Sota-aikaan sijoittuva salapoliisiromaani kuvaa pienen kirkonkylän elämää, jossa paikalliset tapahtumat ja huhut saavat jännitysnäytelmän piirteitä. Tarinassa seurataan tuomari Kaarlo Aallon tutkimuksia salaperäisten katoamisten ja rikosten parissa.
Vilho Helasen 'Valvova silmä' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3400. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.
Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.
VALVOVA SILMÄ
Salapoliisiromaani
Kirj.
VILHO HELANEN
Imatralla, Kustannusosakeyhtiö »Viiri», 1946.
SISÄLLYS:
1. Maallinen paratiisiko?
2. Morsian pois pelistä.
3. Jalanjäljet hiekassa.
4. Erakkosaaren herran näky.
5. Torvi ja vanha sotaratsu.
6. Kenraalin tahto.
7. Nimismiehen asema muuttuu.
8. Mitä Margit-neiti tiesi?
9. Sisarusten yhteisrintama.
10. Puistokadun kaksio.
11. Tuomari Aallon urakka.
12. Eräs kaikkein vähäisimmistä.
13. Eevan osa.
14. Metsäladon asukas.
15. Toinen ääni kellossa.
16. Kaksi tyttöä katoaa.
17. Satimessa.
Ensimmäinen luku.
MAALLINEN PARATIISIKO?
Kirkonkylän laivalaiturille oli illansuussa keräytynyt tavan mukaan paljon väkeä. Enimmäkseen naisia. Miehenpuolia oli vain joitakin ukkoja ja parvi poikasia. Sensijaan naissuvun kaikki ikäluokat olivat runsaasti edustettuina. Se olikin luonnollista. Maa kävi sotaa, ties monennettako vuotta.
Rintamat olivat jähmettyneet paikoilleen. Täällä sisämaassa tiedettiin vain, ettei rauhaa ollut näköpiirissä ja että miehet olivat poissa kotoa. Mutta siihen oli jo totuttu. Eikä sodasta puhuttu, ei enää. Ainoa yhteys, missä se laivalaiturin väenpaljoudessa vilahti esiin, olivat arvailut, keitä sotilaita tänään tulisi lomalle.
Muuten puhuttiin kyllä paljon. Sanomalehtiä ei kesäaikaan täällä tarvittu. Nekään, joille lehtiä tuli, eivät niitä lukeneet. Kirkonkylän laivalaituri oli näin iltasin paljon parempi, ajankohtaisempi ja kaikin puolin kiintoisampi uutislähde kuin maan kaikki sanomalehdet ja STT:n radiouutiset yhteensä. Suuren maailman uutismetsästäjä olisi kenties kohauttanut olkapäitään sieltä saatavissa olevalle saaliille. Mutta laiturilla olijoista tuskin kukaan olisi puolestaan kallistanut korviaan hänen uutisilleen. Ihmisten maailma oli viime aikoina kummasti kutistunut. Vuosi, pari sitten oli kilvan kuulosteltu uutisia kaukaa; rintamilta, vieraista maista, valtamerien takaa. Nyt Mikkolan nuorikko turhaan koetti saada pienoista kuulijakuntaansa kiinnostumaan pääkaupunkilaishuhusta, että hallituksen vaihdos olisi ehkä edessä. Helsinki — oh, se oli kaukana. Ja mitä sitten, vaikkapa miehet »keltaisessa talossa» vaihtuisivatkin? Toista oli jo tieto suuresta ajojahdista »vapaan huollon» tukkukauppiaita vastaan lähimmässä kaupungissa. Siinä oli jännitystä, ja siinä saattoi olla itse kullekin huomioimisen ja varteen ottamisen aivoista. Suosituimmat jutut olivat kuitenkin omasta pitäjästä. Aika oli sellainen, että senkin rajoissa, oli juoruilla kyllin aineksia ja temmellyskenttää.
Myös vuoden tulosta keskusteltiin. Mutta sillä kohtaa keskustelu jäi lähinnä vanhojen isäntämiesten hoidettavaksi. Emännät, joiden harteilla talon pito oli vuodesta toiseen pääasiallisesti jo ollut, eivät sittenkään olleet oppineet miesten tapaa jauhaa edes ja takaisin sadon mahdollisuuksia. He tyytyivät toteamaan, että poutaa piti. Viikon parin päästä oli kai käytävä rukiin leikkuuseen. Mutta näissä heidän puheissaan ei ollut oikeaa iloa eikä juurevaa asiantuntemusta.
Eri ryhmissä katseet kääntyivät silloin tällöin rantatörmää kohden. Siellä, erillään muista, istui nuori, kaupunkllaisittain pukeutunut nainen. Kolmivuotias poikanen hääri puuhakkaana hänen ympärillään. Äiti oli hyvin hento ja vaalea ja silmäänpistävän kaunis. Poika oli perinyt hänen kullanhohtoiset kiharansa, mutta ei sinisiä silmiä, vaan hänellä oli harmaat, ja ikäisekseen hän oli hyvin kookas ja tukeva. Nämä seikat eivät kuitenkaan olleet aiheena heidän nyt herättämäänsä mielenkiintoon, vaan ainoastaan se, että he olivat paikkakuntalaisille outoja.
Kana-Kristiina heidät sentään tunsi. Tottahan toki. Hänestä sanottiin, että niin kauan kuin hän oli elossa, ei olisi hätää, vaikka kirkonkirjatkin palaisivat. Hän tiesi pitäjäläisten sukulaissuhteet ja syntymäajat vähintään yhtä hyvin kuin nämä itse. Ja niin paljon kesäasukkaita kuin pitäjässä oli ja niin monesti kuin huviloiden asukkaat vaihtuivat, niin Kana-Kristiina oli jollakin salaperäisellä tavalla aina ajan tasalla. Eikä hän ollut hidas tietojaan kertomaan. Niinpä nytkin laivalaiturin yleisön uteliaisuus tuohon sinipukuiseen, pienikokoiseen naiseen nähden oli pian tyydytetty.
— Hän on Tuulensuusta. Tiedättehän sen entisen Janssonin paikan, joka kolme kesää on ollut tyhjillään. Nyt sen on vuokrannut helsinkiläinen lehtori Kaarlo, joka asuu siellä vaimonsa ja ainoan tyttärensä kanssa. Tytär on tuo tuolla. Se on naimisissa tuomari Raudan kanssa. Helsingissä nekin asuvat. Mies on asianajaja ja kuulemma varoissaan, upporikkaan setänsä perinyt. Vain yksi lapsi niillä on. Tuo poika tuolla. Eipä silti, nuorihan rouva vielä on. Se tuli tänne miestään vastaan, joka on kapteeni ja pääsee nyt kymmenen vuorokauden lomalle.
— Entäs vielä? kysyttiin Kana-Kristiinan lähimmässä ympäristössä.
— Hiljaisia ihmisiä, lehtori ja lehtorska. Nuori rouva on nätti ja reilu. Muuta en tiedä.
Kana-Kristiinan hampaaton suu oli puolittain avoimena, ja tuhruisissa silmissä oli epämääräistä pahoittelua. Kyllähän hän kuulijansa tunsi. Tietenkin he olisivat odottaneet jotakin mehevää ja murskaavaa. Mutta parhaalla tahdollaankaan hän ei voinut muuta Kaarlon ja Raudan väestä sanoa.
— Vai oikein reilu? Tuo tuolla, Suurmäen vanha emäntä murisi tyytymättömänä. — Kummakos on olla reilu, kun on rikkaan miehen koukkuunsa saanut! Ja mitä siihen nättiyteen tulee, niin... hm... Toki minäkin vanhoilla silmilläni näen, ettei tuossa heilakassa ole paljon, mistä kiinni pitäisi. Liekö tuo poikakaan sen oma?
Mutta tähän ja muihin kysymyksiin, jolta rouva Rauta ja hänen poikansa laivalaiturin yleisössä herättivät, ei voitu nyt vastausta saada. Ja niin Kana-Kristiinan antamat henkilötiedot lähtivät sellaisinaan kiertämään. Sillä tämä arvoitus oli selvitetty.
Sitäpaitsi laiva tuli hetkistä myöhemmin näkyviin niemen takaa. Kaikki puhe sillalla lakkasi toviksi. Yksi tai kaksi uutta ihmistä maissa ei ollut mikään sensaatio laivantuloon verrattuna. Alus oli vanha ja vuosikymmenet täällä nähty. Mutta sen herättämä ennakkojännitys ei milloinkaan menettänyt tehoaan.
Inkeri Rauta katsoi lähestyvää valkeaa sisävesilaivaa. Se halkoi kauniisti peilikirkasta, aurinkoista ulappaa. Hän tunsi sydämen hakkaavan rinnassaan ihan haljetakseen. Tulisiko Kaarlo tuolla todellakin kuukausien odotuksen jälkeen?
— Isi tulee. Mennään vastaan, äiti.
Pikkumiehen huomautus olikin paikallaan. He saivat pitää kiirettä ehtiäkseen sillalle ajoissa.
Kaarlo Raudan tulo huomattiin.
— Onpa Suomen armeijassa vielä komeita kapteeneja, Hannulan Maija huoahti. Ja moni tyttö ajatteli samoin, ehkä vielä enemmänkin.
— Hitto, millaiset nyrkit! Laurilan Pikku-Pekka kuiskasi kiihkeästi poikajoukossa. — Ihan kuin oikealla tappelijalla. Eivät tukkijätkätkään tuon miehen komppaniassa turhia leventele.
— Ja tuoko jättiläinen olisi sen miltei olemattoman rouvan mies? Suurmäen vanha emäntä ärisi puoliääneen. — Se... sehän olisi melkein... sopimatonta...
Mutta vaikka Kaarlo Rauta jo olemuksellaan herätti huomiota, niin hänen tulossaan oli muuta vieläkin hämmennyttävämpää. Hän seisoi laivaportaiden luona rinnallaan Kirppulan Kustaa. Tiedettiinhän se, että Kustaa oli haavoittunut ja maannut kuukausikaupalla sotasairaalassa. Jalka siltä oli siellä leikattu, sekin oli vanha uutinen. Joku oli aikoinaan huokaillut, että kuinkahan Kirppulan mökissä vast’edes elettäisiin, kun muorin ainoan pojan niin huonosti kävi. Mutta tämä probleemi oli ajat sitten lakannut kiinnostamasta mieliä. Nyt jotakin säälintapaista nousi taas pitäjäläisten mieleen, kun he näkivät Kustaan pienenä, kalpeana ja avuttomana kainalosauvoineen seisomassa päivänpaahtaman, komean kapteenin rinnalla. Niin, olihan tiedetty, että Kustaan piti tulla tällä laivalla. Kirppulan Alina oli kertonut siitä laiturilla jokaiselle, joka suostui kuuntelemaan. Keskitalon emäntää oli kiitellyt kovin, tämä kun oli lainannut hevosen ja kärrit, jottei pojan tarvitsisi pitkää kotimatkaa yhdellä jalallaan kompuroida. No jaa, Keskitalon Martan »hyväsydämisyys» tunnettiin: Kirppulan Alina saisi tästä hyvästä kyllä hääriä Keskitalossa palkattomana päiväläisenä...
Kaikki sensuuntaiset mietelmät kuitenkin katkesivat, kun kapteeni viittasi Kirppulan Kustaata astumaan ensimmäisenä maihin. Huonostihan se kulku poikapahalta askelen otettuaan hän horjahti ja oli kaatua selälleen. Mutta kapteeni koppasi Kustaan kainalosauvoineen syliinsä. Koko pitkän matkan rannalle, aina Keskitalon Pilkun luo hän kantoi ramman aseveljensä ja nosti vielä kärreille. Alina köpitti noiden kahden perässä pitkin ihmisjoukkoon avautunutta väylää. Niin hiljaista laiturilla oli, että jokainen kuuli, kun kapteeni rannalla sanoi Kustaalle:
— Näkemiin, Kirppula! Tulen teitä jonakin päivänä tervehtimään.
Kaikessa tässä ei ollut mitään ihmeellistä, ei kapteenin ja ehkäpä ei Kustaankaan mielestä. Mutta monelle pitäjäläiselle nousi kummasti pala kurkkuun. Olihan mies sentään kapteeni ja tuomari ja kuulemma upporikas, kun taas toinen oli vain Kirppulan Kustaa, eräs kaikkein vähäisimmistä. Tässä välikohtauksessa oli jotain talvisodan ja sen jälkeisen välirauhan aikaista yhteishengen tuntua — hengen, joka näilläkin main oli jo kauan ollut kuollut ja kuopattu. Se herätti sellaisia muistoja ja mietteitä, ettei edes huomattu laivan irtaantumista ja lähtöä.
Suurmäen vanha emäntä ensimmäisenä murti lumouksen. Puoliääneen hän marisi:
— Sitähän minäkin. Pikkaista vaimoaan se tuskin huomasi. Tervehtimisestä puhumattakaan.
Hänen vahingonilonsa jäi kuitenkin lyhyeksi. Kapteeni Rauta ei ollut pannut merkille herättämäänsä huomiota. Levollisin askelin hän palasi laiturille, eikä se tervehdys, minkä hän vaimonsa kanssa vaihtoi, jättänyt millekään epäilyksille tilaa.
Korpelan emäntä, joka ei voinut missään suhteessa sietää Suurmäen vanhaa emäntää, naurahti voitonriemuisesti:
— Vai ei vaimoaan huomaa! Sellaista se on, kun ihminen tulee oikein vanhaksi ja kovaksi. Silloin ei rakkautta tajua, vaikka sen omin silmin näkee. Sen minä sanon — ja se on tosi sana — että nuo kaksi tykkäävät toisistaan kovasti.
Väki seurasi laiturilta tarkkaan Raudan perheen lähtöä. Vasta kun kapteeni oli heittänyt reppunsa valkoisen veneen kokkaan, nostanut vaimonsa ja poikansa istumaan perätuhdolle, riisunut asetakin ja paidan yltään ja keskituhdolle sijoittuen alkanut soutaa pitkin, voimakkain vedoin, ruvettiin hajaantumaan.
— Näittekös, pojat, sen rinnan kaarta? Laurilan Pikku-Pekka intoili ikätovereilleen asiantuntijan varmuudella. — Se oli ihan kuin Bärlundilla kuvissa.
Kun vene oli ehtinyt kuulomatkan ulkopuolelle, Inkeri—rouva purskahti iloiseen nauruun.
Kaarlo Rauta antoi airojen levätä. Miten hän olikaan menneinä vaikeina kuukausina kaivannut tuota helmeilevää, onnellista naurua! Kaikki kova ja harmaa suli ja haihtui ilta-autereeseen, kun hän katsoi noita kahta rakkaintaan tuossa käden ulottuvilla.
— Mille sinä naurat, Pienokainen?
— Äskeiselle pitäjän edustajistolle, kultaseni. Sinä salpasit heiltä vallan hengen. Vaikka olisit etukäteen miten huolellisesti tahansa suunnitellut ja harjoitellut, et olisi voinut suorittaa vaikuttavampaa näyttämölle astumista. Et sinä menneinä vaellusvuosinasi ulkomailla suotta teattereita tutkinut.
Tuomari naurahti. Mutta vaikka hänellä olisi ollutkin aikomus vastata vaimonsa kiusoitteluun samalla mitalla, niin hänelle ei nyt jäänyt siihen aikaa. Poika vaati näet huomion puoleensa.
— Isi!
— Mitä niin, Pikku Jättiläinen?
— Isi, oliko se toinen harmaapukuinen vielä korkeampi herra kuin sinä?
— Kuinka niin?
— No, kun sinun piti ihan kantaa se kärreihin.
Rauta mietti hetken.
— No, ainakin hän oli ihan saman veroinen. Oikea mies.
Poikanen nyökkäsi vakavasti. Vastaus tyydytti häntä. Hän katsoi hellittämättä isäänsä. Isä oli suuri ja turvallinen. Oli hyvä, että hän oli taas tuossa lähellä. Mutta hyvä oli myös äidin sylissä. Tasainen soutu ja ilta-auringon säteiden hyväily alkoivat nukuttaa, ja pian poikanen vaipuikin syvään uneen.
Rauta kuittasi muutamalla sanalla vaimonsa kysymyksen rintamakuulumisista. Hänestä oli kiintoisampaa kuulla, miten Inkeri, Pikku Jättiläinen ja appivanhemmat viihtyivät uudessa kesäpaikassa ja miten he olivat viettäneet aikansa. Mutta sekään ei tällä hetkellä tuntunut kovin oleelliselta. Tuon tuostakin hän unohtui soudun jääden silmäilemään ympärilleen. Vasemmalla miltei rannaton, rasvatyyni ulappa. Oikealla karuja saaria ja niemiä, joiden rannat laskeutuivat monissa kohdin äkkijyrkkinä kallioseinäminä veteen kuvastellen siinä myrskyjen tuivertamia käppyrämäntyjään. Sitten hänen katseensa palasi perätuhdolla istujiin.
— Hurmaava taulu ja hurmaavat kehykset, hän virkahti.
— Voi, kultaseni, Inkeri hymähti ilkamoiden, pelkäänpä, että niiden olisi aika kotiuttaa sinut. Muuten »Varatuomari Kaarlo Raudan asianajotoimiston» omistaja palaa kerran työnsä ääreen kaikkea muuta kuin terävä-älyisenä. Tuossa vireessä et pystyisi selvittämään ainoatakaan salamyhkäistä juttua. Olet nyt lepuuttanut airoja ainakin neljännestunnin. Minä. Jo ihmettelin, millaisen hienon kohteliaisuuden saatkaan mielessäsi sorvatuksi. Ja sitten: »hurmaava taulu». Ei muuta. Kuivin sanakirjan tekijäkin olisi pystynyt keksimään sen.
— Kuulehan, Pienokainen. Minun täytyy varoittaa sinua. Saatan panna sinut hyvin kireälle siitä, kuka tai ketkä ovat poissa ollessani hemmotelleet vaimoni hienoilla imarteluillaan pilalle ja saaneet tyttöparan päästään ihan pyörälle niillä.
— Siihen kysymykseen olisi minun helppo vastata, nuori rouva nauroi. — Salaisia ihailijoita on minulla ollut vain yksi... Martti-poju!
— Pikku Jättiläinen? Kuulostaa uskomattomalta! Poikanen on muuten niin tervejärkinen.
— Mutta hän tulee yhä selvemmin isäänsä. Pojankin heikkoutena ovat kauniit naiset. Taikka... ehkäpä monikkomuoto on toistaiseksi ennenaikainen.
— Hän se siis sinulle latelee kohteliaisuuksia, joiden rinnalla minun hiki hatussa keksimäni kalpenevat. Ajatella, niin nuori ja kuitenkin imarteluissaan jo niin totuudesta piittaamaton.
Inkeri näytti hänelle kielenpäätään ja oli loukkautuvinaan.
— Souda toki! Aurinko laskee tuossa tuokiossa, ja meillä on vielä matkaa jäljellä. Vai etkö jaksa? Kultaseni, jos olet jo uupunut, minä voin käydä airoihin. Soudin tulomatkan kertaakaan levähtämättä.
Tuomari Rauta hymyili hänelle huolettomasti.
— Sinuunkin, Pienokainen, tuntuu tarttuneen nyky-Suomen naisten muotitauti. Miesten poissa ollessa te olette ruvenneet kuvittelemaan tulevanne vallan mainiosti toimeen ilman meitä, jopa osaavanne kaiken paremminkin kuin me. Mutta mitä soutuun tulee, niin katsopas, näin sen tulee käydä.
Kevyt vene syöksähti kuin lentoon. Inkerin silmät kostuivat. Miten rakas tuo iso, väkevä mies olikaan ja miten hän oli kaivannut noita hymyileviä, harmaita silmiä, lyhyen, vaalean tukan alla korkeana kaartuvaa otsaa, lujaa leukaa ja... niin... voimakkaita käsivarsia!
Kokka kohisten he sivuuttivat jälleen kallioisen niemen. Silloin Inkeri virkahti:
— Kultaseni, hellitä hetkeksi. Sinun näytössoutusi on saanut minut jo vakuutetuksi siitä, että teillä miehilläkin on sentään puolenne. Mutta nyt toivoisin sinun kääntyvän katsomaan. Alamme olla perillä.
Maksoi todella vaivan pysähtyä ihailemaan eteen avautuvaa näköalaa. Kaukana taustalla oli korkeita, metsäisiä mäkiä. Niiden pohjatuulilta suojaamana oli mitä vehmain laakso laajoine vlljelysaukeineen ja monine vauraine, puiden ympäröimine, valkeine ja keltaisine talonpoikaistaloineen. Viljapellot lainehtivat miltei lahdenpohjan rantaviivaan asti. Etuviistoon vasemmalla näkyi edellistä lyhyempi niemi, jonka rannalla kohosi kolme kaunista, suurta huvilaa hyvinhoidettuine puistoineen ja hohtavine hiekkarantoineen. Jokaisella hiekkarannalla oli kaksi tai kolme valkoista venettä, ja viimeisenä oikealla olevan komeimman huvilan edustalla oli purjevene ankkurissa. Laskeva aurinko purppuroi tätä hymyilevää maisemaa, jonka vehmaus vaikutti suorastaan hämmästyttävältä äskeisten niemien ja saarien karuuden jälkeen.
— Onpas täällä kaunista! Asutteko jossakin noista?
— Emme toki, Inkeri vastasi. — Nehän ovat kaikki suuria huviloita, ihan liian suuria meidän pienelle perheellemme. Koeta arvata, missä meidän pesämme on.
Kaarlo Rauta tunsi hienoista pettymystä. Miksei hänen vaimonsa voinut asua miten upeassa huvilassa tahansa? Sitten hänen täytyi hymähtää itselleen. Vai niin, vai oli hän tullut jo niin turhamaiseksi. Inkerin vanhempien olisi pitänyt vuokrata uljain huvila, jotta hänen vaimonsa olisi voinut asua arvonsa mukaisesti! Mutta pitihän hänen jo vanhastaan tietää, että Inkeri halusi elää kesäisin vaatimattomasti. Vastahakoisesti hän irroitti katseensa noista kolmesta kauniista huvilasta. Riittihän niemeä vielä kauemmas oikealle, mutta se ei ollut siellä enää niin hymyilevä. Ja sitten oli vielä ulapalle päin kalliosaari, jonka mäntyjen lomasta näkyi talon ääriviivoja. Asuttu, niinpä niin, mutta sittenkin saari teki karun, miltei vihamielisen vaikutuksen.
— Ei kai se sentään tuolla ole? hän kysyi osoittaen saarta.
— Oi, ei! Siellä elää eräs tämän seudun merkkihenkilö. Hän on entinen sanomalehdentoimittaja Kulmala. Sanotaan, että hän on jo neljännesvuosisadan valmistellut suurta elämäkertaromaania Klaus Kristerinpoika Hornista. Tuolla Erakkosaarellaan hän asuu kesät talvet ypö yksin, piittaamatta siitä, että keväisin ja syksyisin ei sieltä ole mitään yhteyttä mantereelle. Tai ei hän aivan yksin ole. Hänen seuranaan on saksalainen paimenkoira Raju, jonka pelosta kukaan ei uskalla lähestyä saarta. Mekin saamme kuulla vihaisen haukunnan, kunhan ehdimme vähän lähemmäs. Mutta katsopa tuonne niemen kärkeen, kultaseni. Siellä liehuu puiden keskellä siniristi. Tuulensuun mökki siellä liputtaa sinun tulosi kunniaksi. Tiedätkö, siellä on oikein kaunista ja somaa, ihan minun makuni mukaan!
Inkerin ääni kuulosti vakuuttavalta ja innostuneelta. Tuomari Rauta nyökkäsi. Miksikä ei? Rakennusta ei tosin näkynyt tänne, mutta viihtyisää siellä saattoi olla. Joka tapauksessa ympäristö oli ihana. Mutta kuitenkin hänen katseensa hyväili vielä suuria huviloita. Ne olivat kaikki kaksikerroksisia ja näin järveltä katsoen upeita.
— Tuo meitä lähinnä on Onnela, Inkeri selitti. Sen omistaa tohtori Karppela. Tiedäthän hänet, kuuluisan helsinkiläisen gynekologin. Ainakin tunnet hänen veljensä, kenraali Karppelan. Keskimmäinen huvila on Kesäranta, jonka on vuokrannut professori Laita. Kolmas, lähinnä lahdenpohjaa, on Päivärinne. Siellä isännöi konsuli Pöystinen.
— Kaikki siis helsinkiläisiä ja enemmän tai vähemmän tuttuja. Pöystisistä en kylläkään tunne muita kuin pojan, majuri Mikko Pöystisen. Mutta siinäkin on jo yksi liikaa.
— Joudut tapaamaan heidät kaikki. Huvila-asukkaat ja joukon kyläläisiä ja kirkonkylän väkeä lisäksi. Ylihuomenna on näet Onnelassa häät. Kenraali Karppelan tytär vihitään setänsä huvilassa majuri Pöystisen kanssa.
Raudan silmäkulmien väliin painui ryppy.
— Pienokainen, tulin tänne saadakseni olla sinun ja Pikku Jättiläisen kanssa. Enkä suinkaan...
Inkeri oli tiennyt etukäteen, ettei hänen miehensä pitäisi tästä häiriöstä. Siksi hän oli halunnutkin sen heti alkuun ilmoittaa. Sittenpä se asia olisi selvä.
— Älä vain kuvittele, että minä noihin häihin haluaisin. Mutta meidät kaikki on kutsuttu. Isän ja äidin vuoksi meidänkin on pakko mennä, pelkään. Mutta pianhan tuollaiset häät ovat ohitse.
Tuomari Rauta irvisti.
— Arvelet siis, ettemme voi kieltäytyä tästä ikävyyden kalkista. Minusta meille voisi olla hauskempaa vaikkapa pistäytyä Erakkosaaressa juttelemassa tuon Kulmalan kanssa.
— Voi ei, kultaseni. Minä pelkään tuhat kertaa pahemmin Rajua kuin pitkäveteisiä hääjuhlia.
— No, olkoon sitten, Rauta naurahti jo täysin leppyneenä. — Mutta ei ajatella koko häitä etukäteen. Sitten kun niiden aika tulee, suhtaudutaan niihin kuin hammaslääkärissä käyntiin, jota ei pitkitetä sekuntiakaan yli välttämättömimmän.
Hän toteuttikln heti päätöksensä olla ajattelematta tulevaa ikävyyttä. Sen sijaan hän syventyi jälleen ihailemaan keskikesän loistossa lepäävää maisemaa.
— Tämä on aivan kuin maallinen paratiisi! hän huudahti sitten.
— Mutta kultaseni, tässä paratiisissa ei saa olla käärmettä, joka riistäisi minulta sinut tai ajatuksesi sekunniksikaan yli sen, mitä suostun muille luovuttamaan, Inkeri hymyili. — Ja se, minkä luovutan, on hyvin, hyvin vähän. Siltä käärmeeltä, joka uskaltaisi yrittää enemmän riistää, polkisin omin jaloin pään. Ettäs sen etukäteen tiedät!
Näitä sanojaan hänellä oli tuona »heidän viikkonaan» syytä monesti muistella. Samoin kuin sitäkin, miten suotta he tuona ensimmäisenä kauniina ja rauhallisena iltanaan harmittelivat noita edessä olevia häitä. Sillä niitä ei vietetty milloinkaan. Niitä ennen kuolema tuli häätaloon.
Toinen luku.
MORSIAN POIS PELISTÄ.
Vaikka Erakkosaari jäi melkoisen matkaa oikealle heidän reitistään, kookas musta koira ryntäsi uloimmalle kalliokielekkeelle, ja kaiku kaksinkertaisti sen raivoisan haukun. Kun vene siitä piittaamatta jatkoi tyyntä kulkuaan, Raju nosti kuononsa ilmaan ja päästi valittavan, susimaisen loppu-ulvonnan.
— Onneksi ei meillä Tuulensuussa ole tuollaista vastaanottajaa, Inkeri virkahti.
— Hm, oli epämääräinen vastaus.
Ja kävi juuri niin kuin tuomari Rauta oli uumoillut. Veneen kokan karahtaessa kapeaan hiekkarantaan läheiseltä kiveltä nousi seisomaan vanha nainen, jonka kasvot olivat yhtä pyöreät kuin vartalokin. Ääni oli kireä ja kärtyisä:
— Vai tullaan sieltä vihdoinkin. Iltaa, tuomari, ja tervetuloa. Mutta sen minä sanon, että Inkeri-rouva ei ajattele sitten yhtään mitään. Ottaa nyt Martti-poju tuollaiselle pitkälle matkalle! Väsyyhän se. Nukkuu? No, enkös sitä aavistanut! Hyvä, jos ei vielä vilustu ja saa keuhkokuumetta. Rouva antaa nyt pojun tänne. Kiireesti!
Eikä vanha nainen tyytynyt esittämään pelkkää pyyntöä. Hän otti nukkuvan pojan syliinsä ja alkoi nousta rinnettä huvilaa kohden. Samalla hän mutisi, tarkoittaenkin sen toisten kuultavaksi:
— Naimisiin sitä kyllä mennään. Ja lapsia saadaan. Mutta aikuista, kas sitä ei meidän Inkeri-rouvasta koskaan tule.
Kaarlo Rauta veti veneen teloille Ja nosti vaimonsa maihin.
— Siinä sitten nähtiin tämän talon Raju!
Inkeri nauroi.
— Mutta Kulmalan hurtalla ei voi olla niin hellää ja kultaista sydäntä kuin Marilla. Hän on hoitanut minua polven korkuisesta. Ja sinä päivänä, jolloin hänen on pakko myöntää minun tulleen aikuiseksi, hän kai kuolee pelkästä tarpeettomuutensa tuskasta.
Lehtori Martti Kaario ja hänen Lea-rouvansa ottivat vävypoikansa sydämellisesti vastaan. Jonkinlaisesta arkuudesta häntä kohtaan appi ei kyllä milloinkaan päässyt irti. Tämä oli ikään kuin liian iso näiden hinteläin ihmisten pariin. »Ja liian rikas meidän vaatimattomaan perheeseemme», lehtori oli hiljaiseen tapaansa huomauttanut, vaimolleen tuomari Raudan vierailtua ensimmäisen kerran silloisen sihteerinsä kotona. Mutta Lea-rouva oli kuitannut tuon arvelun helisevällä naurulla. Hui hai, kyllä hän tyttärensä arvon tiesi. Isältään tyttö oli perinyt vaalean, kiharan tukan, suuret, siniset silmät ja lahjakkuutensa, mikä oli hyvää sekin. Mutta hullummaksi ei ollut liioin se, että äidiltään oli saanut siron varren ja rohkean luonnon. Sipaisten kämmenellä tummanruskeaa tukkaansa ja siristäen mustalta välkkyviä silmiään Lea-rouva oli arvioinut miestään. Martti-lehtori oli hyvä mies, liian hyvä tähän maailmaan. Mitenkähän hänen olisi käynyt, ellei vaimo olisi usein suorastaan pakottanut hänet pitämään puoliaan? Nyt kaikki oli hyvin, eivätkä he vielä olleet kuin viisissäkymmenissä kumpikin.
Kaarlo Rauta mielistyi jo ensi näkemällä Tuulensuuhun. Täällä oli sittenkin ehkä parempi kuin suurten huviloiden jäykässä komeudessa. Rakennus oli vanha, mutta viihtyisä. Alakerrassa oli avara tupa pitkine pöytineen ja penkkeineen sekä avotakkoineen. Sen vieressä olivat appivanhempien huone ja keittiö komeroineen, johon vanha Mari oli sijoittunut. Yläkerran itäpäädyssä oli suuri, taitekattoinen huone, joka oli varattu Raudan perheelle. Sen ikkunasta oli ihana näköala mäntyjen lomitse aavalle ulapalle.
Lomaviikon idylli lupasi muodostua häiriöttömäksi. Vanha Marikin oli tavallista vähemmän äreä, kun Inkeri oli näiksi päiviksi luovuttanut Pikku Jättiläisen hänen hoteisiinsa. Vanhemmat näkivät poikansa vain iltaisin ja aamuvarhaisella. Tämä viihtyi mainiosti vanhan hoitajattaren seurassa, jota hän — ainoana Tuulensuun asukkaista ja kai ainoana koko avarassa maailmassa — sai komennella ja terrorisoida mielin määrin. Anoppi oli keskittynyt ruoanlaittoon eikä päästänyt tytärtään taloustöihin. Lehtori taas puuhaili päivät päästään pienessä puutarhassa ja oli nuorelle parille luovuttanut täksi viikoksi verkkonsa ja veneensä. Niinpä tuomari Rauta ja hänen vaimonsa saattoivat suunnata askelensa, minne ikinä halusivat, ja omistautua kokonaan toisilleen.
Seuraavana päivänä Päijänne, näytti heille toiset kasvonsa. Puoleltapäivin tuuli nousi. Ulappa oli ennenpitkää vaahtopäissä. Tuulensuun männynlatvoissa kohisi vihaisesti. Puut eivät silti valittaneet. Tämä oli tuttua niille, sitäpaitsi vain kesäistä etelätuulta, josta edessä oleva niemi otti vielä teräksen pois. Toista olivat keväiset ja syksyiset itämyrskyt, jotka puskivat tänne koko vihansa voimalla. Ja kestettiin, nekin.
Sitäpaitsi ilma oli yhä kaunis. Aurinko heloitti. Ja pienellä kuistilla oli suojaisaa.
Tuomari Rauta ja Inkeri istuivat siellä illansuussa. He odottivat muuta talonväkeä kotiin. Onnelassa oli näin häiden aattona kahvikutsut. Morsian kuului tahtoneen niin. Siellä tanssittaisiinkin illalla. Vain naapurihuviloiden väki oli kutsuttu sinne. Rauta ei kuitenkaan ollut suostunut lähtemään. Olisi kyllin suuri uhraus kuluttaa muutamia kallisarvoisia lomatunteja itse häihin. Minkäänlaisiin typeriin aatto- tai rääpiäisjuhliin ei mikään mahti saisi häntä lähtemään. Inkeri oli ollut samaa mieltä. Ja niin Kaarlot olivat lähteneet ottaen Martti-pojan ja Marin mukaansa.
— Vai jo kolmen vanhana sinä tanssiaisiin sonnustaudut, tuomari oli pojalleen pilaillut.
Lehtori oli lehahtanut punaiseksi.
— Ei, eihän nyt toki. Vain kahvit pistäydymme juomassa. Muuten Karppelat loukkaantuvat. Pianhan me sieltä kotiin tulemme.
Mutta vanha Mari oli tiuskaissut:
— Sen minä vain sanon, tuomari, että minä näin, mitä kaikkea ne ovat siellä leiponeet ja paistaneet huomisen varalle. On siellä herkkuja ja kakkuja ja leivonnaisia jos minkälaisia. Oi, oi! Kun minä ne näin, niin sanoin itselleni, etten minä ole Mari, ellei Martti-poju pääse niitä jo etukäteen maistelemaan.
Hänen pienissä silmissään oli välähdellyt taistelunhalu. Rautakin tunsi vanhaa palvelijatarta jo kylliksi tietääkseen, mitä se merkitsi. Siksi hän oli naurahtaen sanonut:
— No, koska Mari on yhä Mari, niin Pikku Jättiläisen täytynee päästä pilaamaan vatsansa Onnelan herkkupöydissä.
Mari oli tuhahtanut ylimielisesti. Kumma kyllä, hän ei ollut sanonut mitään. Mutta tuo äännähdys oli aivan kyllin kaunopuheinen ilmaus siitä, mitä hän arveli tuomarin tiedoista pikku poikien vatsoista ja niiden vaivoista. Niiden parantamisesta puhumattakaan!
Äkkiä Inkeri hypähti miehensä sylistä ja ryhtyi nopein kädenliikkein suorimaan pukuaan. Sillä puutarhan hiekkakäytävä narskui jo tulijain askelten alla. Onnelan vierailijat olivat palanneet.
— Kas vain, pianpa pääsittekin, Inkeri virkahti vanhemmilleen. — Ette siis jääneetkään... tanssin ajaksi.
Lea-rouva vilkaisi huvittuneena tyttäreensä. Sitten hän hymähti.
— Emme. Pelkäsimme, että kun sekä vanhemmat että lapsi ovat poissa, niin te kaksi kuolette ihan ikävään. Sinä, Inkeri, olet tietenkin laittanut jo iltateen valmiiksi?
— Voi, äiti...
Kaarlo Rauta riensi vaimonsa avuksi.
— Me tulimme aivan äsken verkkojen laskusta. Tuonne suojan puolelle laskimme. Juur'ikään ehdimme takaisin.
Anoppi katsoi häneen tummissa silmissään ilkikurinen katse.
— Hm.
Sitten hän käännähti ja poistui keittiön puolelle.
Lehtori istahti penkille ja rupesi rauhalliseen, perusteelliseen tapaansa kertomaan, keitä Onnelassa oli ollut. Tohtori Karppela itse oli muutamia päiviä sitten riistäytynyt irti tulisesta työkiireestään Helsingissä. Hänen vaimonsahan oli ollut jo vuosikymmenen kuolleena, ja hänen talouttaan hoiti hänen komea ja ylpeä Margit-sisarensa. Tohtorin ainoa tytär Eeva ei tunnetusti ollut mikään talousihminen, mutta herttainen neito hän oli. Kenraali Karppela ja hänen häikäisevän kaunis laulajatar-rouvansa olivat säteilleet iloa ja arvokkuutta. Ja heidän Paulansa oli ihanin ja suloisin morsian mitä ajatella saattaa. Tohtorin Yrjö-poika, joka oli arkkitehti ja nyt luutnanttina päämajasta lomalla, ja hänen nuori vaimonsa olivat vaikuttaneet hieman jäykiltä, mutta se oli varmaan johtunut vain väsymyksestä. Ehkäpä he olivat vast’ikään tänne matkustaneet. Onnelassa majaili vielä tohtorin ja kenraalin serkku tuomiorovasti Metsämaa, joka huomenissa suorittaisi vihkimisen; hauska, leppoisa herra. Sitten olivat tietenkin olleet läsnä myhäilevä konsuli Pöystinen hienoine rouvineen ja hiljaisine Maija-tyttärineen sekä ennenkaikkea onnellinen sulhanen muhkea Mikko-majuri. Professori Laita oli myös ollut siellä aatelisine rouvineen ja kolmine tyttärineen, joista pikkutytöt, Lilja ja Lyyli, olivat raikkaalla naurullaan saaneet Marinkin hymyilemään, ja Laura oli ollut yhtä enkelimäisen lempeä kuin tavallisesti; sääli, että tuo suloinen tyttö oli ruumiiltaan rujo. Niin sitten ei ollutkaan tällä kertaa ollut siellä enää muita kuin Tuulensuun edustajat. Inkeriä ja tuomaria monet olivat kyselleet ja pahoitelleet heidän poisjäämistään.
Kun hän oli lopettanut, Inkeri kietoi kätensä hänen kaulalleen.
— Sinä hyvä, kultainen isä. Kun sinua kuuntelee, voisi luulla Onnelassa olleen koolla oikein enkelten joukon. Minä kyllä ensin hieman säikähdin, että oletko sairas, kun sanoit Margit Karppelaa ylpeäksi. Ethän sinä milloinkaan näe ihmisissä heidän varjopuoliaan. Mutta sitten rauhoituin. Kaikki muuthan olivat häikäisevän kauniita, iloisia, arvokkaita, hyväntuulisia, suloisia, onnellisia, leppoisia, muhkeita ja mitä he nyt olivatkaan. Ja tietysti me uskomme, että Yrjö ja Oili Karppela vaikuttivat jäykiltä vain matkaväsymyksen vuoksi ja että he itse asiassa ovat vallan haltioissaan, kun Paulasta tulee huomenna majurin rouva Pöystinen. Kaikki on sulaa sovintoa, onnea ja hyvyyttä!
— No, no, tyttöseni, lehtori sanoi. — Erehdynkö sitten jonkun kohdalla?
Inkeri väisti naurulla kysymyksen. Rauta halusi johtaa keskustelun toisaalle ja kysyi:
— Sattuiko setä puheisiin professori Laidan kanssa?
— En erikoisemmin. Mitenkä niin?
— Olisi kiintoisaa tietää, mihin puolueeseen hän nyt lukeutuu.
— Vaihtaako hän sitten niin usein väriä? lehtori kysyi. — Tunnen häntä kovin vähän.
— Professori Laita on kuuluisa siitä. Tiedemiehenä hän ei olisi hullumpi. Mutta hän ei jouda keskittymään tieteeseensä, kun valtiollinen kunnianhimo ei päästä häntä rauhaan. Hän on kai kiertänyt jo kaikki puolueemme. Kerrotaan hänen vaihtavan työhuoneensa seinäpapereita aina puolueen mukaan. Siellä väitetään jo olleen sinivalkoiset, vihreät ja vaaleanpunaiset seinät.
— Mutta, lehtori sanoi räpytellen silmiään, eikö tuo tuollainen haihattelu ole vaarallista? Maalle, tarkoitan.
Rauta pääsi vastaamasta. Sillä Martti-poika taapersi kuistille vetäen perässään kapteenin asetakkia.
— Isi, ota tämä yllesi.
Inkeri auttoi takin miehensä niskaan. He olivat huvittuneita näkemään, mitä pikkumiehellä oli mielessä.
— Napit kiinni kans!
Niin tehtiin.
— No, Pikku Jättiläinen?
Poika vetäytyi pari askelta taapäin ja katsoi isäänsä arvostelevasti. Sitten hän pudisti päätään.
— Ei, isi. Et sinä ole komea. Toista on Mikko-setä.
— Olen pahoillani, jos isäsi tuottaa sinulle pettymyksen, poika.
— Niin. Mikko-sedän takki on hienompi kuin sinun. Ja rinnassa hänellä on värimerkkejä enemmän kuin sinulla.
— Kunniamerkkinauhoja.
— Niin, isi. Ja minä kysyin Mikko-sedältä, onko hän ollut ihan kaikissa tappeluissa. Hänellä kun on niin paljon värimerkkejä.
Rauta nauroi.
— Ja mitä majuri Pöystinen, niin, Mikko-setä, vastasi?
— Ei hän mitään vastannut. Mutta hän näytti vihaiselta. Miksi, isi?
— En tiedä, poikaseni. Mutta nyt Mari saa viedä Pikku Jättiläisen nukkumaan.
Vanha hoitajatar oli ihailevin ja palvovin katsein seurannut poikasen esiintymistä kuistin ovelta. Nyt hän murahti:
— Sen minä vain sanon, ettei ole hyvää kasvatusta, kun lapsen kysymyksiin ei vastata. Helppo on sanoa: en tiedä. Mutta oikein se ei ole!
Tuomari taputti häntä hyväntuulisena olkapäälle.
— No, Mari on sitten hyvä ja selittää Pikku Jättiläiselle. Sen, miksi majuri vihastui pojan kysymyksestä. Minä en hänen suuttumuksensa syytä käsitä. »Kasvaako maine tanterella vaan, jot' uljaan urhon veri kostuttaa ja eikö aseetonkin toisinaan voi miehuutt' osoittaa?» Kaipa majuri Pöystinen on ensin kotijoukkojen ja nyt sotilaspiirin esikunnassa ansiokkaasti ja urheasti paperisotansa käynyt, koska on ristejä rivittäin saanut.
Mari katsoi epäilevänä ylös isäntänsä nauraviin silmiin. Sitten hän pudisti päätään, otti pojan syliinsä ja paiskasi oven perässään kiinni. Ota nyt selvä tuonkin ison miehen puheista!
Aamuyöstä tuuli yltyi myrskyksi. Raudalla oli tiukka tekeminen noustuaan sulkemaan ikkunaa. Ulvonta vanhan katon päreissä piti häntä vielä pitkään hereillä. Lopulta hän kuitenkin pääsi unen päästä kiinni.
Aamulla hän havahtui omituisen levottomana. Se ei johtunut lyhyestä unesta, sen hän tiesi. Hän vilkaisi viereisiin vuoteisiin. Inkeri ja Pikku Jättiläinen nukkuivat rauhallisina ja hymyillen unissaan. Hän huo'ahti helpotuksesta. Sillä taholla ei siis mikään ollut hullusti. Mutta jossakin muualla oli! Hän tunsi sen koko olemuksessaan.
Sitten hän muisti jotakin, ja hänen täytyi naurahtaa. Häät! Tietysti kaikki johtui siitä, että tänään olivat nuo kirotut häät, joiden kanssa hänellä ei ollut oikeutta myöten mitään tekemistä. Tai saattoiko se sittenkään olla vain sitä? Koko juttuhan olisi muutamassa tunnissa ohitse, ja tämän päivän jälkeen hänellä olisi vielä viisi kokonaista päivää lomastaan jäljellä.
Inkerikin heräsi, kun ovelle koputettiin. Lea-rouva tuli sisään kahvitarjottimineen.
— Voi, äiti, miksi sinä? Minä ihan häpeän. Olisinhan minä toki...
Äidissä oli jotakin outoa, joka sai hänet jättämään lauseensa kesken. Tummat silmät eivät hymyilleet; niissä kuvastui kauhua. Ja tavallisesti niin raikkaat kasvot olivat kumman värittömät.
Lea-rouva laski tarjottimen tyttärensä vuoteelle ja meni suutelemaan Martti-poikaa, joka juuri oli saanut silmänsä auki.
— Mari tulee heti hakemaan pojun.
Kun he olivat jääneet kolmisin, hän jatkoi
— Onnelassa ei sitten olekaan tänään häitä.
Äänen sävy ilmaisi enemmän kuin sanat. Inkeri tarrautui hänen käsivarteensa.
— Äiti! mitä on tapahtunut?
— Tiedämme toistaiseksi kovin vähän. Onnelan Liina tuli tänne äsken peruuttamaan hääkutsun. Paula Karppela on yöllä kadonnut.
— Niin. Nimismiehelle on ilmoitettu. Hän on hälyttänyt koko Laaksolan kylän. Odotetaan, että myrsky taukoaa illaksi. Silloin aloitetaan naaraukset.
— Naaraukset?
— Niin. Sillä Onnelan purjevene on myös kadonnut. Kaikki ovat aivan päästään pyörällä. Ei tiedetä, mitä on tapahtunut. Mutta luullaan, että Paula on yöllä lähtenyt yksin purjehtimaan ja hukkunut.
— Paula lähtenyt yksin purjehtimaan? Häittensä aattoyönä!
— Niin, se tuntuu kummalliselta, tyttöseni. Mutta muutakaan selitystä ei ole keksitty.
Tuomari Rauta puuttui nyt keskusteluun:
— Tietenkin se on ainoa järjellinen selitys. Ellei Paula Karppela olisi lähtenyt purjehtimaan, niin olisi kaksi arvoitusta ratkaistavana. Ensinnäkin, miksi, miten ja minne tyttö on kadonnut. Ja toisekseen, kuka päästi Onnelan purjeveneen irti ja missä tarkoituksessa. Aina on helpompi käsitellä yhtä arvoitusta kuin kahta erillistä, joista toinen on aivan järjenvastainen.
— Niin, niin, Inkeri virkahti hajamielisesti. Sitten hän kääntyi jälleen äitinsä puoleen: — Mutta kai Liina jotakin vielä kertoi? Eilisillasta. Onnelassahan piti tanssittaman.
— Niinpä niin. Liina kertoi nähneensä Paulan tanssivan viimeisen valssin majuri Pöystisen kanssa. Pari oli vaikuttanut hyvin onnelliselta ja iloiselta. Sitten vieraat olivat alkaneet lähteä. Vähän myöhemmin Liina oli nähnyt nuoren parin vielä keskustelemassa kuistilla. He olivat puhelleet hiljaa ja erotessaan suudelleet toisiaan hellästi. Juuri nukkumaan mennessään Liina oli vielä portaissa tavannut Paulan. Talossa monta vuotta olleen palvelijan vapaudella hän oli kysynyt: »Onko neiti onnellinen?» Paula oli hymyillen vastannut: »Hyvin, hyvin onnellinen.» Sen jälkeen kukaan talon väestä ei tavannut enää Paulaa.
— Eikö hän jättänyt minkäänlaista sanaa tai selitystä? Inkeri kysyi vielä.
— Ei. Se tekee kaiken kaksin verroin hirveäksi.
Kun Lea-rouva oli poistunut alakertaan, Inkeri sai turhaan kehoittaa miestään juomaan kahvinsa. Rauta seisoi pyjamassa ikkunan ääressä poltellen savuketta ja tuijottaen ulappaa. Järvi kävi yhä vaahtopäisenä. Mutta myrsky oli jo hellittänyt öisestä voimastaan. Hänen ajatuksensa pyörivät murhenäytelmässä, joka kaiken todennäköisyyden mukaan oli näytelty tuolla vain muutamia tunteja sitten.
— Tunsitko Paula Karppelan? hän kysyi viimein.
— Tunsin. Mehän kävimme aikoinamme samaa koulua. Hän oli luokkaa ylempänä. Sitten tiemme erkanivat. Tapasimme uudelleen vasta täällä.
— Millainen tyttö hän oli?
— Kaunis, pitkä tummaverikkö. Mutta en olisi sanonut hänestä isän tavoin, että hän oli suloisin morsian mitä ajatella saattaa. Hänessä oli paljon äitinsä levotonta taiteilijatemperamenttia. Eikä kai isäkään, kenraali, kaikkein rauhallisimpia miehiä liene.
— Oh, kenraalin tunnen itsekin. Mutta sanohan, olisiko tuntemasi Paula Karppela voinut vaikka valehdella olevansa onnellinen.
Inkeri koetti seurata miehensä ajatuksen juoksua.
— Sinä tarkoitat Paulan eilisiltaista vastausta palvelustytön kysymykseen. Kyllä. Hän olisi pystynyt säteilevin silmin sellaisen valheen laskettamaan. Hän oli kyllin ylpeä siihen. Se on Karppeloilla kai veressä. Kuulithan, mitä isä sanoi Margit-neidistä. Mutta tässä tapauksessa Paulan ei tarvinnut valehdella. Olipa majuri Pöystinen millainen mies tahansa, niin Paula oli hyvin rakastunut häneen. Hän itse sanoi sen minulle.
Rauta heitti savukkeen pois ja sytytti uuden.
— Luuletko, että Paula lähti vapaaehtoisesti öiselle purjehdusmatkalleen? Inkeri kysyi hetken kuluttua.
Hänen miehensä purskahti nauruun ja käännähti vaimoonsa.
— Kuulehan, Pienokainen, myöhästynyt sähke aivoissani kertoo sinun jokin aika sitten maininneen jotakin kahvin juonnista. Luulenpa, että se maistuu nyt... Ja toinen kupillinen saman tien.
Inkeri kaatoi hänen kuppinsa täyteen hieman nyreänä. Hän ei pitänyt siitä, että mies edes kahdenkesken löi leikiksi hänen vakavissaan esittämänsä kysymykset.
— Vihjaukseni oli kai sinusta aivan naurettava. Mutta järjenvastaista on sekin, että onnellinen morsian lähtee keskellä myrsky-yötä ja vain muutamaa tuntia ennen häitään yksin järvelle.
— Siinä olet kyllä oikeassa. Mutta, Pienokainen! Sinä taidat nyt mielikuvituksessasi jo nähdä kokonaiset rosvoliigat tai raa'an roiston raahaamassa viatonta morsianta purjeveneeseen. Järkyttävää! Naimisissa olo lakimiehen kanssa tuntuu vaikuttaneen sinuun epäedullisesti. Kun kuulet vain jostakin salaperäisestä onnettomuudesta, niin heti tuollaiset hurjat ajatukset alkavat myllertää pienessä, sievässä päässäsi.
— Seis, Kaarlo! Anna sinä minun pääni olla rauhassa! Ilman sinun solvaavia atribuuttejasi.
Inkeri oli puolittain vakavissaan. Mutta hänen miehensä uhmasi vaaraa, otti riidanalaisen pään kämmentensä väliin ja suuteli vastustelevia huulia.
Oikein miesmäisen raakamainen tapa keskeyttää asiallinen keskustelu, kun ei enää muuta tietä pälkähästä löydä, Inkeri huohotti päästyään jälleen irti. Mutta hänen silmänsä säteilivät jälleen.
— Sitäpaitsi haluan huomauttaa, hän lisäsi hetken kuluttua, että sinun ajatuksesi, kultaseni, alkoivat ensin askarrella tässä tapauksessa. Sattuihan äsken sellainenkin ihme, ettei edes kahvin tuoksu pystynyt houkuttelemaan sinua luokseni. Mutta sen sinulle sanon, että vaikka todellisuus nauraisi vuorostaan sinulle vasten kasvoja ja ilmenisi rosvojen, liigana tai yksitellen, olleen täällä liikkeellä niin minä en suostu luovuttamaan millekään tutkimuksillesi päivääkään. Isäni tosin ei suotta ennen naimisiin menoamme varoittanut minua sinusta. Karhu sinä olet ja raakalainen. Mutta nämä päivät sinä olet minun, kokonaan minun. Muistakin se!
He nauroivat molemmat.
Hetken kuluttua mies sanoi vakavasti:
— Emme kuitenkaan pääse mihinkään siitä, että tuossa lähellä on sattunut järkyttävä onnettomuus. Auttamatta se luo varjon näiden päiviemme ylle. No niin, saamme luvan koettaa unohtaa sen.
He tahtoivat sitä molemmat. Mutta tapahtumien kulku oli voimakkaampi kuin heidän tahtonsa.
Kolmas luku.
JALANJÄLJET HIEKASSA.
Päivän mittaan tuuli asettui asettumistaan. Päivällistä lopeteltaessa tuomari Rauta ilmoitti aikovansa soutaa Inkerin kera niemen pohjoispuolelle. He ottaisivat samalla mukaan verkot laskeakseen ne.
Lea-rouva naurahti.
— Aina te niitä laskette ja nostatte. Mutta ainoatakaan kalaa ei keittiön puolelle vain ilmesty.
— Älähän nyt, äiti, lehtori puolusteli. — Kala ei kai oikein liiku.
— Eipä kai. Tai sitten verkon silmät ovat yht'äkkiä käyneet liian suuriksi.
Tuntui oikein hyvältä kuulla heidän puhuvan tässä äänen sävyssä. Koko päivän lehtori ja hänen vaimonsa olivat olleet syvästi järkyttyneitä ja kuulostelleet vain uutisia Onnelasta päin.
Kaarlo ja Inkeri puolestaan olivat jo aamupäivällä katsoneet parhaaksi perustaa näiden päiviensä suojaksi sakkorahaston. Sen, joka vain vihjaisikin hukkumistapaukseen, oli maksettava 50 markan sakko. He tahtoivat unohtaa Onnelan murhenäytelmän tyyten. Ajatus oli Inkerin. Hänen miehensä oli mielihyvin hyväksynyt sen.
Kun verkot oli onnellisesti saatu järveen, mies tuli virkkaneeksi:
— Saa nähdä, aloittavatko ne tänä iltana jo naaraukset...
— Kaarlo! Suorita sakko. Sinähän olet aivan parantumaton. Jos jatkat tuohon suuntaan, sakkorahastomme saa pian hakea sinut vararikkoon. Minun tulee ihan sääli sinua, kultaseni.
Rauta kalvoi tottelevaisesti taskustaan kynän ja paperia kirjoittaen jälleen uuden velkasitoumuksen. Mutta sitten hän syventyi tutkimaan heidän rahastonsa tilaa.
— Pienokainen, sinun asemasi on paljon vakavampi kuin minun. Joku toinen sanoisi kai taloudellista asemaasi jo suorastaan toivottomaksi. Täällä on sinun maksusitoumuksiasi kokonaista 14 kappaletta. Tiedätkö, mitä 14 kertaa 50 markkaa on?
— Äsh! Sano mieluumminkin, montako sinun paperiasi siellä on.
— Viisi.
— Vain viisi? Sehän on mahdotonta! Minä tulen itse laskemaan.
Inkeri nousi seisomaan vaappuvassa veneessä. Mutta samalla kajahti rannalta hänen isänsä ääni:
— Vene hoi!
Jotakin tärkeää oli täytynyt tapahtua. Muuten lehtori ei olisi tullut poikki niemen etsimään heitä. Voimakkaat aironvedot kiidättivät heidät nopeasti rantaan.
— Suokaa anteeksi, lehtori sanoi hämillisesti. — En olisi mitenkään halunnut häiritä teitä. Mutta nimismies tuli äsken Tuulensuuhun. Meiltäkin täytyy yhden venekunnan lähteä naaraamaan Paula Karppelan ruumista. Eikä meillä ole muuta kuin tämä ainoa vene. Valitettavasti.
Kotimatkalla hän sanoi puolittain kysyvästi:
— Itse minä lähden tietenkin toiseksi veneeseen. Mutta...
Rauta ei virkkanut siihen mitään, katsoihan vain vaimoonsa. Puna lehahti Inkerin poskipäihin. Hän kiirehti sanomaan:
— Kaarlo tulee tietenkin toiseksi. Kaksi miestähän joka veneessä tarvitaan.
— Ja minä kun muistelen kuulleeni joskus jotakin käärmeestä ja sen pään murskaksi polkemisesta, hänen miehensä hymähti.
— Mitä ihmettä? lehtori hämmästyi.
— Ei mitään, setä. Se oli vain sellainen sivuhyppy. Mutta mitä siihen meidän lähtöömme tulee, niin puhellaan ensin nimismiehen kanssa.
Osoittautui, että pitäjän nimismies, tuomari Aalto, oli reipas, nuori mies. Hän oli päässyt hoitamaan siviilivirkaansa menetettyään talvisodassa oikean silmänsä. Rauta mielistyi heti hänen avoimeen, miellyttävään olemukseensa. Ja Aalto oli vilpittömän hyvillään tavatessaan rikostutkijana tunnetun vanhemman virkaveljen.
Pian sovittiin siitä, että nimismies antaisi muille venekunnille määräyksen aloittaa naaraukset kotilahdessa. Sillä aikaa molemmat tuomarit pohtisivat hieman juttua. Inkeri istahti heidän seuraansa hoitelemaan emännän velvollisuuksia.
Rauta sai kuulla Paula Karppelan katoamiseen liittyvät yksityisseikat, sikäli kuin nimismies oli päässyt, niistä selville.
Tanssi oli Onnelassa eilisiltana lopetettu kello 22.45. Nuoret ja professori Laita, joka oli illan mittaan kunnialla lisännyt muuten harvojen kavaljeerien lukua, olisivat halunneet jatkaa ilonpitoa. Mutta Margit-neiti oli jyrkästi ilmoittanut, että sille illalle sai riittää, koska aamulla oli oltava varhain jalkeilla. Tällöin oli talossa ollut — palvelusväkeä lukuunottamatta — kahdeksantoista henkeä. Tuomari Aalto oli lyhyesti kuulustellut kaikkia jäljelle jääneitä.
— Onpas teillä ollut tänään urakkaa, Rauta hymähti.
— Ja useimmat heistä aika hellävaraisesti käsiteltäviä, Aalto vakuutti. — Lisäksi kolme palvelustyttöä, puutarhuri ja hänen vaimonsa sekä kaksi apuihmistä. Konstikasta joukkoa, nuo Karppelat.
Majuri Pöystinen oli, tähänastisten tietojen mukaan, vieraista poistunut viimeisenä, noin kello 23.30. Silloin talon oma väki oli ollut jo suurimmaksi osaksi nukkumassa tai ainakin huoneisiinsa vetäytyneenä. Paulan oli viimeksi nähnyt Liina Purola, tohtori Karppelan vanhin palvelijatar. Paula oli silloin — kello 23.45 — ollut nousemassa toiseen kerrokseen, jossa herrasväen makuuhuoneet olivat.
Tuntui ilmeiseltä, että Paula oli lähtenyt purjehtimaan, vaikka kukaan ei ollut sitä ilmoittanut nähneensä eikä voitu päätellä, milloin lähtö oli tapahtunut. Varmaa oli, että purjevene oli ollut paikoillaan vieraiden poistuessa. Pöystisen väki oli näet saapunut vesitse Onnelaan ja kun he — majuria lukuunottamatta — lähtivät, tohtori Karppela oli tullut rantaan heitä saattamaan. Konsuli oli silloin kysynyt, kestäisikö purjeveneen ankkuri, vaikka tuuli vielä yltyisi. Tohtori oli vakuuttanut sen kestävän; poiju oli luja, vene oli siihen kiinnitetty vankalla rautaketjulla ja lukolla. Itse vene oli näillä main harvinaista mallia: avoin, kaksimastoinen, jollaisia Pohjanlahden kalastajat käyttivät.
— Tiedän, Rauta sanoi. — Olen katsellut sitä ohi soutaessani. Se näytti aika tukevalta. Mutta paljon tietysti riippuu siitä, käytettiinkö veneessä hiekkasäkkejä vai oliko siinä köli.
— Tässä veneessä oli rautaköli, Aalto selitti. — Tohtori Karppela sanoi nuoruudessaan Pohjanlahden rannalla purjehtineensa aina kölittömillä veneillä. Tähän hän kuitenkin oli tilannut matalan, raskaan kölin, koska aallokko on täällä terävämpi ja epäluotettavampi kuin merellä.
— Silloinhan on kummallista, että onnettomuus pääsi tapahtumaan. Tuollaisen veneen ei luulisi hevin kaatuvan myrskyssäkään.
— Niin... Jos se oli onnettomuus.
Rauta silmäsi terävästi nimismieheen.
— Mitä sillä tarkoitatte?
Aalto naurahti hämillään.
— En oikeastaan mitään. Katsokaa, täällä vain tapahtuu niin vähän. Vähän mielenkiintoista. Ja kun sitten jotakin sattuu, kuvittelee helposti kaikenlaista. On kai tullut luetuksi liian paljon salapoliisijuttuja. Olen monesti toivonut saavani itse olla kerran mukana.
Inkeriä värisytti. Hänen teki mieli panna jyrkästi vastaan. Mutta sitten hän muisti joskus, vuosia sitten, itsekin toivoneensa samaa. Aivan yhtä kylmin, uteliain mielin kuin tuomari Aalto nyt... Paulan tapaus oli kuitenkin selvä onnettomuus, Luojan kiitos. Nimismies ei voisi parhaalla tahdollaankaan vääntää sitä miksikään »jutuksi». Vai tiesikö mies jotakin, mikä viittasi rikokseen? Sehän olisi kauheata!
Inkeri katsoi tarkemmin nimismiestä. Lukuunottamatta oikeaa silmää, joka oli sinisen eloton, Aalto oli hyvin miellyttävä. Hän oli pitkä ja hoikka, ja vaalea kesäpuku vaikutti huolitellulta ja virkistävältä näin sota-aikaan, jolloin sellaista harvoin nuorilla miehillä näki. Kasvot olivat avoimet ja piirteiltään säännölliset, musta tukka huolellisesti taapäin suittu.
— Vai niin, Rauta virkahti hetken äänettömyyden jälkeen. — No, oliko Paula Karppela taitava purjehtija?
— Kenraalin ilmoituksen mukaan hyvinkin, Aalto vastasi. — Helsingissä hän on ollut mukana kilpapurjehduksissa. Täällä hän on purjehtinut paljon setänsä veneellä, joten hänen piti olla perehtynyt siihenkin.
Inkeri puuttui nyt ensimmäisen kerran miesten keskusteluun:
— Mutta koko tuo öinen purjehdus! Sehän on käsittämätön!
Tuomari Aalto silmäsi häneen. Vaaleansinisessä, ilmavassa puvussaan nuori rouva oli suloinen näky, sen hän oli todennut heti ensi näkemällä. Mutta hän oli tahallisesti koettanut olla katsomatta tähän. Juuri tuollaisesta tytöstä hän oli joskus haaveillut. Eikä ole hyvä liian tarkkaan katsoa unelmaansa, kun sen kohtaa — toisen vaimona.
— Käsittämätönkö, hyvä rouva? Niin kyllä, tarkoitukseltaan, toistaiseksi. Mutta teknillisesti se on selvä. Paula Karppelan ei tarvinnut muuta kuin mennä veneeseen ja nostaa purjeet. Ennen lähtöään hän otti vain avaimen eteisen naulasta ja souti sitten pikku jollalla poijun luo. Jollan köysi on vieläkin lujasti solmittu poijuun. Sekä kenraali että Eeva Karppela vakuuttivat minulle, että solmu on juuri sellainen, jollaista Paulalla oli tapana käyttää venettä kiinnittäessään. Sitä myöten asia on siis selvä.
Rauta nyökkäsi. Nimismiehen äänessä oli kuitenkin jotakin, mikä sai hänet kysymään:
— Millä kohdalla vaikeudet sitten alkavat?
— Vaikeuksia ei ole, ei ainakaan toistaiseksi, nimismies vastasi hitaasti. — Vain joitakin kummallisuuksia. Mutta ehkäpä minä kuvittelen turhia.
— Kummallisuuksia? Millaisia esimerkiksi?
— Ehkäpä te nauratte nyt minulle, Rauta. Voi olla, että tuo onnettomuus saa minut miettimään vallan turhia. Mutta...
Onko ylipäänsä varmaa, että onnettomuus on tapahtunut? Rauta keskeytti. — Kun Paula Karppela kerran oli hyvä purjehtija, niin onhan mahdollista, että hän myrskystä huolimatta onnistui purjehtimaan järven poikki.
— Järven poikki! Inkeri huudahti. — Olisipa sekin ollut päähänpisto vihille valmistautuessa!
— No, naisen päähänpistoksi se ei olisi ollut suinkaan kaikkein järjettömimpiä!
— Oho! Kuulehan, kultaseni...
Rauta katsoi parhaaksi peräytyä hieman.
— Voidaanhan ajatella, ettei Paulalla ollut tarkoitus lähteä niin kauas. Mutta sitten hän joutui myrskyn kynsiin. Silti ei ole vielä välttämätöntä uskoa hänen hukkuneen. Ei sittenkään, vaikka hän olisi kärsinyt haaksirikonkin. Hän on voinut pelastua jollekin yksinäiselle rannalle, josta ei ole niinkään helppoa päästä yhteyteen asuttujen seutujen kanssa.
— Niin minäkin ajattelin ensin, Aalto virkahti. — Siksi hälytin puhelimitse vastarannan. Siellä on suoritettu tutkimuksia. Mutta Onnelan venettä ei siellä ole kukaan nähnyt. Sitäpaitsi, nyt tiedetään varmasti, että minne Paula Karppela liekin ollut matkalla, niin järven ylitse hän ei ainakaan päässyt. Tänään iltapäivällä eräs venekunta löysi näet ulapalta Onnelan purjeveneen airot, jotka olivat tyynen varalta veneessä. Tyttö on purjehtinut kumoon tällä järven puoliskolla.
Rauta nyökkäsi. Se asia oli siis selvä. Sitten hän kysyi:
— Millainen uimari hän oli?
— Uimamaisteri. Mutta viimeöisessä myrskyssä...
— Niin.
Miehet polttelivat hetken ääneti maistellen mielihyvin välillä kahvia.
— Miten Onnelan väki suhtautuu asiaan? Rauta kysyi.
— Kenraali, tohtori ja tuomiorovasti ovat suunniltaan. Ymmärtäähän sen. Arkkitehti koettaa vakuutella, että koko häly on vähintäänkin ennenaikainen. Kenraalitar, Oili-rouva ja Eeva-neiti ovat saaneet hysteerisiä kohtauksia. Margit-neiti vaeltaa ympäriinsä rauhattomana, mutta synkän äänettömänä. Palvelustytöt itkeä tillittävät ehtimiseen; he tuntuvat erikoisesti pitäneen Paula-neidistä.
— Entä Mikko Pöystinen? Tapasitte kai hänetkin Onnelassa?
Nimismies nyökkäsi.
— Hän tuli vanhempiensa kanssa sinne. Konsulinna toi paljon lisää itkua taloon. Majuri vaikutti hyvin järkyttyneeltä, mutta kieltäytyi uskomasta Paulan kuolemaan.
— Mitä kummallisuuksia te äsken tarkoititte?
— No, onhan kummallista, että Paula Karppela lähti tuolle purjehdukselle. Myöhään yöllä. Eikä hyväkään purjehtija uskaltaudu myrskyyn ilman hyvin pakottavaa syytä. Miksi Paula siis lähti? Vastaus olisi selvä, jos hän olisi jättänyt jälkeensä kirjeen. Mutta mitään sellaista ei ole.
— Te ajattelette, että ihminen ja ennen kaikkea nuori nainen, joka ehdoin tahdoin lähtee kuolemaan, ei tavallisesti malta poistua jättämättä jälkeensä jotakin selvittävää sanaa.
— Niin. Niin juuri minä ajattelin.
— Mutta vaikka meidän onkin nyt pidettävä varmana, että Paula Karppela on hukkunut, niin ei ole mitään perusteltua syytä luulla hänen itsensä halunneen sitä. Ehkäpä hän aikoi tehdä vain lyhyen matkan. Minne ja mitä varten, sitä emme tiedä emmekä ehkä milloinkaan saakaan tietää. Mutta jos näin oli ja hän uskoi ehtivänsä ennen aamua takaisin, niin hän varmaan tahtoikin pitää matkansa salassa kaikilta läheisiltään.
— Tuo otaksuma tuntuu kyllä luonnolliselta, Aalto hyväksyi. — Se selittäisi jäähyväisten puuttumisen. Mutta...
— Mutta mitä?
— Minua vain ihmetyttää, miksi kaikki Onnelassa eilen illalla olleet sitten vakuuttavat, ettei kukaan heistä nähnyt Paulaa kello 23.45 jälkeen. Eikä ketään ulkopuolistakaan näkijää ole ilmaantunut, vaikka koko pitäjä kai jo tietää katoamisesta. Ellei tässä jutussa ole mitään muuta kuin että Paula Karppela hukkui, niin mitä järkeä kenelläkään on olla ilmoittamatta tavanneensa hänet ennen hänen lähtöään onnettomalle purjehdukselle?
Rautaan nämä harvakseen lausutut sanat vaikuttivat silminnähtävästi. Tähän asti hän oli kuunnellut ja käsitellyt tapausta keskustelutyyliin. Nyt hän terästyi Harmaiden silmien ilme koveni. Tarkoittiko tuo nuori mies jotakin erikoista? Oliko hän keksinyt jotakin?
— Mutta ehkäpä vastaus kysymykseenne on aivan luonnollinen, Inkeri huomautti. — Se, ettei kukaan todellakaan nähnyt Paulaa tuon kellonmäärän jälkeen!
— Se olisi tietenkin kaikkein luonnollisin selitys, hyvä rouva, nimismies myönsi. — Mutta joku on ollut Paula Karppelan seurassa viime yönä, kun hän työnsi jollan vesille. Siltä ainakin näyttää.
Rauta ei sanonut mitään. Mutta Inkeri huudahti:
— Joku! Joku ollut hänen seurassaan! Viime yönä!
— Niin. Katsokaas, Onnelassa ei jollaa pidetä teloilla muiden veneiden vieressä. Se vedetään hieman sivummalle, josta on lyhin matka purjeveneen poijulle. Tarkastaessani sitä kohtaa aamulla huomasin, etteivät huvilan asukkaat olleet Paulaa ja purjevenettä kaivatessaan juoksennelleet siellä edestakaisin niin kuin muussa osassa hiekkarantaa. Paulan jalanjäljet näkyivät heikosti, hänellä oli ilmeisesti purjehdustossut jaloissaan. Mutta niiden rinnalla kulkivat toiset jäljet, jotka erottuivat selvemmin muutamissa kohdin hiekkaa. Näyttää siltä, että joku mies oli hänen seurassaan.
— Mies!
— Niin. Molemmat jäljet erottuivat selvästi sillä kohdalla, missä jollan on täytynyt olla. Kaksi ihmistä on ollut työntämässä jollaa veteen. Naisen tossun jäljet näkyivät vasemmalla ja miehen kengän jäljet oikealla puolella maalta katsoen. Tietenkään tässä kaikessa ei tarvitse olla mitään ihmeellistä. Miksei Paula Karppela olisi voinut saada saattajakseen ketä tahansa? Mutta minua kiusaa se, ettei tuo toinen ole nyt hiiskahtanutkaan asiasta. Olisiko sittenkin joku, jonka sormet ovat mukana tässä pelissä jollakin konnamaisella tavalla?
— Tuo oli todellakin tärkeä havainto, Rauta virkahti. — Juttu ei näytä olevan niin selvä kuin olen tähän asti uskonut. Uusi henkilö tai paremminkin uuden henkilön epämääräiset ääriviivat ovat ilmestyneet näyttämölle. Saitteko jalanjäljen?
— Hieman vaikeata se oli. Karppeloita tuntui pyörivän aihioinaan ympärilläni. Ja sanoinhan jo, että he ovat konstikasta väkeä. Heidän varpailleen ei ole hyvä astua. Jos he olisivat päässeet tiukkaamaan, mitä hittoa minä piirtelen jälkiä hietikosta sen sijaan, että etsisin Paula-neidin käsiini, niin tässä vaiheessa minun olisi ollut vaikea vastata. Mutta onnistuin sentään hetkiseksi pääsemään heistä erilleni ja muutamin vedoin piirtämään jäljen. Tietysti olisi ollut parempi, jos rannassa olisi voitu suorittaa tarkka tutkimus kaikin nykyaikaisin kojein. Mutta tässä minulla on nyt vain tämä.
Kaarlo ja Inkeri kumartuivat tutkimaan piirrosta. Niin pikaisesti kuin se olikin tehty, sai siitä hyvän kuvan. Jälki oli ilmeisesti jonkin verran kuluneen, 43-numeroisen siviilikengän jättämä.
— Tämän omistajasta ei pitäisi olla vaikea päästä selville, Rauta arveli. — Mutta ellei näitä jälkiä ollut lainkaan toisin päin, poistumassa rannalta...
— Te ajattelette sitä mahdollisuutta, että Paulan seuralainen olisi myös mennyt purjeveneeseen ja että meillä olisi nyt yhden asemesta kaksi ruumista naarattavana. Se olisi tietenkin tässä tapauksessa luonnollisin ratkaisu. Se selittäisi, miksi kukaan ei ole hiiskahtanut öisestä kohtauksesta. Mutta niin ei näytä olevan. Ensinnäkään ketään ei tiettävästi ole kateissa Paula Karppelan lisäksi. Toisekseen hiekassa olevista jäljistä päätellen mies on harpponut myös suoraan takana olevalle ruohikolle, arvattavasti juuri poistuessaan rannalta.
Rauta vaikeni tovin.
— Jutussa on jotakin salamyhkäistä. Mutta mikään ei vielä todista, että rikos olisi tapahtunut. Luullakseni ette voi päästä eteenpäin, ennen kuin ruumis tai vene tai molemmat löydetään.
Aalto nyökkäsi synkkänä.
— Tepä sen sanoitte. Pieni, sievä puuha. Purjeveneen airot löydettiin ulapalta. Ja tämä järvenselkä on laaja, paikoitellen syväkin.
Hän nousi.
— Mutta ei auta. Koettaa täytyy. Tuletteko mukaan?
— Vielä eräs kysymys, Rauta virkahti. — Oletteko haastatellut toimittaja Kulmalaa?
Nimismies naurahti.
— Erakkosaaren herraa? En. Häntä ei kannattanut käydä kutsumassa naaraamaan. Hänellä on vain vanha ruuhi kulkuvälineenään.
En ajatellutkaan häntä siinä mielessä. Tulin vain muistaneeksi, että Erakkosaari on uloin asumus tällä kohdalla. Paula Karppela on saattanut purjehtia läheltä saarta. Ehkä Kulmala on sattunut näkemään jotakin yöllä. Tietenkin mahdollisuus on hyvin pieni. Mutta väliin ei ole varaa väheksiä heikointakaan valonsäteen mahdollisuutta.
Aalto nyökkäsi. Mutta hän oli hyvin epäröivän näköinen.
— Niin, hän myönsi venyttäen. — Ehkäpä niin. Kulmala ei tuossa mielessä olisi pälkähtänyt päähäni. Enkä luule, että kenenkään muunkaan koko pitäjässä. Hänelle nauretaan yleisesti. Sanotaan, että hän on tuijottanut silmänsä sokeiksi vuosisatojen taa. En muista milloinkaan nähneeni koko ukkoa. Mutta ehkäpä kaikesta huolimatta olisi pistäydyttävä hänen luonaan. Erakkosaaren asema on tosiaankin huomion arvoinen. Pelkään vain, että jos nyt lähden Kulmalan pakeille, ruvetaan sanomaan minun vain välttelevän osallistumasta raskaaseen ja yksitoikkoiseen naaraamiseen. Ties, mitä ne tuumivat jo täällä Tuulensuussakin viipymisestäni...
Inkeri hymyili hänelle herttaisesti.
— Mutta kupillinen kahvia teidän on kuitenkin vielä juotava kanssamme!
Nimismies silmäsi häneen. Sitten hän käänsi nopeasti katseensa toisaalle.
— Kiitoksia, rouva. Olette liian ystävällinen.
— Mutta entäpä jos minä naaraamisen asemesta ottaisin suorittaakseni käynnin Erakkosaaressa? Rauta esitti. — Minä en, nähkääs, ole innostunut naaraushommaan.
— Se sopii mainiosti, Aalto innostui. — Teidän tekemänänne tuo käynti herättää korkeintaan hymyä. Ja sillä suorittaisitte minulle suuren palveluksen.
— Tehdään sitten niin. Ja sinä, Pienokainen, saat ilon lähteä mukaani. Vapautamme isäsi kaikista velvollisuuksista.
Inkerin silmiin nousi pelkoa.
— Minä? Erakkosaareen! Siellä on se hirveä koira. Rauta nauroi.
— Älä välitä Rajusta. Minä pidän siitä huolen. Valkeampi tapaus voi olla itse Erakkosaaren isäntä. Sinä pystyt kenties hillitsemään hänet, niin ettei hänkään pure.
Neljäs luku.
ERAKKOSAAREN HERRAN NÄKY.
Järvi oli jälleen miltei tyyni, kun Tuulensuun vene suuntautui kohti Erakkosaarta. Oli vaikea kuvitella, että edellisenä yönä oli raivonnut myrsky. Tapahtuneesta onnettomuudesta kertoivat sensijaan kymmenet veneet, jotka lahdella suorittivat naaraamista. Hankainten kitinää lukuunottamatta ei kuulunut mitään. Naiset, ukot ja pojat ahersivat äänettöminä. Myös rannalla oli oudon hiljaista. Tuulensuun veneessäkin molemmat vaikenivat.
Mutta sitten hiljaisuus särkyi niin äkisti ja räikeästi, että kaikki veneet pysähtyivät toviksi. Kaarlo Rauta oli jo hetkistä aikaisemmin kuullut Rajun syöksyvän kohti saaren rantaa, niin että vesaikko ryskyi. Sitten se alkoi.
— Komea ääni, hän huomautti vaimolleen.
Mutta Inkeri ei hymyillyt. Väristen hän tuijotti rantakivellä raivoavaa mustaa hurttaa, jota vene lähestyi nopeasti. Koirakin havaitsi, että tällä kertaa rauhan häiritsijät eivät aikoneet tyytyä kulkemaan sivu, vaan yrittivät rantaan. Sen haukunta kiihtyi kahta kumeammaksi.
Peltolan vanha isäntä, joka tyttärensä kera souti lahden pohjukassa, nousi seisomaan nähdäkseen paremmin, mitä oli tekeillä.
— Joku hullu yrittää Erakkosaareen, häh murahti. Sitten hän erotti, välimatkasta huolimatta, vihreän merkkiviirun. — Tuulensuun vene näkyy olevan. Lehtori itse se ei voi olla. Ehkäpä se Kirppulan Kustaan kantaja, jonka tänne tulosta Kana-Kristiina sanaa lennätti.
Samantapaiseen päätelmään tultiin muissakin venekunnissa. No, ellei ihmisellä ollut parempaa tietoa, niin omapa oli asiansa. Ja niin jatkettiin naaraamista.
Rauta oli lopulta löytänyt sopivan maihinlaskupaikan. Raju oli seurannut veneen liikkeitä siirtyen kiveltä kivelle ja haukkuen herkeämättä.
— Kaarlo, varo tuota petoa! Sen kita on kauhea, silmät iskevät tulta ja koko ruumis vapisee raivosta. Se syöksyy varmasti päällesi. Varo!
Rauta hymyili vaimolleen rauhoittavasti.
— Mutta, Pienokainen. En ole nähnyt sinua ikinä noin peloissasi.
— Minä pelkäänkin.
— On naisia, jotka kirkuen hyppäävät tuolille nähdessään pienen hiiren.
— Minä en kiru, Inkeri sanoi puraisten huultaan. — Tuolille kyllä hyppään, jos hiiren näen.
— Mutta et vapise seisoessasi roiston pistoolinpiipun edessä. Sen olen itse nähnyt. No niin, se on kai sitä suloisen naislogiikan mukaista vaaran arviointia. Niinpä minulla nyt sitten on tilaisuus mahtailla miehisellä rohkeudella. Katso nyt, Pienokainen! No, tulehan tänne, iso hiiri.
Samalla hetkellä kuin hänen jalkansa kosketti saaren maata, haukunta lakkasi. Häntäänsä heiluttaen Raju juoksi hänen luokseen ja rupesi hieromaan suurta kuonoaan hänen reittään vasten ja nuolemaan hänen käsiään. Laskevin ja nousevin äänin se vikisi touhuten vieraan ympärillä.
Inkeri seurasi kohtausta silmät pyöreinä.
—Tuohan on ihan uskomatonta!
— Ei suinkaan, Pienokainen. Minä tunnen koirat.
— Mutta, kultaseni, voisi aivan luulla, että se yrittää puhua sinulle.
— Se puhuukin. Valittaa, etten ole aikaisemmin tullut sitä tervehtimään. Liian yksinäistä kuuluu täällä olevan. Ja ikävää. No, Pienokainen. Erakkosaaren linnoituksen ensimmäinen lukko on tiirikoitu auki. Tule sinä nyt koettamaan taitoasi toiseen.
Ylös mökille vievä tie oli jyrkkä ja kapea. Rauta asettui kärkeen. Hänen kupeellaan asteli omalaatuista vikisevää »puhettaan» jatkava koira. Se ei näyttänyt suuria perustavan perässä tulevasta Inkeristä.
Polku mutkitteli tiheän, parin miehenmitan korkuisen mäntytaimiston lävitse. Erään mutkan kohdalla Rauta joutui silmätysten saaren isännän kanssa. Tämä oli tulossa asunnoltaan kädessä vahva ryhmysauva.
Nimismies oli maininnut toimittaja Kulmalaa ukoksi. Mutta vanhusta tämä mies ei muistuttanut. Hän oli ehkä puolivälissä kuudettakymmentä, mutta hänen laiha vartalonsa oli pitkä ja suora. Hänellä oli askeetin kasvot ja harmaa, harjamainen tukka. Yllään hänellä oli vanha, napiton paita ja pitkät sarkahousut. Tällä hetkellä hän oli vimmoissaan.
— Mitä helvettiä tarkoitatte tunkeutumalla minun alueelleni? hän ärjyi. — Ja laskekaa heti irti minun koirani!
— Enhän minä siitä kiinni pidä.
— Ettekö ymmärrä edes sen vertaa, ettei toisten koiria sovi taputella ja silitellä?
— En ole sitä tehnytkään.
— Raju, tänne!
Koira vilkaisi vieraan kasvoihin. Sitten sen luontainen kuuliaisuus voitti, ja se siirtyi isäntänsä viereen.
— Ja painukaa nyt helvettiin! Vai kuvitteletteko tulleenne Seurasaaren ulkomuseoon, joka on avoinna kaikenkarvaisille kävijöille?
— En kuvittele mitään. Minulla, vain on teille hieman asiaa.
— Mutta minulla ei ole teille! Eikä kenellekään muulle liioin! Lähtekää nyt hyvän sään aikana! Taikka minä näytän teille!
Mies kohotti sauvansa ja astui pari askelta lähemmäs.
— Johan nyt on per...!
Samassa Inkeri pujahti miehensä selän takaa esiin. Hänen ilmestymisensä oli niin odottamaton, että se katkaisi erakon vuodatuksen kesken sanaa.
— Voi, kiltti toimittaja Kulmala. Suokaa meille anteeksi.
Harmaatukkainen mies antoi ryhmysauvansa vaipua ja laski molemmat kouransa sen kädensijalle. Sitten hän pyyhkäisi kämmenellä yli silmiensä.
— Mitä te sanoitte? hän kysyi tovin vaitiolon jälkeen epävarmalla, äkkiä hyvin lempeäksi muuttuneella äänellä.
— Minä pyysin vain anteeksi teiltä. Sitä, että meidän on pakko tällä tavoin häiritä teidän rauhaanne.
Toimittaja Kulmala katsoi häntä hellittämättä. Hän pani merkille hymyilevät tytönkasvot ja hiukset, jotka auringossa sädehtivät kullalta. Vaistomaisesti hän tavoitti kourallaan paidanrintamusta kiinni, muisti sitten, ettei siinä ollut nappeja, ja hymähti hämillään.
— Vai oli teidän pakko? hän kysyi hymyntapaisen ilmestyessä suupieliin.
— Oli. Koska vain te voisitte meitä auttaa.
— Keitä meitä?
— Miestäni, tuomari Rautaa, ja minua, Inkeri vastasi naurahtaen esittelyn omalaatuisuudelle.
Harmaatukkainen mieskin naurahti. Hän ei ollut enää lainkaan vihaisen eikä peloittavan näköinen. Hänessä oli nyt pikemminkin jotakin hyvin liikuttavaa.
— Siitä on kovin kauan, kun minulla viimeksi oli vieraita. Tällä saarella ei kertaakaan. Olen aivan unohtanut, miten tällaisessa tapauksessa on meneteltävä. Mutta nyt kun me siis tunnemme toisemme, niin minun on kai tervehdittävä teitä.
Hän kätteli heitä kumpaakin.
