[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f0B7agU-hiXFDfwPHr6Dj2PtYIxE2yvNIDpTokCt88IU":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":28,"gutenbergTranslators":29,"gutenbergDownloadCount":30,"aiDescription":31,"preamble":32,"content":33},3395,"Skandinavian metsäsuomalaisten vaiheet","Salminen, Väinö",1880,1947,"3395-salminen-vaino-skandinavian-metsasuomalaisten-vaiheet","3395__Salminen_Väinö__Skandinavian_metsäsuomalaisten_vaiheet",null,"tietokirja",[],[],"fi",1909,25182,172284,false,75319,[22,23],"Ethnology -- Sweden","Forest Finns",[25,26,27],"History - Early Modern (c. 1450-1750)","History - European","History - Medieval/Middle Ages","\"Skandinavian metsäsuomalaisten vaiheet\" by Väinö Salminen is a historical account written in the early 20th century. The text delves into the history of Finnish settlers in Scandinavia, focusing particularly on their migration to Sweden and the subsequent development of communities in various wooded regions. It highlights the challenges faced by these settlers against the backdrop of socio-political tensions and the natural landscape of their new homeland.  The opening of the work introduces the migration of Finnish people into Sweden, particularly during the late 1500s and early 1600s. It describes the reasons behind their movement, which included the overcrowding in Finland, searching for better agricultural land, and escaping wars and harsher living conditions. Salminen provides vivid descriptions of the early experiences of these settlers as they encountered dense forests and established homes, emphasizing their struggles for survival through farming, hunting, and building new communities. The narrative also touches on their interactions with local Swedish populations, weaving in stories of resilience and cultural identity among the Finnish migrants. (This is an automatically generated summary.)",[],372,"Salmisen teos tarkastelee Skandinaviaan, erityisesti Ruotsin ja Norjan metsäseuduille 1500-luvulta alkaen muuttaneiden metsäsuomalaisten historiaa. Se kuvaa kaskiviljelijöiden elämää, uudisraivaustyötä ja suomalaisen perinteen säilymistä syrjäisillä saloilla.","Väinö Salmisen 'Skandinavian metsäsuomalaisten vaiheet' on Projekti\nLönnrotin julkaisu n:o 3395. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa\nettä sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan\nvapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Petteri Pitkänen ja Projekti Lönnrot.","SKANDINAVIAN METSÄSUOMALAISTEN VAIHEET\n\nEsittänyt\n\nVäinö Salminen\n\n\nKansalaiskirjasto 7.\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nSuomalainen Kustannus-Osakeyhtiö Kansa,\n1909.\n\n\n\n\n\n\n[Kuva: MÄK-MATIN SAVUPIRTTI JA KEITTOKOTA. ÖSTMARKIN HOLLANNISSA 1905.\nVäinö S—n valok.]\n\nRuotsalaiset ovat kansoittaneet Suomen edullisimpia alueita, Uudenmaan\nja Pohjanlahden rannikkoseutuja; suomalaiset sitävastoin ovat\nRuotsissa viljelykselle valloittaneet maan karuimpia ja metsäisimpiä\nseutuja, Norrbottenissa sekä Värmlannin tienoilla. He ovat aivan\nSkandinavian sydämessä suorittaneet työn, josta eräs ruotsalainen\nsanoo: „Suomalaiset ovat suorittaneet kauniin kappaleen maamme\nraivaamisesta, ruotsalaiset eivät olisi voineet tunkeutua näihin\nmetsiin, asustaa ja viljellä niitä muulla tavoin kuin vähitellen\nleviten viljellyltä alueelta askel askeleelta metsiin. Suomalaiset\nsitävastoin ovat aikaansaaneet tämän Herkuleen työn, vaikka heillä ei\nole ollut tukenansa mitään vanhaa asutusta.“\n\nUutisviljelijä ja tienraivaaja usein unohdetaan vanhoja vainioita\nkynnettäessä. Niinpä on käynyt kohta jäljettömiin keski-Skandinavian\nsaloilta kadonneiden metsäsuomalaistenkin. On edes meidän heimolaisten\njohdateltava mieliimme keskuudestamme häipyneiden esi-isien vaiheita,\nvaikkakin ne Ruotsin laajimmissakin historioissa miltei vaitiololla\nsivuutetaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJo varhain siirtelivät Ruotsin kuninkaat suomalaista sotaväkeä ja\ntyövoimaa emämaahan, ja siirtyi sinne tietenkin moni muutenkin\nitselleen toimeentuloa etsimään. Kustaa Vaasan hallitusajan lopulla\noli Ruotsissa siksi yleisesti suomeapuhuvia seppinä, työläisinä y.m.,\nettä kuningas v. 1556 saattoi kirjoittaa Upsalan voudille, että\nvenäläisiä ja karjalaisia vankeja on tarkasti vartioitava, sillä\nheidän on helppo paeta, kun osaavat suomea.[1]\n\nVuonna 1530 kerrotaan talonpojista, jotka myivät vuoriteollisuuden\nharjoittajille harjanteilla kasvattamaansa ruista 12 äyriin\ntynnyriltä.[2] On siis mahdollista, että jo keskiajan lopulla jokunen\nsuomalainen oli mennyt kaskia kaatelemaan Pohjanlahden tuolle puolen,\nsillä näyttää siltä kuin tarkoitettaisiin noilla vuori-rukiilla\nkaskessa kasvatettua viljaa. Ja jos taas tämä pitää paikkansa, niin\nolivat kaskenkaatajat ehkä suomalaisia, sillä ruotsalaisilla ei tuo\nviljelystapa ollut suuresti käytännössä. Mutta vasta 1500-luvun\nloppupuoliskolla suuntautui maastamme keski-Skandinaviaan oikea\nsiirtolaistulva. Siirtolaiset olivat suurimmaksi osaksi kotoisin\nSavosta ja pohjois-Hämeestä, jokunen osa myös Karjalasta sekä\nPohjanmaalta. Etenkin mainitaan useiden olleen Rautalammin tienoilta.\nEräiden kerrotaan tulleen „Suomen Turusta“ vieläpä aina Aunuksestakin\nasti.\n\nSyistä miksi suomalaiset jättivät kotimaansa ei ole varsin varmoja\ntietoja. Arvattavasti ei Suomen sisämaissa ollut enää tarpeeksi tilaa\nmielin määrin kaskia kaataa. Sillä etenkin savolaiset olivat 1550\nvaiheilla tottuneet kuninkaan kehoituksesta siirtymään uusille aloille\nkeski-Suomeen erämaita kansoittamaan sekä helpolla saamaan omikseen\navaria metsämaita, kaskiviljelyksellä niissä elääksensä. Kun oli\nkuultu että Ruotsin sydänmaillakin oli laajoja kuninkaan omistamia\nkorpia, teki mieli lähteä sinnekin yrittelemään onneaan.\n\nMoni voimaa uhkuva uros ehkä tahtoi myös lähteä merten tuolle puolen\nsiksi, ettei kotinurkissa tuntunut parempaa elämää valkenevan. Meidän\npäivinä on noiden samaisten luonteiden ihanne Amerikan kultamaa;\nsilloin eli mielikuvituksissa rauhaisat, koskemattomat salot, joiden\nkeskeen toivottiin saatavan raataa niin laajalti halmeita lainehtimaan\nkuin vain hartian väellä kukin pystyi.\n\nSitäpaitsi oli maamme uuden ajan alussa alinomaisena sotatantereena.\nArveluttavaa oli yritteliästen kaskenkaadolla eläjäin tunkeutua\nRautalammin ja Viitasaaren tienoilta kauemmas koillista ja itää kohti,\nsillä venäläiset tekivät ryöstöretkiä maamme keskiosiinkin saakka,\npolttaen ja surmaten mitä eteen sattui. Kaiken lisäksi tuli vielä,\nettä suomalaisilla oli, kuten Kaarle herttua kirjoittaa kuninkaalle\n1580, syytä valittaa „suurta vääryyttä ja väkivaltaa, jota sekä\nkuninkaan voudit että heidän palvelijansa rahvaalle tekivät“. Niinpä\nMalungan suomalaiset vielä viime vuosisadan alussa tiesivät kertoa,\nettä esi-isät „läksivät Suomesta sen eistä että niille oli niin paha\nmaaherra“.[3] Nuijasodan johdosta myöskin sadat perheet jättivät\nkotimaansa.\n\nKoko 1500-luvun loppupuoli oli hallituksella päiväjärjestyksessä\nerämaiden asuttaminen. Kustaa Vaasa tuon liikkeen pani alulle ja hänen\npoikansa Kaarle sitä jatkoi. Etenkin oli hänestä tärkeätä maan\npuolustuksen vuoksi saada Norjan rajaseutu asutuksi. Arvellaan\nVärmlannin metsien muinen olleen asuttuja, mutta että 1350 tienoilla\nraivonnut musta surma olisi väestön hävittänyt miltei kokonaan, joten\nsuuri osa maata muuttui parissa vuosisadassa autioksi erämaaksi. Nyt\ntahtoi Kaarle herttua saada nuo metsät kansoitetuiksi ja veroa\ntuottaviksi. Vuonna 1579 julisti hän ensimäisen kirjelmänsä, jossa\nlupaa seitsemän verovapaata vuotta kaikille, jotka perustavat\nuutistaloja herttuakunnassa oleville asumattomille aloille, kuten\nVärmlannin n. s. \"kahdentoista\" ja \"kymmenen penikulman metsiin\". Pari\nvuotta myöhemmin kehoitteli Kaarle uudelleen kirjelmässä tilattomia\nvaltakunnan asukkaita siirtymään metsille, luvaten uutisasukkaille\nantaa siemen-avustustakin.\n\nTuskin muut kuin suomalaiset sanottavasti seurasivat kehoituksia.\nHeille tuli se mitä otollisimpaan aikaan ja joukottain alkoi\nsydänmaalaisia samoilla Ruotsiin. Sen huomaa siitäkin, että jo 1583\noli tarpeen, niinkuin herttua Kaarlen aikuisista papereista näkyy,\nlaatia „Eräs kaavake suomalaisia varten, jotka ovat torppia itselleen\nraivanneet ja alkaneet rakentaa“. Siinä sanotaan m.m.:\n\n— — „Koska N. N. on alkanut raivata ja rakentaa torppaa — — niin\nolemme suosiollisesti sallinneet, että hän saa sen pitää ja sitä\nviljellä — — — verovapaana ja rasituksitta kuusi vuotta, jonka jälkeen\nse lasketaan verolle — —. Samaten saavat hänen lapsensa ja\njälkeläisensä kukin vuorostaan omistaa saman torpan.“\n\nSamanlaiset ehdot annettiin suomalaisille mihin Kaarlen herttuakunnan\nosaan tahansa tahtoivat asettua. Ja niinpä tulvi hämäläisiä ja\nsavolaisia yli ja ympäri Pohjanlahden. Kaarlen (kuningas Kaarle IX)\naikana tapaamme heitä Värmlannin, Näriken, Södermanlannin, Medelpadin,\nÅngermanlannin, Gestriklannin sekä Helsinglannin saloilla, siis\nRuotsin seitsemässä maakunnassa.\n\nKerran kansan keskuudessa vauhtiin päässyt liike ei niinkään nopeasti\nlakkaa. Kun Suomen sydänmaille tuli suotuisia sanomia oloista meren\ntuolla puolen, kiihdyttivät ne siirtolaisuutta. Niinpä muuttoa jatkui\nyhä Kaarle IX:nen kuoltuakin Kustaa II Aadolfin ja kuningatar\nKristiinan aikana, etenkin Taalaihin ja Helsinglantiin, niin että\nsuomalaisia 1600-luvun lopulla oli levinnyt noin 150 pitäjään Ruotsiin\nja Norjaan. Värmlannissa tavataan suomalaisia 40 pitäjässä, Taalaissa\n29, Helsinglannissa 16, Södermanlannissa 12 j. n. e. Norjan puolelle\nheitä levisi 1600 tienoilla etenkin Värmlannista. Norjan suomalaisalue\nalkoi Kristianian kohdalta rajalla ja jatkui pohjoiseen n. 15\npenikulman pituisena kaistaleena. Eri aikoina muuttaneiden luvun\nsaattaa ehkä arvioida 4 000—5 000. Suomalaisia sukunimiä laskee\nGottlund kaikkiaan 280, mutta huomauttaa etteivät hänen luettelonsa\nsuinkaan ole täydelliset ja ettei monella ollut eri sukunimeä. Monella\nsuvulla myös oli samanlaisia nimiä, vaikkakin olivat aivan eri\nperhekuntia.[4] Yksin Värmlannissa asuvien suomalaisten lukumäärää voi\npitää melkoisena, kun jo vuonna 1644 „muutamien satojen suomalaisten“\nkerrotaan Värmlannin nostoväessä ottaneen osaa maakunnan\npuolustamiseen tanskalaisia vastaan. Vasta kuusitoistasataluvun\npuoliväliin mennessä siirtolaisuus miltei kokonaan lakkasi. Syynä on\nkaiketi, että kotimaahan saapui sanomia, miten ruotsalaiset heitä\nalkoivat vainota. Kerrotaanpa kumminkin parista vielä 1809 v:n sodan\naikana lystikkäästi tapahtuneesta Taalaihin muutosta: Pari suomalaista\nsotamiestä joutui Ruotsin armeijan sirpaleiden mukana keväällä 1809\naina Gefleen saakka. He odottavat jäidenlähtöä päästäkseen kotimaahan.\nOdottaessa tulee ikävä suomalaista saunaa. Joku ruotsalainen tietää\nkertoa, että Taalain suomalaisilla sellaisia on. Miehet köpsivät mennä\nTaalaihin, Svärdsyöniin kauan haluttuun saunaan, ja sinne he jäivätkin\nSvartnäsiin suomalaisten keskuuteen asumaan ja kylpemään.[5]\n\nSuomalaisten muutto tapahtui suurimmaksi osaksi talvella meren poikki,\nmutta muutamat kiertelivät myös ympäri Pohjanlahden. Matkan\npituudet laskettiin päivämäärissä tai niinkuin tarinat tietävät\n„virsupareissa“, nimittäin miten monta paria virsuja kului.\n\nGottlund on kirjoittanut muistiin monia muistitietoja näistä Ruotsiin\nmuuttaneista metsäsuomalaisista. Tarpeetonta lienee ennakolta\nhuomauttaa, että tarinoissa säilyi vain merkillisimpien miesten maine\nhalki kolmen vuosisadan ja että niihin aikojen kuluessa sekaantui\nmielikuvituksia, joita ei pidä aivan täydeksi todeksi ottaa.\n\nSenverran noissa kansan muistelmissa kumminkin on perää, että monet\ntulokkaat todella olivat oikeita kesyttämättömiä aarniometsien\nkarhuja. Sanovathan heidän jälkeläisistään vielä 1880-luvulla monet\nruotsalaiset, että he ovat tavattoman karaistuja ja voivat haitatta\nkestää sekä kuumat että kylmät ja ettei heitä kukaan kestävyydessä\nvoita.[6] Kerron muutaman tarinan:\n\nSavolainen nimeltä Lasse Laitinen oli Suomesta yksin tullut\nManskogiin. Hän hakkasi „suuren summattoman“ kasken. Jyviä oli muassa\nvain rukkasellinen, mutta ne istutti hän jyvä jyvältä. Veisti sitte\nsaunan ja aitan kasken keskelle ja läksi syyskesällä eukkoansa\nnoutamaan Suomesta. Laitinen ei virka eukolleen töistään mitään.\nTullaanpa yhdessä tuon suuren halmeen äärelle. „Olisipa tuollainen\nmeillä“, tuumii eukko. Lasse ottaa aitan avaimen puunkolosta. Se on\ntäynnänsä kaloja ja lintuja, jotka ukko oli paistanut ja orsille\nsärpimiksi ripustanut. Eukko pillahti ilosta itkuun.\n\nPekka Hakkaraisen sanotaan eläneen puolentoistasadan vanhaksi.\nViimeiset vuosikymmenensä kävi ukko hieman lapselliseksi ja hössötteli\npaitasillansa kaiket kesät. Kerran näkee hän poikiensa kangella\nvierittelevän myllynkiveä: „Otan kiven, muuten sen vielä särette“,\ntuumi ukko, sieppasi silmästä kiinni ja pani aitan seinustalle.\nHakkaraisen tiedettiin kerran kiukuissaan lyöneen vaimonsa, joka oli\nsukuaan Kukkoisia, kuoliaaksi. Vaimon veljet ja sukulaiset lähtivät\nPekkaa ahdistelemaan. Mutta tämä hosui ympärillensä ja raivasi\nitselleen tietä huutaen: „Vaikka oliki niin paljo Kukkoisia kuin\nkantoja kaskessa, niin heijän yliten hyppäisin.“\n\nTikkalan kylän perustajasta Tikkaisesta, jota myös haukuttiin\nVeäräsuuksi, kerrotaan: Tikkainen oli matkalla ja nukkui makeasti\nrekensä pohjalla. Bollnäsin tienoilla tuli vastaan maaherra. Tikkaisen\nhevonen rekineen oli keskellä tietä. Silloin kuski hyppäsi alas\npukiltansa ja veteli piiskallansa nukkuvaa, käskien väistyä minne\nhyvänsä. Tikkaisen veret joutuivat äkillisestä piiskan viuhkinasta\nkuohuksiin, hän kiskaisi että kimahti maaherran rekinensä syrjään ja\njatkoi matkaansa. Kun käräjillä tavattiin, sieppasi maaherra Tikkaista\nparrasta tiuskaisten: Kenen vallassa sinä olet mies? „Tällä kertaa\nlähinnä Jumalaa Teidän vallassanne“, tokasi Tikkainen; ja sai hän,\nniinkuin tarinoissa on tapana, reiman esiintymisensä vuoksi anteeksi.\n\nEräs Antti niminen mies samoili ensin Norjan puolelle renkineen ja\nvaimoineen. Siellä ei tuntunut olo käyvän suotuisaksi. Hän jätti\nsilloin vaimonsa Norjaan ja lähti renkinsä kanssa Orsan metsille\nsaakka. Autiomäelle he kaatoivat kasken ja jäivät Karjanharjun mäelle\nasumaan. Kolme vuotta oli kulunut akasta mitään kuulumatta. Mutta\neräänä päivänä kun Antti puuhailee kaskiaidan luona, kuuluu naisen\nhuhuilemista, joka ei juuri oudolta tuntunut. Huikkaus kun toistuu,\npuhkee Antti sanomaan: „Kuin ma oisin muun paikan peällä, niin\ntuntisin sen eänen, vaan ei häntä lie hiien perkele tännek kuhtunna!“\nMutta eukko se oli, joka metsästä ilmestyi, vaikkei ehkä Antin\nmielihyviksi.\n\nHeikki Häkkinen oli mahtava noita, joka oli tullut Hämeestä Tornion\nkautta Östmarkin seuduille. Muu joukko käveli, itse hän ajoi hyvät\nmatkat edellä ratsain, kukko takana hevosen selässä. Missä kukko\nkahdesti kiekahti, siihen pysähtyi hän (Rättsyöniin) kaskea kaatamaan.\nHän kävi kuninkaassa lupakirjoja hakemassa, vieden mennessään leivän,\njohon oli mennyt neljännestynnyri rukiita. Nimismiehen lahjoi hän\nniinikään antamalla kymmenen tynnyriä kaskirukiita. Vielä tänä päivänä\nnäytetään Häkkisen kaskia („Heckfall“) ruotsalaistuneillakin seuduilla\nja kerrotaan, miten hän niistä oli saanut satoja tynnyrejä rukiita.\nTuittupäinen hän oli. Kun kerran oltiin kolmenkymmenen miehen voimalla\nsuuren kasken kimpussa ja käytiin aterioimaan, huomattiinkin, että\npuurossa ei ollut suolaa, ne oli unohdettu kotiin. Häkkinen äkämystyi\nniin että heitti sekä puurot että keittovehkeet sitä siloista tietänsä\njärveen. Häkkisellä oli tapana kehua ottaneensa hengiltä puoli\nseitsemättä miestä — seitsemäs vihollinen näet oli päässyt vaivaisena\nlivistämään. Eräs näistä miestapoista:\n\nMangan mies oli yöllä hiipinyt rukiita varastamaan. Koirat nostivat\nmetakan, johon Häkkinen heräsi ja näki miten joku aitan luona iski\ntuluksilla tulta. Hän ampui miehen siihen paikkaansa. Oikeuden lepytti\nhän maksamalla satakunta taaleria tuon kuolleen miehen päästä. Mitä\nhän oli miehiään, kuvaa tämäkin juttu: Häkkinen kantaa hämärissä\ntanhualla suurta jyväsäkkiä. Poika näki ikkuna-aukosta tuon\nkummallisen otuksen, sieppasi pyssyn ja paukautti isäänsä koipeen.\nHäkkinen kun huomasi, että poika piti häntä ruotsalaisena, oli\nhyvillään ja arveli: „Pojasta alkaa vääntyä mies, pitää jo laittaa\nhousut“.\n\n„Poavo“-nimisestä pojasta tuli isänsä veroinen. Kerran lähti hän\nratsain ruotsalaisten häihin, kehuen sillillä ajavansa sellaiset urhot\nkäpälämäkeen. Hän ajoi hevosineen häätupaan ja heilutteli\nteräksenkimaltelevaa silliä, niin että ruotsalaiset kauhusta\nkaatuilivat pitkin tuvan loukkoja. Lopulta keksittiinkin, mikä\nase miehellä oli ja otettiin „Häkkis-Poavo“ hengiltä. Kun\nkuolinvuoteellaan lepäävä vanha Häkkinen tuon sai kuulla virkkoi hän\nvain tyynesti: „Kuin oisin elännä niin oisin vielä pojan veren\nperinnä.“ Etteivät jutut mahtavasta Häkkisestä ole pelkkää tarua,\ntodistaa pari perunkirjoituksesta säilynyttä lehteä (v. 1669), joiden\nmukaan hän jätti jälkeensä toistasataa tynnyriä viljaa, karjaa sekä 69\n½ luodin painoisen hopeapikarin, hopealusikoita y. m.\n\nKinsyönin ensimäisestä suomalais-asukkaasta Antti Tenhuisesta\nkerrotaan, että hän oli tullut Rautalammilta. Lähikylien suomalaiset\nauttoivat häntä pirtin rakentamisessa. Tuvan nurkilla oli aina ladatut\npyssyt valmiina ruotsalaisten varalle, jotka koettivat estää Tenhuista\nnäille metsille koteutumasta.\n\nNiinikään Rautalammilta tuli Risto Havuinen, jota oli tapana nimittää\npitkäksi Ristoksi. Tämä „äkäinen ja juro mies“ tuli ensin n. 1600\nRådan pitäjään omaisuutenaan vain pyssy ja kirves. Eräänä aamuna näki\nhän 11 hirveä, joista täräytti kellelleen 5. Vielä vuosisata myöhemmin\nnäytettiin Sundsyönissä honkaa, jossa oli satakunta Riston ja poikien\nripustamaa karhunkalloa.\n\nSaivatpa ruotsalaiset muuttajien yliluonnollisilta tuntuvien voimien\nja pontevuuden alkuperästä tarinan, että suomalais-äidit lapsen\nsynnyttyä itse joivat ja juottivat lapselle teräsvettä, josta lapsi\nterästyi.\n\nEräs ruotsalainen väittää, että muuttajat olisivat olleet enimmäkseen\nsuomalaisia pahantekijöitä. Väitteessä ei ole rahtuistakaan perää,\nsillä suomalaisissa emme huomaa mitään taipumuksia lähteä viikinki-\ntai rosvousretkille Ruotsiin. Heidän ihanteensa oli elää rauhaisalla\nkorven viljelemisellä, jota työtä suorittamaan Kaarle herttua heitä\nkehoittikin lähtemään syntymäseuduiltansa.\n\nVoimme yhtyä Gottlundin sanoihin, hänen v. 1823 eräässä anomuksessa\npuhuessaan tuhansien metsäsuomalaisten nimessä Ruotsin hallitukselle:\n\n„Aiheet synnyinmaastamme lähtöön olivat samat kuin yleensä kansain\nmaastansa lähtöön. Ei kansan liikanainen paljous maatamme uhannut,\neikä meitä houkutellut saaliinhimo. Nälkä vain ja hävittävät sodat\nolivat ne vieraat, jotka ajoivat meidät etsiskelemään rauhallisempia\nja äidillisempiä turpeita, ollaksemme varmemmat hengestämme ja\ntoimeentulostamme — — ja niinpä Ruotsin kuninkaiden kutsumina\nesi-isämme tulivat näille asumattomille seuduille.“\n\nTulijoilla oli usein mukanaan vain kirves, jousi tai pyssy ja\ntupellinen tai rukkasellinen rukiita sekä kontissa pikkusälyä. Jos hän\noli perheellinen mies, talutti lammasnahkoihin puettu vaimo lehmää ja\nveti kelkassa perässään lapsilaumaa. Moni meni vasta sitte, kun oli\nehtinyt itselleen raataa halmeen ja salvaa pirtin, hakemaan vaimoansa\ntai mielitiettyänsä kotipuolesta.\n\nAsettumista metsille kuvaa Gottlund näin:[7] Tavallisesti kuljeskeli\nsuomalainen, jätettyänsä lähimpään ruotsalaiskylään vaimonsa ja\nlapsensa, pyssy olalla ja kirves kainalossa ristiin rastiin\nmittaamattomia metsiä, kunnes löysi mäensyrjänteen, joka näytti\nsoveltuvan kaskimaaksi. Ripustettuansa tuohikonttinsa kuusenoksalle,\nlaskettuansa pyssynsä juurelle ja tehtyänsä havuvuoteen ja nuotion\nalkoi hän kirveineen kaataa honkia. Vihainen teräs teki pian korpeen\naukon ja aurinkokin pääsi jo alemmas pilkistelemään.\n\nPari kolme viikkoa puiden kimpussa heiluttuansa, yönsä nuotiolla\nnukkuen, palasi hän kylille jätettyänsä jälkeensä korpeen ensimäiset\njäljet ihmisen olemassaolosta. Koko seuraavan talven asui hän\nvaimoineen kylillä, koettaen työllä ansaita elatuksen kevääseen. Mutta\nkun kevät tuli ja läheni aika, jolloin Savossakin alkoivat kaskien\nsavut nousta, silloin tunsi hän aikansa tulleen ja läksi kaihon\najamana sytyttämään kypenen risukkoon murroksensa kulmalle. Mitä oli\nviikkokausina kaadettua puuta, se muutamassa tunnissa taivahille\nliekkinä kohosi ja työn tuloksena oli savu ja tuhka — esikuva siitä,\nmitä hänen jälkeläisensäkin kerran saisivat kaiken vaivansa palkaksi.\n\nNyt oli pelto valmiina. Tuskin vielä kylmenneeseen tuhkaan kylvi hän\nsiemenet. Jollei pitkällisiä poutia tullut toteutuivat kylväjän\ntoiveet.\n\nOraan noustessa salvoi hän riihen, jossa oli vaimoinensa asuttava\ntalven yli, kylvöttävä ja vilja puitava. Eipä siihen monimutkaista\ntakkaa tarvittu: muutama pyöreä kivi vain kasattiin uuniksi, reikä\nkattoon, toinen seinään ja oviaukko. Ja nyt oltiin valmiit siihen\ntalveksi asettumaan ja sanomaan ruotsalaisseudulle hyvästit. Ja niin\nolivat aarniometsät saaneet asujan.\n\nMoneen muuttajaan tuo kuvaus varmaan soveltuneekin. Mutta varmaankin\nmyös monet aluksi elivät metsästyksellä ja kalastamalla, asuen\nmetsämajoissa tai kuten muistelmat tietävät vuorten onkaloissakin.\nEtenkin hirviä oli saloilla viljalti, ja kun ei leipää ollut\nsaatavissa tyydyttiin hirvenlihaan, jäniksiin ja lintuihin. Esim.\nerään Värmlannin kolkan suomalaiset suorittivat 1581 veronsa\nmaksamalla 113 hirvennahkaa.[8] Talvella hiihdettiin hirvet, karhut,\nilvekset ja sudet, satoja satimia taas asetettiin linnuille ja\njäniksille, joita ei aina viitsinyt kunnon metsänkävijä lähteä varta\nvasten vaanimaan. Taitavia he olivat otuksia kaatamaan ja ampumiseen\nylen tarkkoja. Moni uros kaatoi eläissään puolisataa karhua.\n\nKun metsästäjä oli päässyt mieluisilleen saloille, kaatoi hän pienen\nkasken ja moni istutti siihen tuomansa rukiit jyvä jyvältä,\nsaadaksensa sitä enemmän siementä seuraavaksi vuodeksi. Kun oli saatu\ntarpeeksi siemenviljaa kaadettiin syksyisin laajat kasket, jotka\nseuraavana syyskesänä poltettiin. Usein ei puita hakattu kuin\nparahiksi puoleen väliin; syysmyrskyt ne kyllä sitte ryskyen\nkaatoivat. Huhtaa poltettaessa sytytettiin ensin reunat, joista tulen\nvasta annettiin levitä keskelle. Jyvät sekoitettiin tuhkaan risuja\nvetelemällä. Halme voi olla siksi suuri, että siitä saattoi korjata\nparin kolmen jopa viidenkymmenen tynnyrin sadon. Kun suursuomalainen\nväkineen meni tuollaiselle työmaalle, voitiin taluttaa, kuten eräästä\nKukkoisesta kerrotaan, härkää saattuessa että perillä saatiin\nlihakeitto. Tällaisen suuren metsähalmeen laidalle kyhättiin\ntilapäinen saunakin, jossa sopi kuivattaa ja puida vilja ja välillä\nvirkistykseksi kylpeä. Vilja kätkettiin tuohilla sisustettuihin\nkuoppiin „ruispurnuihin“, joista ne tarpeen tullen vietiin\ntalvikelillä kotipirtille. Nauriita oli heillä myös tapana viljellä ja\nuseimmat toivat jo tullessaan nauriin siemeniä.\n\nEn saata olla tähän panematta vanhinta tiedonantoa Ångermanlannin\nsuomalaisten elintavoista 1500 luvulla. Johannes Bureus heistä ja\nheidän rukiinviljelyksestänsä kertoo:[9]\n\n„Suomalaisia asuu myös Ångermanlannissa. He asettuivat sinne Kaarle\nherttuan käskystä paetessaan Flemingin murhia. He raivasivat metsää\npelloksi ja saavat kyllä ruista, tekevät korkeita _ruishaasioita_ ja\nkääntävät kaikki tähät pohjoiseen päin ja tyvet aurinkoa kohden, ettei\nauringon kuumuus sulattaisi jyviä. Haasia on suuri, leveä ja korkea.\nSe on metsässä yleisen tien varrella. Heillä ei ole aitoja ollenkaan,\nei kaskessa eikä metsässä. Eivät he myös hakkaa suurimpia honkia\nmaahan, vaan hakkaavat kuoren pois pitkin pintaa että tulisi halkoja\n_tervanpolttoon_; muun kuivan puun antavat he jäädä jäljelle ja kannot\nsekä sänki, jonka he leikatessa jättävät, ovat korkeita, sillä toisena\nvuonna polttaa hän saman oljen sängen ja (kun tuhkaan toistamiseen\nkylvää?) saa hän enemmän ruista.“\n\n[Kuva: NÄKÖALA HOLLANNIN KYLÄSTÄ SUOMALAISMETSILLE V. 1905. Väinö S—n\nvalok.]\n\nTämä kuvaus soveltunee ehkä osaksi eteläisempiinkin metsäsuomalaisiin\nja heidän kaskiviljelykseensä. Muuten saatiin samasta kaskesta jopa\nviisikin satoa. Ensi vuonna poltettiin havut, toisena oksat,\nkolmantena rungot.\n\nAlaa oli metsillä Ångermanlannista Värmlantiin aluksi yllin kyllin\nsekä kaski- että metsästysmaiksi. Jokunen tuhatkunta henkeä ei\nsellaisilla saloilla suurin tuntunut. Mutta eipä läheistä naapuria\nmetsien yksinäisyyttä rakastava tulokas halunnutkaan. Niinpä eräs\nsuomalainen „Pitkä Risto“, valittelee, että luvatta on asettunut hänen\nvasikkahakaansa ihmisiä, kun pari kulkijaa majaili penikulman päässä\nhänen pirtistään.\n\nOmituinen piirre tulokkailla oli, etteivät koskeneet mielellään\nlähettyvillä oleviin metsiin, vaan etsivät kaskensa monien penikulmien\npäästä kotipirtistänsä. Syynä oli ahneus. Tahdottiin ehtiä ottaa\nviljaa kauempaa ennen muita, sillä kyllähän kotitienoot myöhemmin\nennätettäisiin koluta. Vieläpä niin myöhään kuin 1821 huomasi Gottlund\nsuomalaisten joskus etsivän kaskimaita 3—4 penikulman matkan päästä\nasumuksiltansa.\n\nTuosta kateudesta on olemassa monia kaameita tarinoita. Kerron erään:\nVilhulan perusti Uolevi Vilhuinen, joka tuli Nya Kopparbergistä 1650.\nHänen veljensä Antti muutti sinne vähää myöhemmin. Muutaman penikulman\npäässä Kinsyönissä oli Heikki niminen naapuri, joka muun muassa oli\nseppä ja hyvä pyssymies. Antti pani poikansa Heikin luo oppimaan\npyssyä käsittelemään. Eräänä päivänä meni Antti katsomaan, miten pojat\novat ampumataitoa oppineet. Kun parhaillaan ammuskellaan pilkkaan\nsanoi Heikki toiselle pojalle: „Määpä jukkokaula minun piippuuni\nvalkiata hakemaan!“ Isä sutkautti sananparren: „Mies nimen kantaa,\nkoira nimen panoo“ (antaa?). Silloin Heikki käänsi pyssyn Antin rintaa\nkohti sanoen: „Nyt minä tien sen kuin seihtemän aastaikoa olen\naatellunna“ ja läväytti kuulan ukon sydämeen. Oli näet kateellinen\nsiitä, että toinen oli asettunut samoille metsille asumaan.