieläkin käytetään nimeä »Kämptorp»\neli Pullingtorp. Hän kertoi esi-isiensä Suomesta tulosta:\n\nKun venäläiset sotivat Suomessa oli kanta-isä _Pertti Kempainen_\nasunut Savossa. Eräänä päivänä oli 7 ryssää tullut hänen taloansa\nryöstämään ja hävittämään. Hän oli pelastanut henkensä pitämällä\npyssyä päänsä suojana lyöntejä vastaan ja niin loikannut ovesta ulos.\nNämä olivat hosuneet niin, että Kemppaisen pyssynpiippu\npuolustautuessa käyristyi.[11] Päästyään metsään oikaisi hän puitten\nvälissä pyssynsä ja palasi kotiin ampuen 6 venäläistä yrittäen\npyssynperällä surmata viimeisenkin, joka pääsi karkuun. Kemppainen oli\nottanut eukkonsa kanssa niin paljon omaisuuttaan kuin jaksettiin\nkantaa ja meni metsään, sillä oli pelättävissä, että tulisi uusia\nvihollisia. Niin hän joutui pakotiellään Ruotsiin. Kun hän tuli\nkuninkaan luo pyytämään kiinnekirjaa jollekin uutistalolle, niin hän\nkertoi, miten oli pelastunut seitsemän ryssän kynsistä. Silloin oli\nkuningas, — nimeä ei kertoja muistanut, mutta arveli häntä Kaarle\nIX:ksi — sanonut sihteerilleen: »Det var en kämpe! Gif honom ett\nbyggningsbref!» (Sepä oli koko kemppi! Anna hänelle viljelyslupa!)\nSiitä hän sai nimen Kemppainen eli »Kämp Bertil». Hän meni aina Norjan\nrajalle saakka, mutta kun ei sieltä löytänyt mieluistaan tilaa, palasi\nhän sieltä ja osti maaherralta 8 ploodulla Pullingstorpin.\n\nMiten maaherra oli saanut tämän torpan, selitti ukko seuraavasti:\nMuuan _Heikki Pulliainen_ oli ollut Suomesta tullut miehentappaja,\njoka oli paennut tänne ja asunut jo kolme vuotta kenenkään siitä\ntietämättä, sillä silloin täällä oli vain asumattomia saloja. Mutta\nsitten hänet keksittiin ja kuulutus Suomesta oli ehtinyt näille\nmaillekin, joten mentiin häntä vangitsemaan. Mutta hän livisti Norjan\npuolelle. Kun maaherra ei saanut miestä kiinni, otti hän talon\nhuostaansa ja oli se jo ollut pari vuotta vuorimestarille vuokrattuna,\nkunnes Pertti Kemppainen sen osti maaherralta.\n\nKemppaisen suku oli suoraan alenevassa polvessa seuraava: 1) Pertti,\n2) Pekka Pertinpoika, 3) Juho Pekanpoika, 4) Pekka Juhonpoika, 5)\nPekka Pekanpoika, 6) Risto Pekanpoika, kertojani, joka ei ollut\nkovinkaan vanha, sillä hän oli syntynyt 1746. Hän oli äitinsä puolelta\nollut sukua Filipstadin koulupappi Mathias Matheniukselle, joka oli\nollut suomalaispoika, entinen Matti Matinpoika. Hän oli ottanut Riston\nnuorena poikana luoksensa, opettanut lukemaan ja pannut hänet\nFilipstadin kaupunginkouluun aikoen hänestä tehdä papin. Kouluaikanaan\nhän oli lukenut monia vanhoja kirjoja, etenkin erästä »Ungdomens\nfägnad», jossa oli kerrottu maailman seitsemästä ihmeestä, samaten\nsiitäkin, miten suomalaiset tulivat nykyisille asuinsijoilleen. Pappi\noli hänelle selittänyt, että nämä maakunnat ennen olivat olleet yhtenä\nsalona, mutta että suomalaiset ne ensiksi olivat asuttaneet ja\nviljelleet. Hän oli kertonut, että kolme suomalaista muinoin oli\ntullut näille maille. Kaikilla heillä oli ollut sellainen kirjelmä,\nettä he saisivat asettua metsille, mutta ruotsalaisilla oli oikeus\nmäärätä kuinka kauas heistä. Yksi oli rakentanut _Loka tjäll'in_,\nkeksinyt rautamalmia ja alkanut sitä valmistaa. Paikka sai nimekseen\n_Finnhyttan_. Toinen tuli Brattforsin seurakuntaan ja paikka sai nimen\n_Finnbo_. Hänkin löysi rautamalmia ja paikkaa alettiin sanoa\n_Finnbohyttaniksi_. Kolmas meni Daglösen järven eteläpuolelle\nruotsalaiseen Alphyttan kylään pyytäen saada asettua sen metsille.\nHänen nimensä oli _Filippus_. He antoivat hänelle luvan asettua järven\npohjoispuolelle penikulman päähän kylästä, luullen siten erottaneensa\nhänet tarpeeksi loitolle. Itse hän asuikin etäällä rannasta, paikalla,\nmissä nykyään sijaitsee patruuna Mullbergin talo. Mutta rannalle hän\nrakensi tammesta nuottakodan, joka uutena ja valkeana pisti järvellä\nkulkijain silmään. He sanoivat tammikodan nähdessään: »Se Filips\nstad.» (Katsoppa Filipin asuntoa!) Hänkin löysi rautamalmia 1 ½\npenikulmaa pohjoiselta rannalta, ja sen paikan nimi on vielä nytkin\n_Finnmåsgrufva_. Hän sai kuninkaalta luvan perustaa _Finnhyttanin_.\nMutta hän ei sitä voinut yksin käyttää, joten sinne tuli paljon muita,\njotka asettuivat vakinaisesti paikalle asumaan. Vähitellen syntyi\nsinne kauppakaupunki, joka sai nimen Filipstad.\n\nKun Risto Kemppainen jonkun aikaa oli käynyt Filipstadin koulua,\nlähetettiin hänet Karlstadin lukioon. Hän ei silloin vielä ollut\ntäyttänyt 12 vuotta. Mutta oltuaan kaupungissa 14 päivää hän karkasi.\nKysyessäni miksi, vastasi hän ensin, ettei viitsinyt lukea, mutta kun\nsanoin, ettei se ole totta ja että hän varmaankin oli tehnyt jonkun\npoikamaisen kepposen, vastasi hän vain: »Se on jo ollutta ja mennyttä\nlapsuuden hullutusta.» Ja vaikka kuinka yritin saada häntä\nilmaisemaan syyn, en saanut häntä sitä kertomaan. Hän oli karannut\nperjantaiaamuna, tornikello löi 7 hänen mennessään yli Karlstadin\nsillan. Kuljettuaan lähes 6 penikulmaa oli hän yöllä sivuuttanut\nFilipstadin, missä hän Filiphyttanissa oli kiertänyt kaupungin ohi.\nSolbrossa oli aurinko noussut ja lauantaina hän oli jo kotonaan,\nkäveltyään 11 penikulmaa Karlstadista, 5 Filipstadista. Äiti oli ollut\nsilloin leskenä ja hyvin suruissaan pojan käytöksen vuoksi. Mutta\nmihinkään kouluun häntä ei enää pantu. Pian häntä kuulutuksin\netsittiin, nimittäin siten, että sen ja sen ikäinen poika oli kadonnut\ntietymätöntä minne. Sillä hän ei kellekään ollut ilmaissut pakoaan\neikä tiedetty, oliko hän hukkunut veteen vai tuleen. Äidin talo oli\nsillä aikaa joutunut Liljendalin tehtaalle ja vuokrattu eräälle\nMyhrmanille. Poika ei tahtonut joutua hänen alustalaisekseen. Hän siis\ntuli räätäliksi, joka 9 vuotta kuljeksi suomalaismetsissä ja\nmuuallakin neulomassa. V. 1775 hän osti nykyisen talonsa täällä\nSlättenissä 2 200 hopeataalarilla Fredriksbergin tehtaalta ja otti\nitselleen Kroktorpista vaimon. Hän osasi vieläkin vähä latinaa lukien\nIsämeidän ja muutamia rukouksia latinaksi. Hänellä oli nyt viisas ja\ntoimelias poika lautamiehenä. Hän oli paikkakunnalla ostanut nelisen\ntaloa, jotka tehtaalle jäämistään veloista olivat joutuneet\nhuutokaupattaviksi. Senpä vuoksi ei kylässä eikä edes näillä metsillä\nolekaan yhtään taloa viime vuosina joutunut tehtaan haltuun, sillä ne\novat auttaneet toisiaan. Mutta itse Jernan pitäjästä on kolmas osa\nliitetty tehtaaseen.\n\nKun _Jerna_ nyt on Näsin pitäjän kappeli, vaikka Näs onkin paljon\npienempi, maksoivat he rovastille joka 30 kykästä (10 lyhdettä, 3\nkappaa) viljaa ja 2 naulaa lehmää kohti voita, mutta jos lehmiä on\nenemmän kuin 4 vain naulan. Rovasti lähettääkin joka vuosi talonpojan,\njoka itse on maksuista vapaa, laskemaan kykät pelloilla eikä kukaan\nsaa puida, ennenkuin mies on käynyt tarkastamassa. Mutta v. 1810 tuli\nkuninkaallinen käsky, että ne pitäjäläiset ja papit, jotka sopivat\nkeskenään määrätyistä papinjyvistä, saisivat ne sitenkin suorittaa,\nmutta sopimuksen täytyi jäädä voimaan 70 vuodeksi tahi ainaiseksi. Sen\njohdosta jernalaiset nyt vaativat rovastia kuuluttamaan\nkirkonkokouksen, joten he saisivat siitä neuvotella. Sekä pitäjäläiset\nettä suomalaiset olisivat mielellään tahtoneet tehdä sopimuksia,\nluullen siten pääsevänsä helpommalla ja papinkin saavan vakinaisemman\npalkan. Mutta pappi oli kehoittanut odottamaan, jotta nähtäisiin,\nmiten muut pitäjät menettelivät. Ja vaikka taalalaiset jo useat kerrat\novat anoneet, että asia uudelleen otettaisiin esille, ei kokousta ole\npidetty. Mutta suomalaiset ovat uhanneet vedota kuninkaaseen, sillä\nentinen menetelmä, ettei tarpeen vaatiessa saa puida, on heille\nhankala. Pappi otti silloin heidän anomuksensa huomioon ja määräsi,\nkuinka paljon suunnilleen yhteensä hän vaati koko suomalaismetsiltä.\nSuomalaiset pitivät kokouksen ja määräsivät, miten paljon kunkin oli\nmaksettava. Pappi oli saapa 41 kappaa 9 kannua ohria, 39 kappaa 15\nkannua sekaviljaa ja 4 leiviskää 19 naulaa voita. Kumpikin puoli oli\ntyytyväinen. Päätettiin, että tulipa talo ruti köyhäksi tahi\näveriääksi, olivat papin saatavat samat ja jos joku talo jäi\nautioksi, saivat toiset maksaa sen verot. Mutta jos uusia tiloja\nperustettaisiin, ei pappi niistä saisi mitään, mutta jos ne olisivat\nvarakkaita, olisi vanhojen talojen maksettava pieni lisä. — Niilo\nIivarinpoika Tyngsjössä on samalla tavoin sopinut edellisen papin\nkanssa, mutta nykyinen tahtoo sitoumuksen purettavaksi ja siitä he nyt\nkäräjöivät.\n\n_Putkola_, ruotsiksi _Slätten_, on saanut ruotsalaisen nimensä siitä,\nettä tämä kylä, jossa on 5 taloa, 28 asukasta, sijaitsee matalalla\nkaskimaan paikalla, joka on tasainen ja kolmelta puolen soiden\nympäröimä. Kylään tuli ensin, n. 200 vuotta sitten _Lasse\nMikkelinpoika Putkoinen_. Muudan Lasse Lassenpoika Putkoinen löi n.\n100 vuotta sitten _Niipa_ nimisen naapurinsa kuoliaaksi. Niipa lienee\nollut Flatenista kotoisin, sillä siellä hänellä oli sukulaisia, mutta\nhän muutti tänne nykyiseen Kemppaisen taloon. Niipan piti mennä Jernan\nnimismiehelle kantelemaan sitä, että Lasse Lassenpoika Putkoinen oli\nkaskeksi kaatanut petäjikköä, mistä oli suuri sakko. Mutta Putkoisen\nvaimo näki Niipan lähtevän ja kertoi siitä parhaillaan lattiapalkkeja\npiiluavalle miehelleen. Tämä sieppasi pyssyn seinältä ja juoksi\njäljessä sellaisella kiireellä, että kirveskin unohtui toiseen käteen.\nHän huusi toista pysähtymään, Niipa käänsi päätänsä, mutta samalla\nluoti suhahti suun ohi siepaten kaksi hammasta. Niipa läksi\nharppailemaan suohon, jota sen jälkeen on sanottu _Niipansuoksi_,\nmutta Lasse oli päässyt niin lähelle, että heitti kirveellä, joka osui\njalkaan katkaisten valtimon polven alapuolelta. Niipa ei enää päässyt\npakenemaan. Toinen heitti hänet allensa, leikkasi suun halki korvia\nmyöten kysyen, oliko se entisen kokoinen. Sitten hän karsi molemmat\nkorvat kysyen, kuuliko hän hyvin. Rääkättyään Niipaa hän otti tämän\nlopulta hengiltä. Avunhuudot olivat kuuluneet Kroktorpiin. Sieltä mies\nkiiruhti katsomaan, mitä oli tekeillä. Silloin Niipa vielä oli ollut\nhengissä. Mutta mies ei uskaltanut yksin mennä sinne peläten, että\nhänen itsensäkin kävisi samoin. Hän meni hakemaan miehiä apuun. Sillä\naikaa Putkoinen oli kotoa hakenut poikansa kantamaan piiloon ruumista.\nSen he heittivät Ör-jokeen. Lasse joutui pian köysiin ja hänet vietiin\nFalunin vankilaan. Mutta vaimo leipoi kakkuun viilan auttaakseen siten\nmiestänsä karkaamaan. Vankilassa oli ollut 13 vankia. Putkoinen antoi\nviilan kiertää kaikkien kesken. Yhden viilatessa kahleitaan muut\ntanssivat lattialla, jotta ei mitään kuuluisi. Vartija oli kysynyt,\nmitä he melusivat. Lasse, joka oli ikkunan ääressä rallatellut, oli\nvastannut: »Tanssimme, ettei tule ikävä». Vartija meni tiehensä antaen\nheidän tanssia.\n\nEräänä aamuna, kun vahti tuli vankien huoneeseen, olivat kaikki tipo\ntiessään, yhtä lukuunottamatta. Vahdin kysyessä, miksi hän ei\nseurannut toisia, tämä vastasi: »Siksi, etten muuta pahaa ole tehnyt\nkuin rakastellut naisia.» Siitä syystä hän täällä istuikin ja piti\nhänen päästä seuraavana päivänä vapaalle jalalle. Mutta nyt hän sai\nvielä istua 14 päivää, kun ei ilmiantanut muiden salahanketta. Vangit\nolivat vaatteista punoneet köyden ja sitä myöten laskeutuneet alas\nikkunasta. Mutta yksi putosi niin pahoin, että meni tainnoksiin.\nSeuraavana päivänä hänet tavattiin kaupungin kadulta. Muut ja Lasse\nmukana pakenivat Norjaan. Hän kirjoitti vaimolleen, että tämä tulisi\nsinne, mutta kun vaimoa ei kuulunut, meni hän uusiin naimisiin. Hänen\nentinen vaimonsakin otti uuden miehen, nimittäin Juho Kallenpoika\n_Kärvisen_, joka oli sellainen seikkailija ja hurjistelija, että\nhävitti koko talon. Hän rakensi useita rakennuksia ja uhkean talon,\njosta tuli velkaiseksi. Hän ajoi 10 hevostakin kuoliaaksi. Niin joutui\ntalo taas Fredriksbergin tehtaalle, jolta Risto sen oli ostanut. Yhden\nhevosen ajoi hän kuoliaaksi siten, että tuodessaan Gustafsströmistä\ntynnyrin rukiita hevosen selässä hän kulkiessaan Svartelvin yli istui\nitsekin selkään, etteivät jalat kastuisi. Kun hevosen piti nousta ylös\njyrkkää joenäyrästä, katkesi siltä selkäranka.\n\nMinun piti nyt mennä Roxåsenin, Brindåsenin, Vakerskogin ja Örskogin\nkautta Kroktorpiin. Mutta kun juttuutin liian kauan ukko Kemppaista,\nmenin suoraan Kroktorpiin.\n\n_Roxåsenin_ ensimmäistä asukasta on sanottu _»Kissan Käiväräiseksi»_,\nhän kun oli kissojen kuohitsija. Hänellä oli 3 tytärtä. Heikki\nMatinpoika _Tyhönen_ nai yhden tullen kotivävyksi, mutta kauan hän\nepäröi, ennenkuin otti niin rumannimisen appiukon — mutta talo\ntaivutti miehen mielen.\n\n»Saksan suutariksi» nimitetty mies muutti äitinsä kera ensimmäisenä\nBrindåseniin. Hän oli aviottomasti syntynyt. Äiti oli suomalainen ja\nRiston isän oli jo kerran kihlautunutkin, mutta pojat saivat hänet\ntuumasta luopumaan. Mutta kun ukko ei tiennyt, miten pääsisi eroon,\nneuvoivat he vähä väliä kurittamaan morsianta ja ukko pehmittelikin\ntätä koko usein. Nainen haastoi ukon käräjiin siitä, ettei tämä mennyt\nnaimisiin, vaikka he olivat kihloissa, sillä hän luuli ukon maksavan\n300 taalaria päästäkseen eroon. Kun tuomari kysyi ukolta, aikoiko hän\nottaa naisen vaimokseen, vastasi tämä: »Totta kaiketi.» Silloin\nkirkaisi nainen: »Herra Jeesus minua auttakoon! Hän tappaa minut!»\nMutta ukko selitteli, että hän aikoo pitää eukkonsa vain kotikurissa,\nellei tämä muuten ota oppiakseen. Ja niinpä hän muijasta pääsi.\n\nMatkallani Kroktorpiin, jonne oli neljännes, näin omituisen portin. Se\nnäet oli tehty yhdestä ainoasta puusta, joka oli kasvanut ryssän\nkirjaimen ш:n näköiseksi.\n\n_Rynkään_ (Kroktorp) tullessani tapasin muutamia vankkoja suomalaisia.\nIsäntäni Lasse _Kavia_ eli »Krok-Lasse», »Stamp-Lasse», kuten häntä\nsanottiin, siksi että hän ontui vasenta jalkaansa, sanoi haasian\nkaatuneen jalalleen. Eukko oli samaten lysmäjalka, ja samaten heidän 3\naikuista poikaansa ja 2 tytärtään ontuivat. Huomasin, että sekä tässä\nettä muissakin kylissä oli ontuvia, etenkin vanhoja ihmisiä, sangen\npaljon. He sanoivat sen johtuvan luuvalosta, mihin oli syynä ankara\ntyö kivikkoisilla pelloilla, miilunpoltossa j.n.e. Mutta sitä en usko.\nTämä vioittuma periytyy lapsiin, sillä vaikka nämä syntyvät terveinä\nja pirteinä, tulevat he suurempina viallisiksi. Kirkkoherra kertoi,\nettä Säron pitäjän Heden kylässä miltei kaikki ontuivat, siksi\nsanoivatkin ruotsalaiset lynkyttäjistä »det är en Heare» s.o. hän on\nHedeniläinen. Olisipa syytä fyysillisesti ja lääketieteellisesti\nlähemmin tutkia tuota ilmiötä.\n\nNyt kuulin toisenlaisen kertomuksen Niipan murhasta. Hänen sanottiin\nolleen ilkeä ja suvaitsematon ihminen. Ja hänen vaimonsa, joka miehen\npoissa ollessa oli suhteissa erääseen Tikkaiseen, oli häijynilkinen,\nkun mies siitä moitti. Vaimo kanteli aina veljelleen, Putkoiselle,\nmitä Niipa sanoi ja teki. Kun Niipan piti torstaina mennä kirkolle, ei\nsuinkaan kantelemaan Putkoisesta, vaan ollakseen perjantaina,\nrukouspäivänä, perillä, Putkoinen murhasi hänet, kuten kerrottiin ja\niskiessään puukolla sanoi: »Tässä on siitä ja tässä on siitä!» Ei\nkukaan mennyt katsomaan, vaikka avunhuudot kuultiin. Putkoinen meni\nsitten kirkolle ja ripille. Tämän kertomuksen mukaan karanneita\nvankeja oli 7 ja meni Putkoisen vaimo aluksi miehensä jäljissä\nNorjaan. Norjalaiset sitoivat miehen ja veivät Örebrohon odottaen\njernalaisilta suurta palkintoa. Mutta nämä sanoivat: »Kyllä meillä on\ntarpeeksi veroja, pitääkö meidän vielä ostaa tuo teurastajakin.»