[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fbL2JKHWCjT-Rmfbalvs9C0eJUtkjNYbeehUslEGr8jc":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":17,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":17,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":17,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},3400,"Valvova silmä","Helanen, Vilho",1899,1952,"3400-helanen-vilho-valvova-silma","3400__Helanen_Vilho__Valvova_silmä","Salapoliisiromaani","romaani",[],[],"fi",1946,null,68726,441204,true,[],[],[],"Sota-aikaan sijoittuva salapoliisiromaani kuvaa pienen kirkonkylän elämää, jossa paikalliset tapahtumat ja huhut saavat jännitysnäytelmän piirteitä. Tarinassa seurataan tuomari Kaarlo Aallon tutkimuksia salaperäisten katoamisten ja rikosten parissa.","Vilho Helasen 'Valvova silmä' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3400.\nE-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta\nmitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o.\nmaissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","VALVOVA SILMÄ\n\nSalapoliisiromaani\n\n\nKirj.\n\nVILHO HELANEN\n\n\n\n\n\nImatralla,\nKustannusosakeyhtiö »Viiri»,\n1946.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n 1. Maallinen paratiisiko?\n 2. Morsian pois pelistä.\n 3. Jalanjäljet hiekassa.\n 4. Erakkosaaren herran näky.\n 5. Torvi ja vanha sotaratsu.\n 6. Kenraalin tahto.\n 7. Nimismiehen asema muuttuu.\n 8. Mitä Margit-neiti tiesi?\n 9. Sisarusten yhteisrintama.\n10. Puistokadun kaksio.\n11. Tuomari Aallon urakka.\n12. Eräs kaikkein vähäisimmistä.\n13. Eevan osa.\n14. Metsäladon asukas.\n15. Toinen ääni kellossa.\n16. Kaksi tyttöä katoaa.\n17. Satimessa.\n\n\n\n\nEnsimmäinen luku.\n\nMAALLINEN PARATIISIKO?\n\n\nKirkonkylän laivalaiturille oli illansuussa keräytynyt tavan mukaan\npaljon väkeä. Enimmäkseen naisia. Miehenpuolia oli vain joitakin\nukkoja ja parvi poikasia. Sensijaan naissuvun kaikki ikäluokat olivat\nrunsaasti edustettuina. Se olikin luonnollista. Maa kävi sotaa, ties\nmonennettako vuotta.\n\nRintamat olivat jähmettyneet paikoilleen. Täällä sisämaassa tiedettiin\nvain, ettei rauhaa ollut näköpiirissä ja että miehet olivat poissa\nkotoa. Mutta siihen oli jo totuttu. Eikä sodasta puhuttu, ei enää.\nAinoa yhteys, missä se laivalaiturin väenpaljoudessa vilahti esiin,\nolivat arvailut, keitä sotilaita tänään tulisi lomalle.\n\nMuuten puhuttiin kyllä paljon. Sanomalehtiä ei kesäaikaan täällä\ntarvittu. Nekään, joille lehtiä tuli, eivät niitä lukeneet. Kirkonkylän\nlaivalaituri oli näin iltasin paljon parempi, ajankohtaisempi ja\nkaikin puolin kiintoisampi uutislähde kuin maan kaikki sanomalehdet\nja STT:n radiouutiset yhteensä. Suuren maailman uutismetsästäjä olisi\nkenties kohauttanut olkapäitään sieltä saatavissa olevalle saaliille.\nMutta laiturilla olijoista tuskin kukaan olisi puolestaan kallistanut\nkorviaan hänen uutisilleen. Ihmisten maailma oli viime aikoina\nkummasti kutistunut. Vuosi, pari sitten oli kilvan kuulosteltu uutisia\nkaukaa; rintamilta, vieraista maista, valtamerien takaa. Nyt Mikkolan\nnuorikko turhaan koetti saada pienoista kuulijakuntaansa kiinnostumaan\npääkaupunkilaishuhusta, että hallituksen vaihdos olisi ehkä edessä.\nHelsinki — oh, se oli kaukana. Ja mitä sitten, vaikkapa miehet\n»keltaisessa talossa» vaihtuisivatkin? Toista oli jo tieto suuresta\najojahdista »vapaan huollon» tukkukauppiaita vastaan lähimmässä\nkaupungissa. Siinä oli jännitystä, ja siinä saattoi olla itse kullekin\nhuomioimisen ja varteen ottamisen aivoista. Suosituimmat jutut olivat\nkuitenkin omasta pitäjästä. Aika oli sellainen, että senkin rajoissa,\noli juoruilla kyllin aineksia ja temmellyskenttää.\n\nMyös vuoden tulosta keskusteltiin. Mutta sillä kohtaa keskustelu\njäi lähinnä vanhojen isäntämiesten hoidettavaksi. Emännät, joiden\nharteilla talon pito oli vuodesta toiseen pääasiallisesti jo ollut,\neivät sittenkään olleet oppineet miesten tapaa jauhaa edes ja takaisin\nsadon mahdollisuuksia. He tyytyivät toteamaan, että poutaa piti. Viikon\nparin päästä oli kai käytävä rukiin leikkuuseen. Mutta näissä heidän\npuheissaan ei ollut oikeaa iloa eikä juurevaa asiantuntemusta.\n\nEri ryhmissä katseet kääntyivät silloin tällöin rantatörmää kohden.\nSiellä, erillään muista, istui nuori, kaupunkllaisittain pukeutunut\nnainen. Kolmivuotias poikanen hääri puuhakkaana hänen ympärillään.\nÄiti oli hyvin hento ja vaalea ja silmäänpistävän kaunis. Poika oli\nperinyt hänen kullanhohtoiset kiharansa, mutta ei sinisiä silmiä, vaan\nhänellä oli harmaat, ja ikäisekseen hän oli hyvin kookas ja tukeva.\nNämä seikat eivät kuitenkaan olleet aiheena heidän nyt herättämäänsä\nmielenkiintoon, vaan ainoastaan se, että he olivat paikkakuntalaisille\noutoja.\n\nKana-Kristiina heidät sentään tunsi. Tottahan toki. Hänestä sanottiin,\nettä niin kauan kuin hän oli elossa, ei olisi hätää, vaikka\nkirkonkirjatkin palaisivat. Hän tiesi pitäjäläisten sukulaissuhteet\nja syntymäajat vähintään yhtä hyvin kuin nämä itse. Ja niin paljon\nkesäasukkaita kuin pitäjässä oli ja niin monesti kuin huviloiden\nasukkaat vaihtuivat, niin Kana-Kristiina oli jollakin salaperäisellä\ntavalla aina ajan tasalla. Eikä hän ollut hidas tietojaan kertomaan.\nNiinpä nytkin laivalaiturin yleisön uteliaisuus tuohon sinipukuiseen,\npienikokoiseen naiseen nähden oli pian tyydytetty.\n\n— Hän on Tuulensuusta. Tiedättehän sen entisen Janssonin paikan, joka\nkolme kesää on ollut tyhjillään. Nyt sen on vuokrannut helsinkiläinen\nlehtori Kaarlo, joka asuu siellä vaimonsa ja ainoan tyttärensä\nkanssa. Tytär on tuo tuolla. Se on naimisissa tuomari Raudan kanssa.\nHelsingissä nekin asuvat. Mies on asianajaja ja kuulemma varoissaan,\nupporikkaan setänsä perinyt. Vain yksi lapsi niillä on. Tuo poika\ntuolla. Eipä silti, nuorihan rouva vielä on. Se tuli tänne miestään\nvastaan, joka on kapteeni ja pääsee nyt kymmenen vuorokauden lomalle.\n\n— Entäs vielä? kysyttiin Kana-Kristiinan lähimmässä ympäristössä.\n\n— Hiljaisia ihmisiä, lehtori ja lehtorska. Nuori rouva on nätti ja\nreilu. Muuta en tiedä.\n\nKana-Kristiinan hampaaton suu oli puolittain avoimena, ja tuhruisissa\nsilmissä oli epämääräistä pahoittelua. Kyllähän hän kuulijansa tunsi.\nTietenkin he olisivat odottaneet jotakin mehevää ja murskaavaa. Mutta\nparhaalla tahdollaankaan hän ei voinut muuta Kaarlon ja Raudan väestä\nsanoa.\n\n— Vai oikein reilu? Tuo tuolla, Suurmäen vanha emäntä murisi\ntyytymättömänä. — Kummakos on olla reilu, kun on rikkaan miehen\nkoukkuunsa saanut! Ja mitä siihen nättiyteen tulee, niin... hm... Toki\nminäkin vanhoilla silmilläni näen, ettei tuossa heilakassa ole paljon,\nmistä kiinni pitäisi. Liekö tuo poikakaan sen oma?\n\nMutta tähän ja muihin kysymyksiin, jolta rouva Rauta ja hänen poikansa\nlaivalaiturin yleisössä herättivät, ei voitu nyt vastausta saada.\nJa niin Kana-Kristiinan antamat henkilötiedot lähtivät sellaisinaan\nkiertämään. Sillä tämä arvoitus oli selvitetty.\n\nSitäpaitsi laiva tuli hetkistä myöhemmin näkyviin niemen takaa. Kaikki\npuhe sillalla lakkasi toviksi. Yksi tai kaksi uutta ihmistä maissa\nei ollut mikään sensaatio laivantuloon verrattuna. Alus oli vanha ja\nvuosikymmenet täällä nähty. Mutta sen herättämä ennakkojännitys ei\nmilloinkaan menettänyt tehoaan.\n\nInkeri Rauta katsoi lähestyvää valkeaa sisävesilaivaa. Se halkoi\nkauniisti peilikirkasta, aurinkoista ulappaa. Hän tunsi sydämen\nhakkaavan rinnassaan ihan haljetakseen. Tulisiko Kaarlo tuolla\ntodellakin kuukausien odotuksen jälkeen?\n\n— Isi tulee. Mennään vastaan, äiti.\n\nPikkumiehen huomautus olikin paikallaan. He saivat pitää kiirettä\nehtiäkseen sillalle ajoissa.\n\nKaarlo Raudan tulo huomattiin.\n\n— Onpa Suomen armeijassa vielä komeita kapteeneja, Hannulan Maija\nhuoahti. Ja moni tyttö ajatteli samoin, ehkä vielä enemmänkin.\n\n— Hitto, millaiset nyrkit! Laurilan Pikku-Pekka kuiskasi kiihkeästi\npoikajoukossa. — Ihan kuin oikealla tappelijalla. Eivät tukkijätkätkään\ntuon miehen komppaniassa turhia leventele.\n\n— Ja tuoko jättiläinen olisi sen miltei olemattoman rouvan mies?\nSuurmäen vanha emäntä ärisi puoliääneen. — Se... sehän olisi melkein...\nsopimatonta...\n\nMutta vaikka Kaarlo Rauta jo olemuksellaan herätti huomiota, niin\nhänen tulossaan oli muuta vieläkin hämmennyttävämpää. Hän seisoi\nlaivaportaiden luona rinnallaan Kirppulan Kustaa. Tiedettiinhän\nse, että Kustaa oli haavoittunut ja maannut kuukausikaupalla\nsotasairaalassa. Jalka siltä oli siellä leikattu, sekin oli vanha\nuutinen. Joku oli aikoinaan huokaillut, että kuinkahan Kirppulan\nmökissä vast’edes elettäisiin, kun muorin ainoan pojan niin huonosti\nkävi. Mutta tämä probleemi oli ajat sitten lakannut kiinnostamasta\nmieliä. Nyt jotakin säälintapaista nousi taas pitäjäläisten\nmieleen, kun he näkivät Kustaan pienenä, kalpeana ja avuttomana\nkainalosauvoineen seisomassa päivänpaahtaman, komean kapteenin\nrinnalla. Niin, olihan tiedetty, että Kustaan piti tulla tällä\nlaivalla. Kirppulan Alina oli kertonut siitä laiturilla jokaiselle,\njoka suostui kuuntelemaan. Keskitalon emäntää oli kiitellyt kovin, tämä\nkun oli lainannut hevosen ja kärrit, jottei pojan tarvitsisi pitkää\nkotimatkaa yhdellä jalallaan kompuroida. No jaa, Keskitalon Martan\n»hyväsydämisyys» tunnettiin: Kirppulan Alina saisi tästä hyvästä kyllä\nhääriä Keskitalossa palkattomana päiväläisenä...\n\nKaikki sensuuntaiset mietelmät kuitenkin katkesivat, kun kapteeni\nviittasi Kirppulan Kustaata astumaan ensimmäisenä maihin. Huonostihan\nse kulku poikapahalta askelen otettuaan hän horjahti ja oli kaatua\nselälleen. Mutta kapteeni koppasi Kustaan kainalosauvoineen syliinsä.\nKoko pitkän matkan rannalle, aina Keskitalon Pilkun luo hän kantoi\nramman aseveljensä ja nosti vielä kärreille. Alina köpitti noiden\nkahden perässä pitkin ihmisjoukkoon avautunutta väylää. Niin hiljaista\nlaiturilla oli, että jokainen kuuli, kun kapteeni rannalla sanoi\nKustaalle:\n\n— Näkemiin, Kirppula! Tulen teitä jonakin päivänä tervehtimään.\n\nKaikessa tässä ei ollut mitään ihmeellistä, ei kapteenin ja ehkäpä\nei Kustaankaan mielestä. Mutta monelle pitäjäläiselle nousi kummasti\npala kurkkuun. Olihan mies sentään kapteeni ja tuomari ja kuulemma\nupporikas, kun taas toinen oli vain Kirppulan Kustaa, eräs kaikkein\nvähäisimmistä. Tässä välikohtauksessa oli jotain talvisodan ja\nsen jälkeisen välirauhan aikaista yhteishengen tuntua — hengen,\njoka näilläkin main oli jo kauan ollut kuollut ja kuopattu. Se\nherätti sellaisia muistoja ja mietteitä, ettei edes huomattu laivan\nirtaantumista ja lähtöä.\n\nSuurmäen vanha emäntä ensimmäisenä murti lumouksen. Puoliääneen hän\nmarisi:\n\n— Sitähän minäkin. Pikkaista vaimoaan se tuskin huomasi.\nTervehtimisestä puhumattakaan.\n\nHänen vahingonilonsa jäi kuitenkin lyhyeksi. Kapteeni Rauta ei ollut\npannut merkille herättämäänsä huomiota. Levollisin askelin hän palasi\nlaiturille, eikä se tervehdys, minkä hän vaimonsa kanssa vaihtoi,\njättänyt millekään epäilyksille tilaa.\n\nKorpelan emäntä, joka ei voinut missään suhteessa sietää Suurmäen\nvanhaa emäntää, naurahti voitonriemuisesti:\n\n— Vai ei vaimoaan huomaa! Sellaista se on, kun ihminen tulee oikein\nvanhaksi ja kovaksi. Silloin ei rakkautta tajua, vaikka sen omin silmin\nnäkee. Sen minä sanon — ja se on tosi sana — että nuo kaksi tykkäävät\ntoisistaan kovasti.\n\nVäki seurasi laiturilta tarkkaan Raudan perheen lähtöä. Vasta kun\nkapteeni oli heittänyt reppunsa valkoisen veneen kokkaan, nostanut\nvaimonsa ja poikansa istumaan perätuhdolle, riisunut asetakin ja paidan\nyltään ja keskituhdolle sijoittuen alkanut soutaa pitkin, voimakkain\nvedoin, ruvettiin hajaantumaan.\n\n— Näittekös, pojat, sen rinnan kaarta? Laurilan Pikku-Pekka intoili\nikätovereilleen asiantuntijan varmuudella. — Se oli ihan kuin\nBärlundilla kuvissa.\n\nKun vene oli ehtinyt kuulomatkan ulkopuolelle, Inkeri—rouva purskahti\niloiseen nauruun.\n\nKaarlo Rauta antoi airojen levätä. Miten hän olikaan menneinä vaikeina\nkuukausina kaivannut tuota helmeilevää, onnellista naurua! Kaikki kova\nja harmaa suli ja haihtui ilta-autereeseen, kun hän katsoi noita kahta\nrakkaintaan tuossa käden ulottuvilla.\n\n— Mille sinä naurat, Pienokainen?\n\n— Äskeiselle pitäjän edustajistolle, kultaseni. Sinä salpasit heiltä\nvallan hengen. Vaikka olisit etukäteen miten huolellisesti tahansa\nsuunnitellut ja harjoitellut, et olisi voinut suorittaa vaikuttavampaa\nnäyttämölle astumista. Et sinä menneinä vaellusvuosinasi ulkomailla\nsuotta teattereita tutkinut.\n\nTuomari naurahti. Mutta vaikka hänellä olisi ollutkin aikomus vastata\nvaimonsa kiusoitteluun samalla mitalla, niin hänelle ei nyt jäänyt\nsiihen aikaa. Poika vaati näet huomion puoleensa.\n\n— Isi!\n\n— Mitä niin, Pikku Jättiläinen?\n\n— Isi, oliko se toinen harmaapukuinen vielä korkeampi herra kuin sinä?\n\n— Kuinka niin?\n\n— No, kun sinun piti ihan kantaa se kärreihin.\n\nRauta mietti hetken.\n\n— No, ainakin hän oli ihan saman veroinen. Oikea mies.\n\nPoikanen nyökkäsi vakavasti. Vastaus tyydytti häntä. Hän katsoi\nhellittämättä isäänsä. Isä oli suuri ja turvallinen. Oli hyvä, että hän\noli taas tuossa lähellä. Mutta hyvä oli myös äidin sylissä. Tasainen\nsoutu ja ilta-auringon säteiden hyväily alkoivat nukuttaa, ja pian\npoikanen vaipuikin syvään uneen.\n\nRauta kuittasi muutamalla sanalla vaimonsa kysymyksen\nrintamakuulumisista. Hänestä oli kiintoisampaa kuulla, miten Inkeri,\nPikku Jättiläinen ja appivanhemmat viihtyivät uudessa kesäpaikassa ja\nmiten he olivat viettäneet aikansa. Mutta sekään ei tällä hetkellä\ntuntunut kovin oleelliselta. Tuon tuostakin hän unohtui soudun jääden\nsilmäilemään ympärilleen. Vasemmalla miltei rannaton, rasvatyyni\nulappa. Oikealla karuja saaria ja niemiä, joiden rannat laskeutuivat\nmonissa kohdin äkkijyrkkinä kallioseinäminä veteen kuvastellen siinä\nmyrskyjen tuivertamia käppyrämäntyjään. Sitten hänen katseensa palasi\nperätuhdolla istujiin.\n\n— Hurmaava taulu ja hurmaavat kehykset, hän virkahti.\n\n— Voi, kultaseni, Inkeri hymähti ilkamoiden, pelkäänpä, että niiden\nolisi aika kotiuttaa sinut. Muuten »Varatuomari Kaarlo Raudan\nasianajotoimiston» omistaja palaa kerran työnsä ääreen kaikkea muuta\nkuin terävä-älyisenä. Tuossa vireessä et pystyisi selvittämään\nainoatakaan salamyhkäistä juttua. Olet nyt lepuuttanut airoja ainakin\nneljännestunnin. Minä. Jo ihmettelin, millaisen hienon kohteliaisuuden\nsaatkaan mielessäsi sorvatuksi. Ja sitten: »hurmaava taulu». Ei muuta.\nKuivin sanakirjan tekijäkin olisi pystynyt keksimään sen.\n\n— Kuulehan, Pienokainen. Minun täytyy varoittaa sinua. Saatan panna\nsinut hyvin kireälle siitä, kuka tai ketkä ovat poissa ollessani\nhemmotelleet vaimoni hienoilla imarteluillaan pilalle ja saaneet\ntyttöparan päästään ihan pyörälle niillä.\n\n— Siihen kysymykseen olisi minun helppo vastata, nuori rouva nauroi. —\nSalaisia ihailijoita on minulla ollut vain yksi... Martti-poju!\n\n— Pikku Jättiläinen? Kuulostaa uskomattomalta! Poikanen on muuten niin\ntervejärkinen.\n\n— Mutta hän tulee yhä selvemmin isäänsä. Pojankin heikkoutena ovat\nkauniit naiset. Taikka... ehkäpä monikkomuoto on toistaiseksi\nennenaikainen.\n\n— Hän se siis sinulle latelee kohteliaisuuksia, joiden rinnalla minun\nhiki hatussa keksimäni kalpenevat. Ajatella, niin nuori ja kuitenkin\nimarteluissaan jo niin totuudesta piittaamaton.\n\nInkeri näytti hänelle kielenpäätään ja oli loukkautuvinaan.\n\n— Souda toki! Aurinko laskee tuossa tuokiossa, ja meillä on vielä\nmatkaa jäljellä. Vai etkö jaksa? Kultaseni, jos olet jo uupunut, minä\nvoin käydä airoihin. Soudin tulomatkan kertaakaan levähtämättä.\n\nTuomari Rauta hymyili hänelle huolettomasti.\n\n— Sinuunkin, Pienokainen, tuntuu tarttuneen nyky-Suomen naisten\nmuotitauti. Miesten poissa ollessa te olette ruvenneet kuvittelemaan\ntulevanne vallan mainiosti toimeen ilman meitä, jopa osaavanne kaiken\nparemminkin kuin me. Mutta mitä soutuun tulee, niin katsopas, näin sen\ntulee käydä.\n\nKevyt vene syöksähti kuin lentoon. Inkerin silmät kostuivat. Miten\nrakas tuo iso, väkevä mies olikaan ja miten hän oli kaivannut noita\nhymyileviä, harmaita silmiä, lyhyen, vaalean tukan alla korkeana\nkaartuvaa otsaa, lujaa leukaa ja... niin... voimakkaita käsivarsia!\n\nKokka kohisten he sivuuttivat jälleen kallioisen niemen. Silloin Inkeri\nvirkahti:\n\n— Kultaseni, hellitä hetkeksi. Sinun näytössoutusi on saanut minut jo\nvakuutetuksi siitä, että teillä miehilläkin on sentään puolenne. Mutta\nnyt toivoisin sinun kääntyvän katsomaan. Alamme olla perillä.\n\nMaksoi todella vaivan pysähtyä ihailemaan eteen avautuvaa näköalaa.\nKaukana taustalla oli korkeita, metsäisiä mäkiä. Niiden pohjatuulilta\nsuojaamana oli mitä vehmain laakso laajoine vlljelysaukeineen\nja monine vauraine, puiden ympäröimine, valkeine ja keltaisine\ntalonpoikaistaloineen. Viljapellot lainehtivat miltei lahdenpohjan\nrantaviivaan asti. Etuviistoon vasemmalla näkyi edellistä lyhyempi\nniemi, jonka rannalla kohosi kolme kaunista, suurta huvilaa\nhyvinhoidettuine puistoineen ja hohtavine hiekkarantoineen. Jokaisella\nhiekkarannalla oli kaksi tai kolme valkoista venettä, ja viimeisenä\noikealla olevan komeimman huvilan edustalla oli purjevene ankkurissa.\nLaskeva aurinko purppuroi tätä hymyilevää maisemaa, jonka vehmaus\nvaikutti suorastaan hämmästyttävältä äskeisten niemien ja saarien\nkaruuden jälkeen.\n\n— Onpas täällä kaunista! Asutteko jossakin noista?\n\n— Emme toki, Inkeri vastasi. — Nehän ovat kaikki suuria huviloita, ihan\nliian suuria meidän pienelle perheellemme. Koeta arvata, missä meidän\npesämme on.\n\nKaarlo Rauta tunsi hienoista pettymystä. Miksei hänen vaimonsa voinut\nasua miten upeassa huvilassa tahansa? Sitten hänen täytyi hymähtää\nitselleen. Vai niin, vai oli hän tullut jo niin turhamaiseksi.\nInkerin vanhempien olisi pitänyt vuokrata uljain huvila, jotta hänen\nvaimonsa olisi voinut asua arvonsa mukaisesti! Mutta pitihän hänen jo\nvanhastaan tietää, että Inkeri halusi elää kesäisin vaatimattomasti.\nVastahakoisesti hän irroitti katseensa noista kolmesta kauniista\nhuvilasta. Riittihän niemeä vielä kauemmas oikealle, mutta se ei\nollut siellä enää niin hymyilevä. Ja sitten oli vielä ulapalle päin\nkalliosaari, jonka mäntyjen lomasta näkyi talon ääriviivoja. Asuttu,\nniinpä niin, mutta sittenkin saari teki karun, miltei vihamielisen\nvaikutuksen.\n\n— Ei kai se sentään tuolla ole? hän kysyi osoittaen saarta.\n\n— Oi, ei! Siellä elää eräs tämän seudun merkkihenkilö. Hän on\nentinen sanomalehdentoimittaja Kulmala. Sanotaan, että hän on jo\nneljännesvuosisadan valmistellut suurta elämäkertaromaania Klaus\nKristerinpoika Hornista. Tuolla Erakkosaarellaan hän asuu kesät talvet\nypö yksin, piittaamatta siitä, että keväisin ja syksyisin ei sieltä\nole mitään yhteyttä mantereelle. Tai ei hän aivan yksin ole. Hänen\nseuranaan on saksalainen paimenkoira Raju, jonka pelosta kukaan ei\nuskalla lähestyä saarta. Mekin saamme kuulla vihaisen haukunnan, kunhan\nehdimme vähän lähemmäs. Mutta katsopa tuonne niemen kärkeen, kultaseni.\nSiellä liehuu puiden keskellä siniristi. Tuulensuun mökki siellä\nliputtaa sinun tulosi kunniaksi. Tiedätkö, siellä on oikein kaunista ja\nsomaa, ihan minun makuni mukaan!\n\nInkerin ääni kuulosti vakuuttavalta ja innostuneelta. Tuomari Rauta\nnyökkäsi. Miksikä ei? Rakennusta ei tosin näkynyt tänne, mutta\nviihtyisää siellä saattoi olla. Joka tapauksessa ympäristö oli ihana.\nMutta kuitenkin hänen katseensa hyväili vielä suuria huviloita. Ne\nolivat kaikki kaksikerroksisia ja näin järveltä katsoen upeita.\n\n— Tuo meitä lähinnä on Onnela, Inkeri selitti. Sen omistaa tohtori\nKarppela. Tiedäthän hänet, kuuluisan helsinkiläisen gynekologin.\nAinakin tunnet hänen veljensä, kenraali Karppelan. Keskimmäinen huvila\non Kesäranta, jonka on vuokrannut professori Laita. Kolmas, lähinnä\nlahdenpohjaa, on Päivärinne. Siellä isännöi konsuli Pöystinen.\n\n— Kaikki siis helsinkiläisiä ja enemmän tai vähemmän tuttuja.\nPöystisistä en kylläkään tunne muita kuin pojan, majuri Mikko\nPöystisen. Mutta siinäkin on jo yksi liikaa.\n\n— Joudut tapaamaan heidät kaikki. Huvila-asukkaat ja joukon kyläläisiä\nja kirkonkylän väkeä lisäksi. Ylihuomenna on näet Onnelassa häät.\nKenraali Karppelan tytär vihitään setänsä huvilassa majuri Pöystisen\nkanssa.\n\nRaudan silmäkulmien väliin painui ryppy.\n\n— Pienokainen, tulin tänne saadakseni olla sinun ja Pikku Jättiläisen\nkanssa. Enkä suinkaan...\n\nInkeri oli tiennyt etukäteen, ettei hänen miehensä pitäisi tästä\nhäiriöstä. Siksi hän oli halunnutkin sen heti alkuun ilmoittaa.\nSittenpä se asia olisi selvä.\n\n— Älä vain kuvittele, että minä noihin häihin haluaisin. Mutta meidät\nkaikki on kutsuttu. Isän ja äidin vuoksi meidänkin on pakko mennä,\npelkään. Mutta pianhan tuollaiset häät ovat ohitse.\n\nTuomari Rauta irvisti.\n\n— Arvelet siis, ettemme voi kieltäytyä tästä ikävyyden kalkista.\nMinusta meille voisi olla hauskempaa vaikkapa pistäytyä Erakkosaaressa\njuttelemassa tuon Kulmalan kanssa.\n\n— Voi ei, kultaseni. Minä pelkään tuhat kertaa pahemmin Rajua kuin\npitkäveteisiä hääjuhlia.\n\n— No, olkoon sitten, Rauta naurahti jo täysin leppyneenä. — Mutta\nei ajatella koko häitä etukäteen. Sitten kun niiden aika tulee,\nsuhtaudutaan niihin kuin hammaslääkärissä käyntiin, jota ei pitkitetä\nsekuntiakaan yli välttämättömimmän.\n\nHän toteuttikln heti päätöksensä olla ajattelematta tulevaa ikävyyttä.\nSen sijaan hän syventyi jälleen ihailemaan keskikesän loistossa\nlepäävää maisemaa.\n\n— Tämä on aivan kuin maallinen paratiisi! hän huudahti sitten.\n\n— Mutta kultaseni, tässä paratiisissa ei saa olla käärmettä, joka\nriistäisi minulta sinut tai ajatuksesi sekunniksikaan yli sen, mitä\nsuostun muille luovuttamaan, Inkeri hymyili. — Ja se, minkä luovutan,\non hyvin, hyvin vähän. Siltä käärmeeltä, joka uskaltaisi yrittää\nenemmän riistää, polkisin omin jaloin pään. Ettäs sen etukäteen tiedät!\n\nNäitä sanojaan hänellä oli tuona »heidän viikkonaan» syytä monesti\nmuistella. Samoin kuin sitäkin, miten suotta he tuona ensimmäisenä\nkauniina ja rauhallisena iltanaan harmittelivat noita edessä olevia\nhäitä. Sillä niitä ei vietetty milloinkaan. Niitä ennen kuolema tuli\nhäätaloon.\n\n\n\n\nToinen luku.\n\nMORSIAN POIS PELISTÄ.\n\n\nVaikka Erakkosaari jäi melkoisen matkaa oikealle heidän reitistään,\nkookas musta koira ryntäsi uloimmalle kalliokielekkeelle, ja kaiku\nkaksinkertaisti sen raivoisan haukun. Kun vene siitä piittaamatta\njatkoi tyyntä kulkuaan, Raju nosti kuononsa ilmaan ja päästi\nvalittavan, susimaisen loppu-ulvonnan.\n\n— Onneksi ei meillä Tuulensuussa ole tuollaista vastaanottajaa, Inkeri\nvirkahti.\n\n— Hm, oli epämääräinen vastaus.\n\nJa kävi juuri niin kuin tuomari Rauta oli uumoillut. Veneen kokan\nkarahtaessa kapeaan hiekkarantaan läheiseltä kiveltä nousi seisomaan\nvanha nainen, jonka kasvot olivat yhtä pyöreät kuin vartalokin. Ääni\noli kireä ja kärtyisä:\n\n— Vai tullaan sieltä vihdoinkin. Iltaa, tuomari, ja tervetuloa. Mutta\nsen minä sanon, että Inkeri-rouva ei ajattele sitten yhtään mitään.\nOttaa nyt Martti-poju tuollaiselle pitkälle matkalle! Väsyyhän se.\nNukkuu? No, enkös sitä aavistanut! Hyvä, jos ei vielä vilustu ja saa\nkeuhkokuumetta. Rouva antaa nyt pojun tänne. Kiireesti!\n\nEikä vanha nainen tyytynyt esittämään pelkkää pyyntöä. Hän otti\nnukkuvan pojan syliinsä ja alkoi nousta rinnettä huvilaa kohden.\nSamalla hän mutisi, tarkoittaenkin sen toisten kuultavaksi:\n\n— Naimisiin sitä kyllä mennään. Ja lapsia saadaan. Mutta aikuista, kas\nsitä ei meidän Inkeri-rouvasta koskaan tule.\n\nKaarlo Rauta veti veneen teloille Ja nosti vaimonsa maihin.\n\n— Siinä sitten nähtiin tämän talon Raju!\n\nInkeri nauroi.\n\n— Mutta Kulmalan hurtalla ei voi olla niin hellää ja kultaista sydäntä\nkuin Marilla. Hän on hoitanut minua polven korkuisesta. Ja sinä\npäivänä, jolloin hänen on pakko myöntää minun tulleen aikuiseksi, hän\nkai kuolee pelkästä tarpeettomuutensa tuskasta.\n\nLehtori Martti Kaario ja hänen Lea-rouvansa ottivat vävypoikansa\nsydämellisesti vastaan. Jonkinlaisesta arkuudesta häntä kohtaan appi ei\nkyllä milloinkaan päässyt irti. Tämä oli ikään kuin liian iso näiden\nhinteläin ihmisten pariin. »Ja liian rikas meidän vaatimattomaan\nperheeseemme», lehtori oli hiljaiseen tapaansa huomauttanut, vaimolleen\ntuomari Raudan vierailtua ensimmäisen kerran silloisen sihteerinsä\nkotona. Mutta Lea-rouva oli kuitannut tuon arvelun helisevällä\nnaurulla. Hui hai, kyllä hän tyttärensä arvon tiesi. Isältään tyttö\noli perinyt vaalean, kiharan tukan, suuret, siniset silmät ja\nlahjakkuutensa, mikä oli hyvää sekin. Mutta hullummaksi ei ollut\nliioin se, että äidiltään oli saanut siron varren ja rohkean luonnon.\nSipaisten kämmenellä tummanruskeaa tukkaansa ja siristäen mustalta\nvälkkyviä silmiään Lea-rouva oli arvioinut miestään. Martti-lehtori oli\nhyvä mies, liian hyvä tähän maailmaan. Mitenkähän hänen olisi käynyt,\nellei vaimo olisi usein suorastaan pakottanut hänet pitämään puoliaan?\nNyt kaikki oli hyvin, eivätkä he vielä olleet kuin viisissäkymmenissä\nkumpikin.\n\nKaarlo Rauta mielistyi jo ensi näkemällä Tuulensuuhun. Täällä oli\nsittenkin ehkä parempi kuin suurten huviloiden jäykässä komeudessa.\nRakennus oli vanha, mutta viihtyisä. Alakerrassa oli avara tupa pitkine\npöytineen ja penkkeineen sekä avotakkoineen. Sen vieressä olivat\nappivanhempien huone ja keittiö komeroineen, johon vanha Mari oli\nsijoittunut. Yläkerran itäpäädyssä oli suuri, taitekattoinen huone,\njoka oli varattu Raudan perheelle. Sen ikkunasta oli ihana näköala\nmäntyjen lomitse aavalle ulapalle.\n\nLomaviikon idylli lupasi muodostua häiriöttömäksi. Vanha Marikin oli\ntavallista vähemmän äreä, kun Inkeri oli näiksi päiviksi luovuttanut\nPikku Jättiläisen hänen hoteisiinsa. Vanhemmat näkivät poikansa\nvain iltaisin ja aamuvarhaisella. Tämä viihtyi mainiosti vanhan\nhoitajattaren seurassa, jota hän — ainoana Tuulensuun asukkaista ja\nkai ainoana koko avarassa maailmassa — sai komennella ja terrorisoida\nmielin määrin. Anoppi oli keskittynyt ruoanlaittoon eikä päästänyt\ntytärtään taloustöihin. Lehtori taas puuhaili päivät päästään pienessä\npuutarhassa ja oli nuorelle parille luovuttanut täksi viikoksi\nverkkonsa ja veneensä. Niinpä tuomari Rauta ja hänen vaimonsa\nsaattoivat suunnata askelensa, minne ikinä halusivat, ja omistautua\nkokonaan toisilleen.\n\nSeuraavana päivänä Päijänne, näytti heille toiset kasvonsa.\nPuoleltapäivin tuuli nousi. Ulappa oli ennenpitkää vaahtopäissä.\nTuulensuun männynlatvoissa kohisi vihaisesti. Puut eivät silti\nvalittaneet. Tämä oli tuttua niille, sitäpaitsi vain kesäistä\netelätuulta, josta edessä oleva niemi otti vielä teräksen pois. Toista\nolivat keväiset ja syksyiset itämyrskyt, jotka puskivat tänne koko\nvihansa voimalla. Ja kestettiin, nekin.\n\nSitäpaitsi ilma oli yhä kaunis. Aurinko heloitti. Ja pienellä kuistilla\noli suojaisaa.\n\nTuomari Rauta ja Inkeri istuivat siellä illansuussa. He odottivat muuta\ntalonväkeä kotiin. Onnelassa oli näin häiden aattona kahvikutsut.\nMorsian kuului tahtoneen niin. Siellä tanssittaisiinkin illalla. Vain\nnaapurihuviloiden väki oli kutsuttu sinne. Rauta ei kuitenkaan ollut\nsuostunut lähtemään. Olisi kyllin suuri uhraus kuluttaa muutamia\nkallisarvoisia lomatunteja itse häihin. Minkäänlaisiin typeriin aatto-\ntai rääpiäisjuhliin ei mikään mahti saisi häntä lähtemään. Inkeri\noli ollut samaa mieltä. Ja niin Kaarlot olivat lähteneet ottaen\nMartti-pojan ja Marin mukaansa.\n\n— Vai jo kolmen vanhana sinä tanssiaisiin sonnustaudut, tuomari oli\npojalleen pilaillut.\n\nLehtori oli lehahtanut punaiseksi.\n\n— Ei, eihän nyt toki. Vain kahvit pistäydymme juomassa. Muuten\nKarppelat loukkaantuvat. Pianhan me sieltä kotiin tulemme.\n\nMutta vanha Mari oli tiuskaissut:\n\n— Sen minä vain sanon, tuomari, että minä näin, mitä kaikkea ne ovat\nsiellä leiponeet ja paistaneet huomisen varalle. On siellä herkkuja ja\nkakkuja ja leivonnaisia jos minkälaisia. Oi, oi! Kun minä ne näin, niin\nsanoin itselleni, etten minä ole Mari, ellei Martti-poju pääse niitä jo\netukäteen maistelemaan.\n\nHänen pienissä silmissään oli välähdellyt taistelunhalu. Rautakin tunsi\nvanhaa palvelijatarta jo kylliksi tietääkseen, mitä se merkitsi. Siksi\nhän oli naurahtaen sanonut:\n\n— No, koska Mari on yhä Mari, niin Pikku Jättiläisen täytynee päästä\npilaamaan vatsansa Onnelan herkkupöydissä.\n\nMari oli tuhahtanut ylimielisesti. Kumma kyllä, hän ei ollut sanonut\nmitään. Mutta tuo äännähdys oli aivan kyllin kaunopuheinen ilmaus\nsiitä, mitä hän arveli tuomarin tiedoista pikku poikien vatsoista ja\nniiden vaivoista. Niiden parantamisesta puhumattakaan!\n\nÄkkiä Inkeri hypähti miehensä sylistä ja ryhtyi nopein kädenliikkein\nsuorimaan pukuaan. Sillä puutarhan hiekkakäytävä narskui jo tulijain\naskelten alla. Onnelan vierailijat olivat palanneet.\n\n— Kas vain, pianpa pääsittekin, Inkeri virkahti vanhemmilleen. — Ette\nsiis jääneetkään... tanssin ajaksi.\n\nLea-rouva vilkaisi huvittuneena tyttäreensä. Sitten hän hymähti.\n\n— Emme. Pelkäsimme, että kun sekä vanhemmat että lapsi ovat poissa,\nniin te kaksi kuolette ihan ikävään. Sinä, Inkeri, olet tietenkin\nlaittanut jo iltateen valmiiksi?\n\n— Voi, äiti...\n\nKaarlo Rauta riensi vaimonsa avuksi.\n\n— Me tulimme aivan äsken verkkojen laskusta. Tuonne suojan puolelle\nlaskimme. Juur'ikään ehdimme takaisin.\n\nAnoppi katsoi häneen tummissa silmissään ilkikurinen katse.\n\n— Hm.\n\nSitten hän käännähti ja poistui keittiön puolelle.\n\nLehtori istahti penkille ja rupesi rauhalliseen, perusteelliseen\ntapaansa kertomaan, keitä Onnelassa oli ollut. Tohtori Karppela itse\noli muutamia päiviä sitten riistäytynyt irti tulisesta työkiireestään\nHelsingissä. Hänen vaimonsahan oli ollut jo vuosikymmenen kuolleena, ja\nhänen talouttaan hoiti hänen komea ja ylpeä Margit-sisarensa. Tohtorin\nainoa tytär Eeva ei tunnetusti ollut mikään talousihminen, mutta\nherttainen neito hän oli. Kenraali Karppela ja hänen häikäisevän kaunis\nlaulajatar-rouvansa olivat säteilleet iloa ja arvokkuutta. Ja heidän\nPaulansa oli ihanin ja suloisin morsian mitä ajatella saattaa. Tohtorin\nYrjö-poika, joka oli arkkitehti ja nyt luutnanttina päämajasta lomalla,\nja hänen nuori vaimonsa olivat vaikuttaneet hieman jäykiltä, mutta se\noli varmaan johtunut vain väsymyksestä. Ehkäpä he olivat vast’ikään\ntänne matkustaneet. Onnelassa majaili vielä tohtorin ja kenraalin\nserkku tuomiorovasti Metsämaa, joka huomenissa suorittaisi vihkimisen;\nhauska, leppoisa herra. Sitten olivat tietenkin olleet läsnä myhäilevä\nkonsuli Pöystinen hienoine rouvineen ja hiljaisine Maija-tyttärineen\nsekä ennenkaikkea onnellinen sulhanen muhkea Mikko-majuri. Professori\nLaita oli myös ollut siellä aatelisine rouvineen ja kolmine\ntyttärineen, joista pikkutytöt, Lilja ja Lyyli, olivat raikkaalla\nnaurullaan saaneet Marinkin hymyilemään, ja Laura oli ollut yhtä\nenkelimäisen lempeä kuin tavallisesti; sääli, että tuo suloinen tyttö\noli ruumiiltaan rujo. Niin sitten ei ollutkaan tällä kertaa ollut\nsiellä enää muita kuin Tuulensuun edustajat. Inkeriä ja tuomaria monet\nolivat kyselleet ja pahoitelleet heidän poisjäämistään.\n\nKun hän oli lopettanut, Inkeri kietoi kätensä hänen kaulalleen.\n\n— Sinä hyvä, kultainen isä. Kun sinua kuuntelee, voisi luulla Onnelassa\nolleen koolla oikein enkelten joukon. Minä kyllä ensin hieman\nsäikähdin, että oletko sairas, kun sanoit Margit Karppelaa ylpeäksi.\nEthän sinä milloinkaan näe ihmisissä heidän varjopuoliaan. Mutta sitten\nrauhoituin. Kaikki muuthan olivat häikäisevän kauniita, iloisia,\narvokkaita, hyväntuulisia, suloisia, onnellisia, leppoisia, muhkeita\nja mitä he nyt olivatkaan. Ja tietysti me uskomme, että Yrjö ja Oili\nKarppela vaikuttivat jäykiltä vain matkaväsymyksen vuoksi ja että he\nitse asiassa ovat vallan haltioissaan, kun Paulasta tulee huomenna\nmajurin rouva Pöystinen. Kaikki on sulaa sovintoa, onnea ja hyvyyttä!\n\n— No, no, tyttöseni, lehtori sanoi. — Erehdynkö sitten jonkun kohdalla?\n\nInkeri väisti naurulla kysymyksen. Rauta halusi johtaa keskustelun\ntoisaalle ja kysyi:\n\n— Sattuiko setä puheisiin professori Laidan kanssa?\n\n— En erikoisemmin. Mitenkä niin?\n\n— Olisi kiintoisaa tietää, mihin puolueeseen hän nyt lukeutuu.\n\n— Vaihtaako hän sitten niin usein väriä? lehtori kysyi. — Tunnen häntä\nkovin vähän.\n\n— Professori Laita on kuuluisa siitä. Tiedemiehenä hän ei olisi\nhullumpi. Mutta hän ei jouda keskittymään tieteeseensä, kun\nvaltiollinen kunnianhimo ei päästä häntä rauhaan. Hän on kai kiertänyt\njo kaikki puolueemme. Kerrotaan hänen vaihtavan työhuoneensa\nseinäpapereita aina puolueen mukaan. Siellä väitetään jo olleen\nsinivalkoiset, vihreät ja vaaleanpunaiset seinät.\n\n— Mutta, lehtori sanoi räpytellen silmiään, eikö tuo tuollainen\nhaihattelu ole vaarallista? Maalle, tarkoitan.\n\nRauta pääsi vastaamasta. Sillä Martti-poika taapersi kuistille vetäen\nperässään kapteenin asetakkia.\n\n— Isi, ota tämä yllesi.\n\nInkeri auttoi takin miehensä niskaan. He olivat huvittuneita näkemään,\nmitä pikkumiehellä oli mielessä.\n\n— Napit kiinni kans!\n\nNiin tehtiin.\n\n— No, Pikku Jättiläinen?\n\nPoika vetäytyi pari askelta taapäin ja katsoi isäänsä arvostelevasti.\nSitten hän pudisti päätään.\n\n— Ei, isi. Et sinä ole komea. Toista on Mikko-setä.\n\n— Olen pahoillani, jos isäsi tuottaa sinulle pettymyksen, poika.\n\n— Niin. Mikko-sedän takki on hienompi kuin sinun. Ja rinnassa hänellä\non värimerkkejä enemmän kuin sinulla.\n\n— Kunniamerkkinauhoja.\n\n— Niin, isi. Ja minä kysyin Mikko-sedältä, onko hän ollut ihan kaikissa\ntappeluissa. Hänellä kun on niin paljon värimerkkejä.\n\nRauta nauroi.\n\n— Ja mitä majuri Pöystinen, niin, Mikko-setä, vastasi?\n\n— Ei hän mitään vastannut. Mutta hän näytti vihaiselta. Miksi, isi?\n\n— En tiedä, poikaseni. Mutta nyt Mari saa viedä Pikku Jättiläisen\nnukkumaan.\n\nVanha hoitajatar oli ihailevin ja palvovin katsein seurannut poikasen\nesiintymistä kuistin ovelta. Nyt hän murahti:\n\n— Sen minä vain sanon, ettei ole hyvää kasvatusta, kun lapsen\nkysymyksiin ei vastata. Helppo on sanoa: en tiedä. Mutta oikein se ei\nole!\n\nTuomari taputti häntä hyväntuulisena olkapäälle.\n\n— No, Mari on sitten hyvä ja selittää Pikku Jättiläiselle. Sen, miksi\nmajuri vihastui pojan kysymyksestä. Minä en hänen suuttumuksensa\nsyytä käsitä. »Kasvaako maine tanterella vaan, jot' uljaan urhon\nveri kostuttaa ja eikö aseetonkin toisinaan voi miehuutt' osoittaa?»\nKaipa majuri Pöystinen on ensin kotijoukkojen ja nyt sotilaspiirin\nesikunnassa ansiokkaasti ja urheasti paperisotansa käynyt, koska on\nristejä rivittäin saanut.\n\nMari katsoi epäilevänä ylös isäntänsä nauraviin silmiin. Sitten hän\npudisti päätään, otti pojan syliinsä ja paiskasi oven perässään kiinni.\nOta nyt selvä tuonkin ison miehen puheista!\n\nAamuyöstä tuuli yltyi myrskyksi. Raudalla oli tiukka tekeminen\nnoustuaan sulkemaan ikkunaa. Ulvonta vanhan katon päreissä piti häntä\nvielä pitkään hereillä. Lopulta hän kuitenkin pääsi unen päästä kiinni.\n\nAamulla hän havahtui omituisen levottomana. Se ei johtunut lyhyestä\nunesta, sen hän tiesi. Hän vilkaisi viereisiin vuoteisiin. Inkeri ja\nPikku Jättiläinen nukkuivat rauhallisina ja hymyillen unissaan. Hän\nhuo'ahti helpotuksesta. Sillä taholla ei siis mikään ollut hullusti.\nMutta jossakin muualla oli! Hän tunsi sen koko olemuksessaan.\n\nSitten hän muisti jotakin, ja hänen täytyi naurahtaa. Häät! Tietysti\nkaikki johtui siitä, että tänään olivat nuo kirotut häät, joiden kanssa\nhänellä ei ollut oikeutta myöten mitään tekemistä. Tai saattoiko se\nsittenkään olla vain sitä? Koko juttuhan olisi muutamassa tunnissa\nohitse, ja tämän päivän jälkeen hänellä olisi vielä viisi kokonaista\npäivää lomastaan jäljellä.\n\nInkerikin heräsi, kun ovelle koputettiin. Lea-rouva tuli sisään\nkahvitarjottimineen.\n\n— Voi, äiti, miksi sinä? Minä ihan häpeän. Olisinhan minä toki...\n\nÄidissä oli jotakin outoa, joka sai hänet jättämään lauseensa kesken.\nTummat silmät eivät hymyilleet; niissä kuvastui kauhua. Ja tavallisesti\nniin raikkaat kasvot olivat kumman värittömät.\n\nLea-rouva laski tarjottimen tyttärensä vuoteelle ja meni suutelemaan\nMartti-poikaa, joka juuri oli saanut silmänsä auki.\n\n— Mari tulee heti hakemaan pojun.\n\nKun he olivat jääneet kolmisin, hän jatkoi\n\n— Onnelassa ei sitten olekaan tänään häitä.\n\nÄänen sävy ilmaisi enemmän kuin sanat. Inkeri tarrautui hänen\nkäsivarteensa.\n\n— Äiti! mitä on tapahtunut?\n\n— Tiedämme toistaiseksi kovin vähän. Onnelan Liina tuli tänne äsken\nperuuttamaan hääkutsun. Paula Karppela on yöllä kadonnut.\n\n— Niin. Nimismiehelle on ilmoitettu. Hän on hälyttänyt koko Laaksolan\nkylän. Odotetaan, että myrsky taukoaa illaksi. Silloin aloitetaan\nnaaraukset.\n\n— Naaraukset?\n\n— Niin. Sillä Onnelan purjevene on myös kadonnut. Kaikki ovat aivan\npäästään pyörällä. Ei tiedetä, mitä on tapahtunut. Mutta luullaan, että\nPaula on yöllä lähtenyt yksin purjehtimaan ja hukkunut.\n\n— Paula lähtenyt yksin purjehtimaan? Häittensä aattoyönä!\n\n— Niin, se tuntuu kummalliselta, tyttöseni. Mutta muutakaan selitystä\nei ole keksitty.\n\nTuomari Rauta puuttui nyt keskusteluun:\n\n— Tietenkin se on ainoa järjellinen selitys. Ellei Paula Karppela olisi\nlähtenyt purjehtimaan, niin olisi kaksi arvoitusta ratkaistavana.\nEnsinnäkin, miksi, miten ja minne tyttö on kadonnut. Ja toisekseen,\nkuka päästi Onnelan purjeveneen irti ja missä tarkoituksessa. Aina on\nhelpompi käsitellä yhtä arvoitusta kuin kahta erillistä, joista toinen\non aivan järjenvastainen.\n\n— Niin, niin, Inkeri virkahti hajamielisesti. Sitten hän kääntyi\njälleen äitinsä puoleen: — Mutta kai Liina jotakin vielä kertoi?\nEilisillasta. Onnelassahan piti tanssittaman.\n\n— Niinpä niin. Liina kertoi nähneensä Paulan tanssivan viimeisen\nvalssin majuri Pöystisen kanssa. Pari oli vaikuttanut hyvin\nonnelliselta ja iloiselta. Sitten vieraat olivat alkaneet lähteä.\nVähän myöhemmin Liina oli nähnyt nuoren parin vielä keskustelemassa\nkuistilla. He olivat puhelleet hiljaa ja erotessaan suudelleet toisiaan\nhellästi. Juuri nukkumaan mennessään Liina oli vielä portaissa tavannut\nPaulan. Talossa monta vuotta olleen palvelijan vapaudella hän oli\nkysynyt: »Onko neiti onnellinen?» Paula oli hymyillen vastannut:\n»Hyvin, hyvin onnellinen.» Sen jälkeen kukaan talon väestä ei tavannut\nenää Paulaa.\n\n— Eikö hän jättänyt minkäänlaista sanaa tai selitystä? Inkeri kysyi\nvielä.\n\n— Ei. Se tekee kaiken kaksin verroin hirveäksi.\n\nKun Lea-rouva oli poistunut alakertaan, Inkeri sai turhaan\nkehoittaa miestään juomaan kahvinsa. Rauta seisoi pyjamassa\nikkunan ääressä poltellen savuketta ja tuijottaen ulappaa. Järvi\nkävi yhä vaahtopäisenä. Mutta myrsky oli jo hellittänyt öisestä\nvoimastaan. Hänen ajatuksensa pyörivät murhenäytelmässä, joka kaiken\ntodennäköisyyden mukaan oli näytelty tuolla vain muutamia tunteja\nsitten.\n\n— Tunsitko Paula Karppelan? hän kysyi viimein.\n\n— Tunsin. Mehän kävimme aikoinamme samaa koulua. Hän oli luokkaa\nylempänä. Sitten tiemme erkanivat. Tapasimme uudelleen vasta täällä.\n\n— Millainen tyttö hän oli?\n\n— Kaunis, pitkä tummaverikkö. Mutta en olisi sanonut hänestä isän\ntavoin, että hän oli suloisin morsian mitä ajatella saattaa. Hänessä\noli paljon äitinsä levotonta taiteilijatemperamenttia. Eikä kai\nisäkään, kenraali, kaikkein rauhallisimpia miehiä liene.\n\n— Oh, kenraalin tunnen itsekin. Mutta sanohan, olisiko tuntemasi Paula\nKarppela voinut vaikka valehdella olevansa onnellinen.\n\nInkeri koetti seurata miehensä ajatuksen juoksua.\n\n— Sinä tarkoitat Paulan eilisiltaista vastausta palvelustytön\nkysymykseen. Kyllä. Hän olisi pystynyt säteilevin silmin sellaisen\nvalheen laskettamaan. Hän oli kyllin ylpeä siihen. Se on Karppeloilla\nkai veressä. Kuulithan, mitä isä sanoi Margit-neidistä. Mutta tässä\ntapauksessa Paulan ei tarvinnut valehdella. Olipa majuri Pöystinen\nmillainen mies tahansa, niin Paula oli hyvin rakastunut häneen. Hän\nitse sanoi sen minulle.\n\nRauta heitti savukkeen pois ja sytytti uuden.\n\n— Luuletko, että Paula lähti vapaaehtoisesti öiselle\npurjehdusmatkalleen? Inkeri kysyi hetken kuluttua.\n\nHänen miehensä purskahti nauruun ja käännähti vaimoonsa.\n\n— Kuulehan, Pienokainen, myöhästynyt sähke aivoissani kertoo sinun\njokin aika sitten maininneen jotakin kahvin juonnista. Luulenpa, että\nse maistuu nyt... Ja toinen kupillinen saman tien.\n\nInkeri kaatoi hänen kuppinsa täyteen hieman nyreänä. Hän ei pitänyt\nsiitä, että mies edes kahdenkesken löi leikiksi hänen vakavissaan\nesittämänsä kysymykset.\n\n— Vihjaukseni oli kai sinusta aivan naurettava. Mutta järjenvastaista\non sekin, että onnellinen morsian lähtee keskellä myrsky-yötä ja vain\nmuutamaa tuntia ennen häitään yksin järvelle.\n\n— Siinä olet kyllä oikeassa. Mutta, Pienokainen! Sinä taidat nyt\nmielikuvituksessasi jo nähdä kokonaiset rosvoliigat tai raa'an roiston\nraahaamassa viatonta morsianta purjeveneeseen. Järkyttävää! Naimisissa\nolo lakimiehen kanssa tuntuu vaikuttaneen sinuun epäedullisesti.\nKun kuulet vain jostakin salaperäisestä onnettomuudesta, niin heti\ntuollaiset hurjat ajatukset alkavat myllertää pienessä, sievässä\npäässäsi.\n\n— Seis, Kaarlo! Anna sinä minun pääni olla rauhassa! Ilman sinun\nsolvaavia atribuuttejasi.\n\nInkeri oli puolittain vakavissaan. Mutta hänen miehensä uhmasi vaaraa,\notti riidanalaisen pään kämmentensä väliin ja suuteli vastustelevia\nhuulia.\n\nOikein miesmäisen raakamainen tapa keskeyttää asiallinen keskustelu,\nkun ei enää muuta tietä pälkähästä löydä, Inkeri huohotti päästyään\njälleen irti. Mutta hänen silmänsä säteilivät jälleen.\n\n— Sitäpaitsi haluan huomauttaa, hän lisäsi hetken kuluttua, että sinun\najatuksesi, kultaseni, alkoivat ensin askarrella tässä tapauksessa.\nSattuihan äsken sellainenkin ihme, ettei edes kahvin tuoksu pystynyt\nhoukuttelemaan sinua luokseni. Mutta sen sinulle sanon, että vaikka\ntodellisuus nauraisi vuorostaan sinulle vasten kasvoja ja ilmenisi\nrosvojen, liigana tai yksitellen, olleen täällä liikkeellä niin minä en\nsuostu luovuttamaan millekään tutkimuksillesi päivääkään. Isäni tosin\nei suotta ennen naimisiin menoamme varoittanut minua sinusta. Karhu\nsinä olet ja raakalainen. Mutta nämä päivät sinä olet minun, kokonaan\nminun. Muistakin se!\n\nHe nauroivat molemmat.\n\nHetken kuluttua mies sanoi vakavasti:\n\n— Emme kuitenkaan pääse mihinkään siitä, että tuossa lähellä on\nsattunut järkyttävä onnettomuus. Auttamatta se luo varjon näiden\npäiviemme ylle. No niin, saamme luvan koettaa unohtaa sen.\n\nHe tahtoivat sitä molemmat. Mutta tapahtumien kulku oli voimakkaampi\nkuin heidän tahtonsa.\n\n\n\n\nKolmas luku.\n\nJALANJÄLJET HIEKASSA.\n\n\nPäivän mittaan tuuli asettui asettumistaan. Päivällistä lopeteltaessa\ntuomari Rauta ilmoitti aikovansa soutaa Inkerin kera niemen\npohjoispuolelle. He ottaisivat samalla mukaan verkot laskeakseen ne.\n\nLea-rouva naurahti.\n\n— Aina te niitä laskette ja nostatte. Mutta ainoatakaan kalaa ei\nkeittiön puolelle vain ilmesty.\n\n— Älähän nyt, äiti, lehtori puolusteli. — Kala ei kai oikein liiku.\n\n— Eipä kai. Tai sitten verkon silmät ovat yht'äkkiä käyneet liian\nsuuriksi.\n\nTuntui oikein hyvältä kuulla heidän puhuvan tässä äänen sävyssä. Koko\npäivän lehtori ja hänen vaimonsa olivat olleet syvästi järkyttyneitä ja\nkuulostelleet vain uutisia Onnelasta päin.\n\nKaarlo ja Inkeri puolestaan olivat jo aamupäivällä katsoneet parhaaksi\nperustaa näiden päiviensä suojaksi sakkorahaston. Sen, joka vain\nvihjaisikin hukkumistapaukseen, oli maksettava 50 markan sakko. He\ntahtoivat unohtaa Onnelan murhenäytelmän tyyten. Ajatus oli Inkerin.\nHänen miehensä oli mielihyvin hyväksynyt sen.\n\nKun verkot oli onnellisesti saatu järveen, mies tuli virkkaneeksi:\n\n— Saa nähdä, aloittavatko ne tänä iltana jo naaraukset...\n\n— Kaarlo! Suorita sakko. Sinähän olet aivan parantumaton. Jos jatkat\ntuohon suuntaan, sakkorahastomme saa pian hakea sinut vararikkoon.\nMinun tulee ihan sääli sinua, kultaseni.\n\nRauta kalvoi tottelevaisesti taskustaan kynän ja paperia kirjoittaen\njälleen uuden velkasitoumuksen. Mutta sitten hän syventyi tutkimaan\nheidän rahastonsa tilaa.\n\n— Pienokainen, sinun asemasi on paljon vakavampi kuin minun. Joku\ntoinen sanoisi kai taloudellista asemaasi jo suorastaan toivottomaksi.\nTäällä on sinun maksusitoumuksiasi kokonaista 14 kappaletta. Tiedätkö,\nmitä 14 kertaa 50 markkaa on?\n\n— Äsh! Sano mieluumminkin, montako sinun paperiasi siellä on.\n\n— Viisi.\n\n— Vain viisi? Sehän on mahdotonta! Minä tulen itse laskemaan.\n\nInkeri nousi seisomaan vaappuvassa veneessä. Mutta samalla kajahti\nrannalta hänen isänsä ääni:\n\n— Vene hoi!\n\nJotakin tärkeää oli täytynyt tapahtua. Muuten lehtori ei olisi tullut\npoikki niemen etsimään heitä. Voimakkaat aironvedot kiidättivät heidät\nnopeasti rantaan.\n\n— Suokaa anteeksi, lehtori sanoi hämillisesti. — En olisi mitenkään\nhalunnut häiritä teitä. Mutta nimismies tuli äsken Tuulensuuhun.\nMeiltäkin täytyy yhden venekunnan lähteä naaraamaan Paula Karppelan\nruumista. Eikä meillä ole muuta kuin tämä ainoa vene. Valitettavasti.\n\nKotimatkalla hän sanoi puolittain kysyvästi:\n\n— Itse minä lähden tietenkin toiseksi veneeseen. Mutta...\n\nRauta ei virkkanut siihen mitään, katsoihan vain vaimoonsa. Puna\nlehahti Inkerin poskipäihin. Hän kiirehti sanomaan:\n\n— Kaarlo tulee tietenkin toiseksi. Kaksi miestähän joka veneessä\ntarvitaan.\n\n— Ja minä kun muistelen kuulleeni joskus jotakin käärmeestä ja sen pään\nmurskaksi polkemisesta, hänen miehensä hymähti.\n\n— Mitä ihmettä? lehtori hämmästyi.\n\n— Ei mitään, setä. Se oli vain sellainen sivuhyppy. Mutta mitä siihen\nmeidän lähtöömme tulee, niin puhellaan ensin nimismiehen kanssa.\n\nOsoittautui, että pitäjän nimismies, tuomari Aalto, oli reipas,\nnuori mies. Hän oli päässyt hoitamaan siviilivirkaansa menetettyään\ntalvisodassa oikean silmänsä. Rauta mielistyi heti hänen avoimeen,\nmiellyttävään olemukseensa. Ja Aalto oli vilpittömän hyvillään\ntavatessaan rikostutkijana tunnetun vanhemman virkaveljen.\n\nPian sovittiin siitä, että nimismies antaisi muille venekunnille\nmääräyksen aloittaa naaraukset kotilahdessa. Sillä aikaa molemmat\ntuomarit pohtisivat hieman juttua. Inkeri istahti heidän seuraansa\nhoitelemaan emännän velvollisuuksia.\n\nRauta sai kuulla Paula Karppelan katoamiseen liittyvät yksityisseikat,\nsikäli kuin nimismies oli päässyt, niistä selville.\n\nTanssi oli Onnelassa eilisiltana lopetettu kello 22.45. Nuoret ja\nprofessori Laita, joka oli illan mittaan kunnialla lisännyt muuten\nharvojen kavaljeerien lukua, olisivat halunneet jatkaa ilonpitoa. Mutta\nMargit-neiti oli jyrkästi ilmoittanut, että sille illalle sai riittää,\nkoska aamulla oli oltava varhain jalkeilla. Tällöin oli talossa ollut —\npalvelusväkeä lukuunottamatta — kahdeksantoista henkeä. Tuomari Aalto\noli lyhyesti kuulustellut kaikkia jäljelle jääneitä.\n\n— Onpas teillä ollut tänään urakkaa, Rauta hymähti.\n\n— Ja useimmat heistä aika hellävaraisesti käsiteltäviä, Aalto vakuutti.\n— Lisäksi kolme palvelustyttöä, puutarhuri ja hänen vaimonsa sekä kaksi\napuihmistä. Konstikasta joukkoa, nuo Karppelat.\n\nMajuri Pöystinen oli, tähänastisten tietojen mukaan, vieraista\npoistunut viimeisenä, noin kello 23.30. Silloin talon oma väki oli\nollut jo suurimmaksi osaksi nukkumassa tai ainakin huoneisiinsa\nvetäytyneenä. Paulan oli viimeksi nähnyt Liina Purola, tohtori\nKarppelan vanhin palvelijatar. Paula oli silloin — kello 23.45 — ollut\nnousemassa toiseen kerrokseen, jossa herrasväen makuuhuoneet olivat.\n\nTuntui ilmeiseltä, että Paula oli lähtenyt purjehtimaan, vaikka kukaan\nei ollut sitä ilmoittanut nähneensä eikä voitu päätellä, milloin lähtö\noli tapahtunut. Varmaa oli, että purjevene oli ollut paikoillaan\nvieraiden poistuessa. Pöystisen väki oli näet saapunut vesitse\nOnnelaan ja kun he — majuria lukuunottamatta — lähtivät, tohtori\nKarppela oli tullut rantaan heitä saattamaan. Konsuli oli silloin\nkysynyt, kestäisikö purjeveneen ankkuri, vaikka tuuli vielä yltyisi.\nTohtori oli vakuuttanut sen kestävän; poiju oli luja, vene oli siihen\nkiinnitetty vankalla rautaketjulla ja lukolla. Itse vene oli näillä\nmain harvinaista mallia: avoin, kaksimastoinen, jollaisia Pohjanlahden\nkalastajat käyttivät.\n\n— Tiedän, Rauta sanoi. — Olen katsellut sitä ohi soutaessani. Se näytti\naika tukevalta. Mutta paljon tietysti riippuu siitä, käytettiinkö\nveneessä hiekkasäkkejä vai oliko siinä köli.\n\n— Tässä veneessä oli rautaköli, Aalto selitti. — Tohtori Karppela sanoi\nnuoruudessaan Pohjanlahden rannalla purjehtineensa aina kölittömillä\nveneillä. Tähän hän kuitenkin oli tilannut matalan, raskaan kölin,\nkoska aallokko on täällä terävämpi ja epäluotettavampi kuin merellä.\n\n— Silloinhan on kummallista, että onnettomuus pääsi tapahtumaan.\nTuollaisen veneen ei luulisi hevin kaatuvan myrskyssäkään.\n\n— Niin... _Jos_ se oli onnettomuus.\n\nRauta silmäsi terävästi nimismieheen.\n\n— Mitä sillä tarkoitatte?\n\nAalto naurahti hämillään.\n\n— En oikeastaan mitään. Katsokaa, täällä vain tapahtuu niin vähän.\nVähän mielenkiintoista. Ja kun sitten jotakin sattuu, kuvittelee\nhelposti kaikenlaista. On kai tullut luetuksi liian paljon\nsalapoliisijuttuja. Olen monesti toivonut saavani itse olla kerran\nmukana.\n\nInkeriä värisytti. Hänen teki mieli panna jyrkästi vastaan. Mutta\nsitten hän muisti joskus, vuosia sitten, itsekin toivoneensa samaa.\nAivan yhtä kylmin, uteliain mielin kuin tuomari Aalto nyt... Paulan\ntapaus oli kuitenkin selvä onnettomuus, Luojan kiitos. Nimismies ei\nvoisi parhaalla tahdollaankaan vääntää sitä miksikään »jutuksi». Vai\ntiesikö mies jotakin, mikä viittasi rikokseen? Sehän olisi kauheata!\n\nInkeri katsoi tarkemmin nimismiestä. Lukuunottamatta oikeaa silmää,\njoka oli sinisen eloton, Aalto oli hyvin miellyttävä. Hän oli pitkä ja\nhoikka, ja vaalea kesäpuku vaikutti huolitellulta ja virkistävältä näin\nsota-aikaan, jolloin sellaista harvoin nuorilla miehillä näki. Kasvot\nolivat avoimet ja piirteiltään säännölliset, musta tukka huolellisesti\ntaapäin suittu.\n\n— Vai niin, Rauta virkahti hetken äänettömyyden jälkeen. — No, oliko\nPaula Karppela taitava purjehtija?\n\n— Kenraalin ilmoituksen mukaan hyvinkin, Aalto vastasi. — Helsingissä\nhän on ollut mukana kilpapurjehduksissa. Täällä hän on purjehtinut\npaljon setänsä veneellä, joten hänen piti olla perehtynyt siihenkin.\n\nInkeri puuttui nyt ensimmäisen kerran miesten keskusteluun:\n\n— Mutta koko tuo öinen purjehdus! Sehän on käsittämätön!\n\nTuomari Aalto silmäsi häneen. Vaaleansinisessä, ilmavassa puvussaan\nnuori rouva oli suloinen näky, sen hän oli todennut heti ensi\nnäkemällä. Mutta hän oli tahallisesti koettanut olla katsomatta tähän.\nJuuri tuollaisesta tytöstä hän oli joskus haaveillut. Eikä ole hyvä\nliian tarkkaan katsoa unelmaansa, kun sen kohtaa — toisen vaimona.\n\n— Käsittämätönkö, hyvä rouva? Niin kyllä, tarkoitukseltaan,\ntoistaiseksi. Mutta teknillisesti se on selvä. Paula Karppelan ei\ntarvinnut muuta kuin mennä veneeseen ja nostaa purjeet. Ennen lähtöään\nhän otti vain avaimen eteisen naulasta ja souti sitten pikku jollalla\npoijun luo. Jollan köysi on vieläkin lujasti solmittu poijuun.\nSekä kenraali että Eeva Karppela vakuuttivat minulle, että solmu\non juuri sellainen, jollaista Paulalla oli tapana käyttää venettä\nkiinnittäessään. Sitä myöten asia on siis selvä.\n\nRauta nyökkäsi. Nimismiehen äänessä oli kuitenkin jotakin, mikä sai\nhänet kysymään:\n\n— Millä kohdalla vaikeudet sitten alkavat?\n\n— Vaikeuksia ei ole, ei ainakaan toistaiseksi, nimismies vastasi\nhitaasti. — Vain joitakin kummallisuuksia. Mutta ehkäpä minä kuvittelen\nturhia.\n\n— Kummallisuuksia? Millaisia esimerkiksi?\n\n— Ehkäpä te nauratte nyt minulle, Rauta. Voi olla, että tuo onnettomuus\nsaa minut miettimään vallan turhia. Mutta...\n\nOnko ylipäänsä varmaa, että onnettomuus on tapahtunut? Rauta\nkeskeytti. — Kun Paula Karppela kerran oli hyvä purjehtija, niin onhan\nmahdollista, että hän myrskystä huolimatta onnistui purjehtimaan järven\npoikki.\n\n— Järven poikki! Inkeri huudahti. — Olisipa sekin ollut päähänpisto\nvihille valmistautuessa!\n\n— No, naisen päähänpistoksi se ei olisi ollut suinkaan kaikkein\njärjettömimpiä!\n\n— Oho! Kuulehan, kultaseni...\n\nRauta katsoi parhaaksi peräytyä hieman.\n\n— Voidaanhan ajatella, ettei Paulalla ollut tarkoitus lähteä niin\nkauas. Mutta sitten hän joutui myrskyn kynsiin. Silti ei ole vielä\nvälttämätöntä uskoa hänen hukkuneen. Ei sittenkään, vaikka hän olisi\nkärsinyt haaksirikonkin. Hän on voinut pelastua jollekin yksinäiselle\nrannalle, josta ei ole niinkään helppoa päästä yhteyteen asuttujen\nseutujen kanssa.\n\n— Niin minäkin ajattelin ensin, Aalto virkahti. — Siksi hälytin\npuhelimitse vastarannan. Siellä on suoritettu tutkimuksia. Mutta\nOnnelan venettä ei siellä ole kukaan nähnyt. Sitäpaitsi, nyt tiedetään\nvarmasti, että minne Paula Karppela liekin ollut matkalla, niin järven\nylitse hän ei ainakaan päässyt. Tänään iltapäivällä eräs venekunta\nlöysi näet ulapalta Onnelan purjeveneen airot, jotka olivat tyynen\nvaralta veneessä. Tyttö on purjehtinut kumoon tällä järven puoliskolla.\n\nRauta nyökkäsi. Se asia oli siis selvä. Sitten hän kysyi:\n\n— Millainen uimari hän oli?\n\n— Uimamaisteri. Mutta viimeöisessä myrskyssä...\n\n— Niin.\n\nMiehet polttelivat hetken ääneti maistellen mielihyvin välillä kahvia.\n\n— Miten Onnelan väki suhtautuu asiaan? Rauta kysyi.\n\n— Kenraali, tohtori ja tuomiorovasti ovat suunniltaan. Ymmärtäähän\nsen. Arkkitehti koettaa vakuutella, että koko häly on vähintäänkin\nennenaikainen. Kenraalitar, Oili-rouva ja Eeva-neiti ovat saaneet\nhysteerisiä kohtauksia. Margit-neiti vaeltaa ympäriinsä rauhattomana,\nmutta synkän äänettömänä. Palvelustytöt itkeä tillittävät ehtimiseen;\nhe tuntuvat erikoisesti pitäneen Paula-neidistä.\n\n— Entä Mikko Pöystinen? Tapasitte kai hänetkin Onnelassa?\n\nNimismies nyökkäsi.\n\n— Hän tuli vanhempiensa kanssa sinne. Konsulinna toi paljon lisää\nitkua taloon. Majuri vaikutti hyvin järkyttyneeltä, mutta kieltäytyi\nuskomasta Paulan kuolemaan.\n\n— Mitä kummallisuuksia te äsken tarkoititte?\n\n— No, onhan kummallista, että Paula Karppela lähti tuolle\npurjehdukselle. Myöhään yöllä. Eikä hyväkään purjehtija uskaltaudu\nmyrskyyn ilman hyvin pakottavaa syytä. Miksi Paula siis lähti? Vastaus\nolisi selvä, jos hän olisi jättänyt jälkeensä kirjeen. Mutta mitään\nsellaista ei ole.\n\n— Te ajattelette, että ihminen ja ennen kaikkea nuori nainen, joka\nehdoin tahdoin lähtee kuolemaan, ei tavallisesti malta poistua\njättämättä jälkeensä jotakin selvittävää sanaa.\n\n— Niin. Niin juuri minä ajattelin.\n\n— Mutta vaikka meidän onkin nyt pidettävä varmana, että Paula Karppela\non hukkunut, niin ei ole mitään perusteltua syytä luulla hänen itsensä\nhalunneen sitä. Ehkäpä hän aikoi tehdä vain lyhyen matkan. Minne ja\nmitä varten, sitä emme tiedä emmekä ehkä milloinkaan saakaan tietää.\nMutta jos näin oli ja hän uskoi ehtivänsä ennen aamua takaisin, niin\nhän varmaan tahtoikin pitää matkansa salassa kaikilta läheisiltään.\n\n— Tuo otaksuma tuntuu kyllä luonnolliselta, Aalto hyväksyi. — Se\nselittäisi jäähyväisten puuttumisen. Mutta...\n\n— Mutta mitä?\n\n— Minua vain ihmetyttää, miksi kaikki Onnelassa eilen illalla olleet\nsitten vakuuttavat, ettei kukaan heistä nähnyt Paulaa kello 23.45\njälkeen. Eikä ketään ulkopuolistakaan näkijää ole ilmaantunut, vaikka\nkoko pitäjä kai jo tietää katoamisesta. Ellei tässä jutussa ole mitään\nmuuta kuin että Paula Karppela hukkui, niin mitä järkeä kenelläkään on\nolla ilmoittamatta tavanneensa hänet ennen hänen lähtöään onnettomalle\npurjehdukselle?\n\nRautaan nämä harvakseen lausutut sanat vaikuttivat silminnähtävästi.\nTähän asti hän oli kuunnellut ja käsitellyt tapausta keskustelutyyliin.\nNyt hän terästyi Harmaiden silmien ilme koveni. Tarkoittiko tuo nuori\nmies jotakin erikoista? Oliko hän keksinyt jotakin?\n\n— Mutta ehkäpä vastaus kysymykseenne on aivan luonnollinen, Inkeri\nhuomautti. — Se, ettei kukaan todellakaan nähnyt Paulaa tuon\nkellonmäärän jälkeen!\n\n— Se olisi tietenkin kaikkein luonnollisin selitys, hyvä rouva,\nnimismies myönsi. — Mutta joku on ollut Paula Karppelan seurassa viime\nyönä, kun hän työnsi jollan vesille. Siltä ainakin näyttää.\n\nRauta ei sanonut mitään. Mutta Inkeri huudahti:\n\n— Joku! Joku ollut hänen seurassaan! Viime yönä!\n\n— Niin. Katsokaas, Onnelassa ei jollaa pidetä teloilla muiden\nveneiden vieressä. Se vedetään hieman sivummalle, josta on lyhin\nmatka purjeveneen poijulle. Tarkastaessani sitä kohtaa aamulla\nhuomasin, etteivät huvilan asukkaat olleet Paulaa ja purjevenettä\nkaivatessaan juoksennelleet siellä edestakaisin niin kuin muussa\nosassa hiekkarantaa. Paulan jalanjäljet näkyivät heikosti, hänellä oli\nilmeisesti purjehdustossut jaloissaan. Mutta niiden rinnalla kulkivat\ntoiset jäljet, jotka erottuivat selvemmin muutamissa kohdin hiekkaa.\nNäyttää siltä, että joku mies oli hänen seurassaan.\n\n— Mies!\n\n— Niin. Molemmat jäljet erottuivat selvästi sillä kohdalla, missä\njollan on täytynyt olla. Kaksi ihmistä on ollut työntämässä jollaa\nveteen. Naisen tossun jäljet näkyivät vasemmalla ja miehen kengän\njäljet oikealla puolella maalta katsoen. Tietenkään tässä kaikessa ei\ntarvitse olla mitään ihmeellistä. Miksei Paula Karppela olisi voinut\nsaada saattajakseen ketä tahansa? Mutta minua kiusaa se, ettei tuo\ntoinen ole nyt hiiskahtanutkaan asiasta. Olisiko sittenkin joku, jonka\nsormet ovat mukana tässä pelissä jollakin konnamaisella tavalla?\n\n— Tuo oli todellakin tärkeä havainto, Rauta virkahti. — Juttu ei näytä\nolevan niin selvä kuin olen tähän asti uskonut. Uusi henkilö tai\nparemminkin uuden henkilön epämääräiset ääriviivat ovat ilmestyneet\nnäyttämölle. Saitteko jalanjäljen?\n\n— Hieman vaikeata se oli. Karppeloita tuntui pyörivän aihioinaan\nympärilläni. Ja sanoinhan jo, että he ovat konstikasta väkeä. Heidän\nvarpailleen ei ole hyvä astua. Jos he olisivat päässeet tiukkaamaan,\nmitä hittoa minä piirtelen jälkiä hietikosta sen sijaan, että etsisin\nPaula-neidin käsiini, niin tässä vaiheessa minun olisi ollut vaikea\nvastata. Mutta onnistuin sentään hetkiseksi pääsemään heistä erilleni\nja muutamin vedoin piirtämään jäljen. Tietysti olisi ollut parempi,\njos rannassa olisi voitu suorittaa tarkka tutkimus kaikin nykyaikaisin\nkojein. Mutta tässä minulla on nyt vain tämä.\n\nKaarlo ja Inkeri kumartuivat tutkimaan piirrosta. Niin pikaisesti kuin\nse olikin tehty, sai siitä hyvän kuvan. Jälki oli ilmeisesti jonkin\nverran kuluneen, 43-numeroisen siviilikengän jättämä.\n\n— Tämän omistajasta ei pitäisi olla vaikea päästä selville, Rauta\narveli. — Mutta ellei näitä jälkiä ollut lainkaan toisin päin,\npoistumassa rannalta...\n\n— Te ajattelette sitä mahdollisuutta, että Paulan seuralainen olisi\nmyös mennyt purjeveneeseen ja että meillä olisi nyt yhden asemesta\nkaksi ruumista naarattavana. Se olisi tietenkin tässä tapauksessa\nluonnollisin ratkaisu. Se selittäisi, miksi kukaan ei ole hiiskahtanut\nöisestä kohtauksesta. Mutta niin ei näytä olevan. Ensinnäkään ketään ei\ntiettävästi ole kateissa Paula Karppelan lisäksi. Toisekseen hiekassa\nolevista jäljistä päätellen mies on harpponut myös suoraan takana\nolevalle ruohikolle, arvattavasti juuri poistuessaan rannalta.\n\nRauta vaikeni tovin.\n\n— Jutussa on jotakin salamyhkäistä. Mutta mikään ei vielä todista, että\nrikos olisi tapahtunut. Luullakseni ette voi päästä eteenpäin, ennen\nkuin ruumis tai vene tai molemmat löydetään.\n\nAalto nyökkäsi synkkänä.\n\n— Tepä sen sanoitte. Pieni, sievä puuha. Purjeveneen airot löydettiin\nulapalta. Ja tämä järvenselkä on laaja, paikoitellen syväkin.\n\nHän nousi.\n\n— Mutta ei auta. Koettaa täytyy. Tuletteko mukaan?\n\n— Vielä eräs kysymys, Rauta virkahti. — Oletteko haastatellut\ntoimittaja Kulmalaa?\n\nNimismies naurahti.\n\n— Erakkosaaren herraa? En. Häntä ei kannattanut käydä kutsumassa\nnaaraamaan. Hänellä on vain vanha ruuhi kulkuvälineenään.\n\nEn ajatellutkaan häntä siinä mielessä. Tulin vain muistaneeksi, että\nErakkosaari on uloin asumus tällä kohdalla. Paula Karppela on saattanut\npurjehtia läheltä saarta. Ehkä Kulmala on sattunut näkemään jotakin\nyöllä. Tietenkin mahdollisuus on hyvin pieni. Mutta väliin ei ole varaa\nväheksiä heikointakaan valonsäteen mahdollisuutta.\n\nAalto nyökkäsi. Mutta hän oli hyvin epäröivän näköinen.\n\n— Niin, hän myönsi venyttäen. — Ehkäpä niin. Kulmala ei tuossa\nmielessä olisi pälkähtänyt päähäni. Enkä luule, että kenenkään\nmuunkaan koko pitäjässä. Hänelle nauretaan yleisesti. Sanotaan, että\nhän on tuijottanut silmänsä sokeiksi vuosisatojen taa. En muista\nmilloinkaan nähneeni koko ukkoa. Mutta ehkäpä kaikesta huolimatta\nolisi pistäydyttävä hänen luonaan. Erakkosaaren asema on tosiaankin\nhuomion arvoinen. Pelkään vain, että jos nyt lähden Kulmalan pakeille,\nruvetaan sanomaan minun vain välttelevän osallistumasta raskaaseen\nja yksitoikkoiseen naaraamiseen. Ties, mitä ne tuumivat jo täällä\nTuulensuussakin viipymisestäni...\n\nInkeri hymyili hänelle herttaisesti.\n\n— Mutta kupillinen kahvia teidän on kuitenkin vielä juotava kanssamme!\n\nNimismies silmäsi häneen. Sitten hän käänsi nopeasti katseensa\ntoisaalle.\n\n— Kiitoksia, rouva. Olette liian ystävällinen.\n\n— Mutta entäpä jos minä naaraamisen asemesta ottaisin suorittaakseni\nkäynnin Erakkosaaressa? Rauta esitti. — Minä en, nähkääs, ole\ninnostunut naaraushommaan.\n\n— Se sopii mainiosti, Aalto innostui. — Teidän tekemänänne tuo käynti\nherättää korkeintaan hymyä. Ja sillä suorittaisitte minulle suuren\npalveluksen.\n\n— Tehdään sitten niin. Ja sinä, Pienokainen, saat ilon lähteä mukaani.\nVapautamme isäsi kaikista velvollisuuksista.\n\nInkerin silmiin nousi pelkoa.\n\n— Minä? Erakkosaareen! Siellä on se hirveä koira. Rauta nauroi.\n\n— Älä välitä Rajusta. Minä pidän siitä huolen. Valkeampi tapaus voi\nolla itse Erakkosaaren isäntä. Sinä pystyt kenties hillitsemään hänet,\nniin ettei hänkään pure.\n\n\n\n\nNeljäs luku.\n\nERAKKOSAAREN HERRAN NÄKY.\n\n\nJärvi oli jälleen miltei tyyni, kun Tuulensuun vene suuntautui kohti\nErakkosaarta. Oli vaikea kuvitella, että edellisenä yönä oli raivonnut\nmyrsky. Tapahtuneesta onnettomuudesta kertoivat sensijaan kymmenet\nveneet, jotka lahdella suorittivat naaraamista. Hankainten kitinää\nlukuunottamatta ei kuulunut mitään. Naiset, ukot ja pojat ahersivat\näänettöminä. Myös rannalla oli oudon hiljaista. Tuulensuun veneessäkin\nmolemmat vaikenivat.\n\nMutta sitten hiljaisuus särkyi niin äkisti ja räikeästi, että kaikki\nveneet pysähtyivät toviksi. Kaarlo Rauta oli jo hetkistä aikaisemmin\nkuullut Rajun syöksyvän kohti saaren rantaa, niin että vesaikko ryskyi.\nSitten se alkoi.\n\n— Komea ääni, hän huomautti vaimolleen.\n\nMutta Inkeri ei hymyillyt. Väristen hän tuijotti rantakivellä raivoavaa\nmustaa hurttaa, jota vene lähestyi nopeasti. Koirakin havaitsi, että\ntällä kertaa rauhan häiritsijät eivät aikoneet tyytyä kulkemaan sivu,\nvaan yrittivät rantaan. Sen haukunta kiihtyi kahta kumeammaksi.\n\nPeltolan vanha isäntä, joka tyttärensä kera souti lahden pohjukassa,\nnousi seisomaan nähdäkseen paremmin, mitä oli tekeillä.\n\n— Joku hullu yrittää Erakkosaareen, häh murahti. Sitten hän erotti,\nvälimatkasta huolimatta, vihreän merkkiviirun. — Tuulensuun vene näkyy\nolevan. Lehtori itse se ei voi olla. Ehkäpä se Kirppulan Kustaan\nkantaja, jonka tänne tulosta Kana-Kristiina sanaa lennätti.\n\nSamantapaiseen päätelmään tultiin muissakin venekunnissa. No, ellei\nihmisellä ollut parempaa tietoa, niin omapa oli asiansa. Ja niin\njatkettiin naaraamista.\n\nRauta oli lopulta löytänyt sopivan maihinlaskupaikan. Raju oli\nseurannut veneen liikkeitä siirtyen kiveltä kivelle ja haukkuen\nherkeämättä.\n\n— Kaarlo, varo tuota petoa! Sen kita on kauhea, silmät iskevät tulta ja\nkoko ruumis vapisee raivosta. Se syöksyy varmasti päällesi. Varo!\n\nRauta hymyili vaimolleen rauhoittavasti.\n\n— Mutta, Pienokainen. En ole nähnyt sinua ikinä noin peloissasi.\n\n— Minä pelkäänkin.\n\n— On naisia, jotka kirkuen hyppäävät tuolille nähdessään pienen hiiren.\n\n— Minä en kiru, Inkeri sanoi puraisten huultaan. — Tuolille kyllä\nhyppään, jos hiiren näen.\n\n— Mutta et vapise seisoessasi roiston pistoolinpiipun edessä. Sen olen\nitse nähnyt. No niin, se on kai sitä suloisen naislogiikan mukaista\nvaaran arviointia. Niinpä minulla nyt sitten on tilaisuus mahtailla\nmiehisellä rohkeudella. Katso nyt, Pienokainen! No, tulehan tänne, iso\nhiiri.\n\nSamalla hetkellä kuin hänen jalkansa kosketti saaren maata, haukunta\nlakkasi. Häntäänsä heiluttaen Raju juoksi hänen luokseen ja rupesi\nhieromaan suurta kuonoaan hänen reittään vasten ja nuolemaan hänen\nkäsiään. Laskevin ja nousevin äänin se vikisi touhuten vieraan\nympärillä.\n\nInkeri seurasi kohtausta silmät pyöreinä.\n\n—Tuohan on ihan uskomatonta!\n\n— Ei suinkaan, Pienokainen. Minä tunnen koirat.\n\n— Mutta, kultaseni, voisi aivan luulla, että se yrittää puhua sinulle.\n\n— Se puhuukin. Valittaa, etten ole aikaisemmin tullut sitä\ntervehtimään. Liian yksinäistä kuuluu täällä olevan. Ja ikävää. No,\nPienokainen. Erakkosaaren linnoituksen ensimmäinen lukko on tiirikoitu\nauki. Tule sinä nyt koettamaan taitoasi toiseen.\n\nYlös mökille vievä tie oli jyrkkä ja kapea. Rauta asettui kärkeen.\nHänen kupeellaan asteli omalaatuista vikisevää »puhettaan» jatkava\nkoira. Se ei näyttänyt suuria perustavan perässä tulevasta Inkeristä.\n\nPolku mutkitteli tiheän, parin miehenmitan korkuisen mäntytaimiston\nlävitse. Erään mutkan kohdalla Rauta joutui silmätysten saaren isännän\nkanssa. Tämä oli tulossa asunnoltaan kädessä vahva ryhmysauva.\n\nNimismies oli maininnut toimittaja Kulmalaa ukoksi. Mutta vanhusta tämä\nmies ei muistuttanut. Hän oli ehkä puolivälissä kuudettakymmentä, mutta\nhänen laiha vartalonsa oli pitkä ja suora. Hänellä oli askeetin kasvot\nja harmaa, harjamainen tukka. Yllään hänellä oli vanha, napiton paita\nja pitkät sarkahousut. Tällä hetkellä hän oli vimmoissaan.\n\n— Mitä helvettiä tarkoitatte tunkeutumalla minun alueelleni? hän ärjyi.\n— Ja laskekaa heti irti minun koirani!\n\n— Enhän minä siitä kiinni pidä.\n\n— Ettekö ymmärrä edes sen vertaa, ettei toisten koiria sovi taputella\nja silitellä?\n\n— En ole sitä tehnytkään.\n\n— Raju, tänne!\n\nKoira vilkaisi vieraan kasvoihin. Sitten sen luontainen kuuliaisuus\nvoitti, ja se siirtyi isäntänsä viereen.\n\n— Ja painukaa nyt helvettiin! Vai kuvitteletteko tulleenne Seurasaaren\nulkomuseoon, joka on avoinna kaikenkarvaisille kävijöille?\n\n— En kuvittele mitään. Minulla, vain on teille hieman asiaa.\n\n— Mutta minulla ei ole teille! Eikä kenellekään muulle liioin! Lähtekää\nnyt hyvän sään aikana! Taikka minä näytän teille!\n\nMies kohotti sauvansa ja astui pari askelta lähemmäs.\n\n— Johan nyt on per...!\n\nSamassa Inkeri pujahti miehensä selän takaa esiin. Hänen ilmestymisensä\noli niin odottamaton, että se katkaisi erakon vuodatuksen kesken sanaa.\n\n— Voi, kiltti toimittaja Kulmala. Suokaa meille anteeksi.\n\nHarmaatukkainen mies antoi ryhmysauvansa vaipua ja laski molemmat\nkouransa sen kädensijalle. Sitten hän pyyhkäisi kämmenellä yli\nsilmiensä.\n\n— Mitä te sanoitte? hän kysyi tovin vaitiolon jälkeen epävarmalla,\näkkiä hyvin lempeäksi muuttuneella äänellä.\n\n— Minä pyysin vain anteeksi teiltä. Sitä, että meidän on pakko tällä\ntavoin häiritä teidän rauhaanne.\n\nToimittaja Kulmala katsoi häntä hellittämättä. Hän pani merkille\nhymyilevät tytönkasvot ja hiukset, jotka auringossa sädehtivät\nkullalta. Vaistomaisesti hän tavoitti kourallaan paidanrintamusta\nkiinni, muisti sitten, ettei siinä ollut nappeja, ja hymähti hämillään.\n\n— Vai oli teidän pakko? hän kysyi hymyntapaisen ilmestyessä suupieliin.\n\n— Oli. Koska vain te voisitte meitä auttaa.\n\n— Keitä meitä?\n\n— Miestäni, tuomari Rautaa, ja minua, Inkeri vastasi naurahtaen\nesittelyn omalaatuisuudelle.\n\nHarmaatukkainen mieskin naurahti. Hän ei ollut enää lainkaan vihaisen\neikä peloittavan näköinen. Hänessä oli nyt pikemminkin jotakin hyvin\nliikuttavaa.