\n\nEnsimäisen kaskensa reunalle rakensi metsäsuomalainen tavallisesti\nsavupirttinsä, saunansa ja aittansa, asuttuansa ensin kuten kerroimme\ntilapäisessä vaatimattomassa riihessä. Mutta saatuaan muutaman hyvän\nsadon laittoi hän laajemman asumuksen. Savupirtti saattoi sisältää\ntuvan, joka oli kuusi syltä laaja kulmalleen. Ovi tavallisesti idän\npuolella ja kiuas ovelta oikeaan käteen, siis pohjan puolella. Katon\nkeskellä oli aukko, lakeinen, josta savu pääsi ulos. Kun tuli oli\npalanut loppuun suljettiin aukko lakeislaudalla, ettei lämpö päässyt\nmenemään ulos lakeistorvesta. Uunissa ei tavallisesti keitetty, se\nkun on leivinuunin tapainen ja tarkoitettu huoneen lämpimänäpitoa ja\nleipomista varten. Suuremmat keitot toimitettiin joko tuvassa, siten\nettä tuli sytytettiin uunin edustalle, jossa pata pysyi erikoisessa\nkatosta lattiaan ylettyvässä puussa, tai pihamaalla keittokodassa,\njossa pata riippui koukusta tulisijan yllä. Etelän- ja lännenpuolisissa\nseinissä oli aukot, joista tarpeen tullen voi laskea valoa tupaan.\nKylminä ilmoina ja pimeän aikana pidettiin sivulta päin lykättävät\nluukut akkuna-aukon peitteenä.\n\nPermantona oli joko kovaksi laitettu maaperustus tai halaispuolisista\nhirsistä tehty lattia.\n\nVälikattoa ei tupaan tehty. Katto oli laudoista, niiden päällä oli\ntuohia ja päällimmäisenä halaistuja kuusenrunkoja.\n\nHuonekaluja ei käytetty moniakaan.\n\nEtelän- ja lännenpuolisiin seiniin on kiinnitetty leveä penkki.\nPeränurkassa, ovelta vasemmalle, on vankka pöytä. Siirrettävinä\nistuimina on, paitsi paria lavitsaa pöydän ympärillä, tukinpäitä,\nusein sellaisia, joiden jalkoina on kolme tai neljä pölkystä lähtevää\noksaa. Vanhat pitivät mielellään n. k. „pönttelstualeja“ istuiminaan.\nNe ovat suurista hirrenpätkistä ludoiksi koverretuita pyöreitä\npölkkyjä, joihin oli jätetty selusta. „Pönttelin“ sisällä saattoi\nvanhus tallettaa kalleuksiansakin, sillä tuo luto pölkky oli kannella\nvarustettu.\n\nSänkyjä ei käytetty. Nuori väki makasi permannolla, kesällä tuoreet\noksat, ruohot tai lehvät aluisena, talvella oljilla tai taljoilla,\nvaatteet yllä, ettei peitteitä ollut tarpeen. Ainoastaan saappaat\nriisuttiin ja takki pantiin päänaluiseksi. Vanhalla väellä oli oljilla\nvasikannahka ja päällyspeitteenä lammasnahkat.\n\nSuomalaisen suloisimpia olopaikkoja oli pankko uunin poskessa. Siinä\nhän pitkät talvi-illat saattoi loikoa pää käsien varassa, polvet\nylöspäin koukussa ja tuijotella savun kiiltävän mustaksi nokeamia\nkatto-orsia. Siinä hän uneksi metsästysretkillä näkemistänsä saloista\nja suunnitteli, mihin sinne uuden kasken kaataisi. Pankolta alotti hän\nmyös usein lapsille jutella esi-isiltä opittuja tarinoita ja tietoja.\n\nPirtin astiavarasto oli köyhä: jokunen tiinu, pytty, puumaljakko,\nsanko sekä lautanen.\n\nTuohesta valmistettiin jos jonkinlaisia tarvekaluja. Siitä saatiin\nvirsut, rasiat, kontit, vakat, tupet, y.m., ja tuohista voi käyttää\nyksin patana ja kattilanakin.\n\nNaisilla tietysti oli kutomavehkeensä seinään kiinnitettyinä,\nvärttinänsä sekä neulousvehkeensä.\n\nKotieläiminä metsäsuomalaisella oli joku lehmä ja lammas, vuohia, pari\nvirkkua metsästyskoiraa, kanoja sekä kissa.\n\nPaimenet soittelivat niinkui ennen Savossakin tuohitorvilla ja ken oli\nsävelille herkempi puhui pukinsarveen.\n\nRehua ei ollut niinkään helposti saatavissa karjan talvielatukseksi,\nsillä luonnonniittyjä oli metsillä harvassa. Oli etsittävä soilta ja\nvanhoilta kaskimailta heinätuppunen sieltä toinen täältä. Kenellä vain\noli muutamakin lehmä ja hevonen sai heinänteossa hääräillä harva se\npäivä aina juhannuksesta syksyyn. Heinät pantiin kuivina suurille\nhaasioille, peitettiin puunkuorilla ja halaispuolisilla. Missä oli\nrunsaammin jäkälää kerättiin sitä kasoihin ja vietiin sitten samaten\nkuin heinätkin talvikelillä eläinten syötäväksi. Lehtiä taas\ntaitettiin ja pantiin haasioille lampaiden ja vuohien varalle.\n\nTulokkailla ei ensi aikoina ollut varaa käyttää viljaa syötäväksi.\nSyötiin vain lihaa, eikä raaskittu jyviä käsimyllyssä jauhaa tai\nhuhmarissa survoa. Mutta kun kasket alkoivat antaa hyviä satoja,\notettiin käytäntöön Suomessa tutut ruokalajit.\n\nOhrista valmistettiin rieskaa tai „kiskoa“ niinkuin sitä paikoittain\nnimitettiin. Tärkein ruokalaji oli „mutti“, jota syötiin useimmiten\nleivän asemesta työmailla. Muttia valmistettiin siten että\nkalanliemeen tai ihralla sekoitettuun veteen hämmennettiin jauhoja,\nkunnes saatiin tahdas, joka käsissä hieraistiin pyöreiksi pytkylöiksi.\n„Pepo“ oli myös yleisesti käytetty leipäaines. Sitä valmistettiin\nsiten että keitettiin suolaista vettä ja lisättiin jauhoja kunnes\nkeitto tuli miltei aivan kuivaksi, jauhonnäköiseksi. „Hillua“ taas\ntehtiin puolukoista siten että pantiin liskottujen tai keitettyjen\npuolukkain sekaan ruisjauhoja. Herkkuna pidettiin „mämmiä“, joka oli\nsuunnilleen samanlaista kuin vielä nykyäänkin pääsiäisaikaina meillä\nkäytännössä oleva. „Viilhuttu“, jota saatiin siten, että kermassa\nkeitettiin hienoja ruisjauhoja, oli niinikään herkkuruokia. Voin sekä\njuuston valmistamisessa olivat metsäsuomalaiset taitavia,\nvuohenmaidosta ja herasta taas valmistettiin pehmeätä juustoa n. k.\n„mössöä“. Olutta osattiin metsillä myös yleisesti maltaista\njuoksuttaa.\n\nMuuttaneisiin metsäsuomalaisiin ei länsimainen sivistys ja\nhienostuminen ollut vielä kovinkaan pahoin juurtunut. Tyydyttiin\nyksinkertaiseen ruokaan. Kun ei ollut leipää, syötiin kalaa ja lihaa.\nJokunen mies tiesi nautintoaineenaan käyttää tupakkaa. Muita\nnautinnoksi kelpaavia ei ollut kuin kotitekoinen olut, johon oli\ntapana sekoittaa viinaa, jos sitä vain ruotsalaisseuduilta saatiin. —\nNaiset olivat tupakan sijaan keksineet pureskeltavakseen kuusenpihkan,\njota nimittivät _tukoksi_.\n\nTavoiltansa olivat he yksinkertaisia. Heidän luonnettaan kuvaa\nruotsalainen M. Axelson[10] 1845: „Suomalainen on vielä tänä päivänä\nläpeensä rehellinen, kestävä, luotettava, hyvänsuopa ja ennen kaikkea\nvieraanvarainen — viimeksimainittu ominaisuus menee usein yli\nvarojenkin.“ — „Sillä mihin suomalainen on kotinsa rakentanut, siellä\nsaat olla varma myös vieraanvaraisuutta tapaavasi.“\n\nPuhtaus oli heillä aivan mallikelpoinen. Seinätkin pestiin vähintään\nkerta viikossa hiekalla ja kuumalla vedellä aina savuviivaan asti —\nparahiksi miehen korkeudelta näet olivat hirret savusta aivan\nkiiltäviksi mustuneet, mutta alas permannolle ei savutuvissa savu\nlaskeudu.\n\nPuhtaus- ja terveyssyistä kylvettiin kaikkialla metsillä vähintään\nkahdesti viikossa, muutamat joka ilta kuin kotosalla olivat. Mies- ja\nnaisväki kylpi kainostelematta samalla kertaa, sillä ei alastomuutta\noltu keksitty häpeälliseksi.\n\nVaateparsi oli kokonaan kotitekoinen. Miehillä oli hirvennahkaiset\nhousut ja pitkähkö harmaa sarkatakki jokapäiväisenä vaatetuksena.\nTakissa ei ollut nappia, se kiinnitettiin hakasilla tai vain vyöllä.\nAlla oli karkea liinainen paita, talvella lampaannahkainen liivi.\nPäähineenä käytettiin pyöreää patalakkia, jalkineina kesäisin virsuja,\ntalvella nahkaisia pieksuja, joiden sääryksiin oli sidottu\nnahkahihnoja ettei lumi päässyt sisälle. Jalassa oli joko kankaasta\nommellut sukat tai vain riepuja ja heiniä. Naiset käyttivät villaisia,\nharmaita tai punaraidallisia hameita, sarkaisessa röijyssä riippui\nmetallisia nappeja tai kulkusentapaisia helyjä.\n\nLapsien sanotaan monasti käyneen kahdenteentoista ikävuoteen koltissa.\nKerrotaanpa että Östmarkin Saunoilassa ensimäisen asukkaan Tenhuisen\nvaimo, joka oli syntyisin Veteläisiä, antoi lapsensa kesät kulkea\naivan alasti. Kun joku naapuri kysyi syytä lasten alastomuuteen, oli\nvaimo vastannut: Kun kerran rupeisin heille tekemään vaatteita, niin\nsitten pitäisi tekemän aina.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOmituiset _uskonnolliset_ käsitykset heillä kotimaalta mennessään oli.\nHeidän uskontonsa oli esi-isien n. s. pakanuuden, sekä katolisuuden ja\nluterilaisuuden sekoitusta. Luonnonvoimia ja tauteja voi hallita\ntietämällä niiden „emuut“, syntysanat ja loitsut. Metsät vilisivät\nhaltioita, sahkoisia, manalaisia. Ja pirut sekä pahat henget vaanivat\nihmistä joka taholta. Mutta jos laittoi ristinkuvan kiviin neljälle\nilmansuunnalle halmeitten ja pirtin ympärille, niin takaisin niiden\ntäytyi ponnahtaa että vonkui.\n\nMuutamilla oli muuttaessaan jokunen kirja, mutta lukutaito\npian unohtui. Mielikuvituksissa alkoi torppien sylissä yhä\nselväpiirteisempänä elää pakanallis-kristillinen uskonto, johon ei\npäässyt kirkko vuosikymmeniin lisävaikutuksia antamaan. Ei välitetty\nkirjoihin painetuista rukouksista, „runot“ s. o. tietäjät lukivat\nomiansa, jotka sitten kulkivat polvesta polveen ja ovat säilyneet aina\nnäihin päiviin saakka.[11]\n\nNiinpä, jos mentiin linnunpyydyksiä virittämään luettiin:\n\n    „Minä hiiän hipsuttelen\n    Halla-aamuna varain.\n    Kun ma hiihin hilpeästi,\n    Tul suikku suksen alta,\n    Savu sauan nenästä;\n    Ennenku koukkuleuvat kohoa,\n    Mäne vinttura vipuihin,\n    Pyöräsilmä pyyöksihin,\n    Muije pyyöste sivuite,\n    Muije ansoje alate\n    Ja mun omiin pyyöksiini!“\n\nKun karjaa laskettiin ensi kerran keväällä, piti se monenmoisin\ntempuin saada suojelluksi metsähisiltä, rukoilemalla esim. kevään\nemuuta „Marjateraa“. Jo kiirastuorstaina oli läävän ovipieliin\nnaulattu pihlajoita, jotka oli juurineen vedetty maasta. Ovesta\nviskattiin ensin pieni karitsa susille uhriksi, ja sitten vasta\nlaskettiin muu karja lukien petojen varalle varauslukuja. Esim.\nkarhulle:\n\n    Mustarinta Pohjan riis,\n    Paa sie pihlainen panta\n    Suupuolen ympärillen,\n    Ku ei piä pihlainen,\n    Ni vala vaskinen,\n    Ku ei vaskinen, ni hopea,\n    Ku ei hopea, ni teräs,\n    Suvyöstä talvyöhön\n    Leukais leviämätä,\n    Hampais hajoamata,\n    Kesken lihan liikkumata,\n    Suvyöstä talvyöhön\n    Lyö lukko luien eteen,\n    Haitta hammasten taa.\n\nYmpäröivä luonto oli täynnänsä eläviä olentoja, jotka ihmistä\ntottelivat, kunhan vain syntysanat tiesi, mutta muuten ne saattoivat\nkäydä vallattomiksi. Jonakin yönä ryhtyi ehkä „hiien väki hevosia\najamaan“ tai painajainen „kun imeinen makoa unessa tuloo ja istuitoo\nrinnan piällen ja rupea puistelemaan.“[12]\n\nJos pakkanen pani, luettiin pakkasen luku, ettei tuo „kovan moan\nkömppähuul, Pakkasen Puhurin poika,“ kylmäisi ihmisen kynsiä, vaan\n„kylmäis kylmiä kiviä, kantoja ja vespajuja“. Rautainen ase jos\nihmislihaan koski, piti puhutella rautaa ja sanoa sille sen synty.\nKyyn jälki parani kun puhui sille:\n\n    „Sinä synnyit pimiässä\n    Ennenkuin kuu nousi\n    Ja päivä valkeni,\n    Kivissä kitisemähän,\n    Kantoisissa kahisemahan.“\n\nVieläpä pienet poikasetkin puhuttelivat ongelle mennessään kaloja:\n„Ahven ainoa kalainen, tulek onki ottamahan.“\n\nKirjallisuutta kun ei ollut, sai mielikuvitus liikkua satujen\nmaailmoissa. Pitkinä talvi-iltoina pantiin „arvuutusleikki“ vireille\n„Hymölässä“-käyntineen tai tarinoitiin pirusta ja laiskasta Matista,\nkuninkaista ja prinsseistä, viekkaasta ketusta joka „kouvoin“ (karhun)\naina petti. Ken taas tiesi kertoa Syöjättärestä, hirveän rumasta ja\npahasta akantapaisesta oliosta. Sillä oli ollut oma tytär ja piikana\noikea ihminen. Piian oli pakko kuusennaavasta kehrätä yhtä hyvää\nlankaa kuin oman tytön hienosta pellavasta.\n\nLapsille mahtoi ilo syntyä, kun sanottiin totisen karhunkin kerran\npetelleen itse viekasta kettua. Se näet tapahtui näin: Kontio syö\nhevosta. Repo kysyy mistä niitä saa. Karhu vastasi: Kun hevonen\nnukkuu, niin tartut häntään ja hevonen on sinun. No kettu ripui\nmakaavaa hevosta hännästä, mutta sepä lähtikin kettu selässä\nlaukkaamaan. Karhu kysyy: „Mikkeli, minne ratsastat?“ Kettu valitteli\nhädissään: „Tiie jumala Jussi kultain minnekkä tässä menee, perä\npuhkee, kaula katkee, leuat lohkee.“\n\nJa kun päre pihdissään oikein salaperäisesti halki savun lekotteli,\nalkoi ehkä vanha ukko uuninpäältäkin tarinoida Sammosta tai laulaa\nmiten:\n\n    „Läks lintu lentämähän,\n    Kirjosiipi kiitämähän —\n    Tul kokko Turjan moalta,\n    Laski lintunen Lapista,\n    Jonk yks siip vettä viist,\n    Toinen taivasta jakas,\n    Sill' ol silmät siiven alla,\n    Näkimet kynän nenissä — —\n    — — — — — — — —\n\nVanha vaaripa myös tiesi mistä salaperäisimmät tiedot oli saatavissa.\nSuurimmat velhot ovat käyneet kuka kerran kuka kolmasti Lapissa apua\nja tietoja saamassa. Niinpä eräs velho, Kikkinen, viimeistä kertaa\nollessaan oppia ottamassa tuli sieltä takaisin sillä tavalla, että\nlappi oli hänen iltasella toimittanut paneutumaan mahalleen havuvihkon\npäälle. Aamulla mies olikin kotona. Kyytipalkaksi oli lappi tahtonut\nläävästä mustan härän.\n\nToinen mies menetti viisi hevosta. Aina kun niitylle vei, tappoi ja\nsöi karhu. Hän lähti pohjoista kohti neuvoja saamaan. Lappalainen\nsanoi: mitäs muutat kuolleen hevosen kaulasta kellon ilman että\ntulessa sitä välillä käytät? Mies kummasteli mitenkä ne karhun jäljet\nsaattoivat yhtäkkiä ihmisen jäljiksi muuttua. Lappalainen sanoi\nsilloin: Etkös näe miten minä olen lihava? Muutan itseni väliin\nkarhuksi ja syön hevosia. Koetappas! sanoi suomalainen. Toinen muuttui\nkarhuksi, mutta samalla sieppasi metsäsuomalainen pyssynsä ja ampui\nkarhun. Ja sen koommin ei kouvo hevosia hätyytellyt.\n\nKun jutut kävivät oikein salaperäisiksi ja kaameiksi saattoi lasten\nsilmissä nokisten ortten välissä alkaa kummitella haamut ja he näkivät\npainajaisia tirkistelevän pimeyksistä. Pienokaisten rauhoittamiseksi\noli vaarin otettava kantele nurkasta polvilleensa ja heläyteltävä:\n\n    Minä laulan lammin lummen,\n    Ketun virren keikuttelen — — —\n\nTaikak hyräili „munna“ vanhan kehtolaulun:\n\n    „Tirun lirun lintu pien,\n    Kyllä tiiän pesäs paikan,\n    Mään alla männiköllä,\n    Kuivan kuusen kukkuralla.\n    Tuulessa on tupais,\n    Korvessa on kotiis,\n    Kallioll on kartanois.\n\nOlipa taikuudesta suoranaista hyötyäkin. Luulottelu vaikutti, että\npikkukivut paranivat. Ja sitäpaitsi eivät ruotsalaiset naapurit aluksi\nuskaltaneet ryhtyä suomalaisten kanssa mihinkään tekemisiin, sillä\npaitsi urhoollisuutta ja hyvää ampumataitoa peljättiin juuri heidän\nnoituuttaan. Lähettämällä noidannuolen luultiin suomalaisen\nsaavuttavan vaikka kuinka kaukaa vihollisensa. Heillä olikin aivan\nomia temppujaan päästä vihamieheen käsiksi. Laitettiin _mieskuvia_\nsaloille. Se tapahtui siten että etsittiin synkkä salonkolkka ja\nuudella kuulla k:lo 12 yöllä perjantaita vasten veistettiin puun\nkylkeen pohjan puolelle ihmisenkuva. Se kastettiin vanhanpojan, pirun\nnimeen, sen vihamiehen nimelliseksi, joka tahdottiin tuhota. Käytiin\nyöllä yläkuulla perjantaita vasten lyömässä mieskuvan sydämeen kolme\nnaulaa. Mitä enemmän vihamiehen piti kitua sen syvemmälle naulat\nlyötiin. Kun tahdottiin ottaa henki, silloin jysäytettiin naulat\nkokonaan puuhun, ettei jäänyt kuin reijät näkyviin tai ammuttiin luoti\nsydämeen. Tämän kirjoittaja näki vielä v. 1905 tällaisen mieskuvapuun,\njolla oli naulat sydämessä. Eikä ihme, jos tuollaiset puut, joihin\naina liittyi kaameita muistoja, säilyivätkin, sillä joka mieskuvapuun\nkaatoi, ei se enää tervettä päivää sen jälkeen nähnyt.\n\nMetsäsuomalaisilla oli omat pyhänä pitämänsä päivätkin. Oli\nrajoitettu mitä töitä sai sellaisina päivinä tehdä.[13] Tällaisia\n_„rajuutuspäiviä“_ jotka metsäsuomalaiset „rajuuttivat“ oli: _„Vanhan\nuolen päivä“_ (Uolevin päivä). Sen aattokin oli pyhä. Silloin ei\nsaanut koskea heinään tai yleensä eläinten ruokaan, muuten pedot\nkävivät karjan kimppuun. Ei edes olkivuodetta saanut kahteen\nvuorokauteen köyhiä. Jotkut panivat silloin ruokaa penkin alle.\n\n_Karen päivänä_ (Katrin p.) piti aattona teurastaa lampaanvuona;\npöydässä sitä syötäessä ei saanut sanaa virkata. Toiset taas silloin\nsöivät navetassa mämmiä.\n\n_Laskiaistiistaina_ syötiin porsaansorkkia ja muita lihavia ruokia.\nKellä oli pellavaa, laski silloin mäkeä, että kylvö menestyisi.\nSilloin ei sopinut puita hakata eikä kehrätä.\n\n„Jyrynpäivänä“ ei saanut ovissa kolata, muuten ukkonen kesällä myös\njyrisi.\n\n„Kiilatorstaina“ (helatorstaina) käytiin viikattein ja tulisoihduin\nympäri navettaa isämeitää lukien, ettei noidat voisi karjaa\nvahingoittaa. Samaten tehtiin Mikkelinpäivänä, jolloin emäntä sanaa\nvirkkaamatta antoi voileivän paimenelle, joka niinikään ääntä\npäästämättä laski lehmät ulos, myöhemmin ne kintaat kädessä\nkytkeäksensä.\n\n_„Köyrin aattoa“_ vietettiin vainajien muistoksi. Etenkin ne, joille\nei onni ollut myötäinen, eivät unohtaneet sitä tehdä. Silloin\nvalvottiin ja juotiin aivan samaten kuin ruumiin ääressä. Ruokana oli\nmuun muassa mämmi. Veitset oli tyystin pyyhittävä ja lehmien selät\nsiveltävä oluella.\n\n_„Tuomaanpäivän, uuen joulun ja loppiaisen“_ välillä ei puita saanut\nhakata, muuten tulivat lehmät kesällä ontuviksi. Ihmisenkin oli\nvältettävä lastuille tallaamista.\n\nMaanantai- ja torstai-iltoja myös rajuutettiin. Silloin ei saanut\npuita hakata, kiskoa päreitä eikä kehrätä. „Muuten nous muhkaisia,\nsauhkoisia tai muon pitäviä ja kehräis että rukki hyrräs.“[14]\n\n       *       *       *       *       *\n\nMuutamia vuosikymmeniä olivat suomalaiset ikäänkuin piiloutuneet\nsyvimpiin korpiin. Heistä tuskin muuta tiettiin kuin että joskus\ntulivat markkinoille tai veron maksuun joukottain, hävitäkseen taas\nteille tietymättömille. Kaarle kuningas oli heitä kehoittanut\nahkerasti, jopa rangaistuksen uhalla, kaskia kaatamaan ja sadoistansa\nverona maksamaan kuninkaalle kolmannekset ja kirkolle kymmenykset.\nMikäli voutein tiedossa oli suomalaisia, kannettiinkin veroja, mutta\nmonista ei tietty mitään. Ruotsalaisille kävi usein kovinkin kateeksi\nettä tuolla synkimmillä saloilla asui kansaa, päällepäätteeksi\nvierasta kieltä puhuvaa, joka tuntui tulevan hyvin toimeen\nviljelemällä metsiä tavalla, jota he itse eivät tainneet. Etenkin\nherätti kiukkua että heitä tuntui olevan miltei kaikkialla missä\nsynkkää korpea vain kasvoi. Kerrotaanpa ruotsalaisten tuosta\nmetsäsuomalaisten tavattomasta leviämisestä sepittäneen tarinan, että\nperkele oli heitä Suomesta kaapannut ja sitonut suureen kimppuun ja\nsitten kiitänyt yli meren ja sirotellut sinne tänne metsiin\nruotsalaisten kiusoiksi.[15] Kun tuli ruotsalaisseuduille kato, oli\nyleisenä sananpartena: Mennään salosuomalaisilta kaskirukiita\nostamaan. Kateellisia olivat naapurit myös siitä, että suomalaiset\nolivat taitavia metsänkäviöitä ja veivät saloilta komeita hirviä ja\nkarhuja, joita eivät ruotsalaiset talonpojat pystyneet kaatamaan.\n\nJo Kustaa II Aadolfin aikana monet ruotsalaiset menivät joko\nmaaherroille tai kuninkaille valittamaan, että metsillä oli\nrosvoilevia suomalaisia, jotka hävittävät metsiä ja metsänriistaa.\nKustaa II Aadolf sanoo eräälle Helsinglannin kirjurille: „Mutta mitä\nirtolaisiin suomalaisiin tulee, niin heidät kaikki on sinun otettava\nkiinni ja pantava nihtein huostaan ja vihdoinkin meneteltävä niin\netteivät he pääse ilman ankarinta rangaistusta.“ Hallitus rupesikin\nvalituksiin kiinnittämään huomiota ja niinpä _alkoi vuodesta 1636\nsuomalaisvainojen aika_.\n\nVärmlannin ja Näriken maaherra mainitsee kirjelmässään v. 1636\nkutsuneensa Örebron kaupunkiin suomalaisia, heistä parhaat\nvalitaksensa uutisasukkaiksi, „muut irtolaiset määräten tekojensa\ntähden kuukaudeksi omissa ruuissaan kaivostöihin ja sitten maasta\nkarkoitettaviksi“. Hallitus piti tätä toimenpidettä sopivana, antoipa\ntalonpojille oikeuden metsäläisiltä kiskoa veroja ja lausui lisäksi\nsamana vuonna maaherralle lähettämässään kirjelmässä: „Kun suomalaiset\neivät tahdo muuttaa kaupunkeihin, vaan jäävät maalle, niin voitte Te\nantaa vanhuksien ja ainoastaan yhden jäädä talon omistajaksi ja\nkaikkien muiden on muutettava kaupunkeihin käsityöläisiksi, ja ken ei\ntahdo tai siihen kykene, hänet on otettava seuraavassa kutsunnassa\nsotamieheksi.“ Kun maaherra vielä valitteli ja kyseli lähimpiä\nohjeita, antoi hallitus syyskuun 4 p:nä 1636 julistuksen:\n\n„Patentti suomalaisia varten, jotka ovat Suuriruhtinaanmaasta\nmuuttaneet ja nyt metsillä asustavat“.\n\nTämä „patentti“ on annettu kuningatar Kristiinan nimessä ja sanotaan\nsiinä m.m.: „Suomalaisilla on tapana lähteä Suuriruhtinaanmaasta\nRuotsin kuningaskunnan metsille tekemään metsänhakkuulla ja eläinten\nampumisella kruunulle ja muille alamaisille vahinkoa. Kun he eivät\nminkään muun vuoksi kuin sotamieheksi oton pelosta ole saaneet\ntällaista muuttamistapaa, niin olemme katsoneet olevan kyllin syytä,\nettä heidät armotta vangittaisiin ja rangaistaisiin varoitukseksi\nmuillekin Suuriruhtinaanmaassa asuville.“ Erikoisesta armosta saisivat\nhe sentään „ennen seuraavaa vappua mennä kotiseuduilleen, mistä olivat\ntulleetkin. Ja on heitä kaikkia kiellettävä kylvämästä nurmille tai\npelloille mitään siemenviljaa. Jos joku heistä rohkenee laittomasti\ntai ilman pätevää syytä kauemmin täällä Ruotsissa oleskella tai\npiileskellä, ja joko kruununmetsillä, rälseillä tai verotiloilla\nlisäksi tehdä vahinkoa, niin annamme Me Maaherrallemme vallan ja\nluvan, ja samalla ankarasti käskemme, heitä joka seudulla etsimään ja\nottamaan kiinni (ruots. iskemän päästä), panemaan kaularautoihin ja\nmeidän sekä kruunun töihin linnoihin ja taloihin tuomaan sekä antamaan\nmeidän edelleen määrättäviksemme ja käytettäviksemme.“ Edelleen\nkiellettiin ketään pitämästä luonansa kuljeksivaa suomalaista.\n\n[Kuva: JUHOLAN LEHMI- JA VUOHIKARJA PAIMENINEEN. ÖSTMARKISSA 1905.\nVäinö S—n valok.]\n\nVuonna 1638 annettiin lisäasetuksia. Ja 1640, kun maaherra Karl Bonde\nvalitteli suomalaisten kaskiviljelyksen jatkuvan, antoi hallitus\nkäskyn „polttaa suomalaisten riihet ja rakennukset, joita he sinne\ntänne metsiin ovat rakennelleet ja myös heidän viljansa, jos se on\ntuleentunutta, on joko heiltä otettava tai poltettava, että he\nelintarpeitten puutteessa lähtisivät metsistänsä“. Samansuuntaisia\nkäskyjä annettiin esim., v. 1641, 1642 ja 1643. Määrätään esim., että\nsuomalaisten pirtit ja viljat _ilman tutkintoa ja tuomiota on\npoltettava!_ Ja matkustaessaan Värmlannissa sanoi drotsi Gabriel\nOxenstierna, että suomalaiset ovat henkipattoja, joita jokainen syyttä\nsaa ampua.[16]\n\nTällaiset asetukset tuntuivat metsäsuomalaisista kovin omituisilta. He\ntiesivät kuninkaan kehoituksesta Ruotsiin muuttaneensa ja että heitä\nmuutama vuosikymmen sitte oli rangaistuksen uhalla käsketty\nkaskiviljelystä harjoittamaan. Ja nyt tuota pidettiin rikoksena ja\nheidät tahdottiin kuin pahantekijät konsanaan karkoittaa koko maasta\nja polttaa pirtit!\n\nYksi valokohta näinä aikoina on. Vuoden 1640 tienoilla maaherra Olof\nErikinpoika Stake hankki suomalaisille vero- ja kiinnityskirjoja,\njoten he voivat olla varmat omistusoikeudestansa. Stake otti\nruotsalaisilta talonpojilta 2—5 penikulman päässä taloista olevia\ntakametsiä, joita nämät olivat tottuneet ominansa pitämään, vaikkei\nniiden omistuksesta missään ollut lähempiä määräyksiä. „Häntä on\nmeidän talonkirjoistamme kiittäminen“, kirjoittaa Gottlund kuninkaalle\nmetsäsuomalaisten nimessä, „ja siunaamme hänen muistoansa, jota\nkiitollisina säilytämme mielessämme“. Läntisillä metsillä asuvat\nsuomalaiset lukevat Staken ansioksi ettei heitä kokonaan tiloiltansa\nkarkoitettu.\n\nVuoriteollisuus edistyi 1600 tienoilla Ruotsin valtakunnassa ja\ntehtaita perustettiin suomalaismetsiinkin. Jo Kaarle herttua lupasi v.\n1581 jokaiselle, joka metalleja löytää, vapauden niitä käyttää, kunhan\nvain kymmenykset maksaa, vieläpä myöhemmin takasi niille, jotka\nmetallikaivantoja perustavat, kuudeksi vuodeksi veroista vapauden ja\npääsisivät he myös sotapalveluksen suorittamisesta. Monet suomalaiset\netsiskelivät vuorista metalleja, toiset taas ottivat malmia järvien\npohjista. Niinpä sanotaan Västmanlannin Nya Kopparberegt nimistä\nvaskikaivosta suomalaisen löytämäksi. Se oli miltei umpisuomalaisella\nalueella. Ja kun siitä tehtiin eri käräjäkunta, valittiin lautakuntaan\npuolet suomalaisia.\n\nSuomalaisten ensimäiset kokemukset pienistä vuorikaivoksista olivat\nmitä edullisimpia. Niille voi myydä hiiliä, kaskirukiita ja saada\nrahatyötä. Mutta kun valtion mailla olevat kaivokset joutuivat\nyksityisille henkilöille muuttuivat olosuhteet kokonaan. Hallitus\nluovutti näille „patruunille“ jopa oikeuden kantaa valtion\nkymmenyksetkin. Ja hiilten poltto, miiluaminen, kävi yhä huonommaksi\ntulolähteeksi, kun tehtaiden omistajat määräsivät, ettei talonpoika\nsaanut hiiliä myydä kuin vain määrätyille tehtaille, jolloin tietysti\nvoitiin maksaa niistä mitä tahdottiin.\n\nTehtaille olivat metsät välttämättömiä ja tehtailijatkin ryhtyivät\nkovasti ahdistelemaan suomalaisia. Niinpä annettiin jo 1647 erikoinen\nmetsäasetus jossa määrättiin, että _jos_ jonkun _suomalaisen viljelys\n„havaitaan maalle ja vuoriteollisuudelle enemmän haitalliseksi kuin\nhyödyksi, jota laamannein, tuomarein ja lautakuntain on tutkittava ja\nsiitä päätettävä, on hänen asuntonsa ja torppansa revittävä ja\npoistettava, heidän kaskensa viljoineen heiltä otettava, ja jos joku\nvielä luvatta siinä työtä tekee ja uudelleen rakentaa, niin hänet on\nvangittava, rakennuksensa poltettava ja hän menettää työnsä tulokset\nja kaikki mitä hänen huostassaan on jaetaan kolmia, meille,\nasianomaiselle seudulle tai kihlakunnalle sekä syyttäjälle“_. Tätä\nmetsäasetusta paikkailtiin vielä 1664, jolloin sanotaan: „jos joku\ntalonpoika tästälähin antaa jonkun suomalaisen tai jonkun muun asua\ntai rakentaa metsässänsä, maksaa hän ensi kerralla sakkoa 40\nhopeataaleria, jos hän uudelleen tulee esille kärsiköön\n_hirsipuurangaistuksen, josta emme tahdo häntä armahtaa_“.\n\nOn itsestään selvää että asetukset, joissa määrätään, että ilmiantajat\nsaavat kolmannekset, panivat ennestäänkin kateelliset ja vihamieliset\nruotsalaiset naapurit vainumaan kaikkialta metsäsuomalaisia ja\nottamaan selkoa kellä oli tallella kuninkaan lupakirja. Ja ken\nlupakirjansa oli hukannut joutui armotta kodistaan ja konnustaan\nmaailman selkään pakolaisena tai vankina hoveihin raatajaksi.\n\nMonet suomalaiset luulivat, että hallitsija ei voinut myöntyä\ntällaisiin julmuuksiin ja vääryyteen, vaan arvelivat ahneiden\nruotsalaisten talonpoikien ja virkamiehen tekevän kaiken omaksi\nedukseen. Senpävuoksi he panivat lähetystöjä kuninkaassa käymään,\nmutta huomasivat paikallisten viranomaisten ja talonpoikain häätöjänsä\ntekevän juuri hallitsijan tahdon mukaisesti. Tämän jälkeen ei heillä\nenää ollut muuta neuvoa kuin joko omin voimin puolustautua\nryöstelevien naapurien hyökkäyksiltä tai paeta sisimpiin metsiin,\njoissa monasti elelivät vain metsämajoissa, mutta sittenkin usein\nkaatoivat itselleen kasken saadakseen metsänotuksien antamaan\nsärpimeensä leipää. Ne, joilla taas oli talonkirjat, olivat siitä\nhuolimatta kaskenkaadossa tiukalla. Tehtaat tahtoivat viedä kaikki\nmetsät ja suomalaisten täytyi maksaa suuret sakot kaskimaistaan,\nvaikka olivat varmat siitä, että ne oli omille alueille kaadettu.