Ruusulan tytöt II

RUUSULAN TYTÖT II

Romaani nuorisolle

Kirj.

HELGA NUORPUU

Jyväskylässä,
K. J. Gummerus Osakeyhtiö,
1956.

      Tämän uuden painoksen lukijoille haluan huomauttaa,
      että kirjan tapahtumat ovat vuosilta 1918—1919.

                                       Tekijä.

PIRKON UUSI YSTÄVÄ

I

 Ruusulan yksinäisyydessä syyskuun viimeisenä 192—

 Voi hyvät ystävät,

 te rakkaat entiset ruusulalaiset, ettepä voi ensinkään aavistaa,
 miten erilaista Ruusulassa nykyään on kuin ennen. Enhän ole juuri
 kenellekään täältä kirjoitellut, sillä aikani on mennyt milloin
 mihinkin. Vähintään joka toinen ilta olen kyllä päättänyt: nyt, tänään
 se tapahtuu — se kirjoittaminen teille — vaan eipähän ole tullut
 ennemmin tehdyksi. Ja tuskinpa tänäänkään tulisi, mutta minulle
 järjestyi vankeusrangaistus ja niin minä nyt täältä yksinäisestä
 sellistäni kerron vähän kuulumisia, vaikkakin minusta tuntuu, että
 ne eivät voi — eivät mitenkään! — kiinnostaa teidän» Helsingin
 hienohelmain» mieltä. Minähän olen nyt aivan pieni maalaistyttö teidän
 rinnallanne. Vaikka suoraan sanoen: kyllä minulla täällä varmasti
 on yhtä metkaa kuin teilläkin siellä. Tämä yksinäisyyteni on aivan
 satunnaista.

 Että Ruusula on muuttunut paljon sen jälkeen, kun viimeksi täällä
 kajautimme »Valkolakin laulun» sen arvannette. Minä olen tätä nykyä
 ainoa koululainen täällä. Ei! Nyt varsin valehtelenki! Onhan täällä
 myös Marja. Hän pääsi ensimmäiselle luokalle Tytylään tänä syksynä ja
 on nyt ylen tärkeä.

 Olisi tietysti ollut hauskaa, kun Ruusulaan olisi tullut uusia
 tyttöjä asumaan, mutta Ros-Mar ei halunnut enää ottaa. Minä olen nyt
 sitten »Ruusulan viimeinen tyttö». Eräs uusi tyttö on tullut meidän
 luokalle ja hänen kanssaan olen eniten. Meistä taitaa tulla oikein
 hyvät ystävät, jos emme satu rakastumaan samaan poikaan. Minulla ei
 kylläkään ole mustasukkaista luonnetta, vaan kuka sen sen tietää
 mitä tapahtuu. Ei, totta puhuen, emme ole rakastuneet nyt kehenkään,
 olemme vain oikein kivat kaverit keskenämme. (Minulle on taas tullut
 tuo lapsuusaikainen taipumus käyttää kivoja ja metkoja sanoja. Saatte
 tyytyä minuun sellaisena kuin olen).

 Uuden tytön nimi on Malviina Pommari. Niin, arvaan, että nauratte.
 Vaan älkää naurako! Eihän se ole hänen syynsä, että hänelle on
 sellainen nimi sallittu. Hän on, ressu, kymmenet kerrat elämässään
 saanut itkeä nimensä takia ja hän olisi Pommarinkin jo aikoja
 sitten muuttanut, mutta hänen isänsä suuttuu aina, kun hän
 hiukan vihjaiseekin sellaista. Hän — isä nimittäin — sanoo, että
 Pommari-nimeä ei ole tähän asti vielä häväisty, joten sitä voi
 kunnialla kantaa.

 Malla sanookin, että vielä hän Pommarin jaksaisi sietää, mutta kun
 siinä on edessä tuo Malviina. Herralan pikkupojat olivat jotenkin
 saaneet kuulla hä nen nimensä ja nyt ne huutelevat hänelle: »tuolla
 se viinapommi taas seilaa! Jokohan se pian räjähtää. Tuolla tulee
 viinapommi, vaikka maassa on kieltolaki!» Voitte uskoa, etteivät
 Malviinaa tuollaiset puheet juuri huvita. Kotona häntä sanotaan
 Mallaksi ja sillä nimellä häntä koulussakin kaikki nimittävän.

 Haluatteko tietää, mikä näköinen hän on? Pitkä, hoikka tyttö, päätä
 pitempi minua. Siis Pentin mittainen. Hänellä on niin pienet kasvot,
 että minusta toisinaan tuntuu, kun katson häntä, että voisin ottaa
 hänen kasvonsa yhteen ainoaan kouraani. Sitten hänellä on pieni,
 siro nenä, aika sievä suu, ehkä hiukan liian leveä noihin pieniin
 kasvoihin, harmaat silmät, verraten suuret kylläkin, mutta kun
 hän nauraa, niin ne menevät melkein kiinni ja näkyviin jää vain
 kimalteinen viiru, joka saa monta kertaa näkijän nauramaan vain niiden
 iloista väikettä. Hänellä on ihan pikimusta tukka. Tietysti polkka.
 (Meidän luokalla on enää vain kaksi pitkätukkaista).

 Kuten tiedätte ei Markkulan pojista ole enää kotona muut kuin Kaarlo,
 Pentti ja Tauno. Kaarlo on ruvennut puhumaan kovasti Kanadaan menosta.
 Setä ei ole erityisemmin sitä vastaan, sillä hän on niin viisas.
 Tarkoitan setää! Hän sanoo, että silloin, kun hän näkee, että hänen
 lastensa mieli todella tekee jotakin järkevää, hän myöntyy heidän
 pyyntöönsä.

 Asiaa ei ole vielä ratkaistu. En tiedä, osunko oikeaan, kun
 arvelen sen epävarmuuden johtuvan pääasiassa siitä, että Sirkan
 vanhemmat eivät ole vielä suostuneet siihen, että Sirkka lähtisi —
 Yhdysvaltoihin... No, sietäisi tuohon pistää vaikka tusinan pieniä
 pisteitä Yhdysvaltain perään, sillä tuumimistahan tässä Kaarlon ja
 Sirkan yht'aikaisessa Amerikan-kuumeessa on. Kaarlo oli kesällä
 eräässä kartanossa maanviljelysharjoittelijana, mutta syksyllä hän
 tuli tänne erään maanviljelyskoneliikkeen palvelukseen, ja on omien
 sanojensa mukaan »hurjan innostunut työhönsä». Sirkka taas on sahan
 konttorissa ja minua oikein harmittaa toisinaan, kun hänellä on aina
 taskurahoja. Hänellä on melko hyvä palkka. Taitaisipa olla viisainta
 keltanokaksi päästyä ruveta konttoristiksi. Ja sitten Sirkka käy
 talouskoulua.

 Tauno lopetti myös lyseonsa kesken ja on nyt kauppakoulussa, joka
 taas, Taunon sanojen mukaan, »on ainoa oikea koulu». Hän on kuulemma
 ollut innostunut kauppa-alaan jo pienestä tenavasta.

 Margit käy täällä tuon tuostakin, vaikka ei kylläkään niin usein
 kuin ennen. (Hänhän oli silloin ainakin kerran päivässä täällä).
 Hänen silmänsä ovat taas niin huonontuneet. Saa nähdä, jaksaako
 hän suorittaa ylioppilastutkintoa. (Prrrr! Oikein värisyttää, kun
 ajattelee keväisiä tenttejä). Hänessä on — Margitissa — ilmennyt
 epäilyttäviä oireita: hänen mielensä on niin kamalasti ruvennut
 tekemään musiikkiopistoon. »Kun Kerttukin on siellä. Ja minun on niin
 ikävä Kerttua, kun aina olimme yhdessä.» Pelkään kuitenkin pahoin,
 ettei tuohon ikävään ole syynä Kerttu, vaan hipaisee ikävä enemmänkin
 erästä nuorta lupaavaa viuluniekkaa, joka on kotoisin viimeksi tästä
 kaupungista ja jatkaa nykyään opintojaan Helsingissä edellämainitussa
 ikävöidyssä musiikkiopistossa. Mene tiedä ihmisten ikävät ja
 harrastukset! He tulevat niin äkkipäätä ja ovat niin kummallisia. Ja —
 häilyviä!

 Viimeisellä en tarkoittanut niin paljon toisia kuin itseäni. Sillä
 uskottepa tai ette, tytöt, (minua melkein hävettää sanoa), minä olen
 alkanut muuttaa mieltäni tuossa Ambomaa-asiassa. Arvaan, että se
 hämmästyttää teitä. Mutta suurimpana syynä on se, että äiti ja isä
 vastustavat sitä tuumaa. Eivät he ole suoraan sanoneet, mutta olen
 ollut huomaavinani.

 Ja sitten eräs henkilö täällä on myös puhunut minulle, että minä
 voin yhtä hyvin »vaikuttaa täällä valkoisten pakanain joukossa»
 kuin mustien Ambomaalla. En minä nyt vielä ole aivan varmasti
 päättänyt. En vain voi käsittää, mihin sitten ryhdyn, jos en menekään
 lähetyskouluun. En ole vielä milloinkaan ajatellut sitä asiaa. Se eräs
 henkilö sanoi minulle, että minä sopisin varmasti hurjan hyvin — ei
 hän sentään »hurjan» sanonut — lastentarhan opettajaksi, niin että
 jos minä menisin Ebeneseriin. Mutta onhan siihen vielä aikaa melkein
 kokonainen vuosi ennen kuin se asia täytyy päättää. Ja sinä aikana
 ennättää tapahtua paljon.

 Voi sentään, tytöt, miten kamala ihminen minä olen! En ole kertonut
 teille sanaakaan eräästä henkilöstä, josta te kuitenkin kaikkein
 kernaimmin haluaisitte kuulla. Minunhan olisi tietysti pitänyt kertoa
 hänestä heti ensi hengenvedossa, mutta minä olen niin ajattelematon.
 Sanon nyt, että hän on yhtä iloinen, kultainen, herttainen ja
 rakastettava kuin konsanaan aikaisemmin. Päivä päivältä alan pitää
 hänestä yhä enemmän. Toisinaan tekisi mieli mennä ja rutistaa hänet
 ihan kuoliaaksi, pelkästä rakkaudesta!

 Ja sitten vielä tullaan ja sanotaan, että me muistutamme harvinaisen
 paljon toisiamme. Ei ulkomuodossa, mutta luonteeltamme ja
 olemukseltamme. Eero-setä, joka niin sanoi, on kerrassaan käsittämätön
 ja arvostelukyvytön ihminen, sillä Ros-Mar ja minä emme tosiaan
 vähimmässäkään määrin muistuta toisiamme. Minusta ei milloinkaan voi
 tulla niin kultaista kuin meidän Ros-Marimme on.

 Luin nyt tämän pitkän sapiskan aivan alusta asti ja kyllä siinä on
 teille tarpeeksi lukemista ennen kuin se on loppuun tutkittu. Onneksi
 ei Eero-setä nykyään paljoa harrasta suomennostyötään, kun hänellä on
 niin paljon potilaita, ja siksipä minä saankin käyttää hänen pientä
 kirjoituskonettaan. Ja näin koneella nakuttaen kirjoittaa kymmenen
 kertaa pitemmän kirjeen kuin käsin. Naputan jo verraten nopeasti.
 Yhdellä sormella. Tai oikeastaan kahdella. Niin, luettuani alusta
 huomasin maininneeni vankeudestani selittämättä sitä tarkemmin. Tämä
 on kyllä aivan vapaaehtoista vankeutta. Kerron siis:

 Erään henkilön piti tänään opettaa minulle sakkia. Tänään on näet
 lauantai. Saimme pari päivää sitten vierailukutsun Vähä-Mökkölään.
 Kaikki Markkulan ja Ruusulan väki. Paljoahan ei meitä nykyään ole.
 Pentti lähetettiin viemään sanaa ja pyydettiin, että hän koettaisi
 järjestää siten, että voisimme mennä sunnuntaina.

 Sanoin Pentille nimenomaan, että minulle ei sovi lauantai. Pentti
 tiukkasi syytä ja kun en sanonut, hän aavisti jotakin sinnepäin ja
 niinpä hän oli järjestänyt sen vierailun sittenkin täksi päiväksi!
 Minä en lähtenyt kuitenkaan, sillä minua suututti Pentin menettely.
 Syytin päänsärkyä — ja onhan minulla sitäkin, siksipä kirjekin on
 vähän sellaista ja tällaista — ja jäin kotiin. Mutta enpä voinut
 sitten ottaa tietysti sakkituntiakaan, vaan täytyi minun evätä koko
 sakki-ilta. Minua suututtaa, suututtaa, suututtaa! Ja se on Pentin
 syy...

 Olen siis yksin kotona tässä hiljaisessa talossa, sillä kumma kyllä,
 Eero-setäkin jätti äsken viimeisen kidutettavansa rauhaan, tilasi
 auton ja painui Vähä-Mökkölään. Hän kävi kiusaamassa minuakin mukaan,
 mutta sanoin hänelle, että ennen annan hänen kiskoa vaikka pari
 tervettä hammasta suustani kuin lähden nyt Mökkölään, ja niin hän
 lähti yksin. Vilkaisi kuitenkin lähtiessään minuun merkitsevästi ja
 laulahti: »tyttö oli nuori ja lapsellinen, se itki ja odotteli.»
 Minusta Eero-setä on toisinaan oikein ilkeä. Kun niikseen tulee.

 Oh, ei, ei! Kaikki ovat hyviä! Eero-setä on hyvä, Penttikin on hyvä
 (taitaa olla), sinä joka tätä luet, olet hyvä. Puhelin soi juuri
 äsken, ja me puhelimme pitkän aikaa sen henkilön kanssa, jonka piti
 opettaa minulle sakkia. Ja minä osaan jo melkein pelata, hän opetti
 puhelimessa. Ainakin osaan jo kaikkien nappulain nimet. Kuningas,
 talonpoika, hevonen, torni. Voi sentään! On niin mukavaa, kun
 toisinaan on päänsärkyä!

 Ihan tähän paikkaan lopetan! Monen monet terveisien terveiset

                                          Pirkolta.

II

»Oletko huomannut, Eero, että Pirkko on muuttunut tavattomasti?»
kysyi Ros-Mar mieheltään eräänä syyskuisena iltana heidän ollessaan
kävelemässä.

»Myönnän, etten ole tosiaankaan tullut tarkanneeksi kahta tyttöämme
monien kiireitteni takia», vastasi tohtori Marttinen. »Luulisi
kylläkin, että heistä nyt huomaisi muutokset pikemmin kuin ennen, kun
heitä on vain kaksi entisen liudan asemesta. Mutta huomaamattomuuteeni
lienee ollut syynä kiire, kuten sanoin. Entä mitä huomioita pikku äiti
on sitten tehnyt?»

Tohtori katsahti hilpeä väike silmissään vaimoaan, joka asteli hänen
rinnallaan hänen käsivarteensa nojaten. Ei olisi luullut heidän
pian viettävän kymmenvuotista hääpäiväänsä, niin nuorekkailta he
vaikuttivat. Varsinkin Ros-Mar. Tuttavat kutsuivatkin heitä nimellä
»ikuinen nuoripari».

Ros-Mar hymähti ensin miehensä hiukan kiusoittelevalla äänensävyllä
tehtyyn kysymykseen, mutta vastasi sitten:

»Niin, katsos, Pirkko on alkanut muutella tumman polkkansa kampausta
tuon tuostakin, sitten hän on melkein joka ilta poissa kotoa ja aina
kun kysyn, missä hän on ollut, saan vastaukseksi »elokuvissa» tai
»Seurahuoneella».

»Mutta, Ros sinä, kai toki käsität, ettei Pirkkokaan ikuisesti pysy
tuollaisena haaveellisena herttaisen vallattomana pikkutyttönä, jona
häneen tutustuit. Elokuvat eivät liene niin vaarallisia ja mitä taas
Seurahuoneeseen tulee, niin sehän on tavallinen kahvila, jossa...»

»Tupakoidaan, tanssitaan ja sen sellaista», keskeytti Ros-Mar.
»Minusta se ei ole ensinkään sopiva paikka koulutytölle, kaikkein
vähiten sellaiselle tytölle kuin Pirkolle, joka on niin herkkä ja
vastaanottavainen kaikille vaikutteille». Ros-Marin poskille kohosi
helakampi puna. Hän aivan innostui. »Pirkko ei nykyään tiedä muusta
kuin tanssista ja elokuvasankareista ja taas tanssista.»

Ros-Mar vaikeni hetkeksi.

»Mutta pidithän sinä itsekin tanssista ja taidat pitää vieläkin»,
naurahti tohtori Marttinen. »Olethan puhunut sitäkin, että jos meidän
Marja haluaa tanssinopetusta, niin hänen pitää päästä sille alalle,
koska hänellä ilmeisesti on siihen taipumuksia.»

»Sehän on aivan eri asia», Ros-Mar tenäsi vastaan. »Pirkko on
muuttunut! Sano sinä mitä tahdot. Aina hän rallattaa »uutuuksia»,
miksi sitä nyt sanotaankaan, niin, jatsia. Kysyin häneltä juuri eilen,
aikooko hän vielä mennä Ambomaalle, ja hän vastasi siihen iloisesti
nauraen, että sehän oli vain sellaista lapsellista haavetta, ainahan
jokaisella tytöllä on jokin unelma. En minä sinne mene! Jos minä
jonnekin menen, niin menen Pariisiin».

»No, en minä usko, että hän pääsee Ambomaalle yhtä vähän kuin
Pariisiinkaan aivan lähiaikoina», tuumi tohtori Marttinen tavalliseen
hyväntuuliseen tapaansa. »Sinä näet kaiken nyt niin synkkänä, ja se
taitaa johtua siitä, että olet ylen määrin väsynyt touhuttuasi monissa
syyspuuhissasi. Onhan meillä Pentti täällä! Kyllä se poika pitää
huolen, ettei Pirkko niin vain Suomesta livahda.»

»Pentti», huudahti Ros-Mar melko hämmästyneenä. »Kuule, Eero,
kyllä minä nyt huomaan, että sinusta alkaa tulla hajamielinen
hammasprofessori, huomaamaton vanha höperö. Pentti, sanot sinä! Pentti
ei ole avannut meidän oviamme pariin viikkoon. Ja lienevätkö he olleet
yhdessä Pirkon kanssa tämän lukukauden aikana kuin pari kolme kertaa
alkusyksystä.»

Nyt Eero-sedänkin mielenkiinto viimein heräsi.

»Mutta rakas lapsi, kenen kanssa hän sitten käy elokuvissa ja
Seurahuoneella?»

Hänen äänensä ja katseensa ilmaisi niin suurta kummastusta, että
Ros-Mar oikein nautti, kun oli vihdoinkin saanut miehensä mielenkiinnon
vireille.

»Tuomari Kulon kanssa.»

Ros-Mar lopetti lauseensa ja selityksensä tahallaan siihen, saadakseen
miehensä kysymään asiaa edelleen.

»Tuomari Kulon kanssa», Eero-setä toisti hitaasti ja mietteissään.
»Kuka hän on? Eihän täällä ole sen nimistä tuomaria.»

»Kyl—lä!» Ros vastasi painokkaasti. »Virkkilä & Vallin
asianajotoimistossa. Kuulemma Vallin sisarenpoika.»

»Mutta eihän siinä sittenkään ole mitään pahaa», Eero-setä arveli
varsin rauhallisena. »Jos pojalla, tai taitaa olla jo oikein
aikaihmisten joukkoon luettava, koska hän penkoo oikeusasioitten
kimpussa, siis jos miehellä on vakinainen paikka ja hän on muuten
kunnon mies, niin mitäpä siinä. Onhan Pirkko nuori, mutta ei hän enää
ole liian nuori pieneen kuherteluun, eipä edes avioliittoonkaan. Siksi
hän voi aivan hyvin minun mielestäni seurustella tuomarinsa kanssa.
Vai onko sinulla ehkä jotain muistuttamista häneen nähden? Tuomariin,
tarkoitan.»

»Ee—i kylläkään», Ros-Mar vastasi empien, mutta jatkoi sitten
tavalliseen tapaansa nopeassa tempossa: »Pirkko on minusta sittenkin
liian nuori sellaiseen, ja vaikkei olisikaan nuori, niin onhan hän
vielä koululainen.»

»Oletko jo unohtanut Anjan ja Erkin?» kysäisi Eero-setä.

»No, Erkki onkin aivan ihmeellinen poikkeus nykyajan nuorista miehistä.»

»Niinkö? Miksi?» Eero-setä tiedusteli huvittuneena.

»Tiedäthän itsekin, että hän on käsittämättömän reilu mies, varsinkin
kun ottaa huomioon hänen sotilasuransa.»

»Mutta Ros-Mar, sinähän lausut ankaria tuomioita, varmaan aivan
huomaamattasi. Eikö sotilas voi olla reilu sinun mielestäsi?»

»Voi, voi kylläkin. Ja tavallisesti he ovatkin reiluja, mutta tiedät
kyllä, mitä tarkoitan, kun nyt käytin tuota sanaa. Sitä, ettei Erkki
ole sellainen hurjastelija kuin moni muu sillä uralla oleva.»

»Onpa tosiaankin hyvä, etten ole enää 'nykyajan nuori mies', enkä
sotilasuralla», huokasi Eero-setä.

Ros-Mar nauroi.

»No enpä tiedä. Minä olen ihastunut univormuihin...»

»Siinä sitä oltiin! Sinä puhut tytöistäsi niin huolissasi ja nyt itse
tunnustat minulle, että olet ihastunut univormuihin. Luulenpa, että
Ruusulassa ovat kaikki asiat aivan sekaisin.»

»Eivät ne vielä ole, mutta pian ovat, vastasi Ros-Mar hyvin
oraakkelimaisesti.

»Ja mitä tuo nyt tarkoitti?»

»Saat sitten nähdä.»

Ros-Mar nyökäytti päätään samalla sekä salaperäisen että hieman
surumielisen näköisenä ja käänsi keskustelun uusille urille.

Missä oli sitten tämän keskustelun aikana puheenalainen Pirkko?

Seurahuoneen suojat olivat tänäkin iltana täyttyneet, kuten niin
useasti ennenkin, tanssin ja yleensä huvittelunhaluisesta joukosta.
Siellä, eräässä pienessä ikkunan syvennyksessä olevan pöydän ääressä,
istui Pirkko tuijottaen valkeita nappuloita Sakkilaudalla edessään. Hän
nojasi pyöreätä leukaansa tanakasti käteensä ja silmiään tuon tuostakin
siristäen kuin tarkkaava ajattelija ainakin hän tarkasteli tornejaan,
juoksijoitaan ja talonpoikiaan. Poskien heleä puna hehkui. Tuuhean
polkkatukan pehmeissä kaarteissa leikki juuri pöydän yläpuolella olevan
lampun punertava valo tumman kuparin kaltaisena.

Ikkunankynnykseen kyynärvarttaan nojaten istui häntä vastapäätä nuori
mies, ulkomuodosta arvioiden noin 24-, todellisuudessa 26-vuotias.
Hänen sileä, taaksepäin kammattu tukkansa oli täydellinen vastakohta
kullanruskeudessaan Pirkon tummalle polkalle. Ja »vastakohtaa» näytti
olevan koko mies. Otsa oli verraten korkea, leveä, nenä voimakas,
suora. Suu ohuine huulineen — ylähuuli teki pienen, tuskin huomattavan
mutkan oikealla puolella — sekä sileäksi ajellut kasvot toivat mieleen
englantilaisen. Muuten hän oli vaaleaverinen, ja siniset silmät
olivat avoimet, rehelliset. Hän vaikutti olemukseltaan ja ryhdiltään
tottuneelta seuramieheltä.

Tällä hetkellä hän tarkasteli levollisesti, ylähuulen pienen mutkan
vain silloin tällöin hienosti nytkähtäessä, pöydän toisella puolella
istuvaa tyttöä, joka näytti olevan niin syventynyt sakkiinsa, ettei
muistanut kenenkään olemassaoloa. Miehen katseesta ei kukaan olisi
voinut päätellä, liikkuiko hänen mielessään ehkä joitain ihailun
tunteita tarkasteltavaansa kohtaan. Hän kumartui rauhallisesti
eteenpäin karistaakseen hopean vivahteisen tuhkan pois ulkolaisesta
savukkeestaan.

Pirkko kohotti samassa päänsä ja katsoi häntä suoraan silmiin. Se
tapahtui niin odottamatta, että mies säpsähti.

»Kuulkaa, tuomari Kulo, minä en enää milloinkaan pelaa Sakkia», Pirkko
sanoi hitaasti.

»Miksi ette?»

Tuomari Kulo näytti hämmästyneeltä.

»En milloinkaan. En tahdo enää edes nähdäkään Sakkilautaa», Pirkko
jatkoi levollisesti, vastaamatta toisen kysymykseen.

»Nyt en käsitä teitä ensinkään, neiti Kotkanpää. Selittäkäähän toki
syy. Miksi ette?»

»Enkä tahdo edes kuulla puhuttavankaan Sakista», Pirkko jatkoi yhä
päättäväisellä äänellä. »Olkaa hyvä ja soittakaa.»

»Soittakaa... Kuulkaa, mitä te, mitä te oikeastaan tarkoitatte?»

Tuomari Kulo oli yhä kuin »puulla päähän lyöty».

»No tietysti tuota nappia. Painakaa sitä.» Pirkko nyökkäsi päällään
sähkökellon soittonappulan suuntaan.

Tuomari Kulo totteli.

Tuokiossa oli tarjoilija pöydän ääressä.

»Olkaa hyvä, viekää pois tuo peli», Pirkko komensi yhä samaan
levolliseen sävyyn.

Tarjoilija, joka oli tottunut näkemään Pirkon ja tuomari Kulon
innokkaasti pelaavan Sakkia jo noin kolmen viikon ajan useampana
iltana viikossa Seurahuoneen kahvilassa tanssin lomassa, oli melkein
yhtä hämmästynyt määräyksestä kuin Kulokin, mutta hän totteli sanaa
sanomatta.

Kun hän oli poistunut, katsahti Pirkko tuomari Kuloon uudelleen.
Ensin hänen katseensa oli vakava, sitten hänen silmiinsä ilmestyi
kuin kimaltavia väreitä, hän hyrähti pehmeään, hiljaiseen ja samalla
kuitenkin vallattomaan nauruun. Sitä naurua ei kuullut kuitenkaan
kukaan muu kuin se, jolle se oli tarkoitettukin, nimittäin Kulo. Nauru
oli tarttuvaa. Hänkin naurahti ja kysäisi sitten kumartuen hieman yli
pöydän lähemmäksi Pirkkoa:

»Kuulkaa, mitä te oikeastaan tarkoitatte tuollaisella
prinsessa-leikillä?»

»Prinsessa-leikillä? Miksi nimitätte menettelyäni siten?»

»Vastatkaa te ensin kysymykseeni.»

»Tarkoitan ihan sitä, mitä sanoinkin: etten tahdo enää pelata, en nähdä
enkä kuulla puhuttavankaan sakista, siksi, että se on niin, niin,
oh, voi sentään, niin tuiki rauhallista, puuduttavaa, kuolettavaa!
Kyllästyn omaan itseenikin jo sinä aikana, kun mietin yhtä siirtoa,
puhumattakaan sitten siitä ajasta, jolloin te tuumitte, minkä juoksijan
pistätte laukkaamaan. Ei, sakki on luotu ihan toisia ihmisiä kuin
minunlaisiani varten.»

»Siksikö?» Tuomari Kulo nauroi. »Ja minä kun luulin teidän juuri
pohtivan oikein sakkimestarimaisesti minun 'Matiksi' tekemistäni.»

»Ja minä tein koko pelistä 'matin'. Ei! Ennemmin tuo jatsi on minua
varten kuin Sakki.»

»Saanko siis ilon...»

Tuomari seisoi jo samassa Pirkon edessä kumartaen. Pirkko ponnahti
seisomaan silmät säihkyen, poskien hehku helakammaksi käyden.
Laskiessaan pienen kätensä Kulon olkapäälle hän mietti itsekseen,
miksi hän juuri silloin aina tunsi tuollaisen kumman ryöpsähdyksen
sisimmässään, kun Kulo kumarsi hänelle? Siinä kumarruksessa oli jotakin
niin... Ei, sitä ei osannut selittää. Samassa hän muisti erään asian.

»Kuulkaahan, se jäi teiltä selittämättä se 'prinsessa-leikki'. Mitä te
sillä tarkoititte?»

»No, te ette tietenkään itse voinut huomata, miten määräävä,
kaikki vastukset kumoava oli komennuksenne ensin minulle ja sitten
tarjoilijalle toimittaessanne shakkilaudan pois. Se oli niin käskemään
tottuneen valtiaan, oikkuilevan pikku prinsessan komennusta, että
teillä ei ole hämärintä aavistustakaan, miten mainiosti esititte tuon
osanne. Aivan tietämättänne.»

Pirkko hymyili virkkaessaan:

»Ja itse asiassa lienee minussa kuitenkin oikkuilevaa prinsessaa hyvin
vähän, mikäli hiukkaakaan tunnen itseäni.»

Tanssi loppui ja keskustelukin katkesi.

Jonkin ajan kuluttua olivat Pirkko ja Kulo jo matkalla Ruusulaa kohti.
Ilta oli tähtikimalteinen ja jalkojen alla kahisi syksyn värikylläinen
lehtimatto.

»Tiedättekö, minusta tuntuu melkein pahalta astua noiden lehtien
päälle», Pirkko sanoi heidän kuljettuaan kappaleen matkaa. »On kuin
ne kuivina rasahtaessaan rikki ja painuessaan vasten soraista katua
itkisivät, valittaisivat kohtaloaan.»

»Oletteko te todellakin noin tunteellinen? Sitä en olisi uskonut.»

Pirkko punastui. Eikö Kulon äänessä ollut kuin hienoinen ivan
soinnahdus? Tai ehkä Pirkko kuuli väärin.

»Onko se nyt niin suurta tunteilemista?»

»No on.»

Tuomari Kulo lausui nuo kaksi sanaa hyvin painokkaasti.

»Ja se on kai teidän mielestänne kamalaa? Tehän olette lakimies,
järjenmies. Eikö niin?»

»Ei nyt toki käytetä niin pontevaa sanaa», naurahti Kulo. »Myönnän,
etten ole itse kovin tunneherkkä ja luulin, että tekin olette, kuten
kai todellisuudessa olettekin, reipas, pirteä, vallaton, vailla — enpä
sanokaan.»

»Mitä sitten? Sanokaa», innostui Pirkko.

»Ehkä te pahastutte.»

Kulo katsoi tutkivasti Pirkkoon.

»Varmastikaan en. En ole ainakaan lyhytnokkainen.»

»Niin, tarkoitan, että olette vailla epämiellyttävää tunteellisuutta.»

Pirkon sisimmässä nousi jokin äkkiä kuin vastarintaan, vaan samassa se
oli poissa ja hän naurahti iloisesti:

»En uskalla itse antaa arvostelua itsestäni siinä suhteessa,
mutta luulen, että vaikka olenkin tunteellinen, niin tuskin se
epämiellyttävyyteen asti sentään menee. Vaan kukapa tietää! Parhaan
selvyyden luonteestani voisi ehkä antaa...» Pirkko vaikeni hetkeksi,
mutta jatkoi kuitenkin, ehkä vain hiukan hiljaisemmalla äänellä kuin
oli aloittanut: »Pentti Markkula.»

»Niinkö?»

Tuomari Kulo vilkaisi nopeasti Pirkkoon. Hän kyllä tiesi, oli toisilta
kuullut ja huomannut myös Pirkon puheista Pirkon ja Pentin välisen
ystävyyden.

He kulkivat hetken vaiti. Jotakin oli nyt patoutunut heidän välillensä.
Sellaista ei siinä ennen ollut. Nyt oli päästävä sen yli, sysättävä se
syrjään, ja niinpä Kulo kysäisikin:

»Ja milloin saan taas soittaa?»

»En oikein tiedä», vastasi Pirkko kuin vältellen. »Minulla on tosiaan
niin paljon työtä, että...»

»Että teidän on oltava kylmäkiskoinen tuttavianne kohtaan.»

»Oletetaan, että tämäkin kuuluu siihen prinsessaleikkiin», nauroi
Pirkko ja ojensi kätensä jäähyväisiksi.

»Tosiaankin!» Tuomari Kulo tarttui ojennettuun käteen. »Oletetaan vain!
Sellaisena oikkuilevana prinsessana pidän teistä eniten.»

Pirkko aikoi vetää kätensä pois, mutta Kulo tarttui siihen lujemmin ja
jatkoi:

»En pidä ihmisestä, joka antaa kaiken sujua kuten toinen tahtoo.»

»Vaan pidätte oikuttelevasta ihmisestä?»

»Eritoten oikuttelevasta tytöstä. Sellainen on viehättävä. Aina uusi,
aina odottamaton, aina arvoitus.»

Lehtien kahina Ruusulan kulmauksessa sai heidät kääntämään päätään
sinne päin. Pentti asteli heitä kohti kiireisin, reippain askelin,
kädet painettuina lyhyen metsästystakkia muistuttavan päällystakin
taskuihin, pää hieman taaksepäin taivutettuna kuten hänen tapansa oli.

Samassa hän oli jo kohdalla. Hän nosti hattuaan kuitenkaan tuskin
vilkaisten Pirkkoon ja astui heidän ohitseen.

Hyvästelijäin kädet irtaantuivat. Pirkolta pujahti tavallinen reipas
»terve!» hyvin hiljaisesti, epävarmasti Pentin tervehdykseen. Tuomari
Kulo kohotti hattuaan. Parinkymmenen sekunnin kuluttua Pentin hoikka,
ryhdikäs olemus oli kadonnut Markkulan portista sisälle, kuului lehtien
kahina Markkulan pihamaalla, varmat askeleet portailta, ovenkäynti.

Hiljaisuus.

Ja taasen oli tuo aikaisempi patoutuma asettunut noiden Ruusulan
portilla seisojain välille.

»No niin. Hyvää yötä sitten», Pirkko virkahti tuokion vaitiolon jälkeen.

»Hyvää yötä. Saan kai taas soittaa jonakin päivänä?»

»Olkaa hyvä!»

Pirkko nousi portaita ja hänestä tuntui kuin olisi Pentti astunut hänen
kerallaan. Hän aukaisi oven ja astui eteiseen. Pentti kulki koko ajan
hänen rinnallaan.

»Tämähän on järjetöntä!» Pirkko virkahti puoliääneen. Hieman
kiusaantuneena hän sytytti kiireesti sähkölampun ja samassa tuo
omituinen tunne katosi. Kun hän astui teepöytään, hän unohti hetkeksi
koko tapauksen, mutta sitten se palasi omassa huoneessa uudelleen hänen
mieleensä.

Mitä Pentti oli ajatellut? Mitä hänen mielessään lienee liikkunut? Hän
oli nähnyt heidät seisomassa portilla käsi kädessä siitä asti, kun oli
kääntynyt Ruusulan kulmauksesta. Pentin kasvojen ilme palautui Pirkon
mieleen. Pirkko oli nähnyt siinä katkeruutta, päättäväistä uhmaa ja,
näkikö hän oikein, oliko hän kyllin vanha voidakseen päätellä kasvojen
ilmeistä sielunliikkeitä, mutta ainakin oli hänestä tuntunut kuin olisi
siinä ilmeessä ollut ivaakin.

Ja Pirkon täytyi myöntää, että jos hän oli oikeassa arvellessaan siten,
oli Pentillä siihen ehkä syytäkin...

III

Tytylän uusi tyttö Malviina Pommari kulki rivakasti Ruusulaa kohti. Hän
mietti koulun kirjaston avajaisjuhlaa, johon oli järjestetty hänellekin
»numero» melkein puoliväkisin. Hän oli tullut Pirkolle kertoneeksi,
että hän kerran kesällä oli esittänyt mustalaiseukkoa muutamassa
kesäjuhlassa, laulanut mustalaislauluja, ennustellut ja puhunut pötyä.
Pirkko oli heti viime konventissa ehdottanut Mallaa mustalaiseukoksi
koulun arpajaisiin.

»Mistä minä saan puvun täällä?» mietti Malviina. »En ymmärrä... Oiih!»
hän kirkaisi samassa, sillä joku oli tarttunut takaapäin tiukasti hänen
vasempaan ranteeseensa. »Hyi, miten sinä peloitit. Terve!»

Pentti kohotti harmaata huopahattuaan ja vilautti iloisesti
pippurisilmäänsä Mallalle.

»Terve, terve! Ruusulaanko sinä olet matkalla?» »Minnekäs munallekaan!
Lähde sinäkin!»

He seisahtuivat juuri Ruusulan portille.

»En minä.» Pentti pudisti päätään ja hänen kasvoilleen ilmaantui hymy,
jonka hän koetti saada iloiseksi, mutta Malla, vaikkei vielä erityisen
hyvin Penttiä tuntenutkaan, huomasi kuitenkin, että se hymy oli
kankeata. »Menen kirjastoon.»

»Lainaamaan romaaneja?»

»Ehen! Vaan teknillisiä kirjoja. Tai oikeastaan menen lukusaliin.»

»Mutta eikö se ole kamalan kuivaa?» kysäisi Malla surkealla äänellä.

Pentti nauroi oikein makeasti.

»Sanoit tuon sellaisella äänellä kuin minun olisi juotava lasillinen
kalanmaksaöljyä. Ei se kuivaa ole. Enhän sitä sitten tekisikään, sillä
eihän siihen minua kukaan pakota.»

»Lähde nyt kuitenkin sisälle.»

Pentti aikoi juuri vastata kieltävästi, kun pikku Pekka samassa pujahti
keittiön ulko-ovesta portaille. Hän huiskutti kättään Pentille huutaen
lapsellisen kirkkaalla äänellään:

»Pentti, tule katsomaan, minun autoni meni rikki.»

Nyt ei auttanut mikään. Pätevää syytä ei ollut kieltäytymiseen. Pentti
noudatti siis kutsua.

»Etpä sinä ole minulle erityisen kohtelias», Malla nauroi ja silmien
kimalteinen viiru välkehti mustien silmäripsien lomitse.

»Kuinka niin?»

Pentti teki mitä syvimmän kumarruksen Mallan astuessa keittiöön.

»Niin, kyllä sinä nyt koetat korjata erehdystäsi», pisteli Malla,
iloisesti nyökäyttäen Ainolle, joka hääri pesupöydän ääressä.

»No nyt minä käsitän mitä tarkoitat.» Pentti vihelsi pitkään. »Noudatin
Pekan kutsua, vaan en sinun.»

»Mutta katsos, Pekka olikin talon väkeä!» Pentti nosti Pekan
kyynärpäistä kannatellen kohtisuoraan korkealle ylös. Pekan ruskeat
silmät loistivat ilosta, kun hän oli saanut taas Pentin viekoitelluksi
Ruusulaan, sillä Pentti osasi senkin seitsemän kujetta ja korjaili aina
Pekan kaikki rikkinäiset leikkikalut ehjiksi Ruusulassa käydessään.

»Kuule, Pentti, tule katsomaan...»

»Vaiti!» Malla painoi nopeasti kätensä Pekan pienen suun eteen. »Älähän
huuda nyt, Pekka, niin yllätämme Pirkon. Tiedätkö sinä, missä Pirkko
on?»

»Hän on äidin kanssa arkihuoneessa.»

Pekka katsoi odotuksesta loistavin silmin vuoroin Mallaa, vuoroin
Penttiä. Hän tiesi, että nuo kaksi aina keksivät jotain hauskaa kuten
Pirkkokin.

»Kuule, Pentti, minä menen edellä Pekan kanssa, tule hiukan jäljessä.
Peitä takaapäin Pirkon silmät. Koetetaan, arvaako hän.»

Malla jutteli innostuneesti hiljaa kuiskaillen.

Pentin teki mieli kieltäytyä, mutta Malla esti sen sanoen:

»Älä nyt taas kieltäydy kuten äsken.»

Viipottaen sormeaan Pentille hän jo samassa pujahti Kerholaan ja sieltä
arkihuoneeseen.

»Malla», riemastui Pirkko, joka istui kasvot oveen päin. »Sepä hauskaa,
että tulit.»

»Jos se on sinusta hauskaa, niin anna minun sitten istua tuolle
tuolille, sillä minua hiukan viluttaa ja haluaisin lämmitellä vanhaa
selkääni, jota kolottaa ja särkee ja...

»Älä tee pilkkaa tai saat todella aika reumatismin ennen aikaasi»,
naureskeli Pirkko vaihtaen istumapaikkaa ja siirtyen pöydän toiselle
puolelle selin oveen. »Mutta Pekka sinä! Mitäs sinä tuijotat! Onko
nenälläni nokipilkkuja vai?» Pirkko katseli kysyvästi Pekkaa, joka oli
asettunut Mallan viereen ja katseli nyt herkeämättä Pirkkoa, sillä hän
odotti jännittyneenä Pentin tuloa ja arveli tästä kehittyvän huikean
hauskan jutun.

»Onko nokipilkkuja?» tiukkasi Pirkko kumartuen yli pöydän lähemmäksi
Pekkaa.

»Ei ole.» Pekka nauroi vallatonta lapsennaurua.

Pentti ilmestyi ovelle. Samassa Malla pudotti käsilaukkunsa lattialle
huudahtaen Pekalle:

»Ota Mallan käsilaukku ylös.»

Täten hän sai pojan huomion käännetyksi muualle, sillä muuten
Pekka olisi ruvennut uteliaana tarkastamaan Penttiä. Pentti astui
varpaisillaan Pirkon taakse ja samassa painuivat hänen sormiensa päät
Pirkon silmille.

»Hui, kuka se on?» Pirkko taivutti päätään taaksepäin ja koetti
irroittaa käsiä. »Margit? Ei. Joku mieshenkilö. Eero-setä? On! On se
Eero-setä.»

»Ei ole», nauroi Pekka riemuissaan.

»Pekka, sano kuka se on», Pirkko pyyteli.

»Se on...», alkoi Pekka, mutta Ros-Mar, joka oli seurannut tapausta
sivulta, kaappasi Pekan syliinsä ja painaen hänen päänsä rintaansa
vasten huudahti:

»Arvaa itse vain!»

»En minä tiedä», valitteli Pirkko.

Olisiko se Kulo? Ei, se ei voinut olla mahdollista. Jos se oli Kaarlo.
Ei, ei! Nyt hän tiesi! Se oli Pentti... Hän säpsähti ja virkkoi melkein
pettyneesti:

»Pentti.»

»Kauanpa kesti!» virkahti Pentti vetäen kätensä pois ja meni
tervehtimään Ros-Maria. Sitten hän vain kumarsi Pirkolle, ilmeisesti
tahallisesti »unohtaen» tervehtiä häntä kädestä pitäen.

»Kesti kai», vastasi Pirkko jo tavalliseen iloiseen tapaansa. »Enhän
minä voinut aavistaa, että sinäkin vielä joskus tulisit tänne.»

Pentti vilkaisi häneen nopeasti. Piikittelikö Pirkko? Ei juuri siltä
näyttänyt. Niinpä Pentti vastasikin yhtä luontevasti:

»Olen useastikin aikonut tulla, mutta se on aina jäänyt ja olisi kai
vieläkin jäänyt, jos ei teidän pikku insinöörinne olisi kutsunut minua
sisälle.» Sitten Pentti jo kääntyikin Pekan puoleen. »Niin, missä se
auto on?»

»Se on täällä!» Pekka juoksi ovesta ulos, eikä kestänyt kauankaan, kun
hän jo pyrähti takaisin tuoden pienen peltisen auton, jonka etupyörät
olivat irti akselista. »Osaatkos sinä laittaa sen?» hän kysyi sitten
Pentiltä silmäten häntä tutkivasti pää kallellaan.

»Odotahan, kun katson!» Pentti väänteli autoa kädessään. »Kyllä tämän
korjatuksi saa, mutta mennään keittiöön.»

»Ei, mennään lastenkamariin, minulla on nyt oma vasara ja naulat»,
toimitti Pekka tärkeän näköisenä livistäen Pentin edellä ulos huoneesta
sädehtivin silmin.

Pentin ja Pekan mentyä Malla sanoi Pirkolle:

»Kuule, et kai sinä vain suuttunut, kun Pentti tuli tänne?»

»En. Miten niin?»

Pirkko katsoi hieman kummastunut ilme silmissään Mallaa, mutta samassa
levisi hänen kasvoilleen heikko puna.

»Ajattelin vain.» Malla pyöritteli Pirkon saksia sormissaan. »Olit niin
ikävästi yllättyneen näköinen.»

Pirkko helähti nauramaan.

»En ollut kuitenkaan 'ikävästi yllättynyt'. Sehän oli päinvastoin
hauskaa, että Pentti vihdoinkin tuli. Ros onkin niin kaivannut häntä,
varsinkin viime aikoina.»

Ros-Marin huulille ilmaantui tuskin huomattava hymy ja hän ajatteli
itsekseen: juuri sinun tähtesi olen häntä kaivannut, mutta ääneen hän
sanoi:

»Niin olenkin. Pentti on aina ollut minun lempilapsiani, ja hän muuttuu
yhä enemmän edukseen. Häneen on alkanut ilmaantua jotakin miesmäistä.
Ei hän ole enää niin poikamainen kuin esimerkiksi viime keväänä.»

Samassa Ros-Mar nousi ja laskien käsityönsä pöydälle hän poistui.

Pentti istui lastenkamarin lattialla ja laitteli autoa. Pekka hälisi
hänen ympärillään. Kertoili, kyseli ja väliin vastailikin itse
itselleen, milloin ei saanut kyllin nopeasti vastausta Pentiltä, joka
tuntui tänä iltana olevan ihmeen hajamielinen.

Pentti yritti seurata vilkkaan pojan puheita, mutta ajatus ryöstäytyi
väkisinkin tuohon outoon tunnelmaan, joka oli hänet vallannut sen
jälkeen, kun hän astui Ruusulan ovesta sisään. Kaikki tuntui niin
tutulta ja samalla kuin jotakin hyvin, hyvin kaukaista olisi hiipinyt
lähemmäksi. Hän koetti karkottaa sen, mutta turhaan.

Hän ei ollut enää mikään lapsi, ei myöskään mikään kujeileva
koulupoika. Hänestä oli todellakin jo alkanut kehittyä mies. Pirkko ei
myöskään ollut hänelle enää mikään leikkitoveri, aina valmis kujeiluun
ja kinasteluun, hän oli jotakin muuta. Jotakin, joka oli enemmän. Mutta
joka ei saanut olla enemmän!

»No, nyt se on kunnossa.» Pentti väänsi avainta, laski auton lattialle
ja se kiersi pyöreätä rataansa hiljaa rapisten. Pekka ilakoi:

»Arvasinhan minä, että sinä osaisit sen laittaa!» Hän taputti käsiään
hypellen Pentin ympärillä. »Isä sanoi, että sinä et osaisi, mutta sinä
osasit.»

»Isä taisi vain tehdä kiusaa. Vieläkös sinulla on muuta korjattavaa?»

»On. Katso, kun Pollen jalka meni taas poikki.» Pekka raahasi valkean
keinuhevosensa Pentin eteen. »Ja häntä meni äsken rikki, kun vedin sen
hännästä nurkkaan.»

»Älä sinä vedä hevosta hännästä. Ei häntä ole sitä varten», varoitteli
Pentti vakavana ja pyysi sitten Pekkaa tuomaan keittiöstä puun, jotta
hän saisi korjata jalan. Pekka livahti nopeasti kuin sukkula ovesta.

Ja taas, hälisevän Pekan kadottua, lipui tuo äskeinen tunnelma
hiljalleen Pentin ympärille. Hän kuuli arkihuoneesta Pirkon helähtävän
naurun. Se kiusasi häntä. Hän keinutteli hiljaa raajarikkoista hevosta
ja vanhat muistot leikkivät hänen ajatuksissaan.

Noin puolen tunnin kuluttua oli Pentti saanut korjatuksi kaikki
Pekan rikkinäiset lelut. Häntä ei huvittanut mennä tyttöjen luo
arkihuoneeseen, jonka vuoksi Pekan pyyntö, että voimisteltaisiin
hiukan, oli hänelle hyvin tervetullut. Pekan iloiset kirkaisut
olivat kuitenkin niin houkuttelevia, että Ros-Mar ja tytöt piankin
ilmaantuivat lastenkamarin ovelle katsomaan.

»Tämä on vasta kenraaliharjoitus», ilmoitti Pentti, kun he ilmestyivät
ovelle, »tänne emme oikeastaan haluaisi vielä yleisöä.»

»Minä ehdotan väliaikaa», puheli Ros-Mar. »Täällä on tee jo pöydässä.»

He istuivat kodikkaassa Kerholassa, minne oli siirretty iso pyöreä
pöytä, joten teetarjoilu kävikin siellä hyvin päinsä. Tuskin he olivat
ennättäneet sijoittua kukin mukavimpaan asentoonsa pehmeisiin sohviin
ja nojatuoleihin, kun ovikello helähti.

»Nyt tulee Margit! Hän lupasi.»

Pirkko riensi eteiseen, josta Margit pian ilmestyikin punaposkisena
Harold Lloyd-laseineen.

»Oikeastaan meidän täytyisi pyytää Sirkka myös tänne», tuumi Ros-Mar
katsoen Pirkkoon. »Sitten olisi niinkuin ennen vanhaan.»

»Niin, miksikä ei. Minä soitan.»

Pirkko poistui nyt mielellään, sillä Ros-Marin sanoessa nuo sanat:
»ennen vanhaan» oli Pirkko karahtanut punaiseksi. Se oli niin
lapsellisen järjetöntä tuo hänen punastumisensa. Ja hän punastui aina
silloin, kun ei olisi tahtonut. Mahtoikohan Pentti huomata?

»Tuleeko Sirkka?»

»Tulee ja Kaarlo tulee myös. He olivat juuri lähdössä ulos, mutta
ottivat iloisina kutsun vastaan.»

»Ei aloiteta aikaisemmin. Odotetaan heitä», ehdotti Ros-Mar.

Pirkko alkoi tuntea olonsa kiusaantuneeksi, hän ei ollut vapaa, kuten
tavallisesti, ei oikein tiennyt, mitä puhua. Eikä Pentin laita ollut
juuri paljoakaan parempi, mutta hän oli sittenkin vapautuneempi kuin
Pirkko. Keskenään he eivät juuri montakaan sanaa vaihtaneet.

Ei kestänyt kauan, kun Sirkka ja Kaarlo jo saapuivat ja Ros-Mar
kiiruhti kutsumaan Eero setääkin joukkoon.

»No, täällähän alkaa olla kuin entinen Ruusula koolla», sanoi tohtori
Marttinen heti huoneeseen astuessaan.

»Sitähän minäkin sanoin.» Ros antoi iloisen, onnellisen katseen
viivähtää tuokion jokaisessa.

Iloista juttua riitti vaikka miten pitkälti, eikä kukaan vilkaissutkaan
kelloon. Margit ensimmäisenä huomasi ajankin kiitävän rupattelun
luistaessa.

»Hei, kello on jo yksitoista», hän huudahti ja hypähti seisomaan.

Virkein mielin erottiin ja Ros-Mar tuumi vielä samana iltana miehelleen:

»Nyt taitavat vanhat oraat, jotka luulin hallan jo vieneen, jälleen
virota.»

Mutta jos hän olisi kuullut Pirkon sanat, jotka tämä mikein
puolinukuksissa itsekseen sinä iltana lausui: »Martti Kulo, tuo mutka
ylähuulessasi tekee minut ihan hupsuksi», jos hän olisi tuon kuullut,
ei hän olisi niin äkkiä pystyttänyt toivontuvan uusia pylväitä.

IV

»En olisi uskonut, että sinusta tulisi noin mainio mustalaisakka»,
nauroi Pirkko katsellessaan Mallaa, joka seisoi hänen edessään pitkässä
laskostetussa hameessaan, kirjavassa röijyssään, kaikenlaisilla
helyillä, silkillä ja renkailla koristeltuna. »Mutta sinunhan täytyy
osata povata ja puhella sillä tavalla kuin mustalaisilla on tapana.»

»A neiti kiltti, mie ku kahon neitin käestä hiukan, a silloin neiti
vasta vot sanoo.»

Malla tarttui Pirkon käteen, mutta Pirkkopa vetäisikin kätensä nopeasti
pois ja pyöräyttäen Mallaa pari kierrosta ympäri puheli:

»A uskon mie ilmankin sinnuu. En anna siun kahtoo, jos vielä vaikka
tietäisit...»

Pirkko vilautti veikeästi silmiään ja aloitti taas tukkansa
harjaamisen. Malla istuutui tuolille, mutta samassa kuului hiljainen
rusahdus kuin olisi jokin särkynyt. Hän hypähti säikähtyneenä seisomaan
ja kääntyi katsomaan tuolille. Pirkkokin ehätti samassa siihen.
Tuolilla oli pieni valkea paketti, jonka Pirkko kaappasi kätensä hiukan
punastuen.

»Minkä minä rikoin?» kauhisteli Malla.

»Ei se mitään vaarallista ollut, ja ehkä se säilyi silti ehjänä.»

Pirkko laski paketin pöydälle, repi nopeasti päällyspaperin auki ja
veti esiin matalan laatikon, joka oli aivan litistynyt. Hän aukaisi
laatikon, jossa oli valkeaan silkkipaperiin käärittynä tummanpunainen
ruusu, puolirutistuneena.

»Voi, Pirkko, mitä minä teinkään!» Malla oli onnettoman näköinen.
»Tämähän on kamalaa!»

»Älä nyt. Eihän tämä mitään tee.» Pirkon huulilla oli omituinen hymy
hänen yrittäessään hellin käsin saada rutistunutta kukkaa virkoamaan.
»Taisi vain olla hyväkin...» Hän käännähti kantapäillään ja vei ruusun
vesilasiin yöpöydälleen. »Ehkäpä tuo vielä virkoaa.»

»Mutta sinä olit ostanut sen tätä iltaa varten?» Malla astui ovea
kohti. »Kuule minä menen...»

»Ostanut? Niin... tuota...» Pirkko katseli omiin silmiinsä peilissä ja
äkkiä niissä välähti veikeä hyvän tuulisuus. »Minne sinä menet?» Hän
käännähti nopeasti Mallaan päin kuin vasta nyt käsittäen Mallan puheen
lähdöstään.

»Menen hankkimaan sinulle uuden ruusun.»

»Sen jätät kauniisti tekemättä. Istu nyt vain rauhassa äläkä välitä
tuosta asiasta. Eihän se ole kuin yksi kukka. Ja sitä paitsi, et sinä
mistään nyt enää tähän aikaan kukkia saakaan. Kaupat ovat jo kiinni.»

»Niin ovatkin. Mutta minäpä tunnen puutarhuri Malmivirran, menen
sisäkautta. Ja menen!»

Malla oli jo ulko-ovella, kun Pirkko juoksi hänen jälkeensä.

»Älä mene!» huuteli Pirkko. »Olet ihan hupsu jos menet! Ja myöhästymme
vielä sen asian takia arpajaisista!»

»Vaikkemme ennättäisi ensinkään, niin menen!»

Malla kiskoi takkia päälleen juostessaan.

»Ja tuollaisessa puvussa», päivitteli Pirkko, mutta ei voinut olla
makeasti nauramatta katselleessaan eteisen ikkunasta Mallaa, jonka
polviin asti ulottuva takki ei tietenkään peittänyt hänen pitkän
hameensa kymmeniä ryppyjä ja nauhoja.

Pirkko huoahti ja palasi huoneeseensa. Hän astui suoraan yöpöydän luo
ja jäi mietteisiinsä vaipuneena katselemaan tummaa ruusuaan.

»Miten kaunis sinä oletkaan», hän puheli kuiskaten. »Tuoksuva, tumma,
hehkuva. Ja näinkö sinä kuolet? Kun et vielä ennättänyt oikein
kukkiakaan. Niin, kukithan sinä, mutta et minulle...»

Hän kumartui hengittämään ruusun suloista tuoksua.

»Oh, sinun tuoksusikin on tummaa, hehkuvaa. Punaista ja hehkuvaa. Mitä
lähettäjä ajatteli, valitessaan juuri sinut?»

Hän tahtoi karkottaa tuon ajatuksen. Niinpä hän kiiruhti eteiseen
hakeakseen vaatekomerosta juhlapukunsa. Mutta pukeutumispuuhistaan
huolimatta hänen ajatuksensa kiersi tuomari Kulon ja tumman ruusun
ympärillä.

Ennätettyään pukeutua valmiiksi hän vilkaisi levottomana kelloonsa.

»Myöhästymme. Varmasti myöhästymme.»

Samassa ovikello helähti.

»Pianpa sinä kävitkin, vaikka ennätin silti jo hermostua.»

»Katso, sainkin ihan samanlaisen. Luulisin ainakin.»

Malla aukoi kuumeisella kiireellä valkeata paperia kukkansa ympäriltä
Pirkon seisoessa vieressä jännittyneenä odottaen. Hän oli päättänyt
ottaa Mallan kukan vastaan ja kiinnittää sen rintaansa illaksi, sillä
muutenhan Kulo saattaisi loukkaantua, jos ei hän tekisi, kuten Kulo oli
pyytänyt. Eihän se tosin ollut sama kukka, mutta ei Kulo sitä huomaisi!

»Mutta onpa se samanlainen», ihmetteli Pirkkokin asettaen nuo kaksi
ruusua rinnakkain.

»Niin onkin. Vaikka taitaa tuo ensimmäinen olla sittenkin hiukan
tummempi.»

»No tämä on sitten sitä hehkuvampi», naurahti Pirkko iloisesti
kiinnittäen peilin edessä ruusun tummanvihreän silkkipukunsa
olkapäälle. Saatuaan ruusun kiinnitetyksi hän pyörähti Mallaan päin.
»Katsos, eikö sovikin hyvin?»

»Mainiosti.»

Malla katseli ystävätärtään ihastunein silmin. Pirkon pehmeä tukka oli
harjaamisesta käynyt yhä kuohkeammaksi ja sen pronssinhohteinen kiilto
oli ennentynyt. Suuret silmät olivat läikkyvät ja kirkkaat. Kevyt puku
kätki kuin hyväillen notkean vartalon pehmeyteensä. Mutta yhä uudelleen
Mallan katse palasi noihin tummiin silmiin ja punaisiin huuliin. Hän ei
voinut olla lausumatta:

»Älä luule, Pirkko, että tahdon sanoa sinulle mitään kohteliaisuuksia,
mutta en muista koskaan nähneeni sinun silmiäsi noin ihmeellisinä ja
loistavina kuin tänä iltana. Ja suusi on aivan kuin puolukka.»

»Joka odottaa poimijaansa», jatkoi Pirkko nauraen ja punastuen toisen
suorasukaista kohteliaisuutta. »Asiasta toiseen: luuletko, että tuomari
Kulo huomaa tämän kukkien vaihdon?»

Malla katsoi hämmästyneenä.

»Tuomari Kulo? Ei kai. Mitenkä hän...» Samassa asia selvisi hänelle.
»Häneltäkö sinä tuon ruusun saitkin?»

»Niin», myönsi Pirkko. »Et kai sinäkään tosissasi uskonut, että minä
itse olin ruusun itselleni ostanut?»

»Olin todellakin niin nolo, että luulin...» Malla puheli hitaasti ja
katseli miettivän näköisenä eteensä.

»No, annan väärinkäsityksesi anteeksi. Älä ole niin »pahan omantunnon
näköinen». Ei sillä niin väliä ole, onko minulla rinnassani tuomari
Kulon vai puutarhuri Malmivirran kukka. Pääasia on, ettei Kulo suutu.
Hän on niin kultainen, ettei hän saa suuttua.» Pirkko sammutti lampun
ja nauroi: »Olet niin ajatuksiisi vaipuneen näköinen, etten saa sinua
muuten lähtemään. Tule nyt äläkä mieti murhenäytelmiä.»

Pirkko pukeutui jo eteisessä. Hän irroitti kukan ja kääri sen takaisin
silkkipaperiin puhellen samalla:

»Sehän aivan rutistuu tuolla takin alla. Kiinnitän sen sitten
Seurahuoneella uudelleen.»

Pirkon puhellessa oli Mallan ajatuksissa ennättänyt kiertää koko
joukko asioita. Kun hän oli äsken juossut ulos Ruusulan portista, niin
kukapa oli tullut samaan aikaan toiselta suunnalta jos ei Pentti! Hän
tietenkin tieusteli heti, minne Malla tuollaisessa merkillisessä asussa
oli matkalla. Malla selitti hänelle kiireesti asian ja oli jo ottanut
kymmenkunta juoksuaskelta, kun Pentti ehätti hänen jälkeensä.

»Älähän mene! Malmivirralle on pitkä matka. Tule meille, niin selviät
nopeammin.»

Pentti oli ehkä hiukan tuumivan näköinen tätä sanoessaan, mutta
Malla ei välittänyt siitä, sillä hänellä oli kiire. Hän tarttui heti
tarjoukseen.

»Mutta ovatko ne mustia ruusuja?»

»En usko, että mistään saat mustempia», Pentti vastasi ja niin he
lähtivät yhdessä Markkulan kasvihuoneeseen.

»En minä kylläkään tiedä, mitä Vanha Santeri tuumii tästä asiasta,
sillä hän hellii näitä syksyn viimeisiä kukkia enemmän kuin omia
silmäteriään.» Pentti johdatti Mallan narskuvia hiekkakäytäviä pitkin
erään pöydän luo. »Katso nyt näitä. Mitä arvelet?»

»Voi, ne ovat ihan samoja! Mutta entä jos Vanha Santeri suuttuu? Ei
sekään mitään lystiä ole.»

»Ole huoleti! Minulle hän siitä mukisee, mutta kun sanon, että ruusu
tuli Pirkolle, niin ei hän siitä sen enempää välitä. Pirkko on hänelle
kukkien jälkeen kallein olento maan päällä.»

Pentti kumartui samassa leikkaamaan poikki ruusua, ja siksipä ei Malla
huomannutkaan hänen kasvojensa ilmettä.

»Voi, mutta kyllä tämä oli mainiota.»

Malla taputti käsiään säteilevin silmin.

»Odotahan, haetaan siihen vielä hiukan paperia, muuten Pirkko huomaa
heti, ettet ole käynyt sitä Malmivirralta ostamassa.»

Pentti kääri ruusun huolellisesti paperiin, mutta antaessaan sen
Mallalle hän virkkoi:

»Niin, hm, ehkä olisi parempi, jos et sanoisi Pirkolle, että», Pentti
näytti olevan hiukan kuin hämillään, »että sait ruusun täältä.»

»En, en minä sano.» Malla vakavoitui. Hän ymmärsi syyn Pentin pyyntöön.
»Mutta jos et sinä kuitenkaan olisi tahtonut antaa tätä.»

»Oh, älä ole lapsellinen.» Pentti näytti kiusaantuneelta. »Minähän sitä
ehdotin. Ethän sinä pyytänyt. Ja sitä paitsi: ehkei Pirkko ottaisikaan
kukkaa vastaan, jos kuulisi, että se on minulta...» Pentin ääni oli
hieman katkera.

»Suotta sinä tuollaista ajattelet», koetti Malla estellä saamatta
kuitenkaan ääntänsä vakuuttavaksi, sillä hän epäili itsekin samaa. Hän
jatkoi kuitenkin: »Eihän sellainen olisi ensinkään Pirkon tapaista.»

»No, Pirkko on muutenkin niin muuttunut tavoiltaan, että häneltä voi
hyvällä syyllä odottaa sellaistakin menettelyä.»

Nyt oli Pentin ääni ivallinen ja hänen huulillaan väikkyi epämääräinen
hymy.

Malla ei osannut sanoa mitään, sillä hän tiesi liian hyvin Pirkon
asiat ja tuumat. He seisoivat hetken vaiti, sitten Malla kuin karisti
pois tuon painostavan tunnelman heilauttaen päätään, niin että pitkät
kultaiset korvarenkaat, jotka ulottuivat melkein olkapäille asti,
heilahtivat ja helisivät.

»Kyllä kai sinä tulet Seurahuoneelle illalla?»

»Kyllä», vastasi Pentti hajamielisesti, mutta sitten hänkin kuin
vapautui jostakin kiusaavasta ajatuksesta ja toisti reippaasti: »Kyllä
olen aikonut lähteä. Teillähän on siellä hyvä ohjelma.»

»Onhan se kohtalainen.»

He puhelivat vielä hetken ja sitten Malla lähti viemään ruusuaan.
Pirkolle Pentin ruusua...

Miten merkillisesti tämä asia järjestyskään, Malla itsekseen ihmetteli
kiiruhtaessaan Seurahuoneelle Pirkon kanssa. Pirkko luuli kantavansa
olallaan tuomari Kulon ruusua ja se olikin Pentin ruusu...

»Mikä ihme sinuun meni», Pirkko mutisi heidän kiivetessään Seurahuoneen
jyrkkiä portaita. Hän tarttui Mallan käsivarteen ja ravisti häntä
hiukan. »Älä nyt ole tuollainen mörkö. Kuuletko!»

»Ai, Pirkko, minulla on lyhyet hihat, muista se!» Malla koetti
irroittaa käsivarttaan Pirkon tiukasta otteesta.

»Vaikka käsivartesi olisi mustansinipunaisen kirjava, niin en hellitä
ennen kuin lupaat muuttua jälleen oikeaksi ihmiseksi.»

»Lupaan, lupaan!»

»No hyvä on!» Pirkko irrotti otteensa juuri kun he ennättivät
Seurahuoneen sisäovelle. »Onko sekin nyt laitaa, että rupeaa tuossa
yhden ruusun takia jöröttämään koko illaksi. Ja pilaamaan ihmisten
hyvää tuulta», jatkoi Pirkko yhä mutinaansa heidän riisuessaan
takkejaan pukuhuoneessa. »Ja saithan sinä toisen tilalle. Eihän se sama
ole, kun se on toinen, mutta ei sillä ole mitään vähä!»

»Eikö?» Malla hypähti samassa Pirkon eteen ja tarttui hänen
olkapäihinsä. »Eikö se todellakaan tee mitään?» Hän katsoi tutkivasti
Pirkon silmiin, mutta hänen, Mallan, huulilla väikkyi kummallinen hymy.

»No, ei ei. Usko nyt, rakas lapsi», vakuutteli Pirkko.

»Että sinä siis pidät tästä toisesta ruususta yhtä paljon kuin
edellisestä?»

»Ihan varmasti! Enemmänkin!»

Malla pyörähti korollaan kerran ympäri, niin että leveä hame muuttui
kehäksi hänen ympärilleen ja huudahti:

»Älähän ole niin varma asiasta!»

»Miksikä en olisi», tuumi Pirkko ja katsoi hieman ihmeissään Mallaa.
»Kun kerran asia niin on.»

»No sitten on kaikki hyvin.»

Mallan huulilta helähti äkkiä kuuluviin iloinen nauru, joka houkutteli
näyttämöltä joukon toimihenkilöitä pukuhuoneeseen.

»Sinä olet sitten merkillinen tänä iltana», huomautti Pirkko Mallalle
ja nyökäytti päätään toisille tervehdykseksi. Hän siirtyi eteen
kiinnittämään ruusua taas olkapäällensä. Malla juoksi hä nen taakseen
kampaamaan hiuksiaan. Pirkko jatkoi hiljaa, etteivät toiset kuulleet:
»Luulen melkein, että sinä olet enemmän pyörällä päästäsi ruusujeni
takia kuin minä itse.»

»Taidan olla», naurahti Malla. »Eikä ihmekään»... Hänen silmissään oli
merkillinen salaperäisyys, mutta Pirkko ei huomannut sitä.

»Ruusujen tuoksu on taitanut huumata sinut», hymyili Pirkko.

»Ehkä», myönsi Malla, ja rientäen näyttämölle hän mutisi mennessään,
mutta niin ettei Pirkko enää kuullut: »Pirkon kukkaset tekevät minut
uteliaaksi...»