— Pelkäänpä, että minun on pyydettävä anteeksi teiltä, hän jatkoi. — Vastaanottoni taisi olla hyvin sopimaton. Raju osasi olla paljon kohteliaampi ja inhimillisempikin isäntä kuin minä. Se on viisas koira, niin nuori kuin onkin. Saanen pyytää teitä astumaan matalaan majaani.
Hän lähti itse edellä nousemaan mäkeä.
Asumus oli saaren korkeimmalla kohdalla. Se oli vankoista hirsistä rakennettu, mutta matala ja jo vanha. Pikkuruisesta eteisestä, josta päästiin myös jonkinlaiseen keittiöntapaiseen, astuttiin arkihuoneeseen. Molemmat vieraat pysähtyivät sen kynnykselle hämmästyneinä.
Mitään tällaista he eivät olleet osanneet kuvitella Erakkosaaressa tapaavansa. Huone oli avara. Sen seiniä kiersivät kattoon asti ulottuvat kirjahyllyt. Vilkaisukin riitti vakuuttamaan, että tänne koottu kirjasto oli arvokas. Pienen ikkunan ääressä olevan jyhkeän kirjoituspöydän sivulaudalla oli kirjoituskone ja suuret määrät konekirjoitusliuskoja. Eräällä seinustalla oli piano ja keskilattialla tupakkapöydän vieressä mukava nahkanojatuoli. Kaikki oli vanhaa, mutta hyvää tekoa, ja huoneessa vallitsi erinomainen järjestys ja siisteys. Eteisen puoleisella seinällä oli toinenkin ovi, arvattavasti isännän makuuhuoneeseen.
Kulmala ei pannut merkille heidän hämmästystään. Hänen huomionsa oli edelleen kokonaan kiintynyt Inkeriin. Vanhanaikaisen kohteliaasti kumartaen hän vei hänet istumaan nojatuoliin. Ohimennen hän viittasi Raudalle, että tämän sopi asettua kirjoituspöydän ääressä olevalle tuolille.
— Kun te nyt olette erakkomajani ensimmäinen vieras sallinette minun tarjota teille lasin viiniä. Ja samalla tietysti teille, tuomari.
Hänen puheensa oli kummallista. Kun hän kohdisti sanansa suoraan Inkerille, äänessä oli lämmin, melkein nöyrä sävy. Muuten hän puhui kylmästi ja hieman tapaillen sanoja, niin kuin ainakin ihminen, joka on unohtanut seurustelun taidon. Raju sensijaan näytti valinneen ystäväkseen Raudan. Se asettui aivan hänen lähelleen makuulle, laski kuononsa hänen jalkansa päälle ja tyytyväisesti huokaisten sulki ruskeat silmänsä.
— Oi, älkää toki vaivautuko meidän vuoksemme, toimittaja Kulmala, Inkeri esteli.
Isäntä oli kuitenkin jo menossa. Ovella hän kääntyi sanomaan:
— Kun te olette kysymyksessä, pikku rouva, ei ole puhettakaan vaivasta, vaan ilosta.
Sitten hän katosi keittiön puolelle. Kuului, miten hän nosti lattialuukun ja alkoi laskeutua kellariinsa.
— Enpä ole nähnyt isäntää ja koiraa, joilla olisi noin samanlainen luonto, Rauta kuiskasi. — Ensin raivoisin haukku ja sitten mitä ystävällisin hännänheilutus. Sinun »tiirikkasi», Pienokainen, ylitti kaikki odotukset.
Inkeri ei vastannut. Hän oli noussut ja tarkasteli lähemmin huonetta. Hän pysähtyi katsomaan pianon kannella olevaa suurikokoista tytön valokuvaa. Se oli heti vetänyt hänen huomionsa puoleensa, koska se oli ainoa kuva huoneessa.
— Kultaseni, tässä on selitys tänne pääsyymme.
Hänen miehensäkin tuli katsomaan lähempää. Kuva esitti 16— 17-vuotiasta tyttöä. Yhdennäköisyys kuvan ja Inkerin välillä oli todella hämmästyttävä.
Heillä oli hämillinen tunne siitä, että olivat luvatta tunkeutuneet vieraan ihmisen salaisuuden suojatulle alueelle. Rauta kääntyi tutkimaan kirjahyllyjä. Inkeri huomasi, että nuottitelineellä oli avoimena Beethovenin »Für Elise». Hän tapaili hajamielisenä ensimmäisiä akordeja katse kiintyneenä nuoren tytön piirteisiin.
Hän säpsähti kuullessaan isännän äänen:
— Soittakaa minulle tuo kappale.
Harmaatukkainen mies seisoi ovella. Toisessa kädessä oli viinipullo. Toisella hän nojasi raskaasti pihtipieleen. Ääni oli matala ja rukoileva. Silmät kiilsivät kosteina.
Inkeri ei estellyt. Sanatta hän istahti pianotuolille ja alkoi soittaa. Pianossa oli kaunis, matala ääni. Hennot sävelet täyttivät huoneen.
Lopetettuaan soiton Inkeri jäi istumaan. Hän tunsi erakon olevan aivan hänen selkänsä takana.
— Kiitos, mies sanoi hiljaa. — Joskus minä itse soitan tuota Liisalleni. Tyttäreni muistolle, tarkoitan. Mutta minulta se ei käy lainkaan niin kauniisti kuin teiltä.
Inkeri ei kääntynyt eikä puhunut. Hänen vaistonsa sanoi, että mies halusi sanoa vielä jotakin ja että hänelle olisi helpotus kerrankin keventää patoutunutta mieltään.
Kulmala jatkoi tukahtunein kuiskauksin:
— Hän oli ainoa lapseni. Vaimoni vei hänet mukanaan. Kolmekymmentä vuotta sitten. Karatessaan toisen miehen matkaan. Ehkä minä olin hullu jo silloin. Niin kuin ihmiset sanovat minun nyt olevan. Mutta lastani minä rakastin. Viisitoista vuotta myöhemmin sain tuon kuvan. Vaimo naittoi hänet sitten jollekin omien piiriensä miehelle. Raa'alle retkulle. Kahta vuotta kauempaa Liisa ei kestänyt, vaan hukuttautui. Hän ei tietänyt koko elämänsä aikana, että minä olin hänen isänsä... Hänen muistonsa on sittenkin pitänyt minut pystyssä...
Kun hän lopetti, Inkeri kääntyi häneen kasvoillaan hellä, ymmärtävä hymy. Mies räpytti silmiään avuttomana.
— Tuo musiikki, hän mutisi puoliääneen.
Sitten hän laski pullon tupakkapöydälle, nouti laseja, kaatoi niihin ja toi lasin Inkerille.
— En minä sentään vain sen vuoksi täällä yksin asu, hän lisäsi asiallisemmalla äänellä. — Täällä on hyvä olla.
Hän naurahti ilottomasti ja lopetti:
— Minusta voisi sanoa melkein samaa kuin siitä ruotsinmaalaisesta sanomalehtimiehestä ja poliitikosta, jonka muistosanoiksi kirjoitettiin: »Hän oli oppinut tuntemaan tuhansia ihmisiä, ja siksi hän rakasti vain koiraansa.»
Hän kohotti lasinsa.
— Siitä huolimatta lausun teidät sydämellisesti tervetulleeksi Erakkosaareen.
Tuomari Rauta yhtyi maljaan. Tuntijan ilmein hän maisteli viiniä.
— Vanhaa, hyvää »Sauternia», hän totesi.
Toimittaja Kulmala käännähti säpsähtäen häneen. Hän oli vallan unohtanut toisen vieraansa olemassaolon. Kiusaantuneesti rykäisten hän sanoi:
— Niin... hm... tervetuloa tekin, tuomari.
Sitten hän istahti pianotuolille ja kääntyi Inkerin puoleen.
— Muistaakseni te, pikku rouva, mainitsitte jotakin sellaista, että teidän oli pakko tulla tänne Erakkosaareen. Koska muka vain minä voisin auttaa teitä. Se tuntuu uskomattomalta. Minä en tiedä enkä välitäkään ulkopuolisesta maailmasta. Verot minä Suomen valtiolle maksan. Mutta muuten elän omien lakieni mukaan. Manterella en käy muuta kuin jauhojen, suolan ja sokerin ostossa. Sanomalehtiä ei minulle tule eikä radiota täällä ole. Joten, käsitättehän, minä en tiedä mitään enkä voi tehdä mitään, mistä teille saattaisi olla apua. Mikä sitten pulanne liekin.
— Miten ihanaa juomaa, Inkeri virkahti säteilevin silmin. — Verotanko liiaksi vieraanvaraisuuttanne, jos pyydän vielä puoli lasillista?
Ette toki, isäntä ihastui nousten täyttämään hänen lasinsa. — Niin, minulla on täällä hyvä olla. Vanhat varastot ja pieni kulutus.
Hän meni kirjoituspöytälaatikolleen.
— Ette kai te polta?
Inkeri pudisti päätään.
— Mutta ehkä miehellenne saa olla vanha, kunnon »Rajah»?
Rauta otti mielihyvin savukkeen peltirasiasta, jollaista ei ollut vuosikymmeneen nähnyt.
— Entä te itse?
Minä poltan vain öisin kirjoittaessani ja mietiskellessäni.
Sanokaahan, toimittaja, olitteko viime yönä valveilla? Inkeri kysyi.
Kyllä. Näin kesäkuumalla yö on paras työaika. Menin vuoteeseen vasta kello kuudelta.
— Siksi me olemmekin täällä! Inkeri huudahti. — Ajattelimme, että te ehkä olitte yöllä valveilla ja näitte...
— Näin mitä?
— Purjeveneen.
— Purjeveneen?
Erakon silmiin tuli pelästynyt ilme. Hän vilkaisi tällä kertaa nopeasti molempiin vieraisiin.
— Olisiko minun pitänyt nähdä purjevene? Viime yönä?
Rauta jännittyi. Oli ilmeistä, että mies oli nähnyt jotakin. Miksi hän muuten olisi hätääntynyt? Mutta mitä tuo äkillinen pelästys saattoi merkitä? Eihän voinut kuvitella, että toimittaja Kulmalalla olisi jotakin jutun kanssa tekemistä! Hän hillitsi kuitenkin kiihkonsa. Jos mieli päästä selville erakon tiedoista, niin hänen vaimonsa oli yksin hoideltava kyseleminen.
Inkerikin tajusi tilanteen vaikeuden.
— Kiltti toimittaja, ettekö tahtoisi kertoa minulle, mitä viime yönä näitte? hän pyysi hellyttävästi.
Erakkosaaren herra katsoi häneen pitkään. Sitten hän hymähti.
— Voinhan minä kertoa teille, hän sanoi sitten tuijottaen eteensä. — Ehkäpä te ette nytkään naura minulle... Viime yönä en saanut työtä luistamaan. Lopetin kirjoittamisen yhden maissa ja puhalsin lampun sammuksiin. Jäin katsomaan ikkunasta ulos. Tuuli aika lailla. Järvi oli levoton. Pilvimassat olivat kuin vuorenhuiput, jotka kaatuvat toistensa ylitse. Tavallisuuden mukaan ajattelin häntä, tytärtäni... En ole milloinkaan kuullut, millainen yö oli silloin, kun hän hukuttautui... Äkkiä silmäni olivat erottavinaan järvellä purjeveneen. Kaksimastoisen avoveneen. Se näytti sivuuttavan saaren läheltä. Olin havaitsevinani siinä vain yhden ihmisen. Valkopukuisen tytön. Lapsiparka, ajattelin, tälle tuulelle purjeesi ovat vaarallisen suuret. Oli aivan kuin ajatukseni olisivat vaikuttaneet häneen. Sillä hämärän lävitse näin hänen nousevan perätuhdolta ja rupeavan reivaamaan takapurjetta. Mutta... sehän oli selvää jo etukäteen... siinä tuulessa se ei käynyt. Niinhän se on elämässäkin. Millä purjein ihminen tuuleen joutuu, niin niitä ei sitten enää reivata; kestä tai kaadu... Tyttö palasi perään. Minä seurasin veneen menoa, niin että silmiä kirveli. Sitten...
— Mitä sitten?
— Se päättyi niin kummallisesti. Mutta ehkäpä se johtui vain silmistäni ja siitä, että olin väsynyt. Äkkiä näytti jotakin välähtävän veneen perässä. Niin kuin joskus uni räjähtää säpäleiksi. Hieraisin silmiäni. Mutta näin enää vain purjeiden yläosan, ja seuraavassa hetkessä nekin vaipuivat näkyvistä.
Inkeri silmäsi kauhistuneena mieheensä, öinen murhenäytelmä myrskyssä oli odottamatta saanut aivan uuden muodon. Ääni vavisten hän kysyi:
— Oletteko varma, ettei purjevene kaatunut?
— Kaatunut? Ei, se vene, jota minä katsoin, räjähti.
Kulmala katsahti kummastuneena Inkeriin.
— Oli kiltisti teiltä, ettette nauranut kertomukselleni.
Mutta miksi te olette noin säikähtynyt, pikku rouva? Olen minä ennenkin nähnyt tuollaisia näkyjä. Kun olen paljon ajatellut tytärtäni. Vaikka aina ne muuttavat hieman muotoaan. Joskus näky on paljon selvempi kuin viime yönä.
— Mutta... tällä kertaa se ei ollut harhaa...
Erakko säpsähti.
— Tarkoitatteko...?
Inkeri nyökkäsi.
Siksi me tulimme häiritsemään teitä. Eräs purjevene on poissa ja nuori nainen kadonnut. Te luultavasti ainoana näitte hänen loppunsa.
Toimittaja Kulmala oli hyvin järkyttynyt.
— Mutta, hän virkahti avuttomasti, jos näkyni oli todellisuutta ja vene se, jota te etsitte, niin mitä sitten oli loppuvälähdys ja -räjähdys?
Rauta puuttui keskusteluun. Hänen äänensä oli kireä ja jyrkkä.
— Se oli merkki siitä, ettei ole tapahtunut onnettomuutta. Vaan murha.
Viimeinen sana jäi soimaan rauhaisassa erakkomajassa synkkänä ja repivänä. Se muutti myös ilmeen isännän kasvoissa. Ne kiristyivät ja kovenivat. Koko se halveksunta ja katkeruus, mitä hänen mieleensä oli patoutunut ulkopuolista kamppailun, riidan ja rikoksen maailmaa vastaan, josta hän oli eristäytynyt, leimahti jälleen täyteen liekkiin.
— Minä en halua olla missään tekemisissä tuon onnettomuuden tai murhan enkä sen tutkimusten kanssa, hän lausui jyrkästi.
— Ei teidän tarvitsekaan, Rauta rauhoitti. — Mutta vastannette vielä yhteen kysymykseen auttaaksenne oikeutta voittoon.
Kulmala tuhahti halveksivasti.
— Oikeutta! Minä viis teidän oikeudestanne! Mikään oikeus ei suojellut minun Liisaani!
Tuomari Rauta oli noussut seisomaan. Hiljaisesti hän virkahti:
— Sekin nuori nainen, joka viime yönä toisten pahuuden tähden sai surmansa aalloissa, oli erään miehen ainoa tytär.
Erakon kasvoissa alkoi nykiä. Tukahtuneesti hän kuiskasi:
— No, kysykää.
— Voitteko määritellä edes suunnilleen, millä kohdalla purjevene oli räjähdyksen tapahtuessa?
— Jonkin verran suoraan etelään Lokkimatalikosta. Matalikon voitte erottaa, jos katsotte hieman vasemmalle etuviistoon. Tällä säällä näkyy selvästi, miten laineet loiskivat Lokkikiviin.
Erakkosaaren herra ei ollut osannut kuvitella pääsevänsä niin helpolla. Vieraat eivät todellakaan esittäneet mitään muita kysymyksiä. Päinvastoin he vakuuttivat, ettei häntä tällä asialla enempää vaivattaisi. Lisäksi he nousivat heti hyvästelemään. Hänen kiristynyt mielensä pehmeni jälleen. Vieläpä hän jäähyväisiksi kehoitti sydämellisesti Inkeriä tulemaan toistekin tervehtimään häntä.
— Niin, ja miehennehän voi tulla mukaan. Hän puolestaan näyttää valloittaneen koirani sydämen. Se onkin parempi valloitus kuin useimpien ihmissydänten.
Raju seisoi heidän vieressään rannalla. Sen suuret ruskehtavat korvat olivat terävästi pystyssä ja silmissä oli tarkkaavainen ilme, kuin se olisi halunnut painaa tarkoin mieleensä, mitä sanottiin.
Kun vene irtosi rannasta, koira päästi raivoisan haukun. Mutta sitten se muuttui valittavaksi, kaipaavaksi ulvonnaksi.
Tuomari Aalto suhtautui aluksi sangen epäilevästi niihin tietoihin, mitä Raudalla oli tuotavana. Mutta nimismiehen määräyksestä naaraajalaivue silti siirtyi Lokkimatalikon ympärille. Varovaisuuden vuoksi ei ainoallekaan venekunnalle mainittu, mistä siirron aiheuttaneet tiedot oli saatu. Muuten käsky olisi voinut jäädä täyttämättä. Sillä siitä kaikki toki olivat yksimielisiä, että Erakkosaaren herra oli yhtä hullu kuin kuka tahansa tasavallan mielisairaaloiden potilaista. Hänen näkyjensä vuoksi ei kukaan olisi vaivautunut sormeaankaan nostamaan.
Kahden tunnin uurastuksen tuloksena löydettiin Lokkimatalikon lähistöltä sekä Onnelan purjevene että Paula Karppelan ruumis. Tai tarkemmin sanoen kummastakin se, mitä oli jäänyt jäljelle. Kun ruumis saatiin vedetyksi veneeseen, Peltolan emäntä yritti kauhusta kirkaisten hypätä laidan ylitse, mutta vanha isäntä sai toki hänestä kiinni. Värisemättä ei kukaan voinut katsella silpoutunutta ruumista, joka vielä eilen illalla oli ollut häittensä aattoa tanssien juhliva, kaunis ja ylpeä Paula Karppela. Juuri kukaan ei kiinnittänyt huomiota siihen, että purjevene löydettiin vähän myöhemmin. Molemmat tuomarit tutkivat sitä sensijaan tarkoin. Purjeet olivat tallella, vaikka niissäkin näkyi reikiä. Mutta veneen peräpuolen räjähdys oli tuhonnut kokonaisuudessaan.
— Tässä on teille se rikosjuttu, jota olette kaivannut, Rauta sanoi synkästi. — Sanoittehan muutama tunti sitten toivovanne, että saisitte kerran olla sellaisen selvittelyssä mukana. Nyt joudutte siihen pakostakin.
Aalto nyökkäsi. Mutta hän ei ollut lainkaan iloinen.
— Voin kuvitella, miten murha suoritettiin, Rauta jatkoi hetken kuluttua. — Otaksun, että joku, joka tiesi Paula Karppelan aikeesta lähteä purjehtimaan, sijoitti tavalla tai toisella aikasytytyspommin veneeseen. Jos hän olisi malttanut asettaa räjähdysajan myöhemmäksi ja vene olisi ehtinyt ulapalle, Päijänne olisi ehkä ainaiseksi haudannut syliinsä kammottavan arvoituksen.
— Niinhän sanotaankin, että jokainen murhaaja tekee jonkin erehdyksen, Aalto virkahti. — Mutta kyllä tässä näinkin on arvoitusta kylliksi. Murha täällä, tämän idyllin keskellä!
Hän viittasi nyt aivan tyynenä lepäävälle järvelle, joka aurinkoisine niemineen ja saarineen todella näytti rauhan ja onnen tyyssijalta.
— Se on kerta kaikkiaan käsittämätöntä! nimismies intoili. — Niin kuin sekin, että jossakin täällä piileksii katala murhaaja!
Veneen tutkimus tuotti vielä erään yllätyksen. Kokasta oli aivan vesirajan yläpuolelta veneen oikeasta laidasta sahattu irti neljännesmetrin pituinen kappale. Se oli työnnetty sitten takaisin paikoilleen. Ilmeisesti oli tarkoituksena ollut, että palanen irtautuisi aallokossa ja vesi pääsisi ryöppyämään sisään. Jos niin olisi käynyt, vene olisi nopeasti täyttynyt ja uponnut. Mutta palanen olikin vedessä turvonnut kiinteästi paikoilleen. Tuomarien oli ensin nostettava pohjalaudat venehylystä pois ja sisäpuolelta painettava lujasti, ennen kuin kappale irtautui. Näkyi selvästi, että sahaus oli aivan äskettäin suoritettu.
Tutkijat katsoivat toisiinsa. Sitten Rauta sanoi:
— Murhaaja on halunnut olla varma saaliistaan. Tai sitten kaksi henkilöä on ollut täällä murhatuumissa liikkeellä.
Viides luku.
TORVI JA VANHA SOTARATSU.
Seuraavana aamuna Inkeri herätessään totesi Martti-pojan nukkuvan vielä kaikessa rauhassa omassa pikku vuoteessaan. Oli kai vielä hyvin varhaista. Mutta kääntäessään katseensa toiselle seinustalle hän huomasi miehensä olevan jo hereillä. Tämä makasi selällään puhallellen savurenkaita kohti kattoa.
— Hyvää huomenta, kultaseni! Mitä ihmettä sinä teet?
— Huomenta, Pienokainen! Mitä teen? Muistelen haikein mielin Kulmalan eilen tarjoamaa »Rajahia». Erakkoelämällä tuntuu olevan puolensa. Täällä yhteiskunnan sylissä on tyydyttävä »Työmieheen». Onko se sinusta oikein?
— Minusta ei ole oikein tupakoida vuoteessa. Etenkään ei ennen aamukahvia. Missä sinä tuollaisen huonon tavan olet oppinut?
— Korsussa, Pienokainen.
— Mutta tämä ei ole korsu, Inkeri huomautti vetäessään aamutakkia ylleen. — Korsussa taas ei saada aamusuudelmaa. Valitse siis. Savuke tai suukko.
— Et voi olla noin säälimättömän kova.
— Kyllä minä voin!
Mutta se oli pelkkää kerskailua Inkerin puolelta.
Kun hän oli lähtenyt noutamaan kahvia, kuului pienestä vuoteesta:
— Naiset ovat sitten merkillisiä. Ei niiden sana pidä.
— Vai niin, vai olet sinä jo hereillä, Pikku Jättiläinen. Mutta ensinnäkään ei ole oikein, että pikku poika arvostelee äitiään. Ja toisekseen vanhemmille on tapana aamulla toivottaa hyvää huomenta.
— Huomenta, isi.
— Huomenta, Pikku Jättiläinen.
Kun pikkumies oli häipynyt omille teilleen ja yliskamarissa oli kahvit juotu, Kaarlo Rauta jäi edelleen loikoilemaan.
— Kultaseni, meillä on verkot nostamatta, Inkeri huomautti viimein.
— Mutta äitisihän sanoi, että yritimmepä miten tahansa, niin kalaa emme saa. Ahti on tainnut viedä karjansa pois koko Päijänteestä.
— Isä saa aina kalaa.
Mies vääntäytyi laiskasti istumaan.
— Älä, ihanko totta? Ja minä kun olen tähän asti luullut, että hänen ainoa onnekas saaliinsa oli, kun hän sai äitisi.
— Kultaseni, oliko tuo minua kohtaan huomaamattomuus vai harkittu ilkeys? Saihan hän kerran minutkin.
— Niinpä kyllä. Mutta sinua hän ei huolinut pitää kuin häthätää kaksi vuosikymmentä. Sitten hän jouduttautui luovuttamaan sinut minulle. Miksikähän?
Kun he olivat nostaneet verkot, taaskin tyhjinä, Inkeri kysyi:
— Mitä teemme sakkorahastollemme?
— Kuinka niin?
— Sinulla on koko eilinen ilta tilittämättä. Ja kun kohtuuden mukaan ajatuksistakin on sakko suoritettava, niin tältä aamulta sinulla on monien tuntien mittainen sakkojen sarja maksettava. Älä koeta kiistää sitä, että ajattelet vain Paula Karppelan murhan arvoitusta. Mitenkähän olisi, jos maksaisit kerralla puhtaassa rahassa 5.000 markkaa? Se olisi vain sadasta ajatuksesta. Kohtuullista. Eikö totta?
— Hyvin kohtuullista. Siispä rahasto lopetetaan, ja minä maksan vaaditun summan. Mutta rahaston pääoma on sitten käytettävä johonkin yhteiseen huvitukseen.
— Tietysti.
— Onko sinulla, Pienokainen, jo jokin ehdotus pääoman käytöstä?
— Ei mitään ehdotusta, kultaseni. Vaan päätös. Minä tilaan itselleni uuden kävelypuvun syksyksi.
— Sinulla on aika omalaatuinen käsitys yhteisistä huvituksista. Varsinkin, kun minä en pääse edes näkemään tuota uutta koreutta. Mutta koska en tiedä, mihin instanssiin päätöksestäsi olisi vedottava, niin katson parhaaksi alistua siihen.
He uivat ja kävelivät ja laskivat leikkiä päivän mittaan, kuten tavallisesti. Ilmassa ei liioin ollut vikaa, lomapäiväksi se oli ihanteellinen. Mutta sittenkin aika kului Raudan mielestä hitaasti. Hän oli levoton, ja häntä itseäänkin harmitti se, ettei voinut olla odottamatta jotakin tapahtuvaksi.
Päiväkahvin jälkeen he makasivat kahden rantakalliolla paistattamassa päivää. Inkeri huomasi, että hänen miehensä katsoi jo kolmannen kerran aivan lyhyessä ajassa kelloaan.
— Kultaseni, sinä taidat olla jo peräti kyllästynyt minuun?
— Minä en kyllästy sinuun milloinkaan, Pienokainen, Rauta vastasi vakavasti. — Siltä varalta, että olisit unohtanut sen edelliskerrasta, sanon jälleen: sinä olet mielestäni maailman suloisin pikku nainen.
— Oletpa sinä nyt poikkeuksellisen kiltti, sinä minun vanha sotaratsuni.
— Sinun mikä?
— Vanha sotaratsu. Luuletko, etten koko ajan tunne, miten sinun suonissasi polttaa, kun kuulet torven soivan kutsuen hyökkäykseen, mutta sinä olet vain kiinni pilttuussasi?
— Kylläpä keksitkin vertauksen, Pienokainen.
— Vertauksessa ei ole mitään vikaa. On tapahtunut murha. Kivenheiton päässä tutkimukset ovat parast’aikaa käynnissä. Mutta sinua, kouliutuneinta ja taitavinta rikollisten metsästäjää, ei ole kutsuttu ajojahtiin mukaan. Sinä et silti voi olla koko ajan sommittelematta erilaisia teorioja. Mutta sinulta puuttuvat ainekset päätelmien tekoon ja tilaisuus koetella niiden paikkansa pitäväisyyttä. Samalla sinua hermostuttaa ajatus, mitä kaikkia virheitä, ehkä korjaamattomiakin, toiset tottumattomuuttaan tai tyhmyyttään juuri tällä hetkellä tekevät... No, sano nyt sitten vielä, kultaseni, etten minä tunne enkä ymmärrä sinua!
Rauta oli kääntynyt kyljelleen ja katseli ihmetellen vaimoaan.
— Tuohan on suorastaan peloittavaa. Intialaiset ajatuksenlukijat ovat pelkkiä oppipoikia sinun rinnallasi. Pienokainen.
Inkeri nauroi helisevää, onnellista naurua.
— Tuo kaikki tapahtuu niin lähellä, ettei sitä voi olla ajattelematta, mies puolustautui. — Ehkäpä on juuri niin kuin sanoit: torvi ja vanha sotaratsu. Mutta itse asiassa on tietenkin parempi näin. Minulla on vain neljä päivää jäljellä täällä. Ja ellen erehdy, juttu on siksi monisäikeinen, ettei sitä siinä ajassa ratkota.
— Äläkä unohda erästä asiaa, kultaseni. Nuo neljä päivää kuuluvat minulle, yksinomaan minulle.
— Niin. Se vielä... Tarkoitan, että se on tietenkin ratkaisevaa.
Kun he olivat välillä pistäytyneet uimassa, Inkeri palasi äskeiseen keskustelun aiheeseen:
— Sinä voisit ajankuluksi kysyä, mitä minä tiedän Paula Karppelasta. Silloinhan saisit jonkinlaista pohjaa kehitelläksesi teoriojasi.
— Mutta sinähän et halua, Pienokainen.
— Tietysti olisi hauskempaa kuunnella aamusta iltaan, miten herttainen ja kaunis ja hyvä minä sinun mielestäsi olen. Varsinkin, kun kaikki kohteliaisuudet ja hellät sanat ovat rästissä kolmen kuukauden ajalta. Mutta minä olen jo vanha aviovaimo ja olen sinun rinnallasi vuosien mittaan tottunut tyytymään niin perin vähään. Ensi vuonna olen kai jo ylen onnellinen, jos joskus saan lukea sinulle iltaisin ääneen »Suomen asetuskokoelmaa». Nyt olen valmis keskustelemaan kanssasi Paula Karppelasta saadakseni vain tuntea, että minulla on sentään jonkinlainen yhteys sinun ajatuksiisi.
— Mutta toissa iltana sanoit tunteneesi hänet vain kouluaikana.
— Mainitsin, että sen jälkeen tiemme erkanivat. Kultaseni, se ei suinkaan merkitse, etten olisi kuullut hänestä välivuosina. Hänestä on puhuttu paljonkin.
— Minä kuulin hänestä ensimmäisen kerran täällä. Muistaakseni kerroit, että hän oli kaunis, pitkä tummaverikkö. Lisäksi vihjaisit hänen perineen vanhemmiltaan levottoman veren. Ennen tänne tuloani en tiennyt edes, että kenraali Karppelalla on tytär.
Inkeri seurasi erään muurahaisen puuhia, joka kallionkourua pitkin raahasi liikkumatonta toveriaan. Mahtoiko tuo toinen olla kuollut vaiko vain vahingoittunut?
— Se johtuu siitä, ettet välitä kuunnella juoruja. Joskus olen miettinyt, eikö salapoliisille olisi hyväksi tietää mahdollisimman paljon juoruja. Tulevien juttujensa kannalta.
— Kuulehan, Pienokainen. Ensinnäkin, useimpien »juttujen» laita on niin, että kun niitä ruvetaan penkomaan, pursuu näkyville liiankin paljon mätää. Jos minä rupeaisin vielä lisäksi etukäteen keräilemään juoruja, päätyisin varmaan pelkästä inhosta yhteiskuntaa kohtaan kääntämään sille selkäni kuin Erakkosaaren herra. Toisekseen, minä en ole mikään salapoliisi.
— Etkö? Mikä sitten?
— Asianajaja.
Inkeri naurahti.
— Montako siviilijuttua herra asianajaja on hoitanut? Tietääkseni et yhtään. Vaimollesi voisit ehkä helposti syöttää tuollaista pajunköyttä. Mutta ennen tätä epäkiitollista ja huonosti palkattua virkaa minä satuin olemaan toimistosi sihteeri. Niin että älä yritä. Ellei salapoliisin arvo käy sinulle, niin sitten en tiedä muuta sopivaa kuin vainukoira.
— No niin. Mutta mehän puhuimme Paula Karppelasta. Hän on lakannut olemasta kuka tahansa kanssaihminen. Hän on »juttu». Olen utelias kuulemaan, mitä tiedät hänestä.
— Hän oli päämajassa lottana talvisodan aikana. Palattuaan sieltä hän ei suostunut enää asumaan isänsä eikä setänsä luona. Hänellä on oma kaksio Puistokadulla.
— Älähän nyt laukkaa, Pienokainen. Sanohan ensiksi, mikä tämä Paula oli. Tarkoitan, mitä hän teki. Vai tyytyikö hän vain olemaan neiti Karppela?
— Hän oli sisustusarkkitehti. Vieläpä taitava. Ansaitsi nuoruudestaan huolimatta hyvin.
‒ No, palataan tuohon kaksioon. Miksi juorut kiinnostuivat siitä? Olihan hänellä varaa sellaiseen ylellisyyteen.
— Siihen oli kaksi avainta.
— Ahaa. Sitten minä voinkin kertoa sinulle koko tarinan. Paula oli sodan aikana solminut suhteen johonkin päämajan herraan. Suhde jatkui ja vahvistui Helsingissä. Kaksiossa oli myös isäntä. Tuo luutnantti...
— Ei hän ollut luutnantti, vaan majuri.
— Oho, talvisodan aikaan jo majuri. Siis ei mikään eilisen teeren poika. Kummallista, miten sota on pilannut tyttöjen hyvän maun. Katsella nyt vanhoja miehiä! Heilläkin on täytynyt olla ehkä ihan vuosikymmenen ikäeroa. Hirveätä!
Inkeri katsoi mieheensä paheksuvasti.
— Älä sekoita meitä tähän juttuun, Kaarlo. Sitäpaitsi, minä menin kanssasi naimisiin ennen sotaa. Joten sota ei ole ainakaan syypää tuohon »mauttomuuteen» minun kohdallani.
— Älä ole niin varma, Pienokainen. Kesällä -39 sotapsykoosi oli jo aivan yleinen, kaikkine sivuilmiöineenkin.
— Me puhumme nyt Paula Karppelasta, Inkeri huomautti jäykästi. — Vai emmekö puhu?
Rauta vääntäytyi selälleen.
— Puhutaan vain. Sikäli kuin järjellinen keskustelu tässä helteessä on mahdollinen. No, miksei Paulasta sitten tullut majurskaa jo siinä vaiheessa?
— Koska sellainen oli jo ennestään. Eikä tämä niin vain suostunut luovuttamaan paikkaansa. Paulan suhde herätti huomiota: Toisaalta kuitenkin koetettiin juorua estää leviämästä laajalle. Molemmathan kuuluivat tunnettuihin pääkaupunkilaisperheisiin. Ystävät yrittivät turhaan varoittaa noita kahta ja puhua heille järkeä. Tämä suuri rakkaus loppui puoli vuotta sitten.
— Mutta majurinhan on täytynyt olla taas jo pari vuotta kentällä. Ja kai hän nyt on vähintään everstiluutnantti.
— Ei. Hän sai ennen tämän sodan alkua eron armeijasta. Jostakin syystä häntä ei ole sittemminkään palvelukseen kutsuttu. Hän toimii liikemiehenä Helsingissä. Hänen ja Paulan suhteeseen oli jo melkein totuttu. Mutta sitten heidän eronsa aiheutti uuden hälyn.
— Majuriko oli kyllästynyt?
— Ei, vaan Paula. Majuri oli juuri saanut vaimonsa niin pitkälle, että tämä oli suostunut avioeroon. Mutta silloin Paulalla oli jo toiset suunnitelmat. Kaksiossa tapahtui raju loppuselvittely, keskellä aamupäivää. Naapurihuoneistoon oli kuulunut, miten majuri oli karjunut: »Älä luulekaan, että minä suostun luopumaan sinusta! Sinä olet tuhannesti vannonut kuuluvasi minulle, yksin minulle, ruumiinesi, sieluinesi! Etkä sinä siitä valasta pääse! Mieluummin kuristan sinut omin kourin kuin annan sinut jollekin toiselle!» Paula oli vastannut ylimielisellä naurulla. Myöhemmin miehen kerrotaan yrittäneen lukemattomat kerrat, milloin rukouksin, milloin uhkauksin, saada Paulaa palaamaan luokseen. Paula itse mainitsi minulle täällä eräänä päivänä, että hänen oli ollut kesän alussa suorastaan pakko tulla tänne setänsä huvilalle päästäkseen rauhaan. Miltä, sitä ei ollut vaikeata arvata.
Rauta oli kuunnellut vaimonsa selostusta tarkkaavasti. Hän sanoi kuitenkin kevyesti:
— Ei ole kovinkaan kumma, että miesparan hermot pettivät. Menettää nyt ensin virkansa ja vaimonsa erään tyttöheilakan vuoksi ja saada sitten tältä potkut, se ei ole juuri herkkua. Puhumattakaan siitä, että kaikesta päättäen hänen puolellaan ei ollut kysymys mistään ohimenevästä lemmenseikkailusta. Sanohan vielä, Pienokainen, kuka tämä Surullisen Hahmon Ritari oli.
— Hän on majuri Risto Syvänne, Inkeri vastasi. Sitten hän lisäsi hieman empien: — Olisikohan hän mahdollisesti ollut nyt liikkeellä näillä main? Ottaen huomioon hänen itsepäiset yrityksensä Helsingissä se ei tunnu mahdottomalta.
Rauta katsoi häneen pitkään.
‒ Mitä vielä Paulasta? -Vai oliko Syvänne hänen ainoansa?
‒ Ei. Paula oli niitä naisia, joita te miehet sanotte kohtalokkaiksi. Suhde majuri Syvänteen kanssa kesti kuitenkin niin kauan, että monet vaarapiiriin joutuneet pelastuivat polttamasta siipiään. Mutta päämaja-aikanaan hän ei näytä tyytyneen panemaan pyörälle vain Syvänteen päätä. Hän oli siellä rakastuttanut itseensä jonkun aliupseerinkin. En tiedä, kuka poikaparka oli, mutta maalta hän kuuluu olleen. Tuo tuntematonkin oli hullaantunut häneen silmittömästi. Paula on joillekin ystävättärelleen sydämettömästi nauraen lukenut pojan kirjeitä. Niiden kömpelöt rakkaudentunnustukset olivat niin polttavia, että eräskin kuulija sanoi ihmetelleensä, miten paperi ei ollut käpristynyt niiden hehkusta.
— Huvinsa kullakin. Ylpeä neiti Karppela kuvastuu silmiini nyt melkoisesti toisenlaisena kuin hetki sitten. Suomalaisten aviovaimojen sääty kärsi tuskin korvaamatonta vahinkoa, vaikkei hän ehtinytkään vihkipallille.
Inkerin sävy oli hieman kireä, kun hän huomautti vastaan:
— Paula ei ollut mikään huono ihminen. Hän oli vain äitinsä tytär. Ja ehkä vielä enemmän isänsä. Sitäpaitsi, vaikka hän olisi ollut huonompikin, niin murha pysyy murhana.
— Tietysti, Pienokainen.
He vaikenivat molemmat. Inkeri auttoi jaloilleen kovakuoriaisen, joka oli joutunut selälleen. Hänen miehensä katseli poutapilviä, jotka hitaasti purjehtivat ylitse.
— Vieläkö jotakin Paula Karppelasta? Rauta kysyi sitten.
— Ehkä sinun olisi hyvä tietää Karppeloiden omalaatuisesta puolen miljoonan häälahjasopimuksesta. Kana-Kristiina kertoi siitä minulle, kun olin kerran häneltä hakemassa äidin tilaamia munia.
— Kuka on Kana-Kristiina?
— Hän on tämän paikkakunnan sanomalehti. Tai oikeastaan enemmänkin. Hän on myös aikalaiskirja »Kuka kukin on?» Kun hänen luokseen menee kauppoja tekemään, täytyy olla paljon aikaa. Jos vain otat ja maksat, niin toiste et mitään munia saa. Pitää osata kuunnella. Siinä sivussa eukko kyllä nyppii sinulta kaikki tarpeelliset tiedot perheestäsi ja suvustasi. Mutta ennen kaikkea hänelle on suotava kertomisen ilo.
— Ja miten hän voi tietää jotakin Karppeloiden sopimuksista?
— Karppeloiden isä, kauppaneuvos, omisti aikoinaan monia tiloja, muun muassa Paimelan kartanon täällä. Sekä kenraali että tohtori ovat viettäneet poikaikänsä kesät täällä. Siltä ajalta Kana-Kristiina kertoi monia näytteitä veljesten keskinäisestä kiintymyksestä. He pitivät aina yhtä, jyryä ja saitaa isäänsäkin vastaan. Aika kitupiikki kauppaneuvos kuuluu olleen. Kun hänen vanhin tyttärensä Aino, joka oli poikia tuntuvasti vanhempi, oli mennyt miehelään, kauppaneuvos oli marissut jokaisesta valmistettavasta pyyheliinasta ja lakanasta, oikeista myötäjäisistä puhumattakaan. Silloin veljekset olivat palvelusväen kuullen vannoneet, että jos heillä joskus olisi lapsia, niin näistä jokainen saisi ruhtinaallisen häälahjan, siitä he pitäisivät yhdessä huolen. Kun tohtori Karppela rakensi sitten tänne huvilansa ja kenraali vieraili siellä, muuan isäntämies oli tiedustellut, miten tuon aikoinaan kuulun lupauksen laita oli, uusi polvihan alkoi olla jo naimaiässä. Kenraali oli katsonut veljeensä, joka oli nauraen sanonut, että kyllä se sopimus pitää ja että nyt tässä vieraidenmiesten läsnäollessa vahvistetaan tuo nuorten Karppeloiden häälahja puoleksi miljoonaksi markaksi. Arvaat sen, että huoneeseen oli tullut hiljaista. Kättä lyöden veljekset olivat vahvistaneet sopimuksen.
— No, saiko Yrjö-arkkitehti hääpäivänään puoli miljoonaansa? Hänhän ensimmäisenä naimisiin ehti.
— Sai kyllä.
— Ja nyt olisi ollut Paulan vuoro?
— Niin. Mutta Yrjö Karppela sai häälahjan isältään. Sensijaan kenraalilla ei ollut ainoalle tyttärelleen mitään annettavaa; siitä ovat sekä hän että hänen laulajatar-rouvansa pitäneet huolen. Paulan puoli miljoonaa olisi tullut tohtori-sedän pankkitililtä.
— Sitäkö sinä, Pienokainen, toissailtana tarkoitit? Vihjaistessasi, etteivät Yrjö ja Oili Karppela ole ihastuneita, kun Paulasta piti tulla majurin rouva Pöystinen.
— Sitä. Tohtori Karppela olisi varmasti maksanut. Onhan hänellä rahaa. Mutta se olisi ollut joka tapauksessa puoli miljoonaa pois hänen omien lastensa perinnöstä.
— Mutta eihän Yrjö ole tohtorin ainoa lapsi. Onhan hänellä tytärkin, Eeva.
— Niin.
— Millainen hän sitten on?
— Hän on kaksi vuotta Paulaa nuorempi. Lukee yliopistossa estetiikkaa ja arkeologiaa sekaisin.
— Tiedätkö, miten hän ja Paula tulivat keskenään toimeen?
— Viime ajoista en tiedä. Mutta aikaisemmin Eeva suorastaan palvoi vanhempaa ja kauniimpaa serkkuaan. Ei Eevakaan mikään ruma ole, mutta hän on lyhyt ja tanakka. Kukaan tyttö, jolla on sellainen vartalo, ei voi olla oikein onnellinen. Ei Eevakaan; vaikka hän on hyvin lahjakas. Hänen osanaan on ollut tyytyä nauttimaan serkkunsa valloituksista. Lopulta hän kuitenkin itsekin rakastui.
— Keneen?
— Majuri Syvänteeseen.
— Kauniin serkkunsa rakastajaan!
— Niin. Hän tapasi majurin Paulan luona näiden suhteen loppuaikana.
— Onpas tämä sotkuista. No, miten serkusten keskinäinen kilpailu kehittyi?
— Ei siitä tullut mitään kilpailua. Kilpailijattaret eivät olleet tasapäisiä. Eeva kärsi, mutta tyytyi toimimaan jumaloimansa serkun ja rakastamansa miehen suojelusenkelinä. Mutta rakkauttaan hän ei pystynyt salaamaan ulkopuolisiltakaan.
— Majuri Syvännettä voi kai onnitella. Hän ei ilmeisesti häviä vaihtokaupassa.
— En tiedä. Vika on joka tapauksessa siinä, ettei majuri ole rakastunut Eevaan. Hän tahtoi vain Paulaa. Millaisiksi serkusten välit häiden edellä muodostuivat, siitä minulla ei ole aavistustakaan.
He makasivat jälleen tovin äänettöminä. Sitten Inkeri virkahti:
— Olisi kiintoisaa tietää, oliko majuri Pöystinen selvillä morsiamensa n.s. menneisyydestä. Sitten on vielä kysymys, keitä naisia majurin ympärillä on. Olisiko siellä mahdollisesti joku, joka olisi ollut valmis mihin tahansa estääkseen hänen avioliittonsa Paula Karppelan kanssa?
Kaarlo Rauta purskahti nauruun.
— Nyt sinä olet kiinni, Pienokainen! Paljastuu, että sinä itse olet koko ajan miettinyt vain tätä murhajuttua ja pannut kokoon jo pitkän epäilyksenalaisten luettelonkin. Mutta siitä huolimatta pakotit minut maksamaan kovan sakon samaan suuntaan harhailleista ajatuksistani. Onko se sinun mielestäsi ihan oikein?
— Kultaseni, pyydän, ettet näin hellesäällä rasittaisi minua vaikeilla omantunnonkysymyksillä. Minulla on sitäpaitsi murtumaton puolustusketju. Ensinnäkään minun ajatukseni eivät lainkaan näkyneet minusta eivätkä niinollen häirinneet viihtymystämme. Toisekseen minä todella tarvitsen uuden kävelypuvun syksyksi.
— No, olkoon. Pikku Jättiläinen ilmoitti minulle eilen sen totuuden, ettei naisten kanssa kannata kinata. Hän on kai havainnut sen jostakin läheltään; keneltä sitten liekin. Mutta katsotaanpas, millaisen komean epäilyksenalaisten listan sinä olet saanut kokoon. Ensinnäkin majuri Risto Syvänne; motiivi mustasukkaisuus; epäilyksen aihe: puoli vuotta sitten lausuttu uhkaus tappaa Paula ennen kuin luovuttaa jollekin toiselle. Toiseksi tuntematon maalaisihailija; motiivi. mustasukkaisuus. Kolmanneksi ja neljänneksi arkkitehti Yrjö Karppela ja hänen vaimonsa Oili; motiivi halu estää tohtori Karppelan puolta miljoonaa joutumasta Paulalle. Viidenneksi Eeva Karppela; motiivi sama kuin kolmannella ja neljännellä sekä lisäksi toive valloittaa sittenkin lopuksi Risto Syvänne. Kuudenneksi majuri Mikko Pöystinen; motiivi suuttumus morsiamensa n.s. menneisyyden paljastuttua. Seitsemännestä epämääräiseen järjestyslukuun asti Mikko Pöystisen aikaisemmat rakkaudet ja ihailijattaret; motiivi mustasukkaisuus. Tähän on kuitenkin sanottava, että mainittujen motiivien olemassaolo on kaikissa muissa tapauksissa, paitsi ensimmäisessä, vain otaksuttu. Lisäksi koko kuudes tapaus on minusta enemmän kuin kysymyksenalainen, ellei voida esittää jotakin uutta motiivia. Sen perusteella, mitä majuri Pöystisestä tiedän, ei hänen vaa'assaan tulevan vaimon mahdollinen menneisyys paljon paina, kun puolen miljoonan myötäjäiset ovat toisessa kupissa... Joka tapauksessa nimismiehellä on kova urakka edessään. Tuskinpa hän vielä on voinut selvittää, mihin Paula yöllä aikoi ja kuka oli hänen seurassaan Onnelan venerannassa. Ja sitten on vielä pitkä rivi muita kysymyksiä. Mistä aikasytytyspommi oli peräisin? Kuka sijoitti sen purjeveneeseen? Kuka sahasi aukon veneen kokkaan?... Huh huh! Aallon housuissa ei näinä päivinä ole helppo olla.
Mutta sen sanottuaan hän huokasi. Eikä äänessä kuvastunut suinkaan sääli ammattiveljeä kohtaan. Pikemminkin kateus.
Inkeri ei hennonut kiusoitella häntä.
— Sinun ei tainnut tulla helpompi olla? Vaikka sait hieman aineksia, mille pohdiskelusi rakentaa.
— Ei, valitettavasti. Kuulen hyökkäystorven äänen vain entistä houkuttelevampana.
— Kultaseni, minun on kai sitten keksittävä aivan toisia kauroja seimeesi. Luuletko, että se helpottaisi pilttuussa oloasi?
— Se riippuu siitä, millaisia kaurasi ovat, Pienokainen.
Samassa heidän juttelunsa keskeytettiin. Martti-poika tuli juosta vilistäen huvilalta päin.
— Isi! Äiti!
Hän pysähtyi muutaman askelen päähän. Pienet, pyöreät kasvot olivat naurua täynnä.
— Mummu sanoo, että te olette yksiä laiskamatoja, molemmat. Mutta että nyt teidän on tultava syömään.
Inkeri oli noussut polvilleen ja tavoitti tukevaa esikoistaan. Tämä väisti kuitenkin äidin käsivarret. Hänellä oli vielä jotakin ilmoitettavaa.
— Arvatkaa, mitä saamme päivälliseksi! Mummu sanoo, että se on yllätys teille. Kalaa! Mari löysi saunan ylisiltä eilen vanhan verkkorämän. Sillä hän sai kalat.
Hänen vanhempansa katsoivat toisiinsa. He ajattelivat molemmat niitä neljää ensiluokkaista verkkoa, jotka olivat? viime päivät olleet heidän heteissään. Eivätkä he nauraneet.
Kuudes luku.
KENRAALIN TAHTO.
Iltapäivätunnit matoivat Kaarlo Raudan mielestä sietämättömän hitaasti eteenpäin. Inkeri huomasi, että tilanne paheni pahenemistaan. Marin vastaväitteistä huolimatta hän otti Martti-pojan heidän mukaansa illansuussa soutelemaan! Mutta ei edes poikasen herkeämätön juttelu eikä illan ihanuus kyenneet nostamaan miehen mielialaa. Inkeri alkoi olla jo vakavasti huolestunut siitä, miten Kaarlon viimeiset lomapäivät sujuisivat. Että tämän kaiken olikin pitänyt tapahtua juuri sinä lyhyenä aikana, minkä mies vihdoin viimein sai viettää taas perheensä luona!
He palasivat vaiteliaina. Tälläkin kerralla, kuten ensimmäisenä iltana, Mari oli heitä kotirannassa odottamassa. Mutta vanhan hoitajattaren sävy oli nyt toinen kuin silloin. Tervetuliaissanat olivat kyllä miltei samat kuin taannoin:
— Tullaanhan sieltä viimein!
Mutta hän ei puhunut nyt kuin ymmärtämättömille lapsille. Jotakin miltei kunnioittavaa oli hänen hoputuksessaan:
— Pian, pian! Vieraat ovat odottaneet kohta tunnin.
— Onpas Mari tohkeissaan, tuomari lausahti vetäessään venettä teloille. — Keitä siellä sitten on?
— Tohtori. Ja kenraali. Ja itse herra tuomiorovasti.
Marin arvoasteikossa kenraalikin oli vielä vain kenraali. Mutta tuomiorovasti oli »itse herra». Piispaa hän ei olisi maininnut muuta kuin niiaten. Pettymyksekseen hän kuitenkin havaitsi, ettei hänen ilmoituksensa tehnyt odotettua vaikutusta tuomariin. Tämä vain rypisti kulmiaan ja murahti:
— No, onhan siellä lehtori. Ja vanha rouva. Heissä on noille herroille seuraa kyllin.
— Mutta he haluavat tavata juuri tuomaria. Kuuluu olevan tärkeää asiaa.
Se oli Marista kyllä käsittämätöntä. Kyllähän hänkin kunnioitti tuomaria, tavallaan. Mikäs auttoi, kun Inkeri oli kerran tälle rouvaksi ruvennut? Ja tuomarissa oli kokoa, mikä pani kunnioittamaan. Mutta olisi tämä toki voinut olla joku korkea virkamies. Olihan niitä papillisen uran ulkopuolellakin vaikuttavia titteleitä. Mutta asianajaja! Oliko se edes oikein kunniallista? Tuomarin nimi mainittiin niin oudoissa yhteyksissä, ryöväyksistä ja murhista puhuttaessa.
Nyt hänen kuitenkin täytyi katsoa isäntäänsä toisin silmin. Olihan hän omin korvin kuullut itse herra tuomiorovastin sanovan, että he odottaisivat mielellään tuomaria ja että tämä oli ainoa mies, jonka puoleen, he saattoivat asioineen kääntyä.
Marin viimeinen ilmoitus oli tehnyt vaikutuksen tuomariin. Sen hän pani mielihyvin merkille. Ihan ilme kasvoilla muuttui, kun kuuli herrojen juuri häntä odottavan. Inkerinkin silmissä välähti, ja hän huudahti:
— Kaarlo, ehkä...!
Miehen varoittava silmäys sai hänet kuitenkin jättämään lauseensa kesken. Mari tuhahti. Niillä nyt oli muka salaisuutensa!
— Tuomari ja rouva menevät nyt vain edellä, hän joudutti heitä. — Kyllä minä Martti-pojusta huolen pidän.
Mutta sitten hän säikähti. Mitä itse herra tuomiorovasti sanoisikaan, jos tuomari ilmestyisi hänen eteensä noissa vanhoissa kalahousuissa, paidatta ja avojaloin!
— Kai rouva pitää huolen, hän touhusi, että tuomari ottaa jotakin kunnollista ylleen?
— Mitä joutavia! Rauta naurahti.
Mutta tässä tapauksessa Inkeri oli samaa mieltä kuin Mari. Ja kun hän kerran oli saanut jotakin päähänsä, hän osasi olla hyvin itsepäinen.
Niinpä vieraat joutuivat Tuulensuun kuistilla odottamaan vielä neljännestunnin. Sillä Pikku Jättiläinen oli raahannut isänsä sotilassaappaat ullakon etäisimpään loukkoon. Sitäpaitsi sarkahousut ja kesäpusero kaipasivat vähintäänkin harjaamista.
Kun he viimein astuivat kuistille, Raudankin täytyi myöntää Inkerin ja Marin olleen tällä kertaa oikeassa. Kaikki kolme vierasta olivat pukeutuneet niin huolellisesti vierailulleen, että hänen olisi kala-asussaan ollut kiusallista olla. Nytkin kenraalin katseesta näkyi, että hän paheksui, kun kapteenilta puuttui vyö komentohihnoineen.
Kolmikko, joka nousi tulijoita tervehtimään, oli itse asiassa varsin vaikuttava.
Tuomiorovasti oli heistä isokokoisin. Hän ei ollut ainoastaan sangen pitkä, vaan myös peloittavan lihava. Erään kirkollisvastaisen lehden piirtäjä olikin kerran vähin liioitteluin saanut hänestä tehdyksi mojovan karikatyyrin, jonka alle oli painettu ilkikurinen teksti: »Taisteleva ja kärsivä kirkko». Elämässään ja vaelluksessaan tuomiorovasti oli itse hyvyys ja lempeys, mitä hänen pyöreät sinisilmänsäkin kuvastelivat. Näin hellesäällä hän hikoili valtavasti mustassa puvussaan. Tämän tästä hän pyyhki suurella nenäliinalla pulleita, hyväntahtoisia kasvojaan.
Kenraali Karppela ei liioin ollut mikään pieni mies. Mittaa hänessä oli sekä ylös että sivuille. Pyöreät kasvot sulautuivat kaljun päälaen kanssa yhdeksi kokonaisuudeksi, jossa huomio kiintyi tuuheisiin, tupsumaisiin kulmakarvoihin, niiden alla tuimina välähteleviin vihertäviin silmiin, ulospäin törröttäviin korviin ja komeaan kyömynenään. Kenraalilla oli yllään hieno asepuku, kuten saattoi odottaakin korkeasta intendentuuriherrasta, ja kaulassa heilahteli ensimmäisen luokan vapaudenristi.
Tohtori Karppela, joka tässä kolmikossa edusti tiedettä ja samalla — mikä harvinainen yhdistelmä! — rahaa, oli puolta päätä vanhempaa veljeään lyhyempi, mutta pyylevä herra hänkin. Hänen tumma, ohimoilta harmaantunut tukkansa oli huolellisesti kammattu jakaukselle. Hänen kasvonpiirteensä olivat säännöllisemmät ja kaikin puolin hillitymmät kuin veljellä. Vihertävien silmien ilme oli punnitseva, miltei vaaniva, paitsi hänen katsoessaan veljeen, jolloin ne kuvastivat ihailevaa kiintymystä. Inkerin huomiota kiinnittivät erikoisesti tohtorin kädet; ne olivat hyvin kapeat ja hoikkasormiset. Tohtori oli pukeutunut vaaleisiin housuihin ja tummansiniseen takkiin; huoliteltua asua korosti vielä teräksenharmaaseen solmioon pistetty kaunis helmi.
Esittelymuodollisuudet sujuivat jäykästi. Surunvalittelu tyttären traagillisen kuoleman johdosta sai kenraalin silmät räpyttämään. Hän koetti voittaa liikutuksensa rypistämällä uhkaavasti kulmiaan. Tohtori seurasi onnettoman näköisenä veljensä kasvonilmeitä. Tuomiorovasti pyyhkäisi silmiään.
— Niin... hm... tuon hirvittävän tapauksen vuoksi olemmekin täällä, hän sanoi.
Kenraali loi serkkuunsa tuiman katseen, joka selvästi ilmaisi, ettei tämän asia ollut johtaa keskustelua siihen.
— Me tulimme kutsumaan naapureita Paulan hautajaisiin, tohtori lausui sovittelevasti hiljaisella äänellään. — Ne ovat ylihuomenna. Hautaamme hänet sukuhautaan täällä.
— Ennen kaikkea haluamme nyt keskustella kapteeni Raudan kanssa! kenraali jyräytti melkein komentotyyliin. — Luottamuksellisesti!
— Lehtori ja arvoisat rouvat eivät panne tätä toivomustamme pahaksi, tuomiorovasti kiirehti lempeästi lisäämään.
Lehtori Kaario vakuutti, etteivät he suinkaan panneet pahaksi. Ymmärsiväthän he. Lea-rouva opasti touhukkaana herrat avaraan tupaan. Siellä he voisivat kenenkään häiritsemättä keskustella. Inkeri ei sanonut mitään. Hän vain nyökkäsi miehelleen iloisesti. Ja hän olikin iloinen tästä vierailusta.
Mutta herrojen keskustelu ei tahtonut päästä käyntiin. Vieraat viivyttelivät aloittamista. Rauta taas asettui viileän odottavalle kannalle.
— Jospa pantaisiin tupakaksi, tohtori esitti avaten upean sikarikotelonsa.
Tuomiorovastikaan ei jaksanut vastustaa kiusausta. Ja Rauta totesi olevan vielä niitäkin, jotka polttivat rauhan ajan parhaita sikarimerkkejä.
— Me tarvitsemme kapteenin apua, kenraali sanoa töksäytti odottamatta. — Onko selvä?
Tohtori katsoi asialliseksi ryhtyä selittämään veljensä äkillisen hyökkäyksen tarkoitusta. He olivat saaneet kuulla, että oikeastaan saatiin kiittää tuomaria rikoksen paljastumisesta. Siksi he olivat päättäneet tulla esittämään, että hän suvun puolesta ryhtyisi tutkimaan asiaa ja toimittaisi Paula-raukan murhaajan oikeuden käsiin.
— Olen todellakin pahoillani, Rauta vastasi. — Mutta minä en voi ottaa tehtävää vastaan.
— Mitä helvettiä! kenraali räjähti. — Eikö kapteeni voi?
Tohtori rauhoitti Väinö-veljeään. Sitten hän kääntyi Raudan puoleen. Tuomari ei ollut ehkä oikein käsittänyt hänen tarjoustaan. Sinä päivänä, jolloin murhaaja olisi kiinni, suku maksaisi hänelle ruhtinaallisen palkkion. He eivät tahtoneet kääntyä kenenkään muun puoleen. He olivat näet helsinkiläisiltä neuvonantajiltaan kuulleet, ettei tuomari Rauta ollut kertaakaan epäonnistunut lähdettyään jonkun murhaajan jäljille. Mutta vaikka nyt niinkin valitettavasti kävisi, he luonnollisesti korvaisivat hänen kulunsa ja vaivannäkönsä.
Rauta huomautti kohteliaasti, ettei hän sitä lainkaan epäillyt. Mutta hän oli rintamajoukoissa palveleva upseeri. Hänen lomansa loppuisi muutaman harvan päivän päästä. Nämä päivät hän tietysti halusi viettää perheensä parissa.
Kenraali oli yhä kiukkuisempana seurannut näitä selvittelyjä. Raivosta punaisena hän huusi:
— No, johan nyt kaikki helvetin vallat ovat irti! Te, kapteeni, jaarittelette lomasta ja perheestä! Ettekö te sitten käsitä, että minulta on murhattu ainoa tytär?!
— Kyllä, herra kenraali, Rauta vastasi tyynesti, kyllä minä ymmärrän. Mutta toivoisin herra kenraalin myös käsittävän, että mahdoton on mahdotonta, minullekin. Murhatutkimukset ovat tavallisesti pitkällistä puuhaa. Ellen pahoin erehdy, ollaan nyt sitäpaitsi tekemisissä tavallista luihumman murhaajan kanssa. Parissa päivässä en ainakaan minä voi häntä kiinni toimittaa.
Tohtori riensi taaskin välittämään. Tietenkin he ymmärsivät tuomarin kannan. Hänen epäilyksensä olivat luonnollisesti täysin hyväksyttäviä. Mutta eikö armeijasta myönnetty jonkinlaisia työlomia? Sellainenhan olisi tässä tapauksessa aivan paikallaan. Jos suku voisi vaikuttaa siihen, että tuomarille myönnettäisiin aluksi vaikkapa kahden viikon lisäloma, niin suostuisiko hän siinä tapauksessa ottamaan tarjotun tehtävän vastaan?
— Sanokaamme, että silloin olisi poissa ensimmäinen ja ratkaiseva este, Rauta vastasi varovaisesti. Näiden herrojen kelkkaan ei ollut hyvä suinpäin hypätä.
Vastaus muutti kenraalinkin mielialan. Hän hörähti:
— Miksi ette voinut sitä heti sanoa? Tuollaisen loman järjestäminen on pikku juttu!
— Ei minulle, herra kenraali.
— Mutta minulle on! Totta helvetissä yhdelle kapteenille saadaan armeijasta lomaa, kun kenraali tahtoo! Huomisaamuun mennessä juttu on selvä. Tai sitten minä en ole kenraali Karppela!
Tuomiorovasti puuttui puheeseen lempeän nuhtelevasti:
— Miten usein minun täytyy pyytää sinua, Väinö, olemaan kiroilematta noin kauheasti? Eihän Ilmari käytä tuollaista kauheaa kasarmikieltä. Enkä minä.
Kenraali oli hyvällä tuulella otaksuessaan heidän asiansa jo saaneen myönteisen ratkaisun. Hän nauroi leveästi.
— Ette! Siitä yksinkertaisesta syystä, ettei teistä kumpikaan ole milloinkaan kasarmissa ollut. Sitäpaitsi, Paulus. Nyt ollaan miesseurassa eikä missään ämmäkongressissa! Ja voit minun puolestani nytkin painaa silmäsi kiinni ja rukoilla minun kuolemattoman sieluni puolesta! Mutta minä kiroilen silloin, kun itse haluan!
Rautaan kääntyen hän lisäsi:
— Huomisaamuna minä sitten heitän sen röyhkeän nuuskijan pää edellä Onnelan portaita alas!
— Kenet?
— No, helvetissä! Sen nulikan, joka kutsuttaa itseään nimismieheksi.
— Pelkään, ettei se käy päinsä, herra kenraali. Tuomari Aalto on virallinen tutkija. Luultavasti teidän on valmistauduttava vielä siihenkin, että saatte niskoillenne lisäksi pari läänin rikosetsivää.
Kaikki kolme vierasta olivat ikävästi yllättyneitä. Estääkseen veljensä suuttumusta purkautumasta taas sanoiksi tohtori virkahti huokaisten:
— Me emme ilmeisesti tiedä paljonkaan murhatutkimuksista. Mutta se minunkin on sanottava, että nimismiehen käytös on ollut oudostuttava. Suorastaan syvästi meitä loukkaava.
Rauta sai tietää, että Aalto oli suututtanut kaikki kolme herraa heti alkuun kieltämällä heitä lähtemästä paikkakunnalta ennen tutkimusten päättymistä. Tohtorin ja tuomiorovastin tehtävät vaativat kuitenkin heitä lähtemään heti, kun hautajaiset olisivat ohitse. Kenraali ilmaisi tyytymättömyytensä paljon voimallisemmin:
— Minä sanoin sille nulikalle päin naamaa, että sen on hankittava helvetinmoinen poliisimäärä tänne, jos aikoo estää minua lähtemästä virkaani hoitamaan!
Rauta hymyili. Hän rauhoitti herroja lupauksella, että hän taivuttaisi nimismiehen suostumaan heidän lähtöönsä.
— No, se on järkipuhetta, kapteeni! kenraali hyväksyi. — Sanokaa samalla sille helvetin koiralle, että jos sen virkana liekin puhuttaa piikoja ja kuunnella kylän juoruja, niin jättäköön meidät Karppelat rauhaan! Sen sijaan että etsisi minun tyttäreni murhaajaa, hän ahdistelee veljenpoikaani ja hänen rouvaansa sikamaisilla kysymyksillään! Se pölkkypää ei käsitä edes sitä, että ennemmin taivas putoaa maahan kuin kukaan Karppela satuttaa kätensä toiseen Karppelaan! Olipa sitten kysymys vaikka kymmenesti puolesta miljoonasta!
Rauta huokasi. Alun alkaen hän oli uumoillutkin vaikeuksia. Hänestä oli tuntunut, ettei jutusta kuitenkaan tulisi mitään hänen osaltaan. Ja tässä sitä oltiin. Vahinko!
— Minä en tietysti tiedä, mitä tuomari Aalto on tehnyt tai tekemättä jättänyt, hän sanoi kylmästi. — Mutta minun on huomautettava, että nyt tutkitaan niin kuoleman vakavaa asiaa kuin murhaa. Kukaan tutkimuksia suorittava — olipa se sitten tuomari Aalto tai minä tai kuka muu tahansa — ei voi olla seuraamatta jokaista mahdollista jälkeä. Eikä hän saata jättää tutkimusten ulkopuolelle ainoatakaan ihmistä, saati ihmisryhmää, jolla on ollut yhteyttä murhattuun.
Tämä oli jälleen liikaa kenraalille. Hän ärjäisi:
— Piru vieköön, kapteeni! Luulenpa, että te pyritte opettamaan meitä!
Rauta kohtasi rauhallisesti hänen raivostuneen katseensa.
— En, herra kenraali. Minä yritän vain selostaa niitä edellytyksiä, joiden puuttuessa minun valitettavasti on nyt kieltäydyttävä ottamasta vastaan minulle tarjoamaanne tehtävää.
Kenraali hölmistyi.
— No, seitsenkertainen helvetti! Tarkoitatteko te muka...?
Hän tuijotti tuota ryhdikästä kapteenia, joka istui puhaltelemassa savurenkaita kattoa kohden niin tyynenä kuin häntä, kenraali Karppelaa, ja hänen kiukkuaan ei olisi ollut olemassakaan. Mutta sitten hänen mieleensä taas muistui, mitä Helsingistä oli puhelimessa sanottu Raudasta. Miehellä oli puolensa. Ja hän jatkoi tyynemmin:
— Tarkoitatteko, että ellette saa mielinmäärin nuuskia sukumme asioita ja esittää minulle ja veljelleni ja sisarellemme ja serkullemme ja veljenlapsilleni ja molemmille rouva Karppeloille miten sikamaisia kysymyksiä tahansa, niin peruutatte äskeisen lupauksenne? Vaikka minä olen valmis hankkimaan teille lomaa!
— Herra kenraali erehtyy, Rauta torjui viileästi. — Minä en ole viejä luvannut ottaa asiaa tutkittavakseni.
— Ei, se on kyllä totta, tuomiorovasti vahvisti. — Hän ei ole vielä luvannut.
— Enkä minä voi ottaa mitään juttua hoitooni, ellei minulle taata rajoittamatonta tutkimis- ja liikkumisvapautta, Rauta, jatkoi painokkaasti.
— Ja vapautta kirjoittaa kaikki vanhat ja uudet jutut ja juorut kirottuihin pöytäkirjoihinne kaiken maailman luettaviksi ja levitettäviksi! kenraali puuskahti.
— Anteeksi, herra kenraali. Pöytäkirjojen laatiminen ja juorut kirottuihin pöytäkirjoihinne kaiken maailman luettavina. Minä taas en kirjoita mitään pöytäkirjoja.
Raudan mieli oli äkkiä käynyt hyväksi. Kenraalin viime purkaus oli paljastanut, mistä kenkä lähinnä puristi hänen omalaatuisilla työnantajillaan. Asia ei näyttänyt enää toivottomalta. Niinpä hän hymähtäen lisäsi:
— Enkä kirjoita muistelmia liioin.
Huoneessa vallitsi hetken hiljaisuus. Vieraat vaihtoivat keskenään katseita.
— No, ellette te kirjoita pöytäkirjoja ettekä muistelmia, niin sittenhän teihin voi suhtautua toisin, kenraali virkahti hämmästyttävän sovinnollisesti.
Tohtori ja tuomiorovasti nyökkäsivät merkiksi, että he olivat samaa mieltä.
— No, hitto soikoon, kapteeni! Jos saatte luvan penkoa ja kysellä ja liikkua mielenne mukaan, niin onko asia sitten meidän kesken selvä?
Mutta Rauta ei ollut vielä valmis antamaan lopullista vastausta.
— Suokaa anteeksi, herra kenraali. Niin arvokas kuin tuo lupa minulle onkin, niin minun olisi myös päästävä varmuuteen, että vaikka jotkut kysymykseni olisivat kiusallisiakin, niin saan niihin suorat vastaukset. Ellette te anna kaikkea mahdollista tukea, tehtävä käy minulle ylivoimaiseksi.
Kenraali synkkeni jälleen..
— Mitä te tuolla tarkoitatte?
— Luullakseni esitin ajatukseni kyllin selvästi, herra kenraali. Minulla ei ole mitään halua antautua siihen vaaraan, että jonakin kauniina päivänä minut heitettäisiin pää edellä Onnelan portaita alas. Minulla ei ole mitään virallista asemaa, joka suojaisi minut tuolta vaaralta. Enkä haluaisi, että työlomani muuttuisi sairaslomaksi.
Kenraali purskahti rajuun nauruun. Tuosta miehestä hän piti!
— Katsokaahan, Rauta jatkoi, minunkin on saatava ehkä kuunnella, mitä palvelustytöillä on kerrottavana. Ei kylläkään Karppeloiden tunnetusta puolen miljoonan markan häälahjasta...
Kenraali tuohtui taas.
— Mitä helvettiä! Tiedättekö tekin siitä? Se nimismiesnulikkako teille kertoi?
— Ei. En ole tavannut häntä sen jälkeen, kun purjevene löydettiin.
— Mistä te sitten tiedätte tuosta häälahjasta?
— Tunnetaanhan Karppelat muuallakin kuin Onnelassa ja tässä pitäjässä, Rauta väisti huolettomasti. Vastaus näytti tyynnyttävän kenraalia ja tuottavan tyydytystä koko kolmikolle. Siksi hän jatkoi häikäilemättä: — Aioin sanoa, ettei minun tarvitse palvelustytöiltä kysellä itse tuosta häälahjasta, mutta kyllä kenties siitä, miten Yrjö ja Oili Karppela suhtautuivat Paulan puoleen miljoonaan.
Huoneeseen tuli aivan äänetöntä. Kenraali hämmästyi aivan sanattomaksi. Kun hän sitten sai puhekykynsä takaisin, iski hänen päähänsä ajatus, että tässä oli nyt koetinkivi. Jos hän antaisi tunteilleen vallan, tuo kirotun jäykkäniskainen kapteeni kieltäytyisi ryhtymästä koko juttuun. Siksi hän pakottautui pysymään hiljaa ja katsahti veljeensä kehoittavasti.
Tohtorikin oli epämiellyttävästi yllättynyt Raudan viime sanoista. Hän säilytti kuitenkin tyyneytensä, ja hänen äänensä oli vain aavistuksen verran kireämpi kuin tavallista, kun hän alkoi puhua:
— Te liikutte nyt heikolla jäällä, tuomari. Mutta arvaan, että se on teidän puoleltanne tahallista. Haluatte kokeilla, millaiset valtuudet ja vapaudet me annamme teille, jos otatte selvittääksenne Paula-raukan murhan salaisuuden. Me haluamme teidän ryhtyvän tuohon tehtävään. Siksi minä vastaan teidän kysymykseenne. Teidän tarvitsematta ryhtyä utelemaan palvelustytöiltä. Voittehan sitten heidän kauttaan varmistua vastaukseni todenperäisyydestä.
Rauta ei pannut pahakseen tohtorin loppuletkautusta. Hän tyytyi vain lyhyesti kiittämään.
— Tapaus oli hyvin kiusallinen, tohtori aloitti, ja ainutlaatuinen suvussamme. Kuullessaan, että Paulakin saisi jo kauan sitten vahvistetun häälahjan, poikani ja hänen vaimonsa menettivät kokonaan malttinsa. Poikani otti vapauden väittää noiden rahojen kuuluvan hänelle ja Eevalle. Minä olen muka hentomielinen ja edesvastuuton hupsu viskellessäni perheen varoja kahmalokaupalla köyhille sukulaisille. Lisäksi hän uhkasi pitävänsä huolen siitä, ettei Paula noita hänelle kuulumattomia rahoja ikinä saa.
Kohtauksen muisto oli tohtorille erittäin tuskallinen. Eikä Rauta sitä lainkaan ihmetellyt.
— Ei kannata salailla teiltä, tuomari, tätä poikani siivotonta purkausta, jonka minä vien hänen vaimonsa epäedullisen vaikutuksen tilille. Poikani huusi niin, että palvelusväki ei voinut olla kuulematta noita mielettömyyksiä. Onneksi Paula oli sillä hetkellä sulhasensa kanssa kävelemässä, niin että hän säästyi. Nimismies on vaikeuksitta päässyt selville poikani uhkauksesta ja koettaa nyt pakottaa hänet tunnustamaan murhanneensa serkkunsa. Mutta hän ei tiedä, miten tuo kiusallinen kohtaus jatkui.
— Saanko kysyä, milloin riita tapahtui?
— Kolme päivää ennen hääpäivää, noin kello 18.
— Ja miten kohtaus sitten jatkui?
— Sen nimismies vielä tietää, että minä leimasin poikani sanat tyhjäksi, järjettömäksi uhkaukseksi. Sillä minäkin olin niin kiihdyksissäni, että ääneni kuului varmaan toisiin huoneisiin. Mutta sitten Oili, miniäni, sähähti: »Niin, siinä setä on oikeassa. Yrjössä ei ole ikinä miestä estämään tuota vääryyttä tapahtumasta. Hän on, kun teot tulevat kysymykseen, samanlainen kuin muutkin Karppelat. Yhtä suuri raukka kuin isänsä ja setänsä.»
Kenraalin kulmat rypistyivät vihaisesti. Joka kerta kun hän muisti tuon suvun uusimman ymppäysvesan sikamaisen lausunnon, joka tietenkin oli kaikkein solvaavin hänelle, sotilaalle, alkoi hänen sisuskunnissaan kiehua.
— Miniäni puhui niin hiljaa, että varmasti vain me huoneessa olijat saatoimme kuulla hänen ennenkuulumattoman sopimattomat sanansa. Minä huomautin hänelle arvokkaasti, että hänellä on vieläkin vähemmän sananvaltaa tässä asiassa kuin Yrjöllä ja että minä toistaiseksi yksin päätän siitä, miten rahani käytän. Hän sähisi jotakin siihen suuntaan, että, hän on ollut vasta siksi vähän aikaa Karppela, että hän kyllä pystyy siihen, mihin Yrjö ei. Ja sen sanottuaan hän purjehti ulos.
Rauta saattoi hyvin kuvitella, millaisen tyrmistyksen tällainen kohtaus oli saanut aikaan Karppeloiden vanhemman polven keskuudessa, joka oli niin ylpeä ja arka sukunsa kunniasta ja yhteenkuuluvaisuudesta.
— No, yrittivätkö arkkitehti ja hänen vaimonsa panna uhkauksensa täytäntöön?
— Epäilettekö tekin, kapteeni, samaa kuin tuo nimismieslurjus? kenraali kuohahti.
— En, herra kenraali. En ainakaan vielä näe siihen syytä. Jos nimittäin tarkoitatte murhaa. Mutta eihän kummankaan tarvinnut edes tuohduksissaan ajatella mitään sellaista.
Tohtori katsahti hyväksyvästi Rautaan.
— Aivan niin, tuomari. Pojastani olen varma, että hän jo samana iltana katui kiivastuksissaan lausumiaan ylisanoja, joilla hän ei tarkoittanut sen enempää. Mutta hän ei ole pyytänyt niitä anteeksi, ja se tulee hänelle vielä kalliiksi. Jotkut sanovat minusta, että olen hidas suuttumaan, mutta vielä hitaampi unohtamaan minuun tai sukuumme kohdistettua loukkausta. Ja oikeassa he taitavat olla. Mitä taas miniääni tulee, niin hänen yrityksensä toteuttaa uhkauksensa oli suorastaan lapsellinen ja todistaa vain hänen naurettavaa tietämättömyyttään.
— Hän teki siis yrityksen?
— Kyllä. Hän tiesi, että häälahja annettaisiin puhtaana rahana. Olin tälläkin kerralla tilannut pankistani sata 5.000 markan seteliä. Sitä, että setelien piti olla uudenuutukaisia, voidaan pitää naurettavana yksityiskohtana. Mutta jokaisella meistä on pienet omituisuutemme. Ja joka tapauksessa tuollainen pakka on minusta kaunis. Häiden aattoaamuna rupesin ihmettelemään, kun pankista ei kuulunut mitään. Soitin sinne tietenkin. Sain sen hämmästyttävän vastauksen, että miniäni oli edellisenä päivänä kaupungissa käydessään pistäytynyt pankkiin ja peruuttanut tilaukseni. Minun ei auttanut muu kuin sanoa, että niinpä tosiaan, olin vain unohtanut tuon peruutuksen. Karppelahan Oilikin nyt on. Enkä halunnut mistään hinnasta paljastaa suvun keskuudessa punotun juonia minua vastaan. Kutsuin poikani ja miniäni luokseni, ja luullakseni Yrjö on osannut antaa vaimolleen, mitä kuuluu. Oili meni aivan vihreäksi, kun minä hänen nähtensä kirjoitin shekin rouva Paula Pöystisen nimelle ja sanoin sen pätevän missä pankissa tahansa.
Rauta hymyili.
— Oili-rouvan uhkauksesta voidaan siis sanoa: »vuoret vapisivat, ja syntyi hiiri», hän huomautti kevyesti. — Näin etukäteen ja tuntematta vielä asianomaista lähemmin arvelisin, että hänet voidaan jättää syrjään murhaajaa etsittäessä. Ja kun saanee edellyttää hänen tuntevan miehensä mahdollisuudet eri suuntiin, niin tämä myöskin.
Huomattava huojennus kuvastui kaikkien kolmen vieraan kasvoilla.
— No, nyt kai te olette, kapteeni, saanut vallan pirusti riittäviä todistuksia. Siitä, että me luotamme teihin ja olemme valmiit teitä tutkimuksissanne tukemaan!
Kenraali katsoi Rautaan odottavana. Hänen ällistyksekseen tämä kuitenkin pudisti päätään.
— Minä olen tietenkin kiitollinen tohtorin luottamuksesta. Uskon saaneeni tietää tuosta välikohtauksesta kaiken oleellisen. Mutta siksi todistukseksi, mitä kaipaan, se ei vielä riitä.
Kenraali synkkeni. Mutta hän ei räjähtänyt. Niin vaikeata kuin se hänelle olikin, hän tyytyi äkäisesti murisemaan:
— Piru vieköön, kapteeni. Te koettelette liiaksi kärsivällisyyttämme.
— Se ei ainakaan ole tarkoitukseni, herra kenraali. Haluan vain tuntea, että toimintapohjani on selvä, ennen kuin ryhdyn tutkimaan, juttua. Äskeinen selostus ei riittänyt minua vielä vakuuttamaan, koska ratkaisevan osan siitä tietää jo moni ulkopuolinen. Ja se, minkä tohtori minulle lisäksi kertoi, todistaa kahden Karppelan kohdalla pikemminkin epäilysten aiheettomuutta kuin aiheellisuutta. Se oli siis suvun kunnian kannalta edullistakin esittää minulle.
Se oli taas liikaa kenraalille. Hän ei enää koettanutkaan hillitä vimmastumistaan.
— Helvetti sentään, kapteeni! Kai tämäkin juttu on saatava jonkinlaiseen päätökseen. Kysykää nyt sitten! Mitä ikinä haluatte! Perhanan mies!
— No, hyvä. Haluan lähempiä tietoja majuri Risto Syvänteestä.
Nimi vaikutti kuin pommi veljeksiin. He hätkähtivät rajusti, ja kaikki väri katosi heidän kasvoiltaan.
Kuka on majuri Risto Syvänne? tuomiorovasti kysyi vilpittömän hämmästyneenä sekä kysymyksestä että sen tekemästä vaikutuksesta.
— Ole hiljaa, Paul, tohtori sanoi kylmästi. — Tämä ei kuulu sinuun. Ja mitä te, tuomari...?
— Selvyyden vuoksi minun on sanottava, Rauta katkaisi hänen puheensa, etten halua esittää tuota kysymystä kenellekään teistä, vaan neiti Eeva Karppelalle.
Silloin kenraali raivostui.
— Ei! Kaikkien helvetin valtojen uhallakin ei! Sitä kysymystä te ette esitä Eevalle! Ettekä mitään muutakaan! Kuuletteko, kapteeni? Saatte painua hiiteen tai helvettiin tai minne ikinä tahdotte, mutta sen tytön jätätte rauhaan! Vai ei riitä vielä, että sen kirotun nimismiesnulikan ansiosta meille oli tulla jo toiset hautajaiset taloon! Te haluaisitte täydentää ilkityön!
Kenraalin purkaus oli niin hillitön, että kaiken edellä koetun jälkeenkin Rauta ällistyi.
— No, älähän nyt, Väinö, tohtori ryhtyi sovittelemaan, vaikka myös hän oli hyvin järkyttynyt. — Eihän tuomari voi tietää, mitä aamupäivällä tapahtui.
Ja sitten Rauta sai kuulla. Tuomari Aalto oli pitänyt Eevaa yhtä mittaa kaksi tuntia kuulustelussa. Hänen kynsistään päästyään tyttö oli itkien juossut huoneeseensa ja sulkeutunut sinne. Lopulta tohtori ja kenraali olivat huolestuneet niin, että olivat murtaneet tytön huoneen oven. Se ei ollut tapahtunut hetkeäkään liian aikaisin. Tohtori oli saanut tehdä kauan työtä sisarensa, veljensä ja serkkunsa avustamana, ennen kuin vaara oli voitettu. Eeva oli ottanut myrkkyä! Onnettomuus oli vältetty, mutta tyttö oli yhä kovin heikko ja häntä täytyi vartioida koko ajan. Suurin vaivoin he olivat onnistuneet salaamaan palvelusväeltä, nimismieheltä sekä kenraalittarelta, Yrjöltä ja Oililta, mitä todella oli tapahtunut. Tässä tilanteessa he eivät luonnollisesti voineet sallia, että Rauta esittäisi Eevalle kysymyksiä. Ehkä parin päivän kuluttua...
— Mutta miksi ylipäänsä haluaisitte tyttäreltäni kysyä jotakin majuri Syvänteestä? tohtori tiedusteli lopuksi.
— Siitä siasta! kenraali puuskahti.
— Siksi, että Eeva-neiti oli Paula-serkkunsa uskottu ystävätär. Jos minä ryhdyn juttua tutkimaan, en kiinnitä suurtakaan huomiota siihen, mitä Onnelassa viime päivinä sanottiin. Meidän on muistettava, että murha suoritettiin aikasytytyspommilla. Ei kukaan täällä pysty sellaista käden käänteessä hankkimaan. Jo tämä tosiasia viittaa vahvasti siihen, että motiivi Paula-neidin murhaan on löydettävissä kauempaa. Jäljet, jotka kerran johtavat hänen murhaajansa luo, on ehkä etsittävä hänen menneisyydestään. Siksi minun on välttämättä saatava keskustella Eeva-neidin kanssa. Myös majuri Syvänteestä. Mutta tuo keskustelu on suoritettava tietysti vasta sitten, kun hän on kylliksi toipunut, ja silloin kaikkea tarpeellista hienotunteisuutta noudattaen. Sitäpaitsi minun olisi samasta syystä saatava avaimet Puistokadun kaksioon.
Vieraiden katseista kuvastui hämmästystä ja kunnioitusta.
— Hitto soikoon, kapteeni! Onpa teillä tietoja! Luulisi teidän jo kauan sitten tienneen, että me joudumme turvautumaan teihin.
— Ei, herra kenraali. Enhän tiedä vielä tällä hetkelläkään, saanko jutun hoitooni.
— Piru vieköön! Miten monella tavoin meidän on sanottava teille, kapteeni, että me jätämme sen teille kaikin tarpeellisin vapauksin ja valtuuksin! Ja ilon päivä minulle on, kun saan nähdä sen Syvänteen roikkuvan hirressä!
— Meillä ei, kuten tiedätte, hirtetä murhamiehiäkään, Rauta hymähti. — Sitäpaitsi olemme tänään yhdessä jo todenneet kahden ihmisen kohdalla, että haukkuva koira ei pure. Se voi sopia kolmanteenkin.
Kenraalin silmät olivat pullistua päästä.
— Ette suinkaan tarkoita, että tietäisitte senkin, mitä tuo sika...?
— Kyllä, herra kenraali. Satun tietämään hänenkin uhkauksensa.
Silloin kenraali nousi puristamaan Raudan kättä.
— Te olette oikea mies, kapteeni! Minä jätän jutun käsiinne täysin luottavaisin mielin.
Molemmat muut vieraat vakuuttivat samaa.
— Teen parhaani, Rauta lupasi. — Mikäli saan loman.
— Hittojen hitto, kapteeni! Älkää nyt enää puhuko sellaisesta mitättömyydestä! Voitte katsoa pitelevänne jo lomapaperia käsissänne!