\nVaikuttaa kuin purevalta ivalta lukea erästäkin suomalaisten\nkuningattarelle osoittamaa valituskirjaa. Valitettuaan, että tehdas\noli antanut luvan kaataa pienen kasken ja sittemmin sakottanut heitä,\nlopetetaan kirjelmä sillä, että „köyhät metsäsuomalaiset“\ntoivottelevat Hänen Kuninkaalliselle Majesteetillensa kaikenlaista\nsekä henkistä että ruumiillista hyvinvointia.\n\nSurkean kuvan Taalain suomalaisten oikeudettomasta asemasta saamme\neräästä vuonna 1726 toimeenpannusta tutkimuksesta.[17] Vuorikollegio\noli näet saanut aikaan sen, että hallitus pani erään tuomarin\nasianomaisten lautakuntien kera tutkimaan Taalain suomalaisten\nsuhdetta Jalun vaskikaivokseen. Tutkijoille eivät suomalaisten\nkuninkailta saadut vahvistuskirjat näy vähääkään merkitsevän.\nHuomataan kyllä, miten paljon uutismaita he ovat viljelleet,\n„kivikkoja peranneet“, „miilunneet tehtaalle“, „suorittaneet\nsotilasveroja ja muita veroja“, „viime sodan (1718) aikana vieneet\npostia sotajoukolle Norjaan“, „eivät koskeneet kelpaavaan\nmiilumetsään“, ruokalisänään käyttäneet vain „pettua ja ruumenia“,\nmutta kaikesta huolimatta päätellään vain, saako joku pitää maansa tai\nei, sen mukaan soveltuuko tuon tilan metsä tehtaalle. Muutamissa\npitäjissä sanoivat ruotsalaiset talonpojat suoraan, ettei kukaan\nheistä tahdo ottaa niitä torppia ja saada „niskoillensa niiden veroja\nja sotamiehen ylläpitoa“. Kun suomalaiset tutkintolautakunnalta esim.\nMalun metsillä anoivat saada jäädä pienille tiloillensa, „koska niihin\nolivat paljon työtä panneet“, intti Jalun kaivoksen edustaja, että\nkuninkaan sydämellä ovat enemmän vaskikaivokset, „joille suomalaisista\non enemmän vahinkoa kuin vero tuottaa, niin ettei olisi heitä\npidettävä raivaamillansa tiloilla, _ellei heidän torppansa ole\nsellaisilla paikoilla, että metsänhakkuulla ja tukinuitolla voivat\njotenkin vuorikaivosta palvella_“. Ihmettelepä sitte, jos jokunen\nmetsäsuomalainen sanoi samaten kuin eräs Heikki Elfdalin käräjillä\n1663: „Tuomitkoot mitä tuomitsevat, mutta minä kumminkin jään\npaikoilleni.“\n\nPaitsi vuoriteollisuuteen alkoivat läntiset metsät jo 1600-luvulla\nkelvata vientitavaraksikin. Venerin vesistöjä pitkin uitettiin metsiä\nmerenrantamille. Göteborgin porvarit huomasivat metsät verrattomaksi\ntulolähteeksi ja niinpä hankkivat he yksinomaisen oikeuden, niinkuin\nennen vuorikaivoksetkin olivat tehneet, ostaa Värmlannin ja Taalain\nmetsiä. Kellekään muulle ei tilanomistajilla 1729 alkaen ollut\noikeutta metsiänsä myydä. Vasta vuoden 1752 valtiopäivillä myönnettiin\noikeus myydä kelle tahansa Ruotsin valtakunnassa metsiä, mutta ei\nnorjalaisille tai Norjan kautta vietäviksi — 2 vuoden vankeuden tai\n100 taalerin sakon uhalla. Mainitsen muutaman esimerkin: Dalbyn\nsuomalaisilta otettiin v. 1774 kokonaista 1.100 tusinaa tukkia, jotka\npoltettiin, seuraavana vuonna otettiin takavarikkoon sekä pölkyt että\nkymmenkunta hevoista, huutokaupalla myytäviksi. Kun huutokauppa oli\npidetty, veivätkin suomalaiset yöllä hevosensa. Vuonna 1777 poltettiin\nniinikään 1.002 tolttia hirsiä, jotka oli aiottu myydä Norjan\npuolelle.\n\nSaatiinpa muistakin kuin metsistä syitä valittaa suomalaisten olevan\nmaalle vahingollisia. Niinpä kaipasikin Västerdalin väestö v. 1622,\nettä suomalaiset sinä talvena kaatoivat joukottain hirviä, ilveksiä ja\nkärppiä. Värmlannin talolliset lähettivät samansuuntaisia valituksia,\nlisäten, että suomalaiset eivät edes antaneet kalojen olla rauhassa\njärvissä, että he kuljeskelivat halki metsien, vieläpä että he\nrikkoivat ruotsalaisten tavaroita ja varastelivat. — — Ainakin\nviimeksimainittu syytös oli perätön ja niinkuin eräs viime vuosisadan\nruotsalainen kirjailija sanoo, oli varkaus Värmlannin ruotsalaisten\noma helmasynti.\n\nEvättiinpä 1671 suomalaisia edes keräämästä vuohillensa ja\nlampaillensa lehtiä ja havuja; kiellettiin lopulta vuorikaivosten\nläheisyydestä asuvia suomalaisia kokonaan pitämästä vuohia.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun kerran on puhe suomalais-vainoista, ei ole _kielellistä sortoa_\nunohdettava. Ruotsalaiset eivät Värmlannin metsäsuomalaisten\nhenkiseksi kohottamiseksi tehneet mitään, ellemme sivistämisellä\ntarkoita ruotsalaistuttamistyötä. Itsepintaisesti puhuivat suomalaiset\nomaa kieltänsä, jota jokunen taisi lukeakin. He eivät edes huolineet\nmennä naimisiin ruotsalaisten kera, joten oli tapana heitä ivaten\nnimittää „finnadel“, suomalaisaateliksi. Ja mitään suomenkielisiä\njumalanpalveluksia tai saarnamiehiä ei Ruotsin valtio suostunut heille\nantamaan. Se sivistystyö, jota ruotsalaiset soivat maassansa asuville\nkorpien perkaajille, selviää muutamista seuraavanlaisista\ntoimenpiteistä. Fryksdalin käräjillä huhtik. 18 p. v. 1646\njulistettiin:\n\nJokainen suomalainen, _joka ei tahdo oppia ruotsia_, käydä kirkossa,\nkäräjillä ja kokouksissa ja kaikin tavoin olla esivallalle kuuliainen\nja tottelevainen pappisviranomaisille sekä _hurskas ja lempeä\nruotsalaisille_, samaten kuin maan ja valtakunnan muut asukkaat, _sen\nkoti on poltettava, talonkirja tehtävä mitättömäksi_ ja on hän\njokaisen ruotsalaisen edessä henkipatto.\n\nKaarle XI julisti Helsinglannin metsäsuomalaisille v. 1682, senvuoksi\nettä oli kuullut, etteivät nämä olleet halukkaita ruotsin oppimiseen,\nasetuksen, jossa käskee heitä ankarasti nuhtelemalla tuon hitautensa\njättämään. „_Mutta jos he niskoittelevat, tahdomme me usein mainitut\nsuomalaiset siltä paikkakunnalta, jossa he sitäpaitsi ovat\ntarpeettomia, karkoittaa, ja käskemme, että siinä tapauksessa menevät\ntiehensä Suomeen, mistä tulleetkin ovat, siellä äidinkielellänsä\noppiaksensa kristinoppia._“ — Harvoin on kuultu monen muun hallituksen\ntämäntapaisilla julistuksilla koettavan saada jotakin osaa\nalamaisistansa hylkäämään äidinkielensä!\n\nSuomalaiset suorastaan pakoitettiin sakkojen uhalla sunnuntaiksi\ntulemaan ruotsalaiseen jumalanpalvelukseen. Jos metsäsuomalainen,\nasuipa hän sitte vaikka kuinka kaukana saloilla, ilman laillista\nestettä muutamaksi sunnuntaiksi jäi pois kirkosta, oli seurauksena\nmoneen kymmeneen taaleriin nouseva sakko.\n\nGottlund sanoo sattuvasti, metsäsuomalaisten puolesta puhuessaan\nmainitunlaisista asetuksista: „Vaikkakin papeilla, samaten kuin\nvuorikaivosten omistajilla kuninkaallisten asetusten nojalla oli\noikeus ajaa meidät maasta, eivät he sitä kumminkaan tehneet, siitä\nluonnollisesta syystä, että olisivat menettäneet suuren osan\ntuloistansa, joka ei suinkaan kuulunut suunnitelmiin. Ja ovat he\nuseammin kuin kerran osoittaneet ennemmin tahtovansa säilyttää meidät\nsuomalaisina, vaikka pakanoina, kuin sallia meidän lähtevän\nkirkkoherrakunnastansa.“ Niinpä ei annettu Orsan suomalaisten rakentaa\nuutta kirkkoa, vaikka he asuivat 10—15 penikulmaa kirkolta, siitä\nsyystä, että papisto olisi menettänyt tuntuvan osan tuloistansa —\nhautausmaan vain he saivat lähemmäksi! Gottlundin mielestä\nsuomalaismetsien papisto hankki tällaisia asetuksia, voidakseen sitten\nmielin määrin kurittaa suomalaisia ja halveksia heidän kieltänsä.\n\nMutta mitäpä pakollisissa jumalanpalveluksissa valtakunnan kieltä\nopittiin! Eipä siis ihme että parisen kirkkoherraa v. 1693 kuninkaalle\nvalitteli että: „Vaikkakin mitä tiukemmin oli yritetty — niinkuin\ntaivaan Jumala tietää — saada suomalaisia oppimaan ruotsia, eivät\nvanhanpuoleiset sittenkään ruotsalaisia saarnoja ymmärrä, ja\nloitompana erämaissa asuvat nuoret _ovat niin kiukkuisia, että kun\nheitä ruotsiksi puhuttelee_, sanovat, etteivät ruotsia ymmärrä,\nsillä välttääkseen katkismuskuulusteluja ja sielunpaimenensa\npuhuttelua.[18]“\n\nKaarle XI lähetti tuon mietinnön johdosta samana vuonna maaherralle\nkirjelmän, jossa käsketään kaikkien viranomaisten sanoa Gästriklannin\nja Helsinglannin suomalaisille, että he sekä itse opettelevat paremmin\nruotsia „sekä kaikin mokomin siihen lapsiansa taivuttavat“.\n\nRyhdyttiinpä tehokkaampiinkin toimiin. Lähetettiin 1693 pari pappia,\njotka myöskin taisivat suomea — Schaefer ja Magnesius — opettamaan\nsuomalaisille kristinoppia ja tietysti samalla ymmärtämään ruotsia.\nSchaeferistä tuli ikäänkuin metsäsuomalaisten ensimäinen\nlähetyssaarnaaja ja rakastivat suomalaiset tätä muuten itsepäistä ja\nriidanhaluista miestä, vaikkakin hän heille neuvoi, että äidinkieli on\nunohdettava.\n\nMutta sekä ennen että jälkeen Schaeferin ajan saarnailivat\nruotsalaiset papit, että suomen puhuminen oli syntiä ja nuo harvat\nsuomenkieliset uskonnolliset kirjat, joita salosuomalaisilla oli,\nolivat pakanallisia. Pyysivätpä usein saada niitä kotona tutkiaksensa\nja sitte ne hävittivät. Monasti merkittiin kirkonkirjaan sen nimen\nkohdalle joka taisi lukea vain suomea „hedning“ (pakana).\n\nMutta kirkkoja oli vielä 1700-luvullakin suomalaismetsissä kovin\nharvassa. Esim. Moran kirkolle oli Länsi-Taalain suomalaisilla\nkymmenen penikulman matka. Usein ei sinne tehnyt mieli monen\npenikulman takaisilta taipaleilta mennä. Kun sattui joku kuolemaan,\ntäytyi ruumis tietysti saada siunattuun multaan. Kerrotaan monasti\nkäyneen niin, että kun monet penikulmat hölskytettiin kirstua hevosen\nselässä tai pitkillä maassa laahustavilla aisoilla, joihin oli pantu\npoikkipienat, laudat lopuksi lähtivät irti. Niinpä sattui kerran, että\nruumis tipahti auenneesta kirstunpäästä tielle ja oli mentävä takaisin\nmetsiin etsimään haudattavaa.\n\nToinen tarina siitä, mitä kirkon etäisyys merkitsee: Mullinkiärnän\nkylässä on eräs Ruopaisen harju niminen mäennyppylä. Siinä\nlähettyvillä oli muinen talo, jossa mainitun niminen mies oli kuollut.\nKesäkuuman ja kiireiden töiden aika kun oli, ei lähdetty kuollutta\nkirkolle kantelemaan, vaan lyötiin ukko siihen kotinsa alle\nhiekkakumpuun, joka siitä syystä sai „Ruopaisen harjun“ nimen.\n\nPieniä lapsia oli myös hankala tuoda kastettavaksi ja jäikin toimitus\nkunnes jonkun verran varttuivat. Niinpä kerrotaan että kun eräs\nmetsäsuomalainen toi Östermarkin pappilaan poikalastansa\nkastettavaksi, jätti hän säkin, missä poika oli, portaille. Papin kera\npakinoidessa kului kotvanen. Kun mennään lasta noutamaan „pyhää\nkasteen sakramenttia“ saamaan, huomattiinkin, että hän on parhaillaan\npappilan kanoja kaahaamassa.\n\nKertoopa kappalainen Brantzell vielä 1830 tienoilla olleen monta 30—40\nikäistä, joita ei oltu laskettu ripille, ja ihmettelee, kun\nsuomalainen renki tuli pappilaan tarjoten lahjaksi mukanaan olevaa\nmustaa pässiä, jos hän vain pääsisi ripille.[19]\n\n       *       *       *       *       *\n\nVainoihin kuuluvaksi ja suureksi osaksi niistä johtuneiksi voimme\nlukea suomalaisten Amerikaan siirtymisenkin. Ruotsalaiset valtiomiehet\nolivat saaneet päähänsä, että heidän piti niinkuin englantilaisten ja\nhollantilaisten perustaa siirtomaita Amerikaan. Mitäs muuta kuin\nsuomalaisten kimppuun taas, sillä kolonia ei syntynyt ilman\nsiirtolaisia.\n\nHuhtikuun 16 p:nä 1641 annettiin määräys, että viranomaisten oli\nkehoitettava Ruotsin ja Norjan rajaseutujen suomalaisia siirtymään\nperheinensä Amerikaan Delaware-joen tienoille. Mutta eivätpä\nsuomalaiset olleet halukkaita lähtemään meren taa tuiki\ntuntemattomille intianein maille. Otettiin silloin muitta mutkitta\nkiinni joukko suomalaisia ja pantiin heidät Karlsbadin vankilaan.\nHallitus arveli toimenpiteestä, että oli sille mieluista (oik.\n„suloista“) että oli onnistuttu saada kynsiin („saatu päästä kiinni“)\nsellaisia vahingollisia ja metsäähävittäviä suomalaisia ja\nkuljeksijoita. Ja jolleivat he hyvällä lähtisi Uuteen Ruotsiin, oli\nheidän saatava tilallisia takaukseen siitä, että ottaisivat autioiksi\njääneitä taloja tai torppia viljelläksensä. Jolleivat he siihen\npystyisi, ei heille ollut muuta neuvoa kuin Amerikaan matkustaminen,\ntai oli heidät pantava rautoihin ja vietävä töihin kruunun linnoihin\nja kartanoihin.\n\nEverstiluutnantti Juhana Printz määrättiin 1642 siirtokunnan\nkuvernööriksi. Hän kulki Taalain suomalaisia värväämässä ja Värmlannin\nsekä Taalain maaherrat myös hänen varalleen vangitsivat rauhattomiksi\njulistettuja suomalaisia kaskenpolttajia, jotka pakkosiirtolaisina\nPrintzin mukana 1643 lähetettiin Amerikaan.\n\nVuonna 1653 vietiin niinikään kolmisensataa Värmlannin ja Taalain\nsuomalaista Amerikaan. Siellä heidän täytyi Kanarisaarten luona\ntaistella kolmea turkkilaista laivaa vastaan, jotka he ajoivat pakoon.\nTullessansa perille Delaware-joen suulle oli siirtolaisjoukko sulanut\nmiltei puoleen.\n\nSuomalaisia muutti jokunen määrä vapaaehtoisestikin vuosisadan\nkeskivaiheilla Amerikaan, johon Suomesta tulleitten heimolaistensa\nkera muodostivat Delaware-joen suulle pienen siirtolan, jolle antoivat\nnimeksi „Suomi“. Intianein kanssa elelivät suomalaiset siellä sovussa\nja rauhassa. Kun kuultiin sielläkin tultavan toimeen, näyttää\nsiirtolaisuus jonkun verran vilkastuneenkin. Esim. 1664 oli yhdellä\nkertaa kokonaista 140 Medelpadin suomalaista matkalla Amerikaan.\nTietysti ei Ruotsi suomalaisille amerikalaisessa siirtolassa\näidinkielellä suonut opetusta.\n\nMutta Amerikan suomalaisten vaiheet eivät lähemmin kuulu esitykseen,\njoten ne jätämme!\n\nMainittiin jo, että suomalaisasutusta levisi Norjan puolellekin.\nVainojen aikana sinne siirtyminen sai vauhtia, etenkin kun\nensimäiseksi muuttaneet tuntuivat rikastuvan ja saavan hyviä satoja.\nJa hallitus joskus avustikin uutisasukkaita. Norjan hallitus lupasi\nilmaiseksi luovuttaa suomalaisille heidän viljelemänsä maat,\nverovapautta 16—20 vuodeksi, vapautusta asevelvollisuudesta 20\nvuodeksi. Muutamat saivat vielä raha-avustustakin. Antoipa Fredrik V\nvielä 1754 asetuksen, jossa uhkaa sakolla ja vankeudella rangaista\nkaikkia, jotka estelevät uutisasukkaita töissänsä. Mutta kun metsille\nruvettiin panemaan arvoa tiukkenivat olot sielläkin. Ja jo 1648 antoi\nFredrik III asetuksen, jossa käskettiin kuljeskelevia metsäsuomalaisia\nlähtemään valtakunnasta tai laillisesti asettumaan metsille asumaan.\n1670—80 heitä myös usein halveksien asetuksissa mainitaan — vaikkakin\ntoiselta puolen halutaan uutistilojen raivaajiksi. Pahinta oli\nsuomalaisille, että he ottivat lainaksi tavaroita Kristianian\nkauppiailta. Kellä oli ostettu ja verolle laskettu talo voi silloin\nyhtäkkiä aivan pienestä velasta sen menettää, hänen itsensäkään\ntajuamatta, kuinka tuo kauppakirjoilla ja koroilla vehkeileminen oli\nkäynyt. Niinpä Ankerin ja Rosenkrantzin kauppahuoneet lopulta\nomistivat viidenkymmenen suomalaisen talot. Vingerin, Brandvoldin,\nGruen ja Hosin pitäjissä olivat muutamat kauppiaat anastaneet 98\ntaloa. Niitä he eivät suinkaan viljelleet: Kaadettiin metsiä ja\nkiskottiin torppareilta päivätöitä. Niinpä suorittivat suomalaiset\nKristianian lähettyvillä tuhansia päivätöitä suoviljelykseen,\njosta lopulta ei tullut kumminkaan mitään. Ruotsin ja Norjan\nmaatalouspolitiikkaan metsillä sopinee ehkä Gottlundin muistiinpanemat\nsanat: Ruotsin puolella koetetaan kaikki muuttaa suurteollisuudeksi ja\ntehtaiksi, Norjassa toivottaisiin, että kansa voisi muuttua suuriksi\nmastopuiksi, jotka kannattaisi myydä englantilaisille.\n\nSuomeen, „josta tulleetkin ovat“, usein myös koetettiin Ruotsin\nsydänmailla leviävää suomalaista kansaa saada takaisin muuttamaan.\nJotkut niin tekivätkin. Kun Värmlantiin 1741 tuli kova katovuosi,\nkoetettiin toteuttaa tuumaa. „Muutamia satoja perheitä lähetettiin\n1742 Värmlannista Pohjanmaalle“, mutta osa kuoli nälkään, toiset\npalasivat takaisin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVaikka suomalaiset aina saivat kokea olevansa muukalaisia Ruotsissa,\nottivat he silti kernaasti osaa tämän uuden isänmaansa puolustamiseen.\nNiinpä heitä 1664 jo mainitsemassamme n. s. Hannibalin raja-sodassa\ntanskalaisia vastaan palveli „muutamia satoja“ Värmlannin nostoväessä.\n1600-luvun lopulla he usein saivat olla ikäänkuin maan etuvarustuksena\nNorjasta käsin tehtyjä hyökkäyksiä vastaan, ja monelta ryösti\nvihollinen omaisuuden ja karjan sekä sytytti pirtin palamaan. Onneksi\nasui suomalaisia molemmin puolin rajaa ja harvoin sattui että\nsuomalainen kummallakaan puolella rajaa olisi hyökännyt tai\njohdatellut vihollista heimolaistensa kimppuun. Ainoastaan\nsotajoukoissa täytyi heidän joskus taistella toinen toistansa vastaan\nja silloin täytyi heimolaistunteen väistyä velvollisuuden tunnosta\nisänmaata ja kuningasta kohtaan.\n\nKukapa sissisotiin olisi ollut tottuneempi kuin suomalainen, joka\nuudessa kotimaassaan sai aina varoa ruotsalaisten ja norjalaisten\nhyökkäyksiä. Ruotsin ja Tanskan alituisten sotain aikana hiipivät\nnorjalaiset — silloin Tanskan valtakuntaan kuuluvina — tuon tuostakin\nyli rajan Ruotsin puolelle ryöstämään ja päinvastoin taas ruotsalaiset\nNorjan puolelle.\n\nSuomalaisissa oli peljättyjä sissejä. Esim. Paavo Konkarista kerrotaan\nmiten hän oli norjalaisten ainaisena pelkona. Kerran saatiin hänet\ntoisen seuralaisen kera kiinni. Toinen lyötiin kuoliaaksi, mutta\nKonkari vietiin norjalaisen päällikön luo saamaan oikein kelpo\nrangaistuksen. Tuimana kysyi päällikkö, miksi Konkari oli niin paljon\nvahinkoa tehnyt norjalaisille. Vastaus: Olen siten luullut olevani\nuskollinen isänmaalleni. Hän pääsi vapaalle jalalle.\n\nToinen peljätty mies oli Keltti. Kerran olivat norjalaiset ryöstäneet\nRuotsin puolelta viljaa. Keltti oli väijyksissä ja ampui. Norjalaiset\npamauttivat yhteislaukauksen ja Keltti heittäytyi kuin kuollut\npitkäkseen harjanteelle. „Saitkos perkele!“ ilkkuivat norjalaiset\njatkaen matkaansa. Mutta pianpa oli Keltti kintereillä ammuskelemassa,\nniin että norjalaisten oli heitettävä saaliinsa pitkin metsiä. Toisen\nkerran ampui hän ludosta hongasta norjalaisjoukkuetta kahdella\npyssyllä, osaten heidän päällikköönsä.\n\nSuomalainen nimeltä Haljainen oli usein ryöstöretkillä Norjasta,\ntuoden mukanaan karjaa ja tavaraa. Lopulta alkoi hän pelätä kostoa ja\nmakasi aina pyssy vieressänsä riihenparsilla. Eräänä päivänä\nnorjalaiset ilmestyivätkin ja ampuivat veljen kuoliaaksi. Mutta kun\nmenivät riihelle hyppäsi Haljainen yhtäkkiä pyssy kädessä heidän\nkeskellensä. Ensi hämmästyksessä ei ehditty häneen kajota, mutta aidan\nyli miehen livistäissä ammuttiin käsivarteen, josta Haljainen vähät\npiittasi.\n\n[Kuva: PURO-JUHOIN PEKKA VAIMOINEEN JA VELJINEEN SAVUPIRTTINSÄ\nEDUSTALLA. ÖSTMARKIN HOLLANTI 1905. Väinö S—n valok.]\n\n       *       *       *       *       *\n\n1600-luvun lopulla ja koko seuraavalla vuosisadalla kävivät\nsuomalaisten olot vainojen tähden mitä kurjimmiksi. Ennen olivat he\nkaskistansa saaneet jopa 40-kertaisen sadon. Nyt piti kaskiviljelystä\nharjoittaa vain salassa. Ellei itse pystynyt puolustautumaan, veivät\nruotsalaiset ja norjalaiset talonpojat laillisuuden varjolla\nmetsäsuomalaiselta minkä vain käsiinsä saivat. Eipä henkikään suuria\nmerkinnyt. Ihmettelepä sitte, jos seuraavanlainen tarina suomalaisista\nolisi tosi: Metsäsuomalainen poikineen kävelee saloilla luodikko\nolalla. Näkee ruotsalaisen ja ampuu läpi kallon. Ammutulla oli vain 8\näyrityistä taskussa. „Olipa synti, kun ei hänellä enempätä ollut“,\ntuumi poika. „No perkele, olihan hän toki hyvän pyyn veroinen“, tokasi\nsiihen isä.\n\nKuvaavaa ruotsalaisten julmuudelle ja samalla raukkamaisuudelle on\nesim. Fryksdalin kihlakunnan käräjäpöytäkirjassa säilynyt tapaus\nneljän suomalaisen metsästysretkestä. Pekka, Luukas, Paavo ja Mullikka\nnimiset talonpojat olivat hirvenajon päätettyänsä tehneet metsään\nnuotion. Koiran haukunnasta olivat ruotsalaiset saaneet vihiä, että\nsaloilla liikkui metsäsuomalaisia. Kahdeksan miestä lähti heitä\nahdistelemaan. Mutta nämä olivatkin varuillansa; ei uskallettu heidän\nkimppuunsa käydä. Tekeydyttiin ystäviksi ja suomalaiset tarjosivat\nvieraanvaraisesti hirvenpaistia sekä makuutiloja nuotion ääressä. Kun\nluullaan suomalaisten nukkuvan, käydään heitä murhaamaan. Pekka sai\nkirveeniskuja ja typertyi makuusijallensa, ennenkuin ehti siitä\nnousta. Paavo sai myös surmansa. Luukas kätkeytyi, ruumiissaan 11\nammottavaa haavaa, suohon ja palellutti talvipakkasessa jalkansa,\nmutta jäi silti henkiin. Mullikka pelastui vahingoittumatta ja samoili\nmuille suomalaisille sanomaa viemään. Kun suomalaiset tulivat\nmurhapaikalle, löysivät he Luukkaan purossa seisomasta ja loruamasta:\nviekää saunaan kylyyn; hän näet luuli höperryksissä puron kohinan\nsaunankiukaan kihinäksi. Ruotsalaiset talonpojat tuomittiin murhasta\n40 taalerin sakkoihin, kun oikeus arveli että kahdeksan miehen olisi\nmurhaamattakin pitänyt voida vangita suomalaiset, kun kerran olivat\npäässeet heidän nuotiollensa.\n\nRuotsalainen Axelson kertoo Bogenin suomalaismetsiltä muistelman,\nmiten ruotsalaiset 1710 vaiheilla tulivat ja polttivat Akslan\nsuomalaisasutuksen. Kun rakennukset paloivat, pyysi äiti tytärtänsä\npelastamaan edes pyhävaatteet aitasta. „Kun niikseen on, niin palakoot\nnekin“, oli tämä vainen vastannut.\n\nVielä muutama muistelma näistä vainoista:\n\nKöytäjärven rantamille oli Purainen parin tuttavan kera mennyt\nkarhunammuntaan. Illalla laitettiin maja ja sen eteen sääksien\nkarkoittamiseksi nuotio. Ruotsalaisjoukkue hiiviskelee jäljessä. Kun\nluultiin metsämiesten havumajassaan nukkuvan, pistetään pitkillä\nkeihäillä majaan. Nämä eivät olleetkaan majassa, vaan katselivat\npuiden lomasta vihollisten puuhia. Purainen silloin tulistui ja ampui\nyhden ruotsalaisen, mutta katsoi samalla parhaaksi muuttaa kokonaan\nNorjan puolelle, „Saunannupille“ asumaan.\n\nPuralassa, jossa vieläkin on jäljellä suomeapuhuvia, kerrotaan miten\nruotsalaiset olivat äkkirynnäköllä yllättäneet torpan asukkaat. Kuusi\noli tapettu, mutta seitsemäs pääsi pakoon ja toi penikulman päässä\nMongalla asuvia suomalaisia avukseen. Hyökättiin ruotsalaisten\nkimppuun, eikä sorkkaakaan pelastunut. Kerrotaan etteivät muut\nruotsalaiset koskaan saaneet vihiä siitä, mihin ryöstöretkelle\nlähteneet olivat kadonneet, ehkä luultiin suomalaisnoitien heidät\nnäkymättömiin tuhonneen ja rukoiltiin tuota tavalliseksi käynyttä\nsuojelusloitsua „pohjan tuulilta ja suomalaisnoitain nuolilta varjele\nmeitä Herra Jumala — — — —.“\n\nKun muutama Svändsyönin Pöntälän talonpoika oli Svarten järvellä\nnuotanvedolla, hyökkäsi joukko Taalain ruotsalaisia heidän kimppuunsa.\nHe saivat yhden suomalaisen käsiinsä ja pistivät avantoon. Mies\notettiin hetken päästä ylös, ettei liian äkkiä kuolisi ja hetkisen\nperästä uusittiin sama temppu. Kun uhri näytti hengettömältä\nheitettiin hänet jäälle, että näyttäisi siltä kuin olisi itsestänsä\npaleltunut.\n\nUolevi Matinpoika Utriaisen, joka asui „Tjärbackstranden“ nimisellä\npaikalla, jonka isät olivat raivanneet viljelykselle, tappoivat\nruotsalaiset veneeseen, kun hän oli menossa yli joen.\n\nÖstmarkin Bovikille tuli ruotsalaisjoukko väen ollessa saunassa. Ovi\nteljettiin ulkoapäin ja nurkkiin pantiin tuli. Äiti heitti nuorimman\nlapsensa luukusta ulos, mutta ruotsalaiset nakkasivat senkin takaisin\nliekkien uhriksi. Koko „kylä“ poltettiin perustuksia myöten.\n\nFryksändan Haikkolaan sovitettiin hyökkäys niinikään kylpemisaikana.\nIsäntä hirtettiin orsille, muut livistivät alastomina metsään. Talo\npoltettiin. Saman pitäjän „Myrgubben“ torpan asukkaat kuristettiin ja\nheitettiin läheiseen suohon.\n\nTietysti suomalaiset monasti verisesti kostivat ruotsalaisten\njulmuudet, heillä kun ei ollut mitään oikeutta saatavissa. Eipä siis\nkumma, jos nimismieskin valitteli, kuten 1670 Mullinkearnan\nsuomalaisista, „ettei kukaan tohtine mennä ulosmittaukselle niin kauas\nsuomalaismetsille“.\n\nRauhattomuuksista ja vainoista oli seurauksena, että suomalaiset jo\n1700-luvulla elivät mitä suurimmassa köyhyydessä. Pettua oli joka\ntalvi leipään sekoitettava. Ja vuosisadan lopulla eivät viranomaiset\nedes enää valittele suomalaisten hitautta valtakunnan kielen\noppimiseen. Jollekulle käy sääliksikin se ääretön kurjuus, johon tuo\nennen tunnettu „suomalaisaateli“ oli vaipunut. Juroina oli heitä\nsadottain vuorikaivoksissa työssä. Kun palkka saatiin mentiin taas\nmetsiin. Äidinkieltänsä eivät he ruotsalaisten kuullen puhuneet.\nHeidän oli silloin joko kokonaan vaiettava tai puhuttava jonkunlaista\nruotsinmongerrusta. Vuosisadan lopulla lakataan suomalaisia edes\nvirallisesti mainitsemasta.\n\nMutta siitä huolimatta elää kitkuttivat ja lisääntyivät he\nmetsissänsä. Sattuvasti sanoo mainitsemani Axelson:[20]\n„Suomalaisraukat saavat harvoin itse syödä leipäänsä puhtaana —\nuseimmiten on siihen lisätty suolakkeita, olkia, luita tai pettua.\nMutta niinkuin Israelin lapset huolimatta ikeestä Egyptin orjuudessa\nyhä enemmän lisääntyivät, niinpä suomalaisetkin kurjuuden ikeen alla.“\n\n       *       *       *       *       *\n\nMielenkiinnolla voimme monessa suhteessa seurata heimolaisiamme, jotka\nolivat joutuneet oman onnensa nojaan kuin saarekkeiksi vieraan kansan\nkeskuuteen. Heidän ja kotimaan välillä olivat kaikki siteet\nkatkenneet. Ja mahdotontahan olisi 1700-luvulla ollutkin täältäkäsin\npitää vireillä yhteisiä kulturisiteitä, sillä koettihan Ruotsi\nalinomaa Suomessakin syrjäyttää maan vakinaisen kielen; eihän täällä\nollut Ruotsin vallan aikana mitään korkeampaa suomenkielistä\noppilaitosta. Vuonna 1809 lopullisesti vielä kaikki mahdollisuudetkin\nkatosivat, kun Suomi tuli Ruotsista eroitetuksi.\n\nMutta silloin olivatkin jo itäiset suomalaismetsät sulautumaisillaan\nruotsalaiseen kansallisuuteen. Monista pitäjistä, joissa ennen oli\nkymmeniä sikermiä metsänperukoita tuhansine umpisuomalaisine\nasujamineen, oli nyt jäljellä jokunen kolkka, jossa salavihkaa\npuhuttiin suomea, ellei ruotsalaisia ollut läsnä. Äidinkieltään\ntaitavia oli laajoilla itäisillä metsillä 1800 tienoilla ehkä vielä\nkymmenkunta tuhatta, mutta keskenäinen yhteys noiden metsäläisten\nvälillä oli kadonnut ja ruotsalainen ajatus tunkeutui aivan\nkeskuuteen.\n\nLäntisillä metsillä oli toki vielä yhtenäinen, vaikkakin kahden\nvaltakunnan kesken jaettu suomalaisalue. Heitä näet asui 13 penikulman\npituisella ja n. 5 penikulman levyisellä kaistaleella Glommen ja\nKlarajoen välillä Vavalsyönistä etelässä Halsyöniin pohjoisessa.\nRuotsin puolella oli pitäjät: Eda, Gunnarskog, Gräsmark, Fryksända,\nÖstmark, Ny ja Dalby, Norjan puolella: Vinger, Brandvold, Grue, Hoss,\nAasnäs, Valor, Elfverum ja Tryssild. Nämät suomalaiset saattoivat\nvielä 1820-luvulla sanoa: „Emme ole toisistamme eroitettuja, meillä on\nsiellä yksi kieli, yksi heimo, samat elämäntavat, luonne ja\nominaisuudet — ja mikä vieläkin tärkeämpää yhtenäisyydelle: läpeensä\nsamat vaiheet on meillä ollut kaikissa elämämme kohtaloissa.