[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fFOTSCNcMogSscT9QHaq5yDazfYmqJEDmZFJCqYpVIX8":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":27,"gutenbergTranslators":28,"gutenbergDownloadCount":29,"aiDescription":30,"preamble":31,"content":32},3397,"Amurinmaan retki","Lagus, F. H. B.",1855,1936,"3397-lagus-f-h-b-amurinmaan-retki","3397__Lagus_F._H._B.__Amurinmaan_retki","Suomalainen kommunismin koe","tietokirja",[],[],"fi",1925,null,54085,370747,false,75365,[23,24],"Russian Far East (Russia) -- Description and travel","Russian Far East (Russia) -- Discovery and exploration",[26],"History - Other","\"Amurinmaan retki : suomalainen kommunismin koe\" by F. H. B. Lagus is a historical account written in the early 20th century. The work documents the experiences of Finnish emigrants who, motivated by adventure and the promise of fertile land, formed a collective expedition to settle in the Eastern Asia region, specifically near the Amur River in Manchuria. The narrative explores the challenges and aspirations of these individuals as they attempted to implement communist principles in their new settlement.  The opening of this book introduces readers to the context of the emigration, detailing the hardships faced by Finns in their homeland, such as famine and economic troubles. It outlines the formation of a company of settlers in 1868 who sought success in agricultural activities and whale hunting. The beginning features rich descriptions of the characters involved, including captain Fridolf Höök and various skilled tradesmen, and elaborates on their motivations and the preparation for their long and arduous journey. It sets the stage for a tale of hope, determination, and the interplay of ideals in a distant land, emphasizing the collectivist spirit that bound the members of the expedition together. (This is an automatically generated summary.)",[],249,"Historiallinen kuvaus 1860-luvun suomalaisesta siirtolaisretkikunnasta, joka pyrki perustamaan yhteisöllisen asutuksen Amurinmaalle Venäjän kaukoitään. Teos pohjautuu mukana olleiden muistiinpanoihin ja kertoo merimatkasta, uudisraivaajien arjesta sekä yrityksen lopullisesta hajoamisesta.","F. H. B. Laguksen 'Amurinmaan retki' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 3397. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Petteri Pitkänen ja Projekti Lönnrot.","AMURINMAAN RETKI\n\nSuomalainen kommunismin koe\n\n\nTositapausten mukaan kertonut\n\nF. H. B. Lagus\n\n\nKuvitettu\n\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström osakeyhtiö,\n1925.\n\n\n\n\n\n\n[Kuva: Suomalaisen retkikunnan jäsenet. _Ylimmässä rivissä:_\nSchoultz, Wickholm, Hakkarainen, Beckström, Tennberg, Engblom ja\nA. Federley. _Toisessa rivissä_: Rosenström, Eriksson, Grönberg,\nFalcken, Åberg, Grönstrand, Walldén, Polén, Stjerncreutz,\nÖstman, W. Federley, H. König. _Alimmassa rivissä_: V. König,\nMickelson, Jakobsén, Fridolf Höök, Hjalmar Höök, K. F. Nilsson,\nJ. Söderhjelm ja Wetterhoff (joka seurasi matkustajana).]\n\n\n\n\nSisällys:\n\n          Alkulause\n       I. Lähtö kotimaasta\n      II. Lähtö Bremerhavenista\n     III. Myrskyä paossa\n      IV. Lähtö Atlantille\n       V. Trinidad\n      VI. Juomavettä saadaan — Hyväntoivonniemi\n     VII. Intian valtamerellä\n    VIII. Kiinan vesillä\n      IX. Amurinmaa\n       X. Uudisasuntola perustetaan\n      XI. Valaita pyydystämässä\n     XII. Yhtiön hajoittaminen. — Yhtiömiesten myöhempiä vaiheita\n    XIII. Metsästysretkiä\n     XIV. Yhtiömiesten hajaantuminen\n      XV. Tiikereitä\n     XVI. Naapurien sovinto rikkoontuu\n    XVII. Kullankaivajia\n   XVIII. Kullanetsijäin kotiintuliaiset\n     XIX. Vainajien muistoksi\n      XX. Retkikunnan viimeisen jäsenen paluumatka Suomeen\n\n\n\n\nALKULAUSE\n\n\n1860-luvun loppupuolella oli Suomessa useita katovuosia peräkkäin.\nNiitä seurasivat kova nälänhätä ja kulkutaudit, jotka tekivät elämisen\nmaassamme hyvin tukalaksi. Silloin Venäjän hallitus — tai oikeammin\nkeisari Aleksanteri II — kuulutti kaikissa Suomen kirkoissa, että\nAmur-joen eteläpuolella olevassa Mandšurian maakunnassa oli tilaisuus\nsaada hyvillä ehdoilla maata viljeltäväksi.\n\nSeikkailuhalu ja rikastumisen toivo saivat monen suomalaisen\ninnostumaan asiasta, ja silloin päätettiin muodostaa yhteinen\nretkikunta, joka purjehtimalla Afrikan ympäri pyrkisi Itä-Asiaan.\nNäistä siirtolaisista ja heidän vaiheistaan kerrotaan tässä kirjassa,\nja kertomus perustuu kahden mukanaolleen suullisiin kuvauksiin ja\nkirjallisiin muistiinpanoihin.\n\nToinen näistä oli valokuvaaja _C. J. Schoultz_, johon tutustuin hänen\npalattuaan takaisin kotimaahan. Hänen kertomuksensa siirtolaisten\nvaiheista ja hänen omista elämyksistään olivat minusta suuresti\nmielenkiintoisia. C. J. Schoultzin kuoltua, lokakuun 31 päivänä 1923\nTurussa, löysivät vainajan perilliset hänen papereittensa\njoukosta Amurin-retkeä koskevat muistiinpanot ja luovuttivat ne\nhyväntahtoisesti minun käytettävikseni. Ne ovat hajanaisia muistelmia,\njoita olen täydentänyt kuulemieni kertomusten avulla ja liittämällä\nniihin erään toisen siirtolaisen, nimittäin insinööri K. F. Nilssonin\nkuvauksia, saatuani hänen suosiollisen myöntymyksensä.\n\nInsinööri _K. F. Nilsson_ on myöskin palannut Suomeen ja lienee\ntätä nykyä ainoa elossa oleva Amurin retkikunnan jäsen. Hän on\nkirjoittanut siirtolaisten toimista ja vaiheista kertomuksen, jonka\nmaantieteellinen aikakauslehti _Terra_ on ruotsinkielisenä julkaissut.\nKirjoittajan omalla kustannuksella on siitä ilmestynyt jälkipainos\nnimellä: _En emigrants minnen från Amurbolagets expedition, av K. F.\nNilsson_, painettu Mercatorin kirjapainossa Helsingissä vuosina\n1922—23. Kirjakaupoissa sitä tuskin lienee saatavana.\n\nNäiden molempien siirtolaisten kuvaukset täydentävät toisiansa ja\nperustuvat luotettaviin tositapauksiin. Niihin olen vielä liittänyt\nmuiltakin tahoilta saamiani tietoja, joiden pohjana on myöskin\nasianomaisten omat kokemukset. Niin vaihtelevia ja kirjavia kuin nämä\nkuvaukset ovatkin, ei niissä ole ainoatakaan tekaistua juttua eikä\nmielikuvituksen tuotetta, vaan sisältävät ne pelkkää totta, ja\ntarjotaan luettavaksi niille, joita huvittaa tutustua suomalaiseen\nyritteliäisyyteen. Kenties nekin, jotka harrastavat nykyajan\nyhteiskuntaolojen parantamista eivätkä muuten kiinnitä huomiotaan\nseikkailukirjoihin, voivat pitää kiintoisana kertomusta sivistyneiden\nsuomalaisten yrityksestä toteuttaa käytännössä kommunistisia\nperiaatteita.\n\nNiin tärkeä yritys kuin suuren uudisasuntolan perustaminen ansaitsee\nkyllä huomiota. Vaikka yritys ei joka suhteessa onnistunutkaan, ovat\nsuomalaiset kuitenkin siinä kunnostautuneet ja antaneet hyvän\nesimerkin muille kansoille. Mielestäni on kansalaistemme velvollisuus\nsäilyttää yritykseen osaaottaneiden maamiestensä muisto.\n\nSen vuoksi toivon tälle kirjalle leviämistä kirjallisuutta lukevan\nyleisön koteihin.\n\nTekijä.\n\n\n\n\nI. LÄHTÖ KOTIMAASTA\n\n\nLukija arvatenkin tietää, että suomalaisia on joukoittain\nsiirtolaisina asettunut Amerikkaan; onhan siellä yliopistoa vastaava\nSuomi-synodi, ja ilmestyyhän Pohjois-Amerikassa useita suomenkielisiä\nsanomalehtiäkin. Jotenkin yleiseksi on myös tullut tieto siitä, että\nVenäjän vallan aikana suurten rikosten tekijöitä, murhamiehiä,\nryöväreitä ja muita heidän vertaisiansa Suomessakin tuomittiin joko\nsuorastaan karkoitettaviksi Siperiaan tai lievennettiin kuolemantuomio\nSiperiaan karkoitukseksi. Nuo karkoitetut menivät naimisiin\nSiperiassa, ja heidän lapsistaan on karttunut väestöä useihin\nlaajoihin ja väkirikkaihin kyläkuntiin Länsi-Siperiassa, jossa he ovat\npysyneet erillään yhtymättä tai sekaantumatta venäläisiin ja Siperian\nmuihin kansoihin. Pastori _Johannes Granön_ kirjoittamasta kirjasta\nsamoin kuin tohtori _Kai Donnerin_ julkaisemista teoksista saa\nhuvittavia tietoja noista kansalaisistamme, jotka kotimaasta\neristettyinä kuitenkin ovat Siperiassa säilyttäneet suomalaiselle\nkansallisuudelle kuuluvia ominaisuuksia. Satoja suomalaisia koteja on\nSiperiassakin, joissa asukkaat tosin ovat jääneet jäljelle kotimaan\nkansalaisista sivistyksessä ja lukutaidossa, mutta luultavasti eivät\nkuitenkaan vaihtaisi siellä olevia lapsuutensa koteja heille\ntuntemattomiin oloihin Suomessa.\n\nHarvat lienevät ne suomalaiset, jotka tietävät jotakin eräästä\nsuomalaisten alkuun panemasta vapaaehtoisesta uudisasuntolahankkeesta\nItä-Aasiassa. Ennenkuin sen muisto vaipuu unholan yöhön, kerron siitä\nkahden viimeiseksi elossa olleen retkikunnan jäsenen suullisten\nkertomusten ja kirjallisten muistiinpanojen mukaan.\n\nVenäjän keisarikunta oli pitkien ajanjaksojen kuluessa laajentanut\naluettansa, kunnes se ulottui Tyynen meren rannoille, vieläpä tämän\nison valtameren toiselle puolellekin Pohjois-Amerikan rannikolle.\nOlihan koko suuri Alaskan maakunta ja siihen kuuluva saaristo\njulistettu Venäjään kuuluvaksi. Siellä Sitka-nimisellä saarella\nvaikutti lähetyssaarnaajana intiaanien keskuudessa pastori Uno\nCygnaeus, josta myöhemmin tuli Suomen kansakoululaitoksen perustaja ja\nensimmäinen järjestäjä.\n\nJo muutamia vuosia sitä ennen oli Venäjän hallitus tehnyt Kiinan\nhallituksen kanssa sopimuksen molempain valtakuntain rajojen uudesta\njärjestelystä, jotta rajat tulisivat selvemmiksi. Venäjä antoi\nKiinalle laajan kappaleen asumatonta erämaata, ja Kiina luovutti tässä\nvaihtokaupassa metsäseutua, joka oli siellä täällä vähän asuttua.\nValtakuntain välillä tehdyssä sopimuksessa määrättiin Amur-joen\nyläjuoksu Venäjän ja Kiinan väliseksi selväksi ja luonnolliseksi\nrajaksi. Itäinen Mandšuria jäi Venäjälle.\n\nSe metsäseutu, jonka Kiina luovutti Venäjälle, sijaitsee yhtä kaukana\netelässä kuin Tonavan seudut Keski-Euroopassa ja on sekä\nviljelyskelpoisuudeltaan että ilmanalan ja kasvillisuuden puolesta\nKeski-Eurooppaan verrattava. Metsissä kasvaa tammia, pyökkejä ja muita\njaloja puulajeja. Hedelmäpuut ja monenlaiset viljalajit menestyvät\noivallisesti, kun vain on maan muokkaajia. Viiniköynnös kasvaa\nviljelemättäkin. Talvipakkasista ja halloista ei ole suurempaa\nhaittaa. Mutta maa oli silloin suurimmaksi osaksi asumatonta,\nmetsänelävien vallassa.\n\nTänne Amur-joen suun eteläpuolella olevaan seutuun tahtoi Venäjän\nhallitus saada eurooppalaisia uudisasukkaita ja suomalaisiakin sinne\nahkerasti houkuteltiin. Heille luvattiin monenlaisia etuja. Maata\nsaisi jokainen niin paljon kuin halusi aivan ilmaiseksi, kun vain\nryhtyisi sitä viljelemään. Suomen kirkoissa luettiin tuon tuostakin\njulki korkean esivallan tiedonannoista, mitä kaikkea hyvää saisi\nomaksensa, kun vain siirtyisi asumaan Amurin seuduille. Viimein tuli\nAmurinmaa Suomen asukkaiden mielikuvituksen avulla merkitsemään samaa\nkuin jokin kaukainen onnela, jossa rikkauksia saisi niin paljon kuin\nhalutti, kun vain meni niitä ottamaan.\n\nTampereen kaupungissa laajennettiin niihin aikoihin tehdasliikettä ja\nuusille työläisille, jotka maaseuduilta siirtyivät Tampereelle\nansaitsemaan tehtaissa toimeentuloansa, annettiin rakennustontteja\nkaupungin silloisen alueen luoteispuolisessa ulkosyrjässä. Sitä\ntehdastyöläisten asumaa aluetta, missä kotimaan rajojen sisällä\ntyönteolla ja ahkeruudella löysi onnensa, ruvettiin nimittämään\nAmurinmaaksi, ja olen kuullut sitä nimitystä vieläkin käytettävän.\n\nMutta se oikea Amurinmaa Itä-Aasiassa oli niin hirveän kaukana — aivan\nmaapallon vastakkaisella puolella. Matka Siperian halki sinne asti oli\nsilloin niin vaivalloinen, etteivät lujatkaan metsämiehen voimat\nkestäneet sitä yhtä mittaa vaeltaa. Matka merta myöten Atlantin,\nIntian meren ja Tyynen valtameren kautta veisi monta vaivalloista\nkuukautta, lukemattomat vaivat ja meritaudit saisi kärsiä vielä\nlisäksi. Jos joku oikein kauhea rikoksentekijä tuomittiin vietäväksi\nelinkautiseen rangaistukseen Itä-Siperiaan sotaväen kuljettamana, niin\nhän joutui niin kauaksi omasta maasta, ettei ikänä häntä kuu kuullut\neikä päivä nähnyt. Sellainen oli yleinen käsitys Suomessa, sillä\ntuskin silloin oli vielä ajateltukaan rautatietä Siperian kautta\nnoille kaukaisille seuduille. Tuskin lienee rautatietä ollut\nVenäjälläkään rakennettu kauemmaksi kuin Moskovaan asti. Suezin\nkanavaa ei myöskään ollut merimatkaa lyhentämässä.\n\nMutta suomalaisia viettelivät kaukaisen Amurin seudun rikkaudet ja\nheidän oma luontainen seikkailunhalunsa. Kun vielä lisäksi tulivat\nkotimaassa monet katovuodet, nälkä ja kallis aika, niin monen mielessä\nsyntyi ajatus lähteä koettamaan onneansa tuolla kaukana itäisellä\nmaalla.\n\nAsian miettiminen johti siihen mielipiteeseen, että yhteisenä joukkona\noli sinne lähdettävä, toinen toisensa turvissa, sillä yksinäisen\nsiirtolaisen olisi hukka perinyt. Ja kun halu onnen etsimiseen oli\nkasvanut suureksi ja kehittynyt vakavaksi päätökseksi, niin ryhdyttiin\ntoimeen. Kuulusteltiin, ketkä olivat halukkaita lähtemään mukaan,\njotta saataisiin neuvotella yhteisestä matkasta, keinoista,\njohtomiehistä j.n.e.\n\nHalullisia matkalle lähtijöitä ilmestyi monelta haaralta, niiden\njoukossa sellaisiakin, jotka merenkulkijoina olivat liikkuneet siellä\npäin. Johan siihen aikaan suomalaisia oli purjehtinut kaikilla merillä\nympäri koko maapallon.\n\nKun Mandšuria oli joutunut Venäjän valtaan, pidätettiin sen\neteläosista muutamia seutuja keisarillisen suvun perintömaiksi ja\nnäiden maiden kuvernööriksi nimitettiin suomalainen mies, valtioneuvos\nHarald Furuhjelm, jonka seurassa oli erilaisissa viroissa useita muita\nsuomalaisia, ja sitä paitsi oli hänen alueellensa muuttanut\nkymmenkunta suomalaista perhettä uudisasukkaiksi.\n\nTiedot, jotka oli saatu niiden seutujen rikkaudesta, valaiden ja\nhylkeiden runsaudesta meressä, kalojen paljoudesta joissa ja\nrannikoilla, maan hedelmällisyydestä ja jalojen metallien sekä metsän\nriistan runsaudesta, innostuttivat useita sinne lähtemään onneansa\nkoettamaan, ja niin muodostui syksyllä v. 1868 Helsingissä yhtiö, joka\nryhtyi tuumasta toimeen. Tätä innostusta kiihdytti varsinkin eräs\nnuori 30-vuotias, toimekas ja Tyynellä merellä valaiden pyynnissä\nliikkunut merikapteeni, joka tunsi maat ja vesistöt siellä.\n\nKun oli yhtiölle sepitetty säännöt, jotka olivat laaditut\ntäydellisesti kommunististen periaatteiden mukaan, liittyi yhtiön\njäseniksi yhteensä 26 henkilöä. Nämä oli valittu silmällä pitäen\nmonipuolisia taitoja ja kykyjä. Luettelo yhtiön jäsenistä oli\nseuraava:\n\n_Fridolf Höök_, merikapteeni, noin 30-vuoden ikäinen, Tyynellä\nmerellä ennen purjehtinut, älykäs ja kokenut, toimellinen ja\nseikkailunhaluinen mies otettiin yhtiön johtajaksi.\n\n_N. Jakobsén_, merikapteeni.\n\n_Hjalmar Höök_, meriväen luutnantti, virkavapautta nauttiva,\nedellämainitun merikapteenin veli.\n\n_Mickelson_, tynnyrintekijä, oli aikaisemmin ollut mukana valaan\npyynnissä ja oli nainut mies, rakennusmestari.\n\n_J. Söderhjelm_, ylioppilas.\n\n_Wilhelm König_, syntyjään saksalainen, ravintolan viinuri.\n\n_K. F. Nilsson_, koneinsinööri, naimisissa.\n\n_Th. Rosenström_, kauppa-apulainen.\n\n_A. Grönberg_, merimies, entinen apteekin oppilas.\n\n_Åberg_, koulunkäynyt maanviljelijä.\n\n_Grönstrand_, entinen kaartin pataljoonan aliupseeri, muurari, nainut\nmies.\n\n_Aksel Walldén_, proviisori, nainut mies.\n\n_Leo Polén_, aseseppä.\n\n_Aleksander Stjerncreutz_, ylioppilas.\n\n_Victor Federley_, maisteri.\n\n_Herman König_, puutarhuri.\n\n_Eriksson_, maanviljelyskoulun käynyt maanviljelijä.\n\n_E. Falcken_, farmaseutti.\n\n_A. Östman_, laivan rakennusmestari, nainut mies.\n\n_Wickholm_, seppä.\n\n_Pietari Hakkarainen_, nahkurin sälli, nainut.\n\n_Beckström_, laivan kirvesmies.\n\n_Engblom_, entinen aliupseeri, puuseppä.\n\n_Alfred Federley_, maanviljelijä.\n\n_Tennberg_, turkkuri.\n\n_C. J. Schoultz_, farmaseutti.\n\nNäistä 26:sta yhtiön jäsenestä oli siis 6 naimisissa, toiset\nnaimattomia.\n\nKun edellä luetellut henkilöt olivat liittyneet yhtiöön jäseniksi,\nkirjoittivat he nimensä niiden sääntöjen alle, jotka sitä ennen oli\nlaadittu, ja sitoutuivat niitä noudattamaan. Säännöt velvoittivat\njokaisen yhtiön jäsenen vastuunalaiseksi, yksi kaikkien ja kaikki\nyhden puolesta.\n\nYhtiön päätarkoituksena oli Mandšurian eteläosaan perustaa\nuudisasuntola, jossa harjoitettaisiin maanviljelystä, metsästystä ja\nkalastusta, mutta tärkeimpänä osana toiminnasta olisi Tyynen meren\npohjoisosissa pyydystää valaita, hylkeitä sekä turkiseläimiä,\nerittäinkin merisaukkoja ja erästä hyljelajia, jota hienon turkkinsa\nvuoksi pidetään arvokkaana. Tuon hyljelajin nahkaa sanotaan\nmerimajavan nahaksi, vaikka itse elukka ei olekaan mikään majava.\nVenäläiset nimittävät sitä nimellä kotik ja eläintieteessä sitä\nsanotaan merikarhuksi (Otaria ursina). Turkiskauppiaat nimittävät sen\nnahkaa seal-bisamiksi.\n\nMitä yhtiö ansaitsisi turkisnahkojen, hylkeenrasvan ja valaiden\ntraanin sekä valaanluiden myymiseltä, olisi osakkaille jaettava\nedeltäkäsin tehdyn taksan mukaan. Johtajahenkilöt saisivat suuremman\ntaksan jälkeen runsaamman osan, mutta muut yhtiön jäsenet kukin osansa\ntasan jaettuna.\n\nYhtiön johtokunta oli vuosittain valittava yleisellä äänestyksellä,\nmutta menomatkalla piti kaikkien totella laivan kapteenia, joksi\nvalittiin kapteeni Fridolf Höök.\n\nNäin muodostettu yhtiö perustui kokonaan kommunistisiin tai\nsosialistisiin periaatteisiin, ja kun suurin osa yhtiön jäsenistä oli\nsivistyneitä henkilöitä, niin luottaen toinen toisiinsa toivottiin,\nettä yhtiöllä olisi hyvä menestys.\n\nKun suurin osa yhtiön jäsenistä oli aivan tottumattomia merimiesten\ntoimiin, palkattiin neljä merimiestä laivan kuljettamiseen; lisäksi\nsaatiin mukaan vielä viisi kasvavaa poikaa, jotka piti kasvatettaman\nja opetettaman valaiden pyyntitoimiin, ja vielä neljä nuorta tyttöä\nnaimisissa olevien avuksi. Tytöt oli Helsingin köyhäinhoitohallitus\njättänyt yhtiön huostaan ja heitä pidettiin perheisiin kuuluvina ja\nkohdeltiin niiden jäseninä.\n\nMukana seuraavien alaikäisten menestyksestä olivat yhtiön jäsenet\nyhteisesti vastuunalaisia.\n\nYhtiön jäsenten mukana seurasivat sitäpaitsi vielä matkustavaisina\nItä-Aasiaan asti: kauppias Ernst Kellgren ja agronomi Ernst\nWetterhoff. Matkalle lähtijöitä oli kaikkiansa 50 henkilöä, kun\notettiin lukuun yhtiömiesten vaimot ja lapset.\n\nKun yhtiö oli saatu muodostetuksi, valittiin viisijäseninen toimikunta\nensimmäiseksi vuodeksi. Toimikunnan jäseniksi tulivat: kapteeni\nFridolf Höök, toimeenpanevaksi johtajaksi; proviisori A. Walldén\nkirjanpitäjäksi ja varastonhoitajaksi, maisteri V. Federley\nsihteeriksi, maanvilj. Åberg tarkastajaksi ja ent. työvouti Eriksson\ntyönjohtajaksi.\n\nHeti sen jälkeen valtuutettiin kapteeni Höök yhtiön puolesta\nmatkustamaan Pietariin sekä siellä hankkimaan yhtiölle rahalaina.\nJuuri silloin oli Itä-Siperian kuvernööriksi nimitetty valtioneuvos\nHarald Furuhjelm, joka yhdessä kreivi Stenbockin kanssa toimitti\nsuomalaiselle yhtiölle keisarillisten perintömaiden rahastosta 30 000\nhopearuplan suuruisen lainan, jotta yhtiö saisi hankkia oman laivan.\nValtioneuvos Furuhjelmin avulla onnistuikin kapteeni Höökin helposti\nhankkia tuo tarpeellinen rahasumma. Samalla luvattiin yhtiölle laaja\nalue viljelyskelpoista maata oman valinnan mukaan Amurin piiristä\nainaisiksi ajoiksi ja aivan ilmaiseksi, sekä sen lisäksi täydellinen\nverovapaus 40 vuodeksi. Yhtiön jäsenille ja heidän lapsillensa\nmyönnettiin myös täysi vapautus sotapalveluksesta.\n\nHeti rahat saatuaan lähti kapteeni Höök Saksaan, ja Bremerhavenissa\nhän sai ostaa 40 000 frangin hinnasta tammesta rakennetun, tosin\nvanhan, mutta vielä täysin lujan ja merikelpoisen, 240 tonnia kantavan\nprikin, joka huolellisesti varustettiin valaanpyyntiä varten ja johon\nhankittiin kaikkinaisia tarpeita edessä olevaa pitkää matkaa ja\nuudisasutusta varten.\n\nMatkan ohjelmaksi suunniteltiin, että yhtiömiehet oman valinnan mukaan\njakautuisivat kahteen ryhmään: toinen työskentelisi maalla, toinen\nmerellä. Seutu, johon asetuttaisiin asumaan, valittaisiin perille\ntultaessa Vladivostokin ja Nahodkan väliltä, mikä olisi edullisin ja\nmukavimmalla paikalla. Jokainen uudisasukas saisi siellä Venäjän\nhallitukselta kymmenen desjatinaa maata omaksensa. Kaikki yhteiset\nyritykset ratkaistaisiin äänestyksellä ja enemmistön päätöstä olisi\nkaikkien totteleminen. Lainaksi saadusta rahasta sitoutuivat kaikki\nyhtäläiseen edesvastuuseen, kumminkin sillä välipuheella, että jos\nyhtiömiesten luku vähenisi, niin jäljelle jääneiden vastuunalaisuus\nlisääntyisi. Tärkeä määräys oli, että kaikki olivat yhteisesti\nvastuunalaiset yhden ja yksi kaikkien puolesta. Yhtiön jäsenet\nsitoutuivat myös tottelemaan valitsemiansa luottamus- ja johtomiehiä.\nMuutoin oli jokaisella samanlaiset oikeudet ja velvollisuudet, eikä\nkukaan saanut kieltäytyä tekemästä mitä työtä ikinä hänen\nsuoritettavakseen määrättäisiin.\n\nLokakuun puolivälissä 1868 olivat kapteeni Höök (laivan päällikkö),\nkapteeni Jakobsén (ensimmäinen perämies) sekä tynnyrintekijä Mickelson\n(laivan salvumies) lähteneet Bremerhaveniin laivan kauppaa tekemään ja\nsitä varustamaan yhtiön tarkoituksia vastaavalla tavalla. Laivaan\nhankittiin neljä valaanpyyntivenettä, valaanpyyntitarpeita, astioita,\njoihin koottaisiin traania, sekä muonavaroja kahdeksi vuodeksi. Kolmen\nviikon kuluttua olivat valmistukset niin edistyneet, että jäljelle\njääneet yhtiömiehet saivat määräyksen lähteä mukaan avustamaan\nloppuvarusteluissa.\n\nLokakuun 30 p. 1868 matkalle lähtijät kokoontuivat yhteisille\nillallisille Helsingin Seurahuoneelle, ja seuraavana aamuna aikaisin\niso ihmisjoukko tuli rantaan hyvästelemään tuttaviansa. Matkalle\nlähtevien astuttua höyrylaivaan lauloivat rannalle jääneet ylioppilaat\nMaamme-laulun sekä muita lauluja jäähyväisiksi. Monelle nämä\njäähyväiset olivat viimeiset, sillä isänmaan rannikolta he lähtivät\nnyt ainaiseksi. He matkustivat pois joutuaksensa vieraalla maalla\nvierasten ihmisten kaivamaan hautaan, saamatta milloinkaan enää nähdä\nkotimaata ja omaisiansa. Jo nyt tuntui jokaisen sydämessä nousevan\nkaipaus kääntyä kotimaahan takaisin, mutta rohkeasti koetettiin\nsellaisia tunteita tukehduttaa. Kokoonnuttiin sellaisten henkilöiden\nseuraan, jotka kokivat leikinlaskulla poistaa koti-ikävän ja\nalakuloisen mielialan.\n\nUseimmat yhtiömiehistä olivat toisillensa aivan vieraat ja omituiselta\ntuntui, että noista erilaisiin kansanluokkiin kuuluvista henkilöistä\ntulisi ystäviä ja veljiä. Matka höyrylaivalla Lyypekkiin kesti siihen\naikaan tavallisesti 3 vuorokautta, mutta ankaran myrskyn takia saivat\nmatkamiehet tällä kertaa kestää merimatkan vaivoja 8 vuorokautta,\npoiketen moniaita kertoja pahan sään pitoon hätäsatamaan Bornholmaan,\nRügeniin ja Warnemündeen, kunnes hirmumyrsky oli mennyt ohi. Naisväki\nkärsi paljon meritaudista.\n\nHeti Lyypekkiin tultua jatkettiin matkaa rautateitse Bremerhaveniin.\nSitä ennen kuitenkin tapahtui miesten mönsträäminen laivamiehiksi, ja\nsuurin osa tunsi mielipahaa siitä, että heidän piti valalla vakuuttaa\nkuuliaisuutta kapteenille. He taipuivat kuitenkin, kun kapteeni Höök\nhuomautti, että monella ehkä ei olisi kylliksi kunniantunnetta\ntotellaksensa kaikissa olosuhteissa pelkän lupauksen nojalla.\n\nMarraskuun 26 p:nä olivat valmistukset edistyneet niin pitkälle, että\nmiehistö muutti asumaan laivaan. Sitä ennen oli töiden aikana asuttu\nhotellissa. Miehistä oli nyt jokainen velvollinen tottelemaan\nkapteenia ja suorittamaan vahtipalvelusta laivassa. Vahti oli jaettu\nkahteen osastoon, ylihangan vahtiin ja alihangan vahtiin.\nKumpaiseenkin kuului perämies ja kaksi matruusia. Laiva oli saanut\nnimen _»Imperator Aleksander II»_, ja sen välikansi oli rakennettu\nkahdeksi avaraksi salongiksi; toisessa asuivat poikamiehet, joille oli\nvarattu 16 makuupaikkaa, toisessa salongissa oli ruokasali, kuusi\nhyttiä naineille ja erikoinen hytti tytöille. Perheellisillä oli\nkaikkiaan neljä lasta. Kannella olevassa kajuutassa asuivat laivan\nkapteeni, molemmat perämiehet, varusmestari ja molemmat\nmatkustavaiset.\n\n\n\n\nII. LÄHTÖ BREMERHAVENISTA\n\n\nMiehistö oli harjoitellut laulelemaan oikein oivallista ja\ntaiteellista merimieslaulua, joka houkutteli suuren joukon\nkuuntelijoita laiturille. Kun ankkuri nostettiin ja priki ohjattiin\naukealle merelle, oli retkikunta antautunut meren ja oman voimansa\nhuostaan. Purjeiden levittäminen tuulta ottamaan kävi oivallisesti,\nkun mukana oli muutamia oppineita merimiehiä. Mutta rannalla olevat\nsaivat arvatenkin naurun aihetta nähdessään kuinka moniaat\nmerimiehiksi mönsträtyt, mutta tuiki tottumattomat purjehtijat,\njuoksentelivat sinne tänne kuin päättömät kanat innostuneina auttamaan\nlaivan liikkeelle saamisessa.\n\nHiljaisen tuulen puhaltaessa _»Imperator Aleksander II»_ liukui\navoimelle merelle, ja jokainen oli iloissaan, että viimeinkin oltiin\npäästy liikkeelle ja omalla laivalla. — Schoultz kirjoitti lähdöstä:\n\n»Itse puolestani en ollut ainoastaan iloissani, vaan oikein ylpeilin\nmarssiessani laivan kannella merimiehen pusero ylläni ja 'syydvästi'\npäässä, kädet housujen taskuissa, ja yrittäen kaikin puolin käyttäytyä\noikean merimiehen tapaan. Sillä nyt oli korkein ihanteeni olla oikea\nmerimies ja olinhan minä jo melkoisesti kohottanut arvoani, kun olin\nollut mukana mastonhuipussa irroittamassa purjeita auki. Sitä temppua\nei moni meidän tovereistamme uskaltanutkaan tehdä.\n\nAsuntomme oli verrattain mukava. Laivan peräpuolella välikannella oli\nsalonki, josta mentiin kahdeksaan kajuuttaan, mitkä olivat varatut\nperheille ja tytöille. Etupuolella oli erityisellä alaskäytävällä\nvarustettu isompi salonki järjestetty naimattomille miehille,\njokaisella oma makuukojunsa molemmin puolin salonkia.\n\nKeskellä salia oli pöytä ja molemmilla puolilla pöytää tekivät meidän\narkkumme istuinten virkaa.\n\nValaistusta ei käynyt kehuminen. Pöydän yläpuolella riippui sinne\ntänne heiluen rautalankaisissa kannattimissa kolme pientä öljylamppua\nyksinkertaisinta lajia; niiden antama valaistus oli niin heikko, että\nniiden ääressä töin tuskin taisi lukea.\n\nPohjanmerellä kuljimme keinuen hiljaisella tuulella myötäisen\npuhaltaessa, joten meillä oli hyvästi aikaa pitää huolta\nmukavuudestamme, nimittäin jokainen oman kojunsa sisustamisesta.\nKenellä oli kauneudenaistia ja käytännöllistä älyä, sai kojunsa\nsiistiksi kuin nukkekaapin. Myöhemmin tuli tavaksi käydä vierailulla\ntoistensa luona; mutta tietysti vain lähimpien samanmielisten\nystäväin luona. Tämä tapahtui varsinkin nimipäivinä ja muissa\njuhlatilaisuuksissa. Silloin kehoitettiin vieraita istumaan vuoteelle\nmikäli tilaa oli ja tarjoiltiin jotakin hyvää, mitä yksityisessä\nvarastossa oli säästettynä.\n\nMuutoin oli koju sellainen paikka, johon syrjäinen ei saanut kajota.\n\nMiten kauan saisimmekaan astuskella laivan kannella, ennenkuin\nsaapuisimme perille matkamme päähän? Parin päivän purjehduksen jälkeen\nlaiva kulki Doverin salmessa niin lähellä maata, että Englannin\nrannikon valkoiset liitukalliot näkyivät. Mutta sitten tuli tyven.\nMerivirta kuljetti laivaa takaisin koillista kohden pari kolme\nmeripenikulmaa tunnissa, vaikka veden pinnalla ei voinut huomata\nlaivan ollenkaan olevan liikkeessä. Rouvat olivat varsin iloissaan\nkauniista ilmasta; laivalla pantiin tanssiaisetkin toimeen, mutta\nkapteeni oli huonolla tuulella ja väitti, että tyveneen ilmaan oli\nnaisväki syypää.\n\nTämä tyven oli vaan myrskyn aattoa, sillä tuuli kääntyi lounaaseen,\ntullen suoraan Atlantin aukealta ja kiihtyen yhä voimakkaammaksi\nrajuilmaksi, niin että laivan täytyi luovia reivatuilla\nmärssypurjeilla päästäksensä ulos Englannin kanavasta. Silloin saatiin\npanna kaikki voimat liikkeelle sillä Scilly-saarten luona puhalsi\ntäysi myrsky. Hyvää tahtoa ei puuttunut, mutta käsityöläinen ja\nmaisteri seisoivat hetkisen aprikoiden, kun kapteeni huusi: »Ylös,\npojat, reivaamaan prammipurjeita!» »Ei puuttunut myöskään voimakkaita\nkäsiä ja väkeviä miehiä — kirjoittaa K. F. Nilsson — kun perämies\nhuusi: »Kas nyt pojat, tarttukaa prasseihin ja kiristäkää ne paremmin\nhankatuulelle?» Perämiehen täytyi kuitenkin näyttää tietä, sillä me\nvielä erehdyimme trosseista. Ja kun pääsimme köysien päähän kiinni,\nniin sieppasimme viidentoista miehen voimalla ja kiskaisimme touvin\npoikki yhdellä tempauksella, sillä meiltä ei puuttunut hyvää tahtoa.\nJa usein meitä varoitettiin vetämään taiten eikä käymään liian rajusti\nkäsiksi. Usein sattui pikku kommelluksia ja hullunkurisia kohtauksia.\nKun ruotusotaväen entisen vääpelin, joka ammatiltaan oli vaunumaakari\nja oli tovereilta saanut majurin arvonimen, piti komennon mukaan\nkiivetä ylös purjeita reivaamaan, niin piteli hän järkähtämättä kiinni\nvanteista. Silloin yksi merimiehistä, joka tuli hänen avuksensa, mutta\noli unohtanut hänen majurin arvonimensä, sanoi: »Amiraali tekee hyvin\nja tulee alas; kyllä minä kiipeän ylös.» Ei kukaan tahtonut mielellään\nolla toisia huonompi, sillä usein sai kuulla: »mikä surkea raukka\ntuolla nyt kiipeilee?» Sellainen puhe loukkasi kunniaa. Mutta\nvähitellen kaikki totuimme merimiehen ammattiin ja siihen kuuluvia\nvaikeuksia kestämään.\n\nJoulukuun alussa luovittiin Plymouthin edustalla reivatuin purjein\ntaistellen lounaismyrskyjä vastaan. Joulukuun 6 päivän vastainen yö\noli pahin myrsky, mikä kohtasi koko matkalla. Laivalla vallitsi\ntavaton surkeus: merikipeitä salongissa, sairaita laivan kannella;\nkuului naisten valituksia ja lasten parkua; laivan täytyi alinomaa\nkääntyellä toiselta kyljeltä toiselle ja aina tapahtui monenlaisia\npikkuvahinkoja. Yhtä mittaa täytyi lokiliinalla ottaa selkoa laivan\nnopeudesta, luotilangalla tutkia meren syvyyttä, köysillä sitoa\npölkkyjä ja tynnöreitä sekä muita esineitä, jotka laivan kallistuessa\nja heiluessa olivat päässeet valloilleen ja kierivät sinne tänne\nlaivan kyljeltä toiselle uhaten rikkoa reelingit ja kaikkityyni, ja\nsillävälin syöksyivät hyökyaallot yli kannen, niin että jokaisen piti\nvaroa, etteivät laineet paiskaisi miestä mäsäksi laitaa vastaan tai\nheittäisi sen yli mereen.\n\nTämän elämästä ja kuolemasta käydyn taistelun aikana ei myöskään saatu\nmitään lämmintä ruokaa, sillä myrskylaineet olivat rikkoneet keittiön,\nniin että vesi tunkeutui sinne alinomaa.\n\nKuun pilkistäessä pilvien lomitse huomasi vahdissa oleva K. F. Nilsson\nsuoraan keulan edessä Eddystone-majakan edustalla olevien salakarien\nympärillä valkoiset vaahtokuohut sekä samalla majakkatornin tulen\nvilkkeen. Laivan päällystöllä ei ollut aavistusta siitä, että oltiin\nniin lähellä tulimajakkaa, joka ilmoittaa niin vaarallisen paikan\nläheisyyttä, vaan laivan luultiin kulkevan Atlantilla, aukealla\nulapalla; mutta merivirta oli kuljettanut laivaa väärään suuntaan, ja\njos vain matkaa olisi jatkettu vielä viisikään minuuttia lisäksi\nsamaan suuntaan, niin laiva olisi auttamattomasti haaksirikkoutunut\nsalakareja ympäröivissä tyrskyissä.\n\nJoka mies kutsuttiin kannelle. Laiva saatiin käännetyksi poispäin\nsalakareista, mutta niin lähelle vaaran paikkaa oli jo tultu, että\nselvästi kuului aaltojen hirveä loiske kallioita vastaan. Koko viikko\noli vastatuuleen luovimalla koetettu päästä ulos Englannin kanaalista,\nmutta nyt täytyi laivan mennä Plymouthin satamaan odottamaan\nsuotuisampaa tuulta. Taistelussa myrskyä vastaan oli prikin yläosa\nniin vahingoittunut, että sitä täytyi ryhtyä korjaamaan.\n\nMuutaman päivän kuluttua tehtiin uusi yritys päästä ulos kanaalista,\nkun myrsky oli hiukan heikontunut, mutta tälläkään kerralla ei ollut\nparempaa onnea. Viikon kestäneiden vimmattujen taisteluiden jälkeen\noli pakko toistamiseen hakea turvaa Plymouthin satamasta ja tällä\nkertaa kokonaiseksi kuudeksi viikoksi, kunnes lounaismyrskyt olivat\nlakanneet raivoamasta.\n\n\n\n\nIII. MYRSKYÄ PAOSSA\n\n\nTalvi Plymouthissa oli lauhkea, — kirjoittaa Schoultz muistelmissaan\n—, lämpömittari tuskin aleni nollaan. Päivät kulutettiin osaksi\nharjoittelemalla purjeiden käyttöä ja osaksi pikku askareilla miten\nkutakin halutti. Ankeriasten pyydystäminen onkimalla, joka oli\nhyvinkin tuottoisaa, tuli monelle hauskaksi ajanvietoksi. Onkijan ei\ntarvinnut kauan istua odottamassa kalan nykäisemistä. Tuskin oli onki\nehtinyt meren pohjaan, kun jo kala oli tarttunut onkeen. Tunnin\nkuluessa oli saatu iso ämpäri täyteen kaloja. Huomattava ominaisuus\nnäillä kaloilla oli, että kun ne ongessa olivat nousseet veden pintaan\nja pantu ämpäriin, niin ne pysyivät siinä rauhallisesti. Ne olivat\nkaikki samankokoisia, tuuman vahvuisia ja kyynärän pituisia.\n\nSadoittain ankeriaita pyydystettiin joka päivä ja niiden nylkeminen ei\nvoinut tulla kysymykseen, vaan ne keitettiin nahkoinensa ja syötiin\nhalukkaasti. Se, jolla ei ollut vahtivuoroa laivalla, vietti\ntavallisesti iltansa kaupungissa; mutta kun varat alkoivat vähentyä,\nniin huvituksetkin supistuivat kaikkein halpahintaisimpiin.\n\nTavallisesti mentiin 6 penssin sisäänpääsymaksulla\n»hoptidudel-teatteriin», jolla nimellä mainittiin pieniä\nkansanteattereita, joissa kolmannen luokan varietee-näyttelijät\nrääkyivät kuuluviin viimeiset äänivaransa ja loppuun asti lakastuneet\ntanssijattaret ottivat viimeiset askeleensa. Yleisö sellaisessa\nteatterissa tavallisesti oli kirjavinta mitä voitiin ajatella. Siellä\noli neekereitä, mulatteja ja valkoihoisia sekaisin.\n\nEnsi kerralla, kun astuin sellaiseen seuraan, yritin ällistyneenä\nkääntyä ovelta takaisin, mutta kumppanini, iloinen ylioppilas-vekkuli,\nkäännytti minut sanoen: »Marssi eteenpäin vain, poika, ja nauti\ntilaisuuden hullunkurisesta puolesta, niin saat kyllä lystiä rahasi\nedestä.» Ja hän olikin oikeassa. Siitä tuli lystikkäin ilta, mikä\nminulla oli ollut Plymouthissa.\n\nJoskaan näyttämöllä esiintyjät eivät, kuten sanottu, olleet lajinsa\nparhaita, niin oli yleisö puolestaan vaatimatonta ja hyväntahtoista. —\nJos laulu meni heikosti tai jos leikillisten sanasutkausten välillä\nkului liian pitkä aika, niin yleisö ryhtyi auttamaan esiintyjiä.\n\nJa jos tuli näyttämölle liitelemällä ikäloppu tanssijatar, jonka\nkasvonpiirteet olivat maalilla parsitut ja puku pahasti ränsistynyt,\nniin tietysti hänetkin vastaanotettiin innokkailla käsientaputuksilla\nja ihastuksen ilmaisuilla: »Kas vain, kuinka kaunis hän on! — Katsos,\nkatsos! Sehän on kuin taivaasta tullut enkeli!» Lyhyesti sanoen:\nkatsojat olivat kiitolliset näkemästään ja kuulemastaan. Ei koskaan\nsattunut mitään ikävää häiriötä.\n\nPlymouthissa oleskelun lopulla kukaan tuskin enää pyysikään enempää,\nkuin että sai viettää iltansa »hoptidudelissa». Ja tämän\nnautinnonhalun tyydyttämiseksi vaihetettiin juutalaisten luona rahaksi\nniitä näitä vähemmin tarpeellisia arvoesineitä, joita oli tullut\nhankituksi parempina raha-aikoina. Juutalaiset näet täällä samoin kuin\nkaikkialla maailmassa tuntevat sääliä puutteessa olevia kohtaan. Sillä\ntavoin saadut käteiset rahat jaettiin aina veljellisesti kunkin\nvenekunnan keskuudessa ja jokainen käytti rahat oman mielensä mukaan.\nTällä tavoin alkoi kommunismi esiintyä meidän keskuudessamme.\n\n»Hoptidudelissa» kävi myös herrasnaisia, oikeita hienoja ladyjä.\nKerran siellä käydessäni satuin saamaan paikan hienon naisen vieressä.\nHän oli aivan nuori, vaaleaverinen ja erittäin kaunis, mutta\nkäytökseltään jäykkä ja puheissaan järkähtämättömän varma, niin että\nhän näytti olevan melkoista vanhempi kuin hän todella olikaan.\n\nMinä kumarsin hänelle ennenkuin istahdin hänen viereensä, ja\nkohteliaisuuteeni hän vastasi ystävällisellä nyökkäyksellä.\nKeskustelua ei keskenämme syntynyt, mutta kun naapurini oli juonut\ntuoppinsa tyhjäksi, lykkäsi hän sen hymyillen minun puoleeni, tehden\nmerkin että se oli tyhjä.\n\nSellainen mahtaa olla tämän paikan tapa, arvelin, ja annoin sen\ntäyttää jälleen. Mutta hiljaa huokasin asettaessani tuopin jälleen\nneitosen eteen, sillä tuopin täyttäminen maksoi viimeiset kolme\npenssiä, mitkä minulla oli. Ja sitten sain kiitoksen, että nyt oli\nniinkuin olla pitikin.\n\nToverini tarttui käsikynkkääni lausuen: »No, vie sun tuppesi ja\npuukkosi, ystäväni, kylläpä sinä olet tuota tyttöä kohtaan kohtelias\nja antelias — ja minä kun odotin saavani vielä tuopin olutta lisäksi.\nNythän rahasi ovat lopussa — ja meidän täytyy jakaa keskenämme.»\n\n»Olkoonpa niin, mutta minähän kannoin uhrini kauneudelle ja\npaikkakunnan tavoille.»\n\n»No niin, hyvä on, sinä ansarikukka, mutta jos minä olisin istunut\nsinun paikallasi, niin olisimme nyt ryypänneet täytetyistä tuopeista.»\n\nSillä välin kuin me säästäväisesti maistelimme viimeistä tilkkaamme,\nhuomasin, että englantilaisen missin tuoppi taas alkoi tyhjentyä, ja\nsilloin minä jollakin syyllä livistin matkaani penkiltä, jättäen\nviisaan ystäväni tehtäväksi suorittaa lopputilin.\n\nTaempana olevalta käytävältä katselin sitten mitä tämän jälkeen\ntapahtuisi. Eikä kauan kestänytkään, ennenkuin tuo kaunis neiti\nsamanlaisella liikkeellä kuin äsken lykkäsi tuoppinsa toveriani kohti.\n\nHän katsahti neitiä silmiin ymmärtävästi, heitti sitten kolme penssiä\npöydälle ja lykkäsi ne tuopin mukana neidille.\n\nMutta sitä hänen ei olisi pitänyt tehdä, sillä missi heitti niskaansa\nylenkatseellisesti ja samalla näin jättiläiskokoisen miehen takana\nolevalta riviltä nousevan seisoalle ojentaen kätensä meidän pöytäämme\nkohden ja pyyhkäisevän rahat takaisin toverilleni sanoen:\n\n»Pitäkää itse rahanne, te härkäpaimen vai mikä lienettekään miehiänne,\nminä — jos suvaitsette — otan omalle osalleni palvella ladya.»\n\nJa kun hän vastaukseksi sai neidiltä myöntävän päännoikkauksen, jätti\nhän nopeasti paikkansa ja tultuansa luokseni, kun jo seisoin penkin\npäässä, laski kätensä olkapäälleni, sysäsi minut varovasti sivulle ja\nlausui ystävällisesti silmää iskien: »Kiitos, gentlemanni,\ntarjouksestanne vaihettaa paikkaa minun kanssani. Minun pöytäni\nääressä saa tuoppinne tänä iltana kuohua parasta portteria, mitä\nkoskaan on vanhassa Englannissa valmistettu. Näettekös, minä olen vain\nitseoppinut mies, mutta minä en tahdo nähdä oltavan epäkohteliaita\nnaisia kohtaan.»\n\nMinä arvasin, että hän tarkoitti toverini käytöstä. Näin sanottuaan\nhän ujostelematta tunki penkkirivin lävitse minun tyhjälle paikalleni,\nsamalla lausuen toverilleni: »Tuo nuori herrasmies tuolla odottaa\nteitä.»\n\nMiehen äänessä lienee ollut jotain käskeväistä, sillä virkkamatta\nsanaakaan vastaukseksi tuli toverini luokseni, jonka jälkeen me\nnoloina lähdimme heti matkoihimme.\n\nMuuta neuvoa meillä ei ollut kuin mennä rantaan venheemme luo\nodottamaan kumppaneitamme. Hyvä ystäväni Janne oli julmasti äkeissään,\nmutta minä en voinut muuta kuin laskea leikkiä siitä, että hän oli\naivan suotta kuluttanut viimeiset kolme penssiänsä, ja miten nolosti\ntuo juttu päättyi.\n\nKaikeksi onneksi olivat toverimme jo kokoontuneet veneen luo, niin\nettä voimme viipymättä lähteä laivaan.\n\nJouluaattona ystäväni Janne ja minä jouduimme soutumiehiksi\nperämiehellemme, joka lähetettiin maihin hankkimaan jotakin\njoulujuhlaa varten. Oli navakka tuuli jo laivasta lähtiessämme, mutta\nkun oli melkein myötäinen, niin se vain kiiruhti kulkuamme.\nPaluumatkalla sen sijaan myrsky viivytti meitä myöhään aamuyöhön.\nTuuli oli niin raju, ettemme jaksaneet vastatuuleen soutaa edes ulos\nlaivatokasta.\n\nPerämies lähti kaupunkiin ja antoi meille kaikille, paitsi kahdelle,\nluvan tehdä samoin, mutta hänellä ei ollut kylliksi rahaa jakaaksensa\nmeille ja meidän taskumme olivat melkein tyhjät. Ikävintä oli, ettemme\nolleet ruoanpalaa päivällisen jälkeen syöneet, emmekä olleet ottaneet\nmukaan korppuakaan.\n\nJanne ja minä päätimme mennä yhdessä koettamaan onneamme. Minulla oli\nneljä penssiä taskussa, Jannella ei vähääkään; mutta me olimme\npyhävaatteissa ja olihan siitä vähän lohdutusta. Ei ollut oikea aika\nhankkia ruokavaroja, sillä kaikki kauppapuodit olivat suljetut. Olimme\nkuljeskelleet sinne tänne ainakin tunnin verran ja olimme jo ihan\ntoivottomat, kun viimein saavuimme pieneen leipurinpuotiin, jonka ovi\noli vielä avoinna.\n\nNyt piti mahdollisimman parhaalla tavalla käyttää rahansa. Mielestämme\nolisi kyllä hyvä, jos saisimme edes vähän vanhaa leipää. Ja me\nastuimme sisään.\n\nVastaamme tuli nuori loistava tyttö. Molemmin puolin tervehdittiin\nmitä kohteliaimmin ja tyttö kysäsi ystävällisesti mitä halusimme.\n\n»Jotakin syötävää, arvoisa neiti», sanoin minä, »mutta jotakin\nhalpahintaista, sillä meillä ei ole enempää rahaa kuin neljä penssiä.\n— Myrsky yllätti meidät, niin ettemme voineet palata laivaamme.»\n\nTyttö rupesi minulle nauramaan sanoen: »Hyvät herrat, nythän on\njouluaatto — ei nyt mitään myydä, nyt huvitellaan.»\n\nJanne oli hyvin laiha. Minä osoitin häntä sanoen: »Luuletteko, että\ntekee mieli huvittelemaan, kun on niin nälkiintynyt kuin tämä?»\n\nTyttö pyrskähti raikuvaan nauruun ja syöksyi oven kautta sisempään\nhuoneeseen. Mutta hän palasi heti seurassaan toinen vähän vanhempi,\nmyöskin sangen sievä tyttö. Hänelle minä puhuin toistamiseen asiamme\nvähän tarkemmin, teroittaen hänen huomiotaan tukalaan asemaan, johon\nolimme joutuneet myrskyn tähden.\n\nKun tytöt kuiskaten olivat jonkun minuutin keskustelleet keskenänsä,\nniin he ilmeisesti hyväntahtoisina kehoittivat meitä hiukan odottamaan\nja vetäytyivät taas sisähuoneeseen. Hetkisen kuluttua he jälleen\ntulivat puotiin ja vanhempi tyttö virkkoi: »Meidän vanhempamme\nkäskivät meitä kutsumaan teidät joulujuhlaamme, tahdotteko astua\nsisään?»\n\nIloisesti yllätettyinä astuimme avoimesta ovesta kauniiseen valoisaan\nhuoneeseen, jonka perällä alkovikomerossa katetun pöydän ääressä istui\nrouva, vanhempi herra ja noin 13—14 vuotias tyttö.\n\nAstuessamme sisään nousivat kaikki seisoalle lausuen: »Iloista\njoulua!» ja sitten saimme sydämellisen kutsun käydä ottamaan osaa\nateriaan heidän kanssansa.\n\nKun olimme esittäneet itsemme ja saaneet tietää, että tytöt olivat\ntalon tyttäriä, istuimme talonväen hyvin varustetun pöydän ääreen.\n\nHyvä ruoka ja oivallinen portteri-juoma vaikuttivat, että mieliala\ntuli hilpeäksi ja iloiseksi. Sen vuoksi oli itsestään selvää ja\nluonnollista, että me nuoret aterian jälkeen kulutimme aikamme laulaen\nja leikkien. Ja kun vähän myöhemmin tuli lisää nuorisoa\nnaapuristostakin, mukanansa harmonikka, niin pantiin toimeen oikein\ntanssiaiset. Meidän tanssimme eivät alussa oikein sopineet yhteen\ntoisten kanssa, mutta Jannen soittaessa tarkasti tahtia noudattaen\nselvisivät pian kaikille polkka-askeleet.\n\nSeuraleikeistä muistuu mieleeni yksi; meidät ajettiin kaikki, paitsi\nyhtä paria, toiseen huoneeseen. Kun jonkun ajan kuluttua saimme kutsun\ntulla takaisin, niin oli kattolamppu otettu pois ja sen sijaan riippui\nkatosta pienen näreen näköinen pensas.\n\nKen huoneen läpi kulkiessaan sattui joutumaan pensaan alle, hänet\npiiritettiin heti ja häntä suudeltiin suulle. Jos hän oli poika,\ntulivat tytöt suutelemaan; jos hän oli tyttö, niin pojat suutelivat.\nMutta jos joku vältti joutumasta pensaan alle, niin hänet survaistiin\nsiihen. Koko elinaikanani en ollut sitä ennen suudellut enkä saanut\nniin paljon suukkosia sieviltä tytöiltä, mutta hauskaa se vain oli.\n\nJäähyväiset olivat erittäin sydämelliset, oikein hellät. Me pusersimme\ntoistemme käsiä yhä uudelleen ja todellisella kaipauksella erosimme\ntuosta rakastettavasta perheestä.\n\nKun tulimme laivatokkaan, emme ollenkaan nähneet venettämme.\nPestinuora kyllä oli paikoillaan ja kireällä kuin viulunkieli, mutta\nvene ei kellunut veden pinnalla niinkuin muut veneet. Tarkemmin\ntutkittuamme löysimme sen ihmeeksemme riippuvassa asennossa melkein\npystyssä laivasillan muurin kupeella. Näin oli käynyt, kun veneemme\nnousuveden aikana oli kiinnitetty kireään köyteen, ja kun vesi\npakoveden aikana laski 22 tai 23 jalkaa, niin vene jäi riippumaan\nilmaan.\n\nVahtimiehiä ei näkynyt, mikä meitä kummastutti, sillä sitä ennen ei\nollut koskaan sattunut, että vahti olisi poistunut paikaltansa. Me\nemme keksineet mitään neuvoa. Viimein päätimme käydä kutsumassa\navuksemme poliisikonstaapelin, jonka olimme nähneet marssivan vähän\nmatkan päässä. Hän olikin niin ystävällinen, että tuli avuksemme.\nVähän aikaa tirkisteltyään pimeään syvyyteen hän virkkoi: »Niin, ei\ntässä muu neuvo auta kuin että laskemme veneen alas, taikka annamme\nsen riippua kunnes vuorovesi jälleen kohoaa. Mutta miten käy airojen\nja muiden kapineiden — sitä en tiedä. Vesi laskee vielä jonkun aikaa.»\n\nLyhyen neuvottelun jälkeen päätimme laskea veneen alas, vaikka se\nmielestämme näyttikin vaaralliselta.\n\nKonstaapelin avulla aloimme varovasti laskea pestiköyttä vähän\npitemmälle, mutta äkkiä kuulimme alhaalta vihlovia hätähuutoja:\n»auttakaa, me hukumme!»\n\nMe tunsimme äänet ja ällistyimme, mutta emme voineet muuta tehdä kuin\njatkaa niin kuin olimme alkaneet. Pian vene, Jumalan kiitos, oli\noikeassa asennossa, vaikka se olikin vettä puolillansa. Sitten kävi\nselville, että kaksi meidän pojistamme oli kääriytyneinä omiin ja\nmeidän sadetakkeihimme jo illalla laskeutunut nukkumaan veneen perän\npohjalle ja unissansa he vähitellen olivat mukautuneet veneen\nmuuttuneeseen asentoon, huomaamatta mitään, ennenkuin vesi syöksyi\nveneeseen pestiköyttä hellitettäessä. Täytyy tosiaan olla nuori\nmerimies voidaksensa nukkua niin sikeästi. Kaikeksi onneksi ei\ntapahtunut mitään vahinkoa, kun airotkin olivat tallella. Veneen\nkuljettaminen portaiden luo ja veden ammentaminen siitä oli\nvähäpätöinen tehtävä, ja vähän ajan kuluttua oli koko tapaus hauska\nmuisto vain. Mutta kauan kesti ennenkuin ketkään muut kuin\nasianomaiset saivat asiasta tietää.\n\nVähitellen kokoontuivat kaikki veneeseen, mutta vasta päivän valjettua\nonnistui meidän tavattoman rasittavan soutamisen jälkeen päästä\nlaivaamme. Jouluaatto laivalla oli vietetty oikein jymykemuilla,\njoista jäljet vielä olivat näkyvissä meidän laivaan tullessamme.\n\nKuta pitemälle aika kului, sitä ikävämmäksi muuttui olo Plymouthissa,\nvaikka me harjoittelimme laulua ja musiikkia ja koetimme kuluttaa\naikaa korttipelillä ja muilla huvitteluilla.\n\nOlimme eristetyt maailmasta, vaikka olimme keskellä vilkasta elämää.\n\nKotimaasta tullut posti toi hyvin vähän tietoja. Suomesta tulleita\nsanomalehtiä emme ollenkaan saaneet ja siitä englantilaisesta\nsanomalehdestä, joka sattui meidän käsiimme, ei saanut tietää mitään\nmuuta kuin kaupasta ja merenkulusta, joista aineista hyvin vähän\nvälitimme, lukuunottamatta niitä monia hirvittäviä haaksirikkoja,\njoita tapahtui joka päivä meidän likeisimmässä läheisyydessämme\nEnglannin kanavassa.\n\nMeidän hauskuuttamme ei myöskään lisännyt alinomainen loppumaton\ntihkusade ja ankkuripaikkamme epävarmuus.\n\nSatamaa tosin suojelee rajulta aallokolta suunnattoman suuri\naallonmurtaja, jota sanotaan rakennustaidon ihmetyöksi, mutta myrskyt\nja tavattoman suuri ero nousu- ja pakoveden välillä tekivät sataman\nkylläkin vaaralliseksi.\n\nKerran olimme joutua maalle kiskotuiksi yhdessä erään portugalilaisen\nparkkilaivan kanssa, jonka ankkurikettinki oli sotkeutunut, ja joka\nkulki tuuliajolla meidän päällemme. Suurella vaivalla meidän kuitenkin\nonnistui irroittaa laivamme sen taklauksesta ja jätimme sen yksinänsä\njatkamaan matkaansa perikatoa kohden. Viime tingassa sen kuitenkin\npelasti avuksi tullut hinaajalaiva.\n\nVähän ajan kuluttua näkyi toinen laiva tulevan purjehtien satamaan\nnopeata vauhtia. Arvatenkaan sillä ei ollut luotsia ohjaamassa, sillä\nse laiminlöi ajoissa kääntää vastatuuleen ja laski sen sijaan täyttä\nvauhtia salakarille, sillä seurauksella että laivan riki meni yli\nlaidan ja laiva upposi muutaman minuutin kuluessa. Eräs pelastusvene\nkuitenkin sai miehistöstä joka ainoan pelastetuksi. Samana päivänä\nkaksi nelimastoista laivaa iltapuolella törmäsivät yhteen, toinen\nlastattuna kivihiilillä, toinen sokerilastissa. Pimeän tähden emme\nkuitenkaan joutuneet näkemään onnettomuutta. Kumpikin laiva teki\ntäydellisen haaksirikon.\n\nMeidän laivallamme vallitsi kova levottomuus kaiken yötä. »Imperator»\nkeikkui aallokossa ja tempoi ankkurikettinkejä niin että ryski, sillä\nvälin kuin vaahtopäät laineet kuohuivat ympärillä ja myrskytuuli\nvinkui kamalasti köysissä ja taklauksessa. Mutta kumma kyllä —\nlaivamme kesti. Ulkona kanaalissa kuului myrskyn hävitys olleen\nkauhistuttava. Kerrottiin, että yksistään Plymouthin edustalla oli 13\nlaivaa mennyt murskaksi rantakallioita vastaan.\n\nOlimme jo sivuuttaneet uuden vuoden kappaleen aikaa sitten; lukijaa ei\nmahtane kummastuttaa, että me kaikesta halusta toivoimme saavamme\njatkaa matkaa. Kaupunkiin ei enää tehnyt mieli mennä, sillä Matti asui\nvakinaisesti joka miehen kukkarossa ja kirstussakin. Mutta kaupungissa\nkäyminen vuorollaan soutumiehenä jollakin asialla tuli kuitenkin\npakolliseksi ja minunkin täytyi vielä kerran soutajana tehdä tämä\nmatka toisen perämiehen, luutnantti Höökin kanssa, kun tämä\nlähetettiin ruokavaroja ostamaan.\n\nMenomatkalla en voinut olla marisematta köyhyyttämme. Tämä marina ei\nmiellyttänyt turkkuri Tennbergiä, joka mielestänsä oli jo kylliksi\nkuullut valitusvirsiä.\n\n»Se on oikein sanottu», virkkoi entinen apteekin oppilas Grönberg,\n»puhukaamme pikemmin jostakin hauskemmasta, esim. sinun\nkultakellostasi. Eikös sinunkin mielestäsi olisi koko lailla\njärjellisempää, että se kiusan kappale vaihdettaisiin? Epävarmalla\nkäynnillänsä se vain aikaansaa häiriöitä laivassa; mutta kun se\nvaihdettaisiin hyvän kurssin mukaan käypään englantilaiseen rahaan,\nniin olisi elämä vallan toista! Kun rahasumma jaettaisiin jotenkin\ntasan meidän kesken, niin voisimme viettää hauskan illan. Mietippä\nasiaa, toveri! Sinusta tällä kertaa riippuu kaikki tyyni.»\n\nTennberg ei vastannut mitään; hän vain souti ja tempoi airoansa\nentistä lujemmin.\n\nNäimme, että ristiriitaiset ajatukset taistelivat hänen mielessänsä.\nViimein hänen aironsa seisahtui, ja hän lausui epäröiden: »Kävisihän\ntuokin päinsä, mutta se kello on muistoksi saatu hyvältä ystävältä.\nKuulustellaanpa ensin, paljonko juutalainen siitä tarjoaa.»\n\n»Niin oikein, Tennberg», riemuitsimme me toiset, »kyselkäämme ja\nvastaanottakaamme mitä juutalainen tarjoaa.»\n\n»Hurraa! — Eläköön Tennberg ja hänen oivallinen ystävänsä.»\n\nJa käsivarsiin ilmestyi voimia ja jäntevyyttä. Meitä ei enää tuuli\najellut, vaan me kiidätimme venettä tuulen edelle.\n\nMaihin noustua sain Höökiltä rahaa sekä kehoituksen hankkia leipää ja\ntuoda se veneeseen ennen kello yhtätoista, jolloin meidän piti palata\nlaivaan. Yksi mies vain jäi vahdiksi veneen luo. Höök lähti omille\nmatkoillensa, ja me muut menimme pitkän Aaprahamim luokse. Minä, joka\nyksin olin jonkun verran perehtynyt englanninkieleen, hieroskelin\nkauppaa juutalaisen kanssa, toiset kokivat puhua järkeä Tennbergille,\njota raatelivat velvollisuudentunteet ystävän muistoa kohtaan ja\nveljesrakkaus tovereita kohtaan.\n\nJuutalaisen kanssa tingittiin tinkimistään ihan loppumatta. Aapraham\nvakuutti kunniasanalla, ettei hän voinut kellosta antaa enempää kuin\n28 shillinkiä, mutta Tennberg ei tahtonut niin vähästä luovuttaa\nmuistokapinettansa.\n\nHarmistuneina kumpaisellekin kaupantekijälle, myyjälle ja ostajalle,\nme olimme jo neljä kertaa poistuneet puodista ja seisoimme kadulla\nkädet housuntaskuissa ja takinkaulukset pystyyn käännettyinä.\nPuutarhuri Herman König kääntelihe jonkun aikaa levottomana\nkantapäällänsä, mutta viimein hän päättävästi polki maata ja sanoi:\n\n»Järkevämmin teemme, jos menemme laivatokkaan kylpemään, kuin että\ntässä tihkusateessa liotamme itseämme Tennbergin kitsauden takia —\nsillä kitsautta se on eikä muuta!»\n\nTämä jo oli enemmän kuin Tennberg jaksoi kärsiä. Hän otti kellon\ntaskustaan ja ojensi sen minulle sanoen: »Mene nyt ja ota siitä mitä\nsaat! En minä tahdo, että minua pidetään minään Nauku-Maijan poikana.»\n\nTuossa tuokiossa minä taas olin Aaprahamin luona. Hän tervehti\nystävällisesti huomauttaen, että taas sataa tihuutti kovasti tuolla\nulkona.\n\n»Vähät siitä, ei merimies sellaisesta välitä», vastasin, »mutta minä\ntahdoin vielä puhua kanssanne sanasen tästä kellosta. Antakaa minulle\n35 shillinkiä siitä, jos tahdotte olla vähänkään inhimillinen, taikka\nantakaa ainakin 30. — Tuossa on kello.»\n\nPitkä Aaprahain otti kauniin kellon syvästi huokaillen; tarkasti sitä\nhuolellisesti suurennuslasilla, väliin miettivästi ravistaen päätänsä\nja ojensi sitten kellon rouvallensa sanoen:\n\n»Olkoon nyt sinun vallassasi, rakas Raakel, määrätä, maksanko minä\nsiitä 30 shillinkiä, mutta tappio siitä tulee, iso tappio.»\n\n»Niin, mutta auttaaksesi, Aapraham, tuota gentlemannia», vastasi rouva\nrukoilevin äänin, ja suojelevasti vilkaisten minuun, »voithan sen\nkuitenkin antaa.»\n\nEnempää ei Aapraham voinut puolustaa omaa etuansa. Hän huokasi syvään\nja maksoi rahat.\n\n»Tässä on kyllä 20 shillinkiä liian vähän», sanoin kahmaistessani\nrahat kouraani. Sitten kumarrus tuolle arvoisalle pariskunnalle ja\nastuin ulos.\n\nTennberg näytti lopultakin tyytyväiseltä. Eipä hän ollut odottanutkaan\nenempää kuin 28 shillinkiä.\n\nNyt oli tultu saaliin jakoon.\n\n»Tämän punnan rahan minä pidän muistona kellon asemesta» virkkoi\nTennberg. »Ylijäämä saa mennä.»\n\nMinulle hän antoi 2 shillinkiä, toiset saivat yhden shillingin kukin\nja lopun rahoista hän piti itse. Ei kukaan tehnyt muistutusta jakoa\nvastaan. Olihan se kyllä hyvin tehty. Ainoastaan puutarhuri arveli,\nettä koska ehdotus kellon myymisestä oli tehty meidän puoleltamme,\nniin Tennbergin olisi pitänyt kustantaa tuopillinen harjakaisina hyvän\nkaupan päättäjäisiksi.\n\nSe tuopillinen juotiin lähimmässä olutanniskelussa ja sitten erottiin.\nMinä menin »hoptidudeliin», toiset mihin kunkin mieli teki.\n\nKun tulin saliin, niin kenen näinkään jollen samaa jättiläistä kuin\nviime kerralla. Me vilkaisimme toisiimme, hän tunsi minut heti ja\nhuudahti: »By Jovy, ettekö ole sama nuori gentlemanni kuin viime\nkerrallakin! Ilahduttaa nähdä teidät taas! Tulkaa istumaan tänne —\ntehkää hyvin.»\n\n»No, miksipä ei», tuumin minä ja astuin esiin.\n\nRavistimme toistemme käsiä esittäen itsemme toisillemme ja minä\nistahdin Mr. Hunterin viereen. Mies oli varsin avomielinen ja\npuhelias. Pian olin oppinut tuntemaan hänen elämäkertansa pääpiirteet.\nSyntyisin englantilaisena oli hän nyt Amerikan kansalainen ja oli\nparikymmentä vuotta tonkinut Kalifornian kultakaivoksissa. Nyt hän oli\npalannut kotimaahan joksikin aikaa vähän lystiä pitämään.\n\n»Mutta kuulkaas», keskeytti hän äkkiä puheensa, »lähtekäämme parempaan\npaikkaan, ravintolaan, saadaksemme jotakin syötävää.» Minä kiitin ja\nme lähdimme. Ja pian me istuimme syöden parasta, mitä ravintolassa oli\nsaatavana.\n\nSyötyämme me hänen ehdotuksestaan menimme biljardihuoneeseen\npelataksemme siellä pelin. Huoneessa ei ollut ketään. Aavistamatta\nmitään pahaa otimme kumpikin biljardin pöydällä olevan sauvan ja\nasetimme pallot paikoilleen.\n\nMinun vuoroni oli ensin. Juuri kun kumarruin palloa sysäämään, näin\nkaksi herraa kiiruhtaen tulevan huoneeseen ja toinen heistä huusi:\n»Malttakaa, meidän pelimme on kesken!»\n\nSiitä väliä pitämättä minä tein sysäyksen, mutta samalla temmattiin\nsauva kädestäni, ja minä sain nyrkiniskun olkapäähäni, niin että menin\nmaahan kellelleni. Seuraavassa silmänräpäyksessä olin jo jaloillani\nvalmiina maksamaan iskusta samalla mitalla, suuttumuksesta\ntulipunaisena.\n\nVastustajani oli punatukkainen, kyttyräselkäinen, mutta leveäharteinen\nmies, jolla oli nyrkit kuin naurisräätikät, ja hän seisoi jo\nnyrkkeilyasennossa.\n\nMinä mietin sekunnin ajan, miten oikein hyökkäisin hänen kimppuunsa,\nsillä hän näytti vaaralliselta ja minä aavistin, että joutuisin\ntappiolle. Mutta sillä kertaa näin biljardipallon lentävän hänen\nsilmäänsä, ja mies kaatui lattiaan niin että jysähti.\n\n»Kas se oli hyvin osattu», kuulin Hunterin samalla huudahtavan. »Tuo\npunainen piru olisi varmaan iskenyt mäsäksi teidän nenänne ja\nhampaanne, jollen minä olisi tullut väliin.»\n\nMinä nyökkäsin hyväksyen ja katsoin kaatunutta. Hän oli maassa\ntiedotonna ja verta juoksi hänen nenästään ja suustaan. Hunter ja se\ntoinenkin herra tulivat miestä tarkastelemaan. Kumpikin oli samaa\nmieltä, ettei tässä ollut hengenvaaraa.\n\n»Oliko hän teidän ystävänne?» kysyi Hunter vieraalta.