[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fi3PcPwGPjl1wWj_TbvjtQvpLoTWDdY4pN7juEvTZ-nk":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":27,"gutenbergTranslators":28,"gutenbergDownloadCount":29,"aiDescription":30,"preamble":31,"content":32},340,"Iloisia juttuja III","Jääskeläinen, Kaapro (oik. Mäkelä, August Bernhard)",1863,1932,"340-jaaskelainen-kaapro-iloisia-juttuja-iii","340__Jääskeläinen_Kaapro__Iloisia_juttuja_III",null,"novelli",[14],"huumori",[],"fi",1908,21598,140896,false,21673,[23],"Fiction",[25,26],"Humour","Short Stories","\"Iloisia juttuja III\" by Kaapro Jääskeläinen is a collection of humorous and reflective stories written in the early 20th century. The book appears to focus on various aspects of Finnish life, including memories of military service and observations of societal behaviors, particularly surrounding characters like reservists and soldiers. Through anecdotes and narratives, Jääskeläinen likely explores themes related to identity, tradition, and the bittersweet nature of human experiences.  The opening of the book sets the stage with a narrator reflecting on his past experiences as a reservist, demonstrating a mix of nostalgia and humor. He recalls the challenges of military life, including the awkwardness of being a soldier, the camaraderie among men of different social standings, and the bizarre rituals that accompany such service. The section introduces various soldiers, including a comical depiction of their inadequacies and unique personalities, hinting at the larger comedic commentary on the absurdities of military culture that the collection will likely feature throughout. (This is an automatically generated summary.)",[],318,"Kokoelma humoristisia kertomuksia ja satiirisia havaintoja suomalaisesta elämänmenosta 1900-luvun alussa. Teos sisältää muun muassa reservimuistoja, matkakuvauksia ja arkisia sattumuksia, joita värittää kirjailijan veijarimainen tyyli.","Kaapro Jääskeläisen 'Iloisia juttuja III' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 340. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","ILOISIA JUTTUJA III\n\nKirj.\n\nKaapro Jääskeläinen\n\n\nVihtori Kosonen, Helsinki, 1908.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nReservimuistoja\nPyhiinvaellus 19:llä vuosisadalla\nLiinaharja\nHurskas vaimo\nKäynti Tuovilanlahden Korkeallakoskella\nMatkalla Viipuriin\nVekseli\nKaksi iltaa taivaassa\nPahoille pojille ojennukseksi\n\"Rahat tai henki!\"\nEsa Huttusen \"talvisesonki\"\nPyhäjärvi\nRaittiuskokouksessa\nMiksi Mari lähti meiltä\n\n\n\n\nRESERVIMUISTOJA.\n\n\nSuomen väljälahkeiset, valkoiset reservimiehen housut ennättivät jo\nsulkea syliinsä useamman kuin yhden parin kirjallisesti sivistyneitä ja\nkirjallisella kyvyllä varustettuja sääriä -- taikka oikeastaan\ntämmöisellä sivistyksellä ja kyvyllä lahjoitettujen miesten sääriä.\nSuomalaisen yleisön luettavaksi on näet jo tätä ennen ilmestynyt niin\nhyvästi kirjoitettuja muistelmia minkä mistäkin reservikomppaniasta,\nettei senlaatuinen kirjallisuus enää kaipaisi minulta mitään lisäystä.\n\nMutta kaikilla ihmisillä on omat heikkoutensa. Minä tahtoisin niin\nmielelläni kertoa sille pienelle Kaaprolle, joka joskus tulee sanomaan\nminua isoisäkseen, että minäkin olen ollut sotamiehenä, valmiina\nuhraamaan ensimäisen ja viimeisen veripisarani isänmaan ja\nvaltaistuimen puolesta. Tahtoisin nähdä, kuinka tämän sankarisuvun\nkolmannella polvella silmät palaisivat, kun hänelle urhon äänellä\nlausuisin:\n\n    \"Jotakin ehkä tietäisin,\n    olinhan siellä minäkin.\"\n\nVaan terveyteni on murtunut, ja toiveet kolmannesta Kaaprosta vielä\nniin kaukaiset, etten ole varma, ehdinkö sanoa tätä hänelle\nsuullisesti, ennenkuin minut kutsutaan täältä pois, niihin\nsotajoukkoihin joissa ei ainoastaan housut ja voimistelupaidat, vaan\nmyös virkatakit ja sinellitkin ovat hohtavan valkoiset.\n\nNäyttää siis olevan parasta varmuuden vuoksi koettaa panna paperille ja\nsiten pelastaa minun kanssani hautaan menemästä joitakin näkemiäni,\nkuulemiani ja kokemuksiani reservikasarmissa. Jos ne eivät ole omiansa\nvirittämään sotaista henkeä tuossa kolmannen polven Kaaprossa, niin ei\nkaikki syy ole minussa, vaan osa on itse niissä oloissa.\n\n\nKASARMIIN TULTUA. -- ENSIMÄISET TUTTAVUUDET.\n\nTyhjää, kylmää, kolkkoa, pimeänlaista. Ei ketä käskeä, ei yhtä piian\npalleroa. Pane itse oljet polsteriisi, polsteri hinkaloosi, hae itse\njuotavasi -- sekin on vettä, ei muuta.\n\nVähitellen kasarmi kansoittuu. Väännäksen jonkinnäköistä ukkoa:\nsuutaria, räätäliä, renkiä, talon jälliä, herran heikaletta. Viulujakin\non joillakuilla, ketä lienevät kylän pelaria; heittiömiehiä kait. Vielä\ntoki on kello tallella taskussani. Pannaan vaan polkaksi, kylmähän\ntäällä on.\n\nUhkeita miehiä nuo aliupseerit. Kenen heistä saanee lähimmäksi\npäällikökseen. Täytyy varoilta antaa heidän voittaa sormikoukussa\nitsekunkin.\n\nTalosta iltanen. Puuro näköjään riittää. Maitoa määrältä. Vieläkö tässä\nruokaluvut? Mutta onhan kruunulla aikaa.\n\nJa sitte maata. Hitto tässä kotia muistelkoon! -- Kyll' on kova vuode,\nja peite kuin hevosloimi. Pari sataa miestä yksien seinäin sisällä,\nkaikkea säätyä, sama vapaus kaikilla. Tympeyttää vähän tämä\n\"kansallishenki.\" Olisipa saanut olla puuroakin määrältä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAamusella viedään tukka kuin vesileipäläisiltä. Sitte selkään kruunun\nhallava takki, jalkaan housut. Ja minkälaiset housut! -- Liiviä ei\nanneta. Vähänpä tulee tälle kesälle taskuja. Takissakaan ei ole kuin\nyksi, vuorissa. Saappaat sangen neliskulmaiset, päälliset ainoastaan\nhiukan ohuemmat kuin anturat. Ja leukalappu -- aikuisille miehille! Vyö\nvielä, \"hihnainen vyö\", sinelli ja lakki kuin marjatuohinen.\n\n\"Jopa on tuolla Korpelaisella päätä! Tässä nyt on komppanian suurin\nlakki, joka riittäisi silppukoriksi pikku taloon, mutta hänellä se on\nkuin olisi tulitikkulaatikko päälaella.\"\n\nKorpelainen oli Hankasalmen sydänmailta, Mikko Annaliisanpoika\nKorpelainen. Äitinsä ainoa poika, \"ja se oli leski\", elävän miehen\nleski. Kehuttiin olevan hyvänlainen hevosvaras ja kahdesti istunut\nlinnassa viinankeitosta. No, terve mieheen, koska tässä tullaan yksiin\nleipiin!\n\nSitte ruvetaan riviin, lyhyet vasemmalle päin. Katsotaan, kuinka\nsotahaarniska istuu. Saksilla tasataan virkatakkien helmuksia. Valmista\nsotaväkeä, ja vähällä vaivalla. Aika pulskaa väkeä. Mitä ne kasakat\nmeihin nähden!\n\n\"Miks'ei Ryhänen pysy ojennuksessa?\"\n\nEi voi. Jos jalat asettaa riviin, menee vatsa yli puolen metrin\nulommaksi muita; jos vatsan panee muiden tasalle, jäävät jalat yli\npuolen metriä rivin taakse.\n\n\"Rovastiksi piti ruveta.\"\n\n\"Mutta tuli sotaherra.\"\n\n\"Valmis parooni.\"\n\nTuo viimeinen arvostelu oli Ryhäsen oma.\n\nLopuksi lääkärintarkastus, yksityiskohtiin menevä. Sairaille ja\nraihnaisille annetaan omat vaatteensa takaisin ylleen, ja he saavat\nlähteä hiljakseen kotia kohden. Toiset vielä ilkkuivat portilla:\n\n\"Maalta olet sinä tullut ja maalle pitää sinun jälleen menemän.\"\n\n\nSOTAMIEHEN OLEMUS JA TARKOITUS.\n\n    \"Ras, vaa, rii, tiree,\n    ras, vaa, rii, tiree.\"\n\nSiinä se sotamarssi, jota lakkaamatta harjoteltiin. Kolmen viikon\nkuluttua osattiin ihan sujuvasti kaikki jalka- ja kivääritemput;\nneljännellä jo syvästi ylenkatsottiin siviilimiestä ja siviilivaatetta.\nEikä näihin taitoihin paljokaan lisää tullut niinä yhdeksänä viikkona,\nmitä sitte vielä palveltiin.\n\n\"Miks' ei saa panna kivääriä olalleen sillä lailla kuin se liukkaimmin\nmenisi? Miks'ei ruveta ampuma-asentoon ilman kymmeniä temppuja ja\njonkinjoutavia mutkia? -- Niin, miksi koiralle ei pistetä sokeria\nsuoraan suuhun, vaan asetetaan se kuonolle, luetaan yks, kaks, kolme --\nja sitte vasta saa koira kiepsauttaa makupalan sinne, mihin se alkujaan\noli menevä.\"\n\nKenellä oli näin kapinallisia ajatuksia?\n\nSillä hienohipiäisellä ylioppilaalla, jolla oli omat teettämänsä\nhousut, kun ei näet kelvannut talon tarjous -- eikä olisi hänellä ollut\nsanottavasti sisällystäkään pantavana noihin kruunun kaatioihin. Ei\nlähtenyt herra potaatin kuorintaan, söi kaupungilla, makasi\nvoimistelutunnit, tuli aamusilla ampumaradalle kun joutui, eikä käynyt\nsisäharjoituksissa. Sanoi luutnantin edessä suorittaneensa\nyksityistutkinnon koko \"käsikirjasta.\" Ainakin hän kiusaksi asti\nvaivasi luutnanttia siviililäisillä aatteillaan.\n\nLuutnanttia ei toki voinut sanoa liian sotarakkaaksi. Oli hyvin sievä\nja oppinut mies. Piti pyhänseutuna komppanialle luentoja muurahaisista,\nsienistä, auringosta, kuusta ja tähdistä sekä siitä, kuinka tämä\nmaapallo on syntynyt suuresta tulipommista. Hän oli pitkä ja solakka,\neikä kasvoissakaan olisi naisväellä pitänyt olla muistutuksen syytä,\nvaikka päällimäisen tuoreuden kyllä oli paljo luku vienyt.\n\nOnko sotaväessä uskontoa?\n\nOn! Joka iltahuudon jälkeen luetaan Isämeitä täydellä vatsalla,\nkirkkoon lähetetään sunnuntaisin komennuskunta, ja kun syömään\nruvetaan, kuunnellaan lusikka kourassa, kuinka vetreäkielinen mies\nsivauttaa rukouksen \"kaarneen pojista.\" Jos se ei tunnu lähtevän niin\njoutuisasti kuin miesten vatsa vaatisi, tarttuu lähin aliupseeri\nkeskeltä kiini ja riuhtasee ruokaluvun yhdessä vilauksessa loppuun, yli\nkivien ja kantojen -- \"aamen!\" Silloin on jo useimmalla lusikka vadissa\nja pala suussa.\n\nMutta Ahonen, se ylioppilas, väitti ettei sotamiehen uskonto ole\nkristinuskoa, koska hänelle ei opeteta mitään Aaprahamista, Iisakista\nja Jaakopista eikä kuningas Taavetista ja hänen suvustaan, vaan Venäjän\nkeisarista ja häntä ympäröivistä tähtisikermistä. Se on kaldealaista\ntähteinpalvelusta, niin hän sanoi. Katkismuksenkin hän oli kyhännyt\nnuorelle sotamiehelle, yksinkertaiseen muotoon:\n\n    Vänrikill' on tähti yksi,\n    aliluutnantilla kaksi,\n    kolme niit' on luutnantilla,\n    neljä alikapteenilla,\n    mutta kapteen' on paljas kuin kuu.\n\n    Everstillä ei oo yhtään,\n    eikä kenraalilla mitään,\n    kolme everst' luutnantilla,\n    kolme kenraal' luutnantilla,\n    kahteen kenraal' majuri tyytyy.\n\n    Kunniata tehdä nuille\n    muista, tähdille ja kuille,\n    myös lipuille, standaareille,\n    vaan ei tarvis vertaisille. --\n    Karta siviililäistä konnaa!\n\nViimeinen säe oli veisattava muissa värsyissä kahdesti, vaan\nviimeisessä kolmasti.\n\nKunnianteon ohessa on sotamiehen tarkoituksena taistella valtakunnan\nulkonaisia ja sisällisiä vihollisia vastaan. Ahonen puolestaan ei koko\nsotaväessä-oloaikanaan sanonut nähneensä muita vihollisia kuin\nruostepilkkuja kiväärissään, sekä sisällisiä että ulkonaisia.\n\nNiinmuodoin olisi sotamiehen ulkonaisessa elämässä nämä kaksi\npääkappaletta: kunnianteko ja kiväärin puhdistus.\n\nEntäs sisällisessä? -- Ahosen mukaan siinä on myös kaksi pääkappaletta:\nlomalippu ja rakkaus.\n\nMutta luutnantti sanoi Ahosen oppia vääräksi opiksi. Minä en tiedä.\n\n\nHOUSUT LIIAN OHUET. -- SAAPPAAT LIIAN PAKSUT.\n\nRyhäsen miehuuton vatsa suli, hoikkeni vähitellen, ja hänestä tuli\nsotamies kuin harvat. Taipui talon tavoille, otti päivät onnineen, teki\nsalaa mitä ei saanut tehdä julki, eikä missään vaiheissa surkeillut.\nKunnioitti kaikkia, ja puhutteli vertaisiaankin arvonimeltä. Viimeksi\nmainitun seikan tulin tietämään seuraavasta tapauksesta.\n\nOltiin uimassa, mutapohjainen rantama täynnä meitä valtaistuimen\npylväitä. Monet yksin tein pesivät vaatteitaan. Silloin joku sotatoveri\näänettömästä päästä läimäytti märillä housuillaan Ryhäsen alastomaan\nselkään. Leikkiä se tietysti oli, vaikka kovakätistä.\n\n\"Elä sinä perkele lyö!\" kiljasi Ryhänen.\n\n\"Ei saa kiroilla\", muistutti aliupseeri rannalta.\n\n\"Ymmärrän, herra aliupseeri, mutta sotamiehen pitää aina mainita\npuhuteltavan arvonimi.\"\n\nMitä muuten kiroilemiseen tulee, teki sitä syntiä vähä kukin, eikä\nkieltämisellä oikein päätotta tarkotettukaan. Se oli samanlaista kuin\nkiväärin puhdistuksessa: aliupseerit kävelivät alinomaa ympäriinsä,\nterottaen mieliin, että kulumisen välttämiseksi ei kivääriä saa hangata\nmuulla kuin tappuroilla, vaatteella tai pehmeällä puulla -- ja juuri\nsitä julistaissaan salaa jakelivat miehistölle hyvin ottavata\npuhdistuspumaadaa.\n\nRyhänen ei ollut oikein hyvä ampuja milloinkaan. Mutta eräänä kylmän\nkoleana aamuna hän laski kaikki luotinsa \"isänmaan poveen.\" Oli saanut\nkauemman aikaa odottaa vuoroaan, metsänrinnassa värjötellyt ja salaisin\npuolin tupakoinut. Pahasti tutisivat kintut tähdätessä, ja kivääri\ntietysti myös vapisi. Kapteeni sanoi nuhtelevalla äänellä:\n\n\"Ryhänenkin juapi yäkauret ja elää huanosti; sitte kohmelossa tärisee.\"\n\n\"Ei, herra kapteeni, mutta minulla on vaan _yhdet_ housut\", selitti\nRyhänen, ja laukasi taas. Luoti raapasi muutaman sylen päässä maahan.\n\n\"Mihenkäs se nyt taasen meni?\" kysyi kapteeni.\n\n\"Kyllä se eteenpäin meni, herra kapteeni.\"\n\nSiivo mieshän se Ryhänen oli itse asiassa eikä ollut juonnilla pilattu.\nMutta minkäpä hän sille taisi, etteivät häneltä luodit sattuneet\nniinkuin sanat?\n\n       *       *       *       *       *\n\nKorpelaisesta vaan ei tahtonut tulla kalua. Häntä juoksutettiin kaikki\nloma-ajatkin kuin lapautunutta hevosta, ja äkseeruutettiin monella\nmuotoa, mutta mies ei norjennut sen notkeammaksi. Sitäpaitsi hän joutui\ntuontuostakin \"kiiniottoon\", sai kotiarestia ja työvuoroja, seisoi\n\"kiväärin alla\", istuipa putkassakin, sekä valoisassa että pimeässä.\nRuumiinsa puolesta hän kyllä tänvertaiset vaivat kesti, sillä hän oli\nvahvimpia miehiä mitä löytyy, eikä missään pidetty niin hyvällä ruualla\nkuin täällä -- ei linnassakaan. Itse sotalaitosta vastaan hänellä ei\nolisi ollut mitään. Luontoa ei puuttunut: oli tappelun taitava mies,\nmonta kaunista voittoa saanut. Mutta kasarmielämä ei soveltunut hänen\nverilleen -- tämä kuri, järjestys ja nämä temppujen teot. Hän ei siitä\npuhunut, niinkuin Ahonen; tuskin sitä oikein ymmärsi itsekään. Vaan se\nnäkyi kaikista hänen viitteistään, etupäässä siitä uhkamielisyydestä,\nmillä hän otti rangaistuksia, täpösen tahallaan -- ottipa niskaansa\ntoistenkin syitä. Arestihuone oli hänen mieluisin olopaikkansa, koska\nedes siellä sai olla niinkuin tahtoi, pitkin tai poikin.\n\nHän halusi vapautta, niinkuin sydänmaalainen sitä halaa. Olipa häntä\nvaikka hevosrosvona ja viinankeittäjänä, kunhan saa olla vapaudessaan!\n\nKerran kuitenkin oli Korpelainen hyvällä tuulella sotaväessä: kävellä\nveipotteli edestakasin kasarmissa, sulki syliinsä jokaisen, joka vaan\nvastaan tuli, eikä tahtonut missään saada sijojaan. Kasvot paistoivat\npullevina kuin viinaleilin kupeet, ja suupielistä kihosi ruskea tupakan\nmehu. Ylimielisyydessään rohkeni mennä hyväilemään Ahostakin, mutta\ntämä pudotti häntä korvalle minkä jaksoi. Tyytyväisesti hymyillen otti\nKorpelainen hänet uudestaan kiini, painoi sulavimman suutelonsa\nylioppilaan pehmoselle poskelle ja meni sitte menojaan.\n\nMistä oli Korpelaisella näin hyvä mieli?\n\nOli nähnyt lääkärin tulevan kasarmille ja toivoi nyt pääsevänsä täältä\npois.\n\nHarjoituksiin mentyä ilmestyi lääkäri kentälle kapteenin kanssa.\nKeskeytettiin marssit ja koko komppania kutsuttiin yhteen riviin. Sitte\nlääkäri kertoi, kuinka eräs reservimies oli iltahämärässä tuonut\nhänelle kaksikymmentä markkaa rahaa ja hopeakuorisen silinterikellon,\nettä pääsisi pois sotapalveluksesta.\n\n\"Miehen minä kyllä voin tuntea. Mutta parempi on, jos hän itse\nilmoittaa itsensä ja astuu ulos rivistä.\"\n\nHelppo se mies olikin tuntea, sillä kukas muu astuu esiin kuin Mikko\nAnnaliisan poika Korpelainen. Pettymys, häpeä ja viha näyttivät hänessä\ntaistelevan ylivallasta, kun sitte kapteeni omalla mehevällä tavallaan\njutteli tämän tapauksen johdosta yhtä ja toista sekä kokoontuneelle\nkomppanialle yhteisesti että hänelle erikseen.\n\nRahansa ja kellonsa hän sai takasin, mutta äskeinen hyvä mieli oli\nmennyt.\n\nIltapäivällä tuotiin Korpelainen kantamalla välskärin luokse. Oli puita\npilkkoessaan lyönyt jalkaansa, enimmät vasemman jalan varpaat poikki.\n\"Vahingossa\" tietysti. Mutta kun tarkemmin katsottiin, nähtiin\noikeassakin saappaassa kirveen haava; sukka oli myös puhki, vaan\njalassa ei muuta kuin pieni punainen naarmu.\n\nLoppuajan sai Korpelainen maata sairashuoneessa. Sitte tuli asiasta\nsotaoikeus ja vankila. Kaikki siitä syystä, ettei ensi yrityksellä\narvannut sitä kruunun saapasnahkaa niin kovin vahvaksi.\n\n\nKIISTA KAHDESTA KOIRASTA.\n\nAhonen oli ollut luutnantin kanssa lomalla. Olivat jo palanneet ja\nistuivat sillan kaiteilla, odotellen iltahuutoa. Vähä poskemmassa oli\ntoisia lomalta tulevia reserviläisiä.\n\nSilta oli virran yli kaupungin laidassa. Virta ei ollut Koljonvirta\neikä silta Virransilta, vaan kuitenkin vanha tappelupaikka, joka\nmuistutti sotamiestä hänen jalosta kutsumuksestaan, niinkuin Ahonen\ntahtoi sen sanoa. Kaupungin koirat siinä keväisin taistelivat\nmaalaisveljiänsä vastaan.\n\nKaunis näköala myötävirtaa: lehteviä vaaroja, ruohoisia niemiä,\ntakalikolla järven selkä, sivulta nousi jylhä salomaa, ja taivaanrantaa\nvasten painelivat toisiaan siintävät harjanteet.\n\nMutta luutnantin silmä seurasi sillan tienoille kokoontuneita kaupungin\nkoiria. Jos siinä oli joutavia rakkeja, oli eräitä hyvännäköisiä\njahtikoiriakin. Pitivät silmällä kaupungin porttia, josta vähänväliä\njoku pörhökarvainen maan musti yritti pujahtaa kaupunkilaisten\nseurustelupiiriin. Vuodenaika oli taivuttanut heidänkin suljetun\nsydämensä etsimään suurempia huvitilaisuuksia. Portin takana\nvääjäilivät, häntä koipien välissä, syvästi mietiskellen, miksi rakkaus\nasuu juuri seuraelämässä, huvimatkoissa, vene- ja rekiretkissä.\n\nAhonen äänetönnä nautti, kun laskeva aurinko valoi kultiaan vesille ja\nmaille. Mikä viehättävä maisema! Noiden metsäisten harjujen\nsalaperäinen sini vietteli mielen kauas pois.\n\nLuutnantti vihdoin herätti hänet unelmistaan.\n\n\"Tunnetko tuota koiraa?\"\n\n\"Ei ole minulla kunnia tuntea.\"\n\n\"Se on apteekkarin Hektor, paras tappelija koko kaupungissa.\"\n\n\"Elähän loukkaa meidän vääpeliä!\"\n\n\"En, mutta oikein todella: kyllä se Hektor on vahva. Eikö ole?\"\n\n\"Taitaapa olla.\"\n\n\"Kaksi saa tulla oikein vankkaa koiraa, ja maalaiskoiria vaikka\nkymmenen, kyllä se puolensa pitää. Eikös sillä ole oikein kaartilaisen\nryhti?\"\n\n\"Kaikkia sinä ihailetkin kun tappelevia koiria!\"\n\n\"Jaa, mutta tuollaista koiraa --! Katsoppas nyt, tuossa tulee maan\nmusti. Se on Hamulan Vahti. Pois käännyttää Hektor senkin.\"\n\n\"Ennen minä sentään ottaisin toverikseni tuon pystykorvan kuin näitä\nhyvästi syötetyitä herraspiskiä.\"\n\n\"Elä sano piskiksi, mies, tuommoista poikaa! Näet nyt, eikö vaan luiki\nVahti takasin portin taa.\"\n\n\"Rauhan mies.\"\n\n\"Sepä sen on. Saattaisi se Hektorille riittää voimiltaan, mutta näes,\nkun ei ole sitä luontoa.\"\n\n\"Eikä tarvista.\"\n\n\"Ei ole kunniantuntoa, sano vaan suoraan. Pidäthän sinä muulloin kiini\nkunniantunnosta.\"\n\n\"Vietäisiinpäs karhun pesälle tuo pörhökarva, niin eiköhän siitä vaan\nlöytyisi enemmän luontoa ja kunniantuntoa kuin näistä kaupungin\nhienorotuisista.\n\n\"Näyttää sillä olevan ihan tarpeeksi jäntterät jäsenet, ja karvanjuuri\nsähisee sitkeää kiukkua.\"\n\n\"Niin no, Vahti on luonnostaan karhukoira. Hektoria ei ole siihen\nopetettu.\"\n\n\"Mitä se sitte tekee sillä kaartilaisryhdillään? -- Vaikuttaa ehkä\nkunnioitusta jossakussa maalaiskoirassa, joka ei satu olemaan\ntappelutuulella. Mutta senkin kunnioituksen laita on niin ja näin.\nMenköönpäs koetteeksi Hektor portin tuolle puolen!\"\n\nJo törähti iltatorvi. Miehet läksivät vilhakasti astumaan kasarmille\npäin. Luutnantti ja Ahonen vielä kaiken matkaa väittelivät niistä\nkahdesta koirasta: toinen yhä puolusti apteekkarin Hektoria, toinen\nHamulan Vahtia.\n\n\nAURINKO, KUU JA YKSI LEMPEÄ TÄHTI.\n\nSillä tavalla kuin Ahonen sovitti luutnantin tähtitieteellisiä\nsunnuntaiopetuksia sotilasmaailmaan, oli reservikomppanian kiinteänä\nkeskipisteenä _kapteeni_. Niinkuin luutnantti sanoi meidän taivaallisen\naurinkomme sentään hitaasti kiertävän jotakuta kaukaisempaa ja vielä\nmahtavampaa taivaankappaletta, jolla taas vuorostaan on oma isäntänsä,\nniin noudattaa reservikapteenin elämänrata piiriesiupseeria, tämän taas\nasianomaista pataljoonan päällikköä j.n.e. aina uusien avaruuksien läpi\nniin korkealle kuin tässä matoisessa maailmassa voi ajatella. Mutta\nkapteenilla itsellään oli myös joukko eriarvoisia kiertotähtiä\nympärillään, niinkuin luutnantti, kolme- ja kaksinauhaiset eli\nvanhemmat ja nuoremmat aliupseerit ja yksinauhaiset jefreitterit eli\nkorpraalit.\n\nTyvenyys oli kapteenimme etevin avu, ja jokseenkin tarkoin hän toteutti\nkeskipisteen ensimäisen velvollisuuden: liikkumattomuuden aatteen. Hän\nei turhan tähden hievahtanut huoneestaan eikä sohvaltaan, sanomalehden\nalta. Ja sen hän teki oikein, sillä eihän nykymaailmassa kaikki mahdu\nreuhaamaan.\n\nVuosia takaperin oli sama tyyneys ollut muutaman länsisuomalaisen\nnuorukaisen kaunistuksena, karvarin pojan, jota oli aiottu isänsä\nammattiin. Kuinka sotahenki sitte oli hänet temmannut ja nostanut\nkokonaisen reservikomppanian päälliköksi, se ei kuulu maantieteellisen\nSuomen eikä reservikasarmiemme historian rajojen sisäpuolelle. Hän oli\nnäet ylennyt Venäjän väessä.\n\nMatalajalkainen, lujatekoinen ruumis oli hänen hätäilemättömän henkensä\najallisena majana. Kasvot avonaiset, miehekkäät, ja yhä miehekkäämpi\nsankka parta, mutta punainen. Nenän kupeessa oli arpi, sotilaan paras\nkaunistus. Hän oli saanut siihen haavan. Oli kaatunut -- mutta oli\njälleen noussut ylös, nostanut vielä hevosen ja rattaatkin pystyyn. Se\noli tapahtunut jo ennen hänen sotilaaksi menoaan.\n\nHän ei koskaan kiivastunut, paitsi jos oikein huonosti ammuttiin.\nSilloin hän katsoi tarpeelliseksi kutsua ampumaradalle joitakuita\nniistä hengistä, joiden nuolet päivällä lentävät ja pimeässäkin\nsattuvat pilkkaan.\n\nJos kapteeni on aurinko, on _vääpeliä_ verrattava kuuhun, joka saa\nvalonsa auringosta ja jakaa sitä ihmisten lapsille. Vääpelin kautta\nkulkevat kaikki kapteenin käskyt miehistölle.