\n\n— Siitä on kovin kauan, kun minulla viimeksi oli vieraita. Tällä\nsaarella ei kertaakaan. Olen aivan unohtanut, miten tällaisessa\ntapauksessa on meneteltävä. Mutta nyt kun me siis tunnemme toisemme,\nniin minun on kai tervehdittävä teitä.\n\nHän kätteli heitä kumpaakin.\n\n— Pelkäänpä, että minun on pyydettävä anteeksi teiltä, hän jatkoi.\n— Vastaanottoni taisi olla hyvin sopimaton. Raju osasi olla paljon\nkohteliaampi ja inhimillisempikin isäntä kuin minä. Se on viisas koira,\nniin nuori kuin onkin. Saanen pyytää teitä astumaan matalaan majaani.\n\nHän lähti itse edellä nousemaan mäkeä.\n\nAsumus oli saaren korkeimmalla kohdalla. Se oli vankoista hirsistä\nrakennettu, mutta matala ja jo vanha. Pikkuruisesta eteisestä,\njosta päästiin myös jonkinlaiseen keittiöntapaiseen, astuttiin\narkihuoneeseen. Molemmat vieraat pysähtyivät sen kynnykselle\nhämmästyneinä.\n\nMitään tällaista he eivät olleet osanneet kuvitella Erakkosaaressa\ntapaavansa. Huone oli avara. Sen seiniä kiersivät kattoon asti\nulottuvat kirjahyllyt. Vilkaisukin riitti vakuuttamaan, että tänne\nkoottu kirjasto oli arvokas. Pienen ikkunan ääressä olevan jyhkeän\nkirjoituspöydän sivulaudalla oli kirjoituskone ja suuret määrät\nkonekirjoitusliuskoja. Eräällä seinustalla oli piano ja keskilattialla\ntupakkapöydän vieressä mukava nahkanojatuoli. Kaikki oli vanhaa, mutta\nhyvää tekoa, ja huoneessa vallitsi erinomainen järjestys ja siisteys.\nEteisen puoleisella seinällä oli toinenkin ovi, arvattavasti isännän\nmakuuhuoneeseen.\n\nKulmala ei pannut merkille heidän hämmästystään. Hänen huomionsa oli\nedelleen kokonaan kiintynyt Inkeriin. Vanhanaikaisen kohteliaasti\nkumartaen hän vei hänet istumaan nojatuoliin. Ohimennen hän viittasi\nRaudalle, että tämän sopi asettua kirjoituspöydän ääressä olevalle\ntuolille.\n\n— Kun te nyt olette erakkomajani ensimmäinen vieras sallinette minun\ntarjota teille lasin viiniä. Ja samalla tietysti teille, tuomari.\n\nHänen puheensa oli kummallista. Kun hän kohdisti sanansa suoraan\nInkerille, äänessä oli lämmin, melkein nöyrä sävy. Muuten hän puhui\nkylmästi ja hieman tapaillen sanoja, niin kuin ainakin ihminen, joka\non unohtanut seurustelun taidon. Raju sensijaan näytti valinneen\nystäväkseen Raudan. Se asettui aivan hänen lähelleen makuulle, laski\nkuononsa hänen jalkansa päälle ja tyytyväisesti huokaisten sulki\nruskeat silmänsä.\n\n— Oi, älkää toki vaivautuko meidän vuoksemme, toimittaja Kulmala,\nInkeri esteli.\n\nIsäntä oli kuitenkin jo menossa. Ovella hän kääntyi sanomaan:\n\n— Kun te olette kysymyksessä, pikku rouva, ei ole puhettakaan vaivasta,\nvaan ilosta.\n\nSitten hän katosi keittiön puolelle. Kuului, miten hän nosti\nlattialuukun ja alkoi laskeutua kellariinsa.\n\n— Enpä ole nähnyt isäntää ja koiraa, joilla olisi noin samanlainen\nluonto, Rauta kuiskasi. — Ensin raivoisin haukku ja sitten mitä\nystävällisin hännänheilutus. Sinun »tiirikkasi», Pienokainen, ylitti\nkaikki odotukset.\n\nInkeri ei vastannut. Hän oli noussut ja tarkasteli lähemmin huonetta.\nHän pysähtyi katsomaan pianon kannella olevaa suurikokoista tytön\nvalokuvaa. Se oli heti vetänyt hänen huomionsa puoleensa, koska se oli\nainoa kuva huoneessa.\n\n— Kultaseni, tässä on selitys tänne pääsyymme.\n\nHänen miehensäkin tuli katsomaan lähempää. Kuva esitti 16— 17-vuotiasta\ntyttöä. Yhdennäköisyys kuvan ja Inkerin välillä oli todella\nhämmästyttävä.\n\nHeillä oli hämillinen tunne siitä, että olivat luvatta tunkeutuneet\nvieraan ihmisen salaisuuden suojatulle alueelle. Rauta kääntyi\ntutkimaan kirjahyllyjä. Inkeri huomasi, että nuottitelineellä oli\navoimena Beethovenin »Für Elise». Hän tapaili hajamielisenä ensimmäisiä\nakordeja katse kiintyneenä nuoren tytön piirteisiin.\n\nHän säpsähti kuullessaan isännän äänen:\n\n— Soittakaa minulle tuo kappale.\n\nHarmaatukkainen mies seisoi ovella. Toisessa kädessä oli viinipullo.\nToisella hän nojasi raskaasti pihtipieleen. Ääni oli matala ja\nrukoileva. Silmät kiilsivät kosteina.\n\nInkeri ei estellyt. Sanatta hän istahti pianotuolille ja alkoi soittaa.\nPianossa oli kaunis, matala ääni. Hennot sävelet täyttivät huoneen.\n\nLopetettuaan soiton Inkeri jäi istumaan. Hän tunsi erakon olevan aivan\nhänen selkänsä takana.\n\n— Kiitos, mies sanoi hiljaa. — Joskus minä itse soitan tuota\nLiisalleni. Tyttäreni muistolle, tarkoitan. Mutta minulta se ei käy\nlainkaan niin kauniisti kuin teiltä.\n\nInkeri ei kääntynyt eikä puhunut. Hänen vaistonsa sanoi, että mies\nhalusi sanoa vielä jotakin ja että hänelle olisi helpotus kerrankin\nkeventää patoutunutta mieltään.\n\nKulmala jatkoi tukahtunein kuiskauksin:\n\n— Hän oli ainoa lapseni. Vaimoni vei hänet mukanaan. Kolmekymmentä\nvuotta sitten. Karatessaan toisen miehen matkaan. Ehkä minä olin\nhullu jo silloin. Niin kuin ihmiset sanovat minun nyt olevan. Mutta\nlastani minä rakastin. Viisitoista vuotta myöhemmin sain tuon kuvan.\nVaimo naittoi hänet sitten jollekin omien piiriensä miehelle. Raa'alle\nretkulle. Kahta vuotta kauempaa Liisa ei kestänyt, vaan hukuttautui.\nHän ei tietänyt koko elämänsä aikana, että minä olin hänen isänsä...\nHänen muistonsa on sittenkin pitänyt minut pystyssä...\n\nKun hän lopetti, Inkeri kääntyi häneen kasvoillaan hellä, ymmärtävä\nhymy. Mies räpytti silmiään avuttomana.\n\n— Tuo musiikki, hän mutisi puoliääneen.\n\nSitten hän laski pullon tupakkapöydälle, nouti laseja, kaatoi niihin ja\ntoi lasin Inkerille.\n\n— En minä sentään vain sen vuoksi täällä yksin asu, hän lisäsi\nasiallisemmalla äänellä. — Täällä on hyvä olla.\n\nHän naurahti ilottomasti ja lopetti:\n\n— Minusta voisi sanoa melkein samaa kuin siitä ruotsinmaalaisesta\nsanomalehtimiehestä ja poliitikosta, jonka muistosanoiksi\nkirjoitettiin: »Hän oli oppinut tuntemaan tuhansia ihmisiä, ja _siksi_\nhän rakasti vain koiraansa.»\n\nHän kohotti lasinsa.\n\n— Siitä huolimatta lausun teidät sydämellisesti tervetulleeksi\nErakkosaareen.\n\nTuomari Rauta yhtyi maljaan. Tuntijan ilmein hän maisteli viiniä.\n\n— Vanhaa, hyvää »Sauternia», hän totesi.\n\nToimittaja Kulmala käännähti säpsähtäen häneen. Hän oli vallan\nunohtanut toisen vieraansa olemassaolon. Kiusaantuneesti rykäisten hän\nsanoi:\n\n— Niin... hm... tervetuloa tekin, tuomari.\n\nSitten hän istahti pianotuolille ja kääntyi Inkerin puoleen.\n\n— Muistaakseni te, pikku rouva, mainitsitte jotakin sellaista, että\nteidän oli pakko tulla tänne Erakkosaareen. Koska muka vain minä voisin\nauttaa teitä. Se tuntuu uskomattomalta. Minä en tiedä enkä välitäkään\nulkopuolisesta maailmasta. Verot minä Suomen valtiolle maksan. Mutta\nmuuten elän omien lakieni mukaan. Manterella en käy muuta kuin\njauhojen, suolan ja sokerin ostossa. Sanomalehtiä ei minulle tule eikä\nradiota täällä ole. Joten, käsitättehän, minä en tiedä mitään enkä voi\ntehdä mitään, mistä teille saattaisi olla apua. Mikä sitten pulanne\nliekin.\n\n— Miten ihanaa juomaa, Inkeri virkahti säteilevin silmin. — Verotanko\nliiaksi vieraanvaraisuuttanne, jos pyydän vielä puoli lasillista?\n\nEtte toki, isäntä ihastui nousten täyttämään hänen lasinsa. — Niin,\nminulla on täällä hyvä olla. Vanhat varastot ja pieni kulutus.\n\nHän meni kirjoituspöytälaatikolleen.\n\n— Ette kai te polta?\n\nInkeri pudisti päätään.\n\n— Mutta ehkä miehellenne saa olla vanha, kunnon »Rajah»?\n\nRauta otti mielihyvin savukkeen peltirasiasta, jollaista ei ollut\nvuosikymmeneen nähnyt.\n\n— Entä te itse?\n\nMinä poltan vain öisin kirjoittaessani ja mietiskellessäni.\n\nSanokaahan, toimittaja, olitteko viime yönä valveilla? Inkeri kysyi.\n\nKyllä. Näin kesäkuumalla yö on paras työaika. Menin vuoteeseen vasta\nkello kuudelta.\n\n— Siksi me olemmekin täällä! Inkeri huudahti. — Ajattelimme, että te\nehkä olitte yöllä valveilla ja näitte...\n\n— Näin mitä?\n\n— Purjeveneen.\n\n— Purjeveneen?\n\nErakon silmiin tuli pelästynyt ilme. Hän vilkaisi tällä kertaa nopeasti\nmolempiin vieraisiin.\n\n— Olisiko minun pitänyt nähdä purjevene? Viime yönä?\n\nRauta jännittyi. Oli ilmeistä, että mies oli nähnyt jotakin. Miksi hän\nmuuten olisi hätääntynyt? Mutta mitä tuo äkillinen pelästys saattoi\nmerkitä? Eihän voinut kuvitella, että toimittaja Kulmalalla olisi\njotakin jutun kanssa tekemistä! Hän hillitsi kuitenkin kiihkonsa. Jos\nmieli päästä selville erakon tiedoista, niin hänen vaimonsa oli yksin\nhoideltava kyseleminen.\n\nInkerikin tajusi tilanteen vaikeuden.\n\n— Kiltti toimittaja, ettekö tahtoisi kertoa minulle, mitä viime yönä\nnäitte? hän pyysi hellyttävästi.\n\nErakkosaaren herra katsoi häneen pitkään. Sitten hän hymähti.\n\n— Voinhan minä kertoa teille, hän sanoi sitten tuijottaen eteensä. —\nEhkäpä te ette nytkään naura minulle... Viime yönä en saanut työtä\nluistamaan. Lopetin kirjoittamisen yhden maissa ja puhalsin lampun\nsammuksiin. Jäin katsomaan ikkunasta ulos. Tuuli aika lailla. Järvi oli\nlevoton. Pilvimassat olivat kuin vuorenhuiput, jotka kaatuvat toistensa\nylitse. Tavallisuuden mukaan ajattelin häntä, tytärtäni... En ole\nmilloinkaan kuullut, millainen yö oli silloin, kun hän hukuttautui...\nÄkkiä silmäni olivat erottavinaan järvellä purjeveneen. Kaksimastoisen\navoveneen. Se näytti sivuuttavan saaren läheltä. Olin havaitsevinani\nsiinä vain yhden ihmisen. Valkopukuisen tytön. Lapsiparka, ajattelin,\ntälle tuulelle purjeesi ovat vaarallisen suuret. Oli aivan kuin\najatukseni olisivat vaikuttaneet häneen. Sillä hämärän lävitse näin\nhänen nousevan perätuhdolta ja rupeavan reivaamaan takapurjetta.\nMutta... sehän oli selvää jo etukäteen... siinä tuulessa se ei käynyt.\nNiinhän se on elämässäkin. Millä purjein ihminen tuuleen joutuu, niin\nniitä ei sitten enää reivata; kestä tai kaadu... Tyttö palasi perään.\nMinä seurasin veneen menoa, niin että silmiä kirveli. Sitten...\n\n— Mitä sitten?\n\n— Se päättyi niin kummallisesti. Mutta ehkäpä se johtui vain silmistäni\nja siitä, että olin väsynyt. Äkkiä näytti jotakin välähtävän veneen\nperässä. Niin kuin joskus uni räjähtää säpäleiksi. Hieraisin silmiäni.\nMutta näin enää vain purjeiden yläosan, ja seuraavassa hetkessä nekin\nvaipuivat näkyvistä.\n\nInkeri silmäsi kauhistuneena mieheensä, öinen murhenäytelmä myrskyssä\noli odottamatta saanut aivan uuden muodon. Ääni vavisten hän kysyi:\n\n— Oletteko varma, ettei purjevene kaatunut?\n\n— Kaatunut? Ei, se vene, jota minä katsoin, räjähti.\n\nKulmala katsahti kummastuneena Inkeriin.\n\n— Oli kiltisti teiltä, ettette nauranut kertomukselleni.\n\nMutta miksi te olette noin säikähtynyt, pikku rouva? Olen minä ennenkin\nnähnyt tuollaisia näkyjä. Kun olen paljon ajatellut tytärtäni. Vaikka\naina ne muuttavat hieman muotoaan. Joskus näky on paljon selvempi kuin\nviime yönä.\n\n— Mutta... tällä kertaa se ei ollut harhaa...\n\nErakko säpsähti.\n\n— Tarkoitatteko...?\n\nInkeri nyökkäsi.\n\nSiksi me tulimme häiritsemään teitä. Eräs purjevene on poissa ja nuori\nnainen kadonnut. Te luultavasti ainoana näitte hänen loppunsa.\n\nToimittaja Kulmala oli hyvin järkyttynyt.\n\n— Mutta, hän virkahti avuttomasti, jos näkyni oli todellisuutta ja vene\nse, jota te etsitte, niin mitä sitten oli loppuvälähdys ja -räjähdys?\n\nRauta puuttui keskusteluun. Hänen äänensä oli kireä ja jyrkkä.\n\n— Se oli merkki siitä, ettei ole tapahtunut onnettomuutta. Vaan murha.\n\nViimeinen sana jäi soimaan rauhaisassa erakkomajassa synkkänä ja\nrepivänä. Se muutti myös ilmeen isännän kasvoissa. Ne kiristyivät ja\nkovenivat. Koko se halveksunta ja katkeruus, mitä hänen mieleensä\noli patoutunut ulkopuolista kamppailun, riidan ja rikoksen maailmaa\nvastaan, josta hän oli eristäytynyt, leimahti jälleen täyteen liekkiin.\n\n— Minä en halua olla missään tekemisissä tuon onnettomuuden tai murhan\nenkä sen tutkimusten kanssa, hän lausui jyrkästi.\n\n— Ei teidän tarvitsekaan, Rauta rauhoitti. — Mutta vastannette vielä\nyhteen kysymykseen auttaaksenne oikeutta voittoon.\n\nKulmala tuhahti halveksivasti.\n\n— Oikeutta! Minä viis teidän oikeudestanne! Mikään oikeus ei suojellut\nminun Liisaani!\n\nTuomari Rauta oli noussut seisomaan. Hiljaisesti hän virkahti:\n\n— Sekin nuori nainen, joka viime yönä toisten pahuuden tähden sai\nsurmansa aalloissa, oli erään miehen ainoa tytär.\n\nErakon kasvoissa alkoi nykiä. Tukahtuneesti hän kuiskasi:\n\n— No, kysykää.\n\n— Voitteko määritellä edes suunnilleen, millä kohdalla purjevene oli\nräjähdyksen tapahtuessa?\n\n— Jonkin verran suoraan etelään Lokkimatalikosta. Matalikon voitte\nerottaa, jos katsotte hieman vasemmalle etuviistoon. Tällä säällä näkyy\nselvästi, miten laineet loiskivat Lokkikiviin.\n\nErakkosaaren herra ei ollut osannut kuvitella pääsevänsä niin\nhelpolla. Vieraat eivät todellakaan esittäneet mitään muita\nkysymyksiä. Päinvastoin he vakuuttivat, ettei häntä tällä asialla\nenempää vaivattaisi. Lisäksi he nousivat heti hyvästelemään. Hänen\nkiristynyt mielensä pehmeni jälleen. Vieläpä hän jäähyväisiksi kehoitti\nsydämellisesti Inkeriä tulemaan toistekin tervehtimään häntä.\n\n— Niin, ja miehennehän voi tulla mukaan. Hän puolestaan näyttää\nvalloittaneen koirani sydämen. Se onkin parempi valloitus kuin\nuseimpien ihmissydänten.\n\nRaju seisoi heidän vieressään rannalla. Sen suuret ruskehtavat korvat\nolivat terävästi pystyssä ja silmissä oli tarkkaavainen ilme, kuin se\nolisi halunnut painaa tarkoin mieleensä, mitä sanottiin.\n\nKun vene irtosi rannasta, koira päästi raivoisan haukun. Mutta sitten\nse muuttui valittavaksi, kaipaavaksi ulvonnaksi.\n\nTuomari Aalto suhtautui aluksi sangen epäilevästi niihin tietoihin,\nmitä Raudalla oli tuotavana. Mutta nimismiehen määräyksestä\nnaaraajalaivue silti siirtyi Lokkimatalikon ympärille. Varovaisuuden\nvuoksi ei ainoallekaan venekunnalle mainittu, mistä siirron\naiheuttaneet tiedot oli saatu. Muuten käsky olisi voinut jäädä\ntäyttämättä. Sillä siitä kaikki toki olivat yksimielisiä, että\nErakkosaaren herra oli yhtä hullu kuin kuka tahansa tasavallan\nmielisairaaloiden potilaista. Hänen näkyjensä vuoksi ei kukaan olisi\nvaivautunut sormeaankaan nostamaan.\n\nKahden tunnin uurastuksen tuloksena löydettiin Lokkimatalikon\nlähistöltä sekä Onnelan purjevene että Paula Karppelan ruumis. Tai\ntarkemmin sanoen kummastakin se, mitä oli jäänyt jäljelle. Kun ruumis\nsaatiin vedetyksi veneeseen, Peltolan emäntä yritti kauhusta kirkaisten\nhypätä laidan ylitse, mutta vanha isäntä sai toki hänestä kiinni.\nVärisemättä ei kukaan voinut katsella silpoutunutta ruumista, joka\nvielä eilen illalla oli ollut häittensä aattoa tanssien juhliva, kaunis\nja ylpeä Paula Karppela. Juuri kukaan ei kiinnittänyt huomiota siihen,\nettä purjevene löydettiin vähän myöhemmin. Molemmat tuomarit tutkivat\nsitä sensijaan tarkoin. Purjeet olivat tallella, vaikka niissäkin näkyi\nreikiä. Mutta veneen peräpuolen räjähdys oli tuhonnut kokonaisuudessaan.\n\n— Tässä on teille se rikosjuttu, jota olette kaivannut, Rauta sanoi\nsynkästi. — Sanoittehan muutama tunti sitten toivovanne, että saisitte\nkerran olla sellaisen selvittelyssä mukana. Nyt joudutte siihen\npakostakin.\n\nAalto nyökkäsi. Mutta hän ei ollut lainkaan iloinen.\n\n— Voin kuvitella, miten murha suoritettiin, Rauta jatkoi hetken\nkuluttua. — Otaksun, että joku, joka tiesi Paula Karppelan aikeesta\nlähteä purjehtimaan, sijoitti tavalla tai toisella aikasytytyspommin\nveneeseen. Jos hän olisi malttanut asettaa räjähdysajan myöhemmäksi ja\nvene olisi ehtinyt ulapalle, Päijänne olisi ehkä ainaiseksi haudannut\nsyliinsä kammottavan arvoituksen.\n\n— Niinhän sanotaankin, että jokainen murhaaja tekee jonkin erehdyksen,\nAalto virkahti. — Mutta kyllä tässä näinkin on arvoitusta kylliksi.\nMurha täällä, tämän idyllin keskellä!\n\nHän viittasi nyt aivan tyynenä lepäävälle järvelle, joka aurinkoisine\nniemineen ja saarineen todella näytti rauhan ja onnen tyyssijalta.\n\n— Se on kerta kaikkiaan käsittämätöntä! nimismies intoili. — Niin kuin\nsekin, että jossakin täällä piileksii katala murhaaja!\n\nVeneen tutkimus tuotti vielä erään yllätyksen. Kokasta oli aivan\nvesirajan yläpuolelta veneen oikeasta laidasta sahattu irti\nneljännesmetrin pituinen kappale. Se oli työnnetty sitten takaisin\npaikoilleen. Ilmeisesti oli tarkoituksena ollut, että palanen\nirtautuisi aallokossa ja vesi pääsisi ryöppyämään sisään. Jos niin\nolisi käynyt, vene olisi nopeasti täyttynyt ja uponnut. Mutta palanen\nolikin vedessä turvonnut kiinteästi paikoilleen. Tuomarien oli ensin\nnostettava pohjalaudat venehylystä pois ja sisäpuolelta painettava\nlujasti, ennen kuin kappale irtautui. Näkyi selvästi, että sahaus oli\naivan äskettäin suoritettu.\n\nTutkijat katsoivat toisiinsa. Sitten Rauta sanoi:\n\n— Murhaaja on halunnut olla varma saaliistaan. Tai sitten kaksi\nhenkilöä on ollut täällä murhatuumissa liikkeellä.\n\n\n\n\nViides luku.\n\nTORVI JA VANHA SOTARATSU.\n\n\nSeuraavana aamuna Inkeri herätessään totesi Martti-pojan nukkuvan\nvielä kaikessa rauhassa omassa pikku vuoteessaan. Oli kai vielä hyvin\nvarhaista. Mutta kääntäessään katseensa toiselle seinustalle hän\nhuomasi miehensä olevan jo hereillä. Tämä makasi selällään puhallellen\nsavurenkaita kohti kattoa.\n\n— Hyvää huomenta, kultaseni! Mitä ihmettä sinä teet?\n\n— Huomenta, Pienokainen! Mitä teen? Muistelen haikein mielin Kulmalan\neilen tarjoamaa »Rajahia». Erakkoelämällä tuntuu olevan puolensa.\nTäällä yhteiskunnan sylissä on tyydyttävä »Työmieheen». Onko se sinusta\noikein?\n\n— Minusta ei ole oikein tupakoida vuoteessa. Etenkään ei ennen\naamukahvia. Missä sinä tuollaisen huonon tavan olet oppinut?\n\n— Korsussa, Pienokainen.\n\n— Mutta tämä ei ole korsu, Inkeri huomautti vetäessään aamutakkia\nylleen. — Korsussa taas ei saada aamusuudelmaa. Valitse siis. Savuke\ntai suukko.\n\n— Et voi olla noin säälimättömän kova.\n\n— Kyllä minä voin!\n\nMutta se oli pelkkää kerskailua Inkerin puolelta.\n\nKun hän oli lähtenyt noutamaan kahvia, kuului pienestä vuoteesta:\n\n— Naiset ovat sitten merkillisiä. Ei niiden sana pidä.\n\n— Vai niin, vai olet sinä jo hereillä, Pikku Jättiläinen. Mutta\nensinnäkään ei ole oikein, että pikku poika arvostelee äitiään. Ja\ntoisekseen vanhemmille on tapana aamulla toivottaa hyvää huomenta.\n\n— Huomenta, isi.\n\n— Huomenta, Pikku Jättiläinen.\n\nKun pikkumies oli häipynyt omille teilleen ja yliskamarissa oli kahvit\njuotu, Kaarlo Rauta jäi edelleen loikoilemaan.\n\n— Kultaseni, meillä on verkot nostamatta, Inkeri huomautti viimein.\n\n— Mutta äitisihän sanoi, että yritimmepä miten tahansa, niin kalaa emme\nsaa. Ahti on tainnut viedä karjansa pois koko Päijänteestä.\n\n— Isä saa aina kalaa.\n\nMies vääntäytyi laiskasti istumaan.\n\n— Älä, ihanko totta? Ja minä kun olen tähän asti luullut, että hänen\nainoa onnekas saaliinsa oli, kun hän sai äitisi.\n\n— Kultaseni, oliko tuo minua kohtaan huomaamattomuus vai harkittu\nilkeys? Saihan hän kerran minutkin.\n\n— Niinpä kyllä. Mutta sinua hän ei huolinut pitää kuin häthätää kaksi\nvuosikymmentä. Sitten hän jouduttautui luovuttamaan sinut minulle.\nMiksikähän?\n\nKun he olivat nostaneet verkot, taaskin tyhjinä, Inkeri kysyi:\n\n— Mitä teemme sakkorahastollemme?\n\n— Kuinka niin?\n\n— Sinulla on koko eilinen ilta tilittämättä. Ja kun kohtuuden mukaan\najatuksistakin on sakko suoritettava, niin tältä aamulta sinulla on\nmonien tuntien mittainen sakkojen sarja maksettava. Älä koeta kiistää\nsitä, että ajattelet vain Paula Karppelan murhan arvoitusta. Mitenkähän\nolisi, jos maksaisit kerralla puhtaassa rahassa 5.000 markkaa? Se olisi\nvain sadasta ajatuksesta. Kohtuullista. Eikö totta?\n\n— Hyvin kohtuullista. Siispä rahasto lopetetaan, ja minä maksan\nvaaditun summan. Mutta rahaston pääoma on sitten käytettävä johonkin\nyhteiseen huvitukseen.\n\n— Tietysti.\n\n— Onko sinulla, Pienokainen, jo jokin ehdotus pääoman käytöstä?\n\n— Ei mitään ehdotusta, kultaseni. Vaan päätös. Minä tilaan itselleni\nuuden kävelypuvun syksyksi.\n\n— Sinulla on aika omalaatuinen käsitys yhteisistä huvituksista.\nVarsinkin, kun minä en pääse edes näkemään tuota uutta koreutta. Mutta\nkoska en tiedä, mihin instanssiin päätöksestäsi olisi vedottava, niin\nkatson parhaaksi alistua siihen.\n\nHe uivat ja kävelivät ja laskivat leikkiä päivän mittaan, kuten\ntavallisesti. Ilmassa ei liioin ollut vikaa, lomapäiväksi se oli\nihanteellinen. Mutta sittenkin aika kului Raudan mielestä hitaasti.\nHän oli levoton, ja häntä itseäänkin harmitti se, ettei voinut olla\nodottamatta jotakin tapahtuvaksi.\n\nPäiväkahvin jälkeen he makasivat kahden rantakalliolla paistattamassa\npäivää. Inkeri huomasi, että hänen miehensä katsoi jo kolmannen kerran\naivan lyhyessä ajassa kelloaan.\n\n— Kultaseni, sinä taidat olla jo peräti kyllästynyt minuun?\n\n— Minä en kyllästy sinuun milloinkaan, Pienokainen, Rauta vastasi\nvakavasti. — Siltä varalta, että olisit unohtanut sen edelliskerrasta,\nsanon jälleen: sinä olet mielestäni maailman suloisin pikku nainen.\n\n— Oletpa sinä nyt poikkeuksellisen kiltti, sinä minun vanha sotaratsuni.\n\n— Sinun mikä?\n\n— Vanha sotaratsu. Luuletko, etten koko ajan tunne, miten sinun\nsuonissasi polttaa, kun kuulet torven soivan kutsuen hyökkäykseen,\nmutta sinä olet vain kiinni pilttuussasi?\n\n— Kylläpä keksitkin vertauksen, Pienokainen.\n\n— Vertauksessa ei ole mitään vikaa. On tapahtunut murha. Kivenheiton\npäässä tutkimukset ovat parast’aikaa käynnissä. Mutta sinua,\nkouliutuneinta ja taitavinta rikollisten metsästäjää, ei ole kutsuttu\najojahtiin mukaan. Sinä et silti voi olla koko ajan sommittelematta\nerilaisia teorioja. Mutta sinulta puuttuvat ainekset päätelmien tekoon\nja tilaisuus koetella niiden paikkansa pitäväisyyttä. Samalla sinua\nhermostuttaa ajatus, mitä kaikkia virheitä, ehkä korjaamattomiakin,\ntoiset tottumattomuuttaan tai tyhmyyttään juuri tällä hetkellä\ntekevät... No, sano nyt sitten vielä, kultaseni, etten minä tunne enkä\nymmärrä sinua!\n\nRauta oli kääntynyt kyljelleen ja katseli ihmetellen vaimoaan.\n\n— Tuohan on suorastaan peloittavaa. Intialaiset ajatuksenlukijat ovat\npelkkiä oppipoikia sinun rinnallasi. Pienokainen.\n\nInkeri nauroi helisevää, onnellista naurua.\n\n— Tuo kaikki tapahtuu niin lähellä, ettei sitä voi olla ajattelematta,\nmies puolustautui. — Ehkäpä on juuri niin kuin sanoit: torvi ja vanha\nsotaratsu. Mutta itse asiassa on tietenkin parempi näin. Minulla on\nvain neljä päivää jäljellä täällä. Ja ellen erehdy, juttu on siksi\nmonisäikeinen, ettei sitä siinä ajassa ratkota.\n\n— Äläkä unohda erästä asiaa, kultaseni. Nuo neljä päivää kuuluvat\nminulle, yksinomaan minulle.\n\n— Niin. Se vielä... Tarkoitan, että se on tietenkin ratkaisevaa.\n\nKun he olivat välillä pistäytyneet uimassa, Inkeri palasi äskeiseen\nkeskustelun aiheeseen:\n\n— Sinä voisit ajankuluksi kysyä, mitä minä tiedän Paula Karppelasta.\nSilloinhan saisit jonkinlaista pohjaa kehitelläksesi teoriojasi.\n\n— Mutta sinähän et halua, Pienokainen.\n\n— Tietysti olisi hauskempaa kuunnella aamusta iltaan, miten herttainen\nja kaunis ja hyvä minä sinun mielestäsi olen. Varsinkin, kun kaikki\nkohteliaisuudet ja hellät sanat ovat rästissä kolmen kuukauden ajalta.\nMutta minä olen jo vanha aviovaimo ja olen sinun rinnallasi vuosien\nmittaan tottunut tyytymään niin perin vähään. Ensi vuonna olen kai\njo ylen onnellinen, jos joskus saan lukea sinulle iltaisin ääneen\n»Suomen asetuskokoelmaa». Nyt olen valmis keskustelemaan kanssasi\nPaula Karppelasta saadakseni vain tuntea, että minulla on sentään\njonkinlainen yhteys sinun ajatuksiisi.\n\n— Mutta toissa iltana sanoit tunteneesi hänet vain kouluaikana.\n\n— Mainitsin, että sen jälkeen tiemme erkanivat. Kultaseni, se ei\nsuinkaan merkitse, etten olisi kuullut hänestä välivuosina. Hänestä on\npuhuttu paljonkin.\n\n— Minä kuulin hänestä ensimmäisen kerran täällä. Muistaakseni kerroit,\nettä hän oli kaunis, pitkä tummaverikkö. Lisäksi vihjaisit hänen\nperineen vanhemmiltaan levottoman veren. Ennen tänne tuloani en tiennyt\nedes, että kenraali Karppelalla on tytär.\n\nInkeri seurasi erään muurahaisen puuhia, joka kallionkourua pitkin\nraahasi liikkumatonta toveriaan. Mahtoiko tuo toinen olla kuollut vaiko\nvain vahingoittunut?\n\n— Se johtuu siitä, ettet välitä kuunnella juoruja. Joskus olen\nmiettinyt, eikö salapoliisille olisi hyväksi tietää mahdollisimman\npaljon juoruja. Tulevien juttujensa kannalta.\n\n— Kuulehan, Pienokainen. Ensinnäkin, useimpien »juttujen» laita on\nniin, että kun niitä ruvetaan penkomaan, pursuu näkyville liiankin\npaljon mätää. Jos minä rupeaisin vielä lisäksi etukäteen keräilemään\njuoruja, päätyisin varmaan pelkästä inhosta yhteiskuntaa kohtaan\nkääntämään sille selkäni kuin Erakkosaaren herra. Toisekseen, minä en\nole mikään salapoliisi.\n\n— Etkö? Mikä sitten?\n\n— Asianajaja.\n\nInkeri naurahti.\n\n— Montako siviilijuttua herra asianajaja on hoitanut? Tietääkseni et\nyhtään. Vaimollesi voisit ehkä helposti syöttää tuollaista pajunköyttä.\nMutta ennen tätä epäkiitollista ja huonosti palkattua virkaa minä\nsatuin olemaan toimistosi sihteeri. Niin että älä yritä. Ellei\nsalapoliisin arvo käy sinulle, niin sitten en tiedä muuta sopivaa kuin\nvainukoira.\n\n— No niin. Mutta mehän puhuimme Paula Karppelasta. Hän on lakannut\nolemasta kuka tahansa kanssaihminen. Hän on »juttu». Olen utelias\nkuulemaan, mitä tiedät hänestä.\n\n— Hän oli päämajassa lottana talvisodan aikana. Palattuaan sieltä hän\nei suostunut enää asumaan isänsä eikä setänsä luona. Hänellä on oma\nkaksio Puistokadulla.\n\n— Älähän nyt laukkaa, Pienokainen. Sanohan ensiksi, mikä tämä Paula\noli. Tarkoitan, mitä hän teki. Vai tyytyikö hän vain olemaan neiti\nKarppela?\n\n— Hän oli sisustusarkkitehti. Vieläpä taitava. Ansaitsi nuoruudestaan\nhuolimatta hyvin.\n\n‒ No, palataan tuohon kaksioon. Miksi juorut kiinnostuivat siitä?\nOlihan hänellä varaa sellaiseen ylellisyyteen.\n\n— Siihen oli kaksi avainta.\n\n— Ahaa. Sitten minä voinkin kertoa sinulle koko tarinan. Paula oli\nsodan aikana solminut suhteen johonkin päämajan herraan. Suhde jatkui\nja vahvistui Helsingissä. Kaksiossa oli myös isäntä. Tuo luutnantti...\n\n— Ei hän ollut luutnantti, vaan majuri.\n\n— Oho, talvisodan aikaan jo majuri. Siis ei mikään eilisen teeren\npoika. Kummallista, miten sota on pilannut tyttöjen hyvän maun.\nKatsella nyt vanhoja miehiä! Heilläkin on täytynyt olla ehkä ihan\nvuosikymmenen ikäeroa. Hirveätä!\n\nInkeri katsoi mieheensä paheksuvasti.\n\n— Älä sekoita meitä tähän juttuun, Kaarlo. Sitäpaitsi, minä menin\nkanssasi naimisiin ennen sotaa. Joten sota ei ole ainakaan syypää\ntuohon »mauttomuuteen» minun kohdallani.\n\n— Älä ole niin varma, Pienokainen. Kesällä -39 sotapsykoosi oli jo\naivan yleinen, kaikkine sivuilmiöineenkin.\n\n— Me puhumme nyt Paula Karppelasta, Inkeri huomautti jäykästi. — Vai\nemmekö puhu?\n\nRauta vääntäytyi selälleen.\n\n— Puhutaan vain. Sikäli kuin järjellinen keskustelu tässä helteessä\non mahdollinen. No, miksei Paulasta sitten tullut majurskaa jo siinä\nvaiheessa?\n\n— Koska sellainen oli jo ennestään. Eikä tämä niin vain suostunut\nluovuttamaan paikkaansa. Paulan suhde herätti huomiota: Toisaalta\nkuitenkin koetettiin juorua estää leviämästä laajalle. Molemmathan\nkuuluivat tunnettuihin pääkaupunkilaisperheisiin. Ystävät yrittivät\nturhaan varoittaa noita kahta ja puhua heille järkeä. Tämä suuri\nrakkaus loppui puoli vuotta sitten.\n\n— Mutta majurinhan on täytynyt olla taas jo pari vuotta kentällä. Ja\nkai hän nyt on vähintään everstiluutnantti.\n\n— Ei. Hän sai ennen tämän sodan alkua eron armeijasta. Jostakin\nsyystä häntä ei ole sittemminkään palvelukseen kutsuttu. Hän toimii\nliikemiehenä Helsingissä. Hänen ja Paulan suhteeseen oli jo melkein\ntotuttu. Mutta sitten heidän eronsa aiheutti uuden hälyn.\n\n— Majuriko oli kyllästynyt?\n\n— Ei, vaan Paula. Majuri oli juuri saanut vaimonsa niin pitkälle,\nettä tämä oli suostunut avioeroon. Mutta silloin Paulalla oli jo\ntoiset suunnitelmat. Kaksiossa tapahtui raju loppuselvittely, keskellä\naamupäivää. Naapurihuoneistoon oli kuulunut, miten majuri oli karjunut:\n»Älä luulekaan, että minä suostun luopumaan sinusta! Sinä olet\ntuhannesti vannonut kuuluvasi minulle, yksin minulle, ruumiinesi,\nsieluinesi! Etkä sinä siitä valasta pääse! Mieluummin kuristan sinut\nomin kourin kuin annan sinut jollekin toiselle!» Paula oli vastannut\nylimielisellä naurulla. Myöhemmin miehen kerrotaan yrittäneen\nlukemattomat kerrat, milloin rukouksin, milloin uhkauksin, saada Paulaa\npalaamaan luokseen. Paula itse mainitsi minulle täällä eräänä päivänä,\nettä hänen oli ollut kesän alussa suorastaan pakko tulla tänne setänsä\nhuvilalle päästäkseen rauhaan. Miltä, sitä ei ollut vaikeata arvata.\n\nRauta oli kuunnellut vaimonsa selostusta tarkkaavasti. Hän sanoi\nkuitenkin kevyesti:\n\n— Ei ole kovinkaan kumma, että miesparan hermot pettivät. Menettää\nnyt ensin virkansa ja vaimonsa erään tyttöheilakan vuoksi ja saada\nsitten tältä potkut, se ei ole juuri herkkua. Puhumattakaan siitä,\nettä kaikesta päättäen hänen puolellaan ei ollut kysymys mistään\nohimenevästä lemmenseikkailusta. Sanohan vielä, Pienokainen, kuka tämä\nSurullisen Hahmon Ritari oli.\n\n— Hän on majuri Risto Syvänne, Inkeri vastasi. Sitten hän lisäsi hieman\nempien: — Olisikohan hän mahdollisesti ollut nyt liikkeellä näillä\nmain? Ottaen huomioon hänen itsepäiset yrityksensä Helsingissä se ei\ntunnu mahdottomalta.\n\nRauta katsoi häneen pitkään.\n\n‒ Mitä vielä Paulasta? -Vai oliko Syvänne hänen ainoansa?\n\n‒ Ei. Paula oli niitä naisia, joita te miehet sanotte kohtalokkaiksi.\nSuhde majuri Syvänteen kanssa kesti kuitenkin niin kauan, että\nmonet vaarapiiriin joutuneet pelastuivat polttamasta siipiään.\nMutta päämaja-aikanaan hän ei näytä tyytyneen panemaan pyörälle\nvain Syvänteen päätä. Hän oli siellä rakastuttanut itseensä jonkun\naliupseerinkin. En tiedä, kuka poikaparka oli, mutta maalta hän kuuluu\nolleen. Tuo tuntematonkin oli hullaantunut häneen silmittömästi. Paula\non joillekin ystävättärelleen sydämettömästi nauraen lukenut pojan\nkirjeitä. Niiden kömpelöt rakkaudentunnustukset olivat niin polttavia,\nettä eräskin kuulija sanoi ihmetelleensä, miten paperi ei ollut\nkäpristynyt niiden hehkusta.\n\n— Huvinsa kullakin. Ylpeä neiti Karppela kuvastuu silmiini nyt\nmelkoisesti toisenlaisena kuin hetki sitten. Suomalaisten aviovaimojen\nsääty kärsi tuskin korvaamatonta vahinkoa, vaikkei hän ehtinytkään\nvihkipallille.\n\nInkerin sävy oli hieman kireä, kun hän huomautti vastaan:\n\n— Paula ei ollut mikään huono ihminen. Hän oli vain äitinsä tytär.\nJa ehkä vielä enemmän isänsä. Sitäpaitsi, vaikka hän olisi ollut\nhuonompikin, niin murha pysyy murhana.\n\n— Tietysti, Pienokainen.\n\nHe vaikenivat molemmat. Inkeri auttoi jaloilleen kovakuoriaisen, joka\noli joutunut selälleen. Hänen miehensä katseli poutapilviä, jotka\nhitaasti purjehtivat ylitse.\n\n— Vieläkö jotakin Paula Karppelasta? Rauta kysyi sitten.\n\n— Ehkä sinun olisi hyvä tietää Karppeloiden omalaatuisesta puolen\nmiljoonan häälahjasopimuksesta. Kana-Kristiina kertoi siitä minulle,\nkun olin kerran häneltä hakemassa äidin tilaamia munia.\n\n— Kuka on Kana-Kristiina?\n\n— Hän on tämän paikkakunnan sanomalehti. Tai oikeastaan enemmänkin.\nHän on myös aikalaiskirja »Kuka kukin on?» Kun hänen luokseen menee\nkauppoja tekemään, täytyy olla paljon aikaa. Jos vain otat ja maksat,\nniin toiste et mitään munia saa. Pitää osata kuunnella. Siinä sivussa\neukko kyllä nyppii sinulta kaikki tarpeelliset tiedot perheestäsi ja\nsuvustasi. Mutta ennen kaikkea hänelle on suotava kertomisen ilo.\n\n— Ja miten hän voi tietää jotakin Karppeloiden sopimuksista?\n\n— Karppeloiden isä, kauppaneuvos, omisti aikoinaan monia tiloja, muun\nmuassa Paimelan kartanon täällä. Sekä kenraali että tohtori ovat\nviettäneet poikaikänsä kesät täällä. Siltä ajalta Kana-Kristiina kertoi\nmonia näytteitä veljesten keskinäisestä kiintymyksestä. He pitivät aina\nyhtä, jyryä ja saitaa isäänsäkin vastaan. Aika kitupiikki kauppaneuvos\nkuuluu olleen. Kun hänen vanhin tyttärensä Aino, joka oli poikia\ntuntuvasti vanhempi, oli mennyt miehelään, kauppaneuvos oli marissut\njokaisesta valmistettavasta pyyheliinasta ja lakanasta, oikeista\nmyötäjäisistä puhumattakaan. Silloin veljekset olivat palvelusväen\nkuullen vannoneet, että jos heillä joskus olisi lapsia, niin näistä\njokainen saisi ruhtinaallisen häälahjan, siitä he pitäisivät yhdessä\nhuolen. Kun tohtori Karppela rakensi sitten tänne huvilansa ja\nkenraali vieraili siellä, muuan isäntämies oli tiedustellut, miten\ntuon aikoinaan kuulun lupauksen laita oli, uusi polvihan alkoi olla\njo naimaiässä. Kenraali oli katsonut veljeensä, joka oli nauraen\nsanonut, että kyllä se sopimus pitää ja että nyt tässä vieraidenmiesten\nläsnäollessa vahvistetaan tuo nuorten Karppeloiden häälahja puoleksi\nmiljoonaksi markaksi. Arvaat sen, että huoneeseen oli tullut hiljaista.\nKättä lyöden veljekset olivat vahvistaneet sopimuksen.\n\n— No, saiko Yrjö-arkkitehti hääpäivänään puoli miljoonaansa? Hänhän\nensimmäisenä naimisiin ehti.\n\n— Sai kyllä.\n\n— Ja nyt olisi ollut Paulan vuoro?\n\n— Niin. Mutta Yrjö Karppela sai häälahjan isältään. Sensijaan\nkenraalilla ei ollut ainoalle tyttärelleen mitään annettavaa; siitä\novat sekä hän että hänen laulajatar-rouvansa pitäneet huolen. Paulan\npuoli miljoonaa olisi tullut tohtori-sedän pankkitililtä.\n\n— Sitäkö sinä, Pienokainen, toissailtana tarkoitit? Vihjaistessasi,\netteivät Yrjö ja Oili Karppela ole ihastuneita, kun Paulasta piti tulla\nmajurin rouva Pöystinen.\n\n— Sitä. Tohtori Karppela olisi varmasti maksanut. Onhan hänellä rahaa.\nMutta se olisi ollut joka tapauksessa puoli miljoonaa pois hänen omien\nlastensa perinnöstä.\n\n— Mutta eihän Yrjö ole tohtorin ainoa lapsi. Onhan hänellä tytärkin,\nEeva.\n\n— Niin.\n\n— Millainen hän sitten on?\n\n— Hän on kaksi vuotta Paulaa nuorempi. Lukee yliopistossa estetiikkaa\nja arkeologiaa sekaisin.\n\n— Tiedätkö, miten hän ja Paula tulivat keskenään toimeen?\n\n— Viime ajoista en tiedä. Mutta aikaisemmin Eeva suorastaan palvoi\nvanhempaa ja kauniimpaa serkkuaan. Ei Eevakaan mikään ruma ole, mutta\nhän on lyhyt ja tanakka. Kukaan tyttö, jolla on sellainen vartalo, ei\nvoi olla oikein onnellinen. Ei Eevakaan; vaikka hän on hyvin lahjakas.\nHänen osanaan on ollut tyytyä nauttimaan serkkunsa valloituksista.\nLopulta hän kuitenkin itsekin rakastui.\n\n— Keneen?\n\n— Majuri Syvänteeseen.\n\n— Kauniin serkkunsa rakastajaan!\n\n— Niin. Hän tapasi majurin Paulan luona näiden suhteen loppuaikana.\n\n— Onpas tämä sotkuista. No, miten serkusten keskinäinen kilpailu\nkehittyi?\n\n— Ei siitä tullut mitään kilpailua. Kilpailijattaret eivät olleet\ntasapäisiä. Eeva kärsi, mutta tyytyi toimimaan jumaloimansa serkun ja\nrakastamansa miehen suojelusenkelinä. Mutta rakkauttaan hän ei pystynyt\nsalaamaan ulkopuolisiltakaan.\n\n— Majuri Syvännettä voi kai onnitella. Hän ei ilmeisesti häviä\nvaihtokaupassa.\n\n— En tiedä. Vika on joka tapauksessa siinä, ettei majuri ole rakastunut\nEevaan. Hän tahtoi vain Paulaa. Millaisiksi serkusten välit häiden\nedellä muodostuivat, siitä minulla ei ole aavistustakaan.\n\nHe makasivat jälleen tovin äänettöminä. Sitten Inkeri virkahti:\n\n— Olisi kiintoisaa tietää, oliko majuri Pöystinen selvillä morsiamensa\nn.s. menneisyydestä. Sitten on vielä kysymys, keitä naisia majurin\nympärillä on. Olisiko siellä mahdollisesti joku, joka olisi ollut\nvalmis mihin tahansa estääkseen hänen avioliittonsa Paula Karppelan\nkanssa?\n\nKaarlo Rauta purskahti nauruun.\n\n— Nyt sinä olet kiinni, Pienokainen! Paljastuu, että sinä itse olet\nkoko ajan miettinyt vain tätä murhajuttua ja pannut kokoon jo pitkän\nepäilyksenalaisten luettelonkin. Mutta siitä huolimatta pakotit minut\nmaksamaan kovan sakon samaan suuntaan harhailleista ajatuksistani. Onko\nse sinun mielestäsi ihan oikein?\n\n— Kultaseni, pyydän, ettet näin hellesäällä rasittaisi minua\nvaikeilla omantunnonkysymyksillä. Minulla on sitäpaitsi murtumaton\npuolustusketju. Ensinnäkään minun ajatukseni eivät lainkaan näkyneet\nminusta eivätkä niinollen häirinneet viihtymystämme. Toisekseen minä\ntodella tarvitsen uuden kävelypuvun syksyksi.\n\n— No, olkoon. Pikku Jättiläinen ilmoitti minulle eilen sen totuuden,\nettei naisten kanssa kannata kinata. Hän on kai havainnut sen jostakin\nläheltään; keneltä sitten liekin. Mutta katsotaanpas, millaisen\nkomean epäilyksenalaisten listan sinä olet saanut kokoon. Ensinnäkin\nmajuri Risto Syvänne; motiivi mustasukkaisuus; epäilyksen aihe: puoli\nvuotta sitten lausuttu uhkaus tappaa Paula ennen kuin luovuttaa\njollekin toiselle. Toiseksi tuntematon maalaisihailija; motiivi.\nmustasukkaisuus. Kolmanneksi ja neljänneksi arkkitehti Yrjö Karppela\nja hänen vaimonsa Oili; motiivi halu estää tohtori Karppelan puolta\nmiljoonaa joutumasta Paulalle. Viidenneksi Eeva Karppela; motiivi sama\nkuin kolmannella ja neljännellä sekä lisäksi toive valloittaa sittenkin\nlopuksi Risto Syvänne. Kuudenneksi majuri Mikko Pöystinen; motiivi\nsuuttumus morsiamensa n.s. menneisyyden paljastuttua. Seitsemännestä\nepämääräiseen järjestyslukuun asti Mikko Pöystisen aikaisemmat\nrakkaudet ja ihailijattaret; motiivi mustasukkaisuus. Tähän on\nkuitenkin sanottava, että mainittujen motiivien olemassaolo on kaikissa\nmuissa tapauksissa, paitsi ensimmäisessä, vain otaksuttu. Lisäksi\nkoko kuudes tapaus on minusta enemmän kuin kysymyksenalainen, ellei\nvoida esittää jotakin uutta motiivia. Sen perusteella, mitä majuri\nPöystisestä tiedän, ei hänen vaa'assaan tulevan vaimon mahdollinen\nmenneisyys paljon paina, kun puolen miljoonan myötäjäiset ovat toisessa\nkupissa... Joka tapauksessa nimismiehellä on kova urakka edessään.\nTuskinpa hän vielä on voinut selvittää, mihin Paula yöllä aikoi ja\nkuka oli hänen seurassaan Onnelan venerannassa. Ja sitten on vielä\npitkä rivi muita kysymyksiä. Mistä aikasytytyspommi oli peräisin? Kuka\nsijoitti sen purjeveneeseen? Kuka sahasi aukon veneen kokkaan?... Huh\nhuh! Aallon housuissa ei näinä päivinä ole helppo olla.\n\nMutta sen sanottuaan hän huokasi. Eikä äänessä kuvastunut suinkaan\nsääli ammattiveljeä kohtaan. Pikemminkin kateus.\n\nInkeri ei hennonut kiusoitella häntä.\n\n— Sinun ei tainnut tulla helpompi olla? Vaikka sait hieman aineksia,\nmille pohdiskelusi rakentaa.\n\n— Ei, valitettavasti. Kuulen hyökkäystorven äänen vain entistä\nhoukuttelevampana.\n\n— Kultaseni, minun on kai sitten keksittävä aivan toisia kauroja\nseimeesi. Luuletko, että se helpottaisi pilttuussa oloasi?\n\n— Se riippuu siitä, millaisia kaurasi ovat, Pienokainen.\n\nSamassa heidän juttelunsa keskeytettiin. Martti-poika tuli juosta\nvilistäen huvilalta päin.\n\n— Isi! Äiti!\n\nHän pysähtyi muutaman askelen päähän. Pienet, pyöreät kasvot olivat\nnaurua täynnä.\n\n— Mummu sanoo, että te olette yksiä laiskamatoja, molemmat. Mutta että\nnyt teidän on tultava syömään.\n\nInkeri oli noussut polvilleen ja tavoitti tukevaa esikoistaan.\nTämä väisti kuitenkin äidin käsivarret. Hänellä oli vielä jotakin\nilmoitettavaa.\n\n— Arvatkaa, mitä saamme päivälliseksi! Mummu sanoo, että se on yllätys\nteille. Kalaa! Mari löysi saunan ylisiltä eilen vanhan verkkorämän.\nSillä hän sai kalat.\n\nHänen vanhempansa katsoivat toisiinsa. He ajattelivat molemmat niitä\nneljää ensiluokkaista verkkoa, jotka olivat? viime päivät olleet heidän\nheteissään. Eivätkä he nauraneet.\n\n\n\n\nKuudes luku.\n\nKENRAALIN TAHTO.\n\n\nIltapäivätunnit matoivat Kaarlo Raudan mielestä sietämättömän hitaasti\neteenpäin. Inkeri huomasi, että tilanne paheni pahenemistaan. Marin\nvastaväitteistä huolimatta hän otti Martti-pojan heidän mukaansa\nillansuussa soutelemaan! Mutta ei edes poikasen herkeämätön juttelu\neikä illan ihanuus kyenneet nostamaan miehen mielialaa. Inkeri alkoi\nolla jo vakavasti huolestunut siitä, miten Kaarlon viimeiset lomapäivät\nsujuisivat. Että tämän kaiken olikin pitänyt tapahtua juuri sinä\nlyhyenä aikana, minkä mies vihdoin viimein sai viettää taas perheensä\nluona!\n\nHe palasivat vaiteliaina. Tälläkin kerralla, kuten ensimmäisenä iltana,\nMari oli heitä kotirannassa odottamassa. Mutta vanhan hoitajattaren\nsävy oli nyt toinen kuin silloin. Tervetuliaissanat olivat kyllä miltei\nsamat kuin taannoin:\n\n— Tullaanhan sieltä viimein!\n\nMutta hän ei puhunut nyt kuin ymmärtämättömille lapsille. Jotakin\nmiltei kunnioittavaa oli hänen hoputuksessaan:\n\n— Pian, pian! Vieraat ovat odottaneet kohta tunnin.\n\n— Onpas Mari tohkeissaan, tuomari lausahti vetäessään venettä teloille.\n— Keitä siellä sitten on?\n\n— Tohtori. Ja kenraali. Ja itse herra tuomiorovasti.\n\nMarin arvoasteikossa kenraalikin oli vielä vain kenraali. Mutta\ntuomiorovasti oli »itse herra». Piispaa hän ei olisi maininnut muuta\nkuin niiaten. Pettymyksekseen hän kuitenkin havaitsi, ettei hänen\nilmoituksensa tehnyt odotettua vaikutusta tuomariin. Tämä vain rypisti\nkulmiaan ja murahti:\n\n— No, onhan siellä lehtori. Ja vanha rouva. Heissä on noille herroille\nseuraa kyllin.\n\n— Mutta he haluavat tavata juuri tuomaria. Kuuluu olevan tärkeää asiaa.\n\nSe oli Marista kyllä käsittämätöntä. Kyllähän hänkin kunnioitti\ntuomaria, tavallaan. Mikäs auttoi, kun Inkeri oli kerran tälle\nrouvaksi ruvennut? Ja tuomarissa oli kokoa, mikä pani kunnioittamaan.\nMutta olisi tämä toki voinut olla joku korkea virkamies. Olihan\nniitä papillisen uran ulkopuolellakin vaikuttavia titteleitä. Mutta\nasianajaja! Oliko se edes oikein kunniallista? Tuomarin nimi mainittiin\nniin oudoissa yhteyksissä, ryöväyksistä ja murhista puhuttaessa.\n\nNyt hänen kuitenkin täytyi katsoa isäntäänsä toisin silmin. Olihan\nhän omin korvin kuullut itse herra tuomiorovastin sanovan, että he\nodottaisivat mielellään tuomaria ja että tämä oli ainoa mies, jonka\npuoleen, he saattoivat asioineen kääntyä.\n\nMarin viimeinen ilmoitus oli tehnyt vaikutuksen tuomariin. Sen hän pani\nmielihyvin merkille. Ihan ilme kasvoilla muuttui, kun kuuli herrojen\njuuri häntä odottavan. Inkerinkin silmissä välähti, ja hän huudahti:\n\n— Kaarlo, ehkä...!\n\nMiehen varoittava silmäys sai hänet kuitenkin jättämään lauseensa\nkesken. Mari tuhahti. Niillä nyt oli muka salaisuutensa!\n\n— Tuomari ja rouva menevät nyt vain edellä, hän joudutti heitä. — Kyllä\nminä Martti-pojusta huolen pidän.\n\nMutta sitten hän säikähti. Mitä itse herra tuomiorovasti sanoisikaan,\njos tuomari ilmestyisi hänen eteensä noissa vanhoissa kalahousuissa,\npaidatta ja avojaloin!\n\n— Kai rouva pitää huolen, hän touhusi, että tuomari ottaa jotakin\nkunnollista ylleen?\n\n— Mitä joutavia! Rauta naurahti.\n\nMutta tässä tapauksessa Inkeri oli samaa mieltä kuin Mari. Ja kun hän\nkerran oli saanut jotakin päähänsä, hän osasi olla hyvin itsepäinen.\n\nNiinpä vieraat joutuivat Tuulensuun kuistilla odottamaan vielä\nneljännestunnin. Sillä Pikku Jättiläinen oli raahannut isänsä\nsotilassaappaat ullakon etäisimpään loukkoon. Sitäpaitsi sarkahousut ja\nkesäpusero kaipasivat vähintäänkin harjaamista.\n\nKun he viimein astuivat kuistille, Raudankin täytyi myöntää Inkerin\nja Marin olleen tällä kertaa oikeassa. Kaikki kolme vierasta olivat\npukeutuneet niin huolellisesti vierailulleen, että hänen olisi\nkala-asussaan ollut kiusallista olla. Nytkin kenraalin katseesta näkyi,\nettä hän paheksui, kun kapteenilta puuttui vyö komentohihnoineen.\n\nKolmikko, joka nousi tulijoita tervehtimään, oli itse asiassa varsin\nvaikuttava.\n\nTuomiorovasti oli heistä isokokoisin. Hän ei ollut ainoastaan sangen\npitkä, vaan myös peloittavan lihava. Erään kirkollisvastaisen\nlehden piirtäjä olikin kerran vähin liioitteluin saanut hänestä\ntehdyksi mojovan karikatyyrin, jonka alle oli painettu ilkikurinen\nteksti: »Taisteleva ja kärsivä kirkko». Elämässään ja vaelluksessaan\ntuomiorovasti oli itse hyvyys ja lempeys, mitä hänen pyöreät\nsinisilmänsäkin kuvastelivat. Näin hellesäällä hän hikoili valtavasti\nmustassa puvussaan. Tämän tästä hän pyyhki suurella nenäliinalla\npulleita, hyväntahtoisia kasvojaan.\n\nKenraali Karppela ei liioin ollut mikään pieni mies. Mittaa hänessä\noli sekä ylös että sivuille. Pyöreät kasvot sulautuivat kaljun päälaen\nkanssa yhdeksi kokonaisuudeksi, jossa huomio kiintyi tuuheisiin,\ntupsumaisiin kulmakarvoihin, niiden alla tuimina välähteleviin\nvihertäviin silmiin, ulospäin törröttäviin korviin ja komeaan\nkyömynenään. Kenraalilla oli yllään hieno asepuku, kuten saattoi\nodottaakin korkeasta intendentuuriherrasta, ja kaulassa heilahteli\nensimmäisen luokan vapaudenristi.\n\nTohtori Karppela, joka tässä kolmikossa edusti tiedettä ja samalla\n— mikä harvinainen yhdistelmä! — rahaa, oli puolta päätä vanhempaa\nveljeään lyhyempi, mutta pyylevä herra hänkin. Hänen tumma, ohimoilta\nharmaantunut tukkansa oli huolellisesti kammattu jakaukselle. Hänen\nkasvonpiirteensä olivat säännöllisemmät ja kaikin puolin hillitymmät\nkuin veljellä. Vihertävien silmien ilme oli punnitseva, miltei vaaniva,\npaitsi hänen katsoessaan veljeen, jolloin ne kuvastivat ihailevaa\nkiintymystä. Inkerin huomiota kiinnittivät erikoisesti tohtorin kädet;\nne olivat hyvin kapeat ja hoikkasormiset. Tohtori oli pukeutunut\nvaaleisiin housuihin ja tummansiniseen takkiin; huoliteltua asua\nkorosti vielä teräksenharmaaseen solmioon pistetty kaunis helmi.\n\nEsittelymuodollisuudet sujuivat jäykästi. Surunvalittelu tyttären\ntraagillisen kuoleman johdosta sai kenraalin silmät räpyttämään. Hän\nkoetti voittaa liikutuksensa rypistämällä uhkaavasti kulmiaan. Tohtori\nseurasi onnettoman näköisenä veljensä kasvonilmeitä. Tuomiorovasti\npyyhkäisi silmiään.\n\n— Niin... hm... tuon hirvittävän tapauksen vuoksi olemmekin täällä, hän\nsanoi.\n\nKenraali loi serkkuunsa tuiman katseen, joka selvästi ilmaisi, ettei\ntämän asia ollut johtaa keskustelua siihen.\n\n— Me tulimme kutsumaan naapureita Paulan hautajaisiin, tohtori lausui\nsovittelevasti hiljaisella äänellään. — Ne ovat ylihuomenna. Hautaamme\nhänet sukuhautaan täällä.\n\n— Ennen kaikkea haluamme nyt keskustella kapteeni Raudan kanssa!\nkenraali jyräytti melkein komentotyyliin. — Luottamuksellisesti!\n\n— Lehtori ja arvoisat rouvat eivät panne tätä toivomustamme pahaksi,\ntuomiorovasti kiirehti lempeästi lisäämään.\n\nLehtori Kaario vakuutti, etteivät he suinkaan panneet pahaksi.\nYmmärsiväthän he. Lea-rouva opasti touhukkaana herrat avaraan tupaan.\nSiellä he voisivat kenenkään häiritsemättä keskustella. Inkeri ei\nsanonut mitään. Hän vain nyökkäsi miehelleen iloisesti. Ja hän olikin\niloinen tästä vierailusta.\n\nMutta herrojen keskustelu ei tahtonut päästä käyntiin. Vieraat\nviivyttelivät aloittamista. Rauta taas asettui viileän odottavalle\nkannalle.\n\n— Jospa pantaisiin tupakaksi, tohtori esitti avaten upean\nsikarikotelonsa.\n\nTuomiorovastikaan ei jaksanut vastustaa kiusausta. Ja Rauta totesi\nolevan vielä niitäkin, jotka polttivat rauhan ajan parhaita\nsikarimerkkejä.\n\n— Me tarvitsemme kapteenin apua, kenraali sanoa töksäytti odottamatta.\n— Onko selvä?\n\nTohtori katsoi asialliseksi ryhtyä selittämään veljensä äkillisen\nhyökkäyksen tarkoitusta. He olivat saaneet kuulla, että oikeastaan\nsaatiin kiittää tuomaria rikoksen paljastumisesta. Siksi he olivat\npäättäneet tulla esittämään, että hän suvun puolesta ryhtyisi tutkimaan\nasiaa ja toimittaisi Paula-raukan murhaajan oikeuden käsiin.\n\n— Olen todellakin pahoillani, Rauta vastasi. — Mutta minä en voi ottaa\ntehtävää vastaan.\n\n— Mitä helvettiä! kenraali räjähti. — Eikö kapteeni voi?\n\nTohtori rauhoitti Väinö-veljeään. Sitten hän kääntyi Raudan puoleen.\nTuomari ei ollut ehkä oikein käsittänyt hänen tarjoustaan. Sinä\npäivänä, jolloin murhaaja olisi kiinni, suku maksaisi hänelle\nruhtinaallisen palkkion. He eivät tahtoneet kääntyä kenenkään muun\npuoleen. He olivat näet helsinkiläisiltä neuvonantajiltaan kuulleet,\nettei tuomari Rauta ollut kertaakaan epäonnistunut lähdettyään jonkun\nmurhaajan jäljille. Mutta vaikka nyt niinkin valitettavasti kävisi, he\nluonnollisesti korvaisivat hänen kulunsa ja vaivannäkönsä.\n\nRauta huomautti kohteliaasti, ettei hän sitä lainkaan epäillyt. Mutta\nhän oli rintamajoukoissa palveleva upseeri. Hänen lomansa loppuisi\nmuutaman harvan päivän päästä. Nämä päivät hän tietysti halusi viettää\nperheensä parissa.\n\nKenraali oli yhä kiukkuisempana seurannut näitä selvittelyjä. Raivosta\npunaisena hän huusi:\n\n— No, johan nyt kaikki helvetin vallat ovat irti! Te, kapteeni,\njaarittelette lomasta ja perheestä! Ettekö te sitten käsitä, että\nminulta on murhattu ainoa tytär?!\n\n— Kyllä, herra kenraali, Rauta vastasi tyynesti, kyllä minä ymmärrän.\nMutta toivoisin herra kenraalin myös käsittävän, että mahdoton on\nmahdotonta, minullekin. Murhatutkimukset ovat tavallisesti pitkällistä\npuuhaa. Ellen pahoin erehdy, ollaan nyt sitäpaitsi tekemisissä\ntavallista luihumman murhaajan kanssa. Parissa päivässä en ainakaan\nminä voi häntä kiinni toimittaa.\n\nTohtori riensi taaskin välittämään. Tietenkin he ymmärsivät tuomarin\nkannan. Hänen epäilyksensä olivat luonnollisesti täysin hyväksyttäviä.\nMutta eikö armeijasta myönnetty jonkinlaisia työlomia? Sellainenhan\nolisi tässä tapauksessa aivan paikallaan. Jos suku voisi vaikuttaa\nsiihen, että tuomarille myönnettäisiin aluksi vaikkapa kahden viikon\nlisäloma, niin suostuisiko hän siinä tapauksessa ottamaan tarjotun\ntehtävän vastaan?\n\n— Sanokaamme, että silloin olisi poissa ensimmäinen ja ratkaiseva este,\nRauta vastasi varovaisesti. Näiden herrojen kelkkaan ei ollut hyvä\nsuinpäin hypätä.\n\nVastaus muutti kenraalinkin mielialan. Hän hörähti:\n\n— Miksi ette voinut sitä heti sanoa? Tuollaisen loman järjestäminen on\npikku juttu!\n\n— Ei minulle, herra kenraali.\n\n— Mutta minulle on! Totta helvetissä yhdelle kapteenille saadaan\narmeijasta lomaa, kun kenraali tahtoo! Huomisaamuun mennessä juttu on\nselvä. Tai sitten minä en ole kenraali Karppela!\n\nTuomiorovasti puuttui puheeseen lempeän nuhtelevasti:\n\n— Miten usein minun täytyy pyytää sinua, Väinö, olemaan kiroilematta\nnoin kauheasti? Eihän Ilmari käytä tuollaista kauheaa kasarmikieltä.\nEnkä minä.\n\nKenraali oli hyvällä tuulella otaksuessaan heidän asiansa jo saaneen\nmyönteisen ratkaisun. Hän nauroi leveästi.\n\n— Ette! Siitä yksinkertaisesta syystä, ettei teistä kumpikaan\nole milloinkaan kasarmissa ollut. Sitäpaitsi, Paulus. Nyt ollaan\nmiesseurassa eikä missään ämmäkongressissa! Ja voit minun puolestani\nnytkin painaa silmäsi kiinni ja rukoilla minun kuolemattoman sieluni\npuolesta! Mutta minä kiroilen silloin, kun itse haluan!\n\nRautaan kääntyen hän lisäsi:\n\n— Huomisaamuna minä sitten heitän sen röyhkeän nuuskijan pää edellä\nOnnelan portaita alas!\n\n— Kenet?\n\n— No, helvetissä! Sen nulikan, joka kutsuttaa itseään nimismieheksi.\n\n— Pelkään, ettei se käy päinsä, herra kenraali. Tuomari Aalto on\nvirallinen tutkija. Luultavasti teidän on valmistauduttava vielä\nsiihenkin, että saatte niskoillenne lisäksi pari läänin rikosetsivää.\n\nKaikki kolme vierasta olivat ikävästi yllättyneitä. Estääkseen veljensä\nsuuttumusta purkautumasta taas sanoiksi tohtori virkahti huokaisten:\n\n— Me emme ilmeisesti tiedä paljonkaan murhatutkimuksista. Mutta se\nminunkin on sanottava, että nimismiehen käytös on ollut oudostuttava.\nSuorastaan syvästi meitä loukkaava.\n\nRauta sai tietää, että Aalto oli suututtanut kaikki kolme herraa heti\nalkuun kieltämällä heitä lähtemästä paikkakunnalta ennen tutkimusten\npäättymistä. Tohtorin ja tuomiorovastin tehtävät vaativat kuitenkin\nheitä lähtemään heti, kun hautajaiset olisivat ohitse. Kenraali ilmaisi\ntyytymättömyytensä paljon voimallisemmin:\n\n— Minä sanoin sille nulikalle päin naamaa, että sen on hankittava\nhelvetinmoinen poliisimäärä tänne, jos aikoo estää minua lähtemästä\nvirkaani hoitamaan!\n\nRauta hymyili. Hän rauhoitti herroja lupauksella, että hän taivuttaisi\nnimismiehen suostumaan heidän lähtöönsä.\n\n— No, se on järkipuhetta, kapteeni! kenraali hyväksyi. — Sanokaa\nsamalla sille helvetin koiralle, että jos sen virkana liekin\npuhuttaa piikoja ja kuunnella kylän juoruja, niin jättäköön meidät\nKarppelat rauhaan! Sen sijaan että etsisi minun tyttäreni murhaajaa,\nhän ahdistelee veljenpoikaani ja hänen rouvaansa sikamaisilla\nkysymyksillään! Se pölkkypää ei käsitä edes sitä, että ennemmin taivas\nputoaa maahan kuin kukaan Karppela satuttaa kätensä toiseen Karppelaan!\nOlipa sitten kysymys vaikka kymmenesti puolesta miljoonasta!\n\nRauta huokasi. Alun alkaen hän oli uumoillutkin vaikeuksia. Hänestä oli\ntuntunut, ettei jutusta kuitenkaan tulisi mitään hänen osaltaan. Ja\ntässä sitä oltiin. Vahinko!\n\n— Minä en tietysti tiedä, mitä tuomari Aalto on tehnyt tai tekemättä\njättänyt, hän sanoi kylmästi. — Mutta minun on huomautettava, että nyt\ntutkitaan niin kuoleman vakavaa asiaa kuin murhaa. Kukaan tutkimuksia\nsuorittava — olipa se sitten tuomari Aalto tai minä tai kuka muu\ntahansa — ei voi olla seuraamatta jokaista mahdollista jälkeä. Eikä\nhän saata jättää tutkimusten ulkopuolelle ainoatakaan ihmistä, saati\nihmisryhmää, jolla on ollut yhteyttä murhattuun.\n\nTämä oli jälleen liikaa kenraalille. Hän ärjäisi:\n\n— Piru vieköön, kapteeni! Luulenpa, että te pyritte opettamaan meitä!\n\nRauta kohtasi rauhallisesti hänen raivostuneen katseensa.\n\n— En, herra kenraali. Minä yritän vain selostaa niitä edellytyksiä,\njoiden puuttuessa minun valitettavasti on nyt kieltäydyttävä ottamasta\nvastaan minulle tarjoamaanne tehtävää.\n\nKenraali hölmistyi.\n\n— No, seitsenkertainen helvetti! Tarkoitatteko te muka...?\n\nHän tuijotti tuota ryhdikästä kapteenia, joka istui puhaltelemassa\nsavurenkaita kattoa kohden niin tyynenä kuin häntä, kenraali Karppelaa,\nja hänen kiukkuaan ei olisi ollut olemassakaan. Mutta sitten hänen\nmieleensä taas muistui, mitä Helsingistä oli puhelimessa sanottu\nRaudasta. Miehellä oli puolensa. Ja hän jatkoi tyynemmin:\n\n— Tarkoitatteko, että ellette saa mielinmäärin nuuskia sukumme asioita\nja esittää minulle ja veljelleni ja sisarellemme ja serkullemme ja\nveljenlapsilleni ja molemmille rouva Karppeloille miten sikamaisia\nkysymyksiä tahansa, niin peruutatte äskeisen lupauksenne? Vaikka minä\nolen valmis hankkimaan teille lomaa!\n\n— Herra kenraali erehtyy, Rauta torjui viileästi. — Minä en ole viejä\nluvannut ottaa asiaa tutkittavakseni.\n\n— Ei, se on kyllä totta, tuomiorovasti vahvisti. — Hän ei ole vielä\nluvannut.\n\n— Enkä minä voi ottaa mitään juttua hoitooni, ellei minulle taata\nrajoittamatonta tutkimis- ja liikkumisvapautta, Rauta, jatkoi\npainokkaasti.\n\n— Ja vapautta kirjoittaa kaikki vanhat ja uudet jutut ja juorut\nkirottuihin pöytäkirjoihinne kaiken maailman luettaviksi ja\nlevitettäviksi! kenraali puuskahti.\n\n— Anteeksi, herra kenraali. Pöytäkirjojen laatiminen ja juorut\nkirottuihin pöytäkirjoihinne kaiken maailman luettavina. Minä taas en\nkirjoita mitään pöytäkirjoja.\n\nRaudan mieli oli äkkiä käynyt hyväksi. Kenraalin viime purkaus\noli paljastanut, mistä kenkä lähinnä puristi hänen omalaatuisilla\ntyönantajillaan. Asia ei näyttänyt enää toivottomalta. Niinpä hän\nhymähtäen lisäsi:\n\n— Enkä kirjoita muistelmia liioin.\n\nHuoneessa vallitsi hetken hiljaisuus. Vieraat vaihtoivat keskenään\nkatseita.\n\n— No, ellette te kirjoita pöytäkirjoja ettekä muistelmia, niin\nsittenhän teihin voi suhtautua toisin, kenraali virkahti hämmästyttävän\nsovinnollisesti.\n\nTohtori ja tuomiorovasti nyökkäsivät merkiksi, että he olivat samaa\nmieltä.\n\n— No, hitto soikoon, kapteeni! Jos saatte luvan penkoa ja kysellä ja\nliikkua mielenne mukaan, niin onko asia sitten meidän kesken selvä?\n\nMutta Rauta ei ollut vielä valmis antamaan lopullista vastausta.\n\n— Suokaa anteeksi, herra kenraali. Niin arvokas kuin tuo lupa minulle\nonkin, niin minun olisi myös päästävä varmuuteen, että vaikka\njotkut kysymykseni olisivat kiusallisiakin, niin saan niihin suorat\nvastaukset. Ellette te anna kaikkea mahdollista tukea, tehtävä käy\nminulle ylivoimaiseksi.\n\nKenraali synkkeni jälleen..\n\n— Mitä te tuolla tarkoitatte?\n\n— Luullakseni esitin ajatukseni kyllin selvästi, herra kenraali.\nMinulla ei ole mitään halua antautua siihen vaaraan, että jonakin\nkauniina päivänä minut heitettäisiin pää edellä Onnelan portaita alas.\nMinulla ei ole mitään virallista asemaa, joka suojaisi minut tuolta\nvaaralta. Enkä haluaisi, että työlomani muuttuisi sairaslomaksi.\n\nKenraali purskahti rajuun nauruun. Tuosta miehestä hän piti!\n\n— Katsokaahan, Rauta jatkoi, minunkin on saatava ehkä kuunnella, mitä\npalvelustytöillä on kerrottavana. Ei kylläkään Karppeloiden tunnetusta\npuolen miljoonan markan häälahjasta...\n\nKenraali tuohtui taas.\n\n— Mitä helvettiä! Tiedättekö tekin siitä? Se nimismiesnulikkako teille\nkertoi?\n\n— Ei. En ole tavannut häntä sen jälkeen, kun purjevene löydettiin.\n\n— Mistä te sitten tiedätte tuosta häälahjasta?\n\n— Tunnetaanhan Karppelat muuallakin kuin Onnelassa ja tässä pitäjässä,\nRauta väisti huolettomasti. Vastaus näytti tyynnyttävän kenraalia ja\ntuottavan tyydytystä koko kolmikolle. Siksi hän jatkoi häikäilemättä: —\nAioin sanoa, ettei minun tarvitse palvelustytöiltä kysellä itse tuosta\nhäälahjasta, mutta kyllä kenties siitä, miten Yrjö ja Oili Karppela\nsuhtautuivat Paulan puoleen miljoonaan.\n\nHuoneeseen tuli aivan äänetöntä. Kenraali hämmästyi aivan sanattomaksi.\nKun hän sitten sai puhekykynsä takaisin, iski hänen päähänsä ajatus,\nettä tässä oli nyt koetinkivi. Jos hän antaisi tunteilleen vallan,\ntuo kirotun jäykkäniskainen kapteeni kieltäytyisi ryhtymästä koko\njuttuun. Siksi hän pakottautui pysymään hiljaa ja katsahti veljeensä\nkehoittavasti.\n\nTohtorikin oli epämiellyttävästi yllättynyt Raudan viime sanoista. Hän\nsäilytti kuitenkin tyyneytensä, ja hänen äänensä oli vain aavistuksen\nverran kireämpi kuin tavallista, kun hän alkoi puhua:\n\n— Te liikutte nyt heikolla jäällä, tuomari. Mutta arvaan, että se on\nteidän puoleltanne tahallista. Haluatte kokeilla, millaiset valtuudet\nja vapaudet me annamme teille, jos otatte selvittääksenne Paula-raukan\nmurhan salaisuuden. Me haluamme teidän ryhtyvän tuohon tehtävään.\nSiksi minä vastaan teidän kysymykseenne. Teidän tarvitsematta ryhtyä\nutelemaan palvelustytöiltä. Voittehan sitten heidän kauttaan varmistua\nvastaukseni todenperäisyydestä.\n\nRauta ei pannut pahakseen tohtorin loppuletkautusta. Hän tyytyi vain\nlyhyesti kiittämään.\n\n— Tapaus oli hyvin kiusallinen, tohtori aloitti, ja ainutlaatuinen\nsuvussamme. Kuullessaan, että Paulakin saisi jo kauan sitten\nvahvistetun häälahjan, poikani ja hänen vaimonsa menettivät kokonaan\nmalttinsa. Poikani otti vapauden väittää noiden rahojen kuuluvan\nhänelle ja Eevalle. Minä olen muka hentomielinen ja edesvastuuton hupsu\nviskellessäni perheen varoja kahmalokaupalla köyhille sukulaisille.\nLisäksi hän uhkasi pitävänsä huolen siitä, ettei Paula noita hänelle\nkuulumattomia rahoja ikinä saa.\n\nKohtauksen muisto oli tohtorille erittäin tuskallinen. Eikä Rauta sitä\nlainkaan ihmetellyt.\n\n— Ei kannata salailla teiltä, tuomari, tätä poikani siivotonta\npurkausta, jonka minä vien hänen vaimonsa epäedullisen vaikutuksen\ntilille. Poikani huusi niin, että palvelusväki ei voinut olla\nkuulematta noita mielettömyyksiä. Onneksi Paula oli sillä hetkellä\nsulhasensa kanssa kävelemässä, niin että hän säästyi. Nimismies on\nvaikeuksitta päässyt selville poikani uhkauksesta ja koettaa nyt\npakottaa hänet tunnustamaan murhanneensa serkkunsa. Mutta hän ei tiedä,\nmiten tuo kiusallinen kohtaus jatkui.\n\n— Saanko kysyä, milloin riita tapahtui?\n\n— Kolme päivää ennen hääpäivää, noin kello 18.\n\n— Ja miten kohtaus sitten jatkui?\n\n— Sen nimismies vielä tietää, että minä leimasin poikani sanat\ntyhjäksi, järjettömäksi uhkaukseksi. Sillä minäkin olin niin\nkiihdyksissäni, että ääneni kuului varmaan toisiin huoneisiin. Mutta\nsitten Oili, miniäni, sähähti: »Niin, siinä setä on oikeassa. Yrjössä\nei ole ikinä miestä estämään tuota vääryyttä tapahtumasta. Hän on, kun\nteot tulevat kysymykseen, samanlainen kuin muutkin Karppelat. Yhtä\nsuuri raukka kuin isänsä ja setänsä.»\n\nKenraalin kulmat rypistyivät vihaisesti. Joka kerta kun hän muisti tuon\nsuvun uusimman ymppäysvesan sikamaisen lausunnon, joka tietenkin oli\nkaikkein solvaavin hänelle, sotilaalle, alkoi hänen sisuskunnissaan\nkiehua.\n\n— Miniäni puhui niin hiljaa, että varmasti vain me huoneessa olijat\nsaatoimme kuulla hänen ennenkuulumattoman sopimattomat sanansa. Minä\nhuomautin hänelle arvokkaasti, että hänellä on vieläkin vähemmän\nsananvaltaa tässä asiassa kuin Yrjöllä ja että minä toistaiseksi yksin\npäätän siitä, miten rahani käytän. Hän sähisi jotakin siihen suuntaan,\nettä, hän on ollut vasta siksi vähän aikaa Karppela, että hän kyllä\npystyy siihen, mihin Yrjö ei. Ja sen sanottuaan hän purjehti ulos.\n\nRauta saattoi hyvin kuvitella, millaisen tyrmistyksen tällainen kohtaus\noli saanut aikaan Karppeloiden vanhemman polven keskuudessa, joka oli\nniin ylpeä ja arka sukunsa kunniasta ja yhteenkuuluvaisuudesta.\n\n— No, yrittivätkö arkkitehti ja hänen vaimonsa panna uhkauksensa\ntäytäntöön?\n\n— Epäilettekö tekin, kapteeni, samaa kuin tuo nimismieslurjus? kenraali\nkuohahti.\n\n— En, herra kenraali. En ainakaan vielä näe siihen syytä. Jos\nnimittäin tarkoitatte murhaa. Mutta eihän kummankaan tarvinnut edes\ntuohduksissaan ajatella mitään sellaista.\n\nTohtori katsahti hyväksyvästi Rautaan.\n\n— Aivan niin, tuomari. Pojastani olen varma, että hän jo samana\niltana katui kiivastuksissaan lausumiaan ylisanoja, joilla hän ei\ntarkoittanut sen enempää. Mutta hän ei ole pyytänyt niitä anteeksi,\nja se tulee hänelle vielä kalliiksi. Jotkut sanovat minusta, että\nolen hidas suuttumaan, mutta vielä hitaampi unohtamaan minuun tai\nsukuumme kohdistettua loukkausta. Ja oikeassa he taitavat olla. Mitä\ntaas miniääni tulee, niin hänen yrityksensä toteuttaa uhkauksensa\noli suorastaan lapsellinen ja todistaa vain hänen naurettavaa\ntietämättömyyttään.\n\n— Hän teki siis yrityksen?\n\n— Kyllä. Hän tiesi, että häälahja annettaisiin puhtaana rahana. Olin\ntälläkin kerralla tilannut pankistani sata 5.000 markan seteliä. Sitä,\nettä setelien piti olla uudenuutukaisia, voidaan pitää naurettavana\nyksityiskohtana. Mutta jokaisella meistä on pienet omituisuutemme. Ja\njoka tapauksessa tuollainen pakka on minusta kaunis. Häiden aattoaamuna\nrupesin ihmettelemään, kun pankista ei kuulunut mitään. Soitin sinne\ntietenkin. Sain sen hämmästyttävän vastauksen, että miniäni oli\nedellisenä päivänä kaupungissa käydessään pistäytynyt pankkiin ja\nperuuttanut tilaukseni. Minun ei auttanut muu kuin sanoa, että niinpä\ntosiaan, olin vain unohtanut tuon peruutuksen. Karppelahan Oilikin\nnyt on. Enkä halunnut mistään hinnasta paljastaa suvun keskuudessa\npunotun juonia minua vastaan. Kutsuin poikani ja miniäni luokseni, ja\nluullakseni Yrjö on osannut antaa vaimolleen, mitä kuuluu. Oili meni\naivan vihreäksi, kun minä hänen nähtensä kirjoitin shekin rouva Paula\nPöystisen nimelle ja sanoin sen pätevän missä pankissa tahansa.\n\nRauta hymyili.\n\n— Oili-rouvan uhkauksesta voidaan siis sanoa: »vuoret vapisivat, ja\nsyntyi hiiri», hän huomautti kevyesti. — Näin etukäteen ja tuntematta\nvielä asianomaista lähemmin arvelisin, että hänet voidaan jättää\nsyrjään murhaajaa etsittäessä. Ja kun saanee edellyttää hänen tuntevan\nmiehensä mahdollisuudet eri suuntiin, niin tämä myöskin.\n\nHuomattava huojennus kuvastui kaikkien kolmen vieraan kasvoilla.\n\n— No, nyt kai te olette, kapteeni, saanut vallan pirusti riittäviä\ntodistuksia. Siitä, että me luotamme teihin ja olemme valmiit teitä\ntutkimuksissanne tukemaan!\n\nKenraali katsoi Rautaan odottavana. Hänen ällistyksekseen tämä\nkuitenkin pudisti päätään.\n\n— Minä olen tietenkin kiitollinen tohtorin luottamuksesta. Uskon\nsaaneeni tietää tuosta välikohtauksesta kaiken oleellisen. Mutta siksi\ntodistukseksi, mitä kaipaan, se ei vielä riitä.\n\nKenraali synkkeni. Mutta hän ei räjähtänyt. Niin vaikeata kuin se\nhänelle olikin, hän tyytyi äkäisesti murisemaan:\n\n— Piru vieköön, kapteeni. Te koettelette liiaksi kärsivällisyyttämme.\n\n— Se ei ainakaan ole tarkoitukseni, herra kenraali. Haluan vain\ntuntea, että toimintapohjani on selvä, ennen kuin ryhdyn tutkimaan,\njuttua. Äskeinen selostus ei riittänyt minua vielä vakuuttamaan, koska\nratkaisevan osan siitä tietää jo moni ulkopuolinen. Ja se, minkä\ntohtori minulle lisäksi kertoi, todistaa kahden Karppelan kohdalla\npikemminkin epäilysten aiheettomuutta kuin aiheellisuutta. Se oli siis\nsuvun kunnian kannalta edullistakin esittää minulle.\n\nSe oli taas liikaa kenraalille. Hän ei enää koettanutkaan hillitä\nvimmastumistaan.\n\n— Helvetti sentään, kapteeni! Kai tämäkin juttu on saatava\njonkinlaiseen päätökseen. Kysykää nyt sitten! Mitä ikinä haluatte!\nPerhanan mies!\n\n— No, hyvä. Haluan lähempiä tietoja majuri Risto Syvänteestä.\n\nNimi vaikutti kuin pommi veljeksiin. He hätkähtivät rajusti, ja kaikki\nväri katosi heidän kasvoiltaan.\n\nKuka on majuri Risto Syvänne? tuomiorovasti kysyi vilpittömän\nhämmästyneenä sekä kysymyksestä että sen tekemästä vaikutuksesta.\n\n— Ole hiljaa, Paul, tohtori sanoi kylmästi. — Tämä ei kuulu sinuun. Ja\nmitä te, tuomari...?\n\n— Selvyyden vuoksi minun on sanottava, Rauta katkaisi hänen puheensa,\netten halua esittää tuota kysymystä kenellekään teistä, vaan neiti Eeva\nKarppelalle.\n\nSilloin kenraali raivostui.\n\n— Ei! Kaikkien helvetin valtojen uhallakin ei! Sitä kysymystä te ette\nesitä Eevalle! Ettekä mitään muutakaan! Kuuletteko, kapteeni? Saatte\npainua hiiteen tai helvettiin tai minne ikinä tahdotte, mutta sen tytön\njätätte rauhaan! Vai ei riitä vielä, että sen kirotun nimismiesnulikan\nansiosta meille oli tulla jo toiset hautajaiset taloon! Te haluaisitte\ntäydentää ilkityön!\n\nKenraalin purkaus oli niin hillitön, että kaiken edellä koetun\njälkeenkin Rauta ällistyi.\n\n— No, älähän nyt, Väinö, tohtori ryhtyi sovittelemaan, vaikka myös hän\noli hyvin järkyttynyt. — Eihän tuomari voi tietää, mitä aamupäivällä\ntapahtui.\n\nJa sitten Rauta sai kuulla. Tuomari Aalto oli pitänyt Eevaa yhtä mittaa\nkaksi tuntia kuulustelussa. Hänen kynsistään päästyään tyttö oli itkien\njuossut huoneeseensa ja sulkeutunut sinne. Lopulta tohtori ja kenraali\nolivat huolestuneet niin, että olivat murtaneet tytön huoneen oven. Se\nei ollut tapahtunut hetkeäkään liian aikaisin. Tohtori oli saanut tehdä\nkauan työtä sisarensa, veljensä ja serkkunsa avustamana, ennen kuin\nvaara oli voitettu. Eeva oli ottanut myrkkyä! Onnettomuus oli vältetty,\nmutta tyttö oli yhä kovin heikko ja häntä täytyi vartioida koko\najan. Suurin vaivoin he olivat onnistuneet salaamaan palvelusväeltä,\nnimismieheltä sekä kenraalittarelta, Yrjöltä ja Oililta, mitä todella\noli tapahtunut. Tässä tilanteessa he eivät luonnollisesti voineet\nsallia, että Rauta esittäisi Eevalle kysymyksiä. Ehkä parin päivän\nkuluttua...\n\n— Mutta miksi ylipäänsä haluaisitte tyttäreltäni kysyä jotakin majuri\nSyvänteestä? tohtori tiedusteli lopuksi.\n\n— Siitä siasta! kenraali puuskahti.\n\n— Siksi, että Eeva-neiti oli Paula-serkkunsa uskottu ystävätär. Jos\nminä ryhdyn juttua tutkimaan, en kiinnitä suurtakaan huomiota siihen,\nmitä Onnelassa viime päivinä sanottiin. Meidän on muistettava, että\nmurha suoritettiin aikasytytyspommilla. Ei kukaan täällä pysty\nsellaista käden käänteessä hankkimaan. Jo tämä tosiasia viittaa\nvahvasti siihen, että motiivi Paula-neidin murhaan on löydettävissä\nkauempaa. Jäljet, jotka kerran johtavat hänen murhaajansa luo, on ehkä\netsittävä hänen menneisyydestään. Siksi minun on välttämättä saatava\nkeskustella Eeva-neidin kanssa. Myös majuri Syvänteestä. Mutta tuo\nkeskustelu on suoritettava tietysti vasta sitten, kun hän on kylliksi\ntoipunut, ja silloin kaikkea tarpeellista hienotunteisuutta noudattaen.\nSitäpaitsi minun olisi samasta syystä saatava avaimet Puistokadun\nkaksioon.\n\nVieraiden katseista kuvastui hämmästystä ja kunnioitusta.\n\n— Hitto soikoon, kapteeni! Onpa teillä tietoja! Luulisi teidän jo kauan\nsitten tienneen, että me joudumme turvautumaan teihin.\n\n— Ei, herra kenraali. Enhän tiedä vielä tällä hetkelläkään, saanko\njutun hoitooni.\n\n— Piru vieköön! Miten monella tavoin meidän on sanottava teille,\nkapteeni, että me jätämme sen teille kaikin tarpeellisin vapauksin ja\nvaltuuksin! Ja ilon päivä minulle on, kun saan nähdä sen Syvänteen\nroikkuvan hirressä!\n\n— Meillä ei, kuten tiedätte, hirtetä murhamiehiäkään, Rauta hymähti. —\nSitäpaitsi olemme tänään yhdessä jo todenneet kahden ihmisen kohdalla,\nettä haukkuva koira ei pure. Se voi sopia kolmanteenkin.