\n\n»Ei», vastasi tämä, »minä näin hänet vasta ensi kerran ja\nvastenmielisesti minä suostuin pelaamaan hänen kanssansa. Mutta peli\noli tuskin alkanut, kun hänen ehdotuksestaan panimme pelisauvat pois\nmennäksemme tarjoiluhuoneeseen vähän tupakoimaan, — sillä välin te\ntulitte sisään.»\n\n»No niin», arveli Hunter, »sittenpä minä arvelen, että tekisitte\nminulle mieliksi, jos rientäisitte täältä pois ennenkuin jälkilaskut\nsuoritetaan.»\n\nMeidän piti juuri lähteä huoneesta, kun viinuri tuli sisään. Hän\nhämmästyi nähdessään kaatuneen miehen makaavan maassa verissään ja\nyritti nostaa melua, mutta Hunter pidätti hänet ja pisti pari puntaa\nhänen kouraansa sanoen: »Ei hänellä mitään vaaraa ole; tämän nuoren\npojan onnistui antaa hänelle isku silmään, samalla kun tuo punainen\nroisto oli lähettämäisillään hänet Tuonelan tuville. Lähtekäämme nyt\npanematta toimeen mitään ikäviä rettelöitä.»\n\nViinuri tuli ystävällisemmäksi ja kun hänkin oli tarkastellut makaavaa\nheittiötä ja huomannut tämän olevan jo toipumassa, antoi hän merkin,\nettä jo voisimme poistua ja sen teimmekin niin nopeasti kuin suinkin.\n\nPäästyämme rappusille pisti Hunter jotakin minun takkini taskuun,\nkuiskaten: »Muutamia sikareja vain — pitäkää huolta itsestänne —\nminusta on parasta että luikitte tiehenne — hän oli huonon näköinen.»\n\nVielä kerran kädenpuristus, sitten muutama askel raskaaseen pimeään\nsumuun, ja sen jälkeen emme enää nähneet toisiamme.\n\nHetkisen astuskelin levottomana eteenpäin tietämättä mihin tulisin,\nmutta kun ympärilläni kaikki oli hiljaista, niin minäkin rauhoituin ja\nkäänsin kurssini tuulen mukaan laivatokkaa kohti. En kauan\nviipynytkään ennenkuin olin oikealla tolalla, ja silloin rupesin\nkatselemaan, mistä saisin ostaa leipää. Mutta sen pahempi, oli nyt jo\nliian myöhä. Kaikki ovet olivat suljetut. Minulla ei ollut muuta\nneuvoa kuin kääntyä veneemme luo.\n\nEräässä porttiholvissa kuitenkin seisahduin sytyttääkseni sen suojassa\nyhden niistä sikareista, jotka Hunter oli minulle antanut. Pistin\nkäden taskuuni ja löysin taskustani paitsi muutamia sikareja myöskin\nrahan. Ihmetellen, mitä tämä merkitsi, astuin tarkastellakseni rahaa\navoimille hyvin valaistuille portaille pihan puolella. Ilokseni näin,\nettä raha oli punnan kultakolikko. Tietysti Mr. Hunter oli pistänyt\nrahan sikarien keralla taskuuni. Olipa kuinka hyvänsä, nyt minä olin\nrikkain mies koko »Imperatorin» miehistöstä ja panin rahan hoikkaan\nkukkarooni päättäen säilyttää sen siellä seuraavaan satamaan asti.\n\nNäissä mietteissäni olin juuri palaamaisillani, kun taivaansiniseen\ntanssipukuun puettu nuori tyttö hyökkäsi portaita alas ja oli\njuoksemaisillaan minut kumoon.\n\nHämmästyneenä yhteentörmäyksestä hän huusi: »Mitä te tahdotte?»\n\n»Ei minulla ole mitään pahoja aikeita, arvoisa neiti», vastasin\nrauhoittaakseni häntä; »minä olen täällä vieras ja tahdoin\nkuulustella, missä täällä olisi leipurin puoti ostaakseni leipää.»\n\n»No, mutta hyvä herra», vastasi tyttö, »puodit ovat jo kauan sitten\nsuljetut. Kenties minä kuitenkin voisin teitä auttaa, jos vähän\nodotatte.» Sillä välin syöksi rappusia alas vielä neljä samalla tavoin\npuettua sievää pikkutyttöä. He seisahtuivat kaikki ja uteliaina he\nyhtyivät puheeseen. Kuultuansa missä pulassa minä olin, he päättivät\nyksimielisesti minua auttaa.\n\nIloinen veitikka heidän joukossansa, jota toiset sanoivat Saaraksi, ja\neräs toinen tyttö tarttuivat minun käsivarsiini, ja sitten mentiin\nhurjaa vauhtia alas rappusia ja ulos pimeään sumuun monimutkaisia\nkujia pitkin. Me kolme olimme kuin hevoset lasten leikkiessä ja toiset\nkolme pitivät kiinni vaatteiden liepeistä ja ajoivat.\n\nTempauksesta seisattuivat hevoset viimein, kun olimme tulleet perille.\nEdessämme oli rautainen ovi. Tätä ovea nyt tytöt rupesivat jymistämään\nnyrkeillään ja potkimalla, kunnes se hyvän ajan kuluttua avattiin ja\näreä miehenääni kysyi: »Mitä roistoväkeä te olette, jotka häiritsette\nihmisten yörauhaa?»\n\n»Me olemme pelkkiä hienoja neitejä, ja yksi herrasmies, joka haluaa\nostaa leipää», vastasi Saara. Mies ensin nurisi vastaan, mutta viimein\nhän antoi perään, kun yhteisesti pyytelimme, ja sitten hän raolle\navatusta ovesta pisti ulos kätensä sanoen: »antakaa tänne kolikkonne!»\nMinä kiiruhdin antamaan hänen kouraansa hopearahani.\n\n»Hyvä on», virkkoi hän silloin ja avasi oven, »te voitte astua\nsisään.»\n\nTytöille lausuin kiitokset ja astuin sisään ovesta, joka kumeasti\njymähtäen suljettiin.\n\n»Seuratkaa minua», virkkoi mies lyhyesti, »ja pitäkää vaari portaiden\naskelista, ettette taita niskaanne.»\n\nVaroitus ei ollutkaan suotta, sillä nyt käytiin pilkko pimeässä\nalaspäin epätasaisia portaita ja huonosti kivillä laskettua permantoa\nmyöten. Lieneekö tie ollut niin pitkä vai tuntuiko se pitkältä pimeän\nja hankaluuksien vuoksi, minusta ei ainakaan tuntunut tielle loppua\ntulevankaan ja minä rupesin epäilemään joutuvani ansaan. Silloin alkoi\nkäytävään näkyä heikko, punertava, lepattava valaistus, joka tuli\nviereisen huoneen isoista leipomauuneista, joita siellä oli koko rivi.\n\nSeuraajani kehoituksesta minulle annettiin kokonainen kantamus pitkiä\nleipiä, jotka olivat vastikään leivottuja. Niistä kuitenkin mies otti\nitse yhden ymmärtäväisesti nyökäten päätä ja sanoen: »Tämä on minulle\n— ymmärrättehän — menkäämme.»\n\nJa sen enempää pitämättä lukua minun kiitoksestani hän astuskeli\nmatkoihinsa.\n\nMuutaman minuutin kuluttua ovi taas narisi saranoillansa, ja minut\nlaskettiin sen kautta menemään ulos. Mies sanoi minulle: »Hyvää yötä.»\n\nTuskin olin päässyt kadulle, kun äskeiset hyvät keijukaiseni\nympäröivät minut jälleen.\n\n»No, mutta hyvät neitoset», sanoin, »johan te hankitte itsellenne\nkuolemantaudin, kun minun takiani tulette ulos noin ohuissa\npuvuissanne.»\n\n»Eipä suinkaan», vastasi Saara tarttuen käsivarteeni. »Me Englannin\ntyttäret emme ole mitään sokerileivoksia, jotta sulaisimme vähäisestä\ntihkusateesta — täytyyhän meidän näyttää teille paluumatkakin.»\n\nOlimme kulkeneet muutamia askelia, kun neitoseni nykäisi minua hihasta\nja kysyi nauraa hihittäen: »Osaatteko tanssia?»\n\n»Totta kaiketi,» vastasin uljaasti toivoen, että minut kutsuttaisiin\ntanssiaisiin.\n\n»Voi herrajesta sentään», riemuitsi Saara, »te osaatte tanssia, niinpä\npyörikäämme sitten vähän!» Ja samalla hän tarttui käsivarsiini ja\nalkoi kieputtaa minua ympäri.\n\nMinä ponnistelin vastaan ja pyysin saada toiste näyttää taitoani,\nmutta minun vastustamiseni teki asian vain pahemmaksi, sillä\nkaikuvasti nauraen ja huutaen: »Tanssittakaa meitä» tarttui koko lauma\ntakkini liepeisiin ja käsivarsiini ja alkoi hyppien raahata minua\neteenpäin samalla hyräellen jotakin tanssin säveltä.\n\nOlin mielestäni joutunut aika hullunkuriseen asemaan, mutta kun en\nhyvällä voinut pelastaa arvoani, niin aloin astella järjestäen\naskeleeni tahdin mukaan niin sirosti kuin sopusointu vaati ja tilanne\nmyöten antoi.\n\nPoliisikonstaapelin lähestyminen teki pian lopun meidän\nhullunkurisesta hyppelemisestämme, mutta hän ei ollut kulkenut\nkauaksikaan, kun jo Saara neito, oikealla sivullani kujeileva tyttö,\nalkoi toisen leikin seuraavalla puheella:\n\n»Te olette oikein tanssimestari.»\n\n»Kyllä kai minä olisin vielä parempi tanssija jos olisin teiltä\noppinut.»\n\nKaikki tytöt yhteen ääneen: »Niin, niin, sitten olisitte vielä\nhuonompi.»\n\n»Kuinka vanha olette?»\n\n»Kaksikymmentä vuotta.»\n\n»Kaksikymmentä vuotta! Voi poika parkaa, joka nyt jo on poissa äitinsä\nluota.»\n\n»Varmaankin olette hyvin kiltti? Antakaa kun katselen teitä tässä\nlyhdyn valossa!»\n\nJa samalla hän tarttui poskiini, käänsi kasvoni puoleensa, katseli\nminua veitikkamaisesti hymyillen ja sanoi:\n\n»Niin, te olette tosiaan kiltti poika, ja kaunis te myös olette!\nTuollaiset siniset silmät ja noin pienet hienot viikset! — Mitähän\nsanoisitte, jos suutelisin teitä?»\n\n»No, mutta Saara», keskeytti vasemmalla sivullani käsikynkässä kiinni\npysyvä neitonen, joka nykäisi minua sivulle päin, »älähän toki ole\ntyhmä! Sinähän saat hänet itkemään, ja sitten hän kotiin päästyänsä\nkertoo mammallensa, miten pahoja englantilaiset tytöt ovat hänelle\nolleet.»\n\n»Kuules poika», sanoi Saara painaen minun suuni kiinni, »aiotko tehdä\nniinkuin Nancy sanoo?»\n\n»En, mutta minä puren sinua», vastasin ja koetin päästä vapaaksi.\nMutta turhaan, sillä Saara tarttui voimakkaasti toisella kädellään\npääni ympäri ja toisella leukaani ja suuteli sitten ensin monta\nmonituista kertaa yhteen menoon, sitten hitaammin ja vielä hitaammin\nsanoen välillä: »Pure, pure, pureppas! Tahdotko nyt purra minua?»\n\n»Minä söisin sinut suuhuni, jos olisin vapaa», sain viimein sanotuksi.\n\n»Kuulkaa tytöt, kuulkaa», huudahti Saara, »hän haluaa syödä minut\nsuuhunsa! Tulkaa, suudelkaamme kuoliaaksi se ihmissyöjä.»\n\n»Niin oikein», kuului tyttöjen joukosta, »suudelkaamme ihmissyöjä\nkuoliaaksi!»\n\nJa niinkuin kärpäset siirappiastian kimpussa he painelivat pikku\nsuukkonsa minun leveille leuoilleni suudellen minua niin kauan, että\nminun viimein täytyi anoa armoa.\n\nVoi sentään näitä leipiä! Kuinka määrättömän paljon pilantekoa ja ivaa\nolin saanut kärsiä niiden tähden! Ja nyt ne vielä lisäksi polttivat,\nkun ne leikin aikana oli painettu käsivarsiani ja rintaani vastaan,\nniin että minun olisi varmaan täytynyt viskata ne kadulle, jolleivät\ntytöt olisi rientäneet kantamusta jakamaan.\n\nKun Saarakin oli ottanut osansa kantaakseen, kysyi hän: »Kas niin,\nkuinka nyt voitte?»\n\n»Kiitos kysymästä», vastasin kiertäessäni viiksen alkujani, »kyllä\nminä jo toimeen tulen.»\n\n»Mutta entä, jos nyt juoksemme matkaamme ja viemme teidän leipänne?\nKas näin. Ottakaa kiinni!»\n\n»Ottakaa kiinni! Ottakaa kiinni!» kuului joka puolelta ja tytöt\nhajosivat joka puolelle kuin akanat tuuleen.\n\n»Yhden minä kumminkin tavoitan» päätin itsekseni ja juoksin jälkeen.\nMutta se oli turhaa takaa-ajamista.\n\nSaara liihotteli eteenpäin, hän livisti takaisin, hän kieppui\nympärilläni, nakkeli sormisuukkosia ja naureskeli kimeästi, sillävälin\nkuin toiset pujottelivat meidän välillämme saaden minut niin\nsekaannuksiin, että usein erehdyin luullen jotakin toista tyttöä\nSaaraksi.\n\nVäsyksissä ja hengästyneenä minä vihdoin heittäysin istumaan eräille\nrappusille ja tunnustin joutuneeni tappiolle.\n\n»Sitä ei teidän tarvitse hävetä», vakuutti Saara taputtaen minua\nolkapäähän, »juoksittehan te tosiaan erinomaisesti, mutta meitä olikin\nviisi yhtä vastaan.»\n\n»Mutta lähtekäämme jo, me emme voi enää viipyä kauemmin.»\n\nHän tarttui kainalooni ja jatkoi matkaa puhuen kävellessämme:\n\n»Ettehän mahda olla vihoissanne meille leikinteostamme?»\n\n»En, mutta minua hävettää tietäessäni, miten nolosti minä jouduin\ntappiolle.»\n\n»No, kyllähän me teimme teistä vähän pilaa, mutta se oli niin lystiä —\neikös ollut teidänkin mielestänne?»\n\n»No niin, tietysti paljon hauskempaa kuin teidän mielestänne olisi\ntuntunut, jos olisitte joutunut viiden pojan käsiin.»\n\n»Niin, mutta silloin minä olisin tehnyt niinkuin Te uhkasitte minulle\ntehdä. Olisin purrut heitä.»\n\n»Jahka tulette laivaan ja kerrotte tovereillenne seikkailunne, niin\nsaatte nähdä, että he joka ilta lähtevät kaupunkiin leipää ostamaan,\nmutta he saavat kyllä odottaa ennenkuin kohtaavat sellaisia narreja,\nkuin me olemme. Mutta nyt olemme perillä ja meidän täytyy erota.\nTuossa on käteni, poikaseni! Hyvästi nyt, äläkä ajattele meistä\npahaa!»\n\n»Niin, älä ajattele meistä pahaa», virkkoi heistä jokainen ja puristi\nkättäni, kun minä kiittelin heitä auttamisesta ja toivotin heille\nonnea.\n\nSitten he latoivat leivät käsivarrelleni ja riensivät pois. Tuo\niloinen joukkue oli kadonnut, mutta kauan seisoin siinä katsellen\nikävöiden valaistuja portaita. Mutta silloin tuli mieleeni ajatus:\n»Älä etsi leikillisiä ystäviäsi tuolta ylhäältä. Lapsellisina ja\nhyväntahtoisina, sellaisina kuin he äsken olivat, he elävät ainoastaan\nmuistossasi.»\n\nJa minä käännyin pois kulkien nopein askelin veneelle. Mutta minä\nkävelin kuin unissani eikä sydämeni tyytynyt noihin unelma-aatteisiin.\n\nToverini olivat jo kaikki koolla kun minä tulin perille ja antoivat\nminulle runsaasti toruja viipymiseni tähden, mutta he leppyivät, kun\nsaivat hyvänmakuista leipää, ja kun minä selitin, että olin\ntuntikausia saanut sitä odottaa.\n\nMinä en sen koommin käynyt maissa, ja vaikka olin kokenut outoja\nseikkailuja tuossa iloisessa kaupungissa, niin olin siitä saanut\nkyllikseni. Sen sijaan minua huvitti päiväkaudet pikkupuuhissa laivan\nkannella tehdä huomioita siitä, miten lounaistuuli vähin erin alkoi\nväsähtyä. Samoin oli toverienkin laita. Ei kukaan enää viihtynyt\nkannen alla, eikä muusta puhuttu kuin tuulen laadusta ja kuinka se\nmahdollisesti muuttuisi.\n\nVihdoinkin eräänä aamuna tyyntyi lounaistuuli, ja vastakkaiselta\nsuunnalta alkoivat heikot henkäykset väreillä veden pinnalla, samalla\nkun sumu hälveni ja aurinko tuli näkyviin säteilevänä ja lämmittäen.\n\nSilloin tuli elämää ja vilkkautta sekä meidän laivallamme että muissa\nlaivoissa koko satamassa.\n\nToista kuukautta oli meidän ollut pakko Plymouthin satamassa odottaa\nlounaismyrskyn lakkaamista. Siellä vietettiin joulu, nautittiin totia,\njoulupuuroa ja juotiin kotonaolevien maljoja. Kajuutat ja salit olivat\nkoristetut lipuilla, ja jumalanpalveluksen toimitti päällystö sekä nyt\nettä koko matkan aikana sunnuntaina ja juhlapäivinä.\n\n\n\n\nIV. LÄHTÖ ATLANTILLE\n\n\nOli tammikuun 11 päivä 1869, kun tuuli vihdoinkin kääntyi, niin että\nvoimme lähteä Plymouthin satamasta. Jokaisella satamassa olevalla\nlaivalla kilvoiteltiin, kuka ensiksi pääsisi lähtemään ja kokonainen\nlaivasto kaiken kokoisia ja laatuisia purjehtijoita lähti samalla\nkertaa kuin meidänkin laivamme iloisesti Atlantin aavalle ulapalle. —\nKerromme tapauksista edelleen Schoultzin muistiinpanojen mukaan.\n\nIhana ilma, hyvä vauhti ja tyynen rauhallinen meri teki, että harvat\nvain tulivat merikipeiksi ja mieliala laivalla pysyi toivorikkaana ja\nhilpeänä. Päivät pitkään me perämies Jakobsénin johdolla\nharjoittelimme purjeiden käyttöä, jotta pian saisimme toimeen\nvahtivuoron jakamisen kolmeen osaan, niinkuin kapteeni oli luvannut.\nEikä kauan kestänytkään ennenkuin olimme purjeiden käyttämiseen niin\nperehtyneitä, että toivottu muutos voitiin saada aikaan.\n\nKolmas vartiovuoro annettiin Grönbergille, koska hän oli pari vuotta\npurjehtinut merillä, ja hänelle annettiin kolmannen perämiehen nimi ja\narvo. Mutta ennenkuin hän pääsi valtaansa käyttämään, annettiin\nhänelle liikanimi Klamamus,[1] jonka muutamista syistä katsottiin\nhänelle sopivan paremmin kuin hänen entisen nimensä. Elämä laivalla\ntuli nyt kaikin tavoin miellyttävämmäksi. Monenlaiset palveluksen\nulkopuolellakin olevat toimet rupesivat huvittamaan. Luettiin,\npelattiin shakkia ja tehtiin monenlaisia käsitöitä. Yksi rupesi\nräätäliksi, toinen suutariksi, kolmas sepäksi j.n.e. ja parhaan\nkykynsä mukaan kukin valmisteli vaatteita ja sellaisia tarpeita, joita\nluultiin välttämättömiksi odottavassa erämaassa. Sillä tavoin saatiin\naikaan uljaita aseita, joilla piti tapettaman ja hävitettämän\ntiikereitä ja karhuja, joita metsät olivat täynnä luvatussa maassa.\n\nPäällystön ja miehistön väliset suhteet palveluksen ulkopuolella\nolivat kaikin puolin toverilliset, ja sen vuoksi oli monta\nylimääräistä huvituksen tilaisuutta. Esimerkiksi rommitynnyrin tappi\nei koskaan ollut liian kireästi kiinni, jos jonkun teki mieli viettää\nsyntymä- tai nimipäiväänsä tai jos oli muita aiheita kemujen pitoon.\nKun suuri enemmistö oli sivistyneitä miehiä, niin näistä kemuista ei\nkoskaan tullut meluavia juominkeja, vaan istuttiin kaikessa\nystävyydessä ja vähän nautittiin laulaen ja leikkiä laskien.\n\nEnemmän kuin mikään muu ylläpiti iloista mielialaa meidän\nkvartettilaulumme, joka ahkerasti harjoittaen Ernst Wetterhoffin ja\nmaisteri Federleyn johtaessa oli saatu kehitetyksi sangen hyvälle\nkannalle. Kolme hyvä-äänistä soololaulajaa, Wilhelm König, Seppä\n(Wickholm) ja Alfred Federley lisäsivät myös osaltansa hauskuutta.\nVarsinkin viimeksimainittu oli hyvin suosittu, sillä hänellä oli\nloppumaton varasto lauluja ja hän esitti ne oivallisesti.\n\nSuotuisa myötätuuli ja ihana ilma meillä oli Biskajanlahdelle asti,\nmutta siellä saimme sangen ankaran myrskyn, joka meille teki vahinkoa,\nsillä hyökylaine löi rikki yhden oivallisista valaanpyyntiveneistämme\nja tuuli repeli moniaita purjeita repaleiksi tai vei ne tykkänään\npois. Myrskyn lakattua matka taas edistyi onnellisesti.\n\nEräänä päivänä merimatkan yksitoikkoisuuden keskeytti delfiiniparvi\n(_Delphinus melas_), joka tuli temmeltämään laivan läheisyyteen. Mitä\nhurjimmassa vauhdissa parvi ympäröi laivan ja kierteli sitä ikäänkuin\nleikkien. Eläinten liikkeet aikaansaivat kohisevan äänen ikäänkuin\nsuuren kosken pauhun.\n\n[Kuva: Delfiinejä.]\n\nKapteenin käskystä laskettiin pari valaanpyyntivenettä minuutin\nkuluessa vesille ja miehitettiin. Toisessa niistä oli johtajana\nkapteeni Höök, ja ilokseni minäkin pääsin mukaan. Emme olleet\nmontakaan aironvetoa soutaneet, kun delfiinit meidät jo huomasivat ja\nkieppuivat parvena ympärillämme. Oli sekä hauskaa että peloittavaa,\nkun vallaton, pulikoiva parvi huumaavasti meluten teki nuolennopeita\nliikkeitä ja hyppyjä aivan likellä venettä ja sen alla. Mutta siitä\nhuolimatta luutnantti Höök kapteenin käskystä viskasi keihään lähimmän\nelukan kylkeen.\n\nAnkarasti väristen delfiini seisahtui silmänräpäykseksi, sitten se\nsyöksähti rajusti syvyyteen ja veti perässänsä nuoraa niin, että\nveneen reunassa pollari nuoran hankauksesta savusi. Jonkun minuutin\nkuluttua haavoitettu eläin nousi jälleen veden pinnalle, pieksi vettä\npyrstöllänsä hurjasti ja sukelsi jälleen veden alle monta kymmentä\nsyltä. Toistamiseen se noustuansa veden pinnalle syöksyi eteenpäin\ntulista vauhtia vetäen venettä perässänsä sitä veristä juovaa pitkin,\njoka oli sen oma kuolontie. Kun vauhti väheni kiskoimme nuoraa\nlyhyemmälle, kunnes tulimme elukan kupeelle ja kapteeni Höök, joka\nsillävälin oli käynyt luutnantin paikalle veneen etukeulaan, alkoi\npistämistään pistää otusta keihäällä. Kun toiset elukat huomasivat\ntoverinsa vaarallisen tilan, tulivat ne raivosta vimmatuiksi ja\nrupesivat kiertelemään meitä niin uhkaavasti, että kapteeni Höök sai\ntulisella innolla käyttää keihästä suojellaksensa venettä. Pari kertaa\nne tulivat jo niin lähelle, että saatoin kädelläni niitä sysätä. Ne\nolivat jännittäviä minuutteja. Kohisi, jymisi ja pauhasi kuin\npahimmassa koskessa, kun elukat verta suustansa ja hengenvaarallisista\nhaavoistansa vuodattaen muuttivat vedenpinnan hurmeiseksi ylt'yleensä.\n\nVälistä näytti aivan vaaralliselta, kun nämä nopeasti liikkuvat\njättiläiselävät tekivät hyppäyksiä ilmaan ja pudota molskahtivat\nkovalla pauhulla aivan veneemme viereen.\n\nEi kuitenkaan kestänyt kauan ennenkuin eläimet äkillisesti pelästyen\nlähtivät pakoon, jättäen jo kuolemaisillaan olevan kumppaninsa oman\nonnensa nojaan. Monet niistä kuitenkin aivan varmaan saivat lyhyen\najan kuluttua hengellänsä maksaa äskeisen sokean innostuksensa.\nSyvästi säälien seurasin katseellani näiden kauniiden eläinten\npakenevaa laumaa.\n\nTaistelu oli suoritettu aivan prikin läheisyydessä, eikä kestänyt\nkauan aikaa ennenkuin olimme saaliinemme tulleet laivan kupeelle.\nPaksun köyden ja ankkuripelin avulla elukka nostettiin laivan\nkannelle. Se oli kiiltävän musta ja pituutta sillä oli 4—5 metriä.\nRuumis oli melkein pyöreä ja pitkäveteinen, noin metrin paksuinen\nläpimitaten ja pää tylppä.\n\nHaavoista juoksi vielä kauan lämmintä verta, ja vaikka elukka oli\ntapettu, jotta sen rasvasta olisi meille hyötyä, niin näki meistä\nkuitenkin moni pahoilla mielin sen verissään viruvan laivan kannella.\nIkävää kuitenkin oli, että niin monet muistakin elukoista olivat\nhaavoitetut ja ehkä piankin kuolisivat hyödyttämättä muita kuin\nkenties ahnaita haikaloja. Näitä varjopuolia ei huomattu surmaamisen\ntouhussa.\n\nKun saaliista oli rasva leikattu pois ja muutamia leivisköitä lihaa\noli hakattu irti pihvipaistiksi ja lihapulliksi, niin loppuosa\nruumiista viskattiin mereen. Liha oli tummaa väriltään, mutta mureata\nja hyvänmakuista. Siinä tuntui hiukan traanin makua, mutta sitä ei\nmitenkään voinut verrata hylkeenpenikan lihaan. Kun se huolellisesti\nvalmistetaan, luulisi paistia voitavan sanoa herkulliseksi.\n\nMatka kului edelleen onnellisesti ja ilman muita seikkailuja, kuin\nettä joskus pyydystettiin haikala, joskus pyöriäinen. Ensimmäinen maa,\njoka tuli näkyviimme, oli Teneriffan saari, jonka korkea ja terävä\nhuippu näkyy kauas merelle. Vihreänniemen eli Kap-Verden saaristoon\ntultiin kuukauden päästä Plymouthista lähdettyä ja Sal-nimisen saaren\nluo laskettiin ankkuriin helmikuun 10 p:nä. Lähellä tätä saarta oli\ntoinen, joka muodostui 2 975 metriä korkeasta tulivuoren huipusta. Tuo\nvuorenkeila näytti juuresta huippuun asti olevan heinäkasvullisuuden\npeitossa. Se kohosi merestä sokeritopan muotoisena. Sitä vastoin\nSal-saari kaukaa katsoen näytti muodoltaan paksulta leipäkakulta.\nPikkuruiselta kääpiöltä näytti komea _»Imperator»_ tullessaan tuon\njättiläisvuoren juurelle, joka korkeudellaan teki katsojaan masentavan\nvaikutuksen. Ihminen tunsi itsensä sangen pikkuiseksi olioksi.\n\nSal-saaren ainoana kasvillisuutena oli vähäinen palmuryhmä erään\nlahden rannalla, muuten se on aivan vehreyttä vailla. Kymmenkunta\nvuotta aikaisemmin sanottiin siellä olleen rehevän kasvillisuuden,\nmutta kun portugalilaiset olivat hävittäneet metsät, niin sateet\nlakkasivat tyyten tykkänään, ja mitä vehreätä maassa oli, se kuivui\nlyhyen ajan kuluessa. Saaren hallitsevat asukkaat olivat\nportugalilaisia, mutta työväki oli neekereitä.\n\nSaari on saanut nimensä suolakaupasta, jota siellä harjoitetaan\nsuuressa määrässä. Suolankuivauslaitokset ovat kaikkein\nyksinkertaisinta lajia. Iso joukko matalia maakuoppia on kaivettu\nmatalille rannikoille. Pienet huononpäiväiset tuulimyllyt pumppusivat\nmerivettä kuoppiin, ja kun ne tulivat vettä täyteen, niin ne jätettiin\nkuivumaan kuumassa auringonpaisteessa, jolloin suola jäi jäljelle.\nSitten suola lapioitiin kokoon isoihin kasoihin ja pienissä aasien\nvetämissä vaunuissa se kuljetettiin rautatiekiskoja myöten\nlastauspaikalle.\n\nMetsätön ja sateeton saari on myös vedetön, ja juomavesi tuodaan\ntoisilta läheisiltä saarilta. Työtä tekevät neekerit käyvät\nalastomina, ainoastaan vähäinen esiliinan tapainen verho vyötäisillä.\n\n»Koska meidän laivamme — kirjoittaa K. F. Nilsson — ei ollut voinut\nBremerhavenista lähteä ilman painolastia, niin kaikki tynnyrit, jotka\noli tehty traaniöljyn säilyttämistä varten, täytettiin jo\nBremerhavenissa vedellä ja tällä vedellä nyt vaihetettiin suoloja. Kun\nväliä maksettiin vähän rahaakin, saimme laivamme lastatuksi suolalla.\nTynnyrit hajoitettiin ja kimpilaudat sidottiin nippuihin.\nSuolalastimme oli meille vastedes suureksi hyödyksi Amurinmaassa,\nsitten kun yhtiömme myöhemmin hajosi, sillä jokaisen osalle tuli\nrunsas määrä suoloja, joilla voimme maan asukkailta vaihtaa lihaa ja\nhirvenrasvaa sekä suolata ne kalat, jotka olimme pyydystäneet. Sillä\nvälin kuin laivaamme lastattiin suoloja, kävelimme saarella\nkatselemassa, mitä oli nähtävää. Portugalilaisten asuntojen ympärillä\noli pieniä puutarhoja ja niissä palmuja ja etelän hedelmiä.»\n\nEnimmän veti huomiota puoleensa Sal-saaren asukkaitten tavaton\nrotevuus. Naiset eivät paljoakaan jääneet pituudessa miehistä\njäljelle. Schoultz vertaili omaa pituuttansa neekerinaisen kanssa ja\nhuomasi ulottuvansa tämän sydämen korkeudelle. Niin väkeviä he olivat,\nettä kun he noin 3 kilometrin matkan päästä päänsä päällä kantoivat\nsuoloilla täytetyn säkin, joka oli noin 100 kilon painoinen, niin he\njuttelivat vilkkaasti ja viittailivat ja hosuivat käsinensä.\nSuomalaisten tulo ei heitä paljoakaan liikuttanut, ja siitä päättäen\nsaarilla mahtoi usein käydä laivoja.\n\nMulatit näkyivät muodostavan ylemmän luokan työväestä, sillä heitä ei\nnäkynyt missään raskaissa töissä. Luonteeltaan olivat mulatit\nmelkoista vilkkaampia kuin neekerit, ja mulattinaiset miehiäkin\nvilkkaammat. Mulattinaisten joukossa oli useita, joita Schoultz piti\noikeina kaunottarina.\n\nSaaren asukasten asunnot oli tehty auringonpaahteessa kuivatuista\ntiileistä ja lattiana oli enimmäkseen tasaiseksi poljettu maa.\nIkkunoiden asemesta oli seinissä avoimet aukot, ja kun ovetkin olivat\ntavallisesti aivan avoinna, niin ei tarvinnut muuta kuin kävellä kylän\nlävitse nähdäksensä itsekunkin kotielämää.\n\nNeekerien lapset, kumpaakin sukupuolta, kävelivät ympäri aivan alasti.\nSchoultz kertoo kuitenkin tavanneensa miehiä, joilla oli pukuna vaalea\npumpulipaita ja lyhyet housut; naisten hän sanoo käyttäneen lähes\npolviin asti ulottuvaa paitaa, enimmäksensä vaaleanpunaista väriltään,\nja vyötärön kohdalla se oli sidottu kokoon nauhalla. Vaikka he\nkantoivatkin suolaa, olivat heidän pukunsa poikkeuksetta puhtaat ja\neheät.\n\n_»Imperatorin»_ suomalainen miehistö auttoi Kap Verden saaristossa\nollessaan erään amerikkalaisen parkkilaivan varmasta perikadosta.\nSamoin kuin _»Imperatorkin»_ otti amerikkalainen suolalastin, mutta\nlaivan pohjalle lastin alle kyhätty laudoitus oli niin huolimattomasti\ntehty, että suolat pääsivät täyttämään pumppujen imutorvet; silloin\nvesipumput tukkeutuivat ja vanha vuotava alus uhkasi vajota. Kun\namerikkalaisen laivan oma miehistö ei tahtonut ryhtyä epäkohtaa\nkorjaamaan, suostui suomalaisen laivan miehistöstä kymmenkunta\nauttamaan vierasta kapteenia, kun hän pyysi apua. Kolmen vuorokauden\naikana suomalaiset lakkaamatta työtä tehden saivat lastin kannatuksen\nkorjatuksi ja veden tyhjennetyksi laivasta sekä vesipumput jälleen\nkuntoon.\n\nTyön kuluessa kapteeni ravitsi suomalaisia auttajia niin hyvin kuin\nsuinkin taisi ja kohteli heitä suurella arvonannolla, jonka vuoksi he\npäättivät kieltäytyä vastaanottamasta palkkaa, jos sellaista\ntarjottaisiin. Laivasta lähtiessään he kuitenkin kapteenin innokkaista\npyynnöistä vastaanottivat puolet siitä summasta, jonka hän tarjosi.\nSiitä tuli noin neljätoista shillinkiä miestä kohti.\n\n_»Imperatorin»_ nuoret herrat kävivät heti neuvottelemaan, miten nuo\nrahat parhaiten käytettäisiin, ja yksimielisesti päätettiin niillä\nkustantaa jäähyväiskemut ja tanssiaiset niille tuttaville, joita\nsaaren asukkaiden joukosta oli ehditty saada. Nuoret miehet olivat\nnäet sillävälin, kuin suolalastia otettiin laivaan, etsineet\ntuttavuuksia mustain kaunotarten seassa. Ihastuneena kehuu Schoultz\nmuistiinpanoissaan erään 17-vuotiaan leskeksi jääneen mulattinaisen\nkauneutta ja suloa. Tälle hän lahjoitti ainoan punnanrahansa, (jonka\noli Hunterilta saanut) kannettavaksi silkkinauhassa kaulassa, ja\nmulattikaunotar Mery de Luze otti sen kiitollisena vastaan luvaten\naina säilyttää sitä rakkaana muistona don Carlosista, jolla nimellä\nhän Schoultzia nimitti.\n\nHeti kun amerikkalaisen laivan auttamisesta oli päästy, lähtivät\nsuomalaiset maihin, niiden joukossa ylioppilas Stjerncreutz, Hjalmar\nHöök, Kellgren, Wetterhoff ja Schoultz tanssikemuja valmistelemaan ja\nvieraita kutsumaan. Valmistukset eivät olleet suuret.\n\nTanssisaliksi vuokrattiin suurin saatavissa oleva huone, vanha\ntavaramakasiini, jossa oli tasainen puulattia. Oven puoleiseen kulmaan\nasetettiin soittoniekkojen istuimiksi pari tyhjää tynnyriä,\nvastakkaiseen kulmaan pöytä ja sen päälle tynnyri kookospalmuviiniä,\nmuutamia pikareita, ämpärillinen makeita leivoksia ja pieni\npetroolilamppu, ainoa, joka oli saatavissa, ja viimein vastakkaiselle\nseinälle laitettiin penkki siten, että lankunpätkä asetettiin parin\npytyn päälle. Pari neekerinaista lakaisi huoneen tuota pikaa ja kaikki\noli valmista.\n\nKutsutut olivat pelkästään naisia, osittain mulatteja, osittain\nneekerityttöjä, mutta kaikki hienoa väkeä.\n\nKello seitsemän aikaan lähti _»Imperatorista»_ kaksi venettä,\nkumpaisessakin seitsemän poikaa hienosti puettuina: valkoinen paita,\nvalkoiset housut, silkkiliina kaulassa, hattu päässä ja kengät\njalassa.\n\nViuluniekat olivat herroja vastaanottamassa laivasillalla ja heidän\nsoittaessaan marssia, kulki joukko ruotuihin järjestyneenä\ntanssisaliin. Joukkoon liittyivät heti kutsuvieraat ja joukko\nuteliaita. Naisten puvut olivat moitteettomat: vaalea paita ja vyö\nvyötäröllä, kaulassa kaulakoristeita ja käsivarsissa ja säärissä\nkoristerenkaita. Ainoa, jolla oli jonkinlaiset kengät jalassa oli Mery\nde Luze, mutta sukkia ei hänelläkään ollut. Sen sijaan kultainen\npunnanraha kiilteli hänen rinnallaan.\n\nKavaljeerit ja naiset syleilivät toisiaan — niin oli siellä tapana;\nsitte juotiin tervetuliaismalja ja soittokunta soitti valssia. Joka\nluulee, etteivät nämä saaristolaiset osaisi tanssia, hän erehtyy. He\ntunsivat kaikki meidän tanssimme ja monta muuta tanssia lisäksi. Ja he\ntanssivat vilkkaasti, viehkeästi ja hyvässä tahdissa.\n\nKun viulut taukosivat soimasta, otettiin esiin käsirummut ja\nkastanjetit, jolloin alkoivat heidän kotimaiset tanssinsa, ja ne\nesitettiin sellaisella sulolla ja tulisella innolla, jota on mahdoton\nsanoin kuvata.\n\nNe naisista, jotka sillä kertaa olivat olevinansa kavaljeereja,\nkiinnittivät muutamassa silmänräpäyksessä helmansa niin, että ne\nmuodostivat jonkunmoiset pussihousujen lahkeet, ja niin oli muutos\ntapahtunut. Naisten tumma ihonväri vaikutti suomalaisten isäntien\nsilmissä jonkinlaiselta verholta, niin ettei alastomuutta\nhuomannutkaan.\n\nTanssin väliajoilla laulettiin ja nautittiin viiniä. König istui\nkahareisin tynnyrillä ja täytteli pikareita. Hyväntahtoiset\ntarjoilijapojat kantoivat viiniä kaikkialle. Ei kukaan, olipa mies tai\nnainen, saanut janoa kärsiä. Ainoastaan levähtämisestä oli huonosti\npidetty huolta. Makasiinin viereisessä kopissa oli kymmenkunta isoa\npumppua, ja neuvokkaasti kieritettiin ne sisälle, jotta niillekin sai\nistua.\n\nKatrillia johti ansiokkaasti Wetterhoff, ja sen aikana istuttiin\nasianhaarojen mukaan parittain pumppujen päällä. Huvittelu yhä\nkiihtyi häiriytymättä puoliyöhön asti, mutta silloin alkoi ilmestyä\nhäiritseviä välikohtauksia. Ulkopuolella oleva roskajoukko alkoi\nvaatia sisälle pääsemistä. Naisten sovintoon kehoittavat puheet ja\nmuutamat tuopilliset viiniä ylläpitivät rauhaa vielä jonkun tunnin\najan, mutta aamupuolella ulkona oleva joukko kävi vallattomaksi ja tuli\nväkisin sisälle. Syntyi yleinen ottelu ja hämmästyttävän voimakkaasti\nja urheasti naiset kahakassa auttoivat tanssikumppaneitansa.\nAnnettiin selkään molemmin puolin, mutta lopputulos oli ehdottomasti\nmeikäläisille edullinen. Rauhanhäiritsijät saatiin ajetuksi ulos.\nHuvitilaisuus yritti kuitenkin loppua nolosti sen kautta, että\ntanssihuoneen ainoan lampun lasi tuossa rytäkässä oli rikottu, ja kun\nlamppu oli savuamalla tahrinut tanssijat nokisiksi, niin se täytyi\nsammuttaa.\n\nSivukopissa olevan aukon kautta pääsi kuitenkin yksi neekeritytöistä\nulos hakemaan toisen lampunlasin ja pian olivat tanssiaiset taas\nuudessa vauhdissa, mutta jo tunnin kuluttua uusiutui sisääntunkijain\nväkirynnäkkö, ja hirvittävä kahakka teki lopun huvitilaisuudesta.\nMuutamat meidän sankarittaristamme voitettiin väkirynnäköllä ja\nvietiin pois väkisin. Kun kahakka tuli liian tuliseksi, niin toiset\npakenivat sivukopin luukun kautta. Sitä tietä katosi myöskin ihana\nMery.\n\nNaisten mukana katosivat myöskin rauhanhäiritsijät, jotka olivat\nheidän laillisia ihailijoitaan sekä muu joukko, johon kuului uteliaita\nja ahnastelijoita. He tyytyivät, kun saivat, mitä viinistä oli\njäljellä.\n\nMutta meikäläisillä oli vielä suorittamatta vaikea tehtävä.\nPaikkakunnan poliisi oli vienyt vankilaan kolme meidän parasta\nystäväämme, jotka oli vapautettava. Lyhyen neuvottelun jälkeen\npäätettiin rynnäköllä valloittaa vankila.\n\nPoliiseja oli 12, suomalaisia vain 11. Näiden joukossa oli kuitenkin\noikeita urhoja, sellaisia kuin Östman, Beckström ja puutarhuri.\n\nSiis aloitettiin kahakka.\n\nTaistelu tuli kiukkuiseksi, sillä poliiseilla oli aseina sapelit, kun\ntaas meikäläisistä muutamilla oli pelkät kepit, useimmilla ei edes\nniitäkään. Mutta rohkeutemme ja kestävyytemme avulla onnistui meidän\nosittain riisua aseista, osittain ajaa pakoon poliisikonstaapelit ja\nvapauttaa toverimme. Porilaisten marssia laulaen marssittiin veneille\nja mentiin laivaan.\n\nSen koommin ei menty maihin, sillä paikkakunnan komendantti kielsi\nkapteenia sallimasta maihinmenoa. Jos joku laivan päällystöstä\nsoudettiin rantaan, piti poikain veneessä odottaa hänen palaamistansa.\n\nTällainen asiain muutos ei »Imperatorin» miehistöä ollenkaan\nmiellyttänyt, mutta mielipaha sai ainoastaan alakuloisuuden leiman sen\nkautta, että yksin jääneet naiset tulivat rantaan heitä tervehtimään.\nJuuri ennenkuin laivassa piti nostaa ankkuri meidän lähteäksemme pois\n— kertoo Schoultz — sain soutaa kapteenin maihin. Muutaman ystävänsä\nseurassa silloin Mery de Luze juoksi rantaan veneen luo meitä\nkiittääksensä ja sanoaksensa jäähyväiset. Pahaksi onneksi kuitenkin\naaltojen mainingit sinä päivänä pauhasivat niin rajusti, että meidän\ntäytyi pitää vene loitolla laiturista, enkä minä sen vuoksi saanut\nedes puristaa Meryn kättä jäähyväisiksi. Töin tuskin taisin seisoen\nveneen tuhdolla, vastaanottaa häneltä pienen paketin, jonka hän\nkyykkysillään laiturilla minulle ojensi sanoen: »Muistoksi,\nsydämelliseksi muistoksi.» Jälkeenpäin tutkittuani paketin sisällystä\nhuomasin sen sisältävän nauhan, joka oli palmikoitu Meryn kauniista\nhiuksista. Muutama lentomuisku vielä ja siihen päättyi kuherruksemme,\nsillä kapteeni tuli takaisin ja astui veneeseen. Niin kauan kuin voin\nnähdä, seisoivat tytöt rannalla huiskuttaen meille jäähyväisiksi. Ja\nkun jonkun ajan kuluttua _»Imperator»_ lähti purjehtimaan, ja minä\nkäänsin kaukoputken maata kohden, näin vieläkin Mery de Luzen\nseisomassa laiturilla. Silkkimustat pitkät hiukset tuulessa hulmuten\nja ruusunpunainen paita painuen hoikkaa vartaloa myöten hän siinä\nseisoi kuin ikävää ilmehtivä kuvapatsas silmäyksillään seuraten meidän\npois rientävää prikiämme.\n\nMerimiehen elämään olivat suomalaiset jo tottuneet siinä määrässä,\nettä kilvan noustiin mastoihin, kun sellainen käsky annettiin. Matka\npäiväntasaajan luo ja sen toiselle puolelle kävi sangen hitaasti.\nVälistä oli niin tyyni ilma, ettemme päässeet liikahtamaan paikaltamme\nja niin kuuma oli, että olimme ihan nääntymäisillämme.\n\nEräänä päivänä huomattiin muutamia valaita ja kahdella veneellä\nkoetettiin päästä soutaen niitä lähelle. Se ei kuitenkaan onnistunut,\nsillä valaat menivät hyvää vauhtia vastatuuleen, joka yltyi uhkaavasti\nja toi mukanansa sumua ja sadetta. Paluumatka laivaamme tehtiin\nhyvällä tuulella purjehtien, ja kumminkin tulimme perille vasta illan\ntullessa. En ollut koskaan tuntenut itseäni niin tyytyväiseksi ja\nturvatuksi kuin jälleen astuessani rakkaaksi tulleen prikimme\nkannelle. Enkä suotta ollutkaan tyytyväinen, sillä ennenkuin olimme\nsaaneet veneemme ylös nostetuiksi ja kiinni sidotuiksi, oli jo\npilkkosen pimeä ja tuuli oli alkanut pitää ilkeätä ääntä laivan\ntaklauksessa ja köysissä.\n\nJos olisimme myöhästyneet tunninkaan ajan, niin varmaankaan emme\nmilloinkaan olisi saavuttaneet veden päällä uivaa kotiamme, sillä\nsilloin alkoi hirvittävä ja kauan kestävä myrsky, joka hillittömästi\najoi meidät länteen päin kohti Trinidad-nimistä autiota kalliosaarta\nRio Janeiron kohdalla, lähellä Etelä-Amerikan rannikkoa. Meidän\njuomavesi- ja polttopuuvarastomme olivat kokonaan loppuneet. Siitäkin\njuomavedestä, jonka Bremerhavenissa olimme ottaneet painolastiksi\nmuutamiin vanhoihin traanitynnyreihin ja joka nyt haisi iljettävän\npahalle, oli vain muutama ämpärillinen jäljellä. Aamun hämärtäessä\nolimme muutaman peninkulman päässä tuon synkän ja kolkon asumattoman\nsaaren tyvenellä puolella. Myrsky oli riehunut loppuun, taivas oli\nkirkas ja aamuaurinko valeli kultasäteitänsä leikillisesti aaltoilevan\nmeren pinnalle.\n\n\n\n\nV. TRINIDAD\n\n\nOli maaliskuun 31 päivä, kun tulimme Trinidad-saaren luo. Tahallamme\nolimme purjehtineet Atlantin-meren Amerikan-puoleista osaa,\nsillä päällystö ei vielä ollut päättänyt purjehdittaisiinko\nHyväntoivonniemen vaiko Kap Hornin ympäri. Asian ratkaisu riippuisi\nsiitä, millaiset pasaatituulet olisivat. Trinidad-saarelle päätettiin\nmennä maihin polttopuita ja juomavettä ottamaan.\n\n»Seiling Direction» nimisestä merimiesten käsikirjasta luettiin\npääasiallisesti seuraavat tiedot tuosta pienestä saaresta:\n\n»Saaren muodostaa melkoisen korkea, syvien rotkojen halkoma\nkallioryhmä, joka osittain on rapautunut; sillä ei ole mukavaa satamaa\neikä turvallista maihinnousupaikkaa, ei kasvillisuutta eikä juuri\nollenkaan vettä.»\n\nSelitys tästä saaresta oli tosin lohduton, mutta kumminkin päätti\nkapteeni Höök meidän tukalan tilamme tähden nousta maihin. Hän jätti\nlaivanpäällikkyyden ensimmäiselle perämiehelle, kapteeni Jakobsénille\nkäskien tämän risteilemään määrätyn matkan päässä maasta ja antoi\nlaskea vesille ja miehittää valaanpyyntiveneen.\n\nItse hän asettui venettä ohjaamaan ja miehistö, johon kuuluivat: 2:nen\nperämies, luutnantti Hjalmar Höök, ylioppilas Stjerncreutz, Ernst\nKellgren, merimies Sjöberg ja Schoultz (kertoja) laskivat komennon\nmukaan pitkät airot valtameren kirkkaan siniseen veteen ja soutivat\nreippaasti tuota salaperäistä saarta kohti. Parin tunnin kuluttua\nolimme saapuneet lähimpään rantaan. Mutta maihin nousu veneestä oli\nsillä kohdalla sula mahdottomuus, sillä ankaran myrskyn jälkeen kävi\nmaininki vielä rajusti ja ranta kohosi melkein pystysuoraan\nlevottomasta merestä. Kappaleen matkaa oikealle päin oli kuitenkin\njyrkässä kalliossa portaan tapainen pengermä niin korkealla veden\npinnasta, että ainoastaan laineiden korkeimmat harjat sinne\nylettyivät, ja muutamain kalliohalkeamain kautta näytti se olevan\njonkinlaisessa yhteydessä saaren huipun kanssa.\n\nTälle pengermälle kapteeni Höök päätti kavuta ylös, lähteäksensä\nsieltä jos mahdollista saaren sisäosiin tutkimusretkelle.\n\nHän teki suunnitelman ja se oli uhkarohkea; mutta meidän rohkeutemme,\ntarkan kuuliaisuutemme ja neuvokkuutemme ja ehkä suurimmaksi osaksi\nonnellisen sattuman kautta tuo suunnitelma osaksi onnistui. Me\nsoudimme ulospäin vähän matkaa ja laskimme veneen ankkuriin noin\nparinkymmenen sylen syvyydelle. Valaan pyydysnuora oli ankkurinuorana.\nSitten meni kapteeni Höök etukeulaan ja miehistö jaettiin siten, että\nkaksi sai nuorasta antaa perään ja kolme hiljaa ja varovasti soutaa\näkkijyrkkää rantapenkerettä kohden. Meidän piti laskea vene niin\nlähelle kuin suinkin silloin, kun maininki sitä nosti, ja sitten\nnopeasti temmata se takaisin, kun laine laski. Mutta laine nousi ja\nlaski useita syliä ja veden loiske ei likimainkaan ollut säännöllistä\nja hiljaista.\n\nTuon kuoloa uhkaavan yrityksen me teimme moneen kertaan yhä uudestaan,\njoskus jysähtäen kallion kylkeä vastaan niin kovasti, että veneen\nliitokset nasahtelivat ja joskus saimme veneeseen paljon vettä. Mutta\nkuinka kävikään, niin temppu viimein onnistui ja kapteeni Höök pääsi\nvoimakkaalla hyppäyksellä pengermälle. Ensimmäinen vaara oli ohitse ja\nnuoran avulla me hivutimme itsemme tarpeeksi kauas äkkijyrkästä\npenkereestä. Siellä valmistausimme kaikessa rauhassa paremmanpuoliseen\nkalastukseen sillä välin, kuin kapteeni Höök näkyi rohkeasti kiipeävän\nvaarallista äkkijyrkkää kalliota myöten ylös huimaavaa korkeutta\nkohti.\n\nKalastukseen ei meillä ollut suuriakaan valmistuksia. Pohjaonget\njaettiin miehille ja metallitapseilla varustettuihin koukkuihin\npantiin syötiksi pienet palaset suolaista läskiä. Ja sitten alettiin\nonkia.\n\nEpäillen katselimme toisiimme, kun yht'aikaa viskasimme koukkumme\nveteen, mutta melkoisesti hämmästyimme, kun kala hetikohta nykäisi\nonkea. Mutta samalla oli ongen tapsikin poikki. Kaloja emme saaneet\nainoatakaan päätä onkimalla. Nuo ahnaat kalat nousivat vedenkalvoon ja\nparveilivat sadoittain ympärillämme, valmiina sieppaamaan pois koukun\nongesta niinpiankuin pääsivät siihen kiinni.\n\nMutta lopputiliä läskin syömisestä ei vielä oltu tehty. Veneessä oli\nmeillä atrain, jossa oli monta tukevaa väkäpäistä piikkiä. Se oli\nkapteenimme tekemä mestarityö. Ja sillä me aloimme innokkaasti iskeä\nkalaparveen.\n\nTämä keino tepsi paremmin. Joskus saimme parikin yht'aikaa. Eikä\ntarvinnut ollenkaan käyttää mitään syöttiä, sillä syötiksi kelpasivat\nne kalat, jotka pääsivät riistäytymään irti atraimesta tai selvisivät\npelkällä naarmulla. Muutaman sekunnin kuluessa ahnaat toverit repivät\nne kappaleiksi ja söivät suuhunsa. Muodoltansa nuo kalat olivat\nmelkein lahnan näköisiä, mutta olivat vähän kapeampia ja tukevampia.\nSuomuksia niillä ei ollut, vaan sen sijaan niillä oli kaksi riviä\nkirkkaan valkoisia hampaita, jotka olivat ihmisen hampaiden kaltaiset.\nKalojen pituus oli melkein kyynärä ja väri ruskea, tumma-täpläinen. Ne\nolivat tavattoman väkeviä ja sitkeähenkisiä. Me pidimme niistä\nainoastaan kolme kalaa; muut viskattiin inhoten mereen toveriensa\nsyötäviksi. Kun näki niiden tavattoman ahnauden, niin sai sen\nkäsityksen, että jos ihminen olisi pudonnut mereen, niin ne heti\nolisivat hänetkin syöneet.\n\nSillävälin oli kapteeni Höök, turhaan yritettyään kiivetä vuoren\nkukkulalle, tullut takaisin penkereelle ja kutsui merkeillä venettä\nluoksensa. Monen rohkean yrityksen jälkeen meidän onnistui vapauttaa\nkapteenimme hänen vankeudestaan, mutta tämä luonnistui ainoastaan sen\nkautta, että hän epäonnistumisen uhalla rohkeasti hyppäsi pois\nkalliolta. Vene oli jo laskeutunut toista syltä, kun hän putosi alas\nensin veneen etukeulan nokkaan ja siitä suinpäin veneeseen. Hänen\ntutkimusretkensä oli ollut hyödytön.\n\nAnkkurimme oli tarttunut meren pohjaan niin lujasti, ettemme voineet\nsitä enää nostaa, sentähden jätimme sen ja rupesimme soutamaan pitkin\nrantaa löytääksemme sopivampaa maallenousupaikkaa. Jonkun tunnin\nsoudettuamme näimme avaran puoliympyrän muotoisen lahden. Tämä näytti\nkokonaisuudessaan kolkon ja synkän näköiseltä, sillä sitä ympäröivät\ntummat, monta sataa jalkaa korkeat äkkijyrkät kalliomöhkäleet. Mutta\ntuota kolkkoa näkyä pehmensi vaalea hiekkarannikko, joka oli ikäänkuin\nsovinnon rakentajana asettunut alinomaa taistelevan meren ja uhmaavan\nlujan ja jyrkän rantapenkereen välille.\n\nVeneemme käännettiin lahteen ja reippaasti soutaessamme se liukui\nhyvää vauhtia rantaa kohti, jota valaisi jo korkealle taivaan laelle\nnoussut aurinko. Kuta lähemmäksi tulimme, sitä miellyttävämpänä ranta\nhoukutteli puoleensa, mutta rajummin nousi ja laski myös meren povi ja\njättiläiskokoiset vuorenrinteet näyttivät ikäänkuin varoittavan: »älä\ntule tänne, muukalainen, jos henkeäsi ja vapauttasi pidät arvossa!»\n\nMutta niinkuin usein elämässä hymy pääsee voitolle, niin mekin\nsoudimme edemmäksi pitämättä lukua siitä, miten kävisi. Kun tulimme\nlähemmäksi rantaa, niin meitä tervehti parvi kyyhkysen muotoisia\nkalalokkeja. Äänettöminä ne liihottelivat meidän ympärillämme ja\nlaskeusivat täydellä luottamuksella istumaan mikä päähämme, mikä\nkäsivarrelle tai airolle ja missä vain sijaa löysivät.\n\nNäin ystävällinen vastaanotto tuntui erittäin miellyttävältä, mutta\nmonta tuntia soudettuamme oli meille tullut kova nälkä ja\ntyydyttääksemme nälkäämme, jahka pääsisimme maalle, pyydystimme ja\ntapoimme muutamia näistä miellyttävistä linnuista.\n\nSäikähtäen meidän julmuuttamme tai jostakin muusta syystä linnut\njättivät meidät, kun tulimme lähelle rantaa. Sen sijaan huomiomme\nkiintyi paljon tärkeämpään seikkaan. Meren maininki muuttui jyrkäksi\nja levottomaksi sekä toisenväriseksi. Iloisen mielialan sijaan tuli\nhuolestunut totisuus. Aavistelimme jo hengenvaaraa. Jokainen tarttui\nlujemmin airoonsa ja kiinnitti katseensa tarkkaavasti ja\nluottamuksella kapteeniin, joka järkähtämättä kuin vaskinen kuvapatsas\nperää pitäen ohjasi venettä suoraan maata kohti. Sinisenvihreä,\njyrkästi kohoava aalto nosti veneen huimaavan korkealle, veti sen\njälkeen syvyyttä kohti niin syvälle, ettei vuoria enää näkynyt. Ja yhä\nuudelleen korkeuteen ja taasen syvyyteen viskeli meitä aalto, joka\nmuuttui väriltään ja hahmoltaan yhä peloittavammaksi. Vielä oli airo\nkädessäni, ja vakuutettuna siitä, että nopea eteenpäin soutu oli ainoa\npelastuksemme, varustausin lujasti tempaamaan airollani ja katseellani\ntahdoin kapteenille ilmaista: minä ymmärrän ajatuksesi, luota minuun!\n\nTuossa hän vielä seisoi minun mielestäni entistään ylevämpänä ja\nkorkeampana, mutta hänen päättävässä katseessansa ei enää loistanut\ntoivo, vaan hän näytti ohjaavan suoraan kuolemaa kohti.\n\nTuskin oli tämä ajatus syntynyt aivoissani, kun jo uusi aalto nousi\nsyvyydestä. Se oli valtavan suuri ja hirvittävä majesteettisessa\nkoossansa, koristettuna loistavilla helmillä ja hopeanhohtoisilla\nvaahtonauhoilla. Kuohuen ja väristen se nousi pystyyn veneen alla,\nheti sen jälkeen murtuen vaahdoksi ja paiskaten meidät veneinemme alas\nhirvittävään hautaan. Viimeiseen asti oli vene pysynyt oikealla\nsuunnalla ja aallon mukana se meni nyt nurinniskoin. Minun viimeinen\najatukseni oli: tämä oli taitavasti tehty temppu, mutta se ei\nonnistunut. Tähän ajatukseni juoksu katkesi, minä menin tainnoksiin.\n\nKun tulin tajuihini, käsitin ensiksi, että olin pimeässä. Heti\najattelin, että nyt oli elämäni loppu käsissä. Ajatukseni tuli\ntavattoman nopeaksi. Silmänräpäyksessä koko elämäni juoksu kaikkine\nvähäpätöisine yksityisseikkoinensa kulki ohitseni.\n\nEn tuntenut yhtään kuolemanpelkoa, mutta mielestäni tuntui ikävältä,\nettä elämä loppuisi niin pian. Ja kun ajattelin, että kotona olevat\nomaiset eivät saisi tietoa minun kuolemastani, vaan vuosikausia\nolisivat pelon ja toivon vallassa kohtalostani, niin tulin hyvin\nsurulliseksi.\n\nMutta vesi ahdisti rintaani ja keuhkot vaativat ilmaa. Tuntui\ntuskallisen raskaalta. Kerta toisensa jälkeen olin hengittämäisilläni,\nmutta ymmärrys käski kestämään ja odottamaan viimeiseen saakka, mikä\nolisi ainoa pelastuskeino. Vielä muutama silmänräpäys, jonka kuluessa\nvaihtelivat toivo, heikkous ja epätoivoinen taistelu — sitten kohosin\nveden pinnalle ja sain hengittää ilmaa. Se oli vain lyhyt henkäys.\nSeuraavassa silmänräpäyksessä syöksi hirvittävä aalto ylitseni.\nAjatukset eivät enää koskeneet menneitä, vaan katselivat loppua kohti,\nsillä hengittämisen tarve oli vastustamaton.\n\nMutta nytkin, kun vastustuskykyni oli murtunut, onnistui minun jälleen\nvetää syvä ja virkistävä henkäys. Sitten taas samaa taistelua hengen\nsäilyttämisestä, mutta taistelua ei kestänyt enää kauan. Joka kerran\nkun kohosin veden pinnalle sain vetää useamman henkäyksen ja viimein\ntunsin jalkojeni ulottuvan pohjaan. Silloin taas elpyi toivo ja\nrohkeus kasvoi. Suuri aalto oli viskannut minut koko joukon lähemmäksi\nrantaa, mutta jätti minut siihen ja syöksi kovalla pauhulla loivaa\nhietikkorantaa ylöspäin. Sen verran kuin kykenin, koetin päästä sen\njäljestä ylemmäksi. Ja kun aalto syöksyi takaisin entistä\npeloittavampana ja hiekan sekaisena, niin minä kyykistyin, jotten sen\nsuuren painon alla musertuisi ja jälleen menisi syvyyteen. Näin minua\nsuuret aallot viskelivät edestakaisin; välistä toivottomana\npelastuksesta, toisen kerran toivoen pelastuvani, mutta aina samoja\ntemppuja tehden onnistui minun viimeinkin päästä kuivalle maalle.\n\nTaistellessani pelastumisestani näin usein toverien päitä, käsivarsia\ntai jalkoja kohoavan aalloista ja jälleen vaipuvan veden alle. Kaikki\ntoverit pääsivät kuitenkin onnellisesti maalle. Hetkisen myöhemmin\nnäimme veneenkin kumma kyllä muutaman kymmenen sylen päässä\nsivullapäin siitä, missä me olimme päässeet maalle. Se oli kulkenut\nvaarallisimpien rantatyrskyjen lävitse ja nyt sitä laineet viskelivät\nsinne tänne rannan vierellä. Meidän voimakas kapteenimme oli kuitenkin\nainoa, joka sellaisessa uupumuksen tilassa maallepääsemisen jälkeen\nvielä kykeni veneestäkin huolehtimaan. Hänen kehoituksistaan me\nriensimme pelastamaan veneemme särkymästä. Sepä ei ollutkaan mikään\nhelppo tehtävä, sillä päästäksemme veneeseen käsiksi täytyi meidän\ntunkea läpi soransekaisen veden läikkeen, joka joskus kohahti\npäittemme yli.\n\nVimmattujen ponnistusten jälkeen onnistui meidän viimein saada\nsurkeasti ruhjottu veneemme niin ylös maalle, että se tavallisissa\nolosuhteissa oli turvassa. Pelastetuiksi saimme vielä muutamia airoja\nja valaanpyyntinuoran sekä vesilekkerimme. Viimemainittu oli melkein\ntyhjä; kalat, linnut ja kaikki muut varustukset olivat menetetyt,\nlukuunottamatta paria pippurijuurta, jotka kapteeni oli ottanut\nmukaansa istuttaaksensa ne saarelle. Kun olimme pelastaneet mitä\npelastettavissa oli, oli aurinko jo laskenut liki mailleenmenoa. Alkoi\npuhaltaa niin viileitä tuulenhenkäyksiä, että tunsimme tarvitsevamme\ntulta lämmitelläksemme. Silloin tuli aika puuha etsiessä minun\ntulitikkujani, jotka heti pelastumisen jälkeen olin asettanut\nkuivamaan polttavan kuumalle hietikolle. Tuskin milloinkaan on ollut\nuutterampia aarteenetsijöitä kuin me sillä kertaa, ja meidän\nonnistuikin löytää kaivatut tikut.\n\nTuulen ajamia puita, jotka tuotapikaa koottiin, ladottiin nyt\nhuolellisesti valkean sytyttämistä varten. Kahdesti niiden\nsytyttäminen jäi onnistumatta, kun tuuli puhalsi tulen sammuksiin,\nmutta viimeisellä minun kolmesta tulitikustani saatiin tuli syttymään.\nMainitsemista ansaitsee, millä tavoin se onnistui, vaikka se\nnäyttääkin vähäpätöiseltä sivuseikalta. Kapteeni Höök näet siinä\nosoitti erikoista toimekkuutta. Hän pisti ison tukon hienoja lastuja\navatun paitansa rintamuksen sisäpuolelle ja sanoi minulle:\n\n»Sytytä nyt, poika, mutta tee se maltillisesti, sillä nyt on\nhengenpelastus kysymyksessä!»\n\nMinä kyykistyin hänen eteensä, ja toverit olivat asettuneet piiriin\nmeidän ympärillemme. Käteni vapisi, kun raapasin tulen tikulla ja\nsytytin lastut. Liekki leimahti ja loisti kirkkaasti. Minä odotin,\nettä kapteeni olisi sytyttänyt puurovion, mutta hän ei pitänyt\nkiirettä. Vasta sitten, kun hänen koko povensa oli kärventynyt, asetti\nhän sytykkeet lastukasan ja puiden alle, jotka heti syttyivät\niloiseksi valkeaksi valaisten punaisella valollaan vankilamme seinän\ntumman juuren.\n\nKuun noustessa meidän ympäristömme sai kammottavan näön. Melkein\npystysuoraan nousi kallioseinä ympärillämme, monta sataa jalkaa\nkorkealle, päättyen ylhäällä ihan suoraan reunaan, ja sulki kovaan\nsyliinsä puoliympyrän muotoisen merenlahden, jossa oli ainoastaan\nsisimmässä pohjukassa muutaman kymmenkunnan sylen levyinen\nhiekkarannikko. Tämä vuoriselänne yhdisti toisiinsa kaksi merestä\nkohoavaa jättiläiskokoista keilaa. Paitsi näitä oli vielä merelle päin\nikäänkuin vartijoina rivi matalampia kallionhuippuja, joiden välillä\noli aaltomaisesti laskehtivia muureja. Päämuurin äärimmäisiä kärkiä\nyhdisti kaaressa kulkeva jono vedenalaisia kareja, joiden yli\nvaltameren tavattoman korkeat aallot hyökkäsivät monen sylen\nkorkuisina ukkosen tapaisella jyminällä.\n\nTämä hirvittävä vankila kävi vieläkin synkemmäksi sen takia, että me\nolimme janoissamme, nälissämme ja uuvuksissa ponnistuksista sekä\npuolialastomina. Useimmat meistä olivat lakittomia ja muutamilla ei\nollut kenkiäkään jalassa.\n\nJonkun ajan kuluttua auringonlaskun jälkeen tuli näkyviin joukko\nmaakrapuja, jotka elivät maanalaisissa käytävissä. Ne olivat väriltään\nkeltaisia, ruumis pyöreä ja latuskainen, noin kolmen tuuman levyinen,\nja kulkivat kuudella jalalla, joissa oli suuret terävät kynnet, ja\nniillä ne vaatteidenkin lävitse tekivät verihaavoja. Niin rohkeita ne\nolivat, että aina piti olla varuillaan karkoittaakseen niitä luotansa.\nNälkämme tyydyttämiseksi koetimme paistaa niitä hiilillä, mutta näin\nvalmistettuina niillä oli niin inhoittava maku, ettemme mitenkään\nvoineet niitä nauttia.\n\nSaadaksemme paremmin olla rauhassa noilta häpeämättömiltä matelijoilta\nja pysyäksemme lämpiminä teimme niitä vastaan oikeita hävitysretkiä ja\nvetäydyimme sitten lähemmäksi tultamme ja peitimme itsemme auringon\nkuumentamalla hiekalla.\n\nSeuraavan päivän aamunkoitossa aloimme korjailla venettämme, jotta se\nolisi kunnossa, jos meren tyrskyt myöhemmin asettuisivat. Joka\npaikassa, missä naulat eivät olleet välttämättömän tarpeelliset, ne\nvedettiin ulos ja lyötiin siihen, missä niitä parhaiten tarvittiin.\nSillä tavoin ja purkamalla valaanpyyntinuoraa tilkkeeksi saimme veneen\njotakuinkin kuntoon. Sillävälin oli Stjerncreutz vuoren halkeamaa\nmyöten kiivennyt ylempänä olevalle penkereelle. Siellä hän oli koonnut\nkourallisen harmaankirjavia papuja, jotka hän meille jakeli.\n\nKapteenin luvalla läksimme matruusi Sjöberg ja minä keräämään enemmän\npapuja, ja kahden vuorokauden paastoamisesta johtuva nälkä teki pavut\nmielestämme varsin maukkaiksi. Pian olimme vuoren halkeamasta\nlöytäneet niitä kosolti, niistä söimme itse osan ja lopun veimme\ntovereille. Muut kaikki söivät halukkaasti, mutta kapteeni ja\nStjerncreutz niitä inhosivat.\n\nLaiva oli sillävälin ankkurissa niin kaukana saaresta, ettei sieltä\nvoitu nähdä, miten vene oli maalle saapunut. Päivä kului laivalla\nodottaessa miehiä takaisin, yö ja seuraava päivä samoin, ilman että\nmaalta saatiin mitään tietoja. Silloin ensimmäinen perämies kapteeni\nJakobsén päätti jättää laivan päällikkyyden tynnyrintekijä\nMickelsonille, joka oli ollut mukana valaanpyyntiretkellä Ohotan\nmerellä sekä harppuuninheittäjänä että venheenohjaajana ja\npäällysmiehenä.\n\nSoutajinaan viisi reipasta yhtiömiestä lähti kapteeni J. laivasta.\nKauan he soutelivat saaren rannikkoa pitkin ison matkan päässä maasta\nja näkivät viimein kaksi miestä, jotka viittauksilla koettivat estää\nheitä tulemasta lähemmäksi. Meren kohina esti kuulemasta, mitä he\nhuusivat. Hyvät neuvot olivat nyt kalliit. Viimein veneessä olijat\nsitoivat kaksi valaanpyyntinuoraa peräkkäin, yhteensä 400 syltä\npitkältä, vesitynnyri sidottiin nuoran päähän ja laskettiin laineiden\nkuljetettavaksi rantaan. Tynnyrin sisään oli pantu paperia ja\nlyijykynä. Maalla olijat heti hoksasivat, mikä oli tarkoitus. He\nkirjoittivat paperiin tiedonantoja, ja kun vesitynnyri nuoralla\nvedettiin merentyrskyjen lävitse takaisin veneeseen, saatiin siellä\ntietää, että laineiden tyrsky oli kaatanut ja vahingoittanut heidän\nveneensä, että kaikki olivat joutuneet veden varaan, ja kaikki\nruokavarat ja ampuma-aseet menneet hukkaan. Töin tuskin olivat miehet\npäässeet maalle, jonne venekin oli joutunut. Kumppaneita pyydettiin\nheti palaamaan laivaan ja panemaan ruokavaroja, nauloja, laivan\ntilkkeitä y.m. tynnyriin, jonka vesi ja tuuli toisivat maalle, sillä\ntoverit olivat ihan nälkiintyneitä.\n\nLaivasta tulleet huomasivat mahdottomaksi nousta tällä paikalla maihin\nja soutivat takaisin laivaan, joka oli saaresta muutaman\nmeripeninkulman päässä.\n\nKun vene oli kadonnut maalla olevien näkyvistä, kokoonnuimme tulen\nääreen neuvottelemaan. Pitkää neuvottelua ei tullut, sillä asia oli\nselvä. Näiden tyrskyjen lävitse emme ikinä voisi tunkeutua ulos\nmerelle. Yksimielinen päätöksemme sentähden oli kiivetä\nvuorenharjanteen yli etsiäksemme saaren vastakkaiselta puolelta\nmaallenousupaikkaa. Siihen tuumaan ei kuitenkaan ryhdyttäisi,\nennenkuin olimme koonneet puita tulen virkistämiseksi sitä tapausta\nvarten, että meidän olisi pakko tulla takaisin.\n\nSitä tehdessä Sjöberg ja minä äkkiä tunsimme päänhuimausta ja\nrupesimme ylenantamaan rajusti. Vähän ajan kuluessa me tulimme niin\nheikoiksi, ettemme enää jaksaneet nousta seisoalle.\n\nKun meidän tilassamme ei näyttänyt tulevan parannusta, päättivät\ntoverit tällä kertaa jättää meidät yksikseen mennäksensä tehtyä\nsuunnitelmaa toimeenpanemaan, mutta vakuuttivat varmasti tulevansa\ntakaisin meitäkin pelastamaan, jos vain löytäisivät jonkin\npelastuskeinon. Meidän mielestämme oli järjetöntä estää heitä\nlähtemästä, ja kun me itse luulimme kuolevamme, niin me kehoitimme\ntovereita kiiruhtamaan pelastaakseen oman henkensä.\n\nSiitä vähäisestä vesimäärästä, jota Stjerncreutz kantoi kaulassaan\nruutisarvessa, he kaatoivat Sjöbergille ja minulle osan sumutorveen,\njonka pää oli tulpalla tukittu. Sitten he sanoivat veljelliset\njäähyväiset ja lähtivät matkalle.