V

Seurahuoneen avara sali oli täynnä juhlayleisöä, enimmäkseen
kaupungin koulunuorisoa, mutta olipa joukossa vanhempaakin väkeä.
Tytylän ja Herralan opettajistokin oli saapunut, paria »peruukkia»
lukuunottamatta. Ohjelma oli nuorekasta, pirteätä, loppunumerona
tietysti tanssi. Väliajoilla tarrautuivat arpojenmyyjättäret kiinni
uhreihinsa niin tiukoin ottein, että oli ostettava, tahtoipa tai ei!

Toisiltakin kävi kauppa hyvin, mutta Pirkon arvat hävisivät kuin tuhka
tuuleen. Hän pyörähteli milloin siellä, milloin täällä, salissa,
pitkässä käytävässä, ravintola- ja sivuhuoneessa. Ja minne hän vain
ilmaantui, seurasivat poikien, herrasmiesten ja vanhempien naisten
ihastuneet, hyväksyvät katseet häntä, mutta sellaisen ihailevan katseen
vierestä saattoi lennähtää kateellisuuden tumma varjo hänen jälkeensä
jonkun tyttötoverin silmistä.

Pirkko ei huomannut kumpiakaan. Hän hyöri ja pyöri posket polttavina,
suu hymyssä ja silmät tulvillaan kirkasta auringonpaistetta. Hän tunsi
olevansa oikein vireessä tänä iltana, ja jalat tuntuivat vain kaipaavan
vieläkin vilkkaampaa liikuntaa.

»Kunpa tanssi jo alkaisi», hän suihkaisi ohimennessään Margitin korvaan.

»Pian, pian», nyykäytti Margit vain vastaan, sillä hän yritti juuri
pehmittää Herralan »Misterin», englannin opettajan sydäntä ja kukkaroa
saadakseen loput kymmenen arpaansa myydyksi.

Melkein samassa Pirkon katse osui Penttiin, joka äkkiä ilmestyi hänen
eteensä väkijoukon seasta. Olihan Pirkko hänet sinä iltana nähnyt,
huomannut ehkä paremmin kuin hän itselleenkään halusi tunnustaa, mutta
näin silmikkäin he eivät olleet vielä kertaakaan joutuneet. Sen illan
jälkeen Ruusulassa, kun Pentti oli Pekan autoa korjaillut, he eivät
olleet puhelleet keskenään.

»Terve», virkahti Pirkko varsin luonnollisesti. Hän oli kuin hienossa
kuumeessa, odottavassa jännityksessä, siksi sujahti kaikki muu hänen
ohitseen kuin huomaamatta. Niinpä ei hän nytkään edes punastunut
tavallisen tapansa mukaan. »Kas kun sinäkin olet eksynyt Tytylän
kirjastoa auttamaan, hinaamaan.»

»Ja miksen olisi», tuumi Pentti katseensa tuskin hipaistessa Pirkkoa.

»Ajattelin vain, kun, niin, kun...» Pirkko ei tietänyt miten
jatkaisi. Ja sitten tuli tuo tavallinen kiusallinen äänettömyys, joka
oli tänä syksynä ilmaantunut heidän välilleen. »No, en oikeastaan
tarkoittanutkaan sillä mitään», hänen täytyi sitten jatkaa hiukan
nolostuneena. Hän naurahti ja yritti tavoittaa Pentin katsetta, mutta
ei onnistunut.

»Sitähän minäkin», virkkoi Pentti melkein yrmeästi. Häntä kiusasi tämä
tällainen. Parempi kun he eivät olisi ensinkään puhuneet keskenään!
Hänen katseensa viivähti silmänräpäyksen ajan tummassa ruusussa.

Pirkon sydän värähti.

Mitähän Pentti ajattelee? Jospa hän tietäisi tuon ruusun tarinan!
Arvaakohan hän, keneltä se on?

Pirkon sormia aivan syyhytti, kun teki mieli hiukan, vain hiukan
kohentaa ruusua, noin vain kuin huomaamatta. Mutta hän sai hillityksi
itsensä.

Ja Pentti tuumi itsekseen:

Jos Pirkko tietäisi... Olisikohan tuo ruusu silloin tuossa?... On se
hullunkurista, kun ei hän tiedä. Entä jos sanoisin!...

Hän jätti kuitenkin sanomatta, mutta hänen mustiin silmiinsä ilmestyi
huvittunut katse, kun hän virkkoi katsoen Pirkkoa silmiin:

»Sinä olet tainnut myydä paljon arpoja?»

Hän kurkisti samassa Pirkon punaiseen koriin, joka keinui hänen
käsivarrellaan.

»Enhän minä paljon...» vastasi Pirkko ja kohotti korinsa. »Monta ei
täällä kuitenkaan enää ole jäljellä. Sinä kai ostatkin nämä loput?»

»Montako siellä on?»

»Lasketaan!»

Juuri kun Pirkko alkoi laskea arpoja, tarttui miehen käsi korin
sankaan. Pirkko kohotti nopeasti päänsä. Tuomari Kulo seisoi hänen
vieressään. Tuo Kulon sinisten silmien värähtelemätön, varma katse oli
niin täynnä rauhallista voimaa, että herkkä tytönsydän kuin kyyristyi
kokoon sen katseen edessä. Pirkko punastui.

»Aiotteko ryövätä minut?» nauroi hän.

»Melkeinpä», myönsi Kulo ja katsahti kuin sivumennen Penttiä. »Aion
kysyä, paljonko teillä vielä on jäljellä arpoja.»

»Meidän piti juuri laskea», vastasi Pirkko. Hän aikoi ryhtyä uudelleen
siihen, mutta samassa hän muisti jotakin. Hän kohotti jälleen vilkkaat
kasvonsa Kuloon päin ja virkkoi: »Ehkä saan esittää teidät: herra
Markkula, tuomari Kulo.»

Nuo kaksi kumarsivat toisilleen. Pentti teki tuskin huomattavan
yrityksen ojentaakseen kätensä, mutta kun Kulo ei antanut kättään,
kumarsi vain, jäi kädenpuristus tietysti sikseen. Pirkon nopea tarkka
katse ennätti huomata pienen ivanvälähdyksen Pentin silmissä. Kulon
katse oli järkähtämätön ja kylmä.

Riitaveljet, ajatteli Pirkko itsekseen ja kumartui kolmannen kerran
tutkimaan koriaan.

»No, paljonko siellä nyt loppujen lopuksi oli?» kysäisi Pentti verraten
luontevasti, vaikka Pirkko huomasi kyllä — hänet hyvin tuntien — hienon
värähdyksen hänen äänessään.

»Niitä oli seitsemäntoista.»

»Minä ostan ne, niin sitten on sekin asia selvä.» Kulo veti lompakkonsa
esiin.

»Anteeksi, mutta arvat oli jo luvattu minulle», huomautti Pentti
nopeasti ja veti myös lompakkonsa esiin.

»Vai niin. En tiennytkään...» Kulo katsoi kysyvästi Pirkkoon.

Arvat kuuluivat tietysti Pentille, koska hän oli asiasta aikaisemmin
puhunut. Sen Pirkko ymmärsi. Mutta Kulon olemuksessa oli taas jotakin,
joka sai hänet suuremmitta vaikeuksitta laskemaan aseensa ja sanomaan.

»Enhän minä oikeastaan niitä vielä kellekään luvannut. Pyysin vain
herra Markkulaa ostamaan.»

»Ja minä ostankin. Katso, tässä on raha. Ole hyvä! Sehän on siis 34
markkaa?»

»Niin on, kaksi markkaahan ne ovat kappale», vastasi Pirkko empien,
ottamatta kuitenkaan Pentin rahoja. Hän oli vilkaissut Kulon kasvoja ja
huomannut lievän punan kohoavan hänen otsalleen, mutta se katosi yhtä
nopeasti kuin oli noussutkin. Se oli kuin lyhytaikainen myrskyn enne.
Ei, hän ei tahtonut suututtaa Kuloa. »Mitähän jos te jakaisitte nuo
arvat puoliksi?»

»Ei», kieltäytyi Pentti heti jyrkällä äänellä. »Minä ostan ne kaikki.»

»Mutta jospa en minä myykään», naurahti Pirkko iloisesti.

»Sinun on myytävä, kun kerran on ostaja.» Pentti nauroi myös, vaikkakin
väkinäisesti.

»Voinhan minä ostaa muiltakin», huomautti tuomari Kulo väliin ja
kumartaen hieman hymyillen Pirkolle hän aikoi poistua. Mutta Pirkko
esti hänet huudahtaen:

»Ei! Jakakaa nyt nämä! Älkää menkö!»

Kulo katsahti kysyvästi Penttiin, jonka kasvoille virtasi samassa tumma
suuttumuksen puna.

»Olkoon menneeksi! Koska ei asiaa nyt mitenkään muuten voi ratkaista.»

»Mutta mitä tälle yhdelle arvalle tehdään», ihmetteli Pirkko, kun
kumpikin oli ottanut kahdeksan arpaa korista. »Minä taidan pitää sen
itse.»

»Se on viisainta», tuumi Kulokin levollisena, hyväntuulisena. »Emmehän
voi sitä kahtiakaan jakaa. Vai mitä arvelette?»

»Emme, emme kylläkään.» Penttikin oli taas saanut mielenmalttinsa
takaisin ja kehitteli nyt auki arpojaan. »Tyhjää, tyhjää täällä on.»

»Sinulla on sitten aina huono onni», kuului samassa kauppaneuvos
Markkulan ääni Pirkon takaa.

»Ah, setä.» Mielihyvän punerrus valahti Pirkon kasvoille. »Setä
ostaakin tämän yhden arvan, ettei tästä tule mitään riitakapulaa.»

»Jos et sinä, tyttö veitikka, muuta vaadi, niin mielihyvin.»

Samassa ilmoitettiin tanssin alkavan. Markkulan setä hyvästeli Pirkkoa
ja lähti eteiseen pukeutumaan. Pirkko pujotteli ihmisjoukon keskitse
näyttelijäin pukuhuoneeseen. Kulo ja Pentti hävisivät kumpikin
taholleen.

»Olet tainnut myydä hyvin», tiedusteli Malla heti häneltä.

»Olenhan minä», vastasi Pirkko hajamielisenä ja kohenteli hiuksiaan
peilin edessä.

»Kuule, Pirkko», kuului samassa pukuhuoneen toisesta päästä Sirkka
Veijolan raikas ääni, »sinä olet sitten vasta ruvennut pelailemaan.
Aina kun olen nähnyt sinut tänä iltana, olet sinä seisonut peilin
edessä. Ensin täällä pukuhuoneessa, sitten eteisessä, sitten...»

»Hiljaa, sokerimuru, tai tiputan sinut kiehuvaan kahvikuppiin.» Pirkko
kääntyi Sirkkaan päin ja heristi sormeaan. »Älä sinä kuuluta noita
julmia totuuksia noin pasuunaäänellä.»

»Minkäs totuudelle voi», tuumi Sirkka. »Ennen sinä tuskin tiesit, että
peiliä oli olemassakaan. Kertulle aina saarnasit, kun...»

»Tip, tip, tippuvi räystään suu», hyräili Pirkko Sirkalle ja koetti
asettaa ruusua parempaan asentoon.

»Ja keneltä sinä tuon ruusunkin olet saanut? 'Juuristiltasi' tietysti.»
Sirkka oikein tahallaan venytti tuota 'Juuristia', kuten he koulussa
nimittivät Kuloa Pirkon kiusalla.

»Erehdys, matami parahin.» Pirkko niiasi syvään.

»Älä yritäkään pettää minua. Kyllä minä tiedän...»

»Tällä kertaa kuitenkin erehdyt.»

Pirkko vilkaisi veikeästi Mallaan, joka istui tuolilla vaihtaen
matalakantaisia paksuja kenkiään korkeakantaisiin tanssikenkiin.

»No et sinä sitä ainakaan Pentiltä ole saanut», innostui Sirkka.

Pirkko säpsähti, samoin Malla, joka samassa kumartui alemmaksi vetämään
kenkää jalkaansa.

»Eikö minun tuttavapiirissäni ole enää muita mahdollisuuksia kuin Kulo
ja Pentti?»

»No onhan sinulla niitä ihailijoita kymmenen joka sormella»,
kiusoitteli Sirkka yhä rummuttaen sormillaan uunia, »mutta tuskin
niistä kukaan muu sentään ruusuja lähettelisi kuin »Juuristi» ja
korkeintaan Pentti. Mutta sinä olet kiusannut sitä poika parkaa niin,
että en luule hänen erehtyvän antamaan sinulle ruusuja.»

»En ole kiusannut häntä ensinkään, sitä syntiä en ota niskoilleni,
vaikka muita syytöksiä lateksitkin.»

Pirkko kiivastui.

»Tiedän kyllä, että sinun kanssasi ei kannata siitä asiasta kiistellä»,
vastasi Sirkka ja hänen hymynsä oli härnäävä. »Mutta syytökseni on
silti oikea.»

»Ei ole, sinähän...»

»Lakatkaa nyt kinaamasta!» Malla polkaisi jalallaan lattiaan puoliksi
leikillään, puoliksi tosissaan. »Kahden asia, kolmannen korvapuusti»,
hän jatkoi sitten Sirkalle. »Mitä se meitä liikuttaa, kenen kanssa
Pirkko on ja keneltä hän saa ruusuja. Vaikka saisi itse 'Krämpältä'.
Vai mitä?»

Tytöt purskahtivat nauruun. Krämppä oli Tytylän uusi suomen kielen
maisteri. Erittäin hempeämielinen, oikea lallus. Hän oli saanut
lisänimensä jo heti parin viikon kuluttua Tytylään tultuaan siksi, että
hän oli kerran kaatunut koulun eteisessä sileällä lattialla, miten lie
jalka livettänyt, ja toisen kerran rukouksissa astuessaan kateederiin.
Silloin olivat rukoukset olleet kaikkea muuta kuin mieltäylentävät.
Alempain luokkain tytöt olivat hihittäneet, ylempäin luokkain
pureskelleet huuliaan, katselleet lattiaan ja siirrelleet jalkojaan
tuon tuostakin.

Koko rukousten aika oli ollut levotonta. Ja Krämppä parka oli seisonut
kateederissa punaisena kuin kukon heloheltta.

Krämppä oli alunperin ottanut Pirkon lempilapsekseen. Pirkkoa harmitti
hänen hempeämielisyytensä, hänen kömpelöt yrityksensä osoittaa
hienotunteisesti Pirkolle ihastustaan ja ennen kaikkea toisten tyttöjen
ilkamoivat katseet tunnilla ja kiusoittelevat puheet muulloin.
Kahdeksas luokka sanoikin Pirkkoa usein »Krämpän kullanmuruksi».

»Ei, siihen asiaan en minäkään sentään hiiskuisi halaistua sanaa»,
myönsi Sirkka hymykuoppien yhä väristessä... »Mutta sanohan tosiaankin,
keneltä sinä kukan sait? Se on totisesti kaunein ruusu, minkä olen
milloinkaan nähnyt.»

»Sain sen — Mallalta.»

Pirkko katsoi Sirkkaan vallattomana.

»Se ei ole totta.» Sirkka vilkaisi epäilevästi Mallaan. »Onko totta?»

»On, totta se on», täytyi Mallan myöntää, mutta hän pujahti samassa
kiireesti ulos ovesta eteiseen sanoen: »Mutta en aio silti menettää
kaikkia tanssivuorojani.»

»Mennäänpä mekin», tuumi Sirkka Pirkolle He lähtivät saliin, mutta
mennessä sanoi Sirkka hiljaa: »Kuule, ihan totta, älä viitsi rääkätä
Penttiä niin julmasti. Ihanhan jo sivullisenkin tulee sääli. Säästä nyt
häntä edes täällä, kun puoli kaupunkia on katsomassa. Ja Herralastakin
niin paljon...» Hän katsoi pyytävästi Pirkkoon.

»Älä viitsi! Sinä pilaat koko iltani ja hyvän tuuleni.» Pirkko kohautti
hiukan harmistuneena olkapäitään, eikä virkkanut asiaan sen enempää.
Tuskin he olivat pysähtyneet ovelle etsien katseillaan paikkaa, kun
Kulo jo seisoi Pirkon edessä kumartaen. Tanssi oli juuri alkanut.
Pirkko liiteli pois nojaten Kulon voimakkaaseen käsivarteen, ja hän
unohti kaikki: Pentit, Sirkat, Mallat, pahat ja hyvät. Maailma oli
vain täynnä onnea ja jotakin kumman salaperäistä, jota uhosi Kulon
olemuksesta.

Pirkko sai koko illan tanssia yllin kyllin, kuten tavallisestikin.
Eniten hän kuitenkin oli Kulon käsivarsien turvissa. Pentti ei
pyytänyt häntä tanssiin kertaakaan, vaikka hänkin tanssi koko
illan monien tytyläisten kanssa. Vaan miten liekään Pirkko aina
huomannut, kun Pentti tanssi Mallan kanssa. Heillä näytti olevan niin
paljon puhuttavaa toisilleen. He puhelivat, ilakoivat, nauroivat.
Pirkko katseli muualle. Hetken kuluttua hän siirtyi Kulon kanssa
tarjoilupuolelle. Mutta kun Pirkko taas »jatsasi» lattialla, niin
Pentti ja Mallakin tanssivat jälleen yhdessä...

No, mitä se minulle kuuluu, koetti Pirkko vakuuttaa itselleen. Jonkun
kanssahan Pentinkin täytyy tanssia. Ja Mallahan tanssii hyvin. Lisäksi
hän on hauska tyttö.

Hän yritti katsoa muualle, mutta eikös se katse vain taas varastautunut
tarkastamaan Mallaa, jonka suuret harmaat silmät kapenivat kimaltaviksi
viiruiksi hänen nauraessaan Pentin sukkeluuksille ja puheille, sitten
taas laajenivat suuriksi, hämmästyneiksi, loistaviksi. Ne vilkkuvat
aivan kuin tähdet, ennätti ajatus livahtaa Pirkon aivoissa hänen ja
Kulon puheen lomassa. Heillä on aivan yhtä pikimusta tukka kummallakin.
Tuo mustalaispuku pukee Mallaa. Ei ole ihme, jos Pentti häntä
tanssittaa...

Pirkko huomasi tahtomattaankin, että häntä harmitti, kiusasi hieman tuo
huomionsa, päätelmänsä.

Enhän minä toki ole kateellinen Mallalle... Pitäköön vain Pentin, eihän
hän minulle kuulu...

Mutta sittenkin kaiversi sydäntä hienonhieno piikki. Se tuntui hiukan
ilkeältä.

Juhla ei ollut vielä loppunut, kun Pirkko, livahtaessaan eteisen
läpi pukuhuoneeseen tanssin lomassa, näki Mallan ja Pentin olevan
poislähtöpuuhissa. Hän ei ollut huomaavinaankaan heitä, vaan pujahti
nopeasti pukuhuoneeseen, jossa oli joukko toisiakin. Siellä puheltiin,
huudahdeltiin, naurettiin, harmiteltiin.

Pirkko istui eräälle tuolille ottaen toisesta jalastaan hetkeksi kengän
pois.

»Onko sinulla liian pienet pöpöt?» kysyi eräs heidän luokkansa tytöistä
laittaessaan hänen vieressään sukkiaan tiukempaan.

»Ovathan ne», vastasi Pirkko hajamielisesti. Hän nojautui vasten tuolin
pehmeätä, kulunutta selkämystää. Melkein tuntui raukaisevan. Miksi
nyt tuli niin äkkiä kuin jostakin pimennosta omituinen painostava
tunne? Kaikki oli niin tyhjänpäiväistä, turhaa. Hän kuuli tyttöjen
huudahteluja ja kuiskailuja ympärillään:

»Kyllä Särkän Nilski vain tanssii paremmin kuin Larssonin Julle. Se vie
niin ihanasti, niin ihanasti...»

»Ei kukaan osaa viedä niin taivaallisesti kuin Karpion Pentti.»

»Paremmin Markkulan Pentti vie», huudahti joku.

Pirkko hätkähti kuin hereille väsymyksestään. Hän jäi tarkkaamaan
tyttöjen puhetta.

»Mutta hänhän ei tanssiakaan ketään muuta tänä iltana kuin Mallaa. Se
on niin pihkassa siihen...»

»Kuka on pihkassa?»

»Pentti Mallaan.»

»Älä toimita! Sitä en minä usko! Eihän Mallalla ole edes nätti suukaan
ja tietäähän sen jokainen, että Pentti ei välitä kenestäkään muusta
kuin Pirkosta.»

Puhuja ei ollut huomannut, että Pirkko oli huoneessa. Hän vaikeni, kun
muuan tytöistä kuiskasi hänelle: »Ole vaiti! Pirkko on täällä!»

Pirkko ei ollut kuulevinaan. Hän veti kengän jalkaansa. Tuntui taas
kuin jollakin tavoin hyvältä. »Pentti ei välitä kenestäkään muusta kuin
Pirkosta...» Niinhän se oli kerran... Kauan, kauan sitten. Mutta niin
ei ollut nyt...

Hän aikoi palata saliin, kun eräs tytöistä huudahti:

»Voi Pirkko, kyllä se sinun 'Juuristisi' on söötti! Etkö sinä ole ihan
sekaisin päästäsi?

»En tiedä ennen kuin kurkistan», vastasi Pirkko ja katsoi ihan
vakavissaan peiliin kuin tarkastaakseen, olivatko hänen hiuksensa
kunnossa.

Tytöt rupesivat nauramaan.

»Kyllä hän vain on ihan kuin filmisankari. Jotakin sellaista kuin
Milton Sills.»

»Ole nyt», nauroi pari muuta tyttöä. »Milton Sillsiä ei hän muistuta
pisaran vertaakaan. Yhtä suuri on ero kuin markalla ja pennillä.
Ulkomuodossa! Ei arvossa!»

Yleistä naurua.

»Minusta hän on hiukan kuin Ramon Novarro», arveli eräs. »Jos hän olisi
tumma, olisi hän aivan kuin Ramon Novarro.»

»Hän on jumalainen», huudahti eräs tyttö uunin luota. »Tiedä se,
Pirkko, että minä kadehdin sinua 'Juuristin' vuoksi vielä harmaana
tutisevana mummonakin.»

»Menkää suolle hupsutteluinenne», huudahti Pirkko nauraen, ja
heilauttaen tuuheata tukkaansa hän riensi hakemaan tuota »jumalaista
Milton-Sills-Ramon Novarroaan».

Tuo tyttöjen turhanpäiväinen rupattelu oli niin huvittavaa. Se oli
karkottanut äskeisen harmaan pilven hänen ajatuksistaan, ja hän palasi
ritarinsa luo pirteänä ja säteilevänä.

»Sinä olet kuitenkin lapsellinen, kuule, Pirkko, olet lapsellinen, kun
tuollaisesta itket. Älä nyt, rakas pieni.»

Tuomari Kulo kulki onnettoman ja samalla kuitenkin onnellisen näköisenä
Pirkon rinnalla, joka puri huultaan kyynelten silloin tällöin
tipahtaessa hänen poskilleen. Hän pyyhkäisi kyynelen nopeasti melkein
kuin puolisuutuksissaan pois, mutta uusi pujahti jo hetken kuluttua
karkotetun sijalle.

Kulo oli heidän kulkiessaan kaupungin puiston kautta aikonut ilman
pitempiä puheita ja kyselyjä suudella häntä, mutta Pirkko sai
riuhtaistuksi itsensä irti hänen käsivarsistaan.

»Ei älkää...» Pirkko oli katsonut häneen säikähtyneen lapsen lailla.

»Mutta minä tahdon!»

Kulo yritti uudelleen tarttua häneen, mutta Pirkko etääntyi. Hänen
kasvoilleen leimahti suuttumus. Silmissä säkenöi.

»Mutta minä en tahdo. Jos emme voi jatkaa siten kuin tähän asti,
niin... niin sitten eroamme.»

Pirkko puhui matalalla, kiihtyneellä äänellä.

»Pirkko, sinä olet lapsellinen.» Kulo astui taasen häntä kohti. Pirkko
väistyi. »Älä pelkää. En minä tahdo riitaantua kanssasi. Se olisi iloni
loppu.» Kulo puhui tavallista nopeammin. Hänkin oli kiihdyksissään. Hän
tarttui Pirkon käsivarteen. »Lähdetään sitten kotiin. En pyydä sitä,
mutta erääseen asiaan sinun täytyy suostua.» Pirkko säpsähti hänen
lausuessaan »sinun». »En tahdo enää sanoa sinua neiti Kotkanpääksi!
En edes pikku neidiksi, kuten tähän asti, en myöskään teiksi. Se on
niin kylmää, kaukaista. Sinä olet sinä. Älä kiellä sitä. Ethän?» Kulo
kumartui katsomaan Pirkon silmiin.

»Tämä ei ole 'sääntöjen mukaista', että minä ehdotan sinuttelua, mutta
tällaisissa tilanteissa eivät säännöt voi tulla kysymykseen. Saanko
sanoa sinä?»

»Sinä», kuiskasi Pirkko ja katsoi heikosti hymyillen Kulon avoimiin
rehellisiin silmiin.

»Kiitos, pieni.»

He kulkivat kappalen matkaa ääneti, kunnes Kulo Pirkkoon katsahtaessaan
huomasi hänen itkevän.

»Mikä sinun on? Miksi sinä itket?»

Pirkko ei vastannut, mutta kyynelet valuivat viljemmin ja hän puristi
tiukasti huuliaan yhteen.

»Mutta sanohan toki, Pirkko sinä, miksi?»

Kulo pysähtyi ja laski kätensä Pirkon olkapäille yrittäen katsoa häntä
suoraan silmiin.

»Niin kun... kaikki särkyi... kun sinä tuolla tavoin...»

»Mitä sitten?»

»Kun sinä tahdoit...» Enempää ei Pirkko sanonut, mutta syvä nyyhkytys
kohosi hänen rinnastaan.

»Suudellako?»

Pirkko nyökäytti ja lähti kävelemään edelleen.

Kuloa hymyilytti hieman. Pirkko vaikutti niin huimaavan lapselliselta.

»Mutta mitä sinä sitä itket? Kun en kuitenkaan saanut sitä suudelmaa.
Minunhan itkeä pitäisi. Eikö niin?»

Pirkkoa hymyilytti hiukan, mutta kyynelet eivät aivan niin äkkiä
lakanneet vuotamasta, kun sulut kerran olivat auenneet.

»Olisiko se ollut niin kauheata? Onhan sinua ennenkin suudeltu.»

»Eipä ole!» kiivastui Pirkko, mutta punastui samassa. Hän muisti viime
kevään... valkovuokkojen poimimisen... Pentin...

»Ihanko totta?» Kulo katsoi häneen epäuskoisesti. »Sehän on mahdotonta.
Eikö todellakaan kertaakaan?»

»Yhden kerran. Vain kerran...» täytyi Pirkon viimein myöntää
hiljaisella äänellä, melkein kuiskaten.

»En olisi uskonut.» Kulo katseli eteensä omituisen ilmeen väikkyessä
hänen kasvoillaan. Hän oli aivan yllättynyt. Että joku nykyajan
18-vuotias tyttö, tuollainen herttainen, suloinen, niin suorastaan
houkuttelevan suloinen tyttölapsi oli saattanut säilyä... »No, en
sitten enää niin ihmettele vastustustasi. Kulo tarttui taas Pirkon
käsivarteen. »Sinä olet kuitenkin lapsellinen, kuule Pirkko, olet
lapsellinen, kun tuollaisesta itket. Älä nyt, rakas pieni.»

Kulo oli todellakin sekä onnellinen että onneton. Onneton siksi, ettei
saanut tällä kertaa menetellä kuten tahtoi, ja samalla kuitenkin
onnellinen todetessaan, että Pirkko oli puhdas kuin pulmunen. Pieni
viaton karitsa.

»Oletko sinä?» tiedusteli hän miellyttävällä äänellään Pirkolta.

»Lapsellinenko? Olen», vastasi Pirkko hymyillen ja pyyhki viimeiset
kyynelet poskiltaan.

»Eikä, vaan pieni viaton karitsa?»

»En, en, sitä minä en ole!» Pirkko pudisti varmana päätään. »Minä olen
täynnä vikoja, syntejä, virheitä.»

»Pötyä! Sinä olet suloinen, odottamaton ilmestys nykyaikaisten nuorten
neitosten joukossa. Aivan yllättävä.»

»Etkö enää keksi mitään laatusanaa minun kiilloittamisekseni?»

»Voisin löytää niitä tuhansia, pienoiseni.»

Ja taas he seisoivat Ruusulan tutulla portilla. Pirkko vilkaisi
vanhasta tottumuksesta Markkulaan päin. Koko muu rakennus oli
pimeänä, mutta yläkerran eräästä ikkunasta loisti valo alaslasketun
kierrekaihtimen reunan alta. Pirkko tiesi, kenen huoneen ikkuna se
oli...

Hän sanoi Kulolle kiireiset jäähyväiset. Iltainen tyhjänpäiväisyyden
tunne palasi jälleen. Mallan kimaltavat silmäviirut. Niin, eikö
tuo ikkunan loistava juova ollut aivan kuin Mallan kapeana viivana
sädehtivä silmä?

Ja mitä tyhmyyksiä minä sitten vielä keksin? ajatteli Pirkko
haparoidessaan tulta pilkkopimeässä eteisessä.

Hänelle tulivat mieleen ne sanat, jotka hän oli sanonut Mallalle ennen
kuin he lähtivät Seurahuoneelle. Malla oli sanonut: »Suusi on kuin
puolukka.» Ja Pirkko oli nauraen jatkanut: »joka odottaa poimijaa...»

Niin, Kulo, Martti Kulo, hän oli miellyttävä. Miksi ei hän siis antanut
hänen suudella? Katuiko hän nyt? Ei, ei! Vielä on aikaa!

Hän irroitti ruusun olkapäällään, asetti sen samaan lasiin kuin
rutistunut ruusukin oli ja harkitsematta hän painoi huulensa tuoksuvan
kukan samettisille lehdyköille. Samassa hän kohotti päätään ja ilme
hänen hehkuvilla kasvoillaan muuttui nolostuneeksi. Hänhän suuteli
Mallan tuomaa kukkaa... Tuo toinenhan oli Kulon kukka, niin, Martin
antama. Nyt oli äskeinen tunne kuitenkin häipynyt. Hän hiveli Kulon
ruusua vain kevyesti sormenpäillään, mutta suudella ei hän enää
voinut sitä. Se tuntui aivan mahdottomalta. Hän laski lasin kädestään
yöpöydälle.

Ilta olisi ollut suloinen, jättänyt kauniin, onnellisen muiston, mutta
Mallan ja Pentin kasvot, jotka Pirkko aina näki vierekkäin edessään
nauravina, iloa säteilevinä, kiusasivat häntä. Ja sitten tulivat vielä
mieleen Sirkan sanat: »Älä viitsi rääkätä Penttiä niin julmasti...»
Hänkö rääkkäsi? Pirkko? Eikö ennemminkin Pentti?

No niin, emmehän me ole mitään luvanneet toisillemme. Onneksi!

Pirkko solautti viileän yöpaidan ylleen ja karkottaakseen kiusalliset
ajatukset hän rupesi vielä hetkeksi lukemaan. Väsymyksestä ei hän
tietänyt mitään. Hän oli liiankin virkeä. Ajatus liian joustava. Sitä
täytyi hiukan tuudittaa uneen lukemalla.

Mutta vielä kauan sen jälkeen, kun Pirkko oli lopettanut lukemisensa ja
nukahtanut, loisti Markkulan pimeästä rakennuksesta keltainen valoviiru
toisen kerroksen ikkunasta. Pentti istui työpöytänsä ääressä ja luki ja
luki. Hänkin. Vaan selvempinä kuin kirjan mustat kirjaimet näkyi sen
lehdillä säteilevä silmäpari. Ei niitä silmiä ollut siihen painettu,
mutta kuitenkin ne olivat siinä Pentin edessä selvempinä kuin painetut
kirjaimet. Ja hän jatkoi lukemistaan silmäparin seuratessa rivi
riviltä, sivu sivulta...

VI

»Tytöt, tulkaa katsomaan pian! Pian!» Hillevi Vaskio, VI-luokkalainen,
seisoi VIII-luokan ovella vallattoman näköisenä ja viittoili tytöille,
jotka juuri pukeutuivat voimistelutunnin jälkeen.

»Mitä sitten?» Pirkko hyökkäsi suin päin ovelle toisessa jalassa kenkä,
toisessa voimistelutossu.

»Hsst! Älä mene tuollaisella metelillä», varoitti Hillevi ja puheli
kuiskaten heidän edetessään vain puolittain valaistua käytävää pitkin
kuudenteen luokkaan päin. »Molli on saanut nuotit painetuksi uuden
hameensa taakse, hi—hi—hi, mutta se ei tiedä siitä mitään.» Ja Hillevi
nauroi ihan käppyrässä.

VIII-luokkalaiset olivat melkein kaikki suurena rykelmänä Hillevin
takana, kun hän astui juhlasaliin. Varovasti he kurkistelivat ovelta,
ettei vain »Molli», laulunopettaja huomaisi heitä. Kurkisteleminen
kävikin helposti, sillä salin ovet olivat sepposen selällään. Molli
tahtoi aina siten näin iltatunteja pitäessään. Ei ollut ketään
käytävässä meluamassa ja häiritsemässä, joskus jonkin luokan oppilaat
voimistelutunnilla, mutta voimistelusalikin oli toisessa päässä
rakennusta.

Hillevi hiipi paikalleen Mollin huomaamatta, joka istui selin oveen
pianon ääressä soittaen jotakin laulua. Tytöt koettivat laulaa,
nimittäin VI-luokkalaiset, mutta yleinen hilpeys oli saanut vallan
ja vain silloin tällöin kuului jokunen onneton luritus pianonsoiton
ohella. Heikko yritys muuttui kuitenkin melkein samassa hiljaiseksi
mutta makeaksi nauruksi.

VIII-luokkalaiset odottivat tapahtumain kehitystä ovella jännittyneinä
ja samalla hiukan hermostuneina: miksi Molli ei nyt noussut, jotta
hekin olisivat nähneet. Toivomus täyttyi piankin, Hillevin avulla.
Tuo villi tyttö, jonka kaksi pitkää vahvaa palmikkoa heilui aina
vyötäröitten alapuolelle asti, nousi äkkiä seisomaan sanoen lujalla
äänellä ja yrittäen pysyä vakavana:

»Opettaja, minä en ensinkään tiedä, mitä kohtaa nyt lauletaan.»

»Katso tarkemmin taululta», vastasi Molli, joka yhä jatkoi saman kohdan
soittamista pianolla.

»Minä katson, mutta en minä saa selvää.» Hillevi nykäisi Irja Melaa,
joka istui hänen vieressään ja kuiskasi hänelle: »Sano sinäkin, ettet
ymmärrä. Saadaan Molli taululle.»

»En minäkään oikein tiedä...» kuului heti Irjan viaton ääni.

»Minä en tosiaankaan käsitä, mikä teitä vaivaa. Olette kuin olisi
riivaajainen teihin mennyt!»

Molli nousi tuoliltaan ja kiepsahti tyttöihin päin niin äkkiä, että
VIII-luokkalaiset olivat vähällä joutua ilmi seisoessaan yhdessä
rykelmässä oven suussa. He osasivat kuitenkin pitää varansa, joten
jäivät toistaiseksi Mollilta huomaamatta.

Molli katseli hetken tyttöjä — erittäinkin Hilleviä ja Irjaa —
mustasankaisten silmälasiensa takaa tiukoin silmäyksin. Sitten hän
viimeinkin, tyttöjen helpotukseksi ja riemuksi, asteli nuottitaulun
ääreen. Hänellä oli yllään hyvin vaaleanharmaa kävelypuku. Oli sateinen
ilma ja kouluun tullessa oli puku kastunut äkillisen syyssateen
ankarasti piestessä. Kun hän oli istuutunut pianotuolille, ei hän
ollut huomannut, että sillä oli käsinkirjoitettuja nuotteja, ja kun
hän sitten hetken kuluttua nousi, olivat tushinuotit viivastoineen ja
avaimineen melko selvästi painettuina hameen takalistoon.

Oliko siis ihme, että VI-luokka riemuitsi ja haki vielä toisiakin tähän
harvinaiseen ilonpitoon.

Molli seisoi taululla ja kirjoitti jatkoksi nuotteja lauluun. Tytöt
tirskuivat, nauroivat, hihittivät, aivan vääntelehtivät penkeillään ja
vilkuilivat salin ovelle, jonka suussa VIII-luokan tytöt kurkottivat
päätään varpaisilleen nousten. Malla ja Pirkko olivat ensimmäisinä
ovella, ja kun takana olevat työntyivät eteenpäin paremmin nähdäkseen,
tupsahti Malla äkkiä kovalla kolinalla nelinkontin yli kynnyksen.
Pirkko tarttui häneen nostaakseen hänet seisomaan, mutta Malla
kamppasikin hänet — vahingossa kylläkin — kumoon.

Molli kääntyi kuin sähköiskun saanut katsomaan.

Ovella seisoi vielä osa tytöistä, toiset nauraen, hieman hämmästyneinä
äkillisestä ilmitulostaan. Suurin osa oli paennut takaisin luokkaan.
Malla ja Pirkko selviytyivät verraten nopeasti seisaalleen, Malla
housusillaan, voimisteluhousut kädessä retkottaen, sillä hänellä ei
ollut ollut aikaa viskata niitä pois juostessaan katsomaan kummaa
nähtävyyttä. Pirkolla oli kylläkin puku päällä, mutta kuten sanottu,
toisessa jalassa oli kenkä, toisessa tossu.

»Mitä tämä merkitsee?» Molli astui pari askelta lähemmäksi ovea
tulipunaisena suuttumuksesta. »Mitä tämä kurittomuus merkitsee?
Kahdeksannen luokan tytöt, isot ihmiset, ja käyttäydytte kuin vikurit
varsat. Vastatkaa, mitä tämä merkitsee?» Taas pari askelta ovea kohti.
Ja kuudes luokka tavaili hänen takanaan nuotteja hameesta.

»Me, me, tuota, me...»

Mitä voi tällaisessa tapauksessa sanoa puolustukseksi, selitykseksi?
Jokainen koulutyttö käsittää, että siinä on tie poikki, nostosiltakin
ylhäällä.

»Niin, te...» virkkoi Molli purevasti. »Näen ilman selvitystäkin, että
te siinä olette. Ettekä erityisemmin esiintymiskunnossa.» Hän silmäsi
Mallan pitsikoristeisia housuja ja sitten Pirkon jalkinehommaa. »Mutta
miksi te olette siinä?».

Samassa kuului Mollin takaa hiukan kovempi laulahdus ja sitten pari
äänekkäämpää naurahdusta. Molli käännähti ympäri juuri parahiksi
nähdäkseen Hillevin, tahtipuikko kädessään, noin parin askelen päässä
hänestä hiukan kyyryssä.

Nyt Molli tuskastui.

»Tytöt, tehän teette minut hulluksi tänään!» Hän polkaisi jalallaan.
Hän oli yleensäkin hiukan hermostunut, ei siis ihme, jos tällainen
yltiöpäisyys sai hänet kiivastumaan melkein yli äyräitten. »Mitä teillä
oikeastaan on tekeillä?» Hän katsoi tiukasti Hilleviä. »Vastaa!»

Ensin Hillevi seisoi kotvan vaiti kuin keksiäkseen mahdollisimman
nasevat sanat. Koko luokka odotti jännittyneenä, mutta ovelta oli
kurkisteleva joukko äkkiä hävinnyt, Pirkko ja Malla heidän mukanaan.

»Minä vain kysyisin opettajalta, ovatko nuo nuotit tuolla taululla ja
nuo tuolla opettajan takana samat?»

Tytöt purskahtivat raikuvaan nauruun. Molli katsoi hämmentyneenä
Hilleviä.

»Mitä sinä tarkoitat? Missä takana?»

Hillevi astui opettajan luo ja koetti vetää hänen hamettaan takaa
eteenpäin.

»Nämä täällä.»

Asia selvisi. Ensin Mollin silmiin kihosi pari kyyneltä. Melkein uusi
puku... Hän oli jo kouluun tullessaan pahoitellut sen kastumista, mutta
mikäpä auttoi, kouluun täytyi mennä, tunnilta ei saanut myöhästyä. Ja
tässä onnettomassa pikkukaupungissa ei ollut saatavissa ajuria eikä
autoa noin vain kadulta. Ei ainakaan tällaisella ilmalla.

Vaan sitten pääsi hänenkin hyväntuulisuutensa oikeuksiinsa. Hän yhtyi
tyttöjen raikuvaan ilakointiin ja tuumi riemun hiukan tyynnyttyä: »En
minä nyt enää ensinkään ihmettele, jos te nauroittekin. Kyllä oli
syytäkin. Mutta mistä VIII-luokka tiesi tänne tulla?»

»Minä kävin hakemassa», tunnusti Hillevi hiukan arkaillen.

»Se ei suinkaan ollut paikallaan.» Molli yritti olla vakava, mutta
nauru nytkäytteli hänen suupieliään. »Poistuminen keskellä tuntia on
kiellettyä. Sehän on tiedossa jo alkeiskoululaisillakin.»

»Mutta se oli niin hullunkurista. Minun täytyi.»

Ja Hillevi ravisti nauraen päätään.

»Annan anteeksi, mutta muista, että seuraavalla kerralla, kun täten
teet, on rangaistuksesi kaksinkertainen.»

»Mitä se Molli tarkoitti sanoessaan, etten minä muka olisi
esiintymiskunnossa», muisteli Malla pukiessaan päälleen luokassa.
»Kaikkein kauneinta orimattilalaista pitsiä pulteissa ja katsoo kuin
olisi jotakin markkinapöydältä ostettua tehtaan tavaraa.»

Tytöt nauroivat.

»Olkoon vaikka raumalaista, niin et kai sinä sittenkään saisi tuolla
tavoin esiintyä», huomautti eräs tytöistä.

Nauraen ja yhä uudelleen ja uudelleen puhellen Mollin uudesta
laulunopetustavasta tytöt riensivät alas portaita ja tupsahtivat
ulko-ovesta kadulle hieman äänekkäämmin meluten kuin varsinkaan ylimmän
luokan oppilaille on soveliasta.

Ovella tuli tavallinen hajaannus eri suuntiin. Malla ja Pirkko
lähtivät tapansa mukaan yhtä matkaa. Tuskin he olivat ennättäneet
kadun mittaakaan, kun Pentti tuli heitä vastaan. Tapaaminen oli varsin
iloinen ja vallaton, ja Pentti katseli oikein kummissaan Pirkkoa, jota
hän ei ollut nähnyt noin veitikkamaisella tuulella koko syksyn kuluessa.

Tytöt kertoivat äsken sattuneen huvittavan tapauksen Pentille, ryöstäen
melkein sanat toistensa huulilta. Täten rupatellessaan he eivät
huomanneetkaan, että Pentti oli ohjannut heidän kulkunsa yhtä kulmaa
alemmaksi kuin piti ja tuokion kuluttua he seisoivat Pyydys-kahvilan
edessä.

»Lähtekää nyt kahville sen asian päälle», tuumasi Pentti.

»En minä, en minä ainakaan... ennätä...» yritti Pirkko panna vastaan,
vaikka mieli tekikin. Sillä hän ei ollut nyt yhtään läksytuulella. Sitä
paitsi ei ollut tänä iltana »sopimusta» Kulonkaan kanssa. Hän oli näet
syyttänyt läksyjään, kun Kulo soitti ennen hänen voimisteluun lähtöään.

»No, lähde nyt vain!»

Pentti tarttui Pirkon käsivarteen ja veti hänet hienoisella
väkivallalla Pyydyksen ulkoeteiseen.

Eikä Pirkko sitten yrittänyt sen enempää perääntymistä. Oudoltahan
hiukan tuntui istua pitkistä ajoin Pentin kanssa vastatusten
kahvilapöydän ääressä ja varsinkin juuri Pyydyksessä, jossa he olivat
ennen vanhaan monta lystiä pitäneet ja monet sovinnonmaljat juoneet.
Mutta olihan Malla mukana! Hänen läsnäolonsa poisti tuon ainaisen
kankeuden, joka oli asettunut Pentin ja Pirkon välille.

Heidän istuessaan innokkaasti jutellen ja tuon tuostakin naureskellen
milloin millekin jutulle — sillä Pentti tuntui olevan tänä iltana
erityisen loistavalla tuulella — Pirkko tunsi äkkiä kuin joku
katselisi häntä hyvin tiukkaan. Hän käänsi kasvonsa vaistomaisesti
katsojaan päin. Vähän viistoon hänestä taempana istui tuomari Kulo...
yksin...

Jos Pirkon hyvätuuli oli ollut suorastaan kymmenen arvoinen sinä
iltana, niin kyllä se nyt aleni nollaan. Ja toiset huomasivat heti
hänen kasvojensa ilmeen muuttumisesta, että nyt tapahtui jotakin
odottamatonta ja epämieluista. Pentti jatkoi juttujaan, mutta niistä
oli kuin paras mehu mennyt. Hänkin kävi levottomaksi. Hän halusi tietää
syyn Pirkon punastumiseen ja myös sen, ketä hän oli tervehtinyt.

Ei kestänyt kauankaan, kun Pirkko rupesi puhumaan poislähdöstä. Malla,
joka oli huomannut Kulon heti hänen saavuttuaan kahvilaan, mutta ei
ollut tahtonut Pentin takia huomauttaa asiasta Pirkolle, suostui heti
lähtöön.

Vasta poistuttaessa Pentti näki Kulon. He tervehtivät. Pentti lyhyesti,
jäykästi, Kulo sulavan kohteliaasti, mutta kasvoilla ärsyttävän
pilkallinen hymy. Pentin kämmenpohjissa syyhyi...

Mallan koti oli jo matkan varrella, mutta Pentti houkutteli:

»Älä mene vielä kotiin. Saatetaan Pirkko ensin. Minä saatan kyllä
sitten sinut.»

»Mutta minulla ei ole aikaa.»

»Sinulla on, sinulla täytyy olla.» Pentti katsoi nopeasti Mallaan.
»Minä haluan keskustella kanssasi.»

»Voi sentään, olisit sanonut sen aikaisemmin», ehätti Pirkko heti
huomauttamaan, »minähän olisin voinut mennä suoraan kotiin.»

Hän koetti saada katseensa pahastuneeksi, mutta sen sijaan ilmeni siitä
selvä kummastunut kysymys.

»No, onhan meillä vielä aikaa. Jos se olisi ollut niin kiireellistä, en
olisi tietenkään pyytänytkään sinua Pyydykseen.»

Pentti puhui hiukan tylysti.

Niin oli siis taas kaikki sortunut, minkä olisi jo luullut valmistaneen
rauhaa.

Pirkko riensi melkein juoksu jalkaa sisälle, huoneeseensa, pöytänsä
ääreen, kirjojen kimppuun. Työhön pian! Ennen kuin tuhannet ajatukset
tulisivat.

Mutta Malla ja Pentti kävelivät sen jälkeen vielä monta tuntia. Ja
puhuivat, keskustelivat. Mistä? Se jääköön heidän salaisuudekseen.

VII

»Ros-Mar, etkö sinä voisi tulla kerrankin taas, pitkästä aikaa, meidän
kanssamme huviretkelle?»

Pirkko seisoi Ruusulan arkihuoneessa uuninkylkeen nojaten ja katseli
pyytävin silmin Ros-Maria, joka istui pyöreän pöydän ääressä ommellen.
Ros-Mar kohotti päänsä. Hänen ruskeissa silmissään kimalteli vieläkin
vanha tyttövuosilta säilynyt veitikka.

»Miksikä en voisi», hän myönsi hymyillen. »Mutta miten menettelemme
noitten pirpanain kanssa? Marjan juuri voisi ottaa mukaan, vaan silloin
Pekka parahtaa.»

Pirkko nauroi.

»Mutta jos lupaamme hänelle 'hyvää ja kaunista', niin ehkei hän nyt
sentään ole sellainen tyranni, ettei antaisi äidilleen hiukan lomaa.
Vai mitä arvelet?»

»Eipä suinkaan. Ja onhan meillä uskollinen Ainomme, joka huolehtii
hänestä.»

»Että sinä siis tulet? Eero-sedän kanssa?»

Pirkko otti jo uunin edessä pari foxtrot-hyppyä säteilevin silmin.

»Eero-sedän kanssa», toisti Ros hitaasti. »Sitä en tiedä. Saat luvan
pehmittää hänetkin, jos esität vaatimuksia. Hänellä on aina niin paljon
työtä.»

»Kyllä hän tulee, jos sinä kerran tulet.»

»Mutta milloin se huviretki on?»

»Ylihuomenna, maanantaina. Meillä on silloin kuukausilupa.»

»Taidan peruuttaa. Luulin, että se on sunnuntaina.»

»Et voi enää, sinä lupasit jo!»

Maanantaina autojono ajoi pitkin Vähä-Mökkölään johtavaa tietä. Siinä
oli yksi kuorma-auto, jonka lastina oli lyseon kahdeksasluokkalaisia.
Toisissa autoissa oli tytyläläisiä, myös seitsemänneltä luokalta, mutta
sitten olivat joukkoon »eksyneet» myös entiset ruusulalaiset Kaarlo ja
Sirkka, Markkulan setä, Ros-Mar ja Eero-setä, Marja ja — ylimääräisenä
tuomari Kulo.

Kulon mukanaolo johtui yksinomaan siitä, ettei Pirkko ollut saanut
häntä muulla tavoin lepytetyksi tuon Pyydys-jutun jälkeen. Kulo ei
ollut soittanut Pirkolle kolmeen päivään. Se oli ilmeinen ihme, sillä
tavallisesti hän soitti keskimäärin kerran päivässä. Sitten he vihdoin
olivat neljäntenä päivänä tavanneet sattumoisin kadulla. Pirkko
oli selvitellyt asiaa, mutta Kulo oli vain väittänyt, että Pirkko
valehteli. Pirkko kiivastui. Suuttui. Leppyi taas. Suostutteli, puhui.

Kulokin talttui viimein entiselleen, mutta saadakseen hänet varmasti
uskomaan, että asia oli siten kuin sen oli selostanut, Pirkko oli
sovinnon tapahduttua pyytänyt Kuloa mukaan huviretkelle. Kulo olikin
luvannut melkein heti. Jälkeenpäin Pirkko kyllä taas hiukan harmitteli
pyyntöään, sillä hän pelkäsi, että siitä olisi seurauksena yhä vain
uusia ikävyyksiä, mutta eihän hän sitten enää voinut kieltääkään Kuloa
tulemasta.

»Vähä-Mökkölän matkat ovat aina olleet hauskoja», tuumi Ros-Mar
miehelleen heidän huristaessaan sileätä, hiukan jo routaista maantietä
pitkin autollaan.

»Ja niistä on taitanut aina olla seurauksena jokin yllätys. Milloin
hauska, milloin ikävä», jatkoi Eerosetä.

Ros-Mar arvasi mitä hän tarkoitti. Eero-setä muisti nuo
espanjantautiajat, Liisan eksymisen metsään, Anjan ja Erkin.

»Ehkä nyt kerran menee ilman erityisempää», arveli Ros-Mar.

»Ei se oikein siltä näyttänyt kaupungista lähdettäessä.» Eero-setä
hymyili tarkoituksellisesti sitä sanoessaan.

»Tarkoitatko tuomari Kuloa ja Pirkkoa?»

»En! Heitä en niin erityisemmin tarkannutkaan.»

»Vaan keitä sitten?»

»Sirkkaa ja Kaarloa.»

Ros-Mar naurahti.

»No olisiko se sinusta yllätys? Sehän on vanha tietty juttu.»

»Onko?»

»Sinä olet niin juuttunut työhösi, ettet kohta tiedä mitään omista
lapsistasikaan», nauroi Ros-Mar.

Vähä-Mökkölässä otettiin tulijat vastaan yhtä sydämellisesti, yhtä
ystävällisesti kuin aikaisemminkin. Siellä oli tarjolla kahvit,
piiraat, voileivät ja maidot. Ja alatuvan jykevät lattiapalkit kestivät
vielä uuden ajan foxtrotit ja jatsaamisetkin.

Joukko hajaantui pian parittain kulkemaan mikä millekin taholle. Kulo
ja Pirkko lähtivät kapeata metsäpolkua pitkin, jota kulkien joutuivat
pienen Tuhkajärven rannalle. Se oli paikkakunnalla kuulu jylhästä
kauneudestaan.

»Kylläpä sinä kiiruhdat», naureskeli Kulo. »En perässä tahdo päästä.»

»Niinpä minä aionkin mennä olympialaisiin joskus ja voittaa naisten
juoksussa maailmanmestaruuden», tuumi Pirkko ja lahjoitti Kulolle
läikkyvän katseen tummista silmistään.

Leikkiä laskien ja rientomarssissa he piankin ennättivät tuon pienen
järven rannalle, joka oli todellakin erittäin kaunis. Sen rantoja
varjosti tumma jykevä kuusikko, jonka lomitse pilkotti pieni aukeama.
Sinne oli joku nuoripari kerran rakentanut uudisrakennuksen, joka
yhä seisoi paikallaan, tosin hieman ränsistyneenä ja punaiset maalit
jo suurimmalta osaltaan karisseina, harmaantuneena. Ajan hammas oli
puraissut sitäkin, mutta asukkaita se vieläkin turvissaan hoivasi.
Vastapäätä mökkiä järven toisella rannalla oli Taivasharjun nimeä
kantava vaara, jonka jyrkkiä rinteitä peitti myös sakea kuusikko. Sinne
tänne oli juurtunut joku kelohonka.

Tuomari Kulo seisoi hetken ääneti silmäillen tummaläikkeistä
peilityyntä järveä, sen tummaa metsää kuvastavaa pintaa ja rantamien
tuskin huomattavasti huojuvia kaisloja, joiden soikeita varsia
varhaissyksyn pakkanen oli jo ennättänyt kouristaa kellerviksi.

Pirkolle oli näky tuttu ja kuitenkin aina uusi. Hänkin katseli luontoa
ympärillään, mutta tuon tuostakin hänen katseensa viivähti Kulon
vakavilla kasvoilla, hänen suurissa silmissään. Vihdoin Kulo kääntyi
Pirkkoon päin.

»Luulin tuota ylenpalttista ylistystä turhaksi, mutta nyt huomaan sen
pitävän paikkansa. Tämä on oikea sadun salolampi.»

»Niin, eikö olekin?»

Pirkko nautti Kulon hämmästyksestä, oli iloinen hänen ihastuksestaan.

»En arvannut, että olet niin suuri luonnonihailija. Sinäkin.»

»Olen sitä ollut aina», vastasi Kulo, »ja opin sellaiseksi yhä enemmän
matkustaessani Keski-Euroopassa ja ennen kaikkea Alpeilla ollessani.»

»Eikö Italia ollut ihanin?»

»Voineeko sanoa, määritellä, mikä paikka maailmassa on kaunein», puheli
Kulo lähtien astumaan pitkin järven rantaa kulkevaa ruohottunutta
polkua mökkiä kohti. »Jos kerran luonto on kaunis, niin se on sitä,
se vaikuttaa meihin aina voimakkaasti, vetävästi. Kukin seutu
omalla tavallaan. Mutta en ainakaan minä pystyisi sanomaan, kummat
ovat kauniimmat, Monte Carlon helokukkaiset, yhä korkeammalle
kohoavat pengermätkö vai Alppien lumihohtoiset huiput auringon
kirkkaassa kilossa tai kuun sinertävässä hohteessa. En myöskään pysty
ratkaisemaan, kummat ovat viehättävämmät, Venetsian kanavat niihin
kuvastuvine taloryhmineen vaiko Reinin rantamat jyrkkine paatisine
kallioineen ja heleän vihreinä rehottavine rinteineen.»

»Niin, tosiaan, en ole minäkään tullut tuota ajatelleeksi», tuumi
Pirkko mietteissään. »Eihän sellaista asiaa tosiaankaan voi ratkaista.»

»Ei. Jokaisella on oma viehätyksensä. Aivan samoin kuin jokaisella
ihmisellä oma erikoisuutensa, jolla hän vaikuttaa toisiin ihmisiin.»

En olisi osannut aavistaa, että hän on noin syvämietteinen,
ajatteli Pirkko. Ja hänen tuli niin kummallisen hyvä olla. Hän oli
pitänyt Martti Kuloa miellyttävänä, iloisena seuralaisena, oivana
tanssittajana. Ei hän ollut milloinkaan tullut ajatelleeksi, että
hän voisi esimerkiksi rakastaa luontoa. Tuolla tavoin, selvästi
havaiten kaikenlaiset erikoisuudet. Itse asiassa ei tuo puhe ollut
syvämietteistä ollenkaan, mutta sittenkin se oli sellaista, jollaisesta
Pirkko piti. Joskus. Ei hänkään aina sellaisesta välittänyt. Mutta
Pentti ei puhunut milloinkaan siten.

»Menemmekö tuonne mökkiin? Sitä varten lähdin tännepäin.»

Kulo pysähtyi jääden odottamaan Pirkkoa, joka oli hänestä jonkin matkaa
jäljempänä.

»Mennään vain, en ole milloinkaan käynytkään siellä. Niillä on varmaan
joitakin korjaustöitä tekeillä, koska kantavat lautoja sisälle, vaan
mennään silti.»

»Valmishan tämä talo on, eihän siinä, ainakaan minun ymmärtääkseni, ole
mitään rakentelemista», tuumi Kulo.

Kun he lähenivät vielä pari askelta, kohotti portaitten edessä loikova
koira kuononsa heitä kohti, nuuhkaisi pari kertaa kuin tunnustellen ja
nosti sitten aikamoisen metelin.

Talon emäntä ja keskenkasvuinen poika, jotka juuri kantoivat leveätä
palkkia rannasta mökkiin, vilkaisivat hallin haukuntasuuntaan, mutta
jatkoivat vain matkaansa. Portaitten luo päästyään emäntä hätisteli
koiraa:

»Hys hiljaa, Valpas! Ei rauhallisia ihmisiä saa haukkua.»

Emäntä ja poika katosivat tupaan taakkoineen. Pirkko ja Kulo lähenivät
mökkiä.

»Kyllä siellä on varmasti jokin korjaustyö käynnissä. Katso nyt tuonne
rantaan, siellä on vielä koko joukko lautoja», puheli Pirkko hiljaa.

»Taitaa olla», myönteli Kulo.

Koira lönkytti hitaasti, laiskasti heitä vastaan, heilautti pari kertaa
häntäänsä ja saatuaan kummankin kädestä rauhoittavan taputuksen asteli
väsähtäneesi takaisin äskeiselle paikalleen heittäytyen pitkäkseen
jatkamaan koiranuntaan.

Kulo ja Pirkko astuivat portaille. Heitä alkoi yhä enemmän huvittaa
tämä lautojen tupaan kanto. He ennättivät eteiseen asti, kun emäntä
pyyhälsi heitä vastaan huivi niskaan sysättynä ja hihat kyynärpäihin
asti käärittyinä.

Vieraat toivottivat hyvän päivän ja sitten lähti emännältä sanatulva.

»Voi vieraskullat, kun osuittekin pahaan aikaan. Mutta kun nyt hetken
vuotatte, niin kamari on kunnossa. Pidettiin tässä viimeinen syyssiivo.
Kun ukko lähti kaupunkiin kalojen myyntiin, niin pojan kanssa
siivottiin. Nuo palkit kun kannamme tuolta rannasta, niin kamari on
kunnossa.»

»Oletteko te korjailleet tupaa, kun palkkeja täytyy sisälle kantaa?»
Kulo istuutui portaitten kulmalle. Pirkko nojasi vasten ovenpieltä
ja katseli uteliaana, suurin silmin kamariin, jossa palkit peittivät
jo yli puoli lattiaa, mutta toinen puoli oli vielä palkkeja vailla
ja sillä paikalla ammotti tyhjä aukko, josta näkyi turvepehkuja,
säkinriepuja, sammalta ja mitä kaikkea lie ollut.

»Emmehän me korjailleet, mutta pesimme vain lattian.»

»Tuolla rannassako?»

Kulo katsoi emäntää huvittuneena.

»Niin, rannassa.» Emäntä huusi tuvan puolelle: »Sulo, joko sinä alat
tulla?»

»Johan minä», kuului hidasteleva vastaus ja vielä hidastele vammat
askelet. Takkutukkainen iso pojannulikka astui portaille.

Emäntä ei selvitellyt sen enempää asiaa vieraille, vaan kiirehti
rantaan. Kulo aikoi lähteä auttamaan seuraavien palkkien kannossa,
mutta emäntä epäsi: sellainen ei tullut kysymykseenkään.

»Emmehän me ensimmäistä kertaa tätä tee, enempää Sulo kuin minäkään»,
puheli puuhakas emäntä.

»Pesettekö te lattian aina noin?»

»Aina. Kuinkas sitten?» Emäntä loi kysyvän katseen ensin Kuloon, sitten
Pirkkoon. »Me kannamme aina palkit rantaan. Ja siellä ne puhtaiksi
tulevatkin. Katsokaas nyt! Eivätkö olekin puhtaat?»

Emäntä viittasi kamariin. Ja myöntää täytyi, että palkit olivat todella
puhtaat, vaikka ihmeelliseltä niiden pesu niin Pirkosta kuin Kulostakin
tuntui.

Palatessaan he osuivat erääseen tienristeykseen juuri samalla kuin
Malla ja Penttikin. Jo kaukaa he kuulivat Mallan ilakoivan äänen
ja Pentin huudahtelut. Kulo vilkaisi Pirkkoon, mutta Pirkko jatkoi
puhettaan varsin rauhallisena, vaikka häntä harmittikin, kun heidän
piti kohdata. Hän koetti hidastuttaa askeleitaan. Se ei kuitenkaan enää
auttanut.

»Terve, ystävät! Mistä tulette?»

Malla koetti saada äänensä pysymään mahdollisimman luontevana,
mutta sittenkin kavalsi lehahtava puna hänen poskillaan hänellekin
odottamattoman yllätyksen.

»Olimme Tuhkajärvellä», vastasi Pirkko ja rupesi samaan hengenvetoon
kertomaan mökistä, jossa pestään lattiat rannassa neljä kertaa vuodessa.

Nauru, joka on niin monta kertaa auttanut ihmiset pahemmastakin
pulasta, pelasti nytkin tuon nelihenkisen joukon vaipumasta
epämiellyttävään äänettömyyteen tai kylmäkiskoiseen keskusteluun. Ja
Vähä-Mökkölässä odotti uusi yllätys.

Kun koko retkikunta oli asettunut parin pitkän pöydän ääreen, joille
ladottu ruokamäärä alkoi piankin hävitä nälkäisiin suihin, niin
Markkulan setä nousi seisomaan ja julkaisi Sirkan ja Kaarlon kihlauksen.

Kun kihlaparin kunniaksi oli tyhjennetty maito-, kalja- ja piimämaljat,
mikä milläkin sattui kädessä olemaan, niin yksivakainen Vähä-Mökkölän
vanha isäntä tuumi:

»Ruusula ja Markkula, Markkula ja Ruusula näkyy yhä vain yhdistyvän.
Kaksi paria on jo tullut, mutta harvoin kaksi kolmannelta.»

Hän jäi katselemaan järkähtämättömästi Pirkkoon, joka istui melkein
vastapäätä häntä. Pirkon vilkkaat veret painuivat poskiin, ja hän
pyysi kiireesti Kuloa ojentamaan hänelle juustolautasen. Pentti näytti
vihaiselta. Mutta yksi ja toinen kiinnitti miettivän katseensa Pirkkoon
ja isännän lausetta seurasi hetken äänettömyys, jonka Markkulan setä
katkaisi sanoen, vaikkakin hiukan väkinäisesti:

»Voihan varmoissa säännöissäkin olla poikkeuksia. Hyvähän on jo, kun
olen saanut kaksi tyttöä Ruusulasta perheeseeni.»

Pirkon sydämeen pisti. Markkulan sedän sanat koskivat häneen. Miksi?
Eihän niissä ollut mitään pahaa, mutta sittenkin niissä oli jotakin,
joka oli tarkoitettu vain Pirkon kuultavaksi...

Voi, kunpa tämä kiusallinen päivällinen olisikin jo ohi!

Ja loppuihan se, kun nuori nälkäinen joukko oli tyydyttänyt
suunnattoman ruokahalunsa.

»Tunnin lepo! Sitten tanssi!» ilmoitti Pentti pöydästä noustessaan.

»Suretko Kaarlon kihlausta, kun olet niin alakuloisen näköinen?»
kysäisi Margit Pirkolta pysähtyessään hetkeksi hänen viereensä
seisomaan tanssin lomassa.

»Ehkäpä sitäkin», naurahti Pirkko.

Pirkosta tuntui kuin olisi aurinko taas mennyt pilveen, kuten niin
useasti tämän syksyn kuluessa. Ja juuri nyt, kun hän oli ollut niin
iloinen. Niin suorastaan onnellinen. Tuo kävelymatka Tuhkajärven
rannalle, nuo hiljaiset yhdessäolon hetket yksinäisellä metsätiellä, ne
olivat lähentäneet Marttia ja häntä niin paljon. Mutta sitten tulivat
Malla ja Pentti. Se oli jo kiusallista. Sitten nuo isännän sanat ja
Markkulan-sedän...

»Sitä tuskin, vaan ehkä muuta.» Sirkka painoi samassa pyöreän leukansa
Pirkon olalle takaapäin.

»Oh, en huomannutkaan sinua.» Pirkko antoi poskensa nopeasti pyyhkäistä
Sirkan pellavapäätä. Kuin hyväillen. »Pikku morsian.»

Sirkan hymykuopat värähtivät vain kerran. Hän kohotti päänsä ja katsoi
sitten hetken vakavana Pirkkoon. Pirkko käänsi kasvonsa poispäin.
Sirkan katseessa oli jotakin, jota hän ei tahtonut lukea siitä. Onnea
ja samalla kuin jotakin ahdistavan vakavaa.

»No, sinä lienet onnellinen nyt?»

Margit katsoi hymyillen Sirkkaan.

»Olen, olen tietysti.» Samassa Sirkan pää painui uudelleen Pirkon
olalle ja Pirkko kuuli kuiskaavan äänen: »Olisin vieläkin onnellisempi,
jos sinusta tulisi siskoni... Kuuluisimme samaan perheeseen...»

Hän vetäisi päänsä nopeasti pois ja jäi tarkastamaan sanojensa
vaikutusta.

»Turha puhua sellaista.» Pirkko kääntyi puolittain Sirkkaan päin
ja hänen silmissään välähti kuin äkillinen suuttumus. »Sehän on
mahdotonta.»

»Miksi?»

»Katso itse tuonne toiselle puolelle huonetta.»

Pirkko astui viereiseen huoneeseen, jossa Kulo istui Eero-sedän ja
Markkulan nuoren isännän kanssa tupakoiden.

Toisella puolella tupaa istuivat Malla ja Pentti. Malla kimallelevine
silmäjuovineen ja hymyilevine kasvoineen ei suinkaan ollut mikään
luotaantyöntävä näky. Pentti näyttikin kiinnittävän huomionsa kokonaan
häneen. Ei hän tuntunut näkevän ketään muuta kuin Mallan. He tutkivat
juuri yhdessä jotakin täyteen kirjoitettua paperia ja kun heidän
päänsä olivat vierekkäin, oli melko vaikeaa erottaa heidän tukkaansa
toisistaan, niin pikimusta se oli kummallakin.

Sirkan katseeseen ilmaantui kummastusta ja hän kysäisi hiljaa
Margitilta:

»Luuletko, että tuossa on jotakin?»

»En uskoisi. Mutta kuka sen tietää. Eihän Penttikään viitsi ikuisesti
Pirkon menettelyä kärsiä.»

»Ei. Se on selväkin.»

Autojono seisoi Vähä-Mökkölän avaralla pihamaalla poislähdössä. Autojen
lyhdyt oli sytytetty, sillä oli jo myöhäinen ilta. Ripsoi kylmää
syyssadetta vasten kasvoja ja tuuli tanssitti viimeöisen pakkasen
kouristamia lehtiä ilmassa ja maassa.