\n\nKenraalin silmät olivat pullistua päästä.\n\n— Ette suinkaan tarkoita, että tietäisitte senkin, mitä tuo sika...?\n\n— Kyllä, herra kenraali. Satun tietämään hänenkin uhkauksensa.\n\nSilloin kenraali nousi puristamaan Raudan kättä.\n\n— Te olette oikea mies, kapteeni! Minä jätän jutun käsiinne täysin\nluottavaisin mielin.\n\nMolemmat muut vieraat vakuuttivat samaa.\n\n— Teen parhaani, Rauta lupasi. — Mikäli saan loman.\n\n— Hittojen hitto, kapteeni! Älkää nyt enää puhuko sellaisesta\nmitättömyydestä! Voitte katsoa pitelevänne jo lomapaperia käsissänne!\n\nTuhisten hän merkitsi muistiin Raudan joukko-osaston.\n\nKun vieraat olivat lähteneet, Inkeri riensi miehensä luo.\n\n— Kultaseni, olipa se myrskyisä neuvottelu. Minä pelkäsin moneen\notteeseen sen muuttuvan käsirysyksi. Saitko tehtävän?\n\n— Sain. Siitä minun on lähinnä kiittäminen sinua, Pienokainen.\nTarkemmin sanoen niitä tietoja, mitä tänään annoit minulle Paula\nKarppelasta. Sitäpaitsi kenraali lupasi hankkia minulle kahden viikon\ntyöloman.\n\n— Oi, kultaseni!\n\nInkeri hypähti miehensä kaulaan.\n\n‒ Minä saan pitää sinut luonani vielä kaksi kokonaista viikkoa! Miten\nonnellinen olenkaan!\n\n— No, toivokaamme, ettei tuntematon ystävämme lähetä minulle pientä,\nsievää helvetinkonetta, Rauta sanoi nauraen.\n\n— Voi, et saa!\n\n— Sitäpaitsi minä en vielä usko tuohon lomaan.\n\n— Mutta kenraalihan lupasi...\n\n— Niin, mutta meillä on divisioonassa oma kenraalimme. Ja hän on\nvielä jyrympi mies kuin Karppela. »Kylmä Kalle» nauraa Karppelan\nlomaesityksille.\n\nMutta sillä kertaa tuomari Rauta erehtyi. Hän ei tiennyt, mitä kaikkia\nkeinoja intendentuurikenraalilla on tahtonsa läpiviemiseksi. Seuraavana\naamuna Onnelan palvelustyttö toi Tuulensuuhun puhelinsanoman, joka\noli lähetetty divisioonan esikunnasta ja jonka kenraali Karppela\noli nimikirjoituksellaan vahvistanut vastaanottaneensa. Siinä\ntiedoitettiin, että kapteeni Kaarlo Raudalle oli myönnetty välittömästi\nhänen nykyiseen lomaansa liittyvä 14 vuorokauden työloma. Loman\nmyöntämisen aiheeksi oli merkitty: »Päämajan puhelinmääräys.»\n\nKenraali Karppela oli todistanut oikeaksi väitteensä, että »yhdelle\nkapteenille saadaan armeijasta lomaa, kun kenraali tahtoo»!\n\n\n\n\nSeitsemäs luku.\n\nNIMISMIEHEN ASEMA MUUTTUU.\n\n\nPari tuntia myöhemmin tuomari Rauta oli lähestymässä Onnelaa. Viime\npäivien kolkkojen tapahtumien valossa huvilan nimi oli hänen mielessään\nsaanut miltei irvokkaan kaiun. Mutta astuttuaan nyt ensimmäisen kerran\nOnnelan alueelle hän alkoi ymmärtää, miksi paikka oli saanut tuon\nhempeän romanttisen nimen. Metsäkin oli siellä kauniimpaa ja rehevämpää\nkuin muualla. Männyt näyttivät olevan pitempiä, punarunkoisempia\nja tuuhealatvaisempia kuin naapurien. Ja laaja puutarha-alue sai\najattelemaan, että elleivät asukkaat tällaisena kauniina kesänä täällä\nviihtyneet, niin se oli ihmisten vika, mutta ei paikan.\n\nOikealla oli avara kasvitarha lavoineen ja kasvihuoneineen. Sen takana\nnäytti olevan puutarhurin asunto ja joukko ulkohuonerakennuksia.\nPäärakennusta ympäröivästä puistosta erotti tämän alueen punahiekkainen\ntenniskenttä. Vasemmalla oli hedelmätarha puineen ja pensaineen ja\nsiitä puistoon päin loistavia kukkaistutuksia, joiden keskellä kohosi\nkaunis huvimaja.\n\nRauta oli jo ennen ihaillut päärakennusta järveltä käsin. Komeasti se\nhallitsi Onnelan pitkää rantaosuutta, jossa oikealla miltei vesirajassa\nsauna ja vasemmalla moottorivaja kätkeytyivät rantakoivujen suojiin.\nHiekkarannalta noustiin pengermittäin kohoavien ruohomattojen keskitse\nhuvilalle, josta näkyi, että mikään aloitteleva arki ehti sitä ei\nollut luonut. Alakerran suurine lasikuisteineen ja yläkerran useine\npienine avoparvekkeineen valkoiseksi rapattu rakennus itsetietoisen\nprameilevana kantoi arvoaan seudun kauneimpana. Mutta sittenkin Rauta\nnyt arvioi, että huvila oli puiston puolelta vieläkin kauniimpi.\nPylväsrivistön somistamine avaroine vilpoloineen se teki hienon ja\nrauhallisen vaikutuksen.\n\nKaiken kaikkiaan Onnela oli rikkaan miehen upea kesäasunto kehyksinään\nKeski-Suomen jylhänkaunis luonto.\n\nPalvelustyttö otti tuomari Raudan vastaan erityisen kohteliaasti. Hän\nopasti vieraan komeaan kirjastohuoneeseen. Herrat tulisivat kohta.\n\nKenraali saapuikin pian. Hän rypisti kulmiaan Raudan siviilipuvulle.\nSaattoihan olla, että tuollainen ilmava asu sopi paremmin tähän säähän\nkuin hänen oma ankaran säännönmukainen sotilaspukunsa. Mutta upseeri\non upseeri, paahtoipa aurinko miten tahansa. Sitäpaitsi, nyt ei tullut\nkysymykseen tenniskentällä hyppeleminen, jota niemen nuoret olivat koko\nalkukesän harrastaneet! Kenraali ei kuitenkaan sanonut mitään. Sillä\nosoittaakseen suosiotaan Raudalle hän oli päättänyt olla ärjymättä\ntälle. Ainakin toistaiseksi. Toinenkin suosionosoitus hänellä oli\nvarastossa. Tai oikeammin se oli Karppelan suvun »ylähuoneen» päättämä,\nvaikka ajatus alunperin oli hänen. Tietysti.\n\nKun siis tohtori ja tuomiorovasti olivat myös saapuneet paikalle ja\ntervehdykset vaihdettu, palvelustyttö ilmestyi ovelle tarjottimellaan\nneljä shampanjalasia.\n\n— Kai kapteeni on syönyt jo aamiaista? kenraali kysyi.\n\nRauta vastasi myöntävästi tähän odottamattomaan kysymykseen.\n\n— Se on hyvä.\n\nSitten kenraali rykäisi, vetäytyi keskilattialle ja työnsi oikean\nkätensä sormet asetakkinsa poveen tuohon vaikuttavaan tapaan, jolla\nNapoleon I:n kuvataan korostaneen mahtavuuttaan.\n\n— Kapteeni Rauta! hän aloitti juhlavasti. — Eilisiltana me Karppelan\nsuvun puolesta annoimme teille jo useita näytteitä luottamuksestamme\nteitä kohtaan. Sanon teille suoraan, että... hm... te olette\nmielestämme hiton reilu mies.\n\nKenraali eksyi juhlallisesta sävystään. Hänen hämminkiään ei suinkaan\nvähentänyt se syvä paheksunta, mikä kuvastui tuomiorovastin pulleilla\nkasvoilla. Kenraali oli lisäksi erottavinaan hymynväreen veljensä\nsuupielissä. Siksi hän antoi palvelustytölle merkin jakaa lasit.\n\n— Niin, ottakaa vain lasi kouraanne, kapteeni. Piru vieköön! Me\nhaluamme juoda menestyksenne ja yhteistyömme maljan.\n\nRauta kohotti lasin huulilleen. Mutta viime hetkessä hän havaitsi\nkenraalin kulmakarvojen rypistymisestä, että tällä oli vielä jotakin\nsanottavaa. Hän jäi siis odottamaan, mitä tuleman piti.\n\n— Niin... hm... Mitä minun pitikään sanoa?... Niin... yhteistyö sujuu\nparemmin, kun ollaan lähempiä tuttuja. Minun nimeni on Väinö. Entä\nsinun?\n\n— Kaarlo.\n\nJa niin kapteeni Rauta joi veljenmaljat kenraali Karppelan kanssa.\nSitten hän sai tohtorista ja tuomiorovastista vielä kaksi veljeä,\nIlmarin ja Paulin.\n\nNäin varhain aamupäivällä Rauta ei ollut ennen juonut shampanjaa. Mutta\nmielihyvin hän lasinsa tyhjensi. Sillä nyt hän tiesi, ettei hänellä\nolisi näiden kolmen herran taholta enää mitään vaikeuksia odotettavana.\nHe olivat kaiketi harkinneet parhaaksi liittää hänet tällä tavoin\nkiinteästi piiriinsä päästäkseen siitä kiusallisesta tunteesta, että\njoku vieras ja täysin ulkopuolinen penkoi suvun asioita.\n\nTohtori katkaisi hieman noloksi venyneen äänettömyyden kääntyen Raudan\npuoleen:\n\n— Ellei sinusta tunnu kovin kiusalliselta, niin toivoisimme sinun\nkeskustelevan nimismiehen kanssa. Lupasitte suostuttaa hänet\nperuuttamaan antamansa poistumiskiellon meidän kolmen kohdalla. Minun\npitäisi jo tänään ilmoittaa Helsinkiin tulostani. Muuan potilaani on\nheikossa tilassa.\n\nRauta ei ehtinyt vastata. Huoneeseen astui nuori mies, jonka hän arvasi\narkkitehti Karppelaksi. Hän oli isänsä mittainen ja pyylevä. Vaaleine\nhiuksineen ja kulmakarvoineen, vain hiukan vihertävine silmineen\nja kalpeine kasvoineen hän teki omituisen värittömän vaikutuksen.\nIlmeisesti setänsä kiusaksi luutnantti oli pukeutunut silmäänpistävän\nhuolimattomasti. Hänen äänensä oli kimeä ja käytöksensä alentuva, kun\nhän tervehti Rautaa.\n\n— Vai niin, te olette siis se kuuluisa nuuskija. No, ammattinsa\nkullakin.\n\nSillä hetkellä Rautaa kadutti, ettei sittenkin ollut ottanut ylleen\nkapteeninasuaan. Tuo röyhkeä nulikka ei olisi silloin varmaankaan\nrohjennut käyttää moista kieltä. Tai kukapa sen tiesi? Luutnantti\nKarppelahan palveli päämajassa.. Sen nuorin vänrikkikin oli kuin\nylemmyyskompleksin ruumiillistuma.\n\n— Kuulin, että täällä puhuttiin tuon naurettavan poistumiskiellon\nperuuttamisesta, arkkitehti virkahti istahtaen hajareisin eräälle\ntuolille ja nojaten laiskasti leukansa sen selustaan. — Saatte luvan\nperuuttaa sen minunkin osaltani. Minulla on vielä viikko lomaa. Lähden\nsiksi ajaksi Helsinkiin. Siellä ei ehkä ole niin hiton tylsää kuin\ntäällä.\n\nVanhemmat miehet olivat seuranneet hänen esiintymistään ilmeisen\npaheksuvin katsein, joista hän kuitenkin näytti vain nauttivan.\nKenraali ei jaksanut hillitä itseään, vaan räjähti:\n\n— Minä seison! Kun kenraali seisoo, luutnantti ei istu!\n\nArkkitehti silmäsi häneen välinpitämättömästi.\n\n— Minä satun olemaan kotonani, hän tuhahti. — Ja täällä minä istun,\nvaikka kenraali-setää huvittaisi seisoa päällään.\n\nRautaa hämmästytti nuoren miehen älyttömyys. Olisihan tämän pitänyt\ntietää, että millaisia vapauksia isä ainoalle pojalleen soikin, niin\nveli ja hänen loukkaamattomuutensa oli hänelle yli kaiken. Tohtori\nreagoikin yllättävän nosti. Ellei arkkitehti olisi pystyyn hypähtäen\nväistänyt, hän olisi saanut isältään lujan korvapuustin. Säkenöivin\nsilmin tohtori huusi:\n\n— Yrjö! Vielä kolmas tällainen röyhkeyden näyte, niin tämä talo lakkaa\nolemasta sinun kotisi! Moukkamaista Karppelaa ei ole vielä ollut! Enkä\nminä sellaista silmieni alla kärsi! Ymmärrätkö?\n\nArkkitehti ilmeisesti ymmärsi. Nöyryytettynä ja raivoissaan hän\nkäännähti ikkunaan. Mutta se katse, minkä hän sitä ennen loi Rautaan,\nilmaisi, ettei hän unohtaisi tämän olleen todistamassa hänen\nkärsimäänsä häväistystä.\n\n— Ja mitä sinun poistumiskieltoosi tulee, tohtori jatkoi poikansa\nläksyttämistä, niin tuomari Raudan ei tarvitse vaivautua sen vuoksi.\nSe jää ilman muuta voimaan, olipa sinulla täällä miten »hiton tylsää»\ntahansa. Setäsi kenraali on minun pyynnöstäni ilmoittanut päämajaan,\nettä joudut ehkä viipymään täällä yli lomasi. Osastopäällikkösi sanoi\nvain iloitsevansa siitä. Ja mitä Oiliin tulee, niin olen käskenyt\nMargitin ottamaan hänet käsiteltäväkseen. Ehkäpä vaimosi ei ole\nvielä liian vanha oppiakseen hieman ihmistapoja. Jos annatte vielä\naihetta valituksiin, niin... No, minun lienee tarpeetonta sanoa, mitä\nsitten. Olette kumpikin osoittaneet kyllin selvästi antavanne arvoa\nperintörahoille... Nyt ei nuorta herraa täällä enempää tähän erään\ntarvita!\n\nKun Yrjö Karppela oli poistunut, huoneessa oli kauan hiljaista.\n\n— Hittojen hitto! kenraali hörähti sitten. — En olisi uskonut, että\nsinussa, Ilmari, on vielä noin, paljon terästä.\n\nTohtori oli vuorostaan kääntynyt katsomaan ikkunasta ulos ja rummutti\nhermostuneena ruutuun. Tilinteko pojan kanssa oli ilmeisesti käynyt\nhänen voimilleen.\n\nRauta tunsi olonsa kiusalliseksi. Karppelan suvun sisärenkaassa olo ei\nilmeisesti ollut pelkkää herkkua.\n\n— Puhun mielelläni tuomari Aallon kanssa, hän sanoi tyynesti kuin koko\nvälikohtausta ei olisi ollutkaan. — Mainitsiko hän, milloin hänellä on\naikomus tänään tulla tänne?\n\n— Se hittolainen on jo täällä! kenraali ärähti. — Lie tullut jo\nkukonlaulun aikaan. Ainakin ennen kuin yksikään meistä kolmesta oli\nehtinyt nousta. Se käyttäytyy aivan kuin olisi isäntä talossa. Veljeni\ntyöhuoneen se on ottanut kokonaan käyttöönsä. Sisartamme se oli\nvaatinut kuulusteluun. Piru vieköön! Margitin oli pitänyt huomauttaa\nsille, että tämä on surutalo, jossa nyt kiireellisesti valmistetaan\nhautajaisia. Sanohan, Kaarlo, täytyykö sinunkin kuulustella\nnaisväkeämme.\n\nRauta hymyili.\n\n— Ei toki. Mutta tietenkin mielelläni tutustuisin heihin.\n\n— Vai mielelläsi? kenraali hörähti. — No, paras heistä on Margit. Eikä\nEevassa liioin ole vikaa. Mutta, näin meidän kesken sanoen, älä välitä\nrouvista. Me Karppelat olisimme ties kuinka korkealla, jos olisimme\nosanneet valita paremmin vaimomme. Sinun onneksesi Elsa, Ilmarin\n»parempi puolisko», ei ole enää täällä. Hitto vie! Hän oli vielä\nOilistakin yliveto. Sanonpa sinulle...\n\nTuomiorovasti oli tänä aamuna pysytellyt vaiteliaana. Mutta nyt hän\nkohotti varottavasta sormea serkulleen.\n\n— Väinö. _De mortuis nihil nisi bene_. Jätä vainaja rauhaan.\n\nTohtori ei puuttunut lainkaan tähän sananvaihtoon. Hiljaisesti hän\nsanoi Raudalle:\n\n— Minä opastan sinut työhuoneeseeni.\n\nArkihuoneessa he kohtasivat Margit Karppelan. Rauta arvasi naisen heti\nMargitiksi. »Komea ja ylpeä», lehtori Kaario oli luonnehtinut häntä.\nKuvaus olikin osuva. Inkeriltä Rauta oli kuullut, että Margit oli ainoa\nlapsi kauppaneuvoksen toisesta avioliitosta. Toinen kauppaneuvoksetar\noli ollut ruotsalaissyntyinen ja vallanhimoinen nainen. Sitä kuvasti\nsellainenkin pikku seikka kuin lasten nimien valinta. Ei mitään\nromanttista kalevalaisihastelua enää: Ainoa, Väinöä ja Ilmaria oli\nseurannut Margit. Nuorin sisar oli puolisentoista vuosikymmentä\nveljiään nuorempi. Hän oli pitkä, solakka ja hyvin tumma. Hän olisi\nollut huomattavan kaunis nainen, ellei kasvojen korskea, käskevä ilme\nolisi tehnyt miltei luotaantyöntävää vaikutusta. Mutta aito Karppela\nhän kuului olevan ja suorastaan jumaloivalla rakkaudella kiintynyt\ntohtoriveljeensä, jonka suurta taloutta hän hoiti lujin käsin ja\nmallikelpoisesti.\n\nRaudan hämmästykseksi Margit tervehti häntä melkein sydämellisesti.\nSuuret, ruskeat silmät katsoivat häneen lämpimästi, ja hymy paljasti\nkauniin, virheettömän hammasrivin.\n\n— Veljeni ovat puhuneet teistä, tuomari. Olen iloinen saadessani\ntutustua teihin.\n\nJatkaessaan tohtorin kanssa matkaa Rauta ei voinut olla ajattelematta\nMargitia. Kaunis nainen. Mikähän tragedia mahtoi olla hänen\nyksinäisyytensä ja ylpeytensä takana? Karppelat tuntuivat olevan\nmonessa suhteessa kiintoisa suku.\n\nRauta tapasi nimismiehen huonolla tuulella. Huone, jossa hän\nistui, olisi paremmin sopinut johonkin suureen ja edustavaan\npääkaupunkilaiskotiin kuin kesähuvilaan, siksi komeasti se oli\nkalustettu. Mutta tuomari Aalto antoi tällä hetkellä palttua istuimensa\nmukavuudelle Ja kirjoituspöydän upeudelle, puhumattakaan seinillä\nriippuvista maalauksista tai huoneen muista hienouksista. Hän silmäili\nvastenmielisyyttä tuntien edessään olevaa pöytäkirjapinoa.\n\n— Millainen määrä hukkaan heitettyä energiaa! hän murisi tyytymättömänä.\n\n— Minä puolestani en ole lainkaan vakuutettu siltä, että se on hukkaan\nheitettyä, Rauta vastasi. — Ainakin minä haluaisin lukaista nuo\npöytäkirjat lävitse.\n\nNimismies ilahtui hieman.\n\n— Sen huvin suon teille mielelläni.\n\nKatkerasti hymähtäen hän lisäsi:\n\n— Vaikkei tuo halu juuri hyvää makua teissä osoita.\n\nKun Rauta ei viitsinyt vastata, hän jatkoi:\n\n— Sen jälkeen kun viimeksi tapasimme, minulla on ollut vain yksi\nmieluisa hetki. Se oli tänä aamuna. Kenraali luuli kai antavansa\nminulle murhaavan iskun ilmoittaessaan, että te ryhdytte suvun puolesta\ntutkimaan tätä murhajuttua. Ukkopaha erehtyi. Suurempaa ilosanomaa\nhän ei olisi minulle voinut tuoda. Katsokaas, Rauta. Minä en ole niin\ntyhmä, etten käsittäisi tämän jutun ylittävän minun taitoni. Enhän\nminä tule edes toimeen näiden ihmisten kanssa. Pitäjäläisten kanssa\non toista. Mutta täällä en pääse puusta pitkään. Olen tässä kirotussa\nOnnelassa kuin motissa: vihollisia joka puolella. Jos maailmassa olisi\npelkkiä Karppeloita, menisin hirteen mieluummin tänään kuin vasta\nhuomenna!\n\nNimismiehelle teki hyvää saada purkaa katkeruuttaan. Rauta arvasi, että\nsen perimmäisenä syynä oli pettymys hitaasta etenemisestä. Nuorena\nja ensi kertaa tällaisessa jutussa mukanaolevana Aalto ilmeisesti\nkärsimättömyydessään kuvitteli ajaneensa auttamattomasti karille.\n\n— Kärsivällisyyttä. Murhatutkimus on väliin kuin Rooman rakentaminen,\njota ei liioin yhdessä päivässä suoritettu.\n\n— Minun tutkimukseni! nimismies tuhahti halveksivasti. — Kyllä\npiirilääkärin kelpasi! Hän pistäytyi täällä suorittamassa ruumiin\noikeuslääketieteellisen tutkimuksen ja meni sen tien. Mutta minun\non oltava täällä. Enkä kuitenkaan pääse eteenpäin! Sitä mieltä\nlääninhallituksessakin ovat. Eilen ne lupasivat lähettää pari omaa\netsiväänsä tänne. Tänään ne taas ilmoittivat, ettei miehiä kyllä\ntoistaiseksi tule. Mutta peruutus ei suinkaan johtunut luottamuksesta\nminun kykyyni. Kenraali vain on kiirehtinyt tiedoittamaan\nmaaherrallekin teidän ryhtymisestänne juttuun. »Myötäilkää vain\nRautaa ja pysykää taka-alalla», sen ohjeen minä sieltä tänä aamuna\nsain. »Pysykää taka-alalla.» Helppo sanoa! Karppelat eivät jätä\nminulle mitään alaa. Eivät edestä eivätkä takaa! Luulenpa, että\nkenraali mieluiten valmistuttaisi minusta hakkelusta palvelusväen\npäivällispöytään.\n\nRauta nauroi.\n\n— Teillähän on käsissänne kaikki mahdollisuudet hankkia itsellenne\nsuorastaan Karppeloiden ystävyys.\n\nAalto silmäsi häneen epäilevänä. Sitten hän katsoi kouriinsa.\n\n— En näe näissä mitään »Aladdinin lamppua». Eikä minussa muutenkaan ole\ntaikojan vikaa.\n\n— Jospa sentään yrittäisitte. Ensinnäkin voisitte peruuttaa kenraalin,\ntohtorin ja tuomiorovastin poistumiskiellon.\n\nNimismies hymähti hämillisesti.\n\n— Tietenkin. Alun perin olin selvillä siitä, ettei sitä voi pitkälle\nylläpitää. Siihen ei ole mitään syytä. Heidäthän voi myöhemmin\ntavoittaa virkapaikoistaan, jos tarvitaan. Mutta he olivat niin ylvästä\nmiestä kaikki kolme, että halusin näyttää minäkin puolestani voivani\njotakin.\n\nRauta nyökkäsi.\n\n— Toisekseen saattaisitte ilmoittaa herroille, että teidän\nesityksestänne tänne ei tule heidän vaivoikseen läänin etsiviä. Minä\nvilauttelin niitä heille, joten he tietävät pelätä tuota uutta kiusaa.\nHe tulevat olemaan teille hyvin kiitollisia vapautuksesta.\n\nAallon poikamaisille kasvoille levisi hymy.\n\n— Että minun esityksestäni? Se ei kyllä vastaa vallan totuutta.\nMutta luulenpa sittenkin seuraavani neuvoanne. Vieläkö minun\n»sesam-aukene»-taikasanastani puuttuu montakin tavua?\n\n— Vain yksi enää. Ilmoittakaa saattaneenne tutkimukset Onnelassa tähän\nerään päätökseen ja siirtävänne päämajanne pois tohtorin työhuoneesta.\nSilloin olen varma, että teidät lausutaan tervetulleeksi tähän taloon\nmihin vuorokauden aikaan tahansa.\n\n— Kiitos.\n\nNimismies katsoi pitkään vanhempaa virkaveljeään.\n\nSitten hän virkahti:\n\n— Pelkään, että minulla on vielä hyvin paljon oppimista. Joka\nsuhteessa. Sanokaa vielä, milloin minun olisi teidän mielestänne\nparasta tehdä nuo kolme ilmoitusta.\n\n— Mieluimminkin heti. Sittenpä pääsette irti mottitunnelmastanne. Jos\nsallitte, niin minä silmäilen sillä alkaa paperejanne.\n\nRauta syventyi nimismiehen tutkimusten tuloksiin. Ne vahvistivat hänen\nensi vaikutelmaansa Aallosta. Hyvää ja perinpohjaista työtä. Mutta\nsuhteellisen vähän nimismies oli saanut irti Onnelan väestä. Jopa\npalvelijattarienkin todistukset olivat pidättyväisiä ja niukkasanaisia.\nEsimerkiksi suuresta riidasta, jonka aikana arkkitehti Karppela oli\nesittänyt uhkauksensa, tohtori oli eilen antanut värikkäämmän kuvan\nRaudalle. Puutarhurin ja hänen vaimonsa todistukset olivat aivan\narvottomat. Näkyi kyllä, että Aalto oli koettanut onkia heiltä joitakin\ntietoja miehestä, joka onnettomuusyönä olisi liikuskellut Onnelan\nmailla. Mutta hän oli saanut vesiperän. Numero 43:n siviilikenkien\nomistaja näytti pudonneen pilvistä Paula Karppelan viereen\nhiekkarannalle ja työnnettyään jollan vesille haihtuneen saman tien.\n\nKesärannan väestä nimismies oli kuulustellut professoria, hänen\nvaimoaan ja vanhinta tytärtään. Viimeksimainittu tuntui olleen\nhyvin altis vastaamaan kysymyksiin ja painanut kyttyräselkäiselle\nsivustakatsojalle ominaisella tarkkuudella mieleensä, mitä kukin\noli tehnyt ja sanonut Onnelassa häiden aattoiltana. Todistuksesta\nkuvastui hänen lämmin kiintymyksensä ja ihailunsa Paula Karppelaa\nkohtaan. Hymähtäen Rauta luki: »Kun Paula kahvipöydässä istui sylissään\ntuomari Raudan pikku poika, hän oli kaunis kuin madonna.» Kas vain\nPikku Jättiläistä! »Pojankin heikkoutena ovat kauniit naiset», Inkeri\noli ilvehtinyt muutama päivä sitten. Taisi ollakin vain äidillistä\nhyväuskoisuutta lisätä siihen, että monikkomuoto oli toistaiseksi\nennenaikainen. Mutta mitään uutta valaistusta Laura Laidan todistus\nei Paulan katoamiseen luonut, yhtä vähän kuin hänen vanhempiensakaan\nantamat.\n\nPäivärinteen väen todistukset olivat paljon kiintoisammat. Majuri\nPöystinen oli ollut silmäänpistävän vaitelias. Hänen vanhempansa\ntaas olivat korostaneet ihastustaan poikansa avioliittoon ]a syvää\nvalitteluaan, kun se näin järkyttävällä tavalla oli jäänyt solmimatta.\nMaija Pöystinen sensijaan oli puhunut aivan toista kieltä. Hän oli\nsuorasukaisesti ilmoittanut vastustaneensa jo keväällä kaksoisveljensä\nkihlausta ja toivoneensa viimeiseen asti, että jotakin tulisi väliin,\nmikä estäisi Mikon ja Paulan vihkimisen. Pöytäkirjasta kuvastui\nselvästi Maija Pöystisen syvä kiintymys veljeensä ja hillitön katkeruus\nhänen morsiantaan kohtaan. Hän ei ollut välittänyt teeskennellä surua\nPaulan kuoleman johdosta. Kaipa joku hänen monista rakastajistaan vain\ntoteutti hänen kohdallaan vanhan totuuden: kuolema on synnin palkka.\nRauta vihelsi. Ilmeisesti Maija Pöystinen oli huomionarvoinen nainen.\nKaikin mokomin oli syytä pitää mielessä Inkerin huomautus naisista\nMikko-majurin ympärillä. Väkevät intohimot näyttivät olleen liikkeellä\nsielläkin. Eikä sisar kenties ollut ainoa siinä suhteessa varteen\notettava.\n\nRaudan mietteet keskeytyivät tuomari Aallon palatessa. Hänen kasvonsa\nloistivat.\n\n— Teidän ei tarvitse sanoa mitään. Päältännekin näkyy, että\nmenestyksenne oli täydellinen.\n\nNimismies Istahti nauraen mukavaan nojatuoliin.\n\n— Miten täydellinen, sen näette itse muutaman hetken perästä, hän\njulisti. — Minä erehdyin luulemaan, että kaikilla Karppeloilla on\npiikkisian harjakset. Mutta kun niitä uskaltautuu silittämään, niin ne\nmuuttuvatkin pehmeiksi villoiksi.\n\nOvelle koputettiin. Palvelustyttö ilmestyi huoneeseen tarjottimineen.\nJuhlakuppien ja lautasten sekä hienojen leivonnaisten keskellä tuomarit\npanivat mielihyvin merkille lasit ja pikku pullon vanhaa, hyvää\n»Martell’ia». Kahvi oli mustaa ja väkevää.\n\n— Kenraali arveli, että me kaksi tarvitsisimme hieman virkistystä\nneuvonpidossamme, Aalto myhäili, kun he olivat jälleen kahden. —\nEnsimmäisen kerran minulle nyt jotakin tässä talossa tarjotaan. Minkä\nmaljan juomme alkajaisiksi?\n\n— Yhteistyömme, Rauta ehdotti.\n\n— Kernaasti. Yhteistyö kanssanne on minulle oleva suuri Ilo.\nSitäpaitsihan minulla on virallinen määräys myötäillä teitä. Pelkään\nvain, ettei teille ole minusta suurtakaan apua.\n\n— Päinvastoin. Minulla on se ennakkokäsitys, että Paula Karppelan\nmurha kuuluu vaikeasti ratkaistaviin arvoituksiin. Tässä jutussa on\nsangen monia, joilla on ollut sekä motiivi että tilaisuus murhan\nsuorittamiseen. Saamme tehdä molemmat lujasti työtä erottaaksemme\nlampaat vuohista. Ja meidän on pidettävä kiirettä. Yksin en voisi\nkuvitellakaan selviäväni.\n\nNimismies oli mielissään. Hän oli pelännyt, että Rauta työntäisi hänet\nkokonaan syrjään. Jutun selvittely Raudan tapaisen miehen kanssa\nyhdessä oli hänen salaisten toiveittensa täyttymys.\n\n— Mihin aiotte alkajaisiksi ryhtyä? hän kysyi.\n\n— Aion pistäytyä Päivärinteellä. Majuri Pöystinen ei ilmeisesti\nole sanonut vielä kaikkea, mitä hän tietää. Sitäpaitsi Maija-neiti\nkiinnostaa minua.\n\nAalto nyökkäsi.\n\n— Huh, enpä kadehdi teitä. Majuri on kova pähkinä purtavaksi. Ainakin\nminulle liian kova. Ja sisar! Ihan nahkani meni kananlihalle, kun\nkuuntelin hänen lausuntojaan Paula Karppelasta. Kaikkia niitä en\nilennyt paperille panna. Tasapainoton tyttö, joka on veljestään\nsairaalloisen mustasukkainen. No, ja sitten?\n\n— Sitten matkustan Helsinkiin.\n\nNimismiehen mielessä vilahti tyytymättömyys. Mitä tekemistä Raudalla\noli Helsingissä? Johtivatko jäljet sinnekin? Kaikesta päättäen Rauta\ntiesi jo tässä vaiheessa jutusta enemmän kuin hän. Mitä? Mutta\ntarkemmin ajatellen hänellä ei ollut syytä nurkua. Rautahan johti\ntutkimusta eikä ollut tarpeen, että hänen alaisensa olisi kaikista\nyksityiskohdista selvillä.\n\n— Mitä haluatte minun sillä aikaa tekevän?\n\n— Koettakaa ottaa selvää numero 43:n siviilikenkien käyttäjästä. Vaikka\npuutarhuri ja hänen vaimonsa eivät nähneet Onnelan mailla tuona yönä\nketään ulkopuolista, niin joku kolmas on voinut nähdä. Siksi haluaisin\nteidän suorittavan kyselyjä laajemmalti. Sitäpaitsi, noiden kenkien\ntäytyy olla jossakin. Jos tavoitatte ne, olemme päässeet aimo askelen\neteenpäin.\n\nInnostus kuvastui Aallon kasvoilla..\n\n— Noissa hiekkaan jääneissä jalanjäljissä, hän sanoi, oli eräs\nomituisuus, jonka havaitsin vasta eilen. Tein niistä pienoispiirrelmän.\nKatsokaahan!\n\nHän veti taskustaan paperin ojentaen sen Raudalle. Tämä havaitsi heti,\nmitä omituisuutta nimismies tarkoitti. Jollan luo mennessä miehen\nkengän jäljet olivat jokseenkin yhtä tiheässä kuin Paulan, mutta\njollan luota lähimmälle nurmikolle poistuvat jäljet olivat tuntuvasti\nharvemmassa.\n\n— Tämä voi olla todella arvokas havainto, Rauta myönsi hitaasti.\n\n— Olen ajatellut, Aalto kiirehti selittämään, että ehkäpä tuo toinen\nolikin nainen, joka vain eksyttääkseen mahdolliset tutkijat omilta\njäljiltään käytti miehen kenkiä.\n\n— ... mutta ei Paulan vieressä kävellessään uskaltanut ottaa miehen\naskeleita peläten harppomisensa kiinnittävän Paulan huomion hänen\nomituisiin jalkineihinsa, Rauta lisäsi. — Niin, se on mahdollista.\nJollan luota poistuvat askelet ovat selvästi miesmäiset. Lähtien\nedellytyksestä, että tuo toinen oli nainen, se on helposti\nselitettävissä. Joko hän halusi korostaa miehen olleen liikkeellä.\nTaikka hän harppoi vain jättääkseen mahdollisimman vähän jälkiä. Varsin\nselvää. Eikö totta?\n\n— Mutta te ette sittenkään pidä varmana, että tuo toinen on ollut\nnainen? nimismies kysyi hieman pettyneenä.\n\n— En. Koska on toinenkin selitys näihin kiintoisiin jälkiin. Nimittäin,\nettä Paulan seurassa oli mies, joka hänen rinnallaan astellessaan kulki\ntasajalkaa hänen kanssaan, mutta yksin jäätyään palasi luonnollisen\npitkiin askeleihinsa. Niin, se siitä. Ensimmäinen mahdollisuus, siis\nnainen, tuntuu suuremmalta. Mutta tällaisissa jutuissa on vältettävä\nliian pikaisia ja ehdottomia johtopäätöksiä. Olette tietenkin etsinyt\nnoita kenkiä Onnelasta?\n\nAalto nyökkäsi.\n\n— Kyllä vain, mutta turhaan. Sitäpaitsi arkkitehti Karppelan\nkengännumero on 39. Majuri Pöystisen 41. Onnelan väessä ja\nsenkertaisissa vieraissa ei ole ketään, joka käyttäisi numero 43:\nkenkiä.\n\n— No, ei hätää, Rauta lohdutti. — Minulla on joka tapauksessa se tunne,\nettä nuo kengät eivät ole kaukana. Sitten meillä on selvitettävänä,\nkuka sahasi aukon purjeveneen kokkaan. Siitä ei ole kai vielä mitään\naavistusta teilläkään?\n\n— Ei. Otin selvää, onko täällä sellaista sahaa, jolla aukko olisi voitu\ntehdä. Ilmeni, että sellainen on kyllä. Mutta työkaluja säilytetään\nveistotuvassa, johon avain on puutarhurin hallussa. Hänen ilmoituksensa\nmukaan kukaan ei ole käynyt veistotuvassa pariin viikkoon eikä\nainoatakaan sahaa puutu.\n\nRauta ei näyttänyt lainkaan pettyneeltä.\n\n‒ Sitä suurempi syy meillä on ottaa selville, millaisia tyyppejä\nhäiden aattona liikuskeli Onnelan ympäristöllä. Haluaisin teidän\nlisäksi suorittavan ympäristössä tiedusteluja, onko näillä mailla\nnähty muuan majuri evp. Risto Syvänne. Eikä siinäkään vielä kyllin.\nTahtoisin tietää senkin, onko näinä päivinä pitäjään saapunut\njoku sellainen hienohelma, jonka voisi otaksua kuuluvan majuri\nPöystisen tuttavapiiriin. Tuollaiset vieraat eivät voine välttää\npaikkakuntalaisten huomiota.\n\nNimismies alkoi käsittää, että työteliäät päivät olivat hänellä edessä.\n\n— Ajattelette siis, että Malja-neiti ei ole ainoa, joka majuri\nPöystisen vuoksi mustasukkaisena on voinut toivoa Paula Karppelan\nkuolemaa?\n\nRauta nyökkäsi.\n\n— Se on toistaiseksi vain otaksuma, johon minulla ei ole muuta\nsyytä kuin motiivin luonnollisuus. Mutta en halua jättää sitäkään\nmahdollisuutta tutkimatta.\n\n— Entä kuka on majuri Syvänne?\n\n— Paula Karppelan hylätty rakastaja.\n\nAalto ei udellut enempää. Hän kuuli vanhemman virkaveljensä äänestä,\nettei tämä halunnut antaa lisäselvityksiä. Sensijaan Rauta kysyi:\n\n— Te tutkitte tietenkin tarkoin Paulan huoneen täällä. Löysittekö\nmitään valaisevaa?\n\n— Vain tämän, nimismies vastasi ojentaen pöydän ylitse rypistetyn\nkirjekuoren.\n\nRauta totesi, että kirje oli postitettu Helsingissä yhdeksän päivää\nsitten. Voimakkaalla, pystyllä miehen käsialalla kuoreen oli\nkirjoitettu Eeva Karppelan osoite. Kuori oli tyhjä.\n\n— Ja tämän löysitte Paulan huoneesta?\n\n— Niin. Se oli sen arkipuvun taskussa, mikä Paulalla oli ollut yllään\nhäiden aattona ennen vieraiden tuloa. Itse kirjeestä ei näkynyt\njälkeäkään.\n\n— Kuulustellessanne eilen Eevaa kysyitte tietysti tuota kirjettä?\n\nAalto hymähti.\n\n— Kyllä. Siihen asti tyttö oli vastannut kysymyksiini sopuisasti ja\nrauhallisesti. Mutta kun näytin tuota kuorta, hän muuttui oikeaksi\nKarppelaksi. Ensi töikseen hän yritti siepata kuoren kädestäni.\nSitten hän syyti minulle vasten naamaa joukon solvauksia toisten\nyksityisasioiden nuuskimisesta. Ainoaankaan kysymykseeni hän ei\nsuostunut enää vastaamaan. Kun tiukkasin häneltä yhä kovemmin, keneltä\nkirje oli ollut ja oliko se hänelle vai Paulalle tarkoitettu, Eeva sai\nlopulta hysteerisen kohtauksen ja ryntäsi ulos huoneesta.\n\n— Keneltä ja kenelle tämä erittäin kiintoisa kirje, oli, sen voin minä\nsanoa teille. Pidän otaksumaani varmasti oikeana. Kirje oli majuri\nSyvänteeltä Paulalle. Eeva toimi vain välitysmiehenä. Mutta se ei auta\nmeitä vielä paljon, kun emme tiedä, mitä kirje sisälsi. Löytönne on\njoka tapauksessa arvokas. Se vahvistaa eräitä olettamuksiani.\n\nOvelle koputettiin jälleen. Palvelustyttö tuli huoneeseen.\n\n— Margit-neiti käski minun ilmoittaa tuomari Raudalle haluavansa\nkeskustella, ennen kuin herra tuomari lähtee.\n\nHerrat joivat vielä kupillisen kahvia. Jäähyväisiksi Rauta sanoi:\n\n— Onnea yrityksillenne! Tavatessamme toivon saavani teiltä paljon\nuutisia.\n\nAalto hymyili.\n\n— Ymmärrän, herra kapteeni!\n\n\n\n\nKahdeksas luku.\n\nMITÄ MARGIT-NEITI TIESI?\n\n\nTuomari Rauta joutui toteamaan, ettei Margit Karppelan tavoittaminen\nollut niinkään helppoa. Hän harhaili Onnelan alakerran huoneissa\ntapaamatta ainoatakaan ihmistä. Tullessaan ulos vilpolaan hän havaitsi\nsuvun »ylähuoneen» pitävän siellä hiljaista istuntoaan pyöreän pöydän\nympärillä viskigrogien ääressä. Hänen oli siis turvauduttava heihin. Se\nsopi, hänellähän oli asiaa tohtorille.\n\nTuomiorovasti sujautti kiireesti uuden jääpalasen lasiinsa ja oli\nvarsin kiusaantuneen näköinen. Tohtori viittasi ystävällisesti Raudalle\nkehoittaen häntä vetämään seinustalta tuolin heidän seuraansa. Mutta\nkenraali hypähti pystyyn ja tahtoi välttämättä puristaa hänen kättään.\n\n— Sinä kunnon veikko! Kerropa, millä hiton konstilla sinä kesytit noin\nvain käden käänteessä sen pirun penikan! Poistumiskiellosta ei enää\npuhettakaan, eihän toki. Rikosetsivien poisjäämiseen nähden nimismies\ntietenkin laski luikuria. Että muka hänen esityksestään! Ehei! Piru\nvieköön, ei meitä petetä! Tietysti saamme siitä kiittää sinua. Niin\nkuin siitäkin, että hän ymmärsi häipyä täältä. Eikä enää mitään\närhentelyä eikä haukkumisia. Pois lähti äsken lauhkeana kuin häntäänsä\nheilutteleva bernhardilaiskoira. Hitto soikoon! Ihan ilokseni minä sitä\nmenoa katselin. Heh-heh!\n\n— Tuomari Aalto on pohjaltaan oikein hyvä mies, Rauta puolusti\nvirkaveljeään. — Sitäpaitsi olemme sopineet yhteistyöstä. Hän on tästä\npäivästä alkaen murhatutkimuksissa minun apulaiseni.\n\n— Voit olla huoleti, Kaarlo, tohtori puuttui asiallisen tyynesti\npuheeseen. — Tuomari Aalto on alati tervetullut Onnelaan.\n\n— Niin kauan kuin hän pysyy siivolla, kenraali lisäsi.\n\nRauta esitti asiansa. Ellei veli Ilmarille koituisi siitä suurta\nvaivaa, hän toivoi nyt saavansa Paulan Puistokadun kaksion avaimen ja\nkaiken varalta jonkinlaisen valtakirjan huoneiston tarkastamiseen. Hän\naikoi näet vielä tänään lähteä Helsinkiin.\n\nTohtori nyökkäsi vaieten ja lähti toimittamaan asiaa.\n\n— Millä pelillä sinä aiot matkustaa? kenraali kysyi.\n\nRauta selitti, ettei hän vielä tiennyt, pääsikö laivalla vai bussilla\nmukavammin lähimpään kaupunkiin. Sieltä hän jatkaisi junalla.\n\nMutta suunnitelma ei saanut kenraalin hyväksymistä.\n\n— Silloinhan matka kestäisi ikuisuuden! hän jyrisi. Hän itse soittaisi\nlähimpään sotilaspiiriin. Saisivat sieltä lähettää auton. Sillä veli\nKaarlo ehtisi jo huomenissa takaisin.\n\nRauta myönsi, että olisihan se mukavaa ja säästäisi aikaa. Mutta hän ei\nottanut uskoakseen, että auto niin vain irtoaisi.\n\n— Vai ei? No, johan on helvetti! Saatpa nähdä kulkevasi nyt kenraalin\nasialla. Kyyti Tuulensuun portilta Tuulensuun portille! Mutta kapteenin\nkamppeet saat vetää päällesi. Komennuspaperit kirjoitan minä itse. Ja\nnyt menen soittamaan sotilaspiiriin.\n\nTouhukkaana kenraali lähti sisään.\n\n— Sattuisitte tietämään, missä tapaisin Margit-neidin? Rauta kysyi\ntuomiorovastilta. — Hän ilmoitti haluavansa tavata minua.\n\n— Hän on kai jossakin keittiön puolella. Siellä on nyt tulinen\nkiire. Valmistelut huomispäivää varten, ymmärräthän. Pyytäkäämme\ntalousapulaista hakemaan hänet tänne.\n\nSoittokellon kutsumana palvelustyttö saapui nopeasti ja lähti\ntäyttämään saamaansa tehtävää. Hän palasi hetken kuluttua.\n\n— Margit-neiti odottaa herra tuomaria salongissa. Saanko näyttää tietä?\n\nMargit Karppela vaikutti tällä kertaa hermostuneelta.\n\n— Ehkä meidän on parasta mennä minun huoneeseeni, hän virkkoi. — Siellä\nsaamme varmimmin olla rauhassa.\n\nSillä hetkellä Rauta ei vielä käsittänyt, miten suuri suosion ja\nluottamuksen osoitus oli, että Margit-neiti kutsui hänet huoneeseensa.\nVasta myöhemmin hän pääsi selville siitä, että useimmat Onnelan\nasukkaista eivät olleet milloinkaan saaneet astua sinne jalallaan.\nSeurattuaan ryhdikästä emäntää yläkertaan hän pani nyt kummastellen\nvain merkille, että Margit piti huoneensa oven lukossa ja avaimen\ntalousesiliinansa taskussa.\n\nHuone oli avara, ja sen suurista ikkunoista avautui hurmaava näköala\nauringossa kimmeltelevälle järvenselälle. Kalusto oli puhdastyylistä\ntalonpoikaisrokokoota, ja lattialla oli kallisarvoinen matto.\nPronssinvärinen silkkiverho peitti näkyvistä makuualkoovin. Huoneen\nainoana tauluna oli muotokuva, joka ilmeisesti esitti Margitin äitiä.\n\nRauta odotti rauhallisesti emäntänsä aloittavan keskustelun.\nKiinnostuneena hän tarkasti vastapäätä istuvan naisen kasvoja. Ylpeät\nja umpimieliset, niinpä kyllä. Mutta tällä hetkellä niiden ilmettä\npehmensi neuvottomuus, johon sekautui tuon tunteen harvinaisuuden\naiheuttamaa harmia. Kaunis, itsetietoinen, rohkea nainen, Rauta arvioi.\n\n— En tiedä, miten aloittaisin, Margit ryhtyi viimein puhumaan. — Ehkäpä\nkoko tämä keskustelumme on tarpeeton. Mutta Ilmari-veljeni teroitti,\nettä minun, kuten kaikkien muidenkin,-on koetettava auttaa teitä\nvaikeassa työssänne. Pienintäkään seikkaa ei ole pyrittävä salaamaan\nteiltä, hän korosti. Hän sanoi myös teidän kuuluvan ystäviimme.\n\nViimeinen lause saattoi olla koepallo. Siksi Rauta katsoi parhaaksi\nolla reagoimatta siihen millään tavoin. Hän tyytyi vain kumartamaan\nkevyesti.\n\nRuskeat silmät katsoivat häneen tutkivina. Jotakin ihmettelyn\ntapaistakin Rauta oli toteavinaan niissä.\n\n— Mutta minä en ole tottunut puhumaan vieraiden kanssa, neiti Karppela\nsanoi tovin äänettömyyden jälkeen. — En etenkään suvun asioista.\n\nRauta nyökkäsi.\n\n— Ettekä te puolestanne yritäkään auttaa minua alkuun.\n\n— Miten, hyvä neiti?\n\n— Kysymällä.\n\n— Mitä minä voisin kysyä teiltä?\n\nHymy levisi hitaasti umpimielisille kasvoille. Se johti Raudan mieleen\nauringonsäteen, joka varastautuu raskaiden pilvien lomasta ja saa\nharmaan maiseman hetkeksi loistamaan.\n\n— Olette oikeassa, tuomari. Ette voi tietää, mitä teidän pitäisi\nkysyä. Minä, niin kuin molemmat veljenikin, tahdon kiihkeästi, että\nPaula-raukan murhaaja joutuu oikeuden käsiin. Siksi teidän täytyy saada\ntietää kaikki. Sitäpaitsi te kuulemma tiedätte jo meistä Karppeloista\npaljon. Peloittavan paljon. Joten hieman lisää ei enää muuta asiaa.\n\nMutta huolimatta täten antamastaan lupauksesta Margit-neiti empi yhä.\nRauta odotti kärsivällisesti.\n\n— No niin, tuomari. Minun tunnollani on se, että minä olisin\nluultavasti voinut estää murhan tapahtumisen.\n\nRuskeat silmät tuijottivat tummina harmaisiin. Kasvot olivat\nkuolemanvakavat.\n\nKun Rauta pysyi rauhallisen pidättyvänä, neiti Karppela lisäsi:\n\n— Sillä hetkellä minä uskoin menetteleväni ainoalla oikealla tavalla.\nIhminen erehtyy niin helposti. Osaamatta aavistaakaan, millaiset\nhirvittävät seuraukset hänen »viisaudestaan» voi olla.\n\nTällä kertaa hän ei odottanutkaan Raudan sanovan jotakin. Hän nousi\nja avasi lukitun kirjoituslipastonsa ottaen sen sivulaatikosta erään\nkirjeen.\n\n— En ole milloinkaan aikaisemmin avannut toiselle ihmiselle osoitettua\nkirjettä. Ja miten katkerasti olenkaan saanut katua, että tällä kertaa\ntein poikkeuksen! Mutta tämän kirjeen tulo oli niin salaperäinen.\nMinusta siitä uhosi uhkaa, kun löysin sen aamuvarhaisella vllpolan\npöydältä Paulan häiden aattopäivänä.\n\nRauta tarkasti kuorta. »Neiti Paula Karppela, Onnela», oli tekstattu\nsiihen kirjaimin, jotka todistivat tekijänsä tottumattomuutta; siinä\noli sekaisin paino- ja kirjoituskirjaimia.\n\n— Kukaan ei kai nähnyt kirjeen tuojaa?\n\n— Kukaan ei ainakaan ilmoittanut nähneensä. Mutta minä en liioin\nkysynyt. Tietenkään. Luullakseni kukaan muu kuin minä ei tiedä\nkirjeen olemassa olosta. Nimittäin Onnelan väestä. Minä olen täällä\ntavallisesti ensimmäisenä liikkeellä.\n\n— Havaitsitteko mitään muuta tavallisuudesta poikkeavaa vilpolassa tai\nsen lähellä?\n\n— En.\n\nRaudan mieleen oli juolahtanut ajatus, että hiekkakäytävälle oli\ntäytynyt jäädä jalanjälkiä. Olivatkohan ne olleet numero 43:n\nsiviilikenkien jättämiä? Mutta hän ei esittänyt tuota kysymystä.\nMargit-neiti ei ollut varmaankaan kiinnittänyt huomiota sellaiseen. Ja\nmitä vähemmän noista kengistä toistaiseksi puhuttiin, sen parempi.\n\n— Minä otin vain tuon kirjeen mukaani tänne. Sanoinhan jo, että minusta\nsiitä uhosi uhkaa. Salaperäinen kirje Paulalle juuri hänen häittensä\naattona ei voinut merkitä mitään hyvää. Puolustuksekseni voin sanoa,\nettä minä olin hyvin kiintynyt Paulaan ja sydämestäni soin hänelle\nsen rauhaisan onnen, jonka hän läpikäymiensä myrskyjen jälkeen uskoi\nlöytävänsä majuri Pöystisen vaimona. Pääsisiköhän, tuon kirjeen\nkautta, jokin varjo menneisyydestä tunkeutumaan väliin? Tahdoin estää\nsen, ja siksi päätin lukea tuon kirjeen. Koko sen päivän, nähdessäni\nPaulan liikkuvan täällä iloisena ja onnellisena, olinkin vakuuttunut\nmenettelyni oikeudesta. Mutta sitten, tuon kauhean tapahduttua...\n\nMargit-neidin ääni tukehtui. Hän taisteli liikutustaan vastaan.\n\n— Sallitteko minun lukea kirjeen? Rauta kysyi hetken kuluttua.\n\nNeiti Karppela oli saavuttanut jälleen tasapainonsa. Hän hymähti\nsurullisesti.\n\n— Minä tuskin lienen oikea henkilö tuota lupaa antamaan. Minähän\nvarastin toiselle kuuluvan kirjeen. Luettuani sen aioin ensin hävittää\nsen. Nyt olen iloinen, etten tehnyt sitä. Ellen erehdy, se on\nPaula-raukan murhaajan kirjoittama. Siksi teidän täytyy se lukea.\n\nRauta oli jännittynyt vetäessään esiin vaaleanpunaisen kirjearkin.\nKirje oli lyhyt ja vailla allekirjoitusta:\n\n »Jumaloitu Paula!\n\n Minun täytyy saada tavata Teidät. Tämän yhden ainoan kerran vielä!\n Odotan Teitä sekunteja laskien koko päivän. Paikan tiedätte viime\n kesästä. Se on minulle elämäni ihanimpien muistojen pyhä paikka.\n Minun salainen Onnelani, jonka rinnalla tohtori-setänne komea huvila\n on pelkkä suuri hautaholvi. Tietäkää, että palvovin mielin siunaan\n jokaista askeltanne, jonka tänään otatte kohti tuota autuuteni sijaa.\n\n Ette voi olla niin graniitin kova, että hylkäisitte tämän rukoukseni.\n Vannon, että se on viimeiseni Teille. Mutta Jumalan laupeuden tähden\n tulkaa ennen klo 20. Muuten tapahtuu hirvittävä onnettomuus!»\n\nKäsiala oli vinoa ja huoliteltua ja johti mieleen koulujen\nkaunokirjoitusvihot. Rauta luki kirjeen huolellisesti kahteen kertaan.\nKaiken tapahtuneen jälkeen kaksi viimeistä lausetta vaikutti verellä\nkirjoitetuilta.\n\n— Minä kuvittelin sitä pelkäksi uhkaukseksi, Margit-neiti sanoi\ntukahtuneesti. — Yhtä tyhjäksi kuin monet aikaisemmat.\n\n— Paula-neiti oli siis viime kesänäkin täällä? Rauta kysyi tyynen\nasiallisesti.\n\n— Kyllä. Kuukauden, kuten muinakin kesinä. Hän oli iloinen, retkeili\nja pelasi tennistä ahkerasti muiden niemen nuorten kanssa. Kukaan\nei meistä osannut epäilläkään, että tuo mies olisi seurannut häntä\ntännekin ja että he tapasivat toisiaan.\n\n— Te luulette siis, että tämän kirjeen kirjoittaja on majuri Risto\nSyvänne?\n\nLievä puna kohosi neiti Karppelan poskipäille. Hän nyökkäsi vaieten.\n\nRauta katsoi asialliseksi ryhtyä rintamahyökkäykseen.\n\n— Suokaa anteeksi, että puutun asiaan, jonka käsitteleminen\nteistä on varmaan hyvin kiusallista. Mutta vakuutan, etten utele\nveljentyttärenne menneisyyttä tyhjän tautta. Majuri Syvänne on vain\ntässä murhenäytelmässä joutunut sellaiseen valaistukseen, että minun\nolisi saatava tietää hänestä mahdollisimman paljon, ennen kuin menen\ntapaamaan häntä. Veljenne eivät...\n\nMargit-neiti keskeytti hänet hymähtäen.\n\n— Tiedän. Veljieni suhtautuminen asiaan on toinen kuin minun. Minähän\nolen nainen. En tietysti milloinkaan sanonut Paulalle hyväksyväni hänen\nsuhdettaan majuri Syvänteeseen. Mutta minä ymmärsin hänet. Kunnes hän\näkkiä katkaisi tuon suhteen. Se... se oli minulle yllätys. Veljeni\nolivat alunperin hyvin vihoissaan Paulalle. Minun välitykselläni\npäästiin sentään siihen, että välit suvun ja Paulan välillä eivät\nkatkenneet. Majuri Syvänteestä ei luiskahdettu sanaakaan, ja niin\nkaikki oli suvun kesken ulkonaisesti hyvin.\n\n— Tapasitteko te majuri Syvännettä?\n\n— En, niin kauan kuin hänen ja Paulan suhde kesti.\n\nVarjo lehahti neiti Karppelan kasvojen ylitse. Jokin epämieluisa\nmuisto, Rauta arvioi.\n\n— Mutta sen katkettua majuri Syvänne etsi minut kerran käsiinsä.\n\n— Millaisen käsityksen saitte hänestä silloin?\n\n— Hän on Paulaa tuntuvasti vanhempi. Komea, tumma mies.\n\n— Hän oli kai epätoivoissaan?\n\n— Kyllä, äärimmilleen. Minä ymmärsin häntä. Tiettyyn rajaan asti.\nHänhän oli uhrannut niin paljon Paulan tähden. Ja hän oli valmis\nedelleen uhraamaan. Minä puolestani en voi käsittää, että Paula tahtoi\nvaihtaa hänet majuri Pöystiseen. Majuri Syvänne oli kuolettavasti\nrakastunut Paulaan. Mutta hän ei liioin kaihtanut mitään keinoja, ei\nhäikäilemättömimpiäkään, saadakseen hänet takaisin. Hän tunkeutui\nminunkin luokseni. Pakottaakseen minut puhumaan Paulalle järkeä, kuten\nhän sanoi.\n\n— Pakottaakseen teidät?\n\n— Niin. Se saattaa kuulostaa uskomattomalta, mutta niin oli.\nPäästäkseen päämääräänsä majuri Syvänne oli vaivautunut onkimaan\ntietoonsa minun menneisyydestäni jotakin, johon vetoamisen hän\nkuvitteli vaikuttavan minuun. Se järkyttikin minua. Olin uskonut, ettei\nkukaan tiennyt siitä.\n\nRauta tunsi, ettei hänellä ollut oikeutta kysyä lähemmin. Sillä, mihin\nneiti Karppela oli viitannut, ei ollut mitään tekemistä Paulan murhan\ntutkimusten kanssa. Mutta hänellä oli voittamaton kiinnostus elämää\nkohtaan kokonaisuudessaan. Ja Margit Karppelan ylpeä yksinäisyys\nkiihoitti hänen uteliaisuuttaan ratkaisemattomana arvoituksena. Siksi\nhän häikäilemättä kysäsi:\n\n— Teidän menneisyydestänne?\n\nMargit-neidin silmissä välähti. Rauta ei päässyt selville, oliko se\nmielipahaa vai hienoista ivaa. Aito Karppela puhui:\n\n— Enpä luule, että teidän tehtävänänne on kirjoittaa Karppeloiden\nsukuhistoriaa.\n\nSitten hän kuitenkin muutti mieltään.\n\n— Oi, suokaa anteeksi, tuomari. Tarkoitukseni ei ollut suinkaan\nloukata teitä. Ja enhän minä voi tietää, mikä kaikki voi olla tärkeää\nteidän tutkimustenne kannalta. Sitäpaitsi, salaisuutenihan ei enää ole\nsalaisuus. Jostakin majuri Syvännekin on päässyt siitä perille.\n\nRautaa jo kadutti tahdittomuutensa. Mutta hän arvioi peräytymisen\nmyöhäiseksi.\n\nMargit-neiti jatkoi tyynesti:\n\n— Ehkäpä teidän on tarpeen käsittää, mistä johtui suhtautumiseni\nPaulan »seikkailuun», jota veljeni väittivät minun skandaalimaisesti\nsuosineen. No niin... Minulla on kerran itselläni ollut suhde\nnaimisissa olevaan mieheen. Siitä on kauan. Olin silloin ulkomailla.\nOlosuhteet olivat muutenkin toiset kuin Paulalla. Mies oli säveltäjä.\nKumpikaan meistä ei ajatellut avioeroa. Hänen vaimonsa oli näet\nparantumattomasti sairas. Me olimme hyvin onnelliset, ja hän loi sen\nvuoden aikana elämänsä kauneimmat sävellykset. Minä en olisi palannut\nkotimaahan milloinkaan, niin suuret kuin vaikeutemme monesti olivatkin.\nMutta sitten hän kuoli. Eikä kukaan ole voinut täyttää hänen paikkaansa.\n\nHän puhui hiljaa, mutta silti äänessä hehkui lämpö. Jokainen lause oli\nkuin hyväilevä tervehdys menneisyydelle.\n\nRauta katsoi hänen ohitseen. Margit Karppelan arvoitus oli saanut\nratkaisunsa. Ehdottomuudessaan kauniin ratkaisun.\n\nHe vaikenivat molemmat. Paluu äskeiseen keskusteluun ei ollut helppo.\nNeiti Karppela virkahti sitten:\n\n— Tämän vaiheen minun elämässäni majuri Syvänne oli siis saanut\njotenkin tietoonsa. Rakastettuni muiston nimessä hän vaati apuani.\n\n— Ja te?\n\n— Minä? Minä tietysti ajoin hänet ulos. Jäähyväisiksi hän vannoi\ntulevan sen päivän, jolloin katuisin sitä. Ja se päivä on nyt tullut.\n\n— En usko teillä, neiti, olevan mitään aihetta katua. Tänään yhtä\nvähän kuin ennenkään. Tietenkin on mahdollista, että majuri Syvänne\non murhaaja. Mutta jos luulette, että tämä Paulan hääpäivän aattona\ntakavarikoimanne kirje on majuri Syvänteen kirjoittama, niin erehdytte.\n\nMargit-neiti yllättyi.\n\n— Eikö se ole hänen kirjoittamansa? hän kysyi epäuskoisena. — Miten\nvoitte niin väittää?\n\n— Koska olen tänään nähnyt majuri Syvänteen käsialaa. Hänen\nkirjoitustyylinsä on aivan toisenlainen. Voimakas ja pysty. Ettekö ole\nmilloinkaan pannut merkille sitä kirjekuorissa?\n\nNeiti Karppela pudisti päätään.\n\n— He eivät kirjoittaneet toisilleen, kun Paula oli täällä kesäisin.\n\n— Paitsi ehkä Eeva-neidin välityksellä.\n\nRuskeiden silmien ilme oli hyvin epäuskoinen.\n\n— Eevan? En ole kuullut hänen milloinkaan puhuvan majuri Syvänteestä.\nMitä hän olisi voinut tietää Paulan ja majurin suhteesta?\n\n— Sen perille minäkin tahtoisin päästä. Joka tapauksessa se ei ollut\nniinkään vähän.\n\nSe näytti olevan täydellinen yllätys Margit-neidille.\n\n— Mutta, hän sanoi hetken kuluttua, ellei tuo kirje ole majuri\nSyvänteen kirjoittama, niin silloinhan ei liioin ole varmaa, että hän\non... murhaaja.\n\n— Ei, varmaa se ei ole. Ja nyt, hyvä neiti, minun on pakko tehdä\nteille jälleen eräs tunkeileva kysymys. Tehän muistatte varmasti\njokaisen sanan tässä kirjeessä. Voitteko ajatella ketään muuta kuin\nmajuri Syvännettä sen kirjoittajaksi? Tällä hetkellä meille olisi\nensiluokkaisen tärkeätä saada käsiimme mies, jolle veljentyttärenne on\ntullut suoneeksi oikeuden tuollaisen kirjeen lähettämiseen.\n\nNeiti Karppela pudisti tarmokkaasti päätään. Oli ilmeistä, että hän\noli aivan tietämätön Paulan aliupseeriseikkailusta päämaja-aikana.\nRaudan mieleen kirjeen ulkoasu vaaleanpunaisesta paperista ja\nkirjoitustyylistä alkaen oli heti johtanut Paulan maalaisihailijan,\njonka kustannuksella tämä oli huvittanut itseään ja ystävättäriään.\n\n— Minulle oli ikävä yllätys jo se keveys, jolla Paula vaihtoi Syvänteen\nPöystiseen, Margit-neiti virkkoi vakavasti. — Mutta minähän en tunne\nriittävästi majuri Syvännettä. Enkä ehkä majuri Pöystistäkään.\nSenvuoksi olen pidättäytynyt asettumasta Paulan tuomariksi. Mutta en\nsaata uskoa, että hänellä olisi ollut vielä joku kolmas.\n\n— Meidän on kuitenkin uskallettava katsoa totuutta silmiin. On aivan\nvarmaa, että tätä kirjettä ei ole kirjoittanut majuri Syvänne. Eikä\nliioin majuri Pöystinen. Ellen pahoin erehdy, lähettäjä on joku tämän\npitäjän pojista.\n\nNeiti Karppela loukkautui syvästi. Koko hänen pinttynyt\nsäätyläisylpeytensä nousi tällaista olettamusta, vastaan.\n\n— Maalaispoika! Mahdotonta! Sellaiseen mauttomuuteen veljentyttäreni\nei olisi milloinkaan alentunut! Kaikella on sentään rajansa, tuomari.\nTehän esitätte nyt yhtä mahdottomia väitteitä kuin majuri Pöystinen.\n\nRauta vaikeni. Hän katsoi parhaaksi antaa Margit-neidille aikaa\nrauhoittua. Oli sitäpaitsi turhaa jatkaa äskeisen aiheen käsittelyä.\nHänen puhekumppaninsa tiesi kirjeen todennäköisestä lähettäjästä\nvähemmän kuin hän itse. Hetken kuluttua hän kysyi:\n\n— Sallitteko minun tiedustella, mitä tarkoititte äsken vihjauksellanne\nmajuri Pöystiseen?\n\nNeiti Karppela pakottautui hymyilemään.\n\n— Loukkasinko minä teitä? Äänestänne voisi niin päätellä. Voin\nvakuuttaa, ettei se ainakaan ollut tarkoitukseni. Teidän väitteenne\nvain järkytti minut tasapainosta. Mutta puhukaamme nyt majuri\nPöystisestä.\n\nRauta vastasi hymyyn hymyllä.\n\n— Kun te, hyvä neiti, teette johtopäätöksiä minun äänestäni, niin\nsallinette minun vastavedoksi päätellä teidän äänestänne, ettette te\nole kovinkaan ihastunut majuri Pöystiseen.\n\nMargit-neiti vakavoitui.\n\n— Ehkäpä en. Olen tuntenut hänet viisi vuotta. Viime kesänä iloitsin\nvilpittömästi, kun Eeva antoi hänelle rukkaset.\n\nSe oli uutinen Raudalle. Paulan ja Eevan rakkausjutut tuntuivat\nsekaantuvan toisiinsa yhdeksi vyyhdiksi. Eeva oli rakastunut serkkunsa\nrakastajaan, ja Paula taas oli valmistautunut menemään naimisiin\nserkkunsa hylätyn kosijan kanssa!\n\n— Ilmari-veljeni ei ollut yhtä mieltä kanssani. Ivallisesti hän kysyi\ntyttäreltään, ketä tämä sitten odotti. Eeva ei jäänyt vastauksen\nvelkaan. »Ehkäpä en ketään», hän vastasi, »mutta Mikon kaltainen Adonis\nei naisi näin rumaa tyttöä muuta kuin myötäjäisten vuoksi. Ja pelkäksi\nmajuri Pöystisen huonojen raha-asioiden parantajaksi pidän sentään\nitseäni liian hyvänä.» Siinä tyttö oli minun mielestäni aivan oikeassa.\nPaulan laita oli tietenkin toinen. Hän oli kaunein Karppela, mitä\ntiettävästi milloinkaan on ollut. Sillä hänen äitinsähän on Karppela\nvain nimeltään. Eikä Väinö-veljelläni ole mitään maallista perinnöksi\njätettävänä. Mutta myönnän silti, että mielestäni Paula olisi voinut\nvalita jonkun toisen halutessaan päästä majuri Syvänteestä irti. Häiden\naatonaattona morsiusparin kesken tapahtuikin raju yhteenotto, jonka\ntodistajaksi minä vastoin tahtoani jouduin.\n\nNeiti Karppela keskeytti. Surullisesti hymähtäen hän sitten jatkoi:\n\n— Pelkään, että te saatte yhä kummallisemman kuvan meistä Karppeloista.\nMutta niinhän on kai useinkin, että upean fasadin takaa löytää kaikkea\nmuuta kuin kauniita koteja. Ja luullakseni on parasta, että saatte\ntietää trionkin välikohtauksen. Itsepä sitten osaatte arvioida, onko\nsillä mitään merkitystä tutkimuksillenne... Minä olin poimimassa\nkukkia, kun Paula ja hänen sulhasensa tulivat käytävää pitkin huvimajaa\nkohden. He olivat riidelleet, sen näki helposti. He olivat molemmat\nniin kuohuksissaan, etteivät huomanneet minua. Ja ensimmäiset sanat,\nmitkä huvimajasta kantautuivat korviini, olivat sellaiset, että\nne jähmetyttivät minut paikoilleni... Minun on hyvin vaikeaa ja\ntuskallista toistaa niitä teille, tuomari.\n\nHänen oli tarpeetonta vakuuttaa sitä. Se kuvastui koko hänen\nolemuksestaan. Hän väänteli nenäliinaa sormiensa välissä ja vältti\nkatsomasta Rautaan. Kun hän sitten pakottautui jatkamaan, sanat tulivat\nnopeina ja hiljaisina.\n\n— En ymmärrä, miten kukaan mies voi sillä tavoin naiselle puhua. Ehkäpä\nsota on muuttanut miehet ja tehnyt heidät raa'oiksi. »Ja luuletko\nsinä,» majuri Pöystinen huusi, »että minä menen naimisiin sellaisen\nlutkan kanssa kuin sinä? Miten monelle miehelle lienetkään sulojasi\ntarjonnut!» Minä... minä olisin sillä hetkellä ollut valmis kynsimään\nsilmät tuon raakimuksen päästä. En ollut uskoa korviani, kun kuulin\nPaulan vain nauravan. Se oli kovaa ja kylmää naurua. Eikä hänen äänensä\nollut lainkaan kaunis hänen singotessaan vastaan: »Mikko kulta, minä\nolen varmaan hupsu rakastuessani sinua. Mutta tosiasia, jolle et sinä\nenkä kai minäkään mitään voi, on, että minusta tulee ylihuomenna sinun\nvaimosi.» Majuri kirosi karkeasti. Sitten hän ärjäisi: »Vanno minulle,\nettä tämän jälkeen ei elämässäsi ole oleva ketään muuta miestä kuin\nminä!»\n\nMargit-neiti keskeytti tuokioksi ja jatkoi sitten:\n\n— Odotin henkeä pidättäen Paulan vastausta. Luulenpa rukoilleeni, ettei\nhän alentuisi antamaan tuolle pedolle periksi. Mutta sitten minua ihan\nkylmäsi, kun kuulin hänen viiltävän vastauksensa: »Ei, Mikko. En minä\nvanno enkä lupaa sinulle mitään. En yleensäkään pidä valoista enkä\nlupauksista, joita ei ehkä ajanmittaan voi pitää. Enkä tiedä vielä,\nriitätkö sinä minulle.» Jotakin kilahti huvimajan lattialle. »Tuossa\non sitten sormuksesi, sinä paholainen naiseksi!» mies raivosi. »Mitä\nylihuomisissa häissä liekin, niin sulhasta niissä ei tule olemaan!»\nMutta silloinkin Paula vain nauroi, ja hänen vastauksensa rauhallinen\nivallisuus oli jäätävä: »Voi, Mikko-kulta, millainen teatraalinen\nnarri sinä olet. Minä voin sanoa sinulle tarkalleen, mitä huomisaamuna\ntapahtuu. Sinä palaat tänne ja polvillasi rukoilet minulta takaisin\ntätä sormusta. Kuuletko, Mikko? Kirjaimellisesti: polvillasi rukoilet.»\nMinä pelkäsin, että mies käy raivoissaan häneen käsiksi. Mutta majuri\ntyytyi murisemaan synkästi: »On minulla toinenkin mahdollisuus.»\n»Mikähän se on, rakkaani?» Paula ivasi. Ja silloin se tuli! »Tapan\nsinut, niin sitten olen kuitit kanssasi!» Mutta Paula vastasi\nuhkaukseen purskahtamalla raikuvaan nauruun. »Luulenpa kuulleeni\ntuollaisia sanoja ennenkin,» hän ilkkui, »vain toisilta miehiltä,\nrakkaani. Ja kuitenkin minä elän yhä, kuten näet.» Majuri ryntäsi ulos\nhuvimajasta niin äkisti, että minä ehdin tuskin painautua ruusujeni\nsuojiin. Portaalta hän kuitenkin käännähti vielä sinkoamaan taakseen:\n»Elät! Mutta kuinka kauan? Sinä paholainen!»\n\nRajun kohtauksen kuvaaminen näytti käyneen Margit-neidin voimille. Hän\npainoi kädet silmilleen.\n\n— Tuo kaikki on kuin julma painajaisuni! hän valitti.\n\n— Mutta majuri Pöystinen palasi seuraavana päivänä. Rauta virkahti\nkevyesti. — Ilmeisesti hän siis valitsi vähemmän väkivaltaisen hänelle\njääneistä mahdollisuuksista: rukoili polvillaan takaisin sormustaan.\nOlen kuullut, että morsiuspari häiden aattona vaikutti hyvin\nsopuisalta, jopa onnelliseltakin.\n\n— Niin, Luojan kiitos! Mutta emme tiedä, millä mielin majuri Pöystinen\nnöyryytyksensä nieli. Silti en, niin vähän kuin hänestä pidänkin, tahdo\nuskoa häntä Paulan murhaajaksi. Entä te, tuomari?\n\nRauta mietti hetken, ennen kuin vastasi:\n\n— En tiedä vielä, hyvä neiti. Meillä on nyt kolme miestä, joista kaksi\non uhannut Paulaa kuolemalla ja kolmas »hirvittävällä onnettomuudella».\nJoku heistä, majuri Syvänne, majuri Pöystinen tai tuntematon\nkirjeenkirjoittaja, on suorittanut murhan. Taikka sen teki joku neljäs.\nKuka, se jää minun tutkittavakseni.\n\nHuoneeseen tuli hiljaista.\n\nNeiti Karppela katsoi vieraaseensa lämpimin, miltei myötätuntoisin\nilmein. Sitten hän kevyesti huoahtaen nousi tuoliltaan.\n\n— Ymmärrän, että tehtävänne on vaikea. Minä olen nyt kertonut teille\nkaiken, mitä tästä asiasta, jopa sen vierestäkin tiedän. Ja minun on\nnyt paljon kevyempi olla. Ei ehkä ollut oikein, että siirsin taakkani\nteidän hartioillenne. Mutta muutakaan en osannut tehdä.\n\n— Parahin neiti, teitte ihan oikein. Olen avomielisyydestänne teille\naivan erikoisen kiitollinen. Ja voitte olla vakuuttunut siitä, että en\ntule pettämään luottamustanne ainoassakaan kohdassa.\n\nMargit-neiti hymyili.\n\n— Tuo oli teiltä aivan tarpeeton vakuutus, tuomari. Ylpeilen sillä,\nettä minä tunnen ihmiset, minäkin. Ellei vaistoni olisi sanonut\nminulle, että teihin voi täysin luottaa, niin tämä keskustelu olisi\nmuodostunut toisenlaiseksi ja lyhyeksi. Mikäli sitä olisi milloinkaan\nkäyty.\n\nRauta kumarsi hänelle kunnioittavasti.\n\nNeiti Karppela sulki huolellisesti huoneensa oven heidän jälkeensä.\nSitten hän kevyesti nyökäten palasi askareihinsa.\n\nSalongissa Rauta tapasi kenraalin, joka sikaria tuprutellen mitteli\nhuonetta nurkasta nurkkaan.\n\n— No, hitto vieköön, Kaarlo-veikko! Vielähän sinä olet elossa. Kuulin\nPaulukselta sen uskomattoman uutisen, että olit lähtenyt Margitin\npakinoille. Mutta piru minut periköön, jos osasin kuvitella teidän\nviihtyvän toistenne seurassa koko iäisyyden. Saakurin reilu tyttö, tuo\nMargit! Eikös?\n\nKenraali ei kuitenkaan odottanut mitään vastausta. Hän jatkoi samaan\nhengenvetoon:\n\n— Ilmarin piti painua neuvotteluun puutarhurilaiskurimme kanssa. Tässä\novat haluamasi avaimet ja kirje Puistokadun talon isännöitsijälle.\nJa tässä! Arvaapa, mikä tämä on! Papinkirjako? Eikö hitossa!\nKomennustodistus tämä on! Komennustodistus kapteeni Kaarlo Raudalle\nkahdeksi päiväksi Helsinkiin. Ja auto on kahden tunnin kuluttua\nTuulensuun portilla! No, sano nyt helkkarissa jotakin!\n\n— Uskomatonta, Rauta hymähti.\n\nHuomatessaan kenraalin kulmakarvojen rypistymisestä, että tunnustus oli\nliian laimea, hän lisäsi:\n\n— Kenraaliudella näyttää tosiaankin olevan puolensa.\n\n— Heh-heh, sinäpä sen sanoit, poika. On sillä, piru vie, puolensa!\n\nJa kenraali purskahti tyytyväiseen nauruun. Se katkesi kuitenkin äkisti\nkesken, kun hän muisti, että oltiin surutalossa. Hän meni pahasti\nhämille. Sitten hän kysyi hiljaisesti:\n\n— Luuletko ehtiväsi takaisin Paulan hautajaisiin?\n\n— Luultavasti en. Minulla on aikamoinen urakka edessä Helsingissä.\n\n— No niin, itsepä parhaiten tiedät. Hitto soikoon, mitä minun pitikään\nvielä sanoa sinulle? Niin, onnellista matkaa sitten vain!\n\nRauta kysyi vielä, missä hän voisi häiriytymättä käyttää puhelinta.\nKenraali neuvoi häntä menemään isännän työhuoneeseen.\n\nRaudalla oli onnea. Hän tavoitti nimismiehen tämän toimistosta.\n\n— Aalto! Kuunnelkaa minua tarkoin älkääkä kysykö mitään. Tahdon, että\nheti soitatte Päivärinteelle ja pyydätte majuri Pöystisen puhelimeen.\nIlmoittakaa hänelle, että minä tulen teidän sijastanne sinne hetken\nkuluttua jatkamaan virallisia kuulusteluja. Onko selvä? — — — Sitten\ntoinen asia. Ottakaa selville, keitä paikkakunnan nuoria miehiä on\nkotosalla, olivatpa he sitten asepalveluksesta vapautettuja tai\nkotiutettuja taikka lomalla. Palatessani huomisiltana matkaltani haluan\ntäydellisen luettelon heistä tarkkoine henkilötietoineen. — — — Niin,\nLaaksolan kylästä erityisesti. Mutta naapurikyliäkään ette saa unohtaa.\nKorostan vielä, että molemmat asiat ovat tärkeitä. Näkemiin!\n\n\n\n\nYhdeksäs luku.\n\nSISARUSTEN YHTEISRINTAMA.\n\n\nJätettyään Onnelan puutarha-alueen taakseen Rauta hidasti askeleitaan.\nPäivärinteen vierailu saattoi muodostua epämiellyttäväksi. Jo\nylioppilasaikanaan hän oli joutunut vastakkain Mikko Pöystisen kanssa.\nNiinä kahtena vuotena, jotka tämä oli opiskellut juridiikkaa ennen kuin\nsiirtyi kadettikouluun, hänen kopeutensa ja töykeytensä olivat tehneet\nhänet yleensäkin kaikkea muuta kuin suosituksi ylioppilaspiireissä.\nEivätkä pari myöhempää tapaamista liioin olleet lähentäneet Rautaa\nja häntä toisiinsa. Margit-neidin kuvaus morsiamen ja sulhasen\nvälienselvittelystä päivää ennen murhaa saattoi majuri Pöystisen\nentistä epäedullisempaan valoon. Ei edes upseerikasvatus näyttänyt\npystyneen tekemään »kauniista Mikosta» herrasmiestä.\n\nRauta yllätti itsensä ajattelemasta, ettei hänellä olisi mitään\nsitä vastaan, jos majuri Pöystinen osoittautuisi murhaajaksi. Tuo\nhavainto ei juuri ilahduttanut häntä. Tutkijan velvollisuus oli\npysyä puolueettomana ja käydä asiaan käsiksi ilman minkäänlaisia\nennakkoluuloja. Sitäpaitsi, kaiken todennäköisyyden mukaan majuri ei\nollut murhaaja.\n\nOli tosin osoittautunut Inkerin osuneen oikeaan epäilyksessään, että\nmajuri Pöystinen oli päässyt selville morsiamensa ns. menneisyydestä.\nRajusti hän olikin reagoinut, jopa uhkaillut kuolemalla. Mutta tämä\noli tapahtunut vasta päivää ennen murhaa. Ja hän, Rauta, oli itse\nhuomauttanut Karppelan suvun »ylähuoneen» jäsenille, ettei kannattanut\nkiinnittää paljonkaan huomiota siihen, mitä Onnelassa oli viime\npäivinä ennen murhaa tapahtunut, koska kukaan ei olisi pystynyt käden\nkäänteessä hankkimaan murha-asetta, aikasytytyspommia. Siihen ei majuri\nPöystinen liioin olisi kyennyt päivässä.\n\nTietenkin oli otettava huomioon se mahdollisuus, että majuri olisi jo\naikaisemmin päättänyt väkivaltaisesti vapautua morsiamestaan. Maija\nPöystinen oli kuulustelussa sanonut jo keväällä vastustaneensa veljensä\nkihlausta Paulan kanssa. Oliko sisar ehkä jo silloin ollut tietoinen\nmorsiamen aikaisemmista rakkausseikkailuista? Tuohon kysymykseen oli\nsaatava vastaus. Samoin kuin siihenkin, milloin hän puhui niistä\nveljelleen. Mikon raivo häiden aatonaaton yhteenotossa tuntui kuitenkin\nviittaavan siihen, että hänen haavansa oli tuore.\n\nRauta ei halunnut niin vain luopua siitä käsityksestä, mikä hänellä\noli Mikko Pöystisestä vanhastaan. Nimittäin, ettei hänen vaa'assaan\ntulevan vaimon menneisyys paljon painanut, kun puolen miljoonan\nmyötäjäiset olivat toisessa kupissa. Margit-neidin antama tieto, että\nmajuri oli viime kesänä kosinut Eeva Karppelaa, vahvisti hänen kuvaansa\nsuurten myötäjäisten metsästäjänä. Oli vahinko, Rauta tuumi, ettei\nEevalta voinut tiedustella nyt, olisiko Mikko mahdollisesti myöhemmin\nyrittänyt kaikessa hiljaisuudessa uudelleen. Vai oliko hänellä nyt\nollut kiikarissa joku toinen rikas perijätär, jonka vuoksi hän halusi\nvapautua Paulasta?\n\nRauta kiihdytti vihaisesti vauhtiaan. Hän oli tyytymätön itseensä. Oli\npelkkää ajanhukkaa rakennella teorioja majuri Pöystisen syyllisyydestä\nvain sen vuoksi, että hän itse kaikista tuntemistaan henkilöistä olisi\nmieluiten valinnut Mikon murhaajaksi. Oli kyllä joukko kysymyksiä,\njoihin hänen oli saatava Päivärinteen nuorelta herralta tyydyttävät\nvastaukset. Mutta kylmästi ottaen noiden kysymysten vastapainoksi\nsaattoi jo näin etukäteen asettaa eräitä toisia, jotka romahduttivat\nmajuri Pöystisen syyllisyysteorian alta pohjan. Vaikka hän ilmeisesti\nolisi pystynyt murhan suorittamaan, niin miksi hän olisi antautunut\nsiihen liittyvään vaaraan? Halusipa hän sitten mistä syystä\ntahansa vapautua Paulasta, niin olihan hänellä ennen häitä paljon\nyksinkertaisempi tie siihen: kihlauksen purkaminen. Saattoi olla, että\nmajuri Syvänne ja tuntematon maalaisihailija olivat kuolettavasti\nrakastuneet Paulaan. Mutta varmasti niin ei ollut Mikko Pöystisen\nlaita; hän rakasti palavasti vain itseään. Ainoastaan loukatun\nitserakkauden aiheuttama äkillinen raivo olisi voinut kiihdyttää hänet\npikaistuksissa tehtyyn tappoon. Mutta silloin ei aseena olisi ollut\naikasytytyspommi, jollaiset eivät sisälly upseerinkaan varusteihin!\nLisäksi, ei ollut uskottavaa, että sulhanen olisi ollut tietoinen\nPaulan salaperäisestä öisestä purjehdusmatkasta. Häneltä, jos keneltä,\nmorsian oli tietenkin halunnut salata omituisen matkansa... Ei,\nkatsoipa asiaa miltä puolelta tahansa, majuri Pöystinen ei ottanut\nsopiakseen Paula Karppelan murhaajan osaan.\n\nToisin oli jo Maija Pöystisen laita!\n\nRaudan kasvojen ilme koveni, kun hän pysähtyi tähän mahdollisuuteen.\n\nPaulan kuolemanpurjehduksen matkanpää oli myös seikka, joka oli\nsaatava selville. Siinäkin suhteessa oli vahinko, ettei Eevaa päässyt\ntoistaiseksi puhuttelemaan. Hän olisi voinut varmaan suoralta kädeltä\njoko vahvistaa tai kumota sen teorian, minkä Rauta oli rakentanut\ntuosta matkanpäästä. Nimittäin että tuntematon maalaisihailija ei ollut\nainoa, joka oli kirjeellisesti vaatinut saada tavata Paulan vielä\nkerran ennen häitä. Tuo toinen kirje oli varmaan ollut sen kuoren\nsisällä, jonka Rauta oli saanut tuomari Aallolta. No, Helsingissä hän\nsaisi toivottavasti selville, oliko majuri Syvänne tapahtuman aikoihin\nollut jossakin näillä main.\n\nMietteissään Rauta oli saapunut Kesärannan kohdalle. Itse huvilaa ei\nnäkynyt tielle lainkaan. Järven puolelta se oli kaunis, tosin hieman\nvaatimattomampi kuin Onnela. Inkeriltä hän oli kuullut, että tohtori\nKarppela oli rakennuttanut sen vanhimmalle sisarelleen Ainolle.\nMutta kun tämä oli perheineen ennen talvisotaa siirtynyt ulkomaille,\nprofessori Laita oli vuokrannut huvilan jo useana kesänä.\n\nNuori, harmaapukuinen nainen nojasi Kesärannan valkoiseen porttiin.\nRauta ei ollut milloinkaan nähnyt häntä, mutta tiesi hänet\nLaura Laidaksi. Tyttöparka, mikään puku ei voinut peittää hänen\nkyttyräselkäisyyttään. Lehtori Kaario oli sanonut häntä enkelimäisen\nlempeäksi. Kuvaus oli osuva. Kullankeltaisille kiharoineen, vaaleine\nhipiöineen ja suurine, surullisine sinisilmineen tyttö johtikin\nmieleen, kuvakirjojen enkelit. Hän oli ehkä jonkin vuoden yli\nkahdenkymmenen.\n\nTyttö oli huomannut vieraan tarkastavan häntä.\n\n— Oi, tuomari Rauta!\n\nÄäni oli vieno, miltei lapsellisen pehmeä. Sitten hän hämmentyi.\n\n— Suokaa anteeksi. Mutta arvasin heti teidät tuomari Raudaksi. Minä\nolen Laura Laita.\n\nMies meni hänen luokseen ja ojensi kätensä portin ylitse.\n\n— Olen iloinen saadessani tutustua teihin, hän virkkoi tyynesti. —\nTunnen isänne.\n\n— Niin. Hän on puhunut teistä paljon. Minä taas tutustuin Onnelassa\nteidän suloiseen rouvaanne. Ja miten ihastuttava poika teillä on! Häntä\nei ikinä luulisi vain 3-vuotiaaksi.\n\n— Niin, onhan hän iso ikäisekseen.\n\n— En tarkoittanut ainoastaan hänen kokoaan. Hän on myös hyvin älykäs\npikku poika. Miten ihanaa mahtaa olla omistaa sellainen lapsi!\n\nHänen äänessään värähti kipeä kateus. Rauta ymmärsi häntä. Naisena\ntäytyi hänelle olla katkeraa, ettei hän milloinkaan saisi omaa lasta.\n\nPilvi väistyi kuitenkin nopeasti tytön kasvoilta. Innokkaana hän jatkoi\nkeskustelua.\n\n— Palvelustyttömme kertoi, että te olette ottanut selvittääksenne\nPaula-raukan murhan. Miten hirvittävä tapaus se olikaan! Minuun se\nkoski kauhean kipeästi. Minähän olin Paulan ystävätär. En kyllä niin\nläheinen kuin Eeva. Mutta kuitenkin.\n\n— Niinkö? Sittenpä ehkä sallitte minun matkoilta palattuani keskustella\nhieman kanssanne Paula-neidistä. Ei kai teillä ole mitään sitä vastaan?\n\n— Oi, eihän toki. Olen iloinen, jos voin vähänkin auttaa teitä. Mutta\nlähdettekö nyt todella matkalle?\n\n— Vain pariksi päiväksi.\n\n— Oletteko ehkä jo murhaajan jäljillä? Isä kertoi, että te olette\nhirveän taitava sellaisessa. Hän sanoi, että arvoitus on oikeastaan jo\nratkaistu, kun te olette käynyt siihen käsiksi.\n\nRautaa huvitti tytön innostus.\n\n— Vielä mitä! Isänne liioittelee peloittavasti. Minä en tiedä koko\njutusta oikeastaan vielä mitään. Vasta tänä aamuna olen ryhtynyt\nsiihen. Sitäpaitsi, monet tällaiset jutut jäävät iäksi selvittämättä.\n\n— Oi, niinkö?\n\nLaura Laidan äänessä soi pettymys. Sitten hän taas hypähti uuteen\nasiaan.\n\n— Ja nyt olette matkalla Päivärinteelle. Eikö niin?\n\nRauta hymähti.\n\n— Kyllä. En ole tavannut vielä majuri Pöystistä tähän erään.\nVanhana tuttavana on minun toki valitettava surua hänen morsiamensa\ntraagillisen poismenon johdosta.\n\nTyttö nyökkäsi.\n\n— Mitä pidätte Mikosta? hän kysyi välittömästi.\n\n— Kumea poika.\n\n— Oi, niin! Kuin nuori kreikkalainen jumala!\n\nRauta ajatteli, ettei hänen päähänsä olisi kyllä pälkähtänyt verrata\nmajuri Pöystistä minkäänlaiseen jumalaan. Mutta hän ei sanonut mitään.\n\n— Tunsitteko Paulan? Laura jatkoi kyselyään.\n\n— En. Valitettavasti en milloinkaan nähnyt häntä.\n\n— Voi, se oli todella vahinko! Millainen uljas pari heistä olisi\ntullutkaan. Niin katsokaas, minä olen vähin maalaillut. Minulla on\nsilmää kaikelle kauniille. Jotakinhan minullakin täytyy olla.\n\nRauta ei osannut sanoa siihen mitään. Tyttökin huomasi puhuneensa\nliikaa vieraalle. Hän vilkaisi rannekelloonsa ja huo'ahti.\n\n— Miten minä lörpöttelenkään! Täytyy jouduttautua kotiin kahville.\nNäkemiin, tuomari! Kun palaatte, älkää unohtako lupaamaanne keskustelua.\n\n— En toki, neiti Laita. Sanokaa, isällenne terveisiä minulta.