\n\nIltapuolella, kun aurinko laskeusi vuorten taakse ja tuli vähän\nviileämpi, tunsimme itsemme virkeämmiksi. Minä olin vähän paremmissa\nvoimissa ja ryömin veneen luo, toin sieltä vesiastian, josta me\nvuorotellen joimme muutaman pisaran sillä kostuttaaksemme kuivaa\nkieltämme. Eihän juoma oikeastaan ollut vettä, sillä se oli mustaa\nkuin kirjoitusmuste ja maistui ruudille, mutta sillä oli ihmeellisen\nvirkistävä vaikutus. Jonkin ajan kuluttua olimme jo siksi paljon\nreipastuneet, että kykenimme istumaan. Terveyden mukana palasivat\nvoimat ja elämänhalu. Minä rupesin houkuttelemaan Sjöbergiä, että me\nlähtisimme seuraamaan toisten jäljessä. Viimein hän suostui, vaikka\nluuli sitä hyödyttömäksi.\n\nEnsin laahustimme tulen luo, johon lisäsimme puita voidaksemme\nlämmitellä, jos meidän täytyisi palata takaisin, ja sitten me vuoroin\nastuen vuoroin ryömien aloimme seurata kumppanien jälkiä. Tavattomien\nponnistusten jälkeen tulimme kappaleen matkaa jyrkkää rinnettä myöten\nylemmäksi ja kuulimme vähän matkan päästä edempää valituksia. Äänestä\ntunsimme, että siellä oli Hjalmar Höök. Me arvasimme, että hän samoin\nkuin mekin oli sairastunut papujen syömisestä, ja koetimme jouduttaa\nylöspäin kiipeämistämme. Tultuamme hänen luoksensa ilahtui mielemme,\nkun emme enää olleet vain kaksin ja asetuimme hänen viereensä,\npäättäen kaikki kolme kuolla yhdessä.\n\nMutta pian saimme kokea, ettei tämä paikka ollut sellainen, että siinä\nolisi saanut edes rauhassa kuollakaan; sillä lukemattomat maakravut\nympäröivät meidät valmiina käymään kimppuumme heti kuin pysyimme\nliikkumattomina.\n\nVaikka Hjalmar Höök oli meistä enimmän sairas, oli hän tavattomasti\nvihoissaan noille iljettäville, ryömiville syöpäläisille ja hosui\nympärillensä kuin vimmattu. Mutta kuinka olikaan, niin hänkin alkoi\ntuntea voivansa paremmin ja päätimme kiivetä vielä eteenpäin.\n\nUupumuksen, pimeän ja hankalan maanpinnan vuoksi kulkumme edistyi\nmelkein vain tuuman erältään. Missä mahdollista oli, siinä lepäsimme\nminuutin ja sitten jälleen eteenpäin. Olimme siten jatkaneet matkaamme\nkenties tunnin ajan, kun taas kuului voihkimista ja valitusta. Siellä\noli Kellgren, joka myöskin kärsi tuskia syömiensä papujen tähden.\nVälimatka hänen luoksensa ei ollut kuin parikymmentä syltä, mutta kun\nme olimme niin voimattomassa tilassa, kesti ison aikaa, ennenkuin\njaksoimme raahautua hänen luoksensa. Suuresti hänkin ihastui meidän\nsaapuessamme hänen luoksensa, mutta pelastuksen mahdollisuudet eivät\nsiitä parantuneet.\n\nEihän nyt enää ollutkaan kysymys pelastumisesta; olimme jo selvillä\nsiitä, että kuolisimme, mutta olimme myöskin hyvillämme tietäessämme,\nettemme jäisi kukin aivan yksin kuolemanhetkellä.\n\nLähes puoliyöhön asti olimme täten istuneet aloillamme, kun kuulimme\nkapteenin ja Stjerncreutzin äänet yhä lähempää. Ilmoittaaksemme\nläsnäolomme me silloin aloimme huudella sen verran kuin kuivat\nkurkkumme sallivat. He tulivat pian luoksemme ja sanoivat, etteivät he\nolleet jaksaneet nousta jyrkkää rinnettä ylöspäin, mutta jonkun matkan\npäässä siitä, missä nyt olimme, olivat he kumminkin löytäneet\nvuorenrotkon, joka kyllä oli jyrkkä, mutta sitä myöten oli mahdollista\nlaskeutua alas toiseen lahdelmaan.\n\nUseimmat meistä — kertoo Schoultz edelleen — minäkin niiden joukossa,\nolimme haluttomat kokemaan enää tämän enempiä vaivoja, mutta kapteeni\nHöök, joka ei ollut sairas ja joka luonteeltaan oli meistä\ntoimellisin, ei antanut perään, vaan kehoitteli ja houkutteli meitä,\nkunnes suostuimme yrittämään.\n\nMe lähdimme liikkeelle, kun olimme virkistäneet kielemme viimeisillä\npisaroilla Stjerncreutzin ruutisarvessa olevasta sotkusta. Kulkumme\noli verrattain helppoa, osittain sen vuoksi, että lepääminen ja yön\nviileys oli meitä virkistänyt, osittain siksi, että tiemme oli\njotakuinkin tasaista ja kuunvalon valaisemaa.\n\nKun tulimme edellämainitulle vuorenrotkolle, syntyi väittelyä siitä,\noliko mahdollista laskeutua alas sitä myöten, ja lopputulokseksi tuli,\nettä meitä oli kaksi eri puoluetta, toisessa Höök-veljekset ja\nKelleren, toisessä Stjerncreutz, Sjöberg ja minä. Edelliset alkoivat\nlaskeutua alas, mutta me toiset käännyimme takaisin tulen luo.\n\nMeidän alaslaskeutumisemme kävi tavattoman raskaaksi ja vaikeaksi.\nLuultavasti olimme palanneet takaisin toista tietä kuin olimme\nnousseet vuoren päälle. Maaperä, jota astuimme, oli murenevaa ja\nrapautunutta vuorta, joka harvoin tarjosi kiinteää jalansijaa, mutta\njokaisella askeleella mureni ja sortui alas. Kaiken vastoinkäymisen\nlisäksi kuu peittyi pilviin ja tuli pilkko pimeä. Stjerncreutz, joka\nmeistä oli parhaiten voimissaan, kulki edellä, mutta Sjöberg ja minä\nolimme liian heikot pysyäksemme hänen rinnallaan. Vaikka hän meitä\nodotteli, niin jäimme hänestä yhä enemmän jäljelle ja pian emme\nhänestä enää mitään kuulleet. Kuta alemmaksi tulimme, sitä\nepäedullisemmaksi kävi maan pinta. Usein kompastuimme tai kaaduimme\ntaikka luistimme alas soran ja kivien seassa.\n\nTällaisten mäenlaskujen vuoksi jouduimme alas jotenkin pian. Ranta oli\njo likellä, kun Sjöberg käyden toisten edellä kadotti jalansijan ja\nluisti alamäkeä mukanansa koko vieremä kiviä ja soraa. Minä huusin\nhänelle niin lujasti kuin jaksoin, mutta en saanut mitään vastausta.\n\nKauan olin epätietoinen siitä, minkä tien valitsisin, mutta sitten\nmielestäni oli parasta seurata Sjöbergin viitoittamaa uraa, sillä\narvelin, että hän oli puhdistanut tien. Se oli niin jyrkkä, että minun\ntäytyi asettua selälleni ja luistaa alas onnenkaupalla. Yritys\nonnistui oivallisesti, silloin tällöin vain matkaa hillitsi jokin\nvähäinen ulospäinpistävä kallionkieleke. Kauan en vielä kuitenkaan\nollut luistanut, ennenkuin jysähtäen seisahduin eräälle isommalle\npenkereelle. Sen reunalta koettelin varovasti eteeni jalallani ja\nhuomasin kauhukseni olevani äkkijyrkän partaalla. Pudottaessani alas\npieniä kiviä kuuluivat ne katoavan pohjattomaan syvyyteen. Sillä\nhetkellä nousi mieleeni kauheita aavistuksia Sjöbergin kohtalosta.\nTahdoin huutaa hänelle, mutta en saanut kurkustani pakotetuksi muuta\nkuin tuskin kuuluvia käheitä kuiskauksia.\n\nTähän asti olin ponnistellut eteenpäin ainoastaan sen vuoksi, etten\njäisi erilleni tovereistani, mutta tämän kuilun partaalla valtasi\nminut kauhu ja itsesäilytysvaistoni pani minut toimimaan.\n\nVarovasti käännyin niin, että kasvoni olivat kallioon päin ja rupesin\ntarkoin tutkimaan paikkaa ympärilläni. Yläpuolellani oli kallio niin\njyrkkä ja tasainen, etten terveenäkään olisi voinut kiivetä sitä\nmyöten ylöspäin; mutta ilokseni huomasin, että penger vähän kohoten\njatkui vasemmalle päin. Tätä myöten ryömien tulin jälleen\njyrkänteelle, joka kaikeksi onneksi ei ollut sen korkeampi, kuin että\nilman vaaraa voin laskeutua sitä myöten alas. Tällä tavoin olin\nsaapunut samaan rotkoon, jota myöten olimme nousseet vuoren laelle.\n\nVielä vähän matkaa tukalaa kulkua ja olin päässyt rantaan. Tulen\nluokse, joka leimusi korkealle, oli tuskin sataa syltä, ja sen ääressä\nnäin ilokseni kahden ihmisen liikkuvan. Perille tullessani tunsin\nihmeekseni Stjerncreutzin ja Sjöbergin, jotka vuorotellen ryyppäsivät\nvesilekkeristä. Luulin, että he joivat suolaista merivettä ja varoitin\nheitä, mutta he vastasivat: »Juo, juo, se on suolatonta vettä.»\nSilloin minäkin hyökkäsin lekkerin kimppuun ja join sen aukosta.\nTosiaankin, se oli raitista ja hyvää juomavettä. Minä join juomasta\npäästyänikin ja nautin niin, että sitä on mahdotonta kuvata. Ja kun\nolin tyyten sammuttanut janoni, tunsin itseni kuin toiseksi ihmiseksi,\nminua ei enää vaivannut nälkä eikä jano. Saatoin hengittää ja puhua\nkärsimättä enää tuskia. Ja silmäluometkin, jotka äsken töin tuskin\nsain liikkumaan kuivuneiden silmäterieni yllä, alkoivat vähitellen\nräpytellä esteettömästi.\n\nKun kyselin, mistä toverini olivat löytäneet vettä, ilmoitti Sjöberg,\nettä hän liukuessaan alas vuorelta oli mennyt tainnoksiin, mutta aivan\nihmeteltävä onni seurasi häntä, sillä hän osui erään kallion\nalapuolelle, jolta puro loristen virtasi alas. Herätessään tajuihinsa\nhän tunsi kasvoillensa vihmovan vettä, jonka pelkkä kosketuskin riitti\npalauttamaan toiminnanhalun. Hän asettui niin, että vesi tuli hänen\nsuuhunsa, kasvoille ja rinnalle. Virkistyttyään hän meni veneelle,\notti sieltä vesilekkerin ja täytti sen vedellä, jotta voisi meidän\npalatessamme virkistää meitä tuolla suloisella juomalla.\n\nJuotuamme melkein liiaksikin kaivoimme itsemme hiekkaan tulen\nläheisyyteen viimeinkin levähtääksemme kärsimysten ja vaivannäköjen\njälkeen.\n\nToverit nukkuivat pian, mutta minä en saanut unta, jonka tähden otin\nesille muistiinpanokirjani ja aloin siihen kirjoittaa kertomusta\nseikkailustamme siltä varalta, että jos kuolisimme nälkään, ihmiset,\njotka mahdollisesti vastedes tulisivat tälle saarelle, minun\nmuistiinpanoistani saisivat tietoa kohtalostamme. Nämä muistiinpanot,\nsamoin kuin monet muutkin, hävisivät myöhemmin sattuneessa\ntulipalossa.\n\nAamun sarastaessa olimme kaikki nousseet ja rupesimme tarkastelemaan\nympäristöä. Silloin kummastellen huomasimme, että meren tyrskyt olivat\nmelkoisesti laimentuneet, eräässä paikassa niinkin paljon, että meistä\nnäytti mahdolliselta soutaa niiden lävitse, jonka tähden yritimme\ntyöntää veneen vesille. Se ei meille kuitenkaan onnistunut, vaikka\ntoimimme käytännöllisesti ja ponnistelimme viimeisetkin voimamme.\n\nLohduttomina laskeuduimme taas levolle. Mutta rohkeutemme masentuessa\nalkoivat nälän tuskat jälleen kalvaa. Mutta siinäkin saimme pikaisen\njos kohta vähäisen huojennuksen. Vuorilta tuli lentäen pieniä\nvalkoisia pääskysen kaltaisia, mutta pienempiä lintuja, jotka\npakkasivat istumaan meidän päällemme. Silloin varustimme kepit\nkäteemme ja onnistuimme lyömään niistä muutamia (3—4) hengiltä.\n\nLintujen ruumiit olivat tuskin pikkusormen puolikasta suuremmat. Ne me\npaistoimme hiilistöllä ja söimme. Oikeastaan tämä ateria vain ärsytti\nruokahaluamme, mutta kun tiesimme, että ruumiimme joka tapauksessa oli\nsaanut ravintoa, rauhoituimme melkoisesti.\n\nVähän auringonnousun jälkeen kuului ylhäältäpäin merkinanto. Siellä\noli kapteeni Höök, joka toi iloisia uutisia. Hän oli seuralaisinensa\nkulkenut onnellisesti vuoren rotkoa myöten toiselle lahdelle ja siellä\nhänen oli yönaikaan onnistunut pyydystää suuri merikilpikonna ja\nsitäpaitsi hän oli löytänyt pesän, jossa oli useita satoja kilpikonnan\nmunia. Munia syömällä he olivat tyydyttäneet nälkänsä. Vettä he olivat\nmyöskin löytäneet runsaasti.\n\nKapteeni Höökin aikomus oli ollut saada meidät mukaansa toiseen\nlahteen, mutta kun laineiden tyrsky täällä oli asettunut, niin\npäätimme täältä käsin yrittää veneellä ulos ranta-aallokosta ja\ntoiselta paikalta, joka oli vaaraton, hakea toverit ja sitten palata\ntakaisin prikiin.\n\nEi ollut helppoa panna toimeen tätä päätöstä, kun voimamme olivat niin\nsurkeasti uuvuksissa, mutta nälän tunne ja pelastumisen toivo virkisti\nmeitä sen verran, että rohkeasti ryhdyimme toimeen.\n\nEnsimmäinen tehtävämme oli vetää vene noin parikymmentä syltä\nsivullepäin. Se saatiin suoritetuksi suurin ponnistuksin. Sitten\nsuunnattiin veneenkeula kohtisuorasti hyökylaineita vastaan ja airot\n»piikattiin» jyrkästi. Airojen piikkaamiseksi sanovat merenkulkijat\nsitä tapaa, että airo asetetaan hankaan ja kädensija veneen laidan\nsisäpuolelle tehtyihin loviin alas, niin että airojen lavat ovat\nkorkealla vedestä. — Sitten miehet riisuivat saappaansa ja muut sillä\nkertaa vähemmin tarpeelliset vaatteet, ja kaksi miestä asettui\nkummallekin puolelle venettä. Näiden varustusten jälkeen kapteeni\nantoi seuraavat ohjeet: »Kun minä huudan: Nyt! silloin kaikki\nlykkäämme venettä niin pitkälle laineitten lävitse kuin jaksamme,\nhuolimatta siitä vaikka vesi hulahtelisi päittemme ylitse; sitten\nhyppäämme veneeseen ja soudamme kaikin voimin, kunnes pääsemme\ntyynemmälle vedelle, siellä sitten voimme levätä.»\n\nMerkinanto-komento kuului ja me syöksyimme esiin. Neljä eri kertaa\nyrityksemme epäonnistui ja aalto paiskasi meidät takaisin maalle, vene\nvettä täynnä reunoja myöten, mutta viidennellä kerralla murtauduimme\nlaineen lävitse. Silloinkin oli aivan täpärällä, ettei vesi meitä\nviskannut takaisin, sillä soutumme oli hyvin voimatonta ja sitä paitsi\nkaksi miestä lakkaamatta teki työtä veneen tyhjentämiseksi vedestä,\njolloin minun pitkävartiset saappaani saivat toimittaa vesiäyskärin\nvirkaa.\n\nOnneksemme oli melkein tyven; ainoastaan heikkoja tuulenhenkäyksiä\npuhalsi joskus maalta päin. Hitaasti ja hiljaa vene kulki kaukaista\npäämääräämme kohti. Ilman kapteeni Höökiä emme olisi koskaan\ntulleet perille. Hän oli väkevämpi kuin me kolme muuta yhteensä\n— ja sen lisäksi hän oli iloisella mielellä ja luoden valoisia\ntulevaisuudenkuvia eteemme osasi pitää yllä meidän rohkeuttamme ja\ninnostustamme.\n\nSoudettuamme 5 tai 6 tuntia saimme taas iloksemme nähdä prikimme ja\nveneen, joka sieltä tuli soutaen meitä kohti. Kohdatessamme toisen\nveneen huusimme ensiksi: »antakaa meille ruokaa!» Levottomassa\nmainingissa lähellä rantaa eivät veneet kuitenkaan voineet laskea\nkiinni toisiinsa. Sentähden meidän veneemme otettiin hinattavaksi\nmäärätylle maihinnousupaikalle, johon oli vain muutaman minuutin\nsoutaminen.\n\nMaallenousu ei ollut vaaratonta, mutta toisen veneen reippaan\nmiehistön avulla se onnistui oivallisesti. Heti maalle päästyämme\nriensivät uudet toverimme meitä ruokkimaan. Silloin olivat näköni ja\nkuuloni tavattomasti heikontuneet. Aivan ensiksi minulle annettiin —\ntyperästi kyllä — ryyppy paloviinaa. Kun se asetettiin huulieni eteen\nja sanottiin: »Juo!», niin minä sen join tuntematta, mitä se oli.\nTuskin olin nielaissut ryypyn, niin kaaduin maahan tiedotonna. En\ntiedä, miten kauan siinä pyörtyneenä makasin, mutta heräsin siihen,\nettä minua nostettiin ja pidettiin istuvassa asennossa. Senjälkeen\ntunsin, että minua syötettiin jollakin, jota tukalasti nielin\ntietämättä mitä se oli. Silloin en voinut nähdä enkä kuulla. Millä\ntavoin minua sen jälkeen virvoitettiin, sitä en tiedä, mutta kauan\nkesti, ennenkuin jälleen saatoin käyttää aistimiani.\n\nIltapäivällä lähtivät molemmat veneet saarelta, heikoimmat miehet\neheässä veneessä, ja illan suussa me jo olimme terveinä laivassa.\nSydämellisellä ilolla meitä tervetulleiksi jälleen toivottivat sekä\nmiehet että naiset, jotka kaikki olivat olleet levottomina sekä meidän\nettä omasta puolestansa. Kolme päivää ja kaksi yötä oli seikkailu\nkestänyt ja koko sinä aikana en ollut nukkunut vähääkään. Minulla ei\nsentähden ollut nyt mitään sen suurempaa halua kuin päästä levolle ja\nkun minut oli autettu makuulle, nukuin hetipaikalla, enkä herännyt\nennenkuin myöhään seuraavana päivänä.\n\nLaivaan tullessamme laiva oli ankkurissa noin puolentoista\nmeripeninkulman päässä maasta ja uuteen venesatamaan oli kahta kertaa\npitempi matka. Kapteeni oli päättänyt viipyä täällä jonkun aikaa\ntäyttääksensä polttopuuvarastoamme haaksirikoissa särkyneistä puista,\njoita meren aallot olivat viskelleet rannikolle. Venesatamaan oli jo\nlähetetty vene miehistöineen tuomaan pyydystettyä kilpikonnaa ja\npuulauttaa.\n\nSain sitten kuulla, kuinka suuri levottomuus ja sekasorto oli\nvallinnut laivassa koko päällystön ollessa poissa.\n\nEnsimmäinen perämies, kapteeni Jakobsén oli näet jättänyt\npäällikkyyden laivan rakennusmestari Östmanille ja oli itse mennyt\nmukaan meitä etsimään. Minä en voi ratkaista, mitenkä miehekkäästi\nÖstman hoiti tointaan, mutta kerrottiin, että naisetkin tahtoivat\nsekaantua laivan komentamiseen. Yhtä kaikki, onnellisesti päättyi\nkaikkityyni, ja toimensa johdosta ruvettiin Östmania siitä lähtien\nnimittämään »Isoksi» ja sen nimen hän sai pitää koko ikänsä. Tuon\nliikanimen lienee hänelle antanut maisteri Federley siitä erikoisesta\nsyystä, että Östman oli reistaillut ja »prassaillut» varsinkin laivan\nisoa purjetta.\n\nLevoton hälinä oli tietysti lakannut Jakobsénin palattua laivaan,\nmutta rauha vakiintui vasta kapteeni Höökin saapuessa.\n\nIltapuolella vene palasi maalta tuoden lautalla puita ja niitten\npäälle köytetyn suuren kilpikonnan sekä tynnyrin täynnä juomavettä.\nNäin tervetulleet tuliaiset hinattiin ylös laivankannelle ja tunnin\nkuluttua kilpikonnalihapullat jo kärisivät tulella kabyssin hellalla,\nja keittoliesi sai niellä polttopuita minkä kerkisi. Ilma oli pitkät\najat erittäin ihana ja se suuressa määrin edisti meidän muonatarpeiden\nhankintaretkiämme.\n\n»Meren läikkyminen rantaa vastaan — kirjoittaa K. F. Nilsson —\ntapahtuu säännöllisesti paisuvina ja vähentyvinä laineina. Ensin tulee\njoukko suuria hyökylaineita, jotka vyöryvät rannalle perässänsä\npienempiä. Kun suuret laineet rannalla ovat kokoontuneet, niin ne\nsyöksyvät takaisin merelle ja tukehuttavat pienemmät. Jälleen tulee\nuusia suuria aaltoja mereltä ja muuttaa veden läikkymisen niin, että\nse vuorotellen virtailee rantaan päin ja siitä pois. Tätä virtailua\ntäytyy käyttää hyväksensä päästäksensä maalle tai maalta pois.\nEnsimmäinen venekunta palasi retkeltänsä vasta neljäntenä päivänä\nsurkeassa tilassa; muutamat lakittomin päin, huivit päähän sidottuina\nja vaatteet repaleisina, kalpeina ja nälkiintyneinä. Kolmen\nvuorokauden aikana olivat miehet koettaneet elättää itseänsä\nmaakravuilla, kilpikonnanmunilla ja jonkinlaisilla kalalokeilla, joita\nlöivät kuoliaiksi, kun ne tulivat uteliaisuudesta liian lähelle.\n\nToverien palattua lähdimme maihin seuraavana päivänä kolmella hyvin\nvarustetulla veneellä. Maihinnousu tapahtui seuraavalla tavalla: vene\nsoudettiin lujaa vauhtia meren tyrskyihin, jotta se tottelisi\nperänpitäjän melaa. 50:n sylen päässä rannasta airot otettiin\nveneeseen ja aaltojen tyrsky viskasi venettä huimaavaa vauhtia rantaa\nkohti. Perämiehen oli silloin pidettävä kurssinsa suorassa.\n\nKun tyrsky palaa rannalta ja hillitsee veneen vauhdin, niin kaikki\nmuut soutajat, paitsi perämies, hyppäävät veneestä pois ja kiskaisevat\nvastaan tulevan tyrskyn lävitse veneen ylös maalle. Merelle lähtö\ntapahtuu päinvastaisessa järjestyksessä. Airot piikataan pystyyn,\nvenekunnan soutumiehet, yhtä monta kummallakin sivulla, vetävät\nvenettä hyvää vauhtia suuriin vastaantuleviin merentyrskyihin ja\npitävät sitä kiinni, kun laineet kokonaan vyöryvät sen yli. Kun sitten\nrannalta palaavat aallot tulevat takaisin merelle päin, niin joka mies\nhyppää veneeseen, jota aallot vievät ulospäin, ja lujalla soutamisella\nvastustetaan sitä veden tulvaa, joka taasen hyökkää maalle päin.»\n\nTrinidad-saari on noin 1 200 kilometrin päässä Brasilian rannikolta,\nkokonaan asumaton, vaikka siellä näkyi jäännöksiä ihmisasunnoista ja\nviljelysyrityksistä. Siellä oli aikoinaan asunut munkkeja, jotka\nyrittivät eristäytyä maailmasta, mutta saaren kaukainen ja yksinäinen\nasema sekä vaikea pääsy sinne olivat nähtävästi pakottaneet munkit\nsieltä poistumaan.\n\n_Imperator Aleksander II_ miehistöineen oleskeli pari viikkoa tämän\nsaaren läheisyydessä sangen tärkeistä syistä. Juomaveden ja\npolttopuiden saanti olivat hyvin tärkeitä, ja ne tarpeet saatiinkin\nsiellä runsaasti tyydytetyiksi. Haaksirikkoutuneista laivoista oli\ntuuli ajanut maalle pirstaleita ja vettä saatiin mereen juoksevasta\npurosta. Ja lisäksi saatiin edeltäkäsin aavistamaton tärkeä ja\nhyödyllinen saalis, joukko komeita merikilpikonnia, useimmat noin 500\nnaulan painoisia sekä paljon niiden munia; niistä riitti tuoretta\nlihaa yli kuukauden ajaksi. Ruokavarasto sai näistä varsin\ntervetulleen lisäyksen.\n\nToverien pakinat kilpikonnain pyydystämisestä saivat Schoultzinkin\nmuutamia kertoja uudelleen menemään maihin ja jo ensimmäisenä yönä hän\nosallistui hyvän saaliin pyyntiin. Pyyntitavasta hän muistiinpanoissaan\nkertoo näin:\n\n»Auringonlaskun jälkeen menimme piiloon kaksi erällään pitkin\nrannikkoa siellä täällä olevien kivien taakse vähän matkaa\nrantapiistä. Siellä pysyttelimme hiljaa ja tähystelimme pitäen visusti\nvaaria, ettemme näyttäytyisi kilpikonnille, jotka uiskentelivat\nrannikon edustalla huolellisesti tarkastellen ympärillensä. Lyhyen\nhämärän jälkeen tuli niin täydellinen pimeys, ettei silmämme erottanut\nmuuta kuin fosforimaisesti välähtelevät laineiden kuohut, kun ne\nrantoja vastaan vyöryessänsä saivat kalliotkin tärisemään. Tunti\ntoisensa jälkeen kului mielen yhä enemmän jännittyessä. Tuskin\nuskalsimme liikahtaa saati puhua äänekkäästi. Kokemus näet oli\nopettanut, että nämä varokeinot olivat tarpeen, jos mieli saada\npyyntiyrityksestä hyötyä.\n\nNoin kello 11 tienoissa kuu nousi ja hopeanhohtoisella valollansa se\nvalaisi juhlallisen maiseman antaen sille salaperäisen luonteen.\nRannikon kalliot ja kivet olivat peikkojen näköisiä seisoessaan\nhajallaan siellä täällä valkoisella rantahietikolla.\n\nTämän kummastuttavan näköalan tenhoamana olin kokonaan unohtanut\ntarkoituksen, jota varten täällä valvoimme, mutta toverini tarttui\nkäsivarteeni ja kuiskasi: »pidä nyt varasi, pian ne tulevat.»\n\nMinä säpsähdin ja käänsin silmäni rantaan päin. Ja tosiaan siellä\nnäkyi yksi, ja jälleen yksi ja vieläkin yksi kilpikonna nostavan\npäänsä meren laineista ihan maan rajalla. Vielä jokunen minuutti, niin\njo muuan noista oudoista elukoista ryömi maalle tehden uimaliikkeitä.\nSe seisattui vähäksi aikaa veden rajaan huolellisesti tarkastellen\nympäristöänsä. Sitten se jatkoi kömpimistään ylös maalle melkein\nsuoraan sitä paikkaa kohden, missä olimme piilossa.\n\nOlin jo ryntäämäisilläni esiin tarttuakseni siihen käsin kiinni, kun\nvähän syrjemmässä, missä kumppanimme olivat vahtimassa, huomasimme\nviisi kilpikonnaa, jotka pyrkivät maalle rantapengertä ylöspäin. Me\nhillitsimme intomme ja pysyttelimme yhä edelleen ihan hiljaa\nantaaksemme tovereillekin tilaisuuden saaliin tavoittamiseen.\n\nAivan meidän läheisyyteemme tultuaan meidän kilpikonnamme rupesi\nsuurilla väkevillä eturäpylöillään lakaisemaan altansa pois hiekkaa,\nja sillä tavoin se lyhyen ajan kuluessa kaivautui vedenrajan tasalle\narvattavasti asettaaksensa kuoppaan muniansa. Sillä kilpikonnat\nmunivat suuren joukon munia yhdellä kertaa, päättäen siitä, että\nyhdessä kuopassa löydettiin likimäärin kahdeksansataa munaa.\n\nSaaliimme olisi tullut tavattoman suureksi, jos kaikki toverimme\nolisivat malttaneet pysyä rauhallisina vielä hetkisen aikaa, mutta\nkaksi heistä hyökkäsi liian aikaisin saaliinsa kimppuun ja sillä\ntavoin he säikäyttivät pois ne kilpikonnat, jotka olivat lähinnä\nrantaa. Tietysti silloin me ja toisetkin kaksi hyökkäsimme tarttuen\nkukin omaan saaliiseemme.\n\nMelkoisin voimanponnistuksin onnistuimme kääntämään kilpikonnat\nselällensä ja sillä tavoin oli niiden pakoon pääseminen tehty\nmahdottomaksi. Silloin kilpikonnat päästivät sähisevän äänen ja\nhosuivat ympärillensä väkevillä räpylöillänsä, mutta kun ne voivat\nliikuttaa raajojansa vain pitkin maata ja ainoastaan taakse päin, niin\nhelposti vältti niiden iskut. Väkevää nokan muotoista leukaansa\nkilpikonna ei osannut eikä voinut käyttää puolustuksekseen\nkömpelyytensä vuoksi. Joskus kuitenkin pyydystys tuli vähän\nvaarallisemmaksi. Niinpä sattui kerran, että minä ja toverini saimme\nkiinni niin painavan kilpikonnan, ettemme viimeisiäkään voimiamme\nponnistaen jaksaneet sitä kallistaa selällensä. Ja kuinka se\nlieneekään hosunut, niin jopa sen onnistui kääntyä merelle päin ja se\nalkoi ryömiä alamäkeen, veteen päin. Me ponnistimme kaikki voimamme\nsaadaksemme sen marssisuunnan muutetuksi, mutta emme onnistuneet.\nVähän ajan kuluessa oli se raahannut meidät mukanansa veden rajaan.\nMetrin verran vain lisäksi, niin se olisi päässyt käsistämme, mutta\njuuri viime tingassa saimme väkevän kumppanin avuksemme. Kolmen miehen\nvoimalla saimme sen käännetyksi maalle päin ja se rämpi itse ylämäkeen\nkun sitä kutittelimme pyrstön alta — ja pian se avuttomana oli\nselällänsä.\n\n[Kuva: Merikilpikonnia.]\n\nPuolen yön jälkeen tai, jos oli aikaisemmin lähtenyt pois\npiilopaikaltansa, oli turha enää odottaa useampia kilpikonnia. Kiinni\notetut konnat jätimme rauhallisesti oman onnensa nojaan ja\nheittäydyimme nukkumaan; aamulla ryhdyimme sitten kuljettamaan niitä\nlahdesta, jossa ne pyydystimme, toiseen lahteen, jossa oli tuulen\ntuomia ajopuita ja maallenousu oli mahdollinen.\n\nKymmenen miehen voimalla yritimme raahata niitä hietikkoa myöten\nniemelle, joka erotti lahdet toisistaan, voidaksemme sitten\nväkipyöräin avulla tai jollakin muulla tavalla hinata ne kallioiden\nylitse, mutta kilpikonnain raskaat ruumiit kyntivät niin syviä vakoja\nirtaimeen hiekkaan, että niiden kuljetus sillä tavalla oli mahdotonta.\nMutta elävinä ne ehdottomasti oli laivaan vietävä, jotta saisimme\ntuoretta lihaa pian alkavalla matkallamme Hyväntoivonniemelle.\n\nNeuvoteltuamme keksimme keinon, joka pian huomattiin erinomaiseksi.\nKilpikonnan pää, räpylät ja pyrstö sidottiin nuoralla lujasti yhteen\nelukan toisella puolella, mutta vastakkaisen sivun räpylät jätettiin\nvapaiksi, nimittäin sen puoleiset, jotka olivat merelle päin, kun\nkilpikonna oli käännetty siihen suuntaan, johon sen tahdoimme saada\nkuljetetuksi. Kaulaan ja pyrstöön sitten sidottiin kaksi pitkää\nnuoraa.\n\nKun nämä valmistukset oli tehty, niin käänsimme taas kilpikonnan\nvatsallensa ja autoimme sen veteen, mihin se halukkaasti pyrki. Veteen\npäästyänsä rupesi se voimakkaasti työskentelemään vapailla\nräpylöillänsä, ja kun me kahden miehen ohjasimme maalta käsin sen\nkurssia, niin se hyvää vauhtia kulki samaa suuntaa kuin rannikko. Tämä\noli iloista työtä, johon liittyi pikku seikkailuja ja lystikkäitä\nerikoiskohtauksia.\n\nMinun piti kerran sillä tavoin toverini kanssa kuljettaa erästä suurta\nkilpikonnaa. Alussa kaikki kävikin vallan hyvin, mutta kuinka olikaan,\nniin se sai valloilleen myöskin rannanpuoleiset raajansa ja silloin se\nlähti merelle päin sellaisella voimalla, ettemme mitenkään kyenneet\npitämään puoliamme. Kun huusimme apua, riensi avuksemme kolmas mies,\nmutta eipä tämäkään saanut konnaa pysäytetyksi, vaan se veti meitä\nkaikista vastaponnistuksista huolimatta ulos meren tyrskyihin. Meidän\nonneksemme pohja oli epätasainen, niin että saimme tukevan jalansijan\nja tämän lyhyen pysähdyksen ajalla nuoran toinen pää kierrettiin ison\nkiven ympärille ja silloin tuli: »topp tykkänään.» Mutta meidän täytyi\nsiinä seisoa hyvän aikaa, ennenkuin seuraava miesjoukko saapui meidän\navuksemme.\n\nSillä välin oli hauska tehdä huomioita siitä, miten kummallisen\nhelposti kilpikonna ui korkeita merentyrskyjä vastaan, joista jo\npienimmätkin huuhtelivat meidät likomäriksi. Meitä oli jo karttunut\nluullakseni kuusi miestä ja kumminkin meillä oli täysi työ\nkiskoessamme konnaa maihin takaisin. Sitten se jälleen sidottiin\ntukevasti ja matkaa jatkettiin edelleen ilman sen enempiä\nvastoinkäymisiä.\n\nVälttääksemme ajanhukkaa emme pyydystäneet niitä useampia kuin\nneljätoista kappaletta, mutta johan ne yhteensä painoivat useita\nsatoja leivisköitä ja niistä saimme tuoretta lihaa niin paljon, että\nse riitti Hyväntoivonniemeen asti, johon matka kesti kokonaista\nseitsemän viikkoa.\n\nKun minulle sattui soveliasta aikaa, kiipesin ennenmainittua\nvuorenrotkoa myöten ylös. Päästyäni vuoren laelle levisi eteeni\nheikosti kallistuva tasanko, joka oli monen tynnyrinalan laajuinen.\nSiinä oli aivan kuin ihmiskäsin kaivettuja säännöllisiä pellonsarkoja,\njoiden välillä oli syvät ojat. Maa oli kiinteätä tummanruskeata\nkerrosta, joka oli mullan tapaista, mutta raskaampaa. Kasvillisuus oli\nvarsin köyhää. Siellä täällä vain oli laikkoja, joissa kasvoi jo\nmainittuja papuja. Sekä tällä vuorenlaella olevalla tasangolla että\nrotkoissa ja ympärillä olevien vuorten harjanteilla oli pienten puiden\nkuivettuneita runkoja, josta näkyi, että saaressa oli jonkun aikaa\ntakaperin kasvanut metsääkin.\n\nVähän matkaa vuoren rotkosta löysin jäännöksiä vähäisestä\nrakennuksesta. Se oli kyhätty kokoon hakkaamattomista kivistä, joita\nei muurauslaasti yhdistänyt. Seinät olivat puolentoista metrin\nkorkuiset ja katosta ei ollut jälkeäkään näkyvissä. Muita jäännöksiä\nihmisten töistä en tämän paikan läheisyydessä nähnyt enkä minä\nkulkenutkaan enää kauemmaksi.\n\nTämän yhteydessä tahdon kuitenkin mainita, että vähän matkan päässä\nhaaksirikkoutuneen laivan rauskasta näimme ristin, joka oli naulattu\nkokoon veneen jäännöksistä ja ristiin oli piirretty muistaakseni\nviiden merimiehen nimet. He olivat tämän saaren rannikoilla\nhaaksirikossa kuolleet ja siellä saaneet hautansa.\n\nMaa-eläimiä tällä saarella olivat ainoastaan jo edellä mainitut\nmaakravut. Kulkiessani en voinut huomata pienintäkään hyönteistä.\nLintuja, mikäli huomasin, oli vain kolmea lajia: pikkuiset valkoiset\nlinnut, kyyhkysenmuotoiset kalalokit sekä eräs suurenpuoleinen musta\nlintu, joka oli jonkunverran variksen näköinen, mutta erosi siitä\nerityisesti tavattoman pitkän pyrstönsä vuoksi, joka lentäessä liikkui\nkuin saksien terät, jonka tähden nimitimme lintua räätäliksi.\nKasvillisuuden köyhyyttä ajatellessa tuntui varsin kummalliselta,\nmistä nuo elukat saivat ravintonsa. Rannoilla maakravut tosin pääsivät\nkilpikonnan poikasten kimppuun ja niiden munavarastoihin, kenties\nsaivat saaliiksensa joitakin meren hyytelöeläimiäkin, joita laineiden\ntyrskyt viskelivät maalle, mutta korkeammilla paikoilla ei ollut\nkerrassaan mitään syötävää.\n\nRuokaa ne eivät ainakaan ylenkatsoneet. Sen tulin huomaamaan\nlyödessäni kepillä jotakuta niistä, kun se näytti olevan liian rohkea\npäälle käymään. Heti kun joku elukoista kellistyi kuolleena tai\nhaavoittuneena tantereeseen, niin kaikki lähellä olevat hyökkäsivät\nsen kimppuun, eikä kauan kestänyt, ennenkuin se kokonaisena tai\npaloiteltuna vedettiin niiden maanalaiseen koloon. Alhaalla rannalla\nniitä näki enimmän, mutta niitä ei koskaan tavannut ruoanhakuretkillä,\nvaan istuivat ne enimmäkseen hiljaa kolojensa ääressä ikäänkuin\nsaalista vahtien. Mutta annapas kun istahti niiden läheisyyteen, niin\noitis olivat ne ihmisen kimpussa nipistämässä kynsinensä.\n\nSaadaksemme yöllä rauhaa niiden hyökkäyksiltä panimme päivällä toimeen\nmonen monet kauheat teurastukset niiden seassa. Eloonjääneet\nsellaisista teurastuksista olivat hyvillään, sillä ne saivat silloin\ntilaisuuden suuriin orgioihin.\n\nOsoitteeksi siitä, miten kauan nuo elukat voivat elää syömättä,\nmainitsen vielä, että tullessamme perille Itä-Aasiaan noin viisi\nkuukautta myöhemmin löysimme niitä pari kolme laivan kannelta\nvesiastian alta. Arvatenkin ne olivat sinne joutuneet polttopuiden\nmukana, joita saarelta tuotiin. Nähdessäni yhden noista elukoista,\ntunsin inhoa ja tallasin sen kuoliaaksi, sillä en tahtonut sitä laskea\nmaihin tuottamaan turmiota uudessa kodissamme.\n\nPyydystetyt kilpikonnat pidettiin elävinä, kunnes ne tarpeen tullen\nyksi erällään teurastettiin. Niistä saimme paistia ja lihakeittoa\nviikkokausiksi. Laivalla ollessansa kilpikonnat vielä munivat, ja\nniiden munia oli ruokavarojen lisäksi koottu maaltakin.\n\nPaitsi kilpikonnain pyydystämistä urheilivat muutamat vielä joutilaina\nhetkinään pyydystellen ankeriaita rantakivien välisistä\nvesilammikoista. Meille oli epätietoista, olivatko nuo kalat\nitsestänsä tulleet maalle, vai olivatko laineet ne sinne viskanneet.\nNe olivat väriltään likaisen kellertäviä ja metrin pituisia, mutta\ntuskin enempää kuin 12 sentimetriä paksut ympärimitaten. Suomen\nankeriaista ne sitäpaitsi poikkesivat tavattoman velttojen liikkeiden\nkautta, jonka vuoksi niitä saattoikin pyydystää ilman muita sen\nparempia pyydyksiä kuin huopahattu. Ravinnoksi emme niitä käyttäneet\nkertaakaan, sillä ne olivat kovin inhoittavan näköisiä.\n\nKuten jo on mainittu, hankimme polttopuita tarpeeksemme\nhaaksirikkoutuneesta laivasta ja tästä puuaineesta tehtiin lauttoja,\njoiden päällä kilpikonnat kuljetettiin laivaan.»\n\n\n\n\nVI. JUOMAVETTÄ SAADAAN — HYVÄNTOIVONNIEMI\n\n\nVettä oli Trinidadista saatavana vain vähäisen, eikä suurempaa\nvesimäärää siellä löydetty mistään; ja jos olisi löydettykin, niin\nolisi ollut varsin vaivalloista sitä sieltä kuljettaa laivaan. Mutta —\nkertoo Schoultz — meidän vedentarpeemme täytettiin odottamattoman\ntapauksen kautta ihan vähällä vaivalla tunnin kuluessa.\n\nEräänä päivänä, jolloin sattumalta olimme kaikki laivassa ja veneet\nolivat nostetut ylös, tuli äkkiä kova rankkasade, jolloin me veneistä\nkokosimme vettä niin paljon, että suuri vesisäiliömme ja kaikki\nkäsillä olevat astiat saatiin vettä täyteen. Asetuimme jonoihin ja\nvesiämpärit ojennettiin kädestä käteen. Siinä toimessa oli noin\nneljäkymmentä henkilöä ja vettä ammennettiin niin nopeasti kuin\nsuinkin, mutta kuitenkin olivat veneet yhä reunoja myöten täynnä\nvettä.\n\nTällaista vedentuloa taivaalta ei oikeastaan voisi sateeksi sanoa,\nsillä vettä tuli ihan kaatamalla niin rankasti, että sitä tuskin voi\nkäsittää se, joka ei itse sitä tuntenut; nähdä sitä ei voinut, sillä\noli pakko pitää päänsä alas taivutettuna. Laivan kannella oli vettä\npolven korkeuteen, kunnes laivan portit avattiin.\n\nArvattavasti oli sadepilvi kulkiessaan useita tuhansia jalkoja korkean\nvuoren yli, jonka juurella laivamme oli, taajentunut ja sitten antanut\nalas kosteutensa. Sadepilvi tuli meitä kohti kirkkaalla taivaalla ja\nlähestyi nopeasti ankaralla pauhinalla korkeana synkkänä pilviseinänä,\nvaikka oli aivan tyven ilma.\n\nAlussa olimme kaikki tuosta luonnonilmiöstä ihan hämmästyksissämme,\nmutta pian rupesimme ikäänkuin jokainen saman ajatuksen johtamina,\nitsesuojeluvaiston pakottamina hakemaan vesipytsiä — ja pian oli veden\nkerääminen täydessä käynnissä. Puhetta ja määräyksiä ei kuulunut,\nkaikki tapahtui niinkuin edeltäpäin annettujen määräysten mukaan.\n\nKauan kestäneen myrskyn ansiosta, joka meidät oli ajanut niin pitkälle\nlänteen päin, olimme välttäneet suuria kärsimyksiä, ehkäpä surkean\njanokuolemankin, ja olimme myös saaneet tarvevarastoomme runsaita\nlisiä.\n\nPari viikkoa oli laivamme ollut ankkurissa kolmenkymmenen sylen\nsyvyydellä yksinänsä keskellä valtamerta olevan kalliosaaren kupeella.\nSitten ankkuri nostettiin ja laivan kurssi käännettiin lähinnä\nHyväntoivonnientä kohden.\n\nPäiväntasaajan seuduilla usein vallitsee täydellinen tyven. Purjeet\nriippuvat velttoina ja laivat kelluvat veden pinnalla liikahtamatta\npaikaltaan. Niin tapahtui Imperatorillekin. Sellaisissa tilaisuuksissa\npidettiin laivalla aina jotakin hauskuutta, tanssittiin harmonikan\nsoiton mukaan, harjoiteltiin pilkkaanampumista tai pidettiin jotakin\nmuuta iloa. Laivalla olevat rouvat valmistivat erikoisen herkullisen\npäivällisen ja torttuja, joita tavallisesti jaettiin palkinnoiksi\nkilpa-ammunnassa.\n\nTultuamme suotuisain pasaatituulten alueelle sai laivamme usein\n12:n solmun vauhdin. Laiva ei ehtinyt kulkea yhtä nopeasti kuin\njäljessämme vyöryvät valtavan suuret aallot. Kerran tuli laivan\nperän yli suuri hyökylaine, mursi laivan reelingin ja murskasi rikki\nvalaanpyyntiveneen, joka oli nostettu korkealle reelingin yläpuolelle\nkannattimiinsa.\n\nMatka Hyväntoivonniemelle asti oli yksitoikkoinen ja vailla\nseikkailuja. Kerran näimme valaita ja veneet laskettiin alas niitä\npyydystämään, mutta tuuli puhalsi navakasti ja valaat uivat niin\nnopeasti vastatuuleen, että soudettuamme pari tuntia niiden jäljessä,\nkatosivat ne meidän näkyvistämme. Itse puolestani — kirjoittaa\nSchoultz — olin varsin tyytyväinen tällaiseen lopputulokseen, sillä\nkun oli tulossa sade ja sumuinen ilma, niin ei ollut lainkaan\nmieluista olla avoimessa veneessä aukealla valtamerellä, kun mukana ei\nollut palaakaan syötävää eikä juoman tilkkaa. Ja vasta pimeän tullessa\nsaavuimme takaisin laivaan.\n\nKoko pitkän matkan Trinidadista Kapkaupunkiin oli ruokapöytämme hyvin\nvarustettu. Pari kertaa viikossa teurastettiin kilpikonna. Verestä\ntehtiin palttua ja veriohukaisia, lihasta keittoa, paistia, ja muita\nhyviä ruokia. Kilpikonnan liha on vähän nuoren pyyn lihan makuista,\nmutta se on mureampaa ja mehevämpää.\n\nEnsimmäiset teurastetut kilpikonnat sisälsivät myöskin munia, joita\noli viidensadan ja tuhannen välillä. Suurimmat ja valmiimmiksi\nkehittyneet olivat kananmunan kokoisia, mutta aivan pyöreitä ja kuori\noli pehmeä kuin nahka. Munan keltuainen oli suurempi kuin\nkananmunissa. Kun munat keitettiin, niin ne kyllä olivat makeita,\nmutta kuivahkoja. Vähemmin kehittyneet munat sisälsivät hyvin vähän\nvalkuaista ja niiden ympärillä oli sangen ohut läpikuultava kesi.\nMunat tavallisesti jaettiin tasan kaikille laivassa ja jokainen sai\nniistä valmistaa syötävää oman mielensä mukaan.\n\nKilpikonnat saivat vapaasti liikkua laivan kannella ja sydäntä\nsärkevää oli nähdä, miten ne vähitellen heikkenivät ja veltostuivat.\nTuntikausia ne olivat liikkumattomina ja osoittamatta elonmerkkiäkään.\nAinoa keino niiden virkistämiseksi oli valella silloin tällöin niitä\nvedellä. Yön aikana ne yleensä olivat virkeämmät. Minkä pitemmälle\naika kului, sen laihemmaksi tuli liha ja sen vähemmin niissä oli verta\nja munia. Viimeinen raukka pääsi vaivoistaan aivan Kapkaupungin\nedustalla.\n\nHyväntoivonniemeen tultiin toukokuun 7 p:nä ja sinne piti taas poiketa\nhankkimaan vettä ja polttopuita. Yöllä risteillessämme sen edustalla\npääsemättä pimeän tähden satamaan, syntyi laivalla tyttö. Perheen\nlisäys tuli proviisori Walldénille ja lapsi sai nimen Selma\nKonstantia. Lähinnä mantereella oli näet Konstantia laakso, hyvin\ntuttu eurooppalaisillekin hyvistä viineistään ja hedelmistään.\n\nLuoteistuulet voivat avoimesti puhaltaa Kapkaupungin satamaan ja tällä\nkerralla ne juuri sattuivat vallitsemaan. Näin ollen ei ollut\nturvallista laskea sinne, ja senvuoksi menimmekin 16 kilometriä\netelämpänä olevaan Hautbay-nimiseen hyvään satamaan, jossa veden ja\npolttopuiden saanti oli helpompaa. Hautbaysta yhtiömiehet tekivät\nretkeilyjä Kapkaupunkiin.\n\nOlimme erittäin iloisia, kun Imperator hyvää vauhtia laski Hautbayhin.\nTämä ilo johtui osittain siitä, että sataman suu on kaunis ja komea,\nmutta pääasiallisesti siitä, että tiesimme jonkun tunnin kuluttua\njälleen saavamme astua vakavalle maalle.\n\nEdellisenä vuorokautena oli vallinnut kylmä ja myrskyinen sää, mutta\nonneksi oli tuuli myötäinen. Viimeisenä yönä, jonka olimme merellä,\noli tapahtumaisillaan suuri onnettomuus, johon minä olin syyllinen.\n(Schoultz).\n\nMerenkäynti oli ankara ja me laskimme ulos tuulessa, joka oli varsin\nluja ja meillä oli ylhäällä ainoastaan alemmat märssypurjeet. Minä\nolin laivan ruorissa ja kolmas perämies sekä muu miehistö oli\nvetäytynyt peräkajuutan tyynelle puolelle tuulensuojaan.\nKompassilamppu paloi huonosti ja huolehtiessani oikean kurssin\npitämisestä, koska olimme niin lähellä maata, en tullut pitäneeksi\nvaaria purjeista ja sentähden purjeet pääsivät palamaan ja rupesivat\nviemään laivaa takaperin.\n\nKuului pauketta ja natinaa ja ryski hirveästi, niin että luulin jo\nkoko rikin tulevan alas. Ihme oli, ettei se tullutkin. Sekasorto ja\nvaara laivalla oli suuri. Naiset ja lapset parkuivat ja valittelivat\nluullen viimeisen hetkensä tulleen. Onneksi oli kapteeni ensimmäisten\njoukossa, jotka tulivat laivan kannelle, ja myrskyn läpi kaikui\nvoimakkaasti hänen huutonsa: »prasseihin!» Sitten hän antoi minulle\nsellaisen sysäyksen, että löysin itseni makaamasta pitkänäni laivan\nkannella, ja tarttui laivan peräsimeen.\n\nKapteeni Höökin reippaan ryhtymisen kautta asiainmenoon vaara meni\nkuitenkin pian ohitse. Laivan riki oli kuitenkin ehtinyt pahoin\nvahingoittua. Minä olin niin pelästynyt ja masentunut, että tuskin\npysyin pystyssä, enkä voi milloinkaan unohtaa tätä kauhistuttavaa\nhetkeä. Jos onnettomuus olisi tapahtunut tuntia aikaisemmin, nimittäin\nennenkuin ylemmät märssypurjeet oli otettu sisään, niin laivan topit\nolisivat menneet yli laidan. Niin kapteeni vakuutti minulle, kun hän\nhetkistä myöhemmin minut kohtasi. Mutta tällä kertaa hän ei sanonut\nminulle yhtäkään nuhtelevaa sanaa. Arvatenkin hän kasvoistani näki,\nmiten onneton olin. Toverini olivat myöskin niin hienotunteisia,\netteivät he koskaan minun läsnäollessani tästä asiasta puhuneet\nsanaakaan.\n\nHautbayn satamaa ympäröi oikealla puolella alaston jättiläiskorkea\nTaffelvuori, joka on Hyväntoivonniemen huomattavin tuntomerkki;\nvasemmalla matalampia, harvaa pensastoa kasvavia kukkuloita, ja niiden\nvälillä vihanta laakso, jonka rannikot ovat hiekkaiset ja loivat;\nlaakson läpi kulkee iloisesti loriseva kirkasvetinen pieni joki.\n\nOli aamu, kun tulimme satamaan. Aurinko loisti kirkkaasti ja sai\nlahden pienet vilkkaat laineet kimaltelemaan. Ilmassa liiteli\ntuhansittain kormorantteja[2], jotka syöksyivät nuolennopeudella\nmeressä olevien saaliittensa kimppuun, niin että vesi räiskähti\nlukuisina hopeapuikkoina korkealle. Kymmenittäin valaita temmelteli\nlahdessa leikkien keskenänsä, niin että niiden leveät pyrstöt\njymähtäen loiskivat, ja samalla ne ruiskuttivat sieraimistaan suuria\nvesisuihkuja, jotka tuulen hajoittamina putosivat alas loistavana\nsateena.\n\nPuhtaaksi siistittynä ja lipuilla koristettuna, kaikki purjeet\nlevällään Imperator liukui tyynen lahden helmaan. Raskas mieliala,\njoka äsken oli vallinnut, oli nyt poissa. Ilo loisti jokaisen\nkasvoilla, ja kaikkien rinnoista pääsi ihastuksen huudahduksia. Vielä\nhetkinen ja Imperator meni tuulilta ja laineilta suojattuun lahteen.\nKuului komentosanoja, purjeet koottiin ja ankkuri laskettiin vetäen\nkettinkiä mukanansa.\n\nÄkkiä oli tullut niin tavattoman hiljaista ympärillämme. Ei enää\nkuulunut laineiden loisketta, ei näkynyt temmeltäviä valaita eikä\nsaalista pyydystäviä kormorantteja; tuo meluava elämä ei tänne\nulottunut. Ainoastaan heikko maininki hyväili äänettömänä rannan\nhienoa hiekkaa.\n\nJokainen ääni laivalla tuntui kaikkien mielestä niin kummallisen\nmeluavalta ja jokainen ikäänkuin nuhteli itseänsä ja muitakin, jotka\njollakin tavoin häiritsivät vallitsevaa hiljaisuutta. Laskettiin vene\nvesille. Kapteeni seisoi valmiina lähtemään maihin. Hänen\nvenekuntaansa kuuluvana olin minä yksi niistä onnellisista, jotka\nsaivat seurata mukana.\n\nAamusta alkaen olimme puetut mennäksemme maalle. Laivalla ei ollut\nketään, joka iloisen mielialan kehoituksesta ei olisi pukeutunut\njuhlapukuun, vaikka koko seutu näytti autiolta.\n\nKun astuin veneeseen ja airot kolisten kierivät sivulle, vavahti\nsydämeni niin, että veri nousi poskilleni ja minä tulin hämilleni\nkömpelyyteni tähden. Kapteeni astui alas ja istui paikallensa. Hänen\nlyhyen komentosanansa jälkeen vene erkani laivasta ja muutamalla\nvoimakkaalla aironvedolla se meni rantaan.\n\nMeitä vastaan tuli tullivirkamies. Hän jo todisti, ettei seutu ollut\nasumaton. Molemmin puolin tervehdittiin ja kapteeni lähti hänen\nkanssansa antaen meille käskyn jäädä paikoillemme.\n\nKuumeentapaisella innolla vedimme veneen maihin ja heittäysimme sitten\nihanaan metsikköön, jossa kasvoi runsaasti kukkivia valkoisia ja\npunaisia kamelioita. Parvittain pieniä monivärisiä lintuja lenteli,\nhiljaa piipittäen, keveästi kuin perhoset toisesta kukkaryhmästä\ntoiseen. Hurmaantuneina me kuljeskelimme sinne tänne tässä\nkukkatarhassa, jonka olemassaoloa ja alkuperää emme osanneet selittää,\nkoska maanlaatu nähtävästi oli pelkkää hiekkaa. Oliko tämän\nkukkaismaan kasvattanut pelkkä ilma ja valo?\n\nViimein kuului kimeä vihellys, josta tiesimme kapteenin tulleen veneen\nluo. Moittien omaa tarkkaamattomuuttamme syöksyimme päätäpahkaa sinne\nja säikytimme kaikki linnut ympärillämme.\n\nIltapäivällä, kun kaikki oli tullilaitoksen kanssa selvitetty, sai\nsuurin osa miehistöstä luvan mennä maihin. Muutamat varustautuivat\nmetsästämään apinoita, joita Taffelvuoristossa oli tuhansittain.\n\nTällä mielenkiintoisella metsästyksellä olisin mielelläni tahtonut\nolla mukana, mutta minua esti vahtivuoro ja sitäpaitsi minulla ei\nollut kunnollista pyssyä, kun kauaksi kantava kiväärini oli Trinidadin\nluona mennyt merenpohjaan. Erään toverini kertomuksen mukaan koetan\nkuitenkin kertoa tästä retkestä, vaikka se päättyikin ilman suotuisaa\ntulosta.\n\n»Suuntasimme metsästysmatkamme suoraan lähinnä satamaa olevaa\nTaffelvuorta kohti. Vuoren juurelle tultuamme kuulimme kirkumista ja\nulvomista jotenkin lähellä. Tämän melun arvasimme olevan apinain ääntä\nja sitä kohden aloimme kiipeillä ylöspäin. Maa oli varsin hankalaa\nkulkea, kiviä ja teräviä kallionlohkareita oli sikin sokin ja teki\nnousun tukalaksi. Kun olimme tulleet noin puoliväliin rinnettä, kuului\nmeteli äkkiä lähestyvän ja tulevan kovaäänisemmäksi. Kohta hyökkäsikin\nsuuri joukko paviaaneja meitä vastaan. Ilmeisesti ne olivat hyvin\nkiukuissaan. Ne tekivät kiivaita liikkeitä ja karjuivat joka kerta,\nkun hyppäsivät penkereeltä toiselle.\n\nLauman etunenässä ryntäsi joukon vanhin; sitä seurasivat toiset\npituusjärjestyksessä; viimeiset olivat tuskin rottaa suuremmat.\nEtujoukkojen jäsenet olivat isot kuin kelpo metsästyskoirat ja\npeloittavilta ne näyttivät, silmät tuimina takkuisen otsan alla ja\nkidassa lujat hampaat. Vielä peloittavampi oli vaikutus, kun kuuli\nniitten ärjyvän ja näki niiden tavatonta voimaa osoittavat\nloikkaukset. Me vedimme pyssyjen hanat vireeseen ja melkoisen\nhermostuneina odotimme niiden hyökkäystä. Noin sadan askeleen päässä\nne seisahtuivat. Vielä hetkisen odotimme, mutta kun ne eivät\nnäyttäneet haluavan lähestyä, teimme me sen. Oli näet vielä liian\npitkä välimatka, jotta olisi voinut ampua hauleilla, eikä meillä ollut\nsen parempia aineita käytettävinämme.\n\nMeidän lähenemisemme sai elukat kuitenkin peräytymään pitkin koko\nlinjaa, mutta ne väistyivät hyvässä järjestyksessä ja ainoastaan sen\nverran kuin me tulimme lähemmäksi, niin että välimatka välillämme\nedelleenkin pysyi samana.\n\n[Kuva: Paviaani.]\n\nNiitä vastaan ammutut yhteislaukaukset ärsyttivät ne jos mahdollista\nentistä kiukkuisemmiksi, mutta ampumisesta kuitenkin seurasi, että\nvälimatka jonkun verran suureni. Oli sen ohella hauska huomata, miten\nerinomaisesti apinat noudattivat kuria. Järjestystä seurattiin hyvin\ntarkasti. Kun pienemmät apinat uteliaisuudesta tunkivat liian paljon\nesille, niin vanhemmat veikot niitä ravistelivat lujasti ja survasivat\ntakaisin. Se tapahtui hyvinkin häikäilemättä, tempaamalla korvasta,\nniskasta tai kintusta kuinka vaan parhaiten soveltui.\n\nVähitellen apinat vetäytyivät takaisin niin vaikeasti kuljettaviin\nlouhikkoihin, että me lakkasimme niitä takaa-ajamasta, varsinkin kun\nmetsästys kumminkin olisi jäänyt aivan hyödyttömäksi.»\n\nYökaudet kantautui paviaanien villi ärjyntä vuorten rinteiltä\nlaivalle. Jollei olisi tiennyt, mistä ääni sai alkunsa, olisi luullut\nsitä petoeläinten ääneksi.\n\nPian saimme myös kokea, että vaarallinen leopardi asustaa näillä\nseuduin. Mutta se antaa harvoin kuulla ääntänsä. Hiljaa se hiipii\nretkillänsä, mutta aina verta vuotaa siellä, missä se on kulkenut.\n\nEräänä päivänä olimme teurastaneet härän, jonka olimme ostaneet\nlähellä olevasta hollantilaisesta maatalosta. Härän liha oli viety\nlaivaan, mutta teurastetun elukan sisä-osat oli pantu pataan kiehumaan\naivan joen partaalle metsän reunaan. Ennenkuin keitto oli jäähtynyt,\ntuli pimeä ja me päätimme jättää sen huomiseen. Mutta seuraavana\naamuna sinne tullessamme oli leopardi kuljettanut pois tai syönyt\nsuuhunsa suurimman osan padan sisällyksestä. Seurasimme varkaan jälkiä\njonkun matkaa metsään kuitenkaan mitään löytämättä.\n\nSilloin muutamat uhkarohkeat miehet päättivät sillä paikalla pitää\nvahtia seuraavan yön. Mutta joko oli peto saanut kylläksensä keitosta\ntai saanut jotakin parempaa, ainakaan se ei tullut toistamiseen.\nParasta olikin, sillä hyvin luultavaa on, että jos se olisi tullut,\nniin joku meidän uljaista pojistamme olisi menettänyt henkensä.\n\nEnglantilaisilta sukeltajilta, jotka sattumalta viettivät tulen\nääressä yönsä lähellä meitä, kuulimme, että leopardi on näillä\nseuduilla yleinen ja on hyvin vaarallinen päivälläkin. Yöllä ei kukaan\nmielellään liikkunut omia kotinurkkia ulompana, kun leopardin hyökkäys\noli pelättävissä.\n\nKumminkin me liikuskelimme jotenkin vapaasti lähistössä sekä varhain\nettä myöhään.\n\nPäiväkaudet olimme melkein joka mies maalla halonhakkuussa ja\nkuljetimme puut rannalle sekä edelleen laivaan. Tämän työn jälkeen\nkuljetettiin vettä suurissa astioissa joesta prikiin. Jälkimmäinen työ\noli epämiellyttävää, kun sai suurimman osan päivästä kahlata kylmässä\nvedessä. Oli kesäkuun alkupuoli, se on: Etelä-Afrikassa oli\nsydäntalven aika. Yöllä oli usein niin kylmää, että vesi tyynillä\npaikoilla joessa meni riitteeseen.\n\nMutta kaikkihan kerran päättyy, ja niin päättyi meidän työmmekin. Kun\nlastaus oli suoritettu, saimme luvan kahdessa eri vuorossa käydä\nKapkaupungissa.\n\nHautbaysta Kapkaupunkiin oli matkan alkupuoli noin 8 kilometriä\nkuljettava jalkaisin Wynberg nimiselle rautatieasemalle, josta pääsi\nkaupunkiin junalla. Jalkamatka oli mentävä osittain hyvinkin\npehmeähiekkaista tietä. Oikeastaan tie kulki pitkin Taffelvuoren\nkuvetta luikertelevaa polkua. Wynbergin aseman luona oli vähäinen\nkauppala.\n\nEnsimmäiseen joukkoon, joka kaupunkiin lähti, kuului iloinen ryhmä\nvekkuleita, joiden seassa myöskin minä. (Schoultz). Kukin sai vähäisen\nsumman rahaa matkan tarpeisiin. Ne, joilla vielä oli tallella\nSal-saarella ansaitut rahat, liittivät ne yhteen nyt saatujen kanssa\nja olivat siis kohtalaisen hyvin varustetut parin päivän jalkamatkaa\nvarten. Varhain aamulla läksimme liikkeelle pukeutuneina parhaaseen\njuhlapukuun ja pulska merimieshattu tyylikkäästi päähän asetettuna.\nMatkan alkupuoli kulki melkein asumattoman hiekkatasangon poikki,\njossa harvaltaan kasvoi siellä täällä kamelioita ja muita\npensaskasvejä, taikka komeita hopeapoppeleita, jotka ainoastaan täällä\nkasvavat viljelemättä. Lopputaival oli kiinteätä maata ja kaunista. Se\nkulki asuttujen seutujen kautta. Isohkoon kylään tultuamme poikkesimme\nvähäiseen ravintolaan. Se oli aivan lähellä ihanaa ja rehevää\nKonstantia-laaksoa.\n\nEnsin meille annettiin »something to eat» (jotakin syötävää) ja sen\njälkeen »some Constantia-wine to drink» (vähän Konstantian viiniä\njuotavaksi). Vanhanakin voin vielä innostua muistellessani niitä\nhetkiä, jolloin nautimme Konstantian rypäleiden nestettä. Se neste oli\nsuloisen makuista, ja pikarillisen sitä nautittuamme olimme iloisia ja\nonnellisia; yhä lämpimämmin hehkuivat mielet; kielten kannat\nirtautuivat ja puheita pidettiin toinen toisensa jälkeen kaikesta\nsiitä, mikä sielua innostaa ja mitä sydän enimmän rakastaa maailmassa,\nja sitten kaikui laulu täydestä rinnasta ja sydämen pohjasta.\n\nKylliksi nautittuamme lauloimme vielä jäähyväisiksi ihastuneelle\ntalonemännälle ja hänen tyttärillensä, joilla silmät olivat kuin\nsametista ja posket kuin kypsän persikan kyljet. Naisten katseet\nseurasivat meitä, kun reippaasti laulellen kuljimme tietämme\neteenpäin, ei niinkuin tavallisia ravintolassa kävijöitä, vaan\nniinkuin rakkaita ystäviä. Pian olimme tulleet ihastuttavaan\nKonstantia-laaksoon, jossa Pohjolan suuruus ja etelän komea loisto\nniin tenhoavalla tavalla yhdistyvät. Siinä oli korkea honkametsä\nseetripuiden rinnalla ja niiden suojassa suuria komeita kaktuskasveja\ntäydessä kukassa, jotka loistivat kuin purppura ja tuli. Kuljettuamme\ntämän laakson läpi, jossa honkien humina meitä oli tuudittanut\nomituisiin unelmiin, heräsimme jälleen ihmettelyyn ja ihastukseen\nnähdessämme puron, joka kristallinkirkkaita pikku putouksia\nmuodostellen tuli näkyviin, ja seurattuaan tien vartta jonkun matkaa\njälleen poikkesi syrjään ja meni piiloon kypsiä hedelmiä kasvavaan\noranssilehtoon, jonka lävitse näkyi kauniisti rakennettu, vaaleaksi\nmaalattu maatalo.\n\nTie kulki edelleen mitä vaihtelevimmassa ympäristössä, kunnes\nsaavuimme rautatieasemalle. Ehdimme parhaiksi junaan, joka meni\nKapkaupunkiin, ja nyt mentiin huimaavaa vauhtia. Ympärillä olevista\nseuduista ei ehtinyt saada muuta käsitystä kuin sen, että ne olivat\nviljeltyjä. Muutamien minuuttien kuluttua jo olimme kaupungissa.\nJättiläissuurine tavaramakasiineinensa se teki suuren ja rikkaan\nkaupungin vaikutuksen.\n\nMenimme sisälle kelvolliseen ravintolaan ja nautittuamme vähän\nvirkistystä kävimme katsomassa kaupungin suurenmoista museota, jonne\npääsimme sisälle, vaikka se sillä kertaa ei ollutkaan yleisölle\navoinna. Siellä viivyimme luullakseni kokonaista kaksi tuntia.\nMuseossa oli loppumattoman suuri joukko kaikenlaisia elukoita\ntäytettyinä, mutta kun olin junan huimaavasta vauhdista melkein\npökerryksissä, niin ei tehnyt mieli katsella muita kuin isompia\neläimiä; ne pysyivät kohtalaisesti paikoillaan, mutta perhoset\nnäyttivät silmissäni liehuvan sinne tänne, niin että päätä pyörrytti.\nEivät isot käärmeetkään olleet hauskat katsella. Koetin tarkastella\nsellaista viheriän väristä, suurta, joka kierteisesti oli asetettu\npuun rungon ympäri, mutta mielestäni se näytti niin ilkeästi\nkääntyvän, että teki aivan pahaa. Kun viimein tulimme eläinkokoelmasta\nulos, tuntui melkoista paremmalta, varsinkin, kun katselin oikein\nsuoraviivaisesti rakennettuja rakennuksia, joissa ei ollut mitään\nkoukeroita eikä käyriä.\n\nOli jo aika aterioida ja menimme sen vuoksi ravintolaan, jossa kului\nloppuosa illasta tuottamatta meille hyötyä tai huvitustakaan. Nousimme\nsitten omnibus-vaunuun, jonka eteen oli valjastettu kaksi väkevää\nhevosta ja lähdimme kotiinpäin. Jokainen meistä oli varustautunut\nmatkaeväillä. Useimmilla oli viiniä, koska matkamme kulki kuivan\nhiekkaerämaan kautta. Minullakin oli useita pulloja ja sylissä oli\nsadetakki, joka oli täynnä piparkakkuja ja appelsiineja. Vaunu oli\nniin täynnä, että meidän täytyi istua kolmessa kerroksessa toistemme\nsylissä.\n\nNe, jotka istuivat alimmaisina, valittivat surkeasti tykkänään\nlitistyvänsä, mutta kukapa heidän kanssaan olisi tahtonut vaihettaa\npaikkaa? Heidät jätettiin kärsimään ja valittamaan. Mutta etteivät\nheidän voimansa ja mielensä tyyten masentuisi tarjosimme heille\npulloistamme viiniä ja lauloimme heille serenaadeja. Vaikeata on\nsanoa, mitenkä heidän olisi lopullisesti käynyt, jolleivät asianhaarat\nolisi tulleet heidän avuksensa. Noin matkan puoliväliin tultuamme\najurimme ei sanonut enää ajavansa edemmäksi, sillä tie tuli niin\npehmeäksi, että hiekka upotti pyöräin alla ja hän sitäpaitsi pelkäsi,\nettä hänen kimppuunsa hyökkäisi leopardi paluumatkalla peltojen halki.\nMe tarjosimme hänelle suuremman maksun, kuin mistä oli sovittu, mutta\nhän oli taipumaton. Silloin ei muu auttanut kuin astua ulos vaunuista\nja lähteä pilkkopimeässä astumaan jalkaisin loppumatkaa.\n\nNe, joiden jalat olivat puutuneet, asetettiin kaikki pitkällensä maata\nkeskelle tietä peräkkäin ja päät käännettyinä kotiinpäin, että\ntietäisivät, mihin päin lähteä, kun virkoaisivat. Ja etteivät jäisi\nnälkään, pistin piparkakun jokaiselle suuhun. Joku iloinen veitikka\nvielä priiskoitti viiniä heidän päällensä muka suojellaksensa heitä\nleopardeilta.\n\nAlussa marssiminen kävi jotakuinkin hyvin, niin kauan kuin jaksoimme\nlaulaa; mutta kun tulimme aukealle kedolle, ja meidän täytyi\ntallustella eteenpäin pehmeässä hiekassa, silloin voimat niin\nväsyivät, että meidän täytyi levätä hetkinen. Minun tavaramyttyni,\njoka alussa oli painanut korkeintaan pari leiviskää, oli nyt\nmielestäni monta vertaa raskaampi, ja saadakseni sen sisällyksen\nkevyemmäksi avasin sen keskellä seuraa kehoittaen tovereita siitä\nottamaan. Tämä nauttiminen ei painoa vähentänyt paljoakaan, mutta\nsattui toinen pikku seikka, joka vaikutti siinä suhteessa paremmin.\nSattui näet, että sadetakkini toinen hiha pääsi irti siitä siteestä,\njoka tavaramyttyäni piti koossa ja sitä tietä tippuivat ulos\nappelsiinit ja piparkakut toinen toisensa jälkeen. En tietysti\nhuomannut mitään, mutta koko kantamukseni hupeni vähitellen, niin että\nperille tullessani sadasta viidestäkymmenestä äppelsiinista minulla\noli kolme jäljellä. Ehkäpä tämä seikka auttoikin, että minä\nsilloisessa väsymystilassani jaksoin kulkea kotiin (laivaan).\nViimeiset kolme neljä peninkulmaa me astuimme perätysten kivenheitto\njoka miehen välillä, ja tämä veltto astuskeleminen väsytti enimmän.