[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f9DGX25rIENF15oA8TuMNLOvVS6dIIapqrDC8Mzp_OIo":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":11,"gutenbergSubjects":20,"gutenbergCategories":21,"gutenbergSummary":11,"gutenbergTranslators":22,"gutenbergDownloadCount":11,"aiDescription":23,"preamble":24,"content":25},3403,"Voittajana maaliin","Karhumäki, Urho",1891,1947,"3403-karhumaki-urho-voittajana-maaliin","3403__Karhumäki_Urho__Voittajana_maaliin",null,"novelli",[],[],"fi",1942,29457,200069,true,[],[],[],"Urheiluaiheisista teoksistaan tunnetun kirjailijan novellikokoelma sisältää kertomuksia kilpailuhengestä, voimainkoetuksista ja isänmaallisuudesta. Tarinat sijoittuvat usein maaseudun kisoihin ja arkisiin kohtaamisiin, joissa urheilulla ja sisulla on merkittävä rooli.","Urho Karhumäen 'Voittajana maaliin' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 3403. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme\naseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen\nk.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","VOITTAJANA MAALIIN\n\nKirj.\n\nUrho Karhumäki\n\n\n\n\n\nPorvoo • Helsinki,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\n1942.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nVäkikivi.\nHannes 14.36 — Hannes 50—.\nIsänmaan puolesta.\nKaksitoista miestä.\nKynttilä paloi ikkunalla.\nMatin maailmanennätysmerkki.\nMyllyoven menninkäinen.\nMyyty mies.\nOdottamaton vieras metsämiehen majassa.\nPekan harhalatu.\nPitkät piikit.\nPuolen tunnin draama.\nTervan voimalla.\nTähtilipun alla.\nVesikoe.\nVoittajana maaliin.\nKolmion sivujen summa.\nAmmattilainen.\nHämyhetki muistojen parissa.\n\n\n\n\nVÄKIKIVI.\n\n\nTietääköhän monikaan nykyaikaista urheilua ja voimailua itse harrastava\ntahi sivusta katseleva Suomen kansalainen, mikä on väkikivi? Se ei\nole mikään tavallinen kivi: maakivi, peltokivi, myllynkivi. Ennen\nväkikiveksi joutumistaan se on tosin voinut olla jokin näistä. Joka\ntapauksessa se tällöin on ollut huomiota herättämätön eloton luonnon\nkappale kylätien laidassa, peltorauniossa tahi porrasastuimena vanhan\nränstyneen jalkamyllyn oven edessä.\n\nMutta jonakin kesäisenä päivänä kylän nuoret miehet ovat keksineet sen.\nRiemusaatossa kymmenen, viidentoista miehen voimalla he ovat kantaneet,\nreellä vetäneet tai kieritelleet sen alkuperäiseltä paikaltaan kylän\nyhteiselle kisakentälle. Tämän jälkeen ei kivi enää ole tusinakivi\ntuhansien vertaistensa joukossa. Se on nyt väkikivi, kyläkunnan,\nkenties koko pitäjän nuorten miesten vääjäämätön voimanpuntari.\nYleisesti rauhoitettuna, jopa korkeasti kunnioitettuna se lepää uudella\njuhlavalla paikallaan kesästä kesään, kisapäivästä toiseen, jolloin se\npäivän voimallisimpain kilpaurosten punnertamana nousee santaiselta\nalustaltaan korttelin, pari, jos kyynärän nousee, niin pitäjällä\nmainitaan. Harvoin lienee tapahtunut, että maineikas väkikivi ilman\naikojaan jättäisi kunniapaikkansa ja lähtisi kierimään tai kävelemään\nkatajikkomäkeä alas. Näin kuitenkin kävi Järvikylän poikien väkikivelle\neräänä elokuisena sunnuntai-iltana, tarkemmin sanoen samana iltana,\njolloin kyläsepän kauniin Heleena-tyttären naittajaisia tanssittiin\nNuottaniemen talossa. Mutta älkäämme kiiruhtako tapausten edelle!\n\nJärvikulman pojilla oli siis väkikivi, eikä se ollutkaan mikään\npoikasten heiluteltava nappulakivi. Monen miehevän miehen omakohtaisen\nkokeilun ja arvioinnin mukaan se painoi ainakin 20 leiviskää,\nmieluummin leiviskän pari päälle kuin alle. Harva mies oli yhdellä\nselkänsä oikaisulla kohottanut sen edes puolenkaan kyynärän korkeuteen\nmaasta, puhumattakaan, että olisi huutanut »lisää punnuksia», kuten\nvähäisempien väkikivien punnertajilla kuului olevan tapana. Niin\noli Järvikylän poikien kuuluisa väkikivi kunniallisesti pitänyt\npaikkansa ja hoitanut maineikkaat leiviskänsä lisäämättä enempää kuin\nvähentämättäkään niitä. Mutta milloin järvikyläläisistä ja heidän\naikaansaannoksistaan jotakin jossakin mainittiin, niin aina ensinnä\nheidän väkikivestään. Olipa joku toisen seutukunnan voittamattomana\npidetty voimauros kaikkein pyhimpänsä kautta vannonut, ettei sitä\nmiestä maan kamaralta löytyisi, joka Järvikylän poikien väkikiven\nyksinään näkymättömiin kierittäisi.\n\nNiin vuodet vierivät, mutta Järvikylän poikien väkikivestä puhuttiin\nyhä asianmukaisen kunnioittavasti. Kunnes eräänä kesänä tämä kuuluisuus\njoutui jollakin tavalla ikään kuin taka-alalle tai ainakin toiselle\ntilalle. Naisellinen kauneus voitti sen väkivahvat leiviskät, kuten\nmaailmassa on tapahtunut israelilaisen Simsonin ajoista lähtien, ehkäpä\njo vuosisatoja ennen sitä.\n\nKylän sepän Heleena-tyttärestä, joka mainitun kesän suvisena\nhelluntaina oli päässyt ripille, annettiin yksimielisesti se tunnustus,\nettä hän oli kaunein ja puhdasverisin tyttö, mitä kirkon alttaripöydän\nääressä oli nähty vuosikymmeniin. Aikuisten kirjoihin päästyään sepän\ntytär kehkeytyi nopeasti yhä kukkeammaksi. Maine hänen kauneudestaan\nkantautui naapuripitäjiin, ja kosijoita läheisempiä ja etäisempiä alkoi\nkylän tanhuvilla liikuskella. Samalla he kävivät ihmettelemässä ja\nkokeilemassa Järvikylän poikien väkikiveä, joka yhä lepäsi ja ärsytteli\nvoimamiehiä entisellä paikallaan ei kovinkaan kaukana Niemen sepän\npunaisesta torpasta ja tien laidassa sijaitsevasta mustapiippuisesta\npajasta.\n\nMutta sepän tytär ei välittänyt kosijoista, ei läheisistä eikä\netäisemmistä, ei seutukunnan rikkaimmista talonpojista, enempää kuin\npitäjän kuuluisimmista mestarimiehistä tai puoliherroista. Sanottiin,\nettä sepän korea tytär oli ylpeä. Kauneus olisi katoavaista. Ken kovin\nkorkealle kurkottelisi, saattaisi jäädä soittelemaan lehdellä. Näin oli\nmaailmassa jo joskus ennenkin käynyt liian ylpeille ja liian koreille\ntyttärille. Sepän tytär ei kuunnellut näitä, tai jos kuuntelikin,\nniin ei välittänyt, vaan nakkasi niskojaan. No, mikäpä hänen oli\nemännöidessä leski-isänsä kyläsepän kotoisilla palkeilla! Seppä syö\nselvän leivän, selvemmän sepän emäntä!\n\n       *       *       *       *       *\n\nNäin kului taas vuosi, pari. Kun pitäjällä järvikyläläisistä puhuttiin,\nniin puhuttiin yhä heidän verrattomasta väkikivestään ja heidän\nkoreasta, komeahenkisestä sepäntyttärestään. Mutta näiden rinnalla,\njopa ennen näitä, puhuttiin muilta paikkakunnilta kulkeutuneesta\nsepänapumiehestä eli sepänsällistä, jonka nimi oli Masa, Matti kaiketi\natesteissa ja papinkirjoissa.\n\nSepän apumies oli tavallista kookkaampi, leveäselkäinen,\nvahvaniskainen, mutta harvinaisen vähäpuheinen nuori mies. Päiväkausiin\nei hänen kuultu yhtä sanaa lausuvan, siitäkään huolimatta, että Niemen\nsepän paja ja pajanpiha, jossa kyläkunnan hevoset kengitettiin, oli\npaikka, missä sanaa runsaasti ja voimaperäisesti viljeltiin. Sen\nsijaan kuultiin miehen tuvalta pajalle astellessaan usein hiljalleen\nlaulaa hyräilevän erästä tunnettua surunsävyistä kansanlaulua: Voi,\nminua poikaraukkaa, kuink' olen turvaton! Ikään kuin taivaan lintu,\nmi lentoon luotu on! Kuinka tämänkaltainen turvattoman pikkulintusen\nliverrys sopi yhteen Masan rehevän, jo ulkonäöltään voimaperäisen\nolemuksen kanssa, sitä kuulijat jäivät aprikoimaan, kuka naureskellen,\nkuka muutoin kummastellen, jäi sepän komea tytärkin joskus puusylys\nkäsivarrella, vesiämpäri toisessa, sankavasti alaspäin kaartuvassa\nkädessään.\n\nMutta kesäisinä sunnuntai-iltoina, kun kyläkunnan ja lähikyläkuntien\nvoimamiehet häärivät Järvikylän poikien kuuluisan väkikiven kimpussa,\npunnitsivat ja pullistelivat ja suuriäänisesti uhosivat, istuskeli\nMasa etäämpänä ja katseli taivaalla liikuskelevia pilven hattaroita\njyhkevillä moukarimiehen kourillaan kiikaroiden.\n\nSepän Masa oli voimanpesä, se arvattiin, se oli myös nähty, ja\nmonta kertaa miestä jo oli maaniteltu kyläkunnan maineen puolesta\nväkikiven nostoon. Milloin toisen kylän voimamiesten kilpailu kävi\npeloittavaksi, yleni kansan ääni suorastaan vaativaksi. Mikä kyläkunnan\nmies oli tämä, joka tuolla tavalla toljotellen ja poikaraukkaansa\nruikutellen kätki Luojan lahjoittamat leiviskänsä? Näyttäisi nyt\njulkisesti, mitä oli näyttänyt puoliksi salassa. Kuinkas kerrankin\npajassa, kun seppä oli vähän pisteliäästi huomauttanut: Saisit\ntuota vähän tuntuvammin paukutella, se on kankirautaa! oli poika\nerinäisiä kertoja jytkäytellyt, ei tosin juuri niinkuin se entinen\nVäkevä-Matti, että pajapölkky kokonaan olisi maan sisään vajonnut. —\nMutta valehtelematta noin korttelin verran se painui! oli seppä itse\njälkeenpäin vakuuttanut. Hän kai sen tiesi. Toisen kerran taas oli\nVuoriniemen äksy ori tuotu kengitettäväksi. Se oli urospeto hevoseksi\nja joku kirkonkylän sepän apumies taas oli vannoen vakuuttanut, ettei\ntaivaan kannen alta löytyisi miestä, joka tämän äkimyksen takakäpälän\ntassujensa väliin ottaisi. Kengittäminen oli ennen suoritettu köysien\navulla ja monen miehen mahdilla. Niin oli nytkin tarkoitus, mutta kun\nnäitä esivalmisteluja tehtäessä ori ajattelemattomuuksissaan oli tullut\nnipistäneeksi Masaa vähän liian kiukkuisesti sopimattomalta paikalta,\noli mies puolestansa kimpautunut ja tempaissut äkimyksen molemmat\ntakakäpälät etukäpälöittensä väliin, kahden puolen kupeitansa ja sitten\nseppä puukkoineen ja raspeineen oli saanut tehdä ihan mitä halusi,\nvaikka välskärin toimiin olisi ryhtynyt.\n\nTällainen oli sepän uusi mies! Mies, joka ei nouse nostamaan kylän\nmainetta eikä väkikiveä, ei silloinkaan, vaikka joku naapuripitäjän\nöykkäritalonpoika nostaa, nostaa kiistämättömästi tavallista\nkorkeammalle ja julistaa röyhkeästi: Siinä se on! Liian pieni väkikivi\nmiehiselle miehelle!\n\nOnko se hänelle muka liian pieni vaiko liian suuri? Miksi hän onkaan\ntuollainen mistään välittämätön pajatukki? Näin kuulee Niemen seppä\nsamana iltana tyttärensä itsekseen tuskailevan ja samalla ylen\nkiukkuisesti liivinsä nauhoja tempoilevan. Mutta valitettavasti seppä\nei tule kiinnittäneeksi huomiotaan näihin tyttärensä tempoilemisiin.\n\nNiin kuluu jälleen aika, kerrassaan koko kesän ylitse, niihin Niemen\nsepän tyttären naittajaisiin, joita hän viettää naapuripitäjän\nvoitollisen voimamiehen kanssa Nuottaniemen talon väljemmillä\nasuintiloilla. Paljon on kyläisiä vieraita, kutsuttuja ja\nkuokkamiehiksi tulleita. Viimeksi mainittujen nurkkapielissä\nvääjäilevissä ryhmissä liikuskelee myös sepän apumies, Masa. Kenties\nhänet on katsottu niin läheisesti taloon ja asiaan kuuluvaksi, ettei\nole muistettu edes kutsua ruokaemäntänsä naittajaisiin. Tai ehkäpä\ntämä ujoluontoinen hiljainen poikaraukka — ikään kuin taivaan lintu —\njostakin muusta syystä tuntee itsensä tarpeettomaksi kuokkavieraaksi.\n\nMutta Niemen seppä tuntee itsensä iloiseksi, voitokas väkikiven nostaja\nja ylkämies sitäkin iloisemmaksi: — Kaikki sisään! Kaikki! Kaikki\nkuokkuritkin! Näin he toistensa kilvassa eteisen rapulla huutelivat.\nJa »kuokkia» kun ei tarvitse kahta kertaa käskeä. Toisiaan tuuppien he\nkilvassa lappautuivat valaistun pirtin puolelle. Kaikki muut, paitsi\nMasa, josta ei tiedetä, oliko hän kutsuttu vaiko kuokka, tuskinpa hän\nitsekään tarkoin tietänee tätä.\n\nTämän kauempaa emme viivy sepän tyttären naittajaisissa, koska meidän\nvielä on esitettävä lyhyt kertomus siitä, miten kävi Järvikylän poikien\nväkikivelle tämän saman juhlapäivän iltana.\n\nSe lähti kävelemään, yksinkertaisesti. Ei ollut vaikea arvailla, miten\nse oli tapahtunut. Ensi otteessaan kuuluisa väkikivi oli hypähtänyt\nväkäiseltä paikaltansa pitkän tasakäpäläaskeleen. Siinä oli tantereessa\njälki, ja komea jälki se olikin. Edelleen väkikivi oli hyppinyt ja\nloiskinut tasakäpälää ylämäkeen, josta katajikkoahoa pitkin alkoi\njyrkemmin viettävä alamäki veteläpohjaista rämenevaa kohti. Niin\nJärvikylän poikien kuuluisa väkikivi oli loiskinut, kunnes oli päässyt\nmäen harjalle ja voiton päälle ja alkanut kieriä: Pumpsis! Pumpsis!\nPumpsis — ja Lumpsis! Se oli Järvikylän kuuluisan voimapuntarin\nviimeinen sana, sillä kivi oli tosiaan raskas ja rämenevan syvyys\nmittaamaton. Väkikivi oli kadonnut ikipäiviksi.\n\nMyös sepän hiljainen apumies oli samana yönä kadonnut ikipäiviksi.\nSeppä kaipasi häntä usein, mikä on täysin ymmärrettävää. Itsepintaisena\nkulkupuheena kierteli huhu, että myös hyvän osansa valinnut sepän\nHeleena kaipasi hiljaista pikkulintusistaan laulelevaa apumiestä.\n\nKun sepällä vuosittain yhä kunnioitettavampiin lukuihin pääsevänä\nsyntymäpäivänään oli vähän häkää päässä, päästi hän salat julki ja\nsanoi kauan haudotut mietteensä halki: — Se oli voimanpesä se Masa, oli\nse! Monta miestä hänen tähtensä vannoi väärin.\n\nMutta jos Masa pirtin puolella aikoinaan olisi tarttunut tytön\netukäpäliin, niinkuin pajapihassa tarttui Vuoriniemen petoa\ntakakäpäliin, niin toista tiedettäisiin! Kun ei, niin hohoijaa! Se on\nnäissä rakkauspinnistelyissä, niinkuin on voimamiesten pullisteluissa:\nVannomatta paras!\n\n\n\n\nHANNES 14.36 — HANNES 50—.\n\n\nHannes istui radan reunustalla ja siteli juoksukenkiä jalkaansa.\nKenkien kärjissä oli liian paljon löysää, mutta onneksi nauhat olivat\nkestävät ja kyllin pitkät. Hän solmi ne huolellisesti jalkapöydän\nympäri kiertäen. Tuo pieni asia, kengän kärkien turha löysätila oli\nvaivannut häntä koko kisojen ajan, tosin enemmän ajatuksissa kuin\nkäytännössä, vähän samaan tapaan kuin ennen koulun kuusijuhlissa,\njolloin kengät pätevien syiden vuoksi olivat vähän liian suuret. Oliko\nnytkin tuollainen pätevä syy? Oli kuin oli. Kaupoista ei löytynyt\npieneen jalkaan sopivaa juoksukenkää. Eikö suutarilla olisi voinut\nteettää? Juoksukenkää pienen miehen jalkaan! Kenen mieleen sellainen\nhassaus olisi juolahtanut!\n\nHannes hymähti hyvätuulisesti ajatuksilleen, nousi radalle ja kokeili\nsidonnan sopivaisuutta. Se oli huolellisesti käynti- ja juoksuaskelin,\nvarpaille nousten tunnusteltava. Jos nauha juoksun tuoksinassa\nheltiäisi tai katkeaisi, nähtäisiin ilmassa kenties ylimääräinen\n»varis». Se mahtaisi olla hauskakin nähtävyys muutamille katselijoille,\njos vain lennättäjällä itsellään olisi siihen varaa.