[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fUfzTlc5XFLvUQTmivG7IP_n9EOPZoeeNs5B8jq9Jd7Q":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":23,"gutenbergSummary":11,"gutenbergTranslators":24,"gutenbergDownloadCount":25,"aiDescription":26,"preamble":27,"content":28},34,"Helsinkiin","Aho, Juhani",1861,1921,"34-aho-juhani-helsinkiin","34__Aho_Juhani__Helsinkiin",null,"romaani",[],[],"fi",1889,19689,122809,false,20272,[22],"Students -- Finland -- Helsinki -- Fiction",[],[],1060,"Pienoisromaani seuraa nuoren ylioppilaan Antti Ljungbergin matkaa Kuopiosta Helsinkiin opintojen alkaessa. Matka taittuu sisävesilaivalla ja junalla, ja sen aikana nuori mies kokee uudenlaista vapautta ja aikuisuuden ensihetkiä.","Juhani Ahon 'Helsinkiin' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 34. E-kirja\non public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta\nmitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan on tuottanut Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","HELSINKIIN\n\nKirj.\n\nJuhani Aho\n\n\nWSOY, Porvoo, 1920.\n\n\n\n\nI.\n\n\nKuopion rannassa soivat lähtevien laivain kellot jo toiseen kertaan.\n\"Elias Lönnrot\" oli isoin ja komein laiva, joka vei matkustajia etelään\npäin, Helsinkiin ja muuanne, ja sen kello aloitti ensiksi. Sen soidessa\nyhtyivät soimaan pienempäin laivain kellot, ja ne helistivät yht'aikaa,\nkilvan keskenään.\n\nOli sunnuntai-aamu, jolloin joutilas väki vartavasten tulee rantaan\nkatsomaan, ketä lähtee. He tulevat kiireissään yli satamatorin, ovat\nhommassa, niinkuin olisi heillä pelko myöhästymisestä. Laivasillalle\ntultua katsellaan tuikeasti ja terävästi, niinkuin olisi asia jotain\ntavata. Mutta sitten rauhoitutaan ja asetutaan vähän taammaksi\ntarkastamaan niitä, jotka ovat lähtevän näköisiä.\n\nAntti oli ylioppilas. Hän oli suorittanut tutkintonsa mennä kevännä ja\noli nyt lähdössä ensi lukukaudekseen Helsinkiin lukemaan. Hän seisoi\nlaivasillalla lähellä kulkulautaa. Päässä oli valkoinen rutistumaton,\nsisarien puhtaaksi pesemä ylioppilaslakki ja kaulassa riippui nahkainen\nmatkalaukku, hiukan takana päin vasemman lanteen käänteessä. Palttoo\noli nähtävästi uusi, eilen räätälistä saatu, samettikauluksinen, ja\npienestä rintataskusta piipotti punaraitainen nenäliina, joka juuri\nkotoa lähdettäessä oli siihen siististi ja varovasti hypistetty.\n\n-- Kuule, Antti, eiköhän sinun jo pitäisi nousta laivaan ... se saattaa\nlähteä, ja sinä ehkä jäät ... jos ne ottavat pois laudan...\n\nSe oli hänen äitinsä, joka häntä laivaan kiirehti. Koko perhe oli\ntietysti saattamassa, nimittäin isä, äiti, kaksi sisarta ja muutamia\nsukulaisia ja tuttavia. He seisoivat ahtaassa ryhmässä Antin ympärillä\nja odottivat vain kellon kolmatta kalahdusta, joka aina tuntui viipyvän\nniin kauhean kauan.\n\nAntti oli nähtävästi pahalla tuulella. Otsa rypyssä ja olkapäitään\nhermostuneesti kohotellen seisoi hän äitinsä vieressä syrjittäin\nhäneen. Äiti oli pieni, matala ja hento eikä ylettynyt poikaansa kuin\nparahiksi kainaloon. Levottomana ja huolekkaana koetti hän kuitenkin\nsaavuttaa häntä edes silmiin näkemään. Mutta ne harhailivat sinne tänne\nyli väkijoukon, eikä äiti tahtonut saada pojan huomiota puoleensa,\njonka olisi viimeisellä eron hetkellä halunnut kokonaan omistaa.\n\n-- Ketä sinä, Antti, katselet? Onko sinulla siellä joku, jota tahdot\ntavata?\n\n-- Ei ole.\n\nAntti käänsi kasvonsa toisaanne päin haihduttaakseen noita, jotka\nseurasivat jokaista hänen liikettään ja kasvojensa värettä. Mutta vähän\najan päästä kiintyi hänen huomionsa kuitenkin taas sinne, missä oli\nväkeä kokoontunut toiselle laivasillalle \"Ilman\" lähtöön.\n\n-- Muistitko, Antti, ottaa kalvokkaat käteesi? -- Eihän sinulla niitä\nolekaan!\n\n-- Kuinka minä niitä nyt käteeni?\n\n-- Minkä tähden et ... järvellä tuulee niin kylmästi avonaiseen\nhihaan ... vaan ehkä sinä oletkin salongissa ... olekin vaan\nsalongissa, Antti!\n\n-- Kyllä, kyllä!\n\n-- Miksi sinä, Antti, olet niin kärsimätön? sanoi äiti vähän\nloukkaantuneena.\n\n-- Mutta minkä tähden et sinäkään anna sen olla rauhassa? murahti siihen\nisä, joka seisoi toisella puolen Anttia ja oli tyytymätön siitä, ettei\nodotus loppunut. -- Tottahan tuollainen iso poika jo katsoo itsensä ...\netkähän sinä sen perässä enää kuitenkaan saata sen pitemmälle hypätä.\n\nÄidin leuka alkoi yhä tiheämmin vavahdella, ja hän koki turhaan niellä\nitkuaan. Sisarienkin silmät rupesivat kostumaan, eikä nenäliinoja enää\npantu taskuun. Anttia tämä hellyys hävetti, eikä hän tuntenut\nvähintäkään sääliä äitiänsä kohtaan, pikemmin harmia. Hän olisi jo\nmennyt laivaan, ellei äiti olisi tarttunut hihaan ja pidellyt sitä kuin\npihtien välissä.\n\nEi kukaan puhunut pitkään aikaan. Ympärillä vain kuhisi ja kihisi\nihmisiä, jotka yhtämittaa survivat milloin selkään milloin kylkeen.\nJoutilaita kokoontui yhä enemmän, ne jäivät seisomaan siihen\nkerroksittain tukkien tien toisilta, joilla oli asiaa mennä ja tulla.\nAjurien kärryt kolisivat, hevosten kaviot kalkkoivat kiviseen\ntantereeseen, ja yhä uusia ajoi kaupungista. Kapsäkeillä, kirstuilla,\nkohverteilla ja kaikenlaisilla kapineilla sälytetyitä kärryjä\nperuutettiin aivan laivasillan reunalle, ja siitä tavarat mätettiin\nlaivaan. Kapteeni hääri edestakaisin ja huusi ja komensi heikonlaisella\nsuomenkielellä. Ja laiva puhkui malttamattomuudesta. Piipuista ja\nkupeessaan olevasta reiästä puhalsi se valkoista höyryä, joka peitti\nperäpuolen sakeaan pilveen. Konekin jo hiljaa käydä jyskytteli,\nkoetteli voimiaan, ja köydet olivat pingollaan kuin juoksuhaluisen\nsyöttilään ohjakset, jota ajaja ei päästä menemään, mutta joka\nhirnahtelee ja kuolaimiaan pureskellen jalkojaan nostelee.\n\nSitä katselivat siinä Antti, hänen isänsä ja sisaret, ajattelematta,\nmitä katselivat. Mutta äiti vain katseli Anttia.\n\nIsä oli pienenlainen, vähän kumarahartiainen mies, ja hänen palttoonsa\nkaulus oli pystyssä. Kädessään oli hänellä päästään koukistettu meren\nruoko. Sisaria oli kaksi, jotenkin yhdennäköisiä. Molemmat he olivat\npuetut aivan samanlaisiin vaatteisiin. Vanhempi oli vähän vakavamman ja\nkuivemman näköinen. Nuoremmassa sitä vastoin näkyi vielä tuota\nnotkeutta ja mehua, joka on ominaista kaksikymmenvuotiaalle, mutta joka\npikkukaupungeissa tavallisesti niin pian haihtuu.\n\nYhdessä kohden seisominen kävi hänelle ikäväksi ja hän kääntyi\npuhelemaan erään \"hyvän ystävänsä\" kanssa.\n\n-- Sinun veljesi menee Helsinkiin? kuuli Antti ystävän sopottavan.\n\n-- Niin hän menee.\n\n-- Tuleeko hän jouluksi kotiin?\n\n-- Kyllä hän tulee.\n\n-- No, onko sinulla ikävä häntä?\n\n-- Kyllä tuntuu tyhjältä, kun hän on poissa.\n\n-- Eikös sinulla ole muitakin ikävä...?\n\n-- Ketä muita?\n\n-- Pekkahan menee kanssa tässä laivassa ... missä hän on, kun ei häntä\nvielä näy?\n\n-- Voi, voi, en minä tiedä, ja laiva kohta lähtee!\n\n-- Tuolla hän jo juoksee!\n\nPekka, joka sieltä tuli, oli näet Antin nuoremman sisaren sulhanen.\nEivät he kuitenkaan vielä julkikihloissa olleet. Ainoastaan\nsukulaisille oli sanottu asiasta, jota ei tahdottu ilmaista ennen kuin\nPekka oli suorittanut papintutkintonsa, joka tapahtui jouluksi. Oli\nAnna kertonut siitä myöskin joillekuille parhaille ystävilleen suurena\nsalaisuutena. Ja muuten tiesi sen sitä paitsi koko kaupunki.\n\nYhtäkaikki tervehti Pekka yhtä kylmästi ja kohteliaasti morsiantaan\nkuin kaikkia muitakin, sillä hän osasi käyttäytyä ja taisi hillitä\ntunteensa. Hän tuli kapsäkkiään kantaen, rynnisti leveillä hartioillaan\nseisovia syrjään ja teki tervehdyksensä itsetietoisen tyytyväisesti.\n\nKun hän oli kaikkia tervehtinyt ja antanut kättä kaikille, ryhtyi hän\nvilkkaasti puhelemaan ja selittämään, minkä tähden oli viipynyt. Ei\nollut saanut ajuria j.n.e. Suurella uteliaisuudella sitä sisaret\nkuuntelivat ja kaikki sukulaisystävät, sillä Pekka oli aina ollut\ntätien lemmikki. Hän oli siivo poika, kuului raittiusseuraan, ei\ntupakoinut, joi ainoastaan kahvia, teetä ja vesiä, luki ahkeraan ja\njutteli kovin mielellään.\n\nVaan nyt keskeytti hänet Antin äiti. Hän pyysi Pekkaa, joka oli\nvanhempi ja kokeneempi, pitämään huolta Antista ja neuvomaan häntä kuin\nnuorempaa veljeään. Ja Antin piti kuulla ja ottaa vaaria siitä, mitä\nPekka hänelle sanoi.\n\nAntti kohotti kärsimättömästi olkapäitään, sillä hän ei voinut sietää\nPekkaa. Sellainen sileänaamainen esimerkki, josta hänen alinomaa\nkäskettiin vaaria ottamaan. Hän ei suinkaan ollut mikään lapsi enää,\njoka ei olisi kyennyt toisten taluttamatta kävelemään. Hän oli\ntäysikasvuinen mies ja kokenut enemmän kuin moni muu nuori mies hänen\niällään. Johan hän oli ollut onnettomasti rakastunutkin, ja oli\nparhaallaan.\n\nPekka vastasi äidin kehoitukseen ainoastaan epämääräisellä hymyilyllä,\nsillä sisaren sulhasena hän tahtoi olla hyvissä väleissä veljen kanssa,\njota kaikki kotona ihailivat.\n\n-- Minä saan sanoa terveisiä sisareltani ... minä juuri saatoin hänet\n\"Ilmaan\" ... hän olisi tullut hyvästille tänne, mutta pelkäsi, että jos\nlaiva jättää.\n\nMolemmat sisaret tietysti voivottelemaan sitä, kun eivät saaneet sanoa\nAlmalle hyvästiä. Jos ehtisi vielä mennä! Mutta ei nyt enää ehdi.\n\nKun Antti kuuli Almasta puhuttavan, tuli hänen katseensa epävarmaksi,\nja hän tunsi punastuvansa.\n\nPekalla oli kapsäkkinsä koko ajan kädessään, ja sisaret kehoittivat\nhäntä viemään sen laivaan ja tulemaan sitten takaisin vielä\njuttelemaan.\n\nMutta silloin katsoi isä kelloaan ja ilmoitti miltei vihaisesti, ettei\nole aikaa jälellä kuin puolitoista minuuttia. Joka menee, niin sen on\nparasta heittää hyvästinsä ja jäädä laivaan samalla.\n\nÄiti tarttui Anttia napinläpeen ja veti hänet muista vähän erilleen.\n\n-- Pane sinä palttoosi kiinni, Antti ... nyt tuulee niin kylmästi... Jos\nlaivassa nouset kannelle, niin ota turkki hartioillesi. Mutta missä on\nsinun kaulaliinasi?\n\n-- Siellä se on jossain ... en minä tiedä.\n\n-- Ja kirjoita sinä ainakin kerta viikossa, jos et joka postissa ennätä.\n\n-- Kyllä minä kirjoitan.\n\n-- Ja koeta nyt, Antti, elää niin säästäväisesti kuin mahdollista, kun\npappa tahtoo niin tarkkaa tiliä... Sinun on ehkä vaikea panna kirjaan\nkaikkia pikkumenoja, niin tässä on sinulle vähän käsirahaa, joita minä\nolen säästänyt ... jos sattuu mielesi tekemään leivoksia tai jos\ntarvitset jonkun rusetin tai jonkun...\n\nMutta silloin lyödä kalahti kieli kellon laitaan kolmannen kerran, ja\nkiireesti sai äiti pistetyksi paperikäärön Antin käteen.\n\nSitten sulki hän Antin hellään syliinsä. Ripustautui hänen kaulaansa ja\npuristi, tahtomatta koskaan heittää. Hän olisi melkein tahtonut pitää\nhäntä kiinni niin kauan, että laiva olisi ehtinyt jättää... Nyt hän\nmenee, lähtee ulos suureen maailmaan, kuka tiesi minkälaisia kohtaloita\nkokemaan! Ja äiti tavoitti suutelemaan poikaansa, kohosi varpailleen ja\nkoki kurkottautua hänen huulilleen. Mutta poika vältti. Hän piti\nitseään jo liian suurena suudellakseen äitiään näin kaikkien nähden. Ja\npudisti sentähden vain hätäisesti sekä hänen kättään että muiden käsiä\nja kiiruhti huojuvaa kulkulautaa myöten laivaan.\n\nPekka heitti hellemmät jäähyväiset heille kaikille, kiitti ja kumarsi\nmatkalle toivotetusta onnesta ja koki pusertaa harmaista,\nmatalapohjaisista silmistään syviä silmäyksiä jokaiseen, jonka kättä\nhän puristi.\n\n-- Otta landgongi pois! huusi kapteeni, ja se kiskaistiin laivasillalle\nmelkein Pekan jalkain alta.\n\nAntti nousi komentosillalle ja koetti seisoa siellä niin, että hänen\nasentonsa näyttäisi siltä, kuin hän olisi aikuinen mies. Äidin\nliiallinen hellyys, isän vakavuus ja varmuus ja sisarien suojelevat\nsilmäykset, ne olivat tähän saakka estäneet hänen rinnassaan asuvia\naikamiehen tunteita oikein vaikuttamasta. Mutta nyt seisoivat holhoojat\ntuolla alhaalla pieninä ja voimattomina. Hän seisoi täällä, ylempänä\nheitä, lähtemässä, itsenäisen miehen merkki otsassa. Vasen käsi oli\ntaskussa ja oikea poveen pistettynä. Nenäliinan nurkka yhä piipotti\nrintataskusta esille.\n\nLaivaa siirrettiin ulommas, ja juopa laidan ja laivasillan välillä\nsuureni yhä.\n\nAlhaalta kuului vielä ääni huutavan:\n\n-- Antti, muista nyt, mitä olen sanonut! -- Hyvästi Antti! Hyvästi,\nAntti! -- jota seurasi melkein epätoivoisen kiihkeä nenäliinan huiskutus.\n\nPekka raivosi vastaan omalla nenäliinallaan, juoksi kantta pitkin,\nnosteli lakkiaan ja nyökytteli päätään. Antti ei tehnyt yhtään mitään.\nHän pysyi liikkumatonna perämiehen vieressä ja koskettihan vain pari\nkertaa lakkinsa lippaa.\n\n-- Huiskuta sinäkin, Antti, etkö näe, kuinka kaikki muut huiskuttavat!\n\nSilloin täytyi Antinkin vetää nenäliinansa esille. Vitkaan kohotti hän\nsitä pari kolme kertaa ja pisti sitten taas taskuunsa.\n\n\"Ilma\" oli lähtenyt laituristaan samaan aikaan ja mennä suhkasi jo\ntäyttä vauhtia suuremman ja hitaamman laivan keulan editse.\n\n-- Hyvästi Pekka ja Antti! huudahti yht'äkkiä sulava naisääni \"Ilmasta\".\n\nAlma, Pekan sisar, seisoi siellä solakkana \"Ilman\" perässä, piteli\nviiritangosta ja liehutti hänkin toisella kädellä valkoista liinaa.\nPekka alkoi heti kohta riehua sinnepäin; mutta Antti koetti kohottaa\nlakkiaan niin kohteliaasti kuin suinkin.\n\nAlma oli se, johon hän oli ollut onnettomasti rakastunut ja oli\nvieläkin. Se oli ikävä, surullinen juttu, siksi oli hän nyt jäykkä\nkaikille, siksi hän ei voinut olla hellä omaisilleenkaan, sentähden\nhalusi hän päästä vapauteen, ja sentähden \"halveksi hän koko maailmaa.\"\nNyt poistui hän tuonne pohjoiseen, Antti lähti etelää kohti. Heidän\ntiensä erosivat, erosivat ikuisesti. Ja kun valkoinen höyrypilvi\nyht'äkkiä laski \"Ilman\" piipusta ja peitti vaippaansa koko peräpuolen\nlaivaa ja Almakin sinne katosi, niin olisi Antin tehnyt mieli levittää\nkätensä ja huudahtaa katkera \"haa!\" Mutta kun kapteeni samassa komensi\nkoneen täyteen työhön ja kun propelli perän alla särpäisi vettä\nrintansa täydeltä ja laiva nytkähtäen ojensihe menemään, niin vaihtui\nmieliala samassa niinkuin sen, jota yht'äkkiä pudistetaan hereille\npahasta painajaisesta. Antin rinnassa hyppäsi riemun tunne päällepäin,\nriippumattomuus riipaisi mukaansa ja tuntui siltä, kuin elämä nyt vasta\nolisi oikein irtautunut luistamaan.\n\n-- Nyt se meni, huokaisi äiti rannalla, josta ei lähtenyt, ennenkuin\nlaiva katosi Väinölänniemen taa. Valkoista höyryä näkyi vielä hetkinen\npuiden yli, ja sitä hän astuessaan rantatoria piti vielä silmällä,\nkunnes sekin katosi.\n\nÄänetönnä poistui perhe rannasta. Isä astui edellä, kalkutellen\nrautapääkepillään katukiviin. Vähän jälempänä kulki nuorempi sisar,\nmutta vanhempi odotti äitiä ja käveli hänen kanssaan rinnan. Ei kukaan\nvirkkanut sanaakaan. Isä ei tavallisesti juuri milloinkaan puhunut,\nnuoremmalla sisarella oli omat syynsä äänettömyyteen, ja vanhempi sisar\noli vaiti siksi, että äitikin oli vaiti.\n\nSillä tavalla palasivat he asuntoonsa. Pääovi oli kiinni, ja isä ja\nAnna jäivät odottamaan, että tultaisiin avaamaan. Odottaessaan piirteli\nAnna hajamielisesti kuvioita pihahiekkaan päivävarjonsa kärellä, ja\nisä, joka oli hyvin järjestystä rakastava, määräsi, että havut rappujen\nedessä ovat uudistettavat. Äiti meni vanhemman sisaren kanssa keittiön\novesta ja lähetti piian päästämään kamreeria ja neitiä.\n\nVähän sen jälkeen he söivät aamiaisensa, jotenkin ääneti senkin. Ei\nkuulunut muuta kuin: \"saanko voita?\" Ja \"tahtooko pappa vielä maitoa?\"\nJa sitten alkoi tavallinen jokapäiväinen elämä. Isä istui\ntyöhuoneessaan kirjoitellen, ja muuttautui sieltä virastoonsa\nkirjoittelemaan. Sisaret asettuivat kamariinsa, jonka ikkunat antoivat\ntorille, ja kutoivat nenänvarsi suorana pitsiään kumpikin. Silloin\ntällöin katsahdettiin kadulta heihin ja he katsahtivat kadulle, rihmaa\nkerältä vetäessään.\n\nÄiti oli vähän aikaa edeltä puolenpäivän makuukamarissaan. Kun hän\nsieltä tuli puolipäiväkahvia laittamaan, olivat hänen silmänsä\nitkettyneet, ja hän huokasi silloin tällöin syvästi. Koko perheessä\nvallitsi sinä päivänä tavallista syvempi totisuus, kunnes vähitellen\ntotuttiin siihen niin, ettei sitä enää niin huomattu.\n\n\n\n\nII.\n\n\nSill'aikaa oli Antti laivallaan jo aloittanut uuden elämän. Hän oli\ntäydessä menossa Helsinkiin.\n\nJo keväällä oli hän päättänyt aloittaa uuden elämänsä. Hänen toverinsa\nolivat vakuuttaneet, että niin pian kuin saavat valkolakin päähänsä,\nalkavat he oitis elää uutta elämää. Ylioppilaaksi päästessä tapahtuu\nkäännekohta heidän elämässään.\n\nKoko kesän oli Antti odottanut sitä käännekohtaa. Mutta ei sitä\nkuulunut. Perheessä ei häntä kohtaan tapahtunut mitään muutosta. Äiti\nja sisaret kohtelivat häntä niinkuin ennenkin, ja isä tahtoi ihan kuin\ntahallaan osoittaa, ettei hän pitänyt häntä sen suurempana herrana kuin\nennenkään. Siinä suhteessa ei siis ollut mitään käännekohtaa\nhuomattavana.\n\nOli se kuitenkin toisella tavalla tulemaisillaan. Näihin aikoihin hän\nrakastui \"totisesti ja vakavasti\" Almaan,\n\nJo koulussa ollessaan oli hän ollut rakastunut, mutta ei vielä\n\"totisesti ja vakavasti.\"\n\nEnsi kerran tapasi rakkaus hänet viidennellä luokalla ollessa. Viides\nluokka vastasi entisen kimnaasin ensimmäistä luokkaa. Kimnasisteista\nkävi koululaisten kesken kertomuksia, että heistä melkein jokainen oli\nollut kihloissa. Siitä puhuttiin ihmetyksellä ja kummastuksella. Antti\njoutui vertailemaan itseään ja heitä, eikä tahtonut viidennelle\nluokalle tultuaan saada rauhaa siltä ajatukselta, että hän, vaikka jo\nsai käydä arpajaisissa ja iltahuveissa, ei ollut edes rakastunut. Olisi\nhän suonut olevansa kihloissakin. Mutta mitäs nykyajan naiset! Ne\ntietysti vain laskevat vuosia, milloin pääsevät rouviksi. Uskollista,\nuhraavaa, odottavaa rakkautta ei enää ole olemassa, sitten kun kimnaasi\nmuuttui lyseoksi. Sen sai Antti kokeakin, kun hän rakastui kaupungin\nkauneimpaan tyttöön, joka usein kävi sisarien luona. Vaikka hän käveli\njoka päivä rakastettunsa ikkunan alaitse, vaikka pyysi häntä joka\ntanssiaisissa toiseen franseesiin eikä sitten koko iltana tanssinut\nmuiden kuin sisariensa kanssa, tai jos tanssi, niin jonkun kaikkein\nrumimman kanssa ja sillä välin pihtipielen takaa tuijotti, ei hän\nkuitenkaan saavuttanut vastarakkautta.\n\nVälistä hän kyllä luuli, että ihanne oli häneen ihastunut, välistä\nhän oli siitä aivan varmakin, sillä ihanne kuunteli häntä hyvin\nystävällisesti, kun hän kertoi kouluoloistaan. Ja niistä hän\ntavallisesti aina kertoi. Mutta sitten saattoi tyttö yht'äkkiä\ntulla hajamieliseksi, katsella aivan toisaanne päin ja kysyä\nhuolettomasti, mitä se olikaan kuin herra Ljungberg oli kertonut ...\nsuokoon anteeksi ... mutta hän ei kuullut. Antti uudelleen kertomaan\nkiltisti ja sydän solmulla samaa asiaa, vaikka ymmärsi, ettei se ollut\nollenkaan mitään erinomaista ja vaikka kertoessa kyllä huomasi, että\ntyttö seurasi silmillään erästä nuorta tanssivaa maisteria. Ne\nkertoivat, että maisteri oli rakastunut tyttöön ja tyttö maisteriin,\nmutta sitä ei hän uskonut. Hän oli vihoissaan ihmisille, jotka eivät\nosanneet muuta kuin juoruta ja panetella.