\n\nAivan auringon nousun edellä saapui ensimmäinen osa joukostamme\nlaivaan, eikä silloin jäänyt aikaa levätä, sillä toinen osa\nmiehistöstä oli jo valmiina lähtöön ja nyt piti meidän ryhtyä\nvahtivuoroon.\n\nEnsimmäisen retkikunnan miehistä monet saapuivat kotiin laivalle vasta\npuolenpäivän aikaan. Pitkä aika kului, ennenkuin Kapkaupungin matkalla\nkestetyt vaivat olivat niin unohtuneet, että taisi nauttia ainoastaan\nparemmista muistoista. Minä koetin olla virkkamatta mitään\nappelsiineistani ja piparkakuistani, mutta kaikki tuli ilmi niiden\nkautta, jotka tulivat perästäpäin ja kauan jälkeenpäin minulle\nilakoitiin sen jutun johdosta.\n\nSeuraavana päivänä lähti toinen joukkue kaupunkimatkalle ja neljä tai\nviisi kilometriä kuljettuansa se saapui Konstantia-maataloon, jonka\nomistaja oli hollantilainen van Ren. Tässä maatalossa valmistetaan\nkehuttua Kap-viiniä. Viinitarhojen läpi kulkiessaan suomalaiset\ntapasivat vanhan van Renin, joka oli halvaantunut ja jota lykättiin\npyöräin päällä liikkuvassa sairastuolissa. Hän innostui tiedustelemaan\nsuomalaisten pitkästä matkasta Itä-Aasiaan.\n\n[Kuva: Leopardi.]\n\nKäynnistä Konstantiassa K. F. Nilsson kertoo, että suomalaiset\nkutsuttiin poikkeamaan taloon ja siellä heitä kestittiin mitä\nparhaiten. Talonomistajan poika ja vävy hoitivat taloutta. Vanha herra\noli nuorena ollessaan oleskellut Tukholmassakin ja muisti vielä\nmuutaman ruotsalaisen sananparren, jotka hän lausui juodessaan meidän\nmaljamme: »Min skål, din skål, alla vackra flickors skål!» (minun\nmaljani, sinun maljasi, kaikkien kauniiden tyttöjen malja!)\n\nKonstantiassa oltiin yötä. Joka paikassa vallitsi suuri ylellisyys.\nMakuuvuode oli yhtä leveä kuin pitkäkin ja sen sekä ympärillä että\nyläpuolella oli silkkiset verhot. Tullaksemme ajoissa rautatieasemalle\nnousimme niin aikaisin makuulta, ettei talonväki ollut vielä herännyt.\nKun tulimme Wynbergiin, näimme muutamia yhtiömiehiämme, jotka istuivat\njunaa odotellen ravintolassa juoden viiniä, joka on sekä hyvää että\nhalpahintaista. Sellaista ylellisyyttä ei laivassa saatu kuin joskus\njuhlapäivinä.\n\nKapkaupungissa tehtiin vähän ostoksia. Erikoista huomiota veti\npuoleensa orangutangi, joka kahlehdittuna kojunsa ääreen oli\nportinvartijana.\n\nEräs meidän yhtiömiehistämme, Alfred Federley, — kertoo Nilsson — joka\nKapkaupungissa erkani seurastansa, osaamatta sanaakaan englantia, ei\npaluumatkalla noussutkaan junasta pois Wynbergissä, jossa tie erkanee\nlänteen päin Hautbayhin, vaan jatkoi matkaa edelleen Simonsbayhin,\nKapkaupungin varsinaiseen satamaan, sen pitkän maakaistaleen itäisellä\npuolella, mikä pistää ulospäin Afrikan eteläkärjestä.\n\nKun hän perille tultuansa huomasi erehdyksensä, lähti hän jalkaisin\nkulkemaan tuon pitkän maakaistaleen poikki tullaksensa Hautbayhin,\njohon oli 18 kilometriä. Matka yli korkeiden vuorien, läpi tiheiden\ntiettömien metsien, maan läpi, jossa asui hottentotteja ja\nbuschmanneja, tuli tietysti hänelle hirvittäväksi. Ja hän pääsi\nperille vasta parin vuorokauden harhailujen jälkeen pienen\nHautbay-joen varrelle varsin surkeassa tilassa, kalpeana ja uupuneena,\nvaatteet ja saappaat risaisina teräväpiikkisten pensasten ja\nköynnöskasvien repimänä, mies itse hirveästi levottomana peljäten,\nettei ehtisi perille ennenkuin laiva olisi lähtenyt pois.\n\nKaikeksi onneksi hän heti kohtasi meidän perheitämme, jotka olivat\nasettuneet joen ääreen ruokakopat ja kahvipannut mukanaan ja juuri\nvastikään olivat saaneet vaatteensa pestyiksi ja kuivatuiksi. Luulimme\nAlfred Federleyn (joka myöhemmin kuoli Wladivostokissa) jo joutuneen\nperikadon omaksi, kun häntä ei löydetty Kapkaupungista, missä häntä\nkyseltiin kaikkialla.\n\nEdellämainittuun pieneen jokeen tuli insinööri Nilssonin rouva\njättäneeksi muiston, nimittäin vihkimäsormuksensa. Kun rouva pesi\nvaatteita joessa, niin molemmat sormukset putosivat kylmässä vedessä\nhänen huomaamattansa sormesta. Vasta sitten kun laiva jo oli\nlähtemäisillään ja ankkuri piti nostettaman, huomasi rouva sormuksensa\nkadonneiksi ja arvasi, että ne olivat pudonneet vaatteita huuhtoessa.\nVaikka siitä tulikin parin tunnin viivytys, niin yhtiömiehet\nsuostuivat siihen, että saatiin mennä sormuksia etsimään. Rouva,\ninsinööri ja muutamat toverit palasivat veneellä vaatteiden\npesupaikalle. Siellä toinen sormuksista heti löytyikin, mutta toinen\njäi kadoksiin ainaiseksi. Sillä kohdalla joki juoksi tyynesti\nkirkkaiden rantojen välillä, ja ihmisasuntoja ei näkynyt kilometrien\nmatkan päässä.\n\nSillä aikaa kuin Imperator täällä oli ankkurissa, emme nähneet\nollenkaan asukkaita lukuunottamatta paria kafferilaista, jotka meille\ntoivat tilaamiamme ruokavaroja, vihanneksia ja perunoita, Wynbergistä,\nsuurilla nelipyöräisillä vaunuilla. Vaunujen eteen oli valjastettu\nhärkäpari, jolla oli tavattoman suuret sarvet.\n\n\n\n\nVII. INTIAN VALTAMERELLÄ\n\n\nLaivalla oli taas kaikki kunnossa ja jälleen jatkettiin matkaa\nitäänpäin Intian valtameren halki. (Kertojana on jälleen Schoultz.)\nTuuli oli edelleen lännessä, ja Imperator kulki hyvää vauhtia.\nSeuraavana aamuna olimme jo niin kaukana, ettei maata näkynyt, mutta\nparvittain seurasi meitä kaiken päivää niin sanottuja kapkyyhkysiä ja\nalbatrosseja. Kun tuuli iltapuolella hiljeni, pyydystimme niitä koko\njoukon. Niitä pyydettiin siten, että lujaan siimaan sidottuun koukkuun\npantiin syötiksi läskipalanen. Sen annettiin laahata 10—15 syltä\nlaivan jäljessä. Kun linnut huomasivat läskipalasen, niin ne\ntarttuivat siihen ja silloin ne olivat kiinni. Koukku ei lintuja\nvahingoittanut eikä tuottanut kipua, se tarttui linnun sarviseen\nnokkaan. Ja ne olivat liian tuhmia avataksensa nokkansa. Mutta lujat\nvoimat piti olla vetäessä laivaan albatrossia, kun se ponnisteli\nvastaan siivillään ja jaloillaan, jotka ovat teevadin kokoiset. Jos\nlaivalla sattumalta oli luja vauhti, niin tarvittiin kahden miehen\nyhteiset voimat. Kun lintu oli saatu laivaan, niin se laskettiin\nlaivan kannelle, ja siitä se ei kyennyt nousemaan. Ne istuivat hiljaa\nkatsellen ympärillensä ikäänkuin kummastellen, mihin tilaan ne nyt\nolivat joutuneet. Albratrossi on kalalokeista suurin tunnettu laji.\nSen siipien pituus kärjestä toiseen on noin 4 metriä ja joskus\nenemmänkin, ja linnun vartalo on lampaan ruhon kokoinen.\n\nKapkyyhkyt ovat myös eräs kalalokkilaji ja hyvin kyyhkysen näköisiä;\nveimme ne alas laivan salonkiin, missä ne iloisesti ja tyytyväisinä\nkävelivät niin kesyinä, kuin jos ne olisivat laivalla syntyneetkin.\nOlisi ollut varsin hauskaa pitää ne laivalla seurana, mutta kun ei\nniitä saatu mitään syömään, niin meidän täytyi ne viskata mereen ja\nsiellä ne pian tulivat toimeen. Mutta albatrossit olivat niin typeriä,\nettä vast'ikään koukusta vapautettu ja irti laskettu lintu hetikohta\nuudestaan tarttui koukkuun.\n\nTasan neljäkymmentä päivää kesti, ennenkuin Sumatra ja Jaava tulivat\nnäkyviin, ja sen ajan kuluessa ei tapahtunut muita huomattavampia\ntapauksia, kuin että joskus näimme muitakin purjehtijoita. Tuuli oli\nkaiken aikaa ollut myötäinen, mutta ilma oli sateinen.\n\nHeti kun olimme lähestyneet maata, tuli ympärillemme koko laivasto\nmalaijilaisten djonkkeja, kömpelöitä yhdestä isosta puusta\nkoverrettuja aluksia, joissa souti kymmenkunta malaijilaista laulellen\nkorvia särkevää laulua.\n\nNämä tulokkaat kauppasivat kookospalmun pähkinöitä, ananas-hedelmiä,\nbanaaneja, tamarindeja, monenlaista hilloa posliiniastioissa, joiden\nympäri oli palmikoitu bamburuokoisia suojuksia, apinoita ja\nmonenlaista muuta tavaraa. Luonnollista oli, että meidän laivallamme\nkaikki käyttivät tilaisuutta, ja niin syntyi vilkas tavarainvaihto. Me\noikein mässäämällä nautimme näitä vastikään poimituita harvinaisia\nhedelmiä.\n\nMyöskin apinan ostimme ja siitä tuli kaikkien suosikki.\n\n[Kuva: Jaavalainen malaiji.]\n\nSunda-salmeen tultuamme heinäkuun 15 p. laskimme ankkurin erääseen\nJaava-saaren lahteen, jonka edustalla rehevän kasvillisuuden peittämä\nNew-Islandin saari suojeli meitä kaikilta tuulilta. Täällä taas olimme\nmuutamia päiviä ottaen laivaan juomavettä ja tuulen kaatamia\nmahonkipuita polttopuiksi. Jaavan kasvillisuus oli erinomaisen runsas.\nKookospalmut ja monenlaiset muut puut olivat täpösen täynnä hedelmiä.\nNiitä ympäröi sikinsokin hurjassa epäjärjestyksessä köynnöskasveja,\nliaaneja, jotka tuuheilla lehtiryhmillään estivät auringonpaisteen\npääsemästä suoperäiseen maanpintaan. Maanpintaa sitäpaitsi päällysti\ntaaja verkko latuskaisia puunjuuria, joitten reunat olivat maata kohti\nkapea syrjä ylöspäin, usein kyynärän korkuisia. Tämmöisen metsän halki\nkulkeminen oli sen vuoksi melkein mahdotonta. Puiden rungoista\npitelemällä taisi kyllä astua puun juurelta toiselle, mutta kun ne\nolivat varsin liukkaita, niin jalat alinomaa luiskahtivat ja kävelijä\nmolskahti puunjuurien välillä oleviin kuralätäköihin.\n\nKerran soudimme veneessä vähäistä jokea pitkin, jonka vesi tuskin\nhuomattavasti valui esiin metsän peitosta. Mieliala tuli syvällisen\nhartaaksi, kun vene liukui tiheiden lehtiryhmien alle, jotka\nmuodostivat holvin yli koko joen, niin että joella vallitsi\ntäydellinen hämärä. Oli niin äänetöntä, että voi kuulla oman\nhengityksensä, ja hiljaisuuden keskeytti joskus vain säikähtyneen\npapukaijan kirkuva huuto. Elävää olentoa ei ollut näkyvissä, mutta\ntumman veden pinnalla joskus huomattavat hiljaiset pyörteet\nosoittivat, että krokotiileja oli läsnä.\n\nMeren lahden ranta oli hiekkainen ja siellä voimme liikkua jotenkin\nilman häiriöitä. Siellä sattui joskus, että pelästytimme lentoon\nriikinkukkoja tai pelikaaneja. Me pelkäsimme nauttia muita hedelmiä\nkuin kookospalmujen pähkinöitä, joita oli puiden latvat täynnä, mutta\nniitä ei ollut helppo saada alas, sillä puiden rungot olivat 5—6 syltä\nkorkeat ja oksattomat. Vaikka tiesimme, että metsä oli täynnä villejä\neläimiä ja käärmeitä, kuljimme kuitenkin huolettomina iltaisin\nrannikolla valaisten tukalaa tietämme lyhdyllä.\n\nEn voi unohtaa — kirjoittaa Schoultz — miten minä toverien\nkehoituksesta pilkkosen pimeänä iltana kiipesin kookospalmuun hedelmiä\nottamaan. Tavattomin ponnistuksin onnistuin pääsemään latvaan ja\ntarttumaan kiinni lehtiin, jotka tukevina lähtivät suoraan ulospäin\npuun rungosta.\n\nMutta kun puun juurella seisovista tovereista joku samalla sanoi:\n»mutta entäpä, jos tuolla puun latvassa olisi kalkkarokäärme!» niin\nminä säikähdin niin ankarasti, että olin putoamaisillani maahan.\nToisten toverien iloinen pilkanteko minua rauhoitti ja minä rohkaisin\njälleen luontoni ruveten kiskomaan irti kookospähkinöitä, joita minä\nleikilläni nakkelin alas toverien päälle. Tämä leikki täytyi kuitenkin\nkeskeyttää osaksi sentähden, että olin väsyksissä ja osaksi sen\nvuoksi, että viskasin pähkinällä erästä poikaa kalloon niin tarkasti,\nettä hän väitti päänsä tulleen sisäänpäin lommolle hatun alla.\nAlastulo oli hirveän vaikeata ja täytyy olla kiipeämään tottunut nuori\nmerimies, jotta sellainen onnistuisi ilman seikkailua.\n\nNew-Islandin saari, joka on korkea, ei ole epämukava kulkea ja\npaikoittain kuljimme siellä ilman haittaa. Asumaton se oli, mutta\npienet suippokattoiset palmujen lehdistä tehdyt majat osoittivat, että\nsinne joskus tuli maan alkuasukkaita. Puolen päivän aikaan, kun\naurinko oli kohtisuorassa pään yläpuolella, vallitsi kaikkialla\nhiljaisuus, mutta illan suussa tuli musiikkia ja elämää jokaiseen\npuuhun.\n\nLinnuista näimme enimmän riikinkukkoja ja useita papukaijalajeja.\nNisäkkäistä näimme vain apinoita, mutta niitä oli parvittain, monta\nsataa kussakin parvessa. Täällä ne eivät olleet niin arkoja kuin\nHyväntoivonniemellä ja ne olivat myös melkoista pienempiä eivätkä niin\nkiukkuisia. Harvoin ne olivat maassa, näyttivät enimmäkseen elävän\npuissa, jossa ne liikkuivat ihmeteltävän ketterästi hypäten pitkät\nmatkat puusta puuhun. Jos niitä vaara uhkasi tai jos ne pakenivat,\nniin ne aina huolehtivat penikoistaan, jotka otettiin syliin.\n\nYhden tovereistani onnistui ampua haulipyssyllä noin kyynärän pituinen\napina. Mutta kun se nähtiin kuolleena, niin siitä syntyi sellainen\nsääli, ettei kenenkään tehnyt mieli ampua toista. Kun se oli maassa,\nsääret ojennettuina suoriksi, toinen käsi pitkin maata ja toinen\npainettuna vertavuotavaa kylkeä vastaan, niin se oli tavattomasti\nihmisen näköinen. Kun apinat ovat hengissä ja hyppelevät puusta puuhun\ntai kun ne kulkevat nelinkontin puiden oksilla, niin yhtäläisyys\nihmisen kanssa on paljon pienempi kuin jos ne kuolleina ovat\npitkällään. Kun metsästäjä vei saaliinsa laivaan ja laski sen kajuutan\nlattialle, niin koko laivan väestö keräytyi katselemaan tuota\nkuollutta eikä ollut ketään, joka ei olisi tullut liikutetuksi tuosta\nsurullisesta näystä.\n\nJaavassa kiintyi huomiomme lentokoirain lukemattomiin parviin, jotka\ntulivat joka ilta lentäen Sumatrasta meidän ylitsemme ja palasivat\njoka aamu Jaavasta. Niitä varmaan oli satojatuhansia, sillä vaikka\nparvi oli ainakin englanninpeninkulman levyinen, tai leveämpikin ja\nlentokoirat lensivät lähellä toisiaan ja sangen nopeasti, niin niiden\nlentoa kesti auringon laskusta alkaen vielä pitkän aikaa pimeän\ntultuakin. Me koetimme ampua muutaman laukauksen niitä kohti, mutta ne\nlensivät niin korkealla, etteivät haulit niihin asti ulottuneet tai\nlienevätkö vain hiukan haavoittaneet.\n\nKolmen päivän pysähdyksen jälkeen nostettiin purjeet taas ja silloin\ntällöin Sumatran tai Jaavan metsistä pitkinä henkäyksinä tulevien\nhiljaisten puhallusten kuljettamana liukui priki vähitellen\nSunda-salmen kautta Kiinan mereen. Siellä näimme lukemattoman joukon\nkiinalaisia djonkkeja ja kaikkiin kansakuntiin kuuluvia laivoja.\n\n\n\n\nVIII. KIINAN VESILLÄ\n\n\nBanka- ja Biliton-saarten luona oli meri täynnä tavattoman suuria\nmalajilaisten djonkkeja, ja kun siihen aikaan merirosvoutta\nharjoitettiin oikein suuressa mitassa, niin meidänkin kaksi pientä\nkanuunaamme pantiin kuntoon ja joka mies asestettiin kiväärillä.\nMuutamat djonkit meitä seurasivatkin tuntikausia ja saivat meidät koko\nlailla levottomiksi; mutta kun yöllä alkoi tuulla, niin malaijilaisten\noli turha yrittää tavoittaa meitä purjehtimalla.\n\nEi ole mikään leikin asia joutua tekemisiin näiden merirosvojen\nkanssa, sillä ne ympäröivät laivan joka taholta ja ampuen vilkkaasti\njoka puolelta ne nousevat väkisin laivaan satalukuisena laumana, ja\nsilloin ei ketään säästetä. Tapahtui vielä viimeisten vuosien kuluessa\nminun ollessani itämailla, — kirjoittaa Schoultz — että isot\nhöyrylaivatkin, jotka satunnaisen polttopuiden puutteen vuoksi\nkulkivat puolella koneella tai purjehtien, joutuivat merirosvojen\nkäsiin ja ryöstettiin perinpohjin. Harvoin kukaan miehistöstä\npelastui, sillä tavallisesti laiva, kun se ensin oli ryöstetty,\nsytytettiin tuleen. Meidän matkamme perille saakka kävi rauhassa ilman\nmitään taisteluseikkailua. Kyllä me olimmekin asestettuja aivan\nhampaisiin asti. Laivan kannen alla oli aseita suuri varasto ja kaikki\npyssyt olivat ladatut; samoin meidän etukeulassa oleva pikku\ntykkimmekin oli ladattu rautaromuilla. Joka kerran, kun joku laiva\ntuli näkyviin, syntyi meidän laivassamme melu, ja jos todella yksikään\nmerirosvo olisi meitä lähestynyt, niin heidän laivansa varmaan olisi\nvallattu, sillä meitä oli 37 hyvin asestettua reipasta miestä, jotka\nolimme varustetut yksin pitkillä koukuillakin vihollislaivojen\nkiinniottamista varten.\n\nYhden ainoan kerran olimme kapteenin kanssa käymässä pikimmältään\nmaalla pienellä saarella Korean niemimaan kohdalla. Saarella kasvoi\ntuuheata metsää, mutta asukkaita siellä ei näkynyt. Korean niemimaan\neteläkärjestä alkaen matkamme päähän asti oli maata näkyvissä kaiken\naikaa. Korean rannikko on jyrkkä ja korkeine kukkuloinensa, jotka\nusein ovat alastomat, se ei ole ollenkaan vierasvaraisen näköinen.\nVuoret ovat monessa paikassa sen näköiset, kuin ne joskus olisivat\nolleet sulassa tilassa ja äkkiä jähmettyneet, kun vuoren pinta vielä\nläikkyi lyhyinä laineina. Sellaisten ylänköjen yli marssiminen lienee\naivan mahdotonta. Koko itärannikolla on ainoastaan muutamia satamia.\nSen vuoksi vuoren kaltevilla rinteillä harvoin näkee ihmisasuntoja.\n\nKuta enemmän lähestyy Venäjän aluetta, sen miellyttävämmän näköiseksi\nmaa muuttuu. Rannikko muodostaa useita lahtia, eikä ole niin\nyksitoikkoisen jyrkkää.\n\nTalvi- ja kesätuulien vaihtuessa raivoaa Itä-Aasian rannikoilla tuon\ntuostakin taifuuniksi nimitettyjä myrskyjä, jotka aikaansaavat joskus\npilvipyörteitä eli vesipatsaita. Pyörteen keskustassa ilma nousee\nkiivaasti ylös ja merellä vesi nousee korkeiksi vesisuihkuiksi.\nVesipatsaan ympäri käy huimaava pyörretuuli hirmumyrskyn nopeudella.\nSellaisen vesipatsaan Imperatorin väestö näki merellä pitemmän matkan\npäässä Japanin merta kulkiessaan. Taivas oli synkkien pilvien peittämä\nja Imperatorin purjeet olivat reivatut, kun aavistettiin myrskyä,\nvaikka meri oli tyyni. Laiva oli kaikeksi onneksi myrskypyörteen\nulkopuolella, niin ettei pyörre ollenkaan purjehtijoitamme kohdannut.\n\nAasian karttaa silmäillessä nähdään, että Japanin meri\nkeskikohdallansa muodostaa länsirannikolla mutkan, jota sanotaan\nPietari Suuren lahdeksi eli mutkaksi. Suupuolelta se on noin 150\nkilometriä leveä ja jotenkin yhtä pitkälle se ulottuu maalle päin\npohjoista kohti. Tämän leveän merenpoukaman ympäristö oli se luvattu\nmaa, johon suomalaisen yhtiön miehet laivoinensa pyrkivät työllä ja\ntoimella onnea ja rikkautta löytämään. Pietari Suuren lahdesta\nitäänpäin kulkee pitkin Japanin meren rannikkoa Tatarian vuoret.\n\nVuoren kukkuloiden välillä näkee suuria, metsää kasvavia laaksoja ja\nusein ovat vuoretkin lehtimetsien peitossa taikka kasvaa niillä uhkeaa\nheinää, jossa käy laumoittain laitumella metsäkauriita ja hirviä. Ja\njokaisessa pienessä lahdessa näkee kalastajamökkejä ja veneitä, joko\nmökin luona rannalla tai mökin edustalla kalastuksessa. Lahtien suulla\nusein on meren puolella ikäänkuin niiden suojana korkeita metsää\nkasvavia saaria, useimmat niistäkin rikkaat metsän elävistä, jotka\nsinne ovat joutuneet luultavasti talven aikana irtautuneilla\njäälautoilla.\n\nAmur-joen lisäjoen Sungarin ja Japanin meren välinen osa, itäinen\nMandšuria on samalla leveysasteella kuin pohjois-Italia (42° Pohj.\nlev.) mutta ilmanala on kylmempi kuin vastaavilla kohdilla Euroopassa.\nJäät sulavat meren lahdissa huhtikuun alussa ja saman kuukauden\nlopulla alkaa uusi ruoho kasvaa. Huhti-, touko- ja kesäkuun aikoina\nvallitsee usein sakea sumu, joka tulee ja katoaa vuorotellen. Heinä-\nja elokuu ovat kylmiä sadeaikoja. Miellyttävin aika vuodesta on syksy;\nsillä syys- ja lokakuu ovat kuivia ja lämpimiä. Muutaman peninkulman\npäässä merestä sisämaahan päin on ilmanala suotuisampi, kun sumut\neivät sinne ulotu ja sateet eivät ole niin runsaat kuin rannikolla.\nSen vuoksi vilja sisämaassa menestyy hyvin. Maa on runsaskasvuinen ja\nruoho oivallinen; mutta karjanhoidolle tekee suurta haittaa\nruttotauti, joka tappaa joka kevät sadottain elukoita. Hyvien\nlypsylehmien puute on myös tuntuva. Kiinalaiset eivät lypsä lehmiä,\neivätkä juo maitoa, vaan pitävät lehmiä vetojuhtina samoin kuin\nsonnejakin. Ainoastaan puolivenäläiset lehmät antavat maitoa, vaikka\nvasikka samaan aikaan imee emäänsä. Suurin määrä maitoa, minkä\nsellainen lehmä vuorokaudessa antaa, on puolikolmatta kannua (6 ½\nlitraa).\n\nVuorten eteläisillä rinteillä on kasvillisuus erinomaisen rehevä.\nPuulajeista, jotka siellä kasvavat, mainittakoon tammi, koivu,\nsaksanpähkinä- eli vaalnöttipuu, seetri, korkkitammi, villi omena- ja\nviikunapuu; viljelemättä kasvaa metsissä mustia rypäleitä antava\nviiniköynnös.\n\nEläinkunnasta oli suomalaisten siirtolaisten maahan tullessa\nItä-Mandšuriassa tavallisia tiikeri, susi, karhu, pantteri, villisika,\nkettu, villikissa, soopeli, sekä muita arvokkaita turkiseläimiä,\nhirviä ja metsäkauriita. Merieläimistä puhutaan myöhempänä.\n\nOli syyskuun alkupuoli v. 1869 kun Imperator Aleksander II\nsiirtolaisinensa purjehti Amerikan lahteen, jonka pohjukassa kaikilta\ntuulilta suojassa Nahodka oivallisena satamapaikkana oli valittu\nkaupunginpaikaksi. Matka Suomesta sinne oli kestänyt 11 kuukautta.\n\nImperatorin sinne tullessa oli siellä luonto vielä vehreänä, vaikkei\nenää yhtä vaaleana ja mehevänä kuin keskikesällä. Vaikutelma uudesta\nkotiseudusta oli paljoa parempi kuin oli edeltäpäin arveltu. Laivalla\nvallitsi iloinen mieliala ja toivorikkaita kasvoja näki mihin vain\nkatsoi. Kauniissa laaksossa isosta lahdesta kaarevasti ulospistävässä\npoukamassa oli sotilasasema _Nahodka_, joka silloin oli pelkästään\nryhmä tuuheiden puiden väliin rakennettuja, valkoisiksi maalattuja\ntaloja.\n\n\n\n\nIX. AMURINMAA\n\n\nNahodka, keisarillisten perintömaiden tulevaksi kaupungiksi aiottu, on\n_Wladivostokista_ 60 englanninpeninkulmaa kaakkoon päin. Suomalaisten\ntullessa Nahodkaan oli kuvernööri Valtioneuvos Harald Furuhjelm\nhöyrylaivallansa matkustanut Amerikan lahteen laskevaa Šutšan jokea\nylöspäin, missä suomalaisille uudisasukkaille oli annettu\nviljelysmaita. Nyt hän oli kuulustamassa, miten he siellä viihtyivät\nja millainen heidän ensimmäinen viljasatonsa näytti olevan. He näet\nasuivat siellä vasta ensimmäistä vuottansa.\n\nOdottaessa kuvernöörin kotiintuloa priki koristettiin lipuilla, tykki\nladattiin ja kun kuvernööri näkyi palaavan, nousivat miehet\nraakapuille ja kuvernööri otettiin vastaan hurraahuudoilla ja\nkunnialaukauksella.\n\nKuvernööri tuli käymään prikissä ja kutsui yhtiön jäsenet luoksensa\nillalla viettämään Amurinmaalle tuliaisia. Hänen talonsa oli lähinnä\nmeren rantaa äsken perustetun puutarhan takana, hirsistä rakennettu ja\nhyvin sisustettu. Myöhemmin tulivat meitä tervehtimään kaikki\nvirkamiehet, joitten joukossa sotilaspäällikkö kapteeni Karl Björksten\nja valtioneuvos Furuhjelmin sihteeri, ylioppilas Örn olivat\nsuomalaisia. Kaikki vastaanottivat meidät erittäin sydämellisesti,\njoka seikka yhä lisäsi sitä hyvää vaikutusta, minkä olimme saaneet\ntästä maasta.\n\nKello kuuden aikaan menimme melkein kaikki valtioneuvos Furuhjelmin\nluokse, joka meitä odotti kutsuvieraiksensa tulomaljat täytettyinä.\nEnsimmäinen malja juotiin kaikkien suomalaisten rakastaman hyvän\nkeisari Aleksanteri II:n kunniaksi. Heti maljan juotuamme laulettiin\nkeisarihymni, jonka sanoja tosin emme osanneet, mutta kun Furuhjelm ja\njotkut muutkin lauloivat mukana, niin laulu kuitenkin meni jotakuinkin\nhyvin, sillä sydämen pohjasta laulettiin. Sitten pikarit täytettiin\njälleen ja malja juotiin isänmaamme Suomen kunniaksi. Ja silloin\nkaikuivat rakkautta uhkuvat Maammelaulun sävelet. Se hetki toi\nmukanansa omituisen hellän kaipauksen tunnelman, jolloin veljen käsi\näänettömyyden vallitessa pusersi toisen veikon kättä yhteistä\nkotimaata muistellessa.\n\nMaamme laulun jälkeen laulettiin Ernst Wetterhoffin tähän tilaisuuteen\nsepittämä laulu uuden kotimaan kunniaksi. Laulu laulettiin samalla\nsävelellä kuin Maammelaulu. Alkusanat olivat:\n\n   Hell dig du land vid Stilla haf\n   vi hälsa dig med fröjd\n\n(Terve, maa Tyynen meren rannikolla, sua tervehdimme ilolla) ja laulu\nloppui sanoihin:\n\n    är detta land oss ödet gaf\n    till vagga och till graf.\n\n(Tään maanko kohtalo meille soi kehdoksemme ja haudaksemme).\n\nMyöhemmin kuitenkin seurassamme sai vallan ilo ja leikinlasku ja ne\nvallitsivat, kunnes pidoista erottiin myöhään puolen yön jälkeen. Näin\nkului ensimmäinen päivä ja ensimmäinen yö, jotka vietimme uudessa\nkotimaassa. Sittemmin seurasi kyllä tukalampia aikoja, mutta ajat\nparanivat jälleen. Monelle meidän seuraajistamme tämä maa tuli\nkehdoksi ja syntymämaaksi — vaan monelle yhtiön osakkaista siitä tuli\nmyös hautausmaa.\n\nUudisasuntolahankkeen perustaja ja johtaja kapteeni Höök lepää jo\nmullan alla tuolla kaukana. Mutta sitten kun yhtiö oli hajonnut,\npalasi suurin osa yhtiön osakkaista mikä milläkin tavalla takaisin\nSuomeen.\n\nJuhlan jälkeisenä päivänä valittiin retkikunta maanviljelykseen\nperehtyneistä ja sitä ymmärtävistä henkilöistä kulkemaan Šutšan\nnimistä jokea myöten ylöspäin tutkimaan, olisiko siellä sovelias seutu\nuudisasuntolaa varten. Siellä asui jo ennestään maamiehiämme\nkymmenkunta perhettä, jotka Turusta ja Pöytyältä olivat jo keväällä\nsaapuneet keisarillisten perintömaiden höyrylaivalla Nahodkalla, jota\njohti kapteeni Brolin.\n\nKansalaisemme olivat asettuneet hedelmällisille paikoille muutaman\npeninkulman päähän joen suulta ylöspäin. He olivat jo muokanneet\nitselleen pieniä peltotilkkuja, joissa kaikki kasvit hyvin\nmenestyivät, mutta huoneita he eivät vielä olleet ehtineet rakentaa,\nvaan asuivat toistaiseksi maakuopissa, jotka olivat pienet ja matalat.\nVarsin tyvtyväisiä he kuitenkin olivat, mutta kaipasivat koteja ja\nomaisiansa.\n\nNoin 10 peninkulmaa pitkässä jokilaaksossa olivat silloin\nhedelmällisimmät paikat kiinalaisten hallussa ja siellä vasta sai\nnähdä, mitä hyvin hoidettu maa siellä kykeni antamaan. Kiinalaisten\nmaanviljelys on ihmeteltävää. Hienoksi pöyhittyyn maahan he kylvävät\nkaikki riveihin. Kaiken kesää he työskentelevät pitäen maansa puhtaana\nrikkaruohosta sekä pöyhivät ja penkovat maata ihan lakkaamatta.\nPienestä peltotilkusta he sillä keinoin voivat saada tavattoman\nrunsaan sadon. Karjanhoitoa he eivät harjoita. Mutta he pitävät\nhärkiä, joilla he kyntävät maansa. Heidän härkänsä ovat sangen suuria,\nniin että niistä teurastettuina usein saa 45 tai 50 leiviskää lihaa.\nSikoja he paljon pitävät ja sianliha onkin tärkein eläinkunnasta saatu\nravintoaine, jota he käyttävät. Hevosia he myös pitävät ja heidän\nhevosensa ovat pieniä, mutta kestäviä ja voimakkaita.\n\nNaisia heillä ei ole ollenkaan, koska Kiinan lait kieltävät naisia\nmenemästä valtakunnan rajan ulkopuolelle. Varakkaat kiinalaiset ovat\nkyllä joskus naimisissa, mutta heidän vaimonsa ovat muista kansoista\notetut, joko ostamalla tai ryöstämällä. Viinanpoltto oli heidän\nkeskuudessaan tavallista. Melkein jokainen talonomistaja valmisti sitä\nkotitarpeeksi; moniailla oli isot polttimot. Mutta juopottelu heidän\nkeskuudessaan on kuitenkin tuntematon pahe. He tuskin milloinkaan\njuovat niin paljon, että päihtyvät, mutta ei ateriaakaan syödä ilman\nviinaa. Lopuksi sanoo Schoultz heistä, että he ainakin siihen aikaan\nkyllä olivat vieraanvaraisia, mutta ei muutoin auttavaisia, kun tuli\nkysymykseen ajan hukka tai vaivannäkö. —\n\nEi varsin kaukana suomalaisten uudisasuntolasta Šutšanin varrella oli\nvielä toinenkin uudisasuntola, jossa asui rangaistusaikansa loppuun\npalvelleita venäläisiä pahantekijöitä. He olivat asuneet\npaikkakunnalla jo muutamia vuosia ja heidän toimeentulonsa oli kyllä\nhyvä. Heidän luoksensa jäi retkikunta yöksi ja sai siellä maitoa ja\nkermaa, kurkkuja ja muita vihanneksia. Maksua he eivät vaatineet,\nmutta sen he kuitenkin saivat runsaasti. Nahodkaan palatessa käytiin\nvielä Wrangelin lahdessa, joka on Amerikan lahden poukama, katsomassa,\nolisiko paikka meille sovelias. Mutta kun kapteeni Höök katsoi sen\nsopimattomaksi satamapaikaksi meidän laivallemme, jonka piti varsin\naikaisin keväällä päästä merelle, hylättiin tämä paikka. Monet\nkäsityöläiset ja maanviljelijät pitivät Šutšan-joen laaksoa hyvin\nsoveliaana uudisasutukselle, sillä maanlaatu oli kasvavaa, joki oli\nkalarikas, ja elintarpeita y.m. voitiin helposti saada Nahodkasta,\nmutta kapteenin mieli teki valaiden pyyntiin ja hän tahtoi prikille\nparemman ja avointa merta läheisemmän sataman, joka olisi vähän\nkauempana Nahodkasta. Tahdottiin näet olla aivan täysin riippumattomia\nja ainahan voitiin ajatella, että valtioneuvos Furuhjelm voisi\nrajoittaa toimintamme vapautta, jos asuisimme liian lähellä häntä.\n\nOlimme hänelle hyvin kiitollisia niistä neuvoista, siitä\nhyväntahtoisuudesta ja siitä avusta, jota häneltä saimme koko sen\najan, jolloin hän täällä vaikutti, mutta kuitenkin halusimme asua\naivan omissa hoteissamme.\n\nKun olimme pari päivää olleet Nahodkassa, jossa saimme ruokavarastomme\nlisätyksi, lähdimme purjehtimaan sieltä lännemmäksi tutkien kaikkia\nTyynen meren mutkia ja satamia kunnes pysähdyimme _Strelok_-nimiseen\nlahteen, joka on 42:lla leveysasteella päiväntasaajasta pohjoiseen ja\n30 meripenikulmaa Nahodkasta luoteeseen, Nahodkan ja Wladivostokin\npuolivälissä. Iltapuolella oli ankkuri nostettu Nahodkassa, yö\nvallitsi vielä, kun laskimme Strelokissa ankkurin.\n\nStrelokin lahden edustalla suojaa satamaa meren puolella korkea 9\nenglannin penikulmaa pitkä ja puolentoista, paikoitellen 2 engl.\npenik. leveä saari _Putjatin_. Mantereen puolella Strelokin lahti\nhaarautuu kahteen pienempään lahteen, joista _Abrekin_ lahti on\nitäpuolella ja _Rasboinikin_ länsipuolella. Näitä pienempiä lahtia\nerottaa niemi toisistaan, ja tällä niemellä oli pari kiinalaisten\nrakentamaa asuinrakennusta, jotka olivat asumattomia, hyljättyinä ja\npuoleksi rappiolla. Strelokin lahden seudun valitsivat suomalaisen\nyhtiön jäsenet asuinpaikaksensa, kun siinä oli niitä mukavuuksia,\njoita he halusivat ja tarvitsivat. Rasboinikin lahden pohjukassa oli\nvielä laivalle talvisatamaksi soveltuva kaikilta tuulilta suojattu\npaikka.\n\nSchoultz kuvailee Strelokin lahtea ja sen ympäristöä seuraavasti:\n\nMolemmin puolin Strelokin lahtea suojelevat sitä pohjoispuolella noin\n8 engl. penikulmaa pitkät niemet, joista idänpuoleinen on sangen\nkorkea, noin 1000 jalkaa, ja kasvaa tammia, mustaa koivua ja muita\nkovia lehtipuita. Merelle päin idänpuoleinen niemi vähitellen alenee\nja päättyy äkkijyrkkiin kallioihin. Läntinen niemi on jonkun verran\nmatalampi ja ainoastaan mantereen puolella harvan metsän peitossa. Se\non hyvin epätasainen. Suippoja vuorenkukkuloita ja syviä laaksoja\nvaihtelee alinomaa ja meren puolella sekin päättyy äkkijyrkkiin\nkallioihin. U-kirjaimen muotoisessa lahdessa on pitkänsoikea saari,\njoka alkaa parin kilometrin päässä maalta ja ulottuu merelle päin yhtä\nkauas kuin niemetkin. Tämän — Putjatinin saaren — mantereen puoleinen\npää on ehkä 1200 jalkaa korkea ja se on kokonaan metsän peitossa ja\npinnanmuodostus siinä on samanmuotoinen kuin jos kupin täyttäisi\nkostealla hiekalla ja sen kääntäisi ylösalaisin. Saaren perusta on\näkkijyrkkä ja siitä nousee ylöspäin ikäänkuin ympyrän säteet lähellä\ntoisiaan äkkijyrkät kallionhalkeamat, joissa usein kasvaa vaikeasti\nläpikuljettavia viidakkoja. Sisimmän niemen kärki on vähäinen tasainen\nhietikkoniemeke ja siitä edelleen kulkee koko itäpuoleista rannikkoa\npitkin kapea ja tasainen hiekkareuna. Eteläpuolella Putjatinin kukkula\nlaskee äkkijyrkkänä matalaa heinäkasvuista niittymaata kohti, joka on\nmuutaman neliökilometrin laajuinen. Keskellä saarta on järvi, niin\nettä ainoastaan kapeat kannakset yhdistävät molemmin puolin järveä\nsaaren pohjoispään eteläpäähän, joka kohoaa melkoisen korkeaksi, mutta\nalenee jälleen noin parin sadan jalan korkuiseksi tasangoksi.\nPutjatinin eteläpää päättyy äkkijyrkkiin 200—300 jalkaa korkeisiin\nkallioihin.\n\nNoin 6 meripeninkulmaa Putjatinin eteläpäästä lounaaseen päin on\nAskoldin saari, joka muodoltaan on hevosenkengän muotoinen ja kohoaa\nmerestä jyrkkinä kallioseininä noin 2000 jalkaa. Pitkin sen sekä\nulkopuoleisia että sisäpuoleisia rantoja on saaren ympärillä kapea\nhiekkarannikko, jossa voidaan nousta maalle tyynellä säällä. Askoldin\nkasvullisuus on paikoittain orapihlajista ja muista pensaista\nmuodostunutta läpitunkematonta viidakkoa, paikoittain korkeata\nlehtimetsää. Toisin paikoin on runsaasti heinää kasvavia niittymaita.\nSen metsissä on runsaasti hirviä ja suomalaisten tullessa saari oli\nmyös kultarikasta. Sekä Putjatin että Askold olivat talvella\nasumattomat, mutta kesällä sinne tuli metsästäjiä, kalastajia ja\nkullanetsijöitä, jotka asuivat tilapäisesti tekaistuissa majoissa.\n\nSekä Abrekin että Rasboinikin lahtea rajoittaa molemmin puolin korkeat\nharvaa metsää kasvavat vuorenharjanteet ja sisinnä hedelmälliset\nloivasti kaltevat jokilaaksot, joiden halki kulkevat pienet,\nliikenteelle sopimattomat, mereen laskevat joet. Lahtien välinen\nrantaseutu on jotenkin suora ja siihen laskee kolmen kilometrin\nmatkalla kolme pientä jokilaaksoa; niistä me nimitimme idän puoleista\nÅberginlaaksoksi, keskimmäistä Maisterinlaaksoksi ja lännenpuoleista\nTiikerinlaaksoksi. Kaksi ensinmainittua oli pienempää ja kasvoivat\nainoastaan heinää; Tiikerinlaakson alaosa on aukeata, yläosa\nmetsääkasvavaa. Maiseman taustassa on noin 2 000 jalkaa korkea ja\njyrkkä vuori, joka on molemminpuolin yhtäläisesti pyöristyvä, ja siitä\nlähtevät ne kaksi vuorenharjannetta, jotka ympäröivät koko näköpiirin.\n\nJokilaaksoja lukuunottamatta oli merenrannikko aivan jyrkkä ja sen\njyrkällä sivulla näkyy sen perustana liusketta tai graniittia. Samoin\nkuin merenrannassakin, oli veden rajasta noin 50 jalan korkeudessa maa\nmuodostanut penkereitä, jotka tasaisesti kohosivat maiseman taustaan\npäin. Åberginlaakson ja Maisterinlaakson välillä oli alava\nhiekkarannikko, jonka edustalla oli parikymmentä syltä syvä vesi.\nTällä kohdalla olivat edellämainitut autioiksi jätetyt kiinalaiset\nasunnot, ja niiden läheisyydessä nousimme maalle ja valitsimme sen\npaikan uudeksi asuinseuduksemme.\n\nParemman käsityksen näistä seuduista, joita ei ole merkitty\ntavallisiin koulukarttoihin, saa kirjan loppuun liitetystä merikortin\nsuurennuksesta.\n\n\n\n\nX. UUDISASUNTOLA PERUSTETAAN\n\n\nPitkän ja monivaiheisen, osaksi tukalankin merimatkan jälkeen olivat\nsuomalaiset vihdoin saapuneet matkansa päähän, olivat valikoineet\nuuden asuinpaikkansa ja laskeneet laivansa ankkurin tyyneen ja\nsuojattuun satamaan. Kun suurimman osan elämästään kiinteällä maalla\nasuneet ihmiset, kaikenlaiset myrskyt ja heilumiset koettuaan, nyt\nvihdoinkin pääsivät tyyneen satamaan ja tunsivat sieraimissaan metsän\ntuoksun, niin heidän teki mielensä levätä yö vakavalla maankamaralla.\nVähät siitä, vaikka ihmisasuntoa ei näkynyt missään. Olihan ranta\ntasainen ja kaunis. Kuivista puista tehtäisiin nuotiovalkea, jonka\nääressä olisi suloinen nautinto nukkua verrattuna siihen edestakaisin\nheilumiseen, jota oli saatu kokea laivassa merellä.\n\nJa niin mentiin maihin vähän matkan päähän laivasta. Tehtiin\nnuotiovalkeat ja haaveiltiin tulevaisuuden unelmia kaikesta siitä\nonnesta, mikä tässä uudessa kotiseudussa toivottiin saavutettavan.\nVielä oli maa asumatonta, suomalaiset tulivat paikkakunnalle\nensimmäisinä ja olivat oikeutetut valitsemaan asuinpaikaksensa, minkä\npaikan vain tahtoivat. Arvatenkin olisi raskas ja pitkällinen työ\nedessä ennenkuin täällä saataisiin asumuksia ja viljelysmaita kuntoon,\nmutta leppoinen ilmanala antoi toiveita maanviljelyksen ja\npuutarhanhoidon hyvästä menestymisestä. Luottamus toinen toisensa\napuun ja yhteisvoimiin sai mielet kuitenkin turvallisiksi ja\ntoivehikkaiksi.\n\nNuotiovalkeiden ääressä lausutut toivorikkaat sanat saivat pian rumia\nsäestyksiä. Metsästä alkoi usealta eri haaralta kuulua pitkin yötä\nilkeitä ääniä, jommoisia ihmisen kurkku ei saa syntymään. Suomalaiset\nolivat tulleet tälle seudulle siihen vuodenaikaan, jolloin tiikerit\nparittelevat, ja neljältä viideltä eri taholta kuului tiikerien ääniä\nmetsästä, kun ne houkuttelivat toisiaan niinkuin kollikissat\nnaaraskissoja, jommoinen musiikki kyllä on Suomessakin tuttua.\nTuollainen ääni oli uudisasukkaille hyödyllinen ilmoitus, jotta\ntiesivät olla varuillaan noitten vaarallisten petojen suhteen.\n\nStrelokin lahdelta katsellessa mantereelle päin näkee noin 4—5\nkilometrin päässä meren rannikolta taustassa parintuhannen jalan\nkorkuisen vuoren, jota kiinalaiset nimittävät _Maing_, mutta\nsuomalaiset antoivat sille nimen _Joosefin vuori_. Matka Strelokista\non yhtä pitkä Nahodkaan kuin Wladivostokiin. Vasta sitten, kun\nsuomalaiset uudisasukkaat olivat perehtyneet paikkakuntaan, tulivat he\nhuomaamaan, että lähin ihmisasunto oli noin 8 kilometrin päässä oleva\nkiinalainen mökki eli fansa nimeltä _Kokotun_, jossa asui 4-henkinen\nperhe, kiinalainen metsästäjä vaimonsa ja poikansa kanssa ja lisäksi\nheidän työmiehensä.\n\nImperatorilla saapuneet suomalaiset pitivät yhtiökokouksen ja\npäättivät asettua asumaan Strelokiin, jonka he olivat katsoneet\nmukavimmaksi paikaksi ja ensiksi päätettiin korjata nuo hyljätyt\nkiinalaisten rakentamat huoneet asuttavaan kuntoon, sillä talvi oli\ntulossa ja syksy oli jo pitkälle edistynyt. Päällystön ja merimiesten\nsekä muutamain yhtiömiesten johdolla laiva palasi Nahodkaan tuomaan\nsiellä ostettua karjaa.\n\nKaikki maalle jääneet joutuivat vilkkaaseen toimintaan ja ne, jotka\nennestään eivät olleet työhön perehtyneet, saivat käytännöllisesti\noppia esiintulevia tehtäviä, kun heitä oli neuvomassa työnjohtajat ja\nkäsityöläiset, jotka heidät ottivat apulaisikseen.\n\nPian olivat molemmat autiot kiinalaisten rakennukset valmiiksi\nsisustettuina. Suurempi rakennus sisustettiin naimattomille nuorille\nmiehille. Siihen sijoitettiin 35 makuupaikkaa ja iso lämmitysuuni,\njoka muurattiin harmaista kivistä, sillä tiiliä oli ainoastaan\nleipomauunia ja keittotakkaa varten. Pienemmässä rakennuksessa oli\nvain kaksi huonetta, keittiö, jossa oli leipomauuni ja keittoliesi\nsekä sali, joka oli jaettu kuuden eri perheen ja neljän palvelustytön\nasuttavaksi.\n\nPriki palasi Strelokiin syyskuun lopulla ja toi mukanansa 20 härkää ja\nhevosen. Lypsylehmiä ei ollut saatavissa. Vetoeläiminä kiinalaiset\nkäyttivät ainoastaan härkiä.\n\nHeti kuin asuinhuoneet olivat kunnossa, muuttivat rouvat, jotka laivan\nmukana olivat käyneet Nahodkassa, maalle asumaan. Jokaisen emännän\npiti neljän palvelustytön ja parin yhtiöön kuuluvan miehen avustamana\nvuoron mukaan hoitaa viikon ajan taloutta ja valmistaa ruokaa kaikille\n50:lle hengelle. Ruokavarojen hoitaja antoi talouteen ruoka-ainekset.\nNäin alettiin kommunistinen yhteiselämä.\n\n[Kuva: Suomalaisten uudisasunto Strelokissa.]\n\n[Kuva: Suomalainen siirtola-alue Tyynen meren rannikolla.]\n\nKun asuinhuoneet oli saatu valmiiksi, piti rakennettaman tavarasuojia\nruokatavarain ja tarvekalujen säilyttämistä varten sekä\nnavettarakennuksia elukoille. Heiniäkin piti koottaman tarpeeksi\npaljon talven varalle. Kyllä saatiin tehdä monenlaista työtä:\nmuurata, sahata, rakentaa, nikkaroida ja sitäpaitsi suorittaa\nmaanviljelystöitä. Mutta jokainen teki työtä ilolla ja kukin toivoi\nparempia aikoja. Myöhään syksyllä kuokittiin pari tynnyrinalaa maata.\nJokaisen oli tehtävä yksi kapanala päivässä. Joka oli voimakas ja\ntyöhön tottunut, suoritti tehtävän 6:ssa tai 7:ssä tunnissa;\ntottumaton sensijaan sai tehdä työtä kymmenenkin tuntia, mutta pitkä\nmerimatka ja iloinen elämä laivalla oli voimistanut ja kehittänyt\nniitäkin, jotka olivat tottumattomia ruumiilliseen työhön.\n\nHeti Strelokiin tultua pantiin toimeen ajometsästys edustalla olevalla\nPutjatinin saarella. Metsästys alettiin saaren eteläpäästä ja\nmuodostettiin 35-miehinen metsästäjärivi koko saaren poikki. Ampujat\nolivat sopivan matkan päässä toisistaan ja heidän välillään kulkivat\ntottumattomat metsämiehet varustettuina lyömäaseilla, torvilla ja\nrämistimillä, etteivät laskisi yhtäkään otusta ajorivin lävitse. Saari\noli vuorinen ja asumaton. Siellä kasvoi koivuja, tammia, korkkipuita,\nsokerivaahteraa, saarnia, jalavia, leppiä, marjakuusia ja\netelänpuoleisilla rinteillä taas villejä omenapuita, viiniköynnöksiä\nja monenlaisia pensaita. Tällä metsästysmatkalla, joka alkoi aikaisin\naamulla ja päättyi iltahämärässä, saimme saaliina 11 metsäkaurista ja\n3 isoa hirveä. Petoeläimiä emme nähneet.\n\nMuutamia päiviä myöhemmin insinööri Nilsson ja hänen rouvansa soutivat\nPutjatiniin poimimaan mustia viinirypäleitä, joita siellä kasvoi\nrunsaasti, ja joita rouva halusi keittää hilloksi. He kulkivat\nkumpikin eri suunnalle. Insinöörin katsellessa korkealta kukkulalta\nmerelle, huomasi hän joukon aluksia, pieniä soutuveneitä, noin 30—40\nvaiheilla, tulevan Nahodkasta päin, jokaisessa ainoastaan yksi\nsoutaja. Insinööri pelästyi, arvellen, että alkuasukkaat olivat\nmahdollisesti kuulleet prikin saapumisesta ja aikoivat hyökätä\ntulokkaiden kimppuun. Hän meni heti rantaan päin, missä heidän\nveneensä oli. Sillävälin vene toisensa jälkeen laski saaren rantaan.\nRouva kertoi, että useat soutajista olivat kulkeneet hänen ohitsensa,\nja kun hän oli yksin, niin hän tunsi vähän pelkäävänsä. Mutta hän ei\nkuitenkaan menettänyt malttiansa, vaan näyttääksensä, ettei hän ollut\nturvaton, hän miehensä revolverilla, joka oli jäänyt nänen\nsuojaksensa, ampui varista, joka istui puussa. Kauan eivät\nrypäleidenpoimijat viipyneet saaressa, vaan soutivat kotiinsa.\nMyöhemmin he saivat kuulla, että soutajat olivat merikaalin kokoojia.\nMandšurian alkuasukkaat, joita nimitetään mandšuureiksi eli taaseiksi\nja jotka itseänsä nimittävät mandšeiksi, kokoavat meren pohjalla\nlähellä rannikkoa kasvavaa merikaalia koukuilla, jotka ovat pitkiin\nseipäihin kiinnitetyt. Merikaali on tärkeää Kiinaan vietävää\nkauppatavaraa ja sentähden kesäisin tulee joukottain näille tienoille\nkiinalaisia kaalia nostamaan merestä.\n\nKaalin nostajat siirtyvät paikasta toiseen, asuvat risumajoissa tai\nteltoissa, kasaavat nostamansa kaalin isoihin pieleksiin, jotka\nmyöhemmin viedään pois suuremmilla djonkeilla.\n\nEnnenkuin meri oli ehtinyt jäätyä, lähti priki päällystön, merimiesten\nja poikain kanssa Hakodadiin Japaniin ja palasi sieltä tuoden riisiä\nja monenlaisia muita tarpeita valaanpyyntimatkaa varten. Paluumatkalla\npriki poikkesi Wladivostokiin ja toi sieltä 15 korealaista työmiestä\navuksemme maanviljelystyöhön. Talvi kului kaikenlaisissa töissä,\njoista mainittakoon tukkien hankkiminen kahta suurempaa taloa varten,\njotka piti rakennettaman pari kilometriä sisämaahan päin Rasboinikin\nlahdesta laaksoon, jolle olimme antaneet nimen _Tiikerinlaakso_.\nSellainen nimi laaksolle annettiin sen johdosta, että siellä\nkaikkialla tavattiin tiikerien jälkiä. Meidän talvitehtäviämme oli\nvielä halkojen hankinta, sekä rekien ja monenlaisten työkalujen\nvalmistaminen.\n\nYhtiömiehistä kävi joka päivä vuoron mukaan kaksi metsästämässä.\nTavallisesti suunnattiin retki Josefin vuorelle päin ja usein onnistui\nmeidän saada joku metsänotus ammutuksi. Näillä metsästysretkillä\ntehtiin tuttavuutta metsästysfansan asukkaiden kanssa. He pyydystivät\nkesällä hirviä kaivettuihin kuoppiin ja elättivät niitä sitten\naitauksissa, kunnes hirvien uudet sarvet hienon karvaisen nahan\npeittäminä olivat kasvaneet määrättyyn suuruuteen, jolloin niistä\nKiinassa maksetaan tavaton hinta, sadasta kahteenkin sataan\nhopearuplaan.\n\nSamoin kuin Lapissa elävä poro pudottaa hirvikin vuosittain sarvensa\nja uudet entistä suuremmat kasvavat sijaan. Uudet sarvet ovat alussa\nnahan peittämät ja pehmeät sekä täynnä verisuonia. Sellaisina\nkiinalaiset katkaisevat hirvien sarvet ja keittävät ne hyytelöksi.\nNäin saatua hyytelöä pidetään Kiinassa hyvin arvokkaana herkkuna.\nAltai-vuoriston asukkaat kuuluvat niinikään pyydystävän hirviä niiden\ntuoreiden sarvien tähden.\n\nHirven sekä metsäkauriin lihaa sai ostaa ruplalla puudan (16 ½) kiloa.\nHirvifansaksi suomalaiset nimittivät mandšien asuntoa Strelokin\npohjoispuolella. Sieltä tuli naapurin poika usein käymään suomalaisten\nluona ja suomalaiset vaihtoivat heiltä suolaa vastaan, jota Kap\nVerdestä oli tuotu, milloin lihaa milloin hirvenrasvaa. Keittämällä\npuhdistettu hirvenrasva säilytetään puhdistetuista suolista tehdyissä\npusseissa ja kuuluu olevan erittäin hyvää paistinrasvana sekä voin\nsijakkeena leivän päälle levitettynä, niinkuin nykyaikainen\nmargariini.\n\nNaapurin poika oli nähnyt, että suomalaisten luona oli myös ennen\nmainitut Helsingin köyhäinhoitohallituksen yhtiön huostaan jättämät\nnuoret tytöt. Useita kertoja hän suomalaisten kanssa hieroi kauppaa\nsaadaksensa ostaa niistä yhden tytön (jatu) vaimoksi (lauba)\nitselleen. Suomalaiset tekivät pilkkaa hänen sellaisista\nnaimapuuhistaan ja tarjosivat kujeillen milloin yhtä milloin toista\ntyttöä hänelle kysellen paljonko hän tahtoisi »jatusta» maksaa. Poika\nlupasi maksaa parisataa hopearuplaa yhdestä tytöstä, mutta kauppaa ei\nsittenkään syntynyt.\n\nJauhot loppuivat suomalaisilta kevättalvella v. 1870 ja täytyi\nlähettää kysymään jauhoja Nahodkasta. Mutta sieltä oli mahdoton saada\njauhoja, kun ei sinne ollut kuljettavaa tietäkään, ainoastaan\nepätasainen polku, joka enimmäksensä seurasi meren rannikkoa. Tämä\npolku oli noin 80 kilometriä pitkä ja sen varrella oli 3\nkalastajamökkiä, joissa voi levätä. Ei ollut myöskään alusta\nmerimatkaa varten ja sitäpaitsi rannikot ja lahdet olivat jäässä.\nKuitenkin päätettiin, että 12 miestä lähtisi Nahodkaan jauhoja\nhakemaan jokaisella mukanansa puudan vetoinen selkäpussi. Eihän noihin\npusseihin mahtuva jauhomäärä kauankaan riittänyt 50:lle hengelle,\nmutta olihan edes vähän. Iltapuolella lähdimme Maing'ista ehtiäksemme\nTjuvaisaan yöksi; se oli lähin kauppapaikka, josta merikaalin nostajat\nsaivat ruokavaroja. Sitten jatkettiin matkaa juoksujalassa, jotta\nehdittäisiin Nahodkaan ennen yön tuloa. Sitä matkaa oli liki kuusi\npeninkulmaa. Kun tulimme perille, vastaanotti valtioneuvos Furuhjelm\nmeidät hyvin ystävällisesti ja antoi meille osoitteen, jonka mukaan\nsaisimme mukavimmalla tavalla jauhonpuutteemme poistetuksi.\n\nStrelokista (eli Maingista) 12 kilometriä Wladivostokiin päin oli\nUssurinlahden ja Strelokin lahden välillä eräällä niemellä\nsotilasasema, jonne oli majoitettu 15 sotamiestä. Sotamiesten luona\noli ruokavaroja runsaasti, ja sieltä voisimme ne helposti kuljettaa\nkotiimme pitkin rannikkoa kirkasta jäätä myöten. Valtioneuvos\nFuruhjelm antoi meille kirjallisen määräyksen, että meille oli sieltä\njauhoja luovutettava.\n\nYhtiömiehistä lähti kaksitoista matkalle kahdella reellä. Härkiä ei\nvoitu käyttää, sillä niitä ei saatu astumaan jäälle. Maantietä ei\nollut, kun meren rannikko on äkkijyrkkä ja täynnä syviä rotkoja, jotka\npäättyvät merenrantaan. Kuusi virstaa mainitusta niemestä on Askoldin\nsaari, jossa tätä nykyä on perustettu kullanhuuhtomoja. Muutamia\nsatoja syliä rannasta oli useita pieniä kalliosaaria. Niitä vastaan\nmurtautuivat kohisten Tyynen meren aallot ja luodoilla istui\ntakajaloillaan tusinan verran tavattoman suuria merileijonia kauheasti\närjyen; muutamat niistä näyttivät keskenään taistelevan, ikäänkuin\npainiskellen. Olipa oikein kummallinen näky tämä vapaudessaan elävien\nmerileijonien näytelmä.\n\n[Kuva: Merileijonia.]\n\nSotilasasema oli niemen takana, lahden pohjukassa kallioiden suojassa,\npuoleksi maan sisällä turvekatolla katettuna samoin kuin giljakien ja\njakuutien asunnot. Nilsson kertoo, että hän kauan jälkeenpäin\nmuisteli, miten herkulliselta pitkän jäämatkan jälkeen se ateria\nmaistui, jonka vieraanvaraiset sotamiehet tarjosivat tulijoille.\nHeillä oli tarjottavana hirvenlihamuhennosta perunain kanssa ja\nuunissa paistettua tattariryynipuuroa, johon silmäksi oli pantu\nhirvenrasvaa.\n\nVietettyään yön sotilasten luona ja juotuaan teetä leivän kanssa,\nlähtivät miehet paluumatkalle ja tulivat kotiin mukanaan kuusi\nniinimattoa täynnä jauhoja.\n\nKun laiva oli palannut Japaninmatkalta, järjestettiin yhdyskunta\nsiten, että yhtiömiehet jakautuivat kahteen osastoon. Toisen tuli\nlähteä merelle valaanpyyntiin, toisen taas jäädä maalle maanviljelystä\nharjoittamaan, muodostaen uudisasutuksen, joka hankkisi\nvalaanpyyntimiehille ruokatarpeita. Nilsson liittyi\nvalaanpyyntimiehistöön, sillä näiden piti saada ylimääräinen prosentti\nsaaliista, riippuen kunkin taitavuudesta. Loppuosa piti jaettaman\ntasan kaikille.\n\nAlku näytti hyvin lupaavalta, sillä jo laivaa varustettaessa\npyyntimatkalle huomattiin valas, joka ajoi takaa silliparvea; sillit\nnimittäin tavallisesti nousivat Strelokin lahteen aina jäiden\nlähdettyä. Kaksi venettä pantiin heti kuntoon ja varustettiin\ntarpeellisilla harppuuneilla ja muilla tarpeilla. Toisessa veneessä\nolivat kapteeni Höök veneen ohjaajana ja proviisori Walldén\nharppuuninheittäjänä. Tämä vene pääsi onnellisesti niin lähelle\nvalasta, että keihäs voitiin heittää.\n\nHeti kun valas tuntee keihään ruumiissansa, sukeltaa se syvälle\ntulista vauhtia ja manillanuorasta tehty harppuuninvarteen kiinnitetty\npyydyssiima juoksee ulos yhtä kiivasta vauhtia veneessä olevasta\nastiasta etukeulassa olevan klyysin kautta. Harppuunin heittäjä seisoo\nkirves kädessä iskeäksensä nuoran poikki, jos nuora juoksisi loppuun\nasti ja vene näyttäisi lähtevän seuraamaan valaan mukana meren\nsyvyyteen. Mutta tällaista tapahtuu harvoin. Tavallisesti valas jo\naikaisemmin kohoaa veden pintaan hengittämään. Sen vauhti vähenee ja\nnuora ei ole enää yhtä kireällä, vaan höllenee. Niinpian kuin on\nmahdollista, tehdään nuoraan silmukka veneen laidassa olevan pollarin\nympärille. Silloin tavallisesti tulee veneelle pikajunan nopeus.\nKahden puolen venettä kuohuu vesi korkeana laineena. Sillä tavoin saa\njoskus seurata valaan mukana peninkulmittain, kunnes valas on uupunut.\nHeti kun voidaan, ruvetaan nuoraa lappamaan sisälle veneeseen ja\npyritään lähemmäksi valasta, jotta toinenkin harppuuni ja siihen\nkuuluva nuora voidaan heittää valaan kylkeen. Silloin valas tekee\nuuden vimmatun ponnistuksen ja jälleen alkaa veneen hinaaminen. Missä\nvalas kulkee, siinä vedenpinta tulee verensekaiseksi. Sillä tavoin saa\njatkaa monta tuntia, kunnes valas väsyy niin, että veneellä voidaan\nsitä lähestyä. Nyt veneen miehistö tarttuu leveäteräisiin\npistokeihäisiin ja pistelee valasta niin kauan, kunnes se kuolee.\n\nValasta lähestyessä tarvitaan suurta varovaisuutta. Kun siitä\nvesisuihkusta, minkä se puhaltaa sieraimistaan, voi arvata, millä\nkohdalla se on ja mihin se on menossa, koetetaan kiivaalla\nsoutamisella päästä sen edelle. Jos luullaan, että on päästy sen\nläheisyyteen, istutaan veneen tuhdolle, tartutaan meloihin, lyhkäisiin\nlapion muotoisiin airoihin, pistetään ne molemmin käsin veteen ja\nmelotaan venettä äänettömästi eteenpäin, nostetaan melat yhtä hiljaa\nvedestä ja odotetaan, kunnes nähdään valaan sukeltavan näkyviin\nvedestä. Tähän kaikkeen vaaditaan paljon kärsivällisyyttä ja\nkestävyyttä, sillä usein valas tulee ylös vedenpintaan aivan toisella\npaikalla kuin oli aavistettu. Täytyy pyrkiä sen lähelle sivultapäin ja\nvaroa sen pyrstöä, sillä valaalle on tietysti vähäpätöinen seikka\nlyödä pyrstöllään vene murskaksi tai viskata se ilmaan. Me näimme\nvalaan aamupäivällä ja vasta illan hämärtyessä me sen saimme\nvoitetuksi. Valas ankkuroitiin 6:n tai 7:n virstan päähän\nasunnostamme, samalle paikalle, missä se saatiin tapetuksi ja\nseuraavana päivänä läksi meitä kolme venekuntaa hinaamaan sitä prikin\nluo suurella ilolla ja riemulla. Kaikki rouvatkin lähtivät saadaksensa\nolla mukana. — Tämä valas oli laadultaan pienempää lajia, pituudeltaan\n35 tai 40 jalkaa ja läpimitaten 6 jalan paksuinen. Siitä\ntraaniöljystä, joka sen rasvasta keitettiin, saatiin Wladivostokissa\nmuutamia satoja hopearuplia.\n\nValaan rasva nyljetään yhtenä levynä ja se tehdään seuraavalla\ntavalla: korkealle laivan mastoihin kiinnitetään kaksi isoa\nväkipyörää. Näiden väkipyöräin kautta kulkevat köydet, joihin on\nkiinnitetty kaksi isoa koukkua ja nämä koukut isketään kiinni valaan\nrasvakerrokseen. Ankkuripelillä ruvetaan koukkuja vähän erällänsä\nkohottamaan ja leikataan syvä leikkaus rasvaan päästä alkaen pyrstöön\nasti. Sitä mukaa kuin valaan ruho taipuu, ratkotaan rasva irti valaan\nruumiista suurilla sitä varten tehdyillä puukoilla. Miehet seisovat\nvalaan päällä kiertäen sitä hitaasti ympäri sitä mukaa kuin\nrasvakerros irtautuu. Rasva hinataan ylös suurena levynä, joka ulottuu\nmärssystä laivan reelinkiin asti. Riippuen valaan suuruudesta voi\nrasvakerroksen paksuus olla 6—18 tuumaa. Jos valas on pitkä, otetaan\nuseampi sellainen levy, kukin kappale jonkun verran pitempi kuin\nvälimatka mastojen välillä, joihin väkipyörät ovat kiinnitetyt.\nRasvakerros lasketaan sitten laivan kannelle, leikellään sopiviksi\nkappaleiksi ja pannaan kahteen hyvin isoon pataan, jotka sitä\ntarkoitusta varten on muurattu laivan kannelle ja sitten rasvasta\nkeitetään öljyä. Öljy ammennetaan tynnyreihin sen mukaan kuin sitä\npatoihin muodostuu ja yhtämittaa lisätään uutta rasvaa. Pataan jää\nruston kaltaista loppujätettä, josta ei enää lähde öljyä ja se\nkäytetään polttoaineeksi padan alle. Strelokin lahdessa\npyydystämällämme pienellä valaalla ei ollut kelvollisia kitalaesta\nriippuvia hetuloita eli kalanluita; ne olivat liian pienet, kapeat ja\nhoikat. Suurilla hetulavalailla voivat ne olla 3—4 metrin pituisia ja\nusean sadan ruplan arvoiset. Samoin voidaan sellaisesta valaasta saada\ntraaniöljyä 4—8 tuhannen ruplan arvosta, riippuen valaan suuruudesta.\n\nToukokuun lopulla — kertoo Nilsson — saatoimme lähteä prikillä\npurjehtimaan pohjoisille vesille. Ohotan meren lahdista eivät jäät\nlähde ennenkuin kesäkuun alulla. Ennenkuin ennätimme lähteä\npurjehtimaan, luikkivat eräänä yönä korealaiset työmiehemme meiltä\nkarkuun. He eivät pitäneet meidän maanviljelijöistämme ja heidän\nkomennostansa ja korealaisten oli vaikea saada suomalaisia heitä\nymmärtämään. Kumminkin oli muokattu melkoisen suuri ala maata ja\nsiihen kylvettiin perunoita, juurikasveja ja muita syötäviä kasveja.\nMe kylvimme vain vähän viljaa, koska meillä ei ollut myllyä, jolla\njyvät olisi jauhettu.\n\n\n\n\nXI. VALAITA PYYDYSTÄMÄSSÄ\n\n\nValaanpyyntiretkestä kerromme tässä Nilssonin mukaan.\n\nPurjehtimaan lähdettyä pysähdyimme ensin _Olga_-nimiseen hyvään\nsatamaan, joka on 160 meripeninkulmaa pohjoisempana kuin Strelok.\nSiellä on vähäisen joen suulla samanniminen venäläinen kylä.\nVuorokauden siellä viivyimme, ja sen ajan kuluessa asukkaat meille\npyydystivät 500 isoa lohta, jotka maksoivat 10 kopeekkaa kappale.\n\nHauskaa oli katsella, miten näppärästi he vetivät lohet vedestä. Joki\noli paikoitellen ainoastaan parin sylen levyinen. Heillä oli kahta\nlajia pyydystyskaluja: kolmihaarainen iskuatrain ja seiväs, jonka\npäässä oli koukku. Nopeina kuin salamat mennä vilahtivat lohet\nyhtämittaa vasta- ja myötävirtaan, mutta yhtä nopeasti miehet iskivät\natraimensa toiseen tai toiseen kalaan ja tavallisesti kylkeen isketty\nlohi vedettiin maalle. Kerrottiin, että Amurinjoen suulla muutamina\nvuodenaikoina saadaan lohia niin runsaasti, ettei lohella silloin\nollut enää arvoakaan, vaan myytiin sitä kopeekasta kappale. Silloin\njapanilaiset lannoittivat peltojansa kaloilla.\n\nMitä rikkauksia täällä olisikaan ollut ansaittavina kapitalisteilla,\njotka olisivat säännöllisellä tavalla voineet harjoittaa kalastusta!\n\nSeuraava paikka, johon aioimme mennä, oli vähäinen _Moneron_-niminen\nsaari Sahalinin läheisyydessä. Sen paikan kapteeni Höök tunsi\nentisiltä matkoiltaan. Siellä nousee merikarhuja tuhansittain keväällä\nsynnyttämään penikoitansa ja parittelemaan. Niiden pyynti tapahtuu\nseuraavasti:\n\nTarkastellaan varovasti, onko niitä kylliksi paljon noussut maalle,\nettä kannattaa ryhtyä niitä pyydystämään. Jollei niitä ole, niin\nasetutaan niitä odottamaan. Vanhat koirakset kömpivät maalle ja\njokainen niistä koettaa houkutella luoksensa niin monta naarasta kuin\nsuinkin. Naarakset nousevat sitten hitaasti ja asettuvat koirasten\nympärille, jotka tappelemalla muita koiraksia vastaan puolustavat omaa\nperhettänsä. Koirakset kahakoivat kiivaasti lisätäksensä omien\nnaarastensa lukua ja naarakset liittyvät niihin, jotka parhaiten\npitävät puolensa. Nuoremmat ja heikommat merikarhut töin tuskin\nonnistuvat saamaan naarasta itselleen.\n\nKun sillä tavoin on karttunut kylliksi suuri joukko merikarhuja\nmaalle, niin pyydystäjämiehistö muodostaa ketjun pitkin rannikkoa,\njokainen varustettuna saarnipuisella nuijalla. Näin ajetaan merikarhut\nkauemmaksi maalle ja tapetaan siellä iskemällä nuijalla kuonoon.\nNiiden nahat ovat hyvin arvokkaita ja niitä sanotaan majavahylkeen\nnahoiksi; nahat suolataan ja sellaisessa tilassa ne kuljetetaan\nHonoluluun tai San Fransiskoon, jossa ne valmistetaan turkisnahoiksi\n(säl-bisam).