[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fUDwToeSwZ10AEeikQe6dTgoAZFisvoG5PSZxfOwb1Wk":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":26,"gutenbergSummary":30,"gutenbergTranslators":31,"gutenbergDownloadCount":32,"aiDescription":33,"preamble":34,"content":35},3398,"Muistelmia ja kuvauksia kielitaistelun ajoilta","Lagus, F. H. B.",1855,1936,"3398-lagus-f-h-b-muistelmia-ja-kuvauksia-kielitaistelun-ajoilta","3398__Lagus_F._H._B.__Muistelmia_ja_kuvauksia_kielitaistelun_ajoilta",null,"muistelmat",[],[],"fi",1924,26136,191408,false,75346,[22,23,24,25],"Finland -- History -- 1809-1917","Finland -- Languages","Lagus, F. H. B. (Frithiof Henrik Bernhard), 1855-1936","Language and languages -- Political aspects",[27,28,29],"Biographies","History - Other","History - Schools & Universities","\"Muistelmia ja kuvauksia kielitaistelun ajoilta\" by F. H. B. Lagus is a historical account likely written in the early 20th century. The work reflects on the experiences of a young student navigating the Finnish education system during a pivotal period of linguistic and cultural struggle. Through the author’s eyes, it captures the challenges of attending university, the significance of language in identity, and the camaraderie among students.  At the start of the memoir, the author recounts his journey to Helsinki after graduating from a gymnasium in Jyväskylä. This journey showcases a blend of excitement and trepidation, highlighting the contrasts between rural life and the bustling capital with its unfamiliar streets and customs. The opening portion introduces the author’s family dynamic, particularly the supportive role of his elder brother, as well as contextualizes the atmosphere surrounding the university, where the influence of recent celebrations and linguistic tensions is palpable. Additionally, the narrative mentions the significance of the first female student to graduate, intertwining personal anecdotes with broader societal shifts relating to education and language at that time. (This is an automatically generated summary.)",[],305,"Laguksen muistelmateos valottaa ylioppilaselämää ja Helsingin oloja 1870-luvulla. Teos kuvaa suomalaisuusaatteen nousua, kielitaistelun vaiheita sekä aikakauden opiskelijakulttuuria ja kulkuyhteyksiä Jyväskylästä pääkaupunkiin.","F. H. B. Laguksen 'Muistelmia ja kuvauksia kielitaistelun ajoilta' on\nProjekti Lönnrotin julkaisu n:o 3398. E-kirja on public domainissa\nsekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia\nkirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Petteri Pitkänen ja Projekti Lönnrot.","MUISTELMIA JA KUVAUKSIA KIELITAISTELUN AJOILTA\n\nKirj.\n\nF. H. B. Lagus\n\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström osakeyhtiö,\n1924.\n\n\n\n\n\n\nYLIOPPILASOLOJA 1870-LUVULLA\n\n\nOli kevät vuonna 1873. Jyväskylän lyseosta oli annettu päästötodistus\nyhdelletoista nuorukaiselle, joista minä olin nuorimpien joukossa.\n\nPienellä höyrylaivalla, jonka olimme saaneet Jyväskylästä meitä\nkyyditsemään, tunkeilimme ensimmäistä kertaa elämässä jäälauttojen\nvälitse ja joskus lävitse halki Päijänteen. Rautatie oli käytettävissä\nHelsingistä Lahteen asti, missä oli pari kauppapuotia, ja\nkestikievaritalo, jota sanottiin hotelliksi. Edellisenä vuonna\nJyväskylästä ei laivalla vielä tultu Vesijärvelle, vaan Helsinkiin\npyrkijät seisattuivat Anianpeltoon ja matkustivat hevoskyydillä\nTurenkiin, josta pääsi rautateitse Helsinkiin. Melkoisen\nedistysaskeleen olivat kulkuneuvot tehneet, kun vuonna 1873 jo\npäästiin laivalla Päijänteeltä Vääksyn kanavan kautta Vesijärvelle.\nSiellä täytyi hankkia laivasillan luota kyytihevosia, että sai\ntavaransa Lahteen, sillä haararataa laivasillan luo ei ollut.\n\nJälkeen puolenpäivän tultiin perille pääkaupunkiin, komeaan\nHelsinkiin, jossa silloin oli noin 25 000 asukasta. Minulla oli se\nonni, että vanhempi veljeni, joka oli Helsingissä saanut kotiopettajan\ntoimen, tuli asemalle vastaanottamaan, neuvomaan, miten Lahdessa\nannetulla lipulla otettiin Helsingin asemalla takaisin rautatieläisten\nhuostaan Lahdessa jätetyt matkatavarat, kuinka asemahuoneella sai\nissikanpoletin ja sillä mukavat ajokalut viemään miehet ja tavarat\nkortteeriin, jonka veljeni oli hankkinut. Varsin outoa oli, kun piti\npanna muistiin kadun nimi ja talon numero. Eihän oltu totuttu\nsellaiseen komentoon pikkukaupungissa, jossa oli vain muistettava\ntalon omistajan nimi. Mutta Helsingissä näkyivät talot olevan niin\nyhdennäköisiä ja kadut niin outoja, ettei niihin perehtynyt yhdellä\neikä kahdellakaan katsomisella, vaan pian eksyi eikä suurellakaan\netsimisellä löytänyt, missä kenen kortteeritalo oli, jollei muistanut\nkadun nimeä ja talon numeroa.\n\nSeuraavana päivänä, 27. toukokuuta, piti ilmoittautua yliopistossa\nylioppilastutkinnon suorittamista varten. Velimies tuli näyttämään,\nmissä se tehtävä oli suoritettava, ettei tarvinnut kysellä niinkuin\nmaalais-äijän, joka tiedusteli, missä se »herra Akatemiia asuu.»\nYliopistossa oli juhla-aika. Oli juuri pidetty maisterinvihkiäiset, ja\njuhlan jälkiä oli vielä vähän näkyvissä. Eräs komeasti puettu herra,\nleveät kultapäärmeet hihansuissa, rintapielissä ja lakissa seisoi\nyliopiston eteisessä katsellen alas portailta meitä maalaispoikia\ntyynesti ja välinpitämättömästi. Veljeni kuiskasi minulle:\n\n»Arvaapas, minkä arvoinen mies tuo on!»\n\n»En osaa arvata», sanoin, »mahtaakohan olla joku eversti tai\nkenraali?»\n\n»Hän on yliopiston vahtimestari», selitti veljeni ja minä tunsin\nitseni sangen noloksi, kun olin niin huonosti arvannut. Kun olin\nnähnyt Jyväskylässä lyseon vahtimestarin, ukko Vidlundin,\nluokkahuoneita lämmittäessä tai lattioita lakaistessa kulkevan usein\ntahriutuneessakin työmiesasussa, niin kuinkas minä osasin arvata, että\nnoin komeasti puettu herra oli vain vahtimestari, varsinkin kun hän\nvielä joutilaana katseli ympärillensä!\n\nVeljeni ohjasi meidät yläkerrokseen, missä lyseosta annetut\npäästötodistukset vietiin yliopistonrehtorin käteen. Tämä kysyi, mihin\nosakuntaan kukin pyrki. Siitä tehtiin asianomaiselle osakunnalle\nilmoitus ja vanhemmat osakuntalaiset selittivät, ettei heillä ollut\nmitään muistuttamista nuorukaisten vastaanottamista vastaan heidän\nosakuntaansa, jahka nämä ensin suorittavat ylioppilastutkinnon. Meidät\njaettiin pieniin parviin, viisi nuorukaista joka parveen, ja\ntutkimista kesti niin kauan, että liki kolme viikkoa olimme\nHelsingissä olleet, ennenkuin ylioppilaskirja annettiin.\n\nMeidän joukossamme oli tätä tutkinnon lopputulosta kesäkuun 14.\npäivänä kuulemassa myöskin naispuolinen henkilö, neiti _Emma\nIrene Åström_, ensimäinen nainen, joka koskaan oli Suomessa\nylioppilastutkinnon suorittanut. Siihen oli ollut hankittava lupa\nPietarista asti yliopiston korkealta kanslerilta, Hänen\nKeisarilliselta Korkeudeltaan Perintöruhtinaalta. Hänellä oli siis\nsangen ylhäiset suosituspaperit, mutta vielä paremmat tiedot, joiden\nnojalla hänen nimensä ennen muita mainittiin korkeimman laudatuurin\nsaajana. »Kattos pakanaa», ällistelimme me miespuoliset, kun jäimme\ntuosta tytöstä jäljelle. Mutta väliäpä tällä kunhan ylioppilaiksi\npäästiin.\n\nSuurin osa meistä oli ilmoittautunut hämäläiseen osakuntaan. Ja kun\nsyyslukukauden alussa tulimme jälleen Helsinkiin ja kävimme\nylioppilaskirja kourassa ilmoittautumassa sekä osakunnan inspehtorin\nettä kuraattorin luona määrätyllä vastaanottotunnilla, niin saimme\ntietää, että oli tultava seuraavana maanantaina ylioppilastalon\nalakerroksessa kello 7 i. p. alkavaan osakunnan viikkokokoukseen.\n\nMeitä vastaanottamassa oli paitsi inspehtoria ja kuraattoria koko\nosakunta, joka siihen aikaan muodosti lähinnä pienimmän osakunnan,\nyhteensä noin 60 miestä. Inspehtori Z. J. Cleve, joka oli kasvatusopin\nprofessori ja entisen opettajamme, Jyväskylän lyseon lehtorin Otto\nHenrik Cleven veli, piti varsin ystävällisen puheen osakunnan uusille\ntulokkaille, antoi meille jokaiselle osakunnan puolesta painetun\nvihkon ja julisti meidät osakunnan jäseniksi kehoittaen meitä paitsi\nahkeruuteen myöskin uutterasti käymään osakunnan kokouksissa. Tuo\nmeille jokaiselle annettu vihko sisälsi alkulehdellä kuvan\nylioppilastalosta. Tekstin oli kirjoittanut senaattori J.W. Snellman\nja tekstin edellä oli runoilija Franzénin sepittämä runo: »Student, om\ndu det namnet värd, vill klinga med oss alla.» Itse teksti sisälsi\nSnellmanin antamia elämänohjeita ylioppilasnuorisolle. Se vaikutti\nkuin lämmin tervehdys niihin, jotka sen lukivat. Osakunnan yhteisellä\nkustannuksella oli näitä tervehdyskirjasia hankittu niin suuri\nvarasto, että niistä riitti kymmenkunnan vuotta jakaa kappale\njokaiselle uudelle tulokkaalle.\n\nTämä tervehdys oli paljon miellyttävämpi kuin pari vuotta aikaisempi.\nKun silloin (1871) yliopiston rehtori oli antanut jokaiselle uudelle\nylioppilaalle hänen nimellänsä varustetun ylioppilaskirjan, oli hän\nlausunut kaikille yhteisesti:\n\n»Nyt kun herrat ovat ylioppilastutkinnon suoritettua saaneet\nylioppilaskirjan, ei tällä kertaa ole enää muita velvollisuuksia\nsuoritettavana kuin käydä yliopiston sijaiskanslerin, parooni von\nKothenin luona esittäytymässä.»\n\nV. t. sijaiskansleri, parooni _Kasimir von Kothen_, joka aikoinansa\nsuunnitteli Suomen kaikkien koulujen ja yliopistonkin järjestämistä\nsotilasmallin mukaan kaikille säädettyine univormuineen ja tarkoin\nmäärättyine sääntöineen, vaati ylioppilailta, että näiden piti häntä\ntervehtiä, missä hänet kadulla näkivät. Ja sitä varten jokaisen\nylioppilaaksi päässeen piti käydä hänen luonansa oppimassa tuntemaan\nhänet ulkonäöltä, jotta tiesi tervehtiä.\n\nKun oli saatu tietää, missä hän asui, ja millä tunnilla hän oli\ntavattavissa, keräytyi joukko ylioppilaiksi päässeitä nuorukaisia\nhänen eteiseensä, jossa lakeija avasi oven odotussaliin. Sinne jäivät\nnuoret ylioppilaat seisomaan oven suuhun, sillä niin oli lakeija\nmäärännyt. Huone oli tyhjä. Seinillä oli joukko tauluja, niitten\njoukossa sotilaitten muotokuvia. Pojat saivat kauan seisoa odottamassa\nja yksi heistä rohkaisi itsensä lähtien katselemaan seinillä olevia\nkuvia. Hän oli jo päässyt huoneen toiseen päähän, kun näki, että\ntoinen ovi oli puoleksi avoinna ja että herra parooni istui oven\ntakana. Kun hän kääntyi mennäkseen takaisin toisten poikain joukkoon,\nniin jo von Kothen hänet yllätti keskilattialla ja kysyi hänen\nnimeänsä.\n\n»Otto Julius Bökman», vastasi tämä.\n\n»Mistä koulusta olette tullut?»\n\n»Jyväskylän lyseosta.»\n\n»Ja te osaatte puhua ruotsia!»\n\n»Osaan.»\n\n»Osaatteko suomeakin?»\n\n»Vielä paremmin.»\n\n»Se on hyvä, se!»\n\nSitten parooni suvaitsi puhutella erästä toista nuorukaista. Häneltä\nkysytiin:\n\n»Oletteko lukenut ylioppilaskirjaanne?»\n\n»Kyllähän minä sen olen lukenut», virkkoi tämä jonkun ajan\nmietittyään.\n\n»Hyvä on! Kun herrat noudattavat kaikkia niitä asetuksia, jotka siinä\nteille on säädetty, niin minulla ei ole muuta lisättävää. Hyvästi!»\n\nYlioppilaat saivat mennä, ja Bökman pyrskähti eteisessä nauramaan\nsanoen tovereillensa: »Olipa tämäkin tervehdyskäyntiä!»\n\nVapaaherra Kasimir von Kothen oli virkavaltaisuudellaan ja\nepämiellyttävällä sotilasjärjestelmällään tehnyt itsensä niin\nvastenmieliseksi, että kun ylioppilaita komennettiin hänen luoksensa\ntuollaisille pakollisille tervehdyskäynneille, niin häntä ei\nuhallakaan tahdottu tuntea eikä kadulla nostettu hänelle lakkia.\n\nEräänä päivänä v. Kothen kohtasi kadulla taas ylioppilaan, joka ei\ntervehtinyt, ja hän seisautti ylioppilaan kysyen:\n\n»Miksi ette minua tervehdi?»\n\n»Minä tervehdin ainoastaan tuttaviani. Teitä minä en tunne», vastasi\nylioppilas.\n\n»Ettekö tosiaan tunne minua!» kysyi v. Kothen tiukasti katsoen häntä\nsilmiin.\n\nYlioppilas muutti kasvonsa iloisiksi, levitti kätensä ikäänkuin\nsyleilyä varten ja huudahti: »Eihän vain liene setä Stroganoff tullut\nPietarista täällä Helsingissä käymään?»\n\nPar. v. Kothen väisti hänen ivallista syleilyänsä ja sanoi:\n\n»Minä olen yliopiston kansleri.»\n\n»Anteeksi, kaikin mokomin, minä en vähääkään aavistanut, että Teidän\nKeisarillinen Korkeutenne oli Helsingissä!»\n\n(Yliopiston kansleri oli näet Hänen Keisarillinen Korkeutensa\nPerintöruhtinas, mutta parooni v. K. oli v. t. sijaiskansleri).\n\n»En minä ole mikään keisarillinen korkeus. Minä olen parooni von\nKothen.»\n\n»Vai se te olettekin», vastasi ylioppilas, käänsi selkänsä ja meni\ntiehensä.\n\nTämän herran pokkuroimisesta olimme me, 1873:n vuoden ylioppilaat,\npäässeet jo vapaiksi, sillä hän oli saanut virkalomaa hoitaaksensa\nterveyttään ulkomailla ja sen jälkeen hänelle lähetettiin virkaerokin.\n\nEnnen vuotta 1873 oli hämäläisen osakunnan inspehtorina ollut\njumaluusopin professori _Antero Vilhelm Ingman_ ja kuraattorina\nmaisteri _Antti Törneroos_, joka runoilijana käytti nimeä _Tuokko_.\nNäiden herrojen aikana oli elämä osakunnassa ollut hyvin\nyksitoikkoista ja vähän hyödyttävää. Silloin sanottiin tapahtuneen sen\n_»hämäläisten kaappijutun»_, jolla myöhempinä vuosina hämäläisiä\nkiusoiteltiin.\n\nMenemättä takuuseen siitä, onko juttu aivan oikein minulle kerrottu,\nesitän sen kuitenkin tässä semmoisena kuin olen kuullut.\n\nHämäläinen osakunta istuu »orkuksessa» s.o. vanhan ylioppilastalon\nmaakerroksessa, Heikinkadun puoleisessa päässä, viikkokokouksessa. Ei\nollut sattunut mitään merkittävämpiä tapahtumia, jotka olisivat\nantaneet aihetta toimenpiteisiin. Viikon kuluessa oli osakunnalle\nsaapunut joitakuita kirjallisia tiedonantoja, ja kuraattori katselee\npapereita, mihin hän ne panisi talteen. Hetkisen kestää vaitiolo.\n\nViimein joku on arvannut kuraattorin ajatukset ja lausuu:\n\n»Minä ehdotan, että osakunta ostaisi kaapin.»\n\n»Hm!» tuumi toinen. »Minä kannatan edellisen puhujan mielipidettä,\nettä osakunta ostaisi kaapin.»\n\n»Jaahah!» arvelee kuraattorikin. »Mikä on osakunnan mielipide asiasta?\nOstetaanko kaappi?»\n\n»Ostetaan vain kaappi!» kuuluu monelta eri taholta.\n\n»Minä pidän siis osakunnan yksimielisenä päätöksenä, että ostetaan\nkaappi.» Ja päätöksen vahvistukseksi kuraattori lyijykynällänsä lyödä\nnapsauttaa pöytään.\n\n»Mutta mitä siihen kaappiin sitten pannaan?» kysyy joku, joka ei ollut\narvannut kuraattorin ajatuksia.\n\nJa siihen päättyy tämä hämäläisten ilvehtimiseen aihetta antanut\nkaappijuttu.\n\nKun tärkeä kaapin ostamista koskeva asia oli ratkaistu eikä sattunut\nkenelläkään olemaan muita ehdotuksia, julisti kuraattori:\n\n»Kokous on Lopussa.»\n\nLukija ottakoon huomioonsa, että edellisen lauseen viimeinen sana\nalkaa isolla kirjaimella. Tämä on ymmärrettävä siten, että\nviikkokokous oli päättynyt, mutta kokousta jatkettiin »Lopussa».\nHeikinpuiston varrella oli silloin pari kahvilaa, toisen nimi oli\nAlku, toisen Loppu. Ja kun keskustelut viikkokokouksessa olivat\npäättyneet, niin mentiin juttuja jatkamaan »Lopussa». Siellä ruvettiin\n»totisiksi miehiksi» s.o. totilasi tilattiin joka miehen eteen.\nSilloin ei vielä aavistettukaan kieltolakia, vaan totia,\ndiminutiivimuodossa tuutingiksi nimitettyä, nautittiin seuran vuoksi\nsekä joskus ilman seuraakin _propter necessitatem et ad frigus\ndepellendum_, kuten klassikot selittivät. (Tarpeen mukaan ja vilun\nkarkoittamiseksi).\n\nVirolainen pirtu jo silloin tunnettiin, mutta sitä ei yleensä\nnautittu. Olihan kotimaista tehdastuotetta, joko täysin puhdistettua\ntai sokeroitua, kuminalla tai anisiöljyllä maustettua viinaa saatavana\nhalvalla hinnalla, mutta ei sitäkään käytetty muulloin kuin\nruokanaukkuna ennen ateriaa. Ja ettei ruokaryyppyä väärinkäytettäisi\njuopotteluun, teroitettiin muistiin vanhaa lakimiesten säätämää\nasetusta, jonka mukaan ryyppy oli lupa ottaa ainoastaan aterioimisen\nyhteydessä, vaikka tosin ruokalajin laatuun katsomatta:\n\n   § 1. Ware det enhwar strängeliga förbjudet att måltidssup taga på\n        annan mat än fisk. (Ankarasti kielletään jokaiselta\n        ruokaryypyn ottaminen muun ruuan kuin kalan mukana.)\n\n   § 2. Den der icke fisk äter, kan dricke på grannens fisk. (Joka ei\n        syö kalaa, ryypätköön naapurin kalan nojalla.)\n\n   § 3. All mat är fisk, förutom ölost. (Kaikki ruoka paitsi\n        olutjuusto on kalaa.)\n\n   § 4. Nu äta alla ölost. Ware då ölost såsom fisk ansedd. (Jos\n        kaikki syövät olutjuustoa, katsottakoon olutjuusto kalaksi.)\n\nViina oli siis rajoitettu aterian yhteyteen, muuten juotiin totia. Jos\njoku tahtoi tyyten jäädä Lopusta pois, niin siihen hänellä oli valta.\nSen lisäksi on mainittava, että Lopulle kuuluva huoneisto oli pieni ja\nahdas, johon mahtui vain vähän väkeä. Jos siellä sattui olemaan muita\nvapaamaanantain viettäjiä, niin sitä vähemmän sinne jäi tilaa\nhämäläisille.\n\nOlot olivat muuttuneet. Professori Ingman oli ruvennut raamattua\nsuomentamaan eikä enää tahtonut aikaansa kuluttaa hämäläisen osakunnan\nviikkokokouksissa, vaan erosi inspehtorin toimesta. Tuossa\nraamatunkäännöksessä, jota hänen vihamiehensä moittivat »pilatuksi\npipliaksi», väitettiin muuten — sivumennen sanoen — olevan\nfennomaniaa. Ingman oli näet ruvennut raamatun kieltä koristelemaan\nalkusoinnuilla Kalevalan ja Kantelettaren malliin. Eräs teoloogi\nmoitti Salomonin Korkeassa Veisussa heprealaisen runouden liiallista\nsuomalaiseen tyyliin sovittelemista, kun hän luki: »Laulanpa\nkuitenkin, kullalleni kuikuttelen» j.n.e. Vaikka heprealainen runo\nsamoin kuin suomalainen käyttää alkusointuja, niin raamatun\nkäännöksessä ei sellaista suomennosta suvaittu. Ja hämäläisen\nosakunnan entisen inspehtorin työ tuomittiin kelpaamattomaksi.\n\nOsakunta oli tyytymätön kuraattori Törneroosin tileihin. Kun näet\nosakunnan kassaa tarkastettiin, oli kuraattori hämillänsä, kun\ntilintarkastajat kysyivät, mihin rahat oli käytetty? Parempaa\nselitystä hän ei löytänyt kuin että ne oli käytetty »kaikenlaisiin\ntarpeisiin». Jätettyänsä kuraattorin toimen Tuokko (Törneroos) vainaja\ntoimi ahkerana suomentajana. Runoilijalahjojansa hän käytti kauan\nSuomalaisen Oopperan hyödyksi. Kolmattakymmentä oopperaa hän suomensi\nja niiden libretot eli runomuotoon käännetyt tekstikirjat ovat hänen\ntyötään.\n\nHämäläinen osakunta pyysi professori Ingmanin jälkeen saada _Sakari\nJoakim Cleven_ inspehtoriksensa ja osakunnan iloksi pyyntö\ntäytettiinkin. Kuraattoriksi valittiin dosentti _J. J. Frithiof\nPerander_. Näiden miesten johdolla osakunnan elämä oli hauskaa ja\nopettavaista. Pantiin toimeen keskusteluja ja pidettiin esitelmiä,\nmilloin arvosteltiin entisiä ja nykyisiä kirjailijoita ja heidän\ntuotteitaan, milloin referoitiin uusia teoksia tai keksittiin\nväittelytilaisuuksia sellaisista aineista, mihin luultiin jokaisen\npystyvän edes jotakin sanomaan. Sekä inspehtori että kuraattori\nottivat vilkkaasti osaa keskusteluihin innostaen sillä tavoin\nosakunnan jäseniä. Nämä saivat rohkeutta käyttääksensä mikä\nrunolahjojansa mikä novellinsepitystaipumuksiansa. Osakunnan sisäinen\nelämä oli tullut hauskaksi ja hyödylliseksi, ja se kasvatti miesten\nhenkisiä kykyjä. Uno von Schrowe suomenteli runomittaan Petöfin\nunkarinkielisiä sekä muita runoja toisten maiden runokirjallisuudesta,\nOskar Uotila teki samoin; molemmat kirjoittelivat myös itsenäisiä\nrunoelmia; niin teki myös Paavo Cajander; Suomalainen (Samuli S.)\nlaati novelleja, käänsi vieraskielistä kirjallisuutta ja luki\nkäännöksistään ennen niiden julkaisemista makupaloja osakunnan\nnautittavaksi. Hämäläisen osakunnan kokouksissa ei ollut ikävä.\n\nPitkiksi ajoiksi riitti keskusteluja kansantieteellisten\nkeräysmatkojen toimeenpanemisesta eri osiin Hämettä, rahojen\nkeräämisestä iltamien avulla uusien perustettavien suomenkielisten\nkoulujen hyväksi ja muista sellaisista asioista. Uutta puuhaa tuli\nlisäksi, kun kansantieteelliset kokoelmat oli järjestetty museoksi ja\nne lähetettiin Parisin näyttelyyn. Niistä koitui Suomen\nylioppilaskunnalle suurta kunniaa: luvattiin iso kultamitali — vaikka\nmitalin lähettäminen jäikin lupaukseen.\n\nHämäläiset olivat kuitenkin joutuneet uusmaalaisten ylioppilastoverien\nsilmänkaiveeksi. Kun yhteisiä asioita käsiteltiin osakuntien kesken\nkirjallisesti pöytäkirjanotteilla ja hämäläinen osakunta lähetti\notteen suomenkielisestä pöytäkirjastansa, niin uusmaalaiset eivät\nolleet sitä ymmärtävinänsä. Saimme kuulla, etteivät uusmaalaiset edes\nsallineet lukea julki heille saapuneita suomenkielisiä kirjelmiä. Ne\npantiin pöydälle ja joka tahtoi, sai ne itseksensä lukea. Hämäläisen\nosakunnan viralliseksi kieleksi otettua suomenkieltä uusmaalaiset\neivät tietenkään saaneet muutetuksi, mutta pyysivät saada\npöytäkirjanotteista ruotsinkielisen käännöksen ja lupasivat omista\npöytäkirjanotteistaan antaa hämäläisille suomalaiset käännökset.\n\nHämäläinen osakunta valitti uusmaalaisten heikkoa suomenkielen taitoa,\nvaikka suomenkieltä oli osattava jo ylioppilastutkinnossa.\nRuotsalaiset pöytäkirjankäännökset heille luvattiin antaa, mutta\nsamalla heille vakuutettiin, että heidän ruotsinkieliset kirjelmänsä\nhämäläisessä osakunnassa kyllä ymmärretään suomentamattakin. Heidän ei\ntarvinnut toimittaa suomennoksia hämäläisille.\n\nTämä vastaus luultavasti suututti herroja uusmaalaisia, koska he pian\nsen jälkeen osoittivat närkästystään sillä tavoin, että omassa\nviikkokokouksessaan raahasivat kokoussaliin pakkalaatikon, joka oli\ntäynnä vanhoja saappaita. Laatikko kaadettiin kumoon ja joku\nläsnäolijoista viittasi saappaisiin sanoen tässä esittävänsä\nhämäläisen osakunnan. Tuon tempun sukkeluus oli siinä, että\nruotsalainen stövel-sana (saapas) merkitsee myöskin samaa kuin\ntolvana.\n\nTuollainen salaisuudessa osoitettu solvaus ei vähääkään hämäläisiä\närsyttänyt. Olimme niin paatuneita, ettemme uusmaalaisia varsin\nsuuressa arvossa pitäneet emmekä liioin heidän solvauksiansa.\n\n\n\n\nSUURET NAUKUJAISET HELSINGISSÄ\n\n\nJoka on lukenut Vänrikki Stoolin Tarinat, hän myöskin muistaa, miten\nRuneberg kertoo Vänrikistä:\n\n    »Mä istuin olkivuoteellen,\n    hän alkoi Dunckerista\n    sanella töistä urhojen\n    ja Malmi-kapteenista.»\n\nTuo kapteeni Kaarle Vilhelm Malm, jonka nimen ympärille Runeberg on\nvalanut haihtumattoman sankariloisteen, palveli sitten, Suomen\njouduttua Venäjän yhteyteen, everstiluutnantiksi ylennettynä Suomen\nsotaväessä. Vanhoilla päivillään hän sairastui ja joutui mielenvikaan;\nkuoli Joroisissa vuonna 1826.\n\nArvatenkin on Malmin kuolinpesä ollut vähävarainen, koska hänen\nhaudallensa oli pantu vain vähäpätöinen hautakivi osoittamaan, missä\nsankari oli saanut viimeisen leposijansa. Kun myöhemmin Vänrikki\nStoolin Tarinat olivat ilmestyneet ja sytyttäneet isänmaallisen\ninnostuksen ohessa myös harrasta kunnioitusta Vänrikki Stoolin\nsankareita ja heidän muistoansa kohtaan, niin eräs henkilö, joka\nrikkaruohojen ja taajoiksi kasvaneiden pensasten joukosta oli löytänyt\neverstiluutnantti Malmin unhotetun hautakiven, kirjoitti siitä\nsanomalehtiin ehdottaen, että pantaisiin toimeen yleinen rahankeräys\nja kerätyillä varoilla kustannettaisiin huomattavampi hautapatsas,\njoka olisi kansallissankarin arvon mukainen.\n\nTämä ehdotus suututti silloista venäjänkielen professoria _Arvid\nFrithiof Nordqvistia_ eikä tämä pitänyt närkästystään salassa, vaan\njulkaisi ehdotusta vastaan kirjoituksen, joka pahasti loukkasi\nvainajan, everstiluutnantti Malmin, muistoa. Nordqvist selitti, ettei\nMalm ansainnut sitä kunniaa, että hänelle teetettäisiin\nkansalliskeräyksellä kootuilla varoilla muistopatsas, vieläpä hän\njulkeni väittää, että koko ehdotus muistopatsaan hankkimisesta oli\ntehty ainoastaan vihamielisyydestä Venäjää kohtaan.\n\nProfessori Nordqvistin kirjoitus julkaistiin kevättalvella 1871 ja\nherätti suuttumuksen myrskyn kaikissa, jotka sen lukivat.\nMaaseudullakin vanhat, vakavat miehet tulisella närkästyksellä\nkummastelivat, että Suomen pääkaupungissa ilmestyvä sanomalehti oli\nsuostunut palstoillansa julkaisemaan tuollaisen tekeleen, joka\nloukkasi jokaista, joka antaa arvoa isänmaan puolesta taistelleen\nsoturin muistolle. Kun Nordqvist kirjoituksessaan vielä korosti sitä\nseikkaa, että everstiluutnantti Malm ikänsä lopulla oli mielenvikainen\neikä senkään vuoksi muka ansainnut muistamista, saati kunnioittamista,\nniin useimmat, jotka kirjoituksen lukivat, pitivät sitä raakana\nilkeämielisyytenä ja sitä paitsi matelemisena. Enimmän kaikista olivat\ntuosta kirjoituksesta suutuksissaan ylioppilaat.\n\nYliopiston nuoremmat kansalaiset keskustelivat asiasta ja\nneuvottelivat närkästyneinä siitä, miten parhaiten toisivat julki\nprofessori Nordqvistille suuttumuksensa ja ylenkatseensa\nsellaista ajatustapaa ja menettelyä kohtaan, joka ilmeni hänen\nhäväistyskirjoituksessaan jo kauan sitten tuonen tuville siirtyneen\nuljaan suomalaisen sotilaan muistosta. Useamman kerran kokoontuivat\nylioppilaat asiasta neuvottelemaan ja lopulta päätettiin, että\nprofessori Nordqvistille oli pidettävä suuret kissannaukujaiset.\n\nHänen asuntonsa oli Itäisen Heikinkadun varrella talossa n:o 5.\nNaukujaisia valmistettaessa oli ajateltu, ettei viattomain ihmisten\nyörauhaa ylen pahasti häirittäisi, ja sen vuoksi toimitettiin sana\nsamassa talossa asuville muille perheille, että seuraavana yönä\ntapahtuu levottomuutta, ja että senvuoksi, jos perheessä olisi\nsairaita tai muita heikkoja henkilöitä, olisi parasta tällä kertaa\nsiirtää heidän makuuvuoteensa pois kadun puolelta johonkin\npihanpuoleiseen huoneeseen. Naukujaisretkelle lähteneet varustautuivat\nedeltäkäsin niin, että heillä oli taskuissa venäläistä kuparirahaa, ja\nkuka ei ollut sellaista saanut, hänellä oli hankittu savikukkoja.\nMonenlaiset pahaa ääntä aikaansaavat rämistimet, isot pellit, kellot,\ntorvet ja vihellyspillit olivat mielenosoittajain muina varustuksina.\n\nPuolen yön tienoissa tulivat ylioppilaat Nordqvistin asunnon edustalle\nja ikäänkuin pitääkseen serenaadia alkoivat laulaa. Heti kun\nprofessorin ikkunaan ilmestyi tuli, katkesi laulu ja alkoi mitä\nkamalin melu. Vihellettiin vihellyspilleillä, puhallettiin\nsavikukkoihin, paukuteltiin peltiä ja matkittiin jos mitäkin ääniä.\nJoku oli tuonut mukanaan messinkisen bassotorven ja puhalsi siihen,\nniin että kaupunki raikui. Toinen puhalsi huilun suukappaleeseen ja\nsai siitä läpi luiden vihlaisevia ääniä. Meteliä kesti kauan ja kun\njokunen poliisi yritti palauttaa järjestystä, niin hänet pakotettiin\nselkäsaunan uhalla pysymään hiljaa alallansa. Taskuissa mukana olleet\nvenäläiset kuparirahat viskattiin professori Nordqvistin ikkunoista\nsisään ja kun ne loppuivat, niin savikukot seurasivat jäljessä.\n\nProfessori Nordqvistin asunnossa ei jäänyt eheäksi ainoatakaan\nikkunalasia. Joku helsinkiläinen, joka oli nähnyt, millä aseilla lasit\nrikottiin, oli kokkapuheena sanonut, ettei hän ollut koskaan tiennyt\nsavikukon osaavan lentää, mutta nyt hän sen oli nähnyt omin silmin.\n\nMetelin aikana oli metelöitseviin ylioppilaisiin liittynyt myös joukko\nkatupoikia ja muuta joutoväkeä, jotka tahtoivat olla osallisina siinä\nilossa. Kun heillä ei ollut varustettuna kuparirahaa eikä savikukkoja,\nniin he kiskoivat irti katukiviä, joita käyttivät heittoaseina.\n\nYliopiston nuoriso oli ryhtynyt rankaisemaan professoria urhoollisen\nsoturivainajan muiston häpäisemisestä. Vaikka ei ole ollut tapana,\nettä nuoriso ryhtyy opettajiansa rankaisemaan, ja vaikka sellaista\naina on paheksittu, niin tällä kertaa oli yleinen mielipide professori\nNordqvistia vastaan. Vuosikausia jälkeenkinpäin muisteltiin\n»Nordqvistin kissannaukujaisia» eikä kukaan häntä ottanut\npuolustaaksensa, vaan jokainen katsoi hänen ansainneen sellaisen\nhäväistyksen.\n\nMutta asia ei tietysti siihen päättynyt. Yliopiston hallitus ei voinut\njättää nuorisoa rankaisematta sellaisen järjestysrikoksen tähden. Ja\nprofessori Nordqvist myös vaati ankaraa rangaistusta ja hyvitystä\nitselleen.\n\nKurinpitotoimikunta asetettiin ja ylioppilaskunnan jäsenet kutsuttiin\nyliopiston rehtorin kuulusteltaviksi. Kun ei yksikään syyllinen\nkieltänyt osallisuuttaan ja heitä oli useita kymmeniä, niin rehtori\nasetti esille paperiarkin, johon kehoitettiin jokaista syyllistä\nmerkitsemään nimensä. Kaikki tekivät niin, mutta listalle tuli\nsellaisiakin nimiä, joiden omistajat lisäsivät huomautuksen, etteivät\nhe ikävä kyllä olleet tilaisuudessa ottamaan osaa mielenosoitukseen\nprofessori Nordqvistia vastaan, mutta hyväksyivät sen täydellisesti ja\nilmoittivat asettuvansa syyllisten puolelle. Näin kertyi syyllisten\nlistalle nimiä noin 80—90.\n\nToinenkin paperiarkki pantiin esille, johon niiden piti merkitä\nnimensä, ketkä _eivät olleet ottaneet osaa_ noihin naukujaisiin.\nSiihen listaan kirjoitti nimensä ainoastaan kaksi ylioppilasta. He\nsaivat osaksensa toveriensa halveksuvan ylenkatseen ja lisäksi\nliikanimen »Slusken N:o I» ja »Slusken N:o II».