\n\nRauta jäi hetkeksi katsomaan tytön menoa. Säälien hän pani merkille,\nettä Lauran käynti oli vaivalloista, hän veti vasenta jalkaansa.\n\nMuutaman minuutin reippaan kävelyn jälkeen Rauta oli Päivärinteen\nportilla. Järveltä katsoen tämä huvila ei jäänyt paljonkaan jälkeen\nOnnelasta ja Kesärannasta. Ja suurisuuntaisesti puutarha ja puisto oli\nsielläkin suunniteltu. Mutta ne olivat molemmat päässeet rappeutumaan.\nMyös kaikki rakennukset huvilaa itseään myöten vahvistivat sen,\nminkä Rauta muutenkin jo tiesi, että konsuli Pöystinen oli joutunut\ntaloudellisiin vaikeuksiin. Välttämättömimmätkin korjaukset olivat\ntäällä tekemättä, ja yleiskuva oli sen mukaisesti varsin ankea.\n\nLähestyessään päärakennusta Rauta kuuli kiivaita ääniä\npuistonpuoleiselta kuistilta. Nainen ja mies riitelivät. Hän erotti\npari vuorosanaa. Nainen puhui kiivaasti:\n\n— Tee nyt niin kuin sanoin! Joudu matkaan! Minä ilmoitan, että sinun\npiti lähteä hakemaan isää ja äitiä.\n\nMies vastasi äreästi:\n\n— Älä puhu roskaa! Luuletko sinä minun häntä pelkäävän?\n\nSitten äänet vaikenivat. Riitelijät kuulivat kai tulijan askelet\nhiekkakäytävältä.\n\nKun Rauta astui parvekkeelle, majuri Pöystinen ja hänen sisarensa\nnousivat hämmentyneinä tervehtimään.\n\n— Kas vain, kapteeni Rauta, nuori isäntä virkahti tavoitellen\nylimielistä sävyä.\n\n— Terve, Mikko! Siitähän onkin kauan, kun viimeksi tavattiin.\n\nRauta ei puolestaan olisi suuria perustanut vanhasta sinuttelusta.\nMutta hän halusi ennakkoon torjua majurin yrityksen suojautua\nkorkeamman sotilasarvonsa turviin.\n\nMikko Pöystinen irvisti happamesti. Hän katsoi kuitenkin viisaimmaksi\nluopua enemmättä vastarinnatta ensimmäisestä puolustuslinjasta.\n\n— Niinpä niin, vanha veikko. Saanko esitellä? Tuomari Rauta. Sisareni.\n\nHe olivat kaksoissisaria. Mutta toisiaan he eivät muistuttaneet\nlainkaan. Mikko oli pitkä ja solakka. Maija ulottui häntä tuskin\nolkapäähän, ja hänen vartalonsa oli omituisen tasapaksu. Veljen kasvot\nolivat hienopiirteiset. Katsoessaan niiden naisellista pehmeyttä Rauta\nhymähtäen arvioi, että Mikolla oli todellakin saattanut olla syytä\nkasvattaa nenänsä alle pienet, keikarimaiset viikset miehuutensa\nmerkiksi. Sisaren kasvot taas olivat aivan arkipäiväiset, leveähköt\nja pisamaiset. Veljen kiiltävänmustan tukan asemesta Maijalla oli\nepämääräisen väriset hiukset; ne olivat kai joskus olleet kauniin\nvaaleat, mutta olivat jo menettäneet hohtonsa ja paikoitellen\ntummenneet. Vain silmät olivat molemmilla samanlaiset, tummanruskeat\n»Kaunis Mikko» oli jo ylioppilasaikanaan ollut suuri hurmuri, ja hän\nnäytti säilyttäneen kuntonsa. Mutta hänen kaksoissisarensa oli jo\nauttamaton vanhapiika.\n\n— Vanhempamme eivät valitettavasti ole kotona, Maija Pöystinen virkahti\npistävällä äänellään. — He ovat vierailulla kirkkoherran luona.\n\n— Ei haittaa, Rauta vastasi huolettomasti. — Minulla ei ole asiaa\nheille.\n\nMaija teki eleen jättääkseen miehet kahden. Hän mutisi epäselvästi\njotakin taloustehtävistään.\n\n— Suokaa anteeksi, neiti. Haluaisin puhutella teitä molempia. Teillä ei\nkai ole salaisuuksia toisiltanne, joten voinemme jäädä yhteen. Mutta\nmieluummin keskustelisin kanssanne jossakin, missä sivulliset eivät\npääsisi kuulemaan.\n\n— Oletpa sinä käynyt vanhemmuuttasi salamyhkäiseksi, majuri yritti\nveistellä.\n\nSisarukset ohjasivat happamina vieraansa arkihuoneeseen, jonka\nränstynyt kalusto oli uusi todistus perheen horjuvasta taloudellisesta\nasemasta.\n\nKun he olivat asettuneet istumaan, Mikko sytytti savukkeen tekemättä\nelettäkään tarjotakseen muille. Alentuvasti hän virkahti:\n\n— No, sinähän olet kuulemma ruvennut taas leikkimään salapoliisia.\nJo aamuvarhaisella kiidätettiin tänne meillekin sanaa, että sinä\nolet suvainnut ottaa suorittaaksesi Karppelan suvun laskuun murhan\ntutkimukset. Tuottoisa homma, arvattavasti. Et kai vain erehdy\nnostamaan samalta ajalta joukko-osastostasi päivärahoja? Onko muuten\npäämaja selvillä siitä, miten avokätisesti divisioona H. myöntää\nrintamalta lomia kaikenkarvaisiin siviilipuuhailuihin?\n\n— Kiitos kysymästä, Rauta vastasi rauhallisesti. — Minun lomani\nmyönnettiin päämajan käskystä.\n\n— No jaa, sinuna en juuri ylpeilisi siitä, että korkealla arvioidaan\ntehtäväsi divisioonassa niin perin vähän tärkeäksi.\n\n— Enhän minä ylpeilekään siitä. Käsitän hyvin, ettei se tärkeydessä ole\nmitenkään verrattavissa paperisotaan täkäläisissä esikunnissa.\n\nHävyttömyys oli maksettu ja kuitattu. Rauta totesi tyydytyksekseen,\nettä piikki pisti. Harmi punasi majurin ohimoita ja otsaa.\n\n— Luullakseni sinä, Rauta, et ole paljon muuttunut sitten\nylioppilasaikojen.\n\n— Et sinäkään, Pöystinen.\n\nMaija-neiti oli seurannut miesten pelinavausta värien vaihdellessa\nhänen poskipäillään. Hänen oli vaikeata hillitä itseään. Suurin\nponnistuksin hänen kuitenkin onnistui pakottautua kuuntelemaan ääneti\nsivusta. Mutta hänen silmänsä puhuivat sitä selvempää kieltä. Miten te\njulkeatte puhutella minun veljeäni ne julistivat Raudalle. Hävytön mies!\n\n— Sinä olet täällä nyt nimismiehen asialla, majuri sanoi hetken\näänettömyyden jälkeen. — Jotakin sellaista hän ainakin puhelimessa\nhöpisi. Sinä aiot pitää jatkokuulustelun. Mutta sinä tulet yksin.\nNimismiehellä oli sentään seurassaan jonkinlainen maalaispoliisi, Joka\ntorkkui tuolilla muka todistajana.\n\n— Pöytäkirjat voidaan laatia ja allekirjoittaa myöhemmin, jos niitä\ntarvitaan. Pääasia on, että olen täällä virallisen kuulustelijan\nominaisuudessa.\n\n— Tuon ominaisuuden hankkiminen ei ollut tyhmä veto sinun puoleltasi,\nRauta. Muuten olisitkin saanut marssia ulos vastaamattomat kysymykset\nmukanasi.\n\n— Ehkäpä. Vaikka en voi väittää sinun, Pöystinen, olleen erikoisen\navomielinen silloinkaan, kun nimismies sinua kuulusteli.\n\nRauta oli huomaavinaan lievää hermostumista isännässään. Hänen\nkopeutensa panssari ei vaikuttanut enää aivan aukottomalta.\n\n— Mitä helvettiä sinä vihjailet? Haluatko väittää minun valehdelleen\nkuulustelussa?\n\n— En juuri sitäkään. Vaikka et sinä kaikin kohdin totta puhunut liioin.\nSinähän sanoit esimerkiksi, ettei sinun ja morsiamesi välillä ole\nmilloinkaan ollut riitaa.\n\nMajuri tuijotti hetken kiukkuisesta kuulustelijaansa. Sitten hän\nnaurahti ylimielisesti:\n\n— Olisiko minun sitten sinun mielestäsi pitänyt murhatutkimusten\npöytäkirjoihin sanella jokainen pieni mielipiteiden ero, jollaisia\nkaikkien rakastavaisten välillä silloin tällöin pakostakin sattuu?\n\n— Ei. Mutta minun mielestäni ei voida sanoa pieneksi mielipiteiden\neroavaisuudeksi sitä, että sulhanen häiden aatonaattona heittää\nkihlasormuksensa morsiamen jalkoihin ja julistaa jäävänsä häistä pois.\n\nNäitä sanoja seurasi hiiskumaton hiljaisuus. Nauru oli kuollut majurin\nkasvoilta. Kauhistuneena hän tuijotti Rautaan kuin aaveeseen. Hän\naukoili suutaan, mutta sanoja ei kuulunut. Sisar katsoi vuoroin häneen\nja vuoroin vieraaseen hämmästyneenä ja peloissaan. Näytti siltä, ettei\nMikko ollut ainakaan yksityiskohdittain kertonut hänelle yhteenotostaan\nPaulan kanssa. Maija tointui sentään ensiksi. Kiivaasti hän kääntyi\nRautaan:\n\n— Miksi te tulette tänne kiusaamaan veljeäni? Mitä tämä naurettava\njatkokuulustelu ylipäänsä tarkoittaa? Vai aiotteko syyttää veljeäni\nsiitä, että hän muka olisi murhannut Paulan?\n\n— Hyvä neiti, tässä kuulustelussa ei ole mitään naurettavaa. Se on\npäinvastoin järjestetty siinä vakavassa tarkoituksessa, että teidän\nmolempien on, jo oman turvallisuutenne vuoksi, nyt ilmoitettava\navoimesta kaikki, mitä tiedätte. Minä en ole syyttänyt veljeänne muusta\nkuin tietojen salailemisesta ja totuuden kiertämisestä. Ja siihen\nhänellä ei ole varaa.\n\nMikko Pöystisen huulet pyrkivät vapisemaan. Mutta hänen onnistui\nkuitenkin muovata ivalliseksi tarkoitettu kysymys:\n\n— Eikö minulla ole muka varaa?\n\n— Ei! Sanotaan, että niin ihminen makaa kuin hän vuoteensa tekee. Sinä,\nMikko, olet itse pistänyt piikkejä vuoteeseesi. Niin vihainen kuin\ntuona kertana olitkin, et liene unohtanut niitä uhkauksia, mitä syydit\nmorsiamellesi päin kasvoja. »Tapan sinut, niin sitten olen kuitit\nkanssasi!» Niinhän sinä sanoit. Ja kun morsiamesi huomautti joskus\nennenkin kuulleensa moisia uhkauksia ja kuitenkin yhä elävänsä, niin\nsinä karjuit: »Elät! Mutta kuinka kauan? Sinä paholainen!» Eikä noiden\nuhkausten jälkeen kulunut enempää kuin puolitoista vuorokautta, kun\nmorsiamesi murhattiin. Miltä luulet asiasi tällaisenaan oikeuden edessä\nnäyttävän?\n\nKumpikin kuulijoista näytti tajuavan sen. Verettömin huulin Maija\nvaikeroi:\n\n— Voi, ei, ei! Ethän voinut niin sanoa, Mikko? Ethän? Sano! Jumalan\ntähden, puhu!\n\nMikko viittasi kädellään kärsimättömästi häntä vaikenemaan. Hänellä oli\ntäysi työ yrittäessään epätoivoisesti saada ajatuksiaan jonkinlaiseen\njärjestykseen. Hän kirosi itseään ja omaa typerää kiihkoiluaan.\nHän kirosi Rautaa, joka tuntui jollakin noidan konstilla urkkineen\nselville tuon onnettoman kahdenkeskisen välienselvittelyn. Hän kirosi\nmyös sisartaan, joka oli kiihoittanut hänet tuohon järjettömään\nvihanpurkaukseen. Mutta hän käsitti, että mitkään kiroukset eivät\nauttaneet häntä nyt vähääkään. Mutta oliko sitten ylipäänsä vielä joku\ntai jokin, joka saattoi auttaa hänet ulos umpikujasta? Jotakin hänen\nkuitenkin oli yritettävä sanoa.\n\n— Olen kuullut, hän virkahti äänellä, jonka epävarmuus hätkähdytti\nhäntä itseään, että Paula murhattiin aikasytytyspommilla. Minulla ei\nole milloinkaan ollut sellaista kapinetta.\n\n— Ehkäpä ei. Mutta saatko tuomioistuimen uskomaan sen? Sotilaspiirisi\nvarastoissa niitä on. Kuka ottaa valalleen, ettei niistä ole\nainoatakaan kadonnut?\n\nMajuri Pöystinen oli tyyten menettänyt pöyhkeytensä ja itsevarmuutensa.\nHänet oli nöyryytetty, ja hän pelkäsi.\n\n— Vannon sinulle, Rauta, hän sanoi käheästi, että minä en murhannut\nPaulaa.\n\nRauta ei antanut hänelle aikaa tyyntyä ja asettua uusiin\npuolustusasemiin, joita ei olisi ehkä niinkään helppo valloittaa.\nAnkarasti hän huomautti:\n\n— Mutta näet kai jo itsekin, miten vaarallisessa asemassa olet. Sinä\npuhuit äsken jotakin kaikenkarvaisista siviilipuuhailuista. Tarkoitit\nniillä minun yritystäni paljastaa Paulan murhaaja. Otaksuen, että\nsinä olet syytön, sinulla on aihetta enemmän kuin kenelläkään muulla\nrukoilla taivaalta menestystä näille minun »puuhailuilleni». Sillä\nelleivät ne onnistu ja pian, saadaan ennenpitkää lukea päivälehtien\netusivuilta: »Majuri Mikko Pöystinen pidätetty morsiamensa murhasta».\nEi kuulosta oikein hyvältä, vai?\n\nMajuri oli hätkähtänyt rajusti. Hän käsitti hyvin, että yksikin\ntuollainen otsikko merkitsisi hänen uransa haaksirikkoa. Aikanaan\ntulisi kyllä oikeuden vapauttava päätös. Mutta sekään ei pystyisi\nkokonaan pesemään pois tahraa hänen nimestään. Ihmiset olivat kerta\nkaikkiaan sellaisia.\n\n— Ymmärrän, hän sanoi hiljaa. — Rauta, olen pahoillani siitä, että\nloukkasin sinua.\n\nRauta sivuutti anteeksipyynnön. Kuin ei olisi kuullutkaan sitä hän\njatkoi äskeistä puhettaan:\n\n— Minä haluan nyt, että te molemmat vastaatte kysymyksiini suoraan ja\navoimesti. Salailun ja kieräilemisen aika on ohitse. Olittepa tehnyt\nmuuten mitä tahansa, niin jos olette syyttömät murhaan, niin oma etunne\nvaatii teiltä ehdottomasti selvää peliä. Minä olen ottanut tutkiakseni\ntämän jutun. Ja uskallan sanoa, että minä myös selvitän sen. Siksi\nmenen askelen vieläkin pitemmälle. Jos jompi kumpi teistä murhasi\nPaulan, hän tekee viisaimmin tunnustamalla sen heti, koska luopumalla\ntoivottomasta pelistä hän vain säästää itseltään monta tuskallista\nhetkeä!\n\nRauta ajatteli itsekseen, että liian vaatimattomuuden värittämä hänen\njulistuksensa ei juuri ollut. Hän oli kevyesti omaksunut professori\nLaidan liioittelevan luottamuksen. Miten helppoa olikaan sanoa:\nminä selvitän jutun! Toinen asia, joka oli kaukana varmuudesta ja\nhelppoudesta, oli tehdä se. Mutta näihin kahteen nähden hitunen\nkerskailua saattoi olla paikallaan.\n\nMajuri oli niin omien vaikeuksiensa kahlitsema, ettei hän pannut\nmerkille kuulustelijan käyttämää monikkomuotoa. Hän toisti vain\nmasentuneesti:\n\n— Minä en murhannut Paulaa.\n\nMaija Pöystiseen Raudan hyökkäys oli tehnyt toisen vaikutuksen. Hänen\nleveissä kasvoissaan nyki omituisesti, ja silmissä oli kauhua.\n\n— Jompi kumpi meistä? hän äännähti. Sitten hän puuskahti: — Ettehän\ntoki voi kuvitella minua syylliseksi? Sehän on uskomatonta!\nNaurettavaa! Minulla ei ollut edes mitään syytä toivoa Paulan kuolemaa!\n\nRauta pani hymähtäen merkille, että sisarusten yhteisrintama oli\nmurtunut. Maija-neiti puolusti nyt vain itseään.\n\n— Toistamiseen minun on huomautettava teille, neiti, että käsityksenne\nnaurettavasta on hyvin erikoinen. Eikö teillä ollut syytä toivoa Paulan\nkuolemaa? Tiedetään, että jokaiselle naiselle, jota veljenne lähestyi,\nte olette ollut suorastaan sairaalloisen mustasukkainen; muuta sanontaa\nsiitä ei voi käyttää. Ja Paula Karppelaa te vihasitte. Te vastustitte\nhänen ja veljenne kihlausta keväällä. Te yllytitte veljenne myös\nsiihen rajuun välienselvittelyyn, joka tapahtui häiden aatonaattona.\nTähän asti kaikki on varmaa. Te väitätte kuitenkin olevan naurettavaa\nkuvitella teitä syylliseksi. Mutta minä vakuutan teille, ettei\nkuulosta lainkaan uskomattomalta, jos syyttäjä tuomioistuimen edessä\nrunoilee näistä tosiasioista eteenpäin. Kun te, hän tulee sanomaan,\nepäonnistuitte viimeisessäkin taivutteluyrityksessänne ja veljenne\nteidän katkeraksi pettymykseksenne seuraavana päivänä teki sovinnon\nmorsiamensa kanssa, niin te etukäteen valmistamanne suunnitelman\npohjalla estitte tuon vihaamanne avioliiton toisen, verisen vaihtoehdon\nmukaisesti. Pelkään, neiti Pöystinen, ettei teitä itseännekään enää\nedes hymyilytä.\n\nSe oli säälimättömästi sanottu. Mutta niin myös oli. Nainen oli\ntuhkanharmaa kasvoiltaan. Ja vaikka hän puristi kämmenillään lujasti\ntuolin käsinojia, hän ei voinut salata vapisemistaan.\n\nHetken oli hiljaista. Sitten Rauta kysyi:\n\n— Saanko nyt toivoa suoria vastauksia kysymyksiini? Molemmat\nnyökkäsivät vaieten.\n\n— Te kai myönnätte, neiti Pöystinen, vastustaneenne veljenne kihlausta\nkeväällä?\n\nNainen ei katsonut häneen. Hän vaikutti kokoonlysähtäneeltä. Hän\ntuijotti lattiaan. Vastaus tuli hiljaisesti ja koneellisesti.\n\n— Kyllä.\n\n— Miksi? Tiesittekö jo silloin hänen suhteestaan majuri Syvänteeseen?\n\n— Olin kuullut siitä joltakin epämääräisiä huhuja. Mutta se ei ollut\nsyynä. Minusta vain Paula ei sopinut veljeni vaimoksi. Jos kerran Mikko\nmenisi naimisiin, ajattelin, hänen pitäisi valita vaimo, joka pystyi\nauttamaan häntä eteenpäin. Kenraali Karppelan tyttärellä ei ollut\nmitään perintöä odotettavissa.\n\n— Ettekö silloin vielä tiennyt puolen miljoonan häälahjasta?\n\n— En. Mikolta kuulin siitä vasta sitten.\n\nRauta käännähti majuriin.\n\n— Sinä siis tiesit siitä ennen kihlaustasi?\n\n— Kyllä.\n\n— Summanmutikassa arvatakseni, sinä kuulit siitä viime kesänä saatuasi\nrukkaset Eeva Karppelalta, Rauta sanoi kevyesti.\n\nMajuri puraisi huultaan.\n\n— Oikein arvattu, hän murahti.\n\n— Jatkaakseni arvailuja, te, neiti Pöystinen, ette kuitenkaan\npitänyt puolta miljoonaa riittävän suurena summana, jotta veljenne\navioliittoajatus olisi käynyt teille siedettäväksi. Siksi te ryhdyitte\nottamaan selvää Paulan mahdollisista harha-askelista. Silloin keksitte\nhänen suhteensa majuri Syvänteeseen. Oliko näin?\n\n— Oli.\n\n— Ja te esititte sen veljellenne korostaen, että vaimo, jolla oli\ntällainen rike elämässään, haittasi upseerin kariääriä?\n\n— Niin.\n\n— Mitä hän vastasi näihin huomautuksiinne?\n\nMaija Pöystisen äänessä värisi katkeruutta, kun hän vastasi:\n\n— Hän nauroi minulle. Joka kerta. Hän sanoi kevyesti, että jos hän\nolisi niin pikkumainen kuin minä, hän ei nykymaailman aikaan voisi\nlöytää sopivaa vaimoa mistään. Kun minä esitin hänelle sitovia\ntodistuksia Paulan skandaalista, hän keskeytti minut ilkkuen, että\nkaikki oli vain ruman tytön kateutta kaunotarta kohtaan. Oi, ne olivat\nminulle katkeria keskusteluja! Enhän minä ajatellut mitään muuta kuin\nveljeni onnea ja tulevaisuutta.\n\nPari kyyneltä vierähti hänen poskipäilleen. Rauta ei perustanut niistä.\nKylmästi hän kysyi:\n\n— Mutta tehän puhuitte veljellenne muistakin miehistä Paulan elämässä,\nniinhän?\n\n— Minä tiesin vain majuri Syvänteestä. Silti lausuin kai monestakin\njulki sen epäilyksen, ettei hän mahtanut olla ainoa. Sitten tuli tuo\ninhottava kirje.\n\nRauta hämmästyi. Tässä jutussa tuntui vilisevän kirjeitä. Joka puolella.\n\n— Haluan nähdä sen kirjeen.\n\nNeiti Pöystinen nousi tottelevaisesti ja lähti huoneesta. Hänen poissa\nollessaan molemmat miehet istuivat äänettöminä. Rauta oli jännittynyt.\n»Inhottava kirje», Maija oli sanonut. Ilmeisesti se koski Paulaa.\n\nHetkistä myöhemmin hän saattoi varmistua siitä. Kirjekuori oli\naivan tavallinen. Osoitteeksi oli koneella kirjoitettu: »Neiti\nMaija Pöystinen, Päivärinne.» Kirje oli leimattu täkäläisessä\npostikonttorissa kolme päivää ennen häitä. Valkealle virastopaperille\noli koneella kirjoitettu:\n\n »Hyvä Neiti!\n\n Vanha totuus on, että rakastuneet miehet ovat sokeita. Mutta, en voi\n käsittää, miten Te naisena voitte ristissä käsin katsoa veljenne\n syöksymistä onnettomuuteen. Lutka ei sovi esiupseerin vaimoksi! Ja\n Paula Karppela on huonompi kuin mikä tahansa katunainen.\n\n Ei kannata puhua enää siitä, että hän vuosikausia eli majuri Syvänteen\n jalkavaimona. Senhän tietää koko maailma! Mutta Te ette ehkä tiedä,\n että hänellä on aina lapsenkengistä päästyään ollut vähintään kaksi\n miestä kerrallaan. Armeijan palveluksesta hänet, niin kenraalin tytär\n kuin onkin, ajettiin häpeällisesti pois, kun paljastui, että hänen\n vuoteessaan oli öisin vuoroin muuan majuri ja vuoroin muuan aliupseeri.\n\n Ei edes tällä paikkakunnalla hän ole lyhyillä käynneillään\n malttanut pysyä erossa siivottomista seikkailuista. Se tuntuu\n liian säädyttömältä ollakseen edes hänen kohdallaan totta. Mutta\n voittehan kysyä vaikkapa häneltä itseltään. Hän tuskin julkeaa\n kieltää käyntejään eräässä metsäniityn ladossa, jota muuan hänen\n hullaannuttamansa pikkutalollisen poika kutsuu 'autuutensa sijaksi'!\n\n Paula Karppelan kauniin ulkokuoren alla kaikki on mätää. Sellaisesta\n naisesta ei ikinä saa tulla majuri Mikko Pöystisen vaimoa! Teidän\n velvollisuutenne sisarena on pitää huoli siitä!\n\n _Valvova silmä_.»\n\nRauta laski paperin käsistään pöydälle. »Inhottava kirje.» Niinpä niin.\n\nMutta kuka oli kirjoittaja? Oli kolme mahdollisuutta. Kirjeen olemassa\nolo oli Maija Pöystiselle silmäänpistävän edullista. Ottaen huomioon\nhänen kiihkeän vihansa Paulaa kohtaan saattoi ajatella, että hän\noli itse sen kirjoittanut ja postittanut sen sitten itselleen. Se,\nettä hän äsken oli vakuuttanut olleensa tietämätön muista miehistä\nPaulan elämässä, ei merkinnyt vielä mitään. Toinen mahdollisuus oli\nse, että kirjeen oli lähettänyt Paulan tuntematon maalaisihailija.\nHänen »autuutensa sijasta» puhuttiin myös siinä tapaamiskutsussa,\njonka hän oli lähettänyt Paulalle ja jonka Rauta oli tänään saanut\nMargit-neidiltä. Jos poika oli mieletön mustasukkaisuudesta, häneltä\nsaattoi odottaa miten epätoivoisia otteita tahansa. Mutta toisaalta\npisti silmään näiden kahden kirjeen sävyn ja lauseiden erilaisuus, joka\nsoti sitä olettamusta vastaan, että sama henkilö olisi kirjoittanut\nne. Silti tämä mahdollisuus oli pidettävä mielessä, etenkin kun\nmaalaisihailljan henkilöllisyys kaikkine hänessä piilevine taitoineen\noli vielä tuntematon. Mutta sitäpaitsi kirjeen lähettäjä saattoi olla\njoku kolmas henkilö.\n\nMaija Pöystisen kohdalla oli nyt ratkaisevaa, minkä verran hän\nmajuri Syvänteen lisäksi oli tiennyt Paulan menneisyydestä. Oliko\nhän talvisodan aikana ollut päämajassa tai sitä lähellä? Tunsiko hän\nPaulan maalaisihailijan? Ainakaan hän ei olisi voinut kirjoittaa\npikkutalollisen pojan »autuuden sijasta», ellei hän ollut päässyt\nlukemaan tämän Paulalle kirjoittamia rakkaudentunnustuksia. Oliko hän\nsiis ehkä teeskennellyt Paulan ystävätärtä päästäkseen selville hänen\nsalaisuuksistaan?\n\n— Missä te olitte talvisodan aikana?\n\nPitkän äänettömyyden jälkeen Raudan odottamaton kysymys hätkähdytti\nMaija Pöystistä.\n\n— Turussa. Ilmavalvontalottana.\n\n— Paljonko tiesitte ennakkoon tuosta kirjeessä mainitusta\npikkutalollisen pojasta?\n\nNainen katsoi kuulustelijaa suoraan silmiin. Hänen kummastuksensa\nvaikutti aidolta.\n\n— Luullakseni sanoin jo, että tiesin vain majuri Syvänteestä. Kaikki\nmuu oli pelkkää arvailua puoleltani. Se on ihan totta.\n\n— Olitteko paljon yksissä Paulan kanssa?\n\n— En!\n\n— Mutta Onnelassahan pelattiin näin kesäisin ahkerasti tennistä.\nSitäpaitsi niemen nuoret retkeilivät yhdessä.\n\n— Muut, mutta en minä. En ole voinut milloinkaan sietää Paulaa.\nToisista en liioin ole välittänyt. Olihan Onnelassa pelaajia enemmän\nkuin kyllin ilman minua. Mikko, Paula, Eeva, Yrjö, Oili ja monesti\nmyös narrimaisesti nuorekkuutta näyttelevä professori Laita. Joskus\nmuitakin. Pallotyttöinä Laidan pikkutytöt. Ja hartaana sivustakatsojana\nLaura.\n\nVärähdys hänen äänessään sai Raudan tarkkaavaiseksi.\n\n— Te ette pidä liioin Laura Laidasta?\n\n— En. Pitäisikö minun sitten rakastaa häntä?\n\n— Mutta onko teillä jokin syy, miksi ette pidä hänestä?\n\n— Ei. On ehkä julmaa, etten osaa sääliä häntä. Mutta niin vain on.\n\n— Kävitte kai sentään Onnelassa tänä kesänä? Rauta kysyi palaten\näskeiseen aiheeseen.\n\n— En. Ja kun Paula saapui tänne Päivärinteelle, laittauduin pois kotoa.\nMinä en sietänyt nähdä häntä.\n\n— Mutta sittenhän on kummallista, että olitte Onnelassa kuitenkin\nhäiden aattoiltana. Sinä iltana, jolloin Onnelan purjeveneeseen\nsijoitettiin murhaava pommi.\n\nViittaus oli selvä. Neiti Pöystinenkin käsitti sen. Mutta hän vastasi\nrauhallisesti:\n\nIsä ja äiti pakottivat minut lähtemään silloin mukaan. He olivat\nmolemmat hyvin ihastuneita veljeni avioliittoaikeeseen alunperin. Mutta\ntuona iltanakaan en puhunut mitään Paulan kanssa.\n\nRauta otti jälleen käteensä kirjeen. Edellyttäen, että Maija puhui\ntotta, hän ei saattanut olla kirjeen lähettäjä.\n\n— Onko teillä aavistustakaan tämän kirjoittajasta?\n\n— Ei!\n\n— Mistä johtuu, että säilytitte kirjeen, vaikka se teistä oli, kuten\nsanoitte, inhottava?\n\n— Luettuani minä näytin sen Mikolle koettaen sen voimalla saada hänet\nkäsittämään, että hänen oli purettava kihlauksensa. Mikko aikoi repiä\nsen. Mutta minä sieppasin sen takaisin. Sitten minä panin sen talteen\ntodistaakseni Paulalle, että maailma oli tietoinen hänen häpeällisestä\nelämästään ja ettei hänen vast’edes kannattanut kuvitella tuollaisten\nharha-askeleiden pysyvän salassa.\n\n— Te aioitte siis kuitenkin puhua Paulan kanssa?\n\n— Niin. Kun Mikko kerran sopi hänen kanssaan seuraavana päivänä, niin\nnäytti auttamattomalta, että Paulasta tulisi kälyni. Silloin minun\nvelvollisuuteni olisi ollut koettaa pelastaa, mitä vielä saattoi\npelastettavissa olla.\n\n— Lähdittekö te Onnelasta häiden aattoiltana vanhempienne kanssa kotiin?\n\n— Kyllä. Tohtori Karppela tuli saattamaan meitä veneelle.\n\n— Ettekä sitten enää sinä yönä poistunut Päivärinteeltä?\n\n— En tietenkään. Palvelustyttömme kanssa tarkastin vielä, että Mikon\nkaikki varusteet seuraavaa päivää varten olivat kunnossa. Kello kävi\nyhtä, kun vihdoinkin olimme valmiit.\n\n— Eikö Mikko ollut silloin vielä saapunut kotiin?\n\n— Ei.\n\n— Missä sinä viivyit, Mikko? Sinähäh lähdit Onnelasta jo kello 23.30.\nMatka sieltä tänne ei hitaastikaan kävellen vie puolta tuntia.\n\nMajuri nyökkäsi synkkänä.\n\n— Tulin kotiin vasta kello 2:n jälkeen. Se kuulostaa pahalta, näissä\noloissa. Mutta kävelin hiljalleen. Istuskelin pitkään moneen otteeseen.\nVaikka oli myrsky-yö, niin sisällä metsässä oli lämmintä ja suojaisaa.\nAjatukseni olivat aika lailla sekaisin. Edellispäivän kuohuttavat\nelämykset vaivasivat. Ensin tuo kirottu kirje ja kaikki se, millä Maija\nsitä vielä höysti. Sitten hurja riita Paulan kanssa. Paula ei liioin\nollut tehnyt helpoksi sovintoa seuraavana aamuna. Minulla oli paljon\nsulattelemista ja miettimistä tuona yönä.\n\nSen Rauta ymmärsi.\n\n— Satuitko tapaamaan kotimatkalla ketään?\n\n— En.\n\n— No, mainitsiko morsiamesi sinulle tuona iltana mitään aikeestaan\nlähteä vielä purjehtimaan?\n\n— Ei. En olisi tietysti sallinut tuollaista hullutusta. Kai hän arvasi\nsen.\n\n— Sinulla ei ole siis aavistustakaan siitä, millin hän aikoi?\n\n— Ei.\n\n— Kun lähdit Onnelasta, näitkö ketään talonväestä vielä jalkeilla?\n\n— Vain muuan palvelustyttö tuli eteisessä vastaani.\n\n— Etkö nähnyt tai kuullut mitään muuta?\n\n— En.\n\nRauta ojensi hänelle kynän ja paperipalasen.\n\n— Sinulle, Pöystinen, saattaa olla kiusallista se, mitä sinulta nyt\nhaluan. Mutta ei auta. Ole hyvä ja kirjoita tuohon lista kaikista\nnaisista, joilla on ollut jonkinlainen sija sinun elämässäsi. Käsität\nkai, mitä tarkoitan? Nimet ja osoitteet. Älä jätä pois ketään.\n\nMajurin kasvot olivat synkenneet. Hetkisen näytti siltä kuin hän\naikoisi asettua vastarintaan. Sitten hän kuitenkin kohautti olkapäitään.\n\n— Tämä on minulle kirotun vastenmielistä, hän mutisi.\n\nMutta hän kirjoitti kuitenkin.\n\nSaatuaan paperin takaisin Rauta nousi.\n\n— Eräs tärkeä kysymys vielä. Onko teistä jommallakummalla jotakin\nminulle vielä sanottavana? Tai tunnustettavana?\n\nSisarukset vastasivat päänpudistuksella. He olivat molemmat väsyneitä\nja lamassa.\n\n— Sitten minulla ei ole tähän erään enää mitään kysyttävää. Tämän\nkirjeen otan mukaani. Murhaaja on jättänyt itsestään erään toisenkin\njäljen. Sitä etsitään nyt kaikkialta ympäristöstä. Teidän täytyy\nvalmistautua siihen ikävyyteen, että Päivärinnekin tarkastetaan.\nVanhemmillenne voitte sanoa, että Paulan murhaaja on piiloittanut\njohonkin näistä taloista jotakin, minkä viranomaiset haluavat saada\nkäsiinsä. Heitä ei kannata tehdä levottomiksi.\n\nMajuri nyökkäsi alistuvasti. Hän oli nyt valmis antamaan Raudalle\nkaikessa periksi. Maija-neiti sensijaan otti tiedon vastaan kasvoillaan\nkylmä, loukkautunut ilme. Mutta hänkään ei sanonut mitään.\n\nMikko lähti saattelemaan Rautaa. Erottuaan Päivärinteen portilla hän\nvirkahti matalasti:\n\n— Toivotan sinulle mitä pikaisinta menestystä. Itseni vuoksi. Ja\nsisareni vuoksi.\n\nSisarusten yhteisrintama oli loppujen lopuksi sittenkin kestänyt\ntulikokeen.\n\nKun Rauta ehti Tuulensuuhun, auto oli jo odottamassa häntä portin\nluona. Kuljettaja-korpraalin rinnalla istui etuistuimella Martti-poika.\n\n— Isi! Tämä auto on ihan sinua varten!\n\nPoika näytti harkitsevan, kumpi ilo olisi suurempi: Jäädäkö\ntarkastelemaan auton ihmeellisyyksiä, joihin hän sota-ajan lapsena\nei ollut ennen tutustunut, vai lähteäkö käsi uuteen arvoon kohonneen\nisän kädessä kotiin. Vaaka kallistui lopulta jälkimmäisen vaihtoehdon\npuolelle, ja ylpeänä poikanen asteli isänsä rinnalla kohti tupaa.\n\nInkerikin oli innoissaan.\n\n— Voi, kultaseni, miten ihanaa, että pääsemme autolla pistäytymään\nHelsingissä!\n\n— Pienokainen, älä nyt vain rupea itkemään. Mutta sinun täytyy jäädä\ntänne. Huomenissa ovat Paulan hautajaiset. Minä en ehdi siksi takaisin.\nSen vuoksi sinun on oltava niissä läsnä. Minulle on näet tärkeätä, että\nsaan niistä hyvän kuvauksen. Luullakseni Paulan murhaaja tulee olemaan\npaikalla.\n\nInkeri onnistui salaamaan pettymyksensä. Hän hymyili urheasti\nmiehelleen.\n\n— Mutta sinä ja Pikku Jättiläinen saatte tulla autolla minua saattamaan\nLaaksolan kylään asti.\n\nInkerin huulilla pyöri ivallinen huomautus tällaisen armollisen\nluvan käsittämättömästä suurenmoisuudesta. Mutta hän nielaisi sen\nhavaitessaan, että miehellä oli kiire saada sotilaspuku ylleen ja\njouduttautua matkaan. Hän tunsi merkit vanhastaan. Ilmeisesti Kaarlo\noli päässyt hyvään vauhtiin tutkimuksissaan.\n\n— Edistytkö? hän kysäisi vain.\n\n— Tyydyttävästi. Palattuani kerron sinulle. Jos olen väärillä jäljillä,\nsinun vaistosi on autettava minut taas oikeille. Sehän on vanha, hyvä\ntyönjakomme, Pienokainen.\n\nEnnen lähtöään Rauta soitti vielä nimismiehelle ilmoittaen pysähtyvänsä\ntämän toimiston kohdalla ajaessaan ohitse.\n\n— Minulla on teille jo eräitä uutisia, Aalto tiedoitti tyytyväisenä,\nkun miehet tapasivat toisensa.\n\n— Annetaan niiden olla huomiseen, Rauta torjui. — Silloin teillä on\nvarmasti vielä enemmän kerrottavaa. Minulla on teille pari uutta\ntehtävää.\n\nNimismies irvisti. Hänellä oli mielestään jo kyllin puuhaa vanhastaan\nsekä täksi että huomiseksi päiväksi.\n\n— Ottakaa pari miestä mukaanne ja tutkikaa Päivärinne läpikotaisin. Nuo\n43-numeroiset siviilikengät saattavat olla siellä. Tai kenties löydätte\nsieltä jotakin muuta kiintoisaa.\n\n— Mutta majuri Pöystinen ei varmaankaan...\n\nRauta keskeytti hänet jyrkästi:\n\n— Majuri ei tule tekemään teille mitään huomautuksia. Olen juuri\nkeskustellut hänen kanssaan pitkälti. Sitten tässä on eräs kirje.\nLuovutan sen haltuunne huomiseen asti. Mutta pitäkää varanne, ettei se\nkatoa teiltä. Se on — Paula Karppelan murhaajan kirjoittama, luulisin.\n\nAalto vihelsi. Uteliaana hän silmäili kirjeen ensimmäisiä rivejä.\nHämmästys levisi hänen poikamaisille kasvoilleen.\n\n— Ei mutta...!\n\n— Älkää nyt välittäkö kirjeen sisällöstä. Tarkatkaa kirjoitusta. Kuten\nhuomaatte, pikku l-kirjain on hieman vinossa taapäin, ja pikku o jää\naina vähän muiden kirjainten tasoa alemmaksi. Ottakaa selvää, millä\nkirjoituskoneella kirje on naputettu. Täällä ei voi olla kovinkaan\nmonta kirjoituskonetta, joten tämä tehtävä ei ole vaikea. Saatattehan\nhieman haastatella postineitiäkin. Ehkäpä hän tietää jotakin tuosta\nkirjeestä. Ja nyt, näkemiin!\n\n\n\n\nKymmenes luku.\n\nPUISTOKADUN KAKSIO.\n\n\nKorpraali oli ensiluokkainen kuljettaja, ja auto nieli aurinkoista\nmaantietä komeasti. Rauta muisteli ensimmäistä matkaansa\npuukaasutinautolla, eivätkä ne muistot olleet hauskat. Niihin sisältyi\npaljon harmia, paljon sadattelua ja miltei vuorokauden mittainen\nmyöhästyminen. »Taivaan ja helvetin yhteisesti keksimä vitsaus\nihmiskunnalle». joksi hänen silloinen, nokikolaria muistuttava\nkuljettajansa oli lempeimpänä hetkenään autoa kutsunut, oli kuitenkin\nkehittynyt siunaukseksi. Mikäli sellaiseksi voi sanoa yhdeksänkymmenen\nkilometrin tuntinopeudella kateutta, pahennusta ja pölyä nostattavaa\nmaantiehirviötä.\n\nKun he olivat oikaisseet erään kurvan tavalla, joka pani ajattelemaan,\nettei korpraali turhan tautta kantanut rinnassaan ensimmäisen\nluokan vapaudenmitalin nauhaa, Rauta virkahti saavutettuaan jälleen\ntasapainonsa:\n\n— Kuulkaahan, Korhonen. Emme ehdi Helsinkiin missään tapauksessa\ntoimistoaikaan. Teidän ei siis minun vuokseni kannata erityisemmin\nkiirehtiä.\n\nMiehen kasvot olivat kuin graniittiin veistetyt.\n\n— Suokaa anteeksi, herra kapteeni. En tullut sitä ajatelleeksikaan.\nMutta minulla on siellä tyttö, jota en ole puoleen vuoteen nähnyt.\n\nRauta hymähti.\n\n— No, antaa mennä sitten, korpraali. Loppujen lopuksi ei ole suurta\neroa, missä sankarikuoleman saavuttaa.\n\nVastoin hänen luuloaan he pääsivät kuitenkin ehjin nahoin perille.\nKello oli hieman yli 19, kun he pysähtyivät Raudan toimiston eteen.\n\n— Ei kai herra kapteeni aio yön selkään paluumatkalle? korpraali kysyi\nhuolestuneena.\n\n— En. Puoli vuotta on pitkä aika, Korhonen. Sanokaa terveisiä\ntytöllenne. Tulkaa tähän samaan paikkaan huomenna kello 12.\n\n— Kiitoksia, herra kapteeni. Meidän molempien puolesta.\n\nRaudasta tuntui oudolta astua pitkän väliajan jälkeen tyhjyyttään\nkaikuvaan alahalliin ja ajaa hissillä kuudenteen kerrokseen. Toimiston\nhuoneet olivat tyhjät. Hän ei ollut muuta odottanutkaan. Mutta\nyritettyään turhaan puhelimitse tavoittaa molempia apulaisiaan,\ntalvisodan invalideja, hän rypisti jo kulmiaan. Hän soitti parille\nvanhemmalle virkatoverilleenkin, mutta yhtä huonolla menestyksellä.\nToisen ilmoitettiin olevan kesälomalla ja toisen purjehtimassa. Vanha\njuttu. Sota-aika ei näyttänyt paljonkaan muuttaneen kesäisen Helsingin\nelämäntahtia.\n\nEllei neiti Koskela, toimiston sihteeri, liioin olisi kotonaan, niin\nhänen olisi vaikea päästä koko iltana alkuun. Ja tietenkään hän ei\nolisi! Kaunis nuori nainen ihanana heinäkuun iltana kotona, sehän nyt\nvasta kumma olisi. Mutta sillä kohtaa Rauta erehtyi. Neiti Koskela\nvastasi puhelimeen.\n\nTyttö koetti turhaan vaikuttaa ihastuneelta kuullessaan, että päällikkö\noli saapunut kaupunkiin.\n\n— Toimistoonko? Nyt? Voi, tuomari... Tietysti. Tulen heti.\n\nNeiti Koskela oli matkalla ehtinyt nielaista pettymyksensä\nhukkaanmenneestä kesäillasta. Astuessaan tuomari Raudan huoneeseen\nhän lausui työnantajansa sydämellisesti tervetulleeksi Helsinkiin.\nHän oli pitkä ja solakka tummaverikkö, jonka sinisenharmaissa\nsilmissä oli älykäs katse. Rauta totesi jälleen mielihyvin, että\nhänen sihteerinsä oli tyylikäs ja hauskannäköinen tyttö. Inkeri oli\nkerran nauraen kertonut eräiden ystävättärien varoittaneen häntä neiti\nKoskelasta. »Niin, mieheni on parantumaton», hän oli vastannut heille,\n»ravintoloissakin hän aina valitsee pöydän, johon sievin ja hymyilevin\ntarjoilijatar palvelee. Hän väittää menettävänsä ruokahalunsa, jos ruma\ntai töykeä nainen kantaa ruuat pöytään.» »Rakas lapsi», hänelle oli\nhuomautettu, »sinä suhtaudut asiaan liian kevyesti. Tuollainen kaunotar\nsihteerinä voi käydä kohtalokkaaksi.» »Minä kai sen parhaiten tiedän»,\nInkeri oli hymyillyt, »minähän olin mieheni toimiston ensimmäinen\nsihteeri.»\n\n— No, miten työt luistavat? Rauta kysyi tarjottuaan savukkeen.\n\n— Voi, tuomari! Töitä on niin perin vähän. Pelkään, että\ntyövoimaviranomaiset lähettävät meidät pian halkometsään, ellei tuomari\ntule tuomaan elämää tänne.\n\nAnnikki Koskela ei kuitenkaan näyttänyt huolestuneelta. Päinvastoin\nhänen kasvoillaan oli onnellisen ihmisen hymy, jota Rauta ei ollut\nniillä ennen nähnyt.\n\n— Milloin viimeksi kuulitte nimen Paula Karppela? tuomari kysyi käyden\nasiaan.\n\n— Tänä aamuna. Lehdissä oli hänen kuolinilmoituksensa. »Hukkunut\npurjehdusmatkalla», sanottiin siinä. Se oli odottamaton uutinen.\nMuistelen kuulleeni, että hänen piti mennä näihin aikoihin naimisiin\nmajuri Pöystisen kanssa. Ja nyt tuollainen traagillinen onnettomuus.\n\n— Niin, hän hukkui. Mutta onnettomuus se ei ollut. Vaan murha. Siksi\nminä olen nyt täällä.\n\nHymy häipyi nuoren naisen kasvoilta.\n\n— Murha? Paula Karppela murhattu!\n\n— Tunsitteko hänet?\n\n— Vain pintapuolisesti. Joskus satuin samaan seuraan. Hän oli hyvin\nkaunis tyttö. Mutta rauhaton sielu.\n\nRauta nyökkäsi.\n\n— Toivoinkin saavani teiltä tietoja hänestä. Olitteko milloinkaan hänen\nluonaan? Hänellähän on huoneisto Puistokadulla.\n\nNeiti Koskela pudisti päätään.\n\n— En kuulunut hänen ystäviinsä.\n\n— Mutta tiedätte ehkä joitakin hänen ystävättäriään?\n\n— Hän oli viime talvena hyvin paljon yksissä Terttu Kydön kanssa\nTiedättehän, vuorineuvos Kydön vanhimman tyttären? Lisäksi seuraan\nkuului Irmeli Lammi, pankinjohtaja Lammin eronnut rouva. Heitä\nkutsuttiin »kolmeksi platinaketuksi». He pukeutuivat kaikki hyvin.\n\n- Rauta nyökkäsi jälleen. Annikki Koskelan tiedot olivat aina\ntäsmälliset.\n\n— Voisitteko yrittää saada puhelimeen jomman kumman noista\nylellisyysnaisista?\n\nNeiti Koskelan katse hipaisi rannekelloa. Vilkaisu oli hyvin nopea,\nmutta Rauta pani sen merkille.\n\n— Teillä taisi olla aivan toisenlaista ohjelmaa täksi illaksi?\n\n— E-ei. Ei toki.\n\nRauta huomasi kyllä epäröinnin, jota tyttö koetti kiireesti peittää.\nMutta hänellä ei nyt ollut varaa välittää siitä.\n\nAnnikki Koskela puolestaan muisti vanhastaan työnantajansa työntahdin,\nsilloin kun jokin juttu oli menossa. Tuomari säästi silloin kaikkein\nvähiten itseään. Mutta pitkiä työpäiviä hänen apulaisensakin saivat\ntehdä. Kevyesti huokaisten hän meni puhelimeen. Terttu Kytö ja Irmeli\nLammi olivat molemmat tavoittamattomissa; kummankaan kotoa ei vastattu.\n\n— Koettakaa aamuvarhaisella uudestaan, Rauta sanoi. — Tahtoisin\nkeskustella heidän kanssaan. Mikäli he ovat kaupungissa.\n\nHän ojensi sihteerilleen paperin, johon majuri Pöystinen oli\nkirjoittanut kahdeksan nimeä.\n\n— Satutteko tuntemaan jonkun näistä naisista? Erityisesti haluaisin\ntietää, onko joku heistä kuulunut Paula Karppelan tuttavapiiriin. Niin\nläheisesti, että voisi otaksua hänen käyneen Puistokadun kaksiossa.\n\nNeiti Koskela tarkasti luetteloa. Hän ei puolestaan esittänyt mitään\nkysymyksiä.\n\n— Kolme näistä tunnen. He ovat helsinkiläistyttöjä. Mutta Lilja Kari on\nainoa, joka liikkui Paula Karppelan seurapiirissä. Hän on nuori, hyvin\netevä muotokuvamaalari.\n\nTytön mieleen näytti juolahtavan jokin hämmentävä ajatus.\n\n— No? Rauta äännähti kehoittavasti.\n\n— Lilja seurusteli ahkerasti majuri Pöystisen kanssa, silloin kun tämä\npalveli täällä kotijoukkojen esikunnassa, Annikki Koskela selitti\nvastahakoisesti. — Jotkut odottivat jo kihlaustakin. Mutta sitten kun\nPaula Karppela alkoi kiinnostua majurista, Liljalla ei tietenkään ollut\nenää mahdollisuuksia, niin hyvä ja tarmokas tyttö kuin hän onkin.\nTuomari, minä en kaikesta huolimatta usko, että Lilja olisi...\n\n— Ei teidän pidäkään uskoa. Rauta keskeytti kevyesti. — Mutta minä\nkeskustelisin mielelläni neiti Karin kanssa, jos voitte hankkia minulle\ntilaisuuden pistäytyä hänen luonaan.\n\nNeiti Koskela toivoi tällä kertaa, että puhelinsoitto olisi nytkin\ntulokseton. Mutta Lilja Kari oli kotona. Keskustelu oli sydämellinen.\nSen päätyttyä sihteeri ilmoitti:\n\n— Lilja sanoi mielihyvin ottavansa teidät vastaan, tuomari. Hän on koko\nillan kotona. Hän on väsynyt saavuttuaan juuri matkoilta.\n\nRaudan kasvot eivät ilmaisseet mitään. Mutta itsekseen hän ajatteli,\nettä majuri Pöystisen entisen salakihlatun matkoilla olo juuri näinä\npäivinä oli omituinen yhteensattuma. Mikäli se oli sattuma. Hänen olisi\ntehnyt mieli kuulla enemmän nuoresta taiteilijattaresta. Mutta hän\nei tahtonut tehdä sihteeriään levottomammaksi kuin tämä jo oli. Kun\nystävyys on toisessa vaakakupissa, ei kannata yrittää hyötyä suuria\ntyönantajasuhteesta. Varovaisuuden vuoksi hän virkahti:\n\n— Paula Karppelalla on ollut joku toistaiseksi tuntematon\nmaalaisihailija, jolla näyttää olleen jokin osuus hänen kuolemaansa.\nKerrotaan Paulan huvittaneen ystävättäriään lukemalla heille tuon\npojan intohimoisia rakkauskirjeitä. Minulle olisi tärkeätä kuulla\njotakin lähempää noista kirjeistä. Kun nyt en ehkä tavoita neiti Kytöä\nenkä rouva Lammia, niin neiti Kari voi kenties auttaa minua. Muussa\nsuhteessa hän ei kiinnosta minua.\n\nAnnikki Koskela otti päällikkönsä selityksen täydestä. Helpotus\nkuvastui selvästi hänen kasvoillaan.\n\n— Sanokaahan, Rauta sanoi nopeasti, tunnetteko majuri Risto Syvänteen?\n\n— En henkilökohtaisesti.. Tiedän vain, että hän ja Paula Karppela\nelivät vuosikausia yhdessä. Majuri ryhtyi setävainajansa radioliikkeen\njohtajaksi jouduttuaan talvisodan jälkeen eroamaan armeijasta. Häntä\npidetään pystyvänä miehenä.. Monet valittivat sitä, että hänen lupaava\nuransa katkesi Paulan vuoksi. Oikeastaan Paula tahallisesti aiheutti\nsen skandaalin, joka johti majurin eroon. Syvänne aiottiin näet siirtää\ntoiselle paikkakunnalle. Paula ei silloin vielä halunnut luopua\nmajuristaan eikä häikäillyt käyttää tuota keinoa pidättääkseen hänet\nluonaan.\n\n— Minun täytyy saada käsiini joku Syvänteen tovereista, Rauta virkahti.\n— Ja pian. Tiedättekö, missä minun toivorikkaat, työn rasittamat\napulaiseni voisivat tällä hetkellä olla? Kumpikaan ei ole asunnossaan.\n\nNeiti Koskela meni hämilleen.\n\n— Tuomari Rajanen lähti töistä Hiekkarannalle. Muuta en hänestä tiedä.\nTuomari Niinistö on...\n\n— No, missä hän on?\n\n— Hän on minun luonani. Kutsuin hänet päivälliselle. Olimme juuri\nistuutumassa pöytään, kun...\n\nTytön poskipäät olivat purppuroituneet.\n\n— ... kun minä soitin, Rauta täydensi. — Mutta hyvänen aika, neiti!\nMiksi ette maininnut siitä puhelimessa sanaakaan? Minä en olisi kyllä\nvoinut olla vaivaamatta teitä siinäkin tapauksessa. Minun tänne\ntuloni ja tämäniltainen kiireeni ovat teidän kohdallanne auttamaton\nonnettomuus. Kutsumatta pommitkin kaupunkiin putoavat... Mutta\nolisittehan saattanut tarjota minullekin voileivän tai pari. Tuomari\nNiinistö ei varmasti ole nälkäisempi kuin minä.\n\n— Voi, tuomari, minä tarjoan niin mielelläni. Jos siellä vain on vielä\njotakin jäljellä. Jussilla on niin hirveä ruokahalu.\n\nTyttö hämmentyi yhä pahemmin. Värit vaihtelivat hänen kasvoillaan.\n\n— Minä... me...\n\nPelkäänpä, että alan ymmärtää. Ja nyt kai te odotatte, että minä\nonnittelen teitä?\n\n— Niin, katsokaas...\n\n— Minä en onnittele teitä, neiti Koskela. Jussi Niinistöä kyllä. Mutta\nhäntäkin vasta sitten, kun ensin olen kunnolla haukkunut hänet. Ei\nole oikein päällikön selän takana ryöstää, hänen toimistonsa parasta\ntyövoimaa. Mutta Jussiinkin näkyy tarttuneen kotirintaman mätä henki:\nmitä niistä hulluista, jotka rintamalla ovat! No milloin te menette\nnaimisiin?\n\nAnnikki Koskela oli päässyt jälleen tasapainoon. Nyt hän hymyili jo:\n\n— Syksyllä. Saanko ehkä tarjota tuomarille kupin kahvia?\nLepyttäjäisiksi!\n\nPuolta tuntia myöhemmin he istuivat neiti Koskelan sievässä pikku\nkodissa. Kolmantena oli Jussi Niinistö, hintelä ja hieman kalvakka\nnuori mies, jonka vasen hiha oli tyhjänä. Hänen siniset silmänsä\nloistivat, kun Rauta esitti vastalauseen hänen »kaappauksensa» johdosta.\n\n— Onko mielestäsi oikein ja kohtuullista nostaa minulta korkeaa\npalkkaa siitä, että aamusta iltaan hakkailet vain minun ensiluokkaista\nsihteeriäni ja panet tyttöparan pään lopulta vallan pyörälle?\n\n— Kyllä. Koska sinä et ole pitänyt huolta siitä, ettäs toimistossasi\nolisi ollut muuta, sinun mielestäsi hyödyllisempää hommaa.\nMiellyttävämpää se ei kyllä olisi voinut olla. Rajanen sensijaan on\nuppoutunut filatelistiherkutteluihin.\n\n— No, sillä hän ei ole ainakaan tuottanut suoranaista vahinkoa\ntyönantajalleen. Mutta on anteeksiantamatonta; etteivät\ntyövoimaviranomaiset lähettäneet sinua ajoissa halkometsään.\n\nRauta istui nuoren parin seurassa puolituntisen. Kun hän nousi\nlähteäkseen, Niinistö huokaili:\n\n— Sinä tulet tänne kauniin idyllin keskelle kuin tuulispää. Huomaa\nvertaus, Rauta. Tuulispää on harvoin tervetullut. Kaiken lisäksi\nsinä ajat minut työhön. Tähän aikaan päivästä! Maksanetko edes\nylityökorvausta? Ja millaista työtä sitten? Käden käänteessä minun\npitäisi nyt saada käsiini erään majurin erossa elävä rouva ja, Luoja\nties, kuinka monta ystävää. Heiltä minun olisi vielä ongittava tuhat ja\nyksi asiaa tietooni. Voi hirveää, millaista hoppua sinä pakotat orjasi\njuoksemaan! Etkö luule, että on suorastaan hengenvaarallista joutua\ntreenaamattomana tällaiseen aitajuoksukilpailuun?\n\n— Neiti Koskela, Rauta moitti, millaisen laiskan nahjuksen olettekaan\nJussista hemmottelullanne jo tehnyt! Siitä muistuu mieleeni muuan\npikku neiti, joka pilasi uljaan susikoiransa makuuttamalla sitä\nsilkkipäällysteisellä sohvalla, peite yllä ja tyyny pään alla. Vaikka\ntietenkin on synti verrata jalorotuista koiraa sinuun, Jussi. Näkemiin!\n\nNeiti Kari asui Tehtaankadulla. Uudenaikaisen taion ylimmässä\nkerroksessa hänellä oli ateljeerinsä ja pari pientä huonetta.\nTaiteilijatar itse oli ehkä pari vuotta alle kolmenkymmenen. Hän oli\nkeskimittainen ja hyvin tumma. Ensi näkemältä hän teki arkipäiväisen\nvaikutuksen. Mutta istuessaan häntä vastapäätä Rauta pani merkille\nhänen mustanruskeiden silmiensä harvinaisen kauneuden. Ääni oli matala\nja pehmeä.\n\n— Paula Karppela? Niin, näin hänen kuolinilmoituksensa lehdessä.\nTyttöparka!\n\nLilja Kari tarkoitti viime sanallaan ilmeisesti muutakin kuin vain\nPaulan kuolemaa. Rauta ei kuitenkaan puuttunut siihen. Sensijaan hän\nkysyi Paulan maalaisihailijan kirjeistä.\n\nNainen hymähti halveksivasti.\n\n— Oh, tiedän, mitä tarkoitatte. Olin pari kertaa läsnä, kun Paula luki\nnoita kirjeitä. Hän piti niitä hupaisina ja nauroi itse eniten niiden\nkömpelöille käänteille. Minusta se oli mautonta ja julmaakin. Itsehän\nPaula oli ehdoin tahdoin tehnyt pojan hulluksi.\n\n— Oliko milloinkaan puhetta mistään nimestä?\n\n— Kyllä. Toinen kirje, jonka jouduin kuulemaan, päättyi: »Sinun\niankaikkinen orjasi Jaakko». Toisen allekirjoitus oli »Sinun jalkojasi\nsuuteleva Jaakko».\n\n— Entä sukunimi?\n\n— Ylitalo. Paula julisti sen itse meille. »Jos joskus tapaatte Jaakko\nYlitalon, niin jättäkää poika rauhaan», hän sanoi nauraen, »sillä\npaljosta minä voin luopua, mutta en ikiomasta hovinarristani.» Ehkäpä\nhänellä oli syytäkin tuohon varoitukseen. Ainakin rouva Lammi kerran\ntunnusti kadehtivansa Paulalta tuota »mullantuoksuista elämystä».\n\nRauta ei udellut enempiä yksityiskohtia ystävätärten keskusteluista.\nHänestä tuntui, että hän oli kuullut niistä jo tarpeeksi. Sitäpaitsi,\nnythän hän tiesi, kuka Paulan maalaisihailija oli. Asia oli siis siltä\nkohdalta selvä.\n\n‒ Miten te jouduitte tuohon seurapiiriin?\n\n‒ Tarkoitatteko, etten ollut siihen kyllin hieno?\n\n‒ En sitä. Mutta ihmettelisin, jos noiden »kolmen platinaketun»\nelämysten metsästys saattoi kiinnostaa teitä.\n\nTaiteilijatar naurahti.\n\n— Ei se kiinnostanutkaan. Mutta minäkin metsästin jotakin. Nimittäin\nsuurta tilausta. Oli puhetta siitä, että maalaisin heistä taulun. Siitä\nolisi tullut upea. Irmeli ja Terttu saivat kyllä kaunotarmaineestaan\nkiittää suurelta osalta ylellisiä pukujaan ja turkiksiaan ja\nkauneussalonkia. Mutta Paula olisi ollut kaunotar ryysyissäkin.\nPettymykseni oli melkoinen, kun tilauksesta ei loppujen lopuksi tullut\nmitään. Siksi jättäydyin pois heidän seurastaan.\n\n— Senkö vuoksi? Ette siis siksi, että riitaannuitte Paula Karppelan\nkanssa?\n\nNeiti Kari katsoi Rautaa tutkivasti. Mutta mitään hermostuneisuuden\nmerkkejä ei hänessä näkynyt.\n\n— En. Miksi olisin riitaantunut hänen kanssaan?\n\nSitten hän hymähti.\n\n— Ette kai kuvittele, että minä olisin kantanut hänelle kaunaa Mikko\nPöystisen vuoksi? Oh, Mikon ja minun välillä kaikki oli lopussa jo\nmuutenkin.\n\nÄkkiä hän harmistui.\n\n— Mutta miksi te kyselette minulta kaikkea tällaista? Ymmärrätte teki\nitsekin, että se on puoleltanne tahditonta.\n\n— Ehkä. Mutta se on välttämätöntä.\n\n— Välttämätöntä?\n\n— Niin. On kai parasta minun sanoa teille, ettei Paulan kuolema ollut\nmikään purjehdusonnettomuus. Vaan murha!\n\nTaiteilijatar huudahti järkyttyneenä.\n\n— Murha! Kuka hänet saattoi murhata?\n\n— Sen minäkin haluaisin tietää.\n\nLilja Kari ei välittänyt hänen sanoistaan.. Hänen tuntui olevan vaikea\nuskoa uutista todeksi. Ja hänen suuttumuksensa vaikutti aidolta, kun\nhän mutisi:\n\n— Paula Karppela murhattu. Sehän ei ole rikos vain yhteiskuntaa\nvastaan. Se on rikos itse kauneutta vastaan.\n\nHänen mielestään yhteiskunta merkitsi ilmeisesti varsin vähän kauneuden\nitsensä rinnalla. Hetkisen hän tuijotti ääneti eteensä. Sitten hän\nvirkahti:\n\n— Ymmärrän, mihin tähtäätte. Mutta te erehdytte. Mikko Pöystisen komeus\nviehätti aikansa minun maalarinsilmiäni. Tutustuttuani häneen havaitsin\nkuitenkin pian, ettei hänellä ollut mitään sanottavaa sydämelleni.\nEmmekä me naismaalarit mene naimisiin pelkän mallin kanssa. Joten\nminulla ei ollut mitään syytä olla mustasukkainen Mikosta Paulalle.\nSanon teille vielä hiukan enemmän, mikä teidän kannattaa painaa\nmieleenne. Voitte huoleti luopua ajatuksesta, että ylipäänsä joku\ntervevaistoinen nainen olisi murhannut Paulan mustasukkaisuudesta.\nMikko Pöystinen ei ole sen arvoinen.\n\nRauta kumarsi.\n\n— Kiitän arvokkaasta vihjeestä. Olisin siitä vielä kiitollisempi,\njos voisitte neuvoa minulle, mitkä ulkonaiset piirteet erottavat\ntervevaistoiset naiset muista... Mutta minun on pakko esittää vielä\neräs kysymys. Vaikka olenkin vakuutettu teidän terveestä vaistostanne.\n\nTaiteilijatar hymyili tyynesti.\n\n— Missä olette ollut viimeiset seitsemän päivää? Kuulin näet, että\nolette vasta tänään palannut kotiin.\n\n— Olen ollut kolme viikkoa Kangasalla. Tehtailija Kuosman perheessä.\nMaalasin hänen molempien lastensa muotokuvat. Lähdin sieltä tänään\naamuvarhaisella. Voittehan soittaa rouva Kuosmalle. Vähintään kolme\nhenkilöä saattaa todistaa, että viimeisinä seitsemänä päivänä minulta\nriitti aikaa tuskin syömiseen. Muotokuville kun tuli niin kiire.\n\nHyvästellessään Lilja Kari kysyi:\n\n— Oletteko nyt hyvin pettynyt? Taisin saattaa teidät pulaan.\n\n— Päinvastoin. Yksi nimi pois listalta. Ja silti minua yhä vaivaa\nrunsauden pula. Sitäpaitsi, oli hauskaa havaita, että olemme ainakin\nyhdessä asiassa samaa mieltä. Nimittäin, ettei Mikko Pöystinen ollut\nsen arvoinen.\n\nRauta suuntasi kulkunsa pikku kahvilaan, jossa hän oli sopinut\nkohtaavansa apulaisensa ja sihteerinsä. Nämä olivat siellä jo\nodottamassa häntä. Rauta hymähti. Annikki Koskelasta ja Jussi\nNiinistöstä oli väärin sanoa, että he olisivat nyt odottaneet jotakin.\nPaitsi toisiaan. Pikku kahvilan autius oli mainio kuhertelupaikka\nrakastavaisille.\n\nJussi Niinistö oli halukas pääsemään mahdollisimman pian irti\npäälliköstään. Siksi hän kävi heti asioihin käsiksi.\n\nHänellä oli ollut uskomattoman hyvä onni. Hän oli tavannut rouva\nSyvänteen. Tällä oli kuitenkin ollut hyvin vähän kerrottavaa\nmiehestään, jota hän ei ollut kuukausikaupalla edes nähnyt. Mutta\nhäneltä Niinistö oli kuitenkin saanut majurin parhaiden ystävien nimet\nja osoitteet. Heti ensimmäiseksi tavoittamaltaan hän oli kuullut kaiken\ntarvitsemansa.\n\nYstävät olivat pitkin kevättä ja etenkin nyt kesällä panneet\nhuolestuneina merkille, että majuri Syvänne oli ruvennut\njuopottelemaan. Siksi kertoja oli ilahtunut suuresti, kun Syvänne oli\nkymmenen päivää sitten tullut hänen luokseen ilmoittaen haluavansa\nmaalle lepäämään.\n\n— Johtaja Saarinen, kertojani, sanoi, ettei sellainen kelpo mies kuin\nSyvänne saa toki kuolla sellaisen naisen kuin Paula Karppelan takia.\nToinen kultaa ja toinen kuonaa, niin hän heitä arvioi. Mutta Syvänne\nei ollut tiennyt, minne mennä. Saarinen oli silloin suositellut\nhänelle omaa kalastusmökkiään, joka on ollut tyhjillään, mutta joka on\nmuonankin saannin kannalta hyvällä paikalla. Kuule, Rauta, pidä nyt\nkiinni pöydästä, ettet putoa lattialle. Tuo Saarisen kalakämppä on\neräällä Päijänteen saarella. Hän näytti paikan kartalta. Sinä puhuit\njotakin Laaksolan kylästä. Tuolta saarelta on sinne kaksi ja puoli\npeninkulmaa. Oletko nyt iloinen, Rauta.\n\n— En.\n\nEikä hän siltä näyttänytkään. Hän ei ollut milloinkaan tietääkseen\nnähnyt majuri Syvännettä. Mutta se, mitä hän oli tästä kuullut, oli\nollut omiaan antamaan miehestä miellyttävän kuvan. Lukuunottamatta\nonnetonta rakastumista. Paula Karppelan murhaaja oli luihu,\nilkeämielinen ja röyhkeä lurjus, ja siihen osaan majuri Syvänne ei\nottanut sopiakseen.\n\n— Milloin Syvänne lähti Päijänteelle? Rauta kysyi synkästi.\n\n— Heti seuraavana päivänä. Siis yhdeksän päivää sitten. Eikä paluusta\nole vielä tietoa.\n\nTuntui siis varmalta, että majuri oli ollut murhan tapahtuma-aikoihin\npaikkakunnalla. Mutta, Rauta järkeili, sekään ei vielä todistanut häntä\nsyylliseksi. Paikkakunnalla oli silloin useita muitakin, joilla voitiin\nsanoa olevan yhtä hyvän motiivin, mutta -jotka kuitenkaan eivät olleet\nmurhaa tehneet. Myös Syvänteen kohdalla saattoi syyttömyys käydä yhtä\nselvästi ilmi.\n\n— Saitko selville majurin nykyisen osoitteen?\n\n— Kyllä. Tosin rouva Syvänne ei sitä tiennyt. Mutta Saarinen oli\nsiinäkin suhteessa parempi tietolähde. Majuri on viime kesäkuun alusta\nalkaen asunut samassa talossa Puistokadun varrella kuin Paula Karppela.\n\n— Samassa talossa!\n\n— Niin. Jopa samanlaisessa kaksiossakin. Vain kahta kerrosta alempana.\nHän oli hankkinut kaksion entiselle vuokralaiselle neljän huoneen\nhuoneiston Munkkiniemestä saadakseen nuo huoneet haltuunsa.\n\nRauta nousi. Niin myöhä kuin jo olikin, niin hän halusi vielä tänä\niltana yrittää tavoittaa majuri Syvänteen. Olihan mahdollista, että\nmies oli jo palannut, vaikka ystävät eivät tienneet siitä.\n\n— Kiitoksia teille molemmille. Olette auttaneet minua huomattavasti.\nJos tarvitsen vielä apuanne, tulen aamulla toimistoon.\n\n— Entä neiti Kytö ja rouva Lammi? neiti Koskela kysyi.\n\n— Heitä ei kannata vaivata ainakaan tähän otteeseen. Sain neiti Karilta\njo vastaukset. Jatkakaa te kaksi vain tunturikyyhkysleikkiänne!\n\nPuistokadulle oli lyhyt matka. Rauta aukaisi talon alaoven tohtori\nKarppelalta saamallaan avaimella. Hän soitti moneen kertaan kolmannessa\nkerroksessa olevan kaksion kelloa. Mutta huoneistosta ei kuulunut\nhiiskahdustakaan. Majuri Syvänne ei siis ilmeisesti ollut vielä\npalannut.\n\nRauta jatkoi matkaansa viidenteen kerrokseen. Ovi avautui narahtamatta.\nPienessä eteisessä tuntui pistävä haju. Se sai Raudan riuhtaisemaan\nkiivaasti auki oven suoraan edessä olevaan huoneeseen. Mutta sitten hän\npakottautui rauhalliseksi. Sytytettyään sähkön hän huomasi olevansa\nsekä rikkaasti että erikoisen maukkaasti sisustetussa arki- ja\nruokailuhuoneessa. Kaikki oli siellä mallikelpoisessa järjestyksessä.\nJopa kallisarvoinen sveitsiläiskellokin avotakan reunustalla tikitti\nnäyttäen täsmällisesti aikaa.\n\nMutta huoneistossa oli siltä huolimatta aivan äskettäin tapahtunut\njotakin. Hän oli eteisessä tuntenut ruudin käryä. Hetken hän empi\ntoisen huoneen kynnyksellä.\n\n— Olenhan minä teki ennenkin nähnyt kuoleman, hän mutisi itsekseen. —\nSen eri muodoissa.\n\nMutta se ei auttanut. Outo kammo ei ottanut väistyäkseen. Koko asetelma\noli niin järjetön. Paula Karppela makasi murhattuna erään kaukaisen\nkunnan leikkuuhuoneessa. Hänen silvottu ruumiinsa siirrettäisiin\nhuomenna parinkymmenen metrin päässä olevaan sukuhautaan. Ja samaan\naikaan täällä, hänen pääkaupunkilaisasunnossaan, oli vieraillut\nväkivaltainen kuolema. Joku kutsumaton vieras oli saavuttanut\nmatkanpäänsä.\n\nRauta astui makuuhuoneeseen ja painoi sähkön palamaan. Hän ei enää\nedes säpsähtänyt havaitessaan miehen retkottavan nojatuolissa upean\npukeutumispöydän ääressä. Takakenoon painunut ruumis kuvastui\nkolminkertaisesti korkeasta peilistä ja sen molemmista kääntöosista.\nMies oli keski-ikäinen. Tumma tukka oli harmaantunut ohimoilta. Kasvot\nolivat lujat ja rauhalliset. Vaalean kesäpuvun takki oli veren tahrima.\nPelkkä silmäys mieheen riitti vakuuttamaan, ettei hän kaivannut enää\nmitään lääkärin apua. Oikeasta kädestä oli lattialle pudonnut pistooli.\n\nRauta varoi tarkoin koskemasta ruumiiseen. Erikoisesti häntä kiinnosti\ntällä hetkellä se, mitä miehellä oli edessään peilipöydällä. Keskellä\noli suurikokoinen valokuva, joka esitti juhlapukuista, hurmaavaa\nnaista. Katsoessaan sitä Rauta oli melkein valmis yhtymään Lilja Karin\nlausuntoon, että se, joka oli murhannut Paula Karppelan, oli nostanut\nkätensä kauneutta itseään vastaan. Kuvan molemmin puolin oli maljakossa\npunaisia ruusuja, jotka oli tänään siihen asetettu. Edessä oli loppuun\npalanut kynttilä. Oikealla oli kirjepaperiarkki, jäähyväiset elämälle.\nKirjoitus oli samaa voimakasta, pystyä käsialaa, jonka Rauta tunsi jo\ntuomari Aallolta saamastaan kirjekuoresta. Hän kumartui lukemaan.\n\n »Ystävilleni!\n\n Minä kirjoitan nämä rivit, jottei kuolemani tarvitse herättää mitään\n turhia kysymyksiä.\n\n Minä matkustin kaupungista saadakseni vielä viimeisen kerran sulkea\n syliini Elämäni Naisen. Minulle oli luvattu, että hän tulisi luokseni\n jättääkseen minulle hyvästi ja antaakseen minulle anteeksi kaiken,\n millä viime kuukausina olen saattanut loukata ja pahoittaa häntä.\n\n Minä kirjoitin hänelle ilmoittaen, missä odotin häntä. Vakuutin äitini\n muiston nimissä, joka on minulle pyhintä, ettei hänellä olisi nyt eikä\n vast’edes mitään pelättävää puoleltani, jos hän vain tulisi ojentamaan\n minulle kätensä sovinnon merkiksi.\n\n Minä odotin häntä. Seisoin yön myrskyssä ja päivän pistävässä auringon\n paisteessa rannalla ja rukoilin häntä tulevaksi. Mutta kun hän ei\n saapunut, palasin tänä aamuna tuskasta sairaana tänne. Silloin -sain\n lukea, että hän onkin kuollut. Hän on hukkunut juuri samana yönä,\n jolloin hänen piti tulla minun luokseni. Hän oli ollut matkalla minun\n luokseni!\n\n Te, ystäväni, jotka ette ole milloinkaan ymmärtäneet rakkauttani\n häneen, koska ette tunteneet häntä niin kuin minä tunsin, ette liioin\n voi käsittää, mitä minussa tapahtui tuon havaitessani. Kaikki tuska\n valui minusta pois.\n\n Minä kuolen tänään, koska elämällä ei ole minulle enää mitään\n merkitystä eikä arvoa, sen jälkeen kun hän on astunut suuren rajan\n ylitse.\n\n Minua ei liikuta, miksi tätä tekoani sanotaan. Pelkuruudeksi tai\n traagillisuudeksi. Tekin, ystäväni, olette koettaneet monesti\n vakuuttaa minulle, että olen muka maksanut liian korkean hinnan\n rakkaudestani. Mutta sellainen elämä kuin minun olisi kannattanut\n uhrata yhdestä ainoasta onnen päivästä hänen kanssaan. Ja minulla on\n kuitenkin ollut vuosia!\n\n Kirjoitettuani tämän loppuun sammutan lamput ja sytytän viimeisen\n kynttiläni. Sen loisteessa olen käyvä vielä kerran lävitse rakkauteni\n päivät. Kun kynttilä sammuu, ammun itseni, onnellisempana kuin\n yksikään teistä voi olla..\n\n Jääkää hyvästi, ystäväni!\n\n                                                Risto Syvänne.\n\nKaikessa pateettisuudessaan kirje vaikutti tässä ympäristössä aidolta.\nVainajan kasvojen ilmekin vakuutti, että hän oli eronnut elämästä\ntyytyväisenä siihen tilinpäätökseen, jonka oli tehnyt. Rauta ei\ntuntenut pienintäkään halua ryhtyä majuri Syvänteen tuomariksi.\n\nMutta eräs kohta jäähyväiskirjeessä kiinnosti häntä erikoisesti.\n»Minulle oli luvattu, että hän tulisi...» Jos Paula olisi tuon\nlupauksen antanut, niin siinä olisi pitänyt olla: »Hän oli luvannut\ntulevansa...» Kirjehän oli kauttaaltaan sanonnaltaan täsmällinen ja\nhuoliteltu. Kuka siis oli saattanut Paulan puolesta luvata? Eeva\nKarppelako? Vai oliko tässäkin tapauksessa olemassa joku kolmas\nmahdollinen?\n\nJoka tapauksessa Risto Syvänne oli itse pyyhkinyt nimensä\nmurhaajaehdokkaiden listalta. Oli liian mielikuvituksellista\notaksua, että mies olisi ensin kylmäverisesti murhannut entisen\nrakastajattarensa ja onnistuttuaan peittämään jälkensä ampuisi sitten\nitsensä jättäen jälkeensä tuollaisen jäähyväiskirjeen elämälle. Ainakin\nse olisi ollut mahdotonta Syvänteen kaltaiselle suoraviivaiselle\nluonteelle. Ilmeisesti hän oli kuollut siinä valoisassa uskossa, että\nPaula oli jäänyt tulematta hänen luokseen tuona yönä, koska myrsky\nkaatoi hänen veneensä.\n\nRauta tunsi suurta halua tutkia vainajan taskut. Ne sisälsivät ehkä\nvastauksen kysymykseen, kuka oli Paulan puolesta luvannut tuon\nkohtalokkaaksi käännetyn tapaamisen. Tuo lupaus saattoi olla rengas\nsiinä pirullisesti suunnitellussa ketjussa, joka päättyi Paulan\nkuolemaan. Siksi lupauksen antajan paljastuminen olisi voinut nyt\nyhdellä iskulla ratkaista koko murha-arvoituksen.\n\nRauta voitti kuitenkin kiusauksen. Jo näinkin hänellä olisi\nkyllin monia vastauksia annettavana poliisille tämäniltaisesta\nesiintymisestään. Ei kannattanut antautua vaaraan joutua vielä\nkiusallisempaan asemaan.\n\nHän poistui huoneistosta lähtien etsimään talon isännöitsijää tai\ntalonmiestä. Ensiksimainittua oli mahdotonta löytää. Pohjakerroksessa\nhän näki vihdoin eräässä ovessa kilven: Talonmies. Mutta hän sai\nsoittaa kelloa ja koputtaa sangen kauan, ennen kuin huoneistosta alkoi\nkuulua laahustavia askeleita. Ovi aukeni vain raolleen, ja vanhan\nmiehen kiukkuinen ääni kysyi:\n\n— Kuka siellä mellastaa? Sydänyöllä!\n\nVaivoin Rauta sai ukolle selitetyksi, että hänen asiansa oli sekä\ntärkeä että kiireellinen. Eteisessä hän sitten ilmoitti, että oli heti\nhälytettävä poliisi, koska majuri Syvänne oli neiti Karppelan kaksiossa\ntehnyt itsemurhan. Hän sai toistaa sanottavansa kolmeen kertaan, ennen\nkuin talonmiesvanhus aikoi käsittää.\n\n— No, mitäs tekemistä teillä sitten oli neiti Karppelan kaksiossa?\nJokos Suomen armeijan kapteenitkin ovat heittäytyneet murtovarkaiksi?\nMinä en tunne teitä!\n\nRauta ojensi hänen luettavakseen tohtori Karppelalta saamansa\nsuosituskirjeen. Ukko tavaili sitä vaivalloisesti heikossa valossa.\nSisähuoneesta ilmestyi eukko, yhtä vanha ja kutistunut kuin hän\nitsekin, hänen avukseen. Päät yhdessä kirjettä tutkien he yönutuissaan\nmuodostivat parin, joka toisissa oloissa olisi saanut Raudan\nhymyilemään. Nyt häntä tämä viivytys vain harmitti.\n\nVihdoin vanhukset pääsivät kirjeen loppuun. Kaipa tohtori Karppela oli\nkirjoittanut hänestä kauniisti, koska talonmiesparin käytös muuttui\nheti. Ukko pyysi kovin nöyrästi häntä soittamaan poliisille, koska se\nherra tuomarilta kävisi tottuneemmin.\n\nOdottaessaan vastausta poliisiasemalta Rauta kuuli eukon marisevan:\n\n— Enkö minä sanonut sitä sinulle heti? Ei sellaista miestä olisi\npitänyt taloon ottaa! Vähänkös hälyä ja puhetta se aiheutti jo ennen\njuoksemalla öitä Paula-neidin luona! Mutta sinä vain jankutit, että\nmitäs, höyli herra se on, antaa tupakit ja joskus viinapuolikkaankin.\nVai höyli! Nyt se nähtiin! Olisi edes omassa huoneistossaan lopettanut\nitsensä. Mennä nyt tahrimaan toisten huoneet! Ja ne on vielä minun\nsiivottava!\n\nPoliisin tultua Rauta joutui aluksi hyvin kireälle. Tohtori Karppelan\nkirje ei auttanut häntä pitkällekään. Mutta sitten ehättäytyi paikalle\nkomisario, joka tunsi hänet nimeltä ja maineelta. Tälle hän ilmoitti\nluottamuksellisesti, että Paula Karppelan kuolema ei ollut onnettomuus,\nkuten yleisesti luultiin, vaan murha ja että hän oli tutkimassa\nsitä. Sen jälkeen kaikki oli helppoa. Hän sai luvan jopa seurata\ntutkimuksiakin Paula Karppelan kaksiossa.\n\nTulokset jäivät kuitenkin hyvin laihoiksi. Lukuunottamatta lompakkoa,\njoka sisälsi vainajan henkilöllisyyspaperit ja parisen tuhatta markkaa,\nsekä avainnippua, majuri Syvänteen taskut olivat aivan tyhjät. Paula\nKarppela taas näytti ennen matkaansa polttaneen tai ottaneen mukaansa\nkaikki henkilökohtaiset paperinsa.\n\nRaudan ehdotuksesta komisario päätti, että saman tien suoritettaisiin\ntarkastus myös majuri Syvänteen huoneistossa. Se oli tarkalleen\nsamanlainen kaksio kuin Paulankin. Mutta viimeksimainitun\nloisteliaisuuden jälkeen Syvänteen huoneet vaikuttivat suorastaan\nköyhiltä ja puolittain autioilta. Jo vilkaistuaan arkihuoneen\navotakkaan Rauta olisi ollut valmis luopumaan tarkastuksesta. Matkalta\npalattuaan majuri oli ilmeisesti polttanut siinä kaikki paperinsa.\nTuhkasta ei löytynyt ainoatakaan palamatonta paperisuikaletta.\n\nMajuri Syvänne oli jäähyväiskirjeessään selvittänyt jälkeenjääville\nelämäänsä ja kuolemaansa sen verran kuin katsoi heidän tarvitsevan\ntietää. Se sai riittää!\n\n\n\n\nYhdestoista luku.\n\nTUOMARI AALLON URAKKA.\n\n\nSeuraavana aamuna sää muuttui. Oli kuin kesä olisi äkisti katkennut\nkesken. Ei ollut enää puhettakaan auringonpaisteesta ja helteestä.\nKoillismyrsky puhalsi yli Helsingin. Paksut pilvimassat tuntuivat\nohi kiitäessään hyväilevän hotelli Tornin yläkerroksia. Sade pieksi\nasfalttikatuja. Helsinki oli yhdellä iskulla menettänyt eilisiltaisen\nhuolettomuutensa ja loisteliaisuutensa. Nyt se oli puusuojuksin ja\nhiekkasäkein peitettyine näyteikkunoineen, kaiken puutetta kopsaavine\nnaisten puukenkineen ja vanhuuttaan itkevine miesten sadetakkeineen\naivan tavallinen ja hyvin huolestunut sota-ajan kaupunki. Harvojen\nvastaantulijoiden kasvot olivat harmaat ja kiusaantuneet.\n\nRauta huo'ahti helpotuksesta päästessään vihdoin oman toimistonsa\nsuojiin.\n\n— Huomenta, Rajanen!\n\nPuhuteltu oli kolmissakymmenissä oleva, vaalea, pyyleähkö mies.\nHän istui työpöytänsä ääressä, jolle oli kasattu joukko kookkaita\npostimerkkikokoelmia. Parhaillaan hän oli suurennuslasilla tutkimassa\neräitä kirjekuoria. Hän silmäsi työstään hieman harmistuneena tulijaan.\nKukaan ei voinut vaatia häntä nousemaan tuoliltaan. Hänen oikea\njalkansa oli polvesta jäykkä vihollisluodin jäljiltä.\n\n— Kas, Rauta. Niin taisinpa Niinistöltä ohimennen kuulla, että olet\ntullut meitä virkistämään jollakin pikku murhalla. Mutta, puhuakseni\ntärkeämmästä, eikö Sveitsi ole rikas maa?\n\nRauta hymähti. Kätellessään hän myönsi:\n\n— Niin sanotaan.\n\n— Mutta skotlantilaisia siellä tuntuu asuvan.\n\nRauta istahti vastapäiseen tuoliin. Rajaselle piti antaa aikaa. Hän oli\nperusteellinen mies ja puheissaan hidas. Mutta aikanaan selviäisi, mitä\nnäiden kansallisuusmietteiden takana oli. Mikäli jotakin oli.\n\n— Katsopas tätä kuorta, Rajanen sanoi hetken kuluttua. — Tarkemmin\nsanoen postimerkkiä siinä.\n\n— Sveitsiläinen merkki.\n\n— Niin. Tietenkin. Minäkin luulin, että kaikki pii niin kuin olla\npiti. Olen ollut kirjeenvaihdossa merkkiasioista tuon hepun kanssa.\nToissapäivänä liotin erään merkin irti. Siiloin havaitsin, että se oli\nkahdesta kappaleesta kokoonliimattu. Kaksi päivää olen nyt tutkinut\nasiaa. Kaikkien hänen kirjekuoriensa laita on samoin.\n\n— Mitä järkeä tuossa on?\n\n— Mies ilmeisesti kerää käytettyjä merkkejä, joissa postileima ei ulotu\nyli koko merkin. Hän leikkaa puhtaan osan irti. Sommittelee noista\nosasista puhtaan kokonaisuuden ja liimaa ne kuoreen antaen sitten\npostin huristaa. Tarkkaa ja hienoa työtä. Paljaalla silmällä petosta ei\nkukaan pysty huomaamaan.\n\n— Onpa sillä miehellä kärsivällisyyttä. Ei luulisi mokoman kannattavan.\n\nTuomari Rajanen murisi.\n\n— Kannattavan! Saituri ei kysy, kannattaako.\n\n— Ja mitä aiot tehdä?\n\n— Ilmiannan hänet Sveitsin postihallitukselle. Moinen »ruumiiden\nleikkelijä» ei saa rankaisematta häväistä filatelistien mainetta.\n\nRauta totesi, että huolensa oli kullakin.\n\n— Tiedätkö, missä Niinistö on?\n\n— Sihteerisi huoneessa.\n\n— Onko hänellä jotakin saneltavaa?\n\n— Saneltavaa! Kyllä kai!\n\n— No, mitä hän sitten tekee neiti Koskelan huoneessa.\n\nRajanen oli jälleen syventynyt tutkimaan petollisia kirjekuoria. Hän\ntuhahti halveksivasti:\n\n— Mitäkö? Luotaa naissielun syvyyksiä!\n\nRauta joutui havaitsemaan, ettei Rajanen ollut niinkään väärässä. Siksi\nhän katsoi pian parhaaksi vetäytyä omaan huoneeseensa odottamaan, että\nkello tulisi 12 ja sen mukana korpraali autoineen.\n\nPaluumatka sujui hitaammin kuin tulo. Sateen jäljiltä tiet olivat\nvaarallisen liukkaat. Ja, mikä merkitsi kenties vielä enemmän,\nKorhosella ei nyt ollut kiirettä morsiamen luo. Hänen ykstotisilla\nkasvoillaan väreili rauhallinen hymy. Joskus voi seitsemäntoista tuntia\nHelsingissä tyynnyttää miestä ihmeellisesti.\n\nPäämäärää lähestyttäessä Rauta käski kuljettajan pysäyttää\nkirkonkylässä nimismiehen toimiston luona. Hän sai kelpo sadekuuron\nniskaansa. Muuta hän ei käynnistä hyötynyt; tuomari Aalto oli kuulemma\naamuvarhaisesta ollut Laaksolan kylässä kaksi konstaapelia mukanaan. Ei\nauttanut muu kuin jatkaa matkaa.\n\nHelsingissä käynti ei ollut suinkaan ollut tulokseton. Mutta silti\nRauta oli tyytymätön. Oikeastaan Paulan maalaisihailijan nimi oli ainoa\nuusi tieto, joka saattoi jatkuvien tutkimusten kannalta osoittautua\ntärkeäksi. Muuten matkan tulokset olivat pelkästään kielteisiä.\n\nEdellyttäen, että Mikko Pöystisen antama naisten luettelo oli\ntäydellinen, murhaaja ei näyttänyt olevan löydettävissä hänen\nihailijattariensa joukosta. Lilja Kari oli hänen nimeämistään ainoa,\njoka, olisi saattanut tulla kysymykseen. Hän oli kuitenkin paljastanut\nkorttinsa, eikä niissä ollut mitään salamyhkäistä. Rauta oli varmuuden\nvuoksi soittanut toimistostaan tehtailija Kuosman rouvalle Kangasalle,\nja tämä oli vahvistanut neiti Karin alibin vuorenvarmaksi. Mutta\ntietenkään ei kannattanut vielä kokonaisuudessaan hylätä tuota Inkerin\nteoriaa. Olihan jäljellä se mahdollisuus, että Mikko Pöystinen oli\ntahallaan salannut juuri sen naisen nimen, jonka hän tiesi tai jota\nhän aavisteli syylliseksi. Sitäpaitsi murhaaja saattoi olla salainen\nihailijatar, jonka mustasukkaisesta rakkaudesta Pöystinen oli täysin\ntietämätön.\n\nRisto Syvänteen syyttömyys oli joka tapauksessa päivänselvä. Rauta\noli aamuvarhaisella käynyt eilisiltaisen tuttavansa rikospoliisin\nkomisarion juttusilla. Majuri Syvänteen itsemurha oli kaikilta puolilta\nvarmistettu tosiasia. Johtaja Saarinen oli vahvistanut jäähyväiskirjeen\nSyvänteen kirjoittamaksi. Pistoolin perässä oli tavattu vain majurin\nitsensä sormenjäljet. Lääkäri oli todennut, että luoti oli lävistänyt\nsydämen ja että kuolema oli sattunut tuntia tai paria ennen Raudan\npaikalle tuloa. Se, ettei laukaus ollut herättänyt talossa mitään\nhuomiota, oli saanut luonnollisen selityksensä: naapurihuoneistoissa ei\nsillä hetkellä ollut ketään ollut. Risto Syvänne oli selvittänyt ennen\nkuolemaansa asiansa toisten kanssa niin tarkoin, että oli postitse\npalauttanut johtaja Saariselle hänen kalastusmajansa avaimetkin.