\nNorjalaiset veivät Putkoisen mennessään takaisin, sillä olihan hän\ntaitava seppä.\n\nAnnoin poikien ja tyttöjen laulella aina puoleenyöhön. Sitten menin\nheidän kanssaan aittaan nukkumaan, vierustovereinani kaksi ikäistäni\npoikaa. Kirjoitin huvikseni muutamia tyttöjen ruotsinkielisiä lauluja,\nesim. »En liten kärleksvisa jag skrifver till dig» — — ja »Det voro\ntvå ädeliga konungabarn» — — Näin eilen vanhan alkuperäisen\nkäsikirjoituksen, jonka oli kirjoittanut sotamies Erik Larsson\nDalgren, joka oli seurannut Kaarle XII:ta, joutunut Pultavassa\nvangiksi ja viety Siperiaan, mistä hänen lopulta onnistui paeta.\nKäsikirjoituksen, jossa oli useita piirustuksia sain 12\nkillingillä.[12]\n\n_Rynkä_ on melkoisen vanha kylä. Kolme veljestä, Pauli, Sigfrid ja\nOlli Hannunpoika _Vilhuinen_ tulivat Kaarle XI:n aikana Suomesta.\nHekin asettuivat aluksi Norjan rajalle, mutta tulivat sitten muutaman\nvuoden kuluttua tänne. Pauli ja Sigfrid Vilhuinen asuivat aluksi\nyhdessä jälkimmäisen torpassa, mutta Pauli muutti myöhemmin Vilhulaan\nja kolmas veli meni Rynkään sen ensimmäiseksi asukkaaksi. Ollessaan\nlehdossä iski hän polveensa tullen eliniäkseen lynkyttäjäksi. Siitä\nsai paikka nimen _Rynkä_ (Kroktorp). Täällä on vieläkin aitta, jossa\non vuosikuku 1693. Ollilla oli poika, _Matti_ Ollinpoika ja tyttäret\n_Maija_ ja _Anna_. Anna otti miehekseen Tahvana _Käiväräisen_\nDunderbergistä ja Maija _Lassi Rautiaisen_ Säfsenistä muuttaen sinne,\nmissä nyt Lassi Lassinpoika (Stamp-Lasse) asuu. Se oli silloin\nuutisasutus. Matti Ollinpojalla oli monta lasta. Hän oli kahdesti\nnaimisissa, ensin _Karjalaisen_ kanssa Laggåsenista ja sitten _Vappu\nKavian_ kanssa. Hän myi tilansa _Jussi Muhoiselle_ Äppelbon\nsuomalaismetsistä. Mutta hän sai asua vain 5 vuotta, kun _Annikka_\nMatintytär, jonka mies oli _Antti Antinpoika Urpinen_, osti sen\nsuvulle takaisin. Sitten muutti Muhoinen _Voahermäelle_ (Lönnhöjden).\nAnnikalla oli kaksi tytärtä, _Kaisa_ ja _Kirsti_. Kaisa otti\nmiehekseen Pekka Matinpojan Tyynistä. (Heillä ei ollut suomalaista\nsukunimeä, samaten lienee Gåsbornin ja Bergslagenin suomalaisten\nlaita. He eivät siis liene savolaisia). Hänen poikansa _Antti\nAntinpoika_ elää vieläkin ja on naimisissa. Kirstin mies oli Hannu\nHannunpoika _Vilhuinen_ Digerlian _Vilhulasta_. (Myöskin Vermlannin\nDalbyssä on suomalaiskylä Vilhula, ruotsiksi Digerliden, joka on\nVilhuisen raivaama). Hänen poikansa Hannu Hannunpoika elää niinikään,\non 60:n ikäinen, osaa hyvin suomea ja oli isäntänäni siellä ollessani.\nMaija Matintytärellä ja hänen miehellään _Lasse Rautiaisella_ oli 3\ntytärtä: Magdaleena Lassentytär, mies Lasse Tahvananpoika _Kavia_,\njolla ei ollut asuntoa, mutta 3 lasta: _Lasse_ Lassenpoika, _Mari_ ja\n_Kirsti_ Lassentytär. Lasse Lassenpoika oli kolmasti naimisissa:\nEnsimmäisen kerran Anna Ollintytär _Pulkin_ kanssa Örskogista,\ntoistamiseen Nilsjöstä Maija Matintytär _Pasaisen_ kanssa. Hänellä oli\n8 lasta, jotka kaikki elävät vielä ja joista Lasse Lassenpoika\n(Stamp-Lasse) asuu vanhalla konnulla ja hänen sisarensa _Kirsti_ on\nnaimisissa Putkolassa Risto Kemppaisen kanssa.\n\nKolmannen tämän kylän talon, »Reppugården», on Piki-Pekka (Beck-Per),\nBergslagin suomalainen, jolla ei ole suomalaista sukunimeä,\nrakentanut. Hän sai nimensä siten, että koiruuttaan pisti vanhan ämmän\npiippuun pikeä pohjalle ja tupakkaa päällimmäiseksi. Siitä oli muija\nniin kimmastunut, että oli sanonut: »Kun pistit pikeä piippuuni, niin\nsaat olla Piki-Pekka niin kauan kuin elät». Ja niinpä kävikin. Vieläpä\nhänen poikaansa Mattiakin sanotaan Piki-Matiksi. Hän elää vielä ja on\njo vanha mies.\n\nÖrskogissa en käynyt taloissa. Taneli Heikinpoika _Hotakka_ oli\nensimmäisenä tullut tänne Suomesta. Hänen toinen veljensä Pekka\nHeikinpoika Hotakka asui ensin Vakerskogissa, kolmas veli Gåsbornin\npitäjän Lakeråsissa, mistä tulivat tänne. Suku on alenevassa polvessa\nseuraava: 1) Taneli Heikinpoika 2) Jaakko Tanelinpoika, 3) Taneli\nJaakonpoika, 4) Jussi Tanelinpoika, joka vieläkin elää. Toiseen taloon\ntuli Olli Ollinpoika _Vilhuinen_ Niilo Ollinpoika Pulkkiselle vävyksi.\nKylässä oli 3 taloa 12 henkeä.\n\n_Bertilsbergkin_ kuuluu Jernan kappeliin. Siinä on 2 taloa ja 18\nasujaa. Ensimmäisenä tuli kylään noin 100 vuotta sitten Pertti\nOllinpoika _Liitiäinen_ Norjan rajalta. Hänen pojanpoikansa Juho ja\nAntti Antinpoika jäivät molempiin taloihin asumaan.\n\n_Brindåsenin_ kylässäkään en käynyt. Jälkeenpäin kaduin, etten sinne\npoikennut. Siellä asuu yhdessä talossa 6 henkeä. Juho Ristonpoika\nTyynistä osti sen »Saksan-suutarilta», josta jo olen puhunut.\n\n_Vakramin_ kylään, jossa on 3 taloa, 17 henkeä, en myöskään mennyt.\nKalle Juhonpoika _Teiskinen_ Laggsundista asui siellä ensin. Hänen\njälkeläisistään on yhdessä talossa Kalle Kallenpoika ja toisessa\nPutkoinen.\n\n_Vakerskog_, jossa oli 5 taloa, 25 henkeä, jäi samaten käymättä.\n_Pekka Heikinpoika Hotakka_ Lakeråsin suomalaismetsistä tuli\ntoistasataa vuotta sitten tähän kylään. Nyt siellä asuu _Liitiäisiä_\nja _Tyyhyisiä_, täten on aljettu nimittää Tyystä tulleita. Sain\nrynkäläisen ukon, Kustaa Muhoisen, opastamaan suorinta tietä\nDigerlideniin, sillä tahdoin päästä sinne lauantai-iltana kylpemään.\nOlin näet kuullut, että siellä kylvettiin kesällä joka ilta, mutta\ntalvella vain lauantaisin. Sain siis taas kulkea Flatbergin,\nKäringbergin ja Fäbodarnen sivu. Läksimme taipaleelle klo 3 ip., mutta\nukko kulki niin hitaasti, että vasta pilkko pimeässä 7 ajoissa tulimme\nDigerlideniin. Saunat höyrysivät parhaillaan. Menimme Hannunpojan\ntaloon. En aluksi ollut ollenkaan ymmärtävinäni suomea, vaan annoin\noppaani puhua minusta, mitä hän halusi. Syötyämme illallisen menimme\nsuureen ja avaraan saunaan. Siellä oli naisia ja miehiä sekaisin\nkylpemässä. Minä hiivin muiden joukkoon. He sanoivat siltä tuntevansa\nminut savolaiseksi, että otin kuumemmat löylyt kuin muut. He kävivät\nvähä väliä ulkona vilvoittelemassa, mutta sanoivat, etteivät talvella\nuskaltaneet heittäytyä lumeen eivätkä kesällä valella ruumistaan\nkylmällä vedellä.\n\nIstuskelimme kauan kuumassa pirtissä rupatellen yhtä ja toista.\nLopulta kehoitti isäntä minua menemään piian viereen nukkumaan ja\nhäntä vähän piristyttämään. Mutta minä annoin palttua piialle,\nsillä hän oli kurvan näköinen ja oli ollut kaksi vuotta\nkuppatautiparantolassa. Menin tallinparvelle nukkumaan Qvarnbergin\ntyömiehen kanssa. Mutta tyttö tulikin sinne sillä tekosyyllä, että hän\nmuka toi juomavettä, sanoipa vielä, ettei voisi jäädä, niinkuin häntä\nsiihen kukaan olisi kehoittanutkaan. Hän meni naapuritaloon ja toi\nsieltä nuoren tytön luoksemme. Mutta kun juuri olin nukkumaisillani,\nen heistä välittänyt, vaikka he kuinka ympärilläni hyppelivät. Mutta\nkun seuraavana aamuna näin tuon toisen tytön, niin totta tosiaan\nkaduin epäkohteliaisuuttani, kun en ollut hänelle suonut tilaa\nvieressäni. Sillä hän oli todellakin niin harvinaisen kaunis, etten\nole nähnyt monta hänen vertaistaan.\n\nSeuraavana päivänä, sunnuntaina syyskuun 14:ntenä, pidimme\nhartaushetken. Minä luin läsnäolevain hengelliseksi ravinnoksi pitkän\nlorotuksen vanhasta postillasta. Isäntäni sitä vastoin meni jo\naamuvarhaisella Vesterfalletin kylään lankonsa luo viinaa juomaan,\nsillä hän oli kuullut, että tämä sillä viikolla oli polttanut ¼\ntynnyriä rukiita viinaksi. Hän pyysi minuakin mukaansa ja sanoi, että\nsiellä varmaankin tanssittaisiin ja että siellä oli koolla Näfveråsin\nja Närsen nuoriso.\n\n_Vilhulaan_ (Digerlideniin) rakensi ensimmäisen pirtin Paul\nHannunpoika Vilhuinen ja sai lupakirjan helmik. 29 p:nä 1670. Hän tuli\nSigfridstorpista, joka oli perustettu muutamia vuosia varhemmin.\nMuutamissa paikoin kylän ympäristöllä näkyi vieläkin vanhoja\nasuinsijoja. Esim. Hemfalletissa, kylästä koilliseen, on sellaisia\nneljä ja _Tervasaholla_ (Tjärfallet), ¼ länteen, yksi. Kylästä\nneljännes länteen käsin on vanha suomalaisasutus, joka jäi autioksi\nsiitä syystä, että sen asukas oli täynnä koiruutta, jonka tähden\npirtti hävitettiin ja mies karkoitettiin. Nyt siinä on taalalaisten\nkarjamajoja.\n\n_Flatberg_ jäi käymättä. _Erkki Heikinpoika Turpoinen_ on sinne\nrakentanut pirtin v. 1776. Hänen jälkeensä tuli _Lasse Juhonpoika\nPasainen_. Torpan rakensi _Heikki Juhonpoika Hyyryläinen_\nFlatåsenista. Nyt siellä asuu _Erkki Erkinpoika Kauppinen_ Näsin\nLöfkullan metsiltä.\n\n_Käringbergin_ on ottanut viljelykseen _Lasse Matinpoika Manninen_\nFlatbergistä myyden sen sitten Fredriksbergin sepälle Gustaf\nHibbertille.\n\n_Fäbodarnessa_ asuu _Hyyryläisen_ suku. Kylä on syntynyt myöhään,\njoten en sielläkään käynyt. Siellä oli varhemmin flatbergiläisten\nkarjamajoja.\n\nSyötyäni päivällisen jätin Digerlidenin mennen _Sipin torppaan_\n(Sigfridstorp), jonne oli ¼. Tytöt lupasivat saattaa saman tien kuin\nmenivät puolukkaan, mutta he eivät joutuneet ajoissa, joten en heitä\nodotellut. Sain toki miehen saattajaksi. Tiellä puhalteli paimentyttö\ntorvellaan minulle useita kauniita soittoja. Sipin torppaan menin\ntavatakseni _Paul Hannunpoika Vilhuista_, jonka piti olla suuri\ntietäjä ja runolaulaja. Mutta hän ei ollutkaan kotona. Olisin kyllä\nhäntä odotellut iltaan asti ja palannut Digerlidenin tyttöjen luo\nyöksi, mutta luulin, että Vestfalletissa olisi tanssit ja riensin\nsinne. Palasin siis Sipin torpasta Digerlideniin ja sieltä läksin\nyksin Vesterfalletia kohti. Aurinko oli jo laskenut ja sinne oli ½\npenikulmaa. Tien varrelta söin puolukoita ja jouduin eksyksiin, joten\njouduin _Nyyrylään_ (Näfveråsen), joka on _Nyyryläisten_ pesäpaikka.\nEn viipynyt siellä kauan, vaan menin erään vaimon opastamana\nVesterfalletiin. Siellä olikin vain 3 miestä ja puolihutikkainen\nisäntäni _Hannu Vilhuinen_. Viina oli ennätetty viedä Ulriksbergiin,\nennenkuin Hannu oli taloon tullut. Toki sitä oli sen verran, että hän\nsai kaulansa kastetuksi. Nuorisosta ei ollut tietoakaan ja minua\nharmitti, että ollenkaan olin kiiruhtanut tänne sen sijaan että olisin\njäänyt Digerlideniin.\n\n_Vestfallet_ on yksinäinen talo, jonka on rakentanut 27 vuotta sitten\n_Lasse Erkinpoika Sormuinen_ Näsistä. Hän elää vielä. Hän teki minulle\nniin lukuisia kysymyksiä, etten ennättänyt edes puoliinkaan vastata.\nKuultuaan, että olin Savosta kotoisin, kysyi hän, löytäisinkö tuon\nmaakunnan kartalta ja kun myönnyttelin lähetti hän poikansa tuomaan\nkartan. Tämä toi Djurbergin pienen kartan, ja kun näytin Savon ja\nmuitakin paikkoja, selitti hän heti, että minä olin korkeasti oppinut\nmies ja suurempi herra kuin kukaan aavisti. Hän koetti saada minut\njäämään yöksi, mutta minä painalsin mennä _Sormulaan_, jonne oli ¼\npenikulmaa.\n\n_Sormulassa_ (Närsjön) on kaksi rikasta taloa. Kylä on korkealla\nmäellä ja siitä on niin kaunis näköala, etten moista ole Suomessakaan\nnähnyt. Alapuolella on kaunis Närsjön selkä tuhansine poukamineen ja\nlahtineen ja ihanine saarineen, joita on kuin useana vyönä. Järven\ntoisella rannalla näkyy kyliä ja taloja. Sanalla sanoen, tämän\nnäköalan kannattaisi panna lasin alle kehyksiin. Yöksi jäin _Olli\nErkinpoika Sormuisen_ taloon. Hän tuntui aluksi pidättyvältä ja\nepäilevältä, mutta nähtyään passini ja ennätettyäni hetkisen jutella\ntulimme tuttavallisiksi.\n\n_Jyrki Olavinpoika Sormuinen_ oli ensinnä tullut Suomesta ja\nrakentanut itselleen talon. Hänen papinkirjansa on aina viime aikoihin\nasti ollut tallella, mutta hävinnyt äskettäin. Se oli ollut\nnuhraantunut ja rikkinäinen ja muste niin haalistunutta, että tuskin\nsaattoi sitä lukea. Hän sanoi muistelevansa, että se oli kirjoitettu\nRautalammilla lokakuussa 1635, mutta papin tai kylän nimeä hän ei\nmuistanut. Se oli annettu yhdelle henkilölle. Isäntäni oli tästä\nalenevassa polvessa seitsemäs, nimittäin: 1) Yrjänä Ollinpoika, 2)\nOlli Yrjänänpoika, 3) Heikki Ollinpoika, 4) Heikki Heikinpoika, 5)\nOlli Heikinpoika, 6) Erkki Ollinpoika ja Olli Erkinpoika. Vanha asumus\noli ollut lähempänä rantaa, mutta v. 1758 olivat veljekset Erkki ja\nOlli Ollinpoika jakaneet tilan kahtia. Olli Ollinpoika sai vävykseen\n_Erkki Lassenpoika Putkoisen_, siten oli Putkoisia tullut kylään.\nKappaleen matkaa Sormulasta on Närsjön niemekkeellä Mörtnäs eli\nLaknäs, Näsin rovastin karjamaja, missä hän pitää 40 lehmää ja kaksi\npiikaa. Siellä asui Sormuisen tullessa _Ampiainen_. Hän oli itse ollut\nhyvä ja rehellinen mies, mutta hänellä oli 7 vallatonta ja\nilkivaltaista poikaa. He olivat olleet rivakkoja miehiä, mutta suuria\nheittiöitä ja pahantekijöitä. Valtamaantie kulki silloin täältä\nsivuitse ja kun ihmisiä meni kirkolle, niin he varastivat ja\nrosvosivat. Taalalaiset usein valittivat siitä käräjillä, mutta kun\nheitä ei saatu oikeuteen, julistettiin lopuksi sellainen päätös, että\nmissä ikinä joku noista Ampiaisista tavattaisiin, saisi heidät ampua.\nKun oli luettu niin ankara tuomio, pakenivat he paikkakunnalta ja talo\njäi kylmilleen. Yksi veljeksistä oli väkisin maannut oman sisarensa ja\npakeni sitten Norjaan. Toinen veli hukkui. Tuuli vei ruuhen\nKaviansaarelta hänen ollessaan siellä kalanpyydyksiään katsomassa.\nSaarelta ei ollut pitkälti rannalle eikä myöskään syvää. Mutta pohja\noli niin liejuinen, että jalat vajosivat pohjaan ja niin hän hukkui.\nViimeinen paikkakunnalle jäänyt veli meni varkaisiin taalalaisten\nKråkbo nimiselle karjamajalle. Nuori taalalainen nukkui pyssy\npäänalusen vieressä siinä majassa, johon Ampiainen katon kautta yritti\nmurtautua. Taalalainen uhkasi ampua. »Ammu minua sinne ja ammu minua\ntänne», sanoi Ampiainen murtautuen edelleen sisälle. Toinen laukaisi\nja Ampiainen mötkähti kuolleena maahan. He olivat haudanneet hänet\nsitten läheiseen suohon, mutta myöhemmin kaivaneet sieltä esille ja\nupottaneet hänet toiseen etäämpänä olevaan suohon. Suvun muistona on\nlähellä järven rantaa suuri veden pinnan yläpuolella oleva\ntasapintainen kivi, jolla Ampiainen oli uhrannut. Sitä sanotaan\nvieläkin _Ampiaisen pöydäksi_. Heidän suurta tilaansa ei kukaan\nyksityinen saanut, vaan kruunu määräsi, että karkoittajien tuli maksaa\ntilan verot. Niinpä tilan oikeudetkin siirtyivät koko pitäjälle, joka\nsai maksaa verot. Kun ei talosta osuutta riittänyt kaikille, päättivät\nhe kauan neuvoteltuaan lahjoittaa tilan pappilaan. Rovasti haki heti\nlainhuudon. Ja vielä nykyäänkin pappi nauttii tilan tulot, mutta\npitäjä maksaa verot.\n\nMenin isännän seurassa toiseen taloon istuen ja pakinoiden siellä\nkauan. Mentyämme kotiin ja syötyämme iltaista tuli taloon lauma\ntyttöjä, jotka panin laulamaan. Niiden joukossa olivat pappilan\npiiatkin, jotka olivat tulleet karjamajoilta, luultavasti minua\ntöllistelemään. Eräs tytöistä, Kaarina, osasi huikean paljon lauluja.\nMinä kirjoitin muistiin kaksi niistä, nimittäin laulut: »Skatan sitter\npå taket och talar med sina döttrar» — — — ja »Der bodde en gubbe i\ngranngården vår, men märk hur det gick!» Hän sanoi sen oppineensa\npappilan maisterilta, samaten erään toisen kovin ruokottoman laulun.