[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$flXEt_5vdQr7NX3aIzENBhdd-3PEsGHY4to2uL-sP-Pw":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":27,"gutenbergSummary":29,"gutenbergTranslators":30,"gutenbergDownloadCount":32,"aiDescription":33,"preamble":34,"content":35},3401,"Merenneito","Ibsen, Henrik",1828,1926,"3401-ibsen-henrik-merenneito","3401__Ibsen_Henrik__Merenneito","5-näytöksinen näytelmä","naytelma",[],[],"fi",1888,1910,21073,122495,false,48346,[23,24,25,26],"Family secrets -- Drama","Man-woman relationships -- Drama","Married people -- Drama","Norwegian drama -- Translations into Finnish",[28],"Plays/Films/Dramas","\"Merenneito: 5-näytöksinen näytelmä\" by Henrik Ibsen is a five-act play written in the late 19th century. The narrative unfolds in a small coastal town in northern Norway during the summer and examines the complexities of personal identity, freedom, and the impact of the past. The central character, Ellida Wangel, struggles with her desires and obligations, while her relationship with her husband, Doctor Wangel, reveals deeper themes of love and sacrifice.  The opening of the play introduces us to the Wangel family, including Doctor Wangel, his second wife Ellida, and their two daughters, Bolette and Hilde. As the summer morning unfolds, family dynamics and a sense of festivity surround the arrival of an old friend, the tutor Arnholm. Ellida’s past and her connection to the sea loom in the background, particularly her experience with a mysterious, possibly dangerous, former love, which brings tension to her current life. The conversation among the characters sets the stage for the exploration of Ellida’s internal conflict between her domestic life and her yearning for freedom linked to her past. (This is an automatically generated summary.)",[31],"Koskelainen, Yrjö",190,"Ibsenin näytelmä sijoittuu pieneen norjalaiseen merikaupunkiin, jossa majakanvartijan tytär Ellida Wangel elää lääkärin vaimona. Menneisyyden salaperäinen muukalainen palaa vaatimaan Ellidaa itselleen, mikä pakottaa hänet valitsemaan vapauden ja velvollisuuden välillä.","Henrik Ibsenin 'Merenneito' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3401.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","MERENNEITO\n\n5-näytöksinen näytelmä\n\n\nKirj.\n\nHENRIK IBSEN\n\n\nSuomentanut [\"Fruen fra havet\"]\n\nYrjö Koskelainen\n\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\n910.\n\n\n\n\n\n\nHENKILÖT:\n\nTohtori WANGEL, piirilääkäri.\nRouva ELLIDA WANGEL, hänen toinen vaimonsa.\nBOLETTE               |  hänen tyttäriään ensimäisestä\nHILDE, puolikasvuinen |  avioliitosta.\nYliopettaja ARNHOLM.\nLYNGSTRAND.\nBALLESTED.\nTUNTEMATON.\nKAUPUNGIN NUORTA VÄKEÄ.\nTURISTEJA.\nKESÄVIERAITA.\n\nTapahtuu kesäaikaan pienessä merikaupungissa pohjois-Norjassa.\n\n\n\n\nENSIMÄINEN NÄYTÖS.\n\n\nTohtori Wangelin suurella umpinaisella verannalla varustettu\nasuinrakennus vasemmalla. Sen edustalla ja ympärillä puutarha. Verannan\nedessä lipputanko. Oikealla puutarhassa lehtimaja, siinä pöytä ja\ntuoleja. Ristikkoaita porttineen perällä. Aidan takana kulkee tie\npitkin rantaa. Molemmin puolin kasvaa puita. Puiden välitse pilkottaa\netäältä vuono sekä korkeita tunturiharjanteita. Lämmin ja säteilevä\nkesäaamu.\n\nBALLESTED, keski-ikäinen mies, vanha samettitakki yllä ja leveälierinen\ntaiteilijahattu päässä, seisoo lipputangon juurella, laittaen\nlippunuoraa kuntoon. Lippu on maassa. Vähän matkaa hänestä\nmaalausteline; telineellä pingoitettu kangas. Vieressä telttatuolilla\npensselejä, maalilauta ja maalilaatikko. BOLETTE WANGEL tulee avoimesta\novesta verannalle. Kädessä suuri kukkavaasi, jonka hän laskee pöydälle.\n\nBOLETTE. No, Ballested, — joko nuora kulkee?\n\nBALLESTED. Mainiosti, neiti. Luistaa kuin öljytty. Saanko olla utelias\n— vieraitako tänään odotetaan?\n\nBOLETTE. Niin. Yliopettaja Arnholmin pitäisi tulla tänään aamupäivällä.\nKuuluu saapuneen viime yönä kaupunkiin.\n\nBALLESTED. Arnholm? Odottakaapas... Eikö sekin ollut muuan Arnholm,\njoka tässä takavuosina oli teillä kotiopettajana?\n\nBOLETTE. Oli, juuri sama mies.\n\nBALLESTED. Kas vaan! Vai tulee hän jälleen näille maille?\n\nBOLETTE. Tulee, ja siksi vedämme nyt lipun liehumaan.\n\nBALLESTED. No, sehän tietty.\n\n    (Bolette menee jälleen sisään. Vähän ajan perästä tulee Lyngstrand\n    tietä myöten oikealta. Seisahtuu uteliaan näköisenä, huomatessaan\n    maalausvehkeet. Hento, kivuloisen näköinen nuori mies. Köyhästi\n    vaan siististi puettu.)\n\nLYNGSTRAND (Aidan ulkopuolella.) Hyvää huomenta.\n\nBALLESTED (Käännähtää.) Oh, hyvää huomenta (Vetää lipun ylös.) Kas\nniin, — nyt ilmapallo nousee (Kiinnittää nuoran ja menee askartelemaan\nmaalauksen ääreen.) Hyvää huomenta... Vaan minulla ei varmaankaan ole\nkunnia —\n\nLYNGSTRAND Te olette varmaankin maalari, te.\n\nBALLESTED. Olen, tietysti. Olenhan minä maalarikin.\n\nLYNGSTRAND. Niin, niin, sen kyllä näen. Enkö saisi tulla vähän\nlähemmäksi?\n\nBALLESTED Haluatteko nähdä tämän?\n\nLYNGSTRAND. Niin kovin mielelläni.\n\nBALLESTED. Oh, ei tästä vielä ole katsottavaksi. Mutta olkaa hyvä.\nTulkaa vaan.\n\nLYNGSTRAND. Kiitoksia (Tulee puutarhan portista.)\n\nBALLESTED (Maalaa.) Tuo saarten välinen vuono tässä olisi maalattava.\n\nLYNGSTRAND. Niin näkyy.\n\nBALLESTED. Puuttuu vielä henkilökuva. Täällä kaupungissa ei saa\nminkäänlaista mallia käsiinsä.\n\nLYNGSTRAND. Tuleeko siihen joku henkilö?\n\nBALLESTED. Tulee. Tuohon hietikolle tulee puolikuollut merenneito.\n\nLYNGSTRAND. Miksi puolikuollut?\n\nBALLESTED. Hän on nähkääs eksynyt merestään eikä osaa sinne takaisin.\nJa niin hän menehtyy tuohon haaleavetiselle matalikolle.\n\nLYNGSTRAND. Niinkö? Omituinen aihe.\n\nBALLESTED. Tämän talon rouva sen aiheen minulle keksi.\n\nLYNGSTRAND. Ja minkä panette taulun nimeksi, kun se valmistuu?\n\nBALLESTED. Olen ajatellut nimeksi \"Merenneidon kuolema\".\n\nLYNGSTRAND. Se sopii hyvin. Siitä tulee varmaan jotain erinomaista.\n\nBALLESTED (Katsoo häneen.) Taidatte olla asiantuntija?\n\nLYNGSTRAND. Maalariko, tarkoitatte?\n\nBALLESTED. Niin.\n\nLYNGSTRAND. En, en ole. Mutta minä aion kuvanveistäjäksi. Nimeni on\nHans Lyngstrand.\n\nBALLESTED. Vai kuvanveistäjäksi? Niin, niin kuvanveisto on sekin soma\nja näppärä taide. Luulenpa muuten nähneeni teidät pari kertaa kadulla.\nOletteko jo kauvankin ollut täällä?\n\nLYNGSTRAND. Vain parisen viikkoa. Mutta jäisin halusta koko kesäksi.\n\nBALLESTED. Nauttimaan kylpyelämän virkistystä. Niinkö?\n\nLYNGSTRAND. Niin. Minä koetan täällä jälleen päästä voimiini.\n\nBALLESTED. Oletteko kivuloinen?\n\nLYNGSTRAND. Olen vähän heikonläntä. Mutta ei se ole sen vaarallisempaa.\nMinua vaivaa jonkunlainen hengenahdistus.\n\nBALLESTED. Noo, — eihän se ole kipu eikä mikään! Muuten, voisittehan\nkääntyä jonkin taitavan lääkärin puoleen.\n\nLYNGSTRAND. Olen aikonut puhua siitä tohtori Wangelille, kun vaan saan\nsopivan tilaisuuden.\n\nBALLESTED. Niin, tehkää se (Katsoo vasemmalle.) Tuolta tulee taas\nhöyrylaiva. Ja ihmisiä täpösen täynnä. Matkailijatulva on täällä\nkasvanut huimaavaa vauhtia viime vuosina.\n\nLYNGSTRAND. Niin, täällä näyttää olevan kovin vilkas liike.\n\nBALLESTED. Kesävieraita täällä kuhisee kaikki paikat. Pelkään todella,\nettä kelpo kaupunkimme menettää rauhallisen leimansa tämän vieraan väen\nkautta.\n\nLYNGSTRAND. Oletteko syntyisin tästä kaupungista?\n\nBALLESTED. Enkä ole. Mutta minä olen akla-aklimatiseerautunut tähän.\nOlen kiintynyt tänne ajan ja tottumuksen siteillä.\n\nLYNGSTRAND. Olette siis jo kauan täällä asunut?\n\nBALLESTED. Noin seitsemän-, kahdeksantoista vuotta. Jouduin tänne\nSkiven teatteriseurueen mukana. Mutta sitten sattui rahallisia\nvastoinkäymisiä. Ja seurue hajosi. Jokainen meni omalle taholleen, mikä\nminnekin.\n\nLYNGSTRAND. Mutta te jäitte tänne?\n\nBALLESTED. Minä jäin tänne. Ja hyvä että niin kävi. Siihen aikaan,\nnähkääs, harrastin koristemaalarin ammattia.\n\nBOLETTE (tuo huoneesta keinutuolin verannalle. Puhuu huoneeseen päin.)\nHilde, katsohan missä isän kirjailtu jakkara on.\n\nLYNGSTRAND (Menee verannan luo, tervehtää.) Hyvää huomenta, neiti\nWangel!\n\nBOLETTE (Kaiteen ääressä.) Kas vaan, tekö siellä, herra Lyngstrand?\nHyvää huomenta! Anteeksi, minä menen hetkiseksi — minun pitää vain —\n(Menee huoneeseen.)\n\nBALLESTED. Te tunnette tohtorin perheen?\n\nLYNGSTRAND. Hiukan. Olen tavannut neidit silloin tällöin vieraissa. Ja\nsitten puhelin vähän rouvankin kanssa taannoin, kun kuuntelimme soittoa\n\"Näkövuorella\". Hän kehoitti minua käymään talossa.\n\nBALLESTED. Tiedättekö, sitä tuttavuutta teidän pitäisi viljellä.\n\nLYNGSTRAND. Minä olenkin aikonut käydä heitä tervehtimässä. Tehdä\npienen visiitin. Kunhan keksisin sopivan tekosyyn.\n\nBALLESTED. Tekosyyn — mitä vielä — se on tarpeetonta (Katsoo\nvasemmalle.) No, helkkari! (Kerää kapineensa.) Laivahan on jo\nlaiturissa. Minun pitää joutua ravintolaan, ehkä joku tulijoista\ntarvitsee minua. Minä, nähkääs, olen myös parturi.\n\nLYNGSTRAND. Tehän olette kovin monipuolinen mies.\n\nBALLESTED. Niin, pikkukaupungissa täytyy ak-aklimatiseerautua monelle\nalalle. Jos siis satutte tarvitsemaan jotain parturinalaan kuuluvaa,\nhiusöljyä tahi muuta sellaista, niin kysykää vaan tanssinopettaja\nBallestedia.\n\nLYNGSTRAND. Tanssinopettaja?\n\nBALLESTED. Tahi soittokunnan johtajaa, jos niin tahdotte. Tänä iltana\nmeillä on soittajaiset \"Näkövuorella\". Hyvästi, hyvästi! (Menee\nkapineineen puutarhan portista ja tietä pitkin vasemmalle. Hilde tulee\nverannalle, jakkara kädessä. Bolette tuo lisää kukkia. Lyngstrand\ntervehtää Hildeä puutarhasta.)\n\nHILDE (Kaiteen luona, vastaamatta tervehdykseen.) Bolette kertoi, että\nte tänään olette uskaltanut tulla jo aidan sisäpuolelle.\n\nLYNGSTRAND. Niin, minä rohkenin astua vähän sisäpuolelle.\n\nHILDE. Oletteko ollut aamukävelyllä?\n\nLYNGSTRAND. En — tänään en tullut kävelleeksi.\n\nHILDE. Oletteko ollut uimassa sitte?\n\nLYNGSTRAND. Olen. Aamulla käväsin meressä. Näin teidän äitinne myös\ntuolla alhaalla. Hän meni uimahuoneeseensa.\n\nHILDE. Kuka meni?\n\nLYNGSTRAND. Äitinne.\n\nHILDE. Vai niin, hänkö (Asettaa jakkaran keinutuolin eteen.)\n\nBOLETTE (Vaihtaakseen puheenaihetta.) Ettekö nähnyt isän venettä\nvuonolla?\n\nLYNGSTRAND. Kyllä siellä purjehti joku tännepäin.\n\nBOLETTE. Se oli varmaankin isä. Hän on ollut sairaskäynnillä\nsaaristossa. (Järjestää yhtä ja toista pöydällä.)\n\nLYNGSTRAND (Nousee verannan alimmalle portaalle.) Kas vaan miten\nkaunista! Täälläpäs on kukkia!\n\nBOLETTE. Niin, eikö näytäkin kauniilta?\n\nLYNGSTRAND. Kerrassaan sievältä. Näyttää siltä kuin olisi juhla\ntalossa.\n\nHILDE. Juhla tänään onkin.\n\nLYNGSTRAND. Enkös arvannut! Varmaan isänne syntymäpäivä.\n\nBOLETTE (Varoittaen Hildelle.) Hm. — hm!\n\nHILDE (Siitä huolimatta.) Ei isän, vaan äidin.\n\nLYNGSTRAND. Vai niin! Vai äitinne.\n\nBOLETTE (Hiljaa, vihoissaan.) Mutta Hilde! —\n\nHILDE (Samoin.) Anna minun olla? (Lyngstrandille.) Nyt kai menette\naamiaiselle.\n\nLYNGSTRAND (Menee, alas rappusilta.) Niin, täytynee tässä hakea jotain\nsuuhunpantavaa.\n\nHILDE. Te elätte nyt varmaan oikein herroiksi siellä hotellissa?\n\nLYNGSTRAND. Minä en enää asu hotellissa. Se kävi liian kalliiksi.\n\nHILDE. Missä sitten?\n\nLYNGSTRAND. Minä asun nyt matami Jensenin luona.\n\nHILDE. Minkä matami Jensenin?\n\nLYNGSTRAND. Sen kätilön.\n\nHILDE. Anteeksi, herra Lyngstrand, mutta minä en todellakaan jouda\nenää —\n\nLYNGSTRAND. Oh, minun ei olisi pitänyt sanoa sitä.\n\nHILDE. Mitä sanoa?\n\nLYNGSTRAND. Sitä, mitä äsken sanoin.\n\nHILDE (Katselee häntä epäsuosiollisesti.) Nyt en ymmärrä teitä.\n\nLYNGSTRAND. Ette, ette! Vaan, hyvät neidit, minun täytyy nyt sanoa\nteille jäähyväiset.\n\nBOLETTE (Tulee rappusille.) Hyvästi, hyvästi, herra Lyngstrand. Teidän\ntäytyy suoda meille anteeksi tällä kertaa. — Vaan joskus toiste, —\nkun teillä on oikein hyvää aikaa — ja kun muuten haluttaa, — niin\nsilloin teidän pitää tulla tervehtimään isää — ja meitä myös.\n\nLYNGSTRAND. Paljon kiitoksia. Sen teen mielelläni (Tervehtää ja poistuu\npuutarhan portista. Mennessään tietä myöten vasemmalle, tervehtää hän\nvielä kerran verannallaolijoita.)\n\nHILDE (Puoliääneen.) Näkemiin, monsieur! Sanokaa terveisiä matami\nJensenille.\n\nBOLETTE (Hiljaa, pudistaa häntä käsivarresta.) Hilde —! Sinä\npahanilkinen nulikka! Oletko järjiltäsi! Hänhän voi kuulla sen.\n\nHILDE. Mitä siitä! Luuletko että minä siitä välitän.\n\nBOLETTE (Katsoo oikealle.) Nyt isä tulee (Tohtori Wangel matkapuvussa,\npieni matkalaukku kädessä, tulee tietä myöten oikealta.)\n\nWANGEL. Tässä minä nyt olen jälleen, lapsukaiset! (Tulee portista\nsisään.)\n\nBOLETTE (Menee häntä vastaan puutarhaan.) Olipa hauska, että tulit.\n\nHILDE (Menee myös häntä vastaan.) Isä, oletko nyt vapaa koko\nloppupäivän?\n\nWANGEL. En, minun täytyy vielä hetkiseksi mennä konttoriin. Sanokaapas,\nonko Arnholm jo tullut?\n\nBOLETTE. On, viime yönä. Me olemme lähettäneet sanan hotelliin.\n\nWANGEL. Ette siis vielä ole nähneet häntä?\n\nBOLETTE. Emme. Mutta hän tulee kai tänne aamupäivällä.\n\nWANGEL. Tulee varmaan.\n\nHILDE (Vetää häntä mukanaan.) Isä, katsohan nyt vähän ympärillesi.\n\nWANGEL (Katsoo verantaa.) Niin, minä näen kyllä lapseni. — Täällähän\non oikein juhlallista.\n\nBOLETTE. Niin, emmekö olekin saaneet kaunista aikaan?\n\nWANGEL. No se täytyy myöntää. — Onko — olemmeko vain kolmen\nkotosalla?\n\nHILDE. Olemme. Hän on mennyt —\n\nBOLETTE (Äkkiä keskeyttäen.) Äiti on uimassa. —\n\nWANGEL (Katsoo ystävällisesti Boletteen ja taputtaa häntä päähän. Sanoo\nsitten verkalleen:) Kuulkaa nyt, tyttöseni, — aiotteko pitää tämmöistä\njuhlaa koko päivän? — Ja lipun liehumassa myös koko päivän?\n\nHILDE. Sehän on tietty, isäkulta.\n\nWANGEL. Hm, — kyllä, kyllä niin. Mutta näettekös —\n\nBOLETTE (Iskee silmää ja nyökäyttää hänelle.) Ymmärräthän, että tämä\nkaikki on opettaja Arnholmin tähden. Kun niin hyvä ystävä tulee\npitkästä aikaa meitä tervehtimään, niin — —\n\nHILDE (Hymyilee ja ravistelee häntä.) Niin, ajatteles, isä. Olihan hän\nBoletten opettaja aikoinaan.\n\nWANGEL´(Puolittain hymyillen.) Niin, te molemmat olette aika\nveitikoita, te. — No, hyvä Jumala, — onhan niin luonnollista, että\nkunnioitamme vainajan muistoa. Mutta kuitenkin. Kas tuossa, Hilde,\n(antaa matkalaukun hänelle) lennätäppäs se konttoriin. — Ei, lapseni,\n— minä en pidä tästä. Tästä tavasta tarkoitan. Että me joka vuosi\nnäin —. Vaan — mitäpä se puhuen paranee! Emmehän voi toisin tehdä.\n\nHILDE (Aikoo viedä matkalaukun puutarhan lävitse vasemmalle, seisahtuu,\nkääntyy ja osoittaa kädellään.) Katsokaa, tuolta tulee eräs herrasmies.\nSe on varmaankin yliopettaja.\n\nBOLETTE (Katsoo sinnepäin.) Tuoko? (Nauraa.) No, oletpa sinä soma. —\nTuo vanha herrasmieskö olisi Arnholm!\n\nWANGEL. Odottakaas vähä, lapset. No, totta toisen kerran, eikö se\nsittekin ole hän? — Ihan varmaan, hän se on kuin onkin.\n\nBOLETTE (Tuijottaa hämmästyneenä sinnepäin.) Niin, Herra nähköön, johan\nminäkin sen huomaan! (Yliopettaja Arnholm hienossa kävelypuvussa,\nkultasankasine silmälasineen ja hoikka keppi kädessään, tulee\nvasemmalta. Näyttää hieman rasittuneelta, katsoo puutarhaan, tervehtii\nystävällisesti ja tulee portista sisään.)\n\nWANGEL. Tervetulon, rakas yliopettaja! Sydämellisesti tervetullut\nvanhoille valkamille jälleen!\n\nARNHOLM. Kiitoksia, tohtori Wangel! Tuhansia kiitoksia.\n\n    (Kättelevät toisiaan ja menevät yhdessä puutarhan lävitse.)\n\nARNHOLM. Ia tuossa ovat lapset! (Ojentaa heille kätensä ja katsoo\nheitä.) Tuskinpa olisin heitä enää tuntenutkaan.\n\nWANGEL. Sen kyllä uskon.\n\nARNHOLM. No — ehkä sentään Boletten — Niin, Boletten, olisin\nkumminkin tuntenut.\n\nWANGEL. Tuskinpa vaan. Ja siitähän onkin jo kahdeksan, yhdeksän vuotta,\nkun hänet viimeksi näitte. Niin, niin, täällä on paljon muuttunut siitä\najasta.\n\nARNHOLM (Katsoo ympärilleen.) Noh, eipä pahoin. Lukuunottamatta\ntietysti että puut ovat kasvaneet koko joukon — ja tuohon on istutettu\nlehtimaja —\n\nWANGEL. No, en tarkoita noita ulkonaisia —\n\nARNHOLM. (Hymyillen.) Ja sitten on tietysti perheessä nyt kaksi\nnaimaikäistä tytärtä.\n\nWANGEL. Naimaikäinen on vasta toinen.\n\nHILDE (Puoliääneen.) Kuuleppas vaan isää!\n\nWANGEL. Mutta nyt sijoitumme tuonne verannalle. Siellä on vilpoisempi.\nTehkää hyvin.\n\nARNHOLM. Kiitoksia, hyvä tohtori (Nousevat verannalle. Wangel pyytää\nArnholmia keinutuoliin.)\n\nWANGEL. Kas niin. Istukaa nyt rauhassa ja huoahtakaa siinä. Sillä te\nnäytätte todella hiukan rasittuneelta matkan jälkeen.\n\nARNHOLM. Oh, se ei mitään merkitse. Täällä ja tässä seurassa —\n\nBOLETTE (Wangelille.) Viemmekö saliin vettä ja marjamehua? Täällä käy\nvarmaan pian liian lämpimäksi.\n\nWANGEL. Niin, tehkää se, tyttöseni. Toimittakaa meille vettä ja\nmarjamehua. Ja ehkä vähän konjakkiakin.\n\nBOLETTE. Konjakkia myös?\n\nWANGEL. Hiukan vaan. Jos jotakuta haluttaisi.\n\nBOLETTE. Kyllä toimitan! Hilde, viehän nyt tuo matkalaukku konttoriin\n(Bolette menee saliin ja sulkee oven mennessään. Hilde ottaa\nmatkalaukun ja menee puutarhan lävitse rakennuksen taakse vasemmalle.)\n\nARNHOLM. (On katseellaan seurannut Bolettea.) Siinä on todellakin\nkelpo —. Niin, teillä on nyt kaksi reipasta tyttöä talossanne.\n\nWANGEL (Istuutuu.) Niin, eikö olekin?\n\nARNHOLM. Varsinkin Bolettea täytyy minun oikein ihmetellä — ja Hildeä\nmyös. Mutta entäs te itse, rakas tohtori, aiotteko te jäädä tänne koko\neliniäksenne?\n\nWANGEL. Siihenhän tuo jäänee. Ja täällähän minä olen syntynyt ja\nkasvanut. Täällä elänyt onnellisena vaimoni kanssa, hänen kanssaan,\njoka niin pian meidät jätti. Hänen, jonka tekin tunsitte, kun olitte\ntäällä viimeksi.\n\nARNHOLM. Niin — niin.\n\nWANGEL. Ja nyt elän jälleen onnellisena toisen vaimoni rinnalla. Niin,\nminun täytyy sanoa, että lopultakin olen ollut onnen suosikki.\n\nARNHOLM. Mutta toinen avioliittonne on lapseton?\n\nWANGEL. Meille syntyi pikku poika kaksi — puolenkolmatta vuotta\nsitten, mutta hänestä ei ollut pitkää iloa. Lapsi kuoli neljän, viiden\nkuukauden vanhana.\n\nARNHOLM. Eikö vaimonne ole kotona tänään?\n\nWANGEL. Kyllä kai hän kohta tulee. Hän on uimatiellään. Niin, hän käy\nuimassa joka päivä tähän aikaan. Oli ilma millainen tahansa.\n\nARNHOLM. Onko hän sairas?\n\nWANGEL. No, ei juuri sairaskaan. Vaikka onkin ollut kovin hermostunut\nnäinä viime vuosina. Tarkoitan, aina silloin tällöin. Enkä ole päässyt\nselville, mikä häntä oikeastaan vaivaa. Mutta meressä-olo, se on\nhänelle suorastaan elämänehto. Hän ei viihdy maalla.\n\nARNHOLM. Sen muistan vielä niiltä ajoin.\n\nWANGEL (Tuskin huomattavasti hymyillen.) Niin tehän tunsitte Ellidan jo\nsilloin, kun olitte opettajana Skjoldvikissä.\n\nARNHOLM. Tunsin. Hän kävi usein pappilassa. Ja sitäpaitse tapasin hänet\naina kun kävin majakassa hänen isänsä luona.\n\nWANGEL. Se aika tuolla meren ääressä on painanut häneen leimansa. Tämän\npuolen ihmiset eivät suorastaan käsitä häntä. Ne sanovatkin häntä\n\"merenneidoksi\".\n\nARNHOLM. Todellakin?\n\nWANGEL. Niin. Ja juuri sentähden. — Puhukaa nyt hänen kanssaan noista\nvanhoista ajoista, rakas Arnholm. Se vaikuttaisi häneen niin\nerinomaisen hyvää.\n\nARNHOLM (Katsoo epäillen häneen.) Onko teillä todella syytä siihen\nluuloon?\n\nWANGEL. On niinkin.\n\nELLIDAN ÄÄNI (Kuuluu oikealta puutarhasta.) Oletko siellä, Wangel?\n\nWANGEL (Nousten.) Olen, kultaseni.\n\n    (Rouva Ellida Wangel tulee lehtimajan luona olevain puiden välitse,\n    suuri leveä huivi hartioilla ja märät hiukset hajallaan olkapäillä.\n    Yliopettaja Arnholm nousee.)\n\nWANGEL (Hymyilee ja ojentaa kätensä häntä kohti.) Kas tässähän tulee\nmeidän merenneitomme!\n\nELLIDA (Kiirehtii rappusia ylös ja tarttuu hänen käsiinsä.) Jumalan\nkiitos, että näen sinut jälleen! Koska sinä tulit?\n\nWANGEL. Vast'ikään. Hetkinen sitten. (Osoittaa Arnholmia.) Mutta etkö\ntervehdi vanhaa tuttavaamme?\n\nELLIDA (Ojentaa Arnholmille kätensä.) No siinähän te vihdoinkin olette!\nTervetuloa! Ja anteeksi, etten ollut kotosalla. —\n\nARNHOLM. Oh, ei mitään. Älkää välittäkö minusta. —\n\nWANGEL. Oliko vesi raikasta tänään?\n\nELLIDA. Raikasta? Täällä ei vesi koskaan ole raikasta! Aina haaleata ja\nväljähtynyttä. Ah! Täällä vuonoissa on meri sairas.