\n\nKuka oli Jaakko Ylitalo? Ja missä hän nyt oli? Ne kysymykset vaativat\nnyt ennen muita vastausta.\n\nAuton sivuuttaessa Kesärannan valkoisen portin Rauta oli antaa\nkuljettajalle määräyksen pysähdyttää. Hänhän oli luvannut Laura\nLaidalle tulevansa keskustelemaan matkalta palattuaan. Mutta sitten\nhän muutti mieltään. Tuolla keskustelulla ei ollut hengen hätää. Nyt\nhänen oli ennen kaikkea saatava tietää, miten pitkälle Aalto oli\ntiedusteluissaan päässyt, osatakseen päättää seuraavista siirroistaan.\n\nMartti-poika oli häntä nytkin Tuulensuun portilla vastassa. Mutta nyt\npoikasta ei vaivannut mikään ylenmääräinen kunnioitus isäänsä kohtaan.\n\n— Minäpä sain vaarin kanssa eilen uistimella hauen! hän huusi autoon.\n\n‒ Äläpäs! Ihanko totta, Pikku Jättiläinen?\n\n— Ihan totia! Minä sen sain! Vaari vain vähän auttoi. Ja se painoi\nneljäsataa grammaa! Mummu sanoo, että minä olen vaarilta perinyt\nkalastustaidon.\n\nPoikanen oli aivan haljeta ylpeydestä. Eiliselle ystävälleen,\nkorpraalille, hän nyökkäsi miltei alentuvasti. Eikä auto kiinnostanut\nhäntä tällä kertaa lainkaan. Rauta hymähti. Niinpä niin, mikä olisikaan\nmitään elämämme ensimmäisen hauen rinnalla!\n\nInkeri oli kuitenkin väsynyt jo koko kalaan:\n\n— Se punnittiin ainakin tusinan kertaa, hän valitti. — Sitten se\non mitattu pitkin ja poikin. Sen sisälmyksissäkään ei ole enää\ntutkimatonta paikkaa. Oletko sinä, kultaseni, puhunut joskus pojalle\nbalsamoimisesta?\n\nRautaa hämmästytti tämä äkillinen hyppäys.\n\n— En voi muistaa. Mutta ehkäpä olen. Miksi sitä kysyt?\n\nNo, kun Pikku Jättiläinen vaati kiven kovaa, että hänen haukensa on\n»salpamoitava». Hän sanoi tallettavansa kalan siksi, kunnes hän on\nvaari ja antavansa sen sitten jollekin pojanpojalleen merkiksi siitä,\nettä hän jättää tälle perinnöksi myös kalastustaitonsa. »Tietenkin\nminun omat lapseni ovat yhtä huonoja kalamiehiä kuin isi ja äiti. Siksi\nminun on hypättävä heidän ylitseen. Niin kuin minunkin vaarini on\ntehnyt.» Olisitpa sillä hetkellä nähnyt Marin kasvot! Ei luulisi, että\nhän on joskus rakastanut minua melkein yhtä paljon kuin Martti-poikaa\nnyt. Hänen katseensa nujersi minut sellaiseen alemmuuskompleksiin, että\npainoin pääni alas ja hiivin huoneesta.\n\n— Hiivitään nytkin, Rauta ehdotti. — Mennään saunakamariin juttelemaan.\nMuutenhan meillä on vaara joutua tuon nuoren triumfaattorin\njuhlavaunujen pyörien alle.\n\nSade oli hiljentynyt lohduttomaksi tihkusateeksi. Järvi oli harmaa\nja hymytön. Rauta katsoi sitä hetkisen saunakamarin pikkuriikkisestä\nikkunasta. Sitten hän huoahtaen kääntyi vaimoonsa.\n\n— Onko Aallosta kuulunut mitään?\n\n— Hän soitti vajaa tunti sitten. Kovin kiireissään hän tuntui olevan.\nKello 21:n maissa hän sanoi ehkä pääsevänsä tänne. Hän pyysi, että sinä\nkaikin mokomin odottaisit häntä.\n\nRauta nyökkäsi. Parin tunnin tauko ei ollut hullummaksi. Hänenhän piti\nInkeriltä kuulla Paula Karppelan hautajaisista.\n\n— Tutkimustesi kannalta et menettänyt mitään, vaikket ollutkaan\nhautajaisissa läsnä, Inkeri huomautti. — Muuten kyllä. Kana-Kristiina\nsanoi, ettei tässä pitäjässä ole milloinkaan ollut niin komeita\nmaahanpanijaisia. Ei edes silloin, kun kauppaneuvos Karppela\nhaudattiin. Ja Kana-Kristiina tietää, mitä puhuu.\n\nSitten Rauta sai kuulla. Inkeri selosti ruumiinsiunausta kirkossa, joka\noli ollut ääriään myöten täynnä väkeä.\n\n— Oliko Maija Pöystinen läsnä? Rauta kysyi.\n\n— Oli. Niemen kaikkien huviloiden väki oli kokonaisuudessaan paikalla.\nEevaa lukuunottamatta. Margit-neiti, joka jostakin syystä on käynyt\nkovin herttaiseksi minua kohtaan, kertoi Eevan tahtoneen välttämättä\nmukaan. Mutta tohtori ja kenraali olivat sen jyrkästi kieltäneet.\nNuorin palvelustytöistä oli jätetty sairasta vartioimaan.\n\nTuomiorovasti Metsämaa oli toimittanut ruumiinsiunauksen. Hän oli\npuhunut niin kauniisti, ettei kirkossa ollut ollut ainoatakaan\nkuivaa silmäparia. Tuomiorovastin oli pitänyt hetkeksi keskeyttää,\nkun kenraalitar Karppela oli saanut äänekkään itkukohtauksen. Sateen\nvuoksi oli seppelten laskukin toimitettu kirkossa. Valkoinen arkku\noli kokonaan peittynyt kukkien alle. Kymmeniä puheita oli pidetty.\nProfessori Laitakin oli antanut näytteen loisteliaasta puhetaidostaan.\nMutta liikuttavimman puheen oli pitänyt Liina Purola laskiessaan\narkulle Onnelan palvelusväen ruiskukista ja kuukausiruusuista solmiman\nseppelen.\n\nSade oli kuin tilauksesta tauonnut siksi ajaksi, että arkku ehdittiin\nkantaa kirkosta Karppeloiden sukuhautaan. Puolisentuhatta ihmistä oli\nsilloin ollut kirkkomaalla.\n\nOnnelassa oli tarjottu hautajaislounas parillesadalle henkilölle.\nPaulan häiksi valmistettuja ruokia oli täydennetty ja paranneltu, joten\nvaativimmankin täytyi olla tyytyväinen tarjoiluun. Kenraali Karppela\noli komentoäänellään aloittanut niiden surunvalittelujen lukemisen,\nmitä sukulaiset ja ystävät olivat kukkasrahastojen kautta lähettäneet.\nMutta hän ei ollut jaksanut pitkällekään. Majuri Pöystinen oli sitten\njatkanut, ja hänelläkin oli ollut tekeminen päästäkseen loppuun.\nKenraalitar ja Oili Karppela eivät olleet osallistuneet lounaaseen.\nTohtorin oli kuulemma pitänyt antaa heille kummallekin jotakin\nrauhoittavaa, ja he olivat vetäytyneet huoneisiinsa. Ateria oli venynyt\npitkälle. Tuulensuun väkikin oli kotiutunut vasta tuntia ennen Rautaa.\n\nKun Inkeri viimein lopetti perusteellisen selostuksensa, hänen miehensä\nvirkahti:\n\n— Onpa kuin olisin itse ollut tuossa kaikessa mukana. Mutta mitään\noutoa ja erikoista ei siis tapahtunut?\n\nEt. Koetin pitää silmäni ja korvani auki. Mutta mitään sellaista en\nhavainnut.\n\nRauta imi hetken ääneti ja tuikeana savukettaan. Sitten hän huo'ahtaen\nsanoi:\n\n— Luulenpa, että on jo korkea aika minun puolestani selostaa sinulle,\nmihin asti olen päässyt.\n\nInkeri nyökkäsi innokkaasti. Raudalla oli jälleen aihetta todeta,\nettä hänen vaimonsa oli ihanteellinen kuuntelija. Hän ei keskeyttänyt\nkertaakaan. Mutta sekä hänen siniset silmänsä että sorjan vartalon\nhievahtamattomuus todistivat herpautumatonta kiinnostusta.\n\n— Niin, enempää minulla ei nyt olekaan kerrottavaa. Rauta lopetti.\n\n— Mutta kultaseni, minusta ei sinulla ole pienintäkään syytä\ntyytymättömyyteen. Vasta eilen aamullahan otit jutun tutkittavaksesi.\nJa jo nyt olet onnistunut selvittämään hämmästyttävän määrän sotkuisia\nvyyhtejä. Minä en osannut kuvitella sinun päässeen jo näin pitkälle.\n\nVaimon innostus ilahdutti Rautaa. Hän huomautti kuitenkin vakavasti:\n\n— Niin. Mutta itse ratkaisu saattaa olla vielä peninkulmien päässä.\nOlen tähän mennessä voinut todeta, että eräät epäilyksenalaiset\neivät varmastikaan ja eräät toiset eivät luultavimmin ole syyllisiä.\nMurhaaja sensijaan piileksii jossakin hämärän suojissa. Minulla on\nilkeä tunne siitä, ettei hän ole kaukana, vaan pääsee vahingoniloisesti\nnaureskelemaan minun hapuiluilleni. Sitäpaitsi ei ole lainkaan\nsanottua, että Paula Karppela ja Risto Syvänne jäävät viimeisiksi,\njoiden kuolema on kerran oleva hänen tilillään. Tuolta ihmiseltä\nsaattaa odottaa mitä tahansa. Siksi minulla on tulinen kiire!\n\n— Ja ensimmäiseksi aiot nyt tietysti iskeä kiinni Jaakko Ylitaloon?\n\n— Niin. Vaikken kuvittele hänessä tavoittavani murhaajaa.\n\n— Siksikö, että hän on liian yksinkertainen sielu sellaiseksi\nristilukiksi, joka on kutonut tämän murhajutun hienot seitit?\n\nRauta tarttui vaimonsa käteen ja suuteli sitä.\n\n— Pienokainen, ota vastaan minun ihailuni ja kunnioitukseni tunteet!\nSinä vaistosit heti tuon seikan. Minulta vei monta tuntia, ennen\nkuin päädyin samaan tulokseen. No, mitä nyt? Ei kai pikku rouva vain\npunastunut vaatimattomasta tunnustuksestani?\n\nInkeri naurahti. Hän oli hyvin suloinen hämmennyksissään.\n\n— Hupsu mies! Tietenkin minä punastuin. Kukapa nainen voisi\nkylmäverisesti ottaa vastaan omalta mieheltään tuollaisia\nkohteliaisuuksia? Vierailta kyllä!\n\n— Tiedätkö jotakin Jaakko Ylitalosta? Rauta kysäisi palaten äskeiseen\naiheeseen.\n\n— En. Olen vain kuullut, että Laaksolan kylän pohjoispäässä on\npientila, jonka nimi on Ylitalo. Ainoa poika on kuulemma vuodesta\n-38 alkaen ollut armeijassa. Ehkäpä hän on juuri Jaakko. Mitä luulet\nhyötyväsi hänestä?\n\n— Ehkä en mitään. Ehkä paljonkin. Kaikki riippuu siitä, mitä on noiden\nhänen kirjeensä viimeisten sanojen takana: -Muuten tapahtuu hirvittävä\nonnettomuus.» Ne voivat olla tyhjä uhkaus, jolla hän koetti houkutella\nPaulan tulemaan »salaiseen onnelaansa». Mutta ne saattavat merkitä\nmyös, että Jaakko Ylitalo tavalla tai toisella oli saanut tietoonsa,\nmitä häiden aattoyönä tulisi tapahtumaan. Toivottavasti hän ei vain ole\njo ehtinyt pudistaa tämän paikkakunnan pölyjä jaloistaan. Mutta asiasta\ntoiseen. Sinähän tunnet Eeva Karppelan. Miten hän sinun mielestäsi\nsopisi »ristilukkimme» osaan?\n\n— Olen pelännyt tuota kysymystäsi tulevaksi. Kultaseni, minä en\ntodellakaan osaa vastata siihen. En ainakaan vielä.\n\n— Entä, sinun vaistosi. Pienokainen? Se on monesti ennen auttanut minua\nkorvaamattomalla tavalla. Mitä se sanoo nyt? Miltä taholta murhaaja on\nlöydettävissä?\n\nInkeri pudisti päätään.\n\n— Odota, kultaseni. Minun täytyy saada aikaa ajatella kaikkea\nkuulemaani. Minunkin.\n\nLea-rouva tuli heitä hakemaan.\n\n— Hyvä herrasväki, olettepas te pakopaikan itsellenne löytäneet, hän\nhymähteli. — Minä ehdin käydä teitä jo venevajastakin etsimässä. Teidän\nperässänne saa juosta kuin salakihloissa olevan parin. No niin, nyt\nteidän on joka tapauksessa palattava ihmisten ilmoille. Tuomari Aalto\ntuli äsken.\n\nVasta ulos astuessaan Rauta havaitsi sateen lakanneen. Laskemassa\noleva aurinko pilkistä pilvien repeämästä. Sen säteet tanssivat kuin\nilkamoiden Inkerin hiuksissa. Keskusteluunsa vaipuneina he eivät olleet\nlainkaan panneet merkille sään muuttumista. Eikä se ehkä ollut ainoa,\ntuskin tärkeinkään, mikä tämän jutun pyörteissä pyrki unohtumaan.\n\nKun he olivat lähestymässä tupaa, Lea-rouva virkahti tyttärelleen:\n\n— Olen kattanut kahvit teille kolmelle kuistin pöydälle. Voit siis\njälleen huoleti näytellä emännän osaa.\n\nTuomari Aalto oli väsynyt ja viluinen. Päivän juoksuissa hän oli\nkastunut moneen otteeseen. Hän istui arkihuoneessa hartioillaan lehtori\nKaarion hänelle aivan liian pieni pyhätakki, jonka Lea-rouva oli heti\ntullessa kiidättänyt hänelle. Hänen mielialansa ei liioin näyttänyt\nolevan erityisen korkealla. Rauta arveli virkaveljen tarvitsevan\nmuutakin lämmikettä kuin vain kuumaa kahvia. Siksi hän nouti yläkerran\npäätyhuoneesta konjakkipuolikkaan. Vasta kun kuistilla ensimmäinen\nkuppi oli juotu ja ensimmäinen pikari tyhjennetty, hän kysäisi:\n\n— Tuntuuko jo paremmalta?\n\n— Kyllä, kiitoksia. Mutta kyllä te minulle juostavaa annoitte! Minusta\ntuntui monesti, että olin kuin ajokoira jänisjahdissa.\n\n— No, miten jäniksen kävi?\n\n— Hyvin. Nimittäin jänikselle hyvin.\n\nTyhjennettiin toiset kupilliset. Sitten Inkeri virkahti:\n\n— Mieheni täisikin jättää teille aika urakan hoidettavaksi.\n\n— Hyvä rouva, urakka saattaa tietysti olla pieni tai suuri. Mutta\nkuitenkin minusta koko urakka-sana tuntuu tässä tapauksessa aivan liian\nvähäpätöiseltä. Varmasti en olisi muistanut selvitettävistä asioista\npuoliakaan, ellen olisi merkinnyt niitä muistiin. Listani käsittää\nkuusi pääkysymystä. Se kuulostaa vaatimattomalta. Mutta niissä on\njoskus kokonainen rykelmä alakysymyksiä.\n\nHuokaisten nimismies veti esiin listansa.\n\nNiin, Inkeri myönsi, mieheni voi väliin olla ihan kohtuuton\nkuormatessaan apulaisiaan työllä. Minäkin olen aikoinani joutunut sen\nkipeästi tuntemaan.\n\n— Tekinkö?\n\nTämä tosiasia tuntui ilahduttavan ja huomattavasti piristävän väsynyttä\nmiestä. Avoimet pojankasvot saivat jälleen väriä. Hän uskaltautui\nhymyilemään Inkerille.\n\n— No, jos te kaksi olette nyt jo kyltiksenne parjanneet minua, niin\nhaluaisin mielelläni kuulla, miten noiden kuuden kysymyksen on käynyt,\nRauta huomautti.\n\nAalto säpsähti hieman. Oliko hän ehkä mennyt leikinlaskussa liian\npitkälle? Raudasta ei ollut helppo päästä selville. Nytkin hän tuijotti\ntotisena järvelle. Mutta sitten Aalto tavoitti rouvan katseen. Se\nrauhoitti hänet. Ilmeisesti ei ollut mitään hätää.\n\n— Jos sallitte hän aloitti vakavasti, niin selostan eri kohdat siinä\njärjestyksessä kuin tulin ne paperille merkinneeksi.\n\nRauta nyökkäsi vaieten.\n\n— Ensinnäkin pyydän luovuttaa teille takaisin »Valvovan silmän»\nneiti Pöystiselle lähettämän kirjeen. Jouduin tutkimaan parikymmentä\nkirjoituskonetta, ennen kuin löysin sen, jolla tämä on kirjoitettu.\nEhkäpä aloitin väärästä päästä etsintäni. Mutta en osannut kuvitella,\nettä kirje olisi kirjoitettu kunnantoimiston koneella. Ja niin\nkuitenkin on.\n\nRauta vihelsi.\n\n— Oletteko varma siitä?\n\n— Voitte itse todeta sen. Vertauksen helpottamiseksi kopioin\nkoneella muutamia lauseita »Keskisuomalaisen» toissapäiväisestä\npääkirjoituksesta. Tässä näette tuloksen. Kuten huomaatte, pikku l on\nmolemmissa kirjoituksissa hieman vinosti taapäin ja pikku o muiden\nkirjainten tasoa alempana.\n\nRauta tutki rinnan molempia kirjoituksia. Nimismies oli selvästi\noikeassa.\n\n— Millaista väkeä on kunnantoimistossa?\n\n— En luulisi, että Paula Karppelan murhaaja on löydettävissä heidän\njoukostaan. Mutta kaiken varalta kirjoitin henkilötiedot heistä\nkaikista tähän paperiin.\n\nRauta pani luettelon syrjään vilkaisemattakaan siihen.\n\n— Onko ehkä jollakin vieraalla ollut tilaisuus päästä käsiksi\nkunnantoimiston koneeseen?\n\n— Näin kesällä hyvinkin helposti. Toimistosta ei ole milloinkaan\nkadonnut mitään. Eikä siellä paljon varastettavaa olisikaan. Siksi\nsinne ei ole vaikeata päästä. Hellesääliä toimiston ikkunat ovat auki\npäivät ja yöt. Lapsikin pääsisi niistä kiipeämään sisään. Tämä kone oli\nsitäpaitsi metsänpuoleisessa toimistohuoneessa.\n\n— Sijaitseeko kunnantoimisto sitten metsän laidassa?\n\nAalto nyökkäsi.\n\n— Kyllä. Se on kirkonkylän viimeinen talo lännessä. Saanemme otaksua,\nettä tuon kirjeen kirjoittaja oli etukäteen käynyt tutustumassa\nkunnantoimiston tarjoamiin mahdollisuuksiin. Sen jälkeen kaikki oli\nhänelle helppoa. Jos hän kiersi lännenpuoleiseen metsään ja tuli siltä\ntaholta yöaikaan, niin hänellä ei ollut käytännöllisesti katsoen\nminkäänlaista vaaraa joutua nähdyksi.\n\nRaudan kasvojen ilme oli hyvin tiukka.\n\n— Niin, hän myönsi. — Kaikki saattoi olla hyvin helppoa. Mutta se, että\nmurhaaja turvautui kunnantoimiston koneeseen, osoittaa meidän olevan\ntekemisissä jokaista askeltaan, tarkoin harkitsevan rikollisen kanssa.\nNäennäisesti hän on tehnyt virheen toisensa jälkeen. Mutta tarkempi\ntutkimus osoittaa hänen peittäneen jälkensä päinvastoin oikein hyvin.\n\n— Siltä näyttää. Teidän käskynne mukaan kyselin tuosta kirjeestä\npostitoimiston hoitajalta. Hän ei voinut sanoa siitä mitään.\nMutta minun on myönnettävä, että minäkin esitin kysymykseni melko\nylimalkaisessa muodossa. Tiedättehän, millaisia suupaltteja nämä\nmaaseudun postineidit ovat. Ja tämä meikäläinen kilpailee tietojen\nlevittämisessä itsensä Kana-Kristiinan kanssa. Sen vuoksi kysyin vain,\noliko tuona päivänä ollut paljonkin lähteviä kirjeitä. Hän totesi, että\noli ollut, tavallista enemmän. Sitten halusin tietää, miten olisi, jos\nkysymyksessä olisi kirje jollekin niemen huviloiden neideistä tämän\nkuukauden ajalta. Voisiko hän siinä tapauksessa muistaa yksityisen\nkirjeen? Luulin jo saavani jonkinlaista valaistusta asiaan, sillä\npostineiti lehahti punaiseksi. »Olisiko kysymys Paula Karppelasta?»\nhän sitten kuitenkin tiedusteli. Kuultuaan, ettei ollut, hän huokasi\nhelpotuksesta: »No, en minä sitten mitään tiedä!» Tiukkasin tietenkin,\nmikä erikoisasema Paula Karppelalla oli. Hän oli hyvin hämillään\nvastatessaan: »Voi, tuomari, inhimilliset heikkoudethan meillä\npostilaisillakin on. Eikä niitä aina voi voittaa. Paula Karppela on\nminusta aina ollut niin jännittävä ihminen.»\n\n— Postineiti siis ilmeisesti avasi Paulalle tulevat kirjeet! Inkeri\nhuudahti. — Toivottavasti hän ei pidä minua »jännittävänä»!\n\n‒ Saat kiittää onneasi, ettei hän tunne vielä kylliksi sinua,\nPienokainen, Rauta veisti. — No niin, voimme siis jättää toistaiseksi\n»Valvovan silmän» kirjeen. Mikä On seuraava asia listallanne?\n\n— Ne kirotut 43-numeroiset siviilikengät, Aalto huokasi — Olen nähnyt\npaljon vaivaa päästäkseni perille niiden käyttäjästä. Mutta kaikki on\nollut turhaa. Kenkiä itseään ei liioin ole löytynyt, vaikka olemme\nkolmeen mieheen etsineet. Päivärinteen tarkastus, joka ei ollut\nlainkaan niin miellyttävä tilaisuus kuin te etukäteen lupailitte,\nei tuonut niitä liioin esiin. Yhtä vähän kuin muutakaan valaisevaa.\nMajuri Pöystinen suolasi meidän muutenkin hikistä etsintähommaamme\npirullisilla huomautuksillaan seuratessaan jokaista askeltamme. Koko\nyön nuo kenkärähjät vainosivat minua unissa, ja tänä aamuna olin niin\nvihainen niiden vuoksi, että otin miehet taas mukaani ja tarkastin\nKesärannankin kellarista ullakolle asti.\n\n— Älkäähän! No, mitä professori Laita siitä sanoi? Nimismies naurahti.\n\n— Kyllä hän paljonkin sanoi. Mutta minä en viitsinyt kuunnella.\nPahempaa oli, että etsintä jäi täysin tuloksettomaksi. Silloin olin\njo niin vimmoissani, että olisin lähtenyt saman tien myllertämään\nOnnelassa. Toinen konstaapeleista kuitenkin huomautti, ettei se käynyt,\nkun huvilassa oli parastaikaa hautajaiset. Luultavasti nuo kengät on\nupotettu järven pohjaan.\n\nLea-rouva oli hetkeksi pysähtynyt kuistin ovelle.\n\n— Puhuitteko te joistakin vieraista kengistä? hän kysyi. — Äsken\nvenevajassa käydessäni minä löysin sellaiset.\n\nHän hämmästyi sitä yllätystä, minkä hänen yksinkertainen ilmoituksensa\naiheutti. Että vanha, hylätty kenkäpari voikin tuolla lailla sähköistää\nkolme järkevää ihmistä! Kyllähän hän nuo jalkineet heille tuossa\ntuokiossa toisi keittiön nurkasta, jonne hän oli ne viskannut. Kun\nInkeri sitten suorastaan riisti ne hänen käsistään ja kaikki kolme\nkumartuivat niitä jännittyneinä tutkimaan kuin mitäkin aarretta, niin\nLea-rouva palasi huokaisten askareihinsa. Noilta ei kannattanut edes\nmitään kysyä!\n\nRauta ja Aalto olivat vetäneet kumpikin taskustaan kappaleen\npiirrosta siitä miehen jalanjäljestä, joka murhailtana oli painunut\nOnnelan rannan hiekkaan. Oikean jalan kengän pohjan uurteet ja koron\nkuluneisuus takaa ja vasemmasta laidasta muistuttivat piirrosta\nantamatta kuitenkaan täyttä varmuutta. Rauta otti kengän ja viittasi\nmolempia toisia seuraamaan. Kuistin edessä hän painoi jäljen vielä\nkosteaan hiekkaan. Enää ei ollut epäilystäkään. Jälki vastasi\ntäydellisesti nimismiehen aikoinaan tekemää piirrosta.\n\nVaiteliaina he palasivat äskeisille paikoilleen. Sitten Aalto puuskahti\nkiukkuisesti:\n\n— Ja näiden kenkien perässä kolme miestä on eilen ja tänään juossut\nitsensä uuvuksiin! Sillä aikaa ne lepäilivät kaikessa rauhassa teidän\nvenevajassanne. Kas, kun niitä ei saman tien tuotu nimismiehen\ntoimiston pöydälle!\n\n— Niin, Rauta myönsi harvakseen, se, joka niitä murhayönä käytti, menee\naika pitkälle pilkatakseen meitä. No, yksi kohta on joka tapauksessa\ntaas selvinnyt! Jatkakaamme!\n\nMutta Aalto oli vielä niin kuohuksissaan äskeisestä löydöstä, että hän\npyysi vahvistuksekseen kupin kahvia ja tilkan konjakkia. Sitten vasta\nhän ryhtyi jatkamaan selostustaan.\n\n— Minunhan piti saada selville, olisiko murhan aikoihin tai edellä\nnähty tällä paikkakunnalla eräitä vieraita ihmisiä. Ensinnäkin majuri\nSyvänne. Häntä ei kukaan täällä tunne. Minä otaksun...\n\n— Voimme syrjäyttää hänet, Rauta keskeytti. — Syvänne ampui itsensä\neilisiltana Helsingissä. Hän on siis poissa pelistä. Mutta teidän\nvalistukseksenne voin sanoa, että hän oli murhayönä täällä. Ei tosin\nLaaksolan kylässä eikä niemessä. Mutta ei kauempana kuin kahden ja\npuolen peninkulman päässä. Erään ystävänsä kalastusmajassa. Tuo maja\noli muuten Paulan öisen purjehdusmatkan määränpää, minne hän ei\nmilloinkaan ehtinyt.\n\nNimismiehen kunnioitus Rautaa kohtaan kasvoi yhä. Mitähän kaikkea tuo\nmies tiesi?\n\n— Sitten oli kysymys joistakin naisista, joiden olisi voitu otaksua\nkuuluvan majuri Pöystisen tuttavapiiriin. Tuollaisia vieraita ei kukaan\nole täällä nähnyt. Mutta en voi mennä vannomaan, ettei joku sellainen\nole myös pesiytynyt johonkin syrjäiseen kalastusmajaan.\n\nTämä ilmoitus oli Raudalle pettymys. Ratkaisuun olisi ollut helpompi\npäästä, jos tiedustelu olisi tässä suhteessa tuottanut myönteisen\ntuloksen. Aallon leikillään esittämä varaus jostakin syrjässä\npiileksijästä oli teorianakin arvoton jo siksi, että murhaaja oli\nmonella tavalla todistanut liikkuvaisuutensa.\n\n— Jatkammeko? nimismies kysyi.\n\nRauta nyökkäsi. Aalto ojensi hänelle pitkän listan.\n\n— Se on luettelo niistä, paikkakunnan nuorista miehistä, jotka ovat\nnäihin aikoihin olleet syystä tai toisesta kotosalla. Laaksolan kylän\npojat on mainittu ensiksi, sitten lähikylien. Henkilötiedot eivät ole\nkaikkien kohdalla aivan täydelliset, kun aikaa oli vähän. Mutta ainahan\nvoimme täydentää...\n\n— Antakaa olla, Rauta keskeytti. — Haluan tietää vain, onko Jaakko\nYlitalon nimi listassa.\n\n— On. Hän on lomalla. Tunnen miehen, joten voin sen varmasti sanoa.\nHänellä on nyt kymmenen vuorokauden loma.\n\nSitten ei muista ole väliä. Hän on mies, jota minä etsin.\n\n— Ettekö olisi voinut sanoa sitä jo eilen? Listan laatiminen oli\nvaivalloista puuhaa ja vei monta kallista tuntia.\n\nRauta, huomasi, että nimismies oli todella harmissaan. Siksi hän katsoi\nparhaaksi selittää:\n\n— Olen etsinyt jotakuta täkäläistä, jota nimitimme Paulan\nmaalaisihailijaksi, kun emme tienneet hänestä vielä mitään muuta. Vasta\neilen sain Helsingissä selville hänen oikean nimensä. Siksi en voinut\nsitä teille aikaisemmin sanoa.\n\nAalto nyökkäsi. Selitys oli riittävä. Harvoinkos sitäpaitsi\npoliisityössä sattuu, että nähdään turhaa vaivaa? Häntä kiinnosti jo\nkokonaan asian toinen puoli.\n\n— Väitättekö te, että Jaakko Ylitalo olisi ollut Paula Karppelan\nihailija? Tai en minä oikeastaan sitä minään ihmeenä pidä. Mutta\nmahdottomalta tuntuu, että Paula olisi kiinnittänyt häneen tai hänen\nihailuunsa huomiota.\n\n— Se voi tuntua mahdottomalta. Mutta niin kuitenkin oli. Millainen mies\nJaakko Ylitalo on?\n\n— Pienviljelijän poika täältä Laaksolan kylästä. 26-vuotias.\nKansakoulun käynyt. Hän on lapsesta asti ollut vähän erikoinen.\nMaatyötä hän ei ole rakastanut eikä viitsinytkään tehdä. Sanotaan, että\nhän mieluummin makasi tuvan penkillä lukien runoja ja haaveellisia\ntarinoita viikkolehdistä. Muuten hän ei ole lainkaan hullumman\nnäköinen. Pitkänhuiskea poika, jolla on tumma, kähärä tukka ja\nmustimmat silmät, mitä olen sattunut näkemään. Tiedän, että hän\noli onnellinen, kun talvisota syttyi juuri vähän ennen kuin hänen\nasevelvollisuusaikansa olisi päättynyt. Siten hän pääsi palaamasta\nkotitaloon. Siitä pitäen hän on harvoin lomillaankaan käynyt täällä.\nHämmästyin aika lailla, kun hän viisi päivää sitten kävi luonani\nilmoittautumassa.\n\n— Oletteko nähnyt häntä sittemmin?\n\n— En.\n\n— Vaikuttiko hän tavatessanne jollakin tavoin muuttuneelta?\n\n— Ei. Totesin vain, ettei edes kaksi sotaamme ollut onnistunut\nmiehistämään häntä. Miksi haluatte saada hänet käsiinne?\n\nRauta ojensi hänen luettavakseen Margit-neidiltä saamansa kirjeen.\n\n— Tämän vuoksi. Se on hänen kirjeensä Paula Karppelalle, joka ei sitä\nkuitenkaan milloinkaan saanut.\n\n»Maalaisihailijan» runollinen vuodatus houkutteli nimismiehen\nhymyilemään. Mutta lopussa hän vakavoitui.\n\n— Ymmärrätte nyt varmasti, että meidän on tavoitettava tuo mies.\n\nAalto nyökkäsi.\n\n— Se käy kyllä päinsä. Täältä lähdettyäni ajan pyörällä suoraan\nYlitaloon ja otan Jaakon mukaani.\n\n— Hyvä. Sitten ei ollut kai enää muuta?\n\n— On toki. Te käskitte minun kuulostella, olisiko mitään selville\nsaatavissa siitä, kuka sahasi aukon Onnelan purjeveneen kokkaan, ja\nolisiko niemessä nähty murhayönä joku asiaankuulumaton liikkeellä.\nMinä olen omavaltaisesti yhdistänyt nämä molemmat kysymykset, koska\nsahaajasta näytti olevan vaikeata muussa yhteydessä saada mitään\nselvää. Tiedustelut tuntuivat toivottomilta. Mutta lopulta minua\nsentään onnisti hieman. Päivärinteen palvelustyttö, jolla on sointuva\nnimi Meri Saari, oli Paulan häiden aattona käyttänyt herrasväkensä\npoissa oloa hyväkseen ja pistäytynyt toveriensa luo Kesärantaan. Hän\noli lähtenyt kotimatkalle kello 21. Ollessaan jo melkein kotiportilla\nhän oli nähnyt kauempana miehen, joka oli tulossa Laaksolan kylästä\npäin. Hän sanoi, ettei hän olisi kai kiinnittänyt tulijaan mitään\nhuomiota, ellei tämä olisi samassa ikään kuin säikähtäneenä hypännyt\ntieltä metsään ja kadonnut sen tien. Valitettavasti välimatka oli ollut\nniin pitkä, ettei tyttö ollut erottanut kasvoja. Ainoa, mitä hän osasi\nsanoa, oli, että mies oli pitkänlainen ja sotilaspukuinen.\n\n— Ehkä hän oli Jaakko Ylitalo! Inkeri huudahti.\n\nMolemmat tuomarit vilkaisivat häneen. Epäuskoinen hymy levisi Aallon\nkasvoille. Mutta Rauta oli hyvin vakava.\n\n— Pienokainen, mistä tuollainen ajatus pälkähti päähäsi?\n\nInkeri hymyili veitikkamaisesti.\n\n— Ehkäpä sen kuiskasi minun vaistoni, josta sinä, kultaseni, niin\npaljon puhut. Tai, totta puhuen, ei se ollut ihan vain sitä.\nAjatusyhtymähän on niin luonnollinen. Juuri äsken te puhuitte\nJaakko Ylitalosta. Hän on armeijasta lomalla, siis arvattavasti\nsotilaspuvussa. Tuomari Aalto mainitsi myös, että hän on pitkänhuiskea.\nTuntomerkit sopivat Meri Saaren antamaan kuvaukseen. Sitäpaitsi, onhan\nmeillä Jaakko Ylitalon kirje Paulalle. Siinä hän ilmoitti odottavansa\nPaulaa kello 20:een. Ehkäpä hän odotti puoli tuntia kauemmin. Tai\nsitten hänen matkansa kesti kokonaisen tunnin, ehkä ylikin. Ei\ntunnu mahdottomalta, että hän odotuksessaan pettyneenä oli menossa\nsuorittamaan omaa osuuttaan »hirvittävässä onnettomuudessa», silloin\nkun Meri Saari näki hänet matkalla kohti Onnelaa.\n\nKun hän lopetti, kuistille tuli hiljaista. Rauta katkaisi vihdoin\näänettömyyden.\n\n— Kuulkaahan, Aalto. Katson nyt kaksinverroin tärkeäksi, että saamme\nJaakko Ylitalon pian käsiimme. Viekää hänet toimistoonne ja soittakaa\nsinne tultuanne heti minulle. Lainaan silloin appeni polkupyörän ja\najan luoksenne. Kaikki muut asiat voimme jättää myöhemmäksi.\n\nNimismies lähti kiireesti. Uusi käänne jännitti häntäkin. Hän käsitti,\nettä ajo oli nyt toden teolla alkanut.\n\nRauta vetäytyi arkihuoneeseen, jossa puhelin sijaitsi. Inkeri yritti\npari kertaa aloittaa keskustelua, mutta havaitsi sen tässä vaiheessa\ntoivottomaksi. Minuutit matoivat hiljalleen kummankin odottaessa, että\npuhelimen kello vihdoinkin kilahtaisi. Kokonainen tunti kului. Sitten!\n\nRauta tarttui kiivaasti puhelintorveen.\n\n— Haloo.\n\n— Aalto täällä.\n\n— No?\n\n— Mies on kadonnut.\n\n— Kadonnut! Mihin hän on voinut kadota?\n\n— Sitä Ylitalon vanhukset eivät tienneet. Panin heidät kyllä lujille.\nMutta he eivät osanneet sanoa mitään. Poika on koko ajan ollut hyvin\nkummallinen. Kaksi päivää hän oli ollut aloillaan. Mutta sitten hän\noli kadonnut omille teilleen. Yöksikään ei tullut kotiin. Joskus vain\npistäytyi hakemassa itselleen kuivaa muonaa. Mihinkään vanhempiensa\nkysymyksiin hän ei ollut vastannut. Sitten hän häipyi kokonaan. Sen\nkoommin hänestä ei ole kotona nähty vilaustakaan.\n\n— Mutta meidän täytyy löytää hänet!\n\n— Kyllä me vielä löydämmekin. Pahimmassa tapauksessa saamme kääntyä\nhänen joukko-osastonsa puoleen. Se on minulla muistiin merkittynä.\n\n— No, se ei vielä ole pahin mahdollinen tapaus.\n\n— Eikö?\n\n— Ei. Muistakaa Syvänteen kuolema. Hyvää yötä!\n\n\n\n\nKahdestoista luku.\n\nERÄS KAIKKEIN VÄHÄISIMMISTÄ.\n\n\nSinä yönä Kaarlo Rauta nukkui vähän. Jaakko Ylitalon katoaminen juuri\nsilloin, kun hänen tavoittamisensa oli käynyt todella tärkeäksi, oli\nhänelle ollut ankara isku. Sitä ei ollut niinkään helppo sulattaa.\nNimismies oli kyllä vakuuttanut, että tämä Paulan »maalaisihailija»\nlöydettäisiin. Mutta se saattoi muodostua vaikeaksi ja pitkälliseksi\npuuhaksi.\n\nRauta makasi liikahtamatta, jottei olisi häirinnyt Inkerin ja\nMartti-pojan unta. Hän kuunteli tuulen huminaa ikkunan edessä olevissa\nmännyn latvoissa. Näin heinäkuun lopussa yö oli jo melko pimeä.\nMillainenhan sää huomenna olisi?\n\nMutta pimeys ei suonut hänen ajatuksilleen rauhaa. Ne palasivat yhä\nuudelleen alikersantti Ylitaloon. Inkerin arvelu, että tämä oli ollut\nse mies, jonka Päivärinteen Meri-tyttö oli murhailtana vilaukselta\nnähnyt matkalla kohti Onnelaa, saattoi hyvinkin olla oikea. Mutta\nentäpä, jos nimismieskin oli vaistonnut oikein yhdistäessään jo\netukäteen tuollaisen asiaankuulumattoman niemessä maleskelijan sen\nhenkilön etsintään, joka oli sahannut aukon purjeveneen kokkaan?\n\nJos mies oli ollut sellaisissa tuumissa liikkeellä, niin oli\nluonnollista, että hän nähdessään jo kaukaa vastaantulijan oli hypännyt\ntieltä metsään välttääkseen kaikin mokomin tunnetuksi tulemisen. Tuossa\nhänen piiloutumisessaan ei kuitenkaan tarvinnut olla mitään ihmeellistä\neikä salakähmäistä. Jos kulkija oli Paulan »maalaisihailija», niin hän\nolisi menetellyt juuri samalla tavoin, vaikkei hänellä olisi ollut sen\nsynkempiä aikeita kuin halu nähdä entinen lemmittynsä vielä kerran,\nennen kuin tästä tulisi toisen miehen vaimo. Merkittävämpää oli, että\njos nimismies oli yhdistelmineen osunut summanmutikassa oikeaan, niin\noli saatu vastaus kysymykseen, mitä Margit Karppelan anastamassa\nkirjeessä tarkoitettiin »hirvittävällä onnettomuudella», joka\ntapahtuisi, ellei Paula saapuisi kirjoittajan luo ennen klo 20. Paula\nei ollut tullut, ja siksi mies oli ollut matkalla Onnelaan sahatakseen\npurjeveneeseen aukon, jonka piti johtaa veneen uppoamiseen.\n\nJohdonmukaista. Ja kuitenkin tuntui uskomattomalta, että Jaakko\nYlitalo olisi tahtonut surmata Paulan. Hänen kirjeestään oli uhonnut\npikemminkin nöyrä kiitollisuus kaikesta menneestä kuin murhanhimoinen\nmustasukkaisuus. Poika, joka ruokkii sieluaan viikkolehtien runoilla\nja haaveellisilla tarinoilla, ei toki pyri tappamaan rakastettuaan\njulistettuaan olevansa tämän »iankaikkinen orja» ja suutelevansa hänen\njalkojaan! Koko asetelmassa oli jotakin perin mahdotonta.\n\nEräs ajatus iski Raudan mieleen. Sen punnitsemiseen tarvittiin tupakkaa\navuksi. Varovaisesti hän nousi sytyttämään savukkeen. Toivottavasti\nInkeri ei heräisi.\n\nEntäpä jos olikin niin! Ehkäpä hän oli osunut oikeaan tuona iltana,\njolloin nimismies ja hän olivat tutkineet juuri löydettyä purjeveneen\nhylkyä. Hehän olivat olleet ymmällä havaitessaan, ettei vene ollut\nvain räjäytetty, vaan sen kokasta oli myös sahattu irti palanen, joka\nsitten oli kuitenkin turvonnut paikoilleen. Hän oli silloin Aallolle\nlausunut arvelunaan, että murhaaja oli halunnut olla varma saaliistaan.\n»Tai sitten kaksi henkilöä on ollut täällä murhatuumissa liikkeellä.»\nNiitä oli ollut kaksi, joista toinen Paulan »maalaisihailija». Mutta\nnyt Rauta ei tyytynyt vain tähän päätelmään. Myös suunniteltuja\nuhreja saattoi olla kaksi! Jaakko Ylitalo ei ollut voinut päätyä\najatukseen surmata Paula. Eikä häntä olisi sellaiseen tekoon saatu\nyllytetyksikään. Mutta ehkäpä hänen tietojensa mukaan venettä piti\nkäyttää jonkun sellaisen, jota hän vihasi. Sitten hän kuitenkin\nsyystä tai toisesta oli alkanut empiä. Mutta miksi hän oli etukäteen\nkirjoittanut Paulalle? Oliko riittävä selitys tähän se, että vene oli\nOnnelan ja Paula taas Onnelan väestä ainoa, jonka Ylitalo tunsi?\n\nRauta hymähti itselleen. Oliko hän näine öisine mietteineen ehkä vähän\nsamanlainen kuin tuomari Rajasen sveitsiläinen kirjeenvaihtotoveri?\nNiin kuin tämä kokoili postimerkin palasia, joihin postileima ei ollut\nosunut, ja sommitteli niistä kokonaisuuksia, niin hän tässä rakenteli\nteoriojaan sellaisista otaksumista, joihin järki ei suorastaan lyönyt\nhylkäystuomiota: »mahdoton». Mutta oliko hänen puuhansa yhtä arvotonta\nkuin tuon sveitsiläisen filatelistin? Kenties.\n\nHarmistuneena Rauta heittäytyi taas pitkäkseen ja päätti koettaa\nnukkua. Aamuvalaistuksessa kaikki näyttäisi ehkä toiselta.\n\nMutta uni ei ottanut tullakseen.\n\nJaakko Ylitalo ei saattanut olla se henkilö, joka oli tämän\nmurhenäytelmän takana. Inkeri oli aivan oikein eilen sanonut, että\npoika oli liian yksinkertainen sielu siksi »ristilukiksi», joka oli\nollut liikkeellä. Silti Ylitalo oli mitä pikimmin tavoitettava.\nMurhaaja oli ollut jonkinlaisessa yhteydessä häneen. Siispä hänestä\ntäytyi päästä myös eteenpäin, murhaajaan itseensä käsiksi.\n\nOliko murhaaja mies vai nainen? Tuo kysymys oli pyörinyt Raudan\nmielessä siitä pitäen, kun hän yhdessä nimismiehen kanssa oli\ntarkastellut piirrosta jalanjäljistä, jotka johtivat Onnelan jollan\nluo. Tietysti oli olemassa sekin mahdollisuus, että murhaaja ei\nollutkaan ollut sinä kertana Paulan seurassa, vaan Jaakko Ylitalo.\nMikä mahtoi olla alikersantin kengän numero? Jos »maalaisihailija» oli\njättänyt nuo jalanjäljet, niin silloin tiedettiin murhaajasta entistä\nvähemmän. Mutta olisiko Jaakko Ylitalo ryhtynyt sellaiseen viekkautta\nja ylimielisyyttä tekijässään todistavaan otteeseen, että piiloitti\nnuo kengät juuri Tuulensuun venevajaan? Se ei ollut luultavaa. Niinpä\npäädyttiin uusien kysymysten labyrinttiin, johon Rauta ei tällä\nhetkellä tuntenut mitään halua lähteä seikkailemaan. Oli parasta\nrajoittua siihen, mitä murhaajasta muuten tiedettiin.\n\nAikasytytyspommin käyttäminen murha-aseena viittasi kieltämättä\nenemmän mieheen kuin naiseen. Mitään varmaa siitä ei kuitenkaan voinut\npäätellä. Monta vuotta sodassa olleessa maassa tuollainen pommi oli\nkai yhtä helposti naisen kuin miehenkin saavutettavissa. Joku nainen\nsaattoi tuntea myös sen käytön yhtä hyvin kuin tavallinen kotirintaman\nmies.\n\nMurhaajan kirje Maija Pöystiselle oli sairaalloisuuteen saakka\nilkeämielisen ihmisen kirjoittama. Se intohimoisuus, millä kirjeessä\nkorostettiin, ettei Paulasta saanut tulla majuri Pöystisen vaimoa, pani\naavistelemaan kirjeen kirjoittajaksi naista. Mutta kirje oli voinut\nlaskelmallisesti saada tuon sävyn, koska se oli tarkoitettu naiselle,\nmajurin sisarelle. Tämän mahdollisuuden huomioon ottaen kirjoittaja\nsaattoi olla yhtä hyvin mies.\n\nJoku oli majuri Syvänteelle ennen hänen lähtöään Saarisen\nkalastusmökille luvannut, että Paula tulisi ennen häitään häntä\ntapaamaan. Tuo joku oli luultavasti murhaaja. Rauta muisti\narvioineensa, että tämä kolmannen henkilön antama lupaus oli rengas\nsiinä pirullisesti suunnitellussa ketjussa, joka päättyi Paulan\nmurhaan. Jos otaksuma oli oikea, niin tällainen mutkikas salakähmäisyys\nsaattoi tuskin olla luonteenomaista miehelle. Mutta oliko se\nnaisellekaan?\n\nRaudan mietteet alkoivat sekaantua unikuviin. Hän oli näkevinään\nedessään tuomari Rajasen pyöreät kasvot, ja kuulevinaan hänen\nylimielisen vastauksensa esimiehen kysymykseen, mitä Niinistö puuhasi\nneiti Koskelan huoneessa: »Luotaa naissielun syvyyksiä.» No niin,\nse ei kenties ollut lainkaan hullumpaa harjoittelua... Seuraavassa\nhetkessä hänen eteensä ilmestyivät Lilja Karin kauniit, mustanruskeat\nsilmät, ja matala, pehmeä ääni lausui vakavasti: »Voitte huoleti luopua\najatuksesta, että ylipäänsä joku tervevaistoinen nainen olisi murhannut\nPaulan mustasukkaisuudesta. Mikko Pöystinen ei ole sen arvoinen.»\n\nNuo sanat havahduttivat Raudan hereille. Kesti hetken ennen kuin hän\ntajusi olevansa Tuulensuun yliskamarissa. Puoliääneen hän mutisi:\n\n— Kuka sitten käskee minua etsimään tervevaistoista naista? Onhan niitä\nmuunkinlaisia.\n\nOliko esimerkiksi Eeva Karppela tervevaistoinen nainen? Mistäpä hän\ntiesi! Ylipäänsä hän tiesi Eevasta kovin vähän. Oikeastaan vain sen,\nettä tällä olisi ollut kaksinkertainen motiivi murhaan ja parhaat\nmahdollisuudet sen suorittamiseen. Tosin kenraali oli jyrissyt, että\nennemmin taivas putoaa maahan kuin kukaan Karppela satuttaa kätensä\ntoiseen Karppelaan. Mutta tuo kiroileva sotaherra oli kaikkea muuta\nkuin erehtymätön.\n\nNimismiehen eilinen ilmoitus, ettei paikkakunnalla ollut näkynyt ketään\nsellaista vierasta naista, jota olisi voinut otaksua majuri Pöystisen\ntuttavapiiriin kuuluvaksi, oli ollut sangen tärkeä. Sen jälkeen oli\npakko lopullisesti lähteä siitä, että murhaaja oli joku Onnelassa\nhäiden aattoiltana olleista. Valinnan varaa ei silloin ollut paljon.\nTätäkin tietä päädyttiin lähinnä Eeva Karppelaan.\n\nRauta ei halunnut epäillä tohtorin ilmoitusta, että Eeva oli tehnyt\nitsemurhayrityksen. Mutta kun tyttö oli tahtonut päättää päivänsä,\nniin saattoiko siihen olla syynä vain nimismiehen tiukka kuulustelu?\nEikö ollut pikemminkin ajateltavissa, että omantunnontuskat tai\nilmitulemisen pelko olivat päävaikuttimina epätoivoiseen tekoon? Eilen\nEeva oli ollut vielä niin heikko, ettei häntä ollut päästetty serkkunsa\nhautajaisiin. Mutta toissapäivänä tohtori oli lupaillut, että parin\npäivän kuluttua hänelle ehkä voitaisiin esittää kysymyksiä.\n\nRauta päätti raivata huomenissa itselleen tien Eevan luo, suostuipa\nKarppelan suvun »ylähuone» siihen tai ei. Juttu oli toki saatettava\nloppuun!\n\nTuo päätös rauhoitti häntä. Hetken kuluttua hän oli jo syvässä unessa.\n\nMutta hän ei nukkunut kauan. Herätessään hän totesi, että hellesäät\nolivat ainakin tähän erään lopussa. Koko taivas, joka näkyi ikkunasta,\noli jälleen paksujen, harmaiden pilvien peitossa. Kello oli 5. Aurinko\noli noussut alun toista tuntia sitten, mutta maisema oli harmaa ja\niloton. Onneksi tänään ei sentään satanut.\n\nSäpsähtäen hän huomasi Martti-pojan vuoteen olevan tyhjänä. Inkeri\nsensijaan nukkui rauhallisesti. Levottomana mies vetäisi housut\njalkaansa ja riensi ulos. Pihamaa oli tyhjä. Kaariot ja Mari nukkuivat\nilmeisesti vielä. Viimein hän löysi pojan hiekkarannalta. Tämä seisoi\naivan vesirajassa ja tähysi tiukasti järvelle.\n\n— Huomenta, Pikku Jättiläinen!\n\nPoikanen ei kääntänyt päätään.\n\n— Huomenta, isi!\n\n— Mitä kummaa sinä täällä teet?\n\n— Odottelen Ahtia ja Vellamoa tulevaksi.\n\nRauta istahti rantakivelle. Hänen mielensä oli taas kevyt ja hyvä.\nPojassa oli jämeryyttä ja varmuutta.\n\n— Pitäisikö Ahdin sitten tulla?\n\n— Ahdin ja Vellamon, Martti-poika oikaisi. — Mari sanoi, että auringon\nnoustessa voi nähdä niiden kohoavan aalloista. Mutta silloin pitää olla\nyksin. Eikä niitä saa säikäyttää huutamalla tai liikkumalla.\n\n— Ja sitä varten sinä olet nyt täällä?\n\n— Niin.\n\n— No, näitkö ne?\n\n— En, isi. Minä myöhästyin. Aurinko oli jo noussut, kun tulin.\n\n— Mene nyt sitten takaisin vuoteeseen, Pikku Jättiläinen. Muuten äiti\nsäikähtää herätessään. Voithan huomenna yrittää uudelleen.\n\nPoikanen nyökkäsi. Hän nieli urheasti pettymyksensä ja lähti juosta\nvilistämään huvilaa kohden. Hänen oli tullut vilu. Isän valmistama\nkunniakas perääntyminen oli hyvin mieluisa.\n\nRauta suuntasi askelensa, venevajalle. Siellä käytiin harvoin. Anoppi\noli vain eilen pistäytynyt sieltä hakemassa häntä ja Inkeriä. Silloin\nhän oli löytänyt vieraan kenkäparin keskeltä venevajaa. Rauta tutki\ntarkoin vajan ja sen ympäristön. Maa oli siellä tavallisestikin\npehmeää ja nyt vielä sateen jäljiltä märkää. Mutta vain yhdet ainoat\njäljet olivat näkyvissä, Lea-rouvan kenkien jättämät. Rauta ei ollut\nodottanutkaan mitään ihmeellistä löytävänsä. Tutkimuksen täydellinen\ntuloksettomuus harmitti häntä kuitenkin. Kenkien sinne ilmestymisessä\nei tietysti ollut mitään yliluonnollista. Ne oli yksinkertaisesti\nheitetty vajaan järven puolelta. Mutta ei ollut ajateltavissa, että se.\njoka oli käyttänyt niitä Paulan lähtiessä kuolemanpurjehdukselleen,\nolisi sen jälkeen soutanut tai uinut Tuulensuun ohitse ja sattumalta\nviskannut kenkänsä tähän venevajaan. Hänellä ei voinut edes olla\nmitään tekemistä tällä suunnalla. Kengät oli tuotu sinne myöhemmin.\nEhkä vasta sen jälkeen, kun oli levinnyt tieto Raudan ryhtymisestä\nmurhatutkimusten johtoon. Jos niin oli, niin nuo kengät olivat\nsuoranainen haaste hänelle! Kuin tuolta aamu-usvista kaikuva ilkkuva\nnauru vasten hänen kasvojaan.\n\nKun hän palasi ullakkohuoneeseen, Martti-poika oli äitinsä vuoteessa\ntelmimässä tämän kanssa. Syvän unen virkistämänä Inkeri oli hyvin\nreipas ja hyväntuulinen, ja hän tervehti miestään hurmaavin hymyin.\nMutta nähdessään syvän rypyn tämän silmäkulmien välissä hän lähetti\npojan alakertaan Maria ja mummoa herättelemään.\n\n— Mitä nyt, kultaseni?\n\nRauta kertoi havainnoistaan venevajassa.\n\n— Murhaajan ylimielisyys siis loukkaa sinua?\n\n— Niinpä kyllä, Pienokainen.\n\n— Se johtuu vain siitä, ettei tuo henkilö vielä tunne sinua\nriittävästi. Muuten hän välttäisi jokaista ärsyttävää askelta. Ole\nhuoleti, kultaseni. Kyllä hänen kellostaan kuuluu vielä toisenkinlainen\nääni.\n\nHän sai kuin saikin miehensä hymyilemään.\n\n— No, Pienokainen. Nythän olet saanut aikaa miettiä. Mitä vaistosi\nsanoo? Onko murhaaja mies vai nainen?\n\n— Voi, kultaseni! Siellä astiko sinun ajatuksesi vielä askartelevat?\nSinä et varmaankaan ole nukkunut oikein hyvin. Tietysti nainen! Kuka,\nsitä en osaa sanoa. Mutta luullakseni me molemmat olemme nähneet ja\ntunnemme hänet.\n\nRauta katsoi vaimoonsa tutkivasti. Sitten hän virkahti:\n\n— Minä aion tänään mennä puhuttelemaan Eeva Karppelaa.\n\nInkeri hengähti kiivaasti. Hetken kuluttua hän sanoi:\n\n— Hyvä on, kultaseni. Mutta kello on vasta 6. Ennen puoltapäivää sinun\nei kannata lähteä Onnelaan. Sitä ennen voimme kumpikin tehdä jotakin.\n\n— Mitä sitten?\n\n— Jaakko Ylitalon löytämistähän sinä pidit eilen illalla niin tärkeänä.\nEtkä tuntunut siinä suhteessa luottavan kovinkaan suuresti tuomari\nAaltoon. Minä aion lähteä juttelemaan Kana-Kristiinan kanssa.\n\nRauta nyökkäsi. Paikkakunnan »sanomalehti» saattoi todella olla arvokas\ntietolähde.\n\n— Entäs minä?\n\n— Tapa jollakin aikaasi, kultaseni. Minun mukaani sinun ei kannata\nlähteä. Sinä vain mykistäisit eukon. Mutta, kuulehan...\n\n— No?\n\n— Ellen väärin muista, sinä tulopäivänäsi lupasit käydä katsomassa\nKirppulan Kustaata. Siinähän sinulle on ajanvietettä täksi aamuksi.\n\nRauta irvisti happamesti. Mutta niin kuitenkin kävi, että tuntia\nmyöhemmin he olivat molemmat polkupyörillä matkalla kumpikin omaan\npäämääräänsä. Raudan pyörän pakettitelineellä oli kori täynnään\ntuliaisia invalidisoturille ja hänen äidilleen.\n\nKirppula oli köyhä paikka syrjäkylän karulla laidalla. Mökki käsitti\nvain yhden ainoan huoneen, ja sekin oli matala. Mutta puhdasta siellä\noli. Pienissä ikkunoissa oli vitivalkoiset uutimet, ja ikkunalaudalla\nkukki neljä annansilmää. Penkillä hyrräsi harmaa kissa olemassaolonsa\nleppoisaa hyvyyttä.\n\nKustaa oli yllättynyt vierailusta. Hän ei kuitenkaan sanonut muuta kuin:\n\n— Hei! Hauskaa, että tulit.\n\nMutta pikkuriikkinen Alina-muori sanoi sitä enemmän. Hän siunaili ensin\ntulijaa ja sitten vielä vuolassanaisomminn hänen tuomisiaan. Jos häntä\noli uskominen, niin sellaisia herkkuja ei ollut Kirppulassa syöty edes\nrauhan aikoina. Pari kourallista kahvinpapuja sai ilonmaljan valumaan\nylitse, ja hän purskahti itkuun.\n\nKustaa koputti kainalosauvoillaan hermostuneesti lattiaan. Mutta kun\nsiitä ei näyttänyt olevan apua, hän hymähti vieraalleen:\n\n— Annetaanpa muorin rauhoittua. Mennään me siksi aikaa kaivon kannelle\ntarinoimaan.\n\nMolemmin puolin kyseltiin hiljakseen kuulumisia. Kustaalla oli vähän\nkerrottavaa. Hyvinhän päivät täällä kotosalla kuluivat. Kerran itse\nKeskitalon emäntä oli tullut käymään. Se sama, joka oli Alina-muorille\nlainannut hevosen tuonaan, jotta Kustaa pääsi mukavasti laivarannasta\nkotiinsa. Kyläläiset eivät sitä kyllä ottaneet uskoakseen. Mutta totta\noli, että Martta-emäntä, jota pidettiin kovasydämisenä ihmisenä, oli\nitse käskenyt muoria pysymään kotosalla niin kauan kuin poika oli\ntäällä lomalla. Heinäpellolle muorin ei pitänyt tulla. Ja elonleikkuun\naikanahan Kustaa olisi taas jo poissa, sotasairaalassa.\n\nInvalidi ei kysellyt mitään Paula Karppelan murhasta. Tietysti hänkin\noli kuullut siitä. Mutta mitäpä häntä liikuttivat herrasväen asiat! Hän\ntyytyi vain tiedustamaan, oliko Tuulensuussa pysytty kalassa ja miltä\nseutu ensikertalaisesta näytti.\n\nEnnenpitkää keskustelu alkoi katkeilla. Rauta nousi hyvästelemään.\nMutta silloin Kustaa sanoi:\n\n— Ymmärrän, että sinulla on kiireitä. Älä kuitenkaan mene, ennen kuin\nmuori saa tarjotuksi kupin kuumaa. Hän on sellainen. Vähän konstikas.\n\nKalpeilla kasvoilla väreili hymy. Ja räpyttelevissä silmissä oli hellä\nkatse. Oli ilmeistä, että hintelä invalidi rakasti kumaraa, harmaata\näitiään omalla karhealla, sanaköyhällä tavallaan syvästi.\n\n— Ei minulla mihinkään kiirettä ole, Rauta virkahti istahtaen jälleen\npaikoilleen.\n\nMaa ympärillä oli kivikkoista. Kovasta täällä leipä otettiin. Mutta\nsiitä oli turha puhua. Hänen ajatuksensa seurasivat Inkeriä ja\narvailivat niitä mahdollisuuksia, joita Aallolla saattoi olla tavoittaa\ntuo kadonnut mies. Ja hänenkö, Raudan, oli istuttava tässä aivan\ntoimettomana?\n\n— Tunnetko sinä Jaakko Ylitalon? hän kysäisi.\n\n— Totta kai. Yhdessä käytiin koulua.\n\nRaudan kasvoissa ei värähtänytkään. Hän istui edelleen katsoen maahan\neteensä. Oli tarpeetonta näyttää Kustaalle, miten suuresti vastaus\nhäntä ilahdutti ja — jännitti. Rauhallisesti hän virkahti:\n\n— Ylitalokin on nyt kotona lomalla.\n\n— Niin, lomalla.\n\nInvalidi silmäsi tutkivasti puhekumppaniinsa.\n\n— Pitäisikö sinun tavata hänet?\n\n— Olisi vähän kysyttävää.\n\nRauta huomasi liian myöhään muovanneensa vastauksensa\nharkitsemattomasti. Kustaan äänessä oli kireyttä ja epäluuloisuutta,\nkun hän tiukkasi:\n\n— Sitä vartenko sinä tänään tulit meille? Utelemaan Ylitalon tulemisia\nja menemisiä?\n\n— En toki. Rauta vastasi totuudenmukaisesti. — Tulin siksi, että\nsilloin kerran niin sovittiin. Ylitaloa en ole vielä käynyt kotoaankaan\ntavoittamassa.\n\nInvalidi tuijotti häneen tutkivasti. Rauta vastasi rauhallisesti\nkatseeseen.\n\nMutta samassa kuului mökin portailta Alina-muorin ääni:\n\n— Kahvi olisi valmista. Saisinko pyytää herra kapteenia käymään pöytään?\n\nInkeri oli joskus väittänyt, että kahvi oli hänen miehelleen samaa kuin\nhernerokka Esaulle. Mutta tällä hetkellä Rauta kirosi kahvin alimpaan\nhelvettiin. Ääneen hän kuitenkin sanoi:\n\n— Voi, tuhannet kiitokset, emäntä!\n\nAlina-muori oli latonut pöydälle huomattavan osan äsken saamistaan\ntuliaisista. Rauta ei hennonut moittia tällaista tuhlaavaisuutta, joka\nvarmasti ei ollut Inkerin tarkoituksena ollut. Muorin ryppyisiä kasvoja\nkirkasti sellainen antamisen ilo, että se mykisti kaikki vastalauseet.\nSitäpaitsi vieras totesi, että kahvi oli todella asiantuntijan\nvalmistamaa.\n\nAlina-muori johteli myös keskustelua. Se pyöri kapteenin perheen\nja appivanhempien ympärillä. Muori oli tavannut Kana-Kristiinan ja\npuristanut hänestä uusimmat tiedot sen miehen oloista, joka oli\nvalmistanut hänen pojalleen niin komean kotiin tulon.\n\nRauta vastaili ystävällisesti. Silloin tällöin hän kuitenkin\nvilkaisi Kustaaseen. Mitä poika tuumi? Hän ei osallistunut lainkaan\nkeskusteluun, hörppihän vain mietteliäänä kahviaan.\n\nÄkkiä hän virkahti äidilleen:\n\n— Kapteeni tahtoisi tavata Ylitalon Jaakkoa. Olisi kuulemma jotakin\nkysyttävää.\n\nMairea hymy katosi Alina-muorin kasvoilta. Säikähdys kuvastui hänen\npienistä silmistään.\n\nHetken vallitsi ahtaassa tuvassa jännittynyt hiljaisuus. Sitten muori\nalkoi puhua nopeasti ja suostuttelevasti:\n\n‒ No, jos herra kapteeni kerran tahtoo, niin mikset sitten sano, mistä\nhän Jaakon tavoittaa? Ei Jaakko ole sinun ystäväsi. Eivätkä hänen\ntiensä ole sinun teitäsi. Eivät hänen eivätkä hänen ystäviensä tiet.\nSinä olet ollut sodassa ja tehnyt velvollisuutesi. Älä sinä rupea\nJaakon tapaisia poikia suojelemaan. Mitä sinuun sitäpaitsi kuuluu,\nminkä vuoksi herra kapteeni tahtoo tavata Jaakon? Herra kapteeni on\nollut sinulle ystävällinen ja hänen rouvansa minulle. Ja kun hän kerran\nsinulta jotakin kysyy, niin vastaa sinä! Vai pitääkö minun?\n\nMuorin sanatulva oli lopulta muuttunut torumiseksi. Invalidi ei\nkuitenkaan pannut sitä pahakseen. Hän kuunteli sitä vaisusti hymyillen,\nja kasvoilla kuvastui helpotus.\n\nSitten Rauta sai kuulla.\n\nKustaa oli tavannut Ylitalon Jaakon kotiin tulonsa jälkeisenä päivänä.\nTämä oli aamuvarhaisella tullut hänen luokseen.\n\n— Vähän sellainen löylynlyömähän se on ollut aina, invalidi sanoi. —\nMutta nyt se oli aivan sekapäinen.\n\nJaakko oli kertonut kyllästyneensä kahdessa päivässä kotona olemiseen.\nHän ei ollut viitsinyt enää kuunnella vanhempiensa ainaista jankutusta\ntöistä ja huonosta ajasta. Hän oli vienyt kamppeensa metsälatoon,\njota ei käytetty, kun siellä ei niittyäkään enää ollut. Sinne hän oli\nkerskunut pian saavansa ylhäisen vieraan. Sitten hän lähtisi omille\nteilleen. Joukko-osastoonsa hän ei ollut aikonut enää palata. Hän\noli tullut kysymään, eikö Kustaa tekisi hänelle seuraa Korpisaareen,\nvapaiden miesten luo. Kustaa oli nauranut hänelle ja näyttänyt\njalantynkäänsä.\n\nSiinä oli hänelle vapautta kyllin.\n\n— Mikä Korpisaari on? Rauta kysyi.\n\nInvalidi viivytti vastausta. Mutta Alina-muori oli päättänyt, että\nkapteenille puhuttaisiin suu puhtaaksi, ja siksi hän ehätti poikansa\nedelle:\n\n— Niin, eihän herra kapteeni vieraspaikkakuntalaisena sitä voi\ntietää. Se on saari tuolla hieman pohjoisempana. Harvoin sinne\nennenkään kenenkään tie vei. Mutta nyt sitä on tavallisen ihmisen\nparasta välttää. Synkkä kalliosaari, jonne on pesiytynyt kaikenlaista\nmiesväkeä. Enimmäkseen sellaisia, jotka eivät ole tahtoneet rintamalle\nmennä tai ovat sieltä omin luvin tulleet pois.\n\n— Ei kai sinulla ole asiaa sinne? Kustaa kysyi levottomana.\n\n— Ei ainakaan noiden miesten vuoksi, Rauta rauhoitti häntä.\n\nVastaus ilahdutti Kustaata silminnähtävästi. Kevyemmin mielin hän\nryhtyi kertomaan edelleen.\n\nViime yönä Ylitalon Jaakko oli toistamiseen käynyt Kirppulassa.\nPuolenyön maissa hän oli koputtanut ikkunaan. Hän oli sanonut tulleensa\nvaroittamaan Kustaata, ettei tämä vain lähtisi Korpisaareen. »Aiotko\nitse palata sinne?» Kustaa oli kysynyt. »En tiedä vielä. Ehkä minun\non pakko,» Jaakko oli vastannut. Hän oli vaikuttanut pelästyneeltä.\n»Onhan minulla toinenkin mahdollisuus, tämä,» hän oli sanonut näyttäen\npistoolia. Huomisaamuna hänen oli palattava, jos aikoi sinne takaisin\nmennä.\n\n— Jos sinun todella täytyy tavata Jaakko, invalidi selitti lopuksi,\nniin mene metsäladolle. Mutta vasta hämärän tultua. Ja ole silloinkin\nvarovainen. Hän voi ampua sinut tai itsensä.\n\nSitten hän nousi vaivalloisesti seisomaan kainalosauvojensa varassa.\nHän katsoi ensin äitiinsä ja senjälkeen vieraaseen. Katkera uurre\nilmestyi suupieliin.\n\n— Luullakseni olen nyt kuitit sinun kanssasi.\n\nRauta ei ollut kuitenkaan vielä valmis lähtemään.\n\n— Olen kiitollinen sinulle tiedoista, hän sanoi. — Mutta ymmärrät\nitsekin, että ne ovat minulle täysin arvottomat, ellen saa vielä\ntietää, missä tuo metsälato on.\n\nAlina-muori silmäsi huolestuneena toisesta toiseen. Hän ei käsittänyt,\nmistä johtui äkillinen sävyn muutos miesten kesken. Mutta hän tiesi\nvanhastaan, ettei kannattanut puhua Kustaalle järkeä silloin, kun tuo\nilme nousi kasvoille. Hän huokasi raskaasti. Miehet ovat joskus niin\nmahdottomia...\n\n— Et kai kuvittele, että minä lähden sinulle oppaaksi? invalidi sähähti\nvieraalle painostavan hiljaisuuden jälkeen.\n\nMutta Rauta ei antanut hänen ilmeisen vihamielisyytensä säikäyttää\nitseään. Hän otti taskustaan pitäjän kartan ja levitti sen pöydälle.\n\n— Näytä tuosta, hän sanoi lyhyesti.\n\nKustaa tuijotti häneen hetken synkästi. Sitten hän kuitenkin otti\nojennetun kynän käteensä ja piirsi pienen ristin erääseen kohtaan\nLaaksolan kylän takamaita.\n\n— Kiitos.\n\n— Hyvästi, kapteeni!\n\nLähtiessään Rauta tiesi, että hän oli vieraillut Kirppulan mökissä\nensimmäisen ja viimeisen kerran.\n\nHän oli hyötynyt tästä käynnistään verrattomasti enemmän kuin\ntullessaan oli kuvitellut. Nyt ei ollut väliä, vaikkapa Aalto ja\nInkeri olisivatkin epäonnistuneet yrityksissään päästä Jaakko Ylitalon\njäljille! Mutta sittenkään hän ei tuntenut mitään voitonriemua.\n\nKummallinen mies tuo hintelä, yksijalkainen mökinpoika. »Ei Jaakko\nole sinun ystäväsi,» Alina-muori oli sanonut, »eivätkä hänen\ntiensä ole sinun teitäsi». Mutta siitä huolimatta Kustaa oli vain\nvastahakoisesti suostunut kertomaan hänelle Ylitalon Jaakon puuhista.\nMitkään viranomaiset eivät ilmeisesti olisi saaneet häntä puhumaan\nmitään. Eikä Rautakaan, ellei sattuma olisi johtanut heitä saapumaan\ntälle paikkakunnalle samalla laivalla ja Kustaata horjahtamaan\nhänen syliinsä. Ilman tuota sattumaa invalidi ei olisi joutunut\nkiitollisuuden velkaan. Sen hän oli nyt maksanut takaisin. Ja siksi\nhän oli katsonut voivansa singota kaikkea muuta kuin veljellisesti\nloppupisteeksi keskustelulle: »Hyvästi, kapteeni!»\n\nMaailman silmissä Kustaa saattoi olla eräs kaikkein vähäisimmistä.\nMutta noustessaan jälleen polkupyörän selkään Kaarlo Rauta, kapteeni ja\nhuomattu asianajaja, ajatteli, että hän tuntisi itsensä rikkaaksi, jos\nhänellä olisi sellainen mies kuin Kirppulan Kustaa ystävänä.\n\n\n\n\nKolmastoista luku.\n\nEEVAN OSA.\n\n\nMaasto oli mäkistä. Tie kulki väliin ylös ja väliin alas, ja harvoin\noli edes parisataa metriä tasaista. Kaarlo Raudalla oli kiire. Siksi\nmatkanteko, johon hän tullessaan ei ollut kiinnittänyt mitään huomiota,\ntuntui nyt tuskastuttavan hitaalta. Hän kirosikin pari kertaa, kun\njyrkimmissä kohdin oli noustava pyörän satulasta kävelemään. Oli toki\nhyvä, ettei aurinko paistanut.\n\nKirppulan Kustaa oli neuvonut menemään vasta hämärän tultua\nmetsäladolle. Oli parasta noudattaa hänen neuvoaan. Sitä ennen oli\nsitäpaitsi kyllin tekemistä. Tapahtumien vauhti oli kiihtynyt. Ennen\nratkaisuvaiheeseen joutumista oli vielä selvitettävä eräitä asioita.\n\nRaudan toimintasuunnitelma oli selvä. Hän pistäytyisi ensin\nKesärannassa keskustelemassa Laura Laidan kanssa. Sitten hän poikkeaisi\nvielä Onnelaan. Tohtori, kenraali ja tuomiorovasti saattoivat kyllä\nolla jo poissa sieltä. Mutta hänen käyntinsä koskisikin tällä kertaa\nlähinnä Eeva Karppelaa. Tuulensuuhun palattua oli saatava yhteys\nnimismieheen ja sovittava hänen kanssaan yhteistoiminnasta Jaakko\nYlitalon tavoittamiseksi.\n\nKesärannassa käynnistä ei kuitenkaan tullut nytkään mitään. Jo ennen\nPäivärinnettä Inkeri pyöräili näet häntä vastaan.\n\n— Hei, Pienokainen! Pianpa sinulle tuli ikävä minua.\n\n— Voi tuota miehistä itserakkautta, Inkeri nauroi. — Sen syvyys on\nmittaamaton kuin Inarin järven.\n\n— No, mikäs sitten on hätänä?\n\n— Tuulensuussa on vieraita. Minä olin juuri palannut kotiin väsyneenä\nja pää pyörällä Kana-Kristiinan haudattua minut kokonaiseksi tunniksi\npuhetulvansa alle, jolle tuskin Niagarakaan vetäisi vertoja. Silloin\nhe tulivat. Kesärantalaiset! Nimittäin professori rouvineen ja Laura.\nNaisväki pyyteli anteeksi varhaista vierailua. Mutta professori\nsähähteli, ettei hän ainakaan ollut saapunut millekään vierailulle,\nvaan vaatimaan selitystä tuomarilta. Hänen kiukkuisuutensa hävetti\nnaisia. Rouva Laita pujahti äidin mukaan katsomaan puutarhaa, ja Laura\npelastautui pihalle leikkimään Pikku Jättiläisen kanssa. Minä yritin\nhäipyä kuistilta muiden rouvien matkaan. Mutta silloin professori\nkivahti minulle, että kaipa sinä tulisit suoraan kotiin. Vastasin sinun\nluultavasti poikkeavan paluumatkalla Onnelaan. Professori kiukutteli,\nettä kai hänen sitten pitää vedota oikeuskansleriin; ikuisuuksia hän ei\nrupeaisi odottelemaan. Minä melkein säikähdin ja lupasin lähteä sinua\nvastaan. Isä on kyllä vanha ja pieni, mutta toivokaamme hänen jaksavan\ntämän ajan suojata aallonmurtajana Tuulensuuta professorin vihan\nhyö'yötä. Kultaseni, mitä ihmettä sinä olet tehnyt nostattaaksesi\nLaidan tuollaiseen kiukkuun?\n\nRauta oli asettanut polkupyörän koivun nojaile, istahtanut kivelle tien\nposkeen ja sytyttänyt savukkeen.\n\n— En mitään. Pienokainen. En ole edes tavannut koko miestä näinä\npäivinä.\n\nInkeri katsoi hämmästyneenä mieheensä. Pidellessään toisella kädellä\npyöränsä tangosta ja työntäessään toisella otsalle valahtaneita hiuksia\npaikoilleen hän oli sinivalkoruutuisessa kesämekossaan hyvin suloinen\nja tyttömäinen.\n\nRauta ojensi kättään häntä kohden.\n\n— Tule istumaan tänne.\n\n— Mutta professori Laita! Minä vakuutan sinulle, Kaarlo...\n\n— Ja minä vakuutan sinulle, että Tuulensuun aallonmurtaja kestää kyllä.\nMinulla on jotakin tärkeää sanottavaa sinulle.\n\n— Onko se kiireellistä?\n\n— On. Hyvin kiireellistä.\n\nInkeri jätti pyöränsä ja tuli miehensä luo. Hän joutui kuitenkin\nhaukkomaan henkeään. Pyristeltyään itsensä irti hän kysyi:\n\n— No?\n\n— Olet sangen ihastuttava, Pienokainen. Ei muuta. Se oli kiireellistä.\nEikös ollutkin?\n\nInkeri nauroi helisevää, onnellista naurua.\n\n— Oli hyvinkin. Kaikkien näiden päivien laiminlyöntien jälkeen. Tule\nnyt, sinä karhu!\n\nMutta kuinka ollakaan, he jäivät istumaan rinnakkain. Inkeri kertoi\nkäynnistään Kana-Kristiinan luona. Hän oli hyvin pettynyt. Paljon hän\noli joutunut kuulemaan. Myös Jaakko Ylitalon nuoruudesta. Mutta mistä\nmiehen nyt tapaisi, siitä ei eukolla ollut aavistustakaan.\n\n— Älä sure, Pienokainen. Minä tiedän sen jo.\n\nJa sitten Rauta selosti vierailunsa Kirppulassa. Hän ei kuitenkaan\nmaininnut mitään Korpisaaresta eikä Ylitalon Jaakon pistoolista. Oli\nturhaa tehdä Inkeriä levottomaksi.\n\n— Kultaseni, sinä saat minut ihan häpeämään. Minunhan nuo tiedot piti\nsaada. Sinut lähetin vain kuluttamaan aikaasi. Luulenpa sillä hetkellä\nkuvitelleeni, että minä olen hyväkin salapoliisi ja sinä pelkkä\nkolmannen luokan apulainen. Ja nyt...!\n\nInkerillä oli melkein kyynelet silmissä.\n\n— Jospa tietäisit, miten tuollainen vaatimattomuus kaunistaa sinua,\nPienokainen, niin...\n\nNuoren rouvan sinisilmissä välähti. Taistelunhaluisesti hän kysyi:\n\n— Niin mitä sitten?\n\n— ... niin turvautuisit tuohon harvinaiseen kaunistuskeinoon useammin.\n\nInkeri näytti miehelleen kielennipukkaansa. Sitten hän nousi ja ryhtyi\narvokkaana oikomaan hamettaan.\n\n— Nyt mennään!\n\nKun he saapuivat Tuulensuuhun, tilanne oli siellä ennallaan. Rouvat\nolivat yhä puutarhassa. Laura leikki pihalla Martti-pojan kanssa.\nLehtori Kaario istui tyynesti kuistin keinutuolissa. Ja professori\nLaita vaelteli hänen ympärillään rauhattomana kuin ikuinen juutalainen.\n\nProfessori oli pitkä, harteikas ja hyvin tumma mies. Kasvot olivat\nvoimakaspiirteiset, mutta mustien silmien katse oli epävarma ja\nlevoton. Rauta tunsi hänet vanhastaan, mutta sittenkin häntä\nsäpsähdytti Laidan ääni, joka miehen kokoon nähden oli hämmästyttävän\nheikko ja särähtelevä.\n\n— Vihdoinkin! Te koettelette totisesti minun kärsivällisyyttäni,\ntuomari.\n\nRauta kätteli häntä huolettoman hyväntuulisena.\n\n— Etteköhän erehtyne, professori?\n\nLaita oli räjähtää. Mutta ennen kuin hän ehti päästää suuttumuksensa\nvalloilleen, Laura ilmestyi pihamaalta kuistille.\n\n— Päivää, tuomari Rauta. Te unohditte sittenkin sen keskustelun, jonka\nlupasitte minulle.\n\nHän oli moitteestaan huolimatta yhtä enkelimäisen lempeä kuin heidän\nensimmäistä kertaa tavatessaan, ja hänen suurissa silmissään loisti\nihailu. Lapsellisen pehmeällä äänellään hän jatkoi:\n\n— Siksi minä laittauduinkin isän matkaan tänään. Ehkä myös\nukkosenjohdattimeksi.\n\nProfessori silmäsi hämmästyneenä tyttäreensä. Avuttomasti hän virkahti:\n\n— Mitä nyt? Aivan töistähän sinä kotona...\n\n— Mitä niin, isä kulta?\n\nProfessori käänsi hänelle selkänsä ähkäisten:\n\n— Ei mitään!\n\nRaudan puoleen kääntyen hän jatkoi vihaisesti:\n\n— Mutta teiltä, tuomari, minä vaadin vastausta ja heti! Mitä te\nhaluatte minusta? Mitä syytä teillä on vainoonne? Ja keneltä teillä\non valtuudet ennenkuulumattomaan menettelyynne? Sillä, sen sanon\nteille etukäteen, ellei teillä ole valtuuksia sangen korkealta, niin\nsaatte katkerasti katua minuun kohdistamaanne loukkausta. Me elämme\noikeusvaltiossa, tuomari. Ja minun laaja kokemukseni tekee minut\nylivoimaiseksi vastustajaksi teille.\n\n— Joko te tähän erään lopetitte, professori? Rauta kysyi kylmästi.\n\nLaita tuijotti häneen hetken kiukkuisesti. Sitten hän sähähti:\n\n— Jo!\n\n— Sallinette minun niinollen sanoa, etten minä lainkaan epäile teidän\nlaajaa kokemustanne valtiollisella ja puoluepoliittisella alalla,\nmutta...\n\nProfessori lehahti punaiseksi.\n\n— Mitä?\n\n— ... ja puoluepoliittisella alalla, mutta etten minä lainkaan tiedä\nvainonneeni tai loukanneeni teitä.\n\n— Ette tiedä!\n\nLaidan koko iso olemus todisti ällistystä tällaisen röyhkeän\nvalheellisuuden edessä.\n\n— Ja kuitenkin lähetitte tuomari Aallon toimittamaan kotitarkastuksen\nkesäasunnossani! Hän saapui eilisaamuna kahden miehen kera. Minun\nerittäin tarmokkaista vastalauseistani huolimatta he tutkivat koko\ntalon. Oikeutettuun vaatimukseeni saada nähdä heidän valtakirjansa tuo\nAalto vastasi vain, että heillä oli käsky »tuomari Raudalta». Minä\nolen etsinyt valtiokalenterista. Mutta ketään tuomari Rautaa sieltä ei\nlöydy. Tekinhän olette vain varatuomari! Eikö totta?\n\n— Aivan oikein.\n\n— No. Vastatkaa sitten! Mutta kiertelemällä! Annoitteko te tuon käskyn?\n\n— En. Mutta myönnän, että tuomari Aalto on ystävällisesti suostunut\ntoimittamaan eräitä tutkimuksia apulaisenani.\n\nProfessori riemastui.\n\n— Ahaa, siinäpä ollaan! Mutta älkää nyt yrittäkö jaaritella Paula\nKarppelan murhan tutkimuksista. Sen suorittajilla ei ole mitään asiaa\nminun asunnossani. Minä tiedän, mitä teidän nuuskijanne kuvittelivat\nlöytävänsä minun luotani. Aineksia jatkuvaan valtiolliseen vainoon\nminua vastaan! Helsingissäkin hallituksen nuuskijat...\n\nRauta katsoi parhaaksi keskeyttää hänen vuodatuksensa.\n\n— Anteeksi, professori. Muistaakseni te aivan äsken sanoitte meidän\nelävän oikeusvaltiossa.\n\nLaita hämmentyi pahasti. Mutta hän saavutti pian taas tasapainonsa.\n\n— Niin kyllä... Hm... Mutta minun politiikkani ei nykyisin ole\nsopusoinnussa hallituksen politiikan kanssa. Siksi käsitän, että\nteidät on lähetetty tänne vakoilemaan minua ja tavoittamaan eräitä\npapereitani. Murhatutkimuksenne ovat pelkkä sumuverho. Kyllä minä\ntiedän. Mutta laki on minun puolellani! Se suojaa minua ja kotini\nloukkaamattomuutta!\n\nRauta ei viitsinyt kuunnella enempää.\n\n— No hyvä. Myönnän, että tuomari Aalto etsi eilisaamuna Kesärannasta\njotakin. Minä voin näyttääkin teille, mitä se oli.\n\nHän käännähti menemään sisähuoneisiin. Takaansa hän kuuli professorin\nvoitonriemuisen sähähtelyn:\n\n— Ahaa! Enkös arvannutkin! Lakiin vetoaminen tehosi häneen. Sitä ne\nsentään vielä pelkäävät, hallitukset ja kaikki. Suomen lakia! Nyt hän\nluovuttaa takaisin sen, mitä toiset anastivat. Olen utelias näkemään,\nmitä papereitani ne eilen veivät. En kyllä ole havainnut, mitä oli\nkadonnut. Mutta minullahan on paljon papereita, uusia suunnitelmia...\nJa minä olen poliittisesti vainottu mies...\n\nKun Rauta palasi, Laita istui varmana ja säteilevänä pöydän ääressä.\nHän oli voittajan ruumiillistuma, tyytyväinen itseensä ja koko\nmaailmaan.\n\nRauta heitti pöydälle kenkäparin.\n\nProfessori hypähti pystyyn. Hän oli hyvin tyrmistynyt. Kasvojen ilme\noli vaihtunut niin äkisti, että se sai Inkerin ja kauran naurahtamaan.\n\n— M-mitä t-te t-tarkoitatte?\n\n— Minä lupasin näyttää teille, mitä tuomari Aalto etsi eilisaamuna\nKesärannasta. Hän etsi noita kenkiä. Käytettyjä miehen siviilikenkiä.\nEikä teidän kannata loukkaantua siitä, että niitä etsittiin\nKesärannasta. Samanlainen etsintä on suoritettu myös Päivärinteellä\nja Onnelassa. Ja lopulta ne löydettiin täältä Tuulensuusta. Teistä ne\novat ehkä naurettavat. Mutta eivät minusta, joka tutkin Paula Karppelan\nmurhaa enkä mitään muuta. Ne ovat, nähkääs, ainoa jälki, minkä murhaaja\non itsestään jättänyt. Haluatteko vielä kysyä jotakin, professori?\n\nLaita pudisti neuvottomana päätään. Raudan vakavuus ja katkeruus olivat\ntehonneet häneen. Ja hän älysi saattaneensa itsensä naurettavaan\nvaloon. Harvoin, jos koskaan vaimo oli hänen mielestään saapunut\npaikalle niin sopivaan aikaan kuin tällä hetkellä.\n\nRouva Laita astui kuistille Lea-rouvan kera. Nähdessään nyt ensimmäisen\nkerran professorin aatelisen rouvan, Rauta havaitsi, mistä Laura\noli perinyt vaalean hipiänsä, kullankeltaiset hiuksensa ja siniset\nsilmänsä. Rouva Laita oli hyvin herttainen, mutta myös hyvin arka\nolento, jonka käsi uskalsi viipyä vain lyhyen tuokion tuomarin kourassa.\n\n— Mainiota, Ebba! professori tervehti hänen tuloaan sydämellisyydellä,\njoka sai rouvan säpsähtämään. — Olet siis jo tarkastanut lehtorskan\nkuuluisan puutarhan. Toivottavasti olet saanut paljon oppia ja paljon\nhyviä neuvoja. Nyt meidän onkin vain kiitettävä isäntäväkeämme ja\ntoivottava, että saamme pian nähdä heidät Kesärannassa, luonamme. Kas\nniin, lapset, nyt mennään.\n\nTurhaan Lea-rouva esitti vastalauseensa ja koetti kahvilla houkutella\nprofessoria jäämään vielä tuokioksi. Heittäytyen nuorekkaaksi ja\nsydämelliseksi Laita selitti, että he tulisivat mielellään uudelleen.\nMutta nyt heidän oli lähdettävä.\n\nTuulensuulaiset lähtivät saattamaan heitä portille. Laura veti\nraskaasti vasenta jalkaansa. Rauta ei voinut olla tukematta häntä\nkäsivarresta. Niin he tulivat jääneeksi muutaman askelen jälkeen muista.\n\n— Olen äärettömän pahoillani, tyttö virkahti vienosti.\n\n— Mitä turhia! Ukonilma puhdistaa vain. Ja nythän se on ohitse.\n\n— Mutta minä en voi ymmärtää isän kiukustumista. Hänhän ihailee teitä\nniin suuresti.\n\nRauta ei sanonut siihen mitään.\n\n— Oletteko jo pitkälläkin tutkimuksissanne?\n\n— En sen pitemmällä kuin viimeksi tavatessamme.\n\n— Mutta tehän löysitte sentään nuo kengät.\n\n— Niin.\n\n— Murhaajan jättämä jälki. Niinhän sanoitte äsken isälle niistä.\nTottahan ne siis johtavat takaisin murhaajaan?\n\nNe eivät johda mihinkään. Siinä vika juuri on. Ne vain ilmestyivät\ntänne Tuulensuuhun. Putosivat kuin taivaasta. Läpi katon.\n\nRauta mietti, mahtoiko tyttö loukkaantua hänen ylimielisestä sävystään.\nMutta kuka käski hänen sekaantua, koko juttuun? Olisi pysynyt\nenkelitarinoittensa ääressä!\n\nHetken äänettömyyden jälkeen Laura kysyi:\n\n— Miten käy meidän keskustelumme?\n\nKärsivällisyyttä, pikku neiti. Senkin aika tulee.\n\nKun Tuulensuun väki oli palannut kuistille, lehtori virkahti:\n\n— Kuulehan, Kaarlo. Minä en sittenkään ymmärrä, miksi professori Laita\nperääntyi niin täydellisesti. Tiettävästi tuomari Aallon suorittama\nkotitarkastus Kesärannassa oli laiton. Professori Laita olisi voinut\nvalittaa siitä.\n\n— Niin olisikin. Mutta hän on sentään liian älykäs ryhtyäkseen näissä\noloissa sellaiseen tyhmyyteen. Vihapäissään hän puhui täällä liikaa.\n\nInkeri oli jostakin nyreissään. Kun he olivat jääneet kahden. Rauta\nkysyi:\n\n— Mistä vihat, Pienokainen?\n\n— Mokomakin harakka! Inkeri sähähti.\n\n— Tarkoitatko Lauraa? Ei kai pikku rouva vain ole mustasukkainen?\n\nMutta hän ei onnistunut houkuttelemaan hymyä vaimonsa silmiin.\n\n— Olenpa hyvinkin. Lauran ei tarvitsisi lainkaan niin pahasti ontua.\nMutta hän halusi vain päästä sinun käsikynkkääsi ja painautua, kylkeäsi\nvasten.\n\nRauta nauroi.\n\n— Sinähän olet aivan samanlainen kuin Maija Pöystinen! Maija sanoi\nLaurasta: »On ehkä julmaa, etten osaa sääliä häntä. Mutta niin vain\non.» Ja hän ilmoitti suoraan, ettei pidä tuosta tyttörievusta.\n\nInkerin silmät olivat tummat ja totiset, kun hän sinkautti vastaan:\n\n— En minäkään!\n\nSitten hän juoksi pois.\n\nRauta katsoi hetken hänen jälkeensä. Sitten hän naurahti ja lähti\nOnnelaan.\n\nKenraali otti hänet meluavan sydämellisesti vastaan. Hän oli ainoa\njäljelle jäänyt Karppelan suvun »ylähuoneen» jäsen. Tohtori ja\ntuomiorovasti olivat matkustaneet jo aamulla. Hän itse lähtisi huomenna.\n\n— No, selosta hitossa, miten Helsingin matkasi sujui! kenraali komensi\nkerrottuaan Onnelan tärkeimmät uutiset.\n\n— Kiitos kysymästä. Sinun avullasi varsin mukavasti.\n\n— Saatko sen pirulaisen, sen Syvänteen, oikeuden eteen?\n\n— Hän on jo itse astunut korkeamman oikeuden eteen.\n\n— Mitä? Puhu helvetissä niin, että sinua ymmärtää!