\n\nJälleen tämä hullunkurinen poikamainen ajatus ja hymähdys. Oliko\nhänellä siihen varaa tällä hetkellä, muutama minuutti ennen kisojen\nankarimman ottelun alkamista? Ei suinkaan! todisteli kylmä järki. Mutta\njokin pohjimmainen, kaiketi se poikamainen, pyrki yhä lyömään liiat\ntärkeydet leikiksi: Mitä turhia ennenaikojaan kiristelisit? Löysää on\nkenkiesi kärjissäkin!\n\nHän otti radalla muutamia verrytteleviä askeleita, pieniä\njuoksupyrähdyksiä. Siinä verrytteli jo muitakin kilpailuun\nvalmistautuvia, Bouin huomattavin heistä. Hän näytti olevan jo\nlämmin ja lujassa taisteluvireessä, mutta yhä lisää hän pumppusi.\nUljaasti rinta koholla, korkeita pomppivia askeleita ottaen hän juoksi\nvärikkäänä huiskahtelevan pääkatsomon eteen, ehkä tarpeettoman lähelle\nsitä. Vaikka mistäpä hän takaapäin katselija sen tiesi. Poikanen hän\nvasta muutenkin oli tuon monien suurkilpailujen voittoisan juoksijan\nrinnalla. Nyt hän oli päättänyt voittaa viidentuhannen juoksun\nmyös olympiastadionilla, se näkyi hänen kasvoistaan kuin avatusta\nkuvakirjasta.\n\nNäkyikö niistä mitään muuta? Vaikea havaita juoksevasta miehestä\nsivusilmäyksellä. Tummat kasvot, silmät kuin kaksi palavaa hiiltä. Hän\noli valmistautunut ottamaan irti viimeisensä, se on varmaa. Hän tahtoo\nsaada muutkin, ennen kaikkea kilpailijansa vakuuttuneiksi siitä. Mutta\nonko juoksijalle tämä tarpeellista? Onko edes viisasta? Ehkä hyvinkin\non. Hän, kokenut, kaiketi myös tämän tietää paremmin kuin minä,\npoikanen näissä asioissa.\n\nNäin Hannes itsekseen tuumiskelee yhä edelleen milteipä leppoisasti\nhymähdellen, vaikka lähtöpaukahdukseen ei liene aikaa enää kuin\ntuokiohetki. Löysää on kengänkärjissä, lihaksissa ja nivelissä.\nMutta raukaisevaa hervakkuutta ei tunnu niissä nyt, kuten edellisten\nkilpailujen edellä. Siihenkin on tällä kertaa omat syynsä. Mies on\nluikertanut ennen aikojaan tarmokkaan hierojansa kynsistä, antamatta\nkilpailun edellä vatvoa ruumistaan vyyhdeksi, kuten edellisillä\nkerroilla on pyrkinyt olemaan asianlaita. Alkutaival tulee varmasti\nolemaan teräkkäämpi ja lopusta nähtävästi Bouin pitää murhetta.\n\nJo kuuluu starttipaikalta kimeä vihellys. Miehet pyrähtävät\nlähtöviivalle pukujaan kohennellen, pohkeitaan tunnustellen. Paukahtaa.\nLähdetään.\n\nTakana on jo taivalta viisi kovaa, kohivaa kierrosta. Ihmiset huutavat\nja huiskivat, kurkottelevat käsillänsä, monenkirjavilla liinoillansa\nja haluillansa. Mutta radalla on pitkän aikaa jo ollut kyllin väljää,\nalusta alkaen kuin keskinäisestä sopimuksesta on taisteleva pari itse\npitänyt siitä huolta. Minä voitan! Tahdon voittaa! lyö ranskalaisen\njäntevä ja tahdikas askel hiilimurskaan kuin nauloja iskien. Tahdot\nkai! Jompi kumpi meistä voittaa! vastaa suomalaisen keveä, kimmoisampi\naskel kuin kaikuna kotimaan kesäiseltä metsäpolulta heittäen.\n\nHanneksella on yhä löysää kengissä ja jaloissa, myös ylempänä rinnassa,\nsydämessä ja keuhkoissa. Osuipa se! Onnekseen hän pujahti hierojan\nkäsistä. Vauhti on kovaa, paljon tuimempaa kuin milloinkaan tällä\nmatkalla tätä ennen. Jos ranskalainen tätä kestää, niin suomalainen\nmyös kestää. Kun hän johtaa, niin minun velvollisuuteni on myös johtaa,\nolkoon kysymys voitosta taikka tappiosta.\n\nJa vuorollaan Hannes hypähtää johtoon. Hänen silmässänsä välähtää\nperäänantamattoman taistelijan kipinä. Vauhdin tuimuus tuntuu jo\nhiukan jaloissa ja käsivarsissa, mutta rinnassa sen sijaan on väljää\nja lämmintä. Ajatukset ja mielikuvat eivät vieläkään kireäksi keräksi\ntiivisty, niinkuin ehkä jo pitäisi. Olemuksen pohjimmainen, se\npoikamainen, tuntuu tänään itsepäisesti väistelevän sellaista, eikä hän\nvieläkään hennoisi pakottaa sitä.\n\nSe palkitsee tämän luottamuksen yllättäen vallattomalla tempauksella.\nKerta kaikkiaan se karkaa käsistä kohisevan katsomon ja merenkin\nylitse satasaarisena sinisilmäisenä välkehtelevän Kallaveden ja Puijon\nmetsäharjujen kesäisille rinteille.\n\nMikä pensaikossa rapsahti? Jänis! Vähän säikähtänyt, vasta hiljakkoin\nkesänuttuunsa pukeutunut jussi se vain oli: Jänis on jussi, myllyssä\non pussi, mutta meidän poika on Ju-hannes! olivat pojat koulussa\njoskus hokeneet. Tällöin tavallisesti tuli huutelijoille nopea lähtö.\nPyyhkäistiin kovaa nytkin, jänis vemmelsääri nelikäpäläisenä edellä,\nHannes kaksijalkaisena kaimamiehenä perässä. Hän halusi nähdä, miten\nkovasti jänis juoksee.\n\nEi se niin mahdottoman kovasti mennyt. Tämä johtui kai myös siitä,\nettei jänis ottanut asiaa niin vakavasti kilpailun kannalta, vaan\nvilkuili taakseen. Mutta ihailtavan keveästi metsän jussi juoksi,\nalamaassa se pompahteli kuin suuri harmaa kumipallo. Jo silloin mies\nensi kerran ajatteli: Miksi ihminen ei voisi juosta yhtä kovaa ja\nkeveästi kuin metsän jänis? Kun oikein hartaasti yrittäisi, kauan\nharjoittaisi, iloisesti ja keveästi. Niin sitten harjoiteltiin, vaikka\nei se aina juuri niin keveääkään ollut.\n\nKatsomosta kaikuu huuto. Mitä? — Bouin syöksähtää ohi. Hän pinnistää!\nJoko hän aloitti? Hei, Hannes! Hannes! moninkertaisena toistuen kaikuu\nkatsomosta omien kansalaisten huuto. Se vaatii ja pelkää. Se rohkaisee\nja kehoittaa.\n\nHyökkäykseen vastaamatta Hannes jättäytyy ranskalaisen jälkeen.\nKallaveden kesäiset välkkeet, Puijon polut ja polkujen jänikset\novat häneltä hävinneet, meren taakse häipyneet. Mutta riemukas\npoikamainen läike rinnan pohjukoissa ei ole hävinnyt, se lämmittää\nja heijastelee yhä. Tuskin vieläkään on aika ajaa sitä armottomasti\nkiristäen teräskiilan kärkeen. Ja niin nähdään ennen näkemätön ihme.\nLoppukamppailun alkaessa vanaveteen siirtynyt mies hymyilee hilpeästi.\nMilteipä odottaisi hänen kädellään huiskauttaen huudahtavan: Ei hätää,\nveljet!\n\nNiin Bouinin johtaessa menee kaarros, katkeaa suora. Jo jälleen täyttyy\nkierros, jo soittaa kello viimeiselle. Yhä kiivaammin kiihtyvässä\ntahdissa Bouinin jalka iskee hiilimurskaan. Hänellä on iskuvoimaa ja\ntaito käyttää sitä. Hänen päämääränsä on myös selvä ja murtumaton:\nRanskan värit voittoon!\n\nRanskan värit? Ranska on valtakunta, sen kansa on vapaa! Ranskan lippu\nhulmuaa kenenkään estämättä maailman mailla ja vesillä. Miksi ei\nSuomen lippu? Missä ja mikä on Suomen lippu? Viiri, Finlandia! Vanhan\nsortajan, suuren valtakunnan vanavedessä! Miksi ei tämä valtakunta\nlähetä omaa miestä miesten kisaan?\n\nJo on kadonnut hymy Suomen miehen kasvoilta. Se nähdään katsomossa.\nAskel pitenee, piirteet tiivistyvät, valkotukka kuin tuulen nostamana\nkohoaa ja tuiskahtelee. Takasuoralla nähdään tuima, armoton pari.\nRanskalaisen päätös on yhä järkkymätön ja vakaa. Hän tietää kyllä mitä\ntekee, mistä taistelee. Mutta mistä ja millä voimilla Suomen mies\ntaistelee, sitä hän ei tiedä.\n\nPuoli kierrosta on enää. Kaikki voimansa esiin ajaen ranskalainen\nhyökkää. Radan reuna on hänen. Voitto on hänen, Ranskan! Siihen\npäämäärään ja saavutukseen hän on hetkeäkään epäröimättä koko ankaran\nkilpailun ajan tähdännyt ja tähtää yhä. Suomalainen ei ole sitä näin\ntotisesti tehnyt. Kaiken aikaa hänellä on ollut löysää. Ja vaikka nyt\non kysymys kahden taistelijan, kahta kansakuntaa edustavan yksilön\narmottomasta kaksinkamppailusta kaiken maailman silmien edessä, on sitä\nsitkeän heimon ja kansakunnan joustavaa kimmoisuutta hänen poikamaisen\nkeveän olemuksensa kätköissä yhä. Loppusuoran alkaessa hän hiukan\nhellittää, vähän jää.\n\nJälleen tehdään kihisevässä, kohisevassa kansojen katsomossa liian\nhätäileviä johtopäätöksiä: Jo, jo! Arvattu asia! Bouinin voitto selvä!\nSuomalainen jää!\n\nVastineeksi nähdään tässä ennen näkemättömässä kaksintaistelussa uusi\nvaihe, uusi ja viimeinen. Enää ei ole Suomen miehellä löysää, ei\nsydämessä, ei jäntereissä.\n\nJa niin kokoaa voimansa voitokkaaseen loppukiriin tämä hintelä,\nhymyilevä Suomen mies, jolla nuoressa sitkeässä ruumiissaan ja puhtaan\nkirkkaassa sielussaan asustaa vielä poikasen hilpeä keveys. Pää painuu\ntaakse, silmä säkenöi. Koko kimmoisa ruumis on kuin iskevimpään\nvireeseensä jännitetty jousi. Juoksuradan viimeinen suora on nyt hänen\nsilmissään kiila, rautainen suppilo. Se huipistuu, kapenee, päättyy\nkärkeen! Siihen ankaraan kärkeen päätyy ensimmäisenä Suomen mies!\n\nHengähtämätön katsomo elää taistelussa mukana. Kauan se ei kestä,\nja kuitenkin kestää niin kauan ankaran jännityksen hetki. Kunnes\nsuomalaisen rinta vastustamattomasti työntyy edelle katkaisten\nmaalinauhan. Silloin kohisee myrsky.\n\nHei, hei, Suomi! Hei! Hannes! Hannes!\n\nLopun tiedämme ja aina muistamme. 14.36,6. Tämä loistava aika\nmerkittiin v. 1912 Tukholman olympialaisten pöytäkirjoihin. Olympia-\nynnä muiden suurkilpailujen kirjoihin on jälkeenpäin merkitty\nparempiakin aikoja, mutta kuitenkin aika 14.36,6 on säilynyt ja on\nsäilyvä himmentymättömänä voittajiensa joukossa.\n\nHei, hei Hannes! Sinä suurjuoksijasarjamme ensimmäinen esikuva ja\nuljas kärkimies. Tänä päivänä Suomen kansa yksimielisenä, lämpimästi\nkiitollisena tekee kunniaa sinulle ja monille suursaavutuksillesi,\njotka pienelle kansakunnallemme ovat niin paljon mainetta ja ystäviä\ntuottaneet.\n\n9.12.1939.\n\n\n\n\nISÄNMAAN PUOLESTA.\n\n\nAurinko paistoi niskaan ja päälakeen. Paistoi totta tosiaan! Se pisti\nja poltti, kaivoi kuin tuliporan terällä. Väinö oli kuullut puhuttavan\ntropiikin kuumuudesta, Arabian hiekkaerämaasta, Saharan helvetistä.\nEttä jotakin näistä, kaikkia niistä saattaisi juoksija joutua kokemaan\nRanskan maassa ja Pariisin olympialaisissa, sitä hän ei ollut tullut\nennakolta kuvitelleeksi.\n\nNyt hän oli jo saanut siitä esimakua. Mitä kaikkea hän olikaan jo\najatellut ja kokenut tämän juoksun kestäessä, vajaan puolen tunnin\nkuluessa? Kuinka se oli mahdollista? Se mahtoi olla suorastaan\nkevytmielistä! Olympialaisten joukkuekilpailussa ajatusten\nluonnollisesti olisi pitänyt keskittyä suureen tehtävään, mikä\nhänelle yhtenä sen osasuorittajista oli uskottu. Niin ne tavallisesti\nkeskittyivätkin, milloin suoritus sujui odotusten mukaisesti ja\nonnistui. Tämä tehtävä kävi yli voimien, tässä sielua ja ruumista\nnäännyttävässä hornankattilassa.\n\nTämä rata? — Oliko tämä olevinaan murtomaata? Kyykuloa, nokkosvainiota\nse oli! Ohdakkeiden ja orjantappuroiden kukoistavaa yrttimaata! Entä\nnuo miehet? Nuo ääneen ähkivät, verestävin silmin tuijottelevat,\nnelinkontin ryömivät, paljain kourin tonkivat oliot? Olivatko he\nmaailman valiojuoksijoita? Rasittavan kuumuuden pökerryttämiä\nmullikoita he olivat, koottuina tälle paistinareenalle eri puolilta\nmaailmaa! Kuinka käynee? Mahtanet kohta itsekin möyrästää heidän\nseuralaisenaan, nupoparka Suomen Pälkäneeltä!\n\nMitä hulluja hän taas kuvitteli? Varmaan se johtui siitä, että hän oli\nnähnyt niin monia hullunkurisia keikauksia tämän juoksun kestäessä.\nJos omissa rahkeissa olisi ollut enemmän varaa, niin eipä nauramatta\nolisi voinut ohi rientää. Tuossa kyykkyili kuin perunoita poimien\nenglantilainen, sama setä pitkäsääri, joka lähtölaukauksen pamahdettua\nloikki pitkin askelin pää pystyssä kuin uroshirvi laihopellosta.\n\nEntä Italian miehet? Rinnakkain pojat painelivat sylituntuman väliä\npitäen niinkuin portinpylväitä olisivat kuljettaneet. Mutta pian\nmyös tämä vaunupari alkoi horjahdella. Aukko kapeni, yhä kapeni, jo\nhipsuttelivat toverukset kättä kaulaa, tuskin jänis olisi enää raosta\nmahtunut. Ja kohta tämän jälkeen se olisi voinut juosta kumman tahansa\nsäärien välistä. Tämän jälkeen eivät pojat enää montakaan askelta\ntaivaltaneet. Loppuun asti toisilleen uskollisina he kupsahtivat\nnokkosiin.\n\nKauemmin kesti tummatukkainen poika, jonka paidan rintamuksissa komeili\npunainen kukon kuva. Näkyi kyllä, että haulipanos oli sattunut pahaan\npaikkaan, mutta eipä tämä kukonpoikanen juuri vähillä hellittänyt.\nSiipiräpäkkää vain meni ja meni, suuren osatehtävänsä ja maansa\npuolesta pyristeli kuten niin moni muu, kunnes auringon armoton\ntulisäilä sivalsi pään poikki. No, kukko on aina kukko, oman maan\nkamaralla ja puolesta myös Gallian kukko, totta kai. Radan laidasta\nlaitaan rapistellen, pärskien ja nikotellen hän puursi vielä sittenkin.\nKunnes näkö pimeni ja mies kaatui peltoon.\n\nMutta kuka edessä nyt kaakerteli? Laidasta laitaan, laidan ylitsekin\nmies seilaili niinkuin suomalainen mäkihevonen tuhatkiloisen kuorman\nedessä liian pitkässä mäessä. Totta tosiaan! Suomalainen hevonen hän\nolikin, vaikka vieraisiin vetimiin myyty! Vide! Sama Vide hoiperteli.\nHoiperteli hän kai itsekin, mutta pääsi sentään nopeammin eteenpäin.\nVälimatka lyheni. Videlle vai sillä tavalla! No, ei täällä ainakaan\nvarpaitamme palele!\n\nTutun, milteipä läheiseltä sukulaismieheltä tuntuvan edeltäjän nähtyään\nVäinö tunsi hieman virkistyvänsä. Vide hoiperteli. Hoiperteli hän\nitsekin, mutta pääsi sentään nopeammin eteen päin. Välimatka lyheni.\nVidelle selkään! Se ajatus kihahti hänen päähänsä kuin kotoinen,\nhämäläinen sahtihumala. Viden syytä oli alkumatkan murhaava vauhti!\nLuuli kai kestävänsä! Kuvitteli kai Ritolan ja Nurmenkin hakkaavansa!\nVartoo vähän! Vide! Eetvi! Älä jätä!\n\nHuusiko hän sen ääneen? Huusi tai ajatteli, se kai oli tällä\nkilparadalla saman tekevää. Mutta ilokseen hän tunsi saavansa vielä\njotakin irti. Kiristämistä se oli, ainakin ajatus oli sellainen.\nKun vain tuo auringon tulikaira pieneksi hetkeksi hellittäisi, että\nvähänkin, että vähänkin voisi ja uskaltaisi kiristää.\n\nHän kiristi vähän ja tavoitti Viden. Mies katsahti samein silmin.\nSitten he sanaa sanomatta ponnistelivat rinnakkain kuin loppuun ajettu\nkonipari, kaksi vanhaa hevosta liian raskaan kuorman edessä, pitkässä\nsavisessa mäessä. Vide juosta reposteli pää kumarassa, käsi alhaalla.\nElettäkään tekemättä hän olisi antanut toisen johtaa, jättää, voittaa.\n\nVoittaa Vide! Se ajatus virkisti Väinöä vielä äsken, nyt ei enää\nalkuunkaan. Hänen päätänsä huimasi ja rintaa ahdisti. Hänestä tuntui\nkuin sulaa, raskasta tinaa olisi vuodatettu jalkoihin ja käsivarsiin,\nniinkuin se vähitellen olisi alkanut jähmettyä jäsenissä.