[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f1LzB1OpOK0K8cpjDMQY48HTwNZAULaIFrkUia5BXH3Q":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":11,"gutenbergSubjects":20,"gutenbergCategories":21,"gutenbergSummary":11,"gutenbergTranslators":22,"gutenbergDownloadCount":11,"aiDescription":23,"preamble":24,"content":25},3399,"Ruusulan tytöt II","Nuorpuu, Helga",1901,1953,"3399-nuorpuu-helga-ruusulan-tytot-ii","3399__Nuorpuu_Helga__Ruusulan_tytöt_II",null,"lastenkirja",[],[],"fi",1926,52913,334012,true,[],[],[],"Nuorisoromaani seuraa Ruusulan tyttöjen elämää 1910-luvun lopun Suomessa. Teos kuvaa tyttöjen koulunkäyntiä, ystävyyssuhteita ja varttumista historiallisten murrosvuosien taustaa vasten.","Helga Nuorpuun 'Ruusulan tytöt II' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 3399. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme\naseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen\nk.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Johanna Kankaanpää ja Projekti Lönnrot.","RUUSULAN TYTÖT II\n\nRomaani nuorisolle\n\n\nKirj.\n\nHELGA NUORPUU\n\n\n\n\n\nJyväskylässä,\nK. J. Gummerus Osakeyhtiö,\n1956.\n\n\n\n\n\n\n      Tämän uuden painoksen lukijoille haluan huomauttaa,\n      että kirjan tapahtumat ovat vuosilta 1918—1919.\n\n                                       _Tekijä_.\n\n\n\n\n\n\nPIRKON UUSI YSTÄVÄ\n\n\n\n\nI\n\n\n Ruusulan yksinäisyydessä syyskuun viimeisenä 192—\n\n Voi hyvät ystävät,\n\n te rakkaat entiset ruusulalaiset, ettepä voi ensinkään aavistaa,\n miten erilaista Ruusulassa nykyään on kuin ennen. Enhän ole juuri\n kenellekään täältä kirjoitellut, sillä aikani on mennyt milloin\n mihinkin. Vähintään joka toinen ilta olen kyllä päättänyt: nyt, tänään\n se tapahtuu — se kirjoittaminen teille — vaan eipähän ole tullut\n ennemmin tehdyksi. Ja tuskinpa tänäänkään tulisi, mutta minulle\n järjestyi vankeusrangaistus ja niin minä nyt täältä yksinäisestä\n sellistäni kerron vähän kuulumisia, vaikkakin minusta tuntuu, että\n ne eivät voi — eivät mitenkään! — kiinnostaa teidän» Helsingin\n hienohelmain» mieltä. Minähän olen nyt aivan pieni maalaistyttö teidän\n rinnallanne. Vaikka suoraan sanoen: kyllä minulla täällä varmasti\n on yhtä metkaa kuin teilläkin siellä. Tämä yksinäisyyteni on aivan\n satunnaista.\n\n Että Ruusula on muuttunut paljon sen jälkeen, kun viimeksi täällä\n kajautimme »Valkolakin laulun» sen arvannette. Minä olen tätä nykyä\n ainoa koululainen täällä. Ei! Nyt varsin valehtelenki! Onhan täällä\n myös Marja. Hän pääsi ensimmäiselle luokalle Tytylään tänä syksynä ja\n on nyt ylen tärkeä.\n\n Olisi tietysti ollut hauskaa, kun Ruusulaan olisi tullut uusia\n tyttöjä asumaan, mutta Ros-Mar ei halunnut enää ottaa. Minä olen nyt\n sitten »Ruusulan viimeinen tyttö». Eräs uusi tyttö on tullut meidän\n luokalle ja hänen kanssaan olen eniten. Meistä taitaa tulla oikein\n hyvät ystävät, jos emme satu rakastumaan samaan poikaan. Minulla ei\n kylläkään ole mustasukkaista luonnetta, vaan kuka sen sen tietää\n mitä tapahtuu. Ei, totta puhuen, emme ole rakastuneet nyt kehenkään,\n olemme vain oikein kivat kaverit keskenämme. (Minulle on taas tullut\n tuo lapsuusaikainen taipumus käyttää kivoja ja metkoja sanoja. Saatte\n tyytyä minuun sellaisena kuin olen).\n\n Uuden tytön nimi on Malviina Pommari. Niin, arvaan, että nauratte.\n Vaan älkää naurako! Eihän se ole hänen syynsä, että hänelle on\n sellainen nimi sallittu. Hän on, ressu, kymmenet kerrat elämässään\n saanut itkeä nimensä takia ja hän olisi Pommarinkin jo aikoja\n sitten muuttanut, mutta hänen isänsä suuttuu aina, kun hän\n hiukan vihjaiseekin sellaista. Hän — isä nimittäin — sanoo, että\n Pommari-nimeä ei ole tähän asti vielä häväisty, joten sitä voi\n kunnialla kantaa.\n\n Malla sanookin, että vielä hän Pommarin jaksaisi sietää, mutta kun\n siinä on edessä tuo Malviina. Herralan pikkupojat olivat jotenkin\n saaneet kuulla hä nen nimensä ja nyt ne huutelevat hänelle: »tuolla\n se viinapommi taas seilaa! Jokohan se pian räjähtää. Tuolla tulee\n viinapommi, vaikka maassa on kieltolaki!» Voitte uskoa, etteivät\n Malviinaa tuollaiset puheet juuri huvita. Kotona häntä sanotaan\n Mallaksi ja sillä nimellä häntä koulussakin kaikki nimittävän.\n\n Haluatteko tietää, mikä näköinen hän on? Pitkä, hoikka tyttö, päätä\n pitempi minua. Siis Pentin mittainen. Hänellä on niin pienet kasvot,\n että minusta toisinaan tuntuu, kun katson häntä, että voisin ottaa\n hänen kasvonsa yhteen ainoaan kouraani. Sitten hänellä on pieni,\n siro nenä, aika sievä suu, ehkä hiukan liian leveä noihin pieniin\n kasvoihin, harmaat silmät, verraten suuret kylläkin, mutta kun\n hän nauraa, niin ne menevät melkein kiinni ja näkyviin jää vain\n kimalteinen viiru, joka saa monta kertaa näkijän nauramaan vain niiden\n iloista väikettä. Hänellä on ihan pikimusta tukka. Tietysti polkka.\n (Meidän luokalla on enää vain kaksi pitkätukkaista).\n\n Kuten tiedätte ei Markkulan pojista ole enää kotona muut kuin Kaarlo,\n Pentti ja Tauno. Kaarlo on ruvennut puhumaan kovasti Kanadaan menosta.\n Setä ei ole erityisemmin sitä vastaan, sillä hän on niin viisas.\n Tarkoitan setää! Hän sanoo, että silloin, kun hän näkee, että hänen\n lastensa mieli todella tekee jotakin järkevää, hän myöntyy heidän\n pyyntöönsä.\n\n Asiaa ei ole vielä ratkaistu. En tiedä, osunko oikeaan, kun\n arvelen sen epävarmuuden johtuvan pääasiassa siitä, että Sirkan\n vanhemmat eivät ole vielä suostuneet siihen, että Sirkka lähtisi —\n Yhdysvaltoihin... No, sietäisi tuohon pistää vaikka tusinan pieniä\n pisteitä Yhdysvaltain perään, sillä tuumimistahan tässä Kaarlon ja\n Sirkan yht'aikaisessa Amerikan-kuumeessa on. Kaarlo oli kesällä\n eräässä kartanossa maanviljelysharjoittelijana, mutta syksyllä hän\n tuli tänne erään maanviljelyskoneliikkeen palvelukseen, ja on omien\n sanojensa mukaan »hurjan innostunut työhönsä». Sirkka taas on sahan\n konttorissa ja minua oikein harmittaa toisinaan, kun hänellä on aina\n taskurahoja. Hänellä on melko hyvä palkka. Taitaisipa olla viisainta\n keltanokaksi päästyä ruveta konttoristiksi. Ja sitten Sirkka käy\n talouskoulua.\n\n Tauno lopetti myös lyseonsa kesken ja on nyt kauppakoulussa, joka\n taas, Taunon sanojen mukaan, »on ainoa oikea koulu». Hän on kuulemma\n ollut innostunut kauppa-alaan jo pienestä tenavasta.\n\n Margit käy täällä tuon tuostakin, vaikka ei kylläkään niin usein\n kuin ennen. (Hänhän oli silloin ainakin kerran päivässä täällä).\n Hänen silmänsä ovat taas niin huonontuneet. Saa nähdä, jaksaako\n hän suorittaa ylioppilastutkintoa. (Prrrr! Oikein värisyttää, kun\n ajattelee keväisiä tenttejä). Hänessä on — Margitissa — ilmennyt\n epäilyttäviä oireita: hänen mielensä on niin kamalasti ruvennut\n tekemään musiikkiopistoon. »Kun Kerttukin on siellä. Ja minun on niin\n ikävä Kerttua, kun aina olimme yhdessä.» Pelkään kuitenkin pahoin,\n ettei tuohon ikävään ole syynä Kerttu, vaan hipaisee ikävä enemmänkin\n erästä nuorta lupaavaa viuluniekkaa, joka on kotoisin viimeksi tästä\n kaupungista ja jatkaa nykyään opintojaan Helsingissä edellämainitussa\n ikävöidyssä musiikkiopistossa. Mene tiedä ihmisten ikävät ja\n harrastukset! He tulevat niin äkkipäätä ja ovat niin kummallisia. Ja —\n häilyviä!\n\n Viimeisellä en tarkoittanut niin paljon toisia kuin itseäni. Sillä\n uskottepa tai ette, tytöt, (minua melkein hävettää sanoa), minä olen\n alkanut muuttaa mieltäni tuossa Ambomaa-asiassa. Arvaan, että se\n hämmästyttää teitä. Mutta suurimpana syynä on se, että äiti ja isä\n vastustavat sitä tuumaa. Eivät he ole suoraan sanoneet, mutta olen\n ollut huomaavinani.\n\n Ja sitten eräs henkilö täällä on myös puhunut minulle, että minä\n voin yhtä hyvin »vaikuttaa täällä valkoisten pakanain joukossa»\n kuin mustien Ambomaalla. En minä nyt vielä ole aivan varmasti\n päättänyt. En vain voi käsittää, mihin sitten ryhdyn, jos en menekään\n lähetyskouluun. En ole vielä milloinkaan ajatellut sitä asiaa. Se eräs\n henkilö sanoi minulle, että minä sopisin varmasti hurjan hyvin — ei\n hän sentään »hurjan» sanonut — lastentarhan opettajaksi, niin että\n jos minä menisin Ebeneseriin. Mutta onhan siihen vielä aikaa melkein\n kokonainen vuosi ennen kuin se asia täytyy päättää. Ja sinä aikana\n ennättää tapahtua paljon.\n\n Voi sentään, tytöt, miten kamala ihminen minä olen! En ole kertonut\n teille sanaakaan eräästä henkilöstä, josta te kuitenkin kaikkein\n kernaimmin haluaisitte kuulla. Minunhan olisi tietysti pitänyt kertoa\n hänestä heti ensi hengenvedossa, mutta minä olen niin ajattelematon.\n Sanon nyt, että hän on yhtä iloinen, kultainen, herttainen ja\n rakastettava kuin konsanaan aikaisemmin. Päivä päivältä alan pitää\n hänestä yhä enemmän. Toisinaan tekisi mieli mennä ja rutistaa hänet\n ihan kuoliaaksi, pelkästä rakkaudesta!\n\n Ja sitten vielä tullaan ja sanotaan, että me muistutamme harvinaisen\n paljon toisiamme. Ei ulkomuodossa, mutta luonteeltamme ja\n olemukseltamme. Eero-setä, joka niin sanoi, on kerrassaan käsittämätön\n ja arvostelukyvytön ihminen, sillä Ros-Mar ja minä emme tosiaan\n vähimmässäkään määrin muistuta toisiamme. Minusta ei milloinkaan voi\n tulla niin kultaista kuin meidän Ros-Marimme on.\n\n Luin nyt tämän pitkän sapiskan aivan alusta asti ja kyllä siinä on\n teille tarpeeksi lukemista ennen kuin se on loppuun tutkittu. Onneksi\n ei Eero-setä nykyään paljoa harrasta suomennostyötään, kun hänellä on\n niin paljon potilaita, ja siksipä minä saankin käyttää hänen pientä\n kirjoituskonettaan. Ja näin koneella nakuttaen kirjoittaa kymmenen\n kertaa pitemmän kirjeen kuin käsin. Naputan jo verraten nopeasti.\n Yhdellä sormella. Tai oikeastaan kahdella. Niin, luettuani alusta\n huomasin maininneeni vankeudestani selittämättä sitä tarkemmin. Tämä\n on kyllä aivan vapaaehtoista vankeutta. Kerron siis:\n\n Erään henkilön piti tänään opettaa minulle sakkia. Tänään on näet\n lauantai. Saimme pari päivää sitten vierailukutsun Vähä-Mökkölään.\n Kaikki Markkulan ja Ruusulan väki. Paljoahan ei meitä nykyään ole.\n Pentti lähetettiin viemään sanaa ja pyydettiin, että hän koettaisi\n järjestää siten, että voisimme mennä sunnuntaina.\n\n Sanoin Pentille nimenomaan, että minulle ei sovi lauantai. Pentti\n tiukkasi syytä ja kun en sanonut, hän aavisti jotakin sinnepäin ja\n niinpä hän oli järjestänyt sen vierailun sittenkin täksi päiväksi!\n Minä en lähtenyt kuitenkaan, sillä minua suututti Pentin menettely.\n Syytin päänsärkyä — ja onhan minulla sitäkin, siksipä kirjekin on\n vähän sellaista ja tällaista — ja jäin kotiin. Mutta enpä voinut\n sitten ottaa tietysti sakkituntiakaan, vaan täytyi minun evätä koko\n sakki-ilta. Minua suututtaa, suututtaa, suututtaa! Ja se on Pentin\n syy...\n\n Olen siis yksin kotona tässä hiljaisessa talossa, sillä kumma kyllä,\n Eero-setäkin jätti äsken viimeisen kidutettavansa rauhaan, tilasi\n auton ja painui Vähä-Mökkölään. Hän kävi kiusaamassa minuakin mukaan,\n mutta sanoin hänelle, että ennen annan hänen kiskoa vaikka pari\n tervettä hammasta suustani kuin lähden nyt Mökkölään, ja niin hän\n lähti yksin. Vilkaisi kuitenkin lähtiessään minuun merkitsevästi ja\n laulahti: »tyttö oli nuori ja lapsellinen, se itki ja odotteli.»\n Minusta Eero-setä on toisinaan oikein ilkeä. Kun niikseen tulee.\n\n Oh, ei, ei! Kaikki ovat hyviä! Eero-setä on hyvä, Penttikin on hyvä\n (taitaa olla), sinä joka tätä luet, olet hyvä. Puhelin soi juuri\n äsken, ja me puhelimme pitkän aikaa sen henkilön kanssa, jonka piti\n opettaa minulle sakkia. Ja minä osaan jo melkein pelata, hän opetti\n puhelimessa. Ainakin osaan jo kaikkien nappulain nimet. Kuningas,\n talonpoika, hevonen, torni. Voi sentään! On niin mukavaa, kun\n toisinaan on päänsärkyä!\n\n Ihan tähän paikkaan lopetan! Monen monet terveisien terveiset\n\n                                          _Pirkolta_.\n\n\n\n\nII\n\n\n»Oletko huomannut, Eero, että Pirkko on muuttunut tavattomasti?»\nkysyi Ros-Mar mieheltään eräänä syyskuisena iltana heidän ollessaan\nkävelemässä.\n\n»Myönnän, etten ole tosiaankaan tullut tarkanneeksi kahta tyttöämme\nmonien kiireitteni takia», vastasi tohtori Marttinen. »Luulisi\nkylläkin, että heistä nyt huomaisi muutokset pikemmin kuin ennen, kun\nheitä on vain kaksi entisen liudan asemesta. Mutta huomaamattomuuteeni\nlienee ollut syynä kiire, kuten sanoin. Entä mitä huomioita pikku äiti\non sitten tehnyt?»\n\nTohtori katsahti hilpeä väike silmissään vaimoaan, joka asteli hänen\nrinnallaan hänen käsivarteensa nojaten. Ei olisi luullut heidän\npian viettävän kymmenvuotista hääpäiväänsä, niin nuorekkailta he\nvaikuttivat. Varsinkin Ros-Mar. Tuttavat kutsuivatkin heitä nimellä\n»ikuinen nuoripari».\n\nRos-Mar hymähti ensin miehensä hiukan kiusoittelevalla äänensävyllä\ntehtyyn kysymykseen, mutta vastasi sitten:\n\n»Niin, katsos, Pirkko on alkanut muutella tumman polkkansa kampausta\ntuon tuostakin, sitten hän on melkein joka ilta poissa kotoa ja aina\nkun kysyn, missä hän on ollut, saan vastaukseksi »elokuvissa» tai\n»Seurahuoneella».\n\n»Mutta, Ros sinä, kai toki käsität, ettei Pirkkokaan ikuisesti pysy\ntuollaisena haaveellisena herttaisen vallattomana pikkutyttönä, jona\nhäneen tutustuit. Elokuvat eivät liene niin vaarallisia ja mitä taas\nSeurahuoneeseen tulee, niin sehän on tavallinen kahvila, jossa...»\n\n»Tupakoidaan, tanssitaan ja sen sellaista», keskeytti Ros-Mar.\n»Minusta se ei ole ensinkään sopiva paikka koulutytölle, kaikkein\nvähiten sellaiselle tytölle kuin Pirkolle, joka on niin herkkä ja\nvastaanottavainen kaikille vaikutteille». Ros-Marin poskille kohosi\nhelakampi puna. Hän aivan innostui. »Pirkko ei nykyään tiedä muusta\nkuin tanssista ja elokuvasankareista ja taas tanssista.»\n\nRos-Mar vaikeni hetkeksi.\n\n»Mutta pidithän sinä itsekin tanssista ja taidat pitää vieläkin»,\nnaurahti tohtori Marttinen. »Olethan puhunut sitäkin, että jos meidän\nMarja haluaa tanssinopetusta, niin hänen pitää päästä sille alalle,\nkoska hänellä ilmeisesti on siihen taipumuksia.»\n\n»Sehän on aivan eri asia», Ros-Mar tenäsi vastaan. »Pirkko on\nmuuttunut! Sano sinä mitä tahdot. Aina hän rallattaa »uutuuksia»,\nmiksi sitä nyt sanotaankaan, niin, jatsia. Kysyin häneltä juuri eilen,\naikooko hän vielä mennä Ambomaalle, ja hän vastasi siihen iloisesti\nnauraen, että sehän oli vain sellaista lapsellista haavetta, ainahan\njokaisella tytöllä on jokin unelma. En minä sinne mene! Jos minä\njonnekin menen, niin menen Pariisiin».\n\n»No, en minä usko, että hän pääsee Ambomaalle yhtä vähän kuin\nPariisiinkaan aivan lähiaikoina», tuumi tohtori Marttinen tavalliseen\nhyväntuuliseen tapaansa. »Sinä näet kaiken nyt niin synkkänä, ja se\ntaitaa johtua siitä, että olet ylen määrin väsynyt touhuttuasi monissa\nsyyspuuhissasi. Onhan meillä Pentti täällä! Kyllä se poika pitää\nhuolen, ettei Pirkko niin vain Suomesta livahda.»\n\n»Pentti», huudahti Ros-Mar melko hämmästyneenä. »Kuule, Eero,\nkyllä minä nyt huomaan, että sinusta alkaa tulla hajamielinen\nhammasprofessori, huomaamaton vanha höperö. Pentti, sanot sinä! Pentti\nei ole avannut meidän oviamme pariin viikkoon. Ja lienevätkö he olleet\nyhdessä Pirkon kanssa tämän lukukauden aikana kuin pari kolme kertaa\nalkusyksystä.»\n\nNyt Eero-sedänkin mielenkiinto viimein heräsi.\n\n»Mutta rakas lapsi, kenen kanssa hän sitten käy elokuvissa ja\nSeurahuoneella?»\n\nHänen äänensä ja katseensa ilmaisi niin suurta kummastusta, että\nRos-Mar oikein nautti, kun oli vihdoinkin saanut miehensä mielenkiinnon\nvireille.\n\n»Tuomari Kulon kanssa.»\n\nRos-Mar lopetti lauseensa ja selityksensä tahallaan siihen, saadakseen\nmiehensä kysymään asiaa edelleen.\n\n»Tuomari Kulon kanssa», Eero-setä toisti hitaasti ja mietteissään.\n»Kuka hän on? Eihän täällä ole sen nimistä tuomaria.»\n\n»Kyl—lä!» Ros vastasi painokkaasti. »Virkkilä & Vallin\nasianajotoimistossa. Kuulemma Vallin sisarenpoika.»\n\n»Mutta eihän siinä sittenkään ole mitään pahaa», Eero-setä arveli\nvarsin rauhallisena. »Jos pojalla, tai taitaa olla jo oikein\naikaihmisten joukkoon luettava, koska hän penkoo oikeusasioitten\nkimpussa, siis jos miehellä on vakinainen paikka ja hän on muuten\nkunnon mies, niin mitäpä siinä. Onhan Pirkko nuori, mutta ei hän enää\nole liian nuori pieneen kuherteluun, eipä edes avioliittoonkaan. Siksi\nhän voi aivan hyvin minun mielestäni seurustella tuomarinsa kanssa.\nVai onko sinulla ehkä jotain muistuttamista häneen nähden? Tuomariin,\ntarkoitan.»\n\n»Ee—i kylläkään», Ros-Mar vastasi empien, mutta jatkoi sitten\ntavalliseen tapaansa nopeassa tempossa: »Pirkko on minusta sittenkin\nliian nuori sellaiseen, ja vaikkei olisikaan nuori, niin onhan hän\nvielä koululainen.»\n\n»Oletko jo unohtanut Anjan ja Erkin?» kysäisi Eero-setä.\n\n»No, Erkki onkin aivan ihmeellinen poikkeus nykyajan nuorista miehistä.»\n\n»Niinkö? Miksi?» Eero-setä tiedusteli huvittuneena.\n\n»Tiedäthän itsekin, että hän on käsittämättömän reilu mies, varsinkin\nkun ottaa huomioon hänen sotilasuransa.»\n\n»Mutta Ros-Mar, sinähän lausut ankaria tuomioita, varmaan aivan\nhuomaamattasi. Eikö sotilas voi olla reilu sinun mielestäsi?»\n\n»Voi, voi kylläkin. Ja tavallisesti he ovatkin reiluja, mutta tiedät\nkyllä, mitä tarkoitan, kun nyt käytin tuota sanaa. Sitä, ettei Erkki\nole sellainen hurjastelija kuin moni muu sillä uralla oleva.»\n\n»Onpa tosiaankin hyvä, etten ole enää 'nykyajan nuori mies', enkä\nsotilasuralla», huokasi Eero-setä.\n\nRos-Mar nauroi.\n\n»No enpä tiedä. Minä olen ihastunut univormuihin...»\n\n»Siinä sitä oltiin! Sinä puhut tytöistäsi niin huolissasi ja nyt itse\ntunnustat minulle, että olet ihastunut univormuihin. Luulenpa, että\nRuusulassa ovat kaikki asiat aivan sekaisin.»\n\n»Eivät ne vielä ole, mutta pian ovat, vastasi Ros-Mar hyvin\noraakkelimaisesti.\n\n»Ja mitä tuo nyt tarkoitti?»\n\n»Saat sitten nähdä.»\n\nRos-Mar nyökäytti päätään samalla sekä salaperäisen että hieman\nsurumielisen näköisenä ja käänsi keskustelun uusille urille.\n\nMissä oli sitten tämän keskustelun aikana puheenalainen Pirkko?\n\nSeurahuoneen suojat olivat tänäkin iltana täyttyneet, kuten niin\nuseasti ennenkin, tanssin ja yleensä huvittelunhaluisesta joukosta.\nSiellä, eräässä pienessä ikkunan syvennyksessä olevan pöydän ääressä,\nistui Pirkko tuijottaen valkeita nappuloita Sakkilaudalla edessään. Hän\nnojasi pyöreätä leukaansa tanakasti käteensä ja silmiään tuon tuostakin\nsiristäen kuin tarkkaava ajattelija ainakin hän tarkasteli tornejaan,\njuoksijoitaan ja talonpoikiaan. Poskien heleä puna hehkui. Tuuhean\npolkkatukan pehmeissä kaarteissa leikki juuri pöydän yläpuolella olevan\nlampun punertava valo tumman kuparin kaltaisena.\n\nIkkunankynnykseen kyynärvarttaan nojaten istui häntä vastapäätä nuori\nmies, ulkomuodosta arvioiden noin 24-, todellisuudessa 26-vuotias.\nHänen sileä, taaksepäin kammattu tukkansa oli täydellinen vastakohta\nkullanruskeudessaan Pirkon tummalle polkalle. Ja »vastakohtaa» näytti\nolevan koko mies. Otsa oli verraten korkea, leveä, nenä voimakas,\nsuora. Suu ohuine huulineen — ylähuuli teki pienen, tuskin huomattavan\nmutkan oikealla puolella — sekä sileäksi ajellut kasvot toivat mieleen\nenglantilaisen. Muuten hän oli vaaleaverinen, ja siniset silmät\nolivat avoimet, rehelliset. Hän vaikutti olemukseltaan ja ryhdiltään\ntottuneelta seuramieheltä.\n\nTällä hetkellä hän tarkasteli levollisesti, ylähuulen pienen mutkan\nvain silloin tällöin hienosti nytkähtäessä, pöydän toisella puolella\nistuvaa tyttöä, joka näytti olevan niin syventynyt sakkiinsa, ettei\nmuistanut kenenkään olemassaoloa. Miehen katseesta ei kukaan olisi\nvoinut päätellä, liikkuiko hänen mielessään ehkä joitain ihailun\ntunteita tarkasteltavaansa kohtaan. Hän kumartui rauhallisesti\neteenpäin karistaakseen hopean vivahteisen tuhkan pois ulkolaisesta\nsavukkeestaan.\n\nPirkko kohotti samassa päänsä ja katsoi häntä suoraan silmiin. Se\ntapahtui niin odottamatta, että mies säpsähti.\n\n»Kuulkaa, tuomari Kulo, minä en enää milloinkaan pelaa Sakkia», Pirkko\nsanoi hitaasti.\n\n»Miksi ette?»\n\nTuomari Kulo näytti hämmästyneeltä.\n\n»En milloinkaan. En tahdo enää edes nähdäkään Sakkilautaa», Pirkko\njatkoi levollisesti, vastaamatta toisen kysymykseen.\n\n»Nyt en käsitä teitä ensinkään, neiti Kotkanpää. Selittäkäähän toki\nsyy. Miksi ette?»\n\n»Enkä tahdo edes kuulla puhuttavankaan Sakista», Pirkko jatkoi yhä\npäättäväisellä äänellä. »Olkaa hyvä ja soittakaa.»\n\n»Soittakaa... Kuulkaa, mitä te, mitä te oikeastaan tarkoitatte?»\n\nTuomari Kulo oli yhä kuin »puulla päähän lyöty».\n\n»No tietysti tuota nappia. Painakaa sitä.» Pirkko nyökkäsi päällään\nsähkökellon soittonappulan suuntaan.\n\nTuomari Kulo totteli.\n\nTuokiossa oli tarjoilija pöydän ääressä.\n\n»Olkaa hyvä, viekää pois tuo peli», Pirkko komensi yhä samaan\nlevolliseen sävyyn.\n\nTarjoilija, joka oli tottunut näkemään Pirkon ja tuomari Kulon\ninnokkaasti pelaavan Sakkia jo noin kolmen viikon ajan useampana\niltana viikossa Seurahuoneen kahvilassa tanssin lomassa, oli melkein\nyhtä hämmästynyt määräyksestä kuin Kulokin, mutta hän totteli sanaa\nsanomatta.\n\nKun hän oli poistunut, katsahti Pirkko tuomari Kuloon uudelleen.\nEnsin hänen katseensa oli vakava, sitten hänen silmiinsä ilmestyi\nkuin kimaltavia väreitä, hän hyrähti pehmeään, hiljaiseen ja samalla\nkuitenkin vallattomaan nauruun. Sitä naurua ei kuullut kuitenkaan\nkukaan muu kuin se, jolle se oli tarkoitettukin, nimittäin Kulo. Nauru\noli tarttuvaa. Hänkin naurahti ja kysäisi sitten kumartuen hieman yli\npöydän lähemmäksi Pirkkoa:\n\n»Kuulkaa, mitä te oikeastaan tarkoitatte tuollaisella\nprinsessa-leikillä?»\n\n»Prinsessa-leikillä? Miksi nimitätte menettelyäni siten?»\n\n»Vastatkaa te ensin kysymykseeni.»\n\n»Tarkoitan ihan sitä, mitä sanoinkin: etten tahdo enää pelata, en nähdä\nenkä kuulla puhuttavankaan sakista, siksi, että se on niin, niin,\noh, voi sentään, niin tuiki rauhallista, puuduttavaa, kuolettavaa!\nKyllästyn omaan itseenikin jo sinä aikana, kun mietin yhtä siirtoa,\npuhumattakaan sitten siitä ajasta, jolloin te tuumitte, minkä juoksijan\npistätte laukkaamaan. Ei, sakki on luotu ihan toisia ihmisiä kuin\nminunlaisiani varten.»\n\n»Siksikö?» Tuomari Kulo nauroi. »Ja minä kun luulin teidän juuri\npohtivan oikein sakkimestarimaisesti minun 'Matiksi' tekemistäni.»\n\n»Ja minä tein koko pelistä 'matin'. Ei! Ennemmin tuo jatsi on minua\nvarten kuin Sakki.»\n\n»Saanko siis ilon...»\n\nTuomari seisoi jo samassa Pirkon edessä kumartaen. Pirkko ponnahti\nseisomaan silmät säihkyen, poskien hehku helakammaksi käyden.\nLaskiessaan pienen kätensä Kulon olkapäälle hän mietti itsekseen,\nmiksi hän juuri silloin aina tunsi tuollaisen kumman ryöpsähdyksen\nsisimmässään, kun Kulo kumarsi hänelle? Siinä kumarruksessa oli jotakin\nniin... Ei, sitä ei osannut selittää. Samassa hän muisti erään asian.\n\n»Kuulkaahan, se jäi teiltä selittämättä se 'prinsessa-leikki'. Mitä te\nsillä tarkoititte?»\n\n»No, te ette tietenkään itse voinut huomata, miten määräävä,\nkaikki vastukset kumoava oli komennuksenne ensin minulle ja sitten\ntarjoilijalle toimittaessanne shakkilaudan pois. Se oli niin käskemään\ntottuneen valtiaan, oikkuilevan pikku prinsessan komennusta, että\nteillä ei ole hämärintä aavistustakaan, miten mainiosti esititte tuon\nosanne. Aivan tietämättänne.»\n\nPirkko hymyili virkkaessaan:\n\n»Ja itse asiassa lienee minussa kuitenkin oikkuilevaa prinsessaa hyvin\nvähän, mikäli hiukkaakaan tunnen itseäni.»\n\nTanssi loppui ja keskustelukin katkesi.\n\nJonkin ajan kuluttua olivat Pirkko ja Kulo jo matkalla Ruusulaa kohti.\nIlta oli tähtikimalteinen ja jalkojen alla kahisi syksyn värikylläinen\nlehtimatto.\n\n»Tiedättekö, minusta tuntuu melkein pahalta astua noiden lehtien\npäälle», Pirkko sanoi heidän kuljettuaan kappaleen matkaa. »On kuin\nne kuivina rasahtaessaan rikki ja painuessaan vasten soraista katua\nitkisivät, valittaisivat kohtaloaan.»\n\n»Oletteko te todellakin noin tunteellinen? Sitä en olisi uskonut.»\n\nPirkko punastui. Eikö Kulon äänessä ollut kuin hienoinen ivan\nsoinnahdus? Tai ehkä Pirkko kuuli väärin.\n\n»Onko se nyt niin suurta tunteilemista?»\n\n»No on.»\n\nTuomari Kulo lausui nuo kaksi sanaa hyvin painokkaasti.\n\n»Ja se on kai teidän mielestänne kamalaa? Tehän olette lakimies,\njärjenmies. Eikö niin?»\n\n»Ei nyt toki käytetä niin pontevaa sanaa», naurahti Kulo. »Myönnän,\netten ole itse kovin tunneherkkä ja luulin, että tekin olette, kuten\nkai todellisuudessa olettekin, reipas, pirteä, vallaton, vailla — enpä\nsanokaan.»\n\n»Mitä sitten? Sanokaa», innostui Pirkko.\n\n»Ehkä te pahastutte.»\n\nKulo katsoi tutkivasti Pirkkoon.\n\n»Varmastikaan en. En ole ainakaan lyhytnokkainen.»\n\n»Niin, tarkoitan, että olette vailla epämiellyttävää tunteellisuutta.»\n\nPirkon sisimmässä nousi jokin äkkiä kuin vastarintaan, vaan samassa se\noli poissa ja hän naurahti iloisesti:\n\n»En uskalla itse antaa arvostelua itsestäni siinä suhteessa,\nmutta luulen, että vaikka olenkin tunteellinen, niin tuskin se\nepämiellyttävyyteen asti sentään menee. Vaan kukapa tietää! Parhaan\nselvyyden luonteestani voisi ehkä antaa...» Pirkko vaikeni hetkeksi,\nmutta jatkoi kuitenkin, ehkä vain hiukan hiljaisemmalla äänellä kuin\noli aloittanut: »Pentti Markkula.»\n\n»Niinkö?»\n\nTuomari Kulo vilkaisi nopeasti Pirkkoon. Hän kyllä tiesi, oli toisilta\nkuullut ja huomannut myös Pirkon puheista Pirkon ja Pentin välisen\nystävyyden.\n\nHe kulkivat hetken vaiti. Jotakin oli nyt patoutunut heidän välillensä.\nSellaista ei siinä ennen ollut. Nyt oli päästävä sen yli, sysättävä se\nsyrjään, ja niinpä Kulo kysäisikin:\n\n»Ja milloin saan taas soittaa?»\n\n»En oikein tiedä», vastasi Pirkko kuin vältellen. »Minulla on tosiaan\nniin paljon työtä, että...»\n\n»Että teidän on oltava kylmäkiskoinen tuttavianne kohtaan.»\n\n»Oletetaan, että tämäkin kuuluu siihen prinsessaleikkiin», nauroi\nPirkko ja ojensi kätensä jäähyväisiksi.\n\n»Tosiaankin!» Tuomari Kulo tarttui ojennettuun käteen. »Oletetaan vain!\nSellaisena oikkuilevana prinsessana pidän teistä eniten.»\n\nPirkko aikoi vetää kätensä pois, mutta Kulo tarttui siihen lujemmin ja\njatkoi:\n\n»En pidä ihmisestä, joka antaa kaiken sujua kuten toinen tahtoo.»\n\n»Vaan pidätte oikuttelevasta ihmisestä?»\n\n»Eritoten oikuttelevasta tytöstä. Sellainen on viehättävä. Aina uusi,\naina odottamaton, aina arvoitus.»\n\nLehtien kahina Ruusulan kulmauksessa sai heidät kääntämään päätään\nsinne päin. Pentti asteli heitä kohti kiireisin, reippain askelin,\nkädet painettuina lyhyen metsästystakkia muistuttavan päällystakin\ntaskuihin, pää hieman taaksepäin taivutettuna kuten hänen tapansa oli.\n\nSamassa hän oli jo kohdalla. Hän nosti hattuaan kuitenkaan tuskin\nvilkaisten Pirkkoon ja astui heidän ohitseen.\n\nHyvästelijäin kädet irtaantuivat. Pirkolta pujahti tavallinen reipas\n»terve!» hyvin hiljaisesti, epävarmasti Pentin tervehdykseen. Tuomari\nKulo kohotti hattuaan. Parinkymmenen sekunnin kuluttua Pentin hoikka,\nryhdikäs olemus oli kadonnut Markkulan portista sisälle, kuului lehtien\nkahina Markkulan pihamaalla, varmat askeleet portailta, ovenkäynti.\n\nHiljaisuus.\n\nJa taasen oli tuo aikaisempi patoutuma asettunut noiden Ruusulan\nportilla seisojain välille.\n\n»No niin. Hyvää yötä sitten», Pirkko virkahti tuokion vaitiolon jälkeen.\n\n»Hyvää yötä. Saan kai taas soittaa jonakin päivänä?»\n\n»Olkaa hyvä!»\n\nPirkko nousi portaita ja hänestä tuntui kuin olisi Pentti astunut hänen\nkerallaan. Hän aukaisi oven ja astui eteiseen. Pentti kulki koko ajan\nhänen rinnallaan.\n\n»Tämähän on järjetöntä!» Pirkko virkahti puoliääneen. Hieman\nkiusaantuneena hän sytytti kiireesti sähkölampun ja samassa tuo\nomituinen tunne katosi. Kun hän astui teepöytään, hän unohti hetkeksi\nkoko tapauksen, mutta sitten se palasi omassa huoneessa uudelleen hänen\nmieleensä.\n\nMitä Pentti oli ajatellut? Mitä hänen mielessään lienee liikkunut? Hän\noli nähnyt heidät seisomassa portilla käsi kädessä siitä asti, kun oli\nkääntynyt Ruusulan kulmauksesta. Pentin kasvojen ilme palautui Pirkon\nmieleen. Pirkko oli nähnyt siinä katkeruutta, päättäväistä uhmaa ja,\nnäkikö hän oikein, oliko hän kyllin vanha voidakseen päätellä kasvojen\nilmeistä sielunliikkeitä, mutta ainakin oli hänestä tuntunut kuin olisi\nsiinä ilmeessä ollut ivaakin.\n\nJa Pirkon täytyi myöntää, että jos hän oli oikeassa arvellessaan siten,\noli Pentillä siihen ehkä syytäkin...\n\n\n\n\nIII\n\n\nTytylän uusi tyttö Malviina Pommari kulki rivakasti Ruusulaa kohti. Hän\nmietti koulun kirjaston avajaisjuhlaa, johon oli järjestetty hänellekin\n»numero» melkein puoliväkisin. Hän oli tullut Pirkolle kertoneeksi,\nettä hän kerran kesällä oli esittänyt mustalaiseukkoa muutamassa\nkesäjuhlassa, laulanut mustalaislauluja, ennustellut ja puhunut pötyä.\nPirkko oli heti viime konventissa ehdottanut Mallaa mustalaiseukoksi\nkoulun arpajaisiin.\n\n»Mistä minä saan puvun täällä?» mietti Malviina. »En ymmärrä... Oiih!»\nhän kirkaisi samassa, sillä joku oli tarttunut takaapäin tiukasti hänen\nvasempaan ranteeseensa. »Hyi, miten sinä peloitit. Terve!»\n\nPentti kohotti harmaata huopahattuaan ja vilautti iloisesti\npippurisilmäänsä Mallalle.\n\n»Terve, terve! Ruusulaanko sinä olet matkalla?» »Minnekäs munallekaan!\nLähde sinäkin!»\n\nHe seisahtuivat juuri Ruusulan portille.\n\n»En minä.» Pentti pudisti päätään ja hänen kasvoilleen ilmaantui hymy,\njonka hän koetti saada iloiseksi, mutta Malla, vaikkei vielä erityisen\nhyvin Penttiä tuntenutkaan, huomasi kuitenkin, että se hymy oli\nkankeata. »Menen kirjastoon.»\n\n»Lainaamaan romaaneja?»\n\n»Ehen! Vaan teknillisiä kirjoja. Tai oikeastaan menen lukusaliin.»\n\n»Mutta eikö se ole kamalan kuivaa?» kysäisi Malla surkealla äänellä.\n\nPentti nauroi oikein makeasti.\n\n»Sanoit tuon sellaisella äänellä kuin minun olisi juotava lasillinen\nkalanmaksaöljyä. Ei se kuivaa ole. Enhän sitä sitten tekisikään, sillä\neihän siihen minua kukaan pakota.»\n\n»Lähde nyt kuitenkin sisälle.»\n\nPentti aikoi juuri vastata kieltävästi, kun pikku Pekka samassa pujahti\nkeittiön ulko-ovesta portaille. Hän huiskutti kättään Pentille huutaen\nlapsellisen kirkkaalla äänellään:\n\n»Pentti, tule katsomaan, minun autoni meni rikki.»\n\nNyt ei auttanut mikään. Pätevää syytä ei ollut kieltäytymiseen. Pentti\nnoudatti siis kutsua.\n\n»Etpä sinä ole minulle erityisen kohtelias», Malla nauroi ja silmien\nkimalteinen viiru välkehti mustien silmäripsien lomitse.\n\n»Kuinka niin?»\n\nPentti teki mitä syvimmän kumarruksen Mallan astuessa keittiöön.\n\n»Niin, kyllä sinä nyt koetat korjata erehdystäsi», pisteli Malla,\niloisesti nyökäyttäen Ainolle, joka hääri pesupöydän ääressä.\n\n»No nyt minä käsitän mitä tarkoitat.» Pentti vihelsi pitkään. »Noudatin\nPekan kutsua, vaan en sinun.»\n\n»Mutta katsos, Pekka olikin talon väkeä!» Pentti nosti Pekan\nkyynärpäistä kannatellen kohtisuoraan korkealle ylös. Pekan ruskeat\nsilmät loistivat ilosta, kun hän oli saanut taas Pentin viekoitelluksi\nRuusulaan, sillä Pentti osasi senkin seitsemän kujetta ja korjaili aina\nPekan kaikki rikkinäiset leikkikalut ehjiksi Ruusulassa käydessään.\n\n»Kuule, Pentti, tule katsomaan...»\n\n»Vaiti!» Malla painoi nopeasti kätensä Pekan pienen suun eteen. »Älähän\nhuuda nyt, Pekka, niin yllätämme Pirkon. Tiedätkö sinä, missä Pirkko\non?»\n\n»Hän on äidin kanssa arkihuoneessa.»\n\nPekka katsoi odotuksesta loistavin silmin vuoroin Mallaa, vuoroin\nPenttiä. Hän tiesi, että nuo kaksi aina keksivät jotain hauskaa kuten\nPirkkokin.\n\n»Kuule, Pentti, minä menen edellä Pekan kanssa, tule hiukan jäljessä.\nPeitä takaapäin Pirkon silmät. Koetetaan, arvaako hän.»\n\nMalla jutteli innostuneesti hiljaa kuiskaillen.\n\nPentin teki mieli kieltäytyä, mutta Malla esti sen sanoen:\n\n»Älä nyt taas kieltäydy kuten äsken.»\n\nViipottaen sormeaan Pentille hän jo samassa pujahti Kerholaan ja sieltä\narkihuoneeseen.\n\n»Malla», riemastui Pirkko, joka istui kasvot oveen päin. »Sepä hauskaa,\nettä tulit.»\n\n»Jos se on sinusta hauskaa, niin anna minun sitten istua tuolle\ntuolille, sillä minua hiukan viluttaa ja haluaisin lämmitellä vanhaa\nselkääni, jota kolottaa ja särkee ja...\n\n»Älä tee pilkkaa tai saat todella aika reumatismin ennen aikaasi»,\nnaureskeli Pirkko vaihtaen istumapaikkaa ja siirtyen pöydän toiselle\npuolelle selin oveen. »Mutta Pekka sinä! Mitäs sinä tuijotat! Onko\nnenälläni nokipilkkuja vai?» Pirkko katseli kysyvästi Pekkaa, joka oli\nasettunut Mallan viereen ja katseli nyt herkeämättä Pirkkoa, sillä hän\nodotti jännittyneenä Pentin tuloa ja arveli tästä kehittyvän huikean\nhauskan jutun.\n\n»Onko nokipilkkuja?» tiukkasi Pirkko kumartuen yli pöydän lähemmäksi\nPekkaa.\n\n»Ei ole.» Pekka nauroi vallatonta lapsennaurua.\n\nPentti ilmestyi ovelle. Samassa Malla pudotti käsilaukkunsa lattialle\nhuudahtaen Pekalle:\n\n»Ota Mallan käsilaukku ylös.»\n\nTäten hän sai pojan huomion käännetyksi muualle, sillä muuten\nPekka olisi ruvennut uteliaana tarkastamaan Penttiä. Pentti astui\nvarpaisillaan Pirkon taakse ja samassa painuivat hänen sormiensa päät\nPirkon silmille.\n\n»Hui, kuka se on?» Pirkko taivutti päätään taaksepäin ja koetti\nirroittaa käsiä. »Margit? Ei. Joku mieshenkilö. Eero-setä? On! On se\nEero-setä.»\n\n»Ei ole», nauroi Pekka riemuissaan.\n\n»Pekka, sano kuka se on», Pirkko pyyteli.\n\n»Se on...», alkoi Pekka, mutta Ros-Mar, joka oli seurannut tapausta\nsivulta, kaappasi Pekan syliinsä ja painaen hänen päänsä rintaansa\nvasten huudahti:\n\n»Arvaa itse vain!»\n\n»En minä tiedä», valitteli Pirkko.\n\nOlisiko se Kulo? Ei, se ei voinut olla mahdollista. Jos se oli Kaarlo.\nEi, ei! Nyt hän tiesi! Se oli Pentti... Hän säpsähti ja virkkoi melkein\npettyneesti:\n\n»Pentti.»\n\n»Kauanpa kesti!» virkahti Pentti vetäen kätensä pois ja meni\ntervehtimään Ros-Maria. Sitten hän vain kumarsi Pirkolle, ilmeisesti\ntahallisesti »unohtaen» tervehtiä häntä kädestä pitäen.\n\n»Kesti kai», vastasi Pirkko jo tavalliseen iloiseen tapaansa. »Enhän\nminä voinut aavistaa, että sinäkin vielä joskus tulisit tänne.»\n\nPentti vilkaisi häneen nopeasti. Piikittelikö Pirkko? Ei juuri siltä\nnäyttänyt. Niinpä Pentti vastasikin yhtä luontevasti:\n\n»Olen useastikin aikonut tulla, mutta se on aina jäänyt ja olisi kai\nvieläkin jäänyt, jos ei teidän pikku insinöörinne olisi kutsunut minua\nsisälle.» Sitten Pentti jo kääntyikin Pekan puoleen. »Niin, missä se\nauto on?»\n\n»Se on täällä!» Pekka juoksi ovesta ulos, eikä kestänyt kauankaan, kun\nhän jo pyrähti takaisin tuoden pienen peltisen auton, jonka etupyörät\nolivat irti akselista. »Osaatkos sinä laittaa sen?» hän kysyi sitten\nPentiltä silmäten häntä tutkivasti pää kallellaan.\n\n»Odotahan, kun katson!» Pentti väänteli autoa kädessään. »Kyllä tämän\nkorjatuksi saa, mutta mennään keittiöön.»\n\n»Ei, mennään lastenkamariin, minulla on nyt oma vasara ja naulat»,\ntoimitti Pekka tärkeän näköisenä livistäen Pentin edellä ulos huoneesta\nsädehtivin silmin.\n\nPentin ja Pekan mentyä Malla sanoi Pirkolle:\n\n»Kuule, et kai sinä vain suuttunut, kun Pentti tuli tänne?»\n\n»En. Miten niin?»\n\nPirkko katsoi hieman kummastunut ilme silmissään Mallaa, mutta samassa\nlevisi hänen kasvoilleen heikko puna.\n\n»Ajattelin vain.» Malla pyöritteli Pirkon saksia sormissaan. »Olit niin\nikävästi yllättyneen näköinen.»\n\nPirkko helähti nauramaan.\n\n»En ollut kuitenkaan 'ikävästi yllättynyt'. Sehän oli päinvastoin\nhauskaa, että Pentti vihdoinkin tuli. Ros onkin niin kaivannut häntä,\nvarsinkin viime aikoina.»\n\nRos-Marin huulille ilmaantui tuskin huomattava hymy ja hän ajatteli\nitsekseen: juuri sinun tähtesi olen häntä kaivannut, mutta ääneen hän\nsanoi:\n\n»Niin olenkin. Pentti on aina ollut minun lempilapsiani, ja hän muuttuu\nyhä enemmän edukseen. Häneen on alkanut ilmaantua jotakin miesmäistä.\nEi hän ole enää niin poikamainen kuin esimerkiksi viime keväänä.»\n\nSamassa Ros-Mar nousi ja laskien käsityönsä pöydälle hän poistui.\n\nPentti istui lastenkamarin lattialla ja laitteli autoa. Pekka hälisi\nhänen ympärillään. Kertoili, kyseli ja väliin vastailikin itse\nitselleen, milloin ei saanut kyllin nopeasti vastausta Pentiltä, joka\ntuntui tänä iltana olevan ihmeen hajamielinen.\n\nPentti yritti seurata vilkkaan pojan puheita, mutta ajatus ryöstäytyi\nväkisinkin tuohon outoon tunnelmaan, joka oli hänet vallannut sen\njälkeen, kun hän astui Ruusulan ovesta sisään. Kaikki tuntui niin\ntutulta ja samalla kuin jotakin hyvin, hyvin kaukaista olisi hiipinyt\nlähemmäksi. Hän koetti karkottaa sen, mutta turhaan.\n\nHän ei ollut enää mikään lapsi, ei myöskään mikään kujeileva\nkoulupoika. Hänestä oli todellakin jo alkanut kehittyä mies. Pirkko ei\nmyöskään ollut hänelle enää mikään leikkitoveri, aina valmis kujeiluun\nja kinasteluun, hän oli jotakin muuta. Jotakin, joka oli enemmän. Mutta\njoka ei saanut olla enemmän!\n\n»No, nyt se on kunnossa.» Pentti väänsi avainta, laski auton lattialle\nja se kiersi pyöreätä rataansa hiljaa rapisten. Pekka ilakoi:\n\n»Arvasinhan minä, että sinä osaisit sen laittaa!» Hän taputti käsiään\nhypellen Pentin ympärillä. »Isä sanoi, että sinä et osaisi, mutta sinä\nosasit.»\n\n»Isä taisi vain tehdä kiusaa. Vieläkös sinulla on muuta korjattavaa?»\n\n»On. Katso, kun Pollen jalka meni taas poikki.» Pekka raahasi valkean\nkeinuhevosensa Pentin eteen. »Ja häntä meni äsken rikki, kun vedin sen\nhännästä nurkkaan.»\n\n»Älä sinä vedä hevosta hännästä. Ei häntä ole sitä varten», varoitteli\nPentti vakavana ja pyysi sitten Pekkaa tuomaan keittiöstä puun, jotta\nhän saisi korjata jalan. Pekka livahti nopeasti kuin sukkula ovesta.\n\nJa taas, hälisevän Pekan kadottua, lipui tuo äskeinen tunnelma\nhiljalleen Pentin ympärille. Hän kuuli arkihuoneesta Pirkon helähtävän\nnaurun. Se kiusasi häntä. Hän keinutteli hiljaa raajarikkoista hevosta\nja vanhat muistot leikkivät hänen ajatuksissaan.\n\nNoin puolen tunnin kuluttua oli Pentti saanut korjatuksi kaikki\nPekan rikkinäiset lelut. Häntä ei huvittanut mennä tyttöjen luo\narkihuoneeseen, jonka vuoksi Pekan pyyntö, että voimisteltaisiin\nhiukan, oli hänelle hyvin tervetullut. Pekan iloiset kirkaisut\nolivat kuitenkin niin houkuttelevia, että Ros-Mar ja tytöt piankin\nilmaantuivat lastenkamarin ovelle katsomaan.\n\n»Tämä on vasta kenraaliharjoitus», ilmoitti Pentti, kun he ilmestyivät\novelle, »tänne emme oikeastaan haluaisi vielä yleisöä.»\n\n»Minä ehdotan väliaikaa», puheli Ros-Mar. »Täällä on tee jo pöydässä.»\n\nHe istuivat kodikkaassa Kerholassa, minne oli siirretty iso pyöreä\npöytä, joten teetarjoilu kävikin siellä hyvin päinsä. Tuskin he olivat\nennättäneet sijoittua kukin mukavimpaan asentoonsa pehmeisiin sohviin\nja nojatuoleihin, kun ovikello helähti.\n\n»Nyt tulee Margit! Hän lupasi.»\n\nPirkko riensi eteiseen, josta Margit pian ilmestyikin punaposkisena\nHarold Lloyd-laseineen.\n\n»Oikeastaan meidän täytyisi pyytää Sirkka myös tänne», tuumi Ros-Mar\nkatsoen Pirkkoon. »Sitten olisi niinkuin ennen vanhaan.»\n\n»Niin, miksikä ei. Minä soitan.»\n\nPirkko poistui nyt mielellään, sillä Ros-Marin sanoessa nuo sanat:\n»ennen vanhaan» oli Pirkko karahtanut punaiseksi. Se oli niin\nlapsellisen järjetöntä tuo hänen punastumisensa. Ja hän punastui aina\nsilloin, kun ei olisi tahtonut. Mahtoikohan Pentti huomata?\n\n»Tuleeko Sirkka?»\n\n»Tulee ja Kaarlo tulee myös. He olivat juuri lähdössä ulos, mutta\nottivat iloisina kutsun vastaan.»\n\n»Ei aloiteta aikaisemmin. Odotetaan heitä», ehdotti Ros-Mar.\n\nPirkko alkoi tuntea olonsa kiusaantuneeksi, hän ei ollut vapaa, kuten\ntavallisesti, ei oikein tiennyt, mitä puhua. Eikä Pentin laita ollut\njuuri paljoakaan parempi, mutta hän oli sittenkin vapautuneempi kuin\nPirkko. Keskenään he eivät juuri montakaan sanaa vaihtaneet.\n\nEi kestänyt kauan, kun Sirkka ja Kaarlo jo saapuivat ja Ros-Mar\nkiiruhti kutsumaan Eero setääkin joukkoon.\n\n»No, täällähän alkaa olla kuin entinen Ruusula koolla», sanoi tohtori\nMarttinen heti huoneeseen astuessaan.\n\n»Sitähän minäkin sanoin.» Ros antoi iloisen, onnellisen katseen\nviivähtää tuokion jokaisessa.\n\nIloista juttua riitti vaikka miten pitkälti, eikä kukaan vilkaissutkaan\nkelloon. Margit ensimmäisenä huomasi ajankin kiitävän rupattelun\nluistaessa.\n\n»Hei, kello on jo yksitoista», hän huudahti ja hypähti seisomaan.\n\nVirkein mielin erottiin ja Ros-Mar tuumi vielä samana iltana miehelleen:\n\n»Nyt taitavat vanhat oraat, jotka luulin hallan jo vieneen, jälleen\nvirota.»\n\nMutta jos hän olisi kuullut Pirkon sanat, jotka tämä mikein\npuolinukuksissa itsekseen sinä iltana lausui: »Martti Kulo, tuo mutka\nylähuulessasi tekee minut ihan hupsuksi», jos hän olisi tuon kuullut,\nei hän olisi niin äkkiä pystyttänyt toivontuvan uusia pylväitä.\n\n\n\n\nIV\n\n\n»En olisi uskonut, että sinusta tulisi noin mainio mustalaisakka»,\nnauroi Pirkko katsellessaan Mallaa, joka seisoi hänen edessään pitkässä\nlaskostetussa hameessaan, kirjavassa röijyssään, kaikenlaisilla\nhelyillä, silkillä ja renkailla koristeltuna. »Mutta sinunhan täytyy\nosata povata ja puhella sillä tavalla kuin mustalaisilla on tapana.»\n\n»A neiti kiltti, mie ku kahon neitin käestä hiukan, a silloin neiti\nvasta vot sanoo.»\n\nMalla tarttui Pirkon käteen, mutta Pirkkopa vetäisikin kätensä nopeasti\npois ja pyöräyttäen Mallaa pari kierrosta ympäri puheli:\n\n»A uskon mie ilmankin sinnuu. En anna siun kahtoo, jos vielä vaikka\ntietäisit...»\n\nPirkko vilautti veikeästi silmiään ja aloitti taas tukkansa\nharjaamisen. Malla istuutui tuolille, mutta samassa kuului hiljainen\nrusahdus kuin olisi jokin särkynyt. Hän hypähti säikähtyneenä seisomaan\nja kääntyi katsomaan tuolille. Pirkkokin ehätti samassa siihen.\nTuolilla oli pieni valkea paketti, jonka Pirkko kaappasi kätensä hiukan\npunastuen.\n\n»Minkä minä rikoin?» kauhisteli Malla.\n\n»Ei se mitään vaarallista ollut, ja ehkä se säilyi silti ehjänä.»\n\nPirkko laski paketin pöydälle, repi nopeasti päällyspaperin auki ja\nveti esiin matalan laatikon, joka oli aivan litistynyt. Hän aukaisi\nlaatikon, jossa oli valkeaan silkkipaperiin käärittynä tummanpunainen\nruusu, puolirutistuneena.\n\n»Voi, Pirkko, mitä minä teinkään!» Malla oli onnettoman näköinen.\n»Tämähän on kamalaa!»\n\n»Älä nyt. Eihän tämä mitään tee.» Pirkon huulilla oli omituinen hymy\nhänen yrittäessään hellin käsin saada rutistunutta kukkaa virkoamaan.\n»Taisi vain olla hyväkin...» Hän käännähti kantapäillään ja vei ruusun\nvesilasiin yöpöydälleen. »Ehkäpä tuo vielä virkoaa.»\n\n»Mutta sinä olit ostanut sen tätä iltaa varten?» Malla astui ovea\nkohti. »Kuule minä menen...»\n\n»Ostanut? Niin... tuota...» Pirkko katseli omiin silmiinsä peilissä ja\näkkiä niissä välähti veikeä hyvän tuulisuus. »Minne sinä menet?» Hän\nkäännähti nopeasti Mallaan päin kuin vasta nyt käsittäen Mallan puheen\nlähdöstään.\n\n»Menen hankkimaan sinulle uuden ruusun.»\n\n»Sen jätät kauniisti tekemättä. Istu nyt vain rauhassa äläkä välitä\ntuosta asiasta. Eihän se ole kuin yksi kukka. Ja sitä paitsi, et sinä\nmistään nyt enää tähän aikaan kukkia saakaan. Kaupat ovat jo kiinni.»\n\n»Niin ovatkin. Mutta minäpä tunnen puutarhuri Malmivirran, menen\nsisäkautta. Ja menen!»\n\nMalla oli jo ulko-ovella, kun Pirkko juoksi hänen jälkeensä.\n\n»Älä mene!» huuteli Pirkko. »Olet ihan hupsu jos menet! Ja myöhästymme\nvielä sen asian takia arpajaisista!»\n\n»Vaikkemme ennättäisi ensinkään, niin menen!»\n\nMalla kiskoi takkia päälleen juostessaan.\n\n»Ja tuollaisessa puvussa», päivitteli Pirkko, mutta ei voinut olla\nmakeasti nauramatta katselleessaan eteisen ikkunasta Mallaa, jonka\npolviin asti ulottuva takki ei tietenkään peittänyt hänen pitkän\nhameensa kymmeniä ryppyjä ja nauhoja.\n\nPirkko huoahti ja palasi huoneeseensa. Hän astui suoraan yöpöydän luo\nja jäi mietteisiinsä vaipuneena katselemaan tummaa ruusuaan.\n\n»Miten kaunis sinä oletkaan», hän puheli kuiskaten. »Tuoksuva, tumma,\nhehkuva. Ja näinkö sinä kuolet? Kun et vielä ennättänyt oikein\nkukkiakaan. Niin, kukithan sinä, mutta et minulle...»\n\nHän kumartui hengittämään ruusun suloista tuoksua.\n\n»Oh, sinun tuoksusikin on tummaa, hehkuvaa. Punaista ja hehkuvaa. Mitä\nlähettäjä ajatteli, valitessaan juuri sinut?»\n\nHän tahtoi karkottaa tuon ajatuksen. Niinpä hän kiiruhti eteiseen\nhakeakseen vaatekomerosta juhlapukunsa. Mutta pukeutumispuuhistaan\nhuolimatta hänen ajatuksensa kiersi tuomari Kulon ja tumman ruusun\nympärillä.\n\nEnnätettyään pukeutua valmiiksi hän vilkaisi levottomana kelloonsa.\n\n»Myöhästymme. Varmasti myöhästymme.»\n\nSamassa ovikello helähti.\n\n»Pianpa sinä kävitkin, vaikka ennätin silti jo hermostua.»\n\n»Katso, sainkin ihan samanlaisen. Luulisin ainakin.»\n\nMalla aukoi kuumeisella kiireellä valkeata paperia kukkansa ympäriltä\nPirkon seisoessa vieressä jännittyneenä odottaen. Hän oli päättänyt\nottaa Mallan kukan vastaan ja kiinnittää sen rintaansa illaksi, sillä\nmuutenhan Kulo saattaisi loukkaantua, jos ei hän tekisi, kuten Kulo oli\npyytänyt. Eihän se tosin ollut sama kukka, mutta ei Kulo sitä huomaisi!\n\n»Mutta onpa se samanlainen», ihmetteli Pirkkokin asettaen nuo kaksi\nruusua rinnakkain.\n\n»Niin onkin. Vaikka taitaa tuo ensimmäinen olla sittenkin hiukan\ntummempi.»\n\n»No tämä on sitten sitä hehkuvampi», naurahti Pirkko iloisesti\nkiinnittäen peilin edessä ruusun tummanvihreän silkkipukunsa\nolkapäälle. Saatuaan ruusun kiinnitetyksi hän pyörähti Mallaan päin.\n»Katsos, eikö sovikin hyvin?»\n\n»Mainiosti.»\n\nMalla katseli ystävätärtään ihastunein silmin. Pirkon pehmeä tukka oli\nharjaamisesta käynyt yhä kuohkeammaksi ja sen pronssinhohteinen kiilto\noli ennentynyt. Suuret silmät olivat läikkyvät ja kirkkaat. Kevyt puku\nkätki kuin hyväillen notkean vartalon pehmeyteensä. Mutta yhä uudelleen\nMallan katse palasi noihin tummiin silmiin ja punaisiin huuliin. Hän ei\nvoinut olla lausumatta:\n\n»Älä luule, Pirkko, että tahdon sanoa sinulle mitään kohteliaisuuksia,\nmutta en muista koskaan nähneeni sinun silmiäsi noin ihmeellisinä ja\nloistavina kuin tänä iltana. Ja suusi on aivan kuin puolukka.»\n\n»Joka odottaa poimijaansa», jatkoi Pirkko nauraen ja punastuen toisen\nsuorasukaista kohteliaisuutta. »Asiasta toiseen: luuletko, että tuomari\nKulo huomaa tämän kukkien vaihdon?»\n\nMalla katsoi hämmästyneenä.\n\n»Tuomari Kulo? Ei kai. Mitenkä hän...» Samassa asia selvisi hänelle.\n»Häneltäkö sinä tuon ruusun saitkin?»\n\n»Niin», myönsi Pirkko. »Et kai sinäkään tosissasi uskonut, että minä\nitse olin ruusun itselleni ostanut?»\n\n»Olin todellakin niin nolo, että luulin...» Malla puheli hitaasti ja\nkatseli miettivän näköisenä eteensä.\n\n»No, annan väärinkäsityksesi anteeksi. Älä ole niin »pahan omantunnon\nnäköinen». Ei sillä niin väliä ole, onko minulla rinnassani tuomari\nKulon vai puutarhuri Malmivirran kukka. Pääasia on, ettei Kulo suutu.\nHän on niin kultainen, ettei hän saa suuttua.» Pirkko sammutti lampun\nja nauroi: »Olet niin ajatuksiisi vaipuneen näköinen, etten saa sinua\nmuuten lähtemään. Tule nyt äläkä mieti murhenäytelmiä.»\n\nPirkko pukeutui jo eteisessä. Hän irroitti kukan ja kääri sen takaisin\nsilkkipaperiin puhellen samalla:\n\n»Sehän aivan rutistuu tuolla takin alla. Kiinnitän sen sitten\nSeurahuoneella uudelleen.»\n\nPirkon puhellessa oli Mallan ajatuksissa ennättänyt kiertää koko\njoukko asioita. Kun hän oli äsken juossut ulos Ruusulan portista, niin\nkukapa oli tullut samaan aikaan toiselta suunnalta jos ei Pentti! Hän\ntietenkin tieusteli heti, minne Malla tuollaisessa merkillisessä asussa\noli matkalla. Malla selitti hänelle kiireesti asian ja oli jo ottanut\nkymmenkunta juoksuaskelta, kun Pentti ehätti hänen jälkeensä.\n\n»Älähän mene! Malmivirralle on pitkä matka. Tule meille, niin selviät\nnopeammin.»\n\nPentti oli ehkä hiukan tuumivan näköinen tätä sanoessaan, mutta\nMalla ei välittänyt siitä, sillä hänellä oli kiire. Hän tarttui heti\ntarjoukseen.\n\n»Mutta ovatko ne mustia ruusuja?»\n\n»En usko, että mistään saat mustempia», Pentti vastasi ja niin he\nlähtivät yhdessä Markkulan kasvihuoneeseen.\n\n»En minä kylläkään tiedä, mitä Vanha Santeri tuumii tästä asiasta,\nsillä hän hellii näitä syksyn viimeisiä kukkia enemmän kuin omia\nsilmäteriään.» Pentti johdatti Mallan narskuvia hiekkakäytäviä pitkin\nerään pöydän luo. »Katso nyt näitä. Mitä arvelet?»\n\n»Voi, ne ovat ihan samoja! Mutta entä jos Vanha Santeri suuttuu? Ei\nsekään mitään lystiä ole.»\n\n»Ole huoleti! Minulle hän siitä mukisee, mutta kun sanon, että ruusu\ntuli Pirkolle, niin ei hän siitä sen enempää välitä. Pirkko on hänelle\nkukkien jälkeen kallein olento maan päällä.»\n\nPentti kumartui samassa leikkaamaan poikki ruusua, ja siksipä ei Malla\nhuomannutkaan hänen kasvojensa ilmettä.\n\n»Voi, mutta kyllä tämä oli mainiota.»\n\nMalla taputti käsiään säteilevin silmin.\n\n»Odotahan, haetaan siihen vielä hiukan paperia, muuten Pirkko huomaa\nheti, ettet ole käynyt sitä Malmivirralta ostamassa.»\n\nPentti kääri ruusun huolellisesti paperiin, mutta antaessaan sen\nMallalle hän virkkoi:\n\n»Niin, hm, ehkä olisi parempi, jos et sanoisi Pirkolle, että», Pentti\nnäytti olevan hiukan kuin hämillään, »että sait ruusun täältä.»\n\n»En, en minä sano.» Malla vakavoitui. Hän ymmärsi syyn Pentin pyyntöön.\n»Mutta jos et sinä kuitenkaan olisi tahtonut antaa tätä.»\n\n»Oh, älä ole lapsellinen.» Pentti näytti kiusaantuneelta. »Minähän sitä\nehdotin. Ethän sinä pyytänyt. Ja sitä paitsi: ehkei Pirkko ottaisikaan\nkukkaa vastaan, jos kuulisi, että se on minulta...» Pentin ääni oli\nhieman katkera.\n\n»Suotta sinä tuollaista ajattelet», koetti Malla estellä saamatta\nkuitenkaan ääntänsä vakuuttavaksi, sillä hän epäili itsekin samaa. Hän\njatkoi kuitenkin: »Eihän sellainen olisi ensinkään Pirkon tapaista.»\n\n»No, Pirkko on muutenkin niin muuttunut tavoiltaan, että häneltä voi\nhyvällä syyllä odottaa sellaistakin menettelyä.»\n\nNyt oli Pentin ääni ivallinen ja hänen huulillaan väikkyi epämääräinen\nhymy.\n\nMalla ei osannut sanoa mitään, sillä hän tiesi liian hyvin Pirkon\nasiat ja tuumat. He seisoivat hetken vaiti, sitten Malla kuin karisti\npois tuon painostavan tunnelman heilauttaen päätään, niin että pitkät\nkultaiset korvarenkaat, jotka ulottuivat melkein olkapäille asti,\nheilahtivat ja helisivät.\n\n»Kyllä kai sinä tulet Seurahuoneelle illalla?»\n\n»Kyllä», vastasi Pentti hajamielisesti, mutta sitten hänkin kuin\nvapautui jostakin kiusaavasta ajatuksesta ja toisti reippaasti: »Kyllä\nolen aikonut lähteä. Teillähän on siellä hyvä ohjelma.»\n\n»Onhan se kohtalainen.»\n\nHe puhelivat vielä hetken ja sitten Malla lähti viemään ruusuaan.\nPirkolle Pentin ruusua...\n\nMiten merkillisesti tämä asia järjestyskään, Malla itsekseen ihmetteli\nkiiruhtaessaan Seurahuoneelle Pirkon kanssa. Pirkko luuli kantavansa\nolallaan tuomari Kulon ruusua ja se olikin Pentin ruusu...\n\n»Mikä ihme sinuun meni», Pirkko mutisi heidän kiivetessään Seurahuoneen\njyrkkiä portaita. Hän tarttui Mallan käsivarteen ja ravisti häntä\nhiukan. »Älä nyt ole tuollainen mörkö. Kuuletko!»\n\n»Ai, Pirkko, minulla on lyhyet hihat, muista se!» Malla koetti\nirroittaa käsivarttaan Pirkon tiukasta otteesta.\n\n»Vaikka käsivartesi olisi mustansinipunaisen kirjava, niin en hellitä\nennen kuin lupaat muuttua jälleen oikeaksi ihmiseksi.»\n\n»Lupaan, lupaan!»\n\n»No hyvä on!» Pirkko irrotti otteensa juuri kun he ennättivät\nSeurahuoneen sisäovelle. »Onko sekin nyt laitaa, että rupeaa tuossa\nyhden ruusun takia jöröttämään koko illaksi. Ja pilaamaan ihmisten\nhyvää tuulta», jatkoi Pirkko yhä mutinaansa heidän riisuessaan\ntakkejaan pukuhuoneessa. »Ja saithan sinä toisen tilalle. Eihän se sama\nole, kun se on toinen, mutta ei sillä ole mitään vähä!»\n\n»Eikö?» Malla hypähti samassa Pirkon eteen ja tarttui hänen\nolkapäihinsä. »Eikö se todellakaan tee mitään?» Hän katsoi tutkivasti\nPirkon silmiin, mutta hänen, Mallan, huulilla väikkyi kummallinen hymy.\n\n»No, ei ei. Usko nyt, rakas lapsi», vakuutteli Pirkko.\n\n»Että sinä siis pidät tästä toisesta ruususta yhtä paljon kuin\nedellisestä?»\n\n»Ihan varmasti! Enemmänkin!»\n\nMalla pyörähti korollaan kerran ympäri, niin että leveä hame muuttui\nkehäksi hänen ympärilleen ja huudahti:\n\n»Älähän ole niin varma asiasta!»\n\n»Miksikä en olisi», tuumi Pirkko ja katsoi hieman ihmeissään Mallaa.\n»Kun kerran asia niin on.»\n\n»No sitten on kaikki hyvin.»\n\nMallan huulilta helähti äkkiä kuuluviin iloinen nauru, joka houkutteli\nnäyttämöltä joukon toimihenkilöitä pukuhuoneeseen.