\n\nMutta nähdessä meidän vääpeliä Tervasharjua olisi tuskin kenellekään\nihmiselle johtunut mieleen kalpea kuun haltijatar. Hän oli luiseva,\npitkä, hartiakas ja jumalattoman vahva mies, päässä tuikeat silmät ja\nniiden välissä uljas kotkannenä. Melkein tuntui todelta, mitä hän\njoskus harjoituskentällä meille sanoi pohjalaismurteellaan, että nim.\n\"Olen minä tommosia rääpyksiä syönykkin!\"\n\nHänen kasvonsa olisivat voineet vivahtaa Kuuttaren kasvoihin ainoastaan\nsiinä tapauksessa, että kuuntervaaja olisi onnistunut katalassa\naikeessaan. Suoraan sanoen ei hän ollut paljoa valkoisempi kuin se,\njonka nimeä hän itse usein tarpeettomastikin sekotti puheesensa. Vaikka\nei aina tarpeettomasti, sillä hän oli ollut Turkin sodassa, taistellut\nmuhamettilaisia vastaan -- ja hänen kertomuksiansa niistä otteluista\nmonasti kyllä sieti tukevalla tavalla vahvistaa.\n\nYrjön ristin oli hän saanut, sen voi jokainen nähdä. Omien laskujensa\nmukaan hän oli yksin painetilla tappanut enemmän kuin puolen\npataljoonaa turkkilaisia; ammutuista oli mahdoton kenenkään saada\nselvää. Vaikea hänen enää oli palautua näihin rauhallisiin oloihin.\nSentähden hän sydämensä pohjasta odotti sotaa joka kevät. Hän oli koko\nkomppaniassa ainoa, joka sodasta puhui muulloin kuin palvelustoimissa.\nKapteeni ei puhunut paljo mitään; luutnantti kertoeli hyönteisistä,\ntähtisikermistä y.m.s.; alempiarvoiset vertailivat kellojaan tai\nhenttujaan. Vääpelin kertoelmat olivat terveellisenä suolana tässä\nrauhanmakuisessa sotilaselämässä, ja vaikka niiden tieteellinen\ntarkkuus voitaisiinkin panna epäilyksen alaiseksi, oli niillä kuitenkin\nse suuri ansio, että niitä kuullessa ei nukuttanut.\n\nMuuten Tervasharju oli kaikin puolin rehti mies, ei tyhjän jurnottaja\neikä saivartelija. Miehistön vahvin tuki liian korkealle lentäviä\naliupseereja vastaan.\n\nKomppanian piirissä oli vielä yksi hyvin tärkeä henkilö, jota ei\nollenkaan mainita \"käsikirjassa Suomen reservimiehelle\". Hän ei ollut\ntäällä asevelvollisuuden ja arvan perusteella, vaan oli tullut\ntarjokkaana.\n\nEikä hän noudattanut sääntöjä kunnianteosta.\n\nHellu hän oli nimeltään, parinkymmenen vuotias ja viraltaan _kapteenin\npiika_.\n\nVieläkin olen näkevinäni tuon pitkänhuiskean tytön vaaleine\npalmikkoineen -- niin tarkoin se tuli katsottua. Kaikkein silmät\nvartioitsivat häntä, kun hän milloin liikkui ulkosalla, Korpelaisesta\naina Ahoseen saakka, ja vielä sitäkin ylemmäksi. Ne olivat juhlahetkiä,\nkun hän joskus aitaan nojaten katseli harjoituksia kentällä. Joka mies\nteki silloin parastaan: komentajat huusivat haletakseen, ja\nkomennettavilta oikesi selkä kuin jos olisivat äkkiä seipään nielleet.\nEi parooninkaan tarkastus tehnyt suurempaa vaikutusta. Mutta koko tässä\nyhteiskunnassa ei ollutkaan muuta ihailtavaa naista kuin Hellu.\nKeittäjätär tosin oli -- vanha vaimo -- ja pidettiin hänenkin kanssaan\nhyvää väliä, että olisi saatu vatiimme niin monta lihapalasta kuin\nmahdollista.\n\nMutta Hellun seikka oli ihan toista. Ahonen esimerkiksi tuli jo ensi\npäivänä heikkorintaiseksi, hankki kapteenilta maitotingan ja joi litran\nlämmintä maitoa aamuin illoin. Joi Hellun kädestä. Lypsyajat hän aina\nnoudatti täsmälleen, vaikka ei muuta mitään.\n\nEn koskaan kuullut hänen sovittavan Hellua tähtijärjestelmäänsä. Mutta\njos minä saisin koettaa, panisin hänet mielukkaimmin pyrstötähdeksi.\nNehän kuuluvat kulkevan suuria soikeita ratoja, joiden toisessa päässä\non aurinko. Niin oli Hellunkin radalla pienemmässä päässä kapteeni,\njota hän palveli, se meidän aurinkomme. Mutta sitte kulki rata kautta\nalipäällikkökunnan ja miehistön ties kuinka kauaksi.\n\nLuonnollisena syynä pyrstötähtien ratojen soikeuteen sanotaan olevan\nse, että toiset taivaankappaleet vetävät niitä pois auringosta mikä\nmihinkin päin. Niinpä jo alkukesästä lähetettiin varusmestari takasin\npataljoonaan, kun kapteeni oli löytänyt varushuoneesta -- huivin.\n\nMutta kyllä oli Hellussakin vetovoimaa. Monta kertaa täytyi ajattomalla\najalla vaihtaa yövahtia ja viedä entinen arestiin, kun eivät pysyneet\nkasarmin portilla, vaan turhanpäiten vahtasivat kapteenin keittiön\novea. Kerran oli vetovoima ottanut niin ankarasti, että vääpeli --\n\"itte Tervasharju\" -- oli lähtenyt ulos saappaistaan, joita maa veti\npuoleensa. Onneksi vääpelille, ettei kapteeni niitä tavannut keittiön\nportailta. Olisi voinut tulla auringonpimennys.\n\nPyrstötähtien lopullinen kohtalo on surullinen, sanoi\nluutnantti luennoissaan. Aurinko voittaa aikojen kuluessa toisten\ntaivaankappaleitten vetovoiman ja sulkee hehkuvaan syliinsä avaruuden\nvallattomat tyttäret, pyrstötähdet. Niin kuuluu lopuksi Hellunkin\nkäyneen: hänestä on tullut \"kapteenska\".\n\n\nLÄHTÖPÄIVÄNÄ.\n\nOli meidän viimeisen kesän viimeisen päivän viimeinen harjoitus. Muut\nnäkyivät antavan mennä miten tahansa, mutta meidän plutoonan päällikkö\nteki tarkkaa, tarkempaa kuin koskaan ennen. Ei hän hyvin lähenneltävä\nmies ollut muulloinkaan, mutta tänään hän oli tavattoman pahalla\npäällä: marssitti ja juoksutti ja juoksutti ja marssitti, kun muissa\nplutoonissa lepäiltiin; kävi moneen kertaan läpi kaikki kivääritemput,\nampuma-asennot, pistintaistelut, kaikki. Ja taas juoksutti, että hiekka\npölisi.\n\nHän oli mies, joka tunsi suonissaan valtiaan verta, jotain Hannibalin,\nNapoleonin tai Skobeleffin tapaista. Niin hän oli lyhyt ja laiha kuin\nNapoleon, mutta ryhti kahta kauheampi. Ikävä vain, että sydämetön\nsallimus oli hänet paiskannut ainoastaan reservialiupseeriksi. Ei\ntehnyt edes oikeata vakinaisen väen aliupseeria. Tuokin valkoisella\nmaalattu viitonen hänen olkalapussaan oli kiukusta kurttuinen. Miks'ei\nhän saanut olla keltainen, niinkuin noilla vakinaisesta pataljoonasta\ntulleilla?\n\nNyt taas oli lopussa hänen käskyvaltansa tältä kesältä. Huomenna jo oli\npantava siviilipuku ylle ja alennuttava muiden ihmisten kaltaiseksi.\nHammasta purren hän sitä ajatteli, ja koetti vielä viime hetkestä imeä\nniin paljo nautintoa kuin suinkin saada voi.\n\nHänellä oli komentoääni kimakka, vähä akkamaiselta soiva, vaan se kesti\nkauan, ennenkuin laskeutui. Mutta vihdoin viimeinkin kuulosti kurkku\nkäyvän karheaksi, ja hän lausui kauan odotetun: \"Voina!\" (Lepo!)\n\nSiinä hikeä pyyhkiessä joku sanoi pian kuin huokasemalla:\n\n\"Hyvällepä tuo jo onkin.\"\n\n\"Onko mitä sanomista?\" kysyy aliupseeri kivakasti.\n\n\"Ei muuta kuin että hyvää se voina jo tekee.\"\n\n\"Vai niin, vai jo te luulette olevanne täältä irti? Taidatte hyvinkin\nolla miehiä mielestänne?\"\n\n\"Kylläpä se niskakarvoja pöyhistää, kun tästä koiran virasta pääsee.\"\n\nKoko tänä päivänä ei kuultu vastauksiin liitettävän \"herra\naliupseeria\". Mutta plutoonanpäällikkömme oli niin tuohuksissaan, ettei\nhuomannut tarttua siihen, mistä olisi päässyt kiini.\n\n\"Mirnaa! -- Pikom mars!\" (Reilaan! -- Juoksuun mars!)\n\nJa taas alettiin laukata. Nyt se meidät ajoi kasarmin aitausta vasten\nja siinä hyppyytti yksillä sijoilla, ettei hänen tarvinnut itsensä\njuosta; seisoi vain vieressä ja luki tahtia ihan läkähtyäkseen: \"ras,\nvaa, rii, tiree\". Mutta jaksettiin sitä nyt mekin ja polettiin uhalla,\nkun oikein pureuttiin. Muut plutoonat katselivat ihmeissään tätä\nleiskettä.\n\nTäytyi lopulta taas antaa lepoa, kun ei enää tahtonut miehellä kieli\nsuussa kääntyä.\n\n\"Tulipa sitä nyt tehdyksi taivalta!\" sanoo Ryhänen.\n\n\"Mitä taas on tuikuttamista?\"\n\n\"Että hyvästi sitä juostiin.\"\n\n\"Mitenkä hyvästi?\"\n\n\"Melkein tuolle aidalle piisattiin.\"\n\n\"Eikös -- tuota -- minulla ole valta juoksuttaa?\"\n\n\"Ei sitä toki muuten olisi juostukaan.\"\n\n\"Häh?\" kiljasee aliupseeri, nyrkki ojona. \"Vastaatko puheesi, mies?\nSanoppas toisen kerran se sana!\"\n\n\"No, ei sitä nyt muuten olisi juostu, jos Teillä ei olisi valta\njuoksuttaa.\"\n\n\"Vai haluttaa sinua vielä pääsinpäivänäsi putkaan! Vai ei minulla ole\nvalta juoksuttaa? Kysytäänpäs kapteenilta!\"\n\n\"Kysykää vain\", kuului vihainen murina koko plutoonasta. \"On tässä\nvierasmiehiä.\"\n\n\"Voipas pirkule, ettei ole ryssän laki!\" lausui aliupseeri katkerasti\nja poistui vähä ulommaksi. Taisi sentään huomata itsekin joutuneensa jo\npois suunniltaan. Mutta kun meiltä ei häläkkä loppunut, hän pyörähti\nyht'äkkiä takasin ja muisti, että:\n\n\"Rivissä ei saa äännellä!\"\n\n\"Saapi levon aikana!\"\n\n\"Kuka sen sanoi? Kuka se uskaltaa vastustaa esimiestään virkatoimessa?\"\n\nKuka lie ollut. Mahdoton siitä oli saada selkoa.\n\n\"Päästäänhän tästä lepoasennosta. Mirnaa! -- Turiskaapas nyt, jos on\nluontoa!\"\n\nSemmoista sitä kesti, kunnes tuli määräaika lähteä pois harjoituksista.\n\nIltapäivä meni kruunu kapineita jättäessä. Kun sitte omissa\nvaatteissamme järjestyttiin viimeiseen iltahuutoon, oltiin taas yhtä\nkirjavia kuin tullessammekin: suutaria, räätäliä, renkiä, talon jälliä,\nherran heikaletta. Siviiliukkoja kaikki. Ei jälkeäkään äskeisistä\nsotamiehistä, muuta kuin kerityt korvalliset. Ruotukumppanukset oli\nunohdettu. Kukin haki vaan vertaisiaan ja kotipuolelaisiaan. Siihen se\nhupeni kolmen kesän yhteishenki.\n\nHellu tuolla hiipii navettaan niin alla päin. Ei nyt enää häneen moni\nvilkase. Tänä iltana juo Ahonenkin viimeisen maitolitransa.\n\nPalvelustodistuksia jakaissaan kapteeni piti näin kuuluvan\njäähyväispuheen:\n\n\"Te tairatte olla kotianne menossa?\"\n\nEi hän ollut mikään puhesankari, vaan hänen miehekkäiltä kasvoiltaan\nloisti niin iloinen ja tyytyväinen hymy, että se tarttui meihinkin.\n\nKapteenin mentyä lausui vääpeli puolestaan muutamia sanoja erojaisiksi.\n\n\"Nyt teille on annettu se oppi, kuinka miähiä tapetaan\" -- siitä hän\nlähti, ja puhui sitte kuin poika tulevista sodista ja taisteluista,\n\"joista kumminkin jumala isänmaata varjelkoon\". Mutta jos milloin\ntarvis tulisi, niin toivoi hän, ettei saisi syytä hävetä olleensa tämän\nkomppanian ensimäinen vääpeli.\n\n\"Perhanasti\", hän sanoi lopuksi, \"perhanasti teitä täällä on\ntrahvattukin, siihen vähäseen aikaan nähren; tihiään annettu putkaa ja\npiikkipostia. Mutta siitä teirän ei ränttää olla karmialla miälellä...\nOlen ma ittekin monessa liämessä keitetty, enkä ole tän valkiammaksi\ntullu.\n\n    Vilu ja nälkä on kumppalinan' ollut\n    Tonavan toisella pualella.\n\nVaan mitäs niistä nyt! -- Rajuimmallani olin, kun otin pestin\nkaartihin, ja samana päivänä ne rahat ryypättiin. Neljä kamraatia oli\nmua kantamassa kasarmiin sinellin päällä kuin paarilla -- enkä\nsittenkään meinannu pysyä. Siitä sain viikon pimiää. Ja se mulla oli\nensimäinen palvelusviikko. Mutta sotamiäs tuli, ja helvetin hyvä.\"\n\n\n\n\nPYHIINVAELLUS 19:LLÄ VUOSISADALLA.\n\n\nEnnen Ruotsin vallan alkuaikana sanotaan Suomessa olleen pappeja niin\nharvassa, että useimmat ihmiset näkivät niitä ainoastaan kerran\neläissään, nimittäin silloin kun menivät kastettaviksi. Sillä siihen\naikaan ei ihmisiä viety, kannettu kasteelle, vaan he menivät itse.\nKesällä ei päästy kulkemaan kymmenpenikulmaisten soiden takaa, ja\ntalvella taas olisivat lapset niin pitkällä matkalla paleltuneet. Vasta\nsitte kun itse kykenivät hiihtämään parikymmentä penikulmaa yhteen\nmenoon ja siitä saivat lämpimänsä, vasta sitte he pääsivät hakemaan\nristinmerkkiä otsaansa ja partaisiin kasvoihinsa. Muuta etua ei tästä\nollut kuin etteivät suinkaan sen ajan miehet itkeneet kummien\nkäsivarsilla ja sillä tavoin häväisseet sukupuoltaan.\n\nNykyään on meidän maassamme piispoja melkein yhtä harvassa kuin silloin\noli pappeja. Mutta nykyinen aika on kuitenkin entistä paljoa\nonnellisempi, siitä syystä että tavallinen ihminen tarvitsee piispaa\npaljoa harvemmin kuin pappia. Monta ihmistä on elänyt ja kuollut,\nnäkemättäkään piispaa. Vieläpä elänyt niin, että kelpaa muille\nesikuvaksi, ja kuollut kadehdittavan \"kauniin\" kuoleman. Eikä piispa\nsaata tuntea kuin pienen osan hiippakuntalaisistaan. Suurimman osan\nsieluista hänen täytyy tehdä tili kirkonkirjain perusteella.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMinä en ole nähnyt muita piispoja kuin Kuopion piispan. Ja siitäkin on\njo vuosia.\n\nOli syksy myöhä, rannat jäässä. Väinölännientä lakasi jääkylmä tuuli,\nja vaikka oli sunnuntai-ilta, ei siellä ollut kävelijöitä muita kuin\nminä. Kauan en siellä kestänyt minäkään, kun jo piti kääntyä pois.\nPalatessani näin eräässä niemen puoleisessa talossa pidettävän jotain\nkokousta. Väkeä oli paljo. Läksin joutessani katsomaan, mutta\nhuoneeseen ei ollut yrittämistäkään. Kaikki paikat olivat ihan täydet,\netehistä ja ulkoportaita myöten. Useita näkyi kääntyvän takasin ovelta,\nsemmoisiakin, jotka olivat tulleet jo ennen minua. Tuossapa täytyi\nkääntyä meidän talonrouvankin. Hän ei ollut ollenkaan sovinnollisen\neikä kristillisesti kärsivällisen näköinen, niinkuin olisi voinut\nodottaa hänen uskonnolliseen maineeseensa nähden. Murahti vaan\nhammastensa raosta katkerat sanat: \"Lie tuota kumminkin taivaan\nvaltakunnassa tilaa!\"\n\n\"Mikä kokous täällä on?\" kysyin häneltä.\n\n\"Piispa pitää selitystä.\"\n\n\"Saapiko sinne mennä?\"\n\n\"Saa kyllä, jos sopii. Vaan ette Te sinne sovi, enemmän kuin minäkään.\n-- Mutta joutaisitteko, Jääskeläinen, huomenna meitä soutamaan\nVaajasaloon? Minä lähden sinne Stenströmin vanhan rouvan kanssa, ja\nKoivusaaren ryökkinät tulevat mukaan, ja ehkä Ahlgrenin vanha rouva.\nJoudatteko, kuulkaapas?\"\n\n\"Joudanhan minä muuten, mutta ei nyt ole enää mikään venekulun aika.\nSaattaa yöllä jo jäätää selän umpeen.\"\n\n\"Ei suinkaan se vielä ensi yönä mene. Näin tärkeässä asiassa ei auta\nkatsoa, jos saa kärsiä vähä vaivaakin. Siitä saa kuitenkin\nsatakertaisen palkinnon. Lähdettehän Te?\"\n\n\"No, miltä aamulla näyttää.\"\n\n\"Kiitoksia, kiitoksia!\"\n\nSen varmemmaksi minä en luvannut, mutta rouva pakotti minun heti\nviemään sanaa Stenströmin ja Ahlgrenin vanhoille rouville sekä\nKoivusaaren vielä vanhemmille neidoille, joita oli kolme kappaletta.\nHeidän piti kokoontua meidän talonrouvan luokse huomenaamuna kello 10.\n\nTuli huomisaamu. Selkä ei ollut mennyt jäähän, vaikka oli kylmä. Tuuli\ntavattoman tuimasti, niin että soutamaan lähtö minusta oli ihan\nhullutusta. Mutta nuo määrälleen kokoontuneet kolme rouvaa ja yhtä\nmonta neitoa eivät ottaneet kuullakseen mitään estelyitä. Ja vähä alkoi\ntuntua minunkin povessani siltä, että tämä matka saattaa olla hyväksi.\nKun ottaa nähdäkseen noin paljo vaivaa jumalansanan tähden, niin ehkä\nsen kerran vielä ilolla löytää edestään. Eikä minun, vanhan syntisen,\nelämässäni tähän asti suinkaan ollut liian paljo tällaisia valokohtia.\n\nMyönnyin siis, ja lähdettiin rantaan. Vene oli jäätynyt teloilleen,\nettä tuskin sain sitä irti. Työnsin sen jään reunalta veteen.\n\nPeränpitäjäksi rupesi Stenströmin vanha rouva, joka yleensä oli\ntunnettu miehekkäästä luonteestaan. Hän ajoi tavallisesti itse hevosta,\nja kuului tappaneen lampaitakin nuorempana ollessaan. Nyt hänet täytyi\nkumminkin sitoa nuoranpätkällä perälautaan kiini, sillä hän pelkäsi\nvoivansa nukahtaa; oli kuullut, että semmoisessa tapauksessa joskus oli\nperämies pudonnut venheestä.\n\nNäin varustettuina lähdettiin liikkeelle. Matka sujui hyvästi, sillä\nmeillä oli myötätuuli. Veneessä tietysti puhuttiin yksinomaan\nuskonnollisista asioista. Niihin olivat matkatoverini hyvin\nperehtyneet. Sentähden en oikein voinut käsittää, miksi he vaativat\nkuullakseen yhä lisää tältä alalta. Eihän useimmilla ollut puoltakaan\nsitä tietoa, mikä heillä oli. He olivat hyvissä perheissä syntyneitä ja\nerinomaisen huolellisen kasvatuksen saaneita. Eikä kukaan heistä ollut\ntehnyt mitään mainittavaa syntiä, sillä siihen heillä ei ole ollut\ntilaisuutta, jos joskus olisi haluttanutkin.\n\nKuta kauemmaksi tultiin, sitä raskaammaksi kävi soutaminen. Vesi jäätyi\nairoihin, jotka siitä syystä yhä paksunivat. Maantieteen oppikirjoissa\ntosin sanottiin, että yksi Suomen piispoista asuu Kuopiossa. Mutta\nsiihen aikaan se asui Vaajasalo nimisessä Kallaveden saaressa, joka\njuuri näkyi Kuopioon. Nyt soutaissani minä vasta oikein tunsin, kuinka\nsuuri virhe niissä oppikirjoissa oli.\n\n\"Että niitä voipi olla semmoisia, jotka eivät usko!\" siitä tärkeästä\nasiasta keskusteltiin koko loppumatka, ja päätettiin se ongelma esittää\npiispan, ratkaistavaksi. \"Hän sen kuitenkin osaa selittää paremmin kuin\nkukaan muu.\"\n\nVihdoin tultiin Vaajasalon rannalle jään reunaan. Sain siinä murtaa\njäätä ja tehdä jos jotakin, ennenkuin sain matkatoverini maihin. Kun\nvielä päästin peränpitäjän siteestään, oltiin valmiina lähtemään\nmaamatkalle. Piispa näet ei asunut rannalla, vaan keskellä saarta\ntornissa, joka ulottui puiden latvojen yläpuolelle.\n\nTornin juurella oli piispa vastaanottamassa vieraitaan. Ja silloin minä\nhänet näin. Toiset menivät sisälle piispan puheille, minä vetelin\nrenkituvassa unia, kootakseni voimia paluumatkan ponnistuksiin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIlta alkoi jo hämärtää, kun rupesimme lähtöpuuhiin. Piispa saattoi\nmeidät rannalle ja omin käsin auttoi venettä irti. Toivotti vielä onnea\nmatkalle.\n\nPakkanen oli vähän kiihtynyt entisestään, ja tuuli oli senverran\nkääntynyt, ettei ollut ihan vastainen, vaan vastalaitainen. Se\nheilautteli venettä jotakuinkin, ja joka heilauksessa kuului huuto;\nmilloin se pääsi kaikilta soudettaviltani yht'aikaa, milloin taas vaan\nparilta hengeltä kerrallaan. Peränpitäjäkin oli hädissään, vaikka olin\nhänet nuorittanut niinkuin mennessäkin.\n\nMinua alkoi vähä kyllästyttää tuo alituinen kirkuminen. Nythän heidän\npiti olla valmiimmat kuolemaan kuin koskaan muulloin, kun juuri olivat\ntulossa jumalansanan luota. Jos he todella luottivat jumalan\nvarjelukseen, niin mitä hätäilemistä tässä sitte oli? Enhän minäkään,\npaatunut syntinen, joutanut hätäilemään. Päinvastoin olisin hyvin\nhalusta lähtenyt maailmasta näin valitussa seurassa, sillä tuskin\nsemmoista tilaisuutta taas piakkoin sattuukaan minun kohdalleni.\n\nKun alettiin päästä Itkonniemeen, josta olisi ollut vielä pari\nkilometriä soudettavana kaupunkiin, oli jo niin pimeä, että tuskin näki\nmitään eteensä. Tuuli yhä hurjemmin, ja aironlehdet olivat muodostuneet\npyöreiksi jääpölkyiksi. Kulku kävi huonosti. Sentähden ehdottelivat\nmatkatoverini, että lasketaan Itkonniemeen, ja he menevät siitä\njalkasin kaupunkiin. Mieleenhän se oli minulle, kun vaan peränpitäjä\nosaisi laskea rannalle eikä \"Akkaluodolle\", joka on laaja kari lähellä\nItkonnientä. Koetin häntä opastaa minkä pimeässä osasin.\n\nMutta yht'äkkiä karahtaa vene kiville. Ja siihen se jäi. En saanut\nirtautumaan, en mitenkään. Huudettiin, vaan eihän se sellaisessa\ntuulessa mihin kuulunut. Rantasella tosin oli kesähuviloita, mutta\ntuskin siellä olikaan enää ketään asukkaita näin myöhällä.\n\nKaikeksi onneksi oli luodolta lähtein melkein yhtä matalaa rantaan\nsaakka. Silloin minä tein elämäni ehkä jaloimman teon. Tarjousin\nkantamaan heidät yksitellen veneestä rantaan. Ja kun ei ollut muuta\nneuvoa, täytyi heidän suostua siihen. Vettä oli puolireiteen, jääkylmää\nvettä. Kuuteen kertaan sain kahlata sen matkan edestakasin. Viimeistä\nkuormaa asetellessani rannalle, sanoin helpotuksen huokauksella:\n\n\"Jos, hitto vie, minulta vaan ei tässä kestissä jää pois muutaman\nvuotiset synnit --\"\n\n\"Ai, ai, Jääskeläinen, ei saa puhua sillä lailla!\" sanottiin minulle.\n\nHe olivat kaikki kuivina. Mutta minun täytyi märissä vaatteissani vielä\nsoutaa juppasta vene kaupungin rantaan. Nyt se kyllä lähti karilta, kun\nei ollut painoa sisässä.\n\nRantaan päästyäni vielä vilkasin piispan tornia kohden. Siellä ei\nnäkynyt muuta kuin tähden lailla tuikkava tuli itäisellä taivaalla,\ntoisten tähtien joukossa.\n\nKuinka muutamat jo täällä ajassa saavat asua tähtien joukossa! Ja\nkuinka muutamat ovat hartaat kuulemaan jumalansanaa! Mutta toiset taas,\nvaikka ovat paljoa syntisemmät, eivät viitsi ihan kirkon vierestä mennä\nkirkkoon sitä kuulemaan. Ei edes poutapyhinä.\n\n\n\n\nLIINAHARJA.\n\n\nViralliset kilpa-ajopäivälliset olivat aikoja sitten päättyneet, mutta\nSeurahuoneen \"juhlasali\" oli vielä täynnä väkeä. Äskeinen juhlallinen\nmieliala oli muuttunut suureksi innostukseksi. Tunteet lainehtivat\nhevosmiesten povissa. Koko sali näytti lainehtivan tupakansavussa ja\nnousuviinassa.\n\nKäräjäkirjurien ja lääninkanslistien pöydässä olivat sentään hevosasiat\njo saaneet väistyä roskaisten oikeusjuttujen tieltä. Ainoastaan joku\nnuorempi koetti vielä saada sanotuksi jotain \"Jormalaisen\nLiinaharjasta\", vaan hänen ei onnistunut siihen kiinnittää huomiota.\nKeskeyttämättä vanhemmat vain jatkoivat juttujaan.\n\nMaalaisten pöydissä taas jokainen puhui omasta tai \"setänsä\" hevosesta,\neikä yksikään välittänyt toisen puheista. Itsekukin tahtoi kuulla omaa\nsäveltään yhteisessä törinässä. Välistä kuitenkin joku löi nyrkkiä\npöytään ja sai kuuluville: \"Semmoinen p----leen tamma kuin sillä\nJorm----\", mutta törinä nieli lopun.\n\nItse hevosystäväinkin pöydässä, jossa etevimpäin hevosten omistajat\nsekä palkintotuomarit istuivat, oli jo muuan kaskuniekka kertomassa,\nkuinka hän kerran oli peijannut saituri Liimataisen syöttämään\nsahajauhoja hevoselleen.\n\nSe oli valitellut viljan kalleutta hänelle. \"Senpätähden minä olen jo\npari viikkoa syöttänyt sahajauhoja\", oli hän sanonut. \"Oikeinko\ntotta?\" -- \"Ensi kerranko sinä sitä kuulet? Laita vain Koskelta\nhakemaan muutamia kuormia. Mutta elä käske pyytää sahajauhoja, vaan\npriima _sirkkelijauhoja_, niissä ei ole mustia.\" Ja se haetti kolme\nkuormaa ja sekotti appeeseen. Mutta hevoset katsoivat niin h----tin\npitkään...\n\n\"Hei, Jormalainen! Tulithan toki takasin. Se mies ei ole syöttänyt\nsahajauhoja hevosillaan.\"\n\n\"Eikä ole itse syönyt.\"\n\nJormalainen oli paksu, lihava mies. Kasvot vaalahtavat, kylmät,\nriippuvat.\n\n\"Hyvä tammarotu meidän on ensikädessä saaminen\", alotti valtion\nasiamies taas yhtä vakavasti kuin ennenkin. Samasta asiasta hän oli\npuhunut koko illan, ja päivällisillä siitä pitänyt innokkaan puheen\nSuomen tammoille. \"Vahva ja hyvälahjainen kotimainen tammarotu, se on\npohja, jolle sitte voidaan rakentaa. Ja ensimäinen askel siihen\nsuuntaan on tamma-emansipatsiooni.