\n\nVidellä sittenkin oli vetimissään enemmän varaa. Hitaasti, mutta\nvarmasti hän alkoi venyttää rakoa. Kokeneena kyntömiehenä Väinö hyvin\ntiesi, mitä tämä merkitsi. Kuorman painopiste siirtyisi jälkeen\njäävän olkapäille. Näin tapahtui, se tuntui jo. Hellittämättömän\nitsepintaisesti hän koetti imeä kiinni jo menettämäänsä muutaman\naskeleen rakoa. Turha vaiva. Se suureni vain.\n\nHänen päätänsä huimasi. Jalat tuntuivat takertuvan kiinni kuin\npikitervaan. Vide oli jo yhteisistä vetimistä irti, siitä ei\nepäilemistäkään enää. Hän tuntui nousevan kuin ilmaan. Miten hän\ntuolla tavalla kohosi? Oliko ranskalainen nokkospelto muuttumassa\nsuomalaiseksi murtomaaksi?\n\nSitä hoipertaessaan pohtien Väinö oli horjahtanut polvilleen eikä\npäässyt siitä enää jaloilleen. Mutta Viden hän näki yhä ylempänä.\nMies kiskoi itseään kuin jostakin köydestä tai kaidepuusta. Rautatien\nratavalli se lienee ollut. Väinö oli kuullut siitä puhuttavan. Siitä\noli vajaa kilometri maaliin.\n\nVajaa kilometri! Eikö maalista kuulunutkin jo katsomon kohinaa. Nurmi\nja Ritola lienevät päässeet jo perille, vain kolmatta enää puuttui.\nMutta Videhän oli se kolmas? — Eipäs, eipäs ollutkaan! Vide kuului\nnaapurin kolmikkoon. Missä olivat Berg, Rastas, Liimataisen Heikki?\nSiellä kai, missä monet muut, pellossa — Ranskan maan tulenpolttavia\nviholaisia kasvavassa pellossa, Englannin hirvien, Italian pikku\nmiesten, Ranskan omien kukkojen kanssa! Mutta kolmatta miestä\ntarvitaan! Kolmannen miehen Suomen maasta on päästävä perille maaliin\nvaikka konttaamalla!\n\nHän yritti sitä ja se kävi laatuun. Kun hän vain pääsisi tuon\nratavallin ylitse! Sitten seuraisi alamaata, ei muuta kuin\nkieriskelisi. Siinä pää selviäisi ja veri painuisi paikoilleen. Vajaa\nkilometri! Mikä tuo nyt oli kieritellenkään! Kolmannen miehen täytyy\npäästä perille!\n\nMutta ratavallin vastamaa oli pitkä kuin nälkävuosi. Kieli kuivui\nkurkkuun, näkö sokeni, sammui, syttyi, välkähteli enää vain. Mahtoiko\nhän ryömiä enää edes oikeaan suuntaan? Joka tapauksessa hän eli ja\nliikahteli vielä. Näkikin hän vielä väläyksinä maata ja taivasta\ntuolloin tällöin. Ajatus oli selvä kuin poutainen päivä. Kolmas mies —.\nJos kolmas mies ei pääse perille, niin kahden ensimmäisen saavutukset\nvuotavat, — vuotavat hiekkaan.\n\nJokin kivi tai varpu tarttui hänen jalkaansa, ja hän itse kupsahti\nkasvoilleen hiekkaan. Maailma pimeni hänen silmissään pitemmäksi aikaa.\nSamoihin aikoihin se pimeni myös Viden silmissä pienen välimatkan\npäässä. Mutta toisistaan eivät kohtalotovereiksi joutuneet kilpaveikot\nenää mitään tietäneet.\n\nVäinö heräsi hetkeksi. Joku laahautui hänen ohitseen. Mutta mieshän\nnäytti varsin tutulta. Suomen sinivalkoiset värit hänellä oli!\nLiimataisen Heikki! Siinä olet ja tulet! Se kaivattu kolmas mies\nisänmaan puolesta! Väinö kohottautui käsiensä varaan. Hänestä tuntui\nkuin jähmettynyt tina jäsenissä olisi alkanut sulaa ja vuotaa peltoon.\n— Heikki, juokse loppuun! Heikki hymyili vaisusti, nousi ratavallille\nja hävisi näkymättömiin. Koko maailma, sen murhe ja raskaus hävisi\nVäinön näköpiiristä pitkiksi ajoiksi.\n\nKeveän hupaisaa hänen elämänsä nyt oli. Janon tunne oli kadonnut,\nrintaa ei ahdistanut, jalat olivat irti maasta. Hän riensi kilpailusta\nkilpailuun tosin vain kolmantena miehenä. Ensimmäisenä ja toisena\nvuorottelivat Nurmen Paavo ja Ritolan Ville. Joskus oli vain Tampereen\nmiehiä, kotikylän poikia, veli Toivo, jopa vanha, mutta aina\nkaikkinaisiin miehuuden koetuksiin ja kilpailuihin hanakka isäukko.\n\nKotitalon hevoset lähtivät pihamaalta ja pyyhälsivät kohti pitkiä\nkynnössarkoja rautainen aura perässä pomppien. Juoskaa! Ottakaa kiinni\nhevoset! huusi isäukko. He juoksivat, kiristivät parhainta vauhtiansa,\nmutta hevosilla oli neljä jalkaa ja ne kiristivät vielä enemmän. Väinön\nedellä juoksevat pojat vilkaisivat taakseen. Eivät he olleetkaan enää\nPaavo ja Ville, vaan muita kotimaan tekijämiehiä, joka kerta uusi\ntuttu pari: veljekset Hannes ja Tatu, Stenroosin Albin ja Koskenniemen\nTeotori. He katselivat toinen sängen toinen kynnöksen puolella.\nJokainen heistä olisi ulottunut auran kurkeen, mutta näyttipä kuin he\neivät olisi halunneet tarttua siihen. Yhä kuului kotimäeltä isäukon\nkehoitteleva ääni: Väinö, paina, paina! Tartu kiinni!\n\nMinäkö? Kolmas mies minä vasta, epäröitsi Väinö. No, voinhan tarttua,\nkun isäukko käskee. Hän kohensi housujaan ja sylkäisi kouriinsa.\n\nTarttumatta jäi, sillä pelto ja hevoset katosivat. He juoksivat nyt\nnaapuritalon tulipaloon. Suuret ämpärit keikkuivat isäukon ja veli\nToivon käsissä. Ukko pyyhälsi sellaista vauhtia, että juoksijapojilla\noli yllin kyllin tekemistä hänen matkassaan pysytelläkseen.\n\n— Kun aina pitää hienoista kiirettä, niin milloinkaan ei tule sitä\nkaikkein pahinta kiirettä! naureskeli isäukko. Oli siinä ukkoa\nkerrakseen. Mies seitsemissäkymmenissä ja kahden vesiämpärin kanssa\nkuin ei mitään. Mutta jopa kuitenkin on ihme, ellen saavuta sinua!\n\nSaavuttamatta jäi, myös tällä kertaa. Väinö avasi raukeat silmänsä\nheräten täyteen tajuun. Ei ollutkaan mitään tulipalokiirettä, ei\nisäukkoa eikä kotitalon kynnöspeltoja. Näkyi vain rautasänkyjä\nja sängyissä makailevia miehiä sekä sänkyjen välissä liikehtiviä\nvalkopukuisia naisia, ranskalaisia. Väinön sängyn vieressä istuskeli\npari tuttua kotimaan miestä.\n\n— Suokaa anteeksi, että jätin — että minun täytyi jättää kesken,\npyyteli Väinö.\n\n— Etpä hevin jättänyt. Teitpä työsi kuin Suomen mies.\n\n— Voitto tuli kotiin.\n\n— Vai tuli. Ei muusta väliä.\n\nVäinö naurahti ja nukahti jälleen uneen. Nyt häntä ei mikään enää\npidättänyt Ranskan maalla. Hän ei ollut enää kolmas, vaan ensimmäinen.\nHän juoksi ja juoksi, hyppi ja kohosi, sai siivet ja tavoitteli pian\npohjolaan matkalla olevia muuttolintuja: pääskyjä, kurkia, joutsenia!\n\nHe lensivät maitten ja merien ylitse, loppupuolella matkaa jo tuhansien\nsiintävien järvien ylitse. Isojen lintujen ryhmä kohosi ylemmäksi,\nLapin karpalonevoille saakka heidän matkansa määrä kävi. Mutta Ranskan\nmaalta mukaan liittynyt lintu riistäytyi pääskysten joukkoon. Alas\nsiintävän Roineen ja kauniin Mallasveden rannoille hänen halunsa\nveti. Ja kun tämän halun takana oli suomalainen sisu, hämäläinen\nperäänantamattomuus, niin se veti ja veti, voitollisesti veti.\n\nKun Väinö siitä jälleen heräsi, ei hän lähtenytkään enää lentoretkille.\nPälkäneläisen isäukon ja heimon sitkeä elinkelpoisuus ja perinteet\nvetivät juoksijapojan auran kurkeen niiltä yhtä hupaisilta kuin\nvaarallisilta muuttolintujen teiltä, joilla hän tajuttomuuden tilassa\nollessaan oli jo lennellyt ja juoksennellut.\n\n\n\n\nKAKSITOISTA MIESTÄ.\n\n\nKilpailijoiden nimihuuto ja arpominen oli toimitettu. Kalle avasi\nlappusensa ja hiukan hätkähti. Sen numero oli 13. Samat merkit vaikka\nvain mustempina ja suurempina olivat hänen kouraansa työnnetyssä\npalttinapalasessa. No, jokin numero se oli kai myös 13 yhtä hyvin kuin\nmikä muu tahansa ja joku sen aina sai ja joutui rintaansa ripustamaan,\njos kilpailijoita oli riittämiin asti. Nyt oli tarkalleen tämä\nonnettomuuden luku vanhoilta ajoilta.\n\nOnnettomuuden luku! Kiinnitettiinkö vanhoina aikoina numeroituja\npalttinanpaloja enempää onnen kuin onnettomuuden lukuina kenenkään\nrintaan? Ajettiinko kumirenkaisilla kilpapyörillä ikenet irvessä kuuden\npenikulman kilpataipalelta? Eikä ajettu! Kontti selässä, virsut jalassa\nsilloin hipsuteltiin ketun viitoittamia kinttupolkuja ja tunnusteltiin\nhuolellisesti, ettei vain vahingossa olisi astuttu käärmeen päälle!\n\nKalle käveli pyöränsä luo, otti sen satulalaukusta jakoavaimen alkaen\ntunnustella muttereita. Jo varhain tänä aamuna hän oli pyöränsä\nrasvannut ja tarkistanut, mutta vara ei venettä kaada, sanoivat vanhat,\nja kun nyt kerran sattui tuo vanhojen pelkäämä onnettomuuden numero.\n\nVaikka oli kai se sattunut hänen kohdallansa jo monta kertaa.\nKaikkialla joka paikassa se oli iskenyt päin naamaa, koko sen lähes\nneljän vuoden ajan, minkä hän, hämäläisen kyläsepän poika, oli tässä\nkuhisevassa kivikylässä eteenpäin yritellyt. Kuinka moni kiireisessä\ntouhussaan ohitse rientävä pääkaupunkilainen tuli edes huomanneeksi\nsuomalaisnimisen ja -syntyisen sepänpojan verstasputiikkia kivitalon\nkellarikerroksessa. Alkuaikoina ei ovikello kilkahtanut päiväkausiin.\nMurheelliselta näytti ensimmäisten laskujen ja vuokranmaksujen\neräytymispäivinä. Ellei olisi ollut pieniä säästöjä, niin eipä tiedä,\nmiten olisi käynytkään.\n\nMutta sitten vähitellen alkoi luistaa, ovikello kilkahteli sitä\niloisemmin, mitä pitemmälle päästiin. Yhden kerran käyneet palasivat\ntoisen ja kolmannen kerran. Monet neuvoivat ja johdattelivat lisäksi\ntuttaviaan. Asiakkaita oli palveltava, hoideltava huolellisesti kuin\nkilpapyörää. Kärsivällinen selitys, jokin ystävällinen sana.\n\n— Numero kolmetoista heti paikoilleen!\n\nNäin lähettäjän sanat jo kuuluivat, mutta niiden sävyä ei suinkaan\nollut liialla ystävällisyydellä tärvelty. Kalle pisti jakoavaimen\nlaukkuun ja koppasi pyöränsä lankkuaidan vierestä. Pian hän oli\npaikoillaan ja palkintotuomarit alkoivat jouduttaa häntä matkalle.\nKehoittelevia, leikillisiä huudahduksia tipahteli ojan takaa\nkatselijoiden piiristä. Hänen pienuutensa ja erikoisnumeronsa näyttivät\nherättävän huomiota. Muutamat tuttavat huomauttelivat: Ei se mitään!\nOnnen numero se on miehelle, joka sen siksi ottaa!\n\nJo paukahti lähtömerkki. Tuntui vapauttavalta, kun pääsi matkalle. Se\nnäkyi myös ulos päin, joka polkaisulla ihmiskuja oheni, harveni. Mutta\nkaupungin kadulla ja esikaupungin kiveämättömillä teillä oli vielä\nmonenlaatuista kulkijaa. Jostakin salaisesta palokujasta tölmästi\neteen puoli tusinaa suuriäänisiä paljaskinttuisia asiantuntijoita.\nHeitä täytyi kaartaa kuin parempiakin poliisimiehiä. Maitokannuineen\neteenpäin hyntystävien mummojen ohitse oli viisainta pujahtaa varkain.\nHe siunasivat, jopa sylkäsivät perään, mutta kummastakaan ei ollut enää\nmitään haittaa. Vilahteli kissoja, haukahteli koiria. Jokainen niistä\nkäännähtyi katsomaan, mikä haukahti, mikä näytteli vain hampaitaan.\n\nNäin hän vihdoin pääsi esikaupungin sokkeloista maaseudun väljemmille,\naurinkoisemmille maanteille. Täällä oli hiljakkoin satanut. Kärrynraide\noli sen jäljeltä vielä sopivasti nahkea. Pyörän edessä se litisi\nhauskasti kuin kostutettu kumiremmi. Heinäpelloilta tuoksahteli mehuisa\napila. Kalle veteli sen kyllästämää ilmaa keuhkoihinsa pitkin syvin\nhenkäyksin. Tuntui kuin siitä olisi kihonnut uutta intoa ja voimaa.\nIntoa tällä matkalla varmasti tarvittiin ja voimaa erittäinkin.\nKuuden penikulman matka mäkisellä maantiellä olisi toista kuin ne\nratakilpailut, joihin hän tätä ennen oli ottanut osaa.\n\nPahin tämän päivän kilpailijoista oli Jukka L., jota toverien kesken\n»antikvaariksi» sanottiin. Jukka oli nopea, väkevä ja monipuolinen\nmies. Tekipä hän työtä käsillään tai jaloillaan, niin aina syntyi\nrakoa. Jukka oli myös monista tepposistaan kuuluisa, poikapiireissä\nkierteli hänestä hurjia juttuja. Monta kertaa Jukka oli nähty\nHakaniemen pitkänsillan kaidepuulla käsillään seisomassa. Saman\ntempun hän kerran oli tehnyt Pietarissa Iisakin kirkon korkeimmalla\nparvekkeella, eikä katselijoista suinkaan ollut puutetta, taisivat\nmuutamat hospotipomiluutakin jo lukea hurjapäisen rajamaan miehen\npuolesta.\n\nMuuten Jukka oli mitä miellyttävin kilpatoveri. Hurjapäisyytensä hän\nusein näytti, voitonhumalaansa ei milloinkaan. Hauskuttajana hän oli\nmiesten ensimmäisiä ja aina hänellä oli jännityksestä värisevälle\nensikertalaiskilpailijalle jokin rauhoittava sana. Kilpailuissa hän\nkäytti tulipunaisia housuja, sekin yksi hänen monista kujeistaan.\nTänään Jukka oli joutunut arvonnassa ensimmäiseksi, mutta se ei\nhuolettanut häntä vähääkään. Kiinnitellessään numeroansa lukkoneuloilla\npunaisten housujensa kaulukseen hän pojille vain puheli:\n\n— Yhden asian sanon teille, pojat! Jos teille tulee vilu tahi nälkä\ntahi vaikkapa vain uskon puute Tuusulan tuulisilla kujilla tahi\nMätäkiven rosvoahteessa, niin painukaa mun punaisen purjeeni suojaan!\nTämä kuunari kyllä hinaa koko komppanian Hämeentullista sisään!\n\nSattui liian paha numero. Eipä taitanut löytyä Jukalle hinattavia,\nellei tämä itse varta vasten odottelemaan jäisi.\n\nMitä ihmettä! Numero kaksitoista siinä paineli! Se kuulu viipurilainen.\nJa hänen edellään polki kaksi, numerot kymmenen ja yksitoista. Kallesta\nalkoi tuntua, kuin ihmeellisesti piristävää voidetta olisi sipaistu\nselkään ja kinttutaipeisiin. Vaivattoman keveästi hän ajeli puolisen\nkilometriä edeltäjiensä vanavedessä. Hupaisaa menoa se oli, mutta\nvauhti oli sitä laatua, ettei sillä päästäisi Jukan vanaveteen. Eräässä\nvastamäessä hän polkaisi kolmikon rinnalle ja samaan menoon edelle, ja\ntaas tuntui niinkuin hyvää voidetta olisi vedetty kinttutaipeisiin.\n\nMolemmin puolin tietä avautui vihreinä lainehtivia viljapeltoja ja\npunaisena kukoistavia apilamaita. Punainen purje. Jukan housut! Miten\nkaukana ne mahtoivat kutsua ja kukoistaa? Sitä oli aika ajatella\nsitten, jos joskus joutuisi niiden vanaveteen. Kuitenkaan hän ei voinut\nolla ajattelematta niitä, ja hupaisa niiden tahdissa oli polkea: Jukan\nhousut, Jukan housut, housut — housut. Ja niin meni oikein hyvää\nvauhtia monta kilometriä.\n\nKunnes hän oli vähällä ajaa numeroselkäisen edeltäjänsä nurin. Siinä\noli jälleen kolmen miehen ryhmä. Mutta tällä kertaa Kalle ei jäänyt\nkolmikon vanaveteen, vaan käänsi siekailematta ohitse. Kuusi miestä oli\nnyt takana. Kuusi miestä oli myös edessä ja näiden joukossa polki Jukka\npunaisine purjeineen.\n\nKuusi miestä ynnä kuusi miestä. Se oli yhteensä kaksitoista miestä.\nKaksitoista miestä? Miten ihmeessä se tuntui niin tutulta, ihan kuin\nsäveltä olisi pyrkinyt sanojen mukana suuhun valuttamaan! Kaksitoista\nmiestä nousi. Siinäpä se juuri oli: Kaksitoista miestä nousi mastoon ja\nkuusi pumppuihin, ja kuusi pumppuihin. Kuusi ynnä kuusi! Niinkuin tässä\nkuuden penikulman pyöräkilpailussa, juuri täsmälleen.