“[21]\n\nTarkastellessamme, miten tämä kymmeneen tuhanteen nouseva joukkue\nalkoi ruotsalaistua, kiinnittää huomiotamme se sitkeys, millä nuo\nsuomalaiset pysyivät omaperäisissä tavoissansa ja isiltä perityssä\nkielessänsä. Seuratessamme miten metsäsuomalaiset menettivät\näidinkielensä, on ensinnäkin otettava huomioon ulkonainen sorto ja\nvainot. Mutta elleivät ne mieliä lannistaneet, oli jo toimeentulonkin\nkannalta katsoen mitä epäedullisinta olla suomenkielinen\nSkandinaviassa, niinkuin kuninkaallisista asetuksista olemme\nhuomanneet. Sen lisäksi halveksi se kansa, jonka keskuuteen\nsuomalaiset olivat tulleet maata raivaamaan, heitä, sillä eihän\nsuomenkielisenä ollut mahdollisuutta loistokkaasti millään alalla\nesiintyä. Ja lopuksi, eihän pienellä kansalla, joka oli erämaihin\nsulkeutunut, voinut olla kehitysmahdollisuuksia, ellei se ollut\nyhteydessä muiden kanssa; sen täytyi eristettynä, jos se tahtoi\nkansallisuutensa säilyttää, jäädä edelleen samalle kehityskannalle\nkuin kotimaasta lähtiessänsä. Mutta sillähän ei Savon sydänmailta\nmuuttaessaan vielä ollut valtion puolesta muuta kuin kirkollista\nkasvatusta ja kulturia. Nyt sekin tuli vieraskieliseksi. Tästä Ruotsin\nkirkon hoivailemisesta voimme pitää jokseenkin oikeana Gottlundin\nsuomalaisten nimessä antamaa kuvausta:\n\nKyllähän papisto Ruotsin puolella luonamme käy kerran vuodessa\nlukusilla ja ehkä maksujansa kantamassa — jos nimittäin luulevat\nmatkan lyövän leiville. Lukusilla emme saa muuta kuulla kuin\nmoitteita. Tapamme ovat sopimattomia, ruokamme mauttomia ja asuntomme\nepämukavia. Vanhempia nuhdellaan, kun eivät ole lapsilleen opettaneet\nruotsia. Lapsia pidetään kovilla, kun eivät ymmärrä enempää kuin\nvanhemmat, ja koko seurakuntaa vainoillaan ja pilkataan, kun eivät sen\njäsenet keksi sanoja käsitteillensä tuntemattomalla kielellä. Kysymme,\nonko meille koskaan suotu opettajia, jotka eivät olisi antaneet meidän\ntietää huutia siitä, ettemme osaa heidän kieltänsä, emmekä sitä ole\nlapsillemme opettaneet? Kaikki on selitetty jäykkyydestämme\njohtuneeksi. Ilvehtimisillä ovat kuulustelut sekä alkaneet että\nloppuneet. Ja riemulla ovat lapset odotelleet hetkeä, jolloin pappi\njoukkueineen kylän jättää, jolloin moni hymyilevä lapsukainen rohkenee\nkömpiä kätköstänsä esille.\n\nVielä nyt pitäjän papinlukuisista kuvaus! Kun oli kirkossa\nkuulutettu lukusien metsillä alkavan, oli lähetettävä monia\nhevosia vastaan penikulmien päähän noutamaan pappia, lukkaria,\nunilukkaria, kellonsoittajaa. Heitä seurasi tavallisesti nimismies,\nkuudennusmiehiä, lautamiehiä, vieläpä kisällejäkin. Tämä tapa, että\nkoko ruotsalaiskomppania meni suomalaismetsille, johtui niiltä ajoilta,\njolloin ei veronkiskojan ja sielunpaimenen ollut hyvä yksinänsä\nmennä metsäläisiä komentelemaan. Tämä 30—40 miehinen ruotsalaislauma\ntunkeutui kaikkialle suomalaiskylään ja käytti häikäilemättä hyväksensä\nvanhastaan tunnettua suomalaista vieraanvaraisuutta, ahmien kaikkialla,\nmissä hengenmiehetkin, säästelemättä köyhien asukkaiden ruokavaroja. Ja\nkun pappi tuvassa saarnaili, pitivät nämä viinakauppaa, vaihtokauppaa,\nkantoivat veroja. Oli tavallista, että tuo joukkue jäi kolmeksi,\nneljäksi päiväksi juopottelemaan, joten äsken rauhaisa metsäkylä oli\nmuuttunut kuin ruotsalaiseksi kapakkakauppalaksi. Väestö tietysti\ntuollaisten vieraiden kautta tavoiltaan rappeutui.\n\nEivätpä papitkaan aina olleet kovin mallikelpoisia. Otan vain yhden\nesimerkin: Kun Moran komministeri Carl Johan Ljungberg kierteli Orsan\nmetsillä, oli hänellä mukanaan sekä viinaa että ehtoollisviiniä.\nKirkkoviiniä vaan ei tahtonut montakaan päivää riittää, ja sen\njakelija oli ainaisessa pyhässä humalassa. Kun eräänä päivänä 30\nsuomalaisvanhukselle piti annettaman „pyhää ehtoollista“\nhuomattiinkin, ettei „Kristuksen verta“ riittänyt kuin muutamille.\nPastori oli itse siksi iloisena, että istualtansa kiljui evankeliumia,\nmutta nukkui isämeidässä pöydän päähän. Hänet vietiin metsiltä siksi\nhyvässä tilassa, että pysyi kahden miehen pitelemänä hevosen selässä.\nTämän papin saarna-ura loppui siihen, että hän v. 1817 juovuksissa\nkiipesi Moran saarnastuoliin, alkaen sieltäkin karjua kuten metsillä\noli tapana. Lukkari ja unilukkari menivät raahaamaan „sielunpaimenta“\nalas; tämä tappeli vastaan, mutta saatiin kumminkin vedetyksi alas,\neikä hän sen koommin saanut liperejä kantaa.\n\nKristinopin hengestä eivät suomalaiset saaneet suurtakaan käsitystä.\nPääasiana oli, että joka sunnuntai kokoonnuttiin johonkin taloon,\njossa sitten ruotsia parhaiten taitava luki postillasta saarnan.\nSuomen kielellä hartaushetken pitämistä katsottiin synniksi. Kuinka\npintapuolista tuo käsitys uskosta ja autuuden saavuttamisesta oli,\ntodistaa sekin, että Orsan metsillä Losin pitäjässä monet autuaaksi\ntulemiseen katsoivat kuuluvan ruumiin kidutuksen. Kiduttaminen\ntapahtui siten, että koetettiin pujotella mitä ahtaimmista aukoista\nläpi. Kaiketi kaikuivat korvissa sanat: „Menkäät ahtaasta portista\nsisälle“, kun he tuolin reijistä ruumistansa kiskoivat lävitse.[22]\n\nRuotsalaistuttajat koettivat saada jo 1700-luvulla juurrutetuksi\nsuomalaisiin sen käsityksen, että nämä puhuivat sellaista kieltä, jota\nei kukaan muu ihminen ymmärtänyt kuin metsäsuomalaiset. Niinpä\nsanotaan 1774 että „suomalaiset puhuvat kieltä, joka suuresti eroaa\nsuomesta“. Arvaamme, kuinka päteviä Ruotsin viralliset lausunnot\nmetsäsuomalaisten kielestä ovat, kun tiedämme, etteivät niiden antajat\nollenkaan osanneet suomea.\n\nMetsäsuomalaisethan olivat enimmäkseen Savosta, ja vain osaksi\nKarjalasta ja Hämeestä kotoisin. Tässä ei tietysti voi tulla\nkysymykseen heidän kielensä omituisuuksien esittäminen ja miten eri\näänteet ovat edustettuina. Mainitsen vain, että se muodostui miltei\npuhtaaksi pohjois-Savon murteeksi, jossa tapaat hieman hämäläisyyksiä\nja ehkä jonkun kajastuksen Karjalasta käsinkin. Onhan kyllä selvää,\nettä sen äänneasuun jo vuosisadan parin kuluessa tuli, sitä kun puhui\nmuista suomalaisista eristetty heimo, eroavia vivahduksia, ja että se\nsäilyi vanhemmassa asussa; mutta eroavaisuudet ovat niin vähäpätöisiä,\nettei mitenkään saata sanoa, että Värmlannin suomi oli kieltä, jota\nvain metsillä ymmärretään. Paremmalla syyllä voisi silloin esim.\nsanoa, että Uudenmaan ruotsinkielinen väestö puhuu ruotsia, jota vain\nse itse ymmärtää. Ettei metsäsuomalaisten puhuma kieli vielä 19:llä\nvuosisadallakaan, jolloin siihen jo pahemmin oli ruotsi vaikuttanut,\nollut kovin vaikeatajuista, huomaat myöhemmin esitykseen\nmetsäsuomalaisten kirjeistä kutomistani kappaleista. Ja kirjeissähän\ntuo kieli on sentään puettu vanhaan, jopa väliin hieman omituiseenkin\nasuun, kun niiden kirjoittajat eivät olleet koskaan saaneet oppia\nsuomalaisessa kirjoitustaidossa.\n\nEn lukijaa vaivaa esittämällä pääpiirteissään Värmlannin murretta,\nsiitä kun jo on olemassa tutkimus ja uusi parhaillaan on\nvalmistumassa. En saata kumminkaan olla viittailematta siihen, miten\ntuo kieli alkoi rappeutua.\n\nOmaa kieltänsähän suomalainen voi käyttää vain metsillä kotoisessa\nolossa. Mutta niin pian kuin tahtoi päästä virkailijain, kirkon,\nkauppiaiden kanssa tekemisiin, vaikkapa vain tutustua hengelliseen\nkirjallisuuteen, oli opittava ruotsia, muuta kieltä kun valtakunnassa\nei sallittu. Kun tultiin yhä enemmän ruotsalaisten ja norjalaisten\nkanssa tekemisiin oli tarpeen tutustua ruotsin- ja norjankielisiin\nnimityksiin, jopa aivan uusiin käsitteihin ja nimityksiin, joita ei\nkotimaalta lähteissä vielä tunnettukaan. Kävi näin ollen\nvälttämättömäksi lainata sanoja uskonnon, oikeudenkäynnin, talouden y.\nm. aloilta. Näille käsitteille tietysti metsäsuomalaisten keskuuteen\njäi ainoastaan ruotsalainen nimitys. Pari vuosisataa voitiin noita\nlainoja ottaa, niiden rikkaan kielen omaperäisyyttä suuresti\njärkyttämättä. Niin kauan kuin yksinomaisena puhekielenä metsillä oli\nvielä suomi, sulivat nuo lainasanatkin aivan tutunomaisiin kotoisiin\nmuotoihin ja saivat suomalaisen soinnun. Otan esimerkkejä noilta\nmainitsemiltani eri aloilta, pannen ruotsalaisen vastineen\nlainausmerkkien väliin:\n\n_Töyti_ = suntia, joka kirkossa nukkuvia töytäilee, ruots. „stöt“;\n_vetinä_ = todistaja, „vittne“; _tämmeän_ = haastan oikeuteen,\n„stämma“; _suokunnan täminä_ = pitäjäkokous, „sockenstämma“; _heärä_ =\nkihlakunta, „härad“; _pyörteä_ = „börda“, esim. „Tämä Juhoi Sikainen\ntahtois multa pyörtätä sitä tiloa jälleen“; _ruohi, ruotoa_, „råd,\nråda“, esim. „ei o mulla ruohia“ = varaa; _porvaan_ = takaan, „borga“;\n_pökslökirja, pökslörättä_ = vuokrakirja, norjan „böxelbrej“;\n_vurtti_, norjan raha „ort“; _puonti_ = talonpoika, „bonde“; _putiisi,\nputinen_ = peruna, „potatis“; _veärinki_ = nelikko, „fjärding“;\n_merkkäil_, „timmermärkare“; _lenkari_ = lurjus, „slängare“.\n\nTässä ehkä saaneekin olla, muille kuin kielimiehille, niinkuin\nmetsäsuomalainen sanoisi „nukka“ (nog) = kylliksi.\n\nMutta lopulta ruvettiin oikein laumoittain lainailemaan vieraita\nnimityksiä, vaikka omat sanavarat olisivat riittäneetkin jonkun\nkäsitteen ilmaisemiseen. Ja silloin ei äänneasukaan monasti enää tunnu\nkotoiselta.\n\nPuhutaan _sakan syäräämisestä_ = asian ajosta; _hantu_ (kauppa, ruots.\n„handel“); _kirkkopakka_ = kirkkomäki; _krunni_ = perustus, „grund“;\n_gub_ = ukko, ruots. „gubbe“, vaikka tunnettiin nimitykset äijä ja\nukko — sana on lainattu vasta 19:lla vuosisadalla; _piuvoan_ =\ntarjoon, „bjuda“; _reenti_ = aivan l. puhtaasti „rent“; _riktua\nuulykkeli takkair_ = oikein onneton raukka, „riktigt olycklig\nstackare“; _riioaa seekeristi ummiin kirkkopakalle_ = ratsastaa\nvarmasti takaisin kirkkomäelle, „rider säkert om till kyrkobacken“.\nVoimme silloin puhua kielen rappiotilasta, kun suomalainen sanoo:\n„mitenkä sakat nyt seisoo teliin“ = „huru star det till med sakerna“.\nJa vielä enemmän „skarpisti misnöijättyjä“, kuten nykyinen Värmlannin\nsuomalainen sanoisi, saatamme olla silloin kun keskellä vanhan\n„runoipolvenkin“ puhdasta puhetta „just kun nudjuurit trenkeät“\nkokonaiset ruotsalaiset lauseet. Varmaa on, ettei suomea silloin enää\npidetä tarpeeksi hiottuna ajatusten aseena.\n\nTällainen täydellinen rappeutumistila ei kumminkaan näytä koskaan\nilmaantuvan ennenkuin jonkun kylän viimeisellä asteellaan\nruotsalaistuessa. Mutta missä vain suomi on edes jokapäiväisenä\nkotikielenä, siellä ei se vielä kokonaan luonnettaan menetä, vaan\nsäilyttää jopa vanhojakin piirteitä ja tyytyy omiinkin sanavaroihin.\nYhtähyvin kuin entisen miehen kehumisen, ettei missään „puhuta niin\nseleviä suomia, jota ei kiännetä eikä vieännetä“ saatamme hyväksyä\nPaavo Räisäisen kirjeessä Gottlundille lausuman arvelun: „Ja minäki\nuskon sen, että meillä on se vanha suomen puhenparsi, sillä ettei\nteällä o ollu yhtää suomen kielen kirjuttajoa, joka on kieltämme\nkeännelly tahi veännelly, mutt kuhii on aina vanhemmiltan oppinna\npuhuman. Vaan kyllä se on tosi, että teällä löytyy monta Ruohtalaista\nja Norlaista sanoa meijän puheenparrestamme: vaan onpa nuoita neänmä\nsuomessaki veitty Ruohtalaisia ja Venäläisiä sanoja puhesesa.“\n\n       *       *       *       *       *\n\nRuotsi olisi ehkä ainaiseksi käskenyt nuo suomalaiset sisämaihinsa ja\nomaan kansallisuuteensa kaikessa hiljaisuudessa vähitellen sulattanut,\nheidän sen koommin joutumattansa yleisemmän huomion esineeksi, ellei\nolisi ilmestynyt nuorukainen, joka mitä suurimmalla itsepintaisuudella\notti heidän asioitansa ajaaksensa.\n\nTuo nuorukainen oli Upsalassa opiskeleva suomalainen\nkahdenkymmenvuotias _Kaarle Akseli Gottlund_.\n\nHän oli arvostellessaan saksalaisen prof. Rühsin teosta: „Finland und\nseine Bevohner“ (Suomi ja sen asukkaat), huomannut, että Ruotsissa oli\nsuomalaisseutuja. „Ja samassa nousi minussa se ajatus“, puhuakseni\nGottlundin omin sanoin, „että tarkemmin tiiustella heitäkin. Minä hain\nja luin kaikki ne paikat, kusta Rühsi oli ottanut tietonsa; mutta minä\nen kyllästynyt heihin, vaan tulin vielä halukkaammaksi tarkemmin\nnäistä kuulustella.“ Yleisesti arveltiin, että he jo aikoja sitte\nolivat ruotsalaistuneet, jotkut taas tiesivät erämaissa olevan\numpi-suomalaisiakin. Gottlund päätti ottaa asiasta selon ja lähti\nkesäk. 27 p:nä 1817 matkalle Helsinglannin ja Taalain suomalaisseutuja\nkohti. Matkan aiheuttajana olivat heimolaistunne, halu herättää\nhuomiota ja 21 vuotisen romanttinen seikkailu- sekä tutkimishalu.\n\nSvartnäsin tehtaalla tapasi hän heinäkuun 6 p:nä ensimäiset\nsuomalaiset. Tehtaan herrat ja seurakunnan rovasti olivat\nvakuuttaneet, etteivät työmiehet enää suomea osaa, vaikkakin ovat\nsukuperältään suomalaisia. Gottlund ei ottanut uskoakseen. Kertokoon\nhän itse tästä ensimäisestä tuttavuudestansa:\n\n„Olin nähnyt jo neljä- ja viisitoista, enimmiten vanhaa miestä menevän\ntehtaan konttoriin, ennenkuin menin sinne, ja kerrottuani tuloni\ntarkoituksesta kysyin olivatko he niinkutsuttuja Suomalaisia. „No\nniinpä meitä nimitetään“, sanoi muuan ukoista ja toinen: „Me olemme\nkyllä — tiedämmä — vanhaa suomalaista sukua“. Kysyttyäni eivätkö puhu\nsuomea, sanoivat he suomen taidon jo kokonaan unohtuneen. Tämäpä\ntuntui minusta kummalta, mutta ajattelin, minäpä koettelen, ettekö\nsanaakaan ymmärrä. Käännyin vanhan suomalaiselta näyttävän ukon\npuoleen, jonka mongerrusta pidin suomalaisuuden todisteena. Kysäsin\nsuomeksi, eikö hän minua ymmärrä. En saanut vastausta. Ainoastaan\npuoli avoimeksi jäänyt suu ilmaisi hänen äänetöntä kummasteluaan.\nPuhuttelin uudelleen. Yleinen äänettömyys. He katselivat ihmetellen\ntoisiinsa, ikäänkuin eivät olisi tahtoneet korviaan uskoa, ja\nvihdoinkin katkesi kielen side, ja vanhus jutteli minulle omalla\nkielellään, joka kaunopuheliaasti virtaili kuuluviin. Hän ei voinut\nkylliksi kummastella ja ihmetellä kuullessaan vieraan —\npäällepäätteeksi herrasmiehen — suusta äidinkieltään. Alussa oli hän\nollut epävarma, luullen kaiken vain olevan harhaluuloa, kunnes enemmän\nkuuli. Hän pani silloin kätensä ristiin ja kysyi kuka olin, mistä olin\ntullut ja mikä minut oli saanut näille maille. Lyhyesti vastattuani\nkysymyksiin, alkoivat ympärilläni seisovat talonpojat toinen toisensa\njälkeen minua puhutella. Ja huomasin pian, että seisoin pelkkien\nsuomalaisten ympäröimänä, suomalaisten, jotka kaikki puhuivat kieltä,\njoka puhtaudessa ja virheettömyydessä oli parempaakin kuin omani.\nEnsimäisen hämmästykseni ja iloni hieman asetuttua, en voinut olla\nnuhtelematta sitä valheellisuutta, joka sisältyi heidän ensimäisiin\ntiedonantoihinsa ja kysyin sen syytä ja pitivätkö he suomen puhumista\nhäpeällisenä. „Jumala varjelkoon!“ vastasivat he, „eipä niinkään!“ ja\nselittivät, että he ja heidän esi-isänsä jo olivat saaneet niin paljon\nkärsiä tämän kielensä tähden ja siksi, että he olivat vierasta heimoa,\netteivät he enää mitenkään tahtoneet tulla ruotsalaisten vainon\nalaisiksi. Kysyttyäni minkälaisia nämä vainot ja kärsimykset olivat\nolleet, vastasivat he, että etupäässä papisto ja ruotsalainen rahvas\nolivat olleet heidän kiukkuisimmat vihollisensa ja häätäneet heidät\npaikasta toiseen sekä vanhain kertomusten mukaan usein polttaneetkin\nheidän kylänsä, ryöstäneet tavarat ja ajaneet heidät taloistaan ja\ntehneet tämän, kuten he luulivat, etupäässä heidän kielensä tähden,\njota ruotsalaiset eivät ymmärtäneet ja jota he vielä viimeaikoinakin\nuhkauksilla ja kirouksilla olivat pyytäneet ja pakottaneet\npakanallisena ja jumalattomana heittämään. Nämät olivat sanoneet, ja\nsuomalaiset itsekin alkoivat uskoa, ettei heidän kielensä enää ollut\nsuomea vaan mongerrusta, jota ei Suomessa ymmärretä. Aivan tällaisella\nkannalla ei asia enää nykyään ollut, mutta he valittivat, että heille\nvieläkin annetaan monenmoisia haukkumanimiä, että heitä matkitaan ja\npilkataan siitä etteivät kyllin hyvin osaa tätä ruotsia, jota heille\non tyrkytetty ja jos he ruotsalaisen läsnäollessa puhuivat suomea,\ntämä kohta luuli itseään paneteltavan ja rupesi kiroilemaan. Tämä oli\nsyynä siihen, etteivät he enää ruotsalaisten seurassa milloinkaan puhu\nsuomea, jota vain vanhat keskuudessaan käyttävät; kasvava nuoriso oli\nsiitä jo niin vieraantunut, ettei se enää säälle ymmärtänyt sitä.\nSenpätähden ruotsalaiset jo kauan olivat olleet siinä uskossa, että\nsuomen kieli oli aikoja sitte hävinnyt.\n\nTästäpä minulle selvisi, mitenkä ei seurakunnan vanha rovasti eikä\nedes tehtaan isäntä siitä mitään tiennyt. Molemman läsnäolevat\nkirjanpitäjät olivat ensin noloina, rupesivat sitte ilveilemään\nsuomalaisia, mutta kun me yhä jatkoimme keskustelua suomeksi, alkoi\nheidän ilonsa loppua. Minä sulkeuduin suomalaisten suosioon, luvaten\nseuraavina päivinä tervehtiä heitä, käydessäni heidän kylissään, ja\npyysin heitä sillä aikaa muistelemaan vanhoja lauluja ja tarinoita,\njoita he ehkä olivat esi-isiltään kuulleet, heidän Ruotsiin tulostaan\ny. m. sekä etsimään käsille vanhoja asiapapereja, joista ehkä saisi\nselvitystä. Kaikki vakuuttivat kättä iskien olevansa ystäviä, sanoivat\nolevani tervetullut heidän majoihinsa ja erosivat, kuten minusta\nnäytti liikutettuina osanotosta, jota olin osoittanut.“\n\nKun Gottlund alkoi kuljeskella suomalaiskylästä toiseen, yllään komea\npuku, vyöllään sapeli, pyssy selässä ja usein huilu kainalossa,\nherätti se saloilla suurta huomiota. Arveltiin, että hän oli joku\nkapteeni, jonka kuningas oli lähettänyt suomalaisten oloja tutkimaan.\nToiset taas pitivät häntä suomalaisena prinssinä. Kaikkialla otettiin\nylioppilas mitä sydämellisimmin vastaan, kerrottiin sukutarinoita ja\nluettiin loitsuja, jotka Gottlund kirjoitteli muistiin. Otan\nkohtelusta näytteeksi Gottlundin ehkä hieman värittämän kuvauksen\nlähdöstänsä Lehtomäeltä, jossa oli viikon verran viipynyt:\n\n„Jo varhain aamulla oli väkeä kokoontunut saadakseen olla\njäähyväisillä. Nämät hyvänsuovat ihmiset, joiden kasvoista voi lukea\nsydämen tunteita“, sanoo Gottlund matkakertomuksessaan, „täyttivät\npihan ja porstuan“. — — „Vihdoinkin oli lähtö edessä ja minne vain\nkäännyin, näin kyyneleitä ja itkua. Olin itsekin liikutettu, sillä\ntiesin, etten tämän kansan hyväksi ollut tehnyt mitään, jolla olisin\nansainnut sen rakkauden, sitä enemmän se minuun koski. Isäntäni, joka\nliikutuksesta ei saanut suustaan sanaa, puristi lujasti kättäni ja\nhänen vaimonsa ja lapsensa syleilivät polviani ja rukoilivat minua\npitämään heitä muistossa. Minä lupasin, koettaessani turhaan\nnenäliinallani estää kyyneleitäni. Sitte menin paikkakunnan tavan\nmukaan miehestä mieheen ja ojensin käteni, kuten pitkälle matkalle\naikova ainakin. Kaikki pyysivät minua palaamaan heidän kyläänsä ja he\npitäisivät sitä päivää, jona he minut uudelleen näkisivät,\njuhlapäivänään.“\n\nJa Gottlund lisää: „Kansa rukka, joka luuli minut hyväntekijäksi,\njonka ääni tultuaan hallituksen kuuluviin lieventäisi sen kohtalon!“\n\nKuvaava esimerkki vastaanotosta: Gottlund tuli Moran metsillä\nTorniomäelle, missä kodantapaisessa asui Erkki Pulkkinen. Kun tälle\noli selvinnyt ylioppilaan matkan tarkoitus, talutti hän pienen\npoikansa vieraan luo ja varoitti liikutettuna muistamaan kaiken\nelinaikansa harvinaista vierasta, joka oli istunut heidän matalassa\nmajassaan — — — heimolaista, joka vieraalta maalta oli tullut tänne\nheidän olojaan tutkimaan.\n\nEnsimäinen matka kesti kolme kuukautta. Sen vaiheista on tarkat\nmuistiinpanot Gottlundin päiväkirjoissa ja hänen vanhana miehenä\nkirjoittamansa julkaisematon laaja ja hauska matkakuvaus. Yksin niistä\nvoisi viehättyä laajan kirjan julkaisemaan, mutta kun matkaseikkailut\neivät kuulu tämän esityksen puitteisiin on ne jätettävä sikseen.\nSelvittääkseni miten laajalti hän metsiä vuonna 1817 kulki, panen\nhänen _Otavassa_ antamansa luettelon. Siitähän samalla selviää, missä\npitäjissä vielä silloin suomalaisia oli. Hän sanoo: „Minä samoisin\nsilloin jalkaisin, ja iho-yksinäin, läviten niitä synkiä mehtiä, kussa\nnämät Suomalaiset asustelevat. Sillä tavalla tiiustelin minä sinä\nkesenä niitä Suomalaisia, jotka asuuvat Svärdsjöin, Rättvikin, Oren,\nOrsan ja Moran pitäjässä, Öster-Dalin maakunnassa; ja niitä, jotka\nasuuvat Malungin, Äppelboin, Jernan, Näsin, Flódan, Grangärdin ja\nGässin pitäjässä Vester-Dalin maakunnassa. Gestrikinmoan Suomalaisista,\nkuulustin minä heitä, jotka löytyi Boldnäsin, Osvansjöin, ja Ockelboin\npitäjistä, Helsinginmoan Suomalaisista tiiustelin minä ainoasti niitä\neteläisempiä; nimittäin niitä; jotka asuuvat Altan, Osvanäkerin,\nJerlan, ja Ytter-Hógdalin pitäjissä, kuin myös heitäkin jotka\nasuivat Svégin ja Lill-Herrdalin pitäjässä, Herjeådalin maakunnassa.\nMutta kaikki Helsinginmoan pohjoispuolimmaiset, Medelpadin, ja\nÅngermanninmoan Suomalaiset, jäivät silloin multa käymätäk.\nTakaisin-tullessain kävin minä pohjois-puolimmaisia Vermlanninmoan\nsuomalaisia kahtomassa; nimittäin heitä, jotka asuuvat Gustavan,\nGåsbornin, ja Remmin pitäjissä; kuin myös niitäkin, jotka löytyi\nHellsorsin, Ljusnarsbergin, Skinskattebergin ja Nya-Kopparbergin\npitäjissä, Vestmanlannin moakunnassa.“\n\nKerran metsäsuomalaisiin tutustuttuansa ja metsillä kuultuansa, että\nVärmlannissa Norjan rajalla on aivan umpisuomalaisia seutuja, ei\nGottlund voinut olla lähtemättä uudelle löytöretkelle. Heinäk. 13 p:nä\n1821 alotti hän tämän toisen matkansa, jolla viipyi aina seuraavan\nvuoden tammikuuhun saakka. Matkan kulun esittää hän lyhyesti\n_Otavassa_ seuraavasti:\n\n„Minä matkustin silloin niinikkään ilman toveritak, ja paljasta\njalka-tietä, Vermlannin ja Norin syvämmaita; kussa minä puhuttelin\nensin ne Suomalaiset, jotka asuuvat Stásnäsin, Gilbergan, Långserúdin\nja Glávan pitäjissä (Gilbergan kihlakunnassa) ynnä ne, jotka asui\nSillerudin, Silbodalin, Karlandan ja Järnskógin pitäjissä, Nórdmarkin\nkihlakunnassa. Sitten kävin minä myös kuulustamassa niitäkin\nSuomalaisia, jotka asuuvat varsin rajan-varrella; nimittäin Kölan,\nEdan, Gunnarskógin ja Mangskógin pitäjässä, Jössin Kihlakunnassa;\nGräsmarkin, Fryksin ja Östmarkin pitäjässä, Fryxdálin kihlakunnassa,\nja Exhäradin, Nyin ja Dálbyin pitäjässä, Elfdálin kihlakunnassa.\nSitten läksin minä näistä Vermlannin Suomen-mehistä Noriin tahi\nNorjaan, kuulustamaan heitäkin, jotka sielä löytyi; jossa tapaisin\npaljon näitä Suomalaisia, erinomattain Meskóin, Vingerin, Brandvaalan,\nGruin, Hovin ja Aasnäsin pitäjissä Sollöerin ja Oudálin\nVouti-kunnassa; ja Vaalan Elverumin ja Tryssildin pitäjissä\nÖster-Dálin Voutikunnassa, Hédemarkin Amtista, Aggerhusin\nMoakunnasta.“\n\nNorjan puolen huomasi hän paikoittain aivan umpisuomalaiseksi. Niinpä\non hän Vingeristä kirjoittanut muistiinpanoihinsa: „Täällä näin ensi\nkerran viiden- kuudenvanhoja lapsia, jotka eivät osanneet muuta kuin\nsuomea. — Norjan suomalaismetsät eivät tosin ylety kauas rajalta,\nkorkeintaan pari penikulmaa, mutta suomalaiset ovat täällä puhtaampia\nja sekoittumattomampia kuin Ruotsin puolella.“\n\nSundin pitäjän Ombergin markkinoista kertoo Gottlund: „Suomalaisia\ntapasi kaikkialla, miltei joka nurkassa haastettiin selvää savoa. He\nilahtuivat havaitessaan, että minäkin sitä taisin. Kun tulin\nhuoneeseen, joka oli täpö täynnä suomalaisia, kerääntyivät he\nympärilleni, kumminkaan tungettelematta. He nousivat penkeille ja\ntuoleille paremmin nähdäksensä vieraan, joka puhui heidän\näidinkieltänsä; toiset kurottelivat loimuavia päreitä, minut paremmin\nnähdäksensä. Kaikki tarjoilivat viinaa ja olivat pahoillaan, että\nhylkäsin hyväntahtoiset tarjoukset. Mennessäni talosta taloon\nseurasivat suomalaiset minua ja joka talossa uudistui sama\nvastaanotto.“\n\nÖijärissä tutustui Gottlund erääseen talonpoikaan, Paavo Räisäiseen,\njoka oli tunnettu hyväksi suomen lukijaksi ja kirjoittajaksi,\nvaikkakin hän sitä kirjoitti sikäläisen murteen mukaisesti. Tämä mies\noli aluksi Gottlundin tavatessansa siksi juro, ettei hänestä olisi\nluullut tulevan parasta liittolaista ja suomalaisuusasian innokasta\najajaa. Seurusteleminen sellaisten suomalaisten kuin Räisäisen ja\nNaim-ahon Antti Porkan, joka oli „pitkä musta jättiläinen“, ja\nÖstmarkin Kähkölän lautamiehen Juho Kähköisen parissa, „joka\nvälttämättömästi tahtoi tilata Turun Sanomat ja valitteli kyyneleet\nsilmissä ruotsalaisten halveksivan ja vainoovan suomalaisia“, kypsytti\nGottlundissa ajatuksen kutsua suomalaisia koolle asioitansa\nkeskustelemaan. Hän voi toivoa, ettei suomalaisuus metsillä vielä\nollut mennyttä, jos tartuttaisiin pikaisiin toimenpiteisiin ja\nherätystyöhön.\n\nMarraskuun 20 p:nä lähetti hän „arpakapulan tai käskykirjan“\nkiertämään pariinkymmeneen Norjanpuoleiseen kylään ja kutsui siten\nkoolle „talonpojat ja torpparit, jotka toivovat saavansa talonsa\nkruunulle veroa maksaviksi ja tahtovat neuvotella metsille aijotusta\nkirkon rakentamisesta“.\n\nTuosta ensimäisestä marraskuun 23 p:nä Räshultin kylässä pidetystä\nsuomalaiskokouksesta on Gottlund merkinnyt päiväkirjaansa m.m.: Kuin\nolin aamulla parahiksi noussut ylös, tuli jo pari talonpoikaa\netäisimmiltä metsiltä. He sanoivat kotoa lähteneensä keskellä yötä ja\nolivat kulkeneet, pimeä yö kun oli, soihtujen avulla polkuja\ntunnustellen. He olivat kaikkialla metsillä, kylillä ja poluilla\nnähneet tänne rientävän kansan tulisoihtujen välkettä. — K:lo 10\nolivatkin kaikki jo koolla. He olivat miehissä tulleet kaikista\ntaloista, joihin vain viesti oli ennättänyt. Ja missä ei miehiä ollut,\nsieltä tulivat lesket ja vaimot aina Öijeriltä, Oralasta, Viikerosta,\nLehtomäeltä, Liukolasta ja Svennilästä saakka.\n\nKun väkeä oli kokoontunut tuvan täydeltä, pidin lyhyen puheen, miten\nminä, heidän heimolaisensa, olin tullut oppiakseni tuntemaan heidät ja\nheidän olonsa, että olin kauan liikuskellut heidän keskuudessansa, ja\nettei minulla heistä ollut muuta kuin hyvää sanottavaa. Olin sekä\nnähnyt että kuullut monia kärsimyksiä, joita heidän oli kestettävä ja\nettä olin heitä päättänyt jotenkin auttaa. Etenkin kahdesta asiasta\nsanoin tahtovani neuvotella: Ensiksi: Isännät olivat suomalaisia aina\nkovuudella kohdelleet. Eipä siinä kyllin että heiltä metsien käyttö\nkiellettiin ja heitä nälkiinnytettiin! Nyt heidät suorastansa\ntahdottiin myydä — sillä olihan heidät metsineen tiloineen arvioitu\nenemmän tarjoovan oston varalle. Ja uusi ostaja tahtoo taas rahoistaan\nmaksun kansan hiessä ja vaivoissa. Heillä ei ollut mitään toivomisen\nvaraa, etenkin kun oli jouduttu sille kannalle, että heidät voitiin\nhäätää isiensä työmailta. Toinen asia koski suomalaisten yhteistä\nkirkkoa.\n\nValituksia olisi ollut vaikka kuinka paljon: Ei tiedetty miten talot\noli kauppiaille huutokaupalla myytäviksi menetetty. Eräs översti\nChristian Knoss oli toimittamissaan maanmittauksissa antanut\ntalonkirjoja ja puolustanut heitä kauppiaitten laittomilta\nvaatimuksilta, mutta hänetkin olivat, kuten luultiin, herrat\nKristianiassa murhanneet ja nyt voivat kauppiaat häätää tiloilta koska\nvain tahtoivat. Kristianian lähettyville komennettiin täältä saakka\nraatamaan ja omat vainiot oli jätettävä. Ja papista valitettiin, ettei\nhänestä juuri muuta tietty kuin että hän oli mies, jolle palkkoja oli\nmaksettava ja jonka luona täytyi penikulmain päästä käydä rippikoulua,\njossa pari kertaa viikossa päntättiin päähän vieraskielistä\nkatkismusta.