Isännät, vanha ja nuori, hyvästelivät lähteviä vielä kerran. Nuori
emäntäkin seisoi ylempänä portailla huiviinsa kietoutuneena. Osuessaan
Pirkon kohdalle vanha isäntä virkahti:

»Ja ensi kerralla sitten kihlataan tuo Pirkko-neiti.»

»Isäntäkös minut kihlaa», koetti Pirkko laskea leikkiä.

»Isäntä, isäntä, vaan kuka isäntä», tuumi vanhus ja iski veikeästi
silmää Eero-sedälle, joka istui lähellä olevassa autossa.

Eihän siinä auttanut muu kuin nauraa.

»Joko ollaan valmiit?» kuului ensimmäisestä autosta, jossa Herralan
pojat istuivat.

»Valmiit! Selvä on!» vastattiin.

Autojono alkoi edetä.

»Voi kun täytyi antaa tuo viulu tuonne peitteisiin», valitteli eräs
pojista. »Nyt olisi ollut niin herkkä vedellä pitkin raittia kiitäessä.»

Kaikki olivat tyytyväisiä matkaansa. Iloisina erottiin, hyvästeltiin.
Pirkkoon oli matka tehnyt ikävän vaikutuksen. Häntä kiusasi vielä pari
päivää jälkeenpäin tuo Mallan ja Pentin tapaaminen metsätiellä, heidän
alatuvassa istumisensa, ainainen yhdessä tanssimisensa. Mutta vieläkin
syvemmän jäljen jättivät Markkulan sedän sanat.

Mutta Penttihän pitää Mallasta nyt, päätteli Pirkko, Hän pyörähti
korollaan ympäri. Mitä minä välitän siitä, kenestä Pentti pitää. Johan
minä olen sen asian päättänyt aikoja sitten. Ja Marttihan on niin,
niin... hm, jumalainen!

Pirkko naurahti. Hän ei juuri pitänyt tuosta sanasta, joka vaikutti
liioitellulta, mutta mikä siinä lienee ollut, se sisälsi kuitenkin kuin
vastaavan totuuden ilmaisun. Ainakin Kulosta.

Niinköhän minun Ambomaalle menoni jää, juolahti joskus Pirkon mieleen.
Hän oli jo kirjoitellut kotiinkin siihen suuntaan, ettei ollut niinkään
varma, lähtisikö hän syksyllä lähetyskouluun. Kotoa ei vastattu
mitään tuohon kuin ohimennen tehtyyn ilmoitukseen, kuin eivät olisi
huomanneetkaan asiaa.

Sitten tuntui kuitenkin niin vaikealta luopua tuosta ajatuksesta, jota
hän oli hellinyt melkein siitä asti, kun oppi asioita ymmärtämään. Eikö
hänen unelmansa toteutuisikaan? Olisiko hänen päämääränsä katoava?
Muuttuva toiseksi?

Samassa Kulon kasvot, hänen avoimet rehelliset suuret silmänsä
välähtivät Pirkon mieleen.

Pirkko syventyi saksan kieliopin kertaukseen.

VIII

»Ette arvaa, miten Kaisu teki tänään metkan työn piirustustunnilla»,
kertoi Marja loistavin ja ilosta välkkyvin silmin päivällispöydässä
tuskin pysyen tuolillaan muistaessaan tuota hupaisaa juttua.

»No, no, rauhoituhan silti, sinä pirpana», hymähti Ros-Mar, »ja kerro
meille toisillekin mitä vallattomuuksia te pikku villikissat olette
toimittaneet opettaja parkanne kiusaksi. Kerrohan.»

»Niin kun, tuota noin, opettaja Kettunen, meidän oma opettajamme, oli
sairaana, ja sitten tuli poikakoulusta se kivannäköinen maisteri, se
Killisilmä...»

»Seis, Marja!» Ros-Mar katsoi häneen nuhtelevasti, mutta ei saanut
vakavaa äidin ilmettä silmiinsä, vaan niissäkin väikähti veitikka kuin
vastakaikuna tyttären sinisistä silmistä. »Et sinä, eivätkä toisetkaan
saa nimitellä opettajaa tuolla tavoin.»

»Mutta en minä tiedä, mikä hänen oikea nimensä on», vakuutti Marja
suu hieman mutussa. Hän ei ollut tottunut äidin torumiseen; liekö se
nyt silti johtunut juuri siitä, että hän. Marja, olisi ollut mikään
mallilapsi, mutta ei hän niitä pahimpiakaan ollut. »Kaikki sanovat
häntä Killisilmäksi. Ja hänellä onkin niin huonot silmät, että hän
pitää kirjaakin ihan näin lähellä nenäänsä.»

Marja kohotti tyhjän lautasensa melkein nenäänsä kiinni. Pirkko
ei voinut olla naurahtamatta. Ja Pekka hihitti tuolillaan ihan
läkähtyäkseen. Isänkin silmissä pilkahti hyväntuulisuus ja äiti tuumi
naurahtaen:

»Eihän hän voi sille mitään. Ette te saisi pilkata häntä. Mutta
kerrohan nyt jo, mitä teitte tuolle miesparalle.»

Marja nauroi ja heilautti päätään pari kertaa, niin että kullanhohtavat
raskaat kiharat valahtivat alas olkapäiltä.

»Niin, tuota noin, Raholan Kaisulla oli pitkä musta lanka. Hän pisti
käsineen painonapin kiinni, tuota noin, ja pujotti sitten langan, tuota
noin, sen käsineaukon läpi ja tuota, tuota. Niin, sitten hän heitti
sen käsineen sinne luokan eteen. Tuota, Kaisu istuu, tuota, toisessa
rivissä. Ja sitten tuota noin, kun opettaja käveli siinä edestakaisin,
niin hän meinasi kompastua siihen käsineeseen. Ja sitten hän tuota
noin, tuota, tarttui, ei kun aikoi tarttua siihen käsineeseen, tuota,
tuota noin, vaan samassa Kaisu veti langasta ja hi—hi—hi!» Marja
heittäytyi takakenoon tuolillaan eikä voinut hetkeen jatkaa juttuaan
naurulta.

Toisten täytyi ruveta nauramaan pelkästään Marjan naurun kuullessaan.

»Mutta, Marja, sinähän alat käyttäytyä aivan kuin kuriton varsa»,
huomautti Ros-Mar. »Istuhan paremmin tuolillesi ja jatka.»

»Niin, hi—hi—hi, tuota noin, tuota...» yritti Marja, kun Pirkko samassa
keskeytti hänet huomauttamalla:

»Jos jätät edes puolet 'tuota noit' pois, ennätät puolta nopeammin
loppuun.»

»Ja sitten, tuota noin, tuota noin...» Taas puhkesi helkkyvä nauru.
Vaan vihdoin viimeinkin Marja sai hillityksi itsensä, kun isä otti
kaikkein juhlallisimman ilmeensä. »Niin, Kaisu veti siitä langasta
ja Killisilmä, tuota noin, juoksi tuota, sen käsineen jäljessä. Ja
koko luokka, joka tiesi kepposen, ulvoi ja hihkui, tuota, tuota noin,
ja sitten opettajakin huomasi, että se oli langan päässä, kun Kaisu
vetikin, tuota, erehdyksessä sen käsineen liian pitkälle, tuota noin,
ja se jäi riippumaan hänen penkkinsä sivulle. Maunolan Lilli ja
Stenströmin Paula seisoivat pulpeteillaan, niin, taikka, tuota noin,
olivat polvillaan pulpetilla ja taputtivat käsiään. Ja silloin juuri
ovi aukeni ja rehtori seisoi kynnyksellä.»

Marja pysähtyi kuin taitava kertoja ainakin. Hän oikein nautti
nähdessään jännittyneen odotuksen toisten kasvoilla. Sitten hän jatkoi:

»Ja, tuota, Killisilmä seisoi juuri Kaisun vieressä ihan tulipunaisena
kuin kukko ja Kaisu istui paikallaan, ja tuota noin, vaikka hän pelkäsi
niin kamalasti, niin silti hän hihitti. Hänestä oli kanssa, tuota noin,
niin hullua, kun Killisilmä juoksi selkä köyryssä, tuota, sen käsineen
jäljessä.»

Kukaan läsnäolijoista ei voinut olla nauramatta Marjan kuvaukselle,
varsinkin, kun näki hänen vallattomuudesta välkkyvät silmänsä ja
innostuksesta helottavat pikku kasvonsa. Hän näkyi itse yhä vielä
elävän tuossa hetken koomillisuudessa ja jännittyneessä tilanteessa.

»Mitä rehtori sanoi?» ennätti Pirkko tiedustella.

»Rehtori kysyi, mikä meteli täällä oli, tuota, ja Killisilmä pelästyi
kanssa ja tuli vieläkin punaisemmaksi ja tuota, tuota noin, sitten hän
selitti asian. Ja meidän luokka oli niin hiljaa ettei se ole taitanut
koskaan vielä olla, ja me kaikki, tuota, pelkäsimme, että jos rehtori
vaikka antaa meille kotimuistutuksen, tuota noin. Ja Lilli rupesi
itkemään, ja Paula, joka oli kanssa ollut polvillaan pulpetilla, ei
yhtään huomannutkaan, kun hän tuota, putosi kovalla kolinalla alas
pulpetilta. Ja silloin tuli rehtorikin punaiseksi. Ja kun Paula kömpi
pystyyn poskeaan pidellen, niin rehtori sanoi vain, että 'olette
pitäneet aivan sopimatonta melua ja tehneet tyhmyyksiänne, joten koko
luokka saa tunnin jälki-istuntoa'. Tuota, ja sitten hän aikoi mennä,
mutta tuota noin, ajatelkaa, vaikka Kaisu ja me toisetkin olimme niin
pahoja Killisilmälle, niin hän pyysi rehtorilta, tuota, ettei rehtori
rankaisisi meitä. Tuota noin, ja sitten hän hymyili ja katsoi Kaisua
ihan kiltisti. Ja Kaisu punastui. Tuota. Ja tuota, rehtori sanoi, että
jääköön nyt tällä kertaa vain ankaraksi varoitukseksi.»

Marja oli vakavoitunut siinä kertoessaan ja katsoi nyt totisin silmin
äitiin.

»Ja sitten kun tunti oli loppunut, niin me päätimme, ettei enää koskaan
tehdä kiusaa Killisilmälle. Mutta kyllä se vain oli hullua.» Jälleen
ilmaantui noihin loistaviin silmiin kimalteleva nauru. »Paula sanoi,
että kun hän putosi, toivoi hän putoavansa maan läpi, hi—hi—hi, tuota
ja...»

»Ja sinä kai ajattelit koko ajan, että tuota, tuota noin tuota»,
keskeytti Pirkko hänet. »Tästä lähtien joka kerran, kun sanot Tuota
noin', vähennetään sinulta joka ilta yksi äidin leipoma 'sokeripusu',
sillä muuten et sinä...»

»Ee—i», tenäsi Marja vastaan.

»Ihan varmasti», väitti Pirkko vakavissaan. »Eikö niin, Ros-Mar?»

»Taidan yhtyä Pirkon ehdotukseen, sillä sinun Tuota noist' on aivan
hirvittävä ilmestys sanatulvasi seassa.»

»Mutta en minä tuot... Niin, en minä voi sille mitään», yritti Marja
puolustautua.

»Kyllä sinä voit, kun vain tahdot. Eiväthän toisetkaan sano siten»,
huomautti isäkin.

Marja oli hetken vaiti ja yksi kyynel vierähti jo silmään, kun hän
ajatteli noiden makeitten murenevien sokerileivosten menettämistä.
Mutta sitten hänen ilmeensä äkkiä kirkastui ja hän riemasteli Pirkolle:

»Sanoo meidän luokalla, niin tuota n... niin sanoo Paulakin aina juu.
Jos opettaja kysyy siltä jotakin asiaa, se sanoo aina, että juu. Ja
tuot... ja opettaja sanoi eräänä päivänä, että Paula, eikö me jätetä
ihan kokonaan pois tuota juuta? Ja Paula vastasi: 'Juu'. Ja tuot...»
Marja lopetti juttunsa yhtyen toisten nauruun.

»Mutta se ei suinkaan puolusta sinua», huomautti äiti. »Jos joku hyppää
kaivoon, onko sinun hypättävä jäljessä?»

»En minä hyppäisi, vaikka maksettaisiin!» tuumi Marja varmasti.

»Tämä on sama juttu. Jos Paula sanoo aina 'juu', ei sinun silti
tarvitse sanoa Tuota noin'. Vai mitä arvelet itse?»

»Ei minun tarvitsekaan, mutta kun tuot... kun aina unohdan sen.»

»Ethän sinä unohda sitä, vaan muistat sen», kiusoitteli Pirkko heidän
noustessaan pöydästä. »Ja 'sokeripusu' pujahtaa minun suuhuni joka
kerta, kun sinä tästä lähtien sanot tuota noin. Usko pois!»

»En usko», huudahti Marja eteisessä juosten huoneeseensa.

IX

»Oikeastaan minun käy jo ihan sääliksi Krämppää», tuumi Malla Eeva
Kaltimolle heidän istuessaan voimistelusalissa nojapuilla kuin kukot
orrella opettajaa odottaen.

»Miksi niin?» tiedusti Eeva. Hän ei voinut käsittää, että joku voisi
oikein tosissaan säälitellä Krämppää.

»Niin kun Pirkko antaa hänen suitsuttaa ihan turhaan.» Malla vilkaisi
salavihkaa Pirkkoon, joka istui heistä vain parin askelen päässä
olevalla hevosella hajasäärin. »Se on jo ihan julmaa kidutusta.
Ihmettelen vain, miten kauan Krämppä jaksaa taistella onnensa puolesta.»

»Rakkaus syntyy rakkaudesta, sanoo eräs espanjalainen sananlasku»,
naureskeli Eeva iskien silmää Mallalle. »Kyllä Pirkkokin vielä lämpenee
ennen kuin ollaan keväässä ja valkea lakki painuu päähän.»

»Lakatkaa!» kuului Pirkon kiivas huudahdus, mutta kasvojen loistava
ilme ei suinkaan vastannut äänen kiivautta. »Vaietkaa! Vaadin!»

Tytöt nauroivat. Joukkoa alkoi kerääntyä heidän lähettyvilleen.

»Mistä te kiistelette», tiedusteli seitsemännen luokan Meri Salmela.

Seitsemäs ja kahdeksas luokka voimistelivat yhdessä.

»Siitä», ehätti Pirkko vastaamaan ennen Mallaa, »kummalla on suurempi
vetovoima sinuun, maallako vai Kuikalla.»

Tyttöjen nauru helähti kuuluvana, sillä Kuikka ja Meri olivat
seurustelleet jo pari vuotta. Alituisesti heidät nähtiin yhdessä.

»Valehtelet!» huusi Meri vastaan.

»Niin valehteleekin», myönsi Malla. »Keskustelimme päinvastoin siitä,
kummalla on Pirkkoon suurempi vetovoima...»

»Opettaja tulee!» kuului kirkas huudahdus läpi salin.

Tiedon oli kajauttanut ovi vahti. Vahdin virka kulki vuoron perään
aakkosjärjestyksessä tytöltä toiselle. Hänen tuli aina tiedoittaa
opettajan saapumisesta, jotta tytöt tiesivät järjestäytyä. Mitään
sellaista vaatimusta, että heidän tuli seisoa rivissä opettajaa
odottamassa, ei »Penni», voimistelunopettaja, ollut antanut.
Mutta tytöt, jotka pitivät nuorta, reipasta, elämänhaluista
voimistelunopettajaansa melkein puolijumalanaan, olivat Pirkon
aloitteesta ottaneet sellaisen tavan. Ja tapa oli pian siirtynyt
alemmillekin luokille.

Huudon kajahdettua olivat tytöt kuin taikaiskusta asettuneet
rintama-asentoon oveen päin. Tyttöjen reipas, ryhdikäs rivistö antoi
opettajalle aina uutta innostusta joka tunnin alussa. Hän löysi
opetettavissaan vastakaikua omalle vilkkaalle olemukselleen, omalle
tunnuslauseelleen: »Terve sielu terveessä ruumiissa.»

Penni, eli kuten hänen harvinainen nimensä oikeastaan kuului, neiti
Benjamsson, astui saliin nyökäyttäen iloisesti tytöille päätään ja
huudahti melkein vallattomasti:

»Hyvää iltaa, tytöt!»

»Hyvää iltaa, opettaja!» kajahti sotilaallinen vastaus
pariltakymmeneltä raikkaanpunaiselta huuliparilta.

Tytöt ottivat lepoasennon ja sitten seurasi noin viisi minuuttia
kestävä rupatteluhetki, jolloin kiireen vilkkaa kerrottiin, mitä
erikoista oli tapahtunut, kyseltiin vointia, tuumailtiin retkeilyistä.
Ja vasta sitten alkoi tunti.

Reippautta, elämänhalua, virkeyttä tuottava tunti. Se tuntui aina
sujahtavan liian nopeasti.

Tämä tunti teki sentään nyt poikkeuksen kaikista edellisistä. Noin
puolivälissä tuntia, juuri kun tytöt olivat saaneet hinatuksi köydet
alas, kuului salin ovelta arka koputus.

»Sisään!» kajahti Pennin viehättävän virkeä ääni, ja hän astui
tummansinisessä tunikapuvussaan ovelle.

Tyttöjen katseet olivat uteliaina suuntautuneet ovea kohti. Kukahan
siellä mahtoi koputella?

Penni livahti ketterästi eteiseen. Tytöt sopottelivat keskenään. Sitten
astui Penni sisälle ja hänen jäljessään — Krämppä...

»Maisteri Sirviö haluaa katsella voimisteluamme tämän tunninlopun»,
ilmoitti Penni tytöille. Hänen hymynsä oli kuitenkin hieman
hermostunut, eikä äänikään ollut niin veikeä kuin tavallisesti. Mutta
ennen kuin hän pääsi ilmoituksensa loppuun, kuului ikkunain puolelta
rusahdus. Tytöt olivat jo aikaisemmin vilkuilleet sinnepäin. Nyt
siirtyi Penninkin huomio sinne. Hän ei ennättänyt nähdä enää muuta kuin
Pirkon, Mallan ja Merin tummat polkkatukat ja tossujen heilahdukset.

»Tytöt!» huudahti Penni juosten ikkunaan ja vilkaisten autiolle
pimeälle pihamaalle. Tytöt olivat kadonneet kuin tuhka tuuleen.
Hypänneet ulos ikkunasta ja sitten —

No niin, Penni ei tietänyt enempää heistä. Hän sulki ikkunan nopeasti
puraisten alahuultaan ja astui sitten komentajanpaikalleen.

Tunti jatkui. Penni oli ennallaan, mutta tytöt olivat hajamielisiä,
useimmat liikkeet epäonnistuivat parhaimmiltakin voimistelijoilta.
Ja oven suussa istui Krämppä parka punaisten täpläin tuon tuostakin
ilmestyessä hänen ulkoneville poskilleen. Hän tuijotti suoraan eteensä.
Eikä hän suinkaan tiennyt voimistelivatko tytöt oikein vai väärin.

Mutta missä olivat karkurit?

Heti nähtyään Krämpän oli Pirkko livahtanut ikkunan luo ja nyhjäissyt
Mallaa ohijuostessaan. »Tule pois!» Meri seurasi heidän mukanaan.
Ikkuna ei ollut korkealla, mutta sittenkin niin korkealla, että Malla
nyrjäytti jalkansa verraten pahasti alas hypätessään, ja sitä hän sai
sitten ontua viikonpäivät. Ovi vahtimestarin puolelle oli melkein
»alastulon» vieressä. Tytöt livahtivat sinne eteiseen ensin. He
kuulivat kyllä Pennin huudahduksen, mutta eivät tietenkään vastanneet.
Ikkunan sulkeuduttua he livahtivat pihalle ja pyyhälsivät sitten
kiireesti luokkaan.

»Se on jo hävyttömyyttä tuo tuollainen», tuuskahti Pirkko kiskoen
voimisteluhousujaan jalastaan, »ettei saa enää toisillakaan tunneilla
olla rauhassa.»

Malla hihitti.

»Johan minä sanoin, että voi Krämppä parka.

Säälittää...»

»Jollet sinä lakkaa, niin minä kiivastun», kivahti Pirkko silmät
säkenöiden.

Malla kävi totisemmaksi. Hän katsoi hetken Pirkkoon ja kysäisi sitten
hiljaa, kuin hieman peläten:

»Oletko sinä oikein tosissasi vihainen?»

Pirkko naurahti puoliksi leppyneenä.

»Olenko minä vihainen!»

»Minulleko?»

»Sinullekin, kun aina kiusoittelet, ja sitten tietysti Krämpälle.
Hulluhan se mies on! Kohta tämän asian tietää koko kaupunki.»

»Jaa, ettäkö Krämppä on hullu?» kysäisi Malla viattomasti.

»Niin juuri», vastasi Pirkko vain ja kiskoi pukuansa päälleen nurin
päin. Malla kyllä huomasi erehdyksen, mutta antoi Pirkon puuhata
kaikessa rauhassa. Pirkko itse ei huomannut mitään. Hän touhusi vain
pukeutumisessaan äkäisen näköisenä.

»Mutta oikeastaanhan sinun pitäisi olla mielissäsi, kun Krämppä on
niin rakastunut sinuun», huomautti Meri, joka oli raahannut kiireesti
vaatteensa omasta luokasta kahdeksanteen istuen nyt opettajanpöydällä
kiskoen kenkiä jalkaansa.

»Olisiko sinusta itsestäsi erityisen imartelevaa ja ilahduttavaa, jos
tuollainen hupsunpuoleinen maisteri, imeläpuheinen lurjus...»

»Ilkeä heittiö, hapan nuhjus, änkyttävä sälli», keskeytti Malla Pirkon
kiivaan puheen nauraen. »Annetaan hänelle nyt kaikki mahdolliset ja
mahdottomat nimitykset, niin sittenhän on kerrakseen.»

Pirkko istui pulpetillaan heiluttaen nopeassa tahdissa jalkojaan.
Tumma tukka, joka oli pörröisenä pilvenä hänen päänsä ympärillä,
kiukkuinen ilme hänen kasvoillaan ja nurinpäin oleva puku, jossa vihreä
kaulus pilkisti kaula-aukosta vain hiukan, kuin hämmästellen nykyistä
olinpaikkaansa, kaikki tuo sai Mallan ja Merin nauruhermot liian
kovalle koetukselle.

»Niin, kyllä te nauratte, mutta ei teitä naurattaisi, jos Krämppä
suomentunnilla astuisi teidän pulpettinne eteen haikeita silmäyksiä
teihin luoden ja lausuisi: 'Tule, armaani, ja kätes anna mulle'.»
Pirkko matki sattuvasti Krämpän hiukan nenään painuvaa ääntä. Tytöt
nauroivat yhäkin enemmän ja saivat naurullaan vihdoin Pirkonkin kasvot
kirkastumaan. »Ja nyt hän sitten lisäksi tulee vielä jumppatunnille.»

»Kas se vetovoima, se vetovoima», naurahteli Malla.

Tytöt jatkoivat nauruaan ja rupatteluaan, kunnes kuulivat jalkojen
töminää käytävästä.

»Jee, nyt ne tulevat!» Pirkko hypähti pulpetiltaan, Meri pöydältä.
»Meidän täytyy mennä pyytämään anteeksi Penniltä. Eihän se Pennin syy
ollut.»

»Mutta mitä me sanomme syyksi?» ihmetteli Meri.

»Tietysti sen, mikä syy on», tokaisi Pirkko, ja nuo kolme
pujottelivat huutelevan, naureskelevan tyttöjoukon lomitse varovasti
voimistelusaliin päin. He vaaniskelivat nurkkauksen takana: ei kai
Krämppä vain enää ollut siellä? Ei. Krämppä oli ottanut Penniltä
kiireiset jäähyväiset heti tunnin loputtua, kiskaissut takin selkäänsä
ja törmännyt liepeet liehuen suin päin ovesta ulos. Jos tunti oli
ollut kiusallinen Pennille ja tytöille, niin olipa se ollut sitä
Krämpällekin. Ehkä vielä enemmän hänelle!

»Mutta ei suinkaan ollut oikein, että menettelitte siten.» Penni
katseli edessään seisovia tyttöjä vakavissaan. »Voittehan ymmärtää,
miten nololta se tuntui maisteri Sirviöstä.»

Ei hän ole juuri ajatellut sitä, mikä minusta tuntuu kulloinkin
nololta, tuumi Pirkko itsekseen, mutta Pennille hän virkkoi: »Niin
mutta minä en ole koskaan vielä voimistellut kenenkään mieshenkilön
nähden. Se olisi ollut niin kiusallista. Ja muutenkin...»

Pirkko jätti lauseensa samassa kesken tullen hieman hämilleen.

»Ja muutenkin...» toisti Penni kysyvässä äänilajissa ja katsoi Pirkkoa
silmiin. »Mitä sinä tarkoitat?'

»En mitään, minä...» Pirkon katse painui, hän punastui, tuli yhä
enemmän hämilleen.

»No?» Penni tarttui hänen leukaansa.

Pirkko katsoi suoraan Penniä silmiin. Ja totisesti! Hän näki niissä
ymmärtäväisen, veikeän ilmeen, kuin heijastuksen omista silmistään.
Pirkko naurahti. Pennikin naurahti, löi häntä olalle ja virkkoi:

»Antaa asian olla! Mutta tämä oli ensimmäinen ja viimeinen kerta!»

»Kun Krämp... kun maisteri Sirviö oli meidän voimistelutunnilla»,
lopetti Pirkko yllättävästi opettajan lauseen.

Penni asteli opettajainhuoneeseen päin heristäen sormeaan.

»Parantumaton vekkuli olet, Pirkko!»

»Mitenkä teille kävi? Oliko Penni vihainen? Mitä hän sanoi?» ryöpsähti
kysymystulva heitä vastaan jo luokan ovella.

»Sanoi, että Krämpän sietäisi saada muistutus rehtorilta, ja että minä
olen viisain ja älykkäin tyttö koko tässä kirjavassa sakissa», vastasi
Pirkko ihan vakavana.

»Valehtelija! Älä höpise! Sinä olet oikein suurvalehtelija!» kuului
huudahteluja. »Kertokaa, tytöt! Kerro sinä, Malla!»

Malla kertoi asian ihan juurta jaksain ja huomautti sitten Pirkolle
lopetettuaan:

»Sinulla on puku nurinpäin päälläsi.»

Pirkko veti juuri takkia ylleen ovella. Hän vilkaisi pukuunsa, empi
hetken, mutta naurahti sitten:

»Olkoon! En minä viitsi sitä ruveta kääntämään. Nuttu nurin, onni
oikein.»

»Niin, kukapa tietää, vaikka Krämppä odottaisi sinua tuolla oven
ulkopuolella ruusukimppu ja suklaalaatikko kourassaan. Ajatteles mikä
onni», veisteli eräs tytöistä toisten nauraessa.

»Ota sanasi takaisin», huusi Pirkko, mutta nauroi toisten mukana.

»Otetaan ovi varovasti auki, ettei Krämppä kompastu tai kaadu, jos
hän on siellä», tuumi Malla, kun he Pirkon kanssa hetkistä myöhemmin
seisoivat alaovella.

Leikillään hän raotti ovea hyvin varovasti ja veti samassa sen kiinni
kuiskaten salaperäisen mutta ilvehtivän näköisenä Pirkolle:

»Hän on siellä.»

»Älä puhu pötyä.» Pirkko katsoi häntä epäuskoisena. Olisikohan...

»On hän siellä. Minä vakuutan», toisti Malla korostaen erikoisesti
hän-sanaa. Mutta Pirkko ei sattunut huomaamaan tuota korostusta.

»Sitten menemme portin kautta. Se johtaa toiselle kadulle. Tule!»

Pirkko otti jo pari harppausta portaita ylöspäin, kun Malla tarttui
hänen käsivarteensa nauraen:

»Kylläpä olet tänä iltana herkkäuskoinen. Ja pelkuri! Tule nyt, ei
Krämppä siellä ole.»

»Ja sinä olet toinen Krämppä», huomautti Pirkko hiukan harmissaan ja
pyrähti äkkiä ulos ovesta syöksähtäen vasten — Martti Kuloa...

»Harvoin tytöt syliin lentävät, vielä harvemmin tällaiset tytöt»,
tervehti tuomari Kulo viehättävää saalistaan, joka punastuvin poskin
ja ilosta säteilevin silmin seisoi hänen edessään yrittäen pyydellä
anteeksi. »Mitä sinä sitä anteeksi pyytelet. Turhaa se on. Luuletko,
että minä näin mieluisista sysäyksistä suutun?»

He lähtivät kolmisin astumaan.

»Mutta selittäkääpä se seikka, miksi te siinä ovenraossa tirkistelitte
niin kauan.» Kulo katsoi kysyvästi Mallaan.

Malla vilkaisi vuorostaan Pirkkoon ja silmät sähköttivät: »Sanonko
minä?» »Älä», tuli hätäinen vastaus Pirkon silmistä.

»Muuten vain», vastasi Malla rauhallisesti. »Tuumattiin, että jos
lähdetäänkin toista kautta», hän jatkoi sitten aivan totuudenmukaisesti.

»Siksikö, kun näitte minut?» uteli Kulo puoleksi leikillään.

»Ei, ei sentään», naurahtivat tytöt ja Pirkko rupesi kiireesti
kertomaan Marjan päivällisellä kertomaa juttua »tenavain kujeista».

He saattoivat Mallan kotiin ja sitten Kulo pyysi Pirkkoa edes puoleksi
tunniksi Seurahuoneelle tanssimaan.

»Enhän minä totta totisesti, en minä ennätä», esteli Pirkko. »Etkö sinä
tosiaankaan tiedä, että minun pitäisi yrittää saada valkoinen lakki ja
kultainen lyyra itselleni vielä ensi keväänä?»

»Kyllä minä sen tiedän», myönsi Kulo hyväntuulisesti, »mutta siihen on
vielä aikaa. Eikä tämä puoli tuntia sinua siitä etäännytä. Päinvastoin,
tulet taas puoli tuntia lähemmäksi sitä hetkeä, jolloin saat tuon
valkolakkisi ja tulet kaiken lisäksi tanssien!»

Hän katsoi Pirkon herttaisia kasvoja, joilla puna leikki tummain
silmäin sädehtiessä vastustamatonta iloa.

»Ei sitä tanssien saavuteta», arveli Pirkko ja vilkaisi nopeasti Kuloa.
»Kyllä kai sen muistat vielä itsekin?»

»Muistanpa niinkin», myönsi Kulo heti. »Mutta tämä vain reipastuttaa
sinua.»

»Kun voimistelu on väsyttänyt», naureskeli Pirkko.

Matka ei ollut pitkä. He seisoivat jo Seurahuoneen ovella.

»No, tulethan?»

Kulo vetäisi jo ulko-oven auki.

»Jos minä nyt sitten tulisin puoleksi tunniksi, mutta muista, vain
puoleksi tunniksi.»

»Kyllä minä muistan, kunhan sinä vain muistat», tuumi Kulo hiukan
kiusoittelevalla äänellä.

Kulo odotti hänen takkiaan seisoen hänen vieressään ja
eteisvahtimestari seisoi vain askelen päässä. Juuri, kun takki oli
solumaisillaan Pirkon hartioilta Kulon käsiin, Pirkko huomasi, että
hänen pukunsa oli nurinpäin. Hän vetäisi kiireesti takkinsa takaisin ja
napitti sen päättävästi sanoen hiljaa Kulolle:

»Kuule, en minä sentään tulekaan. Mennään pois.»

»No mutta...» Kulo katsoi häneen hämmennyksissään. »Älä nyt...
Odotahan...»

Vahtimestari kumarsi tunteettomine kalanhymyineen heidän poistuessaan.

»En minä voi käsittää sinua, Pirkko. Selitä, ja äkkiä.»

Kulon ääni taisi olla jonkin verran närkästynyt.

Pirkosta tuntui tosiaankin nololta selittää. Mitähän Martti
ajattelikaan hänestä? Piti häntä varmaan aika hutiluksena. Ei olisi
tosiaan mikään ihme, vaikka hän ajattelisikin siten.

Kulo nauroi koko jutulle.

»Emme olleet nyt puoltakaan minuuttia siellä», puheli hän. »Mutta olisi
tosiaan ollut hullunkurista, jos olisimme astuneet saliin ja sinulla
puku nurin. Se olisi ollut ainoalaatuinen näky.»

»Olisipa taitanut olla.»

»Mutta sinähän olet itsekin niin omalaatuinen.»

Kulo kumartui hieman alemmaksi kurkistaakseen Pirkon säteileviin
silmiin ja tarttui hänen käsivarteensa tiukasti.

Tuossa kun hän oli noin vain kämmenenleveyden etäisyydellä, Pirkon
melkein teki mieli nostaa kätensä hyväilläkseen hänen terveen raikkaita
kasvojaan. Ne olivat niin huimaavan miellyttävät, rehelliset ja
miehekkäät. Ja tuo huulen omituinen nykäys tuossa oikealla. Tunne oli
kuitenkin vain tuokion tuulahdus ja sitten Pirkko jo virkkoi pyytävästi.

»Älä pidä minun käsivarrestani kiinni. Tiedäthän, etten hyväksy sitä.»

Martti Kulo hellitti kätensä lujan otteen.

»Sinä olet niin ankara, pieni prinsessa, vaatimuksissasi. Tulen pian
hulluksi! Sinä vaadit minulta liian paljon. Enhän saa enää koskeakaan
sinuun. Kuule Pirkko, en tiedä, miten kauan jaksan kestää tällaista.»

Kulo oli puhunut matalalla, hieman kiihtyneellä äänellä. Hän katseli
vakavin, melkein vihaisin silmin suoraan eteensä.

Pirkon sydämessä ai lahti kummallinen tunne. Hän olisi tahtonut sanoa
Martille jotakin. Jotakin hyvää ja kaunista. Kuiskata hänen korvaansa.
Vaan hänenhän täytyi hillitä itsensä. Vielä muutama kuukausi, sitten...

Niin, mitä sitten?

Pirkko säpsähti. Hän näki selvästi itsensä ja Markkulan sedän istuvan
isoisän huoneessa Tuusulassa, kuuli sedän hyvän, herttaisen äänen
sanovan: »Ensi keväänä, kun molemmat tulette ylioppilaiksi, Pentti ja
sinä.»

»En ole ankara, vaikka sinusta siltä tuntuu», virkkoi Pirkko hiukan
pingottuneella äänellä. »Mutta koska emme pääse milloinkaan siitä
asiasta yksimielisyyteen...»

»Mitä? Emmekö milloinkaan?»

Kulo seisahtui hänen eteensä, sulkien siten hänen tiensä.

Pirkko katsoi häntä oudoksuen. Martti ei ollut tänä iltana samanlainen
kuin tavallisesti. Koettelikohan Pirkko sittenkin liikaa hänen
kärsivällisyyttään. Ei, ei! Täytyihän miehen, ison miehen, toki
sen verran kestää. Oliko se nyt niin vaikeata, vilahtelivat Pirkon
tyttömäiset ajatukset. Hän melkein nautti nähdessään Kulon kärsivän.

»Niin, no, tietysti joskus. Älä nyt ole noin, noin kamalan juhlallinen
ja vakava, tai minä menen heti kotiin», uhkasi Pirkko laskien
hansikoidun kätensä Kulon rinnalle. »Mennään nyt.»

Kulo koetti Pirkon takia karkoittaa kiihkeän mielialansa, mutta
vaikeasti se kävi, kun hän kuunteli Pirkon vilkasta puhetta, vallatonta
naurahtelua ja näki tuossa aivan olkapäänsä tasalla hänen suloisen
viehättävät kasvonsa.

Ennen joulua täytyy asian olla selvä, annoskeli Kulo mielessään
astellessaan hiljaisia katuja pitkin Pirkon rinnalla ja kuunnellen
hänen rupatteluansa.

Kun tentit ovat ohi, niin sittenhän voi ehkä antaa asian selvitä.
Joskus sitten keväällä tai kesällä, ajatteli Pirkko epämääräisesti
katsoen tuon tuostakin Martin sinisiin silmiin, mutta nähden kuitenkin
koko ajan edessään silmäparin, joka oli musta kuin hiili.

X

»Pirkko, sanohan, mikä sinua oikeastaan vaivaa?» Malla katsoi vakavana,
melkein surumielisyys silmissään iloista ystävätärtään, joka käveli
maantien toista viertä pieni ivallinen hymynhäive suupielessään.

»Ei mikään», vastasi Pirkko lyhyesti.

»Ihan varmasti», väitti Malla vastaan. »Olet muuttunut minua kohtaan
viime aikoina. En oikein voi käsittää, mistä se johtuu. Etkö voisi
selvittää sitä asiaa? Minusta tämä tällainen on niin ikävää.»

Suuttumuksen välähdys Pirkon silmissä jäi Mallalta huomaamatta. Pirkko
ei kuitenkaan sanonut mitään, kulki vain edelleen kuin ei olisi
kuullutkaan. Mutta tuo hymy hänen suupielessään teki Mallaan ikävän
vaikutuksen, varsinkin kun hän ei ollut tottunut näkemään Pirkon
herttaisilla kasvoilla mitään ilkeämielistä, alhaista ivallisuutta.
Sellainen oli aivan outoa.

Mallakin kulki hetken ääneti. Hän oikeastaan aavisti syyn tähän. Hän
oli ruvennut yhä enemmän olemaan Pentin kanssa, niin paljon kuin
kahdeksannen luokan ankarat työt sallivat. Siksipä ei Malla enää
ennättänyt Ruusukaan niin usein kuin ennen syksyllä, joten Pirkon
ja hänen nopeasti ja kiihkeästi syttynyt ystävyys alkoi viilentyä
huomattavasti. Se oli Mallasta ikävää, sillä hän oli ennättänyt tänä
syksynä kiintyä Pirkkoon kuin sisareen, eikä hän suinkaan olisi luullut
tuon miellyttävän, välittömän ystävyyden loppuvan näin lyhyeen.

Vaikka eihän Mallasta silti ollut ihmeellistä, että Pirkko vieroksui
häntä sen jälkeen, kun oli huomannut Pentin ja Mallan välisen
tuttavuuden alkavan muodostua ystävyydeksi. Malla päätteli Pirkon
olevan mustasukkainen, mutta samalla kun tuo ajatus välähti hänen
mieleensä, hänen täytyi hymyillä, sillä silloinhan olisivatkin
asiat aivan oikealla tolalla... Jos Pirkko kerran oli Pentistä
mustasukkainen, niin kyllä hänen täytyi sitten myös hänestä pitää,
vaikka saattoihan asia silti olla niinkin, että Pirkkoa vain harmitti,
kun Malla nyt oli Pentin kanssa.

Samoin kuin Malla oli pahoillaan välien kylmenemisestä, samoin
Pirkkokin suri sitä. Oikeastaan ei hänellä ollut ennen tätä syksyä
ollut ketään läheisempää tyttöystävää. Hän oli ollut milloin
yhden, milloin toisen kanssa, kiintymättä kuitenkaan erityisemmin
kehenkään. Oikein niitä syvimpiä »sydämenasioitaan» ei hän ollut
milloinkaan kenellekään uskonut. Kertulle hän ei voinut sellaisesta
puhua. Ennemminkin tuollaiset arkaluontoiset asiat selittää vaikka
ventovieraalle kuin siskolle. Sisko on liian läheinen, liian tuttu, hän
ei osaa suhtautua niihin hellävaroen, hän kohauttaa olkapäitään, nauraa,
moittii. Aina asian mukaan. Vieras sen sijaan on arempi. Sellaista
vierasta ei vielä tähän syksyyn mennessä ollut osunut Pirkon tielle.

Ja sitten tuli Malla!

Aivan vaivatta, luonnollisesti, epäröimättä Pirkko puheli hänelle
tuumistaan, tunteistaan. Malla ymmärsi. Ja niin muodostui noiden kahden
tytön välille luja ystävyysliitto, ilman mitään valoja ja vakuutuksia.
Se oli sellainen »luonnostaan lankeava» asia, selviö.

Ja nyt? Nytkö se loppuisi? »Lyhyelti virsi kaunis.» Vaan sittenkin se
oli ikävää. Mutta Pirkko ei voinut sille mitään, että hänestä Mallan
seura tuntui epämiellyttävältä sen jälkeen, kun hän oli huomannut
Pentin ja Mallan ystävyyden. Pirkko koetti kyllä vakuuttaa itselleen
tuon vastenmielisyyden johtuvan vain siitä, että hän ei enää itse
pitänyt Pentistä eikä siksi olisi halunnut Mallankaan olevan hänen
kanssaan. Salaisimmassa sisimmässään hän kuitenkin tunsi, että
harmitteluun oli aivan toinen syy... Syy, jota hän ei tahtonut
itselleenkään myöntää.

Malla siirtyi samalle puolelle tietä kuin Pirkko ja tarttui hänen
käsivarteensa. Samassa hävisi ivahymy Pirkon suupielestä. Hän muuttui
vakavaksi.

»Sano nyt Pirkko, mistä sinä olet saanut käryä nenääsi?»

Mallan ääni oli melkein itkunsekainen.

»Voi sinua, ei se ole mitään.» Pirkko yritti nauraa, mutta nauru
kajahti epäonnistuneesti. »Enhän minä ole mistään suuttunut. Ihan
varmasti sinä kuvittelet turhia.»

Hän katsahti Mallaan ja hänen silmissään oli taas niiden tavallinen
iloinen väike. Mallakin hymähti, vaikkakin harmistuneena.

Miksi ei Pirkko voinut sanoa? Sitä Malla vain ihmetteli.

»En minä suotta kuvittele, kyllä sinä sen itsekin tiedät. Ja sitä
paitsi», Malla vaikeni kuin epäröiden, vaan jatkoi sitten: »Niin, minä
luulen melkein tietäväni, miksi sinä olet minulle suuttunut. Siihen...»

Pirkko ei antanut hänen jatkaa, vaan heilauttaen tapansa mukaan päätään
taaksepäin, tehdäkseen huolettoman vaikutuksen, hän nauroi iloisesti ja
virkkoi:

»Älä viitsi olla nyt niin juhlallinen! Mehän lähdimme ihailemaan ensi
lunta emmekä tärvelemään toistemme hyvää tuulta. Jätetään nyt jo koko
juttu sikseen!»

Pirkko ei tahtonut kuulla noita selittelyjä, syitä Mallan huulilta,
koska hän oli aivan varma, että Malla tiesi ne yhtä hyvin kuin hän
itsekin.

Malla vilkaisi Pirkkoon harmistuneena, mutta jätti asian sikseen, koska
se ei häntäkään erityisemmin huvittanut. Jos ei Pirkko olisi silloin
keskeyttänyt häntä, vaan antanut hänen selittää, niin olisivat asiat
ehkä saaneet paljon nopeamman käänteen toiseen suuntaan kuin ne saivat.

Mutta elämä tahtoi kutoa kangasta, joka olisi värikkäämpää ja
vaihtelevampaa.

XI

»Kuule, älä viitsi aina lukea, Pirkko. Minusta on ihan hävytöntä,
että sinä et muuta tee kuin luet ja lukemasta päästyäsikin luet koko
joululomasi ajan. Lähde nyt minun kanssani Puupposelle ostamaan suolaa.
Mennään suksilla. On niin hyvä keli, ettet arvaakaan.»

Pirkon nuorempi sisko Dorrit se tällaista mekastusta piti Pirkolle
keikkuen yläkerrokseen vievien portaitten kaiteella ja silmäillen
Pirkkoa, joka istui pappilan alahallissa kirjapinkkojen keskellä.
Pirkko katseli siskoaan hymyillen kuin pienelle lapselle. Pikku Dorrit
oli pappilan nuorin ja hyvin heikko terveydeltään, siksi ei häntä ollut
uskallettu panna kouluunkaan, vaan pappilassa oli ollut kotiopettaja.

Dorritin kapeat, kalpeat kasvot näyttivät vieläkin pienemmiltä noitten
kahden oljenkeltaisen, vahvan palmikon lipuessa alas poskenviertä.
Muuten hän oli Pirkon näköinen, supukkainen suukin oli samanlainen,
mutta silmät olivat lemmikinsiniset. Koko suku suhtautui häneen
kuin pikkuvauvaan ja niinpä hän olikin tottunut saamaan melkein
aina tahtonsa läpi. Jokainen piti kuin rikoksena vastustaa hänen
toivomuksiaan, hänhän oli niin hento ja enkelimäinen. Mutta harvoin
hän silti tuota »itsevaltiuttaan» väärin käytti, siihen hän oli liian
lempeä.

»Sinä näyt ottaneen minun tapani keikkua aina jossakin», nauroi Pirkko
vastaukseksi pikkusiskon sanatulvaan. »Oii, rakas, älä nyt putoa!
Kauhistus! Sinä tipahdat sieltä.»

Nuo pelästyneet huudahdukset pujahtivat Pirkon huulilta, kun Dorrit
lähti nopeasti liukumaan alaspäin pitkin kaidepuuta. Dorrit nauroi
Pirkon pelolle, tupsahti keveästi lattialle ja sipsutti Pirkon luo.

»Hyi, eihän sinua näe eikä löydäkään enää näiden kirjapinojen takaa»,
hän kauhisteli siirrellen syrjään kirjoja sohvalta. Vihdoinkin hän sai
raivatuksi itselleen tien Pirkon luo. Heittäytyen sohvalle hän kietoi
hennot käsivartensa Pirkon ympärille ja sirkutteli: »Lähdethän sinä
hiihtämään? Saat nähdä, että työsi sujuu paljon paremmin, kun olet
saanut raikasta talvi-ilmaa nenääsi. Uskotko?»

Pirkko silitteli kuin ajatuksissaan Dorritin päätä ja vastasi hitaasti,
hymyillen samalla:

»Uskon kyllä talvi-ilman raikkauteen, mutta sinun hiihtokeliisi minä en
oikein luota.»

»On siellä hyvä keli. Minä jo hiihdinkin», vakuutti Dorrit varsin
ponnekkaasti.

»Voinhan minä lähteä sinun kanssasi Puupposelle kävellenkin. Mitäs
siihen sanot?»

Dorrit hypähti jo samassa seisomaan.

»Voi lähde! Se on niin hauskaa!»

Ennen kuin Pirkko ennätti jatkaa puhettaan, oli Dorrit jo livahtanut
hallista pois ja hänen lapsellisen heleä äänensä kuului keittiöstä,
missä hän riemuiten kertoi vanhalle keittäjättärelle saaneensa taas
Pirkon kiskotuksi eroon kirjoistaan.

Pirkko hymyili itsekseen lähtiessään pukeutumaan. Kaikki oli täällä
niin kotoista, niin suloista. Koko talo oli täynnä lepoa ja rauhaa.
Sitä tuntui huokuvan jokainen huonekalukin, pieninkin esine. Hänelle
aivan kuin kirkastui ajatus, että koti oli rakkauden tyyssija.

Tytöt palasivat noin tunnin kuluttua punaposkisina ja iloisina.
Dorritinkin kalpeille kasvoille oli noussut vaalea punerrus. Heidän
tullessaan istui isä Pirkon äskeisellä paikalla sanomalehteä lukien.
Posti oli juuri tullut.

»Onko minulle mitään?» huudahti Pirkko heti kiepsahtaen isän viereen
istumaan.

»On kaksikin.» Isä ojensi kirjeet Pirkolle kauniin hymyn levittäytyessä
hänen kasvoilleen. »Ja toinen on vielä 'kiireellinenkin'. Mitä sitten
lienee?»

Isä katseli hymyillen Pirkkoa, joka punastui, ja jatkoi sitten
lehtensä lukemista. Mutta Pirkko lähti puolijuoksua huoneeseensa
saadakseen rauhassa lukea kirjeensä. Huoneessa oli kuitenkin Kerttu.
Pirkko livahti saliin, piilottautui vanhalle lempipaikalleen leveälle
ikkunankynnykselle puolittain verhojen taakse.

Hän silmäsi kirjeitä vielä kerran ennen kuin avasi. Tuon toisen hän
tiesi. Se oli Mirjalta. Mutta keneltä oli tuo kiireellinen? Hän luuli
tuntevansa käsialan.

»Se on aivan kuin Kaarlon käsialaa, mutta miksi Kaarlo kirjoittaisi
minulle? Ja vielä kiireellisesti?»

No, se oli varmaankin Sirkan ja Kaarlon yhteisiä kujeita. Tietäähän ne,
kihlautuneet! Hymyhuulin Pirkko aukaisi kirjeen, mutta hänen katseensa
vakavoitui heti ensimmäisiä sanoja lukiessa. Ja kun kirje hetken
kuluttua vaipui hänen syliinsä, oli myös poskien punakkuus kadonnut
ja hän oli vähitellen muuttunut kalman kalpeaksi. Tummat silmät vain
tuijottivat suoraan eteen.

Juuri kun hän oli lopettanut kirjeensä lukemisen, astui äiti
huoneeseen. Hän aikoi mennä vain huoneen läpi, mutta huomasikin Pirkon
ikkunankynnyksellä.

»Vai siellä sinä tyttö veitikka taas istut», naurahti äiti ja astui
Pirkkoa kohti. Hän ei heti huomannut Pirkon kalpeutta. »Dorrit
suorastaan säteilee riemusta, kun olitte äsken juosseet kilpaa ja hän
oli voittanut. Mutta Pirkko, Pirkko!»

Äiti oli puhuessaan astunut lähemmäksi, ja nyt hän kauhistuneen
näköisenä syöksähti Pirkon luo, joka kääntyi katsomaan häntä
ajatuksettoman näköisenä ja yhä kalpeana.

»Rakas lapsi, Pirkko», äiti otti Pirkon kädet omiinsa onnettomana,
levottomana. »Mikä sinun on? Oletko sairas?» Äiti oli aivan hätääntynyt.

Pirkko pudisti päätään. Hän liikutti hitaasti huuliaan, mutta ääni
tarttui kurkkuun. Juuri kun hän siirsi jalkansa alas ikkunalaudalta,
putosi kirje lattialle. Äiti huomasi sen ja sieppasi sen käteensä.
Silmäsi sitä, mutta katsoi sitten epäröiden Pirkkoon.

»Tämänkö takia?»

»Niin», kuiskasi Pirkko. Puna oli taas alkanut palata hänen poskilleen.
Hän jäi kuitenkin edelleen istumaan ikkunalaudalle nojaten selkäänsä
ikkunaan. »Lue se», hän kuiskasi sitten ja hänen huulensa nytkähtelivät
hermostuneesti.

Äiti luki hätäisesti, jännittyneenä. Ja hänenkin kasvoilleen ilmaantui
säikähdys, johon ehkä sisältyi luonnollisempaa surua kuin Pirkon
kalpeaan jäykkyyteen.

Kirje oli Markkulan sedältä ja se oli päivätty edellisenä päivänä. Hän
kirjoitti:

 Rakas tyttöseni.

 Minun täytyy nyt ilmoittaa sinulle hyvin surullinen uutinen ja pyytää
 sinua lähtemään heti tämän saatuasi eli siis ensimmäisellä junalla
 tänne. Penttiin on sattunut vahingonlaukaus. Kuula on vioittanut
 vasenta keuhkoa ja olkavartta. Hän on hyvin heikkona. Kuumeinen. Puhuu
 alituisesti sinusta. Tule siis, rakas lapsi!

 Tiedän, että kirjeeni tuntuu tylyltä. Mutta eihän tämä asia enää
 kiertelemisestä ja kaunistelemisesta parane. Sanottavahan se kuitenkin
 on. — Tiedän, että tulet. Luotan sinuun. Olisin iloinen, jos voisin
 kirjoittaa sinulle jotakin lohduttavaa, mutta olen itsekin niin
 lohduton. Mehän emme voi nyt muuta kuin — odottaa. Taipua kohtalon
 valtikan alle. Mutta parastahan me voimme aina toivoa.

 Sinun »ikioma» setäsi.

Äiti kääntyi hitaasti kirjeen luettuaan Pirkkoon päin, kiersi
käsivartensa hänen ympärilleen ja veti hänet hellästi alas
ikkunalaudalta painaen hänen päänsä olkaansa vasten.

»Pikku tyttöni», hän kuiskasi ensin ja kyynel vierähti Pirkon
alaspainuneelle päälle kadoten tummiin hiuksiin. Sitten hän jatkoi
hiljaisella äänellä, joka vain hiukan värähteli: »Nyt kysytään
sinulta tarmoa ja mielenmalttia. Pentti tarvitsee sinua, setä kaipaa
lohdutustasi. Sinun täytyy voittaa itsesi toisten tähden.» Hän vaikeni.

Pirkko nosti hitaasti päänsä. Hänen silmiinsä oli ilmaantunut
kummallinen, kauaskatsova ilme, mutta niissä ei näkynyt kyynelten
enteitäkään. Tapaus oli järkyttänyt häntä liian syvästi. Hän katsoi
tyynesti äidin silmiin, joissa ei myöskään enää näkynyt kyyneleitä, ja
virkkoi hiljaa:

»Äiti, kyllä minä jaksan. Jumala varmaan auttaa minua. Uskotko äiti,
että Hän auttaa?»

Kysymys oli niin lapsellisen luottavainen, että ruustinnan sydäntä
vihlaisi. Hän nyökäytti kuitenkin rauhallisesti päätään ja vastasi:

»Uskon, Pirkko. Vie surusi hänen jalkojensa juureen, paina pääsi hänen
helmaansa ja pyydä: Isä, auta! Ja Hän auttaa.»

Juuri silloin astui Kerttu huoneeseen jokin nuottilehti kädessään.
Nähdessään äidin ja Pirkon kalpeuden ja vakavuuden hän jäi katsomaan
heitä pelästynein silmin. Äiti ojensi hänelle kirjeen, mutta ennen
kuin Kerttu ennätti lukea sen loppuun, oli äiti jo kuljettanut
aivan tahdottoman Pirkon pois salista, joten he eivät kuulleet
Kertun säikähtynyttä parahdusta eivätkä nähneet hänen viljavaa
kyyneltulvaansa, kun hän riensi kertomaan asiasta isälle ja Dorritille.

Pirkko suoritti aivan koneellisesti sen vähän minkä itse suoritti
matkavalmistuksiaan. Äiti huolehti oikeastaan kaikesta. Nähdessään
Kertun itkettyneet silmät Pirkko aivan kuin heräsi, hätkähti:

»Onkohan minulla kauhean kova sydän», ajatteli hän. »Ei kyyneltäkään
ole vuotanut silmistäni tämän asian takia, kun sen sijaan Kerttu näkyy
itkeneen aivan näännyksiin asti.» Mutta sittenkään eivät kyynelet
hersyneet hänen silmiinsä. Hän ei voinut itkeä. Hän odotti. Aivan kuin
olisi kuunnellut, joka hermo jännittyneenä. Kuunnellut ja odottanut.
Mitä? Siitä hän ei ollut selvillä. Kyynelten asemesta valtasi yht'äkkiä
kuumeinen kiihkeys, hermostuneisuus hänet.

Joka viiden minuutin kuluttua hän vilkaisi kelloa.

»Kuule, äiti, en kai minä vain myöhästy?» kyseli hän levottomana,
vaikka junanlähtöön oli vielä aikaa kolmisen tuntia.

»Ethän sinä myöhästy», vastasi äiti lempeästi taittaen hänen pukunsa
pienempään tilaan matkalaukkuun pantavaksi. »Vielä on paljon aikaa.»

»Mutta ajattele, jos ei Kaislan auto olisikaan kotona, silloin minä
ainakin myöhästyisin.»

Varmaankin kymmenennen kerran Pirkko meni seisomaan ikkunan ääreen
katsoakseen maantielle, milloin Dorrit palaisi. Dorrit oli mennyt
nimismiehen luo pyytämään autokyytiä asemalle, koska hevosella ei
olisi ennättänyt.

»No, sitten me pyydämme joko Puupposelta tai soitamme vaikka Rantalaan.
Kyllä me jostakin auton saamme. Älä ole ensinkään levoton.»

Pirkko kierteli huoneissa, istuutui, nousi taas, mutta hän ei voinut
ryhtyä mihinkään työhön. Kaikki oli kuin kaukaista, käsittämätöntä,
vain eräs asia oli läheinen, tärkeä, ymmärrettävä: Pentin sairaus.

Taipua kohtalon valtikan alle, oli setä kirjoittanut. Taipua, taipua.
Ei, ei! Ei hän voisi taipua.

»Ei!» huudahti Pirkko kiivaasti ääneen ja hypähti seisomaan
nojatuolista, jossa oli istunut hiljaa eteensä tuijottaen.

Kerttu silmäsi häneen pelästyneenä, mutta ei puhunut mitään. Äiti oli
sanonut, että oli parempi, kun annettiin Pirkon nyt olla hetken omassa
olossaan.

Pirkko kulki pari kertaa kiivaasti yli salin lattian, sitten hän
istuutui takaisin nojatuoliin, kääntyi Kertun puoleen ja kysyi
rauhallisella äänellä:

»Uskotko sinä, että Pentti kuolee?»

Kertun katse ilmaisi täydellistä toivottomuutta, mutta hän virkkoi
kuitenkin päätään pudistaen:

»En.»

»En minäkään», kuului Pirkon huulilta varmasti ja vakuuttavasti, ja hän
rauhoittui taas joksikin ajaksi.

XII

Näin loppui siis minun joululomani, ajatteli Pirkko istuessaan
junassa, joka tuntui kulkevan tuiki hitaasti kohti vanhaa rakasta
koulukaupunkia, jossa odottivat tuska ja kyynelet...

Ei, ei, jatkoi Pirkko ajatustaan. En saa muuttua toivottomaksi. Äitihän
sanoi, että minun täytyy voittaa itseni toisten tähden. Ja niin minun
täytyykin. Setä parka... Hän kirjoitti, että on taivuttava Kohtalon
valtikan alle, mutta kuinka vaikeaksi se muodostuisikaan hänelle tässä
tapauksessa...

Pirkko tuijotti ohiliukuvaa yksitoikkoista niittymaisemaa ja
ajatuksissa vilahtelivat kymmenet muistot mitä erilaisimmista
tilanteista Markkulassa, Ruusulassa, Vähä-Mökkölässä. Hän tiesi, että
Markkulan setä rakasti poikiaan ja Piipiitään, mutta Erkki ja Pentti
olivat olleet aina ensimmäisinä hänen ajatuksissaan. Erkki vanhimman
pojan oikeudella, Pentti taas vilkkautensa takia.

Kuula on mennyt keuhkon läpi. Hänhän ei voi millään jäädä elämään.
Pirkon silmiin ilmaantui hätääntynyt tuska. Hän painautui kiireesti
vieressään riippuvan takkinsa turviin. Sydäntä kouristi.

Mutta Pentti ei saa kuolla. Minä en jaksa kestää, en, en.

Äkkiä Pirkko revähytti silmänsä auki kuin hämmästyen ja ihmetellen. Hän
piti yhä päätään takin takana, mutta viskasi takin sitten syrjään ja
katseli taas ulos ikkunasta kummastelevine silmineen. Hänen kasvojensa
ilme kuvastui sekä hämmästystä että nolouden tunnetta.

Minähän rakastan Penttiä... Se asia oli selvinnyt hänelle kuin salaman
välähdyksenä ja aivan häikäissyt ihmeellisessä kirkkaudessaan. Sydän
tykytti lyhyin, kiihkein iskuin. Silmäluomet räpäyttivät tuon tuostakin
tiheästi. Nyt se selvisi hänelle. Nyt kun oli ehkä liian myöhäistä.

Tuollainen ajatus oli kuitenkin liian toivoton tänä hetkenä. Pirkko
ei voinut ajatella siten pitempää aikaa. Hänen täytyi saada itsensä
uskomaan, että Pentti paranisi ja kaikki tulisi jälleen hyväksi.

Paremmaksi kuin tähän asti, ajatteli Pirkko ja hymyili hieman. Vaan
samassa hyyti jäätävä tunne, vihlaisi. Vaan Penttihän pitääkin Mallasta
nyt... Eikä minusta...

Sekin kesti vain tuokion, sillä ajatus siitä, että Pentti oli puhunut
ja puhui hänestä, tahtoi hänet luokseen, odotti häntä, sehän poisti
Pentin ja Mallan välisen rakkauden mahdollisuuden.

Voi kun saisin sanoa sen heti Pentille, ajatteli Pirkko ja tuskastaan,
surustaan huolimatta hän tunsi onnen tulvivain virtain vakaavan
olemuksensa. Minä sanonkin, hän päätti.

Ja niin sujui Pirkon matka toivon ja epätoivon vaihdellessa.

Reippaana ja virkeänä, vaikka jännittynyt levottomuus samalla kiihdytti
hänen mieltään, Pirkko astui junasta asemalaiturille. Sirkka ja Kaarlo
olivat vastassa. Heidän vakavat kasvonsa, Sirkan surulliset silmät
karkottivat jo heti osan Pirkon reippaudesta.

»Miten hän voi?» olivat hänen ensimmäiset sanansa.

Sirkka ei vastannut, käänsi vain päänsä poispäin, ja Pirkko näki hänen
silmissään kyynelen. Säikähtyneenä hän kääntyi Kaarlon puoleen.

»Niin no, eihän hänen vointiaan nyt oikeastaan voi tarkemmin selvittää.
Hänellä on vain niin korkea kuume.»

Kaarlon vastaus tuntui Pirkosta välttelevältä. Hän pelkäsi pahinta, ja
juuri kun he astuivat autoon, hän tarttui tiukasti Kaarlon käsivarteen
ja kysyi kiihkeästi:

»Sano, eihän hän, eihän hän vain ole, ole kuollut?»

Tuntui niin vaikealta sanoa sitä, kysyä. Kuin olisi pelännyt jo
pelkällä kysymyksellään kutsuvansa tuon kammottavan vieraan tulemaan.

»Ei, ei.» Kaarlokin aivan säpsähti. »Eiköhän hän pian tule paremmaksi.»
He istuutuivat autoon, ja Kaarlo virkkoi hetken kuluttua kuin jatkoksi
edelliseen: »Nyt kun sinäkin tulet.»

»Pentti on niin odottanut sinua», kertoi Sirkka ja tuskin huomattava
hieno hymynväre kurkisti hänen vielä kosteasta silmännurkastaan. »Aina
kun hän on houreista vapaa, hän kysyy sinua, tuletko sinä, milloin, ja
tuletko varmasti.»

Pirkon silmiin tulvahtivat polttavat kyynelet. Pentti odotti häntä
sairaana, ehkä kuolinvuoteellaan, häntä, joka oli kuitenkin vain
leikitellyt hänen uskollisella ystävyydellään, kiintymyksellään.
Syytösten runsaudella ei ollut loppua. Ne sujahtivat hänen ajatuksiinsa
nopeammin kuin auto kiidätti heitä Markkulaan. Ne putoilivat terävinä,
painavina. Paljon, suuresti hän oli rikkonut Penttiä vastaan. Kun
Martti Kulo oli tullut hänen tielleen, oli hän ilman muuta kääntänyt
selkänsä Pentille ajattelematta sen tarkemmin mitä teki. Jos joskus
joku syyttävä ajatus olikin kiusannut häntä oli hän painanut sen
kiireesti kadoksiin, näkymättömiin. Omantunnon äänen hän oli jyrkästi
vaimentanut.

Auto pysähtyi. Pirkko pyyhki kiireesti silmänsä. »Toisten tähden sinun
täytyy voittaa itsesi, toisten tähden.» Niinhän äiti oli sanonut. Niin,
hän tahtoihin sen tehdä. Nyt hän korvaisi Pentille kaiken tähänastisen
pahuutensa hyvyydellä, uhrautuvaisuudella, rakkaudella. Hän sanoisi
heti, heti kun Pentti heräisi, jos hän nyt nukkui, niin, mitä hän
sanoisikaan?

»Rakastan sinua, Pentti, anna anteeksi kaikki mennyt. Rakastan sinua.»
Nuo sanat kajahtelivat hänen sydämessään, ja hän oli kuulevinaan
niiden helähtävän jalkojensa allakin lumisia portaita noustessaan.
Ovikin narahti samaa, kun Vanha Santeri sen avasi. Kuulivatkohan sen
toisetkin? Heidän hän täytyi se kuulla! Pirkko vilkaisi kiireesti
hallissa olijoita. Ja silloin hän taas havahtui todellisuuteen.

Penttihän oli sairas. Kuolemansairas. Sitähän kuiski koko talo, sehän
huokui joka puolelta vastaan, kuvastui Sirkan, Kaarlon ja Santerin
kasvoilta. Pirkon valtasi taas epätoivo. Tulisiko hän sittenkin liian
myöhään?

Yläkerrassa kuului oven avautuminen, sitten sedän tutut askelet. Nuo
sedän lyhyet, päättäväiset askelet. Hän seisoi portaitten yläpäässä
ja ojensi Pirkolle toisen kätensä. Vain tuokio ja Pirkon pää painui
vasten sedän leveätä olkaa ja sedän rakkaat käsivarret kiertyivät
hänen ympärilleen. Pirkon rinnasta kohosi syvä nyyhkytys ja hän painoi
kasvonsa yhä tiukemmin vasten olkapäätä. Hän itki hetken hiljaa mutta
katkerasti. Kuin pieni lapsi, joka äidin sylissä tyyntyen tahtoo itkeä
vielä viimeisen itkunsa, suojaavien käsivarsien syleilyssä lievittää
pikku sydämensä katkeraa tuskaa.

»Pirkko rakas, pikku tyttöni», virkkoi setä ja hiveli hiljaa olallaan
lepäävää päätä. Hänen äänensä särähti karheana. Hän nieli nielemistään
omia kyyneleitään, nyyhkytyksiään.

»Kyllä Pentti paranee... Uskotaan vain. Uskotaan taivaallisen isän
apuun.»

Nuo sanat saivat Pirkon taas muistamaan äidin sanat. Ne olivat kuin
kehoituksena, kirkkaana oppaana, joka tuikahti tuon tuostakin, kuin
vilkkumajakka, joka välähdytti valoaan vaikean myrskyn kourissa
taistelevalle. Hän kohottikin päänsä, pyyhki päättävästi kyynelensä ja
suudellen kevyesti sedän poskea sanoi hiljaa mutta vakuuttavasti:

»Niin, setä, Jumalahan on rakkaus.»

Vasta päästyään Pentin sairasvuoteen ääreen Pirkko käsitti, miksi
hän oli saattanut kesken tuskansa niin täydellisesti unohtaa Pentin
sairauden ja vakavan tilan, vieläpä oli saattanut tuntea syvintä
riemuakin huomatessaan rakastavansa häntä. Se johtui siitä, että hän
ei ollut nähnyt Penttiä sairaana. Nyt ei hän enää voisi unohtaa Pentin
vakavaa tilaa, nyt kun hän näki hänet.

Pentti makasi monien pielusten tukemana puolittain oikealla kyljellään.
Hänen musta tukkansa oli hiukan epäjärjestyksessä ja kuumekarpalot
olivat kosteudellaan kihartaneet sen pieniin laineisiin korkean otsan
kohdalla. Kasvot olivat hehkuvan, pelottavan punaiset. Pentti nukkui
levotonta kuumeisen unta ja hänen lyhyt hengityksensä ilmaisi selvimmin
hänen tuskansa. Puoliavoimet huulet olivat aivan kuivat ja rikkinäiset.

Kuin tylsistyneenä Pirkko seisoi pitkän tuokion Pentin vuoteen
ääressä. Hän ei ajatellut mitään, hän vain tuijotti Penttiin. Hänen
katseensako lienee vaikuttanut: Pentti koetti kääntyä, mutta voihkaisi
samassa tuskasta valittaen ja aukaisi silmänsä, joiden harhailevasta,
hätäisestä katseesta selvääkin selvemmin kuvastui ankara ruumiillinen
tuska. Hänen katseensa osui Pirkkoon ja sinä hetkenä Pirkosta tuntui
kuin olisi hän ollut syyllinen tuohon Pentin tuskaan.