\n\nMutta kuka viimeksi oli laulanut tätä vanhaa merimieslaulua? Merimies\nitse, viime syksynä eteläsatamassa. Oli kuutamoilta ja meri oli tyyni,\nmerimies vain lienee ollut vähän tuulessa, koska kädet leveiden\nhousujensa taskussa luovaili sinne ja tänne. Kalle polki ja hyräili,\nyhä vauhtiaan kiihdyttäen polki ja hyräili: _kaksitoista miestä_ — —\n\nMutta silloin tällöin tuli hupaisa tauko, numeroselkäinen pyörämies,\njoku niistä kuudesta: numerot neljä, viisi, kolme, kunnes hänen\nlaskujensa mukaan edellä ei ollut enää muuta kuin yksi, — yksi: Jukka\n»antikvaarin» punainen purje! Siinäpä hänellä oli merimies, yksi\nkahdestatoista, joka varmaankaan ei ollut tavoitettavissa. Sen lisäksi\ntuli eteen pitkä ylämaa ja pehmeä raide. Oudon herpaisevasti alkoi\nväsyttää. Silmiä karvasteli ja rintaa pusersi. Kaksitoista miestä ei\nenää noussut mastoon, ei käskemälläkään. Yksitoista riitti, hyvin\nriitti — riitti.\n\nHuimasiko häntä päästä? Oliko tämä Tuusulan maantie? Ei suinkaan, tämä\noli leveä kaupungin tori eteläsatamassa. Sitä luovaili leveälahkeinen\nmerimies, kaksitoista miestä. Ne purjehtivat kättä kaulaa, lauloivat ja\nnauroivat yksinäiselle pyörämiehelle: Tule sinä vain tänne, nallikka,\nhämäläisen kyläsepän poika. Kiven koloon täällä tuollaiset nappulat\npoljetaan, ettei jää näkyviin kuin —.\n\nPahoinvointikohtaus meni onneksi ohitse. Rantatori kapeni jälleen\nkaksiraiteiseksi Tuusulan maantieksi, jonka toista myötääväksi\nalamäeksi kääntyvää raidetta pitkin Kalle jäntevästi alkoi polkea.\nVäsymys oli pian voitettu, ja kuusi miestä — kaksitoista miestä\npumppasivat taas kapinoimatta voimaa selkään ja pohkeisiin.\n\nPian tuli kuuluisa Mätäkiven rosvomäki. Juokseva vesi oli särkenyt\ntien. Siinä täytyi taluttaa pyörää, kävellä, juosta. Mitä ihmettä? Joko\nhän jälleen näki pöpöjä? Ei, kyllä ne olivat antikvaari-Jukan punaiset\nhousut. Niiden omistaja myös juoksi ja käveli, enimmäkseen vain käveli.\nMätäkiven mäki oli hyvin huonossa kunnossa. Kuitenkin Kalle olisi\nvoinut juosta, kun Jukka käveli, mutta hän pysytteli kotvan aikaa\nkunnioittavan välimatkan päässä, vain hyvässä tuntumassa ja vanavedessä\nkuten asianmukaista oli. Kunnes Jukka lopulta huomasi hänen vähäisen\nvarjonsa.\n\n— Kas, Kalle! Sinäkö sieltä? No, parempi sinä kuin joku muu. Anna\npainua poika!\n\nJukka väisti hieman oikealle. Kalle yhä viivytteli.\n\n— Kuulitko, älä yhtään ujostele! Tämä pyörämiehen tie, tämä on\nsemmoinen tie, jossa — paras aina voittaa.\n\nJukkaa hengästytti, eikä ihme. Hän oli vähän liian lihava ja Mätäkiven\nmäki oli pitkä ja todella huonossa kunnossa. Kalle pujahti ohitse.\n\nSitten jo pian tuli puolimatkan käännös ja paluutie. Pari kertaa vielä\nperässä hiipivä väsymyksen varjo tavoitti Kallen, mutta »kaksitoista\nmiestä» auttoi häntä. He kaikki tulivat häntä vastaan, toista raidetta\npitkin, Jukka ensimmäisenä.\n\nJa niin Kalle, pieni, sitkeä ja sisukas hämäläisen kyläsepän poika,\nvoitti tämän vuoden kuuluisimman maantiekilpailun kahdentoista miehen\navustamana. Tahi selvällä urheilijan kielellä tulkittuna: koska hän\nsillä kertaa oli paras.\n\nAjat ja liikanimet löytyvät Suomen pyöräilyhistorian aikakirjoista\nneljän vuosikymmenen takaa, mikäli joku lukijoista halunnee niistä\ntarkempaa todistusta saada.\n\n\n\n\nKYNTTILÄ PALOI IKKUNALLA.\n\n\nPalkintojen jako päättyi kolminkertaiseen eläköönhuutoon, jonka\nkilpailujen ylitoimitsija esitti kohotettavaksi päivän voittoisimmille\nhiihtäjille. Huoneen täyteinen iltamayleisö yhtyi voimakkaasti siihen,\nmutta moni katse sekä salaa että julkisesti kääntyi jännittäväksi\nmuodostuneen pääkilpailun, 30 kilometrin murtomaahiihdon voittajaan,\njoka vaiteliaana seisoi ravintolahuoneeseen johtavalla ovella. Mies oli\nyllätysvoittaja, toisesta pitäjästä järvien takaa ilmestynyt, itsestään\nääntä pitämättä kilpaladulla esiin työntynyt, nimenkin moni mahtoi\ntänään vasta ensimmäisen kerran kuulla: Heikki Lehtola! Mikä hän oli\nmiehiään? Mikä lienee ollut Väätäisen tilan maatalousharjoittelija!\nMies hiljainen kuin ahven, mutta pisteli päihin meidän Miettisille ja\nLeppäsille! Aika poika!\n\nNäin penkeissä kuiskailtiin. Voittaja ei näistä mitään tietänyt, vai\neikö ollut tietävinään. Äsken luovutettu voittajan palkinto, kaunis\npöytäkello välkähteli hänen kädessään. Hän hypisteli sitä. Näytti\nkuin hän olisi hävennyt sitä tai miettinyt, minne kätkisi vaivoin\nansaitun saaliinsa. Housun taskuun se ei nähtävästi mahtunut, puseron\nrintataskuun sitäkin vähemmin. Kuinka ihmeessä hän olikaan tullut\nlähteneeksi toisessa pitäjässä toimeenpantaviin hiihtokilpailuihin\nnäin arkipäiväisesti puettuna? Näitä hän itsekseen mietiskeli. Monen\niltamavieraan ajatus hiihteli samoja latuja.\n\nMutta hän olikin lähtenyt hiihtokilpailuun, ei päätösjuhliin eikä\nmuihin paraateihin. Tahdoton hän oli ollut vain siinä, että oli antanut\nhoukutella itsensä jäämään tänne. Heti kilpailun päätyttyä, samoilta\nlämpimiltä olisi pitänyt pyörtää kotimatkalle. Näin menetellen hän\nmainiosti olisi ehtinyt järven ylitse hyvän kelin ja päivän aikaan.\nNyt palkinnonjakajaisia odotellessa oli tullut iltamyöhä, lumipyry ja\npimeys. Olisivat antaneet palkinnon kuumiltaan tahi lähettäneet sen\nkotiin jälkeen päin. Miksi hän ei voinut yöpyä kylässä ja palata vasta\nhuomenna palkintoineen? Ei voinut, oli tullut luvatuksi. Tyttö odotteli\nkotona. Kynttilä paloi hänen ikkunallaan.\n\nJulistettiin viidentoista minuutin väliaika ennen näytelmän alkamista.\nÄänekäs puheensorina täytti pian juhlahuoneen. Ihmiset nousivat,\nnauroivat ja soljuivat pitkinä jonoina ravintolaa kohti. Heikki yritti\npujahtaa seisomapaikaltaan eteiseen, mutta tuttu palkintotuomari\nkiiruhti kädestä ottaen häntä pidättämään.\n\n— Seis, mies! Myötävirtaan käy meillä voittajan matka! Ravintola, koko\ntalo on tänä iltana vapaasti käytettävissänne!\n\nSe oli mahtipontista puhetta. Kovaäänisesti tärkeä mies touhusi vielä\npaljon muutakin kiskoessaan uhriaan käsipuolesta ravintolapöydän\nääreen. Hän tarjosi kahvia, virvoitusjuomia, leivoksia, hedelmiä,\nkaikkea pöydällä olevaa yhtä aikaa. Heikki otti lasin kuumaa vettä\nsamalla kun kuunteli toisella korvallaan hänelle, voittajalle, ja\nylitoimitsijalle itselleen, yhteiseksi ylistykseksi tarkoitettua\npuhetta.\n\n— Se oli oikea miehen veto! Minä sanoin sen jo heti, kun ladulle\npainuitte! Minulla on ennakkonäkemystä, vaikka itse sen sanon! Meidän\ntalvikisamme onnistuvat aina, aina, sanon minä! Minä olen järjestänyt\nne jo kymmenenä talvena perättäin. Mutta ensi kerran tapahtui, että\nvoittaja yllättäen saapui järvien takaa.\n\nJärvien takaa —. Heikki ei kuullut enää sanaakaan. Kuivaa pyrylunta\ntuiskahti ikkunaruutuun, niinkuin kourallinen hiekkaa vihaisella\nkädellä olisi paiskattu. Miten mahtoikaan pyryttää ulkona järven\nselällä? Siellä tuulenvauhdille oli avoimena penikulmainen lakeus!\nKummalta puolen selkäsaarien kulki latu? Se seikka olisi pitänyt jo\ntulomatkalla mieleen painaa. Latuja siellä tällaisella myräkällä tuntui\nenää tuskin kummallakaan puolella. Salmen suussa saattoi olla railoja,\nsulaa vettä mahdollisesti?\n\nPuhelias, liian kohtelias ylitoimitsija oli jo jättänyt hänet.\nMahdollisesti hänellä oli tehtäviä myös näytelmässä, pääosan esittäjänä\nkenties. Kohta tämän jälkeen ilmoitti oven päällä kilisevä sähkökello\nväliajan loppuneen. Ihmiset alkoivat siirtyä jälleen juhlasalin\npuolelle. Nyt kenenkään huomaamatta Heikki pääsi eteiseen, jossa\nseisoskeli muutamia tutuksi tekeytyviä miehiä tupakoiden ja kompaillen.\nHeikki etsiskeli naulakosta lakkinsa ja keveän matkareppunsa.\n\n— No mutta, ei suinkaan voittaja kesken aikojaan pidoista lähde?\n\n— Eihän ihmeessä! Kyllä tällaisen päivän jälkeen huomennakin kotiin\nkehtaa hiihdellä.\n\n— Meidän pitäjässä on paljon hauskan näköisiä tyttöjä? Eikö vielä ole\ntullut huomatuksi niitä?\n\n— Hosutte siinä puhemiehiksi pyytämättä. Mistä tiedätte, vaikka\nmestarilla olisi oma hauskannäköisensä jo valmiiksi katsottuna.\n\n— On!\n\nPerin lyhytsanaisesti vastaleivottu mestari vastasi viimeiseen\nkysymykseen, joka kaikkein vähimmin lienee ollut vastattavaksi\ntarkoitettu. Hän nyökkäsi lyhyen jäähyväisen puhut teli joilleen ja\nastui ulos. Suksiensa luokse päästyään hän avasi reppunsa. Ottaen\nsieltä käsineet hän aikoi panna palkintonsa niiden tilalle. Jostakin\nsyystä hän muutti mielensä, sulki repun ja pujotti kellon poveensa\nhiihtopuseron alle.\n\nTuuli puhalsi ankarasti pyryttäen suoraan järveltä. Jo muutaman metrin\npäässä valaistun iltamatalon piiristä uhosi synkkä kohiseva pimeys.\nSe ei tuntunut kovinkaan puoleensa vetävältä. Lähtijän mielen valtasi\nhetkeksi epäävä ajatus: Oliko tämä tarpeellista? Mutta äskeiset pojat\nseisoskelivat vielä eteisessä. Hän kääntyi järvelle päin. Kaksi\npenikulmaa pyryistä pimeää se vain oli. Sen takana oli talo, tytön\nlämpöinen kamari, jonka ikkunalla paloi kynttilä.\n\nPäättävästi hän naksautti suksiensa sidelukot kiinni ja potkaisi\npyryiselle pellolle. Se oli alamaata. Pehmeää lunta oli vahvasti, eikä\npäivällä hiihdetyistä laduista tuntunut enää merkkiäkään. Hetken aikaa\nkahlailtuaan hän tunsi hupsahtavansa jyrkästä rantatöyräästä alas.\nValaistu iltamatalo, koko kirkonkylä ikkunavaloineen ja ulkolamppuineen\nhävisi hänen selkänsä takana ryöppyävään pyrymereen.\n\nJärven jäällä ei ollut niin paljon irtolunta, mutta aamupäivällä\nhiihdetyistä laduista ei täälläkään enää tuntunut jälkeä. Pyryviima\niski vihaisesti kasvoihin näköä sokaisten. Mitä näköä tässä\ntarvittiinkaan, päin tuulta vain kaksi penikulmaa, neljä viisi tuntia.\nMatkanpää oli selvä.\n\nTuulenpyörre tempaisi rajusti yrittäen kaataa miehen. Hän\npainautui tiukasti etukumaraan ja kehitteli äkisti keskeytynyttä\najatuksenjuoksuaan. Kaksi penikulmaa järvitaivalta vain oli, niin\nsanottiin. Nähtävästi sitä oli kaksi ja puoli, mutta mikä matka\ntämäkään oli maakunnan hiihtomestarille. Pahinta oli tällä rannalla\nmyrskytuulen alla. Hyvä näinpäin, joka potkun jälkeen hiukan\nhelpottaisi. Ja avoselkien takana kahden — kahden ja puolen penikulman\npäässä oli suojaava metsäharju, talo, tytön lämpöinen kamari, jonka\nikkunalla paloi kynttilä.\n\nSe paloi ja valaisi, hän tunsi sen rinnassaan. Se oli antanut hänelle\nlämpöä ja voimaa jo keskipäivän ankarassa kilpailussa, sen kaikkein\nraskaimmassa vaiheessa. — Pitkän vastamaan loppua ei näkynyt, ei\nkuulunut. Aina paheni vain, jyrkkeni, liukastui, kunnes jo hämärsi\nsilmissäkin. Enää ei näkynyt muuta kuin oikean puoleisen kainalon\nalitse yhä lähenevän kilpaveikon valkoinen lakki. Juuri tällöin, kun\nmies on lopuilleen sammumassa, tuikahti kynttilän liekki ylempänä\nlumisella kivellä. Se paloi siinä hetken pienenä sädehtivänä tähtenä.\nKun mies virkistyi ja pääsi lähemmäksi, hypähti kynttilätähti ylemmäksi\nja niin edelleen se uutta intoa ja voimia antavasti hyppelehti edellä\npunaisena kesäoravana, valkoisena talvikärppänä, puusta puuhun\nlennähtelevänä etelän kolibrilintusena.\n\nSe oli ihme, jota ei tainnut ajatuksissaan ymmärtää. Sen tunsi\nvain sydämessään, ruumiissaan, koko virkistyvässä olemuksessaan.\nVäsymyksestä kangistuneet jäsenet nöyrtyivät jälleen, askel piteni,\nmatka eteni. Alempana uhkaileva vaaran pallo, pahimman kilpaveikon\nvalkoinen lentäjänlakki jäi kuin jäikin, hävisi ja unohtui jonnekin\nlumisten katajapensaitten taakse. Siinä riemun ja uudelleen henkiin\nheränneen voiman tunnossa myös kynttilätähtönen huomaamatta jäi. Minne\nse hävisi? No, se kyllä itsestään murheen piti. Ratansa korkeimmassa\nvaiheessa ei kilpahiihtäjä enää tarvinnut enempää kynttilää kuin\nmuitakaan varavoiteita. Hän kyyristyi etukumaraan kiilusilmäiseksi\nkissaksi matkan jännittävintä laskuvaihetta varten.\n\nMuistelmissa kyyristäytyminen sattui sopivaan aikaan. Vihainen\npyörrepuuska aavalta selältä tempaisi varoittamatta ja rajusti. Yritys\noli hyvä, mutta tyhjiin se raukeni. Tiukasti suksilleen tiivistäytynyt\nmies vain pysähtyi tuokiohetkeksi, sitten jälleen eteni vastustajan\nvihaiset sihinät korvissa soittaen.\n\nMutta keli oli kireä ja tuuli jäähdyttävän kylmä. Levähdysaikaa ei\nannettu hänelle hetkeksikään. Hellittämätön ponnistelu vastatuuleen\nalkoi rasittaa hänen ruumistaan, joka ankaran kilpahiihdon jälkeen ei\nollut saanut levähtää. Hänestä alkoi tuntua yhä enemmän siltä kuin koko\njärvitaival olisi kilpahiihtoradan raskainta vastamaata. Jalat ja kädet\njäykistyivät, ilkeästi pistävä vihuri kylmäsi keuhkot ja jäähdytti\nveren. Se tunkeutui jo päähän ja ajatuksiin. Se ravisteli kylmin\npuristelevin kourin voittoisan kilpahiihtäjän itseluottamusta.\n\nKaksi penikulmaa, kaksi ja puoli, tällaisessa myrskyssä oli väsyneelle\nmiehelle pitkä taival, liian kolkko, jos myrsky yhä yltyi. Tämän\npahemmaksi se ei kai voinut enää yltyä? Miksi ei voinut? Juuri\ntällaisina talviöinä oli Suomen aavoille järven selille moni mies monta\nkertaa jo ennenkin jäänyt. Olivatko kilpahiihtäjät jääneet? Vanhat,\nsitkeäsivuiset sudenajajatkin olivat jäätyneet!\n\nMaakunnan mestarihiihtäjästä tuntui sentään vielä milteipä\nhullunkuriselta tällainen sattuma hänen kohdallaan tapahtuvaksi.\nNähtävyys se olisi toden totta. Monessa sanomalehdessä ehkä\nmainittaisiin: Mestarihiihtäjä löydetty menehtyneenä järven jäältä!\nSydän seisahtunut, kylmä kuin paleltunut nauris. Korukello, miehen\nmestaruuspalkinto, vain puseron alla tikittämässä.\n\nTällaisella hirtehishuumorilla hän vastaavissa tapauksissa kylmäävän\nväsymyksen uhatessa oli virkistänyt mielensä ja lämmittänyt verensä.\nNyt se ei tuntunut tehoavan alkuunkaan. Mutta miksi hän ei yrittäisi\nkäyttää sitä pientä piristävää kirkastuksen kipenettä, joka tänään\nkilpailussa osoittautui niin piristäväksi? Kyyristäytyen vieläkin\nalemmaksi kuin hellittömättömän vastustajansa alle kaivautuen hän\netsi sitä, pientä kirkasta tuikahdusta suksiensa edessä tupruavasta\nlumihangesta.\n\nKauan hän sai ponnistella, ennen kuin välähdystä näkyi. Se ei ollut\nkesäorava, ei talvikärppä, eipä edes pikkuinen etelän kultasiipi, —\nmistäpä ne tänne pimeälle myrskyiselle jäälle! Se oli tällä kertaa\nkiitävän lumen, kovan rauta jään alla uiskenteleva hopeasuomuinen\nkala. Tulen kipeninä, kirkkaina säkeninä se välkytti ja vilkutti,\nkunnes löysi kylmästä kangistuvan hiihtäjän sydämessä lämpöisen paikan.