\n\nARNHOLM. Sairas?\n\nELLIDA. Niin, sairas. Ja luulen että se tekee ihmisetkin sairaaksi.\n\nWANGEL (Hymyillen.) Ylistätpä sinä kylpypaikkaamme.\n\nARNHOLM. Luulen pikemmin, rouva Wangel, että te olette erikoisesti\nkiintynyt mereen ja kaikkeen merelliseen.\n\nELLIDA. Niin, sitä se ehkä onkin. Melkein luulen itsekin samaa. Mutta\nnäettekö, kuinka somasti tytöt ovat koristaneet täällä teidän tähtenne.\n\nWANGEL (Hämillään.) Hm. — (Katsoo kelloaan.) Nyt minun täytyy —\n\nARNHOLM. Minun tähteni? Olisiko se —?\n\nELLIDA. Teidän tietysti. Emme me tavallisesti näin juhli. Uh miten\ntukahduttavan kuuma on täällä katon alla! (Menee puutarhaan.) Tulkaa\ntänne! Täällä tuntuu edes heikko tuulenhenki. (Istuu lehtimajaan.)\n\nARNHOLM (Menee jälessä.) Minusta puhaltelee jotenkin raittiisti.\n\nELLIDA. Niin teistä, joka olette tottunut pääkaupungin helteiseen\nilmaan. Siellähän kuuluu olevan kerrassaan kauheata kesäisin.\n\nWANGEL (On myös tullut puutarhaan.) Hm, rakas Ellida, nyt saat pitää\nvähän aikaa yksin seuraa vanhalle ystävällemme.\n\nELLIDA. Onko sinulla toimia?\n\nWANGEL. Minä pistäyn konttorissa. Ja sitten minun täytyy myös vähän\npukeutua. Vaan siinä en kauvaa viivy.\n\nARNHOLM (Istuutuu lehtimajaan.) Älkää minun tähteni hätäilkö, rakas\ntohtori. Vaimonne ja minä saamme kyllä ajan kulumaan.\n\nWANGEL (Nyökäyttää päätään.) Niin, niin, siitä olen varma. Siis\nnäkemiin! (Menee puutarhan poikki vasemmalle.)\n\nELLIDA (Lyhyen äänettömyyden jälkeen.) Eikö teistäkin täällä ole hyvä\nistua?\n\nARNHOLM. On, erinomaisen hyvä.\n\nELLIDA. Tätä lehtimajaa sanotaan minun majakseni. Sillä minä tämän\nteetin. Tahi oikeammin Wangel — minun tähteni.\n\nARNHOLM. Ja täällä te tavallisesti istutte?\n\nELLIDA. Niin, melkein kaiket päivät.\n\nARNHOLM. Kaiketi tyttöjen seurassa?\n\nELLIDA. Ei. He oleskelevat verannalla.\n\nARNHOLM. Entä Wangel?\n\nELLIDA. Oh, Wangel kulkee edestakaisin tätä väliä. Milloin hän on\ntäällä minun kanssani, milloin taas lasten luona.\n\nARNHOLM. Tekö olette niin asettanut?\n\nELLIDA. Luulen että niin on paras meille kaikille. Voimmehan helposti\npuhutella toisiamme, — jos meillä joskus sattuu olemaan jotain\nsanottavaa.\n\nARNHOLM (Istuu hetken ajatuksissaan.) Kun viimeksi näin teidät —\ntuolla Skjoldvikissä, tarkoitan — hm, — siitä on jo kauvan —\n\nELLIDA. Ainakin kymmenen vuotta, siitä kun olitte siellä.\n\nARNHOLM. Niin, niille paikoin. Mutta kun muistelen teitä niiltä ajoin,\njolloin asuitte siellä majakassa pakanatyttönä, niinkuin vanha\npastorimme sanoi, koska isänne hänen mielestään oli antanut teille\nlaivanimen tavallisen kristillisen ristimänimen sijaan —\n\nELLIDA. Niin, entä sitten?\n\nARNHOLM. Silloin en ikinä olisi uskonut, että kerran tapaisin teidät\ntäällä rouva Wangelina.\n\nELLIDA. Ei, silloinhan ei Wangel ollut vielä, — silloin eli vielä\ntyttöjen ensimäinen äiti. Heidän oikea äitinsä, tarkoitan. —\n\nARNHOLM. Niin, niin. Mutta vaikkei niin olisi ollutkaan. — Vaikka\nWangel olisikin ollut vapaa kuin lintu, niin en ikänä olisi saanut\npäähäni, että teistä molemmista tulisi aviopari.\n\nELLIDA. En minä liioin. En kuuna päivänä — siihen aikaan.\n\nARNHOLM. Onhan Wangel hyvä. Niin rehellinen hän on. Niin sydämellisen\nhyväntahtoinen kaikkia kohtaan —\n\nELLIDA (Lämpimästi ja sydämellisesti.) Se on totta. Niin hän on!\n\nARNHOLM. — mutta minusta te olette kuitenkin niin kokonaan erilaiset.\nTe olette niin kaukana toisistanne kuin taivas maasta.\n\nELLIDA. Niin —, sekin on totta.\n\nARNHOLM. Mutta miten Herran nimessä siis saattoi käydä näin?\n\nELLIDA. Oh, rakas Arnholm, älkää kysykö sitä minulta. En kuitenkaan\nvoisi sitä teille selittää, ja jos voisinkin, niin ette koskaan\nkäsittäisi siitä rahtuakaan.\n\nARNHOLM. Hm. — (Vähän hiljemmin.) Oletteko uskonut miehellenne jotain\nminua koskevaa? Tarkoitan tietysti tuota turhaa yritystä — johon\nkerran annoin herkkäuskoisuuteni vietellä itseni.\n\nELLIDA. En. Kuinka sitä epäilettekään! En ole maininnut sanallakaan\nsiitä, mitä tarkoitatte.\n\nARNHOLM. Sepä hyvä. Minusta vaan tuntui hiukan kiusalliselta\najatellessani, että —\n\nELLIDA. Olkaa huoleti. Miehelleni olen vaan kertonut, niinkuin totta\nonkin, että minä pidin teistä paljon ja että te silloin olitte paras ja\nuskollisin ystäväni.\n\nARNHOLM. Kiitoksia siitä. Vaan sanokaapas — miksi ette kertaakaan\nkirjoittanut minulle sen jälkeen, kun lähdin sieltä?\n\nELLIDA. Minä arvelin, että teistä tuntuisi tuskalliselta saada kirjeitä\nhenkilöltä, joka — joka ei voinut toteuttaa toiveitanne. Sehän olisi\nollut vain kiusallisten muistojen herättämistä ja sitä en tahtonut.\n\nARNHOLM. Hm. — Niin, niin, siinä voitte olla oikeassa.\n\nELLIDA. Mutta miksi ette itse koskaan kirjoittanut?\n\nARNHOLM (Katsoo häneen ja hymyilee puoleksi nuhtelevasti.) Kuinka?\nMinäkö olisin alottanut? Tehnyt itseni epäluulonalaiseksi? Olisitte\nvoinut vielä uskoa, että yritän jotain uutta keinoa. Ja sellaisen\njyrkän vastauksen jälkeen?\n\nELLIDA. Niin, niin. Kyllähän minä senkin ymmärrän. — Ettekö enää sen\njälkeen ole ajatellut jotain naista?\n\nARNHOLM. En koskaan. Minä olen pysynyt muistoilleni uskollisena.\n\nELLIDA (Puoleksi leikillä.) Oh, heittäkää vanhat, surulliset muistot.\nMinusta teidän pitäisi nyt vaan pyrkiä onnelliseen avioliittoon.\n\nARNHOLM. Sen pitäisi tapahtua sangen pian. Sillä muistakaa, rouva\nWangel, — minä olen jo, häpeä sanoa, täyttänyt seitsemänneljättä.\n\nELLIDA. No niin, sitä suurempi syy kiirehtiä. (Vaikenee hetkeksi. Sanoo\nsenjätkeen vakavasti ja hillityllä äänellä.) Mutta kuulkaa, rakas\nArnholm, — nyt ilmoitan teille erään asian, jota en silloin olisi\nsaanut sanotuksi edes henkeni kaupalla.\n\nARNHOLM. Ja mikä se on?\n\nELLIDA. Silloin kun te teitte — tuon turhan yrityksen, kuten itse\nsanoitte — silloin en voinut vastata teille toisin kuin vastasin.\n\nARNHOLM. Sen tiedän. Teillä oli vain ystävän tunteet minua kohtaan.\nTiedän sen kyllä.\n\nELLIDA. Vaan te ette tiedä, että sieluni ja kaikki ajatukseni olivat\nsillä kertaa kiintyneet toiseen.\n\nARNHOLM. Silloin?\n\nELLIDA. Niin, juuri silloin.\n\nARNHOLM. Vaan sehän on mahdotonta. Te erehdytte ajasta. Tuskin te\nsilloin vielä tunsittekaan Wangelia.\n\nELLIDA. Minä en puhu Wangelista.\n\nARNHOLM. Ette Wangelista? Mutta siihen aikaan, — siellä syrjäisessä\nSkjoldvikissä. — En muista ainoatakaan ihmistä, johon siellä olisitte\nvoinut kiintyä.\n\nELLIDA. Ette, ette. Sen kyllä uskon. Sillä se kaikki olikin niin hullun\nmieletöntä.\n\nARNHOLM. Ettekö voi kertoa siitä tarkemmin.\n\nELLIDA. Siinähän on kylliksi, kun tiedätte, etten silloin ollut vapaa.\nJa nyt sen tiedätte.\n\nARNHOLM. Ja jos olisitte silloin ollut vapaa?\n\nELLIDA. Niin mitä?\n\nARNHOLM. Olisinko silloin saanut toisenlaisen vastauksen kirjeeseeni?\n\nELLIDA. Mistä sen tietäisin? Saihan Wangel toisenlaisen vastauksen.\n\nARNHOLM. Mitä siis hyödyttää kertoa siitä, ett'ette ollut vapaa?\n\nELLIDA (Nousee ikäänkuin tuskan ja levottomuuden ajamana.) Täytyyhän\nminun jollekin uskoa salaisuuteni. Ei, ei. Istukaa te vaan.\n\nARNHOLM. Miehenne siis ei tiedä siitä mitään?\n\nELLIDA. Minä tunnustin hänelle jo alussa, että sydämeni oli kerran\nollut kiintynyt toiseen. Enempää hän ei tahtonut tietää. Ja sen jälkeen\nemme ole kajonneet koko asiaan. Eikähän se muuta ollut, kuin sulaa\nhulluutta. Ja menihän se sitten ohi. Niin minä tarkoitan, —\ntavallansa.\n\nARNHOLM (Nousee.) Ainoastaan tavallansa? Eikö kokonaan?\n\nELLIDA. Kyllä, kyllä! Voi, rakas Arnholm. Te ette sittenkään ymmärrä\nsitä. Ja sehän onkin niin käsittämätöntä. En tiedä miten voisin sen\nteille selittää. Te vaan luulisitte minua sairaaksi. Taikka kerrassaan\nhourupäiseksi.\n\nARNHOLM. Mutta hyvä rouva Wangel, — nyt teidän todellakin täytyy puhua\nsuunne puhtaaksi.\n\nELLIDA. No niin. Minä koetan. Kuinka te, järkimies, selitätte sen\nseikan että — (Katsoo ulos, keskeyttää.) Puhutaan sitten myöhemmin,\ntuossa tulee joku vieras. (Lyngstrand tulee puutarhaan vasemmalta.\nKukka napinlävessä ja silkkinauhoihin ja papereihin kiedottu kukkavihko\nkädessä. Seisahtuu, viivyttelee empivän näköisenä verannan luona.)\n\nELLIDA (Lehtimajasta.) Etsittekö meidän tyttöjä, herra Lyngstrand?\n\nLYNGSTRAND (Käännähtää.) Oh, sielläkö te olettekin, rouva? (Tervehtii\nja tulee lähemmäksi.) En. En neitejä. Vaan teitä itseänne, rouva\nWangel. Lupasittehan että saisin tulla tervehtimään teitä —.\n\nELLIDA. Tietysti. Olette aina tervetullut!\n\nLYNGSTRAND. Tuhansia kiitoksia. Ja kun sattui niin onnellisesti, että\nteillä tänään on juhlapäivä.\n\nELLIDA. Tekin sen tiedätte?\n\nLYNGSTRAND. Tiedän. Ja sentähden rohkenen ojentaa teille tämän. —\n(Kumartaa ja ojentaa kukkavihkon.)\n\nELLIDA (Hymyilee.) Mutta, hyvä herra Lyngstrand, eikö olisi oikeinta,\nettä antaisitte kauniit kukkanne herra Arnholmille itselleen? Sillä\nhänhän se kuitenkin on —\n\nLYNGSTRAND (Katsoo epävarmasti toisesta toiseen.) Anteeksi — mutta\nminä en tunne tätä vierasta herraa. Tämä on vain. — Minä tulen\nsyntymäpäivän johdosta.\n\nELLIDA. Syntymäpäivän? Olette erehtynyt, herra Lyngstrand. Emme vietä\nkenenkään syntymäpäivää tänään.\n\nLYNGSTRAND (Hymyilee lempeästi.) Oh, minä kyllä tiedän. Vaikka en\nluullut sitä niin salaiseksi.\n\nELLIDA. Mitä te tiedätte?\n\nLYNGSTRAND. Että nyt on rouvan syntymäpäivä.\n\nELLIDA. Minun?\n\nARNHOLM. (Katsoo kysyvästi häneen.) Tänäänkö? Ei suinkaan?\n\nELLIDA (Lyngstrandille.) Kuinka olette tullut siihen luuloon?\n\nLYNGSTRAND. Hilde neitihän sen ilmaisi. Minä nähkää pistäysin täällä jo\naikaisemmin. Ja silloin kysäsin neideiltä miksi he ovat koristaneet\ntalon kukkasilla ja miksi lippu on liehumassa?\n\nELLIDA. No?\n\nLYNGSTRAND. Ja silloin Hilde neiti vastasi: tänään on äidin\nsyntymäpäivä.\n\nELLIDA. Äidin —! Vai siten.\n\nARNHOLM. Ahaa! (Hilde ja Arnholm katsovat merkitsevästi toisiinsa.) No,\nkoska tämä nuori herra sen kerran tietää — rouva Wangel, niin —\n\nELLIDA (Lyngstrandille.) No niin, koska te sen kerran tiedätte niin, —\n\nLYNGSTRAND (Tarjoo jälleen kukkavihkoa.) Saanen toivottaa teille\nonnea. —\n\nELLIDA (Ottaa kukat.) Tuhannet kiitokset. Tehkää hyvin ja istukaa\nhetkiseksi, herra Lyngstrand. (Ellida, Arnholm ja Lyngstrand istuutuvat\nlehtimajaan.)\n\nELLIDA. Tämä — tämä minun syntymäpäiväni — oli oikeastaan aiottu\nsalaisuudeksi, herra yliopettaja.\n\nARNHOLM. Niin, nähtävästi. Se ei ollut meitä syrjäisiä varten.\n\nELLIDA (Laskee kukkavihkon pöydälle.) Juuri niin. Ei meitä syrjäisiä\nvarten.\n\nLYNGSTRAND. Saatte olla huoleti. Minä en virka siitä kellekään\nkuolevaiselle.\n\nELLIDA. Sitä en suinkaan tarkoittanut. Mutta kuinka te nyt jaksatte?\nMinusta näytätte entistä paremmalta.\n\nLYNGSTRAND. Oh, minä uskon tästä pian paranevani. Ja kun sitten\ntulevana kesänä pääsen ehkä Italiaan. —\n\nELLIDA. Ja pääsettehän te, sanovat tytöt.\n\nLYNGSTRAND. Niin, sillä minulla on Bergenissä eräs hyväntekijä ja\nsuojelija. Ja hän on luvannut auttaa minua ensi vuonna.\n\nELLIDA. Miten olette hänen kanssaan joutunut tekemisiin?\n\nLYNGSTRAND. Oh, siitä saan kiittää erästä onnellista sattumaa. Minä\nolin nähkääs kerran merimiehenä eräässä hänen laivassaan.\n\nELLIDA. Todellakin? Siihen aikaan teitä huvitti merilläkulkeminen.\n\nLYNGSTRAND. Ei, ei vähääkään. Vaan kun äitini kuoli, niin ei isä\nsietänyt enään minua vetelehtimässä kotona. Ja niin läksin merille.\nSitten jouduimme kotimatkalla Englannin kanavassa haaksirikkoon. Ja se\noli onneksi minulle.\n\nARNHOLM. Kuinka niin?\n\nLYNGSTRAND. Sillä siinä haaksirikossa sain tämän vammani. Tämän täällä\nrinnassa. Olin näet liian kauan jääkylmässä vedessä, ennenkuin\npelastivat minut. Ja sittenhän minun täytyi heittää merimiehenammatti.\nJa se oli todellakin suuri onni.\n\nARNHOLM. Niinkö arvelette?\n\nLYNGSTRAND. Niin. Sillä eihän vamma ole sen vaarallisempi. Ja nythän\nminä saan ruveta kuvanveistäjäksi, joksi haluan kaikesta sydämestäni.\nAjatelkaahan, — saada muovailla pehmeätä savea, joka taipuu niin\nhienosti sormien välissä!\n\nELLIDA. Ja mitä te sitten aiotte muovailla siitä? Vedenhaltijoita ja\nmerenneitoja? Tai muinaisajan viikinkejä?\n\nLYNGSTRAND. Ei, ei mitään niistä. Heti kun vaan siihen pystyn, koetan\nluoda suuren teoksen. Kokonaisen ryhmäkuvan.\n\nELLIDA. No niin. Ja mitä se tulee kuvaamaan?\n\nLYNGSTRAND. Jotakin, jonka minä itse olen elänyt.\n\nARNHOLM. Niin, niin — pysytelkää vaan semmoisissa aiheissa.\n\nELLIDA. Mutta mitä se siis esittää?\n\nLYNGSTRAND. Katsokaas, olen ajatellut, että siinä olisi ensinnäkin\nnuori merimiehen vaimo. Hän nukkuu ja nukkuu niin kumman rauhattomasti.\nJa hän näkee unta. Luulenpa saavani hänet sellaiseksi, että heti huomaa\nhänen näkevän unta.\n\nARNHOLM. Eikö mitään muuta?\n\nLYNGSTRAND. Tietysti siihen tulee vielä toinenkin henkilö: hänen\nmiehensä, jolle vaimo on ollut uskoton tämän poissaollessa. Ja mies on\nhukkunut.\n\nARNHOLM. Mitä sanotte?\n\nELLIDA. Onko hän hukkunut?\n\nLYNGSTRAND. On, hukkunut merimatkalla. Vaan ihmeellisintä on, että hän\nyhtäkaikki saapuu kotiin. Se tapahtuu yöllä. Ja nyt hän seisoo siinä\nvuoteen vieressä ja tuijottaa vaimoonsa, likomärkänä, niinkuin hän oli\nmerestä nostettaissa.\n\nELLIDA (Vaipuu tuolin selkää vasten.) Onpa se eriskummallista. (Sulkee\nsilmänsä.) Oh, minä näen tuon kaiken ilmielävänä edessäni.\n\nARNHOLM. Mutta Herran nimessä! Te, herra — herra — sanoitte sen\nolevan omasta elämästänne.\n\nLYNGSTRAND. Aivan niin, minä olenkin sen nähnyt ja kokenut. Tavallaan\nnähnyt.\n\nARNHOLM. Nähnyt että kuollut mies —?\n\nLYNGSTRAND. No niin, minä en tietysti tarkoita että olisin sen oikein\nnäkemällä nähnyt. En, ulkonaisesti, ymmärrättekö, mutta joka\ntapauksessa —\n\nELLIDA (Elävästi, jännityksellä.) Kertokaa minulle mitä siitä tiedätte.\nTästä on minun saatava selko.\n\nARNHOLM (Hymyilee.) Niin, tässähän on jotakin teille, siinä kun on\nmeren tunnelmaa.\n\nELLIDA. Miten se siis tapahtui, herra Lyngstrand?\n\nLYNGSTRAND. Niin, kun me silloin olimme kotimatkalle lähdössä eräästä\nkaupungista — Halifax oli muistaakseni sen nimi — täytyi meidän\njättää muuan matruuseistamme sinne sairashuoneeseen. Hänen sijalleen\npestattiin eräs amerikkalainen. Tämä uusi pursimies —\n\nELLIDA. Tuo amerikkalainen?\n\nYNGSTRAND. — Niin; hän sai kerran kapteenilta lainaksi suuren pinkan\nvanhoja sanomalehtiä, joita hän myötäänsä luki ja selaili, —\noppiakseen norjaa, kuten hän sanoi.\n\nELLIDA. Entä sitten?\n\nLYNGSTRAND. Sitten eräänä iltana oli kauhea myrsky. Koko miehistö oli\nkannella, paitsi tuo amerikkalainen ja minä. Hän oli nyrjäyttänyt\njalkansa, eikä päässyt paikaltaan. Minä olin myös sairaana ja makuulla.\nNo, siinä hän taas istui lukemassa jotain vanhaa lehteä —\n\nELLIDA. No! Entä sitten?\n\nLYNGSTRAND. Mutta lukiessaan hän yht'äkkiä älähtää. Minä katson häneen:\nhän on kalmankalpea kasvoiltaan. Ja sitten hän rutistaa sanomalehden\nkokoon, ja rupeaa repimään sitä tuhansiksi kappaleiksi. Vaan sen hän\nteki hiljaa, aivan hiljaa.\n\nELLIDA. Eikö hän sanonut mitään? Eikö mitään?\n\nLYNGSTRAND. Ei heti. Mutta hetken perästä hän sanoi ikäänkuin\nitsekseen: Mennyt toiselle. Toiselle miehelle minun poissaollessani.\n\nELLIDA (Sulkee silmänsä ja sanoo hiljaa:) Sanoiko hän niin?\n\nLYNGSTRAND. Sanoi. Ja ajatelkaahan, — sen hän sanoi ihan selvällä\nnorjankielellä. Sen miehen oli helppo oppia vieraita kieliä, sen minä\nsanon.\n\nELLIDA. Entä sitten? Mitä muuta tapahtui?\n\nLYNGSTRAND. Niin, sitten tulee kaikista kummallisin, jota en voi\nikänäni unohtaa. Sillä hän lisäsi, ja senkin yhtä hiljaa: Mutta minun\nhän on ja minun hän on oleva. Ja minua hänen täytyy seurata, vaikka\nminun merenpohjasta olisi noustava häntä noutamaan.\n\nELLIDA (Kaataa itselleen vettä lasiin. Hänen kätensä vapisee.) Huh,\nmiten helteistä täällä on tänään.\n\nLYNGSTRAND. Ja sen hän sanoi sellaisella tahdonvoimalla, että minusta\ntuntui kuin voisi hän tehdäkin sen.\n\nELLIDA. Ettekö tiedä, mihin tuo mies on joutunut?\n\nLYNGSTRAND. Hän ei varmaankaan ole enään hengissä, hyvä rouva.\n\nELLIDA (Kiivaasti.) Mistä sen päätätte?\n\nLYNGSTRAND. Mehän jouduimme sittemmin haaksirikkoon. Minä pääsin isoon\nveneeseen kapteenin ja viiden muun miehen kanssa. Perämies meni\npikkuveneeseen. Siinä oli myös amerikkalainen ja eräs kolmas.\n\nELLIDA. Ja heistä ei ole kuulunut mitään sen koommin?\n\nLYNGSTRAND. Ei, rouva, ei niin mitään. Hyväntekijäni kirjoitti\nsiitä aivan äskettäin. Mutta juuri sentähden olen saanut niin\nvastustamattoman halun luoda tästä aiheesta taideteoksen. Tuo uskoton\nmerimiehen vaimo on niin elävänä edessäni. Ja sitten kostaja, joka on\nhukkunut ja merestä kuitenkin nousee vaimonsa vuoteen viereen. Minä\nnäen selvästi heidät molemmat.\n\nELLIDA. Minä myöskin (Nousee.) Tulkaa, — menkäämme sisään. Taikka\ntuonne rantaan Wangelin luo! Minusta täällä on niin tukahduttavan kuuma\n(Menee pois lehtimajasta.)\n\nLYNGSTRAND (On niinikään noussut.) Minä puolestani kiitän ja sanon\njäähyväiset. Minähän tulin vain nimipäiväonnittelulle.\n\nELLIDA. No, kuten tahdotte (Ojentaa hänelle kätensä.) Hyvästi ja\nkiitoksia kukista. (Lyngstrand tervehtii ja poistuu puutarhan portista\nvasemmalle.)\n\nARNHOLM. (Nousee ja menee Ellidan luo.) Näen että se koski teihin\nsyvästi, rakas rouva Wangel.\n\nELLIDA. Niin, voi sanoa niin, vaikka —\n\nARNHOLM. Mutta eihän se oikeastaan ollut muuta, kuin mitä oli\nodotettavissa —\n\nELLIDA (Säpsähtää ja tuijottaa häneen.) Odotettavissa?\n\nARNHOLM. Niin — ainakin minusta näyttää.\n\nELLIDA. Odotettavissa — että joku tulee ihmisten ilmoille\nmerenpohjasta —! Ja tuommoisesta syystä!\n\nARNHOLM. Mitä ihmettä! Tuon kaistapäisen herrasmiehen merimiesjuttuko\nteitä noin —?\n\nELLIDA. Rakas Arnholm, hän ei ehkä sittenkään ole niin kaistapäinen.\n\nARNHOLM. Tuo juttu kuolleesta merimiehestäkö teidät noin säikäytti!\nMinä kun luulin —\n\nELLIDA. Mitä te luulitte?\n\nARNHOLM. Minä tietysti luulin, että kaikki oli teidän puoleltanne vain\npientä peliä ja — että teitä koko ajan kiusasi vain se huomio, että\nmiehenne ja hänen lapsensa elävät omaa perhe-elämäänsä, josta te olette\nkokonaan suljettu pois.\n\nELLIDA. Ei, ei! Olkoon sen laita miten tahansa. Enhän voi vaatia, että\nmieheni eläisi yksinomaan minua varten. Minulla ei ole oikeutta siihen.\n\nARNHOLM. Mutta minusta teillä sentään pitäisi olla se oikeus.\n\nELLIDA. Ehkä. Mutta minulla ei kuitenkaan ole sitä. Ja elänhän minä\nitsekin omaa elämääni, josta nuo muut ovat poissuljetut.\n\nARNHOLM. Te! (Hiljemmin.) Tarkoitatteko, että —? Te — te — ettette\noikeastaan pidä miehestänne?\n\nELLIDA. Oi pidän, pidän! Kaikesta sielustani olen ruvennut pitämään\nhänestä! Ja juuri sentähden tämä on niin kauheata, — niin\nselittämätöntä, — suorastaan käsittämätöntä —!\n\nARNHOLM. Uskokaa huolenne minulle! Teettehän sen, rouva Wangel?\n\nELLIDA. Rakas ystäväni, minä en voi. En nyt ainakaan. Toiste ehkä.\n\nBOLETTE (Tulee verannalle ja menee puutarhaan.) Nyt isä tulee\nkonttorista. Emmekö siirtyisi kaikki saliin?\n\nELLIDA. Tehkäämme se!\n\n    (Wangel, toisessa puvussa, tulee Hilden kanssa vasemmalta.)\n\nWANGEL. Kas niin! Tässä olen, ja valmiina vaikka mihin. Nytkös maistuu\nlasi raikasta.\n\nELLIDA. Odota hetkinen (Menee lehtimajaan ja tuo kukkaisvihkon.)\n\nHILDE. Katsokaahan! Miten kauniita kukkia! Mistä olet ne saanut?\n\nELLIDA. Kuvanveistäjä Lyngstrandilta, rakas Hilde.\n\nHILDE (Säpsähtää.) Lyngstrandilta?\n\nBOLETTE (Levottomasti.) Onko Lyngstrand ollut täällä — nyt taas?\n\nELLIDA (Hienosti hymyillen.) On. Hän pistäysi täällä tuomassa tämän.\nSyntymäpäivän johdosta, ymmärrätkö?\n\nBOLETTE (Katsoo nurjasti Hildeen.) Oh! —\n\nHILDE (Muristen.) Mokomakin hölmö!\n\nWANGEL (Tuskallisen neuvottomasti Ellidalle.) Hm. — Niin, näetkös. —\nMinä vakuutan sinulle, rakas, hyvä, kallis Ellida —\n\nELLIDA (Keskeyttäen.) Tulkaa nyt, pikkutytöt! Panemme minunkin\nkukkaseni tuonne toisten joukkoon (Menee verannalle.)\n\nBOLETTE (Hiljaa Hiidelle.) Hän on sittekin pohjaltaan hyvä.\n\nHILDE (Puolikovaa, näyttää äkäiseltä.) Mukamas! On olevinaan tehdäkseen\nisälle mieliksi.\n\nWANGEL (Verannalla, puristaa Ellidan kättä.) Kiitos — kiitos! Sydämeni\nkiitos tästä, Ellida!\n\nELLIDA (Järjestää kukkia.) Mitä vielä — miksen minäkin olisi mukana\nkoristamassa — äidin syntymäpäiväksi?