\n\nKäyköön, miten käykin, päätti Antti yksinäisillä kävelyillään\nkuutamoisina öinä, kun valo loisti hänen ikkunastaan. Kun minä pääsen\nkuudennelle luokalle, niin minä kosin. Minä olen silloin kuudentoista\nvanha, ja hän täyttää yhdeksäntoista. Kolmen vuoden päästä ylioppilas,\nse on 19 ja 22. Silloin julkaisemme kihlauksemme. Neljän vuoden\nkuluttua maisteri, se on 23 ja 26 vuotta. Ei hän silloin ole liian\nvanha minulle.\n\nMutta ennenkuin Antti ennätti kosia, kosi maisteri tutkintoluvalla, sai\ntytön ja vei hänet vanhempainsa luokse maalle. Antti kulki muutaman\npäivän hattu takaraivolla ja ylenkatsoi, halveksi äärettömästi koko\nmaailmaa. Silloin hän oli ensi kerran juovuksissa ja aloitti samalla\ntupakanpolton. Erään kumppaninsa kanssa he ostivat pullon punssia ja\nnousivat Kotkankallion paviljonkiin. Antti puhui eräästä suuresta\nsurusta, joka hänellä oli, ja lausui ulkomuistista säkeitä Runebergin\nrunosta \"Svartsjukans nätter:\"\n\n    Hvems är den stämma, som med ugglans låten\n    till en förvirrad harmoni sig parar,\n    beskrattande med återbrutna ljud din frid,\n    din stillhet, dina vallmodofter?\n    Det är den sorgsnes klagan, milda natt,\n    det ar den olycksaliges förtviflan.\n\n    [Kelt' ääni, huuhkajan mi huutoin kera\n    käy sopusointuun sekasortoiseen\n    sävelin särkynein sun naurain rauhaas\n    ja hiljaisuuttas, valmuntuoksujas?\n    Se valitus on kurjan, lauha yö,\n    oi, onnen-orvon on se epätoivo.]\n\nToveri tarjosi pullon suuta ja lausui vuorostaan:\n\n    Pois huolemme kaikki jo poistukohon\n    vain riemua varten tää maailma on.\n    Niin paljon, niin paljon on riemuja maan;\n    ken hullu siis huolista huolisikaan?\n\n    Ken riemuita tahtoo, hän joutukohon\n    ja juokoon; jo pullomme puolillaan on.\n    Jo hukkukoon huomenna taivas ja maa,\n    kun siksi vain juoda ja riemuita saa.\n\n    Kyll' lienevät kuivia Tuonelan maat,\n    ja viiniä turhaan ehk' etsiä saat;\n    mut muistaa jos voinee: nyt ne muisna juo!\n    Ja muistosi sielläkin riemuja luo.\n\nAntti joi ja veti henkeensä savua, niin että rintaa kirveli. Mutta\nseuraavana päivänä hän oli sairas. Äiti oli varma siitä, että hän oli\nvilustunut. Ja siitä lähtien piti Antin ruveta käyttämään villapaitaa.\n\nKesällä haihtui tämä rakkaus, kun Antti sai pyssyn. Ja toista vuotta\npiti väliä, ennenkuin uudelleen otti. Mutta silloin se ottikin\n\"totisesti ja vakavasti.\"\n\nSillä Pekan sisar Alma oli totinen ja vakava. Hänen sinisissä\nsilmissään oli jotain äidillistä kiiltoa ja hänen koko olennossaan\npehmoista, lämmintä hellyyttä. Hänellä oli pitkä, vaalea palmikko, joka\nvalui alapuolelle notkahtelevia vyötäisiä ja taipui siellä niin\nmiellyttävästi. Häneen rakastui Antti eräänä iltana, kun pidettiin\npuhdetta uunin hiiltyessä ja Alma soitteli salongissa. Hän soitteli\npianoa ja lauloi samalla: \"Kultaisessa kartanossa elää Ahti syvällä\naalloissa.\" Silloin tunne jo avasi silmiään, mutta heräsi vasta vähän\njälkeenpäin. Antti oli sisarineen Pekan luona, jolle Alma oli taloutta\npitämässä. Siellä oli lapsineen eräs nuori rouva. Kaikki tytöt\nhellyttelivät lasta sylissään, mutta ei kukaan osannut niin kuin Alma.\nHän kietoi voimakkaat pyöreät käsivartensa lapsen ympäri ja syleili ja\nsuuteli sitä niin varmasti ja taitavasti, kuin olisi itse ollut äiti.\nJos tuo olisi vaimoni ja tuo lapseni, ajatteli Antti, niin kuinka\nsanomattoman onnellinen voisin olla! Ja hän päätti lukea, tehdä työtä\nja pian suorittaa tutkintonsa saadakseen sanoa häntä \"vaimokseen\"\nmuutamain vuosien perästä. Ennen oli hän haaveksinut outoja seikkailuja\nrakastetun olennon kanssa, oli ollut haaksirikossa ja joutunut halon\nvarassa autiolle saarelle, jonka rotkoissa lepäsi yönsä sen naisen\nrinnalla, jonka oli saman halon päällä pelastanut. Mutta nyt hän ihaili\nhiljaista kotielämää. Hän oli David Copperfield ja Alma oli Agnes.\n\nHän alkoi ottaa tunteja latinan kirjoituksessa Pekan luona, joka oli\nväliaikainen opettaja lyseossa. Kun he olivat lopettaneet tuntinsa,\ntuli Alma tavallisesti aina kahvia tuoden ja istuutui toiselle puolen\npöytää. Heistä tuli hyvät \"ystävät.\" Antti jutteli Almalle kaikki\nasiansa ja kertoi varsinkin mielellään edellisestä rakkaudestaan, mutta\nvakuutti aina samalla, että se oli ollutta ja mennyttä. Kun Almalta\npääsi herkästi nauru tulemaan, oli Antin helppo olla sukkela. Usein\nsaattoi tapahtua, että hän kertoi saman asian muille, mutta heihin ei\nse tehnyt mitään vaikutusta. Sentähden oli Alma Antin mielestä\nymmärtäväisempi ja viisaampi kaikkia muita. Ja se nauru, mimmoiset\npyöreät kuopposet se kaivoi pehmoiseen, pulleahkoon poskeen!\n\nVaikka Antti olikin niin rakastunut, ei sitä kuitenkaan kukaan\nhuomannut, ei Almakaan. Kun iällä oli väliä kuusi vuotta, ei kukaan\ntullut epäilleeksi. Mutta Antti oli jo siinä suhteessa muodostanut\nvarman mielipiteen ja ajatteli itsenäisesti: \"Mitä muutamien vuosien\nero iässä tekee ... monessa romaanissa joutuu vanhempi nainen nuoren\nmiehen kanssa naimisiin, ja he voivat elää onnellisesti kaiken ikänsä.\"\n\nYlioppilastutkinnon suoritettuaan, kun hän palajaa kotiin valkoinen\nlakki päässä, oli hänen aikomus ilmoittaa rakkautensa. Keväällä\nHelsinkiin lähtiessä oli jo tulla suusta tunnustuksen sana. Lähdön\nedellisenä päivänä oli hän asettunut alakuloisena istumaan\nkiikkulaudalle. Alma tuli noutamaan sisaria jonnekin ulos ja kysyi\nkohta, mikä häntä vaivasi.\n\n-- En minä sano...\n\n-- Mikset sano?\n\n-- En voi sanoa milloinkaan.\n\n-- Etkö milloinkaan?\n\n-- Ehkä milloinkaan, mutta en nyt. Laivarannassa lähtiessään ensi kerran\nHelsinkiin sai hän Almalta ruusun rintaansa, ja Helsingissä oli Alma\nhänen ajatuksiensa perustus ja pohja. Se säilytti häntä pääkaupungin\nviettelyksistä, joiden avatusta sylistä hän pudistuksella vetihe pois.\nSen pitää olla puhdas nuorukainen, jonka hän Almalle tarjoo... Mutta\nmahtaa se kaupunki käydä ihmeisiinsä, kun kuulee hänen kihlauksensa.\nSitäkin hän mietti, olisivatko he kauan salakihloissa vai\njulkaisisivatko kohta. Kihlakortteja oli hän nähnyt mielestään erittäin\nsieviä kirjakaupan ikkunassa Helsingissä. Somimmat olivat sellaiset,\nmissä kyyhkynen kuletti suussaan kahta sormusta, joista toiseen oli\npiirretty \"Alma\", toiseen \"Antti.\" Ka niin, heidän nimensähän alkavat\nsamoilla kirjaimilla!\n\nKesällä oltiin isän maatilalla, ja Almakin oli kutsuttu sinne. Eräänä\niltana elokuussa, vähää ennen Alman lähtöä, olivat he soutelemassa\nAlman kanssa. \"Nyt jos koskaan\"! päätti Antti. Hän seisautti aironsa,\ntuijotti synkästi veteen, mutta sitten hän taas alkoi soutaa ja souti\nraivoisasti. Hänen täytyi se sanoa nyt! Mutta ei hän uskaltanut\naloittaa. Eikä tiennyt, miten aloittaisi. Silloin Alma käänsi rantaa\nkohti. Antti pyysi, että soudeltaisiin vielä, kun oli niin kaunista.\n\n-- Mitä varten?\n\n-- Soudellaan nyt, minä pyydän.\n\nKun Alma suostui, niin tunsi Antti, että nyt se oli ratkaistu, että nyt\nhän heittäytyi ummessa silmin kohtalonsa varaan. Samassa hän keksi,\nmistä aloittaisi.\n\n-- Muistatko, Alma, sitä, kun minä keväällä puhuin asiasta, jota en\nmilloinkaan ilmoittaisi?\n\n-- Mutta lupasithan sinä joskus sanoa.\n\n-- Taisin luvata.\n\n-- Etkö nyt voi sanoa?\n\n-- Tahdotkos sinä sen kuulla?\n\n-- Niin no, sano nyt vain.\n\n-- Se on sitä, että minä rakastan sinua enemmän kuin ketään muuta\nihmistä koko maailmassa...\n\nAntti oli miettinyt ihan toisella lailla sanoakseen tämän asian. Ei\nnäin typerästi ja värittömästi. Nyt se meni hänestä kuin littuun koko\nasia.\n\nAlma oli vaiti. Hän katsoi sivulleen, pitkin melan vartta, jonka kärki\npiirteli vettä. Vei sen sitten taaksepäin ja alkoi kääntää venettä\nrantaan.\n\n-- Kuinka sinä voit Antti noin tehdä? Ole hyvä ja päästä minut maalle.\n\nVene rasahti rantahiedalle. Kun Alma nousi maihin, tarjosi Antti\nkätensä häntä auttaakseen. Mutta Alma ei ottanut sitä vastaan.\n\n-- Etkö vastaa mitään, Alma?\n\n-- Sinä olet vielä liian nuori ja kokematon, Antti. Kyllä sinä vielä\nlöydät sen, joka sinulle sopii. Minä en voi olla sinulle muuta kuin\nvanhempi sisar.\n\nHän nousi edeltäpäin pihaan, ja Antti jäi jälempänä tulemaan. Kuin\nunessa veti hän veneen maihin, kalkutti tapin auki ja kuuli veden siitä\npuskevan ulos.\n\nEi siis siitäkään tullut sitä käännekohtaa, jota hän oli toivonut.\n\nMutta nyt se oli tullut!\n\nKuopion valkoinen kirkko kaukeni kaukenemistaan. Laiva kääntyi niemen\ntaa, ja kirkko katosi kokonaan. Puijo vain vielä köyristi selkäänsä\nmuun metsän yli.\n\nAntti käveli vinhakasti edestakaisin kantta pitkin ja käännähteli\ntiukasti. Oli kuin olisi joka käänteessä joku palanen entistä elämää\nhänestä karissut pois. Mitäpä hän niistä enää muistelee! Mennyt on\nmennyttä, eikä tässä ole se poika, joka suree! Ja hän hujautti\nkädellään ja ikäänkuin nakkasi menneisyyttä menemään taaksepäin.\n\nHänet valtasi voimakas tunne vapautta ja riippumattomuutta. Hyvästä\nmielestä oli herahtaa vesi silmään. Alma oli sanonut hänelle: \"Sinä\nolet vielä nuori ja kokematon ... ja kyllä sinä vielä löydät sen, joka\nsinulle sopii.\" Mutta hän tahtoo näyttää, ettei hän ole nuori eikä\nkokematon. Hän on jo mies. Hän suorittaa uhalla tutkintonsa ainoastaan\nsen vuoksi, että Alma näkisi, mikä mies hän on. Äkkiä saa hän viran\nlääninhallituksessa ja kohoaa sieltä kruununvoudiksi. Mutta vaikka\nhänestä tulee varakas mies ja hänellä on pankissakin rahoja, ei hän\nmene naimisiin. Alma saa nähdä, että hänen tunteensa olivat syvät ja\ntodelliset. Ei häntä kuitenkaan kukaan saa nähdä alakuloisena ja\nkärsivänä. Kaikissa seuroissa hän esiintyy hienona Helsingin herrana,\nhansikkaissa ja litistettävässä knallissa. Mutta ei tanssi kenenkään\nkanssa; istuu ja puhuttelee ainoastaan rouvia Suomalaisessa Seurassa ja\nsilloin tällöin silmäilee pince-nez'nsä läpi jotakuta tanssivaa\nneitosta.\n\nHän oli ihan varma siitä, että näin hän tekee. Ja hänestä alkoi tuntua,\nettä hän jo nyt on semmoinen hieno herra. Ja mitäs! Onhan hänellä jo\ntäysi vapaus olla ja elää, niinkuin itse tahtoo. Ei ole mikään\nestämässä mistään. Saa kehittyä vapaasti ja itsenäisesti. Ei sitä\nsellaisessa kodin saarroksessa voikaan kehittyä itsenäiseksi mieheksi.\n\nTästä hän tuli yht'äkkiä selville laskeutuessaan kannelta alas\nruokasalonkiin. Se oli hänen mielestään uusi itsenäinen ajatus, ja sitä\nseurasi kohta paikalla toinen: kihloissa oleminen olisi ollut hänelle\nesteeksi. Nämä molemmat itsenäiset ajatukset antoivat hänelle\nsisällistä tyydytystä ja varmuutta, niinkuin aina, kun keksii jotain\nuutta ja alkuperäistä.\n\nRuokasalin ovea avatessaan hän siis rypisti hiukkasen otsaansa, veti\nilmaa keuhkoihinsa, niin että rinta kohosi korkealle, ja puhalsi sen\nsieltä sieraimiensa kautta takaisin kuuluvalla tohinalla.\n\n\n\n\nIII.\n\n\nUseimmat matkustajista olivat jo kokoontuneet aamiaista odottamaan. Ja\nAnttikin oli nyt sellainen oikea matkustaja, joka odotti aamiaista.\n\nSiellä oli kaikenlaista väkeä. Isomahaisia maakauppiaita, suurissa\nkorkeissa kalosseissa, matkalla Pietariin; Antti loi heihin\nylenkatseellisen silmäyksen, sillä isä oli aina sanonut, että ne ovat\nniitä viho viimeisiä ihmisiä jotka säälimättä nylkevät kansaa ja\npyrkivät elämään niinkuin säätyhenkilöt. Oli siellä pari vanhaa\nneitostakin, tukevasti vaatetetuita ja puolihansikkailla varustettuja,\nniin että vain sormet näkyivät, pitkät elottomat ja verettömät sormet.\nNe joivat kahvia laivasta, mutta evästä heillä oli itsellään.\nJuodessaan he sopottivat keskenään ja arvostelivat, silmäyksistä\npäättäen epäedullisesti, kahta nuorta neitiä, jotka istuivat toisessa\npäässä salonkia. Sillä neidit naureskelivat erään vanhemman herran\nkanssa -- nähtävästi joku merikapteeni --, joka oli asettunut\nlaivatuolille vastapäätä heitä ja haasteli heille kaikenlaista, vaikkei\nollut esitettykään; minkä vanhat neitoset hyvin kyllä tiesivät. Lähellä\nvanhoja neitoja istui Pekka ja tutki ilmoituskalenterin sukkeluuksia.\nHän rakasti tavattomasti sukkeluuksia ja naurahti niille tuon tuostakin\nhakien silmillään jotakuta, jonka saisi osalliseksi iloonsa. Toisessa\npaikassa puoleksi loikoi tyhjennetyn kahvikupin ääressä eräs hienosti\npuettu herrasmies, jolla oli kultasankaiset silmälasit päässä ja joka\nei näkynyt olevan ketään huomaavinaan. Kun Antti astui sisään, teki\nherrasmies liikkeen niskallaan ja sihautti huulillaan bufettineidin\nluokseen, jolta tilasi sikarin. Antti tuli panneeksi erityisen huomion\ntähän, jota ei ollut ennen nähnyt.\n\nAntti kun oli ripustanut palttoonsa naulaan -- naula oli messingistä,\nkahdella ruuvilla istutettu kiiltäväksi maalattuun seinään, ja\nvastapäätä oli peili -- vältti hän katsoa Pekkaan ja tervehti hyvin\nkylmästi vanhoja naisia, vaikka nämä olivat hyviä tuttuja hänen\nkotonaan. Mutta nuo kaksi vanhaa neitoa hyökkäsivät heti häneltä\nkysymään, eikö hänen ollut ikävä kotoa lähteä ... lähteä kotoa pois\nsuureen maailmaan.\n\nAntti antoi syrjäsittäin vastauksen, ettei hän juuri tiennyt, mitä hän\nniin erittäin ikävöisi.\n\n-- Eihän Antti toki tarkoita, mitä Antti sanoo. Antti ei tahdo sanoa,\nkuinka ikävä Antin on lähteä omiensa luota vierasten ihmisten seuraan.\nOnko Antilla ollenkaan sukulaisia Helsingissä?\n\n-- Ei ole sukulaisia.\n\n-- Eikö? Olisi paljon hauskempi Antille, jos olisi joku perhe\nHelsingissä, jonka luo voisi mennä. -- Antin äidillä näytti olevan niin\nkovin vaikea erota Antista.\n\nSiihen ei Antti katsonut tarpeelliseksi enää vastata. Hän alkoi niin\nhuolettomasti kuin suinkin kävellä edestakaisin lattiaa pitkin. Otsa\noli hänellä rypyssä ja toinen käsi housuntaskussa, toinen sivelemässä\nviiksien alkuja. Hän tunsi miellyttävän tunteen siitä, että oli hyvin\nja huolellisesti puettu. Kengät oli teetetty teräväkärkiset ja\nmatalakantaiset, niinkuin tiedettiin muodin olevan, ja hyvästi\nkiilloitetut. Housut olivat vaaleasta kankaasta ja takki musta ja pitkä\nniinkuin englantilaisella gentlemannilla. Käänteissä heilahtelivat\nhelmat sääriä vasten niinkuin vanhalla herralla; Antti tunsi sen\nselvästi polvissaan. Peilissä, johon hän aina ohimennen katsahti,\nhuomasi hän olevansa ajattelevan ja miettivän näköinen mies. Hänestä\nnäytti, että kaikki häntä salaa tarkastelivat, myöskin neitoset. Sitä\nei tosin voinut huomata, että he häntä suorastaan katselivat, mutta hän\ntiesi kyllä entisestään, että vaikka nuoret neitoset eivät olisikaan\nkatsovinaan, he kyllä sentään huomaavat nuoria miehiä. Mutta vaikka hän\ntiesi näin olevansa kaikkien huomion esineenä -- keskipisteenäkin olisi\nvoinut sanoa -- ei hän joutunut ollenkaan hämilleen. Noin kävellessä\nmuistui hänelle vain mieleen, mitä sisaret olivat hänestä sanoneet, kun\nhän kerran katseli itseään heidän toalettipeiliinsä. -- \"On se kaunis\npoika tuo meidän Antti\", olivat he sanoneet. Siihen oli äiti toisesta\nhuoneesta lempeästi torunut: -- \"Sanokaahan sille semmoista, on se jo\nkylläksi itserakas ilmankin.\" -- No, mutta vähätpä nyt siitä. Miksi ne\neivät jouduta aamiaista, että saisi syödä?... Nälkäinen kuin susi! Oli\nniin aikamiehen, vanhan herran tapaista sanoa: \"nälkäinen kuin susi.\"\n\n-- Onko aamuruoka kohta valmis? kysyi hän bufettineidiltä.\n\n-- Neljännestunnin kuluttua, vastasi tämä.\n\nPekka tuli puoliääneensä kysymään, syökö Antti laivasta?\n\n-- Miksen söisi! vastasi Antti tahtoen näyttää kummastuneelta.\n\n-- Minä vain ajattelin, että kun meillä on omaa evästä...\n\n-- Minä syön mieluummin laivasta.\n\nAntti söi siis laivasta ja otti ruvetessaan ryypynkin, jota kapteeni\ntarjosi. He kilistivätkin toistensa kanssa.\n\nKotona oli häntä ryypystä varoitettu, ja Pekka oli kuvannut sen\nterveydelle vahingolliseksi. Oli hänellä kirjojakin, joissa sitä\ntodistettiin tieteellisesti. Äiti ja sisaret olivat yhtä mieltä Pekan\nkanssa. Mutta kun isä otti ryypyn, niin otti Anttikin. Hänen täytyi\nsitä paitsi itse tulla vakuutetuksi kaikista asioista. Kokea, kokea ...\nihmisen täytyy kokea. Olutta hän tilasi myöskin. Kun kapteeni pyysi\npuoli pulloa, niin kutsui hänkin suun sihauksella luokseen poistuvaa\nneitiä ja pyysi saada, ruotsinkielellä hänkin: \"En half öl.\" Joka kerta\nkun hän sitten kallisti lasin huulilleen ja joi, katseli hän sen\nkuvetta pitkin niitä kahta nuorta neitosta, jotka istuivat vastapäätä\nhäntä seinän puolella. Vaikka eivät ne hänen mielestään juuri\nkatsomista ansainneet. Rumanlaisia, jotenkin vähäpätöisiä. Bufettineiti\ntuossa oli monta vertaa somempi. Se ei kuitenkaan estänyt häntä\nolemasta neitosille kohtelias. Hän tarjosi heille, mitä he eivät\nylettäneet ottamaan, ja sanoi joka kerta: \"varsså go'\" Siihen neitoset\nyhtä monta kertaa vastasivat: \"tackar\", johon Antti vielä hiukan\nhuolettomasti lisäsi: \"ja' ber.\"\n\nMietti Antti heille jotain muutakin sanoakseen, mutta ei voinut keksiä,\nmillä aloittaisi. Sen sijaan onnistui hänen ottaa osaa kapteenien\nkeskusteluun. He puhuivat ruotsia, jota maakauppiaat tietysti eivät\npystyneet puhumaan. Kapteeni kertoi salakuljetusjuttuja entisiltä\npurjehdusretkiltään merellä. Antilla oli myöskin muuan semmoinen juttu,\nvanha ja kauan kulkemassa ollut. Hän kertoi sen, ja vaikka kapteenit\ntietysti olivat kuulleet sen monta kertaa ennen, nauroivat he kuitenkin\nhiukan. Antti tunsi siitä itsensä ylpeäksi ja samalla miltei\nheltyvänsä. Ja sitä seurasi tunne miehen ryhdistä koko ruumiissa. Oli\nniinkuin ei hänen ja kapteenien välillä olisi ollut mitään eroa arvossa\nja iässä. He olivat yhdenvertaisia. Ei hän koskaan ennen ollut tuntenut\nitseään näin vakaaksi ja varmaksi. Mutta, sanoi hän itselleen, näinhän\nse vasta ihmisen oikea alkuperäinen luonto ja itsenäisyys tunkeekin\nesille, ja näinhän ihminen pääsee kehittymään, kun hän saa olla ja\nliikkua vapaissa oloissa.\n\nKun noustiin pöydästä, tuli Pekka sisään ja pyysi lasin maitoa. Se oli\nAntin mielestä tavattoman moukkamaista. Syödä ensin omia eväitään\nkannella ja sitten tulla hampaitaan kaivellen juomaan maitoa\nsalongista.\n\n-- Tuokaa minulle hyvä sikari, sanoi se hienosti puettu, kultasankaisia\nsilmälaseja kantava herrasmies. Hän ei ollut aamiaista syödessään\nottanut osaa herrojen keskusteluun. Näytti siltä, kuin olisi hän\nhalveksinut koko seuraa, siitä päättäen, että hän silloin tällöin veti\ntoisen suupielensä ivalliseen kureeseen. Se hiukan häiritsi Anttia. Hän\nkyllä osasi olla hänkin niinkuin vanha tottunut matkustaja. Mutta\nmilloinka voisi hän saavuttaa sen varmuuden ja vakavuuden, joka tuolla\nherralla oli? Milloinka olla noin rennosti ja vapaasti ja kaikkia\nhalveksivasti?\n\nPekka sytytti paperossin ja tarjosi Antillekin. Mutta Antti sanoi\nmieluummin polttavansa sikaria. Bufettineiti toi sen hänelle ja toi\nmyöskin hopeapäisen veitsen tarjottimella. Ottaessaan katsahti Antti\nhäntä suoraan silmään ja koetti saada silmäyksensä merkitseväksi. Ja\nkun hän typisti sikaria, tunsi hän kätensä hiukan vapisevan.\n\nSyötyään poistuivat kaikki matkustajat ruokasalongista, mikä minnekin.\nAntti oli asettunut tyhjän pöydän ääreen ja oli tutkivinaan\nilmoituskalenteria. Neiti tyhjensi pöytää ja Antti seurasi hänen\nliikkeitään: kuinka hän kumartui pöydän yli, painoi vyöhystänsä sitä\nvastaan, pingoitti rintansa ja paljasti voimakkaan täyteläisen\nkäsivartensa. Antti olisi tahtonut sanoa hänelle jotain leikillistä,\nmutta sai ainoastaan kysytyksi, koska tullaan Konnukseen.