\n\nRangaistustoimet meteliin osallisia ylioppilaita vastaan olivat sangen\nankarat. Kaikki he erotettiin yliopistosta kuka lyhyemmäksi kuka\npitemmäksi ajaksi, lukukaudeksi tai pariksi, sen mukaan, kuinka\nsuureksi kunkin syyllisyys oli arvosteltu. Toisenlainen oli se\narvostelu, minkä pojat saivat vanhempainsa puolelta. Useimmat isät\nhyväksyivät poikain käytöksen, jopa niinkin täydellisesti, että kun\nesim. tohtori V. S. Schildt Jyväskylässä kuuli, että hänen vanhempi\npoikansa oli ollut mukana noissa naukujaisissa ja saanut siitä\nrangaistuksen, oli hän lausunut, että hän olisi häpeissään, jos poika\nolisi jättäytynyt pois sellaisesta tilaisuudesta.\n\nRangaistus, joka seurasi professori Nordqvistille pidetyistä\nnaukujaisista, ei rajoittunut ainoastaan osanottajien erottamiseen\nyliopistosta, vaan niitäkin ylioppilaita, jotka eivät siihen olleet\nottaneet osaa, rangaistiin siten, että kaikilta ylioppilasosakunnilta\nkiellettiin oikeus käyttää osakuntien lippuja. Jokaisella osakunnalla,\nlukuunottamatta hämäläistä, samoin kuin ylioppilaskunnalla\nkokonaisuudessaan ja sen laulukunnalla oli silloin oma lippunsa.\nProfessori Nordqvistin väite, että häntä kohdannut häväistys oli\ntapahtunut valtiollisista syistä, että ylioppilaat olivat tahtoneet\nsentähden häntä häväistä, että hän oli venäjänkielen opettaja, saattoi\nSuomen yliopiston valtiollisen epäluulon alaiseksi Venäjän hovin\nsilmissä. Muistettava on myös, että keisari Aleksanteri II jo\nperintöruhtinaana oli nähnyt Suomen ylioppilasten puolelta sellaista\nkäytöstä, jonka voi selittää itsepäiseksi juonitteluksi.\n\nPerintöruhtinaana ollessaan oli Aleksanteri II osoittautunut hyvinkin\nvapaamieliseksi, mutta kun Nordqvistin naukujaisten johdosta pidetyssä\ntutkinnossa ainoastaan kaksi ylioppilasta oli merkinnyt nimensä\nnaukujaisten paheksujain luetteloon, niin sitä kaiketi pidettiin\nmielenosoituksena Venäjää vastaan ja niin saivat kaikki Helsingin\nyliopiston jäsenet rangaistukseksi tuon lippujen käyttämiskiellon.\n\nJoitakuita vuosia myöhemmin yritettiin saada kielto peruutetuksi, kun\nluultiin keisarin jo leppyneen, mutta kun ministerivaltiosihteeri oli\nasian ottanut puheeksi, oli keisari jyrkästi vastannut:\n\n»Keine Rede mehr davon.» (Ei puhettakaan siitä enää.)\n\nYlioppilaskunnan, laulukunnan ja eri osakuntien lippujen käyttäminen\npysyi kiellettynä keisari Aleksanteri II:n hallituksen loppuun asti ja\nkielto peruutettiin vasta vuonna 1885, kun keisari Aleksanteri III\nkesällä kävi Helsingissä.\n\nYlioppilaat, jotka olivat Helsingissä Nordqvistin naukujaisten aikana,\ntiesivät, ettei syynä niihin ollut mikään muu kuin everstiluutnantti\nMalmin muiston häpäiseminen. Sen vuoksi tuntui ylioppilasosakuntain\nlippujen kielto heidän mielestään ansaitsemattomalta rangaistukselta.\nEihän noissa naukujaisissa ollut mukana kuin kymmenes osa\nylioppilaskunnasta ja vaikka jokainen rehellisesti ilmoitti\nsyyllisyytensä, niin kaikkia kuitenkin rangaistiin. Se oli\nkohtuuttomuuta, joka koski arkaan kohtaan. Sillä noihin lippuihin\nkohdistuivat monet rakkaat muistot. Kotoseudun ihmiset, isät, äidit,\nsiskot ja muut sukulaiset olivat liput teettäneet ja lahjoittaneet ei\nsotilastarkoituksiin, vaan ainoastaan juhlatilaisuuksissa\nkäytettäviksi. Kun tämä kiellettiin, niin ei ole kumma jos mielet\nkatkeroituivat. Epäiltiin, että kun kerran yliopistonopettajien\njoukossa saattoi löytyä henkilö, joka oman häpeämättömän käytöksensä\npuolustukseksi julkeni saattaa syytöksillään koko yliopiston nuorison\nvenäläisten silmissä valtiollisten epäilyksien alaiseksi, ja aikaansai\nlippujen käytön kieltämisen, niin ei ollut mitään takeita siitä, ettei\njoku venäläinen poliisimies tulisi takavarikoimaan ylioppilaitten\nlippuja jonkun karsasmielisen viranomaisen käskystä.\n\nLiput laatikkoinensa ja tankoinensa sentähden kätkettiin\nylioppilaskirjastoon eikä niiden säilytyspaikasta ollut tietoa muilla\nkuin taloudenhoitajalla, kirjastonhoitajalla ja kirjaston\namanuensseilla. Toivottiin parempia aikoja, jolloin venäläinen\nmielivalta loppuisi ja aiheettomat epäluulot haihtuisivat.\n\n\n\n\nHÄMÄLÄISEN OSAKUNNAN LIPPU\n\n\nPalvellessani amanuenssina ylioppilaskirjastossa olin tilaisuudessa\nnäkemään kirjastossa säilytetyt eri osakuntien liput ja ihailin niiden\nhienoutta; mutta vaikka niitä lippuja silloin ei saanut käyttää\njulkisesti muualla kuin koristeena huoneenseinällä kerran vuodessa\nosakunnan vuosijuhlassa, niin kuitenkin hämäläisen osakunnan jäsenenä\ntunsin alakuloista mielipahaa siitä, ettei hämäläisillä lippua ollut\nlainkaan.\n\nMuistui mieleeni, ettei hämäläisiä ylioppilaita sopinut moittia\nvähemmästä huomaavaisuudesta ja kohteliaisuudesta kotipuolen\nnaispuolista väestöä kohtaan, kuin muiden osakuntain puolelta oli\nnähty. Olihan äskettäin tapahtunut, että kun useita tunnettuja\nneitosia oli Jyväskylästä samalla kertaa Helsingissä käymässä, niin\nhämäläiset panivat toimeen iltaman, johon kutsuttiin kaikki hämäläiset\nneitoset, mitkä vain sillä kertaa Helsingissä tavattiin ja lienee\nniitä kutsuttu lisää Hämeenlinnasta ja Tampereelta. Tyttöjä huvitti\nteatteriravintolan yläsalissa vietetty iltama ja kotipuolen henki,\njoka siellä vallitsi, kun lisäksi melkein kaikki vieraat tunsivat\nsuurimman osan osanottajista kotipuolensa nuorisoksi, ja tietysti\nsekin oli neitosista hauskaa, kun tiesivät, että tämä huvitilaisuus\noli toimeenpantu juuri heidän hauskuudekseen.\n\nAlkupuolella vuotta 1877 olin rahattomuuden tähden poissa yliopistosta\nja mielihyvällä vastaanotin Jyväskylän lyseon rehtorin K. H. Kahelinin\ntarjoaman tilaisuuden tulla lyseoon väliaikaiseksi opettajaksi, kun\nmaisteri F. W. Boucht oli kuollut ja tähän asti sijaisena toiminut\nmaisteri oli lähtenyt Helsinkiin lukujansa jatkamaan. Rehtori ei\nkeskellä lukukautta onnistunut heti saamaan toista viransijaista ja\noli tyytyväinen kun sai minut, vaikka olin vain ylioppilas.\n\nJyväskylän lyseolla ei silloin ollut huomattavia stipendivaroja,\nniin että ne ylimmän luokan oppilaat, jotka olivat saaneet\npäästötodistuksen koulusta, saivat tavallisesti omin apuinensa lähteä\nHelsinkiin ylioppilastutkintoa suorittamaan. Jyväskylän kaupungin\nasukkaitten keskuudessa oli kuitenkin kehittynyt tavaksi, että joka\nkevät kerättiin arpajaisten avulla varoja, jotta voitiin köyhiä\nylioppilaskokelaita avustaa heidän ensimmäisellä matkallaan\nyliopistokaupunkiin valkoista lakkia saamaan.\n\nSamaa tarkoitusta varten pidettiin taas arpajaiset keväällä 1877 ja\narpajaistoimikuntaan valittuna jouduin keskusteluihin silloisen\npiirustuksenopettajattaren, neiti _Hilda Söderströmin_ kanssa.\n\nKun olimme järjestäneet lahjoitetut arpajaisvoitot, lausuin iloni\nsiitä, että kaupunkilaiset jälleen olivat näin runsaasti lahjoillansa\nmuistaneet köyhiä poikia, jotka pyrkivät opintielle. Arvattavasti\nnäistäkin pojista tulisi hämäläisen osakunnan ylioppilaita. Miten\ntuntuvaan tarpeeseen nytkin arpajaisten kautta saatavat rahat tulevat,\nsen tiesin kyllä omasta kokemuksesta, sillä kun minä vuonna 1873\nJyväskylässä olin saanut koulusta päästötodistuksen, niin isäni\nvaroista ei riittänyt enempää kuin neljäkymmentä markkaa minulle\nmatkarahoiksi. Sen lisäksi sain verkaisen juhlapuvun ja matka-arkun.\nKun silloin lisäksi sain Jyväskylän kaupunkilaisten arpajaisilla\nkokoamista varoista koko sata markkaa, niin olin mielestäni suureen\naarteen omistaja enkä tosiaankaan ollut eläessäni koskaan omistanut\nnäin suurta rahasummaa. Kyllä silloin kelpasi lähteä Helsinkiin\nylioppilastutkintoa suorittamaan. Vielä vuosikausia jälkeenpäin tunsin\nkiitollisuutta niitä Jyväskylän asukkaita kohtaan, jotka silloin\nolivat minuakin auttaneet niinkuin monia muita. Ilman tätä apua olisin\ntuskin päässyt yliopistossa lukuja jatkamaan, sillä eipä isän varat\nriittäneet nytkään paremmin kuin ennen; köyhällä pojalla ei ollut\nuskallusta tehdä velkaa, jos joku olisi rahaa lainaksi antanutkin, ja\nketä olisi rohjennut pyytää takausmieheksi, kun ei ollut mitään\ntarjottavaa takausmiehelle vakuudeksi?\n\nKyllä vain monella hämäläisellä ylioppilaalla on syytä\nkiitollisuudella muistella kotikaupungin asukkaita.\n\nNeiti Söderström hymyili tyytyväisenä tästä tunnustuksesta, sillä hän\nei ollut ensi kertaa tällaisissa arpajaispuuhissa. Saatuani tästä\nlisää rohkeutta uskalsin mainita, että hämäläiset ylioppilaat\nkuitenkin tuntevat ikävää kaipausta ja odottavat apua kotipuolen\nväeltä.\n\n»No, mitä apua osakunta kokonaisuudessaan tarvitsee?» kysyi neiti\nSöderström.\n\n»Hämäläisellä osakunnalla ei ole vielä omaa lippua.»\n\n»Milloista lippua?»\n\n»Näettekös, hyvä neiti, kun joku ylioppilasosakunta viettää\nvuosijuhlaansa, niin silloin käytetään osakunnan lippua kaunistamassa\njuhlasalia, jotta juhlassa olisi oikein kotiseudun tunnelma.\nHämäläinen osakunta viettää vuosijuhlaansa 1. lokakuuta, jona päivänä\nensimmäinen suomenkielinen alkeiskoulu Jyväskylässä vuonna 1858\navattiin. Länsisuomalaiset viettävät vuosijuhlaansa 26. maaliskuuta,\njona päivänä Turun akatemian perustuskirja annettiin. Pohjolainen\nosakunta viettää vuosijuhlaansa 9. marraskuuta, Henrik Gabriel\nPorthanin syntymäpäivänä. Savokarjalaisella osakunnalla on\nvuosijuhlansa 28. helmikuuta, jona päivänä Kalevalan ensimmäinen\nlaitos valmistui. Uusmaalaiset viettävät vuosijuhlansa huhtikuun 9.\npäivänä, joka on sekä Mikael Agricolan kuolinpäivä että Elias\nLönnrotin syntymäpäivä. Ja viipurilaisella osakunnalla on\nvuosijuhlansa 5. maaliskuuta, jona päivänä Viipurin läänin ja muun\nSuomen jälleenyhdistämistä varten asetettu järjestyskomitea ensi\nkerran kokoontui.\n\nKullakin osakunnalla on siis vuosijuhlansa jonakin sellaisena päivänä,\njoka on lukukauden ajalla ja jolla on tärkeämpi merkitys kunkin\nosakunnan kotiseudun elämässä.»\n\n»Te sanotte, että uusmaalainen osakunta vuosijuhlassaan kunnioittaa\nMikael Agricolaa ja Elias Lönnrotia. Agricola oli ensimmäinen, joka\nkirjallisuudessa otti käytäntöön suomenkielen ja Lönnrot on pidettävä\nSuomen suurmiehenä työnsä vuoksi suomenkielen kehittäjänä. Ajatelkaa\nvain Kalevalaa, Kanteletarta, Sananlaskuja, Arvoituksia, Loitsurunoja,\nsuurta Suomalaista sanakirjaa ja mitä kaikkea Lönnrot on tehnyt.\nKaikki on tehty suomenkielen kehittämiseksi ja kohottamiseksi. Mutta\nuusmaalaisethan kuuluvat yleensä ylenkatsovan suomenkieltä niin,\netteivät tahdo sitä kuulla eivätkä oppia. Kuinka he sitten näiden\nmiesten kunniaksi pitävät vuosijuhlansa?»\n\n»Hm, niin nähkääs, Agricola oli kotoisin Pernajasta Uudeltamaalta ja\nSammatissa syntynyt Lönnrot luullakseni oli aikoinaan uusmaalaisen\nosakunnan jäsen. Molempain elämäntyö on tuottanut katoamattoman\nkunnian ja maineen heille kummallekin. Lönnrotia mainitaan yli koko\nsivistyneen maailman, missä Suomen kansan kansalliseepos tunnetaan.\nVoipihan sen käsittää, että herrat uusmaalaiset mielellään sillä\nylpeilevät, että Lönnrot ja Agricola olivat heidän osakuntaansa\nkuuluvia, vaikka eivät uusmaalaiset itse pidä arvossa ja kunniassa\nsuomenkieltä, jonka hyväksi nuo suurmiehet työskentelivät.»\n\n»Hm. Voi olla. Mutta minkälainen sen lipun pitäisi olla, joka olisi\nhämäläiselle osakunnalle asianmukainen?»\n\n»Muilla osakunnilla on lippuna sen maakunnan vaakuna, mistä osakunnan\njäsenet ovat kotoisin. Länsisuomalaisilla on Ahvenanmaan,\nVarsinais-Suomen ja Satakunnan maakuntain vaakunakilvet yhdistettyinä.\nPohjalaisen osakunnan lipussa on Pohjanmaan vaakuna, savokarjalaisen\nosakunnan lipussa Savon ja Karjalan vaakunat j.n.e. Asianmukaista\nolisi, että hämäläisen osakunnan lipussa olisi Hämeen maakunnan\nvaakuna ja sen yläpuolella herttuakunnan arvoa osoittava kruunu sekä\nympärillä kotimaisista kasveista — esim. kuusista — tehty seppele.»\n\n»Selittäkää oikein tarkkaan yksityisseikkoja myöten minulle, miten\nmuiden osakuntien liput ovat tehdyt, että siitä saisi käsityksen,\nmillainen hämäläisten lipun tulisi olla.»\n\n»Muiden osakuntain liput ovat tehdyt parhaasta silkkikankaasta, joka\non samannäköistä nurjalta ja oikealta puolelta. Väri kaikissa on\npuhtaasti valkoinen. Suuruusmitat ovat: korkeus noin kaksi kyynärää ja\npituus noin kaksi kertaa korkeus. Lippu on ylt'ympäri reunustettu\nsilkkisellä nyörillä siten, että nyörin molemmat päät ulottuvat lipun\nreunaa ulommaksi ja päättyvät kauniisiin tupsuihin. Nyörillä lippu\nsidotaan tankoon, jonka yläpäässä on kullattu lyyra, tietysti\nmessingistä. Tupsut riippuvat vapaasti. Lipputangon yläpäästä pitkin\ntankoa lipun alareunaan asti on lippu hienommalla nyörillä kiinnitetty\ntankoon, ettei se heilu lepattamalla, kun on ainoastaan kahdesta\nkulmasta kiinnitettynä. Yläreunan ja alareunan keskivälille on\nommeltuna maakunnan vaakuna, niin että kuva näkyy yhtäläisesti lipun\nkumpaiseltakin puolelta.»\n\n»Mutta minkälainen se Hämeen vaakuna sitten on?»\n\n»Se on tulipunaiselle pohjalle kuvattu kultainen ilveksen kuva, jonka\nyläpuolella on kolme hopeaista tähteä ja alapuolella kolme kultaista\nruusua.»\n\n»Mitenkäs on mahdollista saada sellainen kuva valkoiselle\nsilkkikankaalle niin, että lippu molemmin puolin vaatetta näkyy\nsamanlaiselta?»\n\n»Vaakunakilven voisi tehdä tulipunaisesta sametista ja koristekuviot\nompelemalla silkkilangalla.»\n\nNeiti Söderström oli tyytyväinen näihin selityksiin ja ystävällisesti\nhymyillen hän virkkoi, että sellaiseen lippuun tarvittavat aineet\ntulevat kalliiksi, ja että vaaditaan suurta taitoa, jotta lippu tulisi\nkunnolliseksi. Mutta hän lupasi myös kuulustella tuttaviltansa, minkä\nverran saataisiin varoja kootuksi lipun kustannuksiin.\n\nKeskustelumme päättyi tähän, ja asia vaipui hiljaisuuteen. Kului\nvuosikausia eikä siitä mitään kuulunut. Mutta asia oli kuitenkin\njoutunut hyviin käsiin. Neiti Söderström ryhtyi monien tuttaviensa\nkanssa valmistaviin puuhiin, jottei hämäläinen osakunta yksinänsä\njäisi ilman lippua. Ensiksi oli hankittava rahaa. Lipun tuli olla koko\nHämeen maakunnan lahjan, ja siksi piti rahankeräyksen tapahtua\nkaikissa Hämeen kaupungeissa. Jyväskylässä kasvanut neito Mimmi\nPesonius oli naimisissa tohtori Werner Tavaststjernan kanssa ja asui\nHämeenlinnassa. Hänelle kirjoitti neiti Söderström kehoittaen panemaan\ntoimeen rahankeräyksen Hämeenlinnassa. Tamperelaisille tuttaville\nkirjoitettiin myös. Ja Jyväskylässä kerättiin rahoja uutterasti.\n\nTamperelaisten puolelta saivat lipun puuhaajat runsasta ja ilomielin\nannettua avustusta, mutta Hämeenlinnan asukkaat olivat vastahakoisia\nraha-apua antamaan, vaikka tohtorinna Tavaststjerna koki tehdä\nparhaansa rahankeräyksessä. Hänelle oli vastattu, etteivät hämäläiset\nylioppilaat ansainneet saada sellaista lahjaa, jota Jyväskylän ja\nTampereen naiset puuhasivat.\n\nHämeenlinnalaisten töykeä vastaus kummastutti ja loukkasi ei\nainoastaan tohtorinna Tavaststjernaa, vaan myös toisia lipun\npuuhaajia. He eivät tunteneet syitä tuohon vastaukseen. Ymmärrettävä\non, että kasvavien poikain kujeet usein kääntyvät moitittavaksi\nvallattomuudeksi etenkin, jos opettajien silmät eivät kylliksi\nahkeraan valvo heidän käytöstään, ja varsinkin koulun ulkopuolella.\n\nHämeenlinnan ruotsinkielisen kimnaasin entisistä oppilaista oli moni\nminulle hyvinkin tuttu toveri, ja keskustelujen kautta kuulin, että\nnämä veikot Hämeenlinnassa olivat usein tehneet sellaisia kepposia,\njoita kaupungin asukkaitten oli pakko paheksua. Olihan eräs\nHämeenlinnan kauppias kerran teettänyt proomun tavarankuljetusta\nvarten Vanajavedellä, ja kun se oli valmistunut, niin herrat\nkimnasistit houkuttelivat juomarahoilla kukin omasta kortteeritalosta\navuksensa renkimiehet, ja saivat siten kokoon 60—70 renkimiestä,\njoista jokainen oli ottanut mukaansa hevosen ja vahvoja köysiä, ja\nnäiden avulla opiskeleva nuoriso yön pimeydessä raahasi rannalla\nolevasta telakasta pitkin koluisia kivikatuja tuon uuden proomun\nkeskelle kauppatoria. Heitä huvitti suuresti, kun kaupunkilaiset\nseuraavana päivänä kummastelivat, millä ihmeellä tuo proomu yöllä oli\ntorille ilmestynyt. Proomu oli sitä väkivaltaisesti kuljetettaessa\nkivikkotietä pitkin pahasti kolhiintunut, mutta se ei poikia yhtään\nsurettanut eikä myöskään proomun omistajan kulungit, kun tämä sai\nvedättää vahingoittuneen aluksen takaisin telakalle korjattavaksi.\n\nUsein kuulin toverien kerskailevan, miten he Hämeenlinnassa pitivät\nlystiä nostamalla talojen portteja saranoiltaan ja kuljettamalla ne\nmatkojen päähän, tai ylpeilivät vielä rumemmista ansioista, joihin oli\nsekaantunut joku heidän silloisista opettajistaankin. Sen vuoksi oli\nluullakseni Hämeen nuorison yhteisesti kärsittäväksi tullut se moite,\njonka hämeenlinnalaiset heistä lausuivat. Ruotsalainen kimnaasi\nvähitellen lakkautettiin, ja sijaan tuli sittemmin uusi koulu ja uudet\nopettajat tuoden mukanansa uudet tavatkin.\n\nKun Hämeen lippua varten tarpeelliset varat oli saatu kootuksi ja\naineet oli ostettu, oli neiti Söderström myös tehnyt tarpeellisen\npiirustuksen ja sen jälkeen alkoi Hämeen neitosten keskuudessa\nsalaperäinen työ, jota ei saanut ilmaista varsinkaan hämäläisille\nylioppilaille. Ryhdyttiin näet lippua neulomaan. Lipussa ei saanut\nolla mitään nurjaa puolta, vaan molemmat puolet piti olla oikeita ja\nkumpaisellekin puolelle vaatetta asettui taitava neulankäyttäjä.\nSamalla neulalla ompeli kaksi neitoa, toinen oikealla toinen\nvasemmalla puolella, pystyssä olevaa vaatetta ja kumpikin piti vaarin,\nettei olisi tullut virhettä. Se oli hidasta tehtävää ja huolellisesti\nsitä tehtiin, ettei työ saanut vähääkään tuhrautua.\n\nLippu ja siihen kuuluva kaunis tanko valmistui viimein ja lähetettiin\nHelsinkiin. Hämeen neitosten ja rouvain asiamiehenä ilmoitti\nosakuntalainen, tohtori Rikhard Danielson, että hämäläiselle\nosakunnalle oli maaseudulta lähetetty lahja, joka hänen oli jätettävä\nosakunnalle, ja hän pyysi sentähden osakuntaa miehissä kokoontumaan\nylioppilastalon musiikkisaliin.\n\nHämäläisen osakunnan kuraattorina oli silloin lääketieteen\nlisensiaatti Aksel Granfelt ja hän toimittikin nopeasti kutsun\nkaikille hämäläisille, joista suurin osa ei osannut arvata, mistä oli\nkysymys, vaikka muutamat olivat huhupuheiden kautta kuulleet, että\nosakunta saa lipun.\n\nOli kevätlukukausi v. 1882, mutta päivämäärää en muista, jolloin\nosakunta kokoontui musiikkisaliin ja sinne tuli myös heti tohtori\nDanielson ja hänen kanssaan osakuntalainen Ernst Hagfors kantaen uuden\nuutukaista, kaunista, Hämeen vaakunalla varustettua lippua, joka\nasetettiin levitettynä näkyviin kaikkien ihailtavaksi.\n\nKauniissa puheessa, jonka tohtori Danielson silloin piti osakunnalle,\nlausui hän Hämeen naisten tervehdyksen kotiseudun opiskelevalle\nnuorisolle ja luovutti osakunnalle naisten nimessä lahjan, jonka\npuhtaat värit —, sanoi hän, — kehoittivat Hämeen nuorisoa aina\netsimään puhtaita ihanteita ja nähdessään Hämeen vaakunan aina\nmuistamaan armasta kotiseutua, joka sitä varten poikansa kasvattaa,\nettä he muistaisivat, mitä ovat velvolliset tekemään valon ja\nsivistyksen palvelijoina isänmaan ja kotiseudun hyväksi.\n\nSitten astui esiin osakunnan kuraattori, tohtori Granfelt, lausuen\nlämpimät kiitokset lahjan valmistajille ja lahjoittajille, ja\nosakunnan nimessä hän vastaanotti lahjan, joka hänen sanojensa mukaan\noli aina pysyvä kallisarvoisena hämäläisille sitä suuremmalla syyllä,\nkun se muistutti kotiseutua ja sen asukkaita.\n\nHämäläisen osakunnan lippu oli nyt virallisesti osakunnalle luovutettu\nja virallisesti vastaanotettu. Monelle tämä tilaisuus tuli edeltäpäin\narvaamattomana yllätyksenä eikä tätä tilaisuutta varten ollut laadittu\nmitään ohjelmaa. Kuraattori ei ollut mikään kaunopuhuja ja sen vuoksi\nhänen puheensakin, johon hän ei ollut tietänyt edeltäkäsin\nvalmistautua, oli lyhyt ja asiallinen, sillä Granfelt oli enemmän\nkäytännön kuin tunteen mies. Hänen virallisen puheensa jälkeen seurasi\nkiusallinen äänettömyys ja läsnäolevien kasvoista näkyi, että he\nodottivat vielä jotakin jatkoa.\n\nOmasta mielestäni puuttui tällä kertaa ohjelmasta vielä tärkeä osa,\nnimittäin, puhe Hämeen naisten kunniaksi. Vaikka heitä ei tässä\ntilaisuudessa ollut ketään läsnä, niin heitä ja heidän hiljaisuudessa\ntekemää työtänsä ei nyt saanut äänettömyydellä sivuuttaa. Ja kun ei\nmuita puhujia ilmestynyt, niin astuin esiin korottaen ääneni ja\nlausuen:\n\n»Hyvät herrat osakuntalaiset! Täällä Helsingissä me uurastamme ja\nvalmistamme itseämme kykeneviksi isänmaata palvelemaan kukin voimiensa\nja älynsä mukaan ja tänä päivänä olemme saaneet ilahduttavan\ntodistuksen siitä, että kotona, armaassa Hämeessä, on lukemattoman\nmonta silmää ja sydäntä, jotka hartaalla mielenkiinnolla seuraavat\nmeidän työtämme. Isämme ja äitimme ovat uhranneet varojansa\nkustantaaksensa poikiensa lukupuuhia kalliissa pääkaupungissa. Siellä\nHämeessä ovat siskomme ja veljemme sekä muut sukulaisemme, siellä\nnaapurit ja tuttavamme, siellä morsiamemme ja ystävämme, joita\njokaista ilahduttaa, kun kuulevat jotakin edullista meistä\nmainittavan. Jokainen suoritettu tutkinto antaa vanhemmillemme lisää\nvakaumusta, ettei heidän uhrauksensa ole mennyt hukkaan, vaan\nettä heillä on lisääntyneet toiveet, että vastedes täytämme\nvelvollisuutemme kotiseutua kohtaan. Ja samalla varmistuu heidän\ntoivonsa, että he vielä meistä saavat iloa ja vanhuuden turvaa.\nSamanlaiset ajatukset liikkuvat myös Hämeen neitojen mielissä, sillä\nonhan hämäläisessä osakunnassa tärkeä osa heidän sukuansa, ehkäpä\nheidän vanhuudenturvansakin. Meillä on nytkin uusi todistus siitä,\nettä lukemattoman monet Hämeen neitoset ovat pitkät ajat uutterasti ja\nlämpimästi meitä ajatelleet. Huolellista ja tarkkaa, kauan kestävää\ntyötä on tarvittu, ennenkuin tällainen kaunis lippu on saatu\nvalmiiksi. Siihen on sitäpaitsi uhrattu paljon ystävällisiä ajatuksia\nja toiveita meidän menestykseksemme, puhumattakaan rahavaroista. Juuri\nse ystävyys, joka tähän lippuun liittyy, tekee sen meille monta vertaa\nrakkaammaksi, kuin jos osakunta olisi rahalla teettänyt itselleen\nlipun jonkun taitavan koruompelijan liikkeessä.\n\nHyvät herrat, me olemme suuressa kiitollisuuden velassa kotiseutumme,\nrakkaan Hämeemme, naisille, sekä rouville että neitosille, ja kun\ntällä kertaa ei yksikään heistä ole täällä saapuvilla, niin\nosoittakaamme kiitollinen mielialamme siten, että heitä\nmuistellessamme kohotamme heidän kunniaksensa raikkaan kolminkertaisen\neläköönhuudon. Eläköön!»\n\nKun eläköönhuudot olivat loppuun kaikuneet, tuli luokseni\nosakuntalainen Uno v. Schrowe, näppärä runoilija ja minua kohtaan\nerikoisen ystävällinen mies, ja lausui mielihyvänsä siitä, että olin\nHämeen naisille tulevan kiitollisuuden lausunut julki, sillä häntäkin\noli kiusannut sama ajatus, että nyt juuri tällä hetkellä se oli\nilmilausuttava. Hänkin oli ajatellut samasta asiasta puhua, mutta minä\nennätin ensin. Minä puolestani en ollenkaan arvannut, että hän oli\naikonut puhua. Hän olisi varmaan puhunut paremmin ja kauniimmin kuin\nminä.\n\n\n\n\nVAPUNPÄIVÄN VIETTOJA\n\n\nVanhoista ajoista saakka on vapunpäivää pidetty ensimmäisenä\nkevätpäivänä ja Helsingin ylioppilaat olivat ottaneet tavaksi jättää\nsilloin pois käytännöstä talvilakin ja panna päähänsä valkoisen\nylioppilaslakin merkiksi, että nyt oli tulossa kesä ja lämmin\nvuodenaika, jolloin tarkeni näin kevyellä päähineellä. Neiti Maria\nGràpe, joka useita vuosikymmeniä teki Helsingissä kauppaa\nvaatetustarpeilla myyden kauluksia, kalvosimia, kiiltopaitoja,\nalusvaatteita y.m.s. oli ryhtynyt valmistamaan myytäväksi\nvalkoisesta silkkisametista tehtyjä lippalakkeja, joiden reunus oli\nmustaa samettia ja lipan yläpuolelle sai kiinnittää kultaisen lyyran,\njota ympäröi laakeriseppele. Tämä soma ja siisti lakki voitti heti\nalussa ylioppilaitten suosion, niin että, vaikka yliopistonuoriso ei\nollutkaan enää velvoitettu käyttämään minkäänlaista univormua,\nniinkuin joitakuita aikoja sitä ennen, valkoinen lakki tuli kuitenkin\nkesäiseen aikaan yleisesti käytäntöön. Harva se ylioppilas, joka ei\nkäyttänyt valkoista lakkia kesän aikana, huolimatta siitä että\nvalkoinen samettilakki on sangen arka likaantumaan. Puhdas\nsadevesikin, joka taivaalta pudotessaan kasteli valkoisen\nsamettilakin, sai sen kellastumaan kuivaessaan. Silkkisametin ohella\nalettiin käyttää pumpulisamettia, joka on halvempihintaista, varsinkin\nsitten, kun muutkin valkotavarain kauppiaat alkoivat neiti Gràpen\nkanssa kilpailla valkoisten lakkien valmistamisessa ja myymisessä.\nValkoisen samettilakin käyttäminen alkoi jo ennen vuotta 1870.\n\nVapunpäivän viettämiseen kuului, että ylioppilaat kokoontuivat\naamupäivällä klo 9 ja lähtivät laulukunta edellä Kaisaniemen\nravintolaan. Siellä kajahutti laulukunta jonkun kvartettilaulun, muut\nylioppilaat asettuivat läheisyyteen pöytien ääreen kuulemaan ja\ntilasivat itselleen virvokkeita, joko lämmintä kahvia tai punssia. Iso\npunssimalja tilattiin tavallisesti laulukunnalle yhteisesti;\npunssimaljaan osalliset merkitsivät paperiarkille nimensä, ja\njokaiselta kannettiin maksu, ennenkuin juhlahetki päättyi.\n\nLaulu raikkaassa kevätilmassa oli tavallisesti virkistänyt mielet ja\nuseimmiten viivyttiin keskipäivään asti joko laulua kuunnellen tai\nottaen siihen osaa. Monella oli esteitä, ettei päässyt aamupäivällä\nvapunpäivän viettoon, ja nämä kokoontuivat Kaivopuiston ravintolaan,\nsillä laulukunta ei enää esiintynyt iltapäivällä. Silloin sai tyytyä\nvain toverien seuraan ja suuhun pantaviin virkistyksiin. Ehkä sai\nlisäksi kuunnella torvisoittoa.\n\nTuli taas vapunpäivä vuonna 1882. Sanomalehdet kertoivat monenlaisista\nikävistä rettelöistä venäläisten taholta Suomea vastaan. Kun Turkin\nsota 1877—78 oli päättynyt niin epämieluisesti, että Venäjä oli\ntavattoman suurilla uhrauksilla voittanut turkkilaiset, mutta muiden\nEuroopan valtojen painostuksesta menettänyt kaikki ne edut, joita\nvoitokkaasta sodasta oli odotettu, niin venäläisten tyytymättömyys\nkohdistui m.m. Suomeenkin, vaikka Suomen kaartinpataljoona oli ollut\nsotaretkellä voittoa hankkimassa ja Suomen valtiosäädyt olivat sodassa\nvahingoittuneitten avustamiseksi antaneet miljoonan markkaa. Yhä\nuusiutuneet loukkaukset venäläisten puolelta Suomea vastaan saivat\naikaan, että mieliala Suomessa oli tyytymätön ja nyrpeä. Niin\nylioppilaskunnassakin. Siitä saakka kuin ylioppilaskunnan yhteistä,\nSuomen vaakunalla koristettua lippua, samoin kuin kaikkien eri\nosakuntien lippuja oli kielletty käyttämästä, professori Nordqvistille\naikoinaan pidettyjen naukujaisten johdosta, oli mieliala ollut\nnyreänä. Keisari Aleksanteri II oli salamurhan kautta kuollut, ja\nhänen kiellostansa ylioppilaskunta ei ollut saanut lippujansa käyttää,\nmutta nyt kun hän jo oli vainaja, arveltiin, ettei kukaan lippujen\nkäyttämisestä närkästyisi eikä kiinnittäisi huomiotaan niiden\nkäyttämiseen. Niinpä muutamat vanhemmat ylioppilaslaulajat\nvapunpäivänä v. 1882 tulivat kirjastoon ja ottivat piilopaikasta\nesille laulajien lipun. Se kannettiin tangon ympärille käärittynä\nlaulajain joukon keskellä niin alhaalla, ettei sitä näkynyt tuskin\nollenkaan miesjoukosta. Kun oli tultu Kaisaniemen ravintolan\nedustalle, niin lippu asetettiin pystyyn pöydän yläpuolelle.\n\nEdellisenä vuonna oli Kaisaniemen ravintolan isäntä vastaanottanut\nylioppilaslaulajat epäkohteliaasti. Laulajat olivat tilanneet\nitselleen punssimaljan, mutta isäntä ei tuonut maljaa, kun punssin\ntilaajat eivät esittäneet luetteloa kaikista niistä, jotka yhteisesti\nsen maksaisivat. Närkästyneinä laulajat olivat lähteneet pois koko\npuistosta ja marssineet Alppilaan. Siellä otettiin vastaan\nkohteliaasti ja suurella riemulla. Se yleisö, joka tavallisesti oli\nvapunpäivänä tullut ylioppilaslaulua kuuntelemaan, oli seurannut\nlaulajain jäljessä Alppilaan, ja Kaisaniemen ravintoloitsijan odotettu\nrunsas rahatulo jäi sillä kertaa noin 10 000 markkaa pienemmäksi.\nSellaisesta vahingosta viisastuneena ravintoloitsija ymmärsi vuonna\n1882 olla kohteliaampi. Heti laulajien saavuttua tuotiin tilaamatta\nsuuri punssimalja laulukunnalle ilmaiseksi. Ravintoloitsija ymmärsi,\nettä ylioppilaslaulu houkutteli niin runsaasti yleisöä, että hänen\nkyllä kannatti tehdä uhrauksia pitääksensä yleisön koossa laulukuntaa\nkuuntelemassa.\n\nYllätyksekseen ylioppilaslaulajat huomasivat, että kunnioitettu\nvanhus, professori Pacius, oli tullut Kaisaniemeen ylioppilaslaulua\nkuuntelemaan eikä ainoastaan kuuntelemaan, vaan hän tarttui\ntahtipuikkoon ja johti laulua. Harvinaisella innolla laulu kajahteli\nja niin ahkerasti laulettiin, että tuskin muistettiin kastella kaulaa,\nvaikka ainetta kyllä oli, joka äänet selvitti ja kurkut kirkasti.\n\nYlioppilaslaulajain suoritettua suurimman osan ohjelmastansa ja\ntauottua vähän lepäämään, kuului aivan viereltä uutta laulua. Sinne\noli kokoontunut iso, noin 200 miestä käsittävä mieskuoro, joka esitti\ntavallisia mieskvartetteja reippaasti ja moitteettomasti. Laulajat\nolivat kaartinpataljoonan sotilaita ja heitä johti parooni G. A.\nGripenberg, joka siihen aikaan palveli upseerina kaartinpataljoonassa.\n\nIhmetellen kuunneltiin sotilaitten reipasta laulua ja ukko Pacius\nkääntyi parooni Gripenbergin puoleen kysyen:\n\n»Mitä metodia te, herra parooni, olette noudattanut opettaessanne\nnäitä sotamiehiä laulamaan, kun he ovat oppineet niin hyvin?»