\"\n\n\"Eläköön tamma-emansipatsiooni! Eläkööt Suomen tammat!\"\n\nTamma-emansipatsiooni -- tuo uuden ajan virtaus oli saanut paljo yltyä\nnäistä kilpa-ajoista. Jormalaisen Liinaharja oli juossut palkintonsa 5\nminutissa 49 sekunnissa, kun taas ensimäisen oripalkinnon ottaja oli\nviipynyt 5 minuttia 49 ja yhden viidesosan sekuntia. Miksi siis oriista\nannettiin 400 markan palkinto, mutta tamman täytyi tyytyä 200 markkaan?\nMikä verinen vääryys!\n\nOli kiitollinen aine puhua tosissaan ja laskea leikkiä. Muutamia\norivallan puolustajiakin oli, mutta he olivat nyt pienenä vähemmistönä.\n\n\"Vankka kotimainen tammarotu\" -- sitä oli niin pulska sanoa, äänen\nollessa karkeana, ja sentähden enemmistö oli sillä kannalla.\nJormalaiselle ehdotettiin kunnianimeksi: \"suomalaisen tammarodun isä\".\n\nHuomio kääntyi hetkeksi muutamaan sarkatakkiseen, lapikasjalkaiseen\nmaamieheen, joka jo oli ruvennut reuhaamaan. Hän istui yksin\nolutpullonsa ääressä, rallatti torvisoiton mukaan ja löi tahtia sekä\njaloillaan lattiaan että juomalasilla pöytään. Hihkasikin väliin.\n\nRavintolan puolesta oli jo käyty kieltämässä, vaan siitä ei ollut apua.\nSitte koetettiin saada häntä sievästi pois, mutta se ei onnistunut,\neikä raaempaan väkivaltaan vielä näin alkuillasta haluttu ryhtyä. Mies\nvain jatkoi ilonpitoaan.\n\nSilloin kääntyi Jormalainen häntä kohti ja sanoi tiukasti:\n\n\"Pehkonen, mene nyt kortteeriisi!\"\n\nMieheltä luonto heti laskeusi. Epävarmoilla askelilla hän meni ovelle\nja aukasi sen jo. Mutta kääntyi sentään vielä takasin, tuli Jormalaisen\nluo ja alkoi, kieli kömpelönä, puhella:\n\n\"Isännän ei nyt pidä pahastua, jos minä vähä... Se on niinkuin meidän\nperettä, se Liinaharja. Meiltähän se isäntä --\"\n\n\"Mene nyt vaan!\"\n\n\"Ei siitä minulla olisi tullut juoksijaa... Siihen pitää niin paljo\nlyödä, eikä minulla olisi ollut sydäntä --\" Ääni kävi itkunsekaiseksi.\n\nJormalaista alkoi kyllästyttää. Hän nousi, tarttui miehen kaulukseen ja\nsaattoi hänet ulos. Eikä tuo vastustellutkaan, vaan itsekseen väitti:\n\n\"Kyllä se on siinä lyönnin paljoudessa ... siinä se on...\"\n\n\"Ole huoleti! Minun pidollani siitä on hevonen tullut eikä sinun\",\nsanoi Jormalainen, enemmän salissa olijoille kuin Pehkoselle. \"Humalaan\njuonut itsensä\", jatkoi hän pöytään palattuaan, \"vaikka siivo mieshän\nse on muuten.\"\n\nKuului olevan Jormalaisen torppari. Siltä oli ostanut Liinaharjan\nvarsana, eikä olisi silloin luullut siitä tulevan hevosta\nminkäänlaista.\n\nUlos tultua kylmä talvinen viima koko joukon selvitti Pehkosen päätä.\nEnsimäinen tunne hänellä oli ilkeä, rintaa jumottava katumus, että oli\nollenkaan mennyt tuonne herrojen käymäpaikkaan, kun kerran ei osannut\nolla siivosti. Ei ollut juonut muuta kuin pullon olutta, mutta tupakan\nkatku, väen sorina ja ytimiä vihleksivä torvisoitto, ne olivat\nhuumanneet hänet ja saattaneet niin kiihkoihinsa. Tottumaton hän oli\nkapakkamieheksi. Kerran ennen oli ollut, ja nyt Liinaharjan takia\ntoisen kerran.\n\nMitä tekemistä hänellä oli täällä? Eihän Liinaharja ollut hänen, se oli\naikoja sitten myyty Jormalaiselle. Mutta vaikka hän sen hyvin ymmärsi,\ntuntui hevonen kuitenkin vielä hiukan niinkuin häneen kuuluvalta.\nPakosta hän sen oli myynyt, kun isäntä väenväkeen oli sitä tahtonut.\n\nEikä hän nyt malttanut olla käymättä puhuttelemassa Liinaharjaa, joka\nkauroja pureskellen seisoi Seurahuoneen pihalla. Se oli erinomaisen\nlauhaluontoinen ja älykäs hevonen; lapset ja naisethan sitä olivat\nhoitaneetkin heillä ollessa. Entisen isäntänsä se nyt heti tunsi ja\nhirnahti iloisesti. Pehkosta vähä hävetti tulla kapakasta niin älykkään\nhevosen puheille. Vaikka se oli nuori, oli se yhtä viisas kuin\nemonsakin, joka Pehkosella vielä oli. Se oli myös liinahtava, vaan ei\nenää vanhoillaan niin puhdasjouhinen kuin tämä.\n\nKehumatta se oli kaunis hevonen, tuo Liinaharja: rinta leveä ja kaula\npysty, melkein kuin oriilla; karva vaalean punerva, hieno ja kiiltävä;\nkaikkein kauniimmat kuitenkin olivat jouhet: harja pitkä ja tuuhea,\npuhtaan valkoinen, ja häntä samanlainen, lähes maata viistävä. Soma oli\nollut nähdä sen juoksua kilpa-ajoradalla. Sivakat jalat, kuin sorvatut.\nKuinka notkeasti ne nousivat. Ja harja, kuinka se hulmusi, varsinkin\nvastatuulen puolella. Sieramet puhkuivat menonhalusta, ja silmät\npaloivat, nuo lempeät silmät. Kun sitte palkintotuomarien taululle\nilmestyi \"5 min. 49 sek.\", ja kun väkijoukko ratkesi hurjiin\neläköönhuutoihin, silloin oli käynyt niin oudosti Pehkosen sydämeen,\nettä hän päätti mennä Seurahuoneelle ja juoda putelin olutta, niinkuin\nmuutkin hevosmiehet. Olihan hän Liinaharjan kasvattaja, vaikk'ei\nomistaja. Paremmin toki hän olisi mielestään sopinut Liinaharjan\najajaksi kuin Jormalainen, joka lihavana, velttona, puolihumalaisena\nistua jähötti reessään ja ärjyi ajaessaan kuin karhu. Ei viitsinyt\nnousta reestä sittenkään, kun oli ajanut pois radalta. Lyödä se ei toki\ntohtinut radalla, eikä ihmisten näkyvissä muutenkaan ilennyt. Mutta\nkyllä hän tiesi sen kurin. Monasti oli hevosparka vaahtoon pieksetty,\nennenkuin oppi rikkomatta ravaamaan tuollaista tuulispään vauhtia. Nyt\najon edellä oli sitä rääkätty päivät päästään. Olisi sillä\npieksämisellä saanut pakenemaan minkälaisen kaakin tahansa.\n\nYht'äkkiä välähtää pihalle valoa, ja palanen törinää läiskähtää\navaruuteen. Ulos tulee puolikymmentä päihtynyttä herrasmiestä,\nJormalainen keskellä, pullo kummassakin kädessä. Hoippuroivat lyhdyn\nkanssa Liinaharjan luokse. Asiana näkyi olevan katsoa, kuinka\nJormalainen tyhjensi pullot kauravasuun.\n\n\"Syö sinä samppanjaa, Liinaharja, hih! Mutta me juodaan\", hihkui\nJormalainen ja löi hevosta kämmenellään lautaselle, että se vavahti.\nLiinaharja peloissaan ei suostunut edes haistamaan koko herkkua. Seisoi\nvain korvat luimussa.\n\n\"Eikö passaa ryökkinälle samppanikalja, häh?\" Ei tullut apua\nuudestakaan läimäyksestä.\n\n\"Ei se ole sahajauhoa tuo\", koetti taannoinen kaskuniekka huomauttaa.\nMutta kukaan ei sille kallistanut korvaansa. Nyt oli Jormalaisen päivä,\nja häntä vaan nyt huomattiin, sillä hänen palkintorahansa olivat\nliossa.\n\n\"Eläköön suomalaisen tammarodun isä!\" sai muuan mokeltaneeksi, ja\ntoiset alkoivat mölytä: \"eläköön!\"\n\nHerrat jäivät vielä toikkaroimaan pihalle, kun Pehkonen pimeässä salaa\npujahti ulos portista ja lähti astumaan majapaikkaansa. Hän oli jo ihan\nselvä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVasta loppuviikolla oli Jormalainen ajanut kotiinsa, hurjasti kuin aina\nja kovin pahalla päällä. Palkintorahoista ei ollut mitään jälellä; ne\nolivat luistaneet kapakoihin ja kaikkeen pahuuteen joka penni. Mutta\njoutivat mennä -- helposti nuo olivat tulleetkin, vajaan kuuden minutin\najosta. Oli hän tosin saanut myös kiitoslauseen \"hevosen hyvästä\nhoidosta\", vaan se ei taskua paljon lämmittänyt.\n\nHän koetti nukkua, mutta ei saanut unta. Päätä pakotti kovin, suu\nmaistui pahalta, koko elämä tuntui ilkeältä. Jormalainen ei ollut\nensimäistä kertaa tässä tuskassa. Aina hän oli siitä jollakin neuvolla\npäässyt. Varmimmaksi keinoksi hän oli havainnut liikkumisen\nulkoilmassa, varsinkin jos pääsi vähä hikoomaan. Sentähden nähtiinkin\nJormalaisen usein kohmeloaamuinaan lähtevän ulkotöille, vaikka hän\nmuulloin tarkasti varoi työntekoa. Sitä keinoansa hän päätti käyttää\nnytkin. Otti tuuran olalleen ja meni sytemään ranta-avantoa. Pulskalta\nse näytti, kun isäntä itse löi jäätä; ihmetellen sitä katselivat\npihasta rengit ja piiat. Kyllä siinä pian sai lämpimänsä.\n\nTämä työ kuitenkin tunnosti lukeutuvan vähäksi tällä kertaa.\nPäivällisellä ei vielä ruoka maittanut. Saadakseen elämänsä oikein\nkorjautumaan, päätti isäntä mennä työhön iltapuoleksikin.\n\nPehkonen oli tekemässä torppansa päivätöitä hevosineen. Aikoi juuri\nlähteä heinänhakuun Suontaus-niityltä, kun isäntä käski hänen ruveta\nhalonvetoon ja sanoi itse menevänsä heinään. Valjasti Liinaharjan\nheinähäkin eteen, jossa se ei ollut seissut moniin aikoihin.\n\nIsäntä väänsiin häkkiin ja läksi ajaa vilistämään. Pitihän niitä\nLiinaharjan juoksulahjoja käyttää. Ilma oli raikas, jotensakin kylmä.\nMiehen mielialakin korjautui vähitellen. Tuntui niin hyvältä, kun taas\nmonesta ajasta oli työssä. Huurteinen metsä oli niin raittiin, kohmeloa\nparantavan näköinen, ja lumi niin puhdas, valkoinen. Eikä sitä vain\njoka mies tämmöisellä hevosella ajele heinässä, ensimäisen palkinnon\nottajalla. Tuskin muut kuin hän, suomalaisen tammarodun isä.\n\nMaantieltä erottua oli Jormalaisen mieli jo niin ylhäällä, että hän\narveli laulaa. Eihän tuo mitä tekisi, kun ei ketään ollut kuulemassa;\nolipa hän myöhemmällä laulanut Seurahuoneen salissakin. Saman laulun\nhän nytkin viritti, ensin alavasti ja hiljaa, sitte yhä kovemmin ja\nkiiveten yhä korkeampiin ääniasteihin:\n\n    \"Isä se hevosen valjasti\n    ja käskipä pojan luistaa,\n    hei, ajella sen hellun luo,\n    jonka rakkaimmaksi muistaa.\n\n    Kahdeksan sataa on tarjottuna\n    mun liinakkotammastani.\n    Jos ei tuhatta anneta,\n    niin vetelen ma helluani.\n\n    Seitsemänsataa ja seitsemänkymmentä\n    helluni hevonen maksaa.\n    Sepä se sitte linjaarirattaita\n    heilutella jaksaa.\"\n\nLadolla oli aika hauska kelliä hyvänhajuisissa heinissä ja verkalleen\ntäyttää häkkiä, poleksia sitä ja hakea taas lisää. Oikein oli isäntä\ntuohuksissaan, ennenkuin häkki oli täysi. Sitte hän rupesi loikomaan\nkuorman päälle ja läksi kotimatkalle. Mutta äskeisen lämpimän jäleltä\npyrki kylmä ennen pitkää ahdistamaan häntä. Täytyi nousta kävelemään.\nSitoi ohjaksenperät häkin nurkkaan ja jäi astua juppasemaan kuorman\njälkeen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMaantielle tultua kuului takaapäin aisakellon helinä. Kohta alkoi\nerottaa kulkusiakin. Olivat kai matkustajia ja ajoivat aika vauhtia.\nLähemmäksi tultua kävi Liinaharja rauhattomaksi ja yritti puhaltautua\njuoksuun, mutta kuorma oli raskas ja keli kireä. Liinaharjaa suututti:\nsilloin tulevat kiusaamaan kilpajuoksuun, kun hänellä on työtä\ntosissakin! Hän koetti kääntää päätänsä ja katsoa, minkänäköisiä nuo\nolivat, mutta silmälaput estivät näkemästä sivulle. Kellot ja kulkuset\nraikuivat yhä lähempänä. Matkustajilla kun näytti olevan kiire, juoksi\nJormalainen hankea myöten hevosensa rinnalle, aikoen kääntää\ntiepuoleen. Mutta yht'äkkiä Liinaharja hypähtää taaksepäin, ja\nJormalainen parkasee pahasti.\n\nLiinaharja oli luullut häntä sivupyrkiväksi hevoseksi ja purra\nhotassut. Lakin läpi oli haukannut päänahkaa kämmenen kokoisen\nlämpäreen keskeltä päälakea. Vasta purtuaan huomasi sen käyneen\nihmiseen ja alkoi vavista. Värisi kuin haavan lehti.\n\nMatkustavaiset hautoivat lumella haavaa, joten verenvuoto pian taukosi.\nMutta sitä kivisti ja vihloi kauheasti.\n\n\"Hyvä hevonen, vaan pahat tavat\", sanoi muuan matkustajista. \"Ei ole\nhennottu kurittaa.\"\n\n\"Eikö tuosta pahat tavat eronne!\" murahti Jormalainen hampaittensa\nraosta.\n\nKatkeralla mielellä hän vihdoin kiipesi kuormalleen ja kiroillen ajoi\nloppumatkan täyttä laukkaa kotiinsa. Päähän pantiin hauteita ja\nkääreitä. Pehkonen laitettiin hevosellaan noutamaan lääkäriä\nkaupungista. Talossa näet ei ollut muuta kunnollista hevosta kuin\nLiinaharja; sitä oli hoidettu, muut jätetty omaan huonouteensa, kun ei\nniistä aikanaan millään keinolla tullut juoksijaa, vaikka kyllä oli\nkoetettu. Liian vanhoja olivat enimmäkseen olleetkin, nykyiselle\nisännälle tullessaan.\n\nLiinaharja ei nyt joutanut kaupunkimatkalle. Sitä oli kuritettava\nverekseltään. Pahat tavat oli saatava pois. Oikeastaan ei Jormalaisella\nollutkaan muuta tärkeätä elämäntehtävää kuin suomalaisen tammarodun\nkehittäminen ja kasvattaminen, \"vahvan ja _hyvä_lahjaisen tammarodun\",\nniinkuin valtion asiamies oli sanonut. Tätä tehtävää ei hänen\narvoisensa mies voinut hetkeksikään unhottaa, varsinkaan nyt kun hän\nitse sai tuntuvasti kärsiä pahantapaisen hevosensa tähden. Eipä sillä\nkoskaan ennen oltu tuollaisia kureja nähty.\n\nLiinaharja vietiin talliin pilttuuseensa ja kaksi renkiä vuorotellen\nlyömään, ensin piiskalla, sitte rautariimuilla ja seipäillä. Kun yksi\nväsyi, sai toinen jatkaa. Se oli isännän käsky, että katkeamaton läiske\npiti kuulua tallista hänen sairasvuoteellensa. Ensin Liinaharja potki\nja hypähteli, mutta lopulta seisoi liikkumatta kuin seinä. Oli hän\nennenkin tässä talossa saanut kokea hevosen kuria, vaan ei koskaan\ntämmöistä. Vasta kun eläin raukka alkoi hoippua ja molemmat rengit\nolivat väsyksissä, katsottiin riittävän. Lääkärin tuotuaan sai Pehkonen\nkuulla Liinaharjan pieksämisestä ja meni heti talliin katsomaan.\nLautaset, selkä ja reidet olivat makkaroilla. Muutamista repeämistä\ntihkui verta. Ruokaan se ei koskenut eikä ollut tietävinäänkään\nhyväilystä. Silmät olivat sameat ja tyhmän näköiset. Oikein kävi\nikävästi Pehkosesta, vaikka ei se enää hänen omansa ollut. Katui\nkatkerasti, että sitä sittenkään oli myynyt, ja päätti mielessään,\nettei kenenkään pitäisi mistään hinnasta myydä kotikasvatteja tietyille\nkilpa-ajureille.\n\nTaitavasti kuroi lääkäri umpeen Jormalaisen päälaen. Kun tukka kasvoi,\nei haavaa paljo huomannutkaan.\n\nKaunis hevonen oli Liinaharja vielä jälestäkinpäin ja juoksi myös aika\nhyvästi. Mutta vaikka se näytti polkevan voimainsa takaa, ei sen\njuoksussa enää ollut tuota entistä tuulispään vauhtia. Muiden \"pahain\ntapojen\" mukana oli siitä piesty pois tuokin voiton ja kunnian himo,\njoka sille kilparadalla oli tuottanut palkintoja, mutta vihdoin\naiheutti niin tunnottoman kurituksen. Nyt se kiistämättä antoi toisten\nmennä sivutsensa, jos näyttivät haluavan.\n\nJormalainen toivoi kuitenkin vielä saavansa kiitoslauseita, jos ei vaan\nrahapalkintoja, \"hyvästä hoidosta.\"\n\n\n\n\nHURSKAS VAIMO.\n\n\nJos köyhä väki ei missään muualla pidä puoliaan, niin ainakin\nrippikirjoituksissa. Siellä on heillä ehdoton enemmistö, ja siellä he\novat melkein kuin kotonaan. Mutta varakkaammat ja ylhäisemmät tuntevat\nniissä tilaisuuksissa olevansa jotenkin vieraita, niinkuin ei heidän\npaikkansa olisi siellä. Sentähden he harvoin sinne tulevatkaan itse,\nvaan ilmoituttavat muilla ripin tarpeensa.\n\nAntti Hentusen ja hänen rouvansa puolesta esimerkiksi oli vaan renki\nläsnä rippikirjoituksessa, vaikka he eivät olleetkaan ihan ensimäisen\nluokan herrasväkeä.\n\nViraltaan ja arvoltaan Antti Hentunen oli maakauppias, ja meille lienee\njotenkin yhdentekevä, millä lailla hän oli päässyt siihen asemaan.\nKenties tämä seikka enemmän liikutti erästä herrassa nukkunutta entistä\nmaakauppiasta, jonka puotipalvelijana Antti oli ollut nuoruudessaan.\nMutta muulle maailmalle ei ole tarpeellista tietää, millä hetkellä ja\nmistä lähteestä Antti sai kutsumuksen ruveta omantakeiseksi\nkauppiaaksi. Hän on _nyt_ maakauppias, ja sillä hyvä. Elää omillaan ja\nelättää muitakin, joka on vielä parempi.\n\nEnsimäiseksi, luulen minä, huomasi Antissa näitä edistyksen\nmahdollisuuksia ja ylöspäin pyrkimisen oireita edellämainitun herrassa\nnukkuneen entisen maakauppiaan Liisa niminen sisäneitsyt. Ja arassa,\npuhtaasti neitseellisessä sielussaan hän päätti ottaa osaa näihin\npyrinnöihin, tukea niitä ja olla myös mukana, jos ne joskus hedelmän\nkantaisivat. Kerran hämärissä, kun ei ollut muita kotona, se asia\npäätettiin, sillä tavalla ettei sitä käynyt enää purkaminen. Oli siinä\nsyytä kummassakin. Alku oli Liisan tekemä, ja sentähden minusta oli\nhänessä enemmän syytä. Mutta kukapa minua uskoo? Jos tapaus olisi\nsemmoisenaan tullut valkeuteen, olisivat kaikki päättäneet sen Antin\nsyyksi, ja kaikki olisivat katsoneet kieroon häneen. Siihen kait Liisa\nolikin perustanut laskunsa.\n\nEi auttanut muu kuin ruveta yksiin leipiin eli, kauniimmasti sanoen,\n\"yhdistää kohtalot.\" Vanhukset arvelivat, että tottapa lie jumala\nvalinnut heidät toisilleen. Ja miks'ei olisi jumala valinnut näitä\naviopuolisoja niinkuin muitakin? Itse he vaan olivat, mahdollisten\nerehdyksien välttämiseksi, vähä ohjailleet tätä valintaa. Ja\njouduttaneet.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKymmenen vuoden kuluttua vasta oikein voi nähdä, kuinka hyvästi Antti\nja Liisa soveltuivat toisilleen. Silloin heillä jo oli neljä lasta,\njoista vanhin kahta viikkoa nuorempi kuin heidän kirkollinen\navioliittonsa. Heillä oli myös Mikko niminen puotilainen, josta ei\nkukaan olisi osannut arvata, aikoiko hän koskaan avata omaa kauppaa,\nvai eikö.\n\nKauppias Hentunen oli tähän aikaan hyvin paksu ja hyvin pyöreä.\nLyhyempi hän luultavasti ei ollut nyt kuin ennenkään, vaikka näytti\nsemmoiselta kerältä. Silmät olivat kutistuneet hyvin pieniksi, ja\nkasvoilla oli kukoistava väri. Kuitenkaan hän ei ollut terve. Kävi joka\nkesä Kuopion kuuluisassa kylpylaitoksessa, istui savessa ja kiipesi\nkylvyn jälestä Puijon rinnettä -- kaikki lääkärin määräyksen mukaan.\n\nSyynä sekä hänen pyöreyteensä että kylvyn tarpeeseensa oli hänen\nkäyttämänsä omantakeinen kirjanpito. Hän ei näet tyytynyt siihen, että\nMikko hoiti hänen tavallisia kauppakirjojaan, vaan sen ohessa hän itse\nomakätisesti hoiti neljää erikokoista nassakkaa, ehkäpä vielä\nhuolellisemmin kuin Mikko puotikirjoja. Muut olivat pyöreäkylkiset,\npaitsi yksi, jota voisi sanoa \"muistikirjaksi.\" Se oli litteä, veti\nkaikista vähimmän ja kulki aina taskussa. \"Kassakladi\" oli puotikamarin\nuunin takana, \"pääkirja\" vaatekaapin nurkassa ja \"varastokirja\"\nkellarissa. Näitä kirjoja hän \"vei\" vähä toisin puolin kuin varsinaisia\nkauppakirjoja kuletetaan. Siirsi näet vähitellen varastokirjan sisällön\npääkirjaan, josta taas tarpeen mukaan täytti sekä kassakladin että\nmuistikirjan. Yhtä uuttera kuin Mikko oli täyttämään hänelle uskottua\nkladia ja muistikirjaa, yhtä uuttera oli kauppamies tyhjentämään\nomiaan. Mahdollisesti hän luuli tämän olevan sitä aina mainittavaa\n\"kaksinkertaista kirjanpitoa.\"\n\nMuuten hän oli erinomaisen hyväluontoinen niinkuin aina lihavat miehet,\nja peräti vähä välitti muista asioista kuin omasta kirjanpidostaan.\nMikkoa kohtaan hän oli enemmän toverin ja ystävän kuin isännän\nkannalla. Aina kun Mikko jostakin syystä oli työlästynyt ja uhkasi\nmuuttaa pois, rukoili kauppamies itkusilmin häntä jäämään.\n\n\"Minun tulee niin ikävä sinua\", hän nyyhki, \"minä kun vielä olen niin\nakkavallan alainen...\"\n\nViimemainitulle asialle Mikko tietysti ei mitään voinut. Mutta eipä hän\nlähtenyt, jos lie koskaan oikein aikonutkaan.\n\nLiisa rouva taas oli kehittynyt herransa ja miehensä täydelliseksi\nvastakohdaksi niin ruumiin kuin sielun puolesta. Koska vastakohdat\nsanotaan avioliitossa parhaiten sopivan yhteen, olivat he siis\nihanteellinen aviopari.\n\nLiisa rouva oli pitkä ja laiha, niin laiha, että \"luut sinertivät\nnahkan alta ja tuuli vinkui kylkiluiden välissä\", kuten Mikon oli\ntapana sitä kuvata. Laihuutensa syyksi rouva valitti huonoa ruokahalua,\nvaikka hän useinkin pahimmin valitellessaan puri kuin tuskainen, ja\nMikko puolestaan arvioi hänen syövän ainakin neljän hengen edestä.\nMutta mikä lie ollut, ettei hänessä jumalanvilja ottanut asuakseen.\n\nSisällisesti oli Liisa rouvassa tapahtunut se muutos, että hän nyt oli\nperäti hurskas. Viljeli pyhänseutuna jumalansanaa, veisasi viikollakin\naamuin illoin ja kävi uutterasti \"seuroissa.\" Jos asian ottaa\npuolueettomasti, oli hän jumalisin ihminen koko kihlakunnassa. Naisista\nei kukaan uskaltanut ajatella itseään hänen vertaisekseen, ja miehistä\ntaas siinä suhteessa ei ole koko kilpailuun. Ei löytynyt yhtään\nvirhettä hänessä eikä hänen vaelluksessaan. Ei ainakaan hän itse\nlöytänyt. Ja muut eivät tohtineet ruveta etsimäänkään. Jos joku olisi\nsemmoista yrittänyt, olisi paikalla ollut hukassa. Kadotettu sekä\najassa että ijankaikkisuudessa. Niin häntä suojeli vanhurskauden maine.\nSitäkään vanhimman lapsen syntymisjuttua ei enää kukaan uskaltanut\nmuistaa. Aina vaan säälitellen puhuttiin, kuinka työlästä on olla\n\"juopolla miehellä niin hurskas vaimo.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli lauantaipäivä paria viikkoa ennen joulua ja ensimäiset rekikelit.\nVäkeä kiehui kylä täynnä, ja puodissa oli kauhea kiire. Mikko liikkui\nkuin kärppä, ja kauppamies itsekin pyörähteli ja hikosi. Riitti hänellä\nkuitenkin aikaa silloin tällöin kääntyä nurkkaan päin ja kopeloida\ntaskuaan.\n\nVasta puolisen jälestä asettui tungos vähäksi aikaa, kun kirkkomiehet\nläksivät eväilleen. Kauppamies oli päivälliselle kutsunut muutamia\nvarakkaimpia isäntiä, joiden huoleton toimeentulo selvästi näkyi sekä\nkasvojen muodosta että ruumiin rakennuksesta. Vanhan hyvän ja\nkunniallisen tavan mukaan otettiin syödessä riittävät ruokaryypyt.\nKotielannossa Liisa rouva oikeastaan oli enemmän myöten kuin vastaan\nmiehensä juopottelua. Mutta vieraitten ihmisten nähden hän aina oli\nhyvin tarkka ja huolekas siitä asiasta. Nytkään hän ei mitenkään saanut\nrauhaa muualla kuin ruokailuhuoneen oven takana. Ja ryypynottoaikoina\nhän aina raotti ovea, aterian alkupuolella pikkusen vaan, niin että\ntoinen silmä ja puoli nenää näkyi päivällisvieraille, mutta sittemmin\nrako yhä laajeni. Kauppamies istui selin oveen eikä huomannut mitään.\nPuheli ylen rohkeasti, kehui suurilla asioillaan, alkoipa lopulta\nlaulahdellakin. Silloin kuului oven takaa, kuin raskaan painon alta\npäästen, kuiskaus:\n\n\"A-antti-i!\"\n\nKauppias kääntyi sinnepäin, mutta tunsi olevansa tällä kertaa\nturvattuna, kun oli näin aikamiesten matkassa. Sitäpaitsi oli hänellä\nnyt tarmoa luonteessaan tavallista enemmän. Ja kun hänellä kerran\nluontoa oli, niin päätti hän sitä myös käyttää.\n\n\"Mene tiehesi, akka!\" sanoi hän ja katsoi jäykästi yli olkansa. Nauroi\nvielä käheästi päälle, ja vieraatkin vetivät suutaan vinoon isännän\nmieliksi.