\n\n-- Kello kymmenen, vastasi neiti. Eikä Antti saanut jatketuksi\nkeskustelua sen pitemmälle.\n\nPuhdistettuaan pöydän ja levitettyään sen yli vaalean liinan poistui\nneiti keittiöön eikä tullut enää takaisin. Ymmärtämättä oikein syytä\nsiihen, joutui Antti hiukan alakuloiseksi ja nousi kannella olevaan\ntupakkakammioon, jonka ikkunasta voi nähdä maiseman sekä taakse että\nkummallekin kupeelle.\n\nHän alkoi selailla sanomalehtiä, ja ensiksi sattui \"Uusi Suometar\"\nkäsiin.\n\nJahah! jahah. Vai \"Uusi Suometar\"! Pitääpä katsoa mitä on \"Uudessa\nSuomettaressa.\"\n\nPääkirjoituksena oli \"Virkamiehet ja suomenkieli.\" Siis kieliriita!\nAntti koetti lukea sitä, mutta ei joutunut kuin muutaman kappaleen,\nniin asettui poikkiteloin tielle otteita asetuksista ja pykäliä ja\nnumeroita. Silmä hyppäsi niiden ylitse ja jatkoi kerran liikkeelle\npäästyään matkaansa parin uutisen yli \"kaikenlaisiin.\" Nielaisi niistä\nmuutamia ja palasi virvoitettuna takaisin pääkirjoitukseen. Keskemmällä\noli siinä huutomerkki erään lauseen perässä. Toisen jälessä seisoi\nkysymysmerkki ja kolmanteen oli lauseen sisään pantu (sk!) noin\nsulkujen väliin. Siellä ne siis jotain kummastelevat ja ivaavat.\nKenties se on hyvinkin hauskaa! Ja Antti luki ne lauseet ja luki\nmuutamia muitakin. Mutta taaskaan ei hän voinut pitää ajatuksiaan\nkoossa. Hän ei ollut koko kesänä seurannut sanomalehtiä. Ja sitäpaitsi\nhänen täytyi tunnustaa itselleen, ettei hän ole oikein selvillä\nkieliriidasta. Mutta niin pian kuin hän tulee Helsinkiin, alkaa hän\nlukea sanomalehtiä ylioppilashuoneella ja perehtyä kieliriitaan.\n\n-- Pekka, sanoi hän tälle, jonka kuuli tulleen ruokasaliin, saahan\nylioppilashuoneella lukea kaikkia Suomen sanomalehtiä?\n\n-- On siellä kaikki oman maan lehdet, suomalaiset ja ruotsalaiset.\nKuinka niin?\n\n-- Minä aion ruveta käymään joka aamu ylioppilashuoneella lukemassa\nsanomalehtiä.\n\n-- Se vie paljon aikaa nuorilta ylioppilailta tuo sanomalehtien\nlukeminen ylioppilashuoneella. On paljoa edullisempi pitää Suometar\nitsellään, neuvoi Pekka, otsa totisesti ja hiukan huolekkaasti\nrypistettynä. Hänellä oli näissä asioissa vakaantunut kanta ja\nkehittyneet mielipiteet.\n\n-- Ei se ole niin vaarallista, jos hiukan viepikin aikaa ensi\nlukukaudella ... vaikka menisi kaikkikin katselemiseen.\n\n-- Jaa, jaa, mutta katso, ettei mene toinenkin lukukausi. Monelta on\nmennytkin, ennenkuin ovat päässeet alkuunkaan.\n\n-- Ei minulta mene...\n\n-- Hyvä olisi, ellei niin kävisi.\n\n-- Minne sinä menet?\n\n-- Menen kokkasalonkiin lukemaan.\n\n-- Lukemaan?\n\n-- Täytyy käyttää aikaa hyväkseen. Tenttini alkavat kohta lukukauden\nalussa. Ajattelin, että voin kerrata heprean kielioppia.\n\nHeprean kielioppia! Niin kovat ajat, että täytyy lukea heprean\nkielioppia jo Helsinkiin mennessäänkin! Mitä sitten itse Helsingissä?\n\nJos hänen, Antin, täytyisi siellä kohta paikalla istuutua kirjan\nääreen! Voisiko se olla mahdollista? Niin ne kai siellä kotona\nkuvittelivat; siltä olivat ainakin isän puheet tuntuneet, Mutta ne\neivät ymmärrä näitä asioita oikein.\n\nNiin no, kyllä hän tietysti lukee, totta kai lukee ja käy luennoilla.\nHän jakaa päivänsä lukuihin, luentoihin ja joutohetkiin. Joutohetket\nhän käyttää huvituksiin. Tai miksei hän käyttäisi oikeaa sanaa: ei\nhuvituksiin, vaan Helsingin elämän tutkimiseen. Se on aivan\nvälttämätöntä sekin, kaikki tekevät samalla lailla. Pekkakin on tehnyt\nsillä tavalla.\n\nVoimakas aamiainen ja olut lämmittivät niin suloisesti sisuksia. Sikari\nrauhoitti ja lauhdutti mielen. Sen savuun kietoutui ja katosi se puoli\ntulevaisuudesta ja vastaisista velvollisuuksista, josta heprean\nkielioppi oli muistuttanut.\n\nElämä alkoi tuntua niin huolettomalta ja pumpulinpehmoiselta. Se oli\nkuin tällä samettisohvalla istuminen. Kuinka mukava tässä loikoa ja\nnojata niskaansa selustimeen. Se jyskytti siksi parahiksi, että\nviihdytti, mutta ei häirinnyt.\n\nOn tämä mukava laiva. Isällä on tässä monta osaketta. Tässä pitäisi\nkaikkien kulkea. Kas, kuinka tuo seinä on kiiltäväksi maalattu! Ja\nlukot ja avaimet kuinka hohtaviksi hangatut! Tuota nappulata kun\npainaa, soi sähkökello bufetissa. Ei tarvitse täältä huutaa tai mennä\nsanomaan, jos tahtoo tilata jotain. Joka hytissäkin on tuollainen\nsähkökellon nappula. Se pitää olla matkustajien mukavuudeksi sillä\ntavalla laitettu. Nykyajan matkustajat ovat vaativaisia. Ja Anttikin\noli mielestään vaativainen matkustaja. Hän olisi ollut tyytymätön, jos\nei laiva olisi ollut niin mukava, kuin se oli. Häneen olisi tehnyt\nvastenmielisen vaikutuksen, jos sohva ei olisi ollut näin siististä\nsametista ja joka messinkiesine noin kirkkaaksi kiilloitettu. Hänen\nteki mieli koettaa valtaansa. Sikari oli sammunut, kun oli hiukan\ntottumaton polttaja vielä. Ei ollut tikkuja. Liikkumatta paikaltaan\npainoi hän takakäteen sähkökellon nappulaa. Virkeä kilinä kuului\nbufetissa. Hän näki oven läpi, kuinka samalla putosi valkea numerolippu\nyhteen niistä rei'istä, jotka olivat kellotaulussa. Bufettineiti\nkiiruhti esiin.\n\n-- Saanko luvan saada tulitikkuja?\n\nNe saatuaan kohautti Antti itseään ylemmäksi istumaan ja nosti jalkansa\nsohvalle. Hän alkoi tarkastella maisemaa. Ilma oli käynyt harmaan\nhaaleaksi. Kivikkoinen alava ranta vilisi ohitse. Hetken aikaa oli\nkohdalla järven rannalla oleva talo ja sen saviset pellot. Siellä\nnäytti olevan harmaata ja ikävää. Kaivonvintti kohosi metsän yli,\ntöröttäen pilvessä jumottavaa syksyistä taivaanrantaa vasten.\nLämpiävästä riihestä tupruava savu painautui maata myöten menemään.\nPellolla kuukki muutamia liankarvaisia olennoita perunoita noukkimassa,\nja vaon päässä pientaren rannassa luuhotti hevonen auroineen, pää\nriipuksissa.\n\nAntille tuli ajatus, että jos yht'äkkiä täytyisi jäädä asumaan\ntuollaiseen paikkaan. Nyt juuri, kun on Helsinkiin menossa, elämään sen\nvilkasta elämää, tunkeilemaan Esplanaadissa, katselemaan loistavia\nmyymälöiden ikkunoita ja kauas pilkottavia punaisia tupakkapuotien\nlyhtyjä, ja tuon tuostakin pistäymään sähköllä valaistuihin\nkahviloihin -- jos nyt pitäisi pysäyttää matka ja asettua tuohon taloon\nkoko syksyksi. Niinkuin moni hänen talonpoikaisista tovereistaan, jotka\nviettävät vuotensa maalla ja lukevat siellä. Kuinka heidän oli sillä\ntavalla mahdollista? Sen surkeammin tuskin voisi tapahtua ihmiselle.\n\nTalo, pellot ja ihmiset katosivat, ja laiva pyyhkäisi niemen nenitse,\njonka päässä seisoi tanakka kivikummeli. Toiselta puolen niemen aukesi\nsen kainalosta kaunis lahdelma ja lahden perältä koivikon sisästä\nherrastalo. Tuo oli sentään toista. Keltainen päärakennus ja katolla\nriu'un nenässä liehuva viiri. Siistit pellot, koivukäytävä rantaan,\noksitut, puhdistetut puistot ympärillä. Punainen uimahuone ja sen\nedessä ankkuroituna purjevene, jonka purjeet parhaallaan lepattivat\nkuivamassa.\n\nMielihyvällä Antti sitä katseli, pyyhki hikeä ikkunasta ja puhalteli\nsavua sikaristaan. Se talo oli kuin sukulaistalo. Asua semmoisessa\nkesäiseen aikaan, laivakulun varrella, uida, purjehtia neitosten kanssa\nja käydä hyvästi puettuna vierailla. Loikoilla riippumatoissa ja lukea\nromaaneja. Semmoista hänen elämänsä vielä kerran tuleekin olemaan. Kun\nhän on edistynyt ja päässyt muutamien tuhansien tuloille, niin hän\nrakentaa itselleen huvilan lähelle kaupunkia, niinkuin\nvaralääninsihteerikin. Hänellä on purjevene myöskin. Mutta naimisiin ei\nhän sittenkään mene. Ja sen hän tekee kostoksi Almalle.\n\nLaiva huusi tuloansa Konnuksen kanavalle ja Antti nousi kannelle.\nKapteeni seisoi perämiehen vieressä ja auttoi häntä toisella kädellään\nkääntämään peräsimen kehää. Kapteenin vieressä seisoi tuo toinen\nkapteeni ja se hieno herra. Antti asettui hänkin samaan ryhmään.\nKapteeni kertoi veden vähyydestä sulun suussa ja epäili, pääsisikö\nviikon päästä enää täydessä lastissa läpi.\n\n-- Vai niin! Todellakin! sanoivat herrat, ja Antti oli hänkin\nhämmästyvinään.\n\n-- Hiljempaa! komensi kapteeni kannen alle, ja samalla kun punakitaisen\nilmatorven läpi kuului koneenkäyttäjän vastaus, hiljeni jyskytys\nkoneessa. Kuului vain tasaista kalkutusta hitaassa tahdissa. Sekin\nlakkasi kokonaan kanavaan tultaessa, ja laiva liukui vanhaa vauhtiaan\nkapeaan sulkukamariin, niin että milteivät laidat koskeneet\nkallioreunaan.\n\n-- Niinkuin veitsen terällä, sanoi Antti kapteenille, joka arvattavasti\noli kuullut samat sanat monelta muulta matkustajalta. Puskettuaan\ntakaisin, jolloin vesi sulkukamarissa kuohui vaahtona niinkuin\npesuammeessa saippua ja matkustajain poskia tärisytti, paneutui laiva\nhetkeksi huokaamaan.\n\nMatkustajat ilmaantuivat kannen alaisista komeroistaan katselemaan,\nolisiko kanavalla mitään nähtävänä. Vanhat neitoset ottivat osaa\nkalankauppaan, jota ruuanlaittaja hieroi muutaman talonpojan kanssa.\nTalonpojalla olivat rinta ja polvet märkinä; hän oli juuri tullut\nverkkojaan nostamasta. Nuorista neitosista toinen nojasi perän\nrautakaidetta vastaan ja ihmetteli sulkuportin alta tulevan veden\npauhua; toinen oli avannut tupakkakammion ikkunan, josta avopäin ja\notsatukka hiukan epäjärjestyksessä seurasi silmillään liikettä kanavan\nlaiteella.\n\nHän oli arvattavasti nukahtanut, koska toinen poskipää oli punaisempi\nkuin toinen. Kun Antti häntä tuossa kehyksessä katseli alhaalta kanavan\nlaiteelta, jossa hän edestakaisin käveli, niin ei hän ollut niinkään\ntuo neitonen ... olihan se sentään aika sievä. Kauniit isot silmät...\n\nAntti käveli edestakaisin kanavan laidetta, hattu tahallisesti hiukan\nkallellaan. Sivumennen katsahti hän aina ikkunassa olevaan neitoseen,\nja ellei hän erehtynyt, katsahti neitonen samalla lailla häneen.\nMatkalla vaihtelevat mielialat pikemmin kuin missään muualla. Ja tuota\npikaa, ennenkuin Antti ehti sitä itsekään huomata, oli hän runoillut\nromaanin kokoon itsestään ja neitosesta.\n\nKukahan hän on ja minnekähän hän matkustaa? Arvattavasti Helsinkiin.\nEhkä hän saa Lappeenrannassa olla apuna kantamassa hänen kapineitaan.\nEhkä tutustuvatkin ja ajavat samassa hevosessa asemalle. Tavaroille\nhommaa hän toisen hevosen. Jollakin rautatieasemalla vie hän uuden\ntuttavansa ravintolaan ja kysyy, mitä hän saa luvan tarjota. --\n\"Kiitoksia paljon, te olette kovin hyvä\", sanoo neitonen ja miettii\nhetkisen. Sitten hän lisää ujosti: \"Ehkä olette hyvä ja annatte minulle\nkupin teetä.\" -- \"Kaksi kuppia teetä!\" komentaa Antti. -- He istuvat\njuomaan, hiukan muista erilleen. Neitonen vetää vitkalleen kädestänsä\nhansikan, joka ei tahdo lähteä. Sitten tipahduttaa hän hyppysillään\npari kolme sokeripalaa kuppiin. He juovat, päät yhdessä, ja juttelevat.\nIhmiset katsovat heihin syrjäsilmällä. Asemasillalla tulee Pekka, joka\non seurannut heitä loitommalta, ja suhahtaa hirmuisen uteliaasti\nkorvaan: -- \"Kuule, Antti, kuka on tuo neitonen?\" -- \"En minä tiedä, se on\nvain satunnainen tuttavuus, pitäähän olla kohtelias.\" Pekka rykäisee\nmerkitsevästi, ja Antti tietää, että hän jo ensi postissa kirjoittaa\nkotiin. Vaan kirjoittakoon! Kotona siitä kertovat keskenään ja kertovat\nmuillekin, ja kohta kertoo koko kaupunki, että Antti on matkalla\ntutustunut erääseen kauniiseen ja rikkaaseen nuoreen neitiin ja heidät\non nähty yhdessä istumassa ja juomassa teetä ... saa nähdä eivätkö pian\nole kihloissa! Vaan kertokoot! Hän tahtoo olla Don Juan. Hänessä on\npaljon Don Juanin luonnetta. -- Tyttö se häneen ensiksi rakastuu.\nJunassa hän ei lakkaa katselemasta suurilla silmillään. Kuta likemmä\nHelsinkiä he...\n\nLaiva antoi lähtömerkin, ja Antin täytyi keskeyttää. Hänen olisi\npitänyt nousta laivaan. Mutta hän ei ollut tietävinäänkään. Antoi sen\nlähteä liikkeelle, käveli rauhallisesti rinnalla ja hypähti sitten\nhuolettomalla notkahduksella laidalle juuri kun luukkua aiottiin\nsulkea. Hän oli näkevinään kysymyksen neitosen silmissä siitä, jääkö\nhän todella tähän, ja ilon välähdyksen, kun hän ei jäänytkään. Liekö\nollut niin, mutta ei siitä enää kannella mitään jälkeä näkynyt.\nMolemmat neitoset olivat nousseet sinne ja kulkivat edestakaisin\nrivakassa kävelyssä, tehden nopean käännöksen aina kannen päässä. Antti\nkäveli toisella puolen kantta ja koetti herättää huomiota. Välistä\nkäveli hän miettiväisen näköisenä ja siveli viiksiään sellaisella\nsujuttavalla liikkeellä, kuin olisivat ne olleet hyvinkin pitkät.\nVälistä hän taas seisahtui järveen tuijottamaan, toinen jalka penkillä\nja kyynärpää polvea vasten nojaten. Nämä ovat kauniita maisemia, nämä\nLeppävirran. Mahtavatkohan ne huomata sitä, nämä neitoset? He kulkivat\nuseita kertoja Antin ohitse, mutta eivät katsoneet häneen sen\nkummemmilla silmillä kuin perämieheen tai ohi vilahtavaan merimerkkiin.\nNo, eipä sillä, että Anttikaan heistä ... ei niin, että olisi viitsinyt\nheitä varten päätään kääntää. Hän vain omia aikojaan ... katselee vain\nhuvikseen veteen ja rannalle.\n\nHän luuhisti lakkinsa samettia yhä huolettomamman näköiseksi ja alkoi\nvihellellen kulkea edestakaisin. Sattui paperossin pätkä tielle; hän\npotkaisi sen kenkänsä kärellä järveen.\n\n-- Milloinka ollaan Savonlinnassa? kysäisi hän perämieheltä.\n\nPerämies ei kiiruhtanut vastaamaan. Käänti kehäänsä muutaman\npulikkavälin, sylkäisi suustaan mustan sylen, pyyhki hihalla huuliaan\nja virkkoi tultavan \"noin kello seihtemän seuvussa.\"\n\nNeitoset olivat juuri takana, ja hän tahtoi heidän kuultensa kysyä\njotakin.\n\n-- Mikä on tuo hovi tuolla mäellä?\n\nMies viivytti vastaustaan niin kauan, että neitoset ehtivät jo piipun\ntaakse.\n\n-- Vokkolan hovi.\n\n-- Saako tällä kiikarilla katsoa?\n\n-- Herra tekköö hyvin ja kahtoo voan.\n\nOlisi ollut hyvä tilaisuus tarjota neitosille kiikari ja päästä heidän\nkanssaan puhelemaan. Antti toivoi, että he tulisivat ja jotenkin\nnäyttäisivät sitä haluavansa. Mutta neitoset eivät tulleet koko sillä\najalla, kun Antti käänteli kiikaria, edes kokan puolelle piippua. Ja\nyht'äkkiä kuuli hän heidän mennä humistavan kannen alle.\n\nLeppävirroilla astui Antti halkoja otettaessa maihin ja hänellä oli\nkulkulautaa myöten laskeutuessaan se pieni hetkellinen tyydytys, että\nkaikkien rannalla olevain talonpoikain huomio kiintyi häneen. Hän ei\nollut heitä näkevinäänkään, loi mahtavan katseen väkijoukon yli, mutta\nkuuli kuitenkin muutaman akan äänen takanaan sopottavan: \"Katoppas,\nminkälainen tuolla on laukku selässä.\" -- Vai niin, se oli siis tämä\nhänen matkalaukkunsa, joka herätti heidän huomiotaan. Se häntä\nnauratti, mutta oli samalla vähän mieliksikin.\n\nHän nousi rantatietä ylös ja katseli matkailijan silmällä ja otsan\nrypistyksellä maisemaa ja alhaalla rantamakasiinien kupeessa höyryävää\nlaivaa, nojaten aina vähän väliä sateenvarjonsa päähän. Hänen tuolla\ntavalla seisoessaan kulkivat neitoset kaksi kertaa hänen ohitsensa,\nkeräten ruohoja kukkakimpuiksi. Antilla oli mielestään hyvin\nalkuperäinen keksintö, kun hän taittoi oksan katajasta ja kiinnitti sen\nnappinsa läpeen.\n\nErinomaisen tyytyväisenä palasi hän takaisin rantaan. Sinne tultuaan\nnäki hän kaksi ylioppilasta hinaamassa suurta punaista kirstua\nrattailta alas. Yht'äkkiä tuli hän huonolle tuulelle, poikkesi\nhalkopinon taakse ja kiersi toista tietä laivaan.\n\nYlioppilaat, joita hänen ei tehnyt mieli tavata, olivat molemmat hänen\ntovereitaan, viime kevännä tutkinnon suorittaneita. He ovat arvatenkin\nmenossa Helsinkiin hekin ja tulevat siis olemaan matkakumppaneja sinne\nsaakka.\n\nSaatuaan kapineensa laivaan asettuivat äsken tulleet perän puolelle\nistumaan. Antti käveli edestakaisin komentokannella. Joka kerta kun hän\nteki käänteen rappujen kohdalla, ajatteli hän mennäkseen alas\ntervehtimään. Mutta sitten päätti hän kuitenkin tehdä vielä yhden\nretken kannen toiseen päähän. Ja niin jäi hän pitkäksi aikaa siihen\nedestakaisin astelemaan.\n\nKoulussa oli hänen luokallaan, joka oli ensimmäinen puhtaasti\nsuomenkielinen luokka, ollut tavallaan kaksi puoluetta, \"suomalaisten\"\nja \"ruotsalaisten\". Ne olivat jätteitä niistä ajoista, jolloin vielä\noli kaksi erikielistä osastoa kullakin luokalla. Puolueet erosivat\nosaksi kielenkin perusteella, mutta vielä enemmän varallisuuden ja\nkotikasvatuksen. \"Ruotsalaiset\" olivat herrasperheistä, he kävivät\nhienosti puettuina, heillä oli rahaa enemmän, he tanssivat\niltahuveissa, lauloivat kvartetteja, pitivät serenaadeja ja olivat\nhienompien piirteittensä, solakampien vartaloittensa ja vapaamman\nkäytöksensä vuoksi kaupungin naisten suosituita. Jota vastoin\n\"suomalaisista\" oli suurin osa vähävaraisia, heidän pukunsa oli karkea\nja kotitekoinen, käytös oli ujoa ja kömpelöä, ja suuremmissa seuroissa\nhe istuivat juroina seinämillä, sill'aikaa kuin toiset lattialla\nisännöivät. Heidän kasvonsa olivat rosoiset, posket pyöreähköt ja\nhartiat leveät.\n\nUseimmat heistä olivat kovinkin köyhiä. Lukujensa ohella täytyi heidän\nansaita elatuksensa ruumiillisella työllä lupa-aikoina ja koulussa\noltaessa kotiopetuksella ja puhtaaksikirjoittamisella. Sill'aikaa kuin\n\"ruotsalaiset\" kesäkuukausina antautuivat lepäämään ja huvittelemaan,\nsaivat toiset kulkea niityillä ja pelloilla ansaitsemassa jotain, jolla\nlukukauden aikana voisi ostaa itselleen särvintä kuivan palasen\npainikkeeksi.\n\nSalainen kateus ja pahansuopaisuus kyti sen johdosta \"suomalaisissa\"\ntoisia tovereita kohtaan. Välit olivat aina hiukan kireät. Alemmilla\nluokilla oli ero vain saran ja veran, ja yhteentörmäykset synnyttivät\ntavallisimmasti tappelun, joka päättyi sillä, että \"ruotsalaiset\",\njotka olivat vähemmistössä, piestiin perinpohjin ja heidän vaatteensa\nvoitonriemulla ryvetettiin. Ylemmillä luokilla tuli eripuraisuus\nnäkyviin olantakaisessa ylenkatseessa molemmin puolin. Luokalla\nvallitsi joko jäykkä vaitiolo tai pistelevä sanasota. Suomalaiset\nolivat jo oppineet sanomalehdistä ja tutkintopuheista, että he olivat\n\"kansan lapsia\", että heitä varten oli koulu muutettu suomalaiseksi. Ja\nhe päättivät, että _he_ sitä oikeastaan ovat ainoat oikeutetut täällä\nolemaan. Heidän joukossaan olivat sitä paitsi koulun taitavimmat\noppilaat, ne, joita opettajat nimittivät \"oppilaitoksen ylpeydeksi.\"\n\nVaikka \"ruotsalaiset\" melkein yleensä olivat heikommat luvuissa ja\nvaikka heitä usein kehoitettiin ottamaan esimerkkiä \"suomalaisista\",\nolivat he kuitenkin opettajainsa lempipoikia. Heille osoittivat he\nsuosiota, joka ei koskaan tullut toisten osaksi. Kun oli pitoja tai\nperheiltama rehtorin tai opettajain luona, pyydettiin niihin\npoikkeuksetta vain \"ruotsalaisia\", jotka osasivat huvitella, tanssia ja\nkäyttäytyä. Aamulla kokoontuivat he sitten yhteen ryhmään, päät\ntoisissaan kiinni, kertomaan edellisen illan tapahtumista. Ne voivat\nolla erittäin huvittavia. Tanssittu oli tavattomasti, pidetty iloista\niltaa neitosten kanssa, saatettu heitä miehissä kotiin, ja jos oli\nkuutamo tai kaunis ilma, tehty kävelyretki ympäri kaupungin. Usein oli\neroamisen jälkeen toimeenpantu serenaadeja ikkunain alla. -- Erityisessä\nhuoneessa oli heitä varten ollut punssia ja paperosseja, joita\nvaltoineen olivat saaneet nauttia. Illemmalla joskus oli joku\nopettajakin vanhain herrain totihuoneesta haihtunut heidän kamariinsa\nkilistämään. Tavallisesti oli hän ollut hyvällä tuulella ja lasketellut\nkaikenlaista hupaista. Oli hänestä joskus pilkkaakin tehty. Jokainen\nsana oli pantu tarkasti mieleen ja kerrottiin nyt kaikkien uudeksi\nriemuksi. Kertominen ja nauraminen tapahtui tahallaan korkeammalla\näänellä, kuin olisi ollut tarpeellista, kun nähtiin, kuinka se harmitti\n\"suomalaisia.