\nSiellä se juoksi, sukelsi ja hypähteli. Jo virtasivat lämpenevät veret\nlaajemmilla aloilla ylös ja alas, jalkoihin ja käsivarsiin saakka.\n\nJärvien välinen saariryhmä oli jo toki lähestymässä. Se näkyi\ntummana edessä. Myrskyn hyökkäysvoima oli sen johdosta kadottanut\nmahtinsa. Mutta kummalta puolen saaret olisi sivuutettava? Tämä pieni\nepätietoisuus alkoi vaivata häntä. Jos sitä ryhtyisi mietiskelemään,\nniin kipinä katoaisi. Jompi kumpi oli oikea puoli, kahdessa oli vain\nyksi erehtymisen vara. Hän päätti valita oikeanpuolisen.\n\nPahaksi onnekseen hän valitsi väärin. Sillä puolella oli sula salmi ja\njäällä lumen alla vettä. Sitä huomaamatta hän tuli hiihtäneeksi niin\npitkälle, että kastoi suksenpohjansa ja jalkansakin. Saaret olivat\nasumattomia ja pakkanen oli kiihtymässä. Lähtöpaikkaan oli peninkulma\ntai vallan puolitoista. Mutta siellä päin oli ikkuna, jossa paloi\nkynttilä, ainakin hän uskoi niin.\n\nJäätyvin suksin hän hiihteli saaren rantaan, puristeli veden\nsukistaan ja raaputteli jäätä suksenpohjista. Jospa hänellä olisi\nollut puhalluslamppu tai edes tulitikkuja! Ei ollut kumpaakaan,\noli vain väsynyt mies, jäätyvät sukat ja sukset ja luo kirottu\nhetkeksikään hellittämätön vastatuuli. Viivyttelemättä hän suuntasi yhä\nvaivalloisemmaksi käyneen matkansa jälleen vastatuuleen.\n\nMutta eteneminen oli nyt vielä raskaampaa kuin äsken. Sukset jäätyivät\nyhä uudestaan ja uudestaan jo raaputtamisen aikana. Hyytävä kylmyys\nnousi märistä jalkineista pohkeisiin, polviin ja siitäkin ylemmäksi.\nKuvitelma talvisille ulapoille jäätyvästä sudenajajasta ei ollut enää\nmuistelma, se oli todellisuus. Huohottelevina parivaljakkoina pedot\najoivat ohitse, kääntyivät takaisin ja seurasivat suksen kannoilla.\nNiillä oli verta läikkyvä kita ja notkeat lämpöiset jalat. Yksi\npenikulma — puolitoista! Kuinka se saattoikaan olla näin armottoman\npitkä, tällainen iankaikkinen loppumattomuus.\n\nKohmettuvin käsin hän ei voinut puhdistaa enää suksenpohjiin\nmuodostuvaa jäätä. Nähtyään työn turhaksi hän ei yrittänytkään\nsitä enää. Sukset muuttuivat pian raskaiksi jäätölkeiksi, hiihto\nlaahustavaksi astelemiseksi jäykin jaloin, tökkivin sauvoin. Palava\nkynttilä, kärpät, oravat, kultalinnut, hopeakalat olivat tunnottomasti\njättäneet jäätyvän miehen. Turha vaiva niitä on enää tuijotella\nja tuiskuavasta lumesta etsiskellä. Mieluummin hän itse jo olisi\nheittäytynyt hankeen, pieneksi hetkeksi vain lepäilemään. Siinä hän\nsitten olisi saattanut nähdä jälleen kynttilänsä tuikahdukset pienessä\nunessa.\n\nEnnen kuin hän ehti toteuttaa tämän houkuttelevan mielijohteensa,\nvälähti hänen väsyneissä silmissään pieni tuikahdus. Hän hankasi\nkädellään kohmettuneita kasvojaan ja tuijotti tarkemmin pimeyteen.\nSiellä vilkahteli tuli, ei hangessa eikä pilvissä, ei vedessä eikä\nlumessa! Se oli kynttilä, oikea kynttilä, joka paloi Elinan kamarin\nikkunalla! Se herätti sammuvan miehen tahdon, lämmitti nopeasti\nhänen sielunsa ja ruumiinsa. Kuinka hän hetkeksikään oli unohtanut\nkynttilänsä ja päästänyt sydämensä tuiskun ja turtumuksen valtaan?\n\nHän irroitti suksiensa lukkositeet ja jatkoi matkaansa jalkaisin.\nKankeaa, hullunkurista oli hänen kulkemisensa. Hanki upotti, mutta hän\nvain käveli, vain juoksi ja kompasteli pyryn lävitse yhä kirkkaammin\ntuikkivaa kynttiläänsä kohti. Kaatuessaankaan hän ei päästänyt enää\nedessä päin vilkuttavaa tulenkielekettä silmistään. Kiihkeästi\npäämääräänsä pyrkien hellittämättä ponnistellen hän norjistui vielä\nkerran, lämpeni liiaksikin. Kunnes vihdoin tuttu metsäharjun suojaama\nrantatörmä joutui vastaan.\n\nAamu jo oli, kello neljä. Elina oli kaiken yötä valvonut ja odottanut\nhäntä. Toinen kynttilä hänen kamarinsa ikkunalaudalla paloi lopuillaan.\nElina keitti vettä, nouti hunajaa, hoivaili rakastavan naisen kädellä\nväsynyttä hiihtäjäänsä.\n\n— Sinä tulit! Sinä voitit! Tiesin että tulisit!\n\n— Ja että voittaisin?\n\n— Että voittaisitkin!\n\nElina rakenteli omaan sänkyynsä lämpöisen vuoteen, peitteli ja syleili\nihanasti. Hän meni jo ovelle, hiipi takaisin, syleili vielä kerran ja\nhävisi jälleen.\n\nKolmas kynttilä, jonka Elina äsken teetä juotaessa oli sytyttänyt, jäi\npalamaan ikkunalaudalle. Palkintokello naksutteli tuolilla vuoteen\nvieressä.\n\nKynttilän värisevä liekki tuikki ja säteili. Onnellisimpiin\nuniinsa raukenevan hiihtomiehen silmissä se hypähteli vielä kerran\ntalvikärppänä ja kesäoravana, sukelteli kolibrilintuna ja kultakalana.\nSitten se pysähtyi ikkunalaudalle ja hypähteli siellä odottavan tytön\nsilminä, käsivarsina ja sydämenä. Sydämenä, jonka keskellä paloi ja\nsykähteli elävä, värisevä liekki.\n\n\n\n\nMATIN MAAILMANENNÄTYSMERKKI.\n\n\nOli suurten olympiakisojen aurinkoinen iltapäivä. Yli viidenkymmenen\nmaan värikkäät liput hulmahtelivat leppoisasti lienteässä iltatuulessa.\nMutta satatuhantisessa, kaikkia maanosia, kymmeniä maailman kansoja\nedustavassa katsomossa kytee sähköistyvä odotuksen henki. Useat\nlaajan soikiokatsomon parvekkeista ovat jo viimeistä sijaansa myöten\ntäynnä. Jäljellä olevien harmaat aukkopaikat täyttyvät ja tihenevät\nnopeasti. Tuhannet, kymmenet tuhannet kiikarit nousevat ja laskevat.\nNiiden kirkkaat, terävästi valoa taittavat kaksoissilmät välkähtelevät\nlukemattomina kiiltävinä pisaroina Stadionin muurin ylitse paistavan\nauringon valossa.\n\nTasan kello seitsemäntoista marssii aamupäivän koekilpailusta\nselviytynyttä keihäsmiestä ruskean hiilimurskan reunustamalle\nkilpailupaikalle, jonka vihreälle keskikentälle on piirretty\nvalkoisia liituviivoja viiden metrin porrastumina viidestäkymmenestä\nseitsemäänkymmeneen viiteen. Jossakin viimeistä edellisen liituviivan\npaikoilla liehuu edellisten olympiakilpailujen ennätysmerkki.\nMutta kaikista viivoista ja mittarajoituksista piittaamattomana,\nmaailman keihäsvalioiden tähän saakka saavuttamattomana huiskahtelee\nsiniristilippu, Suomen Matin maailmanennätysmerkki: 77.23! Herrat\nkeihäsmiehet, maailman valiot! Yrittäkää luokseni tänä mainiona\npäivänä, tässä maailman valtakuntien lippumeressä, maailman kaikkien\nkansakuntien silmien edessä! Yrittäkää, olkaa hyvät!\n\nKilpailu aloitetaan. Seitsemäntoista monessa kiirastulessa valikoitua\nkeihäsmiestä yrittää parhaimpansa kukin vuorollaan. Ensimmäisenä\nryöpsähtää esiin puolalainen. Tulisin, pomppivin askelin hän lähestyy\nkalkkiviivaa kuin potkumasurkkaa tanssien. Joustavasti sopeutuu\naskeleihin ruumiin kierros, kaunis kaarros, jonka yläreunasta keihäs\ntangeeraa päämäärää kohti ilmojen halki.\n\nKomea heitto! Mitään ei siitä puutu. Ei mitään muuta kuin ennätysheiton\npituutta ja voimaa. Jo viidenkymmenen metrin liituviivan kohdalla se\non lopussa, ja kuudenkymmenen metrin kohdalla rautainen kärki piirtää\nmerkkinsä ketoon.\n\nPuolalaisen jälkeen heittää Suomen mies. Hänen vauhtinsa on hitaampi,\nmutta tasaisesti kiihtyvä. Hänen heittonsa on viuhtaisevan voimakas,\nmutta kaari on matala ja maan vetovoima hellittämätön. Kuudenkymmenen\nkaariviiva vaanii ja vaatii jälleen osansa pari metriä jälkilöysää\nhellittäen.\n\nJo heittää maailman Matti. Hän valmistautuu huolellisesti tunnustellen\naskeleita, keihäsvartta. Tuhannet kiikarisilmät välkyttävät,\ntuijottavat joka puolelta miehestä mittaa ottaen. Matti katsahtaa sinne\nja tänne, väläyttelee auringon avustamana kiiltävillä silmälaseillaan\nvastaan. Hänen ennätysmerkkinsä siellä ruohoaavikolla merkkiviivojen\ntakana huiskauttaa huolettomasti vapaalla kädellänsä: Ahaa, poika! Joko\ntulit sinne! Jos minut tavoitat, niin paljon tavoitat!\n\nJa Matti yrittää. Komein, pomppivin askelin hän ottaa vauhdin ja\nvetäisee ainoalaatuisen olkavarsiheittonsa. Ja taas tuhannet, kymmenet\ntuhannet kiikarisilmät hiiskahtamattomina, hengähtämättöminä seuraavat\nsitä: miestä, askeleita, riuhtaisua, keihästä, keihästä erittäinkin,\nampuvat kuin lintua lennosta. Niin ampuvat. — Keihäs putoaa, katkeaa\nkesken aikojaan komeimman kaarensa kohdalla, josta se yhtä helposti\nolisi voinut jatkaa matkaa veljensä ennätysmerkin luo, yhtä hyvin\n78:aan kuin 68:aan, jos vain olisi ollut matkassa tarvittava annos sitä\nvoimaa, sitä typistämätöntä uskon, tahdon ja lihasten voimaa, mitä\nmaailmanennätysmerkin tavoittajan ilmalennolta aina vaaditaan. Sitä\npuuttui hivenen verran, mikä maailman Matin heitossa merkitsee samaa\nkuin kymmenisen metriä. Katsomo kohahti kuitenkin.\n\n— Oho! vilautti Matin ennätysmerkki. Mutta sitten asettui tuuli ja\nMatin ennätysmerkki myös asetti lippalakin silmilleen ja nukkui ns.\nkoiranunta. Mitäpä syytä sillä olisi varpailleen nousemiseen ja turhan\nkurkkimiseen, koska maailman valioiden keihäskepit rapsahtelevat 60:n,\n65:n kahden puolen niin hyvin omien kuin muiden.\n\nJo kahahti ruohomatto 70:n metrin kalkkiviivan paremmalla puolella.\nYrjö Nikkasen vapa se oli. Matin ennätysmerkki tunsi sen maata\nkyntävästä vinosta asennosta ja häntäpään pitkän, aikaa vapajavasta\ntärinästä. Tunsi se sen muutoinkin. Sisäisimmissä näkemyksissään\nse aavisteli, että juuri Nikkasen Yrjön matala, mutta voimakkaasti\nleikkaava, salakavalana salamanterina tavoitettansa kohti syöksyvä\nkeihäsvapa ennemmin tahi myöhemmin tulisi sen kuuluisan pään menoksi.\nMutta se ei tapahtuisi vielä näissä kisoissa, ehei, pojat! Sellaiset\neivät olleet vielä merkitkään. Matin maailmanennätysmerkillä oli\nkyllä vilpittömän toivomuksen ja silmän nikkaamisen varaa Nikkasille,\nToivosille ja maailman Matille itselleenkin. Sen vuoksi se tämän Yrjön\nensimmäisen merkittävämmän saavutuksen takia iloisena nikkasi:\n\n— Kas, sillä tavalla, poikaseni! Se ei tapahtunut hetkeäkään liian\naikaisin!\n\nSitten tuli jälleen pitkähkö tauko maailman Matin ennätysmerkin\nnäkökulmasta katsoen. Tuuli hiljeni yhä, joten sen jo\nluonnonvaatimukset huomioon ottaen oli raskasta pitää silmiään auki\nsinilippaisen lakin alla. Keihäskepit napsahtelivat, töksähtelivät\nviidenkymmenen, kuudenkymmenen metrin viivoilla, milteipä\nhalloo-huutomatkan päässä. Niistä ei torkkuvan silmä erottanut enää,\nmikä oli ruotsalainen, mikä puolalainen, mikä peräti amerikkalainen.\nSiellä ne taas töksähtelivät seitsemänkymmenen huonommalla puolella\nkaikki kotoisetkin. Ehkä loppukilpailuun sentään selviytyisivät. Mutta\nsuuren katsomon pienessä huutosakissa oli varmaan jo Matin maalaisilla\nmonen miehen niskaharjaksien alla kylmä hiki. Toivomisen varaa tuskin\nyhdeltäkään heistä tässä kilpailussa tulisi puuttumaan.\n\nMatin ennätysmerkki ei ottanut tätä seikkaa kovin vakavalta kannalta.\nSe sulki silmänsä, molemmat silmänsä ja siirtyi katselemaan kauas yli\nkohisevan stadionin aina lehtevän leppoisana siintävien kesäisten\njärvien rannoille. Mitä kauemmin ja kauemmaksi se katseli, sitä\ntyytyväisempänä se torkkuvilla silmillään siristeli. Ja kokonaan\nunohtaen kohisevan ja kihisevän kansojen kilpanäyttämön se onnellisena\nkissanpoikasena kehrätä hyristeli.\n\nMaailmanennätys oli harvinainen lintu. Se ei lentänyt esiin\nsirkuspiiskan huitaisemana, ei kuninkaitten kutsusta, ei maailman\nherrojenkaan mahtikäskystä. Se oli arka, värähtelevä onnen kyyhkynen,\nei mikään varta vasten kasvateltu tusinapulu, joita maan mainioiden\nolympialaisten avajaispäivinä tuhatmäärin laskettiin viestinviejiksi ja\nennen näkemättömien suurkilpailujen siivekkäiksi mainosmiehiksi.\n\nVapaa, arka, myös kunniastaan arka metsäkyyhkynen se oli, joka\nyllättäen lennähti esiin milloin halusi ja minne halusi, yhtä usein\nja yhtä halukkaasti, milteipä halukkaamminkin vielä jonkin syrjäisen\nSuomenmaan etäisen pitäjän »Saarijärven 'Pullistuksen'» kesäjuhlissa\nkuin suurolympialaisten kaikkien kansakuntien kamppailuissa.\n\nMutta tulipa se esiin missä tahansa ja milloin tahansa, oli sillä\naina lähettäjänsä suhteen muutamia tinkimättömiä perusvaatimuksia.\nHänen oli pitänyt valvoen, paastoten ja keskittyen valmistautua tätä\ntilaisuutta varten. Mutta samalla kuin ennätyksen tavoittelija näin\nhuolellisesti ja hartaasti valmistautui suureen tehtäväänsä, ei hän\nitse saanut olla siitä tietoinen. Missään tapauksessa hän ei saanut\nvoidella ruumistaan »minäminä» patenttipalssamilla eikä sieluaan\nkuolemattomuuden kunniaöljyllä. Kaikista aavistelevista tuntemuksistaan\nja harjoitussaavutuksistaan huolimatta hänen tuli aina tuntea ja\ntietää, ettei hän itse ollut mitään, ainoastaan hänen mahdollinen\nsaavutuksensa jonkin aikaa olisi jotakin. Hän itse oli vain lintusen\nlähettäjä. Kyyhkynen oli se loistava lintu, jota koko maailma ihasteli.\nKunnes lennähti esiin toinen lintu, vieläkin loisteliaampi.\n\nNäin hänen, lähettäjän, suurtehtävään valmentautuessaan oli aina\najateltava. Ja kun hänen suuri hetkensä vihdoin saapui, oli hänen\ntultava sinne kuin jumalten juhlaan. Pelko pois. Ruumiissa notkeus ja\nlämpö. Sielussa voittajan tahto, ei uhma. Koko olemuksessa sopusointu\nja päivänpaiste, helluntaiaamun kesäinen rauha.\n\nSe katkesi kuin heinä hurjan niittomiehen edessä. Maailman suurkisojen\njättiläisstadion kiehui ja kohisi, paukkui ja pauhasi. Niin\nvoimakkaasti ilon pyörremyrsky ryntäili sen laidasta laitaan, että\nMatin maailmanennätysmerkki riipaisi lippalakin silmiltään, vaikka\ntuulen hiventä ei tuntunut ruohomaton alhaisessa ilmapiirissä.\n\nSe kääntyi vilkuilemaan taakseen. Uusi loistava maailmanennätys oli\nvarmaankin nyt saavutettu. Mikä onni, että ei tärskäyttänyt häntä,\ntorkkujaa, päähän. Loppumattoman pyörremyrskyn kohinasta päättäen se\noli livahtanut metrin, pari, kenties viisikin ylitse.\n\nMutta mitään uudesta saavutuksestaan tärisevää keihäsvapaa tai\nuljaasti pystyyn tökättyä voitonmerkkiä ei löytynyt vihreän kentän\nkeskihorisontista eikä keskiviivoiltakaan. Matin ennätysmerkki\npyörähteli, ihmetteli, pyörähti puoli ympärystä vihdoin. Siellähän se\nyhä seisoi ja tökötteli Stöckin vapa! Stöck itse seisoi sen vieressä\nonnellisena, hymyilevänä, niinkuin suurten maailmankilpailujen voittaja\nseisoo, milloin ei ennätyksen värisevä kyyhky liitele hänen kunnian\nkuumettaan löyhyttelemässä.