\n\nTullessamme Moneron-saaren luo, näimme, että toinen laiva oli siellä\nankkurissa ennen meitä. Kapteeni meni laivaan ja sai kuulla, että se\noli amerikkalainen »Briggs», joka siellä oli pyydystysretkellä. Me\njätimme amerikkalaiset rauhassa pyydystämään, sillä Briggs kuuluu\nuhanneen asein puolustaa pyyntipaikkaansa. Laivasta voitiin\nkaukoputken avulla nähdä merikarhujen joukottain matelevan\nrannikoilla. Siinä meiltä meni hukkaan suuri rikkaus. Kapteeni Höök\nmeitä lohdutti sillä, että me kyllä löytäisimme jonkun toisen saaren,\nmissä me häiritsemättä saisimme nuijia merikarhuja; mutta sen pahempi,\ntämä toivo petti.\n\nVähän myöhemmin suomalaiset menivät maihin toiseen pieneen\ntuntemattomaan saareen ja poimivat siellä veneen täyteen linnunmunia.\nJokainen sieppasi kiinni niin monta lintua kuin saattoi pitää,\nennenkuin ne olivat ehtineet lentää pois, sillä ne olivat pesissään\nniin taajassa, etteivät ne kaikki voineet yhtaikaa lähteä lentoon,\nvaan niitä kävi ottaminen käsin kiinni. Oli juhannusaaton aatto, ja\nsinä päivänä laivamiehet kaikki joivat munatotia. Jokainen oli koonnut\nmunia kymmenittäin.\n\nHeinäkuun alkupäivinä tultiin Ohotan meressä oleville Šantarin\nsaarille. Siellä uiskenteli jäälauttoja kaikkialla ja enimmäkseen oli\nniin paljon sumua, ettei nähnyt ollenkaan eteensä. Yöllä vuoroveden\nnoustua maallepäin tuli veden mukana jäitäkin ja ahtautui niin\ntiheästi laivan ympärille, että pelkäsimme sen pusertuvan rikki.\nKyllähän koetimme seipäillä lykätä jäitä pois laivan luota, mutta ei\nse auttanut. Vaikka laiva oli ankkuroituna, veivät jäät laivan\nmukanansa ja ahdistivat meidät lahteen, jonka suupuoli oli aivan\nkapea. Aamulla sumun hälvettyä huomasimme ihmeeksemme olevamme\navarassa lahdessa, maata joka puolella ympärillämme paitse lahden\nsuulla. Laskuvesi virtasi nyt maalta poispäin ja vei jäätkin mukanansa\nja muutaman päivän kuluttua jäitä ei enää näkynytkään. Arvelimme, että\njäät olivat pusertaneet meitä pahimmin kulkiessamme lahden suun\nkohdalla.\n\nKaiken kesää me risteilimme joka suunnalle Ohotan meren eteläosassa\netsien valaita ja usein olimme niitä lähellä. Kerran valas nosti\nvenettä, jossa kertoja (Nilsson) oli, niin että jokaisen piti\nheittäytyä toiselle laidalle, ettei vene kaatuisi. Mutta heti valas\nsukelsi jälleen. Toisen kerran vene joutui ihan kolmen ison valaan\nkeskeen, jotka leikittelivät. Oli jännittävä hetki, kun äänettömästi\nmelomalla pääsimme aivan niiden viereen. Yksi valaista olisi varmasti\njoutunut meidän saaliiksemme, jollei harppuuninheittäjä olisi\nepäröinyt ja laiminlyönyt oikealla hetkellä heittää keihästä. Hän näet\nodotti veneen ohjaajalta heittokäskyä; tämä taas luotti heittäjän\nomaan arvosteluun, sillä veneen peräpuolelle ei voinut nähdä, milloin\nolisi paras hetki käsillä. Valaat aavistivat jotakin outoa olevan\ntekeillä ja sukelsivat suorastaan meren syvyyteen. »Etkö jo heitä?»\nhuudahti veneen ohjaaja, ja silloin harppuuni singottiin veteen valaan\njälkeen, joka jo oli kadonnut näkyvistä ja tietysti ase ei osunut. On\nhuomattava, ettei meillä ollut mukanamme yhtään tottunutta\nharppuuninheittäjää lukuunottamatta kapteeni Höökiä ja tynnyrintekijä\nMichelsonia, ja nämä olivat kumpikin veneiden ohjaajina. Meidän piti\nkäytännössä oppia ammattimme.\n\nKun ruokavaramme alkoivat olla vähissä, menimme maihin erääseen\ngiljakkikylään ja ostimme siellä lehmän teurastaaksemme. Kauppias,\njoka oli yksi kylänvanhimmista, käytti silmälaseja, joissa oli isot\npyöreät lasit, siten vaikuttaaksensa herättävästi arvonantoa. Samalla\ntavalla tekivät nekin kiinalaiset, jotka tahtoivat olla muita\netevämmät.\n\n[Kuva: Giljaaki.]\n\nKerran, kun olimme soudelleet pitkät matkat ympäri, usein niin kauas\nlaivasta, joka oli ankkurissa, ettei sitä näkynytkään, vaikka\ntiedettiin, missä päin se oli, näimme giljakin rannalla. Kun meillä\noli nälkä, menimme maalle, kokien saada kalaa, sillä emme olleet\nsyöneet lämmintä ruokaa koko päivänä. Giljakilla oli kevyt kolmen\nsylen mittainen verkko käsivarrella ja yhtä pitkä hoikka seiväs. Ukko\nheitti ulos verkkonsa, jonka toinen pää oli kiinnitetty seipääseen.\nSeipään toinen pää oli ukon kädessä. Muutaman yrityksen jälkeen jo\n8—10 naulan painoinen hopeankiiltävä lohi pyristeli rannalla. Se\nostettiin ja pantiin heti rautaiseen ämpäriin kiehumaan suolaisessa\nvedessä. Maksuksi lohesta annoimme englantilaisen keksin, sellaisen,\njollaisia merimiehille annetaan ruoan mukana. Sanomattakin sen\nymmärtää, että lohi meistä maistui hyvälle.\n\nOhotan meren rannikot ovat kaikkialla täynnä tuulen ajamia puita,\njoita aallot ovat viskelleet rannoille. Enimmäksensä ne ovat sellaisia\npuita, jotka aikoinansa ovat irtautuneet jokien varsilta, kun\nkevättulvat ovat paljastaneet niiden juuret. Hiekka ja laineet olivat\nsilittäneet ne niin kirkkaiksi ja pyöristäneet niiden päät, että ne\nolivat kuin jossakin koneessa sorvatut, ja niitä oli kasaantunut sylen\nkorkeudelle ja enemmänkin pitkät matkat. Rantojen muodostus näyttää\nolevan samanlainen kuin Hollannissa, sillä vesirajan sisäpuolella on\nlaajoja hiekkakenttiä, joista meri on vetäytynyt pois.\n\nKoko kesän kuluessa emme saaneet Ohotan merellä enempää kuin yhden\nainoan valaan ja senkin pienemmän kuin edellisen Strelokissa\npyydystetyn. Meidän ruokavaramme ja muutkin tarpeemme alkoivat loppua.\nYleistä tyytymättömyyttä ilmestyi näkyviin; useimmat tahtoivat palata\nkotiin, vaikka kapteeni Höök vielä halusi koetella onnea. Kun ei\nvalaita löydetty, päätettiin tappaa muita merielukoita, mistä vaan\nrasvaa saataisiin. Hylkeensukuisia elukoita oli kyllä paljon.\nOlivathan suomalaiset jo ennen valaanpyyntiretkelle lähtöänsä nähneet\nStrelokin lahden suulla merileijoniksi nimitettyjä isoja elukoita,\njoista varmaan lähtisi paljon rasvaa. Ja niin tehtiin vielä\ntoisenlainen yritys.\n\nKapteeni Höökillä oli ehdotus valmiina. Hän oli edellisinä vuosina\npurjehtinut Ohotan ja Beeringin merillä ja tiesi siellä olevan suuria\nmerieläviä, hylkeiden ja mursujen sukuisia _merilehmiä_, jotka syövät\nmeressä kasvavaa ruohoa ja lihoavat hyvin rasvaisiksi. Kun ne nousevat\nmaalle, ovat ne niin kömpelöitä ja avuttomia, että niitä on helppo\ntappaa ja niistä saa runsaasti traania, sillä ne ovat paljon suurempia\nkuin hylkeet. Ruvetaan niitä pyydystämään ja kokoamaan niiden rasvaa.\nSiitä tulee arvokas kauppatavara.\n\nKokeneen johtajan ehdotusta pidettiin hyvänä, ja sitä päätettiin\nnoudattaa, kun ei valaiden pyydystäminenkään onnistunut.\n\nMerilehmäksi (latinaksi Rhytina Stelleri) nimitettiin erästä suurta\nhyljelajia, joka tavattiin Beeringin meressä. Sen pituus vaihteli\n8:sta 10:een metriin ja sen paino oli keskimäärin 48 000 kiloa. Sillä\nei ole yläleuassa etuhampaita, vaan samanlainen rusto kuin\nlehmälläkin. — Merilehmät syövät heinää meren pohjalla ja lihoavat\nhyvin rasvaisiksi. Kun ne nousevat maalle parittelemaan, ovat ne hyvin\nkömpelöitä ja aivan avuttomat pyyntimiesten hyökkäyksiä torjumaan.\n\nHonkolan kartanon entinen omistaja, amiraali Furuhjelm kertoi kerran\njoutuneensa sellaiselle pyyntiretkelle Pohj. Amerikan rannikolla.\nMerilehmiä oli kömpinyt maalle iso ryhmä ja pyyntimiehet niitä\ntappoivat minkä kerkisivät. Peljästyneet merielukat lähtivät pakoon\npyrkien mereen. Amiraali oli rannalla ja näki koko lauman hyökkäävän\nhäntä kohti. Kun hän luuli noiden isojen elukkain hyökkäystä\nvaaralliseksi, alkoi hän huutaa apua, sillä hän oli tullut vain\nkatselemaan elukkain pyyntiä ja oli aseeton. Suuresti hän kummastui,\nkun eräs pyyntimiehistä seipäällä hosuen sai koko merilehmäryhmän\nkääntymään pakoon.\n\nNiin säälimättömästi ovat ihmiset tappaneet merilehmiä niiden rasvan\nja nahan tähden, että koko elukkalaji tätä nykyä lienee sukupuuttoon\nhävitetty. Sillä ne eivät ollenkaan kykene puolustautumaan\npyyntimiehiä vastaan ei hampainensa eikä pakoon lähtemällä, kun ne\nmaalla ovat niin kömpelöitä. Kenties niitä on vielä Pohjoisjäämeressä.\n\nLaiva oli saapunut pohjoiseen saaristoon. Olivatko saaret Kuriilien\nvai Aleutien ryhmään kuuluvia, sitä ei kertoja minulle maininnut,\nmutta kun tarkastettiin kiikarilla rantoja tarkasti, niin jopa tuolla\nyksinäisellä luodolla nähtiin merielukka, joka oli kömpinyt\nkallionkielekkeelle päivää paistattamaan. Puolitusinaa miestä astui\nveneeseen ja hiljaa soudettiin luotoa kohti, missä otus venytteli\nkalliolla. Takaperin huopaamalla sitä lähestyttiin tuulen alapuolelta.\nVäkevin miehistä oli asettunut veneen perään rautaisilla vanteilla\nvarustettu tamminen nuija kohotettuna käsissä. Parin kolmen sylen\npituinen ja hyvin paksu elukka loikoili kivellä, välittämättä\nvähääkään hiipivästä veneestä. Kun vene oli tullut tarpeeksi likelle,\niski perässä istuva mies täydellä voimalla elukkaa päähän nuijallaan,\nluullen sen kallon murskaavansa.\n\nHirmuisesti ärjyen syöksyi meripeto kalliolta mereen ja noustuaan\nesiin syvyydestä hyökkäsi se heti venettä vastaan. Sitä lyötiin\nuudelleen nuijalla päätä kohti, mutta se otti nuijaniskun vastaan\ntorahampainensa, tempasi nuijan pois perämiehen käsistä ja puraisi\nnuijanvarren poikki. Heti se uudisti hyökkäyksensä venekuntaa vastaan.\nSitä iskettiin kirveillä, pisteltiin keihäillä ja venekunnan toiset\nmiehet soutivat pakoon pedon raivokkaasti uidessa jäljestä. Sen suusta\nja sieraimista syöksyi verta miesten päälle sen hyökätessä puremaan.\nMiehillä oli täysi työ suojella henkeänsä vimmatusti hyökkäävää\nmeripetoa vastaan. Aseistetut miehet iskivät kilpaa sitä keihäinensä\nja kirveinensä joka kerran, kun sen pää kohosi vedestä venettä kohti.\nPitkän taistelun aikana peto viimein paljosta veren vuotamisesta uupui\nja saatiin tapetuksi. Useita ämpärillisiä veden sekaista verta\nammennettiin ulos veneestä, kun kahakka oli päättynyt.\n\nVäsyneinä ankarasta ottelusta miehet vetäytyivät laivaan hinaten sinne\nvaivalloisesti saatua saalistansa. Ja kun mielenkiihtymys oli\ntyyntynyt, niin joku heistä virkkoi:\n\n»Kuulkaas pojat! Kyllä tämä on ensimmäinen ja viimeinenkin meripeto,\njonka päivällisunta me häiritsimme hyökkäyksellämme. Tämmöisen\nrasvamöhkäleen pyydystäminen on liian hengenvaarallista hommaa.»\n\nTapettu merielävä ei ollut mikään merilehmä vaan merileijona. Sillä\nnimellä tunnettu elukka (latinaksi Otaria) tavataan vielä yleensä\nBeeringin salmen ja Japanin välisillä vesillä. Se on hylkeiden\nluokkaan kuuluva ja sen pituus on vain 5 metriä. Koiras painaa\ntäysikasvuisena 500 kiloa, mutta naaras on vain ⅕ koiraksen\nsuuruudesta.\n\n[Kuva: Aino-kansan mies ja nainen.]\n\nEnsimmäinen yritys rikastua traanirasvan kaupalla opetti suomalaiset\nuudisasukkaat jättämään kaikki merileijonat rauhassa lisääntymään.\n\nHelsingin Yliopiston eläintieteellisessä museossa on täytetty\nmerileijona. Arvatenkin amiraali Furuhjelmin hankkima ja lahjoittama.\n\nPaluumatkalle lähdettiin, poikettiin rannikolla lahteen, jossa kasvoi\nkorkeita kauniita lehtikuusia, hakattiin niitä haloiksi ja täytettiin\nniillä laiva. Myöskin Sahalinin saarelle poikettiin, kun täytyi\nvälttää epäsuotuisaa tuulta. Kun miehet kävivät poimimassa muuraimia,\njoita siellä oli runsaasti, näkivät he Aino-kansaan kuuluvan naisen,\njoka heitä pelästyi ja rupesi itkemään, mutta rauhoittui pian, kun sai\nmuutaman hopearahan. Aino-kansaa asuu sekä Sahalinin saarella että\nJapanin pohjoisimmissa osissa. Heidän silmäkulmansa ovat\ntuuheakarvaiset, usein yhteenkasvaneet ja miehet ovat tuuheapartaisia,\nsiinä kohden poiketen kaikista muista mongoolirotuisista ihmisistä.\nAinojen asunnot ovat kiinalaisten asuntojen kaltaisia.\n\nLaivan ollessa ankkuroituna miehistö 20 sylen syvyydellä onki merestä\nturskia suoraan laivasta. Niitä oli niin runsaasti, ettei kauan\ntarvinnut nykäisyä odotella.\n\n\n\n\nXII. YHTIÖN HAJOITTAMINEN. — YHTIÖMIESTEN MYÖHEMPIÄ VAIHEITA\n\n\nJokainen ihminen on oman onnensa seppä. Aina toteutuu, että\ntyöntekijä, joka on huolellinen, ahkera ja kohtuullinen, myöskin\nedistyy, kehittyy taitavammaksi, saavuttaa itsenäisyyttä ja muiden\narvonantoa. Hänestä tulee oman perheensä isäntä ja haltija ja hän voi\nkotielämänsä järjestää mielensä mukaisesti. Toisin oli laita\nsuomalaisten yhtiömiesten, joilta toverit vaativat yhtäläistä työn\nsuoritusta, koska kerran kaikilla oli samanlaiset edut ja oikeudetkin.\nMutta kaikki eivät kyenneet suorittamaan samanlaista työtä ja monet\nosoittautuivat huolimattomiksi ja välinpitämättömiksi. Naimisissa\nolevat miehet eivät paljoakaan saaneet vaimojensa kanssa seurustella,\nkun näillä oli taakkana koko talouden hoito. Jo ensimmäisen kesän\nkuluessa maalla asuessa nähtiin, että jokainen perhe tahtoi omistaa\njotakin itsenäisesti erillään muista.\n\nNaiset kuokkivat kukin itsellensä pienen maan viljelläksensä jotakin,\nminkä he voisivat sanoa omaksensa, erillänsä yhteisestä. Alituinen\nriippuvaisuus toinen toisestansa teki koko yhtiön osallisuuden\nrasitukseksi. Varsinkin naimisissa olevat pyrkivät vapautumaan tuosta\nyhtiön pakosta. Jokainen piti silmällä kuinka paljon tai miten vähän\ntoinen teki työtä ja laiminlöi itse velvollisuutensa.\n\nLevottomuudella odottivat maalla olijat prikin palajamista ja sen\nmiehistöltä odotettiin kaikkien toiveiden täyttymistä.\n\nViljelykset, jotka olivat ylängöllä sangen korkealla meren pinnasta,\njossa ei mitään jokea juossut, olivat liiaksi alttiit tuulille, mitkä\nlakaisivat pois ruokamullan ja liian lähellä merta, jonka sumut\nvaikuttivat haitallisesti kasvuun, niin että lukuunottamatta perunoita\nja vähän juurikasveja kaikista muista kylvöksistä tuli kato. Mutta se\nkuitenkin voitiin todeta, että ylempänä olevissa laaksoissa, Šutšanin\nja muiden jokien varrella vuodentulo oli erinomainen.\n\nKun sitten valaanpyytäjät tulivat takaisin melkein saamatta mitään\ntoimeen, niin kaikki varat olivat lopussa ja paitsi edellämäinittuja\nmaanviljelystuotteita, suoloja ja vähän jauhoja, joita yhteisesti\nkäytettiin, ei yhdyskunnalla ollut mitään. Yhteinen pääoma oli myöskin\nlopussa ja kaikki olivat alakuloisia ja huolissaan.\n\nMarraskuulla pidetyssä yhtiökokouksessa päätettiin hajoittaa yhtiö,\nvaikka kapteeni Höök ja jotkut toisetkin tahtoivat, että lainattaisiin\nrahoja ja koetettaisiin jatkaa vielä vuosi eteenpäin. Päätös tehtiin,\nettä yhtiö oli hajoitettava ja jokainen saisi pitää huolta itsestään.\n\nYhteinen omaisuus ja irtaimisto jaettiin tasan yhtiömiesten kesken\nniin, että melkein jokainen sai härän, muutamia työkaluja ja hyvän\njoukon suoloja. Priki ja siihen kuuluva kalusto pantiin ankkuriin\nRasboinikin lahteen ja valtioneuvos Furuhjelmille ilmoitettiin\nepäonnistuneesta yrityksestä ja kuinka välttämätöntä oli hajoittaa\nyhtiö, niin että jokainen kohdaltansa olisi vapaa hakemaan\ntoimeentulonsa; ja että priki kaikkine tarpeinensa luovutettiin\nhallituksen käytettäväksi.\n\nKokemuksemme opetti meille selvästi, — kirjoittaa Nilsson — että\nsosialistinen tai kommunistinen yhteiskunta, jommoinen meidänkin\nyhteiskuntamme oli, ei ikipäivinä menesty. On suuri erotus\nosuuskunnallisella toiminnalla, jossa yhteinen voitto jaetaan sen\nmukaan, minkä verran kukin on yhteiseen kassaan suorittanut ja missä\njokaisella on työalansa sen mukaan, mihin hän kykenee ja missä ei\ntoinen epäluuloisena vartioi toistansa tarkastellen, miten paljon tai\nkuinka vähän toinen toimii, vaan jossa jokainen on täydellisesti vapaa\ntehtyään tehtävänsä sinä päivänä, ja on oikeutettu järjestämään omat\naskareensa, huvituksensa y.m. oman mielensä mukaan, eikä minkään\nkaavan puitteissa. Onhan jokainen ihmisyksilö, kun kaikki asianhaarat\nhuomioonotetaan, kuin pienoismaailma omalta osaltaan.\n\nJos valaanpyyntiretkemme olisi onnistunut tahi jos olisimme löytäneet\nkultaa sisältävän maakerroksen tahi kaivospaikan, niin olisivat\nkenties kaikki olleet tyytyväisiä, mutta siinäkin tapauksessa\nluultavasti olisi syntynyt riitaisuuksia ansiosta ja yhteisen saaliin\njaosta. Määräys yksi kaikkien ja kaikki yhden puolesta, niinkuin\nmeidän sääntömme vaativat, jää käytännössä ja armottomassa\ntodellisuudessa vaikeaksi panna täytäntöön. Niin kauan kuin varat ovat\nvähäiset, tahtoo kyllä jokainen ponnistaa viimeisenkin kykynsä jonkin\nparemman saavuttamiseksi, mutta jos nähdään, että ponnistukset ovat\nturhia, silloin lamaantuu kyky, eikä silloin yhteisellä hankkeella voi\nolla menestystä.\n\nSuuriruhtinaan armosta annettiin yhtiön ja suomalaisten siirtolaisten\nvelat keisarillisten perintötilojen kassaan anteeksi. Meidän prikimme\nhinattiin Wladivostokiin, jossa sitä käytettiin Venäjän hallituksen\nmakasiinina.\n\nToistaiseksi jäi Strelok uudisasukasten kodiksi, missä he säilyttivät\nomaisuuttansa, mutta naimattomat nuoret miehet lähtivät heti matkoille\nNahodkaan ja Wladivostokiin tiedustelemaan mahdollisesti ilmestyviä\nansiotyöpaikkoja.\n\nKapteeni _Fridolf Höök_ otti hänelle tarjotun paikan vähäisen\nvalaanpyyntikuunarin päällikkönä. Kuunarin omistajat, herrat\n_Lindholm_ ja _Törnqvist_ olivat suomalaisia ja asuivat San\nFransiskossa. He harjoittivat kauppaa Wladivostokissa ja valaanpyyntiä\nTyynen meren rannikoilla, lähettivät sinne keväällä tavaroita ja\npalasivat sitten syksyllä San Fransiskoon vieden sinne traaniöljyä.\n\nEnsimmäinen perämies, kapteeni _Jakobsén_, sai työpaikan Nahodkassa\nerään wladivostokilaisen kauppahuoneen liikkeessä, joka siellä avasi\nhaaraliikkeen. Myöhemmin hän samoin kuin useimmat toisetkin palasi\ntakaisin Suomeen. Helsingissä kapteeni Jakobsén perusti laivatelakan\nKaivopuiston ja kauppatorin välille ja harjoitti siellä kauan laivojen\nkorjausliikettä.\n\n_Hjalmar Höök_, joka luutnanttina palveli Venäjän meriväessä, oli\nsaanut ainoastaan virkalomaa seurataksensa siirtolaisten mukana,\nryhtyi jälleen palvelukseen Germak-nimisellä sotalaivalla, joka kuului\nWladivostokiin sijoitettuun laivastoon. Myöhemmin hänkin palasi\nSuomeen ja Tammisaaressa hän kuoli keuhkotautiin.\n\n[Kuva: Wladivostok 1870-vuoden vaiheilla.]\n\nTynnyrintekijä _Mickelson_, joka valaanpyyntimiehenä oli tottunut\nharppuuninheittäjä, siirtyi Wladivostokiin, perusti siellä saunan, kun\nkaupunki oli kasvanut niin suureksi, että yleisen saunan pito\nkannatti. Wladivostokissa Mickelson myöhemmin kuoli.\n\nYlioppilas _J. Söderhjelm_ siirtyi Wladivostokiin\nsähkölennätinlaitoksen palvelukseen, jossa hän palveli kuolemaansa\nsaakka.\n\nEnt. kauppa-apulainen _Th. Rosenström_, joka aikoinansa oli perustanut\nHelsingin kaivopuistoon kylpylaitoksen, kuoli Wladivostokissa.\n\n_Wilhelm König_, saksalaissyntyinen entinen ravintolan viinuri, oli\nItä-Aasiassa asuessaan uuttera tiikereitä hävittämään sekä kaivamalla\nniille pyydystyskuoppia että asettamalla strykniinillä myrkytettyjä\nsyöttipaloja. Kyllästyneenä yksinäiseen elämään Wilhelm König viimein\nnai venäläisen nuoren naisen, joka monien törkeiden rikosten tähden\noli karkoitettu Itä-Siperiaan asti. Tuo nainen oli kasvoiltaan hyvin\nkaunis, niin että König häneen mielistyi, varsinkin kun nainen osasi\nteeskennellä katumusta. Sillävälin kuin König pitemmän aikaa oli kotoa\npoissa jollakin työansiolla, hänen vaimonsa otti itselleen venäläisen\nsotamiehen rakastajakseen. Königin kotiintullessa vaimo tappoi\nsotamiehen peittääksensä uskottomuutensa, joka kuitenkin tuli miehen\ntietoon, samoin kuin sotamiehen murhakin. König ei tahtonut itse\njoutua epäluulon alaiseksi tuohon murhaan, vaan lähti asiaa\nilmoittamaan viranomaisille saadaksensa rikoksen jotenkuten\njärjestetyksi. Miehen ollessa sillä matkalla hänen kaunis venäläinen\nrouvansa oli etsimällä miehensä kätköjä löytänyt tiikerien\npyydystämiseen käytetyn strykniinikapselin, jolla hän tappoi itsensä\nvälttääksensä virallista rangaistusta. Sellaisia kohtauksia voi\ntapahtua erämaan yksinäisyydessä.\n\n_Herman König_, puutarhuri, oli kiinalaisten työmiesten työnjohtajana\nja kuoli Wladivostokissa tapaturmaisesti.\n\n_A. Grönberg_, entinen apteekin oppilas ja sittemmin merimies, palasi\ntakaisin Suomeen ja asettui asumaan Joensuun kaupunkiin. Oli\nsukulaisuussuhteissa rikkaan tohtori Cederbergin kanssa.\n\nLaivan rakennusmies Beckström palasi Suomeen.\n\nTurkkuri Tennberg kuoli Wladivostokissa.\n\nEntisestä aliupseeri Engblomista, joka sittemmin oli puuseppänä, ei\ntiedetä, palasiko hän kotimaahan vai jäikö Itä-Aasian matkalle.\n\nMaisteri _Viktor Federley_ palasi takaisin Suomeen ja toimi opettajana\nPorissa, jossa hän kuoli. Hänen veljensä _Alfred Federley_, joka\nKapmaassa tovereistaan eksyi ja töin tuskin löysi heidät jälleen,\nkuoli Itä-Aasiassa.\n\nEntinen työvouti _Eriksson_, sittemmin merimies, palasi kotimaahan.\n\n_Aleksander Stjerncreutz_, suomalainen lääketieteen ylioppilas,\nkunnostautui Itä-Aasiassa niin, että hän Wladivostokissa yleni\nluotsi-osaston päälliköksi Amurin alueella. Ikänsä loppupuolella hän\npalasi Suomeen ja kuoli Helsingissä 1917 tai 1919 aikoihin. Hän oli\nnaimisissa venakon kanssa ja hänen lapsensa kasvatettiin osaksi\nSuomessa, osaksi Venäjällä.\n\nProviisori _Aksel Walldén_ antautui liikemieheksi ja Wladivostokissa\nhän sai kauppaneuvoksen arvonimen. Saatuansa tarpeeksi rikkautta hän\nkustansi lapsensa kouluun kotimaahan ja hänen rouvansa asui jonkun\naikaa Helsingissä. Pojan sanotaan lukeneen lakitiedettä ja tytär, joka\nsyntyi Kapkaupungin edustalla, joutui naimisiin Tigerstedt-nimisen\nupseerin kanssa.\n\nErnst Wetterhoff, joka seurasi Imperator-laivalla matkustajana\nolematta osakkaana yhtiössä, palasi takaisin Suomeen ja myöhemmin hän\nmeni naimisiin neiti Himmelroosin kanssa.\n\nNe pojat, jotka Suomesta lähtiessä oli otettu mukaan aikoen kasvattaa\nheistä valaanpyyntimiehiä, lähtivät yhtiön hajoamisen jälkeen takaisin\nSuomeen. He antautuivat Itä-Aasiasta palaavien laivojen palvelukseen\nja pääsivät sillä tavoin takaisin kotimaahan.\n\nTytöt, jotka Helsingistä olivat köyhäinhoitohallituksen luvalla\nlähteneet Amurinmaan retkelle, saivat siellä opetusta ja kasvatusta;\nvarttuivat voimassa ja taidossa ja joutuivat siellä jokainen naimisiin\neurooppalaisten kanssa.\n\nYhtiön jäsenistä vain harvoille onnistui saada heti yhtiön\nhajoittamisen jälkeen paikka, jossa saivat tilaisuuden ansaita\ntoimeentulonsa, sillä suurin osa heistä ei osannut venäjän kieltä.\nEnimmät saivat tyytyä sellaiseen työhön, mitä sattui tarjona olemaan —\nvaikka eivät sellaista työtä olleet koskaan ennen tehneet.\n\nWladivostokissa rakennettiin kahta isoa puutaloa tanskalaisen\nsähkölennätinkaapeliyhtiön laskuun. Rakennusmestari oli tanskalainen\nja hän sovitti niin, että useat suomalaiset saivat työansiota\nsalvumiehinä, seppinä, maalareina, huoneiden tapiseeraajina,\nmuurareina tai apumielinä. Sanalla sanoen meikäläiset eivät karttaneet\nmitään tehtävää, sillä nyt oli noudatettava sääntöä, ken ei tahdo\ntehdä työtä, älköön myöskään syökö.\n\nNaineet miehet eivät voineet matkustaa heti, sillä vaimojansa he eivät\nvoineet ottaa mukaansa, ennenkuin oli jotakin tietoa toimeentulosta ja\nasunnosta. Täytyi pitää huolta heidän toimeentulostaan kotona,\nennenkuin voi lähteä matkalle, ja senjälkeen piti hankkia varmuus\ntyönansiosta uskaltaaksensa muuttaa kaupunkiin asumaan.\n\nEdellä on mainittu, että suomalaiset tullessaan Strelokiin löysivät\nsiellä pari kiinalaisten eli mandšujen rakentamaa mutta asumattomiksi\njätettyä rakennusta eli fansaa, jotka korjattiin asuttavaan kuntoon.\nSamaa rakennustapaa noudattivat suomalaisetkin uusia huoneita\nrakentaessaan, kuitenkin niillä poikkeuksilla, joita he pitivät\nparempina.\n\nMandšulainen fansa tehdään ristikkorakennepuista. Ristikkopuiden\nvälipaikat on täytetty olkimatoilla, jotka ikäänkuin kangas\nkiinnitetään välipuihin: nämä kulkevat keskenänsä yhdensuuntaisesti\nkorttelin matkan päässä toisistaan. Nämä oljista punotut seinät\nrapataan sekä sisä- että ulkopuolelta savella ja muodostavat puolen\njalan paksuisen seinän, joka on täyteinen ja kestää hyvin kylmää\nvastaan, sillä ovathan oljet ja savi huonoja lämmönjohtajia. Katto\ntehdään myöskin oljista ja savesta; välikattoa ei ole; permanto on\nlujaksi poljettua savea; lämmitysuuni on huoneen ympäri kulkeva\nkivistä ja savesta muurattu vaakasuora savutorvi, peitetty heinistä\ntehdyillä matoilla ja käytetään sekä istuin- että makuupenkkinä. Tämän\npenkin toisessa päässä on litteäpohjainen pata, missä kiinalaisen\ntärkein ruoka-aine riisi keitetään. Keittoliedestä tuli menee penkin\nsisällä olevaa savutorvea myöten penkin toiseen päähän, missä ontto\npuunrunko on ulkopuoleisena savutorvena. Akkunana on seinässä oleva\naukko, jossa puinen ristikko on peitetty öljytyllä paperilla. Ovi ja\nakkunat ovat aina etelään päin. Keskellä lattiaa on syvennys, jossa\nkeitetään hiilistöllä. Fansan sekä pihamaan ympärillä on luja aita,\njoka on tehty kahden sylen pituisista maahan pystytetyistä paaluista.\nKumminkin on tapahtunut, että tiikeri on päässyt hiipimään pihaan,\nsiepannut saaliiksensa härän ja hypännyt aidan yli.\n\nSyksyllä 1870, kun tultiin takaisin huonosti onnistuneelta\nvalaanpyyntimatkalta, olivat yhtiömiehet jo ehtineet rakentaa\nTiikerinlaaksoon kaksi uutta asuinrakennusta, joiden seinät olivat\nsavesta niinkuin mandšien fansat. Kun yhtiö hajoitettiin ja yhteinen\nirtain omaisuus oli jaettu, myötiin yhteinen kiinteä omaisuus\nhuutokaupalla. Maisteri Federley osti toisen noista Tiikerilaaksoon\nrakennetuista asunnoista, toisen lähellä olevan osti Östman.\nKumpaisessakin rakennuksessa oli kaksi huoneistoa, johon kuului\nkumpaankin kaksi huonetta ja keittiö sekä eteinen. Välikatto ja\npermanto oli jokaisessa sekä kelvolliset ovet, ikkunat ja uunit. Mutta\nmaisterin rakennuksessa ei vielä ollut vesikattoa. Östmanin\nrakennukseen asettuivat asumaan rakennusmestari A. Östman ja hänen\nrouvansa ja toiseen huoneistoon insinööri Nilsson rouvansa kanssa.\n\nMitä rakennuksissa oli keskentekoista, sen päättivät rakennusmestari\nÖstman, proviisori Walldén ja insinööri Nilsson yhteisesti valmistaa.\nHe sahasivat lautoja, tekivät lattiat ja välikatot, ovet, ikkunat ja\nvesikatot niin että joulukuussa päästiin muuttamaan taloon asumaan.\n\n[Kuva: Asunto Tiikerinlaaksossa.]\n\nMaisterin taloon asettuivat asumaan maisteri Viktor Federley, hänen\nveljensä Alfred Federley ja farmaseutti C. J. Schoultz toisessa päässä\nrakennusta; toisessa päässä asuivat meidän neljä tyttöämme, sillä\nheidät oli yhtiö uskonut maisterin huostaan, jotta hän heille\nopettaisi niinkuin koulussa, tiedon alkeita ja uskontoa.\n\nEntiseen poikamiesten asuntoon Strelokissa ei jäänyt ketään asumaan,\nmutta perheellisille sisustetussa rakennuksessa asuivat edelleen\nnahkuri Pietari Hakkarainen perheinensä, tynnyrintekijä Mickelson\nvaimonsa ja pikku tyttöjensä kanssa sekä muurari Grönstrand rouvansa\nja lastensa kanssa. Kun Nilsson ja Östman aikoivat ruveta\nmaanviljelijöiksi, niin yhdessä asuvaiset pidetyssä huutokaupassa\nhuusivat kaikki yhtiön muokkaamat viljelysmaat sekä Tiikerin- että\nMaisterinlaaksossa. Alfred Federley oli saanut osaksensa hyvän härän\nja sillä piti kaikki ajotyöt tehtämän.\n\nStrelokiin ei jäänyt useampia kuin mainitut kolme perhettä asumaan, ja\nniistäkin Grönstrandin ja Mickelsonin perheet aikaisin seuraavana\nkeväänä muuttivat asumaan Tsimohee nimiseen kylään lähemmäksi\nWladivostokia.\n\nHuutokaupassa olivat Tiikerinlaakson asukkaat huutaneet useita\nmaamiehille tarpeellisia työkaluja ja tarveaineita sekä veneen.\nEnsimmäinen tehtävä oli saada rakennuksen katto tehdyksi. Yhdessä\nmaisterin kanssa sahattiin lautoja niistä hirsistä, joita prikin\nlastina oli tuotu ja katon teko kävi reippaasti, kun katon kannatukset\njo edeltäpäin olivat valmiit. Kun tämä suuri työ oli valmiina, tehtiin\nhalaistuista hirsistä härälle navetta pystyyn asetetuista puista.\nPystypuut kiinnitettiin toisiinsa hirsien pinnoilla ja katto tehtiin\nlaudoista. Ennenkun navetta oli valmistunut, oli härkä pihalla ja\nkumma kyllä se sai olla rauhassa tiikereiltä, vaikka sellaisia kyllä\nkuljeksi ympäristössä. Talven kuluessa oli vielä monen monituiset\ntehtävät suoritettavana. Sellaisia olivat hirsien, polttopuiden ja\nheinien vedättäminen ja monenlaiset käsityöt. Iltaisin ja hyvin\nkylminä talvipäivinä kudottiin verkkoja, ja siinä toimessa maisteri\noli hyvin taitava. Aamupuolella maisteri kokonaan puuhasi koululasten\nopetuksessa.\n\nSchoultz kävi joutohetkinään tavallisesti metsästämässä, mutta\nmetsäkauriit ja hirvet olivat alituisesta ammuskelemisesta tulleet\nniin aroiksi, että hän harvoin sai mitään ammutuksi. Ruokaa oli\nyltäkyllin, sillä suurin osa yhtiön isosta perunavarastosta oli jäänyt\nTiikerinlaakson asukkaiden osaksi, samoin pari sataa kuivattua lohta\nsekä muutamia tuhansia suolattuja sillejä, sen lisäksi jauhoja, teetä,\nsuolaa ja vähän ruskeata jauhosokeria. Meidän jokapäiväisenä\nravintonamme olivat sentähden kalat ja perunat ja siihen me olimmekin\ntyytyväisiä. Tytöt vuorotellen keittivät ruokamme.\n\n»Sunnuntaisin ja muina juhlapäivinä oli meillä tapana paistaa\nohukaisia — kertoo Schoultz — ja se oli minun tehtäväni, sillä minä\nolin hyvin taitava niitä kääntelemään. Taikina tehtiin jauhoista,\nvedestä ja suolasta, sillä munia ja maitoa ei ollut. Voin asemesta\nkäytettiin hirvenrasvaa. Kun ohukaisten päälle ripoteltiin vähän\nhiekkasokeria, niin ne teetä juotaessa maistuivat mainioilta.»\n\nJoulu vietettiin vallan juhlallisesti. Kaikki siistittiin ja\njärjestettiin. Joulupaistin hankkimista varten lähtivät Schoultz ja\nÖstman yhdessä erääseen metsästysfansaan noin 15 virstan päähän\nTiikerinlaaksosta. Viimeisellä hopearuplalla, joka oli jäljellä\nkassassa, onnistui Schoultzin saada rakon täyden hirvenrasvaa ja\nlihava metsäkissa. Östman osti myöskin jotakin sellaista ja sitten\nlähdettiin heti takaisin. Aivan lähellä kotia onnistui Östmanin ampua\niso hirvi ja siitä hän toisille joululahjaksi antoi kappaleen. Sillä\ntavoin he saivat oikein hienon illallisen. Ettei kissa olisi varsin\njulman näköinen, leikkasi Schoultz siltä pään ja käpälät; sitten se\nnäytti paistettuna varsin hyvältä. Maisteri ei ensin tahtonut siihen\nkoskea, sillä hän aavisteli heti, että se oli jokin petoeläin, mutta\nkun Schoultz vakuutti, että se oli vain mäyrä, niin hän otti paistista\npalasen ja söi. Kun se hänen mielestään oli hyvää, ei kukaan enää\nkysynyt, mikä elukka oikeastaan oli kysymyksessä. Totuus tuli\nkuitenkin ilmi seuraavana päivänä, kun käytiin paistin toisen puolen\nkimppuun. Oli näet kiireessä jäänyt yksi käpälä kissalta leikkaamatta\nja siinä pitkät terävät kynnet heti oppineelle maisterille ilmaisivat\nkissan. Irvistäen hän lykkäsi paistin luotansa sanoen: »Ei maar, hyvät\nystävät, tuo on sentään liian iljettävääl!» — Alfred Federley katseli\nkäyriä kynsiä, arvellen hänkin, että tuommoisen paistin syöminen oli\ntoki liian törkeää, mutta hän söi kuitenkin ja niin Schoultzkin teki.\n\nToisten esimerkki vaikuttaa voimakkaasti: vähän ajan kuluttua\nmaisterikin leikkasi itselleen reisikappaleen ja söi hänkin.\n\nTammikuussa 1871 lähtivät kapteeni Jakobsén, proviisori Walldén ja\npari muuta kumppania Nahodkaan mukanansa hevonen, joka oli tullut\nkapteeni J:n osalle. Nyt ei ollut kysymys hevosella ajamisesta, sillä\nteitä ei ollut, vaan ainoastaan polkuja. Strelokin lahden itärannalla,\nkauempana kuin Kokotun, joka ennen jo on mainittu, on parinkymmenen\nvirstan päässä Maingista järjestyksessä toinen fansa nimeltä\n_Tjuvaisa_. Siellä asui kiinalainen kauppias, joka merikaalin\nkerääjille piti kaupaksi monenlaisia tarpeita ja ruokavaroja.\n\nKun tämän fansan ympärillä oli korkeita vuoria, täytyi matkamiesten\njättää reki tavaroineen virstan päähän asunnosta ja taluttaa hevonen\nfansaan.\n\nTammikuussa kiinalaiset viettävät suurta vuosijuhlaansa, joka kestää\nliki kuukauden; silloin toimitetaan heidän jumalanpalvelukseensa\nkuuluvia tansseja. He hyppelevät ympäri lattiaa laulaen ja tahdissa,\njoka ilmoitetaan käsien yhteen lyömisellä ja rämisevillä helistimillä,\nsitten he istuvat penkeillensä sääret ristissä allansa, asettavat\neteensä pieniä jalkarahia, joita pidetään pöytien asemesta, ja sitten\nhe pienistä korvattomista posliinikupeista, jotka ovat vain\nsormustimen vetoisia, ryyppäävät »sulia». Suli on pavuista ja\nmaissista valmistettua paloviinaa. Ahkerasti ryypiskellen he täyttävät\nyhä uudelleen pienet pikarinsa pikkuisista kuparisista pulloista,\njoissa suli pidetään lämmitettynä. Ryypyn jälkeen pureskellaan päälle\nmerikaalia, kuivattua kalaa, suolavedessä säilytettyä keitettyä munaa,\npaistettua hirvenlihaa y.m. ja kaikki tämä on leikelty pieniksi\npalasiksi ja syödessä pistetään suuhun kahdella hoikalla puisella\npuikolla, joita kiinalaiset varsin taitavasti käyttävät ruokaa suuhun\nottaessaan.\n\nKiinalaisten tärkein ruoka on riisi ja se keitetään höyryssä ilman\nmitään lientä, niin että jokainen jyvä on erikseen. Se syödään\npienistä posliinikupeista myöskin puisten ruokapuikkojen avulla siten,\nettä kuppi pannaan suun eteen ja riisi sysätään suuhun puikoilla.\nJokainen varustaa itsellensä kupin ja tulee kuppi kädessä padan\nääreen, jossa ruoankeittäjä kullekin antaa kauhallisen riisiä. Sillä\ntavoin keitetty riisi on erinomaisen maukasta ja helposti sulavaa.\n\nVaikka kiinalaisessa fansassa asuisi ainoastaan kymmenen\nhenkilöä, niin heillä kuitenkin on oma rukoushuoneensa, joka\nyksinkertaisuudessaan ei ole sen suurempi kuin tavallinen\nmarkkinakoju. Siinä on kupera katto ja etupuolelta se on avonainen.\nTakaseinällä on alttarintapainen pöytä, jolla on Buddhan kuva ja sen\nympärillä pikkutavaroita, kuppeja, jotka sisältävät hiekkaa tai\nkenties pyhää tuhkaa ja siihen pistettynä kokoon käärittyjä\npaperilappuja, joihin kenties on kirjoitettu pyhiä lauseita,\nnisupullia, jotka on leivottu juhlaa varten Buddhan mielihyväksi, y.\nm. Seinillä on kuvia heidän uskontonsa historiasta, väritettyjä\npaperiliuskoja, joihin on painettu kirjoituksia Buddhan kirjoista.\n\nMatkamiehemme, jotka Tjuvaisassa olivat yötä, heräsivät suureen\nmeteliin, sillä hevonen, jolla ei ollut tallia, oli kiskonut itsensä\nirralleen, mennyt temppeliin ja syönyt suuhunsa muutamia nisupullia.\nOli vaikeata rauhoittaa kiinalaisten kiihtyneitä tunteita ja sovittaa\ntapahtunut pyhyydenloukkaus. Saatiin vielä maksaa lisäksi joitakuita\nylimääräisiä rahakolikoita, jotta kiinalaiset saatiin lepytetyiksi ja\nsuosiolliselle mielelle. Venäläiset sotamiehet, jotka sotaretkillänsä\nolivat kulkeneet tästä ohitse, olivat herättäneet yleistä vihaa, kun\nhe ylpeästi vaativat ruokaa ja asuinsijaa kiinalaisilta maksamatta\nmitään, mitä olivat ottaneet. Kiinalaiset nimittivät heitä\n»Lusogoiksi». Mutta me olimme aina käyttäytyneet siivosti ja\nystävällisesti heitä kohtaan ja maksaneet, mitä heiltä olimme saaneet,\nja sentähden he meitä puhuttelivat nimellä »Engeli.»\n\nKun meidän miestemme piti jatkaa matkaa seuraavana aamuna, niin he\nnäkivät, että heidän kuormansa oli pengottu ja tavaroita viskelty\nsinne tänne. »Lomaasa», joksi kiinalainen sanoo tiikeriä, oli käynyt\nkuormaa tarkastelemassa ja muutellut heidän saappaitansa mutta\njättänyt muutoin kaikki vahingoittamatta.\n\nMatka Maingista Nahodkaan on arviolta 80 virstaa ja sillä välillä on\nvielä Vostokin lahden varrella kaksi kalastajain fansaa, joissa voi\nlevätä ja olla yötä. Jos matkan kulkee juoksujalkaa, niin sen voi\ntehdä parissa vuorokaudessa. Mutta jos täytyy kulkea härällä,\nvoidaksensa tuoda jotakin mukanansa, niin sillä matkalla kuluu 3—4\npäivää riippuen siitä, mihin vuodenaikaan matka tehdään.\n\nMandšurian asukkaat, joita eurooppalaiset nimittävät kiinalaisiksi,\ntaaseiksi ja mandšuureiksi, nimittävät itseänsä mandšeiksi. Heidän\nkansansa on ollut Kiinan hallitseva kansa ja heidän kielensä on aivan\nerilaista kuin varsinaisessa Kiinassa käytetty kiinankieli, jota puhuu\nvaltakunnan suuri enemmistö. He pitävät myös itseänsä paljoa\netevämpinä kuin varsinaiset kiinalaiset. Hevosta he eivät käytä\nvetoeläimenä, vaan härkää, sillä heidän hevosensa ovat pienet ja\nheikot.\n\nSuomalaisten uudisasukasten elämä asumattoman erämaan yksinäisyydessä\nkului talviseen aikaan yksitoikkoisesti ilman vähintäkään vaihtelua.\nToinen päivä oli toisensa kaltainen. Eurooppalaisiin tapoihin ja\ntarpeisiin tottunut tunsi usein tarvetta hakea muualta, mitä\nmetsäasunnossa ei ollut saatavana. Insinööri Nilsson kävi useita\nkertoja Nahodkassa elintarpeita hankkimassa, milloin yksinänsä milloin\ntoisten seurassa. Proviisori Walldén, joka myöhemmin Wladivostokissa\nantautui liikemieheksi, kyllästyi ensimmäisenä perheellisistä miehistä\nStrelokissa asumaan ja kun hän kävi Nahodkassa, antoi valtioneuvos\nFuruhjelm hänelle työmiesten johtajan toimen. Kun rouva Walldén jo\nmaaliskuussa muutti Nahodkaan, niin Tiikerinlaaksoon jäi asumaan\nainoastaan kaksi perheellistä miestä, kumpikin lapsettomia.\n\nInsinööri Nilsson mietti sinne tänne, mitä ryhtyisi tekemään. Silloin\nStrelokissa asuva nahkuri Pietari Hakkarainen sai hänet yhtymään\nkanssansa yhtiömieheksi. Heidän piti rakentaa nahkurinliikettä varten\nhuoneisto, ostaa mandšeilta hirvennahkoja, parkita ne ja myydä hyvällä\nvoitolla kenkäaineiksi. Sopiihan koettaa, arveli Nilsson, ja\nnahkurinliikkeen ohella käy maanviljelyskin päinsä. Helmikuun ja\nmaaliskuun aikana vedätettiin 30 isoa tammipuun runkoa, joista he\nsahasivat 4 tuuman vahvuisia lankkuja. Niistä piti sitten\nrakennettaman nahkurin työhuoneet. Nahodkasta saatiin lainaksi 100\nruplaa ja ostettiin nahkoja. Jo marraskuulla oli tynnyrintekijä\nMickelson valmistanut parkkitiinuja, jotka jo olivat upotetut maahan.\nTammenkuorista valmistetussa parkkivedessä pidettiin vuodat\nlikoamassa. Kun valmistettu nahka ei tullutkaan hyväksi, ja kaikesta\npäättäen näytti siltä, kuin tämä liike ei kannattaisi, niin Nilsson\nkyllästyi hommaan ja kaksi kuukautta työtä tehtyänsä hän erosi\nnahkurin toimesta ja jätti työnsä tulokset toverille ilmaiseksi.\n\nVähän ennen pääsiäistä hän lähti matkalle Nahodkaan ja lupasi palata\ntakaisin pitkänäperjantaina. Rouva Nilsson lähti silloin kolmen\npalvelustytön seurassa miestänsä vastaanottamaan ja kulki lähimpään\nfansaan Kokotuniin. Kun naiset eivät siellä tavanneetkaan Nilssonia,\nlähtivät he paluumatkalle, sittenkuin mandšin vaimo oli heitä\nkestittänyt ja tytöt saaneet lahjaksi kolme pientä koiranpentua.\nPaluumatkalla he eksyivät polulta ja lähtivät kulkemaan päinvastaiseen\nsuuntaan Wladivostokiin päin. Kokotun on Tiikerinlaaksosta noin 8\nvirstan päässä ja kun he eivät tulleetkaan Abrekin lahden rantaan,\njonka heidän laskujensa mukaan olisi pitänyt näkyä jo kauan sitten,\npelästyivät he ja etteivät enää eksyisi, alkoivat he kiivetä\nJoosefin-vuorelle nähdäksensä sieltä, missä päin Strelokin lahden vesi\non. Tytöt itkivät ja koiranpennut olivat raskaat kantaa jyrkkiä\nvastamäkiä raivaamattomilla poluilla. Monta kertaa he yrittivät jo\nviskata penikat, mutta sääli pääsi voitolle ja tytöt pitivät\nkantamuksensa. Vaikka rouva Nilsson itse oli kauhean levoton, piti\nhänen kuitenkin tyttöjä rauhoittaa ja lohduttaa. Kun he tulivat ylös\nvuorelle, niin he näkivät vettä edessänsä ja tiesivät, mihin suuntaan\nheidän piti kulkea. Alkoi jo hämärtää, kun he tulivat rantaan, jossa\nhe seurasivat polkua, vaikka se heistä näytti oudolta. Silloin he\nmatkan päässä näkivät tulen kiiltävän ja saapuivat heille ihan\nvieraaseen fansaan, josta ei kellään yhtiömiehistä ollut mitään\ntietoa. He olivat joutuneet Ussurin lahden puolelle Strelokin lahden\nasemesta.\n\n»Täällä täytyy olla yötä», arveli rouva Nilsson, »käyköön kuinka\nhyvänsä.» Sillä metsään he eivät voineet jäädä villien petojen\nhyökkäyksille alttiiksi. Yö oli kylmä ja he olivat peräti väsyksissä,\neivätkä sitäpaitsi tienneet, miten kaukana he olivat kotoa.\n\nKun he tulivat sisälle fansaan, jossa asui vanha ukko, niin tämä ei\ntahtonut uskoa silmiänsä nähdessään neljä sievää tyttöä edessänsä.\nRouva Nilsson oli silloin ainoastaan 20 vuoden ikäinen. Ukko säikähti,\neikä millään tavoin tahtonut heitä pitää luonansa, vaan aikoi ajaa\nheidät ulos. Mutta rouva Nilsson oli taipumaton; hän istui lavitsalle\nja näytti, että hän tahtoi maata tässä (»sudjoo») ja jyrkästi hän\nvaati, että he tahtoivat saada ruokaa (»tsjifa») ja munia (»tuotru»)\nja vakuutti, että he olivat »Engeli», jotka olivat tulleet Maingista.\nViimein ukko tuli vakuutetuksi, että hänen luoksensa saapuneet olivat\ntavallisia kuolevaisia ihmisiä ja sitten hän parhaansa mukaan järjesti\nheille yösijoja, ja antoi heille munia, teetä ja hirssiä syödä.\nVaivoista uupuneina tytöt nukkuivat hurskaan unta, mutta rouva oli\nkoko yön valveilla.\n\nHerra Nilssonin tultua kotiin iltapäivällä ja saatua tietää, että\nrouva oli lähtenyt häntä vastaan, lähti hän vuorostaan rouvaa ja\ntyttöjä vastaan, sillä hän luuli, että he olivat sivuuttaneet\ntoisensa, koska hän itse ei ollut käynyt sisällä Kokotunissa. Hän ei\nehtinyt kauemmaksi kuin Abrekin lahden luo, kun jo alkoi hämärtää. Hän\narveli, että rouva ja tytöt olivat jääneet fansaan yöksi, jonka vuoksi\nhän palasi kotiin. Seuraavana päivänä hän meni Kokotuniin ja kun hän\nsiellä sai tietää, että etsityt henkilöt olivat edellisenä päivänä\nolleet siellä ja palanneet takaisin, niin joutui hän aivan ymmälle\nsiitä, mihin he olivat joutuneet ja kiiruhti heti kotiin. Kun Nilsson\ntuli Maingiin, olivat rouva ja tytöt jo tulleet kotiin. Mandši-ukko\noli ollut niin kohtelias, että saattoi heitä kotiin asti ja palkkioksi\nhän sai muutaman rukiisen reikäleivän, joita mandšit pitävät suuressa\narvossa, sillä heillä ei ole itsellään leipomauuneja, vaan he\nkypsentävät nisukakkunsa höyryssä. Sillä tavoin kypsennetyt leivät\neivät nouse kuohkeiksi, vaan tulevat raskaiksi ja maistuvat\ntaikinalle.\n\n[Kuva: Korealainen fansa.]\n\nRouva Nilsson oli kuitenkin rasittunut liiaksi, niin että hän alkoi\nsylkeä verta, jonka tähden hänen miehensä piti lähettää hänet\nNahodkaan, missä lähinnä oli lääkäri ja lääkkeitä.\n\nPitkin talvea kestänyt yksitoikkoinen elämä, jolloin päivät olivat\nniin toistensa kaltaiset, ettei huomattavaa muutosta tapahtunut,\nmuuttui vasta avoveden tultua. Silloin tulivat kalat ja taskukravut,\nvesilinnut ja vilkas elämä, kun lahdella liikkui purjeita. Talven\nkuluessa kudotut verkot laskettiin heti mereen ja saatiin runsaasti\nsilliä ja muita kaloja. Schoultz ja maisteri menivät usein\npyydystämään taskukrapuja. (Lukija kenties tietää, että taskukravuksi\nsanotaan meressä eläviä varsin lyhytpyrstöisiä krapuja — ruotsiksi\nkrabba — jotka kyllä ovat syötäviä elukoita. Niitä ei tavata Suomen\nrannikoilla, vaikka niitä kyllä on esim. Köpenhaminassa ja\nEtelä-Ruotsissa.)\n\nTaskukravun pyyntiin käytettiin hyvin hoikkaan ja pitkään seipääseen\nkiinnitettyä atrainta. Ruuhella kuljettiin pitkin kallioiden ääriä ja\nkun krapu nähtiin, niin sitä iskettiin selkään ja nostettiin ylös.\nTavallisesti kuljeksivat toistensa seurassa koiras- ja naaraskrapu.\nJoskus oli koiraksella kaksikin naarasta mukanansa. Silloin aina\niskettiin koirasta, sillä kun sitä alkoi nostaa, niin se kiiruhti\ntarttumaan kynsinensä naarakseen kiinni ja nosti senkin mukanansa. Jos\ntaas iski naarasta, niin ei se koirakseen tarttunut. Taskukravut\npysyttelevät parin sylen syvyydellä ja syvemmälläkin, mutta harvoin ne\ntulevat matalammalle vedelle. Nämä niin sanotut japanilaiset\njättiläistaskukravut ovat jonkun verran hämähäkin näköisiä, mutta pää\nei pistä ulommaksi ruumiista, joka on latuskainen. Sääret lähtevät\nruumiin sivuilta, eikä niinkuin hämähäkin sääret pään ja ruumiin\nväliltä. Ison taskukravun ruumis on noin 8 tuumaa reunasta toiseen ja\npaksuus on noin 3 tai 4 tuumaa. Niillä on kuusi jalkaa ja kaksi käden\ntapaista, joissa on verrattain pienet kynnet. Jalat ovat viisi tuumaa\nympärimitaten ja kyynärän pituiset. Väriltänsä ne ovat keltaiset kuin\nsitruunan hedelmät ja lihalla on hieno, vähän imelähkö maku. Ison\nkravun syötyänsä on mies kylläinen. Jos meri oli tyyni, niin krapujen\nottaminen oli varma kuin hyllyltä poimiminen.\n\nPian senjälkeen kuin insinööri Nilsson oli tullut takaisin Nahodkasta\nrouvaansa saattamasta lääkärin luo, alkoi sillien pyynti ja, kun\nsilliä nousi Strelokin lahteen, niin hän neljän päivän kuluessa sai\nsaaliina 6 000 silliä, jotka suolattiin isoon tynnyriin. Heillä oli\nsuuria uusia tammisia tynnyreitä, jotka olivat ostetut traaniöljyä\nvarten, ja jokainen sai oman tynnyrinsä. Ruokavaroista ei nyt ollut\nhuolta, sillä paitsi niitä jauhoja, jotka jokainen sai jaossa, osti\nNilsson yhden maton jauhoja poismuuttavilta poikamiehiltä, — perunoita\noli runsaasti, hirvenlihaa ja rasvaa saattoivat he vaihtokaupalla\nsaada mandšeilta suoloja vastaan. Ei siis tällä kertaa muuta kuin\nryhtyä maanviljelystöihin.\n\nAbrekin laaksossa, alkaen Abrekin lahdesta Wladivostokiin päin leviää\niso monen neliöpeninkulman laajuinen tasanko, jossa on hedelmällinen\nmaanlaatu ja siellä kasvaa uhkeata heinää ja kauniita kukkia. Kas\nsiellä saisi maanviljelijä ihania vehnäsatoja, jos vain olisi\nliikeneuvoja, pääomaa ja työväkeä. Siellä oli noin 20 tai 40 virstan\npäässä toisistaan kaksi mandšien maanviljelysfansaa nimeltä _Šituhaa_\nja _Kangaosa_. Ennenkuin insinööri Nilsson matkusti Nahodkaan hän meni\nsinne ja osti 20 kappaa ruista, 10 kappaa kauroja, vähän tattaria ja\nruskeita papuja. Huhtikuun puolivälissä voitiin jo alkaa maan\nmuokkaaminen. Viisitoistavuotias tyttö, joka oli Nilssonin\npalveluksessa, talutti härkää ja Nilsson ohjasi auraa. Maa kynnettiin\nomatekoisella auralla ja äestettiin omatekoisella äkeellä. Seppä\nWikholmin johdolla kehui Schoultz tottuneensa oivalliseksi sepäksi.\nHän kertoi, että peltoihin oli kylvetty rukiita, kauroja, tattaria,\nmaissia ja perunoita.\n\nRouva Nilssonilla oli tarpeeksi tekemistä talouden hoitamisessa ja\nvaatteitten ompelemisessa. Hänen apuansa käyttivät ahkerasti kaikki,\njotka tahtoivat saada jotakin tehdyksi, ja hänen ansionsa ei ollutkaan\nvähäinen, sillä hän valmisti sekä naisten että miesten pukuja.\n\nKun kevätviljat ja perunat olivat kylvetyt, alkoi Schoultz\nvalmistautua pitkälle metsästysmatkalle.\n\n\n\n\nXIII. METSÄSTYSRETKIÄ\n\n\nKuten tunnettua, pudottaa hirvi sarvensa keväällä ja entisten sarvien\nsijaan kasvaa pian uudet aina vähän suuremmiksi kuin entiset. Pieninä\nnuo sarvet ovat pehmeätä rustoa, kokonaan täynnä verisuonia ja niitä\npeittää hienokarvainen nahka. Kuta vanhemmaksi sarvet tulevat, sitä\nkovemmiksi ne muuttuvat, ja niiden päällä oleva nahka joko hankautuu\npois tai kovettuu myöskin luuksi. Suomessa on hirvien nähty hankaavan\nsarviansa puiden oksiin, sillä arvatenkin nuoret sarvet ja niiden\npäällinen nahka syhyvät. Kun saksanhirven sarvet alkavat haaraantua,\non sarvien arvo suurin ja Itä-Aasiassa niiden arvo voi nousta 1 800\nmarkkaan pari. Kiertelevät kiinalaiset kauppiaat niitä ostelevat\nmyydäksensä ne kiinalaisille ylimyksille, jotka nauttivat noita\nhyytelöksi keitettyjä sarvia, etteivät vanhenisi. Kiinalaiset\nväittävät varmasti, ettei ole mitään ainetta, joka ravintona olisi\nniin ravitsevaa ja virkistävää kuin tämä aine. Sitä syövät ainoastaan\nmiehet.\n\nKevättouot tehtyään Schoultz lähti pitkälle hirvenmetsästysretkelle,\njosta hän kertoo: Kumppaniksi otin taasilaisen (mandšin) metsämiehen,\ntaikka paremmin sanoen minä seurasin häntä. Saalis, jonka saisimme,\npiti jaettaman tasan.\n\nKirves pantiin vyöhön ja metsästäjän verkkopussiin pantiin huopapeite,\nkuiva hirvennahka, muutamia reikäleipiä, vähän ryyniä, pieni\nkeittopata, tulitikkuja, haavasiteitä ja ampumatarpeita. Olalle\nheitetty metsästyspyssy (tussari) täydensi varusteet; sitten lyötiin\nkättä tovereille jäähyväisiksi ja lähdettiin matkalle, mandšilainen\nJang edellä ja minä jäljessä. Matkamme suuntasimme suoraan\nmetsästysmajallemme, jonka Jang oli edeltäpäin tehnyt. Kolmen tunnin\nkuluttua olimme perillä.\n\nMaja oli tehty lähelle jokea, joka oli noin kymmenen sylen levyinen ja\nmolemmat rantaäyräät olivat korkeat; majanpuoleinen äyräs parin sylen\nkorkuinen. Tällä kertaa sekä muulloinkin kuivina kesinä oli vettä joen\nrannalla vain puolen kyynärän verran ja joen kivisestä uomasta oli\nvastakkaisella rannalla korkeintaan kolmas osa veden peitossa.\n\nMeidän majamme, jos sitä siksi voi sanoa, oli tehty siten, että\ntuohesta oli valmistettu kaksi katonlappeata molemmin puolin majan\nharjaa. Joen puoleinen lappea oli kapea ja avoin jokeen päin,\nmetsänpuoleinen lappea ulottui maahan asti ja molemmat päädyt olivat\numpinaiset. Maanpinta majassa oli peitetty puun kuorilla. Vettä ei\nmajasta voinut nähdä ennenkuin astui lähelle joen äyrästä. Kuuden\nsylen päässä majasta oli polku, joka yhdisti toisiinsa erämaassa\nolevat metsämiesten fansat, mutta majan ja polun välillä oli niin\ntiheä pähkinäpuuviidakko, ettei ohitse kulkija voinut meitä nähdä.\nYlt'ympäri oli maa tasaista ja kasvoi metsää. Vastakkainen joen ranta\noli matala.\n\nEnsimmäinen tehtävämme oli hankkia polttopuita, joista tehtiin leveä,\nkoko majan aukean puolen täyttävä nuotiovalkea suojelemaan meitä\nhyttysiä ja petoja vastaan. Sitten tehtiin kolmesta kivestä\nkeittovalkean paikka, mihin pata asetettiin tulelle ja keitettiin\nyksinkertainen illallinen, ryynivelli.\n\nOli jo pimeä, kun päätimme ateriamme ja syvä hiljaisuus, joka vallitsi\ntällä metsän otuksista ja pedoista rikkaalla seudulla, vaikutti\nmieleen ihmeellisesti; varsinkin silloin, kun iso metsästyskoiramme\n»Horr» asettui nuotiovalkean ulkopuolelle, käänsi hitaasti päätänsä\njoka suunnalle vainuten hyvin vakavan näköisenä. Jonkun aikaa vainuten\nhaisteltuansa meni se omaan koppiinsa, joka oli meidän majamme\nsivulla, ja laskeutui makuulle sen näköisenä, kuin olisi tahtonut\nsanoa: parasta on olla varuillansa.\n\nKeskustelumme, joka päivän kuluessa oli isoäänistä, muuttui nyt aivan\nitsestään hiljaiseksi, ja kuulomme oli tullut hyvin tarkaksi.\nPoltettuamme piipullisen tupakkaa ja siirrettyämme pölkyt\nnuotiovalkeassa lähemmäksi toisiaan, levitimme hirventaljamme allemme,\npanimme pään alle, mitä meillä pehmeätä oli mukana ja vaatteet yllä\nhuopapeitteeseen kääriytyneinä laskeusimme makuulle jalat tuleen päin.\nTulitikut, puukko ja pyssy sekä muutamia tervastikkuja, joita tarpeen\ntullessa voisi käyttää tuohuksena, asetettiin lähelle viereen. Sitten\nsanottiin hyvää yötä ja jonkun minuutin kuluttua jo hyvässä rauhassa\nnukuttiin. Mutta niin ei maattu kuin kotona maataan. Pieninkin\nrisahdus riitti miehen hereille saamaan. Ihmeellistä oli, että jos\nherätti Jangin ja kysyi, mikä nyt risahti, niin hän aina sen tiesi,\nvaikka hän nukkui sikeämmin kuin minä. Puolen yön jälkeen en enää\nherännyt ennenkuin Jang minut herätti sanoen: »Nyt on aika lähteä\nmetsästämään.»\n\nOli vielä pilkkosen pimeätä kun me, Horr mukanamme, läksimme\nkauemmaksi metsään ja kuljimme reippaasti marssien eteenpäin, mihin —\nsen tiesi yksin Jumala ja Jang. Alussa tällaiset yölliset retkeilyt\neivät minua miellyttäneet. Milloin loukkasin itseni puun oksaan,\nmilloin kompastuin tuulen kaatamaan puuhun tai kiveen, mutta pian\ntotuin kulkemaan pelkäämättä ja kädet ja jalat oppivat huomioimaan\nmaan laadun. Oli oikein kummastuttavaa, että vaikka kuljimme melkein\njuoksujalkaa, niin ehti siinä vielä kopeloida eteensä käsinensä ja\nvarpainensa.\n\nNäin kuljettuamme hyvinkin pari tuntia osoitti Jang kaatunutta puuta\nja kehoitti minua istumaan. Päivä alkoi jo sarastaa ja sumu laskeutui\nraskaana tihkusateena metsään. Tuhansittain hyttysiä tunkeili\nympärillämme, niin että tupakkapiippu oli nopeasti sytytettävä,\netteivät ne meitä söisi. »Pian saamme nähdä otuksia», alkoi Jang\njutella hiljaa. »Tuon mäenharjanteen yli me nousemme ja menemme alas\nlaakson rinnettä toisella puolella, kulkeaksemme sitä vastatuuleen.\nJoki, joka juoksee laakson halki tuolla, yhtyy meidän jokeemme vähän\nmatkaa majamme yläpuolella.»\n\nKun olimme polttaneet piippumme loppuun, aloimme nousta sangen jyrkkää\nja hyvinkin kuusisataa jalkaa korkeata harjua myöten. Melkein joka\naskeleella Jang minulle huomautti jotakin, joka osoitti metsänriistan\nläheisyydestä. Milloin oli joku heinänkorsi taivutettu ylöspäin,\nmilloin jokin kuivunut lehti käännetty toisinpäin, milloin taas oli\njoku karva tarttunut pensaan oksaan; kaikki, kerrassaan kaikki hän\nehti nähdä nopeasti käydessään. Ennenkuin olimme päässeet mäen\nylimmälle harjalle viittasi Jang, että odottaisin, kunnes hän ensin\nkurkistaisi harjun yli toiseen laaksoon. Pysähdyin, ja Jang hiipi\nkyyrysillään harjanteen yli jäljessänsä koira samoin kyyrysillään.\nTuskin oli hän mennyt mäen harjanteen yli, kun hän jo näkyi tähtäävän\npyssyllään alaspäin. Hänen pyssynsä hana iski ja poltti ruudin\nsankkireiästä, mutta pyssy ei lauennutkaan. Silloin minä juoksin\nesille ja kuulin Jangin huudahtavan: »Karhu!» ja samalla hän osoitti\nalaspäin. Minä olin vetänyt pyssynhanan vireeseen ja yritin sivuuttaa\nhänet, kun samalla iso karhu hänen edestään syöksyi ylös ja yritti\nnousta harjanteen yli meidän kohdaltamme. Silloin minä juoksin vähän\nviistoon eteenpäin polulle, jonka näin kulkevan pitkin harjua, jotta\nsaisin ampua karhun, kun se olisi mäen harjanteella. Mutta karhu\nsäikähti ja alkoi juosta pitkin mäen kuvetta muutaman askeleen päässä,\nsillä välin kun minä juoksin pitkin polkua. Karhun tie oli paljon\nvaikeampi kulkea, sillä mäki kasvoi pähkinäpuutiheikköä ja edempänä\ntie tuli jyrkemmäksi. Kauempana edessäpäin sen halkaisi kahtia\nkallioseinä, jonka alapuolella, sillä sivulla missä karhu juoksi,\nruohotasanko avautui, mutta polku nousi kallion yli. Muutamia askelia\nvielä, ajattelin, niin täytyy kontion mennä ruohikolle, silloin se\ntulee näkyviin ja minä saan ampua. Mutta karhu ei ollutkaan niin\ntyhmä. Kun se huomasi vaarallisen paikan, niin se ärjyen hyökkäsi\nylämäkeen minua vastaan ja loikkasi harjun poikki niin läheltä, että\nse melkein kosketti minua. Tämä temppu suoritettiin niin odottamatta\nja nopeasti, etten ehtinytkään ampua, ennenkun se jo oli toisella\npuolella harjua kadonnut pensastoon.\n\nParasta olikin, että kävi niinkuin kävi, sillä minä olin juoksusta\nniin hengästynyt, etten olisi voinut ampua, tai korkeintaan olisin\nampunut epävarmasti. Niin tyhmänrohkeaksi voi joskus innoissaan tulla.\nKun minä heti sen jälkeen palasin Jangin luo, joka sillä välin oli\nkorjannut pyssynsä kuntoon, niin hän näytti, että karhu oli maassa\nkalvanut pudonnutta hirvensarvea, kun hän sitä ampui, huomaamatta,\nmiten ruuti pyssyn sankista paloi.\n\nAloimme taas astua hiljaa eteenpäin pitkin toista mäen rinnettä, mutta\nkun alkoi sataa rankasti, niin vedin hartiani koukkuun ja annoin\nJangin kulkea parikymmentä askelta edellä. Äkkiä hän nosti pyssyn\nposkelle ja ampui niin että suhahti ja paukahti. Ja kun hän tietysti\nampui ohi, niin hän heittäytyi maahan ja osoitti kädellään ja huusi:\n»ammu»! Kyyrysilläni juoksin hänen luoksensa ja kun nousin pystyyn\nkatsomaan, niin tulee kuusi naarashirveä vastaani juosten suoraan\nminua kohti ja seisahtuen 30 askeleen päähän, kun minut näkivät. Minä\ntähtäsin heti lähintä, mutta pyssy ei lauennut. Mutta sensijaan että\nhirvet olisivat paenneet, tulivat ne minua lähemmäksi ja asettuivat\nviidentoista askeleen päähän. Tarkasti katsoen etupäässä kulkevan\nnaarashirven suuria ruskeita silmiä asetin uuden nallin pyssyyn ja\nammuin toisen kerran, mutta nalli paloi nytkin. Hirvi ei silmää\nräpäyttänyt. Taas uusi nalli — eikä pyssy lauennut sittenkään. Vielä\nkerran uusi nalli — sama juttu. Silloin minä sanoin Jangille selvällä\näänellä, samalla kun katselin hirveä silmästä silmään: »Koeta saada\npyssysi kuntoon tai tule ja teurasta hirvi puukolla!» Jang nauroi\nääneensä ja asettui seisomaan minun viereeni.\n\n»Anna minulle neulasi!» sanoin Jangille.\n\nHän antoi sen minulle.\n\nMinä puhdistin pyssyn sylinterin, panin siihen uutta ruutia ja uuden\nnallin, kaiken aikaa tarkoin katsellen hirveä ja ammuin sen\noikeanpuolista silmää kohti. Viimein panos laukesi, mutta pitkän\nsurisemisen jälkeen eikä se tietysti nytkään sattunut, mutta vieläkin\nhirvi jonkun sekunnin katseli minua, kääntyi sitten pois ja loittoni\nhitaasti, toisten hirvien seuraamana, mutta katosi kuitenkin ennenkuin\nminä ennätin ladata pyssyäni.\n\nOlikohan tuollainen elukan käytös tyhmyyttä? Pikemmin luulisi hirven\nolleen hypnotisoidun.\n\nNäimme vielä useita hirviä, mutta niin epäsuotuisissa asemissa,\nettemme voineet ampua. Vasta iltapäivällä, kun toisen kerran palasimme\nmetsästykseltä, sain ammutuksi naarashirven muutaman sadan askeleen\npäässä majastamme. Kuulin sen tulevan juosten suurella rytinällä\npensaston lävitse ja olin sentähden valmis ampumaan heti, kun se\ntulisi näkyviin. Sillä oli niin luja vauhti, että se ehti saapua\njalkojeni eteen, johon se kaatui ja kuoli. Minuuttia myöhemmin pamahti\ntoinen laukaus. Jang ampui hirven vasikan. Sidoimme elukkain sääret\nyhteen ja kannoimme ne kokonaisina majaamme.