\" Ne jurottivat paikoillaan ja olivat kirjoihinsa\nkatselevinaan, mutta kuulivat kuitenkin joka sanan. Heille oli\njokaiselle tapahtunut ikäänkuin mieskohtainen loukkaus sen kautta,\netteivät koskaan saaneet olla tällaisissa iloissa osallisina. He olivat\nikkunain läpi kuulleet iloista mellakkaa kadulta huoneisiinsa, kun\nmyöhään yöhön istuivat lukemassa tumman kynttilän ääressä. Ja vettä\nmyllyyn lisäsi vielä se, että opettajat tunnin kuluessa kohtelivat\npidoissa olleita hellävaroen ja tekivät kysymyksensä niin helposti\ntajuttaviksi kuin suinkin, jopa suorastaan auttoivatkin. Tai karttoivat\nkokonaan kysyä heiltä ja kysyivät sen sijaan \"suomalaisilta\", joilla\nsilloin aina oli kovempi päivä.\n\nOli kuitenkin aikoja, jolloin ruotsalaisten täytyi kokonaan nöyrtyä ja\njolloin heidän kaikilla ulkonaisilla eduillaan ei ollut mitään\nmerkitystä. Tutkintojen ja koekirjoitusten aikana tarvitsivat he\ntaitavampien toveriensa apua, ja silloin oli _näiden_ vuoro näkyä.\nNiinkuin pöydän alle heitetyitä paloja nakkelivat he hätääntyneille\nmurusia matematiikasta ja latinasta. Ja niin tapahtui vielä\nylioppilaskirjoituksissakin. Useimmat \"ruotsalaisista\" pääsivät\nylioppilaiksi, \"suomalaisten\" armosta. Näinä aikoina nähtiin molempain\npuolueiden miehiä enemmän yhdessä. \"Suomalaisia\" saatettiin joskus\nkutsua \"ruotsalaisten\" perheisiinkin ja köyhemmille annettiin\nsunnuntaipäivällisiä ilmaiseksi. Voutila, toinen noista tuolla\nkannella, oli esimerkiksi koko viimeisen vuoden syönyt Antin kotona ja\nsaanut ilman vuokraa asua pienessä huoneessa toisella puolen kamreerin\npihan, seinäkkäin renkikamarin kanssa. Palkkioksi oli hän opettanut\nAntille matematiikkaa ja auttanut häntä ylioppilaskirjoituksissa.\n\n\"Suomalaisilla\" oli myöskin \"isänmaallisia harrastuksia\", joihin\n\"ruotsalaisilla\" ei juuri ollut taipumusta. Lupa-aikoina keräsivät he\nsatuja ja muinaisesineitä, pitivät kukin paikkakunnallaan\nkansantajuisia luennoita ja panivat kesillä toimeen kansanjuhlia.\n\n\"Ruotsalaiset\" koettivat kyllä \"harrastaa\" hekin, mutta kaikki jäi\nkeskentekoiseksi. Antti esimerkiksi, joka luettiin \"ruotsalaisiin\", oli\nkerran päättänyt kerätä sananlaskuja kansan suusta. Siitä oli ollut\nkotona suuri homma ja puhuminen, ja sisaret ompelivat hänelle erityisen\nvihkon sitä varten. Saipa hän vielä teettää varsinaisen matkapuvunkin,\njohon kuului pitkävartiset lapikkaat. Mutta kun hän oli joitakuita\npäiviä kierrellyt isänsä maatilan naapuritaloissa, alkoi uusi outo\nkenkä hangata kantapäätä. Hän kyllästyi puuhaan, palasi kotiin, ja\nsaadut sananlaskut huomattiin jo ennen julaistuiksi.\n\nHuolimatta \"suomalaisten\" jalommista harrastuksista, huolimatta heidän\nparemmista todistuksistaan ja heille tutkinnoissa puhutuista kauniista\nsanoista, joita saivat kuulla paraatipuvussa saapuville tulleen\nkuvernöörinkin suusta, olivat \"ruotsalaiset\" kuitenkin joka paikassa\npäällä päin, tutkintotilaisuuksissakin. Heihin, joilla oli tuttavia\nkaikkialla kaupungissa, kiintyivät useimmat silmät todistuksia\njaettaessa. Helsinkiin lähdettäessä keväällä oli kyllä \"suomalaisille\"\narpajaisilla koottu matkarahat, mutta noiden toisten rintoihin\nkiinnitettiin rannasta lähtiessä kukkaskimput. Sisaria, äitejä,\nserkkuja ja muita naistuttavia seisoi kehänä heitä piirittämässä\nlaivasillalla, _heille_ toivotettiin onnet matkalle ja _heidän_\njälkeensä liehuivat nenäliinat. \"Suomalaiset\" seisoivat synkkinä\nloitommalla, kaikilla kiitollisuudenvelka mieltä painamassa. Ja monella\nsyrjään jätetyn katkera tunne sydämessä. Tuolla toisten kanssa\nliehakoivat ne, joita monen vuoden kuluessa oli kaukaisella ihailulla\nseurannut, uskaltamatta koskaan lähestyä ja pääsemättä kertaakaan\ntoivotun kanssa sanaa vaihtamaan.\n\nKantta kävellessä vaikutti Anttiin yhä vielä se raskas suhde, joka oli\nkoulussa toverien kesken vallinnut. Mutta lähin syy siihen, miksi hän\näsken oli poikennut syrjään ja miksi hänessä ei pitkään aikaan ollut\nmenijää toverejansa tervehtimään, oli eräs tapaus, joka viime kesänä\noli kangistanut hänen välinsä Voutilaan. Antin isän maatila oli\nRautalammilla, ja he viettivät siellä kesäänsä. Pitäjän \"suomalaiset\",\netupäässä Voutila, olivat toimeenpanneet kansanjuhlan. Tanssittaessa\njuhlakentällä oli eräs talonpoika tullut pyytämään Antin vanhempaa\nsisarta. Tämä oli kieltäytynyt. Kertomuksessa paikkakunnan lehteen\nkuvattiin tapaus \"osoitteena siitä, millaista ylenkatsetta kansaa\nkohtaan vielä tapaa niissä, jotka haluavat nimittää itseään parempain\nihmisten lapsiksi. Heidän naisensa ovat kyllä olevinaan\nkansallismielisiä, mutta kotikielenään he käyttävät ruotsia ja koko\nheidän kansallismielisyytensä on vain siinä, että he ompelevat\nitselleen kansallispuvut ja pukeutuvat niihin joskus huviretkiä\ntehdessään. Mutta annas olla, kun talonpoika tulee puhuttelemaan,\nsilloin on nenä kureissa, ja tämä hieno neiti kääntää selkänsä kansan\nlapselle. Häpeä meidän herrasväellemme moisesta sääty-ylpeydestä!\"\n\nKirjoitus synnytti suurta suuttumusta ja jakoi pitäjän kahteen\npuolueeseen. Sen tekijäksi merkittiin Voutila. Hän oli muka käyttänyt\ntilaisuutta kostaakseen Antin sisarelle, johon hän oli turhaan\nihastunut. Antti oli moittijain puolella ja kiivastui kerran muiden\nseurassa Voutilaa soimaamaan. Voutila suuttui, puhui paljon herrasväen\nylpeydestä ja epäkansallisuudesta ja lopetti sillä, että olisi parempi\nolla vaiti sen, joka vielä istuisi koulun penkillä, elleivät muutamat\nolisi olleet niin jalomielisiä, että he... Hän ei päättänyt lausettaan,\nmutta Antti ymmärsi tarkoituksen, ja sen jälkeen eivät he olleet\ntoisiaan tavanneet ennen kuin tuossa äsken.\n\nKauan ajatteli Antti, laskeutuisiko vai eikö alas peräkannelle. Hän\ntunsi itsensä jotenkin turvattomaksi yksin näiden kahden kanssa.\n\nVihdoin hän kuitenkin päätti mennä.\n\n-- Ka, täälläkö tekin olette? Te tulitte Leppävirroilta? Minä en\nollenkaan huomannut... On vähän kylmä, niin että puistattaa ... brr...\nVai niin, te matkustatte kai myöskin Helsinkiin...\n\nHe olivat jäykkiä, melkein arvokkaita ja huulilla oli tuo hiukan\nitserakas hymyily, jonka usein tapaa etevillä talonpojilla. He\ntarkastivat Anttia kiireestä kantapäähän, ja Antista oli, kuin olisi\nhäntä kylmällä kädellä vetäisty kasvojen yli. Hän oli koettanut asettua\nyläpuolelle. Mutta nyt hän tuli hätiköiväksi ja meni hiukan\nhengästyksiinsä.\n\n-- Sinnehän minäkin! Joko teillä on asunto Helsingissä? Minä en tiedä\nvielä ollenkaan, mihin tulen asumaan. Kai täytyy ajaa johonkin\nhotelliin ensimmäiseksi yöksi.\n\n-- Ei ole meilläkään vielä tiedossa asuntoa.\n\nHe jatkoivat keskusteluaan kaksikantaan ja laiminlöivät kokonaan Antin.\nHän sai istua, ojennettuna eteenpäin, kaula kurkalla, ja kuunnella\nvalmista, kun ei voinut heti tultuaan poiskaan lähteä. Heillä oli\ntulevista luvuistaan puhe. Olivat jo päättäneet, mitä luennoita\nkuuntelevat. Professorien nimetkin oli heillä tiedossaan. Kuullessaan\nluennoista ja professoreista, joita hän ei vielä ollut oikein\najatellutkaan, tuli Antti itsensä suhteen hiukan epävarmaksi. Nuo ne\nolivat ihan selvillä kaikesta, mitä he aikoivat tehdä. He tiesivät jo\nvuodetkin määrätä, milloin valmistuvat. Köyhäin talonpoikain pojat\nsaattavat välistä kohota hyvinkin korkealle, oli hän usein kuullut\nvakuutettavan ja esimerkkeinä mainittavan meidän suuria miehiämme,\njoista melkein kaikki olivat syntyneet matalissa majoissa. Jota vastoin\nvarakkaiden vanhempain lapset usein menevät hukkaan. Ei heistä ainakaan\nkoskaan tule mitään suurta. Hänen ratansa oli kuitenkin jo määrätty. Se\noli jo useat kerrat valmiiksi keskusteltu isän ja koko perheen\nläsnäollessa. Ja hän vartioi vain tilaisuutta päästäkseen selittämään\ntovereilleen tulevaisuutensa ohjelmaa.\n\n-- Minä aion juristiksi, ilmoitti hän sopivaan puheen lomaan ja selitti\nyhdessä henkäyksessä kaikki aikeensa. Hän suorittaa oikeustutkinnon,\nseuraa tuomaria käräjillä siksi, että saa varatuomarin arvonimen,\npraktiseeraa lääninhallituksessa, jossa tutkinnon suorittaneilla\nnykyään on etuoikeus, ja sitten voi hän helposti saada hyviä virkoja.\n\nHänen puheensa ei tehnyt toivottua vaikutusta. Toverit kuuntelivat\nhäntä, ja kun hän oli lopettanut, kysyi Voutila, silmät pilkallisina,\nmutta muuten hyvin viattomalla äänellä:\n\n-- Kun et sinä, Antti, ruvennut matematiikkaa lukemaan?\n\nAntti tunsi pistoksen kärjen. Mutta silloin sattui mukava tilaisuus\npoistua. Kapteeni kulki ohitse ja kääntyi Antin puoleen näyttäen\nhänelle muutamata kiveä, johon eräs toinen laiva oli äskettäin\ntörmännyt. Puhuessaan Antille katsahti hän noihin toisiin\narvostelevalla syrjäsilmällä, ikäänkuin olisi tahtonut Antilta kysyä,\nettä \"ketähän nuokin ovat?\"\n\nKatse tarkoitti nähtävästi heidän pukuaan, ja seisoessaan ulompana\nkapteenin kanssa tuli Antti tämän luulonsa johdosta vertailleeksi\ntoveriensa vaateasua omaansa. Molemmilla heillä oli sarkainen\npäällystakki, ja ylioppilaslakki oli päällystetty palttinalla. Takin\nkaulus oli sametista ja arvatenkin koko puku jonkun maaräätälin tekemä,\njoka oli koettanut saada aikaan muodin mukaista työtä, vaikka huonolla\nonnella. Niskasta longistui kaulus toisella alas, niin että koko\nkaulustin, aika tavalla jo käytetty, kojotti näkyä ja sen takana\nrusetin nauha ja niskanappi. Mansetit eivät nekään olleet aivan\npuhtaat. Housujen lahkeet olivat lyhyet ja ahtaat, jalat isot ja kengät\nyhtä mukaa, sekä lisäksi kiilloittamattomat.\n\nJota vastoin hän ... hän oli kaikin puolin virheetön ja hieno. Silmäys\nsääriin näytti, että housut niiden päällä istuivat kuin valetut. Kaulus\nseurasi kaulalinjaa ja pisti pikkuisen vain valkoista raitaansa esille.\nKaikki oli parhaassa kunnossa. Hän puheli toimessaan kapteenin kanssa\nja istuutui tämän mentyä penkille vastapäätä ja alkoi vihellellä.\nSattui sitten vielä pieni tapaus, joka kerrassaan nosti hänet entisten\nkoulutoveriensa yläpuolelle.\n\nHe nousivat ja menivät kahvia juomaan ruokasalonkiin. Mutta heidän ovea\navatessaan aikoivat siitä samassa ulos neitoset. Molemmin puolin\nseisotuttiin ja jäätiin odottamaan, kumpiko ensiksi astuisi kynnyksen\nyli. Neitoset jo ottivat askeleen, mutta peräytyivät, kun ylioppilaat\nsamassa myöskin uhkasivat tulla. Silloin jäivät ylioppilaat odottamaan.\nMutta juuri kun neitosten taas piti astua ulos, töyttäsivät myöskin\nylioppilaat esiin, ja ovessa tapahtui pieni yhteentörmäys olkapäillä.\nNeitoset katsahtivat ylenkatseellisesti jälkeensä, kun ovi oli\nsulkeutunut, ja tuo kauniimpi koetteli kädellään olkapäätään, johon\nnähtävästi hiukan koski.\n\n-- Ush, semmoisia moukkia! sanoi hän hienosti irvistäen, ja se silmäys,\njonka Antti samassa sai häneltä, näytti tahtovan vetää häntäkin samaan\nmielipiteeseen osalliseksi.\n\nInnolla Antti siitä tulikin osalliseksi -- samalla tavoin silmäten ja\nkohottamalla hänkin olkapäitään.\n\nHän oleskeli kannella, kunnes hopeatiuku helisti päivälliselle. Ovessa\ntulivat häntä vastaan hänen toverinsa, pois salongista. Heillä ei ollut\nvaraa syödä laivan kalliita ruokia. Ohimennessään kysyi Antti heiltä\nkeveästi ja hiukan teeskennellyn reippaasti:\n\n-- No, poisko te tulettekin? Ettekö jääkään päivällistä syömään?\n\nHe ottivat tahalliseksi loukkaukseksi Antin kysymyksen. Sointu kysyjän\näänessä oli veriin saakka vihlaissut köyhäin miesten arkatuntoisuutta.\nEivät he kumpikaan vastanneet, mutta se katse, joka ampui heidän\nkulmainsa alta, oli terävä, salavihainen ja kylmä kuin teräksisen\ntikarin tumma välähdys. Se oli huonompiosaisten äänetön sodanjulistus\nniitä vastaan, joiden edut ovat paremmat. Antti oli elinajakseen saanut\nheistä salaiset vihamiehet.\n\n-- Syöhän sinä nyt siellä ... vielä sitä syömme mekin...\n\nHe menivät kokkapuolelle laivaa, purren hammasta niin, että posket\nsiitä jäykkenivät.\n\n\n\n\nIV.\n\n\nPäivällistä syödessä sattui Antti asettumaan niin, että bufettineiti\nmuille tarjotessaan tuli yhtämittaa kumartumaan hänen ylitsensä. Hänen\ntäytyi melkein tämän kainalon suojassa odottaa siksi, kunnes vastapäätä\nistuva oli täyttänyt lautasensa. Neiti oli pukeutunut harmaaseen\nvillahameeseen ja punaiseen ruumiinmukaiseen trikooliiviin, joka jo\nulommaksikin vaikutti lämpöisesti ja kiihoittavasti. Koko päivällisen\najan oli Antti tämän bufettineidin läheisyydestä lähtevän vaikutuksen\nalainen, ja hänen äskeiset neitosensa olivat jo unohdetut.\n\n-- Herra Ljungberg kai tuntee nuo kaksi ylioppilasta, jotka tulivat\nLeppävirroilta laivaan? kysyi kapteeni Antilta.\n\n-- Heidän nimensä ovat Miettinen ja Voutila.\n\n-- Siis talonpoikaisylioppilaita, niinkuin minä arvasinkin.\n\nJa otettuaan ryypyn jatkoi kapteeni, että se on merkillistä, kuinka\nnykyaikana yhä useammin alkaa kuulla suomalaisia nimiä ylioppilailla.\nHän tahtoo olla tuomittu, jos ei viidelläkymmenellä prosentilla niistä\nylioppilaista, joille hän on tänäkin kesänä piletin kirjoittanut, ole\nollut suomalainen nimi.\n\nJa siitä syntyi yleinen keskustelu liikanaisesta antaumisesta\noppineelle uralle. Sanomalehdissä oli ollut kirjoituksia \"sivistyneestä\nköyhälistöstä\", joka muissa maissa uhkaa suurilla yhteiskunnallisilla\nvaaroilla ja joka meilläkin on tuleva \"päivän polttavaksi\nkysymykseksi\", jos vain ylioppilaiden lukumäärä saa enetä sillä\nnopeudella, jolla viime vuosina.\n\nKapteeni se enimmästään puheli, tunnusteltuaan ensin mielipiteitä\nympärillään, jotka tuntuivat soveltuvan hänen omiinsa. Keskusteluun\nottivat myöskin osaa tuo Antille tuntematon herra ja eräs hovioikeuden\nasessori, joka matkusti kesälomalta takaisin virkapaikkaansa. Hän oli\ntullut Leppävirroilta ja saanut sijan kapteenin vieressä; mutta hänen\nvieressään istui Antti.\n\n-- Sanotaan tosin, että neroja menisi hukkaan ja isänmaa tulisi\nkärsimään, jos ei kaikilla olisi vapaa pääsö ylöspäin, puheli\nkapteeni. Mutta jos minä saan sanoa mielipiteeni, niin nämä\ntalonpoikaisylioppilaat kyllä saattavat koulussa uida pinnalla, mutta\nanna heidän tulla yliopistoon, niin he katoavat hyvin pian\nhorisontista. Harvoista heistä tulee edes etevämpää virkamiestä. Vai\nonko herroista kukaan nähnyt ketään varsinaista n.k. kansanlasta\nkorkeammassa ja tärkeämmässä virassa?\n\nKapteenin huomio oli asessorin mielestä sikäli korjattava, että hänen\ntietääkseen ei ole yhtä ainoatakaan korkeampaa ja tärkeämpää asemaa,\njossa olisi varsinaisesta kansasta lähtenyt mies. Valtiokalenteri\ntarjoaa siinä kohden ainoastaan ruotsalaisia nimiä.\n\n-- Aivan niin! Ja niin tulee olemaan pitkät ajat eteenpäin. Varallisuus\non jaettu vielä sillä lailla, että sivistyneitten lapset ovat kuin\nitseoikeutetut oppineella uralla hallitsemaan. Jota vastoin\ntalonpoikain pojat jäävät joko pahaisiksi maapapeiksi tai kanslisteiksi\nja nurkkakirjureiksi, joiden varain puutteessa tai nääntyneinä suurten\nvelkakuormain alle on täytynyt lakkauttaa lukunsa.\n\nKun asessori kuuli veloista puhuttavan, niin tuli hänen otsansa hyvin\nhuolestuneeksi ja hän lausui mielipiteenään, että ylioppilasten\nkevytmielinen velkaantuminen alkaa olla yksi meidän kansallisia\npaheitamme. Se on isänmaanystävälle sitä surullisempi huomio, kun\nkäsikädessä sen kanssa kulkee yhä höllentyvä moraali. Sillä taholla ei\nkatsota miksikään häpeäksi tehdä velkoja ja jättää ne takausmiesten\nmaksettaviksi. Minä luulen, että usealla meistä on joku vähäinen\nkokemusta siinä suhteessa.\n\n-- Sellaisesta velkaantumisesta kuin täällä Suomessa ei kuule missään\nsuurissa sivistysmaissa, puuttui puhumaan tuntematon herra. Hän oli\noleskellut suuren osan ikäänsä ulkomailla ja tullut huomaamaan, että\nsiellä oppineelle ja virkamiesuralle poikkeavat vain ne, joilla on\nvaroja siihen. Muut antautuvat käytännön miehiksi.\n\nSiitä innostui kapteeni sanomaan, että juuri niin pitäisi meilläkin\noleman. Jos mitään, niin tarvittaisiin meillä kasvattaa käytännön\nmiehiä. Mutta meillä on päinvastoin. Meillä perustetaan vain\nklassillisia kouluja, toinen toisensa perästä, joista suomalaiselle\nkansalle ei ole mitään hyötyä.\n\n-- Valitettavasti on kapteeni oikeassa. Yksi fennomaanisen agitatsionin\nvarjopuolia on kiihko klassillisten lyseoiden perustamiseen ja realisen\nkasvatuksen laiminlyömiseen.\n\nKapteeni uskalsi puhua suunsa puhtaaksi.\n\n-- Saattaa kuulua paradoksilta, sanoi hän, mutta minä menen väitteessäni\nniinkin pitkälle, että klassilliset koulut, joissa etupäässä\nvalmistetaan virkamiehiä, olisivat saaneet jäädä vielä pitkäksi aikaa\nruotsinkielisiksi. Ruotsinkielisiä virkakouluja, suomenkielisiä\nammattikouluja! Se olisi minun valtiollinen ohjelmani. Silloin ei olisi\nhoukuttelemassa huonoja purjehtijoita tuo kruunun kannikan kangastus,\njoka pakenee varattoman tieltä sitä etemmä, kuta lähemmä hän sitä\nluulee tulevansa. Ja silloin välttyisi se kilpailu, joka nyt päättyy\nvarakkaampien eduksi ja synnyttää toisissa katkeruutta. Sillä varakkaan\nmiehen poika ajaa aina edelle köyhemmästä toveristaan ja sieppaa viran\nhänen nenänsä alta. Hänellä on tilaisuus lukea lakkaamatta, eikä hänen\nasioissaan merkitse mitään, jos hän hiukan elääkin mukana ja nauttii\nnuoruudestaan. Minä olen sielusta ja sydämestä demokraatti, ja eläköön\nvain vapaa kilpailu, silloin kun se on hyödyksi! Mutta muiden maiden\nesimerkit ovat varoittavia. Minun ehdottamani keino on ehkä huono,\nkeksikööt muut parempia. Mutta minä puhun kokemuksestani. Isäni\nkoulutti minua neljännelle luokalle, mutta kun hän oli viisas ja\nkäytännöllinen mies, otti hän minut pois, kun olin saanut hiukan\nalkeita päähäni, ja lähetti merille. Nyt olen velaton mies, eikä\nisänmaa ole kadottanut kaupassa enempää kuin minäkään. Se on, luulenma,\nvain voittanut sen, että sillä on yhtä velkaantunutta virkamiestä\nvähemmän.\n\nTultiin siihen yksimieliseen päätökseen, että meidän johtavien\nmiestemme hallituksessa ja yliopistossa olisi jollakin tavalla\nrakennettava esteitä liikanaiselle ylioppilastulvalle ja siitä\nseuraavalle kiihkolle nousta alhaalta ylöspäin. Ehkä se voisi parhaiten\ntapahtua joko koulumaksuja korottamalla taikka vaatimuksia koventamalla\nylioppilastutkinnoissa.\n\nNe olivat viisaita miehiä nuo. Antti kuuli tätä puhetta kuin oman\näänensä sointua. Juuri näin oli hänkin ajatellut, vaikkei yhtä\nselvästi. Hän oli oikea mies oikeutetulla paikallaan. Jota vastoin nuo\ntoiset tunkivat alalle, joka ei heille soveltunut. Mitä auttoi heitä\nheidän etevyytensä, kun kuitenkin täytyi tehdä velkoja ja nääntyä\nniiden alle!