\n\n— Hän oli ampunut itsensä tuntia tai paria ennen kuin minä saavuin\nhänen luokseen.\n\n— Ahaa, se sika tuomitsi siis itse itsensä! Vaikka murhaajan\nrangaistukseksi se oli liian helppo!\n\n— Majuri Syvänne ei murhannut sinun tytärtäsi.\n\nSilloin kenraali räjähti. Hän huusi niin, että vilpola kaikui:\n\n— Mitä saakelia sinä jaarittelet? Ei murhannut! Syvänne! No, johan nyt\nkaikki pirut ovat irti! Ei murhannut! Kuka sen sitten teki? Kuka!\n\nHän löi paksun nyrkkinsä vilpolan pöytään niin rajusti, että viskipullo\nja jäävesikannu tanssivat. Rauta onnistui vaivoin pelastamaan lasin\nputoamasta lattialle.\n\n— En tiedä.\n\n— Et tiedä? Hittojen hitto. Hän sanoo, ettei hän tiedä! Miksei hän\ntiedä? Eikö hän ole salapoliisi?\n\nRauta ei pannut pahakseen. Rauhallisesti hän virkkoi:\n\n— Jos minusta on kysymys, niin minä en ole salapoliisi. Olen asianajaja.\n\n— Asianajaja! Perhana! Onko joku palkannut asianajajan? Onko kysymys\njostakin rajariidasta? Tai avioerojutusta? Häh!\n\nRauta antoi hänen ärjyä. Tyynesti hän kaatoi viskiä lasiin, onki siihen\njääpalasen ja lisäsi vettä. Sitten hän maistoi juomaa ja huo'ahti\ntyytyväisenä.\n\nKenraali oli jäänyt tuijottamaan hänen puuhailujaan. Hän ei ollut\nuskoa silmiään nähdessään vieraan juovan hänen lasistaan. Moinen\nhäikäilemättömyys mykisti ja lauhdutti hänet. Hän veti savukekotelon\ntaskustaan.\n\n— Polta minun tupakkaanikin, hän ähkäisi.\n\n— Kiitos. Vaikka eivät nämä niin hyviä ole kuin Ilmarin sikarit.\n\nMiehet polttelivat hetken ääneti. Sitten kenraali virkahti:\n\n— Sinä olet hiton kummallinen tyyppi, Kaarlo.\n\n— Niin sinäkin, Väinö.\n\nVaiettiin jälleen tovi. Kenraali taaskin lopetti hiljaisuuden.\n\n‒ Sano pirussa, oliko se totta. Tuo äskeinen?\n\n‒ Sekö, ettei majuri Syvänne murhannut Paulaa ja etten vielä tiedä,\nkuka murhaaja on? Kyllä, se on totta. Mutta jottet pitäisi minua vallan\nkyvyttömänä, niin haluan huomauttaa, että on vasta kaksi päivää siitä,\nkun otin suorittaakseni murhan tutkimukset. Ja sinä itse hankit minulle\ntätä tehtävää varten kahden viikon loman. Aluksi, kuten Ilmari-veljesi\nsilloin sanoi.\n\nKenraali ojensi hänelle pöydän ylitse pullean kätensä.\n\n— No, älä nyt helvetissä ota nokkaasi. Kyllähän minä tiedän, että\nsinä olet hiton hyvä... Kuinkas tuo hirttämätön Yrjö-nulikka sinua\nkutsuikaan? Nuuskija! Aivan niin. Hiton hyvä nuuskija. Heh-heh!\n\nRauta selitti tulleensa Onnelaan saadakseen nyt vihdoinkin keskustella\nEeva-neidin kanssa.\n\n— Piru vieköön sinut ja keskustelusi! kenraali ärähti synketen taas.\n— Mutta kai sinun täytyy päästä puhumaan tytön kanssa. Nimittäin, jos\nMargit sen nyt jo sallii. Saakelin varovainen saat kuitenkin olla.\nTyttöparka ei vielä ole kunnossa. Vuoteesta hän kyllä on jo päässyt.\nMutta ikkunan ääressä vain istuu ja itkee.\n\nPalvelustyttö tuli ilmoittamaan, että suku odotti herra kenraalia\nkahville, joka oli katettu ruokasalin lasikuistille.\n\nKenraali virkistyi jälleen.\n\n— Mainiota! Kuulehan, Kaarlo. Kerran sinä varomattomuudessasi lausuit\nhaluavasi tutustua tämän talon naisväkeen. Nyt sen pirunmoisen ilon\nsaat! Mutta muista, etten minä kehunut rouviamme. En, hitto soikoon!\n\nKenraali hymyili vahingoniloisesti lähtiessään opastamaan vierasta\njärvenpuoleiselle kuistille.\n\nMargit-neiti tervehti tulijaa sydämellisellä hymyllä, joka hetkeksi\nvalaisi totisia kasvoja. Rouvat suhtautuivat vieraaseen viileästi ja\narkkitehti pidätetyn vihamielisesti.\n\nRauta totesi, että kenraalitar muistutti elävästi kaunista\ntytär-vainajaansa. Hän oli tumma, vielä solakka ja uljasryhtinen\nnainen. Kasvonpiirteet olivat hyvin säännölliset, ja ruskeissa\nsamettisilmissä oli uneksiva katse. Rauta muisteli joskus kuulleensa\nkuiskailtavan, että Liisa Lieden laulajatar-menestys oli perustunut\nenemmän hänen ulkomuotonsa kuin äänensä kauneuteen. Mutta nähdessään\nhänet nyt edessään hän mietti, että tästä aste-erosta huolimatta\nkenraalitar oli aikoinaan saattanut äänessäkin puolesta kuulua\nlaulajattariemme eturiviin.\n\nOili-rouva sensijaan sai ihmettelemään, miksi arkkitehti Karppela,\njonka ei toki tarvinnut metsästää myötäjäisiä, oli valinnut hänet\nvaimokseen. Mutta ehkäpä hän pehmeydessään ja pyöreydessään vastasi\nerään miestyypin ihannetta. Ennen kuin istuttiin pöytään, Rauta pani\nmerkille, että nuori rouva Karppela liikkui teennäisen lyhyin, hieman\ntöksähtelevin askelin, jotka hänen kokemuksensa mukaan auttamattomasti\nkuuluivat yhteen pikkumaisen, riidanhaluisen luonteen kanssa.\n\nKahvinjuonnista tuli ikävä tilaisuus. Kenraali rajoittui hymyilemään,\nmilloin hyväntuulisesti, milloin ivallisesti. Arkkitehti purki\nikävystymistään ilmoille. Kun rouvat puhuivat, Rauta alkoi käsittää,\nmiksi kenraali suhtautui heihin niin yliolkaisesti. Heidän sanoistaan\noli turhaa etsiä huumorin tai älykkyyden tai hyväntahtoisuuden\npisaraakaan. Ja pahinta oli, että he tuntuivat pitävän itseään hyvinkin\nhenkevinä ja siksi katsoivat oikeudekseen jakaa keskenään suunvuorot.\nMargit-neiti kysyi vain, oliko tuomari Helsingin matkaansa tyytyväinen.\nPöydästä noustaessa Rauta tuumi, ettei hän olisi osannut antaa\nsuppeatakaan selostusta siitä, mitä aiheita rouvat olivat käsitelleet.\n\nHänestä tuntui suorastaan hyvältä, kun kenraali tarttui hänen\nkäsikoukkuunsa ja hörähti:\n\n— Pieni, virkistävä etikkakuuri. Hyi hitto! Mutta nyt mennään Margitin\nluo.\n\nMargit-neiti antoi ilman muuta Raudalle luvan pistäytyä Eevan luona.\nHän tulisi itse saattamaan häntä.\n\nEevan huone ei hämmästyttänyt Rautaa. Jotakin tällaista hän oli\nodottanutkin. Kalusto oli kustavilainen, väriltään helmenharmaa,\nvaaleanvihrein silkkipäällyksin. Lattian peitti ruusunpunainen matto.\nKallisarvoinen valkea pitsiverho oli ikkunan edessä, ja uutimet olivat\njotakin sinipunervaa hienoa kangasta. Seinillä oli muutamia vanhoja,\ntummavärisiä tauluja, jotka nousivat hyvin esiin harmaalta pohjalta.\n\nRauta muisti Inkerin kertoneen, että Eeva Karppela luki yliopistossa\nestetiikkaa ja arkeologiaa sekaisin. No niin, arkeologialla ei ainakaan\nollut mitään osaa tässä huoneessa. Se oli rikkaan perijättären huone,\njollaisessa Rauta ei toivonut oman tyttärensä, jos hän sellaisen joskus\nsaisi, milloinkaan kesiään viettävän.\n\nTässä prameilevassa ympäristössä huoneen valtiatar näytti\nvähäpätöiseltä istuessaan väsyneenä ja itkettyneenä sohvan nurkassa.\nInkeri oli kerran sanonut, ettei kukaan tyttö, jolla oli sellainen\nvartalo kuin Eevalla, voinut olla oikein onnellinen. Saattoi olla,\nettä hän oli ruumiiltaan lyhyt ja tanakka. Mutta siihen huomio ei\nnyt kiintynyt, kun hänellä oli yllään nilkkoihin ulottuva silkkinen\naamutakki. Tyttö ei ollut mikään kaunotar, mutta hänellä oli\nrauhalliset ja hyvät kasvot. Tukka oli hyvin tumma ja arvattavasti\nluonnostaan kihara. Ympärillä olevat mustat renkaat korostivat\nharmaanvihreiden silmien suuruutta. Rauta oli valmis Eevankin kohdalla\nyhtymään appensa arvosteluun: herttainen tyttö.\n\n— Tuon sinulle vieraan, Eeva, Margit-neiti sanoi oudon värittömällä\näänellä. — Luuletko jaksavasi nyt puhella tuomari Raudan kanssa?\n\nTyttö oli myös suorittanut nopean arviointinsa. Hänen äänensä oli\nrauhallinen ja täyteläinen eikä siinä voinut erottaa sydämellisyyttä,\nmutta ei liioin vihamielisyyttä, kun hän vastasi:\n\n— Kyllä, Margit-täti. Tervetuloa, tuomari. Olen jo odottanut teitä.\nVoit jättää meidät kahdenkesken, Margit-täti.\n\nMolemmat naiset katsoivat toisiaan silmiin. Oli ilmeistä, etteivät he\nolleet erikoisia ystäviä keskenään. Sitten vanhempi heistä käännähti ja\nvilkaisemattakaan Rautaan jätti huoneen.\n\n— Olkaa, hyvä ja istuutukaa, tuomari. Pöydällä on savukkeita. Voitte\ntarjota minullekin.\n\nRauta sytytti molempien savukkeet. Sitten hän valitsi itselleen paikan\nniin, että voisi seurata ilmeiden vaihtelua nuoren emäntänsä kasvoilla.\n\nHe polttelivat hetken ääneti, punniten toistensa mahdollisuuksia. Neiti\nKarppela katkaisi hiljaisuuden:\n\n— Isäni vakuutti, ettette te ole sellainen inkvisiittori kuin nimismies.\n\n— Riippuu siitä, mitä sillä tarkoitatte. Minä olen ottanut\nselvittääkseni serkkunne murhan. Siksi minun on pakko esittää teille,\nniin kuin muillekin sukunne jäsenille, kysymyksiä, joista jotkut\nsaattavat tuntua teistä tarpeettomilta, jopa röyhkeiltäkin. Mutta\nvakuutan teille rajoittuvan! siihen, mikä tutkimusteni kannalta on\nehdottoman välttämätöntä. Ja minä luotan siihen, että te haluatte\nkaikin mahdollisin keinoin auttaa minua toimittamaan serkkunne\nmurhaajan oikeuden käsiin. Voimme kai lähteä siitä, neiti Karppela?\n\n— Tietysti.\n\nTytön vastaus oli selkeä ja varma, mutta se tuli Raudan mielestä hieman\nliian nopeasti.\n\n— Minä en aio vaivata teitä kysymyksellä, oliko se kirje, jonka kuoren\ntuomari Aalto löysi serkkunne puvun taskusta ja joka oli osoitettu\nteille, tarkoitettu Paulalle vai teille. En liioin, keneltä kirje oli\nja mitä se sisälsi.\n\nEeva katsoi häneen yllättyneenä.\n\n— Ettekö? Nimismies piti noita kysymyksiä niin tärkeinä, että hän\nheittäytyi suorastaan röyhkeäksi pakottaakseen minut vastaamaan niihin.\n\n— Ne olivatkin tärkeitä. Minä jätän ne esittämättä vain siitä syystä,\nettä tiedän jo vastaukset niihin.\n\nTytön silmissä välähti.\n\n— Älkää luulko, että minä yritän hämätä teitä vain houkutellakseni\nteidät vastaamaan, neiti Karppela. Näen, ettette usko sanojani. Siispä\nsanon, että kirje oli majuri Risto Syvänteeltä. Se oli tarkoitettu\nserkullenne, vaikka kuoressa olikin teidän nimenne. Hän pyysi siinä\nserkkuanne tulemaan vielä viimeisen kerran tapaamaan häntä. Hän\nvannoi äitinsä muiston nimessä, ettei enää milloinkaan vaivaisi\nserkkuanne, jos tämä vain tulisi ojentamaan hänelle kätensä sovinnon ja\nanteeksiannon merkiksi. Ja hän ilmoitti odottavansa serkkuanne erään\nsaaren rannassa kahden ja puolen peninkulman matkan päässä täältä.\n\nEevan savuke oli sammunut. Hän tuijotti Rautaan kuin aaveeseen.\n\n— Mi-miten voitte tietää tuon kaiken?\n\nSe oli pikemminkin valitus kuin kysymys. Mutta Rauta vastasi:\n\n— Minä tiedän paljon muutakin, neiti Karppela. Mutta minä en tiedä\nvielä kaikkea. Näistä molemmista syistä toivon hartaasti, että me kaksi\nvoisimme olla ystäviä.\n\nTyttö nyökkäsi. Hänen näytti kuitenkin olevan vaikeata päästä jälleen\ntasapainoon. Hän heitti savukkeensa tuhkakuppiin.\n\n— Antakaa minulle uusi!\n\nRauta täytti hänen pyyntönsä. Hän huomasi tytön käsien vapisevan niin,\nettä savuke tuskin pysyi hänen sonnissaan. Tupakka näytti kuitenkin\nrauhoittavan häntä.\n\n— Väinö-setä sanoikin, että te olette hiton taitava. Ne olivat hänen\nsanansa: hiton taitava.\n\nKalvas hymy leikki tytön huulilla. Rauta pani sen tyydytyksellä\nmerkille. Jos Eevan hermot pettäisivät heti alkuun, keskustelu jäisi\ntuloksettomaksi ja jatko lykkäytyisi hämärään tulevaisuuteen.\n\n— Minäkin tunnen setänne tavan höystää väkevästi puheitaan, hän vastasi\nhyväntuulisesti. — Minä pidän hänestä. Niin kuin isästännekin. Mutta\njos sallitte, neiti Karppela, tahtoisin ryhtyä kysymyksiini.\n\n— Kysykää vain, tuomari. Minä koetan vastata.\n\n— Kuinka kauan te ja Paula olette ollut ystäviä?\n\n— Oi, niin kauan kuin jaksan muistaa ajassa taapäin!\n\n— Ja loppuun saakkako?\n\nEeva epäröi hetkisen. Mutta sitten hän vastasi varmasti: — Niin.\nLoppuun asti!\n\n— Tehän tiesitte tietysti, että, koko suku tuomitsi serkkunne suhteen\nmajuri Syvänteeseen. Mutta siitä huolimatta te suojasitte ja autoitte\nheitä.\n\nTytön silmiin tuli kova, taistelunhaluinen ilme.\n\n— Niin. Koska minä ymmärsin hyvin heitä molempia.\n\n— Ymmärsittekö myös sen episodin serkkunne elämässä, joka kantaa nimeä\nJaakko Ylitalo?\n\nEeva hätkähti rajusti. Sitten hän puuskahti:\n\n— En! En ymmärtänyt enkä hyväksynyt. Minusta se olisi kenties sopinut\nIrmeli Lammille tai Terttu Kydölle! Mutta ei Paulalle, jota sellainen\nmies kuin Risto Syvänne rakasti.\n\nIlmeisesti häntä kadutti purkauksensa rajuus, koska hän kiirehti\nselittämään:\n\n— Isä ja setä korostivat, ettei teiltä kannata mitään salata.\n\n— Olen iloinen, jos te, neiti Karppela, ette yritäkään salata.\nSanokaahan, tiesittekö, että serkkunne tapasi tuota maalaisihailijaansa\ntäällä lomillaan.\n\n— Kyllä viime kesänä. Siitä johtuikin ensimmäinen riitamme. Minä sanoin\nPaulalle suoraan, että minusta sellainen oli mautonta. Mutta hän vain\nnauraen väitti, etten minä voinut käsittää, miten herkullinen tuo poika\noli. Hän sanoi todellakin: herkullinen.\n\n— Tiedättekö, missä he tapasivat täällä?\n\n— En. En ole milloinkaan nähnyt tuota miestä. Enkä tiedä hänestä\nmitään. Pakosta vain jouduin joskus kuulemaan hänen kirjeitään, kun\nPaula luki niitä ääneen. Minusta niillä huvitteleminen oli säädytöntä!\n\n— Tapasiko serkkunne Ylitalon täällä tänäkin kesänä?\n\n— Ei. Tiedän sen varmasti. Viikkoa ennen häitä Paula näet valitti,\nettei ollut kuullut pojasta mitään kahteen kuukauteen, ja lisäsi, että\nolisi somaa vielä kerran tyttönä koettaa tehoaan häneen. Niin, tuomari,\nhän käytti todella noita sanoja: somaa ja tehoaan. Mutta minä tiedän\nhänen sanoneen niin pääasiassa vain kiusoitellakseen minua. Hän tunsi\nliiankin selvästi, että ihailuni häntä kohtaan oli tehnyt minusta\nmelkein hänen orjattarensa, jota hän sai huvikseen piinata mielin\nmäärin.\n\nRauta oli kuunnellut hyvin kiinnostuneena. Eevan sanat paljastivat\nserkusten suhteen uudessa valaistuksessa. Puolittain itsekseen hän\nvirkahti:\n\n— Määrättyyn pisteeseen saakka.\n\nTyttö rypisti kulmiaan.\n\n— Jos tarkoitatte, että Paulan vallalla minun ylitseni oli jokin\nkatkeamispiste, niin te erehdytte, tuomari. Ainakaan me emme\nmilloinkaan ehtineet tuohon pisteeseen!\n\nRauta muisti Inkerin maininneen Eevaa hyvin lahjakkaaksi. Älykäs hän\nainakin oli. Sen hän oli nyt itse joutunut havaitsemaan.\n\nMutta niin nopeaälyinen kuin Eeva olikin, niin kyllin varovainen hän\nei osannut olla. Hän kohottautui itse ottamaan uuden savukkeen ja itse\nsen myös sytytti. Silloin näkyi, että hänen kätensä vapisivat jälleen.\nMutta Rauta oli riittävän oikeudenmukainen myöntääkseen hiljaisessa\nmielessään, ettei sen tarvinnut ehdottomasti johtua hänen viime\nvihjauksestaan; syynä saattoivat olla myös muistot, joita se tytön\neteen loihti.\n\n‒ Tehän ette pidä Mikko Pöystisestä?\n\n‒ En lainkaan! Minusta oli käsittämätöntä, että Paula saattoi vaihtaa\nRisto Syvänteen kaltaisen miehen tuollaiseen nollaan. Sanoinkin sen\nPaulalle. Hän selitti väsyneensä suvun vastarintaan ja ottavansa Mikon,\nkoska meidän isämme suosittelivat häntä kilvan. Mutta minä väitin hänen\nvalehteleman ja hylkäävän Riston vain, koska oli kyllästynyt häneen.\nHän myönsi nauraen ylimieliseen tapaansa. Sitten hän sanoi minulle\njotakin hyvin ilkeää.\n\n— Niin, Rauta kiirehti virkahtamaan säästääkseen tyttöä.\n\nMutta hän sai huomata tuntevansa vielä kovin vähän tätä. Kerran\npäätettyään puhua Eeva ei tahtonut säästää itseään.\n\n— Paula ilkkui testamenttaavansa Riston minulle ja kysyi, enkö aikonut\npolvillani kiittää häntä jalomielisestä lahjasta. Minä käskin hänen\nhävetä. Hän vain naurahti: »Oi, niinkö, pikku abbedissa?»\n\n— Majuri Pöystinenhän kosi teitä vuosi sitten?\n\n— Niin.\n\nTytön äänessä väreili syvä vastenmielisyys. Rauta kysäisi:\n\n— Rukkasista huolimatta hän kai uusi kosintansa?\n\n— Kyllä. Viimeksi viikkoa ennen kuin Paula ja hän sopivat\nkihlauksestaan.\n\n— Luuletteko, että majuri Pöystinen olisi halunnut Paulan vaimokseen,\nvaikkei tällä olisi ollut tiedossa puolen miljoonan häälahjaa?\n\n— Oi, kyllä! Paulahan oli aivan toista kuin minä. Hänellä oli taito\nsaada kenet tahansa miehen polvilleen eteensä. Vaikka luullakseni hän\noli julma heillekin.\n\n— Mitä pidätte Maija Pöystisestä?\n\n— En mitään. Tarkoitan, että hän on minulle täysin yhdentekevä. Mutta\ntiedän hänen vihaavan minua.\n\nEeva naurahti.\n\n— Aluksi hän vihasi minua sen vuoksi, että pelkäsi minun riistävän\nhäneltä hänen kalliin kaksoisveljensä. Sittemmin siksi, että loukkasin\ntätä rukkasillani. Mutta en luule olevani ainoa nainen, jota Maija\nvihaa. Eiköhän hän vihanne omaa äitiäänkin, koska tällä on osuus\nveljeen!\n\nRauta vastasi hymyyn hymyllä.\n\n— Kun te arvostelette noin osuvasti kanssaihmisiänne, niin sanokaapa\nkäsityksenne Laura Laidasta. Tiedän hänestä kovin vähän.\n\n— Oh, Laura! Hän on sellainen iiliäinen. Takertuu milloin yhteen,\nmilloin toiseen, ja vaikeaa hänestä on päästä irti. Tietysti hän on\nhyvin säälittävä. Mutta hän tekee itsensä sietämättömäksi. Ensin hän\nkoetti täällä onneaan minuun. Minä olin kuitenkin töykeä. Sitten\nhän pureutui Paulaan. He olivatkin aika paljon yhdessä parina viime\nvuotena. Luullakseni Paula yritti tehdä minut mustasukkaiseksi. Tai\nehkäpä pohjalla oli muutakin. Niin äärimmäisen erilaisia kuin he\nulkonaisesti olivatkin, saattoi heidän luonteissaan olla jotakin samaa.\n\n— Milloin viimeksi tapasitte Paulan?\n\nKysymys tuli äkkiä ja odottamatta. Se hermostutti tyttöä.\n\n— Milloin tapasin viimeksi..., hän toisti hitaasti. — Tietenkin häiden\naattoiltana.\n\n— Niin, mutta tarkemmin!\n\n— Ehkä puoli tuntia ennen tanssin päättymistä. Minä olin Paulan\npyynnöstä laittanut eväskorin kuntoon hänen matkaansa varten...\n\nRauta keskeytti jyrkästi:\n\n— Eväskorin? Millainen se oli?\n\n— Se oli pienehkö tavallinen juurikori. Panin sinne muutamia voileipiä\nja tomaatteja, konjakkipuolikkaan ja mustaa kahvia termospullossa.\nSopimuksemme mukaan piiloitin korin eteisen erääseen komeroon. Sitten\nkävin kuiskaamassa Paulalle, että eväät olivat valmiit, ja menin\nnukkumaan. Olin hyvin hermostunut hänen matkastaan ja siksi otin kaksi\nunipulveria. Niiden avulla sain heti unta.\n\n— Käytättekö te joskus miehen kenkiä?\n\nEevan katse ilmaisi vain hämmästystä.\n\n— En. Miksi sellaisia käyttäisin?\n\n— No, unohtakaa koko kysymys? Sillä ei ole mitään merkitystä.\nSanokaahan, neiti Karppela: Te saitte siis serkkunne suostutetuksi\ntuohon matkaan?\n\n— Niin.\n\n— Pyysikö majuri Syvänne teiltä sitä palvelusta?\n\n— Kyllä. Paulan kirjeen mukana oli lappunen minulle. Minä pelkäsin,\nettei Paula suostuisi millään lähtemään. Mutta hän olikin hyvin\nhalukas. »Sittenpä olen hänestä irti», sanoi hän, »sillä mitä\nheikkouksia Ristolla liekin, niin lupauksensa hän pitää. Ja sitäpaitsi,\npikku abbedissa, jos kuvittelet minun tyytyvän ojentamaan hänelle vain\nkäteni, niin sinä erehdyt perusteellisesti!»\n\n— Mutta miten saatoitte kehoittaa serkkuanne lähtemään yksin sellaiseen\nmyrskyyn?\n\n— Silloin kun asia lyötiin lukkoon, ei tuosta myrskystä ollut tietoa.\nSinä iltana makuulle mennessäni huomasin kyllä tuulevan navakasti.\nMutta minä iloitsin vain siitä. Sitä varmemmin Paula ehtisi aamuksi\ntakaisin. Se oli näet ainoa, mistä olin huolissani. Päivällä olin\nmaininnut siitä Paulalle. Hän oli vastannut: »Ole huoleti, pikku\nabbedissa, olen aamulla takaisin, ennen kuin kukaan tässä talossa on\njalkeilla. Minunkaan käden antooni ei kulu tuntia enempää. Sitäpaitsi,\nei olisi hullummaksi, vaikka Mikko saisikin tietää tämän seikkailuni.\nSe olisi hänelle vain oikein. Siksi julkeasti hän eilen loukkasi minua.»\n\n— Mihin aikaan te saatoitte serkkunne sitten jollan luo?\n\nRauta ei ollut oikein tyytyväinen äkillisen hyökkäyksensä tulokseen.\nTyttö säpsähti kyllä. Mutta hänen katseensa kuvasti enemmän närkästystä\nkuin kauhua.\n\n— Saatoin Paulan jollan luo? hän toisti hitaasti. — Ette voine\ntarkoittaa sitä yötä, jolloin hän hukkui. Sillä muistaakseni sanoin jo\näsken nähneeni Paulan viimeisen kerran puoli tuntia ennen kuin tanssi\nsinä iltana päättyi ja menneeni sitten heti nukkumaan.\n\n— Ja te pidätte yhä tuosta väitteestä kiinni?\n\n— Tietysti. Sillä se ei ole vain väite. Se on tosiasia. Hyvä Luoja...!\n\nÄkkiä hänelle näytti valkenevan, että Raudan kysymys saattoi merkitä\nvain yhtä. Hän painoi käden suulleen kuin estääkseen huutoa pääsemästä\nkuuluville. Sitten hän ponnistautui täydentämään lauseensa:\n\n— ... ettehän te toki voine kuvitella, että minä olisin murhannut Paulan!\n\nRauta tunsi ylittäneensä häikäilemättä ne rajat, jotka kenraali oli\ntälle keskustelulle antanut. Hän rupesi pelkäämään, että Eeva saisi\nhysteerisen kohtauksen.\n\n— Rauhoittukaa, neiti Karppela. Minähän koetan vain sijoittaa\ntuona iltana täällä läsnä olleet kunkin omalle paikalleen. Ja\nsijoittelupelissä sattuu aina erehdyksiä.\n\nSe oli heikko puolustus. Mutta tyttö näytti valmiilta hyväksymään sen.\nHän yritti jopa hymyilläkin valjusti.\n\n— Oi, suokaa anteeksi tuomari. Minun täytyy olla vielä hyvin väsynyt,\nkun hetkenkään saatoin kuvitella teidän tarkoittavan jotakin niin\nhirveätä.\n\nHän olikin ilmeisesti hyvin rasittunut. Mutta Raudan oli pakko jatkaa.\nHänhän ei tiennyt, milloin saisi uuden tilaisuuden keskusteluun Eevan\nkanssa.\n\n— Eräs kohta on minulle vielä hämärä tuon öisen kohtaamisen\nsyntyhistoriassa. Sanokaahan, milloin serkkunne ilmaisi teille olevansa\nvalmis vielä kerran tapaamaan majuri Syvänteen, jos tämä järjestäisi\nkohtaamisen lähitienoille.\n\nTyttö pudisti huolestuneena päätään.\n\n— Nyt minä en taaskaan ymmärrä teitä, tuomari. En parhaalla\ntahdollanikaan. Paula ei milloinkaan sanonut minulle mitään sellaista.\nTuollaisesta kohtaamisesta ei ollut minkäänlaista puhetta, ennen kuin\nRisto siitä kirjoitti Paulalle ja minulle.\n\n— Mutta miten sitten voitte mennä lupaamaan majuri Syvänteelle,\nettä serkkunne tulisi hänen luokseen ojentuakseen hänelle kätensä\nanteeksiannon merkiksi. Tuota lupaustahan vasta seurasi majuri\nSyvänteen kirje, josta mainitsitte!\n\n— Minä en ole ikinä sellaista lupausta antanut! Enkä voinutkaan antaa!\n\nRauta oli jännittynyt. Tyttö ei voinut tietää, mikä merkitys tällä\nseikalla murha-arvoituksen selvittelyssä oli. Miksi hän siis noin\nintohimoisesti kielsi? Vai tapahtuiko se ehkä juuri siksi, että\nhän älysi sen? Hän päätti iskeä siekailematta. Mutta hän aloitti\nsuostuttelevasti:\n\n— Tällä kertaa minä vuorostani en ymmärrä teitä, neiti Karppela. Miksi\nte kiivastutte noin? Majuri Syvänne on itse ilmoittanut ryhtyneensä\njärjestämään tuota kohtaamista vasta saatuaan tuollaisen lupauksen.\nTuon lupauksen olisi tietysti voinut antaa ensi sijassa serkkunne itse.\nMutta huomioon ottaen hänen asenteensa majuri Syvänteeseen ei se tunnu\nuskottavalta. Jäljelle jäätte silloin nähdäkseni vain te, joka ennenkin\nolitte toiminut välittäjänä heidän välillään. Odottakaa vielä hetkinen,\nneiti Karppela... Vai voitteko esittää jonkun kolmannen henkilön, joka\nolisi voinut tuollaisen lupauksen serkkunne puolesta antaa?\n\nRauta keskeytti tuokioksi. Mutta kun vastausta ei kuulunut, hän jatkoi:\n\n— Siispä olemme samaa mieltä. Minä puolestani en usko, että majuri\nSyvänne olisi tuollakaan kohdalla poikennut totuudesta. Sillä hän\nkirjoitti sen kirjeensä, johon tuo ilmoitus sisältyi, vain hetkistä\nennen kuin hän ampui itsensä.\n\nEeva jäi suu auki tuijottamaan häneen. Puna, joka oli kohonnut hänen\nposkipäilleen, valahti äkisti pois jättäen jäljelle kalman kalpeuden.\nSilmät pyörivät oudosti päässä. Hän tavoitti molemmin käsin itselleen\ntukea pöydän laidasta. Mutta kädet herposivat samassa. Hän lysähti\netukenoon ja edelleen lattialle niin äkkiä, ettei Rauta ehtinyt muuta\nkuin hypähtää seisaalleen. Samalla kajahti tytön suusta kimeä huuto,\njonka täytyi kuulua yli talon.\n\nRauta oli nostamassa tajutonta tyttöä sohvalle, kun huoneen ovi\nriuhtaistiin auki ja sisälle ryntäsi joukko ihmisiä. Yli muiden äänien\nkaikui kenraalin kiroilu.\n\nKenraali jatkoi sitä vielä sitten, kun hän oli kiskonut Raudan mukaansa\nveljensä työhuoneeseen.\n\n— Sanoinhan minä etukäteen sinulle pirun penikka, että sinun on oltava\nhelvetin varovainen puhellessasi tyttöparan kanssa! hän ärjyi hieman\nrauhoituttuaan.\n\n— Minä olinkin varovainen, Rauta väitti häikäilemättä. — Juttelimme\nkaikessa sovussa. Mutta sitten tulin, ehkä liian valmistelematta,\nmaininneeksi, että majuri Syvänne on ampunut itsensä. Silloin hän sai\ntuon kohtauksen ja pyörtyi.\n\nKenraali katseli häntä synkän epäilevänä. Mutta hän kävi epävarmaksi ja\nvaikeni hämillään.\n\nKun Rauta oli matkalla takaisin Tuulensuuhun, hänen aivonsa jauhoivat\nkysymystä: syyllinen vai syytön. Siihen olisi ollut helppo vastata,\njos olisi tiennyt dramaattisen loppukohtauksen oikean pohjan.\nÄkillinen tieto sen miehen kuolemasta, jota hän rakasti, oli saattanut\naiheuttaa Eevan mielen järkkymisen. Jos niin oli, niin tyttö voi\nhyvinkin olla syytön, ja hänen, Raudan, käyttäytyminen oli silloin\nollut anteeksiantamattoman häikäilemätöntä ja julmaakin. Mutta Rauta\nei ollut niin vain valmis hyväksymään tätä mahdollisuutta. Tytön\nsaamassa kohtauksessa oli jotakin perin keinotekoista. Eeva oli hyvin\nälykäs. Niinpä niin. Hän oli voinut havaita joutuvansa umpikujaan ja\noli tahtonut hinnalla millä hyvänsä saada keskustelun katkaistuksi ja\nitselleen aikaa rakentaa uusia puolustuslinjoja. Kylmään harkintaan\nliittyvä säikähdys, jonka oikea arviointi tilanteesta oli aiheuttanut,\nauttoi hänet silloin suggeroimaan pelastuksekseen pyörtymisen.\n\nMutta oli miten tahansa, olipa Eeva Karppela syytön tai syyllinen\nPaulan murhaan, niin kenelläkään ei ollut aihetta kadehtia sitä osaa,\njota hänen oli ollut pakko esittää kauniin, moraalittoman serkkunsa\nrinnalla.\n\n— Tämä ajatus sai Raudan tuntemaan syvää myötätuntoa sitä tajutonta\ntyttöä kohtaan, jonka ympärillä Karppelan suku Onnelassa nyt hädissään\nhääri.\n\n\n\n\nNeljästoista luku.\n\nMETSÄLADON ASUKAS.\n\n\nPäivä oli hämärtymässä illaksi. Rauta ja Aalto polkivat pyörillä\nrinnakkain kohti Laaksolan kylää. Sen sivuutettuaan heidän oli\njatkettava matkaa nimismies edellä ja Rauta perässä, sillä takamaille\nvievä kärritie oli kapea.\n\nMolemmat vaikenivat.\n\nRaudan ajatukset askartelivat edelleen Onnelan keskipäiväisissä\ntapahtumissa. Niissä oli paljon, mitä oli eriteltävä ja punnittava.\n\nNimismies muisteli harmistunein mielin päivänsä puuhia. Eilen illalla\nhän oli Raudalle lupaillut löytävänsä Jaakko Ylitalon. Varmana\nonnistumisestaan hän oli tänään aamupäivällä lähtenyt liikkeelle.\nMutta niin sitkeästi kuin hän ja molemmat konstaapelit olivatkin\nyrittäneet, niin kadonneen jäljille he eivät olleet päässeet. Kukaan\nei tuntunut nähneen Jaakkoa päiväkausiin. Pettyneenä ja väsyneenä hän\noli päivällisaikaan palannut asunnolleen. Juuri silloin Rauta oli\nsoittanut. »Ajakaa tänne Tuulensuuhun. Lähdemme kahden tavoittamaan\nmiestämme. Ottakaa pistooli mukaan..» Nuo sanat olivat sähköistäneet\nhänet. Mutta tavattaessa virkaveli oli sitten vain kartalta näyttänyt,\nminne matka piti, suostumatta ilmoittamaan enempää. Kirotun\numpimielinen mies!\n\nHe saapuivat niitylle, johon tie päättyi. Pyöränsä he jättivät\naitavarteen ja istahtivat tupakoimaan. Keskustelua ei kuitenkaan\nnytkään syntynyt. Aallolla olisi ollut paljon kysyttävää, mutta hän\nodotti toisen aloittavan. Turhaan.\n\nRauta nousi ja heitti puoliksi poltetun savukkeen maahan polkien sen\nsammuksiin.\n\n— Lähdetään.\n\nHän tarkasti suunnan kartan ja kompassin avulla ja asettui johtoon.\n\n— Onko teillä taskulamppu? hän kysyi kotvan kuluttua.\n\n— Ei. Te käskitte minun ottaa mukaani pistoolin. Ette muuta.\n\nNimismiehen ääni oli kärtyisä. Mutta Rauta sanoi rauhallisesti:\n\n— Niin. Ylitalolla on ase. Minua kehoitettiin varovaisuuteen, koska hän\nvoi ampua tulijan. Tai itsensä. Sitäpaitsi, minulla on sähkölamppu.\nSelviämme siis valonkin puolesta.\n\nSen jälkeen ei puhuttu enää. He pysähtyivät vain jonkin verran\ntarkistamaan suuntaa. Sitten jatkettiin jälleen. Metsässä alkoi olla jo\npimeää.\n\nHe olivat marssineet puolisen tuntia, kun Rauta viimein antoi merkin,\nettä he olivat tulossa päämaaliinsa.\n\nHe seisoivat kahden suuren koivun välissä. Edessä kasvoi vesaikkoa. Sen\nkeskeltä näkyivät hämärästi heinäladon katon ääriviivat.\n\n— Minä lähden tutkimaan, millä suunnalla ladon suu on, Rauta kuiskasi.\n— Jääkää te tänne. Mutta olkaa varuillanne.\n\nHän puhui niin hiljaa, että Aalto vaivoin erotti sanat. Samaan tapaan\ntämä kysyi:\n\n— Tottahan teilläkin on pistooli?\n\n— Ei. Minä luotan enemmän nyrkkeihini. On parasta, että tuliase on vain\nviranomaisen kourassa.\n\nNimismiehestä tuntui, että toinen viipyi ikuisuuden poissa. Mutta\nviimein Rauta ryömi esiin vesaikosta ja ojentautui toverinsa viereen.\n\n‒ Meidän on kierrettävä vastakkaiselle puolelle, hän kuiskasi. — Aukko\non siellä.\n\n‒ Tarkastitteko, ettei miehellä ole toista pakotietä?\n\nRauta naurahti matalasti.\n\n— Olette todellakin tainnut lukea liiaksi salapoliisijuttuja, Aalto.\nMeillä on edessämme ihan tavallinen, vanha heinälato. Ei mikään\namerikkalaisen gangsterin salainen turvapaikka monine ulospääsyteineen.\n\nNimismies ei pannut pahakseen. Hänkin hymähti.\n\n— Arvatkaapa, mitä miehemme ladossa tekee, Rauta lisäsi.\n\n— No?\n\n— Hän tapailee säveliä huuliharpusta. Kovin musikaalinen hän ei kyllä\ntunnu olevan. Mutta meille se osoittaa, että hän on »onnelassaan»\nyksin. Lähtekäämme.\n\nSitä ei voinut auttaa, että jokunen risu katkesi jalkojen alla. Mutta\nsen aiheuttama risahdus ei saattanut kantaa piileskelijän korviin.\n\nKaartoliike oli suoritettu loppuun. Rauta viittasi vesaikkoon ja lähti\nitse ryömien edellä. Mitään eksymisen vaaraa ei ollut. Metsän laidasta\njohti kapea polku, ilmeisesti juuri ladon suulle.\n\nPian he alkoivat kuulla epäsointuisia, haparoivia säveliä, jotka\nilmeisesti lähtivät tottumattoman käsissä olevasta huuliharpusta.\nRunsaasti mielikuvitusta ja hyvää tahtoa käyttäen saattoi joten\nkuten kuvitella miehen tapailevan hempeää »Näkyä nuotiolla». Mutta\nsäveltäjäparka olisi tuskin iloinnut tästä hengentuotteensa esityksestä.\n\nLadon luo tultuaan he nousivat seisomaan kumpikin omalle puolelleen\naukkoa. Huuliharpun äänet jatkuivat. Sisällä olija ei siis ollut\nkuullut heidän tuloaan. Mutta he havaitsivat päävaikeuden olevan\nedessä. Ladon suu oli ahdas ja miltei miehen rinnan korkeudella. Jos\nhe yrittäisivät tunkeutua sisään, piileskelijä saisi heistä mainion\nmaalitaulun heidän ruhojensa piirtyessä selvästi taivasta vastaan.\nEikä kumpikaan halunnut saada luotia ruumiiseensa. Heidän paras\nmahdollisuutensa oli jäädä odottamaan. Ylitalo oli nyt joka tapauksessa\nloukussa, ja ennenpitkää hänen oli pakko tulla näkyviin.\n\nMutta alikersantti ei pitänyt kiirettä. Hän oli ilmeisesti hyvin\nkärsivällinen mies. Kun hän Raudan arvion mukaan sadannetta kertaa\ntavoitteli säveliä, jotka tulkitsisivat, että »tule, viihdytä mua, ole\ntaas valonain, tuoden arkeeni sunnuntain», niin kuuntelija tuskitteli,\neikö mies voisi keksiä mitään muuta ilmaisua lemmenkaiholleen. Edes\nvaihteeksi! Mutta ei...\n\nMolemmat odottajat olivat jo menettämäisillään toivonsa, kun soitto\nsitten särähtäen loppui. Mies sisällä heitti ähkäisten huuliharpun\nluotaan. Kuului, miten hän kompuroi pystyyn.\n\nRauta ja Aalto jännittyivät paikoilleen. Miehen pää, hartiat ja\npistoolia pitelevä oikea koura ilmestyivät näkyviin. Hänelle ei\nkuitenkaan jäänyt tilaisuutta käyttää asettaan eikä edes tajuta,\nmitä hänelle tapahtui. Pimeästä suhahti vain luja nyrkinisku hänen\nleukaansa. Pistooli kirposi kädestä, ja hän kaatui pitkin pituuttaan\nladon lattialle.\n\nOdotus oli ollut pitkä. Mutta itse ratkaisu oli vienyt vain muutaman\nsilmänräpäyksen. Aalto kumartui ottamaan maahan pudonneen pistoolin.\nSitten molemmat tuomarit kiipesivät sisälle latoon.\n\nSähkölampun valossa Rauta tarkasti uhriaan. Tämä oli pitkä, laiha\nnuorukainen, jolla oli yllään nuhruinen sotilaspuku. Pehmeäpiirteiset\nkasvot olivat sairaalloisen kalpeat, mikä vielä korosti kiharan tukan\ntummuutta.\n\nLadon lattia oli peitetty tuoreilla kuusenhavuilla. Mies ei varmaan\nollut niitä sisään kantaessaan aavistanut, miten kouriintuntuvaa\ntai täsmällisesti sanoen takaraivoon tuntuvaa hyötyä niistä hänelle\nitselleen pian olisi. Eräässä nurkassa oli sotilasreppu ja hajallaan\nerilaisia ruokatarpeita.\n\n— Ettehän vain iskenyt häntä liian lujaa? nimismies kysyi huolestuneena.\n\n— En. Hän toipuu tuossa tuokiossa. Sillä välin me voimme panna\ntupakaksi.\n\nRaudan huoleton sävy rauhoitti Aallon. Hän naurahti vapautuneesti.\nSaatuaan savukkeensa palamaan hän virkahti:\n\n— Kuunnellessani äsken tuolla ulkona huuliharpun loputonta ulinaa minä\nkärsinkin jo hirmuista tupakantuskaa. Kun vain suljin silmäni, niin\nheti kokonainen tusina savukkeita tanssi pirunpolskaa edessäni.\n\nRauta oli arvioinut oikein. Hetken kuluttua Jaakko Ylitalo alkoi\nliikahdella. Sitten hän vääntäytyi istumaan käden kohotessa\nvaistomaisesti sivelemään leukaa. Valokeila häikäisi hänen mustia,\nlevottomia silmiään.\n\n— Mitä pirua minulle on tapahtunut? hän mutisi.\n\n— Me vain tulimme hieman juttelemaan kanssanne, Rauta hymähti.\n\nOuto ääni pimeydestä lennähdytti alikersantin käden tapailemaan\noikeanpuoleista housuntaskua.\n\n— Älkää vaivautuko, äskeinen ääni lausui. — Turvallisuutemme vuoksi\ntoverini siirsi pistoolinne omaan taskuunsa.\n\n— Keitä piruja te olette? Ylitalo ärähti. — Ja mitä minusta tahdotte?\n\n— Toverini on nimismies Aalto. Vanha tuttavanne, ellen erehdy. Ja me\ntulimme vapauttamaan teidät sen seikan pohtimisesta, pitäisikö teidän\npalata sinne, mistä eilisiltana tulitte. Te ette palaa. Te lähdette\nmeidän kanssamme nimismiehen konttoriin.\n\nSäikähdys kuvastui selvästi miehen koko olemuksesta.\n\n— Mitä te tuolla tarkoititte? Aalto kysyi ihmeissään. — Ei palaa sinne,\nmistä eilisiltana tuli. Se on täyttä hepreaa minulle.\n\n— Älkää välittäkö siitä. Pääasia on, että Ylitalo ymmärtää, mitä\ntarkoitin.\n\nMies nyökkäsi. Mutta hän oli vielä vähän sekaisin.\n\n— Oletteko te todellakin täällä, nimismies? hän kysyi.\n\n— Kyllä.\n\n— Tekö löitte minua?\n\n— En. Toverini tyrmäsi teidät.\n\n— Se on hyvä. Nimittäin, että te ette lyönyt.\n\n— Enpä tiedä, Ylitalo. Jos se olisin ollut minä, leukaanne ei\nluultavasti särkisi niin kovasti kuin nyt.\n\nRauta puuttui keskusteluun:\n\n— Kootkaa tavaranne, alikersantti, lännen satu on päättynyt.\n\nMiehen mustissa silmissä välähti. Se oli sekä suuttumusta että pelkoa.\n\n— Tehkää niin kuin käsketään, Ylitalo! nimismies komensi. — Älkääkä\nyrittäkö matkalla karkaamista. Minun kanssani ei leikitellä!\n\nAlikersantti heittäytyi röyhkeäksi.\n\n— Olettepas te nyt mahtava, nimismies. Ja mikäs teidän on ollessa?\nKaksi pistoolia nollaa vastaan.\n\n— Älkää unohtako minun kahta nyrkkiäni, jotka vielä pitävät pistoolien\npuolta, Rauta naurahti. — Yhdessä ne muodostavat teknillisen ylivoiman,\njonka edessä viisaus neuvoo ehdottomaan antautumiseen. Ylös!\n\nMuristen Ylitalo totteli. Hän kokoili tavaroitaan lampun valokeilan\nseuratessa jokaista hänen liikettään. Jostakin hän lopulta löysi\nlakkinsakin, ja heitettyään selkärepun hihnasta riippumaan toisella\nolkapäällä hän oli valmis lähtöön.\n\nPaluumatka sujui nopeasti. Lähimmästä talosta Aalto lainasi hevosen\nja kärrit ryhtymättä selittämään, mihin niitä tarvitsi. Polkupyörät\nnoudettaisiin talosta huomenissa, hän ilmoitti.\n\nEnnenpitkää kaikki kolme istuivat nimismiehen toimistossa. Katsoessaan\nYlitaloa, joka nyreänä oli istahtanut oven pieleen, Rauta ei voinut\nolla ihmettelemättä, mitä »herkullista» kaunis ja ylpeä Paula Karppela\noli tästä, löytänyt. Mutta ehkäpä poika siistiytyneenä ja toisessa\nmielentilassa saattoi käydä sellaisesta maalaiskylän Romeosta, jolla\nleikittely tuotti tyydytystä hemmotellun pääkaupunkilaisnaisen\npilatuille hermoille.\n\nJaakko Ylitalo ei ollut niin tyhmä kuin miltä näytti. Hän tunsi\njoutuneensa pahaan pinteeseen. Nimismiestä hän ei pelännyt. Mutta\nvaara uhkasi tuon toisen miehen taholta, jonka nimeäkään hän ei\ntiennyt. Sen nyrkit olivat kunnioitusta herättävät, olihan hän jo\nsaanut maistiaisia niistä. Mutta ne eivät sittenkään olleet pahinta\nvaaleassa jättiläisessä. Jollakin kumman tavalla se oli päässyt\ntietämään merkillisiä asioita. Kuinka vieras saattoi arvata hänen\npohtineen, pitäisikö hänen palata sinne, mistä eilisiltana oli tullut?\nKorpisaaren, jos minkä, olisi luullut olevan täydellinen salaisuus\ntuon tyypin ihmisille. Mutta vielä enemmän Jaakkoa tällä hetkellä\nhermostutti maininta hänen »salaisesta onnelastaan». Hän oli käyttänyt\nsitä kirjeissään Paula-neidille. Ei muulloin. Mitä enemmän hän pinnisti\nmuistiaan, sitä varmemmaksi hän tuli siitä, ettei ollut käyttänyt tuota\nnimitystä milloinkaan muulloin. Mutta siitä huolimatta nyrkkiherra oli\nmetsäladossa singonnut hänelle vasten kasvoja huolettoman varmasti\nja ylimielisesti: »Salaisen onnelanne satu on päättynyt.» Kalkkein\nkiduttavinta oli pelko, että tuo mies tiesi vielä jotakin pahempaa\nhänestä, Jaakosta.\n\nPelko muuttui lamauttavaksi varmuudeksi, kun Rauta äkkiä jyräytti:\n\n— Suu puhtaaksi nyt, Ylitalo! Miksi te sahasitte aukon Karppelan\npurjeveneen kokkaan?\n\nSanat putoilivat kuin nopeat iskut. Kuinka monta niitä oli, sitä\nJaakko ei tajunnut. Mutta koko ruumista kirveli, ja hän vapisi kuin\nvilutautinen. Peloittavat, harmaat silmät, joista ei saanut katsettaan\nirroitetuksi yrittipä mitä tahansa, tuntuivat tunkeutuvan ihmisen\nlävitse myllertäen ja penkoen. Tämä oli pahempaa kuin Korpisaari. Tämä\noli kaiken loppu!\n\nHän ei saanut sanaakaan suustaan. Kieltäminen oli turhaa. Hän tiesi\nitsekin, että koko hänen olemuksensa ilmaisi syyllisyyttä.\n\nJyrkkä, käskevä ääni jatkoi:\n\n— Älkää yrittäkö kieräillä, Ylitalo! Teidät nähtiin, kun olitte\nsahoinenne matkalla Onnelaan.\n\nAlikersantti nyökkäsi. Nähtiin, kun nähtiin. Peli oli selvä. Hän olisi\nvoinut sanoakin sen, mutta kieli tuntui takertuneen kitalakeen.\n\nRauta huomasi, että nuorukaisen vastarinta oli täydellisesti\nluhistunut. Ainakin toistaiseksi tämä oli kyvytön kieltämään ja\nsalailemaan. Siksi oli parasta ampua raskaalla tykistöllä edelleen.\nHakuammuntakin saattoi tuottaa tuloksia.\n\n— Te olitte talvisodassa päämajassa, Ylitalo. Mutta nyt olette\npioneerijoukoissa. Eikö totta?\n\nKuuluva helpotuksen huokaus pääsi Jaakolta. Tuohan ei kuulostanut\nlainkaan peloittavalta enää. Hän nyökkäsi jälleen, mutta nyt jo hieman\nhuolettomammin.\n\nHänen heräävä toivonsa, että kaikki ei ehkä ollutkaan tullut ilmi,\nsärkyi kuitenkin jo seuraavassa hetkessä kuin saippuakupla. Pöydän\ntakana istuva hirveä mies sinkosi näet murskaavan salaman:\n\n— Te varastitte joukko-osastostanne tuon aikasytytyspommin!\n\nYlitalo lysähti kokoon. Hänen mielessään vilahti, että samanlaiselta\nkai tuntui mammanpojasta, joka oli joutunut kehään ammattinyrkkeilijän\nhöyhennettäväksi ja murskattavaksi. Mutta ihmeekseen hän tajusi\nvastaavansa:\n\n— Niin. Minä varastin.\n\nKuin sumun lävitse hän oli näkevinään kiduttajiensa vaihtavan keskenään\nsilmäyksen. Hän ei käsittänyt, mitä se saattoi merkitä. Eikä se\nerikoisesti kiinnostanutkaan häntä.\n\n— Te tahdoitte siis olla varma saaliistanne, Ylitalo?\n\nJaakko nyökkäsi väsyneesti. Miksi se tuollaisia kysyi? Tietysti hän\noli halunnut olla varma. Eihän hän muuten olisi ryhtynyt koko hommaan.\nMutta eräs seikka oli piinannut häntä tuosta myrsky-yöstä alkaen,\njolloin hän tekonsa seurauksia peläten oli paennut Korpisaareen.\nSiellä lainsuojattomien parissa ei välitetty siitä, miten jonkun\nihmisen oli mantereella käynyt. Ja sieltä palattuaan hän oli tavannut\nvain Kirppulan Kustaan, mutta ei ollut hänelle uskaltanut kysymystään\nesittää. Nyt hänen täytyi, tuli mitä tuli, saada siihen vastaus!\n\n— Kuoliko hän?\n\nHänen käheästi ja vaivalloisesti esitetty kysymyksensä näytti\nkummastuttavan toisia. Pöydän takana istuva mies vastasi:\n\n— Kuoli. Oletteko iloinen siitä, Ylitalo?\n\nOlipa sekin kysymys! Jaakosta tuntui, että hänen olisi pitänyt nauraa.\nTietysti hän oli iloinen. Siitä, että hänen uhrinsa oli kuollut. Sehän\noli ollut tarkoituskin. Sitäpaitsi se, jonka hän oli raivannut pois,\noli ansainnut kuoleman. Häntä, Jaakkoa, syytettäisiin nyt murhasta. Ja\ntuomittaisiin! Mutta se ei haitannut. Hän oli tehnyt tehtävänsä.\n\nSeuraavassa hetkessä hän sävähti.\n\n— Mutta tehän olitte Paula Karppelan rakastaja, Ylitalo.\n\nNuo sanat nostattivat heikon punan Jaakon poskille. Rakastaja! Sen\nsanan hän oli monesti lukenut lehdistään. Mutta ikinä hän ei ollut\nkuvitellut, että sitä saatettaisiin käyttää Paula-neidin yhteydessä.\nSehän oli kuin pyhäinhäväistys!\n\nHänen äänensä vapisi harmista, kun hän käheästi esitti vastalauseensa:\n\n— Minä jumaloin häntä.\n\nJälleen hänen vangitsijansa vaihtoivat keskenään merkitsevän katseen.\nSitten harmaat silmät suuntautuivat taas kovina häneen. Mutta kysymys\noli aivan arkipäiväinen:\n\n— Mikä on teidän kengännumeronne, Ylitalo?\n\nKesti kotvan, ennen kuin Jaakko käsitti, että tuollaista voitiin kesken\nkaiken tiedustella.\n\n— 43.\n\n— Missä, teidän siviilikenkänne ovat, Ylitalo?\n\n— Me varastettiin minulta.\n\n— Älkää valehdelko, Ylitalo!\n\nJaakko vavahti. Se ei kuitenkaan ollut pelkoa, vaan loukkaantumista.\nHänkö valehteli? Joistakin tyhjänpäiväisistä kengistä! Kaiken tuon\nkauhean hän oli myöntänyt. Siitä syystä, ettei uskaltanut kieltää eikä\nsalata mitään tuolta hirveällä mieheltä.\n\n— Minä en valehtele. Ne varastettiin metsäladostani. Samalla kuin se\npommi.\n\nVaalean jättiläisen silmiin ilmestyi hämmästynyt katse. Kunpa se vain\nei huutaisi! Mitä tahansa, mutta ei enää ärjymistä. Jaakko tajusi\nsuorastaan rukoilevansa, että häntä armahdettaisiin. Helpotuksekseen\nhän tajusikin, että mies katsoi häneen nyt terävästi ja tutkien,\nmutta ei vihaisesti. Nimismiehen kasvot sensijaan äkillinen raivo oli\npunannut. Hädissään Jaakko jo kumartui. Mutta sitten pöydän takana\nistuva mies viittasi käskevästi toveriaan vaikenemaan. Jaakko tunsi\nääretöntä helpotusta ja kiitollisuuttakin. Ja äkkiä hän käsitti, ettei\ntuo mies ollut paha. Sen äänikin kaikui nyt miltei lempeänä.\n\n— Metsäladosta varastettiin siis siviilikenkänne, Ylitalo. Ja\naikasytytyspommi, jonka olitte ottanut mukaanne tänne lomaile. Milloin\nne varastettiin. Ylitalo?\n\n— Sen päivän aamuna, jolloin minä...\n\n— ... jolloin te sahasitte tuon aukon. Niinkö, Ylitalo? — Niin. Minulla\noli aamuvarhaisella vähän puuhaa... — Tiedän, Ylitalo. Te kävitte\nniemessä. Veitte Onnelan vilpolan pöydälle kirjeen Paula-neidille.\n\nJaakon silmiin tuli jälleen kauhistunut ilme. Vaalea jättiläinen tiesi\njokaisen hänen askelensa! Siinä oli jotakin kammottavaa. Mutta ei\nsittenkään ainoastaan sitä, vaan myös turvallista.\n\n— Niin. Palattuani metsälatoon huomasin kenkieni olevan poissa. Vasta\niltapäivällä havaitsin, että pommikin oli kadonnut. Mitään muuta ei\nollut viety. Kenkiä minä kaipasin. Niissä olisi ollut mukavampi liikkua\nkuin saappaissa. Siksi minä olin ne kotoa tuonutkin.\n\n— Entä pommi, Ylitalo? Ettekö kaivannut sitä?\n\n— En. Minä en tarvinnut sitä.\n\nSilloin nimismies räjähti. Hänen suuttumuksensa purkautui niin äkisti,\nettei Rauta ehtinyt hillitsemään häntä. Ja sulkujen särjyttyä hänen\nsanatulvansa ei ollut katkaistavissa. Eikä Rauta tässä vaiheessa\nhalunnutkaan keskeyttää häntä.\n\n— Mitä helvettiä te jaarittelette, Ylitalo? Ette muka tarvinnut\npommia! Mitä varten sitten varastitte sen joukko-osastostanne,\nkuten jo tunnustitte tehneenne? Ehkäpä vain silittääksenne sitä\nkuin kissanpoikaa aamuin, illoin ja väliin keskipäivälläkin! Niissä\nviikkolehtien jutuissa, joiden ahmimiseen te olette puolet elämästänne\ntuhlannut, poliisit saattavat olla nenästä vedettäviä narreja. Mutta\nme emme ole! Meihin ei uppoa satu kenkienne ja tuon kirotun pommin\nkatoamisesta. Tosiasiat esiin, Ylitalo! Minä en käsitä, miten Paula\nKarppela alentui päästämään teidät vuoteeseensa. Mutta niin vain\ntapahtui, sekä päämajassa että täällä! Se ei kuitenkaan riittänyt\nteille. Teissä oli röyhkeyttä ja siivottomuutta kyllin vaatiaksenne\nhäntä tahrimaan vielä häittensä aaton saapumalla teidän »autuutenne\nsijalle»! Te olette lurjus, Ylitalo! Te uhkasitte häntä sillä, että\nmuuten tapahtuisi hirvittävä onnettomuus. Hän ei tullut. Siitä\nyksinkertaisesta syystä, ettei hän milloinkaan saanut kirjettänne.\nMutta olisipa hän tullut tai ei, niin se ei tietenkään olisi pelastanut\nhäntä. Te olitte roistonkalloonne saanut ajatuksen, ettei hän\nmilloinkaan ollut pääsevä nauttimaan onnesta valitsemansa kunnon miehen\nvaimona. Siksi te murhasitte hänet. Ja teillä oli vielä otsaa osoittaa\näsken meille iloitsevanne siitä, että Paula Karppela on teidän kätenne\nkautta kuollut!\n\nJaakko oli painunut surkeasti kyyryyn havaitessaan, ettei mikään voinut\nestää nimismiehen raivoa käymästä myrskynä hänen ylitseen. Hän painoi\nkädet silmilleen, jotteivät toiset olisi nähneet hänen itkevän. Mutta\nkun hänen turtaan tajuntaansa tunkeutui nimismiehen viime sanojen\nmerkitys, hän suoristautui äkisti. Kalpeat, märät kasvot olivat kauhun\nvääristämät. Käheästi hän huudahti:\n\n— Mitä! Mitä te sanoitte? Kuka on kuollut minun käteni kautta? Kuka!\n\nSillä hetkellä hän oli surkea nähtävyys: Aalto käänsi hänelle inhoten\nselkänsä muristen:\n\n— Näyttelijä! Narri!\n\nHädissään Jaakko kääntyi pöydän takana istuvan miehen puoleen.\nTuskaisesti hän rukoili:\n\n— Jumalan laupeuden tähden! Sanokaa te, herra!\n\nKuka on kuollut?\n\n— Paula Karppela. Se aikasytytyspommi, jonka te, Ylitalo, toitte tänne,\nmurskasi hänen veneensä perän ja silpoi hänen ruumiinsa.\n\nRauhallinen ääni pakotti Jaakon uskomaan. Tuo hirveä oli siis totta!\nTämä oli pahempaa kuin kuolema. Jospa olisi voinut huutaa. Tai itkeä.\nNyt ei enää ollut väliä, vaikka toiset näkisivätkin ja ilkkuisivat.\nMutta hän ei voinut muuta kuin tuijottaa älyttömästi eteensä tyhjyyteen.\n\n— Paula-neiti kuollut...\n\nHän ei tiennyt puhuneensa puoliääneen. Mutta hän kuuli vaalean\njättiläisen tyynen äänen:\n\n— Te ette halunnut hänen kuolemaansa. Teidän tekonne tähtäsi aivan\ntoiseen henkilöön. Sanokaa minulle, Ylitalo, kenen te toivoitte\nkuolevan.\n\nJaakon oli vaikeata saada kieltään ja huuliaan tottelemaan. Mutta\nhänenhän täytyi vastata tuolle miehelle. Vaivalloisesti hän sai\nmuodostetuiksi sanat:\n\n— Sen miehen. Paula-neidin kiusanhengen ja häpäisijän. Majuri Pöystisen.\n\nSitten hän huudahti käheästi:\n\n— Että Paula-neidin pitikin lähteä sillä veneellä! Se oli hirvittävä\nerehdys!\n\nKuin usvan lävitse hän näki miehen nousevan kirjoituspöydän takaa.\nMutta häntä ei enää liikuttanut se, mitä ympärillä tapahtui. Säpsähtäen\nhän sitten tunsi ison käden laskeutuvan olkapäälleen. Tuossa\nkosketuksessa ei kuitenkaan ollut mitään vihamielistä. Päinvastoin. Ja\nsyvä, rauhallinen ääni lausui:\n\n— Ei Ylitalo. Se ei ollut erehdys. Minä uskon, ettette te tahtonut\nmitään pahaa Paula-neidille. Mutta, eräs toinen tahtoi. Tuo toinen,\nPaula-neidin murhaaja, petti teidät apurikseen.\n\nJaakko koetti miettiä ankarasti. Vähitellen totuus alkoi valjeta\nhänelle. Lopulta hän käsitti, että juuri niin oli kuin vaalea\njättiläinen oli sanonut. Hänet oli petetty apuriksi sen naisen\nmurhassa, jota hän jumaloi! Päädyttyään tähän toteamukseen hän paino!\nkasvot käsiinsä ja tyrskähti rajuun itkuun.\n\nRauta jätti hänet rauhaan. Mennessään Aallon ohi hän virkahti\npuoliääneen:\n\n— Olkaa hiljaa. Minä hoidan tämän.\n\nSitten hän istahti äskeiselle paikalleen ja jäi odottamaan Ylitalon\ntyyntymistä.\n\nKymmenisen minuuttia kului. Vasta sitten Rauta lausui:\n\n— Minä olen luvannut paljastaa ja toimittaa oikeuden käsiin sen luihun\nolennon, joka murhasi Paula-neidin. Minä uskon, että te, Ylitalo,\ntahdotte auttaa minua tämän tehtävän suorittamisessa. Te voitte sen\ntehdä, kertomalla minulle kaiken avoimesti.\n\nJaakko käsitti. Tuo mies oli aivan oikeassa. Kertoa kaikki. Niin.\nPaula-neitiä ei mikään enää voisi vahingoittaa. Hänestä, Jaakosta, taas\nei ollut väliä; kävipä hänen miten tahansa. Ja jos se, mitä hänellä\noli kerrottavana, auttaisi katalan murhaajan kiinni joutumiseen, niin\nhän ei ollut suotta palannut Korpisaaresta. Hän nyökkäsi. Mutta hän ei\ntiennyt, mistä aloittaa.\n\n— Ennenkaikkea, Ylitalo. Kuka oli se henkilö, joka sai teidät\nanastamaan aikasytytyspommin ja tuomaan sen tänne?\n\n— Kuka? Minä en tiedä.\n\n— Ette tiedä!\n\nJaakko huomasi kysyjän kulmakarvojen rypistyviin. Hän hätääntyi. Joko\ntuokin mies raivostuisi hänelle? Hän kiirehti sanomaan:\n\n‒ Voi, herra! Kaikki on niin sekavaa ja hämärää. Ehkä uskotte minua,\nkun kuulette kaiken.\n\nJaakko Ylitalon kertojanlahjat olivat heikot. Hän puhui katkonaisesti\nja sekavasti. Monissa kohdin Raudan oli turvauduttava kysymyksiin\npäästäkseen selville, mitä nuorukainen tarkoitti. Mutta vähitellen\nhahmottui esiin kummallinen kokonaisuus. Useaan otteeseen Aallon\nteki mieli keskeyttää. Hänestä tuntui käsittämättömältä, että Rauta\nviitsi kuunnella mokomaa. Ylitalo oli varmaan lainannut juttunsa\njonkin kirotun roskalehtensä palstoilta Todellisuudessa sellaista ei\nvoinut tapahtua! Mutta Raudan katse paketti hänet kerta kerran jälkeen\nnielemään harmistuneet vastalauseensa.\n\nJaakko myönsi auliisti, että hän oli jo poika-iässä jumaloinut\nPaula Karppelaa, joka vanhempineen monesti vietti kesää täällä. Hän\nei ollut milloinkaan kuvitellut pääsevänsä hyvänpäiväntuttavuutta\npitemmälle. Siksi se, mitä talvisodan aikana ja viime kesänä oli\ntapahtunut, oli hänelle ollut yllätys, joka oli pikemminkin tuntunut\nunelta kuin todelta. Jokaisen tapaamisen hän oli ottanut vastaan\nansaitsemattomana lahjana. Tämän sodan aikana hän oli kirjoittanut\nPaula-neidille ahkerasti välittämättä siitä, että vastaukset olivat\nharvoja ja lyhyitä. Hän oli jatkanut kirjeittensä kirjoittamista vielä\nsittenkin, kun oli kuullut Paula-neidin menneen kihloihin, koska tuo\nkirjoittelu oli hänen ainoa lohtunsa rintamalla eikä hänen kirjeissään\npitänyt olla mitään pahaa. Hän selitti olleensa alunperin tietoinen,\nettä hänen jumaloimansa tyttö menisi kerran naimisiin omasäätyisensä\nmiehen kanssa, joten Paula-neidin kihlautuminen oli hänestä ollut\nluonnollinen. Viime toukokuussa hän oli lopettanut kirjeittensä\nlähettämisen. Paula-neiti oli näet silloin kirjoittanut hänelle ja\npyytänyt sitä. Se oli hänelle ollut kipeää, mutta Paula-neidin tahto\noli hänelle laki, niin hän selitti.\n\nToukokuun lopussa hänelle oli sitten ruvennut saapumaan kummallisia\nkirjeitä. Ne olivat koneella kirjoitettuja, ja allekirjoituksena oli\naina »Valvova silmä». Jo ensimmäisen niistä saatuaan hänen oli tehnyt\nmieli kirjoittaa Paula-neidille. Mutta hän ei ollut uskaltanut tehdä\nsitä, koska tyttö oli kieltänyt häntä milloinkaan enää kirjoittamasta.\nSitäpaitsi »Valvova silmä» oli varottanut häntä odottamaan ja\ntoistaiseksi olemaan ryhtymättä mihinkään, koska hänen väliintulonsa\nvoisi tässä vaiheessa ainoastaan lisätä sitä vaaraa johon Paula-neiti\noli joutunut, ja kenties syöstä hänet lopulliseenkin tuhoon. »Valvova\nsilmä» ilmoittaisi aikanaan, mitä hän voisi tehdä pelastaakseen\njumaloimansa naisen siitä julmasta kohtalosta, jonka ilkeämieliset\nhenkilöt olivat tälle valmistaneet.\n\nTämä ensimmäinen, vihjaileva kirje oli tehnyt hänet hyvin levottomaksi.\nMutta pahempaa oli ollut tulossa. Noita konekirjoitettuja kirjeitä\noli saapunut hänelle säännöllisesti kaksi viikossa. Jokainen niistä\noli lisännyt hänen tuskaansa ja riistänyt häneltä päivän rauhan\nja yön levon. Mutta silti hän ei voinut olla toivoen ja peläten\nodottamatta aina seuraavaa. »Valvova silmä» oli jo toisessa kirjeessään\nilmoittanut, kuka Paula-neidin kiusanhenki oli. Se oli majuri Mikko\nPöystinen, jolle suku oli pakottanut Paula-neidin lupautumaan\nvaimoksi, vaikka puoli maailmaa tiesi majurin juopoksi, rentuksi\nja irstailijaksi. Kirje kirjeeltä kuvattiin yksityiskohdittain yhä\nräikeämmin niitä kidutuksia, joihin onnettoman morsiamen oli kaikkien\nhylkäämänä alistuttava ja jotka eivät rajoittuneet ainoastaan\nsielullisiin.\n\nKesäkuun lopussa »Valvova silmä» oli tiedoittanut Paula-neidin\nsaapuneen hänen luokseen itkemään tuskaansa ja häpeäänsä. Majuri\nPöystinen oli komentanut hänet matkustamaan luokseen ja järjestänyt\nhurjat juomingit upseeritovereilleen. Kun kaikki miehet olivat jo\nolleet humalassa, majuri oli vaatinut morsiantaan tanssimaan heille\nalasti. Tämä oli luonnollisesti kieltäytynyt. Silloin julmuri oli\nkaikkien nähden repinyt joka rihman hänen yltään, lyönyt häntä\nratsupiiskalla ristiin yli rintojen ja karjunut: »Odotahan, narttu,\nkun olet vaimoni! Silloin tanssit vaikka kadulla, kun minä käsken!»\n»Valvova silmä» oli kertonut koettaneensa lohduttaa Paula-neitiä.\nMutta tämä oli sanonut: »Sinä olet vain nainen, niin kuin minäkin.\nMe emme voi kiduttajalleni mitään. Tahdon vielä rukoilla isältäni\nja sedältäni, että he armahtaisivat minua tuolta häpeälliseltä\navioliitolta. Jos he ovat kuuroja rukoukselleni, jää minulle vain\nyksi toivo, yksi uskollinen ja uhrautuva ystävä: Jaakko Ylitalo. Minä\nodotan häneltä pelastusta siihen hetkeen saakka, jolloin minun on\nlähdettävä vihittäväksi. Ellei hän voi tai tahdo auttaa, myrkky saa\nvapauttaa minut elämästä, joka olisi voinut olla kaunis, mutta joka\non muodostunut minulle kidutuskammioksi.» Tämä kirje oli ollut tehdä\nYlitalon hulluksi. Hän oli pyytänyt joukko-osastostaan lomaa, mutta\nanomus oli hylätty. Yhä uudelleen hän oli lukenut tuon kiduttavan\nkirjeen, kunnes olisi unissaankin osannut sen ulkoa. Ja hän oli\nvannonut, ettei Paula-neiti turhaan luottanut hänen uhrautuvaan\nystävyyteensä ja ettei hänen tarvitsisi turvautua myrkkyyn, koska hän,\nJaakko, sitä ennen surmaisi petomaisen sulhasen.\n\nUnettomana ja rauhattomana hän oli päivästä päivään odottanut »Valvovan\nsilmän» seuraavaa kirjettä. Se oli tullut vasta viikon kuluttua. Siinä\nilmoitettiin, että Paula-neiti oli lopullisesti epäonnistunut sukunsa\ntaivutteluyrityksissä. Hääpäivä oli määrätty. Paula-neidin kohtalo,\nelämä tai kuolema, oli nyt yksin hänestä, Jaakko Ylitalosta, riippuva.\nJa jos hän halusi olla sanojensa mittainen mies ja Paula-neidin hänelle\nlahjoittaman rakkauden arvoinen, niin hän ei saisi epäröidä hetkeäkään\npäättäessään, kumman oli kuoltava: hänen jumaloimansa naisen vaiko\ntämän eläimellisen sulhasen. Hänen tuli hankkia aikasytytyspommi,\ntavallista armeijassa käytettyä mallia, ja olla se mukanaan täällä\n»salaisessa onnelassaan» kolme päivää ennen häitä. »Valvova silmä»\nhuolehtisi siitä, että hän saisi sinne tiedon, mitä hänen piti tehdä.\nMutta hänen oli jokaista pikku seikkaa myöten seurattava niitä ohjeita,\njotka hänelle nyt ja vastedes annettaisiin. Poikkeamalla niistä\nvähänkään hän allekirjoittaisi Paula-neidin kuolemantuomion. Kirjeen\nmukana oli seurannut kunnallislautakunnan esimiehen kirjelomakkeelle\nkirjoitettu todistus, että Jaakko Ylitalon äiti oli kuollut ja että\nhänet haudattaisiin silloin ja silloin. Ilmoitettu hautauspäivä oli\nkaksi päivää ennen Paula-neidin häitä. Tuon todistuksen perusteella\nJaakko oli helposti saanut lomaa joukko-osastostaan. Mutta jo sitä\nennen hän oli hankkinut itselleen pommin. Kaiken varalta sitäpaitsi\npistoolinkin.\n\nJaakko oli pelännyt, että lomalaisten selkäreput tarkastettaisiin\nmatkalla. Sellaista ei kuitenkaan ollut sillä kertaa tapahtunut.\nNiin hän oli saanut pommin onnellisesti metsälatoon ja vasta sitten\nmennyt kotiin. Mutta äiti ja isä olivat olleet vielä hermostuttavampia\nkuin aikaisemmilla lomilla, ja siksi hän oli ottanut muonaa ja vähin\nmuutakin tavaraa siirtyen asumaan metsälatoonsa.\n\nPaula-neidin häiden aattopäivän vastaisena yönä hän oli havahtunut\nsiihen, että jotakin heitettiin ladon aukosta sisään. Hän oli rynnännyt\nkatsomaan, kuka oli keksinyt hänen piilopaikkansa. Vesaikossa oli\nkuitenkin kaikki ollut hiljaista. Hän oli raapaissut tikkuun tulta ja\nhavainnut silloin, että ladon lattialle oli ilmestynyt kirjekuori,\njota ei siinä hänen makuulle mennessään ollut. Sisällä oli ollut\nlattea kivi ja kirje. Hän oli jähmettynyt tuijottamaan kirjoitusta,\nkunnes tulitikku oli kärventänyt sormia ja sammunut. Hän oli kaivanut\nrepustaan kynttilänpätkän ja sytyttänyt sen. Mutta hänen äsken\nhavaitsemansa tosiasia ei ollut muuttunut. Kirje ei ollut »Valvovan\nsilmän» konekirjoitusta, vaan hänen omaa käsialaansa!\n\nTällä kohdalla Rautakin hymyili epäuskoisesti. Silloin Ylitalo kiirehti\nselittämään, että vaikka hän oli polttanut kaikki »Valvovan silmän»\nlähettämät tiedoitukset, tuo käsinkirjoitettu kirje oli hänellä\ntallella. Hänenhän oli käsketty noudattaa saamiaan ohjeita jokaista\npikku seikkaa myöten. Hän kaivoi lompakostaan esiin erään paperin ja\nlaski sen pöydän takana istuvan miehen eteen.\n\nNimismieskin tuli katsomaan sitä. Nähdessään vaaleanpunaisen\nkirjepaperin ja vinon kaunokirjoituskäsialan hän ähkäisi kuuluvasti.\nRaudan selän takaa hän luki tuon omituisen asiapaperin.\n\n »Jaakko Ylitalon tunnustus.\n\n Minä Jaakko Ylitalo ilmoitan täten seuraavassa, mitä minä olen tehnyt.\n\n Neiti Paula Karppela, jota minä olen vuosikausia jumaloinut, ilmestyi\n minun luokseni häittensä aatonaattona pyytäen minua vapauttamaan\n hänet sulhasestaan majuri Mikko Pöystisestä. Koska minä olen vannonut\n olevani Paula-neidin iankaikkinen orja, minä olin heti siihen valmis.\n Hän vannotti minua toimimaan niin, ettei minun tarvitsisi joutua\n kiinni, vaan että voisimme vielä olla onnelliset yhdessä. Sitten hän\n katosi.\n\n Minä ongin tietooni, että majuri Pöystinen, jota minä vihasin yhtä\n paljon kuin Paula-neitiä rakastan, lähtisi häiden aattoiltana myöhään\n yksin purjehtimaan Onnelan purjeveneellä. Senjälkeen minulle oli\n kaikki selvää. Majuri Pöystinen oli katoava ihmisten ilmoilta niin,\n ettei kukaan osaisi epäillä minua eikä, ketään muutakaan.\n\n Häiden aattopäivänä minä hankin kapean sahan. Enkä minä muuta asetta\n tarvinnutkaan. Kello 21.30 minä saavuin kenenkään näkemättä rannalle\n sadan metrin päähän Onnelan päärakennuksesta Kesärantaan päin. Siellä,\n olevassa kallioluolassa minä riisuuduin ja lähdin uimaan kohti\n Onnelan purjevenettä, joka oli kiinni poijussa. Veneen kokan oikeasta\n laidasta, juuri vesirajan yläpuolelta minä sahasin irti 25 cm pituisen\n kappaleen. Kun se oli irti, minä vedin kokkaa sen verran alaspäin,\n että havaitsin veden virtaavan hyvin sisään. Sitten minä panin\n irroittamani laudankappaleen varovaisesti paikoilleen, jotta aukkoa\n ei havaittaisi, vaikka veneen laitoja sähkölampulla valaistaisiin.\n Lopuksi vielä totesin, että irtopala oli kyllin löyhässä, jotta\n aallokko työntäisi sen pois ja Päijänne saisi saaliinsa kätkeäkseen\n sen ikuisesti syvyyksiinsä.\n\n Uituani takaisin kallioluolaan minä pukeuduin ja palasin salaiseen\n onnelaani tietoisena hyvin suoritetusta työstä ja jääden sinne\n tyynesti odottamaan palkkaani.\n\n Tämän minä olen kirjoittanut säilyttääkseni tämän kertomuksen, kunnes\n voin luovuttaa sen rakastamani naisen käsiin todistukseksi siitä, että\n hänen orjansa on terävä miekka hänen vihansa palveluksessa.\n\n Jaakko Ylitalo».\n\n— Ja te teitte tuon? Kirjaimellisesti?\n\nNimismies katsoi Ylitaloon tutkivasti.\n\n— Kyllä. Kirjaimellisesti. Vaikka ohjeiden antaja ei varmasti tiennyt,\nmillainen työ on aukon sahaaminen vedessä olevaan lujapohjaiseen\nveneeseen. Minä onnistuin siinä kuitenkin, lopuksi..\n\n— Mutta sanokaahan, Ylitalo, Rauta virkahti. Ettekö te lainkaan tullut\nepäilleeksi, että tuo kirje oli loukku? Sekä teille että Paula-neidille\njärjestetty loukku.\n\n— Mutta ajatelkaa toki. Ohjeet on kirjoitettu käsialalla, jota te\nitsekin luulitte omaksenne. Päälle on vielä kirjoitettu: Jaakko\nYlitalon tunnustus. Sen olisi pitänyt herättää teissä epäluuloja.\nOtaksukaamme, että majuri Pöystinen olisi hukkunut, mutta vene löydetty\nja sitten tavattu teidän taskustanne tuo tunnustus. Paula-neidin\nolisi kenties ollut vaikea todistaa, ettei hän ollut pyytänyt teitä\nmurhaamaan hänen sulhastaan.\n\nJaakko katsoi häneen hyvin onnettoman näköisenä.\n\n— En minä osannut ajatella noin. Tiesin vain, että »Valvova silmä» oli\nlähettänyt nuo ohjeet. Ja minä luotin häneen sokeasti.\n\n— Mutta kuitenkin samana yönä, jolloin tämän kirjeen saitte,\nkirjoititte Paula-neidille pyytäen häntä tulemaan metsäladolle. Te\nasetitte hänelle määräajan, johon mennessä hänen piti tulla. »Muuten\ntapahtuu hirvittävä onnettomuus.» Miten selitätte tämän vetoomuksenne\nPaula-neitiin, kun kuitenkaan ette epäillyt »Valvovaa silmää»?\n\nJaakko vastasi väsyneesti:\n\n— En minä epäillyt. Mutta katsokaas. Minä en ollut milloinkaan ennen\ntehnyt mitään pahaa kenellekään. Eikä se ollut helppoa nytkään. Minä...\nniin, minä toivoin, että päivän mittaan suku sittenkin luopuisi\npakottamasta Paula-neitiä. En minä lainkaan pyytänyt häntä, tulemaan\nsiinä mielessä kuin nimismies äsken vihjaisi. En suinkaan! Minä vain\najattelin, että jos sittenkin jokin oli muuttanut hänen mielensä... Ja\nhän oli niin lähellä täällä... Mutta kun hän ei tullut...\n\n— Niin, mitä sitten, Ylitalo?\n\n— ... niin minä ajattelin, että Paula-neiti oli aavistanut minun\nepäröimiseni ja siksi harmissaan ja halveksien heikkouttani ei tullut.\nNiinpä minulle ei jäänyt muuta kuin se, minkä »Valvova silmä» oli\nilmoittanut ainoaksi mahdollisuudeksi Paula-neidin pelastamiseksi.\nMutta... minä en ole mikään rohkea mies. Siksi en voinut jäädä\nmetsälatoon, vaan pakenin sinne, mistä vasta eilisiltana palasin.\n\n— Tuolla paolla pelastitte luultavasti henkenne, Ylitalo.\n\nJaakon huulet alkoivat vavista. Hänen äänessään kuvastui ääretön\nuupumus, kun hän tuhahti halveksivasti.\n\n— Minun henkeni!\n\n— Kas niin, Ylitalo. Nyt teidän täytyy saada levätä. Huomenissa\nminun on esitettävä teille vielä eräitä kysymyksiä. Mutta jo nyt\ntahdon sanoa, että te olette auttanut minua suuresti sen henkilön\npaljastamisessa, jonka me molemmat tunnemme »Valvovan silmän» nimellä\nja joka on Paula-neidin murhaaja.\n\n— Tulkaa, Ylitalo! nimismies sanoi jyrkästi. — Saatte kokeilla, onko\nputka parempi yösija kuin metsälatonne!\n\nKun Aalto palasi, Rauta istui edelleen pöydän ääressä. Hänen edessään\nolivat molemmat kirjeet, jotka oli kirjoitettu tasaisella, vinolla\nkaunokirjoituskäsialalla.\n\n— »Valvova silmä» on tehnyt huolellista työtä, Rauta sanoi. — Vaikka\ntoisaalta, Ylitalo kirjoittaakin niin persoonatonta käsialaa, ettei sen\njäljittely vaatinut taitavalta ihmiseltä pitkää harjoittelua.\n\n— Tarkoitatteko, että te otatte täydestä Ylitalon mielikuvituksellisen\ntarinan?\n\n— Kyllä.\n\n— Miksi ette suostu uskomaan ratkaisua, joka on paljon\nyksinkertaisempi? Nimittäin, ettei Ylitalo ainoastaan sahannut tuota\naukkoa, vaan myös piiloitti pomminsa purjeveneeseen hyvin tietäen, kuka\nveneellä kuolemaan purjehtisi.\n\n— Te unohdatte erinäisiä tosiasioita, Aalto. Lisäksi on toisia, joita\nette tiedä. Minä en usko tuohon yksinkertaiseen ratkaisuun, koska se ei\nvoi olla oikea.\n\nAalto pudisti päätään. Mutta hän ei väittänyt enää vastaan. Hän tyytyi\nkysymään:\n\n— Mitä sitten luulette hyötyneenne tämäniltaisesta urakastamme?\n\n— Paljonkin. Ensinnäkin näen nyt täydellisesti murhan puitteet.\nToisekseen olen saanut eräitä tärkeitä lisäpiirteitä murhaajan\nhenkilökuvaan.\n\n— Minäkin luullakseni kuulin kaiken, mitä Ylitalo sanoi. Mutta vaikka\nlähtisimme siitäkin, että tuo hänen pahahenkensä olisi elävä ihminen\neikä vain hänen sairaan mielikuvituksensa tuote, niin minä en osaisi\nmääritellä tuota olentoa mitenkään.\n\n— Niinpä niin, Aalto. Mutta ainoastaan sen vuoksi, että te uskoitte\nYlitalon valehtelevan. Ja siksi kuuntelitte häntä vain puolella\nkorvalla.\n\n— No, mitä Yhtälön kertomus sitten teille murhaajasta muka ilmaisi?\n\n— Ensinnäkin, että hän oli Paulan lähimpään piiriin kuuluva nainen.\n\n— Nainen!\n\n— Niin. Hän käytteli kirjeissään varsin vaivattomasti niitä sanontoja,\njoita Ylitalon Paulalle kirjoittamiin vuodatuksiin oli sisältynyt.\nPaulalla oli omalaatuinen tapa huvitella lukemalla ystävättärilleen\n»maalaisihailijansa» rakkauskirjeitä. Mutta ainoakaan mies ei ole\ntullut paljastaneeksi, että hänkin olisi joutunut tuollaisesta »ilosta»\nosalliseksi. Paula varmaan tunsi miesten heikot ja vahvat puolet kyllin\nhyvin ymmärtääkseen välttää sellaista psykologista erehdystä.\n\nNimismies nyökkäsi.\n\n— No, edelleen!\n\n— Toisekseen tiedämme nyt varmasti, että murhaajan viha ei ollut\neilispäivänä syntynyt. Se voidaan juontaa ainakin siitä päivästä,\njolloin Paula meni kihloihin majuri Pöystisen kanssa. »Valvovan silmän»\nensimmäinen kirje Ylitalolle viittaa siihen, että hän ryhtyi jo kaksi\nkuukautta sitten valmistelemaan Paulan murhaamista.\n\nAallolla ei ollut mitään muistuttamista näitä päätelmiä vastaan.\n\n— Kolmanneksi me voimme etsiessämme murhaajaa rajoittua sairaalloisen\njulmiin luonteisiin. »Valvova silmä» tiesi, miten palvovalla ihailulla\nja rakkaudella Ylitalo oli kiintynyt Paulaan. Hän keksi tuolle\nmiesparalle pirullisen kidutuksen. Ajatelkaahan, että te saisitte\njatkuvasti kaksi kertaa viikossa yksityiskohtaisen selostuksen\nkaikista nöyryytyksistä ja kärsimyksistä, jotka rakastamanne nainen\njoutuu käymään läpi, ja olisitte kuitenkin tuomittu toimettomuuteen.\nVähempikin voisi tehdä miehen hulluksi. Sitäpaitsi kirjoittaja varmaan\ntunsi suorastaan sadistin nautintoa kuvitellessaan vihaamansa naisen\njo joutuneen kokemaan ne häväistykset, jotka hän hänelle soi. Hän\nsuorastaan mässäili noissa mielikuvissaan. Muistakaa vain alasti\ntanssimista humalaisten upseerien edessä, piiskansivalluksia rintojen\nylitse ja uhkausta kadulla tanssittamisesta!\n\nNimismies kuunteli yhä tarkkaavaisempana.\n\n— Neljänneksi minun on etsittävä hyvin älykäs ja hyvin varovainen\nnainen. Jaakko Ylitalon kaltaisen yksinkertaisen ja helposti\nnarrattavan olennon alistaminen sokeaksi apurikseen veren janonsa\ntyydyttämiseksi oli häneltä hyvä veto. Hän suoritti miespoloisen\nmuokkaamisen aika mutkikkaasti, mutta hän halusi olla varma tuloksesta.\nSitäpaitsi tuo muokkaaminen tuotti hänelle julmaa iloa. Hän oli tarkka\nja huolellinen yksityiskohtia myöten Tavallinen nainen ei olisi tullut\najatelleeksikaan, että Jaakko ehkä tarvitsi hyvän syyn loma-anomuksensa\ntueksi. Mutta tämäpä kirjoitti kunnallislautakunnan esimiehenä\ntodistuksen, että pojan äiti oli muka kuollut! Psykologisesti oikein\nharkittua oli myös se, että hän antoi Ylitalon ensin kuvitella\njoutuvansa käyttämään pommia; sitä varmempi hän saattoi olla, että\npoika sitten helpotusta tuntien, tunnontarkasti suorittaisi sen\nvaarattomamman osan tihutyöstä, minkä nainen oli ilmeisesti alunperin\nhänelle suunnitellut. Jaakko Ylitalon »tunnustuksen» kirjoittaminen\nhänen omalla käsialallaan muodostaa huipun. Se ei ollut ainoastaan\nyksityiskohtainen ohjekirje Ylitalolle, vaan myös asiakirja, joka oli\ntarkoitettu tulemaan aikoinaan esiin ja ainakin siinä tapauksessa, että\nPaulan hukkuminen paljastuisi muuksi kuin onnettomuudeksi, todistamaan\nhänen vain joutuneen itse sulhaselleen valmistamaansa kuoppaan!\n\n— Mutta te sanoitte, että tuo nainen on myös hyvin varovainen, Aalto\nhuomautti. — Minusta hän on toiminut aika uhkarohkeasti.\n\n— Ei. Jotta saisimme hänet paljastetuksi, meidän on pakko toivoa, että\nhän tekee ennenpitkää jonkin erehdyksen. Tähän asti hän on lakaissut\njälkensä hyvin. Ja kaiken kukkuraksi hän on sangen perusteellinen\nnainen. Moninkertaisesti hän varmisti kostonsa täyttymisen. Vain\nyhden ainoan erehdyksen voimme osoittaa hänen tehneen. Sen, ettei\nhän osannut asettaa aikasytytystä kyllin myöhäiseksi, jotta pommi\nolisi räjähtänyt vasta, kun purjevene oli keskellä Päijännettä. Mutta\neihän hänkään voinut olla aivan erehtymätön ja kaikkitietävä. Jo\nkauan etukäteen hän ryhtyi valmisteluihin saadakseen Paulan varmasti\nlähtemään kuolemanmatkalleen. Saamme myös olla varmat siitä, että hän\nYlitalon kengissä oli työntämässä Paulan jollaa vesille omin silmin\nnähdäkseen tämän lähtevän. Hän saattoi olla miltei ehdottoman varma\nsiitä, että Ylitalo oli suorittanut määräaikana sen aukon sahaamisen,\njonka hänkin ilmeisesti uskoi johtavan veneen uppoamiseen. Mutta\nhänelle ei riittänyt »miltei ehdoton varmuus». Siksi hän oli anastanut\nmetsäladosta omiin käsiinsä pommin. Olen vakuuttunut siitä, että hän\nhenkilökohtaisesti huolehti pommin joutumisesta veneeseen. Luultavimmin\nhän oli kätkenyt sen eväskoriin saadakseen vielä ylimääräistä\nnautintoa siitä ajatuksesta, että Paula itse kantoi murha-aseen\noikealle paikalle. Vain kerran »Valvova silmä» näyttää epäröineen\nvalmistaessaan kostoaan. Se oli silloin, kun hän kirjoitti kirjeensä\nMaija Pöystiselle. Hän ei sillä hetkellä himoinnut verta, vaan olisi\ntyytynyt häpäisemään vihaamaansa naista sillä, että häihin, jotka oli\nkarppelaisella suurellisuudella valmistettu, ei olisi tullut sulhasta.