\n\nTämmöistä loukkausta ei Liisa rouva muistanut saaneensa nieltäväkseen\nkoko avioliittonsa ajalla. Ei, vaikka kuinka olisi muistellut. Mutta\nhän ei tehnyt niinkuin moni maailmallinen, parannuksen tekemätön ja\nsynnillisellä luonnolla varustettu heikompi astia tällaisessa\ntapauksessa hänen luullakseen olisi tehnyt. Hän ei karannut miehensä\nkimppuun eikä raapinut häneltä silmiä päästä, ei edes uhannut raapia,\nei sanalla sanoen näyttänyt olevansa milläänkään. Hiljaa vaan painoi\noven kiini, huokaili hetken aikaa ja alkoi sitte etsiä lohdutusta\njumalansanasta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIltapäivällä alkoi taas entinen touhu sekä puodissa että muualla\ntalossa. Mutta emäntää ei nähty ollenkaan. Piiat juoksivat kuin\npäättömät; paljo olisi ollut tehtävää, vaan eivät tienneet, mihin\nryhtyä. Emännältä ei saatu mitään neuvoja, ei edes aitan avainta. Hän\nei sekaantunut mihinkään \"maallisiin\"; luki vaan postillaansa ja lomaan\nveisasi väräjävällä äänellään.\n\nKun iltasella kiire oli puodista hälvennyt ja viimeinen ostomies\npyyhkinyt kaupantekijäisryypyn jälet suupielistään, sulki Mikko oven,\npani luukut akkunoihin ja rautakangen ulkopuolelle oven poikki.\n\nSitte ruvettiin talossa illallispuuhiin. Lapset saivat syödä yksin, ja\npiiat sumppusivat heidät maata niinkuin parhaiten taisivat. Kauppamies\nsöi Mikon kanssa kahden -- vaikka ei heillä paljo syötävää ollut: leipä\noli homehtunutta, voi talinsekaista, sillinpalat kovia ja kuivia,\nperunat ihan kylmiä. Näistä merkeistä alkoi kauppamies vähitellen\nvainuta ukkosen olevan ilmassa, ja jos tunnustaa suoran totuuden, niin\nheräsi hänessä jotain epäselvää pelon tapaista, jota asiantuntijat\nsanovat tunnonvaivaksi, omantunnon kolkutukseksi y.m. Hän muisti joskus\nennenkin tehneensä melkein yhtä uhkarohkeita temppuja, kun oli ollut\nvähä \"toisella kymmenellä\", vaikka tosin ei muuta kuin kolme kertaa\nkoko heidän avioliittonsa ajalla. Eikä yhdelläkään niillä kerroilla\nhänen asiansa ollut niin paha kuin nyt.\n\nHän koetti ajatella, että miltähän tuo oli kuulunut vieraista. Kaiketi\nne luulivat häntä hyvinkin tylyksi vaimolleen. Ja miltähän se oli\ntuntunut Liisasta? Olikohan tuo kovinkin pahasti suuttunut? -- Mutta\nnämä ajatukset eivät häntä ollenkaan huvittaneet. Päätä tahtoi\nmuutenkin pakottaa, kun oli tullut pitkin päivää naukatuksi tavallista\nahkerammin.\n\nIllallisen jälestä tuli piika kutsumaan kauppamiestä rouvan puheille.\nKutsu ei ollut odottamaton, sillä semmoinen oli asian meno ollut\nennenkin. Ensi työkseen kauppamies tiristi muistikirjan uurteista mitä\nsiellä vielä oli. Sitte hän otti käsille kassakladin uuninraosta, mutta\nei hän siitäkään sanottavasti kostunut. Täytyi käydä vaatekaapilla,\ntoisessa huoneessa. Pääkirjassa piti olla ainetta vielä pariksi\npäiväksi. Mutta vaatekaapista ei löytynyt koko kapinetta, ei mistään\nnurkasta. Ja aikaa oli etsiessä tuhrautunut niin paljo, että\nkauppamiehen täytyi kiiruhtaa rouvansa luokse, voimatta asianmukaisesti\nvahvistaa itseään.\n\nKamarinsa keinutuolilla hän istui, rouva Liisa Hentunen kaikessa\nlaihuudessaan. Silmät punertivat kuin itkun jäleltä, ja postilla oli\nhänellä käsissä. Kauppamies astui varovasti huoneesen ja istui tuolille\novenpieleen. Hiljaisella, nuhtelevan tuskan painamalla äänellä alotti\nrouva keskustelun:\n\n\"Antti! -- Kuuletkos?\"\n\nAntti ei virkkanut mitään.\n\n\"Kuinka sinä sanoit minulle tänäpäivänä?\"\n\nEi vastausta.\n\n\"Etkö sinä sanonut näin: mene tiehesi, akka? -- Oliko se niin?\"\n\nKauppamies ei vastannut sanaakaan. Hän oli kerta valinnut sen\ntaistelutavan, eikä siitä hellittänyt. Mutta rouva jatkoi hiljaa ja\ntyvenesti niinkuin ennenkin:\n\n\"Sillä lailla sinä sanoit, vierasten kuullen... Muistatko sinä entisiä\naikoja, Antti? Muistatko koskaan luvanneesi minulle ikuista rakkautta\nja uskollisuutta?\"\n\nEi vaan kuulunut hiiskaustakaan vastaukseksi.\n\n\"Muistatko sinä sitä kallista hetkeä, kun meidät vihittiin pyhään\nkristilliseen avioliittoon? Mitenkä sinä silloin sanoit? Sanoitko sinä:\nmene tiehesi, akka? -- Etkö sinä silloin luvannut rakastaa minua\nmyötä- ja vastoinkäymisessä? Ja muistatko sinä papin sanoja?\"\n\nMutta kauppamiehen ajatukset lienevät liikkuneet muualla, koska hän ei\nvieläkään antanut minkäänlaista ääntä.\n\n\"Sanoihan pappi niin, että miehen ei ole sallittu pahasti vaimonsa\nkanssa menetellä, oman häijyn mielensä jälkeen, niinkuin sen pahempi\nnyt usein nähdään ja kuullaan; mutta pitää häntä rakastaman ja\nkunniassa pitämän ja antaman, niinkuin pyhä Pietari sanoo,\nvaimolliselle astialle niinkuin heikommalle hänen kunniansa. Tokko sinä\nenää muistat sitä? -- Ja sitte sanoi pappi vielä, että niinkuin mies on\nlahjoitettu suuremmalla viisaudella ja vahvemmalla luonnolla kuin\nnainen, niin pitää hänen myös käyttämän sitä hänelle avuksi ja ei\nsortamiseksi. -- Niin se pappi sinua neuvoi, Antti, eikä neuvonut\nsanomaan vierasten kuullen: mene tiehesi, akka!\"\n\nKun Antti puolestaan ei antanut aihetta pitempiin alustaviin\nkeskusteluihin, täytyi rouvan nyt jo ryhtyä pääasiaan. Hän kertoi\nilmoituttaneensa samana iltapuolena pidettyyn rippikirjoitukseen sekä\nitsensä että kauppamiehen. Rouva kyllä omasta puolestaan ei tiennyt\ntehneensä mitään pahaa, joka olisi painanut hänen tuntoaan. Mutta\nlohdutukseksi kärsimästään loukkauksesta ja sisälliseksi\nvahvistuksekseen hän tahtoi tulla miehensä mukaan, ikäänkuin tukemaan\nhäntä. Hän oli valmis antamaan anteeksi puolisonsa raskaan\nhairahduksen, mutta asia ei ollut sillä hyvä. Oli sovittava myös\njumalan kanssa.\n\nTätä juuri oli kauppamies enimmän pelännyt. Hän ei ollut luonnostaan\nmikään kirkonkävijä, eikä häntä semminkään haluttanut mennä\nrippikirkkoon, jossa se ryyppy pahanen oli niin pitkän odotuksen\ntakana. Täytyi ensin puolen päivää istua kuivin suin. Mutta minkäpä\nsille taisi? Olihan sinne mentävä, kun kerran oli kirjoitettu. Eikä hän\nsanallakaan vastustanut Liisan esitystä. Ei muuta kuin hiukan\ntuskaisena kynsäsi korvallistaan ja mutisi melkein kuin itsekseen:\n\n\"Viitasaarelaisten kun piti tulla jauhon ostoon huomenna --\"\n\n\"Jääpihän Mikko kotiin\", huomautti Liisa rouva sävyisästi. Näytti\naikovan jatkaa postillan lukemista. Siitä arvasi kauppamies ajan\ntulleen hänelle lähteä omaan huoneeseensa. Mutta kellarissa täytyi\nhänen sinä iltana vielä pistäytyä, kylmässä ja pimeässä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAikaseen sunnuntaina oli talossa aamiainen valmiina, vaan siihen ei\ntalon rouva koskenut. Olisihan ollut synti raskauttaa itseään\nsyömisellä juuri ennen herran ehtoolliselle menoa. Ei kauppamieskään\nuskaltanut istua pöytään. Mutta rouvalta salaa hän teki kaksi kookasta\nvoileipää, asetti kourallisen muikkuja niiden väliin, pisti taskuunsa\nmuutamia keitettyjä munia ja katosi sitte vähäksi aikaa omaan\nkamariinsa.\n\nLiisa rouva oleskeli myös tänä aamuna epäiltävän paljo omassa\nhuoneessaan. Kukaan ei voi varmasti sanoa, rukoiliko hän, vai\nlaitteliko hänkin tehokkaammalla tavalla itseään siihen kuntoon, että\nsaattoi ottaa vastaan herran pyhiä armovälikappaleita.\n\nOli navakanlainen pakkanen näin alkutalven ilmoiksi. Hanget helottivat\npuhtaimmillaan, puut huurteisine oksineen olivat lähes yhtä kauniit\nkuin kesäpuvussaan. Muodot, piirteet olivat kauniimmatkin; se vain,\nettä värejä puuttui.\n\nKauppamiehen talosta ei ollut kirkolle matkaa täyttä kilometriä. Mutta\nkarhunnahka oli kuitenkin pantava rekeen, sillä kirkon tienoilla oli\npaljo katsovia. Nuori raudikko ori oli myös sennäköinen, että sillä\nilkesi ajaa.\n\nMelkein puolimatkassa oli jyvärengin Aatu Julkusen mökki. Koira istui\nsen ovella ja haukahteli. Mutta ei se kauan malttanut siinä istua, vaan\nläksi vilistämään hevosta kohti, että lumi pölisi. Haukkuen ja reuhaten\nhyppeli kahden puolen hevosta ja aikavälistä yritti haukata reessä\nolijoita. Renki koetti ohjasperillä lyödä koiraa, vaan ei tavannut.\nÄrähtäen se aina silloin peräytyi tiepuoleen ja oli kohta taas valmiina\nhyökkäykseen. Ori alkoi tuosta jo tulistua.\n\nJuuri mökin kohdalle tullessa ilmestyy jostakin nurkan takaa pieni,\ntuskin kymmenvuotias tyttönen, juoksee avojaloin ja paitasillaan ajajia\nkohti, huudellen: \"Musti seh, Musti seh! Etkös tottele?\"\n\nSellaista ilmiötä ori vasta oikein säikähti, hyppäsi syrjään ja kaatoi\nreen. Kauppamies vierähti raskaasti tielle ja rouva hänen päälleen.\nRouvalle ei tullut mitään vahinkoa, vaan kauppamies valitti kylkeensä\nkoskeneen. Kuitenkin häiritsi tämä tapaus rouvan yksinäisiä, hartaita\nmietelmiä. Sentähden hän katsoi asianlaadun vaativan huomauttaa\nrengille, kuinka hänen, Paavon, on huoneentaulun mukaan oltava\n\"kuuliainen ruumiillisille isännillensä, pelvolla ja vapistuksella,\nsydämensä yksinkertaisuudessa, niinkuin Kristukselle\", ja ettei hänelle\ntilinteon päivänä tule olemaan hyvä palkka, kun hän näin\nhuolimattomasti menettelee isäntäväkeänsä kohtaan, panemalla heidän\nhenkensä tahi ainakin heidän ajallisen terveytensä vaaraan.\n\nSitte rekeen päästyään hän kutsui tytön luokseen ja sanoi hänelle:\n\n\"Sinun isäsi, tyttö parka, on tehnyt kovin pahasti ja sydämettömästi,\nkun on ottanut elättääkseen rumaa ja vihaista koiraa, vaikka hänellä ei\nkaikin ajoin ole leipää liiaksi lapsillensakaan.\"\n\n\"Mustipa on aina isän toverina metsällä\", väitti tyttö vilkkaasti.\n\n\"Kuuleppas, lapsi, elä sinä opi vastustelemaan vanhempia ihmisiä.\nNuoret olkaat vanhoille alamaiset, sanotaan sanassa, ja pitäkäät\nitseänne kiinteästi nöyryyteen. Mutta sinulle on tainnut mennä\nperinnöiksi isäsi ylpeyttä. Minä olen jo ennen käskenyt hänen ampua\nkoiransa, jos tahtoo olla meidän leivässä. Mutta hän ei ole minua\ntotellut. Elä sinä, lapsi kulta, vaan tule hänen kaltaisekseen!\" --\nSitte tarttui hän tytön otsahivuksiin ja jatkoi: \"Olkoon tämä nyt\npieneksi muistutukseksi pahanilkisyydestäsi, kun juoksit hevosta\nsäikyttämään.\"\n\n\"Enhän minä kuin Mustia tulin kieltämään\", väitti tyttö, itku kulkussa.\n\n\"Tässä saat vielä vähä lisää siitä, että yhä vain olet uppiniskainen ja\nväität vanhempia ihmisiä vastaan.\"\n\nTyttö tuli saamaan kelpo tukkapöllyn, sillä rouva puhui harvaan ja pani\npainoa joka sanalle. Jalkojakin tytön jo palelti hangessa seistessä.\nIrti päästyään hän hiljaa nyyhkyttäen pakeni kotinsa ovelle, josta\nMusti säälivin silmin hänen onnettomuuttaan katseli.\n\nTämän pysäyksen jälkeen jatkoivat rippivieraat taas matkaansa. Ori\njuoksi verraten rauhallisesti, vaikka Musti yhä seurasi rekeä,\ntuontuostakin haukahdellen. Jäleltäpäin kuului tytön itkunsekainen\nkutsu: \"Musti seh! Musti seh!\"\n\nVähän matkaa ajettua tunsi kauppamies kylkeään omituisesti lämmittävän.\nJa kun hän sitä koetteli, olivat vaatteet siltä kohdalta kosteat. Hän\noli vähällä parkasta, luullen saaneensa kylkeensä suuren verihaavan.\nMutta tarkemmin koeteltua hän huomasi, että \"muistikirja\" oli\nsärkynyt taskussa ja sen sisältö imeytynyt vaatteisiin. Puhdas\nkirkkonenäliinakin oli likomärkänä. Hiljaa kiroten kaivoi kauppamies\npullon sirut taskustaan ja pudotti ne reen viereen. Seurasi häntä\nsentään kirkkoon miehen haju -- ja nenäliinasta voi imeä vähä makuakin.\n\nKirkolla nousivat kauppamies ja hänen rouvansa reestä, ja renki\npyöräytti tyhjiltään kotiin.\n\nRippisanoissa nuori kirkasääninen pappi puhui kelvollisista ja\nkelvottomista ehtoollisvieraista. Piti tälle aterialle tullessaan\nelävästi tuntea syntinsä ja niitä katkerasti katua sekä vahvasti uskoa,\nettä ne nyt anteeksiannetaan. Ja vakaa aikomus piti olla elämänsä\nparantamiseen. Sitäpaitsi oli oltava sovinnollisella mielellä kaikkia\nlähimäisiään kohtaan; sillä ken ei kanssaihmisilleen anna anteeksi\nheidän virheitään, hän älköön myös toivoko jumalalta anteeksiantamusta.\nNe, jotka täyttivät nämä vaatimukset, olivat kelvollisia\nehtoollisvieraita. Kelvottomia taas olivat kaikki katumattomat ja\nuskomattomat, jotka vain tavan vuoksi olivat saapuneet herran\narmopöytään ja joilla kyti viha ja vaino povessaan toisia ihmisiä\nvastaan. Niiden sanoi pappi syövän ja juovan itselleen tuomion ja\nkadotuksen.\n\n\"Ettehän te, ystäväiseni, ole sellaisia ehtoollisvieraita? Ette\nsuinkaan te ole katumattomalla ja paatuneella sydämellä tulleet tälle\npyhälle aterialle, saapuneet herran pitoihin ilman häävaatteita?\"\n\nEihän toki! Ei kukaan. Sen vastauksen olisi voinut lukea kaikkien\ntyvenistä kasvoista. Ei kellään näyttänyt olevan vähintäkään pelkoa\nsiitä, että tässä olisi kadotukseen ja helvettiin meno niin veitsen\nterällä. Vanhemmista vaimoista sentään moni hiljaa nyyhki ja peitti\nnenäliinalla kostuneet silmänsä. Liisa rouva oli siinä asiassa edellä\nmuista, niinkuin pitikin. Hän ei enää nyyhkinyt, vaan uikutti hiljaa,\nhartaasti. Tietysti hän, jos kukaan, oli kelvollinen. Epäilemättä\nkaikkein kelvollisin. Suntion kukkaroonkin pudotti 2-markkaisen -- sen\nnäki jos kuinka moni ja kuuli heläyksen. Puolipäiväsaarnan piti rovasti\nitse. Evankeliumissa sattui olemaan kehotus \"kavahtamaan, ettei teidän\nsydämenne koskaan raskauteta ylensyömisestä ja juopumisesta ja\nelatuksen murheesta\". Sen johdosta oli rovastilla tilaisuus tavallista\nlaveammin puhua mieliaineestaan, \"ristin koulusta\". Ne, joilla ei\nmitään ole, saavat kärsimyksistään monenkertaisen palkan tulevaisessa\nelämässä, jossa ei enää ole köyhyyttä, ei kurjuutta, ei nälkää eikä\njanoa, ei vilua eikä väsymystä. Sitä aikaa odotellessa hän kehotti\nmaallisesta tavarasta osattomaksi jääneitä kärsivällisyydellä kantamaan\nkuormaansa eikä toisilta, onnellisemmilta, kadehtimaan ja himoitsemaan\nsitä, mitä herra kaikkinäkevässä viisaudessaan ei ollut katsonut\notolliseksi antaa heille. Heidän piti päinvastoin olla kiitolliset\nsiitä, etteivät olleet jumalalta mitään saaneet. Sillä sitä vapaampi\ntie heillä oli taivaaseen. Mutta varsin hankala pääsy sinne on niillä,\njotka ovat paljon koonneet tämän maailman hyvyyttä ja henkensä\nraskauttaneet mammonan palveluksessa. Se on tiukempaa kuin kamelilla\nmeno neulansilmän läpi. Ja kuta enemmän he ovat tavarata koonneet, sitä\nankarampi tili heidän kerran on tehtävä. Sillä tämä maallinen tavara ei\noikeastaan ole ihmisen omaa, vaan herran antama laina, jota ihmisen\ntulee käyttää, niinkuin hänen haltuunsa uskottua leiviskää.\n\nTässä saarnassa oli eräitä lauseita, joiden kohdalla Antti Hentunen\nvähä alkoi höröstellä. Mutta kun rovasti jatkoi puhettaan ja meni\nmuihin asioihin, rauhottui hän, huomatessaan, ettei ollut puhe hänestä.\nMitäpä se rovasti häntä -- olihan heillä siksi paljon ollut asioita\nkeskenään.\n\nSitte jatkuivat kirkonmenot tavallista kulkuaan.\n\nMutta kesken ehtoollisen jakoa kuului alttarikaaren vaimopuolelta ensin\nkova parahdus, sitte yhä kestävää liikutusta. Kaikkein katse kääntyi\nsinne, sekä rippivieraitten että muiden kirkossa olijain. Kauppamiehen\nkatse oli ensimäiseksi ehtinyt siellä käydä ja jo siirtyä poiskin.\nHänen Liisansa näet ei ollut voinut hillitä liikutustaan. Ei se muuta\nollut.\n\nVähä tuo hävetti kauppamiestä -- vaikka oikeastaan hän luki synniksi\nitselleen tuon hävettämisen. Kyllä hän sen ymmärsi, että olisi pitänyt\ntehdä samalla lailla hänenkin, ennenkuin olisi oikein kelvollinen.\nKovinhan papit armollisesti katselivat Liisaa, vaikka tämä ei ollut\nmikään syntinen. Muuten vaan otti asian niin tunnolleen. Kuinka paljoa\nenemmän kauppamiehen olisikaan pitänyt...!\n\n       *       *       *       *       *\n\nKirkosta päästessä oli jo renki hevosineen vastassa. Ilma oli\nkirkkoaikana lauhtunut. Sateli harvaan ja verkalleen isoja, pehmeitä\nlumihiukaleita. Aurinko vähä kumotti alaalta läntiseltä taivaalta,\nvaikka tuskin oli päivällisaika.\n\nOri sai astua kotimatkan. Niin tahtoi rouva aina kirkosta tullessa,\nvarsinkin rippikirkosta.\n\nEdellä kulki pari miestä, joita ei viitsitty sivuuttaa. Toinen näkyi\nolevan se kauppamiehen jyvärenki Aatu Julkunen, kotiinsa menossa,\ntoinen hänen veljensä, joka oli mökkiläisenä jossain salokylillä.\nMolemmat laihoja, puutteen ja huolten painamia; silmät olivat kuopalla,\nja niissä asui aina omituinen nälkäinen katse.\n\nLähemmäksi tultua voi kuulla miesten puhetta, jos tarkasti kuunteli.\n\n\"Meille kait tulet syömään ennen kotiin menoasi?\" kysyi Aatu\nveljeltään. \"Eihän siellä suuria vieraanvaroja ole. Kipeänä on\neukkokin, vaan koetetaan katsoa jotain. Ei suinkaan sulla ole evästä\nmuassa?\"\n\n\"Ei tuota tullut pannuksi. Minua varten ei suinkaan rovastin tarvinnut\nsaarnata elatuksen murheesta.\"\n\n\"Hyväpä sen on siitä saarnailla, kun ei ole sitä murhetta itsellään.\nMutta olisipas meidän sijassa... Leikkuuaikana kertoivat painaneen 15\nvanhaa leiviskää.\"\n\n\"Antelias se kuitenkin on saarnoissaan, vaikka muuten moittivat\nahneeksi. Meille lupaa siellä tulevaisessa niin pulskan elannon, eikä\nitse tunnu pyrkivänkään osille. Eihän se miten mene neulansilmästä\nsemmoinen.\"\n\n\"Jospa se onkin tarkottanut imeä itseensä koko pahan mammonan, että\nmeillä olisi sitä helpompi pääsy. Hyvänä paimenena uhrautuu sillä\ntavoin lammastensa edestä.\"\n\nNäin epäuskoista puhetta kuullessaan rouva käski rengin ajamaan sivu.\nMutta juuri sivuuttaissa sanoi salolainen Aatulle:\n\n\"Noin laihaksiko se teidän rouva on ujunut? Mitähän se siellä kirkossa\nniin ulisi, ihan kuin hännälle polettava koira?\"\n\nMitä lie Julkunen vastannut, on vaikea varmasti sanoa, sillä hän puhui\nhyvin hiljaa. Mutta rouva kuunteli siksi herkällä korvalla, että sai\nselville ainakin suuntia.\n\nVähän matkaa ajettua hän sanoi miehelleen:\n\n\"Erottaa täytyy meidän töistä tuo Julkunen. Niin paatunut ja jumalaton\nraukka, että oikein tulee sääli. Ja muutenkin se on osottanut\ntottelemattomuutta minulle, kun et sinä ole ollut mailla.\"\n\n\"Kovinpa sillä on paljo huonoa joukkoa\", sanoi kauppamies. \"Jos tuota\nsentään vielä koettaisi pitää.\"\n\n\"Ei, ei sitä voi eikä uskalla, jos tahtoisikin. Jumalattoman työllä ei\nole siunausta, vaan kirous seuraa hänen askeleitansa. Ei sitä\nmitenkään...\"\n\nSamassa tultiin Julkusen mökin kohdalle. Tyttö oli taas ovella\ntorumassa Mustia, joka haukkui ja raapi ovea, päästäkseen ulos. Mutta\ntyttö ei laskenut.\n\nKauppamiehelle silloin juohtui mieleen, mikä vahinko hänelle oli\nkirkkoon mennessä tullut, osaksi tuon tytön takia. Hän oli ollut\nvähällä ihan suuttua. Mutta nyt tuntui kuin olisi jotain lämmintä\nnoussut hänen poveensa. Vyörähtivät mieleen papin puheet\nsovinnollisuudesta, leiviskästä, tilinteosta j.n.e. Hän käski rengin\nseisauttaa hevosen, viittasi tyttöä luokseen ja alkoi kaivella\ntaskuaan. Pani sitte jotain tytön käteen ja sanoi hiljaa:\n\n\"Anna se isompi raha äidillesi!\"\n\nTyttö kiitti sievästi ja meni taas vartioimaan ovea.\n\n\"Vieläkö sinä sille...!\" alotti rouva puheen, kun taas lähdettiin\najamaan. \"Paljoko sinä annoit?\"\n\n\"Eihän tuota paljoa --. Ei tullut multa kirkossa pannuksi\nkukkaroonkaan.\"\n\n\"Vai sillä lailla sinä käytät sitä leiviskää, minkä herra on meille\nuskonut! Tuommoisille jumalattomille jakelet. Pois olisit käskenyt\nJulkusen joukon koko meidän alueelta, jos sinulla olisi vähänkään\nrakkautta jumalaan ja omaan vaimoosi. Kyllä sinä et Julkusen käske\nmenemään tiehensä, niinkuin käskit vaimoasi. Vai oletko jo unhottanut\nsen kauniin lauseesi? Tokko sinä enää muistatkaan, mitä varten\ntänäpäivänä kävit herran armopöydässä, koska jo sieltä palatessa\npahotat vaimosi mielen? Kunhan sinä, polonen, et vain olisi ollut ilman\nhäävaatteita; kunhan et, Antti kulta, olisi ollut kelvoton vieras!\" --\nJa rouva alkoi taas tuntea liikutusta, pyyhki kosteita silmiään ja\nnyyhkäsikin muutamia kertoja.\n\n\"Antaa tuon Julkusen asian nyt olla edes tuonnemmaksi\", sanoi\nkauppamies arastellen. \"Eihän sitä ilkiä ihmisiltäkään, keskellä talvea\nja joulun alla.\"\n\n\"Enemmän tulee kuulla jumalaa kuin ihmisiä, Antti. -- Vaikka olkoon\nvain tuonnemmaksi, mutta ei kesän yli. Silloin vetäisit päällesi sen\nkirouksen, joka on jumalattomille valmistettu. Ja jos sinä muuten et\ntätä asiata muista, niin minun tuntoni vaatii rovastille ilmoittamaan,\nettä sinä sanot vaimollesi: mene tiehesi, akka! Ja että sinä\nrippikirkosta tullessa oman vaimosi nähden ja kuullen lähettelet rahaa\ntoisen miehen vihitylle vaimolle. Luuletko, ettei minua siinä asiassa\nuskottaisi? Kyllä papit hyvin tietävät, kuinka nuhteettomasti sinä\nmuuten olet elänyt. Sitäpaitsi, kuulihan sen Paavokin.\"\n\nKauppamies yritti sanoa jotain, mutta ei kuin rykäsi. Mitäpä puolta\nhänellä oli? Liisa oli kelvollinen, hän kelvoton ja pahanlainen\nryyppymies.\n\nLähempänä kotia ei oritta enää voinut hallita. Se riuhtasiin väkisin\njuoksuun. Kauppamiehelle se oli mieleen, eikä rouvakaan siitä tällä\nkertaa virkkanut mitään, sillä kotona odotti ehtoollisvieraita\nvalmiiksi katettu päivällispöytä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKenties minun on senverran onnistunut herättää lukijan mielenkiintoa,\nettä hän tahtoisi tietää, missä Liisa rouva _nyt_ on.\n\nHän on jo kymmeniä vuosia ollut siellä, jonneka me kaikin toivomme\npääsevämme. Ennen lähtöään hän jo oli toimittanut siunattuun maahan\nmiehensäkin, Antti Hentusen.\n\nHänelle itselleen pidettiin kirkossa ihana ruumissaarna, jonka mukaan\nseurakuntalaisten, sekä nuorten että vanhain, oli otettava esikuvakseen\n\"tämän kristisisaren nöyrä ja hiljainen, mutta jalolta uskolta\nläpitsetungettu vaellus; yksivakaisesti oli hän itselleen kilvoitellut\nsen kaikkein kirkkaimman kruunun, ja uskollisemmasti kuin kenkään\nmeistä, päähän asti.\"\n\nEn siis voi lukijan uteliaisuutta tyydyttääkseni muuta vastata kuin\nettä rouva Elisabeth Hentunen nykyään on enkelinä taivaassa.\n\nEhkä voitte, jos haluatte, häneen siellä tutustua.\n\n\n\n\nKÄYNTI TUOVINLAHDEN KORKEALLAKOSKELLA.\n\n\n\"Parasta se on nyt mennä, jos kerran aiot siellä käydä. Ja käytävähän\nsiellä on. Kun vaan ei jo nyt olisi liian myöhä.\"\n\nSen neuvon sain eräänä aamuna kuopiolaiselta ystävältäni Heikiltä, joka\non Matkailijayhdistyksen jäsen, paikallisiin oloihin perehtynyt, ja\njohon sokeasti luotin senkaltaisessa asiassa kuin Korkeallekoskelle\nlähdössä. Vahinko vaan, ettei Heikki itse sanonut joutavansa mukaan.\n\n\"Me kuopiolaiset siellä on käyty niin monasti\", lisäsi hän hymyillen.\n\"Eikä sillä matkalla opasta tarvitse. Istut vaan Tähteen.