Tuhisten hän merkitsi muistiin Raudan joukko-osaston.
Kun vieraat olivat lähteneet, Inkeri riensi miehensä luo.
— Kultaseni, olipa se myrskyisä neuvottelu. Minä pelkäsin moneen otteeseen sen muuttuvan käsirysyksi. Saitko tehtävän?
— Sain. Siitä minun on lähinnä kiittäminen sinua, Pienokainen. Tarkemmin sanoen niitä tietoja, mitä tänään annoit minulle Paula Karppelasta. Sitäpaitsi kenraali lupasi hankkia minulle kahden viikon työloman.
— Oi, kultaseni!
Inkeri hypähti miehensä kaulaan.
‒ Minä saan pitää sinut luonani vielä kaksi kokonaista viikkoa! Miten onnellinen olenkaan!
— No, toivokaamme, ettei tuntematon ystävämme lähetä minulle pientä, sievää helvetinkonetta, Rauta sanoi nauraen.
— Voi, et saa!
— Sitäpaitsi minä en vielä usko tuohon lomaan.
— Mutta kenraalihan lupasi...
— Niin, mutta meillä on divisioonassa oma kenraalimme. Ja hän on vielä jyrympi mies kuin Karppela. »Kylmä Kalle» nauraa Karppelan lomaesityksille.
Mutta sillä kertaa tuomari Rauta erehtyi. Hän ei tiennyt, mitä kaikkia keinoja intendentuurikenraalilla on tahtonsa läpiviemiseksi. Seuraavana aamuna Onnelan palvelustyttö toi Tuulensuuhun puhelinsanoman, joka oli lähetetty divisioonan esikunnasta ja jonka kenraali Karppela oli nimikirjoituksellaan vahvistanut vastaanottaneensa. Siinä tiedoitettiin, että kapteeni Kaarlo Raudalle oli myönnetty välittömästi hänen nykyiseen lomaansa liittyvä 14 vuorokauden työloma. Loman myöntämisen aiheeksi oli merkitty: »Päämajan puhelinmääräys.»
Kenraali Karppela oli todistanut oikeaksi väitteensä, että »yhdelle kapteenille saadaan armeijasta lomaa, kun kenraali tahtoo»!
Seitsemäs luku.
NIMISMIEHEN ASEMA MUUTTUU.
Pari tuntia myöhemmin tuomari Rauta oli lähestymässä Onnelaa. Viime päivien kolkkojen tapahtumien valossa huvilan nimi oli hänen mielessään saanut miltei irvokkaan kaiun. Mutta astuttuaan nyt ensimmäisen kerran Onnelan alueelle hän alkoi ymmärtää, miksi paikka oli saanut tuon hempeän romanttisen nimen. Metsäkin oli siellä kauniimpaa ja rehevämpää kuin muualla. Männyt näyttivät olevan pitempiä, punarunkoisempia ja tuuhealatvaisempia kuin naapurien. Ja laaja puutarha-alue sai ajattelemaan, että elleivät asukkaat tällaisena kauniina kesänä täällä viihtyneet, niin se oli ihmisten vika, mutta ei paikan.
Oikealla oli avara kasvitarha lavoineen ja kasvihuoneineen. Sen takana näytti olevan puutarhurin asunto ja joukko ulkohuonerakennuksia. Päärakennusta ympäröivästä puistosta erotti tämän alueen punahiekkainen tenniskenttä. Vasemmalla oli hedelmätarha puineen ja pensaineen ja siitä puistoon päin loistavia kukkaistutuksia, joiden keskellä kohosi kaunis huvimaja.
Rauta oli jo ennen ihaillut päärakennusta järveltä käsin. Komeasti se hallitsi Onnelan pitkää rantaosuutta, jossa oikealla miltei vesirajassa sauna ja vasemmalla moottorivaja kätkeytyivät rantakoivujen suojiin. Hiekkarannalta noustiin pengermittäin kohoavien ruohomattojen keskitse huvilalle, josta näkyi, että mikään aloitteleva arki ehti sitä ei ollut luonut. Alakerran suurine lasikuisteineen ja yläkerran useine pienine avoparvekkeineen valkoiseksi rapattu rakennus itsetietoisen prameilevana kantoi arvoaan seudun kauneimpana. Mutta sittenkin Rauta nyt arvioi, että huvila oli puiston puolelta vieläkin kauniimpi. Pylväsrivistön somistamine avaroine vilpoloineen se teki hienon ja rauhallisen vaikutuksen.
Kaiken kaikkiaan Onnela oli rikkaan miehen upea kesäasunto kehyksinään Keski-Suomen jylhänkaunis luonto.
Palvelustyttö otti tuomari Raudan vastaan erityisen kohteliaasti. Hän opasti vieraan komeaan kirjastohuoneeseen. Herrat tulisivat kohta.
Kenraali saapuikin pian. Hän rypisti kulmiaan Raudan siviilipuvulle. Saattoihan olla, että tuollainen ilmava asu sopi paremmin tähän säähän kuin hänen oma ankaran säännönmukainen sotilaspukunsa. Mutta upseeri on upseeri, paahtoipa aurinko miten tahansa. Sitäpaitsi, nyt ei tullut kysymykseen tenniskentällä hyppeleminen, jota niemen nuoret olivat koko alkukesän harrastaneet! Kenraali ei kuitenkaan sanonut mitään. Sillä osoittaakseen suosiotaan Raudalle hän oli päättänyt olla ärjymättä tälle. Ainakin toistaiseksi. Toinenkin suosionosoitus hänellä oli varastossa. Tai oikeammin se oli Karppelan suvun »ylähuoneen» päättämä, vaikka ajatus alunperin oli hänen. Tietysti.
Kun siis tohtori ja tuomiorovasti olivat myös saapuneet paikalle ja tervehdykset vaihdettu, palvelustyttö ilmestyi ovelle tarjottimellaan neljä shampanjalasia.
— Kai kapteeni on syönyt jo aamiaista? kenraali kysyi.
Rauta vastasi myöntävästi tähän odottamattomaan kysymykseen.
— Se on hyvä.
Sitten kenraali rykäisi, vetäytyi keskilattialle ja työnsi oikean kätensä sormet asetakkinsa poveen tuohon vaikuttavaan tapaan, jolla Napoleon I:n kuvataan korostaneen mahtavuuttaan.
— Kapteeni Rauta! hän aloitti juhlavasti. — Eilisiltana me Karppelan suvun puolesta annoimme teille jo useita näytteitä luottamuksestamme teitä kohtaan. Sanon teille suoraan, että... hm... te olette mielestämme hiton reilu mies.
Kenraali eksyi juhlallisesta sävystään. Hänen hämminkiään ei suinkaan vähentänyt se syvä paheksunta, mikä kuvastui tuomiorovastin pulleilla kasvoilla. Kenraali oli lisäksi erottavinaan hymynväreen veljensä suupielissä. Siksi hän antoi palvelustytölle merkin jakaa lasit.
— Niin, ottakaa vain lasi kouraanne, kapteeni. Piru vieköön! Me haluamme juoda menestyksenne ja yhteistyömme maljan.
Rauta kohotti lasin huulilleen. Mutta viime hetkessä hän havaitsi kenraalin kulmakarvojen rypistymisestä, että tällä oli vielä jotakin sanottavaa. Hän jäi siis odottamaan, mitä tuleman piti.
— Niin... hm... Mitä minun pitikään sanoa?... Niin... yhteistyö sujuu paremmin, kun ollaan lähempiä tuttuja. Minun nimeni on Väinö. Entä sinun?
— Kaarlo.
Ja niin kapteeni Rauta joi veljenmaljat kenraali Karppelan kanssa. Sitten hän sai tohtorista ja tuomiorovastista vielä kaksi veljeä, Ilmarin ja Paulin.
Näin varhain aamupäivällä Rauta ei ollut ennen juonut shampanjaa. Mutta mielihyvin hän lasinsa tyhjensi. Sillä nyt hän tiesi, ettei hänellä olisi näiden kolmen herran taholta enää mitään vaikeuksia odotettavana. He olivat kaiketi harkinneet parhaaksi liittää hänet tällä tavoin kiinteästi piiriinsä päästäkseen siitä kiusallisesta tunteesta, että joku vieras ja täysin ulkopuolinen penkoi suvun asioita.
Tohtori katkaisi hieman noloksi venyneen äänettömyyden kääntyen Raudan puoleen:
— Ellei sinusta tunnu kovin kiusalliselta, niin toivoisimme sinun keskustelevan nimismiehen kanssa. Lupasitte suostuttaa hänet peruuttamaan antamansa poistumiskiellon meidän kolmen kohdalla. Minun pitäisi jo tänään ilmoittaa Helsinkiin tulostani. Muuan potilaani on heikossa tilassa.
Rauta ei ehtinyt vastata. Huoneeseen astui nuori mies, jonka hän arvasi arkkitehti Karppelaksi. Hän oli isänsä mittainen ja pyylevä. Vaaleine hiuksineen ja kulmakarvoineen, vain hiukan vihertävine silmineen ja kalpeine kasvoineen hän teki omituisen värittömän vaikutuksen. Ilmeisesti setänsä kiusaksi luutnantti oli pukeutunut silmäänpistävän huolimattomasti. Hänen äänensä oli kimeä ja käytöksensä alentuva, kun hän tervehti Rautaa.
— Vai niin, te olette siis se kuuluisa nuuskija. No, ammattinsa kullakin.
Sillä hetkellä Rautaa kadutti, ettei sittenkin ollut ottanut ylleen kapteeninasuaan. Tuo röyhkeä nulikka ei olisi silloin varmaankaan rohjennut käyttää moista kieltä. Tai kukapa sen tiesi? Luutnantti Karppelahan palveli päämajassa.. Sen nuorin vänrikkikin oli kuin ylemmyyskompleksin ruumiillistuma.
— Kuulin, että täällä puhuttiin tuon naurettavan poistumiskiellon peruuttamisesta, arkkitehti virkahti istahtaen hajareisin eräälle tuolille ja nojaten laiskasti leukansa sen selustaan. — Saatte luvan peruuttaa sen minunkin osaltani. Minulla on vielä viikko lomaa. Lähden siksi ajaksi Helsinkiin. Siellä ei ehkä ole niin hiton tylsää kuin täällä.
Vanhemmat miehet olivat seuranneet hänen esiintymistään ilmeisen paheksuvin katsein, joista hän kuitenkin näytti vain nauttivan. Kenraali ei jaksanut hillitä itseään, vaan räjähti:
— Minä seison! Kun kenraali seisoo, luutnantti ei istu!
Arkkitehti silmäsi häneen välinpitämättömästi.
— Minä satun olemaan kotonani, hän tuhahti. — Ja täällä minä istun, vaikka kenraali-setää huvittaisi seisoa päällään.
Rautaa hämmästytti nuoren miehen älyttömyys. Olisihan tämän pitänyt tietää, että millaisia vapauksia isä ainoalle pojalleen soikin, niin veli ja hänen loukkaamattomuutensa oli hänelle yli kaiken. Tohtori reagoikin yllättävän nosti. Ellei arkkitehti olisi pystyyn hypähtäen väistänyt, hän olisi saanut isältään lujan korvapuustin. Säkenöivin silmin tohtori huusi:
— Yrjö! Vielä kolmas tällainen röyhkeyden näyte, niin tämä talo lakkaa olemasta sinun kotisi! Moukkamaista Karppelaa ei ole vielä ollut! Enkä minä sellaista silmieni alla kärsi! Ymmärrätkö?
Arkkitehti ilmeisesti ymmärsi. Nöyryytettynä ja raivoissaan hän käännähti ikkunaan. Mutta se katse, minkä hän sitä ennen loi Rautaan, ilmaisi, ettei hän unohtaisi tämän olleen todistamassa hänen kärsimäänsä häväistystä.
— Ja mitä sinun poistumiskieltoosi tulee, tohtori jatkoi poikansa läksyttämistä, niin tuomari Raudan ei tarvitse vaivautua sen vuoksi. Se jää ilman muuta voimaan, olipa sinulla täällä miten »hiton tylsää» tahansa. Setäsi kenraali on minun pyynnöstäni ilmoittanut päämajaan, että joudut ehkä viipymään täällä yli lomasi. Osastopäällikkösi sanoi vain iloitsevansa siitä. Ja mitä Oiliin tulee, niin olen käskenyt Margitin ottamaan hänet käsiteltäväkseen. Ehkäpä vaimosi ei ole vielä liian vanha oppiakseen hieman ihmistapoja. Jos annatte vielä aihetta valituksiin, niin... No, minun lienee tarpeetonta sanoa, mitä sitten. Olette kumpikin osoittaneet kyllin selvästi antavanne arvoa perintörahoille... Nyt ei nuorta herraa täällä enempää tähän erään tarvita!
Kun Yrjö Karppela oli poistunut, huoneessa oli kauan hiljaista.
— Hittojen hitto! kenraali hörähti sitten. — En olisi uskonut, että sinussa, Ilmari, on vielä noin, paljon terästä.
Tohtori oli vuorostaan kääntynyt katsomaan ikkunasta ulos ja rummutti hermostuneena ruutuun. Tilinteko pojan kanssa oli ilmeisesti käynyt hänen voimilleen.
Rauta tunsi olonsa kiusalliseksi. Karppelan suvun sisärenkaassa olo ei ilmeisesti ollut pelkkää herkkua.
— Puhun mielelläni tuomari Aallon kanssa, hän sanoi tyynesti kuin koko välikohtausta ei olisi ollutkaan. — Mainitsiko hän, milloin hänellä on aikomus tänään tulla tänne?
— Se hittolainen on jo täällä! kenraali ärähti. — Lie tullut jo kukonlaulun aikaan. Ainakin ennen kuin yksikään meistä kolmesta oli ehtinyt nousta. Se käyttäytyy aivan kuin olisi isäntä talossa. Veljeni työhuoneen se on ottanut kokonaan käyttöönsä. Sisartamme se oli vaatinut kuulusteluun. Piru vieköön! Margitin oli pitänyt huomauttaa sille, että tämä on surutalo, jossa nyt kiireellisesti valmistetaan hautajaisia. Sanohan, Kaarlo, täytyykö sinunkin kuulustella naisväkeämme.
Rauta hymyili.
— Ei toki. Mutta tietenkin mielelläni tutustuisin heihin.
— Vai mielelläsi? kenraali hörähti. — No, paras heistä on Margit. Eikä Eevassa liioin ole vikaa. Mutta, näin meidän kesken sanoen, älä välitä rouvista. Me Karppelat olisimme ties kuinka korkealla, jos olisimme osanneet valita paremmin vaimomme. Sinun onneksesi Elsa, Ilmarin »parempi puolisko», ei ole enää täällä. Hitto vie! Hän oli vielä Oilistakin yliveto. Sanonpa sinulle...
Tuomiorovasti oli tänä aamuna pysytellyt vaiteliaana. Mutta nyt hän kohotti varottavasta sormea serkulleen.
— Väinö. De mortuis nihil nisi bene. Jätä vainaja rauhaan.
Tohtori ei puuttunut lainkaan tähän sananvaihtoon. Hiljaisesti hän sanoi Raudalle:
— Minä opastan sinut työhuoneeseeni.
Arkihuoneessa he kohtasivat Margit Karppelan. Rauta arvasi naisen heti Margitiksi. »Komea ja ylpeä», lehtori Kaario oli luonnehtinut häntä. Kuvaus olikin osuva. Inkeriltä Rauta oli kuullut, että Margit oli ainoa lapsi kauppaneuvoksen toisesta avioliitosta. Toinen kauppaneuvoksetar oli ollut ruotsalaissyntyinen ja vallanhimoinen nainen. Sitä kuvasti sellainenkin pikku seikka kuin lasten nimien valinta. Ei mitään romanttista kalevalaisihastelua enää: Ainoa, Väinöä ja Ilmaria oli seurannut Margit. Nuorin sisar oli puolisentoista vuosikymmentä veljiään nuorempi. Hän oli pitkä, solakka ja hyvin tumma. Hän olisi ollut huomattavan kaunis nainen, ellei kasvojen korskea, käskevä ilme olisi tehnyt miltei luotaantyöntävää vaikutusta. Mutta aito Karppela hän kuului olevan ja suorastaan jumaloivalla rakkaudella kiintynyt tohtoriveljeensä, jonka suurta taloutta hän hoiti lujin käsin ja mallikelpoisesti.
Raudan hämmästykseksi Margit tervehti häntä melkein sydämellisesti. Suuret, ruskeat silmät katsoivat häneen lämpimästi, ja hymy paljasti kauniin, virheettömän hammasrivin.
— Veljeni ovat puhuneet teistä, tuomari. Olen iloinen saadessani tutustua teihin.
Jatkaessaan tohtorin kanssa matkaa Rauta ei voinut olla ajattelematta Margitia. Kaunis nainen. Mikähän tragedia mahtoi olla hänen yksinäisyytensä ja ylpeytensä takana? Karppelat tuntuivat olevan monessa suhteessa kiintoisa suku.
Rauta tapasi nimismiehen huonolla tuulella. Huone, jossa hän istui, olisi paremmin sopinut johonkin suureen ja edustavaan pääkaupunkilaiskotiin kuin kesähuvilaan, siksi komeasti se oli kalustettu. Mutta tuomari Aalto antoi tällä hetkellä palttua istuimensa mukavuudelle Ja kirjoituspöydän upeudelle, puhumattakaan seinillä riippuvista maalauksista tai huoneen muista hienouksista. Hän silmäili vastenmielisyyttä tuntien edessään olevaa pöytäkirjapinoa.
— Millainen määrä hukkaan heitettyä energiaa! hän murisi tyytymättömänä.
— Minä puolestani en ole lainkaan vakuutettu siltä, että se on hukkaan heitettyä, Rauta vastasi. — Ainakin minä haluaisin lukaista nuo pöytäkirjat lävitse.
Nimismies ilahtui hieman.
— Sen huvin suon teille mielelläni.
Katkerasti hymähtäen hän lisäsi:
— Vaikkei tuo halu juuri hyvää makua teissä osoita.
Kun Rauta ei viitsinyt vastata, hän jatkoi:
— Sen jälkeen kun viimeksi tapasimme, minulla on ollut vain yksi mieluisa hetki. Se oli tänä aamuna. Kenraali luuli kai antavansa minulle murhaavan iskun ilmoittaessaan, että te ryhdytte suvun puolesta tutkimaan tätä murhajuttua. Ukkopaha erehtyi. Suurempaa ilosanomaa hän ei olisi minulle voinut tuoda. Katsokaas, Rauta. Minä en ole niin tyhmä, etten käsittäisi tämän jutun ylittävän minun taitoni. Enhän minä tule edes toimeen näiden ihmisten kanssa. Pitäjäläisten kanssa on toista. Mutta täällä en pääse puusta pitkään. Olen tässä kirotussa Onnelassa kuin motissa: vihollisia joka puolella. Jos maailmassa olisi pelkkiä Karppeloita, menisin hirteen mieluummin tänään kuin vasta huomenna!
Nimismiehelle teki hyvää saada purkaa katkeruuttaan. Rauta arvasi, että sen perimmäisenä syynä oli pettymys hitaasta etenemisestä. Nuorena ja ensi kertaa tällaisessa jutussa mukanaolevana Aalto ilmeisesti kärsimättömyydessään kuvitteli ajaneensa auttamattomasti karille.
— Kärsivällisyyttä. Murhatutkimus on väliin kuin Rooman rakentaminen, jota ei liioin yhdessä päivässä suoritettu.
— Minun tutkimukseni! nimismies tuhahti halveksivasti. — Kyllä piirilääkärin kelpasi! Hän pistäytyi täällä suorittamassa ruumiin oikeuslääketieteellisen tutkimuksen ja meni sen tien. Mutta minun on oltava täällä. Enkä kuitenkaan pääse eteenpäin! Sitä mieltä lääninhallituksessakin ovat. Eilen ne lupasivat lähettää pari omaa etsiväänsä tänne. Tänään ne taas ilmoittivat, ettei miehiä kyllä toistaiseksi tule. Mutta peruutus ei suinkaan johtunut luottamuksesta minun kykyyni. Kenraali vain on kiirehtinyt tiedoittamaan maaherrallekin teidän ryhtymisestänne juttuun. »Myötäilkää vain Rautaa ja pysykää taka-alalla», sen ohjeen minä sieltä tänä aamuna sain. »Pysykää taka-alalla.» Helppo sanoa! Karppelat eivät jätä minulle mitään alaa. Eivät edestä eivätkä takaa! Luulenpa, että kenraali mieluiten valmistuttaisi minusta hakkelusta palvelusväen päivällispöytään.
Rauta nauroi.
— Teillähän on käsissänne kaikki mahdollisuudet hankkia itsellenne suorastaan Karppeloiden ystävyys.
Aalto silmäsi häneen epäilevänä. Sitten hän katsoi kouriinsa.
— En näe näissä mitään »Aladdinin lamppua». Eikä minussa muutenkaan ole taikojan vikaa.
— Jospa sentään yrittäisitte. Ensinnäkin voisitte peruuttaa kenraalin, tohtorin ja tuomiorovastin poistumiskiellon.
Nimismies hymähti hämillisesti.
— Tietenkin. Alun perin olin selvillä siitä, ettei sitä voi pitkälle ylläpitää. Siihen ei ole mitään syytä. Heidäthän voi myöhemmin tavoittaa virkapaikoistaan, jos tarvitaan. Mutta he olivat niin ylvästä miestä kaikki kolme, että halusin näyttää minäkin puolestani voivani jotakin.
Rauta nyökkäsi.
— Toisekseen saattaisitte ilmoittaa herroille, että teidän esityksestänne tänne ei tule heidän vaivoikseen läänin etsiviä. Minä vilauttelin niitä heille, joten he tietävät pelätä tuota uutta kiusaa. He tulevat olemaan teille hyvin kiitollisia vapautuksesta.
Aallon poikamaisille kasvoille levisi hymy.
— Että minun esityksestäni? Se ei kyllä vastaa vallan totuutta. Mutta luulenpa sittenkin seuraavani neuvoanne. Vieläkö minun »sesam-aukene»-taikasanastani puuttuu montakin tavua?
— Vain yksi enää. Ilmoittakaa saattaneenne tutkimukset Onnelassa tähän erään päätökseen ja siirtävänne päämajanne pois tohtorin työhuoneesta. Silloin olen varma, että teidät lausutaan tervetulleeksi tähän taloon mihin vuorokauden aikaan tahansa.
— Kiitos.
Nimismies katsoi pitkään vanhempaa virkaveljeään.
Sitten hän virkahti:
— Pelkään, että minulla on vielä hyvin paljon oppimista. Joka suhteessa. Sanokaa vielä, milloin minun olisi teidän mielestänne parasta tehdä nuo kolme ilmoitusta.
— Mieluimminkin heti. Sittenpä pääsette irti mottitunnelmastanne. Jos sallitte, niin minä silmäilen sillä alkaa paperejanne.
Rauta syventyi nimismiehen tutkimusten tuloksiin. Ne vahvistivat hänen ensi vaikutelmaansa Aallosta. Hyvää ja perinpohjaista työtä. Mutta suhteellisen vähän nimismies oli saanut irti Onnelan väestä. Jopa palvelijattarienkin todistukset olivat pidättyväisiä ja niukkasanaisia. Esimerkiksi suuresta riidasta, jonka aikana arkkitehti Karppela oli esittänyt uhkauksensa, tohtori oli eilen antanut värikkäämmän kuvan Raudalle. Puutarhurin ja hänen vaimonsa todistukset olivat aivan arvottomat. Näkyi kyllä, että Aalto oli koettanut onkia heiltä joitakin tietoja miehestä, joka onnettomuusyönä olisi liikuskellut Onnelan mailla. Mutta hän oli saanut vesiperän. Numero 43:n siviilikenkien omistaja näytti pudonneen pilvistä Paula Karppelan viereen hiekkarannalle ja työnnettyään jollan vesille haihtuneen saman tien.
Kesärannan väestä nimismies oli kuulustellut professoria, hänen vaimoaan ja vanhinta tytärtään. Viimeksimainittu tuntui olleen hyvin altis vastaamaan kysymyksiin ja painanut kyttyräselkäiselle sivustakatsojalle ominaisella tarkkuudella mieleensä, mitä kukin oli tehnyt ja sanonut Onnelassa häiden aattoiltana. Todistuksesta kuvastui hänen lämmin kiintymyksensä ja ihailunsa Paula Karppelaa kohtaan. Hymähtäen Rauta luki: »Kun Paula kahvipöydässä istui sylissään tuomari Raudan pikku poika, hän oli kaunis kuin madonna.» Kas vain Pikku Jättiläistä! »Pojankin heikkoutena ovat kauniit naiset», Inkeri oli ilvehtinyt muutama päivä sitten. Taisi ollakin vain äidillistä hyväuskoisuutta lisätä siihen, että monikkomuoto oli toistaiseksi ennenaikainen. Mutta mitään uutta valaistusta Laura Laidan todistus ei Paulan katoamiseen luonut, yhtä vähän kuin hänen vanhempiensakaan antamat.
Päivärinteen väen todistukset olivat paljon kiintoisammat. Majuri Pöystinen oli ollut silmäänpistävän vaitelias. Hänen vanhempansa taas olivat korostaneet ihastustaan poikansa avioliittoon ]a syvää valitteluaan, kun se näin järkyttävällä tavalla oli jäänyt solmimatta. Maija Pöystinen sensijaan oli puhunut aivan toista kieltä. Hän oli suorasukaisesti ilmoittanut vastustaneensa jo keväällä kaksoisveljensä kihlausta ja toivoneensa viimeiseen asti, että jotakin tulisi väliin, mikä estäisi Mikon ja Paulan vihkimisen. Pöytäkirjasta kuvastui selvästi Maija Pöystisen syvä kiintymys veljeensä ja hillitön katkeruus hänen morsiantaan kohtaan. Hän ei ollut välittänyt teeskennellä surua Paulan kuoleman johdosta. Kaipa joku hänen monista rakastajistaan vain toteutti hänen kohdallaan vanhan totuuden: kuolema on synnin palkka. Rauta vihelsi. Ilmeisesti Maija Pöystinen oli huomionarvoinen nainen. Kaikin mokomin oli syytä pitää mielessä Inkerin huomautus naisista Mikko-majurin ympärillä. Väkevät intohimot näyttivät olleen liikkeellä sielläkin. Eikä sisar kenties ollut ainoa siinä suhteessa varteen otettava.
Raudan mietteet keskeytyivät tuomari Aallon palatessa. Hänen kasvonsa loistivat.
— Teidän ei tarvitse sanoa mitään. Päältännekin näkyy, että menestyksenne oli täydellinen.
Nimismies Istahti nauraen mukavaan nojatuoliin.
— Miten täydellinen, sen näette itse muutaman hetken perästä, hän julisti. — Minä erehdyin luulemaan, että kaikilla Karppeloilla on piikkisian harjakset. Mutta kun niitä uskaltautuu silittämään, niin ne muuttuvatkin pehmeiksi villoiksi.
Ovelle koputettiin. Palvelustyttö ilmestyi huoneeseen tarjottimineen. Juhlakuppien ja lautasten sekä hienojen leivonnaisten keskellä tuomarit panivat mielihyvin merkille lasit ja pikku pullon vanhaa, hyvää »Martell’ia». Kahvi oli mustaa ja väkevää.
— Kenraali arveli, että me kaksi tarvitsisimme hieman virkistystä neuvonpidossamme, Aalto myhäili, kun he olivat jälleen kahden. — Ensimmäisen kerran minulle nyt jotakin tässä talossa tarjotaan. Minkä maljan juomme alkajaisiksi?
— Yhteistyömme, Rauta ehdotti.
— Kernaasti. Yhteistyö kanssanne on minulle oleva suuri Ilo. Sitäpaitsihan minulla on virallinen määräys myötäillä teitä. Pelkään vain, ettei teille ole minusta suurtakaan apua.
— Päinvastoin. Minulla on se ennakkokäsitys, että Paula Karppelan murha kuuluu vaikeasti ratkaistaviin arvoituksiin. Tässä jutussa on sangen monia, joilla on ollut sekä motiivi että tilaisuus murhan suorittamiseen. Saamme tehdä molemmat lujasti työtä erottaaksemme lampaat vuohista. Ja meidän on pidettävä kiirettä. Yksin en voisi kuvitellakaan selviäväni.
Nimismies oli mielissään. Hän oli pelännyt, että Rauta työntäisi hänet kokonaan syrjään. Jutun selvittely Raudan tapaisen miehen kanssa yhdessä oli hänen salaisten toiveittensa täyttymys.
— Mihin aiotte alkajaisiksi ryhtyä? hän kysyi.
— Aion pistäytyä Päivärinteellä. Majuri Pöystinen ei ilmeisesti ole sanonut vielä kaikkea, mitä hän tietää. Sitäpaitsi Maija-neiti kiinnostaa minua.
Aalto nyökkäsi.
— Huh, enpä kadehdi teitä. Majuri on kova pähkinä purtavaksi. Ainakin minulle liian kova. Ja sisar! Ihan nahkani meni kananlihalle, kun kuuntelin hänen lausuntojaan Paula Karppelasta. Kaikkia niitä en ilennyt paperille panna. Tasapainoton tyttö, joka on veljestään sairaalloisen mustasukkainen. No, ja sitten?
— Sitten matkustan Helsinkiin.
Nimismiehen mielessä vilahti tyytymättömyys. Mitä tekemistä Raudalla oli Helsingissä? Johtivatko jäljet sinnekin? Kaikesta päättäen Rauta tiesi jo tässä vaiheessa jutusta enemmän kuin hän. Mitä? Mutta tarkemmin ajatellen hänellä ei ollut syytä nurkua. Rautahan johti tutkimusta eikä ollut tarpeen, että hänen alaisensa olisi kaikista yksityiskohdista selvillä.
— Mitä haluatte minun sillä aikaa tekevän?
— Koettakaa ottaa selvää numero 43:n siviilikenkien käyttäjästä. Vaikka puutarhuri ja hänen vaimonsa eivät nähneet Onnelan mailla tuona yönä ketään ulkopuolista, niin joku kolmas on voinut nähdä. Siksi haluaisin teidän suorittavan kyselyjä laajemmalti. Sitäpaitsi, noiden kenkien täytyy olla jossakin. Jos tavoitatte ne, olemme päässeet aimo askelen eteenpäin.
Innostus kuvastui Aallon kasvoilla..
— Noissa hiekkaan jääneissä jalanjäljissä, hän sanoi, oli eräs omituisuus, jonka havaitsin vasta eilen. Tein niistä pienoispiirrelmän. Katsokaahan!
Hän veti taskustaan paperin ojentaen sen Raudalle. Tämä havaitsi heti, mitä omituisuutta nimismies tarkoitti. Jollan luo mennessä miehen kengän jäljet olivat jokseenkin yhtä tiheässä kuin Paulan, mutta jollan luota lähimmälle nurmikolle poistuvat jäljet olivat tuntuvasti harvemmassa.
— Tämä voi olla todella arvokas havainto, Rauta myönsi hitaasti.
— Olen ajatellut, Aalto kiirehti selittämään, että ehkäpä tuo toinen olikin nainen, joka vain eksyttääkseen mahdolliset tutkijat omilta jäljiltään käytti miehen kenkiä.
— ... mutta ei Paulan vieressä kävellessään uskaltanut ottaa miehen askeleita peläten harppomisensa kiinnittävän Paulan huomion hänen omituisiin jalkineihinsa, Rauta lisäsi. — Niin, se on mahdollista. Jollan luota poistuvat askelet ovat selvästi miesmäiset. Lähtien edellytyksestä, että tuo toinen oli nainen, se on helposti selitettävissä. Joko hän halusi korostaa miehen olleen liikkeellä. Taikka hän harppoi vain jättääkseen mahdollisimman vähän jälkiä. Varsin selvää. Eikö totta?
— Mutta te ette sittenkään pidä varmana, että tuo toinen on ollut nainen? nimismies kysyi hieman pettyneenä.
— En. Koska on toinenkin selitys näihin kiintoisiin jälkiin. Nimittäin, että Paulan seurassa oli mies, joka hänen rinnallaan astellessaan kulki tasajalkaa hänen kanssaan, mutta yksin jäätyään palasi luonnollisen pitkiin askeleihinsa. Niin, se siitä. Ensimmäinen mahdollisuus, siis nainen, tuntuu suuremmalta. Mutta tällaisissa jutuissa on vältettävä liian pikaisia ja ehdottomia johtopäätöksiä. Olette tietenkin etsinyt noita kenkiä Onnelasta?
Aalto nyökkäsi.
— Kyllä vain, mutta turhaan. Sitäpaitsi arkkitehti Karppelan kengännumero on 39. Majuri Pöystisen 41. Onnelan väessä ja senkertaisissa vieraissa ei ole ketään, joka käyttäisi numero 43: kenkiä.
— No, ei hätää, Rauta lohdutti. — Minulla on joka tapauksessa se tunne, että nuo kengät eivät ole kaukana. Sitten meillä on selvitettävänä, kuka sahasi aukon purjeveneen kokkaan. Siitä ei ole kai vielä mitään aavistusta teilläkään?
— Ei. Otin selvää, onko täällä sellaista sahaa, jolla aukko olisi voitu tehdä. Ilmeni, että sellainen on kyllä. Mutta työkaluja säilytetään veistotuvassa, johon avain on puutarhurin hallussa. Hänen ilmoituksensa mukaan kukaan ei ole käynyt veistotuvassa pariin viikkoon eikä ainoatakaan sahaa puutu.
Rauta ei näyttänyt lainkaan pettyneeltä.
‒ Sitä suurempi syy meillä on ottaa selville, millaisia tyyppejä häiden aattona liikuskeli Onnelan ympäristöllä. Haluaisin teidän lisäksi suorittavan ympäristössä tiedusteluja, onko näillä mailla nähty muuan majuri evp. Risto Syvänne. Eikä siinäkään vielä kyllin. Tahtoisin tietää senkin, onko näinä päivinä pitäjään saapunut joku sellainen hienohelma, jonka voisi otaksua kuuluvan majuri Pöystisen tuttavapiiriin. Tuollaiset vieraat eivät voine välttää paikkakuntalaisten huomiota.
Nimismies alkoi käsittää, että työteliäät päivät olivat hänellä edessä.
— Ajattelette siis, että Malja-neiti ei ole ainoa, joka majuri Pöystisen vuoksi mustasukkaisena on voinut toivoa Paula Karppelan kuolemaa?
Rauta nyökkäsi.
— Se on toistaiseksi vain otaksuma, johon minulla ei ole muuta syytä kuin motiivin luonnollisuus. Mutta en halua jättää sitäkään mahdollisuutta tutkimatta.
— Entä kuka on majuri Syvänne?
— Paula Karppelan hylätty rakastaja.
Aalto ei udellut enempää. Hän kuuli vanhemman virkaveljensä äänestä, ettei tämä halunnut antaa lisäselvityksiä. Sensijaan Rauta kysyi:
— Te tutkitte tietenkin tarkoin Paulan huoneen täällä. Löysittekö mitään valaisevaa?
— Vain tämän, nimismies vastasi ojentaen pöydän ylitse rypistetyn kirjekuoren.
Rauta totesi, että kirje oli postitettu Helsingissä yhdeksän päivää sitten. Voimakkaalla, pystyllä miehen käsialalla kuoreen oli kirjoitettu Eeva Karppelan osoite. Kuori oli tyhjä.
— Ja tämän löysitte Paulan huoneesta?
— Niin. Se oli sen arkipuvun taskussa, mikä Paulalla oli ollut yllään häiden aattona ennen vieraiden tuloa. Itse kirjeestä ei näkynyt jälkeäkään.
— Kuulustellessanne eilen Eevaa kysyitte tietysti tuota kirjettä?
Aalto hymähti.
— Kyllä. Siihen asti tyttö oli vastannut kysymyksiini sopuisasti ja rauhallisesti. Mutta kun näytin tuota kuorta, hän muuttui oikeaksi Karppelaksi. Ensi töikseen hän yritti siepata kuoren kädestäni. Sitten hän syyti minulle vasten naamaa joukon solvauksia toisten yksityisasioiden nuuskimisesta. Ainoaankaan kysymykseeni hän ei suostunut enää vastaamaan. Kun tiukkasin häneltä yhä kovemmin, keneltä kirje oli ollut ja oliko se hänelle vai Paulalle tarkoitettu, Eeva sai lopulta hysteerisen kohtauksen ja ryntäsi ulos huoneesta.
— Keneltä ja kenelle tämä erittäin kiintoisa kirje, oli, sen voin minä sanoa teille. Pidän otaksumaani varmasti oikeana. Kirje oli majuri Syvänteeltä Paulalle. Eeva toimi vain välitysmiehenä. Mutta se ei auta meitä vielä paljon, kun emme tiedä, mitä kirje sisälsi. Löytönne on joka tapauksessa arvokas. Se vahvistaa eräitä olettamuksiani.
Ovelle koputettiin jälleen. Palvelustyttö tuli huoneeseen.
— Margit-neiti käski minun ilmoittaa tuomari Raudalle haluavansa keskustella, ennen kuin herra tuomari lähtee.
Herrat joivat vielä kupillisen kahvia. Jäähyväisiksi Rauta sanoi:
— Onnea yrityksillenne! Tavatessamme toivon saavani teiltä paljon uutisia.
Aalto hymyili.
— Ymmärrän, herra kapteeni!
Kahdeksas luku.
MITÄ MARGIT-NEITI TIESI?
Tuomari Rauta joutui toteamaan, ettei Margit Karppelan tavoittaminen ollut niinkään helppoa. Hän harhaili Onnelan alakerran huoneissa tapaamatta ainoatakaan ihmistä. Tullessaan ulos vilpolaan hän havaitsi suvun »ylähuoneen» pitävän siellä hiljaista istuntoaan pyöreän pöydän ympärillä viskigrogien ääressä. Hänen oli siis turvauduttava heihin. Se sopi, hänellähän oli asiaa tohtorille.
Tuomiorovasti sujautti kiireesti uuden jääpalasen lasiinsa ja oli varsin kiusaantuneen näköinen. Tohtori viittasi ystävällisesti Raudalle kehoittaen häntä vetämään seinustalta tuolin heidän seuraansa. Mutta kenraali hypähti pystyyn ja tahtoi välttämättä puristaa hänen kättään.
— Sinä kunnon veikko! Kerropa, millä hiton konstilla sinä kesytit noin vain käden käänteessä sen pirun penikan! Poistumiskiellosta ei enää puhettakaan, eihän toki. Rikosetsivien poisjäämiseen nähden nimismies tietenkin laski luikuria. Että muka hänen esityksestään! Ehei! Piru vieköön, ei meitä petetä! Tietysti saamme siitä kiittää sinua. Niin kuin siitäkin, että hän ymmärsi häipyä täältä. Eikä enää mitään ärhentelyä eikä haukkumisia. Pois lähti äsken lauhkeana kuin häntäänsä heilutteleva bernhardilaiskoira. Hitto soikoon! Ihan ilokseni minä sitä menoa katselin. Heh-heh!
— Tuomari Aalto on pohjaltaan oikein hyvä mies, Rauta puolusti virkaveljeään. — Sitäpaitsi olemme sopineet yhteistyöstä. Hän on tästä päivästä alkaen murhatutkimuksissa minun apulaiseni.
— Voit olla huoleti, Kaarlo, tohtori puuttui asiallisen tyynesti puheeseen. — Tuomari Aalto on alati tervetullut Onnelaan.
— Niin kauan kuin hän pysyy siivolla, kenraali lisäsi.
Rauta esitti asiansa. Ellei veli Ilmarille koituisi siitä suurta vaivaa, hän toivoi nyt saavansa Paulan Puistokadun kaksion avaimen ja kaiken varalta jonkinlaisen valtakirjan huoneiston tarkastamiseen. Hän aikoi näet vielä tänään lähteä Helsinkiin.
Tohtori nyökkäsi vaieten ja lähti toimittamaan asiaa.
— Millä pelillä sinä aiot matkustaa? kenraali kysyi.
Rauta selitti, ettei hän vielä tiennyt, pääsikö laivalla vai bussilla mukavammin lähimpään kaupunkiin. Sieltä hän jatkaisi junalla.
Mutta suunnitelma ei saanut kenraalin hyväksymistä.
— Silloinhan matka kestäisi ikuisuuden! hän jyrisi. Hän itse soittaisi lähimpään sotilaspiiriin. Saisivat sieltä lähettää auton. Sillä veli Kaarlo ehtisi jo huomenissa takaisin.
Rauta myönsi, että olisihan se mukavaa ja säästäisi aikaa. Mutta hän ei ottanut uskoakseen, että auto niin vain irtoaisi.
— Vai ei? No, johan on helvetti! Saatpa nähdä kulkevasi nyt kenraalin asialla. Kyyti Tuulensuun portilta Tuulensuun portille! Mutta kapteenin kamppeet saat vetää päällesi. Komennuspaperit kirjoitan minä itse. Ja nyt menen soittamaan sotilaspiiriin.
Touhukkaana kenraali lähti sisään.
— Sattuisitte tietämään, missä tapaisin Margit-neidin? Rauta kysyi tuomiorovastilta. — Hän ilmoitti haluavansa tavata minua.
— Hän on kai jossakin keittiön puolella. Siellä on nyt tulinen kiire. Valmistelut huomispäivää varten, ymmärräthän. Pyytäkäämme talousapulaista hakemaan hänet tänne.
Soittokellon kutsumana palvelustyttö saapui nopeasti ja lähti täyttämään saamaansa tehtävää. Hän palasi hetken kuluttua.
— Margit-neiti odottaa herra tuomaria salongissa. Saanko näyttää tietä?
Margit Karppela vaikutti tällä kertaa hermostuneelta.
— Ehkä meidän on parasta mennä minun huoneeseeni, hän virkkoi. — Siellä saamme varmimmin olla rauhassa.
Sillä hetkellä Rauta ei vielä käsittänyt, miten suuri suosion ja luottamuksen osoitus oli, että Margit-neiti kutsui hänet huoneeseensa. Vasta myöhemmin hän pääsi selville siitä, että useimmat Onnelan asukkaista eivät olleet milloinkaan saaneet astua sinne jalallaan. Seurattuaan ryhdikästä emäntää yläkertaan hän pani nyt kummastellen vain merkille, että Margit piti huoneensa oven lukossa ja avaimen talousesiliinansa taskussa.
Huone oli avara, ja sen suurista ikkunoista avautui hurmaava näköala auringossa kimmeltelevälle järvenselälle. Kalusto oli puhdastyylistä talonpoikaisrokokoota, ja lattialla oli kallisarvoinen matto. Pronssinvärinen silkkiverho peitti näkyvistä makuualkoovin. Huoneen ainoana tauluna oli muotokuva, joka ilmeisesti esitti Margitin äitiä.
Rauta odotti rauhallisesti emäntänsä aloittavan keskustelun. Kiinnostuneena hän tarkasti vastapäätä istuvan naisen kasvoja. Ylpeät ja umpimieliset, niinpä kyllä. Mutta tällä hetkellä niiden ilmettä pehmensi neuvottomuus, johon sekautui tuon tunteen harvinaisuuden aiheuttamaa harmia. Kaunis, itsetietoinen, rohkea nainen, Rauta arvioi.
— En tiedä, miten aloittaisin, Margit ryhtyi viimein puhumaan. — Ehkäpä koko tämä keskustelumme on tarpeeton. Mutta Ilmari-veljeni teroitti, että minun, kuten kaikkien muidenkin,-on koetettava auttaa teitä vaikeassa työssänne. Pienintäkään seikkaa ei ole pyrittävä salaamaan teiltä, hän korosti. Hän sanoi myös teidän kuuluvan ystäviimme.
Viimeinen lause saattoi olla koepallo. Siksi Rauta katsoi parhaaksi olla reagoimatta siihen millään tavoin. Hän tyytyi vain kumartamaan kevyesti.
Ruskeat silmät katsoivat häneen tutkivina. Jotakin ihmettelyn tapaistakin Rauta oli toteavinaan niissä.
— Mutta minä en ole tottunut puhumaan vieraiden kanssa, neiti Karppela sanoi tovin äänettömyyden jälkeen. — En etenkään suvun asioista.
Rauta nyökkäsi.
— Ettekä te puolestanne yritäkään auttaa minua alkuun.
— Miten, hyvä neiti?
— Kysymällä.
— Mitä minä voisin kysyä teiltä?
Hymy levisi hitaasti umpimielisille kasvoille. Se johti Raudan mieleen auringonsäteen, joka varastautuu raskaiden pilvien lomasta ja saa harmaan maiseman hetkeksi loistamaan.
— Olette oikeassa, tuomari. Ette voi tietää, mitä teidän pitäisi kysyä. Minä, niin kuin molemmat veljenikin, tahdon kiihkeästi, että Paula-raukan murhaaja joutuu oikeuden käsiin. Siksi teidän täytyy saada tietää kaikki. Sitäpaitsi te kuulemma tiedätte jo meistä Karppeloista paljon. Peloittavan paljon. Joten hieman lisää ei enää muuta asiaa.
Mutta huolimatta täten antamastaan lupauksesta Margit-neiti empi yhä. Rauta odotti kärsivällisesti.
— No niin, tuomari. Minun tunnollani on se, että minä olisin luultavasti voinut estää murhan tapahtumisen.
Ruskeat silmät tuijottivat tummina harmaisiin. Kasvot olivat kuolemanvakavat.
Kun Rauta pysyi rauhallisen pidättyvänä, neiti Karppela lisäsi:
— Sillä hetkellä minä uskoin menetteleväni ainoalla oikealla tavalla. Ihminen erehtyy niin helposti. Osaamatta aavistaakaan, millaiset hirvittävät seuraukset hänen »viisaudestaan» voi olla.
Tällä kertaa hän ei odottanutkaan Raudan sanovan jotakin. Hän nousi ja avasi lukitun kirjoituslipastonsa ottaen sen sivulaatikosta erään kirjeen.
— En ole milloinkaan aikaisemmin avannut toiselle ihmiselle osoitettua kirjettä. Ja miten katkerasti olenkaan saanut katua, että tällä kertaa tein poikkeuksen! Mutta tämän kirjeen tulo oli niin salaperäinen. Minusta siitä uhosi uhkaa, kun löysin sen aamuvarhaisella vllpolan pöydältä Paulan häiden aattopäivänä.
Rauta tarkasti kuorta. »Neiti Paula Karppela, Onnela», oli tekstattu siihen kirjaimin, jotka todistivat tekijänsä tottumattomuutta; siinä oli sekaisin paino- ja kirjoituskirjaimia.
— Kukaan ei kai nähnyt kirjeen tuojaa?
— Kukaan ei ainakaan ilmoittanut nähneensä. Mutta minä en liioin kysynyt. Tietenkään. Luullakseni kukaan muu kuin minä ei tiedä kirjeen olemassa olosta. Nimittäin Onnelan väestä. Minä olen täällä tavallisesti ensimmäisenä liikkeellä.
— Havaitsitteko mitään muuta tavallisuudesta poikkeavaa vilpolassa tai sen lähellä?
— En.
Raudan mieleen oli juolahtanut ajatus, että hiekkakäytävälle oli täytynyt jäädä jalanjälkiä. Olivatkohan ne olleet numero 43:n siviilikenkien jättämiä? Mutta hän ei esittänyt tuota kysymystä. Margit-neiti ei ollut varmaankaan kiinnittänyt huomiota sellaiseen. Ja mitä vähemmän noista kengistä toistaiseksi puhuttiin, sen parempi.
— Minä otin vain tuon kirjeen mukaani tänne. Sanoinhan jo, että minusta siitä uhosi uhkaa. Salaperäinen kirje Paulalle juuri hänen häittensä aattona ei voinut merkitä mitään hyvää. Puolustuksekseni voin sanoa, että minä olin hyvin kiintynyt Paulaan ja sydämestäni soin hänelle sen rauhaisan onnen, jonka hän läpikäymiensä myrskyjen jälkeen uskoi löytävänsä majuri Pöystisen vaimona. Pääsisiköhän, tuon kirjeen kautta, jokin varjo menneisyydestä tunkeutumaan väliin? Tahdoin estää sen, ja siksi päätin lukea tuon kirjeen. Koko sen päivän, nähdessäni Paulan liikkuvan täällä iloisena ja onnellisena, olinkin vakuuttunut menettelyni oikeudesta. Mutta sitten, tuon kauhean tapahduttua...
Margit-neidin ääni tukehtui. Hän taisteli liikutustaan vastaan.
— Sallitteko minun lukea kirjeen? Rauta kysyi hetken kuluttua.
Neiti Karppela oli saavuttanut jälleen tasapainonsa. Hän hymähti surullisesti.
— Minä tuskin lienen oikea henkilö tuota lupaa antamaan. Minähän varastin toiselle kuuluvan kirjeen. Luettuani sen aioin ensin hävittää sen. Nyt olen iloinen, etten tehnyt sitä. Ellen erehdy, se on Paula-raukan murhaajan kirjoittama. Siksi teidän täytyy se lukea.
Rauta oli jännittynyt vetäessään esiin vaaleanpunaisen kirjearkin. Kirje oli lyhyt ja vailla allekirjoitusta:
»Jumaloitu Paula! Minun täytyy saada tavata Teidät. Tämän yhden ainoan kerran vielä! Odotan Teitä sekunteja laskien koko päivän. Paikan tiedätte viime kesästä. Se on minulle elämäni ihanimpien muistojen pyhä paikka. Minun salainen Onnelani, jonka rinnalla tohtori-setänne komea huvila on pelkkä suuri hautaholvi. Tietäkää, että palvovin mielin siunaan jokaista askeltanne, jonka tänään otatte kohti tuota autuuteni sijaa. Ette voi olla niin graniitin kova, että hylkäisitte tämän rukoukseni. Vannon, että se on viimeiseni Teille. Mutta Jumalan laupeuden tähden tulkaa ennen klo 20. Muuten tapahtuu hirvittävä onnettomuus!»
Käsiala oli vinoa ja huoliteltua ja johti mieleen koulujen kaunokirjoitusvihot. Rauta luki kirjeen huolellisesti kahteen kertaan. Kaiken tapahtuneen jälkeen kaksi viimeistä lausetta vaikutti verellä kirjoitetuilta.
— Minä kuvittelin sitä pelkäksi uhkaukseksi, Margit-neiti sanoi tukahtuneesti. — Yhtä tyhjäksi kuin monet aikaisemmat.
— Paula-neiti oli siis viime kesänäkin täällä? Rauta kysyi tyynen asiallisesti.
— Kyllä. Kuukauden, kuten muinakin kesinä. Hän oli iloinen, retkeili ja pelasi tennistä ahkerasti muiden niemen nuorten kanssa. Kukaan ei meistä osannut epäilläkään, että tuo mies olisi seurannut häntä tännekin ja että he tapasivat toisiaan.
— Te luulette siis, että tämän kirjeen kirjoittaja on majuri Risto Syvänne?
Lievä puna kohosi neiti Karppelan poskipäille. Hän nyökkäsi vaieten.
Rauta katsoi asialliseksi ryhtyä rintamahyökkäykseen.
— Suokaa anteeksi, että puutun asiaan, jonka käsitteleminen teistä on varmaan hyvin kiusallista. Mutta vakuutan, etten utele veljentyttärenne menneisyyttä tyhjän tautta. Majuri Syvänne on vain tässä murhenäytelmässä joutunut sellaiseen valaistukseen, että minun olisi saatava tietää hänestä mahdollisimman paljon, ennen kuin menen tapaamaan häntä. Veljenne eivät...
Margit-neiti keskeytti hänet hymähtäen.
— Tiedän. Veljieni suhtautuminen asiaan on toinen kuin minun. Minähän olen nainen. En tietysti milloinkaan sanonut Paulalle hyväksyväni hänen suhdettaan majuri Syvänteeseen. Mutta minä ymmärsin hänet. Kunnes hän äkkiä katkaisi tuon suhteen. Se... se oli minulle yllätys. Veljeni olivat alunperin hyvin vihoissaan Paulalle. Minun välitykselläni päästiin sentään siihen, että välit suvun ja Paulan välillä eivät katkenneet. Majuri Syvänteestä ei luiskahdettu sanaakaan, ja niin kaikki oli suvun kesken ulkonaisesti hyvin.
— Tapasitteko te majuri Syvännettä?
— En, niin kauan kuin hänen ja Paulan suhde kesti.
Varjo lehahti neiti Karppelan kasvojen ylitse. Jokin epämieluisa muisto, Rauta arvioi.
— Mutta sen katkettua majuri Syvänne etsi minut kerran käsiinsä.
— Millaisen käsityksen saitte hänestä silloin?
— Hän on Paulaa tuntuvasti vanhempi. Komea, tumma mies.
— Hän oli kai epätoivoissaan?
— Kyllä, äärimmilleen. Minä ymmärsin häntä. Tiettyyn rajaan asti. Hänhän oli uhrannut niin paljon Paulan tähden. Ja hän oli valmis edelleen uhraamaan. Minä puolestani en voi käsittää, että Paula tahtoi vaihtaa hänet majuri Pöystiseen. Majuri Syvänne oli kuolettavasti rakastunut Paulaan. Mutta hän ei liioin kaihtanut mitään keinoja, ei häikäilemättömimpiäkään, saadakseen hänet takaisin. Hän tunkeutui minunkin luokseni. Pakottaakseen minut puhumaan Paulalle järkeä, kuten hän sanoi.
— Pakottaakseen teidät?
— Niin. Se saattaa kuulostaa uskomattomalta, mutta niin oli. Päästäkseen päämääräänsä majuri Syvänne oli vaivautunut onkimaan tietoonsa minun menneisyydestäni jotakin, johon vetoamisen hän kuvitteli vaikuttavan minuun. Se järkyttikin minua. Olin uskonut, ettei kukaan tiennyt siitä.
Rauta tunsi, ettei hänellä ollut oikeutta kysyä lähemmin. Sillä, mihin neiti Karppela oli viitannut, ei ollut mitään tekemistä Paulan murhan tutkimusten kanssa. Mutta hänellä oli voittamaton kiinnostus elämää kohtaan kokonaisuudessaan. Ja Margit Karppelan ylpeä yksinäisyys kiihoitti hänen uteliaisuuttaan ratkaisemattomana arvoituksena. Siksi hän häikäilemättä kysäsi:
— Teidän menneisyydestänne?
Margit-neidin silmissä välähti. Rauta ei päässyt selville, oliko se mielipahaa vai hienoista ivaa. Aito Karppela puhui:
— Enpä luule, että teidän tehtävänänne on kirjoittaa Karppeloiden sukuhistoriaa.
Sitten hän kuitenkin muutti mieltään.
— Oi, suokaa anteeksi, tuomari. Tarkoitukseni ei ollut suinkaan loukata teitä. Ja enhän minä voi tietää, mikä kaikki voi olla tärkeää teidän tutkimustenne kannalta. Sitäpaitsi, salaisuutenihan ei enää ole salaisuus. Jostakin majuri Syvännekin on päässyt siitä perille.
Rautaa jo kadutti tahdittomuutensa. Mutta hän arvioi peräytymisen myöhäiseksi.
Margit-neiti jatkoi tyynesti:
— Ehkäpä teidän on tarpeen käsittää, mistä johtui suhtautumiseni Paulan »seikkailuun», jota veljeni väittivät minun skandaalimaisesti suosineen. No niin... Minulla on kerran itselläni ollut suhde naimisissa olevaan mieheen. Siitä on kauan. Olin silloin ulkomailla. Olosuhteet olivat muutenkin toiset kuin Paulalla. Mies oli säveltäjä. Kumpikaan meistä ei ajatellut avioeroa. Hänen vaimonsa oli näet parantumattomasti sairas. Me olimme hyvin onnelliset, ja hän loi sen vuoden aikana elämänsä kauneimmat sävellykset. Minä en olisi palannut kotimaahan milloinkaan, niin suuret kuin vaikeutemme monesti olivatkin. Mutta sitten hän kuoli. Eikä kukaan ole voinut täyttää hänen paikkaansa.
Hän puhui hiljaa, mutta silti äänessä hehkui lämpö. Jokainen lause oli kuin hyväilevä tervehdys menneisyydelle.
Rauta katsoi hänen ohitseen. Margit Karppelan arvoitus oli saanut ratkaisunsa. Ehdottomuudessaan kauniin ratkaisun.
He vaikenivat molemmat. Paluu äskeiseen keskusteluun ei ollut helppo. Neiti Karppela virkahti sitten:
— Tämän vaiheen minun elämässäni majuri Syvänne oli siis saanut jotenkin tietoonsa. Rakastettuni muiston nimessä hän vaati apuani.
— Ja te?
— Minä? Minä tietysti ajoin hänet ulos. Jäähyväisiksi hän vannoi tulevan sen päivän, jolloin katuisin sitä. Ja se päivä on nyt tullut.
— En usko teillä, neiti, olevan mitään aihetta katua. Tänään yhtä vähän kuin ennenkään. Tietenkin on mahdollista, että majuri Syvänne on murhaaja. Mutta jos luulette, että tämä Paulan hääpäivän aattona takavarikoimanne kirje on majuri Syvänteen kirjoittama, niin erehdytte.
Margit-neiti yllättyi.
— Eikö se ole hänen kirjoittamansa? hän kysyi epäuskoisena. — Miten voitte niin väittää?
— Koska olen tänään nähnyt majuri Syvänteen käsialaa. Hänen kirjoitustyylinsä on aivan toisenlainen. Voimakas ja pysty. Ettekö ole milloinkaan pannut merkille sitä kirjekuorissa?
Neiti Karppela pudisti päätään.
— He eivät kirjoittaneet toisilleen, kun Paula oli täällä kesäisin.
— Paitsi ehkä Eeva-neidin välityksellä.
Ruskeiden silmien ilme oli hyvin epäuskoinen.
— Eevan? En ole kuullut hänen milloinkaan puhuvan majuri Syvänteestä. Mitä hän olisi voinut tietää Paulan ja majurin suhteesta?
— Sen perille minäkin tahtoisin päästä. Joka tapauksessa se ei ollut niinkään vähän.
Se näytti olevan täydellinen yllätys Margit-neidille.
— Mutta, hän sanoi hetken kuluttua, ellei tuo kirje ole majuri Syvänteen kirjoittama, niin silloinhan ei liioin ole varmaa, että hän on... murhaaja.
— Ei, varmaa se ei ole. Ja nyt, hyvä neiti, minun on pakko tehdä teille jälleen eräs tunkeileva kysymys. Tehän muistatte varmasti jokaisen sanan tässä kirjeessä. Voitteko ajatella ketään muuta kuin majuri Syvännettä sen kirjoittajaksi? Tällä hetkellä meille olisi ensiluokkaisen tärkeätä saada käsiimme mies, jolle veljentyttärenne on tullut suoneeksi oikeuden tuollaisen kirjeen lähettämiseen.
Neiti Karppela pudisti tarmokkaasti päätään. Oli ilmeistä, että hän oli aivan tietämätön Paulan aliupseeriseikkailusta päämaja-aikana. Raudan mieleen kirjeen ulkoasu vaaleanpunaisesta paperista ja kirjoitustyylistä alkaen oli heti johtanut Paulan maalaisihailijan, jonka kustannuksella tämä oli huvittanut itseään ja ystävättäriään.
— Minulle oli ikävä yllätys jo se keveys, jolla Paula vaihtoi Syvänteen Pöystiseen, Margit-neiti virkkoi vakavasti. — Mutta minähän en tunne riittävästi majuri Syvännettä. Enkä ehkä majuri Pöystistäkään. Senvuoksi olen pidättäytynyt asettumasta Paulan tuomariksi. Mutta en saata uskoa, että hänellä olisi ollut vielä joku kolmas.
— Meidän on kuitenkin uskallettava katsoa totuutta silmiin. On aivan varmaa, että tätä kirjettä ei ole kirjoittanut majuri Syvänne. Eikä liioin majuri Pöystinen. Ellen pahoin erehdy, lähettäjä on joku tämän pitäjän pojista.
Neiti Karppela loukkautui syvästi. Koko hänen pinttynyt säätyläisylpeytensä nousi tällaista olettamusta, vastaan.
— Maalaispoika! Mahdotonta! Sellaiseen mauttomuuteen veljentyttäreni ei olisi milloinkaan alentunut! Kaikella on sentään rajansa, tuomari. Tehän esitätte nyt yhtä mahdottomia väitteitä kuin majuri Pöystinen.
Rauta vaikeni. Hän katsoi parhaaksi antaa Margit-neidille aikaa rauhoittua. Oli sitäpaitsi turhaa jatkaa äskeisen aiheen käsittelyä. Hänen puhekumppaninsa tiesi kirjeen todennäköisestä lähettäjästä vähemmän kuin hän itse. Hetken kuluttua hän kysyi:
— Sallitteko minun tiedustella, mitä tarkoititte äsken vihjauksellanne majuri Pöystiseen?
Neiti Karppela pakottautui hymyilemään.
— Loukkasinko minä teitä? Äänestänne voisi niin päätellä. Voin vakuuttaa, ettei se ainakaan ollut tarkoitukseni. Teidän väitteenne vain järkytti minut tasapainosta. Mutta puhukaamme nyt majuri Pöystisestä.
Rauta vastasi hymyyn hymyllä.
— Kun te, hyvä neiti, teette johtopäätöksiä minun äänestäni, niin sallinette minun vastavedoksi päätellä teidän äänestänne, ettette te ole kovinkaan ihastunut majuri Pöystiseen.
Margit-neiti vakavoitui.
— Ehkäpä en. Olen tuntenut hänet viisi vuotta. Viime kesänä iloitsin vilpittömästi, kun Eeva antoi hänelle rukkaset.
Se oli uutinen Raudalle. Paulan ja Eevan rakkausjutut tuntuivat sekaantuvan toisiinsa yhdeksi vyyhdiksi. Eeva oli rakastunut serkkunsa rakastajaan, ja Paula taas oli valmistautunut menemään naimisiin serkkunsa hylätyn kosijan kanssa!
— Ilmari-veljeni ei ollut yhtä mieltä kanssani. Ivallisesti hän kysyi tyttäreltään, ketä tämä sitten odotti. Eeva ei jäänyt vastauksen velkaan. »Ehkäpä en ketään», hän vastasi, »mutta Mikon kaltainen Adonis ei naisi näin rumaa tyttöä muuta kuin myötäjäisten vuoksi. Ja pelkäksi majuri Pöystisen huonojen raha-asioiden parantajaksi pidän sentään itseäni liian hyvänä.» Siinä tyttö oli minun mielestäni aivan oikeassa. Paulan laita oli tietenkin toinen. Hän oli kaunein Karppela, mitä tiettävästi milloinkaan on ollut. Sillä hänen äitinsähän on Karppela vain nimeltään. Eikä Väinö-veljelläni ole mitään maallista perinnöksi jätettävänä. Mutta myönnän silti, että mielestäni Paula olisi voinut valita jonkun toisen halutessaan päästä majuri Syvänteestä irti. Häiden aatonaattona morsiusparin kesken tapahtuikin raju yhteenotto, jonka todistajaksi minä vastoin tahtoani jouduin.
Neiti Karppela keskeytti. Surullisesti hymähtäen hän sitten jatkoi:
— Pelkään, että te saatte yhä kummallisemman kuvan meistä Karppeloista. Mutta niinhän on kai useinkin, että upean fasadin takaa löytää kaikkea muuta kuin kauniita koteja. Ja luullakseni on parasta, että saatte tietää trionkin välikohtauksen. Itsepä sitten osaatte arvioida, onko sillä mitään merkitystä tutkimuksillenne... Minä olin poimimassa kukkia, kun Paula ja hänen sulhasensa tulivat käytävää pitkin huvimajaa kohden. He olivat riidelleet, sen näki helposti. He olivat molemmat niin kuohuksissaan, etteivät huomanneet minua. Ja ensimmäiset sanat, mitkä huvimajasta kantautuivat korviini, olivat sellaiset, että ne jähmetyttivät minut paikoilleni... Minun on hyvin vaikeaa ja tuskallista toistaa niitä teille, tuomari.
Hänen oli tarpeetonta vakuuttaa sitä. Se kuvastui koko hänen olemuksestaan. Hän väänteli nenäliinaa sormiensa välissä ja vältti katsomasta Rautaan. Kun hän sitten pakottautui jatkamaan, sanat tulivat nopeina ja hiljaisina.
— En ymmärrä, miten kukaan mies voi sillä tavoin naiselle puhua. Ehkäpä sota on muuttanut miehet ja tehnyt heidät raa'oiksi. »Ja luuletko sinä,» majuri Pöystinen huusi, »että minä menen naimisiin sellaisen lutkan kanssa kuin sinä? Miten monelle miehelle lienetkään sulojasi tarjonnut!» Minä... minä olisin sillä hetkellä ollut valmis kynsimään silmät tuon raakimuksen päästä. En ollut uskoa korviani, kun kuulin Paulan vain nauravan. Se oli kovaa ja kylmää naurua. Eikä hänen äänensä ollut lainkaan kaunis hänen singotessaan vastaan: »Mikko kulta, minä olen varmaan hupsu rakastuessani sinua. Mutta tosiasia, jolle et sinä enkä kai minäkään mitään voi, on, että minusta tulee ylihuomenna sinun vaimosi.» Majuri kirosi karkeasti. Sitten hän ärjäisi: »Vanno minulle, että tämän jälkeen ei elämässäsi ole oleva ketään muuta miestä kuin minä!»
Margit-neiti keskeytti tuokioksi ja jatkoi sitten:
— Odotin henkeä pidättäen Paulan vastausta. Luulenpa rukoilleeni, ettei hän alentuisi antamaan tuolle pedolle periksi. Mutta sitten minua ihan kylmäsi, kun kuulin hänen viiltävän vastauksensa: »Ei, Mikko. En minä vanno enkä lupaa sinulle mitään. En yleensäkään pidä valoista enkä lupauksista, joita ei ehkä ajanmittaan voi pitää. Enkä tiedä vielä, riitätkö sinä minulle.» Jotakin kilahti huvimajan lattialle. »Tuossa on sitten sormuksesi, sinä paholainen naiseksi!» mies raivosi. »Mitä ylihuomisissa häissä liekin, niin sulhasta niissä ei tule olemaan!» Mutta silloinkin Paula vain nauroi, ja hänen vastauksensa rauhallinen ivallisuus oli jäätävä: »Voi, Mikko-kulta, millainen teatraalinen narri sinä olet. Minä voin sanoa sinulle tarkalleen, mitä huomisaamuna tapahtuu. Sinä palaat tänne ja polvillasi rukoilet minulta takaisin tätä sormusta. Kuuletko, Mikko? Kirjaimellisesti: polvillasi rukoilet.» Minä pelkäsin, että mies käy raivoissaan häneen käsiksi. Mutta majuri tyytyi murisemaan synkästi: »On minulla toinenkin mahdollisuus.» »Mikähän se on, rakkaani?» Paula ivasi. Ja silloin se tuli! »Tapan sinut, niin sitten olen kuitit kanssasi!» Mutta Paula vastasi uhkaukseen purskahtamalla raikuvaan nauruun. »Luulenpa kuulleeni tuollaisia sanoja ennenkin,» hän ilkkui, »vain toisilta miehiltä, rakkaani. Ja kuitenkin minä elän yhä, kuten näet.» Majuri ryntäsi ulos huvimajasta niin äkisti, että minä ehdin tuskin painautua ruusujeni suojiin. Portaalta hän kuitenkin käännähti vielä sinkoamaan taakseen: »Elät! Mutta kuinka kauan? Sinä paholainen!»
Rajun kohtauksen kuvaaminen näytti käyneen Margit-neidin voimille. Hän painoi kädet silmilleen.
— Tuo kaikki on kuin julma painajaisuni! hän valitti.
— Mutta majuri Pöystinen palasi seuraavana päivänä. Rauta virkahti kevyesti. — Ilmeisesti hän siis valitsi vähemmän väkivaltaisen hänelle jääneistä mahdollisuuksista: rukoili polvillaan takaisin sormustaan. Olen kuullut, että morsiuspari häiden aattona vaikutti hyvin sopuisalta, jopa onnelliseltakin.
— Niin, Luojan kiitos! Mutta emme tiedä, millä mielin majuri Pöystinen nöyryytyksensä nieli. Silti en, niin vähän kuin hänestä pidänkin, tahdo uskoa häntä Paulan murhaajaksi. Entä te, tuomari?
Rauta mietti hetken, ennen kuin vastasi:
— En tiedä vielä, hyvä neiti. Meillä on nyt kolme miestä, joista kaksi on uhannut Paulaa kuolemalla ja kolmas »hirvittävällä onnettomuudella». Joku heistä, majuri Syvänne, majuri Pöystinen tai tuntematon kirjeenkirjoittaja, on suorittanut murhan. Taikka sen teki joku neljäs. Kuka, se jää minun tutkittavakseni.
Huoneeseen tuli hiljaista.
Neiti Karppela katsoi vieraaseensa lämpimin, miltei myötätuntoisin ilmein. Sitten hän kevyesti huoahtaen nousi tuoliltaan.
— Ymmärrän, että tehtävänne on vaikea. Minä olen nyt kertonut teille kaiken, mitä tästä asiasta, jopa sen vierestäkin tiedän. Ja minun on nyt paljon kevyempi olla. Ei ehkä ollut oikein, että siirsin taakkani teidän hartioillenne. Mutta muutakaan en osannut tehdä.
— Parahin neiti, teitte ihan oikein. Olen avomielisyydestänne teille aivan erikoisen kiitollinen. Ja voitte olla vakuuttunut siitä, että en tule pettämään luottamustanne ainoassakaan kohdassa.
Margit-neiti hymyili.
— Tuo oli teiltä aivan tarpeeton vakuutus, tuomari. Ylpeilen sillä, että minä tunnen ihmiset, minäkin. Ellei vaistoni olisi sanonut minulle, että teihin voi täysin luottaa, niin tämä keskustelu olisi muodostunut toisenlaiseksi ja lyhyeksi. Mikäli sitä olisi milloinkaan käyty.
Rauta kumarsi hänelle kunnioittavasti.
Neiti Karppela sulki huolellisesti huoneensa oven heidän jälkeensä. Sitten hän kevyesti nyökäten palasi askareihinsa.
Salongissa Rauta tapasi kenraalin, joka sikaria tuprutellen mitteli huonetta nurkasta nurkkaan.
— No, hitto vieköön, Kaarlo-veikko! Vielähän sinä olet elossa. Kuulin Paulukselta sen uskomattoman uutisen, että olit lähtenyt Margitin pakinoille. Mutta piru minut periköön, jos osasin kuvitella teidän viihtyvän toistenne seurassa koko iäisyyden. Saakurin reilu tyttö, tuo Margit! Eikös?
Kenraali ei kuitenkaan odottanut mitään vastausta. Hän jatkoi samaan hengenvetoon:
— Ilmarin piti painua neuvotteluun puutarhurilaiskurimme kanssa. Tässä ovat haluamasi avaimet ja kirje Puistokadun talon isännöitsijälle. Ja tässä! Arvaapa, mikä tämä on! Papinkirjako? Eikö hitossa! Komennustodistus tämä on! Komennustodistus kapteeni Kaarlo Raudalle kahdeksi päiväksi Helsinkiin. Ja auto on kahden tunnin kuluttua Tuulensuun portilla! No, sano nyt helkkarissa jotakin!
— Uskomatonta, Rauta hymähti.
Huomatessaan kenraalin kulmakarvojen rypistymisestä, että tunnustus oli liian laimea, hän lisäsi:
— Kenraaliudella näyttää tosiaankin olevan puolensa.
— Heh-heh, sinäpä sen sanoit, poika. On sillä, piru vie, puolensa!
Ja kenraali purskahti tyytyväiseen nauruun. Se katkesi kuitenkin äkisti kesken, kun hän muisti, että oltiin surutalossa. Hän meni pahasti hämille. Sitten hän kysyi hiljaisesti:
— Luuletko ehtiväsi takaisin Paulan hautajaisiin?
— Luultavasti en. Minulla on aikamoinen urakka edessä Helsingissä.
— No niin, itsepä parhaiten tiedät. Hitto soikoon, mitä minun pitikään vielä sanoa sinulle? Niin, onnellista matkaa sitten vain!
Rauta kysyi vielä, missä hän voisi häiriytymättä käyttää puhelinta. Kenraali neuvoi häntä menemään isännän työhuoneeseen.
Raudalla oli onnea. Hän tavoitti nimismiehen tämän toimistosta.
— Aalto! Kuunnelkaa minua tarkoin älkääkä kysykö mitään. Tahdon, että heti soitatte Päivärinteelle ja pyydätte majuri Pöystisen puhelimeen. Ilmoittakaa hänelle, että minä tulen teidän sijastanne sinne hetken kuluttua jatkamaan virallisia kuulusteluja. Onko selvä? — — — Sitten toinen asia. Ottakaa selville, keitä paikkakunnan nuoria miehiä on kotosalla, olivatpa he sitten asepalveluksesta vapautettuja tai kotiutettuja taikka lomalla. Palatessani huomisiltana matkaltani haluan täydellisen luettelon heistä tarkkoine henkilötietoineen. — — — Niin, Laaksolan kylästä erityisesti. Mutta naapurikyliäkään ette saa unohtaa. Korostan vielä, että molemmat asiat ovat tärkeitä. Näkemiin!
Yhdeksäs luku.
SISARUSTEN YHTEISRINTAMA.
Jätettyään Onnelan puutarha-alueen taakseen Rauta hidasti askeleitaan. Päivärinteen vierailu saattoi muodostua epämiellyttäväksi. Jo ylioppilasaikanaan hän oli joutunut vastakkain Mikko Pöystisen kanssa. Niinä kahtena vuotena, jotka tämä oli opiskellut juridiikkaa ennen kuin siirtyi kadettikouluun, hänen kopeutensa ja töykeytensä olivat tehneet hänet yleensäkin kaikkea muuta kuin suosituksi ylioppilaspiireissä. Eivätkä pari myöhempää tapaamista liioin olleet lähentäneet Rautaa ja häntä toisiinsa. Margit-neidin kuvaus morsiamen ja sulhasen välienselvittelystä päivää ennen murhaa saattoi majuri Pöystisen entistä epäedullisempaan valoon. Ei edes upseerikasvatus näyttänyt pystyneen tekemään »kauniista Mikosta» herrasmiestä.
Rauta yllätti itsensä ajattelemasta, ettei hänellä olisi mitään sitä vastaan, jos majuri Pöystinen osoittautuisi murhaajaksi. Tuo havainto ei juuri ilahduttanut häntä. Tutkijan velvollisuus oli pysyä puolueettomana ja käydä asiaan käsiksi ilman minkäänlaisia ennakkoluuloja. Sitäpaitsi, kaiken todennäköisyyden mukaan majuri ei ollut murhaaja.
Oli tosin osoittautunut Inkerin osuneen oikeaan epäilyksessään, että majuri Pöystinen oli päässyt selville morsiamensa ns. menneisyydestä. Rajusti hän olikin reagoinut, jopa uhkaillut kuolemalla. Mutta tämä oli tapahtunut vasta päivää ennen murhaa. Ja hän, Rauta, oli itse huomauttanut Karppelan suvun »ylähuoneen» jäsenille, ettei kannattanut kiinnittää paljonkaan huomiota siihen, mitä Onnelassa oli viime päivinä ennen murhaa tapahtunut, koska kukaan ei olisi pystynyt käden käänteessä hankkimaan murha-asetta, aikasytytyspommia. Siihen ei majuri Pöystinen liioin olisi kyennyt päivässä.
Tietenkin oli otettava huomioon se mahdollisuus, että majuri olisi jo aikaisemmin päättänyt väkivaltaisesti vapautua morsiamestaan. Maija Pöystinen oli kuulustelussa sanonut jo keväällä vastustaneensa veljensä kihlausta Paulan kanssa. Oliko sisar ehkä jo silloin ollut tietoinen morsiamen aikaisemmista rakkausseikkailuista? Tuohon kysymykseen oli saatava vastaus. Samoin kuin siihenkin, milloin hän puhui niistä veljelleen. Mikon raivo häiden aatonaaton yhteenotossa tuntui kuitenkin viittaavan siihen, että hänen haavansa oli tuore.
Rauta ei halunnut niin vain luopua siitä käsityksestä, mikä hänellä oli Mikko Pöystisestä vanhastaan. Nimittäin, ettei hänen vaa'assaan tulevan vaimon menneisyys paljon painanut, kun puolen miljoonan myötäjäiset olivat toisessa kupissa. Margit-neidin antama tieto, että majuri oli viime kesänä kosinut Eeva Karppelaa, vahvisti hänen kuvaansa suurten myötäjäisten metsästäjänä. Oli vahinko, Rauta tuumi, ettei Eevalta voinut tiedustella nyt, olisiko Mikko mahdollisesti myöhemmin yrittänyt kaikessa hiljaisuudessa uudelleen. Vai oliko hänellä nyt ollut kiikarissa joku toinen rikas perijätär, jonka vuoksi hän halusi vapautua Paulasta?
Rauta kiihdytti vihaisesti vauhtiaan. Hän oli tyytymätön itseensä. Oli pelkkää ajanhukkaa rakennella teorioja majuri Pöystisen syyllisyydestä vain sen vuoksi, että hän itse kaikista tuntemistaan henkilöistä olisi mieluiten valinnut Mikon murhaajaksi. Oli kyllä joukko kysymyksiä, joihin hänen oli saatava Päivärinteen nuorelta herralta tyydyttävät vastaukset. Mutta kylmästi ottaen noiden kysymysten vastapainoksi saattoi jo näin etukäteen asettaa eräitä toisia, jotka romahduttivat majuri Pöystisen syyllisyysteorian alta pohjan. Vaikka hän ilmeisesti olisi pystynyt murhan suorittamaan, niin miksi hän olisi antautunut siihen liittyvään vaaraan? Halusipa hän sitten mistä syystä tahansa vapautua Paulasta, niin olihan hänellä ennen häitä paljon yksinkertaisempi tie siihen: kihlauksen purkaminen. Saattoi olla, että majuri Syvänne ja tuntematon maalaisihailija olivat kuolettavasti rakastuneet Paulaan. Mutta varmasti niin ei ollut Mikko Pöystisen laita; hän rakasti palavasti vain itseään. Ainoastaan loukatun itserakkauden aiheuttama äkillinen raivo olisi voinut kiihdyttää hänet pikaistuksissa tehtyyn tappoon. Mutta silloin ei aseena olisi ollut aikasytytyspommi, jollaiset eivät sisälly upseerinkaan varusteihin! Lisäksi, ei ollut uskottavaa, että sulhanen olisi ollut tietoinen Paulan salaperäisestä öisestä purjehdusmatkasta. Häneltä, jos keneltä, morsian oli tietenkin halunnut salata omituisen matkansa... Ei, katsoipa asiaa miltä puolelta tahansa, majuri Pöystinen ei ottanut sopiakseen Paula Karppelan murhaajan osaan.
Toisin oli jo Maija Pöystisen laita!
Raudan kasvojen ilme koveni, kun hän pysähtyi tähän mahdollisuuteen.
Paulan kuolemanpurjehduksen matkanpää oli myös seikka, joka oli saatava selville. Siinäkin suhteessa oli vahinko, ettei Eevaa päässyt toistaiseksi puhuttelemaan. Hän olisi voinut varmaan suoralta kädeltä joko vahvistaa tai kumota sen teorian, minkä Rauta oli rakentanut tuosta matkanpäästä. Nimittäin että tuntematon maalaisihailija ei ollut ainoa, joka oli kirjeellisesti vaatinut saada tavata Paulan vielä kerran ennen häitä. Tuo toinen kirje oli varmaan ollut sen kuoren sisällä, jonka Rauta oli saanut tuomari Aallolta. No, Helsingissä hän saisi toivottavasti selville, oliko majuri Syvänne tapahtuman aikoihin ollut jossakin näillä main.
Mietteissään Rauta oli saapunut Kesärannan kohdalle. Itse huvilaa ei näkynyt tielle lainkaan. Järven puolelta se oli kaunis, tosin hieman vaatimattomampi kuin Onnela. Inkeriltä hän oli kuullut, että tohtori Karppela oli rakennuttanut sen vanhimmalle sisarelleen Ainolle. Mutta kun tämä oli perheineen ennen talvisotaa siirtynyt ulkomaille, professori Laita oli vuokrannut huvilan jo useana kesänä.
Nuori, harmaapukuinen nainen nojasi Kesärannan valkoiseen porttiin. Rauta ei ollut milloinkaan nähnyt häntä, mutta tiesi hänet Laura Laidaksi. Tyttöparka, mikään puku ei voinut peittää hänen kyttyräselkäisyyttään. Lehtori Kaario oli sanonut häntä enkelimäisen lempeäksi. Kuvaus oli osuva. Kullankeltaisille kiharoineen, vaaleine hipiöineen ja suurine, surullisine sinisilmineen tyttö johtikin mieleen, kuvakirjojen enkelit. Hän oli ehkä jonkin vuoden yli kahdenkymmenen.
Tyttö oli huomannut vieraan tarkastavan häntä.
— Oi, tuomari Rauta!
Ääni oli vieno, miltei lapsellisen pehmeä. Sitten hän hämmentyi.
— Suokaa anteeksi. Mutta arvasin heti teidät tuomari Raudaksi. Minä olen Laura Laita.
Mies meni hänen luokseen ja ojensi kätensä portin ylitse.
— Olen iloinen saadessani tutustua teihin, hän virkkoi tyynesti. — Tunnen isänne.
— Niin. Hän on puhunut teistä paljon. Minä taas tutustuin Onnelassa teidän suloiseen rouvaanne. Ja miten ihastuttava poika teillä on! Häntä ei ikinä luulisi vain 3-vuotiaaksi.
— Niin, onhan hän iso ikäisekseen.
— En tarkoittanut ainoastaan hänen kokoaan. Hän on myös hyvin älykäs pikku poika. Miten ihanaa mahtaa olla omistaa sellainen lapsi!
Hänen äänessään värähti kipeä kateus. Rauta ymmärsi häntä. Naisena täytyi hänelle olla katkeraa, ettei hän milloinkaan saisi omaa lasta.
Pilvi väistyi kuitenkin nopeasti tytön kasvoilta. Innokkaana hän jatkoi keskustelua.
— Palvelustyttömme kertoi, että te olette ottanut selvittääksenne Paula-raukan murhan. Miten hirvittävä tapaus se olikaan! Minuun se koski kauhean kipeästi. Minähän olin Paulan ystävätär. En kyllä niin läheinen kuin Eeva. Mutta kuitenkin.
— Niinkö? Sittenpä ehkä sallitte minun matkoilta palattuani keskustella hieman kanssanne Paula-neidistä. Ei kai teillä ole mitään sitä vastaan?
— Oi, eihän toki. Olen iloinen, jos voin vähänkin auttaa teitä. Mutta lähdettekö nyt todella matkalle?
— Vain pariksi päiväksi.
— Oletteko ehkä jo murhaajan jäljillä? Isä kertoi, että te olette hirveän taitava sellaisessa. Hän sanoi, että arvoitus on oikeastaan jo ratkaistu, kun te olette käynyt siihen käsiksi.
Rautaa huvitti tytön innostus.
— Vielä mitä! Isänne liioittelee peloittavasti. Minä en tiedä koko jutusta oikeastaan vielä mitään. Vasta tänä aamuna olen ryhtynyt siihen. Sitäpaitsi, monet tällaiset jutut jäävät iäksi selvittämättä.
— Oi, niinkö?
Laura Laidan äänessä soi pettymys. Sitten hän taas hypähti uuteen asiaan.
— Ja nyt olette matkalla Päivärinteelle. Eikö niin?
Rauta hymähti.
— Kyllä. En ole tavannut vielä majuri Pöystistä tähän erään. Vanhana tuttavana on minun toki valitettava surua hänen morsiamensa traagillisen poismenon johdosta.
Tyttö nyökkäsi.
— Mitä pidätte Mikosta? hän kysyi välittömästi.
— Kumea poika.
— Oi, niin! Kuin nuori kreikkalainen jumala!
Rauta ajatteli, ettei hänen päähänsä olisi kyllä pälkähtänyt verrata majuri Pöystistä minkäänlaiseen jumalaan. Mutta hän ei sanonut mitään.
— Tunsitteko Paulan? Laura jatkoi kyselyään.
— En. Valitettavasti en milloinkaan nähnyt häntä.
— Voi, se oli todella vahinko! Millainen uljas pari heistä olisi tullutkaan. Niin katsokaas, minä olen vähin maalaillut. Minulla on silmää kaikelle kauniille. Jotakinhan minullakin täytyy olla.
Rauta ei osannut sanoa siihen mitään. Tyttökin huomasi puhuneensa liikaa vieraalle. Hän vilkaisi rannekelloonsa ja huo'ahti.
— Miten minä lörpöttelenkään! Täytyy jouduttautua kotiin kahville. Näkemiin, tuomari! Kun palaatte, älkää unohtako lupaamaanne keskustelua.
— En toki, neiti Laita. Sanokaa, isällenne terveisiä minulta.
Rauta jäi hetkeksi katsomaan tytön menoa. Säälien hän pani merkille, että Lauran käynti oli vaivalloista, hän veti vasenta jalkaansa.
Muutaman minuutin reippaan kävelyn jälkeen Rauta oli Päivärinteen portilla. Järveltä katsoen tämä huvila ei jäänyt paljonkaan jälkeen Onnelasta ja Kesärannasta. Ja suurisuuntaisesti puutarha ja puisto oli sielläkin suunniteltu. Mutta ne olivat molemmat päässeet rappeutumaan. Myös kaikki rakennukset huvilaa itseään myöten vahvistivat sen, minkä Rauta muutenkin jo tiesi, että konsuli Pöystinen oli joutunut taloudellisiin vaikeuksiin. Välttämättömimmätkin korjaukset olivat täällä tekemättä, ja yleiskuva oli sen mukaisesti varsin ankea.