\n\nNyt saimme sellaisen illallisen, jommoista ei oltu syöty pitkiin\naikoihin. Varsinkin maitoiset utaret maistuivat keitettyinä hyvältä.\nMuutoin sinä päivänä ei naarashirvestä syöty mitään, sillä olimme jo\nperin kylläisiä vasikasta ja utarista. Jotta liha ei menisi pilalle ja\nhukkaan, leikkasimme sen ohukaisiksi viipaleiksi ja kuivasimme ne\npöydäntapaisella telineellä, jonka alla paloi heikko tuli.\n\nKun nyt olimme saaneet lihaa moneksi päiväksi, niin kielsin Jangia\ntappamasta hirven vasikoita tai naaraita ennenkuin tarvis vaati.\nJonkun päivän kuluttua Jang ampui koirashirven, mutta sen sarvet\nolivat hyvin vähän arvoiset. Elukka teurastettiin metsässä. Jang otti\nkaksi kolmatta osaa siitä kantaaksensa, minä loput, ja sitten me\nkulkea tallustelimme puolentoista peninkulman pituisen matkan kotiin.\nMinä olin kantanut tuskin enempää kuin 60 naulaa, mutta kotiin\ntullessa olin perin uupunut. Tämä tapahtui aamulla, mutta sinä päivänä\nei enää metsästetty. Sensijaan me iltapäivällä menimme saalista\nvahtimaan pieneen puiden kuorista tehtyyn majaan, jonka Jang jo\naikaisin keväällä oli tehnyt vetelän suoperäisen paikan viereen, johon\nhän oli kylvänyt suoloja. Maja oli sikaarilaatikon muotoinen ja niin\nsuuri, että kaksi miestä parhaiksi mahtui siinä istumaan tai lepäämään\npitkänänsä. Vesilätäkköön päin oli majassa pieni aukko, jonka edessä\nriippui vaatekappale. Koira oli jätetty kotiin sidottuna koppiinsa.\n\nKun olimme ryömineet majaan ja sulkeneet sen pienen oven, rupesimme\npitkällemme odottamaan pimeän tuloa, sillä vasta silloin hirvet\ntavallisesti tulevat sellaisiin paikkoihin. Kului tunti toisensa\njälkeen ja alkoi jo tuntua ikävältä; silloin rupesi kuulumaan elukkain\nastumista, kun ne hiljaa ja varovasti lähestyivät. Kun ne olivat\ntulleet aivan likelle, niin kurkistin ulos ja näin puolikuun heikosti\nvalaisemana iltana kuinka ne liikkuivat kuin varjot, mutta mahdotonta\noli erottaa, olivatko ne koiraita vai naaraita. Kauan kuljeksittuaan\nvesilammikon ympärillä tulivat ne sen reunalle ja alkoivat imeskellä\nsuolaista suomutaa. Selittämätön jännitys valtasi mieleni. Pitikö\nminun umpimähkään ampua keskelle parvea, vai vieläkö odottaisin?\nKerran yksi hirvistä kulki ainoastaan puolen kyynärän matkan päässä\nmajan luukusta, mutta sen pää oli niin korkealla, etten voinut nähdä\noliko sillä sarvet vaiko ei, ja sentähden annoin sen rauhassa mennä\nohitse. Noin viidentoista askeleen päässä se seisahtui ja heikossa\nkuunvalossa minusta näytti kuin sillä olisi ollut sarvet. Koetin\ntähdätä, mutta oli liian pimeä nähdäkseni pyssyn piippua. Kun pyssyn\netutähtäimen kohdalle asetin tulitikun, jonka ympärille olin käärinyt\npaperilapun, niin onnistui minun jotakuinkin tähdätä elukan lapaan ja\nlaukaista. Samassa lähti koko lauma pakoon, mutta aivan lähellä kuului\nraskas ruumis kaatuvan maahan.\n\nSinä yönä emme enää voineet odottaa elukkain tulevan ja sentähden\nryömimme ulos majasta sille paikalle, mihin arvelimme elukan\nkaatuneen, ja aivan oikein, vähän aikaa etsittyämme pensastossa\njalkoinemme sen löysimmekin, mutta suureksi mielipahakseni se olikin\nnaaras. Matkaa meidän majallemme oli noin kilometrin verran, jonka\ntähden me, samoin kuin viimekin kerralla, kannoimme saaliimme\npaloittamatta kotiin. Mutta sepä tosiaan ei ollut helppo tehtävä,\nsillä ensiksikin elukka painoi varmaankin 12 leiviskää ja toiseksi se\nroikkui niin alhaalla, että se ulottui kiinni jokaiseen kantoon ja\nkiveen. Meillä oli saaliinamme nyt niin paljon lihaa, että meidän piti\nkäyttää koko aamupäivä lihan säilyttämiseen.\n\nVähän ennen puolta päivää menimme viiden kilometrin päässä olevaan\nrappiolle jätettyyn metsästysfansaan, johon hirvillä oli tapana\nkokoontua imeksimään suolapitoista ja salpietaria sisältävää maata\nympäristössä. Aikomuksemme oli tehdä itsellemme vahtikoju.\n\nTäydellinen hiljaisuus vallitsi ja kesäkuun aurinko paahtoi niin\nkuumasti, että oli kuin saunassa. Perille tultuamme Jang otti kirveen\nja meni metsään hakkaamaan muutamia seipäitä ja minä kiipesin vanhan\nfansan katolle ottaakseni sen katosta heiniä meidän majaamme. Päästyäni\nkatolle kumarruin ja otin syliini niin paljon heiniä kuin taisin.\nMutta ajatelkaa kauhistustani, kun kantamuksestani ryömi esiin\nuseita käärmeitä ja luikerteli alastomalle rinnalleni, kaulalleni ja\nkäsivarsilleni, jotka olivat paljaat kyynäspäitä myöten. Sitä paitsi\npisti esiin heinistä käärmeen pää toisensa vierestä yli koko katon,\nniin että muutaman silmänräpäyksen kuluttua koko katto kuhisi ja sähisi\nja liikkui. Ensin seisoin kauhistuksesta ihan kuin kivettyneenä, mutta\nsitten viskasin sylistäni heinät pois ja syöksyin alas niin pian\nkuin pääsin, jonka jälkeen ihan kuin mieletön juoksin ison matkaa\npakoon metsään. Vasta sitten kun olin tullut kuralätäkköön, joka\nulottui yläpuolelle polvieni, täytyi minun pysähtyä ja siellä minä\nepätoivoisena rupesin ajattelemaan, että minun luultavasti nyt täytyi\nkuolla piankin. Ensin en tohtinut liikahtaa, sillä luulin käärmeitä\nolevan povessani, mutta vähitellen rauhoituin sen verran, että uskalsin\nkoetella ja kun huomasin, ettei niitä povessa ollut, riisuin paitani\nja rupesin tutkimaan olivatko käärmeet minua purreet. En nähnyt mitään\npuremia enkä tuntenut mitään kirvelemistä, mutta kuitenkin kuljeskelin\nkauan ihan välinpitämättömänä ja ajattelin vain sitä, että elämäni\npian oli loppuva. Vasta sitten rauhoituin, kun Jang oli nipistelemällä\ntutkinut ihoni ja huomannut, että olin vahingoittumaton, mutta kauan\njälkeenpäin minusta tuntui, kuin nuo inhoittavat eläimet vieläkin\nluikertelisivat pitkin ihoani. Mitä lajia käärmeitä ne olivat, sitä\nen tiedä, sen vain muistan, että niitä oli monenvärisiä ja -kokoisia\nja luvultansa niitä varmaan oli tuhansia. Me jätimme koko tuumamme\nmajanrakentamisesta, ja muutaman tunnin levättyämme varjoisassa\nseetrimetsässä ryhdyimme metsästämään.\n\nVaikka joka päivä kuljimme metsässä alkaen kello 3:sta kello 10:een\nasti päivällä ja kello 4:stä auringonlaskuun asti, niin kesti kauan\nennenkuin viimein saimme pehmeäsarvisen hirven, sillä ne kätkeytyvät,\nkunnes sarvet kovenevat, kaikista tiheimpiin viidakkoihin, joissa\nniitä ei mitenkään voi nähdä, vaikka ne olisivat ihan lähellä. Eräänä\nsateisena ja tuulisena päivänä olimme metsässä kuljeskelleet jo monta\npeninkulmaa, kun tarkkanäköinen Jang huomasi kaksi hirveä ruohoa\nkasvavalla ylängöllä. Kauan niitä tarkasteltuaan hän sanoi toisella\nolevan _pantti_ (pehmeät sarvet). »Koeta hiipiä niiden luo, minä\nodotan tässä.»\n\nMinä vedin pois kotelon pyssystä, tutkin pyssyn silinteriä ja nallia,\nne olivat kuivat. Silloin panin pyssyn lukon suojaksi sitä varten\nvahatusta vaatteesta tehdyn liinan, sidoin vielä nenäliinani sen\nlisäksi ja sitten aloin nelinkontin ryömiä ylös tasaista rinnettä.\nRyömin ryömimistäni tohtimatta nostaa päätäni, kunnes jo olin pitkän\nmatkan päässä Jangista, mutta kun katselin ylöspäin, niin oli ehkä\ntuhannen askelta jäljellä sinne päin. Ryömin jälleen ja taas lepäsin.\nOlin jo niin väsynyt, että käteni vapisivat ja jaksoin ryömiä vain\nmuutaman sylen kerrallansa. Jangin luo mahtoi olla matkaa jo\nkilometrin verran ja arvelin, ettei mäen harjanne voinut enää olla\nkaukana. Nostin päätäni ja näin hirvet parin sadan askeleen päässä.\nYlempänä maanpinta oli epätasaisempaa, niin että välistä saatoin vähän\nistahtaa. Mutta minua kiiruhti eteenpäin se pelko, että hirvet voivat\njuosta tiehensä. Äkkiä kuulin askeleita. Nopeasti sieppasin pois\npeitteet pyssyn lukolta ja odotin niin hiljaa, että tuskin tohdin\nhengittää. Vielä pari silmänräpäystä, niin kaksi suurta hirveä\nseisahtui viidenkymmenen askeleen päähän minusta. Edellä kulkeva oli\nkomea koiras, jolla oli pehmeät sarvet. Väsymyksestä ja\nlevottomuudesta väristen tähtäsin sydäntä kohti ja ammuin. Elukka\nhypähti ja maahan kaatui jalo hirvi, sydän lävistettynä. Heti\nlaukauksen jälkeen oli Jang laskenut irti Horrin ja pian se oli\nsaapunut paikalle, mutta kun se tuli liian myöhään, niin se vain\nnuoleskeli haavasta vuotavaa verta. Hetken kuluttua tuli myöskin Jang\nja ihastui tavattomasti runsaasta saaliista. Nopeasti rupesimme nahkaa\nnylkemään ja lihoja leikkelemään, mutta pimeä meidät tavoitti\nennenkuin olimme valmiit.\n\nKun Jang pääsi käsiksi hirven sydämeen, niin hän ensi työksensä\nleikkasi siihen ristin ja viskeli siitä verta neljälle ilmansuunnalle\nmutisten salaperäisiä sanoja ja vielä hän verellä hankasi omaa\npyssyänsä, että se paremmin tappaisi — kuten hän sanoi. Hän kumarsi\nmyös maahan asti ensin etelään päin jumalalle ja sitten minulle.\n\nVaikka meitä asia harmitti, niin täytyi meidän kuitenkin jättää osa\nlihoista jälkeemme, sillä meillä oli kolmen tunnin matka majalle, ja\nhirvi painoi arviolta viisitoista leiviskää. Minun osani kannettavasta\noli nahka, toinen takajalka, sydän ja maksa sekä selkäpaisti. Jangilla\noli koko loppuosa paitsi kaulaa, vatsaa ja selkää, ja sen lisäksi\nhänellä oli vielä pää, joka ei myöskään vähää painanut.\n\nJang kyllä ehdotti, että ottaisimme vain vähäisen osan lihoista, mutta\nminun mielestäni olisi vahinko jättää mitään mätänemään. Ensin Jang\nauttoi minut pystyyn jaloilleni kantamuksineni, sitten minä autoin\nJangin ja niin lähdettiin kotiinpäin. Jang ja Horr edellä, minä\njäljessä. Oli pilkkosen pimeä ja satoi rankasti. Matkalla meidän piti\nvielä kahlata kiivaasti juoksevan joen poikki, jossa vesi nousi puoli\nreiteen asti. Matkan loppupuolella minäkin jo olin samaa mieltä kuin\nJang, että olisi ollut viisaampaa ottaa vain pienempi osa lihoista,\nmutta häpesin ilmaista ajatustani Jangille. Peräti uuvuksissa me\nviimeinkin saavuimme majaamme.\n\nEnsimmäinen tehtävämme oli keittää ruokaa ja syödä, sillä emme olleet\nsyöneet sittenkuin kello 3 aamulla. Me olimme kulkeneet noin 70\nkilometriä, siitä aamulla poislähtiessämme viisitoista kilometriä\npitkin polkua. Kun olimme syöneet, leikkelimme kiireesti osan lihasta\nkapeiksi suikaleiksi ja levitimme sen kuivamaan tulen päälle pöydälle,\njolla oli katto yllä. Sitten marssimme iso joukko lihoja niskassa\nJangin kotiin, joka oli noin 8 kilometrin päässä, saadaksemme sarvet\nkeitetyiksi, ennenkun ne rupeaisivat happanemaan ja käymään. Jangin\nkotiin tulimme noin kello 12 tai 1. Olimme siis sinä päivänä\nmarssineet likimäärin parikymmentä tuntia ja hyvältä tuntuikin, kun\nsai muutaman tunnin maata.\n\nSillä välin olimme saaneet koko talonväen liikkeelle ja keskellä yötä\nruvettiin valmistelemaan monenlaisia ruokia huomispäivän pitoihin.\nJang luullakseni otti osaa puuhiin jo varhaisesta aamusta alkaen. Kun\nminä nousin makuulta, niin minua pyydettiin Jangin mukaan\nrukoushuoneeseen ja mielelläni sinne meninkin. Huoneen yhdessä\nkulmassa oli pieni komero, missä Jangilla oli oma pronssimaalilla\nmaalattu jumalankuvansa. Sen edessä, samoin kuin perheen yhteisen ison\nJumalankuvan edessä, jonkunlaisessa kaapissa seinän vieressä, oli\nastioita, mihin oli pantu kaikkia niitä herkkuja, joita piti syötämän.\nOli myös muutamia pieniä paloviinalla täytettyjä kuppeja.\n\nTullessaan rukoushuoneeseen Jang heittäysi maahan ja löi\nluukappaleella kelloon, joka hänellä oli rukoushuoneessaan ja samalla\nhän huusi:\n\n»Oo-hei! isä kaikkivaltias kuule rukoukseni! Kiitos siitä saaliista,\njonka annoit, salli meidän saada paljon vielä lisäksi! Anna Šuusan\n(sillä nimellä hän nimitti minua) silmän tähdätä tarkasti niinkuin\ntähänkin asti ja anna hänen vielä tänä vuonna saada monta djidjaa\n(hirveä)! Isä kaikkivaltias, suo hänelle hyvää!»\n\nNauraen hän sitten kääntyi minun puoleeni, viskasi viinakupin\nsisällyksen oman jumalansa kuvan kasvoille sanoen: »Herra, ota\nuhrini!»\n\nEnnen jumalanpalvelusta ja sen jälkeen poltti Jang muutamia pieniä\nraketteja ja koreita papereita, joihin oli kirjoitettu viisauden\nsanoja.\n\nRukoushuoneesta tultuamme meidät kutsuttiin noihin muhkeisiin\npitoihin, joissa oli varmaankin parikymmentä eri ruokalajia.\nAlkuruokina oli haikalan eviä ja sammakoita. Ensin minä en oikein\nrohjennut syödä sammakoita, sillä ne olivat pikku ihmisten näköisiä,\nkun ne astiassa olivat koivet pitkänänsä ja kädet ojennettuina, mutta\nJang tuli avukseni reväisten irti sääret muutamilta sammakoilta ja\nasetti ne minun ruokavadilleni. Silloin söin ja huomasin ne\nhyvänmakuisiksi. Liha muistuttaa vähän pyynpaistia, mutta on paljon\npehmeämpää ja mehevämpää.\n\nMelkein joka suupalan välillä ryypättiin kuumennettua paloviinaa\nposliini-kupeista, jotka vetivät teelusikallisen tai hiukan enemmän.\n\nRuoka-ajan kuluessa, jota kesti pari tuntia, koko seura ylisteli minua\nmetsästäjänä ja ihmisenä. Imarteleminen on mandšien heikko puoli.\nPitoja kesti pienin väliajoin kaiken päivää. Sarvet oli valmistettu ja\nmyötiin noin 600 markan hinnasta, joka jaettiin.\n\nPäivän levättyämme läksimme taas metsästämään. Kello 2 yöllä olimme jo\nkulkemassa Joosefin vuorta kohti. Kun pääsimme vuoren huipulle,\nkatosivat viimeiset tähdet näkyvistä ja päivä alkoi valjeta. Jang ja\nminä olimme toisistamme eronneet eri suunnille, mutta meidän piti\nkohdata toisemme siinä, missä minä seisoin. Siinä seisoessani\nodottamassa näin suuren elukan tulevan ylämäkeä suoraan minua kohti.\nEnsin luulin sitä hevoseksi ja ihastuin luullessani saavani\nvetoeläimen, mutta kun se tuli lähemmäksi, huomasinkin sen olevan\nkarhun, oikein suurinta lajia. Kun se jo oli kolmenkymmenen askeleen\npäässä arvelin ampua, mutta pelkäsin, ettei pyssyni laukeaisi, taikka\nettä luoti vain haavoittaisi otusta. Päätin senvuoksi säikähdyttää sen\npois. Tähdäten päätä kohti minä äänekkäästi mörähdin, mutta karhu vain\nkatsahti minuun ja mitään välittämättä kulki ylöspäin poiketen vähän\nsivulle päin. Kun se köntysteli aivan hiljaa ohitseni, en voinut\nhillitä itseäni, vaan ammuin. Ensin asetuin kuitenkin toiselle\npolvelleni ja otin väkipuukon hampaitteni väliin, jotta se olisi\nvalmiina tarpeen tullessa. Tähtäsin karhua kainaloon ja laukaisin.\nKontio kaatui ojentaen suuret käpälänsä, mutta nousi heti pystyyn taas\nja kamalasti karjuen ravisteli itseään ja jatkoi kulkuansa nopeasti.\nTuntui kuin olisin saanut kauhallisen kylmää vettä niskaani, kun se\nmöristen nousi jaloillensa, eikä minulla ollut muuta puolustuksekseni\nkuin väkipuukkoni, mutta minä lämpenin taas, kun karhu katosi\nnäkyvistä. Sillävälin kuin uudestaan latasin pyssyni tuli Jang.\nHänelle minä kerroin seikkailuni ja hän arveli, että meidän piti ajaa\nkarhua takaa, mutta kun minä kymmenen askeleen päästä en saanut sitä\ntapetuksi, en enää luottanut pyssyyni, vaan arvelin parhaaksi jättää\nkarhu rauhaan.\n\nAsian laita oli niin, että pyssyn luoti oli liian pieni ja se täytyi\npainaa piippuun kahdella paksulla talilapulla ja usein tapahtui, että\nluoti meni lappujen ohi. Siinä tapauksessa luodin voima oli heikko.\n\nJangin kanssa menimme Joosefinvuoren pohjoispuolista rinnettä, joka\nkasvaa tiheätä metsää ja siellä hän sai ammutuksi koirashirven. Hän\nlaski heti irti koiran, joka vähän ajan kuluttua tuli takaisin\nverisenä. Kun Jang käski, niin Horr tuli näyttämään, minkä saaliin se\noli saanut. Jang oli suuresti ihmeissään, kun löysimme kuolleen\nnaarashirven, vaikka hän varmasti tiesi ampuneensa koirasta. Sentähden\nhän talutti Horrin takaisin sille paikalle, missä koirashirvi oli\nseisonut ja aivan oikein, veriset jäljet menivät aivan toiselle\nsuunnalle. Eikä kauan viipynytkään, ennenkuin hirven parku sai meidät\nymmärtämään, että se sai tuntea Horrin hampaita. Me riensimme sinne ja\nlöysimme hirven kuolemaisillaan. Sen sarvet olivat vähäpätöiset,\nmuutaman ruplan arvoiset.\n\nKun tarkemmin tutkimme, niin emme naarashirvessä nähneet muita haavoja\nkuin ne, mitkä Horrin hampaat olivat tehneet. Luultavasti oli hirvi\npaetessaan kääntynyt takaisin ja tullut suoraan Horria vastaan, joka\nsilloin oli hampainensa käynyt kiinni sen kurkkuun. Sellaiset\ntapaukset ovat harvinaisia.\n\nJuuri kun paraikaa nyljimme saalistamme ja minä olin neuvotonna, mitä\ntekisimme näin suurella lihan paljoudella, niin meitä lähestyi\nmongoolilainen metsämies, joka luuli, että laukauksen oli ampunut\nhänen toverinsa, jonka piti olla jossakin läheisyydessä. Hän sanoi\nasuvansa jokseenkin lähellä pohjoisella vuorenrinteellä muutamain\ntoverien kanssa ja valitti ruoan puutetta. Iloissani minä kehotin\nhäntä ottamaan koko meidän elukkamme ja toisenkin vielä lisäksi, jos\nhän vain meille antaisi päivällistä. Meidän työskennellessämme tuli\nkaksi miestä lisäksi. Jang otti molemmat hirvien nahat, sarvet ja\nmuutamia parhaita paloja sekä hirvien hännät, jotka paistettuina ovat\nvarsin hyvänmakuisia. Melkein kaiken muun ottivat mongoolit, ja sitten\nlähdettiin pikamarssissa heidän leiriinsä, joka oli sieltä kolmen tai\nneljän kilometrin päässä.\n\nLehtimajassa loikoili vielä pari näitä melkoisen iljettäviä olioita,\njotka ehkä yhtä usein ajavat takaa ihmisiä kuin elukoita. He\nihastuivat suuresti nähdessään lihankantajien lähestyvän ja riensivät\nvuorostaan kantamaan toverien taakkoja. Muutaman minuutin kuluttua oli\ntulella viisi pataa lihaa täynnä. He sanoivat, etteivät he viimeksi\nkuluneina kolmena päivänä olleet syöneet muuta kuin keitettyä heinää.\nMutta nyt he sen sijaan söivät niin, että Jang ja minä hämmästyimme.\nKoko suuresta hirvinaaraksesta ei paljoa jäänyt jäljelle. Mutta he\nolivat kumminkin niin siivoja, että keiton päältä kuorivat rasvan ja\nantoivat sen meille rakkoon säilytettynä. Sitä paitsi yksi heistä\npaikkasi minun jalkineeni, jotka olivat pahasti kuluneet.\nAterioituamme nukuimme muutaman tunnin ja sitten lähdimme jälleen\nuusille metsästysretkille siihen fansaan päin, johon minun härkäni\nkarkasivat edellisenä keväänä minun viedessäni niitä Tsimoheehen.\n\nSaavuttuamme kilometrin päähän fansasta näimme mandšin, joka hakkasi\nmehiläispesää ontosta puusta. Mies tunsi minut ja kehoitti istumaan\nhänen kanssaan ja tupakoimaan piipullisen. Jutellessamme hän kertoi\nnähneensä tiikerin tiellä vähän aikaa sitten. Emme siihen asiaan\nkiinnittäneet huomiotamme sen enempää, sillä tiikerit olivat siellä\nhyvin yleisiä; ja vähän ajan kuluttua menimme eteenpäin, kunnes minä\nammuin metsäkauriin saadaksemme syötävää illaksi.\n\nTullessamme sisään tuli isäntä vastaamme ja tavanmukaisesti\nkutsuttuansa sisään istumaan ja tupakoimaan, hän kyseli, olimmeko\nnähneet hänen miestänsä.\n\n»Näimme kyllä», vastasi Jang, »hän paraikaa hakkaa ontosta puusta\nmehiläisparvea tuolla mäenrinteessä ja hän lupasi pian tulla kotiin.»\n\nMutta kului puolisen tuntia ja vieläkin toinen puoli tuntia, eikä\nmiestä vain kuulunut. Ukko silloin meni jonkun matkaa ylämäkeen ja\nhuutaa hoihkaisi, mutta vastausta ei kuulunut. »Saman tekevä», arveli\nukko, »me istumme aterioimaan, kylläpähän hänkin tulee pian.»\n\nAterioituamme alkoi jo hämärtää, mutta kun ei miestä sittenkään\nnäkynyt, eikä hän vastannut huutoon, niin ukko meidän neuvoamme\nseuraten meni häntä etsimään. Vähän ajan kuluttua tuli hän takaisin\nvarsin pelästyneenä ja sanoi nähneensä verisiä tiikerinjälkiä jonkun\nmatkan päässä.\n\nJang ja minä otimme heti pyssymme ja seurasimme ukkoa. Kun tiikerin\njäljet näkyivät aivan lähellä sitä paikkaa, missä olimme miehen\nnähneet, niin menimme puun luo. Mies oli poissa, mutta lähellä puuta\noli hänen lakkinsa revittynä ja verisenä ja muutaman askeleen päässä\nhänen kirveensä verisenä sekä tiikerin jäljet. Me seurasimme vielä\nkappaleen matkaa ja löysimme hänen puukkonsa myöskin verisenä sekä\nhänen piippunsa. Pimeän tähden emme voineet seurata jälkiä kauemmaksi\ntiheään metsikköön, mutta mielestämme oli jo selvää, että tiikeri oli\nmiehen tappanut ja luultavasti syönyt.\n\nSuruissamme menimme sentähden fansaan päätettyämme jatkaa etsimistä\nseuraavana päivänä. Paluumatkalla alkoi rankasti sataa ja sadetta\nkesti kaiken yötä taukoamatta ja koko seuraavan päivän. Me lähdimme\nkuitenkin jo aamuhämärissä. Ei mitään jälkiä ollut enää nähtävänä ja\nvesi juoksi virtanaan jyrkkää mäen rinnettä myöten, mutta me haimme\nkuitenkin monta tuntia löytämättä pienintäkään jälkeä.\n\nJatkoimme sitten kulkuamme päämääräämme kohti, metsässä olevaan\nkotiin, johon olimme jättäneet kaiken omaisuutemme, ja mandši lähti\nlähimpään kylään kehoittamaan tuttavia jatkamaan etsimistä.\n\nJonkun ajan kuluttua saimme kuulla, että miehen ruumis oli seuraavana\npäivänä löydetty noin ¾ kilometriä siitä paikasta, missä tiikeri oli\ntehnyt hyökkäyksensä. Ainoastaan osia ruumiista oli jäljellä.\n\nKun Jang ja minä tulimme metsästysmajallemme, löysimme kaikki\npaikoillaan, paitsi että osa muonavaroistamme oli syöty. Sen sijaan\noli meidän polttopuuvarastomme koko joukon lisääntynyt. Mandšurian\nmetsäseuduilla on näet sellainen tapa, että vieraassa talossa syödään\nnälkäisenä kylläksensä, vaikka ei talonväki olisikaan kotona, ja\nsitten palkkioksi tehdään joku palvelus taikka jätetään maksuksi\njotakin, mitä sattuu olemaan mukana.\n\nEräänä aamuna näin metsässä taas pehmeäsarvisen hirven (pantti)\nmutta en saanut sitä ammutuksi, kun minua esti käärme. Jang oli\nparin sadan askeleen päässä juoksevan joen partaalla nähnyt kolme\nhirveä, joista yhdellä oli pehmeät sarvet. Minä heti rupesin\nhiipimään sen läheisyyteen, mutta päästyäni likelle joen vartta noin\nseitsemänkymmenen askeleen päähän otuksista, näin viisikorttelisen\nmyrkyllisen käärmeen poikkipuolin edessäni. Otin silloin pienen puun\noksan ja kosketin sitä ajaakseni sen pois, mutta tuo kanalja nosti\npäänsä pystyyn tahtoen tehdä vastarintaa, ja kun vedin takaisin\nkäteni, niin se sähisten tuli suoraan kasvojani kohti. Minun täytyi\nnopeasti nousta pystyyn, jolloin hirvet peljästyivät ja juoksivat pois.\nHarmistuneena potkasin käärmettä niin että se lensi pois, mutta tuo\nhäijykäs hyökkäsi uudelleen minua vastaan. Pyssyn perällä annettu isku\nteki lopun sen taistelunhalusta.\n\nTaikauskoinen Jang väitti, että tämä ennusti jotakin pahaa. Aivan\noikein, kun aamupäivällä kuten tavallisesti tulimme metsästysmajalle,\noli hänen veljensä saapunut sinne ja kertoi, että hirvi oli pudonnut\nheidän pyydystyskuoppaansa, mutta sieltä sen oli vienyt tiikeri.\n\nHeti syötyämme päivällistä läksimme liikkeelle ja parin tunnin\nkuluttua olimme jo hänen kotonansa Kokotunissa. Sinne tultuamme otimme\nmukaamme kuusi koiraa ja menimme paikalle. Perillä näimme tosiaan\nkuopan ympärystän pengottuna ja kuopan tyhjänä. Minä en tahtonut\nmitenkään uskoa, että hirvi todella olisi ollut kuopassa, mutta Jang\nja poika sitä väittivät ihan kiven kovaan. Se tuntuu melkein\nuskomattomalta kun ajattelee, että kuoppa oli viisi tai kuusi kyynärää\nsyvä, viiden korttelin levyinen ja viiden kyynärän pituinen,\nsisäpuolella reunat varustetut pystyisillä puisilla seinillä.\nRupesimme kuitenkin seuraamaan jälkiä, jotka johtivat ylämäkeen tiheän\nvesakon lävitse. Alussa tiikeri luultavasti oli kantanut hirveä\nniskassaan, mutta sitten se oli raahannut sitä maata myöten.\n\nOlimme jo nousseet puoli kilometriä mäelle, kun koirat, jotka tähän\nasti olivat olleet rohkeita, eivät enää tahtoneet mennä eteenpäin.\n»Tiikeri mahtaa olla aivan lähellä», arveli Jang. »Kaiketi se on\ntuolla ylempänä, käy päälle vaan!»\n\nEi ollut mieluista kulkea sellaista vihollista vastaan niin tiheässä\nviidakossa, jossa ei näe eteensä enempää kuin muutaman kyynärän. Mutta\nminä menin kuitenkin toisten yllyttämänä ja sillä itseäni lohduttaen,\nettä jos minä en näe tiikeriä, niin ei sekään näe minua eikä noin\ntiheässä metsässä voi hyökätä päälleni yhtäkkiä.\n\nJälleen tuntui vastenmieliseltä kulkea edemmäksi, sillä koirat\nasettuivat vinkuen jalkojeni juureen, mutta kun Jang pyyteli, niin\nlähdin. Tuskin olin liikkeelle lähtenyt, kun tiikeri ärjyen hypähti\npystyyn ja loikkasi metsän lävitse, joka ryski niinkuin olisi ollut\nkaatumaisillaan. Tiikeri putosi maahan parin kyynärän päähän minusta.\nSeuraavan sekunnin kuluessa se jo teki toisen ja kolmannen\nloikkauksen, yhtä voimakkaan hypyn kuin ensi kerrallakin. Heti minäkin\njuoksin esiin sinne, mihin tiikeri ensin hyppäsi, mutta se oli jo\nkadonnut ja syvät jäljet maassa näyttivät, miten tavattoman\nvoimakkaasti se oli potkaissut.\n\nSillä paikalla, mistä se ensin hyppäsi ylös, löysimme hirven, josta\ntoinen takajalka oli syöty. Nähtyäni, miten voimakkaasti tiikeri\nkykenee raivaamaan itselleen tien tiheikköjenkin lävitse, pidin\njärjettömänä ajaa sitä takaa sellaisella paikalla ja päätin mieluummin\ntuhota sen kavaluudella.\n\nKun hirven nahka oli nyljetty ja liha paloiteltu, otin toisen\ntakajalan ja siihen panin hyvän joukon sitä strykniiniä, jota minulla\naina oli mukanani pikku pullossa. Sitten sidoin hirven jalan lujasti\nkiinni puuhun nuoralla. Seuraavana päivänä satoi niin rankasti, ettei\ntehnyt mieli lähteä metsälle, enkä luullut tiikerinkään niin pian\npalaavan, koska se oli syönyt kylliksensä, mutta sen jälkeisenä\npäivänä menimme sinne. Lihasta oli suurin osa syöty, mutta tiikeriä\nemme löytäneet, vaikka etsimme monta tuntia. Ja kumminkin se oli\nsiellä noin sadan askeleen päässä joessa puun juurella, mihin vesi sen\noli kuljettanut. Sattumalta se löydettiin myöhemmin, kun vesi joessa\nväheni, mutta silloin olivat sen nahasta jo karvat suurimmaksi osaksi\nlähteneet. Tämä tiikeri oli kooltaan suurimpia, mitä siellä näin.\n\nNiillä yhteisillä metsästysretkillä, joita Schoultz teki yhdessä\nJangin kanssa, ei enempiä seikkailuja tapahtunut tiikereitten kanssa,\nmutta ison karhun vuoksi he joutuivat omituiseen seikkailuun, josta\nhän kertoo seuraavasti.\n\nOli keskipäivä ja olimme juuri lopettaneet päivällisateriamme aikoen\nmennä ruokalevolle, kun Horr alkoi vihaisesti murista ja joen uomassa\nkivet kolisivat, niinkuin joku olisi kävellyt kiviraunioilla.\n\nJang kuunteli ja sanoi: »Siellä kävelee karhu. Ota pyssy ja riennä!»\n\nMinä olin riisunut kenkäni ja olin paljain jaloin. Mutta Jang sysäsi\nminulle jalkineensa ja kehoitti menemään siinä asussa kuin olin. Minä\nsieppasin pyssyni ja riensin joen äyräälle, mutta siellä ei näkynyt\nkarhua. Jangin viittauksen mukaan hyppäsin alas äyräältä, vaikka joen\nuoma oli täyttä kaksi syltä alempana, ja heti kun pudota mätkähdin\nalas, syöksähti karhu esiin ainoastaan kymmenen askeleen päässä\nminusta ja lähti laukkaamaan yli kivien ja kantojen tuhannen\ntulimmaista vauhtia, jättäen jälkeensä pitkän yhtämittaisen juovan\nsellaista, jota ei kehtaa mainita. Minäkin läksin juoksemaan jäljessä\ntoivoen saavani ampumistilaisuuden, mutta joen uoma oli niin täynnä\nkaikenlaista ryteikköä, etten voinut tähdätä ennenkuin se jo ehti\npiiloutua metsään joen, toiselle puolelle. Karhun arkuuden vuoksi oli\ntällainen metsästys niin hassua, että minun täytyi itsekseni sitä\nnauraa.\n\nMuutamia päiviä myöhemmin Jang melkein samalla paikalla ampui\ntavattoman ison karhun. Hän oli aamulla lähtenyt yksin metsälle, kun\nminä jäin kotiin korjailemaan kenkiäni ja nahkaisia housujani.\nPalatessaan takaisin hän kulki ison puoleksi lahon koivun ohitse ja\nhuomasi puusta putoavan alas jänönkäävän. Kun hän vilkaisi ylös\npuuhun, näki hän ison karhun, joka arvatenkin juuri oli kavunnut\npuuhun syömään kääpiä, joita kasvoi runsaasti puun katkonaisessa\nlatvassa. Säikähtyneenä Jang ampui lunttapyssyllään karhua\numpimähkään, mutta sillä seurauksella, että karhu kuolleena putosi\nmaahan.\n\nSe oli väriltään mustanruskea ja siinä oli niin runsaasti rasvaa, että\nJangin täytyi mennä lähimpään fansaan lainaamaan härkää saadaksensa\nrasvan kotiin. Minun kehoituksestani hän toi mukanansa puntarin, ja\nkun karhun ruumis paloiteltiin ja kappale erältään punnittiin, niin se\npäätä ja käpäliä lukuunottamatta painoi 46 leiviskää ja tali painoi\nenemmän kuin kuusi leiviskää. Karhun nahka, johon sen kämmenet jäivät\nkiinni, painoi niin paljon, että Jangilla ja minulla oli täysi työ\nkantaessamme sitä vähän matkan päähän tappopaikalta, jossa nahka\npuhdistettiin rasvasta ja levitettiin kuivamaan. Liha jätettiin\nmetsään, sillä se ei ollut hyvänmakuista. Savustettuna kyllä olisivat\nreisikappaleet hyvälle maistuneet, mutta mandši ei siitä välittänyt,\nja minulla ei ollut aikaa ruveta sen savustamispuuhiin. Kun karhun\nnahka ja tali oli ladottu härän selkään sen kannettaviksi, menimme\nJangin kotiin Kokotuniin.\n\nOlimme tulleet perille ja aterioineet, jonka jälkeen Jang vei härän\ntakaisin naapurifansaan, sillävälin kuin koko talon väki ja minäkin\nvähän aikaa juteltuamme panimme makuulle. Lienee ollut liki puoli\nyötä, kun Jang tuli juosten kotiin ja kertoi meille, että noin\nviisitoista tai parikymmentä kiinalaista rosvoa, joita siellä\nnimitetään _»hunghuuseiksi»_ oli tänne tulossa. Vähän aikaa\nneuvoteltuaan päättivät asukkaat maata kukin paikallaan välittämättä\nmistään ja antaa rosvojen mellastaa kuten tahtoivat, sillä asukkaat\nolivat vakuutettuja siitä, että rosvot ainoastaan söisivät ja\nottaisivat vaatteita minkä verran tarvitsisivat sekä haeskelisivat\npehmeitä hirvensarvia.\n\nTuskin oli neuvottelu päättynyt, kun hunghuusit jo tulivat ratsastaen\npihaan. Syntyi hirveä meteli. Koirat haukkuivat, talonväki huusi, ja\nmonta pyssynlaukausta ammuttiin. Sillä hetkellä koko joukko tunkeutui\nsisään.\n\nMinä olin viime tingassa ehtinyt panna päähäni kiinalaisen\npatalakkini, asettaa peitteeni alle pyssyni ja tikarini ja olin\npitkänäni peitteen alla tikari kädessä päättäen antaa henkeni niin\nkalliista kuin suinkin.\n\n»Nouskaa ylös ruokaa laittamaan!» oli heidän komentonsa, kun he\ntulivat sisälle. Vanha ukko ja Jang nousivat heti. (Jang oli myöskin\nmennyt levolle.) He lausuivat rosvojoukon tervetulleeksi, kehoittaen\nheitä istumaan. Kahta kehoitusta eivät kutsumattomat vieraat\ntarvinneetkaan. Yksi lurjuksista tuli lähelle, lykkäsi minun pääni\nsivulle ja istui lavitsalle.\n\n»Tulta kynttilään!» kuului taas ääni komentavan.\n\nKun Jang oli sytyttänyt talikynttilän, otti yksi rosvojoukosta,\narvatenkin päällikkö, kynttilän käteensä ja alkoi Jangia kuulustella.\nHänen täytyi ensin tehdä selkoa siitä, mitä hän oli ampunut (jolloin\nJang tietysti väitti, ettei ollut ampunut pehmeäsarvisia) ja sitten\npiti sanoa, mitä syötävää talossa oli.\n\nRuoka-aitassa ei ollut paljoa: vähän hirven lihaa, karhun rasvaa ja\nerästä ryynilajia, jota nimitetään _siämisa_ ja vähän paloviinaa.\n\n»Laita niin, että saamme syötävää niin pian kuin mahdollista,» sanoi\ntaas rosvojen päällikkö, »sillä välin minä ukon kanssa katson, että\nhevoset saavat syötävää.» Hän oli menossa ruoka-aittaan, mutta ukko\npyyteli: »elä ota meidän viimeisiä ryynejämme hevosillesi, onhan\nniillä kyllä hyvä laidun; mutta meillä ei ole mitään millä ostaisimme\nryyniä.»\n\n»No pidä sitten ryynisi, mutta laita niin, että pian saamme ruokaa!»\nJang, ukko ja muutamat rosvoista rupesivat ruoanvalmistuspuuhiin,\nsillä välin kuin päällikkö sekä jotkut toiset tarkastelivat\nruokahuoneissa. Mies, joka istui minun vieressäni, oli nähtävästi\nväsynyt, sillä hän tahtoi että tekisin tilaa hänelle ja asettui\nmakuulle viereeni, mutta sillä tavoin, että hänen jalkansa tulivat\nlähelle kasvojani. Minä siirsin hänen jalkansa vähän syrjään, ja siitä\nrosvo ei pitänyt lukua. Rosvopäällikkö nosti kerran peitteen\nkasvoiltani, mutta arvatenkaan hän pimeässä ei nähnyt, että olin\neurooppalainen, vaan viskasi heti peitteen takaisin.\n\nKesti ainakin pari tuntia, ennenkuin rosvolauma oli syönyt ja mennyt\nmatkoihinsa. Talonväen omaisuutta ne eivät ottaneet mukaansa muuta\nkuin pienen veitsen, jonka minä olin jättänyt pöydälle. Taloon jääneet\nhengittivät taas vähän helpommin, kun rosvot olivat menneet tiehensä.\n\nJang kertoi, että he kyllä tuon tuostakin saivat sellaisia vierailuja,\nmutta että rosvot tuskin koskaan ottavat muuta kuin ruokaa. Jos\ntalossa on jotakin kallisarvoista, niin se pidetään kätkettynä. »Ja\njoskus», sanoi hän, »on tapahtunut, etteivät ne ole ottaneet pehmeitä\nhirvensarviamme, vaikka ovat ne nähneet. He eivät tahdo joutua riitaan\nmeidän kanssamme, koska he silloin eivät yksinänsä uskaltaisi kulkea,\nniinkuin he usein tekevät. Ainoastaan kullanetsijöille, matkustajille\nja rikkaille he ovat vaarallisia.»\n\nVaikka Jangin puhe oli lohdullista, en minä enää saanut unta, ja kun\nei ollut enää pitkää aikaa aamunkoittoon, sidoimme kenkämme paulat ja\nlähdimme matkalle, niin että juuri päivän koitteessa olimme valmiina\npaikalla, mistä metsänkäyntimme piti alkaman.\n\n\n\n\nXIV. YHTIÖMIESTEN HAJAANTUMINEN\n\n\nToukokuun alussa 1871 palasi kapteeni Höök valaanpyyntiretkeltä\npienellä »Karolina Törnqvist»-nimisellä laivalla. Hän ei ollut\nkulkenut kaukana, vaan oli seurannut Tyynen meren rannikoita ja hänen\noli tällä kertaa onnistunut pyydystää 5 pienenpuoleista valasta, mutta\nhänellä olikin mukanansa valaanpyyntiin tottunutta väkeä ja hyviä\nharppuuninheittäjiä. Laivan oli määrä mennä Nahodkaan, ja kapteeni\notti mukaansa rouva Nilssonin, jonka täytyi keuhkotulehduksen tähden\npäästä lääkärin hoitoon. Pari viikkoa myöhemmin, toukokuun 19 p. lähti\nhra Nilsson tiedustelemaan rouvansa terveydentilaa, antoi soutaa\nitsensä Vostokin lahden poikki ja saapui Nahodkaan toukok. 21 p:nä.\n\nTaraskevitš niminen lääkäri, jota Nilsson kehuu sangen taitavaksi ja\nmiellyttäväksi henkilöksi, hoiti rouvaa niin huolellisesti, että hän\nparani, vaikka tauti olikin ankara. Rouva Nilsson sai myös hyvän\nasunnon kapteeni Jakobsénin tulevan rouvan luona, joka silloin vielä\nnaimatonna hoiti valtioneuvos Furuhjelmin taloutta.\n\nAnkara isku kohtasi samaan aikaan koko siirtokuntaa, kun valtioneuvos\nFuruhjelm huhtikuun 18 p:nä äkkiä kuoli. Saapas oli hangannut hänen\njalkaansa vähäisen haavan; siihen pääsi jotakin likaa, joka aiheutti\nverenmyrkytyksen. Vaikka jalka kiireesti leikattiin, oli myrkky\nehtinyt levitä ruumiiseen ja aiheutti kuoleman.\n\nYleinen hämmästys ja kaipaus vallitsi Nahodkassa, kun koko\nsiirtokunnan johtava henkilö ja sielu oli äkkiä poistunut. Aivan\nepätietoista oli, miten nyt kävisi vasta-alkavalle kaupungille ja\nkaikille sen virkamiehille. Erittäinkin suomalaisille uudisasukkaille\noli suurta hyötyä siitä, että heillä oli suomalaisia kansalaisia\nylhäisissä viroissa sekä Nahodkan että Wladivostokin kaupungeissa ja\nVenäjän laivastossa. Sillä nämä vaikutusvaltaisissa asemissa olevat\nmiehet auttoivat ja kannattivat kansalaisiansa, kun näkivät heidän\nolevan rehellisiä, ahkeria ja kyvykkäitä.\n\nPaitsi Nahodkaa, joka oli Venäjän keisarillisen suvun perintömaiden\nhallituspaikaksi määrätty, oli samoihin aikoihin perustettu uusi\nWladivostok (Idän Waltias) niminen kaupunki, joka Venäjän sotasatamana\nja suurimpana kauppapaikkana oli aiottu Amurin alueen pääkaupungiksi.\nWladivostokia rakennettiin samoihin aikoihin kuin suomalaiset olivat\nasettuneet Strelokin lahden rannikoille asumaan. Mutta kun\nsuomalaisten yritykset järjestää yhteiskuntansa kommunistisella\ntavalla olivat epäonnistuneet, hajaantuivat myöskin yhtiömiehet mikä\nminnekin.\n\nTähän kirjaan liitetty kartta osoittaa, että Strelokin ja\nWladivostokin keskivaiheilla, Ussurin lahden pohjoispäässä oli\n1870-luvulla Tsimohee-niminen kylä, samannimisen joen suussa. Tuon\nkylän olivat venäläiset uudisasukkaat perustaneet harjoittaen siellä\nmaanviljelystä ja kalastusta. Merestä nousi Tsimoheejokeen runsaasti\nlohia. Paikka miellytti myöskin suomalaisia, ja muutamat entisistä\nyhtiömiehistä asettuivat asumaan venäläisten naapureiksi, vuokrasivat\nitselleen mökin asunnoksensa, pyydystivät joesta lohia, kävivät\nmetsästämässä, muokkasivat itselleen pienen perunamaan ja asuivat\nsiellä kesäkauden, ennenkun siirtyivät Wladivostokiin, jossa he olivat\nsaaneet työansiota. Tsimoheen kylässä oleskeli myös ajoittain kapteeni\nHöök, sillä häntä houkuttelivat sinne hyvät metsästystilaisuudet.\nSuomalaiset tappoivat monta tiikeriä osittain siten, että tiikeriä\nvarten oli asetettu syötti, ja kun peto siihen kajosi, laukesi\npyssy, joka tappoi tiikerin; osittain oli syötti myrkytetty\nstrykniinikapselilla.\n\n[Kuva: Metsästäjäin palaaminen saaliinensa.]\n\nMerkillisempi tiikerintappo tapahtui saman kylän navetassa. Navetta\noli rakennettu siten, kuten usein Suomessa nähdään heinälatojen olevan\ntehdyt, että seinät ovat ulospäin kaltevat ja lattian pinta pienempi\nkuin kattopuoli. Ovi aukeni sisäänpäin niin, että ovea avattaessa se\nitsestään omasta painostaan sulkeutui. Navetan kattona oli vaakasuoria\npitkiä salkoja, joiden päälle oli koottu elukoille heiniä.\n\nEräänä päivänä iltahämärässä tiikeri ajoi takaa lehmää, joka hädissään\njuoksi navettaan lykäten sarvillaan oven auki. Silloin tiikerikin\njuoksi sisälle samalla kertaa. Ovi painui kiinni ja molemmat jäivät\nnavettaan. Vasta sitten kuin tiikeri väkevällä käpälällään oli\ntappanut lehmän, se huomasi olevansa suljettuna kuin pyydykseen ja\narvatenkin se silloin niin hämmästyi, että siivosti asettui tapetun\nlehmän viereen. Mutta se melu, joka oli navetassa syntynyt, sai kaikki\nmetsästäjät liikkeelle ja lyhdyt käsissä he nousivat katolle, tekivät\nkurkistusaukkoja kattoon ja ampuivat tiikerin ilman että mikään vaara\nuhkasi heitä itseään. Muutoin ei meikäläisistä kukaan uskaltanut käydä\ntiikerin kimppuun. Siihen aikaan ei tunnettu vielä räjähtäviä\nekspressiluoteja, joita metsästäjät nykyjään käyttävät ampuessaan\nisoja ja vaarallisia otuksia.\n\nMandšuriassa elävä tiikeri on K. F. Nilssonin arvostelun mukaan suurin\nkaikista tiikereistä. Hän oli nähnyt kerran komean tiikerin\nripustettuna nyljettäväksi. Sen ruumiin pituus oli ainakin 7 jalkaa ja\nhäntä oli yhtä pitkä.\n\nMihin tapoihin ihminen on tottunut, niitä hän noudattaa, jos se käy\npäinsä. Niinpä Strelokiin jääneet suomalaiset viettivät joulunsa\nniinkuin oli tapana Suomessakin se juhla viettää. Naimisissa olevat K.\nF. Nilsson ja laivan rakennusmestari A. Östman lähtivät joulukuun 27\np:nä 1871 Tiikerinlaaksosta jättäen kotiin vaimonsa ja kulkivat\nWladivostokiin. 29 p:nä he saapuivat Tsimohee-kylään ja olivat siellä\nyötä entisten yhtiötoveriensa luona. He saivat siellä syödä tuoretta\nkeitettyä lohta ja perunoita sekä maitoa, jota eivät moneen aikaan\nolleet maistaneetkaan. Uuden vuoden yönä 1872 he olivat yöpyneet\nmetsäfansaan, jossa asui mandšeja. Nämä hakkasivat metsää ja\nvedättivät hirsiä erääseen jokeen, joka laskee Amurin lahteen. Puut\npiti ensi avoveden aikana uitettaman lauttana Wiladivostokiin.\nSuomalaisten tullessa mandšien asuntoon iltapäivän hämärtäessä olivat\nnämä jo kaikki menneet levolle makuusijoillensa. Kun suomalaiset\nolivat syöneet ja juoneet teetä, rupesivat hekin levolle. Mandšit\nnousivat hyvin aikaisin ja härät mukanansa he lähtivät laaksoon, missä\nmetsänhakkuu oli parhaillaan. Heidän esimerkkiänsä seurasivat\nsuomalaisetkin, joilla ei ollut mukanansa taskukelloa. Unen pöpperössä\nhekin lähtivät härkinensä liikkeelle.\n\nOli kirkas kuutamo. Östmanilla oli mukanansa sianlihaa kaupaksi ja\nNilsson oli ostanut hirvenlihaa myydäksensä. Hän ajoi maisteri\nFederleyn härällä, joka oli vietävä Wladivostokiin. Kaiken aikaa\nkulkiessaan mandšit huusivat ja kiljuivat kovalla äänellä\nsäikyttääksensä tiikereitä ja suomalaiset tekivät samalla tavalla.\nVaikka he kulkivat kauan, ei päivä tahtonut selvitä lainkaan. Kuu oli\nkorkealla taivaan laella ja valaisi tietä. Sittemmin huomasivat\nmatkamiehet lähteneensä liikkeelle kello yhden ja kahden välillä\nyöllä. Mandšit nousivat levolta kuutamoöinä aikaisin puolen yön\njälkeen ja menivät kotiin, kun kuu oli laskenut.\n\nKun Nilsson ja Östman olivat tammikuun 2 p:nä 1872 saapuneet\nWladivostokiin, sai edellinen asunnon entisen yhtiömiehen Grönstrandin\nluona, joka jo oli ehtinyt itselleen ostaa vähävenäläiseen tyyliin\nrakennetun tuvan, jossa oli suippopäätyinen olkikatto.\n\nHirvenlihan oli Nilsson ostanut 3 ruplan hinnasta puudalta ja nyt hän\nsai sen myydyksi 6:sta ruplasta. Virkaa toimittava kuvernööri Armfelt\nlupasi Nilssonille työtä valtion konepajoissa, joita sanottiin\nPortiksi. Siellä oli valtion varastorakennus, joka piti uudelleen\nrakennettaman toisella tavalla ja tavarat siitä tyhjennettämän ja\nmuutettaman toiseen. Nyt tuli Nilssonille kiire tuoda härkänsä, joka\nvielä oli Maingissa; Grönstrand seurasi häntä Strelokiin. He lähtivät\ntammikuun 6 p:nä ja tulivat perille 9 p:nä, sillä heitä ei mikään\nestänyt tekemästä pitkiä päivämatkoja. Grönstrandin piti jäädä\nStrelokiin auttamaan Östmania vähäisen purjealuksen rakentamisessa.\nAluksen rakentamiseen tarpeellisia aineksia jäi Östman hankkimaan\nWladivostokiin.\n\nJo keväällä (1871) kun hra Nilsson oli käynyt Nahodkassa\ntiedustelemassa rouvansa terveydentilaa, oli hän valtioneuvos\nFuruhjelmin jälkeen jääneestä omaisuudesta hankkinut itselleen\nvenäläisen lehmivasikan, joka oli hyvää lypsävää rotua. Vasikan hän\nhankki vaihtokaupalla, antaen sen vastineeksi hirvenlihaa. Samalla\nmatkalla hän sai hankituksi myöskin pari lammasta. Sotalaivaston\npalveluksessa oleva luutnantti Höök oli näet käynyt Olgassa ja\nmuistellessaan entisiä tovereita, jotka erämaassa Strelokissa\nviettivät vaivalloista ja yksinäistä elämää, ostanut lampaat\ntuodaksensa ne Strelokiin.\n\nKesäkuun 11 p. rouva Nilsson tuli Strelokiin takaisin _»Karolina\nTörnqvist»_-nimisellä purjelaivalla ja toi mukanansa vasikan, pari\nporsasta ja kaksi kanaa. Kun kotieläimet olivat näin lisääntyneet,\ntuli herra Nilssonille kiire valmistaa myöskin navetta ja sikoläätti,\nsillä siihen asti oli hän pitänyt härkänsä yhteisessä navetassa\nMaingissa, hyvän matkan päässä omasta asunnostaan. Olihan yhtiön\nhajotessa jäänyt melkein jokaiselle oma härkänsä, ja kun kaikki eivät\nolleet tilaisuudessa käyttämään juhtaansa, niin kymmenen härkää oli\nmajoitettu yhteiseen navettaan ja ne oli jätetty maisteri Viktor\nFederleyn hoitoon.\n\nStrelokiin jääneet entiset yhtiön jäsenet eivät tietysti ryhtyneet\nuudispeltoja muokkaamaan, vaan jatkoivat sitä viljelystä, joka oli\nvalmistettu yhteisin voimin. Nilssonille kuuluvista peltotilkuista yksi\noli Maingin läheisyydessä, ja oli siihen kylvetty ruista, tattaria,\nmaissia ja kauraa. Toinen pelto oli Tiikerinlaakson puolella, myöhemmin\ntehdyssä viljelysmaassa, johon oli istutettu perunoita. Kaalia ja\npuutarhantuotteita oli kasvamassa Tiikerinlaaksossa asuinhuoneen\nläheisyydessä.\n\nNavettain rakennuspuuhat edistyivät hitaasti, sillä työ oli tehtävä\nyksin ilman auttajaa. Ja uudisasukkaana oli Nilssonilla monta muuta\ntehtävää. Heiniä piti niittää ja korjata; halkoja piti saada kotiin ja\nhakata pieniksi. Yksin suutarinammattiakin täytyi hänen harjoittaa,\njollei tahtonut kulkea paljain jaloin. Ja hän valmistikin pieksut sekä\nitsellensä että vaimollensa vieläpä muutamille muillekin, jotka eivät\nolleet yhtä toimeliaita. Asunnostansa hän kertoo, että hän sen oli\njakanut kahtia ruohokahiloista kudotulla väliseinällä. Huonekalustona\noli hänellä kirstu, johon oli tehty hyllyt ja jalat. Sohva oli\nomatekoinen, päällystetty hirvennahoilla; sänky ja pöytä olivat\nmyöskin omatekoiset. Huoneen pienempi osa oli keittiöpuoli. Toverit,\njotka tulivat hänen luonaan vierailemaan, ihmettelivät: »hyvänen aika,\nkuinka teillä on hieno koti!»\n\nEräänä päivänä tapahtui insinööri Nilssonille paha vahinko: härät\npääsivät viljelysmaille, söivät kaiken maissiviljan (1 650 tainta),\npolkivat rukiit, kauran ja tattarin, ennenkuin vilja vielä oli\nkypsynytkään, niin että lokakuussa korjatessaan satoansa hän sai\nainoastaan 35 ½ tynnyriä perunoita, 8 kappaa rukiita, 6 kappaa\nkauroja, 2 kappaa tattaria, ja 45 kaalinpäätä sekä vähän vihanneksia.\n\nKun Fredrik Nilssonin asunto oli jonkun kilometrin päässä Maingista,\nmissä hajaantuneen yhtiön iso leipomauuni oli, tuli rouva Nilssonille\ntukalaksi jokaisen leipomisen takia mennä Maingiin. Mutta onnellisen\nsattuman kautta huomasi Nilsson Rasboinikin lahden vastakkaisella\nrannalla tiilistä rakennetun kellarin, jonka venäläiset arvatenkin\nMandšurian valloitussodan aikana olivat tehneet. Nyt ei rakennuksesta\ntosin ollut jäljellä muuta kuin jäännökset, mutta Nilsson sai siitä\noivallisia tiilejä leivinuunia varten ja hän ryhtyikin rakennusta\njatkamaan tehden keittiön ja siihen leipomauunin. Keittiön ja muiden\nhuoneiden välille hän avasi oven. Toinenkin onnellinen sattuma\nhyödytti uudisasukkaita. Keväällä oli myrsky tuonut Strelokin\nrantamille pienen japanilaisen veneen, josta Nilssonille oli suurta\nhyötyä, sillä hän käytti venettä sekä kalastukseen että muihin\ntoimiin. Tällä veneellä hän toi tiiletkin Rasboinikin lahden ylitse.\nKeittiö valmistui marraskuun puolivälissä ja uuni kypsytti leivät\nmainiosti. Nilsson oli rakentanut keittiötä välitöikseen muiden\naskareiden lomassa elokuusta alkaen.\n\nVähitellen oli yhtiön entisistä jäsenistä toinen toisensa jälkeen\nsiirtynyt pois Strelokista. Ainoastaan nahkuri Pietari Hakkarainen ja\npari poikamiestä asui enää Maingissa ja Tiikerinlaaksossa asuivat\nÖstman ja Nilsson. Grönstrandin ja Mickelsonin perheet olivat\nmuuttaneet Wladivostokiin, jonne heitä myöskin seurasivat Helsingistä\nmukaan tulleet palvelustytöt.\n\nMitä kaikkia hankaluuksia ja puutteita suomalaiset siirtolaiset saivat\nkärsiä, käy selville siitä, ettei heillä ollut mukana lääkäriä eikä\nlääkkeitä, eikä muitakaan terveydenhoidossa tarpeellisia auttajia. Kun\neräässä perheessä tapahtui lisäys, piti miehen kätilönä auttaa\nvaimoansa. Siviilihenkilöiden täytyi tarpeen tullessa toimittaa lasten\nkasteet ja kuolleiden hautaamiset, sillä kristityt vanhemmat eivät\ntahtoneet jättää lapsiansa kastamattomiksi pakanoiksi eivätkä hautaa\nsiunaamatta kuopata kuolleita tovereitansa. Luterilaista pappia ei\nvuosikausiin ollut käynyt niillä mailla ja kun joku sellainen vihdoin\ntuli käymään, oli hänen tehtävänsä tavallisesti vain antaa kirkollinen\nvahvistus kastetoimituksille ja vihkimisille, kun pariskunnat jo\nolivat kauan yhdessä eläneet.\n\nMinkäänlaista raha-ansiota ei Strelokissa enää voinut toivoa,\nkirjoittaa Nilsson. Jauhovarastomme oli loppumaisillaan ja\ntulevaisuutta erämaan yksinäisyydessä ei voinut ajatellakaan. Sen\nvuoksi hän yhdessä Östmanin kanssa päätti lähteä tiedustelemaan\nWladivostokiin muuttamisen mahdollisuuksia. Mutta sitä ennen piti\nrouville sovittaa välttämättömät tarpeet, sillä nyt he jäivät\nTiikerinlaaksoon kahdenkesken. Palvelustyttö oli jo marraskuun 20 p:nä\nlähtenyt pois. Miehet varustivat senvuoksi rouville tarpeeksi\nrunsaasti pieniksi hakattuja polttopuita ja heiniä elukoille. Miesten\npiti sitten lähteä vesitietä Nahodkaan, ostaaksensa siellä sokeria,\nteetä, vehnäjauhoja ja ryynejä, mutta eivät päässeet sen pitemmälle\nkuin Maingiin, sillä syksyn pakkaset alkoivat jäädyttää rannikoita.\nVene siis jätettiin Maingiin ja matkaa jatkettiin joulukuun 6 p:nä\nhärkien avulla reessä. Tultuamme Abrekin joelle, ei Östmanin härkää\nsaatu kulkemaan eteenpäin kirkkaan jään yli. Härkä oli vahingoittanut\ntoisen jalkansa, niin että Östmanin täytyi kääntyä kotiin, ja Nilsson\njatkoi matkaa yksin.\n\nSellainen matka talviseen aikaan härällä ajaen on sangen vaivalloinen.\nReki, jota siellä käytetään kesällä ja talvella, on niin tehty, että\nrinnakkain kaksi pitkää seivästä ovat samalla aisoina ja reen\njalaksina, niin että sellainen ajopeli liukuu kivien ja kantojen yli.\nMenomatkalla oli jo seikkailuja, mutta Nilsson saattoi kuitenkin\nkiiruhtaa härkäänsä, niin että hän aina hyvissä ajoin iltapäivällä\nehti pitkien välimatkojen päässä oleviin kiinalaisten kalastajain\nasumuksiin.\n\nNahodkaan tultuansa hän teki ostoksensa, satuloitsi ja kuormitti\nrekeen viisi puutaa tavaroita, jotka oli pantu kahteen säkkiin, otti\naseensa itse kantaakseen, varusti itselleen hyvän kepin ja lähti\npaluumatkalle ajaen härkää edellänsä kapeata polkua myöten, sillä\najotietä ei Strelokin ja Nahodkan välillä ollut. Menomatkalla oli reki\nalinomaa kolhiutunut kiviä ja mättäitä vastaan ja lopulta mennyt\nrikki, jonka tähden Nilsson sen jätti Nahodkaan ja hankki itselleen\nhäränsatulan.\n\nPolku johti korkeiden vuorten yli, jonka tähden satula ja sen varassa\nolevat säkit luisuivat milloin eteenpäin milloin taaksepäin; alinomaa\nne piti sitoa uudelleen ja se viivytti matkaa. Talvella niillä\nseuduilla tavallisesti vallitsee terävästi puhaltava luoteistuuli,\njonka mukana useimmiten seuraa lumituisku, ja se hakkasi vasten\nkasvoja. Usein täytyi ajajan poiketa polulta, kun härkä lähti syrjään\ntavoittelemaan kuivia lehtiä tai ohdakkeen nuppuja, jotka se huomasi.\nLöytääksensä jälleen polun täytyi usein tunkeutua tiheiden pensaiden\nlävitse milloin pujojen tai viiniköynnösten tiheiköissä, jotka\nsotkivat jalkoja ja tekivät kulkemisen tukalaksi. Katkeilevien puiden\nja pensasten ratiseminen teki yksinäisen matkamiehen araksi, niin että\nmustaksi palanut puunkanto näytti hänestä karhulta tai joku muu esine\nväijyvältä tiikeriltä, sillä näiden eläinten tuoreita jälkiä näkyi\nusein. Nilsson olisi kyllä kiiruhtanut härkäänsä, jottei pimeä olisi\nhäntä tavoittanut, mutta härkä kulki vain tyyntä yksitoikkoista\nkulkuansa. Polku kulki edelleen laaksossa, jonka halki kulki pieniä\npuroja, joiden äyräät olivat jyrkät. Täytyi joko etsiä paikka, missä\nhärkä voisi kahlata puron poikki, tai purkaa härän selässä oleva\ntaakka ja toisella puolella satuloida kantamus uudelleen. Hämärän\naikana Nilsson ehti ensimmäiseen fansaan, joka on Wostokin lahden\nrannalla.\n\nKiinalaiset, jolla nimellä tässä kirjassa useimmiten tarkoitetaan\nPohjois-Kiinan ja Mandšurian alku-asukkaita mandšeja eli taaseja, ovat\nNilssonin arvostelun mukaan vieraanvaraista väkeä ja heidän luonansa\nsaa hyvän kohtelun. Hänellekin he osoittivat avuliaisuuttansa, toivat\nhiiliä, että hän sai keittää teetä ja antoivat hänen härällensä\nhirssiviljan olkia. Kun hän oli juonut muutaman kupin teetä leivän\nkanssa ja syönyt puupuikkojen avulla vähän hirssiä, jota hänelle\ntarjottiin, asettui hän mandšien joukkoon levolle heidän\nmakuulavitsallensa, joka samalla on sekä istuinpenkki että\nmakuupaikka.\n\nLukija ehkä muistanee, että mandšien rakentama fansa on jo tätä ennen\n(XII luvussa) kerrottu ja selitetty. Päivän vaivoista väsynyt Nilsson\npiankin nukkui ja altapäin tulella lämmitetty makuupaikka tuntui\nhyvältä lepopaikalta. Jonkun tunnin kuluttua hän kuitenkin heräsi, kun\nalaspäin käännettyä kylkeä poltti. Makuupenkki oli vähitellen tullut\nkuumaksi; matkamiehemme kääntyi toiselle kyljelle ja nukkui jälleen,\nmutta myöhemmin hän sai usein kääntää kylkeä. Altapäin polttava\nkuumuus ja päältäpäin rasittava vilu sekä yökauden alinomaa kiekuva\nkukko häiritsi yölepoa niin, että Nilsson herätessään oli enemmän\nrasittunut kuin makuulle mennessään.\n\nKeitettyään teetä, jolla hän itseään virkisti, hän juotti härkänsä,\nsatuloitsi ja kuormitti sen taas sekä lähti jatkamaan matkaansa.\n\nPolku kulki pitkin Wostokin lahden rannikkoa niin lähellä rantaa, että\nmeri oli näkyvissä; maata peittivät jäiset kivet ja sora, niin että\noli tukala kulkea. Muutaman sylen päässä rannasta kohosi korkeita\nvuoria tai jyrkkä hiekkapenger. Sekä härkä että Nilsson tuontuostakin\nluiskahtelivat liukkaalla rantakivikolla, mutta molemmat saapuivat\nviimein lahden pohjukkaan, jossa alkoi iso puita kasvava tasanko, ja\nsen halki kulkivat _Saudimi_ ja _Taudimi_-nimiset joet monihaaraisina.\nSiellä Nilssonia kohtasivat suurimmat vaikeudet matkansa varrella.\nTultuaan ensimmäiselle joelle, jota peitti kirkas jää, yritti hän ajaa\nhärkänsä sen yli, mutta ei saanut juhtaa astumaan jäälle. Hän yritti\nvetää sitä sarvista, mutta hänen voimansa eivät riittäneet saamaan\nhärkää liikkeelle. Menomatkalla hän oli kulkenut matalien\nkahlauspaikkojen kohdalla näiden jokien poikki noin 8 kilometriä\npitkää kiertotietä jota kiinalaisetkin käyttävät kulkiessaan härkä\nmukanansa, ja jotka kahlaamot talven aikana olivat melkein kuivat.\nMutta nyt oli Nilsson kadottanut paljon aikaa eikä tahtonut enää yön\nlähestyessä uskaltautua niin pitkälle matkalle jokivartta ylöspäin,\nsillä jokien rantamien tiheissä viidakoissa saattoi helposti eksyä tai\njoutua villipetojen saaliiksi. Hän sitoi härkänsä puuhun ja kaivoi\nkepillänsä irti hiekkaa jäätyneestä rantatörmästä, ja kantoi sitten\nhiekan takin liepeillänsä jäälle tehden kyynärän levyisen hiekoitetun\ntien joen poikki, joka tällä kohtaa oli viidentoista sylen levyinen.\nPiiskaamalla ja pakottaen hän sai härkänsä kulkemaan hiekkapolkua\nmyöten, mutta puolitiessä sen takajalat luiskahtivat ja härkä ei\nkuormitettuna jaksanut nousta pystyyn. Nilsson purki kuorman ja kantoi\njäälle vielä enemmän hiekkaa; auttamalla sai hän härän taas\njaloillensa ja niin päästiin ensimmäisen joen toiselle puolelle.\nNilssonin täytyi itsensä laahata säkkinsä toiselle rannalle. Siellä\nhän kuormitti härän jälleen ja jatkoi matkaansa. Mutta, seuraavan joen\nrannalla tuli jälleen pysähdys. Virran rannat olivat äkkijyrkät, joten\nei ollutkaan yhtä helppoa päästä jäälle härkinensä. Joen vesi sillä\nkohdalla väheni ja näytti katoavan rantahietikkoon muodostaen\nainoastaan leveän uoman meren rannassa, missä pohjahiekka oli\nalituisessa liikkeessä. Joen uoma oli vain kolmen sylen levyinen eikä\nnäyttänyt olevan kuin parin kyynärän syvyinen, jonka tähden hän päätti\nkulkea ylitse kahlaten. Rantaäyräs oli roudassa ja vesi niin kylmää,\nettä kirveli. Nilsson sitoi härän satulan lujemmalle, kiinnitti\ntavarasäkit satulaan, riisui jalkineensa ja talutti härän veteen\nkäärittyään ylös housujensa lahkeet. Reippaasti hän astui jokeen, veti\nhärkää lähemmäksi ja meni sitten joen uoman toiselle puolelle; mutta\njoen keskikohdalla virran vesi kulki pyörteissä hänen jalkojensa\nympärillä ja kuljetti hiekkaa mukanansa. Jokaisella askeleella hän\nvajosi syvemmälle. Virtapaikoilla hän kulki kuin sitkeässä liejussa.\nLoppumatka oli uimalla mentävä köydenpää kädessä, mutta joka\ntapauksessä hän pääsi onnellisesti toiselle puolelle. Nilssonin\nvetäessä nuorasta kaikin voimin ponnisteli härkä vastaan ja sen\nsieraimet tuhisivat ja pärskyivät, mutta se tuli kuitenkin vähän\nlähemmäksi. Jo ennenkuin härkä oli tullut joen keskikohdalle, ulottui\nvesi sen vatsaan asti. Härkä yritti hypätä, seisattui ja ähkyi.\nNilsson oli niin jännittynyt, ettei hän huomannut, miten häntä vilutti\n— härkä vajosi huomattavasti, satula ja säkkien alaosa joutuivat jo\nveteen ainoastaan pää oli veden yläpuolella. Muutama hetki vain lisää,\nniin härkä olisi hukkunut jokeen. Silloin se teki vimmatun\nponnistuksen, sai jalkansa kiskaistuksi irti juoksuhiekasta ja pääsi\npari kyynärää eteenpäin. Tämä voimanponnistus pelasti sen ja se sai\netujalat virran uoman toiselle puolelle. — Vielä muutamia ponnistuksia\nja jo olivat molemmat joen toisella puolella.\n\nKolme tuntia aikaa oli voitettu. Sukat ja saappaat, jotka Nilssonin\noli onnistunut pitää veden yläpuolella, olivat ainoat kuivat pukineet,\njotka hänellä oli yllään. Likomärissä vaatteissa hän jatkoi matkaansa\nja saapui viimeiselle joenhaaralle, josta oli vain pari kilometriä\njäljellä lähimpään kiinalaisfansaan.\n\nViimeisessä joenhaarassa Nilsson etsi paikan, jossa äyräs ei ollut\nkovin jyrkkä, ja teki sielläkin hiekoitetun käytävän jäälle, kuten\nensimmäisen joen poikki kulkiessaan, mutta tällä kertaa härkä oli\nitsepäinen eikä astunut jäälle. Täytyi siis keksiä joku toinen keino.\nHärän kantama kuorma purettiin; Nilsson kantoi tavarat joen toiselle\npuolelle, talutti härän likelle rantapengertä ja survaisi härän\nonnenkaupalla jäälle, johon se kaatui. Hän kantoi hiekkaa härän\nympärille, mutta sepä ei yrittänytkään nousta seisaalleen. Vesi oli\nlaskehtinut ja jää oli kuopalla joen keskiuoman kohdalla. Nilsson\nalkoi laahata härkää vetämällä sarviin sidotusta nuorasta. Alamäkeen\nse kyllä onnistui, mutta ylöspäin hän ei jaksanutkaan. Nyt ei ollut\nvaraa hukata aikaa, sillä ilta alkoi jo hämärtää, ja niin jätti hän\nhärän paikallensa ja juoksi kiinalaismökille apua hankkimaan. Parhaan\nkiinan (mandšun) kielen taitonsa hän pani liikkeelle selittäessään\nasiansa ja sai maksun edestä neljä miestä avuksi tulemaan. Härkä oli\nyrittänyt kömpiä jaloillensa, mutta ei onnistunut, vaan oli siirtynyt\nainoastaan jonkun jalan matkan siitä paikasta, mihin Nilsson oli sen\njättänyt.