\nMinä laulatin heitä puoleen yöhön asti. Menimme toiseen tupaan, missä\nei ollut vanhuksia nukkumassa voidaksemme mekastaa rauhassa.\nSuomalaistytöt ja taalalaistytöt pyysivät minua jäämään luoksensa\nyöksi, mutta en välittänyt, vaan menin nukkumaan.\n\nSeuraavana päivänä sain talon rengin soutajaksi Närsjön yli Ronkalaan.\nMatkalla halusin nähdä _»Ampiaisen pöydän»_, mutta soutajani ei sitä\nlöytänyt ja sanoi, ettei hän sitä ollut koskaan nähnytkään. Olin\nvihainen ja äkäinen, mutta minkäpä hänelle mahdoin. Kiven pitäisi olla\njärven eteläpäässä lähellä Ampiaisten vanhaa asuinpaikkaa. Se on\nnelikulmainen, kuutiomainen sylen levyinen ja pituinen, pinta on sileä\nkuin pöytä ja puoli kyynärää vedenpinnan yläpuolella. Siinä Ampiaiset\nmuinoin juhannusöinä uhrasivat, toivat sinne ruokaa ja pitivät pyhää.\nSoudimme saarirenkaan lomitse, sillä järvessä saaria lienee 53. Sitten\nkuljimme jokea pitkin, kunnes astuimme maihin, kävellen ⅛ penikulmaa\nkylään.\n\n_Ronkala_ (Kölaråsen) on alkuaan _Pennaisen_ perkaama. Häntä oli\nsanottu Nikki (Nils) Pennaiseksi. Mutta hän myi sen _Matti\nRonkaiselle_, joka tuli Norjan rajoilta pakolaisena sen vuoksi, että\nerään piian vuoksi oli joutunut tappeluun ja lyönyt vastustajansa\nkuoliaaksi. Mihin Pennaiset joutuivat, ei varmuudella tiedetä, mutta\nluullaan heidän muuttaneen Suomeen. Matti Ronkaisella oli kolme\npoikaa: _Olli_, _Heikki_ ja _Matti_. Matti muutti Myllymäelle, Heikki\nja Olli jäivät kotitaloon. Heikillä oli kaksi poikaa: _Heikki_ ja\n_Juhani_. Heikki muutti Hinkfalletiin ja Juhani Olli Ronkaisen talon\npohjoispuolelle. Tämä oli syntynyt Myllymäellä, oleillut kolme vuotta\nSuomessa, palannut ja raivannut uutistilan. Hän oli 70:n ikäinen ja\npuhui sujuvaa suomea.\n\nTäällä kuulin toisenkin ja ehkä edellistä todenmukaisemman tarinan\n»Nikistä». Nimittäin, että Niki Pennainen oli nainut Närsjöstä ja että\nJuhani Ollinpojan isoisä Olli Ollinpoika Ronkainen oli tullut Norjasta\nja ostanut Niilo Pennaisen talon ja että syynä siihen, että hän pakeni\nsieltä oli, että hän päästi miehentappajan irti. Hän oli elänyt\ntavattoman vanhaksi ja kutistunut aivan pieneksi. En enää muista keltä\nkuulin, että muuan suomalaisukko oli tullut niin vanhaksi ja\nhinteläksi, että hän makasi kehdossa, jossa häntä tuuditeltiin kuin\nlasta.[13] Kerrottiin, että kun joku vieras oli tullut sisälle jotakin\nostamaan, oli ukko sanonut: »Kysy pojaltani! _Hörötä, hörötä!_»\nJäkimmäisillä sanoilla hän tarkoitti: tuudita, tuudita! — Olli\nOllinpojan poika oli Matti Ollinpoika, joka asui siellä ja tämän poika\nmuutti Håniin.\n\nEn tavannut miehiä kotona, mutta kaikki vanhat eukot puhuivat hyvää\nsuomea. Täältä kuljin ½ penikulmaa _Laalaan_ tapaamatta muita miehiä\nkotona kuin n. 50—60 vanhan _Heikki_ Paulinpoika _Hyyryläisen_, joka\noli vankka suomalainen ja jolta kirjoitin muutamia loitsuja. Hän osasi\nmyöskin ruotsinkielisen laulun: »Vackra jungfru, lilla vensko». — —\n\n_Laala_ (Flaten) on saanut ruotsalaisen nimensä lähellä olevasta\njärvestä, suomalainen nimi on väännös ruotsalaisesta. Ensiksi asettui\ntänne n. 200 vuotta sitten _Eskil Manninen_ asuen pohjoisimmassa\ntalossa. Kylä on saanut asukkaansa vähän myöhemmin kuin Ronkala.\nEskilin poika _Matti_ jäi taloon, mutta hänen sisarensa _Margareta_\njoutui naimisiin Tyngsjöhön. Matilla oli kolme lasta, _Erkki_, _Matti_\nja _Margareta_, joista Erkki tuli kuoliaaksi ammutuksi. Matilla taas\noli kahdeksan lasta, joista Matti Matinpoika jäi tilalle asumaan ja\nhänen poikansa Lasse Matinpoika asuu siinä edelleenkin.\n\nToiseen taloon tuli ensin _Pertti Hyyryläinen_ ja vähän myöhemmin\n_Eskil Manninen_, joka osti edelliseltä puolet talosta. Hänellä oli\nkolme poikaa: Juhani, Pauli ja Heikki. _Heikki Pertinpoika\nHyyryläinen_ joutui sotaväkeen ja sai siellä nimen »Knipa» eli kuten\nsuomalaiset ääntävät »Niipa». Hän meni Slättenissä naimisiin ja tuli\nsiellä murhatuksi. Veljekset Juhani ja Pauli jakoivat tilan kahtia.\nJuhanilla oli neljä tytärtä ja kaksi poikaa, nimittäin: Anna, Maija,\nKirsti ja Kaarina sekä Heikki ja Juhani. Heikki muutti Flatbergiin ja\noli lapseton. Juhani Juhaninpojalla oli kaksi lasta Pekka ja Maija,\njotka muuttivat Äppelbohon. _Pauli Pertinpoika Hyyryläisellä_ oli\nneljä lasta, joista Heikki elää ja puhuu hyvin suomea. Hän on\nraivannut itselleen uuden tilan. Kylässä on kaikkiaan 4 taloa ja 21\nasukasta. Tuon vanhan miehen 20-vuotias tytär tuli kolme päivää sitten\nmielenvikaiseksi. Hän houraili, vaikkei vielä paljon. Vanhemmat olivat\nsen vuoksi kovin huolissaan. Hänellä oli ollut toista vuotta korva- ja\npäänsärkyä. Neuvoin heitä aamuin illoin valelemaan päätä kylmällä\nvedellä. Ja kun tyttö oli pullea ja verevä, neuvoin iskemään suonta,\netenkin päästä, jos nimittäin joku taitava iskijä oli saatavissa. Sitä\npaitsi lupasin heille antaa espanjankärpästä, jota oli pantava\npäälaelle, kun ensin hiukset oli juuria myöten leikattu ja sen jälkeen\noli heidän sijoitettava sitä niskaan. He lähettivät poikansa sitä\nnoutamaan kirkonkylästä ja käskin ottamaan pullon mukaan ja pyytämään\npastorinrouvalta vähän etikkaa, missä espanjankärpänen liuotettaisiin.\n\nMinun oli mentävä takaisin Ronkalan kautta, kun tahdoin tulla\n_Leijeniin_, jossa olin kuullut asustavan _Erkki Juhaninpoika\nKettuisen_, jonka sanottiin osaavan joukon suomalaisia runoja.\nMuutenhan olisin voinut mennä suoraan kirkonkylään. Koko tien\ntassuttelin paljain jaloin.\n\nNytkään ei Ronkalassa ollut miehiä kotona. Kylässä oli 6 taloa ja\nniissä 35 henkeä. Muuan talo oli joutunut Fredriksbergin tehtaalle\nsiten, että sen isäntä Olli Antinpoika oli velkaa 300 taalaria, jonka\nvuoksi tehtaanherra haastoi hänet käräjiin. Hän tahtoi maksaa\nvelkansa, mutta herra petkutti ja sanoi: »Olkoon sillään! Sinä voit\nluovuttaa talosi minulle sillä ehdolla, että saat sen lunastaa samasta\nhinnasta minä päivänä vain haluat.» Talonpoika oli siksi typerä, että\nuskoi. Herra otti lainhuudatuksen ja piti sen, vaikka se suurjaossa\narvioitiin 1600 taalarin arvoiseksi. Se voi hyvin elättää hevosen ja\n10 lehmää, sillä siinä oli hyvät pellot ja niityt.\n\nPuolitoista neljännestä kylästä pohjoiseen on _Poalaisen autio_, jossa\nmuinoin on asunut _Poalainen_, joka muutti takaisin Suomeen.\nRonkalasta oli ¾ penikulmaa Leijeniin. Kuljimme Hinkfalletin ohi,\nmissä eräs nuori mies puhui kanssamme suomea. Sieltä menimme\nAdderbergiin, josta oli astuttava vielä puoli penikulmaa Leijeniin.\nHyvä tie kulki järvenrantoja pitkin halki lehtimetsien. Oli jo pilkko\npimeä, kun tulimme _Kettuisen_ luo. Hän oli reipas ja kaunis mies ja\nnoin 55:n vanha, puhui paljon ja oli tulostani hyvin iloinen. Hän oli\nollut Näsin kirkolla ja kuullut minusta puhuttavan. Kaikki\nolivat pitäneet suurena kummana, että sellainen mies vaelteli\nsuomalaismetsissä j.n.e. Paljo hän puhui, mutta tokkopa puoltakaan\ntotta. Hän kertoi, että Hånin Honkaiset kerran matkalla olivat\ntavanneet suomalaisen herrasmiehen, joka ei ensin illalla puhunut\nsuomea, mutta jo toisena päivänä kestitsi heitä viinalla. Ja kun he\ntoisiltaan tiedustelivat kotipaikkoja, oli herra ollut Savosta ja\nsamasta pitäjästä, mistä ensimmäiset Honkaiset — he olivat vielä\nsilloin muistaneet pitäjän nimen. Myöskin Kettuinen sanoi sen\ntietävänsä, vaikkei sattunut juuri nyt muistamaan. Aloin luetella\nSavon pitäjiä. Ja kun mainitsin _Joroisen_, selitti hän, että sepä se\njuuri oli. Hän sanoi saaneensa sukunimen Kettuinen sen vuoksi, että\nhän oli ampunut paljon kettuja, mutta että hänen oikea nimensä oli\n_Helsoinen_. Hän oli osaavinaan runoja, mutta minun oli mahdotonta\nsaada häntä niitä lukemaan. Luultavasti ei hän mitään osannut. Hän\npuhui myöskin paljon eräästä kirjasta, jonka hän oli antanut lainaksi\njollekin. Siinä muka olisi ollut vanhoja runoja, enimmäkseen\nlatinaksi, mutta vähän ruotsiksikin. (Ehkä joku vanha väitöskirja).\nHän ei ilmoittanut kenelle sen oli lainannut eikä hän myöskään\nmuistanut tekijän tai kirjanpainajan nimeä. Hän asui pienessä\nsavupirtissä, jossa oli siistiä ja puhdasta, mutta rakennus oli niin\nvanha, että pelkäsin sen millä hetkellä tahansa luuhistuvan. Hän puhui\npahaa lähimmästä naapuristansa: Miten tällä oli suhde piikaansa, joka\noli hänen tytärpuolensa ja kun hän yritti estellä, niin oli siitä\nsyntynyt vihaa ja vainoa. Siksipä hän ei kahteen vuoteen ollut käynyt\nheillä. Naapuri oli usein kaahannut hänen paimenpoikaansa uhaten\ntappaa tämän, ruoskinut hänen piikaansa j.n.e. Siitä tulin vain\nuteliaammaksi, ja vaikka he olivat jo nukkumaan menossa, lupasin mennä\nnaapuriin. Mutta Kettuinen siitä kielteli peloitellen sen talon\nvihaisella koiralla. Minulla oli syytä epäillä siinä piilevän jotakin\nsalaperäistä; ehkä oli tarkoitus minut ryöstää, kun yritettiin estää\nnaapuriinmenoani. Otin käteeni vankan sauvan, ja vähätpä niin ollen\nvälitin koirasta, olipa se sitten kuinka hyökkäilevä tahansa. Lupasin\ntulla yöksi takaisin ja otin Flatenista tulleen pojan mukaani. Emme\npimeässä olleet löytää taloa, vaikka se oli aivan vieressä, mutta\nkoira, joka hyökkäsi kimppuumme, osoitti kyllä haukkuen tietä. Ja se\nolikin totta puhuen tavattoman kiukkuinen. Enpä viitsinyt viipyä kauan\ntalossa, sillä huomasin Kettuisen puhuneen totta. Toraisia ja\nriitaisia olivat mies, tyttö ja äiti. Piika oli emäntänä; hän oli\nkarkeasuinen ja häijynilkinen. Lähdimme siis tiehemme. Syötyäni\nKettuisen kanssa illallista menin niitylle hänen heinälatoonsa\nnukkumaan.\n\nKylässä on 9 taloa. Ne on rakennettu rantamalle ja kuuluu niistä 8\ntehtaalle. Täältä kuljimme ¼ penikulmaa toiseen taloon, josta saimme\nveneen, jolla soudimme Hånin järven yli Hånin kylään. Valitsin tämän\ntien enkä suorinta Granbergin kautta kirkolle sen vuoksi, että\nKettuinen sanoi siellä olevan miehen, jonka setä oli muuttanut Savoon,\nja että siellä kyllä tiedettäisiin mihin sinne, sillä tuo setä oli\nollut kahdesti täällä sukulaisiansa tervehtimässä. Mutta havaitsin\nKettuisen valehdelleen. Setä kyllä oli paikkakunnalta muuttanut, mutta\nei tiedetty, oliko hän muuttanut Suomeen vai muuanne.\n\nHånista menimme kirkolle, jonne oli ½ penikulmaa. Tiistaina kello 12\nsaavuin lukkarin taloon. Pitäjäntupa oli täynnä rippikoululapsia ja\napulainen Engberg heitä parhaillaan kuulustelemassa. Menin lukkarin\nkamariin, kunnes kuulustelu päättyi kello 1:ltä, jolloin menin\nlukkarin kanssa Säfsenin järveen uimaan. Vesi oli jo melkoisen kylmää,\nmutta siitä huolimatta olin kauan vedessä.\n\n_Rippikoulua_ käydään tässä pitäjässä siten, että nuoriso kirkossa\nkuuluttaen määrätään saapumaan maanantaina kirkonkylään, missä\nkuulustellaan tiistai-iltaan asti, jolloin heidät lasketaan kotiinsa\nkoko viikoksi. Seuraavana maanantaina heidän on taas samoin saavuttava\ntiistai-iltana päästäkseen kotiin. Niin he saavat juosta edes takaisin\naina pyhäin miesten päivään saakka, kaikkiaan 6 tai 7 viikkoa, kunnes\npääsevät ripille. Kuinka ahkerasti heitä kuulustellaan, huomaa siitä,\nettä kirkkoherra eilenkin aloitti toimituksen vasta klo 4 ip. ja\nlopetti sen jo klo 6. Tänään apulainen nousi yöpuilta vasta klo 10\nlasten odotettua häntä useita tunteja. Iltapäivällä hän tuli toki klo\n3, kun oli määrä aloittaa klo 2. Minä juuri aioin ryhtyä tyttöjä\nlaulattamaan, kun apulainen tuli. Kuuntelin hetkisen hänen\nkuulusteluansa. Hän teki n.s. järkeiskysymyksiä. Mutta ne olivat niin\nyksinkertaisia ja typeriä, että minua oikein sapetti. Silti hän kauan\nkävellä teiskuroi lattialla, ennenkuin keksi uuden kysymyksen. Lapset\nolivat joko tylsiä tahi niin suuria veitikoita, että vastailivat aivan\npäin honkia sellaista, mitä ei kysytty. Pappi selitti jälkeenpäin\nminulle olevansa vielä tottumaton kyselemään ja lasten olevan\nvekkuleita, jotka tekeytyivät tietämättömiksi. Hän kuulusteli klo\n6:een asti, jolloin lapset saivat palata kotiinsa, jonne monellakin\noli 3:n penikulman matka. Samalla tavoin pidetään muissakin pitäjissä\nrippikoulua. Näsissä luetaan vain maanantaisin, muualla\nkeskiviikoisin.\n\nKuulustelun päätyttyä menin apulaisen kera pappilaan. Siellä ei ollut\nmuita kotona kuin Hedda mamsseli, joka heti rakensi minulle hyvän\nväliaterian, joka maistuikin, kun olin aika nälkäinen, sillä en ollut\nsyönyt muuta kuin aamulla Leijenissä. Sitten menimme kävelemään\nrantoja pitkin ja tapasimme siellä kirkkoherran, joka oli ollut\nkalassa. Hänen seurassaan palasimme kotiin. Pappilassa söin vielä\nillallistakin klo ½ 10. Palatessani kävelin kirkon tienoilla. Sillä\naikaa sammutettiin valot lukkarin talossa. Pääsin kumminkin sisälle ja\noli siellä laitettu minulle yötila pöydälle. Tyttö sulki luukut ja\nkömpi ullakolle nukkumaan.\n\n[Kuva: _Entisiltä kaskimailta._]\n\nSeuraavanakin päivänä oli kaunis ilma. Aloin ensin lähteä tieheni ja\nainaiseksi jättää tämän pitäjän, mutta päätin sitten käydä _Skifsenin_\nja _Krafsenin_ kylissä, jotka ovat pitäjän vanhimpia. Tahdoin myöskin\ntavata muuatta akkaa Solbergissä. Hänen piti olla suuri tietäjä ja\nosata suomalaisia loitsuja. Läksin siis aamuvarhaisella sinne käsin.\nMutta tein ensin pitkän polvekkeen läntiseen _Solbergshöjdenin_ kylään\ntavatakseni erästä renkiä, jota pitäjällä kehuttiin suureksi\nrunoilijaksi. Hänen nimensä oli Hannu Ollinpoika Spjut, syntynyt\nGåsbornin Löfåsenilla. Minun oli vaikea saada ruotsalaiselta isännältä\nlupaa laulattaa renkiä. Ja kun luvan olin saanut, niin oli renkiä\nkauan maaniteltava, ennenkuin hän ryhtyi laulamaan. Minusta eivät\nhänen runotuotteensa olleet suuren arvoisia. Kirjoitin kumminkin pari\nmuistiin. Toinen oli sepästä, joka kosi Säfsenin tyttöä. Se alkoi:\n»Jan Ers, de hade en dotter» — — — — Toinen koski nostoväkeen\nkutsuntaa: »Nu hafver jag fått veta, att jag måste ut! — —» Annoin\nhänelle 18 killinkiä juomarahaa.\n\nTäältä kuljin suoraan metsän halki läntiseen Solbergshöjdeniin ja\njouduin eksyksiin — mutta löysin korkealta mäeltä niin paljon ja\nsuuria puolukoita, etten muista sellaista runsautta nähneeni. Minä\nniitä söinkin ihan haljetakseni. Tässä pitäjässä kasvaakin paljon\npuolukoita; ruotsiksi nimitetään niitä täällä »kröson», vattuja\n»bringbär»iksi. Luultavasti ne kasvavat muinaisilla kaskimailla.\n\nVihdoin tulin etsimääni taloon ja tapasin kotona eukon, _Kreeta\nLassentytär Puuroisen_. Hän näytti niin muodottomalta, että aluksi\nhäntä aivan inhosin enkä halunnut edes puhutella. Hän oli laiha,\ntummanpuhuva ja mustakulmainen, nenä oli hirveän pitkä, otsa matala ja\nsilmät ruskeat. Aluksi hän sanoi, ettei osannut mitään. Mutta käytin\nnyt samaa menetelmää kuin usein ennenkin. Jätin sen asian toistaiseksi\nsikseen ja aloin puhua kaikenkaltaista muuta, sovitellen sanoihini\nvähä väliä loitsujen säkeitä saaden hänet siten piristymään niin, että\nhän lopulta luki minulle kaikki osaamansa loitsut. Niitä ei tosin\nollut monia eikä kovin merkillisiä, mutta näin Ruotsin sydämestä\nsaatuina ovat ne tärkeitä ja ansaitsevat tulla muistetuiksi.\nRuotsalaisista loitsuista, joita tavataan Fernowinkin julkaisussa (ss.\n252—3), en välittänyt. Suomalaisia kirjoitin kaikkiaan neljä.\n\n    (Pakkaisen jälkiä:\n\n    Pakkainen Pukurin poika\n    Talven naitu poikasesi,\n    Kesän naitu tyttäresi.