Lähestyessään päärakennusta Rauta kuuli kiivaita ääniä puistonpuoleiselta kuistilta. Nainen ja mies riitelivät. Hän erotti pari vuorosanaa. Nainen puhui kiivaasti:
— Tee nyt niin kuin sanoin! Joudu matkaan! Minä ilmoitan, että sinun piti lähteä hakemaan isää ja äitiä.
Mies vastasi äreästi:
— Älä puhu roskaa! Luuletko sinä minun häntä pelkäävän?
Sitten äänet vaikenivat. Riitelijät kuulivat kai tulijan askelet hiekkakäytävältä.
Kun Rauta astui parvekkeelle, majuri Pöystinen ja hänen sisarensa nousivat hämmentyneinä tervehtimään.
— Kas vain, kapteeni Rauta, nuori isäntä virkahti tavoitellen ylimielistä sävyä.
— Terve, Mikko! Siitähän onkin kauan, kun viimeksi tavattiin.
Rauta ei puolestaan olisi suuria perustanut vanhasta sinuttelusta. Mutta hän halusi ennakkoon torjua majurin yrityksen suojautua korkeamman sotilasarvonsa turviin.
Mikko Pöystinen irvisti happamesti. Hän katsoi kuitenkin viisaimmaksi luopua enemmättä vastarinnatta ensimmäisestä puolustuslinjasta.
— Niinpä niin, vanha veikko. Saanko esitellä? Tuomari Rauta. Sisareni.
He olivat kaksoissisaria. Mutta toisiaan he eivät muistuttaneet lainkaan. Mikko oli pitkä ja solakka. Maija ulottui häntä tuskin olkapäähän, ja hänen vartalonsa oli omituisen tasapaksu. Veljen kasvot olivat hienopiirteiset. Katsoessaan niiden naisellista pehmeyttä Rauta hymähtäen arvioi, että Mikolla oli todellakin saattanut olla syytä kasvattaa nenänsä alle pienet, keikarimaiset viikset miehuutensa merkiksi. Sisaren kasvot taas olivat aivan arkipäiväiset, leveähköt ja pisamaiset. Veljen kiiltävänmustan tukan asemesta Maijalla oli epämääräisen väriset hiukset; ne olivat kai joskus olleet kauniin vaaleat, mutta olivat jo menettäneet hohtonsa ja paikoitellen tummenneet. Vain silmät olivat molemmilla samanlaiset, tummanruskeat »Kaunis Mikko» oli jo ylioppilasaikanaan ollut suuri hurmuri, ja hän näytti säilyttäneen kuntonsa. Mutta hänen kaksoissisarensa oli jo auttamaton vanhapiika.
— Vanhempamme eivät valitettavasti ole kotona, Maija Pöystinen virkahti pistävällä äänellään. — He ovat vierailulla kirkkoherran luona.
— Ei haittaa, Rauta vastasi huolettomasti. — Minulla ei ole asiaa heille.
Maija teki eleen jättääkseen miehet kahden. Hän mutisi epäselvästi jotakin taloustehtävistään.
— Suokaa anteeksi, neiti. Haluaisin puhutella teitä molempia. Teillä ei kai ole salaisuuksia toisiltanne, joten voinemme jäädä yhteen. Mutta mieluummin keskustelisin kanssanne jossakin, missä sivulliset eivät pääsisi kuulemaan.
— Oletpa sinä käynyt vanhemmuuttasi salamyhkäiseksi, majuri yritti veistellä.
Sisarukset ohjasivat happamina vieraansa arkihuoneeseen, jonka ränstynyt kalusto oli uusi todistus perheen horjuvasta taloudellisesta asemasta.
Kun he olivat asettuneet istumaan, Mikko sytytti savukkeen tekemättä elettäkään tarjotakseen muille. Alentuvasti hän virkahti:
— No, sinähän olet kuulemma ruvennut taas leikkimään salapoliisia. Jo aamuvarhaisella kiidätettiin tänne meillekin sanaa, että sinä olet suvainnut ottaa suorittaaksesi Karppelan suvun laskuun murhan tutkimukset. Tuottoisa homma, arvattavasti. Et kai vain erehdy nostamaan samalta ajalta joukko-osastostasi päivärahoja? Onko muuten päämaja selvillä siitä, miten avokätisesti divisioona H. myöntää rintamalta lomia kaikenkarvaisiin siviilipuuhailuihin?
— Kiitos kysymästä, Rauta vastasi rauhallisesti. — Minun lomani myönnettiin päämajan käskystä.
— No jaa, sinuna en juuri ylpeilisi siitä, että korkealla arvioidaan tehtäväsi divisioonassa niin perin vähän tärkeäksi.
— Enhän minä ylpeilekään siitä. Käsitän hyvin, ettei se tärkeydessä ole mitenkään verrattavissa paperisotaan täkäläisissä esikunnissa.
Hävyttömyys oli maksettu ja kuitattu. Rauta totesi tyydytyksekseen, että piikki pisti. Harmi punasi majurin ohimoita ja otsaa.
— Luullakseni sinä, Rauta, et ole paljon muuttunut sitten ylioppilasaikojen.
— Et sinäkään, Pöystinen.
Maija-neiti oli seurannut miesten pelinavausta värien vaihdellessa hänen poskipäillään. Hänen oli vaikeata hillitä itseään. Suurin ponnistuksin hänen kuitenkin onnistui pakottautua kuuntelemaan ääneti sivusta. Mutta hänen silmänsä puhuivat sitä selvempää kieltä. Miten te julkeatte puhutella minun veljeäni ne julistivat Raudalle. Hävytön mies!
— Sinä olet täällä nyt nimismiehen asialla, majuri sanoi hetken äänettömyyden jälkeen. — Jotakin sellaista hän ainakin puhelimessa höpisi. Sinä aiot pitää jatkokuulustelun. Mutta sinä tulet yksin. Nimismiehellä oli sentään seurassaan jonkinlainen maalaispoliisi, Joka torkkui tuolilla muka todistajana.
— Pöytäkirjat voidaan laatia ja allekirjoittaa myöhemmin, jos niitä tarvitaan. Pääasia on, että olen täällä virallisen kuulustelijan ominaisuudessa.
— Tuon ominaisuuden hankkiminen ei ollut tyhmä veto sinun puoleltasi, Rauta. Muuten olisitkin saanut marssia ulos vastaamattomat kysymykset mukanasi.
— Ehkäpä. Vaikka en voi väittää sinun, Pöystinen, olleen erikoisen avomielinen silloinkaan, kun nimismies sinua kuulusteli.
Rauta oli huomaavinaan lievää hermostumista isännässään. Hänen kopeutensa panssari ei vaikuttanut enää aivan aukottomalta.
— Mitä helvettiä sinä vihjailet? Haluatko väittää minun valehdelleen kuulustelussa?
— En juuri sitäkään. Vaikka et sinä kaikin kohdin totta puhunut liioin. Sinähän sanoit esimerkiksi, ettei sinun ja morsiamesi välillä ole milloinkaan ollut riitaa.
Majuri tuijotti hetken kiukkuisesta kuulustelijaansa. Sitten hän naurahti ylimielisesti:
— Olisiko minun sitten sinun mielestäsi pitänyt murhatutkimusten pöytäkirjoihin sanella jokainen pieni mielipiteiden ero, jollaisia kaikkien rakastavaisten välillä silloin tällöin pakostakin sattuu?
— Ei. Mutta minun mielestäni ei voida sanoa pieneksi mielipiteiden eroavaisuudeksi sitä, että sulhanen häiden aatonaattona heittää kihlasormuksensa morsiamen jalkoihin ja julistaa jäävänsä häistä pois.
Näitä sanoja seurasi hiiskumaton hiljaisuus. Nauru oli kuollut majurin kasvoilta. Kauhistuneena hän tuijotti Rautaan kuin aaveeseen. Hän aukoili suutaan, mutta sanoja ei kuulunut. Sisar katsoi vuoroin häneen ja vuoroin vieraaseen hämmästyneenä ja peloissaan. Näytti siltä, ettei Mikko ollut ainakaan yksityiskohdittain kertonut hänelle yhteenotostaan Paulan kanssa. Maija tointui sentään ensiksi. Kiivaasti hän kääntyi Rautaan:
— Miksi te tulette tänne kiusaamaan veljeäni? Mitä tämä naurettava jatkokuulustelu ylipäänsä tarkoittaa? Vai aiotteko syyttää veljeäni siitä, että hän muka olisi murhannut Paulan?
— Hyvä neiti, tässä kuulustelussa ei ole mitään naurettavaa. Se on päinvastoin järjestetty siinä vakavassa tarkoituksessa, että teidän molempien on, jo oman turvallisuutenne vuoksi, nyt ilmoitettava avoimesta kaikki, mitä tiedätte. Minä en ole syyttänyt veljeänne muusta kuin tietojen salailemisesta ja totuuden kiertämisestä. Ja siihen hänellä ei ole varaa.
Mikko Pöystisen huulet pyrkivät vapisemaan. Mutta hänen onnistui kuitenkin muovata ivalliseksi tarkoitettu kysymys:
— Eikö minulla ole muka varaa?
— Ei! Sanotaan, että niin ihminen makaa kuin hän vuoteensa tekee. Sinä, Mikko, olet itse pistänyt piikkejä vuoteeseesi. Niin vihainen kuin tuona kertana olitkin, et liene unohtanut niitä uhkauksia, mitä syydit morsiamellesi päin kasvoja. »Tapan sinut, niin sitten olen kuitit kanssasi!» Niinhän sinä sanoit. Ja kun morsiamesi huomautti joskus ennenkin kuulleensa moisia uhkauksia ja kuitenkin yhä elävänsä, niin sinä karjuit: »Elät! Mutta kuinka kauan? Sinä paholainen!» Eikä noiden uhkausten jälkeen kulunut enempää kuin puolitoista vuorokautta, kun morsiamesi murhattiin. Miltä luulet asiasi tällaisenaan oikeuden edessä näyttävän?
Kumpikin kuulijoista näytti tajuavan sen. Verettömin huulin Maija vaikeroi:
— Voi, ei, ei! Ethän voinut niin sanoa, Mikko? Ethän? Sano! Jumalan tähden, puhu!
Mikko viittasi kädellään kärsimättömästi häntä vaikenemaan. Hänellä oli täysi työ yrittäessään epätoivoisesti saada ajatuksiaan jonkinlaiseen järjestykseen. Hän kirosi itseään ja omaa typerää kiihkoiluaan. Hän kirosi Rautaa, joka tuntui jollakin noidan konstilla urkkineen selville tuon onnettoman kahdenkeskisen välienselvittelyn. Hän kirosi myös sisartaan, joka oli kiihoittanut hänet tuohon järjettömään vihanpurkaukseen. Mutta hän käsitti, että mitkään kiroukset eivät auttaneet häntä nyt vähääkään. Mutta oliko sitten ylipäänsä vielä joku tai jokin, joka saattoi auttaa hänet ulos umpikujasta? Jotakin hänen kuitenkin oli yritettävä sanoa.
— Olen kuullut, hän virkahti äänellä, jonka epävarmuus hätkähdytti häntä itseään, että Paula murhattiin aikasytytyspommilla. Minulla ei ole milloinkaan ollut sellaista kapinetta.
— Ehkäpä ei. Mutta saatko tuomioistuimen uskomaan sen? Sotilaspiirisi varastoissa niitä on. Kuka ottaa valalleen, ettei niistä ole ainoatakaan kadonnut?
Majuri Pöystinen oli tyyten menettänyt pöyhkeytensä ja itsevarmuutensa. Hänet oli nöyryytetty, ja hän pelkäsi.
— Vannon sinulle, Rauta, hän sanoi käheästi, että minä en murhannut Paulaa.
Rauta ei antanut hänelle aikaa tyyntyä ja asettua uusiin puolustusasemiin, joita ei olisi ehkä niinkään helppo valloittaa. Ankarasti hän huomautti:
— Mutta näet kai jo itsekin, miten vaarallisessa asemassa olet. Sinä puhuit äsken jotakin kaikenkarvaisista siviilipuuhailuista. Tarkoitit niillä minun yritystäni paljastaa Paulan murhaaja. Otaksuen, että sinä olet syytön, sinulla on aihetta enemmän kuin kenelläkään muulla rukoilla taivaalta menestystä näille minun »puuhailuilleni». Sillä elleivät ne onnistu ja pian, saadaan ennenpitkää lukea päivälehtien etusivuilta: »Majuri Mikko Pöystinen pidätetty morsiamensa murhasta». Ei kuulosta oikein hyvältä, vai?
Majuri oli hätkähtänyt rajusti. Hän käsitti hyvin, että yksikin tuollainen otsikko merkitsisi hänen uransa haaksirikkoa. Aikanaan tulisi kyllä oikeuden vapauttava päätös. Mutta sekään ei pystyisi kokonaan pesemään pois tahraa hänen nimestään. Ihmiset olivat kerta kaikkiaan sellaisia.
— Ymmärrän, hän sanoi hiljaa. — Rauta, olen pahoillani siitä, että loukkasin sinua.
Rauta sivuutti anteeksipyynnön. Kuin ei olisi kuullutkaan sitä hän jatkoi äskeistä puhettaan:
— Minä haluan nyt, että te molemmat vastaatte kysymyksiini suoraan ja avoimesti. Salailun ja kieräilemisen aika on ohitse. Olittepa tehnyt muuten mitä tahansa, niin jos olette syyttömät murhaan, niin oma etunne vaatii teiltä ehdottomasti selvää peliä. Minä olen ottanut tutkiakseni tämän jutun. Ja uskallan sanoa, että minä myös selvitän sen. Siksi menen askelen vieläkin pitemmälle. Jos jompi kumpi teistä murhasi Paulan, hän tekee viisaimmin tunnustamalla sen heti, koska luopumalla toivottomasta pelistä hän vain säästää itseltään monta tuskallista hetkeä!
Rauta ajatteli itsekseen, että liian vaatimattomuuden värittämä hänen julistuksensa ei juuri ollut. Hän oli kevyesti omaksunut professori Laidan liioittelevan luottamuksen. Miten helppoa olikaan sanoa: minä selvitän jutun! Toinen asia, joka oli kaukana varmuudesta ja helppoudesta, oli tehdä se. Mutta näihin kahteen nähden hitunen kerskailua saattoi olla paikallaan.
Majuri oli niin omien vaikeuksiensa kahlitsema, ettei hän pannut merkille kuulustelijan käyttämää monikkomuotoa. Hän toisti vain masentuneesti:
— Minä en murhannut Paulaa.
Maija Pöystiseen Raudan hyökkäys oli tehnyt toisen vaikutuksen. Hänen leveissä kasvoissaan nyki omituisesti, ja silmissä oli kauhua.
— Jompi kumpi meistä? hän äännähti. Sitten hän puuskahti: — Ettehän toki voi kuvitella minua syylliseksi? Sehän on uskomatonta! Naurettavaa! Minulla ei ollut edes mitään syytä toivoa Paulan kuolemaa!
Rauta pani hymähtäen merkille, että sisarusten yhteisrintama oli murtunut. Maija-neiti puolusti nyt vain itseään.
— Toistamiseen minun on huomautettava teille, neiti, että käsityksenne naurettavasta on hyvin erikoinen. Eikö teillä ollut syytä toivoa Paulan kuolemaa? Tiedetään, että jokaiselle naiselle, jota veljenne lähestyi, te olette ollut suorastaan sairaalloisen mustasukkainen; muuta sanontaa siitä ei voi käyttää. Ja Paula Karppelaa te vihasitte. Te vastustitte hänen ja veljenne kihlausta keväällä. Te yllytitte veljenne myös siihen rajuun välienselvittelyyn, joka tapahtui häiden aatonaattona. Tähän asti kaikki on varmaa. Te väitätte kuitenkin olevan naurettavaa kuvitella teitä syylliseksi. Mutta minä vakuutan teille, ettei kuulosta lainkaan uskomattomalta, jos syyttäjä tuomioistuimen edessä runoilee näistä tosiasioista eteenpäin. Kun te, hän tulee sanomaan, epäonnistuitte viimeisessäkin taivutteluyrityksessänne ja veljenne teidän katkeraksi pettymykseksenne seuraavana päivänä teki sovinnon morsiamensa kanssa, niin te etukäteen valmistamanne suunnitelman pohjalla estitte tuon vihaamanne avioliiton toisen, verisen vaihtoehdon mukaisesti. Pelkään, neiti Pöystinen, ettei teitä itseännekään enää edes hymyilytä.
Se oli säälimättömästi sanottu. Mutta niin myös oli. Nainen oli tuhkanharmaa kasvoiltaan. Ja vaikka hän puristi kämmenillään lujasti tuolin käsinojia, hän ei voinut salata vapisemistaan.
Hetken oli hiljaista. Sitten Rauta kysyi:
— Saanko nyt toivoa suoria vastauksia kysymyksiini? Molemmat nyökkäsivät vaieten.
— Te kai myönnätte, neiti Pöystinen, vastustaneenne veljenne kihlausta keväällä?
Nainen ei katsonut häneen. Hän vaikutti kokoonlysähtäneeltä. Hän tuijotti lattiaan. Vastaus tuli hiljaisesti ja koneellisesti.
— Kyllä.
— Miksi? Tiesittekö jo silloin hänen suhteestaan majuri Syvänteeseen?
— Olin kuullut siitä joltakin epämääräisiä huhuja. Mutta se ei ollut syynä. Minusta vain Paula ei sopinut veljeni vaimoksi. Jos kerran Mikko menisi naimisiin, ajattelin, hänen pitäisi valita vaimo, joka pystyi auttamaan häntä eteenpäin. Kenraali Karppelan tyttärellä ei ollut mitään perintöä odotettavissa.
— Ettekö silloin vielä tiennyt puolen miljoonan häälahjasta?
— En. Mikolta kuulin siitä vasta sitten.
Rauta käännähti majuriin.
— Sinä siis tiesit siitä ennen kihlaustasi?
— Kyllä.
— Summanmutikassa arvatakseni, sinä kuulit siitä viime kesänä saatuasi rukkaset Eeva Karppelalta, Rauta sanoi kevyesti.
Majuri puraisi huultaan.
— Oikein arvattu, hän murahti.
— Jatkaakseni arvailuja, te, neiti Pöystinen, ette kuitenkaan pitänyt puolta miljoonaa riittävän suurena summana, jotta veljenne avioliittoajatus olisi käynyt teille siedettäväksi. Siksi te ryhdyitte ottamaan selvää Paulan mahdollisista harha-askelista. Silloin keksitte hänen suhteensa majuri Syvänteeseen. Oliko näin?
— Oli.
— Ja te esititte sen veljellenne korostaen, että vaimo, jolla oli tällainen rike elämässään, haittasi upseerin kariääriä?
— Niin.
— Mitä hän vastasi näihin huomautuksiinne?
Maija Pöystisen äänessä värisi katkeruutta, kun hän vastasi:
— Hän nauroi minulle. Joka kerta. Hän sanoi kevyesti, että jos hän olisi niin pikkumainen kuin minä, hän ei nykymaailman aikaan voisi löytää sopivaa vaimoa mistään. Kun minä esitin hänelle sitovia todistuksia Paulan skandaalista, hän keskeytti minut ilkkuen, että kaikki oli vain ruman tytön kateutta kaunotarta kohtaan. Oi, ne olivat minulle katkeria keskusteluja! Enhän minä ajatellut mitään muuta kuin veljeni onnea ja tulevaisuutta.
Pari kyyneltä vierähti hänen poskipäilleen. Rauta ei perustanut niistä. Kylmästi hän kysyi:
— Mutta tehän puhuitte veljellenne muistakin miehistä Paulan elämässä, niinhän?
— Minä tiesin vain majuri Syvänteestä. Silti lausuin kai monestakin julki sen epäilyksen, ettei hän mahtanut olla ainoa. Sitten tuli tuo inhottava kirje.
Rauta hämmästyi. Tässä jutussa tuntui vilisevän kirjeitä. Joka puolella.
— Haluan nähdä sen kirjeen.
Neiti Pöystinen nousi tottelevaisesti ja lähti huoneesta. Hänen poissa ollessaan molemmat miehet istuivat äänettöminä. Rauta oli jännittynyt. »Inhottava kirje», Maija oli sanonut. Ilmeisesti se koski Paulaa.
Hetkistä myöhemmin hän saattoi varmistua siitä. Kirjekuori oli aivan tavallinen. Osoitteeksi oli koneella kirjoitettu: »Neiti Maija Pöystinen, Päivärinne.» Kirje oli leimattu täkäläisessä postikonttorissa kolme päivää ennen häitä. Valkealle virastopaperille oli koneella kirjoitettu:
»Hyvä Neiti! Vanha totuus on, että rakastuneet miehet ovat sokeita. Mutta, en voi käsittää, miten Te naisena voitte ristissä käsin katsoa veljenne syöksymistä onnettomuuteen. Lutka ei sovi esiupseerin vaimoksi! Ja Paula Karppela on huonompi kuin mikä tahansa katunainen. Ei kannata puhua enää siitä, että hän vuosikausia eli majuri Syvänteen jalkavaimona. Senhän tietää koko maailma! Mutta Te ette ehkä tiedä, että hänellä on aina lapsenkengistä päästyään ollut vähintään kaksi miestä kerrallaan. Armeijan palveluksesta hänet, niin kenraalin tytär kuin onkin, ajettiin häpeällisesti pois, kun paljastui, että hänen vuoteessaan oli öisin vuoroin muuan majuri ja vuoroin muuan aliupseeri. Ei edes tällä paikkakunnalla hän ole lyhyillä käynneillään malttanut pysyä erossa siivottomista seikkailuista. Se tuntuu liian säädyttömältä ollakseen edes hänen kohdallaan totta. Mutta voittehan kysyä vaikkapa häneltä itseltään. Hän tuskin julkeaa kieltää käyntejään eräässä metsäniityn ladossa, jota muuan hänen hullaannuttamansa pikkutalollisen poika kutsuu 'autuutensa sijaksi'! Paula Karppelan kauniin ulkokuoren alla kaikki on mätää. Sellaisesta naisesta ei ikinä saa tulla majuri Mikko Pöystisen vaimoa! Teidän velvollisuutenne sisarena on pitää huoli siitä! Valvova silmä.»
Rauta laski paperin käsistään pöydälle. »Inhottava kirje.» Niinpä niin.
Mutta kuka oli kirjoittaja? Oli kolme mahdollisuutta. Kirjeen olemassa olo oli Maija Pöystiselle silmäänpistävän edullista. Ottaen huomioon hänen kiihkeän vihansa Paulaa kohtaan saattoi ajatella, että hän oli itse sen kirjoittanut ja postittanut sen sitten itselleen. Se, että hän äsken oli vakuuttanut olleensa tietämätön muista miehistä Paulan elämässä, ei merkinnyt vielä mitään. Toinen mahdollisuus oli se, että kirjeen oli lähettänyt Paulan tuntematon maalaisihailija. Hänen »autuutensa sijasta» puhuttiin myös siinä tapaamiskutsussa, jonka hän oli lähettänyt Paulalle ja jonka Rauta oli tänään saanut Margit-neidiltä. Jos poika oli mieletön mustasukkaisuudesta, häneltä saattoi odottaa miten epätoivoisia otteita tahansa. Mutta toisaalta pisti silmään näiden kahden kirjeen sävyn ja lauseiden erilaisuus, joka soti sitä olettamusta vastaan, että sama henkilö olisi kirjoittanut ne. Silti tämä mahdollisuus oli pidettävä mielessä, etenkin kun maalaisihailljan henkilöllisyys kaikkine hänessä piilevine taitoineen oli vielä tuntematon. Mutta sitäpaitsi kirjeen lähettäjä saattoi olla joku kolmas henkilö.
Maija Pöystisen kohdalla oli nyt ratkaisevaa, minkä verran hän majuri Syvänteen lisäksi oli tiennyt Paulan menneisyydestä. Oliko hän talvisodan aikana ollut päämajassa tai sitä lähellä? Tunsiko hän Paulan maalaisihailijan? Ainakaan hän ei olisi voinut kirjoittaa pikkutalollisen pojan »autuuden sijasta», ellei hän ollut päässyt lukemaan tämän Paulalle kirjoittamia rakkaudentunnustuksia. Oliko hän siis ehkä teeskennellyt Paulan ystävätärtä päästäkseen selville hänen salaisuuksistaan?
— Missä te olitte talvisodan aikana?
Pitkän äänettömyyden jälkeen Raudan odottamaton kysymys hätkähdytti Maija Pöystistä.
— Turussa. Ilmavalvontalottana.
— Paljonko tiesitte ennakkoon tuosta kirjeessä mainitusta pikkutalollisen pojasta?
Nainen katsoi kuulustelijaa suoraan silmiin. Hänen kummastuksensa vaikutti aidolta.
— Luullakseni sanoin jo, että tiesin vain majuri Syvänteestä. Kaikki muu oli pelkkää arvailua puoleltani. Se on ihan totta.
— Olitteko paljon yksissä Paulan kanssa?
— En!
— Mutta Onnelassahan pelattiin näin kesäisin ahkerasti tennistä. Sitäpaitsi niemen nuoret retkeilivät yhdessä.
— Muut, mutta en minä. En ole voinut milloinkaan sietää Paulaa. Toisista en liioin ole välittänyt. Olihan Onnelassa pelaajia enemmän kuin kyllin ilman minua. Mikko, Paula, Eeva, Yrjö, Oili ja monesti myös narrimaisesti nuorekkuutta näyttelevä professori Laita. Joskus muitakin. Pallotyttöinä Laidan pikkutytöt. Ja hartaana sivustakatsojana Laura.
Värähdys hänen äänessään sai Raudan tarkkaavaiseksi.
— Te ette pidä liioin Laura Laidasta?
— En. Pitäisikö minun sitten rakastaa häntä?
— Mutta onko teillä jokin syy, miksi ette pidä hänestä?
— Ei. On ehkä julmaa, etten osaa sääliä häntä. Mutta niin vain on.
— Kävitte kai sentään Onnelassa tänä kesänä? Rauta kysyi palaten äskeiseen aiheeseen.
— En. Ja kun Paula saapui tänne Päivärinteelle, laittauduin pois kotoa. Minä en sietänyt nähdä häntä.
— Mutta sittenhän on kummallista, että olitte Onnelassa kuitenkin häiden aattoiltana. Sinä iltana, jolloin Onnelan purjeveneeseen sijoitettiin murhaava pommi.
Viittaus oli selvä. Neiti Pöystinenkin käsitti sen. Mutta hän vastasi rauhallisesti:
Isä ja äiti pakottivat minut lähtemään silloin mukaan. He olivat molemmat hyvin ihastuneita veljeni avioliittoaikeeseen alunperin. Mutta tuona iltanakaan en puhunut mitään Paulan kanssa.
Rauta otti jälleen käteensä kirjeen. Edellyttäen, että Maija puhui totta, hän ei saattanut olla kirjeen lähettäjä.
— Onko teillä aavistustakaan tämän kirjoittajasta?
— Ei!
— Mistä johtuu, että säilytitte kirjeen, vaikka se teistä oli, kuten sanoitte, inhottava?
— Luettuani minä näytin sen Mikolle koettaen sen voimalla saada hänet käsittämään, että hänen oli purettava kihlauksensa. Mikko aikoi repiä sen. Mutta minä sieppasin sen takaisin. Sitten minä panin sen talteen todistaakseni Paulalle, että maailma oli tietoinen hänen häpeällisestä elämästään ja ettei hänen vast’edes kannattanut kuvitella tuollaisten harha-askeleiden pysyvän salassa.
— Te aioitte siis kuitenkin puhua Paulan kanssa?
— Niin. Kun Mikko kerran sopi hänen kanssaan seuraavana päivänä, niin näytti auttamattomalta, että Paulasta tulisi kälyni. Silloin minun velvollisuuteni olisi ollut koettaa pelastaa, mitä vielä saattoi pelastettavissa olla.
— Lähdittekö te Onnelasta häiden aattoiltana vanhempienne kanssa kotiin?
— Kyllä. Tohtori Karppela tuli saattamaan meitä veneelle.
— Ettekä sitten enää sinä yönä poistunut Päivärinteeltä?
— En tietenkään. Palvelustyttömme kanssa tarkastin vielä, että Mikon kaikki varusteet seuraavaa päivää varten olivat kunnossa. Kello kävi yhtä, kun vihdoinkin olimme valmiit.
— Eikö Mikko ollut silloin vielä saapunut kotiin?
— Ei.
— Missä sinä viivyit, Mikko? Sinähäh lähdit Onnelasta jo kello 23.30. Matka sieltä tänne ei hitaastikaan kävellen vie puolta tuntia.
Majuri nyökkäsi synkkänä.
— Tulin kotiin vasta kello 2:n jälkeen. Se kuulostaa pahalta, näissä oloissa. Mutta kävelin hiljalleen. Istuskelin pitkään moneen otteeseen. Vaikka oli myrsky-yö, niin sisällä metsässä oli lämmintä ja suojaisaa. Ajatukseni olivat aika lailla sekaisin. Edellispäivän kuohuttavat elämykset vaivasivat. Ensin tuo kirottu kirje ja kaikki se, millä Maija sitä vielä höysti. Sitten hurja riita Paulan kanssa. Paula ei liioin ollut tehnyt helpoksi sovintoa seuraavana aamuna. Minulla oli paljon sulattelemista ja miettimistä tuona yönä.
Sen Rauta ymmärsi.
— Satuitko tapaamaan kotimatkalla ketään?
— En.
— No, mainitsiko morsiamesi sinulle tuona iltana mitään aikeestaan lähteä vielä purjehtimaan?
— Ei. En olisi tietysti sallinut tuollaista hullutusta. Kai hän arvasi sen.
— Sinulla ei ole siis aavistustakaan siitä, millin hän aikoi?
— Ei.
— Kun lähdit Onnelasta, näitkö ketään talonväestä vielä jalkeilla?
— Vain muuan palvelustyttö tuli eteisessä vastaani.
— Etkö nähnyt tai kuullut mitään muuta?
— En.
Rauta ojensi hänelle kynän ja paperipalasen.
— Sinulle, Pöystinen, saattaa olla kiusallista se, mitä sinulta nyt haluan. Mutta ei auta. Ole hyvä ja kirjoita tuohon lista kaikista naisista, joilla on ollut jonkinlainen sija sinun elämässäsi. Käsität kai, mitä tarkoitan? Nimet ja osoitteet. Älä jätä pois ketään.
Majurin kasvot olivat synkenneet. Hetkisen näytti siltä kuin hän aikoisi asettua vastarintaan. Sitten hän kuitenkin kohautti olkapäitään.
— Tämä on minulle kirotun vastenmielistä, hän mutisi.
Mutta hän kirjoitti kuitenkin.
Saatuaan paperin takaisin Rauta nousi.
— Eräs tärkeä kysymys vielä. Onko teistä jommallakummalla jotakin minulle vielä sanottavana? Tai tunnustettavana?
Sisarukset vastasivat päänpudistuksella. He olivat molemmat väsyneitä ja lamassa.
— Sitten minulla ei ole tähän erään enää mitään kysyttävää. Tämän kirjeen otan mukaani. Murhaaja on jättänyt itsestään erään toisenkin jäljen. Sitä etsitään nyt kaikkialta ympäristöstä. Teidän täytyy valmistautua siihen ikävyyteen, että Päivärinnekin tarkastetaan. Vanhemmillenne voitte sanoa, että Paulan murhaaja on piiloittanut johonkin näistä taloista jotakin, minkä viranomaiset haluavat saada käsiinsä. Heitä ei kannata tehdä levottomiksi.
Majuri nyökkäsi alistuvasti. Hän oli nyt valmis antamaan Raudalle kaikessa periksi. Maija-neiti sensijaan otti tiedon vastaan kasvoillaan kylmä, loukkautunut ilme. Mutta hänkään ei sanonut mitään.
Mikko lähti saattelemaan Rautaa. Erottuaan Päivärinteen portilla hän virkahti matalasti:
— Toivotan sinulle mitä pikaisinta menestystä. Itseni vuoksi. Ja sisareni vuoksi.
Sisarusten yhteisrintama oli loppujen lopuksi sittenkin kestänyt tulikokeen.
Kun Rauta ehti Tuulensuuhun, auto oli jo odottamassa häntä portin luona. Kuljettaja-korpraalin rinnalla istui etuistuimella Martti-poika.
— Isi! Tämä auto on ihan sinua varten!
Poika näytti harkitsevan, kumpi ilo olisi suurempi: Jäädäkö tarkastelemaan auton ihmeellisyyksiä, joihin hän sota-ajan lapsena ei ollut ennen tutustunut, vai lähteäkö käsi uuteen arvoon kohonneen isän kädessä kotiin. Vaaka kallistui lopulta jälkimmäisen vaihtoehdon puolelle, ja ylpeänä poikanen asteli isänsä rinnalla kohti tupaa.
Inkerikin oli innoissaan.
— Voi, kultaseni, miten ihanaa, että pääsemme autolla pistäytymään Helsingissä!
— Pienokainen, älä nyt vain rupea itkemään. Mutta sinun täytyy jäädä tänne. Huomenissa ovat Paulan hautajaiset. Minä en ehdi siksi takaisin. Sen vuoksi sinun on oltava niissä läsnä. Minulle on näet tärkeätä, että saan niistä hyvän kuvauksen. Luullakseni Paulan murhaaja tulee olemaan paikalla.
Inkeri onnistui salaamaan pettymyksensä. Hän hymyili urheasti miehelleen.
— Mutta sinä ja Pikku Jättiläinen saatte tulla autolla minua saattamaan Laaksolan kylään asti.
Inkerin huulilla pyöri ivallinen huomautus tällaisen armollisen luvan käsittämättömästä suurenmoisuudesta. Mutta hän nielaisi sen havaitessaan, että miehellä oli kiire saada sotilaspuku ylleen ja jouduttautua matkaan. Hän tunsi merkit vanhastaan. Ilmeisesti Kaarlo oli päässyt hyvään vauhtiin tutkimuksissaan.
— Edistytkö? hän kysäisi vain.
— Tyydyttävästi. Palattuani kerron sinulle. Jos olen väärillä jäljillä, sinun vaistosi on autettava minut taas oikeille. Sehän on vanha, hyvä työnjakomme, Pienokainen.
Ennen lähtöään Rauta soitti vielä nimismiehelle ilmoittaen pysähtyvänsä tämän toimiston kohdalla ajaessaan ohitse.
— Minulla on teille jo eräitä uutisia, Aalto tiedoitti tyytyväisenä, kun miehet tapasivat toisensa.
— Annetaan niiden olla huomiseen, Rauta torjui. — Silloin teillä on varmasti vielä enemmän kerrottavaa. Minulla on teille pari uutta tehtävää.
Nimismies irvisti. Hänellä oli mielestään jo kyllin puuhaa vanhastaan sekä täksi että huomiseksi päiväksi.
— Ottakaa pari miestä mukaanne ja tutkikaa Päivärinne läpikotaisin. Nuo 43-numeroiset siviilikengät saattavat olla siellä. Tai kenties löydätte sieltä jotakin muuta kiintoisaa.
— Mutta majuri Pöystinen ei varmaankaan...
Rauta keskeytti hänet jyrkästi:
— Majuri ei tule tekemään teille mitään huomautuksia. Olen juuri keskustellut hänen kanssaan pitkälti. Sitten tässä on eräs kirje. Luovutan sen haltuunne huomiseen asti. Mutta pitäkää varanne, ettei se katoa teiltä. Se on — Paula Karppelan murhaajan kirjoittama, luulisin.
Aalto vihelsi. Uteliaana hän silmäili kirjeen ensimmäisiä rivejä. Hämmästys levisi hänen poikamaisille kasvoilleen.
— Ei mutta...!
— Älkää nyt välittäkö kirjeen sisällöstä. Tarkatkaa kirjoitusta. Kuten huomaatte, pikku l-kirjain on hieman vinossa taapäin, ja pikku o jää aina vähän muiden kirjainten tasoa alemmaksi. Ottakaa selvää, millä kirjoituskoneella kirje on naputettu. Täällä ei voi olla kovinkaan monta kirjoituskonetta, joten tämä tehtävä ei ole vaikea. Saatattehan hieman haastatella postineitiäkin. Ehkäpä hän tietää jotakin tuosta kirjeestä. Ja nyt, näkemiin!
Kymmenes luku.
PUISTOKADUN KAKSIO.
Korpraali oli ensiluokkainen kuljettaja, ja auto nieli aurinkoista maantietä komeasti. Rauta muisteli ensimmäistä matkaansa puukaasutinautolla, eivätkä ne muistot olleet hauskat. Niihin sisältyi paljon harmia, paljon sadattelua ja miltei vuorokauden mittainen myöhästyminen. »Taivaan ja helvetin yhteisesti keksimä vitsaus ihmiskunnalle». joksi hänen silloinen, nokikolaria muistuttava kuljettajansa oli lempeimpänä hetkenään autoa kutsunut, oli kuitenkin kehittynyt siunaukseksi. Mikäli sellaiseksi voi sanoa yhdeksänkymmenen kilometrin tuntinopeudella kateutta, pahennusta ja pölyä nostattavaa maantiehirviötä.
Kun he olivat oikaisseet erään kurvan tavalla, joka pani ajattelemaan, ettei korpraali turhan tautta kantanut rinnassaan ensimmäisen luokan vapaudenmitalin nauhaa, Rauta virkahti saavutettuaan jälleen tasapainonsa:
— Kuulkaahan, Korhonen. Emme ehdi Helsinkiin missään tapauksessa toimistoaikaan. Teidän ei siis minun vuokseni kannata erityisemmin kiirehtiä.
Miehen kasvot olivat kuin graniittiin veistetyt.
— Suokaa anteeksi, herra kapteeni. En tullut sitä ajatelleeksikaan. Mutta minulla on siellä tyttö, jota en ole puoleen vuoteen nähnyt.
Rauta hymähti.
— No, antaa mennä sitten, korpraali. Loppujen lopuksi ei ole suurta eroa, missä sankarikuoleman saavuttaa.
Vastoin hänen luuloaan he pääsivät kuitenkin ehjin nahoin perille. Kello oli hieman yli 19, kun he pysähtyivät Raudan toimiston eteen.
— Ei kai herra kapteeni aio yön selkään paluumatkalle? korpraali kysyi huolestuneena.
— En. Puoli vuotta on pitkä aika, Korhonen. Sanokaa terveisiä tytöllenne. Tulkaa tähän samaan paikkaan huomenna kello 12.
— Kiitoksia, herra kapteeni. Meidän molempien puolesta.
Raudasta tuntui oudolta astua pitkän väliajan jälkeen tyhjyyttään kaikuvaan alahalliin ja ajaa hissillä kuudenteen kerrokseen. Toimiston huoneet olivat tyhjät. Hän ei ollut muuta odottanutkaan. Mutta yritettyään turhaan puhelimitse tavoittaa molempia apulaisiaan, talvisodan invalideja, hän rypisti jo kulmiaan. Hän soitti parille vanhemmalle virkatoverilleenkin, mutta yhtä huonolla menestyksellä. Toisen ilmoitettiin olevan kesälomalla ja toisen purjehtimassa. Vanha juttu. Sota-aika ei näyttänyt paljonkaan muuttaneen kesäisen Helsingin elämäntahtia.
Ellei neiti Koskela, toimiston sihteeri, liioin olisi kotonaan, niin hänen olisi vaikea päästä koko iltana alkuun. Ja tietenkään hän ei olisi! Kaunis nuori nainen ihanana heinäkuun iltana kotona, sehän nyt vasta kumma olisi. Mutta sillä kohtaa Rauta erehtyi. Neiti Koskela vastasi puhelimeen.
Tyttö koetti turhaan vaikuttaa ihastuneelta kuullessaan, että päällikkö oli saapunut kaupunkiin.
— Toimistoonko? Nyt? Voi, tuomari... Tietysti. Tulen heti.
Neiti Koskela oli matkalla ehtinyt nielaista pettymyksensä hukkaanmenneestä kesäillasta. Astuessaan tuomari Raudan huoneeseen hän lausui työnantajansa sydämellisesti tervetulleeksi Helsinkiin. Hän oli pitkä ja solakka tummaverikkö, jonka sinisenharmaissa silmissä oli älykäs katse. Rauta totesi jälleen mielihyvin, että hänen sihteerinsä oli tyylikäs ja hauskannäköinen tyttö. Inkeri oli kerran nauraen kertonut eräiden ystävättärien varoittaneen häntä neiti Koskelasta. »Niin, mieheni on parantumaton», hän oli vastannut heille, »ravintoloissakin hän aina valitsee pöydän, johon sievin ja hymyilevin tarjoilijatar palvelee. Hän väittää menettävänsä ruokahalunsa, jos ruma tai töykeä nainen kantaa ruuat pöytään.» »Rakas lapsi», hänelle oli huomautettu, »sinä suhtaudut asiaan liian kevyesti. Tuollainen kaunotar sihteerinä voi käydä kohtalokkaaksi.» »Minä kai sen parhaiten tiedän», Inkeri oli hymyillyt, »minähän olin mieheni toimiston ensimmäinen sihteeri.»
— No, miten työt luistavat? Rauta kysyi tarjottuaan savukkeen.
— Voi, tuomari! Töitä on niin perin vähän. Pelkään, että työvoimaviranomaiset lähettävät meidät pian halkometsään, ellei tuomari tule tuomaan elämää tänne.
Annikki Koskela ei kuitenkaan näyttänyt huolestuneelta. Päinvastoin hänen kasvoillaan oli onnellisen ihmisen hymy, jota Rauta ei ollut niillä ennen nähnyt.
— Milloin viimeksi kuulitte nimen Paula Karppela? tuomari kysyi käyden asiaan.
— Tänä aamuna. Lehdissä oli hänen kuolinilmoituksensa. »Hukkunut purjehdusmatkalla», sanottiin siinä. Se oli odottamaton uutinen. Muistelen kuulleeni, että hänen piti mennä näihin aikoihin naimisiin majuri Pöystisen kanssa. Ja nyt tuollainen traagillinen onnettomuus.
— Niin, hän hukkui. Mutta onnettomuus se ei ollut. Vaan murha. Siksi minä olen nyt täällä.
Hymy häipyi nuoren naisen kasvoilta.
— Murha? Paula Karppela murhattu!
— Tunsitteko hänet?
— Vain pintapuolisesti. Joskus satuin samaan seuraan. Hän oli hyvin kaunis tyttö. Mutta rauhaton sielu.
Rauta nyökkäsi.
— Toivoinkin saavani teiltä tietoja hänestä. Olitteko milloinkaan hänen luonaan? Hänellähän on huoneisto Puistokadulla.
Neiti Koskela pudisti päätään.
— En kuulunut hänen ystäviinsä.
— Mutta tiedätte ehkä joitakin hänen ystävättäriään?
— Hän oli viime talvena hyvin paljon yksissä Terttu Kydön kanssa Tiedättehän, vuorineuvos Kydön vanhimman tyttären? Lisäksi seuraan kuului Irmeli Lammi, pankinjohtaja Lammin eronnut rouva. Heitä kutsuttiin »kolmeksi platinaketuksi». He pukeutuivat kaikki hyvin.
- Rauta nyökkäsi jälleen. Annikki Koskelan tiedot olivat aina täsmälliset.
— Voisitteko yrittää saada puhelimeen jomman kumman noista ylellisyysnaisista?
Neiti Koskelan katse hipaisi rannekelloa. Vilkaisu oli hyvin nopea, mutta Rauta pani sen merkille.
— Teillä taisi olla aivan toisenlaista ohjelmaa täksi illaksi?
— E-ei. Ei toki.
Rauta huomasi kyllä epäröinnin, jota tyttö koetti kiireesti peittää. Mutta hänellä ei nyt ollut varaa välittää siitä.
Annikki Koskela puolestaan muisti vanhastaan työnantajansa työntahdin, silloin kun jokin juttu oli menossa. Tuomari säästi silloin kaikkein vähiten itseään. Mutta pitkiä työpäiviä hänen apulaisensakin saivat tehdä. Kevyesti huokaisten hän meni puhelimeen. Terttu Kytö ja Irmeli Lammi olivat molemmat tavoittamattomissa; kummankaan kotoa ei vastattu.
— Koettakaa aamuvarhaisella uudestaan, Rauta sanoi. — Tahtoisin keskustella heidän kanssaan. Mikäli he ovat kaupungissa.
Hän ojensi sihteerilleen paperin, johon majuri Pöystinen oli kirjoittanut kahdeksan nimeä.
— Satutteko tuntemaan jonkun näistä naisista? Erityisesti haluaisin tietää, onko joku heistä kuulunut Paula Karppelan tuttavapiiriin. Niin läheisesti, että voisi otaksua hänen käyneen Puistokadun kaksiossa.
Neiti Koskela tarkasti luetteloa. Hän ei puolestaan esittänyt mitään kysymyksiä.
— Kolme näistä tunnen. He ovat helsinkiläistyttöjä. Mutta Lilja Kari on ainoa, joka liikkui Paula Karppelan seurapiirissä. Hän on nuori, hyvin etevä muotokuvamaalari.
Tytön mieleen näytti juolahtavan jokin hämmentävä ajatus.
— No? Rauta äännähti kehoittavasti.
— Lilja seurusteli ahkerasti majuri Pöystisen kanssa, silloin kun tämä palveli täällä kotijoukkojen esikunnassa, Annikki Koskela selitti vastahakoisesti. — Jotkut odottivat jo kihlaustakin. Mutta sitten kun Paula Karppela alkoi kiinnostua majurista, Liljalla ei tietenkään ollut enää mahdollisuuksia, niin hyvä ja tarmokas tyttö kuin hän onkin. Tuomari, minä en kaikesta huolimatta usko, että Lilja olisi...
— Ei teidän pidäkään uskoa. Rauta keskeytti kevyesti. — Mutta minä keskustelisin mielelläni neiti Karin kanssa, jos voitte hankkia minulle tilaisuuden pistäytyä hänen luonaan.
Neiti Koskela toivoi tällä kertaa, että puhelinsoitto olisi nytkin tulokseton. Mutta Lilja Kari oli kotona. Keskustelu oli sydämellinen. Sen päätyttyä sihteeri ilmoitti:
— Lilja sanoi mielihyvin ottavansa teidät vastaan, tuomari. Hän on koko illan kotona. Hän on väsynyt saavuttuaan juuri matkoilta.
Raudan kasvot eivät ilmaisseet mitään. Mutta itsekseen hän ajatteli, että majuri Pöystisen entisen salakihlatun matkoilla olo juuri näinä päivinä oli omituinen yhteensattuma. Mikäli se oli sattuma. Hänen olisi tehnyt mieli kuulla enemmän nuoresta taiteilijattaresta. Mutta hän ei tahtonut tehdä sihteeriään levottomammaksi kuin tämä jo oli. Kun ystävyys on toisessa vaakakupissa, ei kannata yrittää hyötyä suuria työnantajasuhteesta. Varovaisuuden vuoksi hän virkahti:
— Paula Karppelalla on ollut joku toistaiseksi tuntematon maalaisihailija, jolla näyttää olleen jokin osuus hänen kuolemaansa. Kerrotaan Paulan huvittaneen ystävättäriään lukemalla heille tuon pojan intohimoisia rakkauskirjeitä. Minulle olisi tärkeätä kuulla jotakin lähempää noista kirjeistä. Kun nyt en ehkä tavoita neiti Kytöä enkä rouva Lammia, niin neiti Kari voi kenties auttaa minua. Muussa suhteessa hän ei kiinnosta minua.
Annikki Koskela otti päällikkönsä selityksen täydestä. Helpotus kuvastui selvästi hänen kasvoillaan.
— Sanokaahan, Rauta sanoi nopeasti, tunnetteko majuri Risto Syvänteen?
— En henkilökohtaisesti.. Tiedän vain, että hän ja Paula Karppela elivät vuosikausia yhdessä. Majuri ryhtyi setävainajansa radioliikkeen johtajaksi jouduttuaan talvisodan jälkeen eroamaan armeijasta. Häntä pidetään pystyvänä miehenä.. Monet valittivat sitä, että hänen lupaava uransa katkesi Paulan vuoksi. Oikeastaan Paula tahallisesti aiheutti sen skandaalin, joka johti majurin eroon. Syvänne aiottiin näet siirtää toiselle paikkakunnalle. Paula ei silloin vielä halunnut luopua majuristaan eikä häikäillyt käyttää tuota keinoa pidättääkseen hänet luonaan.
— Minun täytyy saada käsiini joku Syvänteen tovereista, Rauta virkahti. — Ja pian. Tiedättekö, missä minun toivorikkaat, työn rasittamat apulaiseni voisivat tällä hetkellä olla? Kumpikaan ei ole asunnossaan.
Neiti Koskela meni hämilleen.
— Tuomari Rajanen lähti töistä Hiekkarannalle. Muuta en hänestä tiedä. Tuomari Niinistö on...
— No, missä hän on?
— Hän on minun luonani. Kutsuin hänet päivälliselle. Olimme juuri istuutumassa pöytään, kun...
Tytön poskipäät olivat purppuroituneet.
— ... kun minä soitin, Rauta täydensi. — Mutta hyvänen aika, neiti! Miksi ette maininnut siitä puhelimessa sanaakaan? Minä en olisi kyllä voinut olla vaivaamatta teitä siinäkin tapauksessa. Minun tänne tuloni ja tämäniltainen kiireeni ovat teidän kohdallanne auttamaton onnettomuus. Kutsumatta pommitkin kaupunkiin putoavat... Mutta olisittehan saattanut tarjota minullekin voileivän tai pari. Tuomari Niinistö ei varmasti ole nälkäisempi kuin minä.
— Voi, tuomari, minä tarjoan niin mielelläni. Jos siellä vain on vielä jotakin jäljellä. Jussilla on niin hirveä ruokahalu.
Tyttö hämmentyi yhä pahemmin. Värit vaihtelivat hänen kasvoillaan.
— Minä... me...
Pelkäänpä, että alan ymmärtää. Ja nyt kai te odotatte, että minä onnittelen teitä?
— Niin, katsokaas...
— Minä en onnittele teitä, neiti Koskela. Jussi Niinistöä kyllä. Mutta häntäkin vasta sitten, kun ensin olen kunnolla haukkunut hänet. Ei ole oikein päällikön selän takana ryöstää, hänen toimistonsa parasta työvoimaa. Mutta Jussiinkin näkyy tarttuneen kotirintaman mätä henki: mitä niistä hulluista, jotka rintamalla ovat! No milloin te menette naimisiin?
Annikki Koskela oli päässyt jälleen tasapainoon. Nyt hän hymyili jo:
— Syksyllä. Saanko ehkä tarjota tuomarille kupin kahvia? Lepyttäjäisiksi!
Puolta tuntia myöhemmin he istuivat neiti Koskelan sievässä pikku kodissa. Kolmantena oli Jussi Niinistö, hintelä ja hieman kalvakka nuori mies, jonka vasen hiha oli tyhjänä. Hänen siniset silmänsä loistivat, kun Rauta esitti vastalauseen hänen »kaappauksensa» johdosta.
— Onko mielestäsi oikein ja kohtuullista nostaa minulta korkeaa palkkaa siitä, että aamusta iltaan hakkailet vain minun ensiluokkaista sihteeriäni ja panet tyttöparan pään lopulta vallan pyörälle?
— Kyllä. Koska sinä et ole pitänyt huolta siitä, ettäs toimistossasi olisi ollut muuta, sinun mielestäsi hyödyllisempää hommaa. Miellyttävämpää se ei kyllä olisi voinut olla. Rajanen sensijaan on uppoutunut filatelistiherkutteluihin.
— No, sillä hän ei ole ainakaan tuottanut suoranaista vahinkoa työnantajalleen. Mutta on anteeksiantamatonta; etteivät työvoimaviranomaiset lähettäneet sinua ajoissa halkometsään.
Rauta istui nuoren parin seurassa puolituntisen. Kun hän nousi lähteäkseen, Niinistö huokaili:
— Sinä tulet tänne kauniin idyllin keskelle kuin tuulispää. Huomaa vertaus, Rauta. Tuulispää on harvoin tervetullut. Kaiken lisäksi sinä ajat minut työhön. Tähän aikaan päivästä! Maksanetko edes ylityökorvausta? Ja millaista työtä sitten? Käden käänteessä minun pitäisi nyt saada käsiini erään majurin erossa elävä rouva ja, Luoja ties, kuinka monta ystävää. Heiltä minun olisi vielä ongittava tuhat ja yksi asiaa tietooni. Voi hirveää, millaista hoppua sinä pakotat orjasi juoksemaan! Etkö luule, että on suorastaan hengenvaarallista joutua treenaamattomana tällaiseen aitajuoksukilpailuun?
— Neiti Koskela, Rauta moitti, millaisen laiskan nahjuksen olettekaan Jussista hemmottelullanne jo tehnyt! Siitä muistuu mieleeni muuan pikku neiti, joka pilasi uljaan susikoiransa makuuttamalla sitä silkkipäällysteisellä sohvalla, peite yllä ja tyyny pään alla. Vaikka tietenkin on synti verrata jalorotuista koiraa sinuun, Jussi. Näkemiin!
Neiti Kari asui Tehtaankadulla. Uudenaikaisen taion ylimmässä kerroksessa hänellä oli ateljeerinsä ja pari pientä huonetta. Taiteilijatar itse oli ehkä pari vuotta alle kolmenkymmenen. Hän oli keskimittainen ja hyvin tumma. Ensi näkemältä hän teki arkipäiväisen vaikutuksen. Mutta istuessaan häntä vastapäätä Rauta pani merkille hänen mustanruskeiden silmiensä harvinaisen kauneuden. Ääni oli matala ja pehmeä.
— Paula Karppela? Niin, näin hänen kuolinilmoituksensa lehdessä. Tyttöparka!
Lilja Kari tarkoitti viime sanallaan ilmeisesti muutakin kuin vain Paulan kuolemaa. Rauta ei kuitenkaan puuttunut siihen. Sensijaan hän kysyi Paulan maalaisihailijan kirjeistä.
Nainen hymähti halveksivasti.
— Oh, tiedän, mitä tarkoitatte. Olin pari kertaa läsnä, kun Paula luki noita kirjeitä. Hän piti niitä hupaisina ja nauroi itse eniten niiden kömpelöille käänteille. Minusta se oli mautonta ja julmaakin. Itsehän Paula oli ehdoin tahdoin tehnyt pojan hulluksi.
— Oliko milloinkaan puhetta mistään nimestä?
— Kyllä. Toinen kirje, jonka jouduin kuulemaan, päättyi: »Sinun iankaikkinen orjasi Jaakko». Toisen allekirjoitus oli »Sinun jalkojasi suuteleva Jaakko».
— Entä sukunimi?
— Ylitalo. Paula julisti sen itse meille. »Jos joskus tapaatte Jaakko Ylitalon, niin jättäkää poika rauhaan», hän sanoi nauraen, »sillä paljosta minä voin luopua, mutta en ikiomasta hovinarristani.» Ehkäpä hänellä oli syytäkin tuohon varoitukseen. Ainakin rouva Lammi kerran tunnusti kadehtivansa Paulalta tuota »mullantuoksuista elämystä».
Rauta ei udellut enempiä yksityiskohtia ystävätärten keskusteluista. Hänestä tuntui, että hän oli kuullut niistä jo tarpeeksi. Sitäpaitsi, nythän hän tiesi, kuka Paulan maalaisihailija oli. Asia oli siis siltä kohdalta selvä.
‒ Miten te jouduitte tuohon seurapiiriin?
‒ Tarkoitatteko, etten ollut siihen kyllin hieno?
‒ En sitä. Mutta ihmettelisin, jos noiden »kolmen platinaketun» elämysten metsästys saattoi kiinnostaa teitä.
Taiteilijatar naurahti.
— Ei se kiinnostanutkaan. Mutta minäkin metsästin jotakin. Nimittäin suurta tilausta. Oli puhetta siitä, että maalaisin heistä taulun. Siitä olisi tullut upea. Irmeli ja Terttu saivat kyllä kaunotarmaineestaan kiittää suurelta osalta ylellisiä pukujaan ja turkiksiaan ja kauneussalonkia. Mutta Paula olisi ollut kaunotar ryysyissäkin. Pettymykseni oli melkoinen, kun tilauksesta ei loppujen lopuksi tullut mitään. Siksi jättäydyin pois heidän seurastaan.
— Senkö vuoksi? Ette siis siksi, että riitaannuitte Paula Karppelan kanssa?
Neiti Kari katsoi Rautaa tutkivasti. Mutta mitään hermostuneisuuden merkkejä ei hänessä näkynyt.
— En. Miksi olisin riitaantunut hänen kanssaan?
Sitten hän hymähti.
— Ette kai kuvittele, että minä olisin kantanut hänelle kaunaa Mikko Pöystisen vuoksi? Oh, Mikon ja minun välillä kaikki oli lopussa jo muutenkin.
Äkkiä hän harmistui.
— Mutta miksi te kyselette minulta kaikkea tällaista? Ymmärrätte teki itsekin, että se on puoleltanne tahditonta.
— Ehkä. Mutta se on välttämätöntä.
— Välttämätöntä?
— Niin. On kai parasta minun sanoa teille, ettei Paulan kuolema ollut mikään purjehdusonnettomuus. Vaan murha!
Taiteilijatar huudahti järkyttyneenä.
— Murha! Kuka hänet saattoi murhata?
— Sen minäkin haluaisin tietää.
Lilja Kari ei välittänyt hänen sanoistaan.. Hänen tuntui olevan vaikea uskoa uutista todeksi. Ja hänen suuttumuksensa vaikutti aidolta, kun hän mutisi:
— Paula Karppela murhattu. Sehän ei ole rikos vain yhteiskuntaa vastaan. Se on rikos itse kauneutta vastaan.
Hänen mielestään yhteiskunta merkitsi ilmeisesti varsin vähän kauneuden itsensä rinnalla. Hetkisen hän tuijotti ääneti eteensä. Sitten hän virkahti:
— Ymmärrän, mihin tähtäätte. Mutta te erehdytte. Mikko Pöystisen komeus viehätti aikansa minun maalarinsilmiäni. Tutustuttuani häneen havaitsin kuitenkin pian, ettei hänellä ollut mitään sanottavaa sydämelleni. Emmekä me naismaalarit mene naimisiin pelkän mallin kanssa. Joten minulla ei ollut mitään syytä olla mustasukkainen Mikosta Paulalle. Sanon teille vielä hiukan enemmän, mikä teidän kannattaa painaa mieleenne. Voitte huoleti luopua ajatuksesta, että ylipäänsä joku tervevaistoinen nainen olisi murhannut Paulan mustasukkaisuudesta. Mikko Pöystinen ei ole sen arvoinen.
Rauta kumarsi.
— Kiitän arvokkaasta vihjeestä. Olisin siitä vielä kiitollisempi, jos voisitte neuvoa minulle, mitkä ulkonaiset piirteet erottavat tervevaistoiset naiset muista... Mutta minun on pakko esittää vielä eräs kysymys. Vaikka olenkin vakuutettu teidän terveestä vaistostanne.
Taiteilijatar hymyili tyynesti.
— Missä olette ollut viimeiset seitsemän päivää? Kuulin näet, että olette vasta tänään palannut kotiin.
— Olen ollut kolme viikkoa Kangasalla. Tehtailija Kuosman perheessä. Maalasin hänen molempien lastensa muotokuvat. Lähdin sieltä tänään aamuvarhaisella. Voittehan soittaa rouva Kuosmalle. Vähintään kolme henkilöä saattaa todistaa, että viimeisinä seitsemänä päivänä minulta riitti aikaa tuskin syömiseen. Muotokuville kun tuli niin kiire.
Hyvästellessään Lilja Kari kysyi:
— Oletteko nyt hyvin pettynyt? Taisin saattaa teidät pulaan.
— Päinvastoin. Yksi nimi pois listalta. Ja silti minua yhä vaivaa runsauden pula. Sitäpaitsi, oli hauskaa havaita, että olemme ainakin yhdessä asiassa samaa mieltä. Nimittäin, ettei Mikko Pöystinen ollut sen arvoinen.
Rauta suuntasi kulkunsa pikku kahvilaan, jossa hän oli sopinut kohtaavansa apulaisensa ja sihteerinsä. Nämä olivat siellä jo odottamassa häntä. Rauta hymähti. Annikki Koskelasta ja Jussi Niinistöstä oli väärin sanoa, että he olisivat nyt odottaneet jotakin. Paitsi toisiaan. Pikku kahvilan autius oli mainio kuhertelupaikka rakastavaisille.
Jussi Niinistö oli halukas pääsemään mahdollisimman pian irti päälliköstään. Siksi hän kävi heti asioihin käsiksi.
Hänellä oli ollut uskomattoman hyvä onni. Hän oli tavannut rouva Syvänteen. Tällä oli kuitenkin ollut hyvin vähän kerrottavaa miehestään, jota hän ei ollut kuukausikaupalla edes nähnyt. Mutta häneltä Niinistö oli kuitenkin saanut majurin parhaiden ystävien nimet ja osoitteet. Heti ensimmäiseksi tavoittamaltaan hän oli kuullut kaiken tarvitsemansa.
Ystävät olivat pitkin kevättä ja etenkin nyt kesällä panneet huolestuneina merkille, että majuri Syvänne oli ruvennut juopottelemaan. Siksi kertoja oli ilahtunut suuresti, kun Syvänne oli kymmenen päivää sitten tullut hänen luokseen ilmoittaen haluavansa maalle lepäämään.
— Johtaja Saarinen, kertojani, sanoi, ettei sellainen kelpo mies kuin Syvänne saa toki kuolla sellaisen naisen kuin Paula Karppelan takia. Toinen kultaa ja toinen kuonaa, niin hän heitä arvioi. Mutta Syvänne ei ollut tiennyt, minne mennä. Saarinen oli silloin suositellut hänelle omaa kalastusmökkiään, joka on ollut tyhjillään, mutta joka on muonankin saannin kannalta hyvällä paikalla. Kuule, Rauta, pidä nyt kiinni pöydästä, ettet putoa lattialle. Tuo Saarisen kalakämppä on eräällä Päijänteen saarella. Hän näytti paikan kartalta. Sinä puhuit jotakin Laaksolan kylästä. Tuolta saarelta on sinne kaksi ja puoli peninkulmaa. Oletko nyt iloinen, Rauta.
— En.
Eikä hän siltä näyttänytkään. Hän ei ollut milloinkaan tietääkseen nähnyt majuri Syvännettä. Mutta se, mitä hän oli tästä kuullut, oli ollut omiaan antamaan miehestä miellyttävän kuvan. Lukuunottamatta onnetonta rakastumista. Paula Karppelan murhaaja oli luihu, ilkeämielinen ja röyhkeä lurjus, ja siihen osaan majuri Syvänne ei ottanut sopiakseen.
— Milloin Syvänne lähti Päijänteelle? Rauta kysyi synkästi.
— Heti seuraavana päivänä. Siis yhdeksän päivää sitten. Eikä paluusta ole vielä tietoa.
Tuntui siis varmalta, että majuri oli ollut murhan tapahtuma-aikoihin paikkakunnalla. Mutta, Rauta järkeili, sekään ei vielä todistanut häntä syylliseksi. Paikkakunnalla oli silloin useita muitakin, joilla voitiin sanoa olevan yhtä hyvän motiivin, mutta -jotka kuitenkaan eivät olleet murhaa tehneet. Myös Syvänteen kohdalla saattoi syyttömyys käydä yhtä selvästi ilmi.
— Saitko selville majurin nykyisen osoitteen?
— Kyllä. Tosin rouva Syvänne ei sitä tiennyt. Mutta Saarinen oli siinäkin suhteessa parempi tietolähde. Majuri on viime kesäkuun alusta alkaen asunut samassa talossa Puistokadun varrella kuin Paula Karppela.
— Samassa talossa!
— Niin. Jopa samanlaisessa kaksiossakin. Vain kahta kerrosta alempana. Hän oli hankkinut kaksion entiselle vuokralaiselle neljän huoneen huoneiston Munkkiniemestä saadakseen nuo huoneet haltuunsa.
Rauta nousi. Niin myöhä kuin jo olikin, niin hän halusi vielä tänä iltana yrittää tavoittaa majuri Syvänteen. Olihan mahdollista, että mies oli jo palannut, vaikka ystävät eivät tienneet siitä.
— Kiitoksia teille molemmille. Olette auttaneet minua huomattavasti. Jos tarvitsen vielä apuanne, tulen aamulla toimistoon.
— Entä neiti Kytö ja rouva Lammi? neiti Koskela kysyi.
— Heitä ei kannata vaivata ainakaan tähän otteeseen. Sain neiti Karilta jo vastaukset. Jatkakaa te kaksi vain tunturikyyhkysleikkiänne!
Puistokadulle oli lyhyt matka. Rauta aukaisi talon alaoven tohtori Karppelalta saamallaan avaimella. Hän soitti moneen kertaan kolmannessa kerroksessa olevan kaksion kelloa. Mutta huoneistosta ei kuulunut hiiskahdustakaan. Majuri Syvänne ei siis ilmeisesti ollut vielä palannut.
Rauta jatkoi matkaansa viidenteen kerrokseen. Ovi avautui narahtamatta. Pienessä eteisessä tuntui pistävä haju. Se sai Raudan riuhtaisemaan kiivaasti auki oven suoraan edessä olevaan huoneeseen. Mutta sitten hän pakottautui rauhalliseksi. Sytytettyään sähkön hän huomasi olevansa sekä rikkaasti että erikoisen maukkaasti sisustetussa arki- ja ruokailuhuoneessa. Kaikki oli siellä mallikelpoisessa järjestyksessä. Jopa kallisarvoinen sveitsiläiskellokin avotakan reunustalla tikitti näyttäen täsmällisesti aikaa.
Mutta huoneistossa oli siltä huolimatta aivan äskettäin tapahtunut jotakin. Hän oli eteisessä tuntenut ruudin käryä. Hetken hän empi toisen huoneen kynnyksellä.
— Olenhan minä teki ennenkin nähnyt kuoleman, hän mutisi itsekseen. — Sen eri muodoissa.
Mutta se ei auttanut. Outo kammo ei ottanut väistyäkseen. Koko asetelma oli niin järjetön. Paula Karppela makasi murhattuna erään kaukaisen kunnan leikkuuhuoneessa. Hänen silvottu ruumiinsa siirrettäisiin huomenna parinkymmenen metrin päässä olevaan sukuhautaan. Ja samaan aikaan täällä, hänen pääkaupunkilaisasunnossaan, oli vieraillut väkivaltainen kuolema. Joku kutsumaton vieras oli saavuttanut matkanpäänsä.
Rauta astui makuuhuoneeseen ja painoi sähkön palamaan. Hän ei enää edes säpsähtänyt havaitessaan miehen retkottavan nojatuolissa upean pukeutumispöydän ääressä. Takakenoon painunut ruumis kuvastui kolminkertaisesti korkeasta peilistä ja sen molemmista kääntöosista. Mies oli keski-ikäinen. Tumma tukka oli harmaantunut ohimoilta. Kasvot olivat lujat ja rauhalliset. Vaalean kesäpuvun takki oli veren tahrima. Pelkkä silmäys mieheen riitti vakuuttamaan, ettei hän kaivannut enää mitään lääkärin apua. Oikeasta kädestä oli lattialle pudonnut pistooli.
Rauta varoi tarkoin koskemasta ruumiiseen. Erikoisesti häntä kiinnosti tällä hetkellä se, mitä miehellä oli edessään peilipöydällä. Keskellä oli suurikokoinen valokuva, joka esitti juhlapukuista, hurmaavaa naista. Katsoessaan sitä Rauta oli melkein valmis yhtymään Lilja Karin lausuntoon, että se, joka oli murhannut Paula Karppelan, oli nostanut kätensä kauneutta itseään vastaan. Kuvan molemmin puolin oli maljakossa punaisia ruusuja, jotka oli tänään siihen asetettu. Edessä oli loppuun palanut kynttilä. Oikealla oli kirjepaperiarkki, jäähyväiset elämälle. Kirjoitus oli samaa voimakasta, pystyä käsialaa, jonka Rauta tunsi jo tuomari Aallolta saamastaan kirjekuoresta. Hän kumartui lukemaan.
»Ystävilleni!
Minä kirjoitan nämä rivit, jottei kuolemani tarvitse herättää mitään
turhia kysymyksiä.
Minä matkustin kaupungista saadakseni vielä viimeisen kerran sulkea
syliini Elämäni Naisen. Minulle oli luvattu, että hän tulisi luokseni
jättääkseen minulle hyvästi ja antaakseen minulle anteeksi kaiken,
millä viime kuukausina olen saattanut loukata ja pahoittaa häntä.
Minä kirjoitin hänelle ilmoittaen, missä odotin häntä. Vakuutin äitini
muiston nimissä, joka on minulle pyhintä, ettei hänellä olisi nyt eikä
vast’edes mitään pelättävää puoleltani, jos hän vain tulisi ojentamaan
minulle kätensä sovinnon merkiksi.
Minä odotin häntä. Seisoin yön myrskyssä ja päivän pistävässä auringon
paisteessa rannalla ja rukoilin häntä tulevaksi. Mutta kun hän ei
saapunut, palasin tänä aamuna tuskasta sairaana tänne. Silloin -sain
lukea, että hän onkin kuollut. Hän on hukkunut juuri samana yönä,
jolloin hänen piti tulla minun luokseni. Hän oli ollut matkalla minun
luokseni!
Te, ystäväni, jotka ette ole milloinkaan ymmärtäneet rakkauttani
häneen, koska ette tunteneet häntä niin kuin minä tunsin, ette liioin
voi käsittää, mitä minussa tapahtui tuon havaitessani. Kaikki tuska
valui minusta pois.
Minä kuolen tänään, koska elämällä ei ole minulle enää mitään
merkitystä eikä arvoa, sen jälkeen kun hän on astunut suuren rajan
ylitse.
Minua ei liikuta, miksi tätä tekoani sanotaan. Pelkuruudeksi tai
traagillisuudeksi. Tekin, ystäväni, olette koettaneet monesti
vakuuttaa minulle, että olen muka maksanut liian korkean hinnan
rakkaudestani. Mutta sellainen elämä kuin minun olisi kannattanut
uhrata yhdestä ainoasta onnen päivästä hänen kanssaan. Ja minulla on
kuitenkin ollut vuosia!
Kirjoitettuani tämän loppuun sammutan lamput ja sytytän viimeisen
kynttiläni. Sen loisteessa olen käyvä vielä kerran lävitse rakkauteni
päivät. Kun kynttilä sammuu, ammun itseni, onnellisempana kuin
yksikään teistä voi olla..
Jääkää hyvästi, ystäväni!
Risto Syvänne.Kaikessa pateettisuudessaan kirje vaikutti tässä ympäristössä aidolta. Vainajan kasvojen ilmekin vakuutti, että hän oli eronnut elämästä tyytyväisenä siihen tilinpäätökseen, jonka oli tehnyt. Rauta ei tuntenut pienintäkään halua ryhtyä majuri Syvänteen tuomariksi.
Mutta eräs kohta jäähyväiskirjeessä kiinnosti häntä erikoisesti. »Minulle oli luvattu, että hän tulisi...» Jos Paula olisi tuon lupauksen antanut, niin siinä olisi pitänyt olla: »Hän oli luvannut tulevansa...» Kirjehän oli kauttaaltaan sanonnaltaan täsmällinen ja huoliteltu. Kuka siis oli saattanut Paulan puolesta luvata? Eeva Karppelako? Vai oliko tässäkin tapauksessa olemassa joku kolmas mahdollinen?
Joka tapauksessa Risto Syvänne oli itse pyyhkinyt nimensä murhaajaehdokkaiden listalta. Oli liian mielikuvituksellista otaksua, että mies olisi ensin kylmäverisesti murhannut entisen rakastajattarensa ja onnistuttuaan peittämään jälkensä ampuisi sitten itsensä jättäen jälkeensä tuollaisen jäähyväiskirjeen elämälle. Ainakin se olisi ollut mahdotonta Syvänteen kaltaiselle suoraviivaiselle luonteelle. Ilmeisesti hän oli kuollut siinä valoisassa uskossa, että Paula oli jäänyt tulematta hänen luokseen tuona yönä, koska myrsky kaatoi hänen veneensä.
Rauta tunsi suurta halua tutkia vainajan taskut. Ne sisälsivät ehkä vastauksen kysymykseen, kuka oli Paulan puolesta luvannut tuon kohtalokkaaksi käännetyn tapaamisen. Tuo lupaus saattoi olla rengas siinä pirullisesti suunnitellussa ketjussa, joka päättyi Paulan kuolemaan. Siksi lupauksen antajan paljastuminen olisi voinut nyt yhdellä iskulla ratkaista koko murha-arvoituksen.
Rauta voitti kuitenkin kiusauksen. Jo näinkin hänellä olisi kyllin monia vastauksia annettavana poliisille tämäniltaisesta esiintymisestään. Ei kannattanut antautua vaaraan joutua vielä kiusallisempaan asemaan.
Hän poistui huoneistosta lähtien etsimään talon isännöitsijää tai talonmiestä. Ensiksimainittua oli mahdotonta löytää. Pohjakerroksessa hän näki vihdoin eräässä ovessa kilven: Talonmies. Mutta hän sai soittaa kelloa ja koputtaa sangen kauan, ennen kuin huoneistosta alkoi kuulua laahustavia askeleita. Ovi aukeni vain raolleen, ja vanhan miehen kiukkuinen ääni kysyi:
— Kuka siellä mellastaa? Sydänyöllä!
Vaivoin Rauta sai ukolle selitetyksi, että hänen asiansa oli sekä tärkeä että kiireellinen. Eteisessä hän sitten ilmoitti, että oli heti hälytettävä poliisi, koska majuri Syvänne oli neiti Karppelan kaksiossa tehnyt itsemurhan. Hän sai toistaa sanottavansa kolmeen kertaan, ennen kuin talonmiesvanhus aikoi käsittää.
— No, mitäs tekemistä teillä sitten oli neiti Karppelan kaksiossa? Jokos Suomen armeijan kapteenitkin ovat heittäytyneet murtovarkaiksi? Minä en tunne teitä!
Rauta ojensi hänen luettavakseen tohtori Karppelalta saamansa suosituskirjeen. Ukko tavaili sitä vaivalloisesti heikossa valossa. Sisähuoneesta ilmestyi eukko, yhtä vanha ja kutistunut kuin hän itsekin, hänen avukseen. Päät yhdessä kirjettä tutkien he yönutuissaan muodostivat parin, joka toisissa oloissa olisi saanut Raudan hymyilemään. Nyt häntä tämä viivytys vain harmitti.
Vihdoin vanhukset pääsivät kirjeen loppuun. Kaipa tohtori Karppela oli kirjoittanut hänestä kauniisti, koska talonmiesparin käytös muuttui heti. Ukko pyysi kovin nöyrästi häntä soittamaan poliisille, koska se herra tuomarilta kävisi tottuneemmin.
Odottaessaan vastausta poliisiasemalta Rauta kuuli eukon marisevan:
— Enkö minä sanonut sitä sinulle heti? Ei sellaista miestä olisi pitänyt taloon ottaa! Vähänkös hälyä ja puhetta se aiheutti jo ennen juoksemalla öitä Paula-neidin luona! Mutta sinä vain jankutit, että mitäs, höyli herra se on, antaa tupakit ja joskus viinapuolikkaankin. Vai höyli! Nyt se nähtiin! Olisi edes omassa huoneistossaan lopettanut itsensä. Mennä nyt tahrimaan toisten huoneet! Ja ne on vielä minun siivottava!
Poliisin tultua Rauta joutui aluksi hyvin kireälle. Tohtori Karppelan kirje ei auttanut häntä pitkällekään. Mutta sitten ehättäytyi paikalle komisario, joka tunsi hänet nimeltä ja maineelta. Tälle hän ilmoitti luottamuksellisesti, että Paula Karppelan kuolema ei ollut onnettomuus, kuten yleisesti luultiin, vaan murha ja että hän oli tutkimassa sitä. Sen jälkeen kaikki oli helppoa. Hän sai luvan jopa seurata tutkimuksiakin Paula Karppelan kaksiossa.
Tulokset jäivät kuitenkin hyvin laihoiksi. Lukuunottamatta lompakkoa, joka sisälsi vainajan henkilöllisyyspaperit ja parisen tuhatta markkaa, sekä avainnippua, majuri Syvänteen taskut olivat aivan tyhjät. Paula Karppela taas näytti ennen matkaansa polttaneen tai ottaneen mukaansa kaikki henkilökohtaiset paperinsa.
Raudan ehdotuksesta komisario päätti, että saman tien suoritettaisiin tarkastus myös majuri Syvänteen huoneistossa. Se oli tarkalleen samanlainen kaksio kuin Paulankin. Mutta viimeksimainitun loisteliaisuuden jälkeen Syvänteen huoneet vaikuttivat suorastaan köyhiltä ja puolittain autioilta. Jo vilkaistuaan arkihuoneen avotakkaan Rauta olisi ollut valmis luopumaan tarkastuksesta. Matkalta palattuaan majuri oli ilmeisesti polttanut siinä kaikki paperinsa. Tuhkasta ei löytynyt ainoatakaan palamatonta paperisuikaletta.
Majuri Syvänne oli jäähyväiskirjeessään selvittänyt jälkeenjääville elämäänsä ja kuolemaansa sen verran kuin katsoi heidän tarvitsevan tietää. Se sai riittää!
Yhdestoista luku.
TUOMARI AALLON URAKKA.
Seuraavana aamuna sää muuttui. Oli kuin kesä olisi äkisti katkennut kesken. Ei ollut enää puhettakaan auringonpaisteesta ja helteestä. Koillismyrsky puhalsi yli Helsingin. Paksut pilvimassat tuntuivat ohi kiitäessään hyväilevän hotelli Tornin yläkerroksia. Sade pieksi asfalttikatuja. Helsinki oli yhdellä iskulla menettänyt eilisiltaisen huolettomuutensa ja loisteliaisuutensa. Nyt se oli puusuojuksin ja hiekkasäkein peitettyine näyteikkunoineen, kaiken puutetta kopsaavine naisten puukenkineen ja vanhuuttaan itkevine miesten sadetakkeineen aivan tavallinen ja hyvin huolestunut sota-ajan kaupunki. Harvojen vastaantulijoiden kasvot olivat harmaat ja kiusaantuneet.
Rauta huo'ahti helpotuksesta päästessään vihdoin oman toimistonsa suojiin.
— Huomenta, Rajanen!
Puhuteltu oli kolmissakymmenissä oleva, vaalea, pyyleähkö mies. Hän istui työpöytänsä ääressä, jolle oli kasattu joukko kookkaita postimerkkikokoelmia. Parhaillaan hän oli suurennuslasilla tutkimassa eräitä kirjekuoria. Hän silmäsi työstään hieman harmistuneena tulijaan. Kukaan ei voinut vaatia häntä nousemaan tuoliltaan. Hänen oikea jalkansa oli polvesta jäykkä vihollisluodin jäljiltä.
— Kas, Rauta. Niin taisinpa Niinistöltä ohimennen kuulla, että olet tullut meitä virkistämään jollakin pikku murhalla. Mutta, puhuakseni tärkeämmästä, eikö Sveitsi ole rikas maa?
Rauta hymähti. Kätellessään hän myönsi:
— Niin sanotaan.
— Mutta skotlantilaisia siellä tuntuu asuvan.
Rauta istahti vastapäiseen tuoliin. Rajaselle piti antaa aikaa. Hän oli perusteellinen mies ja puheissaan hidas. Mutta aikanaan selviäisi, mitä näiden kansallisuusmietteiden takana oli. Mikäli jotakin oli.
— Katsopas tätä kuorta, Rajanen sanoi hetken kuluttua. — Tarkemmin sanoen postimerkkiä siinä.
— Sveitsiläinen merkki.
— Niin. Tietenkin. Minäkin luulin, että kaikki pii niin kuin olla piti. Olen ollut kirjeenvaihdossa merkkiasioista tuon hepun kanssa. Toissapäivänä liotin erään merkin irti. Siiloin havaitsin, että se oli kahdesta kappaleesta kokoonliimattu. Kaksi päivää olen nyt tutkinut asiaa. Kaikkien hänen kirjekuoriensa laita on samoin.
— Mitä järkeä tuossa on?
— Mies ilmeisesti kerää käytettyjä merkkejä, joissa postileima ei ulotu yli koko merkin. Hän leikkaa puhtaan osan irti. Sommittelee noista osasista puhtaan kokonaisuuden ja liimaa ne kuoreen antaen sitten postin huristaa. Tarkkaa ja hienoa työtä. Paljaalla silmällä petosta ei kukaan pysty huomaamaan.
— Onpa sillä miehellä kärsivällisyyttä. Ei luulisi mokoman kannattavan.
Tuomari Rajanen murisi.
— Kannattavan! Saituri ei kysy, kannattaako.
— Ja mitä aiot tehdä?
— Ilmiannan hänet Sveitsin postihallitukselle. Moinen »ruumiiden leikkelijä» ei saa rankaisematta häväistä filatelistien mainetta.
Rauta totesi, että huolensa oli kullakin.
— Tiedätkö, missä Niinistö on?
— Sihteerisi huoneessa.
— Onko hänellä jotakin saneltavaa?
— Saneltavaa! Kyllä kai!
— No, mitä hän sitten tekee neiti Koskelan huoneessa.
Rajanen oli jälleen syventynyt tutkimaan petollisia kirjekuoria. Hän tuhahti halveksivasti:
— Mitäkö? Luotaa naissielun syvyyksiä!
Rauta joutui havaitsemaan, ettei Rajanen ollut niinkään väärässä. Siksi hän katsoi pian parhaaksi vetäytyä omaan huoneeseensa odottamaan, että kello tulisi 12 ja sen mukana korpraali autoineen.
Paluumatka sujui hitaammin kuin tulo. Sateen jäljiltä tiet olivat vaarallisen liukkaat. Ja, mikä merkitsi kenties vielä enemmän, Korhosella ei nyt ollut kiirettä morsiamen luo. Hänen ykstotisilla kasvoillaan väreili rauhallinen hymy. Joskus voi seitsemäntoista tuntia Helsingissä tyynnyttää miestä ihmeellisesti.
Päämäärää lähestyttäessä Rauta käski kuljettajan pysäyttää kirkonkylässä nimismiehen toimiston luona. Hän sai kelpo sadekuuron niskaansa. Muuta hän ei käynnistä hyötynyt; tuomari Aalto oli kuulemma aamuvarhaisesta ollut Laaksolan kylässä kaksi konstaapelia mukanaan. Ei auttanut muu kuin jatkaa matkaa.
Helsingissä käynti ei ollut suinkaan ollut tulokseton. Mutta silti Rauta oli tyytymätön. Oikeastaan Paulan maalaisihailijan nimi oli ainoa uusi tieto, joka saattoi jatkuvien tutkimusten kannalta osoittautua tärkeäksi. Muuten matkan tulokset olivat pelkästään kielteisiä.
Edellyttäen, että Mikko Pöystisen antama naisten luettelo oli täydellinen, murhaaja ei näyttänyt olevan löydettävissä hänen ihailijattariensa joukosta. Lilja Kari oli hänen nimeämistään ainoa, joka, olisi saattanut tulla kysymykseen. Hän oli kuitenkin paljastanut korttinsa, eikä niissä ollut mitään salamyhkäistä. Rauta oli varmuuden vuoksi soittanut toimistostaan tehtailija Kuosman rouvalle Kangasalle, ja tämä oli vahvistanut neiti Karin alibin vuorenvarmaksi. Mutta tietenkään ei kannattanut vielä kokonaisuudessaan hylätä tuota Inkerin teoriaa. Olihan jäljellä se mahdollisuus, että Mikko Pöystinen oli tahallaan salannut juuri sen naisen nimen, jonka hän tiesi tai jota hän aavisteli syylliseksi. Sitäpaitsi murhaaja saattoi olla salainen ihailijatar, jonka mustasukkaisesta rakkaudesta Pöystinen oli täysin tietämätön.
Risto Syvänteen syyttömyys oli joka tapauksessa päivänselvä. Rauta oli aamuvarhaisella käynyt eilisiltaisen tuttavansa rikospoliisin komisarion juttusilla. Majuri Syvänteen itsemurha oli kaikilta puolilta varmistettu tosiasia. Johtaja Saarinen oli vahvistanut jäähyväiskirjeen Syvänteen kirjoittamaksi. Pistoolin perässä oli tavattu vain majurin itsensä sormenjäljet. Lääkäri oli todennut, että luoti oli lävistänyt sydämen ja että kuolema oli sattunut tuntia tai paria ennen Raudan paikalle tuloa. Se, ettei laukaus ollut herättänyt talossa mitään huomiota, oli saanut luonnollisen selityksensä: naapurihuoneistoissa ei sillä hetkellä ollut ketään ollut. Risto Syvänne oli selvittänyt ennen kuolemaansa asiansa toisten kanssa niin tarkoin, että oli postitse palauttanut johtaja Saariselle hänen kalastusmajansa avaimetkin.
Kuka oli Jaakko Ylitalo? Ja missä hän nyt oli? Ne kysymykset vaativat nyt ennen muita vastausta.
Auton sivuuttaessa Kesärannan valkoisen portin Rauta oli antaa kuljettajalle määräyksen pysähdyttää. Hänhän oli luvannut Laura Laidalle tulevansa keskustelemaan matkalta palattuaan. Mutta sitten hän muutti mieltään. Tuolla keskustelulla ei ollut hengen hätää. Nyt hänen oli ennen kaikkea saatava tietää, miten pitkälle Aalto oli tiedusteluissaan päässyt, osatakseen päättää seuraavista siirroistaan.
Martti-poika oli häntä nytkin Tuulensuun portilla vastassa. Mutta nyt poikasta ei vaivannut mikään ylenmääräinen kunnioitus isäänsä kohtaan.