\n\nHänen ei tietysti tarvitsisi koskaan tehdä velkoja. Kuinkahan paljon\nmahtaa jo Voutilalla ollakaan, joka koko kouluaikansa oli lukenut\nvelalla? Aina tulevat ne häntä rasittamaan. Mutta oma syynsä! Kuka\nkäski ponnistaa yli voimiensa! Säälihän häntä tietysti on, mutta eihän\nvoi vaatia, että häntä muutkaan aina auttavat. Ja mikä oli kiitos\nauttamisesta? Huonosti oli Voutila sanomalehtikirjoituksellaan\npalkinnut sen, että isä oli häntä koulussa ollessa tukenut.\nKernaastihan soisi, että hänellä olisi huoleton toimeentulo. Mutta\nmaailman meno on semmoinen. Jos hän saisi antaa hyvän neuvon, niin\neiköhän vielä olisi aika Voutilankin poikkeutua jollekin\nkäytännölliselle uralle. Sieltä voisi hän löytää onnensa paljon\npikemmin. Mutta mitäs hyödyttää puhua! Meillä pyrkivät kaikki vain\nyliopistoon, virkamiehiksi...\n\nAntti ei huomannut, että hänen ajatuksensa jo kauan olivat kulkeneet\nennen avattua uraa. Ihmeen huolettomasti ja rauhallisin mielin oli hän\npäivällisen jälkeen heittäytynyt sikari hampaissa samettiselle sohvalle\nloikomaan, nousten ainoastaan silloin tällöin maistamaan likööriä ja\nkahvia, jotka oli asetettu hänen eteensä pöydälle.\n\nPoskia lämmitti, ja jäsenet kävivät suloisen raukeiksi. Oli mahdottoman\nmukavaa tällä tavalla puhallella hienoa sikarinsavua ylös kattoon ja\nkatsella, kuinka sen sitten avonainen ikkuna yhdellä henkäyksellä\nriipaisi pyöreään kitaansa...\n\n... Hän on merenkulkija maailman aavalla valtamerellä. Hän on ja elää,\nnauttii nuoruudestaan eikä mistään huoli. Ei sillä väliä, mihin laiva\nlaskee. Aina niitä on keulan edessä päinvänpaisteisia rantoja. Ja vähät\nsiitä, vaikka karillekin kurahtaisi ja laiva hajoaisi pieniksi\npirstaleiksi. Tottahan löytyisi joku tyhjä tynnyri hänellekin, jonka\npäällä kulkea kelluttelisi, mihin myötäinen tuuli puhaltelisi. Ihmisten\npitäisi jo nuorina antautua onnensa ohjattaviksi! Mennä vain! Huilata\nhuolimatta mistään! --\n\nLaiva kulki tasaista kulkuaan, jyskyttäen hieman. Suuri selkä oli\ntaivallettavana, ja kaikki matkustajat olivat vetäytyneet hytteihinsä\nja alasalonkeihin. Antti yksin viipyi ruokasalongissa...\n\nKas vettä tuolla peilin alla karahvissa, kuinka se välkähtelee sen\nmukaan, miten kone jyskyttää. Ja samassa tahdissa alkoi kahvikupin\nreuna kilistää liköörilasia vasten...\n\nMitähän ne nyt siellä kotona, johtui hänen mieleensä. Isä ... niin, hän\non luultavasti lukinnut oven jälkeensä ja pannut ruokalevolle. Tunnin\nkuluttua vie piika hänelle kahvia. Miksei ne juo siellä kotona kahvia\nheti ruuan päälle? Kun minä tulen kotiin, niin järjestän minä sen sillä\ntavalla... Sisaret kai kävelevät päivällisen syötyä salin lattiata\nedestakaisin, kädet toistensa selän takana. Äiti hän vielä ruokasalissa\nlaittelee...\n\nBufettineiti tuli sisään ja vei ajatukset toisaanne. Hän otti pois\nkahvikupit, levitti liinat pöydille ja asetti tuhka-astiat paikoilleen.\nYhden hän siirsi Antin eteen.\n\n-- Olkaa hyvä! sanoi hän.\n\nAntti huomasi taas sikarinsa sammuneeksi.\n\n-- Saisinko luvan pyytää tulta?\n\nNeiti toi tikkuja, raapaisi tulta tottuneella kädellä ja tarjosi sitä\nAntille.\n\n-- Olkaa hyvä! sanoi hän taaskin ja katsoi Anttia silmiin.\n\nMiksi hän sanoi: \"olkaa hyvä\" ja katsoi noin omituisesti? Olisiko hän\ntahtonut puhutella? Aikoiko hän tehdä tuttavuutta?\n\n-- Kiitoksia, vastasi Antti, mutta ei voinut keksiä, mitä muuta hän\nvirkkaisi. Hänen sitä miettiessään meni neiti keikutellen ulos.\n\nAntti laskihe entiseen asemaansa. Hän koetti muistella, mitä äsken oli\najatellut, ennenkuin neiti tuli sisään, mutta ei päässyt säikeen\npäähän. Sikari tuntui kovin väkevältä, ja päätä huimenti. Hän heitti\npois sen, haki tukea päänsä alle ja pani pitkäkseen.\n\nHän nukahti ja näki unta. Äiti oli kävelevinään tuossa lattialla, mutta\nkun se istuutui suruisen näköisenä toiselle puolelle huonetta, olikin\nse Alma. Sieltä se nousi ylös, tuli aivan Antin jalkapohjiin, kosketti\nniitä ja tarjosi kahvia ja olikin heidän palvelijansa. Mutta kun\nAntti rupesi tavoittamaan häntä kädellään, niin muuttui tyttö\nbufettineidiksi. Hän tuli likelle, istuutui sängyn laidalle ja raapaisi\ntulta aivan silmäin alla.\n\nAntti heräsi ja huomasi, että lamppuja sytytettiin salongissa.\nBufettineiti seisoi pöydällä polvillaan ja sovitti lasia liekin päälle.\n\nAnttiin syöksähti vastustamaton halu mennä ottamaan neitiä molemmista\nkäsistä kiinni, puristamaan kalvosista ja suutelemaan väkisin, niinkuin\noli kotona tehnyt palvelustytölle. Mutta hän pelkäsi neidin suuttuvan.\nHän odotti, että neiti laskeutuisi pöydältä pois. Mutta neiti laskeutui\nniin siististi, ettei Antti rohjennut häneen ryhtyä. Vielä oli kaksi\nlamppua sytytettävänä, yksi aivan Antin pään päällä, siinä missä hän\nistui. Silloin hän ehkä...\n\nMutta ennenkuin neiti joutui sinne, alkoivat matkustajat taas kokoontua\nsalonkiin. Useimmat olivat he nukkuneet ja näyttivät unisilta.\nMerikapteeni pyysi saada juodakseen ja Anttikin teki samalla lailla.\n\nMolemmat kapteenit rupesivat puuhaamaan whistiä.\n\nKolmanneksi mieheksi saatiin muuan maakauppias. Mutta neljäs puuttui\nvielä.\n\n-- Pelaako herra Ljungberg whistiä?\n\nAntin täytyi tunnustaa, ettei hän, ikävä kyllä, taida whistiä.\nAinoastaan knorria hän...\n\n-- Knorria! purskahtivat kapteenit nauramaan. Teidän kasvatuksenne on\nvielä alussa, nuori herra!\n\nAnttia suututti sanomattomasti tämä hänen taitamattomuutensa. Hänestä\ntuntui todellakin siltä, kuin hän olisi vielä ollut koulupoika.\n\nKapteenit tuumivat sinne tänne. Whisti oli saatava välttämättömästi\ntoimeen. Silloin tuli Pekka sisään, tukka epäjärjestyksessä, sillä hän\noli taaskin nukkunut kielioppinsa ääreen. Pekka taisi pelata whistiä ja\nkapteenit olivat pelastetut. Hän tosin oli teologi, mutta ei vielä\nvihitty papiksi. Sentähden ei hänen vielä tarvinnut tuntea\nomantunnonvaivoja korttipelistä.\n\nAntti jäi pahalle tuulelle. Miksei hän taitanut pelata whistiä? Miksei\nhän ollut sitä kotona opetellut? Kun hän tulee Helsinkiin, täytyy hänen\nryhtyä siihenkin. Olisi ollut niin mahtavaa istua tuossa kapteenin\nkanssa, sikari suupielessä savuamassa, niin että täytyi silmää siristää\npieneksi, nakata kortti huolettomasti pöydälle tai sanoa:\n\"grandissimo.\"\n\nVähän aikaa hän katseli pelin kulkua. Hän koetti ymmärtää sitä, teki\njohtopäätöksiään ja luuli jo arvaavansa aatteen ja olevansa hiukan\nselvillä. Mutta sitten haihtui hän kerrassaan kaikilta jäliltä ja lähti\nulos kannelle. Sinne jäi hän vähäksi aikaa seisomaan kaidetta vasten,\nkädet housuntaskuissa.\n\nIlta jo pimeni, ja sää oli kirkas ja kylmä. Se tarttui ahnaasti\nhartioihin ja pudisti kovakätisesti. Antti lähti alas hyttiinsä. Se oli\nkokanpuolella, ja etukannella istui talonpoikaisia matkustajia,\nturkeissa ja rukkasissa. Etäämpänä olevia ei tiennyt oleviksi muusta\nkuin heidän palavista piipuistaan tai hehkuvista sikarin tulista.\nMuutamista, joiden ohitse Antti kulki, tuoksahti märkä sarka ja\nkastuneen sinisen vaatteen haju. Joitakuita loikoi penkeillä ja toisia\noli kyyristynyt lämmittelemään kuuman savutorven juureen. Niiden\njoukossa oli Antti näkevinään koulu-toveriensa valkoiset lakit.\n\nHän oli kompastua muutaman jalkoihin, joka oli pannut pitkäkseen\nkannelle. Vihaisesti hän tiuskaisi, miksei hänelle annettu tietä, ja\nsanoi \"moukaksi\" miestä, joka makasi. Talonpojat väistyivät eivätkä\nvastanneet mitään. Mutta astuessaan alas salonkiin kuuli hän heidän\ntekevän hänestä pilkkaa.\n\nHytissään hän koetti houkutella unta silmiinsä, mutta kun se ei\nonnistunut, nousi hän polvilleen sohvalle, väänsi auki pyöreän ikkunan\nja pisti päänsä ulos.\n\nTähdet jo tuikkivat, ja kuun sakara kiuvotti alakuloisena tummalla\ntaivaalla luoden laihan, kaitaisen juovan veteen. Vesi kohisi\nyksitoikkoisesti laivan kokassa, ja kipunat lentivät piipusta pitkänä\npalavana häntänä, pudoten veteen.\n\nAntti kävi kovin surulliseksi, ja hänen mielensä masentui. Hän muisti\nmennyttä ja ajatteli tulevaisuutta, eikä hänen asemansa molempain\nvaiheilla enää tuntunutkaan niin varmalta kuin taanoin. Työtähän\ntietysti pitäisi hänenkin tehdä, kurssit olivat pitkät ja ikävät, ja\nelämä yleensä yksitoikkoista. Ja mitenkä hän siellä Helsingissäkään\noikein ymmärtäisi kaikki asettaa?\n\nOli niin turvatonta täällä laivassa, melkein yksin. Ei kukaan hänestä\noikeastaan välittänyt. Olisi ollut suloista olla vielä kotona. Kun ei\nkukaan kotoisista tullut edes mukaan...\n\nJuuret, jotka Antti jo oli luullut kokonaan irti revityiksi, rupesivat\ntuntumaan taas ja kangertelemaan sydämessä... Miksi oli Alma hänen\nrakkautensa hyljännyt, hänen suuren rakkautensa?' Kuinka hän oli voinut\ntyöntää luotaan niin syvän tunteen? Hän olisi saanut, tuo\nvalkotukkainen, sinisilmäinen olento koko hänen sydämensä, koko hänen\nsielunsa.\n\nIlta yhä pimeni. Kipunat tulivat suuremmiksi, kuun tie kirkastui\nkirkastumistaan, ja vesi näytti mustemmalta. Antti katseli sitä,\nkuunteli laivan laineiden yhtämittaista kohinaa, ja hänen mielialansa\naleni alenemistaan.\n\nKun alkoi tulla kovin kylmä, veti hän päänsä ikkunasta, sulki sen ja\npanihe pitkäkseen. Saadakseen mukavampaa potkaisi hän kengät jalastaan\nja päästi pois kauluksensa. Siinä hän sitten loikoi selällään kauan\naikaa.\n\nYht'äkkiä kuului käytävässä liikettä ja sopottavia ääniä:\n\n-- Ai, antakaa olla ... ei saa...\n\n-- Tule nyt ... ei täällä ole ketään...\n\n-- Ei... E-ei ... joku voi tulla ... odottakaa! Antin hytin ovi revähti\nauki ja joku nainen pisti siitä päänsä sisään. Antista se näytti olevan\nbufettineiti. Samassa temmattiin pää takaisin, ovi paiskattiin kiinni,\nja kuului kiirettä juoksua läpi korridoorin ja lyhyissä askelissa\nrappuja myöten ylös kannelle.\n\nVeri oli kuohahtanut Antin suonissa. Hän oli kimmonnut istualleen ja\nkivettynyt eteenpäin ojennettuun kuuntelevaan asentoon. Mutta hän ei\nkuullut sen enempää. Hänen korvissaan vain soi ja suhisi, ja sydän\njyskytti kuuluvammin kuin laivan kone. Hän aavisti ja tunsi jotain,\njoka oli lamauttaa hänet siihen paikkaan. Se veti viehättaen kuin\nsyväyksen reuna, ja samassa hirvitti, niin että joka jäsentä pudisti ja\nhengitys oli kesken katketa.\n\nKun hän oli vähän rauhoittunut, veti hän kengät jalkaansa ja kiinnitti\nkauluksen nappiin. Sitten hän lähti kannelle. Hän tahtoi saada selkoa\nsiitä, oliko se ollut bufettineiti.\n\n\n\n\nV.\n\n\nHerrat olivat jo lopettaneet whistinsä, kun Antti tuli salonkiin. Oli\nseisauspaikka tulossa, ja kapteenin täytyi mennä ulos. Kun Antti näki\nmuidenkin juovan totia, tilasi hänkin sitä.\n\nHän tarkasti bufettineitiä ja katsoi häntä suoraan silmään. Neiti kesti\nkatseen ja oli kylmä ja rauhallinen. Ei näkynyt mitään merkkiä\nkasvoissa tai käytöksessä, joka olisi vahvistanut Anttia hänen\nepäilyksessään. Se oli varmaankin ollut joku muu laivan naisista. Ja\nkun hän tuli tästä vakuutetuksi, oli hän siitä melkein iloinen.\n\nNeiti asetti hänen eteensä nuo ystävälliset totineuvot, tuon valkean\nvesikannun, soman sokerirasian valkoisine, neliskulmaisiksi leikattuine\nsokeripalasineen ja sitten vielä tuon pienoisen, melkein neitseellisen\nkonjakkikarahvin. Kun Antti näki nämä edessään ja katseli näitä, tuntui\nhänen sydämessään iloinen hypähdys. Syytä tietämättä oli hän niin\nonnellinen, että kihosi vettä silmään, samalla kuin olisi tehnyt mieli\nseisoalleen kimmahtaa, kätensä ojentaa ja kirkaista kimakka\nhurraahuuto.\n\nOli tämä elämä kuitenkin toista kuin koulussa ennen! Jos tahtoi jotain\nmaistaa, täytyi se tehdä salaa, lukon takana, jossain ahtaassa,\nmustassa kamarissa. Usein ei ollut muuta kuin jokin rikkinäinen pikari\ntai kahvikuppi, välistä ei sitäkään, jolloin piti ottaa pullon suulta.\nJota vastoin nyt!\n\nKuinka nyt oli toista! Kaikki oli valoisaa, puhdasta, somaa ja\nluvallista. Saa tehdä julkisuudessa, jokaisen nähden, vaikka entisten\nopettajainsa!\n\nAntin oli käsi kalvosesta kevelänä ja pikkusormi pikkuisen ulkona\nmuista, kun hän nakkeli sokeripalaset lasiinsa. Harvoin oli hän\noikeastaan vielä totia laittanut, mutta hän huomasi mielihyväkseen,\nettä kaikki tämä kävi kuin oppineelta. Olisi voinut melkein sanoa, että\nhänellä oli taipumusta tähän.\n\nLaiva teki juuri tuloaan Savonlinnaan. Se huhkaisi myötävirtaan, ohitse\nlinnan, joka seisoi synkkänä ja totisena hämärtäen taivasta vasten.\nKaupunki näkyi epäselvästi kuutamossa, sieltä täältä tuikki tulia\nikkunoista, jotka punaisina tiploina kuvastuivat veteen.\n\nKesti vähän aikaa, ennenkuin laiva ehti kääntää kupeensa laivasiltaa\npitkin. Antti, joka katseli pienestä pyöreästä ikkunasta, huomasi\nrannalla hämärän joukon naisia ja herroja, etenkin naisia, jotka\nkaulaansa ojentaen koettivat nähdä läpi pimeän, ketä laivassa olisi.\n\nAntti oli aikeissa mennä kannelle. Mutta silloin tuli sisään tuo hieno\ntuntematon herra, joka ei ollut näyttäytynyt kannella sitten\npäivällisen. Hän tuli haukotellen ja kysyi hyvin veltosti, missä\noltiin. Saatuaan kuulla, että oltiin Savonlinnassa, pyysi hän seltteriä\nbufettineidiltä, joka oli hänkin seisonut ikkunassa ja katsellut\nrannalle. Antista oli tuo välinpitämättömyys savonlinnalaisista niin\nsopivaa todelliselle gentlemannille, että hän jäi hänkin salonkiin ja\nistuutui totinsa ääreen, noudettuaan vain sanomalehden luettavakseen\ntupakkahytistä. Ja hän oli nyt mielestään jo yhtä taitava ja varma\nmatkustaja kuin tuo tuntematon herrakin.\n\nHän muisti entisestään, että kaupungin herrat tulevat tässä laivaan\nottamaan niin monta konjakkiryyppyä kuin he suinkin kiireessä\nkerkiävät. Kun he tulevat, niin katselevat he tietysti tarkkaan\njokaista matkustajaa ja nähdessään hänet ajattelevat he varmaankin:\n\"Kukahan on tuo komea herrasmies, joka istuu tuossa?\" Ja kun neitoset\nkysyvät heiltä, ketä oli laivassa, niin he selittävät: \"Oli siellä\nmuuankin solakkavartaloinen nuori ylioppilas, puettuna pitkään mustaan\ntakkiin ja vaaleihin housuihin. Hän istui itsekseen totilasin ääressä,\nhyvin huolettomasti ja luki sanomalehteä.\" -- \"Kuka se oli?\" -- \"Ei me\nhänen nimeään tiedetty.\"\n\nVähän päästä työntäysikin herroja salonki täyteen ja _jok'ikinen_\nheistä katsahti Anttiin. Ja hän huomasi heidän toisiltaan jotain vielä\nkysyvänkin, tietysti sitä, kuka hän oli. Antti oli, niinkuin ei heitä\nolisi ollutkaan. Ainoastaan silloin, kun hän terästi totiaan, sekoitti\nlusikallaan ja vei lasin huulilleen, katsahti hän sivumennen\nSavonlinnan herroihin. -- Mistä ihmeestä hän sai tämän arvokkuuden?\najatteli hän.\n\nHerrat asettuivat rehevästi pöydän ympärille, huusivat sisään konjakkia\nja seltteriä, kutsuivat bufettineitiä Klaaraksi, nauroivat usein ja\nkäheästi asioille, joita syrjäisen oli vaikea käsittää huvittaviksi.\nKun kapteeni kulki salongin läpi, pakottivat he häntäkin kilistämään.\n\nVieraat melusivat kuin kotonaan, niin kauan kuin laiva seisoi rannassa.\nSe näytti olevan kuin heidän oma laivansa tai ainakin aivan heitä\nvarten tähän tullut.\n\n-- Kippis vain! Terve! Enemmän konjakkia, Klaara! Konjak, mykky meera\nkonjak!\n\nVanhoja, entisiä ylioppilaita he olivat useimmat. Monta kertaa olivat\nhe aikoinaan olleet menemässä ja monta kertaa tulemassa. Mutta kerran\noli heidän täytynyt jäädä laivasta pois, ja sitten oli laiva aina\nmennyt ilman heitä. He olivat jääneet pyörimään tähän pieneen\npoukamaan, jonka sivuitse valui ainainen ihmistulva alas suureen\nmaailmaan, mutta jossa itsessään kävi hiljainen akanvirta. Riennettyään\naikansa olivat he seisahtuneet Savonlinnaan, takertuneet johonkin\npieneen pikkukaupungin virkaan. Mutta joka kerta, kun laiva saapui\nsatamaan, ja etenkin näin syksyllä, jolloin paljon ylioppilaita\nmatkusti alas, tultiin vanhoja muistoja uudistamaan. Oltiin niinkuin\npuoleksi matkalla ulos maailmaan, tuohon huimaavaan, hupaisaan\nHelsinkiin, joka vuosi vuodelta kuului tulevan yhä suurenmoisemmaksi,\nyhä iloisemmaksi.\n\n-- Mutta eiköhän hurjauta ja lähdetä mukaan!\n\n-- Lähtään! Me lähtään! Hoida sinä minun virkaani pari viikkoa!\n\nToinen lupasi hoitaa, sillä hän tiesi, ettei matkasta tule mitään. Oli\nsitä siksi usein aiottu. Enintään voi tulla yöllinen juomamatka\nlähimpään pysähdyspaikkaan Puumalaan, josta toisella laivalla\nseuraavana aamuna varhain palataan takaisin, kovin kohmeloisessa\ntilassa.\n\nYht'äkkiä revähti salongin ovi auki suurella melulla, ja oveen jäi\nseisomaan nuori, kaunis mies, ylioppilaslakki takaraivolla ja koko\nvartalo siinä hiukan taapäin nojaten. Hän jäi tahallaan kynnykselle ja\noli suotta ihmettelevinään.\n\n-- Mikä loistava seura! hän huudahti ja osoitti isolla näyttelijän\nliikkeellä pullotettua pöytää.\n\n-- Skool Kalle! huudettiin Savonlinnan herrain pöydästä. -- Entree,\nmonsieur! Missä mies viivytteli?\n\n-- Heitin hyvästit kaikille vanhoille flammoilleni, joita on tuolla\nlaivasilta huleisillaan, selitti hän ja astui sisään. Hänen perässään\ntuli vanhempi ylioppilas, punanenäinen ja lihava.\n\nHerrat olivat heti räjähtäneet nauramaan ja yltyivät yhä enemmän, kun\njoku joukosta kysäisi:\n\n-- Itkivätkö nuo edes?\n\n-- Eivät itkeneet ... vaan lupasivat liehuttaa nenäliinojaan.\n\nKalle oli nähtävästi kaikkien suosikki, sillä monelta haaralta häntä\npöytään vedettiin, työnnettiin tuolia alle ja ojennettiin täytettyjä\nlaseja.\n\n-- Se olen minä, joka tarjoon! Konjakkia ja seltteriä kaikille näille\nherroille!\n\n-- Et, sinä et tarjoo! huudettiin toisaalta. -- Nyt on meidän vuoro! Ei\ntarvitse! Sinä maksoit samppanjan eilen!\n\nJa hänen suuhunsa melkein kaatamalla kaadettiin konjakkia ja seltteriä.\nSamassa huomasi hän Antin, joka oli astunut esiin sanomalehtensä takaa.\n\n-- No, ka Antti! No, terve! Ka, no minnekä sinä?\n\n-- Helsinkiin!\n\n-- Sinnehän minäkin! No sepä nyt vasta! Käy istumaan tänne yhteen\npöytään!\n\nAntti huomautti, ettei hän ollut tuttu näiden herrain kanssa.\n\n-- Etkö ole tuttu!... Hyvät herrat, saanko luvan esittää...\n\nSyntyi täydellinen epäjärjestys ja rumina pöydässä, kun kaikki nousivat\nylös ja kaikki tahtoivat kätellä. Ja tuskin oli taas istuuduttu, kun\nkello jo soi kolmannen kerran ja laiva alkoi tehdä lähtöä. Juomia jäi\njoku määrä tähteeksi, vaikka niitä kilvan kaadettiin kurkuista alas.\nAhneimmat hyppelivät laivasta maalle, kun se jo oli liikkeessä.\n\nEikä ollut taas salongissa muita jälellä kuin Antti ja Kalle ja tämän\ntoveri.\n\n-- Ka, sinulla on totia, Antti! Eikö mekin, Nieminen, oteta totia?\n\n-- Minä en kiellä, en käske.\n\nBufettineiti tuli sisään, ja Kalle kohteli häntä kuin vanhaa tuttua.\nHän kutsui hänet lähemmä, painoi kätensä hänen olkapäilleen, katseli\nhäntä ujostelematta silmiin ja väitti, että neiti oli lihonnut.\n\n-- Herra katsoo väärin ... kaikki muut sanovat, että minä olen\nlaihtunut...\n\n-- Kuka sanoo?\n\n-- Hyvin moni sanoo ... mitä herra tahtoo? -- Ja neiti koetti irtautua.\n\n-- Moni sanoo, matki Kalle ja löi häntä keveästi poskelle. -- Tuo kaksi\nlasia totia!\n\n-- Se on mainio pitämään karvansa tuo Lotten.\n\n-- Kuinka niin? kysyi Antti, jonka kasvoille oli noussut hienoinen puna.\n\n-- Minä olen tuntenut hänet jo monta vuotta ja yhtä verevä hän on aina.\n\n-- Missä sinä olet häneen tutustunut?\n\n-- No, tuossa hän jo tuopi! Kas, niin...