\n    Likaisella suopalla pestiin (pästättiin).\n    Etpä sinä oo aivan koriast tehty\n    Etkä aivan aivinasta.\n    Aivin tulit ilkiästä ilkiäseen.\n    Valkea vanttuis vanuttua).\n\nTäältä menin _Skifseniin_, jonne oli puoli penikulmaa. Kun tulin\nensimmäiseen taloon järven tällä puolella, tapasin kotona talon kaksi\nnuorta poikaa, jotka äskettäin olivat palanneet Filipstadin\nmarkkinoilta tuoden sieltä omenia sekä lahjaksi äidilleen ja kauniille\n17-vuotiaalle sisarelleen pieniä kaulaliinoja. Ukko, jonka sanottiin\nosaavan suomea, oli pellolla viljaa niittämässä. Menin sillä aikaa\ntoiseen taloon, jossa niinikään oli vanha ukko. Mutta sen väki oli\nHälleforsista äskettäin muuttaneita ruotsalaisia. Nautin täällä\naterian ja palasin illansuussa edelliseen taloon. Siellä ukon kotia\ntuloa odotellessani seurustelin tyttären kanssa. Tyttö, Saara Maria,\noli tullessani menossa veljensä kanssa toiseen kylään, mutta jäi nyt\nminua katselemaan antaen veljensä mennä yksin. Siitä päättelin, että\nhän joten kuten oli minuun mieltynyt. Ja olihan harvinaista nähdä\nkylässä sellaista vierasta. Ukko ja eukko olivat hyväntahtoisia. He\nvalittelivat tehtaan alustalaisena oloa.\n\nKerrottiin Skifseniin ensimmäisenä Suomesta tulleen _Jaakko Buren_,\njota suomalaiset nimittivät _Puuroiseksi_. Hän oli muka piispan poika\nSuomesta, toisten tarinoiden mukaan itse piispa, joka oli ensin\nmuuttanut Eskilsbergin metsiin ja sieltä tänne Skifseniin. Toinen poika\nMatti — rikkautensa vuoksi »Rik Matts» — muutti täältä Krafsenin kylään\nollen sen ensimmäinen asukas. Toinen poika Sakari jäi Skifseniin.\nToiset taas sanoivat, että Jaakko Buresta tuli maaherra — luultavasti\nFaluniin — sillä eräs pappi oli pitänyt jollekin Puuroiselle, joka\nlienee ollut Laggsundista, ruumissaarnan ja sanonut, että joku tämän\nesi-isä oli ollut Falunin maaherra. (Eräs Jaakko Joonaanpoika Bure\ntuli von Stejrnmanin mukaan 1676 vuorikollegionasessoriksi, 1691\nLänsi-Norrlannin ja Länsipohjan laamanniksi, 1698 Turun ja Porin\nläänin maaherraksi sekä 1706 Stora Kopparbergin maaherraksi ja kuoli\n1709. Luultavasti nimien yhtäläisyys antoi aihetta sukulaisuuden\nolettamiseen. Mutta Puuroinen on vanha suomalainen sukunimi, joka\nmuinoin tavattiin Preussissakin ja sen kanssa Bure-nimellä ei ole\nmitään tekemistä. Sen huomaa jo siitäkin, eltei Puuroisten suvussa ole\nollut Jaakko ja Joonas nimisiä. Bure-nimistä suomalaista piispaa ei ole\nollut, mutta kyllä Bero (Björn), Balk sukua. Siis tavallinen n.s. papin\npakina on ollut kansantarinan pohjana).\n\nKylän vanhin talo on ollut se, missä ruotsalaiset nyt asuivat.\nIsäntäni Olli Samulinpoika oli vanhaa Puuroisten eli Buren sukua.\nHänen isänsä oli Samuel Sakerinpoika ja tämän isä Sakeri Sakerinpoika.\nMutta Sakerin isän nimestä ei oltu selvillä — vaikka se olisi ollut\nitse Jaakko. Säfsenin pitäjän tällä kulmalla ei enää moni ymmärtänyt\nsuomea, eikä myöskään tavata savupirttejä, vaikkakin ne heidän\nmielestänsä olivat hyviä asuntoja. Tämä Skifsenin kylä oli niin\nkauniilla paikalla, että se ansaitsisi tulla kuvatuksi. Kylän keskellä\noli kaitainen järvi ja kaksi taloa sen kummallakin rannalla. Muinoin\nkäytettiin etäämpänä olevia tiloja karjamajapaikkoina. Järveen\npistäikse pitkä ja kapea niemen kieleke, joka ikäänkuin jakaa järven\nkahtia.\n\nUkolle ja eukolle tuotti päänvaivaa, mihin minut sijoittaisivat yöksi.\nTuvassa arvelivat he olevan kirppuja ja minun ehdottamassani huoneessa\nliian kylmää. He siis kysyivät, enkö tahtoisi mennä makaamaan tyttären\nkanssa vaateaittaan. Eihän tuo kysymys minusta enää tuntunut aivan\nodottamattomalta, mutta en siihen sentään ollut valmistautunutkaan.\nNiin mielelläni kuin olisin siihen suostunutkin, sillä tyttö oli nuori\nja kaunis, hävetti minua siihen myöntyä, kun vanhemmat kehtasivat sitä\nehdotella. Annoin heidän tehdä vuoteen tallinparvelle. Mutta myöhemmin\nillalla tirkistelin ovenraoista, mihin aittaan tyttö meni makaamaan\naikoen muiden nukuttua hissukseen hiipiä hänen luoksensa. Heittäydyin\nsitten heiniin odottelemaan, mutta nukahdinkin makeasti väsyneenä\npäivän vaivoista. Kello 11 heräsin. Sakea sumu peitti tienoon, mutta\nei toki niin sakea etten minä tytön aittaan löytänyt. Avain oli\nkylläkin poissa ovesta, mutta kun tunnustelin, huomasin, ettei se\nollutkaan lukittu, joten näytti siltä kuin hän olisi odottanut minua\ntahi jotakin toista yövieraakseen. Olihan luonnollista, että menin\nsisälle ja hiivin hänen kupeellensa. Minulla olikin hyvin hauskaa ja\nrupattelin hänen kanssansa iloisesti aina kello 3:een asti, jolloin\ntaas kömmin tallinparvelle.\n\nMutta paras kaikesta oli se, että kun vanhukset aamulla kyselivät,\nmiten olin nukkunut, eivät he ottaneet uskoaksensa, kun sanoin\nnukkuneeni hyvin. Ja tyttöletukka vieressäni oli myöskin olevinaan ja\nkysyi veitikkamaisesti hymyillen, oliko minulla ollut kovin lämmin. Ja\najatelkaahan sellaista näsäkköä! Hän oli varmasti ennättänyt\nvanhemmillensa kertoa, että olin maannut yön hänen vieressään. Sillä\nhän selitteli samaan menoon aivan julkisesti, että hän usein oli\nmaannut poikien kanssa ja että tutut, hyviksi tunnetut pojat\npaikkakunnan tavan mukaan saavat maata tyttöjen vieressä.\n\nKun minä syötyäni olin lähdössä, ei eukko tahtonut ottaa mitään\nmaksua. Lopulta määräsi hän yhden killingin, mutta minä annoin\nkaksitoista. Sain mainitun tyttären saattajaksi aina Brackofalletin\ntoiselle puolelle. Hän oli notkea ja soreavartaloinen, käytti\nkorvakellukoita, virkkasi kalvokkaita eikä siis ollut mikään\ntalonpoikaistöllerö. Vaikka kuinka pyytelin, en saanut häntä\nlaulamaan; mutta erottuansa minusta ja päästyänsä kappaleen matkaa\nmetsään hän korotti kauniin äänensä ja lauloi niin riemuisin rinnoin,\nettä kaiku kiiriskeli vuoria ja vaaroja — ja minä seisoin pitkän tovin\nkuunnellen. —\n\nKun polkua monin paikoin ei voinut erottaa, eksyin taaskin ja jouduin\nsuohon, johon olin hukkua. Puolitoista neljännestä matkattuani saavuin\n_Krafseniin_, jossa tapasin useita suomea puhuvia. Täällä viivyin koko\npäivän, pääasiallisesti kirjoittaakseni päiväkirjaani, sillä olin sen\nviime päivinä lyönyt laimin. Krafsenista palasin iltapäivällä\nkirkolle, jonne oli penikulma melko hyvää tietä. Kuljin Högsjöbergin\nkautta. Säfsenissä tiedustelin, kenen saisin seuraavana päivänä\nUlriksbergiin kyytiin. Lautamies Jussi Kallenpoika _Rautiainen_ lupasi\ntulla. Hän kertoi minulle suomalaisten itsepäisyyttä kuvaavan\ntapauksen:\n\nSuomalainen _Lasse Lassenpoika_, 70-vuotias ukko Dunderbergistä, oli\nkäynyt 11 vuotta käräjiä Gravendalin tehtaan isännän Boströmin kanssa.\nTapaus oli seuraava: Hänen tilansa oli alkuaan vanha verotalo. Hänen\nisoisänsä oli joutunut velkaan, joten tehdas oli saanut tilan\nhoidettavaksensa, mutta ei oston kautta tahi käräjissä, sillä\nLassenpoika oli ollut puolihöperö ja lopuksi hirttäytynyt. Nyt oli\nRautiaisen kertomuksen mukaan Lasse kaskennut sellaisen alueen, jossa\nvarhemmin oli polttanut tehtaalle sysiä. Boström oli määrännyt hänet\nsiitä maksamaan kirkolle sakkoa 5 taalaria. Mutta Lasse kieltäytyi.\nHänen poikansa väitteiden mukaan johtui tuo 5 taalarin sakko siitä,\nettä hän Boströmiltä lupaa kysymättä oli laittanut padon, josta oli\njohtanut vettä niitylleen. Käräjänkäyntiin ei ryhdytty. Kun\nLassenpoika ei maksanut, määrättiin hänet muuttamaan tilaltansa. Mutta\nkun hän ei muuttanut eikä sanonut aikovansakaan muuttaa, haki Boström\nlääninhallituksesta häätötuomion. Lassenpoika ei katsonut olevan syytä\nvastata sellaiseen anomukseen eikä luullut sellaista vääryyttä\nmahdolliseksi. Sillä hän oli niin viljellyt tämän tilan, että se\noltuaan ennen sangen kehno nyt oli varakas ja hyvin toimeen tuleva.\nHänellä oli 12 lehmää, 2 hevosta ynnä muuta karjaa. Tehtaalla ei ennen\neikä myöhemmin ole ollut sellaista työmiestä, sen todisti koko kylä,\neikä kukaan ollut polttanut niin paljon sysiä kuin hän. Kun hänen\ntalossaan pidettiin katselemus, arvioitiin hänen raivanneen 100\nkuhilaan alan peltoa, useita niittyjä ja laidunmaita ja rakentaneen\nmiltei kaikki talon rakennukset uudelleen. Mutta kun Boström oli\nsaanut häätöpäätöksen, lähetti hän sinne nimismies Elias Lidströmin ja\nNäsin ruunuvouti Daniel Vestlingin, jotka heittivät kaiken irtaimiston\npihalle. Suomalaisella oli useita vankkoja poikia, jotka koettivat\nehkäistä toimitusta. Näistä pantiin Pekka köysiin, kunnes saatiin talo\ntyhjäksi ja ovet sinetöidyiksi. Mutta kun ruununpalvelijat olivat\npoistuneet, revittiin sinetti ja mentiin sisälle. Kahdeksan päivän\nkuluttua (v. 1806) tuli nimismies Bokholm neljättäkymmentä miestä\nmukanaan uudelleen häätämään. Mutta tuskinpa miesjoukko oli mennyt,\nkun Lassen joukko taas otti talon haltuunsa. Neljäätoista päivää\nmyöhemmin tulivat viranomaiset sunnuntai-iltana kolmannen kerran\nulosheittoa suorittamaan. Vaimo ja nuorin lapsi olivat maanneet\nkovin sairaina, mutta heidät oli vuoteineen kannettu ulos ja\npäällepäätteeksi oltu heille kovin ilkeitä. Kaikki vilja, maitoastiat\nj.n.e. heitettiin pihalle ja eräs ruotsalainen Jan Jansson asetettiin\ntilalle asumaan. Myöhemmin illalla nousi rankkasade ja ankara\nukonilma. He olivat kantaneet kuumeessa makaavat pirttiin, mutta uusi\nasukas oli niin kovasydäminen, että ajoi heidät uudelleen ulos. He\nolivat päässeet vanhaan latoon, johon olivat vieneet irtaimistonsa. —\n\n[Kuva: _Ruumiskirstu purilailla._]\n\nUusi asukas ei talossa viihtynyt kauan; hänet ajettiin siitä tiehensä\nja nyt muuttaa siitä jo kolmas tulokas. — Poika sanoi minulle, ettei\nhän olisi muusta välittänyt, mutta kun heittivät heikon äidin ja\navuttoman pienokaisen pihalle — se kaiveli sydämen pohjukoita. Ja\npienoinen veljyt kuolikin sitten pian sen jälkeen.\n\nNyt ukko muutti loiseksi Gräshöjdeniin. Mutta herrat eivät sielläkään\njättäneet häntä rauhaan. Hän muutti Eckusbergiin. Sielläkään ei hän\nsaanut oleilla rauhassa, jonka vuoksi hän muutti poikansa luo\nSkattlösbergiin ja sieltä vuoden kuluttua Dunderbergiin takaisin\nomalle tilalleen. Siellä kaivautui hän maahan entisen talonsa\nlähettyville arvellen, että jos herrojen valta ulettuukin maan päällä\nkaikkialle, niin se ei uletu maan alle. Mutta hän ei saanut\nrakennukseksi käyttää yhtään kasvavaa puuta, vaan keräsi\ntuulenkaatamia. Samaten hän kaivoi navettansakin maan alle, pitäen\nsiellä 2 lehmää ja lampaita. Hän on rakentanut useita ulkohuoneita,\nmutta kaikki maan alle ja lahoista puista.\n\nUkko syytti sitten kihlakunnanoikeudessa herroja siitä, että nämä\nanastivat hänen viljansa. Hän oli kylvänyt 4 tynnyriä viljaa, paljon\nperunoita y.m., jotka arvioitiin ja herrat tuomittiin maksamaan 800\ntaalaria ja käräjänkäyntikulut. Mutta ennenkuin kihlakunnanoikeus\njulisti tuomion, kävi ukko useasti Tukholmassa valittamassa, sillä\nBoström ei koskaan tullut oikeuteen ja kihlakunnanoikeus selitti,\nettei se asia kuulu ukolle. Ukko ei siihen tyytynyt, hän valitti\nlaamannioikeuteen eikä sanonut tyytyvänsä rahoihin, vaan tahtovansa\ntalonsa takaisin. Tehtaaseen oli sitten tullut uusi patruuna, kreivi\nPosse, joka oli kutsunut ukon luoksensa ja luvannut ukon antaa pitää\ntalon, sillä hän ei tahtonut käräjöidä alustalaistensa kanssa. Mutta\nBoström selitti, ettei hän enää tahtonut olla isännöitsijänä, jos niin\nmeneteltiin, sillä sittenhän kaikki voisivat ryhtyä käräjöimään.\nNyttemmin juttu on ollut laamannioikeudessa ja Boström on tuomittu\nmaksamaan yli 1000 taalaria. Mutta kun ukko ei saanut takaisin\ntaloansa, on hän valittanut kuninkaalliselle majesteetille. Boström on\nselittänyt sopivansa ja maksavansa 100 taalaria enemmän kuin\nlaamannioikeus tuomitsi, mutta Lasse ei ole siihenkään suostunut. Hän\non oleillut toista vuotta Tukholmassa saadakseen asiansa perille\najetuksi. Siellä hän elättää itseänsä työllään ja samaten tekevät\neukko ja lapset täällä, ja näkyvätpä nuo elävän niinkuin muutkin.\nSillä niin kauan kun Lassella oli talo, ei hän koskaan lainannut\nmitään tehtaalta. Itse hän hankki sekä siemenen että syömäviljan.\nÄskettäin hän kirjoitti Rautiaiselle, että tämä tarkastuttaisi tuon\nuuden torpan paikan, sillä hän väitti, että se on niin huono, ettei\nsiinä kukaan voi elää. Rautiainen olikin siellä ja torppa arvioitiin\nkaikkiaan 40 taalarin arvoiseksi. Kyllähän siinä useita peltoja oli,\nmutta useat niin huonoja, että ne arvioitiin 1 taalariksi kappale.\n\nSeuraavana päivänä, joka oli perjantai, syysk. 19:s, oli samaten\nkaunis ilma. Minä laitoin kaikki tavarani matkakuntoon, sillä olin\npäättänyt sinä päivänä jättää Säfsenin. Annoin lukkarille joukon\nlääkkeitä, joista hän kovin kiitteli ja vaikkei hän tahtonut ottaa\nvastaan, jätin hänelle ½ taalaria tavaroitteni säilyttämisestä sillä\naikaa, kun kiertelin pitäjää. »_Eilen illalla_» kun lukkarinmuori tuli\nkotiin Rifalletista oli hän nähnyt karhun aivan lähellä tien vieressä.\nPelästyksissään hän oli juossut koko neljänneksen minkä oli jaksanut.\nHän oli »_juuri nyt_» tullut kotiin ja sydän tykytti vielä aivan\nkamalasti. Hän valitteli surkeasti. Minä annoin 35 tippaa tinctura\nthebaicaa ja hänen miehelleen 45 tippaa. Lukkari luki minulle\ntaalalaisen sepittämän hassunkurisen kirjoituksen häissä morsiamelle\nja sulhaselle luettavaksi, kun pappi ei ollut läsnä, jonka asia oli\npitää aterian jälkeen puhe.\n\nSitten menin pappilaan jäähyväisille. Siellä istui Hedda mamsseli\nsalinportailla hameet korkealle käärittyinä suuri pässi sylissä ja\nreisien välissä keriten sitä lampaankeritsimillä pässin yrittäessä,\nniin jaloistaan kammitsoitu kuin olikin, vapautua ahkerasti laskemalla\nsyliin mustia kahvipavun tapaisia. Minun oli tehtävä kierros ohi tämän\nkuvaelman, mutta jouduin toiseen yhtä hupaiseen. Näin maitokamarin\noven olevan raollaan, joten arvasin jonkun piian olevan siellä voita\nkirnuamassa ja päätin mennä katsomaan, käytettiinkö samaa menetelmää\nkuin meilläkin. Toinen pappilan mamsseli kuori maitoa tavalla, jolle\ntuskin on vertaista. Ensin on minun kerrottava, ettei maitoa säilytetä\nkehloissa ja pytyissä kuten muualla, vaan pienissä laakeissa\nkaukaloissa, joita pidettiin hyllyillä ja vetivät ne kukin parin\nkannun verran. Nyt seisoi siinä mamsseli — hame riisuttuna ja särkin\nhihat kainaloihin asti käärittyinä. Kuoriminen tapahtui siten, että\nhän kumartui kaukalon yli, upotti oikean käsivartensa kyynäspäätä\nmyöten maitoon ja veti sitä hiljaa pintaa pitkin kaukalon päästä\ntoiseen, joten kerma tarttui käsivarteen, josta se lusikalla vedettiin\nkulppiin. Täytyy sanoa, että se tuntui vähän vatsaa mojoavalta; ja kun\nsittemmin kuulin puhuttavan kermasta, muistelin myös eri\nkuorimismenetelmiä. Mutta sukkelasti se kävi ja tarkkaa työtä siitä\ntuli. Kysyin, missä hän oli tuon taidon oppinut. Hän sanoi, että se\noli yleinen Särnassa.\n\nPyysin papilta saada vaihtaa pientä rahaa, mutta hän kehoitti minua\nkääntymään kirkonisännän puoleen. Rautiainen tuli kanssani kirkkoon ja\nvaihtoi yhden taalarin, enempää ei ollut. Kirkossa näin kauniin\nmessupaidan. Siellä oli myöskin vanhoja kirjoja, niiden joukossa\njoukko taulukkoja. Pitäjän asukasluku oli 2040.