\n\nARNHOLM. Hm. — (Menee Wangelin ja Ellidan luo. Bolette ja Hilde jäävät\npuutarhaan.)\n\n\n\n\n\nTOINEN NÄYTÖS.\n\n\n\"Näkövuorella\". Näreikköä kasvava harju kaupungin ulkopuolella.\nTaaempana näkötorni ja tuuliviiri. Suuria istuinkiviä on asetettu\ntornin ympärille ja etualalle. Kaukaa perältä näkyy ulkovuono saarineen\nja esiinpistävine niemineen. Aavaa merta ei näy. Puolivaloisa kesäyö.\nPunertava kajastus ilmassa ja etäisillä vuortenbarjanteilla.\nNeliäänistä laulua kuuluu oikeanpuoleisilta rinteiltä.\n\nKaupungin nuorisoa, naisia ja herroja nousee parittain harjua myöten\noikealta, kulkevat tuttavallisesti keskustellen vahtitornin ohitse\npoistuen vasemmalle. Heidän jälkeensä tulee Ballested, opastaen\nulkomaalaista matkailijaseuruetta, johon kuuluu sekä herroja että\nnaisia. Hänellä on kokonainen kantamus huiveja ja matkalaukkuja.\n\nBALLESTED (Osoittaa ylöspäin kepillään.) Sehen sie, meine Herrschaften,\n— tuolla kaukana on vielä eräs Berge. Das wollen wir auch besteigen\nund so davon alaspäin — (Jatkaa englannin kielellä ja vie seuransa\nvasemmalle.)\n\nHILDE (Tulee reippaasti oikeanpuoleista rinnettä, pysähtyy ja katsoo\ntaakseen. Vähän ajan perästä myös Bolette samaa tietä.)\n\nBOLETTE. Mutta, rakas Hilde, miksi juoksimme pois Lyngstrandin luota?\n\nHILDE. Siksi että minä en voi kulkea niin kiusottavan hitaasti. Kas,\nkas, kuinka hän kömpii tuolla jälessämme.\n\nBOLETTE. Oh, tiedäthän miten heikko hän on.\n\nHILDE. Luuletko että se on kovinkin vaarallista?\n\nBOLETTE. Luulen, varmasti.\n\nHILDE. Hänhän oli isän luona iltapäivällä. Tahtoisinpa tietää, mitä isä\nhänestä arvelee.\n\nBOLETTE. Isä sanoi että hänessä on alulla keuhkojen kovettuminen tai\njotain sellaista. Hän ei elä vanhaksi, sanoi isä.\n\nHILDE. Sanoiko hän niin! Ajatteles — minä arvelin ihan samaa.\n\nBOLETTE. Mutta älä Herran tähden anna hänen huomata mitään.\n\nHILDE. Oh, kaikkea sinä luuletkin. (Puoliääneen.) Kas niin — nyt on\nHannu kompuroinut ylös. Hannu — eikö totta, — hänestä näkyy jo\npäältäpäin, että hänen nimensä on Hannu.\n\nBOLETTE (Kuiskaa.) Ole nyt järkevä! Muista se!\n\nLYNGSTRAND (Tulee oikealta päivänvarjo kädessä.) Pyydän anteeksi, hyvät\nneidit, vaan minä en päässyt niin nopeaan kuin te.\n\nHILDE. Oletteko nyt saanut päivänvarjonkin?\n\nLYNGSTRAND. Se on teidän äitinne. Hän käski käyttämään sitä keppinä,\nsillä omaani en tullut ottaneeksi mukaan.\n\nBOLETTE. Vieläkö he ovat siellä alhaalla? Isä ja muut?\n\nLYNGSTRAND. Ovat. Isänne pistäysi ravintolaan, ja muut istuvat\nulkopuolella soittoa kuulemassa. Mutta sitten aikovat he kiivetä tänne,\nsanoi äitinne.\n\nHILDE (Katsoo häneen.) Nyt olette kai hyvin uupunut?\n\nLYNGSTRAND. Niin, tuntuu kuin olisin hieman uupunut. Luulenpa tosiaan,\nettä minun täytyy istahtaa vähäksi aikaa. (Istuu kivelle.)\n\nHILDE (Hänen edessään.) Tiedättekö, että myöhemmin tanssitaan tuolla\nalhaalla soittolavalla?\n\nLYNGSTRAND. Kyllä kuulin puhuttavan siitä.\n\nHILDE. Teistä kai on hauska tanssia?\n\nBOLETTE (Poimii kanervikosta kukkasia.) No mutta Hilde, anna nyt herra\nLyngstrandin edes hengähtää.\n\nLYNGSTRAND (Hildelle.) Niin, neiti, minä tanssisin mielelläni — jos\nvaan voisin.\n\nHILDE. Niinkö. Ettekö ole koskaan opetellut?\n\nLYNGSTRAND. En, en ole opetellutkaan. Mutta en minä oikeastaan sitä\ntarkoittanut. Tarkoitin, etten voi rintani tähden.\n\nHILDE. Tuon vamman vuoksi, jonka sanotte saaneenne.\n\nLYNGSTRAND. Niin, vamman vuoksi.\n\nHILDE. Oletteko kovin huolissanne tuon vamman tähden?\n\nLYNGSTRAND. Enkä. Sitä en juuri voi sanoa. (Hymyilee.) Luulen että\nihmiset juuri siitä syystä ovat niin hyviä ja ystävällisiä minua\nkohtaan.\n\nHILDE. Niin! ja eihän se niin vaarallinen vamma olekaan.\n\nLYNGSTRAND. Ei, ei lainkaan vaarallinen. Niin ymmärsin isännekin sanat.\n\nHILDE. Ja paraneehan se, kunhan vaan pääsette matkustamaan.\n\nLYNGSTRAND. Paranee tietysti.\n\nBOLETTE (Ojentaa kukkaset.) Kas tässä herra Lyngstrand, pistäkää ne\nnapinläpeen.\n\nLYNGSTRAND. Oi, tuhannen kiitosta, hyvä neiti! Te olette liian hyvä\nminua kohtaan.\n\nHILDE (Katsoo alas oikealle.) Tuolta he nyt tulevat tietä myöten.\n\nBOLETTE (Katsoo samaanne.) Kunpa vaan tietäisivät, mistä tie kääntyy.\nEi, nyt menevät he väärään suuntaan.\n\nLYNGSTRAND (Nousee.) Minä juoksen tienhaaraan ja huudan heille.\n\nHILDE. Saattepa silloin huutaa keuhkojen täydeltä.\n\nBOLETTE. Ei, älkää menkö. Väsytätte vaan turhaan itseänne.\n\nLYNGSTRAND. Oh, alamäkeen pääsee niin helposti. (Menee oikealle.)\n\nHILDE. Alamäkeen niin! (Tähystää hänen jälkeensä.) Ja lisäksi hän vielä\nloikkii. Eikä ajattele että hänen on jälleen kiivettävä ylös.\n\nBOLETTE. Miesparka —\n\nHILDE. Ottaisitko Lyngstrandin, jos hän kosisi sinua?\n\nBOLETTE. Oletko hassu?\n\nHILDE. Tarkoitan tietysti ellei hänellä olisi tuota iankaikkista\nvammaa. Ja ellei hänen täytyisi kuolla niin pian. Ottaisitko silloin?\n\nBOLETTE. Minusta olisi viisainta että sinä hänet ottaisit.\n\nHILDE. Ei, siitä ei tule mitään. Mieshän on rutiköyhä. Hänhän ei voi\nelättää itseäänkään.\n\nBOLETTE. Miksi siis puhut niin paljon hänestä?\n\nHILDE. Vamman tähden, tietysti.\n\nBOLETTE. En ole juuri huomannut, että sinä säälisit häntä sen vuoksi.\n\nHILDE. Enhän minä säalikkään. Mutta minusta on vaan niin\nhoukuttelevaa. —\n\nBOLETTE. Mikä?\n\nHILDE. Katsella häntä ja saada hänet vakuuttamaan, ettei se ole\nvaarallista. Ja että hän matkustaa kerran ulkomaille ja että hänestä\ntulee suuri taiteilija. Tuohon kaikkeen hän uskoo ja on niin kumman\nitsetyvtyväinen. Siitä ei kuitenkaan tule mitään. Ei kuuna päivänä. Hän\nei elä niin kauan. Se on minusta niin jännittävää ajatella.\n\nBOLETTE. Jännittävää!\n\nHILDE. Niin, minusta se on hyvin jännittävää. En voi auttaa sitä.\n\nBOLETTE. Hyi, Hilde, sinä olet oikein paha tyttö!\n\nHILDE. Vaikka olisinkin! Uhallakin! (Katsoo laaksoon.) Vihdoinkin!\nArnholm ei oikein pidä kiipeämisestä. (Kääntyy.) Niin, nytpä muistan:\ntiedätkös mitä huomasin hänestä päivällistä syödessämme?\n\nBOLETTE. No?\n\nHILDE. Ajatteles, — hänen hiuksensa alkavat jo lähteä — täältä\npäälaelta.\n\nBOLETTE. Loruja! Se ei ole totta.\n\nHILDE. Onpas. Ja sitten on hänellä jo ryppyjä tässä silmäin ympärillä.\nHyvänen aika, kuinka sinä saatoitkin olla niin rakastunut häneen,\nsilloin kun hän oli sinun opettajasi!\n\nBOLETTE (Hymyilee.) Niin, voitko ymmärtää? Muistelen kerran oikein\nitkeneeni sentähden, että hän sanoi Bolettea rumaksi nimeksi.\n\nHILDE. Niin, kukapa uskoisi! (Katsoo jälleen alas.) Ei. Mutta katsoppas\nnyt tuota, sinäkin. Nyt \"merenneito\" tepastelee Arnholmin rinnalla ja\npuhelee hänen kanssaan. Eikä isän kanssa. Luulenpa etteivät nuo kaksi\nkatsele karsaasti toisiinsa.\n\nBOLETTE. Sinun tulisi hävetä, Hilde, kerrankin oikein hävetä. Kuinka\nvoit päästää suustasi jotain semmoista? Ja juuri nyt kun meidän välimme\noli parantunut —\n\nHILDE. Kyllä kai! Kaikkea sinä kuvitteletkin! E-ei! meidän välimme ei\ntule ikäpäivänä hyväksi, sillä hän ei suoraan sanoen sovi meille.\nEmmekä me hänelle. Herra ties, miksi isä toikin hänet taloonsa! Minua\nei ihmetyttäisi, vaikka hänen päähänsä jonakin päivänä pistäisi ruveta\nhulluksi.\n\nBOLETTE. Hulluksi? Mitä sinä puhutkaan!\n\nHILDE. Oh, kummempia on kuultu. Hänen äitinsäkin tuli hulluksi. Ja\nkuolikin hulluna, tiedän mä.\n\nBOLETTE. Ja joka paikkaan sinä pistät nokkasi. Mutta älä nyt lavertele\nsiitä muille. Ole nyt kiltti — isän tähden. Kuuletko, Hilde?\n\n    (Wangel, Ellida, Arnholm ja Lyngstrand tulevat ylös oikealta.)\n\nELLIDA (Osoittaa perälle.) Tuolla se on?\n\nARNHOLM. Niin, sielläpäin se varmaankin on.\n\nELLIDA. Ja etäämpänä on meri.\n\nBOLETTE (Arnholmille.) Eikö täällä ylhäällä ole kaunista?\n\nARNHOLM. SuurenmoistaI Mikä ihana näköala!\n\nWANGEL. Te ette varmaankaan ole ennen käynyt täällä?\n\nARNHOLM. En, en koskaan. Ja tuskin siihen aikaan tänne olisi\npäässytkään. Silloin ei ollut tietä minkäänlaista.\n\nWANGEL. Muista varustuksista puhumattakaan. Kaikki mukavuudet olemme\nsaaneet vasta viime vuosina.\n\nBOLETTE. Tuolta \"Luotsikukkulalta\" on näköala vielä suurenmoisempi.\n\nWANGEL. Menemmekö sinne, Ellida?\n\nELLIDA (Istuu kivelle.) Kiitos. Minä jään tähän. Mutta menkää te muut.\nIstun täällä sen aikaa.\n\nWANGEL. Minä jään sinun luoksesi. Voivathan tytöt opastaa herra\nArnholmia.\n\nBOLETTE. Lähdettekö meidän kanssamme, herra Arnholm?\n\nARNHOLM. Hyvin mielelläni. Onko sillekin kukkulalle tie?\n\nWANGEL. On. Hyvä ja leveä tie.\n\nHILDE. Tie on niin leveä, että kaksi henkeä voi mukavasti kulkea\nkäsikynkässä.\n\nARNHOLM. (Leikillisesti.) Voiko siihen luottaa, pikku neiti\n(Bolettelle.) Mitäs jos me koettaisimme.\n\nBOLETTE (Pidätellen hymyään.) Koetetaan vaan! (Menevät käsikynkässä\nvasemmalle.)\n\nHILDE (Lyngstrandille.) Menemmekö mekin?\n\nLYNGSTRAND. Käsikynkässäkö —?\n\nHILDE. Miksei! Minulla ei ole mitään sitä vastaan.\n\nLYNGSTRAND (Ottaa hänen kätensä ja hymyilee tyytyväisesti.) Tämäpä on\noikein hassun hauskaa.\n\nHILDE. Hassun —?\n\nLYNGSTRAND. Tämähän näyttää siltä, kuin olisimme kihloissa.\n\nHILDE. Ette varmaankaan koskaan ole kävellyt käsikoukussa naisen\nkanssa, herra Lyngstrand? (Menevät vasemmalle.)\n\nWANGEL (Seisoo tornin luona.) Rakas Ellida, nyt saamme olla hetkisen\nkahdenkesken.\n\nELLIDA. Niin, tule istumaan tähän viereeni.\n\nWANGEL (Istuutuu.) Täällä on niin rauhallista. Puhelkaamme nyt.\n\nELLIDA. Mistä?\n\nWANGEL. Sinusta, Ellida ja meidän keskinäisestä suhteestamme. Näen\nkyllä, ettei se voi jäädä tälleen.\n\nELLIDA. Mikä sen voisi muuttaa?\n\nWANGEL. Keskinäinen luottamus, rakkaani. Täysi yhteiselämä — niinkuin\nensi aikoina.\n\nELLIDA. Oh, jos se voisi palata! Mutta se on mahdotonta!\n\nWANGEL. Luulen ymmärtäväni, mitä tarkoitat. Siitä mitä silloin tällöin\nolen kuullut sinun suustasi, luulen päässeeni ajatustesi perille.\n\nELLIDA (Kiihkeästi.) Sitä et ole! Älä sano että sinä ymmärrät minua —!\n\nWANGEL. Luulen sentään. Sinulla on rehellinen luonne, Ellida.\nUskollinen sydän —\n\nELLIDA. Niin, niin minulla on.\n\nWANGEL. Ja sen aviosuhteen, jossa sinä voit tuntea itsesi onnelliseksi\nja turvalliseksi, tulee olla täydellinen ja eheä.\n\nELLIDA (Katsoo häneen jännitettynä.) Niin — entä sitten!\n\nWANGEL. Sinä et ole luotu kenenkään toiseksi vaimoksi.\n\nELLIDA. Kuinka tulit ajatelleeksi sitä juuri nyt?\n\nWANGEL. Olen jo usein sitä aavistanut. Tänään se lopullisesti minulle\nselveni. Lasten muistojuhla — sinä pidit minua jonkinlaisena heidän\nrikostoverinaan — no niin — miehen muistot eivät niin helposti\nhaihdukaan. Eivät minun ainakaan. En ole sellainen.\n\nELLIDA. Sen tiedän. Hyvin sen tiedän.\n\nWANGEL. Mutta yhtä kaikki sinä erehdyt. Sinusta tuntuu melkein siltä,\nkuin lasten äiti yhä eläisi. Ikäänkuin hän näkymättömänä olisi meidän\nkeskellämme. Luulet, että minun sydämeni on jaettuna hänen ja sinun\nvälillä. Se ajatus vaivaa sinua. Sinusta meidän suhteessamme on\nikäänkuin jotain epäsiveellistä. Sentähden et enää voi — tahi et enää\ntahdo elää minun vaimonani.\n\nELLIDA (Nousee.) Sinä olet huomannut kaiken tämän? Olet selvillä tästä\nkaikesta?\n\nWANGEL. Tänään olen vihdoin päässyt siitä täysin selville. Kokonaan.\n\nELLIDA. Kokonaan, sanot. Ob, älä usko...\n\nWANGEL (Nousee.) Rakas Ellida, minä tiedän kyllä, että tässä ei ole\nvielä kaikki.\n\nELLIDA (Tuskallisesti.) Sinä tiedät, että siinä on muutakin?\n\nWANGEL. Tiedän. Että sinä et kestä enää tätä ympäristöä. Tunturit\npainavat ja tukahuttavat mieltäsi. Täällä ei ole kylliksi valoa. Ei\ntarpeeksi taivasta ympärilläsi. Tuulessa ei tarpeeksi väkeä ja voimaa.\n\nELLIDA. Se on totta, Wangel. Yöt päivät, kesät talvet minua vaivaa\nkalvava meren kaipuu.\n\nWANGEL. Tiedän sen, rakas Ellida. (Laskee kätensä hänen päälaelleen.)\nJa sentähden onkin minun sairas lapsiraukkani jälleen pääsevä omiin\noloihinsa.\n\nELLIDA. Mitä sinä tarkoitat?\n\nWANGEL. Tarkoitan mitä sanoin. Me muutamme.\n\nELLIDA. Muutamme!\n\nWANGEL. Niin. Johonkin aavan meren rannalle, johonkin, jossa sinä\ntunnet olevasi oikein kotona, oikein omissa oloissasi.\n\nELLIDA. Rakas Wangel, älä ajattele semmoista. Sehän on mahdotonta. Sinä\net voi elää onnellisena missään muualla kuin täällä.\n\nWANGEL. Mitä minusta... Ja sitäpaitsi, — luuletko, että minä voisin\nelää onnellisena täällä — ilman sinua?\n\nELLIDA. Mutta olenhan minä täällä. Ja tänne minä jään. Olenhan minä\nalati sinun.\n\nWANGEL. Oletko todella, Ellida?\n\nELLIDA. Älä puhu muuttamisesta. Täällä on sinun työsi ja harrastuksesi.\nTäällä kaikki, jonka eteen elät ja toimit. Koko elämäntehtäväsi on\ntäällä.\n\nWANGEL. Sanoinhan, etten välitä siitä. Me muutamme pois, pois meren\nrannalle. Se asia on nyt päätetty, rakas Ellida.\n\nELLIDA. Ja mitä luulet meidän sillä voittavan?\n\nWANGEL. Sinä voitat terveyden ja rauhan.\n\nELLIDA. Tuskin. Entä sinä itse. Ajattele toki itseäsikin. Mitä sinä\nitse voittaisit?\n\nWANGEL. Voittaisin jälleen sinut, Ellida.\n\nELLIDA. Sitä et voi! Et, et, sinä et voi sitä, Wangel. Sehän on juuri\nkauheinta. Sehän se saa minut epätoivoon.\n\nWANGEL. Voimme koettaa ainakin. Jos kerran täällä haudot tuollaisia\najatuksia, niin ei todellakaan ole muuta pelastusta kuin — pois\ntäältä. Ja kuta pikemmin, sen parempi. Se asia on nyt päätetty.\n\nELLIDA. Jumalan tähden ei, ei! Ennemmin kerron sinulle kaikki tyyni.\nKaikki, kaikki.\n\nWANGEL. Niin, Ellida, tee se!\n\nELLIDA. Sinä et saa tehdä itseäsi onnettomaksi minun tähteni. Varsinkin\nkun se ei kuitenkaan meitä auttaisi.\n\nWANGEL. Sinä lupasit kertoa minulle kaikki tyyni. Kaikki, kaikki.\n\nELLIDA. Minä kerron niin hyvin kuin taidan, kuin itse käsitän ja\ntiedän. Istu tähän minun viereeni. (Istuutuvat kivelle.)\n\nWANGEL. No niin, Ellida? — Siis?\n\nELLIDA. Silloin kun tulit luokseni sinne ulkoluodolle ja pyysit minua\nvaimoksesi, — silloin sinä puhuit niin avosydämisesti ja rehellisesti\nensimäisestä avioliitostasi. Sinä sanoit sen olleen niin onnellisen.\n\nWANGEL. Niin se oli.\n\nELLIDA. Sen uskon, rakas ystävä. Siitä syystä en sitä nyt\nmainitsekkaan. Tahdon vaan johdattaa mieleesi että minäkin puolestani\nolin suora ja vilpitön sinua kohtaan. Sanoin peittelemättä, että kerran\nennen olin ollut rakastunut erääseen toiseen. Että me tavalla olimme jo\nolleet kiilloissakin.\n\nWANGEL. Kihloissa —?\n\nELLIDA. Niin, jotain sellaista se oli. Mutta me erosimme pian. Hän\nmatkusti pois. Ja senjälkeen minä tein lopun siitä suhteesta. Kaiken\ntämän kerroin sinulle.\n\nWANGEL. Mutta, rakas Ellida, miksi kaivat tuon uudestaan esille?\nOikeastaanhan koko seikka ei koske minua. Enhän ole koskaan edes\nkysynyt kuka hän oli.\n\nELLIDA. Et, sitä et ole kysynyt. Sinä olet aina ollut niin\nhienotunteinen minua kohtaan.\n\nWANGEL (Hymyilee.) No tässä tapauksessa — voisinhan kysymättäkin sanoa\nhänen nimensä — —\n\nELLIDA. Hänen nimensä!\n\nWANGEL. Eihän Skjoldvikissä ja sen ympäristössä ollut montakaan\narvailtavaa. Tahi oikeammin siellä oli vain yksi —\n\nELLIDA. Sinä luulet että se oli — Arnholm.\n\nWANGEL. Niin, ja eikö ollutkin?\n\nELLIDA. Ei!\n\nWANGEL. Eikö? Sitten minun arvaamiskykyni on lopussa.\n\nELLIDA. Muistatko vielä, että myöhään eräänä syksynä saapui suuri\namerikkalainen laiva haaksirikkoisena Skjoldvikiin?\n\nWANGEL. Muistan, varsin hyvin. Saman laivan kapteeni löydettiin eräänä\naamuna murhattuna hytissään. Minä itse toimitin ruumiinavauksen.\n\nELLIDA. Niin, sinä sen toimitit.\n\nWANGEL. Ja alaperämies oli kaikesta päättäen murhaaja.\n\nELLIDA. Sitä ei kukaan voi tietää. Sitä ei koskaan saatu selville.\n\nWANGEL. Siitä ei kuitenkaan ole epäilystä. Miksi hän muuten olisi\nhukuttautunut?\n\nELLIDA. Hän ei hukuttautunut. Hän matkusti pohjoiseen eräässä\npohjoislinjan laivassa.\n\nWANGEL (Hämmästyen.) Mistä sinä sen tiedät?\n\nELLIDA (Tuskallisesti.) Tiedän, Wangel, — sillä juuri sen miehen\nkanssa minä olin — kihloissa.\n\nWANGEL (Hypähtää ylös.) Mitä sanot! Onko se mahdollista?\n\nELLIDA. On. Niin on asia. Juuri hänen kanssaan.\n\nWANGEL. Mutta Herran nimessä, Ellida! — Kuinka sinä semmoiseen saatoit\npuuttua! Mennä kihloihin moisen miehen kanssa! Ventovieraan! Mikä hänen\nnimensä olikaan?\n\nELLIDA. Silloin hän sanoi itseään Frimaniksi. Mutta myöhemmin\nkirjeissään Alfred Johnstoniksi.\n\nWANGEL. Mistäpäin hän oli kotoisin?\n\nELLIDA. Ruijasta hän sanoi. Oikeastaan hän oli syntyisin Suomesta.\nLapsena hän oli siirtynyt tänne — isänsä kanssa, luulen.\n\nWANGEL. Kainulainen siis.\n\nELLIDA. Niin heitä kutsuttanee.\n\nWANGEL. Mitä muuta tiedät hänestä?\n\nELLIDA. Ainoastaan, että hän hyvin nuorena oli lähtenyt merille. Ja\nettä hän oli ollut pitkillä matkoilla.\n\nWANGEL. Etkö mitään muuta?\n\nELLIDA. En. Me emme koskaan puhuneet sellaisista asioista.\n\nWANGEL. Mistä te sitten puhuitte?\n\nELLIDA. Enimmäkseen merestä.\n\nWANGEL. Merestä siis?\n\nELLIDA. Myrskystä ja tyvenestä. Meren mustista öistä. Ja sen\nhäikäisevistä päivistä, kun aurinko kimmellyttelee ulapoita. Vaan enin\npuhelimme valaskaloista ja mursuista ja hylkeistä, jotka lyövät\nleikkiään puolipäivän helteessä. Ja sitten puhelimme kalalokeista ja\nkotkista ja muista merilinnuista. Ajatteles, kuinka kummallista, —\npuhellessamme näistä, minusta tuntui ikäänkuin kaikki, sekä merieläimet\nettä linnut, olisivat sukua hänelle.\n\nWANGEL. Entä sinä itse?\n\nELLIDA. Niin, minusta tuntui kuin melkein itsekin olisin ollut samaa\nsukua.\n\nWANGEL. Niin, niin. — Ja sitten sinä menit kihloihin hänen kanssaan?\n\nELLIDA. Menin. Hän sanoi, että minun täytyy tehdä se.\n\nWANGEL. Täytyy? Eikö sinulla siis ollut omaa tahtoa?\n\nELLIDA. Ei, hänen läsnäollessaan. Oh — jälestäpäin minusta kaikki\ntuntui ihan käsittämättömältä.\n\nWANGEL. Olitteko usein yhdessä?\n\nELLIDA. Emme. Emme usein. Kerran hän tuli meille katselemaan majakkaa.\nSilloin minä tutustuin häneen. Ja senjälkeen tapasimme toisemme silloin\ntällöin. Mutta sitten tapahtui tuo kapteenin murha. Ja silloinhan hänen\ntäytyi matkustaa.\n\nWANGEL. Niin, niin. Kerroppas siitä vähän tarkemmin!\n\nELLIDA. Se tapahtui varhain päivän koittaessa. Minä sain kirjelipun. Ja\nsiinä hän käski minun tulla luokseen Bratthammeriin, — tiedäthän,\ntuolle särkälle, joka on majakan ja Skjoldvikin välissä.\n\nWANGEL. Ja sinä menit?\n\nELLIDA. Menin. En voinut muuta. Ja sitten hän kertoi tappaneensa yöllä\nkapteenin.\n\nWANGEL. Hän sanoi siis sen itse. Tunnusti suoraan?\n\nELLIDA. Aivan suoraan. Mutta hän sanoi tehneensä vaan, mitä oikeus ja\nkohtuus vaati.\n\nWANAGEL. Oikeus ja kohtuus? Mistä syystä hän sitten murhasi hänet?\n\nELLIDA. Sitä hän ei ilmaissut. Sanoi vaan ettei sitä voi kertoa\nminulle.\n\nWANGEL. Ja sinä luotit yksinkertaisesti hänen sanaansa?\n\nELLIDA. Niin, en olisi silloin voinut edes epäillä häntä. No niin,\nhänen täytyi lähteä. Mutta kun hän oli jäähyväisiä sanomassa — ei,\nsinä et koskaan voi arvata, mitä hänen päähänsä silloin juolahti?\n\nWANGEL. No? Annahan kuulla!\n\nELLIDA. Hän otti taskustaan avainrenkaan ja sormestaan sormuksen, jota\nhän tavallisesti aina käytti. Minulta hän niinikään otti pienen\nsormuksen, joka sattumalta oli mukanani. Nämä molemmat sormukset hän\npujotti avainrenkaaseen. Ja sitten hän sanoi että nyt hän vihkii meidät\nmolemmat yhteen meren kanssa.\n\nWANGEL. Vihkii —?\n\nELLIDA. Niin hän sanoi. Ja samassa hän heitti sormukset niin kauvas\nkuin jaksoi meren selälle.\n\nWANGEL. Ja sinä, Ellida? sinä suostuit siihen?\n\nELLIDA. Ajattelehan, silloin minusta oli kaikki niinkuin olla piti.\nMutta Jumalan kiitos, sitten hän lähti pois — ja —\n\nWANGEL. Ja kun hän oli lähtenyt —?\n\nELLIDA. No, voit arvata, että minä piankin toinnuin ja tulin taas\njärkiini. Tulin huomaamaan miten hullua ja mieletöntä kaikki oli ollut.\n\nWANGEL. Sinä mainitsit äsken jotain kirjeistä. Olet siis kuullut\nhänestä sen jälkeen?\n\nELLIDA. Olen. Ensin vain pari riviä Arkangelista. Niissä hän vain\nilmoitti lähtevänsä Amerikkaan. Ja ilmoitti samassa mihin voisin\nlähettää vastauksen.\n\nWANGEL. Vastasitko sinä?\n\nELLIDA. Heti. Kirjoitin tietysti, että välimme nyt oli lopussa. Ja että\nhänen ei pitäisi enään ajatella minua, niinkuin en minäkään enään\najattele häntä.\n\nWANGEL. Kirjoittiko hän uudestaan siitä huolimatta?\n\nELLIDA. Niin, hän kirjoitti siitä huolimatta?