\n\nMatin maailmanennätysmerkki hymähti hyväntuulisesti näille\najatuksilleen. Tuulenpuuska tarttui takaapäin sen helmuksiin. Se\nhulmahti levälleen ja innostui omista ajatuksistaan: Nähkääs,\nmaailmanennätys on hyvin harvinainen lintu. Se lennähtää esiin,\nminne tahtoo ja milloin tahtoo. Maan mahtavimpia kilpakenttiä se voi\nkiertää pitkät kesäiset päivät, koko elinikänsä. Maailman pikkuisten\nkeskeneräisille kentille se voi lennähtää myöhäissyksyn viluisena\npäivänä sodan kovaäänisten ankarasti pauhatessa.\n\nMaailmanennätysmerkki huomasi puhuvansa kuuroille korville. Kaikki,\nyksinpä kentän moniväriset merkkiliputkin olivat nousseet varpailleen.\nKeihäänheiton juhlaseremonia oli juuri alkamassa.\n\nMatin maailmanennätysmerkki aikoi myös nousta, mutta samassa joku\nkentän järjestysmiehistä tempasi sen maasta ja heitti romulaatikkoon.\nJopa tästä joudankin! pakisi ennätysmerkki itsekseen. Minulla ei\nole täällä enää tehtävää, ei mitään tehtävää, jupisi se viimeisillä\nvoimillansa. Raskaita rautatikkuja sateli sen niskaan. Maailma musteni\nsen silmissä. Voittajan hymy huulillansa se vaipui nirvanaan.\n\n\n\n\nMYLLYOVEN MENNINKÄINEN.\n\n\nJussi otti osaa kolmiotteluun nuorisoseuran kesäjuhlissa. Kuula lensi\nhyvin, juoksu meni välttävästi, mutta keihäässä kävi huonosti, kuten\nmonta kertaa niin monelle Jussille ja Pekalle, jopa Matillekin joskus.\nJussi ei ollut heittänyt keihästä milloinkaan tätä ennen ja sepä osasi\nreistailla ja venkotella. Hännilleen se tipahteli maantielle siinä\nkahdenkymmenenviiden metrin molemmin puolin. Kärkipuolesta ei tullut\nedes merkkiä maahan, eikä sitten luonnollisesti palkintotuomareitten\nkirjoihinkaan. Tämän johdosta Jussin kolmiottelun lopputulos muodostui\nsellaiseksi kuin jo arvata sopii: Niin kuulantyönnöt kuin juoksut,\nkoko hyvillä toiveilla aloitettu ottelu imeltyi tuloksettomaksi\nkerrassaan. Jussi oli vihainen palkintotuomareille, jotka mokomia\nkepinheittoja yhdistelevät otteluihinsa, vihainen itselleenkin: Kuinka\nei aikamies tuollaista vapaa heittänyt niin pitkälle, että eivät olisi\nhuomanneetkaan, kumpi pää maata raapaisi, kärki- vaiko häntäpuoli. Se\ntempaus oli heille näytettävä ensi kesänä.\n\nMutta sitä varten tarvitsi perinpohjaisesti harjoitella. Jussi oli\nuuttera poika ja pani toimeksi. Kohta kolmessa kylässä mainittiin\nsiitä. Porsaat porasivat, kanat kaakattelivat, ja oma, jopa\nnaapurinkin naisväki piti pahaa meteliä tästä Jussin alinomaisesta\nsaikkaroimisesta, jota hän itse oli alkanut nimittää keihäänheiton\nharjoittamiseksi. Ei tosin Jussilla, kaikinpuolin kunnollisella ja\nhyväluontoisella miehellä mitään pahaa tarkoitusta ollut. Mutta\nerehdykset kuka ymmärtää. Kesän mittaan niitä sattui, parhaalla\ntahdollakaan niitä ei voitu aina välttää.\n\nJuuri kun Jussi toimessaan kujatiellä sinkosi keihästänsä, tulivat\nesimerkiksi kanat. No, siivilleen siinä sinkosivat myös kanat, ilmojen\nhalki kuin Jussin keihäs. Mutta kerran onnistui niin osavasti, että\nkana ja keihäs sinkosivat vastakkain. Arvaa sen, miten siinä kävi.\nKanasta tosin ei olisi suurta porua syntynyt, ellei se olisi ollut\nmuorin muniva kana. Siitä täysosumasta muori ei lakannut kaakattamasta,\nei sittenkään, vaikka kana aikapäiviä oli jo paistettu ja parempiin\nsuihin syöty.\n\nToisen kerran taas talon kolmikuukautinen porsas —. Enempää aikaa\nhaaskaamatta voimme lyhyesti mainita, että ellei mainittu porsas olisi\nollut maaperässä pysyväisempi ja luonnonlaadultansa rauhallisempi kuin\nedesmennyt muorin kana, niin sille olisi käynyt aivan samalla tavalla.\nPorsas sanoi: no, noh! toppasi ajoissa ja niin säilytti kallisarvoisen\nolemuksensa paistinvartaasta, toistaiseksi. Meteliä kyllä tästäkin jo\npidettiin riittämiin asti, silminnäkijöistä ja tapauksen selvittäjistä\nkun yleensä tällaisissa tapauksissa milloinkaan ei ole puutetta. »Jos\nei olisi ollut onnea mukana!» »Jos porsas olisi sattunut juoksemaan\nsilmänräpäystä aikaisemmin!» »Jos minä en olisi ollut hätistämässä.» —\nJos ja jos ja vielä yhden kerran jos! Jussia alkoi jo harmittaa.\n\nMutta sitten eräänä sunnuntai-iltana riensi taloon juoksunhynttää\nVäliportin Eeva, kylän hieroja, kuppariämmä ja juorukello. Jussi taas\ntouhussa eikä ollenkaan huomannut. Ja eikö jälleen pitänyt sattua\nniin ohraisesti, että oli juuri vähällä, ihan salliman terillä, ettei\nEevalle käynyt niinkuin oli käynyt muorin kanalle. Eeva siunasi ja\nhypähti, että hame levähti, että Jussin keihäskin ihan säikähti ja\nlensi hituisen verran ylitse.\n\nSiitä vasta meteli nousi. Muori kantoi esiin jo ammoin paistetun\nkanansa, talon muu väki vielä paistamatta olevan porsaansa. Mutta\nVäliportin Eeva huusi ja siunasi kuin elävänä kärventyvä paisti: »Sus\nsiunatkoon, tulkaa auttamaan! Täällä ihmisiä tapetaan ihan tahallaan!\nViattomia ihmisiä pyhäpäivänä!»\n\nTällöin Jussi suuttui toden perästä. Hän kaivoi surman aseensa\ntantereesta ja käveli metsätielle. Ähkien ja puhisten hän heitteli\nkovan onnen vapaansa niin, että puiden oksat rapisivat. Mutta\nJussi oli niitä miehiä, jotka tosin joskus vihastuvat, mutta eivät\npikapäissänsä syntiä tee. Sitä paitsi tuollainen metsätiellä\nkäveleminen, hypähteleminen ja vavan heitteleminen lauhduttaa\nennen pitkää vihaisimmankin mielen, kuten hyvin tietävät kaikki\nkävelijät, hypähtelijät ja vavanheittelijät, jotka itse ovat tätä\nlauhdutusmenetelmää kokeilleet.\n\nMitä syvemmälle metsään polku jatkui, sitä leppoisammaksi Jussin\nmieli lauhtui. Puoliääneen hän myönteli jo itsekin erheensä ja\nvaromattomuutensa: Jopa jo! Johan vähältä riipaisi! Meinasinko\ntodentotta varrastaa vielä sen ämmänkin! Siitä luomakunnassa vasta\nmeteli olisi noussut!\n\nOnneansa kiittäväisenä, täysin leppoisana ja tyytyväisenä miehenä\nJussi keihäineen joutui matkansa päähän. Se oli vähäinen metsäpuro,\njonka ylitse johti ränstynyt kapulasilta. Sillan takana kallioreunan\nalla kyyhötteli vanha harmaa mylly, ns. jalkamylly, jonka isoisät\nammoin olivat siihen puroputouksen alle rakentaneet. Joku koiranleuka,\nkulkumies oli myllyn oveen piirtänyt mustalla hiilellä rumasti\nirvistelevän äijän pään pyöreine pässinsilmineen. Purosillalta katsoen\nse ei ollut mikään enkelinkuva, päinvastoin se oli kuin — kuin sen\ntoisen, pimeyden valtakuntaan syöstyn enkelin kuva, enkelin, jonka\nmonista tunnetuista liikanimistä ei ainoatakaan ole lupa säädyllisessä\nseurassa julkilausua. Emme tiedä, lausuiko Jussikaan niitä ääneen,\nsillä kuten jo edellä mainittiin, Jussi yleensä oli säädyllinen mies,\njoka hiljaisen metsävaelluksensa sekä äskeisen heräämyksensä aikana oli\nvieläkin säädyllisemmäksi tasautunut.\n\nMutta rumiluksen rumaa päätä siinä sillalla keihäs kädessä\nkatsellessaan Jussin omaan päähän iski ajatus, iski kuin kesäinen\nampiainen: Mullistelet siellä vielä, senkin kuvatus! Jos ma tästä\njalkaini sijoista isken keihäällä vasten kuonoasi, niin — niin ei kukko\nperään kurkista! Ei laula kuitenkaan!\n\nJussi mittasi askelillaan matkan purosillalta myllynoveen. Se\noli viisikymmentä metriä tai hiukan ylitse. Matka oli näyttänyt\npaljon lyhyemmältä, rienaajan ansiosta luultavasti. Taisipa tulla\nvähän liikoja luvatuksi! ajatteli Jussi ja raaputteli rumilusta\nkeihäänkärjellä leuan alta. Mutta mikä oli luvattu, se oli täytettävä!\nTähän päivään mennessä ei Jussi ollut sanojansa syönyt eikä aikonut\ntehdä sitä vastakaan! Saat tästä kuonoosi, pässinsilmästäsi sisään,\nvarrohan vähän!\n\nJa kaveri kun vartosi, uskollisesti äijä odotteli kesän, puolitoista.\nJoku olisi varmaan pitkästynyt jo, mutta myllyoven menninkäinen ei.\nHän oli lujaa sukua ja sitä varten rakenneltu. Niin oli myös hänen\nvastustajansa. Joka ainoa kesäinen ilta illallisen jälkeen Jussi\nvapoineen hävisi metsätielle, satoi tai paistoi. Oikein ikäväksi tämä\njo toisille kävi. Mitä se poikaparka aina sinne metsänkorpiin?\n\nJussi ei ollut mikään parka, kaukana siitä. Metsäpolku oli hänelle jo\nylen tuttu, mutta yhtä hupaisa se oli aina: Keihäsvapa kävi hänelle\npäivä päivältä yhä keveämmäksi, yhä rakkaammaksi ja singahteli jo\nrentoimesti puiden oksien välitse, jopa latvojenkin ylitse. Hänellä oli\nerikoisesti varattuja harjoituspaikkoja, joissa joka päivä vapaasti\nvauhtia ottaen sopi harjoitella, oli erikoisia kilpailupaikkoja, joissa\npari kertaa viikossa tarkasti viivan taakse pysähtyen sopi kuntoa\nkoettaa. Sitten oli vielä hupaisia yllätyspaikkoja, joka matka jokin\nuusi: kaksi, kolme — neljä, viisi —.\n\nMutta myllynoven menninkäinen oli yksi ja sama, mulkosilmä, palliposki,\nirvokas ja itsepäinen kuin —. Kymmenisen kertaa illassa, satoja\nkertoja kuukaudessa vapa viuhahtaen lähti purosillan takaa, mutta\nputosi aina kunnioittavasti sopivan välimatkan päähän rumiluksen leuan\nalle. Menninkäinen irvisteli ja nauroi, ilkkuen hirnui se kuvatus!\nNäin ainakin sillan takana ilmaa haukkovasta tavoittelijasta näytti.\nMitäpä hän mokomalle mahtoi? Ei mitään muuta, kuin minkä jokainen\nJussi, Pekka, Matti ja Yrjö niin hyvin sanomattakin tietää. Ei muuta\nkuin harjoitella! harjoitella!! harjoitella!!! Ja siinä ohessa\nsalaisesti odotella sitä onnensattumaa, joka jokaiselle uskolliselle\nharjoittajalle tulee, kun on tullakseen.\n\nOli taas kesäinen ilta, semmoinen raikas, leppoisa, lehtevä\nilta, jollaisia koetaan vain Suomenmaassa lämpimän heinäpäivän\nja hyvänpuoleisen ukkoskuuron jälkeen. Illallisen syötyään Jussi\nhävisi talon tanhuvilta vapoineen kuten tavallisesti. Taivaanranta\nruskotti somasti, tuhannet, miljoonat vesipisarat kimaltelivat\nkylvystä nousevien koivupuiden lehdillä, ja meheviä muurainhedelmiään\nkypsyttelevä suonranta tuoksahteli kuin paratiisin yrttitarha.\n\nJussi käveli ja pysähtyi, katsoi ja hengähteli. Mutta vapaansa hän tänä\niltana ei singahduttanut kertaakaan, miten olikaan nyt niin juhlava,\nmalttava mieli, niinkuin ei olisi hennonut noiden kylvystään nousevien\nkesäneitosten hopeakoruja karistella. Näissä hupaisissa ajatuksissa ja\naistimuksissa Jussi joutui tutulle sillalle, tutun metsätien päähän,\njossa yhäti saavuttamattoman keihäsmatkan päässä mullisteli se vanha\ntuttu.\n\nJussin silmissä välähti. Hän veti ilmaa keuhkoihinsa ja puhalsi syvään.\nSitten hän peräytyi parikymmentä askeletta, henkäisi ilmaa ja puhalsi\näskeistä syvempään, kuten puhaltaa innoissaan eräs tunnettu kotimainen\nluontokappale, pyöreät pallosilmät verestävinä pullottaen.\n\nVauhti sattui osavasti, vapa lähti navakasti. Se kohosi ja vapisi! Se\nlensi ja suhisi! Moksis! Se hiveli ja siveli Jussin korvaa ja sielua se\nrautakärjen moksahdus alhaalta myllyn ovesta.\n\nKeihään kärki ei sattunut kumpaankaan pallisilmään, vaan niiden välille\notsaan, emme tosin voi sanoa runoilijan sanoilla, että »jaloon otsaan»,\nmutta joka tapauksessa se sattui otsaan, joka kärsivällisesti oli tätä\ntäysosumaa odotellut.\n\n— Sanoinhan sen sinulle! myhäili Jussi ja veti keuhkonsa täyteen\nkesäillan ihanalta tuoksuvaa ilmaa.\n\nParin viikon kuluttua olivat taas nuorisoseuran arpajaiset kansan\nhyviksi järjestettyine kolmiotteluineen. Jussi otti osaa kuten viime\nkesänäkin, työnsi kuulaa kuin poika ja juoksi rivakasti. Viimeiseksi\ntuli keihäs. Kilpatoverien vavat pöllähtelivät kuten ennenkin siellä\nja täällä kolmenkymmenenviiden metrin vaiheella. Mutta Jussin keihäs\nlöydettiin aidan takaa lukkarin vasikkalaitumelta, häntäpää vinosti\ntaivasta kohti osoittavana, kuten sillä vasikalla, joka onnekseen\nhyvissä ajoin oli pötkähtänyt kotiaan kohti.\n\n\n\n\nMYYTY MIES.\n\n\n— Seuraava! Numero kaksikymmentäyksi! Pitkän penkin päässä istuva\nkalpeaverinen kutsuntavelvollinen hätkähti. Hän nousi ja läheni pöytää\npysähdellen, epäröiden. Kirjuri katsahti häneen tuikeasti. Myös\nkutsuntalääkäri heitti lasiensa takaa pikaisen välähtävän silmäyksen.\n\n— Hei, nuori mies! Sotamieheksikö hän aikoo? Tulija pysähtyi kokonaan.\n\n— No, mikä nyt? Mars, mars!\n\nKehoitusta noudattaen kutsuntavelvollinen otti jälleen muutaman\naskeleen ja pääsi pöydän ääreen. Kirjuri joudutti häntä asiaan.\n\n— Täydellinen ristimä- ja sukunimi, kuuluvasti ja nopeasti.\n\n— Oiva Armas Kattainen.\n\nEi se juuri nopeasti tullut eikä kuuluvastikaan, koska kirjurin täytyi\nuudelleen tiedustaa:\n\n— Oi-, Oiva Armas. Sanoitteko te Katainen vai Katajainen?\n\n— Oiva Armas Kattainen! sanoin minä. Toistamiseen lausuttuna se\nkuului kyllä. Kutsuntavelvollinen katsoi kauemman aikaa kirjuriin.\nHänen silmissään oli outo loiste, pienet punaiset täplät hehkuivat\nposkipäissä. Lääkäri nousi naurahtaen, otti nauhansa ja kuulotorvensa.\n\n— Sillä tavalla sitä pitää, ken sotamieheksi aikoo!\n\nLääkäri tuli hänen luokseen, mittasi rinnan ympäryksen ja tarkasti\nnumeroita. Ei riittänyt, vai eikö hän muistanut. Mitattiin\nuudestaan. Piti hengittää syvään, ulos ja sisään. Yhä lääkäri katsoi\nja kummasteli, näytti niinkuin hän ei olisi uskonut, mitä mitta\nosoitti. Oliko hän mitannut rinnan vai kaulan? Sitä juuri hän näytti\nharkitsevan. Mutta sitten hän otti mustan kuulotorvensa, kuunteli ja\nkopisteli miestä edestä ja takaa. Ja taas tutkittavan piti hengittää\nsyvään, yskäistä väliin. Ketään toisia ei näin tarkasti tutkittu.\nMitä kummaa hän oli löytävinään? Yskän jälkiä varmaan. Se oli tullut\ntalvella ja vaivannut jo neljä kuukautta. Kehnojen jalkineiden syytä se\noli, mutta mistäpä lääkäri sen tiesi.\n\n— En såld man!\n\nLääkäri sanoi sen hiljaa eikä tarkoittanut sanojaan tutkittavalle,\nvaan kirjurille. Ne olivat vierasta kieltä, eikä tutkittava ymmärtänyt\nniitä, mutta mitään parhaimpia mainesanoja ne eivät olleet, sen hän\nvaistosi — såld man... en såld man. Ne olivat tylyjä sanoja, kovia\nsanoja, kovia kuin kolme kuivaa hernettä. Joka tapauksessa hän pistäisi\nne hampaittensa rakoon ja ottaisi selville, mitä ne merkitsivät.\n\n— Te olette vapaa. Menkää kotiinne.\n\nSiinä tipahti päästökirja hänelle. Hän katsahti avuttomasti, hieman\npelokkaasti lääkäriin. Tarkoittiko lääkäri totista totta? Mikä vapaa\nse oli, joka ei sotamieheksi kelvannut? Kaikki muut kelpasivat,\npihtikintut, länkisääret. Jos yskän vuoksi raakkeja tehtiin, niin\nsitten olisi pitänyt hylätä kaikki! Lääkäri ennen muita! Senkin såld\nman!