\n\nVoudin, nimismiehen ja puidenleimaajien sanottiin lähinnä kauppiaita\nolevan pahimpia sortajia. Lahjoitta ei näiden herrain luo rohjettu\nmennä ja mistäpä lahjat otti, kun pettua itsekin purtiin.\n\nPäätettiin kääntyä hallituksen puoleen taloudellisten olojen\nparantamisehdoituksilla ja anoa, että saataisiin muodostaa pari omaa\nseurakuntaa, joissa olisi suomeakin taitavia virkamiehiä.\nSuomenkielisiä kirjoja tahdottiin tuottaa Suomesta.\n\nKokoukseen saapuneet päättivät antaa Gottlundille asiassa täyden\ntoimintavallan ja kehoittivat häntä läsnäolevain nimessä kirjoittamaan\nitselleen avoimen valtakirjan. Sikäläiseen tapaan pitivät miehet\nsormensa paperilla Gottlundin nimiä kirjoittaessa, sillä\nkirjoitustaitoisia ei metsäläisten keskuudessa monia ollut.\n\nKirjojen myynti päätettiin antaa Räisäiselle ja menivät talonpojat\nErik Oinoinen Salmelta ja Erik Oinoinen Viikerosta kirjalliseen\ntakaukseen rahojen suorituksesta.\n\nTurun Viikkosanomien suhteen huomautti Gottlund, kuinka tärkeätä olisi\nettä tänne pimeisiin metsän-lokeroihin leviäisi tietoja tuolla puolen\nmeren asuvista sukulaisista. Päätettiin yhteisesti tilata\nViikkosanomat.\n\nGottlund kertoo edelleen kokouksesta: „Pidin lopuksi puheen\nkokoontuneille. Toivotin heille onnea, sanoin että minä, vaikkakin\nolen matkustava, aina tulisin pitämään heidän menestystään itselleni\nkalliina, kehoitin heitä elämään yksimielisinä ja ystävyydessä, sitä\nsuuremmalla syyllä kun he olivat vierasta heimoa ja kaikki pitivät\nheitä silmällä. Puhuin mitä juoruja heistä oli liikkeillä muissa\npitäjissä, mutta ettei sentään voitu varsin muuta kuin kiittää heitä\nja että heidän vieraanvaraisuutensa, uskollisuutensa ja\nluonteenlujuutensa olivat yleisesti tunnettuja ja kunnioitettuja. Että\nhe olivat niinikään puhtaudestaan tunnettuja, josta erikoisesti\ntahdoin kiittää heidän naisiaan, jotka olivat paljon ruotsalaisia\nedellä. Oli aika erota, vielä kerran toivotin heille onnea ja rauhaa\ntäällä kaukaisessa maansydämessä — että he veisivät tämän tervehdyksen\nkotona oleville sukulaisilleen — ja sanoin, että he tulevaisuudessa\nPaavo Räisäisen kautta saisivat kuulla minusta.\n\nHe kuuntelivat minua juhlallisen hiljaisuuden vallitessa, ei kopinaa,\nei muminaa kuulunut puheeni aikana.“\n\nKokous oli väliajatta kestänyt iltapuoleen saakka. Puheen päätyttyä\nottivat miehet eväskonttinsa esille. Nyt huomattiin joukossa myöskin\nolleen norjalaisia urkkijoita, jotka eivät kumminkaan olleet saaneet\nkäsittelyistä mitään tolkkua, kun kaikki oli käynyt suomeksi.\nKyyneleet silmissä ottivat talonpojat hellät hyvästit Gottlundista.\n\nMarraskuun 26 päivänä meni Gottlund Hovaan (tai kuten sitä tahtoi\nnimitettäväksi Juvanniemelle) kirkon paikkaa tarkastamaan. Suureen\nkiintonaiseen kiveen hakkuutti hän muistoksi: JUVANNIEMI 18 25/11 21.\n\nÖstmarkin Puttelassa piti Gottlund marraskuun 28 p:nä ja Aasnäsissä\njoulukuun 16 p:nä, Dalbyn Hjerplidenissä jouluk. 20 päivänä kokouksia.\nToiseksi kirkon paikaksi katsottiin sopivan joko Vermundin järveen\npistävän Koivuniemen tai Medskogin Kirveskankaan.\n\nNorjan puolella olevien puolesta kirjoitti Gottlund Rosenkrantzin\ntiluksien perillisille, että he lykkäisivät torppien huutokaupalla\nmyynnin, kunnes talonpojat ehtisivät kuninkaalta tiedustella, olisiko\nmahdollista saada valtiolta laina, jolla entiset itsenäiset talonpojat\nvoisivat huutaa tilansa takaisin kauppahuoneilta.\n\nTiettävästi viimeisen suomalaiskokouksen piti Gottlund Fryksändan ja\nVingerin metsäsuomalaisia varten tammikuun 6 p:nä 1822 ja palasi saman\nkuun lopulla Upsalaan.\n\nMatka oli siis kestänyt seitsemättä kuukautta. Kuten olemme nähneet,\ntoteutuivat Gottlundin tieteelliset suunnitelmat matkoihin nähden.\nHän oli kerännyt runoja ja tarinoita suomalaisten esi-isistä,\nkirjoittanut muistiin tapauksia, kielellisiä ominaisuuksia, etsinyt\nkirkonarkistoista ja yksityisten kätköistä vanhat asiapaperit ja ennen\nkaikkea oli hän tutustunut nykyään eläviin Skandinavian suomalaisiin.\nSamalla kun hän oppi tuntemaan heidän sorretun asemansa, selvisi\nhänelle myöskin, että pikainen muutos oli tarpeen heidän oloissaan, ja\nhän päätti itse ruveta uudistusten ajajaksi. Marraskuusta 1821 alkaen\nnäemme hänen eniten huolehtivan kokouksista ja neuvotteluista, kaikki\nmuu jää sivuasiaksi. Ennenkuin ryhdymme viimemainittujen hommien\nkehitystä selvittämään on paikallaan vielä luoda silmäys Gottlundin\nmatkustamistapaan.\n\nMetsissä kävi matka jalan ja oli usein hyvinkin vaivaloinen.\nMatkatamineistaan kertoo hän: „Minä olin minun jahtivaatteissa,\nnimittäin se Ruuhunpäinen jahtijakku tahi nukka, jossa oli vasemmalla\npuolla hopeissa vitjoissa ruutinääri, pyypilli ja kiurupilli kaik\nhopeata. Toisella, oikealla puolla oli jäkäri tahi slanqueurs pilli\nhopeasta. Yhessä taskussa oli kax piippuinen pistoli, toisessa minun\nhuilu. Oikealla olkapäällä oli minun jahtiväsky hylännahasta, ja jahti\nsarvi, vasemmalla olkapäällä oli haulin kukkaroissa merkit ilman sitä,\npyssy olalla ja sapeli vyöllä. Minun Rensselissä oli ilman\nampumamerkit, kompassi, veisi, tuluxet, paperit ja kirjotusmerkit,\nkartat ja päiväkirjat. Viinaputeli, joka minä majjoxe tarvisin etc. ja\nkolme koiroo keralla.“\n\nLapsellisilta tällaiset vehkeet näyttävät, mutta oli niissä se etu,\nettä ylioppilasta monasti luultiin joksikin ylhäiseksi henkilöksi ja\nherättivät hänen sanansa senvuoksi suurempaa huomiota. Paavo Räisäinen\nvastasi Gottlundin kysymykseen jälestäpäin kulkevista huhuista (Kirje\npäivätty Öijäri 28/3 1822):\n\n„Sitä mitä sinusta ovat arvelleet, en maha taitoa Sanoa: Meijän\nPitimissä, ovat muutamat sanoneet, se oil Gustav Atolsin poika,\nmonjaat sanoivat, se oil Kuninkaan oma poika. Ja toais sanoit monjaat,\nse oil yx Generaal Lähetetty Kuninkaalta. Vaan muaa kunnissa nuojen\n(tarkoittaa ruotsalaisia ja norjalaisia) Sanovat sanoneen, Se oil\nSkoijari, ja yx ihmisten vieteliä, hänen pitäis kini ottamaan kuin hän\nvielä tänne tulisi, ja mitä vielä en kehtoa kirjutella.“\n\nSuurin toivein hyvästelivät suomalaiset Gottlundia hänen metsiltä\nlähtiessänsä. Paavo Räisäinen kirjoittaa:\n\n„Jumala pitäkö sinua tervennä ja lainatko sulle ikeä, ettäs näkisit\nmeijät paremmalla tilalla. Eikös herraki tuota toivois, tokkos heän\nilman niin suurta vaivoa ois meijän tautta ruenna tekemään kuin ej hän\nmeitä Rakastais, sen myö kyllä ymmärrämme.“\n\nTurhia eivät toiveet olleetkaan, sillä nyt, kun johto oli tarmokkaissa\nkäsissä, koitti aika, jolloin metsäsuomalaiset alkoivat tulla aivan\nyleisen huomion esineeksi.\n\nPalattuaan matkaltansa alkoi näet Gottlund vilkkaasti toimia\nmetsäsuomalaisten olojen parantamiseksi. Hänen enin aikansa kului\nmonena seuraavana vuonna näissä puuhissa. Ja metsäsuomalaisten vaiheet\nliittyvät erottamattomasti näinä vuosina häneen. Käytänkin tämän\naikakauden kuvaamisessa lähteenä etupäässä Gottlundin ja\nmetsäsuomalaisten kirjeenvaihtoa.\n\nGottlund tahtoi ensin ja ennen kaikkea saada suomen kielen säilymään\nheimolaistensa keskuudessa, sillä jos he kerran äidinkielensä\nunhottivat, eivät he tietysti enää olleet suomalaisia. Puhekielenä\nvielä kyllin käytettiin suomea, mutta suomalaisen kirjallisuuden\nhankkimista eivät ruotsalaiset ja norjalaiset olleet sallineet.\nGottlundin ensimäinen toimenpide oli suomenkielisten kirjain hankinta.\nVielä samana vuonna (1822) lähetettiin Suomesta sadottain suomalaisia\nkirjoja. Lokakuussa 1822 painatti hän vihkosen „Niille Norin rajoilla\nasuville Suomalaisille“, jossa hän sanoo: „Tällä viimeisellä vuuella\non jo 2074 Suomalaista kirjaa tullut Teillen jaetux, 1425 ilman rahata\nja mitään maxutta, ja 649 kohtuullisella hinnalla“. Jo matkoillaan\njakoi hän 1.000 kappaletta „Pieniä Runoja“, kuten hän itse sanoo:\n„kansalle, jolla ei ollut minkäänlaista käsitystä suomalaisista\nkirjoista“. Uskonnollista kirjallisuutta sai hän Suomen\nEvankeliumi-yhdistykseltä ja Suomen Piplia-seuralta. Suomen\nTalousseura taas antoi pieniä käytännöllisiä kirjoja ilmaiseksi\njaettavaksi.\n\nPaavo Räisäisen luo Norjan Brandvoldin pitäjään tuli oikea suomalainen\nkirjakauppa perustetuksi. Jotta jokaisen tietoon tulisi mitä kirjoja\nsieltä oli saatavissa, painatettiin 1822 luettelo: „Suomalaisia\nkirjoja, jotka kaupaksi löytyy Talonmiehen Paavo Räisäisen luona\nÖijerin kylässä Bergon Suomalaisissa, Norissa“.\n\nLuulisi, ettei kansa, jolle ei kukaan ollut opettanut suomalaista\nkirjaa lukemaan, olisi niistä paljoakaan välittänyt, etenkin kun papit\nkumminkin vaativat heitä ruotsia lukemaan. Eihän sopinut odottaa, että\ntaloudellisessa ahdingossa elävät suomalaiset saattaisivat\nvaikeuksitta oppia lukemaan ja ymmärtämään suomea, ruotsia ja norjaa.\nMutta harvoin on suomalaisia kirjoja jaeltu lukuhaluisemmille, kuin\nmetsäsuomalaiset.\n\nKymmenissä kirjeissä tuovat he niistä esille monta tuhatta\n„kostjumaloa“ Gottlundille sanoen: „Jumala sinullen maxakoon sata ja\nTuhat kertaisesti kaikki kiriat, jotka sinä tänne lähettännä olet“.\n\nMainittakoon vain pari esimerkkiä. Räisäinen kirjoittaa joulukuun 23\np:nä 1822 erään vaimon syksyllä käyneen 3 penikulman päästä pyytämässä\nlähettämään kiitoskirjeen Gottlundille. Käyttäkäämme Räisäisen kirjeen\nsanoja: „Minä oon unhottanna hänen asiansa, jota hän pyysi juuri\nitkusuulla minua tekemään, että teille kirjuttaman kostjumalat\nBibliasta (raamatusta) jonka hän sai. Hän sanoi puhutellesa miehiä\nTalpuassa ja niitä jotka Pipellöitä oil suaanna, että ois suaanna\nniihen kanssa kiitoksen Lähetteä. Vaan ne oil vastanna ej hyö taija.\nNiin tästä tämä köyhä vaimo oil suruissaan ja käyv tämän pitkän tien.\n— — — Niin ole siis kiitetty moniin kerroin hänen etestä. Kylläpä sinä\nhänen sytämens ymmärrät.“\n\nSyyskuun 20 p:nä 1823 kirjoittaa Räisäinen: „Se vaimo Kirsti\nMatintytär Sikainen antin-aholta, häneltä paloi sauna keväillä, ja\nkaikki ne vähät rihkamat, jotka saunan sisällä lie ollu, vaan\nkuitenkin sanottiin hänen sanoneen: enmä muuta niin paljon huoli kuin\nsitä suomalaista Bibeliä, joka multa paloi, jonkama Suomen-Herralta\nsain.“\n\nLukuhalu tuli muutamassa kuukaudessa yleiseksi suomalaismetsissä.\nAinakin neljä Turun Viikkosanomaa kierteli metsiä, mutta niilläpä\nolikin lukijakuntaa. Huhtikuussa 1822 kertoo Räisäinen, että yhdet\nViikkosanomat kiertelivät 40 taloa. „Ja myö tykkeämme heistä hyvin, ja\njoka mies sanovat heitä oppivansa Lukemaan.“\n\nSamalla kohosi myös suomalaisten itsetietoisuus. Saatiin tietää että\nvielä puhuttiin samaa kieltä Pohjanlahden tuolla puolen. Luultiin\nvielä tämän heimon olevan yhtä hyvin omina määrääjinänsä kuin\nruotsalaiset. Heille selvisi, ettei pappi enää ole oikeutettu kuten\nennen ruotsia taitamattomista merkitsemään kirkonkirjoihin „hedning“\n(pakana).\n\nGottlund oli tiedustellut sukutarinoita suomalaisista, nyt ruvettiin\ntahtomaan yksin niistäkin tarkempia selvityksiä. Räisäinen kirjoittaa\nkesäkuun 22 p:nä 1822:\n\n„Teällä on niin monta, jotka tahtois kirjuttamaan asioitan. Ja ne on\nniin Joutavia että minua naurattaa heijän asioilla, niitä on yli 100\najastajan vanhoja asioita eikä mitään Kirjutoxia heijän piäälle.“\n\nMelkein lapselliselta tuntuu väliin halu näyttää herroille, että on\ntuota suomeksikin painettu jotakin hyvää. Räisäinen, joka aina on\nkuten suuna säkissä ja johon ruotsalaisten ja norjalaisten iva\nkohdistui eniten, tuumailee joulukuun 23 p:nä lähetetyssä kirjeessä:\n\n„Työ tietten kaikki sen hyvyen kuin työ taijatto mulle, vaan vielä\nnytkin minä pyyän yhtä kirjoa teiltä maxun etest, _maxakoon mitä\ntahaan_, kuin poara (vain) Löytys. Sen pitäis olla Jumalaisen kirjan,\nyhen ratin Suomea, toisen ratin Ruohtia vastuxin kirjan Lehellä.\n\n    Ei kirkko niin täys ettei   Kyrkan er altrik so sull\n    pappi suaa sioan.           att icki prästen har sit rum.\n\nMinä näyttäisin sitä kirjoa Meidän Herroille ja muille, jotka pitävät\nSuomalaista oppia turhana.“\n\nÄidinkielen rakkaus ilmeni vieläkin tuntuvammalla tavalla. Muutamat,\njotka jo olivat miltei unohtaneet suomen puhumisen tahtoivat uudelleen\noppia sitä puhumaan ja lukemaan. Edellämainitussa kirjeessään sanoo\nRäisäinen: „Josei Hendrichson Hakkarainen Långflonäs, Se pyys mun\nteiltä tinkoamaan saman Laista kirjoa maxun etest. Hän tahtois\nopetteleita Suomenkielen se ei tainna suomea puhua. Hän kävi teällä\nsyxyllä kuullostelemassa asiaa vain silloin ej vielä ollu tullu\nvastausta hänen kirjan päälle.“\n\nKaikista kirjeistä huomaa miten kernaasti tahdottiin saada oma kieli\njälleen käytäntöön. Pekka Karvainen kirjoittaa jouluk. 20 p:nä 1822:\n„Vaan nyt minä luulen, kuin hyöö oppiivat lukemaan oman kieleensä\njälkeen jotta hyö tuleevat kymmenen kertoa paremmixii. Tällä löytyy\nvanhoja Miehiä ja vaimoja jotka Eivät Norjalaiseen lukuun ymmärrä\npaljon Enemmän kuiu sika hopea lyiskaan, jonka sinä herra tiiät\nparemminkiin kuin minä — — — Jumalallen ja hyvällen ystävällen kiitos\nolkoon sen etestä kuin myö Suomalaiset Oman puhemmon jälkeen Opimmon\nlukemaan — Kyllä minä tämän lukemisen ymmärrän kyllä hyvin mitenkä se\noni kuin ei tällä Suomea taiieta lukea — tällä Eivät Lapset taiia\nNorlaista Sanoa puhua ja kuitenkiin on heiiän täytynnä opetteleitemaan\nNorlaista lukemaan — —.“\n\n       *       *       *       *       *\n\n[Kuva: METSÄSUOMALAISIA ÖSTMARKIN MULLINKEÄRNÄSTÄ, V. 1905. Väinö S—n\nvalok.]\n\nGottlund oli luvannut Tukholmassa valvoa suomalaisten asioita.\nMaaliskuun 14 p:nä 1822 kävi hän perintöprinssin, piispa Bjurbäckin ja\nVärmlannin maaherran, Wingårdin luona metsäläisten asemaa\nselvittämässä. Aluksi hän epäili, ulkomaalainen kun oli, omassa\nnimessään ruveta heimolaistensa puolesta esiintymään, mutta prinssi\nlupasi suojelustaan. Ja niin asettui ylioppilas koko itsepäisyydellään\nsuomalaisen vapautusliikkeen etunenään. Tähän saakka ei hänellä ollut\nkuin satakunta valtakirjaa, mutta pianpa niitä koitui puolelta\ntuhannelta perheeltä. Öijärin talonpojasta Paavo Räisäisestä tuli mitä\ninnokkain toimimies. Hän ei ollut yksistään kirjallisuuden levittäjä,\nvaan voi hyvällä syyllä itsestään sanoa: „teällä makaa kaikki\nSuomalaiset minun piälläin ahistoxineen“. Hän piti useita\nsuomalaiskokouksia, joissa yhteisistä asioista keskusteltiin ja\nannettiin valtakirjoja, että Gottlund saisi heidän nimessään ajaa\nasiat parhain päin. Niinpä hän kirjeessään maaliskuun 22 p:nä\nilmoittaa: „Ja tein kaxi kokousta, yhen tein Trakuunin kankahaalla\nVinterin Suomalaisissa — — Ja myö kaikki, jotka tänä päivänä olimma\nyhessä, Sanoimme et ej myö ikään taija unheottaa ejkä täytelisest\nmaxoa häntä, kuin hän vielä Herroista ojs hyvä pois auttamaan, Sillä\nmyö olemme aivan Suures Vaivassa. Ja Jumala kaikki valtias hän ies\nlainoais jkeä, ja Terveyttä teille, kuinnikka se tapahtuis, se on\nmeiltä kaikilta Kuukuiltu Juuri Sytämmest.“\n\nNäyttää siltä kuin olisi jo vuonna 1822 tullut jätetyksi virastoihin\njonkunmoinen anomuskirja. Gottlund näet itse puhuu ensimäisestä\nanomuksesta ja kirjeissä mainitaan siitä myöskin. Varmaa ainakin on,\nettä Gottlund lähetti pitkähkön anomusehdoituksen suomalaisille\nluettavaksi. Räisäisen kirjeessä (22/5 22) sanotaan:\n\n„Minä oon tässä tänä pänä ylös Lukenna kopiota Pohjois-Suomalaisille,\njota hyö ovat mielellään kuunnelleet. Ja käskivät minuun Lähättämään\nmonta tuhatta kostjumaloa, ja kiittävät sinua kaiken hyvyen ejstä, ja\nLiatenkin Sen eistä ettäs niin suuren vaivan oot piäälleis ottanna,\nettä niin paljon olet Kirjuttana, ja sanoivat: Sitä miestä ej myö\njkään taija täytenlisest kiitteä ja maxoa, jonka hän meijän eistä on\ntehnyt.“\n\nMutta eivätpä saaneet suomalaiset kauan rauhassa pitää kokouksiaan.\n„Minun pitää jlmi Antamaan“, ilmoittaa Räisäinen 4/4 1822, „Että\nteällä on nousut niin ankara Ryörä ja Kuhina Norjalaisten seassa,\nsiitä kuin minä otin niitä Niimiä, jotka tahtovat piäästä Ruunun ala“.\nSamassa kirjeessä kertoo hän miten norjalaiset menivät voudin luo „Ja\nsitten vielä valehtelivat Voutia, Että sinun olevan Venksbergissä, ja\nvälistä Reholtassa ja toisinaans Öijärillä, ja villihtevän Suomalaisia\njoutavi oppiloihin, ja annixo niille joutava Kirjoja, ja kirkon tiettä\nSuomalaisille Röyvänrantaan ja kirkollen on jo Raivuttanna paikan. Ja\nNiimeensä Hakkuttanna Suureen Kiveen“. Vouti oli sitten lähettänyt\nnimismiehelle vangitsemiskäskyn. Tämä kävikin kolmen miehen kera\nReholtassa ja Vengsbergissä „sitä Ruohin Personia Gottlundia ottamaan\nkiini ja eroittamaan häntä pois jhmisistä hetsillään“, mutta koko\nhommasta ei tietysti tullut mitään, kun ylioppilas jo oli aikoja ollut\nUpsalassa. Toisen velvollisuutensa viranomaiset täyttivät: „Niin piti\nkiini ottajaien, epustella Suomalaisia ett-ej heijän eneä suinkaan Sen\njhmisen kanssa pie yhtäpitämään ejkä uskomaan häntä“. Uhattiinpa vielä\nniitä suomalaisia, jotka olivat tekemisissä Gottlundin kanssa, että\nheidän „piti pahoin käymään kuin hyö hänen etestä enemmän\nkirjottelevat“.\n\nMetsäläiset eivät ottaneet hätääntyäkseen, vaikka vielä sotamiesten\nlähettämiselläkin tuon tuostakin tukkein leimaajat, tilojen haltiat,\nkauppiaat y. m. uhkailivat. Suomalaisten johtomiehet olivatkin\nepävarmassa asemassa. Varoituskirjelmän lähetti vouti Räisäiselle ja\nLehmoiselle. Huhtikuun 25 p. 1822 tuumailee Räisäinen:\n\n„Ejkö nuo viimein suaane Esivaltoa vietellyx, että nuo minut kiini\notattaa ja arestiin panettaa.\n\nVaan minä Luulen kieskiitetty, Että myö Suomalaiset _olemme niin\nyhtäpitäväiset_, että _jos nuo minut kiinni ottaa, niin tulevat kaikki\nyxmielisesti minua Irti-ottamaan_. Sen ovat sanoneet sekä Norjan ja\nRuohin Suomalaiset: Ja jos siellä meijän pitäis kuolla, niin kerran\nmeijän pitä kuolta, ejpä meillä teälläkään ole yhtään hyveä elämeä\ntällä tavoin, kuin ej paremp tulek: Sais hyö siiten muua-Vaki kaikki\nsisäänsä, niin kuin tahtonoovatkin. Näitä myö suomalaiset olemme\nLausunna Välilläämme.“\n\nSietämätön näiden talonpojista päivätyöläisiksi muuttaneiden\nsuomalaisten asema mahtoi ollakin. Julkeimpina Kristianian kauppiasten\nkätyreinä esiintyivät puiden leimaajat. Eräässä kirjeessään sanoo\nRäisäinen heistä: „Ejkös ne nyt meinanne tukki merkkalit viimesix\ntöixeen mejstä ytimet ulos kaivaa, jos ennen ovat Lihan vieneet“.\n\nEttei kirjeissä ole turhia vaikeroimisia, näkyy hyvin siitä, että moni\nperhe pyysi Gottlundia hankkimaan kuninkaalta lupaa, että he saisivat\nsaunan suojakseen rakentaa. Ei edes annettu uutismaata raivata. Niinpä\nvalittavat suomalaiset tammik. 1823:\n\n„Nyt näinä viimeisinä vuosina on norjalaiset ruenna kovax niitä\nsuomalaisia vasten etteivät anna heijän mitään tarvistaansa ottoa\nmehistä. Ei puitakaan muusta kuin kuivista. Eikä peltoa taittoa, ej\nniittua raivata ulkopuolta aijan, ja jos jokuu sen tekee niin\nsakoitetaan. Vaikka monen piti kuninkaalle veroa veteä 3 ja 4 nahkoa.“\n\nTaidolla ajoi Gottlund herätystyötään, yhdistäen sekä taloudelliset\nettä kansalliset asiat. Jo pitämissään kokouksissa puhui hän aina\nyksimielisyydestä sekä yhteenliittymisestä ja siihen hän\nkirjeissäänkin suomalaisia kehoitti. Viisaasti keksitty oli\nkirjeenvaihtajien valinta eri osista suomalaismetsiä. Gottlund tuli\ntäten todelliseksi johtajaksi, jonka hankkeet pian uskottujen miesten\nkautta levisivät koko suomalaisväestön keskuuteen. Eri pitäjissä\nasuvat eivät ennen olleet säälle tienneet toistensa olemassaolosta,\nmutta nyt tuli heistä kuin yhden pitäjän väkeä, joka uskoi asiansa\nGottlundin haltuun. Hänen luottomiehillään oli, kirjeistä päättäen,\ntiedot toistensa hommista. Niinpä lähetti hän kerran Taalain\nsuomalaisten kirjeen Norjan suomalaisten luettavaksi. Räisäinen näet\nsanoo:\n\n„Monta kostjumaloa siitä Talan-Suomalaisten kirjasta, jonkama käsitin\nElo kuussa sinä 26 päiv. — Olipa se lysti suahain sitä lukea, onpa ne\nvaivaiset ollunna niin suures vaivassa kuin mekin ja vielä\nsuuremmassai.“\n\nHelmikuussa 1823 oli Gottlundilla n. 600 veroa maksavan talonpojan\nvaltakirjat, joiden hän arveli edustavan 8 000 suomalaista. Koko\nläntisten suomalaismetsäin suomalaisten luvun arvioi hän tällöin 10\n000 — 14 000, ja lieneekin hän siinä osannut aivan oikeaan.\nTarkoituksena oli jättää näiden puolesta kuninkaalle anomuskirja ja\nseikkaperäinen ehdoitus olojen parantamiseksi. Senvuoksi ryhtyi hän\nhankkimaan kaikki saatavissa olevat sekä varhaisemmat että myöhemmät\ntiedot suomalaisista. Näistä piti hänen sitte laatia tarkka kuvaus\nheidän asemastaan aina siitä saakka kuin Skandinaaviaan saapuivat. Kun\nei hän itse ollut ehtinyt käydä kaikkia suomalaismetsiä, lähetti hän\nkysymyskirjeitä ja kaavoja ainakin 33 seurakunnan papille. 12\nseurakunnasta saapuikin vastaukset.\n\nMutta Gottlund ei tyytynyt vain tähän. Helmikuun 26 p:nä antoi hän\nentiselle maamiehelleen, tunnetulle F. M. Franzénille 12 suomalaisen\nedustajan allekirjoittaman anomuksen, joka piti esitettämän\nkokoontuville säädyille.\n\nMaaliskuun 3 p:nä Franzén sen esittikin pappissäädyn käsiteltäväksi.\n\nKirjelmä sisältää huomautuksia Värmlannin rajaseuduilla asuvien\nsuomalaisten tilasta ja anomuksen että he saisivat perustaa pari\nseurakuntaa, joihin palkkaisivat suomea taitavat papit. Anomuksen\nloppusanat kuuluvat:\n\n„Vain sillä ehdolla, että meille luvataan pappeja, jotka\näidinkielellämme voivat neuvoa meille uskonnon totuuksia tahdomme\nliittyä yhteen ja yhteisesti ottaa osaa heidän palkkaamiseensa, muussa\ntapauksessa tahdomme mieluummin kuten tähänkin asti, asua\nerämaissamme, ja hautautuneina sen metsiin ja kolkkiin elellä Isiemme\ntavoin. Ja pysymme me tälle päätöksellemme uskollisina ja vakuutamme\nme Norjan Suomalaiset juhlallisesti, ettemme koskaan suostu Ruotsin\nkieltä ottamaan jumalanpalvelukseemme, koska tähänkin asti olemme\nNorjaa käyttäneet. Yhtä vähän me Ruotsin Suomalaiset milloinkaan\nvoimme ottaa käytäntöön Norjan kieltä, kun olemme tähän asti\nkäyttäneet Ruotsia. Vain oma Suomalainen kielemme voi aikaansaada\nkeskenämme todellisen yhtenäisyyden.“\n\nAllekirjoittajina oli Norjan puolelta edustajat: Räisäinen, Lehmoinen,\nHaikoinen, Suhoinen, Rymöinen ja Vauhkoinen, Ruotsin puolelta: Porkka,\nOrainen, Ronkainen, Vaisinen ja Hyytiäinen.\n\nFranzén puolestaan yhtyi anomuksessa tehtyyn ehdoitukseen, että\nasiantuntijat tutkisivat lähemmin kyseessäolevan väestön tilaa ja\nnopeasti ryhtyisivät toimenpiteisiin.\n\nHän viittasi m. m. Suomessa oleviin ruotsalaisiin seurakuntiin, joilla\non mitä opintiellä tahtovat äidinkielellänsä. — „Suomen ruotsalaiset\nseurakunnat“ — niin kuuluvat sanat — „pitäisivät epäilemättä mitä\njulmimpana sortona, mitä raakalaismielisin hirmuvalta voi keksiä, jos\nheitä pakoitettaisiin oppimaan vierasta kieltä, suomea tai venättä,\nopetusta, kristinoppia, jumalanpalvelustansa tai hartauttansa varten“.\n\n„Jokainen tuntoo sitä papin-paipatosta, joka ens-alussa nousi\nPapis-seävyssä tätä asiata vasten, ne monet juonet ja keveet, jotka\ntehtiin“, kertoo Gottlund _Otavassa_ tuosta esityksestä. Ja hälinä\nsiitä todella syntyikin. Värmlantilaiset papit väittivät, ettei niillä\nseuduin tavattane ainoatakaan suomalaista, joka ei osaisi ruotsia.\nRovasti Frykstedt sanoi, että ehkä noin 70 vuotta takaperin oli\ntavattu jokunen ikäloppu, jolle papin oli tulkkia käytettävä — mutta\nsellaisetkin jutut olivat epävarmoja. Kysymys lykättiin kumminkin\nvaliokuntaan. Se antoi seuraavassa kuussa mietinnön, jossa\nehdoitetaan, että säädyt anoisivat kuninkaalta jäävittömän suomeakin\ntaitavan tutkijakunnan asettamista, joka paikkakunnalla ottaisi selon\nniistä oloista, joista anomuksessa puhutaan. Ja, jos tiedot olisivat\ntosia, olisi suomalaisille saatava „uskonopetusta ja sielunhoitoa“,\njoko siten että he muodostaisivat omat seurakuntansa tai hankkimalla\nheille suomea taitavia pappeja.\n\nKun valiokunnan mietintö esitettiin, niin värmlantilaiset\ntehtaanomistajat taas yhtenä miehenä ryhtyivät vastustelemaan\ntutkimusten toimeenpanoa. Puhuttiin ylevämielisiä sanoja\nonnettomuuksista ja vaaroista — käyttääkseni ruotsalaisen tutkijan\nsanoja[23] — jotka kyseessäolevien toimenpiteiden kautta\ntulevaisuudessa voisivat käydä vahingollisiksi valtion olemassaololle.\n\nTietysti ei unohdettu, että koko ehdoitus oli lähtenyt „Venäjän\nalamaisen“ aloitteesta. Täydessä karvassaan esiintyy ruotsalaisten\nkiitollisuus salojen raivaajille tällaisissa lausunnoissa: „_Jos\nVärmlannissa tarvitaan väkeä maan viljelemiseen, niin minusta on\nparempi käyttää siihen pahantekijöitä, jotka muuten teljetään n. s.\ntyölaitoksiin, kuin että edistetään suomalaisten kirkon\nrakentamista_“.[24] Valtiopäivät päättivät, että oli muutaman henkilön\nmentävä suomalaisten keskuuteen tarkalleen heidän olojansa tutkimaan.\n\nKoko yritykset olisivat ehkä näyttäneet olevan Gottlundin yksityisiä\nmielipiteitä, jollei hän olisi ryhtynyt suomalaisen lähetystön\nhommaamiseen. Luultavasti on alote Gottlundin, vaikka Räisäisen\nkirjeessä siitä ensiksi puhutaan. Uudenvuoden päivänä 1823 kirjoittaa\nhän:\n\n„Se meille ois tarpeenlinen, Jos myö peääsisime Herraien päiville,\nryösteöis pä tuo kuninkas autoa meitä sinun kautais, että saisimme\njonkulaisen oikeuen kauppa miesten ja merkkällöien yliten.“\n\nKauan ei kähnitty. Vielä samassa kuussa sovittiin edustajista, joita\npiti tulla 6 Norjan puolelta ja 6 Ruotsin metsistä. — Mentiin papilta\ntodistuksia pyytämään, mutta siinä tulikin jo tenä. Tammik. 18 p:nä\nlähetti Räisäinen kirjeessään norjankielisen paperiliuskan, jossa on\ntiedonanto, että pappi todistuksen pyyntöön oli ivallisesti vastannut:\n„hör den finne fanten Som kan giöre folkene gal og mig, næj ikke Saa\nmin mand“, (kuuleppas tuota suomalaista maankiertäjää, joka voi kansan\ntehdä hulluksi, ja minut, eipäs niinkään poikaseni!) ja papin\n„atestia“ ei vain tullut ainakaan kahdelle Aasnäsin ja Hossin\nedusmiehelle.\n\nSikäläisiltä viranomaisilta ei saatu passia niillekään, joilla oli\npapintodistukset. Heidän oli käännyttävä Gottlundin puoleen. Tämä taas\nlähti helmik. 10 p:nä varta vasten Tukholmaan passia toimittamaan.\nKäytyään maaherrat, ministerit y. m. sai hän lupakirjat. Helmik. 17\np:nä näet lähetti ministeri L. v. Engeström nimismiehelle tiedonannon,\nettä annettaisiin suomalaisen lähetystön rauhassa kulkea. Olipa kerran\njo uhkamielinen tuuma nakata pyssyt olalle ja mennä Tukholmaan\npassitta.\n\nMaaliskuun alussa varustautuivat miehet matkalle. — Edustajina oli\nRuotsin puolelta: Niilo Orainen, Juho Soikkainen, Antti Porkka, Lars\nMoijainen, Matti Hämäläinen ja Matti Riekinen; Norjan puolelta: Paavo\nRäisäinen, Taneli Lehmoinen, Erkki Orainen, Tuomas Karhinen, Erkki\nOinoinen ja Erkki Veteläinen. Gottlund oli neuvonut valitsemaan\npisimpiä ja rotevimpia miehiä — kaiketi ikäänkuin näytteeksi\nminkälaista väkeä metsillä on. — Sarkatakissa, virsuissa, tuohikontit\nselässä, kirves kainalossa urohot Tukholmaan ilmestyivätkin ja\nherättivät tietysti siten tavatonta huomiota.