\n\nWANGEL. Ja mitä hän vastasi siihen, mitä olit sanonut?\n\nELLIDA. Ei sanallakaan hän siihen koskenut. Hän ei ollut tietävinään,\nettä minä olin rikkonut välimme. Kirjoitti vaan aivan tyynesti ja\nvarmasti, että minun tuli odottaa häntä. Ja sanoi tulevansa minua\nnoutamaan, niin pian kuin vain voisi. Ja silloin minun pitäisi\nviipymättä tulla hänen luokseen.\n\nWANGEL. Hän ei siis tahtonut luopua sinusta?\n\nELLIDA. Ei. Silloin minä kirjoitin uudelleen. Melkein sanasta sanaan\nsamoin kuin ensi kerralla. Tahi vielä jyrkemmin.\n\nWANGEL. Silloin kai hän jätti sinut rauhaan?\n\nELLIDA. Ei, älä uskokaan. Kirjoitti vaan yhtä tyynesti kuin ennenkin.\nEikä nytkään sanaa siitä, että olin rikkonut välimme. Silloin huomasin,\nettä oli turha jatkaa. En kirjoittanut hänelle enään.\n\nWANGEL. Etkä enään kuullut hänestä mitään?\n\nELLIDA. Kuulin. Sain vielä kolme kirjettä senjälkeen. Toisen hän\nkirjoitti Kaliforniasta, toisen Kiinasta. Hänen kaikkein viimeinen\nkirjeensä oli Australiasta. Silloin hän sanoi menevänsä kultakentille.\nVaan sen jälkeen en ole kuullut hänestä mitään.\n\nWANGEL. Sillä miehellä on ollut kummallinen valta sinuun, Ellida.\n\nELLIDA. Oi on, on! Hän on kammottava ihminen!\n\nWANGEL. Sinä et saa enään ajatella häntä. Et koskaan! Kuuletko, rakas,\nrakas Ellida! Lupaa se minulle. Nyt me koetamme toisenlaista\nparannuskeinoa. Siihen tarvitaan raittiimpaa ilmaa kuin on täällä\nvuonon pohjassa. Suolaista, karkaisevaa meri-ilmaa, rakkaani! Mitä\nsiitä arvelet?\n\nELLIDA. Oi, älä puhu siitä. Heitä se kokonaan mielestäsi! Se ei\nkuitenkaan auttaisi minua. Minä tunnen niin hyvin, — etten saisi\nsielläkään sitä mielestäni karkoitetuksi.\n\nWANGEL. Mitä, armaani? — mitä sinä oikeastaan tarkoitat?\n\nELLIDA. Sitä kammottavaa, sitä käsittämätöntä voimaa, joka minun\nsieluani hallitsee —\n\nWANGEL. Mutta sinähän olet jo vapautunut siitä. Silloin kun teit lopun\nsiitä suhteesta. Kaikkihan on iäksi ohi.\n\nELLIDA (Hypähtää paikaltaan.) Ei, se se juuri on kauheata! Se ei ole\nohi.\n\nWANGEL. Eikö?\n\nELLIDA. Ei, Wangel, — se ei ole ohi! Minä pelkään, ettei se\nmilloinkaan mene ohi. Ei koko elämässäni!\n\nWANGEL (Tukahutetulla äänellä.) Tarkoitatko, ettet syvimmässä\nsydämessäsi koskaan ole voinut unhoittaa tuota vierasta miestä?\n\nELLIDA. Minä olin jo unhoittanut hänet. Mutta sitten tuntui kuin hän\nolisi tullut takaisin.\n\nWANGEL. Onko siitä kauvan?\n\nELLIDA. Noin kolme vuotta. Taikka vähän enemmän. Silloin kun odotin\nlasta.\n\nWANGEL. Ah silloin! Niin Ellida, nyt minulle alkaa selvitä yksi ja\ntoinen seikka.\n\nELLIDA. Sinä erehdyt, ystäväni. Sitä mikä minuun on tullut — oh,\npelkään ettei sitä kukaan voi milloinkaan selittää.\n\nWANGEL (Katsoo surullisesti häneen.) Minun luonani olet sinä elänyt\nkolme pitkää vuotta ja ajatuksissasi rakastanut toista miestä! Toista!\nEt minua, — vaan toista!\n\nELLIDA. Sinä erehdyt. Minä en rakasta ketään muuta kuin sinua.\n\nWANGEL (Tukahutetulla äänellä.) Minkätähden et siis koko tänä aikana\nole tahtonut elää minun kanssani yhdessä, vaimonani?\n\nELLIDA. Minä en uskalla sen kammon tähden, joka tuosta tuntemattomasta\nmiehestä virtaa.\n\nWANGEL. Kammon?\n\nELLIDA. Niin, kammon. Semmoisen selittämättömän kauhun, jommoista vain\nmeri voi luoda. Sillä tiedä, Wangel, nyt tahdon kertoa... (Kaupungin\nnuorisoa, palaten takaisin vasemmalta; tervehtivät ja menevät oikealle.\nNuorten joukossa Arnholm, Bolette, Hilde ja Lyngstrand.)\n\nBOLETTE (Ohitse mennessään.) Kas! Vieläkö te istutte täällä ylhäällä?\n\nELLIDA. Täällä on niin raitista ja vilpoisaa.\n\nARNHOLM. Me puolestamme aiomme alas tanssimaan.\n\nWANGEL. Hyvä, hyvä. Me tulemme kohta jälestä.\n\nHILDE. Hyvästi siksi aikaa.\n\nELLIDA. Herra Lyngstrand, odottakaa hetkinen (Lyngstrand pysähtyy.\nArnholm, Bolette ja Hilde menevät oikealle.)\n\nELLIDA (Lyngstrandille.) Aiotteko tekin tanssia?\n\nLYNGSTRAND. En, rouva. En tiedä uskallanko.\n\nELLIDA. Parasta, että olette varovainen. Sillä teidän rintanne —\nettehän ole siitä vammasta vielä parantunut.\n\nLYNGSTRAND. En oikein\n\nELLIDA (Vähän viivytellen.) Kuinka kauvan siitä matkasta nyt onkaan?\n\nLYNGSTRAND. Siitä, jolla sain tämän vamman?\n\nELLIDA. Niin. Siitä matkasta, josta puhuitte aamupäivällä.\n\nLYNGSTRAND. Oh, siitä on kai suunnilleen... Odottakaapas — niin, siitä\non nyt runsaasti kolme vuotta.\n\nELLIDA. Kolme vuotta siis.\n\nLYNGSTRAND. Taikka vähän enemmän. Sillä Amerikasta lähdimme\nhelmikuussa. Ja sitten jouduimme haaksirikkoon maaliskuussa. Juuri\npäiväntasauksen myrskyissä se tapahtui.\n\nELLIDA (Katsoo Wangeliin.) Siis juuri samaan aikaan, jolloin —\n\nWANGEL. Mutta, rakas Ellida —?\n\nELLIDA. Niin, minä en tahdo enään pidättää teitä, herra Lyngstrand.\nMenkää nyt, mutta älkää vaan tanssiko.\n\nLYNGSTRAND. En. Minä vaan katselen syrjästä. (Menee oikealle.)\n\nWANGEL. Rakas Ellida, — miksi kyselit häneltä tuosta matkasta?\n\nELLIDA. Johnston on ollut samassa laivassa. Siitä olen aivan varma.\n\nWANGEL. Mistä sen päätät?\n\nELLIDA (Vastaamatta hänelle.) Hän oli matkalla saanut tietää, että minä\nolin mennyt toiselle miehelle, hänen poissaollessaan. Ja silloin —\nsillä samalla hetkellä se minut valtasi.\n\nWANGEL. Se kammo?\n\nELLIDA. Niin. Minä voin yht'äkkiä nähdä hänet ilmielävänä edessäni.\nTahi oikeammin noin vähän syrjässä. Sillä hän ei koskaan katso minuun.\nHän vain seisoo siinä.\n\nWANGEL. Minkälaiselta hän sinusta näyttää?\n\nELLIDA. Sellaiselta kuiq, hänet viimeksi näin.\n\nWANGEL. Kymmenen vuotta sitten?\n\nELLIDA. Niin. Tuolla Bratthammerissa. Kaikkein selvimmin näen hänen\nrintaneulansa, suuri sinivalkoinen helmi keskessä. Se helmi on kuin\nkuolleen kalan silmä. Ja se ikäänkuin tuijottaa minuun.\n\nWANGEL. Jumalan tähden, Ellida, sinä olet sairaampi kuin luulinkaan.\nSairaampi kuin itse tiedätkään.\n\nELLIDA. Niin, niin, auta minua, jos voit! Sillä minä tunnen, että se\nkiristyy yhä tiukemmalle minun ympärini.\n\nWANGEL. Ja tuossa tilassa olet elänyt kokonaista kolme vuotta. Kärsinyt\nsalaisia tuskiasi, uskomatta niitä minulle.\n\nELLIDA. Enhän minä voinut puhua. En — ennenkuin nyt, kun se oli\nvälttämätöntä — sinun itsesi tähden. Jos olisin uskonut sinulle kaiken\ntämän, — silloinhan minun olisi pitänyt selittää sinulle sekin — se\nselittämätön.\n\nWANGEL. Selittämätön?\n\nELLIDA (Torjuen.) Ei, ei, ei! Älä kysy enempää! Yksi ainoa asia vielä.\nJa sitten ei enään sanaakaan. Wangel, — kuinka voimme selittää tuon\nilmiön lapsen silmissä —?\n\nWANGEL. Rakkahin Ellida, vakuutan, että se oli vain sinun\nmielikuvitteluasi. Lapsella oli aivan samanlaiset silmät kuin muillakin\nterveillä lapsilla.\n\nELLIDA. Ei, ei ollut! Ettet sinä sitä huomannut! Lapsen silmät\nvaihtoivat väriä meren mukaan. Jos vuono päilyi tyynenä\nauringonpaisteessa, olivat sen silmät samanlaiset. Samoin myös\nmyrskyssä. Oh, minä sen kyllä panin merkille, minä, ettet sinä sitä\nhuomannutkaan.\n\nWANGEL (Myönnyttäen.) Hm! olkoon niin. Vaan jospa niin olisi ollutkin?\nEntä sitten?\n\nELLIDA (Hiljaa, lähestyen.) Minä olen nähnyt samanlaiset silmät ennen.\n\nWANGEL. Koska? Missä?\n\nELLIDA. Tuolla Bratthammerissa, kymmenen vuotta sitten.\n\nWANGEL (Peräytyy askeleen.) Mitä tämä —?\n\nELLIDA (Kuiskaa väristen.) Lapsella oli tuon miehen silmät.\n\nWANGEL (Huudahtaa vaistomaisesti.) Ellida!\n\nELLIDA (Vääntelee vaikeroiden käsiään.) Nyt ymmärrät, minkä vuoksi minä\nen enään koskaan tahdo, — en enään koskaan saa elää sinun\naviovaimonasi. (Kääntyy nopeasti ja pakenee mäkeä alas oikealle.)\n\nWANGEL (Rientää hänen jälkeensä, huutaa:) Ellida, — Ellida! Minun\nonneton vaimo raukkani!\n\n\n\n\nKOLMAS NÄYTÖS.\n\n\nNurkka tohtori Wangelin puutarhasta. Kostea, soinen ja tuuheiden\nvanhojen puiden varjostama paikka. Oikealta siintää puoleksi kuivuneen\nlammen pinta. Matala, avonainen veräjä eroittaa puutarhan perällä\nolevasta polusta ja vuonosta. Taka-alalla tunturien huiput vuonon\ntoisella puolen. On iltapuoli.\n\nBOLETTE istuu ommellen kivipenkillä vasemmalla. Penkillä on pari kirjaa\nja ompelukoppa.\n\nHILDE ja LYNGSTRAND kulkevat kalastusvehkeet käsissä lammen äyräällä.\n\nHILDE (Viittoo Lyngstrandille.) Hst! Tuolla näkyy olevan muuan aika\nkarilas!\n\nLYNGSTRAND (Katsoo.) Missä, missä!\n\nHILDE (Osoittaen.) Ettekö näe — tuolla alhaalla. Ja kas tuolla! Tuoll'\non, hiisi vieköön, vielä toinenkin. (Katsahtaa puiden väliin.) Voi,\nvoi, — nyt se tulee säikyttämään ne kaikki tiehensä!\n\nBOLETTE (Katsahtaa työstään.) Kuka tulee?\n\nHILDE. Sinun yliopettajasi, muori kulta!\n\nBOLETTE. Minun —?\n\nHILDE. Niin, minun hän, Herra nähköön, ei koskaan ole ollut.\n\n    (Yliopettaja Arnholm, oikealta, puiden välistä.)\n\nARNHOLM. Onko lammikkoon ilmestynyt kaloja?\n\nHILDE. On, täällä kähmii muutamia ikivanhoja ruutanoita.\n\nARNHOLM. Jopa nyt jotakin, vai ovat ne vanhat ruutanat vielä hengissä!\n\nHILDE. Ne ovat sitkeätä sukua. Mutta kyllä me nyt jonkun niistä\nnutistamme.\n\nARNHOLM. Koettaisitte ennemmin onneanne tuolla vuonolla.\n\nLYNGSTRAND. Ei, lammikko — se tuntuu niinkuin salaperäisemmältä.\n\nHILDE. Niin, tämä on jännittävämpää. — Oletteko nyt ollut uimassa?\n\nARNHOLM. Olen. Tulen suoraan uimahuoneelta.\n\nHILDE. Te pysyttelitte kai vaan aitauksen sisäpuolella?\n\nARNHOLM. Niin, enhän minä ole mikään uimamaisteri.\n\nHILDE. Osaatteko kellua selällänne?\n\nARNHOLM. En.\n\nHILDE. Minä osaan. (Lyngstrandille.) Koetetaanpas onneamme tuolla\ntoisella puolen.\n\n    (Menevät lammen äyrästä pitkin pois oikealle.)\n\nARNHOLM (Menee lähemmäksi Bolettea.) Yksinkö te täällä istuskelette\nneiti Bolette?\n\nBOLETTE. Yksinhän minä tavallisesti istun.\n\nARNHOLM. Eikö äitinne ole täällä?\n\nBOLETTE. Ei, hän on luultavasti isän kanssa kävelyllä.\n\nARNHOLM. Miten hän voi nyt iltapäivällä?\n\nBOLETTE. En oikein tiedä. Unohdin kysyä häneltä.\n\nARNHOLM. Mitä kirjoja teillä tuossa on?\n\nBOLETTE. Oh, toinen on joku kasvioppi. Ja toinen maantieteellinen\nkertomus.\n\nARNHOLM. Luetteko mielellänne semmoisia kirjoja?\n\nBOLETTE. Luen, kun vaan on aikaa, niin — Mutta minunhan tulee ennen\nkaikkea pitää huolta taloudesta.\n\nARNHOLM. Eikö äitinne — äitipuolenne — eikö hän auta teitä niissä\ntoimissa?\n\nBOLETTE. Ei, ne ovat minun huolenani. Pitihän minun hoitaa taloutta\nniinä kahtena vuonna, jolloin isä oli yksin. Ja sille kannalle asiat\nsitte jäivätkin.\n\nARNHOLM. Mutta yhtä suuri lukuhalu teillä vaan on.\n\nBOLETTE. Niin, minä luen kaikki hyvät kirjat, jotka vaan saan käsiini.\nHaluttaahan sitä vähä oppia tuntemaan maailmaa. Sillä täällähän me\nelämme niin syrjässä kaikesta, mitä maailmassa on. Niin, melkein\neristettynä.\n\nARNHOLM. Hyvä Bolette, elkää toki niin sanoko.\n\nBOLETTE. Sanon kyllä. Minusta me emme elä suurin toisella lailla, kuin\nruutanat tuossa lammikossa. Vuono on niillä aivan vieressään ja siinä\nkulkevat suuret villit kalaparvet edestakaisin. Mutta siitä eivät nuo\nvaivaiset, kesyt, kotikalat saa mitään tietää. Eivät ne koskaan pääse\nmuitten seuraan.\n\nARNHOLM. Enkä luule että mereen pääseminen niille olisi edes\nterveellistäkään.\n\nBOLETTE. Se olisi minusta jotenkin yhdentekevää.\n\nARNHOLM. Muuten ettehän voi sanoa, että täällä niin kokonaan ollaan\nelämästä erossa. Ainakaan ei kesäisin. Tämähän on tähän vuodenaikaan\nkuin jonkunlainen suuren maailman yhtymäpaikka. Melkein keskipiste —\nnoin ohimennen.\n\nBOLETTE (Hymyilee.) Niin, teidän, joka itse olette täällä noin vaan\nohimennen, teidän on tosiaan helppo tehdä pilaa meistä.\n\nARNHOLM. Minäkö tekisin pilaa! — Kuinka te voitte semmoista luulla?\n\nBOLETTE. Tuo kaikki, minkä lausuitte suuren maailman yhtymispaikasta ja\nkeskipisteestä, sen te olette kuulleet kaupunkilaisilta. Niillä on\ntapana puhua semmoista.\n\nARNHOLM. Totta puhuen olen sen pannut merkille.\n\nBOLETTE. Mutta siinähän ei ole totuutta nimeksikään. Ei meille, jotka\nolemme tänne sidotut. Mitä hyötyä meillä siitä on että suuri tuntematon\nmaailma vaeltaa tästä ohitse, matkustaessaan sydänyön-aurinkoa\nkatsomaan? Me emme koskaan saa nähdä sydänyönaurinkoa. Ei, me saamme\nvaan kiltisti tyytyä elämään täällä ruutanalammikossamme.\n\nARNHOLM (Istuu hänen viereensä.) Sanokaapas, hyvä Bolette, — eikö\nteidän mielenne ikävöi jotain — jotain määrättyä tarkoitan, jotain\njota te täällä kotioloissa olette vailla?\n\nBOLETTE. Niin, voi olla...\n\nARNHOLM. Ja mitä se oikeastaan on? Mitä te täällä kaipaatte?\n\nBOLETTE. Enin päästäkseni matkustamaan.\n\nARNHOLM. Sitä kaikista enin?\n\nBOLETTE. Ja saada oppia vähä enemmän. Oppia jotain kunnolla ja perin\npohjin.\n\nARNHOLM. Siihen aikaan, kun minä ohjasin teitä, sanoi isänne usein että\nteidän piti saada jatkaa lukujanne.\n\nBOLETTE. Niin, — niin, isä parka, — hän sanoo niin paljo. Mutta kun\ntosi tulee eteen niin —. Isällä ei ole sitä oikeata tarmoa.\n\nARNHOLM. Ei, paha kyllä, olette oikeassa. Ei sitä hänessä oikein ole.\nMutta oletteko koskaan puhunut hänen kanssaan asiasta! Oikein vakavasti\nja perinpohjaisesti?\n\nBOLETTE. En, sitä en ole tehnyt.\n\nARNHOLM. Se teidän pitäisi tehdä. Ennenkuin on liika myöhä, Bolette.\nMinkätähden te ette sitä tee?\n\nBOLETTE. Kai siitä syystä, ett'ei minussakaan ole sitä oikeata tarmoa,\nluultavasti. Minä tulen varmaankin isääni.\n\nARNHOLM. Hm, ettekö vaan tuomitse itseänne väärin?\n\nBOLETTE. Sen pahempi, en. Ja sitte on isällä niin vähä aikaa minua ja\nminun tulevaisuuttani ajatella. Eikä hänellä siihen ole suurin\nhaluakaan. Semmoiset asiat hän mieluimmin jättää sikseen, jos vaan voi.\nSillä onhan hänellä kyllin puuhaa Ellidasta —.\n\nARNHOLM. Kenestä —? Kuinka?\n\nBOLETTE. Tarkoitan että hän ja äitipuoleni — (Keskeyttäen.) Isällä ja\näidillä on omat asiansa, ymmärrättehän.\n\nARNHOLM. Sitä parempihan olisi että koettaisitte päästä pois täältä.\n\nBOLETTE. Mutta minusta tuntuu kuitenkin kuin ei minulla olisi oikeutta\nsiihen. Oikeutta jättää isää.\n\nARNHOLM. Vaan, hyvä Bolette, kerranhan te kuitenkin sen teette. Siksi\npitäisi teidän mielestäni niin pian kuin mahdollista —\n\nBOLETTE. Niin, ei kai ole muuta neuvoa. Täytyyhän minun ajatella\nitseänikin. Etsiä jokin asema elämässä —. Kun isä kerran kuolee, eihän\nminulla ole ketään, kehen turvautua. — Mutta, isä parka, minä pelkään\nniin lähteä hänen luotaan.\n\nARNHOLM. Pelkäätte —?\n\nBOLETTE. Niin, isän tähden.\n\nARNHOLM. Mutta, hyvänen aika, entä äitipuolenne? Jäähän hän isänne luo.\n\nBOLETTE. Niin, niinpä kyllä. Mutta hän ei kelpaa kaikkeen siihen, johon\näiti oli kuin luotu. On niin paljon asioita, joita tämä ei näe. Tai,\njoita hän ehkä ei tahdo nähdä, — tai joista hän ei välitä. En tiedä\nmikä niistä on oikeampi.\n\nARNHOLM. Hm, luulen ymmärtäväni mitä tarkoitatte.\n\nBOLETTE. Isä parka, — hän on heikko muutamissa asioissa. Olette kai\nitsekin sen huomannut. Työkään ei riitä täyttämään koko hänen aikaansa.\nLisäksi se, että hänellä on vaimo, joka ei voi häntä yhtään tukea. —\nSiihen hän on tosin itsekin syypää.\n\nARNHOLM. Miten niin luulette?\n\nBOLETTE. Isä tahtoo aina nähdä ihmiset iloisina ympärillään. Kodissa\npitää olla päivänpaistetta ja tyytyväisyyttä, sanoo hän. Siksi pelkään,\nettä isä hänelle — äidille antaa lääkettä, joka ajan pitkään on\nvahingoksi.\n\nARNHOLM. Niinkö todella arvelette.\n\nBOLETTE. Minä en saa sitä ajatusta päästäni. Sillä äiti on toisinaan\nniin omituinen. (Kiivaasti.) Mutta eikö olekin väärin, että minun koko\nikäni pitää pysyä kotona. Eihän minusta sittekään ole suurta apua\nisälle. Ja onhan minulla velvollisuuksia itseänikin kohtaan.\n\nARNHOLM. Tiedättekö, Bolette, — tästä asiasta meidän kahden täytyy\npuhua tarkemmin.\n\nBOLETTE. Ei se varmaankaan siitä parane. Minä olen kai sittenkin luotu\njäämään tänne ruutanalammikkoon, luulen.\n\nARNHOLM. Ette suinkaan. Kaikki riippuu teistä itsestänne.\n\nBOLETTE (Vilkkaasti.) Sanotteko niin?\n\nARNHOLM. Niin, uskokaa minua. Asia on kokonaan teidän omassa\nvallassanne.\n\nBOLETTE. Oi, jospa minä todella voisin —. Tahdotteko te kenties puhua\nminun puolestani isälle?\n\nARNHOLM. Tahdon senkin tehdä. Mutta ennen muuta tahdon avomielisesti ja\npeittelemättä puhua teidän kanssanne, rakas Bolette (Katsoo\nvasemmalle.) Hys! Älkää antako muiden huomata mitään. Palataan toiste\ntähän.\n\n    (Ellida tulee vasemmalta. Hän on hatutta päin, suuri huivi vaan\n    heitettynä hartioille.)\n\nELLIDA (Levottomalla vilkkaudella.) Täällä tuntuu hyvältä! Täällä on\nsuloista!\n\nARNHOLM (Nousee.) Oletteko ollut kävelemässä?\n\nELLIDA. Olen, pitkän, pitkän ihanan matkan kävelimme Wangelin kanssa.\nJa nyt me menemme purjehtimaan.\n\nBOLETTE. Etkö tahdo istua?\n\nELLIDA. Kiitoksia, en. Ei istua.\n\nBOLETTE (Siirtyy penkille.) Tässä on hyvää tilaa.\n\nELLIDA (Kävelee edestakaisin.) Ei, ei, ei, ei istua. Ei istua.\n\nARNHOLM. Se kävelymatka teki teille varmaan hyvää. Te näytätte niin\nreipastuneelta.\n\nELLIDA. Oo, minun on niin ihmeen hyvä olla. Tunnen itseni niin\nsanomattoman onnelliseksi! Niin varmaksi! Niin turvalliseksi — (Katsoo\nvasemmalle.) Mikä suuri laiva tuolla höyryää?\n\nBOLETTE (Nousee ja katsoo sinnepäin.) Se on varmaan se suuri\nenglantilainen.\n\nARNHOLM. Se lähenee ankkuripaikkaa. Pysähtyykö se tavallisesti tähän?\n\nBOLETTE. Vain puoleksi tunniksi. Se jatkaa sisävuonoon.\n\nELLIDA. Ja sitten merelle takaisin — huomenna. Ulos aavalle ulapalle.\nJa pois yli meren. Ajatelkaas, — kunpa pääsisi mukaan! Oi, kun\npääsisi! Kun vaan pääsisi!\n\nARNHOLM. Ettekö koskaan ole tehnyt pitempää merimatkaa, rouva Wangel?\n\nELLIDA. En koskaan. Vain tuommoisia pikku retkiä täällä vuonoissa.\n\nBOLETTE (Huoaten.) Niin, niin, me saamme tyytyä maakamaraan.\n\nARNHOLM. No, maakamarallehan me varsinaisesti kuulummekin.\n\nELLIDA. Ei, minä en usko, että me siihen kuulumme.\n\nARNHOLM. Emmekö kuulu maahan?\n\nELLIDA. Emme. Luulen että jos ihmiset alusta alkaen olisivat tottuneet\nelämään merellä, — tai ehkä meressä — niin olisimme nyt paljoa\ntäydellisenipiä kuin olemme. Sekä parempia että onnellisempia.\n\nARNHOLM. Niinkö todella luulette?\n\nELLIDA. Emmeköhän vaan olisikin, arvelen. Olen monta, monta kertaa\npuhunut Wangelin kanssa tästä —\n\nARNHOLM. Ja hän —?\n\nELLIDA. Hän arvelee, että minä ehkä olen oikeassa.\n\nARNHOLM (Laskien leikkiä.) No, olkoon menneeksi! Mutta tehty kun tehty.\nMe olemme siis auttamattomasti joutuneet väärälle tolalle ja\nkehittyneet maamyyriksi emmekä vesieläimiksi. Ja nyt jo ainakin lienee\nliian myöhäistä korjata se erehdys.\n\nELLIDA. Se mitä sanotte, on surullinen totuus. Ja luulen että ihmiset\naavistavat sen itsekin. Että joku hämärä tunto siitä kalvaa heidän\nsieluaan ikäänkuin salainen katumus ja suru. Uskokaa minua, siinä on\nsyvin syy ihmisten raskasmielisyyteen. Niin, — uskokaa minua.\n\nARNHOLM. Mutta hyvä rouva Wangel, minusta tuntuu kuin eivät ihmiset\nniin pahoin raskasmielisiä olisikaan. Päinvastoin näyttää elämä\nuseimmille olevan kevyt ja valoisa ja kuluvan suurena hiljaisena\nitsetiedottomana ilona.\n\nELLIDA. Ei suinkaan. Se ilo — se on aivan samanlaista kuin meidän\nilomme pitkästä valoisasta kesäpäivästä. Sitäkin seuraa aina ajatus\ntulevasta pimeyden ajasta. Ja se ajatus luo varjon ihmis-iloon —\nsamoin kuin pilvenhattara vuonoon. Äsken se vielä päilyi kirkkaana ja\nsinisenä. Ja sitte yht'äkkiä —\n\nBOLETTE. Sinun ei pitäisi nyt antautua noin surullisiin ajatuksiin.\nOlithan juuri niin iloinen ja reipas —\n\nELLIDA. Niin, niin, olinhan minä. Ooh, tämä, tämä, — tyhmäähän se on.\n(Katselee levottomasti ympärilleen.) Kunpa Wangel nyt vaan tulisi. Hän\nsanoi niin varmasti tulevansa. Mutta ei häntä kumminkaan kuulu. Hän on\nvarmaankin unohtanut. Ooh, rakas Arnholm, ettekö te koettaisi saada\nhäntä käsiinne?\n\nARNHOLM. Mielelläni.\n\nELLIDA. Sanokaa, että hänen pitää tulla heti. Sillä nyt minä en näe\nhäntä —\n\nARNHOLM. Ette näe —?\n\nELLIDA. Te ette minua ymmärrä. Kun hän on poissa, en toisinaan voi\nmuistaa hänen ulkomuotoaan. Ja silloin tuntuu kuin olisin hänet\nkadottanut. — Se on niin kauhean tuskallista. Mutta menkää nyt!\n(Ellida kulkee lammikon äyräällä sinne tänne.)\n\nBOLETTE (Arnholmille.) Minä tulen kanssanne. Ettehän te osaa —\n\nARNHOLM. Mitä vielä. Kyllä minä —\n\nBOLETTE (Puoliääneen.) Ei, ei, minä olen niin levoton. Pelkään hänen\nmenneen höyrylaivalle.\n\nARNHOLM. Pelkäätte?