\n\nTultuani kotiin kertoi lukkarinmuori, miten koko viime viikon ihmiset\nolivat juosseet kyselemässä, koska minä tulisin pitäjältä takaisin. Ja\nhe lausuivat pahoittelunsa siitä, että nyt matkustin. He toivottelivat\nminulle onnea vastaisen varalle ja sanoivat toivovansa päästä Suomeen\ntakaisin — pois sorrosta.\n\n\n\n\n15. PALUUMATKALLA\n\n\nJo klo 11 ap. saavuin Ulriksbergin tehtaalle. Tiellä näin monia\nharkkorautakuormia matkalla Ulriksbergistä Fredriksbergiin. Itse ajoin\ntehtaalle rattaineni, mutta Rautiainen taas ajoi ehdon tahdon\nsuurimmille kiville, jotta rattaat särkyisivät. Hän sanoi, että niin\nhe aina menettelevät, joten, kun keväällä on 12 hyvät työrattaat,\nsyksyllä on jäljellä kahdet tai kolmet. Siten valmistetaan vuosittain\n8 t. 9 uudet rattaat, puhumattakaan vanhoista, jotka korjataan.\nNykyistä pehtoria Morellia väittivät he pahimmaksi pedoksi, mitä\ntäällä milloinkaan oli ollut. Jo edellisellä viikolla olin kuullut\nhänen ruoskineen erästä vaimoa sangen pahoin ja että tämä oli ollut\nnäyttämässä papille, miten häntä oli lyöty; mutta eihän pappi voinut\nauttaa. Morell oli tullut tänne 6—7 vuotta sitten. Edellisessä\npehtorinpaikassaan oli hän kerran ollut häätämässä talonpoikaa. Tämä\nei sanonut mitään niin kauan kuin pehtori heitteli tavaroita\nhuoneesta, mutta kun tämä kajosi kehdossa nukkuvaan lapseen\nheittääkseen senkin ulos, sydämistyi isä siitä, niin että sieppasi\nlaudankappaleen ja läimäytti pehtoria korvalle, niin ettei hän sillä\nkorvallaan tänä päivänä kuule, sillä se meni lopullisesti lukkoon.\nTäällä sain kuulla, että he väijyskelivät ampuakseen hänet. Ennen\nhäntä oli Trana pehtorina, hänkin ilkeä ihminen, mutta ei tämän\nveroinen. Hän hukuttautui Tervalampiin siitä syystä, että patruunat\npanivat hänet viralta, vaikka hän heidän hyväkseen oli uhrannut\nomiakin rahojansa.\n\n_Ulriksbergissä_ oli kotona vain nuori suomalainen mies _Antti\nKallenpoika_, joka oli nainut edellisen kirkkoherran tyttären. Hän oli\nnuori reipas mies — sama, joka ensimmäisenä sunnuntaina istui kirkon\nparvella kanssani. Odottaessani päivällistä katselin tauluja salin\nseinillä. Yksi esitti vanhaa Gravea ja ympärillä oli kirjoitus:\n\n   »Brukspatron Sebastian Grave, f. 1684 d. 25 Dec. gift med Anna\n   Cherson 1729 d. 8 Juli, död 1748 d. 14 Martii»\n\nKuvan alla luki:\n\n   »Jag gläds att vårda få en Faders värda minne,\n   Som tjent i redligt nit sin Gud och fosterland;\n   Han född af Gallisk stam, dock ägde Göthiskt sinne.\n   Fem Bruk, bland vildsint folk, han anlagt med sin hand,\n   I sligder var Han snäll och kände Malmers värde;\n   Han delt åt många råd, bröd och mogna råd beskärde.\n\n   Ulrika Grave.»\n\nPäivällistä söin vanhan rouvan ja vanhan virasta eronneen »patruunan»\nseurassa. Sillä aikaa saapui posti. Postimestarin kirjelmästä näin,\nettä kirjeeni oli lähetetty Suomeen. Täällä sain myös lukea\nsanomalehtiä. Vanha kirjanpitäjä Fahlberg, lukkarin veli, tuli minua\ntehtaan hevosella kyytiin Skattlösbergiin. Mutta ennenkuin menin\npengoin kaikki vanhat kirjat ja paperit löytääkseni ne irtolehdet,\njoita apulainen, maisteri Enborg, väitti täällä säilytettävän ja\njoissa piti olla suomalaisista. Mutta en löytänyt niitä.\n\nOmituisen sopimuksen oli lukkari Björnram, nykyisen edeltäjä, tehnyt\npapin kanssa, pappi nimittäin saisi kantaa hänen tulonsa, leiviskän\nviljaa joka vanhasta talosta, yhteensä 53 leiviskää. Sen sijaan piti\nlukkarin joka sunnuntaiaamuna saada ryyppy viinaa, aamiainen\npappilasta, ½ leiviskää voita ja ½ tynnyriä rukiita. Lukkari oli ollut\nsuuri juomaratti, mutta nykyinen oli saanut alistua edellisen\nsitoumukseen.\n\nTulin ajoissa _Skattlösbergiin_. Siellä oli kotosalla vain vanha\neukko, joka osasi suomea. Hän oli palvellut Ludovikassa, kun eräs ukko\ntuli Suomesta ja valitti Cedercreutzille, että hänet oli ajettu pois\ntalostansa. Hän oli saanut 11 leipää, juuston y.m. eväiksi sekä rahaa,\nja herra oli sanonut: »Mene sinä, ukko, kotiin ja sano pehtorille,\nettä sinä saat asua talossasi». Tapasin täällä Lasse Lassenpojan pojan\nDunderbergistä. Hän oli viisas ja järkevä mies. Katselin kylää. Väki\noli jo kokonaan ruotsalaistunut; ei edes ollut ainoata savupirttiä\njäljellä. Talo, jossa olin yötä, oli likainen kuin sikolätti ja täällä\nnäin ensi kerran, että emäntä keitti puuroa pesemättä pataa. Täällä on\nasunut _Vappuisia_ ja _Liittisiä_, Abborbergissä _Pohjoisia_,\n_Honkaisia_ ja _Vappuisia_, Bingsjöbergissä (Mujalassa) _Mujaisia_,\nJänsenissä _Liittisiä_, Skålkbergissä _Rautiaisia_ ja _Soikkaisia_,\nGrilsåsissa _Kemppaisia_ j.n.e. Kylässä oli 11 taloa ja n. 100 henkeä.\nIsäntäni tuumaili myydä talonsa ja muuttaa Suomeen. Hän kertoi, miten\nmetsänvartijat vähää ennen joulua (kun on juhliksi parasta valmiina)\nkävelevät talosta taloon lahjuksia kantamassa aivan kuin laillisia\nsaataviansa siitä, etteivät ole näitä haastaneet käräjiin tuhkaan\nkylvämisestä miiluamisen jäljille. Heitä on niin monesti sakotettu,\nettä he ovat jo siitä tavasta luopuneet.\n\nSeuraavana päivänä jätin Skattlösbergin. Suo, josta rovasti Boethius\npuhuu, on kaikkiaan 15 tynnyrinalan suuruinen ja siitä on Erik ja\nSamuel Mattssonilla 3 tynnyrinalaa peltona. Kuulin Rifalletissa\nollessani, että Thorsbergissä olisi mies nimeltä Staffan, jolla olisi\njoukko vanhoja asiakirjoja. Menin sinne Roskmoran kautta. Mutta\nhänellä ei ollut mitään tai pelkäsi hän niitä minulle näyttää. Hän\nsanoi Tuomas Juhaninpojalla Näsissä olevan kirjan, jonka tämä oli\njoltakin saanut lainaksi ja siinä puhuttiin näistä suomalaisista.\n\nTänään oli hieman sateinen ja ruma ilma. Mutta eihän koko viime kuussa\nsatanut ennenkuin nyt. Tulin 1 ½ penikulmaa Sunnansjöhön siten, että\nisäntäni maantiellä juosten ajoi hevosta minun ja hänen kirkolle\nmenevän tyttärensä istuessa rattailla. Minä pyrin Gränjebergiin, joka\non Ruotsin suurimpia kaivoksia ja sitten ½ penikulmaa Näsiin\ntiedustelemaan mainittua kirjaa. Sain suomalaisen kyytimiehen mukaani.\nEnsin soudimme yli Vesmanin ja Saxenin, sittemin kävimme jalan. Oli\nollut jo pitkän aikaa pimeä, ennenkuin ennätimme perille.\nBjörnhyttenissä en ollut sisällä, mutta tapasimme pimeässä erään\npalvelustytön, jolta sain kuulla, ettei pehtori Jensen ollut kotona.\nKyytimieheni kuuli heti puheesta, että tyttö oli Säfsenistä, ja hän\nmyönsikin olevansa Gravendalista. Menimme kartanoon, vaikka kello\nolikin jo 9. Eräs mamsseli tahtoi tarjota minulle illallisen, mutta\nminä kielsin. Seuralaiseni sitä vastoin käytti hyväkseen, mitä\ntarjottiin. Minulle valmistettiin vuode ja menin heti nukkumaan.\nSanoin piialle, että hän herättäisi minut kello 5:ltä, sillä tahdoin\nvarhain liikkeelle; mutta hän tuli vasta kello 7, kun jo olin täysin\npukeutunut.\n\nSeuraavana päivänä, sunnuntaina syyskuun 21:ntenä, satoi koko päivän.\nSyötyäni aamiaista menin kaivosvoutia etsimään. Mutta siellä ei ollut\nmuita kotona kuin nuori, kaunis siunatussa tilassa oleva rouva. Hän\nnäytti minulle miehensä kaikki kivennäiskokoelmat, jotka hän oli\nkerännyt kaivoksesta. Niitä säilytettiin suuressa kauniissa kaapissa,\njossa oli lasiovet. Hän lupasi minulle muutamia mineraaleja. Sain\nerään kaivosmiehen mukaani Marnäskaivokseen, Räfhålaan Sjustjernaan ja\nCeciliaan, joista löysin useita kivilajeja. Sitten menin taas\nkaivosvoudin rouvan luo ja sain kaksi haluamaani kiveä. Luulen, että\nolisin häneltä saanut mitä ikinä halusin. Niinpä oli siellä suuri\nkaunis tippu-kalcedon. Kun hän näki minun sitä himoitsevasti\nkatselevan, tahtoi hän välttämättömästi antaa sen minulle, vaikka se\noli koko kokoelman helmi. Niin mielelläni kuin sen olisin tahtonutkin,\nen käyttänyt tilaisuutta hyväkseni, kun pelkäsin hänelle siitä miehen\npuolelta koituvan ikävyyksiä. Kysyin, saisiko siitä katkaista\nkappaleen: »Aivan kernaasti», sanoi hän. ja minä todella taitoin siitä\nkappaleen — mitä olen monesti jälkeenpäin katunut, etenkin\nkun ajattelin hänen tilaansa. Menin uudelleen kaivokseen\njumalanpalveluksen ajaksi mekastamaan. Sateen vuoksi en välittänyt\nmennä Näsiin.\n\nKello 3 tulin Sunnansjöhön. Söin siellä erään velkaisen ja köyhtyneen\nkartanonomistaja Bergmanin luona. Annoin suomalaisen kyytimieheni\nviedä tavarani rannalle, josta sain erään miehen soutamaan\nkirkonkylään. Klo ½ 6 saavuin Gränjen kirkonkylään, joka oli suuri\npunaiseksi maalattuine rakennuksineen. Siellä asui patruunia,\nvuorimiehiä, pappeja ja jos joitakin. Ajoin kievariin, jossa\ntakkavalkean ääressä kuivattelin vaatteitani, sillä olin märkä kuin\nuitettu. Pihalla oli joka sopessa juopuneita miehiä, jotka kiroilivat\nja sadattelivat. Sain kievarin palvelijalta kuulla, että yöllä olisi\ntanssit, joihin minullekin annettiin lupa tulla. Mutta kun satoi, en\nvälittänyt mennä ajatellen, että siellä saattaisi olla pappilan\npiikoja enkä tahtonut, että siitä huhu ennättäisi ennakolta pappilaan,\njonne seuraavana päivänä aioin mennä. Muuten sain kievarissa hyvän\nhuoneen ja ruoan, jonka vuoksi istuin kirjoittamaan päiväkirjaani.\nMutta lopulta oli mentävä nukkumaan, kun kynttilä loppui, eikä koko\ntalossa ollut muuta kuin tuo pieni kynttilänpätkä.\n\nSeuraavanakin päivänä satoi herkeämättä. Istuin kamarissa ja\nkirjoittelin päiväkirjaani aina kello 5 saakka ip. Sitten pukeuduin\nmennäkseni pappilaan tapaamaan kirkkoherra Godeniusta. Tultuani sinne\nkuulin, mikä ilo ja riemu salissa vallitsi: Siellä soi viulu ja\nklaveeri ja kaksi naista lauloi. Menin keittiöön kysymään, missä\nsaisin tavata kirkkoherraa. Muuan tyttäristä, mamsseli Carolina oli\nsiellä ja vei minut yliskamariin. Siellä tapasin hänen isänsä. Hän oli\npitkä ja harvapuheinen mies. Olin kuullut, että hän oli hieman höperö,\nmutta sitä en puheista huomannut. Hän istui siellä yksin sohvalla\nkuunnellen, miten alhaalla mellastettiin. Sanoin kuka olin ja mikä oli\nmatkani syynä j.n.e. En ollut ennättänyt olla kauan, ennenkuin rouva\ntuli pyytämään minua alas. Tulin suureen saliin, jossa näin kaksi\nherraa ja neljä mamsselia. He alkoivat ensin laulaa, mutta se ei\noikein sujunut ja mamsselit tahtoivat tanssia. Mutta kun kukaan ei\nsuoranaisesti minua kehoittanut, en liittynyt joukkoon. Yksi herroista\nsoitti viulua, toiset tanssivat. Vanha rouvakin, senkin silkkipyrstö,\npyöritteli peräänsä niinkuin muutkin kanat. Kaikki katselivat he minua\npitkään ja kuin kysyen, enkö minäkin tahtoisi osallistua leikkiin. En\nollut näkevinänikään, vaan puhelin pastorin apulaisen Vahlbeckin\nkanssa suomalaisista. Hän tuntui järkevältä mieheltä. Kun katrilli oli\ntanssittu loppuun siten, että yksi kolmesta parista muutti tyhjälle\nneljännelle paikalle ja vain yksi kavaljeeri pyörähteli tuon vanhan\nrouva-aluksen kanssa, tuli eräs herroista kehoittelemaan minua\nliittymään tanssijoihin. Se oli kapteeni, kreivi Horn, joka pari\ntuntia sitten oli tullut Lindköpingistä. Hänellä oli täällä maatila,\njota oli tullut vuokraamaan. Hän oli kohtelias eikä suinkaan ylpeä\nherra. Hän pyysi minua viemään terveisiä veljelleen, joka äskettäin\nensi kertaa oli matkustanut Upsalaan yliopistoon opiskelemaan. Meidän\njutellessamme toinenkin herra tuli pyytämään minua tanssiin, ja näin\nmiten tytötkin rukoilevin katsein odottivat vastausta, sillä olinhan\njuuri tullut täysi-ikäiseksi ollen nuorin ja luultavasti myös urhein\nritari. Tuo toinen herra oli entinen maanmittari, nykyinen Saxhyttanin\npehtori nimeltä Dahlman. Hänkin oli äsken tullut vieras, joten kaikki\nolimme talossa outoja. Paitsi talon omia naisia oli siellä vielä\nmamsseli Gustafva Boritz; kaikki iloisia, nauravia ja kepeäjalkaisia\nnaisia. Tekeydyin aluksi tärkeäksi ja esteleväksi, mutta kun kerran\nolin tanssinut ensimmäisen katrillin neiti Boritzin kanssa, tulivat\nkaikki naiset ympärilleni ja kysyivät, olinko Upsalassa oppinut\ntanssimaan. Ja kun selitin, että kyllä se taito Suomessakin osataan,\nniin se heitä hämmästytti suuresti, niin he suoraan sanoivat, etteivät\nsitä uskoneet. Minä puolestani kummastelin ruotsalaisen sivistyneistön\ntietämättömyyttä, oikeammin sanoen suomalaisen kansallisuuden\nhalveksumista. Mutta eihän tämä ollut ensi kerta, kun täälläpäin\nosoitettiin näin karkeata tietämättömyyttä. (Voin esittää toisen\nesimerkin ruotsalaisten tietämättömyydestä ja vieläpä itse\nTukholmasta. Siihen aikaan asui siellä kenraali, kreivi Tavast,\nsyntyperältään suomalainen, jonka puoliso oli ruotsalainen\nvapaaherratar Frisendorff. Heidän luonaan asui pihan puolella kreivin\nsukulainen, nuori suomalainen taiteilija _Magnus von Wright_. Eräänä\niltapäivänä oli siellä joukko vieraita naisia, muiden muassa kaksi\nkreivittären sisarta, jotka viettivät aikaansa lyömällä korttia.\nWright käyskeli edes takaisin huoneessa, mutta asettui lopuksi emännän\ntuolin taa. Ja kun tämän piti lyödä kortti, osoitti von W. sormellaan\ntoista, joka hänen mielestänsä olisi ollut lyötävä. Silloin kuiskasi\ntoinen vapaaherratar toiselle, toki niin että W:kin sen kuuli: »Kah,\nhänhän tuntee kortitkin.» Niiltä ajoilta, jolloin suomen kaarti (tämän\nvuosisadan alussa) oli sijoitettuna Porvooseen, ruotsalaiset upseerit\nkertoivat Tukholmaan palattuansa »daameilleen» hassunkurisia juttuja\nsuomalaisten mamsselien käyttäytymisestä).\n\nTanssin ilonpitoon kuului myöskin se, että minä kerran mamsseli\nCarolina Godeniuksen kanssa juoksin salista — pimeään kamariin; muut\ntulivat perässä. Myöskin Lisette ja Johanna Godeniuksen kanssa tanssin\nuseita kertoja. Sitten aloimme leikkiä. Muun muassa oli musiikin\ntahdissa suoritettava joku tehtävä ja minä onnistuin erinomaisesti\nviedessäni tuolin pöydän luo ja asettaessani siihen kukkaruukun. Minut\nsaatiin jäämään illalliselle, jonka jälkeen vieläkin tanssittiin. Kun\nen pöytään mennessä ottanut härsytysryyppyä, kehuivat kaikki naiset\nminua, sitä enemmän, kun olin ylioppilas ja sellaiselle heidän\nmielestään sopi mikä tahansa.\n\nTehdessäni lähtöä yritti rouva saada minua jäämään muiden herrojen\ntavoin yöksi. Kun en suostunut, pyysi hän minua aamiaiselle, mutta en\nluvannut, ollakseni vapaa. Sain Vahlbäckiltä kievariin lainaksi\n»Grangärdes Församlings minnesbokin» nähdäkseni, oliko siinä mitään\nsuomalaisista. Dahlman lupasi seuraavana päivänä tulla ottamaan selkoa\nminun nuottikokoelmistani.\n\nSeuraavana päivänä nousin varhain ja kopioin yhtä ja toista tuosta\nmuistikirjasta. Siinä luki m.m.:\n\nKirkkoherra Hindrik Lindbom sai kihlakunnantuomari Magnus Joh.\nLundilta kesäk. 3 p:nä 1746 päätöksen, ettei kirkonkylän väki\nsunnuntai-illoin saanut leikkiä eikä tanssia eikä lauantai-iltoina\nsuurin joukoin valvoa ruumiin ääressä, koska siitä kuninkaallisen\nasetuksen mukaisesti seurasi 10 taalarin sakko. —\n\nNimismies Nils Rundbergin esityksestä kesäk. 11 p:nä 1750 määrättiin\nrengeille ja sotamiehille 5 hopeataalarin sakko elleivät pyhä ja\njuhlapäivinä olleet kotona ennen klo 4. — Kesäk. 13 p:nä 1724\nmäärättiin 10 hopeataalarin sakko soittajille ja isännälle, vieraille\nkullekin 5 taalaria.\n\n»Anno 1688 tammik. 22 piti Herra Tri Piispa kenraalitarkastuksen\nGrangärden pitäjässä. Pastori ilmiantoi suomalaisen naisen pitäjässä\nmyyneen olutta ja pyydettiin häntä pitäjästä karkoitettavaksi. —\nPääteltiin: Hänet on ilmiannettava käräjissä ja olut otettava\ntakavarikkoon maaherran määräyksen mukaisesti. Jos Nimismies siihen ei\npuuttua tahdo, ilmiannettakoon Herra Maaherralle.»