\n\n»Sinä olet sitten merkillinen tänä iltana», huomautti Pirkko Mallalle\nja nyökäytti päätään toisille tervehdykseksi. Hän siirtyi eteen\nkiinnittämään ruusua taas olkapäällensä. Malla juoksi hä nen taakseen\nkampaamaan hiuksiaan. Pirkko jatkoi hiljaa, etteivät toiset kuulleet:\n»Luulen melkein, että sinä olet enemmän pyörällä päästäsi ruusujeni\ntakia kuin minä itse.»\n\n»Taidan olla», naurahti Malla. »Eikä ihmekään»... Hänen silmissään oli\nmerkillinen salaperäisyys, mutta Pirkko ei huomannut sitä.\n\n»Ruusujen tuoksu on taitanut huumata sinut», hymyili Pirkko.\n\n»Ehkä», myönsi Malla, ja rientäen näyttämölle hän mutisi mennessään,\nmutta niin ettei Pirkko enää kuullut: »Pirkon kukkaset tekevät minut\nuteliaaksi...»\n\n\n\n\nV\n\n\nSeurahuoneen avara sali oli täynnä juhlayleisöä, enimmäkseen\nkaupungin koulunuorisoa, mutta olipa joukossa vanhempaakin väkeä.\nTytylän ja Herralan opettajistokin oli saapunut, paria »peruukkia»\nlukuunottamatta. Ohjelma oli nuorekasta, pirteätä, loppunumerona\ntietysti tanssi. Väliajoilla tarrautuivat arpojenmyyjättäret kiinni\nuhreihinsa niin tiukoin ottein, että oli ostettava, tahtoipa tai ei!\n\nToisiltakin kävi kauppa hyvin, mutta Pirkon arvat hävisivät kuin tuhka\ntuuleen. Hän pyörähteli milloin siellä, milloin täällä, salissa,\npitkässä käytävässä, ravintola- ja sivuhuoneessa. Ja minne hän vain\nilmaantui, seurasivat poikien, herrasmiesten ja vanhempien naisten\nihastuneet, hyväksyvät katseet häntä, mutta sellaisen ihailevan katseen\nvierestä saattoi lennähtää kateellisuuden tumma varjo hänen jälkeensä\njonkun tyttötoverin silmistä.\n\nPirkko ei huomannut kumpiakaan. Hän hyöri ja pyöri posket polttavina,\nsuu hymyssä ja silmät tulvillaan kirkasta auringonpaistetta. Hän tunsi\nolevansa oikein vireessä tänä iltana, ja jalat tuntuivat vain kaipaavan\nvieläkin vilkkaampaa liikuntaa.\n\n»Kunpa tanssi jo alkaisi», hän suihkaisi ohimennessään Margitin korvaan.\n\n»Pian, pian», nyykäytti Margit vain vastaan, sillä hän yritti juuri\npehmittää Herralan »Misterin», englannin opettajan sydäntä ja kukkaroa\nsaadakseen loput kymmenen arpaansa myydyksi.\n\nMelkein samassa Pirkon katse osui Penttiin, joka äkkiä ilmestyi hänen\neteensä väkijoukon seasta. Olihan Pirkko hänet sinä iltana nähnyt,\nhuomannut ehkä paremmin kuin hän itselleenkään halusi tunnustaa, mutta\nnäin silmikkäin he eivät olleet vielä kertaakaan joutuneet. Sen illan\njälkeen Ruusulassa, kun Pentti oli Pekan autoa korjaillut, he eivät\nolleet puhelleet keskenään.\n\n»Terve», virkahti Pirkko varsin luonnollisesti. Hän oli kuin hienossa\nkuumeessa, odottavassa jännityksessä, siksi sujahti kaikki muu hänen\nohitseen kuin huomaamatta. Niinpä ei hän nytkään edes punastunut\ntavallisen tapansa mukaan. »Kas kun sinäkin olet eksynyt Tytylän\nkirjastoa auttamaan, hinaamaan.»\n\n»Ja miksen olisi», tuumi Pentti katseensa tuskin hipaistessa Pirkkoa.\n\n»Ajattelin vain, kun, niin, kun...» Pirkko ei tietänyt miten\njatkaisi. Ja sitten tuli tuo tavallinen kiusallinen äänettömyys, joka\noli tänä syksynä ilmaantunut heidän välilleen. »No, en oikeastaan\ntarkoittanutkaan sillä mitään», hänen täytyi sitten jatkaa hiukan\nnolostuneena. Hän naurahti ja yritti tavoittaa Pentin katsetta, mutta\nei onnistunut.\n\n»Sitähän minäkin», virkkoi Pentti melkein yrmeästi. Häntä kiusasi tämä\ntällainen. Parempi kun he eivät olisi ensinkään puhuneet keskenään!\nHänen katseensa viivähti silmänräpäyksen ajan tummassa ruusussa.\n\nPirkon sydän värähti.\n\nMitähän Pentti ajattelee? Jospa hän tietäisi tuon ruusun tarinan!\nArvaakohan hän, keneltä se on?\n\nPirkon sormia aivan syyhytti, kun teki mieli hiukan, vain hiukan\nkohentaa ruusua, noin vain kuin huomaamatta. Mutta hän sai hillityksi\nitsensä.\n\nJa Pentti tuumi itsekseen:\n\nJos Pirkko tietäisi... Olisikohan tuo ruusu silloin tuossa?... On se\nhullunkurista, kun ei hän tiedä. Entä jos sanoisin!...\n\nHän jätti kuitenkin sanomatta, mutta hänen mustiin silmiinsä ilmestyi\nhuvittunut katse, kun hän virkkoi katsoen Pirkkoa silmiin:\n\n»Sinä olet tainnut myydä paljon arpoja?»\n\nHän kurkisti samassa Pirkon punaiseen koriin, joka keinui hänen\nkäsivarrellaan.\n\n»Enhän minä paljon...» vastasi Pirkko ja kohotti korinsa. »Monta ei\ntäällä kuitenkaan enää ole jäljellä. Sinä kai ostatkin nämä loput?»\n\n»Montako siellä on?»\n\n»Lasketaan!»\n\nJuuri kun Pirkko alkoi laskea arpoja, tarttui miehen käsi korin\nsankaan. Pirkko kohotti nopeasti päänsä. Tuomari Kulo seisoi hänen\nvieressään. Tuo Kulon sinisten silmien värähtelemätön, varma katse oli\nniin täynnä rauhallista voimaa, että herkkä tytönsydän kuin kyyristyi\nkokoon sen katseen edessä. Pirkko punastui.\n\n»Aiotteko ryövätä minut?» nauroi hän.\n\n»Melkeinpä», myönsi Kulo ja katsahti kuin sivumennen Penttiä. »Aion\nkysyä, paljonko teillä vielä on jäljellä arpoja.»\n\n»Meidän piti juuri laskea», vastasi Pirkko. Hän aikoi ryhtyä uudelleen\nsiihen, mutta samassa hän muisti jotakin. Hän kohotti jälleen vilkkaat\nkasvonsa Kuloon päin ja virkkoi: »Ehkä saan esittää teidät: herra\nMarkkula, tuomari Kulo.»\n\nNuo kaksi kumarsivat toisilleen. Pentti teki tuskin huomattavan\nyrityksen ojentaakseen kätensä, mutta kun Kulo ei antanut kättään,\nkumarsi vain, jäi kädenpuristus tietysti sikseen. Pirkon nopea tarkka\nkatse ennätti huomata pienen ivanvälähdyksen Pentin silmissä. Kulon\nkatse oli järkähtämätön ja kylmä.\n\nRiitaveljet, ajatteli Pirkko itsekseen ja kumartui kolmannen kerran\ntutkimaan koriaan.\n\n»No, paljonko siellä nyt loppujen lopuksi oli?» kysäisi Pentti verraten\nluontevasti, vaikka Pirkko huomasi kyllä — hänet hyvin tuntien — hienon\nvärähdyksen hänen äänessään.\n\n»Niitä oli seitsemäntoista.»\n\n»Minä ostan ne, niin sitten on sekin asia selvä.» Kulo veti lompakkonsa\nesiin.\n\n»Anteeksi, mutta arvat oli jo luvattu minulle», huomautti Pentti\nnopeasti ja veti myös lompakkonsa esiin.\n\n»Vai niin. En tiennytkään...» Kulo katsoi kysyvästi Pirkkoon.\n\nArvat kuuluivat tietysti Pentille, koska hän oli asiasta aikaisemmin\npuhunut. Sen Pirkko ymmärsi. Mutta Kulon olemuksessa oli taas jotakin,\njoka sai hänet suuremmitta vaikeuksitta laskemaan aseensa ja sanomaan.\n\n»Enhän minä oikeastaan niitä vielä kellekään luvannut. Pyysin vain\nherra Markkulaa ostamaan.»\n\n»Ja minä ostankin. Katso, tässä on raha. Ole hyvä! Sehän on siis 34\nmarkkaa?»\n\n»Niin on, kaksi markkaahan ne ovat kappale», vastasi Pirkko empien,\nottamatta kuitenkaan Pentin rahoja. Hän oli vilkaissut Kulon kasvoja ja\nhuomannut lievän punan kohoavan hänen otsalleen, mutta se katosi yhtä\nnopeasti kuin oli noussutkin. Se oli kuin lyhytaikainen myrskyn enne.\nEi, hän ei tahtonut suututtaa Kuloa. »Mitähän jos te jakaisitte nuo\narvat puoliksi?»\n\n»Ei», kieltäytyi Pentti heti jyrkällä äänellä. »Minä ostan ne kaikki.»\n\n»Mutta jospa en minä myykään», naurahti Pirkko iloisesti.\n\n»Sinun on myytävä, kun kerran on ostaja.» Pentti nauroi myös, vaikkakin\nväkinäisesti.\n\n»Voinhan minä ostaa muiltakin», huomautti tuomari Kulo väliin ja\nkumartaen hieman hymyillen Pirkolle hän aikoi poistua. Mutta Pirkko\nesti hänet huudahtaen:\n\n»Ei! Jakakaa nyt nämä! Älkää menkö!»\n\nKulo katsahti kysyvästi Penttiin, jonka kasvoille virtasi samassa tumma\nsuuttumuksen puna.\n\n»Olkoon menneeksi! Koska ei asiaa nyt mitenkään muuten voi ratkaista.»\n\n»Mutta mitä tälle yhdelle arvalle tehdään», ihmetteli Pirkko, kun\nkumpikin oli ottanut kahdeksan arpaa korista. »Minä taidan pitää sen\nitse.»\n\n»Se on viisainta», tuumi Kulokin levollisena, hyväntuulisena. »Emmehän\nvoi sitä kahtiakaan jakaa. Vai mitä arvelette?»\n\n»Emme, emme kylläkään.» Penttikin oli taas saanut mielenmalttinsa\ntakaisin ja kehitteli nyt auki arpojaan. »Tyhjää, tyhjää täällä on.»\n\n»Sinulla on sitten aina huono onni», kuului samassa kauppaneuvos\nMarkkulan ääni Pirkon takaa.\n\n»Ah, setä.» Mielihyvän punerrus valahti Pirkon kasvoille. »Setä\nostaakin tämän yhden arvan, ettei tästä tule mitään riitakapulaa.»\n\n»Jos et sinä, tyttö veitikka, muuta vaadi, niin mielihyvin.»\n\nSamassa ilmoitettiin tanssin alkavan. Markkulan setä hyvästeli Pirkkoa\nja lähti eteiseen pukeutumaan. Pirkko pujotteli ihmisjoukon keskitse\nnäyttelijäin pukuhuoneeseen. Kulo ja Pentti hävisivät kumpikin\ntaholleen.\n\n»Olet tainnut myydä hyvin», tiedusteli Malla heti häneltä.\n\n»Olenhan minä», vastasi Pirkko hajamielisenä ja kohenteli hiuksiaan\npeilin edessä.\n\n»Kuule, Pirkko», kuului samassa pukuhuoneen toisesta päästä Sirkka\nVeijolan raikas ääni, »sinä olet sitten vasta ruvennut pelailemaan.\nAina kun olen nähnyt sinut tänä iltana, olet sinä seisonut peilin\nedessä. Ensin täällä pukuhuoneessa, sitten eteisessä, sitten...»\n\n»Hiljaa, sokerimuru, tai tiputan sinut kiehuvaan kahvikuppiin.» Pirkko\nkääntyi Sirkkaan päin ja heristi sormeaan. »Älä sinä kuuluta noita\njulmia totuuksia noin pasuunaäänellä.»\n\n»Minkäs totuudelle voi», tuumi Sirkka. »Ennen sinä tuskin tiesit, että\npeiliä oli olemassakaan. Kertulle aina saarnasit, kun...»\n\n»Tip, tip, tippuvi räystään suu», hyräili Pirkko Sirkalle ja koetti\nasettaa ruusua parempaan asentoon.\n\n»Ja keneltä sinä tuon ruusunkin olet saanut? 'Juuristiltasi' tietysti.»\nSirkka oikein tahallaan venytti tuota 'Juuristia', kuten he koulussa\nnimittivät Kuloa Pirkon kiusalla.\n\n»Erehdys, matami parahin.» Pirkko niiasi syvään.\n\n»Älä yritäkään pettää minua. Kyllä minä tiedän...»\n\n»Tällä kertaa kuitenkin erehdyt.»\n\nPirkko vilkaisi veikeästi Mallaan, joka istui tuolilla vaihtaen\nmatalakantaisia paksuja kenkiään korkeakantaisiin tanssikenkiin.\n\n»No et sinä sitä ainakaan Pentiltä ole saanut», innostui Sirkka.\n\nPirkko säpsähti, samoin Malla, joka samassa kumartui alemmaksi vetämään\nkenkää jalkaansa.\n\n»Eikö minun tuttavapiirissäni ole enää muita mahdollisuuksia kuin Kulo\nja Pentti?»\n\n»No onhan sinulla niitä ihailijoita kymmenen joka sormella»,\nkiusoitteli Sirkka yhä rummuttaen sormillaan uunia, »mutta tuskin\nniistä kukaan muu sentään ruusuja lähettelisi kuin »Juuristi» ja\nkorkeintaan Pentti. Mutta sinä olet kiusannut sitä poika parkaa niin,\nettä en luule hänen erehtyvän antamaan sinulle ruusuja.»\n\n»En ole kiusannut häntä ensinkään, sitä syntiä en ota niskoilleni,\nvaikka muita syytöksiä lateksitkin.»\n\nPirkko kiivastui.\n\n»Tiedän kyllä, että sinun kanssasi ei kannata siitä asiasta kiistellä»,\nvastasi Sirkka ja hänen hymynsä oli härnäävä. »Mutta syytökseni on\nsilti oikea.»\n\n»Ei ole, sinähän...»\n\n»Lakatkaa nyt kinaamasta!» Malla polkaisi jalallaan lattiaan puoliksi\nleikillään, puoliksi tosissaan. »Kahden asia, kolmannen korvapuusti»,\nhän jatkoi sitten Sirkalle. »Mitä se meitä liikuttaa, kenen kanssa\nPirkko on ja keneltä hän saa ruusuja. Vaikka saisi itse 'Krämpältä'.\nVai mitä?»\n\nTytöt purskahtivat nauruun. Krämppä oli Tytylän uusi suomen kielen\nmaisteri. Erittäin hempeämielinen, oikea lallus. Hän oli saanut\nlisänimensä jo heti parin viikon kuluttua Tytylään tultuaan siksi, että\nhän oli kerran kaatunut koulun eteisessä sileällä lattialla, miten lie\njalka livettänyt, ja toisen kerran rukouksissa astuessaan kateederiin.\nSilloin olivat rukoukset olleet kaikkea muuta kuin mieltäylentävät.\nAlempain luokkain tytöt olivat hihittäneet, ylempäin luokkain\npureskelleet huuliaan, katselleet lattiaan ja siirrelleet jalkojaan\ntuon tuostakin.\n\nKoko rukousten aika oli ollut levotonta. Ja Krämppä parka oli seisonut\nkateederissa punaisena kuin kukon heloheltta.\n\nKrämppä oli alunperin ottanut Pirkon lempilapsekseen. Pirkkoa harmitti\nhänen hempeämielisyytensä, hänen kömpelöt yrityksensä osoittaa\nhienotunteisesti Pirkolle ihastustaan ja ennen kaikkea toisten tyttöjen\nilkamoivat katseet tunnilla ja kiusoittelevat puheet muulloin.\nKahdeksas luokka sanoikin Pirkkoa usein »Krämpän kullanmuruksi».\n\n»Ei, siihen asiaan en minäkään sentään hiiskuisi halaistua sanaa»,\nmyönsi Sirkka hymykuoppien yhä väristessä... »Mutta sanohan tosiaankin,\nkeneltä sinä kukan sait? Se on totisesti kaunein ruusu, minkä olen\nmilloinkaan nähnyt.»\n\n»Sain sen — Mallalta.»\n\nPirkko katsoi Sirkkaan vallattomana.\n\n»Se ei ole totta.» Sirkka vilkaisi epäilevästi Mallaan. »Onko totta?»\n\n»On, totta se on», täytyi Mallan myöntää, mutta hän pujahti samassa\nkiireesti ulos ovesta eteiseen sanoen: »Mutta en aio silti menettää\nkaikkia tanssivuorojani.»\n\n»Mennäänpä mekin», tuumi Sirkka Pirkolle He lähtivät saliin, mutta\nmennessä sanoi Sirkka hiljaa: »Kuule, ihan totta, älä viitsi rääkätä\nPenttiä niin julmasti. Ihanhan jo sivullisenkin tulee sääli. Säästä nyt\nhäntä edes täällä, kun puoli kaupunkia on katsomassa. Ja Herralastakin\nniin paljon...» Hän katsoi pyytävästi Pirkkoon.\n\n»Älä viitsi! Sinä pilaat koko iltani ja hyvän tuuleni.» Pirkko kohautti\nhiukan harmistuneena olkapäitään, eikä virkkanut asiaan sen enempää.\nTuskin he olivat pysähtyneet ovelle etsien katseillaan paikkaa, kun\nKulo jo seisoi Pirkon edessä kumartaen. Tanssi oli juuri alkanut.\nPirkko liiteli pois nojaten Kulon voimakkaaseen käsivarteen, ja hän\nunohti kaikki: Pentit, Sirkat, Mallat, pahat ja hyvät. Maailma oli\nvain täynnä onnea ja jotakin kumman salaperäistä, jota uhosi Kulon\nolemuksesta.\n\nPirkko sai koko illan tanssia yllin kyllin, kuten tavallisestikin.\nEniten hän kuitenkin oli Kulon käsivarsien turvissa. Pentti ei\npyytänyt häntä tanssiin kertaakaan, vaikka hänkin tanssi koko\nillan monien tytyläisten kanssa. Vaan miten liekään Pirkko aina\nhuomannut, kun Pentti tanssi Mallan kanssa. Heillä näytti olevan niin\npaljon puhuttavaa toisilleen. He puhelivat, ilakoivat, nauroivat.\nPirkko katseli muualle. Hetken kuluttua hän siirtyi Kulon kanssa\ntarjoilupuolelle. Mutta kun Pirkko taas »jatsasi» lattialla, niin\nPentti ja Mallakin tanssivat jälleen yhdessä...\n\nNo, mitä se minulle kuuluu, koetti Pirkko vakuuttaa itselleen. Jonkun\nkanssahan Pentinkin täytyy tanssia. Ja Mallahan tanssii hyvin. Lisäksi\nhän on hauska tyttö.\n\nHän yritti katsoa muualle, mutta eikös se katse vain taas varastautunut\ntarkastamaan Mallaa, jonka suuret harmaat silmät kapenivat kimaltaviksi\nviiruiksi hänen nauraessaan Pentin sukkeluuksille ja puheille, sitten\ntaas laajenivat suuriksi, hämmästyneiksi, loistaviksi. Ne vilkkuvat\naivan kuin tähdet, ennätti ajatus livahtaa Pirkon aivoissa hänen ja\nKulon puheen lomassa. Heillä on aivan yhtä pikimusta tukka kummallakin.\nTuo mustalaispuku pukee Mallaa. Ei ole ihme, jos Pentti häntä\ntanssittaa...\n\nPirkko huomasi tahtomattaankin, että häntä harmitti, kiusasi hieman tuo\nhuomionsa, päätelmänsä.\n\nEnhän minä toki ole kateellinen Mallalle... Pitäköön vain Pentin, eihän\nhän minulle kuulu...\n\nMutta sittenkin kaiversi sydäntä hienonhieno piikki. Se tuntui hiukan\nilkeältä.\n\nJuhla ei ollut vielä loppunut, kun Pirkko, livahtaessaan eteisen\nläpi pukuhuoneeseen tanssin lomassa, näki Mallan ja Pentin olevan\npoislähtöpuuhissa. Hän ei ollut huomaavinaankaan heitä, vaan pujahti\nnopeasti pukuhuoneeseen, jossa oli joukko toisiakin. Siellä puheltiin,\nhuudahdeltiin, naurettiin, harmiteltiin.\n\nPirkko istui eräälle tuolille ottaen toisesta jalastaan hetkeksi kengän\npois.\n\n»Onko sinulla liian pienet pöpöt?» kysyi eräs heidän luokkansa tytöistä\nlaittaessaan hänen vieressään sukkiaan tiukempaan.\n\n»Ovathan ne», vastasi Pirkko hajamielisesti. Hän nojautui vasten tuolin\npehmeätä, kulunutta selkämystää. Melkein tuntui raukaisevan. Miksi\nnyt tuli niin äkkiä kuin jostakin pimennosta omituinen painostava\ntunne? Kaikki oli niin tyhjänpäiväistä, turhaa. Hän kuuli tyttöjen\nhuudahteluja ja kuiskailuja ympärillään:\n\n»Kyllä Särkän Nilski vain tanssii paremmin kuin Larssonin Julle. Se vie\nniin ihanasti, niin ihanasti...»\n\n»Ei kukaan osaa viedä niin taivaallisesti kuin Karpion Pentti.»\n\n»Paremmin Markkulan Pentti vie», huudahti joku.\n\nPirkko hätkähti kuin hereille väsymyksestään. Hän jäi tarkkaamaan\ntyttöjen puhetta.\n\n»Mutta hänhän ei tanssiakaan ketään muuta tänä iltana kuin Mallaa. Se\non niin pihkassa siihen...»\n\n»Kuka on pihkassa?»\n\n»Pentti Mallaan.»\n\n»Älä toimita! Sitä en minä usko! Eihän Mallalla ole edes nätti suukaan\nja tietäähän sen jokainen, että Pentti ei välitä kenestäkään muusta\nkuin Pirkosta.»\n\nPuhuja ei ollut huomannut, että Pirkko oli huoneessa. Hän vaikeni, kun\nmuuan tytöistä kuiskasi hänelle: »Ole vaiti! Pirkko on täällä!»\n\nPirkko ei ollut kuulevinaan. Hän veti kengän jalkaansa. Tuntui taas\nkuin jollakin tavoin hyvältä. »Pentti ei välitä kenestäkään muusta kuin\nPirkosta...» Niinhän se oli kerran... Kauan, kauan sitten. Mutta niin\nei ollut nyt...\n\nHän aikoi palata saliin, kun eräs tytöistä huudahti:\n\n»Voi Pirkko, kyllä se sinun 'Juuristisi' on söötti! Etkö sinä ole ihan\nsekaisin päästäsi?\n\n»En tiedä ennen kuin kurkistan», vastasi Pirkko ja katsoi ihan\nvakavissaan peiliin kuin tarkastaakseen, olivatko hänen hiuksensa\nkunnossa.\n\nTytöt rupesivat nauramaan.\n\n»Kyllä hän vain on ihan kuin filmisankari. Jotakin sellaista kuin\nMilton Sills.»\n\n»Ole nyt», nauroi pari muuta tyttöä. »Milton Sillsiä ei hän muistuta\npisaran vertaakaan. Yhtä suuri on ero kuin markalla ja pennillä.\nUlkomuodossa! Ei arvossa!»\n\nYleistä naurua.\n\n»Minusta hän on hiukan kuin Ramon Novarro», arveli eräs. »Jos hän olisi\ntumma, olisi hän aivan kuin Ramon Novarro.»\n\n»Hän on jumalainen», huudahti eräs tyttö uunin luota. »Tiedä se,\nPirkko, että minä kadehdin sinua 'Juuristin' vuoksi vielä harmaana\ntutisevana mummonakin.»\n\n»Menkää suolle hupsutteluinenne», huudahti Pirkko nauraen, ja\nheilauttaen tuuheata tukkaansa hän riensi hakemaan tuota »jumalaista\nMilton-Sills-Ramon Novarroaan».\n\nTuo tyttöjen turhanpäiväinen rupattelu oli niin huvittavaa. Se oli\nkarkottanut äskeisen harmaan pilven hänen ajatuksistaan, ja hän palasi\nritarinsa luo pirteänä ja säteilevänä.\n\n»Sinä olet kuitenkin lapsellinen, kuule, Pirkko, olet lapsellinen, kun\ntuollaisesta itket. Älä nyt, rakas pieni.»\n\nTuomari Kulo kulki onnettoman ja samalla kuitenkin onnellisen näköisenä\nPirkon rinnalla, joka puri huultaan kyynelten silloin tällöin\ntipahtaessa hänen poskilleen. Hän pyyhkäisi kyynelen nopeasti melkein\nkuin puolisuutuksissaan pois, mutta uusi pujahti jo hetken kuluttua\nkarkotetun sijalle.\n\nKulo oli heidän kulkiessaan kaupungin puiston kautta aikonut ilman\npitempiä puheita ja kyselyjä suudella häntä, mutta Pirkko sai\nriuhtaistuksi itsensä irti hänen käsivarsistaan.\n\n»Ei älkää...» Pirkko oli katsonut häneen säikähtyneen lapsen lailla.\n\n»Mutta minä tahdon!»\n\nKulo yritti uudelleen tarttua häneen, mutta Pirkko etääntyi. Hänen\nkasvoilleen leimahti suuttumus. Silmissä säkenöi.\n\n»Mutta minä _en_ tahdo. Jos emme voi jatkaa siten kuin tähän asti,\nniin... niin sitten eroamme.»\n\nPirkko puhui matalalla, kiihtyneellä äänellä.\n\n»Pirkko, sinä olet lapsellinen.» Kulo astui taasen häntä kohti. Pirkko\nväistyi. »Älä pelkää. En minä tahdo riitaantua kanssasi. Se olisi iloni\nloppu.» Kulo puhui tavallista nopeammin. Hänkin oli kiihdyksissään. Hän\ntarttui Pirkon käsivarteen. »Lähdetään sitten kotiin. En pyydä sitä,\nmutta erääseen asiaan sinun täytyy suostua.» Pirkko säpsähti hänen\nlausuessaan »sinun». »En tahdo enää sanoa sinua neiti Kotkanpääksi!\nEn edes pikku neidiksi, kuten tähän asti, en myöskään teiksi. Se on\nniin kylmää, kaukaista. Sinä olet sinä. Älä kiellä sitä. Ethän?» Kulo\nkumartui katsomaan Pirkon silmiin.\n\n»Tämä ei ole 'sääntöjen mukaista', että minä ehdotan sinuttelua, mutta\ntällaisissa tilanteissa eivät säännöt voi tulla kysymykseen. Saanko\nsanoa sinä?»\n\n»Sinä», kuiskasi Pirkko ja katsoi heikosti hymyillen Kulon avoimiin\nrehellisiin silmiin.\n\n»Kiitos, pieni.»\n\nHe kulkivat kappalen matkaa ääneti, kunnes Kulo Pirkkoon katsahtaessaan\nhuomasi hänen itkevän.\n\n»Mikä sinun on? Miksi sinä itket?»\n\nPirkko ei vastannut, mutta kyynelet valuivat viljemmin ja hän puristi\ntiukasti huuliaan yhteen.\n\n»Mutta sanohan toki, Pirkko sinä, miksi?»\n\nKulo pysähtyi ja laski kätensä Pirkon olkapäille yrittäen katsoa häntä\nsuoraan silmiin.\n\n»Niin kun... kaikki särkyi... kun sinä tuolla tavoin...»\n\n»Mitä sitten?»\n\n»Kun sinä tahdoit...» Enempää ei Pirkko sanonut, mutta syvä nyyhkytys\nkohosi hänen rinnastaan.\n\n»Suudellako?»\n\nPirkko nyökäytti ja lähti kävelemään edelleen.\n\nKuloa hymyilytti hieman. Pirkko vaikutti niin huimaavan lapselliselta.\n\n»Mutta mitä sinä sitä itket? Kun en kuitenkaan saanut sitä suudelmaa.\nMinunhan itkeä pitäisi. Eikö niin?»\n\nPirkkoa hymyilytti hiukan, mutta kyynelet eivät aivan niin äkkiä\nlakanneet vuotamasta, kun sulut kerran olivat auenneet.\n\n»Olisiko se ollut niin kauheata? Onhan sinua ennenkin suudeltu.»\n\n»Eipä ole!» kiivastui Pirkko, mutta punastui samassa. Hän muisti viime\nkevään... valkovuokkojen poimimisen... Pentin...\n\n»Ihanko totta?» Kulo katsoi häneen epäuskoisesti. »Sehän on mahdotonta.\nEikö todellakaan kertaakaan?»\n\n»Yhden kerran. Vain kerran...» täytyi Pirkon viimein myöntää\nhiljaisella äänellä, melkein kuiskaten.\n\n»En olisi uskonut.» Kulo katseli eteensä omituisen ilmeen väikkyessä\nhänen kasvoillaan. Hän oli aivan yllättynyt. Että joku nykyajan\n18-vuotias tyttö, tuollainen herttainen, suloinen, niin suorastaan\nhoukuttelevan suloinen tyttölapsi oli saattanut säilyä... »No, en\nsitten enää niin ihmettele vastustustasi. Kulo tarttui taas Pirkon\nkäsivarteen. »Sinä olet kuitenkin lapsellinen, kuule Pirkko, olet\nlapsellinen, kun tuollaisesta itket. Älä nyt, rakas pieni.»\n\nKulo oli todellakin sekä onnellinen että onneton. Onneton siksi, ettei\nsaanut tällä kertaa menetellä kuten tahtoi, ja samalla kuitenkin\nonnellinen todetessaan, että Pirkko oli puhdas kuin pulmunen. Pieni\nviaton karitsa.\n\n»Oletko sinä?» tiedusteli hän miellyttävällä äänellään Pirkolta.\n\n»Lapsellinenko? Olen», vastasi Pirkko hymyillen ja pyyhki viimeiset\nkyynelet poskiltaan.\n\n»Eikä, vaan pieni viaton karitsa?»\n\n»En, en, sitä minä en ole!» Pirkko pudisti varmana päätään. »Minä olen\ntäynnä vikoja, syntejä, virheitä.»\n\n»Pötyä! Sinä olet suloinen, odottamaton ilmestys nykyaikaisten nuorten\nneitosten joukossa. Aivan yllättävä.»\n\n»Etkö enää keksi mitään laatusanaa minun kiilloittamisekseni?»\n\n»Voisin löytää niitä tuhansia, pienoiseni.»\n\nJa taas he seisoivat Ruusulan tutulla portilla. Pirkko vilkaisi\nvanhasta tottumuksesta Markkulaan päin. Koko muu rakennus oli\npimeänä, mutta yläkerran eräästä ikkunasta loisti valo alaslasketun\nkierrekaihtimen reunan alta. Pirkko tiesi, kenen huoneen ikkuna se\noli...\n\nHän sanoi Kulolle kiireiset jäähyväiset. Iltainen tyhjänpäiväisyyden\ntunne palasi jälleen. Mallan kimaltavat silmäviirut. Niin, eikö\ntuo ikkunan loistava juova ollut aivan kuin Mallan kapeana viivana\nsädehtivä silmä?\n\nJa mitä tyhmyyksiä minä sitten vielä keksin? ajatteli Pirkko\nhaparoidessaan tulta pilkkopimeässä eteisessä.\n\nHänelle tulivat mieleen ne sanat, jotka hän oli sanonut Mallalle ennen\nkuin he lähtivät Seurahuoneelle. Malla oli sanonut: »Suusi on kuin\npuolukka.» Ja Pirkko oli nauraen jatkanut: »joka odottaa poimijaa...»\n\nNiin, Kulo, Martti Kulo, hän oli miellyttävä. Miksi ei hän siis antanut\nhänen suudella? Katuiko hän nyt? Ei, ei! Vielä on aikaa!\n\nHän irroitti ruusun olkapäällään, asetti sen samaan lasiin kuin\nrutistunut ruusukin oli ja harkitsematta hän painoi huulensa tuoksuvan\nkukan samettisille lehdyköille. Samassa hän kohotti päätään ja ilme\nhänen hehkuvilla kasvoillaan muuttui nolostuneeksi. Hänhän suuteli\nMallan tuomaa kukkaa... Tuo toinenhan oli Kulon kukka, niin, Martin\nantama. Nyt oli äskeinen tunne kuitenkin häipynyt. Hän hiveli Kulon\nruusua vain kevyesti sormenpäillään, mutta suudella ei hän enää\nvoinut sitä. Se tuntui aivan mahdottomalta. Hän laski lasin kädestään\nyöpöydälle.\n\nIlta olisi ollut suloinen, jättänyt kauniin, onnellisen muiston, mutta\nMallan ja Pentin kasvot, jotka Pirkko aina näki vierekkäin edessään\nnauravina, iloa säteilevinä, kiusasivat häntä. Ja sitten tulivat vielä\nmieleen Sirkan sanat: »Älä viitsi rääkätä Penttiä niin julmasti...»\nHänkö rääkkäsi? Pirkko? Eikö ennemminkin Pentti?\n\nNo niin, emmehän me ole mitään luvanneet toisillemme. Onneksi!\n\nPirkko solautti viileän yöpaidan ylleen ja karkottaakseen kiusalliset\najatukset hän rupesi vielä hetkeksi lukemaan. Väsymyksestä ei hän\ntietänyt mitään. Hän oli liiankin virkeä. Ajatus liian joustava. Sitä\ntäytyi hiukan tuudittaa uneen lukemalla.\n\nMutta vielä kauan sen jälkeen, kun Pirkko oli lopettanut lukemisensa ja\nnukahtanut, loisti Markkulan pimeästä rakennuksesta keltainen valoviiru\ntoisen kerroksen ikkunasta. Pentti istui työpöytänsä ääressä ja luki ja\nluki. Hänkin. Vaan selvempinä kuin kirjan mustat kirjaimet näkyi sen\nlehdillä säteilevä silmäpari. Ei niitä silmiä ollut siihen painettu,\nmutta kuitenkin ne olivat siinä Pentin edessä selvempinä kuin painetut\nkirjaimet. Ja hän jatkoi lukemistaan silmäparin seuratessa rivi\nriviltä, sivu sivulta...\n\n\n\n\nVI\n\n\n»Tytöt, tulkaa katsomaan pian! Pian!» Hillevi Vaskio, VI-luokkalainen,\nseisoi VIII-luokan ovella vallattoman näköisenä ja viittoili tytöille,\njotka juuri pukeutuivat voimistelutunnin jälkeen.\n\n»Mitä sitten?» Pirkko hyökkäsi suin päin ovelle toisessa jalassa kenkä,\ntoisessa voimistelutossu.\n\n»Hsst! Älä mene tuollaisella metelillä», varoitti Hillevi ja puheli\nkuiskaten heidän edetessään vain puolittain valaistua käytävää pitkin\nkuudenteen luokkaan päin. »Molli on saanut nuotit painetuksi uuden\nhameensa taakse, hi—hi—hi, mutta se ei tiedä siitä mitään.» Ja Hillevi\nnauroi ihan käppyrässä.\n\nVIII-luokkalaiset olivat melkein kaikki suurena rykelmänä Hillevin\ntakana, kun hän astui juhlasaliin. Varovasti he kurkistelivat ovelta,\nettei vain »Molli», laulunopettaja huomaisi heitä. Kurkisteleminen\nkävikin helposti, sillä salin ovet olivat sepposen selällään. Molli\ntahtoi aina siten näin iltatunteja pitäessään. Ei ollut ketään\nkäytävässä meluamassa ja häiritsemässä, joskus jonkin luokan oppilaat\nvoimistelutunnilla, mutta voimistelusalikin oli toisessa päässä\nrakennusta.\n\nHillevi hiipi paikalleen Mollin huomaamatta, joka istui selin oveen\npianon ääressä soittaen jotakin laulua. Tytöt koettivat laulaa,\nnimittäin VI-luokkalaiset, mutta yleinen hilpeys oli saanut vallan\nja vain silloin tällöin kuului jokunen onneton luritus pianonsoiton\nohella. Heikko yritys muuttui kuitenkin melkein samassa hiljaiseksi\nmutta makeaksi nauruksi.\n\nVIII-luokkalaiset odottivat tapahtumain kehitystä ovella jännittyneinä\nja samalla hiukan hermostuneina: miksi Molli ei nyt noussut, jotta\nhekin olisivat nähneet. Toivomus täyttyi piankin, Hillevin avulla.\nTuo villi tyttö, jonka kaksi pitkää vahvaa palmikkoa heilui aina\nvyötäröitten alapuolelle asti, nousi äkkiä seisomaan sanoen lujalla\näänellä ja yrittäen pysyä vakavana:\n\n»Opettaja, minä en ensinkään tiedä, mitä kohtaa nyt lauletaan.»\n\n»Katso tarkemmin taululta», vastasi Molli, joka yhä jatkoi saman kohdan\nsoittamista pianolla.\n\n»Minä katson, mutta en minä saa selvää.» Hillevi nykäisi Irja Melaa,\njoka istui hänen vieressään ja kuiskasi hänelle: »Sano sinäkin, ettet\nymmärrä. Saadaan Molli taululle.»\n\n»En minäkään oikein tiedä...» kuului heti Irjan viaton ääni.\n\n»Minä en tosiaankaan käsitä, mikä teitä vaivaa. Olette kuin olisi\nriivaajainen teihin mennyt!»\n\nMolli nousi tuoliltaan ja kiepsahti tyttöihin päin niin äkkiä, että\nVIII-luokkalaiset olivat vähällä joutua ilmi seisoessaan yhdessä\nrykelmässä oven suussa. He osasivat kuitenkin pitää varansa, joten\njäivät toistaiseksi Mollilta huomaamatta.\n\nMolli katseli hetken tyttöjä — erittäinkin Hilleviä ja Irjaa —\nmustasankaisten silmälasiensa takaa tiukoin silmäyksin. Sitten hän\nviimeinkin, tyttöjen helpotukseksi ja riemuksi, asteli nuottitaulun\nääreen. Hänellä oli yllään hyvin vaaleanharmaa kävelypuku. Oli sateinen\nilma ja kouluun tullessa oli puku kastunut äkillisen syyssateen\nankarasti piestessä. Kun hän oli istuutunut pianotuolille, ei hän\nollut huomannut, että sillä oli käsinkirjoitettuja nuotteja, ja kun\nhän sitten hetken kuluttua nousi, olivat tushinuotit viivastoineen ja\navaimineen melko selvästi painettuina hameen takalistoon.\n\nOliko siis ihme, että VI-luokka riemuitsi ja haki vielä toisiakin tähän\nharvinaiseen ilonpitoon.\n\nMolli seisoi taululla ja kirjoitti jatkoksi nuotteja lauluun. Tytöt\ntirskuivat, nauroivat, hihittivät, aivan vääntelehtivät penkeillään ja\nvilkuilivat salin ovelle, jonka suussa VIII-luokan tytöt kurkottivat\npäätään varpaisilleen nousten. Malla ja Pirkko olivat ensimmäisinä\novella, ja kun takana olevat työntyivät eteenpäin paremmin nähdäkseen,\ntupsahti Malla äkkiä kovalla kolinalla nelinkontin yli kynnyksen.\nPirkko tarttui häneen nostaakseen hänet seisomaan, mutta Malla\nkamppasikin hänet — vahingossa kylläkin — kumoon.\n\nMolli kääntyi kuin sähköiskun saanut katsomaan.\n\nOvella seisoi vielä osa tytöistä, toiset nauraen, hieman hämmästyneinä\näkillisestä ilmitulostaan. Suurin osa oli paennut takaisin luokkaan.\nMalla ja Pirkko selviytyivät verraten nopeasti seisaalleen, Malla\nhoususillaan, voimisteluhousut kädessä retkottaen, sillä hänellä ei\nollut ollut aikaa viskata niitä pois juostessaan katsomaan kummaa\nnähtävyyttä. Pirkolla oli kylläkin puku päällä, mutta kuten sanottu,\ntoisessa jalassa oli kenkä, toisessa tossu.\n\n»Mitä tämä merkitsee?» Molli astui pari askelta lähemmäksi ovea\ntulipunaisena suuttumuksesta. »Mitä tämä kurittomuus merkitsee?\nKahdeksannen luokan tytöt, isot ihmiset, ja käyttäydytte kuin vikurit\nvarsat. Vastatkaa, mitä tämä merkitsee?» Taas pari askelta ovea kohti.\nJa kuudes luokka tavaili hänen takanaan nuotteja hameesta.\n\n»Me, me, tuota, me...»\n\nMitä voi tällaisessa tapauksessa sanoa puolustukseksi, selitykseksi?\nJokainen koulutyttö käsittää, että siinä on tie poikki, nostosiltakin\nylhäällä.\n\n»Niin, te...» virkkoi Molli purevasti. »Näen ilman selvitystäkin, että\nte siinä olette. Ettekä erityisemmin esiintymiskunnossa.» Hän silmäsi\nMallan pitsikoristeisia housuja ja sitten Pirkon jalkinehommaa. »Mutta\nmiksi te olette siinä?».\n\nSamassa kuului Mollin takaa hiukan kovempi laulahdus ja sitten pari\näänekkäämpää naurahdusta. Molli käännähti ympäri juuri parahiksi\nnähdäkseen Hillevin, tahtipuikko kädessään, noin parin askelen päässä\nhänestä hiukan kyyryssä.\n\nNyt Molli tuskastui.\n\n»Tytöt, tehän teette minut hulluksi tänään!» Hän polkaisi jalallaan.\nHän oli yleensäkin hiukan hermostunut, ei siis ihme, jos tällainen\nyltiöpäisyys sai hänet kiivastumaan melkein yli äyräitten. »Mitä teillä\noikeastaan on tekeillä?» Hän katsoi tiukasti Hilleviä. »Vastaa!»\n\nEnsin Hillevi seisoi kotvan vaiti kuin keksiäkseen mahdollisimman\nnasevat sanat. Koko luokka odotti jännittyneenä, mutta ovelta oli\nkurkisteleva joukko äkkiä hävinnyt, Pirkko ja Malla heidän mukanaan.\n\n»Minä vain kysyisin opettajalta, ovatko nuo nuotit tuolla taululla ja\nnuo tuolla opettajan takana samat?»\n\nTytöt purskahtivat raikuvaan nauruun. Molli katsoi hämmentyneenä\nHilleviä.\n\n»Mitä sinä tarkoitat? Missä takana?»\n\nHillevi astui opettajan luo ja koetti vetää hänen hamettaan takaa\neteenpäin.\n\n»Nämä täällä.»\n\nAsia selvisi. Ensin Mollin silmiin kihosi pari kyyneltä. Melkein uusi\npuku... Hän oli jo kouluun tullessaan pahoitellut sen kastumista, mutta\nmikäpä auttoi, kouluun täytyi mennä, tunnilta ei saanut myöhästyä. Ja\ntässä onnettomassa pikkukaupungissa ei ollut saatavissa ajuria eikä\nautoa noin vain kadulta. Ei ainakaan tällaisella ilmalla.\n\nVaan sitten pääsi hänenkin hyväntuulisuutensa oikeuksiinsa. Hän yhtyi\ntyttöjen raikuvaan ilakointiin ja tuumi riemun hiukan tyynnyttyä: »En\nminä nyt enää ensinkään ihmettele, jos te nauroittekin. Kyllä oli\nsyytäkin. Mutta mistä VIII-luokka tiesi tänne tulla?»\n\n»Minä kävin hakemassa», tunnusti Hillevi hiukan arkaillen.\n\n»Se ei suinkaan ollut paikallaan.» Molli yritti olla vakava, mutta\nnauru nytkäytteli hänen suupieliään. »Poistuminen keskellä tuntia on\nkiellettyä. Sehän on tiedossa jo alkeiskoululaisillakin.»\n\n»Mutta se oli niin hullunkurista. Minun täytyi.»\n\nJa Hillevi ravisti nauraen päätään.\n\n»Annan anteeksi, mutta muista, että seuraavalla kerralla, kun täten\nteet, on rangaistuksesi kaksinkertainen.»\n\n»Mitä se Molli tarkoitti sanoessaan, etten minä muka olisi\nesiintymiskunnossa», muisteli Malla pukiessaan päälleen luokassa.\n»Kaikkein kauneinta orimattilalaista pitsiä pulteissa ja katsoo kuin\nolisi jotakin markkinapöydältä ostettua tehtaan tavaraa.»\n\nTytöt nauroivat.\n\n»Olkoon vaikka raumalaista, niin et kai sinä sittenkään saisi tuolla\ntavoin esiintyä», huomautti eräs tytöistä.\n\nNauraen ja yhä uudelleen ja uudelleen puhellen Mollin uudesta\nlaulunopetustavasta tytöt riensivät alas portaita ja tupsahtivat\nulko-ovesta kadulle hieman äänekkäämmin meluten kuin varsinkaan ylimmän\nluokan oppilaille on soveliasta.\n\nOvella tuli tavallinen hajaannus eri suuntiin. Malla ja Pirkko\nlähtivät tapansa mukaan yhtä matkaa. Tuskin he olivat ennättäneet\nkadun mittaakaan, kun Pentti tuli heitä vastaan. Tapaaminen oli varsin\niloinen ja vallaton, ja Pentti katseli oikein kummissaan Pirkkoa, jota\nhän ei ollut nähnyt noin veitikkamaisella tuulella koko syksyn kuluessa.\n\nTytöt kertoivat äsken sattuneen huvittavan tapauksen Pentille, ryöstäen\nmelkein sanat toistensa huulilta. Täten rupatellessaan he eivät\nhuomanneetkaan, että Pentti oli ohjannut heidän kulkunsa yhtä kulmaa\nalemmaksi kuin piti ja tuokion kuluttua he seisoivat Pyydys-kahvilan\nedessä.\n\n»Lähtekää nyt kahville sen asian päälle», tuumasi Pentti.\n\n»En minä, en minä ainakaan... ennätä...» yritti Pirkko panna vastaan,\nvaikka mieli tekikin. Sillä hän ei ollut nyt yhtään läksytuulella. Sitä\npaitsi ei ollut tänä iltana »sopimusta» Kulonkaan kanssa. Hän oli näet\nsyyttänyt läksyjään, kun Kulo soitti ennen hänen voimisteluun lähtöään.\n\n»No, lähde nyt vain!»\n\nPentti tarttui Pirkon käsivarteen ja veti hänet hienoisella\nväkivallalla Pyydyksen ulkoeteiseen.\n\nEikä Pirkko sitten yrittänyt sen enempää perääntymistä. Oudoltahan\nhiukan tuntui istua pitkistä ajoin Pentin kanssa vastatusten\nkahvilapöydän ääressä ja varsinkin juuri Pyydyksessä, jossa he olivat\nennen vanhaan monta lystiä pitäneet ja monet sovinnonmaljat juoneet.\nMutta olihan Malla mukana! Hänen läsnäolonsa poisti tuon ainaisen\nkankeuden, joka oli asettunut Pentin ja Pirkon välille.\n\nHeidän istuessaan innokkaasti jutellen ja tuon tuostakin naureskellen\nmilloin millekin jutulle — sillä Pentti tuntui olevan tänä iltana\nerityisen loistavalla tuulella — Pirkko tunsi äkkiä kuin joku\nkatselisi häntä hyvin tiukkaan. Hän käänsi kasvonsa vaistomaisesti\nkatsojaan päin. Vähän viistoon hänestä taempana istui tuomari Kulo...\nyksin...\n\nJos Pirkon hyvätuuli oli ollut suorastaan kymmenen arvoinen sinä\niltana, niin kyllä se nyt aleni nollaan. Ja toiset huomasivat heti\nhänen kasvojensa ilmeen muuttumisesta, että nyt tapahtui jotakin\nodottamatonta ja epämieluista. Pentti jatkoi juttujaan, mutta niistä\noli kuin paras mehu mennyt. Hänkin kävi levottomaksi. Hän halusi tietää\nsyyn Pirkon punastumiseen ja myös sen, ketä hän oli tervehtinyt.\n\nEi kestänyt kauankaan, kun Pirkko rupesi puhumaan poislähdöstä. Malla,\njoka oli huomannut Kulon heti hänen saavuttuaan kahvilaan, mutta ei\nollut tahtonut Pentin takia huomauttaa asiasta Pirkolle, suostui heti\nlähtöön.\n\nVasta poistuttaessa Pentti näki Kulon. He tervehtivät. Pentti lyhyesti,\njäykästi, Kulo sulavan kohteliaasti, mutta kasvoilla ärsyttävän\npilkallinen hymy. Pentin kämmenpohjissa syyhyi...\n\nMallan koti oli jo matkan varrella, mutta Pentti houkutteli:\n\n»Älä mene vielä kotiin. Saatetaan Pirkko ensin. Minä saatan kyllä\nsitten sinut.»\n\n»Mutta minulla ei ole aikaa.»\n\n»Sinulla on, sinulla täytyy olla.» Pentti katsoi nopeasti Mallaan.\n»Minä haluan keskustella kanssasi.»\n\n»Voi sentään, olisit sanonut sen aikaisemmin», ehätti Pirkko heti\nhuomauttamaan, »minähän olisin voinut mennä suoraan kotiin.»\n\nHän koetti saada katseensa pahastuneeksi, mutta sen sijaan ilmeni siitä\nselvä kummastunut kysymys.\n\n»No, onhan meillä vielä aikaa. Jos se olisi ollut niin kiireellistä, en\nolisi tietenkään pyytänytkään sinua Pyydykseen.»\n\nPentti puhui hiukan tylysti.\n\nNiin oli siis taas kaikki sortunut, minkä olisi jo luullut valmistaneen\nrauhaa.\n\nPirkko riensi melkein juoksu jalkaa sisälle, huoneeseensa, pöytänsä\nääreen, kirjojen kimppuun. Työhön pian! Ennen kuin tuhannet ajatukset\ntulisivat.\n\nMutta Malla ja Pentti kävelivät sen jälkeen vielä monta tuntia. Ja\npuhuivat, keskustelivat. Mistä? Se jääköön heidän salaisuudekseen.\n\n\n\n\nVII\n\n\n»Ros-Mar, etkö sinä voisi tulla kerrankin taas, pitkästä aikaa, meidän\nkanssamme huviretkelle?»\n\nPirkko seisoi Ruusulan arkihuoneessa uuninkylkeen nojaten ja katseli\npyytävin silmin Ros-Maria, joka istui pyöreän pöydän ääressä ommellen.\nRos-Mar kohotti päänsä. Hänen ruskeissa silmissään kimalteli vieläkin\nvanha tyttövuosilta säilynyt veitikka.\n\n»Miksikä en voisi», hän myönsi hymyillen. »Mutta miten menettelemme\nnoitten pirpanain kanssa? Marjan juuri voisi ottaa mukaan, vaan silloin\nPekka parahtaa.»\n\nPirkko nauroi.\n\n»Mutta jos lupaamme hänelle 'hyvää ja kaunista', niin ehkei hän nyt\nsentään ole sellainen tyranni, ettei antaisi äidilleen hiukan lomaa.\nVai mitä arvelet?»\n\n»Eipä suinkaan. Ja onhan meillä uskollinen Ainomme, joka huolehtii\nhänestä.»\n\n»Että sinä siis tulet? Eero-sedän kanssa?»\n\nPirkko otti jo uunin edessä pari foxtrot-hyppyä säteilevin silmin.\n\n»Eero-sedän kanssa», toisti Ros hitaasti. »Sitä en tiedä. Saat luvan\npehmittää hänetkin, jos esität vaatimuksia. Hänellä on aina niin paljon\ntyötä.»\n\n»Kyllä hän tulee, jos sinä kerran tulet.»\n\n»Mutta milloin se huviretki on?»\n\n»Ylihuomenna, maanantaina. Meillä on silloin kuukausilupa.»\n\n»Taidan peruuttaa. Luulin, että se on sunnuntaina.»\n\n»Et voi enää, sinä lupasit jo!»\n\nMaanantaina autojono ajoi pitkin Vähä-Mökkölään johtavaa tietä. Siinä\noli yksi kuorma-auto, jonka lastina oli lyseon kahdeksasluokkalaisia.\nToisissa autoissa oli tytyläläisiä, myös seitsemänneltä luokalta, mutta\nsitten olivat joukkoon »eksyneet» myös entiset ruusulalaiset Kaarlo ja\nSirkka, Markkulan setä, Ros-Mar ja Eero-setä, Marja ja — ylimääräisenä\ntuomari Kulo.\n\nKulon mukanaolo johtui yksinomaan siitä, ettei Pirkko ollut saanut\nhäntä muulla tavoin lepytetyksi tuon Pyydys-jutun jälkeen. Kulo ei\nollut soittanut Pirkolle kolmeen päivään. Se oli ilmeinen ihme, sillä\ntavallisesti hän soitti keskimäärin kerran päivässä. Sitten he vihdoin\nolivat neljäntenä päivänä tavanneet sattumoisin kadulla. Pirkko\noli selvitellyt asiaa, mutta Kulo oli vain väittänyt, että Pirkko\nvalehteli. Pirkko kiivastui. Suuttui. Leppyi taas. Suostutteli, puhui.\n\nKulokin talttui viimein entiselleen, mutta saadakseen hänet varmasti\nuskomaan, että asia oli siten kuin sen oli selostanut, Pirkko oli\nsovinnon tapahduttua pyytänyt Kuloa mukaan huviretkelle. Kulo olikin\nluvannut melkein heti. Jälkeenpäin Pirkko kyllä taas hiukan harmitteli\npyyntöään, sillä hän pelkäsi, että siitä olisi seurauksena yhä vain\nuusia ikävyyksiä, mutta eihän hän sitten enää voinut kieltääkään Kuloa\ntulemasta.\n\n»Vähä-Mökkölän matkat ovat aina olleet hauskoja», tuumi Ros-Mar\nmiehelleen heidän huristaessaan sileätä, hiukan jo routaista maantietä\npitkin autollaan.\n\n»Ja niistä on taitanut aina olla seurauksena jokin yllätys. Milloin\nhauska, milloin ikävä», jatkoi Eerosetä.\n\nRos-Mar arvasi mitä hän tarkoitti. Eero-setä muisti nuo\nespanjantautiajat, Liisan eksymisen metsään, Anjan ja Erkin.\n\n»Ehkä nyt kerran menee ilman erityisempää», arveli Ros-Mar.\n\n»Ei se oikein siltä näyttänyt kaupungista lähdettäessä.» Eero-setä\nhymyili tarkoituksellisesti sitä sanoessaan.\n\n»Tarkoitatko tuomari Kuloa ja Pirkkoa?»\n\n»En! Heitä en niin erityisemmin tarkannutkaan.»\n\n»Vaan keitä sitten?»\n\n»Sirkkaa ja Kaarloa.»\n\nRos-Mar naurahti.\n\n»No olisiko se sinusta yllätys? Sehän on vanha tietty juttu.»\n\n»Onko?»\n\n»Sinä olet niin juuttunut työhösi, ettet kohta tiedä mitään omista\nlapsistasikaan», nauroi Ros-Mar.\n\nVähä-Mökkölässä otettiin tulijat vastaan yhtä sydämellisesti, yhtä\nystävällisesti kuin aikaisemminkin. Siellä oli tarjolla kahvit,\npiiraat, voileivät ja maidot. Ja alatuvan jykevät lattiapalkit kestivät\nvielä uuden ajan foxtrotit ja jatsaamisetkin.\n\nJoukko hajaantui pian parittain kulkemaan mikä millekin taholle. Kulo\nja Pirkko lähtivät kapeata metsäpolkua pitkin, jota kulkien joutuivat\npienen Tuhkajärven rannalle. Se oli paikkakunnalla kuulu jylhästä\nkauneudestaan.\n\n»Kylläpä sinä kiiruhdat», naureskeli Kulo. »En perässä tahdo päästä.»\n\n»Niinpä minä aionkin mennä olympialaisiin joskus ja voittaa naisten\njuoksussa maailmanmestaruuden», tuumi Pirkko ja lahjoitti Kulolle\nläikkyvän katseen tummista silmistään.\n\nLeikkiä laskien ja rientomarssissa he piankin ennättivät tuon pienen\njärven rannalle, joka oli todellakin erittäin kaunis. Sen rantoja\nvarjosti tumma jykevä kuusikko, jonka lomitse pilkotti pieni aukeama.\nSinne oli joku nuoripari kerran rakentanut uudisrakennuksen, joka\nyhä seisoi paikallaan, tosin hieman ränsistyneenä ja punaiset maalit\njo suurimmalta osaltaan karisseina, harmaantuneena. Ajan hammas oli\npuraissut sitäkin, mutta asukkaita se vieläkin turvissaan hoivasi.\nVastapäätä mökkiä järven toisella rannalla oli Taivasharjun nimeä\nkantava vaara, jonka jyrkkiä rinteitä peitti myös sakea kuusikko. Sinne\ntänne oli juurtunut joku kelohonka.\n\nTuomari Kulo seisoi hetken ääneti silmäillen tummaläikkeistä\npeilityyntä järveä, sen tummaa metsää kuvastavaa pintaa ja rantamien\ntuskin huomattavasti huojuvia kaisloja, joiden soikeita varsia\nvarhaissyksyn pakkanen oli jo ennättänyt kouristaa kellerviksi.\n\nPirkolle oli näky tuttu ja kuitenkin aina uusi. Hänkin katseli luontoa\nympärillään, mutta tuon tuostakin hänen katseensa viivähti Kulon\nvakavilla kasvoilla, hänen suurissa silmissään. Vihdoin Kulo kääntyi\nPirkkoon päin.\n\n»Luulin tuota ylenpalttista ylistystä turhaksi, mutta nyt huomaan sen\npitävän paikkansa. Tämä on oikea sadun salolampi.»\n\n»Niin, eikö olekin?»\n\nPirkko nautti Kulon hämmästyksestä, oli iloinen hänen ihastuksestaan.\n\n»En arvannut, että olet niin suuri luonnonihailija. Sinäkin.»\n\n»Olen sitä ollut aina», vastasi Kulo, »ja opin sellaiseksi yhä enemmän\nmatkustaessani Keski-Euroopassa ja ennen kaikkea Alpeilla ollessani.»\n\n»Eikö Italia ollut ihanin?»\n\n»Voineeko sanoa, määritellä, mikä paikka maailmassa on kaunein», puheli\nKulo lähtien astumaan pitkin järven rantaa kulkevaa ruohottunutta\npolkua mökkiä kohti. »Jos kerran luonto on kaunis, niin se on sitä,\nse vaikuttaa meihin aina voimakkaasti, vetävästi. Kukin seutu\nomalla tavallaan. Mutta en ainakaan minä pystyisi sanomaan, kummat\novat kauniimmat, Monte Carlon helokukkaiset, yhä korkeammalle\nkohoavat pengermätkö vai Alppien lumihohtoiset huiput auringon\nkirkkaassa kilossa tai kuun sinertävässä hohteessa. En myöskään pysty\nratkaisemaan, kummat ovat viehättävämmät, Venetsian kanavat niihin\nkuvastuvine taloryhmineen vaiko Reinin rantamat jyrkkine paatisine\nkallioineen ja heleän vihreinä rehottavine rinteineen.»\n\n»Niin, tosiaan, en ole minäkään tullut tuota ajatelleeksi», tuumi\nPirkko mietteissään. »Eihän sellaista asiaa tosiaankaan voi ratkaista.»\n\n»Ei. Jokaisella on oma viehätyksensä. Aivan samoin kuin jokaisella\nihmisellä oma erikoisuutensa, jolla hän vaikuttaa toisiin ihmisiin.»\n\nEn olisi osannut aavistaa, että hän on noin syvämietteinen,\najatteli Pirkko. Ja hänen tuli niin kummallisen hyvä olla. Hän oli\npitänyt Martti Kuloa miellyttävänä, iloisena seuralaisena, oivana\ntanssittajana. Ei hän ollut milloinkaan tullut ajatelleeksi, että\nhän voisi esimerkiksi rakastaa luontoa. Tuolla tavoin, selvästi\nhavaiten kaikenlaiset erikoisuudet. Itse asiassa ei tuo puhe ollut\nsyvämietteistä ollenkaan, mutta sittenkin se oli sellaista, jollaisesta\nPirkko piti. Joskus. Ei hänkään aina sellaisesta välittänyt. Mutta\nPentti ei puhunut milloinkaan siten.\n\n»Menemmekö tuonne mökkiin? Sitä varten lähdin tännepäin.»\n\nKulo pysähtyi jääden odottamaan Pirkkoa, joka oli hänestä jonkin matkaa\njäljempänä.\n\n»Mennään vain, en ole milloinkaan käynytkään siellä. Niillä on varmaan\njoitakin korjaustöitä tekeillä, koska kantavat lautoja sisälle, vaan\nmennään silti.»\n\n»Valmishan tämä talo on, eihän siinä, ainakaan minun ymmärtääkseni, ole\nmitään rakentelemista», tuumi Kulo.\n\nKun he lähenivät vielä pari askelta, kohotti portaitten edessä loikova\nkoira kuononsa heitä kohti, nuuhkaisi pari kertaa kuin tunnustellen ja\nnosti sitten aikamoisen metelin.\n\nTalon emäntä ja keskenkasvuinen poika, jotka juuri kantoivat leveätä\npalkkia rannasta mökkiin, vilkaisivat hallin haukuntasuuntaan, mutta\njatkoivat vain matkaansa. Portaitten luo päästyään emäntä hätisteli\nkoiraa:\n\n»Hys hiljaa, Valpas! Ei rauhallisia ihmisiä saa haukkua.»\n\nEmäntä ja poika katosivat tupaan taakkoineen. Pirkko ja Kulo lähenivät\nmökkiä.\n\n»Kyllä siellä on varmasti jokin korjaustyö käynnissä. Katso nyt tuonne\nrantaan, siellä on vielä koko joukko lautoja», puheli Pirkko hiljaa.\n\n»Taitaa olla», myönteli Kulo.\n\nKoira lönkytti hitaasti, laiskasti heitä vastaan, heilautti pari kertaa\nhäntäänsä ja saatuaan kummankin kädestä rauhoittavan taputuksen asteli\nväsähtäneesi takaisin äskeiselle paikalleen heittäytyen pitkäkseen\njatkamaan koiranuntaan.\n\nKulo ja Pirkko astuivat portaille. Heitä alkoi yhä enemmän huvittaa\ntämä lautojen tupaan kanto. He ennättivät eteiseen asti, kun emäntä\npyyhälsi heitä vastaan huivi niskaan sysättynä ja hihat kyynärpäihin\nasti käärittyinä.\n\nVieraat toivottivat hyvän päivän ja sitten lähti emännältä sanatulva.\n\n»Voi vieraskullat, kun osuittekin pahaan aikaan. Mutta kun nyt hetken\nvuotatte, niin kamari on kunnossa. Pidettiin tässä viimeinen syyssiivo.\nKun ukko lähti kaupunkiin kalojen myyntiin, niin pojan kanssa\nsiivottiin. Nuo palkit kun kannamme tuolta rannasta, niin kamari on\nkunnossa.»\n\n»Oletteko te korjailleet tupaa, kun palkkeja täytyy sisälle kantaa?»\nKulo istuutui portaitten kulmalle. Pirkko nojasi vasten ovenpieltä\nja katseli uteliaana, suurin silmin kamariin, jossa palkit peittivät\njo yli puoli lattiaa, mutta toinen puoli oli vielä palkkeja vailla\nja sillä paikalla ammotti tyhjä aukko, josta näkyi turvepehkuja,\nsäkinriepuja, sammalta ja mitä kaikkea lie ollut.\n\n»Emmehän me korjailleet, mutta pesimme vain lattian.»\n\n»Tuolla rannassako?»\n\nKulo katsoi emäntää huvittuneena.\n\n»Niin, rannassa.» Emäntä huusi tuvan puolelle: »Sulo, joko sinä alat\ntulla?»\n\n»Johan minä», kuului hidasteleva vastaus ja vielä hidastele vammat\naskelet. Takkutukkainen iso pojannulikka astui portaille.\n\nEmäntä ei selvitellyt sen enempää asiaa vieraille, vaan kiirehti\nrantaan. Kulo aikoi lähteä auttamaan seuraavien palkkien kannossa,\nmutta emäntä epäsi: sellainen ei tullut kysymykseenkään.\n\n»Emmehän me ensimmäistä kertaa tätä tee, enempää Sulo kuin minäkään»,\npuheli puuhakas emäntä.\n\n»Pesettekö te lattian aina noin?»\n\n»Aina. Kuinkas sitten?» Emäntä loi kysyvän katseen ensin Kuloon, sitten\nPirkkoon. »Me kannamme aina palkit rantaan. Ja siellä ne puhtaiksi\ntulevatkin. Katsokaas nyt! Eivätkö olekin puhtaat?»\n\nEmäntä viittasi kamariin. Ja myöntää täytyi, että palkit olivat todella\npuhtaat, vaikka ihmeelliseltä niiden pesu niin Pirkosta kuin Kulostakin\ntuntui.\n\nPalatessaan he osuivat erääseen tienristeykseen juuri samalla kuin\nMalla ja Penttikin. Jo kaukaa he kuulivat Mallan ilakoivan äänen\nja Pentin huudahtelut. Kulo vilkaisi Pirkkoon, mutta Pirkko jatkoi\npuhettaan varsin rauhallisena, vaikka häntä harmittikin, kun heidän\npiti kohdata. Hän koetti hidastuttaa askeleitaan. Se ei kuitenkaan enää\nauttanut.\n\n»Terve, ystävät! Mistä tulette?»\n\nMalla koetti saada äänensä pysymään mahdollisimman luontevana,\nmutta sittenkin kavalsi lehahtava puna hänen poskillaan hänellekin\nodottamattoman yllätyksen.\n\n»Olimme Tuhkajärvellä», vastasi Pirkko ja rupesi samaan hengenvetoon\nkertomaan mökistä, jossa pestään lattiat rannassa neljä kertaa vuodessa.\n\nNauru, joka on niin monta kertaa auttanut ihmiset pahemmastakin\npulasta, pelasti nytkin tuon nelihenkisen joukon vaipumasta\nepämiellyttävään äänettömyyteen tai kylmäkiskoiseen keskusteluun. Ja\nVähä-Mökkölässä odotti uusi yllätys.\n\nKun koko retkikunta oli asettunut parin pitkän pöydän ääreen, joille\nladottu ruokamäärä alkoi piankin hävitä nälkäisiin suihin, niin\nMarkkulan setä nousi seisomaan ja julkaisi Sirkan ja Kaarlon kihlauksen.\n\nKun kihlaparin kunniaksi oli tyhjennetty maito-, kalja- ja piimämaljat,\nmikä milläkin sattui kädessä olemaan, niin yksivakainen Vähä-Mökkölän\nvanha isäntä tuumi:\n\n»Ruusula ja Markkula, Markkula ja Ruusula näkyy yhä vain yhdistyvän.\nKaksi paria on jo tullut, mutta harvoin kaksi kolmannelta.»\n\nHän jäi katselemaan järkähtämättömästi Pirkkoon, joka istui melkein\nvastapäätä häntä. Pirkon vilkkaat veret painuivat poskiin, ja hän\npyysi kiireesti Kuloa ojentamaan hänelle juustolautasen. Pentti näytti\nvihaiselta. Mutta yksi ja toinen kiinnitti miettivän katseensa Pirkkoon\nja isännän lausetta seurasi hetken äänettömyys, jonka Markkulan setä\nkatkaisi sanoen, vaikkakin hiukan väkinäisesti:\n\n»Voihan varmoissa säännöissäkin olla poikkeuksia. Hyvähän on jo, kun\nolen saanut kaksi tyttöä Ruusulasta perheeseeni.»\n\nPirkon sydämeen pisti. Markkulan sedän sanat koskivat häneen. Miksi?\nEihän niissä ollut mitään pahaa, mutta sittenkin niissä oli jotakin,\njoka oli tarkoitettu vain Pirkon kuultavaksi...\n\nVoi, kunpa tämä kiusallinen päivällinen olisikin jo ohi!\n\nJa loppuihan se, kun nuori nälkäinen joukko oli tyydyttänyt\nsuunnattoman ruokahalunsa.\n\n»Tunnin lepo! Sitten tanssi!» ilmoitti Pentti pöydästä noustessaan.\n\n»Suretko Kaarlon kihlausta, kun olet niin alakuloisen näköinen?»\nkysäisi Margit Pirkolta pysähtyessään hetkeksi hänen viereensä\nseisomaan tanssin lomassa.\n\n»Ehkäpä sitäkin», naurahti Pirkko.\n\nPirkosta tuntui kuin olisi aurinko taas mennyt pilveen, kuten niin\nuseasti tämän syksyn kuluessa. Ja juuri nyt, kun hän oli ollut niin\niloinen. Niin suorastaan onnellinen. Tuo kävelymatka Tuhkajärven\nrannalle, nuo hiljaiset yhdessäolon hetket yksinäisellä metsätiellä, ne\nolivat lähentäneet Marttia ja häntä niin paljon. Mutta sitten tulivat\nMalla ja Pentti. Se oli jo kiusallista. Sitten nuo isännän sanat ja\nMarkkulan-sedän...\n\n»Sitä tuskin, vaan ehkä muuta.» Sirkka painoi samassa pyöreän leukansa\nPirkon olalle takaapäin.\n\n»Oh, en huomannutkaan sinua.» Pirkko antoi poskensa nopeasti pyyhkäistä\nSirkan pellavapäätä. Kuin hyväillen. »Pikku morsian.»\n\nSirkan hymykuopat värähtivät vain kerran. Hän kohotti päänsä ja katsoi\nsitten hetken vakavana Pirkkoon. Pirkko käänsi kasvonsa poispäin.\nSirkan katseessa oli jotakin, jota hän ei tahtonut lukea siitä. Onnea\nja samalla kuin jotakin ahdistavan vakavaa.\n\n»No, sinä lienet onnellinen nyt?»\n\nMargit katsoi hymyillen Sirkkaan.\n\n»Olen, olen tietysti.» Samassa Sirkan pää painui uudelleen Pirkon\nolalle ja Pirkko kuuli kuiskaavan äänen: »Olisin vieläkin onnellisempi,\njos sinusta tulisi siskoni... Kuuluisimme samaan perheeseen...»\n\nHän vetäisi päänsä nopeasti pois ja jäi tarkastamaan sanojensa\nvaikutusta.\n\n»Turha puhua sellaista.» Pirkko kääntyi puolittain Sirkkaan päin\nja hänen silmissään välähti kuin äkillinen suuttumus. »Sehän on\nmahdotonta.»\n\n»Miksi?»\n\n»Katso itse tuonne toiselle puolelle huonetta.»\n\nPirkko astui viereiseen huoneeseen, jossa Kulo istui Eero-sedän ja\nMarkkulan nuoren isännän kanssa tupakoiden.\n\nToisella puolella tupaa istuivat Malla ja Pentti. Malla kimallelevine\nsilmäjuovineen ja hymyilevine kasvoineen ei suinkaan ollut mikään\nluotaantyöntävä näky. Pentti näyttikin kiinnittävän huomionsa kokonaan\nhäneen. Ei hän tuntunut näkevän ketään muuta kuin Mallan. He tutkivat\njuuri yhdessä jotakin täyteen kirjoitettua paperia ja kun heidän\npäänsä olivat vierekkäin, oli melko vaikeaa erottaa heidän tukkaansa\ntoisistaan, niin pikimusta se oli kummallakin.\n\nSirkan katseeseen ilmaantui kummastusta ja hän kysäisi hiljaa\nMargitilta:\n\n»Luuletko, että tuossa on jotakin?»