\n\nBOLETTE. Niin, hänellä on tapana käydä katsomassa onko matkustajien\njoukossa tuttuja. Ja sitten siellä laivalla on ravintola —\n\nARNHOLM. Ah! niin. Tulkaa siis neiti. (Arnholm ja Bolette menevät\nvasemmalle.)\n\n    (Ellida seisoo hetkisen tuijottaen lammikkoon. Vähä väliä hän\n    puhelee hiljaa ja katkonaisesti itsekseen. Aidan takana olevaa\n    polkua pitkin tulee vasemmalta outo, matkapukuinen mies.\n    Hänellä on tuuhea punertava tukka ja parta. Skottilaislakki\n    päässä ja matkalaukku riippuen hihnassa olkapäältä.)\n\nTUNTEMATON (Kulkee hitaasti aidan vierustaa ja katselee puutarhaan.\nHuomatessaan Ellidan seisahtuu hän, katselee herkeämättä ja tutkivasti\nhäneen ja lausuu puoliääneen.) Hyvää iltaa Ellida!\n\nELLIDA (Kääntyy ja huudahtaa.) Oi, rakkahin, — tuletko vihdoin!\n\nTUNTEMATON. Minä tulen vihdoin.\n\nELLIDA (Katsoo hämmästyneenä ja pelokkaasti häneen.) Kuka te olette?\nKetä te täältä etsitte?\n\nTUNTEMATON. Sinä sen kyllä tiedät.\n\nELLIDA (Säpsähtää.) Mitä tämä merkitsee? Miten te minua puhuttelette!\nKetä te haette?\n\nTUNTEMATON. Haen sinua.\n\nELLIDA (Kauhistuneena.) Ah —! (tuijottaa häneen, horjuu taapäin ja\nhuudahtaa puoleksi tukahutetulla äänellä.) Nuo silmät! — silmät!\n\nTUNTEMATON. No — tunnetko minut vihdoinkin? Minä tunsin sinut heti,\nEllida.\n\nELLIDA. Ah silmät! Älkää katsoko minuun noin! Minä huudan apua!\n\nTUNTEMATON. Vaiti. Älä pelkää. Enhän minä sinulle mitään tee.\n\nELLIDA (Pitää kättä silmillään.) Älkää katsoko minuun noin, sanon minä!\n\nTUNTEMATON (Nojaa käsivartensa aitaan.) Minä tulin tuossa\nenglantilaisessa laivassa.\n\nELLIDA (Katsahtaa häneen arasti.) Mitä te minusta tahdotte?\n\nTUNTEMATON. Minähän lupasin palata niin pian kuin voisin —\n\nELLIDA. Lähtekää, lähtekää! Älkää palatko koskaan — koskaan enään\ntänne! Minähän kirjoitin teille, että kaikki meidän välillämme on\nlopussa. Kaikki! Tehän tiedätte sen!\n\nTUNTEMATON (Levollisesti, vastaamalla edelliseen.) Olisin tullut\nennemminkin luoksesi. Mutta en voinut. Nyt vihdoin voin. Ja tässä minä\nnyt olen, Ellida.\n\nELLIDA. Mitä te minusta tahdotte? Mitä te aiotte? Mitä varten olette\ntullut tänne?\n\nTUNTEMATON. Tiedäthän, että olen tullut sinua noutamaan.\n\nELLIDA (Peräytyy peloissaan.) Minua noutamaan? Aiotteko ottaa minut\nmyötänne!\n\nTUNTEMATON. Aion, tietysti.\n\nELLIDA. Mutta ettekö tiedä, että minä olen naimisissa!\n\nTUNTEMATON. Tiedän kyllä.\n\nELLIDA. Ja kuitenkin —! Kuitenkin tulette — noutamaan minua!\n\nTUNTEMATON. Niin, tietysti noutamaan.\n\nELLIDA (Tarttuu molemmin käsin päähänsä.) Oi, tätä kammottavaa — —\nkammottavaa —\n\nTUNTEMATON. Etkö tahdo seurata minua?\n\nELLIDA (Hurjasti.) Älkää katsoko minuun noin!\n\nTUNTEMATON. Kysyn, etkö tahdo?\n\nELLIDA. En, en, en! Minä en tahdo. En koskaan, koskaan! Minä en tahdo,\nsanon minä. Minä en voi enkä tahdo! (Hiljemmin.) Enkä minä uskalla.\n\nTUNTEMATON (Kiipee aidan yli puutarhaan.) No niin Ellida, — sitten\nsanon sinulle vain yhden asian, ennenkuin lähden.\n\nELLIDA (Koettaa paeta, mutta ei voi. Seisoo kauhusta jäykkänä ja\nnojautuu puun runkoon.) Älkää koskeko minuun! Älkää tulko minua\nlähemmäksi! Ei lähemmäksi! Älkää koskeko minuun, sanon minä!\n\nTUNTEMATON (Varovasti astuen pari askelta häntä kohti.) Sinä et saa\nnoin pelätä minua, Ellida.\n\nELLIDA (Peittää silmänsä käsillään.) Älkää katsoko minuun noin!\n\nTUNTEMATON. Älä vaan pelkää. Älä pelkää.\n\n    (Tohtori Wangel tulee puutarhasta vasemmalta.)\n\nWANGEL (Puoleksi puiden peitossa.) No, nyt olet saanut kauvan odottaa\nminua.\n\nELLIDA (Syöksyy hänen luokseen, turvautuu hänen käsivarteensa ja\nhuutaa.) Oi, Wangel, — pelasta minut! Pelasta minut, — jos voit!\n\nWANGEL. Ellida, — mitä Jumalan nimessä —!\n\nELLIDA. Pelasta minut Wangel! Etkö näe häntä? Tuolla hän seisoo!\n\nWANGEL (Katsoo sinnepäin.) Tuo mies tuolla? (Menee lähemmäksi.) Pyydän\nkysyä — kuka te olette? Ja minkä tähden olette tullut tänne\npuutarhaan?\n\nTUNTEMATON (Osoittaa päännyökkäyksellä Ellidaa.) Minä tahdon puhutella\nhäntä tuossa.\n\nWANGEL. Vai niin. Te kai se sitten olittekin —? (Ellidalle.) Muuan\ntuntematon mies kuuluu käyneen sinua kysymässä.\n\nTUNTEMATON. Niin, minä se olin.\n\nWANGEL. Ja mitä te minun vaimostani tahdotte? (Kääntyy.) Tunnetko\nhänet, Ellida?\n\nELLIDA (Hiljaa väännellen käsiään.) Oi, tunnenko! Tunnen, tunnen,\ntunnen!\n\nWANGEL (Pikaisesti.) No!\n\nELLIDA. Oi, hänhän se on, Wangel! Hän itse! Hän, tiedäthän sinä —\nhän —!\n\nWANGEL. Mitä! Mitä sanotkaan! (Kääntyy.) Oletteko te se Johnston, joka\nkerran —\n\nTUNTEMATON. Voittehan sanoa minua Johnstoniksi. Sama minusta. Muuten se\nei ole minun nimeni.\n\nWANGEL. Eikö ole?\n\nTUNTEMATON. Ei, ei enään.\n\nWANGEL. Ja mitä te minun vaimostani tahdotte? Sillä kai tiedätte, että\nmajakkamestarin tytär jo kauvan on ollut naimisissa. Ja kenen kanssa,\nsen kai myös tiedätte.\n\nTUNTEMATON. Sen olen tiennyt jo neljättä vuotta.\n\nELLIDA (Jännittyneenä.) Kuinka te sen saitte tietää?\n\nTUNTEMATON. Olin matkalla sinun luoksesi. Silloin sain käsiini vanhan\nsanomalehden. Se oli tämänpuolen lehtiä. Ja siitä luin että sinut oli\nvihitty.\n\nELLIDA (Katselee eteensä.) Vihitty. — Siis se se oli —?\n\nTUNTEMATON. Se koski minuun niin kummasti. Sillä se mitä silloin niillä\nsormuksilla — olihan sekin vihkimys, Ellida.\n\nELLIDA (Peittää kasvonsa käsillään.) Oih!\n\nWANGEL. Kuinka te uskallatte —!\n\nTUNTEMATON. Olitko sinä unohtanut sen?\n\nELLIDA (Tuntee hänen katseensa ja puhkee sanomaan.) Älkää katsoko\nminuun noin!\n\nWANGEL (Asettuu tuntemattoman miehen eteen.) Teidän täytyy puhutella\nminua eikä häntä. Siis, lyhyesti, — kun nyt tiedätte asianlaidan, —\nmitä teillä siis oikeastaan on täällä tekemistä! Mitä varten tulette\ntapaamaan minun vaimoani?\n\nTUNTEMATON. Olin luvannut Ellidalle tulla hänen luokseen, niin pian\nkuin voisin.\n\nWANGEL. Ellidalle —! Joko taas!\n\nTUNTEMATON. Ja Ellida lupasi vahvasti odottaa minua siksi kunnes\njälleen palaan.\n\nWANGEL. Kuulen, että puhuttelette vaimoani ristimänimeltä. Sellaiset\ntuttavallisuudet eivät ole tapana täällä meillä.\n\nTUNTEMATON. Sen kyllä tiedän. Mutta kun hän nyt etukädessä on minun —\n\nWANGEL. Teidän? Yhä vielä —!\n\nELLIDA (Peräytyy Wangelin taa.) Ooh —! Hän ei luovu minusta koskaan!\n\nWANGEL. Teidän! Sanotteko että hän on teidän?\n\nTUNTEMATON. Onko hän kertonut teille mitään kahdesta sormuksesta? Minun\nsormuksestani ja Ellidan sormuksesta?\n\nWANGEL. On. Vaan entä sitten. Tekihän vaimoni myöhemmin kaikesta lopun.\nOlettehan saanut hänen kirjeensä. Siis tiedätte sen itse.\n\nTUNTEMATON. Sekä Ellida että minä olimme yksimieliset siitä, että se,\nmitä sormuksilla tehtiin, oli arvoltaan ja merkitykseltään vihkimys.\n\nELLIDA. Mutta minä en tahdo, kuulettehan sen! En iki päivinä minä enään\ntahdo tietää teistä! Älkää katsoko minuun noin! Minä en tahdo, sanon\nminä!\n\nWANGEL. Te liette päästä sekaisin, jos luulette voivanne puhua\noikeuksistanne moisten lapsellisuuksien perusteella.\n\nTUNTEMATON. Se on totta. Oikeutta — siinä merkityksessä, kuin te\ntarkoitatte — sitä minulla ei ole.\n\nWANGEL. Mutta mitä te sitten tarkoitatte? Ettehän toki luule\nväkivallalla voivanne riistää häntä minulta! Vasten hänen omaa\ntahtoansa.\n\nTUNTEMATON. En, mitä hyötyä siitä olisi? Jos Ellida tahtoo minua\nseurata, täytyy hänen lähteä vapaaehtoisesti.\n\nELLIDA (Säpsähtäen, huudahtaa.) Vapaaehtoisesti —!\n\nWANGEL. Ja semmoista voitte luulla —!\n\nELLIDA (Itsekseen.) Vapaaehtoisesti —!\n\nWANGEL. Te olette hourupäinen. Menkää tiehenne. Meillä ei ole teidän\nkanssanne mitään tekemistä.\n\nTUNTEMATON (Katsoen kelloonsa.) Minun on kohta oltava laivassa taas\n(Astuu askeleen lähemmäksi.) Niin, niin, Ellida, — nyt olen siis\ntehnyt velvollisuuteni. (Vielä lähemmäksi.) Minä olen pitänyt\nlupauksen, jonka sinulle annoin!\n\nELLIDA (Rukoillen, väistyy sivulle.) Oi, älkää koskeko minuun!\n\nTUNTEMATON. Ja nyt saat miettimisaikaa huomis-yöhön —\n\nWANGEL. Tässä ei ole mitään mietittävää. Suorikaa tiehenne täältä.\n\nTUNTEMATON (Yhä vaan Ellidalle.) Nyt menen laivassa sisävuonoon.\nHuomis-yönä palaan ja silloin poikkeen taas luoksesi. Sinun täytyy\nodottaa minua täällä puutarhassa. Sillä tahdon mieluimmin suorittaa\nasian kahden sinun kanssasi, ymmärräthän.\n\nELLIDA (Hiljaa ja vavisten.) Kuulitko, Wangel!\n\nWANGEL. Ole huoleti. Sen käynnin me kyllä estämme.\n\nTUNTEMATON. Hyvästi siksi, Ellida. Huomis-yönä siis!\n\nELLIDA (Rukoillen.) Oi, ei, ei, — älkää tulko huomisyönä! Älkää\npalatko enään koskaan!\n\nTUNTEMATON. Ja jos siihen mennessä suostut seuraamaan minua meren\ntoiselle puolen —\n\nELLIDA. Oi, älkää katsoko minuun noin!\n\nTUNTEMATON. Tarkoitan vaan että jos, niin tulee sinun olla\nmatkakunnossa.\n\nWANGEL. Mene sisään, Ellida.\n\nELLIDA. Minä en voi. Oi, auta minua! Pelasta minut, Wangel!\n\nTUNTEMATON. Ajattele tarkoin, Ellida. Ellet huomenna seuraa minua, on\nkaikki lopussa.\n\nELLIDA (Katsoo vavisten häneen.) Onko kaikki silloin lopussa\nainiaaksi —?\n\nTUNTEMATON (Nyökäten.) Sitten ei sitä enään koskaan voi korjata,\nEllida. Minä en enään milloinkaan palaa näille maille. Et enään koskaan\nnäe minua. Etkä milloinkaan kuule minusta. Silloin olen sinulta\nkuollut, kadonnut ainiaaksi.\n\nELLIDA (Hengittää levottomasti.) Oh —!\n\nTUNTEMATON. Ajattele siis tarkoin, mitä teet. Hyvästi (Menee pois,\nnousee yli aidan, seisahtuu ja lausuu:) Niin, Ellida — laittaudu\nmatkakuntoon huomis-yöksi. Sillä silloin tulen sinua noutamaan. (Menee\nhitaasti ja tyynesti polkua pitkin oikealle.)\n\nELLIDA (Katselee hetkisen hänen jälkeensä.) Vapaaehtoisesti, hän sanoi!\nAjattele, — hän sanoi, että minun vapaaehtoisesti pitää seurata häntä.\n\nWANGEL. Ole vaan rauhassa. Nythän hän on mennyt. Ja sinä et näe häntä\nenään koskaan.\n\nELLIDA. Oi, kuinka voit niin sanoa? Tuleehan hän taas huomis-yönä.\n\nWANGEL. Antaa hänen tulla. Mutta sinua hän ei ainakaan enää tapaa.\n\nELLIDA (Pudistaa päätään.) Oi, Wangel, älä luule, että voit estää\nhäntä.\n\nWANGEL. Sen voin, ystäväni, — luota vaan minuun.\n\nELLIDA (Mietteissään, kuulematta häntä.) Kun hän nyt on ollut täällä —\nhuomis-yönä —? Ja kun hän sitten on mennyt laivassa yli valtameren —?\n\nWANGEL. Niin, mitä sitten?\n\nELLIDA. Sitten hän ei enään koskaan — koskaan palanne?\n\nWANGEL. Ei, rakas Ellida, siitä voit olla aivan varma. Mitä hän täällä\ntekisi tämän jälkeen? Nythän hän sinun omasta suustasi on kuullut, että\nsinä et tahdo olla missään tekemisissä hänen kanssaan. Sitenhän siitä\non päästy.\n\nELLIDA (Itsekseen.) Huomenna siis. Tai ei enään koskaan.\n\nWANGEL. Ja jos hänen päähänsä pistäisi tulla uudelleen tänne —\n\nELLIDA (Jännittyneenä.) Mitä sitten?\n\nWANGEL. Onhan meidän vallassamme tehdä hänet vahingottomaksi.\n\nELLIDA. Oi, älä luule sitä.\n\nWANGEL. Se on vallassamme, sanon. Ellet muuten pääse hänestä rauhaan,\ntoimitetaan mies tilille kapteeninsa murhasta.\n\nELLIDA (Kiivaasti.) Ei, ei, ei! Ei koskaan! Me emme tiedä mitään\nkapteenin murhasta! Emme yhtään mitään!\n\nWANGEL. Emmekö tiedä! Onhan hän itse tunnustanut sinulle rikoksensa.\n\nELLIDA. Ei, ei sanaakaan siitä! Jos sinä annat ilmi jotain, kiellän\nminä kaikki. Häntä ei saa teljetä vankilaan. Hän kuuluu aavalle\nmerelle. Ulapalla on hänen kotinsa.\n\nWANGEL (Katsoo häneen ja sanoo hitaasti.) Ah, Ellida, — Ellida. —\n\nELLIDA (Kietoutuu rajusti häneen.) Oi, rakas, uskollinen, — vapahda\nminut siitä miehestä!\n\nWANGEL (Irroittaa itsensä hiljaa.) Tule, tule kanssani!\n\n    (Lyngstrand ja Hilde kalastusvehkeineen tulevat oikealta\n    pitkin lammikon rantaa.)\n\nLYNGSTRAND (Menee reippaasti Ellidan luo.) No nyt, rouva, nyt saatte\nkuulla kummia.\n\nWANGEL. Mitä se on?\n\nLYNGSTRAND. Ajatelkaas, — me olemme nähneet amerikkalaisen!\n\nWANGEL. Amerikkalaisen?\n\nHILDE. Niin, minäkin näin hänet.\n\nLYNGSTRAND. Hän kulki tuota puutarhan takaista tietä ja meni siihen\nsuureen englantilaiseen laivaan.\n\nWANGEL. Mistä te sen miehen tunnette?\n\nLYNGSTRAND. Olemme olleet merimiehinä samassa laivassa. Luulin hänet\nvarmasti hukkuneeksi ja nyt hän onkin ilmielävä.\n\nWANGEL. Tiedättekö hänestä mitään tarkemmin?\n\nLYNGSTRAND. En. Mutta hän on varmaan tullut kostamaan vaimonsa\nuskottomuutta.\n\nWANGEL. Mitä te sanotte?\n\nHILDE. Lyngstrand aikoo käyttää häntä erääseen taideteokseen.\n\nWANGEL. Minä en käsitä tästä sanaakaan.\n\nELLIDA. Kerron sen toiste sinulle.\n\n    (Arnholm ja Bolette tulevat vasemmalta aidan takaista polkua.)\n\nBOLETTE (Tulee puutarhaan.) Tulkaa katsomaan! Nyt se suuri\nenglantilainen laiva lähtee sisävuonoon.\n\n    (Suuri höyrylaiva liukuu hitaasti ohi vähän matkan päässä.)\n\nLYNGSTRAND (Hiidelle puutarhan portin luona.) Ensi yönä hän varmaan\ntulee vaimoansa hakemaan.\n\nHILDE (Nyökäyttäen.) Uskotonta merimiesvaimoansa — niin.\n\nLYNGSTRAND. Ajatelkaas, — sydänyön aikaan.\n\nHILDE. Minusta siitä pitäisi tulla jotain jännittävää.\n\nELLIDA (Katselee laivan jälkeen.) Huomenna siis —\n\nWANGEL. Eikä sitten koskaan enään.\n\nELLIDA (Hiljaa ja vavisten.) Oi, Wangel, — varjele minua omalta\nitseltäni.\n\nWANGEL (Katsoo häneen tuskallisesti.) Ellida! Minä aavistan, — tämän\ntakana on jotain muuta.\n\nELLIDA. Tenho siinä on.\n\nWANGEL. Tenho —?\n\nELLIDA. Se mies on kuin meri.\n\n    (Menee hitaasti ja mietteissään puutarhan halki vasemmalle.\n    Wangel kulkee levottomana hänen rinnallaan ja katsoo häneen\n    tutkivasti.)\n\n\n\n\nNELJÄS NÄYTÖS.\n\n\nTohtori Wangelin sali. Ovi oikealla ja vasemmalla. Perällä kahden\nakkunan välissä avoin lasi-ovi verannalle. Sen takaa näkyy osa\npuutarhasta. Vasemmalla sohva pöytineen. Oikealla piano ja sen takana\nsuuri kukkapöytä. Keskellä lattiaa pyöreä pöytä tuolineen. Pöydällä\nkukkiva ruusu muiden ruukkukasvien ympäröimänä. Aamupuoli. Sohvassa,\nvasemmalla olevan pöydän ääressä istuu Bolette koruompeleineen.\n\nLyngstrand istuu tuolilla pöydän yläpäässä.\n\nPuutarhassa istuu Bollested maalaamassa. Hilde seisoo vieressä\nkatsellen hänen työtään.\n\nLYNGSTRAND (Nojaten käsivarsillaan pöytään, istuu hetken ääneti\nkatsellen Boletten työtä.) Tuollaisen palteen ompeleminen lienee hyvin\nvaikeata, neiti Wangel.\n\nBOLETTE. Ei se niin vaikeata ole. Kun vaan on oikein laskenut —\n\nLYNGSTRAND. Laskenut? Pitääkö siinä myös laskea?\n\nBOLETTE. Pitää pisteet. Katsokaa nämä.\n\nLYNGSTRAND. Aivan oikein! Kas vaan! Onhan se melkein kuin jonkunlaista\ntaidetta. Osaatteko piirtääkin?\n\nBOLETTE. Osaanhan minä mallin mukaan.\n\nLYNGSTRAND. Ettekö muuten?\n\nBOLETTE. En, en muuten —\n\nLYNGSTRAND. No sitten se ei olekaan sentään oikeata taidetta.\n\nBOLETTE. Ei, sehän on vaan tuommoista — käsityötä.\n\nLYNGSTRAND. Mutta minä luulen, että te ehkä voisitte oppia taidetta.\n\nBOLETTE. Vaikkei minulla ole minkäänlaisia taipumuksia?\n\nLYNGSTRAND. Vaikka. Jos aina saisitte olla jonkun tositaiteilijan\nparissa —\n\nBOLETTE. Luuletteko, että voisin oppia sen häneltä?\n\nLYNGSTRAND. Oppia, noin tavallisessa merkityksessä — ei. Mutta luulen,\nettä se vähitellen tarttuisi teihin. Ikäänkuin jonkun ihmeen kautta,\nneiti Wangel.\n\nBOLETTE. Sepä olisi kummallista.\n\nLYNGSTRAND (Hetken perästä.) Oletteko ajatellut koskaan —? Tarkoitan\noletteko noin syvemmälti ja vakavasti ajatellut avioliiton luonnetta,\nneiti?\n\nBOLETTE (Katsahtaa häneen.) Avio —? En.\n\nLYNGSTRAND. Minä olen.\n\nBOLETTE. Vai niin? Oletteko?\n\nLYNGSTRAND. Olen niinkin — minä ajattelen usein semmoisia asioita.\nEnin avioliittoa. Ja olenhan minä siitä lukenutkin kirjoista. Minä\nluulen, että avioliitto oikeastaan on eräänlainen ihme. Kun nainen\nsiinä voi vähitellen muuttua miehensä kaltaiseksi.\n\nBOLETTE. Omaksuu miehensä harrastukset, sitäkö tarkoitatte?\n\nLYNGSTRAND. Sitä juuri!\n\nBOLETTE. No, entä hänen kykynsä? Hänen taipumuksensa ja lahjansa?\n\nLYNGSTRAND. Hm, niin, — tahtoisinpa tietää, eikö nekin vaan — —\n\nBOLETTE. Uskotte siis ehkä, että kaikki mitä mies on lukenut — tai\najatellut, — että sekin voi siirtyä hänen vaimoonsa?\n\nLYNGSTRAND. Niin, se myöskin. Vähitellen. Aivankuin ihmeen kautta.\nMutta minä tiedän kyllä, että semmoista voi tapahtua vaan avioliitossa,\njossa aviopuolisot uskollisesti ja hellästi ovat kiintyneet toisiinsa\nja ovat oikein onnelliset.\n\nBOLETTE. Ettekö koskaan ole tullut ajatelleeksi, että mieskin voisi\nnoin ikäänkuin sulautua vaimoonsa. Tulla vaimonsa kaltaiseksi,\ntarkoitan.\n\nLYNGSTRAND. Mieskö? En, sitä en ole ajatellut.\n\nBOLETTE. Mutta miksei mies yhtä hyvin kuin vaimokin?\n\nLYNGSTRAND. Ei, sillä miehellähän on kutsumus, jota varten hän elää. Ja\nse se juuri tekee miehen niin voimakkaaksi ja varmaksi, neiti Wangel.\nHänellä on elämäntehtävä, hänellä.\n\nBOLETTE. Jokaisella miehelläkö?\n\nLYNGSTRAND. Ei jokaisella. Ajattelen nyt etupäässä taiteilijaa.\n\nBOLETTE. Tekeekö teidän mielestänne taiteilija oikein mennessään\nnaimisiin?\n\nLYNGSTRAND. Tekee, aivan oikein, minun mielestäni. Kun hän löytää\njonkun, jota oikein rakastaa, niin —\n\nBOLETTE. Vaikka niinkin. Minun mielestäni hänen pitäisi elää yksinomaan\ntaiteensa hyväksi.\n\nLYNGSTRAND. Niin, tietysti hänen pitääkin. Mutta voihan hän silti sen\ntehdä, vaikka naikin.\n\nBOLETTE. No, entä nainen?\n\nLYNGSTRAND. Nainen? Mitenkä?\n\nBOLETTE. Se nainen, jonka kanssa hän menee naimisiin. Mitä varten hän\nsitten elää?\n\nLYNGSTRAND. Hänenkin tulee elää miehensä taidetta varten. Minun\nmielestäni pitäisi naisen tuntea itsensä niin sanomattoman onnelliseksi\nsiitä.\n\nBOLETTE. Hm — en oikein tiedä —\n\nLYNGSTRAND. Niin se on, neiti, olkaa varma siitä. Ei ainoastaan kaikki\nse kunnia ja arvo, jota hän nauttii miehensä tähden. Sillä se on minun\nmielestäni melkein vähemmänarvoista. Mutta se, että hän saa auttaa\nmiestänsä luomaan, — että hän voi keventää hänen työtänsä tukemalla\nhäntä, palvelemalla häntä, hoitelemalla häntä huolellisesti ja\ntekemällä hänelle elämän oikein suloiseksi. Sen pitäisi naisesta olla\nniin äärettömän ihanaa, minun mielestäni.\n\nBOLETTE. Ooh, te ette tiedä, miten itserakas olette!\n\nLYNGSTRAND. Minäkö itserakas! Hyvä Jumala! Kunpa tuntisitte minua\nhiukan paremmin, niin ette — (Kumartuu lähemmäksi häntä.) Neiti\nWangel, — kun minä kerran olen poissa — ja eihän siihen ole enään\npitkälti —\n\nBOLETTE (Katsoo häneen sääliväisesti.) Mutta älkää nyt uskotelko mitään\nniin surullista.\n\nLYNGSTRAND. Eihän se oikeastaan niin surullista ole.\n\nBOLETTE. Mitä te sitten tarkoitatte?\n\nLYNGSTRAND. Minähän matkustan kuukauden kuluttua. Ensin täältä. Ja\nsitte etelämaihin.\n\nBOLETTE. Ah, niinkö. Niin, niin.\n\nLYNGSTRAND. Tahdotteko silloin muistella minua joskus, neiti?\n\nBOLETTE. Mielelläni.\n\nLYNGSTRAND (Iloisesti.) Lupaatteko sen minulle!\n\nBOLETTE. Lupaan kyllä.\n\nLYNGSTRAND. Pyhästi ja juhlallisesti, neiti Bolette?\n\nBOLETTE. Pyhästi ja juhlallisesti (Toisella äänellä.) Mutta mitä te\nsillä oikein tarkoitatte? Eihän se teitä auta mihinkään.\n\nLYNGSTRAND. Kuinka voitte niin sanoa! Minusta olisi niin suloista\ntietää, että te täällä kotona askaroitte minua muistellen.\n\nBOLETTE. No, entä sitten?\n\nLYNGSTRAND. Niin, muuta en oikein tiedä —\n\nBOLETTE. En minäkään. Kaikkihan on sitä vastaan. Minä en näe muuta kuin\nesteitä.\n\nLYNGSTRAND. Voisihan tapahtua joku ihme. Joku onnenpotkaus tai\nsemmoinen. Sillä minä uskon että onni minua seuraa.\n\nBOLETTE (Vilkkaasti.) Niin, eikö totta! Tehän uskotte sen!\n\nLYNGSTRAND. Niin, siihen minä lujasti luotan. Ja sitten — muutaman\nvuoden kuluttua — kun minä palaan kotiin kuuluisana kuvanveistäjänä ja\nhyvissä varoissa, terveenä ja kukoistavana —\n\nBOLETTE. Niin, niin! Toivokaamme että niin käy.\n\nLYNGSTRAND. Siitä voitte olla varma. Kunhan vaan ajattelette\nuskollisesti ja lämpimästi minua sill'aikaa kun olen kaukana etelän\nmailla. Ja senhän olette äsken luvannut.\n\nBOLETTE. Niin olen (Pudistaa päätänsä.) Mutta ei siitä kuitenkaan\nmitään hyötyä ole.\n\nLYNGSTRAND. Kyllä, Bolette neiti, ainakin on siitä se hyöty, että siten\nedistyy minun taideteokseni paljoa helpommin ja nopeammin.\n\nBOLETTE. Uskotteko sen todella?\n\nLYNGSTRAND. Uskon, minä tunnen sen sisällisesti. Ja minusta sen pitäisi\nolla teillekin niin virkistävää — täällä syrjässä maailmasta — että\nsalaisesti tiedätte ikäänkuin auttavanne minua luomistyössä.