\n\nKun Rauta lopetti, nimismies kysyi:\n\n— Mutta luuletteko löytävänne naisen, jolla on kaikki nuo ominaisuudet?\n\n— Kyllä. Minun on vain valittava.\n\nAalto katsoi häntä pitkään. Mutta sitten hän vaihtoi puheen aihetta:\n\n— Sanokaahan, mitä tarkoititte väitteellänne, että Ylitalo luultavasti\npelasti henkensä pakenemalla suin päin sinne, mistä hän vasta\neilisiltana palasi.\n\nRauta nousi ja ojensi puutuneita raajojaan.\n\n— Se oli minun puoleltani vain otaksuma. Mutta hyvin todennäköinen.\nSanoinhan äsken, että »Valvova silmä» on sangen perusteellinen\nnainen. Hän määräsi omalaatuisessa ohjekirjeessään, että Ylitalon\noli työnsä tehtyään palattava metsälatoon odottamaan palkkaansa. Hän\ntarkoitti sillä ilmeisesti sananmukaisesti totta. Mutta tuo palkka\nei olisi ollut suudelma tai edes hymy Paulalta. Vaan luoti läpi\nsydämen »Valvovan silmän» pistoolista. Lopputulos olisi arvattavasti\nollut sama, jos Ylitalo olisi tänä iltana meidän asemestamme saanut\ntuon naisen vieraakseen. Metsälato on kyllin syrjäinen paikka, jotta\nhänelle piisi jäänyt aikaa häiriintymättä järjestää sinne miten\nvakuuttava itsemurhataulu tahansa. Ylitalo olisi löydetty sieltä\nennenpitkää jäykistyneessä kourassaan oma pistoolinsa ja taskussaan tuo\n»tunnustus». »Valvovan silmän» triumfi olisi ollut täydellinen. Ja jos\nte olisitte työntänyt minun luettavakseni tuon asiapaperin Ylitalon\nvoimatta kertoa minulle enää mitään, niin kaiketi minunkin olisi ollut\npakko uskoa teidän suosittelemanne yksinkertaisin ratkaisu ainoaksi\noikeaksi.\n\nNimismies piti loppuletkautuksen hyvänään. Hän myönsi mielessään, että\nhänellä oli vielä paljon oppimista.\n\n— Mitä haluatte Ylitalolle tehtävän? hän kysyi.\n\n— Pitäkää virallinen kuulustelu. Mutta älkää vitkastelko. Ja muistakaa:\nhän on minun erikoisessa suojeluksessani.\n\nAalto irvisti puristeessaan hänen kättään hyvästiksi. Hän oli kuitenkin\njalomielinen mies, ja siksi hän virkahti:\n\n-— Ette kai aio patikoida Tuulensuuhun asti? Tähän aikaan vuorokautta!\nOttakaa Metsärannan hevonen ja kärrit. Kulkeutuvathan ne niemestä yhtä\nhyvin kuin täältäkin takaisin kotiinsa.\n\nMutta tästä helpotuksesta huolimatta kello oli vähän vaille kaksi, kun\nRauta pääsi perille.\n\nHän ehti nukkua vain tunnin, kun Lea-rouvan varovainen kosketus jo\nhavahdutti hänet. Varpaillaan hän hiipi anoppinsa perässä alas tupaan.\nVasta siellä hän kysyi kuiskaten:\n\n— Mikä hätänä?\n\n— Puhelin. Isä ja minä heräsimme sen itsepäiseen kilinään. Kiukkuinen\nja uninen keskusneiti ilmoitti, että sinun on heti soitettava\nnimismiehelle.\n\nMutta se oli helpommin sanottu kuin tehty. Rauta sai vääntää puhelimen\nkampea kauan turhaan. Lopulta Lea-rouva kyllästyi odottamaan tulosta\nja lähti nukkumaan. Vihdoin keskus vastasi. Vihainen naisääni kysyi,\njuopoteltiinko Tuulensuussa, kun aamuyöstä ajetaan naisihminen\nvuoteesta. Rauta vastasi, että yhtä arvokas miehenkin uni on,\nmutta että höyhensaarilta hänet oli säälittä kiskottu soittamaan\nnimismiehelle. Murha vai mikä lie! Sana »murha» tehosi heti. Jo\nseuraavassa hetkessä yhteys oli selvä.\n\n— Olettepa te ihastunut minun seuraani, Aalto. Haluatte tietenkin\nkysyä, olenko päässyt onnellisesti kotiin. Mutta kyllä minä\nnyt olisin antanut suuremman arvon uneni rauhalle kuin teidän\nhuolehtivaisuudellenne.\n\n— Ei, kuulkaahan...\n\nNimismiehen ääni kuulosti hyvin huolestuneelta.\n\n— No?\n\n— Tehän käskitte minun pitää kiirettä miehemme kuulustelulla. Minä\najattelin, että huomispäivällä voi taas olla omat uudet kiireensä.\nSiksi soitin konstaapeli Paavolan tänne, ja yhdessä lähdimme putkaan...\n\nAalto puhui käheästi. Jokin oli mennyt niin pahasti vinoon, että hän\noli järkyttynyt.\n\n— Entä sitten?\n\n— Te sanoitte lähtiessänne, että hän on teidän erikoisessa\nsuojeluksessanne. Mutta se ei auta häntä enää.\n\n— Mitä te tarkoitatte? Aalto, puhukaa suoraan!\n\n— Mennessämme miehen koppiin minä ja Paavola löysimme hänet\nhirttäytyneenä. Kuollut.\n\nRauta lopetti lyhyesti keskustelun. Ohimoissa alkoi jomottaa ilkeästi.\nJaakko Ylitalon surkea kuolema koski häneen kipeästi. Sitten hänen\nmieleensä muistui eräs lause majuri Syvänteen hyvästijättökirjeestä\nelämälle: »Minä kuolen tänään, koska elämällä ei ole minulle enää\nmitään merkitystä eikä arvoa, sen jälkeen kun hän on astunut suuren\nrajan ylitse.» Ehkäpä Paulan »maalaisihailijakin» oli tuntenut samoin.\n\nJoten kuten hänen onnistui hiipiä takaisin vuoteeseensa niin hiljaa,\nettei Inkeri eikä Martti-poika herännyt. Ja niin väsynyt hän oli, että\nhän vaipui heti sikeään uneen.\n\n\n\n\nViidestoista luku.\n\nTOINEN ÄÄNI KELLOSSA.\n\n\nLyhyeksi Raudan uni sinä yönä kuitenkin jäi.\n\n— Kaarlo! Luojan tähden, herää!\n\nHänestä tuntui, että joku kiskoi häntä ylös syvästä kaivosta. Sitten\nhän sai silmänsä auki.\n\nInkeri seisoi hänen vuoteensa vieressä. Mutta hän ei hymyillyt. Kauniit\nsinisilmät kuvastivat hätäytymistä ja pelkoa.\n\n— Huomenta, Pienokainen! Onko tuli irti?\n\n— Ei, mutta Pikku Jättiläinen on kadonnut.\n\nMies oli tuokiossa pystyssä.\n\n— Mitä sinä hourit? Kadonnut!\n\nInkeri viittasi pojan pikku vuoteeseen päin. Se oli tyhjä.\n\n— Minä heräsin äsken omituiseen tuskaan. Tunsin koko ruumiillani, että\njotakin hirveätä oli tapahtunut. Ensimmäinen ajatukseni koski pojua. Ja\nsitten... näin hänen olevan poissa. Voi, Kaarlo...\n\nHänen hermostuneisuutensa pyrki tarttumaan Rautaankin. Mutta vilkaisu\nkelloon johti hänen mieleensä rauhoittavan ajatuksen. Naurahtaen hän\nveti vaimon syliinsä. Hän kertoi eilisaamuisen kokemuksensa. Hänhän oli\nherännyt näihin samoihin aikoihin. Pojan vuode oli silloinkin ollut\ntyhjä. Mutta mitään hätää tällä ei ollut ollut. Isä oli löytänyt hänet\nrannalta vesirajasta. Siellä kai hän oli nytkin. - Odottamassa Ahtia ja\nVellamoa ilmestyviksi.\n\nMutta Inkeri ei ollut niin vain tyynnytettävissä. Hän oli vaistonnut\nonnettomuutta. Eikä hän rauhoittuisi ennen kuin saisi sulkea pojan\nsyliinsä. Rauta tunsi vaimoaan kyllin tietääkseen, ettei hänen\nvakuutteluistaan olisi apua. Pianhan asia sitäpaitsi selviäisi.\n\nPortaissa Inkeri kysyi:\n\n— Kuka tuon typerän jutun on keksinyt? Että Ahti ja Vellamo muka\nilmestyvät!\n\n— Mari. Niin Pikku Jättiläinen minulle eilen sanoi.\n\n— Etkä sinä vaivautunut kertomaan minulle mitään. Moite oli selvä.\nMutta Rauta sivuutti sen vaikenemalla.\n\nAlakertaan tultua hän virkahti:\n\n— Anna vanhojen ihmisten nukkua.\n\nMutta Inkerin käsi oli jo vanhempien makuuhuoneen ovenkahvalla. Olkansa\nylitse hän sinkautti hermostuneen itsepäisesti:\n\n— Enkä anna!\n\nRauta katsoi parhaaksi olla puuttumatta siihen enempää ja lähti ulos.\nTaivas oli pilvetön, ja jo näin aamuvarhaisella ilma oli lämmin. Kesä\ntuntui palanneen. Yöllä oli ollut sumua, ja parhaillaan usva oli\nauringon säteiden ja heräävän tuulen tieltä väistymässä järvelle päin.\nPensaissa ja pikku puissa hämähäkinseitit kimaltelivat ja välkehtivät\nkuin valkea silkkipitsi.\n\nHän asteli hiljalleen kohti rantaa. Kylläpähän toiset tavoittaisivat\nhänet. Hätäytyneitä ääniä kuuluikin jo portailta. Inkeri oli ajanut\njalkeille koko Tuulensuun väen, tietysti. Jotakin harmin tapaista\npyrki nousemaan Raudan mieleen. Mutta samassa hän unohti sen. Hän oli\nsaapunut siihen polun kohtaan, johon rantahietikko alkoi näkyä. Ja\nsilloin hän syöksyi juoksuun.\n\nRanta oli tyhjä! Pojasta ei näkynyt jälkeäkään. Ja soutuvenekin oli\npoissa.\n\nKäsittämättä, mitä oli saattanut tapahtua, hän juoksi rantahietikon\npäästä päähän. Hän pistäytyi saunassa ja kurkisti venevajaankin.\nEtsintä oli turhaa.\n\nSitten hän jäykistyi. Hänen katseensa oli osunut hietikolle heitettyyn\nkiveen, jonka ympärille oli kiedottu jotakin. Hirvittävä aavistus iski\nhänen mieleensä. Hän ei nähnyt eikä kuullut, mitä ympärillä tapahtui.\nHän ei tajunnut, että Inkeri ja Lea-rouva huhuilivat epätoivoisesti\npoikaa, eikä sitä, että lehtori Kaario oli pyörtänyt takaisin\nhuvilalle. Hän tuijotti vain tuohon nyrkinkokoiseen kiveen. Hitaasti\nhän lähestyi sitä ja kumartui ottamaan sen maasta. Kirje hänelle.\nNiin, hän oli tiennyt, että siinä olisi kirje. Samanlaisia koukerolta,\njoita Jaakko Ylitalo oli piirrellyt Margit Karppelan takavarikoiman\nkirjeen kuoreen. Sekaisin paino- ja kirjoituskirjaimia. Rauta totesi\nsen koneellisesti koettaessaan sumentuvin silmin saada selvää hirveän\nsanoman sisällyksestä. Siinä oli vain muutama sana.\n\n Tuomari Rauta!\n\n Jättäkää minut rauhaan! Tämä on minun ensimmäinen vastaiskuni. Toinen\n on tavoittava Teidän vaimonne. Ja kolmas Teidät itsenne.»\n\nEi muuta. »Valvova silmä» ei ollut tällä kertaa vaivautunut\nallekirjoittamaan kirjettään.\n\nRauta työnsi paperilapun pyjamansa taskuun. Isku oli lamauttanut hänet.\nTuo katala murhaaja ei siis kaihtanut satuttamasta kättään viattomaan\nlapseenkin. Uusi käänne todisti, että »Valvova silmä» oli menettänyt\nylimielisen varmuutensa ja pelkäsi jo. Mutta tämä toteamus ei tuottanut\nRaudalle vähäisintäkään iloa. Pikku Jättiläinen... Inkeri ei kestäisi\npojan menettämistä...\n\nEräät Inkerin sanat muistuivat hänen mieleensä. Oli vain vuorokausi\nsiitä, kun vaimo oli lohduttanut häntä sillä, että murhaajan\nylimielisyys ei kestäisi kauan. Ja hän oli lisännyt: »Kyllä hänen\nkellostaan kuuluu vielä toisenkinlainen ääni.» Nuo sanat olivat käyneet\ntoteen pian. Mutta tavalla, jota kumpikaan heistä ei ollut osannut\naavistaa.\n\nRauta havahtui vasta, kun Inkeri tarttui lujasti hänen käsivarteensa.\n\n— Nukutko sinä, Kaarlo? Etkö käsitä, että poju on poissa? Tee toki\njotakin!\n\nHänen sanoissaan oli epätoivoa ja itkua. Rauta ei voinut katsoa häntä\nsilmiin. Ja kun hän puhui, hän ei tuntenut käheää ääntä omakseen:\n\n— Vene! Meidän on jostakin saatava vene!\n\n— Mari juoksi hakemaan. Mutta lähin vene on Onnelassa.\n\nTietysti. Pitihän Raudan se tietää. Ja vanha, sydänjuuria myöten\nkauhistunut hoitajatar oli lähtenyt juosta kompuroimaan rantalouhikkoja\npitkin. Kestäisi iäisyyden, ennen kuin hän joutuisi takaisin.\n\nRauta silmäsi toivottomana tyhjää rantahietikkoa. Lea-rouva oli\npalaamassa niemen kärjeltä päin, jonne hän oli juossut huhuilemaan\npoikaa. Jo hänen hitaasta käynnistään näkyi, että etsintä oli ollut\nturha. Lehtori Kaario oli kiireisin askelin tulossa huvilalta. Hän\nheilutti jo kaukaa kiikaria. Luo tultuaan hän hengästyneenä selitti:\n\n— Minä soitin Onnelaan. Sain vain palvelustytön hereille. Hän lupasi\nheti lähteä tuomaan venettä tänne.\n\nInkeri tuskin kuuli, mitä hän sanoi. Mutta hän virkahti kuitenkin:\n\n— Kiitos, isä.\n\nRauta puristi appensa kättä. Kunnon mies! Keskellä yleistä hämminkiä\nhän oli löytänyt parhaan ratkaisun.\n\nJo ulos tullessaan Rauta oli todennut, että heräävä aamutuuli puhalsi\nluoteisesta. Siitä pitäen se oli vahvistunut. Kiristyvät puuskat\nhajoittivat järven yllä lepääviä usvamassoja. Nyt erotti jo paljainkin\nsilmin Erakkosaaren ääriviivat. Vastapäinen niemi sensijaan oli yhä\nedelleen hautautuneena jättiläismäisten pumpulivuorien taakse.\n\n— Vene! Meidän veneemme! Minä näen sen!\n\nLehtori oli noussut vesirajassa olevalle paadelle ja tutkinut\nkiikarillaan vähitellen selkenemässä olevaa järveä.\n\nHänen sanansa murtivat toisten jähmettyneisyyden. Huudahtaen Inkeri ja\nLea-rouva juoksivat hänen luokseen. Rauta harppoi vaimonsa jäljessä\njaksamatta vielä uskoa onnellisen käänteen mahdollisuuteen.\n\n— Anna tänne, isä!\n\nEikä Inkeri tyytynyt vain pyytämään. Hän tempasi kiikarin käsiinsä.\n\n— Missä? Missä?\n\n— Tuolla. Hieman oikealle Erakkosaaresta.\n\nMutta vaikka Inkeri koetti katsoa isänsä osoittamaan suuntaan, hän ei\nnähnyt mitään. Eikä hän voinutkaan nähdä, sillä hän itki. Hän ojensi\nkiikarin takaisin ja vaipui paaden viereen purskahtaen nyyhkytyksiin.\nMutta nyt ne olivat helpotuksen kyyneliä.\n\nRauta kumartui hellästi hänen puoleensa. Mutta seuraavassa hetkessä he\nkuulivat lehtorin huohottavan:\n\n— Nyt näen veneen selvemmin. Se ajelehtii kohti Erakkosaarta. Ei, tuuli\nvie sitä enemmän oikealle. Poika on kokassa. Hän huitoo käsillään.\nMutta... hyvä Luoja! Vene on vesilastissa! Vanha vene uppoaa!\n\nKirkaisten Inkeri ponnistautui pystyyn.\n\n‒ Hän hukkuu! Poju hukkuu! Kaarlo! Meidän poikamme kuolee silmiemme\nedessä! Etkä sinä tee mitään! Rauta oli valahtanut kalpeaksi. Hän\npuristi huulensa yhteen estääkseen raivoaan purkautumasta. Kohtalo oli\nkohtuuttoman julma. Se oli sallinut heidän saada tietoonsa, että Pikku\nJättiläinen oli vielä elossa, vain pakottaakseen heidät voimattomina\nseuraamaan poikansa kuolinkamppailua. Ei! Tuhannesti ei! Jos kerran\nvene oli jo lähellä Erakkosaarta, niin oli toivotonta yrittää saavuttaa\nsitä uiden. Se uppoaisi ennen. Mutta sittenkin! Epätoivoinenkin yritys\noli parempi kuin kädet ristissä täällä seisominen. Hän viittasi\nLea-rouvalle, että tämä ottaisi Inkerin hoteisiinsa, heitti yöpuvun\nyltään ja kahlasi uimaan. Takaansa hän kuuli vaimonsa valituksen:\n\n— Voi, Kaarlo! Älä! Et sinä jaksa! Ja kaikki on myöhäistä...\n\nMutta hän ei kääntynyt. Tasaisin, voimakkain vedoin hän halkoi vettä.\nHän tunsi joutuneensa epätasaiseen kamppailuun kohtalon kanssa.\nKatkeruus valtasi hänet. Mutta sitten hän pakottautui rauhalliseksi.\nHänellä ei nyt ollut hiukkaakaan varaa tuhlata voimiaan vihaan.\n\nVain kerran Rauta katsoi taakseen. Mutta ei Tuulensuun, vaan Onnelan\nrantaan päin. Sieltä oli juuri lähtenyt liikkeelle vene. Mutta se oli\ntoivottoman kaukana.\n\nTuulensuun rannassa vallitsi kuoleman hiljaisuus. Lehtori Kaario\nseurasi tuskaisin mielin kiikarilla valkoista, ajelehtivaa venettä.\nHänen sydäntään kouristi. Kuvitteliko hän vain, vai oliko todella\nkeskiveneen laita enää hiukkasen vedenpinnan yläpuolella? Onneksi poika\nnojasi nyt kokkaan liikkumattomana. Jos hän ottaisi askelenkin tai\nmuuttaisi asentoaan, vene heilahtaisi ja täyttyisi, ja silloin kaikki\nolisi lopussa. Hädissään lehtori tutki järveä joka suuntaan. Mutta\npelastavaa venettä ei näkynyt missään. Hän katsoi myös Onnelaan päin,\nmutta veteen pistävä kallionkieleke oli tiellä. Jäljelle jäi siis vain\nuiva mies, joka sisukkaasti ponnisti eteenpäin. Mutta hän oli vielä,\nkaukana uppoavasta veneestä.\n\nSilloin hurja haukunta alkoi halkoa ilmaa. Se kiihtyi kiihtymistään\nmuuttuen välillä surkeaksi ulvonnaksi. Jalkojensa juuresta lehtori\nkuuli tyttärensä itkun:\n\n— Raju! Susien jälkeläinenkin yhtyy meidän tuskaamme. Mutta kukaan\nihminen ei meitä auta.\n\nPolttavat kyynelet ryöpsähtivät vanhan miehen silmiin. Hän pyyhkäisi\nne pois ja suuntasi jälleen kiikarinsa uppoavaa venettä kohden. Se\noli nyt ajautunut Erakkosaaren kohdalle, vain puolisensadan metrin\npäähän rannasta. Vaivaiset 50 metriä, ja ne sinetöisivät hänen terhakan\ntyttärenpoikansa kohtalon!\n\nÄkkiä kiikari alkoi vavista hänen käsissään. Saaren rannassa näkyi\nliikettä. Joku mies oli siellä. Hän oli työntämässä vesille ruuhen\ntapaista alusta! Pelastusko?\n\nLehtori pidättäytyi tällä kertaa hiiskumasta näkemästään naisille.\nMiksi herättää toiveita, jotka ehkä jälleen pettäisivät? Hievahtamatta\nhän seurasi mielien liikkeitä, kun tämä istahti tuhdolle ja alkoi\nsoutaa valkoista venettä kohden. Mutta mies ei ehtinyt perille! Poika\nkai liikahti kokassa tai sitten muita suurempi aalto löi veneeseen.\nVaaleakiharainen pää katosi veteen.\n\nKiikari putosi herpaantuneista käsistä, ja lehtori horjui vaimonsa ja\ntyttärensä viereen hietikolle. Kumpikaan näistä ei kysynyt mitään. He\nymmärsivät muutenkin. Heidän itkunsa kiihtyi hillittömäksi.\n\nHe eivät panneet merkille, että kallionkielekkeen takaa ilmestyi\nnäkyviin Onnelan vene. Liina Purola siellä souti, niin että vesi kohisi\nkokassa. Hankainten kitinä havahdutti kuitenkin Inkerin. Hänestä\ntuntui, että hän oli itkenyt loppuun kyynelensä. Mutta hänen turtaan\nmieleensä nousi huoli miehestä. Minne Kaarlo oli joutunut? Hän näki\nkyllä, että Onnelan vene oli tulossa. Mutta mitäpä siitä, nyt enää!\n\nVäsyneesti hän kohotti kiikarin silmilleen koettaen tähytä miestään.\nPäätä ja hartioita ei kuitenkaan näkynyt Tuulensuun ja Erakkosaaren\nvälisellä taipaleella. Sitten .. — Isä! Äiti!\n\nSe oli riemun huudahdus, ei enää epätoivon eikä tuskan.\n\n— Kaarlo seisoo Erakkosaaren rannassa! Hänellä on Pikku Jättiläinen\nsylissään! Toinen mies seisoo hänen rinnallaan. Ja he heiluttavat\nmeille! Oi, Jumalani! Poju on pelastunut!\n\nHetkistä myöhemmin he olivat kaikki Onnelan veneessä. Liina oli saanut\nluovuttaa airot Inkerille, jonka täytyi purkaa riemunsa soutuun.\nLehtori oli istuutunut etutuhdon airoihin. Ja vene lensi kohti\nErakkosaarta.\n\nToimittaja Kulmala oli odottamassa heitä. Rajun haukunnan lomitse hän\nsai huudetuksi heille rannalta, ettei pojalla ollut mitään hätää, mutta\nettä isänsä oli kantanut hänet mökkiin, peitellyt vuoteeseen ja keitti\nhänelle nyt kuumaa vettä.\n\nEi Kulmala eikä Raju voinut mitään sille, että Inkeri maihin päästyään\nsyleili heitä kumpaakin. Koira kyllä murahti ja pinkaisi sitten hurjaan\nlaukkaan kohti mäenharjaa. Mutta isäntä sensijaan pyyhkäisi silmiään ja\nhymyili hämillisesti. Mäkeä noustessa -hän sitten kertoi huomanneensa\nRajun haukunnassa oudon, hätäytyneen sävyn ja siksi tulleensa rantaan\nkatsomaan, mitä oli tekeillä. Kun hän sitten oli ollut ruuhella\nlähestymässä uppoamassa olevaa venettä, vähäiseltä näyttänyt aalto\noli loiskahtanut valkoisen laidan ylitse. Tuossa tuokiossa vene oli\ntäyttynyt ja uponnut. Kulmala oli kiskaissut vielä muutaman vedon\nairoilla ja sitten sukeltanut kadonneen pojan perään. Vähän vettä\npikkumies oli joutunut nielemään. Mutta hän oli ollut jalkeilla jo\nsilloin, kun hänen isänsä uiden saapui saareen.\n\nMartti-poika havaitsi pian olevansa koko seurueen keskus. Mikään mahti\nei saanut häntä enää pysymään vuoteessa. Eikä Inkerikään hennonut\nkieltää, kun poika vaati saada juoda kuuman veden sedän kirjoituspöydän\nääressä.\n\n— Voi, suokaa anteeksi, toimittaja Kulmala, että me näin myllerrämme\nkoko teidän kotinne, Inkeri huomasi sentään pyytää.\n\n— Ei mitään ei mitään, pikku rouva. Minähän sanoin jo taannoin, että\nte olette sydämellisesti tervetullut toistekin Erakkosaareen. Hm...\nniin... Tarkoitin tietenkin, että olette aina tervetullut. Te ja...\nhm... teidän perheenne.\n\nMartti-poika oli jo täysin toipunut säikähdyksestään. Koko seikkailu\ntuntui nyt vain suurenmoisen jännittävältä. Hän arvioi olevansa\npäivän sankari äidin, mummun ja vaarin mielestä. Niin, ja tuon\nmukavan, harmaatukkaisen vieraan sedän mielestä, jonka silmät alkoivat\nniin hassusti räpyttää aina, kun äiti katsoi häneen. Isä vain oli\npeloittavan totinen. Hän ei puhunut eikä nauranut, kuten muut. Poika\nkoetti ajatella, että isä oli niin outo ja hiljainen siksi, kun hänen\noli pitänyt harmaatukkaiselta sedältä lainata joitakin vaatteita ja\nne olivat hänelle ihan liian ahtaat. Mutta hänen katseensa palasi yhä\nuudelleen tutkivana isän kasvoihin. Ei, se ei sittenkään voinut johtua\nvain vaatteista. Isän silmät olivat hyvin huolestuneet. Miksi isä suri\ntällaisella hetkellä, jolloin kaikki muut olivat iloisia?\n\nInkeri kysyi samaa hetken kuluttua. Rauta katsoi silloin parhaaksi\nkertoa kirjelapusta, joka kiven ympärille sidottuna oli heitetty\nTuulensuun rannalle, Ja selittää muutamin sanoin, mitä se merkitsi.\nInkeri ja hänen vanhempansa kuuntelivat tyrmistyneinä. Erakkosaaren\nherran laihoille kasvoille ilmestyi katkeran halveksiva hymy. Niin,\njuuri tuollainen oli se pahojen ja huonojen ihmisten maailma, jolle hän\noli kääntänyt selkänsä.\n\n— Mutta, lehtori virkahti hetken kuluttua, silloinhan tämä äskeinen ei\nollutkaan pienen kaimani omaa varomattomuutta.\n\n— Ei! Vaan Paula Karppelan murhaajan ensimmäinen vastaisku minulle.\n\n— Minä en ymmärrä, Lea-rouva valitti. — Kuinka ihmeessä poju lähti...?\n\n— Sen saa Pikku Jättiläinen kertoa meille. On kai parasta, että sinä,\nInkeri, kyselet pojalta.\n\nInkeri nyökkäsi miehelleen. Hän oli käynyt hyvin vakavaksi ja\nhiljaiseksi. Hän ymmärsi paljon selvemmin kuin vanhempansa, millaiseen\nvaaraan he olivat joutuneet. Ennenkin oli tapahtunut, että Kaarlon\ntaistelu roistoja vastaan oli saanut nämä loukkuun ajettuina\nuhkaamaan heidän molempien henkeä. Mutta takaa-ajettu murhaaja oli\nnyt ensimmäisen kerran käynyt käsiksi myös heidän pikku poikaansa. Ja\ntuo katala suunnitelma olisi onnistunut, elleivät Raju ja toimittaja\nKulmala olisi viime hetkessä tuoneet pelastusta. Sydän hätää ja\nkiitollisuutta tulvillaan hän nosti pojan syliinsä ja painoi hänet\nlujasti povelleen kuin suojatakseen häntä pahoilta voimilta.\n\nMartti-poika kurkisti uteliaana hänen kasvojaan. Hän ei ollut\nkäsittänyt vähääkään siitä, mitä isot ihmiset olivat äsken puhuneet.\nMutta häntä huolestutti se, että äitikin oli muuttunut surulliseksi.\n\nSitten Inkeri alkoi kysellä. Poika vastaili hanakasti. Hän näki\nilokseen kaikkien kuuntelevan tarkasti. Hän oli siis jälleen kaiken\nkeskipiste.\n\nKysymyksistä ja vastauksista hahmottui esiin satu uteliaasta\npikkumiehestä ja ilkeästä Ahdista.\n\nMartti-poika oli pitänyt varansa, ettei hän tänä aamuna enää\nmyöhästyisi. Hän oli ollut rannassa jo hieman ennen kuin aurinko nousi.\nHäntä oli viluttanut, mutta liikahtamatta hän oli odottanut Ahdin ja\nVellamon nousemista aalloista. Hieman vain hän oli säpsähtänyt, kun\njärveltä sumusta sitten oli alkanutkin kuulua loisketta. Urheasti\nhän kuitenkin oli pysynyt paikoillaan. Hänhän tiesi, että sieltä\ntulisivat Ahti ja Vellamo. Mutta Ahti oli tullutkin yksin. Päässä\nhänellä oli ollut kaislalakki. Hänen pitkästä harmaasta parrastaan\nja tukastaan sekä harmaista vaatteistaan oli valunut vettä. Käheällä\nvaarin äänellään hän oli varoittanut poikaa olemaan huutamatta. Mutta\neihän Martti ollut aikonutkaan huutaa. Hän oli vain kysynyt, missä\nVellamo-muori on. Ahti oli selittänyt tulleensa hakemaan häntä juuri\nVellamon luo, jos poika vain uskaltaisi lähteä hänen matkaansa.\nPikkumies oli naurahtanut. Hänkö ei uskaltaisi! Mutta hän halusi\ntietää, olisiko Vellamo-muorilla kolmen miehen mittaisia haukia\ntarjottavana aamiaiseksi. Oli kyllä, neljänkin, Ahti oli vakuuttanut.\nMutta saisiko hän yhden sellaisen myös mukaansa tuomisiksi äidille?\nSenkin Ahti oli luvannut. Silloin Martti ei enää ollut epäröinyt,\nvaan oli kavunnut veneeseen, jonka Ahti oli työntänyt vesille. Ahti\noli soutanut ulos sumuun. Mutta ulapalle päästyä hän oli pudottanut\nairot järveen. Poika oli kysynyt: »Miksi sinä noin teit? Nehän olivat\nvaarin airot.» Ahti oli vastannut, ettei niitä tarvittu enää, he\nolivat perillä. Hän kävisi vain tiedustamassa, oliko Vellamo-muorilla\naamiainen jo valmiina. Tovin kuluttua hän palaisi noutamaan Marttia.\nMutta siihen saakka pojan pitäisi olla aivan hiljaa. Huuto sulkisi\nhäneltä iäksi Ahdin ja Vellamon valtakunnan portit. Pikkumies oli\nluvannut olla kärsivällinen. Sitten Ahti oli sukeltanut pää edellä\nveteen. Martista oli aluksi ollut hauskaa odottaa. Koko ympäristö\noli ollut niin lystikkäästi pehmeän valkoista. Mutta hän oli vähän\npelästynyt havaitessaan, että Ahti oli vienyt mennessään veneen tapin\nja että vettä tuli virtanaan sisään. Eihän vettä muulloin päästetty\nveneeseen! Vaari oli siitä vielä tarkempi kuin muut. Lisäksi hänen oli\ntullut kovin vilu. Eikä Ahtia vain kuulunut palaavaksi. Huutaa hän ei\nollut tahtonut. Hän oli vain hiljaa kuiskannut kerta kerran jälkeen:\n»Äiti! Äiti!» Ja sitten hän oli rukoillut Jumalaa, niin kuin äiti oli\nkäskenyt tehdä. Jumala oli varmasti kuullut sen, koska oli pannut Rajun\nhaukkumaan.\n\nPikku Jättiläinen ei käsittänyt, miksi äidin ja mummun silmät\nkyyneltyivät ja vaari rupesi ryiskelemään, kuin olisi saanut jotakin\nväärään kurkkuun. Mutta isiä hän ymmärsi kaikkein vähiten. Tämä sanoi:\n\n— »Valvova silmä».\n\nVallan vihoviimeistä oli, että isä määräsi äidin viemään hänet takaisin\nsedän vuoteeseen. Mutta hän oli jostakin syystä niin väsynyt, ettei\njaksanut vastaankaan panna.\n\nErakkosaaren arkihuoneessa pidettiin sitten neuvottelu. Rauta tahtoi,\nettä tuulensuulaiset lähtisivät turvaan, kunnes raivoava murhaaja oli\nsaatu telkien taa. Mutta Kaariot väittivät, ettei heillä voinut olla\nmitään vaaraa. Inkerikin oli haluton jättämään miestään, mutta hän\nmyönsi olevansa hyvin huolissaan pojan vuoksi.\n\n— Jos sallitte, toimittaja Kulmala sanoi säikkyen omaa rohkeuttaan,\nniin minulla olisi ehdotus tehtävänä. Kehnoa ja ahdastahan täällä\non. Mutta jos pikku rouva suvaitsisi... Raju ja minun haulikkoni\nsuojaisivat kyllä teitä ja poikaanne. Silloin kun tuomari olisi\nmantereella. Hm .. Ettehän vain pahastu...\n\nLopuksi päätettiinkin, että Raudan perhe asettuisi toistaiseksi\nErakkosaareen. Sinne olisi »Valvovan silmän» vaikeaa ulottaa retkiään.\n\n— Meidän puoleltamme on tietenkin hyvin häikäilemätöntä väärinkäyttää\nvieraanvaraisuuttanne, Rauta virkahti. — Mutta minä toivon kaiken\nolevan jo parissa kolmessa päivässä ohitse.\n\nToimittaja Kulmalan laihoja kasvoja kirkasti onnellinen hymy.\n\n— Oh, älkää sanoko niin. Pikku rouvan vierailu on minulle suuri ilo.\nJa... hm... teidän vierailunne tietysti myös, tuomari.\n\nRauta pyysi toisia odottamaan sisällä. Mari oli kai jo saapunut\nveneineen. Hänellä oli jotakin kysyttävää Marilta ja Onnelan Liinalta.\nInkeri ilmoitti haluavansa olla tuossa keskustelussa läsnä, ja niin he\nlähtivät yhdessä.\n\nRauta oli arvioinut oikein. Mari oli vihdoinkin tullut perille.\nOnnelan molemmat veneet olivat rinnakkain rannassa. Ja siinä vanha ja\nponnisteluistaan lopen uupunut hoitajatar oli saanut kuulla lemmikkinsä\nihmeellisellä tavalla pelastuneen. Kun isäntäväki tuli veneiden luo,\neukko oli pyyhkimässä kyyneleiden jälkiä poskiltaan.\n\n— Sen minä vain sanon Inkeri-rouvalle, että...\n\n— Mari jättää vain sanomisensa toiseen kertaan. Tuomarilla ja minulla\non asiaa Marille.\n\nVanha hoitajatar katsahti hämmästyneenä nuoreen emäntäänsä. Tuossa\nsävyssä Inkeri ei ollut hänelle ennen puhunut. Oliko nyt laitaa puhua\nnoin vanhalle ihmiselle, joka oli häntä polvenkorkuisesta hoivaillut ja\nhellinyt?\n\nMutta Inkeri jatkoi tiukasti:\n\n— Mistä Mari sai päähänsä uskotella pojulle, että Ahti Ja Vellamo muka\nkohoavat näkyviin, jos niitä auringon noustessa rannalla yksin ja\nhiljaa odottaa?\n\n— Se on sellainen vanha tarina, eukko puolustautui hämillään. — Kuulin\nsen lapsena omalta äidiltäni. Kun Martti-pojulle aina täytyy olla\nsatuja, niin minä kerroin senkin. Ja sen minä sanon Inkeri-rouvalle,\nettei siinä pitäisi mitään pahaa olla.\n\n— Mutta minä sanon Marille, että tuo Marin typerä tarina oli tänään\nmaksaa pojun hengen! Inkeri sinkosi ankarasti.\n\nVanha hoitajatar niiskautti nyreänä. Vai niin, vai hänen syykseen\nkaikki pantiin? Hänen, joka hoiti ja varjeli Martti-poikaa paremmin\nkuin äitinsä! Nyt kun kaikki oli hyvin, Inkerin sopi kiivetä\ntuomarinistuimelle ja pauhata kuin fariseus!\n\nRauta puuttui keskusteluun.\n\n— Kas niin, Mari. Annetaan tuon olla. Mutta minä tahtoisin nyt tietää,\nkeille kaikille Mari on tullut kertoneeksi, että Pikku Jättiläinen\nodottaa aamuisin Ahtia ja Vellamoa Tuulensuun rannassa. Marin ei pidä\nkäsittää minua väärin. Eihän tuollaisessa kertomisessa ole mitään\npahaa. Tietysti pojan puuhista on mukava jutella tuttaville. Minä\nvain muuten haluaisin saada selville, ketkä siitä kuulivat. Ehkä Mari\nmuistaa.\n\nTuomarin ääni ja sanat tehosivat eukkoon. Hän vilkaisi vielä\ntuomitsevasti nuoreen emäntäänsä. Hänen katseensa tuntui sanovan:\n»Kuuletko? Noin sinunkin pitäisi oppia ihmisille puhumaan!» Sitten hän\nauliisti vastasi:\n\n— Muistanhan minä toki, tuomari. Minä en hiiskunut siitä yhdellekään\nristin sielulle. Paitsi tälle Liinalle, joka eilen pikimmältään\npistäytyi minua tervehtimässä.\n\nRauta kääntyi tohtori Karppelan palvelijattaren puoleen. Tämän\nkalvakoille, kuihtuneille kasvoille oli kohonnut punaa, kun hänen\nnimensä mainittiin.\n\n— Neiti Purola, älkää pahastuko, mutta minun pitäisi saada tietää,\nmiten tuo poikani juttu kulkeutui kylälle. Ehkäpä te voitte sanoa...\n\n— Ei ainakaan minun kauttani, herra tuomari, Liina vastasi nopeasti. —\nSiitä ei ollut puhetta edes palvelusväen puolella. Ainoa ihminen, jolle\ntulin siitä kertoneeksi, oli...\n\nHän keskeytti epäröiden. Mutta Rauta ei tahtonut kiirehtiä häntä.\n\n— Niin, katsokaas, herra tuomari. Asian laita oli niin, että minua\nkäskettiin viemään illallista Eeva-neidille hänen huoneeseensa. Neiti\noli vuoteessa ja kehoitti minua jäämään juttelemaan, jottei hänen\ntarvitsisi yksin syödä. Niin hän tekee monesti. Hän kysyi, mitä uutta\nolin kuullut. Mitäpä minä olisin kuullut! Mutta hänen ratokseen kerroin\nMartti-pojan unelmasta. Eeva-neiti nauroi ja sanoi, että se oli\nherttaista.\n\n— Muistatteko, kysyikö hän uutisia erikoisesti Tuulensuusta vai noin\nvain yleisesti?\n\n— Vain yleisesti.\n\nRauta oli havainnut Inkerin hätkähtävän kuullessaan Eevan nimen. Hän\nkietoi rauhoittavasti kätensä vaimonsa hartioiden ympäri ja jatkoi\nkeskustelua.\n\n— Asiasta toiseen, neiti Purola. Tiedättekö, onko Eeva-neiti hyvä\nuimaan?\n\n— Oi, on toki! Ainahan hän on järvessä. Joskus häntä on vaikeata saada\nhoukutelluksi aterian ajaksi vedestä. Uimamaisterihan Paula-neitikin\noli. Mutta kuulin hänen itsensä sanovan, ettei hän vedä vertoja\nEeva-neidille vedessä. Muuten kyllä Paula-neiti oli tietysti aivan\ntoista! Vaikka... hyviä olivat molemmat.\n\nPalvelijatar oli huomannut hairahtuvansa puhumaan liikoja oman talon\nneideistä. Tavallisesti hän osasi pitää kielensä kurissa. Mutta tuossa\nTuulensuun tuomarissa oli jotakin, mikä sai ihmisen avosuiseksi.\n\n— No, miten Eeva-neiti jaksaa? Toivottavasti jo paremmin kuin eilen.\n\n— Kyllä toki. Kenraali sanookin, että Eeva-neidissä on terästä. Johan\nhän eilen päivällisen jälkeen käveli puutarhassa kukkia poimimassa.\nIllalla vain hän meni tavallista aikaisemmin vuoteeseen.\n\nRauta tunsi Inkerin värähtävän. Hän itsekin oli yllättynyt. Vai niin\npian Eeva oli tointunut! Vain muutamaa tuntia sen jälkeen, kun hänen\nja Raudan keskustelu oli niin dramaattisesti katkennut, hän oli jo\nkäyskennellyt puutarhassa kukkia poimien. Sitäpaitsi, sehän tiedettiin\nnyt, Eeva oli hyvä uimari. Ja ilmeisesti myös hyvä sukeltaja! Kaiken\nlisäksi hän oli eilen saanut kuulla, että Martti-poika odotti aamuisin\nyksin veden väkeä tulevaksi vierailulle Tuulensuuhun!\n\nHetkisen Rauta tunsi houkutusta pyytää Liinaa ottamaan selvää, oliko\nEeva-neiti viettänyt tämän aamun vuoteessa. Mutta hän hylkäsi nopeasti\ntuon ajatuksen. Hänellä ei totisesti ollut varaa tehdä ainoatakaan\nerehdystä tai ottaa ainoatakaan varomatonta askelta. Jo nytkin hän oli\nesittänyt naiselle kysymyksiä, jotka voisivat herättää epäilyksiä. Jos\nhän kertoisi Onnelassa...!\n\n— Minä tulin siis aivan turhan tautta vaivanneeksi teitä\nkysymyksilläni, neiti Purola, hän sanoi. — Teidän on tarpeetonta\nmainita kenellekään tästä keskustelustamme. Jos se kulkeutuisi\nEeva-neidin korviin, se saattaisi aivan syyttä suotta herättää hänessä\nihmettelyä. Meitä kumpaakin kohtaan.\n\nLiina lehahti punaiseksi. Hän painoi päänsä alas ja sanoi hiljaa:\n\n— Aivan niin, herra tuomari.\n\n— Onko kenraali vielä Onnelassa? Rauta kysyi rauhoittaakseen häntä.\n\n— On kyllä, herra tuomari.\n\n— Sittenpä soitankin Tuulensuusta hänelle ja pyydän, että Marin\nlainaama vene saisi toistaiseksi jäädä käyttöömme. Keneltä Mari muuten\nveneen avaimet sai?\n\n— Puutarhurilta. Hän oli ainoa, jonka Onnelassa sain jalkeille. Ja sen\nminä sanon, että...\n\n— Kas niin, Mari. Nämä käräjät lopetetaan nyt ja lähdetään mantereelle.\n\nTuulensuussa Raudan oli vaikeata saada mariseva ja muriseva vanha\nhoitajatar käsittämään, että tämän oli lähdettävä viemään Inkerille ja\nPikku Jättiläiselle vaatteita Erakkosaareen, jonne nämä toistaiseksi\njäisivät. Siitä selvittyään hän valjasti Metsärannan hevosen kärrien\neteen ja lähti matkaan. Nimismies oli kyllä vakuuttanut, ettei hänen\nkannattanut pitää kiirettä niiden takaisin toimittamisella. Mutta\nhän oli päättänyt päivänvalossa tutkia tarkkaan Ylitalo-vainajan\nmetsäladon. Kun kerran »Valvova silmä» oli käynyt siellä ainakin\nkerran, niin hänestä oli voinut jäädä sinne jokin paljastava jälki.\nMetsäranta oli siellä lähin talo, ja sinne hän oli sitäpaitsi jättänyt\napeltaan lainaamansa polkupyörän.\n\nHän ajeli käymäjalkaa. Sivullinen olisi arvioinut hänet täysin\nhuolettomaksi matkamieheksi. Mutta itse asiassa hän oli jännittänyt\nkaikki aistinsa vainuamaan mahdollista vaaraa. Hän tiesi nyt\njoutuneensa kamppailuun sellaisen vastustajan kanssa, joka ei\nhäikäillyt mitään. Ja jos hän joutuisi pois pelistä, Paula Karppelan\nmurha jäisi luultavimmin ratkaisemattomaksi arvoitukseksi. Inkerikin\npikemmin aavisti kuin tiesi, miten pieneksi hänen oli onnistunut jo\nsupistaa epäiltyjen piiri. Oli hyvinkin mahdollista, että »Valvova\nsilmä» tajusi sen.\n\nHän oli juuri sivuuttanut Onnelaan vievän portin, kun hänen nenäänsä\ntunkeutui ilkeä, pistävä haju. Hän pysähdytti hevosen ja hyppäsi\nkärreiltä. Haju tuli metsästä, oikealta. Hän lähti katsomaan, mitä oli\ntekeillä. Vaistomaisesti hän varoi askeliaan kuulumasta.\n\nPian hän olikin perillä. Paksu, kellervä savu nousi pienestä\nmuurahaiskeosta. Hämmästyksekseen Rauta huomasi, että sen takana,\nkasvot häneen päin, oli kumartuneena Laura Laita. Hänen seuraava\najatuksensa oli, että jonkun pitäisi varoittaa tyttöä käyttämästä\ntuollaista valkoista pukua. Se korosti hänen ruumiinsa rujoutta.\n\n— Päivää, neiti Laita!\n\nTyttö katsahti ylös. Hänen silmänsä salamoivat harmista. Mutta se\nvaihtui iloiseksi hymyksi, kun hän tunsi muutaman metrin päähän\npysähtyneen häiritsijänsä.\n\n— Oi, te, tuomari Rauta! Hyvää huomenta!\n\n— Mitä kummaa te puuhailette täällä?\n\n— Tulkaa katsomaan! Saatte nähdä jotakin hauskaa. Rauta kiersi hänen\nluokseen. Tyttö ryhtyi heti innokkaasti selittämään.\n\nHän oli hävittämässä muurahaisia. Sitä varten hän oli hankkinut rikkiä\nja kaliumkloraattia. Kaliumkloraatti antoi vauhtia liekeille, ja palava\nrikki tappoi eläimet.\n\n— Nuo muurahaiset ovat uskomattoman typeriä! Voisivathan ne juosta\npakoon ja pelastaa siten nahkansa. Mutta ei! Joka taholta niitä rientää\ntulta kohden, ja ne yrittävät sammuttaa sitä ruiskuttamalla tuleen\nnestettään. Siihen ne sitten käpertyvät. Minun ei tarvitse muuta kuin\nvähän sohaista, niin tuli yltyy. Oi, katsokaa, miten hassunkurista se\non!\n\nTyttö kumartui itse katsomaan varoen kuitenkin joutumasta hengittämään\npistävää katkua. Hän nauroi ihastuksesta. Mutta Rauta ei nauranut. Hän\ntuijotti hetken murhenäytelmää jalkojensa juuressa. Sitten hän äkisti\nkumartui ottamaan kuivuneen oksan maasta, hajoitti palavan aineen ja\npolki tulen sammuksiin.\n\nKääntyessään hän näki tytön istuvan läheisellä kivellä. Tämän siniset\nsilmät näyttivät oudon tummilta, ja alahuuli oli työntynyt hieman\neteenpäin. Hän oli kuin ainakin lapsi, jolta on hauska leikki rikottu.\n\n— Nyt ette ollut kiltti, tuomari Rauta.\n\n— Olitteko te sitten, neiti Laita? Teidän olisi tuosta leikistänne\npitänyt pidättyä jo niiden meidän ja muiden maiden kaupunkien vuoksi,\njoita on ilmasta käsin pommitettu ja pommitetaan. Yhtäläisyys on\nsuorastaan järkyttävä. Keko on muurahaisten kaupunki. Mutta kuin\nsydämettömin pommituslentäjä, joka julmasti nauttii levittäessään\npommein ja konekivääritulella kuolemaa suojattomiin asuntokortteleihin,\nte vain lisäsitte tappavan tulenne voimaa. Ja tekin nauroitte uhrienne\nuskomatonta typeryyttä, kun ne pakenemisen asemesta syöksyivät\nkuolemanvaaraan yrittäen epätoivoisesti sammuttaa palavia kotejaan.\n\n— Olettepa te lapsellinen, tuomari Rauta! Nuohan ovat vain muurahaisia.\n\n— Niin kyllä. Mutta ne edustavat elämää, nekin. Neiti Laita, minä\nvoisin ymmärtää ja hyväksyäkin teidän menettelynne, jos muurahaiset,\njoiden kimppuun kävitte, olisivat vahingoksi tai haitaksi teille. Mutta\ntämä keko on kaukana Kesärannasta. Te olette nyt Onnelan maalla. Eikä\nteillä ole täällä mitään tuomiovaltaa, ei muurahaistenkaan ylitse!\n\n— Miksi te olette noin suuttunut, tuomari Rauta?\n\nMies katsoi vakavasti tyttöön.\n\n— Siksi, etten minä voi tyynesti katsoa syrjästä, kun elämää kylmästi\nja tarkoituksettomasti tuhotaan.\n\nSanat näyttivät tehoavan tyttöön. Hän tuli aivan lähelle nöyryytettynä\nja katuvana.\n\n— Oi, nyt minä käsitän! Suokaa minulle ajattelemattomuuteni anteeksi.\nEn enää ikinä tee sellaista. Sanokaa, tuomari Rauta, emmekö me kaksi\nvoisi olla ystäviä!\n\nHänen enkelimäiset kasvonsa olivat hyvin lempeät ja puhtaat. Mutta\nRauta ei katsonut niihin. Hän sanoi vain:\n\n— Minäkin toivoisin sitä, neiti Laita.\n\nKun hän kääntyi menemään, tyttö seurasi häntä. Hän nousi miehen viereen\nkärreille. Mutta keskustelua ei syntynyt.\n\nLaskeuduttuaan Kesärannan veräjän luona maahan Laura sanoi hiljaa:\n\n— Näkemiin, tuomari Rauta!\n\nMies vastasi hänen hyvästijättöönsä, mutta katsoi itsepäisesti eteensä.\n\nTyttö seisoi tiellä tuijottaen kärrien perään, kunnes ne katosivat\ntienmutkan taa.\n\nRauta tunsi jo suorimman tien metsäladolle. Päivänvalossa taival\nkatkesi muutenkin paljon nopeammin kuin eilisiltana. Mutta sisällä\nladossa oli hämärää. Hänellä oli nyt täysi syy olla tyytyväinen siihen,\nettä oli kaiken varalta ottanut mukaansa taskulampun. Sen avulla hän\nryhtyi perinpohjaiseen tutkimukseen. Hän löysi yhtä ja toista Jaakko\nYlitalon jättämää kamaa, mutta ei muuta. Hän ei kuitenkaan antanut\nperiksi. Yksitellen hän ravisteli lattialle levitettyjä havuja. Hänen\nsitkeytensä tulikin palkituksi. Kun hän pudisti erästä kuusenhavua,\njoka oli ollut lähellä ladon oikeanpuoleista etunurkkaa, jotakin putosi\nkilahtaen lattialle. Hän pisti sen taskuunsa ja jatkoi rauhallisesti\ntyötään. Mitään muuta ei kuitenkaan löytynyt.\n\nHän kiipesi ulos, istahti ladon seinän nojaan ja sytytti savukkeen.\nVasta sitten hän otti esiin löytönsä. Se oli kaunis, kaksinkertaisen\nS-kirjaimen muotoinen kultasolki, johon oli upotettu pieniä rubiineja.\nHän huo'ahti tyytyväisenä. Koru oli muodoltaan siksi harvinainen ja\nsilmäänpistävä, että sen omistajasta ei voinut olla vaikeata saada\nselkoa.\n\nMetsärannan talosta hän sai pyöränsä ja lähti vinhasti polkemaan kohti\nniemeä. Mutta hän ei ajanut suoraan Tuulensuuhun, vaan poikkesi jo\nPäivärinteelle.\n\nPuistonpuoleisella kuistilla hän tapasi majuri Pöystisen. Tämä oli\nvalvoneen näköinen ja paljon hiljaisempi kuin heidän tavatessaan\nviimeksi tällä samalla paikalla. Mutta hän ilahtui Raudan tulosta.\n\n— Hauskaa, että viimeinkin löysit taas tien tänne, Rauta! Onko sinulla\nhyviä uutisia?\n\n— Ei vielä. Mutta nyt haluaisin tavata sisartasi. Luuletko, että hän\nsuostuisi antamaan minulle tilaisuuden keskustella pari minuuttia\nkanssaan kahdenkesken?\n\n— Oletpas sinä vietävän juhlallinen ja varovainen nyt, Rauta!\n\nSen sanottuaan hän näytti muistavan jotakin hupaisaa, koska purskahti\nnauruun.\n\n— Ahaa, minä käsitän. Nimismies on tietenkin kannellut sinulle, ettei\nhäntä otettu avosylin vastaan siiloin, kun hän poliisiensa kera saapui\ntänne kotitarkastusta toimittamaan. Mutta se oli pelkkää leikkiä minun\nja Maijan Puolelta! Jotakin huviahan meilläkin täytyy täällä olla. Emme\nme sinulle mitään kaunaa kanna. Päinvastoin. Saatpa nähdä, kun tapaat\nMaijan!\n\nMaija Pöystinen otti Raudan kuitenkin vastaan varsin viileästi.\n\n— Kas vain. Jälleen poliisi.\n\nPiittaamatta hänen ilmeisestä vihamielisyydestään, Rauta kävi asiaansa.\n\n— En viivytä teitä kauan, neiti Pöystinen. Mutta voinko luottaa siihen,\nettä tämä keskustelumme jää ehdottomasti kahdenkeskiseksi?\n\nNainen nyökkäsi hymähtäen happamasti:\n\n— Puhukaa. Minä en juorua.\n\nRauta ojensi hänelle löytämänsä korun.\n\n— Voitteko sanoa, kenen tämä solki on?\n\nVastaus tuli viivyttelemättä:\n\n— Eeva Karppelan.\n\n— Oletteko siitä ehdottoman vanna?\n\n— Olen. Ehdottoman varma!\n\n— Oliko se hänen rinnassaan häiden aattoiltana?\n\n— Ei. Silloin Eevalla oli kaulallaan kapeassa kultaketjussa riippuva\nkamee.\n\n— Tiedättekö, milloin tämä oli hänellä viimeksi?\n\n— En. Mitenkä voisinkaan tietää? Minähän vältin Onnelaa ja sen\nasukkaita. Mutta silti jouduin muualla joskus näkemään Eevan. Siksi\ntiedän tuon soljen kuuluvan hänelle.\n\nRauta pisti korun takaisin taskuunsa ja jätti hyvästit.\n\nSitä myöten asia oli siis selvä. »Valvovalta silmältä» metsälatoon\njäänyt solki oli Eeva Karppelan! Mutta miten ihmeessä hän ei ollut\nosannut kaivata tuota koruaan? Tuo nainenhan oli kaikessa muussa\nosoittautunut peräti huolelliseksi.\n\nRauta oli ehtinyt jo Onnelan ja Tuulensuun väliselle metsätaipaleelle.\nMutta sitten hänen mietteensä äkkiä katkesivat. Hän tunsi viiltävää\nkipua niskassaan ja kuuli miltei samassa laukauksen. Hän tajusi\nolevansa haavoittunut, mutta pinnistäytyi polkemaan vauhdin rajuksi.\nSeuraavaan tienmutkaan päästyään hän ajoi surkeilematta oikealle\nmetsään ja heittäytyi maahan.\n\nHän makasi hetken liikahtamatta, teroittaen kuuloaan. Mutta kaikkialla\noli hiljaista. Risahdustakaan ei kuulunut. Vain tuuli humisi puiden\nlatvuksissa.\n\nTässä äänettömyydessä tuo äskeinen tuntui suorastaan uskomattomalta ja\nmahdottomalta. Keskellä rauhallista, aurinkoista Keski-Suomea!\n\nMutta se oli sittenkin tapahtunut. Yltyvä särky niskassa oli liiankin\ntodellista. Ja kun hän kosketti sormillaan kipeää kohtaa, ne\npunertuivat verestä.\n\nHäntä oli ammuttu tien vasemmalta puolelta. Nyt hän tiesi vielä erään\nuuden ominaisuuden »Valvovasta silmästä». Tämä oli taitava ampuja,\njonka käsi ei vavissut. Jos hänen vauhtinsa olisi ollut vaikkapa vain\naavistuksen verran hitaampi, niin heidän kahden välinen kamppailu olisi\nnyt jo ohitse. Päättynyt Paula Karppelan murhaajan voittoon!\n\nMutta kun niin ei kerran ollut vielä ainakaan tässä vaiheessa käynyt,\nniin hänen oli järjetöntä jäädä tähän makaamaan. Hänen oli päästävä\nTuulensuuhun ja saatava naarmunsa siellä sidotuksi ehättääkseen\njatkamaan taistelua.\n\nRauta kompuroi pystyyn. Polkupyörän hän jätti lojumaan siihen, mihin\nse oli kaatunut. Hän kaarsi syvemmälle metsän suojiin ja lähti\nvarovaisesti hiipimään Tuulensuuta kohden.\n\nMutta kaikki ei käynyt hänen mielensä mukaan. Lea-rouva säikähti\npahanpäiväisesti, kun hän hoippui sisälle tupaan. Paikalle hälytetty\nlehtorikin kauhistui haavaa ja kieltäytyi itsepäisesti nimittämästä\nsitä naarmuksi. He tahtoivat kaikin mokomin kutsua paikalle lääkärin.\nMutta kun Rauta ei millään suostunut siihen, sovittiin lopulta, että\nMari lähtisi soutamaan häntä Erakkosaareen Inkerin hoiviin.\n\nLea-rouvan tekemä väliaikainen side sai hänen tyttärensä hymyilemään\nsäälivästi. Sormin, joiden nopeutta ja taitavuutta lääkärikin olisi\nkadehtinut, Inkeri kävi käsiksi työhönsä. Tämä ei ollut ensimmäinen\nkerta, jolloin hän joutui hoitelemaan miehensä haavoja.\n\n— Sinulla oli taaskin onnea, kultaseni! Tämä on pelkkä lihashaava.\nMutta pitkäksesi sinun on käytävä.\n\nRauta yritti vastustella. Pitihän Inkerin tietää, että hänellä oli\njuuri nyt tulenpalava kiire. Mutta sitten hän antoi periksi. Vaimo\nsaattoi olla oikeassa. Tällä hetkellä hänestä ei ollut takaa-ajajaksi.\nHuone pyöri hänen silmissään.\n\nLaskeutuessaan vuoteelle hän mutisi:\n\n— »Valvovan silmänkin» voimilla on sentään rajansa. Tai sitten hän ei\nole turhantarkka julistuksensa toimeenpanossa. Sinähän, Pienokainen,\nolit toisena hänen listallaan. Ja minä vasta kolmantena.\n\nMutta hän tiesi, että lohdutukseksi se oli ylen laiha.\n\n\n\n\nKuudestoista luku.\n\nKAKSI TYTTÖÄ KATOAA.\n\n\nSinä päivänä ja seuraavana yönä Inkeri hiipi tuon tuostakin miehensä\nvuoteen ääreen. Joka kerran hänen tarkka ja harjaantunut katseensa\ntotesi, ettei ollut mitään hätää. Kaarlon unen syvyys ja pituus oli\nenemmänkin suuren ruumiillisen väsymyksen kuin haavan aiheuttamaa.\nMutta sittenkin hänen levottomuutensa vain kasvoi.\n\nHeidän oli hyvä olla täällä Erakkosaaressa. Hänen vastalauseistaan ja\nsuostutteluyrityksistään huolimatta toimittaja Kulmala oli luovuttanut\nkoko talonsa heidän käyttöönsä. »Minulle tuottaa jälkeenpäin suurta\niloa muistella, että te, pikku rouva, olette liikkunut täällä, ja\najatella, että te olette kosketellut näitä esineitä.» Hän oli puhunut\nniin hellyttävästi, ettei Inkeri ollut voinut enempää vastustella.\nJa niin Erakkosaaren herra oli onnellisena muuttanut asumaan\nsaunakamariinsa. Pikku Jättiläinen tuotti äidilleen täällä yhtä vähän\nhuolta kuin Tuulensuussa. Tosin Marin oli pitänyt jäädä mantereelle.\nMutta sensijaan, että äiti oli voittanut puolelleen toimittaja Kulmalan\nsydämen ja isä Rajun, Martti-poika oli väkirynnäköllä valloittanut\nmolemmat.\n\nSaaren herra oli siirtänyt nahkanojatuolin makuuhuoneeseen siltä\nvaralta, että Inkeri haluaisi valvoa sairaan luona. Istuessaan siinä\naamun hitaasti sarastaessa hän tuli ajatelleeksi Kulmalan kauan\nsitten kuollutta tytärtä. Liisan elämä olisi varmaan muodostunut\nonnellisemmaksi, hän olisi jäänyt isänsä eikä äitinsä hoiviin.\nAinakin hänen lapsuutensa olisi ollut kirkas. Siitä Inkeri oli varma\nmuistaessaan, miten herttaisesti ja uupumatta Erakkosaaren herra oli\npäivän mittaan askarrellut Pikku Jättiläisen kanssa. Raju oli monesti\ntyöntänyt mustan kuononsa heidän väliinsä tahtoen hätistää isäntänsä\nkauemmas pojasta.\n\nTuntui levolta antaa ajatustensa harhailla noin. Mutta sitten polttava\nrauhattomuus iski taas kyntensä häneen. Juuri epämääräisyytensä vuoksi\nse oli niin kiduttava. Hän tiesi vain, mikä ei ollut sen aiheuttajana.\nHän ei ollut huolissaan miehensä haavasta eikä muustakaan jo koetusta.\nSiispä... Aivan niin, Levottomuuden täytyi johtua siitä, että hänen\nvaistonsa aavisteli jälleen vaaraa, suurta vaaraa, johon Kaarlo oli\npian joutuva.\n\nHänen mielensä nousi kapinaan. Miksi hänen elämänsä piti olla tällaista\nainaista levottomuutta ja pelkoa rakastamansa miehen vuoksi? Miksi\nhän ei milloinkaan saanut tuntea niin kuin niin monet muut naiset\npäässeensä turvalliseen satamaan? Mutta sitten hänen terve järkensä\nvoitti. Eihän hänellä ollut oikeutta nurkua. Itse hän oli tämän elämän\nvalinnut täysin tietoisena siitä, millaista se oli oleva.\n\nHän katsoi miehensä voimakkaita, päivettyneitä kasvoja. Ja hänen\nmieleensä muistuivat erään vanhan, viisaan naisen sanat: »Ei kukaan\nmeistä pääse irti siitä tinahahmosta, johon Luoja suvaitsee meidät\nitsekunkin sotamiehekseen valaa.» Niin, Kaarlo oli luotu sotimaan,\njotta oikeus voittaisi vääryyden...\n\nRauta mumisi jotakin. Se ei kuitenkaan ollut kuumehourailua. Vaan\nmerkki, että hänen ajatuksensa unessakin askartelivat etsien uupumatta\nratkaisua siihen arvoitukseen, jonka hän oli ottanut selvittääkseen.\nKumartuessaan hänen puoleensa Inkeri kuuli sanat:\n\n— Heitä on vain kaksi. Vain kaksi! Minun on osoitettava, kumpi heistä\non syytön. Toinen on murhaaja!\n\nInkeriä kylmäsi. Noissa hiljaisissa sanoissa oli kohtalonomaista\nkaameutta.\n\nSiinä vaiheessa Kaarlon tutkimus siis oli. Epäilyksenalaisia oli kaksi.\nToinen oli varmasti Eeva Karppela. Sen jälkeen, mitä Liina Purola oli\neilen kertonut Eevasta, Inkeri oli odottanut, että hänen miehensä olisi\nnimismiehen kanssa mennyt jo pidättämään tytön. Ja myöhemmin Kaarlo\noli vielä löytänyt metsäladosta Eevan rintasoljen, josta hän itse oli\nsanonut, että vain »Valvova silmä» oli voinut jättää sen sinne. Miten\nhän sitten saattoi vielä ajatella voivansa mahdollisesti osoittaa Eevan\nsyyttömäksi? Ja jos niin onnellisesti olisi, niin kuka sitten oli\nPaulan murhaaja?\n\nMiehen hengityksen tahti muuttui. Inkeri nousi mennen hänen luokseen.\nHarmaat silmät katsoivat häneen virkkuina.\n\n— Hyvää huomenta, Pienokainen!\n\n— Huomenta, kultaseni! Miten nyt voit?\n\n— Mainiosti. Tunnen olevani elämäni kunnossa. Kiitos suloisen\nihmetohtorini.\n\nInkeri hymyili iloisesti.\n\n— Mitä ihmeeseen tulee, niin se istuu sinun ruumiissasi eikä minun\ntohtoroimistaidossani. Ellei »Valvovalla silmällä» ole sinun varallesi\nkonepistoolia tai pikakivääriä, niin minä voinen olla huoleti.\nRevolveripahasella ei henki sinusta lähde. Mutta sanohan, kultaseni.\nKuka on toinen niistä kahdesta, joista unissasi sanoit joutuvasi\nvalitsemaan Paulan murhaajan?\n\n— Vai unissani sanoin? Pienokainen, et kai vain isostavarpaasta\npuristamalla houkutellut minulta nukkuessani salaisuuksia? Sellainen on\nankarasti kiellettyä.\n\n— Tiedän sen, kultaseni. Mutta sinä puhuit ihan puhuttamatta. Tahdoit\ntietysti unissasikin osoittaa, miten hirveän taitava sinä olet.\n\n— Hm. No, tiedätkö sitten, kuka on toinen?\n\n— Eeva, tietenkin.\n\n— Oikein. Entä toinen?\n\n— En tiedä.\n\n— Etkö todellakaan, Pienokainen?\n\n— En. Enkä murhajutussa lähde aivan summanmutikassa nimeämään ketään.\nMutta haluan kuulla sinulta, kuka tuo toinen on.\n\nRauta katsoi pitkään vaimoaan. Sitten hän sanoi hiljaa.\n\n— Laura Laita.\n\nInkeri ei ottanut vastausta täydestä. Se tuntui hänestä huonolta\npilalta.\n\n— Laura! Tuo rujo, enkelikasvoinen tyttö! Mahdotonta.\n\n— Miksi sinä kauhistut noin, Pienokainen? Sinähän sanoit itse, ettet\npidä tytöstä. Ja väitit hänen liioittelevan ontumistaan.\n\n— Mutta sehän oli aivan toista. Sanoin myös, että hän on harakka. En\nkuitenkaan ole vihjaissut sinne päinkään, että hän voisi olla Paulan\nmurhaaja. Minä olin vain suutuksissani hänelle sen tavan vuoksi,\nmillä hän riippui kiinni sinun käsivarressasi. Kultaseni, mitä sinä\nkuvittelet keksineesi Laurasta?\n\n— Tiedän hänestä toistaiseksi vain kaksi tosiasiaa. Toisen hän itse\npaljasti jo päiviä sitten. Minä en vain silloin tullut kiinnittäneeksi\nsiihen lainkaan huomiota. Kuulehan, Pienokainen. Sanoisitko sinä majuri\nPöystisestä, että hän on »kuin nuori kreikkalainen jumala»?\n\n— Kuin mikä? Inkeri ällistyi. Sitten hän purskahti välittömään nauruun.\n— Oi, en! En minä ainakaan niin hänestä sanoisi.\n\n— Et. Mutta sinä et olekaan ramman tytön toivottomalla, intohimoisella\npalvonnalla kiintynyt »kauniiseen Mikkoon». Laura Laita sensijaan\nkäytti juuri noita sanoja. Jos hänelle on löydettävä murhan motiivi,\nniin se on noissa sanoissa. Niiden olisi pitänyt johtaa minut jäljille,\nkun veljestään sairaalloisen mustasukkainen Maija Pöystinen myönsi\nvaistomaisesti vihaavansa Lauraa. Mutta minä muistin ne vasta myöhemmin\nhuomattuani tuon toisen tärkeän seikan Laurasta.\n\n— Ja se on?\n\nEttä hän on luonteeltaan hyvin julma. Eeva Karppela vihjaisi minulle jo\nsiihen suuntaan. Mutta vasta eilen sain itse eräänlaisen todistuksen\nLaura Laidan julmuudesta.\n\nInkeri pudisti toivottomana päätään.\n\nLuulenpa, kultaseni, että me molemmat kaipaamin nyt piristävää\naamukylpyä. Mikäli luulet jaksavasi, esittäisin siis uintia.\n\nSillä kertaa se jäi kuitenkin pelkäksi aikeeksi. Saunarantaan\nlähestyessään he näkivät näet siellä omalaatuisen kolmikon. Toimittaja\nKulmala oli asettunut saunan portaille haulikko kainalossaan ja sormi\nliipaisimella. Lähellä makasi Raju pitkä, vaaleanpunainen kieli\nroikkuen ulos toisesta suupielestä, mutta tarkkaavaisena ja joka hetki\nvalmiina syöksyyn. Molemmat pitivät silmällä kymmenisen askelen päässä\nrantakivellä istuvaa miestä, jonka kiukku oli ehtinyt jo laimentua\ntylsäksi alistuneisuudeksi. Viimeksimainittu ensimmäisenä huomasi\ntulijat.\n\n— Hei, Rauta! Huomenta, hyvä rouva! Aloin jo uskoa, ettette ikinä\ntulisi vapauttamaan minua.\n\nHe vastasivat tervehdykseen. Tilanteen hullunkurisuus sai heidät\nhymyilemään.\n\nTunnetteko todella tämän miehen? Erakkosaaren herra kysyi vielä hieman\nepäluuloisena.\n\n— Oi, kyllä, Inkeri selitti. — Hänhän on pitäjän nimismies.\n\n— Sanoinhan minä sen teille, Aalto murahti.\n\n— Sanoitte, sanoitte, toimittaja Kulmala vastasi. — Mutta minäpä en\nuskonut teitä. Ei teidän naamaanne ole kirjoitettu, oletteko oikeita\nihmisiä vai lurjus. Ja minä olen luvannut suojella vieraitteni\nturvallisuutta. Enkä minä vieläkään kadu, että istutin teitä siinä\nkivellä tunnin, puolitoista. Kuka käski teidän kutsumatta tulla\nErakkosaareen!\n\nAalto ojensi hänelle kätensä naurahtaen.\n\n— No, sovitaan pois, Kulmala. Ette te kovin epäinhimillinen\nvanginvartija ollut. Annoittehan luvan panna tupakaksi.\n\n— Sovitaan vain, toimittaja myöntyi, mutta ei ollut näkevinään\nojennettua kättä.\n\nInkeri yritti auttaa asiaa kutsumalla herrat kahville. Hän kiehauttaisi\nsen tuossa tuokiossa, mutta kun nimismies otti kutsun ihastuneena\nvastaan, Erakkosaaren herra sanoi:\n\n— Kiitoksia, pikku rouva. Toisella kertaa. Minä menen jatkamaan untani,\njonka tuo mies katkaisi.\n\nLuvattua ja, kuten Aalto väitti, kalliisti ansaittua virkistystä\nodotellessaan nimismies kertoi kaivanneensa koko eilisen päivän uusia\nohjeita Raudalta. Kun niitä ei ollut kuulunut eikä Tuulensuu vastannut\npuhelinsoittoihinkaan, hän oli lopulta hermostunut niin, että oli tänä\naamuna auringon nousun aikaan lähtenyt henkilökohtaisesti katsomaan,\noliko jotakin hullusti. Hän oli Tuulensuuhun tultuaan saanut Lea-rouvan\nhereille ja kuullut tältä eiliset jymyuutiset. Tietysti hän oli\nhalunnut päästä selville, oliko Rauta nyt kokonaan poissa pelistä ja\npitäisikö hänen, nimismiehen, yrittää jatkaa. Hän myönsi jo susikoiran\nraivon vuoksi arastelleensa astua rantaan, mutta vielä pahempaa oli\nollut tulossa. Tuskin maihin päästyään hän oli joutunut seisomaan\nKulmalan uhkaavan haulikon maalitauluna. Eikä ukko ollut suostunut\nmihinkään neuvotteluihin.\n\n— Ellette te olisi tulleet, hän olisi varmasti pitänyt minut vankinaan\ntuomiopäivään asti. Jo pelkästään omaa vapautumistani ajatellen\nminusta tuntuu oikealta ja kohtuulliselta, ettei »Valvova silmä» eilen\nonnistunut kaatamaan teitä, Rauta, muuta kuin yhdeksi iltapäiväksi\nvuoteeseen.\n\nAalto tavoitteli huoletonta puheen sävyä. Mutta hänen silmistään\nkuvastui ihmettely ja syvä ihailu vanhempaa virkaveljeä kohtaan.\nEiliset kokemukset eivät näyttäneet jättäneen tähän minkäänlaista\njälkeä.\n\nKahvia juotaessa Rauta selitti, mihin nyt ryhdyttäisiin. Nimismies\ntotesi ilokseen, että hänen apunsa oli tervetullut.\n\nMiehet lähtivät liikkeelle jo kello kahdeksan jälkeen. Kun Rauta\nhyvästeli vaimoaan, Aalto käännähti poispäin. Inkeri hymyili miehelleen\nurhean huolettomasti. Mutta hänen sydämensä oli hyvin raskas.\n\nEnsimmäinen henkilö, jonka herrat Onnelassa tapasivat, oli\nMargit-neiti. Hän oli vilpolassa järjestämässä kukkia maljakkoihin.\nHänen kauniit, totiset kasvonsa kirkastuivat, kun hän tervehti Rautaa.\nMutta säikähdys ei väistynyt ruskeista silmistä.\n\n— Luojan kiitos, että te tulitte, tuomari. Minä olen jo moneen kertaan\nyrittänyt saada puhelinyhteyttä Tuulensuuhun, mutta sieltä ei vastata.\n\n— Onko jotakin erikoista tapahtunut?\n\n— Eeva on kadonnut.\n\nTätä iskua Rauta ei ollut osannut odottaa. Kun tyttö kerran oli\ntähän asti pysynyt paikoillaan, niin hän oli kuvitellut, ettei siinä\nsuhteessa muutosta tapahtuisikaan. Itsekseen hän kirosi. Hänen olisi\npitänyt aavistaa! Edellyttäen, että Eeva oli »Valvova silmä», tämä\nkäänne oli mitä luonnollisin. Eilisen murhayrityksen tekijä ei ollut\ntullut katsomaan, miten hänen uhrinsa oli käynyt. Se olisi ollutkin\nhänelle vaarallista. Sitäpaitsi hänelle riitti tietoisuus, että hänen\nluotinsa oli osunut maaliin. Jos Rauta oli kuollut, niin ampuja oli\ntajunnut siitä seuraavan niin ankaroiden tutkimusten, että hänen\nainoa mahdollisuutensa oli paeta. Oli olemassa sekin mahdollisuus,\nettei »Valvova silmä» ollut halunnutkaan surmata takaa-ajajaansa,\nvaan ainoastaan tehdä hänet kyvyttömäksi estämään pakoa, johon Paulan\nmurhaaja oli jostakin syystä päättänyt tässä vaiheessa turvautua.\n\n— Uutiseni ei tunnu suurestikaan hämmästyttävän teitä, Margit-neiti\nvirkahti äänessään moitetta.\n\n— Päinvastoin. Kertokaa lähemmin.\n\n— Minä tiedän asiasta kovin vähän. En ole Eevan uskottu, kuten lienette\nitsekin huomannut. Kuulin vain palvelijattarilta, että Eeva oli pian\niltapäiväkahvin jälkeen lähtenyt veneellä Kesärantaan tapaamaan Lauraa.\n\n— Tapaamaan Laura Laitaa! Rauta huudahti. — En tiennyt, että he olivat\nniin hyviä ystäviä.\n\nMargit-neiti katsoi häneen terävästi.\n\n— Miten hyviä?\n\n— Että Eeva-neidin täytyi päästä hänen luokseen huolimatta\nsairaudestaan.\n\n— Sairaudestaan? Ah niin, tuomari, te tarkoitatte, tietysti Eevan\npyörtymistä toissapäivänä. Mutta siitä hän toipui muutamassa tunnissa.\nHänellä on hyvä terveys. No niin, tuo Eevan yht'äkkinen kaipaus Lauran\nluo hämmästytti minuakin. Sitäpaitsi...\n\n— Mitä sitäpaitsi? Pyydän teitä, neiti, puhumaan minulle avoimesti.\nTälläkin kerralla.\n\nMargit-neiti nyökkäsi. Hänelle oli helpotus puhua Raudalle.\n\n— Minä epäröin vain siksi, että ehkäpä minä kiinnitän liian suurta\nhuomiota tuollaisiin pikku seikkoihin. Mutta minusta tuntuu oudolta,\nettä Eeva ilmoitti lähdöstään Martalle. Harvinaisuuden vuoksi hän\nnäyttää halunneen meidän saavan tietää, minne hän eilen illalla aikoi.\nSiksi kai hän lähtiessään myös käytti tavallisten ihmisten tietä.\n\n— Mitä tarkoitatte »tavallisten ihmisten tiellä»?\n\n— Sitä, että hän tuli portaita alakertaan ja pääovesta ulos. Silloin\nminäkin näin hänet. En kuitenkaan kysynyt häneltä mitään. Miksi\nolisinkaan? Näen, ettette te vieläkään käsitä, tuomari. No, katsokaas,\nEeva on hyvin arka itsenäisyydestään. Hän on aina retkeillyt yksinään\npaljon. Jo koulutyttönä hän hankki itselleen nuoratikkaat päästäkseen\nhuoneensa parvekkeen kautta menemään ja tulemaan oman päänsä mukaan.\nMinä esitin veljelleni silloin ankaran vastalauseen, koska minusta\ntuollainen vapaus ei sopinut nuorelle tytölle. Mutta Ilmari, joka on\naina jumaloinut tytärtään yhtä paljon kuin väheksinyt poikaansa, torjui\nkaikki huomautukseni. »Anna tytön olla», hän sanoi, »Eeva on viisas\ntyttö eikä tee mitään tyhmyyksiä.» Silleen asia jäi. Ja minunkin on\nmyönnettävä, että kaikessa omapäisyydessään Eeva ei ole ainoastaan\nälykäs, vaan myös järkevä. Mutta nämä seikathan eivät voine kiinnostaa\nteitä, tuomari.\n\n— Hm, Rauta äänsi epämääräisesti. Mutta itsekseen hän ajatteli, että\nkiintoisampia tietoja Margit-neiti tässä vaiheessa tuskin olisi voinut\nhänelle antaa. Jos Eeva oli se olento, joka eilisaamuna oli saapunut\nTuulensuun rantaan leikkimään julmaa Ahtia, niin hän oli voinut sille\nmatkalleen lähteä kotoaan kenenkään näkemättä. Kukaan, onnelainen ei\nolisi sitäpaitsi kiinnittänyt minkäänlaisia huomiota hänen poissa\noloonsa, vaikka se olisi havaittukin. Se olisi silloin vain viety hänen\nkoulutytöstä asti harrastamiensa yksinäisten retkeilyjen tilille.\nHänen, Raudan, ei siis kannattanut esittää vielä eilen niin tärkeäksi\narvioimaansa kysymystä, oliko Eeva eilen auringon nousun aikaan ollut\nkotona.\n\nSensijaan hän tiedusteli:\n\n— Oliko Eeva-neiti eilen puolenpäivän jälkeen kotona?\n\n— Sen voin sanoa suoralta kädeltä. Hän ei ollut. Mehän juomme\naamupäiväkahvin aina klo 12. Kun Eeva ei tullut kuistille, lähetin\npalvelustytön hakemaan häntä. Mutta tyttö palasi tyhjin toimin\ntakaisin. Eevaa ei ollut näkynyt missään. Kello 14:n maissa tapasin\nhänet ja silloin kysyin, missä hän oli ollut. Hän katsoi minuun tylysti\nja sinkautti olkansa ylitse: »Metsässä. Miettimässä».\n\nRauta rypisti kulmiaan. Vai niin, Eeva oli siis ollut metsässä\nsilloin, kun häntä oli Onnelan ja Tuulensuun välillä metsästä ammuttu!\n»Miettimässä.» Hm. Saattoihan se todellakin panna miettimään!\n\n— Ja nyt Eeva-neiti siis on poissa. Minun lienee käsitettävä asia\nniin, ettei hän ole palannut kotiin Kesärannasta. Mutta ehkäpä hän on\nyksinkertaisesti syystä tai toisesta jäänyt sinne yöksi ja parastaikaa\nnukkuu ystävättärensä luona. Yökauden keskenään kuiskailtuaan nuoret\nneidit voivat tarvita aamu-unta.\n\nMargit-neiti hymähti.\n\n— Teidän käsityksenne minusta ei ole kovin mairitteleva, hyvä tuomari.\nEn minä toki olisi huolissani Eevasta, jos tuollainen, varsin\nluonnollinen mahdollisuus olisi vielä jäljellä. Mutta niin ei ole!\nProfessori Laita soitti tänne jo aamulla varhain ja kysyi, milloin\nLaura aikoi tulla kotiin. Tytöt olivat yhdessä lähteneet tänne soutaen\nklo 23:n ja 24:n välillä. Ainakin kesärantalaiset luulivat heidän\ntulleen tänne. Kello 23 tytöt olivat vielä olleet Kesärannassa. Tuntia\nmyöhemmin rouva oli mennyt Lauran huoneeseen huomauttaakseen, että\nhänen mielestään he voisivat jatkaa jutteluaan joskus päiväsaikaan.\nSilloin huone oli ollut tyhjä. Vene, jolla Eeva oli tullut, oli myös\nollut poissa. Silloin Kesärannassa oli luonnollisesti otaksuttu, että\ntytöt olivat lähteneet yhdessä Onnelaan. Mutta täällä ei kukaan ole\nnähnyt heistä jälkeäkään. Professori Laita säikähti kovin kuultuaan\nsen ja ilmoitti hälyttävänsä paikalla teidät, nimismies. Väinö-veljeni\ntaas, jonka tänään piti lähteä täältä, menetti kokonaan malttinsa. Hän\non soittanut sekä Ilmari-veljelleni Helsinkiin että Paul-serkullemme\nTampereelle ja komentanut heidät kiireimmiten saapumaan tänne.\n\nRauta tuijotti synkkänä eteensä. Siis ei ainoastaan Eeva, vaan myös\nLaura oli kadonnut! Muodostivatko he kenties yhdessä »Valvovan silmän»?\nAjatus ei ollut ennen pälkähtänyt hänen päähänsä. Mutta mahdotontakaan\nse ei ollut.\n\nNyt ei kuitenkaan ollut aikaa syventyä siihen. Tyttöjen jäljille oli\npäästävä! Sitäpaitsi sekä Margit-neiti että nimismies odottivat, että\nhän ryhtyisi johonkin.\n\n— Nyt on hyvä, että meitä on kaksi, hän virkahti. Te, Aalto, saatte\njäädä tänne suorittamaan tutkimuksia. Kuulustelkaa koko talonväki.\nNimenomaan palvelustytöt ja puutarhurinperhe ovat voineet kuulla tai\nnähdä jotakin, mikä valaisee tätä uutta katoamista. Pankaa Iisaksi\npoliisikonstaapelit liikkeelle ottamaan selvää ympäristöstä. Kaksi\nnuorta naista ja vene eivät ole voineet häipyä ilmaan. Eivät ainakaan\nmitään jälkeä jättämättä. Minä lähden Kesärantaan.\n\nEhdittyään parinkymmenen askelen päähän hän kuuli vilpolan portailta\nkenraalin möräkän äänen:\n\n— Hittojen hitto, Rauta! Nyt kalkki helvetin vallat ovat täällä taas\nirti!\n\nRauta heilautti hänelle kättään merkiksi, että hänellä oli kiire.\nTällä hetkellä hänellä oli liiaksikin pohdittavaa eikä hän kaivannut\nkenraalin kiroilua mietteittensä säestykseksi.\n\nMiksi molemmat tytöt olivat paenneet? Sillä hän ei uskonut, että\nkysymyksessä olisi voinut olla jokin muu kuin pako. Onnettomuutta ei\nkannattanut ajatellakaan. Tosin illat olivat jo pimeät. Mutta matka\nKesärannasta Onnelaan ei ollut pitkä. Sitäpaitsi, hän hymähti, olihan\nEeva Karppela, mestariuija, ollut mukana! Oliko vastaus kysymykseen\nsiis todella se, että Eeva ja Laura yhdessä muodostivat »Valvovan\nsilmän» ja aavistaen ilmitulon olevan auttamattomasti edessä olivat\nnyt pudistaneet niemen pölyt jaloistaan? Mutta minne kummaan he\nsaattoivat kuvitella voivansa piiloutua? Täytyihän heidän ymmärtää,\nettä epäiltiinpä heitä tai ei, heidän etsintänsä ulottuisi laajalle.\nMutta miksi Eeva oli — harvinaisuuden vuoksi, kuten Margit-neiti oli\nsanonut — halunnut kotiväkensä tietävän, minne hän eilen illalla\nlähti? Tämä tosiasia ei viitannut siihen, että Eeva olisi suunnitellut\npakenemista Lauran kanssa yhdessä. Tuohon päätelmään voitiin kuitenkin\ntarkkaan ajatellen liittää sanat, jotka riistivät huomattavan osan\nsen merkitystä: »ei ainakaan silloin vielä». Jos kaikesta huolimatta\nlähdettiin otaksumasta, ettei Eeva kuulunut »Valvovaan silmään», niin\nmikä onneton sattuma oli johtanut hänet juuri eilisiltana Lauran luo?\nJa mistä tytöt Kesärannassa puhelivat keskenään? Siinä oli kokonainen\nsarja kysymyksiä, osittain ristiinkin käyviä! Näissä pähkinöissä olisi\nhänelle pitkäksi aikaa purtavaa.\n\nPerille tultuaan Rauta joutui heti vastakkain äärimmilleen hermostuneen\nprofessori Laidan kanssa. Tämä mitteli pitkin, vihaisin askelin\nhuonettaan.\n\n— Vai niin, tuomari, te tiedätte siis! Mutta sanokaa minulle, millainen\njärjestys tässä maassa on! Minä olen soittanut jo ainakin viisikymmentä\nkertaa nimismiehelle, hänen edes suvaitsematta vastata puhelimeen!\nEivätkö virkamiehet ole kansan palvelijoita ja siis myös minun? Mitä\nsanoo hallitus ja oikeuskansleri, jos minä ilmoitan heille, millainen\nvetelys täällä edustaa järjestystä ja oikeusturvaa?\n\nRauta olisi voinut huomauttaa, että professori oli viimeksi tavattaessa\nluottanut hallituksen tarkoitusperiin ja toimintaan paljon vähemmän.\nMutta hän tyytyi vain kuivasti ilmoittamaan, että nimismies oli\nparastaikaa Onnelassa suorittamassa samoja tutkimuksia, joita varten\nhän puolestaan oli saapunut Kesärantaan. Sitten hän kylmästi sanoi\nottavansa professorin työhuoneen kuulusteluja varten käyttöönsä, koska\nsiellä oli puhelin, jota hän kenties tarvitsisi pysyäkseen yhteydessä\nnimismieheen.\n\n— Kuulusteluja! professori huudahti suuttuneena. — Ei täällä mitään\nkuulusteluja tarvita! Nimismies pelastakoon tyttäreni, ennen kuin se on\nmyöhäistä! Siinä kaikki! Vai sellainenko oikeusvaltio Suomi on, että\npoliisiviranomaiset katsovat vain ristissä käsin, miten nuori nainen\ntoisensa jälkeen murhataan?\n\nKesti kotvan, ennen kuin Rauta sai hänet käsittämään, etteivät\npoliisiviranomaiset ole mitään taikureita, jotka silkkipytystä\nloihtivat esiin kaniineja ja kyyhkysiä, kahdesta aikuisesta naisesta\npuhumattakaan. Muristen, mutta nöyryytettynä Laita lähti Raudan\nmääräyksestä ilmoittamaan talonväelle, että jokaisen piti tulla\nkertomaan tietonsa.\n\nKuulustelut muodostuivat pitkäveteisiksi. Ja vaikka Rauta tekikin\ntarkkaa työtä, niin kului pitkä aika, ennen kuin hän sai tietää\nkadonneiden tyttöjen eilisiltaisista puuhista mitään oleellisesti\nuutta. Lyyliltä, joka oli Laidan sievä, tummatukkainen nuorimmainen,\nhänen onnistui onkia ensimmäinen kiintoisa tiedonmurunen. Pitkän\nepäröimisen jälkeen tämä 16-vuotias neitonen myönsi yrittäneensä oven\ntakaa kuunnella, mitä jännittävää isoilla tytöillä oli puhuttavana.\nHarmikseen, johon Rauta tässä tapauksessa mielessään yhtyi, hän oli\nkuullut vain aivan lyhyen katkelman keskustelusta. Kuiskaten käyty\njuttelu oli silloin muuttunut kovaääniseksi. Eeva oli huudahtanut\nkiihkeästi: »Mutta täytyyhän sinun käsittää, että sinun on pakko tulla\nmukaan!» Laura oli torjunut jyrkästi: »Ei, ei, ei! Minä en tahdo!»\nMinne mukaan lähtemisestä kysymys oli ollut, sitä Lyyli ei ollut\nkuullut. Rauta totesi, että jos kysymyksessä oli pakomatka, niin\nneitosen kuulema katkelma todisti Eevan johtavaksi sieluksi ja Lauran\nvain vastahakoisesti lähteneen mukaan. Mutta noista muutamista sanoista\nei kannattanut vetää mitään varmaa johtopäätöstä, kun ei edes tiedetty,\nmihin osaan keskustelua ne kuuluivat. Muut kesärantalaiset puhuivat\npaljon, mutta kellään ei ollut annettavana pienintäkään vihjettä, minne\ntytöt olisivat voineet joutua. Eikä jäljellä ollut enää ketään muuta\nkuultavaa kuin Kirsti Suoperä, naispuutarhuri, jonka tohtori Karppela\noli palkannut pitämään huolta siitä, ettei hänen Aino-sisarelleen\nkuuluvan huvilan puutarha pääsisi vuokralaisten käsissä menemään\npiioille.\n\nRauta oli väsynyt ja tympeytynyt tuloksettoman uurastuksen jälkeen.\nTällainen tylsä, tapaukseton kuulusteleminen ei yleensäkään ollut hänen\nmakuunsa. Hän rakasti nopeita otteita ja toimintaa. Vastenmielisyyttä\ntuntien hän katsoi edessään nyt istuvaa naisihmistä. Tämä oli\npuolivälissä neljääkymmentä, aivan arkipäiväisen näköinen ja mauttoman\nkoreilevasti pukeutunut. Rauta olisi ollut valmis lyömään vetoa, että\nhänen tukkansa oljenkeltaisuus oli aivan yhtä vähän luonnon luomaa kuin\nrunsaat kiharatkin.\n\nKirsti Suoperä suipisti räikeästi maalattuja huuliaan kuultuaan, että\nhänen piti kertoa esivallan edustajalle kaikki, mitä suinkin tiesi\nkadonneiden tyttöjen eilisiltaisista puuhista. Kyllä hän tiesi! Hän\nei ollut vain halunnut professorille eikä muillekaan kertoa. Mutta\nesivalta, se oli toista; sen piti tietenkin saada kaikki tietoonsa. No\nniin, hän oli eilisiltana ollut menossa asunnolleen klo 23.30. Niin\npaljon kello oli ollut, kun hän huoneeseensa oli tullut. Hänen oli\nsinne päästäkseen ollut kuljettava käytävää, josta viitisen metrin\npäähän jäi erillinen varastotupa, missä säilytettiin kaikenlaisia\nkaluja. Silloin hän oli kuullut sen portailta liikettä. »Kuka siellä?»\nhän oli kysynyt. »Minä», oli vastattu, ja Kirsti Suoperä oli tuntenut\nLauran äänen. Hän ei ollut sen vuoksi välittänyt sen enempää asiasta,\nvaan hyvää yötä toivottaen oli jatkanut matkaansa. Mutta nythän\nesivalta siis tiesi, että ainakin Laura oli ollut vielä kello 23.30\nKesärannassa.\n\n— Ettekö kuullut kerrassaan mitään muuta? Rauta tiedusteli\nankaralla äänellä, jonka hän oli todennut parhaiten tehoavan tähän\nkeskustelutoveriinsa.