\n\nKalle veti hänet polvelleen niinkuin omaisuutensa ainakin eikä ollut\ntietävinäänkään hänen vähäisestä vastarinnastaan. Tyttö oli\nsuuttuvinaan ja uhkasi huutaa. Ja samassa pujahti hän pois Kallen\nkainalon alaitse niin taitavasti, ettei hän sitä suinkaan ensi kertaa\ntehnyt. Kalle antoi hänen mennä.\n\n-- Kyllä minä sen vielä saavutan, kehui hän alkaessaan totia valmistaa.\n\nAnttia tämä kohtaus vähän vavahdutti ja pudisti sisästä, niinkuin olisi\nollut hiukan vilu.\n\n-- Missäkö tutustunut, Antti? Sinä kysyt kovin kokemattomasti. Ainahan\nse komea poika, jolla on hattu näin takaraivolla... Ka, etkö prykää,\nNieminen?\n\nNieminen, joka koko ajan oli ollut hiukan hämillään, suhahti jotain\nKallen korvaan.\n\n-- Etkö ole esitetty ... no, jos ei muuta puutu, niin tuossa\ntuokiossa...\n\nHän nousi seisoalleen, teki taas ison liikkeen, hymyili ja kumarsi\njuhlallisesti ja totisesti sekä Antille että Niemiselle:\n\n-- Minulla on kunnia esittää tässä toinen toiselleen kaksi minun parasta\nystävääni: herra Anders Ljungberg, ylioppilas, ja civis academicus\nAbraham Nieminen ... herrat on hyvät! -- No, prykää nyt Nieminen!\n\nAntti huomasi sen nyt ja huomasi vastakin, että Kalle kohteli toveriaan\nolantakaisesti ja aina pienellä pilkalla. Mutta toinen ei näkynyt\nkoskaan suuttuvan. Löi leikiksi, taputti ystäväänsä olkapäälle ja sanoi\nhäntä \"siksi ainaiseksi pilkkakirveeksi.\"\n\nKalle oli rikkaan tehtaanhoitajan ainoa poika. Isä antoi pojan elää\nmielensä mukaan. Koulussa ollessaan ei häneltä koskaan rahaa puuttunut.\nMutta lukukauden lopussa oli hänellä kuitenkin velkoja kaikkialla.\nAlaluokilla tarvitsi hän rahaa makeisiin, joita koko luokka oli\ntottunut syömään hänen kustannuksellaan. Ylemmillä luokilla meni raha\ntupakkaan ja punssiin. Kuudennella luokalla hän erosi koulusta ja sanoi\nsyyksi peittelemättä sen, että hän tahtoi syksyllä metsästää uudella\njäniskoirallaan. Talvet hän luki kuitenkin kaupungissa yksityisesti\neikä myöhästynyt alkuperäisistä tovereistaan kuin vuoden.\n\nAntilla oli aina ollut suuri kunnioitus häntä kohtaan. Sillä jo\nkoulussa ollessaan osasi hän käyttäytyä niinkuin herra. Suosikkeja oli\nhänellä aina joku. Viimeksi oli Antti ollut. Kaikki hänen toverinsa\nsiihen asemaan pyrkivätkin. Ja nyt hän oli Helsingistä haalinut\nkäsiinsä tuon vanhan ylioppilaan, punanaamaisen, käheä-äänisen ja\npyöreämahaisen.\n\n-- Lotten! kutsui Kalle sivumennen bufettineitiä, joka taas kulki\nsalongin läpi, mutta ei tullut luo, ei ollut kuulevinaankaan. Kalle ei\npannut sitä sen enemmän sydämelleen.\n\nHe olivat saaneet lasinsa laitetuiksi ja kilistivät kaikki kolme.\nNieminen otti suunsa täyteen totia, pullisti poskensa ja antoi silmänsä\nmennä pyöreiksi kuin huuhkaimen silmät.\n\n-- Eilen illalla me oltiin ja elettiin Savonlinnassa, tänä iltana\ntehdään tässä totia, mutta huomenna istutaan jo Helsingissä.\n\n-- Eikö ajeta suoraan asemalta kappeliin, Antti?\n\n-- Ajetaan vain!\n\n-- Me ajetaan kappeliin syömään ja juomaan...\n\n-- Ja mässäämään, liitti Nieminen nauraen itse sanoilleen.\n\n-- No jo sitä eilen ja vielä tänäänkin mässättiin siinä siunatussa\nSavonlinnassa, päivitteli Kalle, ja he alkoivat Niemisen kanssa\nmuistella viimeisen vuorokauden viettoa.\n\nHe olivat ajaneet helvetinmoista karkua neljä peninkulmaa isän\nmaatilalta hänen parihevosillaan. Ne olivat Savonlinnaan tullessa\nselältäänkin vaahdossa, ja olisi saanut sammiollisen valkeata saippuan\nkuohua, jos olisi joka paikan puhtaaksi kaapinut. Olisi ollut ehtiminen\nedellisen päivän laivaan, mutta laivarannassa olivat äskeiset\nSavonlinnan herrat ja matka jäi seuraavaan iltaan.\n\nEnsin ryypättiin rantaravintolassa ja sitten seurahuoneella, josta\nlähdettyä hurjauttiin piiritanssia tanssimaan keskellä toria ja\nasetettiin palovartia keskeen. Siitä olisi saattanut tulla helvettiä,\njos ei viskaali itse olisi ollut parassa miessä. Nälkälinnaan oli kurin\nvuoksi menty aamiaiselle. Pormestarilla oli istunto ja lääkärillä\nvastaanottotunti. Suoraan kapakasta kumpikin meni virkapaikkaansa ja\ntuli taas takaisin jatkamaan. Silloin syönnyttiin tilaamaan samppanjaa.\n\n-- Etkö sinä, Kalle, maksanut itseksesi toista puolta?\n\n-- Minähän ne maksoin.\n\n-- Eikö sellaiset juomingit tule kalliiksi? kysyi Antti, joka ihmetellen\nkuunteli näitä sankaritöitä, jollaisissa ei itse ollut milloinkaan\nvielä ollut osallisena.\n\n-- Tuleehan ne vähän. Mutt' enpä ole ollut niin perinpohjaisella ja\nhupaisella retkellä sitten kuin kesällä Helsingissä.\n\nSe oli ollut silloin, kun Kalle oli tavannut \"tämän Niemis-rähjän,\ntämän rähjä-Niemisen.\" Samalla oli Kallen ylioppilasvifti. Kalle oli\nsaanut pidennystä historiassa ja jäänyt muista kesemmäksi. Ei tahtonut\nkuitenkaan luku sujua kesäkuumalla Helsingissä. Vasta heinäkuun alussa\nhän suoritti tutkintonsa lukematta muuta kuin ensimmäisen sivun vanhan\najan historiaa. Nieminen harhaili samaan aikaan hajanaisissa\nvaatteissa, kello ja valkoinen lakki pantissa, pitkin polttelevia\nkatuja eikä päässyt irtautumaan asunnostaan, johon oli velkaa koko\nlukukauden. Ylioppilashuoneen lukusalissa he tapasivat toisensa, ja\nNieminen iski kohta Kalleen esitellen itsensä hänelle. Hän oli saanut\noivan kalan onkeensa. Samana iltana sai Kalle valkoisen lakin. Koko yön\nhe sitten hurrasivat. Kalle maksoi kestit ja Nieminen neuvoi kaikki\nkäytävät paikat. Kolme päivää vietettiin yhtä juhlaa. Välipä näillä\nisän rahoilla, johonkinhan ne oli pantava! Sitten lunasti Kalle uuden\nystävänsä irti sekä asunnosta että panttilaitoksesta ja vei hänet\nkotiinsa maalle.\n\n-- No, oli se vifti sekin, jos oli eilinenkin! -- Kun me aamulla ajettiin\nkotiin kaupungin laitapuolista, niin piti tämän lakin olla niin viinin\nja portterin vallassa, että olisi vääntäen ruskeata vettä lähtenyt.\n\n-- Se hurja kun pyyhki puhtaalla lakillaan pöytää...\n\n-- Me ajettiin suoraa päätä Grapen mammaan ja tahdottiin uutta\nlakkia. Grapen mamma pui sormellaan ja torui: \"Ai-jai noita nuoria\nstudentteja ... eilen ostettu uusi lakki ja nyt noin tahrittu!\" Mutta\nminä kysyin, etteikö rahallaan saa uutta ja viskasin satamarkkasen\npöytään. Lakki tuli ja tuossa se on!\n\n-- Muistatkos, mitä se vielä muut sanoi?\n\n-- No mitä?\n\n-- Noin kauniille nuorelle studentille minä annan paras lakki, mikä\nminulla on.\n\n-- Lakki kuin lakki.\n\nJa samalla heittäytyi Kalle kyljelleen sohvalle, nakaten lakkinsa\njuoksemaan pitkin pöytää. Se liukui sileää pintaa myöten yhtä kyytiä\nlattialle. Nieminen yritti nostamaan sitä.\n\n-- Anna olla, Nieminen... Kuuletko ... minä kiellän sinua koskemasta\nminun lakkiini. Helsingistä ostetaan uusi! -- Arvaapas, Antti, paljonko\nmeni jo sinä yönä? -- Kappaleen toista sataa meni!\n\n-- Mitäs isäsi sanoi?\n\n-- Ei se ukko sano mitään milloinkaan. Kysyy vain, kuinka paljon minä\ntarvitsen, eikä ole tiliä tahtonut vielä milloinkaan.\n\nAntti katseli toveriaan, joka puoleksi loikoi sohvalla. Otsa oli\nvalkoinen, hieno ja soikea. Nenä oli heikosti koukistunut, huulet\npunaiset ja paksunlaiset. Silmät olivat siniset, mutta kiilsivät nyt\nväsymystä ja alkoholia. Tukasta oli kähärä liimautunut otsaan kiinni.\nMustien viiksien alkua orasti ylähuulessa. Puku oli hieman\nepäjärjestyksessä.\n\nKallella oli aina ollut suuri vaikutusvoima Anttiin, joka joutui\nhelposti sellaisten johdettavaksi, jotka olivat kokeneet ja tiesivät\nenemmän kuin hän. Nyt ihaili hän Kallea etenkin hänen huolettoman ja\nvarman käytöksensä vuoksi. Hänen ei tarvinnut tehdä tiliä isälleen\nmistään. Hän ei välittänyt vähääkään valkeasta lakistaan, jota hän,\nAntti, oli koko kesän suojellut kuin silmäteräänsä ja jonka\nvarjelemisesta äidillä ja sisarilla oli ollut ainainen huoli.\nSatamarkkasia oli hänellä rutistettuna kukkaro täyteen, ja liivien\ntaskuissa helisi hopea- ja kuparirahoja irtaallaan. Antilla olivat\nrahat lompakossa, joka oli ommeltuna povitaskun vuoriin kiinni. Ja\nvähitellen kasvoi Kalle hänen silmissään vapaan miehen perikuvaksi,\nsemmoisen, joksi hänenkin määränsä oli pyrkiä.\n\nKaikki kolme terästivät he lasejaan, joivat ja jatkoivat samaan\nsuuntaan. Lasit tyhjenivät nopeasti, varsinkin Niemiseltä, jonka\nlihava, pehmyt ja kesakkoinen käsi vähän väliä ahnaasti kouristi\nomaansa ja keikisti sen, niinkuin näytti sekä suuhun että silmiin.\nKalle kertoi nyt tarkemmin, missä he tuona suurena Helsingin viftiyönä\nolivat olleet. Hän nimitteli katuja ja niiden numeroita, mainitsi\npaikkoja, joilla oli omituiset salaperäiset nimensä. Ja merkitsevästi\nsilmää iskien Antille lupasivat he Niemisen kanssa hänellekin niitä\nnäyttää, jahka perille jouduttaisiin. He tuumivat, että jos Augusta\nvielä on entisessä paikassaan, he ajavat sinne.\n\n-- Se oli ihan hurjistunut tähän Kalleen, kertoi Nieminen.\n\n-- Minä en tahtonut millään lailla päästä hänestä erilleni, lisäsi Kalle\nnähtävästi mielissään.\n\nAntti oli kyllä osiksi kuullut tällaisista puhuttavan. Hän oli usein\npitkät hetket vuoteellaan maaten ja metsässä selällään loikoen niistä\nhaaveksinut, niitä mielessään kuvitellut ja loihtinut eteensä oudon\nhekkumallisen maailman. Mutta sellaisesta, mitä Kalle hänelle nyt\nkaikesta siitä kertoi ja maalaili elävin ja rajuin piirtein, ei hän\nollut osannut uneksiakaan. Hän kuunteli vavistus rinnassa ja hengitti\nepävarmasti ja lyhyesti, kauan huokumistaan pidätellen, samalla kuin\nkasvot olivat kuin jäykistyneet. Silloin tällöin hän teki jonkun\nkysymyksen, joka tuli arasti esille, vaikka hän koetti asettaa sen\nsiihen muotoon kuin hän kyllä olisi kaikki pääasiassa tiennyt, vaikkei\nollut muutamista sivuseikoista selvillä. Helsinki rupesi kangastamaan\nhänen edessään tummanpunaisena, samettisohvaisena huoneena, josta lähti\nhurmaava parfyymi, jossa oli salainen puolihämärä, jossa liikkui\nväljävaatteisia olennoita, mitkä ihan lähelle tunkivat, istuutuivat\npolvelle, kietoivat käden kaulaan ja toisella soittivat pianoa, johon\nlauloivat kevyttä, hehkuvaa säveltä, tuota samaa, jota Kallekin\nhyrähteli: \"frallallalla, natten ä bra!\" Nuo olivat olleet siellä, ne\nolivat nähneet sen kaikki ja monta kertaa kokeneet. Ja hänkin saa sen\nkokea ... he vievät hänet sinne ... ehkä he jo huomenna...\n\nHän oli käynyt kasvoiltaan kalpeaksi, ja lasia ottaessa vapisi käsi\ntuntuvasti.\n\nKallen lakki loikoi yhä lattialla. Bufettineiti huomasi sen\nohikulkiessaan ja nosti pöydälle. Silloin käytti Kalle taas tilaisuutta\nja veti hänet Antin editse luokseen. Vastustaessaan tuli tyttö\nkädellään varanneeksi Antin polveen ja puristaneeksi sitä. Kalle asetti\nlakkinsa neidin päähän.\n\n-- Se sopii mainiosti, kaikki minun lakkini ovat sopineet sinulle\nerinomaisesti!\n\n-- Koettakaa minunkin lakkiani! sanoi Antti epävakaisella äänellä, otti\nlakin Lottenin päästä ja koetti panna omansa sijaan.\n\n-- En minä herran lakista huoli! Ja Lotten esti sen kädellään.\n\nKalle tuli Antille avuksi:\n\n-- Mikset huoli?\n\n-- En huoli!\n\n-- Sinun pitää huolia! On hän yhtä komea poika kuin minäkin ... kas\nnoin, ja maista nyt hänen lasistaan!\n\nVaan tyttö maistoi tahallaan Kallen lasista.\n\n-- Koska sinä olet noin uppiniskainen, niin kiedot sinä rangaistukseksi\nkätesi hänen kaulaansa ja suutelet häntä sovinnoksi poskelle. Hän on\nsinuun ihastunut.\n\n-- Kapteeni tulee! Ja minun pitää mennä pöytää kattamaan.\n\n-- Ei tule! Pian nyt! -- Ja Kalle sysäsi hänet omasta sylistään Antin\nsyliin. Mutta kun Antti tunsi hänet polvellaan, olivat häneltä voimat\nkuin poissa, eikä suutelemisesta tullut mitään, vaikka tyttö nähtävästi\njo olisi ollut suostuvainen. Antti oli vain hämillään ja veti ja\npuhalsi paperossia, niin että pihisi. Lotten sai siitä savua henkeensä,\nalkoi rykiä ja nousi pois.\n\n-- Ka, no mikset sinä suudellut?\n\n-- Mikset sinä suudellut, sanoi Antti, naama tyhmän nolona.\n\n-- Ei, kuule Antti, ei sitä sillä tavalla ... sinä et osaa vielä\nollenkaan naisten kanssa, rupesi Kalle häntä neuvomaan. Ole sinä,\nniinkuin minä olen...\n\nJa Kalle oli naisten kanssa niin, että hän aluksi \"impponeerasi\".\nKäyttäytyi huolettomasti, tuskin oli huomaavinaankaan, puheli seuroissa\nherrojen kanssa, ja katsahti vain silloin tällöin naisten puoleen. Jos\nsitten puheli, ei antanut missään myöten, väitti vastaan sitä, jota\ntahtoi miellyttää, ja oli muille kohtelias. Mutta kun sitten sattui\novessa vastaan tulemaan, niin lähetti yht'äkkiä syvän katseen silmästä\nsilmään. Ja jos joutui kahden kesken puhelemaan, muutti kokonaan\nkäytöksensä, ja oli ystävällinen ja suopea. Franseesiin ei häntä\nensiksi pidä itse pyytää, vaan pitää toimittaa niin, että tulee\nvis-à-vis'ksi. Figureessa voi taas pelata silmillään, ja kun tulee\nnaisten vaihdos, niin silloin on lujasti puristettava. Naiset pitävät\nsiitä, että heitä lujasti puristaa. Jos heitä ottaa hellävaroen kiinni,\nniin heistä tuntuu pahalle ruumiissa.\n\nKaikki hän tiesi tuo Kalle. Oli häntä koko mestari. Antti muistutti\nhäntä siitä, että koulussa ollessahan olivat kaikki tytöt häneen\nrakastuneet.\n\n-- Enemmän konjakkia! huusi Kalle innostuen. -- Ja lämmintä vettä!\n\nAnttia alkoi jo kuumentaa, mutta urhoollisesti hän ryyppäsi pohjaan ja\npudotti uudet sokerit sulamaan. Kun Lotten toi pyydettyjä tavaroita,\ntempasi Antti häntä vyötäisistä.\n\n-- Herra Jumala! kirkaisi tämä, vesi on tulisen kuumaa ... antakaa minun\nolla!\n\nVettä räiskähti hiukan hänen hameelleen, ja suutuksissaan sitä pyyhkien\nhän poistui. Kalle sai taas aihetta neuvokkeihin.\n\n-- Sinä näytät liian kiihkeältä. Se laimentaa tuommoisia tyttöjä. Niiden\nkanssa pitää olla kylmä. Etkö nähnyt, kuinka minä olin äsken? Otin\nhänet aivan välinpitämättömästi polvelleni. Niinkuin koiran. Seh, tule\ntänne, pane pääsi tähän! Katselin rauhallisesti ja juttelin tavallisia\nasioita. Sitten työnsin hänet sinun syliisi. Kun niille niin tekee,\nniin ne eivät lähde, vaikka pudistaisi. Tarttuvat vaikka jalkaan ja jos\neivät muuten pysy, niin pureutuvat kantapäähän kiinni.\n\nAntti ei puhunut siihen mitään. Mutta nyt hänen poskensa hehkuivat, ja\nyht'äkkiä hän villiintyi.\n\n-- Terve, miehet! Nyt me ryypätään! Ja huomenna ajetaan junalta suoraan!\nAjetaanko, Kalle? Hei!\n\n-- Hei, hei! Kas, Anttia vain! Se on päätetty asia, että ajetaan. Terve,\nAntti! Sinä et ole hukassa, kun olet miesten seurassa! Sinunkin pitää\noppia maailmaa tuntemaan, ja meidän kanssamme sinä opit.\n\n-- Minä aionkin oppia maailmaa tuntemaan.\n\nAntti jo vähän sammalsi. Tuutingit rupesivat nousemaan huimaavalla\nvauhdilla häntä päähän. Korvissa soi ja humisi, ja hänen oma äänensä\nkumahteli luonnottomalta. Lotten, joka katti illallispöytää toisella\npuolen salonkia, häämötti kuin jostain toiselta rannalta.\n\nHe söivät illallista. Pöydässä oli ainoastaan herroja. Puheltiin paljon\nja juotiin olutta. Antti ei nähnyt kaikkea oikein tarkkaan. Siinä oli\npöydällä kaikenlaista punaista ja viheriäistä. Hän söi enimmäkseen vain\nyhtä lajia, mitä lienee ollut lihalaitosta. Hän ei puhunut mitään,\nmutta hymähti välistä itsekseen. Sitten alkoi naama tulla onnettoman\nnäköiseksi. Ja yht'äkkiä loppupuolella illallista hän nousi mennäkseen.\n\n-- Minne sinä menet, Antti?\n\n-- En minnekään.\n\n-- Voitko pahoin? Sinä olet ihan vaalea.\n\n-- En minä voi pahoin ... minä voin aivan hy-yvin. Kyllä minä tulen\nkohta.\n\nMutta mennessään horjahti hän oven pieltä kohti. Kapteeni kuiskasi\nKallelle, joka oli saanut kunniapaikan hänen vieressään:\n\n-- Merenkäyntiä tyynessä vedessä.\n\nJa Kalle ja Nieminen nauroivat yhdessä kapteenin kanssa nuoren miehen\nvahingolle. Kalle kysyi, saisiko hän tarjota kapteenille konjakkarin.\nKapteeni suostui, ja pian hän oli takertunut kaskuihinsa kiinni.\nNiemisellä oli koko ajan kasvot valmiina nauruun laukeamaan.\n\nSe voimakas tunne, mikä Anttia äsken oli kohottanut kuin rinnassa\npullistuva ilmapallo, oli nyt kokonaan poissa, ja sen sijan täytti\nsurkea pahoinvointi. Hän tapasihe seisomasta ulkona viileässä tuulessa\nja painoi jyskävää ohimoaan kantta kannattavaa rautaa vasten. Vaan\nohimon kohta ei tahtonut pysyä pyöreän raudan nojassa. Se luiskahti\nyhtämittaa pois, ja hattu vetäytyi vähitellen kallelleen, ihan\nsilmille. Antti tunsi sen ja tajusi hämärästi putoamisen vaaran.\nIhmeteltävällä varovaisuudella hän vei toisen kätensä lakkiin, samalla\nkuin toisella piti lujasti kiinni raudasta, ja asetti sen viereensä\npenkille. Koetti painaa yhäkin ohimoa ja poskea kylmää rautaa vasten,\njoka teki hyvää. Siinä hän pysyttelihe vähän aikaa, ilkeä, yhä paheneva\ntunne sydänalassa. Hän kuuli epäselvästi laivan jyskytystä ja erotti\nvain hämärästi kuun valojuovan alhaalla laineiden harjalla. Joku ajatus\noli hänelle muodostumaisillaan jostain asiasta, mutta ei siitä pitkään\naikaan mitään valmista tullut. Vihdoin selvisi se siksi, että kunhan ei\nvain hänen hattunsa putoaisi penkiltä järveen, kun tuulee. Mutta\nsilloin pusersi yht'äkkiä hänen sisuksiaan kuin synnytystuskissa,\nalhaalta tunki ylöspäin hiukaiseva kipu ja pani pari kertaa surkeasti\nvoihkaisemaan. Kun se oli ohitse, oli hiukan helpompi olla, mutta\notsalle oli noussut kylmä hiki. Pekka sattui tulemaan alhaalta\nsalongista ja kuuli sen vaikeroimisen, jonka tuska pusersi Antista.\n\n-- Mikä sinua vaivaa, Antti?\n\n-- Ei minua mikään vaivaa. Usko pois, että ei minua mikään vaivaa.\n\nHän ei olisi millään lailla tahtonut tunnustaa, että hän oli\njuovuksissa, ja hän koetti puhua niin vakavasti kuin suinkin. Mutta\nkielen kompastelemisesta tunsi Pekka kuitenkin heti kohta taudin\nlaadun.\n\n-- Mutta olethan sinä ihan juovuksissa! Ja missä siivossa sinä...?\nMilloinka olet ehtinyt juoda itsesi noin juovuksiin?\n\nVaan Antti väitti, ettei hän ole ... hänellä on vain paha elämä ... ei\nkuin hiukan kuuma salongissa ... ja oli tullut jäähdyttelemään. Menee\nvain Pekka takaisin sinne, mistä on tullut ... ei tarvitse ollenkaan\nseista siinä. Hän menee itsekin takaisin salonkiin. Kalle odottaa\nhäntä, ja hän lupasi tulla.\n\nMutta kun hän liikahti mennäkseen, horjahti hän ja kolautti jalallaan\npahasti jotain kapsäkkiä penkin alla. Hän suuttui siitä ja tiuskaisi\nvihaisesti Pekalle, että mitä hän siinä tiellä seisoo ... antaa hänen\nmennä!\n\n-- Minne sinä aiot mennä?\n\n-- Minä menen syömään illallista.\n\n-- Johan sinä olet syönyt illallista? Sinun täytyy oitis panna maata.\nTule, minä vien sinut hyttiisi.\n\n-- Minä tahdon suudella Lottenia!\n\n-- Mitä tahdot?\n\n-- Minä tahdon suudella Lottenia, ja anna minun mennä.\n\nPekka koetti ensin houkutella häntä ja vetää rintapielestä pois. Mutta\nsilloin Antti puutui yhteen kohtaan ja alkoi riidellä. Hän tahtoi\nvälttämättä suudella Lottenia ja syödä illallista. Ja hän ojensihe\nmenemään salongin ovea kohti.\n\nMutta silloin täytyi Pekan ottaa ankara luonto päällensä, niinkuin hän\njälestäpäin kertoi, ja sanoa tuimasti:\n\n-- Sinä et mene nyt minnekään, vaan tulet koreasti alas hyttiisi ja\npanet paikalla maata!\n\nJa käsipuolesta vei hän Anttia kokkasalonkia kohti. Ovessa koetti Antti\nvastustaa, mutta Pekka irroitti kädet ja työnsi hänet sisään. Mennä\nkolutessaan päätti Antti juopuneen viekkaudella, ettei hän siltä anna\nmyöten, vaikka nyt on vain näin antavinaan. Kunhan tulee alas, niin hän\nkääntyy takaisin... Se luulee tuo, että hän näin vain, mutta ei hän\nnäin vain ... hän on se poika, joka...