\n\n»En uskoisi. Mutta kuka sen tietää. Eihän Penttikään viitsi ikuisesti\nPirkon menettelyä kärsiä.»\n\n»Ei. Se on selväkin.»\n\nAutojono seisoi Vähä-Mökkölän avaralla pihamaalla poislähdössä. Autojen\nlyhdyt oli sytytetty, sillä oli jo myöhäinen ilta. Ripsoi kylmää\nsyyssadetta vasten kasvoja ja tuuli tanssitti viimeöisen pakkasen\nkouristamia lehtiä ilmassa ja maassa.\n\nIsännät, vanha ja nuori, hyvästelivät lähteviä vielä kerran. Nuori\nemäntäkin seisoi ylempänä portailla huiviinsa kietoutuneena. Osuessaan\nPirkon kohdalle vanha isäntä virkahti:\n\n»Ja ensi kerralla sitten kihlataan tuo Pirkko-neiti.»\n\n»Isäntäkös minut kihlaa», koetti Pirkko laskea leikkiä.\n\n»Isäntä, isäntä, vaan kuka isäntä», tuumi vanhus ja iski veikeästi\nsilmää Eero-sedälle, joka istui lähellä olevassa autossa.\n\nEihän siinä auttanut muu kuin nauraa.\n\n»Joko ollaan valmiit?» kuului ensimmäisestä autosta, jossa Herralan\npojat istuivat.\n\n»Valmiit! Selvä on!» vastattiin.\n\nAutojono alkoi edetä.\n\n»Voi kun täytyi antaa tuo viulu tuonne peitteisiin», valitteli eräs\npojista. »Nyt olisi ollut niin herkkä vedellä pitkin raittia kiitäessä.»\n\nKaikki olivat tyytyväisiä matkaansa. Iloisina erottiin, hyvästeltiin.\nPirkkoon oli matka tehnyt ikävän vaikutuksen. Häntä kiusasi vielä pari\npäivää jälkeenpäin tuo Mallan ja Pentin tapaaminen metsätiellä, heidän\nalatuvassa istumisensa, ainainen yhdessä tanssimisensa. Mutta vieläkin\nsyvemmän jäljen jättivät Markkulan sedän sanat.\n\nMutta Penttihän pitää Mallasta nyt, päätteli Pirkko, Hän pyörähti\nkorollaan ympäri. Mitä minä välitän siitä, kenestä Pentti pitää. Johan\nminä olen sen asian päättänyt aikoja sitten. Ja Marttihan on niin,\nniin... hm, jumalainen!\n\nPirkko naurahti. Hän ei juuri pitänyt tuosta sanasta, joka vaikutti\nliioitellulta, mutta mikä siinä lienee ollut, se sisälsi kuitenkin kuin\nvastaavan totuuden ilmaisun. Ainakin Kulosta.\n\nNiinköhän minun Ambomaalle menoni jää, juolahti joskus Pirkon mieleen.\nHän oli jo kirjoitellut kotiinkin siihen suuntaan, ettei ollut niinkään\nvarma, lähtisikö hän syksyllä lähetyskouluun. Kotoa ei vastattu\nmitään tuohon kuin ohimennen tehtyyn ilmoitukseen, kuin eivät olisi\nhuomanneetkaan asiaa.\n\nSitten tuntui kuitenkin niin vaikealta luopua tuosta ajatuksesta, jota\nhän oli hellinyt melkein siitä asti, kun oppi asioita ymmärtämään. Eikö\nhänen unelmansa toteutuisikaan? Olisiko hänen päämääränsä katoava?\nMuuttuva toiseksi?\n\nSamassa Kulon kasvot, hänen avoimet rehelliset suuret silmänsä\nvälähtivät Pirkon mieleen.\n\nPirkko syventyi saksan kieliopin kertaukseen.\n\n\n\n\nVIII\n\n\n»Ette arvaa, miten Kaisu teki tänään metkan työn piirustustunnilla»,\nkertoi Marja loistavin ja ilosta välkkyvin silmin päivällispöydässä\ntuskin pysyen tuolillaan muistaessaan tuota hupaisaa juttua.\n\n»No, no, rauhoituhan silti, sinä pirpana», hymähti Ros-Mar, »ja kerro\nmeille toisillekin mitä vallattomuuksia te pikku villikissat olette\ntoimittaneet opettaja parkanne kiusaksi. Kerrohan.»\n\n»Niin kun, tuota noin, opettaja Kettunen, meidän oma opettajamme, oli\nsairaana, ja sitten tuli poikakoulusta se kivannäköinen maisteri, se\nKillisilmä...»\n\n»Seis, Marja!» Ros-Mar katsoi häneen nuhtelevasti, mutta ei saanut\nvakavaa äidin ilmettä silmiinsä, vaan niissäkin väikähti veitikka kuin\nvastakaikuna tyttären sinisistä silmistä. »Et sinä, eivätkä toisetkaan\nsaa nimitellä opettajaa tuolla tavoin.»\n\n»Mutta en minä tiedä, mikä hänen oikea nimensä on», vakuutti Marja\nsuu hieman mutussa. Hän ei ollut tottunut äidin torumiseen; liekö se\nnyt silti johtunut juuri siitä, että hän. Marja, olisi ollut mikään\nmallilapsi, mutta ei hän niitä pahimpiakaan ollut. »Kaikki sanovat\nhäntä Killisilmäksi. Ja hänellä onkin niin huonot silmät, että hän\npitää kirjaakin ihan näin lähellä nenäänsä.»\n\nMarja kohotti tyhjän lautasensa melkein nenäänsä kiinni. Pirkko\nei voinut olla naurahtamatta. Ja Pekka hihitti tuolillaan ihan\nläkähtyäkseen. Isänkin silmissä pilkahti hyväntuulisuus ja äiti tuumi\nnaurahtaen:\n\n»Eihän hän voi sille mitään. Ette te saisi pilkata häntä. Mutta\nkerrohan nyt jo, mitä teitte tuolle miesparalle.»\n\nMarja nauroi ja heilautti päätään pari kertaa, niin että kullanhohtavat\nraskaat kiharat valahtivat alas olkapäiltä.\n\n»Niin, tuota noin, Raholan Kaisulla oli pitkä musta lanka. Hän pisti\nkäsineen painonapin kiinni, tuota noin, ja pujotti sitten langan, tuota\nnoin, sen käsineaukon läpi ja tuota, tuota. Niin, sitten hän heitti\nsen käsineen sinne luokan eteen. Tuota, Kaisu istuu, tuota, toisessa\nrivissä. Ja sitten tuota noin, kun opettaja käveli siinä edestakaisin,\nniin hän meinasi kompastua siihen käsineeseen. Ja sitten hän tuota\nnoin, tuota, tarttui, ei kun aikoi tarttua siihen käsineeseen, tuota,\ntuota noin, vaan samassa Kaisu veti langasta ja hi—hi—hi!» Marja\nheittäytyi takakenoon tuolillaan eikä voinut hetkeen jatkaa juttuaan\nnaurulta.\n\nToisten täytyi ruveta nauramaan pelkästään Marjan naurun kuullessaan.\n\n»Mutta, Marja, sinähän alat käyttäytyä aivan kuin kuriton varsa»,\nhuomautti Ros-Mar. »Istuhan paremmin tuolillesi ja jatka.»\n\n»Niin, hi—hi—hi, tuota noin, tuota...» yritti Marja, kun Pirkko samassa\nkeskeytti hänet huomauttamalla:\n\n»Jos jätät edes puolet 'tuota noit' pois, ennätät puolta nopeammin\nloppuun.»\n\n»Ja sitten, tuota noin, tuota noin...» Taas puhkesi helkkyvä nauru.\nVaan vihdoin viimeinkin Marja sai hillityksi itsensä, kun isä otti\nkaikkein juhlallisimman ilmeensä. »Niin, Kaisu veti siitä langasta\nja Killisilmä, tuota noin, juoksi tuota, sen käsineen jäljessä. Ja\nkoko luokka, joka tiesi kepposen, ulvoi ja hihkui, tuota, tuota noin,\nja sitten opettajakin huomasi, että se oli langan päässä, kun Kaisu\nvetikin, tuota, erehdyksessä sen käsineen liian pitkälle, tuota noin,\nja se jäi riippumaan hänen penkkinsä sivulle. Maunolan Lilli ja\nStenströmin Paula seisoivat pulpeteillaan, niin, taikka, tuota noin,\nolivat polvillaan pulpetilla ja taputtivat käsiään. Ja silloin juuri\novi aukeni ja rehtori seisoi kynnyksellä.»\n\nMarja pysähtyi kuin taitava kertoja ainakin. Hän oikein nautti\nnähdessään jännittyneen odotuksen toisten kasvoilla. Sitten hän jatkoi:\n\n»Ja, tuota, Killisilmä seisoi juuri Kaisun vieressä ihan tulipunaisena\nkuin kukko ja Kaisu istui paikallaan, ja tuota noin, vaikka hän pelkäsi\nniin kamalasti, niin silti hän hihitti. Hänestä oli kanssa, tuota noin,\nniin hullua, kun Killisilmä juoksi selkä köyryssä, tuota, sen käsineen\njäljessä.»\n\nKukaan läsnäolijoista ei voinut olla nauramatta Marjan kuvaukselle,\nvarsinkin, kun näki hänen vallattomuudesta välkkyvät silmänsä ja\ninnostuksesta helottavat pikku kasvonsa. Hän näkyi itse yhä vielä\nelävän tuossa hetken koomillisuudessa ja jännittyneessä tilanteessa.\n\n»Mitä rehtori sanoi?» ennätti Pirkko tiedustella.\n\n»Rehtori kysyi, mikä meteli täällä oli, tuota, ja Killisilmä pelästyi\nkanssa ja tuli vieläkin punaisemmaksi ja tuota, tuota noin, sitten hän\nselitti asian. Ja meidän luokka oli niin hiljaa ettei se ole taitanut\nkoskaan vielä olla, ja me kaikki, tuota, pelkäsimme, että jos rehtori\nvaikka antaa meille kotimuistutuksen, tuota noin. Ja Lilli rupesi\nitkemään, ja Paula, joka oli kanssa ollut polvillaan pulpetilla, ei\nyhtään huomannutkaan, kun hän tuota, putosi kovalla kolinalla alas\npulpetilta. Ja silloin tuli rehtorikin punaiseksi. Ja kun Paula kömpi\npystyyn poskeaan pidellen, niin rehtori sanoi vain, että 'olette\npitäneet aivan sopimatonta melua ja tehneet tyhmyyksiänne, joten koko\nluokka saa tunnin jälki-istuntoa'. Tuota, ja sitten hän aikoi mennä,\nmutta tuota noin, ajatelkaa, vaikka Kaisu ja me toisetkin olimme niin\npahoja Killisilmälle, niin hän pyysi rehtorilta, tuota, ettei rehtori\nrankaisisi meitä. Tuota noin, ja sitten hän hymyili ja katsoi Kaisua\nihan kiltisti. Ja Kaisu punastui. Tuota. Ja tuota, rehtori sanoi, että\njääköön nyt tällä kertaa vain ankaraksi varoitukseksi.»\n\nMarja oli vakavoitunut siinä kertoessaan ja katsoi nyt totisin silmin\näitiin.\n\n»Ja sitten kun tunti oli loppunut, niin me päätimme, ettei enää koskaan\ntehdä kiusaa Killisilmälle. Mutta kyllä se vain oli hullua.» Jälleen\nilmaantui noihin loistaviin silmiin kimalteleva nauru. »Paula sanoi,\nettä kun hän putosi, toivoi hän putoavansa maan läpi, hi—hi—hi, tuota\nja...»\n\n»Ja sinä kai ajattelit koko ajan, että tuota, tuota noin tuota»,\nkeskeytti Pirkko hänet. »Tästä lähtien joka kerran, kun sanot Tuota\nnoin', vähennetään sinulta joka ilta yksi äidin leipoma 'sokeripusu',\nsillä muuten et sinä...»\n\n»Ee—i», tenäsi Marja vastaan.\n\n»Ihan varmasti», väitti Pirkko vakavissaan. »Eikö niin, Ros-Mar?»\n\n»Taidan yhtyä Pirkon ehdotukseen, sillä sinun Tuota noist' on aivan\nhirvittävä ilmestys sanatulvasi seassa.»\n\n»Mutta en minä tuot... Niin, en minä voi sille mitään», yritti Marja\npuolustautua.\n\n»Kyllä sinä voit, kun vain tahdot. Eiväthän toisetkaan sano siten»,\nhuomautti isäkin.\n\nMarja oli hetken vaiti ja yksi kyynel vierähti jo silmään, kun hän\najatteli noiden makeitten murenevien sokerileivosten menettämistä.\nMutta sitten hänen ilmeensä äkkiä kirkastui ja hän riemasteli Pirkolle:\n\n»Sanoo meidän luokalla, niin tuota n... niin sanoo Paulakin aina juu.\nJos opettaja kysyy siltä jotakin asiaa, se sanoo aina, että juu. Ja\ntuot... ja opettaja sanoi eräänä päivänä, että Paula, eikö me jätetä\nihan kokonaan pois tuota juuta? Ja Paula vastasi: 'Juu'. Ja tuot...»\nMarja lopetti juttunsa yhtyen toisten nauruun.\n\n»Mutta se ei suinkaan puolusta sinua», huomautti äiti. »Jos joku hyppää\nkaivoon, onko sinun hypättävä jäljessä?»\n\n»En minä hyppäisi, vaikka maksettaisiin!» tuumi Marja varmasti.\n\n»Tämä on sama juttu. Jos Paula sanoo aina 'juu', ei sinun silti\ntarvitse sanoa Tuota noin'. Vai mitä arvelet itse?»\n\n»Ei minun tarvitsekaan, mutta kun tuot... kun aina unohdan sen.»\n\n»Ethän sinä unohda sitä, vaan muistat sen», kiusoitteli Pirkko heidän\nnoustessaan pöydästä. »Ja 'sokeripusu' pujahtaa minun suuhuni joka\nkerta, kun sinä tästä lähtien sanot tuota noin. Usko pois!»\n\n»En usko», huudahti Marja eteisessä juosten huoneeseensa.\n\n\n\n\nIX\n\n\n»Oikeastaan minun käy jo ihan sääliksi Krämppää», tuumi Malla Eeva\nKaltimolle heidän istuessaan voimistelusalissa nojapuilla kuin kukot\norrella opettajaa odottaen.\n\n»Miksi niin?» tiedusti Eeva. Hän ei voinut käsittää, että joku voisi\noikein tosissaan säälitellä Krämppää.\n\n»Niin kun Pirkko antaa hänen suitsuttaa ihan turhaan.» Malla vilkaisi\nsalavihkaa Pirkkoon, joka istui heistä vain parin askelen päässä\nolevalla hevosella hajasäärin. »Se on jo ihan julmaa kidutusta.\nIhmettelen vain, miten kauan Krämppä jaksaa taistella onnensa puolesta.»\n\n»Rakkaus syntyy rakkaudesta, sanoo eräs espanjalainen sananlasku»,\nnaureskeli Eeva iskien silmää Mallalle. »Kyllä Pirkkokin vielä lämpenee\nennen kuin ollaan keväässä ja valkea lakki painuu päähän.»\n\n»Lakatkaa!» kuului Pirkon kiivas huudahdus, mutta kasvojen loistava\nilme ei suinkaan vastannut äänen kiivautta. »Vaietkaa! Vaadin!»\n\nTytöt nauroivat. Joukkoa alkoi kerääntyä heidän lähettyvilleen.\n\n»Mistä te kiistelette», tiedusteli seitsemännen luokan Meri Salmela.\n\nSeitsemäs ja kahdeksas luokka voimistelivat yhdessä.\n\n»Siitä», ehätti Pirkko vastaamaan ennen Mallaa, »kummalla on suurempi\nvetovoima sinuun, maallako vai Kuikalla.»\n\nTyttöjen nauru helähti kuuluvana, sillä Kuikka ja Meri olivat\nseurustelleet jo pari vuotta. Alituisesti heidät nähtiin yhdessä.\n\n»Valehtelet!» huusi Meri vastaan.\n\n»Niin valehteleekin», myönsi Malla. »Keskustelimme päinvastoin siitä,\nkummalla on Pirkkoon suurempi vetovoima...»\n\n»Opettaja tulee!» kuului kirkas huudahdus läpi salin.\n\nTiedon oli kajauttanut ovi vahti. Vahdin virka kulki vuoron perään\naakkosjärjestyksessä tytöltä toiselle. Hänen tuli aina tiedoittaa\nopettajan saapumisesta, jotta tytöt tiesivät järjestäytyä. Mitään\nsellaista vaatimusta, että heidän tuli seisoa rivissä opettajaa\nodottamassa, ei »Penni», voimistelunopettaja, ollut antanut.\nMutta tytöt, jotka pitivät nuorta, reipasta, elämänhaluista\nvoimistelunopettajaansa melkein puolijumalanaan, olivat Pirkon\naloitteesta ottaneet sellaisen tavan. Ja tapa oli pian siirtynyt\nalemmillekin luokille.\n\nHuudon kajahdettua olivat tytöt kuin taikaiskusta asettuneet\nrintama-asentoon oveen päin. Tyttöjen reipas, ryhdikäs rivistö antoi\nopettajalle aina uutta innostusta joka tunnin alussa. Hän löysi\nopetettavissaan vastakaikua omalle vilkkaalle olemukselleen, omalle\ntunnuslauseelleen: »Terve sielu terveessä ruumiissa.»\n\nPenni, eli kuten hänen harvinainen nimensä oikeastaan kuului, neiti\nBenjamsson, astui saliin nyökäyttäen iloisesti tytöille päätään ja\nhuudahti melkein vallattomasti:\n\n»Hyvää iltaa, tytöt!»\n\n»Hyvää iltaa, opettaja!» kajahti sotilaallinen vastaus\npariltakymmeneltä raikkaanpunaiselta huuliparilta.\n\nTytöt ottivat lepoasennon ja sitten seurasi noin viisi minuuttia\nkestävä rupatteluhetki, jolloin kiireen vilkkaa kerrottiin, mitä\nerikoista oli tapahtunut, kyseltiin vointia, tuumailtiin retkeilyistä.\nJa vasta sitten alkoi tunti.\n\nReippautta, elämänhalua, virkeyttä tuottava tunti. Se tuntui aina\nsujahtavan liian nopeasti.\n\nTämä tunti teki sentään nyt poikkeuksen kaikista edellisistä. Noin\npuolivälissä tuntia, juuri kun tytöt olivat saaneet hinatuksi köydet\nalas, kuului salin ovelta arka koputus.\n\n»Sisään!» kajahti Pennin viehättävän virkeä ääni, ja hän astui\ntummansinisessä tunikapuvussaan ovelle.\n\nTyttöjen katseet olivat uteliaina suuntautuneet ovea kohti. Kukahan\nsiellä mahtoi koputella?\n\nPenni livahti ketterästi eteiseen. Tytöt sopottelivat keskenään. Sitten\nastui Penni sisälle ja hänen jäljessään — Krämppä...\n\n»Maisteri Sirviö haluaa katsella voimisteluamme tämän tunninlopun»,\nilmoitti Penni tytöille. Hänen hymynsä oli kuitenkin hieman\nhermostunut, eikä äänikään ollut niin veikeä kuin tavallisesti. Mutta\nennen kuin hän pääsi ilmoituksensa loppuun, kuului ikkunain puolelta\nrusahdus. Tytöt olivat jo aikaisemmin vilkuilleet sinnepäin. Nyt\nsiirtyi Penninkin huomio sinne. Hän ei ennättänyt nähdä enää muuta kuin\nPirkon, Mallan ja Merin tummat polkkatukat ja tossujen heilahdukset.\n\n»Tytöt!» huudahti Penni juosten ikkunaan ja vilkaisten autiolle\npimeälle pihamaalle. Tytöt olivat kadonneet kuin tuhka tuuleen.\nHypänneet ulos ikkunasta ja sitten —\n\nNo niin, Penni ei tietänyt enempää heistä. Hän sulki ikkunan nopeasti\npuraisten alahuultaan ja astui sitten komentajanpaikalleen.\n\nTunti jatkui. Penni oli ennallaan, mutta tytöt olivat hajamielisiä,\nuseimmat liikkeet epäonnistuivat parhaimmiltakin voimistelijoilta.\nJa oven suussa istui Krämppä parka punaisten täpläin tuon tuostakin\nilmestyessä hänen ulkoneville poskilleen. Hän tuijotti suoraan eteensä.\nEikä hän suinkaan tiennyt voimistelivatko tytöt oikein vai väärin.\n\nMutta missä olivat karkurit?\n\nHeti nähtyään Krämpän oli Pirkko livahtanut ikkunan luo ja nyhjäissyt\nMallaa ohijuostessaan. »Tule pois!» Meri seurasi heidän mukanaan.\nIkkuna ei ollut korkealla, mutta sittenkin niin korkealla, että Malla\nnyrjäytti jalkansa verraten pahasti alas hypätessään, ja sitä hän sai\nsitten ontua viikonpäivät. Ovi vahtimestarin puolelle oli melkein\n»alastulon» vieressä. Tytöt livahtivat sinne eteiseen ensin. He\nkuulivat kyllä Pennin huudahduksen, mutta eivät tietenkään vastanneet.\nIkkunan sulkeuduttua he livahtivat pihalle ja pyyhälsivät sitten\nkiireesti luokkaan.\n\n»Se on jo hävyttömyyttä tuo tuollainen», tuuskahti Pirkko kiskoen\nvoimisteluhousujaan jalastaan, »ettei saa enää toisillakaan tunneilla\nolla rauhassa.»\n\nMalla hihitti.\n\n»Johan minä sanoin, että voi Krämppä parka.\n\nSäälittää...»\n\n»Jollet sinä lakkaa, niin minä kiivastun», kivahti Pirkko silmät\nsäkenöiden.\n\nMalla kävi totisemmaksi. Hän katsoi hetken Pirkkoon ja kysäisi sitten\nhiljaa, kuin hieman peläten:\n\n»Oletko sinä oikein tosissasi vihainen?»\n\nPirkko naurahti puoliksi leppyneenä.\n\n»Olenko minä vihainen!»\n\n»Minulleko?»\n\n»Sinullekin, kun aina kiusoittelet, ja sitten tietysti Krämpälle.\nHulluhan se mies on! Kohta tämän asian tietää koko kaupunki.»\n\n»Jaa, ettäkö Krämppä on hullu?» kysäisi Malla viattomasti.\n\n»Niin juuri», vastasi Pirkko vain ja kiskoi pukuansa päälleen nurin\npäin. Malla kyllä huomasi erehdyksen, mutta antoi Pirkon puuhata\nkaikessa rauhassa. Pirkko itse ei huomannut mitään. Hän touhusi vain\npukeutumisessaan äkäisen näköisenä.\n\n»Mutta oikeastaanhan sinun pitäisi olla mielissäsi, kun Krämppä on\nniin rakastunut sinuun», huomautti Meri, joka oli raahannut kiireesti\nvaatteensa omasta luokasta kahdeksanteen istuen nyt opettajanpöydällä\nkiskoen kenkiä jalkaansa.\n\n»Olisiko sinusta itsestäsi erityisen imartelevaa ja ilahduttavaa, jos\ntuollainen hupsunpuoleinen maisteri, imeläpuheinen lurjus...»\n\n»Ilkeä heittiö, hapan nuhjus, änkyttävä sälli», keskeytti Malla Pirkon\nkiivaan puheen nauraen. »Annetaan hänelle nyt kaikki mahdolliset ja\nmahdottomat nimitykset, niin sittenhän on kerrakseen.»\n\nPirkko istui pulpetillaan heiluttaen nopeassa tahdissa jalkojaan.\nTumma tukka, joka oli pörröisenä pilvenä hänen päänsä ympärillä,\nkiukkuinen ilme hänen kasvoillaan ja nurinpäin oleva puku, jossa vihreä\nkaulus pilkisti kaula-aukosta vain hiukan, kuin hämmästellen nykyistä\nolinpaikkaansa, kaikki tuo sai Mallan ja Merin nauruhermot liian\nkovalle koetukselle.\n\n»Niin, kyllä te nauratte, mutta ei teitä naurattaisi, jos Krämppä\nsuomentunnilla astuisi teidän pulpettinne eteen haikeita silmäyksiä\nteihin luoden ja lausuisi: 'Tule, armaani, ja kätes anna mulle'.»\nPirkko matki sattuvasti Krämpän hiukan nenään painuvaa ääntä. Tytöt\nnauroivat yhäkin enemmän ja saivat naurullaan vihdoin Pirkonkin kasvot\nkirkastumaan. »Ja nyt hän sitten lisäksi tulee vielä jumppatunnille.»\n\n»Kas se vetovoima, se vetovoima», naurahteli Malla.\n\nTytöt jatkoivat nauruaan ja rupatteluaan, kunnes kuulivat jalkojen\ntöminää käytävästä.\n\n»Jee, nyt ne tulevat!» Pirkko hypähti pulpetiltaan, Meri pöydältä.\n»Meidän täytyy mennä pyytämään anteeksi Penniltä. Eihän se Pennin syy\nollut.»\n\n»Mutta mitä me sanomme syyksi?» ihmetteli Meri.\n\n»Tietysti sen, mikä syy on», tokaisi Pirkko, ja nuo kolme\npujottelivat huutelevan, naureskelevan tyttöjoukon lomitse varovasti\nvoimistelusaliin päin. He vaaniskelivat nurkkauksen takana: ei kai\nKrämppä vain enää ollut siellä? Ei. Krämppä oli ottanut Penniltä\nkiireiset jäähyväiset heti tunnin loputtua, kiskaissut takin selkäänsä\nja törmännyt liepeet liehuen suin päin ovesta ulos. Jos tunti oli\nollut kiusallinen Pennille ja tytöille, niin olipa se ollut sitä\nKrämpällekin. Ehkä vielä enemmän hänelle!\n\n»Mutta ei suinkaan ollut oikein, että menettelitte siten.» Penni\nkatseli edessään seisovia tyttöjä vakavissaan. »Voittehan ymmärtää,\nmiten nololta se tuntui maisteri Sirviöstä.»\n\nEi hän ole juuri ajatellut sitä, mikä minusta tuntuu kulloinkin\nnololta, tuumi Pirkko itsekseen, mutta Pennille hän virkkoi: »Niin\nmutta minä en ole koskaan vielä voimistellut kenenkään mieshenkilön\nnähden. Se olisi ollut niin kiusallista. Ja muutenkin...»\n\nPirkko jätti lauseensa samassa kesken tullen hieman hämilleen.\n\n»Ja muutenkin...» toisti Penni kysyvässä äänilajissa ja katsoi Pirkkoa\nsilmiin. »Mitä sinä tarkoitat?'\n\n»En mitään, minä...» Pirkon katse painui, hän punastui, tuli yhä\nenemmän hämilleen.\n\n»No?» Penni tarttui hänen leukaansa.\n\nPirkko katsoi suoraan Penniä silmiin. Ja totisesti! Hän näki niissä\nymmärtäväisen, veikeän ilmeen, kuin heijastuksen omista silmistään.\nPirkko naurahti. Pennikin naurahti, löi häntä olalle ja virkkoi:\n\n»Antaa asian olla! Mutta tämä oli ensimmäinen ja viimeinen kerta!»\n\n»Kun Krämp... kun maisteri Sirviö oli meidän voimistelutunnilla»,\nlopetti Pirkko yllättävästi opettajan lauseen.\n\nPenni asteli opettajainhuoneeseen päin heristäen sormeaan.\n\n»Parantumaton vekkuli olet, Pirkko!»\n\n»Mitenkä teille kävi? Oliko Penni vihainen? Mitä hän sanoi?» ryöpsähti\nkysymystulva heitä vastaan jo luokan ovella.\n\n»Sanoi, että Krämpän sietäisi saada muistutus rehtorilta, ja että minä\nolen viisain ja älykkäin tyttö koko tässä kirjavassa sakissa», vastasi\nPirkko ihan vakavana.\n\n»Valehtelija! Älä höpise! Sinä olet oikein suurvalehtelija!» kuului\nhuudahteluja. »Kertokaa, tytöt! Kerro sinä, Malla!»\n\nMalla kertoi asian ihan juurta jaksain ja huomautti sitten Pirkolle\nlopetettuaan:\n\n»Sinulla on puku nurinpäin päälläsi.»\n\nPirkko veti juuri takkia ylleen ovella. Hän vilkaisi pukuunsa, empi\nhetken, mutta naurahti sitten:\n\n»Olkoon! En minä viitsi sitä ruveta kääntämään. Nuttu nurin, onni\noikein.»\n\n»Niin, kukapa tietää, vaikka Krämppä odottaisi sinua tuolla oven\nulkopuolella ruusukimppu ja suklaalaatikko kourassaan. Ajatteles mikä\nonni», veisteli eräs tytöistä toisten nauraessa.\n\n»Ota sanasi takaisin», huusi Pirkko, mutta nauroi toisten mukana.\n\n»Otetaan ovi varovasti auki, ettei Krämppä kompastu tai kaadu, jos\nhän on siellä», tuumi Malla, kun he Pirkon kanssa hetkistä myöhemmin\nseisoivat alaovella.\n\nLeikillään hän raotti ovea hyvin varovasti ja veti samassa sen kiinni\nkuiskaten salaperäisen mutta ilvehtivän näköisenä Pirkolle:\n\n»Hän on siellä.»\n\n»Älä puhu pötyä.» Pirkko katsoi häntä epäuskoisena. Olisikohan...\n\n»On hän siellä. Minä vakuutan», toisti Malla korostaen erikoisesti\nhän-sanaa. Mutta Pirkko ei sattunut huomaamaan tuota korostusta.\n\n»Sitten menemme portin kautta. Se johtaa toiselle kadulle. Tule!»\n\nPirkko otti jo pari harppausta portaita ylöspäin, kun Malla tarttui\nhänen käsivarteensa nauraen:\n\n»Kylläpä olet tänä iltana herkkäuskoinen. Ja pelkuri! Tule nyt, ei\nKrämppä siellä ole.»\n\n»Ja sinä olet toinen Krämppä», huomautti Pirkko hiukan harmissaan ja\npyrähti äkkiä ulos ovesta syöksähtäen vasten — Martti Kuloa...\n\n»Harvoin tytöt syliin lentävät, vielä harvemmin tällaiset tytöt»,\ntervehti tuomari Kulo viehättävää saalistaan, joka punastuvin poskin\nja ilosta säteilevin silmin seisoi hänen edessään yrittäen pyydellä\nanteeksi. »Mitä sinä sitä anteeksi pyytelet. Turhaa se on. Luuletko,\nettä minä näin mieluisista sysäyksistä suutun?»\n\nHe lähtivät kolmisin astumaan.\n\n»Mutta selittäkääpä se seikka, miksi te siinä ovenraossa tirkistelitte\nniin kauan.» Kulo katsoi kysyvästi Mallaan.\n\nMalla vilkaisi vuorostaan Pirkkoon ja silmät sähköttivät: »Sanonko\nminä?» »Älä», tuli hätäinen vastaus Pirkon silmistä.\n\n»Muuten vain», vastasi Malla rauhallisesti. »Tuumattiin, että jos\nlähdetäänkin toista kautta», hän jatkoi sitten aivan totuudenmukaisesti.\n\n»Siksikö, kun näitte minut?» uteli Kulo puoleksi leikillään.\n\n»Ei, ei sentään», naurahtivat tytöt ja Pirkko rupesi kiireesti\nkertomaan Marjan päivällisellä kertomaa juttua »tenavain kujeista».\n\nHe saattoivat Mallan kotiin ja sitten Kulo pyysi Pirkkoa edes puoleksi\ntunniksi Seurahuoneelle tanssimaan.\n\n»Enhän minä totta totisesti, en minä ennätä», esteli Pirkko. »Etkö sinä\ntosiaankaan tiedä, että minun pitäisi yrittää saada valkoinen lakki ja\nkultainen lyyra itselleni vielä ensi keväänä?»\n\n»Kyllä minä sen tiedän», myönsi Kulo hyväntuulisesti, »mutta siihen on\nvielä aikaa. Eikä tämä puoli tuntia sinua siitä etäännytä. Päinvastoin,\ntulet taas puoli tuntia lähemmäksi sitä hetkeä, jolloin saat tuon\nvalkolakkisi ja tulet kaiken lisäksi tanssien!»\n\nHän katsoi Pirkon herttaisia kasvoja, joilla puna leikki tummain\nsilmäin sädehtiessä vastustamatonta iloa.\n\n»Ei sitä tanssien saavuteta», arveli Pirkko ja vilkaisi nopeasti Kuloa.\n»Kyllä kai sen muistat vielä itsekin?»\n\n»Muistanpa niinkin», myönsi Kulo heti. »Mutta tämä vain reipastuttaa\nsinua.»\n\n»Kun voimistelu on väsyttänyt», naureskeli Pirkko.\n\nMatka ei ollut pitkä. He seisoivat jo Seurahuoneen ovella.\n\n»No, tulethan?»\n\nKulo vetäisi jo ulko-oven auki.\n\n»Jos minä nyt sitten tulisin puoleksi tunniksi, mutta muista, vain\npuoleksi tunniksi.»\n\n»Kyllä minä muistan, kunhan sinä vain muistat», tuumi Kulo hiukan\nkiusoittelevalla äänellä.\n\nKulo odotti hänen takkiaan seisoen hänen vieressään ja\neteisvahtimestari seisoi vain askelen päässä. Juuri, kun takki oli\nsolumaisillaan Pirkon hartioilta Kulon käsiin, Pirkko huomasi, että\nhänen pukunsa oli nurinpäin. Hän vetäisi kiireesti takkinsa takaisin ja\nnapitti sen päättävästi sanoen hiljaa Kulolle:\n\n»Kuule, en minä sentään tulekaan. Mennään pois.»\n\n»No mutta...» Kulo katsoi häneen hämmennyksissään. »Älä nyt...\nOdotahan...»\n\nVahtimestari kumarsi tunteettomine kalanhymyineen heidän poistuessaan.\n\n»En minä voi käsittää sinua, Pirkko. Selitä, ja äkkiä.»\n\nKulon ääni taisi olla jonkin verran närkästynyt.\n\nPirkosta tuntui tosiaankin nololta selittää. Mitähän Martti\najattelikaan hänestä? Piti häntä varmaan aika hutiluksena. Ei olisi\ntosiaan mikään ihme, vaikka hän ajattelisikin siten.\n\nKulo nauroi koko jutulle.\n\n»Emme olleet nyt puoltakaan minuuttia siellä», puheli hän. »Mutta olisi\ntosiaan ollut hullunkurista, jos olisimme astuneet saliin ja sinulla\npuku nurin. Se olisi ollut ainoalaatuinen näky.»\n\n»Olisipa taitanut olla.»\n\n»Mutta sinähän olet itsekin niin omalaatuinen.»\n\nKulo kumartui hieman alemmaksi kurkistaakseen Pirkon säteileviin\nsilmiin ja tarttui hänen käsivarteensa tiukasti.\n\nTuossa kun hän oli noin vain kämmenenleveyden etäisyydellä, Pirkon\nmelkein teki mieli nostaa kätensä hyväilläkseen hänen terveen raikkaita\nkasvojaan. Ne olivat niin huimaavan miellyttävät, rehelliset ja\nmiehekkäät. Ja tuo huulen omituinen nykäys tuossa oikealla. Tunne oli\nkuitenkin vain tuokion tuulahdus ja sitten Pirkko jo virkkoi pyytävästi.\n\n»Älä pidä minun käsivarrestani kiinni. Tiedäthän, etten hyväksy sitä.»\n\nMartti Kulo hellitti kätensä lujan otteen.\n\n»Sinä olet niin ankara, pieni prinsessa, vaatimuksissasi. Tulen pian\nhulluksi! Sinä vaadit minulta liian paljon. Enhän saa enää koskeakaan\nsinuun. Kuule Pirkko, en tiedä, miten kauan jaksan kestää tällaista.»\n\nKulo oli puhunut matalalla, hieman kiihtyneellä äänellä. Hän katseli\nvakavin, melkein vihaisin silmin suoraan eteensä.\n\nPirkon sydämessä ai lahti kummallinen tunne. Hän olisi tahtonut sanoa\nMartille jotakin. Jotakin hyvää ja kaunista. Kuiskata hänen korvaansa.\nVaan hänenhän täytyi hillitä itsensä. Vielä muutama kuukausi, sitten...\n\nNiin, mitä sitten?\n\nPirkko säpsähti. Hän näki selvästi itsensä ja Markkulan sedän istuvan\nisoisän huoneessa Tuusulassa, kuuli sedän hyvän, herttaisen äänen\nsanovan: »Ensi keväänä, kun molemmat tulette ylioppilaiksi, Pentti ja\nsinä.»\n\n»En ole ankara, vaikka sinusta siltä tuntuu», virkkoi Pirkko hiukan\npingottuneella äänellä. »Mutta koska emme pääse milloinkaan siitä\nasiasta yksimielisyyteen...»\n\n»Mitä? Emmekö milloinkaan?»\n\nKulo seisahtui hänen eteensä, sulkien siten hänen tiensä.\n\nPirkko katsoi häntä oudoksuen. Martti ei ollut tänä iltana samanlainen\nkuin tavallisesti. Koettelikohan Pirkko sittenkin liikaa hänen\nkärsivällisyyttään. Ei, ei! Täytyihän miehen, ison miehen, toki\nsen verran kestää. Oliko se nyt niin vaikeata, vilahtelivat Pirkon\ntyttömäiset ajatukset. Hän melkein nautti nähdessään Kulon kärsivän.\n\n»Niin, no, tietysti joskus. Älä nyt ole noin, noin kamalan juhlallinen\nja vakava, tai minä menen heti kotiin», uhkasi Pirkko laskien\nhansikoidun kätensä Kulon rinnalle. »Mennään nyt.»\n\nKulo koetti Pirkon takia karkoittaa kiihkeän mielialansa, mutta\nvaikeasti se kävi, kun hän kuunteli Pirkon vilkasta puhetta, vallatonta\nnaurahtelua ja näki tuossa aivan olkapäänsä tasalla hänen suloisen\nviehättävät kasvonsa.\n\nEnnen joulua täytyy asian olla selvä, annoskeli Kulo mielessään\nastellessaan hiljaisia katuja pitkin Pirkon rinnalla ja kuunnellen\nhänen rupatteluansa.\n\nKun tentit ovat ohi, niin sittenhän voi ehkä antaa asian selvitä.\nJoskus sitten keväällä tai kesällä, ajatteli Pirkko epämääräisesti\nkatsoen tuon tuostakin Martin sinisiin silmiin, mutta nähden kuitenkin\nkoko ajan edessään silmäparin, joka oli musta kuin hiili.\n\n\n\n\nX\n\n\n»Pirkko, sanohan, mikä sinua oikeastaan vaivaa?» Malla katsoi vakavana,\nmelkein surumielisyys silmissään iloista ystävätärtään, joka käveli\nmaantien toista viertä pieni ivallinen hymynhäive suupielessään.\n\n»Ei mikään», vastasi Pirkko lyhyesti.\n\n»Ihan varmasti», väitti Malla vastaan. »Olet muuttunut minua kohtaan\nviime aikoina. En oikein voi käsittää, mistä se johtuu. Etkö voisi\nselvittää sitä asiaa? Minusta tämä tällainen on niin ikävää.»\n\nSuuttumuksen välähdys Pirkon silmissä jäi Mallalta huomaamatta. Pirkko\nei kuitenkaan sanonut mitään, kulki vain edelleen kuin ei olisi\nkuullutkaan. Mutta tuo hymy hänen suupielessään teki Mallaan ikävän\nvaikutuksen, varsinkin kun hän ei ollut tottunut näkemään Pirkon\nherttaisilla kasvoilla mitään ilkeämielistä, alhaista ivallisuutta.\nSellainen oli aivan outoa.\n\nMallakin kulki hetken ääneti. Hän oikeastaan aavisti syyn tähän. Hän\noli ruvennut yhä enemmän olemaan Pentin kanssa, niin paljon kuin\nkahdeksannen luokan ankarat työt sallivat. Siksipä ei Malla enää\nennättänyt Ruusukaan niin usein kuin ennen syksyllä, joten Pirkon\nja hänen nopeasti ja kiihkeästi syttynyt ystävyys alkoi viilentyä\nhuomattavasti. Se oli Mallasta ikävää, sillä hän oli ennättänyt tänä\nsyksynä kiintyä Pirkkoon kuin sisareen, eikä hän suinkaan olisi luullut\ntuon miellyttävän, välittömän ystävyyden loppuvan näin lyhyeen.\n\nVaikka eihän Mallasta silti ollut ihmeellistä, että Pirkko vieroksui\nhäntä sen jälkeen, kun oli huomannut Pentin ja Mallan välisen\ntuttavuuden alkavan muodostua ystävyydeksi. Malla päätteli Pirkon\nolevan mustasukkainen, mutta samalla kun tuo ajatus välähti hänen\nmieleensä, hänen täytyi hymyillä, sillä silloinhan olisivatkin\nasiat aivan oikealla tolalla... Jos Pirkko kerran oli Pentistä\nmustasukkainen, niin kyllä hänen täytyi sitten myös hänestä pitää,\nvaikka saattoihan asia silti olla niinkin, että Pirkkoa vain harmitti,\nkun Malla nyt oli Pentin kanssa.\n\nSamoin kuin Malla oli pahoillaan välien kylmenemisestä, samoin\nPirkkokin suri sitä. Oikeastaan ei hänellä ollut ennen tätä syksyä\nollut ketään läheisempää tyttöystävää. Hän oli ollut milloin\nyhden, milloin toisen kanssa, kiintymättä kuitenkaan erityisemmin\nkehenkään. Oikein niitä syvimpiä »sydämenasioitaan» ei hän ollut\nmilloinkaan kenellekään uskonut. Kertulle hän ei voinut sellaisesta\npuhua. Ennemminkin tuollaiset arkaluontoiset asiat selittää vaikka\nventovieraalle kuin siskolle. Sisko on liian läheinen, liian tuttu, hän\nei osaa suhtautua niihin hellävaroen, hän kohauttaa olkapäitään, nauraa,\nmoittii. Aina asian mukaan. Vieras sen sijaan on arempi. Sellaista\nvierasta ei vielä tähän syksyyn mennessä ollut osunut Pirkon tielle.\n\nJa sitten tuli Malla!\n\nAivan vaivatta, luonnollisesti, epäröimättä Pirkko puheli hänelle\ntuumistaan, tunteistaan. Malla ymmärsi. Ja niin muodostui noiden kahden\ntytön välille luja ystävyysliitto, ilman mitään valoja ja vakuutuksia.\nSe oli sellainen »luonnostaan lankeava» asia, selviö.\n\nJa nyt? Nytkö se loppuisi? »Lyhyelti virsi kaunis.» Vaan sittenkin se\noli ikävää. Mutta Pirkko ei voinut sille mitään, että hänestä Mallan\nseura tuntui epämiellyttävältä sen jälkeen, kun hän oli huomannut\nPentin ja Mallan ystävyyden. Pirkko koetti kyllä vakuuttaa itselleen\ntuon vastenmielisyyden johtuvan vain siitä, että hän ei enää itse\npitänyt Pentistä eikä siksi olisi halunnut Mallankaan olevan hänen\nkanssaan. Salaisimmassa sisimmässään hän kuitenkin tunsi, että\nharmitteluun oli aivan toinen syy... Syy, jota hän ei tahtonut\nitselleenkään myöntää.\n\nMalla siirtyi samalle puolelle tietä kuin Pirkko ja tarttui hänen\nkäsivarteensa. Samassa hävisi ivahymy Pirkon suupielestä. Hän muuttui\nvakavaksi.\n\n»Sano nyt Pirkko, mistä sinä olet saanut käryä nenääsi?»\n\nMallan ääni oli melkein itkunsekainen.\n\n»Voi sinua, ei se ole mitään.» Pirkko yritti nauraa, mutta nauru\nkajahti epäonnistuneesti. »Enhän minä ole mistään suuttunut. Ihan\nvarmasti sinä kuvittelet turhia.»\n\nHän katsahti Mallaan ja hänen silmissään oli taas niiden tavallinen\niloinen väike. Mallakin hymähti, vaikkakin harmistuneena.\n\nMiksi ei Pirkko voinut sanoa? Sitä Malla vain ihmetteli.\n\n»En minä suotta kuvittele, kyllä sinä sen itsekin tiedät. Ja sitä\npaitsi», Malla vaikeni kuin epäröiden, vaan jatkoi sitten: »Niin, minä\nluulen melkein tietäväni, miksi sinä olet minulle suuttunut. Siihen...»\n\nPirkko ei antanut hänen jatkaa, vaan heilauttaen tapansa mukaan päätään\ntaaksepäin, tehdäkseen huolettoman vaikutuksen, hän nauroi iloisesti ja\nvirkkoi:\n\n»Älä viitsi olla nyt niin juhlallinen! Mehän lähdimme ihailemaan ensi\nlunta emmekä tärvelemään toistemme hyvää tuulta. Jätetään nyt jo koko\njuttu sikseen!»\n\nPirkko ei tahtonut kuulla noita selittelyjä, syitä Mallan huulilta,\nkoska hän oli aivan varma, että Malla tiesi ne yhtä hyvin kuin hän\nitsekin.\n\nMalla vilkaisi Pirkkoon harmistuneena, mutta jätti asian sikseen, koska\nse ei häntäkään erityisemmin huvittanut. Jos ei Pirkko olisi silloin\nkeskeyttänyt häntä, vaan antanut hänen selittää, niin olisivat asiat\nehkä saaneet paljon nopeamman käänteen toiseen suuntaan kuin ne saivat.\n\nMutta elämä tahtoi kutoa kangasta, joka olisi värikkäämpää ja\nvaihtelevampaa.\n\n\n\n\nXI\n\n\n»Kuule, älä viitsi aina lukea, Pirkko. Minusta on ihan hävytöntä,\nettä sinä et muuta tee kuin luet ja lukemasta päästyäsikin luet koko\njoululomasi ajan. Lähde nyt minun kanssani Puupposelle ostamaan suolaa.\nMennään suksilla. On niin hyvä keli, ettet arvaakaan.»\n\nPirkon nuorempi sisko Dorrit se tällaista mekastusta piti Pirkolle\nkeikkuen yläkerrokseen vievien portaitten kaiteella ja silmäillen\nPirkkoa, joka istui pappilan alahallissa kirjapinkkojen keskellä.\nPirkko katseli siskoaan hymyillen kuin pienelle lapselle. Pikku Dorrit\noli pappilan nuorin ja hyvin heikko terveydeltään, siksi ei häntä ollut\nuskallettu panna kouluunkaan, vaan pappilassa oli ollut kotiopettaja.\n\nDorritin kapeat, kalpeat kasvot näyttivät vieläkin pienemmiltä noitten\nkahden oljenkeltaisen, vahvan palmikon lipuessa alas poskenviertä.\nMuuten hän oli Pirkon näköinen, supukkainen suukin oli samanlainen,\nmutta silmät olivat lemmikinsiniset. Koko suku suhtautui häneen\nkuin pikkuvauvaan ja niinpä hän olikin tottunut saamaan melkein\naina tahtonsa läpi. Jokainen piti kuin rikoksena vastustaa hänen\ntoivomuksiaan, hänhän oli niin hento ja enkelimäinen. Mutta harvoin\nhän silti tuota »itsevaltiuttaan» väärin käytti, siihen hän oli liian\nlempeä.\n\n»Sinä näyt ottaneen minun tapani keikkua aina jossakin», nauroi Pirkko\nvastaukseksi pikkusiskon sanatulvaan. »Oii, rakas, älä nyt putoa!\nKauhistus! Sinä tipahdat sieltä.»\n\nNuo pelästyneet huudahdukset pujahtivat Pirkon huulilta, kun Dorrit\nlähti nopeasti liukumaan alaspäin pitkin kaidepuuta. Dorrit nauroi\nPirkon pelolle, tupsahti keveästi lattialle ja sipsutti Pirkon luo.\n\n»Hyi, eihän sinua näe eikä löydäkään enää näiden kirjapinojen takaa»,\nhän kauhisteli siirrellen syrjään kirjoja sohvalta. Vihdoinkin hän sai\nraivatuksi itselleen tien Pirkon luo. Heittäytyen sohvalle hän kietoi\nhennot käsivartensa Pirkon ympärille ja sirkutteli: »Lähdethän sinä\nhiihtämään? Saat nähdä, että työsi sujuu paljon paremmin, kun olet\nsaanut raikasta talvi-ilmaa nenääsi. Uskotko?»\n\nPirkko silitteli kuin ajatuksissaan Dorritin päätä ja vastasi hitaasti,\nhymyillen samalla:\n\n»Uskon kyllä talvi-ilman raikkauteen, mutta sinun hiihtokeliisi minä en\noikein luota.»\n\n»On siellä hyvä keli. Minä jo hiihdinkin», vakuutti Dorrit varsin\nponnekkaasti.\n\n»Voinhan minä lähteä sinun kanssasi Puupposelle kävellenkin. Mitäs\nsiihen sanot?»\n\nDorrit hypähti jo samassa seisomaan.\n\n»Voi lähde! Se on niin hauskaa!»\n\nEnnen kuin Pirkko ennätti jatkaa puhettaan, oli Dorrit jo livahtanut\nhallista pois ja hänen lapsellisen heleä äänensä kuului keittiöstä,\nmissä hän riemuiten kertoi vanhalle keittäjättärelle saaneensa taas\nPirkon kiskotuksi eroon kirjoistaan.\n\nPirkko hymyili itsekseen lähtiessään pukeutumaan. Kaikki oli täällä\nniin kotoista, niin suloista. Koko talo oli täynnä lepoa ja rauhaa.\nSitä tuntui huokuvan jokainen huonekalukin, pieninkin esine. Hänelle\naivan kuin kirkastui ajatus, että koti oli rakkauden tyyssija.\n\nTytöt palasivat noin tunnin kuluttua punaposkisina ja iloisina.\nDorritinkin kalpeille kasvoille oli noussut vaalea punerrus. Heidän\ntullessaan istui isä Pirkon äskeisellä paikalla sanomalehteä lukien.\nPosti oli juuri tullut.\n\n»Onko minulle mitään?» huudahti Pirkko heti kiepsahtaen isän viereen\nistumaan.\n\n»On kaksikin.» Isä ojensi kirjeet Pirkolle kauniin hymyn levittäytyessä\nhänen kasvoilleen. »Ja toinen on vielä 'kiireellinenkin'. Mitä sitten\nlienee?»\n\nIsä katseli hymyillen Pirkkoa, joka punastui, ja jatkoi sitten\nlehtensä lukemista. Mutta Pirkko lähti puolijuoksua huoneeseensa\nsaadakseen rauhassa lukea kirjeensä. Huoneessa oli kuitenkin Kerttu.\nPirkko livahti saliin, piilottautui vanhalle lempipaikalleen leveälle\nikkunankynnykselle puolittain verhojen taakse.\n\nHän silmäsi kirjeitä vielä kerran ennen kuin avasi. Tuon toisen hän\ntiesi. Se oli Mirjalta. Mutta keneltä oli tuo kiireellinen? Hän luuli\ntuntevansa käsialan.\n\n»Se on aivan kuin Kaarlon käsialaa, mutta miksi Kaarlo kirjoittaisi\nminulle? Ja vielä kiireellisesti?»\n\nNo, se oli varmaankin Sirkan ja Kaarlon yhteisiä kujeita. Tietäähän ne,\nkihlautuneet! Hymyhuulin Pirkko aukaisi kirjeen, mutta hänen katseensa\nvakavoitui heti ensimmäisiä sanoja lukiessa. Ja kun kirje hetken\nkuluttua vaipui hänen syliinsä, oli myös poskien punakkuus kadonnut\nja hän oli vähitellen muuttunut kalman kalpeaksi. Tummat silmät vain\ntuijottivat suoraan eteen.\n\nJuuri kun hän oli lopettanut kirjeensä lukemisen, astui äiti\nhuoneeseen. Hän aikoi mennä vain huoneen läpi, mutta huomasikin Pirkon\nikkunankynnyksellä.\n\n»Vai siellä sinä tyttö veitikka taas istut», naurahti äiti ja astui\nPirkkoa kohti. Hän ei heti huomannut Pirkon kalpeutta. »Dorrit\nsuorastaan säteilee riemusta, kun olitte äsken juosseet kilpaa ja hän\noli voittanut. Mutta Pirkko, Pirkko!»\n\nÄiti oli puhuessaan astunut lähemmäksi, ja nyt hän kauhistuneen\nnäköisenä syöksähti Pirkon luo, joka kääntyi katsomaan häntä\najatuksettoman näköisenä ja yhä kalpeana.\n\n»Rakas lapsi, Pirkko», äiti otti Pirkon kädet omiinsa onnettomana,\nlevottomana. »Mikä sinun on? Oletko sairas?» Äiti oli aivan hätääntynyt.\n\nPirkko pudisti päätään. Hän liikutti hitaasti huuliaan, mutta ääni\ntarttui kurkkuun. Juuri kun hän siirsi jalkansa alas ikkunalaudalta,\nputosi kirje lattialle. Äiti huomasi sen ja sieppasi sen käteensä.\nSilmäsi sitä, mutta katsoi sitten epäröiden Pirkkoon.\n\n»Tämänkö takia?»\n\n»Niin», kuiskasi Pirkko. Puna oli taas alkanut palata hänen poskilleen.\nHän jäi kuitenkin edelleen istumaan ikkunalaudalle nojaten selkäänsä\nikkunaan. »Lue se», hän kuiskasi sitten ja hänen huulensa nytkähtelivät\nhermostuneesti.\n\nÄiti luki hätäisesti, jännittyneenä. Ja hänenkin kasvoilleen ilmaantui\nsäikähdys, johon ehkä sisältyi luonnollisempaa surua kuin Pirkon\nkalpeaan jäykkyyteen.\n\nKirje oli Markkulan sedältä ja se oli päivätty edellisenä päivänä. Hän\nkirjoitti:\n\n Rakas tyttöseni.\n\n Minun täytyy nyt ilmoittaa sinulle hyvin surullinen uutinen ja pyytää\n sinua lähtemään heti tämän saatuasi eli siis ensimmäisellä junalla\n tänne. Penttiin on sattunut vahingonlaukaus. Kuula on vioittanut\n vasenta keuhkoa ja olkavartta. Hän on hyvin heikkona. Kuumeinen. Puhuu\n alituisesti sinusta. Tule siis, rakas lapsi!\n\n Tiedän, että kirjeeni tuntuu tylyltä. Mutta eihän tämä asia enää\n kiertelemisestä ja kaunistelemisesta parane. Sanottavahan se kuitenkin\n on. — Tiedän, että tulet. Luotan sinuun. Olisin iloinen, jos voisin\n kirjoittaa sinulle jotakin lohduttavaa, mutta olen itsekin niin\n lohduton. Mehän emme voi nyt muuta kuin — odottaa. Taipua kohtalon\n valtikan alle. Mutta parastahan me voimme aina toivoa.\n\n _Sinun »ikioma» setäsi_.\n\nÄiti kääntyi hitaasti kirjeen luettuaan Pirkkoon päin, kiersi\nkäsivartensa hänen ympärilleen ja veti hänet hellästi alas\nikkunalaudalta painaen hänen päänsä olkaansa vasten.\n\n»Pikku tyttöni», hän kuiskasi ensin ja kyynel vierähti Pirkon\nalaspainuneelle päälle kadoten tummiin hiuksiin. Sitten hän jatkoi\nhiljaisella äänellä, joka vain hiukan värähteli: »Nyt kysytään\nsinulta tarmoa ja mielenmalttia. Pentti tarvitsee sinua, setä kaipaa\nlohdutustasi. Sinun täytyy voittaa itsesi toisten tähden.» Hän vaikeni.\n\nPirkko nosti hitaasti päänsä. Hänen silmiinsä oli ilmaantunut\nkummallinen, kauaskatsova ilme, mutta niissä ei näkynyt kyynelten\nenteitäkään. Tapaus oli järkyttänyt häntä liian syvästi. Hän katsoi\ntyynesti äidin silmiin, joissa ei myöskään enää näkynyt kyyneleitä, ja\nvirkkoi hiljaa:\n\n»Äiti, kyllä minä jaksan. Jumala varmaan auttaa minua. Uskotko äiti,\nettä Hän auttaa?»\n\nKysymys oli niin lapsellisen luottavainen, että ruustinnan sydäntä\nvihlaisi. Hän nyökäytti kuitenkin rauhallisesti päätään ja vastasi:\n\n»Uskon, Pirkko. Vie surusi hänen jalkojensa juureen, paina pääsi hänen\nhelmaansa ja pyydä: Isä, auta! Ja Hän auttaa.»\n\nJuuri silloin astui Kerttu huoneeseen jokin nuottilehti kädessään.\nNähdessään äidin ja Pirkon kalpeuden ja vakavuuden hän jäi katsomaan\nheitä pelästynein silmin. Äiti ojensi hänelle kirjeen, mutta ennen\nkuin Kerttu ennätti lukea sen loppuun, oli äiti jo kuljettanut\naivan tahdottoman Pirkon pois salista, joten he eivät kuulleet\nKertun säikähtynyttä parahdusta eivätkä nähneet hänen viljavaa\nkyyneltulvaansa, kun hän riensi kertomaan asiasta isälle ja Dorritille.\n\nPirkko suoritti aivan koneellisesti sen vähän minkä itse suoritti\nmatkavalmistuksiaan. Äiti huolehti oikeastaan kaikesta. Nähdessään\nKertun itkettyneet silmät Pirkko aivan kuin heräsi, hätkähti:\n\n»Onkohan minulla kauhean kova sydän», ajatteli hän. »Ei kyyneltäkään\nole vuotanut silmistäni tämän asian takia, kun sen sijaan Kerttu näkyy\nitkeneen aivan näännyksiin asti.» Mutta sittenkään eivät kyynelet\nhersyneet hänen silmiinsä. Hän ei voinut itkeä. Hän odotti. Aivan kuin\nolisi kuunnellut, joka hermo jännittyneenä. Kuunnellut ja odottanut.\nMitä? Siitä hän ei ollut selvillä. Kyynelten asemesta valtasi yht'äkkiä\nkuumeinen kiihkeys, hermostuneisuus hänet.\n\nJoka viiden minuutin kuluttua hän vilkaisi kelloa.\n\n»Kuule, äiti, en kai minä vain myöhästy?» kyseli hän levottomana,\nvaikka junanlähtöön oli vielä aikaa kolmisen tuntia.\n\n»Ethän sinä myöhästy», vastasi äiti lempeästi taittaen hänen pukunsa\npienempään tilaan matkalaukkuun pantavaksi. »Vielä on paljon aikaa.»\n\n»Mutta ajattele, jos ei Kaislan auto olisikaan kotona, silloin minä\nainakin myöhästyisin.»\n\nVarmaankin kymmenennen kerran Pirkko meni seisomaan ikkunan ääreen\nkatsoakseen maantielle, milloin Dorrit palaisi. Dorrit oli mennyt\nnimismiehen luo pyytämään autokyytiä asemalle, koska hevosella ei\nolisi ennättänyt.\n\n»No, sitten me pyydämme joko Puupposelta tai soitamme vaikka Rantalaan.\nKyllä me jostakin auton saamme. Älä ole ensinkään levoton.»\n\nPirkko kierteli huoneissa, istuutui, nousi taas, mutta hän ei voinut\nryhtyä mihinkään työhön. Kaikki oli kuin kaukaista, käsittämätöntä,\nvain eräs asia oli läheinen, tärkeä, ymmärrettävä: Pentin sairaus.\n\nTaipua kohtalon valtikan alle, oli setä kirjoittanut. Taipua, taipua.\nEi, ei! Ei hän voisi taipua.\n\n»Ei!» huudahti Pirkko kiivaasti ääneen ja hypähti seisomaan\nnojatuolista, jossa oli istunut hiljaa eteensä tuijottaen.\n\nKerttu silmäsi häneen pelästyneenä, mutta ei puhunut mitään. Äiti oli\nsanonut, että oli parempi, kun annettiin Pirkon nyt olla hetken omassa\nolossaan.\n\nPirkko kulki pari kertaa kiivaasti yli salin lattian, sitten hän\nistuutui takaisin nojatuoliin, kääntyi Kertun puoleen ja kysyi\nrauhallisella äänellä:\n\n»Uskotko sinä, että Pentti kuolee?»\n\nKertun katse ilmaisi täydellistä toivottomuutta, mutta hän virkkoi\nkuitenkin päätään pudistaen:\n\n»En.»\n\n»En minäkään», kuului Pirkon huulilta varmasti ja vakuuttavasti, ja hän\nrauhoittui taas joksikin ajaksi.\n\n\n\n\nXII\n\n\nNäin loppui siis minun joululomani, ajatteli Pirkko istuessaan\njunassa, joka tuntui kulkevan tuiki hitaasti kohti vanhaa rakasta\nkoulukaupunkia, jossa odottivat tuska ja kyynelet...\n\nEi, ei, jatkoi Pirkko ajatustaan. En saa muuttua toivottomaksi. Äitihän\nsanoi, että minun täytyy voittaa itseni toisten tähden. Ja niin minun\ntäytyykin. Setä parka... Hän kirjoitti, että on taivuttava Kohtalon\nvaltikan alle, mutta kuinka vaikeaksi se muodostuisikaan hänelle tässä\ntapauksessa...\n\nPirkko tuijotti ohiliukuvaa yksitoikkoista niittymaisemaa ja\najatuksissa vilahtelivat kymmenet muistot mitä erilaisimmista\ntilanteista Markkulassa, Ruusulassa, Vähä-Mökkölässä. Hän tiesi, että\nMarkkulan setä rakasti poikiaan ja Piipiitään, mutta Erkki ja Pentti\nolivat olleet aina ensimmäisinä hänen ajatuksissaan. Erkki vanhimman\npojan oikeudella, Pentti taas vilkkautensa takia.\n\nKuula on mennyt keuhkon läpi. Hänhän ei voi millään jäädä elämään.\nPirkon silmiin ilmaantui hätääntynyt tuska. Hän painautui kiireesti\nvieressään riippuvan takkinsa turviin. Sydäntä kouristi.\n\nMutta Pentti ei saa kuolla. Minä en jaksa kestää, en, en.\n\nÄkkiä Pirkko revähytti silmänsä auki kuin hämmästyen ja ihmetellen. Hän\npiti yhä päätään takin takana, mutta viskasi takin sitten syrjään ja\nkatseli taas ulos ikkunasta kummastelevine silmineen. Hänen kasvojensa\nilme kuvastui sekä hämmästystä että nolouden tunnetta.\n\nMinähän rakastan Penttiä... Se asia oli selvinnyt hänelle kuin salaman\nvälähdyksenä ja aivan häikäissyt ihmeellisessä kirkkaudessaan. Sydän\ntykytti lyhyin, kiihkein iskuin. Silmäluomet räpäyttivät tuon tuostakin\ntiheästi. Nyt se selvisi hänelle. Nyt kun oli ehkä liian myöhäistä.\n\nTuollainen ajatus oli kuitenkin liian toivoton tänä hetkenä. Pirkko\nei voinut ajatella siten pitempää aikaa. Hänen täytyi saada itsensä\nuskomaan, että Pentti paranisi ja kaikki tulisi jälleen hyväksi.\n\nParemmaksi kuin tähän asti, ajatteli Pirkko ja hymyili hieman. Vaan\nsamassa hyyti jäätävä tunne, vihlaisi. Vaan Penttihän pitääkin Mallasta\nnyt... Eikä minusta...\n\nSekin kesti vain tuokion, sillä ajatus siitä, että Pentti oli puhunut\nja puhui hänestä, tahtoi hänet luokseen, odotti häntä, sehän poisti\nPentin ja Mallan välisen rakkauden mahdollisuuden.\n\nVoi kun saisin sanoa sen heti Pentille, ajatteli Pirkko ja tuskastaan,\nsurustaan huolimatta hän tunsi onnen tulvivain virtain vakaavan\nolemuksensa. Minä sanonkin, hän päätti.\n\nJa niin sujui Pirkon matka toivon ja epätoivon vaihdellessa.\n\nReippaana ja virkeänä, vaikka jännittynyt levottomuus samalla kiihdytti\nhänen mieltään, Pirkko astui junasta asemalaiturille. Sirkka ja Kaarlo\nolivat vastassa. Heidän vakavat kasvonsa, Sirkan surulliset silmät\nkarkottivat jo heti osan Pirkon reippaudesta.\n\n»Miten hän voi?» olivat hänen ensimmäiset sanansa.\n\nSirkka ei vastannut, käänsi vain päänsä poispäin, ja Pirkko näki hänen\nsilmissään kyynelen. Säikähtyneenä hän kääntyi Kaarlon puoleen.\n\n»Niin no, eihän hänen vointiaan nyt oikeastaan voi tarkemmin selvittää.\nHänellä on vain niin korkea kuume.»\n\nKaarlon vastaus tuntui Pirkosta välttelevältä. Hän pelkäsi pahinta, ja\njuuri kun he astuivat autoon, hän tarttui tiukasti Kaarlon käsivarteen\nja kysyi kiihkeästi:\n\n»Sano, eihän hän, eihän hän vain ole, ole kuollut?»\n\nTuntui niin vaikealta sanoa sitä, kysyä. Kuin olisi pelännyt jo\npelkällä kysymyksellään kutsuvansa tuon kammottavan vieraan tulemaan.\n\n»Ei, ei.» Kaarlokin aivan säpsähti. »Eiköhän hän pian tule paremmaksi.»\nHe istuutuivat autoon, ja Kaarlo virkkoi hetken kuluttua kuin jatkoksi\nedelliseen: »Nyt kun sinäkin tulet.»\n\n»Pentti on niin odottanut sinua», kertoi Sirkka ja tuskin huomattava\nhieno hymynväre kurkisti hänen vielä kosteasta silmännurkastaan. »Aina\nkun hän on houreista vapaa, hän kysyy sinua, tuletko sinä, milloin, ja\ntuletko varmasti.»\n\nPirkon silmiin tulvahtivat polttavat kyynelet. Pentti odotti häntä\nsairaana, ehkä kuolinvuoteellaan, häntä, joka oli kuitenkin vain\nleikitellyt hänen uskollisella ystävyydellään, kiintymyksellään.\nSyytösten runsaudella ei ollut loppua. Ne sujahtivat hänen ajatuksiinsa\nnopeammin kuin auto kiidätti heitä Markkulaan. Ne putoilivat terävinä,\npainavina. Paljon, suuresti hän oli rikkonut Penttiä vastaan. Kun\nMartti Kulo oli tullut hänen tielleen, oli hän ilman muuta kääntänyt\nselkänsä Pentille ajattelematta sen tarkemmin mitä teki. Jos joskus\njoku syyttävä ajatus olikin kiusannut häntä oli hän painanut sen\nkiireesti kadoksiin, näkymättömiin. Omantunnon äänen hän oli jyrkästi\nvaimentanut.\n\nAuto pysähtyi. Pirkko pyyhki kiireesti silmänsä. »Toisten tähden sinun\ntäytyy voittaa itsesi, toisten tähden.» Niinhän äiti oli sanonut. Niin,\nhän tahtoihin sen tehdä. Nyt hän korvaisi Pentille kaiken tähänastisen\npahuutensa hyvyydellä, uhrautuvaisuudella, rakkaudella. Hän sanoisi\nheti, heti kun Pentti heräisi, jos hän nyt nukkui, niin, mitä hän\nsanoisikaan?\n\n»Rakastan sinua, Pentti, anna anteeksi kaikki mennyt. Rakastan sinua.»\nNuo sanat kajahtelivat hänen sydämessään, ja hän oli kuulevinaan\nniiden helähtävän jalkojensa allakin lumisia portaita noustessaan.\nOvikin narahti samaa, kun Vanha Santeri sen avasi. Kuulivatkohan sen\ntoisetkin? Heidän hän _täytyi_ se kuulla! Pirkko vilkaisi kiireesti\nhallissa olijoita. Ja silloin hän taas havahtui todellisuuteen.\n\nPenttihän oli sairas. Kuolemansairas. Sitähän kuiski koko talo, sehän\nhuokui joka puolelta vastaan, kuvastui Sirkan, Kaarlon ja Santerin\nkasvoilta. Pirkon valtasi taas epätoivo. Tulisiko hän sittenkin liian\nmyöhään?\n\nYläkerrassa kuului oven avautuminen, sitten sedän tutut askelet. Nuo\nsedän lyhyet, päättäväiset askelet. Hän seisoi portaitten yläpäässä\nja ojensi Pirkolle toisen kätensä. Vain tuokio ja Pirkon pää painui\nvasten sedän leveätä olkaa ja sedän rakkaat käsivarret kiertyivät\nhänen ympärilleen. Pirkon rinnasta kohosi syvä nyyhkytys ja hän painoi\nkasvonsa yhä tiukemmin vasten olkapäätä. Hän itki hetken hiljaa mutta\nkatkerasti. Kuin pieni lapsi, joka äidin sylissä tyyntyen tahtoo itkeä\nvielä viimeisen itkunsa, suojaavien käsivarsien syleilyssä lievittää\npikku sydämensä katkeraa tuskaa.\n\n»Pirkko rakas, pikku tyttöni», virkkoi setä ja hiveli hiljaa olallaan\nlepäävää päätä. Hänen äänensä särähti karheana. Hän nieli nielemistään\nomia kyyneleitään, nyyhkytyksiään.\n\n»Kyllä Pentti paranee... Uskotaan vain. Uskotaan taivaallisen isän\napuun.»\n\nNuo sanat saivat Pirkon taas muistamaan äidin sanat. Ne olivat kuin\nkehoituksena, kirkkaana oppaana, joka tuikahti tuon tuostakin, kuin\nvilkkumajakka, joka välähdytti valoaan vaikean myrskyn kourissa\ntaistelevalle. Hän kohottikin päänsä, pyyhki päättävästi kyynelensä ja\nsuudellen kevyesti sedän poskea sanoi hiljaa mutta vakuuttavasti:\n\n»Niin, setä, Jumalahan on rakkaus.»\n\nVasta päästyään Pentin sairasvuoteen ääreen Pirkko käsitti, miksi\nhän oli saattanut kesken tuskansa niin täydellisesti unohtaa Pentin\nsairauden ja vakavan tilan, vieläpä oli saattanut tuntea syvintä\nriemuakin huomatessaan rakastavansa häntä. Se johtui siitä, että hän\nei ollut nähnyt Penttiä sairaana. Nyt ei hän enää voisi unohtaa Pentin\nvakavaa tilaa, nyt kun hän näki hänet.\n\nPentti makasi monien pielusten tukemana puolittain oikealla kyljellään.\nHänen musta tukkansa oli hiukan epäjärjestyksessä ja kuumekarpalot\nolivat kosteudellaan kihartaneet sen pieniin laineisiin korkean otsan\nkohdalla. Kasvot olivat hehkuvan, pelottavan punaiset. Pentti nukkui\nlevotonta kuumeisen unta ja hänen lyhyt hengityksensä ilmaisi selvimmin\nhänen tuskansa. Puoliavoimet huulet olivat aivan kuivat ja rikkinäiset.\n\nKuin tylsistyneenä Pirkko seisoi pitkän tuokion Pentin vuoteen\nääressä. Hän ei ajatellut mitään, hän vain tuijotti Penttiin. Hänen\nkatseensako lienee vaikuttanut: Pentti koetti kääntyä, mutta voihkaisi\nsamassa tuskasta valittaen ja aukaisi silmänsä, joiden harhailevasta,\nhätäisestä katseesta selvääkin selvemmin kuvastui ankara ruumiillinen\ntuska. Hänen katseensa osui Pirkkoon ja sinä hetkenä Pirkosta tuntui\nkuin olisi hän ollut syyllinen tuohon Pentin tuskaan.