\n\n»Kysyi Pastori, saisiko hän haudata suomalaisen naisen, jonka Antti\nFinne Finmarkista oli tuonut; hän oli kotoisin Suomesta, oli ollut\nsukulaistensa luona, mutta hänellä ei ollut papinkirjaa.»\n\nInsinööri Dahlman tuli luokseni pyytäen aamiaiselle pappilaan, mutta\nminä en mennyt, sillä tahdoin ensin lukea muistikirjan. Annoin hänelle\njoukon nuotteja ja niin hän meni tiehensä. Vein kirjan pois vasta klo\n10 ja sain samalla nuottini takaisin.\n\nKauan en pappilassa viipynyt, vaikka minua kehoitettiinkin jäämään.\nMaksoin kortteerini, sain hevosen ja jatkoin matkaani. En mennyt\nkauemmaksi kuin Sörgvikiin, jonne oli 1 ¼ penikulmaa. Illansuussa\nmenin kyytimieheni kanssa Limstenin kaivoksia katsomaan. Kievarissa\noli ruokapöytä niin epäsiisti, että töin tuskin saatoin siitä mitään\nnauttia. Rattailta noustessani putosi kelloni maahan ja lasi särkyi.\n\nSeuraavana aamuna satoi hieman, mutta päivemmällä oli kaunis ilma.\nAjettuani 1 7/8 penikulmaa tulin Smedjebackeniin, joka oli kuin pieni\nkaupunki. Siellä kysyttiin minulta passia. Täältä sain oikean\nnahkakaakin kyytihevoseksi; se ontui toista jalkaansa voimatta sitä\npanna maahan. Kyytimies ruoski sitä armottomasti, sillä hän ei\ntiennyt, mitä minun kivisäkkini painoivat. Ne nostin aina itse\nkyytirattailta toiselle, ettei päästäisi selville niiden raskaasta\nsisällöstä. Hevonen väsyikin Stensbossa puolitoista neljännestä ennen\nVesterbytä. Sain uuden virman hevosen, jolla tulin Vikiin. Täällä\ntapasin vanhan nimismiehen, joka puhui paljon viime Suomen sodasta ja\nkehui suomalaisia ruotsalaisia paremmaksi. Täältä en päässyt suoraan\nNordbergiin, kun sinne ei ollut ruunun maantietä, vaan oli ensin\nmentävä penikulma Ansjöflyteriin. Täällä aterioitsin sillä aikaa kuin\nhankittiin reservihevonen. Saatuani hyvän hevosen ja kyytiin reiman\n20-vuotiaan tytön läksin edelleen klo 5 tullen klo 8 Nordbergiin.\n\nNousin varhain seuraavana aamuna ja menin suurustettuani kaivoksia\nkatsomaan saaden joukon uusia mineraaleja. Kello 3:n tienoissa läksin\nHästbackaan, jonne oli 1 ¼ penikulmaa. Tämä kievari oli kuin suuri\nkartano. Isäntä ja emäntä olivat ristiäisissä Islingbergin pappilassa\nja vain palvelijattaret kotona. Niistä oli kolme nuorta, sievää ja\nvikkelää. Minä vähän taputtelin yhtä eteisessä, sillä en uskonut, kun\nhän sanoi olevansa naimisissa, ja että mies juuri katseli minua\nvastapäätä olevan rakennuksen ikkunasta. Perästäpäin sain kuulla, että\ntosiaankin oli niin. Muut tytöt hyppivät, juoksivat, melusivat tehden\njos jonkinlaista ilvettä.\n\nMinun oli odotettava kauan hevosta, kun kestikievari oli poissa ja\ntalonpojat väittivät, ettei hevosia ollut saatavissa. Saadakseni\naikani kulumaan, otin luodikkoni ja menin vanhan ladon luo, piirsin\nsen seinään viidenäyrin lantin kokoisen pilkan, panin pienen puukon\nterän pilkan keskelle, menin 90 askeleen päähän ja ammuin vapaalta\nkädeltä kolme laukausta niin että luodin kappaleet menivät terän\nkummaltakin puolelta pilkkaan. Kyytimiehet töllöttelivät vuoroin minua\nvuoroin toisiaan. Lopulta luulivat he minua poppamieheksi ja\nsilmänkääntäjäksi. Jopa tuli hevonenkin ja minun toivotettiin menevän\nsitä sileätä niin kauas kuin tietä riitti. Mutta nyt ei kukaan\nuskaltanut tulla kyytiin. He suostuttelivat viimein erään nuoren\nvaimon lähtemään. Hänellä oli niin hyvä hevonen, että sitä täytyi\nohjia pidellen kaikin voimin hillitä. Pian suoritimme tuon 1 ½\npenikulman matkan Färnebon pitäjän Islingebyn kievariin. Täältäkin\nsain kunnollisen hevosen Hemmingebohon, josta sain iloisen kyytimiehen\nSalaan. Kuljimme Sätran kaivon ohi ja tie oli tasainen kuin pöytä.\nKaupungin lähettyvillä äkkäsi kyytimieheni ladon katolla suuren pöllön\naivan tien vieressä. Mutta minun ladatessani pyssyä se lensi tiehensä\nja huomasin, että se oli metson kokoinen.\n\nKello 11 illalla tulimme kaupunkiin. En saanut yösijää kievarissa, kun\noli paljon matkustajia, joten minulle neuvottiin toinen paikka. Mutta\nkun sielläkään ei ollut sijaa, oli kievarin mamsselin noustava\nvuoteeltansa ja jätettävä se minun käytettäväkseni. Annoin kyytimiehen\nnukkua kamarini lattialla.\n\nSeuraavana aamuna kävin af Forselleksen luona, jolta sain kivipaketin,\njonka menomatkalla olin jättänyt säilytettäväksi. Vasta kello 3 läksin\nkaupungista tullen kievarin omalla hevosella Söröniin ja Härfstadiin.\nTullessani Brunsätran majataloon oli kello jo ½ 9 illalla. Täällä sain\nkuulla, että metsässä oli paljo rosvoja, jopa 14—15 laumassa ja vain 3\noli saatu kiinni. Kyytimiehet neuvoivat, etten yöllä menisi edemmäksi.\nMutta kun vielä samana iltana tahdoin olla Upsalassa, latasin pyssyni\nja kaivoin matkalaukustani esille pistoolin. Ajoimme hyvää vauhtia 1 ½\npenikulmaa Kölfvaan, jonne tulimme klo 11. Muuttaessani pihalla\ntavaroitani rattailta toisille tuli mies metsästä. Hän pysähtyi\nnähdessään minut ja näytti aikovan kääntyä takaisin. Minä ryntäsin\nsapeli ojossa hänen kimppuunsa ja kysyin, kuka hän oli. Kun hän ei\nvastannut, tartuin kaulukseen viedäkseni hänet taloon. Nyt hän alkoi\npuhua, ja kyytimieheni tuli rytäkkään tuntien miehen lähimmäksi\nnaapurikseen, joka oli juovuspäissään lähtenyt nurkissa maleksimaan.\n\nKuu nousi ja ilma oli mitä ihanin. Ja vaikka kaupunkiin oli 2 ¼\npenikulmaa niin pääsimme virmalla hevosella pian perille. Ajoin\nLinnankatua ja Kuningattarenkatua torille, pysähtyen apteekin\nedustalle. Kyytimiehen ja hevosen jätin muutamien kauppakojujen taa ja\nmenin apteekin ovelle koputtelemaan. Weber nousi vuoteeltaan ja kysyi,\nmitä halusin. Minä muutin ääntäni ja pyysin vähän voidetta. Mutta hän\ntunsi ääneni, sytytti tulen ja laski minut sisälle.\n\nHäneltä sain nyt kuulla, että asuntoni isäntä, kultaseppä Berg vastoin\nsitoumusta oli vuokrannut kolmannen kamarini professori Geijerille,\njoka asui samassa talossa ja että hän olisi ilman Weberin väliintuloa\nvaokrannut vielä muutkin huoneeni. Minulle oli tullut 8 kirjettä\nSuomesta: 4 isältäni, yksi sisareltani, Poppiukselta, Sjögreniltä,\nArvidssonilta ja Hällströmiltä. Isäni kirjeistä näin, että hän oli\nsaanut minun kirjeeni Salasta, Falunista ja Glitteråsta ja että hän\noli lukenut minun arvosteluni Literatur-Tidningistä sekä runoni\nPoetisk kalenderista. Niitä hän ei moittinut eikä kiittänyt, luulipa\nvain, etten niitä itse ollut kirjoittanut.\n\nKun tänään vatsani oli tuntunut vähän kipeältä, otin aimo ryypyn\nvatsaa vahvistavia tippoja, se olikin ensimmäinen ja viimeinen koko\nmatkallani. Weber kertoi myöskin, että leipuri Lund oli minua varten\npitänyt pienen villakoiran pennun, Saukon. Ajoin sitten kortteeriini,\nannoin nostaa tavarani kamariini, missä kyytimiehenikin sai lattialla\nyötilan. Jumalan kiitos, katon alla oltiin; mutta mieleni oli paha\nsiitä, että hänen hyvä hevosensa sai seisoa ulkona sateessa.\n\nSiis olin syyskuun 26:ntena onnellisesti jälleen Upsalassa tehtyäni\nTaalain suomalaismetsiin matkan, jolle läksin kesäkuun 27:ntenä. Se\nsiis oli yhteen menoon kestänyt kolme kuukautta. Mitä kaikkia tietoja\nminä näistä suomalaisista sain, pidän toistaiseksi omina hyvinäni,\nkosk'ei kukaan niistä ole välittänyt.\n\n[Kuva: _K. A. Gottlund v. 1853._]\n\n\n\n\nSUOMENTAJAN LAATIMIA LISÄYKSIÄ JA SELITYKSIÄ\n\n\n_Siv. 1._ Otavan I osan esipuheessa, ss. XIII—XV, Gottlund samaan\ntapaan kuin tässä matkakertomuksessa tekee selkoa siitä, miten hän\njoutui matkalle. Gottlund oli syntynyt Ruotsinpyhtään pappilassa\nhelmikuun 24 p. 1796, itse hän tosin teoksessaan Läsning för finnar,\ns. 408, kirjoittaa »på min 70:de födelsedag den 28 Februari».\nYlioppilaaksi hän tuli Porvoon lukiosta maalisk. 5 p. 1814 antautuen\nharjoittamaan matemaattis-luonnontieteellisiä opintoja. Hän kuunteli\nmyöskin luentoja sielutieteestä, uuden testamentin alkukielestä ja\nVergiliuksesta. Kevätlukukauden lopulla 1815 G. otti Turun yliopiston\nrehtorilta todistuksen jatkaakseen opiskelua Upsalassa. Ennenkuin\nlähti Upsalaan, palasi hän kotiinsa Juvalle keräten syyskuusta 1815\nkesäkuuhun 1816 siellä kansanrunoutta. Hänen tänä aikana saamansa\nsaalis käsitti kaikkiaan n. 150 loitsua, 100 vanhaa ja 50 uutta runoa,\n50 laulua sekä joukon taikoja, sananlaskuja ja muistiinpanoja häistä\nja hautajaisista. Hän oli siis kerännyt suuremman kokoelman\nkansanrunoutta kuin tiettävästi kukaan ennen häntä. Oltuaan vuoden\nkotonaan lähti hän heinäk. 16 p. 1816 Ruotsiin ottaen mukaansa m.m.\nrunokokoelmansa. Upsalaan hän saapui elokuun alussa ja kirjoitti\nnimensä yliopiston matrikkeliin saman kuun 13:ntena. Täällä hän jatkoi\naluksi luonnontieteellisiä opintojaan, mutta kuunteli myös filosofian\nlatinan ja kreikan luentoja. Isälleen hän kirjoittaa: »Luulen, ettei\nkukaan koko akatemiassa kuuntele niin monia luentoja.» Hän kertoo\nnousevansa klo 3:lta aamulla ja valvovansa klo 9—11 illalla.\n(Kirjeenjäljennös päiväkirjassa 9. X. 1816). Upsalassa oleili silloin\nniin suuri joukko suomalaisia, että he muodostivat eri osakunnan\n(nation) omine kuraattoreineen ja inspehtoreineen. Vv. 1801—22\nopiskeli Upsalassa 86 suomalaista. V. 1824 lakkautettiin Suomalainen\nosakunta (Finska nationen).\n\nKirjeessään isälleen sekä Abraham Poppiukselle G. kertoo, että\nsuomalaiset ovat »irstaita velikultia» (liderliga krabater), jotka\nkulkevat »kellarista kellariin», joten monesta ei ole suomalaiselle\nkansakunnalle kunniaa. Senpä vuoksi hän sanoo mieluummin\nseurustelevansa ulkomaalaisten kanssa.\n\n_Siv. 1—2_ puhuu G. tutustumisestaan _Palmbladiin_ ja _Atterbomiin_.\nVilhelm Fredrik Palmblad oli syntynyt 1788, tuli ylioppilaaksi 1806,\nmaisteriksi 1815, dosentiksi 1822. Hän oli maantieteilijä,\nhistorioitsija, sanomalehtimies ja politikko. Osti 1810 akateemisen\nkirjapainon, s.v. Phosphoros lehden, Poetisk kalenderin 1811, Svensk\nLiteratur-Tidningin v. 1813.\n\nPer Daniel _Atterbom_ on Ruotsin kirjallisuuden merkkimiehiä. Hän oli\nsyntynyt v. 1790, yliopp. 1805. Hän perusti v. 1808 »Aurora»-seuran\nollen Palmbladin ohella sen etevin jäsen. Hän toimitti vv. 1810—22\nPoetisk kalenderia ja myöskin Svensk Literatur-Tidningiä.\n»Phosphoros», josta G. puhuu, alkoi ilmestyä v. 1810. Se edusti\nuusromantiikkaa, jota Atterbom-Palmbladin suuntaa lehden mukaan\nnimitettiin fosforistiseksi, vastakohtana järkeilevälle\nkustavilaiselle ja akateemiselle kirjallisuuden suunnalle. _Friedrich\nRühsin_ teos »Finland und seine Bewohner» ilmestyi alkuaan saksaksi\nLeipzigissä v. 1809. Gottlund arvosteli v.v. 1811—12 julkaistua\nruotsalaista käännöstä »Finland och Dess Invånare».\n\nMyöskin n.s. göötiläisen koulun aatteisiin tutustuminen saattoi antaa\nG:lle virikettä runonkeräyksiin ja matkoihin. Göötiläisen koulun\nmiehet ihailivat alkuperäistä »turmeltumatonta» kansanluonnetta,\nvoimaa ja kuntoa sekä sankarirunoutta ja tarustoa.\n\nPäiväkirjassaan 1.3. 1815 G. kertoo ostaneensa göötiläisten\naikakauskirjan »Idunin» ja paria kuukautta myöhemmin Atterbomin\nPoetisk kalenderin useita vuosikertoja. Upsalaan tultuaan hän osti\nSvensk Literatur-Tidningin ja Phosphoroksen vuosikertoja. Palmbladiin\nG. tutustui sattumoilta akateemisessa kirjapainossa elok. 31 p. 1816\nja kertoo päiväkirjassaan P:n kanssa puhuneensa laajasti\nkirjallisuudesta sekä politiikasta ja eronneensa hänestä hyvänä\ntuttavana. Elok. 30 p. 1816 hän kirjoittaa isälleen (päiväkirjassa\nkirjeen jäljennös) olevansa Palmbladin ja Atterbomin hyvä tuttava ja\nheidän välityksellään tutustuneensa muihinkin kirjailijoihin.\nAtterbomista hän kirjoittaa Poppiukselle 5. II. 1816: »Se on yxi ajvan\nhiljainen miesi, ja emine taidan ymertä, mitenkä hän on nin suuret\nkiäntymyxet (omhvälfningar) Ruotsin laulamuxessa (Poesie) matkan\nsaatana. Hän on pannuna kumaxi, ette ne ej Turussa ovat pitänä pareman\nhuolen, oman maan asiojsta, vajka ne kylle joka vuosi kirjuttavat\ndisputationit Saxan ja Graekan kielen välillä, nin ej hyö millonka\nantavat omasta kielestä tiedon. Vaan tähä myö liiton ette ej suomen\nmaan tietymys (Litterat.) mejden syyn kautta pitä hävittämän, vaan\npiteme me ajkana myöten nin paljoin kuin mejden voimassa on site\njulista ja ylösvalista.»\n\nGottlund sanoo, leikillisesti (s. 2) nelisen kuukautta oleiltuaan\nUpsalassa seisoneensa toisella jalallaan runotarten alueella, toisella\nsurvaisseensa syvälle viisauden lähteeseen. Syksyllä 1816 hän vei\nrunojansa Atterbomin ja Palmbladin nähtäväksi ja sai pari savolaista\nmaalaiselämää kuvaavaa runoansa julkaistuksi Poetisk kalenderissa.\nSeuraavan vuoden kalenteriin hyväksyttiin vain yksi hänen runonsa,\nmutta Bruzeliuksen toimittamaan »Kalender för Damer» otettiin kolme\nG:n runoa: »Det sista afskedet», »Mitt femtonde år» ja »Väinämöinens\nHarpa». Runot ilmestyivät kielivirheet korjattuina ja oudot sanat\nkarsittuina. Pitkäveteisiä ne ovat, mutta mielikuvituksen lentoa\nniissä on.\n\nGottlundilla siis oli alun pitäen menestystä Upsalan huomattavimmissa\nkirjallisissa piireissä, vaikka olikin vasta 20:n ikäinen. Niissä\nkeskusteltiin usein maamme oloista ja kansanrunoudesta. Gottlund\nnäyttää esiintyneen suomalaisena asiantuntijana. Ei siis ole kumma,\nettä Palmblad maaliskuussa 1817 pyysi nuorukaista arvostelemaan\nsaksalaisen oppineen teosta. Matkaa suomalaismetsiin Gottlund näyttää\nsuunnitelleen jo aikaisemmin ja ehkä hän oli Rühsin teoksenkin lukenut\njo varhemmin, sillä jo tammik. 15 p. 1817 kirjoitti hän isälleen\naikovansa kesällä matkustaa Taalaihin.\n\nRühs on saanut tietonsa Ruotsin metsäsuomalaisista etupäässä Porthanin\nkirjoituksesta: »Om de på svenska sidan boende Finnar», (Åbo Tidningar\n1793, n:ot 5—8, 10, 13, 14, 32, 49, 52), Rühs esittää ne saksalaisessa\npainoksessa liitteenä: »Von den finländischen Colonisten in Schweden\nund Norwegen»: I Von den an verschiedenen Stellen in Schweden\nwohnenden Finländern, ss. 407—417 ja II Von den Finländern in\nNorwegen, ss. 417—420. Norjan suomalaisista on Rühs käyttänyt\nlähteitä: »A. C. Smith beskrivelse over Trysild Praestgjild i Agger\nhuusstift i Norge» ja »E. Pontoppidan naturl. Historie v. Norwegen I.»\n\n_Siv. 3_ sanoo G. etsineensä vain Rühsin käyttämää\nlähdekirjallisuutta. Sitä paitsi löysi hän Fernowin teoksesta\n»Beskrifning öfver Värmland» ja Hülphersin kirjasta »Dalresan»\nmuutamia tietoja suomalaisten asuinpaikoista.\n\nSamalla sivulla Gottlund kertoo tiedustelleensa tuttaviltansa\nmetsäsuomalaisista. Päiväkirjassa 29. XI. 1816 lukee: »Mine mänin\nPastor Sundströmin luona, hän haasteli kaikilaisista ja hänen matkansa\nVermlandissa, johon asukat hän ki[it]ti ja mitänke hän on Carlstadissa\nlöytenyt suomalaisia». Tammik. 15 p. 1817 hän kirjoittaa isälleen:\n»Olen tutustunut erääseen nuoreen Restadiukseen, Liman pastorin\npoikaan Taalaista. Siinä seurakunnassa lienee kokonainen\nsuomalaisseutu.»\n\n_Ss. 5—6_ ja _9_ mainittu _Höckert_ on Fredr. Vilh. Höckert, synt. 16.\nVII. 1798, yliopp. Turussa 6. II. 1816, Upsalassa 13. X. 1816. Isä oli\nkauppias Vaasassa.\n\n_Siv. 6_ ja toistamiseen _s. 281_ puhutaan Saukosta, »laajalti\nkuulusta» villakoirasta. Vermlannin matkallaan oli G:lla mukanaan\nkaksi lintukoiraa ja temppuja tekemään opetettu Saukko. Laajalti\nkuuluksi tuli Saukko vielä kuolemansakin kautta. Se sai väkivaltaisen\nkuoleman ja Gottlund riiteli tappajalta 100 taalaria, »joka summa teki\nOtavan julkaisemisen mahdolliseksi».