\n\nMaaliskuun 7 p:nä piti heidän kokoontua neuvottelemaan. Päiväkirjaansa\non Gottlund 7/3 1823 näet merkinnyt: „Tänä pänä Norin suomalaiset piti\nkokoamaan Räisäisen luona ja Ruohin Suomalaiset Porkan luona, ne\nnimittäin, jotka piti tulemaan tänne Tukholmiin“.\n\nEnnakolta kävi Gottlund jo perintöprinssille lähetystön tulosta\nilmoittamassa, siten välttääksensä arkojen viranomaisten epäluuloja.\nKaiken aikaa hän viimeisteli tulisella kiireellä tuota 500 sivun\nlaajuiseksi paisunutta mietintöä, jossa tehtiin selkoa suomalaisten\nvaiheista ja ehdoitettiin monia parannuksia.\n\nPrinssille oli Gottlundista tehty ilkeämielisiä ilmiantoja, väitettiin\nm. m. hänen edustajille kuninkaan nimessä laatineen matkapassit.\nSeurauksena oli, että polisit huhtik. 11 p:nä veivät kaikki hänen\npaperinsa, vieläpä yksityiset kirjeetkin ja velvoittivat edustajineen\ntulemaan poliisikuulusteluun. 15 p:nä pidettiin uusi kuulustelu. Niin\njäykkäluontoiseen mieheen kuin Gottlundiin eivät rettelöimiset suuria\nmuuta vaikuttaneet kuin terästivät. Mutta metsäsuomalaisten edustajat\nkohtelua enemmän kummastelivat.\n\nKuninkaallinen huomio huhtik. 29 p:nä kuului, että „Venäjän alamaisen“\nGottlundin on mentävä takaisin Upsalaan, ja sinne opintojaan jatkamaan\njäätävä, jos tahtoo saada jäädä valtakuntaan ja jos hän antaa aihetta\njonkunlaisiin valituksiin, karkoitetaan hänet muitta mutkitta\nvaltakunnasta.\n\nTämä ruotsalaisten temppu oli hyvin keksitty, sillä nyt olivat\noppimattomat metsäsuomalaisten edustajat kuin lampaat paimenetta.\nToukokuun 5 p:nä kyhättiin Gottlundin varalle, hän kun ei\nkarkoituskäskystä tuntunut aluksi suuria piittaavan, vaan uskalsi\nilmestyä Tukholmaan, uusi kirjelmä, jossa sanotaan, että „kun on\nalamaisesti ilmoitettu erään Upsalassa opiskelevan nuorukaisen,\nnimeltä Carl Axel Gottlund, joka on saapunut kaupunkiin, antaneen\nsyytä arveluttaviin ja levottomuutta herättäviin huhuihin,\nkuljeskellessansa Norjan ja Värmlannin välisillä seuduilla, niin on\nkunink. Majesteetti suvainnut armossa määrätä, että Gottlund, joka on\nVenäjän alamainen j. n. e. — — — hetimiten palaa Upsalaan jääden sinne\nopintojansa harjoittamaan, jos tahtoo valtakuntaan saada jäädä“.\nLopussa huomautetaan vielä että Gottlundia on pidettävä silmällä.\n\nVärmlannin maaherra, af Wingård, tahtoi saada Gottlundilta\nmetsäsuomalaisten valtakirjat ja anomukset, päästäksensä siten\nsotkemaan koko yrityksen. Kun ei itsepintainen ylioppilas siihen\nsuostunut, oli seurauksena mainittu karkoitus. Ja nyt olivat\nmetsäsuomalaisten edustajat Wingårdin käsissä, sillä kaikkiin pulmiin\nei ehditty Upsalasta saada Gottlundilta neuvoja. Gottlundin anomus\nkyllä ehdittiin antaa prinssille, mutta Wingård pakoitti edustajat\nantamaan asiansa omaan huostaansa. Räisäinen kertoo maaherran\nsanoneen, „kun ei työ sitä tie, niin minä suaatan teitä pulisiin“.\n\nPrinssille jätetty anomus tuli kumminkin hallituksen tietoon ja\njätettiin lopulta maaherralle lausunnon antamista varten. Räisäinen\nkertoo siitä: „Lansherrallen prinssi antoi sen suuren inlakin Lukeax,\nsitten myö puhottelimme Lansherroa toisena pänä kuin hän sen kirjan\noil suaanut. Vaan muristapa se sitä tahtoi, ja sanoi että siihen on\nliian paljon sisään veitty! työ tulette vielä enemp kansan seassa\nhaisemaan; ja minä vaivanen, jonka piti minun suurten syntien tähteen\nsen suuren kirjan lävite lukeman.“\n\nOn syytä hieman tutustua tähän laajaan anomukseen, jota silloisen\nVärmlannin maaherrankin oli „suurten synteinsä tähden“ silmäiltävä.\nAlkuperäisen asiakirjan Wingård luultavasti hävitti, koskei sitä ole\ntavattu, mutta jonkinlainen konsepti on tallella Gottlundin\npapereissa. Se on siksi laaja, että siitä painettuna tulisi pari kolme\ntällaista kirjaa kuin parhaillaan käsilläoleva. Se ei suinkaan ole\nmikään kuiva asiapaperi; paikoittain on esityksessä koko runollista\nlentoakin. Gottlund puhuu siinä „vuosisatoja sortoa kärsineen“\nmetsäläisen kansan nimessä, heimon, joka „etäisiltä vaaroiltansa,\nNorjan ja Ruotsin erämaista“ rohkenee kerrankin „kuninkaallisen\nmajesteetin jalkojen juureen laskea toiveensa“.\n\n„Jo vuosisatoja“ — sanotaan anomuksessa — „olemme asuneet näillä\nseuduilla, joilta alkuaan vain petoja ja nälkää tapasimme, mutta jotka\nkirvein ja auroin raivasimme, vuodattamatta kanssaihmisten verta tai\nkyyneleitä. Korpien omistamisessa pyydämme Sinulta suojelusta ja sinne\nrakentamillemme pirteille suojaa. Ja kun kerran valtakuntaa varjelet\nja valtaistuimia tuet, niin älä turvattomalta tukea kiellä. — — — — —\n—\n\nSiis _tukea_ ja _apua_, _laillisuutta_ ja _oikeutta_ olemme tulleet\nSinulta anomaan — ja tuo rukous on jo vuosisatoja huulillamme\nsäilynyt, mutta ei ole niiltä esille puhjennut, vaan on häipynyt\ntyhjiin toivomuksiin ja toiveisiin.“\n\nSeikkaperäisesti tehdään selkoa niistä vainoista, joita suomalaiset\novat kansallisuutensa tähden saaneet kärsiä, vaikka ovat kuninkaitten\nluvalla Ruotsiin ensin siirtyneet. Vieläpä sukutarinoita ja\nasutushistoriaa on siihen otettu — niinkuin ennen jo monasti on\nkerrottu. Lopuksi on ehdoituksia seurakuntien perustamisesta,\npapeista, virkamiehistä y. m. Suomalaisten piti muodostaa oma\nkihlakunta ja koetettiin todistella, ettei oikea isänmaallisuus ole\nsiinä, että jokaisen skandinavilaisen pitäisi kantaa sinistä takkia ja\nhyljäten äidinkielensä oppia lukemaan ruotsia ja norjaa. Gottlundista\nvoisivat suomalaiset kansallisuudeltaan säilyneinäkin, eri\nkihlakuntana ollessaan, yhtä hyvin hyödyttää isänmaataan.\n\nToukokuun 4:ntenä p:nä suotiin edustajille pääsy kuninkaan puheille,\njolloin jätettiin lyhyt Wingårdin edustajien esityksen mukaan\nkirjoittama anomus, — hänen kun oli onnistunut työntää Gottlund\nsyrjään. Se sisälsi 10 kohdassa suunnilleen samat pyynnöt kuin\nGottlundin laatima, paitsi viimeinen kohta, jossa Wingård ehkä\nsaattaakseen edustajat huonoon valoon panee heidät tietämättänsä\nmatkarahoja kerjäämään.\n\nSamalla annettiin kuningas Kaarle Juhanalle Gottlundin laatima\nkirjelmä, jonka tarkoituksena oli, että kuninkaan ja hallituksen\nhuomio kiintyisi tuohon laajaan anomukseen. Alkulause oli osaksi sama\nkuin siinäkin. Sanotaan, että kun kerran kuninkaitten kehoituksista on\nerämaasta asuttuja seutuja saatu, taistelemalla karua luontoa vastaan,\nkärsimällä vaivoja ja vainoja, niin rohjetaan lopultakin pyytää\nsuojelusta ja rauhaa sekä yhteiskunnan puolelta oikeutta. Huomautetaan\nvielä, että ne kirjoitukset esi-isien vaiheista ja metsäsuomalaisten\nnykyisestä asemasta, jotka hallitukselle jätetään, ovat tosia,\n„vaikkakin suora esitystapa on sydämen kieltä — — ja ehkä joskus myös\nraskaan mielen.“\n\n„Suvaitse, Armollinen Kuningas, taitavien, puolueettomien ja kieleemme\nperehtyneiden miesten tarkastaa anomuksiamme. He epäilemättä\nvakuuttanevat niiden pyyntöjen, jotka valtaistuimelle olemme\nesittäneet, olevan kohtuullisia. — — — Saavutettuamme mitä anomme ja\nollessamme varmoja siitä, mitä ihmiselle on rakkainta, peritystä\nkielestämme ja esi-isiemme yksinkertaisista tavoista, olemme tulevina\naikoina kuten ennenkin, valmiit osoittamaan, ettei mikään kansa\nmaailmassa voita suomalaisia uskollisuudessa kuninkaitansa kohtaan ja\nrakkaudessa isänmaahansa.“\n\nKuninkaassa käynnistä kirjoittaa Antti Porkka toukok. 7 p:nä\nGottlundille:\n\n„Sunnuntaina kello 3 jälkeen puoli päivän me kaiki olime kuninkan\ntykönä, ja printsi tolkaisi hänen puhensa. Kuningas lupais Comite ja\nkirkot ja skoulut, niin myös papit, jotka meiän kieltä taita. Ja kun\nKomiteesä kaikki totexi löyetän, niin kaiki meijän anomuxet suostutan.\nMaanantaina Me toais prinssiä pyysimme meitän sakaa valvomaan, jonka\nhän lupais, van sanoi, Että sen piti maherran kauta kulkemaan, joka ei\nmeilen hyväxi kuuluna.“\n\nRäisäinen taas kertoo „audienssista“:\n\n„Kyllä kuninkaski lupais auttoaxen kaikis anumuxissa kuin poara ootte\nhyvä toteen näyttämän kaikki sen kuin otten sisään pannu, sekä kauppa\nmiehistä vapax peästeä, ja kirkkot suaahaxemme, ja eri _heärän_,\n(kihlakunnan) ja omat Herrat niin kuin nimismiehet, vouvit ja\ntuomarit, ja suomalaisen papin ensmältä, vaan kuninkas sanoi\ntahtoivansa panna skoulut että oppisitte Ruohtia lukeman ja puhuman.\nMinä ymmärrän, sanoi hän, työ ootte tullu vihatux sen vieraan kielen\nkautta, vaan kuin teille tulis _yxi kieli_, niin kansat paremmin teitä\nrakastais, ja minä tahtoisin ettei kansoilla pitäis mitään vainoa\noleman välillään, näin kuuinkas meijän kanssa jutteli.“\n\nKuninkaan lausunto ei tarvitse selityksiä; se on kuvaava sikäläisille\nvallanpitäjille. Lyhyesti sanottuna on sen sisältö: Saatte mitä\nanotte, omankieliset sielunpaimenetkin, kunhan sitte kielestänne ja\nkansallisuudestanne luovutte, ja silloin ette taas tarvitsekaan sitä\nmitä anotte.\n\nSuomalaiset, Räisäinenkin, käsittivät kuninkaan sanojen sisältävän\npelkkää hyvää ja kehuvat ystävällisyyttä, sillä rehelliseen\ntalonpoikaan ei voinut pystyä ajatus, että hallitsijan suussa oli\nkaksi kieltä. Ei tule kysymykseenkään, että Räisäinen olisi\nvääristellyt kuninkaan lausunnon, sillä siitä hän puhuu kuten\niloisesta toivoja herättävästä enteestä.\n\nPrinssi Oskar puolestaan lupasi tuohon valtiopäivien päättämään\ntutkijakomiteaan „tellätäxeen semmoisia herroja, jotka taitaa Suomea“.\n\nLähemmin asioita tutkimatta tuntuu siltä kuin kaikki olisi nyt\njoutunut oikealle tolalle. Wingård — Värmlannin maaherra — oli päässyt\ntuon kuninkaalle jätetyn anomuksen lopulliseksi laatijaksi ja samalla\nsaanut kaikki valtuutukset. Jo se millä tavoin hän löi Gottlundin\nlaudalta, kuvaa mitä hän oli miehiään. Hän vaikutti ensin osaltaan\nGottlundin karkoittamiseen Tukholmasta. Ja sitte oli hän valmis\nuhkailemaan, jopa suoranaisesti pettämään suomalaisia edustajia. Annan\nRäisäisen koruttomalla kielellään kertoa. Kesäk. 23 p:nä selosteli hän\nGottlundille, mitenkä edustajat oli kutsuttu Wingårdin luo. Tämä pyysi\nsuomalaisilta valtuutuksia heidän asiansa ajamiseen. Nämä vastasivat,\nettä se on tarpeetonta, kyllä Gottlund ne kirjoittaa.\n\n„Vaan silloin maanherra nous sen värremmin villiin ja oil niin\nvillissä, että hän vapisi ja sanoi: enköön minä oo Herra teijän yltö\nja minun kauttain teijän asjat pitä tulla selitetyxi.\n\nHjerplian mies Olli Hämäläinen rupeis jo niin pelkeämään että hänni jo\nvapisi, ja sanoi suomen kielen: „Jumala armaan, minnekkä myö jouvumme\nkoska maanherra on noin villissä, se on vähä enemp ahattava kuin\nGottlunni?“\n\nSitten kuin maaherra rupeis kyselemään niin vastoa Hämäläinen\nensimäissä: „Jag har icke något att klaga på vår ösrighet eller på vår\npräst, på min del, uttan de ero ganska bra i alla delar“. (Minulla ei\nole puolestani mitään valittamista esivaltamme eli pappien suhteen,\nvaan ovat ne joka suhteessa hyviä.)\n\nNiin sitten kirjuttaa maanherra kirjansa näin. — — — Sitten rupea\nmaanherra meiltä kyselemään. Vaan myö kaikki muut vastailimme sen\njälkein kuin myö tiesimme sisään annetux ja kirjutetux. Että se tuil\nsitä samoa kuin sinäki olit kirjuttanna. Vaan se rahan anumus, ja ne\nHämäläisen sanat, ne tuil pahoin kuin ne tuil pannux maaherran\ninlaakiin. Rahan anumuxesta myö ei tiennä mitä. Vaan Hämäläiselle minä\njo sanoin, että sun ois pitännä olla vait ennen kuin oisit mitään\nvirkkanna, sinä turmelit puheellas koko meijän asjan. Niin siihen hän\nvastais: „Mitä nyt muuta tajtaa puhua; niin korkealle Herralle mulla\nei oo mitään kantelemista.“ Siihen sanoo Orainen: „Niin sitten oisit\nperkele joutanna olla kotonais, eikä tänne tulla meijän asjoa\nturmelemaan“.\n\n[Kuva: 77-VUOTIAS RUSALAN UKKO SAVUTUPANSA EDUSTALLA POIKINEEN JA\nPIIKOINEEN. V. 1905 — NYSKOGAN KAPPELISSA. Väinö S—n valok.]\n\nWingård jätti toukok. 23:ntena päivätyn mietinnön, jossa omasta\npuolestaan selvittelee suomalaisten anomusta. Tätä maaherran lausuntoa\n(_Betänkande angående Vermländska Finn-Allmogens Angelägenheter_,\nMietintö värmlantilaisen suomalais-rahvaan asioista) pidettiin siksi\ntärkeänä, että se seuraavana vuonna julkaistiin painostakin.\n\nEräs Suomen ruotsalainen — Nordmann — väittää, että Wingårdin mietintö\n„huokuu myötätuntoa“ suomalaisia kohtaan.\n\nMyönnettävä on, että mietinnössä esitetään muutamia päältäpäin katsoen\nhyvää tarkoittavia lausuntoja, mutta sittenkin voi tuota\nhyväntahtoisuutta verrata entiseen akkaan, joka oikealla kädellään oli\nvalmis antimia ojentamaan vieraillensa, luullen ne vasemmalla kädellä\nsaavansa nokan edestä nykäistä takaisin, kun ensin oli kohteliaisuuden\nsäännöt täyttänyt. Toisin sanoen Wingård tarkoittaa samaa kuin\nkuningaskin: oppikaa ruotsia. Muun muassa rohkenee Wingård väittää,\nettä Gottlund on taroittanut kaikkea muuta kuin suomalaisten parasta.\nLievästi sanoen omituista on se „myötätunto“, joka huokuu mietinnön\nseuraavistakin sanoista (siv. 10):\n\n„On katkaistava tuo näkyväinen tai näkymätön side ystävien välillä\nmeren tuolla puolen. Muuten on hukka perivä jommankumman heistä!“\n\nWingårdin mietinnössä on ilmeisiä vääristelyjäkin. Niinpä siv. 7\nsanotaan:\n\n„Kysyin (lähetystöltä) haluaisiko se, että jollain tavoin\ntutkittaisiin joitakuita luultuja väärinkäytöksiä ja vääryyksiä,\njoista heidän kirjoituksensa näkyvät kertoilevan. — — Eräs heistä,\nOlof Matsson Jerplidenistä, Dalbyn pitäjästä selitti silloin, ettei\nhänellä _paikkakuntansa puolesta ollut mitään valitettavaa, he\ntahtoivat vain kirkkoja, johon kaikki muutkin yhtyivät_.“\n\nJos tähän vertaamme edustajain omaa kertomusta siitä, miten maaherra\n„heilui villissä“ heitä pelotellaksensa, joten Olli Hämäläinen lopulta\nhätääntyikin, mutt'eivät muut, koska Orainen juuri Hämäläiselle\ntokaisi hätiköimisen johdosta, „oisit perkele joutanna olla kotonais“,\nniin tämäkö muka on sama kuin Wingårdin oikein harvennettuna esittämä\n„johon kaikki muut yhtyivät“.\n\nLähetystön toiminta päättyi siis siihen, että Wingårdin käsiin jäi\nasioiden ajo.\n\nEdustajain lähettämisen ainoana tuloksena oli, että hallitus lupasi\nVärmlantiin lähettää komitean, joka oloja tutkisi ja sitte ehdottaisi\nparannuksia.\n\nMetsille levisi lähetystön palattua tieto, että pikimiten saapuu\nkomitea, joka oloja lähemmin tutkii. Kaikki toiveet kiintyivät nyt\nkomiteaan, sillä sillehän nyt sopisi epäkohdista jokaisen valittaa.\n\nRäisäinen kirjoitti Gottlundille heinäkuun 4 p:nä 1823: „Comite\nHerroja Tukhulmista Suomalaiset ototta kuin lintu päiveä ja ovat\nsanonna kuin hyö tulis että joni piäätös tulis.“\n\nKauan kesti odotusta, sillä vasta heinäkuussa 1824 läksi komitea\nmatkalle. Siinä oli kolme jäsentä, maaherra Wingård, eräs översti ja\npappi. Näistä ei yksikään ymmärtänyt suomea. Metsäsuomalaiset olivat\nlausuneet hartaana toiveenaan, että komiteaa seuraisi joku mies, johon\nhe voisivat luottaa ja joka osaisi suomea, kuten oikeusneuvos G.\nPoppius, Franzén, Fabritius, Gottlund tai Stolpe, mutta he pettyivät\nsurkeasti. Siihen tuli mitä sopimattomimmat miehet, esim. Wingård oli\ntehtailijain sukulainen, eikä komitea muussa kuin suomalaisten\nruotsalaistuttamista tarkoittavissa ehdoituksissa näyttänyt kuntoaan.\n\nLaatimassaan pöytäkirjassa sanovat komitean miehet, että komitea\n„matkusti halki suurimman osan Värmlannin suomalaismetsiä“.\n\nGottlundille lähetetyistä kirjeistä käy selville, että he ainoastaan\nFryksänden Lekvattenilla ja Östmarkin kirkolla ottivat talonpoikia\npuhutellakseen, ja sielläkin pidettiin vain kuulustelut, jotta\nsaataisiin Gottlund valehtelijaksi. Papit pitivät myöskin hyvät\nrippisaarnat siitä, että heitä oli moitittu. Suoranaisena tuloksena\noli, että kehoitettiin suomalaisia siirtymään Jämtlantiin, kaksi uutta\nkirkkoa, joissa piti ruotsia saarnattaman, ehdoitettiin\nrakennettavaksi, kiertokoulussa piti suomalaisia opettaman lukemaan\nruotsia ja Ruotsin pipliaseuralta piti anottaman ruotsinkielisiä\nkirjoja. Siinä kaikki suuret uudistukset, joita oli odotettu kuin\nlintu päivää.\n\nPettymys oli suuri ja kuvastuu se elävästi metsäsuomalaisten\nkirjeissä.\n\nPapit y. m. viranomaiset olivat lähetystön miehiä kaikella tavalla\npilkanneet, etenkin suomen kieltä koskeva anomus sapetti heitä.\nHeinäk. 4 p. kertoo Räisäinen Gottlundille puhelussaan Östmarkin papin\nkanssa suomalaisista kirkoista papin sanoneen: „Ja tais jos kirkot\nsaisitte, niin ei suomen oppi teille kelpoa nyt pitäis teijän uuesta\nopetteleman ihteänne suomen lukeman, se tuloo teille vaikea. Siihen\nminä toais vastasin ejpä äitin kieli oo vaikeata oppia ja suomen opin\nmyö tahoimme, sillä emän kieli on paras joka kansalle.\n\n„Niin mänkeä sitten Suomeen, siellä on emänne kieli, vaan ei teällä\nsuomea tarvihte ruukata sanoi toais pappi“, ja siinä Räisäiselle sitte\nirvistelivät sekä rouvat, „mamssellit“ että „vanhat äijät“.\n\nTilojen omistajat tulivat lähetystön Tukholman matkan tähden kahta\nankarammiksi ja talonpoikia pakoitettiin kirjoittamaan nimensä uusiin\nsitoumuksiin. Räisäisen kuvaus oloista syksyllä 1823 saakoon sijansa:\nÖijärin tilojen haltia kutsui alaisensa n. 60 talonpoikaa luoksensa ja\npiti hyvän nuhdesaarnan siitä, että nämä olivat Gottlundia uskoneet.\n„Sitte kiäännäitiin meihen kaikkiin päin, ja kax veteneä (todistajaa)\notti peälle kuunteleman ja sanoi, nyt ensmäisex minä sanon teijät joka\npuonnin ulos torpiltaane, ennen Joulua, sen tähe kuin työ keväillä\nkielsitte multa tukin hakkuun, ja nyt toisex, minä panen teijän\npiäälle, että teijän pitää ajoa 15:ta tolttoa tukkia joka hevoiselle.\nJa nyt pitää alottoanne Mikkelin jälkeissä pänä kokoon lunnoamaan,\nkuin etten sillon alota, niin kyllä minä teijät löyvän, minä opetan\nteitä oleman jääkeät ja uskomaan joutavia puheita. Sitten vielä sanoo\nmulle: Sinä Paul, oot rikkoinna pöxlö Rättäis, sillä kuius mänit\nTukhulmiin ilman isäntiens luvata.\n\nNiin sitten täytyi meijän männä meärättynä pänä tukkia ajaman, vaikka\nmeillä seisoi kuivoa luvoa pihalla ei sitä kysytty perän, sen\nkaltaista myö ei ennen oo havainna, vaikka hän on ollu pahoin ja\nstrenkiste ennenki. Sitten kuin tämä työ oil hyvin tehty, niin orteil\ntuloo että hakatamme 300 tolttia tukkia uuesta, kuin se oil tehty,\nniin toais tuloo orteil että kokoon luunuta veki, kuin tuo tehtiin\nniin tuloo toas sana että ruetamme pitkälle tielle ajaman, ja tämä ajo\nvoaroa meille kaiken talvea. Niin että meillä on niin kiire, että se\nkäy työlääst jos myö suaamme kotiin puita polttoaxemme, ja ryskätyx\nirti jyviä syyäxemme.\n\nTämä nyt käy meijän kanssa niinkuin silloin kuin Moses Israelin kansoa\nrupeis johdattaman ulos Ekyptistä, että Herrat sanoo meille, niinkuin\ntoisessa Mosexen kirjassa 5 Luk. 9 v. seisoo, rasitettakon kansa\ntyöllä, kuin Mosexen ja Aaronin kävi, että kansa sanoo minulle, ja\nmyös sinusta, niinkuin 21 v. samassa lukussa seisoo. Te olette tehnet\nmeijät haisevaisexi Herraien etesä, ja heijän palveliainsa etessä. —\nTämän on mulle moni meijän mehtäläisistä sanonna, ettei tämä jkään ois\nnäin käynä, jlman sinuta ja suomenherrata. — — —\n\nVaan kuin Jumala meitä autais niinkuin Mosesta ja Aaronia, niin kyllä\nmeijän asjat vielä hyvin taitais käyvä. Vaan taitoa niin olla, että\ntämä kansa on Jumalattomia, ettei Jumala kuule heijän rukoustan, ja\ntoas taitaa olla monta, jotka ei paljon rukoile. Vaan oon ma tuota\nkuullu monen köyhän rukoilevan, kuin Jumala auttais että Gottlunnin\nasjat kävis toteen, ja että Jumala keäntäis Kuninkaan sytämmen meijän\npuoleen, että paremmus tulis tällen elämälle. Niin eikös tuo oo\nuskottava että Jumala kuulo köyhän rukouosen kuin se on poara (vain)\nhurskas.“\n\nOikeutta ei auttanut hakea. Gottlund, joka tällöin tilapäisesti oli\nSuomessa, siihen kehoitti, mutta sai vastauksen:\n\n„Sinä sanot että Räisälän miesten männä lakiin valittaman asjoian\ntiäällä. Niin, se on se sama kuin männä Kuninkan kanssa riitaan, sitä\ntuo Syrakkikin kieltä. Teällä Norissa ne on ite Kuninkaita.“\n\nToinen mies olisi heittänyt kaikki toiveet, mutta ei äkäinen Gottlund.\nToteuttaaksensa tuumansa saada omakielisiä virkailijoita\nmetsäsuomalaisille, otti hän kouluttaaksensa kaksi Räisäisen poikaa.\nItse hän heitä opetti ja korvesta tulleet suomalaispojat pystyivät\nparin vuoden kuluessa ylioppilastutkinnon suorittamaan. Mutta silloin\nolivatkin Gottlundin varat siksi lopussa, että täytyi laskea pojat\ntakaisin metsille. Turhaan hakivat he yliopistollisia stipendejä ja\nkuninkaalta pientä opinto-apurahaa. Toinen heistä rupesi\nkiertokoulunopettajaksi suomalaisten keskuuteen.\n\nKotiseudultansa toimitti Gottlund 1825 omalla kustannuksellansa heille\ntalonpojan, Tahvo Immoisen, opettamaan savolaissahroilla kyntämään,\nsillä maaperä metsillä oli siksi kivistä ja epätasaista, ettei\nnurmikkoa ruotsalaisella auralla voinut kääntää. Immoinen oleskeli\nmetsillä pari vuotta ja jonkunmoisella menestyksellä, sillä\n„Gottlundin oatroja“ näet noilla tienoin joskus vieläkin.\n\nHeidän puolestansa anoi hän toukok. 1825, että niiden suomalaisten\nveroja alennettaisiin, joilla oli hallanarat tilat. Pyyntö otettiin\nhuomioon, päättäen siitä, että kirjeissä seuraavana vuonna kerrotaan:\n\n„Nyxin pappi oil istunna maan herran siassa, kuin Väkrahan kirjoitus\noil syksyllä. Hän oil sanonna suomalaisille, nyt tulee teijän\narmoillista maanherroa kiitteä siitä kuin hän on toimittanna, että\npeäsette vähemmällä väkrahalla, vaan tähän oil suomalaiset vastanna:\nEj sitä ois ikään tullu jlman Gottlunnita. Häntä meijän siitä tulee\nkiittää.“\n\nToimittipa hän noille heimolaisillensa Värmlannin talousseuran\nkehoituspalkkioitakin siitä, että olivat kunnostautuneet uutismaan\nraivaajina. Vieläpä karhunampujienkin palkinnoista hän huolehti.\nNiinpä Pekka Huuskoinen sai vanhanpäivän eläkkeen siitä, että oli\nkaatanut lähemmäs sata kontiota.\n\nSäännöllisen postinkuljetuksenkin hän hommasi. Kirjeet ja Suomesta\ntulevat lehdet kuljetettiin kerta viikossa Östmarkista aina\nTrysildiin.\n\nGottlund oli niin varma suunnitelmiensa onnistumisesta, että oli jo\nkatsonut suomalaisten kirkkojen paikat ja antanut Räisäisen laskea,\nmontako suomalaista kuhunkin seurakuntaan tulisi. Räisäisen vuonna\n1823 tekemän laskun mukaan olisi näihin seurakuntiin tullut\nsuomalaisia asukkaita: Juvanniemelle 215 taloa 1 659 henkeä,\nLautasalmelle 322 taloa 1 777, Kirveskankaalle 143 taloa, joissa oli 1\n164 eläjää. Siis yhteensä 679 taloa ja 4 600 henkeä, alueilla, jotka\neivät olleet kahta penikulmaa kauempana kirkoilta. Koko läntisten\nsuomalaismetsäin suomeapuhuvan väestön arvioi hän samana vuonna, kuten\njo on huomautettu, 14 000. Koko keski-Skandinavian suomalaissyntyisen,\nsuomea jonkun verran osaavan kansan 40 000. Edellinen luku tuskin on\nliioiteltu.\n\nNoiden kolmen emäseurakunnan piti muodostaa erikoinen suomalainen\nkihlakunta suomeapuhuvine pappeineen ja nimismiehineen. Kaikki oli\nniin selvänä, että tuon kihlakunnan karttakin oli 1824 valmis ja\nniinikään leimasin-luonnos. Mainitsen huvin vuoksi minkänäköiseksi\nsinetti oli aijottu: Siihen on kuvattu, miten käsi tarttuu kätehen,\nsormet sormien lomahan. Ympyrässä on sanat: „Suomen Liittomerkki\nFinskogens Härads Sigill“, keskellä: „Rauha ja Rakkaus Sopu ja\nSovinto.“ — Kihlakunnan voutina piti toimia Räisäisen ja pappeina\nhänen poikainsa. Järjestysmiehet oli niinikään valittu metsäläisten\nomasta keskuudesta. Jokaisen metsien virkamiehen piti taitaa suomea.\n\nMutta unelmat karsi säälimätön todellisuus. — — Skandinavia ei\nmetsäsuomalaisille suostunut palkkaamaan edes ainoata suomenkielistä\nkiertokoulunopettajaa!\n\nVäitetäänpä, että Gottlund ruotsalaistuttamista suorastansa edistikin,\nsiten, että kansalliskiihkoisten huomio heihin kiintyi ja perustettiin\nruotsalaisia seurakuntia ja alettiin tehokkaammin vaatia\nruotsinkielistä opetusta. Sanotaan myös, että metsäsuomalaisten\nedustajia häikäisi Tukholman loisto niin, että huomasivat\nsuomalaisuuden toivottaman aseman köyhissä korpien sokkeloissa. — 1834\nmuutti Gottlund takaisin Suomeen ja kuoli v. 1875. Hänen\nmetsäsuomalais-harrastuksensa eivät vielä harmaahapsisena\nvanhuksenakaan lakanneet. Hän oli edelleenkin Helsingin yliopiston\nsuomen kielen lehtorina ollessansa heidän kanssansa kirjeenvaihdossa.\nTulipa häntä 1873 Pekka Karvainen Helsinkiin tervehtimäänkin ja\nkatsomaan omin silmin muinaista kotimaata.\n\nVanhuksena kokosi Gottlund keräämänsä ainekset, aikoen julaista laajan\nkahdeksanosaisen teoksen metsäsuomalaisista. Mies, joka ylioppilaana\nuhrasi varansa metsäsuomalaisten tutkimiseen ja auttamiseen, riiteli\nseitsemänkymmenvuotiaana Yliopiston konsistorin kanssa varoista,\njoilla julkaisisi edes muistelmansa. Niitä ei hänelle myönnetty, kun\npidettiin hänen esitystapaansa liian realistisena ja kun tuossa\ntutkimuksessa Ruotsin hallitus tuli muka liian räikeään, vaikkakin\njokseenkin oikeaan valoon.\n\nGottlundin sitkeä, itsepäisyydessä ja uhrautuvaisuudessa vertojaan\netsivä työ ei tosin suuria tuloksia tuottanut. Se oli hänen ja\nSkandinavian korpien raivaajain yhteinen, muutaman vuoden kestänyt\nunelma. Mutta johan siinä on ylioppilaan elämäntyöksi kyllin, että on\nsaanut kotimaaltaan vieraille saloille eksyneet raatajat kerran,\nainoisen elämässänsä toivomaan! Ja toivomaan aikoina, jolloin\n_suomalaiset kotimaassaankaan tuskin_ uskalsivat ruotsalaisten\nrinnalla _tasa-arvoisuudesta puhua_.\n\nOikeassa olivat suomalaiset arvellessansa, että Gottlund heitä\nrakasti. Tuota tunnetta piti hänessä vireillä metsäsuomalaisten\nvilpitön luottamus ja kiitollisuus, jonka hyvyyden voi arvata jo\nsiitäkin, että se on pysynyt noiden heimolaisten mielissä halki\nvuosisadan. Norjan suomalaisista kertoo C. Sundt v. 1850:\n\n„Vielä tänä päivänä ei ole ainoatakaan suomalaismetsillä, joka ei\npitäisi C. A. Gottlundia suomalaisten ystävänä ja hyväntekijänä.\nVanhat muistelevat häntä kiitollisuutta tuntien, nuoret puhuvat\nhänestä kunnioituksella.“\n\nJa ruotsalainen Axelson sanoo neljää vuotta myöhemmin, että Värmlannin\nsuomalaiset pitävät kaikkea hyvää, mitä heille on tullut Gottlunnin\nkäynnin jälkeen, hänen ansionansa: „Suomalaista ylioppilasta pitävät\nsiis nämä metsän lapset yhtä suuressa kunniassa kuin taalalaiset\nKustaa Vaasaa.“\n\nHavaitsin 1905, että missä ikinä metsillä suomea puhutaan, siellä\nhartaudella Gottlundista kerrotaan, vieläpä ruotsalaistuneidenkin\nkesken. Olivatpa hänestä laatineet senkin legendan, että ellei olisi\nnuorena kuollut tuo suomalainen kenraali, niin kaikkialla metsillä\nvielä suomea puhuttaisiin.