\n\nBOLETTE (Katsoo häneen.) No, — mutta te, te puolestanne?\n\nLYNGSTRAND. Minä —?\n\nBOLETTE (Katsoo puutarhaan päin.) Hys! Puhukaamme jostain muusta. Sillä\ntuolta tulee yliopettaja.\n\n    (Yliopettaja Arnholm näkyy puutarhassa, tullen vasemmalta.\n    Pysähtyy puhelemaan Ballestedin ja Hilden kanssa.)\n\nLYNGSTRAND. Pidättekö te vanhasta opettajastanne, neiti Bolette?\n\nBOLETTE. Pidänkö minä hänestä —?\n\nLYNGSTRAND. Minä tarkoitan miellyttääkö hän teitä?\n\nBOLETTE. Miellyttääpä kyllä. Sillä hän on hyvä ystävänä ja\nneuvonantajana. — Ja hän auttaa aina missä vaan voi.\n\nLYNGSTRAND. Mutta, eikö ole kummallista, ettei hän ole mennyt\nnaimisiin?\n\nBOLETTE. Onko se teistä niin kummallista?\n\nLYNGSTRAND. On, sillä onhan hän varakas mies, sanotaan.\n\nBOLETTE. Kuuluuhan hän olevan. Hänen ei varmaankaan ole ollut helppo\nlöytää semmoista, joka hänestä huolisi, luulen.\n\nLYNGSTRAND. Miksi niin?\n\nBOLETTE. Hän on ollut melkein kaikkien nuorten tyttöjen opettajana,\njotka tuntee. Hän sanoo sen itse.\n\nLYNGSTRAND. Mitä se haittaisi?\n\nBOLETTE. Mutta, hyvänen aika, eihän voi mennä opettajansa kanssa\nnaimisiin!\n\nLYNGSTRAND. Arvelette siis, ettei nuori tyttö voi rakastaa\nopettajaansa?\n\nBOLETTE. Ei senjälkeen kun on tullut täysi-ikäiseksi.\n\nLYNGSTRAND. Ei mutta, — sepä ihme!\n\nBOLETTE (Varoittaen.) So, so, so!\n\n    (Ballested on koonnut kapineensa ja vie ne oikealle puutarhaan.\n    Hilde auttaa häntä. Arnholm nousee verannalle ja tulee huoneeseen.)\n\nARNHOLM. Hyvää huomenta, rakas Bolette. Hyvää huomenta herra — herra\n— hm! (Näyttää tyytymättömältä ja nyökkää kylmästi Lyngstrandille,\njoka nousee ja kumartaa.)\n\nBOLETTE (Menee Arnholmin luo.) Hyvää huomenta, herra yliopettaja.\n\nARNHOLM. Miten täällä tänään voidaan?\n\nBOLETTE. Kiitoksia, hyvin.\n\nARNHOLM. Äitipuolenne taitaa taaskin olla kylpemässä?\n\nBOLETTE. Ei, hän on omassa huoneessaan.\n\nARNHOLM. Voiko hän huonosti?\n\nBOLETTE. En tiedä. Hän on lukinnut ovensa.\n\nARNHOLM. Hm — vai niin.\n\nLYNGSTRAND. Rouva Wangel taisi eilen pahasti säikähtyä sitä\namerikkalaista.\n\nARNHOLM. Mitä te siitä tiedätte?\n\nLYNGSTRAND. Minä kerroin rouvalle, että olin nähnyt hänet ilmielävänä\npuutarhan aidan takana.\n\nARNHOLM. Niinkö.\n\nBOLETTE (Arnholmille.) Te istuitte varmaan isän kanssa myöhään yöhön?\n\nARNHOLM. Niin, jotenkin myöhään. Me puhuimme vakavista asioista.\n\nBOLETTE. Saitteko tilaisuuden sanoa sanan minunkin puolestani?\n\nARNHOLM. En, rakas Bolette. En saanut. Hän oli niin syventynyt erääseen\ntoiseen asiaan.\n\nBOLETTE (Huokaa.) Niin, — niin hän aina on.\n\nARNHOLM (Katsoo merkitsevästi häneen.) Mutta tänäänhän me molemmat\nkeskustelemme tarkemmin siitä asiasta. — Missä teidän isänne nyt on?\nEhkei hän ole kotona?\n\nBOLETTE. On. Hän on varmaankin konttorissaan. Kyllä minä haen hänet.\n\nARNHOLM. Ei kiitos. Älkää vaivatko itseänne. Minä menen mieluummin\nhänen luokseen.\n\nBOLETTE (Kuulostaa vasemmalle päin.) Odottakaa herra yliopettaja.\nLuulen, että isä tuleekin tuolta portaista. Aivan oikein. Hän on\nvarmaankin ollut häntä katsomassa.\n\n    (Tohtori Wangel tulee vasemmanpuolisesta ovesta.)\n\nWANGEL (Ojentaa Arnholmille kätensä.) Rakas ystävä, — oletteko jo\ntäällä? Sepä hyvä että tulitte näin varhain. Sillä tahtoisin mielelläni\nvielä puhua kanssanne.\n\nBOLETTE (Lyngstrandille.) Menemmekö me puutarhaan Hilden luo?\n\nLYNGSTRAND. Kernaasti minun puolestani, neiti (Hän ja Bolette menevät\nalas puutarhaan ja sieltä ulos puiden välitse.)\n\nARNHOLM (Seuraa heitä katseillaan, kääntyy Wangeliin.) Tunnetteko\nlähemmin tuota nuorta miestä?\n\nWANGEL. En, en lainkaan.\n\nARNHOLM. Minusta ei ole hyvä, että hän niin paljon seurustelee\ntyttärienne kanssa.\n\nWANGEL. Seurusteleeko hän? En ole sitä niin pannut merkille.\n\nARNHOLM. Sitä teidän minun mielestäni tulisi pitää hiukan silmällä.\n\nWANGEL. Kyllä niin, olette oikeassa. Mutta Jumala paratkoon, mitä on\nminun miesparan tekeminen? Tytöt ovat nyt kerran tottuneet itse\npitämään huolen itsestään. Eivätkä he kärsi muistutuksia minulta eikä\nEllidalta.\n\nARNHOLM. Eikö häneltäkään?\n\nWANGEL. Ei. Ja enhän minä oikeastaan voi vaatiakaan, että hän\nsekaantuisi semmoisiin asioihin. Siihen hän ei ole luotu (Keskeyttäen.)\nMutta eihän meidän tästä pitänyt puhua. Sanokaapas — oletteko\nsenjälkeen ajatellut asiaa. Kaikkea sitä, josta teille puhuin?\n\nARNHOLM. En ole muuta ajatellutkaan siitä asti kun yöllä erosimme.\n\nWANGEL. Ja mitä teidän mielestänne tässä olisi tehtävä?\n\nARNHOLM. Rakas tohtori, minusta te lääkärinä sen paremmin tiedätte kuin\nminä.\n\nWANGEL. Ooh, kunpa tietäisitte, miten vaikeata lääkärin on arvostella\noikein sairasta, jota hän niin paljon rakastaa! Ja tämähän ei\nsitäpaitsi ole mitään tavallista sairautta. Tässä ei auta mikään\ntavallinen lääkäri, — eikä mitkään tavalliset lääkkeet.\n\nARNHOLM. Miten hänen laitansa tänään on?\n\nWANGEL. Kävin juuri hänen luonaan ja hän tuntui minusta sangen\ntyyneltä. Mutta kaikkien hänen mielialojensa takana on jotain salattua,\njosta minun on mahdoton päästä selville. Ja hän on niin muuttuvainen,\n— niin epävakainen, — niin äkillisesti vaihteleva.\n\nARNHOLM. Se kai johtuu hänen sairaaloisesta mielentilastaan.\n\nWANGEL. Ei yksin siitä. Pohjaltaan se on hänessä synnynnäistä. Ellida\non meriväkeä, siinä koko juttu.\n\nARNHOLM. Mitä te sillä tarkoitatte, herra tohtori?\n\nWANGEL. Ettekö ole pannut merkille, että nuo ihmiset tuolla aavan meren\nääressä ovat kuin eri kansaa? On ikäänkuin he eläisivät meren omaa\nelämää. Heissä huomaa aaltoilemisen — ja luoteen ja vuoksen — niin\najatuksissa kuin tunteissa. Ja sitten he eivät koskaan kotiudu muuanne.\nOi, olisihan minun sitä pitänyt ennen ajatella. Olihan suorastaan rikos\nEllidaa vastaan, että tempasin hänet sieltä ulapalta, ja istutin tänne\nsisämaahan.\n\nARNHOLM. Oletteko tullut siihen päätökseen?\n\nWANGEL. Olen, ja siinä yhä vahvistun. Mutta minunhan olisi pitänyt se\nennakolta tietää. Ja oikeastaan minä sen tiesinkin. Mutta en ottanut\nsitä tarpeeksi huomioon. Sillä nähkää, minä rakastin häntä niin\nsuuresti! Siksi ajattelin etusijassa vaan omaa itseäni. Niin\nanteeksiantamattoman itsekäs olin silloin!\n\nARNHOLM. Hm, — jokainen mies on varmaankin hieman itsekäs semmoisissa\nasioissa. Muuten en ole koskaan huomannut teissä sitä vikaa, tohtori\nWangel.\n\nWANGEL (Kulkee levottomana lattialla.) Oh, kyllä, kyllä! Ja vielä\njälkeenkinpäin olen ollut itsekäs. Olenhan minä häntä niin paljon,\npaljon vanhempi. Minun olisi pitänyt olla hänelle isänä — ja oppaana\nsamalla. Olisi pitänyt koettaa parastani kehittääkseni hänen henkistä\nelämäänsä. Mutta siitä, Jumala paratkoon, ei ole koskaan tullut mitään.\nSillä, nähkääs, minulla ei ole ollut kylliksi tarmoa siihen! Tahdoin\nmieluummin pitää hänet juuri sellaisena kuin hän oli. Mutta sitten\nhänen tilansa huononi huononemistaan, ja minä vain vaivasin päätäni\nenkä tiennyt mitä tehdä. (Hiljempää.) Siksi minä tuskissani kirjoitin\nteille ja pyysin teitä tulemaan luoksemme.\n\nARNHOLM (Katsoo hämmästyneenä häneen.) Mitä sanotte! Sentäbdenkö te\nkirjoititte?\n\nWANGEL. Sentähden. Mutta älkää siitä välittäkö.\n\nARNHOLM. Mutta, Herran nimessä, rakas tohtori, — mitä hyötyä te\nminusta odotitte? En käsitä.\n\nWANGEL. Ette, se on hyvin ymmärrettävissä. Sillä minä olin joutunut\nväärille jäljille. Luulin että Ellida aikoinaan oli ollut rakastunut\nteihin. Että hän vieläkin salaisesti oli hiukan teihin kiintynyt. Että\nhänelle kenties tekisi hyvää saada nähdä teidät ja puhua kanssanne\nlapsuuden kodistaan ja entisistä ajoista.\n\nARNHOLM. Tarkoititte siis vaimoanne, kun kirjoititte, että täällä minua\njoku odotteli ja — ja kenties kaipasikin!\n\nWANGEL. Niin, ketäs muuta?\n\nARNHOLM (Kiireesti.) Niinpä niin, ketäs muuta, olette oikeassa. Mutta\nminä en sitä älynnyt.\n\nWANGEL. Hyvin luonnollista, kuten jo sanoin. Olinhan kokonaan väärillä\njäljillä.\n\nARNHOLM. Ja te sanotte olevanne itsekäs!\n\nWANGEL. Oi, olihan minun hyvitettävä niin suuri rikos. En voinut\nmielestäni jättää käyttämättä mitään keinoa, joka hiukankin voisi hänen\ntilaansa lieventää.\n\nARNHOLM. Miten te oikeastaan selitätte sen voiman, jolla tuo\nmuukalainen Ellidaa hallitsee?\n\nWANGEL. Hm, — rakas ystävä — siinä lienee jotain, joka ei ole\nselitettävissä.\n\nARNHOLM. Jotakin, joka itsestään on selittämätöntä, tarkoitatte? Aivan\nselittämätöntä?\n\nWANGEL. Ainakin toistaiseksi.\n\nARNHOLM. Uskotteko sitten sellaisia voimia olevan?\n\nWANGEL. En usko enkä ole uskomatta. Minä vaan en tiedä. Siksi jätän sen\nratkaisematta.\n\nARNHOLM. Mutta selittäkääpäs minulle muuan seikka. Tuo hänen\nihmeellinen, kammottava väitteensä lapsen silmistä —?\n\nWANGEL (Innokkaasti.) No, tuota juttua silmistä minä en usko! En tahdo\nuskoa mitään sellaista. Sen täytyy olla pelkkää mielikuvitusta. Ei\nmitään muuta.\n\nARNHOLM. Tarkastitteko tuon miehen silmiä eilen, kun hänet näitte?\n\nWANGEL. Tietysti.\n\nARNHOLM. Ettekö havainnut mitään yhtäläisyyttä?\n\nWANGEL (Vältellen.) Hm, — hyvänen aika, mitenkä nyt vastaisin? Ei\nollut enään ihan valoisakaan kun hänet näin. Ja sitäpaitsi oli Ellida\njo edeltäpäin puhunut niin paljon tuosta yhtäläisyydestä. — En tiedä,\nkykeninkö katsomaan häneen ennakkoluulottomasti.\n\nARNHOLM. Niin, niin, mahdollista kyllä. Mutta entä se toinen ilmiö?\nEttä tuska ja levottomuus valtasi hänet juuri silloin, kun tuo vieras\nmies oli kotimatkalla?\n\nWANGEL. Nähkääs, — se on sekin jotain, jota hän vasta toispäivästä\nlähtien on alkanut kuvitella. Ei se tullut noin yht'äkkiä — jollain\nvarmalla hetkellä — niinkuin hän nyt väittää. Mutta kun hän kuuli\ntuolta nuorelta Lyngstrandilta, että Johnston eli Friman — tai mikä\nhänen nimensä lie, — että hän oli tänne tulossa kolme vuotta sitten —\nmaaliskuussa, — hän nähtävästi uskoo, että tuo levottomuus tarttui\nhäneen juuri samassa kuussa.\n\nARNHOLM. Eikö sitten ollut niin laita?\n\nWANGEL. Ei suinkaan. Olihan siitä merkkejä jo kauvan ennen sitäkin.\nTotta kyllä se puhkesi — satunnaisesti — juuri maaliskuussa kolme\nvuotta sitten jokseenkin valtavasti esiin —\n\nARNHOLM. Siis kuitenkin —!\n\nWANGEL. Niin, mutta se on helposti selitettävissä siitä tilasta —\nraskaudesta, — jossa hän silloin oli.\n\nARNHOLM. Siis merkki merkkiä vastaan.\n\nWANGEL (Vääntää käsiään.) Ja kun en voi häntä auttaa! Kun en tiedä\nmitään neuvoa! Kun en keksi mitään keinoa —!\n\nARNHOLM. Ettekö voisi vaihtaa asuinpaikkaa, muuttaa toiselle\npaikkakunnalle. Että hän pääsisi oloihin, joissa hän paremmin\nviihtyisi.\n\nWANGEL. Rakas ystävä — ettekö luule minun koettaneen sitäkin keinoa!\nOlen ehdottanut, että muuttaisimme Skjoldvikiin, mutta hän ei tahdo.\n\nARNHOLM. Eikö sitäkään?\n\nWANGEL. Ei, sillä hän ei luule siitä olevan mitään apua. Ja voihan hän\nollakin oikeassa.\n\nARNHOLM. Hm, — niinko luulette?\n\nWANGEL. Ja sitäpaitsi, — kun tarkemmin ajattelen, — en tosiaankaan\ntiedä, kuinka voisin sen tuuman toteuttaa. Sillä olisihan sellaiseen\nsoppeen muuttaminen melkein rikos tyttöjä vastaan. Pitäähän heidän elää\nsellaisessa paikassa, jossa on edes jotain toivoa saada heidän\ntulevaisuutensa kerran turvatuksi.\n\nARNHOLM. Turvatuksi? Ajatteletteko jo sitä seikkaa?\n\nWANGEL. Herra nähköön, — tuleehan minun sitäkin ajatella! Mutta —\ntoiselta puolen taas — velvollisuuteni sairasta Ellida-raukkaa kohtaan\n—! Oh, rakas Arnholm, — minä olen tosiaankin — monessa suhteessa —\nkuin kahden tulen välissä!\n\nARNHOLM. Boletten tähden teidän kenties ei tarvitse olla niin\nhuolissanne — (Keskeyttäen.) tahtoisinpa tietää minne hän — minne he\novat menneet? (Menee avoimen oven luo ja katsoo ulos.)\n\nWANGEL (Kulkee pianoa kohti.) Oi, uhraisinpa vaikka mitä — noiden\nkolmen tähden. — Kun vaan tietäisin miten — (Ellida tulee vasemmasta\novesta.)\n\nELLIDA (Reippaasti Wangelille.) Alä mene aamupäivällä kaupungille!\n\nWANGEL. En, en menekään. Minä jään kotiin sinun luoksesi. (Osoittaa\nArnholmia, joka lähenee.) Mutta etkö tervehdi ystäväämme?\n\nELLIDA (Kääntyy.) Kas, tekö täällä, herra Arnholm! (Ojentaa hänelle\nkätensä.) Hyvää huomenta!\n\nARNHOLM. Hyvää huomenta, rouva Wangel. Ette siis olekaan tänään\nkylpemässä niinkuin tavallista?\n\nELLIDA. En, en, en! Siitä ei tänään tule mitään. Mutta ettekö istu\nhetkiseksi?\n\nARNHOLM. En, kiitoksia, — en nyt. (Katsoo Wangeliin.) Lupasin mennä\ntyttöjen luo puutarhaan.\n\nELLIDA. Herra ties, tapaatteko heitä puutarhassa. Minä en koskaan tiedä\nheidän olopaikastaan.\n\nWANGEL. Kyllä he ovat varmaankin lammikolla.\n\nARNHOLM. Enköhän minä pääse heidän jäljilleen. (Nyökäyttää päätään,\nmenee verannan kautta puutarhaan.)\n\nELLIDA. Wangel, mitä kello on?\n\nWANGEL (Katsoo kelloaan.) Se on nyt hiukan yli yhdentoista.\n\nELLIDA. Hiukan yli. Ja kello yksitoista — puoli kaksitoista tänä yönä\ntulee laiva. Oo, kunhan kaikki olisi ohi!\n\nWANGEL (Menee lähemmäksi häntä.) Rakas Ellida — yhtä asiaa sinulta\nkysyisin.\n\nELLIDA. Mitä asiaa?\n\nWANGEL. Toissailtana — tuolla Näkövuorella — sanoit, että näinä\nkolmena viime vuonna usein olet nähnyt hänet ilmielävänä edessäsi.\n\nELLIDA. Niin, niin olen. Usko minua.\n\nWANGEL. No, millaisena sinä hänet näit?\n\nELLIDA. Millaisenako hänet näin?\n\nWANGEL. Tarkoitan, — miltä hän sinusta näytti, kun olit hänet\nnäkevinäsi?\n\nELLIDA. Mutta, rakas Wangel, — tiedäthän jo itse, minkä näköinen hän\non.\n\nWANGEL. Oliko hän sen näköinen myös sinun mielikuvissasi.\n\nELLIDA. Oli, sennäköinen hän oli.\n\nWANGEL. Juuri sellainen, jommoisena hänet eilen illalla näit edessäsi.\n\nELLIDA. Niin, juuri sellainen.\n\nWANGEL. No, minkätähden sinä et siis häntä heti tuntenut?\n\nELLIDA (Säpsähtää.) Enkö tuntenut?\n\nWANGEL. Et. Sanoit jälestäpäin itse, ettet heti tietänyt kuka tuo\nvieras mies oli.\n\nELLIDA (Hämmästyneenä.) Luulen todella, että olet oikeassa! Eikö se ole\nmerkillistä, Wangel? Ajattele, että minä en heti häntä tuntenut!\n\nWANGEL. Vasta silmistä, sanoit —\n\nELLIDA. Oi niin, — silmät! Silmät!\n\nWANGEL. No, mutta Näkövuorella sanoit, että hän aina näyttäytyy sinulle\nsellaisena kuin hän silloin oli erotessanne. Silloin kymmenen vuotta\ntakaperin.\n\nELLIDA. Sanoinko niin?\n\nWANGEL. Sanoit.\n\nELLIDA. Hän näytti kai silloin jotenkin samanlaiselta kuin nyt.\n\nWANGEL. Ei. Sinä kuvasit hänet aivan toisenlaiseksi toissailtana kotiin\npalatessamme. Kymmenen vuotta sitten hänellä ei ollut partaa, sanoit.\nToisin hän oli puettukin. Ja rintasolki, jossa oli tuo helmi —?\nSemmoista ei eilisellä miehellä ollutkaan.\n\nELLIDA. Ei, sitä hänellä ei ollut.\n\nWANGEL (Katsoo tutkivasti häneen.) Ajattele siis hiukan, rakas Ellida.\nTahi ehkä et enään oikein muista, minkänäköinen hän silloin oli, kun\nhän seisoi kanssasi Bratthammerilla?\n\nELLIDA (Muistellen, sulkee silmänsä hetkeksi.) En oikein selvästi. Ei,\n— tänään en sitä jaksa muistaa! Eikö se ole kummallista?\n\nWANGEL. Eipä niinkään. Olet uudelleen nähnyt hänet elävänä edessäsi. Ja\nuusi kuva varjoo tuon vanhemman, niin ettet sitä enään voi nähdä.\n\nELLIDA. Luuletko niin, Wangel?\n\nWANGEL. Luulen. Ja se varjoo sinun sairaita mielikuviasikin. Siksi on\nhyvä, että todellisuus kerran tuli.\n\nELLIDA. Hyvä? Sanotko, että se on hyvä?\n\nWANGEL. Sanon, hyvä, että se tuli, — siitä voi tulla sinun\nparannuksesi.\n\nELLIDA (Istuu sohvaan.) Wangel, — tule ja istu tänne viereeni. Minä\nkerron sinulle kaikki ajatukseni.\n\nWANGEL. Niin, tee se, rakas Ellida. (Istuu tuolille pöydän toiselle\npuolen.)\n\nELLIDA. Oli oikeastaan suuri onnettomuus — meille kummallekin — että\njuuri me jouduimme yhteen.\n\nWANGEL (Säpsähtää.) Mitä sinä sanot!\n\nELLIDA. Niin. Onnettomuus se oli. Ja ymmärtäähän sen helposti. Eihän\nsiitä voinut syntyä muuta kuin onnettomuutta. Siitä millä tavoin me\njouduimme yhteen.\n\nWANGEL. Mitä pahaa siinä sitten oli —?\n\nELLIDA. Kuule Wangel, — turhaan me kauvemmin valehtelemme itsellemme\nja — toisillemme.\n\nWANGEL. Valehtelemmeko me, sanotko niin!\n\nELLIDA. Niin me valehtelemme. Tai ainakin me peitämme totuuden\ntoisiltamme. Sillä totuus — puhdas — väärentämätön totuus — on\nkuitenkin se — että sinä tulit sinne meille ja — ja ostit minut.\n\nWANGEL. Ostit —! — Sanotko sinä — ostit!\n\nELLIDA. Oh, enhän minä ollut rahtuakaan sinua parempi. Minä suostuin\nkauppaan. Myin itseni.\n\nWANGEL (Katsoo häneen tuskallisesti.) Ellida, — voitko todellakin\npuhua tuolla tavalla?\n\nELLIDA. Muuta sanaa siitä ei voi käyttää! Kauppa se oli! Sinä et enään\nkestänyt yksinäisyyttä kodissasi. Noudit itsellesi uuden vaimon —\n\nWANGEL. Ja uuden äidin lapsilleni, Ellida.\n\nELLIDA. Ehkä sitäkin — noin muun ohella. Vaikka — sinä et vähääkään\ntiennyt, olisiko minusta äidiksi. Olithan vaan nähnyt minut — ja\npuhunut kanssani pari kertaa. Sitten syttyi sinussa halu minuun ja\nsinä —\n\nWANGEL. Niin, sano sinä sitä vaan miksi tahdot.\n\nELLIDA. Ja minä puolestani —. Minä olin avuton ja neuvoton ja ihan\nyksin maailmassa. Olihan luonnollista, että minä suostuin — kun sinä\ntarjosit minulle elinkautisen toimeentulon.\n\nWANGEL. Minä en ajatellut toimeentuloasi, rakas Ellida. Minä kysyin\nsinulta rehellisesti tahdoitko minun ja lasteni kanssa jakaa sen vähän,\njota omakseni sanon.\n\nELLIDA. Niin, sinä kysyit. Mutta minun ei olisi kuitenkaan pitänyt\nsuostua! Ei mistään hinnasta minun olisi pitänyt suostua. Minun ei\nolisi pitänyt myydä itseäni! Ennemmin ryhtyä halvimpaankin työhön —\ntyytyä kurjimpaankin elämään vapaaehtoisesti — ja omin ehdoin.\n\nWANGEL (Nousee.) Ovatko siis ne viisi, kuusi vuotta, jotka olemme\nyhdessä eläneet, olleet sinulle ihan arvottomat.\n\nELLIDA. Oi, älä suinkaan niin luule, Wangel! Minun on ollut sinun\nluonasi niin hyvä olla kuin suinkin voi toivoa. Mutta minä en tullut\nsinun kotiisi vapaaehtoisesti. Se on pääasia.\n\nWANGEL (Katsoo häneen.) Et — vapaaehtoisesti!\n\nELLIDA. En. Minä en lähtenyt kanssasi vapaaehtoisesti.\n\nWANGEL (Hillitysti.) Ah — nyt muistan — tuon eilisen sanan.\n\nELLIDA. Siinä sanassa on kaikki kätkettynä. Se on luonut minulle valoa\npimeyteeni. Ja siksi minä sen nyt huomaankin.\n\nWANGEL. Mitä sinä huomaat?\n\nELLIDA. Minä huomaan, että se elämä, jota me kaksi elämme — ei ole\navioliitto.\n\nWANGEL (Katkerasti.) Se on totta. Se elämä, jota me nyt vietämme, ei\nole avioliitto.\n\nELLIDA. Ei ole ennenkään ollut. Ei koskaan. Ei alusta pitäenkään\n(Katselee miettien eteensä.) Ensimäisestä — siitä olisi voinut tulla\nehjä ja oikea avioliitto.\n\nWANGEL. Ensimäisestä? Mitä ensimäistä sinä tarkoitat?\n\nELLIDA. Minun avioliittoani — hänen kanssaan.\n\nWANGEL (Katselee häneen hämmästyneenä.) En ymmärrä sinua!\n\nELLIDA. Oi, rakas Wangel, — älkäämme valehdelko toisillemme. Eikä\nitsellemmekään.\n\nWANGEL. Ei, — älkäämme valehdelko! Vaan entä sitten?\n\nELLIDA. Niin, näetkös, — me emme koskaan voi kiertää sitä tosiasiaa —\nettä vapaaehtoinen lupaus on täysin yhtä sitova kuin vihkimys.\n\nWANGEL. Mutta mitä ihmettä —!\n\nELLIDA (Nousee kiivaasti.) Anna minun lähteä luotasi, Wangel!\n\nWANGEL. Ellida —! Ellida —!\n\nELLIDA. Niin, niin. — Anna minun vaan lähteä! Usko minua, — muuta\nneuvoa ei kuitenkaan ole. Muuta seurausta ei voi olla siitä, millä\ntavoin me kaksi jouduimme yhteen.\n\nWANGEL (Hillityltä tuskalla.) Näin kauvas meidän siis piti erota\ntoisistamme.\n\nELLIDA. Meidän täytyi. Muu ei ollut mahdollista.\n\nWANGEL (Katsoo häneen raskasmielisesti.) En siis edes yhdyselämällämme\nole voittanut sinua. En koskaan — koskaan, omistanut sinua\ntäydellisesti.\n\nELLIDA. Oi Wangel — kunpa minä voisin rakastaa sinua niinkuin itse\nsydämestäni soisin! Niin lämpimästi kuin sinä ansaitset! Mutta minä\ntiedän hyvin: se tunne ei koskaan syty.\n\nWANGEL. Siis eroa! Eroa, — laillista eroa sinä tahdot?\n\nELLIDA. Ystäväni, sinä ymmärrät huonosti tarkoitukseni. En minä välitä\nmuodoista. Sillä ei asia minusta riipu noista ulkonaisista seikoista.\nMinä tahdon, että me kaksi suostumme vapaaehtoisesti päästämään toinen\ntoisemme lupauksesta.\n\nWANGEL (Katkerasti, hitaasti nyökäten.) Puramme taas kaupan — niinkö.\n\nELLIDA (Vilkkaasti.) Niin! Puramme taas kaupan!\n\nWANGEL. Entä sitten, Ellida? Entä sen jälkeen? Oletko ajatellut miten\nmeidän kummankin sitten käy? Minkälaiseksi sekä sinun että minun\nelämäni sitten muodostuu?