\n\nMatkavarustuksiin kuului myöskin kirjoituslaatta (plån). 1800-luvun\nalkupuolella käytettiin muistikirjan tapaista laattaa, jossa oli\nmuutama levy, joiden pinnat oli niin valmistettu, että niihin saattoi\nkirjoittaa kuten rihvelitaululle ja sitten pyyhkiä ne uudelleen\ntyhjiksi.\n\n_Siv. 9_ mainilaan, ellä G. ennen matkalle lähtöään luki viimeisen\nkorjausvedoksen Svensk Literatur-Tidningin 25:nteen numeroon ja\nensimmäisen 26:nteen. 25:s numero on päivätty lauantaina kesäk. 21:nä,\njoten mainittu viikkolehti näyttää ilmestyneen ainakin viikkoa\nmyöhemmin päiväystään. Arvostelu pysähtyi 26:nteen, kesäk. 28:nnen\npäivän numeroon, ja jatkoi arvostelija sitä vasta matkalta palattuaan\n49:nnessä, jouluk. 6:nnen p:n, numerossa. Kahdessa viimeisessä\nnumerossa onkin jo hieman G:n matkallaan saamia tietoja.\n\nTämä yhdeksättäkymmentä tiheään painettua palstaa pitkä arvostelu\nruotsinmaalaisessa kirjallisessa lehdessä on siksi huomattava, että on\nsyytä sitä selostaa.\n\nLaajimmin puhutaan siinä suomalaisesta jumalaistarustosta ja\nkansanrunoudesta. Onpa siinä 23 suomenkielistä otetta vanhoista\nrunoistammekin, yhteensä 150 suomenkielistä säettä ruotsinkielisine\nkäännöksineen. Rühs väittää, nojautuen Porthaniin, ettei suomalaisissa\nhistoriallisissa runoissa ole ainoatakaan, joka on uskonpuhdistuksen\naikaa vanhempi. Gottlund kysyy, miten Rühs sitten selittää\nVäinämöisen, Joukkavaisen sekä Kalevan pojat, jotka viimeksimainitut\nsankarit tarujen tietämän mukaan tekivät retken Garda-Riikiin,\nHiienväet j.n.e. Hänen mielestään ei Suomen suvun muinaisuutta ole\netsittävä Ruotsin vanhoista tarunomaisista lähteistä, vaan\nsuomalaisten omista muistitiedoista. Rühs väittää, että viisikielinen,\nteräskielinen kantele on vanhempi soitin kuin jouhikantele.\n»Ilmoittaja luulisi päinvastoin. Osaksi sen vuoksi, että jälkimmäinen\ntekotavaltaan on yksinkertaisempi, mikä tavallisesti on vanhemmuuden\nmerkki, osaksi siksi, että jouhikielet Suomessa ovat vanhempia kuin\nteräs- tahi messinkikielet. Ja vihdoin itse kanteleen nimikin näyttää\nsitä todistavan. Se johtunee sanasta _kanta_, freqventatiivimuoto\nkantele (bära ofta). Luultavasti kantoivat ensimmäiset runolaulajat\n(bardit) aina harppuansa mukanansa, jolloin jokainen, joka ei tuota\nsoitinta tuntenut, kysyi: »Mitäs kantelet?» (kannat), josta ehkä\nkantele nimitys sai alkunsa. Tämä on sitä luultavampaa, kun\njouhikanteleessa on ikäänkuin varta vasten tehty ripa (handtag) ja\nsitä on mukavampi kuljettaa kuin kanteletta. Kun sittemmin keksittiin\nmessinkikielet, oli välttämätöntä tehdä niiden välillä ero ja niin\ntoista alettiin nimittää jouhikanteleeksi (tagelharpa). Pohjoisissa\nmaakunnissa sitäkin vieläkin nimitettään kanteleeksi.\n\nTekijän kuvaamia teräskieliä ei ilmoittaja ole nähnyt Savossa eikä\nKarjalassa.» Sanoopa G. kuulleensa jouhikolla soitetun venäläisiä\nkatrillejakin sekä nähneensä herrasväen käyttäneen taitavaa\njouhikonsoittajaa joulukemuissaan. Niinikään hän ei pidä Väinämöistä\nkanteleen keksijänä, sillä tämän isä, Kaleva, opetti V:tä kanteletta\nsoittamaan. Väinämöisestähän sanotaan vain, että hän itse teki\nkanteleen ja mestarillisesti osasi sitä käyttää. Jos hän olisi ollut\nsen keksijä, niin se olisi vasta silloin saanut nimensä. Mutta niinhän\nei ollut asianlaita. Kun kaikki kokoontuivat suloista soittoa\nkuuntelemaan, kysyivät he: »Mist' on kantele kotoisin?». Ja kun\nkysyttiin samaten nauloista, kielistä ja pohjasta, niin oli tietysti\nennenkin nähty tuollainen soitin, kun osien nimetkin tiedettiin eikä\nluultu, kuten amerikkalaiset ensi kerran nähdessään ratsastajan, että\nsekä mies että hevonen kuuluivat samaan eläimeen. Ja tuskinpa edes\ntavallisella jouhikanteleella olisi ollut sellaista viehätysvoimaa,\nellei siinä olisi ollut erikoisia kieliä, jotka Väinämöinen ehkä oli\nsaanut merimatkoillaan, metallikieliä, joista muutamat luulivat, että\nne olivat »Hiuksista Hiien hirven, Karvoista Merikateen», toiset\n»Jouhista hyvän orihin, Lemmon varsan vahteista.» Muutamat arvelivat,\nettä ne olivat »Siian suonista sinisen, Hiuksista Hiijen-Neijon»\nj.n.e.\n\nGottlundin arvostelu, joka muodostaa kokonaisen teoksen on suurimmaksi\nosaksi ikäänkuin täydennys Gananderin mytologiaan ja Porthanin\nkirjoituksiin ja sisältää varteen otettavia tietoja ja sen ajan\nmittapuuta käyttäen hyviä huomioita. Niinikään oikoo hän monilukuisia\nRühsin erehdyttäviä historiallisia, maantieteellisiä ja\nkansatieteellisiä tietoja. Tuskinpa kukaan muu silloin olisi pystynyt\nkirjoittamaan sellaista arvostelua — vaikka Gottlund esittääkin monta\nharhaväitettä.\n\nTämä arvostelu on kaikkine tietoineen joutunut unhoon ainoastaan\nnuorukaisen profeetalliset sanat suomalaisten runojen arvosta ovat\njääneet yleiseen tietoisuuteen. Hän ennustaa tuon upsalalaisen lehden\n25:nnessä numerossa (palstalla 394) ennen matkaansa: »Jos Suomen\nnuoret kirjailijat (sillä vanhemmista tässä kohden tuskin lienee\nsuurta toivomisen varaa) enemmän huolehtisivat synnyinmaansa\ntuotteista ja koettaisivat hoitaa ja kehittää kotimaansa\nkirjallisuutta — mikä työala aukenisikaan heidän ponnistuksilleen! He\nlöytäisivät siitä kohtia, joita he turhaan etsivät ulkomaan\nkirjallisuudesta — meneepä arvostelija niinkin pitkälle, että väittää:\nJos koottaisiin vanhat laulut ja niistä muodostettaisiin järjestetty\nkokonaisuus, syntyipä niistä sitten eepos, draama tahi mikä hyvänsä,\nniin siitä voisi tulla uusi Homeros, Ossian tahi Niebelungenlied. Ja\nylistettynä Suomen Kansallisuus voisi omaperäisyytensä loistossa ja\nkunniassa, tuntien itsenäisyytensä ja oman kehityksensä kunnian\nsädekehän koristamana herättää sekä nykyajan että jälkimaailman\nihmettelyä. Arvostelija tunnustaa, ettei hän milloinkaan ole aikaansa\nkäyttänyt paremmin kuin silloin, kun hän keräsi näitä arvaamattoman\nkalliita esi-isien laulujen jäännöksiä, joissa on kätkettynä paljon\nelämänviisautta ja kauneutta.»\n\nAlamuistutuksessa hän huomauttaa: »Älköön väitettäkö, että arvostelija\ntuntuu näkevän näissä lauluissa enemmän kuin niissä todellisuudessa\non. Sillä hän, joka antoi linnulle kielen luojansa ylistämistä varten,\nantoi myös ihmiselle sydämen, jossa pyhimmät tunteet itävät, jossa\naavistus taivaallisista mysteerioista on kätkettynä. Tunteet muuttuvat\nrunouden kultaiseksi virraksi, laulun rusohohteisiksi aalloiksi ja\nsadun hämäriksi maailmoiksi.»\n\n_Ss. 9, 280—1_ mainittu Weber lienee ollut juvalaisen majurin (ks. s.\n11.) poika Berndt Gottlieb Weber, syntynyt Viipurissa 1799. Hän\nluultavasti v. 1817 kävi koulua Upsalassa ja ehkä samalla palveli\napteekissa. Hän tuli Upsalassa ylioppilaaksi 13. VI. 1821.\n\n_Ss. 9—10_ mainittu pieni kokoelma suomalaisia runoja tarkoittaa vasta\nseuraavana vuona heinäkuussa ilmestynyttä vanhoja runoja sisältävää\n»Pieniä Runoja Suomen poijille ratoxi I», joka sisältää 10 runoa.\nToinen osa ilmestyi v. 1821 tulijaisiksi Vermlannin suomalaisille.\n\n_Ss. 12—14_ mainittu kreivi Schwerin, Vänrikki Stoolissa ylistetyn\nVilhelm von Schwerinin isä Fredrik Bogistaus oli Gottlundin Salassa\nkäynnin aikana 53:n ikäinen. Hän oli ollut upseerina v:sta 1777, mutta\nerosi sotapalveluksesta v. 1784, suoritti papintutkinnon ja tuli Salan\nkirkkoherraksi v. 1788. Hän herätti Ruotsin valtiopäivillä suurta\nhuomiota kuuluen n.s. oppositsioniin. Gottlund mainitsee, että kreivi\nv:n 1823 valtiopäivillä puolsi metsäsuomalaisten anomusta.\n\n_Ss. 27—31._ Svartnäsin ruukki on Svartnäsin neljänneksessä, joka\nkuului Svärdsjön pitäjään Itä-Taalaissa. Hülphers väittää kirjassaan\ntuon neljänneksen kokonaan olevan »Finnmarkia» (s. 462). G. kertoo\nteoksessaan »Läsning för finnar» (ss. 126—7) jokseenkin samalla\ntavoin, miten hän tapasi ensimmäiset suomea puhuvat metsäsuomalaiset.\nVieläpä muististaan lisää jonkun pikkupiirteen lähes puolta vuosisataa\nmyöhemmin. Niinpä hän sanoo ensiksi saaneensa suomea puhumaan vanhan\nukon (s. 29) ulkomuodosta, »Viimein tein saman kysymyksen suomeksi,\nkääntyen vanhan ukon puoleen, jolla oli vaalean kellertävä,\nsuorrukkeinen (stripigt) tukka, aivan kuin aito hämäläisellä vanhaa\njuurta.» En malta olla liittämättä toista G:n tässä yhteydessä\nkertomaa juttua Ruotsin suomalaisten suomen kielen puhumisesta\nTukholmassa:\n\n»Olin eräänä iltana kutsunut luokseni muutamia ystäviäni, m.m.\nkuninkaallisen musiikkiakatemian sihteerin O. Draken y.m.\ntukholmalaisia. Tämä tapahtui tammik. 9 p. 1831. Olin saman päivän\naamuna käynyt n.s. Helsinglannin kortteerissa (Helsinge qvarteren)\nheinätorilla kuulostaakseni Norrlannin talonpojilta, eikö heidän\njoukossaan ollut Norrlannin suomalaisia. Siellä tapasin rahvasta\nHelsinglannin, Ångermanlannin ja Gestriklannin suomalaismetsistä. He\nolivat tulleet voita, palttina- ja liinakudoksiaan kauppaamaan\npääkaupunkiin. Tapasin vanhan tuttavan Itä-Taalain Orsan metsistäkin.\nHänellä oli lintukuorma kaupattavana. Kaikki nämä suomalaiset Ruotsin\neri maakunnista ja kansallisissa pukimissaan kutsuin illaksi luokseni\n— he tietysti eivät toisiaan tunteneet. Tarkoitukseni oli saada\ntietoja heidän kotiseuduiltansa. Luonani asui niinä aikoina Vermlannin\nsuomalainen Erkki Juhonpoika Soikkainen Gunnarskogin Bogenen kylästä.\nNämä olivat vähitellen koolla ja keskustelimme aluksi jonnin joutavia\nruotsiksi. Ovi aukeni hiljaa, ja kaksi Tornion suomalaista astui\nsisälle. Toinen oli talollinen Tuomas Hannunpoika Poikela Rovaniemeltä\n(sama, joka 1863 tuli valtiopäivämiehenä Helsinkiin). Olin heiltä\nmuutamia päiviä varhemmin ostanut lohta ja voita ja he tulivat nyt\nsaataviansa perimään. Että minä ja hämäläinen Nordensvan, joka myös\noli luonani, puhuttelimme noita Suomen miehiä suomeksi, sitä ei kukaan\nihmetellyt. Mutta hupaisaa oli nähdä, miten eri maakuntien Ruotsin\nsuomalaiset höristelivät korviaan ja jäivät suut auki töllistelemään.\nLuultavasti he eivät koskaan ennen olleet kuulleet n.s. Suomen suomea\nja sitä paitsi he yleisesti uskoivat (kuten papit olivat uskotelleet),\nettei heidän kieltänsä enää kukaan suomalainen ymmärrä. Kun olin\nhetkisen pakinoinut Tornion ukkojen kanssa, alkoi vermlantilainenkin\nsuomeksi puuttua puheisiimme ja sitten Orsan taalalainen,\nHelsinglannin Ofvanåkerin qvarnbergiläinen; lyhyesti sanoen kaikki\nsuomalaiset alkoivat puhua suomea. Kaikki muuttuvat kuin taikasauvan\nkoskettamina täysin puhtaiksi suomalaisiksi. Drake ja muut herrat\neivät tienneet mitä uskoa — niin oliko edes enää omiin korviinsa\nuskomista, sillä käden käänteissä he tunsivat olevansa »vieraassa\njoukossa». Helsinglantilaisten joukossa oli pari ruotsalaista\nrahvaanmiestä. He mahtoivat uskoa, että nyt piru oli päässyt\nvalloilleen, kun sekä oikealta että vasemmalta kuului vain vierailla\nkielillä puhumista, josta ei ymmärtänyt niin halaistua sanaa. Eräs\nheistä kääntyi lopulta lähimmän naapurinsa puoleen, ja vaikka tämäkin\noli talonpoika, sai hän nyt kielentaitoisena uuden arvonimen, kun\nruotsalainen kysyi: »Suomeako _herrat_ puhuvat?»\n\nKun huomasimme ruotsalaisen vaiteliaina joutuneen hämilleen, emme\ntahtoneet kauemmin koetella heidän kärsivällisyyttänsä, jonka vuoksi\nuudelleen aloimme puhua ruotsia. Ja kah! Oli kuin aurinko olisi\nalkanut heille loistaa, kuin olisivat he tavanneet entisiä kadotettuja\nystäviänsä.» (Läsning för finnar, ss. 127—8).\n\n_S. 40_ y.m. puhuu G., miten suomalaisilta on riistetty heidän\nsukunimensäkin, joten niitä ei tavata kirkonkirjoissa eikä missään\nasiakirjoissa. P. Nordman mainitsee väitöskirjassaan, että Östmarkin\nkirkonkirjassa v. 1821 tavataan suomalaisia sukunimiä. Gottlund kertoo\npäiväkirjassaan yöllä jouluk. toista päivää vasten kirjoittaneensa\npappilasta lainaamiinsa kirkonkirjoihin suomalaisille heidän oikeat\nsukunimensä. Kun kesäk. 1905 tämän matkakuvauksen suomentaja tuli\nÖstmarkin kirkonkylään, käväisi hän pappilassa. Havaitsin, että\nGottlund todella oli omakätisesti antanut suomalaisille perheille\nniiden oikeat sukunimet ja siis puhunut päiväkirjassaan totta. Ruotsin\npapit eivät liene kirjoihin kirjoittaneet ainoatakaan metsäsuomalaisen\nsuomalaista nimeä.\n\n_S. 54._ _Anna Tikkaisesta_ on alkuperäisessä päiväkirjassa merkintä:\n— »oli yx vanha akka yli 70 astajka vanha joka luki muutamia\nLoihtejta, joka minä myös sajn kirjotta ylös.» Runokokoelmassa on Anna\nTikkaiselta saaduiksi merkitty 3 loitsua: käärmen luku, ammuksissa ja\nsätkä »kujn lasten sivuja kolotta.» Ensimmäiseen runoon on ruotsiksi\nmerkitty: »Anna Kajsan tytär Tikkajnen Spaksjöstä eli Hynnilän kylästä\nSvardsjön Suomalaismetsistä. 74 vanha leski, kuullut 71-vuotiaalta\näidiltänsä.»\n\n_Siv. 73._ G. kertoo (Läsning för finnar, s. 384), eltä mainittu\nSorolaisen (Ericus Erici) katekismus oli ainoa suomenkielinen kirja,\nminkä hän tapasi Itä-Taalain ja Helsinglannin suomalaismetsissä.\nViitalan kylän ruotsinkielisen nimen hän tässä kirjoittaa\n»Björnmossen». Metsäsuomalaisten suomenkielisistä kirjoista ks. s:n\n198 selityksistä!\n\n_S. 76._ Uddhvassin runoista on päiväkirjassa merkintä: »Uddhvass\nlaulo myös minun ejste yx laulu, Hiri läxi hipsut, joka minä\nkirjuttin, niistä mujsta ej oli suur luku.»\n\n_Siv. 95—6._ Qvarnbergin (Kasakan) seuduilla vallitsevasta\nnälänhädästä G. samaan suuntaan kuin tässä ja lisäten useita\nesimerkkejä kertoo kirjoituksessaan »Den successiva verkan, eller\nföljderna, af svält och hunger.» (Läsning för finnar, ss. 192—202.)\n\n_Ss. 129—30._ Metsäsuomalaisten sanoo G. kirjoituksessaan Finlands\nAllmänna Tidningissä (1852 n:o 176) käyttävän kolmeatoista lajia\npettu- ja hätäleipää. »Paukkuheinä» on meidän tavallinen »Silone\nnutans eli Cuculus Behen» (Läsning för finnar s. 195).\n\n_S. 129._ Juho _Korpilta_ sai G. kaksi runoa, runon »Kokkoiseni\nlintuiseni» ja »Hämeen kävijän».\n\n_S. 135._ Lehtomäellä sai G. myöskin kansanrunoutta. 30 p. on merkitty\n_Pekka Ollinpoika Härköjseltä_ saaduksi pakkasen luku ja arvoitusluku\nja seuraavana päivänä _Kustaa Kasakalta_ kaksi runoa, nimittäin kenkiä\npaulottaessa ja ruokaa suuhun pistäessä.\n\n_S. 140_ mainitsee G. erään eukon Thomasgårdissa laulaneen runoja.\nPäiväkirjassa on merkintä: »Kävälin Thomasgårdarne, ette saaha sille\nakalta uloskirjottaa hänän Runoja.» Hän sai runot. »Siitä kiiten\nKiesustani», laulajaksi merkitty »Hustru Maria Persdotter», samaten\n»Tuoppi tuotu, toinen juotu» ja karjanluvun sekä karhun loitsun.\n\n_Siv. 164—5._ _Boëthiuksen_ vastaus vuorivouti Ol. _Grasille_ (G.\njulkaisi sen Mnemosynen syyskuun n:ossa 1821) ei näytä olevan\nleikinlaskua, vaikka siinä onkin leikkisiä käänteitä. Lyhyt selostus\nsiitä ei haitanne:\n\nEnnen Aasain Ruotsiin tuloa, lähivuosisatoina ennen Kristuksen\nsyntymää, asui Ruotsissa suomalaisia ja lappalaisia. He vetäytyivät\nAasain saavuttua vuoristoihin ja itään päin Suomeen. Metsäsuomalaiset\novat myöhempiä tulokkaita. Varhaisimmat heistä ovat Eerikki pyhän\najoilta. Hän jätti ruotsalaisia Suomeen ja toi suomalaisia Ruotsiin.