\n\n»Pirkko... Pirkko...» kuiskasi Pentti vain vaivalloisesti, sitten\nhänen silmänsä jälleen sulkeutuivat ja levoton kuumeuni alkoi.\n\nPirkko istuutui hänen vuoteensa ääreen ja jäi siihen pitkäksi ajaksi.\nHän oli voimaton, tahdoton, kykenemätön mihinkään. Hänen täytyi\nvain saada olla. Ja odottaa. Tuskaisena, jännittyneenä, pelokkaana.\nArmahtaisiko kuolema häntä, antaisiko tuo ikuisesti odottamaton ankara\nvieras Pentin vielä elää?\n\nPirkon olemukseen, sydämeen hiipi hitaasti tyyneys ja rauha. Ja kun hän\nlopulta nousi, kuvastui hänen kasvoillaan niin selvästi syvä rakkaus,\nettä setä, joka istui sängyn toisella puolella, käsitti sen heti, ja se\nantoi hänellekin uusia voimia, uutta toivoa.\n\n\n\n\nXIII\n\n\nPari päivää sen jälkeen, kun Pirkko oli saapunut, oli Pentin kuume\nalkanut laskea. Hän ei enää houraillut, mutta kuume oli tehnyt hänet\nsuunnattoman heikoksi. Tuskin hän jaksoi liikuttaa tervettä kättään.\n\nOli harmaa pakkaspäivä, puolenpäivän aikaan. Tuli räiskähteli hauskasti\nmatalassa tiilitakassa, ja sen hohde uhosi lämmintä aivan sänkyyn\nasti, jossa Pentti makasi kalpeaksi valahtanein poskin, silmien alla\nsyvät tummat varjot. Mutta hänen huulillaan oli hymy kuin väsyneellä\nlapsella, joka on tyytyväinen päästyään omaan vuoteeseensa lepäämään.\nPentin mustien silmien tavallinen vilkas katse oli nyt laimea, hidas.\nSe viipyi kauan takkatulen räiskeessä ja siirtyi siitä hitaasti\nPirkkoon, joka istui vuoteen ääressä suuressa nojatuolissa.\n\nPirkolla oli kirja polvillaan. Hän yritti koota ajatuksiaan ja lukea.\nMutta hän ei voinut syventyä geometrian teoreemoihin tuntiessaan Pentin\nkatseen kasvoillaan. Se katse oli harvinaisesta levollisuudestaan\nhuolimatta pistävä. Se sai hänet levottomaksi. Hän kohotti päänsä ja\nkatsoi Penttiin. Ja samassa hänen kasvoilleen ilmaantui suloinen hymy.\n\n»Eikö olekin mainio takkatuli? Setä itse laittoi.»\n\n»On», vastasi Pentti hiljaisella äänellä ja hänenkin huulilleen pyrki\npieni hymyn väre.\n\nSitten ei taas puhuttu toviin, vaan kun Pirkko nousi korjaamaan\nkekäleitä, virkkoi Pentti:\n\n»Etkö sinä ole väsynyt?»\n\nPirkko naurahti. Hiljainen onni ilmeni hänen olemuksestaan.\n\n»En. Miksi minä olisin väsynyt? En ensinkään.»\n\nHän istuutui taas nojatuoliin. Kun hän tuokion kuluttua katsahti\nkirjastaan, hän huomasi Pentin nukahtaneen kevyeen, rauhalliseen uneen.\n\nPirkko taivutti päänsä taaksepäin tuolissa ja jäi sitten katselemaan\nPenttiin. Hänen ajatuksissaan liikkuivat viimeisten vuorokausien\ntapahtumat.\n\nEnsimmäinen yö hänen tulonsa jälkeen oli ollut tuskainen. Lääkäri\noli ollut talossa melkein koko yön. Sirkka, Tauno ja Kaarlo olivat\nvalvoneet alakerrassa. Samoin Vanha Santeri ja toiset palvelijat omalla\npuolellaan. Sairaan luona olivat olleet vain setä, sairaanhoitajatar,\nlääkäri ja hän, Pirkko. Puolenyön aikaan hän oli nähnyt\nmorfiiniruisketta annettaessa selvästi lääkärin katseesta ja ilmeestä,\ntämän sanoessa oven luona jotakin sairaanhoitajattarelle, että hän piti\nasiaa menetettynä.\n\nHän oli istunut sedän vieressä kuin turtuneena, sedän vapiseva käsi\nomassaan. Hän oli koettanut rukoilla, mutta ei voinut. Sanat tuntuivat\nniin turhilta. Hän oli vain istunut hiljaa ja tarkastanut Penttiä, joka\nlevottomana liikutti päätään valkealla pieluksella, ja kuunnellut hänen\nhirveätä hourailuaan, joka oli milloin valittavaa, milloin parahti\näänekkääksi huudoksi, ja samassa saattoi noilta kuumeen rikkomilta\nhuulilta kajahtaa nauru, joka tuntui luonnottomalta tuossa yön\nodottavassa, juhlallisessa hiljaisuudessa.\n\nViimein hän oli vilkaissut setään. Ja silloin hän oli säikähtänyt.\nSedän katse oli ollut jäykistynyt, aivan kuin lasittunut. Pirkko oli\nhuudahtaa ääneen, mutta sai hillityksi itsensä. Hän viittasi lääkärin\ntakan luota lähemmäksi ja nyökäytti setään. Lääkäri katsoi tarkasti\nhäntä ja kuiskasi sitten Pirkolle:\n\n»Rauhoittukaa. Hän nukkuu.»\n\nAhdistava tunne oli vallannut Pirkon. Nuo sedän lasittuneet silmät\ntuntuivat ihan hirveiltä. Jotakin täytyi tehdä. Hän oli hiljaa\npuristanut sedän kättä, varovasti. Ja vihdoin setä oli hätkähtänyt.\nSilmiin tuli taas luonnollinen ilme, ja hän oli Pirkkoon katsahtaen\npuristanut hänen kättään. Silloin oli Pirkko kuiskannut:\n\n»Setä, Jumala on rakkaus.»\n\nSetä oli nyökäyttänyt päätään.\n\nJa se yö oli viimein päättynyt. Aamu oli alkanut hämärtää sumuisena,\npainavana. Entistä raskaammalta tuntui aloittaa tuo uusi päivä ilman\npienintäkään toivon hiventä.\n\nSitten vielä toinen yö. Melkein samanlainen. Aamuyöstä oli kuume\nlaskenut tuskien vähentyessä, mutta vasta päivällä oli Pentti\nnukahtanut ensi kerran rauhalliseen uneen. Ja niin sitten sitä myöten\nsairaus oli muuttanut luonnettaan, helpottanut.\n\nPentin sairasvuoteen ääressä valvoessaan Pirkko oli muistanut viime\ntalven. Melkein näihin aikoihin hän oli itse maannut keuhkokuumeessa\nja Pentti käynyt uskollisesti hänen luonaan. Nyt oli päinvastoin. He\nnäkyivät olevan toisilleen välttämättömät...\n\nPirkko hymähti melkein ääneensä, mutta hätkähti samassa. Ei kai Pentti\nvain herännyt? Ei, hän nukkui rauhallisesti.\n\n»Miten kalpea sinä olet», puheli Pirkko itsekseen Pentille tarkoittaen.\n»Milloin saa pakkanen taas puraista poskesi punaisiksi?»\n\nSamassa hän muisti, että lääkäri oli tänään käydessään sanonut, että\nPentin vasen käsi jäisi luultavasti liikkumattomaksi. Sedän kasvoille\noli ilmaantunut äkillinen tuskanpiirto, mutta hän oli jo samassa\nlausunut tyynesti:\n\n»Ehkei se sentään haittaa niin paljoa. Kunhan hän vain jäisi elämään...»\n\nPirkon mieleen oli heti välähtänyt: Miten Pentti jaksaa sen kestää?\nReipas, notkea Pentti käsipuolena... Suuri piste olisi silloin asetettu\nhiihdon, voimistelun, niin, kaikenlaisen urheilun jälkeen, joka oli\nhänen mieliharrastuksensa. Ei, se olisi liian ankaraa.\n\nLuulen, että Pentti melkein mieluummin kuolisi kuin...\n\nPirkko koetti karkottaa ajatuksen ja sijalle kiertyi ajatus siitä,\nmiltä sedästä mahtoikaan tuntua, kun Pentti noin viikko sitten\nkannettiin metsästä tiedottomana. Yläluokan pojat olivat menneet\nmetsään ampumaharjoituksiin. Heillä oli ollut mukanaan kolme kivääriä,\nyksi niistä Pentin.\n\nNiilo Särkkä oli pyytänyt saada ampua Pentin kiväärillä. Pentti oli\nluovuttanut sen hänelle ja sanonut antaessaan: »Ole varovainen! Se on\nladattu. Ja ihan parhaassa vireessä.»\n\nNiilo oli ottanut kiväärin käteensä ja kohottanut sen olkaansa vasten\ntähdätäkseen maalitauluun. Samassa oli Pentti aikonut mennä yli polun,\njolla Niilo seisoi. Niilo oli sanonut naurahtaen: »Katsotaanpa, miten\nhyvässä vireessä se on.» Samassa kivääri oli lauennut. Pentti oli\nseisahtunut, horjahtanut ja olisi kaatunut, jos ei Kuikka, joka oli\npoikien mukana, olisi juossut ja saanut hänestä kiinni.\n\nSairaala oli verraten lähellä. He menivät pyytämään paareja sieltä.\nLääkäri oli tullut juuri sairaskäynniltä ja käskenyt poikien kantaa\nPentin sairaalaan. Siellä oli kuulan jälki tutkittu, kuula poistettu\n— se oli pysähtynyt olkalumpion kohdalle — ja vasta sen jälkeen oli\nPentti viety kotiin.\n\nPojat olivat ensin luulleet, että setä kuolee tai saa halvauksen. Hän\noli pitkän aikaa vain tuijottanut Penttiin, ja kun hän sitten oli\nyrittänyt ruveta puhumaan, hän oli tankannut yhtä ja samaa sanaa ja\nhampaat olivat kalisseet vastakkain. Onneksi oli lääkäri tullut hetken\nkuluttua taloon. Jokin hänen määräämänsä lääke oli saanut sedän taas\ntoipumaan.\n\nKauheata se oli ollut kaikille, mutta kauheinta Niilolle. Poika parka\noli koko viikon kuljeksinut kuin mieletön ympäri katuja, metsissä,\nsynkkänä, sanattomana. Pelättiin hänen menettävän järkensä. Vasta nyt,\nkun lääkäri oli sanonut Pentin jäävän eloon, oli Niilon synkkämielisyys\nhävinnyt, mutta sen sijaan oli tullut ajatukseton lamaannustila.\n\nKulo muistui Pirkon mieleen. Hän käännähti kuin kiusaantuneena. Hän\nkoetti karkottaa ajatuksen. Hän ei halunnut enää milloinkaan tavata\nKuloa. Eihän hän kylläkään ollut tehnyt Pirkolle mitään pahaa, mutta\nsittenkin.\n\n\n\n\nXIV\n\n\nSeuraavana päivänä Pentti oli huomattavasti virkeämpi. Hän naurahteli\nPirkon puheille ja näytti olevan mielissään, kun Pirkko peitteli häntä\nja huolehti hänen lääkkeillensä antamisesta, kuumeen mittaamisesta\nja sen sellaisesta. Pirkko huomasi sen ja hänen sydämensä alkoi taas\ntykyttää tavallista nopeammin.\n\nHän tahtoi nyt hellällä huolenpidollaan, väsymättömällä\npalvelevaisuudellaan saada Pentin huomaamaan, että oli muuttunut häntä\nkohtaan. Että asiat olivat kääntyneet toisille teille. Oikeilleko\nurille?\n\nSitä en tiedä, Pirkko ajatteli itsekseen seisoessaan ikkunan luona.\nSamassa hän näki Mallan astuvan Markkulan pihaan. Hän säpsähti. Siinä\noli kuin vastalause hänen mieluisille, onnellisille ajatuksilleen.\nMutta hän kääntyi kuitenkin Penttiin päin sanoen mahdollisimman\niloisella äänellä: »Arvaapas kuka tulee vieraaksesi?»\n\n»Ros-Mar varmaan», vastasi Pentti empimättä ja jatkoi sitten: »Älä\nseiso siellä minun takanani. Tule tänne! Tahdon nähdä sinut.»\n\nMielihyvän hieno punerrus levisi Pirkon hymyileville kasvoille, kun hän\nastui Pentin vuoteen luo.\n\n»Ja mitä teidän armonne sitten vielä käskee?» kysyi Pirkko tehden syvän\nkumarruksen totisin kasvoin, mutta ilonvälke silmissään.\n\nPentti nauroi hiljaa.\n\n»En käske, mutta kiellän sinua piiloutumasta selkäni taakse.»\n\n»Kuten teidän armonne haluaa», vastasi Pirkko, mutta jatkoi sitten\näskeiseen iloiseen tapaansa. »Et vielä arvannut, kuka tulee. Ei se ole\nRos-Mar. Hänhän kävi juuri äsken täällä.»\n\n»No, Kuikka sitten.»\n\n»Ei, se on...»\n\nKoputus ovelle katkaisi Pirkon lauseen. Santeri kurkisti\nvarovasti sisään. Pirkko kiiruhti hänen luokseen. Häntä huvitti\nSanterin äärimmäinen varovaisuus, jota hän yhä harrasti, vieläpä\nalakerroksessakin. Vanhus oli ollut tavattomasti huolissaan Pentin\nsairaudesta ja nyt, vaikka Pentti oli jo paranemaan päin, hän ei\nluopunut vieläkään arastelevasta käytöksestään.\n\n»Täällä on Maila-neiti», hän kuiskasi Pirkolle. »Uskaltaako häntä\nlaskea sisälle?»\n\n»No tottakai», vastasi Pirkko. »Hei, missä sinä olet?» hän huudahti\nsitten käytävään.\n\n»Ei niin kovaa, ei niin kovaa, pikku neiti», höpötti Santeri köpittäen\nhuopikkaissaan portaita alas.\n\n»Täällähän minä!»\n\nMalla pujahti samassa esiin oven takaa. Ystävysten tervehdys oli\nlämmin, sydämellinen. — He eivät näet olleet vielä tavanneet sen\njälkeen, kun Pirkko tuli kaupunkiin. — Malla kurkisti ovesta huoneeseen.\n\n»Sinäkö?» kuului Pentin ääni ja hänen kasvoilleen valahti puna, joka\nkuitenkin jo samassa katosi.\n\nPirkosta tuntui niin kummalta. Eikö Pentin äänessä ollut oikein\nriemukas soinnahdus? Selvästikin hän oli tavattomasti ilostunut Mallan\ntulosta. Syksyinen mustasukkaisuus näytti taas oireitaan, mutta Pirkko\nkarkotti sen nopeasti yhtymällä toisten puheeseen.\n\nTuskin he kuitenkaan olivat vielä kunnolla päässeet puheen alkuun, kun\nsetä tuli. Hän tervehti Mallaa ja kääntyi sitten Pirkon puoleen:\n\n»Ajatteles, kun Taunon piti tuoda ne lääkkeet ja nyt minä huomasinkin,\nettä hän on unohtanut lääkemääräyksen minun pöydälleni.» Setä näytti\nmääräystä. »Ja tuo lääke on aivan lopussa?» Hän astui pöydän luo ja\notti pullon käteensä. »Niinpä on. Minun kai...»\n\n»Setä, minä menen kyllä hakemaan», virkkoi Malla heti ja nousi. Samassa\nPentti käänsi kasvonsa Pirkkoon päin ja sanoi:\n\n»Mutta jos sinä menisit? Et ole tainnut olla ulkona siitä kun\npappilasta lähdit.»\n\nSetäkin innostui:\n\n»Tosiaan. Sinullehan ulkoilma tekeekin hyvää.\n\nJos vain muuten viitsit mennä?»\n\n»Miksen minä viitsi», vastasi Pirkko reippaasti ja virkkoi sitten\nMallalle: »Olethan sinä täällä siihen asti, kun minä tulen? Setä ei\nkuitenkaan voi olla, sillä hänen täytyy mennä pankkiin aivan kohta.»\n\n»Olen kyllä», vastasi Malla ja istuutui takaisin tuolille.\n\n»Tottahan sinä nyt niin kauan olet», tuumi Pentti ja hymyili hiukan.\n\nPirkko riensi nopeasti apteekkiin. Ilma oli pakahtunut ja lumi\nnarskahti hieman jalkojen alla. Olisi tuntunut oikein hyvältä, niin,\nsuloiselta suorastaan, nyt kun tiesi Pentin paranevan — paitsi, että\nkäsi ehkä jäisi jäykäksi — mutta miksi piti aina olla jotain ikävääkin\njoukossa? Miksi Malla sattui nyt juuri tulemaan sinne?\n\nJa Pentti oli niin halukas lähettämään minut pois, päätteli Pirkko\nheti, muistaen Pentin kehoituksen. No niin, he tahtoivat tietysti olla\nkahden. Sehän oli niin luonnollista... Vaan... Voi sentään, nyt tulee\nMartti tuolla. Jos pujahtaisin tuosta portista... Ei, hän huomasi jo.\nÄsh, Pitipä sattua!\n\nTuomari Kulo oli juuri kääntynyt apteekin kulmasta ja nähtyään Pirkon\nhän jo kaukaa heilautti hattuaan ja lähti melkein harppausaskelin häntä\nkohti. Pirkolla oli jo jalka apteekin portaitten toisella askelmalla,\nkun Kulo ehätti häntä tervehtimään.\n\n»Voi, sinua, veitikkaa! Olet kaupungissa etkä ilmoita mitään minulle.\nMilloin olet tullut?»\n\nKulon siniset silmät olivat niin täynnä rehellistä jälleennäkemisen\niloa, että Pirkko ei voinut esiintyä vieroksuen häntä kohtaan.\n\n»Tulin viisi päivää sitten.»\n\n»Etkä ole puhunut minulle mitään!» Kulo pudisti totisena päätään. »Tämä\non melkein anteeksiantamatonta. Mutta miksi tulit jo nyt?»\n\nPirkosta tuntui hiukan vastenmieliseltä ottaa Pentin sairaus\npuheenalaiseksi tässä. Mutta mikäpä auttoi!\n\n»Olet ehkä kuullut, että Pentti Markkula on vahingoittunut. Viime\nviikolla, kun he olivat...»\n\n»Niin, tosiaankin!» Kulo keskeytti. »Kuulin kyllä. Ja sinä siis tulit\nsen takia?» Hän katsoi pitkään Pirkkoa.\n\n»Niin tulin. Ja suo nyt anteeksi, mutta minun täytyy mennä apteekkiin\nviemään tämä määräys.»\n\n»No, sen valmistusta saat odottaa. Tule ulos, niin kävelemme hetkisen.»\n\n»En tiedä...», Pirkko vastasi empien kiiruhtaessaan portaita ylös.\n\nEi hän olisi oikein mielellään lähtenyt Kulon kanssa, mutta kun hänen\nkuitenkin täytyi odottaa lääkettä, niin hän ei voinut kieltäytyäkään.\n\nHe lähtivät maaseudulle päin, koska maantie oli apteekista vain\nkivenheiton päässä. Ensin kulki keskustelu siellä täällä kuin etsien\nkiinnekohtaa, sitten Kulo virkkoi äkkiä kuin päätettyään jotakin:\n\n»Pirkko, ajattelin juuri tänään kirjoittaa sinulle ja pyytää saada\nmatkustaa luoksesi.»\n\n»Niinkö», Pirkko sanoi hyvin pitkään ja katsoi Kuloa kysyvästi,\nihmeissään.\n\n»Niin. Ja tiedätkö miksi?» Kulo ei odottanut vastausta, vaan jatkoi\niloisena, innostuneena: »Ajattelehan, minä sain Helsingistä paikan...\nministeriössä. Hyvä palkka ja tulevaisuuden paikka. Mutta minun täytyy\nmatkustaa jo viikon kuluttua. Olisin kuitenkin tahtonut puhua kanssasi\nsitä ennen.»\n\nHänen äänessään, hänen lausuessaan viimeisiä sanoja, oli jokin\nerikoinen väre, joka sai Pirkon katsahtamaan mieheen nopeasti. Hän\narvasi, mikä asia oli. Ja kun hän näki Kulon katseen, hän oli aivan\nvarma siitä. Hän hätääntyi. Mitä hän tekisi, sanoisi?\n\n»Arvannet ehkä itsekin, mitä se on?» Kulo pysähtyi ja tarttui Pirkon\nolkapäähän. Pirkko seisahtui ja hänestä tuntui kuin olisi sydän\nlakannut lyömästä. »Tiedän kyllä, ettei tämä ole suinkaan sopiva\ntilanne tällaisen asian esittämiseen, mutta en voi, kuuletko, Pirkko,\nsinä suloinen lapsi, en voi olla enää vaiti.»\n\nHän laki kätensä Pirkon toiselle olkapäälle. He seisoivat hetken\nvastakkain, Kulo koetti tavoittaa Pirkon katsetta, mutta Pirkko käänsi\nkasvonsa sivulle silmien värähdellessä nopeasti.\n\n»Kuule, Martti, älä nyt viitsi. Katso, tuolta tulee joku.»\n\nKulo kääntyi katsomaan Pirkon osoittamaan suuntaan, mutta ei laskenut\nirti otettaan.\n\n»Antaa tulla. Se on joku maalaisukko kuormineen. En välitä nyt hänestä\nenkä kenestäkään. En kenestäkään muusta kuin sinusta. Sinun täytyy\nsuoda anteeksi, mutta tämä äkillinen, odottamaton tapaamisemme on\nsaanut pääni aivan pyörälle.»\n\nHän naurahti ja laski Pirkon vapaaksi.\n\nPirkko katsahti taas häneen ja hänkin naurahti, vaikka hieman\nväkinäisesti.\n\n»Oletpa sinä heikko», hän tuumi lyhyesti, vain jotakin sanoakseen.\n\n»En ole ensinkään heikko», väitti Kulo vastaan. »Kyllä minä olen saanut\nnäyttää 'vahvuuttani' sinun kanssasi. Sinä olet kiduttanut minua liian\nkauan. Vaan nyt», hän tarttui taas lujasti Pirkon käsivarteen, »nyt\nminä tahdon, rautaisilla kirjaimilla sanoen _tahdon_ sinun vastauksesi\nja — sinut.» Hän kuiskasi viimeisen sanan aivan Pirkon korvaan.\n\nVeret karahtivat Pirkon poskipäille. Mitä hän sanoisi? Kuinka hän\nselviäisi? Martti rakasti häntä. Olisi julmaa sanoa hänelle...\n\n»Sano, Pirkko, sano sinäkin nyt jotain», jatkoi Kulo heti kun ukko\nkuormineen oli lipunut ohi. »Sano pian! Älä anna minun enää odottaa.\nOlet kiusannut minua muutenkin tarpeeksi.»\n\n»Minä en oikein tiedä... en oikein ymmärrä... Kuule, Martti, en minä\nvoi», lopetti Pirkko hyvin painokkaasti. Hän katsoi vakavasti suoraan\nKulon silmiin.\n\nKulo katsoi häntä kuin käsittämättä hänen sanojensa tarkoitusta.\n\nHe kulkivat hetken ääneti. Pirkko yritti selviytyä hämmennyksestään,\nmutta se tuntui melkein mahdottomalta, sillä sydän värähteli niin\nlevottomana.\n\n»Mitä sinä et voi? Pirkko, mitä tarkoitit äsken?» Kulon ääni oli\nmuuttunut niin hiljaiseksi, helläksi. Sen sävy kuin herkistyi\nherkistymistään hänen puhuessaan. Pirkon sydän värähti taas. Sitten hän\näkkiä kääntyi ympäri ja lähti nopeasti astumaan kaupunkia päin. Kulo\nseisoi kotvan paikallaan ja katsoi hänen jälkeensä. Sitten hehkuva puna\nleimahti hänen otsalleen, ja hän kiiruhti Pirkon jäljessä.\n\n»Et kai sinä... Pirkko... tarkoititko sinä, että, että sinä... että\nminä...»\n\nSitten hän vaikeni ja katsoi Pirkkoon pitkän aikaa astellen hänen\nrinnallaan samassa nopeassa tahdissa kuin Pirkkokin.\n\n»Et siis rakasta minua?» hän viimein kysyi.\n\nJa nyt oli ääni kalsean kylmä, niin pureva, että Pirkko hätkähti ja\nkatsoi poispäin.\n\n»En, niin, Martti, en tosiaankaan», hän melkein kuiskasi sen.\n\nKoko jäljellä olevan matkan he kulkivat vaieten. Vasta apteekin\nportaitten kohdalla Kulo virkkoi, levollisella äänellä:\n\n»Pirkko, olen nyt kaksinverroin onnellisempi, kun sain tuon paikan\nHelsingissä... Sinun lähettyvilläsi en olisi voinut kestää...» Hän\nojensi kätensä hyvästiksi. Pirkko tarttui siihen ja katsoi Kuloa. Hän\nei ollut vielä milloinkaan nähnyt Kuloa niin kalpeana.\n\n»Voi, kuule, Martti, älä ole minulle vihainen, älä kuule...»\n\nHänen puheensa katkesi lyhyeen, avuttomaan nyyhkytykseen.\n\n»Vihainen», toisti Kulo hitaasti ja katseli eteensä. »Miksi? Eihän ole\nsinun syytäsi, jos et... Niin, niin, Pirkko...»\n\nSitten hän ei jatkanutkaan, vaan katsoi suoraan Pirkon silmiin. Ja\nPirkko oli huudahtanut nähdessään niiden tuskantäyden ilmeen. Kulo\npuristi vielä kerran lujasti Pirkon kättä, nosti hattuaan ja sanoi\nlujalla äänellä kuin pakottaen sen levolliseksi:\n\n»Hyvästi, pikku prinsessani! Tule onnelliseksi! Pirkko, hyvästi!»\n\nYlähuulen pieni mutka värähti kerran, pari hänen lausuessaan viimeisiä\nsanoja. Pirkon katse sumeni kyynelistä.\n\n»Hyvästi», kuiskasi hän. Mutta Kulo ei kuullut sitä enää. Hän oli jo\nsilloin jonkin matkan päässä.\n\nPirkko kulki Markkulaan kuin unessa.\n\nMitä hän oli tehnyt? Oliko hän menetellyt oikein? Eikö hän todellakaan\nrakastanut Marttia?\n\nHän oli niin hyvä, niin hellä. Hän rakasti minua... Mutta enhän minä\nitse... Minä en tosiaankaan rakastanut häntä. Pirkko pudisti päätään\nja hänestä tuntui kuin taakka olisi pudonnut hänen hartioiltaan. En\nmenetellyt väärin, vaikka oikein menetteleminen tuntuikin vaikealta.\nMinä rakastan Penttiä.\n\nKotimatkalla hän oli aivan unohtanut Mallan. Vasta kun hän astui Pentin\nhuoneeseen ja näki hänet siellä istumassa Pentin vieressä, vasta\nsilloin hänen sydämessään karmaisi:\n\nMinä jätin Martin. Jättääkö Pentti minut?\n\nHänestä näytti siltä, että Pentti oli paljon virkeämpi nyt kuin\naikaisemmin. Pentti piti Mallasta enemmän kuin hänestä, Pirkko oli\nsiitä nyt aivan varma.\n\n»Ulkona on varmaan pakkanen, koska poskesi ovat niin puolukanpunaiset»,\nhuomautti Pentti.\n\n»Onhan siellä. Hiukan», vastasi Pirkko hajamielisesti, kaataen lääkettä\nlääkelasiin. Hän vei sen Pentille. »Nyt on tämä myrkky sitten taas\nnieltävä.»\n\n»Toivoin sinun tulevan, mutta myrkystäsi en olisi välittänyt», vastasi\nPentti nielaisten lääkkeensä suutaan vääristellen.\n\nPuhuiko Pentti totta? Oliko hän todellakin odottanut häntä?\n\nTuntui taas paremmalta.\n\nMalla nousi lähteäkseen.\n\n»Olen lörpötellyt Pentin ihan väsyksiin», hän arveli. »Kun lääkäri\ntulee, niin älkää sanoko, että olen käynyt täällä, sillä jos hän saa\nsen tietää, ei hän myönnä minulle enää sisäänpääsyä.»\n\n»Älä toimita», sanoi Pentti. »Olen niin virkeä kuin en olisi sairasta\npäivää nähnytkään. Et ole suinkaan väsyttänyt, päinvastoin. Tule taas\npian.»\n\nHänen iloinen katseensa seurasi Mallaa ihan ovelle asti, ja kun se oli\nsulkeutunut, hän kääntyi Pirkon puoleen sanoen:\n\n»Siinä on sitten oikein kiva tyttö.»\n\n»On kyllä», vastasi Pirkko levollisesti ja istuutui Mallan paikalle.\n»Minäkin pidän hänestä oikein paljon.»\n\nPentti katsoi häneen hieman terävästi ja lausahti sitten:\n\n»Täytyikö sinun odottaa lääkettä näin kauan?»\n\n»Melkein», vastasi Pirkko ja kumartui laittamaan peitettä paremmin\npatjan alle.\n\n»Ennätin hermostuttaa hyväsydämisen Mallan kysymällä poissaollessasi\nainakin parikymmentä kertaa: eikö siitä ole jo puoli tuntia kuin Pirkko\nlähti, katso, joko hän tulee.» Hän nyykäytti hiukan päätään Pirkolle\nja virkkoi totisena: »Aika tuntui pitkältä ilman sinua, vaikka Malla\nrupattelikin koko ajan.»\n\nPirkko ei uskaltanut katsoa Penttiin, vaan katseli ulos ikkunasta.\nMutta hänen silmiinsä ilmaantui Pentin puhuessa kaunis loiste, joka\nolisi kavaltanut hänen sydämessään liikkuvat tunteet hiukankin\n»asiaaymmärtävälle». Pentti ei kuitenkaan sitä käsittänyt.\n\n\n\n\nXV\n\n\nAjassa oli ennätetty jo taas pari viikkoa eteenpäin. Koulutyöt olivat\nalkaneet. Pirkkokin ponnisti voimiaan, vaikka se tuntuikin vaikealta.\nHän oli väsynyt valvottuaan viikon päivät Pentin sairasvuoteen\nääressä ja oltuaan niin pitkän ajan tavattomassa jännityksessä. Sitä\npaitsi häntä painoi tietoisuus siitä, että Pentti jäisi loppuiäkseen\ntuollaiseksi puolirammaksi.\n\nPentti ei itse tietänyt vielä mitään koko asiasta. Hän oli koulussa\nja oli yhtä iloinen kuin ennenkin, vaikka hän tuon tuostakin saattoi\nvaipua niin omiin ajatuksiinsa, ettei ensinkään huomannut, mitä\nympärillä tapahtui, eikä useastikaan kuullut puhetta, vaikka se oli\nsuorastaan kohdistettu hänelle.\n\n»Sinusta taitaa tulla oikein 'vilosohvi'. Ainakin siltä näyttää»,\ntuumaili Kuikka eräänä iltapäivänä, kun he istuivat Markkulan suuressa\nkirjastossa jutellen kuulumisia.\n\nHeitä olikin koolla taas sinä iltana suuri joukko: Malla, Pirkko,\nSirkka, Meri Salmela. Ja poikia oli melkein vastaavasti, nimittäin\nPentti, Kuikka, Kaarlo, Tauno ja Julle Larsson. Viimeksimainittu oli\nkalpeanaamainen Herralan kahdeksasluokkalainen, joka »osasi pelata\nsilmillään», kuten Meri sanoi.\n\nJoukko naurahti Kuikan huomautukselle katsellen Penttiä, joka oli\nsuuressa vanhanaikaisessa sohvassa puolipitkänään.\n\n»Aina vähitellen elämä opettaa», tuumi Pentti ja iski silmää Mallalle.\n\n»Opettamisesta muistankin», Kuikka kääntyi Pirkkoon päin. »Kuule, mitä\nse Krämppä tänään hääräsi keskellä katua polvillaan sinun edessäsi?\nNäin teidät...»\n\n»Oho, joko tuli lemmentunnustus!» huudahti Julle.\n\n»Olkaa nyt», yritti Pirkko selvittää, mutta Julle keskeytti hänet\njatkamalla:\n\n»No, no, älä yritä eksyttää meitä jäljiltä! Kyllä tiedämme.» Hän\nvilkaisi merkitsevästi altakulmain Pirkkoa.\n\n»Mitä sinäkin luulet tietäväsi?» huudahti Pirkko mahdollisimman\nhalveksivalla äänellä. »Tuskin erotat mustaa valkoisesta.»\n\n»Älä sotke asiaa», tokaisi Kuikka väliin ja tarttui Pirkon käsivarteen.\n»Sano nyt vain, oliko se lemmentunnustus vai huvikseenko hän mateli\nsiinä polvillaan lumisohjussa sinun edessäsi?»\n\n»Antakaa minun selittää», vastasi Pirkko. »Älkää keskeyttäkö puhettani\njoka toisen sanan jälkeen. Se on muuten varsin viatonta laatua koko\njuttu. Krämppä...»\n\n»Viattomiksi te tytöt...» yritti Julle taas keskeyttää.\n\n»Hiljaa! Ja äkkiä!» huudahti Kuikka.\n\n»... kaikki asiat teette», lopetti Julle itsepäisesti lauseensa\nkeskeytyksestä huolimatta.\n\n»Saanko minä nyt taas sanoa pari sanaa?» kysyi Pirkko erittäin\nkohteliaalla äänellä Jullelta.\n\n»Vaikka parisataa. Ole hyvä!» Julle teki suurenmoista autiutta\nilmaisevan liikkeen kädellään.\n\n»No niin. Siis Krämppä lähti saattamaan minua koulusta. Mallaa näet\nhuvitti olla aamupäivällä pois koulusta, ja niin minä jouduin yksinäni\nlähtemään kotiin.»\n\n»Eikö koko Tytylässä ole ket...» Kuikka painoi kätensä Jullen suulle,\nMalla nauroi hytkien tuolillaan ja Sirkka hihitti.\n\nPirkko jatkoi:\n\n»Ketäänkö, joka asuisi täällä päin? On kyllä, mutta ei\nmeidänluokkalaisia. Ja niinpä minä lähdinkin yksin, mutta en ennättänyt\nmonta metriä kävellä, kun kuulin Krämpän ravaavan jäljessäni. Minä\nrupesin kiirehtimään askeleitani, mutta hän saavutti minut kuitenkin.\n\n'Saanko luvan tulla samaa matkaa neiti Kotkanpään kanssa', matki Pirkko\ntaitavasti Krämpän nenä-äänellä. Olkaa hyvä, vastasin minä, ja minun\ntäytyy todellakin ihailla itseäni, sillä sanoin sen niin kohteliaasti\nkuin hän olisi ollut itse rehtori. Ehkä saan kantaa neidin kirjoja.\nJa sitten hän otti kirjapinkan kainalostani, mutta tuskin olimme\nastuneet kahtakaan askelta, kun koko pino oli hajallaan ympärillämme.\nSuurin osa ojassa. Muistiinpanovihot, kirjelaput, kortit ja kaikki\nmoskat, mitä nyt yleensä koulukirjojen välissä on, muodostivat oikein\nmielenkiintoisen ja vaihtelevan kokoelman katukäytävälle. Minua\ntosiaankin nauratti niin, etten uskaltanut ensin edes ruveta auttamaan\nKrämppää, kun hän alkoi poimia tuota ihmeellistä sekamelskaa käsiinsä.\nSilloin sinä, Kuikka, juuri näit meidät. Ja Krämppä oli punainen ja\nonneton kuin mikä! Minua alkoi ihan säälittää...»\n\n»Haa! Hänellä alkaa olla toiveita, koska sinua jo säälittää», huudahti\nKuikka.\n\n»Toiveita, mutta toiseen suuntaan kuin hän ajattelee...» Sirkka katsoi\nmerkitsevästi Pirkkoon.\n\n»Mitä neiti Oraakkeli tarkoittaa?» tiedusteli Julle tarttuen kuitenkin\nvarmuuden vuoksi Kuikan käsiin, huomauttaen samalla hänelle: »ettet\nenää telkeisi kovaäänistäni.»\n\n»Kyllä sinä äänenvaimentajaa kaipaatkin,» ilvehti Malla.\n\n»Tarkoitan vain», vastasi Sirkka Jullen kysymykseen, »että hän voi\nkukkasten asemesta saada rukkaset...»\n\n»Älkää höpiskö ihan järjettömiä», huomautti Pirkko harmistuneella\näänellä.\n\n»No, eiväthän nämä nyt niin järjettömiä ole», tuumi Pentti\nrauhallisesti, »tutkitaan nyt tarkemmin asiaa.» Hän nojasi päätään\nvasten tervettä kättään ja tuijotti kuin tuomari Pirkkoon. »Sanohan nyt\nensiksikin, miksi hän neidittelee sinua? Hänhän on opettajasi.»\n\n»Hän neidittelee kaikkia», huudahtivat Pirkko ja Malla yht'aikaa.\n\n»Mutta hänhän on sitten gentlemanni, luulisin hänestä joka tytön\npitävän», arveli Julle taas.\n\n»Vaikka hän olisi mikä 'manni', ei hänestä kukaan tyttö pidä», innostui\nMerikin. »Hänhän on ihan kuin sopiva sekoitus kuutamoa, maitoa ja\npannukakkua.»\n\nToisten nauraessa Merin ontuvalle vertaukselle Julle keksi toisen.\n\n»Tai voisiko ehkä sanoa: epäonnistunut lemmenhaikailulaulu?»\n\n»Viisainta kun lopetatte», arveli Kuikka muka kauhuissaan. »Puheeseenne\ntulee muuten ennenkuulumattomia sanahirviöitä.»\n\n»Ah, anteeksi! Herra toimittajan herkistynyt kielikorva kärsii»,\npilaili Meri.\n\n»Mutta suoraan sanoen: kyllä minä sittenkin ihmettelen, ettet hänestä\nvälitä», kääntyi Kuikka taas aivan vakavin naamoin Pirkkoon päin.\n»Tulisihan sinusta maisterin rouva, ehkä tohtorinna joskus...»\n\n»Niin! Tai kuka ties professuurska!» venytteli Julle pitkään.\n\n»Mutta kun Pirkko jo pitää toisesta, niin eihän asiaa voi enää auttaa»,\nhuomautti Meri aivan viattoman asiallisella äänellä.\n\n»Niinkö? Pitääkö Pirkko tosiaan jostakin toisesta? Kukahan se\nonnellinen mahtaa olla?» ihmettelivät Kuikka ja Julle muka äärimmäisen\nyllättyneinä ja hämmästyksissään.\n\n»Kuulkaa, ettekö voisi vaihtaa objektia?» tuumi Pirkko lehahtaen aivan\npunaiseksi hiusmartoaan myöten. »Keskustelu on mielestäni kohdistunut\nminuun jo liian kauan.»\n\n»Sattuiko arkaan kohtaan», kiusoitteli Kuikka vielä, mutta toiset\nvaikenivat. He näkivät Pirkon kasvojen ilmeestä, että hän ei halunnut\nenää jatkaa tätä aihetta.\n\nHetkisen äänettömyyden jälkeen ruvettiin taas vatvomaan tuota\nvanhaa juttua, joka oli jo ennen joulua tullut sekä Tytylän että\nHerralan yläluokkalaisten päiväjärjestykseen: miten penkinpainajaiset\nvietettäisiin. He olivat näet päättäneet ja saaneet myös kouluistansa\njo luvankin viettää ne yhdessä. Pojat tekivät mitä hullunkurisimpia ja\nyltiöpäisimpiä ehdotuksia. Pentti istui enimmäkseen vaiti hymähtäen\nvain toisten innolle ja sanoen joskus sanansa joukkoon.\n\nPirkko ja Malla huomasivat sen kumpikin ja vilkaisivat tuon tuostakin\nPenttiä. Vaitonaisuudestaan huolimatta tämä näytti kuitenkin iloiselta.\nVarsinkin Pirkkoa kiusasi Pentin hiljaisuus. Hän olikin oikein\nonnellinen ja helpottunut, kun Meri rupesi hyvästelemään antaen siten\ntoisillekin lähtömerkin.\n\n»Älä sinä lähde ihan vielä», Pentti virkkoi hiljaa Pirkolle niin\netteivät toiset kuulleet. »Minulla on sinulle hiukan asiaa.»\n\n»Hyvä on», vastasi Pirkko ja jäi itsekseen ihmettelemään, mitä asiaa\nPentillä mahtoi olla.\n\n»Niin, tuota, eihän se nyt oikeastaan tänä iltana olisi kaivannut\nselvitystä, se asia», aloitti Pentti hitaasti ja kuin vähän\nneuvottomana nojaten vasten korkeata kirjahyllyä. »Eikä minulla taida,\nniin, ei kai minulla ole oikeuttakaan kajota siihen asiaan. Mutta,\nhm...»\n\nPentti vaikeni ja katseli kenkiään tuumivan näköisenä. Pirkko alkoi\ntulla uteliaaksi ja samalla jännittyneeksi. Noin merkillisen hämillään\nei hän muistanut Penttiä monta kertaa nähneensä.\n\n»Niin, mitä se olikaan?» hän kysyi viimein, kun Pentti näytti jo aivan\nunohtaneen hänen läsnäolonsa.\n\nNiin ei kuitenkaan ollut asianlaita. Pentti vain mietti, miten hän\nparhaiten ja sopivimmin saisi asiansa esiin. Viimeinkin hän jatkoi.\n\n»Katsohan, minä menettelin varmaan väärin, kun tahdoin sinut tänne\nsilloin, kun sairastin. Mutta...»\n\n»Pentti, mitä...» Pirkko aikoi nousta seisomaan, mutta Pentti teki\nehkäisevän liikkeen kädellään. Pirkko vaikeni ja istahti takaisin\nkatsellen suurin, odottavin silmin Penttiä.\n\n»... en voinut odottaa siksi kunnes olisit palannut. Enkähän silloin\nedes tietänyt, näkisinkö sinua enää koskaan... Ja minusta tuntui vain\nsiltä, että tuskat helpottaisivat, kun sinä tulisit. Tietysti se oli\nlapsellinen ajatus, mutta minähän olin sairas. Vaikka silti tuntuikin\nsiltä kuin olisi helpotus tullut sinun mukanasi. Niin, olinhan sairas\nvielä senkin jälkeen, kun tulit, mutta muistan vieläkin, miten joka\nkerran, kun vapauduin houreistani ja näin sinut, oli niin lohdullinen\nolla.»\n\nPentti vaikeni taaskin. Pirkko oli hervahtanut voimattomana vasten\nnojatuolin selkämystä. Sydän värisi, kyynelet eivät olleet kaukana.\n\n»Mutta en olisi saanut pyytää sinua. Vasta sitten, kun tulin\nterveemmäksi, käsitin sen. Olin pyytänyt, vaatinut sinulta liian\npaljon. Eikö niin? Olihan luonnollista, että sinä, hyväsydäminen\nsielu, tulit, kun melkein kuolemantuskassa vaikeroiden pyysin. Nyt on\nmenettelyni selvinnyt minulle, ja, niin, nyt oikeastaan tulen vasta\npääasiaan.» Pentti hymähti mutta ei vilkaissut vieläkään Pirkkoon.\n»Tahdoin vain pyytää anteeksi menettelyäni. Se on ollut väärä. Ja\ntoivon, ettei se olisi aiheuttanut sinulle mitään väärinkäsityksiä,\nmitään ikävyyttä.»\n\nHetkeen ei kumpikaan puhunut. Pirkon kyynelet kaikkosivat Pentin\nsanoessa viimeisiä sanoja. Hän käsitti asian siten, että Pentti oli\nvain tuskassaan tahtonut hänet luokseen, vanhan ystävyyden perusteella,\nmutta toivoi hartaasti, ettei Pirkko vain mitenkään käsittäisi väärin\nhänen pyyntöään, toisin sanoen, luulisi Pentin rakastavan häntä.\nTuollainen ajatus sai hänet taas aivan rauhalliseksi ja hän sanoi\ntavallisella äänellä:\n\n»Miksi sinä luulet, etten olisi tahtonut tulla?»\n\nKesti kauan ennen kuin Pentti vastasi. Mutta viimein hän sanoi\nmatalalla äänellä:\n\n»Koska rakastat toista...»\n\nSinä hetkenä Pirkon teki mieli hypähtää tuolistaan, juosta Pentin luo\nja tunnustaa kaikki, mutta vaikka hänen sydämensä sykähti riemusta, oli\nhänessä jo annos kiusoittelevaa naista, joten hän kysyikin:\n\n»Mitä sinä nyt oikeastaan tarkoitat? Mistä sinä tuon keksit?»\n\nPentti kääntyi tulisesti häneen päin ja vastasi kiihkeällä äänellä:\n\n»Sanoithan itsekin äsken, että rakastat toista?\n\nJa, niin no...»\n\nPirkon teki mieli ihan nauraa, mutta hän huomautti vain vakavan,\npainokkaasti:\n\n»Niin, toista kuin Krämppää.»\n\nPentti tuijotti häneen hetken. Silmiin ilmestyi kirkas loiste hänen\nkatsellessaan Pirkkoa, joka istui hänestä parin metrin päässä\nlukulampun vieressä kasvot väreillen herttaista hymyä. Pentti veti\nsyvään henkeään, seisoi vielä hetken paikallaan katsellen Pirkkoa\nepäröiden, epäuskoisena. Sitten hän parilla harppauksella hypähti\nPirkon luo.\n\n»Mitä? Mitä sinä tarkoitat? Pirkko...»\n\nHän kumartui lähemmäksi tuota tummaa päätä. Pirkon silmissä säteili\nsamanlainen loiste kuin Pentinkin mustissa silmissä. Hän taivutti\npäätään taaksepäin painaen sen tuolin selkämystään, mutta katseen\nhievahtamattakaan Pentin katseesta.\n\n»Pirkko...» lausui Pentti vielä kerran, tuskin kuuluvasti.\n\nJa sitten pitkän, äänettömän tuokion kuluttua Pentti ojentautui\nsuoraksi, heilautti oikeata kättään ja huusi täydellä äänellä:\n\n»Pirkko!»\n\n»Hiljaa, Pentti! Sinähän herätät koko talon.» Pirkko oli kauhistuneen\nnäköinen, vaikka rakkaus loihtikin hänen kasvoilleen kauniin ilmeen.\n\n»Ei kukaan vielä nukukaan», nauroi Pentti. »Kello ei ole kymmentäkään.\nJa minä tahtoisin herättää koko maailman. Pirkko!» huusi hän taas ja\nkietoi terveen käsivartensa Pirkon hartiain ympärille.\n\nSamassa aukenivat ovet kahdelta puolelta. Toisella seisoivat Vanha\nSanteri ja Tauno, toisella setä.\n\n»Mikä meteli täällä nyt on?» kysyi setä ihmeissään ja astui kirjastoon.\n»Tarvitaanko apua?»\n\n»Ei, isä, ei. Onnettomuuksissa vain tarvitaan apua, mutta hyvin harvoin\nonnessa.»\n\nPirkkokin oli noussut seisomaan. Kun setä astui lähemmäksi, hän tajusi\nasian heidän kasvojensa ilmeistä.\n\n»Onko se totta? Sittenkin?!»\n\nSetä syleili Pirkkoa, suuteli hänen poskiaan, otsaansa, syleili taas.\nSilloin Pentti veti Pirkon luoksensa leikillisellä väkivallalla sanoen:\n\n»Jätähän, isä, minullekin hiukan.»\n\nSetä nauroi, mutta kyynelet vuosivat hänen silmistään kierähdellen\nposkilta alas harmaalle tupakkatakille. Pirkonkin silmiin kierähti\njo kyynel ja ensimmäisistä onnitteluista olisi muodostunut oikein\nhempeämielinen »kohtaus», jos ei Tauno olisi huikannut ovelta hirveätä\nintiaanikiljahdustaan ja sen jatkoksi:\n\n»Terve! Sinusta tulee siis kuitenkin markkulainen! Terve!»\n\nVanha Santerikin laapusti Pirkon ja Pentin luo onnittelemaan.\n\nHetken vielä Pentti jaksoi kestää, mutta sitten hän huudahti vanhaan\nriehahtelevaan tapaansa:\n\n»Kuulkaa, painukaa nyt jo pois! Tahdon olla vielä pari minuuttia vain\nPirkon kanssa.»\n\nSetä ja Santeri poistuivat hymyhuulin, onnellisina toiveensa\ntäyttymisestä, mutta Tauno huomautti syvään huokaisten:\n\n»Kyllä tämän talon asiat alkavat mennä rempalleen. Täällähän on kohta\njoka huoneessa rakastuneita ja kihlautuneita.»\n\nSirkka ja Kaarlo olivat näet juuri joitakin minuutteja ennen\nPentin huutoa poistuneet salista. Syytä oli talon nuorimmalla siis\nhuokaisuunsa!\n\n»Sanotko minulle vielä erään asian», virkkoi Pirkko käden hiljaa\nhivellessä Pentin kiharaista tukkaa. »Sitten lähden.»\n\n»Mikähän tuo olisi», tuumi Pentti ja vangitsi käden omaansa.\n\n»Onhan minun hiukan noloa kysyä sitä sinulta, mutta kysynpähän\nkuitenkin! Etkö sinä, niin, minä luulin, että sinä olet kamalan\nihastunut Mallaan.» Pirkko katsoi Penttiä hämillään.\n\nPentti naurahti ja veti hänet lähemmäksi itseään.\n\n»Siis sinäkin olit mustasukkainen?»\n\n»Sinäkin!?» toisti Pirkko ja kohotti kysyvän katseensa.\n\nNyt hämmentyi Pentti, mutta naurahti kuitenkin iloisesti:\n\n»No tottakai sen verran käsitit, että minä olin niin tuiki\nmustasukkainen Kulolle kuin ikänään olla saattaa. Väliin kun näin\nhänet, niin oikein kämmenpohjani syyhyivät ja käsivarsissa, olkapäissä\nnytki.»\n\n»Sinähän olet ihan hupsu», naurahti Pirkko.\n\n»Sinä hupsu olet», väitti Pentti ja pudisti Pirkkoa olkapäästä. »Sinä\nolit syyttä mustasukkainen, mutta minä syystä. Eiköhän asia ole niin?»\n\n»No enpä tiedä...» vastasi Pirkko empien, veikeän hymynhäiveen\nleikkiessä hänen suupielessään.\n\n»Kyllä sinä tiedät ja ymmärrätkin. Sinähän olit alituisesti Kulon\nkanssa. Ja...»\n\n»Mutta niinhän sinäkin olit Mallan kanssa.»\n\nPentti nauroi.\n\n»Ja tiedätkö miksi minä olin niin paljon Mallan kanssa?»\n\n»Mistä minä sen tietäisin! Ehkä siksi, että yritit saada minut\nmustasukkaiseksi.»\n\n»Ei, niin pahajuoninen minä en sentään ole.» Pentti muuttui äkkiä\nvakavaksi. »En aavistanutkaan, että sinä olisit keksinyt Mallan ja\nminun yhdessäolollemme sellaisen selvityksen. Katsos, asia oli vain\nyksinkertaisesti siten, että minä huomasin Mallan olevan hauskan tytön\nja toverin. Ja samalla huomasin myös sen, että hän piti vilpittömästi\nsinusta. Kerroin hänelle kaiken. Niin, et saa olla vihainen, kun\notin hänet uskotukseni, mutta minun _täytyi_ saada puhua jollekin.\nYmmärräthän?»\n\nHän katsoi tutkivasti Pirkon silmiin.\n\nPirkko nyykäytti päätään ja hänen ajatuksissaan ennätti lennähtää:\n\nMinä olen syytellyt Mallaa. Tuominnut häntä. Ja kuitenkin hän on koko\najan ajatellut parastani.\n\n»Eikä luottamukseni häneen nähden mennyt hukkaan. Hän ei ole kavaltanut\nminua. Vai onko?»\n\n»Ei. Ei ainakaan minulle», myönsi Pirkko.\n\n»Kenestäkään muusta ei voi olla kysymyskään, tässä asiassa. Herttainen\nja hauska tyttö hän on, mutta —», Pentti painoi huulensa vasten Pirkon\nkorvaa kuiskaten: »maailmassa on vain yksi Pirkko Kotkanpää.»\n\n»Ja hän on sinun», kuiskasi Pirkko vastaan.\n\n»Ja hän on minun...»\n\n\n\n\nXVI\n\n\n»Enpä muista pitkiin aikoihin, tuskin koko lukuvuonna, nähneeni sinua\nnoin iloisella tuulella», Ros-Mar lausui Pirkolle eräänä päivänä noin\nkolmisen viikkoa edelläkerrottujen tapahtumain jälkeen.\n\nPirkko istui lastenkamarin pienessä keinutuolissa kertoillen satua\nPekalle, joka heilui hänen vieressään keinutuolin tahtiin keinuttaen\nPirkkoa.\n\n»Kärsimysten jälkeen kirkkaus», vastasi Pirkko valoisan hymyn\nkaunistaessa hänen kasvojaan. »Tunnen oloni niin kevyeksi ja\nsuloiseksi. Aivan kuin pahan edellä.»\n\nRos-Mar naurahti ja istuutui huoneen ainoaan isoon tuoliin, suureen\nnojatuoliin, joka kantoi nimeä »Refanuuti» suunnattoman kokonsa takia.\n\n»Mitä sinä oikeastaan tuolla tarkoitat?»\n\n»Etkö sinäkin ole huomannut, että useasti juuri vähää ennen kuin sattuu\njokin ikävyys tai onnettomuus, on niin huimaavan hyvä olla. Niin kevyt,\nettä luulisi pienimmänkin tuulenhenkäyksen pystyvän kohottamaan ilmaan.\nJa sitten — tulee romahdus.»\n\n»Saatatpa olla oikeassa», vastasi Ros-Mar mietteissään. Hän nojautui\ntaaksepäin tuolissa. »Vaikka en minä kyl—lä...»\n\n»Refanuuti» retkahti puolikumoon.\n\n»Takakontti katkesi» kiljaisi Pekka ja juoksi äidin luo hihkuen,\nnauraen ja hypellen. Hänestä oli niin huvittavaa, kun äiti kellahti\ntuon ison tuolin kanssa kumoon.\n\nPirkko riensi auttamaan Ros-Maria ylös epämukavasta asennosta.\n\n»Siinä se romahdus nyt tuli», nauroi Ros-Markin oikein sydämensä\npohjasta. »Mutta kuule, Pekka, mistä sinä olet tuollaisen sanan kuin\n'kontti' kuullut?»\n\n»Kalle sanoi kerran, kun se näki minun Polleni, että 'sen on takakontti\nkatkennut' Sanoi se.» Pekka seisoi päättävän näköisenä äidin edessä.\n\n»Vai niin», Ros-Mar käänsi selkänsä, ettei Pekka olisi huomannut\nhänen nauravan. Näytti ja kuului niin huvittavalta, kun Pekka matki\nVähä-Mökkölän rengin, Kallen omituista laulavaa äänenpainoa tuota\nsanoessaan.\n\nRos-Mar käänsi keskustelun uudelleen äskeiseen sanoen Pirkolle:\n\n»Että sinun on siis niin hyvä olla kuin pahan edellä. Et kai sinä\nmitään ikävyyksiä vain aavistele?»\n\nHän silmäsi tutkivasti Pirkkoa, joka keinutteli mietteissään\nkeinuhevosta uunin luona.\n\nPirkko kohotti päänsä ja katsoen suoraan säteilevin silmin Ros-Maria\nhän pudisti nauraen päätään.\n\n»En. En tosiaankaan. Sittenhän minun olisi paha olla. Mutta en\naavistele mitään. Kaikki on vain kuin sädehtivää valoa. Ja niinhän\nsilti onkin asianlaita», hän viittasi ikkunaan päin, josta tulvehti\nheleä helmikuun auringonvalo huoneeseen. »Onhan maailmakin, luontokin\nniin ihana. Aivan helmikuurassa. Ei siis ihme, jos minun on hyvä\nolla.» Hän astui samassa Ros-Marin luo ja kietoen käsivartensa hänen\nympärilleen painoi poskensa vasten Ros-Marin olkaa kuiskaten: »Et voi\nuskoa, Ros, miten onnellinen olen. Et sinä voi käsittää...»\n\n»Ehkä kuitenkin käsitän», vastasi Ros-Mar hiljaa ja suuteli Pirkon\nohimoa. Hänelle muistui mieleen oma kihlausaikansa.\n\n»Mitä sitten, äiti?» kysyi Pekka astuen heidän luokseen. »Mitä sitten?\nKerro minullekin.»\n\n»Vesseli! Eihän tämä ole nyt hiukkaakaan sinua varten», huudahti\nPirkko ja tarttuen Pekkaa kainaloiden alta rupesi pyörittämään häntä\n»karusellissa». Pirkon lopetettua pyörittämisensä tiukkasi Pekka:\n\n»Kerro vielä sitä satua.»\n\nPirkko vilkaisi rannekelloaan ja juoksi jo samassa ovelle huudahtaen:\n\n»Ei tällä kertaa! Loruan ja satuilen sinulle heti kun ennätän, mutta\nnyt minun täytyy vielä hiukan vilkaista läksyjäni.»\n\nVielä illallakin tultuaan kotiin Markkulasta, jossa hän vietti nykyään\nmelkein kaikki vapaahetkensä, Pentin harvemmin käydessä Ruusulassa,\nPirkko oli tuolla »hyväolopahanedellä»-tuulellaan, kuten hän kirjoitti\nsinä iltana kotiinkin.\n\nPenkoessaan jonkin verran sekaisia pöytälaatikoltaan — sillä niiden\njärjestyksessä pitäminen ei ollut hänen vahvimpia puoliaan, vaikka\nhän muuten olikin siisteyttä harrastava — ja etsiessään kirjekuorta,\nhänen käteensä osui pieni vahakantinen kirjanen. Hymy hypisteli hänen\nhuuliaan, kun hän otti kirjan käteensä. Hän aikoi juuri aukaista sen,\nkun ajatuksen välähdys näkyikin hänen silmissään. Hän taivutti päätään\nhiukan taaksepäin ja veikeä hymy huulillaan aukaisi kirjan umpimähkään.\nSitten hän kiireesti laski sen pöydälle lukaisten ensimmäiset sanat,\njotka katseen tielle osuivat.\n\nTuo viralliselta näyttävä vihkonen oli hänen »runokirjansa», jonka\nlehdille hän oli vuosien kuluessa kirjoitellut ajatuksiaan herkimpinä\nhetkinään. Ja tuo runo, joka nyt osui hänen katseensa tielle, oli\nkerran viime keväänä kirjoitettu. Hän luki sen kokonaan omituisen\nilmeen väikehtiessä hänen kasvoillaan.\n\nPelkäsin ettei onnenortta mulle ois suotu lainkaan. Mistäpä minä,\ntyttörukka, aatoksen tuon sainkaan?\n\nSaapui luoksein tuhlaajapoika suloisin säihkesilmin, lauloi vangiksi\nsydänraukan, lauloi tunteensa ilmi.\n\n    Värjyin katsoi tuhlaajapoikaa tuhlaajatyttö hento:\n    onhan, onhan ainetta samaa laulajapoika vento...\n\nOnnemme orsi nousee, nousee... Poika, mulle sa kostit!\n\nOnnenorren sädehtiväisen päittemme päälle nostit!\n\nPelkäsin ettei onnenortta mulle ois suotu lainkaan. Mistäpä minä,\ntyttörukka, aatoksen tuon sainkaan!\n\nJuuri viimeistä edellinen säkeistö oli tuo »arvalla» saatu.\n\nTämähän sopisi oikeastaan nyt paremmin kuin silloin, ajatteli\nPirkko selaillen vihkosta, lukien sieltä täältä runon, säkeistön,\nmutta muistellen samalla tapausta, joka oli ollut syynä tuon runon\nsepittämiseen. Se oli sattunut paria päivää myöhemmin kuin he olivat\nolleet vuokkoja poimimassa Pentin kanssa.\n\nHe olivat olleet Sirkan syntymäpäivillä ja Pentti oli ruvennut\nsiellä laulamaan. Ensin hän oli vedellyt kaikenlaisia hullunkurisia\nrallatuksia, sitten pohjalaisia kansanlauluja. Ja niiden sydämeenkäypä\nyksinkertainen hartaus, alakuloisena nouseva ja laskeva sävel Pentin\nmatalan äänen laulamana oli sykähdyttänyt parikin kertaa Pirkon sydäntä.\n\nOli hän ennenkin kuullut Pentin laulavan, mutta harvoin muulla tavoin\nkuin vallattomuuksissa. Toisetkin olivat olleet hämmästyneitä ja\nihastuksissaan Pentin »taidonnäytteestä», kuten Kuikka tuumi. Mutta\nPirkosta oli tuntunut siltä, että Pentti lauloi vain hänelle. Ja nyt\nhän käsitti, että hän ei ollut väärin luullutkaan. Sitä iltaa ja\nvuokkojen poimintaa muistellessa hän oli tuon runon kirjoittanutkin.\n\nRunoja olikin ennättänyt kerääntyä kirjaseen joukon toistasataa.\nEnimmät puolet kuitenkin aivan mahdottomia, mikä runomittansa, mikä\nkompastelevan ajatuksensa, mikä taas äärimmäisen hempeämielisyytensä\ntakia.\n\nTuohan on jo julkeata sentimentaalisuutta, ajatteli Pirkko katseen\nosuessa erään runon viimeiseen säkeistöön. Hän luki sen ivan ja\ntyytymättömyyden nytkäytellessä hänen huuliaan ja siron nenänsä pieliä.\n\nOnnemme aikoja, keväämme kaikuja, toiveitten täyttymystä; pirstoja\nunelmain, kylmyyttä suudelmain, syömmesi nyyhkytystä kuulen\nlauluissasi, laulajapoikani armas.\n\n»Äsh!» Pirkko paiskasi kirjan menemään sänkyyn ja rupesi uudelleen\npenkomaan laatikkoa mutisten itsekseen: »Kylmyyttä suudelmain! Kun ei\npaljoa tiedetty lämpimistäkään suudelmista, saati sitten kylmistä.\nKyllä tuo runoilukin on — ainakin tällä asteella — yhtä kaameata\nhaikailua. On se onni, että se on minulta jäänyt. Ja toistaiseksi\nsaakin jäädä.»\n\nHän löysi kirjekuoren ja kirjoitti osoitteen ajatusten silti\nkeskeytymättä.\n\nLuulisin melkein, että runoiluun tarvitaan paljon enemmän\nelämänkokemusta ja järkeä, vaikka se tunteeseen perustuukin, kuin\njonkin novellin tai romaanin kirjoittamiseen. Sillä jos ei sitä\nkokemusta ole, todellista, elettyä pohjaa, niin, niin... hän\nheilutteli kuorta kädessään kuivaten kirjoitusta siten, — siitä tulee\n»sillisalaattia»! Siinä kun menee sekaisin kaikki nyyhkytykset, keväät,\npirstat ja suudelmat, alku- ja loppusoinnut, poljennot ja kaikki.\nTotisesti! Oikeata sillisalaattia.\n\nSaatuaan kirjeen valmiiksi ja noustessaan tuoliltaan hän tuli\nvilkaisseeksi sänkyyn. Samassa hän jo seisoi sen ääressä. Ja taas\nvälähti noissa tummissa silmissä veikeä ilme.\n\nPaitsi kirjaa oli sängyn valkealla peitteellä — kaksi ruusua...\n\n»Siinäkin on niitä pirstottuja unelmia», hymähti hän ja otti ruusut\nkäteensä. »Kuivuneita ruusuja... Hm... Luulen melkein, että säilytän\nne edelleenkin. Niiden tarina on niin huvittava.» Hän pani kukat\ntaas kirjan väliin ja istuutui takaisin tuolille. »Martti parka.\nSinä luulit, että kannoin sinun ruusuasi Olallani ja se olikin —\nMallan.» Hän jäi mietteissään tuijottamaan eteensä. »Sellainen pieni\npetkuttaja minäkin olen. Martti parka», hän virkahti vielä ja sydämessä\nailahti kevyt surumielisyys ja kaipaus. Samassa hän tuumi itsekseen:\n»Katsotaanpa, mikä on viimeinen runo. Ja sitten pistetään tämä katala\nhirviö laatikon pimeimpään sopukkaan.» Hän luki kuiskaavalla äänellä:\n\nJos saisin ma kerran kuiskata sun korvaasi sanaa kaksi... Jos saisin ma\nkerran mainita sua omaksi armahaksi...\n\nNiin todella kukat kumartuis mun syömmeni riemuitessa.\n\nJa taivahan kehrä tummentuis mun lempeni loistehessa.\n\n»Piiloon, piiloon», kuiskasi hän ja kätki kirjan kaiken sekamelskan\nalle laatikkoon. »Tyrmään sinut on pistettävä ja varmasti sittenkin,\nettet joudu ihmisten ilmoille.» Hän lukitsi laatikon ja pani avaimen\nkäsilaukkuunsa.\n\nViimeinen runo oli kirjoitettu vähää ennen joululomalle lähtöä...\n\nPirkko näki selvästi edessään Martin. He seisoivat apteekin portaitten\nluona. Ja Martin ylähuuli nytkähti, taipui... Häneen, Pirkkoon, teki\ntuo huulen nykäys, mutka aina niin omituisen levottoman vaikutuksen.\nHänen olisi tehnyt mieli...\n\n»Ei! Ei mitään!» Pirkko heilautti melkein vihaisena päätään kuin\nkarkottaakseen sieltä kaikki tuontapaiset ajatukset. »Ei minun tee\nmieleni mi tään!» Hän livisti kiireesti lastenkamariin. Pekka ei\nollutkaan siellä. Hän meni Marjan huoneeseen. Siellä hänet otettiinkin\nriemuiten vastaan. Ja siellä hän myös parhaiten sai kiusaavat\najatuksensa karkotetuiksi.\n\n\n\n\nXVII\n\n\nVain kaksi päivää myöhemmin, kirskuvana pakkassunnuntaina, Pirkko tuli\njuoksujalkaa kotiin. Hän kiskoi takin kiireesti päältään, ripusti sen\nnaulaan, heitti lakkinsa eteisen pöydälle ja pujahti huoneeseensa,\njonne päästyään hän heittäytyi suinpäin sänkyyn purskahtaen itkuun,\njoka tuntui tulevan tuskaisesta sydämestä.\n\nEero-setä, joka oli eteisessä Pirkon tullessa, oli uloslähdössä,\nmutta nähdessään Pirkon hän oli heti ymmärtänyt jotain ikävää olevan\nkyseessä. Hän seisoi hetken paikallaan. Silloin kuului Pirkon\nsydäntäsärkevä itkunparahdus. Eero-setä meni ruokasaliin, jossa Ros-Mar\nauttoi Ainoa ruokapöydän raivaamisessa.\n\n»Ruusa-Maija, nyt sinun pientä ymmärtäväistä äidinsydäntäsi taas\ntarvitaan. Luulisin ainakin.»\n\n»Niinkö?» Ros-Mar katsahti mieheensä hymyillen, mutta vakavoitui\nsamassa huomatessaan hänen totiset kasvonsa. »Missä sitten?» Hän astui\nmiehensä luo.\n\n»Pirkko tuli juuri kotiin, syöksähti sisälle ja sitten huoneeseensa\nkuin vihuri. Ja tuskin hän oli sinne ennättänyt, kun jo alkoi itkeä.\nIlmeisesti jotain hyvin ikävää. Liekö nyt sitten rakastavaisten välillä\ntapahtunut jotakin vai mitä. Luulisin vain, että että sinä olisit\ntarpeen.» Hän nyökäytti vaimolleen ja lähti.\n\nRos-Mar ei kuitenkaan mennyt heti Pirkon luo. Hän meni kyllä eteiseen\nja kuunteli tuota säälittävän tuskaista itkua, mutta palasi takaisin\nruokasaliin. Hän ajatteli, että oli parempi, olipa nyt asia mikä\ntahansa, antaa Pirkon ensin itkeä itkunsa. Se helpottaisi. Ja vasta\nsitten, hänen hiukan tyynnyttyään, mennä puhumaan hänen kanssaan.\n\nPirkon hillitöntä itkua jatkui noin parikymmentä minuuttia, mutta\nsitten se vähitellen vaimeni ja kun Ros-Mar astui huoneeseen, kohosi\nPirkon rinnasta enää vain syviä nyyhkytyksiä silloin tällöin. Ros-Mar\nistuutui tuolille pöydän eteen. Hän ei mennyt hyväilemään Pirkkoa,\nsillä hän arvasi, että sellainen hellyys saattaisi vain aiheuttaa uuden\nkyyneltulvan. Sen sijaan hän istuttuaan hetken vaiti paikallaan virkkoi\nrauhallisella äänellä:\n\n»No, Pirkko, eihän vain ole mitään kovin ikävää tapahtunut? Voitko\nkertoa?»\n\nEnsimmäinen vastaus oli syvä huokaisu, sitten Pirkko käänsi kasvonsa\nRos-Mariin päin. Ne olivat aivan punaisen ja valkoisen täplikkäät ja\nmärät, silmäluomet turvonneet. Pieni nenä kiilsi ihan punaisena. Hän ei\nmuistuttanut kovinkaan paljoa iloista vallatonta tyttöveitikkaa. Hän\nkatseli tuokion Ros-Maria vaiti ollen, viimein hän nousi istumaan ja\nvirkkoi hiljaa:\n\n»Voi, Ros-Mar, nyt se tuli, se paha, se romahdus.» Hän puraisi\nhuultaan, sillä itku tahtoi taas purkautua esiin. Mutta hän sai\nhillityksi itsensä, pari suurta kyyneltä vain tipahti poskille.\n»Muistathan, kun puhuimme juuri pari päivää sitten.»\n\nRos-Mar nyykäytti päätään.\n\n»Kuule, nyt Pentti on saanut tietää, ettei hänen kätensä tule enää\nentiselleen. Ja nyt hän...» Taas Pirkko vaikeni ja puri hampaitaan\ntiukasti vastakkain. »Nyt hän on saanut päähänsä, että minä olen vain\nsäälistä häntä kohtaan sanonut rakastavani häntä. Eikä hän... tahdo,\nettä me sellaisilla... perusteilla menemme kihloihin... ja naimisiin...»\n\nVihdoinkin Pirkko sai itsehillintänsä takaisin. Hän pyyhkäisi\npäättävästi silmiään ja heilautti päätään. Sitten hän jatkoi katsoen\nsurullisena Ros-Mariin:\n\n»Ja vaikka minä miten selitin hänelle, että niin ei asia ole, ei hän\nuskonut. Hän on ihan synkkä. Sellainen melkein kuin Nilski oli sen\nampumistapauksen jälkeen. Hän sanoi, että minä rakastan Marttia. Niin,\nKuloa. Että hän on aivan varma siitä.»\n\n»Mutta etkö sanonut, niin, ja eikö hän tiedäkin, että tuomari Kulo on\nmatkustanut täältä pois? Pitäisihän senkin selventää hänelle, että sinä\net...»\n\n»Kyllä hän sen tietää», keskeytti Pirkko nopeasti. »Mutta hän ei usko\nsittenkään. Ja hän on niin synkkä. Tuijottaa vain eteensä. Se koskee\nniin häneen, kun hän ei voi mennä sotaväkeenkään. Hänenhän piti mennä\nlentojoukkoihin. 'Tällaisen ruununraakin kanssako sinä sitten kulkisit\nkoko elämäsi ajan', hän sanoi ja naurahti niin kamalasti, että minun\nteki ihan pahaa.» Pirkkoa puistatti vieläkin muistaessaan. »'Tuntisin\nitseni murhaajaksi, jos yhdistäisin sinun elämäsi omaan synkkään\nelämääni', hän sanoi.\n\n»Koetin keskeyttää hänet, mutta hän ei antanut minun puhua. Kulki vain\nkiivaasti edestakaisin huoneessaan ja puhui. 