— Minäpä sain vaarin kanssa eilen uistimella hauen! hän huusi autoon.
‒ Äläpäs! Ihanko totta, Pikku Jättiläinen?
— Ihan totia! Minä sen sain! Vaari vain vähän auttoi. Ja se painoi neljäsataa grammaa! Mummu sanoo, että minä olen vaarilta perinyt kalastustaidon.
Poikanen oli aivan haljeta ylpeydestä. Eiliselle ystävälleen, korpraalille, hän nyökkäsi miltei alentuvasti. Eikä auto kiinnostanut häntä tällä kertaa lainkaan. Rauta hymähti. Niinpä niin, mikä olisikaan mitään elämämme ensimmäisen hauen rinnalla!
Inkeri oli kuitenkin väsynyt jo koko kalaan:
— Se punnittiin ainakin tusinan kertaa, hän valitti. — Sitten se on mitattu pitkin ja poikin. Sen sisälmyksissäkään ei ole enää tutkimatonta paikkaa. Oletko sinä, kultaseni, puhunut joskus pojalle balsamoimisesta?
Rautaa hämmästytti tämä äkillinen hyppäys.
— En voi muistaa. Mutta ehkäpä olen. Miksi sitä kysyt?
No, kun Pikku Jättiläinen vaati kiven kovaa, että hänen haukensa on »salpamoitava». Hän sanoi tallettavansa kalan siksi, kunnes hän on vaari ja antavansa sen sitten jollekin pojanpojalleen merkiksi siitä, että hän jättää tälle perinnöksi myös kalastustaitonsa. »Tietenkin minun omat lapseni ovat yhtä huonoja kalamiehiä kuin isi ja äiti. Siksi minun on hypättävä heidän ylitseen. Niin kuin minunkin vaarini on tehnyt.» Olisitpa sillä hetkellä nähnyt Marin kasvot! Ei luulisi, että hän on joskus rakastanut minua melkein yhtä paljon kuin Martti-poikaa nyt. Hänen katseensa nujersi minut sellaiseen alemmuuskompleksiin, että painoin pääni alas ja hiivin huoneesta.
— Hiivitään nytkin, Rauta ehdotti. — Mennään saunakamariin juttelemaan. Muutenhan meillä on vaara joutua tuon nuoren triumfaattorin juhlavaunujen pyörien alle.
Sade oli hiljentynyt lohduttomaksi tihkusateeksi. Järvi oli harmaa ja hymytön. Rauta katsoi sitä hetkisen saunakamarin pikkuriikkisestä ikkunasta. Sitten hän huoahtaen kääntyi vaimoonsa.
— Onko Aallosta kuulunut mitään?
— Hän soitti vajaa tunti sitten. Kovin kiireissään hän tuntui olevan. Kello 21:n maissa hän sanoi ehkä pääsevänsä tänne. Hän pyysi, että sinä kaikin mokomin odottaisit häntä.
Rauta nyökkäsi. Parin tunnin tauko ei ollut hullummaksi. Hänenhän piti Inkeriltä kuulla Paula Karppelan hautajaisista.
— Tutkimustesi kannalta et menettänyt mitään, vaikket ollutkaan hautajaisissa läsnä, Inkeri huomautti. — Muuten kyllä. Kana-Kristiina sanoi, ettei tässä pitäjässä ole milloinkaan ollut niin komeita maahanpanijaisia. Ei edes silloin, kun kauppaneuvos Karppela haudattiin. Ja Kana-Kristiina tietää, mitä puhuu.
Sitten Rauta sai kuulla. Inkeri selosti ruumiinsiunausta kirkossa, joka oli ollut ääriään myöten täynnä väkeä.
— Oliko Maija Pöystinen läsnä? Rauta kysyi.
— Oli. Niemen kaikkien huviloiden väki oli kokonaisuudessaan paikalla. Eevaa lukuunottamatta. Margit-neiti, joka jostakin syystä on käynyt kovin herttaiseksi minua kohtaan, kertoi Eevan tahtoneen välttämättä mukaan. Mutta tohtori ja kenraali olivat sen jyrkästi kieltäneet. Nuorin palvelustytöistä oli jätetty sairasta vartioimaan.
Tuomiorovasti Metsämaa oli toimittanut ruumiinsiunauksen. Hän oli puhunut niin kauniisti, ettei kirkossa ollut ollut ainoatakaan kuivaa silmäparia. Tuomiorovastin oli pitänyt hetkeksi keskeyttää, kun kenraalitar Karppela oli saanut äänekkään itkukohtauksen. Sateen vuoksi oli seppelten laskukin toimitettu kirkossa. Valkoinen arkku oli kokonaan peittynyt kukkien alle. Kymmeniä puheita oli pidetty. Professori Laitakin oli antanut näytteen loisteliaasta puhetaidostaan. Mutta liikuttavimman puheen oli pitänyt Liina Purola laskiessaan arkulle Onnelan palvelusväen ruiskukista ja kuukausiruusuista solmiman seppelen.
Sade oli kuin tilauksesta tauonnut siksi ajaksi, että arkku ehdittiin kantaa kirkosta Karppeloiden sukuhautaan. Puolisentuhatta ihmistä oli silloin ollut kirkkomaalla.
Onnelassa oli tarjottu hautajaislounas parillesadalle henkilölle. Paulan häiksi valmistettuja ruokia oli täydennetty ja paranneltu, joten vaativimmankin täytyi olla tyytyväinen tarjoiluun. Kenraali Karppela oli komentoäänellään aloittanut niiden surunvalittelujen lukemisen, mitä sukulaiset ja ystävät olivat kukkasrahastojen kautta lähettäneet. Mutta hän ei ollut jaksanut pitkällekään. Majuri Pöystinen oli sitten jatkanut, ja hänelläkin oli ollut tekeminen päästäkseen loppuun. Kenraalitar ja Oili Karppela eivät olleet osallistuneet lounaaseen. Tohtorin oli kuulemma pitänyt antaa heille kummallekin jotakin rauhoittavaa, ja he olivat vetäytyneet huoneisiinsa. Ateria oli venynyt pitkälle. Tuulensuun väkikin oli kotiutunut vasta tuntia ennen Rautaa.
Kun Inkeri viimein lopetti perusteellisen selostuksensa, hänen miehensä virkahti:
— Onpa kuin olisin itse ollut tuossa kaikessa mukana. Mutta mitään outoa ja erikoista ei siis tapahtunut?
Et. Koetin pitää silmäni ja korvani auki. Mutta mitään sellaista en havainnut.
Rauta imi hetken ääneti ja tuikeana savukettaan. Sitten hän huo'ahtaen sanoi:
— Luulenpa, että on jo korkea aika minun puolestani selostaa sinulle, mihin asti olen päässyt.
Inkeri nyökkäsi innokkaasti. Raudalla oli jälleen aihetta todeta, että hänen vaimonsa oli ihanteellinen kuuntelija. Hän ei keskeyttänyt kertaakaan. Mutta sekä hänen siniset silmänsä että sorjan vartalon hievahtamattomuus todistivat herpautumatonta kiinnostusta.
— Niin, enempää minulla ei nyt olekaan kerrottavaa. Rauta lopetti.
— Mutta kultaseni, minusta ei sinulla ole pienintäkään syytä tyytymättömyyteen. Vasta eilen aamullahan otit jutun tutkittavaksesi. Ja jo nyt olet onnistunut selvittämään hämmästyttävän määrän sotkuisia vyyhtejä. Minä en osannut kuvitella sinun päässeen jo näin pitkälle.
Vaimon innostus ilahdutti Rautaa. Hän huomautti kuitenkin vakavasti:
— Niin. Mutta itse ratkaisu saattaa olla vielä peninkulmien päässä. Olen tähän mennessä voinut todeta, että eräät epäilyksenalaiset eivät varmastikaan ja eräät toiset eivät luultavimmin ole syyllisiä. Murhaaja sensijaan piileksii jossakin hämärän suojissa. Minulla on ilkeä tunne siitä, ettei hän ole kaukana, vaan pääsee vahingoniloisesti naureskelemaan minun hapuiluilleni. Sitäpaitsi ei ole lainkaan sanottua, että Paula Karppela ja Risto Syvänne jäävät viimeisiksi, joiden kuolema on kerran oleva hänen tilillään. Tuolta ihmiseltä saattaa odottaa mitä tahansa. Siksi minulla on tulinen kiire!
— Ja ensimmäiseksi aiot nyt tietysti iskeä kiinni Jaakko Ylitaloon?
— Niin. Vaikken kuvittele hänessä tavoittavani murhaajaa.
— Siksikö, että hän on liian yksinkertainen sielu sellaiseksi ristilukiksi, joka on kutonut tämän murhajutun hienot seitit?
Rauta tarttui vaimonsa käteen ja suuteli sitä.
— Pienokainen, ota vastaan minun ihailuni ja kunnioitukseni tunteet! Sinä vaistosit heti tuon seikan. Minulta vei monta tuntia, ennen kuin päädyin samaan tulokseen. No, mitä nyt? Ei kai pikku rouva vain punastunut vaatimattomasta tunnustuksestani?
Inkeri naurahti. Hän oli hyvin suloinen hämmennyksissään.
— Hupsu mies! Tietenkin minä punastuin. Kukapa nainen voisi kylmäverisesti ottaa vastaan omalta mieheltään tuollaisia kohteliaisuuksia? Vierailta kyllä!
— Tiedätkö jotakin Jaakko Ylitalosta? Rauta kysäisi palaten äskeiseen aiheeseen.
— En. Olen vain kuullut, että Laaksolan kylän pohjoispäässä on pientila, jonka nimi on Ylitalo. Ainoa poika on kuulemma vuodesta -38 alkaen ollut armeijassa. Ehkäpä hän on juuri Jaakko. Mitä luulet hyötyväsi hänestä?
— Ehkä en mitään. Ehkä paljonkin. Kaikki riippuu siitä, mitä on noiden hänen kirjeensä viimeisten sanojen takana: -Muuten tapahtuu hirvittävä onnettomuus.» Ne voivat olla tyhjä uhkaus, jolla hän koetti houkutella Paulan tulemaan »salaiseen onnelaansa». Mutta ne saattavat merkitä myös, että Jaakko Ylitalo tavalla tai toisella oli saanut tietoonsa, mitä häiden aattoyönä tulisi tapahtumaan. Toivottavasti hän ei vain ole jo ehtinyt pudistaa tämän paikkakunnan pölyjä jaloistaan. Mutta asiasta toiseen. Sinähän tunnet Eeva Karppelan. Miten hän sinun mielestäsi sopisi »ristilukkimme» osaan?
— Olen pelännyt tuota kysymystäsi tulevaksi. Kultaseni, minä en todellakaan osaa vastata siihen. En ainakaan vielä.
— Entä, sinun vaistosi. Pienokainen? Se on monesti ennen auttanut minua korvaamattomalla tavalla. Mitä se sanoo nyt? Miltä taholta murhaaja on löydettävissä?
Inkeri pudisti päätään.
— Odota, kultaseni. Minun täytyy saada aikaa ajatella kaikkea kuulemaani. Minunkin.
Lea-rouva tuli heitä hakemaan.
— Hyvä herrasväki, olettepas te pakopaikan itsellenne löytäneet, hän hymähteli. — Minä ehdin käydä teitä jo venevajastakin etsimässä. Teidän perässänne saa juosta kuin salakihloissa olevan parin. No niin, nyt teidän on joka tapauksessa palattava ihmisten ilmoille. Tuomari Aalto tuli äsken.
Vasta ulos astuessaan Rauta havaitsi sateen lakanneen. Laskemassa oleva aurinko pilkistä pilvien repeämästä. Sen säteet tanssivat kuin ilkamoiden Inkerin hiuksissa. Keskusteluunsa vaipuneina he eivät olleet lainkaan panneet merkille sään muuttumista. Eikä se ehkä ollut ainoa, tuskin tärkeinkään, mikä tämän jutun pyörteissä pyrki unohtumaan.
Kun he olivat lähestymässä tupaa, Lea-rouva virkahti tyttärelleen:
— Olen kattanut kahvit teille kolmelle kuistin pöydälle. Voit siis jälleen huoleti näytellä emännän osaa.
Tuomari Aalto oli väsynyt ja viluinen. Päivän juoksuissa hän oli kastunut moneen otteeseen. Hän istui arkihuoneessa hartioillaan lehtori Kaarion hänelle aivan liian pieni pyhätakki, jonka Lea-rouva oli heti tullessa kiidättänyt hänelle. Hänen mielialansa ei liioin näyttänyt olevan erityisen korkealla. Rauta arveli virkaveljen tarvitsevan muutakin lämmikettä kuin vain kuumaa kahvia. Siksi hän nouti yläkerran päätyhuoneesta konjakkipuolikkaan. Vasta kun kuistilla ensimmäinen kuppi oli juotu ja ensimmäinen pikari tyhjennetty, hän kysäisi:
— Tuntuuko jo paremmalta?
— Kyllä, kiitoksia. Mutta kyllä te minulle juostavaa annoitte! Minusta tuntui monesti, että olin kuin ajokoira jänisjahdissa.
— No, miten jäniksen kävi?
— Hyvin. Nimittäin jänikselle hyvin.
Tyhjennettiin toiset kupilliset. Sitten Inkeri virkahti:
— Mieheni täisikin jättää teille aika urakan hoidettavaksi.
— Hyvä rouva, urakka saattaa tietysti olla pieni tai suuri. Mutta kuitenkin minusta koko urakka-sana tuntuu tässä tapauksessa aivan liian vähäpätöiseltä. Varmasti en olisi muistanut selvitettävistä asioista puoliakaan, ellen olisi merkinnyt niitä muistiin. Listani käsittää kuusi pääkysymystä. Se kuulostaa vaatimattomalta. Mutta niissä on joskus kokonainen rykelmä alakysymyksiä.
Huokaisten nimismies veti esiin listansa.
Niin, Inkeri myönsi, mieheni voi väliin olla ihan kohtuuton kuormatessaan apulaisiaan työllä. Minäkin olen aikoinani joutunut sen kipeästi tuntemaan.
— Tekinkö?
Tämä tosiasia tuntui ilahduttavan ja huomattavasti piristävän väsynyttä miestä. Avoimet pojankasvot saivat jälleen väriä. Hän uskaltautui hymyilemään Inkerille.
— No, jos te kaksi olette nyt jo kyltiksenne parjanneet minua, niin haluaisin mielelläni kuulla, miten noiden kuuden kysymyksen on käynyt, Rauta huomautti.
Aalto säpsähti hieman. Oliko hän ehkä mennyt leikinlaskussa liian pitkälle? Raudasta ei ollut helppo päästä selville. Nytkin hän tuijotti totisena järvelle. Mutta sitten Aalto tavoitti rouvan katseen. Se rauhoitti hänet. Ilmeisesti ei ollut mitään hätää.
— Jos sallitte hän aloitti vakavasti, niin selostan eri kohdat siinä järjestyksessä kuin tulin ne paperille merkinneeksi.
Rauta nyökkäsi vaieten.
— Ensinnäkin pyydän luovuttaa teille takaisin »Valvovan silmän» neiti Pöystiselle lähettämän kirjeen. Jouduin tutkimaan parikymmentä kirjoituskonetta, ennen kuin löysin sen, jolla tämä on kirjoitettu. Ehkäpä aloitin väärästä päästä etsintäni. Mutta en osannut kuvitella, että kirje olisi kirjoitettu kunnantoimiston koneella. Ja niin kuitenkin on.
Rauta vihelsi.
— Oletteko varma siitä?
— Voitte itse todeta sen. Vertauksen helpottamiseksi kopioin koneella muutamia lauseita »Keskisuomalaisen» toissapäiväisestä pääkirjoituksesta. Tässä näette tuloksen. Kuten huomaatte, pikku l on molemmissa kirjoituksissa hieman vinosti taapäin ja pikku o muiden kirjainten tasoa alempana.
Rauta tutki rinnan molempia kirjoituksia. Nimismies oli selvästi oikeassa.
— Millaista väkeä on kunnantoimistossa?
— En luulisi, että Paula Karppelan murhaaja on löydettävissä heidän joukostaan. Mutta kaiken varalta kirjoitin henkilötiedot heistä kaikista tähän paperiin.
Rauta pani luettelon syrjään vilkaisemattakaan siihen.
— Onko ehkä jollakin vieraalla ollut tilaisuus päästä käsiksi kunnantoimiston koneeseen?
— Näin kesällä hyvinkin helposti. Toimistosta ei ole milloinkaan kadonnut mitään. Eikä siellä paljon varastettavaa olisikaan. Siksi sinne ei ole vaikeata päästä. Hellesääliä toimiston ikkunat ovat auki päivät ja yöt. Lapsikin pääsisi niistä kiipeämään sisään. Tämä kone oli sitäpaitsi metsänpuoleisessa toimistohuoneessa.
— Sijaitseeko kunnantoimisto sitten metsän laidassa?
Aalto nyökkäsi.
— Kyllä. Se on kirkonkylän viimeinen talo lännessä. Saanemme otaksua, että tuon kirjeen kirjoittaja oli etukäteen käynyt tutustumassa kunnantoimiston tarjoamiin mahdollisuuksiin. Sen jälkeen kaikki oli hänelle helppoa. Jos hän kiersi lännenpuoleiseen metsään ja tuli siltä taholta yöaikaan, niin hänellä ei ollut käytännöllisesti katsoen minkäänlaista vaaraa joutua nähdyksi.
Raudan kasvojen ilme oli hyvin tiukka.
— Niin, hän myönsi. — Kaikki saattoi olla hyvin helppoa. Mutta se, että murhaaja turvautui kunnantoimiston koneeseen, osoittaa meidän olevan tekemisissä jokaista askeltaan, tarkoin harkitsevan rikollisen kanssa. Näennäisesti hän on tehnyt virheen toisensa jälkeen. Mutta tarkempi tutkimus osoittaa hänen peittäneen jälkensä päinvastoin oikein hyvin.
— Siltä näyttää. Teidän käskynne mukaan kyselin tuosta kirjeestä postitoimiston hoitajalta. Hän ei voinut sanoa siitä mitään. Mutta minun on myönnettävä, että minäkin esitin kysymykseni melko ylimalkaisessa muodossa. Tiedättehän, millaisia suupaltteja nämä maaseudun postineidit ovat. Ja tämä meikäläinen kilpailee tietojen levittämisessä itsensä Kana-Kristiinan kanssa. Sen vuoksi kysyin vain, oliko tuona päivänä ollut paljonkin lähteviä kirjeitä. Hän totesi, että oli ollut, tavallista enemmän. Sitten halusin tietää, miten olisi, jos kysymyksessä olisi kirje jollekin niemen huviloiden neideistä tämän kuukauden ajalta. Voisiko hän siinä tapauksessa muistaa yksityisen kirjeen? Luulin jo saavani jonkinlaista valaistusta asiaan, sillä postineiti lehahti punaiseksi. »Olisiko kysymys Paula Karppelasta?» hän sitten kuitenkin tiedusteli. Kuultuaan, ettei ollut, hän huokasi helpotuksesta: »No, en minä sitten mitään tiedä!» Tiukkasin tietenkin, mikä erikoisasema Paula Karppelalla oli. Hän oli hyvin hämillään vastatessaan: »Voi, tuomari, inhimilliset heikkoudethan meillä postilaisillakin on. Eikä niitä aina voi voittaa. Paula Karppela on minusta aina ollut niin jännittävä ihminen.»
— Postineiti siis ilmeisesti avasi Paulalle tulevat kirjeet! Inkeri huudahti. — Toivottavasti hän ei pidä minua »jännittävänä»!
‒ Saat kiittää onneasi, ettei hän tunne vielä kylliksi sinua, Pienokainen, Rauta veisti. — No niin, voimme siis jättää toistaiseksi »Valvovan silmän» kirjeen. Mikä On seuraava asia listallanne?
— Ne kirotut 43-numeroiset siviilikengät, Aalto huokasi — Olen nähnyt paljon vaivaa päästäkseni perille niiden käyttäjästä. Mutta kaikki on ollut turhaa. Kenkiä itseään ei liioin ole löytynyt, vaikka olemme kolmeen mieheen etsineet. Päivärinteen tarkastus, joka ei ollut lainkaan niin miellyttävä tilaisuus kuin te etukäteen lupailitte, ei tuonut niitä liioin esiin. Yhtä vähän kuin muutakaan valaisevaa. Majuri Pöystinen suolasi meidän muutenkin hikistä etsintähommaamme pirullisilla huomautuksillaan seuratessaan jokaista askeltamme. Koko yön nuo kenkärähjät vainosivat minua unissa, ja tänä aamuna olin niin vihainen niiden vuoksi, että otin miehet taas mukaani ja tarkastin Kesärannankin kellarista ullakolle asti.
— Älkäähän! No, mitä professori Laita siitä sanoi? Nimismies naurahti.
— Kyllä hän paljonkin sanoi. Mutta minä en viitsinyt kuunnella. Pahempaa oli, että etsintä jäi täysin tuloksettomaksi. Silloin olin jo niin vimmoissani, että olisin lähtenyt saman tien myllertämään Onnelassa. Toinen konstaapeleista kuitenkin huomautti, ettei se käynyt, kun huvilassa oli parastaikaa hautajaiset. Luultavasti nuo kengät on upotettu järven pohjaan.
Lea-rouva oli hetkeksi pysähtynyt kuistin ovelle.
— Puhuitteko te joistakin vieraista kengistä? hän kysyi. — Äsken venevajassa käydessäni minä löysin sellaiset.
Hän hämmästyi sitä yllätystä, minkä hänen yksinkertainen ilmoituksensa aiheutti. Että vanha, hylätty kenkäpari voikin tuolla lailla sähköistää kolme järkevää ihmistä! Kyllähän hän nuo jalkineet heille tuossa tuokiossa toisi keittiön nurkasta, jonne hän oli ne viskannut. Kun Inkeri sitten suorastaan riisti ne hänen käsistään ja kaikki kolme kumartuivat niitä jännittyneinä tutkimaan kuin mitäkin aarretta, niin Lea-rouva palasi huokaisten askareihinsa. Noilta ei kannattanut edes mitään kysyä!
Rauta ja Aalto olivat vetäneet kumpikin taskustaan kappaleen piirrosta siitä miehen jalanjäljestä, joka murhailtana oli painunut Onnelan rannan hiekkaan. Oikean jalan kengän pohjan uurteet ja koron kuluneisuus takaa ja vasemmasta laidasta muistuttivat piirrosta antamatta kuitenkaan täyttä varmuutta. Rauta otti kengän ja viittasi molempia toisia seuraamaan. Kuistin edessä hän painoi jäljen vielä kosteaan hiekkaan. Enää ei ollut epäilystäkään. Jälki vastasi täydellisesti nimismiehen aikoinaan tekemää piirrosta.
Vaiteliaina he palasivat äskeisille paikoilleen. Sitten Aalto puuskahti kiukkuisesti:
— Ja näiden kenkien perässä kolme miestä on eilen ja tänään juossut itsensä uuvuksiin! Sillä aikaa ne lepäilivät kaikessa rauhassa teidän venevajassanne. Kas, kun niitä ei saman tien tuotu nimismiehen toimiston pöydälle!
— Niin, Rauta myönsi harvakseen, se, joka niitä murhayönä käytti, menee aika pitkälle pilkatakseen meitä. No, yksi kohta on joka tapauksessa taas selvinnyt! Jatkakaamme!
Mutta Aalto oli vielä niin kuohuksissaan äskeisestä löydöstä, että hän pyysi vahvistuksekseen kupin kahvia ja tilkan konjakkia. Sitten vasta hän ryhtyi jatkamaan selostustaan.
— Minunhan piti saada selville, olisiko murhan aikoihin tai edellä nähty tällä paikkakunnalla eräitä vieraita ihmisiä. Ensinnäkin majuri Syvänne. Häntä ei kukaan täällä tunne. Minä otaksun...
— Voimme syrjäyttää hänet, Rauta keskeytti. — Syvänne ampui itsensä eilisiltana Helsingissä. Hän on siis poissa pelistä. Mutta teidän valistukseksenne voin sanoa, että hän oli murhayönä täällä. Ei tosin Laaksolan kylässä eikä niemessä. Mutta ei kauempana kuin kahden ja puolen peninkulman päässä. Erään ystävänsä kalastusmajassa. Tuo maja oli muuten Paulan öisen purjehdusmatkan määränpää, minne hän ei milloinkaan ehtinyt.
Nimismiehen kunnioitus Rautaa kohtaan kasvoi yhä. Mitähän kaikkea tuo mies tiesi?
— Sitten oli kysymys joistakin naisista, joiden olisi voitu otaksua kuuluvan majuri Pöystisen tuttavapiiriin. Tuollaisia vieraita ei kukaan ole täällä nähnyt. Mutta en voi mennä vannomaan, ettei joku sellainen ole myös pesiytynyt johonkin syrjäiseen kalastusmajaan.
Tämä ilmoitus oli Raudalle pettymys. Ratkaisuun olisi ollut helpompi päästä, jos tiedustelu olisi tässä suhteessa tuottanut myönteisen tuloksen. Aallon leikillään esittämä varaus jostakin syrjässä piileksijästä oli teorianakin arvoton jo siksi, että murhaaja oli monella tavalla todistanut liikkuvaisuutensa.
— Jatkammeko? nimismies kysyi.
Rauta nyökkäsi. Aalto ojensi hänelle pitkän listan.
— Se on luettelo niistä, paikkakunnan nuorista miehistä, jotka ovat näihin aikoihin olleet syystä tai toisesta kotosalla. Laaksolan kylän pojat on mainittu ensiksi, sitten lähikylien. Henkilötiedot eivät ole kaikkien kohdalla aivan täydelliset, kun aikaa oli vähän. Mutta ainahan voimme täydentää...
— Antakaa olla, Rauta keskeytti. — Haluan tietää vain, onko Jaakko Ylitalon nimi listassa.
— On. Hän on lomalla. Tunnen miehen, joten voin sen varmasti sanoa. Hänellä on nyt kymmenen vuorokauden loma.
Sitten ei muista ole väliä. Hän on mies, jota minä etsin.
— Ettekö olisi voinut sanoa sitä jo eilen? Listan laatiminen oli vaivalloista puuhaa ja vei monta kallista tuntia.
Rauta, huomasi, että nimismies oli todella harmissaan. Siksi hän katsoi parhaaksi selittää:
— Olen etsinyt jotakuta täkäläistä, jota nimitimme Paulan maalaisihailijaksi, kun emme tienneet hänestä vielä mitään muuta. Vasta eilen sain Helsingissä selville hänen oikean nimensä. Siksi en voinut sitä teille aikaisemmin sanoa.
Aalto nyökkäsi. Selitys oli riittävä. Harvoinkos sitäpaitsi poliisityössä sattuu, että nähdään turhaa vaivaa? Häntä kiinnosti jo kokonaan asian toinen puoli.
— Väitättekö te, että Jaakko Ylitalo olisi ollut Paula Karppelan ihailija? Tai en minä oikeastaan sitä minään ihmeenä pidä. Mutta mahdottomalta tuntuu, että Paula olisi kiinnittänyt häneen tai hänen ihailuunsa huomiota.
— Se voi tuntua mahdottomalta. Mutta niin kuitenkin oli. Millainen mies Jaakko Ylitalo on?
— Pienviljelijän poika täältä Laaksolan kylästä. 26-vuotias. Kansakoulun käynyt. Hän on lapsesta asti ollut vähän erikoinen. Maatyötä hän ei ole rakastanut eikä viitsinytkään tehdä. Sanotaan, että hän mieluummin makasi tuvan penkillä lukien runoja ja haaveellisia tarinoita viikkolehdistä. Muuten hän ei ole lainkaan hullumman näköinen. Pitkänhuiskea poika, jolla on tumma, kähärä tukka ja mustimmat silmät, mitä olen sattunut näkemään. Tiedän, että hän oli onnellinen, kun talvisota syttyi juuri vähän ennen kuin hänen asevelvollisuusaikansa olisi päättynyt. Siten hän pääsi palaamasta kotitaloon. Siitä pitäen hän on harvoin lomillaankaan käynyt täällä. Hämmästyin aika lailla, kun hän viisi päivää sitten kävi luonani ilmoittautumassa.
— Oletteko nähnyt häntä sittemmin?
— En.
— Vaikuttiko hän tavatessanne jollakin tavoin muuttuneelta?
— Ei. Totesin vain, ettei edes kaksi sotaamme ollut onnistunut miehistämään häntä. Miksi haluatte saada hänet käsiinne?
Rauta ojensi hänen luettavakseen Margit-neidiltä saamansa kirjeen.
— Tämän vuoksi. Se on hänen kirjeensä Paula Karppelalle, joka ei sitä kuitenkaan milloinkaan saanut.
»Maalaisihailijan» runollinen vuodatus houkutteli nimismiehen hymyilemään. Mutta lopussa hän vakavoitui.
— Ymmärrätte nyt varmasti, että meidän on tavoitettava tuo mies.
Aalto nyökkäsi.
— Se käy kyllä päinsä. Täältä lähdettyäni ajan pyörällä suoraan Ylitaloon ja otan Jaakon mukaani.
— Hyvä. Sitten ei ollut kai enää muuta?
— On toki. Te käskitte minun kuulostella, olisiko mitään selville saatavissa siitä, kuka sahasi aukon Onnelan purjeveneen kokkaan, ja olisiko niemessä nähty murhayönä joku asiaankuulumaton liikkeellä. Minä olen omavaltaisesti yhdistänyt nämä molemmat kysymykset, koska sahaajasta näytti olevan vaikeata muussa yhteydessä saada mitään selvää. Tiedustelut tuntuivat toivottomilta. Mutta lopulta minua sentään onnisti hieman. Päivärinteen palvelustyttö, jolla on sointuva nimi Meri Saari, oli Paulan häiden aattona käyttänyt herrasväkensä poissa oloa hyväkseen ja pistäytynyt toveriensa luo Kesärantaan. Hän oli lähtenyt kotimatkalle kello 21. Ollessaan jo melkein kotiportilla hän oli nähnyt kauempana miehen, joka oli tulossa Laaksolan kylästä päin. Hän sanoi, ettei hän olisi kai kiinnittänyt tulijaan mitään huomiota, ellei tämä olisi samassa ikään kuin säikähtäneenä hypännyt tieltä metsään ja kadonnut sen tien. Valitettavasti välimatka oli ollut niin pitkä, ettei tyttö ollut erottanut kasvoja. Ainoa, mitä hän osasi sanoa, oli, että mies oli pitkänlainen ja sotilaspukuinen.
— Ehkä hän oli Jaakko Ylitalo! Inkeri huudahti.
Molemmat tuomarit vilkaisivat häneen. Epäuskoinen hymy levisi Aallon kasvoille. Mutta Rauta oli hyvin vakava.
— Pienokainen, mistä tuollainen ajatus pälkähti päähäsi?
Inkeri hymyili veitikkamaisesti.
— Ehkäpä sen kuiskasi minun vaistoni, josta sinä, kultaseni, niin paljon puhut. Tai, totta puhuen, ei se ollut ihan vain sitä. Ajatusyhtymähän on niin luonnollinen. Juuri äsken te puhuitte Jaakko Ylitalosta. Hän on armeijasta lomalla, siis arvattavasti sotilaspuvussa. Tuomari Aalto mainitsi myös, että hän on pitkänhuiskea. Tuntomerkit sopivat Meri Saaren antamaan kuvaukseen. Sitäpaitsi, onhan meillä Jaakko Ylitalon kirje Paulalle. Siinä hän ilmoitti odottavansa Paulaa kello 20:een. Ehkäpä hän odotti puoli tuntia kauemmin. Tai sitten hänen matkansa kesti kokonaisen tunnin, ehkä ylikin. Ei tunnu mahdottomalta, että hän odotuksessaan pettyneenä oli menossa suorittamaan omaa osuuttaan »hirvittävässä onnettomuudessa», silloin kun Meri Saari näki hänet matkalla kohti Onnelaa.
Kun hän lopetti, kuistille tuli hiljaista. Rauta katkaisi vihdoin äänettömyyden.
— Kuulkaahan, Aalto. Katson nyt kaksinverroin tärkeäksi, että saamme Jaakko Ylitalon pian käsiimme. Viekää hänet toimistoonne ja soittakaa sinne tultuanne heti minulle. Lainaan silloin appeni polkupyörän ja ajan luoksenne. Kaikki muut asiat voimme jättää myöhemmäksi.
Nimismies lähti kiireesti. Uusi käänne jännitti häntäkin. Hän käsitti, että ajo oli nyt toden teolla alkanut.
Rauta vetäytyi arkihuoneeseen, jossa puhelin sijaitsi. Inkeri yritti pari kertaa aloittaa keskustelua, mutta havaitsi sen tässä vaiheessa toivottomaksi. Minuutit matoivat hiljalleen kummankin odottaessa, että puhelimen kello vihdoinkin kilahtaisi. Kokonainen tunti kului. Sitten!
Rauta tarttui kiivaasti puhelintorveen.
— Haloo.
— Aalto täällä.
— No?
— Mies on kadonnut.
— Kadonnut! Mihin hän on voinut kadota?
— Sitä Ylitalon vanhukset eivät tienneet. Panin heidät kyllä lujille. Mutta he eivät osanneet sanoa mitään. Poika on koko ajan ollut hyvin kummallinen. Kaksi päivää hän oli ollut aloillaan. Mutta sitten hän oli kadonnut omille teilleen. Yöksikään ei tullut kotiin. Joskus vain pistäytyi hakemassa itselleen kuivaa muonaa. Mihinkään vanhempiensa kysymyksiin hän ei ollut vastannut. Sitten hän häipyi kokonaan. Sen koommin hänestä ei ole kotona nähty vilaustakaan.
— Mutta meidän täytyy löytää hänet!
— Kyllä me vielä löydämmekin. Pahimmassa tapauksessa saamme kääntyä hänen joukko-osastonsa puoleen. Se on minulla muistiin merkittynä.
— No, se ei vielä ole pahin mahdollinen tapaus.
— Eikö?
— Ei. Muistakaa Syvänteen kuolema. Hyvää yötä!
Kahdestoista luku.
ERÄS KAIKKEIN VÄHÄISIMMISTÄ.
Sinä yönä Kaarlo Rauta nukkui vähän. Jaakko Ylitalon katoaminen juuri silloin, kun hänen tavoittamisensa oli käynyt todella tärkeäksi, oli hänelle ollut ankara isku. Sitä ei ollut niinkään helppo sulattaa. Nimismies oli kyllä vakuuttanut, että tämä Paulan »maalaisihailija» löydettäisiin. Mutta se saattoi muodostua vaikeaksi ja pitkälliseksi puuhaksi.
Rauta makasi liikahtamatta, jottei olisi häirinnyt Inkerin ja Martti-pojan unta. Hän kuunteli tuulen huminaa ikkunan edessä olevissa männyn latvoissa. Näin heinäkuun lopussa yö oli jo melko pimeä. Millainenhan sää huomenna olisi?
Mutta pimeys ei suonut hänen ajatuksilleen rauhaa. Ne palasivat yhä uudelleen alikersantti Ylitaloon. Inkerin arvelu, että tämä oli ollut se mies, jonka Päivärinteen Meri-tyttö oli murhailtana vilaukselta nähnyt matkalla kohti Onnelaa, saattoi hyvinkin olla oikea. Mutta entäpä, jos nimismieskin oli vaistonnut oikein yhdistäessään jo etukäteen tuollaisen asiaankuulumattoman niemessä maleskelijan sen henkilön etsintään, joka oli sahannut aukon purjeveneen kokkaan?
Jos mies oli ollut sellaisissa tuumissa liikkeellä, niin oli luonnollista, että hän nähdessään jo kaukaa vastaantulijan oli hypännyt tieltä metsään välttääkseen kaikin mokomin tunnetuksi tulemisen. Tuossa hänen piiloutumisessaan ei kuitenkaan tarvinnut olla mitään ihmeellistä eikä salakähmäistä. Jos kulkija oli Paulan »maalaisihailija», niin hän olisi menetellyt juuri samalla tavoin, vaikkei hänellä olisi ollut sen synkempiä aikeita kuin halu nähdä entinen lemmittynsä vielä kerran, ennen kuin tästä tulisi toisen miehen vaimo. Merkittävämpää oli, että jos nimismies oli yhdistelmineen osunut summanmutikassa oikeaan, niin oli saatu vastaus kysymykseen, mitä Margit Karppelan anastamassa kirjeessä tarkoitettiin »hirvittävällä onnettomuudella», joka tapahtuisi, ellei Paula saapuisi kirjoittajan luo ennen klo 20. Paula ei ollut tullut, ja siksi mies oli ollut matkalla Onnelaan sahatakseen purjeveneeseen aukon, jonka piti johtaa veneen uppoamiseen.
Johdonmukaista. Ja kuitenkin tuntui uskomattomalta, että Jaakko Ylitalo olisi tahtonut surmata Paulan. Hänen kirjeestään oli uhonnut pikemminkin nöyrä kiitollisuus kaikesta menneestä kuin murhanhimoinen mustasukkaisuus. Poika, joka ruokkii sieluaan viikkolehtien runoilla ja haaveellisilla tarinoilla, ei toki pyri tappamaan rakastettuaan julistettuaan olevansa tämän »iankaikkinen orja» ja suutelevansa hänen jalkojaan! Koko asetelmassa oli jotakin perin mahdotonta.
Eräs ajatus iski Raudan mieleen. Sen punnitsemiseen tarvittiin tupakkaa avuksi. Varovaisesti hän nousi sytyttämään savukkeen. Toivottavasti Inkeri ei heräisi.
Entäpä jos olikin niin! Ehkäpä hän oli osunut oikeaan tuona iltana, jolloin nimismies ja hän olivat tutkineet juuri löydettyä purjeveneen hylkyä. Hehän olivat olleet ymmällä havaitessaan, ettei vene ollut vain räjäytetty, vaan sen kokasta oli myös sahattu irti palanen, joka sitten oli kuitenkin turvonnut paikoilleen. Hän oli silloin Aallolle lausunut arvelunaan, että murhaaja oli halunnut olla varma saaliistaan. »Tai sitten kaksi henkilöä on ollut täällä murhatuumissa liikkeellä.» Niitä oli ollut kaksi, joista toinen Paulan »maalaisihailija». Mutta nyt Rauta ei tyytynyt vain tähän päätelmään. Myös suunniteltuja uhreja saattoi olla kaksi! Jaakko Ylitalo ei ollut voinut päätyä ajatukseen surmata Paula. Eikä häntä olisi sellaiseen tekoon saatu yllytetyksikään. Mutta ehkäpä hänen tietojensa mukaan venettä piti käyttää jonkun sellaisen, jota hän vihasi. Sitten hän kuitenkin syystä tai toisesta oli alkanut empiä. Mutta miksi hän oli etukäteen kirjoittanut Paulalle? Oliko riittävä selitys tähän se, että vene oli Onnelan ja Paula taas Onnelan väestä ainoa, jonka Ylitalo tunsi?
Rauta hymähti itselleen. Oliko hän näine öisine mietteineen ehkä vähän samanlainen kuin tuomari Rajasen sveitsiläinen kirjeenvaihtotoveri? Niin kuin tämä kokoili postimerkin palasia, joihin postileima ei ollut osunut, ja sommitteli niistä kokonaisuuksia, niin hän tässä rakenteli teoriojaan sellaisista otaksumista, joihin järki ei suorastaan lyönyt hylkäystuomiota: »mahdoton». Mutta oliko hänen puuhansa yhtä arvotonta kuin tuon sveitsiläisen filatelistin? Kenties.
Harmistuneena Rauta heittäytyi taas pitkäkseen ja päätti koettaa nukkua. Aamuvalaistuksessa kaikki näyttäisi ehkä toiselta.
Mutta uni ei ottanut tullakseen.
Jaakko Ylitalo ei saattanut olla se henkilö, joka oli tämän murhenäytelmän takana. Inkeri oli aivan oikein eilen sanonut, että poika oli liian yksinkertainen sielu siksi »ristilukiksi», joka oli ollut liikkeellä. Silti Ylitalo oli mitä pikimmin tavoitettava. Murhaaja oli ollut jonkinlaisessa yhteydessä häneen. Siispä hänestä täytyi päästä myös eteenpäin, murhaajaan itseensä käsiksi.
Oliko murhaaja mies vai nainen? Tuo kysymys oli pyörinyt Raudan mielessä siitä pitäen, kun hän yhdessä nimismiehen kanssa oli tarkastellut piirrosta jalanjäljistä, jotka johtivat Onnelan jollan luo. Tietysti oli olemassa sekin mahdollisuus, että murhaaja ei ollutkaan ollut sinä kertana Paulan seurassa, vaan Jaakko Ylitalo. Mikä mahtoi olla alikersantin kengän numero? Jos »maalaisihailija» oli jättänyt nuo jalanjäljet, niin silloin tiedettiin murhaajasta entistä vähemmän. Mutta olisiko Jaakko Ylitalo ryhtynyt sellaiseen viekkautta ja ylimielisyyttä tekijässään todistavaan otteeseen, että piiloitti nuo kengät juuri Tuulensuun venevajaan? Se ei ollut luultavaa. Niinpä päädyttiin uusien kysymysten labyrinttiin, johon Rauta ei tällä hetkellä tuntenut mitään halua lähteä seikkailemaan. Oli parasta rajoittua siihen, mitä murhaajasta muuten tiedettiin.
Aikasytytyspommin käyttäminen murha-aseena viittasi kieltämättä enemmän mieheen kuin naiseen. Mitään varmaa siitä ei kuitenkaan voinut päätellä. Monta vuotta sodassa olleessa maassa tuollainen pommi oli kai yhtä helposti naisen kuin miehenkin saavutettavissa. Joku nainen saattoi tuntea myös sen käytön yhtä hyvin kuin tavallinen kotirintaman mies.
Murhaajan kirje Maija Pöystiselle oli sairaalloisuuteen saakka ilkeämielisen ihmisen kirjoittama. Se intohimoisuus, millä kirjeessä korostettiin, ettei Paulasta saanut tulla majuri Pöystisen vaimoa, pani aavistelemaan kirjeen kirjoittajaksi naista. Mutta kirje oli voinut laskelmallisesti saada tuon sävyn, koska se oli tarkoitettu naiselle, majurin sisarelle. Tämän mahdollisuuden huomioon ottaen kirjoittaja saattoi olla yhtä hyvin mies.
Joku oli majuri Syvänteelle ennen hänen lähtöään Saarisen kalastusmökille luvannut, että Paula tulisi ennen häitään häntä tapaamaan. Tuo joku oli luultavasti murhaaja. Rauta muisti arvioineensa, että tämä kolmannen henkilön antama lupaus oli rengas siinä pirullisesti suunnitellussa ketjussa, joka päättyi Paulan murhaan. Jos otaksuma oli oikea, niin tällainen mutkikas salakähmäisyys saattoi tuskin olla luonteenomaista miehelle. Mutta oliko se naisellekaan?
Raudan mietteet alkoivat sekaantua unikuviin. Hän oli näkevinään edessään tuomari Rajasen pyöreät kasvot, ja kuulevinaan hänen ylimielisen vastauksensa esimiehen kysymykseen, mitä Niinistö puuhasi neiti Koskelan huoneessa: »Luotaa naissielun syvyyksiä.» No niin, se ei kenties ollut lainkaan hullumpaa harjoittelua... Seuraavassa hetkessä hänen eteensä ilmestyivät Lilja Karin kauniit, mustanruskeat silmät, ja matala, pehmeä ääni lausui vakavasti: »Voitte huoleti luopua ajatuksesta, että ylipäänsä joku tervevaistoinen nainen olisi murhannut Paulan mustasukkaisuudesta. Mikko Pöystinen ei ole sen arvoinen.»
Nuo sanat havahduttivat Raudan hereille. Kesti hetken ennen kuin hän tajusi olevansa Tuulensuun yliskamarissa. Puoliääneen hän mutisi:
— Kuka sitten käskee minua etsimään tervevaistoista naista? Onhan niitä muunkinlaisia.
Oliko esimerkiksi Eeva Karppela tervevaistoinen nainen? Mistäpä hän tiesi! Ylipäänsä hän tiesi Eevasta kovin vähän. Oikeastaan vain sen, että tällä olisi ollut kaksinkertainen motiivi murhaan ja parhaat mahdollisuudet sen suorittamiseen. Tosin kenraali oli jyrissyt, että ennemmin taivas putoaa maahan kuin kukaan Karppela satuttaa kätensä toiseen Karppelaan. Mutta tuo kiroileva sotaherra oli kaikkea muuta kuin erehtymätön.
Nimismiehen eilinen ilmoitus, ettei paikkakunnalla ollut näkynyt ketään sellaista vierasta naista, jota olisi voinut otaksua majuri Pöystisen tuttavapiiriin kuuluvaksi, oli ollut sangen tärkeä. Sen jälkeen oli pakko lopullisesti lähteä siitä, että murhaaja oli joku Onnelassa häiden aattoiltana olleista. Valinnan varaa ei silloin ollut paljon. Tätäkin tietä päädyttiin lähinnä Eeva Karppelaan.
Rauta ei halunnut epäillä tohtorin ilmoitusta, että Eeva oli tehnyt itsemurhayrityksen. Mutta kun tyttö oli tahtonut päättää päivänsä, niin saattoiko siihen olla syynä vain nimismiehen tiukka kuulustelu? Eikö ollut pikemminkin ajateltavissa, että omantunnontuskat tai ilmitulemisen pelko olivat päävaikuttimina epätoivoiseen tekoon? Eilen Eeva oli ollut vielä niin heikko, ettei häntä ollut päästetty serkkunsa hautajaisiin. Mutta toissapäivänä tohtori oli lupaillut, että parin päivän kuluttua hänelle ehkä voitaisiin esittää kysymyksiä.
Rauta päätti raivata huomenissa itselleen tien Eevan luo, suostuipa Karppelan suvun »ylähuone» siihen tai ei. Juttu oli toki saatettava loppuun!
Tuo päätös rauhoitti häntä. Hetken kuluttua hän oli jo syvässä unessa.
Mutta hän ei nukkunut kauan. Herätessään hän totesi, että hellesäät olivat ainakin tähän erään lopussa. Koko taivas, joka näkyi ikkunasta, oli jälleen paksujen, harmaiden pilvien peitossa. Kello oli 5. Aurinko oli noussut alun toista tuntia sitten, mutta maisema oli harmaa ja iloton. Onneksi tänään ei sentään satanut.
Säpsähtäen hän huomasi Martti-pojan vuoteen olevan tyhjänä. Inkeri sensijaan nukkui rauhallisesti. Levottomana mies vetäisi housut jalkaansa ja riensi ulos. Pihamaa oli tyhjä. Kaariot ja Mari nukkuivat ilmeisesti vielä. Viimein hän löysi pojan hiekkarannalta. Tämä seisoi aivan vesirajassa ja tähysi tiukasti järvelle.
— Huomenta, Pikku Jättiläinen!
Poikanen ei kääntänyt päätään.
— Huomenta, isi!
— Mitä kummaa sinä täällä teet?
— Odottelen Ahtia ja Vellamoa tulevaksi.
Rauta istahti rantakivelle. Hänen mielensä oli taas kevyt ja hyvä. Pojassa oli jämeryyttä ja varmuutta.
— Pitäisikö Ahdin sitten tulla?
— Ahdin ja Vellamon, Martti-poika oikaisi. — Mari sanoi, että auringon noustessa voi nähdä niiden kohoavan aalloista. Mutta silloin pitää olla yksin. Eikä niitä saa säikäyttää huutamalla tai liikkumalla.
— Ja sitä varten sinä olet nyt täällä?
— Niin.
— No, näitkö ne?
— En, isi. Minä myöhästyin. Aurinko oli jo noussut, kun tulin.
— Mene nyt sitten takaisin vuoteeseen, Pikku Jättiläinen. Muuten äiti säikähtää herätessään. Voithan huomenna yrittää uudelleen.
Poikanen nyökkäsi. Hän nieli urheasti pettymyksensä ja lähti juosta vilistämään huvilaa kohden. Hänen oli tullut vilu. Isän valmistama kunniakas perääntyminen oli hyvin mieluisa.
Rauta suuntasi askelensa, venevajalle. Siellä käytiin harvoin. Anoppi oli vain eilen pistäytynyt sieltä hakemassa häntä ja Inkeriä. Silloin hän oli löytänyt vieraan kenkäparin keskeltä venevajaa. Rauta tutki tarkoin vajan ja sen ympäristön. Maa oli siellä tavallisestikin pehmeää ja nyt vielä sateen jäljiltä märkää. Mutta vain yhdet ainoat jäljet olivat näkyvissä, Lea-rouvan kenkien jättämät. Rauta ei ollut odottanutkaan mitään ihmeellistä löytävänsä. Tutkimuksen täydellinen tuloksettomuus harmitti häntä kuitenkin. Kenkien sinne ilmestymisessä ei tietysti ollut mitään yliluonnollista. Ne oli yksinkertaisesti heitetty vajaan järven puolelta. Mutta ei ollut ajateltavissa, että se. joka oli käyttänyt niitä Paulan lähtiessä kuolemanpurjehdukselleen, olisi sen jälkeen soutanut tai uinut Tuulensuun ohitse ja sattumalta viskannut kenkänsä tähän venevajaan. Hänellä ei voinut edes olla mitään tekemistä tällä suunnalla. Kengät oli tuotu sinne myöhemmin. Ehkä vasta sen jälkeen, kun oli levinnyt tieto Raudan ryhtymisestä murhatutkimusten johtoon. Jos niin oli, niin nuo kengät olivat suoranainen haaste hänelle! Kuin tuolta aamu-usvista kaikuva ilkkuva nauru vasten hänen kasvojaan.
Kun hän palasi ullakkohuoneeseen, Martti-poika oli äitinsä vuoteessa telmimässä tämän kanssa. Syvän unen virkistämänä Inkeri oli hyvin reipas ja hyväntuulinen, ja hän tervehti miestään hurmaavin hymyin. Mutta nähdessään syvän rypyn tämän silmäkulmien välissä hän lähetti pojan alakertaan Maria ja mummoa herättelemään.
— Mitä nyt, kultaseni?
Rauta kertoi havainnoistaan venevajassa.
— Murhaajan ylimielisyys siis loukkaa sinua?
— Niinpä kyllä, Pienokainen.
— Se johtuu vain siitä, ettei tuo henkilö vielä tunne sinua riittävästi. Muuten hän välttäisi jokaista ärsyttävää askelta. Ole huoleti, kultaseni. Kyllä hänen kellostaan kuuluu vielä toisenkinlainen ääni.
Hän sai kuin saikin miehensä hymyilemään.
— No, Pienokainen. Nythän olet saanut aikaa miettiä. Mitä vaistosi sanoo? Onko murhaaja mies vai nainen?
— Voi, kultaseni! Siellä astiko sinun ajatuksesi vielä askartelevat? Sinä et varmaankaan ole nukkunut oikein hyvin. Tietysti nainen! Kuka, sitä en osaa sanoa. Mutta luullakseni me molemmat olemme nähneet ja tunnemme hänet.
Rauta katsoi vaimoonsa tutkivasti. Sitten hän virkahti:
— Minä aion tänään mennä puhuttelemaan Eeva Karppelaa.
Inkeri hengähti kiivaasti. Hetken kuluttua hän sanoi:
— Hyvä on, kultaseni. Mutta kello on vasta 6. Ennen puoltapäivää sinun ei kannata lähteä Onnelaan. Sitä ennen voimme kumpikin tehdä jotakin.
— Mitä sitten?
— Jaakko Ylitalon löytämistähän sinä pidit eilen illalla niin tärkeänä. Etkä tuntunut siinä suhteessa luottavan kovinkaan suuresti tuomari Aaltoon. Minä aion lähteä juttelemaan Kana-Kristiinan kanssa.
Rauta nyökkäsi. Paikkakunnan »sanomalehti» saattoi todella olla arvokas tietolähde.
— Entäs minä?
— Tapa jollakin aikaasi, kultaseni. Minun mukaani sinun ei kannata lähteä. Sinä vain mykistäisit eukon. Mutta, kuulehan...
— No?
— Ellen väärin muista, sinä tulopäivänäsi lupasit käydä katsomassa Kirppulan Kustaata. Siinähän sinulle on ajanvietettä täksi aamuksi.
Rauta irvisti happamesti. Mutta niin kuitenkin kävi, että tuntia myöhemmin he olivat molemmat polkupyörillä matkalla kumpikin omaan päämääräänsä. Raudan pyörän pakettitelineellä oli kori täynnään tuliaisia invalidisoturille ja hänen äidilleen.
Kirppula oli köyhä paikka syrjäkylän karulla laidalla. Mökki käsitti vain yhden ainoan huoneen, ja sekin oli matala. Mutta puhdasta siellä oli. Pienissä ikkunoissa oli vitivalkoiset uutimet, ja ikkunalaudalla kukki neljä annansilmää. Penkillä hyrräsi harmaa kissa olemassaolonsa leppoisaa hyvyyttä.
Kustaa oli yllättynyt vierailusta. Hän ei kuitenkaan sanonut muuta kuin:
— Hei! Hauskaa, että tulit.
Mutta pikkuriikkinen Alina-muori sanoi sitä enemmän. Hän siunaili ensin tulijaa ja sitten vielä vuolassanaisomminn hänen tuomisiaan. Jos häntä oli uskominen, niin sellaisia herkkuja ei ollut Kirppulassa syöty edes rauhan aikoina. Pari kourallista kahvinpapuja sai ilonmaljan valumaan ylitse, ja hän purskahti itkuun.
Kustaa koputti kainalosauvoillaan hermostuneesti lattiaan. Mutta kun siitä ei näyttänyt olevan apua, hän hymähti vieraalleen:
— Annetaanpa muorin rauhoittua. Mennään me siksi aikaa kaivon kannelle tarinoimaan.
Molemmin puolin kyseltiin hiljakseen kuulumisia. Kustaalla oli vähän kerrottavaa. Hyvinhän päivät täällä kotosalla kuluivat. Kerran itse Keskitalon emäntä oli tullut käymään. Se sama, joka oli Alina-muorille lainannut hevosen tuonaan, jotta Kustaa pääsi mukavasti laivarannasta kotiinsa. Kyläläiset eivät sitä kyllä ottaneet uskoakseen. Mutta totta oli, että Martta-emäntä, jota pidettiin kovasydämisenä ihmisenä, oli itse käskenyt muoria pysymään kotosalla niin kauan kuin poika oli täällä lomalla. Heinäpellolle muorin ei pitänyt tulla. Ja elonleikkuun aikanahan Kustaa olisi taas jo poissa, sotasairaalassa.
Invalidi ei kysellyt mitään Paula Karppelan murhasta. Tietysti hänkin oli kuullut siitä. Mutta mitäpä häntä liikuttivat herrasväen asiat! Hän tyytyi vain tiedustamaan, oliko Tuulensuussa pysytty kalassa ja miltä seutu ensikertalaisesta näytti.
Ennenpitkää keskustelu alkoi katkeilla. Rauta nousi hyvästelemään. Mutta silloin Kustaa sanoi:
— Ymmärrän, että sinulla on kiireitä. Älä kuitenkaan mene, ennen kuin muori saa tarjotuksi kupin kuumaa. Hän on sellainen. Vähän konstikas.
Kalpeilla kasvoilla väreili hymy. Ja räpyttelevissä silmissä oli hellä katse. Oli ilmeistä, että hintelä invalidi rakasti kumaraa, harmaata äitiään omalla karhealla, sanaköyhällä tavallaan syvästi.
— Ei minulla mihinkään kiirettä ole, Rauta virkahti istahtaen jälleen paikoilleen.
Maa ympärillä oli kivikkoista. Kovasta täällä leipä otettiin. Mutta siitä oli turha puhua. Hänen ajatuksensa seurasivat Inkeriä ja arvailivat niitä mahdollisuuksia, joita Aallolla saattoi olla tavoittaa tuo kadonnut mies. Ja hänenkö, Raudan, oli istuttava tässä aivan toimettomana?
— Tunnetko sinä Jaakko Ylitalon? hän kysäisi.
— Totta kai. Yhdessä käytiin koulua.
Raudan kasvoissa ei värähtänytkään. Hän istui edelleen katsoen maahan eteensä. Oli tarpeetonta näyttää Kustaalle, miten suuresti vastaus häntä ilahdutti ja — jännitti. Rauhallisesti hän virkahti:
— Ylitalokin on nyt kotona lomalla.
— Niin, lomalla.
Invalidi silmäsi tutkivasti puhekumppaniinsa.
— Pitäisikö sinun tavata hänet?
— Olisi vähän kysyttävää.
Rauta huomasi liian myöhään muovanneensa vastauksensa harkitsemattomasti. Kustaan äänessä oli kireyttä ja epäluuloisuutta, kun hän tiukkasi:
— Sitä vartenko sinä tänään tulit meille? Utelemaan Ylitalon tulemisia ja menemisiä?
— En toki. Rauta vastasi totuudenmukaisesti. — Tulin siksi, että silloin kerran niin sovittiin. Ylitaloa en ole vielä käynyt kotoaankaan tavoittamassa.
Invalidi tuijotti häneen tutkivasti. Rauta vastasi rauhallisesti katseeseen.
Mutta samassa kuului mökin portailta Alina-muorin ääni:
— Kahvi olisi valmista. Saisinko pyytää herra kapteenia käymään pöytään?
Inkeri oli joskus väittänyt, että kahvi oli hänen miehelleen samaa kuin hernerokka Esaulle. Mutta tällä hetkellä Rauta kirosi kahvin alimpaan helvettiin. Ääneen hän kuitenkin sanoi:
— Voi, tuhannet kiitokset, emäntä!
Alina-muori oli latonut pöydälle huomattavan osan äsken saamistaan tuliaisista. Rauta ei hennonut moittia tällaista tuhlaavaisuutta, joka varmasti ei ollut Inkerin tarkoituksena ollut. Muorin ryppyisiä kasvoja kirkasti sellainen antamisen ilo, että se mykisti kaikki vastalauseet. Sitäpaitsi vieras totesi, että kahvi oli todella asiantuntijan valmistamaa.
Alina-muori johteli myös keskustelua. Se pyöri kapteenin perheen ja appivanhempien ympärillä. Muori oli tavannut Kana-Kristiinan ja puristanut hänestä uusimmat tiedot sen miehen oloista, joka oli valmistanut hänen pojalleen niin komean kotiin tulon.
Rauta vastaili ystävällisesti. Silloin tällöin hän kuitenkin vilkaisi Kustaaseen. Mitä poika tuumi? Hän ei osallistunut lainkaan keskusteluun, hörppihän vain mietteliäänä kahviaan.
Äkkiä hän virkahti äidilleen:
— Kapteeni tahtoisi tavata Ylitalon Jaakkoa. Olisi kuulemma jotakin kysyttävää.
Mairea hymy katosi Alina-muorin kasvoilta. Säikähdys kuvastui hänen pienistä silmistään.
Hetken vallitsi ahtaassa tuvassa jännittynyt hiljaisuus. Sitten muori alkoi puhua nopeasti ja suostuttelevasti:
‒ No, jos herra kapteeni kerran tahtoo, niin mikset sitten sano, mistä hän Jaakon tavoittaa? Ei Jaakko ole sinun ystäväsi. Eivätkä hänen tiensä ole sinun teitäsi. Eivät hänen eivätkä hänen ystäviensä tiet. Sinä olet ollut sodassa ja tehnyt velvollisuutesi. Älä sinä rupea Jaakon tapaisia poikia suojelemaan. Mitä sinuun sitäpaitsi kuuluu, minkä vuoksi herra kapteeni tahtoo tavata Jaakon? Herra kapteeni on ollut sinulle ystävällinen ja hänen rouvansa minulle. Ja kun hän kerran sinulta jotakin kysyy, niin vastaa sinä! Vai pitääkö minun?
Muorin sanatulva oli lopulta muuttunut torumiseksi. Invalidi ei kuitenkaan pannut sitä pahakseen. Hän kuunteli sitä vaisusti hymyillen, ja kasvoilla kuvastui helpotus.
Sitten Rauta sai kuulla.
Kustaa oli tavannut Ylitalon Jaakon kotiin tulonsa jälkeisenä päivänä. Tämä oli aamuvarhaisella tullut hänen luokseen.
— Vähän sellainen löylynlyömähän se on ollut aina, invalidi sanoi. — Mutta nyt se oli aivan sekapäinen.
Jaakko oli kertonut kyllästyneensä kahdessa päivässä kotona olemiseen. Hän ei ollut viitsinyt enää kuunnella vanhempiensa ainaista jankutusta töistä ja huonosta ajasta. Hän oli vienyt kamppeensa metsälatoon, jota ei käytetty, kun siellä ei niittyäkään enää ollut. Sinne hän oli kerskunut pian saavansa ylhäisen vieraan. Sitten hän lähtisi omille teilleen. Joukko-osastoonsa hän ei ollut aikonut enää palata. Hän oli tullut kysymään, eikö Kustaa tekisi hänelle seuraa Korpisaareen, vapaiden miesten luo. Kustaa oli nauranut hänelle ja näyttänyt jalantynkäänsä.
Siinä oli hänelle vapautta kyllin.
— Mikä Korpisaari on? Rauta kysyi.
Invalidi viivytti vastausta. Mutta Alina-muori oli päättänyt, että kapteenille puhuttaisiin suu puhtaaksi, ja siksi hän ehätti poikansa edelle:
— Niin, eihän herra kapteeni vieraspaikkakuntalaisena sitä voi tietää. Se on saari tuolla hieman pohjoisempana. Harvoin sinne ennenkään kenenkään tie vei. Mutta nyt sitä on tavallisen ihmisen parasta välttää. Synkkä kalliosaari, jonne on pesiytynyt kaikenlaista miesväkeä. Enimmäkseen sellaisia, jotka eivät ole tahtoneet rintamalle mennä tai ovat sieltä omin luvin tulleet pois.
— Ei kai sinulla ole asiaa sinne? Kustaa kysyi levottomana.
— Ei ainakaan noiden miesten vuoksi, Rauta rauhoitti häntä.
Vastaus ilahdutti Kustaata silminnähtävästi. Kevyemmin mielin hän ryhtyi kertomaan edelleen.
Viime yönä Ylitalon Jaakko oli toistamiseen käynyt Kirppulassa. Puolenyön maissa hän oli koputtanut ikkunaan. Hän oli sanonut tulleensa varoittamaan Kustaata, ettei tämä vain lähtisi Korpisaareen. »Aiotko itse palata sinne?» Kustaa oli kysynyt. »En tiedä vielä. Ehkä minun on pakko,» Jaakko oli vastannut. Hän oli vaikuttanut pelästyneeltä. »Onhan minulla toinenkin mahdollisuus, tämä,» hän oli sanonut näyttäen pistoolia. Huomisaamuna hänen oli palattava, jos aikoi sinne takaisin mennä.
— Jos sinun todella täytyy tavata Jaakko, invalidi selitti lopuksi, niin mene metsäladolle. Mutta vasta hämärän tultua. Ja ole silloinkin varovainen. Hän voi ampua sinut tai itsensä.
Sitten hän nousi vaivalloisesti seisomaan kainalosauvojensa varassa. Hän katsoi ensin äitiinsä ja senjälkeen vieraaseen. Katkera uurre ilmestyi suupieliin.
— Luullakseni olen nyt kuitit sinun kanssasi.
Rauta ei ollut kuitenkaan vielä valmis lähtemään.
— Olen kiitollinen sinulle tiedoista, hän sanoi. — Mutta ymmärrät itsekin, että ne ovat minulle täysin arvottomat, ellen saa vielä tietää, missä tuo metsälato on.
Alina-muori silmäsi huolestuneena toisesta toiseen. Hän ei käsittänyt, mistä johtui äkillinen sävyn muutos miesten kesken. Mutta hän tiesi vanhastaan, ettei kannattanut puhua Kustaalle järkeä silloin, kun tuo ilme nousi kasvoille. Hän huokasi raskaasti. Miehet ovat joskus niin mahdottomia...
— Et kai kuvittele, että minä lähden sinulle oppaaksi? invalidi sähähti vieraalle painostavan hiljaisuuden jälkeen.
Mutta Rauta ei antanut hänen ilmeisen vihamielisyytensä säikäyttää itseään. Hän otti taskustaan pitäjän kartan ja levitti sen pöydälle.
— Näytä tuosta, hän sanoi lyhyesti.
Kustaa tuijotti häneen hetken synkästi. Sitten hän kuitenkin otti ojennetun kynän käteensä ja piirsi pienen ristin erääseen kohtaan Laaksolan kylän takamaita.
— Kiitos.
— Hyvästi, kapteeni!
Lähtiessään Rauta tiesi, että hän oli vieraillut Kirppulan mökissä ensimmäisen ja viimeisen kerran.
Hän oli hyötynyt tästä käynnistään verrattomasti enemmän kuin tullessaan oli kuvitellut. Nyt ei ollut väliä, vaikkapa Aalto ja Inkeri olisivatkin epäonnistuneet yrityksissään päästä Jaakko Ylitalon jäljille! Mutta sittenkään hän ei tuntenut mitään voitonriemua.
Kummallinen mies tuo hintelä, yksijalkainen mökinpoika. »Ei Jaakko ole sinun ystäväsi,» Alina-muori oli sanonut, »eivätkä hänen tiensä ole sinun teitäsi». Mutta siitä huolimatta Kustaa oli vain vastahakoisesti suostunut kertomaan hänelle Ylitalon Jaakon puuhista. Mitkään viranomaiset eivät ilmeisesti olisi saaneet häntä puhumaan mitään. Eikä Rautakaan, ellei sattuma olisi johtanut heitä saapumaan tälle paikkakunnalle samalla laivalla ja Kustaata horjahtamaan hänen syliinsä. Ilman tuota sattumaa invalidi ei olisi joutunut kiitollisuuden velkaan. Sen hän oli nyt maksanut takaisin. Ja siksi hän oli katsonut voivansa singota kaikkea muuta kuin veljellisesti loppupisteeksi keskustelulle: »Hyvästi, kapteeni!»
Maailman silmissä Kustaa saattoi olla eräs kaikkein vähäisimmistä. Mutta noustessaan jälleen polkupyörän selkään Kaarlo Rauta, kapteeni ja huomattu asianajaja, ajatteli, että hän tuntisi itsensä rikkaaksi, jos hänellä olisi sellainen mies kuin Kirppulan Kustaa ystävänä.
Kolmastoista luku.
EEVAN OSA.
Maasto oli mäkistä. Tie kulki väliin ylös ja väliin alas, ja harvoin oli edes parisataa metriä tasaista. Kaarlo Raudalla oli kiire. Siksi matkanteko, johon hän tullessaan ei ollut kiinnittänyt mitään huomiota, tuntui nyt tuskastuttavan hitaalta. Hän kirosikin pari kertaa, kun jyrkimmissä kohdin oli noustava pyörän satulasta kävelemään. Oli toki hyvä, ettei aurinko paistanut.
Kirppulan Kustaa oli neuvonut menemään vasta hämärän tultua metsäladolle. Oli parasta noudattaa hänen neuvoaan. Sitä ennen oli sitäpaitsi kyllin tekemistä. Tapahtumien vauhti oli kiihtynyt. Ennen ratkaisuvaiheeseen joutumista oli vielä selvitettävä eräitä asioita.
Raudan toimintasuunnitelma oli selvä. Hän pistäytyisi ensin Kesärannassa keskustelemassa Laura Laidan kanssa. Sitten hän poikkeaisi vielä Onnelaan. Tohtori, kenraali ja tuomiorovasti saattoivat kyllä olla jo poissa sieltä. Mutta hänen käyntinsä koskisikin tällä kertaa lähinnä Eeva Karppelaa. Tuulensuuhun palattua oli saatava yhteys nimismieheen ja sovittava hänen kanssaan yhteistoiminnasta Jaakko Ylitalon tavoittamiseksi.
Kesärannassa käynnistä ei kuitenkaan tullut nytkään mitään. Jo ennen Päivärinnettä Inkeri pyöräili näet häntä vastaan.
— Hei, Pienokainen! Pianpa sinulle tuli ikävä minua.
— Voi tuota miehistä itserakkautta, Inkeri nauroi. — Sen syvyys on mittaamaton kuin Inarin järven.
— No, mikäs sitten on hätänä?
— Tuulensuussa on vieraita. Minä olin juuri palannut kotiin väsyneenä ja pää pyörällä Kana-Kristiinan haudattua minut kokonaiseksi tunniksi puhetulvansa alle, jolle tuskin Niagarakaan vetäisi vertoja. Silloin he tulivat. Kesärantalaiset! Nimittäin professori rouvineen ja Laura. Naisväki pyyteli anteeksi varhaista vierailua. Mutta professori sähähteli, ettei hän ainakaan ollut saapunut millekään vierailulle, vaan vaatimaan selitystä tuomarilta. Hänen kiukkuisuutensa hävetti naisia. Rouva Laita pujahti äidin mukaan katsomaan puutarhaa, ja Laura pelastautui pihalle leikkimään Pikku Jättiläisen kanssa. Minä yritin häipyä kuistilta muiden rouvien matkaan. Mutta silloin professori kivahti minulle, että kaipa sinä tulisit suoraan kotiin. Vastasin sinun luultavasti poikkeavan paluumatkalla Onnelaan. Professori kiukutteli, että kai hänen sitten pitää vedota oikeuskansleriin; ikuisuuksia hän ei rupeaisi odottelemaan. Minä melkein säikähdin ja lupasin lähteä sinua vastaan. Isä on kyllä vanha ja pieni, mutta toivokaamme hänen jaksavan tämän ajan suojata aallonmurtajana Tuulensuuta professorin vihan hyö'yötä. Kultaseni, mitä ihmettä sinä olet tehnyt nostattaaksesi Laidan tuollaiseen kiukkuun?
Rauta oli asettanut polkupyörän koivun nojaile, istahtanut kivelle tien poskeen ja sytyttänyt savukkeen.
— En mitään. Pienokainen. En ole edes tavannut koko miestä näinä päivinä.
Inkeri katsoi hämmästyneenä mieheensä. Pidellessään toisella kädellä pyöränsä tangosta ja työntäessään toisella otsalle valahtaneita hiuksia paikoilleen hän oli sinivalkoruutuisessa kesämekossaan hyvin suloinen ja tyttömäinen.
Rauta ojensi kättään häntä kohden.
— Tule istumaan tänne.
— Mutta professori Laita! Minä vakuutan sinulle, Kaarlo...
— Ja minä vakuutan sinulle, että Tuulensuun aallonmurtaja kestää kyllä. Minulla on jotakin tärkeää sanottavaa sinulle.
— Onko se kiireellistä?
— On. Hyvin kiireellistä.
Inkeri jätti pyöränsä ja tuli miehensä luo. Hän joutui kuitenkin haukkomaan henkeään. Pyristeltyään itsensä irti hän kysyi:
— No?
— Olet sangen ihastuttava, Pienokainen. Ei muuta. Se oli kiireellistä. Eikös ollutkin?
Inkeri nauroi helisevää, onnellista naurua.
— Oli hyvinkin. Kaikkien näiden päivien laiminlyöntien jälkeen. Tule nyt, sinä karhu!
Mutta kuinka ollakaan, he jäivät istumaan rinnakkain. Inkeri kertoi käynnistään Kana-Kristiinan luona. Hän oli hyvin pettynyt. Paljon hän oli joutunut kuulemaan. Myös Jaakko Ylitalon nuoruudesta. Mutta mistä miehen nyt tapaisi, siitä ei eukolla ollut aavistustakaan.
— Älä sure, Pienokainen. Minä tiedän sen jo.
Ja sitten Rauta selosti vierailunsa Kirppulassa. Hän ei kuitenkaan maininnut mitään Korpisaaresta eikä Ylitalon Jaakon pistoolista. Oli turhaa tehdä Inkeriä levottomaksi.
— Kultaseni, sinä saat minut ihan häpeämään. Minunhan nuo tiedot piti saada. Sinut lähetin vain kuluttamaan aikaasi. Luulenpa sillä hetkellä kuvitelleeni, että minä olen hyväkin salapoliisi ja sinä pelkkä kolmannen luokan apulainen. Ja nyt...!
Inkerillä oli melkein kyynelet silmissä.
— Jospa tietäisit, miten tuollainen vaatimattomuus kaunistaa sinua, Pienokainen, niin...
Nuoren rouvan sinisilmissä välähti. Taistelunhaluisesti hän kysyi:
— Niin mitä sitten?
— ... niin turvautuisit tuohon harvinaiseen kaunistuskeinoon useammin.
Inkeri näytti miehelleen kielennipukkaansa. Sitten hän nousi ja ryhtyi arvokkaana oikomaan hamettaan.
— Nyt mennään!
Kun he saapuivat Tuulensuuhun, tilanne oli siellä ennallaan. Rouvat olivat yhä puutarhassa. Laura leikki pihalla Martti-pojan kanssa. Lehtori Kaario istui tyynesti kuistin keinutuolissa. Ja professori Laita vaelteli hänen ympärillään rauhattomana kuin ikuinen juutalainen.
Professori oli pitkä, harteikas ja hyvin tumma mies. Kasvot olivat voimakaspiirteiset, mutta mustien silmien katse oli epävarma ja levoton. Rauta tunsi hänet vanhastaan, mutta sittenkin häntä säpsähdytti Laidan ääni, joka miehen kokoon nähden oli hämmästyttävän heikko ja särähtelevä.
— Vihdoinkin! Te koettelette totisesti minun kärsivällisyyttäni, tuomari.
Rauta kätteli häntä huolettoman hyväntuulisena.
— Etteköhän erehtyne, professori?
Laita oli räjähtää. Mutta ennen kuin hän ehti päästää suuttumuksensa valloilleen, Laura ilmestyi pihamaalta kuistille.
— Päivää, tuomari Rauta. Te unohditte sittenkin sen keskustelun, jonka lupasitte minulle.
Hän oli moitteestaan huolimatta yhtä enkelimäisen lempeä kuin heidän ensimmäistä kertaa tavatessaan, ja hänen suurissa silmissään loisti ihailu. Lapsellisen pehmeällä äänellään hän jatkoi:
— Siksi minä laittauduinkin isän matkaan tänään. Ehkä myös ukkosenjohdattimeksi.
Professori silmäsi hämmästyneenä tyttäreensä. Avuttomasti hän virkahti:
— Mitä nyt? Aivan töistähän sinä kotona...
— Mitä niin, isä kulta?
Professori käänsi hänelle selkänsä ähkäisten:
— Ei mitään!
Raudan puoleen kääntyen hän jatkoi vihaisesti:
— Mutta teiltä, tuomari, minä vaadin vastausta ja heti! Mitä te haluatte minusta? Mitä syytä teillä on vainoonne? Ja keneltä teillä on valtuudet ennenkuulumattomaan menettelyynne? Sillä, sen sanon teille etukäteen, ellei teillä ole valtuuksia sangen korkealta, niin saatte katkerasti katua minuun kohdistamaanne loukkausta. Me elämme oikeusvaltiossa, tuomari. Ja minun laaja kokemukseni tekee minut ylivoimaiseksi vastustajaksi teille.
— Joko te tähän erään lopetitte, professori? Rauta kysyi kylmästi.
Laita tuijotti häneen hetken kiukkuisesti. Sitten hän sähähti:
— Jo!
— Sallinette minun niinollen sanoa, etten minä lainkaan epäile teidän laajaa kokemustanne valtiollisella ja puoluepoliittisella alalla, mutta...
Professori lehahti punaiseksi.
— Mitä?
— ... ja puoluepoliittisella alalla, mutta etten minä lainkaan tiedä vainonneeni tai loukanneeni teitä.
— Ette tiedä!
Laidan koko iso olemus todisti ällistystä tällaisen röyhkeän valheellisuuden edessä.
— Ja kuitenkin lähetitte tuomari Aallon toimittamaan kotitarkastuksen kesäasunnossani! Hän saapui eilisaamuna kahden miehen kera. Minun erittäin tarmokkaista vastalauseistani huolimatta he tutkivat koko talon. Oikeutettuun vaatimukseeni saada nähdä heidän valtakirjansa tuo Aalto vastasi vain, että heillä oli käsky »tuomari Raudalta». Minä olen etsinyt valtiokalenterista. Mutta ketään tuomari Rautaa sieltä ei löydy. Tekinhän olette vain varatuomari! Eikö totta?
— Aivan oikein.
— No. Vastatkaa sitten! Mutta kiertelemällä! Annoitteko te tuon käskyn?
— En. Mutta myönnän, että tuomari Aalto on ystävällisesti suostunut toimittamaan eräitä tutkimuksia apulaisenani.
Professori riemastui.
— Ahaa, siinäpä ollaan! Mutta älkää nyt yrittäkö jaaritella Paula Karppelan murhan tutkimuksista. Sen suorittajilla ei ole mitään asiaa minun asunnossani. Minä tiedän, mitä teidän nuuskijanne kuvittelivat löytävänsä minun luotani. Aineksia jatkuvaan valtiolliseen vainoon minua vastaan! Helsingissäkin hallituksen nuuskijat...
Rauta katsoi parhaaksi keskeyttää hänen vuodatuksensa.
— Anteeksi, professori. Muistaakseni te aivan äsken sanoitte meidän elävän oikeusvaltiossa.
Laita hämmentyi pahasti. Mutta hän saavutti pian taas tasapainonsa.
— Niin kyllä... Hm... Mutta minun politiikkani ei nykyisin ole sopusoinnussa hallituksen politiikan kanssa. Siksi käsitän, että teidät on lähetetty tänne vakoilemaan minua ja tavoittamaan eräitä papereitani. Murhatutkimuksenne ovat pelkkä sumuverho. Kyllä minä tiedän. Mutta laki on minun puolellani! Se suojaa minua ja kotini loukkaamattomuutta!
Rauta ei viitsinyt kuunnella enempää.
— No hyvä. Myönnän, että tuomari Aalto etsi eilisaamuna Kesärannasta jotakin. Minä voin näyttääkin teille, mitä se oli.
Hän käännähti menemään sisähuoneisiin. Takaansa hän kuuli professorin voitonriemuisen sähähtelyn:
— Ahaa! Enkös arvannutkin! Lakiin vetoaminen tehosi häneen. Sitä ne sentään vielä pelkäävät, hallitukset ja kaikki. Suomen lakia! Nyt hän luovuttaa takaisin sen, mitä toiset anastivat. Olen utelias näkemään, mitä papereitani ne eilen veivät. En kyllä ole havainnut, mitä oli kadonnut. Mutta minullahan on paljon papereita, uusia suunnitelmia... Ja minä olen poliittisesti vainottu mies...
Kun Rauta palasi, Laita istui varmana ja säteilevänä pöydän ääressä. Hän oli voittajan ruumiillistuma, tyytyväinen itseensä ja koko maailmaan.
Rauta heitti pöydälle kenkäparin.
Professori hypähti pystyyn. Hän oli hyvin tyrmistynyt. Kasvojen ilme oli vaihtunut niin äkisti, että se sai Inkerin ja kauran naurahtamaan.
— M-mitä t-te t-tarkoitatte?
— Minä lupasin näyttää teille, mitä tuomari Aalto etsi eilisaamuna Kesärannasta. Hän etsi noita kenkiä. Käytettyjä miehen siviilikenkiä. Eikä teidän kannata loukkaantua siitä, että niitä etsittiin Kesärannasta. Samanlainen etsintä on suoritettu myös Päivärinteellä ja Onnelassa. Ja lopulta ne löydettiin täältä Tuulensuusta. Teistä ne ovat ehkä naurettavat. Mutta eivät minusta, joka tutkin Paula Karppelan murhaa enkä mitään muuta. Ne ovat, nähkääs, ainoa jälki, minkä murhaaja on itsestään jättänyt. Haluatteko vielä kysyä jotakin, professori?
Laita pudisti neuvottomana päätään. Raudan vakavuus ja katkeruus olivat tehonneet häneen. Ja hän älysi saattaneensa itsensä naurettavaan valoon. Harvoin, jos koskaan vaimo oli hänen mielestään saapunut paikalle niin sopivaan aikaan kuin tällä hetkellä.
Rouva Laita astui kuistille Lea-rouvan kera. Nähdessään nyt ensimmäisen kerran professorin aatelisen rouvan, Rauta havaitsi, mistä Laura oli perinyt vaalean hipiänsä, kullankeltaiset hiuksensa ja siniset silmänsä. Rouva Laita oli hyvin herttainen, mutta myös hyvin arka olento, jonka käsi uskalsi viipyä vain lyhyen tuokion tuomarin kourassa.
— Mainiota, Ebba! professori tervehti hänen tuloaan sydämellisyydellä, joka sai rouvan säpsähtämään. — Olet siis jo tarkastanut lehtorskan kuuluisan puutarhan. Toivottavasti olet saanut paljon oppia ja paljon hyviä neuvoja. Nyt meidän onkin vain kiitettävä isäntäväkeämme ja toivottava, että saamme pian nähdä heidät Kesärannassa, luonamme. Kas niin, lapset, nyt mennään.
Turhaan Lea-rouva esitti vastalauseensa ja koetti kahvilla houkutella professoria jäämään vielä tuokioksi. Heittäytyen nuorekkaaksi ja sydämelliseksi Laita selitti, että he tulisivat mielellään uudelleen. Mutta nyt heidän oli lähdettävä.
Tuulensuulaiset lähtivät saattamaan heitä portille. Laura veti raskaasti vasenta jalkaansa. Rauta ei voinut olla tukematta häntä käsivarresta. Niin he tulivat jääneeksi muutaman askelen jälkeen muista.
— Olen äärettömän pahoillani, tyttö virkahti vienosti.
— Mitä turhia! Ukonilma puhdistaa vain. Ja nythän se on ohitse.
— Mutta minä en voi ymmärtää isän kiukustumista. Hänhän ihailee teitä niin suuresti.
Rauta ei sanonut siihen mitään.
— Oletteko jo pitkälläkin tutkimuksissanne?
— En sen pitemmällä kuin viimeksi tavatessamme.
— Mutta tehän löysitte sentään nuo kengät.
— Niin.
— Murhaajan jättämä jälki. Niinhän sanoitte äsken isälle niistä. Tottahan ne siis johtavat takaisin murhaajaan?
Ne eivät johda mihinkään. Siinä vika juuri on. Ne vain ilmestyivät tänne Tuulensuuhun. Putosivat kuin taivaasta. Läpi katon.
Rauta mietti, mahtoiko tyttö loukkaantua hänen ylimielisestä sävystään. Mutta kuka käski hänen sekaantua, koko juttuun? Olisi pysynyt enkelitarinoittensa ääressä!
Hetken äänettömyyden jälkeen Laura kysyi:
— Miten käy meidän keskustelumme?
Kärsivällisyyttä, pikku neiti. Senkin aika tulee.
Kun Tuulensuun väki oli palannut kuistille, lehtori virkahti:
— Kuulehan, Kaarlo. Minä en sittenkään ymmärrä, miksi professori Laita perääntyi niin täydellisesti. Tiettävästi tuomari Aallon suorittama kotitarkastus Kesärannassa oli laiton. Professori Laita olisi voinut valittaa siitä.
— Niin olisikin. Mutta hän on sentään liian älykäs ryhtyäkseen näissä oloissa sellaiseen tyhmyyteen. Vihapäissään hän puhui täällä liikaa.
Inkeri oli jostakin nyreissään. Kun he olivat jääneet kahden. Rauta kysyi:
— Mistä vihat, Pienokainen?
— Mokomakin harakka! Inkeri sähähti.
— Tarkoitatko Lauraa? Ei kai pikku rouva vain ole mustasukkainen?
Mutta hän ei onnistunut houkuttelemaan hymyä vaimonsa silmiin.
— Olenpa hyvinkin. Lauran ei tarvitsisi lainkaan niin pahasti ontua. Mutta hän halusi vain päästä sinun käsikynkkääsi ja painautua, kylkeäsi vasten.
Rauta nauroi.
— Sinähän olet aivan samanlainen kuin Maija Pöystinen! Maija sanoi Laurasta: »On ehkä julmaa, etten osaa sääliä häntä. Mutta niin vain on.» Ja hän ilmoitti suoraan, ettei pidä tuosta tyttörievusta.
Inkerin silmät olivat tummat ja totiset, kun hän sinkautti vastaan:
— En minäkään!
Sitten hän juoksi pois.
Rauta katsoi hetken hänen jälkeensä. Sitten hän naurahti ja lähti Onnelaan.
Kenraali otti hänet meluavan sydämellisesti vastaan. Hän oli ainoa jäljelle jäänyt Karppelan suvun »ylähuoneen» jäsen. Tohtori ja tuomiorovasti olivat matkustaneet jo aamulla. Hän itse lähtisi huomenna.
— No, selosta hitossa, miten Helsingin matkasi sujui! kenraali komensi kerrottuaan Onnelan tärkeimmät uutiset.
— Kiitos kysymästä. Sinun avullasi varsin mukavasti.
— Saatko sen pirulaisen, sen Syvänteen, oikeuden eteen?
— Hän on jo itse astunut korkeamman oikeuden eteen.
— Mitä? Puhu helvetissä niin, että sinua ymmärtää!
— Hän oli ampunut itsensä tuntia tai paria ennen kuin minä saavuin hänen luokseen.
— Ahaa, se sika tuomitsi siis itse itsensä! Vaikka murhaajan rangaistukseksi se oli liian helppo!
— Majuri Syvänne ei murhannut sinun tytärtäsi.
Silloin kenraali räjähti. Hän huusi niin, että vilpola kaikui:
— Mitä saakelia sinä jaarittelet? Ei murhannut! Syvänne! No, johan nyt kaikki pirut ovat irti! Ei murhannut! Kuka sen sitten teki? Kuka!
Hän löi paksun nyrkkinsä vilpolan pöytään niin rajusti, että viskipullo ja jäävesikannu tanssivat. Rauta onnistui vaivoin pelastamaan lasin putoamasta lattialle.
— En tiedä.