»Pirkko... Pirkko...» kuiskasi Pentti vain vaivalloisesti, sitten
hänen silmänsä jälleen sulkeutuivat ja levoton kuumeuni alkoi.

Pirkko istuutui hänen vuoteensa ääreen ja jäi siihen pitkäksi ajaksi.
Hän oli voimaton, tahdoton, kykenemätön mihinkään. Hänen täytyi
vain saada olla. Ja odottaa. Tuskaisena, jännittyneenä, pelokkaana.
Armahtaisiko kuolema häntä, antaisiko tuo ikuisesti odottamaton ankara
vieras Pentin vielä elää?

Pirkon olemukseen, sydämeen hiipi hitaasti tyyneys ja rauha. Ja kun hän
lopulta nousi, kuvastui hänen kasvoillaan niin selvästi syvä rakkaus,
että setä, joka istui sängyn toisella puolella, käsitti sen heti, ja se
antoi hänellekin uusia voimia, uutta toivoa.

XIII

Pari päivää sen jälkeen, kun Pirkko oli saapunut, oli Pentin kuume
alkanut laskea. Hän ei enää houraillut, mutta kuume oli tehnyt hänet
suunnattoman heikoksi. Tuskin hän jaksoi liikuttaa tervettä kättään.

Oli harmaa pakkaspäivä, puolenpäivän aikaan. Tuli räiskähteli hauskasti
matalassa tiilitakassa, ja sen hohde uhosi lämmintä aivan sänkyyn
asti, jossa Pentti makasi kalpeaksi valahtanein poskin, silmien alla
syvät tummat varjot. Mutta hänen huulillaan oli hymy kuin väsyneellä
lapsella, joka on tyytyväinen päästyään omaan vuoteeseensa lepäämään.
Pentin mustien silmien tavallinen vilkas katse oli nyt laimea, hidas.
Se viipyi kauan takkatulen räiskeessä ja siirtyi siitä hitaasti
Pirkkoon, joka istui vuoteen ääressä suuressa nojatuolissa.

Pirkolla oli kirja polvillaan. Hän yritti koota ajatuksiaan ja lukea.
Mutta hän ei voinut syventyä geometrian teoreemoihin tuntiessaan Pentin
katseen kasvoillaan. Se katse oli harvinaisesta levollisuudestaan
huolimatta pistävä. Se sai hänet levottomaksi. Hän kohotti päänsä ja
katsoi Penttiin. Ja samassa hänen kasvoilleen ilmaantui suloinen hymy.

»Eikö olekin mainio takkatuli? Setä itse laittoi.»

»On», vastasi Pentti hiljaisella äänellä ja hänenkin huulilleen pyrki
pieni hymyn väre.

Sitten ei taas puhuttu toviin, vaan kun Pirkko nousi korjaamaan
kekäleitä, virkkoi Pentti:

»Etkö sinä ole väsynyt?»

Pirkko naurahti. Hiljainen onni ilmeni hänen olemuksestaan.

»En. Miksi minä olisin väsynyt? En ensinkään.»

Hän istuutui taas nojatuoliin. Kun hän tuokion kuluttua katsahti
kirjastaan, hän huomasi Pentin nukahtaneen kevyeen, rauhalliseen uneen.

Pirkko taivutti päänsä taaksepäin tuolissa ja jäi sitten katselemaan
Penttiin. Hänen ajatuksissaan liikkuivat viimeisten vuorokausien
tapahtumat.

Ensimmäinen yö hänen tulonsa jälkeen oli ollut tuskainen. Lääkäri
oli ollut talossa melkein koko yön. Sirkka, Tauno ja Kaarlo olivat
valvoneet alakerrassa. Samoin Vanha Santeri ja toiset palvelijat omalla
puolellaan. Sairaan luona olivat olleet vain setä, sairaanhoitajatar,
lääkäri ja hän, Pirkko. Puolenyön aikaan hän oli nähnyt
morfiiniruisketta annettaessa selvästi lääkärin katseesta ja ilmeestä,
tämän sanoessa oven luona jotakin sairaanhoitajattarelle, että hän piti
asiaa menetettynä.

Hän oli istunut sedän vieressä kuin turtuneena, sedän vapiseva käsi
omassaan. Hän oli koettanut rukoilla, mutta ei voinut. Sanat tuntuivat
niin turhilta. Hän oli vain istunut hiljaa ja tarkastanut Penttiä, joka
levottomana liikutti päätään valkealla pieluksella, ja kuunnellut hänen
hirveätä hourailuaan, joka oli milloin valittavaa, milloin parahti
äänekkääksi huudoksi, ja samassa saattoi noilta kuumeen rikkomilta
huulilta kajahtaa nauru, joka tuntui luonnottomalta tuossa yön
odottavassa, juhlallisessa hiljaisuudessa.

Viimein hän oli vilkaissut setään. Ja silloin hän oli säikähtänyt.
Sedän katse oli ollut jäykistynyt, aivan kuin lasittunut. Pirkko oli
huudahtaa ääneen, mutta sai hillityksi itsensä. Hän viittasi lääkärin
takan luota lähemmäksi ja nyökäytti setään. Lääkäri katsoi tarkasti
häntä ja kuiskasi sitten Pirkolle:

»Rauhoittukaa. Hän nukkuu.»

Ahdistava tunne oli vallannut Pirkon. Nuo sedän lasittuneet silmät
tuntuivat ihan hirveiltä. Jotakin täytyi tehdä. Hän oli hiljaa
puristanut sedän kättä, varovasti. Ja vihdoin setä oli hätkähtänyt.
Silmiin tuli taas luonnollinen ilme, ja hän oli Pirkkoon katsahtaen
puristanut hänen kättään. Silloin oli Pirkko kuiskannut:

»Setä, Jumala on rakkaus.»

Setä oli nyökäyttänyt päätään.

Ja se yö oli viimein päättynyt. Aamu oli alkanut hämärtää sumuisena,
painavana. Entistä raskaammalta tuntui aloittaa tuo uusi päivä ilman
pienintäkään toivon hiventä.

Sitten vielä toinen yö. Melkein samanlainen. Aamuyöstä oli kuume
laskenut tuskien vähentyessä, mutta vasta päivällä oli Pentti
nukahtanut ensi kerran rauhalliseen uneen. Ja niin sitten sitä myöten
sairaus oli muuttanut luonnettaan, helpottanut.

Pentin sairasvuoteen ääressä valvoessaan Pirkko oli muistanut viime
talven. Melkein näihin aikoihin hän oli itse maannut keuhkokuumeessa
ja Pentti käynyt uskollisesti hänen luonaan. Nyt oli päinvastoin. He
näkyivät olevan toisilleen välttämättömät...

Pirkko hymähti melkein ääneensä, mutta hätkähti samassa. Ei kai Pentti
vain herännyt? Ei, hän nukkui rauhallisesti.

»Miten kalpea sinä olet», puheli Pirkko itsekseen Pentille tarkoittaen.
»Milloin saa pakkanen taas puraista poskesi punaisiksi?»

Samassa hän muisti, että lääkäri oli tänään käydessään sanonut, että
Pentin vasen käsi jäisi luultavasti liikkumattomaksi. Sedän kasvoille
oli ilmaantunut äkillinen tuskanpiirto, mutta hän oli jo samassa
lausunut tyynesti:

»Ehkei se sentään haittaa niin paljoa. Kunhan hän vain jäisi elämään...»

Pirkon mieleen oli heti välähtänyt: Miten Pentti jaksaa sen kestää?
Reipas, notkea Pentti käsipuolena... Suuri piste olisi silloin asetettu
hiihdon, voimistelun, niin, kaikenlaisen urheilun jälkeen, joka oli
hänen mieliharrastuksensa. Ei, se olisi liian ankaraa.

Luulen, että Pentti melkein mieluummin kuolisi kuin...

Pirkko koetti karkottaa ajatuksen ja sijalle kiertyi ajatus siitä,
miltä sedästä mahtoikaan tuntua, kun Pentti noin viikko sitten
kannettiin metsästä tiedottomana. Yläluokan pojat olivat menneet
metsään ampumaharjoituksiin. Heillä oli ollut mukanaan kolme kivääriä,
yksi niistä Pentin.

Niilo Särkkä oli pyytänyt saada ampua Pentin kiväärillä. Pentti oli
luovuttanut sen hänelle ja sanonut antaessaan: »Ole varovainen! Se on
ladattu. Ja ihan parhaassa vireessä.»

Niilo oli ottanut kiväärin käteensä ja kohottanut sen olkaansa vasten
tähdätäkseen maalitauluun. Samassa oli Pentti aikonut mennä yli polun,
jolla Niilo seisoi. Niilo oli sanonut naurahtaen: »Katsotaanpa, miten
hyvässä vireessä se on.» Samassa kivääri oli lauennut. Pentti oli
seisahtunut, horjahtanut ja olisi kaatunut, jos ei Kuikka, joka oli
poikien mukana, olisi juossut ja saanut hänestä kiinni.

Sairaala oli verraten lähellä. He menivät pyytämään paareja sieltä.
Lääkäri oli tullut juuri sairaskäynniltä ja käskenyt poikien kantaa
Pentin sairaalaan. Siellä oli kuulan jälki tutkittu, kuula poistettu
— se oli pysähtynyt olkalumpion kohdalle — ja vasta sen jälkeen oli
Pentti viety kotiin.

Pojat olivat ensin luulleet, että setä kuolee tai saa halvauksen. Hän
oli pitkän aikaa vain tuijottanut Penttiin, ja kun hän sitten oli
yrittänyt ruveta puhumaan, hän oli tankannut yhtä ja samaa sanaa ja
hampaat olivat kalisseet vastakkain. Onneksi oli lääkäri tullut hetken
kuluttua taloon. Jokin hänen määräämänsä lääke oli saanut sedän taas
toipumaan.

Kauheata se oli ollut kaikille, mutta kauheinta Niilolle. Poika parka
oli koko viikon kuljeksinut kuin mieletön ympäri katuja, metsissä,
synkkänä, sanattomana. Pelättiin hänen menettävän järkensä. Vasta nyt,
kun lääkäri oli sanonut Pentin jäävän eloon, oli Niilon synkkämielisyys
hävinnyt, mutta sen sijaan oli tullut ajatukseton lamaannustila.

Kulo muistui Pirkon mieleen. Hän käännähti kuin kiusaantuneena. Hän
koetti karkottaa ajatuksen. Hän ei halunnut enää milloinkaan tavata
Kuloa. Eihän hän kylläkään ollut tehnyt Pirkolle mitään pahaa, mutta
sittenkin.

XIV

Seuraavana päivänä Pentti oli huomattavasti virkeämpi. Hän naurahteli
Pirkon puheille ja näytti olevan mielissään, kun Pirkko peitteli häntä
ja huolehti hänen lääkkeillensä antamisesta, kuumeen mittaamisesta
ja sen sellaisesta. Pirkko huomasi sen ja hänen sydämensä alkoi taas
tykyttää tavallista nopeammin.

Hän tahtoi nyt hellällä huolenpidollaan, väsymättömällä
palvelevaisuudellaan saada Pentin huomaamaan, että oli muuttunut häntä
kohtaan. Että asiat olivat kääntyneet toisille teille. Oikeilleko
urille?

Sitä en tiedä, Pirkko ajatteli itsekseen seisoessaan ikkunan luona.
Samassa hän näki Mallan astuvan Markkulan pihaan. Hän säpsähti. Siinä
oli kuin vastalause hänen mieluisille, onnellisille ajatuksilleen.
Mutta hän kääntyi kuitenkin Penttiin päin sanoen mahdollisimman
iloisella äänellä: »Arvaapas kuka tulee vieraaksesi?»

»Ros-Mar varmaan», vastasi Pentti empimättä ja jatkoi sitten: »Älä
seiso siellä minun takanani. Tule tänne! Tahdon nähdä sinut.»

Mielihyvän hieno punerrus levisi Pirkon hymyileville kasvoille, kun hän
astui Pentin vuoteen luo.

»Ja mitä teidän armonne sitten vielä käskee?» kysyi Pirkko tehden syvän
kumarruksen totisin kasvoin, mutta ilonvälke silmissään.

Pentti nauroi hiljaa.

»En käske, mutta kiellän sinua piiloutumasta selkäni taakse.»

»Kuten teidän armonne haluaa», vastasi Pirkko, mutta jatkoi sitten
äskeiseen iloiseen tapaansa. »Et vielä arvannut, kuka tulee. Ei se ole
Ros-Mar. Hänhän kävi juuri äsken täällä.»

»No, Kuikka sitten.»

»Ei, se on...»

Koputus ovelle katkaisi Pirkon lauseen. Santeri kurkisti
varovasti sisään. Pirkko kiiruhti hänen luokseen. Häntä huvitti
Santerin äärimmäinen varovaisuus, jota hän yhä harrasti, vieläpä
alakerroksessakin. Vanhus oli ollut tavattomasti huolissaan Pentin
sairaudesta ja nyt, vaikka Pentti oli jo paranemaan päin, hän ei
luopunut vieläkään arastelevasta käytöksestään.

»Täällä on Maila-neiti», hän kuiskasi Pirkolle. »Uskaltaako häntä
laskea sisälle?»

»No tottakai», vastasi Pirkko. »Hei, missä sinä olet?» hän huudahti
sitten käytävään.

»Ei niin kovaa, ei niin kovaa, pikku neiti», höpötti Santeri köpittäen
huopikkaissaan portaita alas.

»Täällähän minä!»

Malla pujahti samassa esiin oven takaa. Ystävysten tervehdys oli
lämmin, sydämellinen. — He eivät näet olleet vielä tavanneet sen
jälkeen, kun Pirkko tuli kaupunkiin. — Malla kurkisti ovesta huoneeseen.

»Sinäkö?» kuului Pentin ääni ja hänen kasvoilleen valahti puna, joka
kuitenkin jo samassa katosi.

Pirkosta tuntui niin kummalta. Eikö Pentin äänessä ollut oikein
riemukas soinnahdus? Selvästikin hän oli tavattomasti ilostunut Mallan
tulosta. Syksyinen mustasukkaisuus näytti taas oireitaan, mutta Pirkko
karkotti sen nopeasti yhtymällä toisten puheeseen.

Tuskin he kuitenkaan olivat vielä kunnolla päässeet puheen alkuun, kun
setä tuli. Hän tervehti Mallaa ja kääntyi sitten Pirkon puoleen:

»Ajatteles, kun Taunon piti tuoda ne lääkkeet ja nyt minä huomasinkin,
että hän on unohtanut lääkemääräyksen minun pöydälleni.» Setä näytti
määräystä. »Ja tuo lääke on aivan lopussa?» Hän astui pöydän luo ja
otti pullon käteensä. »Niinpä on. Minun kai...»

»Setä, minä menen kyllä hakemaan», virkkoi Malla heti ja nousi. Samassa
Pentti käänsi kasvonsa Pirkkoon päin ja sanoi:

»Mutta jos sinä menisit? Et ole tainnut olla ulkona siitä kun
pappilasta lähdit.»

Setäkin innostui:

»Tosiaan. Sinullehan ulkoilma tekeekin hyvää.

Jos vain muuten viitsit mennä?»

»Miksen minä viitsi», vastasi Pirkko reippaasti ja virkkoi sitten
Mallalle: »Olethan sinä täällä siihen asti, kun minä tulen? Setä ei
kuitenkaan voi olla, sillä hänen täytyy mennä pankkiin aivan kohta.»

»Olen kyllä», vastasi Malla ja istuutui takaisin tuolille.

»Tottahan sinä nyt niin kauan olet», tuumi Pentti ja hymyili hiukan.

Pirkko riensi nopeasti apteekkiin. Ilma oli pakahtunut ja lumi
narskahti hieman jalkojen alla. Olisi tuntunut oikein hyvältä, niin,
suloiselta suorastaan, nyt kun tiesi Pentin paranevan — paitsi, että
käsi ehkä jäisi jäykäksi — mutta miksi piti aina olla jotain ikävääkin
joukossa? Miksi Malla sattui nyt juuri tulemaan sinne?

Ja Pentti oli niin halukas lähettämään minut pois, päätteli Pirkko
heti, muistaen Pentin kehoituksen. No niin, he tahtoivat tietysti olla
kahden. Sehän oli niin luonnollista... Vaan... Voi sentään, nyt tulee
Martti tuolla. Jos pujahtaisin tuosta portista... Ei, hän huomasi jo.
Äsh, Pitipä sattua!

Tuomari Kulo oli juuri kääntynyt apteekin kulmasta ja nähtyään Pirkon
hän jo kaukaa heilautti hattuaan ja lähti melkein harppausaskelin häntä
kohti. Pirkolla oli jo jalka apteekin portaitten toisella askelmalla,
kun Kulo ehätti häntä tervehtimään.

»Voi, sinua, veitikkaa! Olet kaupungissa etkä ilmoita mitään minulle.
Milloin olet tullut?»

Kulon siniset silmät olivat niin täynnä rehellistä jälleennäkemisen
iloa, että Pirkko ei voinut esiintyä vieroksuen häntä kohtaan.

»Tulin viisi päivää sitten.»

»Etkä ole puhunut minulle mitään!» Kulo pudisti totisena päätään. »Tämä
on melkein anteeksiantamatonta. Mutta miksi tulit jo nyt?»

Pirkosta tuntui hiukan vastenmieliseltä ottaa Pentin sairaus
puheenalaiseksi tässä. Mutta mikäpä auttoi!

»Olet ehkä kuullut, että Pentti Markkula on vahingoittunut. Viime
viikolla, kun he olivat...»

»Niin, tosiaankin!» Kulo keskeytti. »Kuulin kyllä. Ja sinä siis tulit
sen takia?» Hän katsoi pitkään Pirkkoa.

»Niin tulin. Ja suo nyt anteeksi, mutta minun täytyy mennä apteekkiin
viemään tämä määräys.»

»No, sen valmistusta saat odottaa. Tule ulos, niin kävelemme hetkisen.»

»En tiedä...», Pirkko vastasi empien kiiruhtaessaan portaita ylös.

Ei hän olisi oikein mielellään lähtenyt Kulon kanssa, mutta kun hänen
kuitenkin täytyi odottaa lääkettä, niin hän ei voinut kieltäytyäkään.

He lähtivät maaseudulle päin, koska maantie oli apteekista vain
kivenheiton päässä. Ensin kulki keskustelu siellä täällä kuin etsien
kiinnekohtaa, sitten Kulo virkkoi äkkiä kuin päätettyään jotakin:

»Pirkko, ajattelin juuri tänään kirjoittaa sinulle ja pyytää saada
matkustaa luoksesi.»

»Niinkö», Pirkko sanoi hyvin pitkään ja katsoi Kuloa kysyvästi,
ihmeissään.

»Niin. Ja tiedätkö miksi?» Kulo ei odottanut vastausta, vaan jatkoi
iloisena, innostuneena: »Ajattelehan, minä sain Helsingistä paikan...
ministeriössä. Hyvä palkka ja tulevaisuuden paikka. Mutta minun täytyy
matkustaa jo viikon kuluttua. Olisin kuitenkin tahtonut puhua kanssasi
sitä ennen.»

Hänen äänessään, hänen lausuessaan viimeisiä sanoja, oli jokin
erikoinen väre, joka sai Pirkon katsahtamaan mieheen nopeasti. Hän
arvasi, mikä asia oli. Ja kun hän näki Kulon katseen, hän oli aivan
varma siitä. Hän hätääntyi. Mitä hän tekisi, sanoisi?

»Arvannet ehkä itsekin, mitä se on?» Kulo pysähtyi ja tarttui Pirkon
olkapäähän. Pirkko seisahtui ja hänestä tuntui kuin olisi sydän
lakannut lyömästä. »Tiedän kyllä, ettei tämä ole suinkaan sopiva
tilanne tällaisen asian esittämiseen, mutta en voi, kuuletko, Pirkko,
sinä suloinen lapsi, en voi olla enää vaiti.»

Hän laki kätensä Pirkon toiselle olkapäälle. He seisoivat hetken
vastakkain, Kulo koetti tavoittaa Pirkon katsetta, mutta Pirkko käänsi
kasvonsa sivulle silmien värähdellessä nopeasti.

»Kuule, Martti, älä nyt viitsi. Katso, tuolta tulee joku.»

Kulo kääntyi katsomaan Pirkon osoittamaan suuntaan, mutta ei laskenut
irti otettaan.

»Antaa tulla. Se on joku maalaisukko kuormineen. En välitä nyt hänestä
enkä kenestäkään. En kenestäkään muusta kuin sinusta. Sinun täytyy
suoda anteeksi, mutta tämä äkillinen, odottamaton tapaamisemme on
saanut pääni aivan pyörälle.»

Hän naurahti ja laski Pirkon vapaaksi.

Pirkko katsahti taas häneen ja hänkin naurahti, vaikka hieman
väkinäisesti.

»Oletpa sinä heikko», hän tuumi lyhyesti, vain jotakin sanoakseen.

»En ole ensinkään heikko», väitti Kulo vastaan. »Kyllä minä olen saanut
näyttää 'vahvuuttani' sinun kanssasi. Sinä olet kiduttanut minua liian
kauan. Vaan nyt», hän tarttui taas lujasti Pirkon käsivarteen, »nyt
minä tahdon, rautaisilla kirjaimilla sanoen tahdon sinun vastauksesi
ja — sinut.» Hän kuiskasi viimeisen sanan aivan Pirkon korvaan.

Veret karahtivat Pirkon poskipäille. Mitä hän sanoisi? Kuinka hän
selviäisi? Martti rakasti häntä. Olisi julmaa sanoa hänelle...

»Sano, Pirkko, sano sinäkin nyt jotain», jatkoi Kulo heti kun ukko
kuormineen oli lipunut ohi. »Sano pian! Älä anna minun enää odottaa.
Olet kiusannut minua muutenkin tarpeeksi.»

»Minä en oikein tiedä... en oikein ymmärrä... Kuule, Martti, en minä
voi», lopetti Pirkko hyvin painokkaasti. Hän katsoi vakavasti suoraan
Kulon silmiin.

Kulo katsoi häntä kuin käsittämättä hänen sanojensa tarkoitusta.

He kulkivat hetken ääneti. Pirkko yritti selviytyä hämmennyksestään,
mutta se tuntui melkein mahdottomalta, sillä sydän värähteli niin
levottomana.

»Mitä sinä et voi? Pirkko, mitä tarkoitit äsken?» Kulon ääni oli
muuttunut niin hiljaiseksi, helläksi. Sen sävy kuin herkistyi
herkistymistään hänen puhuessaan. Pirkon sydän värähti taas. Sitten hän
äkkiä kääntyi ympäri ja lähti nopeasti astumaan kaupunkia päin. Kulo
seisoi kotvan paikallaan ja katsoi hänen jälkeensä. Sitten hehkuva puna
leimahti hänen otsalleen, ja hän kiiruhti Pirkon jäljessä.

»Et kai sinä... Pirkko... tarkoititko sinä, että, että sinä... että
minä...»

Sitten hän vaikeni ja katsoi Pirkkoon pitkän aikaa astellen hänen
rinnallaan samassa nopeassa tahdissa kuin Pirkkokin.

»Et siis rakasta minua?» hän viimein kysyi.

Ja nyt oli ääni kalsean kylmä, niin pureva, että Pirkko hätkähti ja
katsoi poispäin.

»En, niin, Martti, en tosiaankaan», hän melkein kuiskasi sen.

Koko jäljellä olevan matkan he kulkivat vaieten. Vasta apteekin
portaitten kohdalla Kulo virkkoi, levollisella äänellä:

»Pirkko, olen nyt kaksinverroin onnellisempi, kun sain tuon paikan
Helsingissä... Sinun lähettyvilläsi en olisi voinut kestää...» Hän
ojensi kätensä hyvästiksi. Pirkko tarttui siihen ja katsoi Kuloa. Hän
ei ollut vielä milloinkaan nähnyt Kuloa niin kalpeana.

»Voi, kuule, Martti, älä ole minulle vihainen, älä kuule...»

Hänen puheensa katkesi lyhyeen, avuttomaan nyyhkytykseen.

»Vihainen», toisti Kulo hitaasti ja katseli eteensä. »Miksi? Eihän ole
sinun syytäsi, jos et... Niin, niin, Pirkko...»

Sitten hän ei jatkanutkaan, vaan katsoi suoraan Pirkon silmiin. Ja
Pirkko oli huudahtanut nähdessään niiden tuskantäyden ilmeen. Kulo
puristi vielä kerran lujasti Pirkon kättä, nosti hattuaan ja sanoi
lujalla äänellä kuin pakottaen sen levolliseksi:

»Hyvästi, pikku prinsessani! Tule onnelliseksi! Pirkko, hyvästi!»

Ylähuulen pieni mutka värähti kerran, pari hänen lausuessaan viimeisiä
sanoja. Pirkon katse sumeni kyynelistä.

»Hyvästi», kuiskasi hän. Mutta Kulo ei kuullut sitä enää. Hän oli jo
silloin jonkin matkan päässä.

Pirkko kulki Markkulaan kuin unessa.

Mitä hän oli tehnyt? Oliko hän menetellyt oikein? Eikö hän todellakaan
rakastanut Marttia?

Hän oli niin hyvä, niin hellä. Hän rakasti minua... Mutta enhän minä
itse... Minä en tosiaankaan rakastanut häntä. Pirkko pudisti päätään
ja hänestä tuntui kuin taakka olisi pudonnut hänen hartioiltaan. En
menetellyt väärin, vaikka oikein menetteleminen tuntuikin vaikealta.
Minä rakastan Penttiä.

Kotimatkalla hän oli aivan unohtanut Mallan. Vasta kun hän astui Pentin
huoneeseen ja näki hänet siellä istumassa Pentin vieressä, vasta
silloin hänen sydämessään karmaisi:

Minä jätin Martin. Jättääkö Pentti minut?

Hänestä näytti siltä, että Pentti oli paljon virkeämpi nyt kuin
aikaisemmin. Pentti piti Mallasta enemmän kuin hänestä, Pirkko oli
siitä nyt aivan varma.

»Ulkona on varmaan pakkanen, koska poskesi ovat niin puolukanpunaiset»,
huomautti Pentti.

»Onhan siellä. Hiukan», vastasi Pirkko hajamielisesti, kaataen lääkettä
lääkelasiin. Hän vei sen Pentille. »Nyt on tämä myrkky sitten taas
nieltävä.»

»Toivoin sinun tulevan, mutta myrkystäsi en olisi välittänyt», vastasi
Pentti nielaisten lääkkeensä suutaan vääristellen.

Puhuiko Pentti totta? Oliko hän todellakin odottanut häntä?

Tuntui taas paremmalta.

Malla nousi lähteäkseen.

»Olen lörpötellyt Pentin ihan väsyksiin», hän arveli. »Kun lääkäri
tulee, niin älkää sanoko, että olen käynyt täällä, sillä jos hän saa
sen tietää, ei hän myönnä minulle enää sisäänpääsyä.»

»Älä toimita», sanoi Pentti. »Olen niin virkeä kuin en olisi sairasta
päivää nähnytkään. Et ole suinkaan väsyttänyt, päinvastoin. Tule taas
pian.»

Hänen iloinen katseensa seurasi Mallaa ihan ovelle asti, ja kun se oli
sulkeutunut, hän kääntyi Pirkon puoleen sanoen:

»Siinä on sitten oikein kiva tyttö.»

»On kyllä», vastasi Pirkko levollisesti ja istuutui Mallan paikalle.
»Minäkin pidän hänestä oikein paljon.»

Pentti katsoi häneen hieman terävästi ja lausahti sitten:

»Täytyikö sinun odottaa lääkettä näin kauan?»

»Melkein», vastasi Pirkko ja kumartui laittamaan peitettä paremmin
patjan alle.

»Ennätin hermostuttaa hyväsydämisen Mallan kysymällä poissaollessasi
ainakin parikymmentä kertaa: eikö siitä ole jo puoli tuntia kuin Pirkko
lähti, katso, joko hän tulee.» Hän nyykäytti hiukan päätään Pirkolle
ja virkkoi totisena: »Aika tuntui pitkältä ilman sinua, vaikka Malla
rupattelikin koko ajan.»

Pirkko ei uskaltanut katsoa Penttiin, vaan katseli ulos ikkunasta.
Mutta hänen silmiinsä ilmaantui Pentin puhuessa kaunis loiste, joka
olisi kavaltanut hänen sydämessään liikkuvat tunteet hiukankin
»asiaaymmärtävälle». Pentti ei kuitenkaan sitä käsittänyt.

XV

Ajassa oli ennätetty jo taas pari viikkoa eteenpäin. Koulutyöt olivat
alkaneet. Pirkkokin ponnisti voimiaan, vaikka se tuntuikin vaikealta.
Hän oli väsynyt valvottuaan viikon päivät Pentin sairasvuoteen
ääressä ja oltuaan niin pitkän ajan tavattomassa jännityksessä. Sitä
paitsi häntä painoi tietoisuus siitä, että Pentti jäisi loppuiäkseen
tuollaiseksi puolirammaksi.

Pentti ei itse tietänyt vielä mitään koko asiasta. Hän oli koulussa
ja oli yhtä iloinen kuin ennenkin, vaikka hän tuon tuostakin saattoi
vaipua niin omiin ajatuksiinsa, ettei ensinkään huomannut, mitä
ympärillä tapahtui, eikä useastikaan kuullut puhetta, vaikka se oli
suorastaan kohdistettu hänelle.

»Sinusta taitaa tulla oikein 'vilosohvi'. Ainakin siltä näyttää»,
tuumaili Kuikka eräänä iltapäivänä, kun he istuivat Markkulan suuressa
kirjastossa jutellen kuulumisia.

Heitä olikin koolla taas sinä iltana suuri joukko: Malla, Pirkko,
Sirkka, Meri Salmela. Ja poikia oli melkein vastaavasti, nimittäin
Pentti, Kuikka, Kaarlo, Tauno ja Julle Larsson. Viimeksimainittu oli
kalpeanaamainen Herralan kahdeksasluokkalainen, joka »osasi pelata
silmillään», kuten Meri sanoi.

Joukko naurahti Kuikan huomautukselle katsellen Penttiä, joka oli
suuressa vanhanaikaisessa sohvassa puolipitkänään.

»Aina vähitellen elämä opettaa», tuumi Pentti ja iski silmää Mallalle.

»Opettamisesta muistankin», Kuikka kääntyi Pirkkoon päin. »Kuule, mitä
se Krämppä tänään hääräsi keskellä katua polvillaan sinun edessäsi?
Näin teidät...»

»Oho, joko tuli lemmentunnustus!» huudahti Julle.

»Olkaa nyt», yritti Pirkko selvittää, mutta Julle keskeytti hänet
jatkamalla:

»No, no, älä yritä eksyttää meitä jäljiltä! Kyllä tiedämme.» Hän
vilkaisi merkitsevästi altakulmain Pirkkoa.

»Mitä sinäkin luulet tietäväsi?» huudahti Pirkko mahdollisimman
halveksivalla äänellä. »Tuskin erotat mustaa valkoisesta.»

»Älä sotke asiaa», tokaisi Kuikka väliin ja tarttui Pirkon käsivarteen.
»Sano nyt vain, oliko se lemmentunnustus vai huvikseenko hän mateli
siinä polvillaan lumisohjussa sinun edessäsi?»

»Antakaa minun selittää», vastasi Pirkko. »Älkää keskeyttäkö puhettani
joka toisen sanan jälkeen. Se on muuten varsin viatonta laatua koko
juttu. Krämppä...»

»Viattomiksi te tytöt...» yritti Julle taas keskeyttää.

»Hiljaa! Ja äkkiä!» huudahti Kuikka.

»... kaikki asiat teette», lopetti Julle itsepäisesti lauseensa
keskeytyksestä huolimatta.

»Saanko minä nyt taas sanoa pari sanaa?» kysyi Pirkko erittäin
kohteliaalla äänellä Jullelta.

»Vaikka parisataa. Ole hyvä!» Julle teki suurenmoista autiutta
ilmaisevan liikkeen kädellään.

»No niin. Siis Krämppä lähti saattamaan minua koulusta. Mallaa näet
huvitti olla aamupäivällä pois koulusta, ja niin minä jouduin yksinäni
lähtemään kotiin.»

»Eikö koko Tytylässä ole ket...» Kuikka painoi kätensä Jullen suulle,
Malla nauroi hytkien tuolillaan ja Sirkka hihitti.

Pirkko jatkoi:

»Ketäänkö, joka asuisi täällä päin? On kyllä, mutta ei
meidänluokkalaisia. Ja niinpä minä lähdinkin yksin, mutta en ennättänyt
monta metriä kävellä, kun kuulin Krämpän ravaavan jäljessäni. Minä
rupesin kiirehtimään askeleitani, mutta hän saavutti minut kuitenkin.

'Saanko luvan tulla samaa matkaa neiti Kotkanpään kanssa', matki Pirkko
taitavasti Krämpän nenä-äänellä. Olkaa hyvä, vastasin minä, ja minun
täytyy todellakin ihailla itseäni, sillä sanoin sen niin kohteliaasti
kuin hän olisi ollut itse rehtori. Ehkä saan kantaa neidin kirjoja.
Ja sitten hän otti kirjapinkan kainalostani, mutta tuskin olimme
astuneet kahtakaan askelta, kun koko pino oli hajallaan ympärillämme.
Suurin osa ojassa. Muistiinpanovihot, kirjelaput, kortit ja kaikki
moskat, mitä nyt yleensä koulukirjojen välissä on, muodostivat oikein
mielenkiintoisen ja vaihtelevan kokoelman katukäytävälle. Minua
tosiaankin nauratti niin, etten uskaltanut ensin edes ruveta auttamaan
Krämppää, kun hän alkoi poimia tuota ihmeellistä sekamelskaa käsiinsä.
Silloin sinä, Kuikka, juuri näit meidät. Ja Krämppä oli punainen ja
onneton kuin mikä! Minua alkoi ihan säälittää...»

»Haa! Hänellä alkaa olla toiveita, koska sinua jo säälittää», huudahti
Kuikka.

»Toiveita, mutta toiseen suuntaan kuin hän ajattelee...» Sirkka katsoi
merkitsevästi Pirkkoon.

»Mitä neiti Oraakkeli tarkoittaa?» tiedusteli Julle tarttuen kuitenkin
varmuuden vuoksi Kuikan käsiin, huomauttaen samalla hänelle: »ettet
enää telkeisi kovaäänistäni.»

»Kyllä sinä äänenvaimentajaa kaipaatkin,» ilvehti Malla.

»Tarkoitan vain», vastasi Sirkka Jullen kysymykseen, »että hän voi
kukkasten asemesta saada rukkaset...»

»Älkää höpiskö ihan järjettömiä», huomautti Pirkko harmistuneella
äänellä.

»No, eiväthän nämä nyt niin järjettömiä ole», tuumi Pentti
rauhallisesti, »tutkitaan nyt tarkemmin asiaa.» Hän nojasi päätään
vasten tervettä kättään ja tuijotti kuin tuomari Pirkkoon. »Sanohan nyt
ensiksikin, miksi hän neidittelee sinua? Hänhän on opettajasi.»

»Hän neidittelee kaikkia», huudahtivat Pirkko ja Malla yht'aikaa.

»Mutta hänhän on sitten gentlemanni, luulisin hänestä joka tytön
pitävän», arveli Julle taas.

»Vaikka hän olisi mikä 'manni', ei hänestä kukaan tyttö pidä», innostui
Merikin. »Hänhän on ihan kuin sopiva sekoitus kuutamoa, maitoa ja
pannukakkua.»

Toisten nauraessa Merin ontuvalle vertaukselle Julle keksi toisen.

»Tai voisiko ehkä sanoa: epäonnistunut lemmenhaikailulaulu?»

»Viisainta kun lopetatte», arveli Kuikka muka kauhuissaan. »Puheeseenne
tulee muuten ennenkuulumattomia sanahirviöitä.»

»Ah, anteeksi! Herra toimittajan herkistynyt kielikorva kärsii»,
pilaili Meri.

»Mutta suoraan sanoen: kyllä minä sittenkin ihmettelen, ettet hänestä
välitä», kääntyi Kuikka taas aivan vakavin naamoin Pirkkoon päin.
»Tulisihan sinusta maisterin rouva, ehkä tohtorinna joskus...»

»Niin! Tai kuka ties professuurska!» venytteli Julle pitkään.

»Mutta kun Pirkko jo pitää toisesta, niin eihän asiaa voi enää auttaa»,
huomautti Meri aivan viattoman asiallisella äänellä.

»Niinkö? Pitääkö Pirkko tosiaan jostakin toisesta? Kukahan se
onnellinen mahtaa olla?» ihmettelivät Kuikka ja Julle muka äärimmäisen
yllättyneinä ja hämmästyksissään.

»Kuulkaa, ettekö voisi vaihtaa objektia?» tuumi Pirkko lehahtaen aivan
punaiseksi hiusmartoaan myöten. »Keskustelu on mielestäni kohdistunut
minuun jo liian kauan.»

»Sattuiko arkaan kohtaan», kiusoitteli Kuikka vielä, mutta toiset
vaikenivat. He näkivät Pirkon kasvojen ilmeestä, että hän ei halunnut
enää jatkaa tätä aihetta.

Hetkisen äänettömyyden jälkeen ruvettiin taas vatvomaan tuota
vanhaa juttua, joka oli jo ennen joulua tullut sekä Tytylän että
Herralan yläluokkalaisten päiväjärjestykseen: miten penkinpainajaiset
vietettäisiin. He olivat näet päättäneet ja saaneet myös kouluistansa
jo luvankin viettää ne yhdessä. Pojat tekivät mitä hullunkurisimpia ja
yltiöpäisimpiä ehdotuksia. Pentti istui enimmäkseen vaiti hymähtäen
vain toisten innolle ja sanoen joskus sanansa joukkoon.

Pirkko ja Malla huomasivat sen kumpikin ja vilkaisivat tuon tuostakin
Penttiä. Vaitonaisuudestaan huolimatta tämä näytti kuitenkin iloiselta.
Varsinkin Pirkkoa kiusasi Pentin hiljaisuus. Hän olikin oikein
onnellinen ja helpottunut, kun Meri rupesi hyvästelemään antaen siten
toisillekin lähtömerkin.

»Älä sinä lähde ihan vielä», Pentti virkkoi hiljaa Pirkolle niin
etteivät toiset kuulleet. »Minulla on sinulle hiukan asiaa.»

»Hyvä on», vastasi Pirkko ja jäi itsekseen ihmettelemään, mitä asiaa
Pentillä mahtoi olla.

»Niin, tuota, eihän se nyt oikeastaan tänä iltana olisi kaivannut
selvitystä, se asia», aloitti Pentti hitaasti ja kuin vähän
neuvottomana nojaten vasten korkeata kirjahyllyä. »Eikä minulla taida,
niin, ei kai minulla ole oikeuttakaan kajota siihen asiaan. Mutta,
hm...»

Pentti vaikeni ja katseli kenkiään tuumivan näköisenä. Pirkko alkoi
tulla uteliaaksi ja samalla jännittyneeksi. Noin merkillisen hämillään
ei hän muistanut Penttiä monta kertaa nähneensä.

»Niin, mitä se olikaan?» hän kysyi viimein, kun Pentti näytti jo aivan
unohtaneen hänen läsnäolonsa.

Niin ei kuitenkaan ollut asianlaita. Pentti vain mietti, miten hän
parhaiten ja sopivimmin saisi asiansa esiin. Viimeinkin hän jatkoi.

»Katsohan, minä menettelin varmaan väärin, kun tahdoin sinut tänne
silloin, kun sairastin. Mutta...»

»Pentti, mitä...» Pirkko aikoi nousta seisomaan, mutta Pentti teki
ehkäisevän liikkeen kädellään. Pirkko vaikeni ja istahti takaisin
katsellen suurin, odottavin silmin Penttiä.

»... en voinut odottaa siksi kunnes olisit palannut. Enkähän silloin
edes tietänyt, näkisinkö sinua enää koskaan... Ja minusta tuntui vain
siltä, että tuskat helpottaisivat, kun sinä tulisit. Tietysti se oli
lapsellinen ajatus, mutta minähän olin sairas. Vaikka silti tuntuikin
siltä kuin olisi helpotus tullut sinun mukanasi. Niin, olinhan sairas
vielä senkin jälkeen, kun tulit, mutta muistan vieläkin, miten joka
kerran, kun vapauduin houreistani ja näin sinut, oli niin lohdullinen
olla.»

Pentti vaikeni taaskin. Pirkko oli hervahtanut voimattomana vasten
nojatuolin selkämystä. Sydän värisi, kyynelet eivät olleet kaukana.

»Mutta en olisi saanut pyytää sinua. Vasta sitten, kun tulin
terveemmäksi, käsitin sen. Olin pyytänyt, vaatinut sinulta liian
paljon. Eikö niin? Olihan luonnollista, että sinä, hyväsydäminen
sielu, tulit, kun melkein kuolemantuskassa vaikeroiden pyysin. Nyt on
menettelyni selvinnyt minulle, ja, niin, nyt oikeastaan tulen vasta
pääasiaan.» Pentti hymähti mutta ei vilkaissut vieläkään Pirkkoon.
»Tahdoin vain pyytää anteeksi menettelyäni. Se on ollut väärä. Ja
toivon, ettei se olisi aiheuttanut sinulle mitään väärinkäsityksiä,
mitään ikävyyttä.»

Hetkeen ei kumpikaan puhunut. Pirkon kyynelet kaikkosivat Pentin
sanoessa viimeisiä sanoja. Hän käsitti asian siten, että Pentti oli
vain tuskassaan tahtonut hänet luokseen, vanhan ystävyyden perusteella,
mutta toivoi hartaasti, ettei Pirkko vain mitenkään käsittäisi väärin
hänen pyyntöään, toisin sanoen, luulisi Pentin rakastavan häntä.
Tuollainen ajatus sai hänet taas aivan rauhalliseksi ja hän sanoi
tavallisella äänellä:

»Miksi sinä luulet, etten olisi tahtonut tulla?»

Kesti kauan ennen kuin Pentti vastasi. Mutta viimein hän sanoi
matalalla äänellä:

»Koska rakastat toista...»

Sinä hetkenä Pirkon teki mieli hypähtää tuolistaan, juosta Pentin luo
ja tunnustaa kaikki, mutta vaikka hänen sydämensä sykähti riemusta, oli
hänessä jo annos kiusoittelevaa naista, joten hän kysyikin:

»Mitä sinä nyt oikeastaan tarkoitat? Mistä sinä tuon keksit?»

Pentti kääntyi tulisesti häneen päin ja vastasi kiihkeällä äänellä:

»Sanoithan itsekin äsken, että rakastat toista?

Ja, niin no...»

Pirkon teki mieli ihan nauraa, mutta hän huomautti vain vakavan,
painokkaasti:

»Niin, toista kuin Krämppää.»

Pentti tuijotti häneen hetken. Silmiin ilmestyi kirkas loiste hänen
katsellessaan Pirkkoa, joka istui hänestä parin metrin päässä
lukulampun vieressä kasvot väreillen herttaista hymyä. Pentti veti
syvään henkeään, seisoi vielä hetken paikallaan katsellen Pirkkoa
epäröiden, epäuskoisena. Sitten hän parilla harppauksella hypähti
Pirkon luo.

»Mitä? Mitä sinä tarkoitat? Pirkko...»

Hän kumartui lähemmäksi tuota tummaa päätä. Pirkon silmissä säteili
samanlainen loiste kuin Pentinkin mustissa silmissä. Hän taivutti
päätään taaksepäin painaen sen tuolin selkämystään, mutta katseen
hievahtamattakaan Pentin katseesta.

»Pirkko...» lausui Pentti vielä kerran, tuskin kuuluvasti.

Ja sitten pitkän, äänettömän tuokion kuluttua Pentti ojentautui
suoraksi, heilautti oikeata kättään ja huusi täydellä äänellä:

»Pirkko!»

»Hiljaa, Pentti! Sinähän herätät koko talon.» Pirkko oli kauhistuneen
näköinen, vaikka rakkaus loihtikin hänen kasvoilleen kauniin ilmeen.

»Ei kukaan vielä nukukaan», nauroi Pentti. »Kello ei ole kymmentäkään.
Ja minä tahtoisin herättää koko maailman. Pirkko!» huusi hän taas ja
kietoi terveen käsivartensa Pirkon hartiain ympärille.

Samassa aukenivat ovet kahdelta puolelta. Toisella seisoivat Vanha
Santeri ja Tauno, toisella setä.

»Mikä meteli täällä nyt on?» kysyi setä ihmeissään ja astui kirjastoon.
»Tarvitaanko apua?»

»Ei, isä, ei. Onnettomuuksissa vain tarvitaan apua, mutta hyvin harvoin
onnessa.»

Pirkkokin oli noussut seisomaan. Kun setä astui lähemmäksi, hän tajusi
asian heidän kasvojensa ilmeistä.

»Onko se totta? Sittenkin?!»

Setä syleili Pirkkoa, suuteli hänen poskiaan, otsaansa, syleili taas.
Silloin Pentti veti Pirkon luoksensa leikillisellä väkivallalla sanoen:

»Jätähän, isä, minullekin hiukan.»

Setä nauroi, mutta kyynelet vuosivat hänen silmistään kierähdellen
poskilta alas harmaalle tupakkatakille. Pirkonkin silmiin kierähti
jo kyynel ja ensimmäisistä onnitteluista olisi muodostunut oikein
hempeämielinen »kohtaus», jos ei Tauno olisi huikannut ovelta hirveätä
intiaanikiljahdustaan ja sen jatkoksi:

»Terve! Sinusta tulee siis kuitenkin markkulainen! Terve!»

Vanha Santerikin laapusti Pirkon ja Pentin luo onnittelemaan.

Hetken vielä Pentti jaksoi kestää, mutta sitten hän huudahti vanhaan
riehahtelevaan tapaansa:

»Kuulkaa, painukaa nyt jo pois! Tahdon olla vielä pari minuuttia vain
Pirkon kanssa.»

Setä ja Santeri poistuivat hymyhuulin, onnellisina toiveensa
täyttymisestä, mutta Tauno huomautti syvään huokaisten:

»Kyllä tämän talon asiat alkavat mennä rempalleen. Täällähän on kohta
joka huoneessa rakastuneita ja kihlautuneita.»

Sirkka ja Kaarlo olivat näet juuri joitakin minuutteja ennen
Pentin huutoa poistuneet salista. Syytä oli talon nuorimmalla siis
huokaisuunsa!

»Sanotko minulle vielä erään asian», virkkoi Pirkko käden hiljaa
hivellessä Pentin kiharaista tukkaa. »Sitten lähden.»

»Mikähän tuo olisi», tuumi Pentti ja vangitsi käden omaansa.

»Onhan minun hiukan noloa kysyä sitä sinulta, mutta kysynpähän
kuitenkin! Etkö sinä, niin, minä luulin, että sinä olet kamalan
ihastunut Mallaan.» Pirkko katsoi Penttiä hämillään.

Pentti naurahti ja veti hänet lähemmäksi itseään.

»Siis sinäkin olit mustasukkainen?»

»Sinäkin!?» toisti Pirkko ja kohotti kysyvän katseensa.

Nyt hämmentyi Pentti, mutta naurahti kuitenkin iloisesti:

»No tottakai sen verran käsitit, että minä olin niin tuiki
mustasukkainen Kulolle kuin ikänään olla saattaa. Väliin kun näin
hänet, niin oikein kämmenpohjani syyhyivät ja käsivarsissa, olkapäissä
nytki.»

»Sinähän olet ihan hupsu», naurahti Pirkko.

»Sinä hupsu olet», väitti Pentti ja pudisti Pirkkoa olkapäästä. »Sinä
olit syyttä mustasukkainen, mutta minä syystä. Eiköhän asia ole niin?»

»No enpä tiedä...» vastasi Pirkko empien, veikeän hymynhäiveen
leikkiessä hänen suupielessään.

»Kyllä sinä tiedät ja ymmärrätkin. Sinähän olit alituisesti Kulon
kanssa. Ja...»

»Mutta niinhän sinäkin olit Mallan kanssa.»

Pentti nauroi.

»Ja tiedätkö miksi minä olin niin paljon Mallan kanssa?»

»Mistä minä sen tietäisin! Ehkä siksi, että yritit saada minut
mustasukkaiseksi.»

»Ei, niin pahajuoninen minä en sentään ole.» Pentti muuttui äkkiä
vakavaksi. »En aavistanutkaan, että sinä olisit keksinyt Mallan ja
minun yhdessäolollemme sellaisen selvityksen. Katsos, asia oli vain
yksinkertaisesti siten, että minä huomasin Mallan olevan hauskan tytön
ja toverin. Ja samalla huomasin myös sen, että hän piti vilpittömästi
sinusta. Kerroin hänelle kaiken. Niin, et saa olla vihainen, kun
otin hänet uskotukseni, mutta minun täytyi saada puhua jollekin.
Ymmärräthän?»

Hän katsoi tutkivasti Pirkon silmiin.

Pirkko nyykäytti päätään ja hänen ajatuksissaan ennätti lennähtää:

Minä olen syytellyt Mallaa. Tuominnut häntä. Ja kuitenkin hän on koko
ajan ajatellut parastani.

»Eikä luottamukseni häneen nähden mennyt hukkaan. Hän ei ole kavaltanut
minua. Vai onko?»

»Ei. Ei ainakaan minulle», myönsi Pirkko.

»Kenestäkään muusta ei voi olla kysymyskään, tässä asiassa. Herttainen
ja hauska tyttö hän on, mutta —», Pentti painoi huulensa vasten Pirkon
korvaa kuiskaten: »maailmassa on vain yksi Pirkko Kotkanpää.»

»Ja hän on sinun», kuiskasi Pirkko vastaan.

»Ja hän on minun...»

XVI

»Enpä muista pitkiin aikoihin, tuskin koko lukuvuonna, nähneeni sinua
noin iloisella tuulella», Ros-Mar lausui Pirkolle eräänä päivänä noin
kolmisen viikkoa edelläkerrottujen tapahtumain jälkeen.

Pirkko istui lastenkamarin pienessä keinutuolissa kertoillen satua
Pekalle, joka heilui hänen vieressään keinutuolin tahtiin keinuttaen
Pirkkoa.

»Kärsimysten jälkeen kirkkaus», vastasi Pirkko valoisan hymyn
kaunistaessa hänen kasvojaan. »Tunnen oloni niin kevyeksi ja
suloiseksi. Aivan kuin pahan edellä.»

Ros-Mar naurahti ja istuutui huoneen ainoaan isoon tuoliin, suureen
nojatuoliin, joka kantoi nimeä »Refanuuti» suunnattoman kokonsa takia.

»Mitä sinä oikeastaan tuolla tarkoitat?»

»Etkö sinäkin ole huomannut, että useasti juuri vähää ennen kuin sattuu
jokin ikävyys tai onnettomuus, on niin huimaavan hyvä olla. Niin kevyt,
että luulisi pienimmänkin tuulenhenkäyksen pystyvän kohottamaan ilmaan.
Ja sitten — tulee romahdus.»

»Saatatpa olla oikeassa», vastasi Ros-Mar mietteissään. Hän nojautui
taaksepäin tuolissa. »Vaikka en minä kyl—lä...»

»Refanuuti» retkahti puolikumoon.

»Takakontti katkesi» kiljaisi Pekka ja juoksi äidin luo hihkuen,
nauraen ja hypellen. Hänestä oli niin huvittavaa, kun äiti kellahti
tuon ison tuolin kanssa kumoon.

Pirkko riensi auttamaan Ros-Maria ylös epämukavasta asennosta.

»Siinä se romahdus nyt tuli», nauroi Ros-Markin oikein sydämensä
pohjasta. »Mutta kuule, Pekka, mistä sinä olet tuollaisen sanan kuin
'kontti' kuullut?»

»Kalle sanoi kerran, kun se näki minun Polleni, että 'sen on takakontti
katkennut' Sanoi se.» Pekka seisoi päättävän näköisenä äidin edessä.

»Vai niin», Ros-Mar käänsi selkänsä, ettei Pekka olisi huomannut
hänen nauravan. Näytti ja kuului niin huvittavalta, kun Pekka matki
Vähä-Mökkölän rengin, Kallen omituista laulavaa äänenpainoa tuota
sanoessaan.

Ros-Mar käänsi keskustelun uudelleen äskeiseen sanoen Pirkolle:

»Että sinun on siis niin hyvä olla kuin pahan edellä. Et kai sinä
mitään ikävyyksiä vain aavistele?»

Hän silmäsi tutkivasti Pirkkoa, joka keinutteli mietteissään
keinuhevosta uunin luona.

Pirkko kohotti päänsä ja katsoen suoraan säteilevin silmin Ros-Maria
hän pudisti nauraen päätään.

»En. En tosiaankaan. Sittenhän minun olisi paha olla. Mutta en
aavistele mitään. Kaikki on vain kuin sädehtivää valoa. Ja niinhän
silti onkin asianlaita», hän viittasi ikkunaan päin, josta tulvehti
heleä helmikuun auringonvalo huoneeseen. »Onhan maailmakin, luontokin
niin ihana. Aivan helmikuurassa. Ei siis ihme, jos minun on hyvä
olla.» Hän astui samassa Ros-Marin luo ja kietoen käsivartensa hänen
ympärilleen painoi poskensa vasten Ros-Marin olkaa kuiskaten: »Et voi
uskoa, Ros, miten onnellinen olen. Et sinä voi käsittää...»

»Ehkä kuitenkin käsitän», vastasi Ros-Mar hiljaa ja suuteli Pirkon
ohimoa. Hänelle muistui mieleen oma kihlausaikansa.

»Mitä sitten, äiti?» kysyi Pekka astuen heidän luokseen. »Mitä sitten?
Kerro minullekin.»

»Vesseli! Eihän tämä ole nyt hiukkaakaan sinua varten», huudahti
Pirkko ja tarttuen Pekkaa kainaloiden alta rupesi pyörittämään häntä
»karusellissa». Pirkon lopetettua pyörittämisensä tiukkasi Pekka:

»Kerro vielä sitä satua.»

Pirkko vilkaisi rannekelloaan ja juoksi jo samassa ovelle huudahtaen:

»Ei tällä kertaa! Loruan ja satuilen sinulle heti kun ennätän, mutta
nyt minun täytyy vielä hiukan vilkaista läksyjäni.»

Vielä illallakin tultuaan kotiin Markkulasta, jossa hän vietti nykyään
melkein kaikki vapaahetkensä, Pentin harvemmin käydessä Ruusulassa,
Pirkko oli tuolla »hyväolopahanedellä»-tuulellaan, kuten hän kirjoitti
sinä iltana kotiinkin.

Penkoessaan jonkin verran sekaisia pöytälaatikoltaan — sillä niiden
järjestyksessä pitäminen ei ollut hänen vahvimpia puoliaan, vaikka
hän muuten olikin siisteyttä harrastava — ja etsiessään kirjekuorta,
hänen käteensä osui pieni vahakantinen kirjanen. Hymy hypisteli hänen
huuliaan, kun hän otti kirjan käteensä. Hän aikoi juuri aukaista sen,
kun ajatuksen välähdys näkyikin hänen silmissään. Hän taivutti päätään
hiukan taaksepäin ja veikeä hymy huulillaan aukaisi kirjan umpimähkään.
Sitten hän kiireesti laski sen pöydälle lukaisten ensimmäiset sanat,
jotka katseen tielle osuivat.

Tuo viralliselta näyttävä vihkonen oli hänen »runokirjansa», jonka
lehdille hän oli vuosien kuluessa kirjoitellut ajatuksiaan herkimpinä
hetkinään. Ja tuo runo, joka nyt osui hänen katseensa tielle, oli
kerran viime keväänä kirjoitettu. Hän luki sen kokonaan omituisen
ilmeen väikehtiessä hänen kasvoillaan.

Pelkäsin ettei onnenortta mulle ois suotu lainkaan. Mistäpä minä,
tyttörukka, aatoksen tuon sainkaan?

Saapui luoksein tuhlaajapoika suloisin säihkesilmin, lauloi vangiksi
sydänraukan, lauloi tunteensa ilmi.

    Värjyin katsoi tuhlaajapoikaa tuhlaajatyttö hento:
    onhan, onhan ainetta samaa laulajapoika vento...

Onnemme orsi nousee, nousee... Poika, mulle sa kostit!

Onnenorren sädehtiväisen päittemme päälle nostit!

Pelkäsin ettei onnenortta mulle ois suotu lainkaan. Mistäpä minä,
tyttörukka, aatoksen tuon sainkaan!

Juuri viimeistä edellinen säkeistö oli tuo »arvalla» saatu.

Tämähän sopisi oikeastaan nyt paremmin kuin silloin, ajatteli
Pirkko selaillen vihkosta, lukien sieltä täältä runon, säkeistön,
mutta muistellen samalla tapausta, joka oli ollut syynä tuon runon
sepittämiseen. Se oli sattunut paria päivää myöhemmin kuin he olivat
olleet vuokkoja poimimassa Pentin kanssa.

He olivat olleet Sirkan syntymäpäivillä ja Pentti oli ruvennut
siellä laulamaan. Ensin hän oli vedellyt kaikenlaisia hullunkurisia
rallatuksia, sitten pohjalaisia kansanlauluja. Ja niiden sydämeenkäypä
yksinkertainen hartaus, alakuloisena nouseva ja laskeva sävel Pentin
matalan äänen laulamana oli sykähdyttänyt parikin kertaa Pirkon sydäntä.

Oli hän ennenkin kuullut Pentin laulavan, mutta harvoin muulla tavoin
kuin vallattomuuksissa. Toisetkin olivat olleet hämmästyneitä ja
ihastuksissaan Pentin »taidonnäytteestä», kuten Kuikka tuumi. Mutta
Pirkosta oli tuntunut siltä, että Pentti lauloi vain hänelle. Ja nyt
hän käsitti, että hän ei ollut väärin luullutkaan. Sitä iltaa ja
vuokkojen poimintaa muistellessa hän oli tuon runon kirjoittanutkin.

Runoja olikin ennättänyt kerääntyä kirjaseen joukon toistasataa.
Enimmät puolet kuitenkin aivan mahdottomia, mikä runomittansa, mikä
kompastelevan ajatuksensa, mikä taas äärimmäisen hempeämielisyytensä
takia.

Tuohan on jo julkeata sentimentaalisuutta, ajatteli Pirkko katseen
osuessa erään runon viimeiseen säkeistöön. Hän luki sen ivan ja
tyytymättömyyden nytkäytellessä hänen huuliaan ja siron nenänsä pieliä.

Onnemme aikoja, keväämme kaikuja, toiveitten täyttymystä; pirstoja
unelmain, kylmyyttä suudelmain, syömmesi nyyhkytystä kuulen
lauluissasi, laulajapoikani armas.

»Äsh!» Pirkko paiskasi kirjan menemään sänkyyn ja rupesi uudelleen
penkomaan laatikkoa mutisten itsekseen: »Kylmyyttä suudelmain! Kun ei
paljoa tiedetty lämpimistäkään suudelmista, saati sitten kylmistä.
Kyllä tuo runoilukin on — ainakin tällä asteella — yhtä kaameata
haikailua. On se onni, että se on minulta jäänyt. Ja toistaiseksi
saakin jäädä.»

Hän löysi kirjekuoren ja kirjoitti osoitteen ajatusten silti
keskeytymättä.

Luulisin melkein, että runoiluun tarvitaan paljon enemmän
elämänkokemusta ja järkeä, vaikka se tunteeseen perustuukin, kuin
jonkin novellin tai romaanin kirjoittamiseen. Sillä jos ei sitä
kokemusta ole, todellista, elettyä pohjaa, niin, niin... hän
heilutteli kuorta kädessään kuivaten kirjoitusta siten, — siitä tulee
»sillisalaattia»! Siinä kun menee sekaisin kaikki nyyhkytykset, keväät,
pirstat ja suudelmat, alku- ja loppusoinnut, poljennot ja kaikki.
Totisesti! Oikeata sillisalaattia.

Saatuaan kirjeen valmiiksi ja noustessaan tuoliltaan hän tuli
vilkaisseeksi sänkyyn. Samassa hän jo seisoi sen ääressä. Ja taas
välähti noissa tummissa silmissä veikeä ilme.

Paitsi kirjaa oli sängyn valkealla peitteellä — kaksi ruusua...

»Siinäkin on niitä pirstottuja unelmia», hymähti hän ja otti ruusut
käteensä. »Kuivuneita ruusuja... Hm... Luulen melkein, että säilytän
ne edelleenkin. Niiden tarina on niin huvittava.» Hän pani kukat
taas kirjan väliin ja istuutui takaisin tuolille. »Martti parka.
Sinä luulit, että kannoin sinun ruusuasi Olallani ja se olikin —
Mallan.» Hän jäi mietteissään tuijottamaan eteensä. »Sellainen pieni
petkuttaja minäkin olen. Martti parka», hän virkahti vielä ja sydämessä
ailahti kevyt surumielisyys ja kaipaus. Samassa hän tuumi itsekseen:
»Katsotaanpa, mikä on viimeinen runo. Ja sitten pistetään tämä katala
hirviö laatikon pimeimpään sopukkaan.» Hän luki kuiskaavalla äänellä:

Jos saisin ma kerran kuiskata sun korvaasi sanaa kaksi... Jos saisin ma
kerran mainita sua omaksi armahaksi...

Niin todella kukat kumartuis mun syömmeni riemuitessa.

Ja taivahan kehrä tummentuis mun lempeni loistehessa.

»Piiloon, piiloon», kuiskasi hän ja kätki kirjan kaiken sekamelskan
alle laatikkoon. »Tyrmään sinut on pistettävä ja varmasti sittenkin,
ettet joudu ihmisten ilmoille.» Hän lukitsi laatikon ja pani avaimen
käsilaukkuunsa.

Viimeinen runo oli kirjoitettu vähää ennen joululomalle lähtöä...

Pirkko näki selvästi edessään Martin. He seisoivat apteekin portaitten
luona. Ja Martin ylähuuli nytkähti, taipui... Häneen, Pirkkoon, teki
tuo huulen nykäys, mutka aina niin omituisen levottoman vaikutuksen.
Hänen olisi tehnyt mieli...

»Ei! Ei mitään!» Pirkko heilautti melkein vihaisena päätään kuin
karkottaakseen sieltä kaikki tuontapaiset ajatukset. »Ei minun tee
mieleni mi tään!» Hän livisti kiireesti lastenkamariin. Pekka ei
ollutkaan siellä. Hän meni Marjan huoneeseen. Siellä hänet otettiinkin
riemuiten vastaan. Ja siellä hän myös parhaiten sai kiusaavat
ajatuksensa karkotetuiksi.

XVII

Vain kaksi päivää myöhemmin, kirskuvana pakkassunnuntaina, Pirkko tuli
juoksujalkaa kotiin. Hän kiskoi takin kiireesti päältään, ripusti sen
naulaan, heitti lakkinsa eteisen pöydälle ja pujahti huoneeseensa,
jonne päästyään hän heittäytyi suinpäin sänkyyn purskahtaen itkuun,
joka tuntui tulevan tuskaisesta sydämestä.

Eero-setä, joka oli eteisessä Pirkon tullessa, oli uloslähdössä,
mutta nähdessään Pirkon hän oli heti ymmärtänyt jotain ikävää olevan
kyseessä. Hän seisoi hetken paikallaan. Silloin kuului Pirkon
sydäntäsärkevä itkunparahdus. Eero-setä meni ruokasaliin, jossa Ros-Mar
auttoi Ainoa ruokapöydän raivaamisessa.

»Ruusa-Maija, nyt sinun pientä ymmärtäväistä äidinsydäntäsi taas
tarvitaan. Luulisin ainakin.»

»Niinkö?» Ros-Mar katsahti mieheensä hymyillen, mutta vakavoitui
samassa huomatessaan hänen totiset kasvonsa. »Missä sitten?» Hän astui
miehensä luo.

»Pirkko tuli juuri kotiin, syöksähti sisälle ja sitten huoneeseensa
kuin vihuri. Ja tuskin hän oli sinne ennättänyt, kun jo alkoi itkeä.
Ilmeisesti jotain hyvin ikävää. Liekö nyt sitten rakastavaisten välillä
tapahtunut jotakin vai mitä. Luulisin vain, että että sinä olisit
tarpeen.» Hän nyökäytti vaimolleen ja lähti.

Ros-Mar ei kuitenkaan mennyt heti Pirkon luo. Hän meni kyllä eteiseen
ja kuunteli tuota säälittävän tuskaista itkua, mutta palasi takaisin
ruokasaliin. Hän ajatteli, että oli parempi, olipa nyt asia mikä
tahansa, antaa Pirkon ensin itkeä itkunsa. Se helpottaisi. Ja vasta
sitten, hänen hiukan tyynnyttyään, mennä puhumaan hänen kanssaan.

Pirkon hillitöntä itkua jatkui noin parikymmentä minuuttia, mutta
sitten se vähitellen vaimeni ja kun Ros-Mar astui huoneeseen, kohosi
Pirkon rinnasta enää vain syviä nyyhkytyksiä silloin tällöin. Ros-Mar
istuutui tuolille pöydän eteen. Hän ei mennyt hyväilemään Pirkkoa,
sillä hän arvasi, että sellainen hellyys saattaisi vain aiheuttaa uuden
kyyneltulvan. Sen sijaan hän istuttuaan hetken vaiti paikallaan virkkoi
rauhallisella äänellä:

»No, Pirkko, eihän vain ole mitään kovin ikävää tapahtunut? Voitko
kertoa?»

Ensimmäinen vastaus oli syvä huokaisu, sitten Pirkko käänsi kasvonsa
Ros-Mariin päin. Ne olivat aivan punaisen ja valkoisen täplikkäät ja
märät, silmäluomet turvonneet. Pieni nenä kiilsi ihan punaisena. Hän ei
muistuttanut kovinkaan paljoa iloista vallatonta tyttöveitikkaa. Hän
katseli tuokion Ros-Maria vaiti ollen, viimein hän nousi istumaan ja
virkkoi hiljaa:

»Voi, Ros-Mar, nyt se tuli, se paha, se romahdus.» Hän puraisi
huultaan, sillä itku tahtoi taas purkautua esiin. Mutta hän sai
hillityksi itsensä, pari suurta kyyneltä vain tipahti poskille.
»Muistathan, kun puhuimme juuri pari päivää sitten.»

Ros-Mar nyykäytti päätään.

»Kuule, nyt Pentti on saanut tietää, ettei hänen kätensä tule enää
entiselleen. Ja nyt hän...» Taas Pirkko vaikeni ja puri hampaitaan
tiukasti vastakkain. »Nyt hän on saanut päähänsä, että minä olen vain
säälistä häntä kohtaan sanonut rakastavani häntä. Eikä hän... tahdo,
että me sellaisilla... perusteilla menemme kihloihin... ja naimisiin...»

Vihdoinkin Pirkko sai itsehillintänsä takaisin. Hän pyyhkäisi
päättävästi silmiään ja heilautti päätään. Sitten hän jatkoi katsoen
surullisena Ros-Mariin:

»Ja vaikka minä miten selitin hänelle, että niin ei asia ole, ei hän
uskonut. Hän on ihan synkkä. Sellainen melkein kuin Nilski oli sen
ampumistapauksen jälkeen. Hän sanoi, että minä rakastan Marttia. Niin,
Kuloa. Että hän on aivan varma siitä.»

»Mutta etkö sanonut, niin, ja eikö hän tiedäkin, että tuomari Kulo on
matkustanut täältä pois? Pitäisihän senkin selventää hänelle, että sinä
et...»

»Kyllä hän sen tietää», keskeytti Pirkko nopeasti. »Mutta hän ei usko
sittenkään. Ja hän on niin synkkä. Tuijottaa vain eteensä. Se koskee
niin häneen, kun hän ei voi mennä sotaväkeenkään. Hänenhän piti mennä
lentojoukkoihin. 'Tällaisen ruununraakin kanssako sinä sitten kulkisit
koko elämäsi ajan', hän sanoi ja naurahti niin kamalasti, että minun
teki ihan pahaa.» Pirkkoa puistatti vieläkin muistaessaan. »'Tuntisin
itseni murhaajaksi, jos yhdistäisin sinun elämäsi omaan synkkään
elämääni', hän sanoi.