'Minähän tappaisin sinun\nkauniin elämäsi. Ja sitä rikosta en sentään ota omalletunnolleni.\nSinä ramman, käsipuolen miehen elämänkumppanina! Voi Ros-Mar, et voi\naavistaa, miten kauhealta tuo tuntui. Ja sitten hän vielä sanoi,\nettei hän nyt voi ruveta lukemaan insinööriksikään, kun hän on vain\nyksikätinen. Koetin puhua hänelle, sen verran kuin hän antoi minun\npuhua, selittää. Sanoin, että ehkä käsi vielä paranee, mutta hän sanoi,\nettä kun lääkäri kerran sanoi ettei, niin onhan se selvä.»\n\n»Lääkärit ovat ennenkin erehtyneet», virkkoi Ros-Mar rauhallisesti ja\nkatseli miettivänä Pirkkoa.\n\n»Niin ovatkin», tuumi Pirkkokin. »Ja vaikkapa nyt niinkin olisi kuin\nsanotaan, niin täytyisihän hänen osata ottaa se rauhallisemmin,\nluonnollisemmalta kannalta. Onhan se vaikeata. Tietysti. Varsinkin\nPentin luonteelle. Mutta onpa niitä pahempiakin onnettomuuksia\nsattunut.»\n\n»En voi oikeastaan uskoa, että tuo hänen luopumisensa sinusta kestää\npitempää aikaa», arveli Ros-Mar. »Sehän saattaa olla vain äkillinen\npäähänpisto, jonka hän on saanut tuossa synkkyydessään. Joko setä kuuli\nasian?»\n\n»Jo. Hän tuli sinne, kun kuuli Pentin kiivaan kävelyn omaan\nhuoneeseensa. Heidän huoneensahan ovat päällekkäin.»\n\n»Ja mitä hän sanoi?»\n\n»Hän koetti selittää asiaa suunnilleen samoin kuin minäkin, että kun\nminä kerran sanon rakastavani häntä, Penttiä, pitäisi Pentin uskoa. 'Ja\nonhan Pirkko antanut Kulon lähteä, eikä hänellä kai ole aikomustakaan\nseurata häntä'. Pentti sanoi heti siihen, että: 'Ei hän ole seurannut,\nkoska on säälistä jäänyt minun luokseni, mutta minä en huoli mitään\narmopaloja, enkä myöskään tahdo katkeroittaa Pirkon elämää'. Silloin\nsanoin, että hän katkeroittaa paljon enemmän elämääni, jos eroamme,\nmutta mikään ei auttanut.»\n\nPirkko pudisti onnettomana, päätään ja huokasi syvään.\n\nHe istuivat pitkän aikaa ääneti. Ros-Mar ei osannut sanoa mitään.\nHän ei mielellään lohduttanut sanomalla, että asia kyllä varmasti\nkorjautuisi entiselleen. Hän oli huomannut, että sellainen lohdutus oli\nvain kissankultaa, joka tuotti yhäkin suuremman pettymyksen entisen\npettymyksen jälkeen. Siksi hän nytkin pitkän tovin jälkeen puheli\nhitaasti:\n\n»En juuri uskoisi, että Pentin luonteella noin vain muututaan\nsynkkämieliseksi, mutta tietysti tieto teki häneen järkyttävän, melkein\nmusertavan vaikutuksen. Eihän se suinkaan ollut hauska uutinen. Mutta\nkun hän selviytyy siitä, niin kai hän sitten ymmärtää oman menettelynsä\nvääryyden. Täytyy vain antaa hänelle aikaa rauhoittua.»\n\n»Niin, taas saan odottaa...» Pirkko hymyili surumielisesti. »Mutta\nniinhän minäkin annoin Pentin odottaa. Turhan tautta.»\n\n»Tuskinpa sentään turhan tautta.» Ros-Mar nousi seisomaan. »Mielestäni\nolet menetellyt aivan oikein siinä, kun et antanut myöntymystäsi\nPentille ennen kuin asia selveni sinulle itsellesi aivan varmana. Se\nei tietystikään ollut Pentistä hauskaa, kun olit tuomari Kulon kanssa.\nMutta olen valmis otaksumaan, että ei sinulla siinäkään ollut kiusan\ntarkoitus, vaan...» Ros-Mar katsoi hetken äänettömänä Pirkkoon ja\nvirkahti sitten: »sinä kai pidit hänestä.»\n\nPirkko nyykäytti päätään punastuen.\n\n»Luulisin muuten, ettei Pentti itsekään jaksa kauan kestää tällaista»,\njatkoi Ros-Mar. »Kun hän tulee taas hyvälle tuulelle, kaipaa hän sinua\nheti ensi hetkessä. Ja onhan hyvä, ettette ole julkikihloissa. Eihän\ntätä asiaa nyt tiedä muut kuin sukulaiset ja läheisimpäsi. Joten\nse puoli asiasta on aivan oikealla tolalla. Kokoa nyt vain tarmosi\nja odota. Odottaminen ei ole hauskaa milloinkaan, kaikkein vähiten\ntällaisessa tapauksessa, mutta sen pakollisuudesta emme nyt kerta\nkaikkiaan voi päästä.»\n\nMalla oli aivan raivoissaan kuullessaan asian illalla Pirkon luo\ntultuaan. Hän aikoi heti hyökätä Markkulaan, mutta Pirkko kielsi ja\nsaikin — suuttumisuhan perusteella — Mallan pidätetyksi.\n\n»Asia vain pahenee siitä», arveli Pirkko. »Niin se on kuin Ros-Markin\nsanoi: minun on odotettava.»\n\n»Mutta minä en voi käsittää, kuinka Pentti saattaa olla niin hullu,\nettä hän luulee sinun säälistä sitovan itsesi halki elämäsi. Sellaista\njärjettömyyttä en olisi luullut hänen päähänsä mahtuvankaan.»\n\n»Minusta se on varsin luonnollista tässä tapauksessa», vastasi Pirkko.\n»Ja kun hän arvelee minun rakastavan häntä säälistä, on hän liian ylpeä\nja liian hyvä suostuakseen ottamaan vastaan uhriani, kuten hän sanoi.\nMutta jos hän tietäisi, miten kauhea minun on olla, niin hän käsittäisi\nheti asian oikean laidan. Miksi emme voi lukea toistemme ajatuksia?»\n\n»Luojan kiitos, ettemme voi!» huudahti Malla. »Ajattele, mitä\nesimerkiksi Krämppä lukisi sinun sydämestäsi tai aivoistasi tai missä\nnoita ajatuksia nyt sitten olisikaan kirjoitettuina. Pelkäänpä,\netteivät ne olisi juuri lukemisen arvoisia.» Malla heilutti päätään\nnauraen ja silmiään siristäen.\n\nPirkkokin naurahti jo.\n\n»Sinä olet ainainen hyväntuulen tuttu!»\n\n\n\n\nXVIII\n\n\n»Mitä sinä nyt niin tarkkaan tutkit, ettet edes kuule ovikellon\nkilahdusta?» kysäisi Malla astuessaan Pirkon huoneeseen\npäällysvaatteisiinsa pukeutuneena. Hän kumartui katsomaan Pirkon\nolan yli kirjoituspöydälle. »Hyvä ihminen! Mikä kirja tämä on?» Hän\nkaappasi kirjan käteensä ja luki: 'Lähetysalalta Kiinassa'. Mutta\nmitä kummaa...» Hän laski kirjan kädestään pöydän kulmalle ja katseli\nihmeissään Pirkkoon: »Eikö sinulla tosiaankaan enää ole muuta luettavaa\nylioppilastenttien aikana kuin tällaista? Luuletko, että tulee\nkirjoitukset pakanapojista?»\n\n»En», hymähti Pirkko. »Mutta minne sinä olet menossa? Vai tulitko vain\ntänne?»\n\nMalla ojensi sormensa kohti Pirkon päätä, mutta vetäisi sormensa\nsamassa pois kuin olisi polttanut sen ja sihisti hampaittensa välistä.\n\n»Huh, huh, kun pääsi on kuuma», hän tuumi vakavana.\n\nPirkko nauroi ja kavahti seisomaan.\n\n»Kunhan ei vain omasikin olisi!»\n\nMalla ei vastannut huomautukseen, vaan katsahti taas pöydälle, jolloin\nhän huudahti:\n\n»Ja pakanamaan kartat tuossa levitettyinä!» Hän vilkaisi Pirkkoon ja\npudisti päätään hyvin huolestuneena. »Onko täällä käynyt lääkäri?»\n\n»Eero-setä oli noin tunti sitten», huusi Pirkko asetellen jo eteisessä\nhattua päähänsä peilin edessä.\n\n»En minä nyt tarkoita Eero-setää, vaan oikeita lääkäreitä, jotka\nselvittäisivät järkeäsi.» Malla astui kynnykselle. »Etkö sinä muista,\nettä meidän piti tänään mennä Merin syntymäpäiville?»\n\n»Muistanhan minä», myönsi Pirkko. »Juurihan tässä valmistaudun. Totta\non, että muistin sen vasta äsken, kun sinä väitit pääni kuumentuneen.»\n\n»No siltä ainakin tuntuu», virkahti Malla vakuuttavalla äänellä. »Ja\nmitä sinä oikeastaan noita pakanamaita tutkit?»\n\n»Etkö muista, että olen luvannut mennä lähetysalalle?»\n\nPirkko astui jo ulkoportaille. Malla seurasi jäljessä.\n\n»Kyllä, harmaassa muinaisuudessahan sinulla oli sellainen kangastus.»\n\n»No, ei se nyt oikeastaan ollut harmaassa muinaisuudessa», tuumi\nPirkko. »Eikä se ollut kangastuskaan. Se on tosi.»\n\n»Oikeinko totinen tosi?»\n\nMalla taivutti päätään kurkistaakseen suoraan Pirkon silmiin. Pirkko\nhuitaisi häntä käsineellään, jota oli juuri vetämässä käteensä.\n\n»Oikein!»\n\nMalla vihelsi pitkään ja taitavasti sanoen sitten: »En tiennyt, että\nolet noin päättäväinen.» »Kiitos!» naurahti Pirkko, mutta sitten hän\nvakavoitui. »Kuule, Malla, ymmärrät kyllä itsekin, miksi se ajatus\nminulta hetkeksi varastautui kuin syrjään. Syynä oli ensin Martti ja\nsitten Pentti.» Hän vaikeni kuin olisi hänen ollut vaikea jatkaa. Mutta\nsitten hän kuitenkin rupesi taas puhumaan äskeiseen vakavaan tapaansa:\n»Minä aioin ottaa elämältä mitä muutkin. Ilman suurempia vaikeuksia\nja vastuksia. Sysäsin syrjään sen työn, joka kuitenkin on minun\nelämänkutsumuksekseni määrätty. Menettelyni oli väärä.»\n\n»Mistä tiedät, että menettelysi oli väärä?» kysyi Malla. Hänkin oli nyt\ntotinen.\n\n»Se selveni minulle silloin, sen sunnuntain jälkeen, jolloin Pentti\nsanoi...» Pirkon rinnasta kohosi huokaus. Hän ei sitä itse huomannut,\nmutta Malla huomasi. »Käsitin ja alistuin. Sen jälkeen onkin sitten\nollut helpompaa. Minut on Jumala valinnut lähetysalalle ja minun on\nmentävä. Tekisin väärin, jos en menisi. Elämälläni ei olisi enää sen\njälkeen mitään siunausta.»\n\nHe kulkivat kotvan ääneti. Sitten Malla virkkoi äänellä, jossa selvästi\nilmeni pingotusta:\n\n»En voi käsittää, _minä_ en voi käsittää sitä, että sinun täytyisi\nmatkustaa tuonne maailman ääriin noiden pakanain luo ja jättää koko\nsukulais- ja tuttavapiirisi ja ennen kaikkea Pentti tänne ikävöimään ja\nsuremaan sinua. En tosiaankaan voi tajuta sellaista tarkoitusta tässä\nasiassa.»\n\nPirkko hymyili hiukan, mutta aivan ilottomasti. Hänen hymynsä vaikutti\ntavattoman väsyneeltä.\n\n»Ethän sinä tietenkään voi käsittää. Vaikeaahan se minullekin oli,\nmutta kun nyt kävi näin kuin kävi, niin näen selvästi, että se on\nsuoranaista Jumalan johdatusta.»\n\n»Ja minä en taas ensinkään usko siten», tuuskahti Malla päättävästi.\nHänen silmissään kipinöi suuttumus. »Jos sinut jonnekin johdatetaan,\nniin Pentin syliin! Hän sinua eniten ja välttämättömimmin tarvitsee ja\nkaipaa.»\n\n»Vaiti, Malla!» Pirkko tarttui Mallan käsivarteen. »Sinähän olet ihan\njumalaton.»\n\n»No siitä näet, ettei sinun tarvitse lähteä tuonne erämaitten taa\netsimään käännytettäviä, kun ihan kätesi ulottuvilla on sellaisia\ntarpeeksi.»\n\n»Sinä olet ihan kauhea», tuumi Pirkko, mutta ei voinut olla\nnaurahtamatta Mallan puheille.\n\n»Sinä olet paljon kauheampi», jatkoi Malla äskeiseen kiivaaseen\ntapaansa. »Ensin sinä passitat Kulon 'rukkaset' kourassa jonnekin\nministeriöön huokailemaan, sitten sinä panet Krämppä paran pään\npyörälle viattomine, suloisine ilmeinesi, sen jälkeen tunnustat\nPentille rakkautesi, pidät koko ajan suurta sukulais- ja\ntuttavapiiriäsi piinallisessa jännityksessä, mitä tapahtuman pitää,\nja sitten, kun luulisi kaiken vihdoinkin selviytyvän, sinä heilautat\npientä nukenkättäsi viattomasti hymyillen ja lähdet pakanamaille. Kumpi\nmeistä on kauheampi? Sano!»\n\nMalla seisahtui ja katsoi Pirkkoa, joka ei oikein tietänyt, ollako\nvakava vai nauraako Mallan kuvaukselle.\n\n»Minä tietysti», hymähti hän.\n\n»Hyvä että sentään myönnät. Et ole aivan paatunut.» Malla asteli\neteenpäin pontevan näköisenä. Hänen poskilleen oli kohonnut oikein\ninnostuksen puna. »No, onko sinulla vielä sanottavana jotakin\npuolustukseksesi?»\n\n»On», virkahti Pirkko hiljaa.\n\n»No?» Malla vilkaisi häneen kysyvänä.\n\n»Pentti ei rakasta minua...»\n\nNyt Malla sai uutta vettä myllyynsä.\n\n»Onko hän sanonut sinulle siten? Onko?»\n\n»Ee—i, ei kylläkään», täytyi Pirkon hieman nolona myöntää.\n\n»No niin, ne ovat sinun omia mielikuviasi. Sinä olet kiusannut Penttiä\naikasi joko tahtoen tai tahtomattasi, se on sinun asiasi. Sinä olet\nantanut hänen odottaa tarpeeksi kauan. Odota sinäkin nyt vuorostasi.»\nPirkon mieleen välähtivät Ros-Marin sanat odottamisesta. Ja kun Malla\nnyt käytti samoja perusteita tuosta asiasta puhuessaan kuin Ros-Markin,\nkohosi Mallan arvo Pirkon silmissä monta astetta. »Sanoithan itsekin,\nettä Pentti on ylpeä ja hyvä. En usko sinun tarkoittaneen mitään pahaa\ntuolla ylpeä-sanalla. Tällä kertaa se on oikeata ylpeyttä. Anna hänen\nnyt rauhassa taistella ensin oman ylpeytensä kanssa, ja rupea sinä\nsitten vasta ajattelemaan pakanapoikiasi.»\n\nMalla hengähti hiukan ja jatkoi sitten:\n\n»Sanot, ettei Pentti rakasta sinua! Ja kuitenkin tiedät, että hän\nrakastaa sinua niin paljon, että ei tahdo sitoa sinua koko elämäsi\najaksi, kun pelkää sen käyvän sinulle liian katkeraksi, raskaaksi.\nMinkälainen todistus hänen vielä pitäisi antaa sinulle rakkaudestaan?\nEikö se ole jo tarpeeksi suurta, suorastaan ihailtavan epäitsekästä\nrakkautta? Se on jo uhraus.»\n\n»Voit olla oikeassa», tuumi Pirkko.\n\n»Minä olen oikeassa», tenäsi Malla tiukasti. »Jos Pentti epäröi ennen\nkuin ottaa ratkaisevan askelen näin tärkeässä asiassa, ei sinulla ole\noikeutta heti tuuskahtaa ja ruveta miettimään, miten kaikkein nopeimmin\nja varmimmin pääsisit hänestä kokonaan eroon. Pentin menettely on aivan\noikea.»\n\nHe olivat ennättäneet perille. Portaita noustessa sanoi Pirkko nauraen:\n\n»Luulen, että sinusta tulee oikein hyvä puhuja. Sinähän heilutat\nraippaa niin taitavasti, että korvissa viuhuu.»\n\n»Toivoisin, että se raipanheilutus toisi sinulle järkeä.» Hän aukaisi\noven, mutta sanoi sisään käydessään vielä hiljaa: »Anna Pentin rauhassa\nharkita asiaa. Sinulla on sitten koko kesä aikaa tuumia mitä teet. Eikö\nolekin?»\n\nPirkko nyykäytti myöntävästi.\n\nTytöt astuivat eteiseen, jossa Meri oli vastassa vallattomana ja\niloisena. Pirkon harteilta oli pudonnut kuin taakka. Hän tajusi Mallan\nolevan oikeassa.\n\n»Ei Roomaakaan päivässä rakennettu», muistui hänen mieleensä juuri kun\nhän astui saliin, jossa oli liuta tyttöjä. Selviäähän aikanaan!\n\n\n\n\nXIX\n\n\nNiin kului päivä, kului toinen. Pentti ja Pirkko eivät enää viettäneet\nvapaahetkiään yhdessä. Ne pienet vapaahetket, joita kahdeksannen luokan\ntyöt sallivat, Pentti käytti joko muihin lukemisiin tai pelasi sakkia\nisänsä kanssa. Pirkko taas turvautui joko Mallaan tai sitten Pekkaan\nja Marjaan. Silloin, kun he joskus sattumalta tapasivat kadulla, he\npuhuivat jonkin sanan, tuollaisia tavallisia ylimalkaisia huomautuksia\nilmasta ja sen sellaista.\n\nKokoukset oli pidetty. Penkinpainajaisten aika läheni. Ennen joulua\noli päätetty, että ne pidettäisiin Markkulassa. Siellä olisi suurin\nvapaus »riehua ja remuta», kuten Nilski oli tuumannut. Sitten tuli\nPentin sairaus. Mutta sen jälkeenkin oli Markkula yhä vielä ollut\npenkinpainajaisajatusten päätepiste.\n\nNyt olivat kuitenkin Pirkon ja Pentin välit sellaiset, ettei ollut\njuuri hauskaa ajatella Pirkkoa häärimässä Markkulassa yliemäntänä,\njoksi hänet oli yksimielisesti valittu. Olisi kuitenkin ollut liian\nkiusallista muuttaa tehtyjä päätöksiä. Se olisi vaatinut selvittelyjä,\neikä siihen ollut halua yhtä vähän Pirkolla kuin Pentilläkään.\nNiinpä siis tuo odotettu, kaivattu päivä läheni, toisille riemun,\nvallattomuuden ja vapautuksen päivänä, noille kahdelle kuin kauheana\npainajaisena. Kummankin ajatuksissa kiersi sama kysymys: »Mitenhän\nsekin ilta sujuu...?»\n\nEräänä päivänä heti päivällisen jälkeen Pirkko seisoi mietteissään\nKerholan ikkunan ääressä, kun Ros-Mar astui hänen luokseen ja laskien\nkätensä hänen olkapäilleen kysäisi:\n\n»Mitä sinä nyt mietit otsa rypyssä?»\n\n»Oh, onko minulla todellakin otsa rypyssä?» Pirkko hieroi muka\nkauhuissaan otsaansa. »Minustahan alkaa tulla jo ikäihminen.»\n\n»Ennen pitkää. Ole vain varuillasi», kuului Eero-sedän kiusoitteleva\nääni ovelta. Hän oli juuri menossa omaan huoneeseensa.\n\nPirkko heilautti hänelle kättään nauraen. Eero-sedän mentyä hän kääntyi\nRos-Mariin päin ja totiseksi käyden vastasi Ros-Marin kysymykseen:\n\n»Mietin vain sitä, kun minun täytyisi mennä neuvottelemaan Pentin\nkanssa monista asioista, jotka koskevat tuota penkinpainajaishommaa,\nkoristelua, tarjoilua ja sensellaista ja se tuntuu niin...\nkiusalliselta...»\n\n»Eikä ihmekään», tuumi Ros-Mar. »Mutta kun sinun on se kuitenkin\ntehtävä, niin se ei suinkaan parane miettimisestä. Jos olisin sinun\nsijassasi, menisin heti. Mitä kauemmin mietit, sitä vaikeammaksi se\nkäy, sillä mielikuvituksesi kasaa tiellesi kymmeniä kummituksia ja\nvaikeuksia.»\n\n»Olet todellakin oikeassa», myönsi Pirkko. »Minä menen heti. Lähden\npaikalla.»\n\n»Kuule, Pentti, tulin neuvottelemaan kanssasi noista\npenkinpainajaisasioista», ilmoitti Pirkko reippaalla äänellä astuessaan\nMarkkulan kirjastoon. Pentti istui lukemassa. Nähdessään Pirkon hän\npunastui ja nousi seisomaan.\n\n»No sepä hyvä, että tulit», hän virkkoi hyvin iloisella ja\nmaltillisella äänellä. »Olen itsekin ajatellut samaa. Nimittäin että\ntäytyisi vähän tietää, mitä täällä tarvitaan ja mitä ei.»\n\nKeskustelu sujui näennäisen vaivattomasti. Kumpikin puhui nopeasti\nja toinen tuskin ennätti lopettaa lausumaansa, kun toinen jo kuin\nhengen hädässä kiiruhti jatkamaan puhetta. He pelkäsivät pienintäkin\npysähdystä, lyhyintäkin äänettömyyttä. Vaistomaisesti he karttoivat\ntuollaista salaperäistä vaitiolon hetkeä, jolloin »sielut puhuvat».\nMutta täytyihän senkin lopulta tulla.\n\nHe vaikenivat. Pirkko käännähti levottomasti tuolillaan ja jäi\nkatselemaan ulos ikkunasta. Pentti selaili kädessään olevaa kirjaa.\nKumpikin oli hämillään.\n\nSilloin Pentti äkkiä, niin äkkiä, että Pirkko säikähtäen kavahti\nseisomaan tuoliltaan, paiskasi kirjan sohvapöydälle ja virkkoi varmalla\näänellä:\n\n»Pirkko, näin ei voi jatkua. Ymmärräthän sinäkin sen?»\n\nPirkko ei vastannut. Hän vain katsoi kuin odottaen ja otti pari askelta\nlähemmäksi Penttiä. Hän luuli sydämensä hypähtävän ulos rinnasta.\n\nPentti katsoi häntä ja noissa mustilta vaikuttavissa silmissä oli\nterävä ilme. Tuona hetkenä Pirkolle selvisi paremmin kuin\naikaisemmin, että Pentti ei ollut enää mikään koulupoika, vaan\nviimeaikaiset tapahtumat olivat tehneet hänestä miehen. Tosin hän oli\nvielä nuori, mutta elämä oli opettanut häntä nopeasti ja ankarasti.\n\n»Pyytäisin anteeksi sinulta, jos tietäisin, onko se tarpeellista.»\nPentti vaikeni silmänräpäykseksi. »Enhän ole menetellyt väärin. En\nainakaan itse mielestäni. Olen luullut toimineeni oikein. Mutta nyt,\nniin, nyt olen... suoraan sanoen neuvoton...» Hän katsahti taas\nPirkkoon ja hänen kasvoilleen ilmaantui lapsellisen avuton hymy.\n\n»Miksi sinä olet neuvoton?» Pirkon ääni oli kuin jollakin tavoin ohut,\nkun hän teki tuon kysymyksen. Hän seisoi nyt sohvapöydän luona aivan\nPentin edessä.\n\n»Voi, Pirkko, Pirkko sinä!» Pentti tarttui äkkiä Pirkon käsiin ja\ntaivuttaen itseään eteenpäin hän painoi ne silmilleen.\n\n»Mitä, Pentti?» kuiskasi Pirkko.\n\n»Enhän minä voi, en voi elää ilman sinua.» Hän puhui taas matalalla,\nkiihkeällä äänellä. Kun hän kohotti päänsä, näki Pirkko hänen\nsilmissään kyyneleitä.\n\n»Mutta, Pentti, eihän sinun tarvitsekaan...» Pirkko painoi huulensa\nkevyesti vasten Pentin tukkaa.\n\n»Niin, kyllähän minä tiedän...» Pentin ääni oli taas alakuloinen. »Sinä\nuhraudut...»\n\n»Mutta Pentti rakas, eihän se ole uhrausta, kun minä rakastan sinua,\nSano, eihän?»\n\nPirkko tarttui molemmilla käsillään Pentin päähän ja katsoi häneen\ntummilla silmillään, joista tulvehti Penttiä vastaan suuri rakkaus —\n\nOvi aukeni ja Malla pisti pikimustan päänsä yhä levenevästä ovenraosta\nsisään. Silmät pyöreinä hän jäi tuijottamaan huoneen toisessa päässä\nistujia, jotka hymyillen katsoivat häntä.\n\n»No, tule sisälle vain», kehoitti Pentti.\n\n»Mutta jos minä häiritsen», kuiskasi Malla ja astui huoneeseen\nvarpaisillaan kuin arkaillen ja ujostellen.\n\n»Et ensinkään», naurahti Pirkko.\n\n»Jos et viivy kauempaa kuin viisi minuuttia», lisäsi Pentti ja\nsekoitteli kädellään Pirkon tuuheata tukkaa.\n\n»Onko teillä välirauha nyt?» kysyi Malla sitten istuutuen oven vieressä\nolevalle jakkaralle.\n\n»On», vastasivat toiset yht'aikaa.\n\n»Miten kauan?» jatkoi Malla tiedusteluaan.\n\n»Siksi kunnes taas riitelemme», arveli Pentti.\n\nTytöt rupesivat nauramaan.\n\n»Minulla oli muuten oikein tärkeätä asiaa sinulle, Pirkko», Malla\njatkoi. »Siksipä uskaltauduin ihan tänne lohikäärmeen luolaan saakka\nsinua häiritsemään.»\n\n»No mitä sitten?»\n\n»Ei sen ihmeellisempää kuin että tulisitko kanssani — ompelijalle?»\n\n»Ei puhettakaan!» huudahti Pentti heti ja tarttui lujasti Pirkon\nolkapäähän. »Älä sinä koeta houkutella Pirkkoa pois luotani.»\n\n»Nyt juuri. Suloisen sovinnon jälkeen», ilvehti Malla ja hänen silmänsä\nkapenivat taas viiruiksi. »Vien hänet sittenkin, mutta ensin kerron\nteille viimeisen Krämppä-jutun.»\n\n»Mitähän se maisteri parka on taas saanut kestää?» surkeili Pentti ja\nsiirtyi sohvaan istumaan. »Täytyy muuten ottaa oikein mukava asento.\nSillä kun Malla alkaa kertoa, voi odottaa, että se hyvinkin kestää pari\ntuntia.»\n\nMalla heristi nyrkkiä Pentille, mutta aloitti sitten hyväntuulisena:\n\n»Kuikka oli saattamassa tänään, kuten muulloinkin, Meriä kouluun.»\n\n»Ai, oliko niitä montakin?\n\n»Mitä?»\n\n»Meriä?»\n\n»Ei kuin yksi. Sanotaan sitten Merta, jos se enemmän miellyttää herra\nlohikäärmettä. Niin no. Ja sitten Kuikka tuli sisälle luokkaan.\nSeitsemännellä luokalla alkoi juuri suomentunti. Tytöt pelkäsivät\nja olivat sydän kurkussa, että jos joku opettaja näkee. Mutta kun\nseitsemäs luokka on niin ulko-oven luona, ei kukaan sivullinen\nhuomannut Kuikan sisääntuloa. Kuikalla oli kädessään lumipallo. Hän\nuhkaili sillä ensin tyttöjä, mutta sitten Meri huudahti ovelta:\n'Rehtori!' Kuikka paiskasi lumipallon kiireesti, mutta hävyttömän\ntaitavasti juuri opettajanpöydän yläpuolelle ja aikoi livahtaa ovesta\nulos. Mutta Meri tarttui hänen takkinsa liepeeseen ja veti hänet pois,\nmuuten Kuikka olisi törmännyt rehtoriin, joka tuli luokkaan, Hän astui\nkatederin luo. Tytöt olivat seisoneet paikallaan kymmenen vertaa\nsuorempina kuin kynttilät, sydämet tykyttäen pelosta ja jännityksestä\nihan haljetakseen. Kuikka oli kyyryssä 'Meren' ja Sunilan Kaarinan\ntakana. Rehtori oli vain ilmoittanut oman tuntinsa siirtymisestä ja\npidentänyt jotakin läksyä. Sitten hän lähti. Eikä huomannut Kuikkaa.»\n\n»Ah, sehän oli kauheata», Pirkko huokasi syvään helpotuksesta.\n»Ajatella, jos rehtori olisi huomannut.»\n\n»Kuikka olisi voinut saada muistutuksen Tytylän seitsemännen luokan\npäiväkirjaan», tuumi Pentti. »Päiväkirjaan olisi kirjoitettu:\nkotimuistutus, käytöksenalennus toimittaja Kuikalle Tytylän\nluokkarauhan häiritsemisestä. Hip! Se olisi ollut jotakin se.»\n\nNaurun tauottua kysäisi Pentti vielä:\n\n»Mutta en voi oikein käsittää, mitä Krämppä tähän asiaan kuuluu?»\n\n»Tämä juttuni kestää kaksi kertaa kaksi tuntia, jos keskeytät\nminut niin usein kuin tähän asti», huomautti Malla. »No, juuri kun\nrehtori astui ovesta ulos, tupsahti Krämppä sisälle. Ja veti oven\nperässään kiinni. Krämppä istuutui tuolilleen ja rupesi kirjoittamaan\npäiväkirjaan. Kuikka oli nykinyt 'Meren' hametta ja kuiskinut koko\najan. Meri oli neuvoton, tytöt levottomia. Mitähän oikein seuraisi.\n\n»Silloin Meri oli keksinyt. Hän oli sanonut unohtaneensa nenäliinansa\ntakkinsa taskuun. Kun hän tuli sitä hakemasta, hän oli kysynyt mitä\nviattomim maila äänellä — jonka tempun Meri kyllä osaa! — saako hän\njättää oven auki, kun ilma tuntuu painostavalta. Krämppä oli myöntänyt,\nja niin ovi jäi auki. Nyt oli vain saatava Krämpän huomio kiintymään\novesta pois päin. Sitä ei tarvinnutkaan kauan odottaa. Lumipallo, jonka\nKuikka oli heittänyt kattoon, alkoi sulaa. Ensin tipahti pari pisaraa,\nmutta pallo oli siksi paljon syrjässä opettajapöydästä, etteivät\npisarat osuneet Krämppään. Mutta tietysti piti vielä onnettomuudenkin\ntulla.\n\n»Krämppä oli noussut tuolilta ja asettunut aivan pallon kohdalle\nnojaten karttakeppiä pöytään ja leukaansa karttakeppiin. Minun ihan\nselkäpiitäni karmii, kun minä ajattelen tyttöjen jännitystä. Kuikka\nkyyryissään kytäten ulospääsyhetkeä ja lumipallo tipahtamaisillaan\nkatosta viattoman Krämpän päähän.»\n\n»No kuinka sitten kävi?» Pirkko oli taivuttautunut nojatuolissaan\neteenpäin jännittynyt ilme kasvoillaan.\n\n»Krämppä ei ollut seisonut montakaan minuuttia, kun pallo — ajatelkaa,\nkoko pallo — putosi mäiskähtäen hänen päälaelleen. Hän oli säikähtänyt\nniin, että karttakeppi luiskahti pöydän reunasta ja hän kaatui pitkin\npituuttaan pöydälle. Samassa Kuikka livahti ulos ovesta. Tytöt eivät\nolleet uskaltaneet nauraa, vaikka heitä oli ihan hytisyttänyt. Krämppä\noli ollut tietysti ihan häikäisevän punainen. Hän oli vaatinut tyttöjä\nsanomaan, kuka oli heittänyt pallon sinne. Eihän kukaan sitä sanonut.»\n\n»Saivatko he muistutuksen?» kysyi Pentti.\n\n»Eivät. Ensin oli Krämppä ottanut päiväkirjan auki ja uhannut\nkirjoittaa muistutuksen, jälki-istunnot ja vaikka mitkä. Mutta sitten\nhänkin oli ruvennut nauramaan, ajatelkaa, Krämppä rupesi tällaisen\njutun jälkeen nauramaan, ja sanoi, ettei hän sentään anna muistutusta.\nTytöt olivat olleet ihan hölmistyneitä. Jokunen siellä täällä oli\ntirskahtanut, mutta he eivät oikein osanneet yhtyä Krämpän nauruun. Ja\nMeri sanoi, että 'Krämppä on sittenkin jalo setä, ja sille ei ainakaan\nmeidän luokalla enää tehdä kiusaa, vaikka honottaisi ja haikailisi\nkuinka'. Ja suurenmoisesti hän menettelikin.»\n\n»Liian suurenmoisesti», huomautti Pentti. »Teidän koulussa on kuri\nliian löyhää. Mutta sehän onkin Tytylä!»\n\n»Mutta yhtä paljon vain osataan kuin teilläkin», kiusoitteli Malla ja\nnousi seisomaan. »Ja nyt, Pirkko, lähdetään, jos kerran lähdetään.»\n\n»Mennään vain!»\n\n»Etkö tule tänne vielä illalla», pyysi Pentti alahallin ovella tyttöjen\nmennessä ulos. Pentin silmissä oli niin kauniin pyytävä katse, ettei\nPirkko voinut muuta kuin vastata:\n\n»Ehkäpä piipahdan tuokioksi.»\n\n\n\n\nXX\n\n\nPenkinpainajaisten jälkeisenä aamuna saapui Markkulan setä junalta\nkotiin kahdeksan aikaan. Hän oli ollut Helsingissä asti »maanpaossa»,\nkuten hän sanoi. Sanna, Santeri ja pari muuta talon palvelijaa olivat\nmyös saaneet siksi yöksi »uloshäädön». He olivat olleet tuttavainsa ja\nsukulaistensa luona. Santeri sentään Ruusulassa.\n\n»Antaa heidän nyt kerrankin mekastaa oikein rauhassa. Vaikka\nkääntäisivät talon ylösalaisin, kunhan eivät vain ilmaan räjäytä», oli\nsetä tuumannut Anjalle ja Erkille maanpaossa ollessaan.\n\nSetää ei suinkaan kohdannut mikään ihastuttava näky hänen astuessaan\nhalliin. Serpentiinejä, konfetteja, paperihattuja, kangaskukkia oli\nsiroteltuna joka puolelle taloa.\n\n»Hamasta katonrajasta kellariin», selitti setä Ros-Marille mennessään\nRuusulaan pahimmaksi siivousajaksi.\n\nMutta sen lisäksi oli huonekaluja siirrelty. Toisista huoneista oli\nraastettu kaikki matot pois ja viety erääseen nurkkahuoneeseen, josta\noli tehty täydellinen itämainen huone. Ei edes sedän tupakkapöytäkään\nollut saanut olla rauhassa. Sekin oli tuon itämaisen huoneen\ntäydennyksenä.\n\nMutta eivät tytöt vähemmän kuin pojatkaan jättäneet huoneita\npalvelijain siistittäviksi. He tulivat seuraavana päivänä talkoisiin.\nVäsyneinä ja raukeina he raahasivat huonekaluja, mattoja ja kapistuksia\noikeille paikoilleen. Kuului laulua, naurua ja huudahteluja.\n\n»Aivan kuin ennen vanhaan, kun kaikki pojat vielä olivat kotona\nMarkkulan kartanossa», hymähteli Vanha Santeri hääriessään tuon nuoren\nväen joukossa. Heidän parissaan hän viihtyikin verrattoman hyvin.\n\nPirkko oli juuri noussut pienille tikapuille irrottaakseen erään maton\nyläkulman seinästä tuossa itämaisessa huoneessa. »Näin kaikki koreus\nkatoo», hän lausahti. Samassa hän tunsi tikapuitten horjuvan. Malla,\njoka seisoi melko lähellä häntä aikoen juuri lähteä Jullen kanssa\nviemään suurta mattoa, kiljaisi kauhusta. Pentti kääntyi katsomaan ja\nennen kuin portaat ennättivät kaatua, hän tarttui niihin tukien niitä\nsiksi, kunnes Julle sai ristikkopuun taas levitetyksi. Pirkko oli\nkyyristynyt tikapuilla, mutta hän olisi pudonnut, jos ei Pentti olisi\nennättänyt avuksi. Vasta kun tikapuut olivat paikoillaan, huudahti\nMalla:\n\n»Pentti, Pentti! Mikä sinua vaivaa?»\n\nNyt vasta kääntyivät Pirkko ja Jullekin katsomaan. Samassa tuli joukko\ntoisiakin huoneeseen. Pentti nojasi seinään kalpeana, verettömin\nhuulin. Hetkekään siekailematta Julle nosti hänet käsivarsilleen\nja kantoi viereisen huoneen sohvalle. Toiset seurasivat\npelästynein katsein ja hätääntyneinä kuiskaillen.\n\n»Pentti rakas», Pirkko kumartui lähemmäksi Penttiä, joka makasi\nsohvalla rypistäen otsaansa tuskasta. »Mihinkä sinuun koskee? Käteenkö?»\n\nSamassa hän muisti, että Penttihän oli tukenut tikapuita vasemmalla\nkädellään, joka oli sairaudesta asti ollut melkein käyttökelvoton. Vain\nsuurella vaivalla, toista kättään apunaan käyttäen, oli hän kyennyt\nsitä hiukan nostamaan ja liikuttamaan. Ja nyt —\n\nPentti nyökäytti päätään. Väri alkoi palata hitaasti hänen kasvoilleen.\nOtsalla pisarteli tuskanhiki. Hän puri hampaitaan tiukasti yhteen.\nIlmeisesti käteen yhä koski.\n\n»Menkää hakemaan lääkäri», kuiskasi Sirkka.\n\nTauno poistui.\n\nHetken kuluttua Pentti sai sanotuksi:\n\n»Olka... päähän... se otti...»\n\nSamassa kuului ikkunan luota pidätetty voihkaisu. Se oli kuin parahdus.\nKaikki kääntyivät katsomaan. Niilo seisoi siellä painaen nyrkkejään\nohimoltaan vasten.\n\nTyttöjen silmät kyyneltyivät. Kukaan ei kuitenkaan mennyt Nilskin\nluo, sillä jokainen tiesi jo vanhastaan, että hän ei voinut sietää\nminkäänlaista lohdutusta tai osanottoa.\n\n»Lähdetään pois», kehoitti Julle hiljaa toisia.\n\n»Antakaa Pirkon jäädä tänne. Tulkaa.»\n\nToiset poistuivat. Äsken niin elämää täynnä ollut talo oli taas kuin\ntaikaiskusta muuttunut hiljaiseksi ja vaiteliaaksi. Kuului vain hidasta\nastelemista, kuiskauksia. Kaikkien katseissa kuvastui säikähdys.\n\n»Näinkö meidän penkinpainajaisemme nyt päättyvät», kuiskasi eräs tyttö\nalakuloisena Margitille.\n\nMargit pudisti vain päätään ja meni pois.\n\nOnneksi oli lääkäri ollut kotona, joten ei kestänytkään kauan, kun hän\njo oli Markkulassa, jossa Pirkko odotti istuen sohvalla Pentin vieressä.\n\n»Mitenkä se kävi!» oli tohtorin ensimmäinen kysymys.\n\nPirkko kertoi tapauksen. Lääkärin kasvoille tuli kummallinen ilme. Mitä\nse merkitsi? Pahaako vai hyvää?\n\n»No, nyt tarkastetaan.» Tohtori tarttui Pentin vasemman käden sormiin\nlujasti. »Koskeeko?»\n\nPentti pudisti kärsimättömänä päätään purren hampaitaan.\n\n»Hyvä on.» Tohtori otti kiinni kyynärvarren kohdalta ja nosti kättä. Se\nnousi, vaikkakin Pentin kasvot samalla kalpenivat. »Tämäkin koskee?»\nTohtori nosti kättä yhä korkeammalle.\n\nPirkko seisoi sohvan ääressä. Nyt hän alkoi hämärästi aavistaa tohtorin\nilmeen.\n\n»Ja nyt. Nouskaapa istumaan.» Tohtori auttoi Pentin istumaan. Sitten\nhän kohotti taas käsivartta. Laski sen alas, nosti taaskin. Hän uudisti\nliikkeen useita kertoja. Ja vähitellen koskeminen näkyi vähenevän\npäättäen siitä, että Pentin huulet avautuivat ja poskille alkoi\njälleen kohota punaa. »Ja sitten vielä täältä.» Lääkäri työnsi Pentin\ntakin syrjään olkapään kohdalta. Hän rutisteli ja puristeli olkapäätä\nsuurella kourallaan.\n\nPentti ensin irvisteli ja väänteli suutaan, sitten hän puoleksi\nnaurahtaen, puoleksi voihkaisten virkkoi:\n\n»Ei enää koske niin paljoa.» Hetken kuluttua hän jatkoi: »Mutta siellä\nnarisee jokin.»\n\nTohtori taivutti päänsä lähemmäksi ja komensi:\n\n»Nostakaa kättänne!»\n\n»Enhän... minä voi...» äännähti Pentti, mutta teki kuitenkin yrityksen\nilman oikean käden apua.\n\nJa — ihme! — käsi nousi.\n\nPentin kasvoille tulvahti ilon, epäilyksen ja hämmästyksen ilme. Hän\nvilkaisi Pirkkoon, joka seisoi häntä vastapäätä sohvan toisen käsinojan\npuolella. Pirkon kasvoilta ikäänkuin heijastuivat samat tunteet.\n\nTohtori suoristautui. Hän käski Pentin vielä kerran laskea käsivartensa\nalas ja sitten nostaa niin ylös kuin vain suinkin sai. Pentti teki\nniin — tosin suutaan vääristäen, mutta ilon välähdys silmissään — ja\nkäsivarsi nousi olkapään tasalta jonkin matkaa ylemmäksi. Sitten hän\nlaski sen taas alas kääntyen kysyvänä tohtorin puoleen, joka samassa\nvirkkoi:\n\n»Niin, nuori herra, saatte todellakin olla iloinen noiden tikapuiden\nkaatumisaikeesta, sillä se on saanut kätenne jälleen terveeksi.»\n\nHän nyökäytti päätään ja hymyili sitten Pirkolle.\n\n»Mutta miten se voi olla mahdollista?» Pentti nojautui kiihkeästi\nhengittäen vasten sohvan selkämystää. Samassa hän huomasi Särkän\nNiilon, joka ikkunanpieleen nojaten tuijotti heihin jännittyneenä.\n»Nilski! Ajatteles, eihän siitä sitten ollut mitään vahinkoa.»\n\nToisetkin huomasivat nyt Niilon, joka oli ollut tumman ikkunanverhon\nvarjossa ja niin hiljaa, ettei häntä ollut kukaan aikaisemmin\nhuomannut. Niilo astui Pentin luo. Tohtori nousi seisomaan. Hän oli\nhoitanut Niiloakin samaan aikaan kuin Penttiä, joten hän tiesi noiden\nnuorukaisten välit. Tohtori väistyi syrjemmäksi.\n\nEnnätettyään sohvan luo Niilo jäi hetkeksi katsomaan Penttiin, jonka\nkasvoille alkoi hitaasti tulla päivänpaisteista hymyä. Pentti ojensi\nmolemmat kätensä Niilolle, joka hetken kuin epäröityään tarttui noihin\nojennettuihin käsiin. He eivät sanoneet sanaakaan toisilleen, mutta\nNiilonkin kasvoille ilmaantui välitön, raikas hymy. Ja kauempana\nseisova Pirkko puki kaikkien tunteet hiljaisiin, ilosta väreileviin\nsanoihin:\n\n»Kaikki kääntyy kuitenkin kerran parhain päin.»\n\n»Niin, se on totta.» Pentti ojensi Pirkolle vasemman kätensä. »Ilman\nsinua ja sinun heilumistasi tikapuilla en olisi tullut kai koskaan\nsaaneeksi kättäni takaisin.» Samassa hän katsoi Niilon ja Pirkon\nvälistä tohtoriin. »Anteeksi, tohtori, tämä viivytys. Tohtorinhan piti\njuuri selittää, miten tämä ihme oli mahdollinen.»\n\n»Nähtävästi on olkavarteen tai oikeastaan olkakuoppaan kasvanut rustoa\nsinä aikana, kun jouduitte pitämään sitä niin kauan liikkumattomana.\nMuulla tavoin en voi asiaa ymmärtää. Nyt kun te — lujalla, äkkinäisellä\ntahdonponnistuksella — aloitte tukea tikapuita, oli niiden paino siksi\nsuuri, että se aiheutti jonkinlaisen ruston murskaantumisen, ja niin\nvoitte jälleen liikuttaa kättänne.» Hän astui Pentin luo ojentaen\nkätensä hyvästiksi. »Huomenna laadimme voimisteluohjelman teidän\nkädellenne, ettei se enää pääse teitä kiusaamaan. Ja niin pian kuin\nsuinkin voitte, matkustatte Helsinkiin, jotta olkapäätä voidaan tutkia\nröntgenillä.»\n\nTuskin oli tohtori astunut ovesta ulos, kun toisesta ovesta hyökkäsi\nkoko liuta sisälle, Santeri etunenässä hermostuneena, säikähtyneenä.\n\n»Katsokaa!» huudahti Pentti ja nosti vasemman kätensä.\n\n»Mitä, mitä?» huudahtelivat toiset ja katsoivat vastakkaiseen seinään\nluullen Pentin osoittavan siellä jotakin merkillisyyttä. He eivät ensin\nhuomanneet mitään erityistä Pentissä. Vaan äkkiä Sirkka huudahti:\n\n»Pentti! Sinun kätesi on terve!»\n\nSilloin se räjähti. Vanha Santeri painoi kädet korvilleen ja huuteli\näänellä, joka hukkui meluaviin eläköönhuutoihin:\n\n»Älkää tehkö uutta onnettomuutta! Lapset, älkää loukatko Penttiä\nuudelleen.»\n\nSyytä olikin varoittaa, sillä pojat olivat nostaneet Pentin\nhartioilleen ja kuljettivat häntä nyt huoneesta toiseen huikaten ja\nriemuiten.\n\n»Mutta sedällehän pitää ilmoittaa», muisti Margit sitten.\n\n»Minä menen hakemaan häntä.» Ketteräkoipinen Tauno oli jo taas ulkona,\nkun Pentti vielä varoittaen huusi hänen jälkeensä:\n\n»Mutta älä sano! Tahtoisin itse kertoa!»\n\nSetä tuli, mutta astuessaan portaita ylös ja katsellessaan käytävässä\nohimennessään huoneisiin hän mutisi Taunolle:\n\n»Kuulepas, lurjus, sinähän valehtelit minulle ihan kainostelematta.\nSanoit, että täällä ovat huoneet jo sellaisessa kunnossa, että voisin\ntaas asettua taloksi. Ja täällähän on mitä kauhein sekasorto.» Hän\nosoitti erästä leposohvaa, joka oli puolittain käytävässä, puolittain\nvoimistelusalissa. »Katso nyt! Onko tuo järjestyksessä? Ja mitä tämä\nsuunnaton meteli merkitsee?»\n\nHän astui Markkulan poikain avaraan voimistelusaliin, jossa vallaton\njoukko tällä hetkellä melusi. Pentti seisoi juuri plintillä ja teki\nsiinä kumarruksiaan huitoen käsillään. Setä jäi tuijottamaan häneen.\n\nMelu vaikeni heti. Pentti seisoi yhä samalla paikalla ja piti vasenta\nkättään ylhäällä. Nyt hän pystyi jo nostamaan sen ylemmäksi, joten\nse oli kohotettuna kuin roomalaiseen tervehdykseen. »Pentti, Pentti,\nkuinka sinä voit?»\n\nSetä astui lähemmäksi ja joukko hajaantui kunnioittavasti antaen\ntietä tuolle valkohapsiselle vanhukselle, jonka kasvot vavahtelivat\nmielenliikutuksesta. Hänen ennätettyään plintin luo Pentti hyppäsi\nkevyesti alas ja tarttui isänsä käsivarsiin. »Niin, isäukko. Minä olen\nnyt taas terve. Olen saanut takaisin käteni.»\n\n»Onko se mahdollista, onko, onko mahdollista?» Setä pudisti päätään ja\nhänen silmistään alkoivat kyynelet tipahdella. Hän puristi hellästi\nPentin kättä kuin peläten, että siihen koskee.\n\n»On se totta. Se on ihme!»\n\n»Tosiaan ihme», myönsi isä. »Mutta kerro!»\n\n\n\n\nXXI\n\n\nYlioppilaskirjoitukset olivat alkaneet.\n\nPulpetit olivat hajallaan juhlasalissa, opettajat istuivat paikoillaan\nvalvomassa ja tytöt kirjoittelivat hieman hermostuneina. Riippuihan\nnyt näistä tunneista, saisiko tänä keväänä vihdoinkin tuon voittolakin\nomakseen. Ruveta toista kertaa samaan hommaan. Se kauhistutti jo\npelkkänä ajatuksenakin.\n\nPirkko oli juuri saanut ruotsinkirjoituksensa valmiiksi ja istui\nvielä paikallaan melkein unohtaen ympäristön. Mutta sitten hän kuuli\nkäytävästä pari naurunhelähdystä, jotka kuitenkin samassa vaimenivat.\nHäntä hymyilytti. Hän muisti vuoden toisensa jälkeen taaksepäin, kevät\nkeväältä se oli toistunut. Ensin siellä vanhassa koulussa, missä hän\nensin kävi ———n kaupungissa ja sitten taas täällä Tytylässä.\n\nKun luokista tupsahdettiin ulos käytävään, olisi kielen tehnyt mieli\nkäydä, naurun purkautua valloilleen. Mutta opettajat kulkivat ympäri,\nmikä hymyilevänä, mikä tuimin katsein, ja hyssyttelivät kuin olisi\ntalossa ollut heikko potilas, jonka häiritse mistä täytyi kaikin\ntavoin varoa. Eikä muu ollut kyseessä kuin kahdeksannen luokan\nylioppilaskirjoitukset!\n\nPirkko hymähti. Millä kunnioituksella alaluokkalainen olikaan katsonut\nnoita tenttijöitä ja ylempiluokkalainen taas huokaissut: »Pian on minun\nvuoroni.» Mutta samalla oli kuitenkin sydän riemusta sykähtänyt.\n\nJa nyt? Nyt hän itse istui täällä, ja tuolla kulkivat taas rehtorit ja\nopettajat hyssytellen ja taltuttaen riehahtelevaa vallattomuutta.\n\nHän luki vielä kerran kirjoituksensa. Ja nousi.\n\n»Jos ei oikein, niin on — väärin», hän ajatteli rauhallisesti\njättäessään kirjoituksensa ja pujahtaessaan ovesta ulos.\n\n»Mitä sinä tänään sanot?» Pentti sen kysymyksen teki seisoen Pirkon\nhuoneessa ikkunan luona katsellen Pirkkoa. »Vieläkö luulet läpäiseväsi?»\n\n»Vielä toistaiseksi.» Pirkko nyykäytti päätään hymyillen. »Entä sinä?»\n\n»Samoin täällä.» Hän nojautui pöytään ja virkkoi hiljaa: »Ja sitten\nPirkko, mitä sitten?»\n\n»Enhän tiedä...» Lievä puna kaunisti Pirkon hymyileviä kasvoja.\n\n»Mutta minä tiedän!»\n\nPentti oli jo samassa Pirkon vieressä.\n\n»Ajattelehan», Pentti virkkoi äkkiä, »kun sinä silloin kerran kannoit\nminun ruusuani. Tiedäthän?»\n\n»Sinun ruusuasi?» Pirkko katsoi pitkään, mutta ruusut, jotka juuri\nhiljakkoin olivat sukeltautuneet esiin tuolta runokirjan lehtien\nlomasta, välähtivät hänen mieleensä. »Mitä sinä nyt puhut?»\n\n»Eikö Malla todella ole vieläkään kertonut sinulle?» Pentti naurahti.\n»Liekö hän unohtanut koko asian vai miksi ei hän ole kertonut. Katsos,\nsilloin kerran, viime syksynä, olit saanut ruusun, kun...»\n\n»Oh, minä tiedän sen jutun,» huudahti Pirkko vähin.\n\n»No niin. Sitähän minäkin ajattelin, että tottakai Maha on kertonut.»\n\n»Mutta ei hän mitään sinun ruusustasi ole puhunut.»\n\n»Niin, siinäpä se!» Pentti katsoi nauravin silmin Pirkkoon. »Se ruusu,\njonka Malla toi sinulle, olijoita meidän kasvihuoneestamme. Minä sen\nhänelle annoin.» Penttiä huvitti juttu. Varsinkin kun hän näki Pirkon\nhämmästyksen.\n\n»Sinä!»\n\n»Minä. Malla tuli minua vastaan tuossa kummallisessa mustalaispuvussaan\nja kertoi, että hän menee Malmivirralta hakemaan ruusua sinulle. Ja\nsilloin minä tarjosin meidän ruusujamme. Et kai ole pahoinasi?»\n\nPentti vakavoitui. Pirkon kasvoille oli tullut niin kummallinen ilme.\nMutta samassa Pirkko jo naurahti.\n\n»Pahoillani! Enpä suinkaan. Minua vain huvittaa tämä juttu. Luulin siis\nkantavani, tai olin kantavinani Kulon kukkaa ja kannoinkin sinun. No nyt\nminä käsitän tuon Mahan hämmennyksen sinä iltana ja hänen höpinänsä.»\n\nPirkko nauroi iloista, tarttuvaa naurua, johon sai Pentinkin yhtymään.\n\n»En antanut Mallan sanoa sitä, sillä pelkäsin, ettet olisi ottanut\nruusua silloin vastaan.»\n\n»Tuskinpa olisinkaan», myönsi Pirkko ja katsoi säteilevin silmin\nPenttiin.\n\n»Nuo pienet kukat olivat siis ennustajia.»\n\n»Niin olivat. Kunpa olisin jo silloin tietänyt, ymmärtänyt.»\n\n»Minkä sitten?»\n\n»Että ne ennustivat näin suurta ja suloista onnea...»\n\n\n\n\n\n\nRUUSULAN VIIMEINEN TYTTÖ\n\n\n\n\nI\n\n\n Ruusulassa 8.9.192—.\n\n Malla veitikka!\n\n En olisi milloinkaan uskonut, että pikku tenavien opettaminen on näin\n hauskaa. Uskon sinulle salaisuuden: luulen, että se on vähintään yhtä\n hauskaa kuin Ambomaan pakanapoikien opettaminen olisi ollut. Mutta\n älä kerro tätä kellekään, sillä nykyään minua ujostuttaa — melkein —\n tuo lapsuusaikainen intoni pikku pakanoihin. Melkein harmittaa, kun\n Pentti joskus vielä kiusoittelee sillä. Tiedän, että sitten vasta\n olen isoihminen, kun voin nauraa makeasti koko jutulle. Mutta — sanon\n sinulle, rakas ystävä, nyt erään surullisen tosiasian: Pirkosta ei\n koskaan, ei kuuna kullan valkeana tulekaan isoaihmistä, aikaihmistä.\n (En silti tiedä, surenko sitä »tosiasiaa» kovinkaan syvällisesti).\n\n Kuulehan nyt! Ensimmäisenä tännetulopäivänäni menin kävelemään\n Vähä-Mökkölään. Arvannet, mitä se merkitsee. Siellähän Pentti ensi\n kerran toissa keväänä säikähdytti minut — huulillaan... No niin!\n Muistoja siis verestämään. Olin niin kaihoa, kaipausta ja vaikka mitä\n täynnä, että ihan vieläkin hiukaisee ja minusta tuntui kuin olisin\n ollut todellinen rakkauden marttyyri ja täysin aikaihmisten tasalla,\n kun »lempi kalvoi sydänjuuria». Ja miten tavattoman järkeväksi\n huomasinkaan itseni. Kotiin palatessani näin pari kuudennen luokan\n poikaa ja tyttöä, jotka nauraen ja leikkiä laskien hyppelivät niityn\n mättäitä pitkin. Hymähdin hyväntahtoisesti: he eivät tiedä vielä\n mitään elämästä...\n\n Ylpeys käy lankeemuksen edellä. Tämän uhkaavan ja salaperäisen\n tosiasian käsitin minäkin hetken kuluttua. Muistathan tuon\n villiomenapuun vähää ennen kaupunkiin tuloa? Lähetessäni sitä näin\n kolme risamekkoa häärimässä innostuneena sen ympärillä. He heittelivät\n kiviä ja kuivuneita oksia korkealle puun latvaan. Siellä lienee\n vielä jokin omena, tuumin itsekseni ja kohdalle päästyäni huomasin\n arveluni oikeaksi. Puun lehvien lomitse kuulsi kaksi nyrkkini kokoista\n verrattain hailakkaposkista omenaa.\n\n Jäin innostuneena seuraamaan poikien hommia. He lienevät olleet noin\n 10-vuotiaita, likaisia ja lähellä olevassa savikuopassa rypeneitä\n viikareita. Mutta liasta huolimatta heidän silmänsä kurkistelivat\n pirteinä maailmaa. Lukuunottamatta yhtä, joka oli kierosilmäinen ja\n jonka kivenheitto aina osui huomattavasti sivuun.\n\n En tiedä, miten asia oikein kävi, mutta niin vain oli, että kun\n rakas, arvossapidetty ja tahdikas rehtorimme hetkistä myöhemmin\n kulki pastorin kanssa paikan ohi (pysähtyen »paikan päälle»), niin\n minä riipuin omenapuun oksilla melko vaarallisessa ja sopimattomassa\n asennossa, kun ottaa huomioon, että katsojiksi oli saapunut\n vanhempiakin maskuliineja.\n\n Olin näet heitellyt kivillä omenia poikain kanssa, ja kuten ehkä\n »nuolipelistä» muistat, minulla on verrattain tarkka silmä. Muutaman\n heiton jälkeen osuin omenaan, ja heittoni oli niin voimakas ja kivi\n terävä, että se tunkeutui suoraan omenan sisuksiin. Sanoin silloin\n pojille, että omenat menevät ennen mäsäksi kuin putoavat puusta, minkä\n vuoksi on ehkä viisainta, että joku heistä kiipeää ottamaan ne. Mutta\n ennen kuin heistä kukaan siihen puuhaan ennätti mieltyä, minä olin jo\n kiskaissut takin hartioiltani ja kengät jaloistani ja sitten puuhun\n kuin kissa!\n\n Saatuani omenan käteeni käännyin ja huutaen: Ottakaa kiinni! paiskasin\n omenan — pastorin takaraivoon...\n\n Ihmettelen vielä tänä hetkenä, etten pudonnut puusta ja taittanut\n niskojani hämmästyksen ja häpeän takia nähdessäni nuo molemmat herrat\n odottamattoman sopimattomassa tilanteessani. Ajatuksiani en muista\n niin tarkkaan, että voisin niitä Sinulle eritellä, mutta sen tiedän,\n että sain kootuksi mielenmalttiani niin paljon, että otin toisenkin\n omenan, jonka pudotin varovasti puun alla seisovaan kierosilmän\n lakkiin. Ja sitten lähdin kapuamaan alas punaisena, hikisenä ja\n nolona. (Jos minulla olisi ollut häntä, se olisi varmasti ollut\n koipien välissä.)\n\n Eikä minun auttanut muu kuin mennä aivan rehtorin ja pastorin luo,\n sillä he seisoivat kiven vieressä, jolla takkini ja kenkäni olivat. Ja\n olihan minun pyydettävä pastorilta anteeksikin, vaikka pitihän hänen\n silti ymmärtää, etten minä tahallani ollut häntä omenalla paiskannut.\n Tervehdin kauniisti niiaten ja _yritin_ hymyillä.\n\n Malla, oletko Sinä koskaan _yrittänyt_ hymyillä? Tämäntapaisessa\n tilanteessa? Minusta tuntui kuin kasvolihakseni olisivat olleet\n pelkkää puuta tai rautaa, yleensä jotain kaamean jäykkää, ja\n luulenpa, että hymyni muistutti jonkinlaista ihmissyöjän irvistystä.\n Pastorimmehan on hyvin lempeä ja hyväntahtoinen, mutta leikkiä\n hän ei ymmärrä, huumoria hänessä ei ole pisaraakaan. Esitettyäni\n anteeksipyyntöni änkyttäen ja kameleontin tavoin väriä vaihdellen,\n sain vastaukseksi tuon pastorin tavallisen lauseen, jonka hän sovittaa\n joka paikkaan: »Ei mitään, ei mitään, neiti Kotkanpää. _Hyvää jatkoa\n vain_». (Luulen, että hän sanoisi samaten, jos hän näkisi parhaimman\n ystävänsä esim. auton alla: hyvää jatkoa vain).\n\n Sillä hetkellä se kuulosti korvissani melkein ivalta hyväntahtoisesta\n vilpittömyydestään huolimatta. Näin rehtorin vakavissa silmissä pienen\n pienoisen ilon välähdyksen, mutta samassa hän oli jo palautunut\n täyteen arvokkuuteensa ja — pituuteensa (tuntui kuin hän olisi ollut\n sillä hetkellä musertavan pitkä) ja loihe lausumahan:\n\n »Neiti Kotkanpää, tämä meidän ensi kohtaamisemme tänä syksynä ei ole\n mielestäni teidän uudelle opettajanarvollenne täysin sopiva. En oikein\n käsitä —» Hän jätti lauseensa kesken ja ilmassa tuntui väreilevän\n tusinan verran kysymysmerkin muotoisia syyttäviä loppuhenkosia.\n\n »Niin, rehtori», aloitin minä, kun samassa kuului omenapuun luota kova\n parahdus.\n\n Meidän triomme kääntyi katsomaan toista trioa, joka oli täydessä\n tappelunnujakassa. Rehtori korotti voimakkaan äänensä ja pastori\n sopotti jotakin lempeästi kuin olisi lukenut rukousta. Mutta pojatko\n siitä välittivät. He mukiloivat toisiaan, minkä suinkin likaiset\n nyrkit ennättivät. Juostessani lähemmäksi huomasin pikku kierosilmän\n joutuneen toisten nyrkkivallan kohteeksi.\n\n »Pojat, mitä te tappelette», älähdin minä tiukalla äänellä.\n\n Kuullessaan ääneni pienempi pojista antoi vielä ärhentelevän iskun\n kierosilmän vatsaan ja sitten pojat kääntyivät kaikki minuun päin\n huutaen jokainen kiukusta kiiluvin silmin minkä ennätti. Tästä\n yhteisestä puhetulvasta sain niin paljon selvää, että kierosilmä\n oli aikonut syödä yksinään omenan, jonka minä hänen lakkireuhkaansa\n olin pudottanut, ja toiset kaksi saivat tyytyä siihen omenaan, joka\n oli mennyt puolittain mäsäksi pastorin päähän lentäessään. Sain\n pojat rauhoittumaan sillä, että leikkasin pienellä kynäveitselläni\n jokaiselle pojalle kummastakin omenasta aivan yhtä suuret palat. Ja\n sitten virkoin:\n\n »Nyt alkakaa laputtaa!»\n\n Olin tosiaan hieman kyllästynyt näihin elämänhaluisiin naskaleihin,\n jotka niin odottamatta — vaikka tietysti kylläkin tahtomattaan —\n olivat saattaneet minut mitä ilkeimpään pinteeseen. Pojat lähtivät\n nöyrinä minuun nähden, mutta kierosilmälle kyräillen, savikuopalle.\n Minä tassuttelin — yhä sukkasillani — rehtorin ja pastorin luo.\n\n »Niin, niin», aloitti rehtori, kun olin istuutunut kivelle pannakseni\n kengät jalkaani. Arvasin, että hän aikoi sanoa jotakin opettavaan\n tutkintopuhetyyliin. »Neiti Kotkanpää, ei pidä unohtaa milloinkaan\n arvokkuuttaan. Se ei ole eduksi itselle. Mutta», hän jatkoi sitten\n arkipäiväisemmällä äänellä, »ehkä teistä sentään tulee hyvä opettaja,\n koska nuo vintiötkin näyttivät lauhtuvan teidän komennuksestanne.\n Mutta kovin lapsellinen te vielä olette.»\n\n Katsahdin rehtoriin ja näin toisen kerran ilon pilkahduksen hänen\n raudanharmaissa silmissään.\n\n »Aivan niin, aivan niin», mumisi pastori ja nosti hattuaan. »Hyvää\n jatkoa vain.»\n\n Huokasin helpotuksesta, kun he olivat kadonneet Jokelan talon\n taakse, ja lähdin itse hiljalleen samaa tietä. Mutta paitsi harmia\n ja noloutta, joka kirveli mieltäni, jäivät rehtorin viimeiset sanat\n kiusaamaan minua kuin ilkeä hampaanjomotus.\n\n Lapsellinen! Rehtori oli tosiaan käyttänyt tuota sanaa ja tarkoittanut\n sillä minua! Se oli niin, niin... Huh! Sisälläni ihan kiehui.\n\n Ja juuri parhaassa »kiehumapisteessä» tarttui joku takinhihaani.\n Käännyin katsomaan. Siinä oli pikku kierosilmä, joka sopersi ujosti ja\n ikään kuin hämmästellen omaa herkkyyttään:\n\n »Kuule, minä toin tämän sinulle.» Hän työnsi käteeni nyrkkiin\n puristetusta pikku kourastaan omenanviipaleen.\n\n Katsoin häneen hämmästyneenä. En kuitenkaan ennättänyt sanoa\n sanaakaan, kun hän lisäsi:\n\n »Minä vain ajattelin, että myös sinun täytyy saada jotain, kun\n kiipesit puuhunkin. Ja sinä olet sentään kiva likka, kun menit sinne\n puuhun ja sitten kun heitit sen omenan papin kalloon. Hi-hi...»\n\n Poika hihitti niin makeasti, että hänen raikas, helmeilevä naurunsa\n houkutteli minun huuliltani pari iloista pyrskähdystä.\n\n Onneksi minulla oli niin paljon »tahtia», etten antanut pojan\n lahjaa takaisin. Hän olisi tietysti hirveästi loukkaantunut, jos\n savinen omenaviipale, joka pikku nyrkissä oli puristunut pehmeäksi\n sotkuksi, ei olisikaan kelvannut minulle. Kiitin poikaa ja nyökytin\n päätäni hyvästiksi. Ja pian näin hänen lianraidoittamien sääriensä\n katoavan metsään.\n\n Siis vielä yksi nöyryytys: tuo 10-vuotias naskali piti minua aivan\n vertaisenaan. »Kiva likka», »sinä» ja niin edespäin...\n\n Uskotko sinä, Maila-kulta, että minusta tulee aikaihmistä milloinkaan\n ja aikaihmisen näköistä?\n\n Asun siis taas Ruusulassa. Setä kyllä pyysi Markkulaan asumaan, mutta\n minä tahdon niin mielelläni olla Ruusulassa. »Ruusulan viimeinen\n tyttö», sen nimen on Eero-setä antanut minulle. Onhan täällä tosin\n Marja, mutta »hän kuuluu talon irtaimistoon», selittää setä edelleen,\n minkä vuoksi minä olen saanut tuon kauniin kunnianimen.\n\n Äiti jäi vielä täksi talveksi asumaan vanhaan rakkaaseen pappilaan,\n varsinkin kun uusi kirkkoherra kernaasti voi luovuttaa hänelle\n puolet huoneista. Ja pikku Dorrit (on muuten hullua sanoa häntä\n »pikku» Dorritiksi, sillä hän on minua päätä pitempi tytönhuipelo)\n on vielä tämän vuoden kotona äidin seurana. Sitten hän kai menee\n käsityökouluun, hänellä kun ei ole hiukkaakaan halua luku-uralle.\n\n Olen nyt jo hiukan paremmin tottunut isän poissaoloon, kuten kai\n kirjeeni sävystäkin huomaat. Muuten se olisi ollut vieläkin vaikeampaa\n — kun isä kuoli niin äkkiä, juuri päivätyönsä ääreen — mutta äitikulta\n on niin suurenmoinen. Tiedän, mitä hänelle merkitsee isän poismeno, ja\n kuitenkin hän jaksoi vielä lohduttaa meitä lapsiakin surussamme. Mehän\n olimme kaikki kuin mielettömiä.\n\n Erään runsaasti viljellyn totuuden olen tänä kesänä huomannut täysin\n vääräksi. Sanotaan, että »aika parantaa haavat». Sitä en usko. Se voi\n lääkitä niitä, haava voi näyttää arpeutuneeltakin, mutta pieninkin\n muistonhäive repäisee sen jo kokonaan auki. Entistään kirvelevämpänä.\n\n Äitihän olisi tahtonut, että olisin ottanut vastaan Markkulan sedän\n tarjouksen ja lähtenyt sedän rahoilla Helsinkiin opiskelemaan. Mutta\n se ei olisi ollut ensinkään luonteeni mukaista. Olisin koko ajan\n muistanut, että nämä eivät ole minun rahojani, eivät isän rahoja, vaan\n lainattuja. Ja millä ja milloin minä ne sitten takaisin maksaisin?\n Setä on kultaisista kultaisin setä, mutta hän saa olla se vain\n »henkisesti» eikä rahojen ja näkyvän kullan kilinässä.\n\n Olen varma, että näin on parempi. Äidin rahat riittävät — kiltisti\n eläen — hänelle ja Dorritille vielä monen monta vuotta, ja tietysti\n on tärkeätä, että Kerttu saa käydä vielä tämän toisenkin vuoden\n musiikkiopistoa.\n\n Malla, sinä olet tyhmä, tuhma, ilkeä tyttö, kun sanoit menettelyäni\n »ajattelemattomaksi kykyjen ja elämän haaskaukseksi». Tiedän\n menetelleen! aivan oikein, kun luovuin lukuaikeistani ja ryhdyin tähän\n hommaan, joka tuli minulle aivan kuin »hokkuspokkus».\n\n Ajatteles, jos insinööri Matikainen ei olisi tullut Amerikasta\n kotikaupunkiinsa ihan huvin vuoksi käymään, vaikkei hänellä ollutkaan\n siellä enää ketään sukulaisia, hän ei olisi milloinkaan nähnyt Anna\n Liisa Laurilaa. Ja jos hän ei olisi nähnyt Anna-Liisaa, he eivät\n olisi voineet mennä naimisiin. Ja jos ei Anna-Liisa olisi mennyt\n naimisiin, hän ei olisi jättänyt opettajanpaikkaansa. Ja jos hän ei\n olisi jättänyt opettajanpaikkaansa, minä en olisi voinut saada sitä.