\n\nSeuraava numero huudettiin esiin. Herrat eivät enää vilkaisseetkaan\nhäneen. Hylänneet he olivat kerta kaikkiaan. Hän kääntyi ja käveli\nalakuloisena pukuhuoneeseen.\n\nSinut vapautettiin! Pääsit siitä! Ei kai sitä, jos on sairas —. Toiset\npojat, tutut rippikoulutoverit kyselivät ja touhusivat, ilkeästi eivät\nkylläkään. Kukapa olisi viitsinyt sairaalle miehelle. Mutta jokaisen\nsilmistä näkyi sama: surkuttelu ja sääli: Vai raakki! Ruunun raakki!\nKylläpä on surkeata, kun miehestä nuorella iällä tehdään ruunun raakki.\n\nNäitä yhtä äänettömästi kuin ilkeästi viuhuvia sanoja lenteli kuin\nharmaita variksia häkkiin vangitun huuhkaimen ympärillä. Oiva\nnieleskeli tyhjää ilmaa kiskoessaan saapasta jalkaansa. Se oli yksi\näänetön kiusantekijä sekin, sietämättömän ahdas märässä sukassa\nturvonneeseen jalkaan. Häntä hiosti ja alkoi yskittää. Hän ponnisteli\nvastaan ajatellen kuivia herneitänsä, kutsuntalääkärin kolmea tylyä\nsanaa, joista hän vielä tänä päivänä ottaisi selvän.\n\nHän selviytyi saappaisiinsa. Hetkisen kuluttua hän ajeli hevosella\nhiljaista maantietä. Ei hiiskausta kuulunut kylästä eikä metsästä,\nmutta kuitenkin hänestä tuntui niinkuin kutsuntapaikan varikset ja\nkorpit olisivat seuranneet kuulomatkan päässä kidat aina avoinna\nraakkuen: Raak— raa— raakki — raakki!\n\nMikä mies oli hän, joka ei sotaväkeen kelvannut? Mieskö? Ruunun\nraakki! Kaikki muut kelpasivat, Riuttalan Kalle, pihtikinttu, Perälän\nMatti, länkisääri. Yskivä rintatautinen mies ei kelpaa muualle kuin\n—. Sinne kyllä kelpaa mies kuin mies, vanha ämmäkin. Siihen samaan\nsortui Kulmalan Ville, siihen Kaivolan Heikki ja suutarin emäntä.\nTuhansia, kymmeniä tuhansia nikahtui joka vuosi, vähin erin riutumalla,\ntukehtumalla kuin kuivalle tielle viskatut ahvenet.\n\nOli kai tästä jo aavisteluja ollut. Oikea yskä ei milloinkaan ollut\nnäin pitkäikäinen, monikuukautinen. Öisin se tarrasi kurkkuun ja\nkiristi kuin painajainen. Mitä sumuisempi oli ilma, sitä kireämpi oli\npuristus. Kaikki kyläläisetkin sen jo huomasivat ja kummastelivat.\nMutta oli hän sentään uskonut sotaväkeen kelpaavansa. Siellä hän oli\nluullut selviytyvänsä. Aina olisi ollut ympärillä iloinen joukko,\nruunun komento ja mahti. Varmasti olisi päässyt itsepäisestä yskästä ja\nsen kannoilla hiipivästä vaaniskelijasta.\n\nKun ei päässyt, niin ei päässyt. Kotiin vain oli palattava raakkina ja\nrauskuna »en såld man». Mitä viheliäisyyttä mahtoi sekin tarkoittaa?\nMiksi eivät sano edes suoraan, kieräilemättä!\n\nSamassa hän muisti, että oli päättänyt ottaa selvän siitä. Missä ja\nmiten? Lääkärissä! Kunnanlääkäriltä, joka asui tien varressa Nevalaisen\nhuvilassa! Varmasti kai hän, toinen ammattimies sen tietäisi, mitä\ntoinen tarkoitti. Tienhaaraan ei ollut enää pitkältä. Hevonen kääntyi\nvastahakoisesti, mutta mies piti päänsä.\n\nMyöhäinen jo oli ja lääkärin vastaanotto aikoja ohitse. Oiva\nsoitteli ja rämisteli ovikelloa. Lääkäri otti hänet vastaan,\nmikäpä siinä auttoi. Hänellä oli samanlainen musta kuulotorvi\nkuin kutsuntalääkärillä ja yhtä tarkkaan hän tutki ja kuulosteli.\nSamalla tavalla piti hengittää ja yskäistä. Vihdoin hän oli tutkinut\ntarpeekseen.\n\n— Keuhkot pahasti vialla! kuului maksullinen toteamus.\n\n— Onko niistä enää mitään toivoa? Oiva keskitti totisen ja\ntarkkaavaisen katseensa lääkärin silmiin.\n\n— Toivoako? Totta kai! Niin kauan kuin on elämää, on aina toivoa,\nlääkäri sanoi.\n\nViisaasti he kaikki osaavat totuutta kiertää, ajatteli Oiva liivejänsä\nnapittaessaan.\n\n— Olisiko teillä varoja pitempiaikaiseen parantolahoitoon? ajatteli ja\nsuunnitteli lääkäri omiaan.\n\n— ... tiedä tuota varoistakaan. Jos äijällä jokin markka lienee, niin\ntuskin hän niitä luovuttaisi tämmöisiin tarkoituksiin.\n\n— Eikö luovuttaisi?\n\n— Ei luovuta!\n\nHän tokaisi sen milteipä vihaisesti. Nuori lääkäri katsoi kummeksuen.\nMinkälainen isä se olisi, joka ei poikaansa auttaisi. Sen saattoi kyllä\naavistaa, kun vähän aikaa katseli tätä tiukkapiirteistä, itsepäisen\nnäköisiä nuorta miestä silmiin. Ihme ja kumma, että basillit uskalsivat\nkäydä käsiksi tällaisiin miehiin. Hän käveli pöytänsä luo ja kirjoitti\nlääkemääräyksen.\n\n— Määräsin teille lääkkeitä tässä, vaikka eivät ne tällaisessa\ntapauksessa paljoakaan auta. Parantolahoitoon teidän olisi päästävä\nviipymättä. Jos haluatte, puhun siitä isällenne.\n\n— Turha vaiva! Ei äijä kuitenkaan sellaisia kustanna.\n\n— Mutta kustannetaanhan nykyään jo kaikki täysin varattomatkin kunnan\nvaroilla hoitoa saamaan.\n\n— Minua ei kustanneta.\n\nJäytävää, hyviin asemiin kaivautunutta salavihollistaan vastaan\ntaisteleva nuori mies hymähti sen surullisesti. Enempää perustelematta\nlääkäri käsitti, että hänen sanojensa takana oli armoton totuus.\nKunta ei kustanna, eikä ole velvollinen siihen, koska isällä oli\nvaroja. Isää ei mikään laki voinut siihen velvoittaa, paitsi\nomantunnonlaki. Mutta jos sekin oli hautautunut kuolleen mammonan ja\nkovakantisten pankkikirjojen alle, niin nuorukaisella ei tosiaan ollut\nmahdollisuuksia. Hän oli avuttomampi kuin köyhäinhoitolainen.\n\nNuorukainen maksoi taittaen reseptin lompakkoonsa. Hän lähti, mutta\nkääntyi ovella niinkuin unohtuneen asian muistaen.\n\n— En såld man! Mitä se merkitsee?\n\nJälleen lääkäri näki edessään kalpeat, vähän pelokkaat, mutta\nitsepäiset kasvot. Hän koetti kiertää vastakysymyksellä.\n\n— Ettekö ymmärrä sitä?\n\n— Kysyisinkö teillä, jos ymmärtäisin?\n\nSe oli selvää. Ja että hän ottaisi sen tietoonsa, oli yhtä selvää.\n\n— Myyty mies! Joko nyt ymmärsitte?\n\n— Jo! Mutta ei se ole vielä kirkossa sanottu!\n\n— Niinkö arvelette!\n\nLääkäri naurahti tahtomattaan. Varsin kiintoisa vastakohtien yhdistelmä\noli tämä nuori mies, vähän saamaton ja arka, mutta kuitenkin samalla\nrohkea ja peräänantamaton. Avuttomasta alkuperäisyydestään huolimalta\nhänessä oli hyvä annos oikeata miehistä sisua. Sitä taistelussa aina\ntarvittiin, siinä ottelussa, johon hän tietämättään oli sortunut, ehkä\nenemmän kuin muualla.\n\nNuorukainen oli jo ovella. Lääkäri kiiruhti pidättämään häntä\nantaakseen vielä muutamia neuvoja.\n\n— Odottakaa vähän. Tuumitaan vielä yhdessä sitä asiaa. Jos koettaisimme\njärjestää parantolan kotiinne. Voisitteko saada siellä erikoishuoneen?\n\n— Kyllä! Kyllä meillä huoneita riittää.\n\nHän kääntyi ja palasi muutaman askeleen. Lääkäri käveli vastaan.\n\n— Siinä pitää olla avattava ikkuna, talvellakin.\n\n— Kun lyö säpit ja saranat, niin sillä kai siitä avattavan saa.\n\n— Sillä juuri! Ja itse kätevä mies tuollaiset työt tekee, vielä\nenemmänkin, jos tarvitaan. Myyty mies! Tekee mitä tahtoo! Elää\nviisikymmentä vuotta maailman kiusalla! Tehdäänpä pienet kauppakirjat\nsen päätöksen vahvistamiseksi.\n\nLääkäri käveli, mietti ja innostui. Sitten hän istahti pöytänsä ääreen\nja alkoi kirjoituskoneella naputtaa sitä lupaamaansa kauppakirjaa\npaperiarkille. Hän sanoi, mitä kirjoitti ja samalla sanat rapisivat\nhauskasti paperille.\n\n— Ensiksi: Oma huone, jossa on avattava ikkuna. Toiseksi: Säännölliset\ntyö-, lepo- ja nukkuma-ajat. Työtä on säästettävä, unta tuhlattava niin\npaljon kuin maittaa ja vähän enemmänkin vielä! Ymmärrättekö?\n\n— Kyllä!\n\n— Hyvä on, ja sitten kolmanneksi: Säännölliset ruoka-ajat! Voitteko\nsyödä viisi kertaa päivässä?\n\n— No, kai tuota huonompikin mies aina syödä jaksaa.\n\n— Hyvä on! Paljon täytyy jaksaa. Puuroa ja velliä! Voita ja maitoa! On\nkai teillä mahdollisuus saada riittävästi maitoa?\n\n— Jos lääkäri tarkoittaa kurria, niin sitä kyllä riittää.\n\n— Kurria? Onko se jotakin kissanmaitoa?\n\n— On se sellaista maitoa, jota kissa ei edes kielellänsä maista!\nnuorukainen naurahti.\n\n— Sitten ette tekään sitä nauti. Hyvää lämmintä kokomaitoa sen pitää\nolla. Viidenneksi: Työtä on tehtävä keveästi, ei milloinkaan hikeen\neikä väsymykseen asti. Ja vielä kuudenneksi: Usko siirtää vuoria.\nUskokaa! Toivokaa! Jos tämä päivä on paha, niin huominen on jo parempi.\n\n— Kiitoksia! sanoi nuorukainen, taittoi paperiarkin huolellisesti\ntaskuunsa ja lähti.\n\nKotona ei hänen vahinkoansa otettu kovin vakavalta kannalta. Kerranko\nmiehiä sotaväen tarkastuksessa hylättiin, parempiakin. Mutta hylättyä\nitseään kaiveli kutsuntalääkärin kolme kovaa sanaa, joita hän yhä\nmielessään pureskeli. Kunnanlääkärin käskyt hän naulasi kamarinsa\nseinään, rakenteli ikkunan talvellakin avattavaksi ja alkoi juoda\ntäysimaitoa.\n\nÄiti sitä vähin ihmetteli, isäukko jo ääneenkin murahteli: Oliko tuo\nnyt muka tarpeellista tuollainen lämpimän maidon ja lämpimän ilman\nhaaskaaminen? Poika piti miehuullisesti puoliansa: Se oli tarpeellista!\nEllei isä muutoin uskonut, niin sopi kysyä tohtorilta, vaikka\nkahdeltakin. Äijän suu haki sanoja löytämättä niitä, varsinkaan sen\njälkeen, kun poika äidille asian perinpohjaisemmin selitettyään sai\ntämän liittolaisekseen.\n\nMutta helppoa ei elämä ollut. Monta kertaa tuli eteen pitkiä pimeitä\nhetkiä, märkiä öitä, sumuisia aamuja, eikä seuraava päivä ollut\nsuinkaan parempi kuin edellinen, monta kertaa päinvastoin. Hyviin\nasemiin sitkeästi kaivautunut vihollinen ilkkui tai ärisi, uhkasi\nusein. Ärsytettynä, ärsyttämättäkin se syöksähteli ulos, ahdisti\nrintaa, kiristeli kurkusta ja kutsuntalääkärin kolme kovaa hernettä\ntuikahtelivat näkyviin milloin mistäkin, riutuvan uunin pesästä,\nhimmeästä katosta, pienen ikkunan vetisestä pimeydestä.\n\nNiin kovia ne olivat ja kirpeitä myös, mutta niistä kihosi pureskelijan\nsuuhun aina uutta sisua ja voimaa: Oli miten tahansa! Tähän päivään\nmennessä en ole myyty mies! Aamuisin määräaikoina äiti toi lämmintä\nmaitoa.\n\n— Huomenta, poikaseni! Miten yö on mennyt?\n\n— Huomenta, äiti! Hyvin on mennyt, koska aamuun on taas päästy.\n\nTätä vakuuttaessaan poika naurahti väkinäisemmin kuin halusi näyttää.\nÄiti oli ottavinaan vakuuttelut todesta ja siveli lempein sormin hänen\nohimoitaan. Herkän äidillisen vaistonsa ohjaamana hän menetteli niin\nkuin parhain ihmistuntija ja lääkäri hänen asemassaan olisi menetellyt.\nToivo oli kuin huoneessa räpyttelevä lintu. Sitä ei saanut säikyttää,\nsen siipiä ei saanut katkaista.\n\nIsä, joka katseli näitä asioita himmeämpien ikkunoiden lävitse ja jonka\nkanssa neuvottelut tapahtuivat viileämmissä paikoissa ja arkisempina\naikoina, ei ollut yhtä ymmärtäväinen kuin äiti. Hän tahtoi tinkiä\nlääkärin määräyksistä, jotka poika halusi tulkita sananmukaisesti.\nPoika ei väittänyt vastaan, mutta vahingossakaan hän ei puuttunut enää\nraskaampiin töihin, joita isä tavan takaa esitteli.\n\nMutta kotoisissa äidin askareissa hän liikuskeli sitä kätevämmin. Hän\npilkkoi ja kantoi tupaan puita, ruokki kanoja ja porsaita, lakaisi ja\nharavoitsi tiet ja pihamaat. Äidin estelyistä ei ollut apua enempää\nkuin isän käskyistä. Hän teki vain sellaista työtä, minkä lääkärin\nohjeiden ja oman tuntemuksensa perusteella arvioi terveelliseksi.\nMilloin isän puheet kävivät liian ärsyttäviksi, pakeni hän metsiin\nja viipyi siellä iltamyöhäiseen. Silloinpa jo taas oli rauha talon\ntanhuvilla.\n\nHiljaisilla metsäpoluilla käyskennellessään hänellä oli runsaasti aikaa\nhuomioiden tekoon ja mietiskelemiseen. Metsä ei ollutkaan sellainen\nrauhanmaa, jolta se kauniina aamuna ensi silmäyksellä näytti. Siellä\nkäytiin sitkeää taistelua elämän ja sen jatkuvaisuutta ylläpitävien\nelinehtojen puolesta. Polulla pieni muurahainen kiskoi ja raahasi\nperässään havuneulasta, »rakennushirttä» yhteiseen kekoon. Toinen\nkipristeli kymmenen kertaa itseään suuremman raadon kimpussa. Kuorma\noli tavaton, kuljetustie, yrittelijän voimat ja välineet huomioonottaen\nmilteipä mahdoton. Mutta sisu ei antanut perään, eteenpäin vain. Polun\nvieressä risuryteikössä ponnisteli kymmenittäin, sadoittain pienen\npieniä puuntaimia. Jokin oli saanut jo päänsä näkyviin ja työntyi\nylöspäin hartiavoimiaan käyttäen, toisesta piipahti esiin vasta latva\nkuin neulan kärki. Se oli elävä kompassineula, jonka suuntaus oli selvä\nja tinkimätön: päin aurinkoon! Oli joukossa sellaisiakin, jotka eivät\npäässeet suoraan. Kuolleen kannon tai kovan kiven reunan takaa niiden\ntäytyi kiertää esiin. Hentoinen runko taipui vääräksi, muutamissa\ntapauksissa milteipä luokiksi, mutta pyrkimyksen määrä myös niillä oli\nsama, valoon ja elämään. Vaikka miten pitkiä kiertoteitä ne pyrkivät\npäämääräänsä kohti. Vaikeammassakaan tapauksessa ne eivät hellittäneet.\nSiinä oli niiden voima.\n\nKun Oiva katseli ja mietiskeli tätä, heikkojen ja vaivaisten\npuuntaimien ja muiden luonnonolioiden toivottomalta näyttävää, mutta\nlannistumatonta taistelua kituliaan elämänsä puolesta, tuli hän usein\nvertailleeksi omaa elämäänsä niihin. Eikö hän ollut yksi noista?\nEikö hän voisi taistella niinkuin ne, yhtä voitollisesti kuin jokin\nniistä? Mahdollisesti hänen taistelunsa oli vaikeampi, vihollisensa\nvaarallisempi ja vaikeammin voitettavissa. Mutta oli kai hänellä\nvastaavasti myös enemmän ja parempia keinoja käytettävissään. Kykeni\nhän ainakin ajattelemaan. No kuka tietää, vaikka metsän vaivaiset\npuuntaimetkin olisivat kyenneet sen tekemään. Mutta pakenemaan,\nkävelemään tai juoksentelemaan ne eivät kyenneet. Siinä oli hänellä\nvaivaisella ihmisen taimella sentään hyvänpuoleinen etumatka, eikä hän\nsuinkaan jättänyt sitä hyväkseen käyttämättä.\n\nPäivä päivältä hän käveli kauemmin, yhä etäisempiin metsiin.\nIlokseen hän huomasi, etteivät pitkät matkat rasittaneet häntä sen\nenempää. Vähitellen hän saattoi kiihdyttää vauhtiaan, hypähdellä\nvaihteeksi keveää juoksunhölkkää muutamia satoja metrejä tasaisemmilla\ntaipaleilla. Kun niiden jälkeen sopivasti levähteli, varovasti ja\nsyvään hengähteli, tuli oikein reipas ja mieluisa olo. Kotiin päästyä\noli hoidettava ihoa, otettava kylmiä karkeita pyyhkeitä ja muutettava\npaitaa. Näistäkin oli kunnanlääkäri antanut neuvoja, oma tuntemus ja\nmaku täydensi niitä ja kehitteli lisää. Jos jälkeenpäin, seuraavana\nyönä oli hyvä olo ja uni, niin silloin oli hyvä. Jos tavallista\nheikottavampaa väsymystä tuntui ja unipainajaisia ilmestyi, oli tullut\nrehkityksi liikaa. Pahimmissa tapauksissa huonojen säiden aikana oli\nhellitettävä viikkokausiksi, uudelleen aloitettaessa kokeiltava entistä\nvarovaisemmin. Mutta niin kai tekivät myös metsän vaivaiset, milloin\nvaromattomuudessaan kärvensivät latvaneulasensa.