»Koetin keskeyttää hänet, mutta hän ei antanut minun puhua. Kulki vain
kiivaasti edestakaisin huoneessaan ja puhui. 'Minähän tappaisin sinun
kauniin elämäsi. Ja sitä rikosta en sentään ota omalletunnolleni.
Sinä ramman, käsipuolen miehen elämänkumppanina! Voi Ros-Mar, et voi
aavistaa, miten kauhealta tuo tuntui. Ja sitten hän vielä sanoi,
ettei hän nyt voi ruveta lukemaan insinööriksikään, kun hän on vain
yksikätinen. Koetin puhua hänelle, sen verran kuin hän antoi minun
puhua, selittää. Sanoin, että ehkä käsi vielä paranee, mutta hän sanoi,
että kun lääkäri kerran sanoi ettei, niin onhan se selvä.»

»Lääkärit ovat ennenkin erehtyneet», virkkoi Ros-Mar rauhallisesti ja
katseli miettivänä Pirkkoa.

»Niin ovatkin», tuumi Pirkkokin. »Ja vaikkapa nyt niinkin olisi kuin
sanotaan, niin täytyisihän hänen osata ottaa se rauhallisemmin,
luonnollisemmalta kannalta. Onhan se vaikeata. Tietysti. Varsinkin
Pentin luonteelle. Mutta onpa niitä pahempiakin onnettomuuksia
sattunut.»

»En voi oikeastaan uskoa, että tuo hänen luopumisensa sinusta kestää
pitempää aikaa», arveli Ros-Mar. »Sehän saattaa olla vain äkillinen
päähänpisto, jonka hän on saanut tuossa synkkyydessään. Joko setä kuuli
asian?»

»Jo. Hän tuli sinne, kun kuuli Pentin kiivaan kävelyn omaan
huoneeseensa. Heidän huoneensahan ovat päällekkäin.»

»Ja mitä hän sanoi?»

»Hän koetti selittää asiaa suunnilleen samoin kuin minäkin, että kun
minä kerran sanon rakastavani häntä, Penttiä, pitäisi Pentin uskoa. 'Ja
onhan Pirkko antanut Kulon lähteä, eikä hänellä kai ole aikomustakaan
seurata häntä'. Pentti sanoi heti siihen, että: 'Ei hän ole seurannut,
koska on säälistä jäänyt minun luokseni, mutta minä en huoli mitään
armopaloja, enkä myöskään tahdo katkeroittaa Pirkon elämää'. Silloin
sanoin, että hän katkeroittaa paljon enemmän elämääni, jos eroamme,
mutta mikään ei auttanut.»

Pirkko pudisti onnettomana, päätään ja huokasi syvään.

He istuivat pitkän aikaa ääneti. Ros-Mar ei osannut sanoa mitään.
Hän ei mielellään lohduttanut sanomalla, että asia kyllä varmasti
korjautuisi entiselleen. Hän oli huomannut, että sellainen lohdutus oli
vain kissankultaa, joka tuotti yhäkin suuremman pettymyksen entisen
pettymyksen jälkeen. Siksi hän nytkin pitkän tovin jälkeen puheli
hitaasti:

»En juuri uskoisi, että Pentin luonteella noin vain muututaan
synkkämieliseksi, mutta tietysti tieto teki häneen järkyttävän, melkein
musertavan vaikutuksen. Eihän se suinkaan ollut hauska uutinen. Mutta
kun hän selviytyy siitä, niin kai hän sitten ymmärtää oman menettelynsä
vääryyden. Täytyy vain antaa hänelle aikaa rauhoittua.»

»Niin, taas saan odottaa...» Pirkko hymyili surumielisesti. »Mutta
niinhän minäkin annoin Pentin odottaa. Turhan tautta.»

»Tuskinpa sentään turhan tautta.» Ros-Mar nousi seisomaan. »Mielestäni
olet menetellyt aivan oikein siinä, kun et antanut myöntymystäsi
Pentille ennen kuin asia selveni sinulle itsellesi aivan varmana. Se
ei tietystikään ollut Pentistä hauskaa, kun olit tuomari Kulon kanssa.
Mutta olen valmis otaksumaan, että ei sinulla siinäkään ollut kiusan
tarkoitus, vaan...» Ros-Mar katsoi hetken äänettömänä Pirkkoon ja
virkahti sitten: »sinä kai pidit hänestä.»

Pirkko nyykäytti päätään punastuen.

»Luulisin muuten, ettei Pentti itsekään jaksa kauan kestää tällaista»,
jatkoi Ros-Mar. »Kun hän tulee taas hyvälle tuulelle, kaipaa hän sinua
heti ensi hetkessä. Ja onhan hyvä, ettette ole julkikihloissa. Eihän
tätä asiaa nyt tiedä muut kuin sukulaiset ja läheisimpäsi. Joten
se puoli asiasta on aivan oikealla tolalla. Kokoa nyt vain tarmosi
ja odota. Odottaminen ei ole hauskaa milloinkaan, kaikkein vähiten
tällaisessa tapauksessa, mutta sen pakollisuudesta emme nyt kerta
kaikkiaan voi päästä.»

Malla oli aivan raivoissaan kuullessaan asian illalla Pirkon luo
tultuaan. Hän aikoi heti hyökätä Markkulaan, mutta Pirkko kielsi ja
saikin — suuttumisuhan perusteella — Mallan pidätetyksi.

»Asia vain pahenee siitä», arveli Pirkko. »Niin se on kuin Ros-Markin
sanoi: minun on odotettava.»

»Mutta minä en voi käsittää, kuinka Pentti saattaa olla niin hullu,
että hän luulee sinun säälistä sitovan itsesi halki elämäsi. Sellaista
järjettömyyttä en olisi luullut hänen päähänsä mahtuvankaan.»

»Minusta se on varsin luonnollista tässä tapauksessa», vastasi Pirkko.
»Ja kun hän arvelee minun rakastavan häntä säälistä, on hän liian ylpeä
ja liian hyvä suostuakseen ottamaan vastaan uhriani, kuten hän sanoi.
Mutta jos hän tietäisi, miten kauhea minun on olla, niin hän käsittäisi
heti asian oikean laidan. Miksi emme voi lukea toistemme ajatuksia?»

»Luojan kiitos, ettemme voi!» huudahti Malla. »Ajattele, mitä
esimerkiksi Krämppä lukisi sinun sydämestäsi tai aivoistasi tai missä
noita ajatuksia nyt sitten olisikaan kirjoitettuina. Pelkäänpä,
etteivät ne olisi juuri lukemisen arvoisia.» Malla heilutti päätään
nauraen ja silmiään siristäen.

Pirkkokin naurahti jo.

»Sinä olet ainainen hyväntuulen tuttu!»

XVIII

»Mitä sinä nyt niin tarkkaan tutkit, ettet edes kuule ovikellon
kilahdusta?» kysäisi Malla astuessaan Pirkon huoneeseen
päällysvaatteisiinsa pukeutuneena. Hän kumartui katsomaan Pirkon
olan yli kirjoituspöydälle. »Hyvä ihminen! Mikä kirja tämä on?» Hän
kaappasi kirjan käteensä ja luki: 'Lähetysalalta Kiinassa'. Mutta
mitä kummaa...» Hän laski kirjan kädestään pöydän kulmalle ja katseli
ihmeissään Pirkkoon: »Eikö sinulla tosiaankaan enää ole muuta luettavaa
ylioppilastenttien aikana kuin tällaista? Luuletko, että tulee
kirjoitukset pakanapojista?»

»En», hymähti Pirkko. »Mutta minne sinä olet menossa? Vai tulitko vain
tänne?»

Malla ojensi sormensa kohti Pirkon päätä, mutta vetäisi sormensa
samassa pois kuin olisi polttanut sen ja sihisti hampaittensa välistä.

»Huh, huh, kun pääsi on kuuma», hän tuumi vakavana.

Pirkko nauroi ja kavahti seisomaan.

»Kunhan ei vain omasikin olisi!»

Malla ei vastannut huomautukseen, vaan katsahti taas pöydälle, jolloin
hän huudahti:

»Ja pakanamaan kartat tuossa levitettyinä!» Hän vilkaisi Pirkkoon ja
pudisti päätään hyvin huolestuneena. »Onko täällä käynyt lääkäri?»

»Eero-setä oli noin tunti sitten», huusi Pirkko asetellen jo eteisessä
hattua päähänsä peilin edessä.

»En minä nyt tarkoita Eero-setää, vaan oikeita lääkäreitä, jotka
selvittäisivät järkeäsi.» Malla astui kynnykselle. »Etkö sinä muista,
että meidän piti tänään mennä Merin syntymäpäiville?»

»Muistanhan minä», myönsi Pirkko. »Juurihan tässä valmistaudun. Totta
on, että muistin sen vasta äsken, kun sinä väitit pääni kuumentuneen.»

»No siltä ainakin tuntuu», virkahti Malla vakuuttavalla äänellä. »Ja
mitä sinä oikeastaan noita pakanamaita tutkit?»

»Etkö muista, että olen luvannut mennä lähetysalalle?»

Pirkko astui jo ulkoportaille. Malla seurasi jäljessä.

»Kyllä, harmaassa muinaisuudessahan sinulla oli sellainen kangastus.»

»No, ei se nyt oikeastaan ollut harmaassa muinaisuudessa», tuumi
Pirkko. »Eikä se ollut kangastuskaan. Se on tosi.»

»Oikeinko totinen tosi?»

Malla taivutti päätään kurkistaakseen suoraan Pirkon silmiin. Pirkko
huitaisi häntä käsineellään, jota oli juuri vetämässä käteensä.

»Oikein!»

Malla vihelsi pitkään ja taitavasti sanoen sitten: »En tiennyt, että
olet noin päättäväinen.» »Kiitos!» naurahti Pirkko, mutta sitten hän
vakavoitui. »Kuule, Malla, ymmärrät kyllä itsekin, miksi se ajatus
minulta hetkeksi varastautui kuin syrjään. Syynä oli ensin Martti ja
sitten Pentti.» Hän vaikeni kuin olisi hänen ollut vaikea jatkaa. Mutta
sitten hän kuitenkin rupesi taas puhumaan äskeiseen vakavaan tapaansa:
»Minä aioin ottaa elämältä mitä muutkin. Ilman suurempia vaikeuksia
ja vastuksia. Sysäsin syrjään sen työn, joka kuitenkin on minun
elämänkutsumuksekseni määrätty. Menettelyni oli väärä.»

»Mistä tiedät, että menettelysi oli väärä?» kysyi Malla. Hänkin oli nyt
totinen.

»Se selveni minulle silloin, sen sunnuntain jälkeen, jolloin Pentti
sanoi...» Pirkon rinnasta kohosi huokaus. Hän ei sitä itse huomannut,
mutta Malla huomasi. »Käsitin ja alistuin. Sen jälkeen onkin sitten
ollut helpompaa. Minut on Jumala valinnut lähetysalalle ja minun on
mentävä. Tekisin väärin, jos en menisi. Elämälläni ei olisi enää sen
jälkeen mitään siunausta.»

He kulkivat kotvan ääneti. Sitten Malla virkkoi äänellä, jossa selvästi
ilmeni pingotusta:

»En voi käsittää, minä en voi käsittää sitä, että sinun täytyisi
matkustaa tuonne maailman ääriin noiden pakanain luo ja jättää koko
sukulais- ja tuttavapiirisi ja ennen kaikkea Pentti tänne ikävöimään ja
suremaan sinua. En tosiaankaan voi tajuta sellaista tarkoitusta tässä
asiassa.»

Pirkko hymyili hiukan, mutta aivan ilottomasti. Hänen hymynsä vaikutti
tavattoman väsyneeltä.

»Ethän sinä tietenkään voi käsittää. Vaikeaahan se minullekin oli,
mutta kun nyt kävi näin kuin kävi, niin näen selvästi, että se on
suoranaista Jumalan johdatusta.»

»Ja minä en taas ensinkään usko siten», tuuskahti Malla päättävästi.
Hänen silmissään kipinöi suuttumus. »Jos sinut jonnekin johdatetaan,
niin Pentin syliin! Hän sinua eniten ja välttämättömimmin tarvitsee ja
kaipaa.»

»Vaiti, Malla!» Pirkko tarttui Mallan käsivarteen. »Sinähän olet ihan
jumalaton.»

»No siitä näet, ettei sinun tarvitse lähteä tuonne erämaitten taa
etsimään käännytettäviä, kun ihan kätesi ulottuvilla on sellaisia
tarpeeksi.»

»Sinä olet ihan kauhea», tuumi Pirkko, mutta ei voinut olla
naurahtamatta Mallan puheille.

»Sinä olet paljon kauheampi», jatkoi Malla äskeiseen kiivaaseen
tapaansa. »Ensin sinä passitat Kulon 'rukkaset' kourassa jonnekin
ministeriöön huokailemaan, sitten sinä panet Krämppä paran pään
pyörälle viattomine, suloisine ilmeinesi, sen jälkeen tunnustat
Pentille rakkautesi, pidät koko ajan suurta sukulais- ja
tuttavapiiriäsi piinallisessa jännityksessä, mitä tapahtuman pitää,
ja sitten, kun luulisi kaiken vihdoinkin selviytyvän, sinä heilautat
pientä nukenkättäsi viattomasti hymyillen ja lähdet pakanamaille. Kumpi
meistä on kauheampi? Sano!»

Malla seisahtui ja katsoi Pirkkoa, joka ei oikein tietänyt, ollako
vakava vai nauraako Mallan kuvaukselle.

»Minä tietysti», hymähti hän.

»Hyvä että sentään myönnät. Et ole aivan paatunut.» Malla asteli
eteenpäin pontevan näköisenä. Hänen poskilleen oli kohonnut oikein
innostuksen puna. »No, onko sinulla vielä sanottavana jotakin
puolustukseksesi?»

»On», virkahti Pirkko hiljaa.

»No?» Malla vilkaisi häneen kysyvänä.

»Pentti ei rakasta minua...»

Nyt Malla sai uutta vettä myllyynsä.

»Onko hän sanonut sinulle siten? Onko?»

»Ee—i, ei kylläkään», täytyi Pirkon hieman nolona myöntää.

»No niin, ne ovat sinun omia mielikuviasi. Sinä olet kiusannut Penttiä
aikasi joko tahtoen tai tahtomattasi, se on sinun asiasi. Sinä olet
antanut hänen odottaa tarpeeksi kauan. Odota sinäkin nyt vuorostasi.»
Pirkon mieleen välähtivät Ros-Marin sanat odottamisesta. Ja kun Malla
nyt käytti samoja perusteita tuosta asiasta puhuessaan kuin Ros-Markin,
kohosi Mallan arvo Pirkon silmissä monta astetta. »Sanoithan itsekin,
että Pentti on ylpeä ja hyvä. En usko sinun tarkoittaneen mitään pahaa
tuolla ylpeä-sanalla. Tällä kertaa se on oikeata ylpeyttä. Anna hänen
nyt rauhassa taistella ensin oman ylpeytensä kanssa, ja rupea sinä
sitten vasta ajattelemaan pakanapoikiasi.»

Malla hengähti hiukan ja jatkoi sitten:

»Sanot, ettei Pentti rakasta sinua! Ja kuitenkin tiedät, että hän
rakastaa sinua niin paljon, että ei tahdo sitoa sinua koko elämäsi
ajaksi, kun pelkää sen käyvän sinulle liian katkeraksi, raskaaksi.
Minkälainen todistus hänen vielä pitäisi antaa sinulle rakkaudestaan?
Eikö se ole jo tarpeeksi suurta, suorastaan ihailtavan epäitsekästä
rakkautta? Se on jo uhraus.»

»Voit olla oikeassa», tuumi Pirkko.

»Minä olen oikeassa», tenäsi Malla tiukasti. »Jos Pentti epäröi ennen
kuin ottaa ratkaisevan askelen näin tärkeässä asiassa, ei sinulla ole
oikeutta heti tuuskahtaa ja ruveta miettimään, miten kaikkein nopeimmin
ja varmimmin pääsisit hänestä kokonaan eroon. Pentin menettely on aivan
oikea.»

He olivat ennättäneet perille. Portaita noustessa sanoi Pirkko nauraen:

»Luulen, että sinusta tulee oikein hyvä puhuja. Sinähän heilutat
raippaa niin taitavasti, että korvissa viuhuu.»

»Toivoisin, että se raipanheilutus toisi sinulle järkeä.» Hän aukaisi
oven, mutta sanoi sisään käydessään vielä hiljaa: »Anna Pentin rauhassa
harkita asiaa. Sinulla on sitten koko kesä aikaa tuumia mitä teet. Eikö
olekin?»

Pirkko nyykäytti myöntävästi.

Tytöt astuivat eteiseen, jossa Meri oli vastassa vallattomana ja
iloisena. Pirkon harteilta oli pudonnut kuin taakka. Hän tajusi Mallan
olevan oikeassa.

»Ei Roomaakaan päivässä rakennettu», muistui hänen mieleensä juuri kun
hän astui saliin, jossa oli liuta tyttöjä. Selviäähän aikanaan!

XIX

Niin kului päivä, kului toinen. Pentti ja Pirkko eivät enää viettäneet
vapaahetkiään yhdessä. Ne pienet vapaahetket, joita kahdeksannen luokan
työt sallivat, Pentti käytti joko muihin lukemisiin tai pelasi sakkia
isänsä kanssa. Pirkko taas turvautui joko Mallaan tai sitten Pekkaan
ja Marjaan. Silloin, kun he joskus sattumalta tapasivat kadulla, he
puhuivat jonkin sanan, tuollaisia tavallisia ylimalkaisia huomautuksia
ilmasta ja sen sellaista.

Kokoukset oli pidetty. Penkinpainajaisten aika läheni. Ennen joulua
oli päätetty, että ne pidettäisiin Markkulassa. Siellä olisi suurin
vapaus »riehua ja remuta», kuten Nilski oli tuumannut. Sitten tuli
Pentin sairaus. Mutta sen jälkeenkin oli Markkula yhä vielä ollut
penkinpainajaisajatusten päätepiste.

Nyt olivat kuitenkin Pirkon ja Pentin välit sellaiset, ettei ollut
juuri hauskaa ajatella Pirkkoa häärimässä Markkulassa yliemäntänä,
joksi hänet oli yksimielisesti valittu. Olisi kuitenkin ollut liian
kiusallista muuttaa tehtyjä päätöksiä. Se olisi vaatinut selvittelyjä,
eikä siihen ollut halua yhtä vähän Pirkolla kuin Pentilläkään.
Niinpä siis tuo odotettu, kaivattu päivä läheni, toisille riemun,
vallattomuuden ja vapautuksen päivänä, noille kahdelle kuin kauheana
painajaisena. Kummankin ajatuksissa kiersi sama kysymys: »Mitenhän
sekin ilta sujuu...?»

Eräänä päivänä heti päivällisen jälkeen Pirkko seisoi mietteissään
Kerholan ikkunan ääressä, kun Ros-Mar astui hänen luokseen ja laskien
kätensä hänen olkapäilleen kysäisi:

»Mitä sinä nyt mietit otsa rypyssä?»

»Oh, onko minulla todellakin otsa rypyssä?» Pirkko hieroi muka
kauhuissaan otsaansa. »Minustahan alkaa tulla jo ikäihminen.»

»Ennen pitkää. Ole vain varuillasi», kuului Eero-sedän kiusoitteleva
ääni ovelta. Hän oli juuri menossa omaan huoneeseensa.

Pirkko heilautti hänelle kättään nauraen. Eero-sedän mentyä hän kääntyi
Ros-Mariin päin ja totiseksi käyden vastasi Ros-Marin kysymykseen:

»Mietin vain sitä, kun minun täytyisi mennä neuvottelemaan Pentin
kanssa monista asioista, jotka koskevat tuota penkinpainajaishommaa,
koristelua, tarjoilua ja sensellaista ja se tuntuu niin...
kiusalliselta...»

»Eikä ihmekään», tuumi Ros-Mar. »Mutta kun sinun on se kuitenkin
tehtävä, niin se ei suinkaan parane miettimisestä. Jos olisin sinun
sijassasi, menisin heti. Mitä kauemmin mietit, sitä vaikeammaksi se
käy, sillä mielikuvituksesi kasaa tiellesi kymmeniä kummituksia ja
vaikeuksia.»

»Olet todellakin oikeassa», myönsi Pirkko. »Minä menen heti. Lähden
paikalla.»

»Kuule, Pentti, tulin neuvottelemaan kanssasi noista
penkinpainajaisasioista», ilmoitti Pirkko reippaalla äänellä astuessaan
Markkulan kirjastoon. Pentti istui lukemassa. Nähdessään Pirkon hän
punastui ja nousi seisomaan.

»No sepä hyvä, että tulit», hän virkkoi hyvin iloisella ja
maltillisella äänellä. »Olen itsekin ajatellut samaa. Nimittäin että
täytyisi vähän tietää, mitä täällä tarvitaan ja mitä ei.»

Keskustelu sujui näennäisen vaivattomasti. Kumpikin puhui nopeasti
ja toinen tuskin ennätti lopettaa lausumaansa, kun toinen jo kuin
hengen hädässä kiiruhti jatkamaan puhetta. He pelkäsivät pienintäkin
pysähdystä, lyhyintäkin äänettömyyttä. Vaistomaisesti he karttoivat
tuollaista salaperäistä vaitiolon hetkeä, jolloin »sielut puhuvat».
Mutta täytyihän senkin lopulta tulla.

He vaikenivat. Pirkko käännähti levottomasti tuolillaan ja jäi
katselemaan ulos ikkunasta. Pentti selaili kädessään olevaa kirjaa.
Kumpikin oli hämillään.

Silloin Pentti äkkiä, niin äkkiä, että Pirkko säikähtäen kavahti
seisomaan tuoliltaan, paiskasi kirjan sohvapöydälle ja virkkoi varmalla
äänellä:

»Pirkko, näin ei voi jatkua. Ymmärräthän sinäkin sen?»

Pirkko ei vastannut. Hän vain katsoi kuin odottaen ja otti pari askelta
lähemmäksi Penttiä. Hän luuli sydämensä hypähtävän ulos rinnasta.

Pentti katsoi häntä ja noissa mustilta vaikuttavissa silmissä oli
terävä ilme. Tuona hetkenä Pirkolle selvisi paremmin kuin
aikaisemmin, että Pentti ei ollut enää mikään koulupoika, vaan
viimeaikaiset tapahtumat olivat tehneet hänestä miehen. Tosin hän oli
vielä nuori, mutta elämä oli opettanut häntä nopeasti ja ankarasti.

»Pyytäisin anteeksi sinulta, jos tietäisin, onko se tarpeellista.»
Pentti vaikeni silmänräpäykseksi. »Enhän ole menetellyt väärin. En
ainakaan itse mielestäni. Olen luullut toimineeni oikein. Mutta nyt,
niin, nyt olen... suoraan sanoen neuvoton...» Hän katsahti taas
Pirkkoon ja hänen kasvoilleen ilmaantui lapsellisen avuton hymy.

»Miksi sinä olet neuvoton?» Pirkon ääni oli kuin jollakin tavoin ohut,
kun hän teki tuon kysymyksen. Hän seisoi nyt sohvapöydän luona aivan
Pentin edessä.

»Voi, Pirkko, Pirkko sinä!» Pentti tarttui äkkiä Pirkon käsiin ja
taivuttaen itseään eteenpäin hän painoi ne silmilleen.

»Mitä, Pentti?» kuiskasi Pirkko.

»Enhän minä voi, en voi elää ilman sinua.» Hän puhui taas matalalla,
kiihkeällä äänellä. Kun hän kohotti päänsä, näki Pirkko hänen
silmissään kyyneleitä.

»Mutta, Pentti, eihän sinun tarvitsekaan...» Pirkko painoi huulensa
kevyesti vasten Pentin tukkaa.

»Niin, kyllähän minä tiedän...» Pentin ääni oli taas alakuloinen. »Sinä
uhraudut...»

»Mutta Pentti rakas, eihän se ole uhrausta, kun minä rakastan sinua,
Sano, eihän?»

Pirkko tarttui molemmilla käsillään Pentin päähän ja katsoi häneen
tummilla silmillään, joista tulvehti Penttiä vastaan suuri rakkaus —

Ovi aukeni ja Malla pisti pikimustan päänsä yhä levenevästä ovenraosta
sisään. Silmät pyöreinä hän jäi tuijottamaan huoneen toisessa päässä
istujia, jotka hymyillen katsoivat häntä.

»No, tule sisälle vain», kehoitti Pentti.

»Mutta jos minä häiritsen», kuiskasi Malla ja astui huoneeseen
varpaisillaan kuin arkaillen ja ujostellen.

»Et ensinkään», naurahti Pirkko.

»Jos et viivy kauempaa kuin viisi minuuttia», lisäsi Pentti ja
sekoitteli kädellään Pirkon tuuheata tukkaa.

»Onko teillä välirauha nyt?» kysyi Malla sitten istuutuen oven vieressä
olevalle jakkaralle.

»On», vastasivat toiset yht'aikaa.

»Miten kauan?» jatkoi Malla tiedusteluaan.

»Siksi kunnes taas riitelemme», arveli Pentti.

Tytöt rupesivat nauramaan.

»Minulla oli muuten oikein tärkeätä asiaa sinulle, Pirkko», Malla
jatkoi. »Siksipä uskaltauduin ihan tänne lohikäärmeen luolaan saakka
sinua häiritsemään.»

»No mitä sitten?»

»Ei sen ihmeellisempää kuin että tulisitko kanssani — ompelijalle?»

»Ei puhettakaan!» huudahti Pentti heti ja tarttui lujasti Pirkon
olkapäähän. »Älä sinä koeta houkutella Pirkkoa pois luotani.»

»Nyt juuri. Suloisen sovinnon jälkeen», ilvehti Malla ja hänen silmänsä
kapenivat taas viiruiksi. »Vien hänet sittenkin, mutta ensin kerron
teille viimeisen Krämppä-jutun.»

»Mitähän se maisteri parka on taas saanut kestää?» surkeili Pentti ja
siirtyi sohvaan istumaan. »Täytyy muuten ottaa oikein mukava asento.
Sillä kun Malla alkaa kertoa, voi odottaa, että se hyvinkin kestää pari
tuntia.»

Malla heristi nyrkkiä Pentille, mutta aloitti sitten hyväntuulisena:

»Kuikka oli saattamassa tänään, kuten muulloinkin, Meriä kouluun.»

»Ai, oliko niitä montakin?

»Mitä?»

»Meriä?»

»Ei kuin yksi. Sanotaan sitten Merta, jos se enemmän miellyttää herra
lohikäärmettä. Niin no. Ja sitten Kuikka tuli sisälle luokkaan.
Seitsemännellä luokalla alkoi juuri suomentunti. Tytöt pelkäsivät
ja olivat sydän kurkussa, että jos joku opettaja näkee. Mutta kun
seitsemäs luokka on niin ulko-oven luona, ei kukaan sivullinen
huomannut Kuikan sisääntuloa. Kuikalla oli kädessään lumipallo. Hän
uhkaili sillä ensin tyttöjä, mutta sitten Meri huudahti ovelta:
'Rehtori!' Kuikka paiskasi lumipallon kiireesti, mutta hävyttömän
taitavasti juuri opettajanpöydän yläpuolelle ja aikoi livahtaa ovesta
ulos. Mutta Meri tarttui hänen takkinsa liepeeseen ja veti hänet pois,
muuten Kuikka olisi törmännyt rehtoriin, joka tuli luokkaan, Hän astui
katederin luo. Tytöt olivat seisoneet paikallaan kymmenen vertaa
suorempina kuin kynttilät, sydämet tykyttäen pelosta ja jännityksestä
ihan haljetakseen. Kuikka oli kyyryssä 'Meren' ja Sunilan Kaarinan
takana. Rehtori oli vain ilmoittanut oman tuntinsa siirtymisestä ja
pidentänyt jotakin läksyä. Sitten hän lähti. Eikä huomannut Kuikkaa.»

»Ah, sehän oli kauheata», Pirkko huokasi syvään helpotuksesta.
»Ajatella, jos rehtori olisi huomannut.»

»Kuikka olisi voinut saada muistutuksen Tytylän seitsemännen luokan
päiväkirjaan», tuumi Pentti. »Päiväkirjaan olisi kirjoitettu:
kotimuistutus, käytöksenalennus toimittaja Kuikalle Tytylän
luokkarauhan häiritsemisestä. Hip! Se olisi ollut jotakin se.»

Naurun tauottua kysäisi Pentti vielä:

»Mutta en voi oikein käsittää, mitä Krämppä tähän asiaan kuuluu?»

»Tämä juttuni kestää kaksi kertaa kaksi tuntia, jos keskeytät
minut niin usein kuin tähän asti», huomautti Malla. »No, juuri kun
rehtori astui ovesta ulos, tupsahti Krämppä sisälle. Ja veti oven
perässään kiinni. Krämppä istuutui tuolilleen ja rupesi kirjoittamaan
päiväkirjaan. Kuikka oli nykinyt 'Meren' hametta ja kuiskinut koko
ajan. Meri oli neuvoton, tytöt levottomia. Mitähän oikein seuraisi.

»Silloin Meri oli keksinyt. Hän oli sanonut unohtaneensa nenäliinansa
takkinsa taskuun. Kun hän tuli sitä hakemasta, hän oli kysynyt mitä
viattomim maila äänellä — jonka tempun Meri kyllä osaa! — saako hän
jättää oven auki, kun ilma tuntuu painostavalta. Krämppä oli myöntänyt,
ja niin ovi jäi auki. Nyt oli vain saatava Krämpän huomio kiintymään
ovesta pois päin. Sitä ei tarvinnutkaan kauan odottaa. Lumipallo, jonka
Kuikka oli heittänyt kattoon, alkoi sulaa. Ensin tipahti pari pisaraa,
mutta pallo oli siksi paljon syrjässä opettajapöydästä, etteivät
pisarat osuneet Krämppään. Mutta tietysti piti vielä onnettomuudenkin
tulla.

»Krämppä oli noussut tuolilta ja asettunut aivan pallon kohdalle
nojaten karttakeppiä pöytään ja leukaansa karttakeppiin. Minun ihan
selkäpiitäni karmii, kun minä ajattelen tyttöjen jännitystä. Kuikka
kyyryissään kytäten ulospääsyhetkeä ja lumipallo tipahtamaisillaan
katosta viattoman Krämpän päähän.»

»No kuinka sitten kävi?» Pirkko oli taivuttautunut nojatuolissaan
eteenpäin jännittynyt ilme kasvoillaan.

»Krämppä ei ollut seisonut montakaan minuuttia, kun pallo — ajatelkaa,
koko pallo — putosi mäiskähtäen hänen päälaelleen. Hän oli säikähtänyt
niin, että karttakeppi luiskahti pöydän reunasta ja hän kaatui pitkin
pituuttaan pöydälle. Samassa Kuikka livahti ulos ovesta. Tytöt eivät
olleet uskaltaneet nauraa, vaikka heitä oli ihan hytisyttänyt. Krämppä
oli ollut tietysti ihan häikäisevän punainen. Hän oli vaatinut tyttöjä
sanomaan, kuka oli heittänyt pallon sinne. Eihän kukaan sitä sanonut.»

»Saivatko he muistutuksen?» kysyi Pentti.

»Eivät. Ensin oli Krämppä ottanut päiväkirjan auki ja uhannut
kirjoittaa muistutuksen, jälki-istunnot ja vaikka mitkä. Mutta sitten
hänkin oli ruvennut nauramaan, ajatelkaa, Krämppä rupesi tällaisen
jutun jälkeen nauramaan, ja sanoi, ettei hän sentään anna muistutusta.
Tytöt olivat olleet ihan hölmistyneitä. Jokunen siellä täällä oli
tirskahtanut, mutta he eivät oikein osanneet yhtyä Krämpän nauruun. Ja
Meri sanoi, että 'Krämppä on sittenkin jalo setä, ja sille ei ainakaan
meidän luokalla enää tehdä kiusaa, vaikka honottaisi ja haikailisi
kuinka'. Ja suurenmoisesti hän menettelikin.»

»Liian suurenmoisesti», huomautti Pentti. »Teidän koulussa on kuri
liian löyhää. Mutta sehän onkin Tytylä!»

»Mutta yhtä paljon vain osataan kuin teilläkin», kiusoitteli Malla ja
nousi seisomaan. »Ja nyt, Pirkko, lähdetään, jos kerran lähdetään.»

»Mennään vain!»

»Etkö tule tänne vielä illalla», pyysi Pentti alahallin ovella tyttöjen
mennessä ulos. Pentin silmissä oli niin kauniin pyytävä katse, ettei
Pirkko voinut muuta kuin vastata:

»Ehkäpä piipahdan tuokioksi.»

XX

Penkinpainajaisten jälkeisenä aamuna saapui Markkulan setä junalta
kotiin kahdeksan aikaan. Hän oli ollut Helsingissä asti »maanpaossa»,
kuten hän sanoi. Sanna, Santeri ja pari muuta talon palvelijaa olivat
myös saaneet siksi yöksi »uloshäädön». He olivat olleet tuttavainsa ja
sukulaistensa luona. Santeri sentään Ruusulassa.

»Antaa heidän nyt kerrankin mekastaa oikein rauhassa. Vaikka
kääntäisivät talon ylösalaisin, kunhan eivät vain ilmaan räjäytä», oli
setä tuumannut Anjalle ja Erkille maanpaossa ollessaan.

Setää ei suinkaan kohdannut mikään ihastuttava näky hänen astuessaan
halliin. Serpentiinejä, konfetteja, paperihattuja, kangaskukkia oli
siroteltuna joka puolelle taloa.

»Hamasta katonrajasta kellariin», selitti setä Ros-Marille mennessään
Ruusulaan pahimmaksi siivousajaksi.

Mutta sen lisäksi oli huonekaluja siirrelty. Toisista huoneista oli
raastettu kaikki matot pois ja viety erääseen nurkkahuoneeseen, josta
oli tehty täydellinen itämainen huone. Ei edes sedän tupakkapöytäkään
ollut saanut olla rauhassa. Sekin oli tuon itämaisen huoneen
täydennyksenä.

Mutta eivät tytöt vähemmän kuin pojatkaan jättäneet huoneita
palvelijain siistittäviksi. He tulivat seuraavana päivänä talkoisiin.
Väsyneinä ja raukeina he raahasivat huonekaluja, mattoja ja kapistuksia
oikeille paikoilleen. Kuului laulua, naurua ja huudahteluja.

»Aivan kuin ennen vanhaan, kun kaikki pojat vielä olivat kotona
Markkulan kartanossa», hymähteli Vanha Santeri hääriessään tuon nuoren
väen joukossa. Heidän parissaan hän viihtyikin verrattoman hyvin.

Pirkko oli juuri noussut pienille tikapuille irrottaakseen erään maton
yläkulman seinästä tuossa itämaisessa huoneessa. »Näin kaikki koreus
katoo», hän lausahti. Samassa hän tunsi tikapuitten horjuvan. Malla,
joka seisoi melko lähellä häntä aikoen juuri lähteä Jullen kanssa
viemään suurta mattoa, kiljaisi kauhusta. Pentti kääntyi katsomaan ja
ennen kuin portaat ennättivät kaatua, hän tarttui niihin tukien niitä
siksi, kunnes Julle sai ristikkopuun taas levitetyksi. Pirkko oli
kyyristynyt tikapuilla, mutta hän olisi pudonnut, jos ei Pentti olisi
ennättänyt avuksi. Vasta kun tikapuut olivat paikoillaan, huudahti
Malla:

»Pentti, Pentti! Mikä sinua vaivaa?»

Nyt vasta kääntyivät Pirkko ja Jullekin katsomaan. Samassa tuli joukko
toisiakin huoneeseen. Pentti nojasi seinään kalpeana, verettömin
huulin. Hetkekään siekailematta Julle nosti hänet käsivarsilleen
ja kantoi viereisen huoneen sohvalle. Toiset seurasivat
pelästynein katsein ja hätääntyneinä kuiskaillen.

»Pentti rakas», Pirkko kumartui lähemmäksi Penttiä, joka makasi
sohvalla rypistäen otsaansa tuskasta. »Mihinkä sinuun koskee? Käteenkö?»

Samassa hän muisti, että Penttihän oli tukenut tikapuita vasemmalla
kädellään, joka oli sairaudesta asti ollut melkein käyttökelvoton. Vain
suurella vaivalla, toista kättään apunaan käyttäen, oli hän kyennyt
sitä hiukan nostamaan ja liikuttamaan. Ja nyt —

Pentti nyökäytti päätään. Väri alkoi palata hitaasti hänen kasvoilleen.
Otsalla pisarteli tuskanhiki. Hän puri hampaitaan tiukasti yhteen.
Ilmeisesti käteen yhä koski.

»Menkää hakemaan lääkäri», kuiskasi Sirkka.

Tauno poistui.

Hetken kuluttua Pentti sai sanotuksi:

»Olka... päähän... se otti...»

Samassa kuului ikkunan luota pidätetty voihkaisu. Se oli kuin parahdus.
Kaikki kääntyivät katsomaan. Niilo seisoi siellä painaen nyrkkejään
ohimoltaan vasten.

Tyttöjen silmät kyyneltyivät. Kukaan ei kuitenkaan mennyt Nilskin
luo, sillä jokainen tiesi jo vanhastaan, että hän ei voinut sietää
minkäänlaista lohdutusta tai osanottoa.

»Lähdetään pois», kehoitti Julle hiljaa toisia.

»Antakaa Pirkon jäädä tänne. Tulkaa.»

Toiset poistuivat. Äsken niin elämää täynnä ollut talo oli taas kuin
taikaiskusta muuttunut hiljaiseksi ja vaiteliaaksi. Kuului vain hidasta
astelemista, kuiskauksia. Kaikkien katseissa kuvastui säikähdys.

»Näinkö meidän penkinpainajaisemme nyt päättyvät», kuiskasi eräs tyttö
alakuloisena Margitille.

Margit pudisti vain päätään ja meni pois.

Onneksi oli lääkäri ollut kotona, joten ei kestänytkään kauan, kun hän
jo oli Markkulassa, jossa Pirkko odotti istuen sohvalla Pentin vieressä.

»Mitenkä se kävi!» oli tohtorin ensimmäinen kysymys.

Pirkko kertoi tapauksen. Lääkärin kasvoille tuli kummallinen ilme. Mitä
se merkitsi? Pahaako vai hyvää?

»No, nyt tarkastetaan.» Tohtori tarttui Pentin vasemman käden sormiin
lujasti. »Koskeeko?»

Pentti pudisti kärsimättömänä päätään purren hampaitaan.

»Hyvä on.» Tohtori otti kiinni kyynärvarren kohdalta ja nosti kättä. Se
nousi, vaikkakin Pentin kasvot samalla kalpenivat. »Tämäkin koskee?»
Tohtori nosti kättä yhä korkeammalle.

Pirkko seisoi sohvan ääressä. Nyt hän alkoi hämärästi aavistaa tohtorin
ilmeen.

»Ja nyt. Nouskaapa istumaan.» Tohtori auttoi Pentin istumaan. Sitten
hän kohotti taas käsivartta. Laski sen alas, nosti taaskin. Hän uudisti
liikkeen useita kertoja. Ja vähitellen koskeminen näkyi vähenevän
päättäen siitä, että Pentin huulet avautuivat ja poskille alkoi
jälleen kohota punaa. »Ja sitten vielä täältä.» Lääkäri työnsi Pentin
takin syrjään olkapään kohdalta. Hän rutisteli ja puristeli olkapäätä
suurella kourallaan.

Pentti ensin irvisteli ja väänteli suutaan, sitten hän puoleksi
naurahtaen, puoleksi voihkaisten virkkoi:

»Ei enää koske niin paljoa.» Hetken kuluttua hän jatkoi: »Mutta siellä
narisee jokin.»

Tohtori taivutti päänsä lähemmäksi ja komensi:

»Nostakaa kättänne!»

»Enhän... minä voi...» äännähti Pentti, mutta teki kuitenkin yrityksen
ilman oikean käden apua.

Ja — ihme! — käsi nousi.

Pentin kasvoille tulvahti ilon, epäilyksen ja hämmästyksen ilme. Hän
vilkaisi Pirkkoon, joka seisoi häntä vastapäätä sohvan toisen käsinojan
puolella. Pirkon kasvoilta ikäänkuin heijastuivat samat tunteet.

Tohtori suoristautui. Hän käski Pentin vielä kerran laskea käsivartensa
alas ja sitten nostaa niin ylös kuin vain suinkin sai. Pentti teki
niin — tosin suutaan vääristäen, mutta ilon välähdys silmissään — ja
käsivarsi nousi olkapään tasalta jonkin matkaa ylemmäksi. Sitten hän
laski sen taas alas kääntyen kysyvänä tohtorin puoleen, joka samassa
virkkoi:

»Niin, nuori herra, saatte todellakin olla iloinen noiden tikapuiden
kaatumisaikeesta, sillä se on saanut kätenne jälleen terveeksi.»

Hän nyökäytti päätään ja hymyili sitten Pirkolle.

»Mutta miten se voi olla mahdollista?» Pentti nojautui kiihkeästi
hengittäen vasten sohvan selkämystää. Samassa hän huomasi Särkän
Niilon, joka ikkunanpieleen nojaten tuijotti heihin jännittyneenä.
»Nilski! Ajatteles, eihän siitä sitten ollut mitään vahinkoa.»

Toisetkin huomasivat nyt Niilon, joka oli ollut tumman ikkunanverhon
varjossa ja niin hiljaa, ettei häntä ollut kukaan aikaisemmin
huomannut. Niilo astui Pentin luo. Tohtori nousi seisomaan. Hän oli
hoitanut Niiloakin samaan aikaan kuin Penttiä, joten hän tiesi noiden
nuorukaisten välit. Tohtori väistyi syrjemmäksi.

Ennätettyään sohvan luo Niilo jäi hetkeksi katsomaan Penttiin, jonka
kasvoille alkoi hitaasti tulla päivänpaisteista hymyä. Pentti ojensi
molemmat kätensä Niilolle, joka hetken kuin epäröityään tarttui noihin
ojennettuihin käsiin. He eivät sanoneet sanaakaan toisilleen, mutta
Niilonkin kasvoille ilmaantui välitön, raikas hymy. Ja kauempana
seisova Pirkko puki kaikkien tunteet hiljaisiin, ilosta väreileviin
sanoihin:

»Kaikki kääntyy kuitenkin kerran parhain päin.»

»Niin, se on totta.» Pentti ojensi Pirkolle vasemman kätensä. »Ilman
sinua ja sinun heilumistasi tikapuilla en olisi tullut kai koskaan
saaneeksi kättäni takaisin.» Samassa hän katsoi Niilon ja Pirkon
välistä tohtoriin. »Anteeksi, tohtori, tämä viivytys. Tohtorinhan piti
juuri selittää, miten tämä ihme oli mahdollinen.»

»Nähtävästi on olkavarteen tai oikeastaan olkakuoppaan kasvanut rustoa
sinä aikana, kun jouduitte pitämään sitä niin kauan liikkumattomana.
Muulla tavoin en voi asiaa ymmärtää. Nyt kun te — lujalla, äkkinäisellä
tahdonponnistuksella — aloitte tukea tikapuita, oli niiden paino siksi
suuri, että se aiheutti jonkinlaisen ruston murskaantumisen, ja niin
voitte jälleen liikuttaa kättänne.» Hän astui Pentin luo ojentaen
kätensä hyvästiksi. »Huomenna laadimme voimisteluohjelman teidän
kädellenne, ettei se enää pääse teitä kiusaamaan. Ja niin pian kuin
suinkin voitte, matkustatte Helsinkiin, jotta olkapäätä voidaan tutkia
röntgenillä.»

Tuskin oli tohtori astunut ovesta ulos, kun toisesta ovesta hyökkäsi
koko liuta sisälle, Santeri etunenässä hermostuneena, säikähtyneenä.

»Katsokaa!» huudahti Pentti ja nosti vasemman kätensä.

»Mitä, mitä?» huudahtelivat toiset ja katsoivat vastakkaiseen seinään
luullen Pentin osoittavan siellä jotakin merkillisyyttä. He eivät ensin
huomanneet mitään erityistä Pentissä. Vaan äkkiä Sirkka huudahti:

»Pentti! Sinun kätesi on terve!»

Silloin se räjähti. Vanha Santeri painoi kädet korvilleen ja huuteli
äänellä, joka hukkui meluaviin eläköönhuutoihin:

»Älkää tehkö uutta onnettomuutta! Lapset, älkää loukatko Penttiä
uudelleen.»

Syytä olikin varoittaa, sillä pojat olivat nostaneet Pentin
hartioilleen ja kuljettivat häntä nyt huoneesta toiseen huikaten ja
riemuiten.

»Mutta sedällehän pitää ilmoittaa», muisti Margit sitten.

»Minä menen hakemaan häntä.» Ketteräkoipinen Tauno oli jo taas ulkona,
kun Pentti vielä varoittaen huusi hänen jälkeensä:

»Mutta älä sano! Tahtoisin itse kertoa!»

Setä tuli, mutta astuessaan portaita ylös ja katsellessaan käytävässä
ohimennessään huoneisiin hän mutisi Taunolle:

»Kuulepas, lurjus, sinähän valehtelit minulle ihan kainostelematta.
Sanoit, että täällä ovat huoneet jo sellaisessa kunnossa, että voisin
taas asettua taloksi. Ja täällähän on mitä kauhein sekasorto.» Hän
osoitti erästä leposohvaa, joka oli puolittain käytävässä, puolittain
voimistelusalissa. »Katso nyt! Onko tuo järjestyksessä? Ja mitä tämä
suunnaton meteli merkitsee?»

Hän astui Markkulan poikain avaraan voimistelusaliin, jossa vallaton
joukko tällä hetkellä melusi. Pentti seisoi juuri plintillä ja teki
siinä kumarruksiaan huitoen käsillään. Setä jäi tuijottamaan häneen.

Melu vaikeni heti. Pentti seisoi yhä samalla paikalla ja piti vasenta
kättään ylhäällä. Nyt hän pystyi jo nostamaan sen ylemmäksi, joten
se oli kohotettuna kuin roomalaiseen tervehdykseen. »Pentti, Pentti,
kuinka sinä voit?»

Setä astui lähemmäksi ja joukko hajaantui kunnioittavasti antaen
tietä tuolle valkohapsiselle vanhukselle, jonka kasvot vavahtelivat
mielenliikutuksesta. Hänen ennätettyään plintin luo Pentti hyppäsi
kevyesti alas ja tarttui isänsä käsivarsiin. »Niin, isäukko. Minä olen
nyt taas terve. Olen saanut takaisin käteni.»

»Onko se mahdollista, onko, onko mahdollista?» Setä pudisti päätään ja
hänen silmistään alkoivat kyynelet tipahdella. Hän puristi hellästi
Pentin kättä kuin peläten, että siihen koskee.

»On se totta. Se on ihme!»

»Tosiaan ihme», myönsi isä. »Mutta kerro!»

XXI

Ylioppilaskirjoitukset olivat alkaneet.

Pulpetit olivat hajallaan juhlasalissa, opettajat istuivat paikoillaan
valvomassa ja tytöt kirjoittelivat hieman hermostuneina. Riippuihan
nyt näistä tunneista, saisiko tänä keväänä vihdoinkin tuon voittolakin
omakseen. Ruveta toista kertaa samaan hommaan. Se kauhistutti jo
pelkkänä ajatuksenakin.

Pirkko oli juuri saanut ruotsinkirjoituksensa valmiiksi ja istui
vielä paikallaan melkein unohtaen ympäristön. Mutta sitten hän kuuli
käytävästä pari naurunhelähdystä, jotka kuitenkin samassa vaimenivat.
Häntä hymyilytti. Hän muisti vuoden toisensa jälkeen taaksepäin, kevät
keväältä se oli toistunut. Ensin siellä vanhassa koulussa, missä hän
ensin kävi ———n kaupungissa ja sitten taas täällä Tytylässä.

Kun luokista tupsahdettiin ulos käytävään, olisi kielen tehnyt mieli
käydä, naurun purkautua valloilleen. Mutta opettajat kulkivat ympäri,
mikä hymyilevänä, mikä tuimin katsein, ja hyssyttelivät kuin olisi
talossa ollut heikko potilas, jonka häiritse mistä täytyi kaikin
tavoin varoa. Eikä muu ollut kyseessä kuin kahdeksannen luokan
ylioppilaskirjoitukset!

Pirkko hymähti. Millä kunnioituksella alaluokkalainen olikaan katsonut
noita tenttijöitä ja ylempiluokkalainen taas huokaissut: »Pian on minun
vuoroni.» Mutta samalla oli kuitenkin sydän riemusta sykähtänyt.

Ja nyt? Nyt hän itse istui täällä, ja tuolla kulkivat taas rehtorit ja
opettajat hyssytellen ja taltuttaen riehahtelevaa vallattomuutta.

Hän luki vielä kerran kirjoituksensa. Ja nousi.

»Jos ei oikein, niin on — väärin», hän ajatteli rauhallisesti
jättäessään kirjoituksensa ja pujahtaessaan ovesta ulos.

»Mitä sinä tänään sanot?» Pentti sen kysymyksen teki seisoen Pirkon
huoneessa ikkunan luona katsellen Pirkkoa. »Vieläkö luulet läpäiseväsi?»

»Vielä toistaiseksi.» Pirkko nyykäytti päätään hymyillen. »Entä sinä?»

»Samoin täällä.» Hän nojautui pöytään ja virkkoi hiljaa: »Ja sitten
Pirkko, mitä sitten?»

»Enhän tiedä...» Lievä puna kaunisti Pirkon hymyileviä kasvoja.

»Mutta minä tiedän!»

Pentti oli jo samassa Pirkon vieressä.

»Ajattelehan», Pentti virkkoi äkkiä, »kun sinä silloin kerran kannoit
minun ruusuani. Tiedäthän?»

»Sinun ruusuasi?» Pirkko katsoi pitkään, mutta ruusut, jotka juuri
hiljakkoin olivat sukeltautuneet esiin tuolta runokirjan lehtien
lomasta, välähtivät hänen mieleensä. »Mitä sinä nyt puhut?»

»Eikö Malla todella ole vieläkään kertonut sinulle?» Pentti naurahti.
»Liekö hän unohtanut koko asian vai miksi ei hän ole kertonut. Katsos,
silloin kerran, viime syksynä, olit saanut ruusun, kun...»

»Oh, minä tiedän sen jutun,» huudahti Pirkko vähin.

»No niin. Sitähän minäkin ajattelin, että tottakai Maha on kertonut.»

»Mutta ei hän mitään sinun ruusustasi ole puhunut.»

»Niin, siinäpä se!» Pentti katsoi nauravin silmin Pirkkoon. »Se ruusu,
jonka Malla toi sinulle, olijoita meidän kasvihuoneestamme. Minä sen
hänelle annoin.» Penttiä huvitti juttu. Varsinkin kun hän näki Pirkon
hämmästyksen.

»Sinä!»

»Minä. Malla tuli minua vastaan tuossa kummallisessa mustalaispuvussaan
ja kertoi, että hän menee Malmivirralta hakemaan ruusua sinulle. Ja
silloin minä tarjosin meidän ruusujamme. Et kai ole pahoinasi?»

Pentti vakavoitui. Pirkon kasvoille oli tullut niin kummallinen ilme.
Mutta samassa Pirkko jo naurahti.

»Pahoillani! Enpä suinkaan. Minua vain huvittaa tämä juttu. Luulin siis
kantavani, tai olin kantavinani Kulon kukkaa ja kannoinkin sinun. No nyt
minä käsitän tuon Mahan hämmennyksen sinä iltana ja hänen höpinänsä.»

Pirkko nauroi iloista, tarttuvaa naurua, johon sai Pentinkin yhtymään.

»En antanut Mallan sanoa sitä, sillä pelkäsin, ettet olisi ottanut
ruusua silloin vastaan.»

»Tuskinpa olisinkaan», myönsi Pirkko ja katsoi säteilevin silmin
Penttiin.

»Nuo pienet kukat olivat siis ennustajia.»

»Niin olivat. Kunpa olisin jo silloin tietänyt, ymmärtänyt.»

»Minkä sitten?»

»Että ne ennustivat näin suurta ja suloista onnea...»

RUUSULAN VIIMEINEN TYTTÖ

I

 Ruusulassa 8.9.192—.

 Malla veitikka!

 En olisi milloinkaan uskonut, että pikku tenavien opettaminen on näin
 hauskaa. Uskon sinulle salaisuuden: luulen, että se on vähintään yhtä
 hauskaa kuin Ambomaan pakanapoikien opettaminen olisi ollut. Mutta
 älä kerro tätä kellekään, sillä nykyään minua ujostuttaa — melkein —
 tuo lapsuusaikainen intoni pikku pakanoihin. Melkein harmittaa, kun
 Pentti joskus vielä kiusoittelee sillä. Tiedän, että sitten vasta
 olen isoihminen, kun voin nauraa makeasti koko jutulle. Mutta — sanon
 sinulle, rakas ystävä, nyt erään surullisen tosiasian: Pirkosta ei
 koskaan, ei kuuna kullan valkeana tulekaan isoaihmistä, aikaihmistä.
 (En silti tiedä, surenko sitä »tosiasiaa» kovinkaan syvällisesti).

 Kuulehan nyt! Ensimmäisenä tännetulopäivänäni menin kävelemään
 Vähä-Mökkölään. Arvannet, mitä se merkitsee. Siellähän Pentti ensi
 kerran toissa keväänä säikähdytti minut — huulillaan... No niin!
 Muistoja siis verestämään. Olin niin kaihoa, kaipausta ja vaikka mitä
 täynnä, että ihan vieläkin hiukaisee ja minusta tuntui kuin olisin
 ollut todellinen rakkauden marttyyri ja täysin aikaihmisten tasalla,
 kun »lempi kalvoi sydänjuuria». Ja miten tavattoman järkeväksi
 huomasinkaan itseni. Kotiin palatessani näin pari kuudennen luokan
 poikaa ja tyttöä, jotka nauraen ja leikkiä laskien hyppelivät niityn
 mättäitä pitkin. Hymähdin hyväntahtoisesti: he eivät tiedä vielä
 mitään elämästä...

 Ylpeys käy lankeemuksen edellä. Tämän uhkaavan ja salaperäisen
 tosiasian käsitin minäkin hetken kuluttua. Muistathan tuon
 villiomenapuun vähää ennen kaupunkiin tuloa? Lähetessäni sitä näin
 kolme risamekkoa häärimässä innostuneena sen ympärillä. He heittelivät
 kiviä ja kuivuneita oksia korkealle puun latvaan. Siellä lienee
 vielä jokin omena, tuumin itsekseni ja kohdalle päästyäni huomasin
 arveluni oikeaksi. Puun lehvien lomitse kuulsi kaksi nyrkkini kokoista
 verrattain hailakkaposkista omenaa.

 Jäin innostuneena seuraamaan poikien hommia. He lienevät olleet noin
 10-vuotiaita, likaisia ja lähellä olevassa savikuopassa rypeneitä
 viikareita. Mutta liasta huolimatta heidän silmänsä kurkistelivat
 pirteinä maailmaa. Lukuunottamatta yhtä, joka oli kierosilmäinen ja
 jonka kivenheitto aina osui huomattavasti sivuun.

 En tiedä, miten asia oikein kävi, mutta niin vain oli, että kun
 rakas, arvossapidetty ja tahdikas rehtorimme hetkistä myöhemmin
 kulki pastorin kanssa paikan ohi (pysähtyen »paikan päälle»), niin
 minä riipuin omenapuun oksilla melko vaarallisessa ja sopimattomassa
 asennossa, kun ottaa huomioon, että katsojiksi oli saapunut
 vanhempiakin maskuliineja.

 Olin näet heitellyt kivillä omenia poikain kanssa, ja kuten ehkä
 »nuolipelistä» muistat, minulla on verrattain tarkka silmä. Muutaman
 heiton jälkeen osuin omenaan, ja heittoni oli niin voimakas ja kivi
 terävä, että se tunkeutui suoraan omenan sisuksiin. Sanoin silloin
 pojille, että omenat menevät ennen mäsäksi kuin putoavat puusta, minkä
 vuoksi on ehkä viisainta, että joku heistä kiipeää ottamaan ne. Mutta
 ennen kuin heistä kukaan siihen puuhaan ennätti mieltyä, minä olin jo
 kiskaissut takin hartioiltani ja kengät jaloistani ja sitten puuhun
 kuin kissa!

 Saatuani omenan käteeni käännyin ja huutaen: Ottakaa kiinni! paiskasin
 omenan — pastorin takaraivoon...

 Ihmettelen vielä tänä hetkenä, etten pudonnut puusta ja taittanut
 niskojani hämmästyksen ja häpeän takia nähdessäni nuo molemmat herrat
 odottamattoman sopimattomassa tilanteessani. Ajatuksiani en muista
 niin tarkkaan, että voisin niitä Sinulle eritellä, mutta sen tiedän,
 että sain kootuksi mielenmalttiani niin paljon, että otin toisenkin
 omenan, jonka pudotin varovasti puun alla seisovaan kierosilmän
 lakkiin. Ja sitten lähdin kapuamaan alas punaisena, hikisenä ja
 nolona. (Jos minulla olisi ollut häntä, se olisi varmasti ollut
 koipien välissä.)

 Eikä minun auttanut muu kuin mennä aivan rehtorin ja pastorin luo,
 sillä he seisoivat kiven vieressä, jolla takkini ja kenkäni olivat. Ja
 olihan minun pyydettävä pastorilta anteeksikin, vaikka pitihän hänen
 silti ymmärtää, etten minä tahallani ollut häntä omenalla paiskannut.
 Tervehdin kauniisti niiaten ja yritin hymyillä.

 Malla, oletko Sinä koskaan yrittänyt hymyillä? Tämäntapaisessa
 tilanteessa? Minusta tuntui kuin kasvolihakseni olisivat olleet
 pelkkää puuta tai rautaa, yleensä jotain kaamean jäykkää, ja
 luulenpa, että hymyni muistutti jonkinlaista ihmissyöjän irvistystä.
 Pastorimmehan on hyvin lempeä ja hyväntahtoinen, mutta leikkiä
 hän ei ymmärrä, huumoria hänessä ei ole pisaraakaan. Esitettyäni
 anteeksipyyntöni änkyttäen ja kameleontin tavoin väriä vaihdellen,
 sain vastaukseksi tuon pastorin tavallisen lauseen, jonka hän sovittaa
 joka paikkaan: »Ei mitään, ei mitään, neiti Kotkanpää. Hyvää jatkoa
 vain». (Luulen, että hän sanoisi samaten, jos hän näkisi parhaimman
 ystävänsä esim. auton alla: hyvää jatkoa vain).

 Sillä hetkellä se kuulosti korvissani melkein ivalta hyväntahtoisesta
 vilpittömyydestään huolimatta. Näin rehtorin vakavissa silmissä pienen
 pienoisen ilon välähdyksen, mutta samassa hän oli jo palautunut
 täyteen arvokkuuteensa ja — pituuteensa (tuntui kuin hän olisi ollut
 sillä hetkellä musertavan pitkä) ja loihe lausumahan:

 »Neiti Kotkanpää, tämä meidän ensi kohtaamisemme tänä syksynä ei ole
 mielestäni teidän uudelle opettajanarvollenne täysin sopiva. En oikein
 käsitä —» Hän jätti lauseensa kesken ja ilmassa tuntui väreilevän
 tusinan verran kysymysmerkin muotoisia syyttäviä loppuhenkosia.

 »Niin, rehtori», aloitin minä, kun samassa kuului omenapuun luota kova
 parahdus.

 Meidän triomme kääntyi katsomaan toista trioa, joka oli täydessä
 tappelunnujakassa. Rehtori korotti voimakkaan äänensä ja pastori
 sopotti jotakin lempeästi kuin olisi lukenut rukousta. Mutta pojatko
 siitä välittivät. He mukiloivat toisiaan, minkä suinkin likaiset
 nyrkit ennättivät. Juostessani lähemmäksi huomasin pikku kierosilmän
 joutuneen toisten nyrkkivallan kohteeksi.

 »Pojat, mitä te tappelette», älähdin minä tiukalla äänellä.

 Kuullessaan ääneni pienempi pojista antoi vielä ärhentelevän iskun
 kierosilmän vatsaan ja sitten pojat kääntyivät kaikki minuun päin
 huutaen jokainen kiukusta kiiluvin silmin minkä ennätti. Tästä
 yhteisestä puhetulvasta sain niin paljon selvää, että kierosilmä
 oli aikonut syödä yksinään omenan, jonka minä hänen lakkireuhkaansa
 olin pudottanut, ja toiset kaksi saivat tyytyä siihen omenaan, joka
 oli mennyt puolittain mäsäksi pastorin päähän lentäessään. Sain
 pojat rauhoittumaan sillä, että leikkasin pienellä kynäveitselläni
 jokaiselle pojalle kummastakin omenasta aivan yhtä suuret palat. Ja
 sitten virkoin:

 »Nyt alkakaa laputtaa!»

 Olin tosiaan hieman kyllästynyt näihin elämänhaluisiin naskaleihin,
 jotka niin odottamatta — vaikka tietysti kylläkin tahtomattaan —
 olivat saattaneet minut mitä ilkeimpään pinteeseen. Pojat lähtivät
 nöyrinä minuun nähden, mutta kierosilmälle kyräillen, savikuopalle.
 Minä tassuttelin — yhä sukkasillani — rehtorin ja pastorin luo.

 »Niin, niin», aloitti rehtori, kun olin istuutunut kivelle pannakseni
 kengät jalkaani. Arvasin, että hän aikoi sanoa jotakin opettavaan
 tutkintopuhetyyliin. »Neiti Kotkanpää, ei pidä unohtaa milloinkaan
 arvokkuuttaan. Se ei ole eduksi itselle. Mutta», hän jatkoi sitten
 arkipäiväisemmällä äänellä, »ehkä teistä sentään tulee hyvä opettaja,
 koska nuo vintiötkin näyttivät lauhtuvan teidän komennuksestanne.
 Mutta kovin lapsellinen te vielä olette.»

 Katsahdin rehtoriin ja näin toisen kerran ilon pilkahduksen hänen
 raudanharmaissa silmissään.

 »Aivan niin, aivan niin», mumisi pastori ja nosti hattuaan. »Hyvää
 jatkoa vain.»

 Huokasin helpotuksesta, kun he olivat kadonneet Jokelan talon
 taakse, ja lähdin itse hiljalleen samaa tietä. Mutta paitsi harmia
 ja noloutta, joka kirveli mieltäni, jäivät rehtorin viimeiset sanat
 kiusaamaan minua kuin ilkeä hampaanjomotus.

 Lapsellinen! Rehtori oli tosiaan käyttänyt tuota sanaa ja tarkoittanut
 sillä minua! Se oli niin, niin... Huh! Sisälläni ihan kiehui.

 Ja juuri parhaassa »kiehumapisteessä» tarttui joku takinhihaani.
 Käännyin katsomaan. Siinä oli pikku kierosilmä, joka sopersi ujosti ja
 ikään kuin hämmästellen omaa herkkyyttään:

 »Kuule, minä toin tämän sinulle.» Hän työnsi käteeni nyrkkiin
 puristetusta pikku kourastaan omenanviipaleen.

 Katsoin häneen hämmästyneenä. En kuitenkaan ennättänyt sanoa
 sanaakaan, kun hän lisäsi:

 »Minä vain ajattelin, että myös sinun täytyy saada jotain, kun
 kiipesit puuhunkin. Ja sinä olet sentään kiva likka, kun menit sinne
 puuhun ja sitten kun heitit sen omenan papin kalloon. Hi-hi...»

 Poika hihitti niin makeasti, että hänen raikas, helmeilevä naurunsa
 houkutteli minun huuliltani pari iloista pyrskähdystä.

 Onneksi minulla oli niin paljon »tahtia», etten antanut pojan
 lahjaa takaisin. Hän olisi tietysti hirveästi loukkaantunut, jos
 savinen omenaviipale, joka pikku nyrkissä oli puristunut pehmeäksi
 sotkuksi, ei olisikaan kelvannut minulle. Kiitin poikaa ja nyökytin
 päätäni hyvästiksi. Ja pian näin hänen lianraidoittamien sääriensä
 katoavan metsään.

 Siis vielä yksi nöyryytys: tuo 10-vuotias naskali piti minua aivan
 vertaisenaan. »Kiva likka», »sinä» ja niin edespäin...

 Uskotko sinä, Maila-kulta, että minusta tulee aikaihmistä milloinkaan
 ja aikaihmisen näköistä?

 Asun siis taas Ruusulassa. Setä kyllä pyysi Markkulaan asumaan, mutta
 minä tahdon niin mielelläni olla Ruusulassa. »Ruusulan viimeinen
 tyttö», sen nimen on Eero-setä antanut minulle. Onhan täällä tosin
 Marja, mutta »hän kuuluu talon irtaimistoon», selittää setä edelleen,
 minkä vuoksi minä olen saanut tuon kauniin kunnianimen.

 Äiti jäi vielä täksi talveksi asumaan vanhaan rakkaaseen pappilaan,
 varsinkin kun uusi kirkkoherra kernaasti voi luovuttaa hänelle
 puolet huoneista. Ja pikku Dorrit (on muuten hullua sanoa häntä
 »pikku» Dorritiksi, sillä hän on minua päätä pitempi tytönhuipelo)
 on vielä tämän vuoden kotona äidin seurana. Sitten hän kai menee
 käsityökouluun, hänellä kun ei ole hiukkaakaan halua luku-uralle.

 Olen nyt jo hiukan paremmin tottunut isän poissaoloon, kuten kai
 kirjeeni sävystäkin huomaat. Muuten se olisi ollut vieläkin vaikeampaa
 — kun isä kuoli niin äkkiä, juuri päivätyönsä ääreen — mutta äitikulta
 on niin suurenmoinen. Tiedän, mitä hänelle merkitsee isän poismeno, ja
 kuitenkin hän jaksoi vielä lohduttaa meitä lapsiakin surussamme. Mehän
 olimme kaikki kuin mielettömiä.

 Erään runsaasti viljellyn totuuden olen tänä kesänä huomannut täysin
 vääräksi. Sanotaan, että »aika parantaa haavat». Sitä en usko. Se voi
 lääkitä niitä, haava voi näyttää arpeutuneeltakin, mutta pieninkin
 muistonhäive repäisee sen jo kokonaan auki. Entistään kirvelevämpänä.

 Äitihän olisi tahtonut, että olisin ottanut vastaan Markkulan sedän
 tarjouksen ja lähtenyt sedän rahoilla Helsinkiin opiskelemaan. Mutta
 se ei olisi ollut ensinkään luonteeni mukaista. Olisin koko ajan
 muistanut, että nämä eivät ole minun rahojani, eivät isän rahoja, vaan
 lainattuja. Ja millä ja milloin minä ne sitten takaisin maksaisin?
 Setä on kultaisista kultaisin setä, mutta hän saa olla se vain
 »henkisesti» eikä rahojen ja näkyvän kullan kilinässä.

 Olen varma, että näin on parempi. Äidin rahat riittävät — kiltisti
 eläen — hänelle ja Dorritille vielä monen monta vuotta, ja tietysti
 on tärkeätä, että Kerttu saa käydä vielä tämän toisenkin vuoden
 musiikkiopistoa.

 Malla, sinä olet tyhmä, tuhma, ilkeä tyttö, kun sanoit menettelyäni
 »ajattelemattomaksi kykyjen ja elämän haaskaukseksi». Tiedän
 menetelleen! aivan oikein, kun luovuin lukuaikeistani ja ryhdyin tähän
 hommaan, joka tuli minulle aivan kuin »hokkuspokkus».