\n Mutta nyt kävikin kaikki ihan päinvastoin, eikä minun tarvinnutkaan\n mennä Kortelahden kartanoon kahta pahankurista poikaa opettamaan, vaan\n minusta tuli »oman koulun opettajatäti», kuten pikku Pekka nykyään\n minua nimittää.\n\n Niinkuin en minä voisi kehittää kykyjäni täällä rakkaassa vanhassa\n koulukaupungissakin. Uskon, että lapset opettavat minulle tämän\n vuoden kuluessa paljon enemmän tärkeitä ja jokapäiväisessä elämässä\n tarvittavia asioita kuin Helsingin Yliopiston korkea-arvoiset\n professorit. Eipä silti, että heidänkään opetustaan halveksisin, mutta\n — mitalilla on kaksi puolta! Huomasin tänään päiväkirjastani, että\n olin kirjoittanut siihen sinä päivänä, jolloin pääsin selvyyteen,\n etten voisi lähteäkään yliopistoon, että se on »elämäni suurin\n vastoinkäyminen». Teki ihan mieleni töhriä nuo sanat musteella,\n tussilla tai kimröökillä! Sillä niissä ei ole hitustakaan perää. Uskon\n päinvastoin, että tämä muutos on minulle vain eduksi.\n\n Älä nyt taas sano, että minä olen »kohtalooni alistuva lammas». Kun\n kuitenkin tiedät, ettei asia siten ole.\n\n Mitä Penttiin tulee, niin päätökseni kuultuaan hän »raivosi» ensin\n pari tuntia, sitten hän alkoi murjottaa ja sitä kesti pari päivää. En\n ollut _siitä_ huolissani, mutta siitä olin, kun hän ei syönyt koko\n aikana mitään. Hän keksi vaikka mitä hävyttömyyksiä, mm. sellaistakin,\n että minä olin kyllästynyt häneen ja siksi en tahtonut tulla\n Helsinkiin! Oletko kuullut mitään niin mieletöntä milloinkaan ennen?\n\n Asia päättyi kuitenkin täydelliseen aselepoon ennen hänen lähtöään.\n\n Hän on _luvannut_ kirjoittaa pari kirjettä viikossa. Kunhan tulisi\n kirje kahdessakin viikossa, olisin häneen täysin tyytyväinen.\n\n Pari päivää sitten tuli kirje Kanadasta. Nuori pari — Sirkka &\n Kaarlo — on onnellisesti päässyt lätäkön yli. Nyt heillä on siis\n kaksinkertainen »onnenmaa», sillä mikäpä olisikaan hauskempaa heistä\n kummastakaan kuin olla vastavihittyinä unelmoimassaan viljamaassa.\n Vahinko, että heidän häänsä, tai paremminkin sanoen vihkiäisensä,\n tulivat semmoisella kiireellä, ettet sinä ennättänyt joukkoon. He\n olivat niin onnellisia, että ihan pahaa teki. (Nimittäin katsojain ja\n — uskallanko sanoa — kadehtijain... Kestää niin kauan ennenkuin Pentti\n ja minä voimme. Ei mutta! Korvapuusti minulle! Aikomukseni ei ollut\n kirjoittaa ruikutuskirjettä.)\n\n Tauno alkaa kauppakoulussa toista vuotta. Hän on niin täysi liikemies\n kuin olla saattaa. Kun hän tässä eräänä päivänä tarkasteli minua\n kiireestä kantapäähän, kysyin kiusallani: Ihailetko uutta pukuani?\n »En», vastasi poika lyhyesti. »Katselen vain, että sinulla ei ole\n tällä hetkellä muuta kotimaista päälläsi kuin juuri pujottamasi\n pihlajanmarjahelmet. Ja niissäkin on tietysti englantilainen\n lanka.» En voinut olla myönteisesti nauramatta tuolle innokkaalle\n ja tarkkanäköiselle liikemiehenalulle, jolla on tunnuslauseena:\n »Kotimainen on parasta». Hänhän on pyytänyt täkäläisiltä\n kauppiailta luvan ja saa nyt käydä koluamassa niiden varastoja.\n Tutkimustensa perusteella hän sitten laatii mitä ihmeellisimpiä\n »verrantokaavakkeita» koti- ja ulkomaisista tavaroista. Hän tunnusti\n minulle eräänä päivänä, että hän ei voi sietää tyttöjä. — Etkö siis\n naimiakaan? kysyin kokeeksi. »Ä§, sinähän et olekaan mikään tyttö,\n sinä olet meidän Pirkko!» Et voi uskoa, miten hyvää taas teki pienelle\n sydämelleni huomatessani Markkulan väestä jok'ainoan pitävän minusta.\n\n Margit aikoi jättää koko musiikkiopistoon lähtönsä, sillä hänen ja\n Pekan välille on tullut »paha kränä», Margitin oman tiedonannon\n mukaan. Mutta lähti hän sentään. Miten sitten viihtynee.\n\n Ja nyt en kirjoita enää. Silmäni ovat ihan musteisina pisteinä ja\n käteni kankea kuin luudan varsi. Sano terveiseni »ruusulaisille».\n Tiedolta pian sikäläisistä touhuistanne. Sinua itseäsi halaisin, jos\n olisit täällä. Nyt saat tyytyä vain tähän tiedonantoon.\n\n                                      Unenpöpperössä\n                                         _Pirkko_\n                                     (Ammatti: opettaja)\n\n\n\n\nII\n\n\nValmistavan koulun oppilaat seisoskelivat koulun pihamaalla sinne\ntänne siroteltuina kuin rusinat leivässä. Alakuloisin silmäyksin he\ntarkastelivat »isoja oppilaita» ja loivat silloin tällöin toisiinsa\nkuin varkain silmäyksiä. Itku tahtoi väkisin pyrkiä kurkkuun ja mieli\nteki livistää kotiin kiireen vilkkaa saadakseen siellä painaa päänsä\näidin tyynnyttävään helmaan.\n\nMutta ei auttanut. Eihän toki. Kotona olisi naurettu ja toruttu ja\n— huomenna olisi lähetetty kuitenkin kouluun. Ja kun koulunkäynti\nnyt kerran oli aloitettu, niin täytyihän tämä kestää, ajattelivat\nurhoollisimmat. Eikä koulusta voinut »karata», kuten joltakin\nvierailulta riidan puhjetessa. Ensimmäinen tunne koulukurista livahti\nvaistomaisena lapsen mieleen. Se oli näkymätön, koossapitävä voima.\n\nTämä oli valmistavan koulun ensimmäisen luokan oppilaille ensimmäinen\nkoulupäivä. Eipä siis ollutkaan ihme, että pikku sydän hiukan\nlevottomana värisi kuin ajetulla jäniksellä.\n\nOlipa joukossa kuitenkin eräs pojanpallero, jota ei ujous näkynyt\npaljoa painavan. Jo edellisenä päivänä, jolloin äidit olivat tuoneet\npienokaisensa kouluun, tämä pikku urho oli näyttänyt taitoaan\nkiipeämällä pulpetin kannelle ja siitä ikkunalle ja opettajan\nsekä uusien toveriensa suureksi kauhuksi päästäen suustaan pahan\nintiaanikiljahduksen hypännyt avonaisesta ikkunasta ulos. Äiti ei ollut\nkyllä asiasta pahasti säikähtänyt, hän oli tottunut poikansa kujeisiin\nja nähnyt hänen niskojaan taittamatta tekevän vaarallisempiakin\nhyppyjä. Sama veitikka oli nipistänyt erästä pientä kalpeata tyttöä\nterävillä kynsillään niskasta, niin että tyttö oli tuskasta parahtanut\nja vetäytyen äitinsä turviin ulissut kovaäänisesti tahtovansa kotiin.\n\nKun tuo samainen poika oli päässyt yksin kouluun, hän sai kauhun\nkuvastelemaan varsinkin tyttöjen silmiin herrastellessaan koulun\npihamaalla kuin ylväs kukonpoika. Hän koetteli heittotaitoaan kivillä\nsiksi kunnes valvojaopettajan korvan ohi suhahti. Silloin poika itsekin\nsäikähti ja juoksi kiireesti pihan toiselle puolelle. Vaellettuaan\nsiellä hetken hän keksi parin viinimarjapensaan takana olevan kaivon.\nHän alkoi pumputa siitä vettä ja olisi kai tyhjentänyt koko kaivon,\njollei pari yläluokan tyttöä olisi keksinyt häntä ja komentanut muille\nmarkkinoille.\n\nSen jälkeen tuo vilkas vesa livisti alakoulun oven seutuville ja\nnähdessään siellä pari poikaa lyöttäytyi heidän seuraansa. Nämä\nnaskalit olivat serkukset keskenään ja alati yhdessä. Toinen oli vilkas\nja toiminnanhaluinen, toinen hiljainen, hento lapsi, jonka ohuilla\nhuulilla väreili alati kärsivä piirre.\n\nHe seisoivat vesikouruun nojaten ja silmäilivät arkaillen ympärilleen\nkuten muutkin pirpanat. Silloin tuo villivesa pyyhälsi heidän luokseen\nja aloitti tuttavuuden hieman oudolla tavalla muksauttamalla pienellä\nruskettuneella nyrkillään hiljaisempaa poikaa vatsaan. Pojan suurissa\nsinisilmissä häivähti pelko ja aristellen mutta samalla paheksuvasti\nkatsoen hän väistyi syrjemmäksi. Serkku sen sijaan suutahti toverinsa\npuolesta ja töytäisi häiritsijää kylkeen. Pallero, joka ei ollut\nodottanut tervetulotoivotukseensa tällaista »vastausta», sillä hän\noli tosiaan aivan viattomassa tarkoituksessa iskenyt poikaa, jäi\nnyt vuorostaan katsomaan vastustajaansa pienin, kirkkain silmin ja\nhämmästyneenä.\n\nNäin seisoivat pojat tuokion ja mittailivat toisiaan katsein, jotka\neivät luvanneet erikoista ystävyyttä. Palleron ei kuitenkaan ollut\ntapana kauan tuumia, ja hyökäten toisen kimppuun hän ärhennellen vinkui:\n\n»Tahdotkos tapella?»\n\nPojat eivät kuitenkaan ennättäneet kauan teutaroida, kun kello jo\nsoi. Niin outoa ja uutta kuin heistä olikin totella kellon ääntä, he\nkuitenkin sen ensi kilahduksen kuullessaan irrottautuivat toisistaan\nja kömpivät jaloilleen pudistellen hiekkaa vaatteistaan ja asetellen\nlakkeja päähänsä. Viimeksi täytyi pallero-pojan kuitenkin vielä kerran\niskeä nyrkillään tappelutoveriaan selkään. Tämä kääntyi kuin pistiäisen\npolttamana ja olisi iskenyt takaisin, mutta ovelta kuului samassa\nherttainen ääni:\n\n»Asettukaapa nyt kaikki parittain riviin. Kas näin!»\n\nAristellen lähenivät oppilaat opettajaansa ja toisluokkalaisia,\njotka jo olivat asettuneet riviin oven eteen. Mutta arkuus katosi\nhämmästyttävän nopeasti jokaisesta oppilaasta, jonka katse osui Pirkon\nsäteileviin tummiin silmiin. Hymy hänen huulillaan oli niin rauhoittava\nja hyvä, ettei arinkaan pikku sielu enää pelosta värähtänyt, vaan\noppilaat astelivat luottavaisin askelin ovesta kylmään, puolipimeään\nkäytävään. Siellä tahtoi taas joku arempi hämmentyä, mutta Pirkon\ntarkka silmä keksi heti sellaisen onnettoman joukosta ja mennen hänen\nluokseen hän auttoi hatun ja takin naulaan ja talutti tenavan iloisesti\njutellen aivan luokkahuoneeseen asti.\n\nNyt alkoi paikkojen järjestely. Toinen luokka siirrettiin istumaan\nedellisen vuoden paikoiltaan kahdelle takimmaiselle penkkiriville,\njosta he katselivat »alokkaita» varmastikin suuremmalla ylemmyydellä\nkuin aliupseerit nahkapoikia. Mutta samalla heidän huomionsa kiintyi\nopettajaan, sillä hänkin oli uusi. Tosin he olivat nähneet hänen viime\nvuonna kävelevän tuolla koulun pihalla toisten oppilaitten kanssa ja\ntämän vuoksi valmistavan koulun toinen luokka, suhtautuikin uuteen\nopettajaansa kuin hän olisi ollut »yksi heistä». He supattelivat\nkeskenään, varsinkin tytöt, ja silloin tällöin kuului hieno\nnauruntirskahduskin. Pojat, heitä ei ollutkaan toisella luokalla kuin\nkaksi, katselivat Pirkkoa puolittain epäilevin silmin, sillä he olivat\nedellisen opettajan aikana saaneet temmeltää luokassa verrattain mielin\nmäärin ja oli hyvin epäiltävää, olisiko »uusi maikka» yhtä myöntyväinen.\n\nPirkko tunsi kasvoillaan nuo lasten uteliaat ja odottavat katseet ja\nveri alkoi painautua hänen poskiinsa punastuttaen hänet. Saatuaan\nensimmäisen luokan paikat järjestetyksi hän astui katederille ja\nasettui pöytänsä taakse istumaan. Ja hänestä alkoi yhä enemmän\ntuntua siltä, että hän oli varmasti kykenemätön opettajaksi, sillä\nkahdeksantoista silmäparia oli suuntautunut häneen niin pistävinä kuin\nolisivat hänen kasvojaan vasten painuneet pienenpienet, viattomat,\nmutta tuiki terävät naskalit.\n\nHieman hermostuneena hän pyöritteli käsissään kynäänsä ja oli\netsivinään laatikosta paperia, vaikka sitä oli aivan päällimmäisenä.\nViimein hän teki pontevan päätöksen: Nyt minä olen ihan hupsu! Nehän\novat lapsia eivätkä mitään tuomareita!\n\nTämän ajatuksensa hän muisti myöhemmin monta kertaa ja häntä hymyilytti\nsilloin, sillä hän joutui huomaamaan, että lapset ovatkin mitä\nteräväsilmäisimpiä ja ankarakielisimpiä tuomareita!\n\nHän antoi katseensa liukua kasvoista toisiin ja huomasi iloiseksi\nhämmästyksekseen tarkkaavaisten silmäparien olevan niin täynnä\nlapsellista uteliaisuutta ja odotusta, että hänen hetkellinen\nhämmennyksensä haihtui, ja luontevasti hän alkoi kyhätä nimiluetteloa.\nSamalla hän tuli myös kiinnittäneeksi huomionsa kuhunkin pikku\nyksilöön, joista useimmista jo selvästi kajasti esiin varma pikku minä.\n\nHänen huomionsa kiintyi varsinkin noihin kahteen serkukseen, joista\ntumma ja pirteä ilmoitti nimensä olevan Tapani Malmi ja vaalea\nlempeäkatseinen Eero Malmi. Kuultuaan samanlaiset sukunimet Pirkko\nkysäisi:\n\n»Oletteko te veljeksiä?»\n\n»Emme, mutta me olemme kyllä silti sakeata sukua, me ollaan serkukset.»\n\nToisen luokan tyttörivistä kuului nauruntirskahdus ja tanakka,\ntyhmännäköinen poika takimmaisella penkillä virkahti melko\nkovaäänisesti:\n\n»Sakeata sukua...»\n\nTapani vilkaisi taakseen ja istuutui punastuen häpeästä ja\nsuuttumuksesta. Pirkko katsoi totisin silmin häiritsijää, vaikka häntä\nitseäänkin huvitti Tapanin »sakea suku». Hän jatkoi nimien kyselyä.\n\nEeron vieressä istui kirkaskatseinen, veitikkasilmäinen Pekka Marttinen\nkultaiset kiharat kauniita kasvoja somistaen. Pirkko huomasi hänen\nposkillaan innostuksen punan ja hän arvasi — aivan oikein — että poika\ntahtoi Pirkon kysyvän hänen nimeään. Totisena, kuin ei olisi ensinkään\ntuntenut häntä, Pirkko osoitti Pekkaa kynällään ja kysyi:\n\n»Ja sinun nimesi?»\n\nPekka nousi ja ilmoitti kirkkaalla, lapsellisen suloisella äänellään:\n\n»Pekka Marttinen.»\n\nTyytyväisyydestä loistavin kasvoin hän sitten istui paikallaan ja\nseurasi jännittyneenä Pirkon jokaista liikettä. Tuolla kysymyksellään,\nasettaessaan Pekan toisten oppilaitten tasolle eikä pitämällä häntä\ntuttavana, Pirkko saavutti Pekan yhäkin suuremman ihailun.\n\nPekan viereen Pirkko oli asettanut tuon vilkkaan palleron. Pirkon\nhuulille vetäytyi väkisinkin hieno, tuskin huomattava hymy, kun\nhän katsoi poikaa, joka oli pienikasvuinen, mutta käsivarret, pää\nja ruumis, niin, joka kohta pullea ja pyöreä. Pellavanvalkea sileä\ntukka vielä lisäsi pään pyöreyttä. Mutta pienet terävät silmät, jotka\nvilkuilivat joka taholle tarkastellen, antoivat aavistuksen kipakasta\nluonteesta ja mahdollisesti terävästä älystä.\n\nSinä hetkenä, jolloin Pirkko katsoi poikaan kysyäkseen hänen\nnimeään, poika oli juuri hyvin mieltäkiinnittävässä puuhassa: hän\nkaivoi suurella ruostuneella naulalla, joka hänellä todennäköisesti\noli ollut taskussaan, pulpetin kannessa olevaa kuoppaa. Tämä työ\nnäytti kiinnittävän niin kokonaan hänen huomionsa, ettei hän kuullut\nensinkään, kun Pirkko sanoi:\n\n»Sinä siellä Pekan vieressä, sanohan nimesi.»\n\nVasta kun Pekka työnsi poikaa kädellään, tämä vilkaisi ylös.\nHavaittuaan tulleensa huomatuksi hän punastui hieman säikähtyneen\nnäköisenä, sillä hän aavisti, vaikkei vielä tiennyt, että pulpetin\nkaivamisen rautanaulalla täytyi varmasti olla kiellettyä hommaa.\nPirkko ei nyt kuitenkaan puuttunut ensinkään siihen asiaan, vaan kysyi\nuudelleen hänen nimeään.\n\nPoika oikaisi selkänsä pulpetin selkämystää vasten, joten näytti siltä\nkuin hän olisi röyhistänyt rintaansa, ja vastasi varmalla, melkeinpä\ntaisteluhaasteisella äänellä:\n\n»Kaarlo Uljas Teräs.»\n\nNimi, pojan asento, hänen terävät silmänsä ja ruskettuneet kasvonsa\nsaivat Pirkon ajattelemaan: sopusointuinen yhdistelmä, mutta ääneen hän\nlausui:\n\n»No, koska sinulla on niin miehekäs nimikin, niin nousehan sitten\nseisomaan, kun sanot sen.»\n\nPoika katsoi häneen hieman hämmästyneenä. Nuo sanat, tuo kehoitus\nvivahti vähän samaan suuntaan kuin tätien ja setien opetukset, mutta\näänessä oli jotain, joka sai hänet vastaanhangoittelematta nousemaan.\n\n»Ja nyt sanot nimesi uudelleen», kehoitti Pirkko.\n\n»Kaarlo Uljas Teräs», kajahutti poika niin voimakkaalla äänellä, että\ntoinen luokka hyrähti nauruun ja sitten myös ensimmäinen, vaikkakin\naristelevammin.\n\n»Kas niin, se vastaus oli nimesi arvoinen», tuumi Pirkko ja katsoi\njo toisella puolella käytävää istuvaan ruskeaihoiseen tyttöön, jonka\npikimusta kiharainen tukka ja mantelinmuotoiset melkein mustat silmät\nsaivat mieleen välähtämään mustalaiset.\n\nEnnen kuin hän ennätti sanoa mitään, tyttö ehätti jo nousemaan ja hänen\nlausuessaan nimensä Iris Muller äänen kaunis, heleä sointi säpsähdytti\nPirkkoa. Hän nyökäytti iloisesti tytölle, joka istahti paikalleen\nhellittämättä hänestä polttavan mustaa katsettaan.\n\nEnsimmäinen koulutunti kuluikin vain nimien kyselyyn ja siihen\nselvittelyyn, mitä huomenna oli tuotava kouluun. Pirkkoa alkoi asia\nhuvittaa, mitä pitemmälle tunti kului. Hän tuumi itsekseen: varmaan\nopettajaksikin täytyy »syntyä». Minusta tuntuu kuin tämä, ja vain tämä,\nolisikin juuri minun alani.\n\nJa häntä hymyilytti, kun mieleen juolahti, että hän oli niin kiihkeästi\nhalunnut mennä opettamaan pakanapoikia.\n\nMahtaa tämä kutsumus olla Herralle yhtä otollinen kuin jos olisin\nmennyt Ambomaalle. Voinhan näinkin kylvää jaloa siementä lasten\nmieliin, hän ajatteli.\n\nKun seuraava tunti alkoi, hän määräsi toisen luokan kirjoittamaan\npieniin vihkoihinsa laulunpätkän, jonka hän oli kirjoittanut taululle.\nSillä aikaa hän alkoi opettaa lukutaidon ensi alkeita uusille\ntulokkaille.\n\nOsa heistä osasikin jo lukea, mutta Kaarlo sekoitti aakkoset, niin että\nPirkko aivan kauhistuneena ajatteli, tokko hän milloinkaan saa pojasta\nlukijaa.\n\n»Mikä kirjain tämä on», hän kysyi Kaarlolta.\n\nKaarlo seisoi tanakkana paikoillaan taputellen pulleata vatsaansa\npienillä kätösillään ja tirkistellen pahvikirjainta, jota Pirkko\npiti kädessään. Näky olisi missä muussa tilanteessa tahansa saanut\nPirkon purskahtamaan raikuvaan nauruun, mutta nyt hän säilytti totisen\nopettajanilmeen, joka sai Pekan melkein kauhistumaan.\n\n»Se on ässä», kuului lopuksi Kaarlon varman huoleton ääni.\n\n»Eihän toki se ässä ole, muistelohan nyt tarkemmin.»\n\n»No, ällä sitten», tuumi poika yhä yhtä huoletonna.\n\nPirkko yritti jo tuskastua, kun samassa useasta suusta kajahti:\n\n»Peehän se on.»\n\n»Niin, se on pee», vakuutti Pirkkokin ponnella, mutta lisäsi: »Toiset\neivät saa vastata, silloin kun joltakin oppilaalta kysytään. Minä kysyn\nkyllä teiltä sitten, kun tulee teidän vuoronne.» Kääntyen jälleen\nKaarloon päin hän toisti äskeisen kysymyksensä. Mutta hän sai tehdä sen\nkaksi kertaa ja toisella kerralla verrattain äänekkäästi, sillä Kaarlo\nei kuullut.\n\nHän oli näet tänä aikana keksinyt paljon hauskemman huvituksen\nkuin aakkosiin tutustumisen: housujensa taskuista, joiden sisältöä\nPirkko jo ensi koulupäivästä lähtien rupesi epäilemään ja tavallaan\npelkäämäänkin, oli tuo vilkas naskali kaivanut esiin pienen\npeltikotelon ja aukaisten sen laskenut pulpetilleen valloilleen joukon\npieniä mustia olentoja. Niiden kulkua ja pyrkimyksiä hän nyt pulpettiin\nnojaten tarkasteli mitä suurimmalla mielenkiinnolla ensinkään\nmuistamatta olevansa koulussa ja kymmenien silmäparien ympäröimänä.\nVasta kuultuaan Pirkon toisen kysymyksen hän säpsähtäen nosti päänsä\nkysyvän näköisenä.\n\nPirkko astui hänen pulpettinsa luokse.\n\n»Mutta, rakas pikku ystävä, mitä nämä ovat? Mitä sinä olet tehnyt,\nKaarlo? Kuinka sinä olet voinut tehdä tuollaista?»\n\nViimeisen kysymyksensä Pirkko melkein nyyhkytti.\n\nKaikki lapset olivat hyökänneet katsomaan, kuului levotonta kolinaa,\nkirkaisuja ja hyihyttelyjä.\n\nKaarlon pulpetilla vilisi kymmenkunta kärpästä, joilta oli joko\nmolemmat siivet tai toinen kiskaistu pois. Toisilta oli siipiä repiessä\nirtaantunut pieni jalkakin, ja nyt nuo kidutetut raukat lyyhäsivät\nitseään vaivalloisesti eteenpäin.\n\nKaarlo painoi päänsä ensin alas ja punastui aivan pellavatukkaansa\nmyöten, mutta sitten hän nosti reippaasti päänsä pystyyn ja katsoen\nsuoraan opettajaansa silmiin hän ilmoitti varmasti:\n\n»Minusta tulee eläinlääkäri ja isä on sanonut, että siksi ei voi tulla\nilman eläinkunnan tutkimista.»\n\nTämä odottamaton uutinen sai Pirkon hetkeksi vaikenemaan ja hän\nkatseli puolittain hämmästyneenä, puolittain huvittuneena pientä\neläinlääkärialokasta, joka tällä kertaa kesti hänen katseensa, vieläpä\nnäytti ylpeältäkin huomatessaan hämmästyneen ilmeen opettajansa\nkasvoilla.\n\n»Mutta tiedätkö, Kaarlo, ei tämä ole tutkimista. Tämä on rääkkäämistä.\nEivät eläinlääkärikandidaatitkaan tällä tavoin tutki.»\n\n»Millä tavalla sitten? Kerro minulle.»\n\nJa hiukkaakaan osoittamatta sitä pelonsekaista kunnioitusta, jota muut\nlapset tuntevat, varsinkin alkuaikoina, opettajaansa kohtaan, tuo\nreipas pikku mies tarttui Pirkon käsivarteen innostuksesta säteilevin\nsilmin.\n\n»Ei tämä ole oikea hetki sellaisten kertomiseen. Kerron vaikka joskus\nsisälukutunnilla. Nyt sinun on otettava nuo jok'ainoa kiinni ja\ntapettava.»\n\nSe oli mieluista hommaa Kaarlolle ja viitaten kädellään toisille\npojille hän sanoi aivan kuin suoden heille armosta suuren kunnian:\n\n»Hei, pojat, tulkaa metsästämään kärpäsiä!»\n\nPirkon teki mieli kieltää, mutta arvellen, että hän selviytyy noista\npikku elävistä pikemmin, hän antoi kaikkien halukkaitten ryhtyä\ntappohommaan. Muut pojat menivätkin, ainoastaan Pekka ja Eero jäivät\nistumaan paikoilleen.\n\n»Metsästyksen» ja voisipa melkein sanoa »teurastuksen» päätyttyä Pirkko\nsai suurella vaivalla lapset vaikenemaan voidakseen pitää heille pienen\nesitelmän eläimistä ja niitä kohtaan osoitettavasta rakkaudesta. Hän\npuhui niin koruttomasti, että pienten kuulijain sydämet täyttyivät\nsäälillä eläimiä kohtaan, ja kun hän oli lopettanut, Kaarlo huusi itku\nkurkussa:\n\n»Minä en tapa tästä lähtien enää en niin mitään.» Ja sitten tuo\nvallaton vekkuli purskahti haikeaan itkuun painaen päänsä alas niin\nsuurella voimalla, että se kolahtaen iski vasten pulpetin kantta.\n\nMuutamat tytötkin alkoivat nyyhkyttää myötätunnosta, ja tunti uhkasi\nkehittyä suoranaiseksi vedenpaisumukseksi, jonka Pirkon järkevä puhe ja\nherttainen hyväilevä ääni sai kuitenkin melkein alkuunsa loppumaan.\n\nKaarlo istui tämän jälkeen aivan ääneti paikallaan, katseli altakulmain\nsivuilleen kuin hieman häpeillen miehuuttomuuden osoitustaan, mutta\nlopuksi hän kiinnitti katseensa Pirkkoon ja rupesi tuijottamaan häneen\nniin herkeämättä, että Pirkko lopuksi aivan hermostui. Äkkiä kajahti,\nKaarlon suusta iloinen huomautus:\n\n»Sinä olet sitten kiva! Sinä olet ihan kuin Rannilan Hilppa.»\n\nPirkko ei ensin käsittänyt, että näillä ylistävillä arvolauseilla\ntarkoitettiin juuri häntä, mutta kun poika ei hellittänyt vieläkään\nkatsettaan hänestä, hän huomasi oppilaansa puhuttelevan häntä.\n\n»Vai niin», virkkoi Pirkko, ehkä kuivemmalla äänellä kuin oli\ntarkoittanut, mutta hän nolostui pojan puheesta ja samalla muistui\nhänen mieleensä katupojan sanat: Sinä olet sentään kiva likka...\nKääntääkseen pojan ajatukset muualle hän virkkoi hymyillen:\n\n»Sinäkin olisit kiva kun vain oppisit aakkoset.» Silloin Kaarlo\npurskahti raikuvaan nauruun houkutellen iloisuudellaan koko luokan\nmukaansa.\n\n»Minähän osaan aakkoset! Ihan kaikki!» tiedoitti Kaarlo.\n\nPirkko oli todellakin tällä hetkellä kuin elävä kysymysmerkki.\n\nNähdessään kysyvän katseen opettajan silmissä Kaarlo hypähti\npulpetistaan, juoksi opettajanpöydän luo ja ruveten erottamaan sieltä\npahvikirjaimia, luetteli niiden nimet toisen toisensa jälkeen.\nPäästyään loppuun hän katsoi Pirkkoon voitonriemusta loistavin silmin\nja huudahti:\n\n»No, katsos nyt, enkös osannut?»\n\n»Kyllä... Niin...», sanoi Pirkko hitaasti. Hän katsoi poikaan\nmietteissään: oliko tuo lapsi ilkeä vai vallaton? Siitä ei hän vielä\nollut päässyt selvyyteen. Hän ainakin koetti uskoa jälkimmäistä.\nTarttuen Kaarloa olkapäistä hän kysyi:\n\n»Mutta hyvä lapsi, miksi sinä äsken sanoit kaikki kirjaimet päin\nmäntyä, kun minä kyselin?»\n\n»Oli niin hauska nähdä, kun sinun suusi meni tuosta vinoon, kun minä\nvastasin väärin.»\n\nJa kurkottaen kättään Kaarlo painoi ei-kehuttavan-puhtaalla sormellaan\nPirkon vasenta suupieltä.\n\nPirkko ei voinut olla naurahtamatta. Hänellä oli ollut tuo tapa —\nnimittäin suun vinoon meneminen — lapsesta asti ja sitä oli moni muukin\njo tähän mennessä ennättänyt nauraa ja siitä huomauttaa. Useimmin\nkai Pentti. Muistaessaan Pentin tuli Pirkon katseeseen jotakin niin\nkummallista ja kauaskatsovaa, että Kaarlokin, joka seisoi häntä vasten\nnojautuneena ja häntä tarkastellen, huomasi sen ja kysyi nyt hiljaa ja\naristellen:\n\n»Suutuitko sinä?»\n\nPirkko säpsähti. Tämä ei ollut todellakaan oikea paikka unelmoimiseen.\n\n»En, enhän toki», hän naurahti. »Menehän nyt taas paikallesi. Tänne\nopettajan luokse ei saa tulla ennen kuin minä kutsun.»\n\nKaarlo tallusti hitaasti paikalleen. Hän aikoi vielä kysyä opettajalta,\nsaako hän eläinlääkärinä tappaa häränkin, muistamatta ensinkään\nluvanneensa juuri äsken olla tappamatta enää mitään, mutta ei\nennättänyt esittää tätä tiedusteluaan, kun sähkökello oven yläpuolella\nilmoitti hälisevällä soitollaan tunnin loppuneen.\n\nKoottuaan toisen luokan vihkot Pirkko antoi lasten poistua, mutta pyysi\nKaarloa jäämään. Hänen täytyi saada alusta alkaen varma ote tuohon\nrasavilliin ja — täytyi myös selittää hänelle, ettei käynyt päinsä\nsinutella opettajaa noin vain muitta mutkitta. Toisaalta tuntui tuo\nviimeinen huomautus, minkä hän oli pakotettu yleisen koulukurin takia\ntekemään, Pirkosta vastenmieliseltä. Hän tuli ajatelleeksi, miten\npaljon toverillisemmaksi opetus koulussa muodostuisi, jos oppilaat\nsaisivat sanoa opettajiaan sinuksi, sedäksi, tädiksi tai puhutella\nomalla keksimällään nimellä. Se lisäisi varmasti luottamusta ja myös\nopinhalua, tuumi Pirkko nuoressa mielessään.\n\nKaarlo jäi mielellään. Nyt hän saisi kysyä »sitä» asiaa Pirkolta, ja\nennen kuin ovi ennätti sulkeutua lasten jälkeen, hän jo uteliaana\nesitti kysymyksensä:\n\n»Kun minä rupean eläinlääkäriksi, saankos minä silloin tappaa häränkin?»\n\nKysymys oli todella odottamaton Pirkolle, varsinkin tällä hetkellä,\nkun hän juuri valmisteli mielessään mitä taidokkainta pientä puhetta\nopettajan sinuttelusta.\n\n»Minkä tähden sinä tappaisit härän?» kysyi Pirkko.\n\n»Minä vihaan kaikkia härkiä», ilmoitti Kaarlo synkän näköisenä.\n»Hyi, kuinka minä niitä vihaan», hän julisti uudelleen pyöreitten\nlapsenkasvojen ollessa tämän synkän sanonnan täydellinen vastakohta.\n\n»Onko härkä tehnyt sinulle joskus jotain pahaa?» uteli Pirkko\nhuvittuneena Kaarlon »vihasta».\n\n»Ei se pahaakaan ole tehnyt, mutta ajoi se kerran minua takaa, kun olin\nsedän luona maalla, ja kerran Vesperin härkä puski Raunilan Hilppaa\nkylkeen ja Hilpan täytyi maata monta päivää, ennen kuin päästiin\ntaas uimaan ja metsään ja ongelle.» Tämä selitys tuli kaikki yhteen\nhengenvetoon ja näytti pojan mielestä olevan kyllin pätevä syy hänen\nrajattomaan vihaansa. Mutta unohtamatta alkuperäistä kysymystään hän\ntoisti sen Pirkolle.\n\n»No, ethän sinä tietysti lystiksesi saa ruveta härkiä tappamaan.\nVain siinä tapauksessa, jos ne ovat niin sairaita, ettei niitä enää\nsaa lääkkeillä eikä hoidolla paranemaan. Enkä minä usko, että sinä\nsuurena miehenä enää härkää vihaatkaan niinkuin nyt», lopetti Pirkko\ntoiveikkaasti.\n\n»Vihaan minä, kuolemaani asti minä vihaan», poika vakuutti pontevasti.\n\nAntaen tuon keskustelun päättyä siihen Pirkko alkoi selittää, että\nkoulussa sanovat kaikki oppilaat opettajaa opettajaksi eikä sinuksi.\nKaarlo väänteli suutaan hetken ja virkahti sitten tyytymättömänä:\n\n»Opettaja on niin kamalan pitkä sana. Kun on kiire, ei sitä ennätä aina\ntankata.»\n\nPirkon kurkussa hytkähti ja silmissä välähti petollinen naurunviri,\nmutta säilyttäen vakavuutensa hän virkkoi:\n\n»Tottahan nyt noin suuri mies ja Kaarlo Uljas Teräs niminen poika\njaksaa opettaja-sanan tikahtumatta sanoa. Vai mitä?»\n\n»Kyllähän minä jaksankin», vastasi poika jälleen huolettomana.\n\n»No, sitä minäkin», tuumi Pirkko ja taputtaen pojan olkapäätä hyvin\nopettajamaisesti lisäsi: »Juoksehan nyt kotiin, että ennätät taas\najoissa kouluun.»\n\nPoika lähti ja Pirkko luuli hänen jo aikoja sitten menneen, kun hän\nkuuli eteisestä nopeata kenkien kopsetta ja samassa ovenrakoseen\nilmestyi pellavapää, jonka pienestä suusta kuului ilahduttava ilmoitus:\n\n»Minä keksin matkalla, miksi minä sanon sinua, ettei minun tarvitse\nsanoa opettaja. Minä sanon teitiksi.»\n\nEnnen kuin Pirkko ennätti sanoa sanaakaan oli pää jo kadonnut ja kuului\nvain ankara ulko-oven tärähdys, joka helisytti luokkahuoneen ikkunoita.\n\nPirkko pudisti päätään ja virkkoi puoliääneen:\n\n»Mitenkähän minä saan tuon pojan oppimaan ja miten pidän hänet\nkurissa...»\n\n\n\n\nIII\n\n\nPirkko tallusti Vähä-Mökkölästä tulevaa tietä pitkin lievimmin sanoen\nhieman uupuneen näköisenä. Hänen perässään taivalsivat Marja ja Pekka\nMarttinen sekä Kaarlo, joka ei koulussa ollut toisesta päivästä alkaen\nkuullut muuta nimeä kuin Pallo. Tuon nimen oli hänelle antanut eräs\nkahdeksannen luokan tyttö, ja se oli seikka, joka ei erityisesti\nmiellyttänyt Kaarloa. Mutta ei hänen auttanut vastaankaan rimpuilla,\nsillä yksinpä opettajakin, jota Kaarlo lapsellisella kiihkolla syvästi\nihaili, oli mielihyvin omaksunut tuon nimen käytäntöönsä.\n\nNimi oli silti Pallon mielestä pikku seikka, varsinkin sen jälkeen, kun\nopettaja oli selittänyt, että eihän siinä mitään pahaa ollut. Häntä\nsanottiin Palloksi vain siksi, kun hän oli todella »pyöreä kuin pallo».\n\nMutta tuon Uljas-nimeä kantavan nuoren herran mielestä se seikka oli\naivan hirveä, että hänen täytyi käydä _Tytylän_ valmistavassa. Vaikka\näiti ja opettaja olivat kumpikin monen monta kertaa tämän viikon\nkuluessa ennättäneet lohduttaa häntä selittämällä, että valmistava\nkoulu ei kuulunut Tytylään, vaikka se olikin samassa rakennuksessa,\nvaan pääsi siitä lyseoon aivan yhtä hyvin kuin tyttökouluunkin, se oli\nnäiden kahden koulun yhteinen alkeiskoulu, siis tavallaan yhteiskoulu,\nei tämä asia mitenkään mahtunut Pallon pieneen päähän. Surullinen\ntosiseikkahan oli kuitenkin, että hänen koulunsa oli Tytylässä, ja pari\npoikaa oli huutanut hänelle kadulla: »Tuossa menee tyttökoululainen.\nMitä Liisalle kuuluu?» Pallo oli kyllä urheasti selvittänyt välinsä\nnoiden härnääjien kanssa peitoten toisen kohtalaisen perinpohjaisesti\nja ajaen toista takaa parin talonneliön verran.\n\nMutta eihän asia suinkaan sillä parantunut. Tätä raskasta\nelämänmurhettaan pieni matkamies nyt ajatteli, ja senpä vuoksi hän\nkulkikin niin hiljaa joukon viimeisenä, että Pirkon jo täytyi kurkistaa\nolkansa yli, oliko poika ensinkään mukana. Hän oli näet tämän yhden\nkouluviikon kuluessa ennättänyt tehdä havainnon, että silloin kun\nPallo oli suvainnut kunnioittaa pienen persoonansa läsnäololla jotakin\ntilaisuutta, se myös tiedettiin lähiseutuvilla.\n\nKun sanoo Pirkonkin »tallustaneen» tuona syyskuun kullankirkkaana\niltana, ei suinkaan liioittele. Hänellä oli jalassaan leveät\nsannikkaat, verrattain pahasti kuran ja veden rumentamat. Tummansininen\nhame oli revennyt sivulta ja se oli silminnähtävästi kovalla kiireellä\nharsittu kiinni pitkin pistoin. Lyhyt takki oli saanut kaunistuksekseen\ntahrapilkkuja loasta, ja vaalean sinipunervan puseron etumus oli\n»kaunistettu» parilla huomattavan suurella puolukkaläikällä. Pientä\ntupsulakkia Pirkko heilutti kädessään ja toisessa kädessä hänellä oli\nsuuri kori täynnä puolukoita.\n\nTämä pieni »retkue» oli näet ollut puolukoita poimimassa. Ilma oli\nkotoa lähtiessä — kello kahden aikaan päivällä — ollut ihastuttavan\nsäteilevä, mutta heidän ollessaan metsässä, tarpeeksi pitkällä\nVähä-Mökkölästä ennättääkseen verrattain perusteellisesti kastua,\noli ropiseva sadekuuro yllättänyt nuo innostuneet ahertajat. Pirkko\noli nuoren joukkonsa kanssa etsinyt suojaa suurten kuusten oksien\nalta. Kaikki olisikin käynyt hyvin, mutta pahaksi onneksi oli jänis\nlivahtanut aivan läheltä heitä ja puikahtanut erään pensaan taakse.\nPojat olivat innostuneet, ja ennen kuin Pirkko ennätti estää, he\nolivat livahtaneet jäniksen jäljessä pensaikon taakse, josta samassa\nkuului kaksi säikähtynyttä huudahdusta. Pirkko riensi katsomaan.\nPojat seisoivat polviaan myöten suossa, eivätkä päässeet minnekään.\nPelastaessaan heitä Pirkko kasteli jalkansa ja hame repeytyi.\n\nHuolimatta ruumiillisesta väsymyksestään Pirkko oli säteilevimmällä\ntuulellaan. Mutta samalla hänen mielenlaatunsa oli kuitenkin yhtä\nvaihteleva kuin syyspäivän sää. Hän saattoi vaipua hiljaiseen\nmietiskelyyn, jolloin tummissa silmissä päilyi salolammen\nsalaperäisyys. Samassa katse taas kirkastui ja siinä loisti vilpitön\nriemu, jonka olisi onnistuneimmin pukenut sanoiksi näin: »Olen nuori,\nmaailma ja elämä on ihana.»\n\nTänään oli Pentiltä tullut kirje. Poika ei kirjoittanut paljon muusta\nkuin huoneitten hausta, Helsinkiin tutustumisesta, Anjasta ja Erkistä.\nMutta oli siellä aina pitkin kirjettä pari suloista sanaa... Noin vain\nkuin värikäs, huumaava kukka keskellä arkista taivalta. Ja Pirkko oli\nonnellinen.\n\nMiksipä ei hän olisi ollut? Koulussa sujui kaikki hyvin, kotoa kuului\nmyös rauhallisia, levollisia uutisia. Mitenkä olisikaan tuo maailman\nherttaisin äiti kulta voinut kirjoittaa sellaista, joka olisi tehnyt\nhänen maailmalle lentäneet »poikasensa» levottomiksi. Ja Ruusulan väki\nei ollut entisestään muuttunut.\n\nPitkäksi voi aika tosin tulla talven kuluessa, mietti Pirkko, ja hänen\näsken loistaviin silmiinsä tuli taas tummempi katse. Mutta voinhan\nminä kyhätä kirjoituksia, liittyä laulukuoroon ja onhan täällä pirteä\nvoimisteluseurakin.\n\nNoista »lohduttavista» valopilkuista huolimatta Pirkosta tuntui\nkuitenkin siltä, että yksitoikkoista tämän talven elämä tulisi olemaan.\nPoissa olivat hauskat, iloiset toverit, Mallakin. Poissa Pentti...\n\nMutta onhan minulla työni ja lapset, tuli taas mieleen, ja kääntyen\njälkijoukkonsa puoleen hän huudahti vallattomasti: »Juostaanpa kilpaa\nmaantienmutkaan! Mutta ei saa kaataa marjoja. Yks, kaks, kolme!»\n\nJa siinä samassa oli tuo sorjavartaloinen neitonen lähtenyt juoksuun\nlapset täyttä päätä kintereillään. Pirkko tunsi, miten veri hehkui\nposkilla, miten jalka nousi kevyesti ja miten teki mieli lentää. Vaikka\nhän juuri vasta oli ollut niin tuiki väsynyt.\n\nKun tultiin metsäpolulta maantielle, oli siinä pieni oja. Huutaen\nlapsille varoituksen: »Älkää tipahtako ojaan» hän harppasi itse yli\nja — mäiskis, istumaan maantielle kuravelliin. Mutta odottamattomasta\njuoksun päätöksestä huolimatta hän sentään säilytti marjakorin\ntasapainossa, joten sille ei tullut mitään vahinkoa.\n\nLapset ennättivät samassa hänen luokseen, pääsivät tietysti\nonnellisesti ojan yli parahiksi paikalle, kun Pirkko nousi seisomaan.\nHe hyppelivät hänen ympärillään ja nauroivat aivan täyttä kurkkua,\nsillä olipa todella hullunkurista katsella Pirkkoa, joka muutenkin oli\nollut ränsistyneessä kunnossa ja nyt lisäksi sai hameentakalistonsa\ntäyteen savensekaista kuraa.\n\nSiihen hauskuuteen ennätti parahiksi odottamaton tulija, jota\nPekka tervehti riemuitsevalla huudolla ja parilla pitkällä hypyllä\nkuralätäkössä.\n\n»Martti-setä, Martti-setä!»\n\nPirkko kääntyi ja — seisoi silmätysten tuomari Kulon kanssa...\n\nPirkon polvet notkahtelivat, ja veri, joka oli punannut hänen poskensa,\npakeni äkkiä niiltä, niin että jäljelle jäi kalvahkon ruskea hipiä.\nMutta jo sinä hetkenä, kun Kulo ojensi hänelle kätensä — voimakkaan,\njäntevän, ruskean kouran, johon Pirkon pieni käsi kokonaan upposi — oli\nPirkon poskille jälleen palautunut hehkuva puna, joka yltymistään yltyi.\n\n»Terveisiä maailmalta. Lähinnä äidiltäsi ja Dorritilta.»\n\nPirkko hämmästyi yhä enemmän ja — hämmentyi. Hän tunsi olonsa omituisen\nepävarmaksi. Tällaista tunnetta hänellä ei ollut vielä milloinkaan\nollut. Hän ei kyennyt sanomaan mitään, tarttui vain koriinsa ja otti jo\npari askelta. Silloin Marja nykäisi häntä takinhihasta ja kuiskasi:\n\n»Kuule, sinun hameestasi tippuu kura, korjataan se ensin.»\n\nPirkko pysähtyi ja vallaton nauru helmeili kosteaan ilmaan. Nauruun\nyhtyivät lapset, mutta Kulo vain hymyili. Hän käsitti asian vasta\nnähdessään Marjan puuhailevan toimeliaana nenäliinoineen Pirkon hametta\npuhdistaen.\n\n»Ehkä minäkin saan tarjota apuani.» Hän työnsi Marjan käteen oman\nnenäliinansa. Se olikin tarpeen, sillä Marjan pienoinen nenäliina oli\njo kelvoton.\n\n»Anna olla, kyllä se kelpaa», naurahti Pirkko, ja kääntyen Kulon\npuoleen, joka oli ottanut hänen kädestään marjakorin, hän sanoi:\n»Me tytöt sanomme aina, että kyllä varmasti silloin tapaa jonkun\nodottamattoman henkilön, kun on kaikkein vähimmin 'esiintymiskunnossa'.\nOlen minä tänä kesänä ollut sentään siistimpikin kuin tällä hetkellä.»\n\nJa nauraen taas iloisesti hän näytti puseronsa tahroja ja hameen\nrepeytymää. Nyt hän oli vapautunut ja pystyi puhumaan rauhallisesti.\nJos sitä nyt oikeastaan voi rauhalliseksi puhumiseksi sanoa, sillä\nhajamielinen hän oli. Hän hyppi asiasta toiseen, laski leikkiä ja\nnauroi. Nauroi enemmän kuin tavallisesti.\n\nKulo vilkaisi häneen pari kertaa pitkään ja tarkastelevasti ja hänen\nhuulilleen ilmaantui tuon tuostakin mietteliään tyytyväinen hymy. Hän\nnautti joka askelesta, jonka sai ottaa Pirkon rinnalla kuunnellen\nhänen iloista rupatteluaan. Hän ei välittänyt, vaikka tuo puhe olikin\nepämääräisen haihattelevaa. Pääasia oli, että Pirkko oli säilynyt\nentisenä, että hän ei kohdellut kylmästi Kuloa ja että hän ylimalkaan\noli tuossa hänen vierellään.\n\nPirkko ei esittänyt sanaakaan tiedusteluksi, miksi Kulo oli täällä,\nmitä hän tarkoitti äidin terveisillä ja oliko hän todella ollut\nkotona pappilassa käymässä. Oli kuin tuo kaikki ei olisi kiinnittänyt\nensinkään hänen mieltään, vaan paljon enemmän kertoileminen kesän\nhauskuuksista, opettamisesta, marjaretkestä ja sadekuurosta.\n\nLapset kulkivat edellä yhtenä ryhmänä, ja Pirkko arvasi, koska lasten\npäät olivat niin kovin lähekkäin ja he keskustelivat hiljaa, että\nPallolle selitettiin, mikä mies tämä uusi tulokas oikeastaan oli. Hänen\nteki melkein mielensä keskeyttää tuo salainen rupattelu, sillä hän\npelkäsi, että selitys ei olisi juuri sellainen kuin pitäisi ja että\nPallo saattaisi odottamatta tuoda julki kuulemansa.\n\nKun he ennättivät kaupunkialueen reunaan, Pirkko pysähtyi ja ojentaen\nkätensä sanoi Kulolle:\n\n»Annahan kori minulle. Tästä eteenpäin me emme astu enää askeltakaan\nyhdessä.»\n\nHän sanoi sen kuitenkin niin lievästi vastustelevalla äänellä ja hän\noli tällä hetkellä niin vastustamattoman viehättävä, lämmin puna\nposkillaan, syysillan kultainen ruskotus silmistä loistaen ja tumma\ntukka tuuheana, häilyvänä pilvenä kasvoja kehystämässä, että Kulo\ntarttui hänen käteensä sanoen:\n\n»Tämä kori on aivan liian painava noin pienen tytön kannettavaksi\nnäin rasittavan päivän ja vaikean matkan jälkeen, joten minä saanen\nkuitenkin luvan...»\n\nPirkko irroitti kätensä, jonka Kulo antoikin vastustelematta tapahtua.\nHe jatkoivat matkaansa, jolloin Pirkko esitti ensimmäisen ja ainoan\nkysymyksensä Kulolle sinä iltana:\n\n»Kuinka sinä täälläpäin olet? Tarkoitan tuolla.» Hän viittasi kädellään\nmaantielle, ettei Kulo vain missään tapauksessa luulisi hänen\ntiedustelevan hänen kaupungissaolonsa syytä.\n\n»Teki mieleni lähteä kävelemään ja raitista ilmaa hengittämään.» Kulon\nteki mieli lisätä: ja vanhoja muistoja verestämään, mutta sanoikin\nvain: »Tiedäthän itsekin, ettei tässä kaupungissa ole juuri liiaksi\nkävelypaikkoja.»\n\n»Eipä kylläkään», myönsi Pirkko ja alkoi taas kertoa Pallon kujeista\nhiukan hajamielisin lausein.\n\nHe kulkivat juuri silloin apteekin ohi ja kummankin mieleen muistui\nhetki, jolloin he olivat siinä sanoneet hyvästit, nähneet toisensa,\nkuten luulivat, viimeisen kerran.\n\nKotiportilla Kulo luovutti korin Pirkolle, joka hiukan hämillään\nojensi kätensä hyvästiksi. Häntä vaivasi epämiellyttävä nolouden\ntunne: mitä Kulo mahtoikaan hänestä ajatella? Varmaankin, että hänestä\noli kehittynyt mitä kevytmielisin tytönhuipelo, joka ei viitsi eikä\nosaa keskustella mistään järkevästä. Kulo virkkoi erotessa: »Kaipa\njoskus taas tavataan» niin luonnollisella tavalla kuin he eivät olisi\n»eronneetkaan» silloin kerran.\n\nPirkko astui Ruusulan keittiöön hyvin sekavin tuntein. Kymmenet\nkysymykset välähtelivät hänen mielessään. Miksi Martti oli täällä?\nMiksi hän oli käynyt äidin luona? Vieläkö hän ajatteli Pirkkoa samoin\ntuntein kuin ennen? Ja jos, niin entä hän, Pirkko...\n\nNäistä mietteistä hänet havahdutti ruokasalista kuuluva Pallon\nilmoitus, jonka hän teki Ros-Marille:\n\n»Nyt minä sitten näin meidän opettajan toisen sulhasen.»\n\nPirkko puraisi huultaan. Pallon sanat kuuluivat todella hullunkurisilta\n7-vuotiaan suusta, mutta samalla Pirkkoa suututti.\n\n»Mitä sinä, poika, puhut? Mistä sinä tuollaista olet saanut päähäsi?»\nihmetteli Ros-Mar.\n\nPirkko astui ruokasaliin juuri kun Pallo puolittain loukkaantuneena\nvetäytyi ovensuuhun ja sanoa tokaisi:\n\n»Se oli Martti-setä. Enkä minä sitä päähäni saanut, Marja sen sanoi. Ja\nPekkakin.»\n\nViimeksimainittu seisoi uunin edessä hajasäärin ja hieman nolostuneena.\nEi hän ollut arvannut, että hänen selityksensä heti tarjotaan äidinkin\nkuultavaksi.\n\n»Martti-setä? Kuka se on?» ihmetteli Ros-Mar ja sai vastauksen Pirkolta:\n\n»Kulo.»\n\nMuuta ei Pirkko sanonut, mutta hänen hehkuvat poskensa ja loistavat\nsilmänsä saivat Ros-Marin katsahtamaan häneen huolestuneena.\n\n»Hänkö...», virkkoi Ros-Mar venytellen, mutta jätti kaikki kyselemiset\nsikseen. Hän, Ros-Mar, ei ollut milloinkaan tunkeilevainen, ei koskaan\nudellut. Sen tytöt tiesivät, ja siksi he niin luottavaisin mielin\nkertoivat hänelle melkein kaikki pienet tarinansa saaden ymmärtäviä\nneuvoja ja lohdutusta aina asian mukaan.\n\nMutta Kulo lausahti melkein puoliääneen erottuaan Pirkosta:\n\n»Herralle kiitos, että hän on säilynyt samanlaisena. Yhtä viattomana,\nyhtä suloisena kuin ennenkin.»\n\n\n\n\nIV\n\n\n»Oletko sinä sairas?» kysyi Pirkko eräänä aamuna Pallolta.\n\nHän oli jo päivän ensimmäisellä tunnilla katsellut poikaa tutkivasti.\nPoika vääntelehti penkillä hieman levottomana ja oli tosiaan hyvin\nkärsivän näköinen. Kuullessaan kysymyksen Pallo nousi, mutta Pirkosta\nnäytti kuin se olisi ollut hyvin vaivalloista.\n\n»En minä ole kipeä», vastasi poika, mutta ei katsonut opettajaa suoraan\nsilmiin.\n\nPirkko ei tietysti voinut auttaa asiaa saadessaan tällaisen vastauksen,\nmutta hän piti edelleen poikaa silmällä ja huomasi hänen jatkuvasti\nvääntelehtivän levottomasti penkillään.\n\nKun tunti oli päättynyt, hän pyysi Palloa jäämään luokkaan. Tämä\nei ollut suinkaan ensimmäinen kerta, kun Palloa pyydettiin jäämään\ntoisten lähdettyä. Eipä juuri ollut mennyt sellaista päivää, ettei\nPirkon olisi täytynyt antaa jotakin ojennusta tuolle pikku keksijälle.\nMutta niinpä heistä olikin tullut oikein hyvät ystävykset, ja kun\nPallo luonnostaankin oli hyvin suora ja avomielinen, hän kertoi\nvilpittömästi Pirkolle kaikki edesottamuksensa ja uudet tuumansa.\nValitettavasti kylläkin vasta jälkeenpäin, jolloin asioita, jotka hän\ntavallisesti järjesti »vinoon», ei enää voinut auttaa.\n\n»Pallo, kuulehan, minusta tuntuu, että sinä et ole nyt aivan rehellinen\nminua kohtaan», aloitti Pirkko tarttuen Palloa olkapäistä.\n\nPoika katsoi tällä kertaa suoraan häntä silmiin ja vastasi totisena:\n\n»Mutta ihan totta, en minä ole sairas.»\n\n»Mikä sinua sitten vaivaa?» kysäisi Pirkko neuvottomana. »Et sinä\ntuolla tavalla ole ennen vääntelehtinyt. Onko sinulla ehkä epämukavat\nvaatteet?»\n\nPoika potki kenkänsä kärjellä pöydänjalkaa ja katseli tuumivan\nnäköisenä jälkiä, joita jokainen uusi potkaisu vaaleaan puuhun jätti.\n\n»No, saanko minä kuulla sen jutun vai en?» kysyi Pirkko hetken\nodotuksen jälkeen.\n\nPoika vilkastui. Hän katsoi ympärilleen ja huomatessaan, ettei\nhuoneessa tosiaankaan ollut ketään muita kuin vain he kahden, hän\nkuiskaamalla kysyi:\n\n»Eikö opettaja kerro siitä kenellekään, jos minä nyt sen sanon?»\n\nTe-sana oli piankin vaihtunut opettajaksi Pallonkin suussa hänen\nkuullessaan toisten sanovan Pirkkoa opettajaksi.\n\n»En, en kerro», lupasi Pirkko.\n\n»Eikö edes äidillekään?»\n\nPojan pienten silmien tutkiva katse tarkkasi jännittyneenä Pirkkoa.\n\n»En edes äidillekään», vakuutti opettaja odottaen uteliaana, minkä\nkolttosen hän nyt taas saisi kuulla pienen tunnustajan suusta.\n\n»No, sitten minä kerron», Pallo huudahti ja rupesi Pirkon\nhämmästykseksi aukomaan housujaan.\n\n»Mutta Pallo kulta, mitä nyt, nyt...», ällistyi Pirkko.\n\n»Niinkun tuota...» Poika touhusi niin innokkaasti, ettei\nennättänyt antaa mitään selitystä opettajalle, ennen kuin jo veti\n»todistuskappaleen» housujensa takaosasta esiin. »Tuota...» Hän työnsi\nPirkon syliin suuren ruskean paperinkappaleen ja painoi päänsä Pirkon\nkäsivartta vasten mutisten joitakin käsittämättömiä sanoja.\n\nPirkko katsoi poikaan ja paperiin, otti paperin käteensä, ja silloin\nhän tunsi, että se oli toiselta puolen karkea. Hän käänsi sen ja —\nniin, se oli santapaperia, karkeinta laatua...\n\n»Mutta rakas lapsi.» Pirkko kohotti pojan kasvoja. Ne olivat aivan\npunaiset, eikä poika katsonut häntä silmiin, vaan edelleen lattiaan.\n»Miksi sinä tämän olet housuihisi pannut? Kerrohan.» Kun Pallo edelleen\nvaikeni, jatkoi Pirkko: »Sinähän lupasit kertoa, ja mies pysyy aina\nsanassaan.»\n\n»Minä vain näin isän pöydällä semmoisen suuren kirjan, jossa oli paljon\nkauniita kuvia, ja rumiakin», lisäsi poika totuudenmukaisesti. »Ja\nsiellä oli yksi niin kaunis poika, jota enkelit retuuttivat taivaaseen.\nSitten minä tavasin, mitä siinä alla oli kirjoitettu,»\n\nPallo vaikeni, ja syvä huokaus pääsi hänen rinnastaan aivan kuin hän\nolisi ajatellut jotakin hukkaan mennyttä unelmaa.\n\n»Ja sitten? Jätkähän.»\n\n»Ja sitten siinä oli, että se oli pitänyt, se poika, päällään\njouhipaitaa. Se oli munkki, sanoi isä, kun minä kysyin. Ja sitten siitä\noli tullut myrttyyri, siitä pojasta...»\n\n»Marttyyri», oikaisi Pirkko huultaan purren.\n\nPoika katsoi häneen kiitollisena.\n\n»Niin, marttyyri. Ja sitten enkelit retuuttivat sen taivaaseen.»\n\n»Miksi sinä sanot, että enkelit retuuttivat?»\n\n»No, kun ne eivät kantaneet kunnolla sitä poikaa, vaan tuolta\nkainaloista kannattivat. Mutta se oli niin kaunis, se poika, ja hyvän\nnäköinen. Ja sehän oli hurjan onnellinen, kun se pääsi taivaaseen. Eikö\nollutkin?»\n\n»Aivan varmasti oli», täytyi Pirkon myöntää. »Mutta mitä tällä\npaperilla on sen asian kanssa tekemistä?»\n\n»Minä kysyin isältä, mikä se jouhipaita on, ja isä selitti. Ja sitten\nminä näin Selman keittiössä tätä santapaperia, kun Selma kiilloitti\npesupöytää. Ja kun minä silitin paperia, niin se oli ihan kuin\njouhipaita. Ja, ja sitten minä...»\n\nLopusta oli mahdoton saada selvää, sillä Pallo painoi päänsä Pirkon\nsyliin ja esiin tunkeutui vaivoin tukahdutettu nyyhkytys.\n\n»No älähän nyt, ystäväiseni.» Pirkko silitti pojan pellavapäätä. »Kerro\nnyt loppuun asti ja itketään sitten yhdessä, jos kerran täytyy itkeä.»\n\n»Täh-äy-yhy-thyy», pääsi Pallolta aivan sydämenpohjasta. Mutta hän\nrauhoittui kuitenkin sen verran, että kykeni selostamaan asian loppuun\nasti. »Minäkin tahdoin tulla kauniiksi ja päästä taivaaseen ja ruveta\nmarttyyriksi ja antaa enkelien raahata minua ja, ja... O-ho-otin tämän\npaperin ja panin housuihin ja ajattelin, että kärsin niin kauan, kun\nkuolen. Mutta se olikin niin hurjan ka-karkea.»\n\nOnnettoman marttyyrin tarina päättyi uuteen nyyhkytystulvaan. Pirkkoa\npyrki pahasti naurattamaan, vaikka hänelle olikin kihonnut kyyneleitä\nsilmiin tämän liikuttavan taivaaseenpyrkimisen takia. Hän nosti pojan\npolvelleen, johon tämä tällä hetkellä vastustelematta suostui, ja\nrupesi lohduttelemaan häntä.\n\nKauan ei Pallo lohdutusta tarvinnutkaan, kun hän jo hymyili ja kiertäen\npulleat käsivartensa Pirkon kaulaan sanoi:\n\n»Oli se sitten vasta hyvä etten minä kuollutkaan, kun opettaja ei\nkuitenkaan olisi ollut siellä taivaassa. Ja minä pidän opettajasta niin\nhurjasti.» Käsivarret kiertyivät aivan tukahduttavan tiukasti Pirkon\nkaulan ympärille.\n\nTämän vilpittömän tunnustuksen kautta Pirkko tunsi saaneensa täyden\nkorvauksen siitä, että oli jättänyt opintounelmansa ja ryhtynyt\nopettajaksi.\n\nHänen silmistään vierähti pari suurta kyyneltä, jotka katosivat Pallon\npeliavahiuksiin.\n\n\n\n\nV\n\n\nPirkko oli kiivennyt istumaan vanhalle tutulle paikalleen, ikkunan\nleveälle kynnykselle. Häntä huvitti itseäänkin tämä mieli-istumisensa.\n\n»Uskoisitko, että minä olen kahdenkymmenen ipanan opettaja?» hän\nkyseli omalta peilikuvaltaan. Peili oli näet kulmittain vastakkaisessa\nnurkassa. »Olisi väärin väittää minua vanhan näköiseksi.»\n\nJa Pirkko oli oikeassa. Istuessaan ikkunalla toista jalkaansa alaspäin\nriiputtaen, leikkotukka, hyvin sekavan näköisenä ja kasvoilla\nveitikkamainen ilme, häntä olisi ennemminkin luullut noin 16-vuotiaaksi\nkoulutytöksi kuin opettajattareksi.\n\n»Mutta nyt alan lukea. Vihdoinkin.»\n\nPirkko syventyi täydellisesti kirjaansa, joka oli Maurice Maeterlinckin\n»Köyhäin aarteet». Hänen poskensa alkoivat hehkua, silmiin tuli\nvärisevä, kaunis loiste. Vain kerran hän äännähti luvun lopetettuaan:\n\n»Miten ihana kirja...»\n\nJa jälleen jatkui lukeminen. Hän ei kuunnellut eikä kuullut mitään\ntalon tapahtumista, ennen kuin eteisestä kuuluva kauhea kolina\nhavahdutti hänet todellisuuteen. Hän laski kirjan kädestään ja sanoi\npuoliääneen:\n\n»Miten kauniisti tuo mies kirjoittaa...»\n\nHypähtäessään alas ikkunanlaudalta mennäkseen ottamaan selvää kolinasta\nja sen aiheuttajasta, hän kuuli Pekan huutavan:\n\n»Pirkko, tule puhelimeen!»\n\nAukaistuaan oven Pirkko näki Pekan kömpivän seisaalleen. Hän oli\nnähtävästi kulkenut korkeilla puujaloilla eteisessä ja vastatessaan\npuhelimeen keikahtanut kumoon. Puhelintorvi retkotti nuorassaan\nkolahtaen joka heilahduksella seinään.\n\n»Halloo!»\n\n»Pirkko?»\n\nSyvä miehenääni, joka hänen nimensä lausui, sai Pirkon säpsähtämään.\nHänen ajatuksissaan myllersivät sekaisin Maeterlinck, Pekka,'-puujalat\nja ties mitä! Mutta harvoinhan Pirkko tuli neuvottomaksi pitkäksi\naikaa. Niinpä hän nytkin »palautui päiväjärjestykseen» huudahtamalla\niloisesti:\n\n»Sinä! Kuinka hauskaa...»\n\nSamassa hänen äänensä katkesi, sillä hän hämmästyi itsekin varmaan yhtä\npaljon kuin toisessa päässä olija äänensä riemukasta sointua.\n\nKäyttämättä hyväkseen Pirkon sanoja ja pelastaakseen hänet\nhämmennyksestä, johon katkenneesta lauseesta päättäen arveli Pirkon\njoutuneen, sanoi Kulo, sillä hän se oli:\n\n»Putosiko Pekka jostakin vai mikä kauhea meteli siellä syntyi?»\n\nPirkko naurahti ja kertoi tapahtuman. Puhuessaan hän vapautui täysin\nhämmennyksestään.\n\n»Etkö lähtisi ulos?» jatkoi Kulo keskustelua.\n\n»Ulos», kertasi Pirkko. »Tuollaiseen vedenpaisumukseen.»\n\n»No, tarkoitan oikeastaan sisälle», selitti Kulo. »Ensin elokuviin ja\nsitten vaikkapa Seurahuoneelle teelle.»\n\n»Kiitos vain, en tiedä oikein», Pirkko vastasi empien.\n\nHänen teki todellakin mielensä lähteä, mutta muistaessaan Pentin hän\nepäröi. Mitä tehdä?\n\n»Koeta nyt vain 'oikein' tietää», houkutteli Kulo. »Minulla on nykyään\npaljon työtä ja tulee vastakin olemaan. Ennätän niin harvoin ottaa\nvapaahetkiä. Ja...» Kulo vaikeni kuin harkiten ennen kuin jatkoi:\n»Olen odottanut tätä vapautuksen hetkeä kuin uneton ihminen aamun\nvalkenemista. Ethän tahdo tuottaa minulle pettymystä?»\n\nKulon äänessä oli tuo iloinen vastustamaton syvä sointi, joka saa\nmelkein kenen naisen tahansa taipumaan.\n\nMutta Pirkko empi yhä.\n\nKulo sanoi odottaneensa tätä hetkeä, tapaamista. Niin oli Pirkkokin...\nHän oli viime aikoina suorastaan hermostunut, kun ei ollut tavannut\nkertaakaan Kuloa, vaikka tiesi hänen olevan kaupungissa. Hän oli\nEero-sedältä kuullut, että Kulolle oli tarjottu vanha paikkansa\nentistäänkin edullisemmin ehdoin, ja niin hän oli jättänyt ministeriön.\nKadulla kävellessään hän tuon tuostakin säpsähti luullessaan jotain\nvastaantulevaa miestä Kuloksi. Mutta se oli vain mielikuvitusta, hermot\ntekivät hänelle kepposia. Ja nyt kun Kulo pyysi ulos, hän kuitenkin\nkieltäytyi. Todella vakavissaan.\n\n»Ei se ole oikein sopiva paikka minulle, nyt kun olen opettaja», Pirkko\nvastusteli.\n\n»Mikä? Elokuvatko?»\n\n»Ei, ei elokuvat», keskeytti Pirkko, »vaan — Seurahuone.»\n\nKulo kysäisi:\n\n»Mutta miksi, arvoisa opettajatar?»\n\n»Älä tee pilkkaa! Mielestäni ei ole hyvän esimerkin antamista\noppilaille, jos menen sinne.»\n\nKulo nauroi.\n\n»Suo nyt anteeksi, mutta en voi ottaa puhettasi vakavalta kannalta.\nEt kai luule, että nuoret oppilaasi yltyisivät käymään Seurahuoneella\nkahvilla, jos sinä käyt siellä?»\n\nPirkon täytyi myöntää ajatuksensa hullunkurisuus, mutta hän koetti\nvieläkin vastustella.\n\n»En tarkoita, että he _nyt_ menevätkään sinne, mutta vanhemmaksi\ntultuaan.»\n\n»Kuule, älä nyt toki, Pirkko hyvä, syötä minulle pajuköyttä. Noin\nkymmenen vuoden kuluttua, kun he ovat seurahuoneellemenoiässä, he\ntuskin muistavatkaan enää sinua, ainakaan eivät sitä, oletko ollut\nsiellä vai et. Niin että...»\n\n»No, minä tulen, minä tulen sitten! Älä vain jatka enää tuota\nselitysten! naurunalaiseksi tekemistä.»\n\nHui-hai! Pirkon mielestä haihtuivat kuin pisara kosteaan hiekkaan\npäätökset ja epäröinnit. Pentti oli tällä hetkellä vain »käsite», joka\nei hipaissut tunnetta. Pirkko oli kyllästynyt erakkoelämään. Hän halusi\njo vaihtelua.