— Et tiedä? Hittojen hitto. Hän sanoo, ettei hän tiedä! Miksei hän tiedä? Eikö hän ole salapoliisi?
Rauta ei pannut pahakseen. Rauhallisesti hän virkkoi:
— Jos minusta on kysymys, niin minä en ole salapoliisi. Olen asianajaja.
— Asianajaja! Perhana! Onko joku palkannut asianajajan? Onko kysymys jostakin rajariidasta? Tai avioerojutusta? Häh!
Rauta antoi hänen ärjyä. Tyynesti hän kaatoi viskiä lasiin, onki siihen jääpalasen ja lisäsi vettä. Sitten hän maistoi juomaa ja huo'ahti tyytyväisenä.
Kenraali oli jäänyt tuijottamaan hänen puuhailujaan. Hän ei ollut uskoa silmiään nähdessään vieraan juovan hänen lasistaan. Moinen häikäilemättömyys mykisti ja lauhdutti hänet. Hän veti savukekotelon taskustaan.
— Polta minun tupakkaanikin, hän ähkäisi.
— Kiitos. Vaikka eivät nämä niin hyviä ole kuin Ilmarin sikarit.
Miehet polttelivat hetken ääneti. Sitten kenraali virkahti:
— Sinä olet hiton kummallinen tyyppi, Kaarlo.
— Niin sinäkin, Väinö.
Vaiettiin jälleen tovi. Kenraali taaskin lopetti hiljaisuuden.
‒ Sano pirussa, oliko se totta. Tuo äskeinen?
‒ Sekö, ettei majuri Syvänne murhannut Paulaa ja etten vielä tiedä, kuka murhaaja on? Kyllä, se on totta. Mutta jottet pitäisi minua vallan kyvyttömänä, niin haluan huomauttaa, että on vasta kaksi päivää siitä, kun otin suorittaakseni murhan tutkimukset. Ja sinä itse hankit minulle tätä tehtävää varten kahden viikon loman. Aluksi, kuten Ilmari-veljesi silloin sanoi.
Kenraali ojensi hänelle pöydän ylitse pullean kätensä.
— No, älä nyt helvetissä ota nokkaasi. Kyllähän minä tiedän, että sinä olet hiton hyvä... Kuinkas tuo hirttämätön Yrjö-nulikka sinua kutsuikaan? Nuuskija! Aivan niin. Hiton hyvä nuuskija. Heh-heh!
Rauta selitti tulleensa Onnelaan saadakseen nyt vihdoinkin keskustella Eeva-neidin kanssa.
— Piru vieköön sinut ja keskustelusi! kenraali ärähti synketen taas. — Mutta kai sinun täytyy päästä puhumaan tytön kanssa. Nimittäin, jos Margit sen nyt jo sallii. Saakelin varovainen saat kuitenkin olla. Tyttöparka ei vielä ole kunnossa. Vuoteesta hän kyllä on jo päässyt. Mutta ikkunan ääressä vain istuu ja itkee.
Palvelustyttö tuli ilmoittamaan, että suku odotti herra kenraalia kahville, joka oli katettu ruokasalin lasikuistille.
Kenraali virkistyi jälleen.
— Mainiota! Kuulehan, Kaarlo. Kerran sinä varomattomuudessasi lausuit haluavasi tutustua tämän talon naisväkeen. Nyt sen pirunmoisen ilon saat! Mutta muista, etten minä kehunut rouviamme. En, hitto soikoon!
Kenraali hymyili vahingoniloisesti lähtiessään opastamaan vierasta järvenpuoleiselle kuistille.
Margit-neiti tervehti tulijaa sydämellisellä hymyllä, joka hetkeksi valaisi totisia kasvoja. Rouvat suhtautuivat vieraaseen viileästi ja arkkitehti pidätetyn vihamielisesti.
Rauta totesi, että kenraalitar muistutti elävästi kaunista tytär-vainajaansa. Hän oli tumma, vielä solakka ja uljasryhtinen nainen. Kasvonpiirteet olivat hyvin säännölliset, ja ruskeissa samettisilmissä oli uneksiva katse. Rauta muisteli joskus kuulleensa kuiskailtavan, että Liisa Lieden laulajatar-menestys oli perustunut enemmän hänen ulkomuotonsa kuin äänensä kauneuteen. Mutta nähdessään hänet nyt edessään hän mietti, että tästä aste-erosta huolimatta kenraalitar oli aikoinaan saattanut äänessäkin puolesta kuulua laulajattariemme eturiviin.
Oili-rouva sensijaan sai ihmettelemään, miksi arkkitehti Karppela, jonka ei toki tarvinnut metsästää myötäjäisiä, oli valinnut hänet vaimokseen. Mutta ehkäpä hän pehmeydessään ja pyöreydessään vastasi erään miestyypin ihannetta. Ennen kuin istuttiin pöytään, Rauta pani merkille, että nuori rouva Karppela liikkui teennäisen lyhyin, hieman töksähtelevin askelin, jotka hänen kokemuksensa mukaan auttamattomasti kuuluivat yhteen pikkumaisen, riidanhaluisen luonteen kanssa.
Kahvinjuonnista tuli ikävä tilaisuus. Kenraali rajoittui hymyilemään, milloin hyväntuulisesti, milloin ivallisesti. Arkkitehti purki ikävystymistään ilmoille. Kun rouvat puhuivat, Rauta alkoi käsittää, miksi kenraali suhtautui heihin niin yliolkaisesti. Heidän sanoistaan oli turhaa etsiä huumorin tai älykkyyden tai hyväntahtoisuuden pisaraakaan. Ja pahinta oli, että he tuntuivat pitävän itseään hyvinkin henkevinä ja siksi katsoivat oikeudekseen jakaa keskenään suunvuorot. Margit-neiti kysyi vain, oliko tuomari Helsingin matkaansa tyytyväinen. Pöydästä noustaessa Rauta tuumi, ettei hän olisi osannut antaa suppeatakaan selostusta siitä, mitä aiheita rouvat olivat käsitelleet.
Hänestä tuntui suorastaan hyvältä, kun kenraali tarttui hänen käsikoukkuunsa ja hörähti:
— Pieni, virkistävä etikkakuuri. Hyi hitto! Mutta nyt mennään Margitin luo.
Margit-neiti antoi ilman muuta Raudalle luvan pistäytyä Eevan luona. Hän tulisi itse saattamaan häntä.
Eevan huone ei hämmästyttänyt Rautaa. Jotakin tällaista hän oli odottanutkin. Kalusto oli kustavilainen, väriltään helmenharmaa, vaaleanvihrein silkkipäällyksin. Lattian peitti ruusunpunainen matto. Kallisarvoinen valkea pitsiverho oli ikkunan edessä, ja uutimet olivat jotakin sinipunervaa hienoa kangasta. Seinillä oli muutamia vanhoja, tummavärisiä tauluja, jotka nousivat hyvin esiin harmaalta pohjalta.
Rauta muisti Inkerin kertoneen, että Eeva Karppela luki yliopistossa estetiikkaa ja arkeologiaa sekaisin. No niin, arkeologialla ei ainakaan ollut mitään osaa tässä huoneessa. Se oli rikkaan perijättären huone, jollaisessa Rauta ei toivonut oman tyttärensä, jos hän sellaisen joskus saisi, milloinkaan kesiään viettävän.
Tässä prameilevassa ympäristössä huoneen valtiatar näytti vähäpätöiseltä istuessaan väsyneenä ja itkettyneenä sohvan nurkassa. Inkeri oli kerran sanonut, ettei kukaan tyttö, jolla oli sellainen vartalo kuin Eevalla, voinut olla oikein onnellinen. Saattoi olla, että hän oli ruumiiltaan lyhyt ja tanakka. Mutta siihen huomio ei nyt kiintynyt, kun hänellä oli yllään nilkkoihin ulottuva silkkinen aamutakki. Tyttö ei ollut mikään kaunotar, mutta hänellä oli rauhalliset ja hyvät kasvot. Tukka oli hyvin tumma ja arvattavasti luonnostaan kihara. Ympärillä olevat mustat renkaat korostivat harmaanvihreiden silmien suuruutta. Rauta oli valmis Eevankin kohdalla yhtymään appensa arvosteluun: herttainen tyttö.
— Tuon sinulle vieraan, Eeva, Margit-neiti sanoi oudon värittömällä äänellä. — Luuletko jaksavasi nyt puhella tuomari Raudan kanssa?
Tyttö oli myös suorittanut nopean arviointinsa. Hänen äänensä oli rauhallinen ja täyteläinen eikä siinä voinut erottaa sydämellisyyttä, mutta ei liioin vihamielisyyttä, kun hän vastasi:
— Kyllä, Margit-täti. Tervetuloa, tuomari. Olen jo odottanut teitä. Voit jättää meidät kahdenkesken, Margit-täti.
Molemmat naiset katsoivat toisiaan silmiin. Oli ilmeistä, etteivät he olleet erikoisia ystäviä keskenään. Sitten vanhempi heistä käännähti ja vilkaisemattakaan Rautaan jätti huoneen.
— Olkaa, hyvä ja istuutukaa, tuomari. Pöydällä on savukkeita. Voitte tarjota minullekin.
Rauta sytytti molempien savukkeet. Sitten hän valitsi itselleen paikan niin, että voisi seurata ilmeiden vaihtelua nuoren emäntänsä kasvoilla.
He polttelivat hetken ääneti, punniten toistensa mahdollisuuksia. Neiti Karppela katkaisi hiljaisuuden:
— Isäni vakuutti, ettette te ole sellainen inkvisiittori kuin nimismies.
— Riippuu siitä, mitä sillä tarkoitatte. Minä olen ottanut selvittääkseni serkkunne murhan. Siksi minun on pakko esittää teille, niin kuin muillekin sukunne jäsenille, kysymyksiä, joista jotkut saattavat tuntua teistä tarpeettomilta, jopa röyhkeiltäkin. Mutta vakuutan teille rajoittuvan! siihen, mikä tutkimusteni kannalta on ehdottoman välttämätöntä. Ja minä luotan siihen, että te haluatte kaikin mahdollisin keinoin auttaa minua toimittamaan serkkunne murhaajan oikeuden käsiin. Voimme kai lähteä siitä, neiti Karppela?
— Tietysti.
Tytön vastaus oli selkeä ja varma, mutta se tuli Raudan mielestä hieman liian nopeasti.
— Minä en aio vaivata teitä kysymyksellä, oliko se kirje, jonka kuoren tuomari Aalto löysi serkkunne puvun taskusta ja joka oli osoitettu teille, tarkoitettu Paulalle vai teille. En liioin, keneltä kirje oli ja mitä se sisälsi.
Eeva katsoi häneen yllättyneenä.
— Ettekö? Nimismies piti noita kysymyksiä niin tärkeinä, että hän heittäytyi suorastaan röyhkeäksi pakottaakseen minut vastaamaan niihin.
— Ne olivatkin tärkeitä. Minä jätän ne esittämättä vain siitä syystä, että tiedän jo vastaukset niihin.
Tytön silmissä välähti.
— Älkää luulko, että minä yritän hämätä teitä vain houkutellakseni teidät vastaamaan, neiti Karppela. Näen, ettette usko sanojani. Siispä sanon, että kirje oli majuri Risto Syvänteeltä. Se oli tarkoitettu serkullenne, vaikka kuoressa olikin teidän nimenne. Hän pyysi siinä serkkuanne tulemaan vielä viimeisen kerran tapaamaan häntä. Hän vannoi äitinsä muiston nimessä, ettei enää milloinkaan vaivaisi serkkuanne, jos tämä vain tulisi ojentamaan hänelle kätensä sovinnon ja anteeksiannon merkiksi. Ja hän ilmoitti odottavansa serkkuanne erään saaren rannassa kahden ja puolen peninkulman matkan päässä täältä.
Eevan savuke oli sammunut. Hän tuijotti Rautaan kuin aaveeseen.
— Mi-miten voitte tietää tuon kaiken?
Se oli pikemminkin valitus kuin kysymys. Mutta Rauta vastasi:
— Minä tiedän paljon muutakin, neiti Karppela. Mutta minä en tiedä vielä kaikkea. Näistä molemmista syistä toivon hartaasti, että me kaksi voisimme olla ystäviä.
Tyttö nyökkäsi. Hänen näytti kuitenkin olevan vaikeata päästä jälleen tasapainoon. Hän heitti savukkeensa tuhkakuppiin.
— Antakaa minulle uusi!
Rauta täytti hänen pyyntönsä. Hän huomasi tytön käsien vapisevan niin, että savuke tuskin pysyi hänen sonnissaan. Tupakka näytti kuitenkin rauhoittavan häntä.
— Väinö-setä sanoikin, että te olette hiton taitava. Ne olivat hänen sanansa: hiton taitava.
Kalvas hymy leikki tytön huulilla. Rauta pani sen tyydytyksellä merkille. Jos Eevan hermot pettäisivät heti alkuun, keskustelu jäisi tuloksettomaksi ja jatko lykkäytyisi hämärään tulevaisuuteen.
— Minäkin tunnen setänne tavan höystää väkevästi puheitaan, hän vastasi hyväntuulisesti. — Minä pidän hänestä. Niin kuin isästännekin. Mutta jos sallitte, neiti Karppela, tahtoisin ryhtyä kysymyksiini.
— Kysykää vain, tuomari. Minä koetan vastata.
— Kuinka kauan te ja Paula olette ollut ystäviä?
— Oi, niin kauan kuin jaksan muistaa ajassa taapäin!
— Ja loppuun saakkako?
Eeva epäröi hetkisen. Mutta sitten hän vastasi varmasti: — Niin. Loppuun asti!
— Tehän tiesitte tietysti, että, koko suku tuomitsi serkkunne suhteen majuri Syvänteeseen. Mutta siitä huolimatta te suojasitte ja autoitte heitä.
Tytön silmiin tuli kova, taistelunhaluinen ilme.
— Niin. Koska minä ymmärsin hyvin heitä molempia.
— Ymmärsittekö myös sen episodin serkkunne elämässä, joka kantaa nimeä Jaakko Ylitalo?
Eeva hätkähti rajusti. Sitten hän puuskahti:
— En! En ymmärtänyt enkä hyväksynyt. Minusta se olisi kenties sopinut Irmeli Lammille tai Terttu Kydölle! Mutta ei Paulalle, jota sellainen mies kuin Risto Syvänne rakasti.
Ilmeisesti häntä kadutti purkauksensa rajuus, koska hän kiirehti selittämään:
— Isä ja setä korostivat, ettei teiltä kannata mitään salata.
— Olen iloinen, jos te, neiti Karppela, ette yritäkään salata. Sanokaahan, tiesittekö, että serkkunne tapasi tuota maalaisihailijaansa täällä lomillaan.
— Kyllä viime kesänä. Siitä johtuikin ensimmäinen riitamme. Minä sanoin Paulalle suoraan, että minusta sellainen oli mautonta. Mutta hän vain nauraen väitti, etten minä voinut käsittää, miten herkullinen tuo poika oli. Hän sanoi todellakin: herkullinen.
— Tiedättekö, missä he tapasivat täällä?
— En. En ole milloinkaan nähnyt tuota miestä. Enkä tiedä hänestä mitään. Pakosta vain jouduin joskus kuulemaan hänen kirjeitään, kun Paula luki niitä ääneen. Minusta niillä huvitteleminen oli säädytöntä!
— Tapasiko serkkunne Ylitalon täällä tänäkin kesänä?
— Ei. Tiedän sen varmasti. Viikkoa ennen häitä Paula näet valitti, ettei ollut kuullut pojasta mitään kahteen kuukauteen, ja lisäsi, että olisi somaa vielä kerran tyttönä koettaa tehoaan häneen. Niin, tuomari, hän käytti todella noita sanoja: somaa ja tehoaan. Mutta minä tiedän hänen sanoneen niin pääasiassa vain kiusoitellakseen minua. Hän tunsi liiankin selvästi, että ihailuni häntä kohtaan oli tehnyt minusta melkein hänen orjattarensa, jota hän sai huvikseen piinata mielin määrin.
Rauta oli kuunnellut hyvin kiinnostuneena. Eevan sanat paljastivat serkusten suhteen uudessa valaistuksessa. Puolittain itsekseen hän virkahti:
— Määrättyyn pisteeseen saakka.
Tyttö rypisti kulmiaan.
— Jos tarkoitatte, että Paulan vallalla minun ylitseni oli jokin katkeamispiste, niin te erehdytte, tuomari. Ainakaan me emme milloinkaan ehtineet tuohon pisteeseen!
Rauta muisti Inkerin maininneen Eevaa hyvin lahjakkaaksi. Älykäs hän ainakin oli. Sen hän oli nyt itse joutunut havaitsemaan.
Mutta niin nopeaälyinen kuin Eeva olikin, niin kyllin varovainen hän ei osannut olla. Hän kohottautui itse ottamaan uuden savukkeen ja itse sen myös sytytti. Silloin näkyi, että hänen kätensä vapisivat jälleen. Mutta Rauta oli riittävän oikeudenmukainen myöntääkseen hiljaisessa mielessään, ettei sen tarvinnut ehdottomasti johtua hänen viime vihjauksestaan; syynä saattoivat olla myös muistot, joita se tytön eteen loihti.
‒ Tehän ette pidä Mikko Pöystisestä?
‒ En lainkaan! Minusta oli käsittämätöntä, että Paula saattoi vaihtaa Risto Syvänteen kaltaisen miehen tuollaiseen nollaan. Sanoinkin sen Paulalle. Hän selitti väsyneensä suvun vastarintaan ja ottavansa Mikon, koska meidän isämme suosittelivat häntä kilvan. Mutta minä väitin hänen valehteleman ja hylkäävän Riston vain, koska oli kyllästynyt häneen. Hän myönsi nauraen ylimieliseen tapaansa. Sitten hän sanoi minulle jotakin hyvin ilkeää.
— Niin, Rauta kiirehti virkahtamaan säästääkseen tyttöä.
Mutta hän sai huomata tuntevansa vielä kovin vähän tätä. Kerran päätettyään puhua Eeva ei tahtonut säästää itseään.
— Paula ilkkui testamenttaavansa Riston minulle ja kysyi, enkö aikonut polvillani kiittää häntä jalomielisestä lahjasta. Minä käskin hänen hävetä. Hän vain naurahti: »Oi, niinkö, pikku abbedissa?»
— Majuri Pöystinenhän kosi teitä vuosi sitten?
— Niin.
Tytön äänessä väreili syvä vastenmielisyys. Rauta kysäisi:
— Rukkasista huolimatta hän kai uusi kosintansa?
— Kyllä. Viimeksi viikkoa ennen kuin Paula ja hän sopivat kihlauksestaan.
— Luuletteko, että majuri Pöystinen olisi halunnut Paulan vaimokseen, vaikkei tällä olisi ollut tiedossa puolen miljoonan häälahjaa?
— Oi, kyllä! Paulahan oli aivan toista kuin minä. Hänellä oli taito saada kenet tahansa miehen polvilleen eteensä. Vaikka luullakseni hän oli julma heillekin.
— Mitä pidätte Maija Pöystisestä?
— En mitään. Tarkoitan, että hän on minulle täysin yhdentekevä. Mutta tiedän hänen vihaavan minua.
Eeva naurahti.
— Aluksi hän vihasi minua sen vuoksi, että pelkäsi minun riistävän häneltä hänen kalliin kaksoisveljensä. Sittemmin siksi, että loukkasin tätä rukkasillani. Mutta en luule olevani ainoa nainen, jota Maija vihaa. Eiköhän hän vihanne omaa äitiäänkin, koska tällä on osuus veljeen!
Rauta vastasi hymyyn hymyllä.
— Kun te arvostelette noin osuvasti kanssaihmisiänne, niin sanokaapa käsityksenne Laura Laidasta. Tiedän hänestä kovin vähän.
— Oh, Laura! Hän on sellainen iiliäinen. Takertuu milloin yhteen, milloin toiseen, ja vaikeaa hänestä on päästä irti. Tietysti hän on hyvin säälittävä. Mutta hän tekee itsensä sietämättömäksi. Ensin hän koetti täällä onneaan minuun. Minä olin kuitenkin töykeä. Sitten hän pureutui Paulaan. He olivatkin aika paljon yhdessä parina viime vuotena. Luullakseni Paula yritti tehdä minut mustasukkaiseksi. Tai ehkäpä pohjalla oli muutakin. Niin äärimmäisen erilaisia kuin he ulkonaisesti olivatkin, saattoi heidän luonteissaan olla jotakin samaa.
— Milloin viimeksi tapasitte Paulan?
Kysymys tuli äkkiä ja odottamatta. Se hermostutti tyttöä.
— Milloin tapasin viimeksi..., hän toisti hitaasti. — Tietenkin häiden aattoiltana.
— Niin, mutta tarkemmin!
— Ehkä puoli tuntia ennen tanssin päättymistä. Minä olin Paulan pyynnöstä laittanut eväskorin kuntoon hänen matkaansa varten...
Rauta keskeytti jyrkästi:
— Eväskorin? Millainen se oli?
— Se oli pienehkö tavallinen juurikori. Panin sinne muutamia voileipiä ja tomaatteja, konjakkipuolikkaan ja mustaa kahvia termospullossa. Sopimuksemme mukaan piiloitin korin eteisen erääseen komeroon. Sitten kävin kuiskaamassa Paulalle, että eväät olivat valmiit, ja menin nukkumaan. Olin hyvin hermostunut hänen matkastaan ja siksi otin kaksi unipulveria. Niiden avulla sain heti unta.
— Käytättekö te joskus miehen kenkiä?
Eevan katse ilmaisi vain hämmästystä.
— En. Miksi sellaisia käyttäisin?
— No, unohtakaa koko kysymys? Sillä ei ole mitään merkitystä. Sanokaahan, neiti Karppela: Te saitte siis serkkunne suostutetuksi tuohon matkaan?
— Niin.
— Pyysikö majuri Syvänne teiltä sitä palvelusta?
— Kyllä. Paulan kirjeen mukana oli lappunen minulle. Minä pelkäsin, ettei Paula suostuisi millään lähtemään. Mutta hän olikin hyvin halukas. »Sittenpä olen hänestä irti», sanoi hän, »sillä mitä heikkouksia Ristolla liekin, niin lupauksensa hän pitää. Ja sitäpaitsi, pikku abbedissa, jos kuvittelet minun tyytyvän ojentamaan hänelle vain käteni, niin sinä erehdyt perusteellisesti!»
— Mutta miten saatoitte kehoittaa serkkuanne lähtemään yksin sellaiseen myrskyyn?
— Silloin kun asia lyötiin lukkoon, ei tuosta myrskystä ollut tietoa. Sinä iltana makuulle mennessäni huomasin kyllä tuulevan navakasti. Mutta minä iloitsin vain siitä. Sitä varmemmin Paula ehtisi aamuksi takaisin. Se oli näet ainoa, mistä olin huolissani. Päivällä olin maininnut siitä Paulalle. Hän oli vastannut: »Ole huoleti, pikku abbedissa, olen aamulla takaisin, ennen kuin kukaan tässä talossa on jalkeilla. Minunkaan käden antooni ei kulu tuntia enempää. Sitäpaitsi, ei olisi hullummaksi, vaikka Mikko saisikin tietää tämän seikkailuni. Se olisi hänelle vain oikein. Siksi julkeasti hän eilen loukkasi minua.»
— Mihin aikaan te saatoitte serkkunne sitten jollan luo?
Rauta ei ollut oikein tyytyväinen äkillisen hyökkäyksensä tulokseen. Tyttö säpsähti kyllä. Mutta hänen katseensa kuvasti enemmän närkästystä kuin kauhua.
— Saatoin Paulan jollan luo? hän toisti hitaasti. — Ette voine tarkoittaa sitä yötä, jolloin hän hukkui. Sillä muistaakseni sanoin jo äsken nähneeni Paulan viimeisen kerran puoli tuntia ennen kuin tanssi sinä iltana päättyi ja menneeni sitten heti nukkumaan.
— Ja te pidätte yhä tuosta väitteestä kiinni?
— Tietysti. Sillä se ei ole vain väite. Se on tosiasia. Hyvä Luoja...!
Äkkiä hänelle näytti valkenevan, että Raudan kysymys saattoi merkitä vain yhtä. Hän painoi käden suulleen kuin estääkseen huutoa pääsemästä kuuluville. Sitten hän ponnistautui täydentämään lauseensa:
— ... ettehän te toki voine kuvitella, että minä olisin murhannut Paulan!
Rauta tunsi ylittäneensä häikäilemättä ne rajat, jotka kenraali oli tälle keskustelulle antanut. Hän rupesi pelkäämään, että Eeva saisi hysteerisen kohtauksen.
— Rauhoittukaa, neiti Karppela. Minähän koetan vain sijoittaa tuona iltana täällä läsnä olleet kunkin omalle paikalleen. Ja sijoittelupelissä sattuu aina erehdyksiä.
Se oli heikko puolustus. Mutta tyttö näytti valmiilta hyväksymään sen. Hän yritti jopa hymyilläkin valjusti.
— Oi, suokaa anteeksi tuomari. Minun täytyy olla vielä hyvin väsynyt, kun hetkenkään saatoin kuvitella teidän tarkoittavan jotakin niin hirveätä.
Hän olikin ilmeisesti hyvin rasittunut. Mutta Raudan oli pakko jatkaa. Hänhän ei tiennyt, milloin saisi uuden tilaisuuden keskusteluun Eevan kanssa.
— Eräs kohta on minulle vielä hämärä tuon öisen kohtaamisen syntyhistoriassa. Sanokaahan, milloin serkkunne ilmaisi teille olevansa valmis vielä kerran tapaamaan majuri Syvänteen, jos tämä järjestäisi kohtaamisen lähitienoille.
Tyttö pudisti huolestuneena päätään.
— Nyt minä en taaskaan ymmärrä teitä, tuomari. En parhaalla tahdollanikaan. Paula ei milloinkaan sanonut minulle mitään sellaista. Tuollaisesta kohtaamisesta ei ollut minkäänlaista puhetta, ennen kuin Risto siitä kirjoitti Paulalle ja minulle.
— Mutta miten sitten voitte mennä lupaamaan majuri Syvänteelle, että serkkunne tulisi hänen luokseen ojentuakseen hänelle kätensä anteeksiannon merkiksi. Tuota lupaustahan vasta seurasi majuri Syvänteen kirje, josta mainitsitte!
— Minä en ole ikinä sellaista lupausta antanut! Enkä voinutkaan antaa!
Rauta oli jännittynyt. Tyttö ei voinut tietää, mikä merkitys tällä seikalla murha-arvoituksen selvittelyssä oli. Miksi hän siis noin intohimoisesti kielsi? Vai tapahtuiko se ehkä juuri siksi, että hän älysi sen? Hän päätti iskeä siekailematta. Mutta hän aloitti suostuttelevasti:
— Tällä kertaa minä vuorostani en ymmärrä teitä, neiti Karppela. Miksi te kiivastutte noin? Majuri Syvänne on itse ilmoittanut ryhtyneensä järjestämään tuota kohtaamista vasta saatuaan tuollaisen lupauksen. Tuon lupauksen olisi tietysti voinut antaa ensi sijassa serkkunne itse. Mutta huomioon ottaen hänen asenteensa majuri Syvänteeseen ei se tunnu uskottavalta. Jäljelle jäätte silloin nähdäkseni vain te, joka ennenkin olitte toiminut välittäjänä heidän välillään. Odottakaa vielä hetkinen, neiti Karppela... Vai voitteko esittää jonkun kolmannen henkilön, joka olisi voinut tuollaisen lupauksen serkkunne puolesta antaa?
Rauta keskeytti tuokioksi. Mutta kun vastausta ei kuulunut, hän jatkoi:
— Siispä olemme samaa mieltä. Minä puolestani en usko, että majuri Syvänne olisi tuollakaan kohdalla poikennut totuudesta. Sillä hän kirjoitti sen kirjeensä, johon tuo ilmoitus sisältyi, vain hetkistä ennen kuin hän ampui itsensä.
Eeva jäi suu auki tuijottamaan häneen. Puna, joka oli kohonnut hänen poskipäilleen, valahti äkisti pois jättäen jäljelle kalman kalpeuden. Silmät pyörivät oudosti päässä. Hän tavoitti molemmin käsin itselleen tukea pöydän laidasta. Mutta kädet herposivat samassa. Hän lysähti etukenoon ja edelleen lattialle niin äkkiä, ettei Rauta ehtinyt muuta kuin hypähtää seisaalleen. Samalla kajahti tytön suusta kimeä huuto, jonka täytyi kuulua yli talon.
Rauta oli nostamassa tajutonta tyttöä sohvalle, kun huoneen ovi riuhtaistiin auki ja sisälle ryntäsi joukko ihmisiä. Yli muiden äänien kaikui kenraalin kiroilu.
Kenraali jatkoi sitä vielä sitten, kun hän oli kiskonut Raudan mukaansa veljensä työhuoneeseen.
— Sanoinhan minä etukäteen sinulle pirun penikka, että sinun on oltava helvetin varovainen puhellessasi tyttöparan kanssa! hän ärjyi hieman rauhoituttuaan.
— Minä olinkin varovainen, Rauta väitti häikäilemättä. — Juttelimme kaikessa sovussa. Mutta sitten tulin, ehkä liian valmistelematta, maininneeksi, että majuri Syvänne on ampunut itsensä. Silloin hän sai tuon kohtauksen ja pyörtyi.
Kenraali katseli häntä synkän epäilevänä. Mutta hän kävi epävarmaksi ja vaikeni hämillään.
Kun Rauta oli matkalla takaisin Tuulensuuhun, hänen aivonsa jauhoivat kysymystä: syyllinen vai syytön. Siihen olisi ollut helppo vastata, jos olisi tiennyt dramaattisen loppukohtauksen oikean pohjan. Äkillinen tieto sen miehen kuolemasta, jota hän rakasti, oli saattanut aiheuttaa Eevan mielen järkkymisen. Jos niin oli, niin tyttö voi hyvinkin olla syytön, ja hänen, Raudan, käyttäytyminen oli silloin ollut anteeksiantamattoman häikäilemätöntä ja julmaakin. Mutta Rauta ei ollut niin vain valmis hyväksymään tätä mahdollisuutta. Tytön saamassa kohtauksessa oli jotakin perin keinotekoista. Eeva oli hyvin älykäs. Niinpä niin. Hän oli voinut havaita joutuvansa umpikujaan ja oli tahtonut hinnalla millä hyvänsä saada keskustelun katkaistuksi ja itselleen aikaa rakentaa uusia puolustuslinjoja. Kylmään harkintaan liittyvä säikähdys, jonka oikea arviointi tilanteesta oli aiheuttanut, auttoi hänet silloin suggeroimaan pelastuksekseen pyörtymisen.
Mutta oli miten tahansa, olipa Eeva Karppela syytön tai syyllinen Paulan murhaan, niin kenelläkään ei ollut aihetta kadehtia sitä osaa, jota hänen oli ollut pakko esittää kauniin, moraalittoman serkkunsa rinnalla.
— Tämä ajatus sai Raudan tuntemaan syvää myötätuntoa sitä tajutonta tyttöä kohtaan, jonka ympärillä Karppelan suku Onnelassa nyt hädissään hääri.
Neljästoista luku.
METSÄLADON ASUKAS.
Päivä oli hämärtymässä illaksi. Rauta ja Aalto polkivat pyörillä rinnakkain kohti Laaksolan kylää. Sen sivuutettuaan heidän oli jatkettava matkaa nimismies edellä ja Rauta perässä, sillä takamaille vievä kärritie oli kapea.
Molemmat vaikenivat.
Raudan ajatukset askartelivat edelleen Onnelan keskipäiväisissä tapahtumissa. Niissä oli paljon, mitä oli eriteltävä ja punnittava.
Nimismies muisteli harmistunein mielin päivänsä puuhia. Eilen illalla hän oli Raudalle lupaillut löytävänsä Jaakko Ylitalon. Varmana onnistumisestaan hän oli tänään aamupäivällä lähtenyt liikkeelle. Mutta niin sitkeästi kuin hän ja molemmat konstaapelit olivatkin yrittäneet, niin kadonneen jäljille he eivät olleet päässeet. Kukaan ei tuntunut nähneen Jaakkoa päiväkausiin. Pettyneenä ja väsyneenä hän oli päivällisaikaan palannut asunnolleen. Juuri silloin Rauta oli soittanut. »Ajakaa tänne Tuulensuuhun. Lähdemme kahden tavoittamaan miestämme. Ottakaa pistooli mukaan..» Nuo sanat olivat sähköistäneet hänet. Mutta tavattaessa virkaveli oli sitten vain kartalta näyttänyt, minne matka piti, suostumatta ilmoittamaan enempää. Kirotun umpimielinen mies!
He saapuivat niitylle, johon tie päättyi. Pyöränsä he jättivät aitavarteen ja istahtivat tupakoimaan. Keskustelua ei kuitenkaan nytkään syntynyt. Aallolla olisi ollut paljon kysyttävää, mutta hän odotti toisen aloittavan. Turhaan.
Rauta nousi ja heitti puoliksi poltetun savukkeen maahan polkien sen sammuksiin.
— Lähdetään.
Hän tarkasti suunnan kartan ja kompassin avulla ja asettui johtoon.
— Onko teillä taskulamppu? hän kysyi kotvan kuluttua.
— Ei. Te käskitte minun ottaa mukaani pistoolin. Ette muuta.
Nimismiehen ääni oli kärtyisä. Mutta Rauta sanoi rauhallisesti:
— Niin. Ylitalolla on ase. Minua kehoitettiin varovaisuuteen, koska hän voi ampua tulijan. Tai itsensä. Sitäpaitsi, minulla on sähkölamppu. Selviämme siis valonkin puolesta.
Sen jälkeen ei puhuttu enää. He pysähtyivät vain jonkin verran tarkistamaan suuntaa. Sitten jatkettiin jälleen. Metsässä alkoi olla jo pimeää.
He olivat marssineet puolisen tuntia, kun Rauta viimein antoi merkin, että he olivat tulossa päämaaliinsa.
He seisoivat kahden suuren koivun välissä. Edessä kasvoi vesaikkoa. Sen keskeltä näkyivät hämärästi heinäladon katon ääriviivat.
— Minä lähden tutkimaan, millä suunnalla ladon suu on, Rauta kuiskasi. — Jääkää te tänne. Mutta olkaa varuillanne.
Hän puhui niin hiljaa, että Aalto vaivoin erotti sanat. Samaan tapaan tämä kysyi:
— Tottahan teilläkin on pistooli?
— Ei. Minä luotan enemmän nyrkkeihini. On parasta, että tuliase on vain viranomaisen kourassa.
Nimismiehestä tuntui, että toinen viipyi ikuisuuden poissa. Mutta viimein Rauta ryömi esiin vesaikosta ja ojentautui toverinsa viereen.
‒ Meidän on kierrettävä vastakkaiselle puolelle, hän kuiskasi. — Aukko on siellä.
‒ Tarkastitteko, ettei miehellä ole toista pakotietä?
Rauta naurahti matalasti.
— Olette todellakin tainnut lukea liiaksi salapoliisijuttuja, Aalto. Meillä on edessämme ihan tavallinen, vanha heinälato. Ei mikään amerikkalaisen gangsterin salainen turvapaikka monine ulospääsyteineen.
Nimismies ei pannut pahakseen. Hänkin hymähti.
— Arvatkaapa, mitä miehemme ladossa tekee, Rauta lisäsi.
— No?
— Hän tapailee säveliä huuliharpusta. Kovin musikaalinen hän ei kyllä tunnu olevan. Mutta meille se osoittaa, että hän on »onnelassaan» yksin. Lähtekäämme.
Sitä ei voinut auttaa, että jokunen risu katkesi jalkojen alla. Mutta sen aiheuttama risahdus ei saattanut kantaa piileskelijän korviin.
Kaartoliike oli suoritettu loppuun. Rauta viittasi vesaikkoon ja lähti itse ryömien edellä. Mitään eksymisen vaaraa ei ollut. Metsän laidasta johti kapea polku, ilmeisesti juuri ladon suulle.
Pian he alkoivat kuulla epäsointuisia, haparoivia säveliä, jotka ilmeisesti lähtivät tottumattoman käsissä olevasta huuliharpusta. Runsaasti mielikuvitusta ja hyvää tahtoa käyttäen saattoi joten kuten kuvitella miehen tapailevan hempeää »Näkyä nuotiolla». Mutta säveltäjäparka olisi tuskin iloinnut tästä hengentuotteensa esityksestä.
Ladon luo tultuaan he nousivat seisomaan kumpikin omalle puolelleen aukkoa. Huuliharpun äänet jatkuivat. Sisällä olija ei siis ollut kuullut heidän tuloaan. Mutta he havaitsivat päävaikeuden olevan edessä. Ladon suu oli ahdas ja miltei miehen rinnan korkeudella. Jos he yrittäisivät tunkeutua sisään, piileskelijä saisi heistä mainion maalitaulun heidän ruhojensa piirtyessä selvästi taivasta vastaan. Eikä kumpikaan halunnut saada luotia ruumiiseensa. Heidän paras mahdollisuutensa oli jäädä odottamaan. Ylitalo oli nyt joka tapauksessa loukussa, ja ennenpitkää hänen oli pakko tulla näkyviin.
Mutta alikersantti ei pitänyt kiirettä. Hän oli ilmeisesti hyvin kärsivällinen mies. Kun hän Raudan arvion mukaan sadannetta kertaa tavoitteli säveliä, jotka tulkitsisivat, että »tule, viihdytä mua, ole taas valonain, tuoden arkeeni sunnuntain», niin kuuntelija tuskitteli, eikö mies voisi keksiä mitään muuta ilmaisua lemmenkaiholleen. Edes vaihteeksi! Mutta ei...
Molemmat odottajat olivat jo menettämäisillään toivonsa, kun soitto sitten särähtäen loppui. Mies sisällä heitti ähkäisten huuliharpun luotaan. Kuului, miten hän kompuroi pystyyn.
Rauta ja Aalto jännittyivät paikoilleen. Miehen pää, hartiat ja pistoolia pitelevä oikea koura ilmestyivät näkyviin. Hänelle ei kuitenkaan jäänyt tilaisuutta käyttää asettaan eikä edes tajuta, mitä hänelle tapahtui. Pimeästä suhahti vain luja nyrkinisku hänen leukaansa. Pistooli kirposi kädestä, ja hän kaatui pitkin pituuttaan ladon lattialle.
Odotus oli ollut pitkä. Mutta itse ratkaisu oli vienyt vain muutaman silmänräpäyksen. Aalto kumartui ottamaan maahan pudonneen pistoolin. Sitten molemmat tuomarit kiipesivät sisälle latoon.
Sähkölampun valossa Rauta tarkasti uhriaan. Tämä oli pitkä, laiha nuorukainen, jolla oli yllään nuhruinen sotilaspuku. Pehmeäpiirteiset kasvot olivat sairaalloisen kalpeat, mikä vielä korosti kiharan tukan tummuutta.
Ladon lattia oli peitetty tuoreilla kuusenhavuilla. Mies ei varmaan ollut niitä sisään kantaessaan aavistanut, miten kouriintuntuvaa tai täsmällisesti sanoen takaraivoon tuntuvaa hyötyä niistä hänelle itselleen pian olisi. Eräässä nurkassa oli sotilasreppu ja hajallaan erilaisia ruokatarpeita.
— Ettehän vain iskenyt häntä liian lujaa? nimismies kysyi huolestuneena.
— En. Hän toipuu tuossa tuokiossa. Sillä välin me voimme panna tupakaksi.
Raudan huoleton sävy rauhoitti Aallon. Hän naurahti vapautuneesti. Saatuaan savukkeensa palamaan hän virkahti:
— Kuunnellessani äsken tuolla ulkona huuliharpun loputonta ulinaa minä kärsinkin jo hirmuista tupakantuskaa. Kun vain suljin silmäni, niin heti kokonainen tusina savukkeita tanssi pirunpolskaa edessäni.
Rauta oli arvioinut oikein. Hetken kuluttua Jaakko Ylitalo alkoi liikahdella. Sitten hän vääntäytyi istumaan käden kohotessa vaistomaisesti sivelemään leukaa. Valokeila häikäisi hänen mustia, levottomia silmiään.
— Mitä pirua minulle on tapahtunut? hän mutisi.
— Me vain tulimme hieman juttelemaan kanssanne, Rauta hymähti.
Outo ääni pimeydestä lennähdytti alikersantin käden tapailemaan oikeanpuoleista housuntaskua.
— Älkää vaivautuko, äskeinen ääni lausui. — Turvallisuutemme vuoksi toverini siirsi pistoolinne omaan taskuunsa.
— Keitä piruja te olette? Ylitalo ärähti. — Ja mitä minusta tahdotte?
— Toverini on nimismies Aalto. Vanha tuttavanne, ellen erehdy. Ja me tulimme vapauttamaan teidät sen seikan pohtimisesta, pitäisikö teidän palata sinne, mistä eilisiltana tulitte. Te ette palaa. Te lähdette meidän kanssamme nimismiehen konttoriin.
Säikähdys kuvastui selvästi miehen koko olemuksesta.
— Mitä te tuolla tarkoititte? Aalto kysyi ihmeissään. — Ei palaa sinne, mistä eilisiltana tuli. Se on täyttä hepreaa minulle.
— Älkää välittäkö siitä. Pääasia on, että Ylitalo ymmärtää, mitä tarkoitin.
Mies nyökkäsi. Mutta hän oli vielä vähän sekaisin.
— Oletteko te todellakin täällä, nimismies? hän kysyi.
— Kyllä.
— Tekö löitte minua?
— En. Toverini tyrmäsi teidät.
— Se on hyvä. Nimittäin, että te ette lyönyt.
— Enpä tiedä, Ylitalo. Jos se olisin ollut minä, leukaanne ei luultavasti särkisi niin kovasti kuin nyt.
Rauta puuttui keskusteluun:
— Kootkaa tavaranne, alikersantti, lännen satu on päättynyt.
Miehen mustissa silmissä välähti. Se oli sekä suuttumusta että pelkoa.
— Tehkää niin kuin käsketään, Ylitalo! nimismies komensi. — Älkääkä yrittäkö matkalla karkaamista. Minun kanssani ei leikitellä!
Alikersantti heittäytyi röyhkeäksi.
— Olettepas te nyt mahtava, nimismies. Ja mikäs teidän on ollessa? Kaksi pistoolia nollaa vastaan.
— Älkää unohtako minun kahta nyrkkiäni, jotka vielä pitävät pistoolien puolta, Rauta naurahti. — Yhdessä ne muodostavat teknillisen ylivoiman, jonka edessä viisaus neuvoo ehdottomaan antautumiseen. Ylös!
Muristen Ylitalo totteli. Hän kokoili tavaroitaan lampun valokeilan seuratessa jokaista hänen liikettään. Jostakin hän lopulta löysi lakkinsakin, ja heitettyään selkärepun hihnasta riippumaan toisella olkapäällä hän oli valmis lähtöön.
Paluumatka sujui nopeasti. Lähimmästä talosta Aalto lainasi hevosen ja kärrit ryhtymättä selittämään, mihin niitä tarvitsi. Polkupyörät noudettaisiin talosta huomenissa, hän ilmoitti.
Ennenpitkää kaikki kolme istuivat nimismiehen toimistossa. Katsoessaan Ylitaloa, joka nyreänä oli istahtanut oven pieleen, Rauta ei voinut olla ihmettelemättä, mitä »herkullista» kaunis ja ylpeä Paula Karppela oli tästä, löytänyt. Mutta ehkäpä poika siistiytyneenä ja toisessa mielentilassa saattoi käydä sellaisesta maalaiskylän Romeosta, jolla leikittely tuotti tyydytystä hemmotellun pääkaupunkilaisnaisen pilatuille hermoille.
Jaakko Ylitalo ei ollut niin tyhmä kuin miltä näytti. Hän tunsi joutuneensa pahaan pinteeseen. Nimismiestä hän ei pelännyt. Mutta vaara uhkasi tuon toisen miehen taholta, jonka nimeäkään hän ei tiennyt. Sen nyrkit olivat kunnioitusta herättävät, olihan hän jo saanut maistiaisia niistä. Mutta ne eivät sittenkään olleet pahinta vaaleassa jättiläisessä. Jollakin kumman tavalla se oli päässyt tietämään merkillisiä asioita. Kuinka vieras saattoi arvata hänen pohtineen, pitäisikö hänen palata sinne, mistä eilisiltana oli tullut? Korpisaaren, jos minkä, olisi luullut olevan täydellinen salaisuus tuon tyypin ihmisille. Mutta vielä enemmän Jaakkoa tällä hetkellä hermostutti maininta hänen »salaisesta onnelastaan». Hän oli käyttänyt sitä kirjeissään Paula-neidille. Ei muulloin. Mitä enemmän hän pinnisti muistiaan, sitä varmemmaksi hän tuli siitä, ettei ollut käyttänyt tuota nimitystä milloinkaan muulloin. Mutta siitä huolimatta nyrkkiherra oli metsäladossa singonnut hänelle vasten kasvoja huolettoman varmasti ja ylimielisesti: »Salaisen onnelanne satu on päättynyt.» Kalkkein kiduttavinta oli pelko, että tuo mies tiesi vielä jotakin pahempaa hänestä, Jaakosta.
Pelko muuttui lamauttavaksi varmuudeksi, kun Rauta äkkiä jyräytti:
— Suu puhtaaksi nyt, Ylitalo! Miksi te sahasitte aukon Karppelan purjeveneen kokkaan?
Sanat putoilivat kuin nopeat iskut. Kuinka monta niitä oli, sitä Jaakko ei tajunnut. Mutta koko ruumista kirveli, ja hän vapisi kuin vilutautinen. Peloittavat, harmaat silmät, joista ei saanut katsettaan irroitetuksi yrittipä mitä tahansa, tuntuivat tunkeutuvan ihmisen lävitse myllertäen ja penkoen. Tämä oli pahempaa kuin Korpisaari. Tämä oli kaiken loppu!
Hän ei saanut sanaakaan suustaan. Kieltäminen oli turhaa. Hän tiesi itsekin, että koko hänen olemuksensa ilmaisi syyllisyyttä.
Jyrkkä, käskevä ääni jatkoi:
— Älkää yrittäkö kieräillä, Ylitalo! Teidät nähtiin, kun olitte sahoinenne matkalla Onnelaan.
Alikersantti nyökkäsi. Nähtiin, kun nähtiin. Peli oli selvä. Hän olisi voinut sanoakin sen, mutta kieli tuntui takertuneen kitalakeen.
Rauta huomasi, että nuorukaisen vastarinta oli täydellisesti luhistunut. Ainakin toistaiseksi tämä oli kyvytön kieltämään ja salailemaan. Siksi oli parasta ampua raskaalla tykistöllä edelleen. Hakuammuntakin saattoi tuottaa tuloksia.
— Te olitte talvisodassa päämajassa, Ylitalo. Mutta nyt olette pioneerijoukoissa. Eikö totta?
Kuuluva helpotuksen huokaus pääsi Jaakolta. Tuohan ei kuulostanut lainkaan peloittavalta enää. Hän nyökkäsi jälleen, mutta nyt jo hieman huolettomammin.
Hänen heräävä toivonsa, että kaikki ei ehkä ollutkaan tullut ilmi, särkyi kuitenkin jo seuraavassa hetkessä kuin saippuakupla. Pöydän takana istuva hirveä mies sinkosi näet murskaavan salaman:
— Te varastitte joukko-osastostanne tuon aikasytytyspommin!
Ylitalo lysähti kokoon. Hänen mielessään vilahti, että samanlaiselta kai tuntui mammanpojasta, joka oli joutunut kehään ammattinyrkkeilijän höyhennettäväksi ja murskattavaksi. Mutta ihmeekseen hän tajusi vastaavansa:
— Niin. Minä varastin.
Kuin sumun lävitse hän oli näkevinään kiduttajiensa vaihtavan keskenään silmäyksen. Hän ei käsittänyt, mitä se saattoi merkitä. Eikä se erikoisesti kiinnostanutkaan häntä.
— Te tahdoitte siis olla varma saaliistanne, Ylitalo?
Jaakko nyökkäsi väsyneesti. Miksi se tuollaisia kysyi? Tietysti hän oli halunnut olla varma. Eihän hän muuten olisi ryhtynyt koko hommaan. Mutta eräs seikka oli piinannut häntä tuosta myrsky-yöstä alkaen, jolloin hän tekonsa seurauksia peläten oli paennut Korpisaareen. Siellä lainsuojattomien parissa ei välitetty siitä, miten jonkun ihmisen oli mantereella käynyt. Ja sieltä palattuaan hän oli tavannut vain Kirppulan Kustaan, mutta ei ollut hänelle uskaltanut kysymystään esittää. Nyt hänen täytyi, tuli mitä tuli, saada siihen vastaus!
— Kuoliko hän?
Hänen käheästi ja vaivalloisesti esitetty kysymyksensä näytti kummastuttavan toisia. Pöydän takana istuva mies vastasi:
— Kuoli. Oletteko iloinen siitä, Ylitalo?
Olipa sekin kysymys! Jaakosta tuntui, että hänen olisi pitänyt nauraa. Tietysti hän oli iloinen. Siitä, että hänen uhrinsa oli kuollut. Sehän oli ollut tarkoituskin. Sitäpaitsi se, jonka hän oli raivannut pois, oli ansainnut kuoleman. Häntä, Jaakkoa, syytettäisiin nyt murhasta. Ja tuomittaisiin! Mutta se ei haitannut. Hän oli tehnyt tehtävänsä.
Seuraavassa hetkessä hän sävähti.
— Mutta tehän olitte Paula Karppelan rakastaja, Ylitalo.
Nuo sanat nostattivat heikon punan Jaakon poskille. Rakastaja! Sen sanan hän oli monesti lukenut lehdistään. Mutta ikinä hän ei ollut kuvitellut, että sitä saatettaisiin käyttää Paula-neidin yhteydessä. Sehän oli kuin pyhäinhäväistys!
Hänen äänensä vapisi harmista, kun hän käheästi esitti vastalauseensa:
— Minä jumaloin häntä.
Jälleen hänen vangitsijansa vaihtoivat keskenään merkitsevän katseen. Sitten harmaat silmät suuntautuivat taas kovina häneen. Mutta kysymys oli aivan arkipäiväinen:
— Mikä on teidän kengännumeronne, Ylitalo?
Kesti kotvan, ennen kuin Jaakko käsitti, että tuollaista voitiin kesken kaiken tiedustella.
— 43.
— Missä, teidän siviilikenkänne ovat, Ylitalo?
— Me varastettiin minulta.
— Älkää valehdelko, Ylitalo!
Jaakko vavahti. Se ei kuitenkaan ollut pelkoa, vaan loukkaantumista. Hänkö valehteli? Joistakin tyhjänpäiväisistä kengistä! Kaiken tuon kauhean hän oli myöntänyt. Siitä syystä, ettei uskaltanut kieltää eikä salata mitään tuolta hirveällä mieheltä.
— Minä en valehtele. Ne varastettiin metsäladostani. Samalla kuin se pommi.
Vaalean jättiläisen silmiin ilmestyi hämmästynyt katse. Kunpa se vain ei huutaisi! Mitä tahansa, mutta ei enää ärjymistä. Jaakko tajusi suorastaan rukoilevansa, että häntä armahdettaisiin. Helpotuksekseen hän tajusikin, että mies katsoi häneen nyt terävästi ja tutkien, mutta ei vihaisesti. Nimismiehen kasvot sensijaan äkillinen raivo oli punannut. Hädissään Jaakko jo kumartui. Mutta sitten pöydän takana istuva mies viittasi käskevästi toveriaan vaikenemaan. Jaakko tunsi ääretöntä helpotusta ja kiitollisuuttakin. Ja äkkiä hän käsitti, ettei tuo mies ollut paha. Sen äänikin kaikui nyt miltei lempeänä.
— Metsäladosta varastettiin siis siviilikenkänne, Ylitalo. Ja aikasytytyspommi, jonka olitte ottanut mukaanne tänne lomaile. Milloin ne varastettiin. Ylitalo?
— Sen päivän aamuna, jolloin minä...
— ... jolloin te sahasitte tuon aukon. Niinkö, Ylitalo? — Niin. Minulla oli aamuvarhaisella vähän puuhaa... — Tiedän, Ylitalo. Te kävitte niemessä. Veitte Onnelan vilpolan pöydälle kirjeen Paula-neidille.
Jaakon silmiin tuli jälleen kauhistunut ilme. Vaalea jättiläinen tiesi jokaisen hänen askelensa! Siinä oli jotakin kammottavaa. Mutta ei sittenkään ainoastaan sitä, vaan myös turvallista.
— Niin. Palattuani metsälatoon huomasin kenkieni olevan poissa. Vasta iltapäivällä havaitsin, että pommikin oli kadonnut. Mitään muuta ei ollut viety. Kenkiä minä kaipasin. Niissä olisi ollut mukavampi liikkua kuin saappaissa. Siksi minä olin ne kotoa tuonutkin.
— Entä pommi, Ylitalo? Ettekö kaivannut sitä?
— En. Minä en tarvinnut sitä.
Silloin nimismies räjähti. Hänen suuttumuksensa purkautui niin äkisti, ettei Rauta ehtinyt hillitsemään häntä. Ja sulkujen särjyttyä hänen sanatulvansa ei ollut katkaistavissa. Eikä Rauta tässä vaiheessa halunnutkaan keskeyttää häntä.
— Mitä helvettiä te jaarittelette, Ylitalo? Ette muka tarvinnut pommia! Mitä varten sitten varastitte sen joukko-osastostanne, kuten jo tunnustitte tehneenne? Ehkäpä vain silittääksenne sitä kuin kissanpoikaa aamuin, illoin ja väliin keskipäivälläkin! Niissä viikkolehtien jutuissa, joiden ahmimiseen te olette puolet elämästänne tuhlannut, poliisit saattavat olla nenästä vedettäviä narreja. Mutta me emme ole! Meihin ei uppoa satu kenkienne ja tuon kirotun pommin katoamisesta. Tosiasiat esiin, Ylitalo! Minä en käsitä, miten Paula Karppela alentui päästämään teidät vuoteeseensa. Mutta niin vain tapahtui, sekä päämajassa että täällä! Se ei kuitenkaan riittänyt teille. Teissä oli röyhkeyttä ja siivottomuutta kyllin vaatiaksenne häntä tahrimaan vielä häittensä aaton saapumalla teidän »autuutenne sijalle»! Te olette lurjus, Ylitalo! Te uhkasitte häntä sillä, että muuten tapahtuisi hirvittävä onnettomuus. Hän ei tullut. Siitä yksinkertaisesta syystä, ettei hän milloinkaan saanut kirjettänne. Mutta olisipa hän tullut tai ei, niin se ei tietenkään olisi pelastanut häntä. Te olitte roistonkalloonne saanut ajatuksen, ettei hän milloinkaan ollut pääsevä nauttimaan onnesta valitsemansa kunnon miehen vaimona. Siksi te murhasitte hänet. Ja teillä oli vielä otsaa osoittaa äsken meille iloitsevanne siitä, että Paula Karppela on teidän kätenne kautta kuollut!
Jaakko oli painunut surkeasti kyyryyn havaitessaan, ettei mikään voinut estää nimismiehen raivoa käymästä myrskynä hänen ylitseen. Hän painoi kädet silmilleen, jotteivät toiset olisi nähneet hänen itkevän. Mutta kun hänen turtaan tajuntaansa tunkeutui nimismiehen viime sanojen merkitys, hän suoristautui äkisti. Kalpeat, märät kasvot olivat kauhun vääristämät. Käheästi hän huudahti:
— Mitä! Mitä te sanoitte? Kuka on kuollut minun käteni kautta? Kuka!
Sillä hetkellä hän oli surkea nähtävyys: Aalto käänsi hänelle inhoten selkänsä muristen:
— Näyttelijä! Narri!
Hädissään Jaakko kääntyi pöydän takana istuvan miehen puoleen. Tuskaisesti hän rukoili:
— Jumalan laupeuden tähden! Sanokaa te, herra!
Kuka on kuollut?
— Paula Karppela. Se aikasytytyspommi, jonka te, Ylitalo, toitte tänne, murskasi hänen veneensä perän ja silpoi hänen ruumiinsa.
Rauhallinen ääni pakotti Jaakon uskomaan. Tuo hirveä oli siis totta! Tämä oli pahempaa kuin kuolema. Jospa olisi voinut huutaa. Tai itkeä. Nyt ei enää ollut väliä, vaikka toiset näkisivätkin ja ilkkuisivat. Mutta hän ei voinut muuta kuin tuijottaa älyttömästi eteensä tyhjyyteen.
— Paula-neiti kuollut...
Hän ei tiennyt puhuneensa puoliääneen. Mutta hän kuuli vaalean jättiläisen tyynen äänen:
— Te ette halunnut hänen kuolemaansa. Teidän tekonne tähtäsi aivan toiseen henkilöön. Sanokaa minulle, Ylitalo, kenen te toivoitte kuolevan.
Jaakon oli vaikeata saada kieltään ja huuliaan tottelemaan. Mutta hänenhän täytyi vastata tuolle miehelle. Vaivalloisesti hän sai muodostetuiksi sanat:
— Sen miehen. Paula-neidin kiusanhengen ja häpäisijän. Majuri Pöystisen.
Sitten hän huudahti käheästi:
— Että Paula-neidin pitikin lähteä sillä veneellä! Se oli hirvittävä erehdys!
Kuin usvan lävitse hän näki miehen nousevan kirjoituspöydän takaa. Mutta häntä ei enää liikuttanut se, mitä ympärillä tapahtui. Säpsähtäen hän sitten tunsi ison käden laskeutuvan olkapäälleen. Tuossa kosketuksessa ei kuitenkaan ollut mitään vihamielistä. Päinvastoin. Ja syvä, rauhallinen ääni lausui:
— Ei Ylitalo. Se ei ollut erehdys. Minä uskon, ettette te tahtonut mitään pahaa Paula-neidille. Mutta, eräs toinen tahtoi. Tuo toinen, Paula-neidin murhaaja, petti teidät apurikseen.
Jaakko koetti miettiä ankarasti. Vähitellen totuus alkoi valjeta hänelle. Lopulta hän käsitti, että juuri niin oli kuin vaalea jättiläinen oli sanonut. Hänet oli petetty apuriksi sen naisen murhassa, jota hän jumaloi! Päädyttyään tähän toteamukseen hän paino! kasvot käsiinsä ja tyrskähti rajuun itkuun.
Rauta jätti hänet rauhaan. Mennessään Aallon ohi hän virkahti puoliääneen:
— Olkaa hiljaa. Minä hoidan tämän.
Sitten hän istahti äskeiselle paikalleen ja jäi odottamaan Ylitalon tyyntymistä.
Kymmenisen minuuttia kului. Vasta sitten Rauta lausui:
— Minä olen luvannut paljastaa ja toimittaa oikeuden käsiin sen luihun olennon, joka murhasi Paula-neidin. Minä uskon, että te, Ylitalo, tahdotte auttaa minua tämän tehtävän suorittamisessa. Te voitte sen tehdä, kertomalla minulle kaiken avoimesti.
Jaakko käsitti. Tuo mies oli aivan oikeassa. Kertoa kaikki. Niin. Paula-neitiä ei mikään enää voisi vahingoittaa. Hänestä, Jaakosta, taas ei ollut väliä; kävipä hänen miten tahansa. Ja jos se, mitä hänellä oli kerrottavana, auttaisi katalan murhaajan kiinni joutumiseen, niin hän ei ollut suotta palannut Korpisaaresta. Hän nyökkäsi. Mutta hän ei tiennyt, mistä aloittaa.
— Ennenkaikkea, Ylitalo. Kuka oli se henkilö, joka sai teidät anastamaan aikasytytyspommin ja tuomaan sen tänne?
— Kuka? Minä en tiedä.
— Ette tiedä!
Jaakko huomasi kysyjän kulmakarvojen rypistyviin. Hän hätääntyi. Joko tuokin mies raivostuisi hänelle? Hän kiirehti sanomaan:
‒ Voi, herra! Kaikki on niin sekavaa ja hämärää. Ehkä uskotte minua, kun kuulette kaiken.
Jaakko Ylitalon kertojanlahjat olivat heikot. Hän puhui katkonaisesti ja sekavasti. Monissa kohdin Raudan oli turvauduttava kysymyksiin päästäkseen selville, mitä nuorukainen tarkoitti. Mutta vähitellen hahmottui esiin kummallinen kokonaisuus. Useaan otteeseen Aallon teki mieli keskeyttää. Hänestä tuntui käsittämättömältä, että Rauta viitsi kuunnella mokomaa. Ylitalo oli varmaan lainannut juttunsa jonkin kirotun roskalehtensä palstoilta Todellisuudessa sellaista ei voinut tapahtua! Mutta Raudan katse paketti hänet kerta kerran jälkeen nielemään harmistuneet vastalauseensa.
Jaakko myönsi auliisti, että hän oli jo poika-iässä jumaloinut Paula Karppelaa, joka vanhempineen monesti vietti kesää täällä. Hän ei ollut milloinkaan kuvitellut pääsevänsä hyvänpäiväntuttavuutta pitemmälle. Siksi se, mitä talvisodan aikana ja viime kesänä oli tapahtunut, oli hänelle ollut yllätys, joka oli pikemminkin tuntunut unelta kuin todelta. Jokaisen tapaamisen hän oli ottanut vastaan ansaitsemattomana lahjana. Tämän sodan aikana hän oli kirjoittanut Paula-neidille ahkerasti välittämättä siitä, että vastaukset olivat harvoja ja lyhyitä. Hän oli jatkanut kirjeittensä kirjoittamista vielä sittenkin, kun oli kuullut Paula-neidin menneen kihloihin, koska tuo kirjoittelu oli hänen ainoa lohtunsa rintamalla eikä hänen kirjeissään pitänyt olla mitään pahaa. Hän selitti olleensa alunperin tietoinen, että hänen jumaloimansa tyttö menisi kerran naimisiin omasäätyisensä miehen kanssa, joten Paula-neidin kihlautuminen oli hänestä ollut luonnollinen. Viime toukokuussa hän oli lopettanut kirjeittensä lähettämisen. Paula-neiti oli näet silloin kirjoittanut hänelle ja pyytänyt sitä. Se oli hänelle ollut kipeää, mutta Paula-neidin tahto oli hänelle laki, niin hän selitti.
Toukokuun lopussa hänelle oli sitten ruvennut saapumaan kummallisia kirjeitä. Ne olivat koneella kirjoitettuja, ja allekirjoituksena oli aina »Valvova silmä». Jo ensimmäisen niistä saatuaan hänen oli tehnyt mieli kirjoittaa Paula-neidille. Mutta hän ei ollut uskaltanut tehdä sitä, koska tyttö oli kieltänyt häntä milloinkaan enää kirjoittamasta. Sitäpaitsi »Valvova silmä» oli varottanut häntä odottamaan ja toistaiseksi olemaan ryhtymättä mihinkään, koska hänen väliintulonsa voisi tässä vaiheessa ainoastaan lisätä sitä vaaraa johon Paula-neiti oli joutunut, ja kenties syöstä hänet lopulliseenkin tuhoon. »Valvova silmä» ilmoittaisi aikanaan, mitä hän voisi tehdä pelastaakseen jumaloimansa naisen siitä julmasta kohtalosta, jonka ilkeämieliset henkilöt olivat tälle valmistaneet.
Tämä ensimmäinen, vihjaileva kirje oli tehnyt hänet hyvin levottomaksi. Mutta pahempaa oli ollut tulossa. Noita konekirjoitettuja kirjeitä oli saapunut hänelle säännöllisesti kaksi viikossa. Jokainen niistä oli lisännyt hänen tuskaansa ja riistänyt häneltä päivän rauhan ja yön levon. Mutta silti hän ei voinut olla toivoen ja peläten odottamatta aina seuraavaa. »Valvova silmä» oli jo toisessa kirjeessään ilmoittanut, kuka Paula-neidin kiusanhenki oli. Se oli majuri Mikko Pöystinen, jolle suku oli pakottanut Paula-neidin lupautumaan vaimoksi, vaikka puoli maailmaa tiesi majurin juopoksi, rentuksi ja irstailijaksi. Kirje kirjeeltä kuvattiin yksityiskohdittain yhä räikeämmin niitä kidutuksia, joihin onnettoman morsiamen oli kaikkien hylkäämänä alistuttava ja jotka eivät rajoittuneet ainoastaan sielullisiin.
Kesäkuun lopussa »Valvova silmä» oli tiedoittanut Paula-neidin saapuneen hänen luokseen itkemään tuskaansa ja häpeäänsä. Majuri Pöystinen oli komentanut hänet matkustamaan luokseen ja järjestänyt hurjat juomingit upseeritovereilleen. Kun kaikki miehet olivat jo olleet humalassa, majuri oli vaatinut morsiantaan tanssimaan heille alasti. Tämä oli luonnollisesti kieltäytynyt. Silloin julmuri oli kaikkien nähden repinyt joka rihman hänen yltään, lyönyt häntä ratsupiiskalla ristiin yli rintojen ja karjunut: »Odotahan, narttu, kun olet vaimoni! Silloin tanssit vaikka kadulla, kun minä käsken!» »Valvova silmä» oli kertonut koettaneensa lohduttaa Paula-neitiä. Mutta tämä oli sanonut: »Sinä olet vain nainen, niin kuin minäkin. Me emme voi kiduttajalleni mitään. Tahdon vielä rukoilla isältäni ja sedältäni, että he armahtaisivat minua tuolta häpeälliseltä avioliitolta. Jos he ovat kuuroja rukoukselleni, jää minulle vain yksi toivo, yksi uskollinen ja uhrautuva ystävä: Jaakko Ylitalo. Minä odotan häneltä pelastusta siihen hetkeen saakka, jolloin minun on lähdettävä vihittäväksi. Ellei hän voi tai tahdo auttaa, myrkky saa vapauttaa minut elämästä, joka olisi voinut olla kaunis, mutta joka on muodostunut minulle kidutuskammioksi.» Tämä kirje oli ollut tehdä Ylitalon hulluksi. Hän oli pyytänyt joukko-osastostaan lomaa, mutta anomus oli hylätty. Yhä uudelleen hän oli lukenut tuon kiduttavan kirjeen, kunnes olisi unissaankin osannut sen ulkoa. Ja hän oli vannonut, ettei Paula-neiti turhaan luottanut hänen uhrautuvaan ystävyyteensä ja ettei hänen tarvitsisi turvautua myrkkyyn, koska hän, Jaakko, sitä ennen surmaisi petomaisen sulhasen.
Unettomana ja rauhattomana hän oli päivästä päivään odottanut »Valvovan silmän» seuraavaa kirjettä. Se oli tullut vasta viikon kuluttua. Siinä ilmoitettiin, että Paula-neiti oli lopullisesti epäonnistunut sukunsa taivutteluyrityksissä. Hääpäivä oli määrätty. Paula-neidin kohtalo, elämä tai kuolema, oli nyt yksin hänestä, Jaakko Ylitalosta, riippuva. Ja jos hän halusi olla sanojensa mittainen mies ja Paula-neidin hänelle lahjoittaman rakkauden arvoinen, niin hän ei saisi epäröidä hetkeäkään päättäessään, kumman oli kuoltava: hänen jumaloimansa naisen vaiko tämän eläimellisen sulhasen. Hänen tuli hankkia aikasytytyspommi, tavallista armeijassa käytettyä mallia, ja olla se mukanaan täällä »salaisessa onnelassaan» kolme päivää ennen häitä. »Valvova silmä» huolehtisi siitä, että hän saisi sinne tiedon, mitä hänen piti tehdä. Mutta hänen oli jokaista pikku seikkaa myöten seurattava niitä ohjeita, jotka hänelle nyt ja vastedes annettaisiin. Poikkeamalla niistä vähänkään hän allekirjoittaisi Paula-neidin kuolemantuomion. Kirjeen mukana oli seurannut kunnallislautakunnan esimiehen kirjelomakkeelle kirjoitettu todistus, että Jaakko Ylitalon äiti oli kuollut ja että hänet haudattaisiin silloin ja silloin. Ilmoitettu hautauspäivä oli kaksi päivää ennen Paula-neidin häitä. Tuon todistuksen perusteella Jaakko oli helposti saanut lomaa joukko-osastostaan. Mutta jo sitä ennen hän oli hankkinut itselleen pommin. Kaiken varalta sitäpaitsi pistoolinkin.
Jaakko oli pelännyt, että lomalaisten selkäreput tarkastettaisiin matkalla. Sellaista ei kuitenkaan ollut sillä kertaa tapahtunut. Niin hän oli saanut pommin onnellisesti metsälatoon ja vasta sitten mennyt kotiin. Mutta äiti ja isä olivat olleet vielä hermostuttavampia kuin aikaisemmilla lomilla, ja siksi hän oli ottanut muonaa ja vähin muutakin tavaraa siirtyen asumaan metsälatoonsa.
Paula-neidin häiden aattopäivän vastaisena yönä hän oli havahtunut siihen, että jotakin heitettiin ladon aukosta sisään. Hän oli rynnännyt katsomaan, kuka oli keksinyt hänen piilopaikkansa. Vesaikossa oli kuitenkin kaikki ollut hiljaista. Hän oli raapaissut tikkuun tulta ja havainnut silloin, että ladon lattialle oli ilmestynyt kirjekuori, jota ei siinä hänen makuulle mennessään ollut. Sisällä oli ollut lattea kivi ja kirje. Hän oli jähmettynyt tuijottamaan kirjoitusta, kunnes tulitikku oli kärventänyt sormia ja sammunut. Hän oli kaivanut repustaan kynttilänpätkän ja sytyttänyt sen. Mutta hänen äsken havaitsemansa tosiasia ei ollut muuttunut. Kirje ei ollut »Valvovan silmän» konekirjoitusta, vaan hänen omaa käsialaansa!
Tällä kohdalla Rautakin hymyili epäuskoisesti. Silloin Ylitalo kiirehti selittämään, että vaikka hän oli polttanut kaikki »Valvovan silmän» lähettämät tiedoitukset, tuo käsinkirjoitettu kirje oli hänellä tallella. Hänenhän oli käsketty noudattaa saamiaan ohjeita jokaista pikku seikkaa myöten. Hän kaivoi lompakostaan esiin erään paperin ja laski sen pöydän takana istuvan miehen eteen.
Nimismieskin tuli katsomaan sitä. Nähdessään vaaleanpunaisen kirjepaperin ja vinon kaunokirjoituskäsialan hän ähkäisi kuuluvasti. Raudan selän takaa hän luki tuon omituisen asiapaperin.
»Jaakko Ylitalon tunnustus. Minä Jaakko Ylitalo ilmoitan täten seuraavassa, mitä minä olen tehnyt. Neiti Paula Karppela, jota minä olen vuosikausia jumaloinut, ilmestyi minun luokseni häittensä aatonaattona pyytäen minua vapauttamaan hänet sulhasestaan majuri Mikko Pöystisestä. Koska minä olen vannonut olevani Paula-neidin iankaikkinen orja, minä olin heti siihen valmis. Hän vannotti minua toimimaan niin, ettei minun tarvitsisi joutua kiinni, vaan että voisimme vielä olla onnelliset yhdessä. Sitten hän katosi. Minä ongin tietooni, että majuri Pöystinen, jota minä vihasin yhtä paljon kuin Paula-neitiä rakastan, lähtisi häiden aattoiltana myöhään yksin purjehtimaan Onnelan purjeveneellä. Senjälkeen minulle oli kaikki selvää. Majuri Pöystinen oli katoava ihmisten ilmoilta niin, ettei kukaan osaisi epäillä minua eikä, ketään muutakaan. Häiden aattopäivänä minä hankin kapean sahan. Enkä minä muuta asetta tarvinnutkaan. Kello 21.30 minä saavuin kenenkään näkemättä rannalle sadan metrin päähän Onnelan päärakennuksesta Kesärantaan päin. Siellä, olevassa kallioluolassa minä riisuuduin ja lähdin uimaan kohti Onnelan purjevenettä, joka oli kiinni poijussa. Veneen kokan oikeasta laidasta, juuri vesirajan yläpuolelta minä sahasin irti 25 cm pituisen kappaleen. Kun se oli irti, minä vedin kokkaa sen verran alaspäin, että havaitsin veden virtaavan hyvin sisään. Sitten minä panin irroittamani laudankappaleen varovaisesti paikoilleen, jotta aukkoa ei havaittaisi, vaikka veneen laitoja sähkölampulla valaistaisiin. Lopuksi vielä totesin, että irtopala oli kyllin löyhässä, jotta aallokko työntäisi sen pois ja Päijänne saisi saaliinsa kätkeäkseen sen ikuisesti syvyyksiinsä. Uituani takaisin kallioluolaan minä pukeuduin ja palasin salaiseen onnelaani tietoisena hyvin suoritetusta työstä ja jääden sinne tyynesti odottamaan palkkaani. Tämän minä olen kirjoittanut säilyttääkseni tämän kertomuksen, kunnes voin luovuttaa sen rakastamani naisen käsiin todistukseksi siitä, että hänen orjansa on terävä miekka hänen vihansa palveluksessa. Jaakko Ylitalo».
— Ja te teitte tuon? Kirjaimellisesti?
Nimismies katsoi Ylitaloon tutkivasti.
— Kyllä. Kirjaimellisesti. Vaikka ohjeiden antaja ei varmasti tiennyt, millainen työ on aukon sahaaminen vedessä olevaan lujapohjaiseen veneeseen. Minä onnistuin siinä kuitenkin, lopuksi..
— Mutta sanokaahan, Ylitalo, Rauta virkahti. Ettekö te lainkaan tullut epäilleeksi, että tuo kirje oli loukku? Sekä teille että Paula-neidille järjestetty loukku.
— Mutta ajatelkaa toki. Ohjeet on kirjoitettu käsialalla, jota te itsekin luulitte omaksenne. Päälle on vielä kirjoitettu: Jaakko Ylitalon tunnustus. Sen olisi pitänyt herättää teissä epäluuloja. Otaksukaamme, että majuri Pöystinen olisi hukkunut, mutta vene löydetty ja sitten tavattu teidän taskustanne tuo tunnustus. Paula-neidin olisi kenties ollut vaikea todistaa, ettei hän ollut pyytänyt teitä murhaamaan hänen sulhastaan.
Jaakko katsoi häneen hyvin onnettoman näköisenä.
— En minä osannut ajatella noin. Tiesin vain, että »Valvova silmä» oli lähettänyt nuo ohjeet. Ja minä luotin häneen sokeasti.
— Mutta kuitenkin samana yönä, jolloin tämän kirjeen saitte, kirjoititte Paula-neidille pyytäen häntä tulemaan metsäladolle. Te asetitte hänelle määräajan, johon mennessä hänen piti tulla. »Muuten tapahtuu hirvittävä onnettomuus.» Miten selitätte tämän vetoomuksenne Paula-neitiin, kun kuitenkaan ette epäillyt »Valvovaa silmää»?
Jaakko vastasi väsyneesti:
— En minä epäillyt. Mutta katsokaas. Minä en ollut milloinkaan ennen tehnyt mitään pahaa kenellekään. Eikä se ollut helppoa nytkään. Minä... niin, minä toivoin, että päivän mittaan suku sittenkin luopuisi pakottamasta Paula-neitiä. En minä lainkaan pyytänyt häntä, tulemaan siinä mielessä kuin nimismies äsken vihjaisi. En suinkaan! Minä vain ajattelin, että jos sittenkin jokin oli muuttanut hänen mielensä... Ja hän oli niin lähellä täällä... Mutta kun hän ei tullut...
— Niin, mitä sitten, Ylitalo?
— ... niin minä ajattelin, että Paula-neiti oli aavistanut minun epäröimiseni ja siksi harmissaan ja halveksien heikkouttani ei tullut. Niinpä minulle ei jäänyt muuta kuin se, minkä »Valvova silmä» oli ilmoittanut ainoaksi mahdollisuudeksi Paula-neidin pelastamiseksi. Mutta... minä en ole mikään rohkea mies. Siksi en voinut jäädä metsälatoon, vaan pakenin sinne, mistä vasta eilisiltana palasin.
— Tuolla paolla pelastitte luultavasti henkenne, Ylitalo.
Jaakon huulet alkoivat vavista. Hänen äänessään kuvastui ääretön uupumus, kun hän tuhahti halveksivasti.
— Minun henkeni!
— Kas niin, Ylitalo. Nyt teidän täytyy saada levätä. Huomenissa minun on esitettävä teille vielä eräitä kysymyksiä. Mutta jo nyt tahdon sanoa, että te olette auttanut minua suuresti sen henkilön paljastamisessa, jonka me molemmat tunnemme »Valvovan silmän» nimellä ja joka on Paula-neidin murhaaja.
— Tulkaa, Ylitalo! nimismies sanoi jyrkästi. — Saatte kokeilla, onko putka parempi yösija kuin metsälatonne!
Kun Aalto palasi, Rauta istui edelleen pöydän ääressä. Hänen edessään olivat molemmat kirjeet, jotka oli kirjoitettu tasaisella, vinolla kaunokirjoituskäsialalla.
— »Valvova silmä» on tehnyt huolellista työtä, Rauta sanoi. — Vaikka toisaalta, Ylitalo kirjoittaakin niin persoonatonta käsialaa, ettei sen jäljittely vaatinut taitavalta ihmiseltä pitkää harjoittelua.
— Tarkoitatteko, että te otatte täydestä Ylitalon mielikuvituksellisen tarinan?
— Kyllä.
— Miksi ette suostu uskomaan ratkaisua, joka on paljon yksinkertaisempi? Nimittäin, ettei Ylitalo ainoastaan sahannut tuota aukkoa, vaan myös piiloitti pomminsa purjeveneeseen hyvin tietäen, kuka veneellä kuolemaan purjehtisi.
— Te unohdatte erinäisiä tosiasioita, Aalto. Lisäksi on toisia, joita ette tiedä. Minä en usko tuohon yksinkertaiseen ratkaisuun, koska se ei voi olla oikea.
Aalto pudisti päätään. Mutta hän ei väittänyt enää vastaan. Hän tyytyi kysymään:
— Mitä sitten luulette hyötyneenne tämäniltaisesta urakastamme?
— Paljonkin. Ensinnäkin näen nyt täydellisesti murhan puitteet. Toisekseen olen saanut eräitä tärkeitä lisäpiirteitä murhaajan henkilökuvaan.
— Minäkin luullakseni kuulin kaiken, mitä Ylitalo sanoi. Mutta vaikka lähtisimme siitäkin, että tuo hänen pahahenkensä olisi elävä ihminen eikä vain hänen sairaan mielikuvituksensa tuote, niin minä en osaisi määritellä tuota olentoa mitenkään.
— Niinpä niin, Aalto. Mutta ainoastaan sen vuoksi, että te uskoitte Ylitalon valehtelevan. Ja siksi kuuntelitte häntä vain puolella korvalla.
— No, mitä Yhtälön kertomus sitten teille murhaajasta muka ilmaisi?
— Ensinnäkin, että hän oli Paulan lähimpään piiriin kuuluva nainen.
— Nainen!
— Niin. Hän käytteli kirjeissään varsin vaivattomasti niitä sanontoja, joita Ylitalon Paulalle kirjoittamiin vuodatuksiin oli sisältynyt. Paulalla oli omalaatuinen tapa huvitella lukemalla ystävättärilleen »maalaisihailijansa» rakkauskirjeitä. Mutta ainoakaan mies ei ole tullut paljastaneeksi, että hänkin olisi joutunut tuollaisesta »ilosta» osalliseksi. Paula varmaan tunsi miesten heikot ja vahvat puolet kyllin hyvin ymmärtääkseen välttää sellaista psykologista erehdystä.
Nimismies nyökkäsi.
— No, edelleen!
— Toisekseen tiedämme nyt varmasti, että murhaajan viha ei ollut eilispäivänä syntynyt. Se voidaan juontaa ainakin siitä päivästä, jolloin Paula meni kihloihin majuri Pöystisen kanssa. »Valvovan silmän» ensimmäinen kirje Ylitalolle viittaa siihen, että hän ryhtyi jo kaksi kuukautta sitten valmistelemaan Paulan murhaamista.
Aallolla ei ollut mitään muistuttamista näitä päätelmiä vastaan.
— Kolmanneksi me voimme etsiessämme murhaajaa rajoittua sairaalloisen julmiin luonteisiin. »Valvova silmä» tiesi, miten palvovalla ihailulla ja rakkaudella Ylitalo oli kiintynyt Paulaan. Hän keksi tuolle miesparalle pirullisen kidutuksen. Ajatelkaahan, että te saisitte jatkuvasti kaksi kertaa viikossa yksityiskohtaisen selostuksen kaikista nöyryytyksistä ja kärsimyksistä, jotka rakastamanne nainen joutuu käymään läpi, ja olisitte kuitenkin tuomittu toimettomuuteen. Vähempikin voisi tehdä miehen hulluksi. Sitäpaitsi kirjoittaja varmaan tunsi suorastaan sadistin nautintoa kuvitellessaan vihaamansa naisen jo joutuneen kokemaan ne häväistykset, jotka hän hänelle soi. Hän suorastaan mässäili noissa mielikuvissaan. Muistakaa vain alasti tanssimista humalaisten upseerien edessä, piiskansivalluksia rintojen ylitse ja uhkausta kadulla tanssittamisesta!
Nimismies kuunteli yhä tarkkaavaisempana.
— Neljänneksi minun on etsittävä hyvin älykäs ja hyvin varovainen nainen. Jaakko Ylitalon kaltaisen yksinkertaisen ja helposti narrattavan olennon alistaminen sokeaksi apurikseen veren janonsa tyydyttämiseksi oli häneltä hyvä veto. Hän suoritti miespoloisen muokkaamisen aika mutkikkaasti, mutta hän halusi olla varma tuloksesta. Sitäpaitsi tuo muokkaaminen tuotti hänelle julmaa iloa. Hän oli tarkka ja huolellinen yksityiskohtia myöten Tavallinen nainen ei olisi tullut ajatelleeksikaan, että Jaakko ehkä tarvitsi hyvän syyn loma-anomuksensa tueksi. Mutta tämäpä kirjoitti kunnallislautakunnan esimiehenä todistuksen, että pojan äiti oli muka kuollut! Psykologisesti oikein harkittua oli myös se, että hän antoi Ylitalon ensin kuvitella joutuvansa käyttämään pommia; sitä varmempi hän saattoi olla, että poika sitten helpotusta tuntien, tunnontarkasti suorittaisi sen vaarattomamman osan tihutyöstä, minkä nainen oli ilmeisesti alunperin hänelle suunnitellut. Jaakko Ylitalon »tunnustuksen» kirjoittaminen hänen omalla käsialallaan muodostaa huipun. Se ei ollut ainoastaan yksityiskohtainen ohjekirje Ylitalolle, vaan myös asiakirja, joka oli tarkoitettu tulemaan aikoinaan esiin ja ainakin siinä tapauksessa, että Paulan hukkuminen paljastuisi muuksi kuin onnettomuudeksi, todistamaan hänen vain joutuneen itse sulhaselleen valmistamaansa kuoppaan!
— Mutta te sanoitte, että tuo nainen on myös hyvin varovainen, Aalto huomautti. — Minusta hän on toiminut aika uhkarohkeasti.
— Ei. Jotta saisimme hänet paljastetuksi, meidän on pakko toivoa, että hän tekee ennenpitkää jonkin erehdyksen. Tähän asti hän on lakaissut jälkensä hyvin. Ja kaiken kukkuraksi hän on sangen perusteellinen nainen. Moninkertaisesti hän varmisti kostonsa täyttymisen. Vain yhden ainoan erehdyksen voimme osoittaa hänen tehneen. Sen, ettei hän osannut asettaa aikasytytystä kyllin myöhäiseksi, jotta pommi olisi räjähtänyt vasta, kun purjevene oli keskellä Päijännettä. Mutta eihän hänkään voinut olla aivan erehtymätön ja kaikkitietävä. Jo kauan etukäteen hän ryhtyi valmisteluihin saadakseen Paulan varmasti lähtemään kuolemanmatkalleen. Saamme myös olla varmat siitä, että hän Ylitalon kengissä oli työntämässä Paulan jollaa vesille omin silmin nähdäkseen tämän lähtevän. Hän saattoi olla miltei ehdottoman varma siitä, että Ylitalo oli suorittanut määräaikana sen aukon sahaamisen, jonka hänkin ilmeisesti uskoi johtavan veneen uppoamiseen. Mutta hänelle ei riittänyt »miltei ehdoton varmuus». Siksi hän oli anastanut metsäladosta omiin käsiinsä pommin. Olen vakuuttunut siitä, että hän henkilökohtaisesti huolehti pommin joutumisesta veneeseen. Luultavimmin hän oli kätkenyt sen eväskoriin saadakseen vielä ylimääräistä nautintoa siitä ajatuksesta, että Paula itse kantoi murha-aseen oikealle paikalle. Vain kerran »Valvova silmä» näyttää epäröineen valmistaessaan kostoaan. Se oli silloin, kun hän kirjoitti kirjeensä Maija Pöystiselle. Hän ei sillä hetkellä himoinnut verta, vaan olisi tyytynyt häpäisemään vihaamaansa naista sillä, että häihin, jotka oli karppelaisella suurellisuudella valmistettu, ei olisi tullut sulhasta.
Kun Rauta lopetti, nimismies kysyi:
— Mutta luuletteko löytävänne naisen, jolla on kaikki nuo ominaisuudet?
— Kyllä. Minun on vain valittava.
Aalto katsoi häntä pitkään. Mutta sitten hän vaihtoi puheen aihetta:
— Sanokaahan, mitä tarkoititte väitteellänne, että Ylitalo luultavasti pelasti henkensä pakenemalla suin päin sinne, mistä hän vasta eilisiltana palasi.
Rauta nousi ja ojensi puutuneita raajojaan.