\"\n\nOli ensimäisiä kesäkuun päiviä, ilma ukkosen sekainen, särmikkäitä\npilviä kaikilla taivaan rannoilla. Mutta päivä paistoi vielä, ja\npaistoikin \"imelästi\", niinkuin Heikki sanoi. Jos minulla olisi ollut\nenemmän aikaa viipyä Kuopiossa, olisin odottanut vakavampaa matkasäätä,\nvaan nyt täytyi tyytyä tähän. Kello 3 menin laivarantaan ja etsein\n\"Tähteä\", niinkuin ne kolme kuningasta itäiseltä maalta. Kävin\nedestakasin satamalaiturin reunaa ja tarkastelin lähteviä laivoja,\njoilla kaikilla oli oma saattoväkensä. Mutta siellä oli vaan \"Kainoja\",\n\"Neitiä\", \"Lempiä\", \"Sukkelia\" ... ahaa, tuolla pilkistää \"Tähti\"\ntoisen takaa. Niin, mutta meneppäs sinne! Siinä oli vesi välissä.\n\n\"On kierrettävä lammakon taite\", kuulin jonkun sanovan.\n\nToisten laivain kello oli jo 3, koska alkoivat yksi toisensa perästä\npuikkia selälle, mutta onneksi seisoi \"Tähti\" paikallaan niin kauan,\nettä ennätin kiertää \"lammakon taite.\" Se näet kuuluu aina lähtevän\nmuita jälemmä, että sitte saapi ajaa niiden sivu. Onhan se iso kunnia\nlaivalle, ja ylpeältäpä se tuntuu matkustajastakin. Tuossa jäi jo\n\"Sukkela\", ja nyt jää \"Lempi\" ... ei, ei jäänyt; pääsi parahiksi\nkääntymään toiselle reitille.\n\nÄhkäin puhkain kierretään Puijonnientä. Vesillä tuntuu sangen kylmältä.\nJärvi ei ole vielä ehtinyt lämmetä, kun niin äsken on päässyt\njäävaipastaan. Tuuli puskee kohtivastaan, pitkin suurta selkää. Kiihtyy\nkiihtymistään. Vedenkalvo on ihan musta, hirveän vihaisen näköinen.\nUkkonen jyrähtää kaukaa ja alkaa roiskuttaa sadetta. Mutta laivan\nkannelta ei kukaan lähde alas salonkiin. Uskollisesti vaan istuvat ja\nottavat vettä niskaansa.\n\n\"Kun tulis antamaan piletit!\" huokaa vieressäni istuja niin hartaasti,\nettä se herätti uteliaisuuteni. \"Mikäpä kiire sillä asialla on?\"\nkysäsin. \"Pääsis tästä paleltumasta\", oli vastaus. Tarkemmin asiaa\ntutkittuani sain selville, että maksu Kuopiosta Tuovilanlahteen on\nkannella 1 mk. 25 p., etusalongissa 2 mk. ja peräsalongissa 2 mk. 50 p.\n-- ja että paikan määrääjänä on se, missä kippari pilettejä jakaissaan\ntapaa kunkin matkustajan. Sitte piletin saatua voi vapaasti oleskella\nmissä tahansa.\n\nMutta tällä kertaa ei kippari ollenkaan ollut kiireinen piletin antoon.\nNäkyi olevan tulossa oikein ankara sadekuuro, ja hän luultavasti\najatteli, että se väkisin ajaa matkustajat salonkiin. Eikä hän siinä\nerehtynyt. Muutaman minutin kuluttua oltiin keskellä myrskyn myräkkää.\nSatoi ja tuuli kuin viimeistä päivää. Yksitellen painautuivat\nkansimatkustajat salonkiin. Ja kun siellä näytti olevan mahdollisimman\nsuurin määrä väkeä, astui kippari pilettipönttöineen sisälle.\nAinoastaan kaikkein urhoollisimmat olivat enää kannella. Minä heidän\nmukanaan jo iloitsin saaneeni urhoollisuuden palkinnon, 75 penniä\nsäästettyä rahaa.\n\nIlomme oli kuitenkin ennenaikainen, sillä kippari oli meitä ovelampi.\nSalongista noustuaan hän keskeytti rahankannon eikä ollut millänsäkään\nmeistä kannella olijoista. Kävi vaan tyynesti vääntämään peräsimen\nkehrää. Taisi olla tärkeä käänne tekeillä.\n\nTiesin, että ennen ensimäistä pysäyspaikkaa hänen täytyy ottaa raha, ja\nkoetin kärsiä kuin mies. Mutta oli jo mennyt selkä selän perästä ja\ntullut salmi salmen jälestä, eikä mitään pysäyspaikkaa kuulunut. Kylmä\nkosteus kävi läpi luiden ja ytimien. En enää olisi kauan kestänyt tässä\n75 pennin taistelussa. Sentähden päätin pikimältään pistäytyä\nsalongissa, sillä aikaa kun kippari oli käänteen teossa. Ehkäpä sitte\nkestäisin, kun näin varkain saisin lisätyksi lämpövarojani.\n\nMutta tuskin olin ennättänyt tuntea salonkilämpimän hyväilevän\nruumistani, ja hampaani vähä asettuneet loukkua lyömästä, kun näen\nedessäni kipparin kiertävän pilettisuikaletta salaperäisestä\ntötteröstään. Kenties oli hän jättänyt laivan keskelle käännettä tahi\npannut täkkimiehen jatkamaan sitä manööveriä.\n\nSilloin, ihan viime tingassa, vilahti mieleeni vielä yksi toivon\nkipinä.\n\n\"Myydäänkö pilettiä edestakasin?\" kysyin. \"Minä en muuta kuin käväsen\nKorkeallakoskella ja palaan aamulla Kuopioon. Eikö siitä saa\nalennusta?\"\n\n\"Onkos herra _huvimatkailija_?\"\n\n\"Kyllä -- kun vaan ilma myötenantaisi.\"\n\n\"Huvimatkailijoilta on maksu ainoastaan 2 mk. 50 p. edestakasin,\nsalongissa.\"\n\nJa minä kun olin kannella värjötellyt turhanpäiten, kärsinyt kylmää ja\nehkä ijäksi turmellut terveyteni! Samalla maksulla olisin saanut\nvapaasti oleskella salongissa. Viisaasti kyllä, ne eivät julkisuudessa\nilmota mitään taksoistaan ja alennuksistaan. Sanomalehdistä olin nähnyt\nainoastaan laivojen matkasuunnat ja lähtöajat. Mutta kaikesta muusta\n\"antaa tietoja kippari aluksella.\"\n\nNyt minulla taas oli hyvä olla. Lämmin tuntui niin suloiselta.\n\"Lämmintä ja leipää\" -- nehän ovat ihmiselämän perussävelet. Leivän\narvon kyllä jokainen muistaa kolmasti päivään, mutta lämpimän tärkeys\ntahtoo unohtua, ellei siitä joskus saisi tällaisia muistutuksia.\nJaksoin taas ruveta odottamaan pysäyspaikkaa, jos semmoista ollenkaan\noli tulossa. Vihdoin tuli Kehvo, jossa kuului olevan orpokoulu, ja\nkohta senjälkeen Hirvilahti kansakouluineen. Sivistykseen pyrkivää\nväkeä siis täällä Kuopion takana.\n\nKun sitte lähestyttiin Ruokovirran matalarantaisia seutuja ja\npujahdettiin samannimisestä kauniista kanavasta, alkoi tulla\npysäyspaikkoja oikein tulemalla. Muuan tukevan näköinen, jyrkkäpuheinen\nPielaveden isäntä selitti syyksi, että nyt oli saavuttu Maaningan\npitäjän rajoihin, ja maaninkalaiset kuuluivat niin riitauneen\nkunnallisissa asioissaan, että korkeintaan kolme henkeä sopii samaan\nlaituriin; ja vaikka laitureita on niin tiheässä, täytyy paraita\npukareita viedä veneellä laivaan keskiselälle saakka. Sellaista se\ntuntui sielläpäin olevan kunnallisen itsehallinnon vaikutus\nlaivaliikkeeseen.\n\nSeudut olisivat ehkä olleet hyvinkin viehättävät, jos olisi ollut\nkaunis ilma ja täysi kesä. Mutta nyt vielä niistä puuttui viimeinen\nvoitelus: lehti oli vasta alulla, ruoho kulonkirjava, ja kukkia tuskin\nolisivat monta löytäneet luonnontutkijatkaan. Näin ollen voi olla aivan\ntotta, mitä arvoisa pielaveteläinen opastajani lausui näistä\nmaisemista, että nimittäin \"ne eivät ole niin rumat kuin näyttää\" --\nvaikka se vähä oudolta kuului.\n\nAhkiolahden eli Viannan kanavasta ei enää menty. Ihan ovelta\nkäännyttiin ja alettiin etsiä Tuovilanlahden suuta. Olisipa ollut ihme,\njos sitä ei olisi löydetty. Niin erilainen se on muista Savon lahdista.\nSe ei ollut hymyilevä eikä välkkyvä, ei ruohikkorantainen eikä\nlehdikkoreunainen -- eikä taas pilalle asti jylhäkään, vaan se oli vähä\nkutakin. Enimmän se muistuttaa kauniita Laatokan lahtia. Alastomat\nkallioseinät nousevat jyrkkinä vedestä, mutta niiden hartioilla\nvihannoivat nurmikot ja oraspellot talojen tienovilla. Lahti on sangen\npitkä ja kaita. Kun peremmältä silmäilee suullepäin, näkee maisemia,\njotka -- sanoipa heitä nyt reiniläisiksi tai alppimaisiksi -- ovat\nsuorastaan juhlallisia näin kotioloissa.\n\nEräässä kallion kylessä on, vähän matkaa vesirajan yläpuolella,\nmiehenmentävä reikä, jonka sanotaan syvemmällä vuoressa leviävän\navaraksi huoneeksi. Tämä paikka on nimeltään \"Pirun pesä.\"\nPielaveteläinen, joka nyt oli oman kuntansa piirissä, pyysi kipparin\najamaan lähitse pesän suuta, koettaakseen tarttuuko ukko laivaamme\nkiini. Mutta ei se tarttunut. Ei liene ollut kotosalla, koska ei\nkuulunut näyttäyneen moniin vuosiin.\n\n\"Jos lienevät papit karkottaneet?\" arvelin pielaveteläiselle.\n\n\"Ei se näistä oman pitäjän papeista -- on se niihin ennättänyt\nperehtyä. Enemmän minä sitä Kuopion uutta piispaa -- olisiko sitä\npakoon muuttanut toiseen hiippakuntaan.\"\n\nTuovilanlahti on vahva liikepaikka. Ranta täynnä makasiineja, lotjia ja\ntynnyrikasoja; kylällä kauppapuoteja ja meijereitä; syksyisin voin osto\nkova. Ahaa, ajattelin, ei ole ihme, jos semmoisen liikkeen keskellä ei\nvuoren ukko joudakaan makailemaan pesässään. Pitää heilua, jos mieli\njotain saada toimeksi.\n\nRannalle päästyä oli ensin saatava kievarista aineellista voimaa matkan\njatkamista varten. Sillä vielä oli astuttava noin kolme kilometriä. Ja\nsitä saatiin, kun joutui. Savossa saadaan vaikka mitä \"kun joutuu\".\n\nSyödessä kertoi kievarin isäntä, ettei Matkailijayhdistys vielä ollut\nalottanutkaan rakentaa aikomiaan mukavia portaita Korkeakosken alle.\nHän, joka kehui olevansa innokas matkailuasian ystävä -- mahdollisesti\ntosin ei ilman aineellisia sivutarkoituksia --, sanoi omalla\nkustannuksellaan pitäneensä siinä portaat jo kaksikymmentä vuotta.\nMutta miehen sekä ikään että silmänluontiin katsoen en voinut uskoa\nsitä aikaa ihan niin pitkäksi.\n\nMaat täällä ovat mäkiset, ja kaukaisuudessa siintää yhä korkeampia\nkukkuloita. Se joki tai virta tai oja -- miksi hänet tahtoo\nsanoa -- jossa Korkeakoski on, kulkee pitkin matkaa sangen syvän ja\njyrkkä-äyräisen haudan pohjaa. Kosken kohina kuuluu, tarkkaan ottaen,\nvajaan kilometrin päähän, eikä sen lähellä heikosta puhelusta saa\nselvää.\n\nJa nyt sitä sitte ollaan Korkeallakoskella. Suurella vauhdilla syöksyy\nvesi kallion kielekkeeltä alas kivikkorinnettä synkkään syvyyteen. On\naikoinaan särkenyt myllynkin niskastaan, koska pari myllynkiveä ja\njoukko seinähirsiä törröttää paraassa nielussa. Onhan siinä vilskettä:\nvesi valkeana vaahtona, ja hieno huuru kohoaa kohden korkeutta. Astumme\nsiinä portaita myöten kosken alle, toivoen joka askeleella, että\nMatkailijayhdistys jo olisi tehnyt aikomansa paremmat portaat. Raskas\npielaveteläinen sitä varsinkin toivoi, sillä hän sanoi pelkäävänsä\nkuolemaa, kun oli huonoissa väleissä papiston kanssa kunnanesimiehen\nvaalin takia.\n\n\"Mitenkäs teidän pitäjässä on paljo laivalaitureita?\" kysäsin.\n\n\"On niitä siksi kuin laivojakin,\"\n\nKorkeankosken alle on metsäiseen maahan aikojen kuluessa syöpynyt syvä,\nlaaja kattila, josta ainoastaan vesi pääsee pois ilman siipiä tai\nportaita. Tämän kattilan pohjasta on koskea katseltava. Siihen näkyvät\nkaikki sen kuohut ja tummat paadet. Seutu on jylhän kaunis, tekee\nmiltei kolkon vaikutuksen, niin oudon Savossa.\n\nOlisi siinä mainio kosken paikka, kun vaan olisi vettä. Korkeutta on\nyli tarpeenkin, mutta vettä on vähä.\n\n\"Piti tulla kahta viikkoa aikasemmin, silloin vesi oli ylimmillään\",\nlohdutteli pielaveteläinen.\n\nKyllä kai! Tuskin tarkenin nytkään.\n\nMaalareille tämä on erinomainen tauluntekopaikka. Heidän kankaalleen on\nhelppo lisätä vettä, ja muuta tässä maisemassa kyllä riittää. Niin\nrauhaisa vielä istua siellä kattilan pohjassa ja maalata.\n\nSilloin juolahti mieleeni rohkea ajatus. Jos minun teknillinen kykyni\nolisi yhtä suuri kuin luontainen kekseliäisyyteni, tekisin\nMatkailijayhdistykselle seikkaperäisen ehdotuksen Korkeankosken\nlaittamisesta vierasten varalle. Eikö voisi sulkulaitosten avulla\nsäästää keväistä tulva- ja kesäistä sadevettä suureen säiliöön kosken\nyläpuolelle ja sitte vaikka kerran viikossa, esimerkiksi sunnuntaisin,\nmäärätuntina laskea tulemaan oikein hurjasti? Se olisi suurenmoista.\nSitä kannattaisi tulla kaukaakin katsomaan, eikä kiellettäisi pientä\npääsymaksua kustannusten korvaukseksi. -- Kenties on ollut yhtä\nviisaita ennen minua, ja kenties on tuuma huomattu epäkäytännölliseksi\n-- mutta hyvä tuuma se olisi sittenkin,\n\nPielaveteläinen oli myös kekseliäs. Kesäiseen aikaan oli hänestä paras\nlähteä Kuopiosta aamusella Iisalmeen menevässä laivassa ja jäädä Ahkion\nkanavalle. Sen läheisyydessä on Viannan koski, jossa on viljalta vettä.\nSeutu ihmeen kaunis siinäkin. Sitte vasta olisi maisin tahi veneellä\nTuovilanlahtea myöten tultava Korkeallekoskelle ja _ajateltava_, että\n\"ollappa tässä Viannan vesi!\" -- Ai, ai, sinä Heikki ystäväni, kun et\ntuota neuvonut!\n\n\"Tähti\" lähti Tuovilanlahdesta takasin Kuopioon aamulla ani varahin.\nHyvä vain, että ennätti mukaan. Nyt vasta oikein voi nähdä tuon lahden\nkaikessa loistossaan. Nyt se oli sekä hymyilevä että välkkyvä nousevan\nauringon kullassa, kun rannat kuvastuivat syvälle tyyneen veteen, eikä\nmitään sen jylhyydestä ollut kadonnut. Verraton lahti.\n\nKuopioon mennään samoja jälkiä kuin sieltä tultiinkin. Se erotus vain\nmatkanteossa, että nyt kun kauniin ilman vuoksi hyvin olisi voinut\nistua kannella ja ihailla luontoa, nyt oleksittiin enimmäkseen\nsalongissa, josta noustiin pois vasta viimeisellä pysäysvälillä.\nPaluumatkalla näet kannettiin rahat ja annettiin liput aivan kaupunkiin\npäästessä.\n\n\n\n\nMATKALLA VIIPURIIN.\n\n\nKuopiosta lähteissä oli minulla muutama markka rahaa yli varsinaisen\ntarpeen. Kun en ole mikään pääomien ystävä, esiinnyin Viipuriin\ntultuani jotakuinkin reilusti. Istuin vossikan rekeen ja käskin ajaa\njohonkin hotelliin, jossa saisin hiukan levähtää matkan vaivoista,\nkunnes voisin mennä ihmisten ilmoille, tarvitsematta häiritä heidän\nmakeinta aamu-untaan. Kello ei näet ollut vielä kuuttakaan aamusella.\n\n\"Eikös tuossa kulmassa jo ole hotelli?\" kysäsin, kun vossikka näkyi\naikovan ajaa ohi. \"Hotel -- mitä siinä on kyltissä?\"\n\n\"Ohan se siinäik, mut on niin helevetin kallis.\"\n\n\"Kuuleppas, poika -- mistee sin' out peräsin?\"\n\n\"Kuopiosta tietysti.\"\n\n\"Kuinka niin _tietysti_?\"\n\n\"Misteepäs ne oikeet miehet muualta --? Tunnen minä teijättii\", hän\nlisäsi, kääntyen tuttavallisesti minuun päin. \"Työ junalla tulitta?\"\n\n\"Junalla.\"\n\nNiin, junalla -- ja kolmannessa luokassa. Minä olen Härmässä syntynyt,\nKuopiossa kasvanut ja Helsingissä turmeltunut, niin ettei minuun enää\npysty se, miltä nuoria upseereja tahdotaan varjella, antamalla heidän\nkulkea toisessa luokassa kolmannen luokan piletillä -- se turmelus\nnimittäin.\n\nTunnenpa olevani kuin turvan takana, koska on Viipurissa edes yksi\nkuopiolainen vossikka, s.t.s. \"oikea mies\". Ihan samanlainen pulloposki\noli kuin nekin, jotka jätin Kuopion asemalle.\n\nVielä kerran lensivät ajatukseni takaisin Kuopioon, vielä kerran\nkuvastui lähtöhetki sieluni silmiin ja vielä kerran sain taistella\ninhimillistä heikkoutta vastaan. Sydämeni suli, katsellessani tuon\nvossikan pyöreitä hartioita. Olin tuntevinani täällä vieraalla maalla\nlämpöisen tuulahduksen Kallaveden kimaltelevilta rannoilta.\n\nSinne ne jäivät kaikki hyvät toverit ja uskolliset ystävät, monissa\nvaiheissa koetellut. Minut otettiin pois heidän silmäinsä edestä,\nniinkuin ennen Elia profeetta: tulisella hevosella ja lämmitetyillä\nvaunuilla.\n\nViimeiseksi vilahti kosteihin silmiini... Jaa, muiden mielestä se ei\nehkä ole ollenkaan runollista, mutta minun heltyneesen olemukseeni\npainui eronhetki kaikkine sivuseikkoineen kuin vahaan. Kun Kuopiosta\njunalla lähtee, näkee viimeiseksi lääninvankilan ja heti sen rinnalla\nsairashuoneen. Nämä myös ensimäisinä tervehtivät tulijaa. En tiedä,\nlieneekö lääninvankilan sijottamisessa näin lähelle rautatieasemaa\npidetty silmällä sitä seikkaa, että vangeilla olisi mukava tehdä pieniä\nvirkistysmatkoja. Vai olisivatko nuo rakennukset ehkä siihen asetetut\netupäässä kaupunkiin tulijoita varten -- tarpeellisen lajittelun\nvuoksi?\n\nVähitellen jäivät jälelle viimeisetkin tuttavat paikat. Oli turha vaiva\nenää tähystellä vaunun akkunoista. Seudut olivat ikävät ja tyhjät\nlumivaipassaan; vaunut vielä ikävämmät ja tyhjemmät; mutta oma\nmielialani kaikista ikävin ja tyhjin. Tupakanpoltto, paras lohdutukseni\ntällaisissa mielentiloissa, sekin oli kielletty viidellä eri kielellä.\nJa ovilasiin oli piirretty ystävällinen huomautus: \"Pysykää vaunuissa\njunan kulkiessa!\"\n\nJopa jo! Konstipa tässä pysyä, tämmöisessä kyydissä kuin Savon radalla\nannetaan.\n\nMeidän sekajunassa oli kaksi kolmannen luokan vaunua ja vielä yksi\nmatkustajavaunu, jossa takapuoli oli ensimäistä ja etupuoli toista\nluokkaa. Siinä vaunussa luullakseni ei tällä kertaa ollut ketään,\ntaikka jos oli, olivat ne niin hienoja, etten voinut nähdä niitä\nruumiillisilla silmilläni.\n\nEtumaisessa kolmannen luokan vaunussa olin toisessa päässä minä,\ntoisessa lihava maakauppias jostain hätää kärsivästä Karjalan puolen\npitäjästä. Tutkimusmatkoillani havaitsin, ettei hänen puolellaan ollut\ntupakanpoltto kielletty, jonkatähden asetuin sinne.\n\nHän oli puhelias mies. Nähtävästi hiukan karaissut itseään talvista\nmatkaa ja niitä herroja influentsabasilleja vastaan, jotka\nmatkustelevat sekä Suomen että Keisarikunnan radoilla ilman pilettiä,\nsiis vielä suuremmilla etuoikeuksilla kuin nuoret upseerit. Kauppias\noli nyt matkalla Helsinkiin, puuhaamaan kunnalleen jotain hätäaputyötä\ntai viljalainaa tai mitä vain saisi. Uhkasi panna kielensä oikein\nohueksi, vaikka kyllä hän ei sydämessään ollut leppyinen koko Helsingin\nherroille. Oliko niillä ollut järkeä määrätessään viimeisiä valtion\nviljalainoja? -- Ei pennin edestä! Alin lainasumma oli 35,000 markkaa,\nja sitte piti olla omia rahoja vähintään toinen sen verta panna viljan\nostoon. Mistä tavallinen liikemies otti tänä aikana kaikki ne rahat ja\nkaikki ne takaukset? Niin ovatkin lainat suurina summina menneet\nviidelle kuudelle \"kopekkaneuvokselle\" läänissä. Heillä on nyt valta\nottaa viljalla, minkä syntinen sydämensä sietää, ja nylkeä maakunta\nniin paljaaksi kuin tahtovat. Maakauppa sortuu toivottomassa\nkilpailussa valtion pääomien kanssa. Olisi pitänyt antaa korkeintaan\n10-20,000 markkaa käteensä, ilman muuta velvollisuutta kuin että niillä\ntuotetaan viljaa ulkoa. Näin olisivat rahat levinneet pitkin maata ja\nkilpailu tasottanut hinnat. Maakunta olisi voinut päästä jotenkin\nehyenä hätäajan yli. Maakauppiaan täytyy aina lomitella: antaa huonona\naikana velaksi ja odottaa aikaa parempaa. Mutta ne \"neuvokset\" eivät\nole siihen tottuneet eikä heillä ole siihen mitään pakkoa. Hallituksen\nolisi pitänyt panna ehdoksi: \"Anna velaksi sinun lähimäiselles, niin\nsinulle myös velkaa annetaan.\" Mutta onko meidän viranomaisilla\nkymmenettä osaa sitä ymmärrystä kuin niillä on palkkaa?\n\nTähän suuntaan hän nyt puheli. Miten lie sitte Helsingissä kieli\nohennut.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKouvolaan tultua näimme uusia kansoja ja kuulimme uusia kieliä.\n\nTässä erkanin maakauppiaasta, joka jäi odottamaan Helsinkiin menevää\njunaa. Se oli vahinko minulle, sillä häneltä olisin voinut saada vielä\nmonta opettavaista tietoa Viipuriin mennessä. Viimeisiksi sanoikseen\nhän kysyi:\n\n\"Mitä varten sinä nyt oikeastaan jätät savolaiset ystäväsi ja lähdet\nViipuriin?\"\n\n\"No, jos saisin ystävikseni karjalaisetkin, tulisi ystäviä enemmän.\"\n\n\"Se saattaa olla vähä niin ja näin\", hän lausui mietiskellen. \"Viipuria\nsanotaan Suomen lukoksi. Mutta siinä lukossa on väärä avain, joka ei\nliiku sinne eikä tänne: istuu ruostuneena lukossa, eikä lähde pois.\nSiellä ovat viikingit vallassa.\"\n\nVielä kipeämmin koski savolaistuneesen sydämeeni eräs toinen uutinen,\njonka kuulin siltä kuopiolaiselta vossikalta. Hän kertoi, että\nViipurissa ei saa \"oikeeta piimee, ei yhtä kokkelia.\" -- Viikingeistä\nminä viis veisaan, mutta voi kaupunkia, jossa ei ole piimää!\n\n\n\n\nVEKSELI.\n\n\nSe maakauppias, jonka Viipuriin mennessäni Savon radalla tapasin,\nkertoi Kuopiossa joutuneensa pieneen vekseliasiaan. Ja ne ovat niitä\nvihoviimeisiä näin huonona aikana.\n\n\"Yks maakauppias\" ei saisi koskaan mennä kovin laajoihin asioihin.\nHänen olisi otettava esimerkkiä pienemmistä \"liikkeenharjoittajista\"\nkaupungissa. Kun Kuopiossa pannaan kauppa pystyyn, niin ensiksi tehdään\naukko seinään, sitte haetaan leipurilta kolme kappaletta \"10 pennin\nkorvapuustia\" ja kuusi kappaletta piparkakkuja -- 5 penniä pari --\nkuuden kuukauden myynti- ja maksuajalle. Vielä tuotetaan tehtaalta 1\nkori olutta sillä puheella, että maksu seuraa joka kerran kuin \"kuoret\"\nvaihdetaan uuteen koriin. Jos nyt epäsuotuisat liikeolot tekevät\nasianomaiselle mahdottomaksi täyttää sitoumuksiaan ja hänen täytyy\nilmottautua konkurssitilaan, niin ei kellekään siitä tule kovin\ntuhoavaa iskua. Suurimmalla saamamiehellä, nikkarilla, on ensimäinen\nkiinnitys tärkeimpään omaisuuskohtaan: puodin oveen; oluttehdas ei\nkoskaan menetä enempää kuin yhden korin, josta kuitenkin on toivo saada\ntakasin tyhjät ja myymättömät pullot; leipurin ei tarvitse pelätä, että\nolisi mitään myyty noista kuusi kuukautta sitten valmistetuista\nleivoksista -- hän saa aina takasin sen osan, mikä ei mene velallisen\nja hänen perheensä ylläpidoksi valvontapäivään asti eikä uskottujen\nmiesten palkaksi. Enimmän kärsii tämmöisestä konkurssista seppä, joka\non takonut kyltin, sillä hänen täytyy maalauttaa siihen uusi nimi,\nennenkuin se kelpaa jollekulle toiselle yhtä yritteliäälle\nliikemiehelle. Näin oli eräskin seppä viime elokuusta marraskuuhun\nmennessä \"valvonut\" samaa kylttiä neljässätoista eri konkurssipesässä\nja toivoo sen avulla pääsevänsä ennen vuoden loppua osamieheksi vielä\nmoneen \"pesään\"; sillä liikesuhteet kallistuvat yhä arveluttavammalle\nkannalle.\n\nOli se ennen Kuopiossakin toinen aika. Rahaa oli ja sitä läksi. Vielä\nviime kevännä oli kertojani saanut Yhdyspankista vekselillä 1,500\nmarkkaa ja sitä hän nyt oli käynyt selvittämässä. Rahansa hän oli\njättänyt kotiin parempain tarpeiden varalle, sillä nykyinen aika ei ole\nmikään pankkien täyttämisen aika. Oli aikonut saada saman summan\njostakusta toisesta pankista ja sillä maksaa Yhdyspankkiin. Vekseli oli\nlangennut jo lauantaina, mutta meni pyhän yli maanantaihin, jolloin hän\nvasta joutui kaupitsemaan uutta vekseliään. Koska hänellä oli kaksi\nvankkaa nimeä apunaan, luuli hän paperinsa varmasti kelpaavan Suomen\npankkiin. Odotettuaan sikäläisen \"rippitunnin\" kello 11-12, meni hän\nnostamaan rahoja.\n\n\"Jassoo -- niin -- kyllä -- tuota --\", juttelee pankin kirjuri,\netsiessään vekseliä kaikenlaisten paperien joukosta; sitte hän kuiskaa\nniin hiljaa, etteivät toiset rippivieraat kuulisi: \"Kyllä ne eivät\nhyväksyneet sitä ostettavaksi!\"\n\nNo, ollaan sitte kuitit, ajatteli kauppamies. Yhdyspankki suletaan\nkello 1 -- ennätti siis vielä käydä Kansallispankissa. Hänellä oli\nkymmenkunta osaketta tähän kansalliseen yritykseen; jos eivät osta\nsinne hänen vekseliään, niin hän myy osakkeensa juutalaisille vaikka\npuolesta hinnasta. Niin hän päätti. Saisivat sitte juutalaiset äänestää\nvaikka koko pankin nurin tulevassa yhtiökokouksessa.