\n\n»Praktillista metoodia, herra professori», vastasi parooni.\n\n»Mitä te tarkoitatte praktillisella metoodilla?»\n\n»Minä komennan sotilaani laulamaan kauniisti ja, jolleivät he laula\nkauniisti, niin minä annan korville. Se keino on tavallisesti\nauttanut.»\n\nPacius naurahti ja kääntyi ylioppilaitten puoleen sanoen: »Entä jos\nminäkin rupeaisin teitä, hyvät herrat, opettamaan noudattaen\npraktillista metoodia?»\n\n»Me protesteeraamme», kuului kuin yhdestä suusta ylioppilaitten\npuolelta.\n\nUudelleen tarttui Pacius tahtipuikkoon, ja kauan sekä ahkerasti että\ninnokkaasti kaikui ylioppilaitten kvartettilaulu, kunnes oli tullut\npäivällisen aika ja valkolakkinen lauma järjestyi lähtemään pois\nKaisaniemen puistosta takaisin ylioppilastalolle. Rohkein mielin\nnostettiin laulajain lippu korkealle liehumaan kevättuulessa ja\nikäänkuin juhlasaatossa se vietiin takaisin ylioppilastaloon\ntalletettavaksi.\n\nTämä laulajain lipun käyttäminen vastoin keisarivainajan kieltoa\nikäänkuin yllytti mieliä, kun kieltäjä ei enää ollut elossa eikä\nkukaan muu sen käyttämistä vastustanut. Useammalla oli mielessä\najatus, että nyt oli tehty uhmaavan rohkea teko.\n\nJälkeen puolenpäivän kokoontui Kaivopuiston isoon ravintolasaliin\nylioppilaita ja muutakin yleisöä huone täyteen. Istuttiin pienten\npöytien ääressä niin taajassa, että ravintolan palvelijat töin tuskin\npääsivät liikkumaan yleisöä palvellessaan. Yhdessä huoneen kulmassa\nistui saman pöydän ääressä ryhmä lääkäreitä. Heidän keskuudessaan\npohdittiin tavattoman intohimoisella kiihkeydellä kysymystä erään\nprofessorinviran täyttämisestä. Äskettäin oli kuollut professori\nWendelin ja lääkärien mieliä piti jännityksessä kysymys, kuka olisi\npätevin ja sopivin hänen seuraajakseen. Niin kiihkeästi asiasta\nväiteltiin, että kerrottiin professori J. V. Runebergin viimein\nkiukustuneena antaneen korvapuustin vastaväittelijällensä. Tämä maksoi\ntakaisin samalla mitalla. Kiihtymys yltyi, niin että syntyi iso\nrytäkkä, jota kesti pitkän aikaa. Toisessa päässä salia olevat\nnousivat seisomaan nähdäksensä, miten tuo rytäkkä päättyisi ja he\nsaivat kauan aikaa arvailla, kumpi puoli jäisi voitolle. Kun viimein\nJ. V. R. ja hänen kannattajansa sekä heidän vastustajansa olivat\ntarpeeksi voimakkailla argumenteilla saaneet toinen toisensa\nvaikenemaan ja rauha palasi, syntyi salin toisessa nurkassa uusi\njupakka.\n\nErään pöydän ääressä istui yliopiston voimistelun- ja\nmiekkailunopettaja V. L. Bergholm, notkea, vikkelä ja voimakas mies,\njonka sisar oli harjoitellut laulunopinnoita. Närkästyksellä kuuli hän\nsisarestansa puheltavan ylenkatseellisesti ja halveksivasti ikäänkuin\njostakin huonosta naisesta, ja hän ryhtyi kurittamaan sisarensa\nmaineen häpäisijöitä. Kun joukko yhä lisääntyi, niin Bergholm viimein\nväsyi, ja paiskattiin uupuneena ulos salista. Sellaisen näytelmän\nkatselemisessa kului pitkä aika. Bergholmin notkeat liikkeet sekä\nvoimakkaat iskut herättivät ihailua. Jokainen tahtoi nähdä, miten hän\nselvisi taistellessaan yksin suurta joukkoa vastaan. Lähinnä olevat\nolivat nousseet seisoalle paremmin nähdäksensä ja voidaksensa väistyä\nsyrjään, jos joku nyrkki sattuisi hairahtumaan liian lähelle heitä.\nHuoneen perällä olevat eivät voineet seurata etualalla temmeltävien\nvoimanmittelyä, kun keskivälillä seisovat estivät näkemästä. Sentähden\nne, jotka olivat salin perällä, nousivat pöydille voidakseen paremmin\nseurata lattialla seisovien ylitse tuon mielenkiintoisen tapahtuman\neri vaiheita. Sitä katseltiin ainakin yhtä suurella mielenkiinnolla\nkuin nykyajan urheilukamppailuja. Ja sitäpaitsi sen ajan\nyliopistonopettajat ylen harvoin panivat toimeen tämänlaatuisia\nnäytäntöjä. Sitä suuremmalla tarkkuudella oli tilaisuudesta otettava\nvaarin.\n\nMiekkailunopettaja piti kauan puoliaan suurta joukkoa vastaan, kunnes\nhän sortui. Mutta kun pöydällä olevat estivät eräitä heidän taakseen\nlattialle jääneitä ylioppilaita näkemästä taistelun viimeisiä\nvaiheita, työnsivät nämä pöydän nurin.\n\nPöydällä seisojat suistuivat tietysti nurinniskoin maahan toinen\ntoistensa päälle, juuri silloin kun he seurasivat taistelua sen\njännittävimmillä hetkillä. Pöydän kaatajat pitivät heidän\nlankeemustansa koomillisena kuperkeikkatemppuna ja nauroivat sille\nmakeasti. Mutta toista mieltä olivat ne, jotka olivat olleet pöydällä.\nPäästyänsä jälleen jaloillensa he jakelivat vikkelästi korvapuusteja\nnaurajille. Pikemmin kuin asianosaiset olivat aavistaneetkaan,\nvaihtuivat nyt osat näytelmässä. Entiset katselijat olivat muuttuneet\nnäyttelijöiksi, joiden voimaa, notkeutta, häikäilemättömyyttä ja\nnopeutta korvapuustien jakelemisessa nyt saivat arvostellen ja nauraen\nihailla toiset.\n\nSe oli vapunpäivän viettoa, jonka vertaista ei oltu nähty\nvuosikymmeniin. Seuraavan päivän sanomalehteen oli joku totuudesta\nvähän välittävä reportteri kirjoittanut, että yleisö oli muka\nKaivopuistossa liiallisella alkoholin käyttämisellä itsensä niin\nkiihdyttänyt, että iltapäivällä syntyi tappelu ensin ylioppilaitten,\nsitten dosenttien ja lopuksi professorien kesken. Vakuutan, että\ntaistelujärjestys oli ihan päinvastainen, ja hyvin epävarmaa oli,\ntokko dosentit ollenkaan ottivat osaa tappeluun.\n\nVaikka kielikysymys niihin aikoihin oli saanut yliopiston nuorison\njaetuksi kahteen vastakkaiseen leiriin, jotka mielellään tekivät\nkiusaa toisillensa, eivät ylioppilaat tavallisesti kielikysymyksen\njohdosta taistelleet toisiaan vastaan muilla aseilla kuin sanoilla ja\näänestyksillä. Pistopuheet ja ivalliset sanat toisen puolueen\nhuonommuudesta olivat kielitaistelussakin tavalliset aseet. Jokainen\nantoi vastustajallensa sen verran arvoa, että piti häntä sivistyksen\nritarina ja kunnioitettavana henkilönä. Kun toisella oli päinvastaiset\nmielipiteet jossakin kysymyksessä, niin koetettiin ajatuksen\nterävyydellä todistaa oma väite oikeaksi ja toisen väite vääräksi.\nJokainen hyväksyi oikeaksi lauseen: »Nyrkkisillä tappelee vain\nroistokansa.»\n\nMilloin jonkun ylioppilaan nyrkki hairahtui osumaan toisen poskeen,\nsilloin siihen oli syynä joko alkoholi tai harvinaisen kiukkuinen\nluonne. Kummassakin tapauksessa seurasi myöhemmin anteeksipyyntö.\nRoistokansan arvoluokkaan ei kukaan tahtonut alentua.\n\nSeuraavana vuonna, sen jälkeen kuin tuo melskeinen vapunpäivä oli\nvietetty, kokoontui suuri joukko ylioppilaita taas Kaivopuiston\nravintolaan. Mutta kahakoita ei syntynyt. Muutamat ehdottelivat, että\nruvettaisiin ajamaan ulos vastakkaisen puolueen miehiä, mutta siitä ei\ntullut mitään, sillä nuoret miehet olivat vain vähän ryypänneet\neivätkä olleet rajulla päällä. He olivat säästäneet itsensä selvinä\nnauttiaksensa mahdollisesti syntyvän kahakan katselemisesta. Kun ei\nsellaista syntynytkään, tunsivat he itsensä pettyneiksi.\n\nTavanmukainen vapunpäivän viettäminen Kaisaniemessä aamupäivällä\njatkui edelleen ja vielä parin vuoden kuluttua tuon melskeisen\nvapunpäivän jälkeen eräs ylioppilas, juuri silloin kuin laulukunta\nalkoi lähteä Kaisaniemestä ylioppilastalolle viedäkseen sinne lipun,\nnousi tuolille seisomaan ja korotti äänensä kuuluttaen:\n\n»Hyvät herrat! Professori Runeberg on käskenyt ilmoittamaan, että\ntänään iltapäivällä on suuri tappelutilaisuus Kaivopuistossa!»\n\nKuului naurunrähäkkää, sillä kaikki ymmärsivät asian leikiksi.\nVihamielistä tappelua ei tullut, vaan jonkinlaista voimainkoetusta\nsiten, että kun joku luuli itseänsä väkevämmäksi kuin toinen, tyrkkäsi\nhän tätä pois tieltään ja koetti saada tyrkkimällä toisen pois koko\nsalista. Eräs Jyväskylän puolelta kotoisin oleva, väkevänpuoleinen\nylioppilas epäili helsinkiläisten keikarien aikovan käyttää\nkävelykeppejänsä tappeluaseina ja asettui Kaivohuoneen salin oven\npieleen. Kuka yritti keppi kädessä mennä sisälle, hänen kädestään\njyväskyläläinen tempasi kepin pois, mursi nupin tai kädensijan poikki\nja viskasi kepin verannan ulkopuolelle. Nupin hän pisti taskuunsa\njonkinlaisena voittosaaliina. Mahdollista on, että joku oli aikonut\nkäyttää keppiä lyömäaseena, mutta siinä tapauksessa hanke tehtiin\ntyhjäksi, ja kun tuo keppien taittaja oli väkevä, niin ei kannattanut\ntaitetun kepin tähden häntä ärsyttää kimppuunsa.\n\nVuosi vuodelta heikkenivät yritykset saada nähdä oikeata vihaista\ntappelunnujakkaa Kaivopuiston salissa. Luultavasti se johtui\nsuomalaisesta rauhallisesta luonteesta, joka pitää tappelua\nraakuuden merkkinä. Vaikka yliopistossa vielä viime vuosisadan\nloppuneljänneksellä oli palkattu miekkailunopettaja, niin ei\nmiekkailuharjoituksissa käynyt kuin jokunen ja kaksintaisteluja ei\nliene Suomessa tapahtunut sitten isonvihan aikojen. Saksalaisten\nylioppilaitten kaksintaisteluja kaikenlaisten mitättömien syiden\nvuoksi olen aina kuullut halveksittavan. Helsingin ylioppilaille oli\ntosin viime vuosisadan alkupuoliskolla säädetty univormu, johon kuului\nmyöskin pistomiekka, mutta viime vuosisadan viimeisellä neljänneksellä\ntuskin lienee ollut yhdelläkään ylioppilaalla omaa miekkaa. Jollakulla\nkyllä oli sellainen nuppikärkinen floretti, jolla opeteltiin\nmiekkailemaan, mutta sellaisia ei käytetä tositaistelussa.\nKaksintaistelu sapelilla ja pistoolilla on Suomessa jo pari sataa\nvuotta ollut kokonaan käytännöstä poissa.\n\nVihamielisyys eri puolueiden ja yksityisten, toisiansa kohtaan\nloukkaavasti käyttäytyneiden henkilöitten välillä ei kuitenkaan ollut\nsilti lakannut, vaikka tappelut olivatkin harvinaisia. Eri puolueiden\nvälinen nurjamielisyys nähtiin varsinkin vapunpäivinä. Sen jälkeen kun\neripuraisuus pääsi ruotsin- ja suomenmielisten välillä vakiintumaan,\noli se varsinkin huomattava vapunpäivän viettämisessä. Suomenmieliset\nkokoontuivat laulajineen tavallisesti Alppilaan, ruotsinmieliset\nKaisaniemeen. Onko vakavampia yhteentörmäyksiä eri puolueitten kesken\ntapahtunut Kaivopuistossa, siitä en ole kuullut mainittavan, ja\nmieluista olisi, ettei sellaista koskaan vastedeskään mainittaisi.\nMutta ylioppilaat olivat ruvenneet välttelemään toistensa seuraa;\ntulleet separatisteiksi toisiansa kohtaan. Ja se on valitettavaa.\nMolemmilla puolueilla olisi vieläkin paljon oppimista toisistansa.\nHeille olisi tarpeen käytännössä nähdä ja huomata, etteivät\nvastapuolueen henkilöt olekaan niin halveksittavia, kuin intoilijat\nväittävät. Toisen puolueen jäsenistä olisi vieläkin opittava hyvää, ja\njos heissä huomataan jotakin huonoa, niin sellaista olisi opittava\nvälttämään. Järkevä ihminen ottaa opiksensa, kun näkee muissa\nvirheitä, ja hän karttaa sellaisia.\n\n\n\n\nJUHLAMATKALLA RUOTSISSA\n\n\nOli neljä vuosisataa kulunut siitä, kun Sten Sture vanhempi vuonna\n1477 perusti Upsalan yliopiston. Ruotsin vanhimman yliopiston miehet\npäättivät juhlallisesti viettää tätä Ruotsille rakasta muistopäivää.\nOli päätetty kutsua vieraita kaikista skandinaavialaisista\nyliopistoista: Lundista, Kristianiasta, Köpenhaminasta ja Helsingistä.\n\nKutsukirje Helsingin ylioppilaskunnalle saapui v. 1877 kevätlukukauden\nloppupuolella, jolloin suuri osa ylioppilaskunnan jäsenistä jo oli\nlähtenyt pois Helsingistä. Kielitaistelu oli äskettäin päässyt\nleimahtamaan täyteen liekkiin sekä jakanut Suomen ylioppilaskunnan\nkahteen ryhmään, suomen- ja ruotsinmielisiin. Senvuoksi kutsu vaikutti\nsangen jäähdyttävästi mieliin suomalaisessa puolueessa. Miesmuistiin\nei Ruotsin puolelta oltu saatu mitään kutsua yhteistoimintaan tahi\nmihinkään yhteiseen juhlanviettoon, ja mieliala suomalaisten puolella\nei ollut otollinen. Siihen tietysti oli vaikuttanut etupäässä\nkotimaisten ruotsikkojen lukemattoman monet kerrat osoittama ylenkatse\nja vihamielisyys. Epäiltiin Ruotsissa kohdattavan jotakin samanlaista.\n\nRuotsinmielisissä sitä vastoin syttyi yleinen riemastus. »Nyt mennään\nRuotsiin oikein miehissä. Pidetään yleinen ylioppilaskunnan kokous,\njossa valitaan edustajia osakuntien puolesta ja osakunnan\nkustannuksella esiytymään. Edustajat valitaan niistä, jotka ovat\nhalukkaita lähtemään, eikä vastahakoisista. Ja yleisessä kokouksessa\npäättää enemmistö, ketkä valitaan edustajiksi.» Näin ilkkuivat\nruotsikot tietäen olevansa enemmistönä.\n\nSillä välin kuin Helsingissä näistä asioista kinasteltiin, olivat\nUpsalan ylioppilaat neuvotelleet ja tarkistaneet kutsunsa. Tuli tieto,\netteivät he voineet vastaanottaa rajatonta määrää kutsuvieraita.\nHelsingistä saisi tulla korkeintaan 85. Ruotsissa pidettyjen\nneuvottelujen tuloksena oli myös, että siellä ajateltiin\nkutsuvieraiden maksutonta majoittamista Tukholmassa, kunnes vieraat\nyhtaikaa lähtisivät sieltä junassa Upsalaan. Kirjakauppoihin\nasetetuille listoille tulvi asuntotarjouksia. Melkein aina, kun\nasunnon luovuttaja merkitsi listalle nimensä ja osoitteensa, ilmoitti\nhän myös, että hän mieluimmin vieraaksensa halusi suomalaisen, sitä\nlähinnä norjalaisen, mutta ei tanskalaista. Kahden päivän kuluessa\nolivat kaikki suomalaiset sijoitetut, viikon päivät kului, ennenkuin\nnorjalaisille oli kaikille tarjottu asunto, mutta kaksi viikkoa,\nennenkuin kaikki tanskalaiset oli majoitettu. Kun vietettiin Sten\nSturen aikuisia muistoja, niin arvatenkin Kristian Tyrannin muistot\nniihin sekaantuivat elähyttäen ruotsalaisissa vanhan kaunan\ntanskalaisia kohtaan.\n\nHelsingissä pidettiin yleinen ylioppilaskokous vastoin vähemmistön\nponnistuksia, ja ruotsikot määräsivät suomalaistenkin edustajat. Kun\nensin oli valittu osakuntien edustajiksi uusmaalaisista maisteri Axel\nLille, länsisuomalaisista lääketiet. kand. Rob Tigerstedt,\npohjalaisista maist. Rob. Castrén, hämäläisistä osakunnan kuraattori\ndosentti J. J. F. Perander, savokarjalaisista maisteri A. J. Malmberg\n(myöhemmin Mela) ja viipurilaisista maisteri A. V. Streng, niin alkoi\naikamoinen kinastelu siitä, ketkä vielä pääsisivät mukaan niistä,\njotka olivat ilmoittautuneet halullisiksi lähtemään. Ylioppilaskunnan\njäsenten joukossa oli silloin vielä montakin, jotka toverien\narvostelun mukaan eivät olleet soveliaita kuntaa edustamaan\ntällaisessa juhlatilaisuudessa, ja sentähden henkilökohtaisuuksiin\nmenevä arvostelu ei ollut aivan mieluista kuultavaa.\n\nKun viimein tämäkin kysymys oli ratkaistu, päättivät matkalle\nlähtijät, että jokaisen Helsingin yliopiston edustajan piti käyttää\nmatkalla valkoista lakkia, jotta hän ulkonaisestikin Ruotsissa\ntunnettaisiin suomalaiseksi. Uusmaalaiset tahtoivat sitä paitsi viedä\nmukanansa Ruotsiin jonkun Helsingin kaunottarista ja joukkoon liittyi\nkolme parhaimmassa iässä olevaa tyttöä — neidit De la Chapelle, von\nFrenckell ja Cræpelin.\n\nSenaikuisista Helsingissä asuvista neideistä nämä olivat kieltämättä\nkauneimpia.\n\nRuotsalaiset kuuluvat heistä sanoneen, että näkyyhän »aasialainenkin\nrotu tuottavan muotoja, jotka eivät ole varsin epämiellyttäviä nähdä.»\n\nLaiva, jolla lähdettiin matkalle, saapui Tukholmaan aikaisemmin, kuin\nsiellä odotettiin eikä rannassa senvuoksi ollut vastaanottajia\nohjaamassa tulijoita varattuihin asuntoihin.\n\nSuomalaiset lähtivät omin päin kaupunkia katselemaan kulkien pikku\nryhmissä. Pian huomattiin, että noilla valkolakkisilla oli kultainen\nlyyra lakissa eikä kokardia niinkuin Ruotsin ylioppilailla, ja että he\npuhuivat ruotsia toisella tavalla kuin tukholmalaiset. Iloinen\npuheensorina ruotsalaisten kesken alkoi kuulua. »Suomalaiset\nkutsuvieraat ovat saapuneet.» Ja siitä hetkestä tunkeili\ntukholmalaisia jokaisen suomalaisen ympärillä etsien tilaisuutta tehdä\ntuttavuutta. Missä joku soittokunta soitteli puistossa tai jonkun\nravintolan edustalla ja sinne ilmestyi suomalainen, siellä\nkapellimestari muutti soittokunnan eteen toiset nuotit ja esitti\npelkkiä suomalaisia sävellyksiä. Mutta silloin vasta mielenkiinto\nheräsi ruotsalaisten keskuudessa, kun Helsingistä tulleet vieraat\njälleen kokoontuivat yhteen parveen ja laulajain lippu liehuen joukon\netupäässä marssivat majoituskansliaan kuulemaan, missä kullekin oli\nluvattu asunto varattu. Tuhansiin nousi silloin niiden tukholmalaisten\nluku, jotka seurasivat suomalaisia. Näiden suuri, tuulessa liehuva,\nsininen, silkkinen, kullalla kirjaeltu, suomalaista kannelta kantava\nlippu, jonka tangon päähän oli kiinnitetty kultainen lyyra ja jonka\nnyörit olivat koristetut komeilla tupsuilla, herätti suurta huomiota\nja veti puoleensa kaikki, joilla vain oli joutilasta aikaa.\n\nKun oli lipun jäljessä marssittu ja seisahduttiin johonkin, niin ei\nlipunkantaja jäänyt lippua vartioimaan, vaan hän asetti sen pystyyn\nsopivaan paikkaan, ja heti oli lipun ympärillä Ruotsin neitosia sitä\ntarkemmin katselemassa ja ihailemassa. Tytöille ominainen muistojen\nkeräilemisen halu sai jonkun ruotsittaren taskussaan olevilla saksilla\nleikkaamaan langan pätkän laulajain lipun tupsusta ja hänen\nesimerkkinsä tarttui toisiinkin ruotsittariin. Vähän ajan kuluttua\nlaulajain lipun koristetupsut muistuttivat kynittyjä kanoja, kunnes\nlipunkantaja pelasti lipun.\n\nSuomen ylioppilaat olivat saapuneet Tukholmaan aikaisemmin kuin\nLundin, Kristianian ja Köpenhaminan edustajat. He liikuskelivat\npienemmissä ryhmissä katselemassa Tukholman nähtävyyksiä. Joka\npaikassa heidän ympärillensä kerääntyi tukholmalaisia ja Upsalan\nylioppilaita tekemään tuttavuutta kutsuvieraitten kanssa ja\nkohteliaina isäntinä heitä opastamaan. Näin oli ryhmä suomalaisia\njoutunut Riddarholman kirkkoon katselemaan sen nähtävyyksiä.\nSuomalaisiksi heitä sanon, sillä silloin ei vielä kukaan Suomessa\nsyntynyt Suomen kansalainen halveksinut suomalaisen nimeä.\nFinländare-sanaa ei silloin vielä oltu keksitty.\n\nJotkut suomalaisuuden viholliset eivät malttaneet olla vetämättä\nesille kysymystä suomenkielen tunkeutumisesta uhkaavaan valta-asemaan\nSuomessa selittäen, miten se uhkasi hävittää maassa kaiken länsimaisen\nsivistyksen j.n.e. Se virsi on Suomessa liiaksi tuttu, että sitä\ntässä tarvitsisi tarkemmin selostaa. Ruotsalaiset kuuntelivat noita\njuttuja kummastellen ja heidän kasvoillansa alkoi yhä selvemmin\nkuvastua närkästys. Luuli näkevänsä heidän silmistään ajatuksen: vai\nsellaisia vieraita me olemmekin saaneet joukkoomme, noita kamalia\nfennomaaneja, joista on hämäriä huhuja kuulunut.\n\nSattuipa saapuvilla olemaan savokarjalaisten edustaja maisteri\nMalmberg, jota uusmaalainen suomalaisten solvaaja ei ollut huomannut\ntai tuntenut, jotta olisi voinut häntä karttaa. Ja kun Malmberg (Mela)\nheti sen jälkeen ryhtyi oikaisemaan edellisen puhujan parjauksia,\nkuuntelivat ruotsalaiset tarkkaavasti myöskin vastapuolta.\n\n»Viimeinen puhuja on perinpohjin erehtynyt suomenkielisten\npäämääristä, joita hän ei nähtävästi tunne», sanoi Malmberg. »En tahdo\nkotimaisia erimielisyyksiämme ja väittelyjämme vetää esiin Ruotsissa\npohdittaviksi, sillä täällä ei ole niiden oikea ratkaisupaikka. Tahdon\nvain oikaistakseni mahdollisesti täällä syntyvää väärää käsitystä\nmainita, että kun Suomenmaan koko asukasluvusta ainoastaan kahdeksas\nosa äidinkielenänsä käyttää ruotsia, niin suomenkielinen osa maamme\nväestöstä haluaa saada lapsillensa opetusta omalla äidinkielellä.\nÄidinkielen merkitys kansan sivistykselle ymmärretään kyllä täällä\nRuotsissakin, kun vain maltetaan ajatella sitä aikaa, jolloin Upsalan\nyliopistokin perustettiin. Jokaisen, joka tahtoi saada sivistystä ja\nkoulutietoja, täytyi ensin oppia latinaa, jolla kielellä oppi\nannettiin. Äidinkielen laiminlyömisestä oli seurauksena, että vain\nharvat pääsivät sivistyksestä osallisiksi. Mikä alennustila siitä\nseuraa kansakunnalle, jos vain vähäpätöinen osa kansasta on\nsivistynyttä, sen jokainen ajatteleva ymmärtää. Sen tähden\nsuomenkielen harrastajat tahtovat saada Suomessa perustetuksi\nsuomenkielisiäkin kouluja kansan suuren enemmistön lapsille. Meidän\nmielestämme osallisuus sivistykseen ei saa olla kansakunnan pienen\nvähemmistön yksinomaisena erikoisoikeutena. Edelliselle puhujalle\ntäytyy olla tunnettua, että Suomessa tätä nykyä (v. 1877) on\nainoastaan kaksi suomenkielistä valtion ylläpitämää yliopistoon\nvalmistavaa koulua, toinen Jyväskylässä ja toinen Hämeenlinnassa,\njohon se Helsingistä karkoitettiin, etteivät siinä harjoittelevat\nopettajat saisi nauttia yliopistokaupungin etuja. Vaikka Suomen\nasukkaista valtava enemmistö on suomenkielistä, on sen tarpeeksi vain\nvähän kouluja, mutta ruotsinkielisiä niin runsaasti, että moni niistä\nkituu oppilaitten puutteesta. Puhe länsimaisen sivistyksen\nhävittämisestä on perätöntä juttua, sillä suomenkielisissä kouluissa\nopetetaan samoja oppiaineita kuin ruotsinkielisissäkin, ja ylimalkaan\nyhtä perusteellisesti.»\n\nSe mies, joka oli fennomaaneja vastaan tehnyt ilkeät syytöksensä,\ntunsi itsensä perinpohjin nolatuksi eikä kyennyt vastaväitteitä\ntekemään. Läsnäolleet ruotsinmaalaiset ryhtyivät entistä suuremmalla\nhuomaavaisuudella jatkamaan keskustelua Malmbergin kanssa. Heidän\njoukossaan oli myös eräs neiti, joka loistavan älynsä ja sujuvan\npuhelahjansa puolesta oli muita etevämpi. Tämä pani kysymyksillänsä\nsuomalaisten moittijan ahtaalle.\n\n»Teidän moitteenne omia suomenkielisiä kansalaisianne vastaan\nsisältävät kyllä raskaita syytöksiä, mitkä tämä toinen kansalaisenne\non kumonnut, mutta millä tavalla te, ruotsia puhuvat, länsimaista\nsivistystä omassa maassanne levitätte? Te väitätte suomenkieltä\npuhuvaa osaa omasta kansastanne sivistymättömäksi ja sivistykselle\nvihamieliseksi. Teidän puheenne ei kuitenkaan ole ollut vakuuttavaa.\nMahdatteko oikein tuntea niitä, joita moititte? Oletteko paljon\nliikkunut suomenkielisen väestön keskuudessa? Totta kaiketi ainakin\npuhutte suomenkieltä?»\n\n»Eihän toki», vastasi helsinkiläinen, »emme me sellaista kieltä puhu\nemmekä huoli oppiakaan.»\n\n»Ja te julkeatte puhua näin täällä Ruotsissa! Minä teidän sijassanne\nsitä häpeäisin.»\n\n»Niin, meidän Suomessa asuvien ruotsalaisten valitettavana kohtalona\non se, ettei meitä ja meidän asemaamme täällä Ruotsissa oikein\nymmärretä.»\n\nTuo älykäs ja teräväpuheinen ruotsalainen neito ei vielä silloin ollut\nsaavuttanut niin suurta kuuluisuutta ja mainetta kuin tätä nykyä.\nHänen nimensä oli _Ellen Key_.\n\nKun Kristianian, Köpenhaminan ja Lundin edustajat olivat saapuneet\nTukholmaan, niin lähtivät kaikki kutsuvieraat ylimääräisellä junalla\nUpsalaan. Toista tuhatta ylioppilasta oli tässä junassa ja se oli\nsilloin ensimmäinen laatuansa ainakin pohjoismaissa. Upsalassa suurin\nosa vieraista majoitettiin Upsalan linnaan.\n\nKutsuvierasten ja isäntinä esiintyvien Upsalan ylioppilaitten luku\nkohosi yhteensä runsaasti yli parin tuhannen, ja kun silloin Upsalan\nuusi yliopistorakennus ei vielä ollut valmis, niin suurella\njuhlayleisöllä ei ollut käytettävissä tarpeeksi isoa juhlasalia, vaan\njuhla pidettiin ulkona ja juhlapaikaksi valittiin yksi kaupungin\npohjoispuolella Vanhan Upsalan luona olevista kuningaskummuista.\n\nVanha Upsala, jossa on ikivanhoina pakanuuden aikoina rakennettu\ntuomiokirkko ja sen lähellä olevat neljä muinaisten kuningasten\nhautakumpua, on nykyisestä Upsalan kaupungista rautatietä kulkien\npuolen peninkulman päässä. Sinne asettui juhlayleisö maahan yhdelle\nkuninkaiden hautakummuista istumaan kuunnellaksensa juhlapuheita.\n\nUpsalan yliopiston puolesta tervehdyspuheen pitäjäksi valittu\njuhlapuhuja huomautti, miten tämä paikka jo pakanuuden aikoina oli\nollut pohjoismaiden asukkaille yhteinen pyhä paikka, ja kun näitä\nmuinaisen kansan rakentamia kumpuja on luvultansa neljä, niin puhuja\nvertasi niitä tässä juhlassa edustettuun neljään maahan: Ruotsiin,\nNorjaan, Tanskaan ja Suomeen. Vaikka kuningaskummut ovat jokainen\nerillään toisistaan samoin kuin kysymyksessäolevat maatkin, niin ne\nkuitenkin ovat niin lähellä toisiaan, että ne muodostavat yhteisen\nryhmän, joka eroaa ympäristöstä. Samalla tavoin skandinaavilainen\nsivistyskin, yhteinen uskonto, yhtäläinen lainsäädäntö ja vapaudenaate\nyhdistää nämä maat kokonaisuudeksi, jonka eri osat kukin omalla\nkotiseudullaan ja omalla kielellään on velvoitettu hoitamaan\nesi-isiltä saatua perintöä ja valvomaan kukin kohdaltaan oman kansansa\ntulevaisuutta. Niistä, jotka olivat juhlassa mukana, ei kukaan tiennyt\nsanoa sen muinaisen kuninkaan nimeä, jonka hautakummulla nyt\nistuttiin, eikä myöskään, milloin tämä hautakumpu oli rakennettu,\nsillä nämä tiedot olivat jo vaipuneet ikuisen unholan yöhön. Puhuja\ntoivoi myös, että riita ja eripuraisuus Pohjolan kansojen keskuudesta,\nmissä se oli ennen saanut aikaan hävitystä, verenvuodatusta ja\nvihollisuutta, katoaisi ainaisiksi ajoiksi. Kauniisiin lauseisiin\nsommiteltu tervehdyspuhe kehoitti kaikkia Pohjolan yliopistoja\nystävälliseen ja veljelliseen kilpailuun sivistystyössä koko\nihmiskunnan hyväksi.\n\nSekä tervehdyspuhe että muutkin juhlapuheet olivat omiaan hälventämään\nmielissä vallinneen jäykkyyden ja juhlavieraat kansallisuuteen\nkatsomatta tunsivat itsensä saman sivistyshengen lapsiksi ja\nystävällisiksi veljiksi.\n\nSuuria rahasummia oli Upsalan yliopisto uhrannut muistojuhlan\njärjestämiseen, mutta eivätpä yksityisetkään säästäneet itseään\nsaadaksensa juhlan onnistumaan. Muuan rikas sahanomistaja oli\nlähettänyt ylioppilaille kutsun tulla Älfkarlebyhyn Dal-joen suulla\nhänen kutsuvieraikseen. Erään kauniin, koivuja kasvavan saaren\nDal-joessa oli hän antanut puhdistaa ja siistiä juhlapaikaksi. Juna\nvei vieraat Upsalasta ensin Dannemoran rautakaivokselle ja täällä\nihmeteltiin sitä suunnattoman suurta ja syvää, maan uumeniin ulottuvaa\naukkoa, joka oli syntynyt, kun puolisen tuhatta vuotta oli yhtämittaa\nsamasta paikasta kaivettu ja nostettu rautamalmia. Ja kun vieraat\nsaapuivat Älfkarlebyhyn, niin he huomasivat, että saaren molemmin\npuolin oli kosket, jotka Dal-joki muodosti. Koskissa oli\nlohenpyydyksiä ja kauniin koivikon keskeen saarelle oli omistaja\nkaivattanut lammikon, jonka pohja sekä reunat olivat vuoratut\npuhtaiksi höylätyillä ja tiiviisti saumatuilla lankuilla. Koko\nlammikko oli täytetty simalla, jota pitkävartisilla kipoilla\nnostettiin suuriin puhvelinsarvista tehtyihin juoma-astioihin.\n\nRuotsalaiset lauloivat laulua:\n\n    Svearne fordomdags drucko ur horn\n    togo in städer med vallar och torn.\n\nJa nyt ruvettiin muinaisten svealaisten simanjuontia matkimaan. Joka\nei ennen ollut sarvesta juonut, tuli pian huomaamaan, että siinäkin\ntarvittiin tottumusta. Jos joku käänsi sarven sillä tavoin, että kärki\noli hänestä poispäin, ja kallisti sarvea siitä juodaksensa, niin, kun\nkärki oli kohonnut hänen suunsa yläpuolelle, pulpahti sarven sisällys\nhänen kasvoillensa. Juomatoverit silloin pyrskähtivät nauramaan.\nVälttääksensä tällaista vastoinkäymistä oli, ennenkuin sarvesta\nryyppäsi, käännettävä se niin, että sarvenkärki oli kainalossa.\nSilloin sarven sisällys ei läikkynyt kasvoille.\n\nSamassa saaressa, johon simalammikko oli kaivettu, oli myös\nmäenrinteeseen haudattu iso tynnyri, jonka alasyrjässä oleva hana\npisti esiin sammalien ja turpeiden seasta. Hanan alapuolelle oli\nasetettu pikareita ja kuka väänsi hanaa, sai pikariinsa punssia.\nToisessa mäentörmässä oli toinen tynnyri, josta sai viiniä. Näitä\nlähteitä ja lammikkoa, jotka sisälsivät punaista ja keltaista\nnestettä, tutkimaan oli Älfkarlebyn omistaja kutsunut vieraansa ja\nnämä tekivätkin hartaita ja uutteria tutkimuksia. Keinotekoisen\nlammikon ja lähteiden teettäminen sekä sisustaminen kuuluu\naiheuttaneen paikan omistajalle parinkymmenen tuhannen kruunun menot.\nMutta olihan menoja vastaavalle tulopuolelle merkittävä yleinen\ntyytyväisyys ja monen miehen toivotukset, että he useamminkin vastedes\nkulkiessaan elämän erämaata joutuisivat näin miellyttävän kosteikon\nsuojassa virkistystä saamaan.\n\nHämäläisen osakunnan kuraattori ja edustaja, dosentti Perander, joka\noli tunnettu hyväksi puhujaksi, oli huolellisesti valmistautunut\npuhetta pitämään tässä tilaisuudessa ja olikin jo päässyt hyvään\nvauhtiin, kun hänen puheensa keskeytti hirveä möläkkä ja hurraaminen.\nVieressä olevassa koskessa oli pyydykseen mennyt iso lohi ja sitä oli\nryhdytty juuri sillä hetkellä nostamaan vedestä, jolloin se tietysti\nkovasti potki ja teki vastarintaa. Ne, jotka olivat lähinnä\nkoskenpartaalla, seurasivat väkevän kalan taistelua suuremmalla\ntarkkaavaisuudella kuin Peranderin kaunista puhetta, ja kun he\nrupesivat hurraata huutamaan lohen nostajille, niin melkein koko\njuhlayleisön huomio kiintyi tähän ja se syöksyi rannalle.\n\nUpsalan yliopiston 400-vuotiseen muistojuhlaan osaa ottaneet\nsuomalaiset vieraat palasivat kotimaahan samaa tietä, kuin olivat\nmenneetkin. Miesmuistiin sitä ennen ei Suomesta ollut käyty\nruotsalaisten vieraina, ja siihen lienee ollut syynä valtiollinen\nvarovaisuus, kun koetettiin välttää venäläisten epäluuloja liian\nläheisten suhteitten syntymisestä suomalaisten ja ruotsalaisten\nvälillä. Käynti Upsalan juhlilla oli alkuna entisen tuttavuuden\nsolmiamiseksi uudelleen. Suomalaisten tällä matkalla saamat lämpimät\nvaikutelmat läntistä naapuria kohtaan ovat nähtävästi saaneet aikaan\nsen, että tuttavuuden elvyttämistä ja uusimista on jatkettu\nvuosikausien kuluessa Suomessa kukoistukseen kohonneiden laulukuntien\ntekemien konserttimatkojen kautta.