\n\nMutta kun salongin lampun valossa huomattiin, että rinta oli märkä ja\nlikainen, masentui mieli täydellisesti. Hänen uudet hienot vaatteensa\nsemmoisessa siivossa. Ja itku oli vain vähän matkan päässä kurkusta.\n\nPekka toimitti Antin hyttiin maata, veti kengät jalasta, auttoi\nvaatteita hänen päältään, nouti pullon seltteriä ja juotti sitä\nsairaalle. Sitten kasteli hän käsiliinan kylmässä vedessä ja hautoi\nsillä Antin ohimoita. Sillä lailla tahtoi hän istuttaa Anttiin\nsellaisen muiston, että juovuksissaolo on oikeastaan sairautta; mikä\noli näyttäytynyt tehokkaaksi keinoksi ensikertalaisia vastaan. Antti\nantoi hoitaa itseään kuin siivo lapsi. Sanaakaan sanomatta tuijotti hän\nkattoon, silmät kankeasti yhteen kohtaan ojennettuina. Pekka ajatteli\ntilaisuuden soveliaaksi varoitus- ja nuhdepuheen pitämiseen. Mutta\nennenkuin hän ennätti päästä alkuunkaan, oli Antti jo nukkunut. Pekka\njätti hänet siihen nukkumaan ja painoi oven varovasti kiinni.\n\nHänellä itsellään oli kokkasalongissa makuusijansa. Sinne oli hän\nhilannut eväsvakkansakin. Se oli hänen ja Antin yhteinen, ja sitä\nolivat olleet laittamassa Antin sisaret. Kuinka kaikki oli asetettu\nsopivasti ja maukkaasti! Oli muistettu panna pienet servietitkin\nmukaan. Ja makeisia lomaan. Nuo sydämenmuotoiset piparikakut oli\nvarmaankin pantu tarkoituksella. Pekka söi hitaasti, sillä se oli\nterveellistä. Syödessään hän ryyppäsi vettä ja ajatteli ryypätessään:\nkyllä tämä kirkas vesi on sentään terveellistä. Sitä kun juo joka aamu\nja ilta, niin pysyy ruuansulatus kunnossa ja mies elää vanhaksi. Monet\nsuuret miehet eivät ole juoneet muuta kuin vettä ja saavuttaneet\nkorkean iän. Olut, jonka voi lukea alkoholijuomiin, kuluttaa voimia. --\nTuossa Antissa näkyy olevan taipumusta antautumaan viekoitusten\nvietäväksi. Sen olen tänään huomannut. Mutta muuten minä en ymmärrä,\nmitä varten ne häntä siellä kotonaan niin ihailevat, Annakin. Hän on\nperheen ainoa poika ja liiaksi hemmoteltu. Semmoiset usein joutuvat\nturmiolle. Aina on häntä sanottu hyväpäiseksi, mutta en minä sitä ole\nniin erittäin huomannut. Se näkyy vasta siitä, miten luvut ja tutkinnot\nHelsingissä alkavat sujua. Minä pahoin pelkään niiden menevän hitaasti.\nMutta mikäs niillä semmoisilla hätänä, joilla on varoja. Hän voi viipyä\nvaikka kymmenkunnan vuotta Helsingissä. Vasta sitten, kun on elänyt\nmielestään tarpeeksi ja tyhjentänyt nautintojen maljan pohjaan saakka,\nalkaa hän todenteolla harrastaa toimeentuloaan. Kaikki käy yhtä\nhelposti kuin sitäkin ennen. Kohoaa vähitellen puoltolauseiden avulla,\nkun on isällä tuttavuuksia, saa helppotöisen viran ja elelee vain.\n\nPekka oli lopettanut syöntinsä ja alkoi riisuutua.\n\nTiloja oli useampia. Hän valitsi parhaimman lähellä pesukaappia. Sen\npäälle hän asetti vaatteensa hyvään järjestykseen. Tarkasti\nkaulustintaan, jota ei vielä huomenna tarvinnut muuttaa ... vältti se\nnäin matkalla, ja pesu on kallista Helsingissä. Veti varovasti kellonsa\nja sijoitti sen niin, ettei se suinkaan putoaisi. Housut, joiden\ntaskussa oli rahakukkaro, pantiin pään pohjiin.\n\nKynttilän sammutettuaan hän laski velkansa. Hän oli köyhä ja hänen oli\ntäytynyt tehdä velkoja. Oli niitä kolmatta tuhatta. Mutta hän suorittaa\ntutkinnon syksyllä. Kolmen neljän vuoden päästä on ehkä oma palkka.\nTäytynee Annankin tuoda sen verran pesään, että pääsee veloista. Ukko\nkuuluu panevan pankkiin joka vuosi kolme tuhatta palkastaan. Helposti\nhän oli saanutkin Annan, vaikka sen ympärillä liehakoi muitakin. Siinä\nseuranäytelmässä oli hän jo huomannut varmat merkit. Rekiretkellä se\nsitten ratkaistiin. On se pulska tyttö. -- Hohhoi! Kunpa saisi nyt hyvän\nja halvan asunnon Helsingissä. Parasta taitaisi olla asettua\nmaaseudulle rautatien varteen. Ja niin hän tekeekin.\n\nVähän päästä alkoi hänen nurkastaan kuulua pientä pihinätä, ja hetken\nkuluttua kuorsasi Pekka.\n\nRuokasalissa istuivat myöhään yöhön Kalle ja Nieminen. Siellä oli saatu\ntoimeen uusi whisti kahvin ja liköörin ääressä. He olivat aikoja sitten\nunohtaneet Antin, joka hervotonna makasi selällään hytissään.\n\n\n\n\nVI.\n\n\nAamulla heräsi Antti siitä, että laiva yht'äkkiä hiljensi kulkuansa ja\nkone alkoi käydä hitaammin. Hän kohotti päätään, ja ensimmäinen tunne\nherätessä oli ankara kipu aivoissa, joita särki samassa tahdissa, kuin\nlaivan kone liikahteli. Ja kun laiva äkkipikaa alkoi tutista vimmatusti\ntakaisin, pisteli päätä kuin tuhannen tulineulan kärjellä, ja silmä\nsyyti säkeniä.\n\nTuntien polttavaa janoa ahmaisi hän vettä kuivaan kurkkuunsa ja koetti\nnukkua uudelleen. Mutta uni oli jo paennut, ja kannella kolistiin ja\nkäveltiin. Vaivoin hän sai mielessään esille edellisen illan\ntapahtumat, sillä joka kerta kun hän koetti ajatella jotain, vihlaisi\notsaluuta kuin veitsellä. Ensin hän ei muistanut mitään, mitä oli\ntapahtunut ja kuinka oli tullut tänne hyttiinsä maata. Mutta kun sitten\nsattui silmään pesukaapilla oleva tyhjä seltteripullo, puoleksi\nkuivunut pyyhinliina ja surkeassa kunnossa olevat vaatteet, selvisi\nkaikki: miten Pekka oli häntä hoitanut kuin sairasta, ja kuinka hän oli\nollut niin vetelä, ettei itse saanut kenkiä jalastaan. Se kaikki\nsuututti häntä niin, että hän heti kohta laittautui nousemaan ja\npukeutumaan. Sitä tehdessä täytyi hänen kuitenkin tuon tuostakin\nhammasta purren kirota päänsärkyä, joka oli selälleen kaataa joka\nkerta, kun, hänen mielestään aivan tahallaan, sylen täysi halkoja aina\nromahutettiin kannelle juuri hänen hyttinsä kohdalla.\n\nKun hän kohosi kannelle, häikäisi silmiä kirkas päivänpaiste. Ilma oli\nläpikuultavan puhdas. Raitis aamutuuli puhalteli suurelta Saimaalta.\nTaivas oli sininen ja järvi oli sininen ja maat läheltä ja kaukaa\nkangastivat korkealle, kirjavina kellastuvista lehdistä. Laineen liike\noli virkeätä kuin hyvästi maanneen ja vasta nousseen. Rivakasti ajoi\naalto aaltoa, laiva keinui vähän niiden varassa, ja tuon tuostakin\nräiskähti vaahtoa ja vettä kimmahtaen laivan kupeesta ylös ilmaan,\njosta tuuli kantoi sakean sateen hienontuneita pisaroita aina ylös\nkomentokannelle, Anttikin sai siitä pärskäyksen poskelleen astuessaan\nulos salongin ovesta, jonka tuuli repäisi hänen kädestään ja paiskasi\nselälleen auki.\n\nKoko luonto oli terve ja raitis, ja sen rinnalla tunsi Antti itsensä\nsairaaksi, voimattomaksi ja miltei kurjaksikin. Ympäristön raittius\nihan kuin ivasi häntä. Oli niin paha olla kuin rikoksen tehtyä, josta\nei ole pelastusta eikä anteeksiantoa toivottavanakaan. Hän koetti istua\nhiljaa kannella ja haihduttaa myrkyllisiä usvia päästään antamalla\ntuulen sitä valtoineen huuhdella. Mutta särky ei lakannut, pikemmin\nvain kiihtyi, ja silmissä tanssi taivaanranta kahtena päällekkäin.\nTurvattomana kyyrötti hän käppyrässä, väristen vähän ja kädet hihoihin\npistettyinä. Hän oli epätoivossa itsestään ja tulevaisuudestaan.\nHänestä on jo ehkä tullut renttu, juoppo ja epäsiveellinen eläjä, joka\ntuottaa surua suvulleen ja josta ei ole itselleenkään iloa. Tämä oli\nkosto hänen epäsiveellisistä ajatuksistaan eilen. Sillä ne olivat\nepäsiveellisiä, ne bufettineidistä, ja kaikki, mitä Kalle oli puhunut.\nJos hän kirjoittaisi äidille kaikesta ja saisi anteeksi ja tekisi\nlupauksen, ettei enää koskaan mitään maista. -- Pthyi, kuinka suu oli\npahanmakuinen. -- Helsinki oli kadottanut kaiken viehätyksensä. Se\npeloitti ja kammotti. Kun laiva kääntyisi takaisin tai särkyisi, niin\nettä voisi palata kotiin. Hän kuuli Kallen ja Niemisen äänet salongin\nkatossa olevan aukinaisen ikkunan läpi, josta kohosi konjakin haju. Se\nkäänti mieltä niin, että oli tulla ylen. Bufettineiti, joka kulki\nperäkannella, inhoitti häntä.\n\nPekka tuli kannelle, posket vielä kankeina nukunnan jäleltä. Antti\nkääntyi poispäin, mutta Pekka kiersi eteen ja istuutui hänen viereensä.\n\n-- Huomenta! sanoi hän äänellä, joka osoitti Antille, että Pekka\najatteli eilistä tapahtumaa. Muuta hän ei kuitenkaan virkkanut, katseli\nvain. Mutta se kävi Antille niin sietämättömäksi, että hän lähti alas\nsalonkiin.\n\nKalle ja Nieminen olivat jo täydessä käynnissään aamuryyppyjä\nnakkelemassa. Avosylin ottivat he hänet vastaan, ja Kalle kaatoi kohta\nkonjakkia hänellekin. Antti esteli ottamasta ja valitti kohmeloaan.\nMutta Kalle osasi vallata hänet pian, selitellen, että ne kohmelot ne\non niitä miesten tauteja ja että tämä on parasta lääkettä, mitä olla\ntaitaa.\n\n-- Usko pois, Antti! Saat nähdä, jos vain tottelet minua! No, elä\npuistattele! Pohjaan vain yht'äkkiä irvistelemättä ... koko pikari!\n\n-- Recognandi causa! lisäsi Nieminen, ja he kumosivat ryypyn kaikki\nkolme. Pekka tuli juuri sisään, ja Antti korotti vielä uhalla\näänensäkin.\n\n-- No, terve mieheen sitten! Tämä on kuin voita leivän päälle! -- Ääh!\n\nMerkillisen makealle se nyt maistuikin. Ei ollut ollenkaan karvaalle.\nNiitä olisi jo saattanut ottaa vaikka kuinka monta. Jos se tuo Pekka\nluulee, että tässä hänen happamista naamoistaan välitetään, niin\nerehtyy hän suuresti. Ja ensimmäistä rohtoryyppyä seurasi toinen ja\nkolmas. Joka kerta ottaessaan katsahti hän ilkkuvalla syrjäsilmällä\nPekkaan, joka oli istuutunut toiseen päähän pöytää ja oli selailevinaan\nilmoituskalenteria.\n\nHe joivat itsensä hienoiseen, silmiä hiukan hämärtävään aamuhumalaan,\nja Antilla punoittivat posket kuin keuhkotautisen.\n\n-- Kyllä sinusta mies tehdään, vakuutti Kalle. -- Eikös ne ala sepät\npäässäsi takomasta tauota?\n\nNe takoivat vielä, mutta takoivat kuin puuvasaroilla pehmoiseen\npumpuliin.\n\n-- Ei pakota enää!\n\n-- Ihmetteletkö sitä? Sanoinhan ma sen! Ja kun nyt syöt hiukan ja panet\npitkäksesi vähäksi aikaa, niin olet terve kuin pukki nousemaan junaan\nLappeenrannassa.\n\nOli yhtä huminaa Lappeenrantaan tulo, tavarain kärryihin kanto ja\nkiivas ajo kaupungin läpi ylös seurahuoneelle. Antti oli Kallen ja\nNiemisen vietävänä, ja Pekka sai tulla perästä, jos tahtoi. Miettinen\nja Voutila olivat jo aikoja sitten unohtuneet, kun Antti, rantatietä\najaessaan, yht'äkkiä näki heidän suurta kirstua kantaen väistyvän\ntiepuoleen, minne pyörä heitti kuraa heidän vaatteilleen ohi\nkiitäessään.\n\n\nKävellessään vähän ennen junan lähtöä Lappeenrannan asemasillalla oli\nAntti jo kokonaan toinen mies kuin Kuopiosta lähtiessään. Nämä pari\nmatkapäivää olivat kypsyttäneet häntä silmääntuntuvasti. Liikkeet\nolivat jo paljoa huolettomammat ja käynti rennompaa. Hattu oli solunut\nalas takaraivolle, palttoo oli auki, eikä nenäliinan kulma enää\npiipottanut niin arasti ja viattomasti rintataskusta esille. Edellisen\nillan juonnista oli jo kaikki katumus haihtunut. Antti muisteli sitä\nnyt ilmeisellä mielihyvällä. Sillä nukuttua useita tunteja\nseurahuoneella oli jälellä ainoastaan miellyttävän suloinen hermojen\nväsymystila. Ääni oli karkea ja miehekäs ja tuli rinnasta. Silmäys\nodotussalin suureen peiliin näytti vähän velton ja välinpitämättömän\nkatseen, ja silmän pohja oli tumma ja syvä. Asemasillalla parveili\nihmisiä, ja he kulkivat Kallen kanssa milloin minkin ryhmän mukana\ntehden havainnoitaan. Naisia he varsinkin tarkastivat. Erillään muista\nkäveli siinä hitaasti ja joutilaan näköisenä muuan tummaverinen ja\nkomeavartaloinen nainen. Häntä he seurasivat, kulkivat ohitse ja\nkiersivät vastaan. Kalle kuiskasi Antille jotain korvaan, jota Antti ei\nottanut uskoakseen.\n\n-- Sinä panet omiasi! Tuoko hieno nainen, joka astuu kuin ylimys?\n\n-- No saat olla varma, etten minä erehdy. Etkö luule minun häntä\ntuntevan! Hän oli Helsingissä keväällä ja on nyt täällä luultavasti\nvain läpimatkalla Pietariin. Tiedä sinä, että täällä suuressa\nmaailmassa on niin, että kuta hienompi, sitä --\n\nSen jälkeen, mitä hän nyt kuuli ja mitä Kalle vast'ikään seurahuoneella\noli kertonut seikkailuistaan bufettineidin kanssa viime yönä, -- oli\nAntti valmis uskomaan mitä hyvänsä ja kenestä hyvänsä. Ja sillä\nsilmällä alkoi hän katsella kaikkia ohikulkevia. Sillä yksi ainoa\najatus hallitsi häntä yhä voimakkaammin. Ajatus tuosta salaperäisestä,\nomituisesta, tähän saakka saavuttamattomasta, mutta kukaties tuossa\ntuokiossa luo tulevasta. Jonka hän ei ollut perillä vielä eikä tiennyt,\nmissä se oli, mitä se oli ja kuka se oli, mutta jota lähenevänsä hän\ntunsi. Hän tunsi lähenevänsä uutta, entisestä ihan eroavaa ilmapiiriä,\njohon jostain leviää outo, hurmaava tuoksu, mutta sellainen, jota voi\nhyvin hengittää ja jossa tuntee tulevansa hyvin viihtymään. Ja melkein\nhuumaukseen saattoi hänet se, kun hän ajatteli, ettei ole estämässä\nenää mikään, että kohta on ulottuva ottamaan ja saava syliinsä sulkea --\nniin pian kuin vain kätensä ojentaa ja tarttuu kiinni.\n\nJa lupaus siitä oli jo jokaisessa veturin kiihkeässä vihellyksessä ja\njunan kiivaassa kulussa ja nopeasti jälelle jäävissä asemissa, mikä\nkaikki tiesi sitä, että matka lyhenee joka hetki ja sen määrä,\nHelsinki, lähenemistään lähenee. Helsinki! johon kiidetään yhä\nkiihtyvän virran vauhdilla ja joka odottaa kuin kuplia kiehuva suvanto\nja aina vain ahnaammin itseänsä kohti nielee.\n\nJoka paikassa, pitkin koko matkaa, oli outouden ja uusien\ntuntemattomain ihmisten viehätys. Kaipiaisissa syötiin päivällinen ja\njuotiin mahtavasti viiniä päälle. Vastapäätä istui hienoja\nurheilupukuisia ulkomaalaisia, joista muutamalla oli punainen\nturkkilainen tupsuniekka fetsi päässä. Toisilta asemilta tuli\nrikkaannäköisiä naisia ja herroja, jotka ajoivat kiiltävillä\najopeleillä ja korskuvilla hevosilla, kuskit ja lakeijat mukana. Ne\nnousivat kaikki toisen luokan vaunuihin, eikä Antti saanut nähdä heitä\nmuulloin kuin junan seistessä asemilla. Silloin hän meni ulos\nkävelemään, kulki ikkunasta ikkunaan ja tarkasteli uteliaalla\nihmetyksellä noita, jotka nojasivat välinpitämättömästi sohvain\nselustimiin ja katselivat huolettomasti ulos. Mitähän ne mahtoivat\nhänestä ajatella? Olikohan hän heidän mielestään hyvin maaseutulaisen\nnäköinen? Voisiko hän koskaan tulla oikein hienoksi herraksi ja istua\nnoin kauniin naisen vieressä ja puhella hänen kanssaan noin hauskasti,\nkuin tuo näytti tekevän.\n\nJoka asemalla tuli lisäväkeä junaan. Riihimäellä oli niitä jo\nodottamassa silta mustanaan. Juna seisoi siinä jonkun aikaa, ja\nihmisjoukko käveli eloisasti edestakaisin valaistussa katoksessa, jonka\nseinät hohtivat kirjavina jos johonkin väriin välkkävistä\nilmoitustauluista. Odotettiin toista junaa vastaan tulevaksi. Se läheni\nkohisten kuin ukkospilvi, loistavat lyhdyt otsassa, ja puhalsi\nvastustamattomalla voimalla eteenpäin, kiidättäen pitkän jonon uusia\nvaunuja sillan sivuun ja pelmahuttaen huoneet täyteen uusia\nmatkustajia.\n\nVetureja, joissa vaski ja teräs kilvan kiiltelivät, vaihdettiin, ja ne\nkiitivät kuin vallattomat pääskyset sivuraiteita myöten toistensa\nohitse ja toisiansa vastaan päästäen mennessään kimakan, virkeän\nsävelen.\n\nSe oli uutta Antista kaikki tämä ja pakotti veren hänen suonissaan\nvirkeämpään liikkeeseen. Joka asemalla, missä oli ravintola, hän nautti\njotain, milloin hedelmän, milloin lasin viiniä, milloin Kallen\nehdotuksesta konjakkarin tai olutta. Junassa hän ei kauan voinut pysyä\npaikoillaan. Hän kulki vaunusta vaunuun, niin että ovet rämähtelivät,\nistui vain vähän aikaa kussakin ja seisoskeli ulkopuolella vaunujen\nvälissä. Juna kiiti joskus niin päätä huimaavaa vauhtia, että täytyi\npitää kaiteesta kiinni. Se ryntäsi rasahtaen pienten rautasiltojen\npoikki, syöksyi hihkaisten kallion keskeen, ja seinät kalahtivat kuin\nkahleiden kaikua. Kone huohotti ja tuhutti kuin jättiläinen suurista\nkeuhkoistaan. Kirpoellen lennähtivät kipunat mustaan metsään kuin\nukkosen salamat, ja oli kuin olisi koko tässä menossa ollut jotain\nintohimoista hehkua ja silmäin tulista säihkettä. Ja ilma oli lämmin ja\nkesäinen ja vihreys vielä vallalla puissa, joiden lähimpiä lehtiä\nlyhdyt veturista ja valo vaunujen ikkunoista valaisivat, jättäen\ntummiksi taampana olevat.\n\nMatka läheni loppuaan. Lähdettiin Malmin asemalta, ja konduktööri\nilmoitti seuraavaksi asemaksi Helsingin.\n\nNukkuneet hypähtivät ylös ja alkoivat suoriutua jättämään junan.\nSamanseuralaiset, jotka olivat matkan varrella hajaantuneet eri\nvaunuihin, hakivat toisensa ja järjestivät tavaransa. Väsymys, joka\nloppumatkalla oli laskeutunut kuin pöly päälle, tylsentänyt kasvojen\npiirteet ja laimentanut liikkeet, oli kadonnut.\n\nLoppumatkalla oli Anttikin alkanut uupua ja mieli ruveta raukeamaan.\nHän oli painautunut istumaan yksinäiselle kapealle penkille vaunun\nnurkkaan. Kun hän äkkiarvaamatta kuuli Helsingin nimen mainittavan\näänellä, joka oli hänestä melkein uhkaava, niin häntä yht'äkkiä rupesi\nepäilyttämään. Kaikki se, mitä hän äsken oli halunnut saavuttaa, rupesi\nhäntä peloittamaan. Häntä peloitti se, mitä hänelle oli matkalla\nkerrottu ja mitä hän oli kokenut. Eniten kaikesta hänen omat\naikomuksensa ja toiveensa tuosta uudesta elämästä, jota hän niin\nkiihkeästi oli haaveksinut elääksensä ja joka oli tuossa tuokiossa\nalkava. Eikä sitä voinut enää lykätä toistaiseksi tuonnemmaksi. Sillä\njuna karkasi eteenpäin kuin ohjaton, hurjistunut hevonen alamäkeä, niin\nettä joka hetki luuli pyöräin radalta hyppäävän ja suistuvan suinpäin\ntiepuoleen. Se kammotti vasten tahtoakin, ja veturillakin tuntui olevan\ntieto jostain vaarasta, koska se yhtämittaa vihelsi ja välistä niin\nvalittavasti ja surkealla soinnulla, kuin olisi ollut hätä ihan jalkain\nalla. Miksi oli Pekkakin poissa? Hän oli jäänyt jollekin pienelle\nasemalle eikä aikonut tulla Helsinkiin ennen kuin tenttimään. Olisi hän\nvoinut tulla perille saakka. Minne hän osaisi yöksi yksin? Kallen ja\nNiemisen kanssa ei hän enää milloinkaan ... ne olivat tulleet hänelle\njotenkuten vastenmielisiksi.\n\nKalle tuli toisesta vaunusta ja näytti olevan virkeimmillään. Hän oli\njunassa tavannut tuttavia ylioppilaita ja saanut heidän kauttaan\njoitakuita uusiakin. Riihimäeltä saakka oli heitä istunut seurue\nkorttia lyömässä, sitten kun oli konduktööri saatu hommaamaan mukava\npelilauta polvien päälle. Antti ilmoitti, että hän aikoo ajaa yöksi\nVillensaunalle.\n\n-- Ajetaan ensin Kappeliin, niinkuin on ollut puhe pitkin matkaa.\n\n-- Kyllä minä mieluummin hakisin yösijan nyt kohta.\n\n-- Joko sinä alat jänistää? Elä sinä ollenkaan, tule vain mukaan ...\nmeitä tulee täältä hauska seura iloisia poikia.\n\n-- Minnekä me Kappelista?\n\n-- Luota sinä vain minuun! Me pidämme hiiden hauskaa tänä yönä!\n\n-- Entäs tavarat?\n\n-- Ne noudamme huomenna asemalta.\n\nAntti koetti kyllä rohkaista mieltänsä ja kohentautua entiselleen.\nMutta ei hän enää oikein tahtonut päästä jaloilleen. Hän kallistui\nikkunaa kohti ja koetti tunkeutua pimeän läpi. Ei hän sieltä kuitenkaan\nnähnyt muuta kuin omat kalpeat kasvonsa ja vaunun sisuksen. Mutta\nsamassa välähti ihan ikkunan alla jonkun vartiatuvan lyhty niin\nvihaisella vauhdilla, että oli silmän reväistä mennessään. Ylempänä\nkallioiden huipuilla ja etäämpänä metsän sisässä tuikki huvilain tulia.