\n\nKalpeana otti Kansallispankin johtaja paperin käteensä, ja yhä enemmän\nkalpeni, kun näki sen kulmassa niin pelottavan suuren summan kuin \"Smk.\n1,500:-\". Aijai, kuinka pahoissa asioissa miesparka liikkuu!\n\nKovasti epäili johtaja, voisiko pankki ostaa noin suurta vekseliä edes\nkuukauden päästä. Tällä hetkellä ei puhettakaan. Meni kumminkin\n\"sakaristoon\" hankkimaan vahvistusta käsitykselleen.\n\nMutta yhä toivottomampana hän palasi.\n\n\"Ei voi, hyvä veli, aivan totisesti ei nyt voi! Ei muuta kuin uudistaa\nentisiä. Helsingistä tulee myötäänsä kovia kirjeitä, eikä ole rahaa.\nIhmiset ottavat ulos kaikki talletuksensa -- olisitpas nähnyt sitä\nvilskettä tänäkin päivänä! -- Ei, ei voi mitenkään, ei millään tavalla.\nNimiä vastaan ei ole mitään, mutta kun ei voi! Anna nyt, hyvä veli,\nanteeksi!\"\n\nTäytyihän se uskoa.\n\nMutta viikon sisään tulee kymmenen juutalaista Kansallispankin\nosakkaiksi. Ei hän muuten olisi niin kiirettä pitänytkään Helsingin\nmatkallaan. Kuopion juutalaiset ovat kaikki kääntyneet kristinuskoon,\njonkatähden hän ei heitä hyväksynyt. Piti saada oikeita israeliittoja.\n\nNyt olisi kauppias voinut mennä kumartamaan vaikka Pohjoispankkia.\nMutta se oli sulettu jo kello 12, ja nyt kello pitkillä askelilla\nharppaili jo lähemmä yhtä.\n\nKun on oikein hätä, niin se tuopi ajatuksia ja neuvoja, joita ei\ntavallisissa oloissa keksisi, ei kuolemakseen. Kuin salama, iski\nkauppiaan mieleen, että hänellä on tässä kaupungissa vanha, hautaan\nkaatuva täti, jonka luona hän ei ollut käynyt kymmeneen vuoteen, se kun\noli niin kirotun jumalinen. Ei muuta kuin sinne ja heittäytyä\nkatuvaiseksi syntiseksi.\n\nTäti ei tainnut häntä ensin tuntea. Alkoi kertoa, että hänellä kerran\nnuoruutensa aikana oli ollut rahoja aina neljäänsataan markkaan, mutta\nei saanut pidetyksi niitäkään. Olivat menneet.\n\nViimein täti kumminkin pääsi asian perille.\n\n\"Vai Aatu se on! Niin kovin muuttunut! -- Minulla käypi rahankysyjiä\njoka päivä. Ainahan minulla toki on Aatulle antaa. Kun, näet, vielä\nmuistaa tätiään! -- Istuhan nyt, että saan tämän vellipadan pois\ntulelta, ei sen enää tarvitse kauan kiehua.\"\n\nAatu oli kuin tulisilla hiilillä. Hänelle oli joka silmänräpäys kallis.\nViimein täytyi hänen ruveta hämmentämään velliä, siksi aikaa kuin täti\nhaki rahoja kätköistään. Siitä oli vuosia, kun hän viimeksi oli seissut\ntätinsä vellipadan ääressä, pikku poikana ollessaan.\n\nMutta nytpä hän olikin pelastettu. Suuteli vielä tätiä puhtaasta\nkiitollisuudesta.\n\nJuuri kellon yhtä lyödessä miehemme astuu Yhdyspankkiin ja alkaa\nrauhallisesti selittää asiaansa:\n\n\"Sivukulkiessa muistin, että minulla on täällä vekseli, jonka pitäisi\nnäinä aikoina langeta. Olen unhottanut päivämäärän.\"\n\n\"Se jo lankesi lauantaina. Tänään sen vielä voi maksaa.\"\n\n\"Vai niin! Olipa hyvä, että poikkesin sisälle. -- Kuinka iso se\nolikaan?\"\n\n\"Puolitoista tuhatta.\"\n\n\"Niille paikoin se kyllä oli.\"\n\nYhdyspankki lie ollut vähä paremmilla pohjilla kuin toiset, koskapa\neivät siellä sentään pyörtyneet, nähdessään yhdellä miehellä sellaisen\nrahasumman. Hyvin totisiksi vaan menivät.\n\n\n\n\nKAKSI ILTAA TAIVAASSA\n\neli mitä siellä Viipurista tiedettiin.\n\n\nEi se nyt ole taivaassakaan ollut hauska näinä pimeinä päivinä ja\ntämmöisillä lentsu-ilmoilla. Mutta eihän teistä hyvin moni taida\ntaivaasen päästäkään. Vielä harvempi teistä on taivaassa käynyt. En\nminäkään siellä ole mikään jokapäiväinen vieras, vaan onnellisen\nsattuman kautta olen kuitenkin nyt tilaisuudessa kertomaan parista\niltapakinasta siellä. Millä tavalla ne ovat tulleet minun tietooni,\nsitä en katso olevani oikeutettu ilmaisemaan; sen vaan voin vakuuttaa,\nettei siinä ole käytetty mitään taikakeinoja ja että tiedonantoni ovat\nkaikin puolin luotettavat, sillä tunnollisesti olen välttänyt antamasta\nmuistiinpanoilleni sellaista väritystä, joka olisi sopusoinnussa omain\nmielipiteitteni kanssa. Kerron ainoastaan, mitä olen nähnyt ja kuullut,\naivan semmoisenaan -- puolueettomasti. Muistiinpanojeni vaillinaisuuden\ntakia voi yhtä ja toista jäädä kertomatta, mutta lisää en pane mitään\nomasta päästäni.\n\n\nENSIMÄINEN ILTA.\n\nOli uudenvuoden ilta v. 1894. Iltahuuto oli pidetty ja viimeiset\nsymbaalin sävelet vaienneet. Autuaat olivat vetäytyneet\nmakuuhuoneihinsa ja valmistivat vuoteitansa, antautuakseen unen\nhelmoihin, sillä kello 10 piti kaikki tulet olla sammutetut.\nNapisematta noudatti itsekukin tätä sääntöä ja koetti nukkua niin\nnopeasti kuin suinkin voi, saadakseen voimia taas uutta riemun päivää\nviettämään.\n\nAinoastaan eräästä nurkkahuoneesta olisi yövahti voinut nähdä tulen\nhiukan kumottavan paksujen akkunaverhojen läpi, jos olisi arvannut\nsinne katsoa. Se oli neljännessä kerroksessa, vanhemmassa\nruotsalaisessa osastossa. Huoneen asukkaina oli kolme ijäkästä arvon\nmiestä, joiden pieniä järjestysrikoksia ei ylimalkaan oltu näkevinään,\nvarsinkin kun niistä ei muille ollut pahennusta. He olivat tulleet\ntänne vähä kuin pakosta -- ei hurskaan elämänsä tähden, vaan niiden\nansioitten, mitä heillä oli ollut oikean opin levittämisessä\nmaanpäällä. Näin ollen ei heiltä myöskään tahdottu jyrkästi kieltää\nniitä erikoisvapauksia, joita he olivat itselleen ottaneet, sillä\nmuuten he eivät ehkä olisi tunteneet itseään täysin onnellisiksi. Ja\nmielikarvautta ei saa olla kellään, joka kerran on tänne päässyt;\nkaikkein tulee iloita onnesta.\n\nTänä iltana oli noilla kolmella vielä erityinen syy valvoa myöhempään.\nHeillä oli ollut ikävä koko viime vuoden -- semmoinen ikävä kuin täällä\nvoi olla. He olivat kauan olleet näkemättä toisiaan, erotettuina, ja\nkoko heidän elämänsä oli kuin hairahtunut vanhalta ladultaan. Ennen he\nolivat aina kolmisin istuneet illoin: Eerikki kuningas, Birger jaarli\nja Torkkeli Knuutinpoika. Mutta nyt oli Torkkeli ollut lomalla\nsuurimman osan vuotta, ja elämä oli tuntunut vähä kuivalta kahteen\nmieheen. Eikä Torkkelillakaan liene ollut hauska yksinään.\n\nMutta nyt oli Torkkeli palannut. Kolmas vuode, joka niin kauan oli\nollut liikuttamatta, oli nyt pöyhitty, ja kaikki oli taas ennallaan.\nJälleennäkemisen ilo kuvastui jokaisen kasvoilla. Ei siis ole ihme, jos\nBirger tämän johdosta iltahämärässä oli pistäytynyt puhvetin puolella\nja neuvotellut sieltä vähä virvokkeita tänne \"ylös\", vaikka se ei\noikein luvallista ollut. Niinpä oli nyt pöydällä pari litran pulloa\nsimaa, tuota vanhaa sankarijuomaa. Nuorempain ruotsalaisten\nkansallisjuoma, punssi, ei ollut saavuttanut ystävysten suosiota.\n\n\"Vai niin, vai ei siellä juhlaa tullutkaan\", virkkoi Eerikki kuningas,\nkun taas kilisti Torkkelin lasiin.\n\n\"Ei tullut, ikävä kyllä. Ja minulta vuosi meni sitä odotellessa. Mistä\nlienevätkään viipurilaiset saaneet päähänsä, että siellä muka\nvietettäisiin 600 vuoden juhlaa linnan perustamisesta. Mitä nyt viime\nvuosien kutsunnassa on viipurilaisia tänne tullut, kaikki ne ovat siitä\njuhlasta puhuneet, niinkuin veljet muistavat, ja kehottaneet minun\npyytämään lomaa, että näkisin, kuinka suureksi Viipuri on paisunut\nsitte vuoden 1293, ja kuinka tämä mahtava kaupunki nyt kunnioittaa\nperustajansa muistoa. Sillä tavalla narrasivat minut lähtemään.\"\n\n\"Milloinkas viipurilaisiin on ollut luottamista!\" huomautti Birger\nivallisesti. \"Toista on Hämeen miehen sana.\"\n\n\"Noh, kenties he vaan tahtoivat puhua mielikseni eli kuten sanotaan --\nryypyn puoleen. Mutta mahdollisesti oli heidän erehdyksensä kuitenkin\nhyvin luonnollinen ja anteeksi annettava. Sillä minä tulin itsekin\nsamaan luuloon Viipurissa ollessani, ja juuri sentähden viivyin siellä\nniin kauan turhassa odotuksessa.\"\n\n\"Kuinka niin?\"\n\n\"Nähkääs, ne sitä linnaa korjailivat, rakentelivat ja puhdistivat koko\nvuoden, ja samaa olivat tehneet jo monta vuotta ennen, enkä suinkaan\nminä liene ollut ainoa, joka päivästä päivään odottelin sen\nvalmistumista. Sitte kait -- ajattelin -- juhlan vietto alkaa, kunhan\nlinna saadaan kuntoon. Paljo siinä onkin tehty työtä ja paljo muuttunut\nrakennus siitään kun se minun kädestäni jäi. Lisää on muurattu koko\njoukko matalampaa rakennusta, mutta minun uljaat tornini on typistelty\npilalle. Päätorni vain on hiukan entisessä haamussaan.\"\n\n\"Tekevätkö hyvää työtä nykyiset miehet?\"\n\n\"Ei, huonoa tekevät, ylen huonoa. Käyttävät liian pehmoista kiveä, joka\nei kestä ilmoja vastaan niinkuin luonnon kivi. Semmoisesta rakentavat\nkaikki rakennuksensa nykyisin, sillä se käy hyvin joutuisasti. Kivet\novat särmäkkäitä kuin saaristolaisjuustot, vähä paksumpia vain, ja\nniistä ladotaan seinää kuin halkopinoa.\"\n\n\"Kenen toimesta sitä linnaa nyt rakennetaan?\"\n\nTorkkeli ei heti vastannut. Ääneti kaasi hän ensin maljansa täyteen\nvaahtoavaa nestettä. Kyynel vierähti hiljaa hänen silmästään\nahavoituneelle poskelle.\n\n\"Surullinen on Viipurin linnan kohtalo ollut, mutta surullisempi nyt\nkuin koskaan ennen. Viipurin vaiheet ovat myös Suomen vaiheet.\nTunnettehan Suomen tarinan... Minun muurini ja tornini eivät ajan\npitkään voineet pidättää historian kulkua. Linna on nyt niiden käsissä,\njoiden vastustamiseksi se oli rakennettu, sen tiedätte ennestään. Mutta\nsillä ei enää valloittajan silmissä edes ole linnoituksen arvoa, ja se\nminua sotilaana enimmän loukkaa. Parempi raunioina Torkkelin linna kuin\nkorukaluna vihollisella. Niin, ryssäthän siinä nyt rehentelevät.\"\n\n\"Maljasi, veikko! Eihän se murehtimisesta parane\", sanoi Eerikki\nkuningas. \"Minunkin uhkea linnani Turussa kuuluu olleen pahantekijäin\nsäilytyspaikkana.\"\n\n\"Entäs minun Hämeenlinnani sitte!\" lisäsi Birger alakuloisesti.\n\"Kehruuhuoneena, pinhuusina maineettomille naisille.\"\n\n\"Semmoisia vastaanhan ne meidän linnamme nykyaikana kelpaavat. Ihmisten\nlapset ovat paljon oppineet siitä, kun me heidät jätimme. Oppineet sekä\nhyvää että pahaa. Heidän linnansa purjehtivat nyt pitkin aavoja meriä,\nkolahtavat karille ja menevät pohjaan kun sattuu, mutta pystyssä\nollessaan ne ovat ainakin yhtä lujia varustuksia kuin meidän mainiot\nvallimme. Maasotaväki kaivautuu muutamissa minuteissa ehyeen\ntantereesen, ja niin syntyy linna mihin milloinkin tarvitaan.\"\n\n\"Oliko sulla muistopatsasta Viipurissa?\"\n\n\"Oli -- vaikka harva sitä on nähnyt. Se on piilotettuna raatihuoneen\nsaliin; luulevat ehkä, että minä en tarkeneisi ulkona. Taikka on siihen\njoku muu syy. Kuulin olleen aikomuksena pystyttää kuvani julkiselle\npaikalle, mutta siitä tuumasta oli luovuttu, ja kun syytä kysyin,\npudistelivat päätään niin surkean näköisinä, että jätin heidät rauhaan\nomaan valtioviisauteensa. Sillä paikalla missä minun ja minun toverieni\npitäisi olla ikuistettuna -- Linnansillan päässä, vanhan Rinkiportin\npielissä -- siinä on kaksi pronssista valettua naista. Tässä he\nkuitenkin ovat tavallaan olleet oikeassa, sillä miehuutta ei nykyinen\npolvi tunne. Nainen heille on kaikki kaikessa. Hänen turmelevan\nvaikutuksensa alaisina he unhottavat kunnian ja miehuuden vaatimukset.\nPitävät huolta vain omista yksityisistä asioistaan. Mutta nämä ovat\nikävystyttäviä nämä muistelmat ja saattavat meidät huonolle tuulelle.\nMinulla on Viipurin matkaltani paljo muutakin kertomista, osaksi\nhauskojakin havannoita nykyisen polven oloista ja elämisestä, jotka\nehkä uutuudellaan teitä huvittavat. Mutta alkaa jo olla myöhä ja\nruumiissa tuntuu matkaväsymys. Mennään nyt maata, että jaksetaan\naamulla nousta.\"\n\n\"Parasta taitaa olla\", myönsivät toiset haukotellen.\n\nRyyppäsivät lasinsa pohjaan, riisuutuivat ja puhalsivat vahakynnttilän\nsammuksiin. Sen jälkeen ei enää tulta pilkottanut mistään ikkunasta\nlaitoksessa.\n\n\nTOINEN ILTA.\n\nOli aamusta ja päivästä tullut toinen ehtoo. Ystävykset istuivat taas\nentisellä paikallaan pyöreän pöytänsä ääressä. Torkkeli oli kertomassa.\n\n\"Minä tulin Viipuriin aikaseen aamulla. Ajoin näet loppumatkan\njunalla.\"\n\n\"Junalla?\"\n\n\"Niin, junalla. Voin kyllä arvata, että veljet eivät tunne sitä\nkulkuneuvoa. Outo laitos se oli minullekin, enkä vieläkään ole sen\nsalaisuuksista täysin selvillä. Siinä oli joukko vaunuja, joita veti\nraudasta rakennettu hevonen. Kulkuvoima saadaan jonkunlaisella\nkoneella, jossa pääasiana on veden kuumentamisesta syntyvä höyry.\nSamanlaatuinen kone kulettaa myös laivoja, joten soutaminen ja\npurjeiden käyttäminen on vähentynyt. Junat liikkuvat erittäin\nrakennettuja n.s. rautateitä myöten, pitkin maita mantereita ja tekevät\nhevoskyydin harvinaiseksi. Sentähden onkin hevosen hoito laiminlyöty.\nEnnen niin kuuluisa Karjalan hevonen on menettänyt kaiken ryhtinsä,\nniin että maan ratsuväelle tarvittavat hevoset täytyy tuoda Venäjältä.\nIhme vaan, etteivät vielä ole keksineet höyryllä käypiä sotahevosia.\nTosin sain monestikin nähdä ratsastajia, joilla hevosen asemesta oli\nallaan suuri pyörä; sitä jaloillaan kiertäen he kiitivät huimaa\nvauhtia. Mutta siinä olivat ratsastajan kädet ja jalat kiini koneen\nhoidossa, niin että heillä ei olisi mahdollisuutta taisteluun muilla\naseilla kuin ehkä hampaillaan.\"\n\n\"Kulkiko juna nopeasti?\"\n\n\"Sangen nopeasti. Ja mukava siinä oli matkustaa. Viipuriin tullessa\nalkoi niissä vaan tuntua omituinen tuoksu. Sierameni laajenivat\nuteliaisuudesta, ja ennen pitkää ne huomasivat kohdanneensa tuttavan\nentisiltä ajoilta. Vanha aatelisnenä ei petä. Paljo on 600 vuoden\nkuluessa muuttunut, mutta musikan haju on ennallaan, ryssän musikan\nhaju. Sen laadun voitte arvata, kun ajattelette, että nenäni näin kauan\noli siitä säilyttänyt katkeran muiston. Kaikissa venäläisissä ei\nkuitenkaan ole tätä hajua; oli toisia, joilla oli hieno hipiä,\nparrattomat kasvot ja visertävä ääni. Ne ovat venäläisiä naisia,\nja he miellyttävät yhtä suuressa määrässä kaikkia aistimiamme.\nPääkansallisuutena Viipurissa ovat kuitenkin suomalaiset, enimmäkseen\nkarjalaisia.\"\n\n\"Kumpiko kansallisuus nyt kaupunkia hallitsee, venäläinen vai\nsuomalainen?\"\n\n\"Ei kumpikaan. Ja sepä se onkin ihmeellistä. Hallitsevana osana on\nkansa, jota ei kertaakaan mainita raamatussa ja jota minun tietääkseni\nei ihmiskunnan historiakaan tunne -- ikkefennomaanien kansa. Minulle se\noli ollut ihan tuntematon tähän asti, ja tietysti teille myös. Tosin\nolemme tänne tulleiden edustajain kautta saaneet tietää monta uutta\nkansaa, niinkuin tsheremissit, syrjäänit, hererolaiset y.m.m., joista\nmeillä ei ennen ollut aavistustakaan, mutta ikkefennomaanien kansasta\nei tänne ole saapunut ainoatakaan näytettä. Ja kuitenkin ovat he\nkristityitä eivätkä ylimalkaan näyttäneet elävän suuremmissa paheissa\nkuin heidän ympärillään asuvat kansat. Syynä lienee joku kirous\nvanhoista synneistä. Muutamat ikkefennomaanit arvelevat olevansa Aasain\nsukua, niinkuin mekin, ja siihen heidän kielensä hiukan viittaakin.\nMutta heidän luonteensa ja tekonsa puhuvat tätä olettamista vastaan. He\novat yhtyneet ryssiin ja pitävät niiden avulla kaupunkia vallassaan.\nMyös näyttävät he kavaluudessa olevan ryssien vertaiset, ellei\netevämmät näitä. Rauhallisen luonteensa takia ei suomalainen kansa,\nvaikka onkin paljoa voimakkaampi, ole kukistanut ikkefennomaanien\nvaltaa. Yhteisissä asioissa tyytyy suomalainen äänestämään i ja 2\näänellä, samalla kuin ikkefennomaanit äänestävät 25:llä. Heillä on näet\nsemmoinen laki, ja suomalaiset pitävät pyhänä kaikkea lakia.\"\n\n\"Sillapa niitä on niin helppo kenen tahansa pitää orjuudessa\",\nhuomauttivat toiset.\n\nHetken vielä näistä asioista juteltuaan kääntyi Torkkeli puhumaan\nViipurin kaduista.\n\n\"Muutamat niistä olivat suorat ja leveät, ja pitkin niiden vartta oli\nkorkeita patsaita, joihin oli kiinnitetty suoraksi pingotettuja\nrautalankoja. Ensin ajattelin niiden olevan sitä varten, että jos\ntulipalo hävittäisi kaupungin, jäisivät kuitenkin nämä langat\nosottamaan katujen paikkaa ja niiden avulla voitaisiin kaupunki\nuudestaan jakaa tontteihin. Mutta kun olin muutamia päiviä oleskellut\nkaupungissa, sain selville, että näitä lankoja myöten kulkee ääni\npitkiä matkoja, joten ihmiset toistensa kanssa puhellessa saattavat\nistua kukin kotonaan. Se vähentää jalkavaivoja ja helpottaa suuresti\nihmiselämää.\"\n\n\"Mutta eikö se saata ihmisiä vieraantumaan toisistaan?\"\n\n\"Kyllähän se muuten voisi laimentaa seuraelämän tykkänään, jos ei olisi\nvekseleitä.\"\n\n\"Mitä ne ovat?\"\n\n\"Paperinsuikaleita, joilla pankeista lainataan rahaa. Niihin tarvitaan\nuseampia nimiä, jotka ovat jokaisen omakätisesti kirjoitettavat, ja\nsentähden täytyy miesten käydä toistensa luona. Muutamista tuleekin\nsillä tavoin hyvin ahkeria kylänkävijöitä ja miellyttäviä seuramiehiä.\"\n\nSitte Torkkeli taas palasi jatkamaan kuvaustaan Viipurin kaduista.\nMeille siinä ei ollut mitään uutta, vaan kyllä hänen kuulijoilleen.\nEnimmän he ihmettelivät viipurilaisten huonoa muistia, kun melkein\njok'ainoan täytyy maalata nimensä kadunpuoleiselle seinälle, että\nnaapurit tietäisivät, kuka missäkin paikassa asuu.\n\n\n\n\nPAHOILLE POJILLE OJENNUKSEKSI.\n\n\nMuutama aika takaperin tuli lehtemme toimitukselle kirje eräästä\nvaliokunnasta, jonka Viipurin kaupungin kansakoulun opettajat olivat\nvalinneet \"alustamaan näkökohtia niistä julkisemmista paheista, mitä\nmelkoinen osa alaikäistä koulunuorisoa (erittäin syystä tai toisesta\nkansakoulun) harjoittaa, sekä pyytämään, että täkäläisten sanomalehtien\ntoimitukset ottaisivat kirjoittaakseen pääartikkelin tästä tärkeästä\nasiasta, vetoomalla yleisön, kunkin kansalaisen siveelliseen\nvelvollisuuteen kaikkinakin aikoina, mutta erittäin huomauttamalla,\nmiten tämä velvollisuus on tärkeämpi lupa-aikoina, jolloin koulun\nneuvot ja ohjeet ovat tiessään\".\n\nMeidän lehtemme toimitus ei kuitenkaan liene arvellut olevansa kylliksi\nasiantuntija tässä suhteessa, koskapa lehdessä ei ole näkynyt mitään\npääartikkelia, jossa koulunuorison pahankurisuus olisi joutunut tämän\nlehden terveelliseksi tunnetun ruoskan alaiseksi. Taikka sitte ei\ntoimitus ole katsonut asiaa niin tärkeäksi, että siihen olisi pitänyt\nuhrata valtiopäivien aikana muutenkin ahdasta tilaa. Mutta minä, minä\npidän asian peräti tärkeänä. Sillä vielä nytkin, kun muistan poikuuteni\nhuikeat päivät -- niinkuin Aleksis Kivi sanoo -- herahtaa silmästäni\nkatkera katumuksen kyynel. Jos minun poikana ollessani joku olisi\nkirjoittanut mahtavan pääartikkelin sanomalehteen kaikista niistä\npahuuksista, joita minä ja kumppalini harjoitimme, olisimme varmaan ja\narvelematta kääntyneet hyveen tielle. Moni seikka olisi nyt toisin ja\nomantuntoni taakka paljoa keveämpi. Mutta silloin vielä oli ruoskavalta\nyksityisten lastenomistajain verraten heikoissa käsissä, eikä\nsanomalehdistön -- tuon kolmannen valtiomahdin.\n\nJos mitä olisi vuosien vieriessä unohtunut siitä pahanteko-ohjelmasta,\njota minä aikanani noudatin, niin on minulla nyt käytettävänä\näskenmainitun valiokunnan laatima luettelo niistä moitittavista\nkohdista kasvavan nuorison tavoissa, mitä \"vanhempien, holhojain ja\nkaikkien kansalaisten, jotka tainten terveyttä toivovat\", etupäässä\ntulisi pitää silmällä. Luettelo on minun tunteakseni jotenkin\ntäydellinen, käsittäen kokonaista 17 numeroa, jotka kyllä puhuvat\npuolestansa, niin että minun tuskin tarvinnee lisätä muuta kuin jonkun\nsanan tärkeimpäin kohtain valaisemiseksi. Luettelossa on:\n\n\"1) Kaikenlainen sopimaton käytös.\"\n\nTämä ensimäinen kohta näyttäisi jo sisältävän jokseenkin koko asian,\nmutta elä luule, sinä turmeluksen tiellä vaeltava pojan viikari, että\npääset näin vähällä! Sinun syntipussissasi on vielä paljon nostettavaa\npäivän valoon semmoista, jota ei saa kuitata vain yhdellä yleisellä\nlauseella.\n\n\"2) Kaduilla ja toreilla kuleksivat tyhjäntoimittajina sekä oppivat\nnäpistelemään.\"\n\nTiedättekö, ketkä muut kuleksivat samalla lailla tyhjäntoimittajina ja\nnäpistelevät torilla lihapalan sieltä, toisen täältä tahi haukkaavat\nViipurin rinkelin maalaismuijan kainalosta? Tiedättekö, mikä on\nihmisen uskollisin kotieläin, mutta myös suden lähin sukulainen?\nJa ymmärrättekö, kenen esimerkkiä silloin seuraatte, jos\ntyhjäntoimittajina kuleksitte ja näpistelette? Ette suinkaan\nopettajienne, niinkuin teitä on neuvottu, taikka raamatun hurskasten\npyhien -- vaan kulkukoirien. Elkää väittäkö, että nykyaikana vallitsee\nyleinen työnpuute ja että te sentähden joutilaina kuleksitte! Pysykää\nkauniisti kotonanne ja liekuttakaa nuorinta veikkoanne! Mitä te ulkona\nteette? Eihän kesä ole kaupungin lapsia varten.\n\n\"3) Rajaton vapaus (ei määrä-aikaa eikä -paikkaa).\"\n\nTämä huomautus nähtävästi on aiottu vanhemmille, että hankkisivat\npojille kellon, jonka mukaan näiden olisi elettävä, taikka eivät\nantaisi heidän mennä muuanne kuin niihin paikkoihin, mihin palotornin\nkello näkyy.\n\n\"4) Eivät anna tietä, vieläpä tuuppivat vanhempia ihmisiä\nohikulkiessaan.\"\n\n\"5) Pilkkaavat ja kiusaavat raajarikkoisia.\"\n\nHuomattava on, että valiokunta kaiketikin lukee raajarikkoisiin myös\n\"tilapäiset raajarikot\" eli päihtyneet henkilöt, joiden kimpussa\npoikalaumat luullakseni ovat paljoa useammin kuin muiden\nraajarikkoisten, ja näiden pilkkaaminen tietysti on suuri synti.\n\n\"6) Tunkeutuvat maksutta huvipaikkoihin.\"\n\n\"7) Huomauttajille antavat karkeita vastauksia.\"\n\n\"8) Tappelevat laitakaupungeilla; järjestetyt kivisodat väliin.\nPahimpia paikkoja tässä suhteessa ovat Kolikkoinmäki, Havi,\nTiiliruukki, Neitsytniemi ja Sorvali, jossa veden sijaan rauhalliselle\nkäyjälle sataa kiviä ja joka muutenkin on tunnettu otolliseksi kaikkien\npaheiden taimilavaksi.\"\n\n\"9) Keräävät paperossien päitä, tuhraavat tulitikkuineen ja tekevät\ntulenvaaraa.\"\n\nTahtoisin tämän johdosta kiinnittää nuorison huomiota siihen\nasianhaaraan, että Muurahaisyhdistys, joka muuten kehottaa keräämään\nkaikenlaista rojua, ei ilmota ottavansa vastaan paperossin päitä, vaan\nkyllä sikaarin pätkiä. Niin että kerätkää vain noita viimemainittuja.\n\n\"10) Kiroavat ja puhuvat tuhmuuksia.