\n\nSe voima, joka ihmismieliin vaikuttaa yhteisen sivistyksen\nmuistojuhlissa taikka nuoruuden innolla esitetyssä laulussa, oli\njälleen lähentänyt kaksi erirotuista kansaa toisiinsa, huolimatta\nsiitä että heidät erottaa toisistaan laaja merenulappa ja eri kieli,\nja vaikka valtiollisetkin harrastukset ovat pyrkineet heitä toisistaan\nvieroittamaan.\n\n\n\n\nMUUTAMIA MUISTELMIA YLIOPPILASLAULUN VAIHEISTA ENNEN VUOTTA 1885\n\n\nAlkupuolella 1870-lukua oli yliopiston piireissä vain yksi yhteinen\nlaulukunta, _Akadeeminen laulukunta_. Se oli perustettu Paciuksen\naikana luultavasti noin 1850-luvulla ja silloin ylioppilaskunnan\njäsenet olivat suostuneet kukin joka lukukausi maksamaan 60 kopeekkaa\nniiden tarpeiden hankkimiseksi, jotka laulukunnalle olivat\nvälttämättömät, niinkuin nuotit y.m. Akadeemiselle laulukunnalle\nsyntyi siten vähäinen rahasto, joka ei kuitenkaan riittänyt sen\nmenoihin. Laulu oli kuitenkin saatu syntymään ja siitä koitui suurta\nhyötyä ylioppilaskunnalle. Huolellisesti harjoitetut kakstoistikot\n(kolmenkertaiset kvartetit) matkustelivat Suomessa kaupungista\nkaupunkiin keräämässä konsertteja antamalla varoja perustettavaa\nylioppilastaloa varten.\n\nTämä hanke onnistui ja samalla oli miesääninen kvartettilaulu saatu\nhyvään maineeseen. Laulukunta sai ylioppilaskunnan yleisestä kassasta\nvuotuisen raha-avun. Innolla ja halulla otti jotenkin suurilukuinen\nlaulajajoukko osaa Akadeemisen laulukunnan harjotuksiin.\n\nVuonna 1874 ja vielä eteenpäin vuoteen 1878 oli Akadeemisen\nlaulukunnan johtajana länsisuomalainen maisteri _Martin Wegelius_,\njosta sittemmin tuli Helsingin musiikkiopiston johtaja. Hänen jyrkkä\nruotsinmielisyytensä sai monen suomenmielisen ylioppilaan laulajien\njoukossa nurisemaan, kun laulajat eivät saaneet, niinkuin heidän\nmielensä teki, laulaa kylliksi useita suomenkielisiä lauluja, vaan\nheidän täytyi alistua johtajan ja hänen kanssaan samanmielisten\ntoverien tahdon alle. Ruotsinmielisyys ja suoranainen vihamielisyys\nsuomenkieltä vastaan tuli näkyviin monella tavoin. Kun esim. maisteri\nTaavi Hahlin Ylioppilaslaulu-kokoelman »Vineta»-nimisessä laulussa oli\nvain suomenkieliset sanat, hankki laulukunnan johtaja Ruotsista saakka\nruotsinkielisen tekstin tähän lauluun, joka sitten harjoitettiin ja\nlaulettiin sillä kielellä. Alakynnessä pienenä vähemmistönä ollessaan\nsuomenmielisten laulajain täytyi nähdä useimmat vaatimuksistaan jäävän\ntäyttämättä. Suomenmieliset olivat silloin pienenä vähemmistönä; se\nkäy siitäkin selville, että kun ylioppilastalo vuonna 1870 vihittiin,\nkuului suomenmielisiin ainoastaan noin 70 ylioppilasta. Kun juhlan\nohjelma oli umpiruotsalainen eikä suomenmielisten vaatimuksien mukaan\nsuomenkielelle annettu yhtään sijaa, erkanivat nuo 70 viettäen\njuhlansa erillään muista. Tämä seikka heille tuotti nuhteet itse J.W.\nSnellmanin puolelta, joka paheksui heidän menettelyään. Hän vaati näet\njyrkästi, että vähemmistön aina täytyy mukautua enemmistön vaatimusten\nmukaan, ellei se tahdo yhteistä kokonaisuutta hajoittaa. »Kuinka te\nvoitte toivoakaan», lausui hän, »että ruotsinmieliset, sittenkuin te\nvastedes olette enemmistössä ja vallassa, teitä sitten tottelisivat\neroamatta teistä?» Myöhemmät olot ovat kyllä osoittaneet, miten oikein\nSnellman ennusti: jo kymmenen vuotta sen jälkeen olivat\nruotsinmieliset ylioppilaat saman talon muistojuhlassa eristyneet\nmuista.\n\nMikäli suomalaisuus voitti alaa ylioppilaspiireissä, sitä rohkeammin\nalkoi kuulua laulajienkin kesken vaatimuksia, että ohjelmistoon\notettaisiin yhä enemmän suomenkielisiä lauluja. Mutta enemmistö oli\nvielä ruotsinmielinen ja pysyi lujasti mielipiteissään eikä suostunut\nasettamaan kirkkoa keskelle kylää. Niinpä päätti Suomalainen Nuija\nottaa kustantaaksensa erityisen kvartettilaulunjohtajan harjoittamaan\nsuomalaisia lauluja. _»Suomalaisen Nuijan laulukunta»_ esiintyi sitten\nsuomenmielisten ylioppilaitten etupäässä, kun nämä halusivat käydä\nlaululla tervehtimässä jotakin arvokkaampaa henkilöä tai kun\nsuomenmielinen puolue tahtoi panna toimeen iltamia taikkapa ylipäänsä\nmuutoin halusi saada suomenkielistä kvartettilaulua kuulla.\n\nEnsimäisenä suomenmielisten ylioppilaitten laulukunnan johtajana oli\nmaisteri _Taavi Hahl_. Hänen johdollaan oli Suomalaisen Nuijan\nlaulukunta harjautunut niin hyväksi, että se jäsentensä\nvähälukuisuudesta huolimatta saattoi kunnialla esiintyä.\n\nJokaisen vapaaehtoisen laulukunnan koossapysyminen riippuu\nlaulunjohtajan taidosta laulun johtamisessa ja innostuksen\nylläpitämisessä. Niin kauan kuin maisteri Taavi Hahl johti Suomalaisen\nNuijan laulukuntaa, oli se hyvässä kunnossa; mutta suomalaisen laulun\nvahingoksi oli hänen terveytensä heikko ja hänen täytyi lähteä\nulkomaille terveyttään hoitamaan. Jäätyänsä ilman johtajaa meni\nSuomalaisen Nuijan laulukunta hajalle joksikin aikaa. Sen jäsenet\nsuurimmaksi osaksi yhtyivät Akadeemiseen laulukuntaan, josta eivät\nkaikki suomenkieliset laulajat olleet eronneetkaan, niin kauan kuin\nmolemmat laulukunnat vielä olivat toimessa.\n\nUuteen voimaan elpyi suomenkielinen kvartettilaulu, vasta kun\nSuomalainen Nuija oli v. 1879 onnistunut saamaan laulunjohtajaksi\nherra _Nils Kiljanderin_.\n\nNils Kiljander oli ylioppilaana ollessaan kuulunut viipurilaiseen\nosakuntaan. Lauluopinnoita hän oli harjoittanut Tukholmassa ja toimi\nHelsingin ruotsalaisessa teatterissa oopperalaulajana, silloin kun\nhänet saatiin vastaanottamaan sivutoimena Suomalaisen Nuijan\nlaulunjohtajan tehtävät. Musikaaliselta aistilta tarkkana, taitavana\nja kaikin puolin maltillisena laulunjohtajana sai hän laulajat innosta\ntekemään parhaansa, niin että laulukunta tuskin milloinkaan oli ollut\nniin hyvin harjoitettu kuin hänen aikanansa.\n\nTätä ennen oli myöskin Akadeemisessa laulukunnassa tapahtunut\njohtajanvaihdos. Laulukunnan monivuotinen johtaja, maisteri Martin\nWegelius, oli v. 1877 luopunut tästä toimesta ja hänen jälkeensä\nvalittiin kevätlukukaudella v. 1878 maisteri _Gustaf Maximilian\nSohlström_.\n\nMaisteri Sohlström sai aatteen muodostaa Akadeemisen laulukunnan\netevimmistä laulajista suuren valiokuoron, joka hyvin harjoitettuna\nlähtisi Pietariin antamaan konsertteja ja sillä tavoin kokoamaan\nvaroja, joilla avustettaisiin haavoitettuja suomalaisia sotilaita.\nOlihan Suomen kaartinpataljoona vielä Turkin sodassa eikä ollut\nsotaretkeltä palannut. Laulunjohtajan innostus tarttui muihinkin.\nTuota pikaa oli saatu kokoon runsaslukuinen laulukunta, miehet olivat\nkaikki valikoidut maisteri Sohlströmin harkinnan mukaan, ja niin\nkokoontuivat Akadeemisen laulukunnan, Nuijan laulukunnan ja eri\nosakuntien omien pienempien laulukuntien etevimmät laulajat muodostaen\nmelkoisen suuren laulukuoron. Tuo uusi laulukunta nimitti itseänsä:\n_P. C. (= Petersburgska Conserten)_.\n\nSiitä tuli epäonnistunut yritys.\n\nPaitsi Akadeemisen laulukunnan nuotteja hankittiin tälle uudelle\nlaulukunnalle velaksi noin 600 markan arvosta »Ylioppilaslauluja» (50\nkpl. à 12 mk:aa). Tulevien voittojen tilille kirjoitettiin niin suuri\njoukko menoja, että se hämmästytti kaikkia P. C. laulukunnan\nulkopuolella olevia. Sanomalehdissä julkaistut ilmoitukset\nharjoituksista maksoivat ennen kuulumattomia summia. Punssia oli\nlauluharjoituksissa juotu velaksi noin 80 kannua, yhteisellä\nkustannuksella myöhemmin maksettavaksi. Sitä ennen oli ollut tapana,\nettä jos punssia käytettiin äänenkäheyden parantamiseksi, niin sen sai\nkukin laulaja kohdaltansa maksaa ja hän tyytyi tavallisesti yhteen\nlasiin joka harjoitustilaisuudessa. Kaikki ne rahat, mitkä\nylioppilaskunnan talousarviossa oli varattu Akadeemisen laulukunnan\nvuosimenoja varten, tuhlattiin yhtenä lukukautena ja tehtiin velkoja\nlisäksi. Ilmoituksia laulajain kokoontumisesta lauluharjoituksiin\nlähetettiin kaikkiin huomattavampiin sanomalehtiin niin runsaasti,\nettä kun maksua ilmoituksista ei seurannut mukana, ei minkään\nsanomalehden konttorissa enää vastaanotettu sellaisia ilmoituksia.\nYlioppilaskunnan laulajain rahaluotto oli hävitetty. Kun joku laulaja\noli jäänyt tulematta lauluharjoitukseen, lähetettiin toinen laulaja,\njonka ei epäilty jäävän sille tielle, ajurilla häntä noutamaan\nharjoitukseen. Nämä kulungit tehtiin kaikki sen rahakassan tilille,\njoka aiottiin koota vastaisilla konserteilla.\n\nKevätlukukauden lopulla oli yleinen mielipide ylioppilaspiireissä\nkääntynyt niin suuressa määrin koko tuota Pietarissa pidettävää\nkonserttihanketta vastaan, että osakunnat virallisesti lausuivat\nhanketta vastustavansa, sillä epäiltiin, ettei venäläinen arvostelu\nolisi suotuisa, ja että varsinkin paheksuttaisiin, jos suomalaiset\nylioppilaat venäläiseltä yleisöltä kokoaisivat rahoja haavoitetuille\nsuomalaisille sotilaille.\n\nOsakuntien lausuma mielipide teki tyhjäksi koko Pietarin\nkonserttimatkan. Mutta kun tahdottiin saada laulukunnan tekemät velat\nmaksetuiksi, päätti laulukunta P. C. antaa konsertteja omassa maassa.\nSe otti siitä lähtien nimekseen _»Muntra Musikanter»_; lyhennettynä\nnimi merkittiin »_M.M._» Ja sennimisenä kuorona se läksi\nkonserttimatkalle Suomen rannikkokaupunkeihin. Vuokrattiin höyrylaiva,\njoka kuljetti laulukunnan kaupungista toiseen, ja sillä tavoin\nannettiin konsertti toisensa jälkeen alkaen Viipurista Haminassa,\nKotkassa, Loviisassa ja Porvoossa. Konserttimatkaa jatkettiin länteen\npäin Hankoon ja Turkuun sekä niihin Pohjanlahden kaupunkeihin, joihin\nlaivalla pääsi. Mikäli kukin lähestyi omaa kotiseutuaan, tipahti hän\nlaulukunnasta pois, niin että laulajain rivit lopulla olivat hyvinkin\nharvenneet. Samalla kertaa jäivät sinne tänne Ylioppilaslaulujen\nnuottivihotkin. Niitä löydettiin sitten vuosikausien kuluttua monelta\nhaaralta: Oulusta, Vaasasta, Turusta, Viipurista ja näiden kaupunkien\nvälimailta, yksityisten kodeista, ravintoloista, majataloista y.m.\npitkin Suomen rannikkoseutuja.\n\nLaulukunnan johtaja ei liioin saanut kehumisia toimestaan. Hänen\nosakuntansa pani hänet syytteeseen tuhlauksesta ja häntä rangaistiin.\nVelat eivät näet likimainkaan tulleet suoritetuiksi ja häpeä lankesi\nAkadeemisen laulukunnan niskoille. Estääksensä skandaalin paisumasta\nylen suureksi maksoi yliopiston silloinen rehtori, prof. Lagus velaksi\notetut nuotit yliopiston rahoilla. Tileissä tuon menoerän\nsanottiin olleen merkittynä: »för noter åt Akademiska orkesterns\nvokalafdelning».\n\nAkadeeminen laulukunta valitsi johtajaksensa maisteri Sohlströmin\njälkeen hovioikeudenauskultantti _Oscar Mechelinin_, joka oli sekä\ntaitava musiikkimies että johtajana innokas. Kieliriita oli kuitenkin\njo erottanut laulajatkin kahteen eri leiriin, joita uusi johtaja ei\nhelposti saanut enää yhtymään. Herra Mechelin luopui toimesta keväällä\nv. 1879 ja silloin Akadeemisen laulukunnan jäsenet tekivät onnistuneen\npäätöksen valitessaan yhteiseksi johtajaksensa _Nils Kiljanderin_.\nHänen tasapuolinen ja kieliasioissa tyyni menettelynsä sai molemmat\nlaulukunnat jälleen yhtymään eikä kenenkään kohtuullisia toivomuksia\nloukattu. Ilmoituksissa lauluharjoituksista ei enää käytetty\nAkadeemisen laulukunnan eikä Suomalaisen Nuijan laulajain nimeä, vaan\nyhteisenä nimenä oli _Ylioppilaskunnan Laulajat, Studentkårens\nSångare_, ja laulukunta oli yksi ja jakamaton.\n\nNils Kiljanderin aikana järjestettiin kaikki ylioppilaslaulajain\nnuotit, jotka sitä ennen olivat olleet tavattomana sekamelskana.\nKiljander ja minä teimme työtä sangen kauan, ennenkuin nuottivarasto\noli järjestetty. Epäjärjestyksen välttämiseksi valittiin erityiset\nnuottiviskaalit pitämään nuottikirjastoa järjestyksessä. Lauluja\nharjoiteltiin niin ahkerasti ja menestyksellisesti, että noin\n60—70-miehinen laulukunta kykeni antamaan laulajaiset hyvällä\ntuloksella. Mutta Kiljanderin vaikutusaika jäi ikävä kyllä lyhyeksi.\n\nSyyslukukaudella v. 1880 Nils Kiljander erosi laulunjohtajan toimesta\nsiirtyen musiikinlehtorin virkaan Sortavalan seminaariin, ja hänen\njälkeensä laulukunnan johtajaksi valittiin länsisuomalainen juristi\n_Jakob Verner Holmberg_. Iältään hän oli 20-vuotias ja osasi hyvin\nsoittaa pianoa, mutta, vaikka häneltä ei puuttunut musikaalista\ntaitoa, ei hän kuitenkaan osannut pysyä tasapuolisena eri puolueiden\nvaatimusten keskivaiheilla, vaan asettui suomenmielisten enemmistöä\nvastaan. Myönnettävä kuitenkin on, että silloin oli hyvin vaikea\ntyydyttää molempia vastakkaisia puolueita, sillä kieliriita\nylioppilaitten kesken oli tulisimmillaan. Kiihkeät agitaattorit\nsuomenmielisten puolella kuten esim. Lauri Kivekäs ja Jonas Castrén\nsekä moni heidän talutusnuorassaan kulkeva, pauhasivat joka päivä,\nettä suomalaisen puolueen kunnia vaati, että jokaisessa\njuhlatilaisuudessa saadaan »koko programmi toimeen», se on:\numpisuomalainen ohjelma. Yhtä järkähtämättä taistelivat\nruotsinmieliset vaatien oman kunniansa puolesta, että ruotsi kaikuisi\nylinnä ja joka paikassa. Näin ollen oli eri puolueisiin kuuluvien ja\nkunniastaan arkojen laulajain koossa pitäminen vaikea tehtävä, johon\nei nuoren herra Holmbergin maltti eikä auktoriteetti riittänyt.\n\nJotakuinkin tyynesti kului syyslukukausi v. 1880, kunnes ruvettiin\nvalmistamaan suurenmoista iltamaa ylioppilastalon vihkimysjuhlan X:ksi\nvuosipäiväksi, 26. marraskuuta. Yliopiston musiikinopettajan Faltinin\njohdolla harjoitettiin pitkä, komea kantaatti, Schillerin runoelma »An\ndie Künstler», jonka oli suomentanut Uno von Schrowe. Viikkokausia oli\ntehty työtä ja kantaatti oli laulettava torvisoittokunnan\nsäestyksellä. Kun sitä ei oltu harjoitettu ruotsiksi, niin se suututti\nruotsinmielisiä, ja he tahtoivat saada siitä korvaukseksi\nMaamme-laulun lauletuksi ruotsalaisilla sanoilla.\n\nPäivää ennen iltamaa, kun suoritettiin kantaatin viimeistä\nharjoitusta, pyysivät muutamat laulajat, että yliopiston\nlaulunopettaja antaisi kuoron laulaa kerran tai pari Maamme-laulun,\nsillä he epäilivät, etteivät kaikki laulajat osaisi sen ruotsalaisia\nsanoja. Suomalaiset laulajat panivat tietysti heti vastaan. »Kuinka se\nkävisi päinsä», sanoivat he, »että Maamme-laulu laulettaisiin\nruotsiksi, kun edelläoleva puhe isänmaalle tulee pidettäväksi\nsuomeksi?» »Runebergin omalla kielellä se on laulettava», inttivät\ntoiset.\n\nAsian ratkaisi juhlatoimikunta, joka määräsi, että orkesteri soittaisi\nsen laulun ja kukin yhtyisi laulamaan, millä kielellä halusi.\n\nTämä määräys sai ruotsinmieliset laulajat niin suuttumaan, että he\njoukolla, kaikkiaan noin 40 miestä, julistivat, etteivät he ollenkaan\ntule koko juhlaan, koska muka Maamme-laulu oli kielletty. Tuon\nuhkauksensa he täyttivätkin, kun luulivat saavansa koko juhlakantaatin\nmenemään myttyyn. Niiden joukossa, jotka 26. marraskuuta 1880 jäivät\npois ylioppilastalon 10-vuotisesta juhlasta, vaikka olivat sitä ennen\nsiihen valmistautuneet, olivat paitsi noita neljääkymmentä myöskin\nherra Holmberg ja solistit jokaisesta neljästä äänestä.\n\nPonnistaen viimeisetkin voimansa saivat suomalaiset kokoon 50 laulajaa\nja uudet solistit edellisten sijaan. Vielä juhlapäivänä pidettiin\nviimeinen harjoitus Faltinin johdolla, ja musiikkiohjelma meni\nmoitteettoman hvvin.\n\nRuotsinmieliset tunsivat joutuneensa tappiolle ja jonkun päivän\nkuluttua he tilasivat itselleen ylioppilastalon juhlasalin\ntoimeenpannakseen siellä iltaman. Heidän iltamassaan tanssittiin ja\nlaulettiin Maamme-laulu ruotsiksi, tanssittiin jälleen ja taas\nlaulettiin Maamme-laulu. Akadeeminen lukusali oli silloin vielä vanhan\nylioppilastalon yläkerroksessa ja siellä voi hyvin seurata\njuhlasalissa suoritettua ohjelmaa. Sillä tavoin lukusalissa saatiin\nkuulla, että Maamme-laulua sinä iltana samassa iltamassa laulettiin\nkumminkin viisi eri kertaa.\n\nYlioppilastalon kymmenennen vuosijuhlan viettäminen niin riitaisella\ntavalla, kuin edellä on esitetty, antoi aihetta uusiin rettelöihin\nvielä jälkeenkin päin. Kun seuraavan vuoden talousarvio oli\nkeskusteltavana ja huomautettiin, että siihen asti Akadeemiselle\nlauluyhdistykselle myönnetty vuotuinen kannatussumma 750 markkaa oli\nhuomattu riittämättömäksi, niin se päätettiin korottaa 1000 markaksi,\nmutta samalla lausuttiin, että laulunjohtaja on pidettävä\nylioppilaskunnan virkamiehenä, jonka velvollisuus on saapua\nylioppilaskunnan toimeenpanemiin juhlatilaisuuksiin.\n\nTämä määräys suututti ruotsinmielisiä, jotka jyrkästi selittivät,\nettei laulukunta ole mikään palkattu musikanttijoukko, jota muka\nrahapalkan nojalla voitaisiin pakottaa olemaan mukana ylioppilaskunnan\n»enemmistön» s.o. suomenmielisten toimeenpanemissa juhlissa. Ja\nlaulunjohtajan velvoittamista he pitivät jonkunlaisena moraalisena\npakotuskeinona heitä kohtaan. Sentähden lausuttiin mitä jyrkin\nvastalause ylioppilaskunnan päätöstä vastaan.\n\nKansakoulun isä, Uno Cygnæus täytti 12. lokak. v. 1880\nseitsemänkymmentä vuotta ja ylioppilaskunta kävi Akadeeminen\nlaulukunta etupäässä häntä tervehtimässä. Laulukuntaa johti herra\nHolmberg. Kun Cygnæus oli kiittänyt ylioppilaskuntaa tervehdyksestä\npuhuen suomeksi, niin herra Holmberg vastineeksi laulatti ruotsalaisen\nlaulun ja vielä eräs puhuja herra Holmbergin kehoituksesta astui esiin\njoukosta pitäen Cygnæukselle ruotsinkielisen puheen. Suomenmielisiä se\nharmitti, sillä he pitivät toisella kielellä vastaamista tahallisena\nepäkohteliaisuutena, koska kerran niin tärkeä arvo annettiin sille\nseikalle, millä kielellä ylioppilaskunnan puolesta puhuttiin.\nTyytymättömyytensä herra Holmbergin menettelyn johdosta ilmoitti 25\nsuomenmielistä laulajaa kirjoitetussa vastalauseessa. Sellaista\nmielenosoitusta ei Holmberg jaksanut kärsiä, vaan närkästyneenä\nilmoitti luopuvansa laulunjohtajan toimesta.\n\nKieliriita oli kohonnut kiihkeimmilleen ja ylioppilaslaulajat olivat\narkatuntoisimmat soturit tässä taistelussa. Heitä olivat puolueelliset\nlaulunjohtajat useimmin loukanneet. Kumpikin puolue tahtoi kaikin\nmokomin saada oman puolueen miehille enemmistön laulukunnassa ja niin\ntuli miehiä tulvimalla kummastakin puolueesta pyrkien laulukunnan\njäseniksi. Muutamat innokkaat agitaattorit haalivat oman puolueensa\njoukosta ylioppilaita, keitä hyvänsä, kellä vain hiukankin oli\nlaulunääntä, joukon jatkoksi ja puolueen vahvistukseksi. Sellaisista\nkirkujista tietysti oli haittaa laululle, ja asetettiin erityinen\ntutkijalautakunta tarkastamaan, kuka oli kelvollinen laulajain\njoukkoon otettavaksi. Tutkijalautakunta menetteli puolueellisesti\njulistaen suomenkielisistä laulajista suuren joukon kykenemättömiksi\nlaulamaan ja väittäen, että he olivat pyrkineet laulukuntaan jäseniksi\nlaulukunnan tarkoitukselle vieraista syistä, jonka tähden heitä ei\nvoitu hyväksyä laulukuntaan. Siitä tietysti taas syntyi uusia riitoja\nja rettelöitä.\n\nPari kuukautta kului kevätlukukaudella v. 1881, ilman että laulajat\nollenkaan yrittivät harjoitella lauluja, vaan he riitelivät keskenään\nlaulunjohtajan ollessa puheenjohtajana. Kun sitten herra Holmberg oli\nlaulunjohtajan toimesta eronnut, niin jäivät laulajat riitelemään\nyksin. Se kyllä kävi päinsä. Ja niin tasaväkiset olivat puolueet\nlaulajain kesken, ettei ratkaisevaa voittoa ollut isoon aikaan\nkummallakaan puolella.\n\nPääasiallisena riitakysymyksenä oli ylioppilaskunnan päätös, joka\nkoski laulukunnan vuotuista rahakannatusta. Suomenmieliset laulajat\nhyväksyivät kokonansa ylioppilaskunnan päätöksen, mutta\nruotsinmieliset sitä vastustivat. Niin kauan oli tuota kiistaa\njatkunut, että jokainen jo ennestään tunsi toisensa, oliko hän\nvastustaja vai saman puolueen mies. Ylimalkaista rähinää ja suurella\näänellä toisensa voittamista ei sallittu, vaan laulunjohtajan\npuutteessa valittiin puheenjohtaja järjestystä valvomaan noissa\nriitakokouksissa.\n\nEräässä sellaisessa kokouksessa, joka juuri oli alkamaisillaan, pyysin\npuheenvuoroa tehdäkseni esityksen, ja sanoin: »Hyvät herrat, olemme\nniin monta kertaa jo väitelleet, tulematta mihinkään lopputulokseen,\nettä nämä väittelyt rupeavat ikävystyttämään. Nyt ehdotan, että,\nennenkuin jatkamme kinastelua, tänä iltana ensin laulaisimme ja\nriitelisimme sen jälkeen, jos haluttaa. Pitäisihän meidän laulaa\nainakin kaksi laulua, nimittäin: 'Lippusemme kohouupi' ja 'Bröder o\nslutom förbund'.» Iloisella naurulla hyväksyttiin ehdotus. Ehdottamani\nlaulut laulettiin, jonka jälkeen ryhdyttiin valitsemaan puheenjohtajaa\ntämän illan kinastelua ohjaamaan. Niin tasaväkiset olivat silläkin\nkerralla puolueet laulajain kesken, että, kun suomenmieliset\nehdottivat minua puhetta johtamaan ja ruotsinmieliset uusmaalaista\nHjalmar Neiglickiä, niin äänet puheenjohtajan vaalissa menivät tasan,\nmutta arpa lankesi Neiglickin puolelle.\n\nKumpikin puolue epäili ja aavisti aina jotakin yllätystä\nvastakkaiselta puolueelta, sentähden ei tohdittu jäädä pois\nkokouksista, ettei toinen puolue pääsisi voitolle. Viimein tuollainen\nalituinen riiteleminen, josta ei kuitenkaan tullut ratkaisua, rupesi\nkyllästyttämään suomenmielisiä niin, etteivät he enää miehissä\nsaapuneetkaan kokoukseen, ja silloin oli satunnainen enemmistö\nruotsinmielisillä. Nämä käyttivät heti hyväksensä tätä tilaisuutta\nsillä tavoin, että julistivat Akadeemisesta laulukunnasta erotetuiksi\nkaikki ne 25 laulajaa, jotka olivat ilmoittaneet vastalauseen herra\nHolmbergin menettelyn johdosta. Kun suomalaisesta puolueesta\nsaataisiin 25 laulajaa vähennetyksi, niin ruotsalaiset olisivat\ntietysti enemmistössä kauan aikaa. Turha oli suomenmielisten väitellä\nvastaan. Suurella kirkunalla julistivat ruotsinmieliset heidät\njäävinalaisiksi mitään päättämään omassa asiassaan.\n\nKysymyksessäolevat 25 suomenmielistä laulajaa suutuksissaan\nilmoittivat, etteivät he tahtoneet enää kuuluakaan mokomaan\nlaulukuntaan, joka ei salli vapautta lausua julki mielipidettään, kun\nheidän toiveitaan ja tunteitaan loukataan, ja päätöstä vastaan panivat\nvastalauseensa kaikki suomenmieliset lausuen, ettei kenelläkään ollut\nvaltaa eikä oikeutta erottaa ketään laulukunnasta, johon\nliittyminenkin on vapaaehtoista. Mutta jokaisella on oikeus itse erota\nsellaisesta seurasta, johon ei tahdo kuulua. Ja siitä syystä\nuseimmat itse pyyhkäisivät nimensä pois Akadeemisen laulukunnan\nnimiluettelosta.\n\nRuotsikot olivat tällä tavoin saaneet laulukunnassa varman enemmistön\nja ryhtyivät nyt taisteluun ylioppilaskuntaa vastaan luottaen\npuoluetovereihin laulukunnan ulkopuolella. Laulukunta kieltäytyi\nvastaanottamasta ylioppilaskunnan rahakannatusta, »mikäli siihen oli\nliitetty uusia vaatimuksia laulunjohtajan suhteen». Tämän päätöksen\nkautta Akadeeminen laulukunta jäi vuosikausiksi ilman ylioppilaskunnan\nkannatusta ja asettui julkisesti vihamieliselle kannalle\nylioppilaskuntaan nähden.\n\nSittenkuin Akadeemisen laulukunnan jäsenet laulunjohtajan erottua\nolivat riidelleet keskenänsä, ärsyttäneet toisiaan ja saaneet eräitä\njoukostaan eroamaan koko laulukunnasta, valitsivat he viimein\nlaulunjohtajaksensa fil. kand. _Edvard Rindellin_. Herra Rindell oli\nkyllä innokas puoluemies ja taattu ruotsikko, mutta heikko\nlaulunjohtaja. Pian, sen jälkeen kun herra Rindell oli valittu\nlaulukunnan johtajaksi, tuli maisteri _Hjalmar Londén_ käymään\nylioppilastalolla. Vahtimestarin avulla hän pääsi kirjastoon, jossa\nlaulukunnan lippua säilytettiin, ja vei sen omaan huostaansa. Kun\nhäntä siitä ylioppilaskunnan yleisessä kokouksessa moitittiin ja häntä\nvaadittiin tuomaan lippu takaisin, sanoi hän ottaneensa sen talteen\nlaulunjohtajan kehotuksesta. Lippu oli näet laulukunnan oma eikä\nylioppilaskunnalla ollut siihen omistusoikeutta. Ja ettei\nylioppilaskunta sitä saisi käsiinsä, tahtoi hän sen pelastaa\nlaulukunnalle.\n\nMoniaat laulajat lausuivat närkästyksensä hra Londénin\nomavaltaisuudesta ja vaativat, että lippu oli otettava pois herra\nLondénilta ja tuotava takaisin. Tämä ei sanonut sitä suosiolla\nantavansa ja lisäksi hän ehdotti, että hänelle edeltäpäin annettaisiin\ntieto, milloin ylioppilaskunnan edustajat tulisivat sitä puukko\nkädessä vaatimaan, että hän tietäisi pönkittää ovensa ja ryhtyä\nvarustautumaan rynnäkköä torjuaksensa.\n\nYlioppilaskunnan silloinen puheenjohtaja E. G. Palmén huomautti hra\nLondénille, että tällainen puukkoon vetoaminen oli ylioppilaskuntaa\nkohtaan häpeämätön solvaus, ja että puheenjohtaja antoi hra Londénille\nviralliset nuhteet. Eräs laulukunnan jäsen sanoi, että herra Londén\noli menettelyllään häväissyt laulukunnan lippua, ja että hänen\nmielestään häväistys oli sitäkin suurempi, kun herra Londén kuuleman\nmukaan säilytti laulukunnan lippua pesukaapissaan, ja ettei kukaan\nhalunnut kulkea sellaisen lipun jäljessä, jota oli säilytetty herra\nLondénin pesukaapin astioiden joukossa j.n.e.\n\nKuitenkin kaikitenkin ryhdyttiin Rindellin aikana taas neuvottelemaan\nikävien rettelöiden sovinnossa korjaamisesta laulukunnan keskuudessa.\nUusia laulajia alkoi taas tulla laulukuntaan ja entisiä eronneita\njäseniä palata takaisin. Silloin ruotsikkojen valta ja enemmistö taas\nrupesi horjumaan. Kun sellaisissa laulukunnan kiistakokouksissa\nenemmistö alkoi kääntyä suomenmielisten voitoksi, jota laulunjohtaja\nei suinkaan olisi sallinut, niin hän keksi sellaisen tempun, että hän,\nennenkuin oli mitään ennätetty äänestää ja päättää, julisti kokouksen\npäättyneeksi, painoi hatun päähänsä ja meni tiehensä.\n\nKun muutamana iltana Akadeemisen laulukunnan kokous taas oli päättynyt\ntällä tavoin, niin eräs suomenmielinen laulaja virkkoi:\n\n»Ei hyvät herrat! Älkäämme jättäkö itseämme vähemmistön ivattavaksi!\nJääkäämme tänne neuvottelemaan, miten nämä pitkät ja ikävät rettelöt\nsaataisiin päättymään.»\n\nTämä kehotuksen johdosta seisahtui laulusaliin 20—25 suomenmielistä\nlaulajaa neuvottelua pitääkseen. Mutta kun herra Londén tämän huomasi,\nepäili hän siitä tulevan jotakin epäedullista ruotsalaiselle\npuolueelle ja riensi kutsumaan vahtimestarin kaasua sammuttamaan.\nLaulajat huomauttivat vahtimestarille, että heillä oli oikeus käyttää\nsalia vielä puolen tuntia ja sentähden vahtimestari läksi salista pois\njättäen tikapuut keskilattialle kaasukruunun alle. Kun herra Londén\ntällöin ryhtyi vahtimestarin tointa hoitamaan ja kapusi tikapuille\nkaasua sammuttamaan, niin muutamat väkevät kädet alkoivat huojuttaa\nlujasti tikapuita, niin että hän oli putoamaisillaan lattialle parin\nsylen korkeudesta. Hän katsoi silloin parhaaksi peräytyä lattialle.\nMutta sisu ei sallinut hänen osoittaa pelkoa, vaikka hän oli yksin\njoutunut parinkymmenen kiihtyneen fennomaanin joukkoon. Osoittaaksensa\nhalveksumistaan heitä kohtaan, hän pani korkean hattunsa päähänsä ja\nastuskeli huoneessa edestakaisin.\n\n»Pois hattu päästä sisällä huoneessa!» tiuskasi hänelle muuan\nfennomaaneista ja samalla antoi kädenliike selityksen sanoille, niin\nettä herra Londénin hattu pyörähti lattialle. Kiukustuneena Londén\nsieppasi hattunsa ylös, painoi sen uudestaan päähänsä ja nousi\ntuolille seisomaan katsoen sieltä halveksien ympärillensä; mutta pian\noli hän kaikin puolin piiritetty ja fennomaanit »tirkistelivät» häntä\njoka puolelta yhtä ylenkatseellisesti, kunnes joku käsi sieppasi\ntuolin hänen jalkojensa alta ja hän suistui lattialle. Silloin hän\nnäki parhaaksi jättää fennomaanit ja poistui. Eteisessä hän muutamille\ntovereillensa sanoi: »Helkkarin fennot, kun yrittivät minulle antaa\nselkään, mutta eivät sentään uskaltaneet.»\n\nSe häiriö, minkä Londén sillä kertaa teki, oli kuitenkin estänyt\nsuomenmieliset laulajat mitään päätöstä tekemästä laulukunnan\nasiassa. Pian oli heidän kärsivällisyytensä tyyten loppunut ja\nlaulunhalukin kadonnut. Mutta laulunharrastusta ei liioin riittänyt\nruotsinmielisilläkään. Herra Rindell ei saanut laulajia kokoontumaan\nharjoituksiin, ja samoin oli asianlaita vielä syyslukukaudella v. 1881.\nTuskastuneena hän luopui laulunjohtajan toimesta, johon ruotsinmieliset\nkevätlukukaudella v. 1882 valitsivat lääketieteenkandidaatti _Oskar V.\nMobergin_. Olisiko herra Mobergilla ollut taitoa johtaa ja harjoittaa\nsekä pitää koossa kvartettilaulukuntaa, siitä ei ole jäänyt mitään\ntietoa, sillä hänen ollessaan laulujohtajana laulajat eivät ollenkaan\ntulleet harjoituksiin, vaikka hän heitä kyllä koki houkutella\nsanomalehtiin painetuilla ilmoituksilla.\n\nSuomenmieliset laulajat olivat kyllästyneet niihin rettelöihin, jotka\nheitä kohtasivat, kun he yrittivät pyrkiä jäseniksi Akadeemiseen\nlaulukuntaan. Mutta laulunharrastus ei kuitenkaan heissä lamautunut,\nvaan he vetäytyivät osakuntiensa laulukuntiin. Siitä syystä alkoivat\neri osakuntien laulukunnat toimia entistä virkeämmin. Etupäässä\nsavokarjalaisen osakunnan laulajat herrojen _K. Th. Hällströmin_ ja\n_P. J. Hannikaisen_ sekä hämäläisen osakunnan laulukunta herra _O. S.\nTiccanderin_ johdolla harrastivat suomenkielistä laulua hyvällä\nmenestyksellä.