\n\nYhteisvoimin härkä kiskottiin toiselle rannalle ja mökkiin saavuttiin\nkello 9 aikaan illalla.\n\nNyt vasta saattoi Nilsson ruveta ajattelemaan itseänsä, kuivaamaan\nvaatteitaan ja tutkimaan tavaroitansa, mikä niistä oli pilaantunut.\nKaikeksi onneksi oli vain joku ryynipussi kastunut, ja hän sai kiittää\nonneansa, ettei sellaisia vaivoja nähtyänsä sairastunut.\nValmistettuansa illallisensa ja syötyänsä hän laski levolle ja vietti\nyönsä niinkuin edellisenkin yön, mutta kuitenkin vähän levollisemmin.\n\nSeuraavana päivänä Nilsson jatkoi matkaansa ja tuli ilman mitään\npahempia esteitä kiinalaisen kauppiaan mökkiin Tjuvaisaan, johon hän\njäi yöksi. Sieltä kulki oikotie jään yli Abrekin lahden poikki ja\npäivässä olisi Nilsson ehtinyt kotiinsa, jollei hänellä olisi ollut\nhärkää mukanansa, mutta nyt hänen täytyikin mennä yönpitoon\nKokotuniin, joka on Abrekin joen varrella kolme kilometriä ylempänä.\n\nTaasilaisen metsästäjän Jangin koti Kokotun, jossa Schoultz niin usein\noli ollut metsästysmatkoillaan, oli myöskin Nilssonille hyvin tuttu\npaikka, ja kun hän oli kulkenut puoliväliin lahden pohjukkaa kohti,\nlähti hän oikotietä mökkiä kohden, mutta pimeä tavoitti hänet, ja kun\nhänen täytyi kulkea kahden vuorenharjanteen poikki, jotka kulkevat\nkohtisuoraan meren lahdesta poispäin, niin hän olisi varmaankin\neksynyt, jollei olisi kuullut koiran haukkumista. Seitsemän tai\nkahdeksan virstan matka oli jäljellä Maingiin, jonka tien Nilsson\nkulki seuraavana päivänä saapuen onnellisesti kotiin, mukanansa\nkalliisti ostettu ja suurella vaivalla kuljetettu ruokavarastonsa\nlähestyvää joulua varten.\n\nJoulu vietettiin sekä Nilssonin että Östmanin perheessä samalla\ntavalla kuin Suomessa oli tapana ollut. Mutta joulun jälkeen lähtivät\nkumpikin Wladivostokiin tiedustelemaan työansiota. Rouvat jäivät\nypöyksin erämaahan kotia hoitamaan.\n\nStrelokin ja Wladivostokin välillä — jota matkaa Nilsson arvelee\nolevan maitse noin 12 peninkulmaa — ei siihen aikaan ollut kuin kuusi\nkiinalaisasuntoa, joissa saattoi levätä.\n\nTammikuun 12 p. 1872 lähti Nilsson toistamiseen asunnostaan\nStrelokista Wladivostokiin. Silloin hän järjesteli kotiin vaimollensa\nmonenlaisia tarpeita, jotta tämä tulisi toimeen yksinänsä sillävälin,\nkuin mies oli työansiolla. Lammas ja sika teurastettiin myötäväksi;\ntynnörillinen silliä otettiin mukaan samassa tarkoituksessa,\nlehmänvasikka otettiin mukaan elävänä, sillä se oli liian hyvä ja\nharvinainen tapettavaksi. Saman päivän iltana Nilsson jo tuli\nHirvifansaan, 13:na päivänä Shituha-nimiseen kiinalaisasuntoon.\nTammikuun 14 p:nä Kangaosaan, 15 p:nä Tsimoheehen, 16 p:nä\nMetsäfansaan. Tämän nimen olivat suomalaiset antaneet\nkiinalaisasunnolle, jossa asui metsänhakkaajia eli tukkilaisia. 17\np:nä hän tuli Sidankaan ja 18 p:nä tammik. Wladivostokiin.\n\nSiellä Nilsson sai sillitynnyrinsä myydyksi kapteeni Armfeltille, joka\nsilloin oli varakuvernöörinä, ja sai 26 ruplaa. Lehmänvasikasta hän\nsai 100 ruplaa. Sen osti tanskalaisen sähkölennätinyhtiön\npäällikkö hra Hansen. Toistaiseksi asettui Nilsson asumaan erään\nPaskejeff-nimisen venäläisen talonomistajan luo, joka omisti pienen\ntalon Grönstrandin naapurina; mutta hänellä oli talo ja viljelysmaata\nmyöskin Tsimoheessä, jossa hänen perheensä asui.\n\nPäästyänsä kotiutumaan Wladivostokiin, hankki Nilsson heiniä\nhärällensä ja ryhtyi ajotöihin. Venäläinen valtionmakasiini, jota\nsanottiin Portiksi, oli rakennettava uudelleen ja muutettava\ntyöpajaksi; siihen tarvittiin rakennusaineita. Samanlaista työtä sai\nmyös farmaseutti Falken, ja nyt vanhat tuttavat auttoivat toisiansa.\nKumpikin sai palkkaa 7 ruplaa päivässä. Kun toverit olivat työtänsä\njatkaneet helmikuun puoliväliin, oli Nilsson jo säästänyt itselleen\nsievän summan. Kaupunkiin hän jo oli ehtinyt perehtyä ja päätti\nmuuttaa sinne vakinaisesti ja jättää kotinsa Tiikerinlaaksossa. Falken\nauttoi häntä muuttotoimissa.\n\nKahdella reellä ja härillä lähtivät toverit helmikuun 16 p:nä ja\nsaapuivat Strelokiin 20 p:nä helmikuuta.\n\nSeuraavana päivänä oli nahkuri Hakkaraisen perheessä lapsenristiäiset.\nHänelle oli syntynyt tyttö. Lapsen ristimisen toimitti kapteeni Höök,\njoka sattumalta matkusti sitä kautta mukanansa kapteeni Jakobsén ja\nesikuntakapteeni af Björksten. Luterilaista pappia ei silloin Amurissa\nollut. Tulihan sinne sitten kylläkin vuosien kuluttua sellainen\nkäymään ja vahvisti silloin sellaiset kirkolliset toimitukset, jotka\naikaisemmin joku siviilihenkilö oli suorittanut.\n\nStrelokissa ryhdyttiin heti ristiäisten jälkeen panemaan kokoon\nirtainta omaisuutta. Siinä toimessa teki häiriötä tulipalonalku.\nOljilla katettu yhteinen perunakuoppa syttyi nimittäin palamaan. —\nLähtö Strelokista tapahtui helmikuun 27 p:n aamulla. Parin päivän\nkuluttua (helmik. 29 p:nä) tultiin jälleen Tsimoheehen. Kun miehet ja\nheidän härkänsä kulkivat hitaasti, sillä kuormat olivat raskaat ja\ntarttuivat usein kiviin ja kantoihin, niin rouva Nilsson riensi jonkun\nmatkaa edelle. Hänen siinä kulkiessaan mietteissään aavistellen\nvaloisampaa tulevaisuutta, hän kuuli takanansa ryskettä metsissä ja\nelukkain askeleita yhä lähempänä; ja nyt ne jo olivat hänet ihan\ntavottamaisillaan. Kauhistuneena rouva puri yhteen hampaansa ja sulki\nsilmänsä. Mutta hyökkäystä hänen kimppuunsa ei tapahtunutkaan.\nMetsäelukat olivat juuri sivuuttaneet hänet ja juoksivat kauemmaksi.\nHän avasi silmänsä ja näki parven hirviä, jotka juoksivat ohitse.\n\n»Kun yö oli vietetty Tsimoheessä, joka oli paras yösija koko matkan\nvarrella, jatkettiin kulkua ja illalla saavuttiin ennen mainittuun\nMetsäfansaan. Se oli tilapäinen asunto laaksossa keskellä synkkää\nmetsää, jossa paraikaa sembramäntyjä ja lehtikuusia hakattiin Venäjän\nvaltion rakennustarpeisiin. Siellä vietimme tukalimman yön koko\nmatkalla, kertoo Nilsson. Halkoja ladottiin riviin saviselle lattialle\ntulisijan ympärille, jolla mandšit keittivät riisikeittoansa. Siinä\nsitten oli vuoteemme. Halkojen päälle asetimme vaatteitamme ja\njoitakuita päänalusia ja rupesimme itse täysissä pukimissa maata.\n\nWladivostokiin tulimme maaliskuun 3 p:nä ja menimme asumaan\nPaskejeffin luo, joka oli Tsimoheessä asuvan perheen poika. Saimme\nheti häntä onnitella, sillä hän oli mennyt kihloihin saman tytön\nkanssa, joka oli ollut meidän palveluksessamme ja asunut meillä, mutta\noli muuttanut kaupunkiin Grönstrandin perheen luo. Jo puolen vuoden\najan oli Grönstrand asunut siellä ja työskennellen muurarina\ntanskalaisella sähkölennätinasemalla hän oli työansiollansa hankkinut\npienen mökkinsä.\n\nSamana päivänä kun Wladivostokiin saavuttiin, oli Mickelsonin perheen\nluo kokoontunut useita suomalaisia. He asuivat vuokralaisina, ja\nheidän luonansa vietettiin ennen mainitut kihlajaiset. Niihin kemuihin\noli myös tullut tanskalaiselta lennätinasemalta pari tanskalaista,\nherrat Kaiser ja Stigliz. Vaikka me majanmuuttajat olimme matkasta\nväsyneitä, niin tanssimme kumminkin uutterasti.»\n\nSamat tanskalaiset olivat myöhemmin lapsenkummeina, kun Nilssonin\nperheessä v. 1876 Wladivostokissa syntyi tyttö. Kun herrasväki Nilsson\nmuutamia vuosia myöhemmin muutti takaisin Suomeen, niin nämä\ntanskalaiset yhdessä Strauch-nimisen kolmannen kansalaisensa kanssa\nostivat yhden heidän taloistansa.\n\nMaaliskuun 4 p:nä, seuraavana päivänä sen jälkeen kuin Nilsson oli\nmuuttanut kaupunkiin asumaan, hän jo ryhtyi työhön erään Johan\nFriis-nimisen norjalaisen rakennusurakoitsijan ajomiehenä. Senjälkeen\nsisusti Nilsson puisen asuinrakennuksen eräälle Demby-nimiselle\nenglantilaiselle, ympäröi talon aidalla ja kuokki pellon. Palkaksi\ntästä työstä piti hänen saada asua vuokrattomasti syksyyn asti.\nNilsson pestasi miespalvelijan, joka voi toimittaa ajotyöt ja auttaa\nniissä toimissa, joihin hän oli sitoutunut, ja jo maaliskuun 17. p:nä\npääsi N. muuttamaan huoneistoon.\n\nJo seuraavana päivänä Nilsson ryhtyi työhön valtion konepajassa ja\ntoimi sekä viilaus- että pannutyöpajassa rakentaen rautaista proomua\nja sai palkkaa 45 ruplaa kuukaudessa. Samaan työpaikkaan oli tullut\ntyöhön myöskin Nilssonin entinen asuintoveri Schoultz.\n\nVarastoaitasta työpajaksi muutettua rakennusta rupesivat työläiset\nsanomaan Portiksi. Nilssonin asumuksen ja Portin välillä oli\nyksinäinen vähäinen rakennus, johon kuului huone ja porstua. Huoneessa\noli avonainen takkauuni ja huoneen omisti norjalainen Johan Friis.\nSeuraavana vuonna yhtiön hajaantumisen jälkeen oli kahdeksan meidän\nyhtiömme entisistä jäsenistä, poikamiehiä kaikki, yhteisesti\nvuokranneet tämän rakennuksen ja asettuneet sinne asumaan. Työansiota\nhe olivat saaneet tanskalaisen sähkölennätinyhtiön rakennusmestarin\navulla.\n\nNyt piti huoneet paperoitaman. Seinät olivat puiset ja ensin oli\nseinille pingoitettava isot vaatepinnat, samoin katotkin vaatteella\nvuorattavat. Pikkurakennuksessa ei ollut kivijalkaa, vaan ainoastaan\nmultapenkit seinäin ympärillä.\n\nKaksi kansalaistamme seurasi Nilssonin mukana. Toinen heistä kantoi\nselässään säkkiä, jonka hän taloon tullessaan heitti seinustan\nmultapenkille, niin että helisi. Nilsson kysyi:\n\n»Mitä Herran nimessä sinulla on säkissä, siinähän helisee kuin\nlasikappaleita?»\n\n»Jäätyneitä perunoita», vastasi toinen.\n\nSisällä olevat miehet istuivat ompelemassa kokoon vaatteisia\ntapettipalstoja. Työstä maksettiin ompelusauman pituuden mukaan ja\nkaikki kilpailivat veljellisessä kilvoittelussa. Siellä ei ollut\nminkäänlaista säätyerotusta. Lukuunottamatta muutamia kirstuja ja\nmakuuvuoteita ei huoneessa ollut mitään huonekaluja. Kaikilla ei ollut\nedes sitäkään. Odotettiin kesää, jolloin oli aikomus lähteä pois.\n\nRouva Nilsson otti ruokavieraita (tanskalaisia), ja kun herra Nilsson\nkäyttäen härkää vetojuhtana myöskin ansaitsi, niin he alkoivat päästä\nvaroihinsa.\n\nMyöhemmin sitoutui Nilsson korjaamaan kapteeni Höökin\nvalaanpyyntiveneen. Palkkioksi siitä kapteeni pienellä jahdillansa toi\nStrelokista Nilssonin siellä jäljellä olevat perunat ja muut sinne\njääneet tavarat. Nyt oli Nilsson luopunut ensimmäisestä kodistaan,\njossa aviopari oli nähnyt vaivoja ja uurastanut toista vuotta ja jota\nhe eivät enää koskaan nähneet.\n\nHarvoin elämässä sattuu, että hyvin järjestetyn ja sisustetun kodin\novi lukitaan ja koti jätetään ainaiseksi, saamatta vähintäkään\npalkkiota kaikesta vaivasta ja työstä, jota on kuluttanut kotinsa\nrakentamiseen ja sisustamiseen.\n\nVuotta myöhemmin olivat kaikki entiset yhtiömme jäsenet lähteneet\nStrelokista.\n\nKuka siellä nyt asuu ja taloutta pitää, kun maa jo on tullut taajemmin\nasutuksi, on tietymätöntä, mutta suomalaisilla uudisasukkailla ei\nollut mitään todistuksia maan omistamisesta ja kun se oli heille\nannettu vain asuttavaksi ja viljeltäväksi, niin ei heillä ollut\noikeutta palkkion vaatimiseen, kun he sieltä muuttivat pois.\n\nToukokuun 15 p:nä Nilsson sanoutui irti työstä valtion konepajoissa,\nsillä hän sai edullisemman työpaikan tanskalaisen yhtiön\nsähkölennätinasemalla, jossa hänelle maksettiin 60 ruplaa kuukaudessa.\nMonenlaisia töitä hän siellä suoritti. Kymmenkunta Suomesta lähtenyttä\nentistä yhtiömiestä työskenteli siellä. Rouva Nilsson lakkasi kesäkuun\nalussa ruokavieraita pitämästä, sillä se toimi rasitti häntä liiaksi,\nvarsinkin kun hänellä ei ollut palvelustyttöä apunansa. Kaikki ne\ntytöt, jotka oli otettu mukaan Suomesta, olivat jo joutuneet\nnaimisiin, ja muut siellä asuvat naiset olivat kotimaastansa\nmaanpakolaisuuteen tuomittuja pahantekijöitä, jotka tosin kulkivat\nvapaina, mutta olivat poliisin alituisen valvonnan alaisina. Heistä\nrouva Nilsson ei tahtonut eikä tohtinut ottaa ketään palvelukseensa.\nOmpelutyöllä voi hän ansaita vähemmällä vaivalla yhtä paljon kuin\nruokavieraita pitämällä.\n\nSyyskuussa rouva Nilsson Wostok-nimisellä venäläisellä sotalaivalla\nlähti Nahodkaan tervehtimään rouva Jakobsénia, joka paraikaa\ntoimitteli valtioneuvos Furuhjelmin kuolinpesän selvittelyä. Kapteeni\nJakobsén, joka Nahodkassa oli saanut toimipaikan kauppaliikkeessä,\njätti toimensa eräälle Sonnenblick-nimiselle miehelle ja oli aikeissa\nrouvansa kanssa matkustaa takaisin Suomeen.\n\nNahodkassa tehtiin lopputilit kaikista toimista. Vähitellen siellä\ntaukosi kaikki kaupanteko. Keisarin perintömaiksi julistetut seudut\nsiirrettiin valtion huostaan ja virkamiehet siirtyivät pois tuosta jo\nkukoistavalla alulla olevasta kaupungista. Kaikki mitä suinkin voitiin\nsiirtää, siirrettiin Wladivostokiin. Rakennukset joutuivat\nrappiolle, ja Nahodkaan asettuneet siirtolaiset kadottivat kaiken\nansiomahdollisuutensa. He eivät myöskään voineet siellä myydä\ntuotteitansa, eivätkä he siellä voineet ostamalla hankkia mitään\ntarpeitansa. Sillä tavoin nuori uudisasuntola tyyten lopetettiin.\nSuomesta sinne tulleet siirtolaiset muuttivat sieltä vähitellen\nvuosien 1872 ja 1875:n välillä Wladivostokiin ja viimein suomalaiset\njättivät koko seudun. Nahodka jäi tyyten rappiolle, eikä sinne jäänyt\nmuita asukkaita kuin joitakuita vahtisotamiehiä.\n\nNilsson oli ansainnut työllänsä Wladivostokissa sen verran, että hän\nvoi ostaa itsellensä lokakuun 15 p:nä Paskejeffin talon. Se oli\nrakennettu hirsistä ja siinä oli yksi huone ja keittiö. Sitäpaitsi\nsiihen kuului sauna, joka vuokrattiin asunnoksi ryssäläisäijälle.\nTalon mukana seurasi vähäinen perunamaatilkku.\n\nLisätäksensä sitä pientä rahallista pääomaa, jonka Nilsson-puolisot\nyhdessä olivat säästäneet kokoon, möi hra N. härkänsä, auransa,\npyssynsä, sekä kaiken muun, jota ilman hän tuli toimeen, mutta\nsittenkin hän vielä jäi 100 ruplaa velkaa ostamastansa talosta.\n\nLokakuun 12 p:nä 1872 Wladivostokin korkein virkamies, amiraali Kraun\nkutsui Nilssonin puheillensa ja Höökin suosituksesta tarjottiin hänen\nrakennettavaksensa Venäjän valtion laskuun höyrysaha. Nilsson\nvastaanotti tarjouksen ja suostui rupeamaan sahan johtajaksi ja\nmekaanikoksi sadan ruplan kuukausipalkalla. Siinä toimessa hän oli\nviisi vuotta.\n\nHän viihtyi Wladivostokissa hyvin, ja hänen esimiehensä pitivät\nhänestä. Laivaston ylipäällikkö Scheffner lahjoitti hänelle\nratsuhevosen, kun hänen usein piti kulkea 3 virstan matka asuntonsa ja\nsahan välillä. Myöhemmin hän sai talontontin upseereille varatussa\nkaupunginkorttelissa läheltä sahaa.\n\nWladivostokin kaupunki on ihanalla paikalla. Sitä suojaa\npohjoispuolella vuorenharjanne, joka kaartaa sarven muotoisesti\nmantereeseen pistäytyvää merenlahtea. Lahden rannat ovat kaikkialta\nsyviä, niin että suurinkin laivasto voi siinä saada suojaa puhalsipa\ntuuli miltä taholta hyvänsä. Ei muuta tarvita kuin lankkuportaat, niin\nvoi laivasta suoraan nousta maalle.\n\nLahdenpohjukassa on laivaston hallitus ja merisotilaiden tarpeeksi\nrakennetut kasarmit. Näiden rakennusten lopullista valmistamista\nvarten höyrysahakin perustettiin. Kauempana olivat upseerien asunnot.\nYlempänä vuorenrinteeltä saamallensa tonttipaikalle Nilsson rakennutti\npienen asumuksen, jossa oli asuinhuone ja keittiö. Pihassa kasvoi\nviikunapuu ja villinä viiniköynnöksiäkin. Usein tuli metsästä\nfasaaneja pihaan syömään kilpaa kanojen kanssa niitä ruokittaessa.\nLahdenpohjukkaan laski vuorilta alas vähäinen puro laakson notkelman\nläpi. Tässä laaksossa olivat maasotilaitten vähäiset mökit heidän\nperheitänsä varten. Edempänä oli varattu tilaa kruunun varastoja\nvarten. Senjälkeen oli upseeriklubi, ja sitten seurasi varsinainen\nkaupunki, joka ulottui pari virstaa pitkälle pitkin lahden rannikkoa.\nViimeisinä olivat valtiolle kuuluvat konepajat varastoinensa eli\n»Portti».\n\nViereisessä talossa, Nilssonin kodin lähimpänä naapurina, asui\nenglantilainen Lenny, joka oli otettu Portin rautatakomon ja\npeltiseppäverstaiden työnjohtajaksi. Hänen perheensä tuli Nilssonien\njokapäiväiseksi seuraksi, ja heidän kodissaan ja heidän seurassaan he\noppivat puhumaan englantia. Nilssonin toimi sahan johtajana ja\nmekaanikkona vei häneltä aikaa kello 6:sta aamulla kello 6:een i. p.,\nja päivällislomaa hänellä oli puolitoista tuntia. Kun saha talven\naikana ei toiminut, valmisteli hän piirustuksia ja suunnitelmia.\nSitäpaitsi hänen oli valvottava kuuden ison varastosuojan\nrakentamista. Rakennusaineena käytettiin aallokkaaksi taivutettua\ngalvanoitua rautapeltiä ja niiden kattoja kannattivat valurautaiset\npylväät. Koko tusina sellaisia varastoaittoja rakennettiin valtion\ntarpeita varten. Kun jäät lähtivät, niin että tukinuitto kävi päinsä,\npantiin saha jälleen käyntiin.\n\nJoskus oli sahattava sangen suuria puunrunkoja. Sembramännyt eli\nseetripuut olivat usein hyvin isoja. Sellaisen rungon sahaamisessa\nsattui onnettomuus, joka Nilssonilta vei etusormen. Oli sahattava\nkaksi puunrunkoa, jotka latvapäästä olivat 32 tuumaa paksut, mutta\nsahan raamiin mahtui vaan 28 tuuman paksuiset. Sahalla oli useita\nkirvesmiehiä, jotka veistivät isoja puita kapeammiksi, jotta ne\nmahtuisivat sahan raamin lävitse. Onnettomuuden sattuessa Nilsson\nennätti vasemmalla kädellään tarttua sahan käyttökankeen ja seisautti\nsahankoneen, muutoin olisi hammasrattaiden väliin musertunut koko\noikea käsi.\n\nPari viikkoa täytyi hänen pysyä kotona, kun haava ei tahtonut parantua.\nTohtori Taraskevitš, joka Nahodkassa oli parantanut rouva Nilssonin,\nkun tämä sairasti keuhkotulehdusta, hoiti nyt Nilssonin kipeää kättä.\n— Samaan aikaan tapahtui toinenkin onnettomuus; tanskalainen Busk sai\nkipeää hammasta poisvedettäessä kloroforminukutuksen, jonka antoi\nylilääkäri Pfeiffer, ja jonka seurauksena oli sydämen halvaus ja\nkuolema. Tätä tapausta ajatellessaan tohtori Taraskevitš ei uskaltanut\nnukuttaa Nilssonia kloroformilla, vaan leikkasi murskaantuneen sormen\nilman muuta saksilla pois.\n\nEnnen ostamallensa talon tontille Nilsson sitten rakensi suurehkon\nasuinrakennuksen ja myöhemmin hän sen möi.\n\nSiitä suomalaisesta retkikunnasta, joka syksyllä 1868 lähti\nAmurinmaahan, luvultansa 26 yhtiömiestä, jäi ainoastaan 10\nItä-Aasiaan. Heistä on ainakin 6 kuollut, mutta heidän lapsiansa ja\nlastenlapsiansa elää vielä tuolla kaukaisessa idässä. Kaikki toiset\novat palanneet takaisin Suomeen, useimmat purjelaivoilla, jotka ovat\nvieneet Pietarista elintarpeita itään Venäjän valtion tarpeiksi. Joku\nharva siellä ennen maailmansotaa oli päässyt hyviin varoihin.\n\nProviisori Walldén sai Wladivostokissa paikan prokuristina Lindholmin\nkauppaliikkeessä. Kapteeni Lindholm, joka aluksi ainakin asui San\nFransiskossa, oli naimisissa amiraali Ertmannin tyttären kanssa, ja\noli saanut kauppaneuvoksen arvonimen, alkoi oman liikkeen\nWladivostokissa, jossa hän sitä ennen oli myynyt tavaroita muille\nkauppaliikkeille. Viime vuosina on Walldén ruvennut Lindholmin\nyhtiömieheksi ja heillä on ollut suuria hankintoja Venäjän valtiolle\nja ovat suuresti rikastuneet.\n\nYlioppilas Stjerncreutz toimi Aasian jokiliikenteen palveluksessa ja\nkohosi lopulta laivankapteeniksi läpikäytyänsä ensin kaikki alemmat\narvoasteet. Viimein asettui hän asumaan Blagovestšenskin kaupunkiin,\njossa hän vielä maailmansodan aikana oli varastopäällikkönä Venäjän\npalveluksessa Tie- ja Vesikulkulaitosten hallituksessa, jossa hänellä\noli hyvä palkka.\n\nJäljellä olevista ovat vain harvat enää elossa ja elävät\njälkeläisinensä melkoisen hyvissä olosuhteissa.\n\nYksi niistä tytöistä, jotka Helsingistä lähtivät Amurin retkelle ja\njotka kaikki joutuivat naimisiin, sai miehekseen ruotsalaisen\nsahanisännöitsijän, joka asui muutaman penikulman matkan päässä\nWladivostokista. Kun heidän kotiinsa yöllä hyökkäsi mongoolilainen\nrosvojoukko, hunghuuseja, niin hän pelästyi niin pahasti, että menetti\njärkensä.\n\n\n\n\nXV. TIIKEREITÄ\n\n\nSuomalaiset siirtolaiset olivat monivuotisella matkallaan Itä-Aasiaan\nsaaneet monenlaisia kokemuksia. Ainoastaan kaksi retkikunnan\nosanottajista, Fredrik Nilsson ja C. J. Schoultz, ovat jättäneet\nkirjallisia muistiinpanoja. Schoultz kertoi kirjoitelleensa\nmuistiinpanoja niin paljon, että niistä papereista olisi voinut tulla\nkokonainen hevoskuorma, mutta tuolla kaukaisessa idässä oli tulipalo\nhävittänyt ne kaikkityyni. Ne muistiinpanot, jotka Turussa löydettiin\nhänen kuoltuansa, ovat kirjoitetut uudelleen ja myöhemmin, joten\nniistä puuttuvat tarkemmat ajanmääräykset.\n\nSeuraavat luvut perustuvat pääasiallisesti Schoultzin suullisiin\nkertomuksiin, joita hän ei ole ollenkaan maininnut kirjallisissa\nmuistiinpanoissaan. Hän osasi kertoa elävästi ja mukaansatempaavasti,\nvaikka hänen kirjoittamansa kertomukset eivät olleet yhtä selviä ja\nkauniita muodoltaan. Kuitenkin hänellä oli monipuolinen taiteellinen\nkyky. Myöskin huumorintajua hänellä oli runsaasti.\n\nInnokas metsästäjä kun oli, joutui hän usein tiikerien läheisyyteen.\nKun näin hänen kellonperissään riippuvan ison petoeläimen kynnen,\nkysyin häneltä tuon kynnen alkuperää. Silloin hänen muistojensa\nrunsaasta varastosta herui esiin jännittäviä kuvauksia taisteluista\nnoita hirveitä petoja vastaan. Seuraavassa esitän muutamia hänen\ntiikerijuttujansa, jotka tiedän tositapahtumiksi, vaikkei kertoja\nmaininnutkaan paikkoja, joissa ne olivat tapahtuneet, eikä henkilöitä,\njotka olivat seikkailuissa osallisina. Ehkäpä ne ainakin joitakin\nlukijoitani huvittavat samoin kuin muutkin metsästysjutut.\n\nNiistä suomalaisista, jotka puolta vuotta aikaisemmin kuin Imperator\nAleksander II:lla saapuneet yhtiömiehet, asettuivat Šutšanjoen\nvarrelle ei mainita muuta kuin siinä yhteydessä, jolloin yhtiömiehet\nkävivät heidän luonansa heti Amurin seuduille tultuaan. Mutta\nPöytyältä ja Turun tienoilta lähteneet eivät olleet jääneet tyyten\nunohduksiin, koska Nilssonin muistiinpanoissa sanotaan, että\nsisämaassa jokien varrella olevissa laaksoissa oli saatu hyvä\nvuodentulo, vaikka Strelokissa tuli kato. Mahdollisesti on lähinnä\nseuraava kertomus kotoisin juuri Šutšanjoen varrelta, vaikkei Schoultz\nsitä nimenomaan maininnut.\n\nEräs suomalainen työmies oli mökkinsä paikaksi valinnut mäen rinteen\nmetsässä. Kaltevalle paikalle oli hän asettanut neljä nurkkakiveä,\njoiden päällä tuvan seinät lepäsivät, ja tupa oli jo sen verran\nvalmistunut, että, mies vaimoineen, joka Suomesta oli tullut mukaan,\nmuutti siihen asumaan. Suomalaisen talonpojan tapaan hän rakensi tuvan\nnurkkaan leivinuunin. Koira heillä myös oli talonvahtina. Eräänä\niltana kuului koira ensin äreästi haukkuvan, mutta pian muuttavan\näänilajia surkeaksi ulisemiseksi ja sitten se pakeni tuvan permannon\nalle. Tila permannon alla oli maan kaltevuuden takia toisesta päästä\ntupaa hyvin matala ja ahdas. Sinne tunkeutui koira hätäisesti yhä\nulisten. Kun sitten tuvan siltapalkit rupesivat liikahtelemaan ja\nkohoamaan, arvasi mies tuvassa, että joku isompi peto ahdisteli koiraa\nja arveli petoa tiikeriksi. Hän sieppasi kiväärinsä ja riensi koiraa\npelastamaan. Akka riensi jäljessä ja oli temmannut käteensä seipään,\njota oli käyttänyt uuninluudan vartena.\n\n»No, mitäs tuolla nyt luulet tekeväsi?» kysyi mies.\n\n»Pistän tiikeriltä silmän puhki», arveli akka, »kun se on tullut\nmeidän koiraamme hätyyttämään.»\n\nTuvan alle oli tosiaankin ryöminyt tiikeri tullen metsästä koiran\nhaukuntaa kohti. Mutta tällä kertaa ei tiikeri saanut saalista, vaan\njäi itse miehen saaliiksi.\n\nAmurin seudut olivat täynnä metsänriistaa. Hirviä ja metsäkauriita oli\nrunsaasti, samoin metsälintuja. Muuan venäläinen oli asettunut asumaan\nerään joen saareen ollaksensa pedoilta turvassa. Hän raivasi maata\nasuntonsa ympärillä pelloksi ja istutti siihen perunoita. Mutta\nfasaaneja tuli metsästä parvittain ja kaappi hänen perunamaansa nurin.\nHän ampui niitä niin paljon, että hänen ruutivarastonsa loppui, ja\nhänen täytyi pyytää naapureilta apua noita pahantekijöitä vastaan.\n\nVielä pahempi kiusa oli tiikereistä, sillä tiikeri on niin suuri ja\nväkevä, ettei se pelkää ainoatakaan eläintä eikä ihmistäkään.\nEsimerkkinä sen voimasta kertoi Schoultz, että, suomalaisten\nuudisasuntojen läheisyydessä tiikeri oli tappanut hevosen. Purtuansa\npoikki hevosen niskan ja selkärangan oli saalis kuollut. Mutta samoin\nkuin kissa tekee tapetulle jänikselle, niin teki tiikerikin\nsaaliillensa, joka oli suurempi kuin se itse. Se kävi hampainensa\nkiinni kuolleeseen hevoseen ja viskasi sen selkäänsä ja sillä tavoin\nse tiheiden isopiikkisten pensasten lävitse raahasi kuolleen hevosen\nkorkealle kalliolle siellä häiritsemättä syödäksensä saalistaan. Isoja\nnahka- ja lihakappaleita oli hevosesta jäänyt pensasten piikkeihin.\nSellaista väkevää petoa vastaan, joka on yhtä vikkelä kuin kissa,\nmutta vasikan korkuinen ja tarkkakuuloinen sekä tarkkanäköinen, on\nihminen ilman hyviä aseita aivan voimaton. Kiinalaiskylässä\nsuomalaisten naapuristossa olivat kiinalaiset koettaneet turvata\nitseänsä tiikereiden hyökkäyksiä vastaan ympäröimällä talonsa\nsuojelusaidalla. Talon ympärille kaivettiin ensin syvä oja ja ojaan\npystytettiin parin sylen pituisia yläpäästä teroitettuja puunrunkoja;\nnämä nidottiin ylhäältä tukeviksi vahvoilla poikkipuilla, jotka oli\nniihin kiinnitetty lujilla vitsaksilla. Pystyiset aitapaalut olivat\nniin liki toisiaan, että jäi ainoastaan pieni rako väliin. Oja taasen\ntäytettiin kivillä ja maalla. Se oli häkki, joka kesti tiikerinkin\nrepimistä.\n\n[Kuva: Itä-Siperialainen tiikeri.]\n\nNäin varustetussa kiinalaistalossa oli teurastettu jokin nautaeläin,\nja metsässä liikkuva tiikeri vainusi verta. Rohkeasti se liikuskeli\ntalon ympärillä haluten ilmeisesti osallistua lihasta. Kun\nkiinalaisilla ei ollut ampuma-asetta, niin he pyysivät naapuriansa\nSchoultzia tulemaan pyssyinensä heille avuksi. Sillä peto liikkui\nalinomaa ympäristössä.\n\nSchoultz tuli ja asettui ladattu pyssy kädessä vahtimaan pedon\nlähestymistä suojelusaidan sisäpuolelle. Tiikeriä houkuttelemaan oli\nsianporsas sidottu aidan ulkopuolelle. Peto tuli kuitenkin metsästä\niltahämärässä ja tempasi nuoralla sidotun porsaan Schoultzin edestä\nniin nopeasti, ettei hän ehtinyt aidan raosta pistää pyssynpiippua ja\ntähdätä tiikeriä, joka saaliinensa heti loikkasi metsään. Tämä\nvastoinkäyminen harmitti, ja Schoultz päätti seuraavana iltana\nuudelleen koettaa onneansa.\n\nSeuraavana iltana Schoultz valitsi tarkemmin vartiopaikkansa. Syötiksi\ntiikeriä houkuttelemaan asetettiin teurastetun härän verinen pää, joka\nsarvistansa sidottiin lujasti köydellä kasvavaan puuhun aidan\nulkopuolelle. Kun peto huomispäivän illalla jälleen tuli saalistamaan\nja ryhtyi kiskomaan irti häränpäätä, niin Schoultz ihan vierestä,\nkyynärän matkan päästä laukasi pyssynsä sen kylkeen. Tiikeri hyppäsi\nkorkealle ilmaan ja kamalasti karjuen ryntäili sinne tänne aidan\nulkopuolella etsien vihollistansa. Schoultz juoksi sisälle pyssyänsä\nlataamaan. Silloin tiikeri huomasi, mistä päin laukaus oli tullut, ja\nyhdellä loikkauksella se hyppäsi parin sylen korkuisen aidan yli\npihamaalle. Tuvan seinää vastaan pystyyn nostetut pitkäaisaiset\ntyörattaat se kaatoi ja sai aikaan suuren metelin. Kun kiinalaisten\ntuvassa oli ikkunalasien sijassa öljyttyä paperia, yritti peto hyökätä\nikkunan kautta tupaan, mutta säikähti, kun tuvan asukkaat\npystyvalkeasta siepatuilla tulisilla kekäleillä sitä löivät vasten\nkuonoa.\n\nTulta säikähtänyt tiikeri loikkasi jälleen aidan yli pihamaan\nulkopuolelle, ja kun jo oli tullut pimeä, ei voitu enää seurata sen\nliikkeitä. Aamuhämärissä lähti Schoultz vielä kerran pyssy kädessä\npetoa vaanimaan. Se löytyi halkoröykkiön takana maassa vatsallaan\nmakaavassä asennossa. Verenvuodosta oli se jo kuollut, mutta oli vielä\naivan lämpöinen. Kun peto oli nyljetty, otti Schoultz sen etukäpälästä\npienimmän varpaan kynnen, jonka hän kiinnitti taskukellonsa vitjoihin\nvoiton merkiksi ja muistoksi seikkailustaan.\n\nNiinä aikoina, jolloin ensimmäiset eurooppalaiset uudisasukkaat\ntulivat Itä-Siperiaan, olivat sekä tiikerit että muut pedot siellä\nhyvin tavallisia, niin että metsässä liikkuminen oli vaarallista. Aina\ntäytyi olla mukana pyssy valmiiksi ladattuna, jotta milloin hyvänsä\nvoisi ampua pedon hyökätessä.\n\nMuutama vuosi senjälkeen kuin suomalaiset olivat Amurin alueelle\nasettuneet, alkoi sinne tulla suuremmissa joukoissa venäläisiä, sekä\nkarkoitettuja pahantekijöitä että sotaväkeä järjestystä ylläpitämään.\nSattuipa eräs kasakka metsässä hakkaamaan puita ja oli laskenut\nkädestään ladatun kiväärinsä puuta vastaan hiukan edemmäksi kuin käden\nulottuville.\n\nTyössä ollessaan hän huomasi tiikerin, joka täydessä vauhdissa\nloikkasi häntä kohti. Tulisen nopeasti hän hyppäsi kasvavan puuryhmän\ntaakse, ja sai kiväärin käteensä. Silloin tiikeri jo oli saamaisillaan\nhänet kynsiinsä, mutta tavoittaessaan häntä löi käpälänsä\nkaksihaaraisen puun ahtaaseen haarukkaan, niin että etukäpälä tarttui\nnilkasta kiinni niinkuin kettu käpälälautaan. Kasakka ryhtyi heti\npyssyn perällä hakkaamaan tiikerin käpälää vielä ahtaammalle. Se ei\npäässyt irti, ja toveri hätähuudon kuullessaan tuli avuksi ja löi\ntiikerin kallon kirveellä halki, joten peto kuoli.\n\nHuonommin kävi eräälle toiselle kasakalle, joka samoin metsässä\nhakkasi puita. Hänen kimppuunsa syöksyi myöskin tiikeri aikoen hänet\nkorjata suuhunsa, ja kasakka ei ehtinytkään saada ladattua pyssyänsä\nkäsiinsä, vaan pääsi ison puun taakse ja kiipesi sen oksia myöten ylös\nniin korkealle, ettei tiikeri ulottunut häntä tavoittamaan. Kaikeksi\nonneksi tiikeri yleensä ei koskaan kiipeä puihin niinkuin kissa ja\nilves tekevät, vaan pysyy maassa, jollei se yhdellä loikkauksella\njaksa hypätä niin korkealle, että se tavoittaa saaliinsa. Niin kuuluu\nleijonakin tekevän. Kun siis kasakka kiipeämällä puuhun pelastui\njoutumasta tiikerin kitaan, asettui peto puun juurelle vahtimaan\nmiehen alastuloa. Siihen kasakalla puolestaan ei ollut ollenkaan\nhalua. Ja kun tiikeri jäi kauan odottamaan saalistansa, niin kasakka\nkiipesi yhä korkeammalle puun latvaan, sitoi itsensä vyöllänsä kiinni\npuun runkoon päättäen mieluummin kuolla nälkään tai janoon, kuin\nlaskeutua alas tiikerin revittäväksi.\n\nKolmatta vuorokautta odotteli nälkäinen tiikeri puun juurella, ja\nkaiken aikaa oli mies kauheassa levottomuudessa puun latvassa\nepätietoisena, lähtisikö peto milloinkaan pois. Viimein kasakka kuuli\njokseenkin läheltä pyssyn laukauksen ja rupesi huutamaan apua. Tiikeri\nvilkastui katselemaan, joko saalis tulisi alas; mutta miehen\nhätähuudot kuuluivat ampujalle, joka vastasi huutoihin. Puun latvassa\noleva kasakka kutsui toista avuksi, sillä tiikeri väijyi häntä, ja hän\nvaroitti toista, ettei tämä tulisi varomattomasti väijyvän pedon\nsaaliiksi. Toinen metsästäjä saikin tiikerin ammutuksi, ja puun\nlatvassa kiusaantunut kasakka pelastui maahan. Mutta pitkällinen ja\nhirvittävä kuolemanpelko vaikutti, että pelastunut kasakka jälkeenpäin\ntuli mielisairaaksi.\n\nEi ole leikin asia joutua tekemisiin tiikerin kanssa, ei sittenkään,\nvaikka olisi hyvä pyssy valmiiksi ladattuna käsissä. Sen sai eräs\nkolmas kasakka kokea työskennellessään metsässä. Hänenkin kimppuunsa\nhyökkäsi tiikeri aikoen murkinoida hänen kustannuksellaan, mutta\nkasakka ennätti sitä ennen siepata kiväärinsä ja kääntää sen tiikeriä\nkohti. Mutta peto oli jo niin lähellä, ettei kasakka enää ehtinyt\ntähdätä eikä ampua, vaan työnsi pyssyn piipun tiikerin suuhun painaen\nsitä yhä syvemmälle pedon kitaan. Tiikeri ällistyi sellaisesta ja\nravisteli päätänsä oikealle ja vasemmalle, yrittäen samalla\nkäpälillään repiä miestä, joka huusi apua lähellä olevalta\nkumppanilta. Hän ei saanut edes pyssyänsä laukaistuksi, kun vikkelä\npeto niin rajusti tempoi sinne tänne tuskissansa, sillä pyssyn piippu\noli jo syvällä tiikerin kurkussa. Kumppani sai tiikerin tapetuksi ja\ntoverinsa pelastetuksi kuoleman kidasta.\n\nMyöskin Nilsson joutui metsänkäynnillään pari kertaa tiikerin\nläheisyyteen. Kun hän kerran vetohärkänsä kanssa Tiikerinlaaksossa\nmeni metsästä tuomaan polttopuita, näki hän tiikerin jäljet vastikään\nsataneessa lumessa. Jonkun matkaa oli tiikeri seurannut reen jäljessä\ntietä myöten; mutta arvattavasti oli peto säikähtänyt ja mennyt\ntoisaanne päin kuullessaan ison puun ryskeellä kaatuvan, kun Nilsson\nsen hakkasi poikki.\n\nToisen kerran kulki Nilsson metsästysretkellä Hakkaraisen kanssa.\nHakkarainen kulki ylämäkeen Josefinvuorta kohden ja Nilsson alaspäin.\nKun Nilsson kääntyi katsomaan taaksensa, huomasi hän Hakkaraisen\nviittailevan lakillansa ja huutavan jotakin, jota hän ei matkan\npituuden tähden voinut kuulla. Nilsson lähti silloin häntä kohti ja\nsai kuulla, että tiikeri oli rauhallisesti marssinut hänen ohitsensa\nja kääntänyt kulkunsa alas laaksoon päin. Hän seisoi siinä pyssy\nkädessä ja tärisi mielenliikutuksesta. Hän ei kuitenkaan tiennyt,\noliko tiikeri häntä huomannut vai eikö.\n\nMyöskin maisteri Federley kohtasi tiikerin, kun hän talvella oli\nlähtenyt metsään asettamaan strykniinikapseleita ketuille. Kun hän oli\nvähän likinäköinen, ei hän huomannut tiikeriä, ennenkuin se oli hiljaa\nkävellen tullut aivan lähelle. Tietysti hän peljästyi ja kääntyi\ntakaisin. Mutta hän ei uskaltanut lähteä juoksemaan, vaan astui\nkuitenkin täysimittaisilla askelilla. Tiikeri ei hyökännyt hänen\nkimppuunsa. Kenties pedolla sillä kertaa ei ollut nälkä.\n\nSchoultz väitti, että tiikeri harvoin hyökkää eurooppalaisten\nkimppuun, paitsi jos se on ärsytetty, haavoitettu tai hyvin nälkäinen.\nJos ajometsästys tehdään tiikerin pyydystämiseksi, niin se kätkeytyy\nväijyksiin ja hyökkää tavallisesti takimmaisen metsästäjän kimppuun,\njoka on tovereistaan jäänyt jäljelle.\n\n\n\n\nXVI. NAAPURIEN SOVINTO RIKKOONTUU\n\n\nSuomalaiset uudisasukkaat Amurin alueella olivat eläneet sovinnossa\nkiinalaisten naapuriensa kanssa jo vuosikausia ja hyvin tulleet\ntoimeen. Kumpikin erilainen kansallisuus asui erillänsä antaen\ntoisillensa sen arvon, mikä heille tuli. Suomalaiset pitivät arvossa\nkiinalaisia heidän ahkeruutensa ja hyvän työtaitonsa vuoksi. Hidas ja\nperusteellinen kiinalainen on, sen huomasivat hänestä suomalaiset; kun\nhän johonkin työhön ryhtyy, niin ensin hän tarkastelee työkalut perin\npohjin ja panee kuntoon huolella ja tarkkuudella. Teräkalut\nteroitetaan visusti. Ja sitten kun työhön on ryhdytty, näyttäytyy\nkiinalainen täysin oppineeksi mestariksi, ainakin mitä huoneiden\nrakentamiseen ja puun veistoon tulee. Niin näppärää ja tarkkaa työtä\nharvoin näkee kuin kiinalaiset tekevät. Maanviljelyksessä ja\npuutarhanhoidossa he myös osoittavat ikivanhan sivistyskansan\nesi-isiltä perittyä taitoa ja huolellisuutta. Jokapäiväisessä\nkotielämässä vallitsee yksinkertainen vaatimattomuus ja säästäväisyys.\nKaikki nämä ovat ominaisuuksia, joista suomalaisilla on oppimista.\nHeidän huonot puolensa jääkööt vielä mainitsematta.\n\nVuosien kuluessa siirtyi noille kaukaisille maille myös venäläisiä.\nHalki Siperian oli läpi metsien ja yli vuorien raivattu maanteitä,\njotta yhteyttä voitiin ylläpitää kaukaisen Pietarin hallituksen\nkanssa. Sieltä lähetettiin Tyynen meren rantamaille saakka\nylhäisimmät virkamiehet varustettuina sangen suurilla valtuuksilla.\nKun ei ollut varsin kiirettä, niin ei käytetty meriteitä Afrikan ja\nEtelä-Aasian ympäri, vaan virkamies suurivaltaisena herrana matkusti\nhalki Siperian ja sen mukaan miten ylhäiseen asemaan hänet oli\nnimitetty, oli häntä seuraamassa ja suojelemassa suurempi tai pienempi\nmäärä sotaväkeä. Ja suojelusta hän kyllä tarvitsi sekä apua ja\nvoimakasta palvelusta. Talvella oli vaarallista liikkua isojen\nsusilaumojen tähden, kesällä oli muita vaikeuksia voitettavina.\nKulkuneuvot olivat sangen alkuperäisiä. Länsi-Siperian tasangot\nkuljettiin kesällä tarantassilla, joka on pitkä kuusipyöräinen vaunu.\nPohjana sangen pitkät ohuet laudat, jotka notkuivat, sillä vietereitä\nei ollut. Tarantassin pohjalle ladottiin matka-arkut ja pakkalaatikot,\nniiden päälle polstereita ja vilttejä, joilla matkustaja sai loikoa ja\nyli kaiken tämän tavaran kiinnitettiin pitkistä notkeista seipäistä\ntehdyt kaaret, jotka kannattivat purjevaatteesta tai niinimatoista\ntehtyä katosta eli kuomia. Sillä tavoin saatiin suojaa tuulta ja\nrajuilmaa vastaan. Tällaisen ajopelin eteen valjastettiin pitkä jono\nhevosia. Länsi-Siperian heinäaroilla, joissa maaperä on joko hienoa\nhiekkaa tai savea taikkapa suota, mutta kiveä ei löydä sormenpään\nkokoistakaan usein satojen kilometrien matkalla, kuljetaan mistä kukin\ntahtoo heinää kasvavien kenttäin yli. Seurataan vain edellä\nkulkeneiden rattaiden jälkiä, sillä vakinaista tietä ei ole. Harvoin\najetaan samalla kohdalla kuin edellinen matkamies, vaan edellisen\nrattaiden jälkien vieressä. Jos maantieksi voi sanoa sitä paikkaa,\nmissä rattailla on kuljettu, niin on maantie monin paikoin parin\nkolmen kilometrin levyinen. Laajoilla tasangoilla, jotka ulottuvat\nniin kauas kuin silmä näkee, on heinä, usein oivallista apilasta,\nyhteistä omaisuutta, Jumalan kasvattamaa kaikkien ihmisten ja\nvillieläintenkin tarpeeksi.\n\nTalvella kuljetaan lumihankien yli reessä vällyjen peitteessä.\nSaattojoukkona kulkeva sotaväki tavallisesti ratsastaa, harvemmin\nmarssii jalkaisin. Matka ei voi tapahtua nopeasti, kun jokaisella\nmatkueella täytyy olla mukana monenlaiset tarpeet: ruokavarat, aseet,\nteltat, köydet ja keittoastiat, joskus polttoaineetkin.\n\nVaikka virkamiehillä oli runsaat palkat, niin sivistyneeseen elämään\ntottunut ei noilla kaukaisilla seuduilla usein kauankaan viihtynyt,\nvaan pyrki takaisin Eurooppaan (jos pääsi) nauttimaan siellä\nsäästettyjä rikkauksiansa.\n\nItä-Aasiaan Amurin alueelle lähetettiin Nahodkaan kuvernööriksi\nsuomalainen mies, valtioneuvos Furuhjelm, josta useita kertoja on jo\nmainittu tässä kertomuksessa. Hänen veljensä, amiraali Johan Hampus\nFuruhjelm oli ensimmäinen, joka milloinkaan oli kulkenut talvella\nsuuren Baikal-järven ylitse. Jokainen kansakoulun tiedot saanut on\nlukenut Baikal-järven nimen ja tietää sen olevan Siperian itäosassa,\nmutta kaikki eivät tiedä tuon korkeiden vuoriseutujen ympäröimän\njärven suuruutta. Pituudeltaan se on jotakuinkin niin pitkä kuin\nvälimatka Helsingistä Ouluun, suoraan linnun tietä halki ilmojen; ja\nleveys on kuin matka Porista Tampereelle.\n\nMatka Baikal-järven ympäri olisi sen aikuisilla kulkuneuvoilla\nvaatinut ainakin kuukauden ajan. Mutta Furuhjelm lähti suoraan järven\npoikki jäätä myöten kompassi ainoana ohjaajanaan. Pari komppaniaa\nsotaväkeä saattojoukkona ja pitkä jono rekiä hänellä oli, mutta siihen\nlisättiin järven länsirannikolla vielä pari rekeä, joihin pantiin\nkuivia halkoja. Kun oli kuljettu kompassin ohjauksen mukaan koko\npäivä, ja tuli pimeä, niin reet koottiin piiriin, jonka keskelle\ntehtiin haloista nuotiotulet ja seuraavina päivinä matkaa jatkettiin.\nSiperialaisessa pakkasessa ei ollut pelkoa jään pettämisestä. Neljässä\npäivässä taivallettiin näin matka, jota ei kukaan ihminen sitä ennen\nollut tehnyt. Amiraali Furuhjelm asettui venäläisen sotalaivaston\npäälliköksi Nikolajevskiin.\n\nSiperian loppumattomien metsien lävitse oli maan valloituksen jälkeen\nvähitellen raivattu teitä ja teiden varsille asettunut asumaan\nuudisasukkaita sen mukaan, miten runsaasti kullakin paikkakunnalla oli\nluonnonrikkauksia tarjolla. Sillä tavoin venäläinen asutus levisi yhä\nkauemmaksi itään. Sillekin paikkakunnalle, missä ensin kiinalaiset ja\nsitten suomalaiset olivat metsiä raivanneet viljelysmaiksi sekä\nrakentaneet asuntoja yhä enemmän, tulvasi venäläisiä uudisasukkaita\nlisäksi. Niin paljon venäläisiä sinne tuli, että alkuansa vähälukuinen\nkiinalais-suomalainen väestö jäi mitättömän pieneksi vähemmistöksi,\njonka mielipidettä hyvin vähän otettiin huomioon. Venäläiset olisivat\nmielellään karkoittaneet pois kaikki kiinalaiset ja anastaneet heidän\nhyvin hoidetut viljelyksensä, mutta eivät juljenneet ilman syytä\nkäyttää väkivaltaa rauhallisia ja nuhteettomasti eläviä ihmisiä\nkohtaan. Niinpä toimittiin tahallisesti sillä tavoin, että syytä\nilmestyisi.\n\nKotimaassansa Venäjällä ovat venäläiset tottuneet ahkerasti\njuopottelemaan. Joka paikassa on juoppous niin yleinen, että Venäjällä\njoka ainoassa kylässä — ainakin siihen aikaan — oli kapakka ja\njuomaseuroille tilattiin viinaa ämpärittäin. Monessa venäläisessä\nkylässä on kapakoita useampiakin. Tällainen ryssäin kotimainen\njärjestelmä piti pantaman käytäntöön kiinalais-suomalaisessakin\nasuntoseudussa.\n\nKun juopottelu ja siitä seuraava rähinä ja kotirauhan rikkominen oli\nsaatu toimeen, niin sellaiseen tottumattomat kiinalaiset\nsaatiin levottomiksi ja ärtyisinä ryhtymään väkivaltaisuuksiin\nrauhanhäiritsijöitä vastaan. Sitä venäläiset juuri olivat odottaneet\nja toivoneet. Kiinalaiset karkoitettiin pois paikkakunnalta, koska he\nmuka eivät tahtoneet oikein suhtautua hallitsevaan kansaan,\nvenäläisiin, jotka eivät suvainneet loukkauksia omassa maassaan.\nKiinalaisten viljelysmaat tietysti joutuivat venäläisille, jotka niitä\nolivat kärkkyneetkin.\n\nMelkein samaan aikaan kuin Nahodkan, perustivat venäläiset myöskin\nWladivostokin, johon maantiet ja sähkölennätin päättyivät. Kun Suezin\nkanava oli vuonna 1869 valmistunut ja avattu liikenteelle, tuli\nlaivaliike Itä-Siperian ja Etelä-Venäjän välille entistä vilkkaammaksi\nja sekin vaikutti, että Wladivostok alkoi nopeasti paisua tärkeäksi ja\nsuureksi kauppakaupungiksi. Tavaranvaihto Euroopan Venäjän ja\nItä-Aasian välillä tuli sangen suureksi ja vilkkaaksi.\n\nRauhattomuuksien alettua kiinalaisten ja venäläisten välillä joutuivat\nsuomalaisetkin siitä kärsimään. Suuri joukko kiinalaisia rosvoja, noin\n75 miestä, lähti suomalaisia hätyyttämään. He yllättivät ja murhasivat\nmuutamia heidän asunnoissaan. Suomalaiset kuitenkin saivat varoituksia\nja suurin osa heistä pelastui. Heidän rohkeuttaan osoitti, että heistä\nnoin 25—30 miestä lähti rosvolaumaa takaa-ajamaan ja karkoitti sen\npois. Mutta kahakka vaati ihmishenkiä molemmin puolin.\n\nMutta eurooppalaiselle väestölle kunniaksi eivät olleet ne suuret\npahantekijöiden laumat, joita Venäjältä vuosittain lähetettiin\nItä-Siperiaan, joksi Amurin seutua sanottiin. Enin osa heistä oli\nkokonaan menettänyt kaiken ihmisarvonsa. He olivat kotimaassaan\ntehneet niin monta rikosta, että omantunnon ääntä ei enää\nheissä ollenkaan kuulunut. Eikä heillä ollut haluakaan nousta\nalennustilastaan. Kotiseuduillensa he eivät saaneet milloinkaan tulla\ntakaisin ja Itä-Siperiassa he tunsivat itsensä muukalaisiksi, joita\nylenkatsottiin ja epäluulolla kohdeltiin joka paikassa.\n\nKiinalaisten rosvojen, hunghuusien menettelystä omia maamiehiänsä\nkohtaan on kerrottu XIII luvussa Schoultzin metsästysretkien ohella.\nToisella tavoin hunghuusit menettelivät vihattuja ulkomaalaisia\nvastaan, jotka olivat tulleet väkisin ottamaan heidän maansa.\n\nIsossa parvessa rosvot tulivat yön aikaan, ympäröivät yksityiset\nasunnot ja murhasivat kiduttamalla sen asukkaat. Wladivostokin\ntienoilla asui eurooppalainen lääkäri kahdenkesken vanhan\npalvelijattarensa kanssa. Yöllä taloon hiipineet rosvot tulivat\nkeittiöön, jossa palvelija nukkui; tohtori kuuli metelin ja\nhätähuutoja, mutta ymmärsi, ettei hän yksin voinut puolustaa kotiansa\nisoa asestettua laumaa vastaan; näin ollen hän sieppasi pyssynsä ja\nikkunasta pakoon päästyään riensi naapurilta apua saamaan.\n\nKun hän palasi mukanaan apuväkeä, löysi hän palvelijattaren\nmurhattuna. Onneton nainen oli varpaista sidottu riippumaan ja\nrääkätty hirveästi, kunnes hän oli kuollut.\n\nSuomalaiset ajoivat rosvoja takaa sotilasketjuun järjestyneinä.\nJokainen rosvo, joka vain saavutettiin, passitettiin armotta\nikuisuuteen. Suomalaisten hyvä järjestys ja johto tuottivat heille\nvoiton ja hunghuusit pakenivat. Tässä pienoissodassa näyttivät\nkiinalaiset huonoja puoliansa. Sekä eurooppalaisille, jotka eivät\nmilloinkaan olleet heille mitään pahaa tehneet, että niille\nkiinalaisille, jotka olivat eurooppalaisten puolella sotatoimien\naikana, tehtiin kauheata väkivaltaa. Suomalainen joukko tavoitti\ntuollaisen rosvolauman, joka oli saanut käsiinsä oman kansalaisensa,\nkiinalaisen miehen, suomalaisten ystävän ja puolustajan.\n\nMies oli sidottu kiinni ja riisuttiin alasti kidutettavaksi. Tehtiin\nvalkea ja astiaan pantiin tulelle öljyä kuumenemaan. Savesta, joka oli\nvetelää ja hyvin huolellisesti sotkettua, leivottiin rinkilän\nkaltaisia ympyröitä, jotka asetettiin vangitun miehen alastomalle\niholle ja rinkilän keskelle kaadettiin kiehuvaa öljyä. Miehen piti\nsaada tuntea hirveitä tuskia, mutta ei saanut liian pian kuolla, ettei\nkiduttajain ilo olisi varsin pian loppunut.\n\nSuomalaiset ehtivät pelastaa ystävänsä, ennenkuin hänet oli lopetettu.\nPelastajien joukossa olivat Schoultz ja kapteeni Höök. Varsinkin\nviimeksimainittu oli hyvin tarkka pyssymies. Hän ajoi takaa\nkiinalaista rosvojen päällikköä ampuen häntä monta kertaa, mutta rosvo\nvain ei ottanut kaatuakseen. Kun Höök aivan läheltä oli ampunut\nrosvoon rinnan lävitse, niin tämä taskustansa sieppasi tukon\nkiinalaista pehmeätä paperia, pisti paperia haavan tukkeeksi sekä\nrinta- että selkäpuolella olevaan haavaan ja sanoi: »Puu paa!» (Ei tee\nmitään) ja lähti jälleen juoksemaan pakoon. Höök silloin lennätti\nluodin hänen kallonsa lävitse, jolloin kiinalainen viimein kaatui.\n\nKummastuen mongoolirodun sitkeähenkisyyttä epäili Höök, että hänen\nluotinsa eivät olleetkaan tuohon rosvoon sattuneet, vaikka hän luuli\ntarkkaan ampuneensa. Mutta kun rosvon ruumis riisuttiin, niin\nhuomattiin, että vainajaa oli seitsemästä kohdasta ammuttu lävitse ja\nvasta viimeinen pään lävitse ammuttu luoti hänet kaatoi.\n\nKiinalaisten luonteeseen kuuluva säälimätön julmuus, jokapäiväisessä\nelämässä jotenkin säännöllinen epäsiisteys sekä pohjaton petollisuus\nkaupanteossa teki heidät epämiellyttäviksi naapureiksi suomalaisille,\njoiden kuitenkin täytyi tunnustaa heidän hyvätkin puolensa.\n\n\n\n\nXVII. KULLANKAIVAJIA\n\n\nTapahtuipa sitten tärkeä, oikein käänteentekevä tapaus. Siitä\nerämaasta, jonka Venäjä oli luovuttanut Kiinalle Amurinjoen\neteläpuolelta, löydettiin joen rantahiekassa kultaa. Ja sitä\nlöydettiin runsaasti. Suomalaiset uudisasukkaat, jotka alussa olivat\nasettuneet Strelokiin ja myöhemmin siirtyneet Wladivostokiin,\ntunnettiin kokeneiksi, erämaan elämää tunteviksi sekä ennenkaikkea\nrehellisiksi miehiksi. Wladivostokissa olevista hallitusmiehistä monet\nolivat suomalaisia ja asettivat näitä maamiehiään johtamaan suuria\nretkikuntia, jotka lähetettiin erämaasta kultaa etsimään. Kun keväällä\nlumi oli sulanut ja jäät lähteneet, lähti kullankaivajia suuri\nretkikunta, monta kymmentä miestä kussakin parvessa, kultaa\nhuuhtomaan. Johtajaksi nimitettiin joku kokenut ja rehellinen henkilö,\nja hän sai ottaa mukaansa työmiehistä kenen tahtoi. Useimmiten olivat\nkullankaivajat karkoitettuja pahantekijöitä. Kaikki he olivat\nvarustettuja aseilla ja ampumavaroilla erämaan petojen varalta; he\nsaivat ruokatavaroita ja vaatteita, niin että tarpeet riittivät\nsyksyyn asti. Työkaluina heillä oli rautapellistä tehty malja ja lapio\nsekä muita alkuperäisiä kullankaivajan kapineita.\n\n[Kuva: Kullan etsijät.]\n\nKuljettuansa monta sataa virstaa erämaahan ulkopuolelle asuttujen maan\näärien, alkoivat he työskennellä. Joen rannalla nostettiin lapiollinen\nhiekkaa maljaan. Siihen pantiin vettä ja maljaa liikuteltiin kuin\nseulaa, läikyteltiin vettä ja hiekkaa maljan reunojen yli kunnes\nmaljan pohjalle painuneet kultamuruset jäivät jäljelle. Yöt levättiin\nteltoissa, jotka oli tuotu mukana. Kultamuruset säilytettiin\nhuolellisesti neulotuissa nahkaisissa pusseissa. Näin kullanetsijäin\nmiesjoukko työskenteli vapaaehtoisesti koko kesäkauden, kunnes syksyn\nlopulla talven tulo heidät pakotti takaisin Wladivostokiin. Sinne\nvietiin kaikki kultahiekkapussit ja työkalut. Kesällinen yhteistyö oli\ntehnyt miehet tuttaviksi keskenänsä ja kasvattanut heissä luottamusta\ntoisiinsa.\n\nSe kultasaalis, joka kesän kuluessa oli koottu, vietiin hallituksen\nedustajille Wladivostokiin. Siellä se tarkoin punnittiin ja neljäs osa\nkullasta otettiin hallituksen omaksi korvauksena retkikunnan\nkustannuksista, hevosista, teltoista, ruoasta, vaatteista ja kaikista\nmuista tarpeista, joita hallitus oli kustantanut. Loppuosa, kolme\nneljättä osaa koko saaliista punnittiin myös mitä huolellisimmin ja\nvaihdettiin myntättyyn rahaan, joka jaettiin tasan kullanetsijöille.\nUsein retkikunnan jokaisen jäsenen osaksi koko kesän työpalkkana tuli\nneljäkin tuhatta kultaruplaa. Se jo oli melkoisen hyvä palkka\ntyömiehelle yhden kesän työstä.\n\nVenäjän sotaväessä Siperiassa palvellut suomalainen mies, majuri Artur\nGranfelt, on kertonut minulle Siperiassa saadun kullan kuljettamisesta\nEuroopan Venäjälle, ennenkuin Siperian rautatietä vielä oli\nrakennettu. Saakoon tässä sijansa sekin kertomus, vaikkei se\nsuorastaan olekaan yhteydessä suomalaisten uudisasukkaiden toiminnan\nkanssa.\n\nKun kultahiekkaa oli kerääntynyt tarpeeksi suuri määrä, pantiin se\npieniin säkkeihin, jotka huolellisen tarkasti ommeltiin kiinni.\nKultaa sisältävä säkki pantiin tiiviisti tehtyyn tammiseen tynnyriin,\njoka oli varustettu lujilla rautaisilla vanteilla. Sitäpaitsi\ntynnyrit suljettiin asianomaisen lähettäjäviraston sinetillä, jotta\nnähtiin, ettei lähetyksestä oltu matkan varrella mitään kavallettu.\nTynnyrinvanteista kävivät lujat rautaiset kiinnitysruuvit niiden\nvankkurien akseleihin, joissa kuljetettiin niitä halki Siperian.\nTämmöisiä kultatynnyreitä kuljettavia vankkureita saattamassa oli\nluotettavia upseereja ja tarpeeksi suuri sotaväen osasto, joka voi\npitää puoliansa melkoisen suuria rosvojoukkojakin vastaan. Amurin\nalueelta, Tšitaasta, Kiachtasta, sekä Venäjän monista kaivoksista\nSajanin ja Altain vuoristoissa tuotiin kultaa noissa kultakaravaaneissa\nVenäjän valtion rahapajoihin, joissa kultahiekka joko sulatettiin\nharkoiksi taikka lyötiin valmiiksi kultarahoiksi. Kuukausia kesti\nkultakaravaanin matka, ennenkuin se saapui Eurooppaan. Onhan matkakin\nnoin 12 000 kilometriä.\n\nArtur Granfelt, joka vanhoilla päivillään asui Hausjärvellä, oli itse\nusein kuljettanut kultalähetyksiä.\n\nMonena vuonna peräkkäin oli Schoultz ollut kullankaivajajoukon\njohtajana ja päällysmiehenä. Hän oli monen kesän kuluessa nähnyt,\nmihin hänen johdettaviksensa tulleiden miesten kyky ja taito riitti.\nHeidän kertomuksistaan oli hän myös saanut selville useimpien entiset\nelämänvaiheet ja syyt, miksi he olivat karkoitetut niin kauas\nkotiseuduiltaan. Schoultz kohteli työmiehiänsä ystävällisesti, eikä\nsoimannut heitä heidän entisistä rikoksistaan. Senvuoksi miehetkin\nhäneen luottivat, olivatpa häneen kiintyneitäkin.\n\nEräänä syksynä olivat runsaat sateet saaneet vedet tulvimaan, niin\nettä pieni joki, jonka yli vähän veden aikana kuljettiin kahlaten,\nsyksyllä oli paisunut matalien rantojen yli kolmen virstan levyiseksi\njärveksi. Kahden puolen jokea olevilla niittymailla kasvoi pensaita ja\nsiellä täällä joku vähän suurempikin puu. Sen tulvaveden alla olevan\naukeaman yli täytyi kulkea hevosen selässä ratsastaen tai kahlata\nkylmässä vedessä kainaloita myöten.\n\nPaluumatkalla olevat kullankaivajat olivat seisahtuneet tulva-alueen\nrannikolle varustautuen ylimenoon. Silloin tuli Schoultzin luo\nmuutamia työmiehiä varoittamaan häntä, sillä hänen henkensä oli\nvaarassa. Eräs kaukaasialainen kasakka, joka kotopuolella tehdyistä\ntörkeistä rikoksista oli tuomittu Itä-Siperiaan, ja nyt oli\nkullankaivajain joukossa, oli toisille yhtä ansioittuneille\nkumppaneille ilmaissut aikovansa tappaa Schoultzin kaalamon kohdalla.\n\n»Älä mene, Karl Karlovitš, sillä kasakka Pjotr Paulovitš uhkasi sinut\ntappaa.»\n\n»Ei hänellä ole mitään syytä minua vihata. Miksipä hän minut tappaisi?\nEikä hänellä olisi siitä vähintäkään hyötyä tai etua.»\n\n»Olemme sinua varoittaneet, Karl Karlovitš, syytä itseäsi, jos menet\nsurman suuhun.»\n\n»Kiitos ystävällisestä huolenpidostanne minun henkeni suhteen. En\nluule, että Pjotr Paulovitš on totta tarkoittanut uhkauksillaan.»\n\n»Ole kuitenkin varuillasi.»\n\nSchoultz istui hevosen satulaan ja vesi nousi hevosen kylkiin asti.\nHänen tullessaan tulvaveden loppureunaan, kuului tiheästä\npajupensaasta hänen sivultaan ääni, joka käski hänen seisahtua.\nPensaan kätköstä astui esiin Pjotr Paulovitš, syvässä vedessä kahlaten\nja kiväärillä tähdäten.\n\nSchoultz tuli aivan hänen lähellensä ja kysyi, mitä kasakka tahtoi,\nkun oli seisahtunut kylmään veteen häntä odottamaan.\n\n»Nyt minä aion sinut tappaa, Karl Karlovitš. Sitä varten olen tähän\njäänyt sinua odottamaan.»\n\n»Sinäkö? Ei sinulla ole syytä tappaa minua, sen itsekin tiedät, etkä\nsitä uskalla tehdä», sanoi Schoultz.\n\n»Miksi minä en uskaltaisi? Tiedäthän, Karl Karlovitš, että Kaukasiassa\nolen seitsemän murhaa tehnyt, jonka vuoksi minut on tänne\nmaanpakolaisuuteen kuljetettu. Kyllä minä uskallan sinutkin tappaa.»\n\nSchoultz katsoi häntä tiukasti silmiin sanoen: »Sinä tiedät tekeväsi\nväärin, jos minulta hengen otat, vaikka minä olen sinua kohdellut\nhyvin. Ja tietäessäsi, että olet vain saanut typerän päähänpiston,\njosta olisi vain vahinkoa, mutta ei kenellekään hyötyä, ei sinulla ole\nuskallusta tehdä tekoasi.»\n\n»Sinulla on kummallinen katse silmissäsi, Karl Karlovitš», virkkoi\nPjotr, »älä katso minuun tuolla tavoin! Sillä tavalla minun nuorena\npoikana ollessani äitinikin katsoi, enkä voi sitä katsetta milloinkaan\nunhottaa. Käännä pois silmäsi ja katseesi minusta, niin saat kokea,\nonko minulla uskallusta tappaa sinut.»\n\n»Vaikka sinä, Pjotr Paulovitš, tähän paikkaan ampuisit, niin tahdon\navoimin silmin kohdata sinun luotisi ja nähdä, voitko sinä tosiaankin\nvälttää totuutta, joka sanoo, että asiata harkitsematta olet\ntekemäisilläsi tyhmyyden, jota saat jälkeenpäin katua.» Ja Schoultz\nkatsoi hellittämättä tiukasti häntä silmästä silmään.\n\n»Sinulla on kummallinen silmäys, Karl Karlovitš, minä en kärsi sitä\nnähdä.»\n\n»Minulla ei myöskään ole halua tässä kauemmin tällaisesta asiasta\njutella. Viisaammin teet sinäkin, kun riennät kuivalle maalle pois\nkylmästä vedestä.»\n\nSchoultz lähti ratsastamaan eteenpäin, mutta vaikka hän ei taaksensa\nkatsahtanut, niin hän aavisti, että kasakka yhäkin tähtäsi häntä\nkiväärillään rohkenematta kuitenkaan ampua.\n\nSeuraavana päivänä tuli Pjotr pyytämään anteeksi eilistä käytöstään ja\nSchoultz sanoi: »Johan minä sen eilen sanoin, että kun tarkemmin\najattelet, niin ymmärrät ajatuksesi ja aikomuksesi vääriksi, ja\nsittemmin tulisit katumaan. Hyvä on, että selvä ymmärrys sinun\najatusjuoksussasi sai voiton. Tyhmyyksiä voi monellakin olla takanaan,\nmutta niitä ei kannata muistella.»\n\n\n\n\nXVIII. KULLANETSIJÄIN KOTIINTULIAISET\n\n\nKun keväästä alkaen syysmyöhään asti on erämaassa kaukana\nihmisasunnoista tonkinut maata ja loiskutellut vettä etsiessä\nkultajyväsiä, silloin tällöin vaihtelun vuoksi tappanut jonkun\nmetsä-elukan saadaksensa paistia yksitoikkoisen ruokajärjestelmän\nmuutteeksi, ja sitten jälleen saapuu ihmisten ilmoille rahakukkaro\nentistään pulleampana, niin monen tekee mieli kukkaroa keventää, kun\nei ole ketään omaista, jolle vaivannäkönsä säästäisi. Niin tekivät\nkullanetsijätkin Amurin erämailta palattuansa. Runsaiden rahojen\nsäästäminen vanhuuden päivien turvaksi, tai oman asunnon ja kodin\nrakentamiseksi ei johtunut noiden entisten pahantekijöiden\nmieleenkään, sillä he olivat liian mielistyneet kulkureina liikkumaan\nsinne tänne ja tilapäisillä töillä ansaitsemaan jokapäiväisen\ntoimeentulonsa. Rahat polttivat taskuissa ja ne oli hävitettävä\nhurjalla mässäyksellä.\n\nKullankaivajain johtajat olivat vetäytyneet koteihinsa jättäen\nentiset työntekijänsä itsekseen kuluttamaan ansionsa miten tahtoivat.\nJoka vuosi saivat kaupungin asukkaat nähdä kullankaivajain\nkotiintulijaiskemut ja tiesivät, että niitä seurasi turmeltuneiden\nhurjimusten villitty remuaminen. Saatuansa palkkion kesällisestä\ntyöstä ja kaikenlaisten epämukavuuksien kärsimisestä, kokoontuivat\nkullanetsijät yhteen ja marssivat pitkin kaupungin katuja tarkastellen\ntaloja, mikä talo parhaiten sopisi juhlanviettopaikaksi. Kysymättä edes\nlupaa, saisivatko vuokrata huoneistoa viettääksensä kotiintulokemuja,\nhe tulivat heitä miellyttävään taloon ilmoittamaan, että tässä he\ntahtoivat juhlansa pitää.