\nMyöhempi muutto alkoi Sigismundin ja Kaarle IX:n aikana, jolloin\nSuomesta lähti talonpoikia Flemmingin vainoja pakoon. Grangårdessä on\n21 suomalaiskylää. Muutamat niistä ovat suuria, (kuten Skattlösberget,\nHjerpberget, Bringsjöberget, Rifallet j.n.e.) toiset pieniä, niissä on\nvain jokunen torppa. Suomalaisia on Grangårdessä n. 1 500 henkeä. He\novat vakavia, hyviä ja työteliäitä ja asuvat savupirteissä. Puhtaus on\nerinomainen. »Pappien eukot ostavat mieluummin voita suomalaisämmiltä,\nsillä se on hyvin valmistettua ja heidän puuastiansa ovat puhtaita ja\nvalkoisia kuin valkea luu.» Lihaa he syövät vain pyhäruokana,\nteurastavat vuosittain ainoastaan 2—3 vuohta ja joskus vanhan lehmän.\nHärkiä ei kivikkoisten maiden vuoksi ole, mutta hevosia sysien ajoa\nvarten. Juomana käytetään vedellä sekoitettua piimää, rieskaa maitoa\nannetaan vain lapsille. Tupakalle he ovat persoja. Kun viinankeitto\noli luvallista, polttivat suomalaiset jouluksi ja pääsiäiseksi 2—3\nleiviskää viljaa viinaksi, mutta eivät helluntaiksi eivätkä muulloin,\npaitsi häitä varten. Mieluummin he keittävät olutta. Viinapullo on\nnaisillakin aina kohtutaudin (modersjuka) varalle. Se vaivaa useimpia\nnaisia, jotka ovat synnyttäneet, koska ensimmäistä synnytystä on\nhoidettu huonosti. Tähän lääkeviinaan sekoittavat he useita aineita\n(baggsöta, libsticka, bäfvergäll, hvitlök etc.) ja nauttivat sitä\nveteen sekoitettuna. Suomalaiset ovat varakkaampia kuin vuorimiehet.\n»Svebeliuksen katkismuksen kysymyksiin vastatessaan eivät he jää\nkestään muista jäljelle, vaan osoittavat vastauksissaan sukkeluutta ja\nhilpeyttä.»\n\n»Saunankäynti tapahtuu _commune_, miehet ja naiset, nuoret ja vanhat\n_sine discrimine sexus_. Sitä on koetettu saada käytännöstä\npoistetuksi puhumalla säädyllisyydestä, kunniasta, pahennuksesta y.m.,\nmutta turhaan. Samaten he käyttäytyvät uidessaan järvissä, jonne he\nmenevät joukolla toisiaan käsistä pidellen.»\n\n»Yöpuille menevät vanhimmat perimmälle, ensin ukko ja akka, sitten\npoika ja miniä, tytär ja vävy, sitten lapset ja palvelijat. Kaikki\nmenevät vuoteelle ilki alastomina ja _sine pudore_. He elävät kuin\nAatami ja Eeva, joista Mooses sanoo: Ja he olivat alasti ja ei he\nhävenneet. Eihän tuo tapahtune ilman että jossakin paikassa tapahtunee\nkutemista, kun nuoriso makailee _tare_alla (lec_tare_). Silti ei\ntäällä näy äpäriä enemmän kuin muuallakaan ja — _ut quimus, quando ut\nvolumus non licet_, sanoo Terentius.»\n\nHeidän pukunsa on samanlainen kuin vuorimiehien, heidän kanssaan\nsolmivat he avioliittojakin, mutta 40—50 vuotta sitten oli toisin.\nKielensä ovat suomalaiset jo unohtaneet, joten vain vanhat puhuvat\nkeskenään suomea; 10—20 vuoden kuluttua suomen kieli on metsiltä\nhävinnyt.\n\nTämän Boëthiuksen kirjeen varusti G. omilla 17 palstan laajuisilla\nmuistutuksillaan (palstat 274—290, Mnemosyne 1821). Niissä ei ole\nsanottavia lisiä käsillä olevaan matkakertomukseen.\n\n_S. 198._ Kirjassa »Läsning för finnar» on muutamia täydentäviä\ntietoja metsäsuomalaisten suomenkielisistä kirjoista. Siinä lukee:\n»Kun sunnuntaina elok. 24:ntenä 1817 Malungin Tyngsjössä kyselin\nlukuisasti saapuvilla olevilta suomalaisilta, omistivatko he\nsuomalaisia kirjoja, he aluksi kielsivat. Mutta kun useimmat olivat\npoistuneet ja niiden mukana ruotsalaiset, joita sattumoilta oli\njoukossa, tuli _Niilo Matinpoika Keäriäinen_ kaikessa ystävyydessä\nluokseni ja kertoi, että hänellä oli suomalainen kirja. Sitä hän ei\nollut uskaltanut kertoa ruotsalaisten ollessa läsnä. Hänellä oli se\nkätkössä pirttinsä portaitten alla, sillä pirtissä hän sitä ei\nrohjennut säilyttää. Se oli Joh. Arndtin Paradisin Yrtti-Tarha,\npainettu Tukholmassa 1732. Kirjan hän oli saanut _Antti Kalainen_\nnimiseltä suomalaiselta, joka oli tullut Suomesta ja ollut kalastajana\nUddeholmassa v. 1782, mutta tämäkin oli vain aivan salaa uskaltanut\nsitä lukea.\n\nSamaten oli laita Vermlannin suomalaismetsissä, jossa tapasin vanhan\nsuomalaisen virsikirjan siekaleita. Ja Fryxänden läntisillä metsillä\nomisti talonpoika _Matti Hämäläinen_ vajalehtisen suomalaisen raamatun\n(ainoan, minkä matkoillani näin). Kun jouluk. 13:ntena 1821 tulin\nDalbyn _Nikkarilaan_ (Makkartjärn), valitteli isäntäni, joka ei\nosannut ruotsin sanaa, että seurakunnan apulaispappi L. Modin 3 vuotta\nsitten oli vienyt tuon raamatun muka lukeaksensa sitä (ainoan noilta\nmetsiltä), mutta ettei hän sitä ollut antanut takaisin, vaikka\nomistaja oli useasti pyytänyt. Kun saman kuun 30:ntenä kävin\npappilassa, näin tosiaankin sen tomuisena alimmaisena papin\nkirjahyllyllä. Hän vastasi kysymyksiini sen johdosta, että rahvas saa\nmieluummin oppia lukemaan ruotsia (jota se ei edes ymmärtänyt). Minä\nhankin muutaman kuukauden kuluttua Suomesta uuden raamatun tilalle,\nvieläpä monia kappaleita kaikkialle suomalaismetsiin.»\n\nSamaan menoon kertoo G., miten suomen kielen sorto meni niin pitkälle,\nettä suomalaisia Vermlannissa vangittiin ja sakotettiin sen johdosta,\nettä he »isiltänsä perityllä kielellä» pyhittivät lepopäivää lukemalla\nlukuja suomalaisesta raamatusta. Niin kävi ylioppilas Antti\nVestlingin, joka v. 1818 piti saarnan Fryxänden Stengårdsutskogissa.\nHänet vangitutti apulainen Althar Borgsängin kylässä ja lähetti\nKarlstadiin, missä hänet laskettiin vapaalle jalalle. Talonpoika\n_Matti Hämäläistä_ Fryxänden Lekvattnetin kylästä kielsi papisto\nsuomalaisille naapureilleen lukemasta raamattua. Syyksi kieltoon\nilmoitettiin, että hän luki raamattua — sunnuntaina! Gottlund\nmainitsee vielä pari muutakin esimerkkiä ja sanoo voivansa luetella\nuseampiakin.\n\n_Ss. 199—202._ Tarinoita Pekka _Hakkaraisesta_ on julkaissut m.m.,\nVäinö Wallin (Voionmaa) kirjasessa Metsäsuomalaiset Ruotsissa, ss.\n40—3.\n\n_Siv. 217._ Tässä kirjoittaa Gottlund tärkeän Samporunon sanelijan\nnimen _Turpiainen_, mutta runotoisintoon on merkitty sanelijaksi »Maja\nHindricksdoter Turpoinen, en gammal gumma i Säfsens kyrkoby den 30\nAug. 1817.» Tältä sai hän myöskin yhden laulun ja ruotsinkielisen\nloitsun »Mot ormhugg» (käärmeen puremalle). Tulen synty on myöskin\nTurpoisen sanelema.\n\n_Siv. 219_ sanoo G. kirjoittaneensa muistiin, useita loitsuja.\nPäiväkirjassa on muistiinpano: »1 p. Mond. Nousin varrhajn ylös, ja\nmänin muutamiin tojsiin vanhon akkojn luona joilta minä sajn muutamia\nlukuja.» Runovihkoon on merkitty täältä saaduiksi: »Ormhugg»,\nNiukahduksen luku, Pistoksen sanat, Ähky, Käärmeen loitsu ja Puun\njälki. 5 ensiksi mainittua lukua on sanellut _Katarina Jansdotter\nHelsojnen_, vanha eukko Säfsenin kirkonkylästä, viimeksi mainitun 91\nv:n vanha _Kirsti Sakrisdotter Puurojnen_, niin ikään samasta kylästä.\n\n_Siv. 223._ Erik Juhaninpoika Ronkaiselta on runovihkossa\nruotsinkieliset loitsut: Verensulku, Niukahdus, Kateen luku, Koin luku\nja suomenkielinen Pistoksen luku.\n\n_Siv. 225._ Opinteille joutuneistä metsäsuomalaisista kirjoittaa\nGottlund (Läsning för finnar ss. 37 alimuistutuksessa):\n\n»Moni Ruotsin metsäsuomalaisen poika on opiskellut Upsalassa ja tullut\npapiksi. Mutta sen sijaan, että olisivat palvelleet suomalaisia\nheimoveljiään he ovat nämä hylänneet. Luovuttuaan alkuperäisistä\nsuomalaisista sukunimistään ja otettuaan niiden sijaan ruotsalaiset he\novat hakeneet papeiksi ruotsalaisiin seutuihin. Sellaisia luopioita\neli vielä minunkin aikanani. Mutta heistä ei ole tullut yksinomaan\npappeja — moni muukin valtakunnan kuuluisa ja mainehikas mies on\nlähtöisin näistä suomalaismetsistä. Tukholman kuninkaallisen\ntiedeakatemian, Lundin Fysiografisen seuran jäsen y.m. _Daniel Persson\nThunberg_ oli alkuaan vain suomalaispoika kotoisin Thunjöstä\n(siitä hän otti nimen Thunberg), Ångermanlannin Thorsåkerin\nsuomalaismetsistä. Hänen neronlahjansa herättivät jo hänen ollessaan\n11 vanha pitäjän kirkkoherran huomiota, niin että tämä omalla\nkustannuksellaan lähetti hänet Hernösandin kouluun. Sen sekä\nlukiokurssin poika suoritti kunnialla ja pääsi Upsalan yliopistoon\nantautuen aluksi opiskelemaan itämaisia kieliä, mutta ryhtyi sitten\nopiskelemaan teknillisiä tieteitä. Ollessaan ylioppilaana Falunissa\npalveluksessa tulivat hänen mekaniset lahjansa tunnetuiksi siten, että\nhän keksi jonkunlaisen sahaus- ja karhitsemiskoneen (sågnings- och\nharfningsmaskin), jonka hän täällä sommitteli. Nautittuaan kahtena\nvuonna Polheimin yksityistä opetusta hallitus valitsi hänet ainoaksi\nmieheksi, jolle uskottiin Ehrensvärdin johdolla laivatelakkain\nrakentaminen Viaporin laivastoa varten. Tuon työn suoritti hän\nkaikkien tyydytykseksi ja omaksi sekä maanmiestensä ikuiseksi\nkunniaksi. Sitten hän matkusteli Suomea ristiin rastiin saattaakseen\nmaanviljelyksen paremmalle kannalle ja suorittaakseen järvien y.m.\nkorkeusmittauksia kaivaus- ynnä kanavoimistöitä varten. Valtiopäivät\nmääräsivät hänet jalkamaan Polheimin suunnitelmia ja suorittamaan työt\nTrollhättanissa. Hän myös antoi Karlstadin laivatelakalle sen nykyisen\nmuodon ja kunnon. Hänen töitänsä ovat niinikään Söderköpingin\nkanavoimistyöt ja Lyckebyn vesireitti, puhumattakaan monista muista.\n(Ks. Memoria Danielis Thunbergi; Math. Nordbergi Opuscula Acad. T. 1.\ns. 1—39). Tästä Thunbergistäkin on sanottava samaten kuin muistakin\nRuotsin suomalaisista ja meistä itsestämme. He yleistä mielipidettä\nnoudattaen halveksivat itseänsä ja suomalaista äidinkieltänsä, kunnes\ntulivat minun kanssani tekemisiin, jolloin liekki äkkiä leimahti\ntuhkasta.»\n\n_Siv. 233—4._ _Antti Matinpoika Siikaiselta_ (Bisen) sai G. loitsut:\n»Mot ledverk», »Mot vrede» ja »Madon luvun.»\n\n_Siv. 237._ Päiväkirjassa on lisäys: »Kujn tulin saunasta, nin minä\nannon häjtä lukea minun äjstä suomalajsia ja ruohtalajsia lojhtejta.»\n— »_Hindrik Pers. Siikajnen_ ej tajtana suome vaan luuki ilman että\nymmertä. Se sanoi yhen Lapin sanone hänellä näjtä sanoja» Myllymäeltä\non 5 suomenkielistä ja 3 ruotsinkielistä loitsua.\n\n_Siv. 262._ Kreeta _Puuroinen_ saneli paitsi pakkasen lukua muutamia\nruotsalaisia loitsuja sekä »Vihneen» luvun, kyyn ja käärmeen jäljille.\nOtan pari näytettä Gottlundin alkuperäisestä oikeinkirjoitustavasta:\n\n   »Kyyn jälät\n\n   Sinä synnyit pimeässä\n   Ennen kujn kuu nousi\n   Ja päivä valkeni\n   Kiväjssä kitisämässä\n   Kannajsissa kahisemassa.»\n\n   »Kärmän jälkiä\n\n   Konna nukkujj kalliolla\n   Kuola juoxi konnan kiasta\n   Santa Pietar tuli käuven\n   Loj tuola Herralla hänki\n   Pajun karvan näköjnen\n   Kajki karvan näköjnen\n   Muaa matalavajnen\n   Kivillen vojjenuxe\n   Huaavan paranaxi.»\n\nNämä olivatkin viimeiset runomuistiinpanot tällä matkalla. Kaikkiaan\nGottlund kirjoitti papereihinsa tällä matkallaan n. 50 runoa, loitsua\nja laulua.\n\nTämän matkakuvauksen ruotsinkielinen nimi on: »C. A. Gottlund's Dagbok\nöfver dess resor på Finnskogarna i Sverige och Norrige åren 1817 och\n1821.»\n\nMainittakoon lopuksi, että paikannimien ja muidenkin erisnimien\nkirjoituksessa on melkoista häilyväisyyttä ja epäjohdonmukaisuutta.\nOikea kirjoitustapa ei nykyään enää ole Suomesta käsin todettavissa,\nkun monia nimiä ei tavata kartoissa, sillä useat suomalaiskylät ovat\nhävinneet tahi nimet muutetut toisiksi.\n\nKirjaan liittyvän kartan on piirtänyt rouva _Inkeri Ollila_.\n\n\n\n\nViitteet:\n\n\n[1] Oli näet Porvoon lukiossa tapana vv. 1810—13, että nuoriso\nmatkustaessaan juhannukseksi kotiin, köytti hattunsa ympärille vihreän\nvahakankaan päällystäksi ja sen päälle vielä vihreän silkkiharson, jos\ntahtoi olla muodin mukainen.\n\n[2] Tämä käy yksiin Hülphersin tietojen kanssa. Hän sanoo s. 135:\n»Suomalaisasutus on 3 penikulmaa kirkolta. Entisaikoina mainitaan vain\n3 naapuria, mutta nykyään on 32 ruokakuntaa». Kysymys on vain siitä,\ntarkoitetaanko naapureilla 3 nykyistä kylää: Finbacka, Bingsjö ja\nDalstuga.\n\n[3] Hülpherskin mainitsee s. 138 sellaisen noidan luolan Enbergskärnan\nlänsipuolella. Minun on ehkä mainittava, että kertomuksia peikoista\ntavataan joka maakunnassa, mutta Taalaissa ne ovat tuoreessa\nmuistissa, joten luulisi niillä tarkoitettavan muinaista\ntodella elänyttä kansaa, josta vain taruja on jäänyt muistiin.\nTässä yhteydessä voinen mainita, että Rättvikin vanhan kirkon toisessa\nvaskipallossa on kuvattuna pyhä Olavi uskonnon edistäjänä, toisessa\npallossa noita nimeltä _Skalle_ pitäen kirvestä kädessään. Ja kirves\non vieläkin pitäjän vaakunassa. Kun ei tuosta noidasta ole mitään\nkertomusta luulisin sen esittävän suomalaista _Lallia_, joka aina\nkuvataan kirvestä pitäen merkkinä siitä, että hän on kristinopin\nvihollinen, joten siis tässäkin myytti noidista johtuu suomalaisesta\nhistoriallisesta aiheesta. (Tähän voi verrata Brennerin v. 1671\npiirtämää kopiota Isonkyrön kirkosta, jotka annoin litografeerata\nOtavan 3:tta osaa varten.)\n\n[4] Helsinglannissa käytetään joskus sanaa _böle_, joka meillä\nruotsalaisten asumassa Uudenmaan osassa liittyy moniin kylännimiin.\n\n[5] Tämä Henrik Gustaf Ulfsparre oli syntynyt 1737, kuoli 21/4 1822,\n(siis 80 ikäinen), oli ollut luutnanttina Taalain rykmentissä ja asui\nsamoin kuin von Zweigbergh Noretbergin luutnantin virkatalossa.\n\n[6] Minua on näitä muistiinpanojani jälkeenpäin silmäillessäni\nhuvittanut vielä 50 vuoden kuluttua ottaa selko tuosta naisesta.\nMorasta helmik. 19 p. 1874 saamastani kirjeestä ja vertaamalla Anrepin\n»Ättar-taflor»iin näen, että hänen oma nimensä oli _Christina\nVilhelmina Fahnehjelm_, synt. Äppelbossa Tiblen kappalaisen talossa\n20/11 1773 (hän siis oli 20 vuotta minua vanhempi), meni avioliittoon\n22/4 1805 Taalain rykmentin luutnantin _Carl Johan von Zweigberghin_\nkanssa majurin virkatalossa. Tytär Christina Johanna, joka 1816 muutti\nisänsä kanssa Lindköpingiin. Äiti muutti 1824 Leksandiin. Kuoli siellä\n3/12 1854.\n\n[7] Kalsesaali on vuoren nimi.\n\n[8] Olof Gransell, synt. Grangårdissä maalisk. 23 p. 1771, isä\ntalonpoika. Opiskeli Upsalassa 1796, vihitty papiksi 1799, apulaisena\nVenjanissa, Grytnäsissä y.m.; vihdoin Hedemoran komministeri. Kuoli\nhelmik. 22 p 1817. (vrt. Vesterås Stifts Herdaminne af J. F.\nMuncktell, III s. 28).\n\n[9] Olof Grandell, synt. Grangärdissä elok. 6 p. 1734, kuoll. 1783.\nIsä vuorityömies Antti Ollinpoika, äiti Briita Ollintytär. Opiskeli\n1758 Upsalassa, filos. maist. 1761, teol. kand. 1764, vihitty papiksi\n1766, tuomiokirkon toimitsija Vesteråsissa 1767—81, v.t. pastori\n1771—2, supremus collega oppilaitoksessa 1777, konrektor 1779, rehtori\n1781 (Muncktell, I s. 382).\n\n[10] Maisteri Johan Gerén, synt. Grangärdissä Rifalletissa\nvarattomista vuorityöläisistä syysk. 9 p. 1753, kuoll. kesäk. 30 p.\n1817. Kasvatettiin aluksi isän ammattiin ja alkoi aikuisena opiskella\nmennen 24:n ikäisenä Upsalaan. Fil. kand. 1786, maist. 1788, vihitty\nsamana v. papiksi, v.t. kirkkoherra Ramsbergissä 1801, Grangärdissä\n1802, Oressa 1803.\n\n[11] Minun ei tarvitse huomauttaa, että tämä tarina, kuten\nkansantarinat yleensä, ovat mielikuvituksen-omaisia, niitä on\nmuovaillut _licentia poetica_, mutta ne on silti sellaisenaan\nmerkittävä muistiin.\n\n[12] Ks. Otava II, s. XII ja Helsing. Tidningar 1862 n:ot 204, 208.\n\n[13] Niin lienee käynyt lopulta F. M. Franzeninkin.\n\n\u003Ctb>\n\nDigitoijan huomio tekijänoikeuksista: Alkuperäisessä kirjassa on\nliitteenä kartta jonka otsikkona on \"Gottlundin matka-alue\".  Kartan\ntekijä on Inkeri Ollila, mutta tekijänoikeudet jäivät epäselviksi,\njoten kartta on jätetty pois.  Muut kuvat ja piirrokset on mukana,\nniiden tekijöitä ei ole ilmoitettu.\n\n\n\n"]