\n\nAkadeeminen laulukunta, jonka suomenmielisetkin olivat toivoneet\nvoivansa säilyttää kaikkien ylioppilaitten yhteisenä laulukuntana, oli\nedellä kerrotun onnettoman päätöksen johdosta jäänyt ilman\nylioppilaskunnan rahallista kannatusta, ilman laulunharrastusta, ilman\njäseniä ja ilman laillisesti valittua laulunjohtajaa. Se oli vaipunut\nperikadon partaalle ja täydellisen hajaantumisen tilaan. Sellaisessa\ntilassa se pysyi muutamain intoilijoiden turmiollisen vaikutuksen\nalaisena kevätlukukaudesta v. 1882, kunnes syyslukukaudella v. 1885\nelpymisen merkkejä ilmestyi, sittenkun käräjöimiset ja rettelöt olivat\ntauonneet pahinten yllyttäjäin poistuttua yliopistosta.\n\nAkadeemisen laulukunnan sääntöjen mukaan oli sen laulunjohtaja\nvalittava yliopiston laulunopettajan läsnäollessa. Niin ei tapahtunut,\nsilloin kun hra Moberg valittiin. Sen vuoksi ei häntä myöskään\nvirallisesti tunnustettu Akadeemisen laulukunnan lailliseksi\njohtajaksi eikä häntä edes mainita yliopiston luettelossa\nlaulunjohtajana. Kevätlukukaudesta v. 1882 alkaen kolme vuotta\neteenpäin ei yliopiston luettelossa mainita Akadeemisen laulukunnan\njohtajaa laisinkaan, ainoastaan yliopiston musiikinopettaja on\nmainittu. Akadeeminen laulukunta oli kieltäytyessään vastaanottamasta\nylioppilaskunnan rahallista kannatusta syössyt itsensä rappiotilaan,\njossa se pysyi syksyyn asti v. 1885. Silloin sen sai elpymään herra\n_Carl v. Knorring_.\n\nPerikatonsa äärimmäisellä partaalla Akadeeminen laulukunta oli\nsyksyllä v. 1884. Silloin oli yliopiston musiikinopettaja, johtaja\nFaltin, kivuloisuuden tähden saanut virkavapautta ja hänen virkaansa\nhoiti silloinen musiikkiopiston johtaja maisteri Martin Wegelius. Kun\nsitten maisteri W. kutsui sanomalehdissä julkaistuilla ilmoituksilla\nAkadeemisen laulukunnan jäsenet lukukauden alussa kokoon, silloin\nilmestyi muutamia entisiä laulajia ja heidän joukossaan taas herra\nLondén, joka kysyi, millä oikeudella ja kenen luvalla herra Wegelius\noli rohjennut kutsua kokoon Akadeemisen laulukunnan, sillä hän (hra\nLondén), joka mainitsi olevansa laulukunnan v. t. varapuheenjohtaja,\nei ollut antanut lupaa laulukunnan kokoonkutsumiseen. Maisteri\nWegelius sanoi yliopiston v. t. laulunopettajana, johtaja Faltinin\nsijaisena, kutsuneensa laulajat lauluharjoitukseen, mutta nyt hän\nhuomasi, että heillä olikin suurempi riidanhalu kuin laulunharrastus.\nHän jätti miehet itseksensä kiukuttelemaan ja meni musiikkisalista\ntiehensä.\n\nMaisteri Wegelius oli jo kauan tunnettu kiivaista ruotsinmielisistä\nmielipiteistään, joiden vuoksi häntä suomenmielisten piireissä\nnimitettiin Martin Svecus -nimellä, eikä ollut syytä pienimpäänkään\nepäilyyn, että hän olisi yrittänyt Akadeemista laulukuntaa\nsuomalaistuttaa. Ainoastaan yliopiston v. t. musiikinopettajana hän\noli käsittänyt velvollisuudekseen, kun ei laillista laulunjohtajaa\nollut, kutsua laulajat kokoon saadakseen harjoitukset käyntiin. Mutta\nherra Londénin ja tämän kumppanien käytös häntä loukkasi niin, että\nhän yliopiston rehtorille jätti kirjallisen esityksen siitä, että\nAkadeeminen laulukunta, joka oli muuttunut toraiseksi nurkkakunnaksi\neikä laulusta välittänyt mitään, hajoitettaisiin ja sen säännöt, jotka\nyliopiston sijaiskansleri aikoinaan oli vahvistanut, saman viraston\nkautta julistettaisiin rauenneiksi.\n\nTätä ehdotusta kannatti kaikin puolin yliopiston varsinainen\nmusiikinopettaja, johtaja Faltin, sillä perusteella, ettei\nAkadeeminen laulukunta 5 tai 6 lukukauteen ollut muuta tehnyt kuin\nrettelöinyt ylioppilaskuntaa vastaan, ettei se kertaakaan sääntöjen\nmukaisesti ollut valinnut laulunjohtajaa yliopiston musiikkiopettajan\nläsnäollessa, jotta laulunjohtajaksi olisi saatu musikaalinen henkilö,\nettei se kertaakaan vuodessa antanut mitään konserttia, niinkuin\nsäännöt määräsivät, ja ettei se tehnyt tiliä rahavaroista. Luettelo\nsääntöjä vastaan tehdyistä rikoksista ja laiminlyönneistä, mutta\nvarsinkin Akadeemisen laulukunnan jäsenten usein osoittama loukkaava\nkäytös yliopiston sekä varsinaista että v. t. musiikinopettajaa\nvastaan, saivat sekä rehtorin että sijaiskanslerin tekemään päätöksen\nkoko laulukunnan hajoittamisesta. Kävi kuitenkin niin, että päivää\ntai paria aikaisemmin, kuin sijaiskanslerin päätös oli julkaistava,\noli Akadeemisen laulukunnan »v. t. varapuheenjohtaja», jonkanimistä\nvirkamiestä sen säännöissä ei mainita, ehtinyt antaa ylioppilaskunnalle\nhaasteen saapua Helsingin raastuvanoikeuteen vastaamaan Akadeemisen\nlaulukunnan syytökseen sen varojen anastamisesta.\n\nJos sijaiskansleri nyt olisi peruuttanut laulukunnan sääntöjen\nlaillisen voiman ja rehtori hajoittanut koko laulukunnan, niin olisi\nruotsinkiihkoinen yleisö sanomalehdissä ja tiesi millä muulla tavalla\nhuutanut, ettei Akadeemisen laulukunnan muka oikeata asiaa olisi saatu\ntoisella keinolla kumoon kuin laulukunnan väkivaltaisella\nhajoittamisella. Tämän välttämiseksi jätti sijaiskansleri ennen\nvahvistamansa Akadeemisen laulukunnan säännöt sillensä ja niin säästyi\nlaulukunta syöksymästä hautaansa, josta se ei enää olisi noussut.\n\nSuomalainen laulukunta koki vähävoimaisenakin tehdä parhaansa asettuen\nylioppilaskunnan palvelukseen, milloin sellaista tarvittiin. Gösta\nSohlströmin perustama laulukunta, _Muntra Musikanter_, oli jäänyt oman\nonnensa nojaan, kun hän seuraavana vuonna ei ollut yliopistossa läsnä.\nSilloin M.M. valitsi johtajaksensa hovioikeudenauskultantti\n_Oscar Mechelinin_. Ja nyt tämä laulukunta, johon kuului sekä\nylioppilaskunnan jäseniä että entisiä ylioppilaita ja sitä paitsi\nmuita hyvä-äänisiä laulajia, jotka eivät olleet ylioppilaita, kohosi\nparhaaksi laulukunnaksi Helsingissä, mutta teki suurta haittaa\nylioppilaskunnan laulukunnalle, sillä M.M. -laulukuntaan vetäytyivät\nylioppilaskunnan parhaat lauluvoimat. Mutta M.M. ei asettunut\nylioppilaskuntaa palvelemaan.\n\nYlioppilaskunnalle uskolliseksi jäänyt suomalainen laulukunta oli\npaljon heikontunut ja sen johtaja maisteri _P. J. Hannikainen_ ryhtyi\nasianhaarain pakotuksesta laulukuntaa supistamaan. Ettei siihen\nkuuluisi 30—40 bassolaulajaa ja vain 4—5 tenoria (enempää ei saatu\nkokoon M.M. kilpailun vuoksi), niin hra Hannikainen supisti\nlaulukunnan valiten parhaat laulajista, niin että siihen keväällä v.\n1884 kuului vain parikymmentä miestä. Muodollisesti se oli vain\nyksityinen lauluseura, nimeltään _»Laulaja-Veikot»_ (L. V.). Mutta\nitse asiassa se ylioppilaskunnalta nautti rahallista kannatusta,\nvaikka kannatus olikin vähempi kuin talousarviossa määrätty.\nYlioppilaskunnan vuotuista talousarviota vahvistettaessa oli\nrahasäännöstä jätetty pois määräys »Akadeemiselle laulukunnalle»\nniinkuin edellisinä vuosina ja rahat käytettiin nimellä »musikaalisiin\ntarkoituksiin» (laulukunnan kannatukseen). Tämäkin rahaerä oli sitten\nylioppilaskunnassa kauan aikaa kiistan aiheena, kunnes puoluekiihko ja\närsytetty taisteluhalu oli molemmin puolin siinä määrin lauhtunut,\nettä suomalainen enemmistö määräsi saman verran vuotuista apua\nkumpaisellekin laulukunnalle, suomenmieliselle ja ruotsinmieliselle.\n\nPitkien vuosien kuluessa oli tultu näkemään, että ne voimat, jotka\npitävät koossa laulukuntaa, ovat laulajain innostus ja vapaus saada\nitsenäisenä ryhmänä laulaa mielensä mukaan ilman mitään ulkonaista\npakkoa, mutta erittäinkin hyvän ja innostavan laulunjohtajan kyky.\nKyvykkäät laulunjohtajat, jotka samalla osasivat innostaa laulajia,\nsaivat myös M.M. -laulukunnan pysymään koossa ja vetämään vielä\npuoleensa uusia voimia.\n\nEdellä on kerrottu miten M.M. -laulukunta sai alkunsa\nylioppilaslaulajain piirissä. Tähän laulukuntaan pääsemistä pidettiin\nhyvän laulajan todistuksena, vaikka tämä ei aina tarkasti pitänyt\npaikkaansa. M.M. -laulukunnassa jo aikaisin tehtiin ja vahvistettiin\nsäännöt, joiden kautta mikäli mahdollista koetettiin välttää ja\npoistaa riitaisuuksia erittäinkin kielikysymyksessä. Ruotsalaisuus\nkyllä oli voitolla siinä laulukunnassa, mutta suomalaisia harrastuksia\nei loukattu, ja ennen muuta valvottiin, että laulun piti olla pääasia\neikä se kieli, jolla laulut esitettiin. Kun M.M. veti puoleensa\nparhaat laulajat ylioppilaskunnasta, mutta pysyi ylioppilaskunnan\nvallan ja vaikutuksen ulkopuolella hyväksyen jäsenikseen muitakin kuin\nylioppilaita, oli tämä laulukunta suorastaan haitallinen sekä\nsuomenkieliselle että ruotsinkieliselle ylioppilaslaululle. Se, joka\nvuoden tai parin oli ylioppilaslaulajain piireissä harjoitellut\nja saanut enemmän musikaalista tarkkuutta, houkuteltiin pian\nM.M.:isteihin, varsinkin jos hänellä sattui olemaan hyvä ääni.\n\nToiselta puolelta on myöskin myönnettävä, että kun M.M. -laulukunnan\njäsenistä suurin osa oli ylioppilaskunnan jäseniä, niin se maine ja\nkunnia, jonka M.M. saavutti Pietarissa, Moskovassa, Tukholmassa,\nKöpenhaminassa ja Pariisissa y.m. Keski-Euroopan kaupungeissa\npitämillään konserteilla, on heijastunut takaisin Helsingin\nyliopistoon, jolle siitä on koitunut suurta kunniaa.\n\nSuomenkielinen ylioppilaslaulu sai alkuvuosina taistella monenlaisia\nvastuksia vastaan, jotka se kuitenkin on voittanut. Laulu ja\nkielitaistelu ovat niin lukemattoman monta kertaa sekautuneet\ntoisiinsa, ettei niitä helposti voi erikseen kertoakaan. Kumpikin\npuolue syytteli toistansa liian vähäisestä myöntyväisyydestä ja tahtoi\nmielellänsä puhdistaa itsestänsä kaikesta syyllisyydestä. Myöhemmät\nsukupolvet sopinevat parhaiten puolueettomina arvostelemaan entisiä\nasioita ja hairahduksia, kun vain heillä on tarkkoja ja oikeita\ntietoja menneiden aikojen tapahtumista. Senpä vuoksi olen nämä\ntapaukset kertonut nykyisten ja tulevien sukupolvien tietoon toivoen,\nettä heidän edeltäjäinsä kokemus heitä hyödyttäisi.\n\nMahdollisesti joku väittää näitä kuluneitten aikojen kuvauksia\nliioitelluiksi. Hänelle tahdon mainita, että useimmat näistä\ntapauksista ovat todistettavissa ylioppilaskunnan pöytäkirjojen avulla\nniiltä ajoilta.\n\nY. L. (Ylioppilaskunnan laulajat) on pysyväisenä ja mainehikkaana\nlaulukuntana jo täyttänyt 40 vuotta, se on saavuttanut mainetta ja\nkunniaa, rakkautta ja suurta arvonantoa kotimaassa. Se on osaltansa\nSuomen kansan arvoa ja kunniaa kohottanut enemmänkin, kuin sen\nperustajat rohkenivat alussa toivoa. Tämä kaikki täyttää vanhan\nveteraanin sydämen ilolla, sillä vielä näkyy elävän suomalainen\nsitkeys, lämmin kotimaanrakkaus ja hartaus Väinön kannelta ja laulua\nkohtaan.\n\nToivon tämän aina jatkuvan, niin kauan kuin Suomen kansan olemassaoloa\nkestää!\n\nSiitä ajasta, jolloin minäkin liityin Akadeemiseen laulukuntaan,\njolloin se oli ainoa iso ja kaikille ylioppilaille yhteinen\nlaulukunta, on vuosikymmeniä kulunut ja paljon suuria muutoksia on\ntapahtunut. Yliopistoon on tullut tavattoman runsaasti naispuolisia\nylioppilaita ja heidänkin joukossaan on hyviä lauluääniä, joten\nylioppilaslaulua edustavat nykyään naisetkin. Niinä aikoina en enää\nole ollut mukana. Mutta mieslaulun yhä kasvavaa harrastusta mielestäni\ntodistaa se seikka, että ent. Akadeemisen laulukunnan lisäksi nyt on\nolemassa yliopistopiireihin kuuluvat tai niitä lähellä olevat\nlaulukunnat: M.M., Laulumiehet, Suomen Laulu, Y. L. ja ehkäpä\nmuitakin, joita maaseutulainen ei muista luetella eikä kaikkien\nansioita tunne.\n\n\n\n\nYLIOPISTONUORISON INNOSTUS SUOMALAISEEN OOPPERAAN\n\n\nLaulun harrastusta ylioppilaspiireissä 1870-luvulla elvytti erittäin\nsuuresti _Suomalainen Ooppera_ ja kymmenittäin oli ylioppilaita, jotka\npitivät kunnianasiana Suomalaisen Oopperan tukemisen ja auttamisen\nlauluäänellään. Varakkaammat uhrasivat rahojakin. Niinpä esim.\nveljekset Vilhelm ja Reinhold Lagus olivat vuosittain sitoutuneet\nmaksamaan 100 mk Suomalaisen Oopperan hyväksi, ja sitäpaitsi he\nilmaiseksi lauloivat kuorossa. Sillä tavoin esiintyi sangen moni\nylioppilas teatterin näyttämöllä etevien taiteilijain joukossa.\nSuomalaisuus innostutti silloin jokaista ponnistamaan voimiaan ja\nuhrauksia tekemään. Näiden muistelmain kirjoittaja oli kolmen vuoden\najan Suomalaista Oopperaa avustamassa kuorolaulajana. Kun olin köyhä\nylioppilas ja ansaitsin toimeentuloni tilapäisillä ansiotöillä,\nsuomentajana, sanomalehtien painovirheiden korjauslukijana tai\nyksityisopetuksen antamisella, niin eipä ilman erikoista innostusta\nolisi riittänyt aikaa Suomalaisen Oopperan hyväksi, varsinkin kun\nsamalla oli pidettävä huolta myöskin varsinaisista opinnoista. Mutta\ninnostus oli todella suuri.\n\nMuistan erikoisesti sen hetken, jolloin Suomalaisen Nuijan laulukunta\n19. huhtikuuta v. 1876 oli kokoontunut Arkadia-teatteriin iltamyöhällä\nnäytännön jälkeen kunnioittaaksensa primadonnaa, neiti _Ida\nBasilieriä_, jonka hyväksi silloin oli annettu resettinäytäntö.\n\nOli esitetty »Faust», ja Margaretan osa oli tietysti neiti\nBasilierillä. Samana iltana oli ruotsalaisessakin teatterissa\nnäytäntö, ja kun kumpaisenkin teatterin yleisön keskuudessa oli suuri\nkilpailuhalu ja kun tiedettiin, että suomenmielinen yleisö aikoi\nsuurella kukkasateella kunnioittaa arvossapidettyä laulajatartaan,\nniin eivät ruotsinmielisetkään tahtoneet olla Pekkaa pahemmat. Ja niin\nsyntyi hurja kilpailu, jossa koeteltiin, kumpi puoli saisi aikaan\nsuuremman kukkatulvan.\n\nRuotsalaiselle teatterille oli palvelustansa tarjonnut rouva _Emma\nEngdahl_. Hänellä oli hyvä lauluääni, ja vaikka hän ei ollutkaan\nsaanut lauluopetusta, niin ruotsalaiseen teatteriin hän otettiin\nprimadonnaksi. Myöhemmin hän sitten harjoitti lauluopinnoita\nulkomailla. Huhtikuun 19. päivänä ruotsalaisen teatterin yleisö\nlahjoitti hänelle neljä isoa kukkavihkoa. Samana iltana Suomalaisessa\nOopperassa neiti Basilierille annettiin kukkia koko hevoskuormallinen.\nSuomenkieliset laulajat olivat jo edeltäkäsin koonneet puolueensa\nkesken »kolehtia» kukkia varten, ja heidän toimestaan saatiin kokoon\n150 kpl. yhden markan pieniä kukkavihkoja, 75 kpl. 3 markkaa maksavia\nja sitä paitsi oli suuri osa Suomalaisen Oopperan yleisöstä\nvarustautunut kukkasilla teatteriin tullessaan. Sinä iltana sanottiin\nHelsingin puutarhurin saaneen tilatuista ja myydyistä kukista noin\nkolmetuhatta markkaa. Siihen aikaan sellainen summa oli jo tavattoman\niso. Harvoin oli suurempia ja komeampia kukkavihkoja Helsingissä sitä\nennen nähty. Eräs jättiläisvihko, jonka neiti Basilier sinä iltana\nsai, oli niin suuri, että kun hän pitäen vihkoa käsissään teki\nnäyttämöllä yleisölle kumarruksen kiitokseksi, niin kukkaisvihkon\ntakaa näkyi hänestä vain pää ja vähän jalkoja.\n\nKun näytäntö oli loppunut, jakeli neiti Basilier, yleisön poistuttua\nteatterista, noita kukkia kaikille niille, jotka olivat olleet\nnäytännössä osallisina, yksin kuoronjäsenille. Hän tahtoi osoittaa\nkiitollisuuttaan kaikille, jotka hänen resetti-iltanansa olivat olleet\nhäntä avustamassa. Jo kauan edeltäkäsin oli tämä kiitollisuudenosoitus\nhänen puoleltaan mietitty, sillä hänellä oli mukanansa tusinoittain\nPariisista tilattuja valokuvia, kabinettikokoa, joihin hän oli omalla\nkäsialalla kirjoittanut nimensä ja merkinnyt antavansa kuvan\n_ystävälliseksi muistoksi_. Hän oli varsin hyvin arvannut, että\njokainen piti kallisarvoisena lahjana hänen itsensä antamaa valokuvaa,\nsillä hienolla käytöksellään oli hän voittanut kaikkien mielisuosion.\nSen ajan kuluessa, jolloin näiden muistelmain kirjoittajalla oli\ntilaisuus vähäpätöiseltä osaltaan avustaa Suomalaista Oopperaa, oli\nsiellä useampia oppineita ja hyvä-äänisiä laulajattaria, siellä olivat\nsisarukset Strömmer, neidit Basilier, Fohström, Lagermarck, Wecksell,\nSynnerberg ja Ingman. Kaikki he olivat kouluutettuja taiteilijoita.\nVaatimattomat ylioppilaslaulajat, jotka kansallisesta innostuksesta\navustivat oopperaa kykynsä mukaan, huomasivat ihastuksella, ettei\nneiti Basilier milloinkaan pilkkanaurulla tehnyt ivaa heistä, vaikka\nhän huomasi, että tottumattomat kuorolaulajat milloin lauloivat\nepäpuhtaasti, milloin sotkivat musiikin tahdin. Samanlaista arvostelua\nei voinut antaa muista laulajattarista eikä varsinkaan muutamista\nmieslaulajista. Senpätähden Ida Basilier, jota salaa mainittiin\nhyväilynimellä _»meidän Ida»_, oli voittanut kaikkien ihailun ja\nkunnioituksen. Itsestään arvattava asia oli, että jokainen hänen\nresetti-iltansa suurempien roolien esittäjistä sai häneltä\nsuuremmanpuoleisen kukkavihkon muistoksi, sillä olihan hänelle yleisö\nantanut niin runsaasti kukkia, ettei hän niitä olisi voinut edes\nkorjata asuntoonsa hankkimatta erikoista hevosmiestä niitä\nkuljettamaan. Suuret kukkavihot käsissä ja kainaloissa lähtivät\nsilloin teatterista kotiinsa Faustin, Martan, Valentinin, Siebelin ja\nkaikkien vähäpätöistenkin osien esittäjät. Sotilailla, porvareilla ja\nnaiskuoron kaikilla laulajilla oli »meidän Idan» itsensä antama\nkukkavihko tämän illan muistona.\n\nRiemusaatossa seurasi Nuijan laulukunta sekä kauan teatterin\nulkopuolella kärsivällisesti odottanut yleisö neiti Basilieria hänen\nasuntoonsa Elisabetintorin varrella. Suomalaisen Nuijan laulajat\ntahtoivat vielä hänelle osoittaa kunnioitustaan ja asettuivat hänen\nakkunansa edustalle laulamaan. Niihin aikoihin oli tapana järjestää\nasunnot niin, että ikkunassa yksi pieni ruutu oli saranoilla ja se\nvoitiin talvellakin avata raittiin ilman saamista varten. Sellaista\nruutua nimitettiin venäläisellä nimellä »fortuschka». Herrasväki\nFlodinin salin »fortuschka» avattiin ja neiti Basilier kiitti laulusta\nja muusta hänen osakseen tulleesta huomaavaisuudesta. Hän tahtoi\nvuorostaan laululla osoittaa kiitollisuuttaan, mutta eihän\n»fortuschkan» kautta hänen äänensä kuulunut ja sentähden hän pyysi\nylioppilaita tulemaan sisään. Nuijan laulajat eivät rohjenneet kutsua\nnoudattaa, sillä olihan otettava huomioon, että oli jo sydänyö ja\nlaulajatar oli epäilemättä väsyksissä pitkän näytännön jälkeen\nlaulettuaan melkein koko illan. Sentähden laulukunta lauloi pari\nlaulua vielä lisäksi ja sitten aikoi kukin lähteä kotiinsa. Mutta\n»fortuschka» avattiin uudelleen ja kutsu uudistettiin entistä\npontevammin. Mitäpäs muuta kuin laulajat marssimaan sisälle, vieläpä\nmukana muitakin saattomiehiä. Pian olivat huoneet niin täynnä väkeä\nkuin niihin mahtui, ja kävi selville, että laulajia oli odotettu,\nsillä pöydälle ilmestyi summattoman suuri viinimalja. Laulajatar ja\nhänen sisarensa esiintyivät nyt emäntinä, ja maljan ympärillä olevat\npikarit täytettiin. Suuressa ihmistungoksessa neiti Basilier koki\nojentaa pikarin jokaiselle käteen. Suurta vierasjoukkoa hän ilahdutti\nvielä laulamalla pianon ääressä muutamia kauniita lauluja. Mutta kun\nhän sitten Nuijan laulukunnalle tahtoi lausua kiitoksensa heidän\nkohteliaisuudestaan häntä kotiin saattaessa, oli hän vähän hämillänsä\nja sanoi paremmin tottuneensa laulamaan kuin puhetta pitämään. Sen\nvuoksi hän pyysi erästä tuttavaa, maisteri Bertil Nohrströmiä\npuolestansa lausumaan kiitokset laulukunnalle.\n\nSaatuansa puheenvuoron maisteri Nohrström pitikin laulajien puolesta\npuheen neiti Basilierille kiittäen häntä sekä entisestä työstään että\nvarsinkin tämän illan taiteellisesta laulusta ja vierasvaraisuudesta.\n\n»No, nyt puhe kääntyi ihan päinvastaiseen suuntaan, kuin minä olin\ntarkoittanut», virkkoi neiti Basilier, kun laulajat joivat maljan\nhänen kunniaksensa. Suomalaisen Nuijan laulajat lauloivat vielä\nsisällä muutaman laulun ja läksivät kotiinsa vieden mukanaan rakkaan\nmuiston vierailustansa Suomen satakielen luona.\n\nNiitä aikoja muistelee mielihyvällä vielä vanhoilla päivillänsä,\nvaikka lähes 50 vuotta jo on kulunut siitä tilaisuudesta. Senaikuista\ninnostusta kuvaa sekin, että asuinkumppanini, joka tätä nykyä (1924)\nharmaapäisenä vanhuksena elää Tampereella, tuli tuosta tilaisuudesta\nkotiin ihan haltioissaan näytellen kättänsä ja hokien: »Ajatelkaapas,\nettä minä tällä samalla kädelläni olen saanut puristaa itse Ida\nBasilierin kättä, joka minulle ojensi viinilasin ja kilisti lasia\nkanssani.»\n\nOn muistettava, että elettiin aikaa, jolloin sivistynyt suomenkielen\nkäyttäjä ruotsikkojen puolelta sai vielä yleisesti kokea halveksimista\nja ylenkatsetta vain äidinkielensä vuoksi. Monet kiivaat väittelyt\nsuomenkielen puolustamiseksi sen moittijoita vastaan saatiin silloin\nkäydä. Ruotsin ihailijat moittivat suomea rumaksi kieleksi, kun siinä\nniin usein kuulee sekä pitkiä että lyhyitä _ä_-ääniä. Esimerkkeinä\nmainittiin sanoja, joiden kaiku ei ole kaunis, varsinkin jos ne\nrumasti lausutaan. Silloin sai kuulla suomea väänneltävän ja\nkäänneltävän ja rääkättävän, jotta saataisiin todistetuksi\nsuomenkielen kauhea rumuus, kun se muka on pelkkää rääkymistä.\n\nSuomenkielen ihailijat ja puolustajat kokivat puolestaan näyttää,\nmiten rikasta kielemme on soinnultaan, miten kauniilta se kaikuu\ndiftongirunsautensa vaikutuksen vuoksi, ja kuinka se siinä suhteessa\nvoittaa melkein kaikki muut kielet, yksin italiankin. Lisäksi\nsuomenkielen kauneutta kohotti, että siitä puuttui ne monenlaiset\nsuhu- ja kurkkuäänet, joita on m.m. slaavilaisissa kielissä.\n\nNäiden ominaisuuksien vuoksi eivät slaavilaiset kielet\nskandinaavienkaan mielestä kuuluneet kauniilta. Tämän myönsivät\nruotsinkielenkin ihailijat. Ja kun tuli kysymys siitä, minkälaiset\nkielet ylimalkaan ovat myönnettävät kauneiksi ja laulun esittämiselle\nsoveliaiksi, saatiin seuraava määritelmä:\n\nKauniita sekä puheessa että laulaessa kuulla ovat vokaalirikkaat\nkielet, joissa ei ole kurkkuääniä eikä ylen paljon konsonantteja\nperäkkäin.\n\n»Hyvä on!» sanoivat suomenkielen ihailijat. »Juuri tämän määritelmän\nmukaan suomenkieli on paljon kauniimpaa kuin ruotsi. Suomenkielessä on\nmonta vertaa enemmän diftongeja kuin ruotsinkielessä eikä suomenkieltä\nole rumentamassa se summattoman suuri joukko päriseviä ja rämiseviä\nsanoja, jotka alkavat monella peräkkäin seuraavalla kerakkeella.\nJokaisessa ruotsinkielisessä sanakirjassa sellaisia ääneltään\nepämiellyttäviä sanoja löytää tuhansittain. Sentähden on vaikeata\nymmärtää, minkätähden ruotsinkieli olisi kauniimpaa kuin suomi ja\nmillä perusteella sitä väitettä tahdottaisiin todistaa. Kun sen\nlisäksi suomenkieli on sekä sanojen paljouden että muotojen puolesta\nrikkaampaa ja ruotsi köyhempää — —»\n\nSitä ruotsinkielen käyttäjät eivät tahtoneet myöntää todeksi. Heidän\nmielestään ruotsi oli rikkaampaa.\n\nVai niin! Tunnetteko erästä Ekbohrnin tekemää sanakirjaa, joka\nsisältää selitykset 35 000 vieraskieliseen sanaan, joita ruotsalaiset\nkäyttävät, koska heidän omassa kielessään ei ole nimitystä vastaaviin\nkäsitteihin. Ruotsinkieltä puhuvat lainaavat niin paljon sanoja\nvieraista kielistä, etteivät itsekään enää muista, mitä nuo lainasanat\nmerkitsevät. Sentähden he tarvitsevat Ekbohrnin apua. Vieraista\nkielistä lainaaminen arvatenkin tapahtuu sentähden, ettei omassa\nkielessä ole tarpeellisia sanoja. Latinan- ja ranskankielten\nsanavarastosta he ovat lainanneet niinkin tavalliset ja kaikille\nsivistyskansoille välttämättömät sanat, joilla ilmaistaan esim.\nkäsitteet _uskonto_, _luonto_ ja _valtio_. Alkuperäisiä ruotsalaisia\nsanoja, jotka vastaavat näitä käsitteitä, ei ole, ei ainakaan tätä\nnykyä käytännössä.\n\nTämänlaatuisia väitteitä suomenkielen moittijoita vastaan sai hyvin\nusein esittää, kun ruotsikot luulivat muutamalla mahtisanalla voivansa\ntukkia vastustajiensa suun.\n\nIlman väittelyä ja riitelemistä, ainoastaan kauniisti laulamalla,\nneiti Basilier näytti koko maailmalle, että suomenkieli on kaunista ja\nrikasta kieltä sekä erinomaisen sopivaa taiteellisen laulun\nesittämiseen. Oulussa syntyneenä, lapsuudestaan saakka suomea\nosaavana, oli hän suomenkielen virheettömässä, kauniissa ääntämisessä\nkaikkien muiden laulajattarien edellä. Ja kun hän tällöin kohotti\ntämän äidinkielemme kiistämättömään kunniaan, niin olisihan se ollut\ntunteeton pölkky, joka siitä ei olisi innostunut. Ei siis ole\nkummeksittavaa, jos joku nuorella intoisella iällänsä ihastui\nhaltioihinsa, kun Suomalaisen Oopperan ihaillulta primadonnalta\nitseltään sai kädenpuristuksen, tai kukkasen tahi valokuvan ja\nkiitoksen avustuksesta hänen juhla-iltanaan.\n\n\n\n\nYLIOPPILASTALOSSA OLEVAN VÄINÄMÖISEN TAULUN VAIHEITA\n\n\nTaidemaalari Robert Wilhelm Ekman on kuvannut Väinämöisen laulua\nKalevalan mukaan suuressa taulussa, joka säilytetään vanhan\nylioppilastalon musiikkisalissa. Taulu ei sinne tullut ihan\ntavallisella tavalla.\n\nKun Ekman vuonna 1873 kuoli Turussa, oli hänen jäämistössään m.m.\ntämä taulu, ja kun perilliset tahtoivat saada sen myydyksi, kääntyivät\nhe ylioppilaskunnan puoleen tarjoten taulua lunastettavaksi\nylioppilastaloon, jossa musiikkisali oli kylliksi avara näin suuren\ntaulun säilytyspaikaksi.\n\nVaikka Ekman oli eläessään tunnettu etevimmäksi Suomen\ntaidemaalareista, niin ylioppilaskunta kuitenkin kysyi\nestetiikanprofessori C. G. Estlanderin mielipidettä Väinämöisen taulun\ntaidearvosta.\n\nProfessori Estlanderin lausunto oli outo. Hänen mielestään\ntaulu oli niin ala-arvoinen, ettei se ansainnut tulla ostetuksi\nylioppilastaloon. Vieläpä hän taulussa esitetyistä Vellamon neidoista,\njoilla ei ole uimapukua yllä, lausui Ekman-vainajaa häväisten, että\ntämä esittääksensä Vellamon neitoja oli tehnyt tutkimuksia\npariisilaisissa porttoloissa. Sen sijaan suositteli hän erään\nruotsalaisen taidemaalarin maalaamaa taulua, joka esittää\nskandinavialaisen mytologian kertomaa ukkosen haltijaa, Thoria,\ntaistelemassa jättiläisiä vastaan.\n\nMutta suuri osa Suomen ylioppilaista oli toista mieltä. Ekmanin\nmaalaama Väinämöisen taulu, jonka aihe on kotimainen ja kohdistuu\nmusiikkiin, miellytti heitä paremmin.\n\nYlioppilaskunnassa vallitsi kuitenkin siihen aikaan paha eripuraisuus\nkaikissa kansallisuutta välillisesti tai välittömästi koskevissa\nkysymyksissä. Semmoiseksi kysymykseksi oli näin tämäkin asia saatu\neikä Väinämöisen taulua ylioppilaskunnan varoilla ostettu. Hämäläinen\nosakunta kokonaisuudessaan, pohjalaisen osakunnan vähemmistö ja\nsavokarjalaisen osakunnan enemmistö muodostivat silloin yhtymän, joka\nlunasti Ekmanin perillisiltä taulun. Mutta kiukku ja suuttumus tuota\nsuomalaista taideteosta vastaan oli niin valtava, ettei sille tahdottu\nantaa tilaa ylioppilastalossa.\n\nYlioppilaskunnan yhteisiä asioita hoiti siihen aikaan viisijäseninen\nvaliokunta. Tämän puoleen kääntyivät taulun omistajat pyytäen lupaa\nsaada asettaa sen ylioppilastalon musiikkisaliin. Taulua oli\nväliaikaisesti säilytetty laboratoriotalon yläkerroksessa olevassa\nsalissa, missä yliopiston laulu- ja soittoharjoituksia pidettiin.\nSiellä se oli asetettu seinää vasten kahden tuolin kannattamana.\nJostakin syystä tahdottiin saada taulu pois laboratoriotalosta, ja\nsilloin se — joko valiokunnan luvalla tai ilman sitä — tuotiin\nylioppilastaloon, ja asetettiin musiikkisaliin samalla tavalla kahden\ntuolin varaan toista päätyseinää vasten. Ylioppilastalon\nkeskuslämmityksen kalorifeerit puhalsivat taulun taakse kuumaa ilmaa,\nusein savua ja nokeakin, ja taulu oli muutoinkin sopimattomalla\npaikalla jo sen vuoksi, että lauluharjoitusten aikana usein oli\nahdinkoa, jolloin se sai sysäyksiä ja vahingoittui. Kun tämä\nhuomattiin, pyysivät taulun omistajat ylioppilasvaliokunnalta lupaa\nsaada kiinnittää taulun tarpeeksi korkealle seinälle, ettei sitä\nliiallinen kuumuus eikä laulajat vahingoittaisi.\n\nKun ylioppilasvaliokunnalle tuo pyyntö esitettiin, saivat valiokunnan\nruotsinmieliset jäsenet aihetta vastata: »Kenen luvalla taulu\nylimalkaan on ylioppilastaloon tuotu? Sen omistajat korjatkoot taulun\nkokonaan pois ylioppilastalosta, jonka seiniin ei saa hakata kiinni\nsen kiinnitysrautoja.» Ruotsinmielisillä oli valiokunnassa enemmistö\nja heidän teki mieli tehdä se kiusa, että karkoittaisivat taulun pois\nylioppilastalosta. Valiokunnan suomenmielinen puheenjohtaja sai\nkuitenkin sellaisen päätöksen tekemisen estetyksi.\n\nVaarasta viisastuneina taulun omistajat eivät pyyntöänsä uudistaneet\neivätkä myöskään omalla vastuullaan arvanneet sen paikkaa muuttaa.\nMutta kun taulu sittemmin sai epämukavan asemansa tähden pienen\nvahingon, joka tosin korjattiin, niin hämäläisen osakunnan kokouksessa\njätettiin erään osakuntalaisen toimeksi pitää huolta siitä, että taulu\nkoroitetaan ylemmäksi seinälle, niin ettei sitä vahingoiteta.\n\nAsianomainen osakuntalainen hankki avuksensa pari työmiestä, jotka\nhänen määräyksensä mukaan hakkasivat seinään rautaiset koukut, ja\nniiden varaan koroitettiin silloin Väinämöisen taulu entistä\nylemmäksi. Lupaa siihen tekoon ei kysytty keneltäkään, eikä sen\njälkeen ole myöskään kukaan muistutusta tehnyt taulun ylentämistä\nvastaan. Vanhemmat ylioppilaskunnan jäsenet eivät enää viitsineet\nruveta asiasta riitaa nostamaan. Myöhemmin ylioppilaskunnan jäseniksi\ntulleet luulivat taulua koko ylioppilaskunnan yhteiseksi omaisuudeksi\nja taloon kuuluvaksi.\n\nSiitä lähtien on taulu saanut olla häätämättä musiikkisalin seinää\nkaunistamassa, mutta sitä näykittiin toisella tavalla.