[25]\n\nSydämen kieltä on siis ukko Räisäinen puhunut kirjoittaessaan:\n\n„Se ois meiltä niin suuri synti, ettei myö herin jkään taitais anteix\nsuaaha, kuin myö teijät uneuttaisimme. — — — Ei myö tahoi sinua\nuneuttoa niin kauan kuin henki meijän rinnoissa liikkuu.“\n\n       *       *       *       *       *\n\nOn selvitettävä mitenkä Gottlundin ajan jälkeen „ruotsalaisen\nsivistyksen siunausta tuottava virta“ metsille levisi.\n\nEtelä- ja Pohjois-Finnskogan kappelit määrättiin perustettaviksi 1826,\nBogenin seurakunta 1841, Lekvattnet 1846, Nyskoga 1873. Norjan\npuolelle rakennettiin Raevholtiin ensimäiseksi kirkko ja niinpä niitä\nvähitellen kohosi kaikkialle. Mutta suomea ei niissä ole koskaan\nsaarnattu.\n\nMillä tavoin suomenkielisiä noissa Gottlundin seurakunnissa\nkohdeltiin, todistaa parhaiten Finnskogan ensimäisen kappalaisen\nBranzellin kertomus.[26] Hän on täysin tietoinen siitä, miten\nmetsäläisiä muinen on vainottu ja kertoo, miten Ekshäradin kirkossa\ntallennetaan kuningatar Kristinan nimellä ja kuninkaallisella\nsinetillä varustettu pergamentti, jossa sanotaan: „Ajakaa pois\nhulttiot“ (kör bort packet). Hän puhuu siitä, miten ruotsalaiset heitä\nhalveksivat, ovatpa tekaisseet sananlaskunkin „Suomalaisetkin ovat\nihmisiä“. Suomalaisten tavat ja elämä ovat hänestä läpeensä\nyksinkertaisia ja halpoja („simpel“).\n\nOnnena piti Branzell, etteivät kuljeskelevan suomalaisen ylioppilaan\nhommat, että suomeksikin saisi saarnata, päässeet toteutumaan, sillä\n„piilee paljon pahaa suomen kielen verhon turvissa“. Mainitseepa\ntäytyneensä kumminkin pari eri kertaa „vanhain ämmäin“ luona käyttää\ntulkkia heidän sairasvuoteensa ääressä. (Huomauttaisin länsimaisen\nsivistyksen saaneen „sielunpaimenen“ tavasta nimittää kuolevaa\nvanhusta, jonka lähtöä on tullut valmistamaan, halveksivasti ämmäksi\n„färing“, ellen tietäisi, ettei meillä koskaan vielä ole\nruotsalaiselle laskettu suomalaisten halveksimista ja sortamista\nmuuksi kuin mitä oikeutetummaksi ilmiöksi.) Branzell sanoo edelleen:\n„Yleensä on huomattava, että missä vain suomi kuolee, siellä myös on\ntavattavissa kotoista viihtymistä, jopa hyvinvointia ja onnea“. — —\n„Heitä on pidettävä harhaan joutuneena lapsena, joka on joutunut\nvieraalle maalle ja siellä _säälistä on otettu kasvatettavaksi_, mutta\n_ei ole vielä ehtinyt oppia sen äidinkieltä ja tapoja_“.\n\nToinen kuvaava esimerkki „sielunpaimenista“: Vuonna 1824 pyysi 70\nsuomalaista takuuta vastaan saada lainata siemenrukiita valtion\nvarastosta, koska oli edellisenä vuonna kohdannut kato, eikä ollut\nsiis mitä maahan kylväisi. Kirkkoherra Jerdin silloin liittää\nanomukseen kirjelmän, ettei kato muka ollut kohdannut aivan koko\npitäjää ja etteivät suomalaiset kuin harvoin ymmärrä parastansa,\neivätkä tiedä mitä tahtovat! Siksipä pyyntö jäikin huomioon ottamatta.\n\nMentiin aivan koomillisuuteen saakka, kun tahdottiin juuria väestöstä\nperinnäiset elintavat. Saunoja pidettiin kauhun kappaleina, joissa\nruumista vitsoilla ruoskittiin ja miehet sekä naiset alastomina\nseurustelivat. Kielsipä maaherra af Wingård „mutinkin“ syömisen —\nsuomalaiset ahmivat muka muttina liiaksi jauhoja!\n\nTerhakoita koettivat Norjan suomalaiset olla viimeiseen saakka, vaikka\nheitä yhä torpistaan ja koloistaan häädettiin. He odottelivat, että\nheidänkin asioitansa tutkisi jonkunlainen komitea, niinkuin\nruotsinpuolisiakin sellainen oli tutkivinansa. Tammikuussa 1825\nkirjoittaa Räisäinen, ettei komiteaa vielä kuulu — ja eihän sellaista\nkoskaan asetettukaan heitä varten. Amtmanni vain kyseli montako\nkappelikirkkoa suomalaisille muka piti entisten lisäksi. „Niin\ntuohon“, kuuluvat kirjeen sanat, „myö kaikki Norin suomalaiset\nvastasimme yxmielisesti, ellei myö suaa niinkuin ensimäinen ansodrink\n(anomus) oil Kuninkaan Luoxe, että suaamme rakentoa kolmet kirkkoa\nRajalle, ja peästä yksiin Seurakuntiin Ruohin suomalaisten keralla,\njos (ei), suaanemme käyvä samoin kirkkoin, ja olla nautoina ja\nnarriloina niinkuin ennenki.“\n\n19:llä vuosisadalla tapahtui aivan samalla tavoin häätöjä kuin\nennenkin. Niinpä Norjan Trysildissä ja Vålerissa syysmyöhällä\nhäädettiin torppareja ja kiellettiin ketään naapuria luoksensa heitä\nlaskemasta. Esimerkiksi Martti Olanpojan Madsbergista oli kylmässä\nmentävä vaimoineen lapsineen kuusenjuurelle korpimaille, vaikka\nvaimolla oli kahden kuukauden vanha lapsi.\n\nKerrotaanpa että Uddeholman osakeyhtiö sai Sundsyönin viimeiset\nsuomalaiset häädetyiksi siten, että varastettiin Jönsin — hän oli\nPitkän Riston jälkeläisiä Havuisia — äidin Kustaa III:lta hankkima\ntalonkirja ja Jöns sai lopulta kärsiä katulyöppiä kaiken päälliseksi.\n\nBogenista on samanlaisia tietoja siitä, että ensin kavalasti\nhävitettiin talonkirjat ja sitte ajettiin suomalainen tilaltansa. Eräs\nneljännesmies kertoo itse, miten hän v. 1844 nimismiehen kera oli\nmukana hajoittamassa suomalaista torppaa sekä lisää „ja oli se kamalin\nnäky mitä minulla on eläissäni ollut“.[27]\n\nUsein täytyi komentaa sotamiehiäkin avuksi noihin häätöihin, sillä\nitsepäiset eivät omaisuuttaan tahtoneet hevillä jättää. Entisistä\ntalollisista tuli tuossa tuokiossa köyhiä työmiehiä, joilla ei ollut\nminkäänlaista omaisuutta.\n\nEräs pikku juttu: Patruuna Keder kävelee tiluksillaan, joita äsken on\nlaajentanut talollisia häätämällä. Pieni paljasjalkainen Maria\nleikittelee hietakasalla. Ohi menevä patruuna ei saata olla iloisesti\nkysäsemättä: „Kenen tytöntypykkä olet?“\n\nViaton vastaus: „Sen suomalaisen, jolta patruuna vei talon“.\n\nJo vuosisadan puolivälissä tulivat vielä vieraskieliset koulut\nkiusaksi. Lapsilla oli kotona nälkä ainaisena vieraana. — Tuskin oli\nniihin aikoihin Östmarkin ja Finnskogan tienoilla montakaan\nsuomalaista, joka selvän leivän söi, 1850—5 oli näet metsillä kova\nkato. Eräs Rytillä 1882, 92-vuotiaana kuollut nainen muisteli\nnuoruudenaikoinaan vain kahdella Etelä-Finnskogan talonpojalla olleen\nDalbyn kirkolla käydessä edes Mikkelin pyhinä puhdasta leipää. Axelson\nmainitsee matkustellessaan 1849 metsillä vain harvassa savupirtissä\nolleen puhdasta viljaa. Käytettiin kolmeatoista lajia hätäleipää,\nvaikkei ollutkaan katovuosi. Tavallisimpina jauhonlisinä olivat\nruumenet, oljet, sammaleet, raidan lehdet, pettu, luujauhot, ruoho,\nkanerva y. m. Hän kertoo, että kaikella tyyneydellä puhuttiin lasten\nnälkään kuolemisesta, kuin luonnollisimmasta asiasta ikään.\nKivikkomaata ei jaksettu raivata siinä määrin kuin perhettä lisääntyi,\nsiitä etupäässä johtui leivän puute. Vuorikollegion 1741 tekemän\npäätöksen mukaan sai kuudennusmiesten valvonnan alaisena heidän\nantamansa arvioimisen mukaan jonkun verran kaskea polttaa, etupäässä\nkumminkin vain oksia ja latvoja. Kasken suuruudesta saivat\nviranomaiset päättää. Suuruus riippui talon laajuudesta ja tehtaitten\nläheisyydestä eikä perheen leiväntarpeesta. Sattui senvuoksi, että\nmoni saadakseen omaisilleen tarpeeksi leipää, poltti hieman\nlaajemmalta alalta havuja ja oksia kuin oli lupa. Ellei silloin ollut\nsakkorahoja maksaa, maksoi perheenisä lastensa leivän selkänahkallaan.\n\n1825—50 tienoilla etenkin moni Värmlannin suomalainen menetti\ntorppansa. Jolla vain ei ollut täysin päteviä talonkirjoja, sai\nostamistaankin tiluksista luopua ilman korvausta. Kellä oli vähänkin\nsyytä epäillä paperiensa pätevyyttä, myi jo ajoissa vaikka\npolkuhinnasta talonsa ja muutti muualle. Ja kun metsät tarkalleen\njaettiin sekä tukkikauppa pääsi valtaan, loppui vähitellen myös\nkaskenpoltto.\n\n[Kuva: MONGANMÄEN 86-VUOTINEN ISÄNTÄ. V. 1905 — NYSKOGASSA. Väinö S—n\nvalok.]\n\n[Kuva: SUOMALAISTYTTÖJÄ NYSKOGAN METSILTÄ. V. 1905. Väinö S—n valok.]\n\nMetsät kun oli hävitetty, ryhdyttiin sitkeämmin maata pelloiksi\nmuokkaamaan. Mutta useammin tahtoi niistä, etenkin suomaista tulla\nkato kuin ennen huhtamaista, joten puutteesta ei loppua näkynyt\ntulevan. Ja kun ei vielä muutenkaan saatu elää rauhassa, vaan häätöjä\njatkui, oli seurauksena Amerikaan muutto.\n\nAxelson kertoo, että ensimäisiä maasta muuttoja suunniteltiin 1849; ja\nlieneekin niitä seuraavana vuonna pantu toimeen. Kesäkuulla 1853 lähti\nmuutama sata suomalainen Värmlannista Minnesotaan, Wisconsiniin,\nIllinoisiin ja Iovaan. Nälkävuonna 1868 kirjoitti Pekka Karvainen\nGottlundille: „Teältä muutaa Amerkan Suomen sukukuntoa tuhansittain,\nja kaikki tervet ja köyhä työväk kehuuvat siellä mänövänsä renti hyvin\nja vähitellen rikastunet. Ei meijän oo muuta toivoin teällä jos\nsantuus (kulkurielämä) ja vaivaisuus niin kauvan kuin teällä svevataan\n(harhaillaan) ja ikeä kokotetaan.“\n\nJa niinkuin ennen Savon sydänmailta oli ahdingossa päässyt\nvuosikymmeniä jatkuva muutto leviämään, niinpä ei se nytkään\nläntisiltä metsiltä lakannut. Esim. Nyskogan n. 800 suomalaisesta\nmuutti 1880-luvulla neljäsosa Amerikaan. 1880 30 henkeä, 1881 38, 1882\n30 j. n. e. Vieläpä vuosisadan vaihteessa jatkui siirtolaisuutta\nverrattain vahvasti. Puuliikkeet ostivat talot, saatakseen niistä\nmetsät, ja jättivät sitte pellot nurmettumaan ja savupirtit autioina\nlahoamaan, asukkaiden siirryttyä kaukaiseen länteen. Kulkiessani\nmetsillä, näin moniaita autioita „kyliä“. (Katso kuvaa.) Tuntui\nomituiselta nähdä niiden ympäröimät pellot kukkivina nurmina tai\nnäreikköinä, joista kohosi korkeita kiviröykkiöitä, todistamassa miten\npaljon oli saatu hartian väellä raataa ennenkuin sahroja voi multaan\nupottaa. Ruotsalaiset valittelevat: Amerikaan he muuttavat, mutta\neivät synnyinmetsiään missään nimessä vaihtaisi ruotsalaisiin\nseutuihin — mutta syytä siihen eivät nuo tutkijat ota oivaltaakseen!\n\nMuutot edistivät ruotsalaistumista. Koulut ehkä sentään eniten\nvaikuttivat. Oli näet opettajien tapana suomalaisia lapsia ensi\ntyökseen koulussa varoittaa tuon kauhean suomen kielen puhumisesta.\n„Fyi, skall du finska?“ (hyi, suomeako supatat) oli tavallinen\nhalveksiva huomautus, jos lasten koulussa kuultiin äidinkieltänsä\nkäyttävän.[28] Tapasin 1905 Värmlannin vanhimman edusmiehen. Hän\nkertoi nuorena olleensa metsillä kiertokoulunopettajana. Pappi oli\nhänelle, virkaan astuessa 1850-luvulla, antanut ohjeen: anna lapsia\nselkään, elleivät lakkaa keskenänsä puhumasta suomea!\n\nTeitä rakennettiin ristiin rastiin metsille: 1857 tie Ruotsin ja\nNorjan metsien välille Oosnäsistä Finnskogaan, 1870—71 Gruen metsiltä\nÖstmarkiin.\n\nHämmästyttävällä vauhdilla onkin suomi koulujen ja maanteiden\nrakentamisen jälkeen kadonnut metsiltä. Läntisillä saloilla puhui\nsuomea v. 1800 n. 15 000, 1880 n. 3 000 — 4 000, v. 1905 n. 800 — 1\n000. Niinpian kuin kieli unohdetaan sulavat he siksi täydellisesti\nruotsalaisiin ja norjalaisiin, että muutaman vuosikymmenen kuluttua\ntuskin tiedetään, että koko kylissä on ollutkaan koskaan Suomen\nheimoa. Tavatkin samalla muuttuvat. — — Kaikki suomalaista\nmuistuttava, vieläpä savupirtitkin samalla hävitetään. Harvoin tänä\npäivänäkään on olemassa asuttua savupirttiä, jossa ei vanhemmat suomea\npuhuisi. Mutta noiden pirttien lukumäärä vähenee vuosi vuodelta, eikä\nuusia enää rakenneta. 1850 oli esim. Huitin pitäjässä monia kymmeniä\nsavupirttejä, 1887 ei ainoatakaan. Etelä-Finnskoganissa oli 1868\nrakennuksia 74, niistä savutupia 71. 1876 olivat vastaavat luvut\n80—65, 1888 83-53. Nykyään on kaikkiaan jälellä muutama kymmen asuttu\nsavupirtti, joihin väliin jatkoksi on liittynyt ruotsalaistupa nuorta\nväkeä varten.\n\nVasta miesmuistiin on monissa paikoin suomi itäisiltä metsiltä\nainaiseksi vaiennut. Segerstedtin kokoelmista — kerätyt 1885—88 —\nsaamme useista kohden tietoja milloin viimeksi suomeapuhuvia jollakin\npaikkakunnalla eli. Malungan Tyngsyönissä eräässä perheessä sitä vielä\nsilloin osasivat vanhemmat. Torpin viimeinen äidinkieltään puhuva\nmetsäsuomalainen kuoli noin 30 vuotta sitten, Svartnäsissä vaikeni\nsuomalainen puhe Olli nimisen miehen kera 1884. Hän oli syntynyt 1810,\neivätkä vanhemmat edes tainneet ruotsia. Hamrassa ja Orsan metsillä\n1880-luvulla parin ukon mukana lakkasi isien kieli. Ja ihmekös, jos ei\nkielentaitoa opetettu perillisille; Ovansyönin viimeinen suomalainen\nesim. piti isämeidän suomeksi lukemista niin suurena syntinä, ettei\nsitä mistään hinnasta olisi lukenut. Kielestä ei ole monissa sadoissa\nkylissä jäljellä muuta kuin suomenvoittoinen sointu tai niinkuin\nruotsalaiset sitä nimittävät „den finska accenten“. Paikoittain\nsotketaan vielä, vaikkei entistä äidinkieltä taidetakkaan, b ja p, g\nja k ja kun koetetaan oikein sievistellen puhua tulee landtmätarista\nplantmätari, rasande on trasande, porsliinista sborsliin, kalosseista\nskaloseher j. n. e.\n\nAivan ruotsalaistuneilla seuduilla katoovat paikannimetkin; ne\nyksinkertaisesti muutetaan skandinavialaisiksi tai sitte väännetään\nmiltei tuntemattomiksi. Otan muutaman esimerkin, miten niitä\nruotsalaiset kirjoittavat. Ockelbosta: „Pokonite“ (= Puukkoniitty?),\n„Likaso“ (= Likasuo), „Sojienso“, „Porro bäck“ (= Puro), „Megso“ (=\nMäk(i)suo); Orsasta: „Isosovande“ (= Isosuvanto), „Romasovande“ (=\nRumasuvanto), „Roskiavor“ (= Ruskiavuori).\n\nNykyään puhutaan suomea, lukuunottamatta siellä täällä asuvia\nyksityisiä henkilöitä, yhtenäisellä alueella, joka ulottuu\npohjois-Östmarkista Hollannin kylästä etelässä Etelä-Finnskogan\nSkrockebergiin saakka. Itään ulettuu alue Rattsjöbergiin ja\nPohjois-Ladosaan (N. Flatasen), länteen Norjan puolelle Grueen\nHelgebergin Vaalbraaten kylien tienoille. Eteläisen ja pohjoisen\nKöytäjärven välillä on pääasiallisesti nykyinen Norjanpuolinen\nsuomalaisalue. E. Köytä (T. Kykin) järven eteläpuolella on kumminkin\nvielä muutama suomalaiskylä säilynyt. Norjan Solörin metsien puhtaasti\nsuomalaisperäisten asukkaiden luvun arvioi Ole Matson vain noin 2 000,\nsillä useimmat ovat viime vuosikymmeninä solmineet avioliittoja\nnorjalaisten kera.[29] Virallisessa väkilukutilastossa v. 1900 on\nheistä suomalaisiksi luettu vain pari sataa. Ylimalkaan ovat\nSkandinavian viralliset tilastot kansallisuus- ja kielioloista\nepäluotettavia. Ken vain on jonkun verran kyennyt maan kieltä\nsolkkaamaan on laskettu ruotsalaiseksi tai norjalaiseksi. Niinpä\nvirallinen tilasto tiesi vuonna 1870 Ruotsissa olevan suomalaisia:\nVärmlannissa vain 780 suomalaista — niistä Nyyn pitäjässä 776,\nGäsleborgin läänissä 29, Norlannissa 14 120. Ei mainita ollenkaan että\nheitä on eniten Ickliiassa, Östmarkissa, Huitissa ja Leikvattinalla\nvähintään 2 000 henkeä. Norjassa oli v. 1865 virallisen tilaston\nmukaan suomalaisia Gruen pitäjässä 1 154, Hosissa 150, Brandvaalan\npitäjässä 404. Vertailun vuoksi mainittakoon, että 1835 toimitetun\nväenlaskun mukaan oli Vaalerissa 250 suomalaissyntyistä, 1880\ntienoilla vain noin 100. Gruessa heitä 1835 oli 1697, Hosissa 41. Siis\nmiten milloinkin sattuu!\n\nJos samanlaisten periaatteiden mukaan laadittaisiin Suomessa nykyään\nvirallinen tilasto kielioloista kuin Skandinaviassa — nimittäin kun\nvain jonkun verran taitaa maan pääkieltä, lasketaan se äidinkieleksi —\nei olisi syytä pitää suurta melua täkäläisistä ruotsalaisista; heitä\nolisi vain muutama kymmentuhat.\n\nAminoff antaa antaa muutamia tietoja kielioloista Nyyn pitäjästä[30]:\n„Isäntä kortteeritalossani kertoi, että hänen nuoruutensa ijällä (n.\n50 vuotta takaperin) vaimoihmiset Karvalassa ja Vaissilassa olivat\nenimmäksi osaksi ummikkosuomalaisia. Vanha sukupolvi näissä kylissä\npuhuu pahasti murrettua Ruotsia, jota hekin kuitenkin koettavat\nopettaa lapsilleen, muistain niitä vastuksia, jotka heitä itsiään ovat\nkohdanneet Ruotsin kielen puuttuvasta taidosta. Vaissilassa tapasin\nminäkin vielä vaimo-ihmisen, joka ei ollenkaan tainnut Ruotsin kieltä\npuhua.“\n\nJekliian (E. Finnskoga) Neuvolassa kertoi hänelle 72-vuotinen Heikki\nNeuvonen, „että hänen nuorra ollessaan harvat taisivat Ruotsia ja\nettei tiennä miteä se ol' kun pit' Ruohtalaista lukea“.\n\nMetsäsuomalaisia ja heidän olojaan ei ole tieteellisesti tutkittu\nennenkuin vasta aivan viime aikoina, eikä vieläkään kaikin puolin,\nesim. antropologisesti ja kansatieteellisesti. Nykyään alkaakin\ntutkiminen jo olla hieman myöhäistä, sillä kun kansallisuuden\ntuntomerkki, kieli, on vaiennut jo kokonaan itäisiltä metsiltä,\nluetaan suomalaiset nopsasti ruotsalaisiin ja häviävät kolmen neljän\nmiespolven aikana melkein jäljettömiin.[31]\n\nSavolainen tyyppi on tavallisin metsillä: he ovat keskikokoisia,\nlujarakenteisia, tukka ja iho tummanvärisiä, päälaki on korkea, jopa\nusein kuin terävä katonharja, nenä on suora.\n\nHalki vuosisatojen on savolaistyypin rinnalla säilynyt puhtaita\nhämäläisiäkin. Niinpä eri tahoilta metsiä on tiedonantoja, että toiset\nsuomalaisista ovat lyhyitä, tavattoman tanakoita, vaaleatukkaisia,\ntoiset ovat vielä panneet merkille, että näillä vaaleatukkaisilla on\nuseimmiten sinertävät tai harmaat silmät, paksu ja lyhyt kaula ja\nlyhyt nykerö nenä. Tunnettu Schröder on nähnyt kaksi tällaista eri\ntyyppiä: „toiset ovat pitkiä, heillä on musta tukka ja tummat silmät,\ntoiset lyhyitä ja tukevia, miltei neliskulmaisia ja paksukaulaisia,\nheillä on vaalea tukka ja pienet vaaleat silmät. Kuin tapaa heitä\nkoolla, luulisi näkevänsä eri kansallisuuksia.“ Sven Lönborgista on\ntäten „erinomaisesti sanottu karjalaisen ja hämäläisen heimon\neroavaisuudet“.\n\nVaikea on enää nykyään erottaa karjalaisia. Borgsyönin suomalaisia\npitää äskenmainittu tutkija karjalaisina, kun heitä kuvaillaan\nkookkaiksi, laihoiksi, pitkäkasvoisiksi ja pitkänenäisiksi ja otsan\nsanotaan kaareilevan taaksepäin.\n\nHitaasti on suomalainen kansanaines sekoittumalla sulautunut\nSkandinaveihin. Seka-avioliitot olivat ensi aikoina muuton jälkeen\nkovin harvinaisia, miltei olemattomia. Vasta 1700-luvulla sattui\nseka-avioliittoja joskus.\n\nMutta vasta aivan myöhäisinä aikoina, kun on muututtu aivan\nummikkoruotsalaisiksi, on kansallisuusraja suuremmassa määrin alkanut\nhöltyä siten, että ulkomuotokin muistuttaa maan asukkaita.\n\nNäistä sekarotuisista on ruotsalainen Johan Magnusson saanut tällaisen\nkäsityksen[32]:\n\nSekaantumalla ruotsalaisiin ovat suomalaiset tulleet sekä paremmiksi\nettä huonommiksi. He ovat tulleet paremmiksi siten, että muuttuvat\nvähemmän eripuraisiksi, vähemmän vanhoillaan olijoiksi, veltoiksi\nja välinpitämättömiksi; he tulevat harkitsevammiksi, ripeämmiksi ja\ntoimeliaammiksi, eivätkä välitä vain hyödystä, mutta myöskin siitä,\nmikä on hauskaa ja kaunista; he ovat vähemmän juoppouteen taipuvaisia\nja hurjia, jos heitä suututetaan, vaarattomampia vihollisia, mutta\nmyöskin samalla huonompia ystäviä. Heidän intohimonsa lauhtuvat ja he\novat kainompia, tervehtivät ihmisiä ja ovat sirompia käytöksessänsä,\nparempia maanviljelijöitä ja käsitöihin kykeneviä sekä hoitavat\nhevosiansa paremmin. He ovat tiedonhaluisempia, ja vastaanottavaisempia\nmitä tietoihin, sievistelyyn ja sivistykseen tulee ja harrastavat\nyhteiskunnallisia asioitamme, ovat lainkuuliaisia alamaisia, vähemmän\nsulkeutuneita j. n. e.\n\nMutta he ovat myöskin huonontuneet siten, etteivät tahdo elää\nniin köyhissä oloissa ja yksinkertaisesti kuin ennen, ovat\ntyytymättömämpiä, epäluotettavampia ja kateellisia; joskus muuttuvat\nhe käteviksi petkuttelijoiksi, eivätkä enää ole niin rehellisiä kuin\nennen töissään ja toimissaan. Yritteliäämpiä he ovat, mutta eivät enää\nkestäviä. Sekoituksen kautta ovat tavat ja luonne lauhtuneet, mutta\nuseinkin yksinkertaisen, hyväntahtoisuuden, hyväluuloisen\nrehellisyyden kustannuksella.\n\nLienee syytä antaa ruotsalaisten ja norjalaisten kuvailla\nmetsäsuomalaisia sellaisina kuin he näitä 1850—80 tienoilla näkivät —\nvieraan silmäänhän sanotaan eri kansojen merkillisyyden paraiten\npistävän, etenkin huonojen puolien. Segerstedtin kokoelmissa on näitä\nhavaintoja koko viljalti. Kuvaavimpia huomioita en saata jättää\nkertomatta, sillä ne valaisevat metsien kansaa monin verroin paremmin\nkuin ylimalkainen kertojan hahmottelu, olkoon se vaikka kuinkakin\npuolueeton ja muka hyvin esitetty.\n\nEräs tiedonantaja kertoo Oomotista: Vain ani harvoissa huomaa\nsuomalaisen syntyperän: he ovat lyhytkasvuisia, uskomattoman terveitä,\nvähemmän siistejä, äkkipikaisia sekä taipuvaisia taikuuteen.\n\nEtelä-Finnskogan kuvailija puhkee sanomaan: Tuskinpa lienee toista\nkansaa, joka voi kärsiä nälkää ja hätää siinä määrin kuin suomalaiset,\nmutta ei myöskään kansaa, joka niin kohtuuttomasti voi syödä, ei ole\nkansaa, joka voi kestää pakkasta paljas paita vatsan peitteenä, mutta\nsamalla voi heillä savupirteissään olla kuumuus, jossa muut tuskissaan\nähkyisivät. Ei mikään kansa toisina vuodenaikoina, jolloin ei ole\njuuri kaikkein välttämättömimpiä töitä, ole niin laiskottelevaa, mutta\nei myöskään kansaa, joka olisi niin ahertelevaa ja sitkeätä, kun\nniikseen tulee.\n\nEri tahoilla valittavat ruotsalaiset, että suomalaiset vielä\näidinkielensä unohdettuansa pitävät metsiänsä pikku-Suomena ja\nitseänsä eri kansana. Malungasta esimerkiksi sanotaan:\n\nEi kukaan tahdo kavaltaa toistansa. Mitä on tehty, sitä ei levitetä\nmuuanne, etenkin jos siitä koituisi ikävyyksiä. Mitä toisella harjulla\ntapahtuu, tiedetään kyllä toisella, mutta kauemmas ei se pääse. He\npitävät itseänsä eri kansana ja siksipä on heidän mielestänsä\nvedettävä yhtä köyttä. Vieraalle he ovat avuliaita ja vieraanvaraisia,\nmutta ellei hän kuulu heihin, kohdellaan häntä aina jonkunlaisella\nsalaperäisyydellä.\n\nToinen kertoo heistä: Vastaantulijaa eivät he tervehdi, eivätkä ota\nlakkia päästänsä astuessansa sisälle. Pirttiin tulija istuu kauan\nvaiti ellei häntä puhutella. He ajattelevat kauan ennenkuin mitään\npuhuvat ja ovat surumielisempiä ja sulkeutuneempia kuin ruotsalaiset,\nmutta eivät koskaan epärehellisiä, ellei metsäkaupoissa.\n\nSamaan suuntaan kertoilee Ole Matson Solörin suomalaisten luonteesta:\nHe ovat vaiteliaita ja hiljaisia, eivätkä pyri alkamaan keskustelua\nvieraan kanssa. Mutta kun hiljainen odotusaika alkaa olla ohi voipi\nseurata pitkähkö ja tuttavallinen pakinoiminen ja kestitseminen, joten\näänettömyys ei johdu vastenmielisyydestä ja nurjuudesta, vaan on se\nisiltä peritty tapa.\n\nKohtelias ja iloinen norjalainen, joka muutti metsille, valitteli:\n„Kun tapaan naapurejani, näyttää siltä kuin olisivat he äkämyksissään,\nenkä tiedä koskaan, tahtovatko he minua puhutella vai puskea“.[33]\n\nEivätpä siis olleet kolmessa sadassa vuodessa paljon luonteeltaan\nsiinä suhteessa muuttuneet. Aminoff näet juttuaa seuraavan tarinan:\nKerrotaan muun muassa, että kaksi veljestä „Rautalammin pitämästä“ oli\nmuuttanut Vermlantiin, jossa he asettuivat toinen Nykiin, toinen\nKinsyöniin, mitään toisistaan tietämättä, ennenkuin he rookasivat (=\ntapasivat) toisiaan Yttör-järvellä, jossa he molemmat olivat\nkalastamassa. Ensi päivänä eivät he puhutelleet ensinkään toisiaan.\nKinsyönillä asuva veljes kun tuli kotiinsa, niin hän toimitti\nakalleen, että hän oli nähnyt Tahvoin. Akka kysyi: olitko sinä sen\npuheilla. Mies vastasi: eipä se virkanna mulle mitään, enkä minäkään\nsitä puhutellunna.\n\nLukiessani tiedonantoja, miten metsäsuomalainen väliin talvella istuu\npuodissa puoli, jopa kokonaisenkin päivän, kun on joutunut\npikkuostoksille, muistan miten Myrskylän miehet hevosenkenkänaulojen\nostolla koipiaan roikuttelivat puolisen päivää kauppiaan jauholaatikon\nsyrjällä ja lopulta mutisivat: „Pitää yrittää vähitellen täst' kotia\npäinkii vänkimää“.\n\nKeskustelutavassakin esiintyy aito hämäläisyys. Eräs ruotsalainen\ntyhjänrupattaja virkailija ihmettelee, kun hän kysymykseensä: „Mitä\npidätte uudesta papista?“ saa vastauksen:\n\n„Eipä tuo nokkaa poikki pure.“\n\nHän kyselee toiselta suomalaiselta. Vastaus:\n\n„Tunteepa tuo eron mustan ja valkean välillä.“\n\nGästriklannista kerrotaan seuraava hämäläistä hätiköimätöntä luonnetta\nkuvaava juttu:\n\nAjetaan karhua pesästään. Se hyökkää suomalaisukon kimppuun lyöden\nhänet allensa. Toinen kysäsee:\n\n„Mitenkäs sinun siellä käy?“\n\n„No ei hätää, kunhan vain alatte autella.“\n\nMuuan ruotsalaisen sanoo heidän puhetavastaan:\n\n„Suomalaisten huomaa tavallaan olevan ujostelemattomia ja vapaita\npuheissaan ja vastauksissaan silloin kun he vento vieraan kanssa\njuttuihin antautuvat.“\n\nMuuten kuvataan nykyajankin metsäsuomalaisia vapautta rakastaviksi.\nValitetaan etteivät edes rengit kunnioita isäntäänsä (Ockelbosta), ja\nettä suomalaiset mieluummin näkevät nälkää kuin tahtovat alistua\nkenenkään komennettaviksi. Niinpä usein oli „järjestysvallan\nhajoitettava suomalaisilta pirtit, kun Mitanderosorsin tehdas\nperustettiin, ennenkuin he alistuivat päivätöitä tekemään“.[34]\n\nTämä yksilöllisyys, jolloin ei ketään tahdota, niinkuin\nskandinavialainen sanoisi, kilvelle kohottaa, olemaan suuna ja päänä,\non saanut aikaan sen, että metsillä ei ole sanottavasti mitään\nluokkarajoja. Kaikki pitivät toisiansa samanarvoisina ja sinuttelevat,\nolipa vieras ken tahansa. Ja jos joku kovan kohtalon vuoksi joutuisi\npuille paljaille, kohdellaan häntä metsillä, jos missään,\nystävällisesti. Ani harva poikkeus vain tästä on, nimittäin Gruen\nmetsillä, jossa muutama suomalainen — vaikkeivät tahdo enään\nsuomalaista syntyperäänsä tunnustaa — on norjalaisia alkanut\napinoimaan siten, että ovat hankkineet itselleen oikein suurtilat,\nehkä keinottelulla, ja sitte röyhkeilevät komeudellaan ja\nnorjalaisuudellaan, pitäen itseään parempina ihmisinä. Kuljeksijana\nteininä kun heidän mailleen matkasin, huomasin olevani tekemisissä\nröyhkeiden, kerskaavien tilanomistajien kanssa; eivätpä edes\nkärsineet, että huomautin heidän olevan suomalaista sukujuurta — ja\nmahtavatkin he kuulua johonkin jaloon, yleismaailmalliseen rotuun,\njosta kaikki luontaiset hyveet on tyystin kitketty ja he prameilevat\ngermanilaisen kulttuurin valevaipassa.\n\nSuomalaiset ottivat muinen raskaimmat työt tehdäkseen ja niin tekevät\nhe vielä tänään päivänä. Niinpä kerrotaan Leikvattnan pitäjästä, että\nsuomalaiset menevät ansiotöihin aina Smålantiin ja Östergötlantiin\nsaakka „missä elävät raskaassa työssä, hämmästyttäen paikkakuntalaisia\nyksinkertaisilla ja kestävyyttä kysyvillä elintavoillaan\nmetsämajoissa. Heillä oli sellainen kyky ajaa suuria hirsikuormia,\nettei muiden kannata yritellä kilpailemaan“.\n\nNorjan Solörin metsiltä kerrotaan katovuosina suurien joukkojen\nmenevän tukinuittoon Österdaleniin, Tröndalageniin, Gudbrandsdaleniin,\njopa aina Jämtlantiin asti. Uittoajan päätyttyä suomalainen\ntallustelee kolmisenkymmenen penikulman matkan kotipuoleensa,\ntuohikontti selässä ja 50—150 kruunun säästöt omaisten varalle.\n\nNorjalaiset antavat niinikään nykyisistä metsäsuomalaisista\narvostelun, ettei „ketterämpää väkeä metsän kaatoon, tukinajoon ja\nuittoon ole“. Tukkitöitä riittääkin, paitsi kesäsydäntä, vuodet\numpeen. Meikäläisille lienee tarpetonta kuvailla niitä vaivoja, joita\ntukinuittajat korpimailla etäällä ihmisasunnoistansa saavat kokea\nnuotioittensa ääressä, paukkuvissa pakkasissa, tuulissa ja sateissa,\nkevätjäissä kahlatessaan vyötäisiään myöten.