 Ajatteles, jos insinööri Matikainen ei olisi tullut Amerikasta
 kotikaupunkiinsa ihan huvin vuoksi käymään, vaikkei hänellä ollutkaan
 siellä enää ketään sukulaisia, hän ei olisi milloinkaan nähnyt Anna
 Liisa Laurilaa. Ja jos hän ei olisi nähnyt Anna-Liisaa, he eivät
 olisi voineet mennä naimisiin. Ja jos ei Anna-Liisa olisi mennyt
 naimisiin, hän ei olisi jättänyt opettajanpaikkaansa. Ja jos hän ei
 olisi jättänyt opettajanpaikkaansa, minä en olisi voinut saada sitä.
 Mutta nyt kävikin kaikki ihan päinvastoin, eikä minun tarvinnutkaan
 mennä Kortelahden kartanoon kahta pahankurista poikaa opettamaan, vaan
 minusta tuli »oman koulun opettajatäti», kuten pikku Pekka nykyään
 minua nimittää.

 Niinkuin en minä voisi kehittää kykyjäni täällä rakkaassa vanhassa
 koulukaupungissakin. Uskon, että lapset opettavat minulle tämän
 vuoden kuluessa paljon enemmän tärkeitä ja jokapäiväisessä elämässä
 tarvittavia asioita kuin Helsingin Yliopiston korkea-arvoiset
 professorit. Eipä silti, että heidänkään opetustaan halveksisin, mutta
 — mitalilla on kaksi puolta! Huomasin tänään päiväkirjastani, että
 olin kirjoittanut siihen sinä päivänä, jolloin pääsin selvyyteen,
 etten voisi lähteäkään yliopistoon, että se on »elämäni suurin
 vastoinkäyminen». Teki ihan mieleni töhriä nuo sanat musteella,
 tussilla tai kimröökillä! Sillä niissä ei ole hitustakaan perää. Uskon
 päinvastoin, että tämä muutos on minulle vain eduksi.

 Älä nyt taas sano, että minä olen »kohtalooni alistuva lammas». Kun
 kuitenkin tiedät, ettei asia siten ole.

 Mitä Penttiin tulee, niin päätökseni kuultuaan hän »raivosi» ensin
 pari tuntia, sitten hän alkoi murjottaa ja sitä kesti pari päivää. En
 ollut siitä huolissani, mutta siitä olin, kun hän ei syönyt koko
 aikana mitään. Hän keksi vaikka mitä hävyttömyyksiä, mm. sellaistakin,
 että minä olin kyllästynyt häneen ja siksi en tahtonut tulla
 Helsinkiin! Oletko kuullut mitään niin mieletöntä milloinkaan ennen?

 Asia päättyi kuitenkin täydelliseen aselepoon ennen hänen lähtöään.

 Hän on luvannut kirjoittaa pari kirjettä viikossa. Kunhan tulisi
 kirje kahdessakin viikossa, olisin häneen täysin tyytyväinen.

 Pari päivää sitten tuli kirje Kanadasta. Nuori pari — Sirkka &
 Kaarlo — on onnellisesti päässyt lätäkön yli. Nyt heillä on siis
 kaksinkertainen »onnenmaa», sillä mikäpä olisikaan hauskempaa heistä
 kummastakaan kuin olla vastavihittyinä unelmoimassaan viljamaassa.
 Vahinko, että heidän häänsä, tai paremminkin sanoen vihkiäisensä,
 tulivat semmoisella kiireellä, ettet sinä ennättänyt joukkoon. He
 olivat niin onnellisia, että ihan pahaa teki. (Nimittäin katsojain ja
 — uskallanko sanoa — kadehtijain... Kestää niin kauan ennenkuin Pentti
 ja minä voimme. Ei mutta! Korvapuusti minulle! Aikomukseni ei ollut
 kirjoittaa ruikutuskirjettä.)

 Tauno alkaa kauppakoulussa toista vuotta. Hän on niin täysi liikemies
 kuin olla saattaa. Kun hän tässä eräänä päivänä tarkasteli minua
 kiireestä kantapäähän, kysyin kiusallani: Ihailetko uutta pukuani?
 »En», vastasi poika lyhyesti. »Katselen vain, että sinulla ei ole
 tällä hetkellä muuta kotimaista päälläsi kuin juuri pujottamasi
 pihlajanmarjahelmet. Ja niissäkin on tietysti englantilainen
 lanka.» En voinut olla myönteisesti nauramatta tuolle innokkaalle
 ja tarkkanäköiselle liikemiehenalulle, jolla on tunnuslauseena:
 »Kotimainen on parasta». Hänhän on pyytänyt täkäläisiltä
 kauppiailta luvan ja saa nyt käydä koluamassa niiden varastoja.
 Tutkimustensa perusteella hän sitten laatii mitä ihmeellisimpiä
 »verrantokaavakkeita» koti- ja ulkomaisista tavaroista. Hän tunnusti
 minulle eräänä päivänä, että hän ei voi sietää tyttöjä. — Etkö siis
 naimiakaan? kysyin kokeeksi. »Ä§, sinähän et olekaan mikään tyttö,
 sinä olet meidän Pirkko!» Et voi uskoa, miten hyvää taas teki pienelle
 sydämelleni huomatessani Markkulan väestä jok'ainoan pitävän minusta.

 Margit aikoi jättää koko musiikkiopistoon lähtönsä, sillä hänen ja
 Pekan välille on tullut »paha kränä», Margitin oman tiedonannon
 mukaan. Mutta lähti hän sentään. Miten sitten viihtynee.

 Ja nyt en kirjoita enää. Silmäni ovat ihan musteisina pisteinä ja
 käteni kankea kuin luudan varsi. Sano terveiseni »ruusulaisille».
 Tiedolta pian sikäläisistä touhuistanne. Sinua itseäsi halaisin, jos
 olisit täällä. Nyt saat tyytyä vain tähän tiedonantoon.

                                      Unenpöpperössä
                                         Pirkko
                                     (Ammatti: opettaja)

II

Valmistavan koulun oppilaat seisoskelivat koulun pihamaalla sinne
tänne siroteltuina kuin rusinat leivässä. Alakuloisin silmäyksin he
tarkastelivat »isoja oppilaita» ja loivat silloin tällöin toisiinsa
kuin varkain silmäyksiä. Itku tahtoi väkisin pyrkiä kurkkuun ja mieli
teki livistää kotiin kiireen vilkkaa saadakseen siellä painaa päänsä
äidin tyynnyttävään helmaan.

Mutta ei auttanut. Eihän toki. Kotona olisi naurettu ja toruttu ja
— huomenna olisi lähetetty kuitenkin kouluun. Ja kun koulunkäynti
nyt kerran oli aloitettu, niin täytyihän tämä kestää, ajattelivat
urhoollisimmat. Eikä koulusta voinut »karata», kuten joltakin
vierailulta riidan puhjetessa. Ensimmäinen tunne koulukurista livahti
vaistomaisena lapsen mieleen. Se oli näkymätön, koossapitävä voima.

Tämä oli valmistavan koulun ensimmäisen luokan oppilaille ensimmäinen
koulupäivä. Eipä siis ollutkaan ihme, että pikku sydän hiukan
levottomana värisi kuin ajetulla jäniksellä.

Olipa joukossa kuitenkin eräs pojanpallero, jota ei ujous näkynyt
paljoa painavan. Jo edellisenä päivänä, jolloin äidit olivat tuoneet
pienokaisensa kouluun, tämä pikku urho oli näyttänyt taitoaan
kiipeämällä pulpetin kannelle ja siitä ikkunalle ja opettajan
sekä uusien toveriensa suureksi kauhuksi päästäen suustaan pahan
intiaanikiljahduksen hypännyt avonaisesta ikkunasta ulos. Äiti ei ollut
kyllä asiasta pahasti säikähtänyt, hän oli tottunut poikansa kujeisiin
ja nähnyt hänen niskojaan taittamatta tekevän vaarallisempiakin
hyppyjä. Sama veitikka oli nipistänyt erästä pientä kalpeata tyttöä
terävillä kynsillään niskasta, niin että tyttö oli tuskasta parahtanut
ja vetäytyen äitinsä turviin ulissut kovaäänisesti tahtovansa kotiin.

Kun tuo samainen poika oli päässyt yksin kouluun, hän sai kauhun
kuvastelemaan varsinkin tyttöjen silmiin herrastellessaan koulun
pihamaalla kuin ylväs kukonpoika. Hän koetteli heittotaitoaan kivillä
siksi kunnes valvojaopettajan korvan ohi suhahti. Silloin poika itsekin
säikähti ja juoksi kiireesti pihan toiselle puolelle. Vaellettuaan
siellä hetken hän keksi parin viinimarjapensaan takana olevan kaivon.
Hän alkoi pumputa siitä vettä ja olisi kai tyhjentänyt koko kaivon,
jollei pari yläluokan tyttöä olisi keksinyt häntä ja komentanut muille
markkinoille.

Sen jälkeen tuo vilkas vesa livisti alakoulun oven seutuville ja
nähdessään siellä pari poikaa lyöttäytyi heidän seuraansa. Nämä
naskalit olivat serkukset keskenään ja alati yhdessä. Toinen oli vilkas
ja toiminnanhaluinen, toinen hiljainen, hento lapsi, jonka ohuilla
huulilla väreili alati kärsivä piirre.

He seisoivat vesikouruun nojaten ja silmäilivät arkaillen ympärilleen
kuten muutkin pirpanat. Silloin tuo villivesa pyyhälsi heidän luokseen
ja aloitti tuttavuuden hieman oudolla tavalla muksauttamalla pienellä
ruskettuneella nyrkillään hiljaisempaa poikaa vatsaan. Pojan suurissa
sinisilmissä häivähti pelko ja aristellen mutta samalla paheksuvasti
katsoen hän väistyi syrjemmäksi. Serkku sen sijaan suutahti toverinsa
puolesta ja töytäisi häiritsijää kylkeen. Pallero, joka ei ollut
odottanut tervetulotoivotukseensa tällaista »vastausta», sillä hän
oli tosiaan aivan viattomassa tarkoituksessa iskenyt poikaa, jäi
nyt vuorostaan katsomaan vastustajaansa pienin, kirkkain silmin ja
hämmästyneenä.

Näin seisoivat pojat tuokion ja mittailivat toisiaan katsein, jotka
eivät luvanneet erikoista ystävyyttä. Palleron ei kuitenkaan ollut
tapana kauan tuumia, ja hyökäten toisen kimppuun hän ärhennellen vinkui:

»Tahdotkos tapella?»

Pojat eivät kuitenkaan ennättäneet kauan teutaroida, kun kello jo
soi. Niin outoa ja uutta kuin heistä olikin totella kellon ääntä, he
kuitenkin sen ensi kilahduksen kuullessaan irrottautuivat toisistaan
ja kömpivät jaloilleen pudistellen hiekkaa vaatteistaan ja asetellen
lakkeja päähänsä. Viimeksi täytyi pallero-pojan kuitenkin vielä kerran
iskeä nyrkillään tappelutoveriaan selkään. Tämä kääntyi kuin pistiäisen
polttamana ja olisi iskenyt takaisin, mutta ovelta kuului samassa
herttainen ääni:

»Asettukaapa nyt kaikki parittain riviin. Kas näin!»

Aristellen lähenivät oppilaat opettajaansa ja toisluokkalaisia,
jotka jo olivat asettuneet riviin oven eteen. Mutta arkuus katosi
hämmästyttävän nopeasti jokaisesta oppilaasta, jonka katse osui Pirkon
säteileviin tummiin silmiin. Hymy hänen huulillaan oli niin rauhoittava
ja hyvä, ettei arinkaan pikku sielu enää pelosta värähtänyt, vaan
oppilaat astelivat luottavaisin askelin ovesta kylmään, puolipimeään
käytävään. Siellä tahtoi taas joku arempi hämmentyä, mutta Pirkon
tarkka silmä keksi heti sellaisen onnettoman joukosta ja mennen hänen
luokseen hän auttoi hatun ja takin naulaan ja talutti tenavan iloisesti
jutellen aivan luokkahuoneeseen asti.

Nyt alkoi paikkojen järjestely. Toinen luokka siirrettiin istumaan
edellisen vuoden paikoiltaan kahdelle takimmaiselle penkkiriville,
josta he katselivat »alokkaita» varmastikin suuremmalla ylemmyydellä
kuin aliupseerit nahkapoikia. Mutta samalla heidän huomionsa kiintyi
opettajaan, sillä hänkin oli uusi. Tosin he olivat nähneet hänen viime
vuonna kävelevän tuolla koulun pihalla toisten oppilaitten kanssa ja
tämän vuoksi valmistavan koulun toinen luokka, suhtautuikin uuteen
opettajaansa kuin hän olisi ollut »yksi heistä». He supattelivat
keskenään, varsinkin tytöt, ja silloin tällöin kuului hieno
nauruntirskahduskin. Pojat, heitä ei ollutkaan toisella luokalla kuin
kaksi, katselivat Pirkkoa puolittain epäilevin silmin, sillä he olivat
edellisen opettajan aikana saaneet temmeltää luokassa verrattain mielin
määrin ja oli hyvin epäiltävää, olisiko »uusi maikka» yhtä myöntyväinen.

Pirkko tunsi kasvoillaan nuo lasten uteliaat ja odottavat katseet ja
veri alkoi painautua hänen poskiinsa punastuttaen hänet. Saatuaan
ensimmäisen luokan paikat järjestetyksi hän astui katederille ja
asettui pöytänsä taakse istumaan. Ja hänestä alkoi yhä enemmän
tuntua siltä, että hän oli varmasti kykenemätön opettajaksi, sillä
kahdeksantoista silmäparia oli suuntautunut häneen niin pistävinä kuin
olisivat hänen kasvojaan vasten painuneet pienenpienet, viattomat,
mutta tuiki terävät naskalit.

Hieman hermostuneena hän pyöritteli käsissään kynäänsä ja oli
etsivinään laatikosta paperia, vaikka sitä oli aivan päällimmäisenä.
Viimein hän teki pontevan päätöksen: Nyt minä olen ihan hupsu! Nehän
ovat lapsia eivätkä mitään tuomareita!

Tämän ajatuksensa hän muisti myöhemmin monta kertaa ja häntä hymyilytti
silloin, sillä hän joutui huomaamaan, että lapset ovatkin mitä
teräväsilmäisimpiä ja ankarakielisimpiä tuomareita!

Hän antoi katseensa liukua kasvoista toisiin ja huomasi iloiseksi
hämmästyksekseen tarkkaavaisten silmäparien olevan niin täynnä
lapsellista uteliaisuutta ja odotusta, että hänen hetkellinen
hämmennyksensä haihtui, ja luontevasti hän alkoi kyhätä nimiluetteloa.
Samalla hän tuli myös kiinnittäneeksi huomionsa kuhunkin pikku
yksilöön, joista useimmista jo selvästi kajasti esiin varma pikku minä.

Hänen huomionsa kiintyi varsinkin noihin kahteen serkukseen, joista
tumma ja pirteä ilmoitti nimensä olevan Tapani Malmi ja vaalea
lempeäkatseinen Eero Malmi. Kuultuaan samanlaiset sukunimet Pirkko
kysäisi:

»Oletteko te veljeksiä?»

»Emme, mutta me olemme kyllä silti sakeata sukua, me ollaan serkukset.»

Toisen luokan tyttörivistä kuului nauruntirskahdus ja tanakka,
tyhmännäköinen poika takimmaisella penkillä virkahti melko
kovaäänisesti:

»Sakeata sukua...»

Tapani vilkaisi taakseen ja istuutui punastuen häpeästä ja
suuttumuksesta. Pirkko katsoi totisin silmin häiritsijää, vaikka häntä
itseäänkin huvitti Tapanin »sakea suku». Hän jatkoi nimien kyselyä.

Eeron vieressä istui kirkaskatseinen, veitikkasilmäinen Pekka Marttinen
kultaiset kiharat kauniita kasvoja somistaen. Pirkko huomasi hänen
poskillaan innostuksen punan ja hän arvasi — aivan oikein — että poika
tahtoi Pirkon kysyvän hänen nimeään. Totisena, kuin ei olisi ensinkään
tuntenut häntä, Pirkko osoitti Pekkaa kynällään ja kysyi:

»Ja sinun nimesi?»

Pekka nousi ja ilmoitti kirkkaalla, lapsellisen suloisella äänellään:

»Pekka Marttinen.»

Tyytyväisyydestä loistavin kasvoin hän sitten istui paikallaan ja
seurasi jännittyneenä Pirkon jokaista liikettä. Tuolla kysymyksellään,
asettaessaan Pekan toisten oppilaitten tasolle eikä pitämällä häntä
tuttavana, Pirkko saavutti Pekan yhäkin suuremman ihailun.

Pekan viereen Pirkko oli asettanut tuon vilkkaan palleron. Pirkon
huulille vetäytyi väkisinkin hieno, tuskin huomattava hymy, kun
hän katsoi poikaa, joka oli pienikasvuinen, mutta käsivarret, pää
ja ruumis, niin, joka kohta pullea ja pyöreä. Pellavanvalkea sileä
tukka vielä lisäsi pään pyöreyttä. Mutta pienet terävät silmät, jotka
vilkuilivat joka taholle tarkastellen, antoivat aavistuksen kipakasta
luonteesta ja mahdollisesti terävästä älystä.

Sinä hetkenä, jolloin Pirkko katsoi poikaan kysyäkseen hänen
nimeään, poika oli juuri hyvin mieltäkiinnittävässä puuhassa: hän
kaivoi suurella ruostuneella naulalla, joka hänellä todennäköisesti
oli ollut taskussaan, pulpetin kannessa olevaa kuoppaa. Tämä työ
näytti kiinnittävän niin kokonaan hänen huomionsa, ettei hän kuullut
ensinkään, kun Pirkko sanoi:

»Sinä siellä Pekan vieressä, sanohan nimesi.»

Vasta kun Pekka työnsi poikaa kädellään, tämä vilkaisi ylös.
Havaittuaan tulleensa huomatuksi hän punastui hieman säikähtyneen
näköisenä, sillä hän aavisti, vaikkei vielä tiennyt, että pulpetin
kaivamisen rautanaulalla täytyi varmasti olla kiellettyä hommaa.
Pirkko ei nyt kuitenkaan puuttunut ensinkään siihen asiaan, vaan kysyi
uudelleen hänen nimeään.

Poika oikaisi selkänsä pulpetin selkämystää vasten, joten näytti siltä
kuin hän olisi röyhistänyt rintaansa, ja vastasi varmalla, melkeinpä
taisteluhaasteisella äänellä:

»Kaarlo Uljas Teräs.»

Nimi, pojan asento, hänen terävät silmänsä ja ruskettuneet kasvonsa
saivat Pirkon ajattelemaan: sopusointuinen yhdistelmä, mutta ääneen hän
lausui:

»No, koska sinulla on niin miehekäs nimikin, niin nousehan sitten
seisomaan, kun sanot sen.»

Poika katsoi häneen hieman hämmästyneenä. Nuo sanat, tuo kehoitus
vivahti vähän samaan suuntaan kuin tätien ja setien opetukset, mutta
äänessä oli jotain, joka sai hänet vastaanhangoittelematta nousemaan.

»Ja nyt sanot nimesi uudelleen», kehoitti Pirkko.

»Kaarlo Uljas Teräs», kajahutti poika niin voimakkaalla äänellä, että
toinen luokka hyrähti nauruun ja sitten myös ensimmäinen, vaikkakin
aristelevammin.

»Kas niin, se vastaus oli nimesi arvoinen», tuumi Pirkko ja katsoi
jo toisella puolella käytävää istuvaan ruskeaihoiseen tyttöön, jonka
pikimusta kiharainen tukka ja mantelinmuotoiset melkein mustat silmät
saivat mieleen välähtämään mustalaiset.

Ennen kuin hän ennätti sanoa mitään, tyttö ehätti jo nousemaan ja hänen
lausuessaan nimensä Iris Muller äänen kaunis, heleä sointi säpsähdytti
Pirkkoa. Hän nyökäytti iloisesti tytölle, joka istahti paikalleen
hellittämättä hänestä polttavan mustaa katsettaan.

Ensimmäinen koulutunti kuluikin vain nimien kyselyyn ja siihen
selvittelyyn, mitä huomenna oli tuotava kouluun. Pirkkoa alkoi asia
huvittaa, mitä pitemmälle tunti kului. Hän tuumi itsekseen: varmaan
opettajaksikin täytyy »syntyä». Minusta tuntuu kuin tämä, ja vain tämä,
olisikin juuri minun alani.

Ja häntä hymyilytti, kun mieleen juolahti, että hän oli niin kiihkeästi
halunnut mennä opettamaan pakanapoikia.

Mahtaa tämä kutsumus olla Herralle yhtä otollinen kuin jos olisin
mennyt Ambomaalle. Voinhan näinkin kylvää jaloa siementä lasten
mieliin, hän ajatteli.

Kun seuraava tunti alkoi, hän määräsi toisen luokan kirjoittamaan
pieniin vihkoihinsa laulunpätkän, jonka hän oli kirjoittanut taululle.
Sillä aikaa hän alkoi opettaa lukutaidon ensi alkeita uusille
tulokkaille.

Osa heistä osasikin jo lukea, mutta Kaarlo sekoitti aakkoset, niin että
Pirkko aivan kauhistuneena ajatteli, tokko hän milloinkaan saa pojasta
lukijaa.

»Mikä kirjain tämä on», hän kysyi Kaarlolta.

Kaarlo seisoi tanakkana paikoillaan taputellen pulleata vatsaansa
pienillä kätösillään ja tirkistellen pahvikirjainta, jota Pirkko
piti kädessään. Näky olisi missä muussa tilanteessa tahansa saanut
Pirkon purskahtamaan raikuvaan nauruun, mutta nyt hän säilytti totisen
opettajanilmeen, joka sai Pekan melkein kauhistumaan.

»Se on ässä», kuului lopuksi Kaarlon varman huoleton ääni.

»Eihän toki se ässä ole, muistelohan nyt tarkemmin.»

»No, ällä sitten», tuumi poika yhä yhtä huoletonna.

Pirkko yritti jo tuskastua, kun samassa useasta suusta kajahti:

»Peehän se on.»

»Niin, se on pee», vakuutti Pirkkokin ponnella, mutta lisäsi: »Toiset
eivät saa vastata, silloin kun joltakin oppilaalta kysytään. Minä kysyn
kyllä teiltä sitten, kun tulee teidän vuoronne.» Kääntyen jälleen
Kaarloon päin hän toisti äskeisen kysymyksensä. Mutta hän sai tehdä sen
kaksi kertaa ja toisella kerralla verrattain äänekkäästi, sillä Kaarlo
ei kuullut.

Hän oli näet tänä aikana keksinyt paljon hauskemman huvituksen
kuin aakkosiin tutustumisen: housujensa taskuista, joiden sisältöä
Pirkko jo ensi koulupäivästä lähtien rupesi epäilemään ja tavallaan
pelkäämäänkin, oli tuo vilkas naskali kaivanut esiin pienen
peltikotelon ja aukaisten sen laskenut pulpetilleen valloilleen joukon
pieniä mustia olentoja. Niiden kulkua ja pyrkimyksiä hän nyt pulpettiin
nojaten tarkasteli mitä suurimmalla mielenkiinnolla ensinkään
muistamatta olevansa koulussa ja kymmenien silmäparien ympäröimänä.
Vasta kuultuaan Pirkon toisen kysymyksen hän säpsähtäen nosti päänsä
kysyvän näköisenä.

Pirkko astui hänen pulpettinsa luokse.

»Mutta, rakas pikku ystävä, mitä nämä ovat? Mitä sinä olet tehnyt,
Kaarlo? Kuinka sinä olet voinut tehdä tuollaista?»

Viimeisen kysymyksensä Pirkko melkein nyyhkytti.

Kaikki lapset olivat hyökänneet katsomaan, kuului levotonta kolinaa,
kirkaisuja ja hyihyttelyjä.

Kaarlon pulpetilla vilisi kymmenkunta kärpästä, joilta oli joko
molemmat siivet tai toinen kiskaistu pois. Toisilta oli siipiä repiessä
irtaantunut pieni jalkakin, ja nyt nuo kidutetut raukat lyyhäsivät
itseään vaivalloisesti eteenpäin.

Kaarlo painoi päänsä ensin alas ja punastui aivan pellavatukkaansa
myöten, mutta sitten hän nosti reippaasti päänsä pystyyn ja katsoen
suoraan opettajaansa silmiin hän ilmoitti varmasti:

»Minusta tulee eläinlääkäri ja isä on sanonut, että siksi ei voi tulla
ilman eläinkunnan tutkimista.»

Tämä odottamaton uutinen sai Pirkon hetkeksi vaikenemaan ja hän
katseli puolittain hämmästyneenä, puolittain huvittuneena pientä
eläinlääkärialokasta, joka tällä kertaa kesti hänen katseensa, vieläpä
näytti ylpeältäkin huomatessaan hämmästyneen ilmeen opettajansa
kasvoilla.

»Mutta tiedätkö, Kaarlo, ei tämä ole tutkimista. Tämä on rääkkäämistä.
Eivät eläinlääkärikandidaatitkaan tällä tavoin tutki.»

»Millä tavalla sitten? Kerro minulle.»

Ja hiukkaakaan osoittamatta sitä pelonsekaista kunnioitusta, jota muut
lapset tuntevat, varsinkin alkuaikoina, opettajaansa kohtaan, tuo
reipas pikku mies tarttui Pirkon käsivarteen innostuksesta säteilevin
silmin.

»Ei tämä ole oikea hetki sellaisten kertomiseen. Kerron vaikka joskus
sisälukutunnilla. Nyt sinun on otettava nuo jok'ainoa kiinni ja
tapettava.»

Se oli mieluista hommaa Kaarlolle ja viitaten kädellään toisille
pojille hän sanoi aivan kuin suoden heille armosta suuren kunnian:

»Hei, pojat, tulkaa metsästämään kärpäsiä!»

Pirkon teki mieli kieltää, mutta arvellen, että hän selviytyy noista
pikku elävistä pikemmin, hän antoi kaikkien halukkaitten ryhtyä
tappohommaan. Muut pojat menivätkin, ainoastaan Pekka ja Eero jäivät
istumaan paikoilleen.

»Metsästyksen» ja voisipa melkein sanoa »teurastuksen» päätyttyä Pirkko
sai suurella vaivalla lapset vaikenemaan voidakseen pitää heille pienen
esitelmän eläimistä ja niitä kohtaan osoitettavasta rakkaudesta. Hän
puhui niin koruttomasti, että pienten kuulijain sydämet täyttyivät
säälillä eläimiä kohtaan, ja kun hän oli lopettanut, Kaarlo huusi itku
kurkussa:

»Minä en tapa tästä lähtien enää en niin mitään.» Ja sitten tuo
vallaton vekkuli purskahti haikeaan itkuun painaen päänsä alas niin
suurella voimalla, että se kolahtaen iski vasten pulpetin kantta.

Muutamat tytötkin alkoivat nyyhkyttää myötätunnosta, ja tunti uhkasi
kehittyä suoranaiseksi vedenpaisumukseksi, jonka Pirkon järkevä puhe ja
herttainen hyväilevä ääni sai kuitenkin melkein alkuunsa loppumaan.

Kaarlo istui tämän jälkeen aivan ääneti paikallaan, katseli altakulmain
sivuilleen kuin hieman häpeillen miehuuttomuuden osoitustaan, mutta
lopuksi hän kiinnitti katseensa Pirkkoon ja rupesi tuijottamaan häneen
niin herkeämättä, että Pirkko lopuksi aivan hermostui. Äkkiä kajahti,
Kaarlon suusta iloinen huomautus:

»Sinä olet sitten kiva! Sinä olet ihan kuin Rannilan Hilppa.»

Pirkko ei ensin käsittänyt, että näillä ylistävillä arvolauseilla
tarkoitettiin juuri häntä, mutta kun poika ei hellittänyt vieläkään
katsettaan hänestä, hän huomasi oppilaansa puhuttelevan häntä.

»Vai niin», virkkoi Pirkko, ehkä kuivemmalla äänellä kuin oli
tarkoittanut, mutta hän nolostui pojan puheesta ja samalla muistui
hänen mieleensä katupojan sanat: Sinä olet sentään kiva likka...
Kääntääkseen pojan ajatukset muualle hän virkkoi hymyillen:

»Sinäkin olisit kiva kun vain oppisit aakkoset.» Silloin Kaarlo
purskahti raikuvaan nauruun houkutellen iloisuudellaan koko luokan
mukaansa.

»Minähän osaan aakkoset! Ihan kaikki!» tiedoitti Kaarlo.

Pirkko oli todellakin tällä hetkellä kuin elävä kysymysmerkki.

Nähdessään kysyvän katseen opettajan silmissä Kaarlo hypähti
pulpetistaan, juoksi opettajanpöydän luo ja ruveten erottamaan sieltä
pahvikirjaimia, luetteli niiden nimet toisen toisensa jälkeen.
Päästyään loppuun hän katsoi Pirkkoon voitonriemusta loistavin silmin
ja huudahti:

»No, katsos nyt, enkös osannut?»

»Kyllä... Niin...», sanoi Pirkko hitaasti. Hän katsoi poikaan
mietteissään: oliko tuo lapsi ilkeä vai vallaton? Siitä ei hän vielä
ollut päässyt selvyyteen. Hän ainakin koetti uskoa jälkimmäistä.
Tarttuen Kaarloa olkapäistä hän kysyi:

»Mutta hyvä lapsi, miksi sinä äsken sanoit kaikki kirjaimet päin
mäntyä, kun minä kyselin?»

»Oli niin hauska nähdä, kun sinun suusi meni tuosta vinoon, kun minä
vastasin väärin.»

Ja kurkottaen kättään Kaarlo painoi ei-kehuttavan-puhtaalla sormellaan
Pirkon vasenta suupieltä.

Pirkko ei voinut olla naurahtamatta. Hänellä oli ollut tuo tapa —
nimittäin suun vinoon meneminen — lapsesta asti ja sitä oli moni muukin
jo tähän mennessä ennättänyt nauraa ja siitä huomauttaa. Useimmin
kai Pentti. Muistaessaan Pentin tuli Pirkon katseeseen jotakin niin
kummallista ja kauaskatsovaa, että Kaarlokin, joka seisoi häntä vasten
nojautuneena ja häntä tarkastellen, huomasi sen ja kysyi nyt hiljaa ja
aristellen:

»Suutuitko sinä?»

Pirkko säpsähti. Tämä ei ollut todellakaan oikea paikka unelmoimiseen.

»En, enhän toki», hän naurahti. »Menehän nyt taas paikallesi. Tänne
opettajan luokse ei saa tulla ennen kuin minä kutsun.»

Kaarlo tallusti hitaasti paikalleen. Hän aikoi vielä kysyä opettajalta,
saako hän eläinlääkärinä tappaa häränkin, muistamatta ensinkään
luvanneensa juuri äsken olla tappamatta enää mitään, mutta ei
ennättänyt esittää tätä tiedusteluaan, kun sähkökello oven yläpuolella
ilmoitti hälisevällä soitollaan tunnin loppuneen.

Koottuaan toisen luokan vihkot Pirkko antoi lasten poistua, mutta pyysi
Kaarloa jäämään. Hänen täytyi saada alusta alkaen varma ote tuohon
rasavilliin ja — täytyi myös selittää hänelle, ettei käynyt päinsä
sinutella opettajaa noin vain muitta mutkitta. Toisaalta tuntui tuo
viimeinen huomautus, minkä hän oli pakotettu yleisen koulukurin takia
tekemään, Pirkosta vastenmieliseltä. Hän tuli ajatelleeksi, miten
paljon toverillisemmaksi opetus koulussa muodostuisi, jos oppilaat
saisivat sanoa opettajiaan sinuksi, sedäksi, tädiksi tai puhutella
omalla keksimällään nimellä. Se lisäisi varmasti luottamusta ja myös
opinhalua, tuumi Pirkko nuoressa mielessään.

Kaarlo jäi mielellään. Nyt hän saisi kysyä »sitä» asiaa Pirkolta, ja
ennen kuin ovi ennätti sulkeutua lasten jälkeen, hän jo uteliaana
esitti kysymyksensä:

»Kun minä rupean eläinlääkäriksi, saankos minä silloin tappaa häränkin?»

Kysymys oli todella odottamaton Pirkolle, varsinkin tällä hetkellä,
kun hän juuri valmisteli mielessään mitä taidokkainta pientä puhetta
opettajan sinuttelusta.

»Minkä tähden sinä tappaisit härän?» kysyi Pirkko.

»Minä vihaan kaikkia härkiä», ilmoitti Kaarlo synkän näköisenä.
»Hyi, kuinka minä niitä vihaan», hän julisti uudelleen pyöreitten
lapsenkasvojen ollessa tämän synkän sanonnan täydellinen vastakohta.

»Onko härkä tehnyt sinulle joskus jotain pahaa?» uteli Pirkko
huvittuneena Kaarlon »vihasta».

»Ei se pahaakaan ole tehnyt, mutta ajoi se kerran minua takaa, kun olin
sedän luona maalla, ja kerran Vesperin härkä puski Raunilan Hilppaa
kylkeen ja Hilpan täytyi maata monta päivää, ennen kuin päästiin
taas uimaan ja metsään ja ongelle.» Tämä selitys tuli kaikki yhteen
hengenvetoon ja näytti pojan mielestä olevan kyllin pätevä syy hänen
rajattomaan vihaansa. Mutta unohtamatta alkuperäistä kysymystään hän
toisti sen Pirkolle.

»No, ethän sinä tietysti lystiksesi saa ruveta härkiä tappamaan.
Vain siinä tapauksessa, jos ne ovat niin sairaita, ettei niitä enää
saa lääkkeillä eikä hoidolla paranemaan. Enkä minä usko, että sinä
suurena miehenä enää härkää vihaatkaan niinkuin nyt», lopetti Pirkko
toiveikkaasti.

»Vihaan minä, kuolemaani asti minä vihaan», poika vakuutti pontevasti.

Antaen tuon keskustelun päättyä siihen Pirkko alkoi selittää, että
koulussa sanovat kaikki oppilaat opettajaa opettajaksi eikä sinuksi.
Kaarlo väänteli suutaan hetken ja virkahti sitten tyytymättömänä:

»Opettaja on niin kamalan pitkä sana. Kun on kiire, ei sitä ennätä aina
tankata.»

Pirkon kurkussa hytkähti ja silmissä välähti petollinen naurunviri,
mutta säilyttäen vakavuutensa hän virkkoi:

»Tottahan nyt noin suuri mies ja Kaarlo Uljas Teräs niminen poika
jaksaa opettaja-sanan tikahtumatta sanoa. Vai mitä?»

»Kyllähän minä jaksankin», vastasi poika jälleen huolettomana.

»No, sitä minäkin», tuumi Pirkko ja taputtaen pojan olkapäätä hyvin
opettajamaisesti lisäsi: »Juoksehan nyt kotiin, että ennätät taas
ajoissa kouluun.»

Poika lähti ja Pirkko luuli hänen jo aikoja sitten menneen, kun hän
kuuli eteisestä nopeata kenkien kopsetta ja samassa ovenrakoseen
ilmestyi pellavapää, jonka pienestä suusta kuului ilahduttava ilmoitus:

»Minä keksin matkalla, miksi minä sanon sinua, ettei minun tarvitse
sanoa opettaja. Minä sanon teitiksi.»

Ennen kuin Pirkko ennätti sanoa sanaakaan oli pää jo kadonnut ja kuului
vain ankara ulko-oven tärähdys, joka helisytti luokkahuoneen ikkunoita.

Pirkko pudisti päätään ja virkkoi puoliääneen:

»Mitenkähän minä saan tuon pojan oppimaan ja miten pidän hänet
kurissa...»

III

Pirkko tallusti Vähä-Mökkölästä tulevaa tietä pitkin lievimmin sanoen
hieman uupuneen näköisenä. Hänen perässään taivalsivat Marja ja Pekka
Marttinen sekä Kaarlo, joka ei koulussa ollut toisesta päivästä alkaen
kuullut muuta nimeä kuin Pallo. Tuon nimen oli hänelle antanut eräs
kahdeksannen luokan tyttö, ja se oli seikka, joka ei erityisesti
miellyttänyt Kaarloa. Mutta ei hänen auttanut vastaankaan rimpuilla,
sillä yksinpä opettajakin, jota Kaarlo lapsellisella kiihkolla syvästi
ihaili, oli mielihyvin omaksunut tuon nimen käytäntöönsä.

Nimi oli silti Pallon mielestä pikku seikka, varsinkin sen jälkeen, kun
opettaja oli selittänyt, että eihän siinä mitään pahaa ollut. Häntä
sanottiin Palloksi vain siksi, kun hän oli todella »pyöreä kuin pallo».

Mutta tuon Uljas-nimeä kantavan nuoren herran mielestä se seikka oli
aivan hirveä, että hänen täytyi käydä Tytylän valmistavassa. Vaikka
äiti ja opettaja olivat kumpikin monen monta kertaa tämän viikon
kuluessa ennättäneet lohduttaa häntä selittämällä, että valmistava
koulu ei kuulunut Tytylään, vaikka se olikin samassa rakennuksessa,
vaan pääsi siitä lyseoon aivan yhtä hyvin kuin tyttökouluunkin, se oli
näiden kahden koulun yhteinen alkeiskoulu, siis tavallaan yhteiskoulu,
ei tämä asia mitenkään mahtunut Pallon pieneen päähän. Surullinen
tosiseikkahan oli kuitenkin, että hänen koulunsa oli Tytylässä, ja pari
poikaa oli huutanut hänelle kadulla: »Tuossa menee tyttökoululainen.
Mitä Liisalle kuuluu?» Pallo oli kyllä urheasti selvittänyt välinsä
noiden härnääjien kanssa peitoten toisen kohtalaisen perinpohjaisesti
ja ajaen toista takaa parin talonneliön verran.

Mutta eihän asia suinkaan sillä parantunut. Tätä raskasta
elämänmurhettaan pieni matkamies nyt ajatteli, ja senpä vuoksi hän
kulkikin niin hiljaa joukon viimeisenä, että Pirkon jo täytyi kurkistaa
olkansa yli, oliko poika ensinkään mukana. Hän oli näet tämän yhden
kouluviikon kuluessa ennättänyt tehdä havainnon, että silloin kun
Pallo oli suvainnut kunnioittaa pienen persoonansa läsnäololla jotakin
tilaisuutta, se myös tiedettiin lähiseutuvilla.

Kun sanoo Pirkonkin »tallustaneen» tuona syyskuun kullankirkkaana
iltana, ei suinkaan liioittele. Hänellä oli jalassaan leveät
sannikkaat, verrattain pahasti kuran ja veden rumentamat. Tummansininen
hame oli revennyt sivulta ja se oli silminnähtävästi kovalla kiireellä
harsittu kiinni pitkin pistoin. Lyhyt takki oli saanut kaunistuksekseen
tahrapilkkuja loasta, ja vaalean sinipunervan puseron etumus oli
»kaunistettu» parilla huomattavan suurella puolukkaläikällä. Pientä
tupsulakkia Pirkko heilutti kädessään ja toisessa kädessä hänellä oli
suuri kori täynnä puolukoita.

Tämä pieni »retkue» oli näet ollut puolukoita poimimassa. Ilma oli
kotoa lähtiessä — kello kahden aikaan päivällä — ollut ihastuttavan
säteilevä, mutta heidän ollessaan metsässä, tarpeeksi pitkällä
Vähä-Mökkölästä ennättääkseen verrattain perusteellisesti kastua,
oli ropiseva sadekuuro yllättänyt nuo innostuneet ahertajat. Pirkko
oli nuoren joukkonsa kanssa etsinyt suojaa suurten kuusten oksien
alta. Kaikki olisikin käynyt hyvin, mutta pahaksi onneksi oli jänis
livahtanut aivan läheltä heitä ja puikahtanut erään pensaan taakse.
Pojat olivat innostuneet, ja ennen kuin Pirkko ennätti estää, he
olivat livahtaneet jäniksen jäljessä pensaikon taakse, josta samassa
kuului kaksi säikähtynyttä huudahdusta. Pirkko riensi katsomaan.
Pojat seisoivat polviaan myöten suossa, eivätkä päässeet minnekään.
Pelastaessaan heitä Pirkko kasteli jalkansa ja hame repeytyi.

Huolimatta ruumiillisesta väsymyksestään Pirkko oli säteilevimmällä
tuulellaan. Mutta samalla hänen mielenlaatunsa oli kuitenkin yhtä
vaihteleva kuin syyspäivän sää. Hän saattoi vaipua hiljaiseen
mietiskelyyn, jolloin tummissa silmissä päilyi salolammen
salaperäisyys. Samassa katse taas kirkastui ja siinä loisti vilpitön
riemu, jonka olisi onnistuneimmin pukenut sanoiksi näin: »Olen nuori,
maailma ja elämä on ihana.»

Tänään oli Pentiltä tullut kirje. Poika ei kirjoittanut paljon muusta
kuin huoneitten hausta, Helsinkiin tutustumisesta, Anjasta ja Erkistä.
Mutta oli siellä aina pitkin kirjettä pari suloista sanaa... Noin vain
kuin värikäs, huumaava kukka keskellä arkista taivalta. Ja Pirkko oli
onnellinen.

Miksipä ei hän olisi ollut? Koulussa sujui kaikki hyvin, kotoa kuului
myös rauhallisia, levollisia uutisia. Mitenkä olisikaan tuo maailman
herttaisin äiti kulta voinut kirjoittaa sellaista, joka olisi tehnyt
hänen maailmalle lentäneet »poikasensa» levottomiksi. Ja Ruusulan väki
ei ollut entisestään muuttunut.

Pitkäksi voi aika tosin tulla talven kuluessa, mietti Pirkko, ja hänen
äsken loistaviin silmiinsä tuli taas tummempi katse. Mutta voinhan
minä kyhätä kirjoituksia, liittyä laulukuoroon ja onhan täällä pirteä
voimisteluseurakin.

Noista »lohduttavista» valopilkuista huolimatta Pirkosta tuntui
kuitenkin siltä, että yksitoikkoista tämän talven elämä tulisi olemaan.
Poissa olivat hauskat, iloiset toverit, Mallakin. Poissa Pentti...

Mutta onhan minulla työni ja lapset, tuli taas mieleen, ja kääntyen
jälkijoukkonsa puoleen hän huudahti vallattomasti: »Juostaanpa kilpaa
maantienmutkaan! Mutta ei saa kaataa marjoja. Yks, kaks, kolme!»

Ja siinä samassa oli tuo sorjavartaloinen neitonen lähtenyt juoksuun
lapset täyttä päätä kintereillään. Pirkko tunsi, miten veri hehkui
poskilla, miten jalka nousi kevyesti ja miten teki mieli lentää. Vaikka
hän juuri vasta oli ollut niin tuiki väsynyt.

Kun tultiin metsäpolulta maantielle, oli siinä pieni oja. Huutaen
lapsille varoituksen: »Älkää tipahtako ojaan» hän harppasi itse yli
ja — mäiskis, istumaan maantielle kuravelliin. Mutta odottamattomasta
juoksun päätöksestä huolimatta hän sentään säilytti marjakorin
tasapainossa, joten sille ei tullut mitään vahinkoa.

Lapset ennättivät samassa hänen luokseen, pääsivät tietysti
onnellisesti ojan yli parahiksi paikalle, kun Pirkko nousi seisomaan.
He hyppelivät hänen ympärillään ja nauroivat aivan täyttä kurkkua,
sillä olipa todella hullunkurista katsella Pirkkoa, joka muutenkin oli
ollut ränsistyneessä kunnossa ja nyt lisäksi sai hameentakalistonsa
täyteen savensekaista kuraa.

Siihen hauskuuteen ennätti parahiksi odottamaton tulija, jota
Pekka tervehti riemuitsevalla huudolla ja parilla pitkällä hypyllä
kuralätäkössä.

»Martti-setä, Martti-setä!»

Pirkko kääntyi ja — seisoi silmätysten tuomari Kulon kanssa...

Pirkon polvet notkahtelivat, ja veri, joka oli punannut hänen poskensa,
pakeni äkkiä niiltä, niin että jäljelle jäi kalvahkon ruskea hipiä.
Mutta jo sinä hetkenä, kun Kulo ojensi hänelle kätensä — voimakkaan,
jäntevän, ruskean kouran, johon Pirkon pieni käsi kokonaan upposi — oli
Pirkon poskille jälleen palautunut hehkuva puna, joka yltymistään yltyi.

»Terveisiä maailmalta. Lähinnä äidiltäsi ja Dorritilta.»

Pirkko hämmästyi yhä enemmän ja — hämmentyi. Hän tunsi olonsa omituisen
epävarmaksi. Tällaista tunnetta hänellä ei ollut vielä milloinkaan
ollut. Hän ei kyennyt sanomaan mitään, tarttui vain koriinsa ja otti jo
pari askelta. Silloin Marja nykäisi häntä takinhihasta ja kuiskasi:

»Kuule, sinun hameestasi tippuu kura, korjataan se ensin.»

Pirkko pysähtyi ja vallaton nauru helmeili kosteaan ilmaan. Nauruun
yhtyivät lapset, mutta Kulo vain hymyili. Hän käsitti asian vasta
nähdessään Marjan puuhailevan toimeliaana nenäliinoineen Pirkon hametta
puhdistaen.

»Ehkä minäkin saan tarjota apuani.» Hän työnsi Marjan käteen oman
nenäliinansa. Se olikin tarpeen, sillä Marjan pienoinen nenäliina oli
jo kelvoton.

»Anna olla, kyllä se kelpaa», naurahti Pirkko, ja kääntyen Kulon
puoleen, joka oli ottanut hänen kädestään marjakorin, hän sanoi:
»Me tytöt sanomme aina, että kyllä varmasti silloin tapaa jonkun
odottamattoman henkilön, kun on kaikkein vähimmin 'esiintymiskunnossa'.
Olen minä tänä kesänä ollut sentään siistimpikin kuin tällä hetkellä.»

Ja nauraen taas iloisesti hän näytti puseronsa tahroja ja hameen
repeytymää. Nyt hän oli vapautunut ja pystyi puhumaan rauhallisesti.
Jos sitä nyt oikeastaan voi rauhalliseksi puhumiseksi sanoa, sillä
hajamielinen hän oli. Hän hyppi asiasta toiseen, laski leikkiä ja
nauroi. Nauroi enemmän kuin tavallisesti.

Kulo vilkaisi häneen pari kertaa pitkään ja tarkastelevasti ja hänen
huulilleen ilmaantui tuon tuostakin mietteliään tyytyväinen hymy. Hän
nautti joka askelesta, jonka sai ottaa Pirkon rinnalla kuunnellen
hänen iloista rupatteluaan. Hän ei välittänyt, vaikka tuo puhe olikin
epämääräisen haihattelevaa. Pääasia oli, että Pirkko oli säilynyt
entisenä, että hän ei kohdellut kylmästi Kuloa ja että hän ylimalkaan
oli tuossa hänen vierellään.

Pirkko ei esittänyt sanaakaan tiedusteluksi, miksi Kulo oli täällä,
mitä hän tarkoitti äidin terveisillä ja oliko hän todella ollut
kotona pappilassa käymässä. Oli kuin tuo kaikki ei olisi kiinnittänyt
ensinkään hänen mieltään, vaan paljon enemmän kertoileminen kesän
hauskuuksista, opettamisesta, marjaretkestä ja sadekuurosta.

Lapset kulkivat edellä yhtenä ryhmänä, ja Pirkko arvasi, koska lasten
päät olivat niin kovin lähekkäin ja he keskustelivat hiljaa, että
Pallolle selitettiin, mikä mies tämä uusi tulokas oikeastaan oli. Hänen
teki melkein mielensä keskeyttää tuo salainen rupattelu, sillä hän
pelkäsi, että selitys ei olisi juuri sellainen kuin pitäisi ja että
Pallo saattaisi odottamatta tuoda julki kuulemansa.

Kun he ennättivät kaupunkialueen reunaan, Pirkko pysähtyi ja ojentaen
kätensä sanoi Kulolle:

»Annahan kori minulle. Tästä eteenpäin me emme astu enää askeltakaan
yhdessä.»

Hän sanoi sen kuitenkin niin lievästi vastustelevalla äänellä ja hän
oli tällä hetkellä niin vastustamattoman viehättävä, lämmin puna
poskillaan, syysillan kultainen ruskotus silmistä loistaen ja tumma
tukka tuuheana, häilyvänä pilvenä kasvoja kehystämässä, että Kulo
tarttui hänen käteensä sanoen:

»Tämä kori on aivan liian painava noin pienen tytön kannettavaksi
näin rasittavan päivän ja vaikean matkan jälkeen, joten minä saanen
kuitenkin luvan...»

Pirkko irroitti kätensä, jonka Kulo antoikin vastustelematta tapahtua.
He jatkoivat matkaansa, jolloin Pirkko esitti ensimmäisen ja ainoan
kysymyksensä Kulolle sinä iltana:

»Kuinka sinä täälläpäin olet? Tarkoitan tuolla.» Hän viittasi kädellään
maantielle, ettei Kulo vain missään tapauksessa luulisi hänen
tiedustelevan hänen kaupungissaolonsa syytä.

»Teki mieleni lähteä kävelemään ja raitista ilmaa hengittämään.» Kulon
teki mieli lisätä: ja vanhoja muistoja verestämään, mutta sanoikin
vain: »Tiedäthän itsekin, ettei tässä kaupungissa ole juuri liiaksi
kävelypaikkoja.»

»Eipä kylläkään», myönsi Pirkko ja alkoi taas kertoa Pallon kujeista
hiukan hajamielisin lausein.

He kulkivat juuri silloin apteekin ohi ja kummankin mieleen muistui
hetki, jolloin he olivat siinä sanoneet hyvästit, nähneet toisensa,
kuten luulivat, viimeisen kerran.

Kotiportilla Kulo luovutti korin Pirkolle, joka hiukan hämillään
ojensi kätensä hyvästiksi. Häntä vaivasi epämiellyttävä nolouden
tunne: mitä Kulo mahtoikaan hänestä ajatella? Varmaankin, että hänestä
oli kehittynyt mitä kevytmielisin tytönhuipelo, joka ei viitsi eikä
osaa keskustella mistään järkevästä. Kulo virkkoi erotessa: »Kaipa
joskus taas tavataan» niin luonnollisella tavalla kuin he eivät olisi
»eronneetkaan» silloin kerran.

Pirkko astui Ruusulan keittiöön hyvin sekavin tuntein. Kymmenet
kysymykset välähtelivät hänen mielessään. Miksi Martti oli täällä?
Miksi hän oli käynyt äidin luona? Vieläkö hän ajatteli Pirkkoa samoin
tuntein kuin ennen? Ja jos, niin entä hän, Pirkko...

Näistä mietteistä hänet havahdutti ruokasalista kuuluva Pallon
ilmoitus, jonka hän teki Ros-Marille:

»Nyt minä sitten näin meidän opettajan toisen sulhasen.»

Pirkko puraisi huultaan. Pallon sanat kuuluivat todella hullunkurisilta
7-vuotiaan suusta, mutta samalla Pirkkoa suututti.

»Mitä sinä, poika, puhut? Mistä sinä tuollaista olet saanut päähäsi?»
ihmetteli Ros-Mar.

Pirkko astui ruokasaliin juuri kun Pallo puolittain loukkaantuneena
vetäytyi ovensuuhun ja sanoa tokaisi:

»Se oli Martti-setä. Enkä minä sitä päähäni saanut, Marja sen sanoi. Ja
Pekkakin.»

Viimeksimainittu seisoi uunin edessä hajasäärin ja hieman nolostuneena.
Ei hän ollut arvannut, että hänen selityksensä heti tarjotaan äidinkin
kuultavaksi.

»Martti-setä? Kuka se on?» ihmetteli Ros-Mar ja sai vastauksen Pirkolta:

»Kulo.»

Muuta ei Pirkko sanonut, mutta hänen hehkuvat poskensa ja loistavat
silmänsä saivat Ros-Marin katsahtamaan häneen huolestuneena.

»Hänkö...», virkkoi Ros-Mar venytellen, mutta jätti kaikki kyselemiset
sikseen. Hän, Ros-Mar, ei ollut milloinkaan tunkeilevainen, ei koskaan
udellut. Sen tytöt tiesivät, ja siksi he niin luottavaisin mielin
kertoivat hänelle melkein kaikki pienet tarinansa saaden ymmärtäviä
neuvoja ja lohdutusta aina asian mukaan.

Mutta Kulo lausahti melkein puoliääneen erottuaan Pirkosta:

»Herralle kiitos, että hän on säilynyt samanlaisena. Yhtä viattomana,
yhtä suloisena kuin ennenkin.»

IV

»Oletko sinä sairas?» kysyi Pirkko eräänä aamuna Pallolta.

Hän oli jo päivän ensimmäisellä tunnilla katsellut poikaa tutkivasti.
Poika vääntelehti penkillä hieman levottomana ja oli tosiaan hyvin
kärsivän näköinen. Kuullessaan kysymyksen Pallo nousi, mutta Pirkosta
näytti kuin se olisi ollut hyvin vaivalloista.

»En minä ole kipeä», vastasi poika, mutta ei katsonut opettajaa suoraan
silmiin.

Pirkko ei tietysti voinut auttaa asiaa saadessaan tällaisen vastauksen,
mutta hän piti edelleen poikaa silmällä ja huomasi hänen jatkuvasti
vääntelehtivän levottomasti penkillään.

Kun tunti oli päättynyt, hän pyysi Palloa jäämään luokkaan. Tämä
ei ollut suinkaan ensimmäinen kerta, kun Palloa pyydettiin jäämään
toisten lähdettyä. Eipä juuri ollut mennyt sellaista päivää, ettei
Pirkon olisi täytynyt antaa jotakin ojennusta tuolle pikku keksijälle.
Mutta niinpä heistä olikin tullut oikein hyvät ystävykset, ja kun
Pallo luonnostaankin oli hyvin suora ja avomielinen, hän kertoi
vilpittömästi Pirkolle kaikki edesottamuksensa ja uudet tuumansa.
Valitettavasti kylläkin vasta jälkeenpäin, jolloin asioita, jotka hän
tavallisesti järjesti »vinoon», ei enää voinut auttaa.

»Pallo, kuulehan, minusta tuntuu, että sinä et ole nyt aivan rehellinen
minua kohtaan», aloitti Pirkko tarttuen Palloa olkapäistä.

Poika katsoi tällä kertaa suoraan häntä silmiin ja vastasi totisena:

»Mutta ihan totta, en minä ole sairas.»

»Mikä sinua sitten vaivaa?» kysäisi Pirkko neuvottomana. »Et sinä
tuolla tavalla ole ennen vääntelehtinyt. Onko sinulla ehkä epämukavat
vaatteet?»

Poika potki kenkänsä kärjellä pöydänjalkaa ja katseli tuumivan
näköisenä jälkiä, joita jokainen uusi potkaisu vaaleaan puuhun jätti.

»No, saanko minä kuulla sen jutun vai en?» kysyi Pirkko hetken
odotuksen jälkeen.

Poika vilkastui. Hän katsoi ympärilleen ja huomatessaan, ettei
huoneessa tosiaankaan ollut ketään muita kuin vain he kahden, hän
kuiskaamalla kysyi:

»Eikö opettaja kerro siitä kenellekään, jos minä nyt sen sanon?»

Te-sana oli piankin vaihtunut opettajaksi Pallonkin suussa hänen
kuullessaan toisten sanovan Pirkkoa opettajaksi.

»En, en kerro», lupasi Pirkko.

»Eikö edes äidillekään?»

Pojan pienten silmien tutkiva katse tarkkasi jännittyneenä Pirkkoa.

»En edes äidillekään», vakuutti opettaja odottaen uteliaana, minkä
kolttosen hän nyt taas saisi kuulla pienen tunnustajan suusta.

»No, sitten minä kerron», Pallo huudahti ja rupesi Pirkon
hämmästykseksi aukomaan housujaan.

»Mutta Pallo kulta, mitä nyt, nyt...», ällistyi Pirkko.

»Niinkun tuota...» Poika touhusi niin innokkaasti, ettei
ennättänyt antaa mitään selitystä opettajalle, ennen kuin jo veti
»todistuskappaleen» housujensa takaosasta esiin. »Tuota...» Hän työnsi
Pirkon syliin suuren ruskean paperinkappaleen ja painoi päänsä Pirkon
käsivartta vasten mutisten joitakin käsittämättömiä sanoja.

Pirkko katsoi poikaan ja paperiin, otti paperin käteensä, ja silloin
hän tunsi, että se oli toiselta puolen karkea. Hän käänsi sen ja —
niin, se oli santapaperia, karkeinta laatua...

»Mutta rakas lapsi.» Pirkko kohotti pojan kasvoja. Ne olivat aivan
punaiset, eikä poika katsonut häntä silmiin, vaan edelleen lattiaan.
»Miksi sinä tämän olet housuihisi pannut? Kerrohan.» Kun Pallo edelleen
vaikeni, jatkoi Pirkko: »Sinähän lupasit kertoa, ja mies pysyy aina
sanassaan.»

»Minä vain näin isän pöydällä semmoisen suuren kirjan, jossa oli paljon
kauniita kuvia, ja rumiakin», lisäsi poika totuudenmukaisesti. »Ja
siellä oli yksi niin kaunis poika, jota enkelit retuuttivat taivaaseen.
Sitten minä tavasin, mitä siinä alla oli kirjoitettu,»

Pallo vaikeni, ja syvä huokaus pääsi hänen rinnastaan aivan kuin hän
olisi ajatellut jotakin hukkaan mennyttä unelmaa.

»Ja sitten? Jätkähän.»

»Ja sitten siinä oli, että se oli pitänyt, se poika, päällään
jouhipaitaa. Se oli munkki, sanoi isä, kun minä kysyin. Ja sitten siitä
oli tullut myrttyyri, siitä pojasta...»

»Marttyyri», oikaisi Pirkko huultaan purren.

Poika katsoi häneen kiitollisena.

»Niin, marttyyri. Ja sitten enkelit retuuttivat sen taivaaseen.»

»Miksi sinä sanot, että enkelit retuuttivat?»

»No, kun ne eivät kantaneet kunnolla sitä poikaa, vaan tuolta
kainaloista kannattivat. Mutta se oli niin kaunis, se poika, ja hyvän
näköinen. Ja sehän oli hurjan onnellinen, kun se pääsi taivaaseen. Eikö
ollutkin?»

»Aivan varmasti oli», täytyi Pirkon myöntää. »Mutta mitä tällä
paperilla on sen asian kanssa tekemistä?»

»Minä kysyin isältä, mikä se jouhipaita on, ja isä selitti. Ja sitten
minä näin Selman keittiössä tätä santapaperia, kun Selma kiilloitti
pesupöytää. Ja kun minä silitin paperia, niin se oli ihan kuin
jouhipaita. Ja, ja sitten minä...»

Lopusta oli mahdoton saada selvää, sillä Pallo painoi päänsä Pirkon
syliin ja esiin tunkeutui vaivoin tukahdutettu nyyhkytys.

»No älähän nyt, ystäväiseni.» Pirkko silitti pojan pellavapäätä. »Kerro
nyt loppuun asti ja itketään sitten yhdessä, jos kerran täytyy itkeä.»

»Täh-äy-yhy-thyy», pääsi Pallolta aivan sydämenpohjasta. Mutta hän
rauhoittui kuitenkin sen verran, että kykeni selostamaan asian loppuun
asti. »Minäkin tahdoin tulla kauniiksi ja päästä taivaaseen ja ruveta
marttyyriksi ja antaa enkelien raahata minua ja, ja... O-ho-otin tämän
paperin ja panin housuihin ja ajattelin, että kärsin niin kauan, kun
kuolen. Mutta se olikin niin hurjan ka-karkea.»

Onnettoman marttyyrin tarina päättyi uuteen nyyhkytystulvaan. Pirkkoa
pyrki pahasti naurattamaan, vaikka hänelle olikin kihonnut kyyneleitä
silmiin tämän liikuttavan taivaaseenpyrkimisen takia. Hän nosti pojan
polvelleen, johon tämä tällä hetkellä vastustelematta suostui, ja
rupesi lohduttelemaan häntä.

Kauan ei Pallo lohdutusta tarvinnutkaan, kun hän jo hymyili ja kiertäen
pulleat käsivartensa Pirkon kaulaan sanoi:

»Oli se sitten vasta hyvä etten minä kuollutkaan, kun opettaja ei
kuitenkaan olisi ollut siellä taivaassa. Ja minä pidän opettajasta niin
hurjasti.» Käsivarret kiertyivät aivan tukahduttavan tiukasti Pirkon
kaulan ympärille.

Tämän vilpittömän tunnustuksen kautta Pirkko tunsi saaneensa täyden
korvauksen siitä, että oli jättänyt opintounelmansa ja ryhtynyt
opettajaksi.

Hänen silmistään vierähti pari suurta kyyneltä, jotka katosivat Pallon
peliavahiuksiin.

V

Pirkko oli kiivennyt istumaan vanhalle tutulle paikalleen, ikkunan
leveälle kynnykselle. Häntä huvitti itseäänkin tämä mieli-istumisensa.

»Uskoisitko, että minä olen kahdenkymmenen ipanan opettaja?» hän
kyseli omalta peilikuvaltaan. Peili oli näet kulmittain vastakkaisessa
nurkassa. »Olisi väärin väittää minua vanhan näköiseksi.»

Ja Pirkko oli oikeassa. Istuessaan ikkunalla toista jalkaansa alaspäin
riiputtaen, leikkotukka, hyvin sekavan näköisenä ja kasvoilla
veitikkamainen ilme, häntä olisi ennemminkin luullut noin 16-vuotiaaksi
koulutytöksi kuin opettajattareksi.

»Mutta nyt alan lukea. Vihdoinkin.»

Pirkko syventyi täydellisesti kirjaansa, joka oli Maurice Maeterlinckin
»Köyhäin aarteet». Hänen poskensa alkoivat hehkua, silmiin tuli
värisevä, kaunis loiste. Vain kerran hän äännähti luvun lopetettuaan:

»Miten ihana kirja...»

Ja jälleen jatkui lukeminen. Hän ei kuunnellut eikä kuullut mitään
talon tapahtumista, ennen kuin eteisestä kuuluva kauhea kolina
havahdutti hänet todellisuuteen. Hän laski kirjan kädestään ja sanoi
puoliääneen:

»Miten kauniisti tuo mies kirjoittaa...»

Hypähtäessään alas ikkunanlaudalta mennäkseen ottamaan selvää kolinasta
ja sen aiheuttajasta, hän kuuli Pekan huutavan:

»Pirkko, tule puhelimeen!»

Aukaistuaan oven Pirkko näki Pekan kömpivän seisaalleen. Hän oli
nähtävästi kulkenut korkeilla puujaloilla eteisessä ja vastatessaan
puhelimeen keikahtanut kumoon. Puhelintorvi retkotti nuorassaan
kolahtaen joka heilahduksella seinään.

»Halloo!»

»Pirkko?»

Syvä miehenääni, joka hänen nimensä lausui, sai Pirkon säpsähtämään.
Hänen ajatuksissaan myllersivät sekaisin Maeterlinck, Pekka,'-puujalat
ja ties mitä! Mutta harvoinhan Pirkko tuli neuvottomaksi pitkäksi
aikaa. Niinpä hän nytkin »palautui päiväjärjestykseen» huudahtamalla
iloisesti:

»Sinä! Kuinka hauskaa...»

Samassa hänen äänensä katkesi, sillä hän hämmästyi itsekin varmaan yhtä
paljon kuin toisessa päässä olija äänensä riemukasta sointua.

Käyttämättä hyväkseen Pirkon sanoja ja pelastaakseen hänet
hämmennyksestä, johon katkenneesta lauseesta päättäen arveli Pirkon
joutuneen, sanoi Kulo, sillä hän se oli:

»Putosiko Pekka jostakin vai mikä kauhea meteli siellä syntyi?»

Pirkko naurahti ja kertoi tapahtuman. Puhuessaan hän vapautui täysin
hämmennyksestään.

»Etkö lähtisi ulos?» jatkoi Kulo keskustelua.

»Ulos», kertasi Pirkko. »Tuollaiseen vedenpaisumukseen.»

»No, tarkoitan oikeastaan sisälle», selitti Kulo. »Ensin elokuviin ja
sitten vaikkapa Seurahuoneelle teelle.»

»Kiitos vain, en tiedä oikein», Pirkko vastasi empien.

Hänen teki todellakin mielensä lähteä, mutta muistaessaan Pentin hän
epäröi. Mitä tehdä?

»Koeta nyt vain 'oikein' tietää», houkutteli Kulo. »Minulla on nykyään
paljon työtä ja tulee vastakin olemaan. Ennätän niin harvoin ottaa
vapaahetkiä. Ja...» Kulo vaikeni kuin harkiten ennen kuin jatkoi:
»Olen odottanut tätä vapautuksen hetkeä kuin uneton ihminen aamun
valkenemista. Ethän tahdo tuottaa minulle pettymystä?»

Kulon äänessä oli tuo iloinen vastustamaton syvä sointi, joka saa
melkein kenen naisen tahansa taipumaan.

Mutta Pirkko empi yhä.

Kulo sanoi odottaneensa tätä hetkeä, tapaamista. Niin oli Pirkkokin...
Hän oli viime aikoina suorastaan hermostunut, kun ei ollut tavannut
kertaakaan Kuloa, vaikka tiesi hänen olevan kaupungissa. Hän oli
Eero-sedältä kuullut, että Kulolle oli tarjottu vanha paikkansa
entistäänkin edullisemmin ehdoin, ja niin hän oli jättänyt ministeriön.
Kadulla kävellessään hän tuon tuostakin säpsähti luullessaan jotain
vastaantulevaa miestä Kuloksi. Mutta se oli vain mielikuvitusta, hermot
tekivät hänelle kepposia. Ja nyt kun Kulo pyysi ulos, hän kuitenkin
kieltäytyi. Todella vakavissaan.

»Ei se ole oikein sopiva paikka minulle, nyt kun olen opettaja», Pirkko
vastusteli.

»Mikä? Elokuvatko?»

»Ei, ei elokuvat», keskeytti Pirkko, »vaan — Seurahuone.»

Kulo kysäisi:

»Mutta miksi, arvoisa opettajatar?»

»Älä tee pilkkaa! Mielestäni ei ole hyvän esimerkin antamista
oppilaille, jos menen sinne.»

Kulo nauroi.

»Suo nyt anteeksi, mutta en voi ottaa puhettasi vakavalta kannalta.
Et kai luule, että nuoret oppilaasi yltyisivät käymään Seurahuoneella
kahvilla, jos sinä käyt siellä?»

Pirkon täytyi myöntää ajatuksensa hullunkurisuus, mutta hän koetti
vieläkin vastustella.

»En tarkoita, että he nyt menevätkään sinne, mutta vanhemmaksi
tultuaan.»

»Kuule, älä nyt toki, Pirkko hyvä, syötä minulle pajuköyttä. Noin
kymmenen vuoden kuluttua, kun he ovat seurahuoneellemenoiässä, he
tuskin muistavatkaan enää sinua, ainakaan eivät sitä, oletko ollut
siellä vai et. Niin että...»

»No, minä tulen, minä tulen sitten! Älä vain jatka enää tuota
selitysten! naurunalaiseksi tekemistä.»

Hui-hai! Pirkon mielestä haihtuivat kuin pisara kosteaan hiekkaan
päätökset ja epäröinnit. Pentti oli tällä hetkellä vain »käsite», joka
ei hipaissut tunnetta. Pirkko oli kyllästynyt erakkoelämään. Hän halusi
jo vaihtelua.

»Nyt menen joikumaan joutsenlaulun yksinäisyydelle», rupatteli Pirkko
säteilevin silmin peilikuvalleen. Samassa hän heristi sormeaan
vallattomasti. »Ei, sinä erehdyt, jos luulet minussa sykähtäneen jonkin
hellemmän tunteen! Kaikki on ihan viatonta. Tahdon vain leikkiä, iloita
aivan kuin lapsena.»