\n\nELLIDA. Se on yhdentekevä. Senjälkeen saa käydä kuinka tahansa.\nTärkeintä on kuitenkin se, jota sinulta pyydän ja rukoilen! Päästä\nminut vaan lupauksestani! Anna minulle vapauteni takaisin!\n\nWANGEL. Ellida, — kauhean vaatimuksen sinä minulle asetat. Anna\nminulle ainakin aikaa miettiä päätöstäni. Puhukaamme tarkemmin asiasta.\nJa suo toki itsellesikin aikaa ajatella mitä teet.\n\nELLIDA. Mutta eihän tässä ole enään aikaa tuhlata. Minunhan täytyy\nsaada vapauteni takaisin jo tänäpäivänä!\n\nWANGEL. Minkätähden juuri tänään?\n\nELLIDA. Sentähden, — että tänä yönä hän tulee.\n\nWVANGEL (Säpsähtää.) Tulee! Hän! Mitä tekemistä tuolla tuntemattomalla\nmiehellä on tässä asiassa?\n\nELLIDA. Minä tahdon vapaana kohdata hänet.\n\nWANGEL. Ja mitä — mitä aiot sitten tehdä?\n\nELLIDA. Minä en tahdo puolustautua sillä, että olen toisen miehen\nvaimo. En puolustautua sillä, että minulla ei ole valitsemisen varaa.\nSillä silloin ei asia tule ratkaistuksi.\n\nWANGEL. Puhut valitsemisesta. Valitsemisesta, Ellida! Valitsemisesta\ntässä asiassa!\n\nELLIDA. Niin, valita minun täytyy. Valita kahdesta toinen. Joko antaa\nhänen lähteä yksin —. Tahi — seurata häntä.\n\nWANGEL. Ymmärrätkö itse, mitä puhut. Seurata häntä! Uskoa kohtalosi\nhänen käsiinsä!\n\nELLIDA. Mutta uskoinhan minä kohtaloni sinunkin käsiisi. Ja lisäksi\narvelematta.\n\nWANGEL. Olkoon niin. Mutta hän! Ventovieras! Mies, jota tuskin tunnet!\n\nELLIDA. Oh, sinä olit minulle kenties vielä tuntemattomampi. Ja\nkuitenkin minä seurasin sinua.\n\nWANGEL. Silloin sinä ainakin tiesit mikä elämä sinua odotti. Mutta nyt!\nNyt? Ajattelehan toki! Mitä tiedät sinä nyt? Et mitään sinä tiedä. Et\nedes kuka — tai mikä hän on.\n\nELLIDA (Katselee miettien eteensä.) Se on totta. Mutta se se juuri\nonkin kammottavaa.\n\nWANGEL. Niin, se on tosiaankin kammottavaa.\n\nELLIDA. Siksi minusta tuntuukin, että minun ikäänkuin täytyy alistua\nsiihen.\n\nWANGEL (Katsoo häneen.) Siksikö, että sinusta on kammottavaa?\n\nELLIDA. Niin. Juuri siksi.\n\nWANGEL (Tulee lähemmäksi.) Kuule Ellida, — mitä sinä oikeastaan\ntarkoitat kammottavalla?\n\nELLIDA (Miettien.) Kammottavaa — on se, joka hirvittää ja viehättää.\n\nWANGEL. Viehättää myös.\n\nELLIDA. Enin viehättää — luulen.\n\nWANGEL (Hitaasti.) Sinä olet meren sukua.\n\nELLIDA. Niin on kammottavakin.\n\nWANGEL. Ja kammottava on taas sukua sinulle. Sinä sekä kammotat että\nviehätät.\n\nELLIDA. Niinkö, Wangel?\n\nWANGEL. Minä en sittenkään ole tuntenut sinua koskaan oikein. En\nkoskaan perinpohjin. Se alkaa minulle nyt selvitä.\n\nELLIDA. Siksi sinun täytyykin antaa minulle vapaus. Päästä minut\nkaikista siteistä sinuun ja sinun omaisiisi! Minä en ole se, joksi\nminua luulit. Nythän sen itsekin huomaat. Nyt voimme erota toisistamme\nymmärtäen toisemme — ja vapaaehtoisesti.\n\nWANGEL (Synkästi.) Se olisi ehkä paras meille kummallekin —. Mutta\nminä en sittenkään voi! Sinä olet minulle kuin kammo, Ellida. Viehätys\n— sinussa on voimakkain.\n\nELLIDA. Sanotko niin?\n\nWANGEL. Koettakaamme päästä tämä päivä päähän. Rauhallisesti punniten.\nMinä en uskalla sinua tänään vapauttaa ja päästää. Minulla ei ole lupaa\nsiihen. Sinun itsesi vuoksi minulla ei ole lupaa siihen, Ellida. Minä\nkäytän oikeuttani ja velvollisuuttani suojella sinua.\n\nELLIDA. Suojella? Millä sinä minua suojelet? Eihän mikään ulkonainen\nvaara tai väkivalta minua uhkaa. Syvemmällä se on se kammottava,\nWangel. Se on vetovoima minun omassa mielessäni. Ja mitä sinä sille\nvoit?\n\nWANGEL. Minä voin tukea ja vahvistaa sinua taistelemaan sitä vastaan.\n\nELLIDA. Niin, — jos minä tahtoisin taistella.\n\nWANGEL. Sinä et tahdo siis?\n\nELLIDA. Oi, sitähän minä juuri en tiedä.\n\nWANGEL. Ensi yönä se on ratkaistu, rakas Ellida —\n\nELLIDA (Puhkee kiihkolla puhumaan.) Niin, ajattele! Ratkaisun hetki on\nniin lähellä! Ratkaisu koko eliniäksi!\n\nWANGEL. — Ja huomenna. —\n\nELLIDA. Niin huomenna! Ehkä minun oikea tulevaisuuteni silloin on\nhukattu!\n\nWANGEL. Oikea tulevaisuutesi —!\n\nELLIDA. Ehjä, täysi elämä vapaudessa, — hukattu, hukattu iäksi! Minun\nja kenties — hänenkin.\n\nWANGEL (Hiljemmin, tarttuu hänen ranteeseensa.) Ellida, rakastatko sinä\ntuota tuntematonta miestä?\n\nELLIDA. Rakastanko —! Oi, tiedänkö minä sitä! Minä tiedän vaan, että\nhän on minulle kammottava — ja että —\n\nWANGEL. — Ja että?\n\nELLIDA (Riistäytyy irti.) — ja että minusta tuntuu kuin kuuluisin\nhänelle.\n\nWANGEL (Painaa päänsä.) Minä alan ymmärtää kaikki.\n\nELLIDA. Ja mitä apua sinä tiedät tähän? Mitä sinä minulle neuvot?\n\nWANGEL (Katsoo häneen synkästi.) Huomenna, — silloin hän on lähtenyt.\nSilloin ei onnettomuus enään sinua uhkaa. Ja silloin minä suostun\npäästämään ja vapauttamaan sinut. Me puramme kaupan, Ellida.\n\nELLIDA. Oi, Wangel! — Huomenna — silloinhan on jo liian myöhäistä —!\n\nWANGEL (Katsoo puutarhaan päin.) Ajattele lapsia! Lapsia —!\nSäästäkäämme ainakin heitä — vielä jonkun aikaa.\n\n    (Arnholm, Bolette, Hilde ja Lyngstrand tulevat puutarhaan.\n    Lyngstrand jättelee hyvästi ja menee vasemmalle. Muut\n    tulevat sisälle.)\n\nARNHOLM. No nyt me olemme suunnitelleet —\n\nHILDE. Me aiomme illalla vuonolle ja —\n\nBOLETTE. Ei, älä kerro!\n\nWANGEL. Me kaksi olemme myöskin suunnitelleet.\n\nARNHOLM. Oh, — oletteko?\n\nWANGEL. Huomenna lähtee Ellida Skjoldvikiin — joksikin aikaa.\n\nBOLETTE. Lähtee —?\n\nARNHOLM. Sepä järkevä päätös, rouva Wangel.\n\nWANGEL. Ellida haluaa kotiinsa takaisin. Takaisin merelle.\n\nHILDE (Hypähtää Ellidaa kohti.) Lähdetkö sinä! Lähdetkö sinä pois\nmeiltä!\n\nELLIDA (Pelästyneenä.) Mutta Hilde! Mikä sinua vaivaa?\n\nHILDE (Tyyntyy.) Oh, ei mikään (Puoliääneen, kääntyy poispäin.) Lähde\nsinä vaan!\n\nBOLETTE (Levottomana.) Isä — minä näen kasvoistasi — sinäkin lähdet\n— Skjoldvikiin!\n\nWANGEL. En suinkaan, en! Minä käyn siellä ehkä toisinaan —\n\nBOLETTE. Ja täällä meidän luonamme —\n\nWANGEL. Käyn myöskin —\n\nBOLETTE. Toisinaan!\n\nWANGEL. Lapsi kulta, sen täytyy olla niin. (Menee lattian poikki.)\n\nARNHOLM (Kuiskaa.) Me puhumme myöhemmin keskenämme, Bolette. (Menee\nWangelin luo. He puhelevat hiljaa ovella.)\n\nELLIDA (Puoliääneen Bolettelle.) Mikä Hildea vaivasi! Hänhän oli kuin\npoissa suunniltaan!\n\nBOLETTE. Etkö koskaan ole huomannut mitä Hilde päivästä päivään täällä\non kaivannut?\n\nELLIDA. Kaivannut?\n\nBOLETTE. Siitä pitäen kun sinä tulit tänne.\n\nELLIDA. En, en, — mitä se on?\n\nBOLETTE. Yhtä ainoata hellää sanaa sinulta.\n\nELLIDA. Ah —! Olisiko täällä minulla tehtävä! (Lyö kätensä yhteen\npäänsä yli ja tuijottaa liikkumattomana eteensä, ristiriitaisten\najatusten vallassa.)\n\n    (Wangel ja Arnholm tulevat kuiskutellen poikki lattian. Bolette\n    kurkistaa oikeanpuoliseen sivuhuoneeseen. Avaa sitten oven.)\n\nBOLETTE. Isä kulta, — nyt on ruoka pöydässä — jos —\n\nWANGEL (Pakoittaen itsensä tyyneksi.) Onko, lapseni? Sepä hyvä. Tehkää\nhyvin, herra yliopettaja. Nyt menemme tyhjentämään \"merenneidon\"\nlähtömaljan.\n\n    (Menevät oikeanpuoliselle ovelle.)\n\n\n\n\nVIIDES NÄYTÖS.\n\n\nNurkka tohtori Wangelin puutarhassa, ruutanalammikon läheisyydessä.\nHämärtyvä kesäyö.\n\nARNHOLM, BOLETTE, LYNGSTRAND ja HILDE veneessä, sauvovat rantaa pitkin\nvasemmalta.\n\nHILDE. Kas, tästä me mukavasti voimme hypätä maalle!\n\nARNHOLM. Ei, ei, älkää tehkö sitä!\n\nLYNGSTRAND. Minä en voi hypätä, neiti.\n\nHILDE. Entä te, Arnholm, ettekö tekään voi hypätä?\n\nARNHOLM. Mieluummin jätän sen tekemättä.\n\nBOLETTE. Lasketaan sitten maihin tuolla uimahuoneen portaiden luona.\n\n    (Sauvovat oikealle.)\n\n    (Samalla tulee Ballested oikealla polkua myöten, kantaen\n    nuottikirjoja ja torvea. Tervehtii veneessä olijoita, kääntyy\n    ja puhuttelee heitä. Vastaukset etenevät etenemistään.)\n\nBALLESTED. Mitä sanotte? Tietysti englantilaisen höyrylaivan takia.\nSillä se tulee tänne viimeisen kerran tänä vuonna. Mutta jos haluatte\nnauttia sävelistä, niin ette saa viipyä kauvan. (Huutaa.) Mitä?\n(Pudistaa päätään.) En voi kuulla mitä sanotte! (Ellida huivi pään\nympäri kiedottuna, tulee tohtori Wangelin seurassa vasemmalta.)\n\nWANGEL. Mutta, rakas Ellida, — minä vakuutan — siihen on vielä aikaa.\n\nELLIDA. Ei, ei, — ei ole! Hän voi tulla milloin tahansa.\n\nBALLESTED (Ulkona portilla.) Kas, hyvää iltaa, herra tohtori! Hyvää\niltaa!\n\nWANGEL (Huomaa hänet.) Tekö siellä? Saadaanko soittoa tänäkin yönä?\n\nBALLESTED. Saadaan. \"Torviseitsikko\" aikoo esiintyä. Tähän aikaan ei\nole puutetta juhlatilaisuuksista. Tänä yönä puhallamme englantilaisen\nkunniaksi.\n\nELLIDA. Englantilaisen! Joko se on näkyvissä?\n\nBALLESTED. Ei vielä. Mutta onhan se tulossa — saarien välitse.\nEnnenkun aavistammekaan on se jo täällä.\n\nELLIDA. Niin — niin se on.\n\nWANGEL (Puoleksi Ellidalle.) Tänä yönä se käy täällä viimeisen kerran.\nSitten se ei enään tule.\n\nBALLESTED. Surullinen ajatus tosiaan, herra tohtori. Mutta senpä tähden\nme niinkuin sanoin, aiomme soittaa sen kunniaksi. Hohoo — jaa, niin —\nniin! Suven suloinen aika on kohta mennyt. \"Koht' on kaikki salmet\njäässä\", niinkuin murhenäytelmässä sanotaan.\n\nELLIDA. Kaikki salmet jäässä — niin.\n\nBALLESTED. Surulliseksi se ajatus tekee mielen. Nyt olemme olleet kesän\nhuolettomia lapsia viikkoja, kuukausiakin. Kovalta tuntuu taas\ntotutella pimeyteen. Niin, ensi aikoina, minä tarkoitan. Sillä ihminen\n_voi_ alki — — a — klimatiseerautua, rouva Wangei. Voi kun voikin\n(Tervehtii ja menee vasemmalle.)\n\nELLIDA (Katselee vuonolle.) Voi, tätä tuskallista jännitystä! Tätä\nviimeistä odotusta ennen ratkaisua.\n\nWANGEL. Olet siis järkähtämättömästi päättänyt itse puhutella häntä.\n\nELLIDA. Minun täytyy puhutella häntä. Sillä täytyyhän minun valita\nvapaaehtoisesti.\n\nWANGEL. Sinulla ei ole valinnan varaa, Ellida. Sinulla ei ole lupaa\nvalita. Minä en anna sinulle lupaa.\n\nELLIDA. Valitsemasta et voi minua estää. Et sinä eikä kukaan muu. Sinä\nvoit kieltää minua matkustamasta hänen kanssaan — seuraamasta häntä —\njos minä sen valitsen. Sinä voit pitää minua täällä väkivallalla.\nVasten minun tahtoani. Sen voit tehdä. — Mutta että minä valitsen —\nsisimmässä sielussani valitsen hänet enkä sinua, — jos minä tahdon ja\nminun täytyy valita niin, — sitä sinä et voi estää.\n\nWANGEL. En, olet oikeassa. Minä en voi sinua estää.\n\nELLIDA. Ja eihän minulla ole mitään, mikä estäisi minua siitä. Täällä\nkotona ei ole mikään tahi kukaan pidättämässä tai sitomassa minua. Minä\nolen ilman juuria sinun talossasi, Wangel. Lapsesi eivät ole minun.\nEivät sydämeltään minun, tarkoitan. Eivät ole koskaan olleet. — Kun\nlähden — jos lähden, — joko hänen seurassaan ensi yönä — tai\nSkjoldvikiin huomenna, niin ei minulla ole edes yhtä ainoata avainta\nluovutettavana, ei minkäänlaista käskyä annettavana. Niin ventovieras\nminä olen sinun talossasi. Niin täydellisesti ulkopuolella kaiken minä\nolen ollut ensi hetkestä alkaen.\n\nWANGEL. Sinä olet itse tahtonut niin.\n\nELLIDA. En, sitä minä en ole tahtonut. En ole tahtonut enkä ollut\ntahtomatta. Minä olen vaan antanut kaiken jäädä sillensä, kuin se oli\ntänne tullessani. Sinä, — vaan ei kukaan muu — sinä olet tahtonut\nasiat sille kannalle.\n\nWANGEL. Sinun parastasi minä tarkoitin.\n\nELLIDA. Niin tarkoitit, Wangel, sen kyllä tiedän. Mutta tämä on nyt\nseuraus. Tämä on kosto. Sillä nyt täällä ei ole mitään sitovaa voimaa,\n— ei mitään tukea minulle — ei apua, — ei kiintymystä siihen, jonka\nolisi pitänyt olla meidän yhteistä sisäistä omaisuuttamme.\n\nWANGEL. Huomaanhan minä sen, Ellida. Ja siksi sinä huomispäivästä\nsaatkin vapautesi takaisin. Sitten saat elää omaa elämääsi.\n\nELLIDA. Ja sitä sinä sanot minun omaksi elämäkseni! Oi ei, minun oma\noikea elämäni suistui radaltaan silloin kun suostuin elämään yhdessä\nsinun kanssasi (Vääntelee käsiään tuskallisesti ja avuttomasti.) Ja\nnyt, — tänä yönä — puolen tunnin kuluttua — tulee hän, jonka minä\npetin, — hän, jolle minun olisi pitänyt pysyä järkähtämättömän\nuskollisena, samoin kuin hän on ollut uskollinen minulle! Nyt tulee hän\nja tarjoo minulle — viimeisen ja ainoan kerran — tilaisuuden elää\nelämäni uudestaan — elää omaa oikeata elämääni, — sitä elämää, joka\nkammottaa ja viehättää — ja josta minä en voi luopua. En\nvapaaehtoisesti!\n\nWANGEL. Juuri sentähden tulee minun, sinun miehenäsi — ja lääkärinäsi\nsamalla, — ottaa sinulta valta — ja toimia sinun puolestasi.\n\nELLIDA. Niin, Wangel, sen minä ymmärrän. Oi usko minua, toisinaan\nminusta tuntuu siltä, kuin saisin rauhan ja pelastuksen, jos\nturvautuisin hartaasti sinuun — ja koettaisin uhmata kaikkia\nviehättäviä ja kammottavia voimia. Mutta minä en voi tehdä sitäkään.\nEi, ei, — minä en voi sitäkään!\n\nWANGEL. Tule, Ellida, — kävellään hetkinen.\n\nELLIDA. Tulisin mielelläni, mutta minä en uskalla. Sillä sanoihan hän,\nettä minun piti täällä odottaa häntä.\n\nWANGEL. Tule vaan. Siihen on kyllin aikaa vielä.\n\nELLIDA. Onko, luuletko niin?\n\nWANGEL. Hyvän aikaa, sen vakuutan.\n\nELLIDA. Menkäämme siis.\n\n    (Menevät oikealle. Samassa tulevat Arnholm ja\n    Bolette lammikon takaa.)\n\nBOLETTE (Huomaa poismenevät.) Kas, tuolla —!\n\nARNHOLM (Hiljaa.) Hss, — antaa heidän mennä.\n\nBOLETTE. Ymmärrättekö mikä heidän väliinsä on tullut näinä viime\npäivinä?\n\nARNHOLM. Oletteko huomannut jotain?\n\nBOLETTE. Enkö olisi!\n\nARNHOLM. Tarkoitan jotain erityistä?\n\nBOLETTE. Olen. Yhtä ja toista. Ettekö te ole?\n\nARNHOLM. Oh, en oikein tiedä —\n\nBOLETTE. Olette kyllä. Mutta ette vaan tahdo sanoa.\n\nARNHOLM. Luulen, että tuo matka on tekevä hyvää äitipuolellenne.\n\nBOLETTE. Luuletteko?\n\nARNHOLM. Ja eiköhän liene paras teille kaikillekin, että hän jonkun\naikaa on poissa kotoa?\n\nBOLETTE. Jos hän huomenna aamulla muuttaa takaisin Skjoldvikiin, ei hän\nsieltä koskaan enään palaa tänne.\n\nARNHOLM. Mutta, rakas Bolette, mistä te sen olette päähänne saanut?\n\nBOLETTE. Siitä olen ihan varma. Saattepa nähdä! Niin tulee käymään —\nhän ei sieltä palaa. Ei ainakaan niin kauvan kuin Hilde ja minä olemme\ntalossa.\n\nARNHOLM. Hildekin?\n\nBOLETTE. No, Hilde kenties menisi mukiin. Sillä hänhän on melkein lapsi\nvielä. Ja muutenkin hän pohjaltaan jumaloi Ellidaa, luulen. Mutta\ntoisin on minun laitani. Äitipuoli, joka tuskin on vanhempi itseäni —\n\nARNHOLM. Rakas Bolette — teidän ei tarvinne kovin kauvan odottaa,\nennenkun pääsette täältä pois.\n\nBOLETTE (Vilkkaasti.) Sanotteko niin! Olette siis puhunut isän kanssa\nmatkastani?\n\nARNHOLM. Olen kyllä senkin tehnyt.\n\nBOLETTE. No, ja mitä hän sanoi!\n\nARNHOLM. Hm, — teidän isällänne on ollut näinä päivinä niin paljon\nmuuta ajattelemista —\n\nBOLETTE. Niin, niin, sanoinhan minä sen jo ennakolta.\n\nARNHOLM. Mutta siltä kuulosti, ettei teillä siltä taholta ole juuri\napua odotettavissa.\n\nBOLETTE. Eikö —!\n\nARNHOLM. Hän selitti minulle asemansa. Arveli, että se olisi aivan\nmahdotonta hänelle.\n\nBOLETTE (Nuhtelevasti.) Ja sitten te kuitenkin hennotte uskotella\nminulle, että —\n\nARNHOLM. Sitä en suinkaan ole tehnyt, rakas Bolette. Teistä itsestänne\nkokonaan riippuu pääsettekö vai ette ulos maailmaan.\n\nBOLETTE. Minkä sanotte minusta riippuvan?\n\nARNHOLM. Pääsettekö maailmaan. Pääsettekö oppimaan kaikkea sitä, johon\nteillä on luontainen halu. Saatteko osanne kaikesta siitä, jota täällä\nkotona kaipaatte. Saatteko elää elämänne onnellisemmissa oloissa,\nBolette. Mitä siihen sanotte?\n\nBOLETTE (Lyö kätensä yhteen.) Oi, hyvä Jumala —! Mutta sehän on aivan\nmahdotonta, se mitä sanotte. Kun isä ei voi eikä tahdo, niin —. Sillä\neihän minulla ole ketään muuta maailmassa, johon voisin turvautua.\n\nARNHOLM. Ettekö voisi taipua ottamaan apua vanhal — entiseltä\nopettajaltanne?\n\nBOLETTE. Teiltä, herra Arnholm! Tahtoisitteko te todellakin —?\n\nARNHOLM. Auttaa teitä? Tahtoisin, sydämestäni. Kaikin tavoin. Siihen\nvoitte luottaa — suostutteko siis? Mitä? Suostutteko siihen?\n\nBOLETTE. Suostunko! Päästä pois, — nähdä maailmaa, — oppia jotakin\nperinpohjin! Kaikki se mikä minusta aina on näyttänyt suurelta,\nihanalta mahdottomuudelta —!\n\nARNHOLM. Niin, kaikki se voi nyt muuttua teille todellisuudeksi. Jos\nvaan itse tahdotte.\n\nBOLETTE. Ja kaikkeen tähän onneen te tahdotte minut auttaa! Oh, ei, —\nmutta sanokaapas — voinko minä ottaa vastaan sellaista uhrausta\nvieraalta ihmiseltä?\n\nARNHOLM. Minulta voitte sen huoleti ottaa vastaan, Bolette. Minulta\nvoitte ottaa vastaan mitä tahansa.\n\nBOLETTE (Tarttuu hänen käsiinsä.) Niin, melkein minustakin tuntuu, että\nvoisin! En tiedä, mistä se tulee, mutta — (Huudahtaa.) Oi, nyt minä\nvoisin yhtä haavaa nauraa ja itkeä ilosta! Onnesta! Oi, — saanhan siis\nkuitenkin elää, elää. Aloin jo pelätä, että hukkaisin koko elämäni.\n\nARNHOLM. Sitä teidän ei tarvitse surra, rakas Bolette. Mutta nyt tulee\nteidän sanoa minulle aivan suoraan — onko mitään — mitään, joka sitoo\nteitä tänne?\n\nBOLETTE. Sitoo minua? Ei, ei mitään.\n\nARNHOLM. Ei kerrassaan mitään?\n\nBOLETTE. Ei, ei minkäänlaista. Niin, tosin — isä kyllä sitoo\ntavallansa. Ja Hilde myöskin.\n\nARNHOLM. No, — isästänne teidän kuitenkin täytyy joskus erota. Ja\ntuleehan Hildekin kerran kulkemaan omaa tietänsä elämässä. Tämä on siis\nvaan ajan kysymys. Ei muuta. Eikö siis mikään muu side teitä pidätä,\nBolette? Ei minkäänlainen suhde.\n\nBOLETTE. Ei, ei mikään! Sen puolesta voin hyvin matkustaa, vaikka minne\ntahansa.\n\nARNHOLM. No, koska niin on laita, rakas Bolette, — niin sitten saatte\nmatkustaa minun kanssani.\n\nBOLETTE (Taputtaa käsiään.) Oi, hyvä Jumala taivaassa — kuinka olen\nonnellinen!\n\nARNHOLM. Sillä minä toivon, että te täysin luotatte minuun.\n\nBOLETTE. Teihin minä luotan täydellisesti!\n\nARNHOLM. Siis te uskallatte täysin turvallisesti uskoa itsenne ja\ntulevaisuutenne minun käsiini, Bolette? Eikö niin? Uskallattehan sen\ntehdä?\n\nBOLETTE. Tietysti uskallan! Miksi en sitä uskaltaisi? Kuinka voitte\nmuuta luullakaan! Te, minun vanha opettajani — entinen opettajani\ntarkoitan.\n\nARNHOLM. Ei yksin siitä syystä. Sitä puolta asiasta en enään tarkoita.\nMutta — no — te olette siis vapaa, Bolette. Mikään suhde ei ole teitä\nsitomassa. Nyt voin siis kysyä teiltä, voisitteko — tahtoisitteko\nsitoa itsenne minuun — eliniäksenne?\n\nBOLETTE (Peräytyy pelästyneenä.) Ah, — mitä te sanotte!\n\nARNHOLM. Koko eliniäksenne, Bolette. Voitteko ruveta minun vaimokseni?\n\nBOLETTE (Puoleksi itsekseen.) Ei, ei, ei! Tämä on mahdotonta —? Aivan\nmahdotonta!\n\nARNHOLM. Olisiko se teistä tosiaan niin aivan mahdotonta —?\n\nBOLETTE. Mutta ette suinkaan tarkoita täyttä totta sillä mitä sanotte,\nherra Arnholm! (Katsoo häneen.) Tai — Jos kumminkin —. Sitäkö\ntarkoititte — kun tarjouduitte tekemään niin paljon minun hyväkseni?\n\nARNHOLM. Kuulkaa minua, Bolette. Tämä on teille niin odottamatonta,\nhuomaan —\n\nBOLETTE. Niin, kuinka semmoinen tarjous — teidän puoleltanne — voisi\nmuuta — kuin hämmästyttää minua!\n\nARNHOLM. Olette ehkä oikeassa. Ettehän tiennyt — ette voinut tietää,\nettä teidän tähtenne minä tänne tulin.\n\nBOLETTE. Minun — minunko tähteni te olette tullut tänne?\n\nARNHOLM. Niin, niin tulin, Bolette. Keväällä sain kirjeen isältänne. Ja\nsiinä oli eräs lause, joka sai minut siihen luuloon — hm — että te\nmuistelitte entistä opettajaanne lämpimämmin kuin vanhaa ystävää.\n\nBOLETTE. Kuinka isä voi mennä semmoista kirjoittamaan?\n\nARNHOLM. Hän ei ollutkaan sitä tarkoittanut. Mutta minä rupesin sen\njohdosta haaveksimaan, että täällä muuan nuori tyttö kaipasi minua —\nEi, älkää keskeyttäkö, rakas Bolette! Ja, — näettekö, kun mies minun\ntavoin on jättänyt varsinaiset nuoruutensa päivät taakseen, silloin\ntekee sellainen usko — tai kuvittelu — uskomattoman syvän\nvaikutuksen. Minussa heräsi lämmin kiitollinen kiintymys teihin. Minun\ntäytyi matkustaa luoksenne. Nähdä teidät jälleen. Sanoa teille, että\ntunsin teitä kohtaan samoja tunteita, kun luulottelin teissä olevan\nminua kohtaan.\n\nBOLETTE. Mutta nyt te tiedätte, että niin ei olekkaan! Että olette\nerehtynyt!\n\nARNHOLM. Siitä ei ole apua, Bolette. Teidän kuvanne, — semmoisena kuin\nse on sielussani — tulee aina sitä vallitsemaan. Te ette kenties sitä\nkäsitä. Mutta niin on asia.\n\nBOLETTE. En koskaan olisi luullut, että tämmöistä voisi tapahtua.