\"\n\n\"11) Piirustelevat seiniin ja yleisiin paikkoihin hävyttömiä kuvia ynnä\nkirjoituksia.\"\n\nVanhempien, holhojain y.m., \"jotka tainten terveyttä toivovat\",\nolisi tämän epäkohdan ehkäisemiseksi annettava lapsille\ntilaisuus säännölliseen puunleikkaukseen sekä piirustus- ja\nkirjoitusharjoituksiin kotona. Niille taas, joiden taideaisti vaatii\nyleisiä paikkoja kuvilla ja leikkauksilla koristeltavaksi, tahtoisin\nhuomauttaa, että aina panisivat oman nimensä kunkin teoksensa alle. Se\non taidehistorialliselta kannalta paljoa tärkeämpi kuin kuvatun esineen\nnimi, sillä jos kuva on jotakuinkin onnistunut, on sitä selittävä\nkirjoitus aivan tarpeeton.\n\n\"12) Varastavat syksyin kasvitarhojen tuotteita, hiipimällä ojia myöten\nniihin illoilla ja öillä.\"\n\n\"13) Esplanaadissa y.m. puistoissa katkovat puiden ja pensaitten oksia,\ntallaavat nurmen, keikkuvat aidoilla ja jahtaavat risinkkapyssyillä\npikkulintuja, joita vastaan myös ankaraa hävityssotaa käyvät kaupungin\nliepeiden lähimetsissä, joissa kortinlyöntiäkin harjoitetaan.\"\n\n\"14) Varastavat veneitä ja upottavat niitä, avaamalla tapit, särkien\nlukot y.m.\"\n\nTämä jo on suurten pahantekijäin työtä. Siitä syystä, että\nsensuuntaiset vehkeet eivät aikoinaan kuuluneet minun ohjelmaani, on\nminun mahdoton selittää, mitenkä veneitä voi upottaa särkemällä niistä\nlukot, niinkuin valiokunnan tietoon näkyy tulleen.\n\n\"15) Varastelevat tyhjiä pulloja ja tekevät saadulla rahalla\nvaihtokauppaa.\"\n\nToivoakseni ei valiokunnan tarkoitus ole, että vaihtokauppa\nsemmoisenaan olisi hyljättävä, sillä sehän se on Viipurin kaupungin\nelinehto. Vaan pääponsi lienee se, että liikekapitaali on\nhankittava jollakin vähä kunniallisemmalla keinolla kuin suoralla\nvarastelemisella, ennenkuin on päässyt edes kauppapalvelukseen.\n\n\"16) Omenajaalat ja makeiskauppiaat ovat vaarassa syksyllä.\"\n\nVaarassa tahtovat syksyisin olla näillä Suomenlahden perukoilla muutkin\npurjehtijat, eikä ainoastaan omenajaalat, mutta näillä viimemainituilla\non -- lienee valiokunnan tarkoitus sanoa -- vihollisia pelättävänä myös\nmaan puolelta, semmoisia, jotka ilmaiseksi haluavat maistella, mistä\narvosta lasti on. Tämä nuorison taipumus ei minun käsittääkseni\nkuitenkaan ole ehdottomasti ristiriidassa omena- ja makeiskauppiasten\noman edun kanssa. Kun nuorena saa kehittää makuaistiansa, niin sen\nuutterampia ostajia heistä voi toivoa tulevaisuudessa. Annetaanhan\nteaatteriinkin joku määrä vapaalippuja koulunuorisolle, että heidän\ntaideaistinsa heräisi ja heistä sittemmin tulisi ahkeroita teaatterissa\nkävijöitä. Nykyisessä muodossa on tällä makeisiin totuttautumisella\nkuitenkin näpistelemisen luonne, jonka poistamiseksi voisivat\ntämänlaatuiset kauppiaat antaa jonkun vapaatunnin viikossa, esim.\nkymmenelle pojalle kukin.\n\n\"17) Hankkivatpa olutta ja 50 pennin punssiakin, kun sattuu.\"\n\nSiitä näkee, että omenakauppiaillekin voisi valua rahaa pojilta, jos\nvaan asia viisaasti järjestetään. Eihän 50 pennin punssi taida niin\nmainiota olla, ettei sitä vielä sillä ijällä hennoisi vaihtaa hyviin\nomeniin.\n\nTähän vihdoin loppuu kansakoulunopettajain valitseman valiokunnan\nluettelo oppilastensa ansioista. Kauniita lapsia, täytyy myöntää. --\n\"Mitä syntiluettelosta puuttuu, josta kannattaa huomauttaa, voi\ntoimitus lisätä\", sanoo valiokunta lopuksi. Minusta on ylläoleva\nluettelo siksi tarkkojen tuntijain kädestä lähtenyt, ettei ainakaan\nminulla ole mitään lisäämistä. Kehotan vaan nuoren kansan lukemaan tätä\nsyntikirjaansa aamuin illoin. Samalla huomautan heille, että minä en\nedes ole tahtonut sitä kaikkein mustimmassa muodossa julkisuuteen\ntuoda. Minulla on se vahva vakaumus, että missä ei kodin vitsa eikä\nkoulun rottinki auta, siinä auttaa lievempikin sanomalehtikirjoitus.\n\nSamaa mieltä näyttää olleen valiokuntakin.\n\n\n\n\n\"RAHAT TAI HENKI!\"\n\nElämänohjeita esikaupunkilaisille.\n\n\nYstävälläni Esa Huttusella on monesta asiasta toisenlainen käsitys\nkuin minulla, ja sentähden me usein joudumme keskusteluihin, jotka\njoskus muodostuvat laajaperäisiksi väittelyiksikin. Mutta näissä\nmielipiteittemme vaihteluissa me aina noudatamme mitä suurinta\ntyyneyttä, sävyisyyttä ja kohteliaisuutta toistemme suhteen, antaen\nkeskustelun liikkua ja edistyä vain aatteellisella pohjalla. Jos me\nmenisimme mieskohtäisuuksiin, niinkuin useasti näemme tapahtuvan, voisi\nystävyytemme piankin kylmetä ja me saattaisimme käydä käsikähmään,\njosta taas olisi seurauksena, että minä ennen pitkää tulisin\nkykenemättömäksi jatkamaan keskustelua. Esa on näet hirmuisen vahva\nmies.\n\nYleensä voi sanoa, että Esan kanta suurissa yhteiskunnallisissa\nkysymyksissä on ihanteellisempi kuin minun. Missä minä näen ainoastaan\nkurjuutta ja turmelusta, joka auttamatta vie perikatoon kansan ja maan,\nsiinä hänen lapsellinen, puhdas sydämensä aina keksii jonkun\nlohduttavan selityksen, jonkun valopuolen, joka taas sytyttää uutta\ntoivoa minunkin rintaani. Hän ei koskaan hyväksy väkivaltaa, vaikka on\nniin vahva mies. Ei sotia eikä tappeluita edes itsensä puolustamiseksi.\n\n\"Järki-ihmisten kanssa täytyy tulla toimeen järkevällä puheella -- aina\nja kaikissa vaiheissa\", on hänellä tapana sanoa.\n\nViime kesäkuun alusta, kun Esa muutti asumaan Kolikkoinmäelle, olen\nkuitenkin ollut siinä uskossa, että hän ennemmin taikka myöhemmin\nalkaisi horjua vakaumuksessaan. Tahallani olen nyt öiden pimetessä\nkoettanut sekä aineellisten että henkisten nautintojen avulla pidättää\nhäntä luonani kaupungissa niin myöhään kuin suinkin. On näet tullut\ntiedokseni, että Kolikkoinmäelle ei ole pimeinä iltoina niinkään hyvä\nmennä yksinäisen vaeltajan, varsinkin jos hänen periaatteensa estävät\nhäntä käyttämästä niitä puolustuskeinoja, joita luonto ja hyvät sepät\novat meille antaneet.\n\n\"Eikö siellä ole rauhatonta öiseen aikaan?\" kysäsin kerran, kun Esa oli\nmuutamia viikkoja asunut Kolikkoinmäellä.\n\n\"Riippuu siitä, mitä rauhattomuudella tarkoitamme. Sinusta se voisi\nolla kylläkin rauhatonta, minusta ei. Katsoppas, veli, minä lähden aina\nsiitä otaksumasta, että tämä uskonnollinen, heinää tekevä Suomen kansa\non kauttaaltaan rauhallista, mutta jos se jonkun mielestä osottaa\nrauhattomuuden oireita, niin hän joko käsittää asian väärin tahi sitte\nitse on suorastaan pakottanut toiset rauhattomuuksia tekemään. Ajaa\nesim. aamupuoleen yötä pari kolme hevoskuormaa enemmän taikka vähemmän\npäihtyneitä Viipurin herroja portilleni, lyövät oviin ja ikkunoihin,\nettä helisee, parkuvat ja hoilaavat; kova onni näet satutti minut\nasumaan semmoiseen taloon, jonka entisillä eläjillä oli ollut laajoja\ntuttavuuksia kaupungissa. Sinä tietysti, jos sinut sillä tavalla\nherätettäisiin makeimmasta unestasi, hyökkäisit ase kädessä ulos heidän\nkimppuunsa. Siihen tulisi naapureita ja paraimmassa tapauksessa\npoliisejakin. Rauhattomuus olisi valmis, vai mitä arvelet?\"\n\n\"Niinpä kyllä saattaisi käydä.\"\n\n\"Jaa, sen arvasinkin. Menisi tunti tai kaksi, ennenkuin uudestaan\nsaisit kiini unen päästä. Sitte tulisivat poliisitutkinnot, oikeusjutut\ny.m. ikävyydet, joihin menettäisit monta vakaista työpäivää. Minä\nsensijaan suoriun asiasta vähemmässä kuin puolessa tunnissa. Ensinnäkin\npukeudun huolellisesti, sillä se tekee aina hyvän vaikutuksen\ntuntemattomiin. Sinä kaiketi tekisit rynnäkön alusvaatteissasi?\"\n\n\"Hyvin luultavaa. Mutta mihinkä toimiin sitte ryhdyt?\"\n\n\"Sitte menen kohteliaasti heidän puheilleen ja pakisen seuraavaan\ntapaan: Herrat ovat nähtävästi tulleet tänne tarkastamaan työväen\nasunto-oloja, ja se onkin paikallaan. Eikö näin yöllä? Elkää turhaan\npeitelkö asiaanne! Enhän minä tahdo mitään salata. Olen päinvastoin\nvointini mukaan altis avustamaan teitä kaikessa, mikä tulee yhteiseksi\nhyväksi. Voin kyllä ymmärtää, että nykyisenä vaarallisena aikana herrat\neivät ehdi toimittaa kaikkia tarkastuksia päiväseen aikaan; sentähden\nkunnioitan hartauttanne peljättävän koleravaaran torjumisessa. Minä\nen ole niitä, jotka eivät osaa antaa arvoa itsensäuhraavalle\nvelvollisuuden tunnolle. Niin, mutta mitäs pitkistä puheista! Etupäässä\nherrat kai haluavat tarkastaa ulkohuoneitamme täällä pihan perällä.\nEhkä suvaitsette myös ottaa näytteitä baktereoloogista tutkimusta\nvarten, vaikka minun tietääkseni ei ainakaan meidän perheessä ole ollut\narveluttavampia vatsataudin kohtauksia. Käykää vaan pihaan, olkaa\nhyvät; minä otan ja sytytän lyhdyn. -- Usein ovat herrat kääntäneet\nhevosensa ja lähteneet ajamaan tiehensä jo ennenkuin olen päässyt tämän\nesitelmäni loppuun asti. Kertaakaan ei ole tapahtunut, että kukaan\nolisi jäänyt odottamaan minun tulevan lyhdyn kanssa. Siinä näet, että\nröyhkeyden ja väkivallan käyttäminen tämmöisissä tilaisuuksissa ei\nainoastaan ole tarpeetonta, vaan epäedullistakin sille, joka rakastaa\nrauhaa ja tahtoo välttää rauhattomuutta. Nyt viime aikoina on minun\nainoastaan harvoina öinä enää tarvinnut tämän asian tähden nousta\nvuoteeltani, ja toivoakseni nuo käynnit vähitellen kokonaan loppuvat.\"\n\nOtin sitte puheeksi sen seikan, kuinka hän iltasin pääsee sivu kaikista\nniistä juomarijoukoista, joita sanotaan vilisevän Kolikkoinmäen tien\nvarsilla.\n\n\"Tavallisesti ne eivät tee mitään sille, joka ei heitä häiritse\nmoittivilla tai säälivillä silmäyksillä tahi nenännyrpistyksillä.\nKerran kumminkin -- se oli juhannusyönä -- näytti asema mäkirinteessä\nniin uhkaavalta, että minun täytyi turvautua erityiseen sotajuoneen.\nHeittäysin näet minäkin päihtyneeksi, karjuin ja hoipertelin pahemmin\nkuin kukaan heistä -- ja katso, kunnioituksella he väistyivät syrjään\nkahden puolen tietä. Vielä jonkun aikaa minun mentyäni he olivat\näänettöminä pelkästä kateudesta, kuten minulla on syytä luulla.\"\n\nTäytyy myöntää, että Esa uskollisesti, vaikka ei siltä yksipuolisesti,\nsovittaa käytäntöön periaatteensa. Semmoinen on oikea aatteen mies. Ja\nhänen uskollisuutensa on tähän saakka aina tullut palkituksi.\n\nViimein olen minäkin ruvennut luottamaan Esan periaatteeseen siinä\nmäärässä, että muutamana pimeänä iltana uskalsin lähteä yksin ja\naseettomana hänen luokseen Kolikkoinmäelle. Kun en tarkoin tuntenut\ntietä ja omissa ajatuksissani astuin, tapasin pian itseni harhailemasta\nmilloin kivikkorinteillä, milloin taas vesiperäisissä vesakoissa, enkä\noikein tiennyt, mitä suuntaa oli mentävä. Jo jonkun aikaa olin ollut\nkuulevinani hiljaisia askeleita lähettyvillä, ikäänkuin minua\nseurattaisiin. Mutta oli niin pimeä, etten voinut nähdä mitään. Aloin\njo lohduttaa itseäni sillä, että mielikuvitus se vaan lyö leikkiä\nkanssani, kun yht'äkkiä kuuluu käheä kuiskaus milt'ei korvani juuresta:\n\n\"Ken se on?\"\n\nKylmä väre valahti läpi ruumiini. Käännyin katsomaan sinnepäin, mistä\nääni tuli, ja näin kaksi miehen haahmoa muutaman askeleen päässä\npensaikossa. Ennenkuin ehdin mitään vastata, oli jo toinen\nkauluksessani.\n\n\"Rahat tänne, olipa paljon taikka vähän!\" sähisi äskeinen käheä ääni.\n\n\"Kerjääminen on tässä kaupungissa kielletty, kuuleppas\", ärjäsin minä\nja tavotin portin avainta taskustani. Mutta sitä ei ollutkaan. Minähän\nolin päättänyt turvautua Esan periaatteeseen, vaikka en sitä heti\nmuistanut. Nyt se kuitenkin täytyi tehdä, sillä muuta neuvoa ei ollut.\nJos olisi ollut portin avain tai puukko muassani, olisin vielä tämän\nkerran seurannut omia periaatteitani. Sillä tässä oli melkein liian\nvakava kysymys alottelijalle. Esalla luultavasti olisi ollut suurikin\nnautinto näin oivallisesta tilaisuudesta, mutta minä olisin suonut\nsaavani alkaa uuden uran vähemmän vaarallisissa oloissa. Sitte\ntottuneempana ja harjaantuneempana olisi kyllä saanut tämmöinenkin\ntulla.\n\nKaikissa tapauksissa hämmästytti rohkea esiintymiseni miestä senverran,\nettä hän irrotti kätensä kauluksestani ja meni toverinsa luokse. Kuulin\nheidän kuiskailevan keskenään hetkisen, sitte toinen yskähti pari\nkertaa kulkkunsa selvittämiseksi, astui eteeni ja sanoi jotenkin\npäättävällä äänellä:\n\n\"Rahasiko annat vai henkesi?\"\n\nJärki-ihmisten kanssa tulee toimeen järkevällä puheella -- se oli Esan\nopetus, ja sitä piti minun nyt ruveta koettelemaan, vaikka itsekin\nhuomasin, että se minulta kävi kömpelösti.\n\n\"Panehan nyt tupakka aluksi!\" sanoin ja ojensin rosvolle paperossin.\nVaistomaisesti tarttui hän siihen, mutta samassa ikäänkuin havahti ja\nviskasi sen metsään. Toinen mies myös läheni arveluttavan likelle.\n\n\"Vai sinun tupakoitasi tässä! Rahat taikka henki!\"\n\n\"Niinkuin itsekin voitte käsittää, en mielelläni luopuisi\nkumpasestakaan\", vastasin. \"Rahani olen saanut raskaalla työllä, ja\nhenkeni on myös minulle kallis. Eikä ainoastaan itselleni, vaan myös\nomaisilleni. Sitäpaitsi ei esittämänne vaihtoehto ole täysin\njohdonmukainen eikä tarkka. Teille nimittäin ei ole yhdentekevä,\nannanko rahani taikka annanko henkeni, sillä jos voisin antaa henkeni\nja pitää rahat, niin teillä ei olisi mitään hyötyä siitä, jos\nottaisittekin henkeni. Ei myöskään minulle ole samantekevä, luovunko\nhengestäni vai luovunko rahoistani. Tietysti minä paljoa ennemmin\npitäisin henkeni kuin ne pari markkaa rahaa, mitä minulla on. Mutta\nasianlaita on oikeastaan niin, että jos te kerran otatte minulta\nhengen, niin te myös viette rahat; taikka minun kannaltani katsoen: jos\nminä kerran menetän henkeni, niin menevät minulta myös rahat. Te olette\nesittäneet asian siinä valossa kuin olisi kysymyksessä toinen taikka\ntoinen: rahat taikka henki, vaikka tässä epäilemättä on kysymys\nmolemmista, jos nimittäin minä en suostuisi hyvällä antamaan rahojani.\nPyydän teitä huomauttaa tästä ajatusvirheestä, sillä voitte vastedeskin\ntulla tekemään samansuuntaisia ehdotuksia.\"\n\n\"Onko se hullu, vai luuleeko se meitä hulluiksi?\" kuulin miesten\nkyselevän toisiltaan.\n\n\"Elä mökise siinä, panet pään sekasin meiltäkin...\" keskeytti vihdoin\ntoinen heistä minun selitykseni.\n\n\"Asia on päivän selvä. Ehkä kumminkin vielä suuremman selvyyden\nsaavuttamiseksi otamme pienen esimerkin --\"\n\n\"Me otamme sulta rahat ja kellon. Joutuun tänne! Koko yön tässä\nseisotat lörpötyksilläsi.\"\n\n\"Tarkoitukseni ei ollut häiritä teitä elinkeinonne harjottamisessa eikä\nriistää teiltä kylläkin kallista aikaanne. Tahdoin vain huomauttaa\npienestä epäjohdonmukaisuudesta alkuperäisessä vaatimuksessanne,\njoka --\"\n\n\"Kuule, mikä sinä oikein olet, hullu vai viisas? Tiedätkö edes\nnimestäsi?\"\n\n\"Tiedän kyllä, ja jos ette katso sopimattomaksi, voin sen sanoa\nteillekin. Minä olen Kaapro Jääskeläinen.\"\n\n\"Oikeinko totta! Olisit heti sanonut, niin tässä olisi päästy hyvin\nvähillä puheilla. Milloinka sinunlaisellasi miehellä on ollut rahaa\nasiaksi asti -- mokomallakin kirjailijalla! Ja tappaa sinua taas ei\nviitsi. Mutta ethän pane meitä lehteen?\"\n\n\"En toki. Voisitte kumminkin palkita minulle tämän ajanhukan,\nopastamalla minut ystäväni Esa Huttusen asunnolle. Olen tainnut kävellä\nvähä harhaan, kun en ole monasti liikkunut täälläpäin.\"\n\nMiehet tekivät työtä käskettyä ja veivät minut aivan lähelle Esan\nkotia. Sitte puikkivat metsään taas. Oli kuin olikin Esalla oikein\nsiinä, että tämä kansa on pohjaltaan rauhallista. Ei meistä ole\nrosvoiksi.\n\nNyt kun kesä jo kallistuu syksyn puoleen ja yöt arveluttavasti\npimenevät, olen tahtonut piirtää nämä rivit opiksi ja ojennukseksi\nniille, jotka asuvat rauhattomissa esikaupungeissamme. Ja miks'ei myös\nmuille, jotka sattuvat semmoisiin tilaisuuksiin kuin ne, mistä Esa\nHuttunen ja minä olemme niin kunnialla selvinneet.\n\n\n\n\nESA HUTTUSEN \"TALVISESONKI\".\n\n\nMoni on minulta kysellyt, mikä mies on oikeastaan Esa Huttunen, josta\nniin usein olen puhunut ja kirjoittanut.\n\nPitäisihän teidän hänet tuntea. Onhan hän kansallisen suomalaisen\npuolueen pylväitä kaupungissamme, nousevan suomalaisen porvaristomme\nkukkasia \"sekä henkisessä että aineellisessa suhteessa.\" Henkisten\nkykyjensä puolesta hän jo synnynnältään kuuluisi kukkasiin missä\nyhteiskunnassa tahansa. Mutta päästäkseen aineellisessa suhteessa\nsamaan onnelliseen asemaan, täytyi hänen suorittaa -- minun nähdäkseni\n-- mitä suurinta itsekieltämistä vaativa mainetyö. Sanotaan sanassa,\nettä helpompi on kamelin käydä neulansilmän lävitse kuin rikkaan päästä\ntaivaan valtakuntaan. Omasta puolestani en ole ollut tilaisuudessa\nnäkemään kumpaakaan temppua, enkä siis pysty vertailemaan niiden\nhelppoutta ja vaikeutta. Mutta sen voin täydellä varmuudella sanoa,\nettä helpompi on porsaan hypätä vanteen lävitse kuin köyhän miehen\nponnahtaa rikkaitten joukkoon.\n\nEsa Huttunen pääsi varoihin \"naimisen kautta\" -- eli toisin sanoen\njoutui naimisiin, pyrkiessään rikkautta kohden. Ja tämä Esan naimisiin\nmeno oli oikea mainetyö kaikkien hänen ystäväinsä silmissä. Sillä se\nvaimo, joka hänelle annettiin, oli viime vuosisadan ensimäiseltä\nneljännekseltä, enemmän kuin kolmekymmentä vuotta vanhempi Esaa, vaikka\nEsakaan ei enää ollut pilan nuori. Vaimo elää vielä, ja sitäpaitsi on\nEsalla ilman omaa syytään kunnia olla isänä kahdeksalla pojalla ja\nneljällä täysikasvuisella tyttärellä, joista nuorin ikänsä puolesta\nparhaiten olisi sopinut hänelle pariksi. Molempain -- sekä poikain että\ntyttöjen -- suhteen on hän yhtä edellä hurskaasta Jopista.\n\nJa kuitenkaan ei hän koskaan ole kironnut syntymä- eikä edes\nhääpäiväänsä. Eikä hän muutenkaan kiroile liiaksi. Ennen poikamiehenä\nkuulin hänen joskus vähemmän valituilla sanoilla puhuvan\nvekselinlankeamispäivästä, mutta nyt hänellä ei ole vekseleitäkään\nenää. Hän on hyvinvoipa, arvossa pidetty mies ja kaikin puolin\ntyytyväinen onneensa.\n\nEi kumminkaan ihan kaikin puolin.\n\nHän valittaa perhettään liian pieneksi. Arvatkaapas, mistä syystä!\n\nKun tässä muutamana päivänä kävin Esan luona, tuli hän puita\npilkkomasta ja kantoi tullessaan sylyyksen kamariinsa sekä alkoi\nviritellä tulta uuniin.\n\n\"Eikö sulla ole nuorempaa väkeä tuohon puuhaan?\" kysyin häneltä.\n\n\"Eipä näy olevan kotosalla ketään. Kalle taitaa olla\nKauppaseuran ja Ville Työväenyhdistyksen kokouksessa, Antti V.P.K:n\nsoittoharjotuksessa, Pekka Nuorison Raittiusseuran iltamassa, Heikki\nKauppapalvelijain yhdistyksen juhlatoimikunnassa, Iivo Suomalaisen\nseuran pukutanssissa, Bruno Reippaan voimistelussa ja Junnu Karjalan\nKaiun lauluharjoituksessa.\"\n\n\"Entäs tytöt, missä ne ovat?\"\n\n\"Liina on Pakanalähetyksen ompeluiltamassa, Maiju Nuorisoseuran\nperheiltamassa, Emma Sivorin köörissä ja Fanni Ahdin laulussa. Ei tässä\ntaas saa nappia nuttuunsa, ennenkuin keväällä\", sanoi hän huoaten.\n\n\"Ainahan noista toki joku sattunee kotiin, sillä harvoin niillä\nyht'aikaa lienee kokouksiaan.\"\n\n\"Niinkö luulet? Jos ne kuuluisivatkin ainoastaan yhteen seuraan\nkukin, voisi joku joskus sattua kotiinkin. Mutta kun kuuluvat\nmoneen jok'ikinen, eivät ehdi muuta kuin syömässä pistäytymään\nhätäjälin. Äsken mainittujen lisäksi istuu Kalle vielä\nKolikkoinmäen raittiusseuran johtokunnassa sekä Teollisuus- ja\nPuutarhuriyhdistyksissä. Ville käy joskus Suomalaisessa klubissa ja\nKirjallisuusseurassa sekä on sitäpaitsi johtavana miehenä\nKoneenkäyttäjä- ja Mekaanillisessa ammattiyhdistyksessä. Antti on\nTaiteenharrastajain sihteerinä ja puuhailee parastaikaa muutoksia\nAjurien ja Vetomiesten sääntöihin sekä kyhäilee kilpakirjoitusta\nT.V.Y:n Puhujayhdistykselle. Pekka liehuu Raittiusseurain\nKeskustoimikunnassa, Kirvesmiesten ammattiyhdistyksessä ja kuuluu\nT.V.Y:n soittokuntaan. Heikki taas saman yhdistyksen laulukuntaan ja\nLiiton torvisoittoon sekä Puuseppäin ammattiyhdistykseen. Iivo on\nMusiikkiystäväin yhdistyksessä, laulaa Kirkkoköörissä, käy pitämässä\npuheita Kirjanpainajain yhdistyksessä ja Ahti-raittiusseuran iltamissa.\nBruno kuuluu kesät Purjehdusyhdistykseen ja Soutuklubiin, talvet taas\nLuistinklubiin ja Hengenpelastusseuraan sekä koettaa ensi tilassa\npäästä Laivanpäällysmiesyhdistykseen; Matkailijayhdistyksen jäsenenä\nhän on kesät talvet. Junnu kirjoittautui Kansanopistoseuraan ja\njohonkin ammattiyhdistykseen, vaikka en muista oliko se Suutarien vai\nRäätälien; myös kuuluu hän Yritys-nuorisoseuraan ja nuorukaisten\npuhujayhdistykseen Vesaan sekä Kipinä-lauluseuraan. Tytöt ovat kaikki\nraittiusseuralaisia, joko Vellamon neitosia tahi jäseniä mikä Viipurin,\nmikä Papulan, mikä Sorvalin raittiusseurassa, kuuluvat Naisyhdistykseen\nja sen ohessa viiteen tai kuuteen lauluseuraan ja vähintäin kolmen eri\nyhdistyksen näyttelijöihin -- paitsi Liina, joka jo ikänsäkin vuoksi on\nuskonnollinen. Hän kuuluu Siveellisyyden Ystäviin ja ompelee ei\nainoastaan pakanamaailmaa varten, vaan myös kotimaisen lähetystoimen,\nköyhäin kansakoululasten y.m. tarpeiksi. Jos olisin minäkin köyhä\nkansakoululainen tahi koti- tai ulkomaalainen pakana, pitäisi hän kyllä\nhuolen vaatetuksestani.\"\n\n\"Onhan teillä pari piikaakin. Missä ne ovat?\"\n\n\"Tarkastamassa Naispalvelijain yhdistyksen pöytäkirjaa. Kuuluvat\nvalitun siihen toimeen. Vaikka -- näin meidän kesken -- minua vähän\nepäilyttää, kun tuota tarkastusta on kestänyt milt'ei joka ilta nyt\nsyyspuoleen. -- Kun on, niinkuin minäkin, tavallaan johtavassa asemassa\nja nauttii puolueensa luottamusta, niin täytyyhän sitä ottaa osaa\naikakauden harrastuksiin. Itse en kuulu kuin Pamaukseen ja\nTalonomistajain yhdistykseen sekä Maanviljelys-, Hevosystäväin ja\nEläinsuojelusseuroihin, jotka työskentelevät verraten vaatimattomasti,\nvaan perheeni kautta tulen kannattaneeksi enimpiä kaupungissamme\ntyöskenteleviä yleishyödyllisiä seuroja. Tosin en siinä määrässä kuin\nhaluaisin. Kyllähän minulla riittää sekä varoja että perhettä enemmän\nkuin monella muulla, mutta, niinkuin näet, tahtoo viimemainittu\nsittenkin loppua kesken.\"\n\n\"Entäs arvoisa emäntäsi, vieläkö hän ottaa osaa ajan rientoihin?\"\n\n\"Etkö kuule? Kyllä hän on pysynyt mukana, hänkin.\"\n\nAivan oikein. Kun pörhistin korviani, kuului jostain viereisestä\nhuoneesta hiljainen harpunsoitto sekä värisevä naisen ääni, joka\ninnostuksella veteli Pelastusarmeijan uusinta marssia: \"Se oli onnen\npäivä se.