\n\n»Nyt menen joikumaan joutsenlaulun yksinäisyydelle», rupatteli Pirkko\nsäteilevin silmin peilikuvalleen. Samassa hän heristi sormeaan\nvallattomasti. »Ei, sinä erehdyt, jos luulet minussa sykähtäneen jonkin\nhellemmän tunteen! Kaikki on ihan viatonta. Tahdon vain leikkiä, iloita\naivan kuin lapsena.»\n\nJa hän ojensi täyteläiset huulensa kuvaansa kohti, kunnes ne\nkoskettivat peilin kylmää pintaa.\n\nOvelle koputettiin. Se aukeni. Ja Ros-Marin astuessa sisälle heilui\nharja Pirkon tukan kimpussa täyttä vauhtia.\n\nRos-Mar tuli näyttämään uutta pukukangastaan. Sitä ihailtaessa hän\nkatsahti parikin kertaa tutkivasti Pirkkoon. Tämä huomasi sen ja\nryhtyen vetämään toisia kenkiä jalkaansa hän virkkoi koettaen saada\näänensä mahdollisimman välinpitämättömäksi:\n\n»Martti Kulo pyysi minua ulos».\n\n»Ja sinä lähdet?»\n\nRos-Marin ääni ilmaisi enemmän pahastumista kuin hämmästystä. Hän oli\nodottanut tätä, hän oli arvannut tämän, mutta sittenkään hän ei olisi\nuskonut Pirkon lähtevän.\n\nRos-Marin pahastunut, melkein syytöstä ilmaiseva ääni sai Pirkon\nkääntämään katseensa edelleen poispäin.\n\n»Miksi en lähtisi», virkkoi Pirkko oudolla uhmalla. Sellainen äänilaji\nei ollut ensinkään hänen tapaistaan. »Onhan Kulo ennenkin kelvannut\nminun luotsikseni.»\n\n»On kyllä», Ros-Mar myönsi hitaasti ja nousi lähteäkseen. »Tiedät\nkuitenkin syyn, miksi hämmästyin.» Ennen kuin Pirkko ennätti vastata,\nRos-Mar oli jo poistunut.\n\nNuo Rosin sanat olivat vähällä saada Pirkon jättämään menonsa. Hän jäi\nseisomaan tuokioksi ikkunan ääreen ajatuksiinsa vaipuneena.\n\n»Niin, Pentti... Onhan se ehkä väärin, mutta en minä oikein usko,\nettä Penttikään viettää aivan yksinäistä elämää Helsingissä. Siellä\novat elokuvat, teatterit, osakunnat ja sensellaiset. Ja Pentti pitää\nnäytelmistä ja tanssimisesta. Niin, ja minähän voin kertoa asian\nhänelle. Sittenhän ei siinä ole mitään väärää.»\n\nTäysin vakuuttuneena, että hänen tunnustuksensa vapauttaisi hänet niin\ntoisten kuin Pentinkin syytöksistä, Pirkko lähti tapaamaan Kuloa.\n\nEi hän kuitenkaan tullut milloinkaan tunnustaneeksi tuota menoaan\nPentille...\n\n\n\n\nVI\n\n\n Ruusulassa 10.10.\n\n Kultainen ystäväni,\n\n Sinä olet todella parantumaton veitikka (näen tällä hetkellä\n kimaltelevat silmäviirusi ja nykivät hymykuoppasi). Kylläpä osaat\n keksiä kauniita houkutuksia saadaksesi minut tarttumaan satimeen.\n Ehdotuksesi on kyllä ihastuttava, vahinko vain, ettei minusta ole\n sen toteuttajaksi. Nuo muutamat kertomukseni, jotka lehdet ovat\n kelpuuttaneet painettaviksi, eivät suinkaan todista sitä, että\n pystyisin saamaan mitään suurempaa kokonaisuutta aikaan kirjan\n muodossa. Sellaiseen tarvitaan sentään enemmän elämän ja ennen kaikkea\n ihmissielun tuntemusta.\n\n Kiitän sinua kuitenkin »kipinästä». Kun puhaltelen siihen, ‘ se voi\n syttyä palamaankin, mutta ei siitä sitä tule, mitä sinä toivot,\n mahdollisesti kuitenkin siihen suuntaan. Enpä sano asiaa sinulle. Saat\n odottaa! Se tekee niin hyvää nuorelle ihmiselle. Se kasvattaa. Ja minä\n kasvatan samalla itseäni opettelemalla säilyttämään salaisuuksia.\n\n Kysyt kaikinpuolista vointiamme. Se on tyydyttävä. Marjalla on\n kylläkin sikotauti ja Pekalla suunnaton, sinisenpuhuva kuhmu otsassa.\n Hänen täytyi eilen tuiki välttämättä nähdä lentokone ja sillä\n tutkimusmatkallaan hän oli tuon kuhmun saanut.\n\n Ihmettelet, kun en kerro milloinkaan tyttöoppilaistani. Heistä ei ole\n mitään kerrottavaa. He ovat kaikki aivan tavallisia ihmisenalkuja.\n Luulin, että pieni Iris Muller olisi ollut jotakin erikoista. Mutta\n erehdyin. Hän on aivan liian säntillinen ja ahkera kyetäkseen\n herättämään mielenkiintoani. Vain kerran hän herätti »yleistä\n huomiota». Silloin hän tappeli — suorastaan tappeli kynsin ja hampain\n — Pallon kanssa koulun pihamaalla. Pallo sai tytöltä selkäänsä, ja\n sen jälkeen poika näkyy ruvenneen salaisesti kunnioittamaan pientä\n villikissaa, mutta julkisesti hän alituisesti härnää tyttöä. Minä\n en paljoa viitsi erotella heitä. Antaa lasten itsensä järjestellä\n asiansa. Tietysti teroitan jokaisessa sopivassa tilanteessa heidän\n mieliinsä kaunista käytöstä ym. hyvää.\n\n Olen täysin vakuuttunut siitä, että sinäkin ihastuisit Palloon. Ei hän\n kylläkään ole sellainen »miesihanne», että häneen suin päin mieltyisi,\n mutta kun oppii tuntemaan hänet, on auttamattomasti hänen ihailijansa.\n\n Pallo on vilkas, hänellä on rikas mielikuvitus. Melkein aina on\n hänellä joitakin uusia ja edellistä paljon kamalampia hankkeita\n mielessään, mutta hän ei ole ilkeä eikä paha. Rehellisellä, katuvalla\n tunnustuksellaan hän taittaa kärjen moitteella. Tietenkin\n tietämättään. Ei hän sentään diplomaatti vielä ole. Eikä hänestä\n pitäisi sellaista tullakaan. _Nykyään_ hänestä tulee lentäjä!\n\n Olen useasti miettinyt, että tyhjältä ja yksitoikkoiselta mahtaisi\n tuntua opetustyöni, jos ei Palloa olisi.\n\n Koska otaksun, että lapset ja heidän kujeensa huvittavat sinua yhtä\n paljon kuin minuakin, kerron sinulle vielä lisää Pallosta. Eräänä\n päivä annoin molemmille luokille kirjoitusharjoitukseksi kirjeen,\n jossa heidän piti kertoa, mitä he pitävät koulusta ja koulunkäynnistä.\n Pallo kirjoitti sanasta sanaan näin:\n\n Rakas pirko Oppettaja.\n\n Olen kyllä Hurjan ilojnen kun saan Käydä koulun mutta en yhtään tykkää\n siitä kun se on tytyläsä kun poiat aina piikaa minnuu eikä sekään\n Ole kivaa kun pittää muistela nin paljo ei saa tapaa kärpäsiä, ei\n leikitelä tunnilla ei sanoo opetaiaa pirkoksi eikä puhhuu Koska tahtoo\n jonkka vuoksi en miä rupekkaan lääkäriksi minä alan Lentää kun kasvan\n isokksi ja Minä kasvan pijan vaika yis täti sanoki minun kasvava\n sivujle päi mitä hän tarkoiti sillä Tietääks opettaija lopetan nyt.\n tämä onniin ikävää.\n\n _Kaarlo Uljas Teräs_.\n\nValitettavasti en voi tähän jäljentää niitä rasvaisia sormenjälkiä ja\nharhaanjoutuneita kynänpiirtoja, jotka koristavat tätä nerontuotetta. En\nsano niinkään leikilläni tuota kyhäelmää nerontuotteeksi, sillä\npoika, joka on käynyt koulua vasta kolmisen kuukautta, on minusta\nverrattain etevä saadessaan aikaan tällaista. Tiedän sen siitäkin,\nettei monikaan kirjeistä ollut näin johdonmukainen, puhumattakaan\noikeinkirjoituksesta. Joten alan yhä enemmän olla vakuuttunut siitä,\nettä pienestä mustasta lampaastani tulee kuin tuleekin kerran\n»jotakin». Ja voi, kuinka minun nenäni silloin nousee korkealle, kun\nsaan sanoa: hän on minun entisiä oppilaitani! Olen opettanut hänelle\ntiedon aakkoset!\n\nEn ole muistanut kertoa sinulle aikaisemmissa kirjeissäni liikuttavasta\nhuomaavaisuudesta, jonka sain lapsukaisilta osakseni Pirkon-päivänä.\nHe olivat todellakin vaivautuneet kapuamaan sängyistään minun tähteni\nja tepsuttaneet Ruusulaan klo kahdeksaksi. (Tosin muutamat kuuluivat\ntulevan vasta »herätykseni» kestäessä kovaa kolinaa ja meteliä pitäen,\nvieläpä eräs tuli toisten jo ollessa pois lähdössä, mutta tuo kaikki ei\nhäirinnyt ensinkään tunnelmaa.)\n\nNiin no. Sinä aamuna olin noussut tavalliseen tapaani kello\nseitsemältä, sillä en vieläkään ole päässyt tuosta aamunvirkkuudestani,\njoka kouluaikana kiusasi varsinkin Kerttua tavattomasti, hän kun oli\nsilloin sellainen laiskuri, ettei häntä tahtonut saada sängystä ilman\nvesisuihkua. Aukoilin juuri lahjapakettejani, jotka oli — Ruusulan\ntavan mukaan — kiinnitetty ovenripaani. Silloin kuulin kiivaan\nkellonsoiton ja hyökkäsin jo ovesta ulos, kun Ros-Mar työnsikin minut\ntakaisin kuiskaten: »Ole nyt kiltti ja pysy huoneessasi vielä hetkinen.»\n\nTottelevaisena ja tuiki hämmästyneenä peräydyin huoneeseeni ja istuin\nodottamaan. Silloin kuulin pari äänekkäämpää huudahdusta, naurun\ntirskettä ja supatusta. Arvasin jo asian ja odotin jännityksellä, mitä\ntuleman pitää. Vihdoinkin supatus hiljeni, kuului vain pikku Mirjamin\nhillitön naurunpurskahdus ja sitten —\n\n    »Astuppa Polle, tässä tulee Olle,\n    Ilmari orhilla ratsastaa...»\n\nOlin tukehtua nauruun. Mutta ennen kuin lapset olivat lopettaneet\ntoisen säkeistön:\n\n    »Hurraa nyt kuunnelkaa, jo Tauno toitottaa,\n    ja eespäin kaikki lapset ne ratsastaa»,\n\nolin saanut mielenmalttini takaisin ja — vaikka olin täysissä pukimissa\n— kiskaisin puseron pois yltäni, vedin vaatteitteni päälle yöpaidan,\npörrötin hiuksiani ja vaihdoin kenkäni aamutossuihin. Kun lapset olivat\nlopettaneet, aukaisin oven ja et voi uskoa, miten liikuttuneeksi tulin\n— ihan totta! — nähdessäni noitten pirpanain ilosta säteilevät naamat,\nkun he olivat saaneet »herättää» opettajan. »Ja opettaja oli vielä\nyöpaitasillaan», kuulin samana päivänä erään tytön kertovan vanhemmalle\nsiskolleen koulun pihamaalla. Sehän se tietysti lisäsi nautintoa\npuolella.\n\nSitten minulle ojennettiin juhallinen lahja: kristallimaljakko sinisine\norvokkeineen. Tunnelma tahtoi vain pilaantua väkisinkin, kun Pallo\nhyökkäsi eteeni ja julisti juuri lahjaa annettaessa:\n\n»Kuulehan, opettaja, sen sinä saat ihan minun tähteni! Minä kuulin,\nkun sinä kerran sanoit, että sinä tahtoisit kristalli vaasin. Ja minä\nkeksin sen nyt.»\n\nTytöt ja toiset pojatkin näyttivät aivan onnettomilta tämän\nhäpeämättömän ja tahdittoman paljastuksen johdosta, mutta näkyivät\nrauhoittuvan, kun vastasin tähän »juhlapuheeseen»: Olipa tosiaan\nhauska, että satuit muistamaan nuo sanani, sillä pidän todellakin\nkristalleista paljon, eikä minulla niitä vielä olekaan kuin ihan\ntuollainen pienen pieni. Ja nyt saan näin suuren ja kauniin. Olen\noikein iloinen ja kiitän teitä kaikkia.\n\nLahjat eivät suinkaan loppuneet tähän, vaan sain ilokseni vastaanottaa\nvielä pienen pinon postikortteja, joissa oli monenmoisia kuvia. Paras\noli mielestäni noiden kahden serkuksen antama kortti, jossa oli\nlemmenkukkaseppele keskellä ja sinne toi kyyhkynen nokassaan lippua,\njohon oli kirjoitettu tällainen herkkätunteinen säkeistö:\n\n»Nyt lempi kovin kalvaapi mun sydämeni juurta, se ilmoittaapi, armaani,\nrakkauttani suurta Sinuhun, ainoaan.»\n\nIlman Ros-Marin apua olisin ollut neuvoton, mutta koska hän Pekan\nvälityksellä oli tietänyt lasten puuhista, hän oli myös varannut\npiparkakkuja ja mehua ruokahuoneen pöydälle, jossa sitten vietettiin\niloinen puolituntinen kovasti suristen ja rupatellen.\n\nLapset olivat jo lähteneet, kun Pallo hyökkäsi takaisin ja suoraa päätä\nhuoneeseeni.\n\n»Unohdin ihan antaa tämän opettajalle! Äiti lähetti sen.»\n\nPoika kiskoi taskustaan pakettia, joka todennäköisesti oli ollut\ntaskuun pistettäessä paljon leveämpi kuin taskun suu. Mutta sehän on\ntietysti sivuseikka! Pallo laski käsiini valkoisen paketin ja lisäsi\npuheensa jatkoksi hieman levottoman näköisenä:\n\n»Se onkin taitanut rutistua.»\n\nKatsotaan, tuumin minä ja rupesin aukomaan paperia, josta hetken\nkuluttua putosi lattialle sokerikakun pala. Saatuani paketin auki siinä\nolikin mitä maukkaimman sokerikakun runneltuneet jäännökset.\n\n»Voi, voi, sentään», valitteli Pallo. »Nyt ei sitä taida voidakaan\nsyödä. Ja se oli niin kaunis, kun äiti antoi sen minulle.» Suuret\nkyynelet kihosivat pojan silmiin.\n\nLaskin kakun kädestäni pöydälle ja vedin Pallon polvelleni.\n\n»Voi veikkonen, kyllä saat uskoa, että minä pistelen sen mielihyvin\nsuuhuni, sillä minä pidän ihan julmasti sokerikakuista. Eikä se mitään\ntee, jos se on vähän ruman näköinen, ei se siitä ole hyvää makuaan\nmenettänyt. Niin että ole huoleti.»\n\nPallon katse kirkastui ja hän selitti:\n\n»Minä näin tänne tullessani keskellä katua suuren rapakon, ja minä\nrupesin laittamaan siitä kanavaa katuojaan ja silloin minä työnsin\nkakun taskuuni, ettei se olisi tullut kuraiseksi, ja sitten se meni\npilalle. Mutta eihän se mitään teekään, kun opettaja sen kuitenkin\nsyö.» Poika katsoi halukkain silmin voinkeltaista kakkua. »Se mahtaakin\nmaistua hyvältä. Meidän Taina osaa laittaa niin hyviä kakkuja.» Ja\nhänen huulensa työntyivät hieman eteenpäin.\n\nTaitoin hänelle palan.\n\n»Maistetaanpa, onko se niin hyvää kuin sinä kehut.»\n\n»On, on se hyvää», vakuutteli Pallo suu täynnä ja livahti tiehensä.\n\nNo, mitä vielä sanotte, Malla ja te kaikki muut hienot helsingittäret?\nKenellä te luulette olevan hauskempaa, teilläkö siellä Fazerin\nleivoksia syödessänne vai minulla täällä matustaessani kirjoituspöytäni\nääressä Pallon taskussa ollutta kakkua? Alanpa yhä enemmän uskoa\nsiihen, että kohtalo heitti minut vihreälle oksalle istumaan\njättäessään minut tänne vanhaan koulukaupunkiin valmistavankoulun\n»maikaksi».\n\nEn ole pitkiin aikoihin käyttänyt tätä Eero-sedän kirjoituskonetta,\njoten sormenpääni alkavat olla aivan pehmeinä. Lopetan toivottamalla\nteille yhtä hauskaa kuin minulla itsellänikin on täällä. Olisi todella\nihanaa, jos olisitte voineet tulla kotiin syntymäpäiväkseni, mutta\nturhahan on toivoa sellaista. Ettehän voi millään päästä — ainakaan\nkaikki — joulukuun kuudenneksitoista. Täytyy tyytyä!\n\nLämmin tervehdys\n\n»Ruusulan viimeiseltä tytöltä».\n\nPirkko ei maininnut kirjeessään sanaakaan siitä, että hän sai\nnimipäivänään myös suuren kimpun tuoksuvia ruusuja, joiden tumma\nväri sai hänen poskensa hehkumaan. Sillä noiden hentojen terälehtien\ntummuuteen tuntui kätkeytyvän jokin salaisuus. Viehättävä, mutta\nvaarallinen...\n\n\n\n\nVII\n\n\n»Luuletko, tai paremminkin sanoen, tunnetko menetteleväsi oikein\nseurustelussasi jatkuvasti tuomari Kulon kanssa?»\n\nKysymyksen esittäjä oli Ros-Mar. Hän istui Pirkon kanssa Kerholassa\nommellen. Kumpikin oli pitkän aikaa ollut työhönsä syventyneenä, eikä\nhiljaisuutta ollut häirinnyt muu kuin Pekan huoneesta silloin tällöin\nkuuluva intiaanikiljahdus tai jokin romahdus ja tulen räiske Kerholan\nsuuresta takasta. Senpä vuoksi Pirkko säpsähtikin kuin valveille\nvavahtaen kuullessaan Ros-Marin sanat.\n\nPirkko oli juuri istunut ja ajatellut Kuloa. Kulo ei ollut häntä\nliikaa vaivannut eikä esiintynyt millään tavoin liioin vaatimuksin.\nPirkkoa olivat melkein kiusanneet nuo pitkät väliajat, joina he eivät\ntavanneet. Hän oli yhä paremmin oppinut tuntemaan Kuloa ja myös\npitämään hänestä.\n\nMartti Kulo ei ollut enää mikään koulupoika. Hän oli mies. Hänen\najatuksensa olivat kauniita, valoisia, mutta vakavia. Jo tutustumisen\nalkuaikoina Pirkko oli useinkin huomannut tuon vakavuuden Kulossa,\nmutta tämä vaillinainen vuosi, jonka he olivat olleet erossa, näkyi\nmuuttaneen Kuloa yhäkin enemmän mietiskelijäksi.\n\nPirkko oli juuri näissä ajatuksissa, kun Ros-Mar esitti tuon\nodottamattoman kysymyksensä.\n\nPirkon huulilla väreili vielä lämmin myötämielisyyden hymy, joka oli\nniille noussut hänen muistellessaan Kuloa, ja hän vastasi:\n\n»Luulen, Ros, sillä en ainakaan vielä ole huomannut omantuntoni\nsoimaavan minua.»\n\nHän lausui nuo sanat hiljaa, mutta niin täydellä vakaumuksella, että\nRos-Mar epäröi hetken, kannattiko hänen ensinkään ruveta puhumaan\nPirkolle pitemmälti asiasta. Pirkko näkyi kuitenkin odottavan\nvastausta. Hieman eteenpäin kumartuneena käsityönsä yli ja kasvot\nylöspäin kohotettuina hän sai Ros-Marin säpsähtämään tuolla omituisen\nlapsellisella kauneudellaan, joka tällä hetkellä oli niin herkkä ja\nsilmiinpistävä. Noiden tummien silmien katse oli niin avoin ja viaton,\nposkien kaari lapsellisen pyöreä ja hieman raollaan oleva suu oli\nmelkein kuin avuton lapsensuu.\n\nRos-Mar pudisti päätään kuin karkoittaakseen tuon viehättävän näyn\nvoidakseen sitten paremmin jatkaa keskustelua. Ruvetessaan puhumaan hän\nhymyili tahtomattaan, sen sijaan että oli päättänyt olla hyvin vakava.\n\n»Mutta rakas lapsi, etkö sinä ensinkään ajattele Penttiä?»\n\nRos-Mar kysyi tuon hellästi, mutta sittenkin soinnahti sanoissa Pirkon\nmielestä kuin moitetta ja soimausta. Tai olisiko hänellä, Pirkolla,\nkuitenkin ollut paha omatunto...\n\nPirkko ei vastannut nytkään heti. Hän kumartui vain vieläkin lähemmäksi\ntyötään, mutta ei jatkanut ompelemista, vaan käänsi päänsä kohti\npöydällä olevaa lamppua, jonka ruusuinen hohde loi hänen kasvoilleen\nviehättävän valaistuksen.\n\nEi hänellä ainakaan mitään salattavaa ole, Ros-Mar ajatteli\ntarkastellessaan Pirkon kasvoja ja silmiä. Hän painaisi siinä\ntapauksessa päänsä alas.\n\n»Olen kyllä muistanut Pentin. Montakin kertaa», puhui Pirkko hiljaa,\n»mutta en ole jaksanut käsittää, että hän keksisi tässä mitään pahaa,\nvaikka hän onkin mustasukkainen.»\n\n»Eihän siinä tarvitse vielä mitään pahaa ollakaan, mutta voihan jotakin\nsattua. Jotain, jota itsekin myöhemmin kadut.» Ros-Marin oli vaikea\nsanoa sanottavaansa loppuun, sillä Pirkko oli äkkiä nostanut päänsä\npystyyn ja tuijotti häneen lapsellisen kauhistuneena.\n\n»Luuletko, Ros?»\n\n»Rakas, en luule mitään, mutta pelkään vain.» Ros-Mar huomasi, että\ntämä keskustelu oli hänellekin paljon ylivoimaisempi kuin hän oli\nosannut otaksua.\n\n»Mutta, Ros, etkö tahtoisi sanoa mitä sinä pelkäät, mitä se on?» Pirkon\nkatse tuli yhä tuskaisemmaksi. »Luuletko, että Pentti tosiaan oikein\nvakavasti voisi suuttua?»\n\n»Pelkään, Pirkko, että hän ottaa tämän asian vakavammalta kannalta\nkuin sinä. Katsohan, sinä tunnet itsesi ja tiedät, mitä teet. Pentti\nluottaa kylläkin sinuun, mutta me ihmiset olemme nyt kerta kaikkiaan\nniin onnettomia, että kun meillä on hiemankaan syytä epäilyyn, teemme\nkärpäsestä härkäsen. Ja kun sinä nyt jatkuvasti olet...» »Oh, Ros,\nRos, en minä mene enää kertaakaan Martin kanssa. En», lopetti Pirkko\npontevasti, mutta lisäsi epäröiden: »Kunpa saisin puhua Pentin kanssa.\nEhkei hän sentään olisi niin vihainen, ehkä hän ymmärtäisi.»\n\n»Koeta kuvitella itsesi Pentin asemaan. Luultavasti silloin käsität,\nonko se ymmärrettävää vai ei.» Kun Ros-Mar lausui nuo sanat, hänen\nkatseensa oli niin täynnä totisuutta, että Pirkko punastui käsittämättä\nitsekään miksi.\n\nSiihen keskustelu päättyikin, sillä puhelin soi ja Ros-Maria pyydettiin\nvierailulle.\n\nPirkko jäi yksin ajatuksineen. Hän siirtyi omaan huoneeseensa, jossa\nhän ensi töikseen otti kirjepaperia esiin ryhtyäkseen kirjoittamaan\nPentille. Kului hetki ja toinen, kokonainen puolituntinen, eikä\npaperille ilmestynyt mitään muuta kuin kukkakiehkuroita; kaikenlaisia\nkoukerolta ja koristeellisia nimikirjaimia.\n\nPirkko mietti. Ros-Mar oli aukaissut hänen silmänsä. Joskus ennenkin\noli jonkun tuttavan leikillinen huomautus tai markkulaisten näkeminen\nsaanut Pirkon ajatuksissa häivähtämään jotakin tämän suuntaista kuin\nRos-Mar nyt oli puhunut, mutta Pirkon mieleen ei ollut milloinkaan\njuolahtanut asian vakavuus.\n\nHän ajatteli selvittää Pentille kirjeellisesti koko asian, mutta ei\nsaanut esiin yhtä kunnon lausetta. Ajatus oli vilkkaassa liikkeessä\nmuovautumatta kuitenkaan sellaisiin muotoihin, että ne olisi voinut\npanna paperille Pentille lähetettäväksi.\n\nIltateen jälkeen Pirkko vetäytyi uudelleen huoneeseensa ja meni heti\nvuoteeseen saadakseen miettiä rauhassa. Hän saikin unettoman yön sen\nasian takia. Ensi hetkessä hän itki, itki itsensä aivan näännyksiin\najatellessaan, miten väärin hän olikaan menetellyt Penttiä kohtaan.\nVäsyttyään ja rauhoituttuaan hänen ajatuksensa saivat odottamattoman\nsuunnan. Salamanvälähdyksen tavoin tuli hänen mieleensä kysymys:\nrakastankohan minä todella Penttiä?\n\nHän koetti ääneensäkin vakuuttaa itselleen: rakastan, mutta samassa\nastui Kulo miehekkäänä, herkästi hymyilevänä esiin hänen mielikuvistaan\nja hän vavahti.\n\nKun marraskuinen aamu kajasti kelmeänä ikkunasta sisään, Pirkko parka\nei ollut päässyt askeltakaan eteenpäin. Hän tunsi itsensä väsyneeksi,\nsairaaksi ja hänestä tuntui kuin hänen olisi nyt kuljettava haparoiden\neteenpäin, sokean tavoin.\n\nPirkko oli onneton.\n\n\n\n\nVIII\n\n\nJoululoma läheni.\n\n»Joulu, joulu», kajahti Pirkkoa vastaan olipa hän kotona tai koulussa.\nLasten silmissä loisti tuon juhlan kajastus, aikuisten käsissä syntyi\nmitä ihastuttavimpia lahjoja, hämärissä huoneissa kuiskuteltiin\nsalaperäisesti ja kauppiaat hykertelivät liikkeissä hymyilevinä käsiään\nkuullessaan kilahdukset kassalaatikoissa.\n\nPirkon kurkkuun nousi »pala». Tuollainen hermostuneisuuden ja\npahan mielen aiheuttama. Työtä oli paljon. Ylimääräisiä laulu- ja\nleikkitunteja, kuvaelman harjoitus. Lisäksi omat työt: joululahjojen\nlaittamiset. Mutta kaikki nämä eivät kyenneet karkottamaan murheita\nmielestä.\n\nMuistellessaan menneitä jouluja Pirkon ajatuksiin häivähti melkeinpä\nkatkeruus. Se häipyi kuitenkin samassa ja hän huokasi hiljaa\nsyventyessään jatkamaan laskuvihkojen korjausta. Huulille jäi vain\nsurumielinen piirre.\n\nOli kirjoitustunti parhaillaan. Lapset ahersivat suut mutussa tai kieli\nhuulien raosta pilkistäen. Hennot sormet puristivat lujasti kynää, joka\nei tahtonut millään kääntyä siihen suuntaan ja sellaisiin koukeroihin\nkuin säännöt määräsivät.\n\nPirkko vilkaisi laskuvihoistaan ja hänen katseensa kulki pienestä\nahertajasta toiseen. Lopuksi hän vielä vilkaisi Palloon, jonka pulleat\nsormet olivat tiukasti tarrautuneet kynään. Pojan pyöreillä kasvoilla\nei näkynyt jälkeäkään mistään vallattomuudesta. Tuntematon katsoja\nolisi saattanut luulla häntä tunnolliseksi, kiltiksi oppilaaksi.\nPirkkoa kuitenkin hämmästytti pojan rauhallisuus ja hurskas ilme. Hän\ntunsi suorastaan levottomuutta. Miettiköhän Pallo jotain uutta kujetta\ntuossa ahertaessaan?\n\nTunti kului, eikä mitään tapahtunut. Tuodessaan vihkonsa Pirkolle Pallo\nkatsoi opettajaansa tarkasti. Jos Pirkko ei olisi ollut sillä hetkellä\nniin syvissä ajatuksissa, hän olisi varmaan tullut huomanneeksi\nnoiden pienten silmien tutkivassa katseessa kajastavan pirteätä\nhyväntuulisuutta ja olisi osannut olla varuillaan. Mutta nyt Pallo sai\nmennä muiden mukana Pirkon jäädessä vielä hetkeksi luokkaan surullisine\najatuksineen.\n\nIltapäivätunnit alkoivat.\n\nKun Pirkko astui luokkaan juuri kellon soidessa — lapset olivat vielä\nulkona — Pallo oli siellä. Hän oli näet järjestäjä sillä viikolla.\nHän seisoi ikkunan ääressä kädet selän takana ja näkyi olevan\nhyvin syventynyt tarkastelemaan hämähäkkiä, joka kutoi seittiään\nikkunankomeroon.\n\nPuhuttelematta Palloa Pirkko lähti hakemaan luokkaansa sisälle. Heti\nhänen mentyään Pallo unohti hämähäkin, hyökkäsi pulpettinsa luo ja veti\nsieltä esiin kenkälaatikon, jonka juoksujalkaa vei uuniin. Hän kohotti\nlaatikon kantta toisesta päästä vain hiukan ja asetti uuninpellit\nraolleen. Onneksi ei uunia ollut kahteen päivään lämmitetty. Juuri\nkun jalkojen töminä täytti eteisen, Pallo syöksy paikoilleen ja jäi\nodotuksen ilme kasvoillaan penkilleen istumaan.\n\nLukutunti alkoi. Ei tarvinnut olla kovinkaan tarkkanäköinen\nhuomatakseen, että Pallon mieltä jännitti jokin asia. Pirkko katsoikin\nhäntä pari kertaa pitkään ja tutkivasti, mutta Pallo kesti katseen.\n\nTunti oli kai jatkunut noin puoliväliin, kun Pirkon tarkka kuulo erotti\nhyvin hiljaista vikinää. Luullen ensin jonkun oppilaista kujeilevan,\nhän rypisti hieman otsaansa, jolloin tummat kulmakarvat lähenivät\ntoisiaan uhkaavasti. Tämä kasvojen liike oli tavallisesti tepsivä,\nmutta tällä kertaa se ei auttanut. Vikinä jatkui. Silloin Pirkko\nvilkaisi kysyvästi Palloon.\n\nPoika istui paikallaan posket hehkuvina. Hänen silmiensä vilkkaasta\nräpytyksestä Pirkko arvasi hänen kuitenkin olevan tietoinen asiasta.\n\n»Pallo, mitä se on? Selitähän.»\n\nOpettajan hermostuneessa äänessä ja tiukassa katseessa oli jotakin\nniin outoa ja levottomuutta herättävää, ettei ainoastaan syyllinen\nsäikähtänyt, vaan koko luokka istui jännittyneenä.\n\nPallo nousi tavallista hitaammin. Hänen mielessään taisteli kaksi\nseikkaa ylivallasta: jos hän tunnustaa opettajalle, selittää asian,\nsilloin on koko hauskuus lopussa ja tarkoitettu päämäärä jää\nsaavuttamatta, jos hän ei sano, niin hän — valehtelee.\n\nJa se olisi todella kauhea rikos!\n\n»Minä luulen, että uunissa...»\n\nEnempää ei Pallo ennättänyt sanoa, kun uunia lähinnä istuva tyttö\nkirkaisi. Kuin kaikuna kuului kirkaisuja pitkin luokkaa toisten\nhiukkaakaan aavistamatta, mitä ensimmäinen kirkui. Vihdoin kuului Pekan\nhuuto:\n\n»Hiiriä, hiiriä, valkoisia hiiriä! Katsokaa, tuolla ja tuolla! Uijee!\nNyt ne tulee tänne!»\n\nKauhun vallassa lapset hyppelivät ikkunalaudoille ja pulpeteille, osa\njuoksi itkien ja ulvoen ovesta käytävään, jossa heidän huutonsa sai yhä\nkovemman kaiun.\n\nTämän sekamelskan keskellä Pirkko säilytti tyyneytensä. Jälkeenpäin hän\nsitä itsekin ihmetteli, mutta arveli sen johtuneen siitä, että hän oli\nniin tyrmistynyt odottamattomasta mellakasta ja ennen kaikkea siitä,\nettä Pallo oli saattanut keksiä jotakin näin mahdotonta.\n\n»Lapset, olkaa hiljaa! Menkää kaikki pulpettien pöydille istumaan ja\npysykää siellä. Ei saa huutaa. Vaietkaa nyt heti.»\n\nEnsi hetkessä oli melkein mahdotonta saada lapsia asettumaan aloilleen.\nTytöt pakenivat kauhuissaan, mutta pojat olivat innostuneina ryhtyneet\nhiirenjahtiin. Innokkaimpana hääri Pallo. Pirkko vilkaisi häneen\nparikin kertaa tuon kauhun kestäessä ja huomasi, ettei pojan pyöreillä,\nhyväntuulisilla kasvoilla leikkinyt tuo tavallinen vallattomuus,\n\nvaan hän oli vakava. Hänen huuliltaan ei kertaakaan pujahtanut\ntuollainen kimakka intiaanikiljahdus, jolla toiset pojat säestivät\nyleistä huutokuoroa ja lisäsivät metsästyksen viehätystä.\n\nEi kestänyt kuitenkaan kauan, kun vahtimestari saapui hätään. Hän asui\nnäet luokkahuoneen seinän takana ja oli kuullut metakan. Onneksi ei\nhiiriä ollut useampia kuin kolme. Kaksi saatiin kiinni luokkahuoneessa.\nToisen vangitsi Eero osoittaen pyydystäessään niin suurta neuvokkuutta,\nettä kaatoi tyhjän kukkaruukun, jonka oli siepannut käteensä ikkunalta,\nhiiriraukan päälle. Tuohon pieneen »kivimuuriin» valkoinen vikisijä\njäi vapisevana kyyröttämään. Eikä se päässyt sieltä pakoon, sillä\nkun ruukun syrjää hieman raotettiin, oli vahtimestarin suuri koura\ntoivottamassa sen tervetulleeksi.\n\nKolmas hiiri oli päässyt livahtamaan ovesta käytävään ja katosi sille\ntielle.\n\nVahtimestarin lähdettyä mukanaan hiiret, joista toinen oli saanut\nsurmansa tuossa hirveässä mellakassa, palautui järjestys vähitellen.\nKaikki muut tulivat luokkaan ja istuutuivat paikoilleen, ainoastaan\npieni Iris Müller oli poissa. Pirkko lähetti pari tyttöä häntä\netsimään, mutta Iristä ei löytynyt mistään. Vasta seuraavana päivänä\nhän ilmestyi kouluun ja tunnusti kaikkien ja varsinkin Pallon suureksi\nriemuksi, että hän oli juossut suoraa päätä kotiin, kun hän oli niin\nkauheasti pelästynyt.\n\nPirkko yritti jatkaa tuntia, mutta huomatessaan lasten olevan kovin\nkiihottuneita hän käski heidän ottaa tavaransa ja lähteä käytävään\npukeutumaan.\n\nLapset seurasivat kehoitusta ihmetellen ja suhahtelivat jo riemuissaan,\nettä nyt päästään kotiin ja saadaan lupaa. Se ei kuitenkaan ollut\nPirkon tarkoitus.\n\nHän lähti itsekin eteiseen, pukeutui ja komensi lapset pihamaalle.\nSiellä heidän oli asetuttava riviin ja sitten lähdettiin. Minne? Siitä\nei ollut kellään tietoa. Ei kellään muulla kuin opettajalla. Ja vaikka\nlapset tavallisesti lörpöttelivät hänelle mitä tahansa, Pirkossa oli\nnyt, hänen äänessään, hänen käytöksessään, jotakin sellaista, että\nkesti kauan, ennen kuin Pekka uskalsi avata suunsa ja kysyä:\n\n»Opettaja, minne me mennään?»\n\nTuo vieno ääni ja pelokas katse, joka tirkisti Pirkkoon, sai Pirkon\nkasvoille palautumaan tavallisen herttaisen hymyn. Hän kääntyi\nkulkemaan takaperin sanoen:\n\n»Minä vien teidät sellaiseen paikkaan, jossa on yhtä kaunista kuin\nsatujen saarella.»\n\nNuoren opettajan veitikkamainen ilme, hänen salaperäinen äänensä ja\nennen kaikkea se, että kaikki oli jälleen entisellään, sai tuon äsken\nniin hermostuneen lapsilauman vilkastumaan ja unohtamaan täydellisesti\nvalkoiset hiiret ja niiden aiheuttaman hämmingin. Nyt heidän mieltään\nkiihotti vain tuo opettajan lupaus.\n\n»Missä sellainen paikka on? Onkohan se kaukana? Onkohan se sisällä vai\nulkona? Se on varmasti metsässä. Tai joen rannalla.»\n\nSellaisia kysymyksiä ja arveluja kuului pienokaisten supattavista\nsuista heidän taivaltaessaan eteenpäin.\n\nPirkko vilkaisi pari kertaa taakseen katujen kulmauksissa ja silloin\nhän joka kerta huomasi Pallon kulkevan joukon viimeisenä, poikajoukosta\nerillään, pää riipuksissa ja pienillä kasvoilla vakava, surullinen\nilme. Pirkon hellään sydämeen koski pikku ystävänsä suru, mutta hän\npiti viisaimpana antaa pojan nyt hiukan kärsiä kolttosestaan. Se olisi\nterveellistä tuolle huimapäälle. Ei ollut hyvä mennä silittämään hänen\npellavapäätään liian aikaisin.\n\nNoin kymmenen minuutin taivalluksen jälkeen tuo vilkas joukko\noli saapunut kaupungin puistoon. Siellä Pirkko pysähtyi, kääntyi\noppilaihinsa päin ja huudahti:\n\n»Nyt minä lähden juoksemaan ja te saatte juosta jäljessä. Riennämme\nriemukulussa satulinnaan. Yks, kaks, kolme!»\n\nSiinä samassa hän pyyhälsi pitkin puiston kovaksi jäätynyttä\nhiekkakäytävää, jota ohut kuura peitti, yhä syvemmälle suureen\npuistoon. Lapset syöksyivät hänen kintereillään ja ennättivät\n»satulinnaan» juuri silloin, kun Pirkko heittäytyi istumaan puiston\npenkille. Nauraen ja ilosta huudahdellen lapset piirittivät hänet.\nNiin monta kuin suinkin mahtui työntyi penkille istumaan, vilkkaimmat\nkiipesivät penkin selkämykselle ja käsipuille, osa hyppeli penkin\nedessä. Mutta Pallo vetäytyi nytkin syrjään muista. Hän jäi seisomaan\nerään puun varjoon, lähelle penkkiä kylläkin.\n\n»No, ja nyt hiljaa», aloitti Pirkko, jolloin nuo pälpättävät suut\nvaikenivat hämmästyttävän nopeasti. »Katsokaahan noita puita\nympärillänne, niiden hentoja virpiä ja rentoina mutkittelevia oksia.\nKevätvappu näytti viime yönä Pakkasenpojalle taulua, jonka Kevätvappu\noli maalannut. Siinä oli juuri tämä sama paikka, mutta silloin\nolivat puut olleet hiirenkorvalla ja vaaleanvihreillä oksilla istui\npeipposia ja västäräkkejä suuret määrät. Aurinko paistoi kirkkaana ja\nnäytti aivan siltä kuin noiden oksien lomitse olisi valunut maahan\nkultaista sadetta. 'Näin kaunista taulua et sinä osaa maalata', sanoi\nKevätvappu. 'Mutta minäpä olen laittanut luonnon tällaiseksi ja sitten\nvielä maalannut siitä taulunkin'. Pakkasenpoika virnisti, pyörähti\nympäri suuren saappaansa korolla ja virkkoi: 'Kääri lumiturkki yllesi,\nniin näytän sinulle, että laitan luonnon ainakin yhtä kauniiksi kuin\nsinäkin.'\n\n»Ja sitten he lähtivät tänne. Kevätvappua kyllä hytisytti, vaikka\nhänellä olikin yllään paksunpaksu lumiturkki, vitivalkea ja täynnä\njäähiletimantteja, mutta hän tahtoi sittenkin olla itse katsomassa, kun\nPakkasenpoika yritti panna tuumansa täytäntöön. Pakkasenpoika hääri\ntäällä kiireisesti kelmeänä aamuyönä, puhalteli, huokui kylmää henkeä\nsuustaan, hyväili pitkillä sormillaan. Ja — loppujen lopuksi Kevätvapun\ntäytyi myöntää, että Pakkasenpoika oli saanut tämän paikan aivan yhtä\nkauniiksi kuin hänkin.\n\n»Niin minä luulen teidänkin myöntävän, kun tirkistelette vähän\nympärillenne. Katsokaapa, eikö olekin kaunis tuo olisikko tuolla\nylhäällä, jonka Pakkasenpoika on tehnyt valkeaksi paksusta härmästä.\nEntä nuo tuuheat pensaat, jotka ovat aivan kuin valkeata posliinia. Ja\ntuolla oksilla kiikkuvat punatulkut, joiden punainen rinta ja kiiltävän\nmusta lakki kuvastuvat niin kauniina tuota valkeutta vastaan. Entä\naurinko? Se on tullut auttamaan Pakkasenpoikaa ja kaataa nyt tuhansista\npienistä värikupeista tänne punaista ja tulenkeltaista väriä. Juuri\ntänne! Meidänkin päällemme. Ja kaikkialle. Koko maailmaan! Koko\nmaailmaan...»\n\nLapset olivat yhtyneet hänen riemuisaan huutoonsa. Säteilevin silmin ja\nkäsiään taputellen he hyppelivät aukealla paikalla ja ajoivat toisiaan\ntakaa. Mutta Pirkon huuto oli jäänyt kesken ja hänen kätensä olivat\nhervahtaneet syliin aivan voimattomina.\n\nMuutaman askelen päässä hänestä, vähän viistoon taaksepäin, seisoi —\nPentti...\n\nEnnen kuin Pirkko ennätti nousta penkiltä, Pentti oli rientänyt hänen\nluokseen ja sulkenut hänen hansikoidut kätensä omiin käsiinsä lujasti\nja omistajan varmuudella. Pentin silmistä säteili jälleennäkemisen\nsuuri riemu ja yllätyksen suoma nautinto. Mutta Pirkko katseli häntä\nkasvot kalpeiksi valahtaneina ja huulet sanoja tapaillen.\n\n»Säikähditkö sinä, Pirkko! Tyttö sinä!»\n\nPentti tarttui hänen olkapäihinsä ja pudisteli häntä nauraen, mutta\nsamalla hänen iloinen katseensa muuttui huolestuneeksi.\n\n»En, enhän minä.» Pirkko vetäytyi pois Pentin otteesta. »Älähän nyt.\nKatsohan, lapset...» Samassa hän kääntyi lapsiin päin ja virkkoi: »Ja\nnyt meidän on aika lähteä kotiin, muuten myöhästymme päivälliseltä koko\nluokka ja saamme vielä jälkiistuntoa äidiltä.»\n\nNauraen ja käsiään hyvästiksi huiskuttaen lapset lähtivät kukin\ntaholleen. Yhtä käytävää pitkin syöksyi kuitenkin Pekka kuin\ntakaa-ajettuna. Hän oli nyt vasta huomannut Pentin.\n\n»Pentti, Pentti! Voi kuinka hauskaa! Pentti on tullut!»\n\nJa osoittaen hänkin omistusoikeuttaan hän työnsi reippaasti Pirkon\nsyrjään ja tarrautui kaksin käsin Penttiin. Hänen kauniista kasvoistaan\nja ruskeista silmistään loisti niin vilpitön rakkaus, että sitä ei\ntarvinnut sanoiksi pukea.\n\nPentti nosti hänet ilmaan.\n\n»Huh-huh! Oletpas sinä kasvanut suureksi, sinä pieni karhunpoikanen.\nEi sinua jaksakaan enää nostaa. Sinä alat jo olla suuri poika ja\nkoulumies, etkä mikään keinuhevosella ajava veitikka. Vai mitä?»\n\nJa vastausta odottamatta Pentti tarttui Pekan käteen, kääntyi Pirkkoon\npäin ja sanoi:\n\n»Emmekö siis mekin lähde?»\n\nPirkko katsoi häneen kuin syviin ajatuksiin vaipunut. Sitten hän\nkääntyi ja osoitti erääseen puiston käytävään. Siellä taivalsi pieni\nmatkamies pää riipuksissa ja laahustavin askelin.\n\n»Tuolla on eräs, joka tarvitsee minua. Menen saattamaan häntä, ja tulen\nsitten vasta kotiin.»\n\nHän nyökäytti päätään ja riensi melkein juoksujalkaa Pallon jäljessä.\nMiten iloinen hän olikaan, miten vapautuneeksi hän tunsikaan itsensä,\nkun hänen ei tarvinnut lähteä Pentin mukana. Hän oli todella\nsäikähtänyt nähdessään Pentin. Juuri tavoittaessaan Pallon hän ennätti\nvielä ajatella: Kunpa ei tänään tarvitsisi palatakaan Ruusulaan...\nMutta sitten valtasi Pallo hänen ajatuksensa kokonaan.\n\n»No, Pallo, mitä sinä mietit?»\n\nKun Pirkon käsi laskeutui Pallon olalle, hätkähti pieni syntinen ja\nkatsoi hätääntyneenä häneen. Mutta samalla pilkahti pojan silmissä\npienoinen toivonsäde.\n\n»Valkoisia hiiriä», kuului Pallon alakuloinen vastaus, joka\nlyhyydellään ja surullisella sävyllään tahtoi väkisinkin houkutella\nhymyn Pirkon huulille. Mutta hän ymmärsi, että oli pysyteltävä\nmahdollisimman vakavana.\n\n»Niissähän on tosiaan ajattelemista», Pirkko myönsi totisena ja jatkoi:\n»En voi käsittää, miksi sinä, pieni ystäväni, sait noin ruman ajatuksen\npäähäsi. Etkö sinä ymmärtänyt; että se oli hyvin paha?\n\n»En», nyyhkäisi Pallo ja ensimmäiset kyynelet tipahtivat takin\nrintapieleen.\n\n»Mistä sinä sen keksit! Älähän nyt itke, enhän minä edes torukaan\nsinua.»\n\nPirkko otti Pallon käden omaansa ja veti hänet lähellä olevalle\npenkille istumaan. Pallo painoi päänsä hyvän opettajansa takinhihaa\nvasten ja nyyhkäisi pitkään ja valittavasti.\n\nPirkko odotti pojan rauhoittumista. Ei hänen kauan tarvinnutkaan\nodottaa, kun Pallolta tuli tunnustus tavalliseen tapaan ihan tulvien:\n\n»En minä sitä itse keksinytkään. Mauno sen keksi.» Mauno oli Pallon\nveli, lyseon kolmasluokkalainen. »Hän kertoi minulle, että he olivat\nlaskeneet hiiret irti piirustustunnilla ja se oli ollut niin huisin\nhauskaa ja hän sanoi, että meillekin voisi tulla luokassa yhtä hauskaa.\nJa minä ajattelin, kun opettaja oli monta päivää ollut niin surullinen,\nettä se olisi opettajasta mukavaa.» Tässä kohdassa keskeytti lyhyt\nnyyhkytys tunnustuksen tuokioksi. »Ja minä panin ne hiiret uuniin\njuuri, kun opettaja tuli luokkaan tuomaan kirjoja. Enkä minä luullut,\nettä se oli paha.» Syvä nyyhkytys. »Ja nyt se yksi hiiri on kuollut. Ja\nvahtimestari taisi tappaa toisetkin. Mauno on vihainen ja opettajakin\non suuttunut. U-hu-hu-huu!»\n\nSeurasi niin sydäntä vihlova valitus, että ne harvat kulkijat, jotka\npuistossa olivat, rupesivat jo tarkastamaan tuota penkillä istuvaa\nparia. Pirkko havaitsi, että puisto ei suinkaan ollut sopiva paikka\ntällaisille tunnustuksille, mutta eihän hän voinut antaa pojan mennä\nkotiinkaan niin surullisena kuin hän oli luokan hajaantuessa ollut.\n\n»Nyt sinun täytyy hiljentyä ja rauhoittua, Pallosen!. Kas niin,\nkuivataan nyt nuo turhat vedet silmistä yhteisvoimin. Ja nyt ei enää\nitketä.»\n\nSilmät turvonneina ja nenä punaisena herätti tuo tavallisesti niin\niloinen pojanveitikka Pirkossa sääliä. Jos hän aiemmin olikin ehkä\ntuuminut pitää hänelle lievän rippisaarnan, se hupeni nyt kuin\nhiekkavalli veteen ja pojan seuraavat sanat karkottivat kaikki\ntuollaiset tuumat aivan lopullisesti.\n\nPallo nimittäin kohotti murheellisen, kyynelten liottaman naamansa\nrakastettua opettajaansa kohti ja kysyi arasti:\n\n»Eikös opettaja sitten olekaan vihainen enää?»\n\n»En ole, Pallo, nyt kun huomaan, että sinä olet tehnyt sen\ntietämättömyydestä ja myös siinä varmassa uskossa, että minä tulen\nsiitä iloiseksi. Tuo ajatus oli tietysti hyvin kaunis, oli vain ikävä,\nkun en tullutkaan iloiseksi, kuten olit toivonut. Mutta tiedätkös mitä,\nPallo?» Ja Pirkko tarttui pojan leukaan kädellään. »Olet sittenkin\ntehnyt minut iloiseksi tällä teollasi.»\n\nHän vaikeni ja katseli hymyillen Palloa, jonka kasvoille ja silmiin\nilmestyi hämmästynyt ja samalla ilahtunut ilme. Hän katsoi odottavana\nopettajaansa suoraan silmiin.\n\n»Sinä osoitit minulle tällä jutullasi ja teollasi, että haluat\nilahduttaa murehtivaisia. Ja sellainen piirre on hyvin kaunis\njokaisessa ihmisessä. Onkin sen vuoksi hauska huomata, että sinäkin\nkuulut tuollaisiin ihmisten ilahduttajiin. Nythän se tavallaan kyllä\nepäonnistui, kun keksintösi oli niin odottamaton, mutta jollakin\ntoisella kerralla sinä taas onnistut, kun koetat laittaa surulliselle\nihmiselle hauskaa. Koeta vain keksiä tai sanoa jotakin mukavaa, silloin\nkun näet murheellisen ihmisen.»\n\n»Mutta jos ne suuttuvat?» Pallo pudisti huulet mutussa päätään. Hänellä\noli täysi syy epäillä osaansa ihmiskunnan ilahduttajana. Tämänpäiväinen\nkoehan oli täydellisesti epäonnistunut.\n\nPirkko nauroi helakasti. Ei niinkään paljoa Pallon sanojen kuin hänen\nilmeensä takia.\n\n»Eivät ne suutu, kun et vain juoksuta niiden huoneessa hiiriä tai\njotakin muuta yhtä kauheata ja pelottavaa. Nousehan nyt, niin lähdemme\nkotiin.»\n\nPallon silmistä olivat jo viimeisetkin kyynelet kuivuneet ja pitäen\nlujasti Pirkon kädestä kiinni hän tallusteli tyytyväisenä ja säteilevin\nsilmin puiston portille. Siinä tuli heille ero.\n\n»Ethän sinä ole nyt enää surullinen?» kysyi Pirkko.\n\n»En, vaikka minua pelottaakin mennä kertomaan Maunolle, että ne hiiret\novat kuolleet.»\n\n»Oh, älähän nyt niin sano. Ei vahtimestari varmastikaan niitä ole\ntappanut. Ja saattehan te uusiakin jostain, vai mitä?»\n\n»Saa niitä yhdeltä pojalta. Ne maksavat 25 penniä kappale.»\n\nPallon toisinaan hyvin kuivakiskoinen tapa esittää asioita oli\nehdottomasti nauruhermoja kutkuttava. Iloisina ja tyytyväisinä opettaja\nja oppilas erosivat toisistaan. Ystävyyssidettä oli lujitettu taas\ntälläkin tapahtumalla.\n\n\n\n\nIX\n\n\n»Vihdoinkin kahden.»\n\nPentti huokasi kuin taakasta vapautunut heittäytyessään rennosti\nistumaan Kerholan sohvalle. »Tule istumaan tähän ja anna minun katsella\nsinua kyllikseni.» Hän veti Pirkon nojatuolista sohvalle viereensä\nistumaan.\n\n»Minusta sinä et tänä iltana ole paljon muuta tehnytkään kuin katsellut\nminua», huomautti Pirkko veitikkamaisen hymyn väreillessä suupielessä.\n\n»Ohoh, oletko sinä tullut ihan itserakkaaksi! Se onkin uusi piirre\nsinussa. Annahan kun katson.»\n\nTäten jatkui leikinlaskua koko sen puolituntisen, jonka Pentti\nvielä vietti Ruusulassa tuona tuloiltanaan. Mihinkään vakavampaan\nkeskusteluun he eivät pystyneet tarttumaan. Ja jos keskustelu joskus\nyritti kallistua vakavaan suuntaan, Pirkko käänsi puheen heti\nvallattomammille urille.\n\nPentti lähti iloisena kotiin. Hän ei ollut vielä kyllin tarkka, kyllin\nkehittynyt huomatakseen Pirkon pingottuneen mielialan ja teeskennellyn\niloisuuden.\n\nEntä Pirkko?\n\nNiin pian kuin ovi oli sulkeutunut Pentin jälkeen iloisuus katosi\nPirkon silmistä, ja kun hän astui omaan huoneeseensa, kasvojen ilme\noli niin täysin toinen, että joku katselija olisi hämmästynyt tuota\näkillistä muutosta.\n\nNoina hetkinä, jotka he olivat viettäneet yhdessä Pentin kanssa,\nPirkolle oli selvinnyt eräs seikka: hän ei rakastanut Penttiä. Pentti\nei ollut hänelle muuta kuin toveri, hyvä veli, ei muuta.\n\nHän ei tahtonut itsekään uskoa todeksi tuota huomiotaan. Hän arveli\nolevansa vain satunnaisesti väsynyt, mutta sitten hänen mieleensä\nmuistuivat viimeiset viikot, jolloin hän ei ollut saanut aikaan kunnon\nkirjettä Pentille. Oli saattanut kulua kokonainen vuorokausi, ettei hän\nollut muistanutkaan Penttiä, saati kaivannut. Se oli tuntunut hänestä\nsuorastaan ihmeeltä. Hän oli kuitenkin lohduttautunut sillä, että alkoi\ntottua Pentin poissaoloon.\n\nNyt hänelle oli selvinnyt, mitä se »tottumus» oli. Hänen tunteensa\neivät olleetkaan Penttiä kohtaan sitä, mitä niiden olisi pitänyt olla,\nmitä hän oli luullut niiden olevan. Ja kuka oli siihen syypää?\n\n»Ei kukaan, ei kukaan», huudahti Pirkko ja säpsähti samassa, sillä yön\nhiljaisuudessa kuului tuo yksinpuhelu oudolta. Kulo oli tuona hetkenä\nvälähtänyt Pirkon mieleen, mutta hän yritti heti karkoittaa tuollaisen\najatuksen.\n\n»Martti ei millään tavoin ole ollut tähän syypää, sillä hänhän ei ole\nmitään vaatinutkaan, ei edes osoittanut, välittääkö hän enää minusta\nvai ei. Muutaman kerran pyytänyt kävelemään ja elokuviin, siinä kaikki.»\n\nNäin vakuutellessaan Pirkko tiesi varsin hyvin, että jos ei Marttia\nolisi ollut, ei hän niin helposti olisi unohtanut Penttiä.\n\n\n\n\nX\n\n\n»Olisikohan mahdollista saada tavata opettajatar Pirkko Kotkanpäätä?\nSaada keskustella vaikkapa vain viitisen minuuttia hänen kanssaan.\nKahden kesken.»\n\nTämä tiedustelevaa laatua oleva esitys tehtiin Pirkon huoneeseen noin\nparin kämmenen levyisestä ovenraosta. Pirkko oli jo ensimmäiset sanat\nkuullessaan kääntynyt katsomaan rauhanhäiritsijää piilottaen jotakin\nselkänsä taakse. Kysymyksen tekijä oli Pentti.\n\nHän ei ollut kotiintulonsa jälkeen saanut tilaisuutta useinkaan olla\nkahden Pirkon kanssa. Muutaman kerran he olivat olleet kävelemässä\nja kerran oli Pirkko ollut Markkulassa. Muilla kerroilla, joita\nei niitäkään ollut monta, oli aina ollut joitakuita toisia heidän\nseurassaan. Vähänhän Pirkolla tosin oli aikaa keskusteluihin ja\njuoksenteluun. Koulutyöt ja joululahjakiireet sekä joulujuhlan\nvalmistelut veivät koko hänen aikansa. Ainakin hän niin vakuutti\nkaikille, mutta ennen kaikkea Pentille.\n\nItse asiassa häneltä olisi kyllä liiennyt enemmänkin aikaa Pentille,\nmutta — häntä ei huvittanut...\n\nOdottamatta Pirkon suostumusta oli Pentti pujahtanut huoneeseen ja\nistuutunut hajasäärin peilipöydän eteen tuolille.\n\nPirkko veti esiin käsityönsä naurahtaen:\n\n»Luulin Eero-sedän tulevan ja ompelen juuri hänelle joululahjaa. Onko\nsinulla muuten jotakin asiaa vai mikä sinut tänne tuo?» hän jatkoi\nruveten ahkerasti ompelemaan. Jos Pentti olisi sillä hetkellä nähnyt\nhänen silmänsä, hän olisi varmasti huomannut niiden levottoman ilmeen.\nPirkko katseli kuitenkin kiinteästi työtään.\n\n»Asiaa?» toisti Pentti kysyvällä, kummastuneella äänellä. »Täytyykö\nminulla välttämättä olla oikein asiaa tullessani tervehtimään\nmorsiantani?»\n\nPentin vakava ilme ja hieman hämmästynyt äänensävy saivat Pirkon yhä\nenemmän hermostumaan, ja kun hän kuuli viimeisen sanan, karahtivat\nveret punaamaan hänen poskiaan. Tuota sanaa ei Pentti ollut milloinkaan\nkäyttänyt tuolla tavalla suorastaan »virallisesti», jollaiselta se\nPirkosta nyt tuntui. Joskus hän oli sen hiljaa kuiskannut Pirkon\nkorvaan ja se oli silloin kuulostanut vain herttaiselta hyväilysanalta,\njoita Pentti toisin hetkin saattoi tuhlata aivan liiankin\nylenpalttisesti.\n\n»Kuule, Pentti...» Pirkko kohotti päänsä ja katsoi hetken suoraan\nnoihin mustiin, tulisiin silmiin, mutta samassa hänen katseensa taas\npainui alas.\n\n»Ja mitä sitten?»\n\nPentti esitti kysymyksensä puolittain taistelunhaastesävyllä. Hän\nhuomasi sen itsekin ja tajusi samassa, että Pirkossa oli tänä hetkenä\njotain ärsyttävää, tavallisuudesta poikkeavaa.\n\n»Minä vain sitä», aloitti Pirkko hajanaisesti, »että olisi ehkä parempi\n— no niin...» Hän naurahti lyhyesti ja kuivasti. »Saathan sinä silti\ntietysti käyttää tuota nimitystä, se ei vain oikein miellytä minua.»\n\n»Mutta, rakas lapsi, enhän minä ole tietääkseni sinua nyt mitenkään\nnimitellyt?» Pentti näytti hämmästyneeltä, vaikka hän täysin käsittikin\nPirkon tarkoituksen.\n\n»Kyllä sinä ymmärrät, mitä minä tarkoitan. Älä viitsi käyttää tuota\nmorsian-nimitystä.»\n\nPentti vihelsi poikamaiseen tapaansa. Se sai houkutelluksi hymyn Pirkon\näsken vielä niin vakaville huulille. Muistui mieleen kouluaika.\n\n»Miksikä en käyttäisi?» tuumi Pentti. »Tietäähän sen asian jo koko tämä\nkaupunki ja vielä puoli Suomeakin. Sehän nyt on niin julkinen juttu,\nettei se ole pysynyt edes poikaviikareilta salassa, koska eräs kysyi\nminulta tänään: »Missäs Pirkko on?»\n\nPirkon täytyi jo purskahtaa nauruun.\n\n»Älähän nyt liioittele.»\n\n»No, tässä ei nyt ole liioittelua unssin vertaakaan», vakuutti Pentti.\n»Se oli sellainen likamekkoinen vintiö, jonka silmät katselivat hiukan\neri suunnille ja kädet eivät tuntuneet koskettaneen vettä, paitsi ehkä\nkuravettä, pieneen aikaan.»\n\n»Aa, nyt minä tiedän. Se oli varmasti tuo sama vesseli, joka\ntoi minulle omenan, silloin kun olin noiden kolmen pojan kanssa\nomenavarkaissa. Kirjoitin siitä kyllä Mallalle ja olet kai sinä...»\n\n»Olen lukenut, omenavaras, kolttosistasi. Ihmettelen vain, että rehtori\nvielä senkin jälkeen saattoi uskoa sinun huolenpitosi alaiseksi\nensimmäisiä askeleitaan opintiellä ottavat kaupungin kansalaiset. Minä\nen vain olisi sitä tehnyt.»\n\nPuhelu keskeytyikin siihen, sillä Pekka tuli sisälle kovalla metelillä\nja touhulla ilmoittamaan, että nyt hän oli sitten tuonut kotiin sen\näidille aiotun joululahjan, ompelupöydän, ja tuli tiedustelemaan, mihin\nse kätkettäisiin.\n\n»Ei sen kätkemisellä taida nyt enää olla niin erityisesti väliä»,\narveli Pentti, »koska sinä kuulutat asian niin kovaäänisesti, että\nkuurokin kuulisi, vaikka kävelisi toisessa päässä kaupunkia.»\n\nPöydälle mentiin kuitenkin hakemaan sopiva kätköpaikka, ja kun työ oli\nsaatu suoritetuksi, kuului Ros-Marin kutsu teelle.\n\nTeen juonnin jälkeen Pirkko huomasi kylläkin, että Pentin ilmeisesti\nteki vielä mieli kahdenkeskistä rupatteluhetkeä, mutta hän pitkitti\nvain keskustelua Ros-Marin ja Eero-sedän kanssa niin kauan, että Pentin\noli pakko lähteä suoraan kotiin.\n\nTänä iltana Pentti poistui hieman alakuloisena, ja hänen tavallisesti\nniin joustavat askelensa olivat nyt hitaammat. Hän oli vihdoinkin\nalkanut epäillä, etteivät asiat olleet aivan niin kuin niiden olisi\npitänyt olla. Sitäkin suuremmalla syyllä tuo ajatus juolahti hänen\nmieleensä, kun Pirkko oli vain ohimennen maininnut, että hän heti\njoulujuhlan jälkeen, siis jo kolmen päivän kuluttua, matkustaisi kotiin\nvanhaan pappilaan viettämään joululomaansa.\n\nMyöhään yöhön kajasti Pentin huoneesta sinä iltana punaisen yölampun\nhehkuva hohde. Ja jos olisi voinut kurkistaa sisälle, olisi nähnyt\ntuon tummakatseisen nuoren miehen makaavan sängyssään mietteissään\ntuijottaen avoimin silmin suoraan eteensä ja haroen tuon tuostakin\ntuuheata tummaa tukkaansa.\n\n\n\n\nXI\n\n\nKoulun joulujuhla oli ohi ja Pirkko oli matkalla Ruusulaan. Oli kirkas\nja kuulakka joulukuun päivä, tuollainen sää, joka valoisuudellaan ja\nkeveydellään saa alakuloisimmankin ihmisen tuntemaan ilon sykähtelyjä,\njolloin suu pyrkii hymyyn ja nauru hersyy herkästi ilmoille.\n\nPirkon ajatukset liikkuivat vietetyssä joulujuhlassa, jonka\nnousukohtina olivat olleet todistusten jako ja pieni kuvaelma.\nMelkeinpä ääneen hykäytti, kun hän muisti Pallon pyöreän naaman,\njoka paistoi kuin täysi kuu paperisia enkelinsiipiä vasten. Katsomon\naikuisia oli huvittanut sama näky, mutta pienet toverit olivat\nseuranneet ihastuneina ja silmät riemusta loistaen tätä »suurta\nnäytelmää», joka useimmille oli ensimmäinen lyhyen elämän aikana.\n\n»Kylläpä sinä kuljet ajatuksissasi ja hymyilet lisäksi niin suloisesti,\nettä vastaantulijankin suu vetäytyy naurunkureisiin.»\n\nNäillä sanoilla tervehti Martti Kulo Pirkkoa, jonka huulilla yhä\nkarehti nauru kuin odottaen purkautumisen hetkeä.\n\n»Ei minusta ole niin kovin ihmeellistä, vaikka en huomannutkaan sinua\ntoiselta puolelta katua. Varsinkin kun mielessäni väikkyy juuri eräs\nhyvin miellyttävä ja hauska nuori mies.»\n\nKulo vilkaisi Pirkkoon, mutta veitikkamaisena säteilevä silmäpari ei\nilmaissut hänelle mitään. Kulon mieleen välähti tietysti heti Pentti,\njonka hän tiesi olevan kaupungissa. Hieman kylmällä äänellä hän sen\nvuoksi sanoikin:\n\n»Sittenhän minä taisin tulla suorastaan häiritsemään miellyttäviä\najatuksiasi?»\n\nHänen äänensävynsä ja äkkiä niin vakavaksi muuttunut ilmeensä huvitti\ntavattomasti Pirkkoa. Hän arvasi, mitä Kulon mielessä liikkui.\n\n»Voin jatkaa ajatuksiani sinun läsnäolostasi huolimatta», hän jatkoi\näskeiseen vallattomaan tapaansa. »Jos ei sinulla ole mitään sitä\nvastaan», hän lopetti katsoen kysyvästi Kuloa.\n\n»Eipä suinkaan. Maassammehan vallitsee ajatuksenvapaus.»\n\nNuo sanat oli tarkoitettu huvittaviksi, mutta Kulon ääni ja ilme\nolivat täysin vastakkaiset. Pirkko huomasi hänen ilmeensä käyvän yhä\nkiusaantuneemmaksi. Hänet valtasi äkkiä halu saada hyväillä Kulon\nkasvoja pyyhkiäkseen niiltä kaikki varjot, houkutellaksen esiin niiden\ntyynen ja valoisan hymyn ja suupielen tuskin huomattavan mutkan.\n\nAjatus oli kuitenkin mahdoton toteutettavaksi. Hän tarttui Kulon\nranteeseen ja virkkoi nauru kurkussa kihertäen:\n\n»Martti, älä nyt ole hupsu. Minähän ajattelin Palloa, joka esiintyi\ntänään niin loistavasti.»\n\nKulo katsoi hetken Pirkkoa silmiin. Hän tunsi ranteensa ympärillä\nhansikoitujen sormien kosketuksen, hän näki tuossa olkansa tasalla\nnuo ruusuiset, viattomat kasvot, joiden ilmeestä kuvastui niin syvä\nlapsellisuus, että oli melkein mahdoton uskoa tytön täyttäneen vielä\nseitsemäätoista vuottakaan. Kulon katsoessa Pirkko hellitti otteensa.\n\nSamassa Kulon kasvoille valahti vapautunut ilme ja vaikka hänen teki\nmielensä tarttua Pirkon käsivarteen, hän hillitsi itsensä ja naurahti\nvain:\n\n»Vai niin. Luulin aivan toista...»\n\n»Arvasinhan minä. Katsopas nyt, minäkin näen sinun lävitsesi,\nherraseni! Vaikka sinä aina ylpeilet omalla taidollasi.»\n\n»Siltä tuntuu», myönsi Kulo, mutta hän ei halunnut ilmeisestikään\njatkaa enää keskustelua tästä asiasta, koska käänsi puheen toisaanne.\n»Mitä etevyysnäytteitä sinun lempilapsesi nyt taas on antanut? Toiko\nhän joulujuhlaan harmaita rottia vilkastuttaakseen siten tunnelmaa?»\n\n»Voi ei», nauroi Pirkko. »Hän vain loisti kuvaelmassa kirkkaammalla\nvalolla kuin muut ja saattoi aivan varjoon kulisseihin kiinnitetyn\npunakeltaisen silkkipaperikuun. Olisitpa nähnyt hänen loistavat\nkasvonsa, joiden takana häilyivät paperista tehdyt enkelinsiivet, niin\net sinäkään voisi hymyilemättä kulkea. Ja hän ei malttanut olla tuon\ntuostakin vilkaisematta minuun kulissien taakse. Ilmeestä näki selvästi\nhänen olevan täysin tyytyväinen omaan pieneen minäänsä. Eikä esirippua\nollut vielä kunnolleen saatu vedetyksi eteen, kun hän jo hyökkäsi minun\nsyliini huutaen kaikuvalla äänellään: 'Enkö minä näytellytkin hyvin?'\nTuo huuto sai koko katsomon nauramaan, mutta Pallo oli tyytyväinen ja\nonnellinen.»\n\nS-Pirkon miellyttävä naurunhyrinä värisi esiin ja Kulosta tuntui\nkuin se olisi kiertynyt lämpimän villalangan tavoin hänen sydämensä\nympärille. Hänkin hymyili huomauttaen:\n\n»Tyytyväinen ja onnellinen kuten pikku opettajakin.»\n\nPirkko nyökäytti, mutta hänen huuliltaan häipyi hymy, vaikka kasvoille\njäikin valoisa ilme. Vasta tällä hetkellä hän tuli tarkanneeksi omaa\nmielentilaansa ja huomasi olevansa iloinen ja täysin optimistinen.\nKaikki synkät ajatukset tuntuivat haihtuneen kuin tina tuhkaan.\n\n»Mistähän se johtuu?» hän tuli virkahtaneeksi aivan ääneen.\n\n»Sekö, että olet onnellinen?» kysäisi Kulo.\n\n»Aivan niin. Vaikka tiedänpä silti syynkin.»\n\nHe olivat keskustellessaan ennättäneet Ruusulaan ja seisahtuivat nyt\nportille.\n\n»Uskallanko olla niin utelias, että tiedustelen sitä syytä?»\n\n»Se ei tosiaankaan ole suuri salaisuus: olen onnellinen, kun pääsen\nkotiin äidin luo.»