\n\nUusmaalainen osakunta pani keskuudessaan toimeen iltaman, johon\ntaiteelliseksi avustajaksi oli saatu itse Albert Edelfelt. Tämä\npiirusti iltaman ohjelmaan taulun, joka oli irvikuva ylioppilastalossa\nolevasta Väinämöisen taulusta. Taulun asetelma ja maisema oli sama,\nmutta henkilöiden kasvot oli muutettu. Väinämöisen sijalla keskellä\ntaulua oli tohtori Bergbom, joka oli piirretty positiivia soittavaksi\nkerjäläiseksi, hänen taakseen oli Tapion ja Mielikin kohdalla kuvattu\noopperalaulaja Navràtil, joka riettaalla tavalla halaili suomalaisen\nopperan primadonnaa neiti Basilieriä; Vellamon neitosina oli samoin\nSuomalaisen Oopperan henkilökuntaan kuuluvia laulajattaria. Järven yli\nkulkevien henkilöitten sijalle oli kuvattu J.W. Snellman,\npitkävartiset savolaiset pieksut jalassa ja puoshaka kädessä\nrenttumaisessa asussa. Väinämöisen taulun ohella oli tarkoituksena\npilkata Suomalaista Oopperaa ja tarkoitusta valaisi vielä runo, joka\nalkoi lauseella: »man säger att konsten är kosmopolit» ja jota\nlaulettiin samalla renkutussävelellä kuin »tuo kaunis ja ihana\nranskojen maa». Laulussa mainittiin taulussa kuvattujen henkilöiden\nnimet ja miten he näyttelivät alastomuuttansa j.n.e.\n\nTämä näykkiminen tapahtui taistelun merkeissä. Mutta uhkasipa\nVäinämöisen taulua yhteen aikaan vaara mitä rauhallisimman ystävän\npuolelta. Ylioppilastalon entinen taloudenhoitaja, tohtori Theodor\nSchwindt piti ylen suuressa kainoudessaan vedenhaltijan, Ahdin ja\nVellamon alastomia hartioita ja käsivarsia, mutta varsinkin Vellamon\nneitojen kuvia liian alastomina ja sen vuoksi hän useampia kertoja ja\nmonessa tilaisuudessa ehdotti, että Väinämöisen taulun alaosa joko\nleikattaisiin pois tai käärittäisiin kokoon näkymättömäksi taulun\nkehyksen taakse. Onneksi pelastui taulu tästäkin vaarasta.\n\nLähes puolen vuosisataa on se nyt koristanut ylioppilastalon\nmusiikkisalia. Mutta kun keskuslämmityksen kalorifeerit tuovat sen\ntaakse kuumaa ilmaa ja sen lisäksi joskus pölyä ja savua, uhkaa sitä\nvahingoittumisen vaara, ja ainakin pitäisi sen nyttemmin saada tehdä\nlähempää tuttavuutta pehmeän pesusienen ja saippuaveden kanssa.\n\n\n\n\nS.N. — K.P.T. — X.Y.Z.\n\n\nLukija, joka katselee tällaista otsikkoa, voi ruveta epäilemään, että\ntässä esitetään joitakin algebran tapaisia matemaattisia laskuja.\nKaukana siitä! Algebra on koko elinaikani ollut kaikista koulussa\nopetetuista aineista se, jota vähimmin olen harrastanut. Siitä saakka\nkun ylioppilastutkinnon sain suoritetuksi, en ole sitä ainetta\nvähääkään tarvinnut ja olen kuitenkin koko ikäni hyvin tullut toimeen\ntavallisella luvunlaskulla.\n\nOtsikossa merkityt kirjaimet ovat lyhennyksiä niistä\nylioppilasyhdistysten nimistä, joita oli olemassa muutamia\nvuosikymmeniä takaperin, mutta jotka nyt ovat kohta unholaan\nvaipuneet, sillä niitä ei ole enää olemassa muualla kuin vanhojen\nmuistossa. Sen lisäksi joissakuissa vanhoissa papereissa.\n\nNiitä Ranskan vallankumouksen aikuisia seurustelu- ja\nkeskusteluyhdistyksiä, jotka olivat hyväksyneet itsellensä\nnoudatettaviksi säännöt, ja kokivat toimillansa edistää säännöissä\nmäärättyjä pyrkimyksiä ja päämääriä, nimitettiin aikoinansa\n_club_'eiksi. Tuon englantilaisen sanan ääntäminen ja yhdennäköisyys\nruotsalaisen klubba-sanan kanssa sai jonkun suomalaisen urhoollisesti\nsuomentamaan club-sanan _nuijaksi_, vaikka sillä sanalla ei ole\nkaukaisintakaan yhteyttä nuijan eli kurikan kanssa, jota käytetään\nraskaana lyömä-aseena. Kun ei osattu sopivampaa nimeä keksiä, niin\nruvettiin käyttämään nimitystä »Suomalainen Nuija» siitä\nsuomenmielisten ylioppilaitten yhdistyksestä eli kerhosta, kuten sana\ntätä nykyä suomennetaan, joka vuodesta 1876 alkaen perustettiin\nHelsingissä ylioppilaitten kesken suomalaisten rientoja keskustelujen\nkautta selvittelemään, niitä rahalla ja työllä avustamaan. Suomalainen\nNuija, jonka nimi sanomalehti-ilmoituksissa lyhennettiin S.N., oli\nyhdistys, johon jäseneksi otettiin yliopiston jäsen eli _civis\nacademicus_ mistä osakunnasta hyvänsä, olipa hän nuorempi tai\nvanhempi, ylioppilas, maisteri tai tohtori, kun hän vain noudatti\nSuomalaisen Nuijan sääntöjä ja hyväksyi sen toiminnan.\n\nAlkuvuosina Suomalaisen Nuijan toiminta rajoittui etupäässä\nhelppotajuisten luentojen pitämiseen ja niitten kustantamiseen.\nVanhemmat ylioppilaat, jotka olivat tarpeeksi monta lukuvuotta\nkuunnelleet luentoja yliopistossa, asettuivat usein asumaan rautatien\nläheisyyteen maaseudulle, lukivat siellä kertauksina oppikurssejansa\nja kävivät Helsingissä suorittamassa asianomaisen professorin luona\ntutkintoja yksityisissä aineissa. Pääkaupungissa käydessään he usein\ntovereillensa kertoivat, mitä epäkohtia he olivat huomanneet niillä\nseuduilla, jossa he asuivat. Tämä aiheutti, että toverit tahtoivat\nepäkohtia korjata valistavilla esitelmillä. Sillä tavoin\nylioppilaskunnan jäsenet kokivat palvella kotimaata valistamalla sen\nkansan takapajulle jäänyttä osaa. Niissä kyläkunnissa, jotka olivat\nrautatien läheisyydessä Helsingin ja Hämeenlinnan väliseuduilla,\nUudellamaalla ja Etelä-Hämeessä pidettiin esitelmiä hyvin\nmonenlaisista aineista. Teoloogit esitelmöivät etupäässä hengellisistä\naineista, muut ylioppilaat muista kuten maantieteellisistä\nlöytöretkistä, historiasta, uusista laeista ja asetuksista, jopa\nkielikysymyksestä ja kouluoloistakin. Luentoaineen valinta oli vapaa\njokaiselle luennoitsijalle ja Suomalainen Nuija maksoi hänen\nmatkakulunsa, rautatiepiletin edes ja takaisin lähimmälle asemalle;\nmutta palkkiota luennon valmistamisesta ei maksettu.\n\nSuomalaisen Nuijan miehet olivat jäykkiä mielipiteissään ja\ntaipumattomia kuin Nuijasodan miehet aikoinaan. Sellaista mielialaa\nkoetettiin aina ylläpitää kaikissa tilaisuuksissa ja kaikilla\nrehellisillä ja puhtailla keinoilla. Mieliä innostamaan sepitti Vaasan\nmarssin nuottiin, v. 1878 ylioppilaaksi tullut _Kaarle Albert\nGrönqvist_ suomalaiset sanat:\n\n    »Jos sydän sulla puhdas on,\n    ja mieli vakaa, pelvoton,\n    niin yhdy meihin, tänne jää\n    ja pyhä vanno vala tää:\n    Tää Suomenmaa\n    mun toimen' saa.\n    Sen eestä vaan\n    mä ainiaan\n    teen työtä saakka kuolemaan.\n\n    Sä punaiseksi sanotaan,\n    Et veretön sä olekaan;\n    kun elonvoima uhkuaa,\n    se poskiasi punottaa.\n    Ken veltto ois\n    se jääköön pois;\n    Ken luja on\n    Se taistohon,\n    se lippuamme seuratkoon!\n\n    Muttä jos sa meidän miesi oot\n    Kaikk' epäilykset poistukoot.\n    Sull' ylin Suomen kieli on,\n    sen rinnall' muu on arvoton.\n    Siis vanno näin:\n    Ain' eteenpäin\n    Ei oikeaan\n    ei vasempaan\n    Vaan eteen eestä Suomenmaan!»\n\nSuomalaisen Nuijan miehet tutustuivat suurella ihastuksella tähän\nlauluun ja sitä laulettiin sangen usein. Mutta tyynesti ajattelevia\noli paljon, jotka eivät hyväksyneet jokaista sanaa tuossa laulussa.\nToiset sitävastoin omaksuivat sen sitä innokkaammin, ja siitä tulikin\nlopulta nimenomaan heidän laulunsa: se ei olekaan tunnettu Suomalaisen\nNuijan, vaan K.P.T:n marssin nimellä.\n\nIntomielinen _Lauri Kivekäs_ esiintyi Suomalaisessa Nuijassa lietsoen\nhellittämättä tulisilla puheillansa suomenmielisiä, mutta samalla\njoskus johtaen heitä päätöksiin ja tekoihin, jotka maltillisempien\nmielestä olivat vahingollisia. Sillä muutamat teot olivat omiansa\nhajoittamaan ylioppilaskunnan eri ryhmiin, jotka entistä kiukkuisemmin\ntaistelivat toisiaan vastaan.\n\nAlavuuden rovastilla, runoilija Lars Stenbäckillä oli useita poikia.\nVanhin heistä luki papiksi ja oli kauan rovastina Ulvilassa. Seuraava\nveli, Konrad Fredrik, oli vuosikymmeniä Oulussa Kaiku-lehden\ntoimittajana ja kaksi nuorinta veljeä, Gösta Laurentius ja Josef\nDaniel (arkkitehti), kävivät koulua ensin Vaasan ruotsalaisessa\nkimnaasissa, mutta siirtyivät sittemmin Jyväskylän suomalaiseen\nlyseoon. Tällainen siirtyminen ruotsinkielisestä koulusta\nsuomenkieliseen, entisestä tunnetusta toveripiiristä uuteen,\ntuntemattomien poikien joukkoon sai aikaan sen, että Gösta Stenbäck\npysytteli erillään uusista tovereista ja puhui mieluummin ruotsia\nennen totuttuun tapaan. Mutta kun hän jostakin asiasta kiukustui ja\ninnostui käyttämään voimasanoja, niin hän tiuskasi »Teufel», sillä hän\nei tahtonut käyttää talonpoikain raakaa kieltä. Kun sitten Gösta\nStenbäck vuonna 1871 tuli ylioppilaaksi ja rupesi hankkimaan\nyhteiskunnallisia tietoja, sai hän kirjastoista käsiinsä J.W.\nSnellmanin filosofiset ja valtio-opilliset teokset sekä Saiman ja\nLitteraturbladetin vuosikerrat. Niitä hän luki intohimoisesti.\nKiivaasta ruotsinkielen käyttäjästä ja suomenkielen halveksijasta tuli\npäinvastaiseen suuntaan kääntynyt intoilija, joka tahtoi\nulkonaisestikin osoittaa mielipiteissään tapahtuneen muutoksen.\nJälkimmäisen ristimänimensä hän muutti Lauriksi ja sukunimeksensä hän\notti Kivekäs-sanan ihaillen sillä nimellä Ison-vihan aikana tunnetuita\nsissisotureita. Näin oli Gösta Stenbäck muuttunut Lauri Kivekkääksi.\n\nJa tämä Lauri Kivekäs oli esillä aina ja joka paikassa hidastelevia\nsuomalaisia kiirehtimässä ja yllyttämässä, milloin vain tilaisuus\nilmestyi ryhtyä taisteluun suomalaisuuden puolesta. Olen huomannut,\nettä kun joku henkilö tekee täyden käännöksen, luopuu entisestä\nvaltiollisesta suunnastaan ja liittyy vastakkaiseen, niin hän\nsuurella kiivaudella toimii sen asian puolesta, jota hän ennen on\nvastustanut, ikäänkuin peljäten, että joku saattaisi epäillä hänen\nvilpittömyyttään.\n\nOlen kertonut, että Helsingin ylioppilaskunta vuonna 1877 valitsi\nedustajia Upsalan yliopiston 400-vuotisjuhlaan. Edustajain vaali ei\ntapahtunut kaikkien mieliksi. Sen vuoksi muutamat osakunnat\nsuorittivat omista kassoistaan edustajainsa matkakulut; pohjalaisten\nja länsisuomalaisten edustajat maksoivat matkakulunsa omista\nvaroistaan, mutta uusmaalainen osakunta vaati kiven kovaan, että\nheidän edustajansa matka oli maksettava ylioppilaskunnan yhteisestä\nkassasta. Ja kun sitä ei suoritettu heidän vaatimuksensa mukaan, niin\nuusmaalaisen osakunnan kuraattori jättäessään ylioppilaskunnan\nyhteiseen kassaan kokoamansa lukukausimaksut pidätti niistä\nomavaltaisesti uusmaalaisten edustajain kulut Upsalan-matkalta.\n\nYlioppilaskunnan taloudenhoitaja ei kuitenkaan hyväksynyt sellaista\nmenettelyä ja asiasta syntyi pitkä riita. Koska kerran uusmaalaisten\nedustaja oli sillä tavoin valittu, etteivät muut ylioppilaat pitäneet\nvaalitapaa oikeana, niin maksakoot uusmaalaiset edustajansa matkan\nomasta kassastaan, niinkuin tekivät savokarjalaiset, viipurilaiset ja\nhämäläiset, tai jos uusmaalaisten edustaja tekisi samalla tavoin kuin\nlänsisuomalaisten ja pohjalaisten edustaja, että he itse omista\nvaroistaan suorittivat matkakulunkinsa, niin olisi tapahtunut oikeus\nja kohtuus. Mutta uusmaalaiset vaativat uhallakin maksua\nylioppilaskunnan yhteisestä kassasta joko sovinnolla tai väkipakolla.\n\nHe valitsivat itse omavaltaisen väkipakkokeinon ja heitä harmitti,\nettei heidän laskuansa Upsalan-matkalta hyväksytty, vaan vaadittiin\ntäysi summa maksettavaksi ylioppilaskunnan yhteiseen kassaan s.o.\nniin monta lukukausimaksua kuin oli saapuvilla uusmaalaisia\nylioppilaita.\n\nTuon raha-asiasta syntyneen rettelön lopettivat muutamat yksityiset\nsuomenmieliset siten, että keräsivät kokoon rahasumman, millä\nuusmaalaisen osakunnan velka maksettiin. Uusmaalaisia suututti vielä\nenemmän, että heidän velkansa oli maksettu juuri kuin jonkun köyhän\nvaivaisen puolesta, joka ei kykene itse velkaansa suorittamaan, mutta\nheidän vastalaskunsa jäi hyväksymättä.\n\nTähän juttuun ryhtyi Lauri Kivekäs agitatiokeinoinensa. Ja\nyllyttämällä Suomalaisen Nuijan jäseniä sai hän riidan ja kiistan\nleimahtamaan uuteen liekkiin seuraavalla tavalla.\n\nJokainen ylioppilas tuntee Akadeemisen lukuyhdistyksen.\nYlioppilastalossa on erityinen huoneisto, johon on tilattu, ja jossa\nsaa lukea paitsi kaikkia Suomessa ilmestyviä myöskin ulkomaalaisia\nsanomalehtiä, aikakauskirjoja ja tieteellisiä vihkottain\nsäännöllisesti ilmestyviä teoksia. Kaikki Akadeemisen lukuyhdistyksen\njäsenet ovat oikeutetut tätä kirjallisuutta käyttämään, ja jäseninä\ntässä lukuyhdistyksessä ovat kaikki ylioppilaskunnan jäsenet, mutta\nsen lisäksi ne dosentit ja professorit, jotka tahtovat maksaa\nlukuyhdistyksen jäsenmaksun.\n\nKun uusmaalainen osakunta oli jättänyt maksamatta kolmesataa markkaa\nylioppilaskunnan kassaan, josta Akadeemiselle lukuyhdistyksellekin\nsuoritetaan se osa sanomalehtien tilaushinnasta, mikä ylioppilaskunnan\nosalle tulee, niin väitti Kivekäs uusmaalaisen osakunnan sillä tavoin\nvahingoittaneen Akadeemista lukuydistystä, ja siksi uusmaalaisia oli\nrangaistava siten, että Akadeemisessa lukuyhdistyksessä käyminen sekä\nlehtien ja aikakauskirjojen siellä lukeminen uusmaalaisilta kokonaan\nkiellettäisiin.\n\nVoi, herra varjele, mikä meteli ja rähinä tästä ehdotuksesta syntyi\nAkadeemisen lukuyhdistyksen kokouksessa, jossa Kivekäs ehdotuksensa\nteki! Riidanhaluisille on tavallisesti turha puhua sovinnosta ja\njärkisyistä. Millä tavalla uusmaalaiset voitaisiin estää vastoin\nkieltoa käymästä lukusalissa, oli vaikea käsittää. Sitä paitsi\nhuomautettiin, että Akadeeminen lukuyhdistys oli pennilleen saanut\nkaikki, mitä sille oli tulevaa. Ei yhtäkään sanomalehteä tai\naikakauskirjaa jäänyt tilaamatta sen vuoksi, etteivät uusmaalaiset\nolleet suorittaneet velkaansa ylioppilaskunnalle. Eikä siis ollut\nvähintäkään syytä ryhtyä Akadeemisen lukuyhdistyksen puolesta\nrettelöimään uusmaalaisten kanssa.\n\nNämä vastasyyt esitettiin Kivekkään puuhien torjumiseksi. Mutta\nitsepäinen agitaattori ei tahtonut kuullakaan järkisyitä, vaan hän ja\nhänen kiihoittamansa nuorisolauma äänestivät uusmaalaisten\nkarkoittamista lukuyhdistyksestä. Nämä intoilijat eivät kuitenkaan\nsaavuttaneet enemmistöä lopullisessa äänestyksessä, sillä heitä\nvastassa oli ensiksikin järkähtämätön ruotsalainen puolue\nlänsisuomalaisista, pohjalaisista, viipurilaisista ja tietysti\nuusmaalaisista sekä maltilliset hämäläiset, savokarjalaiset ja\nmuistakin osakunnista ne, jotka eivät antaneet liiallisen innostuksen\nviedä järkeänsä harhaan.\n\nSe tappio, minkä Kivekkään innoittama joukko äänestyksessä kärsi,\nharmitti etenkin häntä itseään, mutta myös niitä suomenmielisiä, jotka\nhäntä sokeasti seurasivat. Ja he alkoivat purkaa suuttumustansa\npuoluetovereita vastaan, jotka muka olivat pettäneet suomalaisuuden\nasian, kun eivät äänestäneet uusmaalaisia karkoitettaviksi\nAkadeemisesta lukuyhdistyksestä. Kivekäs oli siinä määrin älykäs,\nettei hän omaa auktoriteettiaan pannut alttiiksi, vaikka hän oli\njohtanutkin asian päin männikköön. Kun hän oli jonkun ehdotuksen\ntehnyt, niin hän puheenjohtajana antoi äänestää asiasta, ja\npäätöksestä hän aina puhui, ikäänkuin se ei olisi mikään hänen muille\ntyrkyttämä mielipiteensä, vaan: »hyvät herrat! sehän on teidän oma,\nvakaan harkitsemisen jälkeen tekemä päätöksenne!» Väärällekin polulle\nohjattu lauma harvoin myöntää olevansa nenästä vedetty, sehän olisi\noman minuuden kieltämistä, ja se pysyy jyrkästi siinä, mitä on\npäätetty, ettei sitä voisi verrata häilyväiseen ruohonkorteen, joka\ntaipuu jokaisen tuulen mukaan. Laulun säkeet\n\n    Ken veltto ois\n    se jääköön pois;\n    ken luja on\n    se taistohon,\n    se lippuamme seuratkoon!\n\noli letkaus niille suomenmielisille, jotka eivät sokeasti seuranneet\nLauri Kivekkään johtoa, vaan uskalsivat ajatella toisella tavalla kuin\nhän.\n\nInnokkaimmat ja uskollisimmat kannattajat Lauri Kivekkäällä oli oman\nosakuntansa pohjalaisten keskuudessa, jotka ummistivat silmänsä hänen\nvirheilleen ja tulisella innolla seurasivat hänen impulsivisia,\neteenpäin hyökkääviä hankkeitaan. Jos joku raskaampi moite julkisesti\nkohtasi Kivekästä, niin tietysti hänen aatetoverinsa ryhtyivät häntä\nkaikin voimin puolustamaan ja tekivät asian yhteiseksi, heitäkin\nkoskevaksi. Ja yhteisillä voimilla oli helpompi torjua moite, kuin jos\nKivekäs yksin olisi jäänyt puolustautumaan, sillä hänen kiivas\nluonteensa helposti vei hänet harhaan. Sen päämäärän, johon hän pyrki\nja tahtoi muitakin johtaa, hän määritteli sanoilla _Koko Programmi\nToimeen_. Hänen toivonsa oli saada suomenkieli ja suomalaisuus niin\ntäydelliseen valtaan, ettei ruotsalaisuudesta jäisi jälkeäkään tässä\nmaassa. Ja keinot, millä tämä saavutettaisiin, saisivat olla jyrkät ja\nvaikka väkivaltaisetkin. Itse hän tosin ei väkivaltaa saarnannut,\nvaikka hän usein olikin häikäilemätön, mutta hänen lippuansa seuraavat\nmiehet eivät peittäneet aikeitansa eikä keinojansa.\n\nLauri Kivekkään syyksi pääasiallisesti on luettava, että\nsuomenmielinen osa ylioppilaskunnassa hajaantui kahteen ryhmään,\nmaltillisiin nuijalaisiin ja kiivastelijoihin, joiden etupäässä olivat\nKivekäs, Jonas Castrén ja moniaat muut. Kivekkään usein uudistettu\nvaatimus: »koko programmi toimeen», joka lyhennettynä merkittiin _K.\nP. T._, aiheutti väittelyjä ja erimielisyyksiä, kunnes selvä pesäero\nsyntyi ryhmien välille.\n\nIlman kiivastelijoita jonkun uuden aatteen kannattajat saavutettuaan\njonkun verran menestystä usein veltostuvat sekä vaatimuksissaan että\ntyössään. Siltä näkökannalta katsottuna voidaan pitää K.P.T.\n-yhdistystä tarpeellisena, suomalaista puoluetta hereillä pitävänä,\nmeluavana ryhmänä. Mutta K.P.T:n jäsenet menivät liiallisuuksiin,\njotka eivät ole puolustettavissa. Kun senaattori Snellman 12.\ntoukokuuta 1881 täytti 75 vuotta, niin suomalainen puolue Helsingissä\nkunnioitti häntä niin juhlallisesti kuin taisi. Hänen entiset\noppilaansa, vanhat professorit ja tohtorit y.m. julkaisivat hänen\nkunniaksensa albumin, jossa etevimmät kynänkäyttäjät julkaisivat\nkirjoituksia Snellmanin työn merkityksestä. Ylioppilaskunnan enimmistö\ntoimeenpani hänen kunniaksensa juhlan ylioppilastalossa ja siihen\nottivat osaa vanhatkin herrat, jotka eivät enää kuuluneet\nylioppilaskuntaan. Samaa tilaisuutta varten ylioppilaskunta teetti\nuuden rintakuvan Snellmanista, 3 kertaa luonnollista kokoa suuremman,\nja ylioppilaskunnan nimessä julkaistiin albumi Snellmanin kunniaksi.\n\nAlbumi-toimikunnassa oli Lauri Kivekäs toimeliaimpia jäseniä. Hän oli\nhankkinut Snellmanin valokuvan, antanut monistaa sen kivipainossa ja\nSnellmanin kuva oli sijoitettu ensimmäiselle sivulle alkulehden\nedelle. Mutta kansilehden yläsyrjään Kivekäs painatti huomattavalle\npaikalle isoilla kirjaimilla K.P.T. Näytti siltä kuin olisi\nKivekkään ryhmä toimittanut koko albumin, vaikka niin ei suinkaan\nollut. Suurempi osa albumin sisällyksestä oli Suomalaisen Nuijan\nmiesten kirjoituksia, mutta nuo kolme kirjainta, jotka prameilivat\netusivulla, suututtivat nuijalaisia katkerasti. Enimmin suututti ja\nhävetti eräs Heikki Hornborgin (Sarvelan) sepittämä runo kiusanhenkiä\nvastaan. Peitetyillä sanoilla runon sepittäjä kiukuttelee kiusanhenkiä\nvastaan, mutta lukija kuitenkin helposti ymmärtää, että sillä nimellä\ntarkoitetaan ruotsinmielisiä. Ja Sarvela jatkaa\n\n    Kosk'ei tässä noitatemput auta\n    — taikakeinoihin ken enää luottaa voi?\n    niin vissiin auttaa ruuti, lyijy, rauta\n    auttaa varmaan — lempo soi!\n\nTämä runo herätti suurimmassa osassa ylioppilaskuntaa niin tulisen\nkiukkuisen suuttumuksen, että sen runon tähden jätettiin koko albumi\nostamatta. Snellmanin kunniaksi toimitettuun, ylioppilaskunnan nimessä\njulkaistuun albumiin tuollainen runo! Sehän oli kamalin häväistys mitä\nvoitiin ajatella. Ja katkerasti harmiteltiin, ettei Kivekkäällä ollut\nparempaa arvostelukykyä, niin että hän oli albumissa julkaissut\ntuollaisen runotekeleen ja lisäksi salakähmäisesti, toisten\nmielipidettä kysymättä. Jos nuo komeilevat kirjaimet K.P.T. kirjan\nkannessa ikäänkuin anastivat samannimiselle ylioppilasryhmälle kunnian\ntämän albumin ilmestymisestä, niin Sarvelan runo löi samaan kirjaan\nsellaisen häpeän leiman, ettei moni sitä suvainnut nähdä pöydällänsä\nsiivojen kirjojen seassa.\n\nKun ylioppilaskunnan nimessä ja kustannuksella painettu albumi\nilmoitettiin Uudessa Suomettaressa painosta ilmestyneeksi ja\nsuomalaisen yleisön ostettavaksi, niin joku ostaja lähetti kysymyksen\nU. Suomettaren toimitukselle tiedustellen, mitä nuo kirjaimet K.P.T.\nkirjan kannessa merkitsivät ja mitä varten ne oli painettu?\n\nU. Suomettaren toimitus nähtävästi ei häpeän tähden tahtonut antaa\nselitystä, vaan vastasi, ettei sekään asiaa varmaan tietänyt, mutta\nluuli, että kirjaimet merkitsivät: Kahdestoista Päivä Toukokuuta, se\noli näet Snellmanin syntymäpäivä. Näin oli leikinteolla vältetty\nkajoaminen ilkeään asiaan.\n\nJo ennen kuin Snellmanin syntymäpäivä oli koittanut ja juhlaa vasta\nryhdyttiin valmistelemaan, oli ylioppilaskunnan puolesta puhuteltu\nkuvanveistäjä Erland Stenbergiä, että hän valmistaisi uuden kuvan\nSnellmanista. Kivekäs kävi pyytämässä senaattoria tulemaan Stenbergin\natelieriin, että tämä saisi tarkemmin muovaella kasvojen piirteet\nelävän mallin mukaan. Senaattori siihen suostui, varsinkin kun sai\nkuulla, että kuva oli aiottu luonnollista suurempaan kokoon. Mutta\nsenaattori oli myöskin kuullut Kivekkään puuhista ylioppilaskunnassa\nja hän alotti siitä keskustella sanoen:\n\n»Hvad är det, som magistern har börjat skrika i dessa tider? Man skall\nförst veta nägot, innan man börjar skrika åt andra. Läs först och\nskaffa kunskaper, och sedan må ni skrika efteråt. Så har jag gjort.\nJag läste länge och mycket, innan jag började skrika, och det ganska\nmåttligt ändå.»\n\n(Suomeksi: Mistä maisteri on näihin aikoihin nostanut huudon? Ensin\npitää tietää jotakin, ennenkuin rupeaa toisille huutamaan. Lukekaa\nensin ja hankkikaa tietoja, sitten voitte jälkeenpäin huutaa. Niin\nminäkin olen tehnyt. Minä luin kauan ja paljon, ennenkuin minä rupesin\nhuutamaan ja sittenkin sangen kohtuullisesti.)\n\nKivekäs rohkeni väittää vastaan: »Månne det just var så måttligt\nheller?» (Tokkohan se juuri oli vallan kohtuullista huutoa?)\n\n»Vet hut, fan, jag kan väl åt en ung magister säga, hvad jag vill!»\n(Tietäkää huutia, saakeli, totta kai minä nuorelle maisterille voin\nsanoa, mitä tahdon!) ärähti senaattori, ja silloin Kivekäs ymmärsi\nolla vaiti.\n\nJos Kivekäs olisi tarkemmin ottanut noudattaaksensa senaattorin\nneuvoa, lukenut enemmän ja hankkinut enemmän sekä tietoja että\nelämänkokemusta, niin hänen vaikutuksensa ei olisi ollut niin\nhajoittavaa suomalaisessa puolueessa, joksi se muodostui. K.P.T.\n-seuran jäsenet alkoivat yltiöpäisinä ylenkatsoa Suomalaisen Nuijan\ntyynemmin harkitsevia miehiä ja heidän mielipiteitään, niin että\nvanhempien suomenmielisten ja nuorempien välit tulivat kireiksi,\nmelkein vihamielisiksi. Nämä riitaisuudet minun käsitykseni mukaan\nolivat alkuna vanhojen suomalaisten ja nuorsuomalaisten väliseen\nerimielisyyteen. Mitä kiivaammin nuorsuomalaiset rupesivat vetämään\neri köyttä ja poikkeamaan eri suuntaan, sen äreämmiksi muuttuivat\nvanhoillisetkin, ja molempain puolien toiminta herätti yhä\nkiukkuisempaa vihaa ja ilkeyttä ruotsalaisessa puolueessa.\n\nJoku aika Snellmanin kuoleman jälkeen sattui tapaus, joka valaisee\nsenaikuisia olosuhteita. Hämäläinen osakunta vietti vuosijuhlaansa\nlokakuun 1. p:nä ja entisen tavan mukaan oli kutsuttu edustajia\nmuistakin osakunnista kutsuvieraiksi. Pohjalaisen osakunnan\nedustajaksi oli kutsuttu eräs nuori medisiinari von Pfaler, jota\ntoverien kesken sanottiin Pahko-Pfaleriksi. Hän oli leikillisen ja\nhauskan olentonsa vuoksi saavuttanut hämäläistenkin suosion.\n\nKun vuosijuhlan ohjelmassa määrätyt viralliset puheet: vainajatoverien\nmuistolle, inspehtorille, kuraattorille, yliopiston rehtorille,\nisänmaalle ja toisille osakunnille oli pidetty, otti v. Pfaler\npuheenvuoron vastataksensa hämäläiselle osakunnalle muista osakunnista\nkutsuttujen edustajain puolesta. Lausuttuansa tavanmukaiset\nkohteliaisuudet ja kiitokset kutsusta juhlaan ja vierasvaraisuudesta,\nkehuskeli v. Pfaler hämäläisten yleistä vankkaa suomenmielisyyttä ja\njärkkymätöntä lujuutta yhteisten harrastusten puolustamisessa, mutta —\njatkoi hän — »ette te, hämäläiset, oikein osaa nuorukaisia miehiksi\nkasvattaa. Te olette liiaksi hitaita ja epäröiden punnitsette asioita\nsinne tänne, ennenkuin uskallatte edistysaskeleen ottaa. Tulkaa te\npohjalaiseen osakuntaan katsomaan, miten meillä kasvatetaan\nnuorukaisista innokkaita isänmaan ja suomalaisuuden palvelijoita!\nTeistä hämäläisistä, jotka olette niin varovaisia ja harkitsevaisia,\nei ole johtajiksi. Pohjalaiset ne sentään suomalaisuuden etunenässä\nkulkevat. Ilman pohjalaisten tulista intoa ja eteenpäin hyökkääviä\ntoimia suomalaisuuskin nukkuisi paikoilleen edistymättä, tiesi, kuinka\npitkiksi ajoiksi. Ja kun me, pohjalaiset, hyökkäämme eteenpäin ja\npidämme kiirettä, niin meille on niin turvallista tietää, että meitä\nuskollisesti seuraa hämäläisten sankka ja luotettava joukko, joka\njohtajiansa ei jätä, vaan aina luotettavana selkäjoukkona taistelee\nsaman asian puolesta. Mielelläni sentähden kehoitan toisiakin\nkutsuvieraita raikkaasti huutamaan: eläköön hämäläinen osakunta!»\n\nTämä von Pfalerin puhe oli kuvaava selitys K.P.T -seuran ja\nSuomalaisen Nuijan välisistä suhteista. Hämäläistä osakuntaa tuo puhe\nkaikista kohteliaisuuksista huolimatta loukkasi ja monet purivat\nhammasta äkeissään, mutta eivät tahtoneet kutsuvierasta, pohjalaisen\nosakunnan edustajaa, loukata äreällä vastauksella.\n\nKuitenkin oli yksi hämäläinen, maisteri David Lassila, joka ei\njaksanut suuttumustansa hillitä, vaan astui esiin vastaamaan von\nPfalerille.\n\n»Meitä hämäläisiä», sanoi hän, »on tässä moitittu hitaudesta ja\nmaltillisuudesta, millä me asioita käsittelemme. Sitä moitetta, jonka\nviimeinen puhuja juuri lausui, pidämme kunnianamme ja siitä me\nkerskaamme, että pidämme arvossa järkeä ja mielenmalttia. Meidän\nosakunnassamme ei ole kahta eri puoluetta, jotka vimmatusti\ntaistelevat toisiansa vastaan kamalalla rähinällä ja jalkain\ntömistämisellä. Viikkokokouksemme ovat tähän asti pidetyt samaan\naikaan, jokainen maanantai-ilta, kuten pohjalaistenkin, sillä\nerotuksella, että hämäläisten kokoushuone on alakerroksessa\npohjalaisten huoneen kohdalla. Lukemattoman monet kerrat ovat\nkokouksemme keskeytyneet herrojen pohjalaisten pakanallisesta\npauhusta, jalkojen ja tuolien tömistämisestä ja kolistamisesta, joka\non pannut epäilemään, kestääkö välikatto enää pitkääkään aikaa\nfakulteettija orkushuoneiden välillä. Sellaista nuorukaisten\nkasvattamista isänmaan palvelijoiksi emme me, vakaat hämäläiset, pidä\narvossa, vaikka onkin myönnettävä, että kohtuullisten toivomusten ja\noikeudenmukaisten vaatimusten kieltäminen sekä jyrkkä vastustaminen\nhäpeällisillä solvauksilla onkin ankara kärsivällisyyden koetus.\nPohjalaisten riehuminen etupäässä ja harkitsematon ryntääminen ei\nmeidän mielestämme asiata hyödytä. Jollei ajattelematonta\nkiukkupussien parvea seuraisi hämäläisten sankka joukko yhdessä muiden\nmaltillisten kanssa lujana ja luotettavana reservinä, niin pohjalaiset\nolisivat monta kertaa menneet eteenpäin rynnätessään nurin niskoin tai\npäin seiniä. Kerskaileva puhe johtavasta asemasta ei meitä miellytä\neikä myöskään puoluetoverien moittiminen. Se mies tekee oikein, joka\nvakaan harkinnan jälkeen ilman vaarallisia loikkauksia ja turhaa melua\ntukevasti painaa eteenpäin sen asian puolesta, jota hän tahtoo\npuolustaa. Liian tulinen hyppeleminen eteenpäin on tätä ennen usein\naikaansaanut äkillisiä kuperkeikkoja, emmekä me sellaista toivota\nkellekään saman asian puolustajalle. Elleivät herrat pohjalaiset tahdo\nmaltillista menettelyä noudattaa, niin pelkään, että katkera seuraus\nliiasta hurjuudesta antaa kovakouraisen opetuksen, joka ymmärretään\nsananparresta: 'ylpeys sen teki', sanoi sontiainen, 'kun lensi päänsä\naidanseipääseen'.»\n\nKiusallisen vaikutuksen läsnäoleviin tekivät sekä von Pfalerin että\nLassilan puheet, sillä edellinen ei ollut harkinnut, oliko soveliasta\nsoimauksilla moittia hämäläisiä, joiden juhlavieraaksi hän oli\nkutsuttu, eikä toiselta puoien Lassilan kiivas hyökkäys pohjalaista\nosakuntaa, K.P.T. -yhdistystä ja sen mielipiteitä vastaan sopinut\nyhteen niiden velvollisuuksien kanssa, jotka luetaan kuuluviksi juhlan\ntoimeenpanijoille kutsuttuja vieraita kohtaan. Mutta noiden herrojen\nepäkohteliaisuudet kuittasivat toinen toisensa.\n\nEri puolueet tavallisesti pysyvät pystyssä, niin kauan kun niitä\nvastustetaan ja niiden toimintaa siten kiihoitetaan. Tai loppuu\npuolue, jos se voimakeinoilla hajotetaan. Ylioppilaspiireissä pysyi\nSuomalaisen Nuijan puolue, vanhoillisten suomenmielisten ryhmä,\nvirkeänä ja voimakkaasti toimivana, kunnes suomalaisuus oli päässyt\nniin voitolle, että monet äänestyksissä ja vaaleissa saavutetut voitot\nja ruotsalaisen puolueen tappiot saivat vastuksen masennetuksi. Vaikka\nSuomalaisella Nuijalla oli ollut virallisesti vahvistetut säännöt, ja\nyhdistys oli tehty lailliseksi sen kautta, että sen nimi ja sen\nvirkailijat, puheenjohtajat ja sihteerit mainittiin useana vuonna\nylioppilasluettelossa, niin tuli yhdistyksestä virallinen loppu siten,\nettä yliopiston rehtorin toimesta Suomalaisen Nuijan nimeä ja\nvirkailijoita ei enää painettu ylioppilasluetteloo K.P.T. seuran\nnimeä ei siihen milloinkaan oltu painettukaan. Se oli aikansa olemassa\nepävirallisena seurana, jolla ei ollut vahvistettuja sääntöjä.