\n\nItsepintaisia ja itseensä luottavia he ovat äärimmäisyyteen asti. Pari\nsuomalaista joutuu yösydämenä väittelemään, kumpi on tarkempi\nluodikolla ampumaan. Silloin toinen sieppaa luodikkonsa, ja akka hoi,\nsuoraan vuoteesta katolle seisomaan palava kynttilä kädessä, ja mies\npamauttaa sen pihamaalta sammuksiin.\n\nEri tahoilta on Segerstedtin kokoelmissa tietoja, etteivät suomalaiset\nvielä nykyäänkään mielellään solmi avioliittoa ruotsalaisten kera.\nÄplebon suomalaisista sanotaan etteivät he mielellään taalalaista\naviokumppaniksi ota, vaan hakevat sellaisen mieluummin vaikka\nVärmlannista saakka, kunhan vain saavat suomalaisen.\n\nKun matkoillani kysäsin muutamilta varakkailta, jo neljänkymmenen\nkorvissa olevilta, miksi eivät olleet menneet avioliittoon —\neräässäkin rikkaassa talossa oli haltiana kolme naimatonta veljestä ja\nyhtä monta sisarusta — vastattiin, että kun ei ole suomalaista ollut\ntarjolla, niin eipä tuota ruotsalaistakaan viitsi ottaa.\n\nUsein solmitaan monta polvea peräkanaan avioliittoja niin läheisten\nsukulaisten kesken, että siitä on ollut seurauksena suvun turmio, joka\nenimmäkseen näyttäytyy siten, että alkaa ilmaantua pelottavan paljon\nmielenvikaisia.\n\nSuomalaisten huonona puolena mainitaan ylenpalttinen tupakan ja viinan\nnauttiminen. Huutokauppatilaisuudessa esim. on koolla — niin\nLeikvattnalta kerrotaan — sankka väkijoukko. Miehet huutavat esineitä,\nlahjoittaaksensa ne sitte takaisin vararikon tehneelle, jolta\nvastalahjaksi saavat viinoja. He juovat kunnes väsymys valtaa ja\nurohot vetelevät unia lattioilla ja seinustalla. Vaikka\nhumallutaankin, ei tappella, vaan pakistaan kaikessa sovussa.\n\nKaikkialla ovat metsäsuomalaiset hyvin hitaita johonkin uuteen;\nepäillään näinkö se mihinkään kelpaa. Kirkon lämmitysjuttu voi kestää\nvuosikausia, ennenkuin saadaan metsäläiset siihen vakaumukseen, ettei\ntuossa kamiinassa ole mitään jumalatonta. Tuo hämäläinen pitkäveteinen\nharkitseminen ja tyytyväisyys omaansa on niin silmiinpistävä, että sen\nhuomaa kaikkialla. Norjan puolella asuvista huomauttaa Ole Matson:\n„Harvoin näkee suomalainen pirttiä tai sahroja, jotka olisivat hänen\nomiansa paremmat, ja vaikkapa olisivatkin, niin hän niitä epäilyksellä\nkatselee. Arveleepa vain: Vieraat paikat, vieraat kojeet.“\n\nVasta sitte, kun kieli on unohtunut, sulaa tuo omintakeisuus ja\nluonteenominaisuus toisessa ja kolmannessa polvessa jonkun verran,\nmutta ei näy häviävän ennenkuin seka-avioliitossa syntyneissä.\n\nKansatieteellisiä omituisuuksia säilyy vielä monet vuosikymmenet sen\njälkeenkin, kun muuten ollaan täysin skandinaveja. Joku koivikko,\njosta ei muuten näytä olevan hyötyä, poltetaan kaskena ja riihitetään\nsekä puidaan kuin Suomessa ikään, varstoin, seinäänlyöjien ja\npärevalkeanpitäjäin avulla. Ollaan käteviä tuohista valmistamaan\nvanhaan hyvään tyyliin jos jotakin tarvekalua. Vanhat ruokalajitkaan\neivät ole unohtuneet. Etäisistä korpisoista tehdään heinää vanhaan\ntotuttuun tapaan. Suon, josta aiotaan korjata heinää, annetaan olla\njoka toinen vuosi kesantona, lehmänlaitumena, joka toinen vuosi sitä\nvartioidaan, kun aiotaan niittää. Heinänteossa väistyy ylen hitaasti\nmikään tarvekalu, tapa tai merkillepano uuden tieltä. Ei tahdota\nkäyttää kuormituksessa heinähankoa haravan sijassa ja kantovitsa ei\nväisty parempien kuljetusvehkeiden tieltä. Haasiatkin törröttävät\njättiläiskokoisina ja lehdentaitto tapahtuu samaan malliin kuin\nparisensataa vuotta sitten. Vuosisatoja vanha kulttuuri ja tavat ovat\nsyvemmin syöpyneet veriin kuin kieli.\n\nOn väitetty, etteivät suomalaiset enää viime vuosisadan puolivälistä\nalkaen olisi vähääkään välittäneet äidinkielestänsä ja ettei heillä\nolisi kansallistuntoa. Niinpä K. B. Wiklund — nykyään Upsalan\nyliopiston suomalais-ugrilaisten kielten professori — joka teki 1894\nturistiretken Värmlantiin, arvelee[35], etteivät suomalaiset edes\najatelleet sellaista vähäpätöistä asiaa, kuin äidinkielensä kuolemaa\nja ettei heillä tapaa kansallistuntoa. Sen asian suhteen on parasta\nyhtyä hänen mielipiteeseensä, „ettei siitä asiasta pääse niin helpolla\nselville“ ainakaan muukalainen. Huolimatta siitä, että tuo\nruotsalainen tutkija pitää metsäsuomalaisia äidinkielestään aivan\nvälittämättöminä, kertoo hän itse, että nopeasti heihin tutustui ja\nettä hänet otettiin mitä ystävällisimmin vastaan etenkin sen vuoksi,\nkun ilmeni, että hän puhui suomea!\n\nSuomalainen Torsten Aminoff kertoo matkoiltaan 1871, että hänen\nluonaan kävi „joukoittain suomalaisia, jotka olivat kuulleet minun\nsiellä olostani ja joidenka teki mieli rookata Suomen herroa“.\n\nPari helsinkiläistä neitiä kävi samana vuonna kuin Wiklund metsillä ja\npitivät he hartaushetkiä suomeksi. Useassa talossa kyseltiin tämän\nkirjoittajalta, tunsinko heitä ja puhuttiin heistä mitä suurimmalla\nkiitollisuudella ja lämmöllä.\n\n[Kuva: AUTIOKSI JÄÄNEITÄ SUOMALAISTEN SAVUPIRTTEJÄ POHJOISEN NYSKOGAN\nSALOILTA. V. 1905. Väinö S—n valok.]\n\nKun 1905 kiertelin metsillä, ei useassa pirtissä millään ehdolla\notettu maksua, kun olin vanhaa „släktoa“ (sukua) ja heistä oli niin\nerinomaisen hupaista tavata joku vanhasta kotimaasta. Asuin\nMullinkeärnän Juholassa viikkokauden, mutta oltiin oikein pahoilla\nmielin, että tarjosin maksua. Maisteri Lauri Kettunen, joka sittemmin\non parikin kertaa ollut Värmlannissa metsäsuomalaisten kieltä\ntutkimassa, asui niinikään Juholassa kuukauden päivät, ilman että\nsiitä huolittiin minkäänlaista maksua. Koko ajan kestitettiin häntä,\nsamaten kuin minuakin, niinkuin kaikkein rakkainta sukulaista.\nRusalassa, jonka kuvan olen liittänyt kirjaseeni, suuttui tuo „vanha\ngub“, kun maksua tarjosin. Hän saatteli minua pitkät matka metsillä, —\nuhkailipa, vaikka oli 77 vuotta hartioilla, tulla vanhaa kotimaata\nvilkaisemaan.\n\nLehtori Segerstedt kertoo, että hän parahiten sai tietoja ja esineitä,\njoista ei muuten olisi luovuttu, kun sanoi niiden tulevan Suomeen.\n\nEhkeivät tuollaiset piirteet muista ole kansallistunnon ilmaisuja,\nmutta ainakin minusta tuntuisi oudolta, jos jäykkä metsäsuomalainen\nrupeaisi pitämään pöydässä, lasia kohottaen, mairittelevaa puhetta —\nsilloin ei tuntisi olevansa enää kotona heimolaisten parissa, missä ei\njaarituksia tarvita. — Olisi hupaisaa tietää, ottaako meikäläinen\nruotsia puhuva rannikkorahvas vento vieraan meren tuolta puolen\nsukulaisena vastaan, ellei häntä kansanopistossa, nuorisoseuroissa j.\nn. e. juuri siihen ole opetettu, ja tokkopa sittenkään, ellei ole\nkyseessä virallinen käynti juhlapuheineen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHuvittavaa olisi arvioida, onko suomalaisasutus ollut Skandinavialle\nhyödyksi vai vahingoksi ja ovatko metsäläiset ansainneet sellaisen\nkohtelun, kuin heidän osaksensa Skandinavissa tuli.\n\nKatsahdahan kirjaseen liitettyä karttaa ja vertaa noita alueita\njohonkin Skandinavian karttaan, johon on merkitty, minkälaisella\nmaaperällä nuo suomalaisasutukset ovat. Ne ovat keskimäärin n. 200\nmetriä merenpinnan yläpuolella olevia havumetsiä kasvavia ylänköjä.\nMaaperä on täynnänsä viertokivi- ja sorakenttiä, joita ei niin vähällä\nvaivalla pelloiksi muuteta, mutta ne kumminkin työntävät rinteiltänsä\nuhkeaa havumetsää. Keskiajalla eivät ruotsalaiset noille ylängöille\nyletyttäneet viljelystänsä. He muokkasivat uutismaiksi vain\njokilaaksoja, sillä niistä ei ollut paljo muuta vaivaa kuin\nmetsänkaato ja juurien poistaminen. Sitäpaitsi oli jokia pitkin helppo\nolla yhteydessä muun asutun seudun kanssa.\n\nKivikkoharjun pelloksi muokkaaminen on mitä vaivalloisin työ. Useat\npellot ovat olleet, käyttääkseni Sven Lönborgin sanoja,\nhuononpuoleisesti kivitetyn kadun kaltaisia. Kerrotaan eräälläkin\npeltotilkulla olleen yhtä monta kiviröykkiötä kuin vuodessa päivää. Ja\nmaaherra Wingård tietää näistä pelloista viisivuotiskertomuksessaan\n1828: „Nuo pienet pellot ovat täpötäynnä 6—7 kyynärän korkuisia\nkivikasoja, jotka ottavat miltei yhtä suuren tilan kuin kivistä\nperattu maakin“.\n\nÄskenmainitsemani Lönborg huomauttaa, Värmlannin läänin viljelystä\nosoittavien karttojen perusteella, miten ruotsalainen asutus\nhämmästyttävällä tiukkuudella seuraa vain jokilaaksoja ja alavia savi-\nsekä multamaita. Esim. Dal-joen partaalla tuskin pienikään\nruotsalainen pellontilkku „uskaltaa ulettua jokilaakson ulkopuolelle“.\nSuomalainen asutus sitävastoin, jatkaa hän, „pysyttelee miltei yhtä\nsäännöllisesti ylängöillä ja välttelee vesistöjä sekä laaksoja“. Syynä\ntietysti on erilainen viljelystapa.\n\nTuskin on ajateltavissakaan, että siihen aikaan kun suomalaiset\nmetsille siirtyivät, olisi ollut mahdollista muulla tavoin kuin\nkaskeamalla viljellä noita kivikkoharjuja. Siihen ei silloisella\nRuotsilla olisi ollut varaa eikä väkeä. Ainoa mahdollinen keino\nsilloisissa oloissa oli alottaa tuo valloitus viljelykselle\nkaskeamalla. Uutisasukas tarvitsi, elääksensä ja edistäkseensä\nviljelystä, välttämättömästi karjaa. Mutta kivisissä aarniometsissä ei\nole laidunta, eikä kasva ruoho, vaikka metsän kaataakin. Kuivempi\nmaaperä voi lykätä vain kanervaa ja sammalta. Mutta kun metsään oli\nkaadettu kaski ja siitä saatu neljä viisi laihoa, alkoi kivien välistä\nrehottaa koivujen ja näreiden kera pitkää rehevää ruohoa. Vielä viime\nvuosisadan alussa olikin tavallista, että Oolin, Sunen, Lysvikin ja\nEmtvikin ruotsalaiset panivat härkiä ja lampaita kesäruokolle\nmetsäsuomalaisten maille, maksaen näille 12 killinkiä kappaleelta.\n\nEtenkin metsän kehitykseen nähden on, uusimpien tutkimusten mukaan,\naika ajoittainen kaskeaminen vaikuttanut edullisesti. Jos näet\nmäntykankaat vuosisatoja saavat koskemattomina kasvaa, leviää juurille\nsammalpeite, josta pilkistelee esille vain puolukan- ja\nmustikanvarsia. Vähitellen alkaa petäjikkö muuttua kuusikoksi. Lopulta\nkäy se kokonaan sammaltuneeksi, synkäksi kuusimetsäksi, joka sekin\nlopulta alkaa ummehtua sammaliin. Mutta jos metsä joskus poltetaan,\nkatoo kuusikko ja tilalle ilmestyy aluksi koivuja ja mäntyjä. Koivu on\nensin vallalla, mutta lopuksi muuttuu viidakko uudelleen petäjiköksi.\n\nMetsäsuomalaisia on syytetty Skandinavian metsäin haaskaamisesta ja\nsiitä vainottu. Mutta heitä ei asunut siksi tiheästi, että olisivat\nolleet pakotetut metsät hävittämään, saadaksensa leipää — sillä liian\ntiuha kaskeaminen tietysti olisi ollut vahingollinen. — Kun ottaa\nhuomioon, että yhdestä kaskimaasta saatiin useana vuonna vilja leikata,\nja ensi vuonna keskimäärin 15—20-kertainen sato, niin oivaltaa, ettei\nylenpalttinen metsänkaato ollut edes tarpeen. Sven Lönborg sanoo:\n„Varmaa on joka tapauksessa, että kaskeamisen vahingollisia seurauksia\non suuresti liioiteltu. Ja kasvaahan suomalaisten muinaisilla\nkaskimailla Glommenin ja Pohjanlahden välillä meidän päivinämme\nSkandinavian upeimmat hirsimetsät“. Esimerkkinä mainitaan, että\nKlarjoen itäpuolisilla harjanteilla pohjois-Värmlannissa on paljon\nhuonommat metsät kuin länsipuolella, vaikka niistä ei olekaan koskaan\nkohonnut suomalaisten kaskisavut.\n\nOn kyllä totta, että paljon metsiä muutettiin tuhkaksi ja savuksi\nleivän ja laitumen tähden, mutta eivätpä nuo ikihongat kuitenkaan\nsiellä huojuisi, sillä myöhempinä metsänhaaskausaikoina hirret saivat\njokia pitkin solua vieraille maille, monastikin vain punssin ja kahvin\nvuoksi.\n\nSuomalaiset perkasivat kivikkoihin vähitellen peltoja, eivätkä\nsuinkaan eläneet edes avarimmilla saloilla vain ryöstöviljelyksellä.\nNiinpä maanmittarikartoista käy selville, että Viksyönin metsillä jo\nvuonna 1639 neljä suomalaista oli ehtinyt perata pelloksi 23\ntynnyrinalaa, Fjällsyönissä oli samana vuonna seitsemällä talolla 20\ntynnyrinalaa peltoa. Kun tuollaisiin uutispeltoihin vielä lisää kolme\nneljä kertaa sen verran raivattuja niittymaita, huomaa, että jo\nsilloin oli jotakin pysyväistäkin saatu aikaan. Samoilla suomalaisilla\noli jo silloin taloa kohti karjaa keskimäärin pari hevosta, 14\nnautaeläintä ja 19 lammasta.\n\nHelsinglannista on samana vuonna tietoja noin 40 suomalaistorpasta.\nPeltoa olivat ne saaneet silloin muokatuksi n. 130 tynnyrinalaa.\nNäillä torppareilla oli 80 hevosta, 700 nautaa, 800 lammasta ja 70\nvuohta — siis koko sievonen omaisuus, kun siihen lisäksi lasket muun\nirtaimiston. Jo vuonna 1776 kirjoittaakin joku lehdessä „Carlstads\nVeckoblad“:\n\n„Tämä kansa, joka lähes 200 vuotta sitte tuli Suomesta ja asettui\nmetsille, perkasi maata ja rakensi itselleen asumukset, leviten\nlaajoille metsille, ansaitsee suurta kunnioitusta, uutterasta\nraivaamisestansa, ilman hallituksen apua ja avustusta. On nykyään\nilahuttavaa metsillä matkustavan nähdä, miten miltei kokonaan\nkelvotonkin maaperä voi muokkaajalleen palkita vaivat runsaasti\nihanalla sadolla.“\n\nVasta viime vuosisadalla pääsi suomalaisten uutisviljelys oikein\nvauhtiinsa ja moninkertaistuivat silloin useimpien talojen ja torppien\npellot. Syynä oli osaksi metsäkaupoilla lisääntynyt varallisuus,\nosaksi se, ettei kaskeksi enää kannattanut kalliita metsiä kaataa.\n\nKaikkiaan ovat metsäläiset keski-Skandinavian kivikkoharjuista saaneet\nviljeltäviä peltoja kymmeniä tuhansia tynnyrinaloja. On huomattu,\nettei noille perille perata peltoa vähemmällä kuin 300 kruunulla\ntynnyrinala. Jos laskisimme noiden vainioiden rahallisen arvon,\nhuomaisimme, että nuo halveksitut, „vahinkoa tuottavat eläimet“, jotka\npyrittiin kokonaan karkoittamaan, ovat tuottaneet uudelle kotimaalleen\nusean miljoonan arvoisen ja niin pysyväisen kansallisomaisuuden, kuin\npeltomaan.\n\nTunnustusta ovat he työstään julkisuudessa saaneet vasta sitte, kun\novat suomalaisina hävinneet — mutta niinhän aina lienee, että\nkuollutta kiitetään, etenkin jos on perut nähtävissä. Ennen\nmainitsemani Magnusson puhkee sanomaan:\n\n„Ja minkä työn he ovatkaan suorittaneet! Asuttaneet ja raivanneet\nviljelykselle laajat, korkealla sijaitsevat metsämaat kylmässä\nilmastossa, missä lunta sataa varhain syksyllä ja kevät myöhään saapuu\nja oraat usein paleltuvat. Teitä ei heillä ole ollut ja ympärillä\nvihamielisiä, tai ainakin kateellisia naapureita. Ja maaperä on\nsellaista, ettei neliökyynärän alaan voi sahroin kajota, ilman että\nkangella ja kuokalla ensin on perattu kivien paljous, eikä tuo maa\nsittekään satoja anna ilman tavatonta lannoitusta.\n\nTällainen työ voi luonnistua vain kansalle, joka saattoi niittää\nviljan muokkaamattomilta mailta, joka voi elää vedellä ja jauhoilla ja\nsiihenkin vielä sekoittamalla marjoja, suolakkeita ja pettua,\nkansalle, jolla oli vain pienet tarpeet, oli tyytyväinen vähään ja\nmyös voi nähdä nälkää, jos niikseen tuli. Tämän kansan\nkolmesatavuotinen työ Värmlannissa ei ole vähäpätöinen. He ovat\nkansoittaneet ja viljelleet kokonaisia pitäjiä, niinkuin kokonaan\nPohjoisen Finnskogan, Eteläisen Finnskogan, Nyskogan, suurimman osan\nHuitin pitäjää, puolet Östmarkista, koko Bogenin ja suuren osan\nGunnarskogia. Amerikaan he voivat matkustaa, mutta ruotsalaisseutuun\nhe eivät tahdo kotipaikkaansa vaihtaa. Ruotsalaisia muuttaa heidän\nmailleen, mutta ei päinvastoin. Myöskin Norjan puolella ovat he\nsaaneet suuria aikaan ja niinmuodoin ovat he molempia valtakuntia\neroittavista metsistä tehneet yhdyssiteen veljeskansojen välille,\nliiton välittäjänä on siis vieras kansallisuus.“\n\nVuorikaivoksien suhteen on suomalaisilla myös koko suuret ansiot. He\nlöysivät joukon kaivoksia ja joko itse niistä nostivat metalleja tai\nilmoittivat hallitukselle löydöistään. 1600-luvulla ovat heidän\nkäsivartensa nostaneet koko tuntuvan osan Ruotsista saaduista\nmetalleista ja muistammehan, että jo Kustaa Vaasa heitä tuotti sepiksi\nmeren tuolle puolelle.\n\nMutta mitäpä töistä, jos Skandinavia sittenkin sai huonon\nkansanaineksen — alemman rodun — keskuuteensa? On totta, että\nmetsäsuomalaiset naapuriensa kera kävivät monta veristä partioretkeä\nja että jokunen ruotsalaistalo kostoksi tuleen tuprautettiin. Mutta\nitsehän he ensiksi alkoivat metsäläisiä vainota ja ahdistella, vaikka\nnämä mielestänsä laillisesti olivat asumattomille erämaille\nasettuneet. Riitoihin ovat ruotsalaiset talonpojat ainakin yhtä paljon\nsyypäitä kuin uutisasukkaat. Ja niinhän muuten aina on käynyt, että\nmaan vanhat asukkaat katsovat oikeuksiansa loukattavan, jos joku\nasettuu vaikka kuinka kaukaisille takamaille, joita tiettävästi ei\nkukaan omista: Uusi tulokas muka haaskaa metsänriistaa, turmelee\nkalavedet — on rosvo. Kun joku häädettiin asumuksiltaan, tuli hänestä\ntietysti irtolainen työntekijä ja niitä ei Ruotsin valtakunta kärsinyt\nmaalaisväestön keskuudessa. Viranomaisten silmissä näyttivät\nvähitellen kaikki suomalaiset irtolaisilta „lösfinnar, drevfinnar“,\njoilta ei odotettu muuta kuin konnantöitä ja jotka oli kaikki\nhäädettävä muutamien harvojen pahantekijöiden takia.\n\nEräs ruotsalainen kertoo siitä, miten suomalaiset joutuivat huonoon\nhuutoon:\n\nRauhattomina aikoina ja niiden jälkeenkin monasti sotilasparvet\nsamoilivat pohjoisessa Värmlannissa ja muuallakin. Nämä rosvosivat\ntaloja ja karjamajoja Ruotsissa ja Norjassa, olivat ne sitten\nruotsalaisten tai suomalaisten. Mutta aina nimitettiin rosvoja\nsuomalaisiksi, vaikka näidenkin yhtä hyvin oli oltava aseissa ja\ntaisteltava noita otuksia vastaan.\n\nSamaten sattui usein, että pahantekijät Norjasta tulivat Ruotsin\nmetsille ja päinvastoin ja asettuivat suomalaisten keskuuteen, ilman\nettä nämä tiesivät mitä aineksia olivat korpimaille saaneet. Kun rosvo\njoskus suomalaismetsiltä tavattiin, saatiin uutta aihetta metsäläisten\nmoittimiseen.\n\nOnpa myöhäisiltäkin ajoilta kuvaavia esimerkkejä siitä, miten he\njoutuivat pahaan maineeseen:\n\nSäätyhenkilöt kävivät tullirajoista huolimatta Norjan kera\nkauppaa. Sinne vietiin ruutia, viljaa, rautaa ja tuotiin kahvia\ny. m. Kuljettajina käytettiin suomalaisia, jotka joko eivät\nyksinkertaisuudessaan vääryyttä käsittäneet oikein, tai olivat\ntehtaiden torppareina — niinkuin esim. Letoforsissa — pakotetut\nkuljettamaan mitä vaadittiin. Isännät ottivat rahat, mutta suomalaiset\nsaivat syyn. Jos joskus herra oli joutua ahtaalle, lähetettiin\ntorppari, joka olisi ollut pakotettu häntä vastaan todistamaan,\nyksinkertaisesti tiehensä.\n\nAinoa ala, jolla suomalaisten rehellisyys koko yleisesti näytti\nolevan höllällä, oli metsillä ansaitseminen. Kaskettiin, kielloista\nhuolimatta salavihkaa missä vain luultiin sopivan, ja metsäkaupoissakin\nkehkeennyttiin myöhemmin koko oveliksi. Ei heihin kaikkiin pystynyt\nvielä viime aikoinakaan, ettei metsä ollut yhteistä omaisuutta, josta\nainakin sai tarveaineksia mielin määrin ottaa. Kun eräältä Gräsmarkin\nukolta kerran kysyttiin, mistä hän saa myömänsä tuohet, vispiläkset,\nvasupäreet y. m., vastasi ukko pahastuneena: „Eipä se sinuun kuulu, en\nsaanut metsää silloin kun jaettiin, siksipä otan niistä kaikista ja\notan mitä tahdon.“\n\nRuumiillisesti ja henkisesti ei ole kukaan väittänyt näiden metsien\nuutisasukkaiden olevan huonompaa rotua kuin ympärillä olevat naapurit.\nYksimielisesti tunnustavat naapurit heidän olevan voimakasta, sitkeätä\nja uskomattoman tervettä väkeä.\n\nMuuttaessaan Skandinaviaan he olivat samalla sivistystasolla kuin maan\nmuukin maalaisväestö, mutta jäivät tietysti metsiin eristettyinä\nmuusta maailmasta takapajulle. Mutta kun pääsivät tiedoista\nosallisiksi, näyttäytyi ettei oltu minkään lahjattoman kansanaineksen\nkanssa tekemisissä. „Opettajat ylistelevät metsäsuomalaisten lapsien\nhelppoa käsittämiskykyä“, kerrotaan yksimielisesti eri tahoilta; useat\nantavat empimättä etusijan suomalaislapsille. Etenkin muistia sanotaan\nhyvin kehittyneeksi. Ehkä johtuu se siitä, että ken tahtoo olla\n„runoi“, hänen täytyy kehittää muistiansa, sillä muuten ei hän voi\nloitsuja muistaa. Useiden näet on täytynyt oppia luvut ja laulut vain\nkerran kahdesti kuulemalla. Ja niinhän jo varain ruotsalaiset\ntarinoivat metsäsuomalaisista, että heillä on omituinen tapa lukea\nkolmeen kertaan minkä lukevat ja sitte täytyy sen painua mieleen.\nRunoudella ei suinkaan ole ollut niinkään pieni sija muistin ja älyn\nkehittämisessä. Tuodaanpa esimerkkinä suomalaisten lahjakkuudesta,\nmiten eräs Granjärden kyytipoika suoraa päätä rattailta pääsi Falun\nkoulun neljännelle luokalle ja sitte yhdessä lukukaudessa suoritti\nkahden luokan kurssin. Muistanemmehan myös, miten Gottlund parissa\nvuodessa valmisti Räisäisen pojat Upsalan yliopistoon. Onpa\nmetsäläisistä jokunen joutunut tieteen työmaillekin, vaikkakin sitte —\nniinkuin esim. Keyland = Kailanen — aina käyvät ruotsalaissyntyisistä,\nkun kerran saadaan opinteillä myös uusi nimi.\n\nKäsittämättömäksi siis jää, miksi noita metsäläisiä koetettiin häätää,\nhalveksittiin, vainottiin ja tahdottiin leimata halvempaan ihmisrotuun\nkuuluviksi. Ehkä on siihen syynä vain ruotsalaisten itsekylläisyys ja\ntraditsionit. — Se, joka vain kerskuu isien töistä, ei voi koskaan\nantaa arvoa toiselle ja vielä vähemmän itse mitään tehdä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOmituisesti lekahtelee mielessäni silmäillessäni tätä kirjasta varten\npiirtämääni karttaa suomalaisten viljelemistä alueista: Että sellaisen\nraatajajoukon, joka on niin paljon saanut aikaan, täytyi siirtyä pois\nsyntymämaastaan siihen maahan, jonka turhienkin sodankäyntien takia\nSuomi oli joutua autioksi! Ja että tuo siirtyminen tapahtui sellaisena\naikana, jolloin Axel Oxenstierna vanhimmista viljelysseuduistamme\nsanoo: „Siellä ei ole mitään viljelystä, siellä asustaa vain metsän\npetoja“! Siinä uhrasi Suomi liian paljon.\n\nKuljeskellessani metsillä, en voinut olla muistelematta tarumaisilta\ntuntuvia taisteluja ja työn sekä kärsimyksien palkaksi tullutta vainoa\nja halveksimista. Näin kaikkialla kiviröykkiöiden ympäröimien peltojen\nkeskessä asustelevan juroja ruotsia puhuvia suomalaisia, jotka\nnaapureista sittekin tuntuvat salaperäisiltä ja sulkeutuneilta.\nHuomasin myös, että usea vainio, jonka reunalla on savupirtin ja\nsaunan jäännökset, jo oli saanut uuden, aito ruotsalaisen omistajan,\njoka ehkä ensi tilassa myyksentelee maita toiselle, ellei omistajana\njo ole tukkiliike, joka monasti jättää pellot uudelleen metsittymään.\n\nNoita näkyjäni muistellessani, en saata olla ajattelematta, miten\nLinnankoski „Pakolaisissa“ kuvaa „pyhää, suurella vaivalla ja hiellä\nlunastettua maata“; kuinka raivaajien vaivat, äänettömät surut on\nnoihin peltoihin haudattu, vaikka sitä kukaan ei ajattele. „Vilja\nlainehtii, ihmiset astuvat huolettomina, sarkoja pitkin, myyvät ja\nvaihtavat niitä kuin markkinakoneja, vaikka maa vapisee esi-isien\ntuskien runsautta, kun se nyt lapsille leipää kasvattaa.“ — Niin,\nvieläpä vieraan kansan lapsille.\n\n[Kuva: Kirjaan liitetyn kartan olen piirtänyt Segerstedtin ja\nLönborgin karttoja noudattaen.]\n\n\n\n\nViitteet:\n\n\n[1] Katso Kustavi Grotenfeltin: _Suomen historia uskonpuhdistuksen\naikakaudelta_ siv. 254.\n\n[2] Erik Fernow; _Beskrifning öfver Wärmeland_, v. 1773, s. 407. N.\nKeyland pitää (eräässä esitelmässään, julkaistu Ruotsin lehdissä)\nmahdollisena, että suomalaisia jo 1530 tienoilla oli Ruotsin metsissä\nkaskiviljelyksen harjoittajina.\n\n[3] Gottlundin päiväkirjasta. Näissä laajoissa muistiinpanoissa on\nenemmän tarinoita muutoista kuin missään muualla.\n\n[4] Jos laskemme muuttaneiden luvun uutisviljelysten mukaan, joita oli\n1650 mennessä n. 600—800, ja viljelystä kohti noin 5—6 henkeä sekä\ntuohon lisäämme vielä tuhatkunta kalastuksella ja metsästyksellä\neläjää, saamme muuttajain luvun niinikään suunnilleen 5 000 — 6 000.\nSven Lönborg arvioi kirjoituksessaan _Finnmarkerna i mellersta\nSkandinavien_ suomalaiset 1600-luvun lopulla 12 000 — 13 000. (Ymer\n1902 s. 487.)\n\n[5] Gottlundin kuvauksesta matkaltaan 1817 — käsikirjoituksena.\n\n[6] Lehtori Segerstedtin laajoissa kokoelmissa Yliopiston kirjastossa\non monia kymmeniä metsäläisten kestävyyttä ja voimia kuvaavia juttuja\nviime vuosisadalta.\n\n[7] 500 sivua käsittävässä anomuksessa, joka 1823 metsäsuomalaisten\nnimessä jätettiin hallitukselle. Konsepti tallella Suomalaisen\nKirjallisuuden Seuralla.\n\n[8] P. Nordmann, _Finnarne i mellersta Sverige_, s. 69\n\n[9] _Nyare Bidrag till kännedom om de svenska landsmålen och sv.\nfolklif_ I Bih. 1. 2, suomeksi Virittäjässä 1907, s. 19—20.\n\n[10] M. Axelson, _Vandring i Vermlands elfdal och finnskogar_ s. 86,\n111.\n\n[11] Loitsuja kirjoitti Gottlund 1817 ja 1821 muistiin 84; A. Aminoff,\n11; K. Krohn muutaman; Lauri Kettunen 12 ja tämän kirjan kirjoittaja\n82 kpl. Näytteet ovat tekijän muistiinpanemia.\n\n[12] Ks. Virittäjä 1908 s. 72—3 (Kettunen).\n\n[13] Gottlundin päiväkirjassa on seikkaperäinen esitys\nrajuutospäivistä, vihko 46.\n\n[14] Vrt. Virittäjä 1908, s. 76.\n\n[15] Gottlundin päiväkirja.\n\n[16] Ymer, 1902, s. 469.\n\n[17] Julkaissut P. Nordmann, ennenmainitussa tutk., liite III.\n\n[18] Nordmann, s. 129.\n\n[19] Sama, liite 5.\n\n[20] Axelsonin ennenmainittu kirjanen, siv. 75.\n\n[21] Gottlundin kirjoittamasta suuresta anomuksesta.\n\n[22] Segerstedtin kokoelmat.\n\n[23] Sven Lönborg. Ymer 1902, s. 500—1.\n\n[24] Ymer, 1902, s. 501.\n\n[25] Katso tekijän kirjoitusta _Gottlundin muisto Vermlannin\nsuomalaismetsissä_. Liitto IV 1905, siv. 117—129.\n\n[26] Nordmann, s. XX ja seur.\n\n[27] Segerstedtin kokoelmista, s. 626.\n\n[28] Segerstedtin kokoelmat.\n\n[29] Norvegia 1902, s. 118. K. B. Wiklund on Ymeriin 1902 siv 15—18\nkirjoittanut _Finska språkets nuvarande utbredning i Värmland och Grue\nfinnskog_ (Myös Maantieteellisen yhdistyksen aikakauskirjassa 1902.)\n\n[30] Torsten G. Aminoff, _Tietoja Värmlannin suomalaisista_ (Suomi II,\n11), s. 26.\n\n[31] Paitsi ennenmainittuja kirjoituksia huomattakoon uudemmista\nmetsäsuomal. käsittelevistä: C. V. Bromander _Höslåtter och löfskörd\npå Finnskogen_, Svenska Turistföreningens Årsskrift 1901 — suomennettu\nMaantiet. yhdist. aikakauskirjaan 1902. C. V. Bromander _Svedjebruket\npå Finnskogen_, Svenska Turistföreningens Årsskrift 1902; K.B.\nWiklundin ja Sven Lönborgin havaintoja turistimatkoiltansa saman\njulkaisun v. 1895 ja 1901; Väinö Wallin: _Metsäsuomalaiset Ruotsissa_,\nnuorisolle kerrottuna, sisältää etenkin tarinoita heidän vaiheistaan,\nenimmäkseen Gottlundin muistiinpanoista ja Segerstedtin kokoelmista;\nG. Åkerhielm, _En antropologisk resa genom Värmlands finnskogar_, Ymer\n1907; ilmestymässä on parhaillaan Lauri Kettusen tutkimus Värmlannin\nsuomalaisten kielestä (Suomi-kirjassa).\n\n[32] Land och Folk v. 1877.\n\n[33] Norvegia 1902, s. 118.\n\n[34] Pikkujutut ja tiedonannot ovat Segerstedtin kokoelmista.\n\n[35] Svenska Turistföreningens Årsskrift 1895, s. 54—58.\n\n\n\n"]