\n\nKirsti Suoperä meni hämilleen. No niin, tietysti kaiken piti tulla\nesiin. Eikä sitäpaitsi ollut hänen häpeänsä, että herrasväkien tyttäret\njuoksivat miesten perässä. Niin juuri. Aivan totta puhuen hän ei olisi\nviitsinyt kysyäkään, kuka oli varastotuvasta tulossa, ellei hän olisi\nkuullut muuta kuin liikettä pimeästä. Jos jonkun teki mieli sitä romua,\nmitä siellä pääasiallisesti oli, niin kernaasti hänen puolestaan.\nMutta kaikkein ensimmäiseksi hän oli kuullutkin kuiskauksen: »Vapaiden\nmiesten luo!» Ei, valalleen hän ei voinut ottaa, oliko noiden sanojen\nlausuja Laura. Kuultuaan nyt, että tämä oli ollut Eeva Karppelan\nseurassa, hän saattoi kuvitella viimeksimainitun yhtä hyvin kuiskanneen\nsanat. Hän oli ajatellut sillä hetkellä vain, että ohoh, tytöt, mistä\nte kuvittelette vapaita miehiä löytävänne, kun ukkomiehistäkin on näin\nsota-aikana tuskastuttava puute! Hän oli halunnut tietää, keitä nuo\nhupsut tytöt olivat, ja siksi hän oli kysynyt: »Kuka siellä?»\n\n— Mutta... niin... Mitä esivalta arvelee, hän lopetti selostuksensa\nmaalatuilla huulillaan ilkeämielinen, tarkoittava hymy, professorille\non kai tarpeetonta vielä ilmaista, mille teille hänen tyttärensä on\njoutunut? Ja ajatella, kaikki ne miehille kelpaavatkin!\n\n— Te ette kerro tästä kenellekään! Rauta vastasi jyrkästi. Hän oli\nnoussut ja seisoi kookkaana ja käskevänä naispuutarhurin edessä. — Kuka\ntietää parhaiten, mitä varastotuvassa säilytettiin?\n\n— Minun se pitäisi tietää.\n\n— Tulkaa sitten heti mukaani! Tarkastamme, onko sieltä jotakin kadonnut\nsitten eilisen!\n\nVarastotupa oli kaksiosainen pieni rakennus puiston ja puutarhurin\nasunnon välimailla. Siellä vallitsi viheliäinen järjestys, joka\npani ajattelemaan, että tohtori Karppelan olisi ollut syytä valita\nhuolellisempi henkilö valvomaan sisarensa omaisuutta.\n\n— En minä tiedä, nainen sanoi viimein päätettyään tarkastuksensa. —\nEhkä täältä on jotakin pientä poissa. Sitä on vaikeata todeta. Mutta...\n\nHän vaikutti hämmästyneeltä.\n\n— Mitä mutta? Suu puhtaaksi!\n\n— Niin, katsokaas. En ole aikaisemmin pannut merkille, että joku on\nvienyt takahuoneesta Aino-rouvan laitamoottorin. Se oli sellainen\nvanha, Evinrude-merkkinen, kevyt kapine, joka kiinnitettiin soutuveneen\nlaitaan. Minä en sitä kyllä ole nähnyt käytettävän. Mutta Karppelan\nEeva-neiti kerran selitti sitä ilmoittaen samalla sen olevan\nAino-tätinsä omaisuutta. Nyt sota-aikanahan niitä ei ole saanut käyttää.\n\n— Milloin näitte tuon moottorin viimeksi täällä?\n\n— Oh, joskus viime kesänä. Silloin kompastuin kerran sen potkuriin ja\nsiksi siirsin koko vehkeen syrjemmälle. Olisivatkohan onnelaiset joskus\nkäyneet hakemassa sen?\n\n— Luultavasti, Rauta katsoi parhaaksi yhtyä tähän arveluun. — Onko\ntäällä bentsiiniä?\n\n— En tiedä. Onhan tuolla perähuoneessa jos minkälaisia kannuja ja\nkanistereita. En minä ole tutkinut, mitä niissä on.\n\nRauta lähti katsomaan ja totesi pian, että tässä, huonosti vartioidussa\nvarastosuojassa oli 30 litraa bentsiiniä, vieläpä moottoriöljyäkin.\nKirsti Suoperä ei välittänyt tarkata hänen puuhiaan. Hän nojasi\novipieleen, ja kun Rauta palasi takahuoneesta, hän kysyi haaleissa\nsilmissään kiihkeä katse:\n\n— Mistä luulette tyttöjen lähteneen miehiä hakemaan? Laaksolasta? Vai\nkirkonkylästä asti?\n\n— Se selviää pian!\n\nRauta ei viitsinyt edes varoittaa tuota miehenkipeää vanhaapiikaa\nmainitsemasta kenellekään laitamoottorin katoamisesta. Tämä oli niin\nkiintynyt omaan teoriaansa karanneiden tyttöjen määränpäästä, ettei hän\nvälittänyt siitä sivulle vievistä jäljistä.\n\nProfessori Laidan työhuoneeseen palattuaan Rauta soitti Onnelaan\npyytäen saada puhutella nimismiestä.\n\nAallon ääni oli synkkä. Kaikista ponnistuksista huolimatta hän ei ollut\nsaanut selville mitään mainitsemisen arvoista. Sitä paitsi konstaapeli\nPaavola oli äsken juuri soittanut, että Laaksolan kylän asukkaista\nkukaan ei tuntunut nähneen kadonnutta Onnelan venettä eilisiltana eikä\nsen jälkeen.\n\n— Jatkakaa joka taholla, Rauta määräsi. — Minä lähden seuraamaan erästä\njälkeä. Ajatus on kyllä mielikuvituksellinen ja koko matka ehkä turha.\nMutta minulla ei ole parempaakaan tekemistä. Kuulkaa, Aalto, teidän on\nhetkeksi keskeytettävä muut puuhanne ja hankittava minulle moottorivene\nja bentsiiniä.\n\n— Mitä? Moottorivene ja bentsiiniä!\n\n— Niin, ja veneen pitää olla hyväkulkuinen. Jos ajatukseni on oikea,\nniin nyt on pidettävä kiirettä! Tytöillä on toistakymmentä tuntia\netumatkaa. Tuokaa vene mahdollisimman pian Erakkosaareen!\n\nKäsitettyään Raudan tarkoittavan täyttä totta nimismies myönsi voivansa\nviranomaisena hankkia veneen käsiinsä, mutta ilmoitti haluavansa päästä\nmukaan.\n\n— Ei. Tämä on vain yhden miehen puuha.\n\n— Vaarallinen?\n\n— Enpä tiedä. Ehkä.\n\n— No, ja jos te jäätte sille tielle, Rauta?\n\n— Kysykää sitten vaimoltani, minne olen mennyt. Mutta jos siihen\njoudutaan, niin ottakaa silloin veneellinen tappelukykyistä väkeä\nmukaan.\n\n— Tuohan kuulostaa lupaavalta. Toivonpa melkein...\n\nRauta ei kuitenkaan välittänyt jäädä kuuntelemaan, mitä nimismies\ntoivoi, vaan soitti puhelun poikki. Professori Laidan jyrkistä\nvastalauseista huolimatta hän lähti saman tien Kesärannasta.\n\nTuulensuussa hän syventyi tutkimaan appensa karttavarastoja. Anoppinsa\nhän pyysi sitten hakemaan esille huonoimmat mahdolliset saappaat\nja kalastusasuksi alennetut sotilashousut. Lehtori Kaario katseli\nhämmästyneenä, miten hän ryhtyi kiskomaan upseerimerkkejä armeijan\nkesäpuseron kauluksesta. Kunniamerkkien nauharivi sai tehdä niille\nseuraa, samoin sotilaslakin leijonakokardi. Kun hän oli pukeutunut\nnäihin varusteihinsä, Lea-rouva sanoi terävästi:\n\n— Aika retkun näköinen sinä olet nyt. Aiotko entisenä sotilaana lähteä\nalmuja anelemaan?\n\n— En. Mutta kai teidän Inkerin äitinä täytyy saada tietää, että lähden\ntavoittamaan kahta vierasta tyttöä!\n\nMarikin ehätti paikalle. Nähdessään isäntänsä asun hän hämmästyi aluksi\nniin, että risti pulleat kätensä isolle vatsalleen. Mutta sitten hän\npuuskahti:\n\n— Ei mutta, tuomari! Sen minä vain sanon, että...\n\nRauta ei kuitenkaan ollut kiinnostunut siitä, mitä eukolla olisi ollut\nsanottavana. Hän suuntasi askelensa hiekkarantaan.\n\n\n\n\nSeitsemästoista luku.\n\nSATIMESSA.\n\n\nSoudettuaan Erakkosaareen Raudalla ei ollut muuta tekemistä kuin\nodotella nimismiestä tulevaksi.\n\nInkeri oli omituisen hiljainen. Ääneti hän sulloi miehensä selkäreppuun\ntämän määräyksen mukaan vain leipää ja vähän voita. Korpisaari... Se\noli hänelle pelkkä outo nimi. Hän ei tiennyt edes, missä sellainen\nsaari sijaitsi. Kaarlo oli sanonut hänelle ainoastaan tuon nimen\nilmoitettavaksi nimismiehelle ylihuomenna puolenpäivän aikaan. Se\noli tietenkin sen varalle, ettei hän siihen mennessä palaisi tältä\nmatkaltaan. Tuolla saarella täytyi siis olla muitakin kuin nuo paenneet\ntytöt, joiden perään hän oli lähtemässä. Noiden muiden taholta uhkasi\nKaarloa suuri vaara. Inkeri vaistosi sen. Sitäpaitsi miehen haluttomuus\nkertoa lähemmin yrityksestään alleviivasi vaaran vakavuutta. Mutta hän\nei tahtonut sanoa miehelleen aavistavansa, millaiselle matkalle tämä\noli menossa. Kaarlon oli helpompi syventyä tehtäväänsä kuvitellessaan,\nettei vaimo osannut pelätä mitään.\n\nOttaen huomioon nimismiehen saaman tehtävän laadun hän suoriutui\nsiitä yllättävän nopeasti. Jo kello 15:n maissa hän ajoi Erakkosaaren\nrantaan. Hänellä oli keskikokoinen, puolittain katettu mahonkivene,\njota hän ylpeänä näytteli.\n\n— Tämä on rovastin teekkaripojan, joka kaatui talvisodassa. Mikään\npikakiitäjä tämä ei ole, mutta 15 solmua tekee. Bentsiini oli\nkovemmassakin. Kirkonkylästä sain vain 5 litraa. Kesärannasta otin\nlisäksi 30 litraa.\n\n— Vai niin. Tekin tiesitte siis Kesärannan bentsiinistä.\n\nAalto naurahti kuivasti.\n\n— Kyllä. Minäkin tiedän yhtä ja toista.\n\nInkeri ja Aalto jäivät katsomaan venettä, joka uljaasti kaarsi ulapalle\nja suuntasi sitten kulkunsa pohjoiseen. Toisen mieltä kirveli polttava\nlevottomuus ja toisen kateus.\n\nRauta nautti vauhdista. Kone kävi ensiluokkaisesti, oli joutunut\nvuosikausia olemaan käyttämättä. Ilmeisesti rovastin teekkaripoika\noli tulevan insinöörin tarkkuudella ja asiantuntemuksella pannut\nkoneen rasvaan, kun hän syksyllä -39 oli vedättänyt veneensä\nmaihin tietämättä, ettei hän itse enää milloinkaan istahtaisi sen\nohjauspyörään. Rauta tuumi, että, moottorin säkätys mahtoi kantaa kauas\nja herättää hämmästystä ihmisissä, jotka eivät enää vuosikausiin olleet\ntottuneet vesiltä kuulemaan tätä heille ennen niin tuttua ääntä.\n\nRauta vihelteli hyvillään. Hänen mieleensä juolahti, miten hän\naamupäivällä oli matkalla Onnelasta Kesärantaan tuskitellut, mihin\nkummaan tytöt olivat saattaneet kuvitella voivansa piiloutua.\nHän oli ajatellut, etteivät he soutuveneellä kuitenkaan pääsisi\npitkälle eivätkä uskaltaisi turvautua yleisiin kulkuneuvoihin.\nPaossa ei näyttänyt olevan mitään järkeä. Kirsti Suoperän kuulema\nja väärinkäsittämä kuiskaus: »Vapaiden miesten luo!» oli ensin vain\njähmettänyt hänet, Raudan. Hän oli heti tajunnut kuulleensa nuo sanat\nennenkin. Mutta oli kestänyt tuokion, ennen kuin hän oli muistanut\nkuulleensa ne Kustaa Kirppulalta. Jaakko Ylitalohan oli käynyt tämän\nluona kehoittaen häntä tulemaan mukanaan Korpisaareen »vapaiden\nmiesten luo». Kun se oli palautunut hänen mieleensä, hänelle oli äkkiä\nvaljennut myös, minne tytöt olivat matkansa suunnanneet. Oli jäänyt\njäljelle vain kysymys, miten he kuvittelivat sinne pääsevänsä. Tuo\nkysymys oli kuitenkin ratkennut varsin nopeasti, kun laitamoottorin\nkatoaminen oli paljastunut.\n\nNiin nainen kuin olikin, »Valvova silmä» oli älykkyydessään\nkunnioitettava vastustaja. Havaittuaan ilmitulon auttamattomasti\nuhkaavan hän ei ollut yrittänyt mitään niin toivotonta kuin\npiiloutumista johonkin kaupunkiin tai maasta pakenemista. Näissä\noloissa paras ratkaisu hänen kohdallaan oli kieltämättä pyrkiä\nKorpisaareen. Kirppulan Alina oli sanonut, että sinne oli pesiytynyt\nenimmäkseen sellaisia miehiä, jotka eivät olleet tahtoneet rintamalle\nmennä tai olivat tulleet sieltä omin luvin pois. Sodan jatkuessa\ntuollaisia saaria ja korvenkätköjä oli ilmestynyt eri puolille maata\nniin paljon, etteivät viranomaiset enää kyenneet tai uskaltaneet käydä\nniihin lujin kourin käsiksi. Herkkua siellä olo ei naisille varmasti\nolisi, koska sellainen mies kuin Jaakko Ylitalo oli sieltä paettuaan\ntullut varoittamaan Kustaata, ettei tämä vain lähtisi sinne. Mutta\nValvova silmä;, arveli kai joten kuten selviävänsä ja piti tärkeämpänä\nsitä, ettei lain koura tavoittaisi häntä sieltä. Saattoihan sitäpaitsi\nolla, että nuo piilopaikat olivat keskenään yhteydessä ja että niillä\noli omat salaiset etappitiensä maan rajojen ulkopuolellekin.\n\nRauta oli Kirppulan Kustaalle luvannut, ettei hän lähtisi Korpisaareen\nainakaan siellä piileskelevien miesten takia. Ja tämän lupauksensa hän\naikoi pitää. Siksi hän ei ollut huolinut mukaansa nimismiestä.\n\nParin tunnin vesimatkan jälkeen Raudan silmien eteen kohosi synkkä\nkalliosaari, jonka hän tiesi matkansa määräksi. Hän ei ajanut lähelle\nsitä, vaan kaarsi jyrkästi vasemmalle. Kesti kotvan, ennen kuin hän\njärven länsirannalta löysi sopivan, yksinäisen kohdan, jossa pääsi\nhyvin maihin ja johon veneen voi jättää. Sitten hän heitti repun\nolalleen ja lähti kävelemään.\n\nKartankaan mukaan lähettyvillä ei pitänyt olla kyliä eikä taloja.\nMutta hän ei ollut osannut arvata joutuvansa vaeltamaan tällaista\nkorpea. Saattoi kuvitella, ettei ihmisjalka ollut milloinkaan ennen\nastunut täällä. Erakkosaaresta lähtiessään Rauta oli pelännyt\nulkoasunsa kaikesta huolimatta erottavan hänet tavallisesta\nsotilaskarkurista. Mutta siitä huolesta hänet nyt vapautti tämä marssi.\nLäpipääsemättömiltä vaikuttavat tiheiköt repivät palkeenkieliä puseroon\nja housuihin. Ja kaiken kukkuraksi hän putosi kerran suonsilmään,\njosta vihdoin kuivalle maalle päästyään hän oli asultaan melko surkea\nnähtävyys.\n\nHän tiesi olevansa vihdoinkin lähestymässä sitä kohtaa, josta\nKorpisaareen oli lyhyin matka. Kartasta ei ollut käynyt selville,\npitkältikö sinne oli. Mutta hän arveli selviävänsä siitä joka\ntapauksessa uimalla.\n\nSiihen keinoon hänen ei kuitenkaan tarvinnut tällä kertaa turvautua.\nHän havaitsi näet yht'äkkiä seisovansa uhkaavan konepistoolin\nsuun edessä. Hämärässä hän ei erottanut asetta pitelevän miehen\nkasvoja, mutta hän sai jonkinlaisen kuvitelman lyhyenlännästä, hyvin\nparrakkaasta ukkelista.\n\n— Askel vielä, niin kohta lennät kilpaa toisten enkelien kanssa! kuului\nlupaava tervehdys.\n\nRauta ei ollut odottanut tällaista varovaisuutta korpisaarelaisten\ntaholta. Saaren eristyneisyyden olisi luullut riittävän heille\nturvaksi. Mutta huolettoman karkeasti hän sinkosi vastauksensa:\n\n— No, johan on helvetti! Ohranan äijiäkös täällä vastassa onkin?\n\nSe tehosi mieheen. Hän suuntasi tulijaan taskulampun valokeilan. Kaipa\nnäkemänsä tyydytti häntä, koska hän sopuisasti kysyi:\n\n— Minne matka?\n\n— Vapaiden miesten luo.\n\nMies naurahti katkerasti. Mutta hän sanoi vain;\n\n— Hyvä on.\n\nRauta tarjosi miehelle savuketta »Kultaleima»-laatikosta.\n\n— Vartiomies ei saa polttaa, tuli vastaus kuin ulkoaopittuna läksynä.\nMutta äänessä soi haikeus.\n\n— Poltettiinhan sitä väessäkin, tulija hymähti.\n\n— Niin, väessä! Palaa ajoissa sinne, missä sinua pumpulikäsin\nhoivattiin.\n\n— Minulla ei ole paluuta.\n\nVartiomies huokasi. Sitten hän virkahti:\n\n— No, piruakos minä siitä? Omahan on asiasi.\n\nHän vihelsi kimeästi pilliin. Hetkistä myöhemmin kaksi miestä sukelsi\nesiin. Heillä oli yllään sotilaskamppeet. Molemmat olivat vielä aivan\nnuoria.\n\n— Tämä mies haluaa »vapaiden miesten luo», vartiomies ilmoitti.\n\nEnempää ei puhuttu. Äsken tulleiden välissä Rauta lähti kävelemään\nrantaa kohden. Siellä oli kaksi venettä. Miehet viittasivat toiseen.\nRauta työnsi sen vesille ja meni perään. Molemmat saattajat nauroivat.\n\n— Luuletkos sinä, hittolainen, herra olevasi? toinen heistä pilkkasi. —\nIstu etutuhdolle soutamaan. Minä tulen perään.\n\nKun oli päästy rannasta, hän lisäsi:\n\n— Vaikka minä pidänkin perää, niin älä yritä mitään typeriä. Sen neuvon\nannan sinulle kaikessa ystävyydessä. Ennen kuin kättäsi ehdit nostaa,\npistoolini puhuu.\n\nRauta souti pitkin, rauhallisin vedoin. Matkaa tuntui olevan paljon\nenemmän kuin hän oli otaksunut. Järvellä alkoi jo hämärtää.\n\n— Onpas tänne taivalta, hän virkahti.\n\n— Souda sinä vain äläkä vikise. Pitemmälti saisit sille toiselle\nPirunsaarelle soutaa!\n\nViimein Rauta kuuli selkänsä takaa karjaisun:\n\n— Olli! Mikä hätänä?\n\nVenettä ohjaava mies huusi vastaan:\n\n— Asta!\n\nRauta hymähti. Kovin mutkikkaasti Korpisaaren tunnussanoja ei muovattu.\nTänäänhän oli Ollin päivä ja huomenna oli Astan.\n\nSaaren rannassa oli nelimiehinen vartio ottamassa heitä vastaan.\nHekin olivat konepistoolein varustetut. Saattajanuorukainen ei\nvirkkanut sanaakaan, vaan kääntyi veneineen heti takaisin. Uusien\nvartiomiesten välissä Rauta lähti kiipeämään jyrkkää kalliorinnettä\nylös. Vaikka rannalla oli huomattavasti pimeämpää kuin järvellä,\nhän saattoi panna merkille vahvan konekivääripesäkkeen. Kolkko ensi\nvaikutelma johtui rantakallion alastomasta louhikkoisuudesta. Kun se\npäättyi, sukellettiin tiheään kuusikkoon, jossa oli aivan pimeää.\nRauta työnnettiin jostakin ovesta sisään. Hänen silmänsä häikäistyivät\nkirkkaasta valaistuksesta, jota pieneen hirsikämppään valoi kokonaista\nkolme öljylamppua. Kalustuksena oli vain muutamia raheja ja jykevä\nlankkupöytä. Ilmeisesti ei ollut tarkoituskaan, että vartiomiehet\ntäällä nukkuisivat, sillä mitään makuulavitsoja ei siellä ollut.\nPöydällä oli säilykepurkkeja, leipää, voita, puukkoja ja kaksi\nlevällään olevaa korttipakkaa. Mistä korpisaarelaisten pettymys ja\nkatkeruus täkäläistä komentoa kohtaan lienevätkin johtuneet, Rauta\nhymähtäen totesi, niin ruuan tai muiden tarvikkeiden puute ei niihin\nainakaan ollut syynä. Kämpän ainoa ikkuna oli tarkoin peitetty.\n\nRauta näki ympärillään puoli tusinaa kovia, ahavoituneita kasvoja.\nMiehet olivat enimmäkseen hyvin nuoria. Vain se, joka ryhtyi häntä\nkuulustelemaan, saattoi olla jo kolmissakymmenissä.\n\nRauta lainasi erään oman pataljoonansa sotamiehen nimen ja\nhenkilötiedot luottaen siihen, ettei kukaan tuntenut tätä. Siten hän\nvapautui vaivasta ryhtyä runoilemaan jostakin toisesta joukko-osastosta\nja sen sijoituspaikasta. Muutamin sanoin hän piirsi itsestäänkin\nkuvan, joka muistutti enemmän itämaista satraappia kuin suomalaista\nreserviupseeria. Mutta sitähän ei nyt kertakaikkiaan voinut välttää.\nHän ilmoitti olevansa Tampellan työläisiä ja Tampereella kirjoillakin.\nMutta hän ei ollut halunnut lähteä lomansa päättyessä takaisin\nrintamalle, vaan oli tullut tänne naapuripitäjään naimisissa olevan\nsiskonsa luo tarkatakseen rauhassa, miksi tilanne hänen kohdallaan\nkehittyisi.\n\n— Missä kylässä siskosi asuu? kuulustelija kysyi tiukasti\n\n— Kirkonkylässä.\n\nMuuan aivan nuori poika virkahti jurosti:\n\n— Minä olen sieltä. Tuollaista tyyppiä en ole siellä nähnyt.\n\nKuulustelijan silmissä välähti. Hän kohensi konepistooliaan, niin\nettä sen suu osoitti suoraan vieraan vatsaan. Se tuntui ilkeältä.\nLevollisesti Rauta kuitenkin hymähti poikaan kääntyen:\n\n— Kuinka pirussa olisitkaan? Kun minä tulin sinne vasta toissapäivänä!\n\nKuulustelija nyökkäsi. Mutta hänen äänessään oli vielä epäluuloa, kun\nhän tiukkasi:\n\n— Missä talossa väität sisaresi asuvan?\n\n— Alitalossa.\n\n— Poika, onko siellä senniminen talo?\n\nNuorukainen myönsi vastahakoisesti:\n\n— On.\n\n— Kenen kanssa siskosi on siellä naimisissa?\n\nRauta tunsi joutuvansa ahtaalle. Tällaiseen kysymykseen hän ei ollut\nosannut varautua. Mutta täytyi luottaa onneen. Hän oli miesten\nkasvoista heti havainnut, ettei heidän kanssaan ollut leikkimistä.\n\nNuoren isännän. Enkö maininnut sitä jo äsken?\n\n— Et! Mitä sinä, poika, sanot tuohon?\n\nVastaus tuli empien:\n\n— Niin, no... Kyllähän Alitalon Paavo muutama vuosi sitten eukon otti.\nJonkun kaupunkilaistytön.\n\nRaudan kasvot pysyivät juroina. Mutta sisimmässään hän tunsi\nääretöntä helpotusta. Hän iloitsi kuitenkin liian aikaisin. Sillä kun\nkuulustelijan epäluulo kerran oli herännyt, hän ei hellittänyt vähällä.\n\n— Mikä siskosi nimi on?\n\n— Anttila. Tietysti. Niin kuin minunkin. Ja Maija sitäpaitsi. Eikö tämä\nutelu jo riitä?\n\n— Naama kiinni! kuulustelija ärähti. — Minä täällä päätän, mikä\nriittää, mikä ei! No, poika, mitä sinä tiedät tästä Maija Anttilasta.\n\nNuorukainenkin näytti kyllästyneen tähän kyselemiseen. Irvistäen hän\nvastasi:\n\n— En mitään! Kotikylässä ollessani siellä on muutenkin ollut riittämiin\neukkoja, joiden vieressä maata.\n\nMiehet purskahtivat nauruun. Kuulustelijakin veti suunsa hymyyn. Hetken\nkuluttua hän kysyi:\n\n— Kuka sinulle puhui Korpisaaresta?\n\n— Jaakko Ylitalo.\n\n— Ylitalo. Ahaa, minä muistan miehen. Hänen piti palata tänne jo eilen.\nMutta hän ei tullut. Tiedätkö, miksi ei?\n\n— Ylitalo on kuollut.\n\n— Kuollut? Miten? Milloin?\n\n— Jeparit ottivat hänet kiinni toissailtana, kun minä olin hänen\nkotonaan käymässä. Näimme navetan ylisiltä heidän tulonsa, mutta\nYlitalo oli liian sairas yrittääkseen karkuun. Eilisaamuna kuulin, että\nhän oli yöllä nimismiehen putkassa hirttäytynyt.\n\nUutinen teki syvän vaikutuksen miehiin. Kuulustelija virkahti:\n\n— Vai niin. Ylitalo olikin sitten parempi mies kuin täällä jo luultiin.\nEi mikään petturi. No, ja mitä sinä täältä haet?\n\n— Haluan heti päästä sen miehen puheille, jolla on tällä saarella\npäällikkyys.\n\nRaudan ilmoituksella oli yllättävä vaikutus miehiin.\n\nTuokion he tuijottivat häneen kuin mielipuoleen. Sitten, he\npurskahtivat rajuun nauruun.\n\n— Vai haluat sinä päällikön puheille! kuulustelija huudahti hilliten\niloisuuttaan. — Tiedätkös, jos joku tulokas joutuu päällikön eteen,\nniin hän ei toivo mitään niin kiihkeästi kuin päästä sieltä kiireen\nvilkkaa pois! No, mitä asiaa sinulla olisi hänelle, sinä hullu?\n\n— Ennen kuin jeparit veivät Ylitalon, hän kertoi minulle jotakin hyvin\ntärkeää. Hän arveli, että siksi häntä tultiinkin vangitsemaan, kun hän\noli päässyt tuon jutun jäljille.\n\n— Mitä se oli?\n\n— Sitä en voi sanoa teille. Vannoin Ylitalolle, etten kertoisi sitä\nmuille kuin Korpisaaren ylimmälle päällikölle.\n\n— Älä valehtele! Ylitalo oli täällä ja sen vuoksi tiesi, ettei\nsellaista asiaa ole, jolla täällä saa vaivata suoraan päällikköä.\n\nMiesten yleinen epäluuloisuus tulijaa kohtaan alkoi pukeutua sanoiksi.\n\n— Ei tuo juuri työmieheltä näytä, eräs huomautti. — Pikemminkin se on\nherra. Nuuskija!\n\n— Ehkä se on yksi niistä koukuista, joiden hän kertoi ottaneen Ylitalon\nkiinni ja ajaneen kuolemaan, toinen lisäsi.\n\nRauta huomasi liian myöhään, että yrittäessään jouduttaa tapahtumien\nkulkua hän oli saattanut itsensä varsin vaaralliseen tilanteeseen. Hän\ntiesi, ettei hänen mukanaan ollut minkäänlaista paljastavaa paperia,\njoka olisi vahvistanut miesten epäluulot. Mutta entäpä, jos miehet\nryhtyisivät suoran käden toimintaan papereita kysymättä?\n\nMutta silloin virkahti kolmas, jonka Rauta oli huomannut silmäilevän\nhäntä hyvin tarkkaavasti:\n\n— Kuulkaahan, pomo. Minusta tuntuu, että teidän olisi parasta viedä\ntuo mies tosiaan suoraan päällikön puheille. Hän saattaa olla se\nherra, jonka tänne tulosta se naisihminen oli hölissyt. Hyvin kookas,\nvaaleatukkainen ja harmaasilmäinen. Niinhän ilmoitettiin. Ja sitä tuo\nmies on, vaikka onkin kapteeninkamppeensa jonnekin jättänyt...\n\n‒ Älä jaarittele! kuulustelija kivahti. — On minulla itsellänikin\nsilmät päässä!\n\nMutta huomautus näytti saaneen hänet ajattelemaan. Hän tuijotti\nsynkkänä ja vihamielisenä Rautaa. Pari kertaa hänen sormensa hyväili jo\nkonepistoolin hanaa. Mutta lopulta hän ärähti:\n\nNo, olitpa kuka tahansa, niin saat tahtosi lävitse! Sitokaa hänen\nkätensä! Päällikkö ratkaiskoon, millä tavalla kuolet!\n\nLoppuletkautus ei kuulostanut erikoisen lupaavalta. Rautaa suututti\nmyös se, että hänen kätensä sidottiin selän taa lujasti nuoralla, johon\nei sisältynyt mitään paperinarun tarjoamia mahdollisuuksia, koska\nse oli hyvää, rauhanaikaista manillaa. Kaksi miestä tarttui nuoran\nvapaaksi jätettyyn päähän, ja kaksi asettui hänen sivuilleen. Niin\nlähdettiin.\n\nNeljä kertaa kulkue pysähdytettiin matkalla. »Olliin» vastattiin\n»Asta», ja sen jälkeen kulku yössä jatkui.\n\nRauta pikemmin tunsi kuin näki, että saavuttiin äskeistä huomattavasti\nsuuremman rakennuksen luo. Portaiden luona oli kaksi vartiomiestä.\nEteisessä heitä oli kolme lisää. Kulkue pysähtyi sinne. Vain\nkuulustelijana toiminut pomo meni sisään. Hän viipyi kauan poissa.\nViimein palattuaan hän viittasi miehiään poistumaan, tarttui itse\nvangin kuljetusnuoraan ja komensi:\n\n— Mars!\n\nHe tulivat ensin avarahkoon huoneeseen, joka oli kalustettu melkein\nyhtä karusti kuin äskeinen vartiomiesten kämppä. Siellä ei ollut\nketään. Mutta suoraan edessä oleva ovi oli auki toiseen huoneeseen,\njosta kuului useiden miesäänten sorinaa.\n\nKun he astuivat kynnyksen ylitse sinne, kaikki vaikenivat. Rauta\nhuomasi seisovansa hyvin kalustetussa toimistohuoneessa, jossa ei ollut\nmitään ylellisyyttä, mutta joka silti oli yllättävä — Korpisaaressa.\nEtuhuone oli ollut suhteellisen hämärä, sitä kun valaisi vain\nkatossa riippuva öljylamppu. Mutta täällä sensijaan oli taas valoa\nliiemmältikin. Ikkunat oli tiukasti peitetty.\n\nHuoneen seinän vierillä istui kuusi keski-ikäistä, karkeatekoista\nmiestä, joiden puvuissa ei ollut mitään yhtenäistä kuosia. Rauta\nvilkaisi heitä vain ohimennen. Hänen päähuomionsa kiintyi pöydän taakse\njuhlavan korkeaselkäiseen tuoliin asettuneeseen mieheen, joka poikkesi\ntäydellisesti tovereistaan. Hän oli keskimittainen ja hentorakenteinen.\nKasvot olivat laihat ja kalpeat. Silmät olivat yhtä mustat kuin\ntaaksepäin sukaistu tukkakin. Ohuiden huulien ympärillä leikki kylmä,\nmiltei julma hymy. Hänen yllään oli hyvin istuva, harmaa siviilipuku.\nHän oli ilmeisesti Korpisaaren päällikkö. Mutta hän ei vastannut\nlainkaan Raudan ennakkokuvitelmia. Mies puhui ohuella, mutta käskevällä\nja läpitunkevalla äänellä:\n\n— Sido hänet renkaaseen, Karvinen!\n\n— Käskystä, päällikkö, Raudan seuralainen vastasi niin nöyrän\npalvelevaisesti, että vanki ihmetteli, mihin pomon äskeinen mahtavuus\noli jäänyt.\n\nKarviseksi kutsuttu kiskaisi Raudan oven oikealle puolelle ja solmi\nnuoran pään seinään kiinnitettyyn tukevaan rautarenkaaseen. Sitten hän\nmeni seinänvierustalle ja kumartaen jäykästi pöydän takana istuvalle\notti paikkansa toisten, ilmeisesti vertaistensa joukossa.\n\nHetken vallitsi huoneessa hiljaisuus. Mustat ja harmaat silmät\ntuijottivat tutkivina ja punnitsevina toisiinsa. Korpisaaren pomot\nolivat jääneet pelkiksi sivustakatsojiksi.\n\n— Teillä on kuulemma tuotavana minulle jokin »hyvin tärkeä» sanoma,\nohut ääni lausui pisteliäästi. — Minä kuuntelen. Mutta en kauan.\n\n— Minulla ei ole mitään sanomaa tuotavana.\n\nKarvinen liikahti lehahtaen tummanpunaiseksi kasvoiltaan. Mutta kapea,\nvalkoinen käsi viittasi käskevästi häntä pysymään aloillaan. Sitten\nsormet, joiden hentous pisti erikoisesti Raudan silmiin, tavoittivat\nkirjoitusneuvojen takana pöydällä olevaa ratsupiiskaa. Mustien silmien\nvaaniva katse oli edelleen nauliutuneena vangin kasvoihin. Ohuiden\nhuulien hymy kaartui selvemmäksi ja entistä julmemmaksi.\n\n— Ehkä suvaitsette sanoa minulle, kuka te oikeastaan olette.\n\n— Mielelläni. Olen varatuomari Kaarlo Rauta Helsingistä.\n\n— Kapteeni Rauta?\n\n— Sitä myös.\n\nVangin varmat, rauhalliset vastaukset näyttivät tekevän vaikutuksen\nKorpisaaren päällikköön. Hänen katseeseensa tuli uteliaisuutta, jopa\neräänlaista kunnioitustakin.\n\n— Miksi te sitten valehtelitte Karviselle olevanne työmies Anttila\nTampereelta?\n\n— Minä halusin päästä teidän itsenne puheille. Mutta jos Karvinen ja\nhänen miehensä olisivat arvanneet minut tunkeilijaksi, niin he olisivat\narvattavasti katkaisseet minun tieni, niin että se olisi kerralla ollut\npoikki. Minua olisi suhteellisen vähän hyödyttänyt se, että perästäpäin\nolisi selvinnyt heidän pikaistuksissaan tehneen lopun vieraasta, jonka\nte olitte määrännyt tuotavaksi luoksenne.\n\nKalpeakasvoinen mies hymyili.\n\n— Ei lainkaan hullumpaa. Niin, he ovat käänteissään nopeita, nämä minun\nmieheni. Mutta minähän voin lähettää teidät tämän pienen, kiintoisan\nkeskustelumme jälkeen takaisin heidän luokseen. Heidän ratokseen.\n\n— Sitä te ette tee!\n\nOhuet, mustat kulmakarvat kohosivat aavistuksen verran.\n\n— Miksi, jos sallitte minun kysyä?\n\nKoska te olette aivan liian viisas tehdäksenne sellaista tyhmyyttä.\n\nKorpisaaren päällikkö naurahti tylysti.\n\n— Nimitättekö sitä tyhmyydeksi?\n\n— Kyllä. Teidän täytyy käsittää, mitä merkitsee se, että minä tulin\ntänne toimittamaan asiaani aivan yksin! Ellen minä ylihuomisaamuna ole\npalannut, seurauksena on ikävyyksiä teille.\n\n— Hm.\n\nHento mies jätti ratsupiiskan rauhaan. Hän ryhtyi asettelemaan\nmolempien käsiensä sormia vastakkain tuijottaen niihin tarkkaavasti,\nikään kuin olisi ollut hyvinkin tärkeää, että pikkusormi tavoitti\nkunnolla pikkusormen ja nimetön nimettömän. Silloin tällöin hän\nkuitenkin vilkaisi tästä puuhastaan tutkivasti vankiin. Äänettömyydessä\noli kohtalonomaista jännitystä.\n\n— Ja mitä asiaa sitten tulitte tänne toimittamaan, tuomari Rauta? hän\nkysyi viimein pehmeästi.\n\n— Tulin pyytämään, että te luovuttaisitte haltuuni ne kaksi naista,\njotka tänä aamuna saapuivat tänne.\n\n— Mitä oikeuksia teillä on näihin kahteen naiseen?\n\n— Henkilökohtaisesti ei mitään. Mutta toinen heistä on murhaaja.\n\nKorpisaaren päällikkö hymyili jälleen.\n\n— Murhaaja? Se ei ilmaise minulle vielä paljonkaan. Ehkä käsitätte,\nettei minua esimerkiksi poliittinen murha järkytä vähääkään. Pikemmin\npäinvastoin.\n\nRauta nyökkäsi. Hän ei ollut edellyttänytkään tuollaista järkytystä.\n\n— Mutta nyt on kysymyksessä aivan tavallinen, raaka murha, jonka\nainoana motiivina oli murhaajattaren mustasukkaisuus paljon kauniimpaa\nja onnekkaampaa kilpailijatartaan kohtaan. Sitäpaitsi asianomaisen\nomallatunnolla on kahden miehen kuolema ja useiden muiden kärsimykset\nhänen onnistuttuaan pirullisella viekkaudella johtaa viranomaisten\nepäluulot heihin. Tuollaista alhaista ja ilkeämielistä, teille täysin\nyhdentekevää naista kohtaan te ette voi tuntea mitään mielenkiintoa!\n\nRauta oli puhunut vakuuttavasti. Kalpeakasvoinen mies oli jättänyt\nsormensa rauhaan ja kuunteli häntä tarkkaavaisesti.\n\n— Te siis väitätte tuntevanne mielenkiintoa vain näitä kahta naista\nkohtaan. Ette lainkaan meitä kohtaan?\n\nRauta kesti tyynesti hänen läpitunkevan katseensa.\n\n— Aivan niin. Minä en ole viranomainen. Olen ainoastaan luvannut\nmurhatun naisen omaisille toimittavani murhaajan oikeuden käsiin. Minun\npyrkimykseni rajoittuvat siihen.\n\nPieni mies rummutti sormillaan hermostuneesti pöytää.\n\n— Minun on sanottava, tuomari Rauta, että te annatte asiasta aivan\nuuden kuvan. Hyvä, minä tahdon tutkia juttua... Tuokaa naiset\netuhuoneeseen. Mutta sitokaa se toinenkin. En halua enää uusia\nkohtauksia.\n\nKaksi pomoa lähti täyttämään käskyä. Heidän mentyään Korpisaaren\npäällikkö odotti äänettömänä. Mutta hänen tutkiva katseensa ei\nirtautunut vangin kasvoista. Kun etuhuoneesta kuului kolinaa, hän\nvirkahti:\n\n— Kaiketi käsitätte, tuomari Rauta, että vain mielenkiintoni teitä\nkohtaan saa minut tuhlaamaan aikaani tähän. Voinpa mennä pitemmällekin\nja sanoa toivovani, ettei nyt alkava olisi viimeinen näytös teidän\nelämässänne.\n\nHän nousi veltoin liikkein ja astui sivulle. Kaksi pomoa nosti hänen\nkorkeaselkäisen tuolinsa etuhuoneeseen. Vasta sitten hän ratsupiiska\noikeassa kädessä lähti sinne itse. Toiset siirtyivät jäljessä.\nKarviseksi nimitetty mies irroitti Raudan kahlenuoran seinärenkaasta\nja päästi hänet edellään kynnyksen ylitse. Miehen käytös oli muuttunut\nvankia kohtaan huomattavasti rauhallisemmaksi. Päällikön viittauksesta\ntämän annettiin jäädä seisomaan keskilattialle. Pomot hakeutuivat\nistumaan seinustoille:\n\nRauta katsoi uteliaana molempia naisia. Heillä ei ollut mitään aihetta\npitää kohtelua vieraanvaraisena eikä ritarillisena. Kumpikin oli\nnäet sidottu tuoliinsa, kädet selkänojan taa yhteen ja jalat tuolin\njalkoihin. Oli helppo arvata, kumpi heistä oli se toinen, joka oli\nollut jo vapaana, mutta määrätty taas sidottavaksi, koska päällikkö\nkuulusteluun käydessään tahtoi välttää uusia kohtauksia. Eeva Karppela\nnäytti alistuneen kohtaloonsa ja tottuneen jo epämukavaan asentoonsa.\nHän nyökkäsi Raudalle väsyneen, osaaottavan tervehdyksen. Laura Laidan\nkoko olemus sensijaan ilmaisi suuttumusta, ja kiihkein sanoin hän\nilmaisi vastalauseensa osakseen jälleen tulleen kohtelun johdosta. Hän\nei ollut näkevinäänkään Rautaa, vaan kohdisti huomionsa yksinomaan\nkorkeaselkäisessä tuolissa istuvaan hentoon mieheen.\n\nTämän kalpeissa kasvoissa alkoi hermostuneesti nytkähdellä.\nTarkoittavasti hän sormeili ratsupiiskaansa, ja hänen äänensä oli\npureva, kun hän sanoi:\n\n— Valitan, neiti, ellette te nyt usko ystävällistä varoitustani.\nEtenkään näin iltamyöhällä minä en kärsi kimeitä ääniä.\n\nLaura tajusi varoituksen. Hän vaikeni, ja suuttumuksen puna valahti\npois poskipäistä.\n\nSillä hetkellä Rauta tiesi katsovansa nyt Paula Karppelan murhaajan\nkasvoja. Laura oli pudottanut sen naamion, jonka taa hän oli niin\nkauan ja menestyksellisesti peittänyt todelliset piirteensä. Hänessä\nei ollut enää mitään enkelimäistä. Hänen ilmeensä oli yhtä julma ja\nmiltei eläimellinen kuin sinä tuokiona Onnelan metsässä, jolloin\nRauta oli tarkannut häntä palavan muurahaiskeon ääressä ennen kuin\ntyttö oli huomannut hänet. Huolimatta kaikista niistä pikku asioista,\njotka viittasivat pikemminkin Eevaan, Rauta oli nyt ehdottoman varma\nLauran syyllisyydestä — Neiti Laita, Korpisaaren päällikkö virkahti\nhiljaisesti, tehän ilmoititte tänne tullessanne etsivänne poliittisena\npakolaisena meidän luotamme suojaa vainoojianne vastaan.\n\nLaura käsitti edessä olevan kuulustelun kohtalokkaan tärkeyden. Sen\nvuoksi hän pakottautui rauhallisesti kohtaamaan mustien silmien\nvaanivan katseen.\n\n— Niin. Siksi tulin Korpisaareen.\n\n— Mutta tämä mies pyytää minua luovuttamaan teidät molemmat.\nHän ei ole kiinnostunut meistä, vaan naisesta, joka on pelkästä\nmustasukkaisuudesta murhannut kilpailijattarensa.\n\nRaudan täytyi vasten tahtoaan ihailla Lauraa. Tämä hillitsi itsensä\nsuurenmoisesti. Lihaskaan ei värähtänyt hänen kasvoissaan.\n\n— Se on valhe! hän sähähti harmistuneena. — Ette kai usko tuota miestä?\nHän on juuri se urkkija, josta jo aamulla varoitin teitä! Minähän\nsanoin...\n\nKalpeakasvoinen kuulustelija keskeytti hänet tylysti:\n\n— Teidän on aivan turhaa ruveta toistamaan, mitä minulle olette\nsanonut. Minulla on erehtymätön muisti. Te katsoitte voivanne turvautua\nmeidän suojelukseemme sitäkin suuremmalla syyllä, kun teillä oli\ntuotavana meille tärkeitä tietoja. Te kerroitte kuulleenne tämän miehen\nyllyttävän viranomaisia hyökkäykseen Korpisaarta vastaan ja lupautuneen\npuhdistuskomppanian johtajaksi. Siksi sanoitte kiirehtineenne\nvaroittamaan meitä. Arvelitte, että tämä mies saapuisi tänne ensin\nyksin suorittaakseen tiedusteluja myöhemmän rynnäkön varalle. Kuten\nhuomaatte, neiti, minä en tarvitse teidän puoleltanne mitään muistini\nvirkistämistä.\n\nKas vain, Rauta ajatteli, tyttö on suojautunut aika hyvin. Hän oli\naavistanut, että jos heidän jäljilleen päästäisiin, juuri Rauta tulisi\ntavoittamaan heitä. Ja tytön keksimä valhe tärkeistä tiedoista, joita\nhänellä oli korpisaarelaisille tuotavana, oli kaikin puolin parempi\nkuin se, minkä hän, Rauta, oli vartiotuvassa esittänyt Karppiselle.\nTilanne ei todellakaan näyttänyt kovin valoisalta.\n\nLyhyen äänettömyyden jälkeen hento päällikkö jatkoi puhettaan.\nOdottamattomuudessaan hänen sanansa hämmästyttivät Rautaa.\n\nSanokaahan, neiti Laita, kuka oli se kilpailijattarenne, jonka te\nmurhasitte?\n\nKavala hyökkäys hämmensi Lauran. Hän kadotti itsehillintänsä ja\nhuudahti vihasta sähisevin äänin:\n\n— Paula Karppela!\n\nRaudan silmissä välähti. Nyt se oli tullut sanotuksi Murhaajatar oli\nitse tunnustanut!\n\nLaura havaitsi tehneensä erehdyksen. Mutta hän tajusi myös, että oli\nmyöhäistä peruuttaa noita sanoja. Siksi hän jatkoi kiihkeästi:\n\n— Niin, minä tapoin hänet! Mutta on naurettavaa väittää sen tapahtuneen\nmustasukkaisuudesta! Ensinnäkin minä rakastan vain sitä aatetta, joka\nminulla ja teillä vapailla miehillä on yhteinen! Minä tiedän...\n\nKalpeakasvoinen mies katkaisi hänen intomielisen purkauksensa karkeasti:\n\n— Jättäkää tuo! Voitte huoleti hypätä meidän korpisaarelaisten aatteen\nylitse. Siitä te olette tänään puhunut jo liikaa. No, se oli siis\nensimmäinen syy, jonka perusteella väitätte naurettavaksi otaksua\nteidän toimineen mustasukkaisuuden ajamana. Ehkä nyt saamme tietää\ntoisen syyn.\n\nLaura ei antanut hänen ivallisuutensa masentaa itseään. Hän jatkoi\nitsepäisesti:\n\n— Toisen syyn luulisin teidän käsittävän ilman muuta, katseessanne\nminun ulkomuotoani! Miten minä kyttyräselkäisenä ja rampana voisin\nkuvitella jonkun miehen voivan rakastaa minua, vaikka raivaisinkin\ntieltäni yhden kilpailijattaren. Minunhan pitäisi päämäärään\npäästäkseni tappaa kaikki ympäristön terveet naiset!\n\nPuolueettomasti ottaen, Rauta tuumi, Lauraa pitäisi onnitella tuon\nvuorosanan johdosta. Se oli kieltämättä hänen puoleltaan onnistunut\nveto.\n\nSe näytti tehonneen myös Korpisaaren päällikköön. Tämä nyökkäsi.\nMutta sitten ivallinen hymy ohuiden huulien ympärillä syveni, ja hän\nhuomautti.\n\n— Niin, niinpä kai. Urakkanne olisi todellakin voinut olla suuri.\nNaiskauneuden suurena ihailijana minun on myönnettävä se. Mutta kukapa\nmies tuntee ne salaiset halut ja toiveet, joita naissydämessä saattaa\npiillä, ulkomuodosta huolimatta? No, ja minkä vuoksi te itse väitätte\nmurhanneenne tuon naisen?\n\nHänen säälimätön pilkkansa oli sattunut kipeästi Lauraan. Se näkyi\npunaisista täplistä, joita oli kohonnut hänen poskilleen ja keskelle\notsaa. Mutta hän hillitsi itsensä käsittäen, että nyt oli taisteltava\nkylmäpäisesti ja tunteilematta pelastuksen ja vapauden puolesta.\n\n— Minä tapoin tuon tytön, koska hän oli kenraali Karppelan tytär!\nKarppelat ovat upporikkaita porvareita! Ja tämä kenraali on armeijan\njulmin ja raain upseeri!\n\nRauta huomasi kuuntelevien miesten ilmeistä, että Lauran kiihkeät\nsanat vaikuttivat heihin. Siksi hän kiirehti rauhallisen ivallisesti\nhuomauttamaan:\n\n— Hän on pelkkä intendentuurikenraali.\n\nVälihuomautus pyyhkäisi pois tytön hyökkäyksen aiheuttaman\nkireyden. Miehet hymähtivät pilkallisesti. Mutta Raudan voitto jäi\nlyhytaikaiseksi. Laura sinkosi vastaan:\n\n— Niin, nyt! Mutta everstinä Karppela oli pitkään poliisipäällikkö!\nSilloin hän tuli tunnetuksi erikoisena työläisten kiduttajana!\n\nMiesten kasvot kävivät synkiksi. Kalpeakasvoinen kuulustelija ei liioin\nhymyillyt. Hän mutisi:\n\n— Niin. Siitä on yli kymmenen vuotta. Minä en ollut silloin maassa.\nSiksi nimi ei heti tullut mieleeni. Karppela, niinpä niin.\n\nHänen kylmä, vaaniva katseensa siirtyi Rautaan.\n\n— Mitä te sanotte siihen?\n\nRauta tunsi, että nyt oli toimittava nopeasti, jos mieli selviytyä.\n\n— Ihmettelen vain. Jos tämä nainen kerran niin synkästi vihasi\nupporikkaita Karppeloita ja erikoisesti raakaa kenraalia, niin miksei\nhän surmannut kenraalia, joka tuohon aikaan oli aivan yhtä hyvin hänen\nkäsiensä ulottuvilla kuin tämän kuvankaunis tytärkin? Sitäpaitsi\nsiellä oli myös kenraalin veli, joka on vielä suunnattomasti rikkaampi\ntätä, oikea raharuhtinas. Ja lisäksi tämän veljen rikas poika. Muista\npuhumattakaan. Miksi tämä nainen murhasi kaikista heistä vain tytön,\njoka oli köyhin koko suvussa ja elätti itseään omien ahkerien käsiensä\ntyöllä?\n\nMustat silmät kuvastivat ihailua.\n\n— Sallikaa minun onnitella teitä, tuomari Rauta. Helsingin yliopisto\nnäyttää kasvattavan taitavia juristeja. No, neiti, ehkä te otatte\nvastataksenne tuomarin esittämään pulmalliseen kysymykseen.\n\nLaura tunsi kuulustelijan ivasta henkivän kylmyyden. Hänen oli\nvastattava! Hänen oli löydettävä jotakin sanottavaa, joka pelastaisi\nhänen horjuvan asemansa!\n\n— Minä... minä tahdoin satuttaa kenraalia hänen arimpaan kohtaansa.\nTyttö oli hänen ainoa lapsensa!\n\nKorkeaselkäisessä tuolissa istuva mies hymyili epäuskoisesti.\n\n— Etteköhän yrittäisi jotakin muuta? Jokaisen ihmisen arin kohta on\nhänen oma henkensä. Sanokoot hempeämieliset runoilijat mitä tahansa.\nNo, neiti?\n\nHänen tarkka katseensa oli havainnut Lauran äskeisen epävarmuuden\nvaihtuneen jälleen taistelunhaluksi.\n\n— Paula oli minun listallani vain ensimmäinen Karppeloista! Oli kai\nyhdentekevää, kenestä aloin!\n\nKuulustelijan mustat kulmakarvat kohosivat hieman.\n\n— Tarkoitatteko, että aioitte jatkaa?\n\n— Minä olen jo jatkanut!\n\n— Todellako?\n\n— Kyllä! Minähän toin tänne tuon tytön!\n\nLaura nyökkäsi Eevaan päin, joka hänen julman katseensa kohdatessaan\nhätkähti.\n\nKorpisaaren päällikkö silmäili puhujaa jälleen kiinnostuneena.\n\n— Niin. Te toitte todellakin hänet tänne. Sidottuna. Minä en vain ole\ntullut kysyneeksi, miksi oikeastaan toitte hänet. Minulla on tähän asti\nollut enemmän kuin kyllin tekemistä teissä itsessänne. No, sanokaapa\nnyt, miksi laahasitte hänet mukaanne.\n\n— Hän on Eeva Karppela! Sen miehen tytär, jota tuo urkkija äsken\nmainitsi oikeaksi raharuhtinaaksi! Minä en välittänyt tappaa häntä!\nAjattelin, ettei teidän miehillänne ole kai täällä liiemmälti iloa\nnaisista. Ja sama kai on, mitä tietä hän menee!\n\nRauta oli jo ennen tiennyt, että Paula Karppelan murhaajatar oli\nkauhistuttavan julma nainen. Mutta tällaista hän ei ollut sentään\nosannut odottaa. Huolestuneena hän silmäsi Eevaan. Tämä oli sulkenut\nsilmänsä, ja hänen kasvonsa ilmaisivat vain ääretöntä toivottomuutta.\nMiehiin sensijaan Lauran sanat olivat tietenkin tehneet aivan toisen\nvaikutuksen. Jokunen hörähti raakaan nauruun. Toiset lipaisivat\nhuuliaan. Korpisaaren päällikkökin oli suunnannut katseensa ensimmäisen\nkerran Eevaan. Hänen silmissään oli kylmän punnitseva ilme.\n\n— Saanko puhua, päällikkö? muuan seinänvierustalla istuvista miehistä\nkysyi.\n\nKulmat rypyssä puhuteltu kääntyi häneen.\n\n— No, Mattila?\n\n— Tuo kapsekkiselkä on oikeassa! Luovuttakaa tuo mustapää aluksi meille\npomoille! Miehistö joutaa odottamaan.\n\n— Oikein! muuan toinen yhtyi virnistäen. — Ja kyllä tuo keltapääkin\nsaattaisi pimeässä menetellä!\n\nKalpeakasvoinen mies iski piiskallaan kiukkuisesta lattiaan.\n\n— Vaiti! Tämä ei ole mikään tallirenkien kokous.\n\nHiiskumaton hiljaisuus tuli huoneeseen. Ahnas tuli oli sammunut miesten\nsilmistä. He tuijottivat synkkinä lattiaan.\n\nLaura oli kalvennut. Hän oli huomannut, ettei hänen omakaan\nturvallisuutensa ollut tällä saarella kehuttava.\n\nKesti tuokion, ennen kuin Korpisaaren päällikkö täydellisesti saavutti\njälleen tasapainonsa äskeisen välikohtauksen jälkeen; Vasta sitten hän\npuhui:\n\n— Mutta te, tuomari Rauta, kiistätte kai edelleen tuon naisen väitteen,\nettä hän olisi toiminut poliittisista syistä?\n\n— Kyllä. Ehdottomasti. Te huomasitte varmaan itsekin, miten\nepätoivoisesti hänen oli mietittävä keksiäkseen jutun, että murhattu\nnainen oli muka vain ensimmäisenä hänen listallaan. Jos niin olisi\nollut, niin kaipa hän olisi edes toiseksi käynyt käsiksi tuohon\nraa'aksi mainitsemaansa kenraaliin, joka vielä tälläkin hetkellä\nkäyskentelee kaikessa rauhassa vain kilometrin päässä tämän raivottaren\nkodista! Uskokaa minua, politiikalla ei ole tässä jutussa vähintäkään\ntekemistä.\n\nLaura hermostui äärimmilleen. Hän huudahti kiivaasti:\n\n— Minä olen poliittisesti vainottu! Niin kuin isänikin! Tunnettehan\ntoki professori Laidan? Hän...\n\nHento kuulustelija keskeytti:\n\n— Minä en ole milloinkaan kuullut hänestä sanaakaan. Ja minulla on, sen\nneiti saa uskoa, hyvin laaja henkilötuntemus.\n\nMinun isäni, professori Laita, on poliittisesti vainottu mies!\nHallituksen kätyrit ja ohrana...!\n\nRauta katkaisi tytön kiihkeän purkauksen:\n\n— Minä tunnen professori Laidan. Hän on valtiollinen haihattelija.\nHän on vaeltanut läpi kaikkien puolueittemme. Yksikään puolue, jonka\nriveistä hän on suurella tohinalla eronnut, ei ole kaivannut häntä\ntakaisin. Mikä hänen nykyinen puoluevärinsä on, sitä en tiedä.\n\nLaura huusi kimeästi:\n\n— Tuo on parjausta! Valhetta! Ohranan kätyrin puhetta! Juuri tuon\nmiehen kaltaiset otukset ovat usein toimittaneet kotitarkastuksia\nkotonamme! Viimeksi aivan äsken pollarit myllersivät meidän\nkesäasuntomme tuon miehen käskystä! Kysykää vaikka häneltä itseltään!\nTuskinpa hän kehtaa kieltää sitä!\n\nKorkeaselkäisessä tuolissa istuva hento mies kohotti hillitsevästi\nkättään.\n\n— Älkää huutako, neiti. Jos tietäisitte, miten ruma teidän äänenne\non kimeäksi kohotessaan, puhuisitte aina vain kuiskaten. No, tuomari\nRauta. Mitä te sanotte?\n\n— Professori Laidan kotona suoritettiin tarkastus. Se on totta.\nSamoin sekin, että se tapahtui minun alaiseni toimesta. Mutta\netsinnällä ei ollut mitään tekemistä politiikan kanssa. Sillä\npyrittiin löytämään vain eräät kengät, joita murhaaja oli käyttänyt\nlähettäessään uhrinsa kuolemaan. Ne olivat erään yksinkertaisen,\nhieman hassahtavan maalaispojan jalkineet, pojan, jonka tuo nainen oli\npettänyt tietämättömäksi apurikseen katalassa työssään ja johon hän\nsitten tunnottomasti johti viranomaisten epäluulot noilla kengillä\nja muutenkin. Säikähtäen osuuttaan poika pakeni samana yönä tänne\nKorpisaareen. Kotona pistäytyessään hän joutui poliisien käsiin, ja\nsaatuaan tietää, että murhan kohteeksi olikin joutunut Paula Karppela\neikä lainkaan hänen luulemansa, hän, Jaakko Ylitalo, hirtti itsensä.\n\n— Valhetta! Vai...!\n\nLauran huuto katkesi kuitenkin kesken sanaa, kun kalpeakasvoisen miehen\note ratsupiiskan varresta kiristyi.\n\nOhut ääni lausui hyväksyvästi:\n\n— Oikein, neiti. Nyt olitte järkevä. No, tuomari Rauta, miten noiden\nkenkien kävi? Olen utelias kuulemaan, löytyivätkö ne.\n\n— Kyllä. Mutta eivät professori Laidan huvilasta. Tuo nainen, joka\nrampuudestaan huolimatta ei ole ainoastaan hyvä kiipeilijä, vaan myös\ntodellinen vesieläin, ui eräänä yönä sen huvilan luo, missä minun\nperheeni asuu, ja viskasi nuo etsityt kengät ylimielisesti venevajaamme.\n\n— Miksi hän ui?\n\n— Veteen ei jää mitään jälkiä.\n\nKorpisaaren päällikkö hymyili.\n\n— Aivan niin. Tuo nainen on ilmeisesti saanut kyttyränsä vastapainoksi\nluojaltaan muita lahjoja.\n\n— Kyllä. Mutta valitettavasti hän on tässä vaiheessa väärinkäyttänyt\nhuomattavaa älykkyyttään ja kekseliäisyyttään pyrkien säälimättä ja\ntaitavasti toimittamaan toisia ihmisiä sijastaan rautoihin, toisia taas\nlautoihin.\n\n— Todellako? Olisiko liikaa pyydetty, jos haluaisin kuulla joitakin\nlähempiä tietoja noista hänen pyrkimyksistään?\n\n— Ei suinkaan. Muuan mies oli kerran tullut uhanneeksi, että hän\ntappaisi Paula Karppelan, ennen kuin luovuttaisi hänet toiselle. Uhkaus\noli yleisesti tunnettu, ja siksi tuo nainen houkutteli asianomaisen\nmiehen sille paikkakunnalle, missä valmistauduttiin viettämään Paulan\nhäitä toisen miehen kanssa. Houkuttelu tapahtui nimettömällä kirjeellä.\nSamaa keinoa käyttäen tuo nainen säädyttömillä paljastuksilla morsiamen\naikaisemmasta elämästä yllytti sulhasen häiden aatonaattona huutamaan\nraivoissaan Paulalle: »Tapan sinut, niin sitten olen kuitit kanssasi!»\nJaakko Ylitalon tapauksesta olisi vielä paljon kerrottavaa, mutta\npääasianhan tiedätte jo. Lisäksi tuo nainen koetti saattaa murhatun\nserkun, jonka hän nyt on laahannut mukanaan tänne Korpisaareen,\nepäilyksenalaiseksi varastamalla erään hänen korunsa ja sijoittamalla\nsen paikkaan, missä murha-asetta oli säilytetty. Tässä on vain muutamia\nseikkoja. Mutta nämäkään eivät kai tunnu poliittisen murhan asetelmalta.\n\nKalpeakasvoinen mies oli kuunnellut selostusta hyvin kiinnostuneena.\nHänen äänensä ei ollut lainkaan pilkallinen, kun hän myönsi:\n\n— Ei. Siltä ne eivät todellakaan tunnu. No, ja kenen piti joutua\nlautoihin?\n\n— Niihin joutui kaksi miestä, jotka katsoivat elämänsä arvottomaksi\nsen jälkeen, kun Paula Karppela oli kuollut. Molemmat heistä olivat\ntuon naisen tulilinjalla. Havaittuaan, että minä olin päässyt hänen\njäljilleen, hän koetti estää minua jatkamasta yrittämällä hukuttaa\n3-vuotiaan poikani. Vaimonikin henkeä hän uhkasi, mutta sain\nsiirretyksi hänet turvaan. Lopuksi hän metsästä ampui minua, kun\npyöräilin ohitse. Vasta näissä yrityksissään epäonnistuttuaan hän keksi\netsiä muka poliittisesti vainottuna turvaa teidän luotanne.\n\n— Ei kuulosta hyvältä, Korpisaaren päällikkö hymähti kuivasti. — No\nniin, minä olen toiminut tässä ottelussa erotuomarina. Voin sanoa,\nettä tämä tehtävä on ollut kiintoisa ja ottelu jännittävä. Te olette\nvoittanut, tuomari Rauta. Kaikilla tuomariäänillä. Se on kai oikea\nsanonta?\n\nLaura oli kuunnellut miesten kaksinpuhelua värien vaihdellessa hänen\nkasvoillaan. Päällikön viime sanat saivat hänen silmänsä leviämään\nkauhusta.\n\n— Ei, ei! hän huusi kimeästi. — Tuo kaikki on katalaa valhetta!\n\nEevan silmät olivat ihailevina kiintyneet Rautaan. Nyt hän puhui\nensimmäisen kerran:\n\n— Ei, se on päinvastoin totta. Minäkin pääsin lopulta, pitkän\nmiettimisen jälkeen, totuuden jäljille. Menin eilen Lauran luo\nsaadakseni hänet sovinnolla lähtemään kanssani teidän luoksenne,\ntuomari Rauta, ja tunnustamaan kaiken.\n\nRauta nyökkäsi hänelle rohkaisevasti. Kelpo tyttö! Hän oli omin päin\npäässyt totuuden jäljille. Ihmekö sitten, että hänellä oli näinä\npäivinä ollut paljon miettimistä? Ja täten sai ratkaisunsa sekin\nkysymys, mihin Eeva oli koettanut eilen taivuttaa Lauraa lähtemään\nkanssaan. Se oli häneltä ollut uhkarohkea askel, joka oli johtanut\nsitten tänne Korpisaareen.\n\nLaura mitteli lähellään istuvaa tyttöä raivoisin, myrkyllisin katsein.\n\n— Kuulkaapas tuota narttua! hän sähisi. — Miten se jo riemuitsee\nrakastettunsa puolesta!\n\nHehkuva puna lehahti Eevan kasvoille.\n\nRauta tunsi äkillisen, kylmäävän muutoksen tapahtuneen. Oli kuin\npyörivä lava olisi yhdellä nykäyksellä vaihtanut näyttämökuvan.\n\nKorkeaselkäisessä tuolissa istuva mies oli jäykistynyt. Kaikki\nhyväntahtoisuus oli pyyhkäisty pois hänen laihoilta kasvoiltaan. Huulet\nvääntyivät kovaan hymyyn. Lauran viimeisenä toivonaan pöytään lyömä\nkortti oli osoittautunut paljon paremmaksi valtiksi kuin miksi hän itse\noli luullut sitä. Ohut ääni halkaisi raskaan hiljaisuuden:\n\n— Mitä minä kuulenkaan, tuomari Rauta? Teitä sanotaan tämän nuoren\nneidin rakastetuksi. Äsken muistan teidän maininneen jotakin\nvaimostanne. No, se on asia, joka ei liikuta minua. Mutta aikaisemmin\nte väititte minulle, ettei teillä ole mitään henkilökohtaisia oikeuksia\nkumpaankaan täällä olevista naisista. Tiedättekö, tuomari Rauta? Olen\ntodellakin pahoillani. Minulle ei valehdella!\n\nSyytetty katsoi häneen rauhallisesti.\n\n— Tuosta viimeksi mainitsemastanne seikasta olen ollut vakuuttunut ensi\nhetkestä saakka. Siksi olenkin ollut teitä kohtaan joka kohdassa suora.\nMyös siinä, ettei minulla ole mitään henkilökohtaisia oikeuksia täällä\nvalvottavanani. Tuo »rakastettunsa puolesta» oli murhaajattaren suusta\nsamanlainen ilkeämielinen letkaus kuin monet muutkin hänen lausumansa.\n\nKorpisaaren päällikkö pudisti päätään.\n\n— Enpä tiedä. Nuoren neidin punastuminen puhuu toista. No niin,\nminun täytyy miettiä. Minua moititaan hirveän ankaraksi. Mutta\nväärämieliseksi tuomariksi ei kukaan voi minua sanoa. Tahdon tässäkin\ntapauksessa olla oikeamielinen. Siksi minun on pohdittava asiaa. Mutta\nkaikkien on oltava hiljaa. Joka rikkoo tämän määräyksen, saa maistaa\npiiskaani.\n\nKellään ei ollut halua siihen. Niinpä kaikki varoivat häiritsemästä\nhänen mietteitään. Pitkän äänettömyyden jälkeen hän kohotti päänsä ja\npuhui:\n\n— Minä valitan vilpittömästi, tuomari Rauta. Mutta näissä oloissa\nminun on pakko peruuttaa se, mitä äsken sanoin teidän voitostanne. Te\njäätte kaikki kolme vankeina Korpisaareen, kunnes minä olen saanut\ntiedot, joiden perusteella voin tehdä lopullisen ratkaisuni. Minun on\nhankittava selvyys siitä, mikä professori Laita on miehiään ja mitä\nperää on tuon naisen puheissa hänen ja hänen isänsä poliittisesta\nvainosta. Lisäksi haluan kuulla, mitä mantereella oikein on tapahtunut.\nSitäpaitsi minun on varmistauduttava siitä, uhkaako Korpisaarta vaara\nteidän puoleltanne, tuomari Rauta, vai eikö.\n\n— Minä annan teille kunniasanani, Rauta aloitti kumeasti.\n\nMutta kalpeakasvoinen mies keskeytti hänet hymyillen kylmästi:\n\n— Aivan niin. Sen lupasitte minulle toisin, mutta kyllin ymmärrettävin\nsanoin jo aikaisemmin. Täytyykö minun jo teillekin huomauttaa, että\nminä en pidä tarpeettomasta toistamisesta? Te tarjoatte siis minulle\nkunniasanaanne. Mutta juuri siitä minun onkin varmistauduttava, mitä\nteidän kunniasananne painaa. Ja tuo varmistautuminen vie aikansa.\n\n— Sepä se! Rauta huudahti kiivaasti. — Meillä ei ole aikaa jäädä\nodottamaan kaikkien tarpeellisiksi ehkä katsomienne tutkimusten\ntuloksia! Oletteko te puolestanne unohtanut, mitä viittasin tapahtuvan,\neilen ylihuomisaamuna ole palannut täältä?\n\nKorkeaselkäisessä tuolissa liikkumatta istuva mies hymähti.\n\n— En. Minä en unohda mitään. Käsitän senkin, että viittauksenne\ntarkoittaa voimakasta apujoukkoa, joka siinä tapauksessa hyökkää tänne.\nValitan, jos niin käy. Mutta sitä minä en voi auttaa. Tuo yritys on\nmaksava monen miehen hengen. Sillä puolella. Sitäpaitsi tietysti teidän\nhenkenne, tuomari Rauta. Enkä halua antaa teille mitään ruusuista kuvaa\nliioin siitä, mikä odottaa silloin näitä naisia. Molempia.\n\nHän nousi väsynein, veltoin liikkein. Neuvottelu oli päättynyt.\n\nRauta käsitti, että olisi turhaa ajan haaskausta yrittää puhua järkeä\ntälle omituiselle ankarana, mutta oikeamielisenä itseään pitävälle\ntuomarille, joka puhui hillitysti kuin herrasmies, mutta joka toisaalta\noli hulluuteen saakka ylpeä ja arka omasta vallastaan ja voimastaan.\nRauta ei halunnut ajatellakaan sitä mahdollisuutta, että lähettäisi\ntuomari Aallolle käskyn lykätä toimintaan ryhtymisensä tuonnemmaksi.\nKunnes Korpisaaren päällikkö olisi asiamiestensä kautta saanut\nhaalituksi haluamansa tiedot! Pomojen äskeisestä käyttäytymisestä\nsaattoi arvata, ettei ainakaan Eeva Karppela olisi turvassa hetkeäkään\nsen jälkeen, kun päällikkö oli kääntänyt miehilleen selkänsä.\nPuhumattakaan vuorokausien odotuksesta! Mutta jos taas Aalto joutuisi\nsuorittamaan avoimen hyökkäyksen Korpisaarta vastaan, niin paljon verta\nvuotaisi. Raudalla oli kyllä päinvastainen käsitys kuin »vapailla\nmiehillä» siitä, miten taistelu lopullisesti päättyisi, mutta se ei\nmuuttanut tuota tosiasiaa.\n\nSiksi neuvottelua oli jatkettava, tahtoipa kalpeakasvoinen mies sitä\nsitten tai ei! Yritys oli uhkarohkea. Mutta muutakaan keinoa ei ollut.\n\nPitkän kuulustelun mittaan hänellä oli ollut hyvää aikaa hiertää\nsiteitään. Hitaasti, mutta varmasti ne olivat antaneet perään. Jo\njonkin aikaa tilanne oli sikäli muuttunut, että hän sormillaan kannatti\näskeisiä kahleitaan putoamasta lattialle. Hän oli ajatellut, että\npäättyipä keskustelu miten tahansa, niin tällainen pieni taidonnäyte ei\nainakaan huonontaisi hänen asemaansa.\n\nKorpisaaren päällikkö oli jo kääntynyt vetäytyäkseen takaisin omaan\nhuoneeseensa, mutta hänet pysähdytti Raudan hiljainen huudahdus. Mitä\nhullua? Tuo vaalea jättiläinenhän seisoi toisella puolella huonetta\nheiluttaen vapaasti käsiään!\n\nMyös pomot olivat hypähtäneet pystyyn. Muuan heistä ryntäsi eteiseen\nvievälle ovelle ja ilmeisesti luullen vangin aikovan karkuun sitä\ntietä pudotti nopeasti raskaat hirsisalvat paikoilleen. Toinen\njuoksi päällikön huoneeseen vievälle ovelle ja jostakin syystä\npaiskasi sen kiinni. Karppiseksi nimitetty mies katsoi ilmeisesti\nolevansa päävastuussa vangista ja ryntäsi häntä kohden konepistooli\nlyömävalmiina koholla. Muut sensijaan olivat tyytyneet kiskaisemaan\nkonepistoolinsa esiin ja odottivat levollisesti valmiina ampumaan.\n\nTilanne vastasi kaikkia niitä toiveita, mitä Raudalla oli ollut\nryhtyessään toimintaan. Hän syöksähti Karppista kohden, mutta veti\nsitten äkkinykäyksellä päätään taaksepäin. Konepistoolin perä\ntuskin kosketti hänen otsaansa, kun hän jo kaatua retkahti kuin\nisketty vasikka. Hän kierähti erään rahin lähettyville ja jäi siihen\nliikkumattomana makaamaan.\n\nKaikki oli tapahtunut muutamassa silmänräpäyksessä: Rauta kuuli\nhentorakenteisen miehen kevyet askelet, kun tämä lähestyi.\nKukaan pomoista ei puhunut eikä liikahtanut. Päällikkö polvistui\nliikkumattoman ruumiin ääreen ja kohotti silmäluomia.\n\n— Selvä on.\n\nSitten hän nousi, pudisti huolellisesti pölyhiukkaset vaaleiden\nhousujensa polvista ja virkahti rauhallisella; ohuella äänellään:\n\n— Nopeutesi oli sinulle suuri onni, Karppinen. Muuten olisit joutunut\nvastaamaan siitä, millä tavoin miehesi vankeja sitovat. Pankaa\nkonepistoolit pois. Niiden näkeminen saa minut voimaan pahoin.\n\nEevan ohitse mennessään hän sanoi itkevälle tytölle:\n\n— Rauhoittukaa, neiti. Teidän rakastettunne on vain tajuton. Ei muuta.\nSiihen, mitä äsken mainitsin oikeamielisestä kohtelusta, tämä äskeinen\nvälikohtaus ei vaikuta mitään. Tuomari Raudalla oli täysi oikeus\nyrittää omalla tavallaan. Sanonpa, neiti, että minä ymmärrän teidän\nmakunne. Oi, miksi pudistatte päätänne? Oikein miellyttävä ja älykäs\nmies. Hieman liian äkkipikainen vain.\n\nRautaa hymyilytti kuullessaan kalpeakasvoisen miehen sanat. Oli\nhuvittavaa nähdä, myöntäisikö tuo mustasilmäinen hänelle oikeuden\nyrittää omalla tavallaan vielä yrityksen toisessakin vaiheessa, jota\nvarten äsken päättynyt ensimmäinen vaihe oli ollut vain välttämätöntä\nvalmistelua. Hän totesi aseiden kadonneen pomojen käsistä. Kaikkien\nkatseet olivat nauliutuneet ylimielisen huvittuneesti puhelevaan\npäällikköön. Silmäluomiensa raosta Rauta saattoi seurata kaikkien\nvastustajiensa liikkeitä. Hitaasti hän ojensi oikeaa kättään ja kiersi\nsen rahin jalan ympäri. Kukaan ei kiinnittänyt häneen mitään huomiota.\n\nÄkisti hän oli jalkeilla ja sinkosi rahin kattolamppua kohden. Kuului\nsärkyvän lasin kilinä, ja samassa tuokiossa huone oli pilkkosen pimeä.\nKuului käheitä hämmästyksen ja raivon huudahduksia. Mutta niiden\nlävitse kantoi Korpisaaren päällikön kylmä ääni:\n\n— Kiellän ampumasta tässä kirotussa pimeydessä. Teidän on saatava hänet\nmuuten.\n\nRauta harppoi kohti takahuoneeseen vievää ovea. Jos joku riuhtaisisi\nsen auki, niin sieltä virtaavassa valossa hänen kamppailunsa olisi\npian lopussa. Tiellään sinne hän pimeässä tavoitti kaksi miestä, sai\nlujan otteen kummankin niskasta ja kolautti heidän päänsä vastakkain.\nHe putosivat lattialle kuin kumoon potkaistut jauhosäkit. Seuraavassa\ntuokiossa hän oli jo ovella. Eikä hän tullut hetkeäkään liian\naikaisin. Jonkun käsi hapuili jo ovenripaa. Hän iski oikean koukun\nsiihen suuntaan, jossa arveli miehen leuan olevan. Se ei osunut. Mutta\nsalamana seuraava vasen tapasi maalinsa, ja jälleen hänellä oli yksi\nvihollinen vähemmän.\n\nRiehuva mies kuuli takaansa kaatuvien tuolien kolinaa ja tyttöjen\nsäikähdykseen tukahtuvia huudahduksia. Mutta nyt hänellä ei ollut aikaa\najatella, miten pahasti naiset saattoivat jäädä miesten jalkoihin.\nSillä hän joutui sokkonyrkkeilyyn miehen kanssa, joka ilmeisesti oli\njoskus ollut kehässä, Hän tunsi, ettei selviäisi tästä vastustajastaan\nhelpolla. Hänellä oli kuitenkin tulinen kiire! Siksi hän antoi palttua\nkaikille ottelusäännöille ja päästyään selville miehen asennosta\nsuuntasi hirvittävän potkun vastustajansa vatsaan. Kuului tuskallinen\nparahdus ja sitten sellainen ääni kuin suuresta ilmapallosta olisi\näkkiä päästetty ilma pois. Mutta samassa joku sai takaapäin hyvän\notteen hänen kurkustaan. Hän kumartui äkisti eteenpäin, tarrautui\nkiusanhenkensä hartioihin ja rajulla liikkeellä sinkautti hänet päänsä\nylitse pitkin pituuttaan lattiaan lyöden häntä vielä varmuuden vuoksi\nnyrkillä kasvoihin.\n\nKamppailu ei kuitenkaan vielä ollut päättynyt. Jäljelle jääneet pomot\nolivat ilmeisesti huomanneet, ettei päällikön huoneen ovelle ollut\nyrittämistä. Siksi he olivat kiirehtineet eteiseen vievälle ovelle.\nRauta kuuli, että toinen hirsisalvoista oli jo kohoamassa paikoiltaan.\nHarppoessaan siihen suuntaan hän törmäsi johonkin hentoon olentoon,\njoka yritti nopeasti vetäytyä sivuun. Hän arveli tämän äskeiseksi\nkuulustelijaksi ja työnsi hänet kiivaasti pois tieltään. Seuraavassa\nhetkessä hän tajusi tuon kädenliikkeensä tarpeettoman kiivaaksi, kun\nmies kuului lennähtävän jonkin rahin tai penkin ylitse jo kolauttavan\nsitten päänsä seinään.\n\nMutta sitähän ei voinut enää auttaa. Tuulispäänä hän oli salpojen\nkanssa askartelevien miesten kimpussa. Näillä ei ollut edes aikaa\nkääntyä, kun heidän tajuntansa jo sammui niskaan tuimasti osuneista\nteräksisen kämmenen sivun iskuista. Nousemassa ollut salpa putosi\nkolahtaen äskeiselle paikalleen.\n\nRauta nojautui tuokioksi oven pieleen. Kaiken äskeisen jälkeen äkisti\nseurannut hiljaisuus tuntui melkein tukahduttavalta. Ei kuulunut mitään\nmuita ääniä kuin tyttöjen hiljainen vaikerrus.\n\nHän suuntasi askelensa vastapäiselle ovelle, ja nyt hänestä tuntui\nsuoranaiselta ihmeeltä, että hän äsken oli niin huolettomasti ja\nvarmasti voinut ryntäillä huoneessa puoleen ja toiseen. Uupumuksesta\nraskain askelin kompuroidessaan hän törmäsi aluksi pöytään ja sitten\nkorkeaselkäiseen päälliköntuoliin. Sitäpaitsi hän oli kompastua kahteen\nruumiiseen. Sitten hän saavutti kuitenkin päämaalinsa, ja seuraavassa\nhetkessä huone kylpi avatusta ovesta virtaavassa valossa.\n\nNäky oli mielikuvituksellinen, miltei uskomaton. Kahdeksan miestä\nmakasi lattialla mitä erilaisimmissa asennoissa. Tuolit, joihin naiset\noli sidottu, olivat kumossa, ja heidän asentonsa oli varmasti erittäin\nepämukava.\n\nEnsi työkseen Rauta kävi nostamassa tuolit vankeineen päivineen\npystyyn. Sitten hän kokosi miesten aseet tutkien nopein, tottunein\nkäsin kunkin taskutkin.\n\nKun hän oli päässyt juuri tämän puuhansa loppuun, eteisen oven takaa\nkuuluvat hiljaiset, mutta itsepäiset koputukset ilmaisivat uuden\nuhkaavan vaaran.\n\n— Päällikkö! Päällikkö! Suokaa anteeksi. Mutta onko siellä jotakin\nhullusti?\n\nRauta kuuli nuo kiihkeät, aralla äänellä lausutut sanat. Ne ajoivat\nhänet liikkeelle. Hän riensi seinänvierustalla makaavan kalpeakasvoisen\nmiehen luo. Mutta pikainen silmäys päällikköön osoitti, ettei tästä nyt\nollut apua, äänen oli yritettävä toista keinoa.\n\nHän hiipi eteisen oven taakse. Sitten hän sanoi kuuluvasti vihaisella\näänellä, joka oli ohut, mutta käskevä ja läpitunkeva.\n\n‒ Mitä nyt lurjukset? Eikö teille ole sanottu, ettei minun ja pomojen\nneuvonpitoa saa häiritä? Kuuluipa täältä mitä tahansa! Vai haluatteko\nvälttämättä maistaa piiskaani?\n\nOven lävitse kantoi säikähtynyt huudahdus:\n\n— Oh, päällikkö! Anteeksi, päällikkö!\n\n— Tuon teitte mainiosti, tuomari Rauta! Teillähän on ilmiömäinen\nmatkimistaito.\n\nRauta käännähti kumartamaan Eevalle. Mutta samassa hän huomasi,\nettä hänellä oli syytä olla tytölle kiitollinen muustakin kuin vain\nkohteliaisuudesta. Sillä muuten hän tuskin olisi ajoissa tullut\nhuomanneeksi Laura Laidan taholta noussutta uhkaa. Tämä oli juuri\ntoipunut, ja hän oli päästämäisillään huudon kutsuakseen vartiomiehiä\nsittenkin sisään. Parilla harppauksella Rauta oli hänen luonaan ja\nkietaisi siekailematta nenäliinansa tytön aukeamassa olevan suun eteen\nja solmi sen niskan taakse. Pettymys ja raivo salamoivat sinisistä\nsilmistä häntä kohden. Mies ei kuitenkaan piitannut hänestä sen\nenempää, vaan kumartui tyynesti päästelemään irti niitä siteitä, joilla\nEeva Karppela oli kahlittu tuoliinsa. Kun tyttö oli vapaa. Rauta sanoi:\n\n— Älkää yrittäkökään heti jalkeille. Meillä on nyt aikaa yllin kyllin.\nLiikutelkaa hitaasti käsiänne ja jalkojanne, kunnes veri alkaa kiertää\nkunnolla.\n\nHänellä itsellään oli monenlaista puuhaa. Toisen toisensa jälkeen hän\nraahasi tajuttomat pomot lattian ylitse ja asetti heidät istuvilleen\nsivuseinää vastaan. Sitten hän nosti kalpeakasvoisen, hennon\nmiehen syliinsä ja kantoi hänet istumaan korkeaselkäiseen tuoliin.\nAnastamistaan aseista hän valikoi kaksi kevyttä pistoolia ja kantoi\nmuut päällikön huoneeseen. Sieltä hän toi suurimman öljylampun ja\nsijoitti sen särkemänsä tilalle. Lopuksi hän vielä asetti kaatuneet\nrahit ja penkit paikoilleen.\n\nSaatuaan kaiken valmiiksi hän kääntyi Eeva Karppelaan.\n\n— Luullakseni olemme nyt ansainneet lyhyen tupakkatauon. Vai mitä te\narvelette?\n\nTyttö nyökkäsi innokkaasti. Hän hymyili miehelle urheasti, vaikka ei\nvoinut estää silmiään kyyneltymästä.\n\nKun he molemmat olivat saaneet savukkeihinsa tulta ja vetäneet\nensimmäiset henkisavut, Rauta kysyi:\n\n— Osaatteko te pidellä vaikuttavasti pistoolia?\n\n— Oi, kyllä. Enkä vain pidellä. Voin tarpeen tullen myös ampua.\n\n— Sitä luulinkin teistä.\n\nTyttö tunsi halua kysyä, mitä kaikkea mies oli näinä päivinä hänestä\nluullut. Mutta hän pidättäytyi. Sensijaan hän tiedusti tyynesti:\n\n— Mitä minun sitten pitäisi nyt tehdä?\n\nRauta ojensi hänelle toisen pistooleista.\n\n— Teidän on aseellanne pidentävä noita miehiä aloillaan, sitä mukaa\nkuin he heräävät.\n\n— Tuo tehtävä sopii minulle mainiosti, tyttö myöntyi hymyillen. — Mitä\nvielä teemme?\n\n— Odotamme.\n\n— Mitä me odotamme?\n\n— Äsken katkenneen neuvottelun jatkumista.\n\nKorpisaaren päällikön palaaminen tajuntaan kesti kuitenkin Raudan\nmielestä liian kauan. Olihan mitä toivottavinta, että tämä heräisi\nensimmäisenä. Siksi Rauta haki takahuoneesta vettä ja alkoi kostealla\nrievulla pyyhkiä kalpeita kasvoja. Ennenpitkää mustat silmät\navautuivatkin. Mutta kesti vielä pitkän tovin, ennen kuin mies alkoi\nkäsittää, mitä oikeastaan oli tapahtunut. Päästyään selville uuden\ntilanteen yksityiskohdista hän kohautti kapeita hartioitaan ja virkahti\ntyynesti:\n\n— Hm. Alan käsittää, miltä teistä, tuomari Rauta, äskettäin tuntui.\n\n— Mutta minä en ole sitonut teitä seinärenkaaseen kiinni.\n\nOhuille huulille ilmestyi hymy.\n\n— Ah, ymmärrän. Mutta silloinhan minä en vielä tiennyt, millainen mies\nte olette, tuomari Rauta.\n\nHe mittelivät toisiaan katseillaan. Kummankaan silmissä ei ollut\nvihamielisyyttä.\n\n— No, mitä te nyt esitätte, tuomari Rauta?\n\n— Tarjoan teille uudelleen kunniasanani. Samoilla ehdoilla kuin\näskenkin.\n\nMustat kulmakarvat kohosivat hieman. Hetken jälkeen Korpisaaren\npäällikkö sanoi:\n\n— Minä hyväksyn sen. Enkä ainoastaan muuttuneen tilanteen vuoksi.\nKatsokaas, minun on nyt turhaa suorittaa mitään kyselyjä. Minä tiedän\nnyt, millainen mies te olette.\n\nRaudan täytyi ihailla sitä älykkyyttä, millä vastustaja suoritti\nstrategisen peräytymisensä.\n\nKalpeakasvoinen mies viittasi häntä kumartumaan puoleensa. Sitten hän\nkuiskasi pomoihinsa katsoen:\n\n— Miksi ette ole sitonut noita?\n\n— Ei ollut nuoraa. Neiti Karppelan ja minun sitomiseen käytetty ei\nolisi riittänyt seitsemälle miehelle. Valintaa taas oli vaikeata tehdä.\n\nKorkeaselkäisessä tuolissa istuva mies hymyili kovaa hymyä. Sitten hän\nkuiskasi:\n\n— Lähettäkää tyttö hakemaan minun huoneestani. Siellä on kaapissa\nkylliksi nuoraa.\n\nNiin tehtiin. Herätessään tajuihinsa pomot sitten joutuivat huomaamaan\nolevansa huolellisesti köytetyt liikkumattomiksi.\n\nKalpeakasvoinen mies sanoi hiljaa Raudalle:\n\n— Nyt minä voin sanoa ääneen sen, mikä on tärkeää. Älkää luulko minun\npelkäävän noita veitikoita. Mutta alunperin näin tämän vaikeuden. Kun\nnaiset lähtevät, he ovat kuin koirat, joiden käpälien välistä temmataan\nherkullinen luu.\n\nSitten hän jatkoi ääneen:\n\n— Sopimuksemme siis on, ettette te ikinä palaa Korpisaareen ettekä\nusuta tänne muitakaan. Sitä vastaan minä luovutan teille nuo kaksi\nnaista ja heidän veneensä ja tulen itse saattamaan teidät turvallisesti\nrantaan asti. Onko näin hyvä?\n\n— On.\n\nMiehet vahvistivat sopimuksen kädenlyönnillä.\n\n— Onko teillä vielä joitakin vaatimuksia esitettävänä, tuomari Rauta?\n\n— Ei. Edellyttäen, ettette te eivätkä pomonne ryhdy myöhemmin hakemaan\nminulta tavalla tai toisella korvausta tämänpäiväisestä kivusta ja\nsärystä.\n\n— Sen voin luvata.\n\nKun molemmat naiset oli sijoitettu Onnelan valkoiseen veneeseen ja Eeva\nsaanut laitamoottorin käyntiin, Rauta ojensi Korpisaaren päällikölle\ntakaisin anastamansa kaksi pientä pistoolia.\n\nMutta tämä torjui:\n\n— Tehkää minulle se palvelus, että otatte ne mukaanne, tuomari Rauta.\nHenkilökohtaiseksi muistoksi tästä kiintoisasta yöstä.\n\nKun vene halkoi hitaasti vaikenevaa ulappaa sitä paikkaa kohden, johon\nrovastin poikavainajan mahonkivene oli jäänyt, Rauta kumartui Laura\nLaidan puoleen.\n\n— Olen pahoillani siitä, etten voi poistaa teiltä muuta kuin\nsuukapulan. En näet tahdo antautua siihen vaaraan, että minun olisi\npoimittava teidät vielä ylös järvestä. Toivon teidän vihdoinkin\nkäsittävän, että teidän pelinne on nyt lopussa!\n\n— Olkoon! sidottu tyttö sähähti. — Mutta Iloinen minä olen, siitä, että\nPaula Karppelan sain hengiltä! Majuri Pöystisen elämää hän ei päässyt\ntuhoamaan!\n\nSitten hän purskahti julmaan nauruun ja lisäsi:\n\n— Miten minä nautinkaan tuona unohtumattomana yönä! Paula, joka aina\noli ollut paljon kauniimpi, uljaampi ja viisaampi kuin kaikki muut,\njuoksi kuin älytön hiiri minun vähäpätöisen, halveksitun raukan\nvalmistamaan loukkuun! Hän, joka oli koko elämänsä tanssinut ruusuilla\nmurskaten kylmästi sydämiä, oli nöyrän kiitollinen minulle siitä, että\nautoin hänet lähtöön ja seurasin häntä rantaan! Joka askelesta, minkä\nhänen rinnallaan otin, minä riemuitsin, sillä minä olin voittanut\nhänet, voittamattoman, itse hän kantoi mukanaan kuolemaa — eväskorissa!\nJa itse hän vannotti minua, etten milloinkaan hiiskahtaisl kenellekään\nhänen matkastaan ja sen määränpäästä Sen valani olen koettanut pitää!\n\nRauta tuskin kuunteli murhaajattaren vihan purkausta. Kun tyttö oli\nvaiennut, hän kysyi vain:\n\n— Te rakastitte majuri Pöystistä. Eikö niin.\n\n— Kyllä! Häntä minä rakastan! Yli kaiken.\n\n\n\n"]