Ja hän ojensi täyteläiset huulensa kuvaansa kohti, kunnes ne
koskettivat peilin kylmää pintaa.

Ovelle koputettiin. Se aukeni. Ja Ros-Marin astuessa sisälle heilui
harja Pirkon tukan kimpussa täyttä vauhtia.

Ros-Mar tuli näyttämään uutta pukukangastaan. Sitä ihailtaessa hän
katsahti parikin kertaa tutkivasti Pirkkoon. Tämä huomasi sen ja
ryhtyen vetämään toisia kenkiä jalkaansa hän virkkoi koettaen saada
äänensä mahdollisimman välinpitämättömäksi:

»Martti Kulo pyysi minua ulos».

»Ja sinä lähdet?»

Ros-Marin ääni ilmaisi enemmän pahastumista kuin hämmästystä. Hän oli
odottanut tätä, hän oli arvannut tämän, mutta sittenkään hän ei olisi
uskonut Pirkon lähtevän.

Ros-Marin pahastunut, melkein syytöstä ilmaiseva ääni sai Pirkon
kääntämään katseensa edelleen poispäin.

»Miksi en lähtisi», virkkoi Pirkko oudolla uhmalla. Sellainen äänilaji
ei ollut ensinkään hänen tapaistaan. »Onhan Kulo ennenkin kelvannut
minun luotsikseni.»

»On kyllä», Ros-Mar myönsi hitaasti ja nousi lähteäkseen. »Tiedät
kuitenkin syyn, miksi hämmästyin.» Ennen kuin Pirkko ennätti vastata,
Ros-Mar oli jo poistunut.

Nuo Rosin sanat olivat vähällä saada Pirkon jättämään menonsa. Hän jäi
seisomaan tuokioksi ikkunan ääreen ajatuksiinsa vaipuneena.

»Niin, Pentti... Onhan se ehkä väärin, mutta en minä oikein usko,
että Penttikään viettää aivan yksinäistä elämää Helsingissä. Siellä
ovat elokuvat, teatterit, osakunnat ja sensellaiset. Ja Pentti pitää
näytelmistä ja tanssimisesta. Niin, ja minähän voin kertoa asian
hänelle. Sittenhän ei siinä ole mitään väärää.»

Täysin vakuuttuneena, että hänen tunnustuksensa vapauttaisi hänet niin
toisten kuin Pentinkin syytöksistä, Pirkko lähti tapaamaan Kuloa.

Ei hän kuitenkaan tullut milloinkaan tunnustaneeksi tuota menoaan
Pentille...

VI

 Ruusulassa 10.10.

 Kultainen ystäväni,

 Sinä olet todella parantumaton veitikka (näen tällä hetkellä
 kimaltelevat silmäviirusi ja nykivät hymykuoppasi). Kylläpä osaat
 keksiä kauniita houkutuksia saadaksesi minut tarttumaan satimeen.
 Ehdotuksesi on kyllä ihastuttava, vahinko vain, ettei minusta ole
 sen toteuttajaksi. Nuo muutamat kertomukseni, jotka lehdet ovat
 kelpuuttaneet painettaviksi, eivät suinkaan todista sitä, että
 pystyisin saamaan mitään suurempaa kokonaisuutta aikaan kirjan
 muodossa. Sellaiseen tarvitaan sentään enemmän elämän ja ennen kaikkea
 ihmissielun tuntemusta.

 Kiitän sinua kuitenkin »kipinästä». Kun puhaltelen siihen, ‘ se voi
 syttyä palamaankin, mutta ei siitä sitä tule, mitä sinä toivot,
 mahdollisesti kuitenkin siihen suuntaan. Enpä sano asiaa sinulle. Saat
 odottaa! Se tekee niin hyvää nuorelle ihmiselle. Se kasvattaa. Ja minä
 kasvatan samalla itseäni opettelemalla säilyttämään salaisuuksia.

 Kysyt kaikinpuolista vointiamme. Se on tyydyttävä. Marjalla on
 kylläkin sikotauti ja Pekalla suunnaton, sinisenpuhuva kuhmu otsassa.
 Hänen täytyi eilen tuiki välttämättä nähdä lentokone ja sillä
 tutkimusmatkallaan hän oli tuon kuhmun saanut.

 Ihmettelet, kun en kerro milloinkaan tyttöoppilaistani. Heistä ei ole
 mitään kerrottavaa. He ovat kaikki aivan tavallisia ihmisenalkuja.
 Luulin, että pieni Iris Muller olisi ollut jotakin erikoista. Mutta
 erehdyin. Hän on aivan liian säntillinen ja ahkera kyetäkseen
 herättämään mielenkiintoani. Vain kerran hän herätti »yleistä
 huomiota». Silloin hän tappeli — suorastaan tappeli kynsin ja hampain
 — Pallon kanssa koulun pihamaalla. Pallo sai tytöltä selkäänsä, ja
 sen jälkeen poika näkyy ruvenneen salaisesti kunnioittamaan pientä
 villikissaa, mutta julkisesti hän alituisesti härnää tyttöä. Minä
 en paljoa viitsi erotella heitä. Antaa lasten itsensä järjestellä
 asiansa. Tietysti teroitan jokaisessa sopivassa tilanteessa heidän
 mieliinsä kaunista käytöstä ym. hyvää.

 Olen täysin vakuuttunut siitä, että sinäkin ihastuisit Palloon. Ei hän
 kylläkään ole sellainen »miesihanne», että häneen suin päin mieltyisi,
 mutta kun oppii tuntemaan hänet, on auttamattomasti hänen ihailijansa.

 Pallo on vilkas, hänellä on rikas mielikuvitus. Melkein aina on
 hänellä joitakin uusia ja edellistä paljon kamalampia hankkeita
 mielessään, mutta hän ei ole ilkeä eikä paha. Rehellisellä, katuvalla
 tunnustuksellaan hän taittaa kärjen moitteella. Tietenkin
 tietämättään. Ei hän sentään diplomaatti vielä ole. Eikä hänestä
 pitäisi sellaista tullakaan. Nykyään hänestä tulee lentäjä!

 Olen useasti miettinyt, että tyhjältä ja yksitoikkoiselta mahtaisi
 tuntua opetustyöni, jos ei Palloa olisi.

 Koska otaksun, että lapset ja heidän kujeensa huvittavat sinua yhtä
 paljon kuin minuakin, kerron sinulle vielä lisää Pallosta. Eräänä
 päivä annoin molemmille luokille kirjoitusharjoitukseksi kirjeen,
 jossa heidän piti kertoa, mitä he pitävät koulusta ja koulunkäynnistä.
 Pallo kirjoitti sanasta sanaan näin:

 Rakas pirko Oppettaja.

 Olen kyllä Hurjan ilojnen kun saan Käydä koulun mutta en yhtään tykkää
 siitä kun se on tytyläsä kun poiat aina piikaa minnuu eikä sekään
 Ole kivaa kun pittää muistela nin paljo ei saa tapaa kärpäsiä, ei
 leikitelä tunnilla ei sanoo opetaiaa pirkoksi eikä puhhuu Koska tahtoo
 jonkka vuoksi en miä rupekkaan lääkäriksi minä alan Lentää kun kasvan
 isokksi ja Minä kasvan pijan vaika yis täti sanoki minun kasvava
 sivujle päi mitä hän tarkoiti sillä Tietääks opettaija lopetan nyt.
 tämä onniin ikävää.

 Kaarlo Uljas Teräs.

Valitettavasti en voi tähän jäljentää niitä rasvaisia sormenjälkiä ja
harhaanjoutuneita kynänpiirtoja, jotka koristavat tätä nerontuotetta. En
sano niinkään leikilläni tuota kyhäelmää nerontuotteeksi, sillä
poika, joka on käynyt koulua vasta kolmisen kuukautta, on minusta
verrattain etevä saadessaan aikaan tällaista. Tiedän sen siitäkin,
ettei monikaan kirjeistä ollut näin johdonmukainen, puhumattakaan
oikeinkirjoituksesta. Joten alan yhä enemmän olla vakuuttunut siitä,
että pienestä mustasta lampaastani tulee kuin tuleekin kerran
»jotakin». Ja voi, kuinka minun nenäni silloin nousee korkealle, kun
saan sanoa: hän on minun entisiä oppilaitani! Olen opettanut hänelle
tiedon aakkoset!

En ole muistanut kertoa sinulle aikaisemmissa kirjeissäni liikuttavasta
huomaavaisuudesta, jonka sain lapsukaisilta osakseni Pirkon-päivänä.
He olivat todellakin vaivautuneet kapuamaan sängyistään minun tähteni
ja tepsuttaneet Ruusulaan klo kahdeksaksi. (Tosin muutamat kuuluivat
tulevan vasta »herätykseni» kestäessä kovaa kolinaa ja meteliä pitäen,
vieläpä eräs tuli toisten jo ollessa pois lähdössä, mutta tuo kaikki ei
häirinnyt ensinkään tunnelmaa.)

Niin no. Sinä aamuna olin noussut tavalliseen tapaani kello
seitsemältä, sillä en vieläkään ole päässyt tuosta aamunvirkkuudestani,
joka kouluaikana kiusasi varsinkin Kerttua tavattomasti, hän kun oli
silloin sellainen laiskuri, ettei häntä tahtonut saada sängystä ilman
vesisuihkua. Aukoilin juuri lahjapakettejani, jotka oli — Ruusulan
tavan mukaan — kiinnitetty ovenripaani. Silloin kuulin kiivaan
kellonsoiton ja hyökkäsin jo ovesta ulos, kun Ros-Mar työnsikin minut
takaisin kuiskaten: »Ole nyt kiltti ja pysy huoneessasi vielä hetkinen.»

Tottelevaisena ja tuiki hämmästyneenä peräydyin huoneeseeni ja istuin
odottamaan. Silloin kuulin pari äänekkäämpää huudahdusta, naurun
tirskettä ja supatusta. Arvasin jo asian ja odotin jännityksellä, mitä
tuleman pitää. Vihdoinkin supatus hiljeni, kuului vain pikku Mirjamin
hillitön naurunpurskahdus ja sitten —

    »Astuppa Polle, tässä tulee Olle,
    Ilmari orhilla ratsastaa...»

Olin tukehtua nauruun. Mutta ennen kuin lapset olivat lopettaneet
toisen säkeistön:

    »Hurraa nyt kuunnelkaa, jo Tauno toitottaa,
    ja eespäin kaikki lapset ne ratsastaa»,

olin saanut mielenmalttini takaisin ja — vaikka olin täysissä pukimissa
— kiskaisin puseron pois yltäni, vedin vaatteitteni päälle yöpaidan,
pörrötin hiuksiani ja vaihdoin kenkäni aamutossuihin. Kun lapset olivat
lopettaneet, aukaisin oven ja et voi uskoa, miten liikuttuneeksi tulin
— ihan totta! — nähdessäni noitten pirpanain ilosta säteilevät naamat,
kun he olivat saaneet »herättää» opettajan. »Ja opettaja oli vielä
yöpaitasillaan», kuulin samana päivänä erään tytön kertovan vanhemmalle
siskolleen koulun pihamaalla. Sehän se tietysti lisäsi nautintoa
puolella.

Sitten minulle ojennettiin juhallinen lahja: kristallimaljakko sinisine
orvokkeineen. Tunnelma tahtoi vain pilaantua väkisinkin, kun Pallo
hyökkäsi eteeni ja julisti juuri lahjaa annettaessa:

»Kuulehan, opettaja, sen sinä saat ihan minun tähteni! Minä kuulin,
kun sinä kerran sanoit, että sinä tahtoisit kristalli vaasin. Ja minä
keksin sen nyt.»

Tytöt ja toiset pojatkin näyttivät aivan onnettomilta tämän
häpeämättömän ja tahdittoman paljastuksen johdosta, mutta näkyivät
rauhoittuvan, kun vastasin tähän »juhlapuheeseen»: Olipa tosiaan
hauska, että satuit muistamaan nuo sanani, sillä pidän todellakin
kristalleista paljon, eikä minulla niitä vielä olekaan kuin ihan
tuollainen pienen pieni. Ja nyt saan näin suuren ja kauniin. Olen
oikein iloinen ja kiitän teitä kaikkia.

Lahjat eivät suinkaan loppuneet tähän, vaan sain ilokseni vastaanottaa
vielä pienen pinon postikortteja, joissa oli monenmoisia kuvia. Paras
oli mielestäni noiden kahden serkuksen antama kortti, jossa oli
lemmenkukkaseppele keskellä ja sinne toi kyyhkynen nokassaan lippua,
johon oli kirjoitettu tällainen herkkätunteinen säkeistö:

»Nyt lempi kovin kalvaapi mun sydämeni juurta, se ilmoittaapi, armaani,
rakkauttani suurta Sinuhun, ainoaan.»

Ilman Ros-Marin apua olisin ollut neuvoton, mutta koska hän Pekan
välityksellä oli tietänyt lasten puuhista, hän oli myös varannut
piparkakkuja ja mehua ruokahuoneen pöydälle, jossa sitten vietettiin
iloinen puolituntinen kovasti suristen ja rupatellen.

Lapset olivat jo lähteneet, kun Pallo hyökkäsi takaisin ja suoraa päätä
huoneeseeni.

»Unohdin ihan antaa tämän opettajalle! Äiti lähetti sen.»

Poika kiskoi taskustaan pakettia, joka todennäköisesti oli ollut
taskuun pistettäessä paljon leveämpi kuin taskun suu. Mutta sehän on
tietysti sivuseikka! Pallo laski käsiini valkoisen paketin ja lisäsi
puheensa jatkoksi hieman levottoman näköisenä:

»Se onkin taitanut rutistua.»

Katsotaan, tuumin minä ja rupesin aukomaan paperia, josta hetken
kuluttua putosi lattialle sokerikakun pala. Saatuani paketin auki siinä
olikin mitä maukkaimman sokerikakun runneltuneet jäännökset.

»Voi, voi, sentään», valitteli Pallo. »Nyt ei sitä taida voidakaan
syödä. Ja se oli niin kaunis, kun äiti antoi sen minulle.» Suuret
kyynelet kihosivat pojan silmiin.

Laskin kakun kädestäni pöydälle ja vedin Pallon polvelleni.

»Voi veikkonen, kyllä saat uskoa, että minä pistelen sen mielihyvin
suuhuni, sillä minä pidän ihan julmasti sokerikakuista. Eikä se mitään
tee, jos se on vähän ruman näköinen, ei se siitä ole hyvää makuaan
menettänyt. Niin että ole huoleti.»

Pallon katse kirkastui ja hän selitti:

»Minä näin tänne tullessani keskellä katua suuren rapakon, ja minä
rupesin laittamaan siitä kanavaa katuojaan ja silloin minä työnsin
kakun taskuuni, ettei se olisi tullut kuraiseksi, ja sitten se meni
pilalle. Mutta eihän se mitään teekään, kun opettaja sen kuitenkin
syö.» Poika katsoi halukkain silmin voinkeltaista kakkua. »Se mahtaakin
maistua hyvältä. Meidän Taina osaa laittaa niin hyviä kakkuja.» Ja
hänen huulensa työntyivät hieman eteenpäin.

Taitoin hänelle palan.

»Maistetaanpa, onko se niin hyvää kuin sinä kehut.»

»On, on se hyvää», vakuutteli Pallo suu täynnä ja livahti tiehensä.

No, mitä vielä sanotte, Malla ja te kaikki muut hienot helsingittäret?
Kenellä te luulette olevan hauskempaa, teilläkö siellä Fazerin
leivoksia syödessänne vai minulla täällä matustaessani kirjoituspöytäni
ääressä Pallon taskussa ollutta kakkua? Alanpa yhä enemmän uskoa
siihen, että kohtalo heitti minut vihreälle oksalle istumaan
jättäessään minut tänne vanhaan koulukaupunkiin valmistavankoulun
»maikaksi».

En ole pitkiin aikoihin käyttänyt tätä Eero-sedän kirjoituskonetta,
joten sormenpääni alkavat olla aivan pehmeinä. Lopetan toivottamalla
teille yhtä hauskaa kuin minulla itsellänikin on täällä. Olisi todella
ihanaa, jos olisitte voineet tulla kotiin syntymäpäiväkseni, mutta
turhahan on toivoa sellaista. Ettehän voi millään päästä — ainakaan
kaikki — joulukuun kuudenneksitoista. Täytyy tyytyä!

Lämmin tervehdys

»Ruusulan viimeiseltä tytöltä».

Pirkko ei maininnut kirjeessään sanaakaan siitä, että hän sai
nimipäivänään myös suuren kimpun tuoksuvia ruusuja, joiden tumma
väri sai hänen poskensa hehkumaan. Sillä noiden hentojen terälehtien
tummuuteen tuntui kätkeytyvän jokin salaisuus. Viehättävä, mutta
vaarallinen...

VII

»Luuletko, tai paremminkin sanoen, tunnetko menetteleväsi oikein
seurustelussasi jatkuvasti tuomari Kulon kanssa?»

Kysymyksen esittäjä oli Ros-Mar. Hän istui Pirkon kanssa Kerholassa
ommellen. Kumpikin oli pitkän aikaa ollut työhönsä syventyneenä, eikä
hiljaisuutta ollut häirinnyt muu kuin Pekan huoneesta silloin tällöin
kuuluva intiaanikiljahdus tai jokin romahdus ja tulen räiske Kerholan
suuresta takasta. Senpä vuoksi Pirkko säpsähtikin kuin valveille
vavahtaen kuullessaan Ros-Marin sanat.

Pirkko oli juuri istunut ja ajatellut Kuloa. Kulo ei ollut häntä
liikaa vaivannut eikä esiintynyt millään tavoin liioin vaatimuksin.
Pirkkoa olivat melkein kiusanneet nuo pitkät väliajat, joina he eivät
tavanneet. Hän oli yhä paremmin oppinut tuntemaan Kuloa ja myös
pitämään hänestä.

Martti Kulo ei ollut enää mikään koulupoika. Hän oli mies. Hänen
ajatuksensa olivat kauniita, valoisia, mutta vakavia. Jo tutustumisen
alkuaikoina Pirkko oli useinkin huomannut tuon vakavuuden Kulossa,
mutta tämä vaillinainen vuosi, jonka he olivat olleet erossa, näkyi
muuttaneen Kuloa yhäkin enemmän mietiskelijäksi.

Pirkko oli juuri näissä ajatuksissa, kun Ros-Mar esitti tuon
odottamattoman kysymyksensä.

Pirkon huulilla väreili vielä lämmin myötämielisyyden hymy, joka oli
niille noussut hänen muistellessaan Kuloa, ja hän vastasi:

»Luulen, Ros, sillä en ainakaan vielä ole huomannut omantuntoni
soimaavan minua.»

Hän lausui nuo sanat hiljaa, mutta niin täydellä vakaumuksella, että
Ros-Mar epäröi hetken, kannattiko hänen ensinkään ruveta puhumaan
Pirkolle pitemmälti asiasta. Pirkko näkyi kuitenkin odottavan
vastausta. Hieman eteenpäin kumartuneena käsityönsä yli ja kasvot
ylöspäin kohotettuina hän sai Ros-Marin säpsähtämään tuolla omituisen
lapsellisella kauneudellaan, joka tällä hetkellä oli niin herkkä ja
silmiinpistävä. Noiden tummien silmien katse oli niin avoin ja viaton,
poskien kaari lapsellisen pyöreä ja hieman raollaan oleva suu oli
melkein kuin avuton lapsensuu.

Ros-Mar pudisti päätään kuin karkoittaakseen tuon viehättävän näyn
voidakseen sitten paremmin jatkaa keskustelua. Ruvetessaan puhumaan hän
hymyili tahtomattaan, sen sijaan että oli päättänyt olla hyvin vakava.

»Mutta rakas lapsi, etkö sinä ensinkään ajattele Penttiä?»

Ros-Mar kysyi tuon hellästi, mutta sittenkin soinnahti sanoissa Pirkon
mielestä kuin moitetta ja soimausta. Tai olisiko hänellä, Pirkolla,
kuitenkin ollut paha omatunto...

Pirkko ei vastannut nytkään heti. Hän kumartui vain vieläkin lähemmäksi
työtään, mutta ei jatkanut ompelemista, vaan käänsi päänsä kohti
pöydällä olevaa lamppua, jonka ruusuinen hohde loi hänen kasvoilleen
viehättävän valaistuksen.

Ei hänellä ainakaan mitään salattavaa ole, Ros-Mar ajatteli
tarkastellessaan Pirkon kasvoja ja silmiä. Hän painaisi siinä
tapauksessa päänsä alas.

»Olen kyllä muistanut Pentin. Montakin kertaa», puhui Pirkko hiljaa,
»mutta en ole jaksanut käsittää, että hän keksisi tässä mitään pahaa,
vaikka hän onkin mustasukkainen.»

»Eihän siinä tarvitse vielä mitään pahaa ollakaan, mutta voihan jotakin
sattua. Jotain, jota itsekin myöhemmin kadut.» Ros-Marin oli vaikea
sanoa sanottavaansa loppuun, sillä Pirkko oli äkkiä nostanut päänsä
pystyyn ja tuijotti häneen lapsellisen kauhistuneena.

»Luuletko, Ros?»

»Rakas, en luule mitään, mutta pelkään vain.» Ros-Mar huomasi, että
tämä keskustelu oli hänellekin paljon ylivoimaisempi kuin hän oli
osannut otaksua.

»Mutta, Ros, etkö tahtoisi sanoa mitä sinä pelkäät, mitä se on?» Pirkon
katse tuli yhä tuskaisemmaksi. »Luuletko, että Pentti tosiaan oikein
vakavasti voisi suuttua?»

»Pelkään, Pirkko, että hän ottaa tämän asian vakavammalta kannalta
kuin sinä. Katsohan, sinä tunnet itsesi ja tiedät, mitä teet. Pentti
luottaa kylläkin sinuun, mutta me ihmiset olemme nyt kerta kaikkiaan
niin onnettomia, että kun meillä on hiemankaan syytä epäilyyn, teemme
kärpäsestä härkäsen. Ja kun sinä nyt jatkuvasti olet...» »Oh, Ros,
Ros, en minä mene enää kertaakaan Martin kanssa. En», lopetti Pirkko
pontevasti, mutta lisäsi epäröiden: »Kunpa saisin puhua Pentin kanssa.
Ehkei hän sentään olisi niin vihainen, ehkä hän ymmärtäisi.»

»Koeta kuvitella itsesi Pentin asemaan. Luultavasti silloin käsität,
onko se ymmärrettävää vai ei.» Kun Ros-Mar lausui nuo sanat, hänen
katseensa oli niin täynnä totisuutta, että Pirkko punastui käsittämättä
itsekään miksi.

Siihen keskustelu päättyikin, sillä puhelin soi ja Ros-Maria pyydettiin
vierailulle.

Pirkko jäi yksin ajatuksineen. Hän siirtyi omaan huoneeseensa, jossa
hän ensi töikseen otti kirjepaperia esiin ryhtyäkseen kirjoittamaan
Pentille. Kului hetki ja toinen, kokonainen puolituntinen, eikä
paperille ilmestynyt mitään muuta kuin kukkakiehkuroita; kaikenlaisia
koukerolta ja koristeellisia nimikirjaimia.

Pirkko mietti. Ros-Mar oli aukaissut hänen silmänsä. Joskus ennenkin
oli jonkun tuttavan leikillinen huomautus tai markkulaisten näkeminen
saanut Pirkon ajatuksissa häivähtämään jotakin tämän suuntaista kuin
Ros-Mar nyt oli puhunut, mutta Pirkon mieleen ei ollut milloinkaan
juolahtanut asian vakavuus.

Hän ajatteli selvittää Pentille kirjeellisesti koko asian, mutta ei
saanut esiin yhtä kunnon lausetta. Ajatus oli vilkkaassa liikkeessä
muovautumatta kuitenkaan sellaisiin muotoihin, että ne olisi voinut
panna paperille Pentille lähetettäväksi.

Iltateen jälkeen Pirkko vetäytyi uudelleen huoneeseensa ja meni heti
vuoteeseen saadakseen miettiä rauhassa. Hän saikin unettoman yön sen
asian takia. Ensi hetkessä hän itki, itki itsensä aivan näännyksiin
ajatellessaan, miten väärin hän olikaan menetellyt Penttiä kohtaan.
Väsyttyään ja rauhoituttuaan hänen ajatuksensa saivat odottamattoman
suunnan. Salamanvälähdyksen tavoin tuli hänen mieleensä kysymys:
rakastankohan minä todella Penttiä?

Hän koetti ääneensäkin vakuuttaa itselleen: rakastan, mutta samassa
astui Kulo miehekkäänä, herkästi hymyilevänä esiin hänen mielikuvistaan
ja hän vavahti.

Kun marraskuinen aamu kajasti kelmeänä ikkunasta sisään, Pirkko parka
ei ollut päässyt askeltakaan eteenpäin. Hän tunsi itsensä väsyneeksi,
sairaaksi ja hänestä tuntui kuin hänen olisi nyt kuljettava haparoiden
eteenpäin, sokean tavoin.

Pirkko oli onneton.

VIII

Joululoma läheni.

»Joulu, joulu», kajahti Pirkkoa vastaan olipa hän kotona tai koulussa.
Lasten silmissä loisti tuon juhlan kajastus, aikuisten käsissä syntyi
mitä ihastuttavimpia lahjoja, hämärissä huoneissa kuiskuteltiin
salaperäisesti ja kauppiaat hykertelivät liikkeissä hymyilevinä käsiään
kuullessaan kilahdukset kassalaatikoissa.

Pirkon kurkkuun nousi »pala». Tuollainen hermostuneisuuden ja
pahan mielen aiheuttama. Työtä oli paljon. Ylimääräisiä laulu- ja
leikkitunteja, kuvaelman harjoitus. Lisäksi omat työt: joululahjojen
laittamiset. Mutta kaikki nämä eivät kyenneet karkottamaan murheita
mielestä.

Muistellessaan menneitä jouluja Pirkon ajatuksiin häivähti melkeinpä
katkeruus. Se häipyi kuitenkin samassa ja hän huokasi hiljaa
syventyessään jatkamaan laskuvihkojen korjausta. Huulille jäi vain
surumielinen piirre.

Oli kirjoitustunti parhaillaan. Lapset ahersivat suut mutussa tai kieli
huulien raosta pilkistäen. Hennot sormet puristivat lujasti kynää, joka
ei tahtonut millään kääntyä siihen suuntaan ja sellaisiin koukeroihin
kuin säännöt määräsivät.

Pirkko vilkaisi laskuvihoistaan ja hänen katseensa kulki pienestä
ahertajasta toiseen. Lopuksi hän vielä vilkaisi Palloon, jonka pulleat
sormet olivat tiukasti tarrautuneet kynään. Pojan pyöreillä kasvoilla
ei näkynyt jälkeäkään mistään vallattomuudesta. Tuntematon katsoja
olisi saattanut luulla häntä tunnolliseksi, kiltiksi oppilaaksi.
Pirkkoa kuitenkin hämmästytti pojan rauhallisuus ja hurskas ilme. Hän
tunsi suorastaan levottomuutta. Miettiköhän Pallo jotain uutta kujetta
tuossa ahertaessaan?

Tunti kului, eikä mitään tapahtunut. Tuodessaan vihkonsa Pirkolle Pallo
katsoi opettajaansa tarkasti. Jos Pirkko ei olisi ollut sillä hetkellä
niin syvissä ajatuksissa, hän olisi varmaan tullut huomanneeksi
noiden pienten silmien tutkivassa katseessa kajastavan pirteätä
hyväntuulisuutta ja olisi osannut olla varuillaan. Mutta nyt Pallo sai
mennä muiden mukana Pirkon jäädessä vielä hetkeksi luokkaan surullisine
ajatuksineen.

Iltapäivätunnit alkoivat.

Kun Pirkko astui luokkaan juuri kellon soidessa — lapset olivat vielä
ulkona — Pallo oli siellä. Hän oli näet järjestäjä sillä viikolla.
Hän seisoi ikkunan ääressä kädet selän takana ja näkyi olevan
hyvin syventynyt tarkastelemaan hämähäkkiä, joka kutoi seittiään
ikkunankomeroon.

Puhuttelematta Palloa Pirkko lähti hakemaan luokkaansa sisälle. Heti
hänen mentyään Pallo unohti hämähäkin, hyökkäsi pulpettinsa luo ja veti
sieltä esiin kenkälaatikon, jonka juoksujalkaa vei uuniin. Hän kohotti
laatikon kantta toisesta päästä vain hiukan ja asetti uuninpellit
raolleen. Onneksi ei uunia ollut kahteen päivään lämmitetty. Juuri
kun jalkojen töminä täytti eteisen, Pallo syöksy paikoilleen ja jäi
odotuksen ilme kasvoillaan penkilleen istumaan.

Lukutunti alkoi. Ei tarvinnut olla kovinkaan tarkkanäköinen
huomatakseen, että Pallon mieltä jännitti jokin asia. Pirkko katsoikin
häntä pari kertaa pitkään ja tutkivasti, mutta Pallo kesti katseen.

Tunti oli kai jatkunut noin puoliväliin, kun Pirkon tarkka kuulo erotti
hyvin hiljaista vikinää. Luullen ensin jonkun oppilaista kujeilevan,
hän rypisti hieman otsaansa, jolloin tummat kulmakarvat lähenivät
toisiaan uhkaavasti. Tämä kasvojen liike oli tavallisesti tepsivä,
mutta tällä kertaa se ei auttanut. Vikinä jatkui. Silloin Pirkko
vilkaisi kysyvästi Palloon.

Poika istui paikallaan posket hehkuvina. Hänen silmiensä vilkkaasta
räpytyksestä Pirkko arvasi hänen kuitenkin olevan tietoinen asiasta.

»Pallo, mitä se on? Selitähän.»

Opettajan hermostuneessa äänessä ja tiukassa katseessa oli jotakin
niin outoa ja levottomuutta herättävää, ettei ainoastaan syyllinen
säikähtänyt, vaan koko luokka istui jännittyneenä.

Pallo nousi tavallista hitaammin. Hänen mielessään taisteli kaksi
seikkaa ylivallasta: jos hän tunnustaa opettajalle, selittää asian,
silloin on koko hauskuus lopussa ja tarkoitettu päämäärä jää
saavuttamatta, jos hän ei sano, niin hän — valehtelee.

Ja se olisi todella kauhea rikos!

»Minä luulen, että uunissa...»

Enempää ei Pallo ennättänyt sanoa, kun uunia lähinnä istuva tyttö
kirkaisi. Kuin kaikuna kuului kirkaisuja pitkin luokkaa toisten
hiukkaakaan aavistamatta, mitä ensimmäinen kirkui. Vihdoin kuului Pekan
huuto:

»Hiiriä, hiiriä, valkoisia hiiriä! Katsokaa, tuolla ja tuolla! Uijee!
Nyt ne tulee tänne!»

Kauhun vallassa lapset hyppelivät ikkunalaudoille ja pulpeteille, osa
juoksi itkien ja ulvoen ovesta käytävään, jossa heidän huutonsa sai yhä
kovemman kaiun.

Tämän sekamelskan keskellä Pirkko säilytti tyyneytensä. Jälkeenpäin hän
sitä itsekin ihmetteli, mutta arveli sen johtuneen siitä, että hän oli
niin tyrmistynyt odottamattomasta mellakasta ja ennen kaikkea siitä,
että Pallo oli saattanut keksiä jotakin näin mahdotonta.

»Lapset, olkaa hiljaa! Menkää kaikki pulpettien pöydille istumaan ja
pysykää siellä. Ei saa huutaa. Vaietkaa nyt heti.»

Ensi hetkessä oli melkein mahdotonta saada lapsia asettumaan aloilleen.
Tytöt pakenivat kauhuissaan, mutta pojat olivat innostuneina ryhtyneet
hiirenjahtiin. Innokkaimpana hääri Pallo. Pirkko vilkaisi häneen
parikin kertaa tuon kauhun kestäessä ja huomasi, ettei pojan pyöreillä,
hyväntuulisilla kasvoilla leikkinyt tuo tavallinen vallattomuus,

vaan hän oli vakava. Hänen huuliltaan ei kertaakaan pujahtanut
tuollainen kimakka intiaanikiljahdus, jolla toiset pojat säestivät
yleistä huutokuoroa ja lisäsivät metsästyksen viehätystä.

Ei kestänyt kuitenkaan kauan, kun vahtimestari saapui hätään. Hän asui
näet luokkahuoneen seinän takana ja oli kuullut metakan. Onneksi ei
hiiriä ollut useampia kuin kolme. Kaksi saatiin kiinni luokkahuoneessa.
Toisen vangitsi Eero osoittaen pyydystäessään niin suurta neuvokkuutta,
että kaatoi tyhjän kukkaruukun, jonka oli siepannut käteensä ikkunalta,
hiiriraukan päälle. Tuohon pieneen »kivimuuriin» valkoinen vikisijä
jäi vapisevana kyyröttämään. Eikä se päässyt sieltä pakoon, sillä
kun ruukun syrjää hieman raotettiin, oli vahtimestarin suuri koura
toivottamassa sen tervetulleeksi.

Kolmas hiiri oli päässyt livahtamaan ovesta käytävään ja katosi sille
tielle.

Vahtimestarin lähdettyä mukanaan hiiret, joista toinen oli saanut
surmansa tuossa hirveässä mellakassa, palautui järjestys vähitellen.
Kaikki muut tulivat luokkaan ja istuutuivat paikoilleen, ainoastaan
pieni Iris Müller oli poissa. Pirkko lähetti pari tyttöä häntä
etsimään, mutta Iristä ei löytynyt mistään. Vasta seuraavana päivänä
hän ilmestyi kouluun ja tunnusti kaikkien ja varsinkin Pallon suureksi
riemuksi, että hän oli juossut suoraa päätä kotiin, kun hän oli niin
kauheasti pelästynyt.

Pirkko yritti jatkaa tuntia, mutta huomatessaan lasten olevan kovin
kiihottuneita hän käski heidän ottaa tavaransa ja lähteä käytävään
pukeutumaan.

Lapset seurasivat kehoitusta ihmetellen ja suhahtelivat jo riemuissaan,
että nyt päästään kotiin ja saadaan lupaa. Se ei kuitenkaan ollut
Pirkon tarkoitus.

Hän lähti itsekin eteiseen, pukeutui ja komensi lapset pihamaalle.
Siellä heidän oli asetuttava riviin ja sitten lähdettiin. Minne? Siitä
ei ollut kellään tietoa. Ei kellään muulla kuin opettajalla. Ja vaikka
lapset tavallisesti lörpöttelivät hänelle mitä tahansa, Pirkossa oli
nyt, hänen äänessään, hänen käytöksessään, jotakin sellaista, että
kesti kauan, ennen kuin Pekka uskalsi avata suunsa ja kysyä:

»Opettaja, minne me mennään?»

Tuo vieno ääni ja pelokas katse, joka tirkisti Pirkkoon, sai Pirkon
kasvoille palautumaan tavallisen herttaisen hymyn. Hän kääntyi
kulkemaan takaperin sanoen:

»Minä vien teidät sellaiseen paikkaan, jossa on yhtä kaunista kuin
satujen saarella.»

Nuoren opettajan veitikkamainen ilme, hänen salaperäinen äänensä ja
ennen kaikkea se, että kaikki oli jälleen entisellään, sai tuon äsken
niin hermostuneen lapsilauman vilkastumaan ja unohtamaan täydellisesti
valkoiset hiiret ja niiden aiheuttaman hämmingin. Nyt heidän mieltään
kiihotti vain tuo opettajan lupaus.

»Missä sellainen paikka on? Onkohan se kaukana? Onkohan se sisällä vai
ulkona? Se on varmasti metsässä. Tai joen rannalla.»

Sellaisia kysymyksiä ja arveluja kuului pienokaisten supattavista
suista heidän taivaltaessaan eteenpäin.

Pirkko vilkaisi pari kertaa taakseen katujen kulmauksissa ja silloin
hän joka kerta huomasi Pallon kulkevan joukon viimeisenä, poikajoukosta
erillään, pää riipuksissa ja pienillä kasvoilla vakava, surullinen
ilme. Pirkon hellään sydämeen koski pikku ystävänsä suru, mutta hän
piti viisaimpana antaa pojan nyt hiukan kärsiä kolttosestaan. Se olisi
terveellistä tuolle huimapäälle. Ei ollut hyvä mennä silittämään hänen
pellavapäätään liian aikaisin.

Noin kymmenen minuutin taivalluksen jälkeen tuo vilkas joukko
oli saapunut kaupungin puistoon. Siellä Pirkko pysähtyi, kääntyi
oppilaihinsa päin ja huudahti:

»Nyt minä lähden juoksemaan ja te saatte juosta jäljessä. Riennämme
riemukulussa satulinnaan. Yks, kaks, kolme!»

Siinä samassa hän pyyhälsi pitkin puiston kovaksi jäätynyttä
hiekkakäytävää, jota ohut kuura peitti, yhä syvemmälle suureen
puistoon. Lapset syöksyivät hänen kintereillään ja ennättivät
»satulinnaan» juuri silloin, kun Pirkko heittäytyi istumaan puiston
penkille. Nauraen ja ilosta huudahdellen lapset piirittivät hänet.
Niin monta kuin suinkin mahtui työntyi penkille istumaan, vilkkaimmat
kiipesivät penkin selkämykselle ja käsipuille, osa hyppeli penkin
edessä. Mutta Pallo vetäytyi nytkin syrjään muista. Hän jäi seisomaan
erään puun varjoon, lähelle penkkiä kylläkin.

»No, ja nyt hiljaa», aloitti Pirkko, jolloin nuo pälpättävät suut
vaikenivat hämmästyttävän nopeasti. »Katsokaahan noita puita
ympärillänne, niiden hentoja virpiä ja rentoina mutkittelevia oksia.
Kevätvappu näytti viime yönä Pakkasenpojalle taulua, jonka Kevätvappu
oli maalannut. Siinä oli juuri tämä sama paikka, mutta silloin
olivat puut olleet hiirenkorvalla ja vaaleanvihreillä oksilla istui
peipposia ja västäräkkejä suuret määrät. Aurinko paistoi kirkkaana ja
näytti aivan siltä kuin noiden oksien lomitse olisi valunut maahan
kultaista sadetta. 'Näin kaunista taulua et sinä osaa maalata', sanoi
Kevätvappu. 'Mutta minäpä olen laittanut luonnon tällaiseksi ja sitten
vielä maalannut siitä taulunkin'. Pakkasenpoika virnisti, pyörähti
ympäri suuren saappaansa korolla ja virkkoi: 'Kääri lumiturkki yllesi,
niin näytän sinulle, että laitan luonnon ainakin yhtä kauniiksi kuin
sinäkin.'

»Ja sitten he lähtivät tänne. Kevätvappua kyllä hytisytti, vaikka
hänellä olikin yllään paksunpaksu lumiturkki, vitivalkea ja täynnä
jäähiletimantteja, mutta hän tahtoi sittenkin olla itse katsomassa, kun
Pakkasenpoika yritti panna tuumansa täytäntöön. Pakkasenpoika hääri
täällä kiireisesti kelmeänä aamuyönä, puhalteli, huokui kylmää henkeä
suustaan, hyväili pitkillä sormillaan. Ja — loppujen lopuksi Kevätvapun
täytyi myöntää, että Pakkasenpoika oli saanut tämän paikan aivan yhtä
kauniiksi kuin hänkin.

»Niin minä luulen teidänkin myöntävän, kun tirkistelette vähän
ympärillenne. Katsokaapa, eikö olekin kaunis tuo olisikko tuolla
ylhäällä, jonka Pakkasenpoika on tehnyt valkeaksi paksusta härmästä.
Entä nuo tuuheat pensaat, jotka ovat aivan kuin valkeata posliinia. Ja
tuolla oksilla kiikkuvat punatulkut, joiden punainen rinta ja kiiltävän
musta lakki kuvastuvat niin kauniina tuota valkeutta vastaan. Entä
aurinko? Se on tullut auttamaan Pakkasenpoikaa ja kaataa nyt tuhansista
pienistä värikupeista tänne punaista ja tulenkeltaista väriä. Juuri
tänne! Meidänkin päällemme. Ja kaikkialle. Koko maailmaan! Koko
maailmaan...»

Lapset olivat yhtyneet hänen riemuisaan huutoonsa. Säteilevin silmin ja
käsiään taputellen he hyppelivät aukealla paikalla ja ajoivat toisiaan
takaa. Mutta Pirkon huuto oli jäänyt kesken ja hänen kätensä olivat
hervahtaneet syliin aivan voimattomina.

Muutaman askelen päässä hänestä, vähän viistoon taaksepäin, seisoi —
Pentti...

Ennen kuin Pirkko ennätti nousta penkiltä, Pentti oli rientänyt hänen
luokseen ja sulkenut hänen hansikoidut kätensä omiin käsiinsä lujasti
ja omistajan varmuudella. Pentin silmistä säteili jälleennäkemisen
suuri riemu ja yllätyksen suoma nautinto. Mutta Pirkko katseli häntä
kasvot kalpeiksi valahtaneina ja huulet sanoja tapaillen.

»Säikähditkö sinä, Pirkko! Tyttö sinä!»

Pentti tarttui hänen olkapäihinsä ja pudisteli häntä nauraen, mutta
samalla hänen iloinen katseensa muuttui huolestuneeksi.

»En, enhän minä.» Pirkko vetäytyi pois Pentin otteesta. »Älähän nyt.
Katsohan, lapset...» Samassa hän kääntyi lapsiin päin ja virkkoi: »Ja
nyt meidän on aika lähteä kotiin, muuten myöhästymme päivälliseltä koko
luokka ja saamme vielä jälkiistuntoa äidiltä.»

Nauraen ja käsiään hyvästiksi huiskuttaen lapset lähtivät kukin
taholleen. Yhtä käytävää pitkin syöksyi kuitenkin Pekka kuin
takaa-ajettuna. Hän oli nyt vasta huomannut Pentin.

»Pentti, Pentti! Voi kuinka hauskaa! Pentti on tullut!»

Ja osoittaen hänkin omistusoikeuttaan hän työnsi reippaasti Pirkon
syrjään ja tarrautui kaksin käsin Penttiin. Hänen kauniista kasvoistaan
ja ruskeista silmistään loisti niin vilpitön rakkaus, että sitä ei
tarvinnut sanoiksi pukea.

Pentti nosti hänet ilmaan.

»Huh-huh! Oletpas sinä kasvanut suureksi, sinä pieni karhunpoikanen.
Ei sinua jaksakaan enää nostaa. Sinä alat jo olla suuri poika ja
koulumies, etkä mikään keinuhevosella ajava veitikka. Vai mitä?»

Ja vastausta odottamatta Pentti tarttui Pekan käteen, kääntyi Pirkkoon
päin ja sanoi:

»Emmekö siis mekin lähde?»

Pirkko katsoi häneen kuin syviin ajatuksiin vaipunut. Sitten hän
kääntyi ja osoitti erääseen puiston käytävään. Siellä taivalsi pieni
matkamies pää riipuksissa ja laahustavin askelin.

»Tuolla on eräs, joka tarvitsee minua. Menen saattamaan häntä, ja tulen
sitten vasta kotiin.»

Hän nyökäytti päätään ja riensi melkein juoksujalkaa Pallon jäljessä.
Miten iloinen hän olikaan, miten vapautuneeksi hän tunsikaan itsensä,
kun hänen ei tarvinnut lähteä Pentin mukana. Hän oli todella
säikähtänyt nähdessään Pentin. Juuri tavoittaessaan Pallon hän ennätti
vielä ajatella: Kunpa ei tänään tarvitsisi palatakaan Ruusulaan...
Mutta sitten valtasi Pallo hänen ajatuksensa kokonaan.

»No, Pallo, mitä sinä mietit?»

Kun Pirkon käsi laskeutui Pallon olalle, hätkähti pieni syntinen ja
katsoi hätääntyneenä häneen. Mutta samalla pilkahti pojan silmissä
pienoinen toivonsäde.

»Valkoisia hiiriä», kuului Pallon alakuloinen vastaus, joka
lyhyydellään ja surullisella sävyllään tahtoi väkisinkin houkutella
hymyn Pirkon huulille. Mutta hän ymmärsi, että oli pysyteltävä
mahdollisimman vakavana.

»Niissähän on tosiaan ajattelemista», Pirkko myönsi totisena ja jatkoi:
»En voi käsittää, miksi sinä, pieni ystäväni, sait noin ruman ajatuksen
päähäsi. Etkö sinä ymmärtänyt; että se oli hyvin paha?

»En», nyyhkäisi Pallo ja ensimmäiset kyynelet tipahtivat takin
rintapieleen.

»Mistä sinä sen keksit! Älähän nyt itke, enhän minä edes torukaan
sinua.»

Pirkko otti Pallon käden omaansa ja veti hänet lähellä olevalle
penkille istumaan. Pallo painoi päänsä hyvän opettajansa takinhihaa
vasten ja nyyhkäisi pitkään ja valittavasti.

Pirkko odotti pojan rauhoittumista. Ei hänen kauan tarvinnutkaan
odottaa, kun Pallolta tuli tunnustus tavalliseen tapaan ihan tulvien:

»En minä sitä itse keksinytkään. Mauno sen keksi.» Mauno oli Pallon
veli, lyseon kolmasluokkalainen. »Hän kertoi minulle, että he olivat
laskeneet hiiret irti piirustustunnilla ja se oli ollut niin huisin
hauskaa ja hän sanoi, että meillekin voisi tulla luokassa yhtä hauskaa.
Ja minä ajattelin, kun opettaja oli monta päivää ollut niin surullinen,
että se olisi opettajasta mukavaa.» Tässä kohdassa keskeytti lyhyt
nyyhkytys tunnustuksen tuokioksi. »Ja minä panin ne hiiret uuniin
juuri, kun opettaja tuli luokkaan tuomaan kirjoja. Enkä minä luullut,
että se oli paha.» Syvä nyyhkytys. »Ja nyt se yksi hiiri on kuollut. Ja
vahtimestari taisi tappaa toisetkin. Mauno on vihainen ja opettajakin
on suuttunut. U-hu-hu-huu!»

Seurasi niin sydäntä vihlova valitus, että ne harvat kulkijat, jotka
puistossa olivat, rupesivat jo tarkastamaan tuota penkillä istuvaa
paria. Pirkko havaitsi, että puisto ei suinkaan ollut sopiva paikka
tällaisille tunnustuksille, mutta eihän hän voinut antaa pojan mennä
kotiinkaan niin surullisena kuin hän oli luokan hajaantuessa ollut.

»Nyt sinun täytyy hiljentyä ja rauhoittua, Pallosen!. Kas niin,
kuivataan nyt nuo turhat vedet silmistä yhteisvoimin. Ja nyt ei enää
itketä.»

Silmät turvonneina ja nenä punaisena herätti tuo tavallisesti niin
iloinen pojanveitikka Pirkossa sääliä. Jos hän aiemmin olikin ehkä
tuuminut pitää hänelle lievän rippisaarnan, se hupeni nyt kuin
hiekkavalli veteen ja pojan seuraavat sanat karkottivat kaikki
tuollaiset tuumat aivan lopullisesti.

Pallo nimittäin kohotti murheellisen, kyynelten liottaman naamansa
rakastettua opettajaansa kohti ja kysyi arasti:

»Eikös opettaja sitten olekaan vihainen enää?»

»En ole, Pallo, nyt kun huomaan, että sinä olet tehnyt sen
tietämättömyydestä ja myös siinä varmassa uskossa, että minä tulen
siitä iloiseksi. Tuo ajatus oli tietysti hyvin kaunis, oli vain ikävä,
kun en tullutkaan iloiseksi, kuten olit toivonut. Mutta tiedätkös mitä,
Pallo?» Ja Pirkko tarttui pojan leukaan kädellään. »Olet sittenkin
tehnyt minut iloiseksi tällä teollasi.»

Hän vaikeni ja katseli hymyillen Palloa, jonka kasvoille ja silmiin
ilmestyi hämmästynyt ja samalla ilahtunut ilme. Hän katsoi odottavana
opettajaansa suoraan silmiin.

»Sinä osoitit minulle tällä jutullasi ja teollasi, että haluat
ilahduttaa murehtivaisia. Ja sellainen piirre on hyvin kaunis
jokaisessa ihmisessä. Onkin sen vuoksi hauska huomata, että sinäkin
kuulut tuollaisiin ihmisten ilahduttajiin. Nythän se tavallaan kyllä
epäonnistui, kun keksintösi oli niin odottamaton, mutta jollakin
toisella kerralla sinä taas onnistut, kun koetat laittaa surulliselle
ihmiselle hauskaa. Koeta vain keksiä tai sanoa jotakin mukavaa, silloin
kun näet murheellisen ihmisen.»

»Mutta jos ne suuttuvat?» Pallo pudisti huulet mutussa päätään. Hänellä
oli täysi syy epäillä osaansa ihmiskunnan ilahduttajana. Tämänpäiväinen
koehan oli täydellisesti epäonnistunut.

Pirkko nauroi helakasti. Ei niinkään paljoa Pallon sanojen kuin hänen
ilmeensä takia.

»Eivät ne suutu, kun et vain juoksuta niiden huoneessa hiiriä tai
jotakin muuta yhtä kauheata ja pelottavaa. Nousehan nyt, niin lähdemme
kotiin.»

Pallon silmistä olivat jo viimeisetkin kyynelet kuivuneet ja pitäen
lujasti Pirkon kädestä kiinni hän tallusteli tyytyväisenä ja säteilevin
silmin puiston portille. Siinä tuli heille ero.

»Ethän sinä ole nyt enää surullinen?» kysyi Pirkko.

»En, vaikka minua pelottaakin mennä kertomaan Maunolle, että ne hiiret
ovat kuolleet.»

»Oh, älähän nyt niin sano. Ei vahtimestari varmastikaan niitä ole
tappanut. Ja saattehan te uusiakin jostain, vai mitä?»

»Saa niitä yhdeltä pojalta. Ne maksavat 25 penniä kappale.»

Pallon toisinaan hyvin kuivakiskoinen tapa esittää asioita oli
ehdottomasti nauruhermoja kutkuttava. Iloisina ja tyytyväisinä opettaja
ja oppilas erosivat toisistaan. Ystävyyssidettä oli lujitettu taas
tälläkin tapahtumalla.

IX

»Vihdoinkin kahden.»

Pentti huokasi kuin taakasta vapautunut heittäytyessään rennosti
istumaan Kerholan sohvalle. »Tule istumaan tähän ja anna minun katsella
sinua kyllikseni.» Hän veti Pirkon nojatuolista sohvalle viereensä
istumaan.

»Minusta sinä et tänä iltana ole paljon muuta tehnytkään kuin katsellut
minua», huomautti Pirkko veitikkamaisen hymyn väreillessä suupielessä.

»Ohoh, oletko sinä tullut ihan itserakkaaksi! Se onkin uusi piirre
sinussa. Annahan kun katson.»

Täten jatkui leikinlaskua koko sen puolituntisen, jonka Pentti
vielä vietti Ruusulassa tuona tuloiltanaan. Mihinkään vakavampaan
keskusteluun he eivät pystyneet tarttumaan. Ja jos keskustelu joskus
yritti kallistua vakavaan suuntaan, Pirkko käänsi puheen heti
vallattomammille urille.

Pentti lähti iloisena kotiin. Hän ei ollut vielä kyllin tarkka, kyllin
kehittynyt huomatakseen Pirkon pingottuneen mielialan ja teeskennellyn
iloisuuden.

Entä Pirkko?

Niin pian kuin ovi oli sulkeutunut Pentin jälkeen iloisuus katosi
Pirkon silmistä, ja kun hän astui omaan huoneeseensa, kasvojen ilme
oli niin täysin toinen, että joku katselija olisi hämmästynyt tuota
äkillistä muutosta.

Noina hetkinä, jotka he olivat viettäneet yhdessä Pentin kanssa,
Pirkolle oli selvinnyt eräs seikka: hän ei rakastanut Penttiä. Pentti
ei ollut hänelle muuta kuin toveri, hyvä veli, ei muuta.

Hän ei tahtonut itsekään uskoa todeksi tuota huomiotaan. Hän arveli
olevansa vain satunnaisesti väsynyt, mutta sitten hänen mieleensä
muistuivat viimeiset viikot, jolloin hän ei ollut saanut aikaan kunnon
kirjettä Pentille. Oli saattanut kulua kokonainen vuorokausi, ettei hän
ollut muistanutkaan Penttiä, saati kaivannut. Se oli tuntunut hänestä
suorastaan ihmeeltä. Hän oli kuitenkin lohduttautunut sillä, että alkoi
tottua Pentin poissaoloon.

Nyt hänelle oli selvinnyt, mitä se »tottumus» oli. Hänen tunteensa
eivät olleetkaan Penttiä kohtaan sitä, mitä niiden olisi pitänyt olla,
mitä hän oli luullut niiden olevan. Ja kuka oli siihen syypää?

»Ei kukaan, ei kukaan», huudahti Pirkko ja säpsähti samassa, sillä yön
hiljaisuudessa kuului tuo yksinpuhelu oudolta. Kulo oli tuona hetkenä
välähtänyt Pirkon mieleen, mutta hän yritti heti karkoittaa tuollaisen
ajatuksen.

»Martti ei millään tavoin ole ollut tähän syypää, sillä hänhän ei ole
mitään vaatinutkaan, ei edes osoittanut, välittääkö hän enää minusta
vai ei. Muutaman kerran pyytänyt kävelemään ja elokuviin, siinä kaikki.»

Näin vakuutellessaan Pirkko tiesi varsin hyvin, että jos ei Marttia
olisi ollut, ei hän niin helposti olisi unohtanut Penttiä.

X

»Olisikohan mahdollista saada tavata opettajatar Pirkko Kotkanpäätä?
Saada keskustella vaikkapa vain viitisen minuuttia hänen kanssaan.
Kahden kesken.»

Tämä tiedustelevaa laatua oleva esitys tehtiin Pirkon huoneeseen noin
parin kämmenen levyisestä ovenraosta. Pirkko oli jo ensimmäiset sanat
kuullessaan kääntynyt katsomaan rauhanhäiritsijää piilottaen jotakin
selkänsä taakse. Kysymyksen tekijä oli Pentti.

Hän ei ollut kotiintulonsa jälkeen saanut tilaisuutta useinkaan olla
kahden Pirkon kanssa. Muutaman kerran he olivat olleet kävelemässä
ja kerran oli Pirkko ollut Markkulassa. Muilla kerroilla, joita
ei niitäkään ollut monta, oli aina ollut joitakuita toisia heidän
seurassaan. Vähänhän Pirkolla tosin oli aikaa keskusteluihin ja
juoksenteluun. Koulutyöt ja joululahjakiireet sekä joulujuhlan
valmistelut veivät koko hänen aikansa. Ainakin hän niin vakuutti
kaikille, mutta ennen kaikkea Pentille.

Itse asiassa häneltä olisi kyllä liiennyt enemmänkin aikaa Pentille,
mutta — häntä ei huvittanut...

Odottamatta Pirkon suostumusta oli Pentti pujahtanut huoneeseen ja
istuutunut hajasäärin peilipöydän eteen tuolille.

Pirkko veti esiin käsityönsä naurahtaen:

»Luulin Eero-sedän tulevan ja ompelen juuri hänelle joululahjaa. Onko
sinulla muuten jotakin asiaa vai mikä sinut tänne tuo?» hän jatkoi
ruveten ahkerasti ompelemaan. Jos Pentti olisi sillä hetkellä nähnyt
hänen silmänsä, hän olisi varmasti huomannut niiden levottoman ilmeen.
Pirkko katseli kuitenkin kiinteästi työtään.

»Asiaa?» toisti Pentti kysyvällä, kummastuneella äänellä. »Täytyykö
minulla välttämättä olla oikein asiaa tullessani tervehtimään
morsiantani?»

Pentin vakava ilme ja hieman hämmästynyt äänensävy saivat Pirkon yhä
enemmän hermostumaan, ja kun hän kuuli viimeisen sanan, karahtivat
veret punaamaan hänen poskiaan. Tuota sanaa ei Pentti ollut milloinkaan
käyttänyt tuolla tavalla suorastaan »virallisesti», jollaiselta se
Pirkosta nyt tuntui. Joskus hän oli sen hiljaa kuiskannut Pirkon
korvaan ja se oli silloin kuulostanut vain herttaiselta hyväilysanalta,
joita Pentti toisin hetkin saattoi tuhlata aivan liiankin
ylenpalttisesti.

»Kuule, Pentti...» Pirkko kohotti päänsä ja katsoi hetken suoraan
noihin mustiin, tulisiin silmiin, mutta samassa hänen katseensa taas
painui alas.

»Ja mitä sitten?»

Pentti esitti kysymyksensä puolittain taistelunhaastesävyllä. Hän
huomasi sen itsekin ja tajusi samassa, että Pirkossa oli tänä hetkenä
jotain ärsyttävää, tavallisuudesta poikkeavaa.

»Minä vain sitä», aloitti Pirkko hajanaisesti, »että olisi ehkä parempi
— no niin...» Hän naurahti lyhyesti ja kuivasti. »Saathan sinä silti
tietysti käyttää tuota nimitystä, se ei vain oikein miellytä minua.»

»Mutta, rakas lapsi, enhän minä ole tietääkseni sinua nyt mitenkään
nimitellyt?» Pentti näytti hämmästyneeltä, vaikka hän täysin käsittikin
Pirkon tarkoituksen.

»Kyllä sinä ymmärrät, mitä minä tarkoitan. Älä viitsi käyttää tuota
morsian-nimitystä.»

Pentti vihelsi poikamaiseen tapaansa. Se sai houkutelluksi hymyn Pirkon
äsken vielä niin vakaville huulille. Muistui mieleen kouluaika.

»Miksikä en käyttäisi?» tuumi Pentti. »Tietäähän sen asian jo koko tämä
kaupunki ja vielä puoli Suomeakin. Sehän nyt on niin julkinen juttu,
ettei se ole pysynyt edes poikaviikareilta salassa, koska eräs kysyi
minulta tänään: »Missäs Pirkko on?»

Pirkon täytyi jo purskahtaa nauruun.

»Älähän nyt liioittele.»

»No, tässä ei nyt ole liioittelua unssin vertaakaan», vakuutti Pentti.
»Se oli sellainen likamekkoinen vintiö, jonka silmät katselivat hiukan
eri suunnille ja kädet eivät tuntuneet koskettaneen vettä, paitsi ehkä
kuravettä, pieneen aikaan.»

»Aa, nyt minä tiedän. Se oli varmasti tuo sama vesseli, joka
toi minulle omenan, silloin kun olin noiden kolmen pojan kanssa
omenavarkaissa. Kirjoitin siitä kyllä Mallalle ja olet kai sinä...»

»Olen lukenut, omenavaras, kolttosistasi. Ihmettelen vain, että rehtori
vielä senkin jälkeen saattoi uskoa sinun huolenpitosi alaiseksi
ensimmäisiä askeleitaan opintiellä ottavat kaupungin kansalaiset. Minä
en vain olisi sitä tehnyt.»

Puhelu keskeytyikin siihen, sillä Pekka tuli sisälle kovalla metelillä
ja touhulla ilmoittamaan, että nyt hän oli sitten tuonut kotiin sen
äidille aiotun joululahjan, ompelupöydän, ja tuli tiedustelemaan, mihin
se kätkettäisiin.

»Ei sen kätkemisellä taida nyt enää olla niin erityisesti väliä»,
arveli Pentti, »koska sinä kuulutat asian niin kovaäänisesti, että
kuurokin kuulisi, vaikka kävelisi toisessa päässä kaupunkia.»

Pöydälle mentiin kuitenkin hakemaan sopiva kätköpaikka, ja kun työ oli
saatu suoritetuksi, kuului Ros-Marin kutsu teelle.

Teen juonnin jälkeen Pirkko huomasi kylläkin, että Pentin ilmeisesti
teki vielä mieli kahdenkeskistä rupatteluhetkeä, mutta hän pitkitti
vain keskustelua Ros-Marin ja Eero-sedän kanssa niin kauan, että Pentin
oli pakko lähteä suoraan kotiin.

Tänä iltana Pentti poistui hieman alakuloisena, ja hänen tavallisesti
niin joustavat askelensa olivat nyt hitaammat. Hän oli vihdoinkin
alkanut epäillä, etteivät asiat olleet aivan niin kuin niiden olisi
pitänyt olla. Sitäkin suuremmalla syyllä tuo ajatus juolahti hänen
mieleensä, kun Pirkko oli vain ohimennen maininnut, että hän heti
joulujuhlan jälkeen, siis jo kolmen päivän kuluttua, matkustaisi kotiin
vanhaan pappilaan viettämään joululomaansa.

Myöhään yöhön kajasti Pentin huoneesta sinä iltana punaisen yölampun
hehkuva hohde. Ja jos olisi voinut kurkistaa sisälle, olisi nähnyt
tuon tummakatseisen nuoren miehen makaavan sängyssään mietteissään
tuijottaen avoimin silmin suoraan eteensä ja haroen tuon tuostakin
tuuheata tummaa tukkaansa.

XI

Koulun joulujuhla oli ohi ja Pirkko oli matkalla Ruusulaan. Oli kirkas
ja kuulakka joulukuun päivä, tuollainen sää, joka valoisuudellaan ja
keveydellään saa alakuloisimmankin ihmisen tuntemaan ilon sykähtelyjä,
jolloin suu pyrkii hymyyn ja nauru hersyy herkästi ilmoille.

Pirkon ajatukset liikkuivat vietetyssä joulujuhlassa, jonka
nousukohtina olivat olleet todistusten jako ja pieni kuvaelma.
Melkeinpä ääneen hykäytti, kun hän muisti Pallon pyöreän naaman,
joka paistoi kuin täysi kuu paperisia enkelinsiipiä vasten. Katsomon
aikuisia oli huvittanut sama näky, mutta pienet toverit olivat
seuranneet ihastuneina ja silmät riemusta loistaen tätä »suurta
näytelmää», joka useimmille oli ensimmäinen lyhyen elämän aikana.

»Kylläpä sinä kuljet ajatuksissasi ja hymyilet lisäksi niin suloisesti,
että vastaantulijankin suu vetäytyy naurunkureisiin.»

Näillä sanoilla tervehti Martti Kulo Pirkkoa, jonka huulilla yhä
karehti nauru kuin odottaen purkautumisen hetkeä.

»Ei minusta ole niin kovin ihmeellistä, vaikka en huomannutkaan sinua
toiselta puolelta katua. Varsinkin kun mielessäni väikkyy juuri eräs
hyvin miellyttävä ja hauska nuori mies.»

Kulo vilkaisi Pirkkoon, mutta veitikkamaisena säteilevä silmäpari ei
ilmaissut hänelle mitään. Kulon mieleen välähti tietysti heti Pentti,
jonka hän tiesi olevan kaupungissa. Hieman kylmällä äänellä hän sen
vuoksi sanoikin:

»Sittenhän minä taisin tulla suorastaan häiritsemään miellyttäviä
ajatuksiasi?»

Hänen äänensävynsä ja äkkiä niin vakavaksi muuttunut ilmeensä huvitti
tavattomasti Pirkkoa. Hän arvasi, mitä Kulon mielessä liikkui.

»Voin jatkaa ajatuksiani sinun läsnäolostasi huolimatta», hän jatkoi
äskeiseen vallattomaan tapaansa. »Jos ei sinulla ole mitään sitä
vastaan», hän lopetti katsoen kysyvästi Kuloa.

»Eipä suinkaan. Maassammehan vallitsee ajatuksenvapaus.»

Nuo sanat oli tarkoitettu huvittaviksi, mutta Kulon ääni ja ilme
olivat täysin vastakkaiset. Pirkko huomasi hänen ilmeensä käyvän yhä
kiusaantuneemmaksi. Hänet valtasi äkkiä halu saada hyväillä Kulon
kasvoja pyyhkiäkseen niiltä kaikki varjot, houkutellaksen esiin niiden
tyynen ja valoisan hymyn ja suupielen tuskin huomattavan mutkan.

Ajatus oli kuitenkin mahdoton toteutettavaksi. Hän tarttui Kulon
ranteeseen ja virkkoi nauru kurkussa kihertäen:

»Martti, älä nyt ole hupsu. Minähän ajattelin Palloa, joka esiintyi
tänään niin loistavasti.»

Kulo katsoi hetken Pirkkoa silmiin. Hän tunsi ranteensa ympärillä
hansikoitujen sormien kosketuksen, hän näki tuossa olkansa tasalla
nuo ruusuiset, viattomat kasvot, joiden ilmeestä kuvastui niin syvä
lapsellisuus, että oli melkein mahdoton uskoa tytön täyttäneen vielä
seitsemäätoista vuottakaan. Kulon katsoessa Pirkko hellitti otteensa.

Samassa Kulon kasvoille valahti vapautunut ilme ja vaikka hänen teki
mielensä tarttua Pirkon käsivarteen, hän hillitsi itsensä ja naurahti
vain:

»Vai niin. Luulin aivan toista...»

»Arvasinhan minä. Katsopas nyt, minäkin näen sinun lävitsesi,
herraseni! Vaikka sinä aina ylpeilet omalla taidollasi.»

»Siltä tuntuu», myönsi Kulo, mutta hän ei halunnut ilmeisestikään
jatkaa enää keskustelua tästä asiasta, koska käänsi puheen toisaanne.
»Mitä etevyysnäytteitä sinun lempilapsesi nyt taas on antanut? Toiko
hän joulujuhlaan harmaita rottia vilkastuttaakseen siten tunnelmaa?»

»Voi ei», nauroi Pirkko. »Hän vain loisti kuvaelmassa kirkkaammalla
valolla kuin muut ja saattoi aivan varjoon kulisseihin kiinnitetyn
punakeltaisen silkkipaperikuun. Olisitpa nähnyt hänen loistavat
kasvonsa, joiden takana häilyivät paperista tehdyt enkelinsiivet, niin
et sinäkään voisi hymyilemättä kulkea. Ja hän ei malttanut olla tuon
tuostakin vilkaisematta minuun kulissien taakse. Ilmeestä näki selvästi
hänen olevan täysin tyytyväinen omaan pieneen minäänsä. Eikä esirippua
ollut vielä kunnolleen saatu vedetyksi eteen, kun hän jo hyökkäsi minun
syliini huutaen kaikuvalla äänellään: 'Enkö minä näytellytkin hyvin?'
Tuo huuto sai koko katsomon nauramaan, mutta Pallo oli tyytyväinen ja
onnellinen.»

S-Pirkon miellyttävä naurunhyrinä värisi esiin ja Kulosta tuntui
kuin se olisi kiertynyt lämpimän villalangan tavoin hänen sydämensä
ympärille. Hänkin hymyili huomauttaen:

»Tyytyväinen ja onnellinen kuten pikku opettajakin.»

Pirkko nyökäytti, mutta hänen huuliltaan häipyi hymy, vaikka kasvoille
jäikin valoisa ilme. Vasta tällä hetkellä hän tuli tarkanneeksi omaa
mielentilaansa ja huomasi olevansa iloinen ja täysin optimistinen.
Kaikki synkät ajatukset tuntuivat haihtuneen kuin tina tuhkaan.

»Mistähän se johtuu?» hän tuli virkahtaneeksi aivan ääneen.

»Sekö, että olet onnellinen?» kysäisi Kulo.

»Aivan niin. Vaikka tiedänpä silti syynkin.»

He olivat keskustellessaan ennättäneet Ruusulaan ja seisahtuivat nyt
portille.

»Uskallanko olla niin utelias, että tiedustelen sitä syytä?»

»Se ei tosiaankaan ole suuri salaisuus: olen onnellinen, kun pääsen
kotiin äidin luo.»

»Niin, niin, sehän on totta. Jokainen, jolla on äiti, jonka luo mennä,
on todella onnellinen. Ja sinä, jolla lisäksi on niin suloinen äiti,
että pahantekijäkin muuttuu hänen läheisyydessään kiltiksi lapseksi.»