\n\n»Niin, niin, sehän on totta. Jokainen, jolla on äiti, jonka luo mennä,\non todella onnellinen. Ja sinä, jolla lisäksi on niin suloinen äiti,\nettä pahantekijäkin muuttuu hänen läheisyydessään kiltiksi lapseksi.»\n\nTuo ylistys tuntui Pirkosta hyvältä. Kulo, joka oli syksyllä\ntekemällään moottoripyörämatkalla joutunut kirkonkylään, jossa Pirkon\näiti asui vanhassa pappilassa, oli siellä tutustunut ruustinna\nKotkanpäähän ja mieltynyt häneen, kuten kaikki muutkin. Hän oli usein\nennenkin lausunut hänestä Pirkolle kauniita, vilpittömiä sanoja.\n\nÄidin eräästä kirjeestä Pirkko oli huomannut mieltymyksen olevan\nmolemminpuolisen, ja se ei suinkaan vähentänyt Pirkon kiintymystä\nKuloon.\n\n»Mutta milloin sinä lähdet?» oli Kulon seuraava kysymys.\n\n»Tänä iltana, parin tunnin kuluttua.»\n\n»Pirkko! Ethän?»\n\n»Kyllä minä lähden. Miksi se on sinusta niin mahdotonta?»\n\n»Olin luullut, että... että sinä olisit täällä ainakin viikon vielä.\nMutta, hm, no, onhan luonnollista, että kiiruhdat kotiin. Muistat kai\nsanoa äidillesi kunnioittavimmat terveiseni?»\n\n»Kiitos.»\n\nPirkon kielellä pyöri pyyntö, jonka hän kuitenkin jätti\njulkilausumatta. Hänen teki mielensä pyytää Kuloa käymään tervehtimässä\näitiä joulun aikaan, mutta hän vaikeni.\n\n»Oletko koko loma-ajan siellä? Kyllä kai?» tiedusteli Kulo. Hän ei\nkatsonut Pirkkoon, vaan tuijotti hajamielisenä puutarhaan.\n\n»Olen tietysti, sehän on niin lyhyt aika.»\n\n»Minusta se on pitkä», sanoi Kulo ja jatkoi alakuloisella äänellä:\n»Minulle tulee pitkät joulunpyhät. Vaikka ethän sinä silti olisi voinut\netkä kai tahtonutkaan niitä lyhentää.»\n\nNyt hän katsoi suoraan Pirkkoon silmissään niin selvä ajatus, että\nPirkko sinä hetkenä tuli tietoiseksi siitä, mikä hänelle tähän asti oli\nollut epävarmaa: Martti Kulon sydämestä ei ollut sammunut tunne, jonka\nPirkko luuli viime kevättalvella ikuisiksi ajoiksi sammuttaneensa...\n\nTajutessaan tuon Pirkon sydän sykähti niin valtavan tunteen\nliikuttamana, ettei hän ollut sellaista vielä milloinkaan kokenut.\nJa tuona hetkenä hän myös tajusi oman rakkautensa Kuloon. Mutta\nvaistomaisesti, säilyttääkseen rakkautensa salaisuutenaan siihen asti,\nkunnes Kulo oli sanonut hänelle tuon asian, hän katseli tiukasti\nmaahan, ja kun hän kohotti päänsä, oli hänen silmissään taas tuo viaton\nlapsenilme. Kulo ei osannut aavistaakaan tuon hänen edessään seisovan\nneidon herkkää, lämmintä tunnetta häntä kohtaan.\n\n»Olisin kernaasti lyhentänyt pitkiä pyhiäsi, jos olisin ollut täällä»,\nsanoi Pirkko herttaisen välittömästi, »mutta nyt en voi asiaa auttaa.»\nHän vilkaisi rannekelloonsa ja säpsähti. »Hyvä ystävä, miten aika on\nrientänyt nopeasti. Myöhästyn vielä junasta sinun tähtesi.» Hän ojensi\nkätensä hyvästiksi. »Voi hyvin ja nauti joulusta.»\n\n»Samaten, pikku prinsessa.»\n\nKulo kumartui syvään Pirkon käden yli, mutta ei suudellut sitä. Kun\nhän katsoi sen jälkeen Pirkkoon, tämä sai panna koko naisellisen\ntaitonsa liikkeelle kyetäkseen salaamaan omat tunteensa.\n\nAstuessaan sisälle ja jouduttuaan omaan huoneeseensa Pirkko tunsi\nposkiensa hehkuvan, ja kurkistaessaan peiliin häntä katsoi sieltä\nsilmäpari, jonka säteilystä ihmistuntija ei voinut erehtyä. Pirkon koko\nolemuksessa kuvastui riemuisa onni, jonka vain syvä rakkauden tunne\nvoi synnyttää. Pirkko ei ollut vielä milloinkaan tuntenut oloaan näin\nvapauttavan, sykähdyttävän kevyeksi ja suloiseksi.\n\nEi edes Pentin tulo saanut rikotuksi tuota tunnetta. Pirkko hyvästeli\niloisena Ruusulan väkeä, ja kun hän ja Pentti olivat lähteneet\nasemalle, sanoi Ros-Mar miehelleen:\n\n»Olen tuntenut Pirkon kohta kuusi vuotta, mutta en ole vielä\nmilloinkaan nähnyt häntä noin suloisena ja säteilevän onnellisena.»\n\nJa itsekseen Ros-Mar kyseli syytä tähän äkilliseen muutokseen. Mutta ei\nainoakaan hänen keksimänsä vastaus tyydyttänyt häntä.\n\n\n\n\nXII\n\n\nPirkon suureksi iloksi oli Dorrit tullut häntä vastaan asemalle ja\nsitten ajatettiin iljanteista tietä pitkin nuo kymmenet kilometrit\ntoisinaan seitsemänkymmenenkin kilometrin nopeudella. Dorrit väliin\nkiljaisi pelosta, kun auto luisti pitkin tietä, mutta Pirkon raikas\nnauru ja tyynenä hymyilevän kuljettajan tottuneet liikkeet rauhoittivat\nhänet pian.\n\n»Et voi aavistaa, Dorrit, millä kiireellä minä nyt tahtoisin rientää\näidin luo», puheli Pirkko katsellen myhäillen tuttuja maisemia, jotka\nlivahtelivat nopeasti ohi talvisessa alastomuudessaan, mutta siitä\nhuolimatta yhtä rakkaina kuin ennenkin. »Sinä, joka olet aina äidin\nluona, et voi käsittää sitä kaipausta, minkä pitkällinen poissaolo\näitikullan luota saakaan aikaan. Mitä lähemmäksi kotia pääsemme, sitä\nnopeammin tahtoisin rientää, lentää, kiitää! Lisätkää vauhtia», hän\nhuudahti kuljettajalle.\n\nHän oli melkein kuumeinen. Hän olisi tahtonut pian päästä äidin luo\nkertomaan hänelle, että Martti rakastaa häntä ja hänkin Marttia. Että\nmaailma oli niin ihana ja hän, Pirkko, onnellisin olento maan kamaralla.\n\nDorrit, joka ei tietänyt mitään näistä ison siskon tuumista, virkkoi\nPirkon äskeisten sanojen johdosta:\n\n»Luulenpa melkein käsittäväni vielä paremmin, miltä tuntuisi ero\näidistä. Te, sinä ja Kerttu, olette jo tottuneet poissaoloon,\nvieraitten kanssa oleskeluun, mukautuneet uusiin oloihin. Mutta minulle\nolisi ero äidistä sama kuin kuin minut tuomittaisiin vähitellen\nja kituen kuolemaan. Olen kuin köynnöskasvi, joka kietoutuu tuen\nympärille. Ilman äitikultaa en voisi elää.»\n\n»Sanot noin siksi, että olet aina ollut hänen luonaan, pikku Dorrit.»\n\nPirkko kietoi käsivartensa siskonsa vyötäisille. Vieraasta olisi\nvarmasti tuntunut oudolta kuullessaan nuo Pirkon sanat: Pikku Dorrit,\nmutta perheen ja sukulaisten, vieläpä tuttavapiirinkin keskuudessa oli\naivan luonnollista, että tuota hoikkaa, vaaleaa tyttöä, Kotkanpään\nkolmikon kookkainta, sanottiin »pikku Dorritiksi». Ollessaan lapsena\nhentoluinen, laiha ja vaalea hän oli saanut tuon attribuutin nimensä\neteen ja yhäti se säilyi siinä. Hänen herttaisessa, herkässä\nolemuksessaan oli myös jotakin sellaista, joka sai usein aivan\nvieraatkin ihmiset sanomaan häntä »pikku» neidiksi.\n\nKuin myrskytuulena Pirkko pyyhälsi pappilan pihamaata pitkin ja\nportaita ylös. Eteisen ovella hän kohtasi tuon kaivatun ja rakastetun\nvanhuksen joka kantoi nimistä ylevintä, äidin nimeä.\n\n»Voi äiti», riemuitsi Pirkko ja pyöritti ruustinnaa hallissa, »miten\niloinen olenkaan ollessani taas luonasi! Tahtoisin rutistaa sinut\nkuoliaaksi.»\n\n»Sen sinä pian teetkin, tyttö veitikkani», puhkui ruustinna Pirkon\nnuorten käsivarsien syleilyssä.\n\n»Voisit jättää hieman voimiasi minuunkin tuhlattavaksi», kuului\nvierashuoneen ovelta.\n\nSamassa Pirkon käsivarret hellittivät otteensa ja hän jäi hämmästyneenä\nkatsomaan ovelle. Hän ei tahtonut uskoa, että tuo hoikka tyttö, joka\noli tosiaan melkein yhtä hoikka kuin Dorrit, oli Kerttu, perheen\nvanhin, joka oli usein saanut kantaa surullista, mutta verrattain\noikeaan osuvaa nimitystä »Höyhenpatja» tai »Vehnäpulla».\n\n»Kuule, mitä sinä olet tehnyt, kun olet tullut tuon näköiseksi?» oli\nPirkon ensimmäinen kysymys sisarellisen syleilyn jälkeen. »Sinähän olet\nkuin mikäkin ruipelo.»\n\n»Kiitos vain, sisko hyvä. Sinähän alat lausua heti ensi hetkestä\nlähtien ihastuttavia kohteliaisuuksia. 'Tuon näköinen' ja 'ruipelo'\neivät tosiaan ole erikoisen imartelevia, mutta koska olen niin\nhuimaavan kiitollinen päästyäni liikalihavuudestani, niin en suinkaan\nsuutu puheistasi, vaan pidän sanojasi todellakin kohteliaisuutena.»\n\nVoi sentään! Ei ollut ajattelemistakaan mistään salaisuuksien\nkertomisesta äidille, niin paljon oli muuta rupateltavaa. Helsingin,\nRuusulan ja kodin uutiset ja tapahtumat näiden kuluneiden kolmen ja\npuolen kuukauden aikana piti kertoa ihan tarkalleen. Siinä naurettiin,\ntaidettiinpa väliin itkeäkin, mutta kaikki oli niin tavattoman hauskaa.\nJa ilo nousi ihan kattoon, kun päivällä tuli kirje, jossa tohtori\nKotkanpää, isän veli, lupasi tulla vaimonsa kanssa viettämään joulua\npappilaan.\n\n»Kaikki on siis hyvin, paremmin kuin voisi toivoakaan», huokasi\nPirkko painautuen syvälle nojatuoliinsa. Hänen kasvoillaan väikkyi\nniin suloinen hymy, ettei se jäänyt huomaamatta äidiltä, joka oli jo\nuseamman kerran tarkkaan katsonut pientä huimapäätään.\n\n»Onpa tosiaankin», myönsi Kerttu. »Mutta miksi et sinä voinut\nhoukutella Penttiä tänne mukaasi? Markkulan setähän matkustaa jouluksi\nHelsinkiin Anjan luo ja pojat olisivat yhtä hyvin voineet viettää\njoulunpyhät täällä kuin Ruusulassakin. Ainakin Pentti.»\n\n»Hm, kuinka kukin sen ottaa», vastasi Pirkko kiusoittelevan\nkuivakiskoisella äänellä. »Minusta ei asia ole aivan niin.»\n\n»Mitä sinä tarkoitat?»\n\nKerttu ponnahti sohvalla istumaan kynttilänsuoraksi ja katsoi\nhämmästyneenä Pirkkoon. Dorritin ja äidin hämmästys ei ollut sen\nvähäisempi, vaikkakin he vaikenivat. Mutta Pirkko kohentautui vain\nhieman parempaan asentoon nojatuolissa, käänsi kasvonsa äitiin päin ja\nvirkkoi:\n\n»Äiti, eikö meidän olisi jo aika neuvotella joululahjoista? Sehän on\naina ollut joululoman ja joulun kaikkein hauskin puoli.»\n\n»Miksi ei, aloitammeko heti?» vastasi äiti lähtien jo ovea kohti,\nsillä hän arvasi, että Pirkolla oli jotain kahdenkeskistä puhuttavaa,\nmuutakin kuin vain joululahjoista.\n\nPirkkokin nousi ja lähti äidin jäljessä, mutta Kerttu ennätti kuitenkin\nvielä kysäistä:\n\n»Etkö voi vastata minun äskeiseen kysymykseeni?»\n\nPirkko kääntyi häneen päin, kumarsi syvään käsi sydämellä ja vastasi\nrauhallisesti:\n\n»En, armollinen neiti.»\n\nEnnenkuin Pirkko sai tavoitetuksi äidin, tämä oli jo kutsuttu\nkeittiöön, jossa teurastaja odotti tilaustaan, pari vanhaa eukkoa\nantimia, ja ties mitä esteitä tuli. Niin jäivät neuvottelut sikseen.\nVasta illalla, kun toiset olivat jo menneet nukkumaan, Pirkko nousi\nsängystään ja pujahti yöpaidassaan äidin makuuhuoneeseen.\n\n»Äiti, joko sinä nukut?» hän kuiskasi ovelta.\n\n»En, tule vain sisään.»\n\nYölamppuun hulmahti valo, ja Pirkko kirmasi kuin ennen pikkutyttönä\näidin käsivarren syleilyyn, lämpimään kainaloon.\n\n»Älähän rupea ensinkään istumaan tuossa noin alastomana. Ota vaikka tuo\nhuopa ympärillesi», puheli äiti Pirkolle kuin pikkulapselle ainakin.\n»Sinä kylmetyt muuten.»\n\nTottelevaisesti Pirkko kietoi kirjavan huovan ympärilleen. Mutta nyt,\nkun hän istui tässä äidin sängyssä ja katseli äidin herttaisia kasvoja,\njoita harmaa tukka niin ihanana koristeena kaunisti, hän ei oikein\ntietänyt, mistä ja miten aloittaisi. Häntä melkein kadutti, että oli\ntullut. Hänhän osasi tavallisesti sanoa kaikki asiat parhaiten silloin,\nkun ei ollut etukäteen sellaiseen valmistautunut.\n\nPirkkoa alkoi suorastaan ujostuttaa. Lieneekö sitten syynä ollut asian\narkaluontoisuus vai se, että hän oli taas ollut niin kauan erossa\näitikullasta.\n\nMutta äiti arvasi tyttönsä vaikenemisen syyn ja auttoi häntä.\n\n»Sinun piti varmasti kertoa minulle jotakin, Pirkko, mutta nyt\nnäytätkin vaipuvan omiin syviin ajatuksiisi.»\n\nTuo hieman veitikkamaisella äänellä tehty huomautus auttoi Pirkon\noikealle tolalle. Hän kohotti päänsä katsoi hetken äitiään tuskin\nhuomattavan hymyn karehtiessa hänen huulillaan. Hänen silmäluomensa\nvärähtivät muutaman kerran ja sitten hän sanoi aivan koruttomasti:\n\n»Äiti, minä rakastan Marttia. Martti Kuloa.»\n\nNoissa sanoissa, tuossa äänessä ja ilmeessä, oli jotakin sellaista,\njoka sai kyynelet kihoamaan äidin silmiin. Hän ojensi kätensä ja Pirkko\ntarttui siihen puristaen sen lujasti omaansa. Ennen kuin äiti ennätti\nsanoa mitään, hän jatkoi:\n\n»Emme ole olleet kylläkään paljoa yhdessä, mutta hän on ollut niin\näärettömän hienotunteinen ja miellyttävä, että minulla olisi tosiaan\ntäytynyt olla sydän kivestä, jollen olisi rakastunut häneen. Ja\ntiedäthän sinäkin, äiti, että minulla oli jo vanhaa pohjaa sille\nasialle. Arvaan sinun miettivän, onko hän ehkä puhunut minulle mitään\nasiasta. Ei, ei ole. Mutta minä huomasin sen eilen selvääkin selvemmin\nhänen katseestaan, hänen sanoistaan. Olen aikaisemmin vain aavistellut,\nettei hänen tunteensa niin vain sammunut viime keväänä, ja eilen\nhavaitsin sen todeksi. Se setvisi minulle yhdessä silmänräpäyksessä.\nSiitä asti olen ollut niin sanomattoman onnellinen. Olen tuntenut oloni\nniin kevyeksi kuin olisin harsosta tehty ja voisin lentää. Ja sydäntä\nkiusaa niin suloisen kumma tunne, tekisi samalla mieli itkeä ja nauraa.\nTiedäthän, äiti...»\n\nPirkko kumartui lähemmäksi äitiään, joka katseli tavattomalla\nhellyydellä tuota hänen sängyssään kyyryssä istuvaa olentoa, joka\nnäytti aivan lapselta valkean yöpaidanreunuksen kaartuessa vasten\npunaisia, pyöreitä poskia. Tuntui melkein käsittämättömältä, että\ntuo tyttö saattoi puhua rakkaudesta ja rakastumisesta sellaisella\nvakaumuksella.\n\n»Ymmärrän kyllä sinua, Pirkko», vastasi äiti taputtaen lempeästi Pirkon\nkapeata kättä, joka lepäsi peitteellä. »Ja olen onnellinenkin, sillä\ntuomari Kulo on todella kunnon mies. Mutta...»\n\nÄiti jätti lauseen kesken tahallaan. Hänen äänenpainonsa ja ilmeensä\nsaivat Pirkon arvaamaan kuitenkin, mitä hän tarkoitti. Pirkko vetäytyi\ntaaksepäin ja nojautui sängynpäätyä vasten. Hänen äsken niin valoisa\nilmeensä muuttui tavattoman vakavaksi.\n\n»Niin, äiti, ymmärrän sinun tarkoittavan Penttiä. Eikö niin?»\n\nÄiti nyökkäsi.\n\nPirkko pudisti hiljaa päätään.\n\n»En ole tietysti kertonut hänelle mitään. Enhän ole oikeastaan\ntietänytkään, vaikkakin olen hiukan aavistellut. Eilen minulle\nitsellenikin selvisi asia molemminpuolisesti, mutta enhän voinut\nasemalla erotessa ruveta sellaista Pentille puhumaan.»\n\nPirkko puheli kuin hieman puolustavassa äänilajissa, aivan kuin olisi\npelännyt äidin aikovan syyttää häntä jostakin. Äiti huomasi tämän ja\nvirkkoi tyynnyttävästi:\n\n»Tietystikään et voinut kertoa. Sehän olisi ollut ajattelemattomasti,\nsuorastaan sopimattomasti tehty. Ja eräs asia: oletko nyt sitten aivan\nvarma tunteestasi? Ettei se taas muutu?»\n\n»Oh, äiti», Pirkko naurahti, mutta samalla hänen huulensa vääntyivät\nitkuun. »Tuntuu melkein kuin sinulla olisi tarkoitus olla ilkeä\nja vihjata jotakin sellaista, että minun tunteeni ovat niin\nhaihattelevia...»\n\n»No, no, Pirkko, eihän toki. Mutta ymmärräthän itsekin, miksi\ntämän kysymykseni esitän. Viime joululomalla lähdit sellaisella\nhirveällä vauhdilla Pentin sairasvuoteen luo ja sen jälkeen piti koko\ntuttavapiiri varmana, ja pitää tietysti vieläkin, että Pentti ja sinä\njulkaisette ennen pitkää kihlauksenne. Nyt sinä tulet joululomalle taas\nuusi tunnustus huulillasi...»\n\n»Äiti...», yritti Pirkko keskeyttää.\n\nRuustinna oli kuitenkin päässyt puhumisen vauhtiin, mikä tapahtui\nharvoin. Hän oli aina tasainen, tyyni, mutta niinä harvoina kertoina,\njolloin hän innostui jostakin asiasta, hän sanoi aina jälkeenpäin\nitsekin puhuneensa liikaa. Nyt hän jatkoi:\n\n»Niin, Pirkko, älä nyt luule, että tämä on mikään moitesaama,\nmutta sinun täytyy käsittää, että tietenkin tein tämän kysymyksen.\nSelitähän nyt itse minulle, miten nämä kaksi joululomajuttua ovat\nymmärrettävissä. Minä selitän sitten, miten minä ne käsitän.»\n\nPirkon silmiin oli kihonnut kyyneleitä. Hän alkoi pelätä, että äiti ei\nehkä ymmärtäisikään häntä.\n\n»Olen kyllä koettanut itsekin päästä asiasta selville, mutta en voi\nkäsittää muuta kuin että rakkauteni Penttiin ei ollut todellista, vaan\nvain jotakin toveruus- tai lähimmäisenrakkautta. Olemmehan niin monta\nvuotta olleet aina yhdessä.» Pirkko katsoi kyyneleisin silmin äitiinsä\nja virkkoi vapisevin huulin: »Älä vain, äitikulta, sano, että olen\nkevytmielinen. Sillä en minä ainakaan luule sellainen olevani.»\n\nÄiti veti Pirkon lähemmäksi itseään ja Pirkko painoi päänsä vasten\näidin rintaa. Äidin lempeä käsi hiveli hellästi Pirkon tuuheata tukkaa.\n\n»Pikku tyttöseni, sinä lapsirukka, älähän nyt itke. En usko, että\nkenellekään, joka sinut todella tuntee, juolahtaisi mieleen mitään\ntuollaista. Kuulehan nyt, kun minä selitän asian.» Hän kohotti Pirkon\ntaas istumaan. »Sinä rakastit Penttiä todellisella rakkaudella, mutta\nsen kestävyyteen ei ollut luottamista. Kahdestakin syystä. Ensinnäkin\nte olette molemmat nuoria ja niin samanikäisiä ja toiseksi, joka on\nminun mielestäni pääasiallisin syy: sinä olet paljon kehittyneempi,\ntarkoitan sisäinen minäsi on kehittynyt ja kasvanut paljon enemmän\nkuin Pentin. Siksi ei voinut olettaa, että tuollainen koululaisrakkaus\nkestäisi kauan. Tuomari Kulo sen sijaan on paljon, paljon pitemmällä\nsinua, ja hänen sisäinen minänsä on paitsi hyvin kehittynyt myös\nhyvin kaunis. Sen huomasin hänen täällä ollessaan. Minusta oli aivan\nluonnollista, että näin kävi. Pelkäsin vain, että se tuottaisi sinulle\nsuurempaakin vaikeutta, kun huomasit pettyneesi ihannekuvasi suhteen.»\n\n»Äiti, älä sano niin. En minä ole pettynyt. En ensinkään. Pentti ei\nole milloinkaan ollut minulle mikään miesihanne. Kuinka hän olisi\nvoinutkaan. Hänhän on vasta juuri päässyt koulupoikaiästään, tuskin\nvielä sitäkään. Äiti, luuletko sinä yleensä tuollaisten, kuten sinä\nsanot, koululaisrakkauksien säilyvän ja päättyvän avioliittoon?»\n\n»En, Pirkko. Koko minun tuttavapiirissäni ei ole kuin yksi ainoa\nsellainen tapaus, joten luulen melkein, että on verrattain rohkeasti\noletettu, kun sanoo, että korkeintaan joka kuudessadas sellaisista\ntapauksista päättyy yhteiseen onneen. Senpä vuoksi olisi kouluaikana\nkaikkea tuollaista 'hakkailua' vältettäväkin ja tyydyttävä vain\naivan viattomasti seurustelemaan, kuten toveri toverin kanssa, eikä\nsekoitettava siihen rakkautta, joka kuitenkin on käsittämätön 'suure'\nkoululapsille. Onhan tietysti joukossa joku kehittynyt tyttölapsi,\nmutta pojat eivät vielä siinä iässä pysty harkintaan. He saattavat vain\ntärvellä tyttötoveriensa käsityksen rakkaudesta, ja se ei suinkaan ole\nkaunista. Mutta en tietysti syytä yksinomaan poikia, paljon siinä on\ntyttöjenkin vikaa. Palatakseni sinun asiaasi, niin en ensinkään usko\nsinua kevytmieliseksi, mutta jos nyt tämän jälkeen tulisit kertomaan\nminulle, että olet taas rakastunut Penttiin tai mahdollisesti johonkin\nkolmanteen, niin sitten en enää tuntisi pikku Pirkkoani siksi tytöksi,\njona olen häntä pitänyt.»\n\n»En tule, äiti, en tule!» Pirkko painoi päänsä äidin kaulaa vasten.\n»Olen nyt niin, niin onnellinen. Tahtoisin vain, että Martti sanoisi\nsen asian pian, oikein pian. Ja kuitenkin, kuule, äiti, eikö se ole\nkummallista» — Pirkko kohotti hehkuvat kasvonsa katsoakseen äitiään\n— »minä en millään tavalla tahtoisi Martin huomaavan ennen omaa\ntunnustustaan, että pidän hänestä. Olisin suorastaan onneton, jos hän\nsen huomaisi.»\n\n»No, sen nyt huomaa kuka tahansa, tuntematonkin, että sinä olet niin,\nniin hupsusti rakastunut ja niin, niin huiman onnellinen, sinä rakas\ntyttö veitikkani.»\n\nÄiti painoi poskensa Pirkon poskea vasten ja niin he makasivat hetken\nhiljaa sydän sydäntä vasten ajatellen kumpikin tuomari Kuloa, joka\ntällä hetkellä, tietämättömänä odottavasta onnestaan, mitteli kaupungin\nkatuja synkkänä ja mietteliäänä.\n\n»Mutta nyt sinun täytyy mennä vuoteeseen ja nukkua. Myöhemmin sitten\ntuumimme, miten selität asian Pentille.»\n\n»Äiti, sinä olet niin kultaisen ymmärtäväinen», kuiskasi Pirkko äidin\nkorvaan ja suuteli hänen poskeaan.\n\n\n\n\nXIII\n\n\nKotkanpään kaunis kolmikko oli lähtenyt metsään samoilemaan, vain\nkävellen, sillä lunta ei tänä syksynä ollut vielä lainkaan tullut.\nPääasiallisin tarkoitus oli vain raittiissa ulkoilmassa olo, mutta\nsiinä ohella kerättiin käpyjä ja kuivettuneita oksankarahkoja, joiden\nmutkitteleva muoto sai tytöt tuon tuostakin ihastuksesta huudahtamaan.\n\n»Ajatelkaahan, miten kaunis koriste tästä tuleekaan, kun maalaan sen\nkultamaalilla. Siitä tulee taideteos vailla vertaa!» Pirkko kohotti\ntoisten nähtäväksi monimutkaista oksaa, joka jakaantui toisesta päästä\nmoniin hentoihin haaroihin ja toisesta päästä leveni latteaksi. Toiset\nmyöntelivät ihastellen kuitenkin samalla omia »löytöjään». Niitä\nvertaillessaan he kulkivat hitaasti kotia kohti. Äkkiä kuului Pirkon\nihastunut huudahdus:\n\n»Voi, katsokaa, tytöt, luonnon ihmeellistä taidetta!»\n\nToiset palasivat Pirkon luo, joka alkoi juuri varovasti irroittaa\nsammaleisessa maassa rönsyilevää mansikanlehtikiehkuraa. Dorrit\nryhtyi auttamaan Pirkkoa ja hetken kuluttua Pirkko kiersi mustan\ntakkinsa koristeeksi kaulansa ympärille tuota lehtikoristetta, jonka\ntulenkeltaisesta hehkuvan tummanpunaiseen vivahtelevat lehdet olivat\nkuin juuri tunteneet taiteilijan siveltimen kosketuksen.\n\n»Kuulkaa nyt, kun selitän teille», touhusi Pirkko innostuneena.\n»Kultaan tämän oksarykelmän ja kierrän sen ympärille tämän\npunahehkuisen lehtikiehkuran. Uskotteko, että siitä tulee kaunista!»\n\nSuorastaan palaen halusta saada tarttua siveltimiin tytöt kiiruhtivat\nkotia kohti rientomarssissa. Hehkuvin poskin he juoksivat suoraan\nkeittiöön näyttääkseen äidille aarteitaan. Mutta äiti olikin\nmakuuhuoneessa, nähtävästi hänkin salaperäisiä jouluvalmistuksia\nsuorittamassa, koska tytöt saivat hetken kolkuttaa ovelle, ennen kuin\näiti aukaisi lukon ja laski tuon riemusta räiskähtelevän ryhmän sisälle.\n\nTyttöjen iloisen rupattelun hetkeksi tauotessa huomautti äiti Pirkolle:\n\n»Sinulle tuli aamupostissa paksu ristiside ja kirje. Ne ovat siellä\nisän kirjoituspöydällä.»\n\nKuullessaan sanan »ristiside» Pirkko sävähti hehkuvan punaiseksi\nja ennen kuin aina uteliaisuuteen kärkäs Kerttu ennätti esittää\nkysymyksensä, Pirkko oli jo livahtanut huoneesta. Seuraten äidin\nesimerkkiä Pirkkokin lukitsi oven ja harppasi sitten pitkin askelin\nkuin kolmiloikkaaja kirjoituspöydän luo.\n\nSilmäluomet räpyttivät, punaiset huulet vavahtivat ja sormet vapisivat\ninnosta, kun Pirkko aukoi paperiveitsellä kirjettään. Siinä ei ollut\nmonta riviä, sen sisältö oli pian hänelle selvänä.\n\nKustannusliike Puhde oli hyväksynyt hänen käsikirjoituksensa,\nsatukirjan käsikirjoituksen. Käsikirjoitus oli vain palautettu, jotta\nPirkko saisi hyväksyä siihen tehdyt korjaukset ja esittää saduista\nkohdat, joihin hänen mielestään parhaiten sopi kuvat.\n\nSalaisuus, josta hän oli Mallalle kirjeessään maininnut, oli nyt\ntoteutunut.\n\nOvelta kuului koputus.\n\nPirkko säpsähti. Unelmoiva katse katosi ja sijaan ilmestyi säteilevä,\nsalaperäinen ilme. Pirkko riensi avaamaan. Siellä oli Dorrit.\n\n»Mitä tämä on, Pirkko? Kun istut ihan lukittujen ovien takana.»\n\nNuorimman siskon silmistä pilkisti sama uteliaisuus, joka oli niin\ntuttua Kertun katseessa. Hän astui pöytää kohti kurkottaen päätään,\nmutta Pirkko ennätti aikaisemmin, sieppasi kirjeen ja ristisiteen\nkäsiinsä ja piilotti ne selkänsä taakse.\n\n»Älä luulekaan, että sinä noin vain saat minun salaisuuttani itsellesi\nkavalletuksi, sinä viaton viekastelija.»\n\nPirkko lähti samassa juoksemaan Dorrit jäljessään. He ennättivät juosta\njo kolmen huoneen läpi, ja Pirkko pujahti erästä kapeata käytävää\npitkin halliin syöksyen sinne kuin tuulispää, käsiään heilutellen, ja\nsuoraan — Pentin syliin ollen aivan kaataa hänet.\n\n»Sinä!»\n\nPirkko seisoi Pentin edessä kädet yhä hänen olkapäillään niin\nyllättyneen näköisenä, että äiti ja Kerttu purskahtivat nauruun.\n\n»Sinähän olet suorastaan hölmistynyt, sanan täydessä merkityksessä»,\nsanoi Kerttu.\n\n»No, enkö sitten olisi», virkkoi Pirkko siirtyen istumaan hallin\nsohvalle. »Mikä sinut tänne toi?»\n\n»Ensin juna ja sitten auto», vastasi Pentti.\n\n»Vai niin», virkkoi Pirkko lyhyesti. Nyt kun ensi hämmästys oli ohi,\nhän huomasi heti, miten kiusalliseen asemaan Pentti tulisi hänet\nsaattamaan lähipäivinä. Ja luultavasti hän jäisi yli joulunpyhien.\nEihän jouluun ollut enää aikaa kuin neljä päivää.\n\nTuo kaikki sujahti nopeasti Pirkon mielessä ja hänen äsken niin valoisa\nja säteilevän raikas ilmeensä muuttui niin paljon, ettei se jäänyt\nPentiltäkään huomaamatta. Seurasi kiusallinen äänettömyys, jonka Dorrit\nkuitenkin katkaisi lukemalla hitaasti kirjekuoresta, joka edelleen oli\nPirkon kädessä:\n\n»Kus-tannus-lii-ke P-uh-de. Mutta Pirkko rakas, mitä sinulla on\ntekemistä kustannusliike Puhteen kanssa? Kerro nyt jo, muuten minä\nräjähdän pelkästä uteliaisuudesta.»\n\n»Niin, tosiaan», yhtyi nyt äitikin. »Minä ihmettelin itsekin samaa\nnähtyäni kuoren ja ristisiteen.»\n\nTuo pieni joukko piiritti nyt Pirkon uteliaana ja odottavana. Mitä\nolisi heidän rakkaalla tyttö veitikallaan kertomista? Jotain hauskaa se\nvarmasti oli, sillä Pirkon kasvoille oli taas valahtanut iloinen ilme.\n\n»Kuulkaa nyt sitten kummia», aloitti Pirkko. »Teidän ankanpoikasestanne\nalkaa kehittyä, jos ei nyt juuri paratiisilintu, niin pienen pieni\nkirkassiipinen kolibri.» Hän vaikeni.\n\n»Tuo nyt on taas sitä Pirkon tapaista kiusoittelua», puuskahti Kerttu.\n»Hän ei sitten milloinkaan voi kertoa hauskaa asiaa pilaamatta sitä\npitkäpiimäisyydellä.»\n\n»Mutta ystäväiseni», virkkoi Pirkko kääntyen Kerttuun päin ja puhuen\nhyvin opettajamaisella äänellä, »on aivan sinun oma syysi, että asia\npitkistyy, kun et anna minun rauhassa sanoa sanottavaani loppuun.»\n\n»Älkää nyt kinastelko, vaan paukauta sinä asia esiin», tuumi Pentti,\njonka uteliaisuus oli vähintään yhtä suuri kuin noiden kolmen\nnaishenkilön, jotka odottavina katselivat Pirkkoa.\n\n»Kyllähän minä sanon, kun vain annatte minun sanoa. Asia on nyt kerta\nkaikkiaan siten, että minun satukirjani on hyväksytty painettavaksi.»\n\nSe syleileminen, taputtelu, riemu ja huuto, mikä tätä ilmoitusta\nseurasi, oli siksi sekamelskainen ja monipuolinen, että\nyksityiskohtaista kuvausta ei siitä voi antaa.\n\n»Toivoisin, ettette ihan kokonaan särkisi vastasyntynyttä\nkirjailijanalkua», sai Pirkko viimein sanotuksi selviydyttyään\nhyväilyjen myrskystä.\n\nTuon »myrskyn» kestäessä oli Pirkko kuitenkin hämmästyksekseen ja\nmielihyväkseen pannut merkille, että Pentti ei hyväillyt häntä\npienimmälläkään tavalla, puristi vain hänen kättään lämpimästi.\n\nMitähän hänellä oikeastaan on mielessä, tuumi Pirkko ollessaan hetken\nomissa oloissaan ja viedessään nyt niin kallisarvoiseksi käyneen\nkäsikirjoituksensa isän suureen pöytälaatikkoon. Miksi hän on tullut\ntänne?\n\nNäihin kysymyksiinsä Pirkko sai vastauksen jo vajaan tunnin kuluttua.\nHeidän syötyään lounaan Pentti ehdotti, että he lähtisivät meijeriin\nyhdessä Pirkon kanssa, koska sieltä piti hakea voita.\n\n»Lähdetkö?»\n\nPentin mustat silmät katsoivat tutkivasti Pirkkoon.\n\nPirkon teki mieli kieltäytyä. Sitten hänen mieleensä välähti, että\nhänhän voisi pyytää Kertun tai Dorritin mukaan, mutta juuri, kun\nhän aikoi esittää pyyntönsä, hänelle juolahti mieleen: ehkä Pentti\nnyt aikoo kertoa, miksi hän on tullut tänne, ja niin hän vastasi\nmyöntävästi.\n\nMenomatkalla he keskustelivat kaikenlaisesta jonninjoutavasta. Pentti\nkertoi muun muassa, että Pallo oli eräänä päivänä tullut heille\nääneensä itkien tai, kuten Pentti sanoi, »ulvoen» ja oli runsaan\nkyyneltulvan jälkeen kertonut, että »nyt en minä pääsekään opettajan\nluo, kun Petteri Vanhala, jonka piti minut viedä sinne, onkin\nsairastunut keuhkokuumeeseen. Ja minun piti päästä sinne joululomaksi\nja nyt en pääsekään.»\n\n»Tiedätkö, minun kävi oikein sääliksi poikaa, mutta ajattelin sitten,\nettä ehkä se on vain parempi, ettei hän pääse tänne sinun rauhaasi\nhäiritsemään», selitti Pentti.\n\n»Voi sentään, olisit tuonut hänet tullessasi», sanoi Pirkko. »Miksi et\ntuonut?»\n\n»Tuohan kuulostaa melkeinpä nuhteelta», naurahti Pentti aukaisten juuri\nmeijerin oven. »Tiedätkö, Pirkko, minulle tuli tosiaan niin kiireinen\nlähtö, etten ennättänyt muistaakaan koko Palloa.»\n\nPirkko katsoi häneen hämmästyneenä ja kysyvänä, mutta nyt ei ollut\ntilaisuutta selittelyyn. Oli ensin suoritettava meijeriostokset,\nvastailtava kymmeniin kysymyksiin ja otettava vastaan terveiset\nruustinnalle ja nuorille neideille, rengeille ja palvelijoille.\n\nPaluumatkalle lähdettäessä Pirkko ei kuitenkaan enää voinut hillitä\nitseään, vaan sanoi:\n\n»Kyllä sinä olit äsken valmis kehoittamaan minua sanomaan salaisuuteni,\nmutta nyt et näytä itse olevan erityisen halukas kertomaan omaasi.»\n\nPentti naurahti hieman neuvottomana.\n\n»Kuule, kun en oikein tiedä, miten aloittaisin. Ja, hm, niin, suoraan\nsanoen minua vähän pelottaa.»\n\n»Pelottaa?» kertasi Pirkko hämmästyneenä.\n\n»Niin.»\n\n»Onko se sitten niin kauhea asia?»\n\nPirkkoakin alkoi pelottaa. Ei kai Pentin päähän vain ollut pälkähtänyt\nsellainen tuuma, että heidän pitäisi mennä kihloihin jo nyt jouluna.\nMutta ei Pentin käytös juuri sitä osoittanut. Mitä siis?\n\n»On se tavallaan kauheakin. Kuule nyt, kun Kaarlo on jo useampaan\notteeseen kirjoittanut minulle, että tulisin Kanadaan. Tai ainakin\nlähtisin Amerikkaan, jossa hän arvelee minulla olevan runsaasti\nmahdollisuuksia saada käytännöllistä tuntemusta tehtaissa. Hän\nehdottaa, että jatkaisin lukujani vaikkapa Amerikan korkeakouluissa,\njos ei huvittaisi kovin pian Amerikkaa jättää.»\n\nPentti vaikeni ja vilkaisi Pirkkoon.\n\n»No?» Pirkon huulille oli ilmestynyt kummallinen hymy ja hänen\nsilmiinsä käsittämätön ilme. Pentti koetti päästä perille niiden\nmerkityksestä, mutta tuloksetta. Hän jatkoi:\n\n»Tuumimme sitten asiaa isänkin kanssa, kun hän syksyllä kävi\nHelsingissä, ja hän samoin kuin Erkkikin pitävät Kaarlon ehdotusta\naivan oikeaan osuvana. Varsinkin kun isällä sattuu olemaan siellä\njoukko tuttuja tehtaitten johtomiesten joukossa. Isä näet on käynyt ja\noleskellutkin Amerikassa useamman kerran.»\n\n»Entä sinä itse?»\n\nPirkon äänessä oli ilmeistä jännitystä.\n\n»Minä.» Pentti vaikeni hetkeksi. Hän tunsi olonsa hyvin kiusalliseksi.\n»Niin, minä kyllä menisin, mutta ajattelin, mitä sinä, tuota, voisitko\nsinä odottaa...»\n\nSinä hetkenä Pirkko huomasi selvääkin selvemmin, että Pentti oli\nhänelle vain hyvä toveri, ei mitään muuta. Hän tarttui Pentin käteen\nja pakottaen hänet pysähtymään sanoi vakavasti, vaikka silmissä\npilkottikin vapautunut ilo:\n\n»Pentti, sanohan minulle aivan suoraan, eikö sinustakin ole turhaa,\nettä minä odotan? Eikö ole parempi, että olet vapaa, kun lähdet sinne?»\n\n»Pirkko, sinä olet toisinaan niin kiusallisen tarkkanäköinen», Pentti\nnaurahti hieman hämillään.\n\n»Ethän vastannutkaan», huudahti Pirkko.\n\n»Eikö huomautukseni ollut kyllin selvä vastaus?» sanoi Pentti.\n\nPirkko laski Pentin käden irti. He lähtivät taas kävelemään.\n\n»Oli kyllä», täytyi Pirkon myöntää ja hän jatkoi: »Olet aivan oikeassa\ntuossa matka-aikeessasi. Minä olisin varmastikin viimeinen panemaan\nvastaan.»\n\nPentti katsoi häneen hieman otsaansa rypistäen ja kummastuneena.\n\n»En kylläkään oikein käsitä sinua, Pirkko. Tuntuu, suo anteeksi, mutta\ntuntuu siltä kuin olisit pettänyt minua tähän asti...»\n\nPirkko punastui.\n\n»Kuinka niin? Tai oikeastaan minä käsitän. Tarkoitat rakkauteni\nvakuutuksia?»\n\n»Aivan.»\n\n»En ole pettänyt. En ole ainakaan tietoisesti pettänyt. Olemme\nvain kumpikin olleet kyllin lapsellisia uskoaksemme tätä läheistä\nystävyyttämme siksi todelliseksi, suureksi, jota jokainen ihminen\nodottaa. Eikä se olekaan sitä.»\n\n»Milloin tämä on sinulle selvinnyt?» kysyi Pentti hieman väkinäisellä\näänellä.\n\nPirkko säpsähti. Ehkä hän oli sittenkin erehtynyt Pentin suhteen. Ehkä\nPentti kuitenkin...\n\n»Oikeastaan se selvisi minulle kaupungistalähtöpäivänäni.»\n\n»Miksi et tiedottanut siitä minulle?»\n\n»Mutta Pentti hyvä, enhän minä toki voinut ruveta sellaista sinulle\nkirjoittelemaan. Eikä se olisi ollut välttämätöntäkään. Vai mitä?»\n\n»No, eipä kylläkään.»\n\nHe kävelivät hetken ääneti, kunnes Pirkko katkaisi vaitiolon kysymällä:\n\n»Mutta miksi sinun tulosi tänne järjestyi niin äkkiä?»\n\n»Sain eilen Kaarlolta matkalipun ja minun pitäisi lähteä heti pyhien\njälkeen. Amerikkaan on hyvin vaikea päästä nykyisin, mutta siten pääsee\nparemmin, kun joku sieltä lähettää lipun ja kutsun. Oikeastaan kutsu\ntuli eräältä insinööriltä, joka on Amerikan kansalainen. Kaarlo on\ntoisinaan aika veitikka, ja hän kirjoittaakin kirjeessään, että 'totta\nvissiin poika nyt saa äkkiä passinsa ja paperinsa kuntoon, kun lippu\nkouraan pistetään'. Tietenkään en olisi saanut papereita kuntoon, jos\nen olisi jo syksyn kuluessa niitä vähin erin valmistellut.»\n\nPirkko nauroi helakasti.\n\n»Mitä sinä nyt?»\n\n»No, minä vain kysyn sinulta, miksi et _sinä_ ole aikaisemmin\nilmoittanut minulle tätä asiaa?»\n\nPentti punastui vuorostaan.\n\n»Ensinnäkään en ole ollut asiasta ensinkään varma eiliseen päivään\nsaakka ja toiseksi, minua on todella hieman nolottanut ja pelottanutkin\nsanoa sinulle. Katsos, kun ihminen on nyt sellainen itserakas aasi.\nNiinpä minäkin pelkäsin sinun alkavan estellä ja valittaa, kun luulin,\nettä sinä rakastat minua...»\n\n»Minä siis valmistin sinulle suoranaisen pettymyksen, kun en\nruvennutkaan valittamaan, vaan päinvastoin suoraan työnnän sinut\nlähtemään», ilvehti Pirkko.\n\n»Enpä tiedä, sanoisinko tätä sentään pettymykseksi, mieluumminkin\nyllätykseksi. Olen vain iloinen, että asia järjestyi täten. Isäukko oli\nniin huolissaan, miten sinä suhtautuisit asiaan.»\n\n»Rakas, vanha setä», Pirkko virkahti hellästi ja hänen loistaviin\nsilmiinsä ilmestyi jokin himmeä hohde. »Hänelle tämä on ehkä suurin\npettymys.»\n\n»Sinäpä sen sanoit», virkkoi Pentti myös hiljaisemmalla äänellä. »Kun\nolimme selvittäneet kaikki asiat, hän laski kätensä Olalleni ja sanoi:\n'En menetä vain yhtä lasta, vaan menetän kaksi, kun sinä lähdet, sillä\narvaan, ettei Pirkko rupea sinua odottamaan'.» Pentti katsahti Pirkkoon\nja jatkoi: »Tuskin tiedätkään, miten paljon isä pitää sinusta. Olisin\niloinen, jos et nyt tämän takia jättäisi käymättä hänen luonaan.»\n\n»Mutta, Pentti rakas», sanoi Pirkko niin nuhtelevalla äänellä, että\nPentti häpesi.\n\nNiin oli siis Pirkon ja Pentin kohtalo ratkaistu. Ja molemmille\nvarmistui tuon viimeisen yhdessä viettämänsä päivän kuluessa, että\nkumpikaan heistä ei ollut omannut toistaan kohtaan tuota tunnetta, jota\nolisi vaadittu, jos heidän olisi pitänyt astua alttarin eteen vannomaan\nikuista uskollisuutta toisilleen.\n\nHe olivat olleet läheiset ystävät, hyvät toverit, ja tuo hyvä suhde\noli vain joutunut hetkeksi harha teille. Niin ei olisi käynyt, jos\nhe olisivat olleet jonkin vuoden vanhempia tai jos heillä ei olisi\nollut jonkinlaista ennakkokäsitystä, kuultua ja lukemalla keksittyä,\nrakkaudesta.\n\nYstäviksi he jäivät edelleen. Tämä ero ei erottanut heitä vihamiehinä,\nvaan entistään paremmin toisiaan ymmärtävinä ystävinä.\n\n\n\n\nXIV\n\n\nPentti lähti kaupunkiin vielä samana iltana, eikä Pirkko tuntenut\nmitään erikoista kaipausta junan kiidättäessä pois lapsuuden\nleikkitoverin. Nähdessään Kertun silmistä tipahtavan kyyneleitä Pirkko\najatteli vakavissaan:\n\nEhkäpä minä olen hyvin kovasydäminen, sillä kyyneleitä en nyt saisi\ntulemaan, en tilauksestakaan.\n\nYönsä hän nukkui rauhallisesti, rauhallisemmin kuin pitkään aikaan.\nNiinpä hän aamulla nousikin reippaana ja iloisena ryhtyäkseen päivän\nmoniin tehtäviin. Paljon olikin vielä puuhaa, sillä jo kolmen päivän\nkuluttua olisi joulu, ja joulun mukana tulisi setäkin, josta Pirkko\nniin paljon piti.\n\nVain eräs asia kiusasi enää Pirkkoa: hänen olisi tehnyt kovasti\nmielensä kutsua Kulo jouluvierailulle pappilaan, mutta ehkei se sentään\nsopisi. Päättäen puhua tuumastaan äidille Pirkko siivosi huoneensa\nja kiiruhti aamiaiselle. Mutta kävi kuten aina: äitiä ei saanut\nhetkeksikään kahdenkeskiseen keskusteluun. Pirkko yritti parikin\nkertaa, mutta turhaan, ja äitikin sanoi jo naurahtaen:\n\n»Tiedätkös, veitikkani, en minä ennätä nyt puuttua mihinkään\n'yksityiseen'. Et sinä saa omistaa minua yksityisomaisuudeksesi ennen\nkuin vasta illalla.»\n\nTähän Pirkon täytyi tyytyä. Aamupäiväpostissa tuli kuitenkin eräs\nkirje, joka sai hänet yhä varmistumaan siitä, että hän sittenkin kutsuu\nKulon joulunviettoon pappilan rauhalliseen kotipiiriin.\n\nKirje oli Pallolta ja kuului näin:\n\n Kiltti opetaja.\n\n kun minä en nyt pääsekään sinne papilaa enkä saa nähtä sitä kamalan\n suurta ja mustaa Lehmää enkä sikaakaan, ja Minä olisi nin tahtonu eikä\n penti tuo ja petterri makkaa Keuhko kuumesa ja minä saa vietää yksin\n koko joulu ku Veli meni tanhulaa. Ja Se onnii ikävää, pyysin opettajan\n kulo settää tuoma Muta hän ei voi tulla ku ei tiedä josko opetaija\n tykkää, niin mutta Minä sanon että tulee vaa, eikö opettajakin Sano\n Sitten en tie mittää muuta, hyvästi, minä repin tänään housut Kun\n pujottin läpi rauta lanka aitain ja äiti sano ett minä olen jo liika\n iso semmosee.\n\n                                  _Pallo Kaarlo Uljas Teräs_.\n\nTämä liikuttavan alkeellinen, mutta totuudenmukainen kyhäys sai Pirkon\nsydämen heltymään ja hän kiiruhti äidin luo. Äiti oli tällä hetkellä\njuuri hapanleipätaikinaa valmistelemassa ja ehkäisi jo heti alkuunsa\nPirkon puhetulvan pyynnöllä:\n\n»Annahan tuolta komerosta lisää jauhoja tuohon seulaan. En ymmärrä,\nminne ne palvelijat ovat nyt juosseet, mutta kaipa heillä on tärkeämpää\ntehtävää muualla.»\n\nTuo puhe ei ollut juuri äidin tapaista, mutta Pirkko käsitti, että hän\noli hieman väsynyt ja sen takia hermostunut.\n\n»Äiti kulta, enkö minä voisi suorittaa tuota», Pirkko ehdotti seisoen\näidin vieressä ja katsellen hänen taikinansotkemistaan. »Sinä väsytät\nitsesi aivan suotta. Onhan meitä kolme tyttöä, jotka...»\n\n»Joilla on tuhat muutakin tärkeätä tehtävää kuin taikinanteko»,\nnaurahteli äiti taas miellyttävään tapaansa. »Voin minä sinulle töitä\nluetella. Sanon nyt ensiksi vain: hae kaikki talon hopea-, messinki- ja\nkristallitavarat ja kanna ne varovasti tänne. Muista: varovasti, ja\nkiillolta ne.»\n\nHeittäen kirjeen keittiön ikkunalaudalle Pirkko kiiruhti täyttämään\npyyntöä. Mielelläänhän hän sen tekikin, sillä saihan hän siten\ntilaisuuden kiilloitustyössä ollessaan olla lähellä äitiä ja siinä\nselvitellä pulmallisia kysymyksiään.\n\n»No, tässä ne nyt ovat», kuului parinkymmenen minuutin kuluttua Pirkon\nraikas ääni ovelta. Ja kun äiti kääntyi katsomaan, hän ei voinut muuta\nkuin nauraa nähdessään Pirkon kantavan kädessään suurta koria, joka oli\ntäynnä edellämainittuja tavaroita.\n\nJa sitten alkoi työ, mutta sitä ennen Pirkko luki Pallon kirjeen.\nLaskettuaan sen kädestään hän äitiin katsoen virkahti:\n\n»Mitä tuumaat?»\n\n»Niin mistä? Ettäkö pitäisi kutsua Kulo tänne? Sekö sinun asiasi siis\nolikin?»\n\nÄiti katsoi tutkivasti tytärtään, mutta hänen katseensa oli täynnä\nhellää ymmärtämystä. Siksipä Pirkko, vaikka hän lievästi punastuikin,\nvastasi suoraan:\n\n»Se juuri oli asia. Tuntuuko se sinusta mahdottomalta?»\n\nÄiti oli hetken vaiti. Pirkko odotti jännittyneenä vastausta hangaten\nviisihaaraista kynttilänjalkaa posket hehkuvina.\n\n»Niin», virkkoi äiti viimein hitaasti ja ilmeisesti tarkkaan harkiten\nja punniten joka sanaa, »ei se tunnu ensinkään mahdottomalta, mutta\nonhan siinä se outous, joka ei oikein minua miellytä, että sinä kuin\nkerjäät Kuloa luoksesi. Ja se ei ole hyvä.»\n\n»Niin mutta, äiti, asiahan olisikin toinen, jos pyytäisin vain häntä,\nmutta kun pyydän häntä tuomaan Pallon.»\n\n»Se on läpinäkyvä tekosyy.»\n\nPirkolle nousi jo »pala kurkkuun». Eikö hän saisi sittenkään Kuloa eikä\nedes Palloakaan luokseen? Äiti näytti niin päättäväiseltä.\n\n»Minusta ei asia ole ensinkään niin, varsinkin kun Pallo on jo\netukäteen käynyt haastattelemassa Marttia, ja Martilla itselläänkin\nolisi ilmeisesti halua tulla, mutta ei uskalla, kun ei tiedä, 'jos minä\ntykkään'. Luulisin, ettei hän käsittäisi kutsuani väärin.»\n\nPirkon viimeiset sanat olivat pyytävän suostuttelevia.\n\n»Ei, vaan hän käsittäisi sen — oikein!»\n\nÄiti katsoi Pirkkoon hymy suupielessä.\n\n»Voi, äiti, kuinka sinäkin osaat kiusoitella», huudahti Pirkko.\n\n»No hänhän vasta osaakin», kuului samassa ovelta Dorritin ääni. »Tehän\nolette täällä oikein kovassa puuhassa, aivan kuin joulu olisi ovella.»\n\n»Kuten onkin, mutta ei sitä juuri sinusta huomaa», huomautti Pirkko.\n\n»Älähän sinä ensinkään siinä.» Dorrit vetäisi Pirkkoa tuuheasta\npolkkatukasta. »Minä olen jo ennättänyt käydä kauppiaalla tekemässä\njouluostokset. Tavarat tulevat päivemmällä.» Dorrit kääri tuhojaan\nylös. »Odotapas, minä tulen auttamaan.»\n\nJa pian kuului keittiöstä tyttöjen iloinen rupattelu. Työtä tehtiin\noikein sähköisellä kiireellä.\n\n»Palaan vieläkin äskeiseen asiaan», alkoi Pirkko hetken kuluttua.\n»Äidin mielestä en siis saa pyytää Marttia tänne.»\n\n»En oikein mielelläni soisi tyttöni sitä tekevän. Pallon puolestahan on\nasia ikävä, mutta sitä ei voi nyt auttaa.»\n\n»Haa, Pallo», huudahti siihen Dorrit. »Minä aivan unohdin. Sain\npostista sähkösanoman, olivat tuoneet asemalta tänä aamuna.»\n\nDorrit livahti keittiöstä pois.\n\n»Sähkösanoma», ihmetteli äiti. »Kun ei vain kenellekään olisi\ntapahtunut mitään pahaa. Tänne niin harvoin sähkötetään.»\n\n»Setä luultavasti ilmoittaa, ettei hän voikaan tulla. Voi, se olisi\ntodella ikävää», valitteli Pirkko. Samassa hän kuitenkin vilkastuneena\nkääntyi äitiin päin: »Etkö siinä tapauksessakaan, ettei setä saapuisi,\nantaisi Kulon tulla?»\n\n»En, vielä vähemmin», esteli äiti.\n\n»Minun täytyy sitten taipua, niin vaikeata kuin se onkin», Pirkko\nvastasi hieman nyrpeänä.\n\n»Tässä se on», huudahti Dorrit ja ojensi Pirkolle sähkösanoman.\n\n»Mitä? Tämähän onkin minulle», kummasteli Pirkko ja repi sähkösanoman\nauki kuumeisella kiireellä. »Mitä tämä nyt on?»\n\nÄiti ja Dorrit odottivat jännittyneinä, kunnes Pirkko luki ääneen, ääni\nhieman värähdellen:\n\n »Tulen tuomaan Pallon jos et halua ilmoita heti huomiseen\n\n                                        _Martti_.»\n\n»Mitä sinä siihen sanot, äiti, äitikulta?» riemuitsi Pirkko, ja\nhuolimatta äidin vastaanpyristelyistä Pirkon täytyi pyöräyttää häntä\npari kertaa keittiön lattialla.\n\n»Sanon vain, että katsos tyttö lattiaa», huohotti äiti.\n\nPirkko katsoi: lattialle oli roiskahdellut äidin käsistä\nharmaanruskeata taikinaa sinne tänne.\n\n»Oh, se on pieni juttu näin suuren asian rinnalla», naureskeli Pirkko\nvain etsien komerosta käsiinsä lattiarievun.\n\nPirkko laski tunteja, lopuksi jo minuuttejakin, ennen kuin auto\nseuraavana aamuna pysähtyi pappilan pääportaitten eteen. Hänen\noli tavattomasti tehnyt mielensä mennä tulijoita vastaan, mutta\nhän oli voittanut halunsa ja antanut vain tarkat tuntomerkit\nautonkuljettajalle. Nyt hän seisoi yksin pappilan suurilla portailla,\nkirsikanpunaiseen huiviin kietoutuneena.\n\n»Päivää, päivää», kiljui Pallo autosta voimiensa takaa. Kulo ei\ntahtonut millään saada irrotetuksi häntä kyllin pian turkista, johon\npikku mies oli kääritty, niin kiire tuolla vesselillä oli tervehtimään.\n\nVoimakkaitten syleilyjen jälkeen Pirkko pääsi viimeinkin eroon tuosta\nvillistä veitikasta, joka heti julisti äänekkäästi:\n\n»Toivoisin, että täällä olisi kahvi valmiina, sillä minun on kamalan\nkova nälkä.»\n\nTuo ilmoitus sai Pirkon ja Kulon nauramaan ja siten tuli heidän\ntervehdyksensä iloisen luontevaksi. Tätä hetkeä Pirkko oli juuri eniten\npelännytkin, sillä hän oli ajatellut, ettei hän voisi kuitenkaan\nhillitä itseään. Nyt auttoi Pallo asiaa omalla tavallaan.\n\n»Kuule, kyllä kai sinä näytät ihan heti syötyä minulle sen suuren sian\nja mustan lehmän», uteli Pallo eteishallissa tervehdittyään sinne\nkokoontuneita naisia.\n\n»Etkö jaksaisi odottaa, niin menisimme navettaan vasta ltalypsyn\naikana», ehdotti Pirkko kokeeksi.\n\n»En minä usko», vastasi Pallo vakaumuksella, mutta lisäsi sitten\nkohteliaasti: »Paitsi jos ei opettajalle mitenkään sovi, niin voinhan\nminä vaikka tutkia taloa niin kauan.»\n\n»Hyvä on», Pirkko nauroi. »Siinä tapauksessa annan ehkä sittenkin sinun\ntutustua ensin navettaan.» Dorritille hän kuiskasi: »Ehkä talo jääkin\nsitten aivan unohduksiin, kun hän pääsee 'eläinten makuun'. Ainakin\nolisi onneksi, jos hän ei 'tutkisi taloa' ennen joulua.»\n\nNavetta ja talli oli tutkittu, kanalassa käyty, vieläpä ennätetty\npujahtaa pienellä kävelyllä metsässäkin. Onnellisesti, tai verrattain\nonnellisesti, oli päästy iltaan. Pallo ei ollut tehnyt paljon\n»ihmeitä» vielä ensi päivänään. Kukolta hän oli kyllä nyhtäissyt\nyhden sulan, josta kukko oli nostanut hirveän metakan. Sitten hän oli\nvaromattomasti, kurkistellessaan tyhjiä pääskysenpesiä katonrajassa,\nastunut sian ruokakaukaloon. Onneksi ei siinä ollut paljoa sisällystä,\nsen verran vain, että sukat ja kengät tulivat hieman siivottomaan\nkuntoon.\n\nTallissa käydessä hän oli Pirkon ja Kulon huomaamatta kavunnut istumaan\ntyhjään seimeen ja kurkistellessaan välilaudoituksen yli yrittänyt\npudota lattialle. Se olisi ollut paha juttu, sillä pappilan nuori\nori ei juuri suvainnut vieraita, varsinkaan lapsia. Onneksi Kulo sai\najoissa kiinni pojan jalasta ja niin vältyttiin onnettomuudelta.\n\n»Kuule, jos sinä tätä menoa jatkat, niin minä saan viedä sinut takaisin\nkotiin niskat taittuneina», puheli Kulo vakavasti Pallolle laskiessaan\nhänet seisomaan lattialle. »Ja minä lupasin kuitenkin äidillesi viedä\nsinut kotiin, jos suinkin mahdollista, ehjänä. Mitä sinä siihen sanot?»\n\n»Voi, setä, kyllä minä koetan», vakuutti Pallo ja pujahti jo samassa\nKulon käsistä alkaen kiivetä tikapuita, jotka veivät tallin parvelle.\n\n»Niin näyt koettavan», myönsi Kulo. »Tulehan alas sieltä. Aivan heti.»\n\nKulon ääni oli päättäväinen. Pallo totteli ja painui nyt ulos ovesta\npihalle, josta hän juosta vilisti täyttä laukkaa pappilaa kohti.\n\n»Vilkkaampaa lasta en ole milloinkaan nähnyt», Kulo tuumi katsellen\nmietteissään Palloa heidän kävellessään loivaa mäkeä hänen jäljessään.\n»Mutta myönnän sanasi oikeiksi: hän ei ole ilkeä, hän on vain kovin\nvilkas.»\n\nKulo vilkaisi kelloaan. Pirkko katsoi häneen uteliaana ja hymy pyrki\nväkisin huulille.\n\n»Katsopas vain, miten tuo aika on livahtanut. Minun on tunnin kuluttua\nlähdettävä ehtiäkseni ajoissa asemalle.»\n\n»Mitä sinä siellä teet?» Pirkko kysyi viattoman näköisenä.\n\n»Mitäkö teen?» Kulo katsoi Pirkkoon hämmästyneenä. »Matkustan tietysti.»\n\n»Niinkö? Miksi?»\n\n»Pirkko, totta kai!» Kulo katsahti uudelleen Pirkkoon ja hänen\nsilmiinsä ilmestyi hämmästynyt ilme. »Ethän sinä, et kai sinä mitenkään\nvoi tarkoittaa, että minä tännekään jäisin?»\n\n»Ja miksikä en? Sitä minä olen pitänyt aivan luonnollisena asiana»,\npuheli Pirkko rauhallisesti, vaikka sydän pamppaili haljetakseen.\n\n»Mutta minä en», vastasi Kulo odottamattoman tylyllä äänellä, niin että\nPirkko säpsähti ja muuttui taas vakavaksi. »Älä ensinkään luule, että\nminä tulin tänne tuomaan Pallon päästäkseni siten osalliseksi teidän\njouluiloistanne. Sehän olisi kuin murtovarkautta. Tunkeutumista toisten\nkotiin. Ei, kyllä minä matkustan.» Kulon ääni oli muuttunut suorastaan\nnärkästyneeksi. Sellaisena ei Pirkko ollut vielä milloinkaan kuullut\nsen kaikuvan.\n\nHe olivat juuri ennättäneet pappilan portille. Pirkko nojautui sitä\nvasten ja virkkoi päättäväisen näköisenä, mutta hieman hymyillen:\n\n»En ensinkään luule sellaista, siksi hyvin tunnen sinut. Mutta en laske\nsinua tästä portista sisälle, ennen kuin olet luvannut, ettet lähde\npois jouluksi.»\n\n»No, sitä minä en voi luvata», vastasi Kulo nopeasti. »Älähän nyt ole\nhupsu, Pirkko. Ymmärräthän itsekin, että se on mahd...»\n\n»... dollista», keskeytti Pirkko säteilevin silmin.\n\nHän oli tällä hetkellä niin viehättävän puoleensavetävän näköinen, että\nKulo kääntyi katsomaan maantielle päin. Hän tuijotti sinne rypistellen\notsaansa. Pirkkoa hymyilytti.\n\n»Kuulehan, kun kirjeesi, ei, kun sähkösanomasi tuli, keskustelin juuri\näidin kanssa sinun tänne kutsumisestasi», puheli Pirkko äänellä, johon\npyrki väkisin riemuisa soinnahdus.\n\n»Ja mitä äiti sanoi?» kysyi Kulo kääntyen tutkivasti katsomaan Pirkkoon.\n\nNyt oli Pirkon vuoro vaieta. Vihdoin hän sanoi hieman nolona:\n\n»Sanoakseni totuuden, hänestä ei ollut soveliasta, että pyytäisimme\nsinua tänne, sillä...»\n\n»No, siinä nyt näet», tuuskahti Kulo mielipaha kasvoilta kuvastuen.\n\n»Anna minun puhua loppuun», epäsi Pirkko. »Hänestä ei ollut soveliasta\n_kutsua_ sinua tänne; mutta nythän sinä tulit pyytämättä. Ja sehän on\naivan toinen asia, kuten sinunkin täytyy lakimiehenä ymmärtää.»\n\nKulo naurahti hieman vapautuneemmin, mutta samassa hän jo taas\nvakavoitui ja hänen silmiinsä tuli hämmästyneen kysyvä katse.\n\n»Siis sinä olisit tahtonut minut tänne?»\n\nPirkko nyökkäsi ja katsoi Kuloa suoraan silmiin.\n\nSinä hetkenä Martti Kulo käsitti...\n\nPirkko oli istunut tunnin verran Pallon luona vierashuoneessa saaden\nhänet viimein rauhoittumaan ja nukkumaan. Tuon pikku temmeltäjän\nelämässä oli tämä päivä ollut suuri elämys ja hänen oli yhä uudelleen\ntäytynyt aukaista silmänsä ja udella sellaisia syviä salaisuuksia kuin:\n\n»Miksi lehmän silmät muljottavat? Miksei hevosen häntää sanota\npyrstöksi? Miksi torpparin Kaisa-muorilla on viikset? Onko Jumalalla\nseitsenpeninkulmaiset saappaat, kun se ennättää juosta kaikkialle\nkuuntelemaan ja katselemaan?»\n\nViimeinkin oli kysymysten väli pidentynyt, kunnes Pallo oli nukahtanut\npitäen Pirkon kättä omassa pehmeässä lapsenkätösessään. Pirkko\npeitteli hänet vielä paremmin, sammutti lampun ja poistui viereiseen\narkihuoneeseen.\n\nSieltä olivat toiset jo kadonneet, otaksuttavasti kukin huoneeseensa\nvalmistelemaan joululahjojaan. Pirkollakin oli arkihuoneessa\ntyö kesken; hän oli jo ennättänyt kullata tuon ihmeellisen\nluonnonkoristeen, oksankarahkan, ja nyt hän liimaili siihen\nkirkasvärisiä mansikanlehtiä. Hän syventyi niin työhönsä, ettei\nkuullut, kun Kulo tuli isän huoneesta hallin poikki ja pysähtyi ovelle\nkatselemaan hänen puuhaansa. Vasta kun Kulo yskäisi, Pirkko säpsähti.\n\n»Kas vain, sinä olet vielä valveilla.»\n\n»No, enhän minä ole mikään Pallo, joka laitetaan vuoteeseen kello\nyhdeksältä.» Kulo tuli pöydän luo ja asettui istumaan matalaan\nnojatuoliin lähelle Pirkkoa. »Vaikka luulen, ettei minulla kyllä olisi\nmitään sitäkään vastaan, jos sinä tulisit tuntikausiksi istumaan\nsänkyni laidalle puhumaan hauskoja.»\n\n»Puhelimmepa me vakaviakin. Mutta jos sinä aiot jäädä tähän, niin etkö\ntekisi minulle pientä palvelusta?»\n\n»Vaikka kymmenen», kuului Kulon vastaus. »Mitä haluat?»\n\n»Tuossa on käpyjä, kulta- ja hopeamaalia ja siveltimet. En pyydä sinua\nmuuta kuin maalaamaan niitä, siksi kunnes saan tämän valmiiksi.»\n\n»Sehän onkin mieluisa tehtävä.»\n\nKulo ryhtyi heti niin innostuneen näköisenä työhön, että Pirkkoa rupesi\nnaurattamaan.\n\n»Olet melkein yhtä lapsen näköinen nyt kuin Pallo», hän tuumi.\n\n»Lapsiahan me sittenkin pohjimmaltamme olemme kaikki», Kulo myönsi\npyöritellen taitavasti sormiensa välissä käpyä, jonka ruskeat kyljet\nmuuttuivat kuin taikasauvan kosketuksesta kultaisiksi.\n\nHetken he tekivät työtä hiljaa, kunnes Kulo, katsellen Pirkon työtä,\njosta todella näytti tulevan ainoalaatuinen taideteos, katkaisi\nvaitiolon:\n\n»Näin me vähällä vaivalla kultaamme ja hopeoimme. Kaunistamme muutenkin\njo kaunista maailmaa. Luulisinpä melkein, että tällainen elämäntyö ei\nolisi niinkään huonoa laskettavaksi Jumalan käsiin, kun kerran seisomme\nhänen edessään.»\n\n»Eikö se ole sinusta sentään liian vähäpätöistä», huomautti Pirkko\narasti.\n\n»Ei. Juuri tällainen vähäpätöinen saattaakin olla Jumalalle\notollisempaa kuin suuret ja ihmeelliset työt, joilla etsitään maailman\nkunniaa, rahaa ja suurta mainetta. Ne työt ovat ihmisiä varten, nämä\nJumalaa varten.»\n\n»Sinulla on niin paljon kauniita ajatuksia», virkkoi Pirkko hiljaa\nluoden hellän katseen Kuloon.\n\n»Ehkä niitä on», myönsi Kulo. »Mutta olen huomannut, että ne nykyään\npuhkeavat esiin vain sinun seurassasi. Sinä olet minun hyvä henkeni.»\n\nEnnen kuin Pirkko ennätti heittää liimasivellintä kädestään Kulo oli\nrientänyt hänen tuolinsa ääreen ja kumartuen lähemmäksi häntä kuiskasi:\n\n»Pirkko, etkö haluaisi tulla minun hyväksi hengekseni koko elämäni\niäksi?»\n\nKulo luki vastauksen Pirkon kohotetuilta kasvoilta...\n\n»Mutta katsohan nyt, miten kävi.»\n\nPirkko naurahti ja irroitti siveltimensä Kulon takin olkapäästä.\n\n»Sinä yrität liimalla kiinnittää minut itseesi», nauroi Kulokin.\n\nTuo nauru oli niin onnellista, että se sai Pirkon sydämen riemusta\nvärähtämään.\n\n»Sitten olen ainakin varma, että pysyt minun omanani», laski Pirkko\nleikkiä.\n\nNoiden tummien silmien säteily oli niin huumaavaa, että Kulo kumartui\nuudelleen lähemmäksi Pirkkoa.\n\n»Suloinen pikku prinsessani...»\n\n\n\n"]