— Se oli minun puoleltani vain otaksuma. Mutta hyvin todennäköinen. Sanoinhan äsken, että »Valvova silmä» on sangen perusteellinen nainen. Hän määräsi omalaatuisessa ohjekirjeessään, että Ylitalon oli työnsä tehtyään palattava metsälatoon odottamaan palkkaansa. Hän tarkoitti sillä ilmeisesti sananmukaisesti totta. Mutta tuo palkka ei olisi ollut suudelma tai edes hymy Paulalta. Vaan luoti läpi sydämen »Valvovan silmän» pistoolista. Lopputulos olisi arvattavasti ollut sama, jos Ylitalo olisi tänä iltana meidän asemestamme saanut tuon naisen vieraakseen. Metsälato on kyllin syrjäinen paikka, jotta hänelle piisi jäänyt aikaa häiriintymättä järjestää sinne miten vakuuttava itsemurhataulu tahansa. Ylitalo olisi löydetty sieltä ennenpitkää jäykistyneessä kourassaan oma pistoolinsa ja taskussaan tuo »tunnustus». »Valvovan silmän» triumfi olisi ollut täydellinen. Ja jos te olisitte työntänyt minun luettavakseni tuon asiapaperin Ylitalon voimatta kertoa minulle enää mitään, niin kaiketi minunkin olisi ollut pakko uskoa teidän suosittelemanne yksinkertaisin ratkaisu ainoaksi oikeaksi.
Nimismies piti loppuletkautuksen hyvänään. Hän myönsi mielessään, että hänellä oli vielä paljon oppimista.
— Mitä haluatte Ylitalolle tehtävän? hän kysyi.
— Pitäkää virallinen kuulustelu. Mutta älkää vitkastelko. Ja muistakaa: hän on minun erikoisessa suojeluksessani.
Aalto irvisti puristeessaan hänen kättään hyvästiksi. Hän oli kuitenkin jalomielinen mies, ja siksi hän virkahti:
-— Ette kai aio patikoida Tuulensuuhun asti? Tähän aikaan vuorokautta! Ottakaa Metsärannan hevonen ja kärrit. Kulkeutuvathan ne niemestä yhtä hyvin kuin täältäkin takaisin kotiinsa.
Mutta tästä helpotuksesta huolimatta kello oli vähän vaille kaksi, kun Rauta pääsi perille.
Hän ehti nukkua vain tunnin, kun Lea-rouvan varovainen kosketus jo havahdutti hänet. Varpaillaan hän hiipi anoppinsa perässä alas tupaan. Vasta siellä hän kysyi kuiskaten:
— Mikä hätänä?
— Puhelin. Isä ja minä heräsimme sen itsepäiseen kilinään. Kiukkuinen ja uninen keskusneiti ilmoitti, että sinun on heti soitettava nimismiehelle.
Mutta se oli helpommin sanottu kuin tehty. Rauta sai vääntää puhelimen kampea kauan turhaan. Lopulta Lea-rouva kyllästyi odottamaan tulosta ja lähti nukkumaan. Vihdoin keskus vastasi. Vihainen naisääni kysyi, juopoteltiinko Tuulensuussa, kun aamuyöstä ajetaan naisihminen vuoteesta. Rauta vastasi, että yhtä arvokas miehenkin uni on, mutta että höyhensaarilta hänet oli säälittä kiskottu soittamaan nimismiehelle. Murha vai mikä lie! Sana »murha» tehosi heti. Jo seuraavassa hetkessä yhteys oli selvä.
— Olettepa te ihastunut minun seuraani, Aalto. Haluatte tietenkin kysyä, olenko päässyt onnellisesti kotiin. Mutta kyllä minä nyt olisin antanut suuremman arvon uneni rauhalle kuin teidän huolehtivaisuudellenne.
— Ei, kuulkaahan...
Nimismiehen ääni kuulosti hyvin huolestuneelta.
— No?
— Tehän käskitte minun pitää kiirettä miehemme kuulustelulla. Minä ajattelin, että huomispäivällä voi taas olla omat uudet kiireensä. Siksi soitin konstaapeli Paavolan tänne, ja yhdessä lähdimme putkaan...
Aalto puhui käheästi. Jokin oli mennyt niin pahasti vinoon, että hän oli järkyttynyt.
— Entä sitten?
— Te sanoitte lähtiessänne, että hän on teidän erikoisessa suojeluksessanne. Mutta se ei auta häntä enää.
— Mitä te tarkoitatte? Aalto, puhukaa suoraan!
— Mennessämme miehen koppiin minä ja Paavola löysimme hänet hirttäytyneenä. Kuollut.
Rauta lopetti lyhyesti keskustelun. Ohimoissa alkoi jomottaa ilkeästi. Jaakko Ylitalon surkea kuolema koski häneen kipeästi. Sitten hänen mieleensä muistui eräs lause majuri Syvänteen hyvästijättökirjeestä elämälle: »Minä kuolen tänään, koska elämällä ei ole minulle enää mitään merkitystä eikä arvoa, sen jälkeen kun hän on astunut suuren rajan ylitse.» Ehkäpä Paulan »maalaisihailijakin» oli tuntenut samoin.
Joten kuten hänen onnistui hiipiä takaisin vuoteeseensa niin hiljaa, ettei Inkeri eikä Martti-poika herännyt. Ja niin väsynyt hän oli, että hän vaipui heti sikeään uneen.
Viidestoista luku.
TOINEN ÄÄNI KELLOSSA.
Lyhyeksi Raudan uni sinä yönä kuitenkin jäi.
— Kaarlo! Luojan tähden, herää!
Hänestä tuntui, että joku kiskoi häntä ylös syvästä kaivosta. Sitten hän sai silmänsä auki.
Inkeri seisoi hänen vuoteensa vieressä. Mutta hän ei hymyillyt. Kauniit sinisilmät kuvastivat hätäytymistä ja pelkoa.
— Huomenta, Pienokainen! Onko tuli irti?
— Ei, mutta Pikku Jättiläinen on kadonnut.
Mies oli tuokiossa pystyssä.
— Mitä sinä hourit? Kadonnut!
Inkeri viittasi pojan pikku vuoteeseen päin. Se oli tyhjä.
— Minä heräsin äsken omituiseen tuskaan. Tunsin koko ruumiillani, että jotakin hirveätä oli tapahtunut. Ensimmäinen ajatukseni koski pojua. Ja sitten... näin hänen olevan poissa. Voi, Kaarlo...
Hänen hermostuneisuutensa pyrki tarttumaan Rautaankin. Mutta vilkaisu kelloon johti hänen mieleensä rauhoittavan ajatuksen. Naurahtaen hän veti vaimon syliinsä. Hän kertoi eilisaamuisen kokemuksensa. Hänhän oli herännyt näihin samoihin aikoihin. Pojan vuode oli silloinkin ollut tyhjä. Mutta mitään hätää tällä ei ollut ollut. Isä oli löytänyt hänet rannalta vesirajasta. Siellä kai hän oli nytkin. - Odottamassa Ahtia ja Vellamoa ilmestyviksi.
Mutta Inkeri ei ollut niin vain tyynnytettävissä. Hän oli vaistonnut onnettomuutta. Eikä hän rauhoittuisi ennen kuin saisi sulkea pojan syliinsä. Rauta tunsi vaimoaan kyllin tietääkseen, ettei hänen vakuutteluistaan olisi apua. Pianhan asia sitäpaitsi selviäisi.
Portaissa Inkeri kysyi:
— Kuka tuon typerän jutun on keksinyt? Että Ahti ja Vellamo muka ilmestyvät!
— Mari. Niin Pikku Jättiläinen minulle eilen sanoi.
— Etkä sinä vaivautunut kertomaan minulle mitään. Moite oli selvä. Mutta Rauta sivuutti sen vaikenemalla.
Alakertaan tultua hän virkahti:
— Anna vanhojen ihmisten nukkua.
Mutta Inkerin käsi oli jo vanhempien makuuhuoneen ovenkahvalla. Olkansa ylitse hän sinkautti hermostuneen itsepäisesti:
— Enkä anna!
Rauta katsoi parhaaksi olla puuttumatta siihen enempää ja lähti ulos. Taivas oli pilvetön, ja jo näin aamuvarhaisella ilma oli lämmin. Kesä tuntui palanneen. Yöllä oli ollut sumua, ja parhaillaan usva oli auringon säteiden ja heräävän tuulen tieltä väistymässä järvelle päin. Pensaissa ja pikku puissa hämähäkinseitit kimaltelivat ja välkehtivät kuin valkea silkkipitsi.
Hän asteli hiljalleen kohti rantaa. Kylläpähän toiset tavoittaisivat hänet. Hätäytyneitä ääniä kuuluikin jo portailta. Inkeri oli ajanut jalkeille koko Tuulensuun väen, tietysti. Jotakin harmin tapaista pyrki nousemaan Raudan mieleen. Mutta samassa hän unohti sen. Hän oli saapunut siihen polun kohtaan, johon rantahietikko alkoi näkyä. Ja silloin hän syöksyi juoksuun.
Ranta oli tyhjä! Pojasta ei näkynyt jälkeäkään. Ja soutuvenekin oli poissa.
Käsittämättä, mitä oli saattanut tapahtua, hän juoksi rantahietikon päästä päähän. Hän pistäytyi saunassa ja kurkisti venevajaankin. Etsintä oli turhaa.
Sitten hän jäykistyi. Hänen katseensa oli osunut hietikolle heitettyyn kiveen, jonka ympärille oli kiedottu jotakin. Hirvittävä aavistus iski hänen mieleensä. Hän ei nähnyt eikä kuullut, mitä ympärillä tapahtui. Hän ei tajunnut, että Inkeri ja Lea-rouva huhuilivat epätoivoisesti poikaa, eikä sitä, että lehtori Kaario oli pyörtänyt takaisin huvilalle. Hän tuijotti vain tuohon nyrkinkokoiseen kiveen. Hitaasti hän lähestyi sitä ja kumartui ottamaan sen maasta. Kirje hänelle. Niin, hän oli tiennyt, että siinä olisi kirje. Samanlaisia koukerolta, joita Jaakko Ylitalo oli piirrellyt Margit Karppelan takavarikoiman kirjeen kuoreen. Sekaisin paino- ja kirjoituskirjaimia. Rauta totesi sen koneellisesti koettaessaan sumentuvin silmin saada selvää hirveän sanoman sisällyksestä. Siinä oli vain muutama sana.
Tuomari Rauta! Jättäkää minut rauhaan! Tämä on minun ensimmäinen vastaiskuni. Toinen on tavoittava Teidän vaimonne. Ja kolmas Teidät itsenne.»
Ei muuta. »Valvova silmä» ei ollut tällä kertaa vaivautunut allekirjoittamaan kirjettään.
Rauta työnsi paperilapun pyjamansa taskuun. Isku oli lamauttanut hänet. Tuo katala murhaaja ei siis kaihtanut satuttamasta kättään viattomaan lapseenkin. Uusi käänne todisti, että »Valvova silmä» oli menettänyt ylimielisen varmuutensa ja pelkäsi jo. Mutta tämä toteamus ei tuottanut Raudalle vähäisintäkään iloa. Pikku Jättiläinen... Inkeri ei kestäisi pojan menettämistä...
Eräät Inkerin sanat muistuivat hänen mieleensä. Oli vain vuorokausi siitä, kun vaimo oli lohduttanut häntä sillä, että murhaajan ylimielisyys ei kestäisi kauan. Ja hän oli lisännyt: »Kyllä hänen kellostaan kuuluu vielä toisenkinlainen ääni.» Nuo sanat olivat käyneet toteen pian. Mutta tavalla, jota kumpikaan heistä ei ollut osannut aavistaa.
Rauta havahtui vasta, kun Inkeri tarttui lujasti hänen käsivarteensa.
— Nukutko sinä, Kaarlo? Etkö käsitä, että poju on poissa? Tee toki jotakin!
Hänen sanoissaan oli epätoivoa ja itkua. Rauta ei voinut katsoa häntä silmiin. Ja kun hän puhui, hän ei tuntenut käheää ääntä omakseen:
— Vene! Meidän on jostakin saatava vene!
— Mari juoksi hakemaan. Mutta lähin vene on Onnelassa.
Tietysti. Pitihän Raudan se tietää. Ja vanha, sydänjuuria myöten kauhistunut hoitajatar oli lähtenyt juosta kompuroimaan rantalouhikkoja pitkin. Kestäisi iäisyyden, ennen kuin hän joutuisi takaisin.
Rauta silmäsi toivottomana tyhjää rantahietikkoa. Lea-rouva oli palaamassa niemen kärjeltä päin, jonne hän oli juossut huhuilemaan poikaa. Jo hänen hitaasta käynnistään näkyi, että etsintä oli ollut turha. Lehtori Kaario oli kiireisin askelin tulossa huvilalta. Hän heilutti jo kaukaa kiikaria. Luo tultuaan hän hengästyneenä selitti:
— Minä soitin Onnelaan. Sain vain palvelustytön hereille. Hän lupasi heti lähteä tuomaan venettä tänne.
Inkeri tuskin kuuli, mitä hän sanoi. Mutta hän virkahti kuitenkin:
— Kiitos, isä.
Rauta puristi appensa kättä. Kunnon mies! Keskellä yleistä hämminkiä hän oli löytänyt parhaan ratkaisun.
Jo ulos tullessaan Rauta oli todennut, että heräävä aamutuuli puhalsi luoteisesta. Siitä pitäen se oli vahvistunut. Kiristyvät puuskat hajoittivat järven yllä lepääviä usvamassoja. Nyt erotti jo paljainkin silmin Erakkosaaren ääriviivat. Vastapäinen niemi sensijaan oli yhä edelleen hautautuneena jättiläismäisten pumpulivuorien taakse.
— Vene! Meidän veneemme! Minä näen sen!
Lehtori oli noussut vesirajassa olevalle paadelle ja tutkinut kiikarillaan vähitellen selkenemässä olevaa järveä.
Hänen sanansa murtivat toisten jähmettyneisyyden. Huudahtaen Inkeri ja Lea-rouva juoksivat hänen luokseen. Rauta harppoi vaimonsa jäljessä jaksamatta vielä uskoa onnellisen käänteen mahdollisuuteen.
— Anna tänne, isä!
Eikä Inkeri tyytynyt vain pyytämään. Hän tempasi kiikarin käsiinsä.
— Missä? Missä?
— Tuolla. Hieman oikealle Erakkosaaresta.
Mutta vaikka Inkeri koetti katsoa isänsä osoittamaan suuntaan, hän ei nähnyt mitään. Eikä hän voinutkaan nähdä, sillä hän itki. Hän ojensi kiikarin takaisin ja vaipui paaden viereen purskahtaen nyyhkytyksiin. Mutta nyt ne olivat helpotuksen kyyneliä.
Rauta kumartui hellästi hänen puoleensa. Mutta seuraavassa hetkessä he kuulivat lehtorin huohottavan:
— Nyt näen veneen selvemmin. Se ajelehtii kohti Erakkosaarta. Ei, tuuli vie sitä enemmän oikealle. Poika on kokassa. Hän huitoo käsillään. Mutta... hyvä Luoja! Vene on vesilastissa! Vanha vene uppoaa!
Kirkaisten Inkeri ponnistautui pystyyn.
‒ Hän hukkuu! Poju hukkuu! Kaarlo! Meidän poikamme kuolee silmiemme edessä! Etkä sinä tee mitään! Rauta oli valahtanut kalpeaksi. Hän puristi huulensa yhteen estääkseen raivoaan purkautumasta. Kohtalo oli kohtuuttoman julma. Se oli sallinut heidän saada tietoonsa, että Pikku Jättiläinen oli vielä elossa, vain pakottaakseen heidät voimattomina seuraamaan poikansa kuolinkamppailua. Ei! Tuhannesti ei! Jos kerran vene oli jo lähellä Erakkosaarta, niin oli toivotonta yrittää saavuttaa sitä uiden. Se uppoaisi ennen. Mutta sittenkin! Epätoivoinenkin yritys oli parempi kuin kädet ristissä täällä seisominen. Hän viittasi Lea-rouvalle, että tämä ottaisi Inkerin hoteisiinsa, heitti yöpuvun yltään ja kahlasi uimaan. Takaansa hän kuuli vaimonsa valituksen:
— Voi, Kaarlo! Älä! Et sinä jaksa! Ja kaikki on myöhäistä...
Mutta hän ei kääntynyt. Tasaisin, voimakkain vedoin hän halkoi vettä. Hän tunsi joutuneensa epätasaiseen kamppailuun kohtalon kanssa. Katkeruus valtasi hänet. Mutta sitten hän pakottautui rauhalliseksi. Hänellä ei nyt ollut hiukkaakaan varaa tuhlata voimiaan vihaan.
Vain kerran Rauta katsoi taakseen. Mutta ei Tuulensuun, vaan Onnelan rantaan päin. Sieltä oli juuri lähtenyt liikkeelle vene. Mutta se oli toivottoman kaukana.
Tuulensuun rannassa vallitsi kuoleman hiljaisuus. Lehtori Kaario seurasi tuskaisin mielin kiikarilla valkoista, ajelehtivaa venettä. Hänen sydäntään kouristi. Kuvitteliko hän vain, vai oliko todella keskiveneen laita enää hiukkasen vedenpinnan yläpuolella? Onneksi poika nojasi nyt kokkaan liikkumattomana. Jos hän ottaisi askelenkin tai muuttaisi asentoaan, vene heilahtaisi ja täyttyisi, ja silloin kaikki olisi lopussa. Hädissään lehtori tutki järveä joka suuntaan. Mutta pelastavaa venettä ei näkynyt missään. Hän katsoi myös Onnelaan päin, mutta veteen pistävä kallionkieleke oli tiellä. Jäljelle jäi siis vain uiva mies, joka sisukkaasti ponnisti eteenpäin. Mutta hän oli vielä, kaukana uppoavasta veneestä.
Silloin hurja haukunta alkoi halkoa ilmaa. Se kiihtyi kiihtymistään muuttuen välillä surkeaksi ulvonnaksi. Jalkojensa juuresta lehtori kuuli tyttärensä itkun:
— Raju! Susien jälkeläinenkin yhtyy meidän tuskaamme. Mutta kukaan ihminen ei meitä auta.
Polttavat kyynelet ryöpsähtivät vanhan miehen silmiin. Hän pyyhkäisi ne pois ja suuntasi jälleen kiikarinsa uppoavaa venettä kohden. Se oli nyt ajautunut Erakkosaaren kohdalle, vain puolisensadan metrin päähän rannasta. Vaivaiset 50 metriä, ja ne sinetöisivät hänen terhakan tyttärenpoikansa kohtalon!
Äkkiä kiikari alkoi vavista hänen käsissään. Saaren rannassa näkyi liikettä. Joku mies oli siellä. Hän oli työntämässä vesille ruuhen tapaista alusta! Pelastusko?
Lehtori pidättäytyi tällä kertaa hiiskumasta näkemästään naisille. Miksi herättää toiveita, jotka ehkä jälleen pettäisivät? Hievahtamatta hän seurasi mielien liikkeitä, kun tämä istahti tuhdolle ja alkoi soutaa valkoista venettä kohden. Mutta mies ei ehtinyt perille! Poika kai liikahti kokassa tai sitten muita suurempi aalto löi veneeseen. Vaaleakiharainen pää katosi veteen.
Kiikari putosi herpaantuneista käsistä, ja lehtori horjui vaimonsa ja tyttärensä viereen hietikolle. Kumpikaan näistä ei kysynyt mitään. He ymmärsivät muutenkin. Heidän itkunsa kiihtyi hillittömäksi.
He eivät panneet merkille, että kallionkielekkeen takaa ilmestyi näkyviin Onnelan vene. Liina Purola siellä souti, niin että vesi kohisi kokassa. Hankainten kitinä havahdutti kuitenkin Inkerin. Hänestä tuntui, että hän oli itkenyt loppuun kyynelensä. Mutta hänen turtaan mieleensä nousi huoli miehestä. Minne Kaarlo oli joutunut? Hän näki kyllä, että Onnelan vene oli tulossa. Mutta mitäpä siitä, nyt enää!
Väsyneesti hän kohotti kiikarin silmilleen koettaen tähytä miestään. Päätä ja hartioita ei kuitenkaan näkynyt Tuulensuun ja Erakkosaaren välisellä taipaleella. Sitten .. — Isä! Äiti!
Se oli riemun huudahdus, ei enää epätoivon eikä tuskan.
— Kaarlo seisoo Erakkosaaren rannassa! Hänellä on Pikku Jättiläinen sylissään! Toinen mies seisoo hänen rinnallaan. Ja he heiluttavat meille! Oi, Jumalani! Poju on pelastunut!
Hetkistä myöhemmin he olivat kaikki Onnelan veneessä. Liina oli saanut luovuttaa airot Inkerille, jonka täytyi purkaa riemunsa soutuun. Lehtori oli istuutunut etutuhdon airoihin. Ja vene lensi kohti Erakkosaarta.
Toimittaja Kulmala oli odottamassa heitä. Rajun haukunnan lomitse hän sai huudetuksi heille rannalta, ettei pojalla ollut mitään hätää, mutta että isänsä oli kantanut hänet mökkiin, peitellyt vuoteeseen ja keitti hänelle nyt kuumaa vettä.
Ei Kulmala eikä Raju voinut mitään sille, että Inkeri maihin päästyään syleili heitä kumpaakin. Koira kyllä murahti ja pinkaisi sitten hurjaan laukkaan kohti mäenharjaa. Mutta isäntä sensijaan pyyhkäisi silmiään ja hymyili hämillisesti. Mäkeä noustessa -hän sitten kertoi huomanneensa Rajun haukunnassa oudon, hätäytyneen sävyn ja siksi tulleensa rantaan katsomaan, mitä oli tekeillä. Kun hän sitten oli ollut ruuhella lähestymässä uppoamassa olevaa venettä, vähäiseltä näyttänyt aalto oli loiskahtanut valkoisen laidan ylitse. Tuossa tuokiossa vene oli täyttynyt ja uponnut. Kulmala oli kiskaissut vielä muutaman vedon airoilla ja sitten sukeltanut kadonneen pojan perään. Vähän vettä pikkumies oli joutunut nielemään. Mutta hän oli ollut jalkeilla jo silloin, kun hänen isänsä uiden saapui saareen.
Martti-poika havaitsi pian olevansa koko seurueen keskus. Mikään mahti ei saanut häntä enää pysymään vuoteessa. Eikä Inkerikään hennonut kieltää, kun poika vaati saada juoda kuuman veden sedän kirjoituspöydän ääressä.
— Voi, suokaa anteeksi, toimittaja Kulmala, että me näin myllerrämme koko teidän kotinne, Inkeri huomasi sentään pyytää.
— Ei mitään ei mitään, pikku rouva. Minähän sanoin jo taannoin, että te olette sydämellisesti tervetullut toistekin Erakkosaareen. Hm... niin... Tarkoitin tietenkin, että olette aina tervetullut. Te ja... hm... teidän perheenne.
Martti-poika oli jo täysin toipunut säikähdyksestään. Koko seikkailu tuntui nyt vain suurenmoisen jännittävältä. Hän arvioi olevansa päivän sankari äidin, mummun ja vaarin mielestä. Niin, ja tuon mukavan, harmaatukkaisen vieraan sedän mielestä, jonka silmät alkoivat niin hassusti räpyttää aina, kun äiti katsoi häneen. Isä vain oli peloittavan totinen. Hän ei puhunut eikä nauranut, kuten muut. Poika koetti ajatella, että isä oli niin outo ja hiljainen siksi, kun hänen oli pitänyt harmaatukkaiselta sedältä lainata joitakin vaatteita ja ne olivat hänelle ihan liian ahtaat. Mutta hänen katseensa palasi yhä uudelleen tutkivana isän kasvoihin. Ei, se ei sittenkään voinut johtua vain vaatteista. Isän silmät olivat hyvin huolestuneet. Miksi isä suri tällaisella hetkellä, jolloin kaikki muut olivat iloisia?
Inkeri kysyi samaa hetken kuluttua. Rauta katsoi silloin parhaaksi kertoa kirjelapusta, joka kiven ympärille sidottuna oli heitetty Tuulensuun rannalle, Ja selittää muutamin sanoin, mitä se merkitsi. Inkeri ja hänen vanhempansa kuuntelivat tyrmistyneinä. Erakkosaaren herran laihoille kasvoille ilmestyi katkeran halveksiva hymy. Niin, juuri tuollainen oli se pahojen ja huonojen ihmisten maailma, jolle hän oli kääntänyt selkänsä.
— Mutta, lehtori virkahti hetken kuluttua, silloinhan tämä äskeinen ei ollutkaan pienen kaimani omaa varomattomuutta.
— Ei! Vaan Paula Karppelan murhaajan ensimmäinen vastaisku minulle.
— Minä en ymmärrä, Lea-rouva valitti. — Kuinka ihmeessä poju lähti...?
— Sen saa Pikku Jättiläinen kertoa meille. On kai parasta, että sinä, Inkeri, kyselet pojalta.
Inkeri nyökkäsi miehelleen. Hän oli käynyt hyvin vakavaksi ja hiljaiseksi. Hän ymmärsi paljon selvemmin kuin vanhempansa, millaiseen vaaraan he olivat joutuneet. Ennenkin oli tapahtunut, että Kaarlon taistelu roistoja vastaan oli saanut nämä loukkuun ajettuina uhkaamaan heidän molempien henkeä. Mutta takaa-ajettu murhaaja oli nyt ensimmäisen kerran käynyt käsiksi myös heidän pikku poikaansa. Ja tuo katala suunnitelma olisi onnistunut, elleivät Raju ja toimittaja Kulmala olisi viime hetkessä tuoneet pelastusta. Sydän hätää ja kiitollisuutta tulvillaan hän nosti pojan syliinsä ja painoi hänet lujasti povelleen kuin suojatakseen häntä pahoilta voimilta.
Martti-poika kurkisti uteliaana hänen kasvojaan. Hän ei ollut käsittänyt vähääkään siitä, mitä isot ihmiset olivat äsken puhuneet. Mutta häntä huolestutti se, että äitikin oli muuttunut surulliseksi.
Sitten Inkeri alkoi kysellä. Poika vastaili hanakasti. Hän näki ilokseen kaikkien kuuntelevan tarkasti. Hän oli siis jälleen kaiken keskipiste.
Kysymyksistä ja vastauksista hahmottui esiin satu uteliaasta pikkumiehestä ja ilkeästä Ahdista.
Martti-poika oli pitänyt varansa, ettei hän tänä aamuna enää myöhästyisi. Hän oli ollut rannassa jo hieman ennen kuin aurinko nousi. Häntä oli viluttanut, mutta liikahtamatta hän oli odottanut Ahdin ja Vellamon nousemista aalloista. Hieman vain hän oli säpsähtänyt, kun järveltä sumusta sitten oli alkanutkin kuulua loisketta. Urheasti hän kuitenkin oli pysynyt paikoillaan. Hänhän tiesi, että sieltä tulisivat Ahti ja Vellamo. Mutta Ahti oli tullutkin yksin. Päässä hänellä oli ollut kaislalakki. Hänen pitkästä harmaasta parrastaan ja tukastaan sekä harmaista vaatteistaan oli valunut vettä. Käheällä vaarin äänellään hän oli varoittanut poikaa olemaan huutamatta. Mutta eihän Martti ollut aikonutkaan huutaa. Hän oli vain kysynyt, missä Vellamo-muori on. Ahti oli selittänyt tulleensa hakemaan häntä juuri Vellamon luo, jos poika vain uskaltaisi lähteä hänen matkaansa. Pikkumies oli naurahtanut. Hänkö ei uskaltaisi! Mutta hän halusi tietää, olisiko Vellamo-muorilla kolmen miehen mittaisia haukia tarjottavana aamiaiseksi. Oli kyllä, neljänkin, Ahti oli vakuuttanut. Mutta saisiko hän yhden sellaisen myös mukaansa tuomisiksi äidille? Senkin Ahti oli luvannut. Silloin Martti ei enää ollut epäröinyt, vaan oli kavunnut veneeseen, jonka Ahti oli työntänyt vesille. Ahti oli soutanut ulos sumuun. Mutta ulapalle päästyä hän oli pudottanut airot järveen. Poika oli kysynyt: »Miksi sinä noin teit? Nehän olivat vaarin airot.» Ahti oli vastannut, ettei niitä tarvittu enää, he olivat perillä. Hän kävisi vain tiedustamassa, oliko Vellamo-muorilla aamiainen jo valmiina. Tovin kuluttua hän palaisi noutamaan Marttia. Mutta siihen saakka pojan pitäisi olla aivan hiljaa. Huuto sulkisi häneltä iäksi Ahdin ja Vellamon valtakunnan portit. Pikkumies oli luvannut olla kärsivällinen. Sitten Ahti oli sukeltanut pää edellä veteen. Martista oli aluksi ollut hauskaa odottaa. Koko ympäristö oli ollut niin lystikkäästi pehmeän valkoista. Mutta hän oli vähän pelästynyt havaitessaan, että Ahti oli vienyt mennessään veneen tapin ja että vettä tuli virtanaan sisään. Eihän vettä muulloin päästetty veneeseen! Vaari oli siitä vielä tarkempi kuin muut. Lisäksi hänen oli tullut kovin vilu. Eikä Ahtia vain kuulunut palaavaksi. Huutaa hän ei ollut tahtonut. Hän oli vain hiljaa kuiskannut kerta kerran jälkeen: »Äiti! Äiti!» Ja sitten hän oli rukoillut Jumalaa, niin kuin äiti oli käskenyt tehdä. Jumala oli varmasti kuullut sen, koska oli pannut Rajun haukkumaan.
Pikku Jättiläinen ei käsittänyt, miksi äidin ja mummun silmät kyyneltyivät ja vaari rupesi ryiskelemään, kuin olisi saanut jotakin väärään kurkkuun. Mutta isiä hän ymmärsi kaikkein vähiten. Tämä sanoi:
— »Valvova silmä».
Vallan vihoviimeistä oli, että isä määräsi äidin viemään hänet takaisin sedän vuoteeseen. Mutta hän oli jostakin syystä niin väsynyt, ettei jaksanut vastaankaan panna.
Erakkosaaren arkihuoneessa pidettiin sitten neuvottelu. Rauta tahtoi, että tuulensuulaiset lähtisivät turvaan, kunnes raivoava murhaaja oli saatu telkien taa. Mutta Kaariot väittivät, ettei heillä voinut olla mitään vaaraa. Inkerikin oli haluton jättämään miestään, mutta hän myönsi olevansa hyvin huolissaan pojan vuoksi.
— Jos sallitte, toimittaja Kulmala sanoi säikkyen omaa rohkeuttaan, niin minulla olisi ehdotus tehtävänä. Kehnoa ja ahdastahan täällä on. Mutta jos pikku rouva suvaitsisi... Raju ja minun haulikkoni suojaisivat kyllä teitä ja poikaanne. Silloin kun tuomari olisi mantereella. Hm .. Ettehän vain pahastu...
Lopuksi päätettiinkin, että Raudan perhe asettuisi toistaiseksi Erakkosaareen. Sinne olisi »Valvovan silmän» vaikeaa ulottaa retkiään.
— Meidän puoleltamme on tietenkin hyvin häikäilemätöntä väärinkäyttää vieraanvaraisuuttanne, Rauta virkahti. — Mutta minä toivon kaiken olevan jo parissa kolmessa päivässä ohitse.
Toimittaja Kulmalan laihoja kasvoja kirkasti onnellinen hymy.
— Oh, älkää sanoko niin. Pikku rouvan vierailu on minulle suuri ilo. Ja... hm... teidän vierailunne tietysti myös, tuomari.
Rauta pyysi toisia odottamaan sisällä. Mari oli kai jo saapunut veneineen. Hänellä oli jotakin kysyttävää Marilta ja Onnelan Liinalta. Inkeri ilmoitti haluavansa olla tuossa keskustelussa läsnä, ja niin he lähtivät yhdessä.
Rauta oli arvioinut oikein. Mari oli vihdoinkin tullut perille. Onnelan molemmat veneet olivat rinnakkain rannassa. Ja siinä vanha ja ponnisteluistaan lopen uupunut hoitajatar oli saanut kuulla lemmikkinsä ihmeellisellä tavalla pelastuneen. Kun isäntäväki tuli veneiden luo, eukko oli pyyhkimässä kyyneleiden jälkiä poskiltaan.
— Sen minä vain sanon Inkeri-rouvalle, että...
— Mari jättää vain sanomisensa toiseen kertaan. Tuomarilla ja minulla on asiaa Marille.
Vanha hoitajatar katsahti hämmästyneenä nuoreen emäntäänsä. Tuossa sävyssä Inkeri ei ollut hänelle ennen puhunut. Oliko nyt laitaa puhua noin vanhalle ihmiselle, joka oli häntä polvenkorkuisesta hoivaillut ja hellinyt?
Mutta Inkeri jatkoi tiukasti:
— Mistä Mari sai päähänsä uskotella pojulle, että Ahti Ja Vellamo muka kohoavat näkyviin, jos niitä auringon noustessa rannalla yksin ja hiljaa odottaa?
— Se on sellainen vanha tarina, eukko puolustautui hämillään. — Kuulin sen lapsena omalta äidiltäni. Kun Martti-pojulle aina täytyy olla satuja, niin minä kerroin senkin. Ja sen minä sanon Inkeri-rouvalle, ettei siinä pitäisi mitään pahaa olla.
— Mutta minä sanon Marille, että tuo Marin typerä tarina oli tänään maksaa pojun hengen! Inkeri sinkosi ankarasti.
Vanha hoitajatar niiskautti nyreänä. Vai niin, vai hänen syykseen kaikki pantiin? Hänen, joka hoiti ja varjeli Martti-poikaa paremmin kuin äitinsä! Nyt kun kaikki oli hyvin, Inkerin sopi kiivetä tuomarinistuimelle ja pauhata kuin fariseus!
Rauta puuttui keskusteluun.
— Kas niin, Mari. Annetaan tuon olla. Mutta minä tahtoisin nyt tietää, keille kaikille Mari on tullut kertoneeksi, että Pikku Jättiläinen odottaa aamuisin Ahtia ja Vellamoa Tuulensuun rannassa. Marin ei pidä käsittää minua väärin. Eihän tuollaisessa kertomisessa ole mitään pahaa. Tietysti pojan puuhista on mukava jutella tuttaville. Minä vain muuten haluaisin saada selville, ketkä siitä kuulivat. Ehkä Mari muistaa.
Tuomarin ääni ja sanat tehosivat eukkoon. Hän vilkaisi vielä tuomitsevasti nuoreen emäntäänsä. Hänen katseensa tuntui sanovan: »Kuuletko? Noin sinunkin pitäisi oppia ihmisille puhumaan!» Sitten hän auliisti vastasi:
— Muistanhan minä toki, tuomari. Minä en hiiskunut siitä yhdellekään ristin sielulle. Paitsi tälle Liinalle, joka eilen pikimmältään pistäytyi minua tervehtimässä.
Rauta kääntyi tohtori Karppelan palvelijattaren puoleen. Tämän kalvakoille, kuihtuneille kasvoille oli kohonnut punaa, kun hänen nimensä mainittiin.
— Neiti Purola, älkää pahastuko, mutta minun pitäisi saada tietää, miten tuo poikani juttu kulkeutui kylälle. Ehkäpä te voitte sanoa...
— Ei ainakaan minun kauttani, herra tuomari, Liina vastasi nopeasti. — Siitä ei ollut puhetta edes palvelusväen puolella. Ainoa ihminen, jolle tulin siitä kertoneeksi, oli...
Hän keskeytti epäröiden. Mutta Rauta ei tahtonut kiirehtiä häntä.
— Niin, katsokaas, herra tuomari. Asian laita oli niin, että minua käskettiin viemään illallista Eeva-neidille hänen huoneeseensa. Neiti oli vuoteessa ja kehoitti minua jäämään juttelemaan, jottei hänen tarvitsisi yksin syödä. Niin hän tekee monesti. Hän kysyi, mitä uutta olin kuullut. Mitäpä minä olisin kuullut! Mutta hänen ratokseen kerroin Martti-pojan unelmasta. Eeva-neiti nauroi ja sanoi, että se oli herttaista.
— Muistatteko, kysyikö hän uutisia erikoisesti Tuulensuusta vai noin vain yleisesti?
— Vain yleisesti.
Rauta oli havainnut Inkerin hätkähtävän kuullessaan Eevan nimen. Hän kietoi rauhoittavasti kätensä vaimonsa hartioiden ympäri ja jatkoi keskustelua.
— Asiasta toiseen, neiti Purola. Tiedättekö, onko Eeva-neiti hyvä uimaan?
— Oi, on toki! Ainahan hän on järvessä. Joskus häntä on vaikeata saada houkutelluksi aterian ajaksi vedestä. Uimamaisterihan Paula-neitikin oli. Mutta kuulin hänen itsensä sanovan, ettei hän vedä vertoja Eeva-neidille vedessä. Muuten kyllä Paula-neiti oli tietysti aivan toista! Vaikka... hyviä olivat molemmat.
Palvelijatar oli huomannut hairahtuvansa puhumaan liikoja oman talon neideistä. Tavallisesti hän osasi pitää kielensä kurissa. Mutta tuossa Tuulensuun tuomarissa oli jotakin, mikä sai ihmisen avosuiseksi.
— No, miten Eeva-neiti jaksaa? Toivottavasti jo paremmin kuin eilen.
— Kyllä toki. Kenraali sanookin, että Eeva-neidissä on terästä. Johan hän eilen päivällisen jälkeen käveli puutarhassa kukkia poimimassa. Illalla vain hän meni tavallista aikaisemmin vuoteeseen.
Rauta tunsi Inkerin värähtävän. Hän itsekin oli yllättynyt. Vai niin pian Eeva oli tointunut! Vain muutamaa tuntia sen jälkeen, kun hänen ja Raudan keskustelu oli niin dramaattisesti katkennut, hän oli jo käyskennellyt puutarhassa kukkia poimien. Sitäpaitsi, sehän tiedettiin nyt, Eeva oli hyvä uimari. Ja ilmeisesti myös hyvä sukeltaja! Kaiken lisäksi hän oli eilen saanut kuulla, että Martti-poika odotti aamuisin yksin veden väkeä tulevaksi vierailulle Tuulensuuhun!
Hetkisen Rauta tunsi houkutusta pyytää Liinaa ottamaan selvää, oliko Eeva-neiti viettänyt tämän aamun vuoteessa. Mutta hän hylkäsi nopeasti tuon ajatuksen. Hänellä ei totisesti ollut varaa tehdä ainoatakaan erehdystä tai ottaa ainoatakaan varomatonta askelta. Jo nytkin hän oli esittänyt naiselle kysymyksiä, jotka voisivat herättää epäilyksiä. Jos hän kertoisi Onnelassa...!
— Minä tulin siis aivan turhan tautta vaivanneeksi teitä kysymyksilläni, neiti Purola, hän sanoi. — Teidän on tarpeetonta mainita kenellekään tästä keskustelustamme. Jos se kulkeutuisi Eeva-neidin korviin, se saattaisi aivan syyttä suotta herättää hänessä ihmettelyä. Meitä kumpaakin kohtaan.
Liina lehahti punaiseksi. Hän painoi päänsä alas ja sanoi hiljaa:
— Aivan niin, herra tuomari.
— Onko kenraali vielä Onnelassa? Rauta kysyi rauhoittaakseen häntä.
— On kyllä, herra tuomari.
— Sittenpä soitankin Tuulensuusta hänelle ja pyydän, että Marin lainaama vene saisi toistaiseksi jäädä käyttöömme. Keneltä Mari muuten veneen avaimet sai?
— Puutarhurilta. Hän oli ainoa, jonka Onnelassa sain jalkeille. Ja sen minä sanon, että...
— Kas niin, Mari. Nämä käräjät lopetetaan nyt ja lähdetään mantereelle.
Tuulensuussa Raudan oli vaikeata saada mariseva ja muriseva vanha hoitajatar käsittämään, että tämän oli lähdettävä viemään Inkerille ja Pikku Jättiläiselle vaatteita Erakkosaareen, jonne nämä toistaiseksi jäisivät. Siitä selvittyään hän valjasti Metsärannan hevosen kärrien eteen ja lähti matkaan. Nimismies oli kyllä vakuuttanut, ettei hänen kannattanut pitää kiirettä niiden takaisin toimittamisella. Mutta hän oli päättänyt päivänvalossa tutkia tarkkaan Ylitalo-vainajan metsäladon. Kun kerran »Valvova silmä» oli käynyt siellä ainakin kerran, niin hänestä oli voinut jäädä sinne jokin paljastava jälki. Metsäranta oli siellä lähin talo, ja sinne hän oli sitäpaitsi jättänyt apeltaan lainaamansa polkupyörän.
Hän ajeli käymäjalkaa. Sivullinen olisi arvioinut hänet täysin huolettomaksi matkamieheksi. Mutta itse asiassa hän oli jännittänyt kaikki aistinsa vainuamaan mahdollista vaaraa. Hän tiesi nyt joutuneensa kamppailuun sellaisen vastustajan kanssa, joka ei häikäillyt mitään. Ja jos hän joutuisi pois pelistä, Paula Karppelan murha jäisi luultavimmin ratkaisemattomaksi arvoitukseksi. Inkerikin pikemmin aavisti kuin tiesi, miten pieneksi hänen oli onnistunut jo supistaa epäiltyjen piiri. Oli hyvinkin mahdollista, että »Valvova silmä» tajusi sen.
Hän oli juuri sivuuttanut Onnelaan vievän portin, kun hänen nenäänsä tunkeutui ilkeä, pistävä haju. Hän pysähdytti hevosen ja hyppäsi kärreiltä. Haju tuli metsästä, oikealta. Hän lähti katsomaan, mitä oli tekeillä. Vaistomaisesti hän varoi askeliaan kuulumasta.
Pian hän olikin perillä. Paksu, kellervä savu nousi pienestä muurahaiskeosta. Hämmästyksekseen Rauta huomasi, että sen takana, kasvot häneen päin, oli kumartuneena Laura Laita. Hänen seuraava ajatuksensa oli, että jonkun pitäisi varoittaa tyttöä käyttämästä tuollaista valkoista pukua. Se korosti hänen ruumiinsa rujoutta.
— Päivää, neiti Laita!
Tyttö katsahti ylös. Hänen silmänsä salamoivat harmista. Mutta se vaihtui iloiseksi hymyksi, kun hän tunsi muutaman metrin päähän pysähtyneen häiritsijänsä.
— Oi, te, tuomari Rauta! Hyvää huomenta!
— Mitä kummaa te puuhailette täällä?
— Tulkaa katsomaan! Saatte nähdä jotakin hauskaa. Rauta kiersi hänen luokseen. Tyttö ryhtyi heti innokkaasti selittämään.
Hän oli hävittämässä muurahaisia. Sitä varten hän oli hankkinut rikkiä ja kaliumkloraattia. Kaliumkloraatti antoi vauhtia liekeille, ja palava rikki tappoi eläimet.
— Nuo muurahaiset ovat uskomattoman typeriä! Voisivathan ne juosta pakoon ja pelastaa siten nahkansa. Mutta ei! Joka taholta niitä rientää tulta kohden, ja ne yrittävät sammuttaa sitä ruiskuttamalla tuleen nestettään. Siihen ne sitten käpertyvät. Minun ei tarvitse muuta kuin vähän sohaista, niin tuli yltyy. Oi, katsokaa, miten hassunkurista se on!
Tyttö kumartui itse katsomaan varoen kuitenkin joutumasta hengittämään pistävää katkua. Hän nauroi ihastuksesta. Mutta Rauta ei nauranut. Hän tuijotti hetken murhenäytelmää jalkojensa juuressa. Sitten hän äkisti kumartui ottamaan kuivuneen oksan maasta, hajoitti palavan aineen ja polki tulen sammuksiin.
Kääntyessään hän näki tytön istuvan läheisellä kivellä. Tämän siniset silmät näyttivät oudon tummilta, ja alahuuli oli työntynyt hieman eteenpäin. Hän oli kuin ainakin lapsi, jolta on hauska leikki rikottu.
— Nyt ette ollut kiltti, tuomari Rauta.
— Olitteko te sitten, neiti Laita? Teidän olisi tuosta leikistänne pitänyt pidättyä jo niiden meidän ja muiden maiden kaupunkien vuoksi, joita on ilmasta käsin pommitettu ja pommitetaan. Yhtäläisyys on suorastaan järkyttävä. Keko on muurahaisten kaupunki. Mutta kuin sydämettömin pommituslentäjä, joka julmasti nauttii levittäessään pommein ja konekivääritulella kuolemaa suojattomiin asuntokortteleihin, te vain lisäsitte tappavan tulenne voimaa. Ja tekin nauroitte uhrienne uskomatonta typeryyttä, kun ne pakenemisen asemesta syöksyivät kuolemanvaaraan yrittäen epätoivoisesti sammuttaa palavia kotejaan.
— Olettepa te lapsellinen, tuomari Rauta! Nuohan ovat vain muurahaisia.
— Niin kyllä. Mutta ne edustavat elämää, nekin. Neiti Laita, minä voisin ymmärtää ja hyväksyäkin teidän menettelynne, jos muurahaiset, joiden kimppuun kävitte, olisivat vahingoksi tai haitaksi teille. Mutta tämä keko on kaukana Kesärannasta. Te olette nyt Onnelan maalla. Eikä teillä ole täällä mitään tuomiovaltaa, ei muurahaistenkaan ylitse!
— Miksi te olette noin suuttunut, tuomari Rauta?
Mies katsoi vakavasti tyttöön.
— Siksi, etten minä voi tyynesti katsoa syrjästä, kun elämää kylmästi ja tarkoituksettomasti tuhotaan.
Sanat näyttivät tehoavan tyttöön. Hän tuli aivan lähelle nöyryytettynä ja katuvana.
— Oi, nyt minä käsitän! Suokaa minulle ajattelemattomuuteni anteeksi. En enää ikinä tee sellaista. Sanokaa, tuomari Rauta, emmekö me kaksi voisi olla ystäviä!
Hänen enkelimäiset kasvonsa olivat hyvin lempeät ja puhtaat. Mutta Rauta ei katsonut niihin. Hän sanoi vain:
— Minäkin toivoisin sitä, neiti Laita.
Kun hän kääntyi menemään, tyttö seurasi häntä. Hän nousi miehen viereen kärreille. Mutta keskustelua ei syntynyt.
Laskeuduttuaan Kesärannan veräjän luona maahan Laura sanoi hiljaa:
— Näkemiin, tuomari Rauta!
Mies vastasi hänen hyvästijättöönsä, mutta katsoi itsepäisesti eteensä.
Tyttö seisoi tiellä tuijottaen kärrien perään, kunnes ne katosivat tienmutkan taa.
Rauta tunsi jo suorimman tien metsäladolle. Päivänvalossa taival katkesi muutenkin paljon nopeammin kuin eilisiltana. Mutta sisällä ladossa oli hämärää. Hänellä oli nyt täysi syy olla tyytyväinen siihen, että oli kaiken varalta ottanut mukaansa taskulampun. Sen avulla hän ryhtyi perinpohjaiseen tutkimukseen. Hän löysi yhtä ja toista Jaakko Ylitalon jättämää kamaa, mutta ei muuta. Hän ei kuitenkaan antanut periksi. Yksitellen hän ravisteli lattialle levitettyjä havuja. Hänen sitkeytensä tulikin palkituksi. Kun hän pudisti erästä kuusenhavua, joka oli ollut lähellä ladon oikeanpuoleista etunurkkaa, jotakin putosi kilahtaen lattialle. Hän pisti sen taskuunsa ja jatkoi rauhallisesti työtään. Mitään muuta ei kuitenkaan löytynyt.
Hän kiipesi ulos, istahti ladon seinän nojaan ja sytytti savukkeen. Vasta sitten hän otti esiin löytönsä. Se oli kaunis, kaksinkertaisen S-kirjaimen muotoinen kultasolki, johon oli upotettu pieniä rubiineja. Hän huo'ahti tyytyväisenä. Koru oli muodoltaan siksi harvinainen ja silmäänpistävä, että sen omistajasta ei voinut olla vaikeata saada selkoa.
Metsärannan talosta hän sai pyöränsä ja lähti vinhasti polkemaan kohti niemeä. Mutta hän ei ajanut suoraan Tuulensuuhun, vaan poikkesi jo Päivärinteelle.
Puistonpuoleisella kuistilla hän tapasi majuri Pöystisen. Tämä oli valvoneen näköinen ja paljon hiljaisempi kuin heidän tavatessaan viimeksi tällä samalla paikalla. Mutta hän ilahtui Raudan tulosta.
— Hauskaa, että viimeinkin löysit taas tien tänne, Rauta! Onko sinulla hyviä uutisia?
— Ei vielä. Mutta nyt haluaisin tavata sisartasi. Luuletko, että hän suostuisi antamaan minulle tilaisuuden keskustella pari minuuttia kanssaan kahdenkesken?
— Oletpas sinä vietävän juhlallinen ja varovainen nyt, Rauta!
Sen sanottuaan hän näytti muistavan jotakin hupaisaa, koska purskahti nauruun.
— Ahaa, minä käsitän. Nimismies on tietenkin kannellut sinulle, ettei häntä otettu avosylin vastaan siiloin, kun hän poliisiensa kera saapui tänne kotitarkastusta toimittamaan. Mutta se oli pelkkää leikkiä minun ja Maijan Puolelta! Jotakin huviahan meilläkin täytyy täällä olla. Emme me sinulle mitään kaunaa kanna. Päinvastoin. Saatpa nähdä, kun tapaat Maijan!
Maija Pöystinen otti Raudan kuitenkin vastaan varsin viileästi.
— Kas vain. Jälleen poliisi.
Piittaamatta hänen ilmeisestä vihamielisyydestään, Rauta kävi asiaansa.
— En viivytä teitä kauan, neiti Pöystinen. Mutta voinko luottaa siihen, että tämä keskustelumme jää ehdottomasti kahdenkeskiseksi?
Nainen nyökkäsi hymähtäen happamasti:
— Puhukaa. Minä en juorua.
Rauta ojensi hänelle löytämänsä korun.
— Voitteko sanoa, kenen tämä solki on?
Vastaus tuli viivyttelemättä:
— Eeva Karppelan.
— Oletteko siitä ehdottoman vanna?
— Olen. Ehdottoman varma!
— Oliko se hänen rinnassaan häiden aattoiltana?
— Ei. Silloin Eevalla oli kaulallaan kapeassa kultaketjussa riippuva kamee.
— Tiedättekö, milloin tämä oli hänellä viimeksi?
— En. Mitenkä voisinkaan tietää? Minähän vältin Onnelaa ja sen asukkaita. Mutta silti jouduin muualla joskus näkemään Eevan. Siksi tiedän tuon soljen kuuluvan hänelle.
Rauta pisti korun takaisin taskuunsa ja jätti hyvästit.
Sitä myöten asia oli siis selvä. »Valvovalta silmältä» metsälatoon jäänyt solki oli Eeva Karppelan! Mutta miten ihmeessä hän ei ollut osannut kaivata tuota koruaan? Tuo nainenhan oli kaikessa muussa osoittautunut peräti huolelliseksi.
Rauta oli ehtinyt jo Onnelan ja Tuulensuun väliselle metsätaipaleelle. Mutta sitten hänen mietteensä äkkiä katkesivat. Hän tunsi viiltävää kipua niskassaan ja kuuli miltei samassa laukauksen. Hän tajusi olevansa haavoittunut, mutta pinnistäytyi polkemaan vauhdin rajuksi. Seuraavaan tienmutkaan päästyään hän ajoi surkeilematta oikealle metsään ja heittäytyi maahan.
Hän makasi hetken liikahtamatta, teroittaen kuuloaan. Mutta kaikkialla oli hiljaista. Risahdustakaan ei kuulunut. Vain tuuli humisi puiden latvuksissa.
Tässä äänettömyydessä tuo äskeinen tuntui suorastaan uskomattomalta ja mahdottomalta. Keskellä rauhallista, aurinkoista Keski-Suomea!
Mutta se oli sittenkin tapahtunut. Yltyvä särky niskassa oli liiankin todellista. Ja kun hän kosketti sormillaan kipeää kohtaa, ne punertuivat verestä.
Häntä oli ammuttu tien vasemmalta puolelta. Nyt hän tiesi vielä erään uuden ominaisuuden »Valvovasta silmästä». Tämä oli taitava ampuja, jonka käsi ei vavissut. Jos hänen vauhtinsa olisi ollut vaikkapa vain aavistuksen verran hitaampi, niin heidän kahden välinen kamppailu olisi nyt jo ohitse. Päättynyt Paula Karppelan murhaajan voittoon!
Mutta kun niin ei kerran ollut vielä ainakaan tässä vaiheessa käynyt, niin hänen oli järjetöntä jäädä tähän makaamaan. Hänen oli päästävä Tuulensuuhun ja saatava naarmunsa siellä sidotuksi ehättääkseen jatkamaan taistelua.
Rauta kompuroi pystyyn. Polkupyörän hän jätti lojumaan siihen, mihin se oli kaatunut. Hän kaarsi syvemmälle metsän suojiin ja lähti varovaisesti hiipimään Tuulensuuta kohden.
Mutta kaikki ei käynyt hänen mielensä mukaan. Lea-rouva säikähti pahanpäiväisesti, kun hän hoippui sisälle tupaan. Paikalle hälytetty lehtorikin kauhistui haavaa ja kieltäytyi itsepäisesti nimittämästä sitä naarmuksi. He tahtoivat kaikin mokomin kutsua paikalle lääkärin. Mutta kun Rauta ei millään suostunut siihen, sovittiin lopulta, että Mari lähtisi soutamaan häntä Erakkosaareen Inkerin hoiviin.
Lea-rouvan tekemä väliaikainen side sai hänen tyttärensä hymyilemään säälivästi. Sormin, joiden nopeutta ja taitavuutta lääkärikin olisi kadehtinut, Inkeri kävi käsiksi työhönsä. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, jolloin hän joutui hoitelemaan miehensä haavoja.
— Sinulla oli taaskin onnea, kultaseni! Tämä on pelkkä lihashaava. Mutta pitkäksesi sinun on käytävä.
Rauta yritti vastustella. Pitihän Inkerin tietää, että hänellä oli juuri nyt tulenpalava kiire. Mutta sitten hän antoi periksi. Vaimo saattoi olla oikeassa. Tällä hetkellä hänestä ei ollut takaa-ajajaksi. Huone pyöri hänen silmissään.
Laskeutuessaan vuoteelle hän mutisi:
— »Valvovan silmänkin» voimilla on sentään rajansa. Tai sitten hän ei ole turhantarkka julistuksensa toimeenpanossa. Sinähän, Pienokainen, olit toisena hänen listallaan. Ja minä vasta kolmantena.
Mutta hän tiesi, että lohdutukseksi se oli ylen laiha.
Kuudestoista luku.
KAKSI TYTTÖÄ KATOAA.
Sinä päivänä ja seuraavana yönä Inkeri hiipi tuon tuostakin miehensä vuoteen ääreen. Joka kerran hänen tarkka ja harjaantunut katseensa totesi, ettei ollut mitään hätää. Kaarlon unen syvyys ja pituus oli enemmänkin suuren ruumiillisen väsymyksen kuin haavan aiheuttamaa. Mutta sittenkin hänen levottomuutensa vain kasvoi.
Heidän oli hyvä olla täällä Erakkosaaressa. Hänen vastalauseistaan ja suostutteluyrityksistään huolimatta toimittaja Kulmala oli luovuttanut koko talonsa heidän käyttöönsä. »Minulle tuottaa jälkeenpäin suurta iloa muistella, että te, pikku rouva, olette liikkunut täällä, ja ajatella, että te olette kosketellut näitä esineitä.» Hän oli puhunut niin hellyttävästi, ettei Inkeri ollut voinut enempää vastustella. Ja niin Erakkosaaren herra oli onnellisena muuttanut asumaan saunakamariinsa. Pikku Jättiläinen tuotti äidilleen täällä yhtä vähän huolta kuin Tuulensuussa. Tosin Marin oli pitänyt jäädä mantereelle. Mutta sensijaan, että äiti oli voittanut puolelleen toimittaja Kulmalan sydämen ja isä Rajun, Martti-poika oli väkirynnäköllä valloittanut molemmat.
Saaren herra oli siirtänyt nahkanojatuolin makuuhuoneeseen siltä varalta, että Inkeri haluaisi valvoa sairaan luona. Istuessaan siinä aamun hitaasti sarastaessa hän tuli ajatelleeksi Kulmalan kauan sitten kuollutta tytärtä. Liisan elämä olisi varmaan muodostunut onnellisemmaksi, hän olisi jäänyt isänsä eikä äitinsä hoiviin. Ainakin hänen lapsuutensa olisi ollut kirkas. Siitä Inkeri oli varma muistaessaan, miten herttaisesti ja uupumatta Erakkosaaren herra oli päivän mittaan askarrellut Pikku Jättiläisen kanssa. Raju oli monesti työntänyt mustan kuononsa heidän väliinsä tahtoen hätistää isäntänsä kauemmas pojasta.
Tuntui levolta antaa ajatustensa harhailla noin. Mutta sitten polttava rauhattomuus iski taas kyntensä häneen. Juuri epämääräisyytensä vuoksi se oli niin kiduttava. Hän tiesi vain, mikä ei ollut sen aiheuttajana. Hän ei ollut huolissaan miehensä haavasta eikä muustakaan jo koetusta. Siispä... Aivan niin, Levottomuuden täytyi johtua siitä, että hänen vaistonsa aavisteli jälleen vaaraa, suurta vaaraa, johon Kaarlo oli pian joutuva.
Hänen mielensä nousi kapinaan. Miksi hänen elämänsä piti olla tällaista ainaista levottomuutta ja pelkoa rakastamansa miehen vuoksi? Miksi hän ei milloinkaan saanut tuntea niin kuin niin monet muut naiset päässeensä turvalliseen satamaan? Mutta sitten hänen terve järkensä voitti. Eihän hänellä ollut oikeutta nurkua. Itse hän oli tämän elämän valinnut täysin tietoisena siitä, millaista se oli oleva.
Hän katsoi miehensä voimakkaita, päivettyneitä kasvoja. Ja hänen mieleensä muistuivat erään vanhan, viisaan naisen sanat: »Ei kukaan meistä pääse irti siitä tinahahmosta, johon Luoja suvaitsee meidät itsekunkin sotamiehekseen valaa.» Niin, Kaarlo oli luotu sotimaan, jotta oikeus voittaisi vääryyden...
Rauta mumisi jotakin. Se ei kuitenkaan ollut kuumehourailua. Vaan merkki, että hänen ajatuksensa unessakin askartelivat etsien uupumatta ratkaisua siihen arvoitukseen, jonka hän oli ottanut selvittääkseen. Kumartuessaan hänen puoleensa Inkeri kuuli sanat:
— Heitä on vain kaksi. Vain kaksi! Minun on osoitettava, kumpi heistä on syytön. Toinen on murhaaja!
Inkeriä kylmäsi. Noissa hiljaisissa sanoissa oli kohtalonomaista kaameutta.
Siinä vaiheessa Kaarlon tutkimus siis oli. Epäilyksenalaisia oli kaksi. Toinen oli varmasti Eeva Karppela. Sen jälkeen, mitä Liina Purola oli eilen kertonut Eevasta, Inkeri oli odottanut, että hänen miehensä olisi nimismiehen kanssa mennyt jo pidättämään tytön. Ja myöhemmin Kaarlo oli vielä löytänyt metsäladosta Eevan rintasoljen, josta hän itse oli sanonut, että vain »Valvova silmä» oli voinut jättää sen sinne. Miten hän sitten saattoi vielä ajatella voivansa mahdollisesti osoittaa Eevan syyttömäksi? Ja jos niin onnellisesti olisi, niin kuka sitten oli Paulan murhaaja?
Miehen hengityksen tahti muuttui. Inkeri nousi mennen hänen luokseen. Harmaat silmät katsoivat häneen virkkuina.
— Hyvää huomenta, Pienokainen!
— Huomenta, kultaseni! Miten nyt voit?
— Mainiosti. Tunnen olevani elämäni kunnossa. Kiitos suloisen ihmetohtorini.
Inkeri hymyili iloisesti.
— Mitä ihmeeseen tulee, niin se istuu sinun ruumiissasi eikä minun tohtoroimistaidossani. Ellei »Valvovalla silmällä» ole sinun varallesi konepistoolia tai pikakivääriä, niin minä voinen olla huoleti. Revolveripahasella ei henki sinusta lähde. Mutta sanohan, kultaseni. Kuka on toinen niistä kahdesta, joista unissasi sanoit joutuvasi valitsemaan Paulan murhaajan?
— Vai unissani sanoin? Pienokainen, et kai vain isostavarpaasta puristamalla houkutellut minulta nukkuessani salaisuuksia? Sellainen on ankarasti kiellettyä.
— Tiedän sen, kultaseni. Mutta sinä puhuit ihan puhuttamatta. Tahdoit tietysti unissasikin osoittaa, miten hirveän taitava sinä olet.
— Hm. No, tiedätkö sitten, kuka on toinen?
— Eeva, tietenkin.
— Oikein. Entä toinen?
— En tiedä.
— Etkö todellakaan, Pienokainen?
— En. Enkä murhajutussa lähde aivan summanmutikassa nimeämään ketään. Mutta haluan kuulla sinulta, kuka tuo toinen on.
Rauta katsoi pitkään vaimoaan. Sitten hän sanoi hiljaa.
— Laura Laita.
Inkeri ei ottanut vastausta täydestä. Se tuntui hänestä huonolta pilalta.
— Laura! Tuo rujo, enkelikasvoinen tyttö! Mahdotonta.
— Miksi sinä kauhistut noin, Pienokainen? Sinähän sanoit itse, ettet pidä tytöstä. Ja väitit hänen liioittelevan ontumistaan.
— Mutta sehän oli aivan toista. Sanoin myös, että hän on harakka. En kuitenkaan ole vihjaissut sinne päinkään, että hän voisi olla Paulan murhaaja. Minä olin vain suutuksissani hänelle sen tavan vuoksi, millä hän riippui kiinni sinun käsivarressasi. Kultaseni, mitä sinä kuvittelet keksineesi Laurasta?
— Tiedän hänestä toistaiseksi vain kaksi tosiasiaa. Toisen hän itse paljasti jo päiviä sitten. Minä en vain silloin tullut kiinnittäneeksi siihen lainkaan huomiota. Kuulehan, Pienokainen. Sanoisitko sinä majuri Pöystisestä, että hän on »kuin nuori kreikkalainen jumala»?
— Kuin mikä? Inkeri ällistyi. Sitten hän purskahti välittömään nauruun. — Oi, en! En minä ainakaan niin hänestä sanoisi.
— Et. Mutta sinä et olekaan ramman tytön toivottomalla, intohimoisella palvonnalla kiintynyt »kauniiseen Mikkoon». Laura Laita sensijaan käytti juuri noita sanoja. Jos hänelle on löydettävä murhan motiivi, niin se on noissa sanoissa. Niiden olisi pitänyt johtaa minut jäljille, kun veljestään sairaalloisen mustasukkainen Maija Pöystinen myönsi vaistomaisesti vihaavansa Lauraa. Mutta minä muistin ne vasta myöhemmin huomattuani tuon toisen tärkeän seikan Laurasta.
— Ja se on?
Että hän on luonteeltaan hyvin julma. Eeva Karppela vihjaisi minulle jo siihen suuntaan. Mutta vasta eilen sain itse eräänlaisen todistuksen Laura Laidan julmuudesta.
Inkeri pudisti toivottomana päätään.
Luulenpa, kultaseni, että me molemmat kaipaamin nyt piristävää aamukylpyä. Mikäli luulet jaksavasi, esittäisin siis uintia.
Sillä kertaa se jäi kuitenkin pelkäksi aikeeksi. Saunarantaan lähestyessään he näkivät näet siellä omalaatuisen kolmikon. Toimittaja Kulmala oli asettunut saunan portaille haulikko kainalossaan ja sormi liipaisimella. Lähellä makasi Raju pitkä, vaaleanpunainen kieli roikkuen ulos toisesta suupielestä, mutta tarkkaavaisena ja joka hetki valmiina syöksyyn. Molemmat pitivät silmällä kymmenisen askelen päässä rantakivellä istuvaa miestä, jonka kiukku oli ehtinyt jo laimentua tylsäksi alistuneisuudeksi. Viimeksimainittu ensimmäisenä huomasi tulijat.
— Hei, Rauta! Huomenta, hyvä rouva! Aloin jo uskoa, ettette ikinä tulisi vapauttamaan minua.
He vastasivat tervehdykseen. Tilanteen hullunkurisuus sai heidät hymyilemään.
Tunnetteko todella tämän miehen? Erakkosaaren herra kysyi vielä hieman epäluuloisena.
— Oi, kyllä, Inkeri selitti. — Hänhän on pitäjän nimismies.
— Sanoinhan minä sen teille, Aalto murahti.
— Sanoitte, sanoitte, toimittaja Kulmala vastasi. — Mutta minäpä en uskonut teitä. Ei teidän naamaanne ole kirjoitettu, oletteko oikeita ihmisiä vai lurjus. Ja minä olen luvannut suojella vieraitteni turvallisuutta. Enkä minä vieläkään kadu, että istutin teitä siinä kivellä tunnin, puolitoista. Kuka käski teidän kutsumatta tulla Erakkosaareen!
Aalto ojensi hänelle kätensä naurahtaen.
— No, sovitaan pois, Kulmala. Ette te kovin epäinhimillinen vanginvartija ollut. Annoittehan luvan panna tupakaksi.
— Sovitaan vain, toimittaja myöntyi, mutta ei ollut näkevinään ojennettua kättä.
Inkeri yritti auttaa asiaa kutsumalla herrat kahville. Hän kiehauttaisi sen tuossa tuokiossa, mutta kun nimismies otti kutsun ihastuneena vastaan, Erakkosaaren herra sanoi:
— Kiitoksia, pikku rouva. Toisella kertaa. Minä menen jatkamaan untani, jonka tuo mies katkaisi.
Luvattua ja, kuten Aalto väitti, kalliisti ansaittua virkistystä odotellessaan nimismies kertoi kaivanneensa koko eilisen päivän uusia ohjeita Raudalta. Kun niitä ei ollut kuulunut eikä Tuulensuu vastannut puhelinsoittoihinkaan, hän oli lopulta hermostunut niin, että oli tänä aamuna auringon nousun aikaan lähtenyt henkilökohtaisesti katsomaan, oliko jotakin hullusti. Hän oli Tuulensuuhun tultuaan saanut Lea-rouvan hereille ja kuullut tältä eiliset jymyuutiset. Tietysti hän oli halunnut päästä selville, oliko Rauta nyt kokonaan poissa pelistä ja pitäisikö hänen, nimismiehen, yrittää jatkaa. Hän myönsi jo susikoiran raivon vuoksi arastelleensa astua rantaan, mutta vielä pahempaa oli ollut tulossa. Tuskin maihin päästyään hän oli joutunut seisomaan Kulmalan uhkaavan haulikon maalitauluna. Eikä ukko ollut suostunut mihinkään neuvotteluihin.
— Ellette te olisi tulleet, hän olisi varmasti pitänyt minut vankinaan tuomiopäivään asti. Jo pelkästään omaa vapautumistani ajatellen minusta tuntuu oikealta ja kohtuulliselta, ettei »Valvova silmä» eilen onnistunut kaatamaan teitä, Rauta, muuta kuin yhdeksi iltapäiväksi vuoteeseen.
Aalto tavoitteli huoletonta puheen sävyä. Mutta hänen silmistään kuvastui ihmettely ja syvä ihailu vanhempaa virkaveljeä kohtaan. Eiliset kokemukset eivät näyttäneet jättäneen tähän minkäänlaista jälkeä.
Kahvia juotaessa Rauta selitti, mihin nyt ryhdyttäisiin. Nimismies totesi ilokseen, että hänen apunsa oli tervetullut.
Miehet lähtivät liikkeelle jo kello kahdeksan jälkeen. Kun Rauta hyvästeli vaimoaan, Aalto käännähti poispäin. Inkeri hymyili miehelleen urhean huolettomasti. Mutta hänen sydämensä oli hyvin raskas.
Ensimmäinen henkilö, jonka herrat Onnelassa tapasivat, oli Margit-neiti. Hän oli vilpolassa järjestämässä kukkia maljakkoihin. Hänen kauniit, totiset kasvonsa kirkastuivat, kun hän tervehti Rautaa. Mutta säikähdys ei väistynyt ruskeista silmistä.
— Luojan kiitos, että te tulitte, tuomari. Minä olen jo moneen kertaan yrittänyt saada puhelinyhteyttä Tuulensuuhun, mutta sieltä ei vastata.
— Onko jotakin erikoista tapahtunut?
— Eeva on kadonnut.
Tätä iskua Rauta ei ollut osannut odottaa. Kun tyttö kerran oli tähän asti pysynyt paikoillaan, niin hän oli kuvitellut, ettei siinä suhteessa muutosta tapahtuisikaan. Itsekseen hän kirosi. Hänen olisi pitänyt aavistaa! Edellyttäen, että Eeva oli »Valvova silmä», tämä käänne oli mitä luonnollisin. Eilisen murhayrityksen tekijä ei ollut tullut katsomaan, miten hänen uhrinsa oli käynyt. Se olisi ollutkin hänelle vaarallista. Sitäpaitsi hänelle riitti tietoisuus, että hänen luotinsa oli osunut maaliin. Jos Rauta oli kuollut, niin ampuja oli tajunnut siitä seuraavan niin ankaroiden tutkimusten, että hänen ainoa mahdollisuutensa oli paeta. Oli olemassa sekin mahdollisuus, ettei »Valvova silmä» ollut halunnutkaan surmata takaa-ajajaansa, vaan ainoastaan tehdä hänet kyvyttömäksi estämään pakoa, johon Paulan murhaaja oli jostakin syystä päättänyt tässä vaiheessa turvautua.
— Uutiseni ei tunnu suurestikaan hämmästyttävän teitä, Margit-neiti virkahti äänessään moitetta.
— Päinvastoin. Kertokaa lähemmin.
— Minä tiedän asiasta kovin vähän. En ole Eevan uskottu, kuten lienette itsekin huomannut. Kuulin vain palvelijattarilta, että Eeva oli pian iltapäiväkahvin jälkeen lähtenyt veneellä Kesärantaan tapaamaan Lauraa.
— Tapaamaan Laura Laitaa! Rauta huudahti. — En tiennyt, että he olivat niin hyviä ystäviä.
Margit-neiti katsoi häneen terävästi.
— Miten hyviä?
— Että Eeva-neidin täytyi päästä hänen luokseen huolimatta sairaudestaan.
— Sairaudestaan? Ah niin, tuomari, te tarkoitatte, tietysti Eevan pyörtymistä toissapäivänä. Mutta siitä hän toipui muutamassa tunnissa. Hänellä on hyvä terveys. No niin, tuo Eevan yht'äkkinen kaipaus Lauran luo hämmästytti minuakin. Sitäpaitsi...
— Mitä sitäpaitsi? Pyydän teitä, neiti, puhumaan minulle avoimesti. Tälläkin kerralla.
Margit-neiti nyökkäsi. Hänelle oli helpotus puhua Raudalle.
— Minä epäröin vain siksi, että ehkäpä minä kiinnitän liian suurta huomiota tuollaisiin pikku seikkoihin. Mutta minusta tuntuu oudolta, että Eeva ilmoitti lähdöstään Martalle. Harvinaisuuden vuoksi hän näyttää halunneen meidän saavan tietää, minne hän eilen illalla aikoi. Siksi kai hän lähtiessään myös käytti tavallisten ihmisten tietä.
— Mitä tarkoitatte »tavallisten ihmisten tiellä»?
— Sitä, että hän tuli portaita alakertaan ja pääovesta ulos. Silloin minäkin näin hänet. En kuitenkaan kysynyt häneltä mitään. Miksi olisinkaan? Näen, ettette te vieläkään käsitä, tuomari. No, katsokaas, Eeva on hyvin arka itsenäisyydestään. Hän on aina retkeillyt yksinään paljon. Jo koulutyttönä hän hankki itselleen nuoratikkaat päästäkseen huoneensa parvekkeen kautta menemään ja tulemaan oman päänsä mukaan. Minä esitin veljelleni silloin ankaran vastalauseen, koska minusta tuollainen vapaus ei sopinut nuorelle tytölle. Mutta Ilmari, joka on aina jumaloinut tytärtään yhtä paljon kuin väheksinyt poikaansa, torjui kaikki huomautukseni. »Anna tytön olla», hän sanoi, »Eeva on viisas tyttö eikä tee mitään tyhmyyksiä.» Silleen asia jäi. Ja minunkin on myönnettävä, että kaikessa omapäisyydessään Eeva ei ole ainoastaan älykäs, vaan myös järkevä. Mutta nämä seikathan eivät voine kiinnostaa teitä, tuomari.
— Hm, Rauta äänsi epämääräisesti. Mutta itsekseen hän ajatteli, että kiintoisampia tietoja Margit-neiti tässä vaiheessa tuskin olisi voinut hänelle antaa. Jos Eeva oli se olento, joka eilisaamuna oli saapunut Tuulensuun rantaan leikkimään julmaa Ahtia, niin hän oli voinut sille matkalleen lähteä kotoaan kenenkään näkemättä. Kukaan, onnelainen ei olisi sitäpaitsi kiinnittänyt minkäänlaisia huomiota hänen poissa oloonsa, vaikka se olisi havaittukin. Se olisi silloin vain viety hänen koulutytöstä asti harrastamiensa yksinäisten retkeilyjen tilille. Hänen, Raudan, ei siis kannattanut esittää vielä eilen niin tärkeäksi arvioimaansa kysymystä, oliko Eeva eilen auringon nousun aikaan ollut kotona.
Sensijaan hän tiedusteli:
— Oliko Eeva-neiti eilen puolenpäivän jälkeen kotona?
— Sen voin sanoa suoralta kädeltä. Hän ei ollut. Mehän juomme aamupäiväkahvin aina klo 12. Kun Eeva ei tullut kuistille, lähetin palvelustytön hakemaan häntä. Mutta tyttö palasi tyhjin toimin takaisin. Eevaa ei ollut näkynyt missään. Kello 14:n maissa tapasin hänet ja silloin kysyin, missä hän oli ollut. Hän katsoi minuun tylysti ja sinkautti olkansa ylitse: »Metsässä. Miettimässä».
Rauta rypisti kulmiaan. Vai niin, Eeva oli siis ollut metsässä silloin, kun häntä oli Onnelan ja Tuulensuun välillä metsästä ammuttu! »Miettimässä.» Hm. Saattoihan se todellakin panna miettimään!
— Ja nyt Eeva-neiti siis on poissa. Minun lienee käsitettävä asia niin, ettei hän ole palannut kotiin Kesärannasta. Mutta ehkäpä hän on yksinkertaisesti syystä tai toisesta jäänyt sinne yöksi ja parastaikaa nukkuu ystävättärensä luona. Yökauden keskenään kuiskailtuaan nuoret neidit voivat tarvita aamu-unta.
Margit-neiti hymähti.
— Teidän käsityksenne minusta ei ole kovin mairitteleva, hyvä tuomari. En minä toki olisi huolissani Eevasta, jos tuollainen, varsin luonnollinen mahdollisuus olisi vielä jäljellä. Mutta niin ei ole! Professori Laita soitti tänne jo aamulla varhain ja kysyi, milloin Laura aikoi tulla kotiin. Tytöt olivat yhdessä lähteneet tänne soutaen klo 23:n ja 24:n välillä. Ainakin kesärantalaiset luulivat heidän tulleen tänne. Kello 23 tytöt olivat vielä olleet Kesärannassa. Tuntia myöhemmin rouva oli mennyt Lauran huoneeseen huomauttaakseen, että hänen mielestään he voisivat jatkaa jutteluaan joskus päiväsaikaan. Silloin huone oli ollut tyhjä. Vene, jolla Eeva oli tullut, oli myös ollut poissa. Silloin Kesärannassa oli luonnollisesti otaksuttu, että tytöt olivat lähteneet yhdessä Onnelaan. Mutta täällä ei kukaan ole nähnyt heistä jälkeäkään. Professori Laita säikähti kovin kuultuaan sen ja ilmoitti hälyttävänsä paikalla teidät, nimismies. Väinö-veljeni taas, jonka tänään piti lähteä täältä, menetti kokonaan malttinsa. Hän on soittanut sekä Ilmari-veljelleni Helsinkiin että Paul-serkullemme Tampereelle ja komentanut heidät kiireimmiten saapumaan tänne.
Rauta tuijotti synkkänä eteensä. Siis ei ainoastaan Eeva, vaan myös Laura oli kadonnut! Muodostivatko he kenties yhdessä »Valvovan silmän»? Ajatus ei ollut ennen pälkähtänyt hänen päähänsä. Mutta mahdotontakaan se ei ollut.
Nyt ei kuitenkaan ollut aikaa syventyä siihen. Tyttöjen jäljille oli päästävä! Sitäpaitsi sekä Margit-neiti että nimismies odottivat, että hän ryhtyisi johonkin.
— Nyt on hyvä, että meitä on kaksi, hän virkahti. Te, Aalto, saatte jäädä tänne suorittamaan tutkimuksia. Kuulustelkaa koko talonväki. Nimenomaan palvelustytöt ja puutarhurinperhe ovat voineet kuulla tai nähdä jotakin, mikä valaisee tätä uutta katoamista. Pankaa Iisaksi poliisikonstaapelit liikkeelle ottamaan selvää ympäristöstä. Kaksi nuorta naista ja vene eivät ole voineet häipyä ilmaan. Eivät ainakaan mitään jälkeä jättämättä. Minä lähden Kesärantaan.
Ehdittyään parinkymmenen askelen päähän hän kuuli vilpolan portailta kenraalin möräkän äänen:
— Hittojen hitto, Rauta! Nyt kalkki helvetin vallat ovat täällä taas irti!
Rauta heilautti hänelle kättään merkiksi, että hänellä oli kiire. Tällä hetkellä hänellä oli liiaksikin pohdittavaa eikä hän kaivannut kenraalin kiroilua mietteittensä säestykseksi.
Miksi molemmat tytöt olivat paenneet? Sillä hän ei uskonut, että kysymyksessä olisi voinut olla jokin muu kuin pako. Onnettomuutta ei kannattanut ajatellakaan. Tosin illat olivat jo pimeät. Mutta matka Kesärannasta Onnelaan ei ollut pitkä. Sitäpaitsi, hän hymähti, olihan Eeva Karppela, mestariuija, ollut mukana! Oliko vastaus kysymykseen siis todella se, että Eeva ja Laura yhdessä muodostivat »Valvovan silmän» ja aavistaen ilmitulon olevan auttamattomasti edessä olivat nyt pudistaneet niemen pölyt jaloistaan? Mutta minne kummaan he saattoivat kuvitella voivansa piiloutua? Täytyihän heidän ymmärtää, että epäiltiinpä heitä tai ei, heidän etsintänsä ulottuisi laajalle. Mutta miksi Eeva oli — harvinaisuuden vuoksi, kuten Margit-neiti oli sanonut — halunnut kotiväkensä tietävän, minne hän eilen illalla lähti? Tämä tosiasia ei viitannut siihen, että Eeva olisi suunnitellut pakenemista Lauran kanssa yhdessä. Tuohon päätelmään voitiin kuitenkin tarkkaan ajatellen liittää sanat, jotka riistivät huomattavan osan sen merkitystä: »ei ainakaan silloin vielä». Jos kaikesta huolimatta lähdettiin otaksumasta, ettei Eeva kuulunut »Valvovaan silmään», niin mikä onneton sattuma oli johtanut hänet juuri eilisiltana Lauran luo? Ja mistä tytöt Kesärannassa puhelivat keskenään? Siinä oli kokonainen sarja kysymyksiä, osittain ristiinkin käyviä! Näissä pähkinöissä olisi hänelle pitkäksi aikaa purtavaa.
Perille tultuaan Rauta joutui heti vastakkain äärimmilleen hermostuneen professori Laidan kanssa. Tämä mitteli pitkin, vihaisin askelin huonettaan.
— Vai niin, tuomari, te tiedätte siis! Mutta sanokaa minulle, millainen järjestys tässä maassa on! Minä olen soittanut jo ainakin viisikymmentä kertaa nimismiehelle, hänen edes suvaitsematta vastata puhelimeen! Eivätkö virkamiehet ole kansan palvelijoita ja siis myös minun? Mitä sanoo hallitus ja oikeuskansleri, jos minä ilmoitan heille, millainen vetelys täällä edustaa järjestystä ja oikeusturvaa?
Rauta olisi voinut huomauttaa, että professori oli viimeksi tavattaessa luottanut hallituksen tarkoitusperiin ja toimintaan paljon vähemmän. Mutta hän tyytyi vain kuivasti ilmoittamaan, että nimismies oli parastaikaa Onnelassa suorittamassa samoja tutkimuksia, joita varten hän puolestaan oli saapunut Kesärantaan. Sitten hän kylmästi sanoi ottavansa professorin työhuoneen kuulusteluja varten käyttöönsä, koska siellä oli puhelin, jota hän kenties tarvitsisi pysyäkseen yhteydessä nimismieheen.
— Kuulusteluja! professori huudahti suuttuneena. — Ei täällä mitään kuulusteluja tarvita! Nimismies pelastakoon tyttäreni, ennen kuin se on myöhäistä! Siinä kaikki! Vai sellainenko oikeusvaltio Suomi on, että poliisiviranomaiset katsovat vain ristissä käsin, miten nuori nainen toisensa jälkeen murhataan?
Kesti kotvan, ennen kuin Rauta sai hänet käsittämään, etteivät poliisiviranomaiset ole mitään taikureita, jotka silkkipytystä loihtivat esiin kaniineja ja kyyhkysiä, kahdesta aikuisesta naisesta puhumattakaan. Muristen, mutta nöyryytettynä Laita lähti Raudan määräyksestä ilmoittamaan talonväelle, että jokaisen piti tulla kertomaan tietonsa.
Kuulustelut muodostuivat pitkäveteisiksi. Ja vaikka Rauta tekikin tarkkaa työtä, niin kului pitkä aika, ennen kuin hän sai tietää kadonneiden tyttöjen eilisiltaisista puuhista mitään oleellisesti uutta. Lyyliltä, joka oli Laidan sievä, tummatukkainen nuorimmainen, hänen onnistui onkia ensimmäinen kiintoisa tiedonmurunen. Pitkän epäröimisen jälkeen tämä 16-vuotias neitonen myönsi yrittäneensä oven takaa kuunnella, mitä jännittävää isoilla tytöillä oli puhuttavana. Harmikseen, johon Rauta tässä tapauksessa mielessään yhtyi, hän oli kuullut vain aivan lyhyen katkelman keskustelusta. Kuiskaten käyty juttelu oli silloin muuttunut kovaääniseksi. Eeva oli huudahtanut kiihkeästi: »Mutta täytyyhän sinun käsittää, että sinun on pakko tulla mukaan!» Laura oli torjunut jyrkästi: »Ei, ei, ei! Minä en tahdo!» Minne mukaan lähtemisestä kysymys oli ollut, sitä Lyyli ei ollut kuullut. Rauta totesi, että jos kysymyksessä oli pakomatka, niin neitosen kuulema katkelma todisti Eevan johtavaksi sieluksi ja Lauran vain vastahakoisesti lähteneen mukaan. Mutta noista muutamista sanoista ei kannattanut vetää mitään varmaa johtopäätöstä, kun ei edes tiedetty, mihin osaan keskustelua ne kuuluivat. Muut kesärantalaiset puhuivat paljon, mutta kellään ei ollut annettavana pienintäkään vihjettä, minne tytöt olisivat voineet joutua. Eikä jäljellä ollut enää ketään muuta kuultavaa kuin Kirsti Suoperä, naispuutarhuri, jonka tohtori Karppela oli palkannut pitämään huolta siitä, ettei hänen Aino-sisarelleen kuuluvan huvilan puutarha pääsisi vuokralaisten käsissä menemään piioille.
Rauta oli väsynyt ja tympeytynyt tuloksettoman uurastuksen jälkeen. Tällainen tylsä, tapaukseton kuulusteleminen ei yleensäkään ollut hänen makuunsa. Hän rakasti nopeita otteita ja toimintaa. Vastenmielisyyttä tuntien hän katsoi edessään nyt istuvaa naisihmistä. Tämä oli puolivälissä neljääkymmentä, aivan arkipäiväisen näköinen ja mauttoman koreilevasti pukeutunut. Rauta olisi ollut valmis lyömään vetoa, että hänen tukkansa oljenkeltaisuus oli aivan yhtä vähän luonnon luomaa kuin runsaat kiharatkin.
Kirsti Suoperä suipisti räikeästi maalattuja huuliaan kuultuaan, että hänen piti kertoa esivallan edustajalle kaikki, mitä suinkin tiesi kadonneiden tyttöjen eilisiltaisista puuhista. Kyllä hän tiesi! Hän ei ollut vain halunnut professorille eikä muillekaan kertoa. Mutta esivalta, se oli toista; sen piti tietenkin saada kaikki tietoonsa. No niin, hän oli eilisiltana ollut menossa asunnolleen klo 23.30. Niin paljon kello oli ollut, kun hän huoneeseensa oli tullut. Hänen oli sinne päästäkseen ollut kuljettava käytävää, josta viitisen metrin päähän jäi erillinen varastotupa, missä säilytettiin kaikenlaisia kaluja. Silloin hän oli kuullut sen portailta liikettä. »Kuka siellä?» hän oli kysynyt. »Minä», oli vastattu, ja Kirsti Suoperä oli tuntenut Lauran äänen. Hän ei ollut sen vuoksi välittänyt sen enempää asiasta, vaan hyvää yötä toivottaen oli jatkanut matkaansa. Mutta nythän esivalta siis tiesi, että ainakin Laura oli ollut vielä kello 23.30 Kesärannassa.