Tuo ylistys tuntui Pirkosta hyvältä. Kulo, joka oli syksyllä
tekemällään moottoripyörämatkalla joutunut kirkonkylään, jossa Pirkon
äiti asui vanhassa pappilassa, oli siellä tutustunut ruustinna
Kotkanpäähän ja mieltynyt häneen, kuten kaikki muutkin. Hän oli usein
ennenkin lausunut hänestä Pirkolle kauniita, vilpittömiä sanoja.

Äidin eräästä kirjeestä Pirkko oli huomannut mieltymyksen olevan
molemminpuolisen, ja se ei suinkaan vähentänyt Pirkon kiintymystä
Kuloon.

»Mutta milloin sinä lähdet?» oli Kulon seuraava kysymys.

»Tänä iltana, parin tunnin kuluttua.»

»Pirkko! Ethän?»

»Kyllä minä lähden. Miksi se on sinusta niin mahdotonta?»

»Olin luullut, että... että sinä olisit täällä ainakin viikon vielä.
Mutta, hm, no, onhan luonnollista, että kiiruhdat kotiin. Muistat kai
sanoa äidillesi kunnioittavimmat terveiseni?»

»Kiitos.»

Pirkon kielellä pyöri pyyntö, jonka hän kuitenkin jätti
julkilausumatta. Hänen teki mielensä pyytää Kuloa käymään tervehtimässä
äitiä joulun aikaan, mutta hän vaikeni.

»Oletko koko loma-ajan siellä? Kyllä kai?» tiedusteli Kulo. Hän ei
katsonut Pirkkoon, vaan tuijotti hajamielisenä puutarhaan.

»Olen tietysti, sehän on niin lyhyt aika.»

»Minusta se on pitkä», sanoi Kulo ja jatkoi alakuloisella äänellä:
»Minulle tulee pitkät joulunpyhät. Vaikka ethän sinä silti olisi voinut
etkä kai tahtonutkaan niitä lyhentää.»

Nyt hän katsoi suoraan Pirkkoon silmissään niin selvä ajatus, että
Pirkko sinä hetkenä tuli tietoiseksi siitä, mikä hänelle tähän asti oli
ollut epävarmaa: Martti Kulon sydämestä ei ollut sammunut tunne, jonka
Pirkko luuli viime kevättalvella ikuisiksi ajoiksi sammuttaneensa...

Tajutessaan tuon Pirkon sydän sykähti niin valtavan tunteen
liikuttamana, ettei hän ollut sellaista vielä milloinkaan kokenut.
Ja tuona hetkenä hän myös tajusi oman rakkautensa Kuloon. Mutta
vaistomaisesti, säilyttääkseen rakkautensa salaisuutenaan siihen asti,
kunnes Kulo oli sanonut hänelle tuon asian, hän katseli tiukasti
maahan, ja kun hän kohotti päänsä, oli hänen silmissään taas tuo viaton
lapsenilme. Kulo ei osannut aavistaakaan tuon hänen edessään seisovan
neidon herkkää, lämmintä tunnetta häntä kohtaan.

»Olisin kernaasti lyhentänyt pitkiä pyhiäsi, jos olisin ollut täällä»,
sanoi Pirkko herttaisen välittömästi, »mutta nyt en voi asiaa auttaa.»
Hän vilkaisi rannekelloonsa ja säpsähti. »Hyvä ystävä, miten aika on
rientänyt nopeasti. Myöhästyn vielä junasta sinun tähtesi.» Hän ojensi
kätensä hyvästiksi. »Voi hyvin ja nauti joulusta.»

»Samaten, pikku prinsessa.»

Kulo kumartui syvään Pirkon käden yli, mutta ei suudellut sitä. Kun
hän katsoi sen jälkeen Pirkkoon, tämä sai panna koko naisellisen
taitonsa liikkeelle kyetäkseen salaamaan omat tunteensa.

Astuessaan sisälle ja jouduttuaan omaan huoneeseensa Pirkko tunsi
poskiensa hehkuvan, ja kurkistaessaan peiliin häntä katsoi sieltä
silmäpari, jonka säteilystä ihmistuntija ei voinut erehtyä. Pirkon koko
olemuksessa kuvastui riemuisa onni, jonka vain syvä rakkauden tunne
voi synnyttää. Pirkko ei ollut vielä milloinkaan tuntenut oloaan näin
vapauttavan, sykähdyttävän kevyeksi ja suloiseksi.

Ei edes Pentin tulo saanut rikotuksi tuota tunnetta. Pirkko hyvästeli
iloisena Ruusulan väkeä, ja kun hän ja Pentti olivat lähteneet
asemalle, sanoi Ros-Mar miehelleen:

»Olen tuntenut Pirkon kohta kuusi vuotta, mutta en ole vielä
milloinkaan nähnyt häntä noin suloisena ja säteilevän onnellisena.»

Ja itsekseen Ros-Mar kyseli syytä tähän äkilliseen muutokseen. Mutta ei
ainoakaan hänen keksimänsä vastaus tyydyttänyt häntä.

XII

Pirkon suureksi iloksi oli Dorrit tullut häntä vastaan asemalle ja
sitten ajatettiin iljanteista tietä pitkin nuo kymmenet kilometrit
toisinaan seitsemänkymmenenkin kilometrin nopeudella. Dorrit väliin
kiljaisi pelosta, kun auto luisti pitkin tietä, mutta Pirkon raikas
nauru ja tyynenä hymyilevän kuljettajan tottuneet liikkeet rauhoittivat
hänet pian.

»Et voi aavistaa, Dorrit, millä kiireellä minä nyt tahtoisin rientää
äidin luo», puheli Pirkko katsellen myhäillen tuttuja maisemia, jotka
livahtelivat nopeasti ohi talvisessa alastomuudessaan, mutta siitä
huolimatta yhtä rakkaina kuin ennenkin. »Sinä, joka olet aina äidin
luona, et voi käsittää sitä kaipausta, minkä pitkällinen poissaolo
äitikullan luota saakaan aikaan. Mitä lähemmäksi kotia pääsemme, sitä
nopeammin tahtoisin rientää, lentää, kiitää! Lisätkää vauhtia», hän
huudahti kuljettajalle.

Hän oli melkein kuumeinen. Hän olisi tahtonut pian päästä äidin luo
kertomaan hänelle, että Martti rakastaa häntä ja hänkin Marttia. Että
maailma oli niin ihana ja hän, Pirkko, onnellisin olento maan kamaralla.

Dorrit, joka ei tietänyt mitään näistä ison siskon tuumista, virkkoi
Pirkon äskeisten sanojen johdosta:

»Luulenpa melkein käsittäväni vielä paremmin, miltä tuntuisi ero
äidistä. Te, sinä ja Kerttu, olette jo tottuneet poissaoloon,
vieraitten kanssa oleskeluun, mukautuneet uusiin oloihin. Mutta minulle
olisi ero äidistä sama kuin kuin minut tuomittaisiin vähitellen
ja kituen kuolemaan. Olen kuin köynnöskasvi, joka kietoutuu tuen
ympärille. Ilman äitikultaa en voisi elää.»

»Sanot noin siksi, että olet aina ollut hänen luonaan, pikku Dorrit.»

Pirkko kietoi käsivartensa siskonsa vyötäisille. Vieraasta olisi
varmasti tuntunut oudolta kuullessaan nuo Pirkon sanat: Pikku Dorrit,
mutta perheen ja sukulaisten, vieläpä tuttavapiirinkin keskuudessa oli
aivan luonnollista, että tuota hoikkaa, vaaleaa tyttöä, Kotkanpään
kolmikon kookkainta, sanottiin »pikku Dorritiksi». Ollessaan lapsena
hentoluinen, laiha ja vaalea hän oli saanut tuon attribuutin nimensä
eteen ja yhäti se säilyi siinä. Hänen herttaisessa, herkässä
olemuksessaan oli myös jotakin sellaista, joka sai usein aivan
vieraatkin ihmiset sanomaan häntä »pikku» neidiksi.

Kuin myrskytuulena Pirkko pyyhälsi pappilan pihamaata pitkin ja
portaita ylös. Eteisen ovella hän kohtasi tuon kaivatun ja rakastetun
vanhuksen joka kantoi nimistä ylevintä, äidin nimeä.

»Voi äiti», riemuitsi Pirkko ja pyöritti ruustinnaa hallissa, »miten
iloinen olenkaan ollessani taas luonasi! Tahtoisin rutistaa sinut
kuoliaaksi.»

»Sen sinä pian teetkin, tyttö veitikkani», puhkui ruustinna Pirkon
nuorten käsivarsien syleilyssä.

»Voisit jättää hieman voimiasi minuunkin tuhlattavaksi», kuului
vierashuoneen ovelta.

Samassa Pirkon käsivarret hellittivät otteensa ja hän jäi hämmästyneenä
katsomaan ovelle. Hän ei tahtonut uskoa, että tuo hoikka tyttö, joka
oli tosiaan melkein yhtä hoikka kuin Dorrit, oli Kerttu, perheen
vanhin, joka oli usein saanut kantaa surullista, mutta verrattain
oikeaan osuvaa nimitystä »Höyhenpatja» tai »Vehnäpulla».

»Kuule, mitä sinä olet tehnyt, kun olet tullut tuon näköiseksi?» oli
Pirkon ensimmäinen kysymys sisarellisen syleilyn jälkeen. »Sinähän olet
kuin mikäkin ruipelo.»

»Kiitos vain, sisko hyvä. Sinähän alat lausua heti ensi hetkestä
lähtien ihastuttavia kohteliaisuuksia. 'Tuon näköinen' ja 'ruipelo'
eivät tosiaan ole erikoisen imartelevia, mutta koska olen niin
huimaavan kiitollinen päästyäni liikalihavuudestani, niin en suinkaan
suutu puheistasi, vaan pidän sanojasi todellakin kohteliaisuutena.»

Voi sentään! Ei ollut ajattelemistakaan mistään salaisuuksien
kertomisesta äidille, niin paljon oli muuta rupateltavaa. Helsingin,
Ruusulan ja kodin uutiset ja tapahtumat näiden kuluneiden kolmen ja
puolen kuukauden aikana piti kertoa ihan tarkalleen. Siinä naurettiin,
taidettiinpa väliin itkeäkin, mutta kaikki oli niin tavattoman hauskaa.
Ja ilo nousi ihan kattoon, kun päivällä tuli kirje, jossa tohtori
Kotkanpää, isän veli, lupasi tulla vaimonsa kanssa viettämään joulua
pappilaan.

»Kaikki on siis hyvin, paremmin kuin voisi toivoakaan», huokasi
Pirkko painautuen syvälle nojatuoliinsa. Hänen kasvoillaan väikkyi
niin suloinen hymy, ettei se jäänyt huomaamatta äidiltä, joka oli jo
useamman kerran tarkkaan katsonut pientä huimapäätään.

»Onpa tosiaankin», myönsi Kerttu. »Mutta miksi et sinä voinut
houkutella Penttiä tänne mukaasi? Markkulan setähän matkustaa jouluksi
Helsinkiin Anjan luo ja pojat olisivat yhtä hyvin voineet viettää
joulunpyhät täällä kuin Ruusulassakin. Ainakin Pentti.»

»Hm, kuinka kukin sen ottaa», vastasi Pirkko kiusoittelevan
kuivakiskoisella äänellä. »Minusta ei asia ole aivan niin.»

»Mitä sinä tarkoitat?»

Kerttu ponnahti sohvalla istumaan kynttilänsuoraksi ja katsoi
hämmästyneenä Pirkkoon. Dorritin ja äidin hämmästys ei ollut sen
vähäisempi, vaikkakin he vaikenivat. Mutta Pirkko kohentautui vain
hieman parempaan asentoon nojatuolissa, käänsi kasvonsa äitiin päin ja
virkkoi:

»Äiti, eikö meidän olisi jo aika neuvotella joululahjoista? Sehän on
aina ollut joululoman ja joulun kaikkein hauskin puoli.»

»Miksi ei, aloitammeko heti?» vastasi äiti lähtien jo ovea kohti,
sillä hän arvasi, että Pirkolla oli jotain kahdenkeskistä puhuttavaa,
muutakin kuin vain joululahjoista.

Pirkkokin nousi ja lähti äidin jäljessä, mutta Kerttu ennätti kuitenkin
vielä kysäistä:

»Etkö voi vastata minun äskeiseen kysymykseeni?»

Pirkko kääntyi häneen päin, kumarsi syvään käsi sydämellä ja vastasi
rauhallisesti:

»En, armollinen neiti.»

Ennenkuin Pirkko sai tavoitetuksi äidin, tämä oli jo kutsuttu
keittiöön, jossa teurastaja odotti tilaustaan, pari vanhaa eukkoa
antimia, ja ties mitä esteitä tuli. Niin jäivät neuvottelut sikseen.
Vasta illalla, kun toiset olivat jo menneet nukkumaan, Pirkko nousi
sängystään ja pujahti yöpaidassaan äidin makuuhuoneeseen.

»Äiti, joko sinä nukut?» hän kuiskasi ovelta.

»En, tule vain sisään.»

Yölamppuun hulmahti valo, ja Pirkko kirmasi kuin ennen pikkutyttönä
äidin käsivarren syleilyyn, lämpimään kainaloon.

»Älähän rupea ensinkään istumaan tuossa noin alastomana. Ota vaikka tuo
huopa ympärillesi», puheli äiti Pirkolle kuin pikkulapselle ainakin.
»Sinä kylmetyt muuten.»

Tottelevaisesti Pirkko kietoi kirjavan huovan ympärilleen. Mutta nyt,
kun hän istui tässä äidin sängyssä ja katseli äidin herttaisia kasvoja,
joita harmaa tukka niin ihanana koristeena kaunisti, hän ei oikein
tietänyt, mistä ja miten aloittaisi. Häntä melkein kadutti, että oli
tullut. Hänhän osasi tavallisesti sanoa kaikki asiat parhaiten silloin,
kun ei ollut etukäteen sellaiseen valmistautunut.

Pirkkoa alkoi suorastaan ujostuttaa. Lieneekö sitten syynä ollut asian
arkaluontoisuus vai se, että hän oli taas ollut niin kauan erossa
äitikullasta.

Mutta äiti arvasi tyttönsä vaikenemisen syyn ja auttoi häntä.

»Sinun piti varmasti kertoa minulle jotakin, Pirkko, mutta nyt
näytätkin vaipuvan omiin syviin ajatuksiisi.»

Tuo hieman veitikkamaisella äänellä tehty huomautus auttoi Pirkon
oikealle tolalle. Hän kohotti päänsä katsoi hetken äitiään tuskin
huomattavan hymyn karehtiessa hänen huulillaan. Hänen silmäluomensa
värähtivät muutaman kerran ja sitten hän sanoi aivan koruttomasti:

»Äiti, minä rakastan Marttia. Martti Kuloa.»

Noissa sanoissa, tuossa äänessä ja ilmeessä, oli jotakin sellaista,
joka sai kyynelet kihoamaan äidin silmiin. Hän ojensi kätensä ja Pirkko
tarttui siihen puristaen sen lujasti omaansa. Ennen kuin äiti ennätti
sanoa mitään, hän jatkoi:

»Emme ole olleet kylläkään paljoa yhdessä, mutta hän on ollut niin
äärettömän hienotunteinen ja miellyttävä, että minulla olisi tosiaan
täytynyt olla sydän kivestä, jollen olisi rakastunut häneen. Ja
tiedäthän sinäkin, äiti, että minulla oli jo vanhaa pohjaa sille
asialle. Arvaan sinun miettivän, onko hän ehkä puhunut minulle mitään
asiasta. Ei, ei ole. Mutta minä huomasin sen eilen selvääkin selvemmin
hänen katseestaan, hänen sanoistaan. Olen aikaisemmin vain aavistellut,
ettei hänen tunteensa niin vain sammunut viime keväänä, ja eilen
havaitsin sen todeksi. Se setvisi minulle yhdessä silmänräpäyksessä.
Siitä asti olen ollut niin sanomattoman onnellinen. Olen tuntenut oloni
niin kevyeksi kuin olisin harsosta tehty ja voisin lentää. Ja sydäntä
kiusaa niin suloisen kumma tunne, tekisi samalla mieli itkeä ja nauraa.
Tiedäthän, äiti...»

Pirkko kumartui lähemmäksi äitiään, joka katseli tavattomalla
hellyydellä tuota hänen sängyssään kyyryssä istuvaa olentoa, joka
näytti aivan lapselta valkean yöpaidanreunuksen kaartuessa vasten
punaisia, pyöreitä poskia. Tuntui melkein käsittämättömältä, että
tuo tyttö saattoi puhua rakkaudesta ja rakastumisesta sellaisella
vakaumuksella.

»Ymmärrän kyllä sinua, Pirkko», vastasi äiti taputtaen lempeästi Pirkon
kapeata kättä, joka lepäsi peitteellä. »Ja olen onnellinenkin, sillä
tuomari Kulo on todella kunnon mies. Mutta...»

Äiti jätti lauseen kesken tahallaan. Hänen äänenpainonsa ja ilmeensä
saivat Pirkon arvaamaan kuitenkin, mitä hän tarkoitti. Pirkko vetäytyi
taaksepäin ja nojautui sängynpäätyä vasten. Hänen äsken niin valoisa
ilmeensä muuttui tavattoman vakavaksi.

»Niin, äiti, ymmärrän sinun tarkoittavan Penttiä. Eikö niin?»

Äiti nyökkäsi.

Pirkko pudisti hiljaa päätään.

»En ole tietysti kertonut hänelle mitään. Enhän ole oikeastaan
tietänytkään, vaikkakin olen hiukan aavistellut. Eilen minulle
itsellenikin selvisi asia molemminpuolisesti, mutta enhän voinut
asemalla erotessa ruveta sellaista Pentille puhumaan.»

Pirkko puheli kuin hieman puolustavassa äänilajissa, aivan kuin olisi
pelännyt äidin aikovan syyttää häntä jostakin. Äiti huomasi tämän ja
virkkoi tyynnyttävästi:

»Tietystikään et voinut kertoa. Sehän olisi ollut ajattelemattomasti,
suorastaan sopimattomasti tehty. Ja eräs asia: oletko nyt sitten aivan
varma tunteestasi? Ettei se taas muutu?»

»Oh, äiti», Pirkko naurahti, mutta samalla hänen huulensa vääntyivät
itkuun. »Tuntuu melkein kuin sinulla olisi tarkoitus olla ilkeä
ja vihjata jotakin sellaista, että minun tunteeni ovat niin
haihattelevia...»

»No, no, Pirkko, eihän toki. Mutta ymmärräthän itsekin, miksi
tämän kysymykseni esitän. Viime joululomalla lähdit sellaisella
hirveällä vauhdilla Pentin sairasvuoteen luo ja sen jälkeen piti koko
tuttavapiiri varmana, ja pitää tietysti vieläkin, että Pentti ja sinä
julkaisette ennen pitkää kihlauksenne. Nyt sinä tulet joululomalle taas
uusi tunnustus huulillasi...»

»Äiti...», yritti Pirkko keskeyttää.

Ruustinna oli kuitenkin päässyt puhumisen vauhtiin, mikä tapahtui
harvoin. Hän oli aina tasainen, tyyni, mutta niinä harvoina kertoina,
jolloin hän innostui jostakin asiasta, hän sanoi aina jälkeenpäin
itsekin puhuneensa liikaa. Nyt hän jatkoi:

»Niin, Pirkko, älä nyt luule, että tämä on mikään moitesaama,
mutta sinun täytyy käsittää, että tietenkin tein tämän kysymyksen.
Selitähän nyt itse minulle, miten nämä kaksi joululomajuttua ovat
ymmärrettävissä. Minä selitän sitten, miten minä ne käsitän.»

Pirkon silmiin oli kihonnut kyyneleitä. Hän alkoi pelätä, että äiti ei
ehkä ymmärtäisikään häntä.

»Olen kyllä koettanut itsekin päästä asiasta selville, mutta en voi
käsittää muuta kuin että rakkauteni Penttiin ei ollut todellista, vaan
vain jotakin toveruus- tai lähimmäisenrakkautta. Olemmehan niin monta
vuotta olleet aina yhdessä.» Pirkko katsoi kyyneleisin silmin äitiinsä
ja virkkoi vapisevin huulin: »Älä vain, äitikulta, sano, että olen
kevytmielinen. Sillä en minä ainakaan luule sellainen olevani.»

Äiti veti Pirkon lähemmäksi itseään ja Pirkko painoi päänsä vasten
äidin rintaa. Äidin lempeä käsi hiveli hellästi Pirkon tuuheata tukkaa.

»Pikku tyttöseni, sinä lapsirukka, älähän nyt itke. En usko, että
kenellekään, joka sinut todella tuntee, juolahtaisi mieleen mitään
tuollaista. Kuulehan nyt, kun minä selitän asian.» Hän kohotti Pirkon
taas istumaan. »Sinä rakastit Penttiä todellisella rakkaudella, mutta
sen kestävyyteen ei ollut luottamista. Kahdestakin syystä. Ensinnäkin
te olette molemmat nuoria ja niin samanikäisiä ja toiseksi, joka on
minun mielestäni pääasiallisin syy: sinä olet paljon kehittyneempi,
tarkoitan sisäinen minäsi on kehittynyt ja kasvanut paljon enemmän
kuin Pentin. Siksi ei voinut olettaa, että tuollainen koululaisrakkaus
kestäisi kauan. Tuomari Kulo sen sijaan on paljon, paljon pitemmällä
sinua, ja hänen sisäinen minänsä on paitsi hyvin kehittynyt myös
hyvin kaunis. Sen huomasin hänen täällä ollessaan. Minusta oli aivan
luonnollista, että näin kävi. Pelkäsin vain, että se tuottaisi sinulle
suurempaakin vaikeutta, kun huomasit pettyneesi ihannekuvasi suhteen.»

»Äiti, älä sano niin. En minä ole pettynyt. En ensinkään. Pentti ei
ole milloinkaan ollut minulle mikään miesihanne. Kuinka hän olisi
voinutkaan. Hänhän on vasta juuri päässyt koulupoikaiästään, tuskin
vielä sitäkään. Äiti, luuletko sinä yleensä tuollaisten, kuten sinä
sanot, koululaisrakkauksien säilyvän ja päättyvän avioliittoon?»

»En, Pirkko. Koko minun tuttavapiirissäni ei ole kuin yksi ainoa
sellainen tapaus, joten luulen melkein, että on verrattain rohkeasti
oletettu, kun sanoo, että korkeintaan joka kuudessadas sellaisista
tapauksista päättyy yhteiseen onneen. Senpä vuoksi olisi kouluaikana
kaikkea tuollaista 'hakkailua' vältettäväkin ja tyydyttävä vain
aivan viattomasti seurustelemaan, kuten toveri toverin kanssa, eikä
sekoitettava siihen rakkautta, joka kuitenkin on käsittämätön 'suure'
koululapsille. Onhan tietysti joukossa joku kehittynyt tyttölapsi,
mutta pojat eivät vielä siinä iässä pysty harkintaan. He saattavat vain
tärvellä tyttötoveriensa käsityksen rakkaudesta, ja se ei suinkaan ole
kaunista. Mutta en tietysti syytä yksinomaan poikia, paljon siinä on
tyttöjenkin vikaa. Palatakseni sinun asiaasi, niin en ensinkään usko
sinua kevytmieliseksi, mutta jos nyt tämän jälkeen tulisit kertomaan
minulle, että olet taas rakastunut Penttiin tai mahdollisesti johonkin
kolmanteen, niin sitten en enää tuntisi pikku Pirkkoani siksi tytöksi,
jona olen häntä pitänyt.»

»En tule, äiti, en tule!» Pirkko painoi päänsä äidin kaulaa vasten.
»Olen nyt niin, niin onnellinen. Tahtoisin vain, että Martti sanoisi
sen asian pian, oikein pian. Ja kuitenkin, kuule, äiti, eikö se ole
kummallista» — Pirkko kohotti hehkuvat kasvonsa katsoakseen äitiään
— »minä en millään tavalla tahtoisi Martin huomaavan ennen omaa
tunnustustaan, että pidän hänestä. Olisin suorastaan onneton, jos hän
sen huomaisi.»

»No, sen nyt huomaa kuka tahansa, tuntematonkin, että sinä olet niin,
niin hupsusti rakastunut ja niin, niin huiman onnellinen, sinä rakas
tyttö veitikkani.»

Äiti painoi poskensa Pirkon poskea vasten ja niin he makasivat hetken
hiljaa sydän sydäntä vasten ajatellen kumpikin tuomari Kuloa, joka
tällä hetkellä, tietämättömänä odottavasta onnestaan, mitteli kaupungin
katuja synkkänä ja mietteliäänä.

»Mutta nyt sinun täytyy mennä vuoteeseen ja nukkua. Myöhemmin sitten
tuumimme, miten selität asian Pentille.»

»Äiti, sinä olet niin kultaisen ymmärtäväinen», kuiskasi Pirkko äidin
korvaan ja suuteli hänen poskeaan.

XIII

Kotkanpään kaunis kolmikko oli lähtenyt metsään samoilemaan, vain
kävellen, sillä lunta ei tänä syksynä ollut vielä lainkaan tullut.
Pääasiallisin tarkoitus oli vain raittiissa ulkoilmassa olo, mutta
siinä ohella kerättiin käpyjä ja kuivettuneita oksankarahkoja, joiden
mutkitteleva muoto sai tytöt tuon tuostakin ihastuksesta huudahtamaan.

»Ajatelkaahan, miten kaunis koriste tästä tuleekaan, kun maalaan sen
kultamaalilla. Siitä tulee taideteos vailla vertaa!» Pirkko kohotti
toisten nähtäväksi monimutkaista oksaa, joka jakaantui toisesta päästä
moniin hentoihin haaroihin ja toisesta päästä leveni latteaksi. Toiset
myöntelivät ihastellen kuitenkin samalla omia »löytöjään». Niitä
vertaillessaan he kulkivat hitaasti kotia kohti. Äkkiä kuului Pirkon
ihastunut huudahdus:

»Voi, katsokaa, tytöt, luonnon ihmeellistä taidetta!»

Toiset palasivat Pirkon luo, joka alkoi juuri varovasti irroittaa
sammaleisessa maassa rönsyilevää mansikanlehtikiehkuraa. Dorrit
ryhtyi auttamaan Pirkkoa ja hetken kuluttua Pirkko kiersi mustan
takkinsa koristeeksi kaulansa ympärille tuota lehtikoristetta, jonka
tulenkeltaisesta hehkuvan tummanpunaiseen vivahtelevat lehdet olivat
kuin juuri tunteneet taiteilijan siveltimen kosketuksen.

»Kuulkaa nyt, kun selitän teille», touhusi Pirkko innostuneena.
»Kultaan tämän oksarykelmän ja kierrän sen ympärille tämän
punahehkuisen lehtikiehkuran. Uskotteko, että siitä tulee kaunista!»

Suorastaan palaen halusta saada tarttua siveltimiin tytöt kiiruhtivat
kotia kohti rientomarssissa. Hehkuvin poskin he juoksivat suoraan
keittiöön näyttääkseen äidille aarteitaan. Mutta äiti olikin
makuuhuoneessa, nähtävästi hänkin salaperäisiä jouluvalmistuksia
suorittamassa, koska tytöt saivat hetken kolkuttaa ovelle, ennen kuin
äiti aukaisi lukon ja laski tuon riemusta räiskähtelevän ryhmän sisälle.

Tyttöjen iloisen rupattelun hetkeksi tauotessa huomautti äiti Pirkolle:

»Sinulle tuli aamupostissa paksu ristiside ja kirje. Ne ovat siellä
isän kirjoituspöydällä.»

Kuullessaan sanan »ristiside» Pirkko sävähti hehkuvan punaiseksi
ja ennen kuin aina uteliaisuuteen kärkäs Kerttu ennätti esittää
kysymyksensä, Pirkko oli jo livahtanut huoneesta. Seuraten äidin
esimerkkiä Pirkkokin lukitsi oven ja harppasi sitten pitkin askelin
kuin kolmiloikkaaja kirjoituspöydän luo.

Silmäluomet räpyttivät, punaiset huulet vavahtivat ja sormet vapisivat
innosta, kun Pirkko aukoi paperiveitsellä kirjettään. Siinä ei ollut
monta riviä, sen sisältö oli pian hänelle selvänä.

Kustannusliike Puhde oli hyväksynyt hänen käsikirjoituksensa,
satukirjan käsikirjoituksen. Käsikirjoitus oli vain palautettu, jotta
Pirkko saisi hyväksyä siihen tehdyt korjaukset ja esittää saduista
kohdat, joihin hänen mielestään parhaiten sopi kuvat.

Salaisuus, josta hän oli Mallalle kirjeessään maininnut, oli nyt
toteutunut.

Ovelta kuului koputus.

Pirkko säpsähti. Unelmoiva katse katosi ja sijaan ilmestyi säteilevä,
salaperäinen ilme. Pirkko riensi avaamaan. Siellä oli Dorrit.

»Mitä tämä on, Pirkko? Kun istut ihan lukittujen ovien takana.»

Nuorimman siskon silmistä pilkisti sama uteliaisuus, joka oli niin
tuttua Kertun katseessa. Hän astui pöytää kohti kurkottaen päätään,
mutta Pirkko ennätti aikaisemmin, sieppasi kirjeen ja ristisiteen
käsiinsä ja piilotti ne selkänsä taakse.

»Älä luulekaan, että sinä noin vain saat minun salaisuuttani itsellesi
kavalletuksi, sinä viaton viekastelija.»

Pirkko lähti samassa juoksemaan Dorrit jäljessään. He ennättivät juosta
jo kolmen huoneen läpi, ja Pirkko pujahti erästä kapeata käytävää
pitkin halliin syöksyen sinne kuin tuulispää, käsiään heilutellen, ja
suoraan — Pentin syliin ollen aivan kaataa hänet.

»Sinä!»

Pirkko seisoi Pentin edessä kädet yhä hänen olkapäillään niin
yllättyneen näköisenä, että äiti ja Kerttu purskahtivat nauruun.

»Sinähän olet suorastaan hölmistynyt, sanan täydessä merkityksessä»,
sanoi Kerttu.

»No, enkö sitten olisi», virkkoi Pirkko siirtyen istumaan hallin
sohvalle. »Mikä sinut tänne toi?»

»Ensin juna ja sitten auto», vastasi Pentti.

»Vai niin», virkkoi Pirkko lyhyesti. Nyt kun ensi hämmästys oli ohi,
hän huomasi heti, miten kiusalliseen asemaan Pentti tulisi hänet
saattamaan lähipäivinä. Ja luultavasti hän jäisi yli joulunpyhien.
Eihän jouluun ollut enää aikaa kuin neljä päivää.

Tuo kaikki sujahti nopeasti Pirkon mielessä ja hänen äsken niin valoisa
ja säteilevän raikas ilmeensä muuttui niin paljon, ettei se jäänyt
Pentiltäkään huomaamatta. Seurasi kiusallinen äänettömyys, jonka Dorrit
kuitenkin katkaisi lukemalla hitaasti kirjekuoresta, joka edelleen oli
Pirkon kädessä:

»Kus-tannus-lii-ke P-uh-de. Mutta Pirkko rakas, mitä sinulla on
tekemistä kustannusliike Puhteen kanssa? Kerro nyt jo, muuten minä
räjähdän pelkästä uteliaisuudesta.»

»Niin, tosiaan», yhtyi nyt äitikin. »Minä ihmettelin itsekin samaa
nähtyäni kuoren ja ristisiteen.»

Tuo pieni joukko piiritti nyt Pirkon uteliaana ja odottavana. Mitä
olisi heidän rakkaalla tyttö veitikallaan kertomista? Jotain hauskaa se
varmasti oli, sillä Pirkon kasvoille oli taas valahtanut iloinen ilme.

»Kuulkaa nyt sitten kummia», aloitti Pirkko. »Teidän ankanpoikasestanne
alkaa kehittyä, jos ei nyt juuri paratiisilintu, niin pienen pieni
kirkassiipinen kolibri.» Hän vaikeni.

»Tuo nyt on taas sitä Pirkon tapaista kiusoittelua», puuskahti Kerttu.
»Hän ei sitten milloinkaan voi kertoa hauskaa asiaa pilaamatta sitä
pitkäpiimäisyydellä.»

»Mutta ystäväiseni», virkkoi Pirkko kääntyen Kerttuun päin ja puhuen
hyvin opettajamaisella äänellä, »on aivan sinun oma syysi, että asia
pitkistyy, kun et anna minun rauhassa sanoa sanottavaani loppuun.»

»Älkää nyt kinastelko, vaan paukauta sinä asia esiin», tuumi Pentti,
jonka uteliaisuus oli vähintään yhtä suuri kuin noiden kolmen
naishenkilön, jotka odottavina katselivat Pirkkoa.

»Kyllähän minä sanon, kun vain annatte minun sanoa. Asia on nyt kerta
kaikkiaan siten, että minun satukirjani on hyväksytty painettavaksi.»

Se syleileminen, taputtelu, riemu ja huuto, mikä tätä ilmoitusta
seurasi, oli siksi sekamelskainen ja monipuolinen, että
yksityiskohtaista kuvausta ei siitä voi antaa.

»Toivoisin, ettette ihan kokonaan särkisi vastasyntynyttä
kirjailijanalkua», sai Pirkko viimein sanotuksi selviydyttyään
hyväilyjen myrskystä.

Tuon »myrskyn» kestäessä oli Pirkko kuitenkin hämmästyksekseen ja
mielihyväkseen pannut merkille, että Pentti ei hyväillyt häntä
pienimmälläkään tavalla, puristi vain hänen kättään lämpimästi.

Mitähän hänellä oikeastaan on mielessä, tuumi Pirkko ollessaan hetken
omissa oloissaan ja viedessään nyt niin kallisarvoiseksi käyneen
käsikirjoituksensa isän suureen pöytälaatikkoon. Miksi hän on tullut
tänne?

Näihin kysymyksiinsä Pirkko sai vastauksen jo vajaan tunnin kuluttua.
Heidän syötyään lounaan Pentti ehdotti, että he lähtisivät meijeriin
yhdessä Pirkon kanssa, koska sieltä piti hakea voita.

»Lähdetkö?»

Pentin mustat silmät katsoivat tutkivasti Pirkkoon.

Pirkon teki mieli kieltäytyä. Sitten hänen mieleensä välähti, että
hänhän voisi pyytää Kertun tai Dorritin mukaan, mutta juuri, kun
hän aikoi esittää pyyntönsä, hänelle juolahti mieleen: ehkä Pentti
nyt aikoo kertoa, miksi hän on tullut tänne, ja niin hän vastasi
myöntävästi.

Menomatkalla he keskustelivat kaikenlaisesta jonninjoutavasta. Pentti
kertoi muun muassa, että Pallo oli eräänä päivänä tullut heille
ääneensä itkien tai, kuten Pentti sanoi, »ulvoen» ja oli runsaan
kyyneltulvan jälkeen kertonut, että »nyt en minä pääsekään opettajan
luo, kun Petteri Vanhala, jonka piti minut viedä sinne, onkin
sairastunut keuhkokuumeeseen. Ja minun piti päästä sinne joululomaksi
ja nyt en pääsekään.»

»Tiedätkö, minun kävi oikein sääliksi poikaa, mutta ajattelin sitten,
että ehkä se on vain parempi, ettei hän pääse tänne sinun rauhaasi
häiritsemään», selitti Pentti.

»Voi sentään, olisit tuonut hänet tullessasi», sanoi Pirkko. »Miksi et
tuonut?»

»Tuohan kuulostaa melkeinpä nuhteelta», naurahti Pentti aukaisten juuri
meijerin oven. »Tiedätkö, Pirkko, minulle tuli tosiaan niin kiireinen
lähtö, etten ennättänyt muistaakaan koko Palloa.»

Pirkko katsoi häneen hämmästyneenä ja kysyvänä, mutta nyt ei ollut
tilaisuutta selittelyyn. Oli ensin suoritettava meijeriostokset,
vastailtava kymmeniin kysymyksiin ja otettava vastaan terveiset
ruustinnalle ja nuorille neideille, rengeille ja palvelijoille.

Paluumatkalle lähdettäessä Pirkko ei kuitenkaan enää voinut hillitä
itseään, vaan sanoi:

»Kyllä sinä olit äsken valmis kehoittamaan minua sanomaan salaisuuteni,
mutta nyt et näytä itse olevan erityisen halukas kertomaan omaasi.»

Pentti naurahti hieman neuvottomana.

»Kuule, kun en oikein tiedä, miten aloittaisin. Ja, hm, niin, suoraan
sanoen minua vähän pelottaa.»

»Pelottaa?» kertasi Pirkko hämmästyneenä.

»Niin.»

»Onko se sitten niin kauhea asia?»

Pirkkoakin alkoi pelottaa. Ei kai Pentin päähän vain ollut pälkähtänyt
sellainen tuuma, että heidän pitäisi mennä kihloihin jo nyt jouluna.
Mutta ei Pentin käytös juuri sitä osoittanut. Mitä siis?

»On se tavallaan kauheakin. Kuule nyt, kun Kaarlo on jo useampaan
otteeseen kirjoittanut minulle, että tulisin Kanadaan. Tai ainakin
lähtisin Amerikkaan, jossa hän arvelee minulla olevan runsaasti
mahdollisuuksia saada käytännöllistä tuntemusta tehtaissa. Hän
ehdottaa, että jatkaisin lukujani vaikkapa Amerikan korkeakouluissa,
jos ei huvittaisi kovin pian Amerikkaa jättää.»

Pentti vaikeni ja vilkaisi Pirkkoon.

»No?» Pirkon huulille oli ilmestynyt kummallinen hymy ja hänen
silmiinsä käsittämätön ilme. Pentti koetti päästä perille niiden
merkityksestä, mutta tuloksetta. Hän jatkoi:

»Tuumimme sitten asiaa isänkin kanssa, kun hän syksyllä kävi
Helsingissä, ja hän samoin kuin Erkkikin pitävät Kaarlon ehdotusta
aivan oikeaan osuvana. Varsinkin kun isällä sattuu olemaan siellä
joukko tuttuja tehtaitten johtomiesten joukossa. Isä näet on käynyt ja
oleskellutkin Amerikassa useamman kerran.»

»Entä sinä itse?»

Pirkon äänessä oli ilmeistä jännitystä.

»Minä.» Pentti vaikeni hetkeksi. Hän tunsi olonsa hyvin kiusalliseksi.
»Niin, minä kyllä menisin, mutta ajattelin, mitä sinä, tuota, voisitko
sinä odottaa...»

Sinä hetkenä Pirkko huomasi selvääkin selvemmin, että Pentti oli
hänelle vain hyvä toveri, ei mitään muuta. Hän tarttui Pentin käteen
ja pakottaen hänet pysähtymään sanoi vakavasti, vaikka silmissä
pilkottikin vapautunut ilo:

»Pentti, sanohan minulle aivan suoraan, eikö sinustakin ole turhaa,
että minä odotan? Eikö ole parempi, että olet vapaa, kun lähdet sinne?»

»Pirkko, sinä olet toisinaan niin kiusallisen tarkkanäköinen», Pentti
naurahti hieman hämillään.

»Ethän vastannutkaan», huudahti Pirkko.

»Eikö huomautukseni ollut kyllin selvä vastaus?» sanoi Pentti.

Pirkko laski Pentin käden irti. He lähtivät taas kävelemään.

»Oli kyllä», täytyi Pirkon myöntää ja hän jatkoi: »Olet aivan oikeassa
tuossa matka-aikeessasi. Minä olisin varmastikin viimeinen panemaan
vastaan.»

Pentti katsoi häneen hieman otsaansa rypistäen ja kummastuneena.

»En kylläkään oikein käsitä sinua, Pirkko. Tuntuu, suo anteeksi, mutta
tuntuu siltä kuin olisit pettänyt minua tähän asti...»

Pirkko punastui.

»Kuinka niin? Tai oikeastaan minä käsitän. Tarkoitat rakkauteni
vakuutuksia?»

»Aivan.»

»En ole pettänyt. En ole ainakaan tietoisesti pettänyt. Olemme
vain kumpikin olleet kyllin lapsellisia uskoaksemme tätä läheistä
ystävyyttämme siksi todelliseksi, suureksi, jota jokainen ihminen
odottaa. Eikä se olekaan sitä.»

»Milloin tämä on sinulle selvinnyt?» kysyi Pentti hieman väkinäisellä
äänellä.

Pirkko säpsähti. Ehkä hän oli sittenkin erehtynyt Pentin suhteen. Ehkä
Pentti kuitenkin...

»Oikeastaan se selvisi minulle kaupungistalähtöpäivänäni.»

»Miksi et tiedottanut siitä minulle?»

»Mutta Pentti hyvä, enhän minä toki voinut ruveta sellaista sinulle
kirjoittelemaan. Eikä se olisi ollut välttämätöntäkään. Vai mitä?»

»No, eipä kylläkään.»

He kävelivät hetken ääneti, kunnes Pirkko katkaisi vaitiolon kysymällä:

»Mutta miksi sinun tulosi tänne järjestyi niin äkkiä?»

»Sain eilen Kaarlolta matkalipun ja minun pitäisi lähteä heti pyhien
jälkeen. Amerikkaan on hyvin vaikea päästä nykyisin, mutta siten pääsee
paremmin, kun joku sieltä lähettää lipun ja kutsun. Oikeastaan kutsu
tuli eräältä insinööriltä, joka on Amerikan kansalainen. Kaarlo on
toisinaan aika veitikka, ja hän kirjoittaakin kirjeessään, että 'totta
vissiin poika nyt saa äkkiä passinsa ja paperinsa kuntoon, kun lippu
kouraan pistetään'. Tietenkään en olisi saanut papereita kuntoon, jos
en olisi jo syksyn kuluessa niitä vähin erin valmistellut.»

Pirkko nauroi helakasti.

»Mitä sinä nyt?»

»No, minä vain kysyn sinulta, miksi et sinä ole aikaisemmin
ilmoittanut minulle tätä asiaa?»

Pentti punastui vuorostaan.

»Ensinnäkään en ole ollut asiasta ensinkään varma eiliseen päivään
saakka ja toiseksi, minua on todella hieman nolottanut ja pelottanutkin
sanoa sinulle. Katsos, kun ihminen on nyt sellainen itserakas aasi.
Niinpä minäkin pelkäsin sinun alkavan estellä ja valittaa, kun luulin,
että sinä rakastat minua...»

»Minä siis valmistin sinulle suoranaisen pettymyksen, kun en
ruvennutkaan valittamaan, vaan päinvastoin suoraan työnnän sinut
lähtemään», ilvehti Pirkko.

»Enpä tiedä, sanoisinko tätä sentään pettymykseksi, mieluumminkin
yllätykseksi. Olen vain iloinen, että asia järjestyi täten. Isäukko oli
niin huolissaan, miten sinä suhtautuisit asiaan.»

»Rakas, vanha setä», Pirkko virkahti hellästi ja hänen loistaviin
silmiinsä ilmestyi jokin himmeä hohde. »Hänelle tämä on ehkä suurin
pettymys.»

»Sinäpä sen sanoit», virkkoi Pentti myös hiljaisemmalla äänellä. »Kun
olimme selvittäneet kaikki asiat, hän laski kätensä Olalleni ja sanoi:
'En menetä vain yhtä lasta, vaan menetän kaksi, kun sinä lähdet, sillä
arvaan, ettei Pirkko rupea sinua odottamaan'.» Pentti katsahti Pirkkoon
ja jatkoi: »Tuskin tiedätkään, miten paljon isä pitää sinusta. Olisin
iloinen, jos et nyt tämän takia jättäisi käymättä hänen luonaan.»

»Mutta, Pentti rakas», sanoi Pirkko niin nuhtelevalla äänellä, että
Pentti häpesi.

Niin oli siis Pirkon ja Pentin kohtalo ratkaistu. Ja molemmille
varmistui tuon viimeisen yhdessä viettämänsä päivän kuluessa, että
kumpikaan heistä ei ollut omannut toistaan kohtaan tuota tunnetta, jota
olisi vaadittu, jos heidän olisi pitänyt astua alttarin eteen vannomaan
ikuista uskollisuutta toisilleen.

He olivat olleet läheiset ystävät, hyvät toverit, ja tuo hyvä suhde
oli vain joutunut hetkeksi harha teille. Niin ei olisi käynyt, jos
he olisivat olleet jonkin vuoden vanhempia tai jos heillä ei olisi
ollut jonkinlaista ennakkokäsitystä, kuultua ja lukemalla keksittyä,
rakkaudesta.

Ystäviksi he jäivät edelleen. Tämä ero ei erottanut heitä vihamiehinä,
vaan entistään paremmin toisiaan ymmärtävinä ystävinä.

XIV

Pentti lähti kaupunkiin vielä samana iltana, eikä Pirkko tuntenut
mitään erikoista kaipausta junan kiidättäessä pois lapsuuden
leikkitoverin. Nähdessään Kertun silmistä tipahtavan kyyneleitä Pirkko
ajatteli vakavissaan:

Ehkäpä minä olen hyvin kovasydäminen, sillä kyyneleitä en nyt saisi
tulemaan, en tilauksestakaan.

Yönsä hän nukkui rauhallisesti, rauhallisemmin kuin pitkään aikaan.
Niinpä hän aamulla nousikin reippaana ja iloisena ryhtyäkseen päivän
moniin tehtäviin. Paljon olikin vielä puuhaa, sillä jo kolmen päivän
kuluttua olisi joulu, ja joulun mukana tulisi setäkin, josta Pirkko
niin paljon piti.

Vain eräs asia kiusasi enää Pirkkoa: hänen olisi tehnyt kovasti
mielensä kutsua Kulo jouluvierailulle pappilaan, mutta ehkei se sentään
sopisi. Päättäen puhua tuumastaan äidille Pirkko siivosi huoneensa
ja kiiruhti aamiaiselle. Mutta kävi kuten aina: äitiä ei saanut
hetkeksikään kahdenkeskiseen keskusteluun. Pirkko yritti parikin
kertaa, mutta turhaan, ja äitikin sanoi jo naurahtaen:

»Tiedätkös, veitikkani, en minä ennätä nyt puuttua mihinkään
'yksityiseen'. Et sinä saa omistaa minua yksityisomaisuudeksesi ennen
kuin vasta illalla.»

Tähän Pirkon täytyi tyytyä. Aamupäiväpostissa tuli kuitenkin eräs
kirje, joka sai hänet yhä varmistumaan siitä, että hän sittenkin kutsuu
Kulon joulunviettoon pappilan rauhalliseen kotipiiriin.

Kirje oli Pallolta ja kuului näin:

 Kiltti opetaja.

 kun minä en nyt pääsekään sinne papilaa enkä saa nähtä sitä kamalan
 suurta ja mustaa Lehmää enkä sikaakaan, ja Minä olisi nin tahtonu eikä
 penti tuo ja petterri makkaa Keuhko kuumesa ja minä saa vietää yksin
 koko joulu ku Veli meni tanhulaa. Ja Se onnii ikävää, pyysin opettajan
 kulo settää tuoma Muta hän ei voi tulla ku ei tiedä josko opetaija
 tykkää, niin mutta Minä sanon että tulee vaa, eikö opettajakin Sano
 Sitten en tie mittää muuta, hyvästi, minä repin tänään housut Kun
 pujottin läpi rauta lanka aitain ja äiti sano ett minä olen jo liika
 iso semmosee.

                                  Pallo Kaarlo Uljas Teräs.

Tämä liikuttavan alkeellinen, mutta totuudenmukainen kyhäys sai Pirkon
sydämen heltymään ja hän kiiruhti äidin luo. Äiti oli tällä hetkellä
juuri hapanleipätaikinaa valmistelemassa ja ehkäisi jo heti alkuunsa
Pirkon puhetulvan pyynnöllä:

»Annahan tuolta komerosta lisää jauhoja tuohon seulaan. En ymmärrä,
minne ne palvelijat ovat nyt juosseet, mutta kaipa heillä on tärkeämpää
tehtävää muualla.»

Tuo puhe ei ollut juuri äidin tapaista, mutta Pirkko käsitti, että hän
oli hieman väsynyt ja sen takia hermostunut.

»Äiti kulta, enkö minä voisi suorittaa tuota», Pirkko ehdotti seisoen
äidin vieressä ja katsellen hänen taikinansotkemistaan. »Sinä väsytät
itsesi aivan suotta. Onhan meitä kolme tyttöä, jotka...»

»Joilla on tuhat muutakin tärkeätä tehtävää kuin taikinanteko»,
naurahteli äiti taas miellyttävään tapaansa. »Voin minä sinulle töitä
luetella. Sanon nyt ensiksi vain: hae kaikki talon hopea-, messinki- ja
kristallitavarat ja kanna ne varovasti tänne. Muista: varovasti, ja
kiillolta ne.»

Heittäen kirjeen keittiön ikkunalaudalle Pirkko kiiruhti täyttämään
pyyntöä. Mielelläänhän hän sen tekikin, sillä saihan hän siten
tilaisuuden kiilloitustyössä ollessaan olla lähellä äitiä ja siinä
selvitellä pulmallisia kysymyksiään.

»No, tässä ne nyt ovat», kuului parinkymmenen minuutin kuluttua Pirkon
raikas ääni ovelta. Ja kun äiti kääntyi katsomaan, hän ei voinut muuta
kuin nauraa nähdessään Pirkon kantavan kädessään suurta koria, joka oli
täynnä edellämainittuja tavaroita.

Ja sitten alkoi työ, mutta sitä ennen Pirkko luki Pallon kirjeen.
Laskettuaan sen kädestään hän äitiin katsoen virkahti:

»Mitä tuumaat?»

»Niin mistä? Ettäkö pitäisi kutsua Kulo tänne? Sekö sinun asiasi siis
olikin?»

Äiti katsoi tutkivasti tytärtään, mutta hänen katseensa oli täynnä
hellää ymmärtämystä. Siksipä Pirkko, vaikka hän lievästi punastuikin,
vastasi suoraan:

»Se juuri oli asia. Tuntuuko se sinusta mahdottomalta?»

Äiti oli hetken vaiti. Pirkko odotti jännittyneenä vastausta hangaten
viisihaaraista kynttilänjalkaa posket hehkuvina.

»Niin», virkkoi äiti viimein hitaasti ja ilmeisesti tarkkaan harkiten
ja punniten joka sanaa, »ei se tunnu ensinkään mahdottomalta, mutta
onhan siinä se outous, joka ei oikein minua miellytä, että sinä kuin
kerjäät Kuloa luoksesi. Ja se ei ole hyvä.»

»Niin mutta, äiti, asiahan olisikin toinen, jos pyytäisin vain häntä,
mutta kun pyydän häntä tuomaan Pallon.»

»Se on läpinäkyvä tekosyy.»

Pirkolle nousi jo »pala kurkkuun». Eikö hän saisi sittenkään Kuloa eikä
edes Palloakaan luokseen? Äiti näytti niin päättäväiseltä.

»Minusta ei asia ole ensinkään niin, varsinkin kun Pallo on jo
etukäteen käynyt haastattelemassa Marttia, ja Martilla itselläänkin
olisi ilmeisesti halua tulla, mutta ei uskalla, kun ei tiedä, 'jos minä
tykkään'. Luulisin, ettei hän käsittäisi kutsuani väärin.»

Pirkon viimeiset sanat olivat pyytävän suostuttelevia.

»Ei, vaan hän käsittäisi sen — oikein!»

Äiti katsoi Pirkkoon hymy suupielessä.

»Voi, äiti, kuinka sinäkin osaat kiusoitella», huudahti Pirkko.

»No hänhän vasta osaakin», kuului samassa ovelta Dorritin ääni. »Tehän
olette täällä oikein kovassa puuhassa, aivan kuin joulu olisi ovella.»

»Kuten onkin, mutta ei sitä juuri sinusta huomaa», huomautti Pirkko.

»Älähän sinä ensinkään siinä.» Dorrit vetäisi Pirkkoa tuuheasta
polkkatukasta. »Minä olen jo ennättänyt käydä kauppiaalla tekemässä
jouluostokset. Tavarat tulevat päivemmällä.» Dorrit kääri tuhojaan
ylös. »Odotapas, minä tulen auttamaan.»

Ja pian kuului keittiöstä tyttöjen iloinen rupattelu. Työtä tehtiin
oikein sähköisellä kiireellä.

»Palaan vieläkin äskeiseen asiaan», alkoi Pirkko hetken kuluttua.
»Äidin mielestä en siis saa pyytää Marttia tänne.»

»En oikein mielelläni soisi tyttöni sitä tekevän. Pallon puolestahan on
asia ikävä, mutta sitä ei voi nyt auttaa.»

»Haa, Pallo», huudahti siihen Dorrit. »Minä aivan unohdin. Sain
postista sähkösanoman, olivat tuoneet asemalta tänä aamuna.»

Dorrit livahti keittiöstä pois.

»Sähkösanoma», ihmetteli äiti. »Kun ei vain kenellekään olisi
tapahtunut mitään pahaa. Tänne niin harvoin sähkötetään.»

»Setä luultavasti ilmoittaa, ettei hän voikaan tulla. Voi, se olisi
todella ikävää», valitteli Pirkko. Samassa hän kuitenkin vilkastuneena
kääntyi äitiin päin: »Etkö siinä tapauksessakaan, ettei setä saapuisi,
antaisi Kulon tulla?»

»En, vielä vähemmin», esteli äiti.

»Minun täytyy sitten taipua, niin vaikeata kuin se onkin», Pirkko
vastasi hieman nyrpeänä.

»Tässä se on», huudahti Dorrit ja ojensi Pirkolle sähkösanoman.

»Mitä? Tämähän onkin minulle», kummasteli Pirkko ja repi sähkösanoman
auki kuumeisella kiireellä. »Mitä tämä nyt on?»

Äiti ja Dorrit odottivat jännittyneinä, kunnes Pirkko luki ääneen, ääni
hieman värähdellen:

 »Tulen tuomaan Pallon jos et halua ilmoita heti huomiseen

                                        Martti.»

»Mitä sinä siihen sanot, äiti, äitikulta?» riemuitsi Pirkko, ja
huolimatta äidin vastaanpyristelyistä Pirkon täytyi pyöräyttää häntä
pari kertaa keittiön lattialla.

»Sanon vain, että katsos tyttö lattiaa», huohotti äiti.

Pirkko katsoi: lattialle oli roiskahdellut äidin käsistä
harmaanruskeata taikinaa sinne tänne.

»Oh, se on pieni juttu näin suuren asian rinnalla», naureskeli Pirkko
vain etsien komerosta käsiinsä lattiarievun.

Pirkko laski tunteja, lopuksi jo minuuttejakin, ennen kuin auto
seuraavana aamuna pysähtyi pappilan pääportaitten eteen. Hänen
oli tavattomasti tehnyt mielensä mennä tulijoita vastaan, mutta
hän oli voittanut halunsa ja antanut vain tarkat tuntomerkit
autonkuljettajalle. Nyt hän seisoi yksin pappilan suurilla portailla,
kirsikanpunaiseen huiviin kietoutuneena.

»Päivää, päivää», kiljui Pallo autosta voimiensa takaa. Kulo ei
tahtonut millään saada irrotetuksi häntä kyllin pian turkista, johon
pikku mies oli kääritty, niin kiire tuolla vesselillä oli tervehtimään.

Voimakkaitten syleilyjen jälkeen Pirkko pääsi viimeinkin eroon tuosta
villistä veitikasta, joka heti julisti äänekkäästi:

»Toivoisin, että täällä olisi kahvi valmiina, sillä minun on kamalan
kova nälkä.»

Tuo ilmoitus sai Pirkon ja Kulon nauramaan ja siten tuli heidän
tervehdyksensä iloisen luontevaksi. Tätä hetkeä Pirkko oli juuri eniten
pelännytkin, sillä hän oli ajatellut, ettei hän voisi kuitenkaan
hillitä itseään. Nyt auttoi Pallo asiaa omalla tavallaan.

»Kuule, kyllä kai sinä näytät ihan heti syötyä minulle sen suuren sian
ja mustan lehmän», uteli Pallo eteishallissa tervehdittyään sinne
kokoontuneita naisia.

»Etkö jaksaisi odottaa, niin menisimme navettaan vasta ltalypsyn
aikana», ehdotti Pirkko kokeeksi.

»En minä usko», vastasi Pallo vakaumuksella, mutta lisäsi sitten
kohteliaasti: »Paitsi jos ei opettajalle mitenkään sovi, niin voinhan
minä vaikka tutkia taloa niin kauan.»

»Hyvä on», Pirkko nauroi. »Siinä tapauksessa annan ehkä sittenkin sinun
tutustua ensin navettaan.» Dorritille hän kuiskasi: »Ehkä talo jääkin
sitten aivan unohduksiin, kun hän pääsee 'eläinten makuun'. Ainakin
olisi onneksi, jos hän ei 'tutkisi taloa' ennen joulua.»

Navetta ja talli oli tutkittu, kanalassa käyty, vieläpä ennätetty
pujahtaa pienellä kävelyllä metsässäkin. Onnellisesti, tai verrattain
onnellisesti, oli päästy iltaan. Pallo ei ollut tehnyt paljon
»ihmeitä» vielä ensi päivänään. Kukolta hän oli kyllä nyhtäissyt
yhden sulan, josta kukko oli nostanut hirveän metakan. Sitten hän oli
varomattomasti, kurkistellessaan tyhjiä pääskysenpesiä katonrajassa,
astunut sian ruokakaukaloon. Onneksi ei siinä ollut paljoa sisällystä,
sen verran vain, että sukat ja kengät tulivat hieman siivottomaan
kuntoon.

Tallissa käydessä hän oli Pirkon ja Kulon huomaamatta kavunnut istumaan
tyhjään seimeen ja kurkistellessaan välilaudoituksen yli yrittänyt
pudota lattialle. Se olisi ollut paha juttu, sillä pappilan nuori
ori ei juuri suvainnut vieraita, varsinkaan lapsia. Onneksi Kulo sai
ajoissa kiinni pojan jalasta ja niin vältyttiin onnettomuudelta.

»Kuule, jos sinä tätä menoa jatkat, niin minä saan viedä sinut takaisin
kotiin niskat taittuneina», puheli Kulo vakavasti Pallolle laskiessaan
hänet seisomaan lattialle. »Ja minä lupasin kuitenkin äidillesi viedä
sinut kotiin, jos suinkin mahdollista, ehjänä. Mitä sinä siihen sanot?»

»Voi, setä, kyllä minä koetan», vakuutti Pallo ja pujahti jo samassa
Kulon käsistä alkaen kiivetä tikapuita, jotka veivät tallin parvelle.

»Niin näyt koettavan», myönsi Kulo. »Tulehan alas sieltä. Aivan heti.»

Kulon ääni oli päättäväinen. Pallo totteli ja painui nyt ulos ovesta
pihalle, josta hän juosta vilisti täyttä laukkaa pappilaa kohti.

»Vilkkaampaa lasta en ole milloinkaan nähnyt», Kulo tuumi katsellen
mietteissään Palloa heidän kävellessään loivaa mäkeä hänen jäljessään.
»Mutta myönnän sanasi oikeiksi: hän ei ole ilkeä, hän on vain kovin
vilkas.»

Kulo vilkaisi kelloaan. Pirkko katsoi häneen uteliaana ja hymy pyrki
väkisin huulille.

»Katsopas vain, miten tuo aika on livahtanut. Minun on tunnin kuluttua
lähdettävä ehtiäkseni ajoissa asemalle.»

»Mitä sinä siellä teet?» Pirkko kysyi viattoman näköisenä.

»Mitäkö teen?» Kulo katsoi Pirkkoon hämmästyneenä. »Matkustan tietysti.»

»Niinkö? Miksi?»

»Pirkko, totta kai!» Kulo katsahti uudelleen Pirkkoon ja hänen
silmiinsä ilmestyi hämmästynyt ilme. »Ethän sinä, et kai sinä mitenkään
voi tarkoittaa, että minä tännekään jäisin?»

»Ja miksikä en? Sitä minä olen pitänyt aivan luonnollisena asiana»,
puheli Pirkko rauhallisesti, vaikka sydän pamppaili haljetakseen.

»Mutta minä en», vastasi Kulo odottamattoman tylyllä äänellä, niin että
Pirkko säpsähti ja muuttui taas vakavaksi. »Älä ensinkään luule, että
minä tulin tänne tuomaan Pallon päästäkseni siten osalliseksi teidän
jouluiloistanne. Sehän olisi kuin murtovarkautta. Tunkeutumista toisten
kotiin. Ei, kyllä minä matkustan.» Kulon ääni oli muuttunut suorastaan
närkästyneeksi. Sellaisena ei Pirkko ollut vielä milloinkaan kuullut
sen kaikuvan.

He olivat juuri ennättäneet pappilan portille. Pirkko nojautui sitä
vasten ja virkkoi päättäväisen näköisenä, mutta hieman hymyillen:

»En ensinkään luule sellaista, siksi hyvin tunnen sinut. Mutta en laske
sinua tästä portista sisälle, ennen kuin olet luvannut, ettet lähde
pois jouluksi.»

»No, sitä minä en voi luvata», vastasi Kulo nopeasti. »Älähän nyt ole
hupsu, Pirkko. Ymmärräthän itsekin, että se on mahd...»

»... dollista», keskeytti Pirkko säteilevin silmin.

Hän oli tällä hetkellä niin viehättävän puoleensavetävän näköinen, että
Kulo kääntyi katsomaan maantielle päin. Hän tuijotti sinne rypistellen
otsaansa. Pirkkoa hymyilytti.

»Kuulehan, kun kirjeesi, ei, kun sähkösanomasi tuli, keskustelin juuri
äidin kanssa sinun tänne kutsumisestasi», puheli Pirkko äänellä, johon
pyrki väkisin riemuisa soinnahdus.

»Ja mitä äiti sanoi?» kysyi Kulo kääntyen tutkivasti katsomaan Pirkkoon.

Nyt oli Pirkon vuoro vaieta. Vihdoin hän sanoi hieman nolona:

»Sanoakseni totuuden, hänestä ei ollut soveliasta, että pyytäisimme
sinua tänne, sillä...»

»No, siinä nyt näet», tuuskahti Kulo mielipaha kasvoilta kuvastuen.

»Anna minun puhua loppuun», epäsi Pirkko. »Hänestä ei ollut soveliasta
kutsua sinua tänne; mutta nythän sinä tulit pyytämättä. Ja sehän on
aivan toinen asia, kuten sinunkin täytyy lakimiehenä ymmärtää.»

Kulo naurahti hieman vapautuneemmin, mutta samassa hän jo taas
vakavoitui ja hänen silmiinsä tuli hämmästyneen kysyvä katse.

»Siis sinä olisit tahtonut minut tänne?»

Pirkko nyökkäsi ja katsoi Kuloa suoraan silmiin.

Sinä hetkenä Martti Kulo käsitti...

Pirkko oli istunut tunnin verran Pallon luona vierashuoneessa saaden
hänet viimein rauhoittumaan ja nukkumaan. Tuon pikku temmeltäjän
elämässä oli tämä päivä ollut suuri elämys ja hänen oli yhä uudelleen
täytynyt aukaista silmänsä ja udella sellaisia syviä salaisuuksia kuin:

»Miksi lehmän silmät muljottavat? Miksei hevosen häntää sanota
pyrstöksi? Miksi torpparin Kaisa-muorilla on viikset? Onko Jumalalla
seitsenpeninkulmaiset saappaat, kun se ennättää juosta kaikkialle
kuuntelemaan ja katselemaan?»

Viimeinkin oli kysymysten väli pidentynyt, kunnes Pallo oli nukahtanut
pitäen Pirkon kättä omassa pehmeässä lapsenkätösessään. Pirkko
peitteli hänet vielä paremmin, sammutti lampun ja poistui viereiseen
arkihuoneeseen.

Sieltä olivat toiset jo kadonneet, otaksuttavasti kukin huoneeseensa
valmistelemaan joululahjojaan. Pirkollakin oli arkihuoneessa
työ kesken; hän oli jo ennättänyt kullata tuon ihmeellisen
luonnonkoristeen, oksankarahkan, ja nyt hän liimaili siihen
kirkasvärisiä mansikanlehtiä. Hän syventyi niin työhönsä, ettei
kuullut, kun Kulo tuli isän huoneesta hallin poikki ja pysähtyi ovelle
katselemaan hänen puuhaansa. Vasta kun Kulo yskäisi, Pirkko säpsähti.

»Kas vain, sinä olet vielä valveilla.»

»No, enhän minä ole mikään Pallo, joka laitetaan vuoteeseen kello
yhdeksältä.» Kulo tuli pöydän luo ja asettui istumaan matalaan
nojatuoliin lähelle Pirkkoa. »Vaikka luulen, ettei minulla kyllä olisi
mitään sitäkään vastaan, jos sinä tulisit tuntikausiksi istumaan
sänkyni laidalle puhumaan hauskoja.»

»Puhelimmepa me vakaviakin. Mutta jos sinä aiot jäädä tähän, niin etkö
tekisi minulle pientä palvelusta?»

»Vaikka kymmenen», kuului Kulon vastaus. »Mitä haluat?»

»Tuossa on käpyjä, kulta- ja hopeamaalia ja siveltimet. En pyydä sinua
muuta kuin maalaamaan niitä, siksi kunnes saan tämän valmiiksi.»

»Sehän onkin mieluisa tehtävä.»

Kulo ryhtyi heti niin innostuneen näköisenä työhön, että Pirkkoa rupesi
naurattamaan.

»Olet melkein yhtä lapsen näköinen nyt kuin Pallo», hän tuumi.

»Lapsiahan me sittenkin pohjimmaltamme olemme kaikki», Kulo myönsi
pyöritellen taitavasti sormiensa välissä käpyä, jonka ruskeat kyljet
muuttuivat kuin taikasauvan kosketuksesta kultaisiksi.

Hetken he tekivät työtä hiljaa, kunnes Kulo, katsellen Pirkon työtä,
josta todella näytti tulevan ainoalaatuinen taideteos, katkaisi
vaitiolon:

»Näin me vähällä vaivalla kultaamme ja hopeoimme. Kaunistamme muutenkin
jo kaunista maailmaa. Luulisinpä melkein, että tällainen elämäntyö ei
olisi niinkään huonoa laskettavaksi Jumalan käsiin, kun kerran seisomme
hänen edessään.»

»Eikö se ole sinusta sentään liian vähäpätöistä», huomautti Pirkko
arasti.

»Ei. Juuri tällainen vähäpätöinen saattaakin olla Jumalalle
otollisempaa kuin suuret ja ihmeelliset työt, joilla etsitään maailman
kunniaa, rahaa ja suurta mainetta. Ne työt ovat ihmisiä varten, nämä
Jumalaa varten.»

»Sinulla on niin paljon kauniita ajatuksia», virkkoi Pirkko hiljaa
luoden hellän katseen Kuloon.

»Ehkä niitä on», myönsi Kulo. »Mutta olen huomannut, että ne nykyään
puhkeavat esiin vain sinun seurassasi. Sinä olet minun hyvä henkeni.»

Ennen kuin Pirkko ennätti heittää liimasivellintä kädestään Kulo oli
rientänyt hänen tuolinsa ääreen ja kumartuen lähemmäksi häntä kuiskasi:

»Pirkko, etkö haluaisi tulla minun hyväksi hengekseni koko elämäni
iäksi?»

Kulo luki vastauksen Pirkon kohotetuilta kasvoilta...

»Mutta katsohan nyt, miten kävi.»

Pirkko naurahti ja irroitti siveltimensä Kulon takin olkapäästä.

»Sinä yrität liimalla kiinnittää minut itseesi», nauroi Kulokin.

Tuo nauru oli niin onnellista, että se sai Pirkon sydämen riemusta
värähtämään.

»Sitten olen ainakin varma, että pysyt minun omanani», laski Pirkko
leikkiä.

Noiden tummien silmien säteily oli niin huumaavaa, että Kulo kumartui
uudelleen lähemmäksi Pirkkoa.

»Suloinen pikku prinsessani...»