\n\nSyy, miksi Suomalaisen Nuijan nimi poistettiin virallisesti\ntoimitetusta yliopiston luettelosta, vaikka sen säännöt olivat saaneet\nyliopiston viranomaisten vahvistuksen, oli siinä, että ruotsinmielinen\npuolue oli valmistanut itsellensä säännöt taistellaksensa\nsuomalaisuutta vastaan ja pyysi säännöillensä yliopiston rehtorin\nvahvistusta, niin että heidänkin yhdistyksensä lailliseksi\ntunnustettuna mainittaisiin ylioppilasluettelossa. Yliopiston rehtori\nei tahtonut virallisesti jakaa ylioppilaskuntaa kahteen vastakkaiseen,\nkeskenänsä riitelevään puolueeseen, ja sentähden poistettiin\nSuomalaisen Nuijankin nimi, joka tätä ennen oli otettu luetteloon.\nMutta niin kauan kuin suomalaisten yhdistys vaikkapa epävirallisena\noli olemassa, pysyi ruotsalainenkin toiminnassa.\n\nKun kielisuhteet ylioppilaskunnassa olivat sillä kannalla, että\nruotsinmieliset olivat voitolla, tekivät Suomalaisen Nuijan miehet\nrynnistyksiä voiton toivossa ja ponnistukset kiihtyivät sitä\nlujemmiksi, kunnes suomalainen puolue kasvoi tasaväkiseksi ja viimein\npääsi voitolle ruotsalaisista. Vaalien edellä, kun piti valita\nylioppilaskunnan puheenjohtaja ja varapuheenjohtaja tai hoitokomitean\njäsenet, olivat molempien puolueiden agitaattorit ahkerasti liikkeellä\nkokoamassa äänestyslippuja oman puolueen hyväksi ja valtakirjoja\nkäytettiin sangen ahkerasti. Pidettiin ylioppilasluettelon mukaan\ntarkkaa lukua siitä, ettei kenenkään äänioikeutetun ääni mennyt\nhukkaan. Jos aavistettiin, että joku olisi välinpitämätön tai\nsairauden tähden ei voisi tulla vaalikokoukseen, haettiin hänen\nvaltakirjansa, niin että toinen saman puolueen mies voisi käyttää\nhänen äänioikeuttaan. Käyttämättä jäi vain niitten äänet, jotka olivat\nmatkalla tai joita agitaattori ei parhaalla etsimiselläkään löytänyt.\n\nVaalikiihoitus oli ankaraa ja joskus sattuivat vastakkaisten\npuolueitten agitaattorit kohtaamaan toisensa matkoillaan. Tällöin voi\nsyntyä esim. seuraava keskustelu:\n\n»Turhaa työtä teidän puolueenne agitaattorit tekevät, sillä me\nkuitenkin voitamme.»\n\n»Älkää kerskailko ennen aikojanne! Me saamme kokoon ainakin 223 ääntä,\nja jos hyvin onnistuu, pääsemme 235 ääneen.»\n\n»Niinpä te jäätte tappiolle, sillä me saamme ehdottoman varmasti ääniä\noman puolueemme hyväksi vähintään 242 ääntä, mutta jos onni on suopea,\nniin voimme koota 258 ääntä. Teidän on turha taistella varmaa\nenemmistöä vastaan.»\n\nKun vaalitilaisuudessa äänet tarkoin luettiin, niin suomalaisella\npuolella oli 255 ääntä ja ruotsalaisella ainoastaan 232 ääntä.\n\nVaalin jälkeen tappiolle jääneen puolueen agitaattori ihmetteli,\nkuinka vastapuolueen äänten kerääjä oli edeltäpäin osannut noin\nlikelle arvata, miten monta ääntä he saisivat.\n\n»Se riippuu siitä, kuinka tarkasti äänten keräys on järjestetty»,\nvastasi toinen, joka kuitenkin oli ihan umpimähkään ennustellut\ntehdäksensä kiusaa vastapuolueen miehelle.\n\nJoka vuosi uusiutunut agitatsiooni tuotti agitaattoreille kokemusta ja\ntaitoa käyttää hyväksensä uusia keinoja.\n\nYlioppilaskunnan sääntöjen mukaan ei ylioppilas saanut oleskella\nHelsingissä pitempää aikaa, jollei maksanut lukukausimaksuansa\nkuraattorille. Jos hän päiväksi tai pariksi pistäytyi Helsingissä ja\nsillä ajalla suoritti jonkun tutkinnon yksityisaineessa tai otti osaa\nyleiseen ylioppilaskokoukseen, oli hän velvollinen maksamaan puolen\nlukukausimaksusta. Tämä sääntö teki vaikeaksi ja kalliiksi äänien\nhankkimisen kutsumalla vaalitilaisuuksiin maaseudulta lisävoimia.\n\nOsakuntien yksityiset kassat olivat yleensä vähävaraiset. Poikkeuksen\nteki uusmaalainen osakunta, jolle rikas kauppias Kiseleff oli\nlahjoittanut 100 000 markkaa sivistystarkoituksia varten.\nHyvin vapaamielisesti uusmaalaiset tulkitsivat, mikä oli\nsivistystarkoitukseksi luettava. Siihen saattoi joskus kuulua\nagitatsioonitarkoituksetkin. Kun siis ylioppilasluettelosta tarkoin\nyksitellen laskettiin, montako ääntä oli mahdollista saada omalle\npuolueelle läsnäolevilta ylioppilailta, ja huomattiin tappio\nmahdolliseksi tahi varmaksi, niin ruvettiin käyttämään rahaa puolueen\nhyväksi. Kutsuttiin pitkienkin matkojen takaa oman puolueen jäseniä\nkäymään Helsingissä ylioppilaskunnan vaalikokouksessa. Puoluekassasta\nmaksettiin matkakustannukset, rautatiepiletti ja puoli lukukausimaksua\nmiehelle, joka tuli itse äänestämään, sillä maaseudulta lähetetty\nvaltakirja ei ollut pätevä, ellei sen antaja ollut käynyt Helsingissä\nja suorittanut ainakin puolta lukukausimaksua. Kun sillä tavoin\nkoottiin äänestäjiä Turusta ja Porista tai Viipurista asti sekä\nlyhyemmiltä matkoilta, niin puoluekassan menot olivat tuntuvat, ja\njokaisen äänestäjän ääni tuli melkoisen kalliiksi. Ruotsalainen puolue\noli ponnistanut viimeisetkin voimansa ja käyttänyt kaikki keinonsa\nsäilyttääkseen ylivaltansa ylioppilaskunnassa.\n\nMielet olivat niin jännittyneet, että kerrankin, samoinkuin usein\naikaisemmin, iltamyöhään jatkunut äänien yhteenlaskeminen ehdottomasti\npiti vielä saada selville, ennenkuin levolle mentiin. Suullinen\näänestys oli ohitse, mutta annetut valtakirjat eivät vielä olleet\ntarkastetut, ja vaalilautakunnan tehtävä oli tarkoin punnita, oliko\nvirheellisyyksiä tehty, niin että sen nojalla jommallakummalla\npuolella voitaisiin muutamia ääniä hyljätä.\n\nSillä välin kuin vaalilautakunta mitä huolellisimmin punnitsi noita\nmonia valtakirjoja ja annettuja äänestyslippuja, saadakseen selville,\noliko jokainen niistä laillisesti todistettu, eikö kenelläkään ollut\nuseampia valtakirjoja kuin oli sallittu j.n.e., vetäytyi suuri\näänestäjäin joukko ravintolan puolelle nauttimaan mikä mitäkin\nvirvokkeita, kun suu alkoi kuivua paljosta puhumisesta ja innostuksen\nkuumeesta.\n\nAamupuolella yötä kello 2 puheenjohtajan kello kutsui raskaan\nvelvollisuutensa täyttäneet äänestäjät kuulemaan vaalitulosta.\nSuomalainen puolue oli voittanut usealla kymmenellä äänellä.\nVaalilautakunnassa oli ollut miehiä molemmista puolueista pitämässä\nsilmällä toisiansa, ettei voitaisi harjoittaa vääryyttä. Niin\nuskomattomalta kuin kuuluikin, olivat suomalaiset saavuttaneet\nenemmistön kaikista ruotsikkojen äärimmäisistä ponnistuksista\nhuolimatta, ja vieläpä niin varman ja lopullisen enemmistön, että se\noli ratkaiseva iäksi päiväksi. Ruotsalaisella puolueella ei ollut\ntoiveita enää milloinkaan vastaisuudessa saada enemmistöä, jollei\njoskus satunnaisesti, väliaikaisesti, jonkun kepposen avulla. Ainoa\ntoivo ruotsalaisen puolueen voitosta riippui siitä, olisiko\nsuomalainen puolue voitonvarmuudessaan niin välinpitämätön, että\nruotsalaiset salakähmäisellä äkkirynnäköllä pääsisivät yllätyksellä\nvoitolle. Mutta eihän sellaisesta voitosta sovi iloita!\n\nOli sääli nähdä sitä katkeruutta, mikä valtasi ruotsikkojen mielet.\nHekin olivat taistelleet aatteen puolesta, jota he olivat pitäneet\noikeana. He luulivat suojelevansa länsimaista, skandinaavialaista\nsivistystä, sillä heidän sanomalehtensä ja puolueensa pääjohtajat\nolivat jo vuosikausia sitä saarnanneet. Yhtä intohimoisesti olivat\nsuomenmieliset odottaneet voittoa vaalitilaisuudessa ja kun voiton\nkallistuminen heidän puolellensa alkoi näkyä yhä selvemmin, niin\nvanhemmat suomenmieliset toverit kehoittivat nuorempia kohtelemaan\nmaltillisesti ruotsinmielisiä kiistakumppaneitaan, etteivät nämä\npääsisi moittimaan suomalaisia raakuudesta ja epähienosta käytöksestä.\n\nTarpeen sellainen varoitus olikin, sillä suomenmielisten seuraan pian\ntunkeutui sama vanha maisteri ja siviili-insinööri, joka ennenkin oli\nusein esiintynyt riidanrakentajana. Erään vakavan länsisuomalaisen\nkimppuun hän hyökkäsi rumilla haukkumasanoilla ja kävi käsiksi uhaten\najaa ulos. Mutta länsisuomalainen oli häntä väkevämpi ja passitti\nhänet itsensä oven ulkopuolelle, jonne hän jäikin.\n\nNiin intohimoisina aikoina kuin kielitaistelun vallitessa oli\nkuitenkin vaikea odottaa nuorilta ylioppilailta malttia ja tyyntä\nmieltä, varsinkin kun moni heistä oli saanut kärsiä monet solvaukset\naivan syyttömästi.\n\nNe ruotsalaisen puolueen miehet, jotka tyynemmin harkitsivat\nkielitaistelun vaiheita ja totesivat, ettei velttous heidän puoleltaan\nsuinkaan ollut syynä tappioon, koettivat saada selville syyt, miksi\nsuomalaisuus oli päässyt ylioppilaskunnassa voitolle. He tulivat\nsiihen johtopäätökseen, että ruotsalaisuuden tappion alkuna olivat\nmonet suomenkieliset koulut ja niiden vaikutus kasvavaan nuorisoon.\nKouluista fennomaaneja työntyi esille kuin kesällä hyttysiä.\n\nSuomalaisuuden leviäminen ylioppilaskunnan keskuudessa ennusti saman\nilmiön toistumista virkamiesluokassa ja ehkäpä valtiollisen elämän\nmuillakin aloilla. Se ennusti tuhoa sille ylimysmieliselle osalle\nSuomen kansaa, joka piti sille itselleen ja sen perillisille kuuluvana\nmonopolina kaikki parempipalkkaiset virkapaikat ja johtavan aseman\nmaassa. Suomalaisen Nuijan ja K.P.T. -seuran työn tulokset\nylioppilaskunnan keskuudessa oli ruotsikkojen omien tappioiden kautta\ntultu tuntemaan. Nämä tulokset olivat olleet niin yllättävät, että\nseurojen toiminta kelpasi esimerkkinä noudatettavaksi.\n\nAvoimesti ja rehellisesti oli Suomalainen Nuija toiminut\nvalmistaessaan sääntönsä ja järjestäessään koko työohjelmansa.\nSiihen kuului sivistyksessä takapajulle jääneen suomenkielisen\ntyökansan valistaminen esitelmillä sekä suomalaisuuden aatteen\ntunnetuksitekeminen ylioppilastoverien keskuudessa. Olihan se\nikäänkuin Kansanvalistusseuran käytännöllinen haaraosasto, joka\nkirjallisuuden levittämisellä ja kirjastojen perustamisella koettaa\nkylvää Suomen kansan riveihin tietoa ja tietoisuutta. K.P.T. -seura\nei hankkinut vahvistusta säännöillensä — jos sellaisia sääntöjä lienee\nollutkaan — eikä sen seuran toimintasuunta paljoa poikennut\nSuomalaisen Nuijan työohjelmasta. Olihan K.P.T. vain kiivaampi\nvaatimuksissaan ja maltittomampi menettelytavoissaan.\n\nRuotsinmielinen puolue koetti seurata fennomaanien esimerkkiä.\nPohjanmaan rannikoilla ja muilla syrjäisillä seuduilla, jossa ruotsia\npuhuva talonpoikaisväestö oli ilmeisesti tietämätöntä ja takapajulle\njäänyttä, ryhdyttiin perustamaan lukutupia ja lainakirjastoja. Mutta\nmielipahaksensa puuhaajat saivat asianomaisten talonpoikain puolelta\nkokea välinpitämättömyyttä ja halveksivia vastauksia. Eräskin\nlukusalin ja kirjaston puuhaaja sai kuulla arvostelun:\n\n»Int blir man sali' me hä.» (Ei sillä autuutta saavu-teta.)\n\nVälinpitämättömyyttä sivistysharrastuksia kohtaan kuuli valitettavan\nmonella taholla. Mutta sillon lankesi yllytyssana hedelmälliseen\nmaaperään, kun ruotsinkielistä rahvasta ärsytettiin vihaan\nsuomenkielistä vastaan.\n\nRuotsinmielisten ylioppilaiden yhdistyksen nimenä oli X.Y.Z.\n\nNiin vähän tietoa siitä seurasta annettiin sen ulkopuolella oleville,\nettei monella ollut aavistustakaan seuran toimihenkilöistä. Vaikka\nminä olin monta vuotta ylioppilaskunnan pöytäkirjurina sen yleisissä\nkokouksissa ja ajoittain pöytäkirjurina hoitokomiteankin kokouksissa,\nniin en koskaan tullut tietämään, kuka oli X.Y.Z. -yhdistyksen\npuheenjohtaja, kuka sen sihteeri, ja pidettiinkö siinä yhdistyksessä\npöytäkirjaa päätöksistä vai ei. En myöskään saanut kuulla, oliko\nyksikään yhdistys tai osakunta saanut mitään kirjelmää, pöytäkirjan\notetta tai muuta asiakirjaa koskaan vastaanottaa X.Y.Z.\n-yhdistykseltä. Sellainen yhdistys kuitenkin oli olemassa, sillä usein\nsiitä kuultiin puhuttavan, mutta sen toiminta verhoutui\nsalaperäisyyteen. Yleisesti tunnettu asia myös oli, että X.Y.Z. oli\nruotsinmielisten yhteinen kokousseura, jossa he edeltäkäsin\nsuunnittelivat tekojansa koettaessaan milloin vastustaa\nsuomenmielisiä, milloin taas tuottaa heille häväistystä.\n\nMutta hedelmistä henki tunnettiin. Kiukkua suomenkieltä ja\nsuomenkielistä väestöä vastaan lietsottiin yhä suurempaan liekkiin.\nRunebergin, Franzénin ja Topeliuksen ajatussuunta oli siten\nlaajemmissakin piireissä hyljätty, vaikka nimeksi Runebergia\njumaloitiin, ja vallalle oli päässyt X.Y.Z. -yhdistyksen mieliala,\njoka vielä kauan myöhemminkin eli voimakkaana Helsingin ja\nmuidenkin seutujen ruotsikoissa. Kun pääkaupungissa pidettiin\nKansanvalistusseuran nimessä umpiruotsalainen laulujuhla, oli\njuhlakentällä tuhansiin nouseva juhlayleisö, joka suurella riemulla\nkuunteli ja käsientaputuksella tervehti sille julkeasti lausuttua\nrunoa:\n\n    »Jag önskar jag vore en jätte stor\n    med blixtrande bila i hand;\n    och att hvarje tschud, som i Finland bor,\n    skulle bindas i bojor och band\n    och läggas på sträckbänk och piskas med spö\n    till dess att han sist skulle döden dö\n    för bilan i jättens hand.»\n\nSuomeksi: »Minä toivoisin olevani suuri jättiläinen, jolla on\nkädessään välkkyvä piilukirves, ja että jokainen Suomessa asuva\nsuomalainen kytkettäisiin kahleisiin ja köysiin, pantaisiin\nkidutuspenkille ja häntä piiskattaisiin raipoilla, kunnes hän viimein\nkuolisi jättiläisen piilukirveen iskusta.»\n\nSe runo jo kilpailee menestyksellä Sarvelan runon kanssa. Eroa on vain\nsiinä, että Sarvelan sanat herättivät suomalaisissa piireissä yleistä\npaheksumista.\n\nSitä sukupolvea, joka oli lähtenyt suomenkieltä käyttävistä kodeista\nja suomenkielisen koulusivistyksen saatuansa ensimmäisenä tuli\nyliopistoon hakemaan lisätietoja ja käytti äidinkieltänsä, solvattiin\nkielensä tähden niin usein ja niin katkerasti sekä aiheettomasti, että\nloukkaukset ovat pysyneet muistissa vuosikymmenien aikana. Heidän\nparhaita, isänmaan hyötyä ja parasta edistystä tarkoittavia\nperiaatteitaan ja ihanteitaan ivattiin ja häväistiin. Onko ihme, jos\nmieli vieläkin katkeroituu sitä muistellessa? Ja jos nykyisen ja ehkä\nvielä enemmän tulevien miespolvien joukossa olisi henkilöitä, jotka\npaheksuvat, että olen pannut paperille muistiin menneiden aikojen\nvarjopuolia, niin tahdon puolustuksekseni mainita, että nämä\nkertomukset ovat pidettävät kulttuurikuvauksina, joista voi käsittää,\nminkätähden vanhat fennomaanit usein ovat katkeroita.\n\n\n\n\nKUN SUOMALAISESSA NUIJASSA PUHUTTIIN RUOTSIA\n\n\nUusmaalaisessa osakunnassa oli eräs _Emil Sourander_ niminen, eteväksi\nmatemaatikoksi tunnettu maisteri, (myöhemmin tohtori), joka\nkilpapalkintoa saadakseen kirjoitti tieteellisen esityksen jostakin\nomasta valitsemastansa aineesta. Hänen kirjoituksensa joutui silloisen\nmatematiikan professorin Mittag-Lefflerin arvosteltavaksi. Mutta\nMittag-Leffler muisteli lukeneensa esityksen samasta aineesta, josta\nSourander kirjoitti, ja väitti Souranderin kirjoitusta plagiaatiksi,\njopa suorastaan kopioksi toisen henkilön tekemästä teoksesta.\nSellainen syytös oli Souranderin kunniaa loukkaava, ja hän väitti\nprofessori Mittag-Lefflerin puhetta perättömäksi. Samalla Sourander\nvaati professoria joko todistamaan puheensa näyttämällä muillekin sen\nteoksen, mistä hänen (Souranderin) kirjoituksensa muka oli lainattu\ntahi peruuttamaan syytöksensä kirjallisesta näpistelystä. Professori\nväitti kivenkovaan lukeneensa jo ennen saman esityksen, mistä\nSourander oli laatinut palkintokirjoituksensa, mutta ei muistanut,\nmistä kirjasta eikä voinut todistaa Souranderia vastaan tekemäänsä\nsyytöstä. Sourander suuttui asiasta niin ankarasti, että hän, niin\nruotsinmielinen kuin olikin, kiukustui sydämen pohjasta sekä\nMittag-Lefflerille että hänen svekomaanisille puoluelaisillensa,\nhylkäsi koko ruotsikkojen puolueen ja liittyi suutuksissaan\nSuomalaiseen Nuijaan.\n\nSattui sitten kerran niin, että Suomalaisessa Nuijassa otettiin\nkeskustelunalaiseksi eräs asia, joka koski kielikysymystä ja\npuolueiden välistä taistelua, ja siinä kysymyksessä halusi myös\nSourander lausua mielipiteensä. Mutta kun hänen suomenkielen taitonsa\noli heikko, niin hän pyysi saada lausua ajatuksensa ruotsiksi. Nuijan\njäsenet vakuuttivat kaikki ymmärtävänsä ruotsia ja Souranderia\nkehoitettiin puhumaan ruotsiksi. Hänellä olikin paljon sanottavaa.\nSattui kuitenkin niin, että hänen puhuessaan tuli kokoukseen eräs\nNuijan jäsen, joka oli kotoisin Pohjanmaan ruotsalaiselta seudulta.\nTämä heti Souranderin jälkeen pyysi puheenvuoroa äänekkäästi lausuen:\n\n»Herr ordförande!»\n\nPuheenjohtaja vastasi:\n\n»Adolf Nordmanilla on puheenvuoro.»\n\n»Jag ville bara fråga, vem, tusan, har givit lov att vid Suomalainen\nNuijas möte tala svenska?»\n\nYleinen naurunrähäkkä säesti tätä muistutusta, joka näytti niin\nluonnolliselta, kun tavallisesti näissä kokouksissa ei kuultu ruotsin\nsanaakaan.\n\n\n\n\nERÄS KÄYNTI J.W. SNELLMANIN KODISSA\n\n\nYlioppilaitten keskuudessa oli vuosien kuluessa ollut tapana\nerityisinä merkkipäivinä käydä tervehtimässä niitä miehiä, joiden\ntoiminta jollakin tavoin heitä innosti tai joille he muuten tahtoivat\nosoittaa kunnioitustansa. Niin kauan kuin Fredrik Cygnæus oli elossa,\nkäytiin häntä joka vuosi tervehtimässä hänen syntymäpäivänään ja\nsamoin tervehdittiin vuosittain Elias Lönnrotia, niin kauan kuin tämä\nasui Helsingissä. Vielä sittenkin, kun hän jo oli muuttanut asumaan\nSammattiin, lähettivät muutamat innostuneet ylioppilaat hänelle\nonnittelusähkösanoman Eliaksenpäivänä. Sammattia lähinnä olevalta\nasemalta tuo sähkösanoma lähetettiin pikalähetin mukana ja tuotiin\nperille kello neljän aikaan aamuyöstä. Vanhus herätettiin parhaasta\nunestaan, kotiväki kun luuli sähkösanomaa hyvinkin tärkeäksi ja\nkiireelliseksi. Ukko Lönnrot oli helsinkiläisten keltanokkain\nihailutervehdyksen saatuaan virkkanut:\n\n»Se nyt on merkillistä, ettei täällä kaukana maansydämessäkään saa\nrauhaa mokomilta ihailijoilta. Parhaasta levostani herättivät minut ja\nvielä lisäksi sain siitä maksaa 6 markkaa.»\n\nHelsingissä sai myös J.W. Snellman vuosittain vastaanottaa\nkunniatervehdyksiä ylioppilaitten puolelta. Vilhelminpäivänä oli\ntullut tavaksi käydä häntä tervehtimässä, sillä hän oli koko ikänsä\nniin hyvissä voimissa, että aina kun hänen luoksensa tuli\nylioppilaskunta laulukuntineen, hän piti puheen vieraille.\nPikakirjoittajat tavallisesti panivat jokaisen sanan paperille, ja\npuhe luettiin seuraavana päivänä pääkaupungin sanomalehdissä. Hänen\npuheensa olivatkin aina sellaisia, ettei niin puhu ken hyvänsä; niissä\noli aina monta uutta neuvoa ja isällistä varoitusta, joskus\nmoitettakin opiksi ylioppilaille. Useimmiten hän puhui ruotsiksi,\nsillä sitä kieltä hän parhaiten käytti. Mutta elämänsä viimeisenä\nvuonna 1881 hän puhui tervehtimään tulleille ylioppilaille suomeksi,\nja siitä oltiin iloisia!\n\nNoin kello 10 tai 11 vaiheilla e. p. p. kokoontui etupäässä\nsuomenmielisten ylioppilaitten taaja parvi hänen paraatirappujensa\neteen. Sinä vuonna oli kevät niin varhainen, että kaduilla virtasi\nlokavesi ja senaattorin talon pihalla oli paljon lumesta sulaneita\nlätäköitä. Snellman oli sentähden odottaessaan tervehdystä panettanut\nlautoja yli puolen pihamaata, ettei tarvinnut seisoa vedessä. Pian sen\njälkeen kun laulukunta ja muu joukko olivat saapuneet portaiden eteen,\nilmestyi senaattori portaille kuuntelemaan laulua, kiitti\nkunnianosoituksesta ja piti puheensa. Väräjävällä, matalalla\nbassoäänellä, silloin tällöin tavoitellen sanojansa ikäänkuin\nänkyttävä, hän puheli, mutta ääni kuului selvästi, ja tarkasti sitä\nkuunneltiin. Lopuksi hän valitti, että hänen asuntonsa oli niin pieni,\nettei hän voinut kutsua kaikkia sisään, kunnianosoitukseen kun otti\nosaa niin suuri väenpaljous, että piha oli aivan täynnä. Mutta\n»herroja laulajia» hän pyysi astumaan sisälle ottamaan kupin kahvia.\n\nArvellen soveliaammaksi olla menemättä sisälle, kun monella ei ollut\nkalosseja jalassa, yrittivät laulajat laulettuaan vielä pari laulua\nlähteä tiehensä, mutta J.W. Snellman ei jättänyt kutsuansa\nuudistamatta ja hän oli tottunut vaatimaan kuuliaisuutta. Muuan hänen\naikaisemmin lausumansa lause: »Vet hut, fan, jag får väl åt en ung\nmagister säga, vad jag vill», osoittaa kyllä, ettei ukon puheita ja\nsanoja hevin voitu jättää ottamatta huomioon. Niinpä lähti 50—60\nylioppilasta kapuamaan korkeita portaita eteiseen senaattorin\njäljessä. Salissa oli järjestetty tuoleja, niin paljon kuin huoneeseen\nmahtui, pitkin seiniä ja vielä toinen rivi seinästä vähän ulommaksi.\n\n»Nå, välkomna, mina herrar», tervehti senaattori meitä kehoittaen\npainamaan puuta, mikäli tilaa oli. Hän puhui vuoroin suomea, vuoroin\nruotsia ja lasketteli leikkipuheita ja kohteliaisuuksia. Mutta väliin\nkohteli hän vieraitaan jotenkin isällisestikin. Eräs hämäläinen, F. O.\nManninen, istahti senaattorin kehoituksesta, vaan sattui valitsemaan\nuunin läheisyydessä olevan tuolin, jonka takana nurkan perällä oli\nvielä toinen tuoli, ja kun senaattori sen huomasi, murahti hän: »Är\nicke det nu fan, att det skall finnas dem, som vilja sitta på två\nstolar! Ser inte herrn, att der finnes ännu en stol, som ingen kan\nsitta på, när ni är i vägen? Stig opp derifrån nu då!»\n\nPunastuen korvia myöten asettui Manninen viimeiseen nurkkaan, ja\nmuutamia kumppaneita tuli hänen pulaansa helpottamaan asettuen\nistumaan niin, että he ikäänkuin ahdistivat hänet nurkan pohjukkaan.\n\nEnnenkuin luvattua kahvia oli vielä tarjottu, osoitti senaattori\nkeskilattialla olevaa pöytää, jolla seisoi iso punssimalja ja virkkoi\nsitten:\n\n»Se, den här rackarn ska vi försöka tömma tillsammans; mutta — minä\nolen viime aikoina niin vähän voinut maistaa punssia, sillä minua on\nvaivannut hengenahdistus. On minulla siihen hyvä keino, kun aina pidän\nvaralla väkevää kahvia: tuossa uuninkulmalla on minulla aina yölläkin\nväkevää kahvia lämpöisenä rohtona. Se, damerna skulle bestämt anse min\nandtäppa för en intressant sjukdom för att för den skull få dricka\nkaffe!»\n\nPian kajahti taas laulu sisällä. Senaattori kuunteli kehuen ja\nsuvaitsi esityttää itselleen muutamia parhaimpia laulajia.\nHuomattuaan, että ylioppilaat katselivat taideteoksia, jotka salia\nkaunistivat, tuli hän ystävällisesti puhelemaan selittäen, että hänen\nentiset oppilaansa, jotka ennen olivat kuunnelleet hänen luentojaan\nfilosofiassa, olivat lahjoittaneet muistoksi kipsiset filosofien\nkuvat, jotka seisoivat salin seinällä, ikkunain vieressä ja esittivät\ntoinen Hegeliä, toinen Immanuel Kantia. — »Se, Hegel han är en ståtlig\nkarl, men Kant, der i andra vrån, han är bra ful, icke sant?»\n\nTietysti myönnettiin niin olevan. Juotiin kahvia ja punssia,\nkatseltiin sitä nimipäivälahjaa, jonka vanhus oli saanut, nimittäin\nvanhimman poikansa ja tämän puolison valokuvat kaksoiskehyksessä, jota\nlahjaa hän näytteli ja veipä arvaamatta muutamia toiseen huoneeseenkin\nkatsomaan, oliko hänen miniänsä valokuva onnistunut.\n\nNäin oli pian tunti kulunut ja laulajain mukana sisälle tullut\nmaisteri Lauri Kivekäs, joka oli tunnettu hyvänä puhujana, piti\nsenaattorille ylioppilaitten puolesta onnentoivotuspuheen sanoen,\netteivät läsnäolevat ylioppilaat tule koskaan unhoittamaan sitä\nkunniaa, että he ovat saaneet käydä J.W. Snellmanin kodissa hänen\nitsensä kutsumina vieraina. Rakkaana se muisto onkin pysynyt jokaisen\nmielessä, joka silloin siellä oli.\n\nKun keskipäivän aika lähestyi, alkoi saapua onnentoivottajina\nkaupungin vanhempia herroja, etupäässä Snellmanin entisiä oppilaita.\nYstävällisenä isäntänä hän otti heidät vastaan, lausui heidät\ntervetulleiksi ja viittasi istumaan kunkin määrätylle paikalle. Niin\ntarkka hän oli siitä, että kaiken piti tapahtua juuri hänen tahtonsa\nmukaan, että, kun hän kehoitti erästä professoria istumaan sohvaan ja\ntämä istahti sohvan toiseen päähän, jossa sohvan vieterit paljosta\nistumisesta olivat painuneet kuopalle, hän heti murahti: »Nå, varför\nskall du just sitta der du ser, att soffans resårer givit vika? Stig\nupp och sätt dig här i andra ändan av soffan.»\n\nMeitä ylioppilaita vähän ihmetytti tuollainen mielestämme turha\nmestaroiminen, millä hän kohteli jo vanhaa professoria, vaikka kohta\ntämä olikin hänen entinen oppilaansa. Kun eräs toinen vanha herra oli\nyrittänyt istua tuolille, vaikka senaattori oli viitannut nojatuoliin,\nniin hän komennettiin nousemaan ja istumaan juuri nojatuoliin, »men\nakta nalles klor!» virkkoi senaattori. Nojatuolin alle oli näet\nlattialle levitetty karhuntalja, jonka käpälät olivat tuolin jalkojen\nalla, ja senvuoksi senaattori varoitti tuolia siirtämästä, etteivät\nkarhun kynnet loukkaantuisi.\n\n»No, johan täällä nyt on pian kaikki Helsingissä asuvat entiset\noppilaani», arveli senaattori, »ja tuossa tulee Krohn. No, tervetuloa!\nMutta missä on Perander?»\n\nTulija tiesi ilmoittaa, että professori Perander kyllä tulisi vähän\nmyöhemmin, sillä he olivat tavanneet toisensa kadulla, mutta Perander\noli sanonut käyvänsä ensin toimittamassa jonkin kiireellisen asian. Se\nseikka ei kuitenkaan Snellmania tyydyttänyt, sillä hän tahtoi saada\nkaikki entiset oppilaansa yht'aikaa luokseen, ja niin täytyi\nprofessori Krohnin kääntyä takaisin hakemaan kaupungilta Peranderia.\nVähän ajan kuluttua he tulivatkin yhdessä ja sitten oli Snellman\ntyytyväinen kaikkeen muuhun paitsi siihen, että »de där\nstudentstövlarne ha nedsmutsat tamburgolvet.» Ei ukko sitä mutinaa\npitänyt ylioppilaille itselleen, mutta jäljelle jääneiden vierasten\nkautta saatiin kuitenkin tietää hänen nyreät muistutuksensa lattian\nlikaamisesta, jota juuri olimme peljänneetkin, ennenkuin rohkenimme\nhänen uutteria kehoituksiansa totella.\n\nKunniatervehdykselle saapuneet ylioppilaat lähtivät pois kiitollisina,\nettä olivat saaneet edes kerran vierailla suuren Johan Wilhelm\nSnellmanin kodissa. Tämä tilaisuus olikin heille viimeinen, sillä,\nvaikka Snellman silloin vielä oli hyvissä voimissa ja samana keväänä\nvuorostaan tuli vieraaksi ylioppilaskunnan toimeenpanemaan juhlaan 12.\ntoukokuuta, ja juhlassa, 75. syntymäpäivänänsä, piti seisoallaan pari\ntuntia kestäneen esitelmän oman elämänsä tärkeimmistä vaiheista,\nkatkaisi kuolon viikate jo samana kesänä hänen elämänlankansa, ja hän\nmuutti pois elävien joukosta. Hän oli eläessään kerran lausunut\nmoitteen ylioppilaskuntaa vastaan siitä, ettei se ollut muistanut\nhuhtikuun 1. päivänä käydä Fredrik Cygnæuksen haudalla vainajan\nmuistoa kunnioittamassa. Snellman arveli, että ylioppilaat hänen\nitsensä kuoltua hänellekin kenties tekisivät samoin, mutta niin\nrakkaassa muistossa on Snellman pysynyt ja niin suurta kunnioitusta\nhän vielä kuoltuansakin nauttii, etten luule Vilhelminpäivän\nunhoittuvan keltään suomenmieliseltä ylioppilaalta niin, ettei hän\nHelsingissä ollessaan kävisi kumppanien kanssa kunnioitustaan\nosoittamassa tämän isänmaan suuren pojan haudalla.\n\nValtiomiehenä ja tiedemiehenä oli Snellman jo vuosikymmeniä takaperin\nsaavuttanut niin suuren maineen, etteivät ruotsinkiihkoisetkaan\nvoineet sitä vastaan väittää. Vasta hänen kuoltuansa pahimmat\nintoilijat yrittivät hänen muistoansa häväistä kieltäytymällä\nottamasta ylioppilaskunnan lippua mukaan tervehdysmatkalla J.W.\nSnellmanin haudalle.\n\nJuhana Wilhelm Snellmanin suunnitelman mukaan Aleksanteri II antoi\njärjestää rahaolot Suomessa niin, että Suomi sai itsenäisen\nrahalaitoksen. Siitä oli hyötyä koko maalle, kaikille Suomen\nasukkaille, puhuivatpa mitä kieltä hyvänsä. Siitäkin asiasta puheli\nsenaattori syntymäpäiväjuhlassansa kertoen yksityiskohtaisesti\nkeskusteluistaan hallitsijan kanssa. Vaikka Snellmanin osanotto Suomen\nhallitukseen oli lyhyt, niin oli se jättänyt jälkeensä kauan\ntuntuvan, koko Suomen maalle hyödyllisen vaikutuksen. Sitä eivät\nruotsinkiihkoisetkaan tahtoneet kieltää. Vilhelminpäivinä olivat\nruotsinmielisetkin mukana Snellmanille kunnioitustaan osottamassa.\nVasta sitten kun hän huomattavassa kirjoituksessaan liberaalisen\npuolueen ohjelmasta sekä järkisyillä että ivalla oli osoittanut, miten\nnurinkurinen ja mitätön ruotsikkojen ohjelma oli, kääntyi näiden\närtymys julkisena vihamielisyytenä häntä vastaan.\n\nNiiden kansalaisten mielessä, jotka eivät saaneet koskaan nähdä\nJ.W. Snellmania, hän kuitenkin pysyy korkeasti kunnioitettuna\njättiläisneronsa loisteessa; mutta ne, joille onni oli suonut nähdä ja\nkuulla häntä läheltä, säilyttävät hänestä, huolimatta kaikista\ninhimillisistä ulkokuoren karkeuksista, lämpimän ja rakkaan muiston.\nSellaisen muiston jätti myös se käynti, josta tässä olen koettanut\nkertoa.\n\n\n\n\nPITKÄLLINEN SANTARMIRETTELÖ HELSINGISSÄ\n\n\nKauan oli Helsingin yleisö tullut toimeen kahdella kirjakaupalla. J.\nChr. Frenckellin ja Pojan kirjakauppa oli oston kautta siirtynyt G. W.\nEdlundille, joka viimein muutti kirjakaupan nimenkin omalle\nnimellensä, ja K. E. Holmin kirjakauppa muutettiin Vaseniuksen\nkirjakaupaksi. Kun suomenkielinen kirjallisuus alkoi lisääntyä,\nperustettiin suomenkielinen kirjakauppa Aleksanterinkadun taloon N:o\n11. Helsingin kolmas kirjakauppias, hra G. A. Wickström, myi etupäässä\nsuomenkielistä, mutta hän hankki myöskin ulkomaista, varsinkin\nRuotsissa ilmestynyttä, kirjallisuutta. Hänen kirjakauppansa, joka\nmyöhemmin oston kautta siirtyi toisille omistajille ja nimitettiin\nAkateemiseksi kirjakaupaksi, perustettiin vuoden 1880 vaiheilla, en\nmuista tarkemmin minä vuonna.