\n\nARNHOLM. Mutta kun nyt näette, että kuitenkin voi! Mitä nyt sanotte,\nBolette? Ettekö voisi päättää — niin päättää ruveta minun vaimokseni?\n\nBOLETTE. Voi, se tuntuu minusta niin perin mahdottomalta, herra\nArnholm. Olettehan te ollut minun opettajani. En voi kuvitellakaan,\nettä olisin jossain muussa suhteessa teihin.\n\nARNHOLM. Niin, niin, — koska se teistä kerran on niin mahdotonta —\njää suhteemme siis entiselleen, rakas Bolette.\n\nBOLETTE. Mitenkä tarkoitatte?\n\nARNHOLM. Minä pysyn tietysti sittenkin tarjouksessani. Minä olen pitävä\nhuolta siitä, että pääsette täältä pois ja saatte nähdä maailmaa.\nSaatte oppia sitä, mihin teillä on enin halua. Saatte elää\nriippumattomissa oloissa. Myöhemminkin tulen huolehtimaan teidän\ntoimeentulostanne. Sillä minussa teillä on aina hyvä, uskollinen,\nluotettava ystävä. Olkaa varma siitä!\n\nBOLETTE. Mutta hyvänen aika, — herra Arnholm — onhan se kaikki nyt\nmahdotonta.\n\nARNHOLM. Onko sekin mahdotonta?\n\nBOLETTE. Ymmärrättehän sen itsekin! Sen jälkeen, mitä minulle sanoitte,\n— ja sen vastauksen jälkeen, jonka teille annoin. — Voittehan itsekin\nkäsittää, että nyt minun on mahdoton ottaa teiltä niin äärettömän\npaljon! En mitään, yhtään mitään voi teiltä ottaa vastaan. En koskaan\ntämän jälestä!\n\nARNHOLM. Tahdotteko siis ennemmin jäädä kotiin ja hukata elämänne?\n\nBOLETTE. Oi, on niin kauhean tuskallista sitä ajatella!\n\nARNHOLM. Heitätte siis kaiken toivonne päästä näkemään maailmaa.\nHeitätte siis kaiken sen, jonka saavuttamista täällä olette uneksinut.\nTietäen, että maailmassa on niin äärettömän paljon elettävää — ette\nkuitenkaan tahdo päästä sitä elämään? Ajatelkaa tarkoin, Bolette.\n\nBOLETTE. Niin, niin — tuo kaikki on totta, herra Arnholm.\n\nARNHOLM. Ja sitten, kun teidän isänne kerran on poissa — olette ehkä\navuttomana ja yksin maailmassa. Tai kenties täytyy teidän mennä\nmiehelle, — jota kohtaan — mahdollisesti — ette myöskään tunne\nrakkautta.\n\nBOLETTE. Oi niin, — huomaan kyllä, kuinka totta kaikki, — kaikki on,\nmitä sanotte. Mutta kuitenkin —! Tai ehkä sittenkin —?\n\nARNHOLM (Nopeasti.) No!\n\nBOLETTE (Katsoo epätietoisena häneen.) Ehkei se sentään oiisi niin\nmahdotonta. —\n\nARNHOLM. Mikä, Bolette!\n\nBOLETTE. Tehdä sittenkin niin, — suostua siihen, — siihen, — mitä\nminulle ehdotitte.\n\nARNHOLM. Tarkoitatteko, että te kenties kuitenkin voisitte suostua —?\nEttä te ainakin suotte minulle ilon auttaa teitä uskollisena ystävänä.\n\nBOLETTE. Ei, ei, ei! Siihen en koskaan suostu! Sillä se on ihan\nmahdotonta. — Ei, — herra Arnholm, — ottakaa sitten ennemmin minut.\n\nARNHOLM. Bolette! Te tahdotte siis kuitenkin!\n\nBOLETTE. Niin, — minä luulen että — tahdon.\n\nARNHOLM. Suostutte siis kuitenkin minun vainiokseni!\n\nBOLETTE. Suostun. Jos teistä vielä tuntuu, että — että voitte ottaa\nminut.\n\nARNHOLM. Jos minusta tuntuu —! (Tarttuu hänen käteensä.) Oi, kiitos,\nkiitos, Bolette! Mitä äsken sanoitte, — teidän epätietoisuutenne, —\nse ei minua säikytä. Jos en nyt vielä omistakkaan teidän sydäntänne\nkokonaan, niin olen sen voittava. — Oi, Bolette, käsilläni minä teitä\nkannan!\n\nBOLETTE. Ja minä saan nähdä maailmaa. Saan elää mukana elämässä. Sen\nolette luvannut minulle.\n\nARNHOLM. Ja sanassani pysyn.\n\nBOLETTE. Ja saan oppia kaikkea, mitä haluan.\n\nARNHOLM. Niin, minä rupean itse teidän opettajaksenne. Niinkuin ennen,\nBolette. Muistatteko viimeistä vuotta koulussa. —\n\nBOLETTE (Hiljaa ajatuksiinsa vajoten.) Mikä onni — tietää olevansa\nvapaa — ja pääsevänsä uusiin oloihin. Eikä tarvitse huolehtia\ntulevaisuudestaan. Ei vaivata päätään tuon tyhmän toimeentulon\ntähden. —\n\nARNHOLM. Ei, sen takia ei teidän koskaan tarvitse päätänne vaivata. Ja\n— eikö niin, rakas Boletteni, — sekin on jo hyvä asia? Vai miten?\n\nBOLETTE. Hyvä se on sekin. Se on varma.\n\nARNHOLM (Laskee kätensä hänen vyötäisilleen.) Oi, saattepa nähdä kuinka\nhauskaa ja huoletonta meillä yhdessä tulee olemaan! Ja kuinka tyynesti\nja turvallisesti ja toisiimme luottaen me tulemme elämään, me molemmat,\nBolette!\n\nBOLETTE. Niin, minäkin alan uskoa että — luulen tosiaankin — että\ntämä voi käydä päinsä. (Katsoo oikealle ja irtautuu äkisti.) Ah! Älkää\nvaan puhuko mitään tästä!\n\nARNHOLM. Mikä on, ystäväni?\n\nBOLETTE. Oh, tuolla tuo säälittävä. (Osoittaa.) Katsokaa tuonne.\n\nARNHOLM. Isännekö —?\n\nBOLETTE. Ei, vaan tuo nuori kuvanveistäjä. Hän tulee tuolla Hilden\nkanssa.\n\nARNHOLM. Lyngstrand! No, mikäs häntä vaivaa?\n\nBOLETTE. Oh, tiedättehän miten heikko ja kivuloinen hän on.\n\nARNHOLM. Niin, ellei se vaan ole tyhjää kuvittelua.\n\nBOLETTE. Ei, kyllä se on ihan totta. Ei hän varmaankaan kauvan elä.\nMutta ehkä se onkin hänelle parasta.\n\nARNHOLM. Miksi se olisi parasta, ystäväni?\n\nBOLETTE. Siksi — siksi ettei hänestä kuitenkaan koskaan tule\ntaiteilijaa. — Mennään pois, ennenkun he tulevat.\n\nARNHOLM. Kernaasti, rakas Bolette.\n\n    (Hilde ja Lyngstrand tulevat lammikon luo.)\n\nHILDE. Hoi! Minne kiire? Odottakaapas meitäkin, hyvä herrasväki!\n\nARNHOLM. Me käymme Boletten kanssa hiukan edellä. (Menee Boletten\nkanssa vasemmalle.)\n\nLYNGSTRAND (Hymyilee.) Täällä on niin hupaista nykvään. Kaikki ihmiset\nkulkevat parittain. Aina kaksittain.\n\nHILDE (Katsoo heidän jälkeensä.) Voisinpa melkein vannoa, että hänellä\non kosimatuumat mielessä.\n\nLYNGSTRAND. Vai niin? Oletteko huomannut jotain sinnepäin?\n\nHILDE. Sehän ei ole vaikeata — kun on silmät päässä.\n\nLYNGSTRAND. Mutta neiti Bolette ei huoli hänestä. Siitä olen varma.\n\nHILDE. Ei. Sillä Arnholm on hänen mielestään käynyt niin\nvanhannäköiseksi. Ja hän pelkää, että hän tulee pian kaljupäiseksi.\n\nLYNGSTRAND. Eikä yksin siitä syystä. Hän ei menisi Arnholmille missään\ntapauksessa.\n\nHILDE. Mistä te sen tiedätte?\n\nLYNGSTRAND. Koska hän on luvannut ajatella erästä toista.\n\nHILDE. Vain ajatella?\n\nLYNGSTRAND. Hänen poissaollessaan, niin.\n\nHILDE. Silloin te itse olette varmaankin se, jota hänen pitää ajatella!\n\nLYNGSTRAND. Voihan olla niin.\n\nHILDE. Onko hän luvannut sen teille?\n\nLYNGSTRAND. Niin ajatelkaas — hän on sen luvannut! Mutta älkää vain\nilmaisko hänelle, että tiedätte siitä.\n\nHILDE. Siitä taivas minut varjelkoon. Minä olen vaiti kuin hauta.\n\nLYNGSTRAND. Eikö hän ole kovin hyvä minua kohtaan!\n\nHILDE. Ja kun te sitten palaatte kotiin, — menettekö sitten kihloihin\nhänen kanssaan? Ja naitteko hänet myös?\n\nLYNGSTRAND. Ei, se ei sovi oikein minun suunnitelmiini. Sillä minä en\nuskalla ajatella naimista ensi vuosina. Ja kun minä vihdoin pääsen niin\npitkälle, on Bolette jo käynyt melkein hiukan liian vanhaksi minulle,\nluulisin.\n\nHILDE. Mutta sentään te tahdotte, että hänen pitää täällä ajatella\nteitä?\n\nLYNGSTRAND. Niin, sillä se olisi niin hyödyllistä minulle. Minun\ntaiteelleni — ymmärrättekö. Ja hänhän voi sen niin helposti tehdä,\nhän, jolla ei itsellään ole mitään elämäntehtävää. — Mutta hyvä hän on\njoka tapauksessa.\n\nHILDE. Luuletteko, että te voitte paremmin työskennellä, kun tiedätte,\nettä Bolette täällä ajattelee teitä?\n\nLYNGSTRAND. Niin, siltä minusta tuntuu. Sillä nähkääs, kun tietää, että\njossain maailmassa on nuori, hieno ja vaitelias nainen, joka kulkee\nhiljaisissa unelmissa, muistellen jotakuta —. Sen pitäisi minusta olla\nniin — niin —. Minä en oikein löydä sanaa, jolla sen ilmaisisin.\n\nHILDE. Tarkoitatteko ehkä — jännittävää?\n\nLYNGSTRAND. Jännittävää? Meneehän se. Jännittävää minä tarkoitan. Tahi\njotain samantapaista. (Katsoo hetken Hildeen.) Te olette niin älykäs,\nneiti Hilde, niin kovin älykäs. Kun minä palaan kotiin, olette te\nsuunnilleen samanikäinen kuin teidän sisarenne nyt! Ehkä te olette\nsamannäköinenkin, kuin sisarenne nyt. Ja ehkä teillä on sama mielikin\nkuin hänellä nyt. Että te olette niinkuin oma itsenne ja hän yht'aikaa\n— yhdessä olennossa, niin sanoakseni.\n\nHILDE. Tahtoisitteko että olisi niin?\n\nLYNGSTRAND. En oikein tiedä. Niin, luulenpa melkein, että tahtoisin.\nMutta nyt — tänä kesänä — tahdon mieluimmin että olette vain oma\nitsenne. Ja juuri semmoinen kuin olette.\n\nHILDE. Pidättekö minusta enin tämmöisenä?\n\nLYNGSTRAND. Pidän, minä pidän teistä niin kovin tuommoisena.\n\nHILDE. Hm, — sanokaapas, te, joka olette taiteilija, — onko teistä\nhyvä, että minä aina käyn vaaleassa kesäpuvussa?\n\nLYNGSTRAND On, se on minusta hyvä.\n\nHILDE. Pukevatko vaaleat värit siis minua, teidän mielestänne?\n\nLYNGSTRAND. Vaalea pukee teitä erinomaisesti, minun mielestäni.\n\nHILDE. Mutta sanokaapas — te, joka olette taiteilija, — mitenhän\nmusta minulle sopisi?\n\nLYNGSTRAND. Mustako, neiti Hilde?\n\nHILDE. Niin, jos olisin kokonaan mustissa. Luuletteko, että minä\nnäyttäisin kauniilta?\n\nLYNGSTRAND. Mustahan ei oikeastaan ole kesävärejä. Muuten näyttäisitte\nerittäin kauniilta mustissakin. Juuri teidän ulkomuotoonne se olisi\nomiaan.\n\nHILDE (Katselee eteensä.) Mustissa ylös kaulaan saakka. — Musta\nröyhelö sen ympärillä. — Mustat hansikkaat. — Ja niskassa pitkä,\nmusta harso.\n\nLYNGSTRAND. Jos te olisitte noin puettu, neiti Hilde, toivoisin olevani\nmaalari — ja maalaisin teidät nuorena, kauniina, surevana leskenä.\n\nHILDE. Tahi nuorena, surevana morsiamena.\n\nLYNGSTRAND. Niin, siksi te vielä paremmin sopisitte. Mutta ette\nsuinkaan tahtoisi pukeutua semmoiseen pukuun?\n\nHILDE. En oikein tiedä. Mutta se on minusta niin jännittävää.\n\nLYNGSTRAND. Jännittävää?\n\nHILDE. Jännittävää ajatella, niin. (Osoittaa äkkiä oikealle.) Ei mutta,\nkatsokaapas tuonne!\n\nLYNGSTRAND (Katsoo.) Se suuri englantilainen laiva! Ja aivan laiturin\nääressä!\n\n    (Wangel ja Ellida tulevat näkyviin lammen luona.)\n\nWANGEL. Ei, vakuutan sinulle, rakas Ellida, — sinä erehdyt! (Huomaa\ntoiset.) No, täälläkö te molemmat olette? Eikö totta, herra Lyngstrand,\n— se ei vielä ole näkyvissä.\n\nLYNGSTRAND. Suuri englantilainenko?\n\nWANGEL. Niin, se!\n\nLYNGSTRAND (Osoittaa.) Tuossa se höyryää, herra tohtori.\n\nELLIDA. Oh —! Tiesinhän minä sen.\n\nWANGEL. Se on tullut!\n\nLYNGSTRAND. Tullut kuin varas yöllä, voi siitä hyvin sanoa. Niin\nkuulumattoman hiljaa —\n\nWANGEL. Saattakaa te Hildeä alas laiturille. Kiiruhtakaa! Hän tahtoo\nvarmaankin kuulla soittoa.\n\nLYNGSTRAND. Me olimmekin juuri menossa, herra tohtori.\n\nWANGEL. Me tulemme ehkä jälestä. Vähän ajan kuluttua.\n\nHILDE (Kuiskaa Lyngstrandille.) Nuo kaksi kulkevat myös parittain\n(Menee Lyngstrandin kanssa puutarhan kautta vasemmalle. Seuraavan\naikana kuuluu torvisoittoa kaukaa vuonolta.)\n\nELLIDA. Se on tullut! Hän on täällä! Minä tunnen sen.\n\nWANGEL. Paras että menet huoneeseen, Ellida. Anna minun yksin puhua\nhänen kanssaan!\n\nELLIDA. Oh, — se on mahdotonta! Mahdotonta, minä sanon! (Kirkaisee.)\nAh, — näetkö tuossa hän on, Wangel!\n\n    (Tuntematon tulee vasemmalta, pysähtyen polulle,\n    ulkopuolelle aitaa.)\n\nTUNTEMATON (Tervehtien.) Hyvää iltaa. Tässä minä taas olen, Ellida.\n\nELLIDA. Niin, niin, niin — hetki on tullut.\n\nTUNTEMATON. Oletko siis matkakunnossa? Vai etkö ole?\n\nWANGEL. Näette kai itsekin, että hän ei ole.\n\nTUNTEMATON. Minä en tarkoita matkavaatteita tai muuta sellaista. En\nmyöskään ahdettuja matkalaukkuja. Kaikkea sitä mitä hän matkalla\ntarvitsee, on minulla tuolla laivassa. Hytinkin olen hänelle varannut\n(Ellidalle.) Minä kysyn sinulta siis, oletko valmis lähtemään minun\nkanssani, — vapaaehtoisesti lähtemään minun kanssani?\n\nELLIDA (Rukoilevasti.) Oi älkää kysykö minulta. Älkää kiusatko minua!\n\nTUNTEMATON. Nyt soitetaan ensi kertaa laivalla. Nyt on sinun vastattava\ntuletko vai etkö.\n\n    (Etäältä kuuluu laivakellon läppäys.)\n\nELLIDA (Vääntää käsiään.) Ratkaisu! Ratkaisu koko elämäniäksi! Eikä\nkoskaan voi sitä korjata!\n\nTUNTEMATON. Ei koskaan! Puolen tunnin päästä on jo myöhäistä.\n\nELLIDA (Katsoo pelokkaasti ja tutkivasti häneen.) Minkätähden te\npidätte niin järkähtämättömästi kiinni minusta?\n\nTUNTEMATON. Etkö sinä tunne samoin kuin minä, että me kaksi kuulumme\nyhteen.\n\nELLIDA. Tarkoitatteko sen lupauksen tähden?\n\nTUNTEMATON. Lupaus ei sido ketään. Ei miestä eikä naista. Kun minä niin\njärkähtämättömästi pidän kiinni sinusta, tapahtuu se sentähden etten\nmuuta _voi_.\n\nELLIDA (Hiljaa ja vavisten.) Miksi ette tullut ennen?\n\nWANGEL. Ellida!\n\nELLIDA. Oi, — tätä, joka vetää ja kutsuu ja kiehtoo — tuntematonta\nkohti! Koko meren voima on siihen koottuna!\n\n    (Tuntematon astuu aidan yli.)\n\nELLIDA (Peräytyy Wangelin taakse.) Mitä te aiotte? Mitä te tahdotte?\n\nTUNTEMATON. Minä sen näen ja kuulen, Ellida, — sinä siis valitset\nlopulta minut.\n\nWANGEL (Astuu häntä vastaan.) Minun vaimollani ei ole mitään\nvalittavana. Minun asiani on sekä valita hänen puolestaan — että\nvarjella häntä. Varjella niin! Ellette suori tiehenne täältä — pois\nmaasta — ja pysy iäksi poissa — tiedättekö mikä teitä odottaa?\n\nELLIDA. Ei, ei, Wangel! Ei niin!\n\nTUNTEMATON. Mitä te minulle voitte?\n\nWANGEL. Minä vangitutan teidät pahantekijänä! Nyt heti! Ennenkun\nehditte laivaan! Sillä minä tiedän tuosta murhasta, joka tapahtui\nSkjoldvikissa.\n\nELLIDA. Oi, Wangel — kuinka sinä voit —!\n\nTUNTEMATON. Sitä minä odotin. Ja sentähden — (Ottaa povitaskustaan\nrevolverin) — sentähden varustin itseni tällä aseella.\n\nELLIDA (Heittäytyy Wangelin eteen.) Ei, ei — älkää tappako häntä!\nEnnemmin sitten minut!\n\nTUNTEMATON. En sinua enkä häntä. Ole huoleti sen puolesta. Tämä on vain\nomaan tarpeeseeni. Sillä minä tahdon elää ja kuolla vapaana miehenä.\n\nELLIDA (Kasvavalla mielenliikutuksella.) Wangel! Suo minun sanoa se\nsinulle — sanoa tässä, hänen kuullensa! Sinä voit tosin pidättää minut\ntäällä! Sinullahan on siihen valta ja keinot sen käyttämiseen! Ja\nniinhän sinä aiot tehdä! Mutta minun mieleni — kaikki minun\najatukseni, — kaikki minun kaihoni ja toiveeni, — niitä sinä et voi\nsitoa! Ne lentävät ja liihottelevat — pois siihen tuntemattomaan\nmaailmaan, — johon minä olin luotu — ja jonka sinä olet minulta\nsulkenut!\n\nWANGEL (Hiljaisen tuskallisesti.) Minä näen sen, Ellida! Askel\naskeleelta liu'ut sinä minun käsistäni. Ja tuo rajattoman ja äärettömän\n— ja saavuttamattoman kaipuu — se se pimentää lopulta sinun mielesi\nkokonaan.\n\nELLIDA. Oi niin — minä tunnen sen lähestyvän — mustin, äänettömin\nsiivin!\n\nWANGEL. Mutta se ei saa tapahtua. Mikään muu pelastus ei ole\nmahdollinen. Minä ainakaan en näe muuta. Ja sentähden — sentähden\npuran minä — puran kauppamme tällä hetkellä. — Nyt voit sinä siis\nvalita tiesi vapaasti — vapaaehtoisesti.\n\nELLIDA (Tuijottaa häneen hetken sanattomana.) Onko totta, — totta, —\nmitä sanot! Tarkoitatko sinä sitä — sisimmästä sielustasi!\n\nWANGEL. Tarkoitan — sisimmästä sielustani, revityn sydämeni pohjasta.\n\nELLIDA. Ja _voitko_ sinä sen tehdä! Voitko antaa sen tapahtua!\n\nWANGEL. Voin. Minä voin, sillä minä rakastan sinua niin suuresti.\n\nELLIDA (Hiljaa ja vavisten.) Niin lähelle sinun sydäntäsi olisin siis\ntullut!\n\nWANGEL. Sen ovat vuodet ja yhteiselämä tehneet.\n\nELLIDA (Lyö kätensä yhtaen.) Ja minä — joka olen ollut niin sokea!\n\nWANGEL. Sinun ajatuksesi olivat muussa. Mutta nyt — nyt olet täysin\nvapaa minusta — ja minun omaisistani. Nyt sinun oma oikea elämäsi voi\njälleen päästä oikeille raiteilleen. Sillä nyt sinä saat valita\nvapaaehtoisesti. Ja omalla vastuullasi, Ellida.\n\nELLIDA (Tarttuu päähänsä ja tuijottaa eteensä, Wangelia kohti.)\nVapaaehtoisesi — ja omalla vastuulla! Myös omalla vastuulla? — Siina\nse ero on!\n\n    (Kuuluu laivakelLon läppäys toistamiseen.)\n\nTUNTEMATON. Kuuletko, Ellida! Nyt soitetaan viimeistä kertaa. Tule\nsiis!\n\nELLIDA (Kääntyy häneen, katsoo kiinteästi ja sanoo voimakkaalla\näänellä.) Tämän jälkeen minä en lähde teidän kanssanne.\n\nTUNTEMATON. Etkö lähde!\n\nELLIDA (Tarrautuu kiinni Wangeliin.) Ah, — en koskaan minä lähtisi\ntämän jälkeen!\n\nWANGEL. Ellida, — Ellida!\n\nTUNTEMATON. Siis lopussa?\n\nELLIDA. Niin — iäksi lopussa!\n\nTUNTEMATON. Minä sen näen. Tässä on jotain, joka on voimakkaampi kuin\nminun tahtoni.\n\nELLIDA. Teidän tahtonne ei enään mahda mitään minulle. Minulta te\nolette kuollut mies, — joka on noussut meren pohjasta ja palaa sinne\ntakaisin. Mutta minä en enään pelkää teitä. Enkä myöskään tunne vetoa\nteihin.\n\nTUNTEMATON. Hyvästi, rouva. (Hypähtää yli aidan.) Tästä hetkestä te\nolette vain haaksirikon muisto minun elämässäni. (Menee vasemmalle.)\n\nWANGEL (Katsoo häneen hetken.) Ellida — sinun mielesi on kuin meri.\nSiinäkin on vuoksi ja luode. Mikä sai aikaan tämän muutoksen?\n\nELLIDA. Oi, etkö sinä siis ymmärrä, että muutoksen — että muutoksen\ntäytyi tulla — kun sain vapaaehtoisesti valita.\n\nWANGEL. Ja tuo tuntematon — se ei enään sinua houkuttele?\n\nELLIDA. Ei peloita eikä houkuttele. Minä olisin voinut katsoa sitä\nsilmiin, — olisin voinut astua siihen, — jos vain itse olisin\ntahtonut. Minä olisin voinut valita sen. Sentähden voin myös kieltäytyä\nsiitä.\n\nWANGEL. Minä alan ymmärtää sinua — vähä vähältä. Sinä ajattelet ja\ntunnet kuvissa. Sinun meren kaipuusi ja ikäväsi — se, mikä sinua vetää\nhäneen — tuohon vieraaseen mieheen, — se on kaikki ollut heräävän ja\nkasvavan vapausvaatimuksen ilmausta sinussa. Ei muuta.\n\nELLIDA. En tiedä, mitä siihen vastaisin. Mutta sinä olet minulle hyvä\nlääkäri. Sinä löysit, — ja sinä uskalsit käyttää sitä oikeata\nlääkettä, — ainoaa, joka minua saattoi auttaa.\n\nWANGEL. Suurimmassa hädässä ja vaarassa me lääkärit uskallamme paljon.\n— Mutta nyt sinä siis jälleen tulet minun luokseni, Ellida?\n\nELLIDA. Rakas, uskollinen Wangel, — nyt minä jälleen tulen sinun\nluoksesi. Nyt minä voin tulla. Sillä nyt minä tulen sinun luoksesi\nvapaaehtoisesti, — vapaaehtoisesti — ja omalla vastuullani.\n\nWANGEL (Katsoo häneen sydämellisesti.) Ellida, Ellida! Oi, — kun\najattelen että nyt me kaksi saamme elää kokonaan toinen toisemme\nhyväksi.\n\nELLIDA. — Ja jakaa muistotkin! Sinun muistosi ja minun muistoni ovat\nyhteisiä.\n\nWANGEL. Niin, eikö totta, rakkaani!\n\nELLIDA. — Ja molempien lastemme hyväksi, Wangel.\n\nWANGEL. Sinä sanot meidän lapsemme!\n\nELLIDA. Heidän, joita minä en omista, — mutta jotka minä tahdon\nvoittaa.\n\nWANGEL. Meidän —! (Suutelee iloisena ja kiireesti hänen käsiään.) Oi,\n— kiitos, kiitos siitä sanasta!\n\n    (Hilde, Ballested, Lyngstrand, Arnholm ja Bolette\n    tulevat vasemmalta puutarhaan.)\n\n    (Samanaikaisesti näkyy kaupungin nuorta väkeä ja\n    kesävieraita polulla, sen ulkopuolella.)\n\nHILDE (Puoliääneen Lyngstrandille.) Mutta katsokaa — hän ja isä\nnäyttävät kuin vasta kihlatuilta!\n\nBALLESTED (On kuullut edellisen.) Nythän on kesä, pikku neiti.\n\nARNHOLM (Katsoo Wangeliin ja Ellidaan.) Nyt englantilainen lähtee.\n\nBOLETTE (Menee aidalle.) Täältä sen näkee paraiten.\n\nLYNGSTRAND. Viimeisen kerran, tänä vuonna.\n\nBALLESTED. Koht' on kaikki salmet jäässä', niinkuin runoilija sanoo. Se\non surullista, rouva Wangel! Ja nythän me menetämme teidätkin joksikin\naikaa. Huomennahan te muutatte Skjoldvikiin, kuulin.\n\nWANGEL. Ei, — siitä matkasta ei tulekkaan mitään. Me olemme tänä yönä\npäättäneet toisin.\n\nARNHOLM (Katsoo vuorotellen toisesta toiseen.) Oh, — todellako!\n\nBOLETTE (Tulee näyttämön poikki.) Isä, — onko se totta!\n\nHILDE (Menee Ellidaa kohti.) Sinä siis jäät meille!\n\nELLIDA. Jään, rakas Hilde, — jos sinä minusta huolit.\n\nHILDE (Ilon ja itkun vaiheella.) Oi, — huolinko minä —!\n\nARNHOLM (Ellidalle.) Tämä käänne on odottamaton —!\n\nELLIDA (Hymyilee vakavasti.) Nähkääs, herra Arnholm —. Muistatteko, —\nme puhuimme siitä eilen? Koska ihminen nyt kerran on muuttunut\nmaa-eläjäksi — ei hän löydä enään tietä — takaisin mereen. Eikä\nmerielämään.\n\nBALLESTED. Mutta juuri niinhän on käynyt minun merenneidolleni!\n\nELLIDA. Jokseenkin niin.\n\nBALLESTED. Ero on vain siinä, että _merenneito —\nhänelle se on kuolemaksi_. Ihmiset sitävastoin — ne voivat\naklam-akli-matiseerautua. Niin, niin, — minä vakuutan, rouva\nWangel, — ne voivat a-kli-matiseerautua!\n\nELLIDA. Niin, vapaaehtoisesti he sen voivat, herra Ballested.\n\nWANGEL. Ja omalla vastuullaan, rakas Ellida.\n\nELLIDA (Ojentaa hänelle reippaasti kätensä.) Juuri niin.\n\n    (Suuri höyrylaiva soluu hiljaa pitkin vuonoa. Rannempaa\n    kuuluu torvisoittoa.)\n\n\n\n"]