\"\n\nTähän laatuun se on se \"talvisesonki\", joka Esa Huttusen sanoen \"on\nvähä liika pullistus näin pienelle kaupungille ja varsinkin pienille\nperheille, kun vielä tulevat lisäksi teaatterit, konsertit, alituiset\narpajaiset y.m.\"\n\nMelkeinpä luulen, että Esa nykyisen vaimonsa kuoltua olisi valmis vielä\nkerran menemään naimisiin yhtä lapsirikkaan lesken kanssa, saadaksensa\nvihdoinkin kokoon perheen, joka osapuilleen riittäisi yhteiskunnassamme\najelehtivain aatteiden palvelukseen.\n\n\n\n\nPYHÄJÄRVI.\n\n\nPyhäjärvi nimisiä pitäjiä on Suomessa kolme, nimittäin Oulun, Uudenmaan\nja Viipurin läänissä, mutta itse sen nimisiä järviä on maassamme ties\nkuinka monta. Pyhiä ne tietysti ovat kaikki -- olleet ainakin niinä\naikoina, kun vedenhaltijoille uhrattiin. Vielä tänäkin päivänä lienevät\nnuo kolme pitäjää pyhempiä kuin yksikään muu läänissänsä.\n\nMutta jos milloin tulisi kysymys siitä, mikä näistä kolmesta\nPyhäjärvestä on kaikkein pyhin, niin ehdottomasti katsoisin minä\netusijan olevan annettavan Viipurin läänin Pyhäjärvelle. Voinpa sanoa\nsyynkin siihen.\n\nNyt kysymyksessä oleva Pyhäjärven pitäjä ulottuu, kuten tunnettu,\nLaatokan rantaan. Eikä koko maassa -- kaikista \"pyhistä\" nimistä\nhuolimatta -- nykyaikana enää ole toista niin pyhää järveä kuin se,\nyhtä vähän kuin on toista niin suurtakaan. \"Laatokan laajat laineet\"\nsulkevat näet syleilyynsä kaksi kaunista saarta, joissa molemmissa on\npyhät paikat: _luostarit_. Niihin vaeltavat hurskaat ihmiset hyvinkin\nkaukaa, keventääkseen syntikuormaansa. Kuinka niiden vaikutus ei sitte\ntuntuisi läheisillä rannoilla? Tiedämmehän, että Valamon luostari, joka\nkuitenkin on kaukana aavalla ulapalla, hohtaa hartautta aina\nSortavalaan asti. Sentähden on Sortavala epäilemättä pyhimpiä\nkaupunkeja maan päällä, etenkin Kymölän puoli. Mutta nyt on Konevitsan\nluostari vielä paljoa likempänä Pyhäjärven rannikkoa kuin Valamo\nSortavalaa -- tuskin kelpo uimamatkan päässä -- niin että se ei\nmitenkään voi olla äärettömästi vaikuttamatta Pyhäjärven pitäjän\nsiveellisyysoloihin.\n\nKuitenkin on muistettava, ettei sielunvihollinen missään ole niin\nvalpas kuin pyhien paikkojen läheisyydessä. Siellä se lakkaamatta\nväijyy ja vehkeilee. Senjohdosta tulee väkisinkin ajattelemaan hyvän ja\npahan ikuista taistelua, ja likeltä pitää, ettei kallistu dualismiin,\nsiihen muinaisten idän kansojen uskoon, että valo ja pimeys alati\nkamppailevat keskenään hengen maailmassa niinkuin luonnossakin, ja että\ntoiset olennot jo alun pitäin kuuluvat hyvän, toiset pahan\nvaltakuntaan.\n\nVanha pyhäintaru Konevitsan luostarin perustamisen ajoilta kertoo, että\ntuolla Laatokan saarella silloin, kun luostarin perustajat pyhimykset\nsinne myllynkivellä tai muulla semmoisella kaksi miestä kannattavalla\naluksella purjehtivat, asusti itse herra Paholainen -- Sortta --, mutta\nkiivaan ottelun jälkeen hänen täytyi koota kampsunsa ja lähteä\npakosalle. Eräässä saaren kalliossa on vielä tänäkin päivänä nähtävänä\nkavion jälki, jonka paholainen oli polkenut, kun otti vauhtia\nlähtöhyppyyn. Ponnahdus oli ollut siksi voimakas, että hän yhtä painoa\nlensi läpi ilman läheisimmälle mantereen rannalle. Sille paikalle\nannettiin sitte hänen muistokseen nimi \"Sortanlahti\" -- jollainen nimi\nmuuten ei olisi voinut tulla kysymykseenkään Pyhäjärven pitäjässä.\nUuden asukkaan tulosta Pyhäjärvelle ja elostelemisesta siellä\nmuistuttaa myös toinen nimi, \"Kiimajärvi\", joka on ainoastaan vähän\npienempi suurta Pyhäjärveä.\n\nKiimajärven nimi myös ilmaisee peittelemättä ja raa'asti, mihin\nsuuntaan paholaisen myöhemmät harrastukset Pyhäjärvellä tähtäävät.\nNaiset, jotka yleensä ovat alttiimmat viettelyksille kuin miehet, on\nhän rahalla y.m. keinoilla houkutellut pahan palvelukseen ja koettaa\nnyt vuorostaan heidän avullaan vietellä valkeuden lapsia lankeemukseen.\nPaholainen -- tuntien miesten heikkouden naisien suhteen -- on\nhamasta maailman alusta käyttänyt naista välikappaleena miesten\npyydystämiseksi, sillä hänen itsensä kanssa voisivat miehet kyllä pitää\npuolensa.\n\nNiinpä viimeiset tiedot Pyhäjärveltä, mitä lehtemme toimituspaikassa\nolen nähnyt ja joiden ei alkuperäisessä alastomuudessaan arveltu\npääsevän julkisuuteen, kertovat muutamista senlaatuisista paholaisen\nyrityksistä.\n\nEräänä päivänä tässä äskettäin hän lähetti nuorenpuoleisen naisihmisen\nviettelysretkelle, neuvoen tätä lähtiessä, että korkean\nluostarirakennuksen toiseen kerrokseen ei ole sovelias eikä\ntarpeellinen mennä oven kautta ja portaita myöten, vaan parasta on\nodottaa, kunnes akkunasta lasketaan köysi, jolla hänet kyllä nostetaan\nasianomaiseen paikkaan. Juoni olisi muuten onnistunutkin paholaisen\nmielen mukaan, mutta seudun hyvät henget olivat myös valveilla -- ja\nkatkasivat köyden, kun nainen roikkui vasta vähäsen yli puolimatkasta.\nPudotessa kosketti nainen itsensä niin pahoin, että joitakuita päiviä\nsairastettuansa kuoli. Toiseksi yöksi valitsi paholainen kylästä\nkevyemmän tytön, ja lähetti hänet matkalle samanlaisella evästyksellä.\nMutta tälle kävi samoin: nuora katkesi taas ja tyttö putosi maahan,\nvaan ei saanut niin pahoja vammoja kuin ensimäinen. Paholainen on\nkumminkin mies, joka ei kahta tyhjää säikähdä. Itsepintaisesti hän\npyrkii tarkoitustensa perille, eikä keskentekoiseksi jätä mitään.\nKolmanneksi kerraksi hän hankki käsiinsä oikein ottavan syötin. Tapasi\nnäet tänä syksynä rippikouluun aikovan tytön, joka valitteli pulaansa,\nkun kesällä ei tullut siksi ansaittua, että nyt riittäisi syömistä\nrippikoulun ajaksi. Ilkeän ilon irvistys karehti sitä kuullessa\npaholaisen karvaisilla huulilla. \"Kyllä tiedän keinon, millä siitä\npulasta pääset\", kuiskasi hän tytölle, viekkaasti silmää iskien.\nRippikoulun edellisellä viikolla nähtiin tyttö vastatuulessa soutavan\nsinne pyhään saareen, ja sitte perille päästyänsä riippuvan tuon jo\nkahdesti katkenneen köyden päässä. Tällä kertaa nuora ei katkennut.\nEivätkö lie hyvät henget aavistaneet vaaraa siltä taholta, vai olisiko\nkiusaus ollut niin väkevä, että heidän varjeluksensa raukesi turhaan.\nSe vain tiedetään, että kun tyttö pari vuorokautta luostarissa\nlystäiltyään souti takasin, hänellä oli rahaa useampia ruplia, ja\nruokatavaroita minkä kantaa jaksoi. Huoleti hän nyt voi mennä\nrippikouluansa alottamaan.\n\nSattuuhan sitä tämmöistä hyvän ja pahan taistelua muuallakin kuin\nPyhäjärvellä Viipurin läänissä. Se vain on eroa, etteivät nämä voimat\nmissään ole niin lähetyksin kuin siellä, jossa Sortanlahti on ihan\nKonevitsan akkunain alla.\n\n\n\n\nRAITTIUSKOKOUKSESSA.\n\n\nKesän kuivuutta lisäävät sanomalehtiä lukevan yleisön silmissä kaikki\nne pitkäpiimäiset kokoukset, joita kesällä pidetään, ja joista\njulkisuuden edustajain täytyy kertoa. Se on kyllä hyvä tapa, että\nkokoukset asetetaan kesäksi, sillä siitä on ihmisillä aihetta tehdä\npieniä huvimatkoja alennetuilla hinnoilla ja mahdollisesti myönnetyillä\napurahoilla.\n\nMinä en tänä kesänä vielä ole käynyt muuta kuin yhdessä kokouksessa.\nSekin oli raittiuskokous -- siis vähemmän kuiva kuin muut kokoukset,\nsillä siellä käsiteltiin kosteita aineita sekä puheessa että työssä.\nKokoushuoneen ulkopuolella istuu joukko seudun nuoria miehiä\nkeskustelemassa siitä, mihin taloon laitettaisiin tanssit, ja\narvostelemassa niitä vanhoja vaimoja, jotka kokoukseen menivät\n\"synninhöylät\", s.o. virsikirjat, kainalossa.\n\nKokouksen suuri enemmistö oli semmoista, että raittiuspuheet sille\neivät juuri tehneet hyvää, joshan ei pahaakaan: hyvin vanhoja miehiä,\njotka jo olivat juoneet juotavansa ja harrastaneet harrastuksensa, sekä\nheidän yhtä vanhoja vaimojaan. Silmälasit päässä he tuijottivat huoneen\nperäseinälle, odottaen mitä tuleman piti. Alussa he näyttivät olevan\nvähä niinkuin epävarmat asiastaan, nimittäin siitä että oliko heidän\npaikkansa täällä, sillä huoneen koristuksissa ja seinille naulatuissa\nraittiuslauseissa lienee ollut jotain vierasta. Mutta pian kävi\ntyytyväisyyden kohaus yli seurakunnan, ja heidän katseensa muuttui\nvarmemmaksi. Kyllä he olivat osanneet oikeaan, sillä tuolta jo astuu\npappi suoraan perälle. Arvokkaan tyynesti hän kääntyy yleisöön päin,\nkorjaa kaulustaan, ottaa taskustaan kamman, jolla kaikkein nähden sukii\npäälakeaan, mutta vaikka hän toisella kädellä koettaa estää hivusten\nnousemasta uudelleen pystyyn, nousevat ne kumminkin, eikä kampaamisesta\nole mitään käytännöllistä hyötyä. Päälaki harrittaa vaan kuin poudan\nharventama kaurapelto. Tämän julkisen kampaamisen tarkoituksena\nlieneekin ollut näyttää seurakunnalle, ettei tukan pystyssä\ntörröttämiseen ollut syynä hyvän tahdon puute, vaan harjaksien\nitsepintaisuus.\n\nKun tämä osa kokouksen ohjelmasta on suoritettu, astuu papin luokse\nmuuan tärkeän näköinen henkilö neuvottelemaan. Nähtävästi on kysymys\nsiitä, mikä virsi veisattaisiin. Varsinaisten raittiusvirsien\npuutteessa koetin arvailla, tulisiko sieltä \"Niinkuin peura\njanoissansa'\" taikka joku muu tuttu virsi. Mutta ei tullut. Oli minulle\nihan outoja värsyjä ja samoin lienevät olleet muillekin, koska\nseurakunta vain hiljaa hyrisi kuin ampiaiset pesässään eikä uskaltanut\noikein ääneen pärähtää.\n\nSeurasi sitte saarna, jonka tekstinä oli tuo raittiuskehotukseen\nvivahtava raamatunlause: \"valvokaat ja olkaat aina raittiit.\" Pappi\nkertoi eräästä rovastista, jonka apulaisena hän oli ollut\nnuoruudessaan. Oikein kelpo mies, etevä saarnaaja, hyvä järjestyksen\nmies j.n.e., mutta otti joskus lasin, vaikka ei koskaan liiaksi; nyt\nvuosien perästä näkyy sanomalehdissä uutinen, että hänet on ajaksi\nerotettu virasta juoppouden tähden. Niin pahe kehittyy viattomasta\nalusta voittamattomaksi himoksi. Eikä piru kierrä pappilatakaan, vaikka\nrovasti nähtävästi oli \"valvonut\" liiaksikin. Mutta valvoa voi niin\nmonella tavalla.\n\nSaarnan loputtua lähti pois se osa yleisöä, joka oli ollut enemmistönä.\nHe eivät tahtoneet jäädä tänne \"maailman lasten\" kanssa neuvottelemaan\nmaallisista asioista, mutisivatpa vielä mennessään, että huone, jossa\nkerran on jumalanpalvelus pidetty, on liian pyhä muille kokouksille.\nLuultavasti he eivät olleet tyytyväiset saaliiseensa; saarnan nuotti ei\nollut oikein harras, eivätkä he saaneet kertaakaan itkeä.\n\nSemmoista se on tämä ihmiselämän juoksu. Jos he olisivat olleet\nmuutamia vuosikymmeniä nuoremmat, niin tietysti he olisivat istuneet\nulkopuolella, nykyisten nuorten kanssa neuvottelemassa tanssipaikasta.\nMutta nyt oli jo jalka raskas ja mieli sitäkin raskaampi, sillä he\ntiesivät, ettei heitä enää juuri kaivattu missään.\n\nKokoukseen jäi vaan muutama kymmenkunta raittiusmiestä ja joukko\nuteliaita neitosia. Heille pidettiin ensin tervehdyspuhe, jossa\nkerrottiin raittiusasian vähitellen vievän voiton vihollisistaan. Näitä\nvihollisia kuvattiin kovin julmiksi ja voimakkaiksi. Sitä vaan en\nsaanut selville, missä niitä lienee. Taistelua sanottiin tarvittavan\nvielä, oikein tuimaa taistelua.\n\nTämän jälkeen luetuista toimintakertomuksista kävi selville, ettei oltu\nraittiusasian edistämiseksi kuluneen vuoden ajalla tehty yhtään mitään.\nSyitä siihen oli kaikenlaisia, ehkäpä niiden joukossa myös innon\nlaimentuminen. Mutta asia on suuri, paljo työtä tehtävänä, niin että\nsietää sitä tästä puoleen ponnistella kahta uhemmin.\n\nSitte seurasi muutamia kysymyksiä, joista kaikki olivat yksimieliset,\npaitsi viimeisestä, nim. tulevan kokouksen paikasta. Siitä\nkeskusteltiin ja lopuksi äänestettiin.\n\nNyt tuli torvisoittokunta huoneeseen, ja kokous muuttui kansanjuhlaksi.\nEnsin saatiin kuulla hyvin pitkä ja hyvin asiallinen raittiusesitelmä,\njossa kerrottiin raittiusliikkeen synty ja leviäminen meillä aina\nniistä kolmesta Vaasan naisesta nykyhetkeen asti. Sitte selitettiin\nsuurella asiantuntemuksella juomarin kaikki vehkeet ja kujeet, kuinka\nhänellä on olevinaan paljo tärkeitä asioita ulkosalla, mutta ei olekaan\nmuuta kuin juonti mielessä j.n.e. Lopuksi laskettiin raittiusaate\nkaikkien läsnäolijain sydämelle, ja koska naiset meillä olivat\nraittiustyön alottaneet, niin varsinkin naisten sydämelle se painettiin\n-- tällä kertaa kai noiden uteliasten neitosten, jotka kiusaksi asti\nodotuttivat itseään. Ulkona näet olivat pojat jo aikoja sitten sopineet\nillan ohjelmasta.\n\nKun tästä esitelmästä oli selvitty, nousi puhujalavalle mies, jonka\nkoko ulkomuoto jo oli ankara varotushuuto juoppoutta vastaan: kasvot\ntekivät saman vaikutuksen kuin maalittomaksi hangattu tuolin pohja;\nnenä oli aikojen vaihdellessa saanut käsniä punaisuutensa peitoksi;\nhampaat harvat ja keltaiset. Mutta hän puhui sujuvasti ja kauniisti,\nvaikka en parhaalla tahdollanikaan voi sanoa, mitä hän puhui. Se oli\nmestarillinen kokoelma kauniita sanoja ja lauseita, joihin kiinnyin\nniin etten huomannutkaan, oliko niissä ajatusta. Raittiuden\nvihollisille hän juonitteli, se jäi mieleeni.\n\nPaljoa paremmin muistan sitä seuraavan esitelmän sisällyksen. Puhuja\notti selittääkseen, mikä on kapakoitsijan mestariteos: sekö joka makaa\nmaantienojassa -- ei -- vaan se joka istuu lukkojen takana,\njuovuspäissä tehdystä murhasta.\n\nTuontuostakin olivat toimivat henkilöt pistäytyneet sisähuoneissa teetä\njuomassa. Minusta myös tuntui siltä kuin olisin sen ansainnut, sillä\nvähemmälläkin jo pitäisi päästä raittiusmiehen \"rankiin\". Mutta tuskin\nolin saanut lasin huulilleni, kun kuuluu kilistys semmoinen, jota\nsoittoneuvojen puutteessa käytetään \"fanfaarin\" asemesta. Ja eikös vaan\ntuo käsnänenä taas ole valmis pitämään puhetta. Luulin hänellä olevan\naikomuksena kiittää talonväkeä vierasvaraisuudesta, niinkuin juopot\ntekevät, mutta siinä en arvannut oikein. Hän sanoi vaan tahtovansa\nosottaa, että puhe sujuu ilman väkijuomiakin -- ja siinä hän oli\noikeassa. Hän oli käynyt suurissa raittiuskokouksissa ja kuullut\nkuinka niissä kieli laulaa ihan vetelän veden jäleltä. Nyt hän\ntoivoi nuorempain raittiusmiesten lähtevän Savonlinnan suureen\nraittiuskokoukseen, että hekin saisivat nähdä ja kuulla, kuinka niissä\non hauska. Tämä meidän pieni kokous -- hauska tämäkin oli ollut, mutta\nei niin hauska kuin ne suuret kokoukset.\n\nTämä on ollut minulla tähän asti ainoa kokous tänä kesänä. Ja tietysti\nminä siitä palatessani olin raittiusmielisempi kuin koskaan ennen. Nyt\nminä vaan etsiskelen raittiusasian vihollisia. Ja varjele heitä, jos\nsaan jonkun käsiini!\n\n\n\n\nMIKSI MARI LÄHTI MEILTÄ.\n\nKöyrijutelma.\n\n\nNiin, meille on suuri juhla tulossa. Se suuri pääsinpäivä sekä\nemännille että piioille. Ja sekä emännistä että piioista. On taloja,\njoissa tämmöistä juhlaa vietetään neljäkin kertaa kuukaudessa, niin\nettä se lopulta ei enää juhlalle maistukaan. Mutta ne ovat\npoikkeustaloja. Siellä on rouva \"paha\", pahempi kuin piru, ja piiat\ntietysti enkeleitä, sillä muunlaisella luonnolla ei voisi tulla toimeen\nsemmoisessa talossa kahta päivää.\n\nKöyrinä on yleinen väen vaihto. Silloin voi jokainen, huomiota\nherättämättä ja \"pahan\" nimeä saamatta, vaihtaa piikaa ja renkiä, ja\nnämä taas emäntää ja isäntää. Jos vielä isäntäkin saisi vaihtaa emäntää\nja emäntä isäntää, menisi ihmiskunta aivan sekasin. Mutta onneksi\ntäytyy heidän pysyä \"alallansa\", niinkuin vanha katkismus sanoi.\n\nOlen sanomalehdissä nähnyt helläsydämisten ihmisten kirjoittavan pitkiä\njuttuja \"piikain puolesta.\" Mutta siitä huolimatta tahdon minäkin\nkantaa korteni saman asian hyväksi. Minulla näet on sellainen luulo,\nettä emännät eivät muita niin usko kuin minua. Sitäpaitsi on minulla\nerityinen syykin tällä kertaa veisata palvelijattarien ylistystä.\n\nAsia on, nähkääs, semmoinen, että minä nyt olen maannut pari viikkoa\nvuoteen omana ja siinä tilassa tullut ajatelleeksi yhtä ja toista, joka\nennen elämän pauhinassa on saanut väistyä muka \"parempain\" ajatusten\ntieltä. Minä olen tullut ajattelemaan niidenkin vaatimattomain\nolentojen kohtaloa, joita palkkapiioiksi kutsutaan.\n\nMiksi juuri niiden? Sentähden, että he tavallaan kuuluvat siihen\nasiaan, jonka johdosta minä sairastan.\n\nSe on itsessään murheellinen kertomus. Kuvauksen synkkyyttä lisää vielä\nse seikka, että se tapahtui yöllä. Minä uneksin matkustavani\nkaukaisilla mailla ja olin onnellinen, sillä eihän minun valveilla\nkannata semmoisia matkoja tehdä. Häämatkallanikaan en käynyt kuin\nImatralla. Seudut, joita nyt unissani kuljin, olivat pitkän aikaa hyvin\nviehättäviä, mutta muuttuivat sitte yhä elottomammiksi ja\nyksitoikkoisemmiksi. Ilmassa vallitsi tappava, polttava tuoksu, jalkani\nvajosivat polvia myöten pehmeään hietaan. Olin Saharan erämaassa.\nVihdoin heräsin, tuskan ja ahdistuksen tunne rinnassani. Minulla oli\nhirmuinen jano. Iltaseksi olinkin syönyt hiilillä paistettuja suolaisia\nsilakoita.\n\nAloin hapuilla juotavaa, mutta sitä ei ollutkaan. Mari tapansa mukaan\nei ollut muistanut sitä tuoda. Hänellä, polosella, onkin niin paljon\nmielessä pidettävää. Olin ajatuksissani hänelle sanomattoman\nkiitollinen, sillä liikunto yön aikana paljasjaloin on ylen\nterveellistä: vetää veren pois päästä ja siten karkoittaa häijyt unet.\nTätä mietiskellen ja puvussa, jota sydämeni pohjasta häpeän teidän\nedessänne, kunnioitettavat, kunnioitetut ja kunnialliset emännät,\nastelin kyökkiin vettä hakemaan. Siellä makasi -- minä punastun vielä\nkaikkien naispalvelijainkin edessä pukuni tähden -- siellä makasi\nMari ... peite päällä, huomatkaa se, mutta syvimmässä unessa.\n\nKyökin oven avattuani olin taas tuntevinani samaa Saharan ilmaa, josta\njuuri olin päässyt. Sitä tunnustellessani -- niin silloin se tapahtui.\n\nEn enää muista, millä tavalla sinne oikeastaan tulin. Mutta kun taas\nlöysin itseni, olin pulskasti kaksi vanhaa syltä kyökin lattian alla,\npilkko pimeässä kellarissa. Meillä on näet kellari kyökin lattian alla.\nJa Mari -- hänellä polosella kun on niin paljon muistamista -- oli\nunhottanut luukun auki. Joku turmeltuneempi mies olisi tietysti ensi\ntyökseen kironnut. Ja joku heikompi luonne olisi alkanut huutaa apua.\nMutta minä otin ensin selvän siitä, mitä vahinkoa oli tapahtunut.\nKerma-astia oli kaatunut, mutta ilokseni havaitsin, ettei siitä ollut\nkorvakaan katkennut. Molemmat koipeni olivat nähtävästi poikki polven\nalapuolelta -- eivät ottaneet päälleen. Kananmunista oli yksi särkynyt\nauttamattomasti ja toinen vioittunut, ei kumminkaan pahemmin kuin että\nsitä voi vielä käyttää leipomiseen. Kylkiluita minulta tuskin oli\nkatkennut enempää kuin kolme. Mutta kädet olivat jääneet terveiksi. Ja\nsiitä minä heti kuumiltaan lähetin kiitosrukouksen Korkeuden Herralle,\nettä vielä täksikin köyriksi kykenen kirjoittamaan edes jonkun rivin\nnoiden sorrettujen, väärinymmärrettyjen ja niin usein tylysti\nkohdeltujen palvelijatar-raukkain puolesta.\n\nKäsieni ja polvieni varassa kompuroin tikapuita myöten ylös kellarista.\nPahimmin olin pelännyt sitä, että Mari olisi putoamisestani herännyt,\njolloin hänen naisellinen kainoutensa olisi tullut kärsimään minun\najattelemattomasta ja kaikin puolin sopimattomasta esiintymisestäni.\nMutta nyt rauhotuin kokonaan, sillä hän näytti edelleen nukkuvan\nautuaitten unta. Hiljaa koetin laahata itseäni pois koko tienoolta,\nvaikka en päässyt oikein hiljaa, kun katkenneet koipeni tahtoivat\ntuontuostakin kolahdella lattiaan.\n\nPäästyäni vuoteelleni takasin, tulin ajattelemaan, mikä etevä palvelija\nminulla sentään on. Eihän ollut mikään mahdottomuus, ajattelin, että\ntuo luukku olikin tarkoituksella avattu. Ehkä Mari, joka kyllä on\nmaailman menoa oppinut tuntemaan, olikin jättänyt luukun auki,\ntietäessään minun kuuluvan siihen sukupuoleen, jonka turmeluksesta\nnaiset ovat niin paljon kirjoittaneet. Eihän ihminen voi milloinkaan\nolla liiaksi varovainen.\n\nSiinä tapauksessa hän olikin tarkoittanut sekä minun maineeni että\nhänen, vieläpä koko perheellisen onneni, suojelemista. Tätä ajattelin\nsilloin ja olen nyt potiessani ajatellut monasti jälkeenkin päin.\nSydämeni on sulaa liikutuksesta ja kiitollisuudesta häntä kohtaan,\najatellessani hänen harvinaista huolellisuuttaan.\n\nMonesta yksipuolisuudesta on Mari minut parantanut. Ennen olin esim.\nniin kiihkoillen rauhanaatteen kannattaja, että melkein voin pahoin\njoka kerran, kun näin sotamiehen. Nyt sitävastoin olen kokemuksesta\ntullut huomaamaan, että tuntuu paljoa turvallisemmalta, jos tietää\nsotamiehen olevan talossa edes kolmena yönseutuna viikossa -- kellarin\nluukku ei ole lähellä kyökin ulko-ovea. Nyt osaan kyllä antaa\nsotaväelle sen arvon mikä sille on tuleva sekä yleisvaltakunnallisen\nettä yksityiskyökillisen turvallisuuden kannalta.\n\nMeitä on kaksihenkinen perhe -- vaimoni ja minä -- joten me välttämättä\ntarvitsemme ainoastaan kaksi paria kahvikuppia, kaksi matalaa ja kaksi\nsyvää lautasta j.n.e. Tilastollisten havaintojeni nojalla olen\nkuitenkin jo kauan pitänyt tapanani jokaisella köyriviikolla ostaa\nkaksi _tusinaa_ kutakin laatua särkyviä astioita. Ja jos siitä on\nvuoden kuluessa jotakin jäänyt tähteeksi, sen on vaimoni lahjottanut\neroavalle palvelijattarellemme, säilytettäväksi hänen vastaista\nkotiansa varten. Marilta kuitenkin olen saanut sen opetuksen, että\nkolmaskaan tusina ei ole liikaa. Laskuissani en näet ollut ottanut\nsotamiestä lukuun; pitäisikö hänen syödä kynsistään?\n\nMeillä ei köyri suinkaan tule olemaan ilojuhla. Surulla erkanen\nMarista, tästä korvaamattomasta helmestä palvelijattarien joukossa.\nKuitenkin täytyy minun hänestä erota.\n\nTaisi jäädä kertomattani, että Mari silloin tapaturmayönä kumminkin oli\nherännyt katkenneitten jalkojeni kolinasta. Varhain seuraavana aamuna\nhän ilmotti vaimolleni ei aikovansa jatkaa palvelustaan semmoisessa\ntalossa -- yh -- yh -- jossa nuoren turvattoman tytön kunnia -- yh --\nja maine voi joutua vaaranalaiseksi -- yh -- yh --, jossa isäntä\nyökaudet konttaa polvillaan \"yhden halpasen\" palvelijan sängyn ääressä\n-- yh -- yh -- yyh -- j.n.e. Vaikka vaimoni, ainakin pinnaltaan, näytti\nolevan selvillä asian oikeasta laidasta, oli hän peräti taipusa Marin\nlähtötuumiin. Ehkä olivat hänellä omat syynsä. Ehkä ei hän arvostellut\nMarin ansioita samalta kannalta kuin minä.\n\n\n\n"]