\n\nSuomessa oli hyvä menekki niillä pirteästi kirjoitetuilla\nhumoristisilla kirjoilla, joita kirjoitteli eräs ruotsalainen\nHedenstjerna, joka paremmin tunnetaan kirjailijanimellään Sigurd. Hän\nkirjoitti enimmäkseen Smålands-Posten-nimiseen sanomalehteen\nlyhykäisiä tarinoita, jotka hän myöhemmin keräsi kokoon isommaksi\nkokoelmaksi ja antoi niille nimeksi _»Kaleidoskop»_. Noissa\ntarinoissaan Sigurd usein pisteliäästi ivasi etupäässä Ruotsin oloja,\nmutta sittenkin tämä novellikokoelma oli Suomessa hyvin halukkaasti\nostettu kirja.\n\nSattuipa sitten eräänä vuonna, että Sigurd oli kirjoittanut eräästä\nasiasta, jonka vuoksi painohallitus Suomessa kielsi »Kaleidoskopin»\nviimeksi ilmestyneen uusimman vihkon myymisen.\n\nKeisari Aleksanteri III oli ottanut tavaksi matkustella joka kesä\nSuomen saaristossa ja siellä hän poikkesi milloin mihinkin. Hän kävi\nKymijoen suulla onkimassa jonkun lohen. Suomen valtio rakennutti\nhänelle huvilan Langinkosken rannalle, tulevien onkimatkojen varalle\nja Suomen naiset sisustivat huvilan niin kauniilla suomalaisilla\nkäsitöillä, ryijyillä, lattiamatoilla, akkunaverhoilla y.m. kuin\nsuinkin osasivat. Keisari perheinensä näytti olevan siitä\nhuomaavaisuudesta hyvillään ja kävi Langinkoskella myöhemminkin. Hän\nviipyi saaristomatkoillaan muissakin paikoissa usein niin kauan, että\nSuomen asukkailla oli aikaa toimittaa keisarilliselle perheelle\nkukkasia ja esittää laulutervehdyksiä. Keisari pistäytyi m.m.\nDaalin-tehtaalla katselemassa siellä käynnissä olevaa työtä, hän\nkäväisi Naantalin pikkukaupungissa ja samoin Ahvenanmaalla. Joka\npaikassa hänet vastaanotettiin avoimesti osoitetulla rakkaudella.\nVaihtelun vuoksi hän aikoi myös käydä Tukholmassa, ja antoi\ntiedustella, mitä Ruotsin kuninkaallinen perhe ajatteli asiasta.\n\nRuotsista saapui kohtelias vastaus ja lausuttiin naapurimaan\nhallitsija tervetulleeksi Ruotsin mantereelle. Keisarin kunniaksi oli\nRuotsin hovi suunnitellut tehtäväksi huviretken sisämaahan. Täällä\naiottiin panna toimeen jänisjahti. Huviretken ohjelma ilmoitettiin\nVenäjän hoville.\n\nMutta Venäjän hoviherrat olivat toista mieltä.\n\nHe kielsivät keisaria lähtemästä vierailulle Ruotsiin. He pelkäsivät,\nettä keisarilliseen Venäjän hallitukseen tyytymättömät venäläiset\nnihilistit, jotka epäluotettavina olivat karkoitetut maanpakoon,\ntulisivat muukalaisina, tuntemattomina matkailijoina Ruotsiin,\nsekaantuisivat metsästysretkeen ja murhaisivat keisarin.\n\nVenäjän herroilla ei ollut luottamusta Ruotsin poliisilaitokseen. He\nepäilivät, että ruotsalaiset poliisit olivat tottumattomat pitämään\nsilmällä nihilistejä ja näiden kavalasti keksimiä juonia. Senvuoksi\nolisi paras jättää Ruotsiin aiottu huviretki tekemättä. Niin\nvakuuttavasti he osasivat puhua keisarille, että tämä ilmoitti Ruotsin\nhoville päättäneensä peruuttaa koko Ruotsinmatkansa sattuneiden\nesteiden vuoksi.\n\nMitään vahinkoa siitä tosin ei koitunut kellekään, jollei kenties\npettymystä niille, jotka hallitsijoiden kohtauksessa olivat odotelleet\nsaavansa joitakin kunniamerkkejä. Mutta ruotsalaiset olivat nyreällä\nmielellä, kun ei heidän vieraanvaraisuuttaan vastaanotettukaan. Ja\nSmålands-Postenin Sigurd teki pilaa tuosta tyhjiin rauenneesta\nkeisarilliskuninkaallisesta jänisjahdista. Hän sepitti tarinan, jonka\nsisällys oli valaisevinaan Venäjän hallitsijahuoneen heikkoja puolia.\nMikään venäläisten ihailija Sigurd ei ollut, se jo näkyi hänen\npilkallisesta kertomuksestaan kolmesta kuuluisasta venäläisestä\ntaiteilijasta, joiden nimet hän sommitteli ruotsalaisista sanoista.\nHän kertoi Ruotsissa käyneen kaksi venäläistä kuuluisaa taidemaalaria,\nherrat Smetaduki (Kankaantuhraaja) ja Kludderaski (Töhertäjä)\nseurassaan maailmankuuluisa venäläinen laulaja Dragafalski\n(Väärinlaulaja). Kun sitten tarjoutui tilaisuus tehdä ivaa tyhjiin\nrauenneesta jäniksen metsästyksestä, niin Sigurd kuvaili Romanovin\nhallitsijahuoneeseen kuuluvien keisarien olleen niin tavattoman\nitserakkaita, etteivät he koskaan kärsineet edes nähdä vertaistaan tai\nsellaista henkilöä, jolla oli samat ominaisuudet kuin heillä.\nAleksanteri I oli hyvin roteva mies eikä sentähden muka tahtonut nähdä\nketään yhtä pitkää miestä, kuin hän itse oli. Saman ominaisuuden\nSigurd sanoi olleen myöskin keisari Nikolai I:llä. Keisari Aleksanteri\nII:a hän sanoi harvinaisen kauniiksi mieheksi, joka ei kärsinyt\nnäkyvissään yhtä komeaa ja vielä vähemmin kauniimpaa miestä, kuin hän\nitse oli. Mitä silloiseen Venäjän keisariin Aleksanteri III:nteen\ntuli, Sigurd väitti jänisjahdin peruuttamisen syyksi sen, ettei\nkeisari tahtonut metsästysretkellä nähdä jäniksiä, jotka olivat yhtä\nsuuria pelkureita kuin hän itse.\n\nEnnenkuin »Kaleidoskopin» sisällys tunnettiin, oli Venäjän urkkijoille\nluultavasti tullut salaisia tietoja siitä. Muuan Stepanoff-niminen\nHelsingissä asuva santarmiluutnantti kävi Wickströmin kirjakaupassa\nostaaksensa Sigurdin »Kaleidoskopin» äsken ilmestyneen vihkon. Kaksi\nkappaletta tuota vihkoa oli ruotsalainen kustantajaliike lähettänyt\nnäytteeksi, ja Stepanoff sai ostaa niistä toisen, sillä ei vielä\ntiedetty mitään kirjan vaarallisesta sisällyksestä. Heti kun Stepanoff\noli lukenut tuon jänismetsästystä koskevan tarinan, vei hän kirjan\npainohallitukselle ilmiantaen Wickströmin kirjakaupan majesteettia\nloukkaavan kirjallisuuden myyntipaikaksi.\n\nHerra Wickström joutui syytteeseen, mutta puolustautui hyvin\nselittäen, että »Kaleidoskop» on jo monien vuosien kuluessa ilmestynyt\nkirjasarja, joka tähän asti on ollut laadultaan viaton. Stepanoffin\nostama kirja oli ainoa, joka oli myyty, eikä Wickström ollut\ntiennytkään siinä mitään loukkaavaa olevan. Ja kun kysymyksessä olevaa\nKaleidoskopin vihkoa ei sitä ennen oltu kielletty myymästä, niin\nkirjakauppias vapautettiin syytteestä.\n\nMutta Stepanoff oli tullut tunnetuksi ilmiantajana. Missä ikänä hän\nnähtiin kadulla tai ravintolassa tai jossakin muussa julkisessa\npaikassa, siellä ylioppilaat häntä osoittivat sormella ja selittivät\ntoisillensa, että tuossa on ilmiantaja Stepanoff. Hänen ympärillensä\nkokoonnuttiin oikein miehissä töllistelemään häntä, niin että hän\nkaikkialla tunsi olevansa kiusallisen huomion esineenä. Ylenkatsetta\nhäntä kohtaan osoitettiin monella tavalla, muun muassa siten, että\nsuurempi ihmisjoukko esim. ravintolassa ryhmittyi hänen ympärillensä\nja lähti liikkeelle ovea kohden. Jokainen oli lähtevinänsä ulos ja\nkäyden Stepanoffia kohti sanoi: »tehkää hyvin ja väistykää!» Kun\nsantarmiluutnaniti koetti väistyä, oli kaikkialla ihmisiä, jotka\ntulivat häneen päin; joka puolelta häntä kehoitettiin väistymään ja\nantamaan tietä. Sellaista menettelyä jatkettiin aivan kuin »susipeliä»\npelattaessa, kunnes saatiin Stepanoff ovensuuhun. Ovi silloin avattiin\nja kun hän ahdingossa meni ulos, niin ovi vedettiin kiinni ja jokainen\nmeni istumaan entiselle paikallensa. Ei kukaan lähtenyt ulos eikä\nollut aikonutkaan lähteä.\n\nOn selvää, miten noloksi Stepanoff tunsi asemansa tuollaisissa\ntilaisuuksissa, jotka uusiutuivat joka päivä. Pahemmin häntä harmitti\nkuitenkin ylioppilaitten töllisteleminen ja päästäkseen heistä hän\nkävi yliopiston rehtorille valittamassa, kuinka ylioppilaat hänen\nrauhaansa häiritsivät. Valitus oli tehty yleensä kaikkia ylioppilaita\nvastaan. Ja syy, miksi ylioppilaat noin häntä kohtelivat, oli muka se,\nettä hän oli koettanut suojella Hänen Majesteettinsa Keisarin kunniaa\nulkomaalaisilta solvauksilta »Kaleidoskopissa».\n\nYliopiston rehtorin oli pakko ryhtyä johonkin toimenpiteeseen\nStepanoffin rauhoittamiseksi, sillä muutoin sellainen mies kuin\nStepanoff helposti voisi ilmiantaa itse rehtorin. Mutta kun kantelu\nrehtorin luona ei ollut tehty määrättyjä henkilöitä, vaan yleensä\nkaikkia ylioppilaita vastaan, niin täytyi rehtorinkin menetellä toisin\nkuin yksityisiä rangaistaessa. Hän kirjoitti kiertokirjeen jokaisen\neri osakunnan kuraattorille kehoittaen kuraattoreita pitämään huolta\nsiitä, että kaikille osakunnan jäsenille annetaan tieto rehtorin\nmääräyksestä, etteivät ylioppilaat saa katsella Stepanoffia, koska hän\ntuntee itsensä häväistyksi siitä, että häntä töllistellään ja sormella\nosoitellaan.\n\nRehtorin kirjettä kuraattoreille ei luettu julki osakuntien\nkokouksissa, mutta kirjeen sisällys saatettiin kuitenkin kaikille\nosakuntalaisille tiedoksi.\n\n»Yliopiston herra rehtorin tahto on, että santarmiluutnantti\nStepanoffia ylioppilaat eivät saa katsella.»\n\nSellainen tiedonanto saatiin kuulla, ja sille naurettiin makeasti.\nYlenkatse Stepanoffia kohtaan ei siitä vähentynyt, että hän oli\npäässyt rehtorin turviin. Ja kun kerran rehtorin kieltoa oli\ntoteltava, niin Stepanoffin katselemisesta luovuttiin eikä kukaan enää\nhäntä osoittanut sormella. Rehtorin kielto tulkittiin siten, että\nStepanoffin näkeminenkin oli kielletty. Ja kun vain tämä yleisesti\ntunnetuksi tullut henkilö huomattiin, niin heti nostettiin käsi\nsuojaksi silmille ja käännettiin kasvot poispäin, jotta ei vain\nnähtäisi Stepanoffia, ja niin mentiin hänen ohitsensa.\n\nTällainen katsomisen karttaminen herätti vielä kiusallisempaa huomiota\nkuin päin naamaa töllisteleminen ja Stepanoff tunsi oleskelun\nHelsingissä niin vastenmieliseksi, että muutti pääkaupungista pois.\nSitä ennen hänen kerrottiin saaneen teatteriravintolassa selkäänsä\nmuutamilta uusmaalaisilta. Selkäsauna käsitettiin kostoksi Wickströmin\nkirjakaupan puolesta ja ihmeteltiin, että uusmaalaiset olivat\nruvenneet Wickströmiä sillä tavalla puolustamaan.\n\nPääsyynä lienee kuitenkin ollut se, että Ruotsissä ilmestyvä hauska\n»Kaleidoskop» oli estetty kaupasta, sillä sitä luettiin paljon, eikä\nkeisaria kohtaan tehtyä salaviittausta pidetty sen arvoisena, että\nkirjan myyminen senvuoksi olisi ollut kiellettävä.\n\nG. A. Wickströmin kirjakauppa ei kuitenkaan selvinnyt asiasta näin\nvähällä.\n\nSenaatin kirjapainossa painettiin siihen aikaan viralliset asiakirjat,\nleimapaperi pöytä- ja kauppakirjoja varten ja leimamerkit. Kun siihen\naikaan senaatin kirjapainolta vaadittiin tavallista suurempaa\nteknillistä taitoa, oli sen johtajaksi otettu ulkomaalainen\nammattimies, eräs Backhoff-niminen herra, joka oli kotoisin jostakin\nItämeren maakunnasta, Riiasta tai sieltä päin. Tuolla herralla oli\nlisäksi myöskin oma liike. Hän painatti pelikortteja. Ja tämä liike\ntuotti hänelle suuremmat tulot kuin palkka kirjapainosta olikaan.\nMutta lisätuloja hän ahnehti eikä pitänyt lukua, millä tavoin niitä\nsai.\n\nHerra Backhoff, jota sanottiin insinööriksi, oli antautunut santarmien\nsalaiseksi kätyriksi. Eversti Tunzelmann von Adlerflug, joka oli\nHelsinkiin sijoitettujen santarmien päällikkö, ei tyytynyt siihen,\nettä »Kaleidoskop» oli julistettu luvattomaksi; Stepanoffin kautta hän\noli saanut tietää, että tuota kirjaa oli Wickströmin kirjakauppaan\nlähetetty Ruotsista kaksi kappaletta, ja että toinen niistä oli vielä\nkirjakaupassa, sillä Stepanoff oli ostanut vain yhden ja sen hän oli\nvienyt painoasiain ylihallitukseen. Niinpä tuli eräänä päivänä\nWickströmin kirjakauppaan hra Backhoff, jota siellä ei tunnettu, ja\nkyseli, saisiko ostaa »Kaleidoskopin» viimeksi ilmestyneen vihkon.\n\nHänelle ilmoitti herra Wickström, ettei sitä kirjaa ole kirjakaupoissa\nmyytävänä, kun se oli kielletty kirja.\n\nHra Backhoff tiedusteli, eikö hra Wickström voisi kirjaa hankkia.\nErikoisesta syystä halusi Backhoff muka sen sisällykseen tutustua.\n\nHerra Wickström ilmoitti, ettei hän rupea sitä hankkimaan, kun kirja\noli kielletty. Sitä hänelle lähetettiin Ruotsista pari näytekappaletta\nja kun toinen oli myyty, kiellettiin sen myyminen kokonaan.\n\nBackhoff pyysi saada edes nähdäksensä »Kaleidoskopin» ja kun hän sai\nsen käteensä, niin hän vilkaisi kirjan hintaa, myhähti silmää\nvilkuttaen ja jätti rahan kirjan maksuksi; pisti kirjan taskuunsa ja\nvei sen mennessään.\n\nPian sen jälkeen sai herra Wickström santarmipäälliköltä haasteen\nHelsingin raastuvanoikeuteen luvattoman kirjallisuuden myymisestä.\n\nHän väitti oikeudessa, ettei hän ollut koskaan myynyt mitään\neversti Tunzelmannille, ja ettei »Kaleidoskop», jonka eversti\ntodistuskappaleena esitti, ollut häneltä saatu. Sen oli eversti\nluultavasti hankkinut jostakin muualta.\n\nVikuroiden sinne tänne selitti Tunzelmann von Adlerflug eräänä päivänä\nnukkuneensa päivällisunta, jolloin hänen nukkuessaan oli hänen\npöydällensä tuotu »Kaleidoskop» ja hän tiesi sen olevan tuodun\nWickströmin kirjakaupasta. Kuka sen hänelle oli tuonut, sitä hän muka\nei tiennyt, ja hän arveli vain, että se mahdollisesti oli Stepanoffin\ntuoma. Mutta kun Stepanoffin ostama kappale oli painoasiain\nylihallituksessa, niin ei everstin yritys saada hra Wickström\ntodistetuksi syylliseksi onnistunut, ja viimein hänen täytyi\ntodistajaksi kutsua hra Backhoff. Tämän täytyi todistajana oikeuden\nedessä kertoa, miten hän oli tuon kielletyn kirjan saanut ja vienyt\nsen santarmipäällikölle.\n\nSiitä palveluksesta oli hra Backhoff saanut palkkiota 500 markkaa.\n\nOikeudenkäynti hra Wickströmiä vastaan oli kestänyt viikkokausia, ja\njuttu oli herättänyt melkoista huomiota. Herra Backhoff joutui yhä\nkireämmälle ja viimein hän todettiin santarmien kätyriksi.\n\nHelsingissä oli siihen aikaan tapana katsella spiritistisiä kuvia s.o.\ntavallisten valokuvien mukaan valmistettuja kuvia, joissa valopaikat\noli tehty mustiksi ja varjopaikat kirkkaanvalkoisiksi. Kun sellaista\nkuvaa järkähtämättä katsoa tuijotti minuutin verran, kiihtyi näköhermo\nsilmässä niin, että kun käänsi katseensa toisaanne, esimerkiksi\nvaloisaa seinää kohti, näki siellä kuvan negatiivin. Backhoffista oli\nteetetty tällaisia spiritistisiä kuvia ja hänen ulkonäkönsä olikin\nsiihen sopiva. Hänen kapeat kasvonsa ja musta partansa onnistuivat\nspiritistisessä kuvassa erinomaisesti. Joka on joskus pelannut »Mustaa\nPekkaa», tietää, että patasotamiestä kutsutaan »Mustaksi Pekaksi».\nPilkaten Backhoffin pelikorttitehdasta oli joku teettänyt sellaisen\n»Mustan Pekan», jolla oli Backhoffin kasvot. Ja sitä katseltiin\nkaikkialla.\n\nKun sitten kirjakauppias Wickströmiä vastaan nostetussa jutussa oli\nkäynyt selville, että Backhoff oli houkutellut hänet jättämään\nkäsiinsä sensuurin kieltämän kirjan, ja että Backhoff oli käyttänyt\nkirjaa vahingoittaakseen herra Wickströmiä, niin Backhoff tuomittiin\nsuureen rangaistukseen. Herra Wickström sai kiittää onneansa, että\npääsi 500 markan sakolla jutusta eroon, ja eversti Tunzelmann von\nAdlerflug oli tietysti syytön.\n\nHerra Backhoff oli tässä jutussa näytellyt sangen inhoittavaa osaa,\nmutta kyllä hän saikin ansaitun rangaistuksen. Senaatin\ntaloudenhoitaja, vanhempi senaattori Mechelin kutsui hänet luoksensa\nja ilmoitti, ettei häntä enää senaatin kirjapainossa tarvittu. Näin\nlyhyesti hän oli erotettu toimestansa. Mutta tuntuvampi aineellinen\nvahinko koitui hänelle siitä, ettei hän enää saanut senaatin\nkirjapainossa painattaa pelikortteja.\n\nMutta juttu ei päättynyt tähän. Heti kun raastuvanoikeuden päätös\nasiassa oli julkaistu ja asianomaiset, syyttäjä, syytetty ja todistaja\nsaivat poistua ja Backhoff oli astunut katukäytävälle, ympäröi hänet\niso lauma Helsingin likaisimpia rantajätkiä, jotka tulivat häntä\nkädestä pitäen tervehtimään heidän joukkoonsa kuuluvana. Backhoff sai\nponnistaa, minkä taisi, päästäksensä heistä eroon, mutta jätkät eivät\nhänestä eronneet. Hän huomasi, että lähellä oli ajureita ja nousi\nrattaille, mutta saman tempun tekivät myös jätkät. Heillä oli\nvarattuna edeltäkäsin maksettuja ajureita ja nyt lähti hienosti puettu\nBackhoff sylinterihattu päässä ajamaan pakoon, mutta kaiken aikaa\nseurasi hänen kintereillään 50 rantajätkää parittain ajaen.\n\nBackhoff yritti päästä pakoon parempiin ravintoloihin, joihin\nryysyläisiä ei laskettu sisälle, mutta hänet torjuttiin joka paikassa.\nKauan sinne tänne harhailtuaan hän viimein ajoi satamassa olevaan\nlaivaan, joka oli lähtemässä Turkuun. Laivaan päästyänsä hän syöksi\nhyttiin, tempasi oven kiinni ja lukitsi oven jälkeensä.\n\nNäin pääsi santarmikätyri viimein lähtemään Helsingistä.\n\nSillä välin kuin hän loittoni laivalla pääkaupungista, lähetettiin\nHelsingistä sähkösanoma Turkuun. Sinne ilmoitettiin, millä laivalla\nBackhoff oli tulossa, ja annettiin kehoitus: »Ottakaa vastaan\nsopivalla tavalla.»\n\nLaivan lähestyessä Turkua oli Backhoff luullut pääsevänsä rauhaan,\nmutta jo Turun satamassa hän huomasi, että asiat olivat yhtä hullusti\nkuin Helsingissä. Likaisia rantajätkiä oli kokoontunut rannalle ja\nBackhoff aavisti, että he odottivat juuri häntä. Sentähden hän ei\nlähtenytkään laivasta. Mutta kun jätkien odotus kävi ikävystyttävän\npitkäksi, niin he siirtyivät laiturilta laivan salonkiin. Siellä he\nnäkivät muista matkustajista yksin jäljelle jääneen herran, joka ei\nollut heitä näkevinään, vaan tilasi itselleen puolen pulloa olutta.\nJätkät tekivät samoin ja sitä juodessaan he vetivät taskusta esille\npatasotamiehen, jota katseltiin ja vertailtiin tuohon matkustajaan.\nAlkoi taas tuijottaminen ja Backhoff hyökkäsi ulos, sai ajurin ja\nlähti ajamaan pakoon. Sitä olivat jätkät odottaneetkin. He seurasivat\nhäntä kuin otusta. Hotellista toiseen ajoi Backhoff ja häntä seurasi\njäljessä pitkä jono rantajätkiä ajurinrattailla. Kun hän tiedusteli\nhuonetta, kysyttiin hänen nimeänsä ja joka paikassa sai hän kuulla\nvastauksen:\n\n»Herra Backhoffille meillä ei ole huonetta.»\n\nViimein hän onnistui pääsemään johonkin syrjäiseen majataloon muutamaa\nminuuttia aikaisemmin kuin takaa-ajavat rantajätkät ja siellä hän\nkysymättä huonetta hyökkäsi piiloon erääseen matkustajahuoneeseen,\ntempasi oven jälkeensä lukkoon ja revolveri oveen päin ojennettuna\nodotteli pimeän tuloa.\n\nYön pimeyden turvissa hän sai siellä hankituksi kyytihevosen, joka vei\nhänet maaseudulle, ja täältä pääsi santarmikätyri Backhoff\ntuntemattomana häipymään teille tietämättömille.\n\nOliko ylioppilailla osallisuutta Backhoffin rankaisemisessa, sitä ei\nkukaan liene todistanut, mutta varmaa on, että rahoja on ollut\nkäytettävissä, sillä sitä todistaa rantajätkien valmeus sekä\nHelsingissä että Turussa miestä ahdistettaessa.\n\nSananlasku sanoo: »Rehellisyys maan perii».\n\nKovaa sai kokea kavala santarmien kätyri tätä lyhyttä lausetta\noppiessaan.\n\nOlkoon hänen kokemuksensa muille opiksi.\n\n\n\n\nKILU-KALLE\n\n\nHän oli aikanansa Helsingissä yleisesti tuttu henkilö. Kaikki ihmiset\ntunsivat Kilu-Kallen ja hänen merkillisen olemuksensa. Hän osasi\nkäyttäytyä niinkuin ylhäisön mies. Puhui ranskaa kuin oikea\npariisilainen ja lasketteli kohteliaisuuksia kuin hoviherra.\nUlkonäöltään tuskin kukaan oli Helsingissä niin tunnettu kuin kaikkien\nsuosima Kilu-Kalle. Ja helsinkiläisten suosikiksi hän oli päässyt\njuuri sukkeluuksiensa ja käytöksensä avulla, jota harva kykeni\nmatkimaan.\n\nHänestä voi yhtä hyvin sanoa, ettei häntä kukaan tuntenut. Ei kukaan\ntiennyt hänen oikeata nimeänsä, hänen kotipaikkaansa, mitä hän\nnuoruudessaan oli tehnyt, ketkä hänen vanhempansa olivat ja oliko\nhänellä sukulaisia lainkaan. Tuoja yksin tiesi nämä perhesalaisuudet,\njoita Kilu-Kalle ei milloinkaan paljastanut syrjäisille. Eihän se\nketään liikuttanut, mistä hän oli ja kuka hän oli. Kun hän ei koskaan\nhäirinnyt ketään eikä poliisillakaan ollut hänestä mitään huolta, sai\nhän pitää salaisuutensa omana tietonaan ja elää omaa elämäänsä. Ei hän\nmyöskään ollut tunkeileva eikä sekaantunut muitten ihmisten asioihin.\n\nKilu-Kallen ulkomuoto, mikäli se riippui hänen vaatteistansa, oli\nhyvin vaihteleva. Hänet näki joskus puettuna hienoon pukuun,\nkiiltopaitaan ja -kaulukseen. Sellaisena hän käyttäytyi kuin hienosti\nsivistynyt ylimys. Seuraavana päivänä hänet voi nähdä hoipertelevan\nmitä viheliäisimmissä ryysyissä, likaisena ja repaleisena. Hän oli\njuonut hyvät vaatteensa, jotka joku ystävä oli hänelle lahjoittanut.\nMutta repaleisena ryysyläisenäkin hän käyttäytyi kohteliaasti ja\nhienosti.\n\nEnsimmäisen kerran teki Kilu-Kalle itsensä Helsingissä huomatuksi,\nkun hän vuonna 1865 oli vastaanottamassa kenraalikuvernööriä,\nkreivi Adlerbergia, tämän tullessa laivalla Pietarista Helsinkiin.\nRautatietä ei Suomessa silloin ollut muualla kuin Hämeenlinnan ja\nHelsingin välillä. Höyrylaivan saapuessa Helsingin satamaan ja\nkenraalikuvernöörin astuessa laivasta maihin, astui esille Kilu-Kalle\npuettuna jotenkin risaisesti vanhaan resuiseen frakkipukuun ja tervehti\nranskankielisellä puheella hänen ylhäisyyttään toivottaen, että uusi\nkenraalikuvernööri täällä hyvin viihtyisi. Ja koska Kilu-Kalle arveli,\nettei hänen ylhäisyytensä ollut ennen käynyt Helsingissä, tarjoutui\nhän, Kilu-Kalle, oppaaksi tutustuttaakseen hänen ylhäisyytensä\nkaupunkiin ja esittääksensä hänelle huomattavimmat rakennukset.\n\nKallen kohteliasta tarjousta ei kreivi Adlerberg kuitenkaan\nvastaanottanut eikä sanonut sitä tarvitsevansa, vaan hän käski\ntervehtijän mennä matkoihinsa.\n\n»Kuten suvaitsette käskeä, teidän ylhäisyytenne», vastasi Kilu-Kalle.\n»Olen vain tahtonut täyttää kohteliaisuuden vaatimukset vierasta\nkohtaan, joka läsnäolollansa kunnioittaa kaupunkiamme. Sulkeudun\nsuosioonne, teidän ylhäisyytenne. Jääkää hyvästi!» Ja tehden kauniin\nkumarruksen Kilu-Kalle poistui.\n\nSiihen aikaan ei Helsinki vielä ollut niin taajaan rakennettu kuin\ntätä nykyä. Nikolainkadun ja Vironkadun kulmauksessa oli pieni\nturvekattoinen hökkeli. Se oli talviseen aikaan Kilu-Kallen asuntona.\nNykyään ei siitä hökkelistä ole jäänyt jälkeäkään, sillä suuret komeat\nkivimuurit ovat anastaneet sen paikan. Ainahan heikot ja köyhät\najetaan pois rikkaiden ja ylhäisten tieltä.\n\nSillä kohdalla, missä nyt on Suomen Pankin talo ja J.W. Snellmanin\nkuvapatsas, oli ennen »narinkaksi» nimitetty kaupustelijain paikka,\nmissä juutalaiset myyskentelivät vanhoja vaatteita ja muuta\nvähempiarvoista vanhaa tavaraa. Siellä oli myös vanha kuomureki, jonka\njalakset olivat jo niin lahonneet, että kun anturaraudat otettiin pois\njohonkin muuhun tarpeeseen käytettäviksi, olivat jalakset seuranneet\nmukana. Mutta reen laidat, pohja ja kuomu jäivät. Tämä juutalaisten\nkauppatorilla oleva kuomureki oli syksyllä ja keväällä, kun ei\ntarvinnut huoneen lämmityksestä huolehtia, Kilu-Kallen asuntona.\n\nKesähelteessä tunsi Kilu-Kalle kuomurekensäkin liian ahtaaksi eikä hän\nsiinä silloin asunut. Kun joku häntä etsi eikä löytänyt kuomureestä,\nvaan päivällä tapasi kävelyllä ja kysyi, missä hän nyt asui, niin\nKilu-Kalle sanoi muuttaneensa asumaan kesähuvilaansa Punavuorilla.[1]\nHänen kesähuvilansa oli sokeritehtaalta tuotu, aukealla kedolla oleva\niso tynnyri, jossa raakasokeria oli saapunut ulkomailta Suomeen.\nTynnyrin toinen pohja oli poissa. Olkikupo oli levitetty vuoteeksi ja\nkoko kesähuvilalla oli se oivallinen etu, että avoimen puolen sai\nkääntää tyyneen päin, ettei tuuli tuonut sadetta sisään. Kilu-Kalle\nasui kesäkaudet siinä yhtä onnellisena kuin muinoin Diogenes omassa\ntynnyrissänsä.\n\nJokainen ymmärtää, että Kilu-Kalle oli rappiolle joutunut, ennen\nparempia päiviä nähnyt, hienosti sivistynyt mies. Milloin tahdottiin\npilkata jotakin huonoa ja moitittavaa, silloin Kilu-Kalle oli valmis\napuansa antamaan ja hän suoritti tehtävänsä mestarillisesti pelastaen\naina oman nahkansa. Jos asiaintila joskus kääntyi uhkaavaksi, niin\nKilu-Kalle heittäytyi sekapäiseksi, niin ettei häntä kukaan iljennyt\nrangaista.\n\nEräs seikka harmitti melkein kaikkien helsinkiläisten sisua, ja siihen\npiti käydä käsiksi pilkanteon aseilla.\n\nRuotsalaisessa teatterissa oli nuorehko näyttelijätär nimeltä\nTengmark. Näytäntötaiteen edustajana hän oli heikko, melkein\nala-arvoinen. Mutta muodoltaan ja vartalollaan hän oli moitteeton.\nVieläpä häntä pidettiin kaunottarena, varsinkin kun hän esiintyi\nnäyttämöllä maalattuna ja sievisteltynä kaikilla niillä keinoilla,\njoita taiteilijat käyttävät. Tuohon ruotsalaiseen tyttöön oli\nkenraalikuvernööri Adlerberg rakastunut, niin vanha ukko kuin olikin.\nJoka kerran kun teatterin ohjelmassa näkyi Tengmarkin nimi, oli myös\nkenraalikuvernööri istumassa keisarillisessa aitiossa. Kokemuksesta\ntiedettiin, ettei kreivi Adlerberg osannut sanaakaan ruotsia. Hän ei\nsiis voinut nauttia ruotsinkielisistä näytelmistä, mutta ihaili\nMatilda Tengmarkia. Kun näyttämöllä ei ollut Tengmarkia, ei\nkenraalikuvernööri sinne vilkaissutkaan, mutta niin pian kun Tengmark\nilmestyi näyttämölle, niin kreivi teatterikiikari kädessään seurasi\njokaista tämän näyttelijättären liikettä.\n\nRuotsalaisen teatterin raha-asiat olivat silloin heikot, mutta\nkenraalikuvernööri oli kerran toimittanut sille käyttövaroistaan\navustusta 3 000 markkaa. Sitä pidettiin neiti Tengmarkin ansiona ja\neräs pilantekijä julkaisi ruotsalaisessa sanomalehdessä kokkapuheen\nsanoen kenraalikuvernöörin avustaneen teatteria 3 000 tinamarkalla\n(Tennmarkor). Yleisenä juoruna puhuttiin Helsingissä, että neiti\nTengmark oli kreivi Adlerbergin rakastajatar. Sen seikan pilkkaamista\nvarten tarvittiin Kilu-Kallen apua. Ja se saatiin.\n\nKun kreivi Adlerberg taas kerran oli teatterin ohjelmassa huomannut\nTengmarkin nimen, ilmestyi hän keisarilliseen aitioon komeassa\nunivormussansa, rintapielet täynnä monenlaisia ritarikunnan merkkejä\nja tähtiä. Ja kiikari kädessään hän hellittämättä katseli neiti\nTengmarkia.\n\nVastapäätä keisarillista aitiota olevalle paikalle ilmestyi\nKilu-Kalle. Vanha, resuinen hännystakki oli hänen yllänsä. Sen\nrintapieliin oli hän liimalla ja nuppineuloilla kiinnittänyt\ntähtimäisiä ja ristinmuotoisia koristuksia, joita hän oli leikellyt\npaperossilaatikon punaisesta kansipaperista. Täydentääksensä\nulkoasuansa oli Kilu-Kalle vielä saapunut teatteriin päässään\nhuononpäiväinen, rutistunut sylinterihattu, jonka hän aitioon\nastuessaan otti päästään tehden samalla mitä siroimmat kumarrukset\nteatterissa istuvalle yleisölle, oikealle ja vasemmalle, aivan kuin\njoku taiteilija, joka kiittelee kaikille suunnille yleisöä hänelle\nosoitetusta huomiosta. Hänen ylhäisyydelleen kenraalikuvernöörille\nKilu-Kalle teki kohteliaimmat ja syvimmät kumarruksensa.\n\nSamoinkuin kreivi Adlerberg oli Kilu-Kallekin tuonut mukanansa\nkiikarin; mutta pikkuiseen teatterikiikariin hän ei ollut tyytynyt,\nvaan hänellä oli kainalossa suuri, metrin mittainen, joltakin\nmerikapteenilta lainattu kaukoputki, jonka hän oli liitujauholla\npuhdistanut välkkyvän kirkkaaksi. Tämän tähystysaseensa hän venytti\nniin pitkäksi kuin sen sai ja suuntasi sen sitten keisarillista aitiota\nkohti. Sinne hän hellittämättä tuijotti kaukoputkellansa katsellen\nsiellä istuvaa monilla tähdillä ja kunniamerkeillä koristettua herraa.\n\nTeatterissa istuva yleisö oli kuolla nauruun, sillä niin\nhullunkuriselta näytti resuisessa puvussaan rutistetulla\nhatturäyskällä komeileva ja pitkällä kiikarilla varustettu Kilu-Kalle.\nOvathan teatterit tavallisesti isoja huoneita ja likinäköiset henkilöt\neivät aina tunne tuttaviaan huoneen toisella syrjällä. Sentähden kyllä\nusein näkee jonkun teatterissakävijän pikaisesti suuntaavan\nteatterikiikarinsa huoneen ympäri. Mutta kun pitkällä merikiikarilla\nhuoneessa tähystelee aivan kuin tutkistellen taivaankappaleita\ntaivasalla, niin se jo on tavallisuudesta poikkeavaa.\n\nKenraalikuvernööriä harmitti yleisön liiallinen huomio. Hän kutsui\nluoksensa teatterin vahtimestarin ja käski tämän ajaa Kilu-Kallen ulos\nteatterista. Vahtimestari ei tohtinut olla tottelematta niin ylhäisen\nherran käskyä. Ja vaikka Kilu-Kallella oli pääsylippu ostettuna sille\npaikalle, missä hän istui, eikä hän ollut tehnyt sen pahempaa kuin\nkatsellut ympärillensä, niin seuraavalla väliajalla vahtimestari\nkehoitti häntä poistumaan teatterista. Ja korkealle esivallalle\nkuuliainen Kilu-Kalle tietysti totteli. Hän nousee seisoalle ja\njuhlallisella liikkeellä lykkää kokoon pitkän kiikarin. Ennen kaikkea\nhän samalla ottaa huomioon eksellensit ja heille kuuluvan kunnian,\nennenkuin poistuu.\n\n»Das geehrte Publikum» oli Kilu-Kallen näytäntöön sangen tyytyväinen.\n\nKilu-Kallen juhlallinen esiintyminen ruotsalaisessa teatterissa teki\ntarkoitetun vaikutuksen. Kenraalikuvernööri Adlerberg piti huolta\nsiitä, että neiti Tengmark joutui naimisiin ja erosi Helsingin\nruotsalaisesta teatterista sekä muutti asumaan Tukholmaan.\n\nKilu-Kallea käytettiin monessa muussakin tilaisuudessa avustajana yhtä\nhyvällä menestyksellä. Kun hänen elämänsä päivät päättyivät, oli häntä\nhaudan lepoon seuraamassa tavattoman suuri saattojoukko. Hän oli\nsaanut monta ystävää.\n\nMuutamia vuosia jälkeenpäin yritti eräs typerä ilveilijä anastaa hänen\nnimensä, mutta oikeaa Kilu-Kallea hänestä ei tullut.\n\n\n\n\nViitteet:\n\n\n[1] Punavuoren seutu oli siihen aikaan asumaton lian ja roskan\nkaatopaikka.\n\n\n\n"]