\nAlppilan huvimajassa lähellä rataa oli valaistua, ja sieltä näkyi\nsoittokunnan keltaiset torvet ja tanssivia päitä. Luultavasti oli\nsiellä jotkut huvit. Siinä, missä rata katkaisee ajotien, oli portti\nsuljettu ja portin nojassa ihmisiä. Ajureja odotti taampana, ja heidän\nlyhdyillä varustetuilla rattaillaan istui herroja, jotka huiskuttivat\njunalle lakkejaan. Mutta kohta paikalla rynnättiin taas pilkkoisen\npimeän kallion sisään. Ja yht'äkkiä tunkee korvaan veturin pitkä,\nsoikulainen tulovihellys. Siis ollaan tuossa tuokiossa perillä! Antti\nkiiruhti ulos vaunusta. Juna juoksi hiukan hiljennettyä vauhtia tyynen\nTöölönlahden poikki. Kahden puolen kuvasti siinä tulia monesta\nkerroksesta. Ne ovat siis Helsingin tulia! Edessäpäin loimotti taivas\npunaisena kuin tulipalossa. Se on Helsingin valaistus! Nyt näkyi\nKaisaniemen ravintola ja ihmisiä sen parvekkeilla. Keilihuoneen\navatuissa ikkunoissa oli herroja paitahihasillaan. Vaunu nytkähteli\nvaihteissa. Ihan kohta seisahtuu se Helsingin asemahuoneelle! Anttia\nvapisutti hermostuttavasti kylmyydestä, joka lähti rinnan pohjasta,\nvärisytti olkapäitä ja löi hampaita yhteen.\n\nKun juna seisahtui lasisen katoksen alle ja piti astua ulos vaunusta,\nei hän ollut päästä paikaltaan. Polvinivelet olivat niin vetreät,\netteivät tahtoneet kantaa. Hän oli taas kadottanut Kallen näkyvistään\nja häntä haikaellessaan vei hänet väkivirta mukanaan huoneesta\nhuoneeseen, joissa oli kahden puolen seisovana pylvästönä odottavia ja\nkatselevia. Niiden joukosta -- Antti tunsi ja huomasi sen -- iskettiin\nhäneen tummia, tavoittelevia silmiä, jotka otsatukan alta lähettivät\nhäneen houkuttelevat katseensa ja etsivät liittolaista hänen\nsilmäyksistään. Vaan hän vältti niihin vastata, ne häntä arkiuttivat ja\npeloittivat, ja hän kiiruhti pois. Ja kun Kalle tapasi häntä palttoon\nhelmasta, niin hän hätäisesti pyysi uudelleen, että mentäisiin pian ...\nmentäisiin pian pois johonkin hotelliin ja etsittäisiin yösija.\n\nVaan Kalle ei ollut sillä korvalla kuulevinaankaan. Hän tarttui lujasti\nAntin käsipuoleen ja veti hänet jälessään joukon läpi, joka tunki\npäälle joka taholta. Antti antautui puoleksi väkisin tämän anastuksen\nalaiseksi, samalla kuin se kuitenkin oli mieleen ja teki turvallisen\nvaikutuksen.\n\nOdotussalissa oli vastaanottamassa koko joukko vanhoja tuttavia. Ne\nolivat ylioppilaita, Kuopion lyseon läpikäyneitä. Ne tulivat nyt kuin\ntoverit ja ottivat heti haltuunsa, vaikka olivat olleet\nyläluokkalaisia. Ennen oli heihin suurella kunnioituksella katseltu ja\nvastaan tultaessa lakkiakin nostettu. Mutta nyt asettuivat he\nvertaisiksi ja tarjosivat apuansa. Heidän ehdotuksensa oli sama kuin\nKallen, ja yksimielisesti päätettiin ajaa Kappeliin.\n\nAntilla ei nyt enää ollut juuri mitään sitä vastaan. Äskeinen arkuus ja\nvavistus vähenivät vähenemistään, kun yksi vastaantulijoista otti hänet\nhuolekseen, tarttui lujasti käsipuoleen ja kuljetti ulos\nasemahuoneesta. Tungeskellessaan he joutuivat pakkautumaan kahden\nnaisen editse, joille Antti huomasi toverin salaa hymyilevän ja iskevän\nsilmää.\n\nAstuttaessa ulos asemahuoneen avarasta ovesta, näytti Helsinki ottavan\ntulijoita vastaan kuin kunniavieraita. Oli kuin olisi ollut juhla\ntulossa. Rautatietori oli ympäriinsä tulitettu. Korkeissa,\nmoninkertaisissa rakennuksissa oli ikkuna ikkunan vieressä valaistuna.\nYlinnä muita loisti Ateneum sähkötulien valossa, ja toisella puolen\ntoria jonkun hotellin portin päällä liekehti suuri pyöreä sähkölamppu,\nhimmentäen ympärillään kaikki muut valot. Asemahuoneen edustalla oli\npitkässä mustassa jonossa odottavia ajurien rattaita ja suurten\nravintolain komeita vaunuja, joiden edessä ja takana istui\nmerkkipukuihin puettuja palvelijoita. Huudettiin ristiin rastiin\nnumeroita, ja ajurit vastasivat korkealla äänellä: \"Täällä on!\"\nKannettiin tavaroita, nostettiin rattaille ja lähdettiin ajamaan yli\nRautatietorin, josta toisia riensi vastaan. Melulta ja huminalta ei\ntahtonut omaa ääntään kuulla. Ja tämä ei kuitenkaan ollut juhla mikään.\nAntti tiesi, että se oli tavallinen Helsingin arkipäivä, päivä niinkuin\njoku toinenkin. Mutta hänestä oli sillä kuitenkin juhlan luonto, ja se\ntulisi aina kestämään tämä tämmöinen juhla!\n\n-- Kappeliin!\n\nVaunujen pyörät, joiden päälle he selkäkenoon heittäytyivät, olivat\nkumilla päällystetyt eikä ajaessa kuulunut muuta kuin hevosen\nrautakenkäisten kavioiden kalke kiviseen katuun. Eikä tuntunut istuessa\ntäristystä mitään, ainoastaan pehmoinen pudistus ruumiissa.\n\nHe ajoivat viistoon torin yli, poikkesivat Mikonkadulle ja siitä\ntaitavalla, ruumista ulospäin painavalla vierrähdyksellä leveälle,\npitkälle Esplanaadille, jonka toisessa päässä lyhtyrivi puristautui\nkaitaiseksi kiinnimeneväksi kärjeksi. Kasvoja vastaan tuoksahti lämmin\nilma, niin lämmin kuin kesällä. Puodit olivat jo suljetut ja koko\nalakerta suurissa korkeissa kivirakennuksissa pimeä, synkkä ja hiukan\nkammottava, niinkuin järveen putoavan vuorenjyrkänteen vesiraja.\nAinoastaan ravintolan ikkunoista loisti salaperäinen valo laskettujen\nuutimien takaa, joissa näkyi suuria, muodottomia varjoja sisässä\nliikkuvista päistä. Tupakkapuotien ovet, joiden otsassa paloi punaisia\nlyhtyjä, olivat vielä auki, ja muutamasta pullahti kadulle joukko\nmeluavia ja nauravia valkolakkeja.\n\n-- Tuossa on Runebergin patsas, huomautti toveri. Siinä se seisoi,\npääpuoli pimeässä. Patsaan jalkojen juuressa parveili joutilasta\niltayleisöä, naiset ja miehet käsikkäin.\n\n-- Lemmen iltahetki! Näetkö tuolla ylioppilaita kaartilaisten kanssa\nyhdessä mylläkässä?\n\nSiellä näkyi todellakin valkeita lakkeja vilkkaassa liikkeessä,\nsuikkelehdellen kuin salakat virtaisessa vedessä.\n\nSoittoa kuului sieltä päin, minne ajettiin. Joku kovempi sävel tunki\nläpi kavionkalkkeen ja Kappeli-esplanaadin tuuheitten lehvien.\n\nSeisahduttiin Kappelin edustalle, laskeuttiin alas vaunuista ja\njatkettiin käsi kädessä matkaa. Oli vaikea päästä lävitse taajaan\nsulloutuneen väkijoukon. Miehiä ja naisia oli sekaisin. Toiset naiset\nolivat jo saaneet saattajansa ja kulkivat niiden kanssa. Toisilla ei\nniitä vielä ollut. Ne sivuuttivat aivan läheltä, ulontivat\nkyynäspäitään, ja Antti kuuli ohi mentäessä sanottavan: \"Iltaa!\" Kun\nhän kääntyi katsoakseen taakseen, kohtasi hän hymyileviä kasvoja ja\nviekoittelevia silmiä.\n\nSuihkulähde puhalsi sähkötulien valossa kimmeltävää vettä korkeuteen ja\nsen edessä oli kupukattoinen, lasinen soittolava, josta rämisi torvet\nja rummut. Ja sitä vastapäätä oli itse Kappeli, Se oli täynnä istuvia\nja käveleviä. Edestakaisin hääri, juoksi ja kiiti siellä mustiin\nfrakkeihin puettuja kyyppareja, valkeat liinat kainalossa ja\ntarjottimia kädessä tai pään päällä ylhäällä ilmassa. Antti ei\nymmärtänyt, kuinka voisi päästä esille ja sisään. Mutta toveri toi\nhäntä varmalla kädellä ja vei pöytien ja penkkien lomitse, joiden\nääressä istui herroja ja naisia ja jotka olivat katetut mitkä soikeilla\nolutseideleillä, mitkä totitarjottimilla, mitkä punaisilla viini- ja\nkellahtavilla punssipulloilla. Juuri kun he astuivat ensimmäiselle\nrapulle, livahti sivuitse suuri tarjotin, johon oli sälytetty\nkokonainen illallinen ja jota kyyppari viedä keikutti kuin tyhjää\nlautasta.\n\nHuumauksissaan kuin kosken kuohusta alas tullut istui Antti hetken\npäästä pehmoisella sohvalla, vihreässä huoneessa, jonka katossa paloi\nmonivaloinen kristallikruunu ja jonka seinällä oli maalauksia ja suuri\npeili. Se oli kuin sihisevä suvanto, johon hän oli seisahtunut. Mutta\nei levon suvanto, vaan vaahtoisen pyörteen, joka hetken päästä heittää\nuuteen koskeen, yhä alemma, eikä tietoakaan pysähtymisestä. Se tuntui\npyörittävän ja se tuntui pyörryttävän, se nosti veren päähän ja\nhaihdutti silmistä oikean suunnan. Eikä Antti muutamaan hetkeen oikein\nkäsittänyt, mistä oli tullut ja minne oli menevä.\n\nOvesta hän vain näki tuolla toisessa huoneessa, siinä, minkä läpi oli\ntultu, bufettitiskin ja sen takana pitkässä rivissä aina puolikattoon\nsaakka pulloja pullojen vieressä, pikareja ja monivärisiä laseja\nepälukuisin. Kyyppareja tuiskahteli hengästyneen näköisinä ovesta\nsisään ja ovesta ulos. Tiskin takana liikkui pieni mies, nopea kuin\nkärppä ja äkäinen kuin kissa. Häneltä sateli määräyksiä kaikille\ntahoille, hän komensi kyyppareja, soitti heitä kellollaan luokseen,\nlähetti menemään milloin oikeaan, milloin vasempaan ja huusi luukun\nläpi kiivaita käskyjä keittiöön. Ja yhtämittaa helähtelivät rahat hänen\nsormiensa lomitse laatikkoon, jonka lukko meni kilisten kiinni.\n\nMutta pian istui heitä yksi pöytä täynnä, kohta oli toinenkin otettu ja\nhe valtasivat vähitellen sen puolen ravintolaa kokonaan itselleen.\nAntti esitettiin uusille, tuntemattomille ylioppilaille, jotka\ntervehtivät häntä erittäin ystävällisesti ja pudistivat kättä.\nKeskusteltiin siitä, mikä olisi illan juoma- ja ruokaohjelma, ja\nAntinkin puoleen käännyttiin suurella huomaavaisuudella. Kolkutettiin\nkepillä marmoripöydän laitaan ja annettiin koukussa kuuntelevalle\nkyypparille määräyksiä, joita hän juoksujalassa riensi täyttämään.\nKutsuttiin tuutingit ja tilattiin portsionit päälle.\n\nToverien vapaa, ystävällinen käytös ja heidän tottunut, varma tapansa\nasettua olemaan tempasi heti kohta Antinkin samanlaiseen mielentilaan.\nHän oli vielä vähän arka istuessaan näiden vanhojen helsinkiläisten\nkeskessä, hän pelkäsi puhua ja punnitsi tarkkaan sanansa, ennenkuin\nmitään virkkoi. Mutta he pitivät huolen siitä, että hän kodistuisi. He\nkilistivät hänen kanssaan sivulta ja yli pöydän ja nostivat toisestakin\npöydästä lasiaan, sanoen: \"Terve tulemaan Helsinkiin, herra Ljungberg!\"\nEikä aikaakaan, niin esitteli lähinnä istuva, se, jonka kanssa hän oli\nasemalta ajanut, veljenmaljan ja muut seurasivat esimerkkiä. Kun Antti\noli muutamia kertoja lasistaan maistanut, hurmasi häntä niin, ettei\nmilloinkaan ennen sillä tavalla. Hän tunsi itseään kuin siivillä\nkannettavan. Oli ihan autuaallista olla. Nyt vasta hän ymmärsi, mitä on\nylioppilaan elämä, mitä on Helsinki ja mitä vapaus ja itsenäisyys! Hän\ntuli vapaammaksi ja iloisemmaksi. Hänen rohkeutensa kasvoi, hän puheli\njo pelkäämättä ja kertoi kaikenlaista, jolle naurettiinkin. Ympäristön\nystävyys näytti enenevän. Hän oli nähtävästi pöytäläistensä\nyksimielisen huomion esineenä, samoin kuin Kalle oli tuolla toisten. Ne\nottivat hänet kuin siipiensä suojaan, täyttivät hänen lasinsa ja\npakottivat häntä kilistämään ja maistamaan. Hän näki erään kuiskaavan\ntoiselleen jotakin korvaan ja molempain katsovan häneen. Hän ei ollut\nhuomaavinaan heitä, mutta kuuli sanottavan:\n\n-- Eikö se ole saakelin siro poika ... katso nyt tuota hienoa\nprofiilia...\n\nJa häntä itseään he lasilla tervehtivät ja sanoivat kaikkien kuullen:\n\n-- Antti! Terve mieheen! Me sanottiin täällä sinusta, että siin' on\nmies, josta tehdään ensi vuosijuhlaan marsalkka.\n\nKuinka herttaisia miehiä ne olivat! Hänen olisi tehnyt mieli syleillä\nheitä. Ei, ei ikinä ole hänellä ollut näin jumalattoman iloista iltaa!\n\nAlkoi tulla meluamisen aika, ei kukaan malttanut kuulla toistaan, vaan\nkaikki puhuivat ja nauroivat sekaisin. Paikkoja vaihdettiin, ja\npuhekumppanina oli milloin mikin. Istuttiin kaulakkainkin ja tultiin\nerinomaisen hyviksi ystäviksi.\n\nAntti joutui otsatusten sen kanssa, jonka seurassa hän oli asemalta\najanut. Tämä lupasi auttaa Anttia luvuissa. Tulla vain kysymään neuvoa\nhäneltä, kyllä hän tietää paremmin kuin professorit. Mutta ei nyt\nluvuista vielä mitään! Ei niihin ensi lukukaudella ennätä paljon\npuuttua eikä ole liioin tarviskaan. Siinä on kylliksi, kun oppii\nolemaan Helsingissä. Aivan hyvällä omallatunnnolla voi uhrata ensi\nlukukautensa siihen. Niitä on kyllä niitä, jotka paikalla kaivautuvat\nkirjoihinsa. Mutta lähtiessään täältä eivät he ole sen viisaampia kuin\ntänne tullessaankaan. Eivät tunne muuta kuin luentosaliensa seinät. Ja\nniissä ei jumalaut' ole paljon tutkimista. He pysyvät koulupoikina\nikänsä. Kirjatietoja on, mutta ei elämän kokemusta rahtuakaan. Ei,\nAntti! Nuoruudessaan nauttia pitää ja elää maailmassa mukana. Täällä\nvoi olla helvetin hauskaa, kun vain sattuu hyvään seuraan. Ei tarvitse\nviftata ja juoda itseään joka ilta päihinsä. Mutta mukana on aina\noltava. Tutkittava elämää ja ihmisiä! Varsinkin juristille se on aivan\nvälttämätöntä. Ennättää sitä tutkintonsakin suorittaa, vaikka elääkin\nmukana. Tuo tuossa, joka nyt sytyttää sikariaan, hän ei avannut\nkirjaansa kolmeen vuoteen. Lauloi vain ja eli hurskaasti. Mutta sitten\nsuuttui, kun alkoivat ahdistaa ja tempasi pois kandidaattitutkintonsa\nvuodessa. Ja nyt se lukee lääkäriksi. Minä tiedän, että ne minua jo\nmoittivat siellä kotona Kuopiossa, kun en muka joudu valmiiksi. Sinä\nolet kuullut Antti niistä ... elä kielläkään, minä näen naamastasi,\nettä olet kuullut. Vaan minä en välitä vähääkään! Sano sinä vain niille\nsiellä ... ja saat nähdä, että minä vuoden päästä hämmästytän maailmaa\nkahdella _laudaturilla_ ja kolmella _cumlaudella_! Maljasi, Antti!\nTerve!\n\nAntti oli aivan samaa mieltä. Häntä vaivasi vain, ettei tahtonut saada\nsuun vuoroa sitä sanoakseen ja että tuo ehkä luulee, että hän kenties\nhyväksyy kuopiolaisten typerät mielipiteet. Hän käsitti kaikki\nerinomaisen hyvin ... toveri oli aivan oikeassa ... hän oli\näärettömästi yhtä mieltä hänen kanssaan.\n\nPöytää katettaessa pistäytyi hän ulos. Ja joutuessaan hetkeksi\nitsekseen yksinäiseen koridooriin, jonne kuului vain laimentunut melu\nsisältä ravintolasta, hän tunsi vasta oikein onnensa pohjattomuuden.\nVoi tätä Helsingin elämää! Tämmöistäkö tämä on! On tämä omituista!\nMutta hauskaa tämä on! Voi peeveli sentään!\n\nKesken kaiken innostuksen alkoi tungeskella mielessä jotakin, joka koko\nillan oli siellä ollut liikkeessä, mutta ei päässyt esille. Nyt se\nponnistautui päällepäin, ja Antti näki koko matkansa kotoa, sieltä\nylhäältä Kuopiosta tänne alas, tänne alas Helsinkiin, ihan siihen,\nmissä hän nyt seisoi laulavan kaasuliekin alla. Se oli kuin leveä tie,\nleveämpi täältä, mutta kapeni kapenemistaan jälelle päin, kaukaisen\netäisyyden perille, niinkuin pitkän kaitaisen lahdelman pohjukkaan,\nniinkuin jonnekin, mistä oli lähdetty aikoja sitten, milloin lie.\nAinoastaan lyhyen hetken oli se auki edessä ja meni umpeen samassa.\nSinne häipyivät pikkuiseksi, mustaksi, näkymättömäksi pisteeksi koti ja\nkaikki, mitä sielläpäin oli. Hetken vielä huppuroivat mielessä äiti ja\nAlma, mutta nekin hukkuivat siihen valoon ja äänten hälinään, joka ovea\navatessa kohahti sen täydeltä vastaan.\n\nSisään tullessaan hän löi näppiä päänsä päällä ja hypähti askeleen\nhyvästä mielestä ja sanoin selittämättömästä sydämen kyllyydestä. Ja\nkun Kalle tuli lattialla vastaan, niin hän kävi kaulaan häntä, pyörähti\nympäri kerran ja hihkaisi. Kaikki sille nauroivat, ja kun hän tuli\npöytien luo, niin häneltä kysyttiin:\n\n-- Sinulla on hauska, Antti?\n\n-- Voi peeveli, kun minulla on hauska!\n\n-- No, istu sitten tähän syömään! Ja ota ryyppy myös!\n\n-- Minä otan ryypyn!\n\nAika oli kulunut huomaamatta ja hetket valahtaneet kuin hieno hieta\nsormien lomitse. Soitto oli lakannut, ihmiset poistuneet ulkoa ja\nainoastaan osa heistä jäänyt sisäravintolaan toiselle puolelle\nbufettihuonetta. Se näytti olevan samanlainen seurue kuin toisellakin\npuolen: muutamia nuoria vastatulleita ylioppilaita ja joukko vanhempia.\nHeidänkin pöydissään oli yhdenlainen elämä ja ilonpito.\n\nKun oli syöty, tuli kahvin ja liköörin vuoro, jota tarjosi Kalle. Rivit\nolivat harventuneet ja jälelle jäänyt ainoastaan innokkaimmat. He\nistuivat kaikki Kallen ympärillä. Hän esitti rivosanaisia lauluja, mikä\noli hänen erikoistaitojansa, ja muut niihin säestivät kuorona\nloppusäveltä. Nieminen oli saanut koko illan pysytellä Kallesta\ntakapajulla, jolla nyt oli vereksempiä ihailijoita. Ei hän siitä\nkuitenkaan ollut millänsäkään, tilasi mitä muutkin, puheli kenen kanssa\nsattui ja kääntyi toisen puoleen, jos toinen käänsi selkänsä. Hän ei\nmuuta tehnyt kuin nauroi vähimmällekin asialle, nauroi silmänsä\npieniksi ja vetisiksi. Mutta sitä tehdessään hän piti tarkasti silmällä\nlikööripullon liikkeitä ja osasi asettaa tyhjän lasinsa niin, että se\naina tuli täytetyksi.\n\nAntti oli väsynyt pitkällisestä pinnistyksestä. Hän loikoi sohvalla ja\nhengitti raskaasti. Pää oli raukea ja tahtoi painua olkapäätä vasten.\nSilmiä häikäisi kruunun valo, ja ne pyrkivät vähän väliä sulkeutumaan.\nMutta loppusäestykseen hän kuitenkin yhtyi ja teki kädellään liikkeitä\ntahdin mukaan.\n\nKyyppari tuli ilmoittamaan, että oli aika sulkea. Loilottaminen lakkasi\nja tuli keskustelu siitä, minne ajettaisiin. Siitä sovittiin pian.\n\nMutta silloin kysyi joukosta muuan, otettaisiinko mukaan Antti, jonka\nluultiin nukkuneen. Toiset vastustivat ja ehdottivat, että hänet\nvietäisiin Villensaunalle yöksi. Mutta toiset puolustivat, että Antti\non otettava mukaan. Innokkaimmin puolusti häntä se, joka äsken oli\nollut hänelle niin ystävällinen.\n\n-- Mitä te tyhjää! Antaa pojan tulla! Menee se sinne kerran vielä\nkuitenkin. Kyllä minä hänestä huolen pidän! -- Mutta kuulkaas, keskeytti\nhän samassa, minulla ei ole lanttiakaan kukkarossa... Voiko kukaan\nvipata minulle --?\n\nAntti oli noussut ja lähti hoipertelemaan ovea kohti.\n\n-- Antti, kuule! Voitko sinä vipata minulle huomiseen asti parikymmentä\nmarkkaa?\n\nAntti kaivoi kukkaronsa esille ja otti sieltä ensimmäisen setelikäärön,\nmikä käteen sattui.\n\n-- Ota tuosta!\n\nVasta annettuaan hän huomasi, että se oli sama käärö, jonka äiti oli\nerotessa pistänyt hänen kouraansa.\n\n-- Hyvä on! sanoi toveri ja rahat katosivat kaikki hänen liivinsä\nlakkariin. -- Sinä tulet tietysti mukaan, Antti! Ulos kaupungille?'\n\n-- Tietysti Antti mukaan! huusivat nyt kaikki yhteen ääneen.\n\nAntti ei virkkanut mitään, työnsi vain äänetönnä palttoota hihaan.\n\nKappelin edustalla olivat kaikki tulet sammutetut. Muuan surkea\nkaasuliekki vain valaisi tien rappusista alas. Suihkulähde oli lakannut\npuhaltamasta. Istumapaikat, joista ainoastaan lähimmät voi pimeässä\nerottaa, olivat tyhjät. Tuolit tuuskottivat pöytiä vasten turvallaan\nkuin juovuksissa siihen nukkuneet.\n\n-- Isvoshik! kuuli Antti huudettavan ja näki epäselvästi, kuinka niitä\najoi useampia katukäytävän reunaan.\n\nJoku talutti häntä käsipuolesta. Hän nosti jalkansa rattaiden\nastimelle, mutta se lipesi siitä. Samassa hän kadotti tasapainonsa ja\nkaatui takaperin istualleen kadulle.\n\n-- Tätä pitää auttaa alkutaipaleesta! huusi toveri toisille ja tarttui\nmolemmin käsin häntä kainaloihin, aikoen nostaa ylös.\n\nMutta silloin riuhtaisihe autettava irti, ponnistihe omin voimin\nseisoalleen, hihkaisi, löi kahta kämmentä yhteen, nakkasihe kohona\nrattaille, niin että vieteri rämähti pahasti, ja huusi:\n\n-- Kyllä minä jo auttamattakin pääsen!\n\n-- Katsos peijakkaan poikaa!\n\n-- Tarkk'ampujakatu 15.\n\nKuului ruoskan läiskähdys, ja tulista vauhtia karattiin menemään, niin\nettä kaikui hiljaisen Esplanaadin kiviseinissä. Ja ennenkuin muut\nehtivät valmistua lähtemään, oli Antin valkoinen lakki jo kadonnut\nHelsingin hämärään.\n"]