— Ettekö kuullut kerrassaan mitään muuta? Rauta tiedusteli ankaralla äänellä, jonka hän oli todennut parhaiten tehoavan tähän keskustelutoveriinsa.
Kirsti Suoperä meni hämilleen. No niin, tietysti kaiken piti tulla esiin. Eikä sitäpaitsi ollut hänen häpeänsä, että herrasväkien tyttäret juoksivat miesten perässä. Niin juuri. Aivan totta puhuen hän ei olisi viitsinyt kysyäkään, kuka oli varastotuvasta tulossa, ellei hän olisi kuullut muuta kuin liikettä pimeästä. Jos jonkun teki mieli sitä romua, mitä siellä pääasiallisesti oli, niin kernaasti hänen puolestaan. Mutta kaikkein ensimmäiseksi hän oli kuullutkin kuiskauksen: »Vapaiden miesten luo!» Ei, valalleen hän ei voinut ottaa, oliko noiden sanojen lausuja Laura. Kuultuaan nyt, että tämä oli ollut Eeva Karppelan seurassa, hän saattoi kuvitella viimeksimainitun yhtä hyvin kuiskanneen sanat. Hän oli ajatellut sillä hetkellä vain, että ohoh, tytöt, mistä te kuvittelette vapaita miehiä löytävänne, kun ukkomiehistäkin on näin sota-aikana tuskastuttava puute! Hän oli halunnut tietää, keitä nuo hupsut tytöt olivat, ja siksi hän oli kysynyt: »Kuka siellä?»
— Mutta... niin... Mitä esivalta arvelee, hän lopetti selostuksensa maalatuilla huulillaan ilkeämielinen, tarkoittava hymy, professorille on kai tarpeetonta vielä ilmaista, mille teille hänen tyttärensä on joutunut? Ja ajatella, kaikki ne miehille kelpaavatkin!
— Te ette kerro tästä kenellekään! Rauta vastasi jyrkästi. Hän oli noussut ja seisoi kookkaana ja käskevänä naispuutarhurin edessä. — Kuka tietää parhaiten, mitä varastotuvassa säilytettiin?
— Minun se pitäisi tietää.
— Tulkaa sitten heti mukaani! Tarkastamme, onko sieltä jotakin kadonnut sitten eilisen!
Varastotupa oli kaksiosainen pieni rakennus puiston ja puutarhurin asunnon välimailla. Siellä vallitsi viheliäinen järjestys, joka pani ajattelemaan, että tohtori Karppelan olisi ollut syytä valita huolellisempi henkilö valvomaan sisarensa omaisuutta.
— En minä tiedä, nainen sanoi viimein päätettyään tarkastuksensa. — Ehkä täältä on jotakin pientä poissa. Sitä on vaikeata todeta. Mutta...
Hän vaikutti hämmästyneeltä.
— Mitä mutta? Suu puhtaaksi!
— Niin, katsokaas. En ole aikaisemmin pannut merkille, että joku on vienyt takahuoneesta Aino-rouvan laitamoottorin. Se oli sellainen vanha, Evinrude-merkkinen, kevyt kapine, joka kiinnitettiin soutuveneen laitaan. Minä en sitä kyllä ole nähnyt käytettävän. Mutta Karppelan Eeva-neiti kerran selitti sitä ilmoittaen samalla sen olevan Aino-tätinsä omaisuutta. Nyt sota-aikanahan niitä ei ole saanut käyttää.
— Milloin näitte tuon moottorin viimeksi täällä?
— Oh, joskus viime kesänä. Silloin kompastuin kerran sen potkuriin ja siksi siirsin koko vehkeen syrjemmälle. Olisivatkohan onnelaiset joskus käyneet hakemassa sen?
— Luultavasti, Rauta katsoi parhaaksi yhtyä tähän arveluun. — Onko täällä bentsiiniä?
— En tiedä. Onhan tuolla perähuoneessa jos minkälaisia kannuja ja kanistereita. En minä ole tutkinut, mitä niissä on.
Rauta lähti katsomaan ja totesi pian, että tässä, huonosti vartioidussa varastosuojassa oli 30 litraa bentsiiniä, vieläpä moottoriöljyäkin. Kirsti Suoperä ei välittänyt tarkata hänen puuhiaan. Hän nojasi ovipieleen, ja kun Rauta palasi takahuoneesta, hän kysyi haaleissa silmissään kiihkeä katse:
— Mistä luulette tyttöjen lähteneen miehiä hakemaan? Laaksolasta? Vai kirkonkylästä asti?
— Se selviää pian!
Rauta ei viitsinyt edes varoittaa tuota miehenkipeää vanhaapiikaa mainitsemasta kenellekään laitamoottorin katoamisesta. Tämä oli niin kiintynyt omaan teoriaansa karanneiden tyttöjen määränpäästä, ettei hän välittänyt siitä sivulle vievistä jäljistä.
Professori Laidan työhuoneeseen palattuaan Rauta soitti Onnelaan pyytäen saada puhutella nimismiestä.
Aallon ääni oli synkkä. Kaikista ponnistuksista huolimatta hän ei ollut saanut selville mitään mainitsemisen arvoista. Sitä paitsi konstaapeli Paavola oli äsken juuri soittanut, että Laaksolan kylän asukkaista kukaan ei tuntunut nähneen kadonnutta Onnelan venettä eilisiltana eikä sen jälkeen.
— Jatkakaa joka taholla, Rauta määräsi. — Minä lähden seuraamaan erästä jälkeä. Ajatus on kyllä mielikuvituksellinen ja koko matka ehkä turha. Mutta minulla ei ole parempaakaan tekemistä. Kuulkaa, Aalto, teidän on hetkeksi keskeytettävä muut puuhanne ja hankittava minulle moottorivene ja bentsiiniä.
— Mitä? Moottorivene ja bentsiiniä!
— Niin, ja veneen pitää olla hyväkulkuinen. Jos ajatukseni on oikea, niin nyt on pidettävä kiirettä! Tytöillä on toistakymmentä tuntia etumatkaa. Tuokaa vene mahdollisimman pian Erakkosaareen!
Käsitettyään Raudan tarkoittavan täyttä totta nimismies myönsi voivansa viranomaisena hankkia veneen käsiinsä, mutta ilmoitti haluavansa päästä mukaan.
— Ei. Tämä on vain yhden miehen puuha.
— Vaarallinen?
— Enpä tiedä. Ehkä.
— No, ja jos te jäätte sille tielle, Rauta?
— Kysykää sitten vaimoltani, minne olen mennyt. Mutta jos siihen joudutaan, niin ottakaa silloin veneellinen tappelukykyistä väkeä mukaan.
— Tuohan kuulostaa lupaavalta. Toivonpa melkein...
Rauta ei kuitenkaan välittänyt jäädä kuuntelemaan, mitä nimismies toivoi, vaan soitti puhelun poikki. Professori Laidan jyrkistä vastalauseista huolimatta hän lähti saman tien Kesärannasta.
Tuulensuussa hän syventyi tutkimaan appensa karttavarastoja. Anoppinsa hän pyysi sitten hakemaan esille huonoimmat mahdolliset saappaat ja kalastusasuksi alennetut sotilashousut. Lehtori Kaario katseli hämmästyneenä, miten hän ryhtyi kiskomaan upseerimerkkejä armeijan kesäpuseron kauluksesta. Kunniamerkkien nauharivi sai tehdä niille seuraa, samoin sotilaslakin leijonakokardi. Kun hän oli pukeutunut näihin varusteihinsä, Lea-rouva sanoi terävästi:
— Aika retkun näköinen sinä olet nyt. Aiotko entisenä sotilaana lähteä almuja anelemaan?
— En. Mutta kai teidän Inkerin äitinä täytyy saada tietää, että lähden tavoittamaan kahta vierasta tyttöä!
Marikin ehätti paikalle. Nähdessään isäntänsä asun hän hämmästyi aluksi niin, että risti pulleat kätensä isolle vatsalleen. Mutta sitten hän puuskahti:
— Ei mutta, tuomari! Sen minä vain sanon, että...
Rauta ei kuitenkaan ollut kiinnostunut siitä, mitä eukolla olisi ollut sanottavana. Hän suuntasi askelensa hiekkarantaan.
Seitsemästoista luku.
SATIMESSA.
Soudettuaan Erakkosaareen Raudalla ei ollut muuta tekemistä kuin odotella nimismiestä tulevaksi.
Inkeri oli omituisen hiljainen. Ääneti hän sulloi miehensä selkäreppuun tämän määräyksen mukaan vain leipää ja vähän voita. Korpisaari... Se oli hänelle pelkkä outo nimi. Hän ei tiennyt edes, missä sellainen saari sijaitsi. Kaarlo oli sanonut hänelle ainoastaan tuon nimen ilmoitettavaksi nimismiehelle ylihuomenna puolenpäivän aikaan. Se oli tietenkin sen varalle, ettei hän siihen mennessä palaisi tältä matkaltaan. Tuolla saarella täytyi siis olla muitakin kuin nuo paenneet tytöt, joiden perään hän oli lähtemässä. Noiden muiden taholta uhkasi Kaarloa suuri vaara. Inkeri vaistosi sen. Sitäpaitsi miehen haluttomuus kertoa lähemmin yrityksestään alleviivasi vaaran vakavuutta. Mutta hän ei tahtonut sanoa miehelleen aavistavansa, millaiselle matkalle tämä oli menossa. Kaarlon oli helpompi syventyä tehtäväänsä kuvitellessaan, ettei vaimo osannut pelätä mitään.
Ottaen huomioon nimismiehen saaman tehtävän laadun hän suoriutui siitä yllättävän nopeasti. Jo kello 15:n maissa hän ajoi Erakkosaaren rantaan. Hänellä oli keskikokoinen, puolittain katettu mahonkivene, jota hän ylpeänä näytteli.
— Tämä on rovastin teekkaripojan, joka kaatui talvisodassa. Mikään pikakiitäjä tämä ei ole, mutta 15 solmua tekee. Bentsiini oli kovemmassakin. Kirkonkylästä sain vain 5 litraa. Kesärannasta otin lisäksi 30 litraa.
— Vai niin. Tekin tiesitte siis Kesärannan bentsiinistä.
Aalto naurahti kuivasti.
— Kyllä. Minäkin tiedän yhtä ja toista.
Inkeri ja Aalto jäivät katsomaan venettä, joka uljaasti kaarsi ulapalle ja suuntasi sitten kulkunsa pohjoiseen. Toisen mieltä kirveli polttava levottomuus ja toisen kateus.
Rauta nautti vauhdista. Kone kävi ensiluokkaisesti, oli joutunut vuosikausia olemaan käyttämättä. Ilmeisesti rovastin teekkaripoika oli tulevan insinöörin tarkkuudella ja asiantuntemuksella pannut koneen rasvaan, kun hän syksyllä -39 oli vedättänyt veneensä maihin tietämättä, ettei hän itse enää milloinkaan istahtaisi sen ohjauspyörään. Rauta tuumi, että, moottorin säkätys mahtoi kantaa kauas ja herättää hämmästystä ihmisissä, jotka eivät enää vuosikausiin olleet tottuneet vesiltä kuulemaan tätä heille ennen niin tuttua ääntä.
Rauta vihelteli hyvillään. Hänen mieleensä juolahti, miten hän aamupäivällä oli matkalla Onnelasta Kesärantaan tuskitellut, mihin kummaan tytöt olivat saattaneet kuvitella voivansa piiloutua. Hän oli ajatellut, etteivät he soutuveneellä kuitenkaan pääsisi pitkälle eivätkä uskaltaisi turvautua yleisiin kulkuneuvoihin. Paossa ei näyttänyt olevan mitään järkeä. Kirsti Suoperän kuulema ja väärinkäsittämä kuiskaus: »Vapaiden miesten luo!» oli ensin vain jähmettänyt hänet, Raudan. Hän oli heti tajunnut kuulleensa nuo sanat ennenkin. Mutta oli kestänyt tuokion, ennen kuin hän oli muistanut kuulleensa ne Kustaa Kirppulalta. Jaakko Ylitalohan oli käynyt tämän luona kehoittaen häntä tulemaan mukanaan Korpisaareen »vapaiden miesten luo». Kun se oli palautunut hänen mieleensä, hänelle oli äkkiä valjennut myös, minne tytöt olivat matkansa suunnanneet. Oli jäänyt jäljelle vain kysymys, miten he kuvittelivat sinne pääsevänsä. Tuo kysymys oli kuitenkin ratkennut varsin nopeasti, kun laitamoottorin katoaminen oli paljastunut.
Niin nainen kuin olikin, »Valvova silmä» oli älykkyydessään kunnioitettava vastustaja. Havaittuaan ilmitulon auttamattomasti uhkaavan hän ei ollut yrittänyt mitään niin toivotonta kuin piiloutumista johonkin kaupunkiin tai maasta pakenemista. Näissä oloissa paras ratkaisu hänen kohdallaan oli kieltämättä pyrkiä Korpisaareen. Kirppulan Alina oli sanonut, että sinne oli pesiytynyt enimmäkseen sellaisia miehiä, jotka eivät olleet tahtoneet rintamalle mennä tai olivat tulleet sieltä omin luvin pois. Sodan jatkuessa tuollaisia saaria ja korvenkätköjä oli ilmestynyt eri puolille maata niin paljon, etteivät viranomaiset enää kyenneet tai uskaltaneet käydä niihin lujin kourin käsiksi. Herkkua siellä olo ei naisille varmasti olisi, koska sellainen mies kuin Jaakko Ylitalo oli sieltä paettuaan tullut varoittamaan Kustaata, ettei tämä vain lähtisi sinne. Mutta Valvova silmä;, arveli kai joten kuten selviävänsä ja piti tärkeämpänä sitä, ettei lain koura tavoittaisi häntä sieltä. Saattoihan sitäpaitsi olla, että nuo piilopaikat olivat keskenään yhteydessä ja että niillä oli omat salaiset etappitiensä maan rajojen ulkopuolellekin.
Rauta oli Kirppulan Kustaalle luvannut, ettei hän lähtisi Korpisaareen ainakaan siellä piileskelevien miesten takia. Ja tämän lupauksensa hän aikoi pitää. Siksi hän ei ollut huolinut mukaansa nimismiestä.
Parin tunnin vesimatkan jälkeen Raudan silmien eteen kohosi synkkä kalliosaari, jonka hän tiesi matkansa määräksi. Hän ei ajanut lähelle sitä, vaan kaarsi jyrkästi vasemmalle. Kesti kotvan, ennen kuin hän järven länsirannalta löysi sopivan, yksinäisen kohdan, jossa pääsi hyvin maihin ja johon veneen voi jättää. Sitten hän heitti repun olalleen ja lähti kävelemään.
Kartankaan mukaan lähettyvillä ei pitänyt olla kyliä eikä taloja. Mutta hän ei ollut osannut arvata joutuvansa vaeltamaan tällaista korpea. Saattoi kuvitella, ettei ihmisjalka ollut milloinkaan ennen astunut täällä. Erakkosaaresta lähtiessään Rauta oli pelännyt ulkoasunsa kaikesta huolimatta erottavan hänet tavallisesta sotilaskarkurista. Mutta siitä huolesta hänet nyt vapautti tämä marssi. Läpipääsemättömiltä vaikuttavat tiheiköt repivät palkeenkieliä puseroon ja housuihin. Ja kaiken kukkuraksi hän putosi kerran suonsilmään, josta vihdoin kuivalle maalle päästyään hän oli asultaan melko surkea nähtävyys.
Hän tiesi olevansa vihdoinkin lähestymässä sitä kohtaa, josta Korpisaareen oli lyhyin matka. Kartasta ei ollut käynyt selville, pitkältikö sinne oli. Mutta hän arveli selviävänsä siitä joka tapauksessa uimalla.
Siihen keinoon hänen ei kuitenkaan tarvinnut tällä kertaa turvautua. Hän havaitsi näet yht'äkkiä seisovansa uhkaavan konepistoolin suun edessä. Hämärässä hän ei erottanut asetta pitelevän miehen kasvoja, mutta hän sai jonkinlaisen kuvitelman lyhyenlännästä, hyvin parrakkaasta ukkelista.
— Askel vielä, niin kohta lennät kilpaa toisten enkelien kanssa! kuului lupaava tervehdys.
Rauta ei ollut odottanut tällaista varovaisuutta korpisaarelaisten taholta. Saaren eristyneisyyden olisi luullut riittävän heille turvaksi. Mutta huolettoman karkeasti hän sinkosi vastauksensa:
— No, johan on helvetti! Ohranan äijiäkös täällä vastassa onkin?
Se tehosi mieheen. Hän suuntasi tulijaan taskulampun valokeilan. Kaipa näkemänsä tyydytti häntä, koska hän sopuisasti kysyi:
— Minne matka?
— Vapaiden miesten luo.
Mies naurahti katkerasti. Mutta hän sanoi vain;
— Hyvä on.
Rauta tarjosi miehelle savuketta »Kultaleima»-laatikosta.
— Vartiomies ei saa polttaa, tuli vastaus kuin ulkoaopittuna läksynä. Mutta äänessä soi haikeus.
— Poltettiinhan sitä väessäkin, tulija hymähti.
— Niin, väessä! Palaa ajoissa sinne, missä sinua pumpulikäsin hoivattiin.
— Minulla ei ole paluuta.
Vartiomies huokasi. Sitten hän virkahti:
— No, piruakos minä siitä? Omahan on asiasi.
Hän vihelsi kimeästi pilliin. Hetkistä myöhemmin kaksi miestä sukelsi esiin. Heillä oli yllään sotilaskamppeet. Molemmat olivat vielä aivan nuoria.
— Tämä mies haluaa »vapaiden miesten luo», vartiomies ilmoitti.
Enempää ei puhuttu. Äsken tulleiden välissä Rauta lähti kävelemään rantaa kohden. Siellä oli kaksi venettä. Miehet viittasivat toiseen. Rauta työnsi sen vesille ja meni perään. Molemmat saattajat nauroivat.
— Luuletkos sinä, hittolainen, herra olevasi? toinen heistä pilkkasi. — Istu etutuhdolle soutamaan. Minä tulen perään.
Kun oli päästy rannasta, hän lisäsi:
— Vaikka minä pidänkin perää, niin älä yritä mitään typeriä. Sen neuvon annan sinulle kaikessa ystävyydessä. Ennen kuin kättäsi ehdit nostaa, pistoolini puhuu.
Rauta souti pitkin, rauhallisin vedoin. Matkaa tuntui olevan paljon enemmän kuin hän oli otaksunut. Järvellä alkoi jo hämärtää.
— Onpas tänne taivalta, hän virkahti.
— Souda sinä vain äläkä vikise. Pitemmälti saisit sille toiselle Pirunsaarelle soutaa!
Viimein Rauta kuuli selkänsä takaa karjaisun:
— Olli! Mikä hätänä?
Venettä ohjaava mies huusi vastaan:
— Asta!
Rauta hymähti. Kovin mutkikkaasti Korpisaaren tunnussanoja ei muovattu. Tänäänhän oli Ollin päivä ja huomenna oli Astan.
Saaren rannassa oli nelimiehinen vartio ottamassa heitä vastaan. Hekin olivat konepistoolein varustetut. Saattajanuorukainen ei virkkanut sanaakaan, vaan kääntyi veneineen heti takaisin. Uusien vartiomiesten välissä Rauta lähti kiipeämään jyrkkää kalliorinnettä ylös. Vaikka rannalla oli huomattavasti pimeämpää kuin järvellä, hän saattoi panna merkille vahvan konekivääripesäkkeen. Kolkko ensi vaikutelma johtui rantakallion alastomasta louhikkoisuudesta. Kun se päättyi, sukellettiin tiheään kuusikkoon, jossa oli aivan pimeää. Rauta työnnettiin jostakin ovesta sisään. Hänen silmänsä häikäistyivät kirkkaasta valaistuksesta, jota pieneen hirsikämppään valoi kokonaista kolme öljylamppua. Kalustuksena oli vain muutamia raheja ja jykevä lankkupöytä. Ilmeisesti ei ollut tarkoituskaan, että vartiomiehet täällä nukkuisivat, sillä mitään makuulavitsoja ei siellä ollut. Pöydällä oli säilykepurkkeja, leipää, voita, puukkoja ja kaksi levällään olevaa korttipakkaa. Mistä korpisaarelaisten pettymys ja katkeruus täkäläistä komentoa kohtaan lienevätkin johtuneet, Rauta hymähtäen totesi, niin ruuan tai muiden tarvikkeiden puute ei niihin ainakaan ollut syynä. Kämpän ainoa ikkuna oli tarkoin peitetty.
Rauta näki ympärillään puoli tusinaa kovia, ahavoituneita kasvoja. Miehet olivat enimmäkseen hyvin nuoria. Vain se, joka ryhtyi häntä kuulustelemaan, saattoi olla jo kolmissakymmenissä.
Rauta lainasi erään oman pataljoonansa sotamiehen nimen ja henkilötiedot luottaen siihen, ettei kukaan tuntenut tätä. Siten hän vapautui vaivasta ryhtyä runoilemaan jostakin toisesta joukko-osastosta ja sen sijoituspaikasta. Muutamin sanoin hän piirsi itsestäänkin kuvan, joka muistutti enemmän itämaista satraappia kuin suomalaista reserviupseeria. Mutta sitähän ei nyt kertakaikkiaan voinut välttää. Hän ilmoitti olevansa Tampellan työläisiä ja Tampereella kirjoillakin. Mutta hän ei ollut halunnut lähteä lomansa päättyessä takaisin rintamalle, vaan oli tullut tänne naapuripitäjään naimisissa olevan siskonsa luo tarkatakseen rauhassa, miksi tilanne hänen kohdallaan kehittyisi.
— Missä kylässä siskosi asuu? kuulustelija kysyi tiukasti
— Kirkonkylässä.
Muuan aivan nuori poika virkahti jurosti:
— Minä olen sieltä. Tuollaista tyyppiä en ole siellä nähnyt.
Kuulustelijan silmissä välähti. Hän kohensi konepistooliaan, niin että sen suu osoitti suoraan vieraan vatsaan. Se tuntui ilkeältä. Levollisesti Rauta kuitenkin hymähti poikaan kääntyen:
— Kuinka pirussa olisitkaan? Kun minä tulin sinne vasta toissapäivänä!
Kuulustelija nyökkäsi. Mutta hänen äänessään oli vielä epäluuloa, kun hän tiukkasi:
— Missä talossa väität sisaresi asuvan?
— Alitalossa.
— Poika, onko siellä senniminen talo?
Nuorukainen myönsi vastahakoisesti:
— On.
— Kenen kanssa siskosi on siellä naimisissa?
Rauta tunsi joutuvansa ahtaalle. Tällaiseen kysymykseen hän ei ollut osannut varautua. Mutta täytyi luottaa onneen. Hän oli miesten kasvoista heti havainnut, ettei heidän kanssaan ollut leikkimistä.
Nuoren isännän. Enkö maininnut sitä jo äsken?
— Et! Mitä sinä, poika, sanot tuohon?
Vastaus tuli empien:
— Niin, no... Kyllähän Alitalon Paavo muutama vuosi sitten eukon otti. Jonkun kaupunkilaistytön.
Raudan kasvot pysyivät juroina. Mutta sisimmässään hän tunsi ääretöntä helpotusta. Hän iloitsi kuitenkin liian aikaisin. Sillä kun kuulustelijan epäluulo kerran oli herännyt, hän ei hellittänyt vähällä.
— Mikä siskosi nimi on?
— Anttila. Tietysti. Niin kuin minunkin. Ja Maija sitäpaitsi. Eikö tämä utelu jo riitä?
— Naama kiinni! kuulustelija ärähti. — Minä täällä päätän, mikä riittää, mikä ei! No, poika, mitä sinä tiedät tästä Maija Anttilasta.
Nuorukainenkin näytti kyllästyneen tähän kyselemiseen. Irvistäen hän vastasi:
— En mitään! Kotikylässä ollessani siellä on muutenkin ollut riittämiin eukkoja, joiden vieressä maata.
Miehet purskahtivat nauruun. Kuulustelijakin veti suunsa hymyyn. Hetken kuluttua hän kysyi:
— Kuka sinulle puhui Korpisaaresta?
— Jaakko Ylitalo.
— Ylitalo. Ahaa, minä muistan miehen. Hänen piti palata tänne jo eilen. Mutta hän ei tullut. Tiedätkö, miksi ei?
— Ylitalo on kuollut.
— Kuollut? Miten? Milloin?
— Jeparit ottivat hänet kiinni toissailtana, kun minä olin hänen kotonaan käymässä. Näimme navetan ylisiltä heidän tulonsa, mutta Ylitalo oli liian sairas yrittääkseen karkuun. Eilisaamuna kuulin, että hän oli yöllä nimismiehen putkassa hirttäytynyt.
Uutinen teki syvän vaikutuksen miehiin. Kuulustelija virkahti:
— Vai niin. Ylitalo olikin sitten parempi mies kuin täällä jo luultiin. Ei mikään petturi. No, ja mitä sinä täältä haet?
— Haluan heti päästä sen miehen puheille, jolla on tällä saarella päällikkyys.
Raudan ilmoituksella oli yllättävä vaikutus miehiin.
Tuokion he tuijottivat häneen kuin mielipuoleen. Sitten, he purskahtivat rajuun nauruun.
— Vai haluat sinä päällikön puheille! kuulustelija huudahti hilliten iloisuuttaan. — Tiedätkös, jos joku tulokas joutuu päällikön eteen, niin hän ei toivo mitään niin kiihkeästi kuin päästä sieltä kiireen vilkkaa pois! No, mitä asiaa sinulla olisi hänelle, sinä hullu?
— Ennen kuin jeparit veivät Ylitalon, hän kertoi minulle jotakin hyvin tärkeää. Hän arveli, että siksi häntä tultiinkin vangitsemaan, kun hän oli päässyt tuon jutun jäljille.
— Mitä se oli?
— Sitä en voi sanoa teille. Vannoin Ylitalolle, etten kertoisi sitä muille kuin Korpisaaren ylimmälle päällikölle.
— Älä valehtele! Ylitalo oli täällä ja sen vuoksi tiesi, ettei sellaista asiaa ole, jolla täällä saa vaivata suoraan päällikköä.
Miesten yleinen epäluuloisuus tulijaa kohtaan alkoi pukeutua sanoiksi.
— Ei tuo juuri työmieheltä näytä, eräs huomautti. — Pikemminkin se on herra. Nuuskija!
— Ehkä se on yksi niistä koukuista, joiden hän kertoi ottaneen Ylitalon kiinni ja ajaneen kuolemaan, toinen lisäsi.
Rauta huomasi liian myöhään, että yrittäessään jouduttaa tapahtumien kulkua hän oli saattanut itsensä varsin vaaralliseen tilanteeseen. Hän tiesi, ettei hänen mukanaan ollut minkäänlaista paljastavaa paperia, joka olisi vahvistanut miesten epäluulot. Mutta entäpä, jos miehet ryhtyisivät suoran käden toimintaan papereita kysymättä?
Mutta silloin virkahti kolmas, jonka Rauta oli huomannut silmäilevän häntä hyvin tarkkaavasti:
— Kuulkaahan, pomo. Minusta tuntuu, että teidän olisi parasta viedä tuo mies tosiaan suoraan päällikön puheille. Hän saattaa olla se herra, jonka tänne tulosta se naisihminen oli hölissyt. Hyvin kookas, vaaleatukkainen ja harmaasilmäinen. Niinhän ilmoitettiin. Ja sitä tuo mies on, vaikka onkin kapteeninkamppeensa jonnekin jättänyt...
‒ Älä jaarittele! kuulustelija kivahti. — On minulla itsellänikin silmät päässä!
Mutta huomautus näytti saaneen hänet ajattelemaan. Hän tuijotti synkkänä ja vihamielisenä Rautaa. Pari kertaa hänen sormensa hyväili jo konepistoolin hanaa. Mutta lopulta hän ärähti:
No, olitpa kuka tahansa, niin saat tahtosi lävitse! Sitokaa hänen kätensä! Päällikkö ratkaiskoon, millä tavalla kuolet!
Loppuletkautus ei kuulostanut erikoisen lupaavalta. Rautaa suututti myös se, että hänen kätensä sidottiin selän taa lujasti nuoralla, johon ei sisältynyt mitään paperinarun tarjoamia mahdollisuuksia, koska se oli hyvää, rauhanaikaista manillaa. Kaksi miestä tarttui nuoran vapaaksi jätettyyn päähän, ja kaksi asettui hänen sivuilleen. Niin lähdettiin.
Neljä kertaa kulkue pysähdytettiin matkalla. »Olliin» vastattiin »Asta», ja sen jälkeen kulku yössä jatkui.
Rauta pikemmin tunsi kuin näki, että saavuttiin äskeistä huomattavasti suuremman rakennuksen luo. Portaiden luona oli kaksi vartiomiestä. Eteisessä heitä oli kolme lisää. Kulkue pysähtyi sinne. Vain kuulustelijana toiminut pomo meni sisään. Hän viipyi kauan poissa. Viimein palattuaan hän viittasi miehiään poistumaan, tarttui itse vangin kuljetusnuoraan ja komensi:
— Mars!
He tulivat ensin avarahkoon huoneeseen, joka oli kalustettu melkein yhtä karusti kuin äskeinen vartiomiesten kämppä. Siellä ei ollut ketään. Mutta suoraan edessä oleva ovi oli auki toiseen huoneeseen, josta kuului useiden miesäänten sorinaa.
Kun he astuivat kynnyksen ylitse sinne, kaikki vaikenivat. Rauta huomasi seisovansa hyvin kalustetussa toimistohuoneessa, jossa ei ollut mitään ylellisyyttä, mutta joka silti oli yllättävä — Korpisaaressa. Etuhuone oli ollut suhteellisen hämärä, sitä kun valaisi vain katossa riippuva öljylamppu. Mutta täällä sensijaan oli taas valoa liiemmältikin. Ikkunat oli tiukasti peitetty.
Huoneen seinän vierillä istui kuusi keski-ikäistä, karkeatekoista miestä, joiden puvuissa ei ollut mitään yhtenäistä kuosia. Rauta vilkaisi heitä vain ohimennen. Hänen päähuomionsa kiintyi pöydän taakse juhlavan korkeaselkäiseen tuoliin asettuneeseen mieheen, joka poikkesi täydellisesti tovereistaan. Hän oli keskimittainen ja hentorakenteinen. Kasvot olivat laihat ja kalpeat. Silmät olivat yhtä mustat kuin taaksepäin sukaistu tukkakin. Ohuiden huulien ympärillä leikki kylmä, miltei julma hymy. Hänen yllään oli hyvin istuva, harmaa siviilipuku. Hän oli ilmeisesti Korpisaaren päällikkö. Mutta hän ei vastannut lainkaan Raudan ennakkokuvitelmia. Mies puhui ohuella, mutta käskevällä ja läpitunkevalla äänellä:
— Sido hänet renkaaseen, Karvinen!
— Käskystä, päällikkö, Raudan seuralainen vastasi niin nöyrän palvelevaisesti, että vanki ihmetteli, mihin pomon äskeinen mahtavuus oli jäänyt.
Karviseksi kutsuttu kiskaisi Raudan oven oikealle puolelle ja solmi nuoran pään seinään kiinnitettyyn tukevaan rautarenkaaseen. Sitten hän meni seinänvierustalle ja kumartaen jäykästi pöydän takana istuvalle otti paikkansa toisten, ilmeisesti vertaistensa joukossa.
Hetken vallitsi huoneessa hiljaisuus. Mustat ja harmaat silmät tuijottivat tutkivina ja punnitsevina toisiinsa. Korpisaaren pomot olivat jääneet pelkiksi sivustakatsojiksi.
— Teillä on kuulemma tuotavana minulle jokin »hyvin tärkeä» sanoma, ohut ääni lausui pisteliäästi. — Minä kuuntelen. Mutta en kauan.
— Minulla ei ole mitään sanomaa tuotavana.
Karvinen liikahti lehahtaen tummanpunaiseksi kasvoiltaan. Mutta kapea, valkoinen käsi viittasi käskevästi häntä pysymään aloillaan. Sitten sormet, joiden hentous pisti erikoisesti Raudan silmiin, tavoittivat kirjoitusneuvojen takana pöydällä olevaa ratsupiiskaa. Mustien silmien vaaniva katse oli edelleen nauliutuneena vangin kasvoihin. Ohuiden huulien hymy kaartui selvemmäksi ja entistä julmemmaksi.
— Ehkä suvaitsette sanoa minulle, kuka te oikeastaan olette.
— Mielelläni. Olen varatuomari Kaarlo Rauta Helsingistä.
— Kapteeni Rauta?
— Sitä myös.
Vangin varmat, rauhalliset vastaukset näyttivät tekevän vaikutuksen Korpisaaren päällikköön. Hänen katseeseensa tuli uteliaisuutta, jopa eräänlaista kunnioitustakin.
— Miksi te sitten valehtelitte Karviselle olevanne työmies Anttila Tampereelta?
— Minä halusin päästä teidän itsenne puheille. Mutta jos Karvinen ja hänen miehensä olisivat arvanneet minut tunkeilijaksi, niin he olisivat arvattavasti katkaisseet minun tieni, niin että se olisi kerralla ollut poikki. Minua olisi suhteellisen vähän hyödyttänyt se, että perästäpäin olisi selvinnyt heidän pikaistuksissaan tehneen lopun vieraasta, jonka te olitte määrännyt tuotavaksi luoksenne.
Kalpeakasvoinen mies hymyili.
— Ei lainkaan hullumpaa. Niin, he ovat käänteissään nopeita, nämä minun mieheni. Mutta minähän voin lähettää teidät tämän pienen, kiintoisan keskustelumme jälkeen takaisin heidän luokseen. Heidän ratokseen.
— Sitä te ette tee!
Ohuet, mustat kulmakarvat kohosivat aavistuksen verran.
— Miksi, jos sallitte minun kysyä?
Koska te olette aivan liian viisas tehdäksenne sellaista tyhmyyttä.
Korpisaaren päällikkö naurahti tylysti.
— Nimitättekö sitä tyhmyydeksi?
— Kyllä. Teidän täytyy käsittää, mitä merkitsee se, että minä tulin tänne toimittamaan asiaani aivan yksin! Ellen minä ylihuomisaamuna ole palannut, seurauksena on ikävyyksiä teille.
— Hm.
Hento mies jätti ratsupiiskan rauhaan. Hän ryhtyi asettelemaan molempien käsiensä sormia vastakkain tuijottaen niihin tarkkaavasti, ikään kuin olisi ollut hyvinkin tärkeää, että pikkusormi tavoitti kunnolla pikkusormen ja nimetön nimettömän. Silloin tällöin hän kuitenkin vilkaisi tästä puuhastaan tutkivasti vankiin. Äänettömyydessä oli kohtalonomaista jännitystä.
— Ja mitä asiaa sitten tulitte tänne toimittamaan, tuomari Rauta? hän kysyi viimein pehmeästi.
— Tulin pyytämään, että te luovuttaisitte haltuuni ne kaksi naista, jotka tänä aamuna saapuivat tänne.
— Mitä oikeuksia teillä on näihin kahteen naiseen?
— Henkilökohtaisesti ei mitään. Mutta toinen heistä on murhaaja.
Korpisaaren päällikkö hymyili jälleen.
— Murhaaja? Se ei ilmaise minulle vielä paljonkaan. Ehkä käsitätte, ettei minua esimerkiksi poliittinen murha järkytä vähääkään. Pikemmin päinvastoin.
Rauta nyökkäsi. Hän ei ollut edellyttänytkään tuollaista järkytystä.
— Mutta nyt on kysymyksessä aivan tavallinen, raaka murha, jonka ainoana motiivina oli murhaajattaren mustasukkaisuus paljon kauniimpaa ja onnekkaampaa kilpailijatartaan kohtaan. Sitäpaitsi asianomaisen omallatunnolla on kahden miehen kuolema ja useiden muiden kärsimykset hänen onnistuttuaan pirullisella viekkaudella johtaa viranomaisten epäluulot heihin. Tuollaista alhaista ja ilkeämielistä, teille täysin yhdentekevää naista kohtaan te ette voi tuntea mitään mielenkiintoa!
Rauta oli puhunut vakuuttavasti. Kalpeakasvoinen mies oli jättänyt sormensa rauhaan ja kuunteli häntä tarkkaavaisesti.
— Te siis väitätte tuntevanne mielenkiintoa vain näitä kahta naista kohtaan. Ette lainkaan meitä kohtaan?
Rauta kesti tyynesti hänen läpitunkevan katseensa.
— Aivan niin. Minä en ole viranomainen. Olen ainoastaan luvannut murhatun naisen omaisille toimittavani murhaajan oikeuden käsiin. Minun pyrkimykseni rajoittuvat siihen.
Pieni mies rummutti sormillaan hermostuneesti pöytää.
— Minun on sanottava, tuomari Rauta, että te annatte asiasta aivan uuden kuvan. Hyvä, minä tahdon tutkia juttua... Tuokaa naiset etuhuoneeseen. Mutta sitokaa se toinenkin. En halua enää uusia kohtauksia.
Kaksi pomoa lähti täyttämään käskyä. Heidän mentyään Korpisaaren päällikkö odotti äänettömänä. Mutta hänen tutkiva katseensa ei irtautunut vangin kasvoista. Kun etuhuoneesta kuului kolinaa, hän virkahti:
— Kaiketi käsitätte, tuomari Rauta, että vain mielenkiintoni teitä kohtaan saa minut tuhlaamaan aikaani tähän. Voinpa mennä pitemmällekin ja sanoa toivovani, ettei nyt alkava olisi viimeinen näytös teidän elämässänne.
Hän nousi veltoin liikkein ja astui sivulle. Kaksi pomoa nosti hänen korkeaselkäisen tuolinsa etuhuoneeseen. Vasta sitten hän ratsupiiska oikeassa kädessä lähti sinne itse. Toiset siirtyivät jäljessä. Karviseksi nimitetty mies irroitti Raudan kahlenuoran seinärenkaasta ja päästi hänet edellään kynnyksen ylitse. Miehen käytös oli muuttunut vankia kohtaan huomattavasti rauhallisemmaksi. Päällikön viittauksesta tämän annettiin jäädä seisomaan keskilattialle. Pomot hakeutuivat istumaan seinustoille:
Rauta katsoi uteliaana molempia naisia. Heillä ei ollut mitään aihetta pitää kohtelua vieraanvaraisena eikä ritarillisena. Kumpikin oli näet sidottu tuoliinsa, kädet selkänojan taa yhteen ja jalat tuolin jalkoihin. Oli helppo arvata, kumpi heistä oli se toinen, joka oli ollut jo vapaana, mutta määrätty taas sidottavaksi, koska päällikkö kuulusteluun käydessään tahtoi välttää uusia kohtauksia. Eeva Karppela näytti alistuneen kohtaloonsa ja tottuneen jo epämukavaan asentoonsa. Hän nyökkäsi Raudalle väsyneen, osaaottavan tervehdyksen. Laura Laidan koko olemus sensijaan ilmaisi suuttumusta, ja kiihkein sanoin hän ilmaisi vastalauseensa osakseen jälleen tulleen kohtelun johdosta. Hän ei ollut näkevinäänkään Rautaa, vaan kohdisti huomionsa yksinomaan korkeaselkäisessä tuolissa istuvaan hentoon mieheen.
Tämän kalpeissa kasvoissa alkoi hermostuneesti nytkähdellä. Tarkoittavasti hän sormeili ratsupiiskaansa, ja hänen äänensä oli pureva, kun hän sanoi:
— Valitan, neiti, ellette te nyt usko ystävällistä varoitustani. Etenkään näin iltamyöhällä minä en kärsi kimeitä ääniä.
Laura tajusi varoituksen. Hän vaikeni, ja suuttumuksen puna valahti pois poskipäistä.
Sillä hetkellä Rauta tiesi katsovansa nyt Paula Karppelan murhaajan kasvoja. Laura oli pudottanut sen naamion, jonka taa hän oli niin kauan ja menestyksellisesti peittänyt todelliset piirteensä. Hänessä ei ollut enää mitään enkelimäistä. Hänen ilmeensä oli yhtä julma ja miltei eläimellinen kuin sinä tuokiona Onnelan metsässä, jolloin Rauta oli tarkannut häntä palavan muurahaiskeon ääressä ennen kuin tyttö oli huomannut hänet. Huolimatta kaikista niistä pikku asioista, jotka viittasivat pikemminkin Eevaan, Rauta oli nyt ehdottoman varma Lauran syyllisyydestä — Neiti Laita, Korpisaaren päällikkö virkahti hiljaisesti, tehän ilmoititte tänne tullessanne etsivänne poliittisena pakolaisena meidän luotamme suojaa vainoojianne vastaan.
Laura käsitti edessä olevan kuulustelun kohtalokkaan tärkeyden. Sen vuoksi hän pakottautui rauhallisesti kohtaamaan mustien silmien vaanivan katseen.
— Niin. Siksi tulin Korpisaareen.
— Mutta tämä mies pyytää minua luovuttamaan teidät molemmat. Hän ei ole kiinnostunut meistä, vaan naisesta, joka on pelkästä mustasukkaisuudesta murhannut kilpailijattarensa.
Raudan täytyi vasten tahtoaan ihailla Lauraa. Tämä hillitsi itsensä suurenmoisesti. Lihaskaan ei värähtänyt hänen kasvoissaan.
— Se on valhe! hän sähähti harmistuneena. — Ette kai usko tuota miestä? Hän on juuri se urkkija, josta jo aamulla varoitin teitä! Minähän sanoin...
Kalpeakasvoinen kuulustelija keskeytti hänet tylysti:
— Teidän on aivan turhaa ruveta toistamaan, mitä minulle olette sanonut. Minulla on erehtymätön muisti. Te katsoitte voivanne turvautua meidän suojelukseemme sitäkin suuremmalla syyllä, kun teillä oli tuotavana meille tärkeitä tietoja. Te kerroitte kuulleenne tämän miehen yllyttävän viranomaisia hyökkäykseen Korpisaarta vastaan ja lupautuneen puhdistuskomppanian johtajaksi. Siksi sanoitte kiirehtineenne varoittamaan meitä. Arvelitte, että tämä mies saapuisi tänne ensin yksin suorittaakseen tiedusteluja myöhemmän rynnäkön varalle. Kuten huomaatte, neiti, minä en tarvitse teidän puoleltanne mitään muistini virkistämistä.
Kas vain, Rauta ajatteli, tyttö on suojautunut aika hyvin. Hän oli aavistanut, että jos heidän jäljilleen päästäisiin, juuri Rauta tulisi tavoittamaan heitä. Ja tytön keksimä valhe tärkeistä tiedoista, joita hänellä oli korpisaarelaisille tuotavana, oli kaikin puolin parempi kuin se, minkä hän, Rauta, oli vartiotuvassa esittänyt Karppiselle. Tilanne ei todellakaan näyttänyt kovin valoisalta.
Lyhyen äänettömyyden jälkeen hento päällikkö jatkoi puhettaan. Odottamattomuudessaan hänen sanansa hämmästyttivät Rautaa.
Sanokaahan, neiti Laita, kuka oli se kilpailijattarenne, jonka te murhasitte?
Kavala hyökkäys hämmensi Lauran. Hän kadotti itsehillintänsä ja huudahti vihasta sähisevin äänin:
— Paula Karppela!
Raudan silmissä välähti. Nyt se oli tullut sanotuksi Murhaajatar oli itse tunnustanut!
Laura havaitsi tehneensä erehdyksen. Mutta hän tajusi myös, että oli myöhäistä peruuttaa noita sanoja. Siksi hän jatkoi kiihkeästi:
— Niin, minä tapoin hänet! Mutta on naurettavaa väittää sen tapahtuneen mustasukkaisuudesta! Ensinnäkin minä rakastan vain sitä aatetta, joka minulla ja teillä vapailla miehillä on yhteinen! Minä tiedän...
Kalpeakasvoinen mies katkaisi hänen intomielisen purkauksensa karkeasti:
— Jättäkää tuo! Voitte huoleti hypätä meidän korpisaarelaisten aatteen ylitse. Siitä te olette tänään puhunut jo liikaa. No, se oli siis ensimmäinen syy, jonka perusteella väitätte naurettavaksi otaksua teidän toimineen mustasukkaisuuden ajamana. Ehkä nyt saamme tietää toisen syyn.
Laura ei antanut hänen ivallisuutensa masentaa itseään. Hän jatkoi itsepäisesti:
— Toisen syyn luulisin teidän käsittävän ilman muuta, katseessanne minun ulkomuotoani! Miten minä kyttyräselkäisenä ja rampana voisin kuvitella jonkun miehen voivan rakastaa minua, vaikka raivaisinkin tieltäni yhden kilpailijattaren. Minunhan pitäisi päämäärään päästäkseni tappaa kaikki ympäristön terveet naiset!
Puolueettomasti ottaen, Rauta tuumi, Lauraa pitäisi onnitella tuon vuorosanan johdosta. Se oli kieltämättä hänen puoleltaan onnistunut veto.
Se näytti tehonneen myös Korpisaaren päällikköön. Tämä nyökkäsi. Mutta sitten ivallinen hymy ohuiden huulien ympärillä syveni, ja hän huomautti.
— Niin, niinpä kai. Urakkanne olisi todellakin voinut olla suuri. Naiskauneuden suurena ihailijana minun on myönnettävä se. Mutta kukapa mies tuntee ne salaiset halut ja toiveet, joita naissydämessä saattaa piillä, ulkomuodosta huolimatta? No, ja minkä vuoksi te itse väitätte murhanneenne tuon naisen?
Hänen säälimätön pilkkansa oli sattunut kipeästi Lauraan. Se näkyi punaisista täplistä, joita oli kohonnut hänen poskilleen ja keskelle otsaa. Mutta hän hillitsi itsensä käsittäen, että nyt oli taisteltava kylmäpäisesti ja tunteilematta pelastuksen ja vapauden puolesta.
— Minä tapoin tuon tytön, koska hän oli kenraali Karppelan tytär! Karppelat ovat upporikkaita porvareita! Ja tämä kenraali on armeijan julmin ja raain upseeri!
Rauta huomasi kuuntelevien miesten ilmeistä, että Lauran kiihkeät sanat vaikuttivat heihin. Siksi hän kiirehti rauhallisen ivallisesti huomauttamaan:
— Hän on pelkkä intendentuurikenraali.
Välihuomautus pyyhkäisi pois tytön hyökkäyksen aiheuttaman kireyden. Miehet hymähtivät pilkallisesti. Mutta Raudan voitto jäi lyhytaikaiseksi. Laura sinkosi vastaan:
— Niin, nyt! Mutta everstinä Karppela oli pitkään poliisipäällikkö! Silloin hän tuli tunnetuksi erikoisena työläisten kiduttajana!
Miesten kasvot kävivät synkiksi. Kalpeakasvoinen kuulustelija ei liioin hymyillyt. Hän mutisi:
— Niin. Siitä on yli kymmenen vuotta. Minä en ollut silloin maassa. Siksi nimi ei heti tullut mieleeni. Karppela, niinpä niin.
Hänen kylmä, vaaniva katseensa siirtyi Rautaan.
— Mitä te sanotte siihen?
Rauta tunsi, että nyt oli toimittava nopeasti, jos mieli selviytyä.
— Ihmettelen vain. Jos tämä nainen kerran niin synkästi vihasi upporikkaita Karppeloita ja erikoisesti raakaa kenraalia, niin miksei hän surmannut kenraalia, joka tuohon aikaan oli aivan yhtä hyvin hänen käsiensä ulottuvilla kuin tämän kuvankaunis tytärkin? Sitäpaitsi siellä oli myös kenraalin veli, joka on vielä suunnattomasti rikkaampi tätä, oikea raharuhtinas. Ja lisäksi tämän veljen rikas poika. Muista puhumattakaan. Miksi tämä nainen murhasi kaikista heistä vain tytön, joka oli köyhin koko suvussa ja elätti itseään omien ahkerien käsiensä työllä?
Mustat silmät kuvastivat ihailua.
— Sallikaa minun onnitella teitä, tuomari Rauta. Helsingin yliopisto näyttää kasvattavan taitavia juristeja. No, neiti, ehkä te otatte vastataksenne tuomarin esittämään pulmalliseen kysymykseen.
Laura tunsi kuulustelijan ivasta henkivän kylmyyden. Hänen oli vastattava! Hänen oli löydettävä jotakin sanottavaa, joka pelastaisi hänen horjuvan asemansa!
— Minä... minä tahdoin satuttaa kenraalia hänen arimpaan kohtaansa. Tyttö oli hänen ainoa lapsensa!
Korkeaselkäisessä tuolissa istuva mies hymyili epäuskoisesti.
— Etteköhän yrittäisi jotakin muuta? Jokaisen ihmisen arin kohta on hänen oma henkensä. Sanokoot hempeämieliset runoilijat mitä tahansa. No, neiti?
Hänen tarkka katseensa oli havainnut Lauran äskeisen epävarmuuden vaihtuneen jälleen taistelunhaluksi.
— Paula oli minun listallani vain ensimmäinen Karppeloista! Oli kai yhdentekevää, kenestä aloin!
Kuulustelijan mustat kulmakarvat kohosivat hieman.
— Tarkoitatteko, että aioitte jatkaa?
— Minä olen jo jatkanut!
— Todellako?
— Kyllä! Minähän toin tänne tuon tytön!
Laura nyökkäsi Eevaan päin, joka hänen julman katseensa kohdatessaan hätkähti.
Korpisaaren päällikkö silmäili puhujaa jälleen kiinnostuneena.
— Niin. Te toitte todellakin hänet tänne. Sidottuna. Minä en vain ole tullut kysyneeksi, miksi oikeastaan toitte hänet. Minulla on tähän asti ollut enemmän kuin kyllin tekemistä teissä itsessänne. No, sanokaapa nyt, miksi laahasitte hänet mukaanne.
— Hän on Eeva Karppela! Sen miehen tytär, jota tuo urkkija äsken mainitsi oikeaksi raharuhtinaaksi! Minä en välittänyt tappaa häntä! Ajattelin, ettei teidän miehillänne ole kai täällä liiemmälti iloa naisista. Ja sama kai on, mitä tietä hän menee!
Rauta oli jo ennen tiennyt, että Paula Karppelan murhaajatar oli kauhistuttavan julma nainen. Mutta tällaista hän ei ollut sentään osannut odottaa. Huolestuneena hän silmäsi Eevaan. Tämä oli sulkenut silmänsä, ja hänen kasvonsa ilmaisivat vain ääretöntä toivottomuutta. Miehiin sensijaan Lauran sanat olivat tietenkin tehneet aivan toisen vaikutuksen. Jokunen hörähti raakaan nauruun. Toiset lipaisivat huuliaan. Korpisaaren päällikkökin oli suunnannut katseensa ensimmäisen kerran Eevaan. Hänen silmissään oli kylmän punnitseva ilme.
— Saanko puhua, päällikkö? muuan seinänvierustalla istuvista miehistä kysyi.
Kulmat rypyssä puhuteltu kääntyi häneen.
— No, Mattila?
— Tuo kapsekkiselkä on oikeassa! Luovuttakaa tuo mustapää aluksi meille pomoille! Miehistö joutaa odottamaan.
— Oikein! muuan toinen yhtyi virnistäen. — Ja kyllä tuo keltapääkin saattaisi pimeässä menetellä!
Kalpeakasvoinen mies iski piiskallaan kiukkuisesta lattiaan.
— Vaiti! Tämä ei ole mikään tallirenkien kokous.
Hiiskumaton hiljaisuus tuli huoneeseen. Ahnas tuli oli sammunut miesten silmistä. He tuijottivat synkkinä lattiaan.
Laura oli kalvennut. Hän oli huomannut, ettei hänen omakaan turvallisuutensa ollut tällä saarella kehuttava.
Kesti tuokion, ennen kuin Korpisaaren päällikkö täydellisesti saavutti jälleen tasapainonsa äskeisen välikohtauksen jälkeen; Vasta sitten hän puhui:
— Mutta te, tuomari Rauta, kiistätte kai edelleen tuon naisen väitteen, että hän olisi toiminut poliittisista syistä?
— Kyllä. Ehdottomasti. Te huomasitte varmaan itsekin, miten epätoivoisesti hänen oli mietittävä keksiäkseen jutun, että murhattu nainen oli muka vain ensimmäisenä hänen listallaan. Jos niin olisi ollut, niin kaipa hän olisi edes toiseksi käynyt käsiksi tuohon raa'aksi mainitsemaansa kenraaliin, joka vielä tälläkin hetkellä käyskentelee kaikessa rauhassa vain kilometrin päässä tämän raivottaren kodista! Uskokaa minua, politiikalla ei ole tässä jutussa vähintäkään tekemistä.
Laura hermostui äärimmilleen. Hän huudahti kiivaasti:
— Minä olen poliittisesti vainottu! Niin kuin isänikin! Tunnettehan toki professori Laidan? Hän...
Hento kuulustelija keskeytti:
— Minä en ole milloinkaan kuullut hänestä sanaakaan. Ja minulla on, sen neiti saa uskoa, hyvin laaja henkilötuntemus.
Minun isäni, professori Laita, on poliittisesti vainottu mies! Hallituksen kätyrit ja ohrana...!
Rauta katkaisi tytön kiihkeän purkauksen:
— Minä tunnen professori Laidan. Hän on valtiollinen haihattelija. Hän on vaeltanut läpi kaikkien puolueittemme. Yksikään puolue, jonka riveistä hän on suurella tohinalla eronnut, ei ole kaivannut häntä takaisin. Mikä hänen nykyinen puoluevärinsä on, sitä en tiedä.
Laura huusi kimeästi:
— Tuo on parjausta! Valhetta! Ohranan kätyrin puhetta! Juuri tuon miehen kaltaiset otukset ovat usein toimittaneet kotitarkastuksia kotonamme! Viimeksi aivan äsken pollarit myllersivät meidän kesäasuntomme tuon miehen käskystä! Kysykää vaikka häneltä itseltään! Tuskinpa hän kehtaa kieltää sitä!
Korkeaselkäisessä tuolissa istuva hento mies kohotti hillitsevästi kättään.
— Älkää huutako, neiti. Jos tietäisitte, miten ruma teidän äänenne on kimeäksi kohotessaan, puhuisitte aina vain kuiskaten. No, tuomari Rauta. Mitä te sanotte?
— Professori Laidan kotona suoritettiin tarkastus. Se on totta. Samoin sekin, että se tapahtui minun alaiseni toimesta. Mutta etsinnällä ei ollut mitään tekemistä politiikan kanssa. Sillä pyrittiin löytämään vain eräät kengät, joita murhaaja oli käyttänyt lähettäessään uhrinsa kuolemaan. Ne olivat erään yksinkertaisen, hieman hassahtavan maalaispojan jalkineet, pojan, jonka tuo nainen oli pettänyt tietämättömäksi apurikseen katalassa työssään ja johon hän sitten tunnottomasti johti viranomaisten epäluulot noilla kengillä ja muutenkin. Säikähtäen osuuttaan poika pakeni samana yönä tänne Korpisaareen. Kotona pistäytyessään hän joutui poliisien käsiin, ja saatuaan tietää, että murhan kohteeksi olikin joutunut Paula Karppela eikä lainkaan hänen luulemansa, hän, Jaakko Ylitalo, hirtti itsensä.
— Valhetta! Vai...!
Lauran huuto katkesi kuitenkin kesken sanaa, kun kalpeakasvoisen miehen ote ratsupiiskan varresta kiristyi.
Ohut ääni lausui hyväksyvästi:
— Oikein, neiti. Nyt olitte järkevä. No, tuomari Rauta, miten noiden kenkien kävi? Olen utelias kuulemaan, löytyivätkö ne.
— Kyllä. Mutta eivät professori Laidan huvilasta. Tuo nainen, joka rampuudestaan huolimatta ei ole ainoastaan hyvä kiipeilijä, vaan myös todellinen vesieläin, ui eräänä yönä sen huvilan luo, missä minun perheeni asuu, ja viskasi nuo etsityt kengät ylimielisesti venevajaamme.
— Miksi hän ui?
— Veteen ei jää mitään jälkiä.
Korpisaaren päällikkö hymyili.
— Aivan niin. Tuo nainen on ilmeisesti saanut kyttyränsä vastapainoksi luojaltaan muita lahjoja.
— Kyllä. Mutta valitettavasti hän on tässä vaiheessa väärinkäyttänyt huomattavaa älykkyyttään ja kekseliäisyyttään pyrkien säälimättä ja taitavasti toimittamaan toisia ihmisiä sijastaan rautoihin, toisia taas lautoihin.
— Todellako? Olisiko liikaa pyydetty, jos haluaisin kuulla joitakin lähempiä tietoja noista hänen pyrkimyksistään?
— Ei suinkaan. Muuan mies oli kerran tullut uhanneeksi, että hän tappaisi Paula Karppelan, ennen kuin luovuttaisi hänet toiselle. Uhkaus oli yleisesti tunnettu, ja siksi tuo nainen houkutteli asianomaisen miehen sille paikkakunnalle, missä valmistauduttiin viettämään Paulan häitä toisen miehen kanssa. Houkuttelu tapahtui nimettömällä kirjeellä. Samaa keinoa käyttäen tuo nainen säädyttömillä paljastuksilla morsiamen aikaisemmasta elämästä yllytti sulhasen häiden aatonaattona huutamaan raivoissaan Paulalle: »Tapan sinut, niin sitten olen kuitit kanssasi!» Jaakko Ylitalon tapauksesta olisi vielä paljon kerrottavaa, mutta pääasianhan tiedätte jo. Lisäksi tuo nainen koetti saattaa murhatun serkun, jonka hän nyt on laahannut mukanaan tänne Korpisaareen, epäilyksenalaiseksi varastamalla erään hänen korunsa ja sijoittamalla sen paikkaan, missä murha-asetta oli säilytetty. Tässä on vain muutamia seikkoja. Mutta nämäkään eivät kai tunnu poliittisen murhan asetelmalta.
Kalpeakasvoinen mies oli kuunnellut selostusta hyvin kiinnostuneena. Hänen äänensä ei ollut lainkaan pilkallinen, kun hän myönsi:
— Ei. Siltä ne eivät todellakaan tunnu. No, ja kenen piti joutua lautoihin?
— Niihin joutui kaksi miestä, jotka katsoivat elämänsä arvottomaksi sen jälkeen, kun Paula Karppela oli kuollut. Molemmat heistä olivat tuon naisen tulilinjalla. Havaittuaan, että minä olin päässyt hänen jäljilleen, hän koetti estää minua jatkamasta yrittämällä hukuttaa 3-vuotiaan poikani. Vaimonikin henkeä hän uhkasi, mutta sain siirretyksi hänet turvaan. Lopuksi hän metsästä ampui minua, kun pyöräilin ohitse. Vasta näissä yrityksissään epäonnistuttuaan hän keksi etsiä muka poliittisesti vainottuna turvaa teidän luotanne.
— Ei kuulosta hyvältä, Korpisaaren päällikkö hymähti kuivasti. — No niin, minä olen toiminut tässä ottelussa erotuomarina. Voin sanoa, että tämä tehtävä on ollut kiintoisa ja ottelu jännittävä. Te olette voittanut, tuomari Rauta. Kaikilla tuomariäänillä. Se on kai oikea sanonta?
Laura oli kuunnellut miesten kaksinpuhelua värien vaihdellessa hänen kasvoillaan. Päällikön viime sanat saivat hänen silmänsä leviämään kauhusta.
— Ei, ei! hän huusi kimeästi. — Tuo kaikki on katalaa valhetta!
Eevan silmät olivat ihailevina kiintyneet Rautaan. Nyt hän puhui ensimmäisen kerran:
— Ei, se on päinvastoin totta. Minäkin pääsin lopulta, pitkän miettimisen jälkeen, totuuden jäljille. Menin eilen Lauran luo saadakseni hänet sovinnolla lähtemään kanssani teidän luoksenne, tuomari Rauta, ja tunnustamaan kaiken.
Rauta nyökkäsi hänelle rohkaisevasti. Kelpo tyttö! Hän oli omin päin päässyt totuuden jäljille. Ihmekö sitten, että hänellä oli näinä päivinä ollut paljon miettimistä? Ja täten sai ratkaisunsa sekin kysymys, mihin Eeva oli koettanut eilen taivuttaa Lauraa lähtemään kanssaan. Se oli häneltä ollut uhkarohkea askel, joka oli johtanut sitten tänne Korpisaareen.
Laura mitteli lähellään istuvaa tyttöä raivoisin, myrkyllisin katsein.
— Kuulkaapas tuota narttua! hän sähisi. — Miten se jo riemuitsee rakastettunsa puolesta!
Hehkuva puna lehahti Eevan kasvoille.
Rauta tunsi äkillisen, kylmäävän muutoksen tapahtuneen. Oli kuin pyörivä lava olisi yhdellä nykäyksellä vaihtanut näyttämökuvan.
Korkeaselkäisessä tuolissa istuva mies oli jäykistynyt. Kaikki hyväntahtoisuus oli pyyhkäisty pois hänen laihoilta kasvoiltaan. Huulet vääntyivät kovaan hymyyn. Lauran viimeisenä toivonaan pöytään lyömä kortti oli osoittautunut paljon paremmaksi valtiksi kuin miksi hän itse oli luullut sitä. Ohut ääni halkaisi raskaan hiljaisuuden:
— Mitä minä kuulenkaan, tuomari Rauta? Teitä sanotaan tämän nuoren neidin rakastetuksi. Äsken muistan teidän maininneen jotakin vaimostanne. No, se on asia, joka ei liikuta minua. Mutta aikaisemmin te väititte minulle, ettei teillä ole mitään henkilökohtaisia oikeuksia kumpaankaan täällä olevista naisista. Tiedättekö, tuomari Rauta? Olen todellakin pahoillani. Minulle ei valehdella!
Syytetty katsoi häneen rauhallisesti.
— Tuosta viimeksi mainitsemastanne seikasta olen ollut vakuuttunut ensi hetkestä saakka. Siksi olenkin ollut teitä kohtaan joka kohdassa suora. Myös siinä, ettei minulla ole mitään henkilökohtaisia oikeuksia täällä valvottavanani. Tuo »rakastettunsa puolesta» oli murhaajattaren suusta samanlainen ilkeämielinen letkaus kuin monet muutkin hänen lausumansa.
Korpisaaren päällikkö pudisti päätään.
— Enpä tiedä. Nuoren neidin punastuminen puhuu toista. No niin, minun täytyy miettiä. Minua moititaan hirveän ankaraksi. Mutta väärämieliseksi tuomariksi ei kukaan voi minua sanoa. Tahdon tässäkin tapauksessa olla oikeamielinen. Siksi minun on pohdittava asiaa. Mutta kaikkien on oltava hiljaa. Joka rikkoo tämän määräyksen, saa maistaa piiskaani.
Kellään ei ollut halua siihen. Niinpä kaikki varoivat häiritsemästä hänen mietteitään. Pitkän äänettömyyden jälkeen hän kohotti päänsä ja puhui:
— Minä valitan vilpittömästi, tuomari Rauta. Mutta näissä oloissa minun on pakko peruuttaa se, mitä äsken sanoin teidän voitostanne. Te jäätte kaikki kolme vankeina Korpisaareen, kunnes minä olen saanut tiedot, joiden perusteella voin tehdä lopullisen ratkaisuni. Minun on hankittava selvyys siitä, mikä professori Laita on miehiään ja mitä perää on tuon naisen puheissa hänen ja hänen isänsä poliittisesta vainosta. Lisäksi haluan kuulla, mitä mantereella oikein on tapahtunut. Sitäpaitsi minun on varmistauduttava siitä, uhkaako Korpisaarta vaara teidän puoleltanne, tuomari Rauta, vai eikö.
— Minä annan teille kunniasanani, Rauta aloitti kumeasti.
Mutta kalpeakasvoinen mies keskeytti hänet hymyillen kylmästi:
— Aivan niin. Sen lupasitte minulle toisin, mutta kyllin ymmärrettävin sanoin jo aikaisemmin. Täytyykö minun jo teillekin huomauttaa, että minä en pidä tarpeettomasta toistamisesta? Te tarjoatte siis minulle kunniasanaanne. Mutta juuri siitä minun onkin varmistauduttava, mitä teidän kunniasananne painaa. Ja tuo varmistautuminen vie aikansa.
— Sepä se! Rauta huudahti kiivaasti. — Meillä ei ole aikaa jäädä odottamaan kaikkien tarpeellisiksi ehkä katsomienne tutkimusten tuloksia! Oletteko te puolestanne unohtanut, mitä viittasin tapahtuvan, eilen ylihuomisaamuna ole palannut täältä?
Korkeaselkäisessä tuolissa liikkumatta istuva mies hymähti.
— En. Minä en unohda mitään. Käsitän senkin, että viittauksenne tarkoittaa voimakasta apujoukkoa, joka siinä tapauksessa hyökkää tänne. Valitan, jos niin käy. Mutta sitä minä en voi auttaa. Tuo yritys on maksava monen miehen hengen. Sillä puolella. Sitäpaitsi tietysti teidän henkenne, tuomari Rauta. Enkä halua antaa teille mitään ruusuista kuvaa liioin siitä, mikä odottaa silloin näitä naisia. Molempia.
Hän nousi väsynein, veltoin liikkein. Neuvottelu oli päättynyt.
Rauta käsitti, että olisi turhaa ajan haaskausta yrittää puhua järkeä tälle omituiselle ankarana, mutta oikeamielisenä itseään pitävälle tuomarille, joka puhui hillitysti kuin herrasmies, mutta joka toisaalta oli hulluuteen saakka ylpeä ja arka omasta vallastaan ja voimastaan. Rauta ei halunnut ajatellakaan sitä mahdollisuutta, että lähettäisi tuomari Aallolle käskyn lykätä toimintaan ryhtymisensä tuonnemmaksi. Kunnes Korpisaaren päällikkö olisi asiamiestensä kautta saanut haalituksi haluamansa tiedot! Pomojen äskeisestä käyttäytymisestä saattoi arvata, ettei ainakaan Eeva Karppela olisi turvassa hetkeäkään sen jälkeen, kun päällikkö oli kääntänyt miehilleen selkänsä. Puhumattakaan vuorokausien odotuksesta! Mutta jos taas Aalto joutuisi suorittamaan avoimen hyökkäyksen Korpisaarta vastaan, niin paljon verta vuotaisi. Raudalla oli kyllä päinvastainen käsitys kuin »vapailla miehillä» siitä, miten taistelu lopullisesti päättyisi, mutta se ei muuttanut tuota tosiasiaa.
Siksi neuvottelua oli jatkettava, tahtoipa kalpeakasvoinen mies sitä sitten tai ei! Yritys oli uhkarohkea. Mutta muutakaan keinoa ei ollut.
Pitkän kuulustelun mittaan hänellä oli ollut hyvää aikaa hiertää siteitään. Hitaasti, mutta varmasti ne olivat antaneet perään. Jo jonkin aikaa tilanne oli sikäli muuttunut, että hän sormillaan kannatti äskeisiä kahleitaan putoamasta lattialle. Hän oli ajatellut, että päättyipä keskustelu miten tahansa, niin tällainen pieni taidonnäyte ei ainakaan huonontaisi hänen asemaansa.
Korpisaaren päällikkö oli jo kääntynyt vetäytyäkseen takaisin omaan huoneeseensa, mutta hänet pysähdytti Raudan hiljainen huudahdus. Mitä hullua? Tuo vaalea jättiläinenhän seisoi toisella puolella huonetta heiluttaen vapaasti käsiään!
Myös pomot olivat hypähtäneet pystyyn. Muuan heistä ryntäsi eteiseen vievälle ovelle ja ilmeisesti luullen vangin aikovan karkuun sitä tietä pudotti nopeasti raskaat hirsisalvat paikoilleen. Toinen juoksi päällikön huoneeseen vievälle ovelle ja jostakin syystä paiskasi sen kiinni. Karppiseksi nimitetty mies katsoi ilmeisesti olevansa päävastuussa vangista ja ryntäsi häntä kohden konepistooli lyömävalmiina koholla. Muut sensijaan olivat tyytyneet kiskaisemaan konepistoolinsa esiin ja odottivat levollisesti valmiina ampumaan.
Tilanne vastasi kaikkia niitä toiveita, mitä Raudalla oli ollut ryhtyessään toimintaan. Hän syöksähti Karppista kohden, mutta veti sitten äkkinykäyksellä päätään taaksepäin. Konepistoolin perä tuskin kosketti hänen otsaansa, kun hän jo kaatua retkahti kuin isketty vasikka. Hän kierähti erään rahin lähettyville ja jäi siihen liikkumattomana makaamaan.
Kaikki oli tapahtunut muutamassa silmänräpäyksessä: Rauta kuuli hentorakenteisen miehen kevyet askelet, kun tämä lähestyi. Kukaan pomoista ei puhunut eikä liikahtanut. Päällikkö polvistui liikkumattoman ruumiin ääreen ja kohotti silmäluomia.
— Selvä on.
Sitten hän nousi, pudisti huolellisesti pölyhiukkaset vaaleiden housujensa polvista ja virkahti rauhallisella; ohuella äänellään:
— Nopeutesi oli sinulle suuri onni, Karppinen. Muuten olisit joutunut vastaamaan siitä, millä tavoin miehesi vankeja sitovat. Pankaa konepistoolit pois. Niiden näkeminen saa minut voimaan pahoin.
Eevan ohitse mennessään hän sanoi itkevälle tytölle:
— Rauhoittukaa, neiti. Teidän rakastettunne on vain tajuton. Ei muuta. Siihen, mitä äsken mainitsin oikeamielisestä kohtelusta, tämä äskeinen välikohtaus ei vaikuta mitään. Tuomari Raudalla oli täysi oikeus yrittää omalla tavallaan. Sanonpa, neiti, että minä ymmärrän teidän makunne. Oi, miksi pudistatte päätänne? Oikein miellyttävä ja älykäs mies. Hieman liian äkkipikainen vain.
Rautaa hymyilytti kuullessaan kalpeakasvoisen miehen sanat. Oli huvittavaa nähdä, myöntäisikö tuo mustasilmäinen hänelle oikeuden yrittää omalla tavallaan vielä yrityksen toisessakin vaiheessa, jota varten äsken päättynyt ensimmäinen vaihe oli ollut vain välttämätöntä valmistelua. Hän totesi aseiden kadonneen pomojen käsistä. Kaikkien katseet olivat nauliutuneet ylimielisen huvittuneesti puhelevaan päällikköön. Silmäluomiensa raosta Rauta saattoi seurata kaikkien vastustajiensa liikkeitä. Hitaasti hän ojensi oikeaa kättään ja kiersi sen rahin jalan ympäri. Kukaan ei kiinnittänyt häneen mitään huomiota.
Äkisti hän oli jalkeilla ja sinkosi rahin kattolamppua kohden. Kuului särkyvän lasin kilinä, ja samassa tuokiossa huone oli pilkkosen pimeä. Kuului käheitä hämmästyksen ja raivon huudahduksia. Mutta niiden lävitse kantoi Korpisaaren päällikön kylmä ääni:
— Kiellän ampumasta tässä kirotussa pimeydessä. Teidän on saatava hänet muuten.
Rauta harppoi kohti takahuoneeseen vievää ovea. Jos joku riuhtaisisi sen auki, niin sieltä virtaavassa valossa hänen kamppailunsa olisi pian lopussa. Tiellään sinne hän pimeässä tavoitti kaksi miestä, sai lujan otteen kummankin niskasta ja kolautti heidän päänsä vastakkain. He putosivat lattialle kuin kumoon potkaistut jauhosäkit. Seuraavassa tuokiossa hän oli jo ovella. Eikä hän tullut hetkeäkään liian aikaisin. Jonkun käsi hapuili jo ovenripaa. Hän iski oikean koukun siihen suuntaan, jossa arveli miehen leuan olevan. Se ei osunut. Mutta salamana seuraava vasen tapasi maalinsa, ja jälleen hänellä oli yksi vihollinen vähemmän.
Riehuva mies kuuli takaansa kaatuvien tuolien kolinaa ja tyttöjen säikähdykseen tukahtuvia huudahduksia. Mutta nyt hänellä ei ollut aikaa ajatella, miten pahasti naiset saattoivat jäädä miesten jalkoihin. Sillä hän joutui sokkonyrkkeilyyn miehen kanssa, joka ilmeisesti oli joskus ollut kehässä, Hän tunsi, ettei selviäisi tästä vastustajastaan helpolla. Hänellä oli kuitenkin tulinen kiire! Siksi hän antoi palttua kaikille ottelusäännöille ja päästyään selville miehen asennosta suuntasi hirvittävän potkun vastustajansa vatsaan. Kuului tuskallinen parahdus ja sitten sellainen ääni kuin suuresta ilmapallosta olisi äkkiä päästetty ilma pois. Mutta samassa joku sai takaapäin hyvän otteen hänen kurkustaan. Hän kumartui äkisti eteenpäin, tarrautui kiusanhenkensä hartioihin ja rajulla liikkeellä sinkautti hänet päänsä ylitse pitkin pituuttaan lattiaan lyöden häntä vielä varmuuden vuoksi nyrkillä kasvoihin.
Kamppailu ei kuitenkaan vielä ollut päättynyt. Jäljelle jääneet pomot olivat ilmeisesti huomanneet, ettei päällikön huoneen ovelle ollut yrittämistä. Siksi he olivat kiirehtineet eteiseen vievälle ovelle. Rauta kuuli, että toinen hirsisalvoista oli jo kohoamassa paikoiltaan. Harppoessaan siihen suuntaan hän törmäsi johonkin hentoon olentoon, joka yritti nopeasti vetäytyä sivuun. Hän arveli tämän äskeiseksi kuulustelijaksi ja työnsi hänet kiivaasti pois tieltään. Seuraavassa hetkessä hän tajusi tuon kädenliikkeensä tarpeettoman kiivaaksi, kun mies kuului lennähtävän jonkin rahin tai penkin ylitse jo kolauttavan sitten päänsä seinään.
Mutta sitähän ei voinut enää auttaa. Tuulispäänä hän oli salpojen kanssa askartelevien miesten kimpussa. Näillä ei ollut edes aikaa kääntyä, kun heidän tajuntansa jo sammui niskaan tuimasti osuneista teräksisen kämmenen sivun iskuista. Nousemassa ollut salpa putosi kolahtaen äskeiselle paikalleen.
Rauta nojautui tuokioksi oven pieleen. Kaiken äskeisen jälkeen äkisti seurannut hiljaisuus tuntui melkein tukahduttavalta. Ei kuulunut mitään muita ääniä kuin tyttöjen hiljainen vaikerrus.
Hän suuntasi askelensa vastapäiselle ovelle, ja nyt hänestä tuntui suoranaiselta ihmeeltä, että hän äsken oli niin huolettomasti ja varmasti voinut ryntäillä huoneessa puoleen ja toiseen. Uupumuksesta raskain askelin kompuroidessaan hän törmäsi aluksi pöytään ja sitten korkeaselkäiseen päälliköntuoliin. Sitäpaitsi hän oli kompastua kahteen ruumiiseen. Sitten hän saavutti kuitenkin päämaalinsa, ja seuraavassa hetkessä huone kylpi avatusta ovesta virtaavassa valossa.
Näky oli mielikuvituksellinen, miltei uskomaton. Kahdeksan miestä makasi lattialla mitä erilaisimmissa asennoissa. Tuolit, joihin naiset oli sidottu, olivat kumossa, ja heidän asentonsa oli varmasti erittäin epämukava.
Ensi työkseen Rauta kävi nostamassa tuolit vankeineen päivineen pystyyn. Sitten hän kokosi miesten aseet tutkien nopein, tottunein käsin kunkin taskutkin.
Kun hän oli päässyt juuri tämän puuhansa loppuun, eteisen oven takaa kuuluvat hiljaiset, mutta itsepäiset koputukset ilmaisivat uuden uhkaavan vaaran.
— Päällikkö! Päällikkö! Suokaa anteeksi. Mutta onko siellä jotakin hullusti?
Rauta kuuli nuo kiihkeät, aralla äänellä lausutut sanat. Ne ajoivat hänet liikkeelle. Hän riensi seinänvierustalla makaavan kalpeakasvoisen miehen luo. Mutta pikainen silmäys päällikköön osoitti, ettei tästä nyt ollut apua, äänen oli yritettävä toista keinoa.
Hän hiipi eteisen oven taakse. Sitten hän sanoi kuuluvasti vihaisella äänellä, joka oli ohut, mutta käskevä ja läpitunkeva.
‒ Mitä nyt lurjukset? Eikö teille ole sanottu, ettei minun ja pomojen neuvonpitoa saa häiritä? Kuuluipa täältä mitä tahansa! Vai haluatteko välttämättä maistaa piiskaani?
Oven lävitse kantoi säikähtynyt huudahdus:
— Oh, päällikkö! Anteeksi, päällikkö!
— Tuon teitte mainiosti, tuomari Rauta! Teillähän on ilmiömäinen matkimistaito.
Rauta käännähti kumartamaan Eevalle. Mutta samassa hän huomasi, että hänellä oli syytä olla tytölle kiitollinen muustakin kuin vain kohteliaisuudesta. Sillä muuten hän tuskin olisi ajoissa tullut huomanneeksi Laura Laidan taholta noussutta uhkaa. Tämä oli juuri toipunut, ja hän oli päästämäisillään huudon kutsuakseen vartiomiehiä sittenkin sisään. Parilla harppauksella Rauta oli hänen luonaan ja kietaisi siekailematta nenäliinansa tytön aukeamassa olevan suun eteen ja solmi sen niskan taakse. Pettymys ja raivo salamoivat sinisistä silmistä häntä kohden. Mies ei kuitenkaan piitannut hänestä sen enempää, vaan kumartui tyynesti päästelemään irti niitä siteitä, joilla Eeva Karppela oli kahlittu tuoliinsa. Kun tyttö oli vapaa. Rauta sanoi:
— Älkää yrittäkökään heti jalkeille. Meillä on nyt aikaa yllin kyllin. Liikutelkaa hitaasti käsiänne ja jalkojanne, kunnes veri alkaa kiertää kunnolla.
Hänellä itsellään oli monenlaista puuhaa. Toisen toisensa jälkeen hän raahasi tajuttomat pomot lattian ylitse ja asetti heidät istuvilleen sivuseinää vastaan. Sitten hän nosti kalpeakasvoisen, hennon miehen syliinsä ja kantoi hänet istumaan korkeaselkäiseen tuoliin. Anastamistaan aseista hän valikoi kaksi kevyttä pistoolia ja kantoi muut päällikön huoneeseen. Sieltä hän toi suurimman öljylampun ja sijoitti sen särkemänsä tilalle. Lopuksi hän vielä asetti kaatuneet rahit ja penkit paikoilleen.
Saatuaan kaiken valmiiksi hän kääntyi Eeva Karppelaan.
— Luullakseni olemme nyt ansainneet lyhyen tupakkatauon. Vai mitä te arvelette?
Tyttö nyökkäsi innokkaasti. Hän hymyili miehelle urheasti, vaikka ei voinut estää silmiään kyyneltymästä.
Kun he molemmat olivat saaneet savukkeihinsa tulta ja vetäneet ensimmäiset henkisavut, Rauta kysyi:
— Osaatteko te pidellä vaikuttavasti pistoolia?
— Oi, kyllä. Enkä vain pidellä. Voin tarpeen tullen myös ampua.
— Sitä luulinkin teistä.
Tyttö tunsi halua kysyä, mitä kaikkea mies oli näinä päivinä hänestä luullut. Mutta hän pidättäytyi. Sensijaan hän tiedusti tyynesti:
— Mitä minun sitten pitäisi nyt tehdä?
Rauta ojensi hänelle toisen pistooleista.
— Teidän on aseellanne pidentävä noita miehiä aloillaan, sitä mukaa kuin he heräävät.
— Tuo tehtävä sopii minulle mainiosti, tyttö myöntyi hymyillen. — Mitä vielä teemme?
— Odotamme.
— Mitä me odotamme?
— Äsken katkenneen neuvottelun jatkumista.
Korpisaaren päällikön palaaminen tajuntaan kesti kuitenkin Raudan mielestä liian kauan. Olihan mitä toivottavinta, että tämä heräisi ensimmäisenä. Siksi Rauta haki takahuoneesta vettä ja alkoi kostealla rievulla pyyhkiä kalpeita kasvoja. Ennenpitkää mustat silmät avautuivatkin. Mutta kesti vielä pitkän tovin, ennen kuin mies alkoi käsittää, mitä oikeastaan oli tapahtunut. Päästyään selville uuden tilanteen yksityiskohdista hän kohautti kapeita hartioitaan ja virkahti tyynesti:
— Hm. Alan käsittää, miltä teistä, tuomari Rauta, äskettäin tuntui.
— Mutta minä en ole sitonut teitä seinärenkaaseen kiinni.
Ohuille huulille ilmestyi hymy.
— Ah, ymmärrän. Mutta silloinhan minä en vielä tiennyt, millainen mies te olette, tuomari Rauta.
He mittelivät toisiaan katseillaan. Kummankaan silmissä ei ollut vihamielisyyttä.
— No, mitä te nyt esitätte, tuomari Rauta?
— Tarjoan teille uudelleen kunniasanani. Samoilla ehdoilla kuin äskenkin.
Mustat kulmakarvat kohosivat hieman. Hetken jälkeen Korpisaaren päällikkö sanoi:
— Minä hyväksyn sen. Enkä ainoastaan muuttuneen tilanteen vuoksi. Katsokaas, minun on nyt turhaa suorittaa mitään kyselyjä. Minä tiedän nyt, millainen mies te olette.
Raudan täytyi ihailla sitä älykkyyttä, millä vastustaja suoritti strategisen peräytymisensä.
Kalpeakasvoinen mies viittasi häntä kumartumaan puoleensa. Sitten hän kuiskasi pomoihinsa katsoen:
— Miksi ette ole sitonut noita?
— Ei ollut nuoraa. Neiti Karppelan ja minun sitomiseen käytetty ei olisi riittänyt seitsemälle miehelle. Valintaa taas oli vaikeata tehdä.
Korkeaselkäisessä tuolissa istuva mies hymyili kovaa hymyä. Sitten hän kuiskasi:
— Lähettäkää tyttö hakemaan minun huoneestani. Siellä on kaapissa kylliksi nuoraa.
Niin tehtiin. Herätessään tajuihinsa pomot sitten joutuivat huomaamaan olevansa huolellisesti köytetyt liikkumattomiksi.
Kalpeakasvoinen mies sanoi hiljaa Raudalle:
— Nyt minä voin sanoa ääneen sen, mikä on tärkeää. Älkää luulko minun pelkäävän noita veitikoita. Mutta alunperin näin tämän vaikeuden. Kun naiset lähtevät, he ovat kuin koirat, joiden käpälien välistä temmataan herkullinen luu.
Sitten hän jatkoi ääneen:
— Sopimuksemme siis on, ettette te ikinä palaa Korpisaareen ettekä usuta tänne muitakaan. Sitä vastaan minä luovutan teille nuo kaksi naista ja heidän veneensä ja tulen itse saattamaan teidät turvallisesti rantaan asti. Onko näin hyvä?
— On.
Miehet vahvistivat sopimuksen kädenlyönnillä.
— Onko teillä vielä joitakin vaatimuksia esitettävänä, tuomari Rauta?
— Ei. Edellyttäen, ettette te eivätkä pomonne ryhdy myöhemmin hakemaan minulta tavalla tai toisella korvausta tämänpäiväisestä kivusta ja särystä.
— Sen voin luvata.
Kun molemmat naiset oli sijoitettu Onnelan valkoiseen veneeseen ja Eeva saanut laitamoottorin käyntiin, Rauta ojensi Korpisaaren päällikölle takaisin anastamansa kaksi pientä pistoolia.
Mutta tämä torjui:
— Tehkää minulle se palvelus, että otatte ne mukaanne, tuomari Rauta. Henkilökohtaiseksi muistoksi tästä kiintoisasta yöstä.
Kun vene halkoi hitaasti vaikenevaa ulappaa sitä paikkaa kohden, johon rovastin poikavainajan mahonkivene oli jäänyt, Rauta kumartui Laura Laidan puoleen.
— Olen pahoillani siitä, etten voi poistaa teiltä muuta kuin suukapulan. En näet tahdo antautua siihen vaaraan, että minun olisi poimittava teidät vielä ylös järvestä. Toivon teidän vihdoinkin käsittävän, että teidän pelinne on nyt lopussa!
— Olkoon! sidottu tyttö sähähti. — Mutta Iloinen minä olen, siitä, että Paula Karppelan sain hengiltä! Majuri Pöystisen elämää hän ei päässyt tuhoamaan!
Sitten hän purskahti julmaan nauruun ja lisäsi:
— Miten minä nautinkaan tuona unohtumattomana yönä! Paula, joka aina oli ollut paljon kauniimpi, uljaampi ja viisaampi kuin kaikki muut, juoksi kuin älytön hiiri minun vähäpätöisen, halveksitun raukan valmistamaan loukkuun! Hän, joka oli koko elämänsä tanssinut ruusuilla murskaten kylmästi sydämiä, oli nöyrän kiitollinen minulle siitä, että autoin hänet lähtöön ja seurasin häntä rantaan! Joka askelesta, minkä hänen rinnallaan otin, minä riemuitsin, sillä minä olin voittanut hänet, voittamattoman, itse hän kantoi mukanaan kuolemaa — eväskorissa! Ja itse hän vannotti minua, etten milloinkaan hiiskahtaisl kenellekään hänen matkastaan ja sen määränpäästä Sen valani olen koettanut pitää!
Rauta tuskin kuunteli murhaajattaren vihan purkausta. Kun tyttö oli vaiennut, hän kysyi vain:
— Te rakastitte majuri Pöystistä. Eikö niin.
— Kyllä! Häntä minä rakastan! Yli kaiken.