\n\nTurhaa olisi ollut kieltää juhlaa haluavilta huoneistoa, sillä he\nolisivat tulleet kumminkin väkivieraina mellastamaan. Sentähden ne\nonnettomat kaupungin asukkaat, joiden asunto sattui kullanetsijöitä\nmiellyttämään, tyhjensivät huoneensa, hyvin tietäen, ettei vastus\nkumminkaan auttanut. Ja ennestään saadun kokemuksen nojalla korjattiin\nhuoneista pois kaikki huonekalut ihan viimeistä myöten, yksin\nikkunatkin nostettiin saranoiltaan pois muuanne talteen, sillä\nmelskeisessä juhlassa edellisinä vuosina ikkunatkin puitteinensa oli\naina lyöty mäsäksi. Kyllähän tahallisesti tehdyt vahingot aina\nrunsaasti oli maksettu, mutta se, joka tahtoo pitää kotinsa kunnossa,\nei mielellään salli huonekalujansa eikä ikkunoitansa rikottavan\nvarsinkaan aivan talven tullessa, ei, vaikka runsaan maksunkin saisi.\n\nKun siis kaupunkilainen oli huoneensa tyhjentänyt typösen tyhjäksi\njuhlaa varten, toivat kullanetsijät saliin suuren joukon\npakkalaatikoita, jotka sisälsivät kallisarvoisimpia Euroopasta saakka\ntuotuja viinipulloja. Niin kauas Euroopasta kuljetetut viinit olivat\ntavallisesti hirveän korkeassa hinnassa. Niitä olivat kuitenkin\nkauppiaat Tyynen meren rannikkokaupungeissakin tilanneet herkkusuiden\ntyydytykseksi. Juhlatarjoilua varten tuotiin lisäksi tynnyri konjakkia\nja toinen tynnyri paloviinaa.\n\nKeskelle huonetta asetettiin sitten pöytä, jonka päälle nostettiin\ntoinen pienempi pöytä ja ylimmäiseksi toisen pöydän päälle aivan\npikkuinen pöytä tai joku muu koroke, että saatiin huoneeseen ylöspäin\nsuippeneva tornin kaltainen monikerroksinen hylly. Pakkalaatikot\navattiin ja pöytien reunat ladottiin täyteen viinipulloja niin paljon\nkuin niihin mahtui. Vielä tuotiin juhlasaliin sileä ja tukeva tanko\neli korento, jommoisella vesisaavia tavallisesti kannetaan.\n\nKun kullanetsijät näin olivat valmistelleet juhlaansa hankkien sinne\nnautittavaa, mentiin parhaisiin puoteihin ostelemaan juhlapukuja sekä\npitämään huolta musiikista. Soittokoneita ostettiin mikäli niitä oli\nsaatavissa, niin että jokaisella oli käsiharmonikka, millä\njuhlasoittoa ylläpidettiin. Juhlapukuja varten ostettiin\nkauppapuodeista kallisarvoisimmat vaatepakat. Jokainen osti kokonaisen\npakan silkki- tai samettikangasta. Pakka avattiin kokonansa ja\nkeskikohta pakasta sidottiin miehen ympäri ikäänkuin juhlamarsalkan\nvyöksi tai suureksi rusetiksi, jonka molemmat päät, täydessä\npituudessaan laahasivat pitkin maata hänen jäljessään. Kun jokainen\ntällä tavoin oli varustautunut juhlaan, lähdettiin marssimaan pitkässä\njonossa katua ylös toista alas. Jokainen soitti harmonikallansa\nmillaisia säveliä osasi. Vaikka tämä konsertti ei ollut edeltäpäin\nharjoitettu, niin se kuitenkin herätti niin suurta huomiota, että\nainakin työkansaa tulvasi kadulle jokaisesta talosta näkemään ja\nkuulemaan. Kullankaivajain naistuttavat olivat vanhan tavan mukaan\noikeutetut saapumaan sakset kädessä lyhentämään silkki- ja\nsamettipakkojen loppupäitä, jotta saivat niistä neuloa itselleen\npuseroita, päähineitä ja mitä vain halusivat.\n\nJuhlakulkuetta kesti niin kauan, kunnes juhlakääreiden liiat liepeet\nolivat lyhennetyt. Sitten mentiin varsinaiseen juhlahuoneistoon\nnauttimaan sinne koottua juomatavaraa. Niistä hienoista viinilajeista,\nsampanjasta, Burgundilais- ja Bordeaux-viineistä, Malagasta ja\nMadeirasta sekä muista, joista oli tehty pöydille tapulit keskelle\nhuonetta, niiden ostajat eivät muuta tienneet kuin sen, että ne olivat\nkalliita. Niitä oli ostettu vain siitä syystä, että ne maksoivat niin\nhuimaavia summia. Venäläisiin pahantekijöihin, jotka murhien ja\nrosvoamisten tähden olivat Itä-Siperiaan asti karkoitetut\nyhteiskunnalle vaarallisina henkilöinä, voitiin varsin hyvin sovittaa\nsuomalainen sananlasku:\n\n    ei hullu hyvää tunne,\n    sika ei suoloja ymmärrä.\n\nViinejä ei maistettu, vaan nautittiin paloviinaa ja konjakkia. Ja kun\noli kylliksi monta naukkua otettu, niin että juhlatunnelma oli\nkohonnut ylimmillensä, ruvettiin urheilukilpailuun, joka oli\nlaadultaan omituinen. Vuoron mukaan otti jokainen käteensä vesitangon\nja sillä lyödä mäjäytti viinipulloista tehtyyn huoneen keskellä\nolevaan tapuliin. Sen verran kuin päihtymys salli miesten ajatusten\ntyöskennellä, koetettiin pitää lukua siitä, kuka yhdellä iskulla oli\nsaanut useamman pullon rikotuksi. Hän oli urheilussa päässyt voitolle\nkilpailijoista. Hän oli oikein miesten mies. Raittiuden harrastuksesta\ntuo viinipullojen särkeminen ei tapahtunut, sitä osoitti miesten\nhillitön viinan ja konjakin juominen. Pikemmin voi selittää, että he\ntahtoivat kerran vapaasti ja omalla kustannuksellaan tyydyttää\nmielessään palavaa huligaanin hävityshalua.\n\nPullojen rikkomista jatkui niin kauan kuin yksikin niistä oli eheä\nniin, että sitä voitiin lyödä. Lattia lainehti sekaisin menneitä\nviinejä ja oli täynnä lasinsirpaleita. Juopottelua kesti niin kauan\nkuin vähänkään oli jäljellä viina- ja konjakkitynnyreissä. Juhlan\nmusiikkiohjelman, joka esitettiin harmonikoilla ja ihmisäänellä, voi\njokainen arvata, kellä vain on vähänkin mielikuvitusta. Ryssäläisten\npahantekijäin juhlatunnelma oli saanut mielet hilpeiksi.\n\nJuhlapuheiden sijasta saatiin kuulla jotakin muuta.\n\nSamat miehet, jotka pari viikkoa aikaisemmin olivat palkkiona\nkesällisestä työstään saaneet tuhansia ruplia, tulivat »juhlan»\njälkeen entisen johtomiehen luo pyytämään muutamaa kopeekkaa\nostaaksensa ryypyn kohmelon parannukseksi. Joskus sattui, että jo\nennen juhlaa joku heikkoutensa tunteva peljätessään, ettei kykenisi\nsäästämään ansiotansa, tarjosi rahojansa retkikunnan johtajalle.\nSchoultz kertoi, että hänellekin tuollainen heikkoluonteinen mies\ntyrkytteli kahta tuhatta ruplaa, sanoen: »Karl Karlovitš, ota minulta\nnämä rahat! Sinä olet ollut hyvä johtaja; et ole riidellyt etkä\nrangaissut. Ota rahat omiksesi. En minä niitä kuitenkaan kykene\nsäilyttämään.»\n\nHyvin arvaten, että mies piankin juopotteluhalun tullessa saapuisi\nkerjäämään rahojansa takaisin, ei Schoultz huolinut hänen rahoistaan.\n\n\n\n\nXIX. VAINAJIEN MUISTOKSI\n\n\nNe henkilöt, jotka suomalaisessa Itä-Aasian retkikunnassa etupäässä\nolivat vaikuttavassa asemassa, olivat silloin parhaassa miehuutensa\niässä, mutta nyt melkein jokainen heistä lepää Tuonelan tuvilla. Kun\nretkikunnan tärkeimmät vaiheet tässä kertomuksessa jo ovat kerrotut,\nlienee paikallansa lausua muutamia muistosanoja niistä henkilöistä,\njotka ovat jälkeentuleville miespolville jättäneet tietoja tästä\nretkikunnasta.\n\nUseimpien suomalaisten retkikuntaan kuuluvien jäsenten lopullisista\nelämänvaiheista on jo lyhyesti kerrottu. Laajempia tietoja ei tämän\nmuistelmateoksen kokoonpanijalle ole kertynyt eikä tarkoitukseni ole\nollutkaan ryhtyä perinpohjin tutkimaan heidän elämänkohtaloitaan. Olen\nvain tahtonut unhotuksiin jäämästä pelastaa kappaleen sivistystyötä\nihmiskunnan kehityksessä kaukana Aasian itäisimmissä osissa, jossa\ntyössä suomalaiset henkilöt ovat olleet ei ainoastaan osallisina, vaan\nsuorastaan johtavassa asemassa.\n\nNykyjänsä suuri ja mahtava Wladivostok saa kiittää sitä seikkaa, että\nsen perustajien joukossa oli Venäjän laivastossa palvelevia\nsuomalaisia ja heidän toimiansa kannattamassa sähkölennätinlaitoksen\ntanskalaiset ja ruotsalaiset virkailijat. Kaikki he harrastivat\nsivistyselämän kehittämistä kaukaisessa idässä ja pitivät tarkkaa\nhuolta rehellisyydestä kaikilla aloilla. Ylempien upseerien\nkeskuudessa ei sallittu mitään vilppiä eikä vääryyttä ja tällainen\nhyvä esimerkki vaikutti kaikkiin alempiin kohottavasti ja\njalostavasti. Jotta huonot ajanviettotavat välttyisivät, perustettiin\nmeriupseerien klubi, lauluseuroja ylläpidettiin ja järjestettiin\nseuranäytelmiä. Näin ylläpidettiin voimien mukaan eurooppalaista\nsivistyselämää tuolla kaukana Aasian äärimmäisillä rajoilla.\n\nVaikka Wladivostok on yhtä etelässä kuin Lissabon ja Rooma, niin meri\nsen edustalla kuitenkin talvella on jäässä 4—5 kuukautta. Kuitenkin\ntyöskenneltiin voimakkaasti, jotta kaupungista tulisi Venäjän kaupan\npääpaikka Itä-Aasiassa. Se osittain onnistuikin ja meriliike Venäjän\nja Amurinmaan välillä vilkastui heti, kun merimatka Eurooppaan lyheni\nSuezin kanavan valmistuttua. Sekä Itä-Aasiaan siirtyneet suomalaiset\nettä monet venäläisetkin olivat kyllästyneet Euroopassa vallitseviin\nvirkavaltaisiin oloihin. He olivat lähteneet pois välttääksensä sortoa\nja tylyä käytöstä Venäjän virkamiesten puolelta. Kun he Amurin maalla\njoutuivat itse määrääviksi henkilöiksi, järjestelivät he olonsa oman\ntahtonsa mukaan vapaamielisemmin kuin Euroopan Venäjällä ja aivan\nuudenaikaisten periaatteiden mukaan.\n\nMutta tuskin olivat venäläiset kymmentäkään vuotta pitäneet hallussaan\nAmurin maata ja sinne perustettuja siirtoloita, kun jo sota uhkasi\nnäitäkin seutuja. Turkin sodan aikana vuosina 1877—78 aavistettiin,\nettä Englannin laivasto tulisi hävitysretkelle myöskin Wladivostokin\ntienoille.\n\nMonien muiden parhaassa työkunnossa ja voimassa olevien suomalaisten\nmukana oli Wladivostokiin siirtynyt asumaan ja työskentelemään\nSchoultz, joka niin monessa seikkailussa oli ollut osallisena, milloin\niloisena merimiehenä tai rohkeana ja pelkäämättömänä metsämiehenä,\nkullankaivajain päällikkönä j.n.e. Kykynsä ja luotettavuutensa kautta\noli hän tehnyt itsensä niin tunnetuksi, että hänet valittiin kaupungin\nhallituksen jäseneksi ja kun sodan uhka vaati ryhtymistä\ntoimenpiteisiin kaupungin asukasten hengen ja omaisuuden\nturvaamiseksi, valittiin hänet evakuoimistoimikuntaan valmistamaan\nkaupungin ulkopuolelle paikkoja, mihin vaimot ja lapset siirrettäisiin\nturvaan, jos sotamelskeet kohtaisivat kaupunkia. Heitä varten oli jo\nrakennettu parakkeja, väliaikaisia asuntoja, mutta kaikeksi onneksi ei\nsotaa Englannin ja Venäjän välillä sentään puhjennutkaan. Wladivostok\nsai jäädä rauhaan ja rauhassa kehittymään.\n\nSiellä palvelevien ylempien upseerien joukossa oli sellaisia, jotka\nolivat saaneet taiteellista opetusta, ja kun nämä huomasivat\nSchoultzilla olevan taiteellisia taipumuksia, niin he neuvoivat ja\nkehoittivat häntä käyttämään luonnonlahjojansa ja taipumuksiansa\nhyväkseen. Omin neuvoin sen vähän opetuksen avulla, jonka jokin\nupseeri oli pystynyt antamaan, ryhtyi Schoultz harjoittamaan\nvalokuvausta ja muovailua. Hän kehittyi näissä toimissa sangen\ntaitavaksi ja omilta maamiehiltään hän sai niin runsaasti\naineellistakin apua, että hän sillä toimella ansaitsi toimeentulonsa,\njopa kokosi jonkun verran varallisuuttakin. Wladivostokin\nkaupunginhallituksen jäsenenä hän toimi useita vuosia.\n\n[Kuva: C. J. Schoultz. Raatimiehen arvomerkkiä kantaen.]\n\nVuonna 1875 määrättiin Amurinmaan kenraalikuvernööriksi Wladivostok\nasuinpaikkanaan Itämeren maakunnista kotoisin oleva kontra-amiraali\nGustaf Erdmann, joka nimestä päättäen ei ollut venäläinen. Hänen\nmukanaan seurasi lasten kotiopettajattarena neiti Marie Louise Barck,\nsuomalaisen merikapteenin tytär, joka sitä ennen oli asunut\nKronstadtissa. Schoultz tuli tuttavaksi tämän kanssa ja nai hänet.\nAvioliitossa syntyi lapsia ja kun Wladivostokissa oli vain venäläisiä\nkouluja, eivätkä aviopuolisot tahtoneet lapsillensa antaa ainoastaan\nvenäläistä kasvatusta, niin he möivät Wladivostokissa talonsa ja muun\nomaisuutensa ja läksivät kotimaahan meriteitse Aasian ympäri Suezin\nkautta saapuen Italian ja Saksan poikki Suomeen.\n\nKotimaahan palattuaan asettui Schoultz asumaan Turkuun. Hän osti\nsieltä oman talon ja harjoitti valokuvaajan liikettä, mutta myöhemmin\nvalokuvaustarpeiden kauppaa. Pitkä ja kallis merimatka Aasian ympäri\nja Välimeren poikki sekä Italian ja Keski-Euroopan kautta kotimaahan\nvähensi melkoisesti hänen varojansa, ainakin 10 000 mk, mutta palava\nhalu pysyä uskollisena kansallisuudellensa ja esivanhempain uskonnolle\nsekä järkähtämätön päätös tehdä lapsensakin osallisiksi länsimaisesta\nsivistyksestä vaikuttivat, että perhe jätti Amurin rikkaudet ja\nrunsaat ansiot, sillä kotimaanrakkaus voitti ulkomaiset rikkaudet.\n\nVaikka Schoultz valokuvaajana teki niin kunnollista ja huolellista\ntyötä, että hän Pietarissa sai valokuvausnäyttelyssä kunniapalkinnon\nnäytteille asetetuista valokuvaustöistänsä, ei hän Turussa kuitenkaan\nsaanut niin runsaita tuloja, että hänellä olisi ollut huoleton\ntoimeentulo. Kolme poikaa ja kaksi tytärtä oli kasvatettava ja\nkoulussa käytettävä oman elämisen ohella. Turussa oli muitakin\nvalokuvaajia, jotka tekivät ansion pienemmäksi. Hän rupesi sen\nvuoksi harjoittamaan myös valokuvaustarpeidenkauppaa. Mutta kun\nmaailmansota sitten alkoi ja yhä vaikeampaa oli saada saksalaisia\nvalokuvaustarpeita, alkoivat hänen rahatulonsa ja pääomansa\nmelkoisesti vähentyä ja leikillisesti hän siitä kirjoitti minulle\narvellen, että jollei kauppa ja tulot lisäänny, niin täytynee ruveta\nelatustaan saamaan kaloja onkimalla. Hänen ansioksensa on kuitenkin\nluettava, että jos kohta hän ei jälkeenjääneille jättänytkään\nrikkauksia, niin olivat hänen lapsensa toki saaneet Suomessa annetun\nkoulusivistyksen, jota varten hän olikin Aasian äärimmäisiltä kulmilta\nkotimaahan palannut.\n\nTaiteellista kykyänsä hän kotimaassakin käytti. Hän muovaili useiden\nhenkilöiden rimakuvia ja kun Kansanvalistusseuran toimesta vuonna 1892\nTurussa pidettiin laulujuhla, oli C. J. Schoultz juhlakulkueen\ntaiteellisena järjestäjänä ja suoritti tehtävän varsin onnistuneesti.\n\nPitkällinen oleskelu Itä-Aasiassa ja tutustuminen monenlaisilla\nsivistysasteilla oleviin ja eri uskontoa tunnustaviin ihmisiin oli\npainanut leimansa Schoultziin, niin että hän varsin vapaamielisellä\ntavalla arvosteli muiden mielipiteitä. Sallittakoon minun tähän\nliittää muutamia kohtia kirjeestä, jonka hän helmikuussa 1899 minulle\nkirjoitti. Se kuvaa hänen mielipiteitään uskonnollisissa asioissa.\n\n   »On siunattu asia, että ihmiset kuolevat, kun toimintakyky ja\n   elämänhalu ovat lopussa. Arvelen kuitenkin, että pitäisi saada elää\n   niin kauan kuin ikävöi lisätietoja. Tiedot, tiedot, mikä loppumaton\n   ja virkistävä lähde ihmishengelle! En voi ajatellakaan tulevaista\n   elämää ilman toimintaa ja tutkimista. Kummallista on, etteivät\n   uskonnonopettajat ensiksi ihmiskunnalle opeta työskentelyn ja\n   tietämisen jalostavaa ja onnelliseksi tekevää ominaisuutta, vaan\n   sensijaan kuvaavat meille onnea ja taivasta järjettömässä tunteiden\n   hurmauksessa. — — — —\n\n   Minun mielestäni oppia Kristuksesta olisi opetettava vain hänen\n   omia sanojansa kertomalla ja mainitsemalla historialliset tiedot\n   hänen elämästään. — — — — Mikäli minä voin käsittää, on käsite\n   Jumalasta aina tietämisen huippuna ja sentähden meidän on\n   harrastettava ja kehitettävä tietämistä. Onhan niin monta hyvinkin\n   oppinutta ihmistä, joilla ei ole selvyyttä siitä, että oikea\n   tutkimishalu ei ole muuta kuin pyrkimystä oppia tuntemaan Jumalan\n   rakkaita kasvoja.\n\n   Mutta miksi tällaista epäkohtaa? Kaiketi sen vuoksi, että on niin\n   harvoja ennakkoluuloista vapaita ja viisaita opettajia. Typerät\n   opettajat neuvovat etsimään Jumalaa, korkeuden loistavista\n   asunnoista, kun Häntä olisi etsittävä ainoastaan omissa teoissansa.\n\n   En olisi antautunut mielipiteitäni selittelemään tässä asiassa,\n   jollen olisi sinussa tuntenut uskonnollismielistä ja miettivää\n   henkeä, joka rakkaudella työskentelee tullaksensa hyväksi\n   opettajaksi muille. Mahdollista on, että ajatuksissani on\n   epäselvyyttä, mutta sumujenkin lävitse huomaat, että niissä on joku\n   kipinä taivaasta kotoisin, mikä ansaitsee talteenottamista.»\n\nToinen vainaja, joka ansaitsee kiitollisessa muistissa säilymistä, oli\nmerikapteeni Fridolf Höök. Schoultz on antanut hänestä kuvan, joka on\ntodella mieltälämmittävä. Tarkasti ja huolellisesti hän hoiti\ntehtäviänsä Imperator-laivan päällikkönä ja uhrasi kykynsä ja voimansa\nniiden kansalaistensa etua valvoessaan, jotka olivat antautuneet hänen\njohtoonsa. Hän lepää viimeistä untaan tuolla maapallon vastakkaisella\npuolella, kaukana Suomesta, jonka hyvää mainetta hän kauniisti\nylläpiti. Schoultz-vainaja kertoi kerran luterilaisen papin puutteessa\njoutuneensa toimittamaan Wladivostokissa haudansiunaamisen yhdelle\nparhaista tovereistaan. Jollen erehdy, niin siellä haudattu oli\nkapteeni Höök. Vainajaa hautaan saattamassa olivat melkein kaikki\nWladivostokin silloisen yhteiskunnan ylhäisöön kuuluvat. Upseerit,\nylhäisimmästä alkaen, kaikki juhlaunivormuissa. Maallikkopapin toimeen\nvalittu Schoultz kertoi lukeneensa tavalliset haudan siunaussanat\n\n    Maasta sinä olet tullut,\n    maaksi olet jälleen tuleva j.n.e.\n\nsekä Isä meidän rukouksen ja Herran siunauksen ja kaiken aikaa olivat\njuhlapukuiset sotilaat tehneet kunniaa.\n\nFridolf Höök oli työllänsä ja elämällään saavuttanut kaikkien\nkunnioituksen ja jätti jälkeensä kelpo suomalaisen kunnon miehen\nmuiston. Hänen elämänsä oli lyhyt mutta hyvin eletty.\n\n\n\nValtioneuvos _Kaarle Harald Feliks Furuhjelm_ syntyi Helsingissä\ntoukok. 5 p. 1830. Tuli ylioppilaaksi 1849 ja lainopillisen tutkinnon\nsuoritettuaan hänet kirjoitettiin auskultantiksi Viipurin\nhovioikeuteen. Keisarillisten perintömaiden ylimmäiseksi\nkäskynhaltijaksi Amurinmaalle hänet nimitettiin v. 1869, sitä ennen\npalveltuansa monessa ylhäisessä luottamustoimessa. Yleisesti\nrakastettuna ja arvossa pidettynä toimi hän suomalaista\nuudisasuntolahanketta edistäen, omia kansalaisiansa auttaen sekä\nneuvoilla että toimilla niin suuressa määrässä, että koko\nuudisasuntolasta tuskin olisi tullut mitään ilman hänen apuansa.\nNiinkuin edellä on kerrottu aiheutti vähäinen saappaan hankaama haava\nverenmyrkytyksen hänen jalkaansa ja vuonna 1871 hän huhtikuun 30 p.\nkuoli Nahodkassa, jossa hän myös on haudattu. Vainaja kuoli naimatonna\nja määräsi 231 000 markkaan nousevan omaisuutensa perijäksi Suomen\nvaltion.\n\n[Kuva: Valtioneuvos K. H. F. Furuhjelm. Valokuva otettu Hampurissa\nKindermannin valokuvaamossa.]\n\n\nHänen veljensä oli amiraali _Johan Hampus Furuhjelm_, josta tässä\nkertomuksessa myöskin on puhuttu ensimäisenä tunnettuna\neurooppalaisena, joka kulki talvella Baikal-järven ylitse. Hän oli\nVenäjän Tyynellämerellä olevan laivaston ylipäällikkönä ja asui\nNikolajevskin kaupungissa Amurinjoen suulla. Seon niin kaukana\npohjoisessa ja Ohotan meri niin kauvan jäiden vallassa, että Venäjän\nsotalaivasto Tyynellä merellä talviseen aikaan liikuskeli kauempana\nvälttääksensä joutumasta jäätymään kiinni Siperian koillisrannikolla.\n\nSellaisella talvisella purjehdusmatkalla joutui amiraali Furuhjelm\nkerran Kiinassa näkemään kiinalaisten, vanhan sivistyskansan\nkekseliäisyyttä. Amiraali oli laivasto-osastollaan saapunut\nŠanghaihin. Ja kun samalla kertaa sinne oli tullut myöskin\nenglantilainen ja ranskalainen laivasto-osasto ylhäisine\npäälliköinensä, niin tahtoivat kiinalaiset osottaa kohteliaisuuttaan\neurooppalaisille suurvaltain edustajille.\n\nHe panivat toimeen vierailemassa olevien laivastoissa palvelevien\nylempien upseerien kunniaksi juhlapäivälliset. Mutta silloin nousi\nkysymys siitä kuka asetettaisiin ylimmälle paikalle juhlapöydän\nääressä, englantilainenko vai venäläinen vai ranskalainenko\nylipäällikkö? Sen kysymyksen ratkaisemisessa saattoi helposti joutua\nvastoin tahtoansa loukkaamaan juhlaan kutsuttujen mieliä. Ja tarkoitus\nei ollut närkästyttää kutsuvieraita, vaan saada heidät kaikki\nsuosiollisiksi. Kiinalaisten mielestä eurooppalaiset ylipäälliköt\npitivät itseänsä saman arvoisina. Niinpä ratkaistiin arvo-asteikko\nsillä tavoin, että jokainen vieras asetettiin istumaan eri pöytään, ja\nyksin istuessaan hän oli ylimmällä paikalla kun ei ollut ketään\nylempänä istumassa.\n\nRuokajärjestys kiinalaisten juhla-ateriassa oli kaikille\neurooppalaisille kummallinen. Kun vieraat olivat sijoittuneet\npaikoilleen istumaan, tuli kiinalainen palvelija kantaen päänsä\nyläpuolella isolla tarjottimella kalan muotoiseksi leivottua kauniiksi\nkoreiltua sokerileivosta, lähestyi jokaista vierasta ja teki syvän\nkumarruksen samalla näyttäen leivosta, johon ei kukaan saanut koskea.\nLeivos tarjottiminensa vietiin pois. Se oli vaan näyteruoka.\n\nRuokajärjestyksessä seurasi sitten monenlaisia makeisia, konvehtia ja\nmuita eurooppalaisten tavan mukaan jälkiruokina tarjottavia, ja vasta\nviimeiseksi lihasta, kalasta, vihanneksista, hedelmistä ja tiesi mistä\naineksista valmistettuja kiinalaisia herkkuja, joilla piti nälkä\ntyydytettämän. Muutamat ruoat olivat mukiin meneviä makunsa puolesta,\ntoiset tosiaan maukkaita, mutta oli sellaisiakin, joihin\neurooppalainen oli aivan tottumaton ja piti makua inhottavana. Kun\njoku osa juhlaherkuista jäi syömättä, niin kiinalaiset palvelijat\ntoivat aterian jälkeen ruoan jäännökset laivaan, sillä oli otaksuttu,\nettä juhlavieras tahallansa oli säästänyt osan maistiaisiksi\nkumppaneille laivassa.\n\nAmiraali Furuhjelm oli maailmaa paljon nähnyt mies, joka laivaston\njohtajana oli kulkenut kaikki valtameret ristiin rastiin.\n\nLoppupuolella ikäänsä hän oli ylhäisessä virassa etelä-Venäjällä\nTaganrogin kaupungissa. Kuoltuansa hän siirrettiin viimeiseen lepoon\nisänmaan poveen. Hän omisti aikoinaan Urjalassa Honkolan kartanon,\njoka vieläkin on hänen perillisillänsä.\n\nPaljon kokeneena ja hienosti sivistyneenä miehenä hän myös\nystävällisesti ja kohteliaasti kohteli alhaisempia henkilöitä jonka\nvuoksi hän kotoseudun väestöön jätti jälkeensä rakkaan muiston.\n\n\n\n\nXX. RETKIKUNNAN VIIMEISEN JÄSENEN PALUUMATKA SUOMEEN\n\n\n[Kuva: Insinööri K. F. Nilsson]\n\nNiinkuin monelle muulle kotimaasta vieraille maille lähteneelle\nsuomalaiselle kävi myös insinööri Fredrik Nilssonille, että koti-ikävä\nvastustamattomalla voimalla veti hänet takaisin köyhään esi-isien\nmaahan Suomeen. Hän sanoutui irti toimestansa kesäkuussa 1877 ja lähti\nkotimatkalle. Monet suomalaiset ystävät Wladivostokissa tulivat\nherrasväki Nilssonia saattamaan, kun insinööri vaimonsa ja vuoden\nvanha tytär mukanansa nousi _Amerika_-nimiseen höyrylaivaan, joka oli\ntilattu kenraali Matšaloffia varten. Kenraali oli luvannut, että\nherrasväki Nilsson sai seurata hänen mukanansa. Suomalaiset lausuivat\nhellät jäähyväiset sekä lähettivät terveisiä ystäville rakkaassa\nkotimaassa. Jäähyväispäivälliset kenraalille ja hänen seurueellensa\noli toimeenpantu laivalla. Torvisoittokunnan soittaessa ja\nsamppanjapullojen korkkien paukkuessa tapahtui näin poislähtö\nWladivostokista.\n\nKolmen tunnin kuluttua laiva laski ankkuriin Amurin lahden\npohjoispäässä Suifun-joen suun edustalla Ritšnoi-nimisen postiaseman\nkohdalla. Siellä odotettiin, kunnes tuli vastaan pieni joki-höyrylaiva,\njoka vei matkustajat Rasdolniin (näkyy tähän kirjaan liitetyllä\nkartalla) ja sieltä alkoi maamatka. Farmaseutti Falcken, joka\noli auttamassa herrasväki Nilssonia majanmuutossa Strelokista\nWladivostokiin, oli asettunut Rasdolniin kauppiaaksi. Hänelle oli\nNilsson sähkösanomalla ilmoittanut tulostansa ja pyytänyt häntä\nhankkimaan kyytihevosia. Mutta kun kenraali Matšaloff seurueineen\ntarvitsi kaikki postihevoset, oli Nilssonin herrasväen pakko jäädä\nyöksi Falckenin luo ja odottaa hevosten paluuta. Seuraavana päivänä he\nlähtivät vaunuilla, joiden eteen oli valjastettu 3 hevosta.\n\nNiihin aikoihin, jolloin tämän kertomuksen vaiheet tapahtuivat, ei\nSiperiassa ollut rautateitä ollenkaan. Matkustajien täytyi tyytyä\ntalvella kulkemaan reellä ja kesällä rattailla, venäläisellä\ntarantassilla sekä höyrylaivoilla jokia myöten. Päästäksensä Tyynen\nmeren seuduilta Eurooppaan oli käytettävä Amurin joen sekä Jenisein ja\nOb-joen lisäjokia, jotka tuhansia virstoja kulkevat idästä länteen, ja\njoita myöten jo silloin kulki venäläisiä höyrylaivoja. Wladivostokista\nSiperian kautta pohjois-Eurooppaan matkustavaisen täytyi ensin tehdä\nmutka pohjoiseen päin ennenkuin pääsi Amurin joen höyrylaivoja\nkäyttämään.\n\n[Kuva: Wladivostok 1890-luvulla.]\n\nPäivänmatkan päässä Rasdolnista pohjoiseen päin on iso Hankan-niminen\njärvi, josta vesi laskee pohjoiseen päin Amurin lisäjoen Ussurin\nkautta. Hankan-järven eteläpäässä olevalle Kamenniribalovin asemalle\ntäytyi Nilssonin rientää ehtiäksensä samaan aikaan kuin kenraali\nMatšaloff, jota vastaanottamaan oli tilattu höyrylaiva.\n\nKesäkuun 18 p:nä hän perheinensä saapui matkasta hyvin rasittuneena\nlaivalle, johon oli karttunut muitakin matkustajia niin paljon, ettei\ntilaa ollut enää muualla kuin laivan hinaaman rautaisen proomun\ntavararuumassa. Sellaisessa paikassa matkustaminen siperialaisten\ntalonpoikain seurassa oli vastenmielistä rouva Nilssonista, jolla oli\npikku lapsi hoidettavanaan, ja venäläiset upseerit järjestivätkin\nkohteliaasti hänelle mukavamman paikan laivan peräsalongissa.\nVenäläisissä laivoissa ovat ensiluokan paikat etusalongissa.\n\nKolmannen luokan matkustajain paikka on peräkannella. Suuremmissa\nlaivoissa on peräkannella katto ja puiset sohvat ja pöydät, niin että\nmatkustajat voivat nukkua ja syödä paikalla. Moni vähävaraisen\nkauppiaan perhe tavallisesti matkustaa tässä luokassa. Kolmen kopeekan\nmaksusta he saavat teekannuunsa kiehuvaa vettä teen valmistamista\nvarten; joka paikassa, missä laiva seisattuu ottamaan polttopuita,\nmyydään myös leipää, voita, munia y.m. Tällä tavoin matkustetaan\nhalvalla.\n\nKesäkuun 19 p:nä, jolloin herrasväki Nilsson matkusti, oli kova tuuli\nja laiva keinui järvimatkalla niin, että lapset ja naisväki olivat\nmerikipeinä. Saman päivän iltana laiva jo saapui Tšungutšan-nimiseen\njokeen, jonka kautta Hankan-järven vesi purkautuu Ussuriin. Järvestä\nlähtevä joki luikertelee lukemattoman monessa mutkassa vihreiden\nniittyjen välissä. Tämä joki ja Ussuri ovat yhteensä noin 900 virstaa\npitkät. Reitti on paikoittain niin kapea, että rannikolla kasvavien\npuiden oksat, jotka kurottelevat joen pinnalle, usein ulottuvat laivan\nkannelle ja lakaisevat sitä laivan ohitse mennessä.\n\nKolmen päivän kuluttua oli laiva jo saapunut Habarofka-nimiseen\nkaupunkiin, jolla muutamissa kartoissa on nimi Habarovsk. Se on\nUssurin- ja Amurin joen yhtymiskohdalla. Sinne pysähtyivät matkustajat\nkahdeksi päiväksi. Habarofka on vanha kaupunki ja se on rakennettu\nkorkealle ylängölle, niin että laivasta kaupunkiin menijän täytyy\nkiivetä useita satoja askelia ylöspäin meneviä portaita myöten.\nYlhäältä kaupungista on avara näköala sekä Ussurin- että\nAmurin-laaksoon, joka tekee sillä kohdalla pitkän polvenkaltaisen\nmutkan pohjoiseen päin.\n\nNyt oli muutettava toiseen laivaan ja matkaa jatkettava Amuria pitkin\nvastavirtaan. Höyrylaivalla Sea, jota kuljetti suomalainen kapteeni\nBruun, matkustajat jatkoivat matkaansa. Sitä ennen Sea-laiva\niltapäivällä lähti koematkalle koettelemaan uusia siipiänsä ja silloin\nlaiva kohtasi Onon-nimisen höyrylaivan, jonka kapteenina oli tuttava\nmies, entinen yhtiön jäsen Stjerncreutz, josta on edellä puhuttu. Ilta\nvietettiin Stjerncreutzin kodissa ja kesäk. 24 päivänä (1877)\njatkettiin matkaa länttä kohti.\n\nMatkalippu ostettiin _Stretinskiin_ asti, mutta sillä välipuheella,\nettä jos veden vähyys joessa pakottaisi, niin matkustajat jätettäisiin\nmaihin jo aikaisemmin. Insinööri Nilsson sai yksityisen hyttipaikan,\njoten matka oli mukavampi kuin siihen asti. Neljän vuorokauden matkan\njälkeen tavattiin entinen yhtiön jäsen J. Söderhjelm, joka\nsähköttäjänä kahden toisen suomalaisen Neoviuksen ja Tavastin kanssa\noli sähkölennätinlaitoksen palveluksessa Radde-nimisellä asemalla.\nNeovius oli silloin lennätinlaitoksen päällikkö paikkakunnalla. Radde\non Amurin etelästäpäin tulevan lisäjoen Sungarin suulla. Sillä\nkohdalla ympäröivät jokea korkeat vuoret ja joen uoma on paikoittain\nsangen syvä.\n\nAmurin varrella olevista kaupungeista on tärkein Blagovestšensk, johon\nlaiva tuli heinäkuun 1 p:nä. Seuraavana päivänä matkaa jatkettiin\nvastavirtaan. Kuta ylemmäksi laiva nousi, sitä matalammaksi vesi tuli\nja viimein saatiin heinäkuun 5 p:nä määräys nousta maihin\nTšernäjevässä, sillä kapteeni epäili laivan vahingoittuvan, jos hän\nkulkisi vielä ylemmäksi.\n\nHöyrylaivan tuli täällä jättää alempana Amurin varrella karttuneet\npostilähetykset ja odottaa Wenäjältäpäin tulevaa postia, jota\nkuljetettiin myötävirtaan tasapohjaisessa proomussa, ja sitten laiva\nkääntyisi takaisin Habarofkaan.\n\nPosti ja maalle viedyt matkustajat luvattiin saattaa edemmäksi\nseuraavalla laivavuorolla, jos silloin vedenkorkeus nousisi. Siitä\nasiasta lähetettiin sähkösanoma laivayhtiön isännistölle ja silloin\nlaiva johtokunnalta sai määräyksen yrittää edemmäksi, kunnes postia\ntuova proomu kohdattaisiin.\n\nTšernäjevään ei Nilsson tahtonut jäädä, vaan matkusti maata myöten\nseuraavalle asemalle Olginaan, toivoen siellä saavansa tilaisuuden\npäästä laivalla eteenpäin. Siellä olikin eräälle kullanhuuhtomoyhtiölle\nkuuluva höyrylaiva Andrei, jonka kapteeni odotteli veden nousemista\nvoidaksensa jatkaa matkaa ylöspäin. Senvuoksi myöskin Nilsson päätti\nseurata Andrei-laivassa, vuokrasi itselleen Olginassa asuinhuoneen ja\njäi odottamaan veden nousemista.\n\nHänen perheensä ei ollut ainoa, joka valitti Amurin veden mataluutta,\nsillä myöskin Blagovestšenskissä oli kolme höyrylaivaa purkanut\nmatkustajansa odottamaan. Höyrylaiva Selinda odotti täydessä lastissa\njo viidettä viikkoa; höyrylaiva Andrei neljättä viikkoa, höyrylaiva\nKorsakoff ja sen 20 matkustajaa ja höyryl. Aleksei ja sen yhtä monta\nmatkustajaa jo toista kuukautta. Jokaisella oli niin vähän ruokavaroja\nkuin suinkin. Albasinassa oli odottamassa kaksitoista matkustajaa ja\nPokrovkan kylässäkin koko joukko matkustavaisia kaikki samanlaisessa\nasemassa.\n\nSiperian asukkailla näkyi olleen se luulo, että matkustavaiset\nhuviksensa jakelevat rahojansa pitkin matkaa ja joka paikassa\nsenvuoksi kiskottiin tavattomia hintoja. Huoneesta, josta tavallisissa\noloissa maksettiin vuokraa pari ruplaa, vaadittiin nyt kaksikymmentä,\nja sitä paitsi 2 ruplaa tavarain tuomisesta laivalta.\n\nHeinäkuun 8 p:nä vesi oli kohonnut virrassa sen verran, että kapteeni\narveli voivansa jatkaa matkaa ja matkustajille annettiin tieto, että\nhe tulisivat laivaan.\n\nKaikki olivat tyytyväisiä ja hyvillään, kun päästiin matkaa jatkamaan;\nmutta tuskin oli kuljettu kahta virstaa, kun jo laivan peräsin\nirtautui ja silloin piti laskea ankkuri ja seisattua korjausta\ntekemään. Kaikeksi onneksi oli virta tällä kohdalla niin syvä, ettei\nlaiva tarttunut matalikolle. Illalla voitiin jo jatkaa matkaa ja\npimeän tullessa laskettiin ankkuri. Yö tuli myrskyiseksi ja virta\nyhdessä tuulen kanssa ajoi laivan peräpuolen maalle. Aamulla se\nkuitenkin saatiin irtaantumaan. Kello 10 mentiin taas matalikolle ja\nlaivan miehistö ponnisteli turhaan saamatta sitä irti. Matkustajain\ntäytyi välinpitämättömästi suhtautua tähän asiaan ja odottaa parempia\naikoja.\n\nMatkustajain joukossa oli myöskin kullanhuuhtomoyhtiön kirjanpitäjä,\njoka nuoren rouvansa kanssa oli aikeissa lähteä vähäiselle\nhuviretkelle Blagovestšenskiin.\n\nOlginan ja Blagovestšenskin välillä matka kestää myötävirtaa kulkien\npuolentoista vuorokautta, mutta vastavirtaa kulkien viipyy\npuolenkolmatta vuorokautta, jollei mitään esteitä ilmesty.\nKeskikesällä sellainen matka on erittäin miellyttävä. Kun höyrylaiva\nAndrei ei ollut mikään matkustajalaiva eikä siinä ollut ravintolaa,\noli pelkkää hyväntahtoisuutta, että sallittiin Nilssonin perheen ja\nparin kauppiaan seurata mukana. Nuori pariskunta oli varustanut\nitselleen eväitä ja vaatteita ainoastaan muutaman päivän ajaksi.\nMenomatka Blagovestšenskiin onnistuikin hyvin, sillä vaikka vesi\njoessa oli matalalla, oli laiva tasapohjainen ja rakennettu samaan\nmalliin kuin amerikkalaiset jokialukset, kaksikerroksinen, siipipyörä\nperässä ja hyvin matalassa kulkeva ja ilman lastia. Mutta\npaluumatkalla oli vesi laskehtinut muutaman tuuman ja laivaan oli\notettu lastia. Kun herrasväki Nilsson nousi laivaan, oli laiva jo\nneljättä viikkoa paluumatkalla, ja oli jo useassa paikassa takertunut\nmatalikoille ja purkanut jo puolen lastiansa. Kun nyt taas tartuttiin\nkiinni, niin nuoren rouvan kärsivällisyys loppui. Hän ja hänen\nmiehensä päättivät antaa soutaa itsensä vastavirtaan laivan veneessä.\nHeidän mukanansa seurasivat laivan konttoristi ja yksi matkustajista\nja aikomus oli lähimmässä kylässä ostaa ruokavaroja laivaan\nmatkustajien tarpeiksi. Kaiken teen ja sokurin olivat matkustajat jo\njakaneet pieniin annoksiin, mutta leipä oli tyyten lopussa, niin että\nlaivamiesten homeiset vanhat korputkin syötiin halukkaasti. Herrasväki\nNilsson oli onneksi varustanut mukaansa vähän säilykkeitä.\n\nRuokavarain hankkijat tulivat takaisin heinäk. 13:na tukkilautalla,\njonka he olivat itsellensä tehneet. Elintarpeiden hankinta oli\nonnistunut. Siihen aikaan kuljettiin Amurin jokea pitkin ainoastaan\nkahdella tavalla. Avoveden aikana aluksilla ja joen ollessa\njäätyneenä, jäätä myöten. Jos olisi ollut mahdollista silloin kulkea\njokivartta maata myöten, niin tietysti olisi nytkin kuljettu sitä\ntietä.\n\nHeinäkuun 14:ntenä vesi hiukan kohosi ja 15:ntenä koko jalan, niin\nettä uudistetuin voimin ponnisteltua päästiin vihdoin irti\nmatalikolta. Matkustajat hurrasivat. Seuraavana aamuna voitiin jo\njatkaa matkaa. Mutta kun oli kuljettu 14 virstaa tartuttiin vielä\nkerran matalikolle kiinni, tällä kertaa kuitenkin vain muutaman tunnin\najaksi.\n\nAlbasinan kylään saavuttiin heinäkuun 17:ntenä. Nuori pariskunta oli\nsinne saapunut ainoastaan puolen vuorokautta ennenkuin laiva. Heidän\nmatkansa oli ollut hyvin vaivalloinen.\n\nTämä Albasinan kylä, Amurin-joen varrella ja muutamaa syltä\nkorkeammalla kuin joen tavallinen vedentaso, on ennen ollut iso\nkaupunki ja maata kaivettaessa löydetyt vanhat rahat ja aseet\ntodistavat samaa mitä monissa tarinoissa kerrotaan. Kylän ympärillä\nnäkyy myös jäännöksiä muureista ja rakennusten perustuksista.\nAlbasinan sähkölennätinpäällikkö oli monta vuotta oleskellut\nSuomessa ja oli Turussa mennyt naimisiin. Vierasvaraisesti oli\nsähkölennätinpäällikkö kutsunut herrasväki Nilssonin luoksensa asumaan\nja siellä he kohtasivat myöskin helsinkiläisen asessori Cruskopfin\nperheinensä. Hänen piti muuttaa Blagovestšenskiin lennätinaseman\npäälliköksi ja oli kauan perheinensä odotellut höyrylaivaa\nStretinskissä. Nyt he kulkivat myötävirtaan kahdella veneellä, jotka\nolivat yhteen sidotut ja katetut tuohikatolla. Albasinassa heidän ei\ntarvinnut kauan odotella, sillä vesi oli kohonnut kaksi arssinaa ja\nsamana iltana he saivat mennä myötävirtaan aikovalle yksityishenkilön\nomistamalle laivalle.\n\nHöyrylaiva Sea tuli heinäk. 22 p:nä täpötäynnä matkustavaisia, ja\nAlbasinassa odotti sitä 15 matkustajaa. Kapteeni ei tahtonut kuulla\npuhuttavankaan matkustajien lisäämisestä, sillä laivassa ei ollut\ntilaa useammille, mutta koska jo olimme maksaneet aikaisemmin\nlaivalippumme — kertoo Nilsson — ja kun kauniisti puhuimme\nkapteenille, saimme tulla mukaan toistaiseksi kansimatkustajina. Yöllä\nnousi mitä kamalin rajuilma. Taivas oli kuin tulessa alituisista\nsalamoista, sade vuoti virtana alas pilvistä ja tuuli niin rajusti,\nettä tuntui kuin ankkurien kettingit saattaisivat joka hetki katketa.\n\nRouva Nilsson itki mielipahasta, kun hänen täytyi lapsen kanssa\noleskella kannella, vaikka oli ostettu yksityinen hyttipaikka. Lopulta\nsaivat insinööri ja hänen perheensä kuitenkin yösijan erään toisen\nmatkustajan luona, jolla oli ollut onni saada parempi paikka. Eräänä\nyönä he saivat luvan nukkua samassa hytissä, jossa kuljetettiin\nkultahiekkaa huuhtomoista, kuitenkin sillä ehdolla, että ovi pidettiin\ntarkoin lukittuna. Kultahiekka oli ommeltu paksuihin purjekankaisiin\nsäkkeihin. Niiden ympäri oli kääritty monet nuorat. Usealla sinetillä\nne olivat lukitut ja jokaiseen säkkiin oli kiinnitetty pitkä nuora,\njonka päässä oli puinen koho. Kussakin säkissä oli kultahiekkaa noin 2\npuutaa, eli vähän runsaammin kuin 30 kiloa.\n\nKun oli kuljettu muutamia vuorokausia, jäi herroille varatussa\nsalongissa yksi makuupaikka tyhjäksi ja isolla lipulla se erotettiin\nherrasväki Nilssonille eri hytiksi. Kuitenkin heitä aina uhkasi vaara,\nettä heidät pantaisiin laivasta maalle, jos vain laiva tarttuisi\nmatalikolle, sillä jos niin kävisi, niin ainoastaan kenraali ja hänen\nseurueensa kuljetettaisiin eteenpäin.\n\nMatalikolle tarttui laiva heinäkuun 27:ntenä juuri päivällistä\nsyötäessä. Kaikki matkustajat juoksivat peljästyneinä kannelle, sillä\nnyt oli kysymys siitä, päästäkö irti vai joutuako maalle.\n\nYleinen rahankeräys pantiin toimeen palkkioksi niitä miespuolisia\nkannella matkustajia varten, jotka suostuisivat astumaan alas jokeen\nvivuilla helpottamaan laivaa. Viimein päästiinkin irti, kun oli\nkäytetty köysiä ja laivan konettakin apuna. Iltapäivällä sivuutettiin\nhöyrylaiva Korsakoff, jonka komentajana oli suomalainen kapteeni\nNordström. Tämä oli odotellut pari kuukautta ja nyt hän samassa\nmatkassa seurasi parisataa virstaa vastavirtaa tutkiaksensa\nvedenkorkeutta. Hänellä oli mukanansa laivan jäljessä vene,\nvoidaksensa tulla takaisin.\n\nVihdoinkin oli 29 p:nä heinäk. päästy Amurin lisäjoen Šilkan varrella\nolevaan _Stretinskiin_, joka on suuri postiasema, ja siellä alkoi\njälleen maamatka. Laivalla oli matkustajia viisikymmentä ja asemalla\noli vain kaksi paria postihevosia. Jokaisen, joka tahtoi päästä\neteenpäin, täytyi siis vuokrata ylimääräisiä hevosia.\n\nŠilkajoen varrella on soma kaupunki _Nertšinsk_ ja siellä insinööri\nNilsson osti kaksi lammasnahkaturkkia, sillä Siperiassa on kesälläkin\nyöllä sangen kylmä, vaikka lämpö päivällä nousee 30—40 asteeseen.\nWladivostokissa oli hän myönyt turkkinsa luullen, ettei sitä ainakaan\nkesän aikana tarvitsisi käyttää.\n\nAmurinjoki saa alkunsa kahdesta alkuhaarasta. Siperian puoleinen on\nnimeltä Šilka ja Kiinan alueelta tulevalla on nimet Kerulen, Onon ja\nArgun. Kumpaankin alkuhaaraan laskee suuri joukko pienempiä lisäjokia\nja kun syksyllä elo- ja syyskuun aikana sataa rankasti, niin tulvii\nAmur rajusti. Vesi nousee yli äyräittensä usein enemmän kuin 20 jalkaa\nja leviää monta virstaa molemmin puolin uomaansa. Silloin tulva tekee\nsuuria vahinkoja, sillä se hävittää kaikki, mitä sen tielle sattuu.\nIhmisten asunnot sentähden ovat rakennetut ylängölle. Matkamiehemme\nnäkivät monta kylää, jotka tulvavesi oli hävittänyt, ja asukkaat\nolivat siirtyneet toisiin paikkoihin joitakuita virstoja sisämaahan\npäin korkeammille seuduille.\n\nPitkin Amurinjokea olivat matkamiehemme kulkeneet kaikkiansa enemmän\nkuin 2 000 virstaa. Ennenkuin rautatie oli Siperiaan rakennettu,\nviipyi posti Amurin vartta kulkiessa kauemmin kuin missään muualla.\n\nNertšinskistä, joka vielä on Amurin varrella, kulkee maantie länteen\npäin Jablonoivuorten poikki, ja mainitussa vuoristossa on _Tšitaa_\nniminen kaupunki. Sinne Nilsson saapui elokuun 2 p:nä. Hän kohtasi\nsiellä myös kapteeninrouva Armfeltin, joka oli matkalla\nWladivostokiin.\n\nKapteeni Armfelt oli Nilssonille toimittanut työpaikan Wladivostokissa\nollessaan varakuvernöörinä ja hänestä on tätä ennen mainittu (s. 232).\nHänen rouvansa palasi Euroopan-matkalta ja kertoi, että Uralin yli\nkulkeva tie oli epävarma. Siellä oli matkustajia ryöstetty. Hän oli\nnähnyt tiellä ratsumiehiä, jotka ratsastivat täyttä laukkaa ja rouvan\nkuski oli varmuuden vuoksi lauaissut muutamia laukauksia\npeloittaaksensa ryöväreitä.\n\nRouva kehoitti insinööriä ostamaan häneltä revolverin lisäksi — sillä\nyksi revolveri oli jo ennestään, ja insinööri sen ostikin.\n\nSeuraavana päivänä herrasväki Nilsson matkusti eteenpäin ja saapui\nWerhne-Udinskiin elokuun 5:ntenä. Baikal-järven rannikolle he tulivat\nelok. 6:ntena. Siellä oli pari päivää odotettava höyrylaivaa.\n\nMatka Nertšinskistä Werhne-Udinskiin asti oli metsätöntä aron\ntapaista. Pitkällisen poudan takia oli ruoho maassa kuivunut ja\nlakastunut niin, että ihmiset vedättivät heiniä monen peninkulman\ntakaa.\n\nMongolilaiseen rotuun kuuluivat tämänkin seudun alkuasukkaat. Heidän\nihonsa on keltainen, tukka suora, karkea ja aina pikimusta, silmät\novat vinossa asennossa ja mustat sekä kiiluvat kapeassa raossa\nsilmäluomien välissä. Baikalin ja Amurin välisillä seuduilla asuvat\nburjaatit ovat taitavia pyydystämään ja kesyttämään sekä hoitamaan\nhevosia. Tätä ennen on jo kerrottu Siperiassa käytetystä ajokalusta\ntarantassista, jollaisella myöskin amiraali Furuhjelm matkusti.\nItä-Siperiassa käytetty tarantassi on Nilssonin kertomuksen mukaan\npienempi, mutta senkin eteen valjastetaan vähintäänkin kolme hevosta.\nBaikalin takaisilla mailla on tarantassi nelipyöräinen ja keskimmäinen\nhevonen ohjaa kulkuneuvoja. Sen sivulle valjastetut voivat olla\npuolivillejä. Nilsson kertoo, että hän matkallansa usein sai villin\nhevosen, jota hillittiin kiinnipitäen joko suitsista tai korvista,\nkunnes ajaja oli ehtinyt nousta kuskipenkille. Kun hevonen laskettiin\nirti, syöksähti se eteenpäin hurjaa vauhtia. Kyytimaksu laskettiin\npuolestatoista neljään kopeekkaan virstalta jokaista hevosta kohti.\n\nAjaessa tarantassi pehmeästi keinuu ja siihen matkustaja tekee\nitselleen makuuvuoteen, jolle heittäytyy täysissä vaatteissa. Yöksi\nvedetään peitteeksi turkki. Nilsson lupasi kyytimiehelle 20 kopeekkaa,\njos hän ajaisi hyvästi. Siihen ei tarvinnut antaa kahta kehoitusta.\nMatkustajat koettivat nukkua luottaen siihen, että kyllä Herra hullut\nhoitaa. Kyytimies herätti matkustajat seuraavassa majatalossa.\n\nPisin matka, minkä matkustajamme yhden vuorokauden kuluessa ehtivät\nkulkea hevoskyydillä, oli 270 virstaa ja sillä matkalla muutettiin\nhevosia 10—12 kertaa. Missä soveltui, siinä aterioitiin. Kerran oli\nkesäyö niin pimeä, että arolla ajettiin eksyksiin, mutta kun ajettiin\nkahdella tarantassilla samassa seurassa, niin kyytimiehet riisuivat\nkaksi hevosta ja ratsastivat eri haaroille etsimään sähkölennättimen\npaaluja. Tarantassissa sytytettiin kynttilä, etteivät miehet eksyisi\npois ajopeleistä ja kun viimein toinen miehistä löysi tien, niin hän\ntulitikulla antoi merkin ja sillä tavoin tultiin jälleen oikealle\ntielle.\n\nKun Baikal-järven poikki oli laivalla kuljettu yön aikaan, saapuivat\nmatkamiehet elokuun 9 p:nä Siperian pääkaupunkiin Irkutskiin. Se on\niso ja komea kaupunki, jossa on paljon kivitaloja ja hyvin varustetut\nkauppapuodit, samoin kuin muissakin Venäjän läänien pääkaupungeissa.\nIrkutskissa Nilsson osti vielä yhden turkin entisten lisäksi sekä\nmuutamia patjoja, jotta heillä olisi vähän pehmeämpää ajopeleissä,\nsillä heillä oli vielä 1 600:n virstan maamatka jäljellä Tomskiin,\nmissä jälleen alkaa vesitie virtaa myöten.\n\nIrkutskista lähdettiin elok. 11. p:nä ja he tulivat 13 p:nä\nNišne-Udinskin kaupunkiin, 15:ntenä Kainskiin ja 16 p:nä\nKrasnojarskiin. Viimeksimainittua kehuu Nilsson muistelmissaan\npieneksi ja somaksi kaupungiksi. Pitkiä matkoja kulkevien on tarvis\nostella kaupungeissa matkaeväitä ja Krasnojarskissa sai ostaa\narbuuseja ja muita hedelmiä, sekä varsin hyvää vehnäleipää, teetä,\nsokeria y.m. Postiasemilla tai majataloissa sai käyttää teekeittiötä\nja oli tavallisesti saatavissa maitoa ja munia. Joskus sai\npäivällistäkin, jolloin useimmiten tarjottiin kaalikeittoa ja lihaa.\n\nKrasnojarskissa herrasväki Nilsson asettui hotelliin levätäksensä\nvuorokauden, sillä pitkät matkat rasittavat. Tavallisesti olivat he\nmatkustaneet yhtämittaa 4—6 vuorokautta ja sitten taas levänneet yli\nyön jossakin kaupungissa. Krasnojarskin hotellissa vapaaksi jääneessä\nhuoneessa oli juuri ennen heitä asunut venäläinen junkkari, jonka\nmatkatavarat vielä olivat huoneessa. Yöllä heidän maatessaan oli\njunkkari käynyt ottamassa tavaransa pois lähtiessään. Aamulla, kun\nmatkamiehet heräsivät, kaipasi rouva Nilsson vyötänsä, jonka sisään\noli 100 ruplan seteleinä neulottu kaikki heidän matkarahansa.\nYmmärtää, miten he säikähtivät, mutta pelkkään säikähdykseen tämä\ntapaus päättyi. Vyö oli yöllä irtautunut ja pudonnut lattialle, mutta\nhelposti he olisivat voineet menettää kaikki rahansa.\n\nElokuun 17 p:nä he tulivat Atšins-nimiseen pikkukaupunkiin ja 18 p:nä\nsaavuttiin Marinsiin. Nämä paikat ovat Jenisein ja Ob-joen lisäjokien\nvarsilla ja kaupunkiin tullessa piti aina kulkea joskus kaksikin\nkertaa lautalla joen poikki.\n\nTomskin kaupunkiin he tulivat elok 19 p:nä ja viipyivät siellä viikon\npäivät. Vieraalla paikkakunnalla he saivat hauskan yllätyksen\ntavatessaan suomalaisen lehtori Sirénin, joka sikäläisessä kimnaasissa\noli ranskankielen opettajana. He kohtasivat Tomskissa myöskin\nluutnantti Makaroffin, joka viisi viikkoa ennen heitä oli lähtenyt\nWladivostokista. Luutnantilla oli mukanansa pikkutyttärensä. Tämän\näiti oli japanilainen.\n\nMaisemat alkoivat Werhne-Udinskista alkaen saada hedelmällisemmän\nulkomuodon. Aroseutu muuttui vähitellen metsiköiksi, vuorisiksi mäiksi\nja laaksoiksi. Tomskin kuvernementissa olivat luonnontuotteet varsin\nhalpahintaisia. Esimerkkinä mainittakoon, että puuta (16 kiloa)\nvehnäjauhoja maksoi vain 35 kopeekkaa, säkillinen perunoita 30 kop.,\n100 isoa kurkkua 8 kopeekkaa, 1 puuta lihaa ruplan; voista maksettiin\n12 kopeekkaa naulalta j.n.e. Tomskiin menevä tie oli hyvin huono,\nsillä oli satanut pari viikkoa ja monet monituiset kauppamatkueet,\njotka toivat teetä Kiinasta ja veivät venäläisiä tavaroita Siperian\neri osiin, rikkoivat pehmeällä pohjalla olevan tien vielä huonommaksi.\nLiikenne oli niin suuri, että vuorokauden kuluessa voitiin laskea 1\n000:kin tavarakuormaa menevän ohi.\n\nBaikal-järvestä etelään päin on Venäjän ja Kiinan rajalla kaksi\nkaupunkia aivan likellä toisiaan. Venäjän puolella on Kiahta ja Kiinan\npuolella Maimatšin. Sieltä menee Gobin erämaan halki karavaanitie\nsuoraan Pekingiin. Ennenkuin Siperian rautatie oli rakennettu, oli\ntämä maantie tärkein yhdysside Kiinan ja Venäjän välillä, ja teekaupan\npääpaikka oli Kiahta. Siperian rautatie ja Suezin kanava ovat\nvaikuttaneet suuria muutoksia Siperian kauppa-oloissa. Vielä silloin,\nkun insinööri Nilsson perheinensä Siperian kautta palasi Suomeen,\nkohtasi hän Siperiassa vankien kuljetusjoukkoja. 50—60 vankia\nkerrallaan kuljetettiin osaksi kahleissa osaksi vapaina vartioston\nsaattamina jalkaisin marssien karkoituspaikkoihinsa monen tuhannen\nvirstan päähän kotiseuduiltaan. Herrassäätyiset vangit ja sairaat\nsaivat ajaa hevosella.\n\nPisimmän ja tukalimman osan matkasta Siperiassa oli Nilssonin perhe jo\nkulkenut, ja siihen asti ei heitä ollut uhannut mikään mainittava\nvaara tai onnettomuus. Mutta eräänä yönä he saivat kaiken yötä pelätä\nhenkeänsä. Insinööri oli antanut kyytimiehen houkutella itsensä\nlähtemään metsän halki kulkevaa oikotietä, jonka piti muka lyhentää\nmatkaa useita virstoja. Iltamyöhällä he tulivat kaukana yleisestä\nmaantiestä syrjässä olevaan yksinäiseen taloon, jossa piti saada\nvaihtaa toiset hevoset. Mutta talon isäntä sanoi, ettei hevosia\nsaataisi ennenkuin vasta aamunkoitteessa, sillä ne olivat kaukana\nlaitumella. Sitä ei oltu otettu huomioon. Muita ihmisiä ei näkynyt\ntalossa kuin isäntä ja hänen emäntänsä, joka hoiteli pientä itkevää\nlasta.\n\nRauhattomin mielin matkustajat tekivät omista vaatteistaan itsellensä\nmakuusijan tuvan permannolle ja laskeutuivat levolle kumpainenkin\nrevolverilla varustettuna. Insinöörillä oli sitäpaitsi vaatteiden\nulkopuolella vyöllänsä japanilainen tikari. Se ajatus, että he olivat\nhyvinkin turvattomassa tilassa karkoitettujen pahantekijöiden seassa\nsyrjässä yleisestä maantiestä ja voisivat kadota jäljettömiin, piti\nheidät valveilla koko yön. Talon isäntä astua tassutteli yöllä useita\nkertoja sukkasillaan tupaan ja emännän varoittava ääni kuului toisesta\nhuoneesta, mutta joka kerta näyttivät matkamiehet olevansa valveilla\nja puhelivat äänekkäästi keskenänsä. Viimein päivä alkoi koittaa.\nMatkustajat nousivat makuulta, vaativat kyytihevosia ja pääsivät\njatkamaan matkaansa. Mutta oikotien muisto tuntui jälkeenpäin usein\nhyvinkin ikävältä.\n\nElokuun 25 p:nä herrasväki Nilsson Tomskissa nousi höyrylaivaan, jonka\npiti viedä heidät Tjumeniin. Samassa laivassa tuli Venäjältä 650\nvankia, jotka olivat tuomitut Siperian vuorikaivoksiin elinkautiseen\npakkotyöhön. Heidät oli suljettu höyrylaivan hinaamaan rautaiseen\nproomuun, jossa oli rautapeltinen katto ja rautainen ristikko seininä,\nniin että vangit olivat kuin lintuhäkissä.\n\n3 000 virstan pituinen matka oli herrasväki Nilssonilla matkustettava\npitkin Tom- ja Ob-jokia ja sitten Irtišiä ja sen lisäjokia Tobolia ja\nTuraa myöten. Tjumen on näet Turan varrella. Lisäjoissa Tomissa,\nTobolissa ja Turassa oli vesi sangen matalaa, niin että täytyi muuttaa\nneljään eri laivaan, jotka kulkivat kukin eri matalassa vedessä.\nPääjokia Obia ja sen kaksoisjokea Irtišiä myöten he saivat matkustaa\nisossa höyrylaivassa, joka komeudessa ja mukavuudessa ei ollut\nsuomalaisia laivoja huonompi. He saivat ostaa samminmätiä (kaviaaria)\n30:llä kopeekalla naulan. Sitä he ostivat 10 naulaa ja söivät sitä\nliian runsaasti, niin että tulivat siitä kipeiksi. Samarovassa he\nkohtasivat helsinkiläisen professori August Ahlqvistin, jonka mukana\nseurasivat ylioppilaat Boehm ja Bergroth. Nämä viimeksimainitut olivat\nlähteneet Ob-jokea myöten tutkimusretkelle. He seurasivat laivan\nmukana Tobolskin kaupunkiin asti, johon saavuttiin syyskuun 2 p:nä ja\nsiellä herrat Boehm ja Bergroth erkanivat.\n\nTässä mainittu henkilö oli sama Ernst Evald Bergroth, joka myöhemmin\noli lääkärinä Tampereella. Hänen kanssaan kirjoittaja tuli tuttavaksi\npalvellessaan yhtaikaa amanuenssina ylioppilaskirjastossa. Helsingin\nYliopiston myöntämillä stipendivaroilla matkustivat herrat Boehm ja\nBergroth Siperiassa ja heitä oli kehoitettu matkustamaan yhdessä\nprofessori Ahlqvistin seurassa, joka tutkien ostjakien kieltä oli jo\nennenkin matkustellut niillä mailla ja tunsi maan oloja.\n\nSamalla matkalla kuin insinööri Nilsson kohtasi edellämainitut\nHelsingin Yliopiston miehet, tuli vastaan myöskin Lyypekin kaupungista\nkotoisin oleva potkurilla kulkeva höyrylaiva Lovisa. Se oli\nensimmäinen höyrylaiva, joka Jäämeren kautta oli kulkenut Ob-joelle.\nSillä oli matkan päämääränä Tobolsk, jonne se toi Englannista\nkonetavaroita sekä sekatavaroita Tallinnasta. Matkalla se oli ollut\nvähän kolmatta kuukautta. Siperian asukkaat kummastelivat höyrylaivaa,\njoka kulki ilman siipipyörää. Tämän kaukaa Siperian vesille saapuneen\nlaivan kylkeen laski se laiva, jolla herrasväki Nilsson matkusti ja\nmolempain laivojen välillä tehtiin vierailukäyntejä. Parin tunnin\nkuluttua laivat jälleen irroitettiin toisistaan. Lovisa-laivan\nmiehistö mittaili Ob-joen syvyyttä joten se kulki hitaammin kuin\nsiperialainen matkustajalaiva.\n\nSyyskuun 5 p:nä Nilsson saapui Tjumeniin, tilasi heti hevosia ja\nvuokrasi neljän istuttavat isot tarantassirattaat, joissa ajettiin\nyhdessä luutnantti Makaroffin ja hänen matkakumppaniensa kanssa —\nkaikkiansa 6 henkilöä — Jekaterinenburgiin, johon he saapuivat\nsyyskuun 6 p:nä. Tämä osa matkasta oli hauska ja miellyttävä; matka\nkului hupaisesti ja pian jutellessa ja lauleskellessa.\n\nJekaterinenburgin kaupunkia kehuu Nilsson hyvin rakennetuksi, ja kun\nsiinä kaupungissa harjoitettavasta teollisuudesta kivityöt\novat huomattavat, niin hän osteli muistoksi malakiitista ja\nvuorikristallista tehtyjä pikkutavaroita.\n\nSeuraavana päivänä matkamiehet jatkoivat matkaa eri ajopeleissä ja\nsaapuivat syyskuun 8 p:nä Tuguriin, joka on tunnettu halpahintaisista\nrasvanahkaisista kenkätavaroistaan. Nilssonin saapuessa kaupunkiin oli\nsiellä iso ihmistungos ja kysyttyään sen aihetta, sai hän tietää, että\ntungoksen aikaansai joukko talonpoikaista nuorta väkeä, joka oli\nmäärätty lähtemään Turkin sotaan. Sotaanlähtevien ystävät olivat\njoukolla kertyneet heitä hyvästelemään. Ihmiskokous oli virstan matkan\npäässä kaupungin ulkopuolella, missä omaiset lausuivat viimeiset\njäähyväiset. Tilaisuus oli sydäntäsärkevä ja Nilssonin paatunut\nkyytimieskin vuodatti kyyneleitä.\n\nPermin kaupunkiin saapui herrasväki Nilsson syyskuun 10 p:nä. He\nmenivät suoraan höyrylaivaan, joka myötävirtaa vei heitä edelleen ja\n13:ntena he saapuivat Kasaniin. Tataarilaiset, jotka asuvat Kasanin\nympäristössä, ovat ahkeria ja taitavia hedelmäinviljelijöitä, ja\nsiellä sai ostaa monenlaisia ihania hedelmiä. Kasan on sitäpaitsi\nVenäjän suurimpia kaupunkeja ja on tullut hyvin tunnetuksi\noivallisista ajopeleistään, joita myydään yli koko maan. Ovathan\nkasaanilaiset reet Suomessakin hyvin tunnettuja. Muuan englantilainen,\njoka samaan aikaan kuin Nilsson matkusti, (myöhemmin hän oli\nWladivostokissa valtion konepajan työmestarina) kävi katselemassa\nKasanin työpajoja, kehui Kasanissa olevaa työväkeä erinomaisiksi\ntyöntekijöiksi.\n\nNišnij-Novgorodiin saapui Nilsson perheinensä syysk. 15 p:nä. Sieltä\nhe jatkoivat matkaansa junalla Moskovaan, johon saapuivat 16 p:nä.\nKatseltuaan kaupungin nähtävyyksiä, minkä verran niitä lyhyellä\npysähdysajallaan ehtivät, he jatkoivat 18 p:nä junalla matkaansa\nPietariin, johon saapuivat syysk. 19 p:nä myöhään illalla.\n\nHotelleja ja yksityisiä majataloja tarjottiin Pietarin asemalla niin\npaljon, että tarjousten tekijät suorastaan piirittivät matkustajia.\nKaikki ojentelivat osoitekorttejansa ja tekivät meluten tarjouksiansa\nyhtaikaa.\n\nVielä Pietarissa kohtasi insinööri Nilsson Amurin retkikunnan jäsenen\nkapteeni Jakobsénin, joka oli suomalaisen höyrylaivan kapteenina.\nYhdessä he menivät kapteenin kuljettamaan laivaan ja kertoilivat\ntoisillensa vaiheitansa sen jälkeen, kuin he Wladivostokissa olivat\neronneet.\n\nNilsson poikkesi Kronstadtiin tervehtimään insinöörikapteeni Hjalmar\nHöökiä, joka Wladivostokista poismatkustettuansa oli virassa Venäjän\nvaltion konepajoissa. Useat suomalaisen siirtokunnan jäsenistä olivat\nheidän yhtiönsä hajotessa saaneet häntä kiittää monesta hyödyllisestä\nneuvosta ja annetusta avusta.\n\nRautateitse Nilsson matkusti sitten Pietarista Helsinkiin, jonne\nsaapui syyskuun 21 p:n iltana, mutta siellä ei silloin ollut asemalla\nketään asuinhuoneita tyrkyttelemässä. Halki koko Siperian ja Euroopan\nVenäjän oli herrasväki Nilsson matkustanut ja kaikista vähimmän\ntyydyttävän yösijan koko matkalla he saivat Suomen pääkaupungista.\n\nHelsingistä insinööri N. matkusti vielä Turkuun toivoen tapaavansa\nvanhan äitinsä, mutta sitä iloa hänelle ei oltu sallittu, sillä äiti\noli kuollut kuukautta aikaisemmin kuin lähtö Wladivostokista tapahtui.\nSiihen aikaan viipyi posti Suomesta Wladivostokiin noin 4 tai 5\nkuukautta. Turussa hän kuitenkin sai iloisen vastaanoton sukulaisilta\nja tuttavilta.\n\nRunsaasti 3 kuukautta (kesäkuun 16:nnesta syyskuun 21:een) oli noin\n12.000 virstaa pitkä matka Wladivostokista Helsinkiin kestänyt.\n\n\n\nNäin olemme seuranneet useitten Amurin retkikunnan jäsenten\nelämänvaiheita kaukaisessa Idässä. Mainittakoon insinööri Nilssonista\nvielä, että hän myöhemmin oli useita vuosia Kaukaasiassa Nobelyhtiön\npalveluksessa ja tätä nykyä (1925) vielä elelee reippaana vanhuksena\nHelsingissä harjoittaen englanninkielen opiskelua voidaksensa sillä\nkielellä antaa kirjallisia tietoja ulkomaisille aikakauskirjoille\nkokemuksistaan pitkien matkojensa varrelta Suomen ulkopuolella.\n\nTarkat muistiinpanot ja päiväkirjamerkinnöt todistavat hänen\nhuolellisuuttansa kertojana ja lisäävät tämän kertomuksen\nyksityiskohtaista luotettavuutta, sillä pelkät ulkomuistista\nkirjoitetut kuvaukset voivat usein viedä kertojan harhaan.\n\n\n\n\nViitteet:\n\n\n[1] Latinalainen sana _clamamus_ — huudamme.\n\n[2] Kormorantit ovat isoja mustia vesilintuja, jotka pyydystävät\nkaloja.\n\n       *       *       *       *       *\nDigitoijan huomio tekijänoikeuksista: Lagus on koonnut teoksen\nperustuen kahden retkellä mukanaolleen muistiinpanoihin. Nämä herrat\nolivat C. J. Schoultz (1849—1923) ja K. F. Nilsson (1846—1931).\nNilssonin kuolinvuosi löytyy sanomalehtilähteistä: Suomen kuvalehti,\n1926, n:o 6, 6.2.1926; Hufvudstadsbladet, 1931, n:o 2, 3.1.1931.\nDelfiinejä kuvaavan piirroksen tekijä on Friedrich Specht\n(1839—1909). Paviaania ja tiikeriä kuvaavien piirrosten tekijä on\nWilhelm Kuhnert (1865—1926). Muiden piirrosten ja kuvien tekijöitä ei\nole ilmoitettu.\n\n\n\n"]