\n\nKului aikoja, viikkoja ja kuukausia. Vaihteleva liikunta kimmoisilla\nmetsäpoluilla tuli hänelle jokapäiväiseksi välttämättömyydeksi niinkuin\nraitis ilma ja kylmät pyyhkeet. Hän tunsi voimiensa lisääntyvän päivä\npäivältä ja uudet elämänhaluiset ajatukset täyttivät hänen mielensä.\nEhkäpä hän parantuisi vielä kokonaan? Sitten voisi yrittää uudelleen\nvapaaehtoisesti sotaväkeen. Ja vaikka ei sinnekään, voisi kai monella\nmuulla tavalla osoittaa itselleen ja muille, ettei ollut enää\n»myyty mies». Harjoittaisi itsekseen täällä metsän kätköissä vaikka\nkestävyysjuoksijaksi!\n\nTämä huikaisevan hullu ajatus oli eräänä aurinkoisena päivänä muiden\nmuassa juolahtanut hänen mieleensä, eikä hän päässyt siitä irti. Miksi\nei hänestä keuhkovikaisesta voisi sitkeän harjoituksen avulla tulla\njuoksija, niinkuin eräästä toisesta reumatismin runtelemasta miehestä\noli tullut painija. Tällaisen kertomuksen hän oli jostakin lehdestä\nlukenut. No, ei kai tuollaisia kirjoitettuja kertomuksia tarvinnut\nottaa täydestä todesta, mahdottomuuksia niissä usein esitettiin.\nMutta sattui varmaan elävässä elämässä usein mahdottomuuksia, jotka\nvetivät vertoja kirjoittajien rohkeimmillekin kuvitelmille. Miksi\nei ruununraakista voi tulla juoksija yhtä hyvin kuin kivenkoloon\nsortuneesta männyntaimesta mittava metsän puu? Riippui kokonaan siitä,\nriittikö yritykseen tarvittavaa uskoa ja elinvoimaa.\n\nRiippui se ehkä monista muista tekijöistä, mutta mies alkoi jo olla\nsiinä vireessä, että ei ottanut enää kaikkia tekijöitä huomioon. Tästä\nlähtien metsä entistäkin enemmän oli hänen loinen kotinsa ja vaihteleva\nliikehtely siellä hänen uusi elämänsä. Hän otti taskuunsa maitopullon\nja voileipiä. Näin hän saattoi viipyä matkoillaan päiväkauden metsän\nsuuresta hiljaisuudesta nauttien, sen monia voimakkaita tuoksuja syvään\nhengitellen. Mutta kotimatkalla hän usein tunnusteli jo voimiaan, hyvää\nvauhtia käveli ja juoksi, mäen kukkuloilla hengähteli, taas käveli\nja juoksi. Kunnes vihdoin vaivatta saattoi juosta kilometrin, pari,\nmuutamien kuukausien järkevän harjoittelun jälkeen viisikin kilometriä\nyhteen menoon liikoja rasittumatta.\n\nHän tunsi paljon voittaneensa, mutta ei hän siitä ääneen iloinnut eikä\nkenellekään puhunut. Tarpeetonta se olisikin ollut, äiti näki sen hänen\nsilmistään ja isää oli turha vakuutella, koska hän milloinkaan ei ollut\nuskonut, että poika tosissaan oli sairas.\n\nPitäjällä siitä sen sijaan oli paljonkin puhetta pidetty, jo yksin\nsiitä, ettei Kattaisen poika ollut kelvannut edes sotaväkeen. Yhtä\npaljon, ehkä enemmänkin vielä puhuttiin hänestä kolmen vuoden\nkuluttua, jolloin tämä entinen ruununraakki otti osaa pitäjän\nmestaruuskilpailuihin ja voitti ylivoimaisesti viidentuhannen metrin\njuoksun, löi lyömättömätkin ja katselevan kansan hämmästyksellä.\n\nSeuraavana kevännä sattui oikein somasti. Kattaisen poika otti seuransa\nkunniakkaana edustajana osaa piirikunnallisiin kilpailuihin ja voitti\nkolmentuhannen metrin murtomaajuoksun. Oman pitäjän asiantuntijoiden\nmielestä tämä ei ollut enää mikään ihme, vaan luonnostaan lankeava\nasia. Eräs lääkäri, joka neljä vuotta aikaisemmin oli ollut\nkutsuntalääkärinä näillä samoilla seuduilla, tunusteli ammattimiehenä,\nmitä tuollainen tuima murtomaajuoksu vaikuttaa kilpailijan sydämeen\nja muihin tärkeimpiin sisäelimiin. Tietenkin hän tarkasteli myös\nvoittajaa, häntäpä ennen muita.\n\nEi yhtään mitään! Miehen sydän iski kuin laatuvaunun kone! Myös keuhkot\nja muut siihen kuuluvat laitteet olivat erinomaisessa kunnossa!\n\n— En såld man! myönsi asianomainen vieraalla kielellä, ne ainoat sanat,\njotka hän muisti ja osasi. Ne tulivat selvästi.\n\nLääkärin muistissa välähti jotakin vuosien takaista. Hän vilkaisi\njuoksijaa kasvoihin, naurahtaen tämä itse auttoi:\n\n— Minä olen se — se myyty mies, ruununraakki!\n\nVähään aikaan kumpikaan ei puhunut mitään. He katselivat vain toisiaan\nsilmiin.\n\n\n\n\nODOTTAMATON VIERAS METSÄMIEHEN MAJASSA.\n\n\nPuiden välistä tuikahti valoa. Irja pyyhkäisi silmiään ja katsoi\ntarkemmin. Se ei ollut enää harhanäky. Siellä oli ihmisasunto\nvihdoinkin. Talo ja tuli! Eksyneen harhailijan toivon majakka.\n\nUnohtaen sekä väsymyksensä että pelkonsa hän hiihteli eteenpäin\nkiinteästi valoon tuijottaen. Siinä oli hänen pelastuksensa. Se ei\nsaanut kadota hänen näköpiiristään enää hetkeksikään. Mutta kenen talo\nse mahtoi olla? Oliko se suuri vai pieni talo? Minkälaisia ihmisiä\nsiellä asui?\n\nMonia vielä arvoituksiksi jääviä kysymyksiä hänen mieleensä juolahteli,\nkunnes metsä väljeni ja maasto muuttui alamäkeen viettäväksi. Hiihto\nkävi helpommaksi ja hupaisammaksi. Innokkaasti ponnistellen hän joutui\npian perille, mutta täällä kohtasi häntä pettymys. Hänen edessään\nseisoi yksinäinen harmahtava rakennus vähäisen metsäaukean keskellä.\nMitään ulkoeteistäkään ei siinä ollut, ainoastaan ovi keskellä\nseinää. Joku ihminen tässä sydänmaan töllissä sentään asui, koska\nvaloa läikehti ikkunasta hangelle. Mustasta, rosoisesta uuninpiipusta\ntuprahteli savua ja sen mukana iloisesti hypähteleviä tulen kipinöitä.\n\nSuksisiteitä irroitellessaan Irja koetti mielessään arvailla, kuka\nmajassa asui. Mahdollisesti hän oli joku erakko, luutamummo tai vanha\nvaari. Tai ehkä hän oli joku kunnanhoitolainen, jonka oli kylässä\nvaikea hankkia itselleen asuntoa ja polttopuita. Tai jos hän oli — Irja\ntunsi, miten hänen sydämensä alkoi lyödä, mutta hänen täytyi kuitenkin\najatella asia loppuun. Jos hän oli varas, rosvo tai murhamies? Eivätkö\nsellaiset usein majoittuneet tällaisiin erämaan tölleihin metsien\nkeskelle? Mikä onnettomuuksien päivä tämä olikaan? Ensin eksymys ja\npelko. Sitten väsymys ja metsään yöpymisen vaara. Nyt vielä tämä! Yöksi\nrosvon majaan, jossa odottaisi kohtalo, ties miten kamala!\n\nHämärtyvä metsä kohisi enteellisen varoittavasti. Olisiko sittenkin\nviisainta vetäytyä hiljaa takaisin metsän suojiin? Pitkä olisi talvinen\nyö, mutta sittenkin se olisi vain yö.\n\nVielä suksillaan seisoen ja sauvoihinsa nojaten Irja tuumiskeli vakavaa\nasiaa kahden vaiheella. Hangelle läikähti metsäpirtin ikkunasta\nkirkkaampaa valoa. Samassa pulpahti mustasta savupiipusta tavaton\nmäärä iloisesti räiskähteleviä tulikipunoita. Ne nousivat, hajosivat\nviuhkaksi ja hävisivät taivaan hämäryyteen. Miten noin paljon kipunoita\nsaattoikaan nousta yhtä aikaa savupiipun suusta? Näytti siltä kuin joku\njättiläinen olisi puhaltanut ne pussin suusta. Oliko pirtin uuni alas\nasti avoin kuin pohjaton tynnyri? Tätä joutavaa asiaa Irja sauvoihinsa\nnojaten jäi miettimään, vaikka hänellä tällä hetkellä mahtoi olla\npaljon tärkeämpääkin ajateltavaa.\n\nKeskeytys tuli pian, tälläkin kertaa majasta. Sieltä alkoi kuulua\nhiljaista laulun hymää, joka sekin tuntui pyrkivän ulos savupiipun\nkautta. Se oli miehen ääni, ensi kuulemalta ei laisinkaan peloittava.\nRäiskien tanssivia tulenkipunoita pulpahteli edelleen savupiipusta\nja nyt jo niiden mukana täysin tajuttavia laulun sanoja: Pienen\nmetsälinnun ääni kirkas on...\n\nMitä kummaa? Ei suinkaan joku rosvo tahi murhamies voinut laulaa tuolla\ntavalla, noin kirkkaalla äänelläkin metsälintusista. Jo taas tuiskahti\nkipunoita ja uusia sanoja: Lintu metsään laittaa pienen pirttisen.\nSäästäkää se aitta linnun pienoisen.\n\nSanat hiljenivät ja sammuivat, häipyivät pimeälle taivaalle kuten\ntulenkipunat. Irja rohkaisi mielensä ja teki päätöksen: Hän ei ole\nkuka tahansa! Mies, joka noin pumpulisella äänellä laulelee pikku\nlinnun aitan säästämisestä, ei ryöstä eikä murhaa suurempaakaan lintua.\nYrittäköönpäs! Ei puraisematta niele! Hän rohkaisi mielensä ja koputti\njo oveen, kuitenkin vielä pamppailevin sydämin.\n\n— Hyvää iltaa!\n\nMetsämajan ainoa asukas, nuori paitahihasillaan takkatulen ääressä\npuuhaileva mies kääntyi oveen päin tulijan tervehdykseen vastaten.\nHeti ensi näkemältä hän teki varsin rauhoittavan vaikutuksen, vaikka\nhänen kädessään välkkyi pitkäteräinen puukko, jolla hän vuoleskeli\nkirvesvartta. Avotakassa paloi räiskyvä tuli. Se oli lämmittänyt hänen\nkasvonsa hehkeän punaisiksi.\n\n— Olkaa hyvä ja käykää peremmälle.\n\nMies käänsi tukevan penkin takkauunin eteen. Hänen äänensä oli\nystävällinen ja rohkaiseva. Miehen muutamista sanoista, hänen\nluottamusta herättävistä kasvoistansa Irja saattoi päätellä, ettei\nturvattomalla vieraalla tässä majassa ollut mitään pelättävää.\nNähtävästi oravanpoikanenkin olisi huoletta voinut pyörähtää sisään\ntämän majan ovesta.\n\nMielihyvin miehen kehoitusta noudattaen Irja istui takkatulen\nääreen lämmittäen käsiänsä. Mies istui jakkaralle avotakan toisella\nreunalla ja vuoleskeli kirvesvarrestansa pitkiä lastuja. Näin he\nistuivat äänettöminä kotvan aikaa, kunnes vieras katsoi itsensä\nselityksiin velvolliseksi. Hän oli kaupunkilainen, joka oli tullut\ntälle paikkakunnalle viikon kestävää hiihtolomaansa viettämään. Tänään\ntuntemattomassa maastossa hiihdellessä oli lumipyry yllättänyt ja\neksyttänyt hänet, minkä jälkeen hän oli harhaillut suuressa metsässä\nväsymykseen ja pimeään asti, kunnes pelastuksekseen huomasi edessään\ntulen, joka loisti tämän talon ikkunasta. Näin hän kaiken päivää oli\nollut metsän armoilla. Mahtoiko tästä olla pitkältäkin matkaa Mikkolan\ntaloon Tiensuun kylässä?\n\n— Tiensuun Mikkolaan! Ai, ai! Kyllä tästä sinne matkaa venähtää vähän\nliiaksikin.\n\nMies naurahti hauskasti hyrähtäen, samalla kun pyssymiehen tapaan\ntoista silmäänsä siristäen tarkasteli kirvesvarren veistelmäänsä. Hänen\nvastauksestaan ei vieras tullut paljoakaan tietävämmäksi. Hetkisen\näänettömyyden jälkeen hän tutkisteli uudestaan samaa asiaa, vain\ntoisella tavalla.\n\n— Onko täältä ollenkaan tietä kylään?\n\n— No, eipä sitä näin talviseen aikaan tieksi sovi sanoa, eikä juuri\nkesälläkään.\n\nTaas naurahdus ja kirvesvarrella sihtaaminen milteipä suoraan\npuhuteltavaa kohti. Se olisi ollut milteipä ärsyttävää, ellei se\nsamalla olisi ollut niin harmittoman ystävällistä.\n\n— On kuitenkin jonkinlainen tie?\n\n— On jonkinlainen suksenlatu, pyryttöminä aikoina.\n\nHe naurahtivat yht'aikaa. Samanaikaisesti myös tuli räiskähti takassa.\nKipunat hypähtivät uuninpiippuun iloisesti ryöpsähtäen. Vieras kumartui\nkatsomaan niiden menoa.\n\n— Johtaako tuo piippu suoraan katolle?\n\n— Eipä siinä pahoja mutkia liene.\n\nNaurahtaa piti taas tällekin joutavalle sukkeluudelle. Irja naurahti\nitsekin. Kun ihminen on väsynyt ja hermostunut, niin ei siinä paljon\nasiaa tarvita. Mies vuoleskeli pitkiä hienoja lastuja. Vieras heräytyi\njälleen ajattelemaan turvatonta, noloa asemaansa. Miten ja milloin hän\npääsisi täältä ihmisten ilmoille? Turhaan sitä pohdittuaan hän tuli\ntaas tiedustaneeksi sitä myös isännältä. Tämä oli jo kolmas kerta,\nkolmannella eri tavalla.\n\n— Ehtisikö täältä vielä yöksi Mikkolaan?\n\n— Jaa yöksi Mikkolaan?\n\nMies katsoi häneen jälleen huvitettuna. Sanat juoksivat ojennettua\nkirvesvartta pitkin.\n\n— Seuraavaksi yöksi hyvin ehtii, kun aamulla ajoissa lähtee.\n\n— Seuraavaksi yöksi!\n\n— Jo vain! Yö se on seuraavakin yö!\n\nMies nousi ja jätti työnsä.\n\n— Mutta olenpa minä tavallinen pöhkö! Tässä turhia jaarittelen, vaikka\nte olette väsynyt ja hiostunut. Tuommoisena saa helposti taudin,\nkeuhkovikoja ja muita iskiaksia. Teidän täytyy pestä ja kuivata nahka\nja sitten muuttaa paitaa!\n\nKuivata nahka! Se oli nuoren miehen puhetta, nuorelle vieraalle\nnaiselle. Mutta millä tavalla hän sen sanoi! Niinkuin olisi lämpöisillä\nverevillä metsämiehen käsillänsä pessyt jo »nahkaa» ja hieronut sitä\nkuivaksi karhealla paidallansa.\n\nMies oli kävellyt majansa nurkkaan. Hän puuhaili siellä jotakin.\nKun hän hetken kuluttua palasi tulen ääreen, oli hänellä kädessään\npesuvati, karhea pyyhinliina ja suuri punaisesta flanellikankaasta\ntehty paita, oma paitansa. Hän asetteli tavarat penkille.\n\n— Ei kai nämä hääppösiä ole teidän mielestänne. Onhan kuitenkin parempi\nkuin ei mitään. Vesi on märkää ja paita on kuiva, lämminkin, kun tulen\nedessä lämmitetään.\n\nHän levitti ja lämmitti jo sitä. Paita oli hirmuinen. Nähtävästi sen\nolisi vaivatta voinut pujottaa tavallisen hevosen ylle. Vieras katseli\nhänen touhuansa, hikoili ja mietiskeli. Täyttä totta mies nähtävästi\ntarkoitti. Kieltämättä hanke oli hyvä ja terveellinenkin. Mutta miten\npeseytyminen ja vaatteen vaihtaminen kävisi laatuun? Ei suinkaan hän\ntarkoittanut... Ja tuossako hän sitten avonaisena lämmittelisi ja\nkyyhöttäisi vieraan miehen hirmuisessa paidassa?\n\nSe tapahtui paljon yksinkertaisemmin kuin hän ennakolta kuvitteli, eikä\nmiehen suuri paita kerran tutuksi tultuaan ollut hänelle enää hirmuinen\neikä vastenmielinen. Kun mies tulen ääressä sai paitansa lämpimäksi,\nkääräisi hän sen kokoon ja asetti penkille. Sitten hän otti naulasta\nnuttunsa ja lakkinsa tuttavalliseen tapaansa selitellen:\n\n— Minulla on tuolla lammen purosulassa kalanpyydys, sellainen\nrautalankainen katiska. Käväisenpä katsomassa, olisiko tuonne jokin\nahven eksynyt.\n\nHän käveli ovelle, jossa pysähtyi ja kääntyi.\n\n— Tuota, sopii minun puolestani pestä ja kuivailla kaikessa rauhassa.\nLammelle on puolisen kilometriä matkaa, eikä minulla ole mitään\nkiirettä.\n\nSitten hän jälleen kääntyi, mutta ovea avatessaan jatkoi vielä äskeistä\nselitystään:\n\n— Eikä täällä ketään muitakaan liikuskele. Sen puolesta sopii kyllä\nriisua ja oleskella niinkuin kotonaan.\n\nHän meni, askelet etenivät. Irja kiiruhti ovelle sulkeakseen sen, mutta\nsiitä ei tullut mitään, sillä ovessa ei ollut lukkoa eikä salpaa. Olipa\nhänen majansa tosiaan turvaton. Tänne nähtävästi pääsi kuka vain ja\nmilloin vain, yöllä ja päivällä, ovesta ja ikkunasta, vaikkapa uunin\npiipusta pudottautumalla... Eikä täällä liikuskele ketään muitakaan!\nNo, ei kai sitten, koska hän niin vakuutteli. Kukapa asian sen paremmin\nolisi tietänyt. Sitä paitsi tässä tilassa olevalla yövieraalla ei ollut\nliikoja varoja valikoimisiin.\n\nIrja käveli takaisin uunin luokse, kaatoi vettä vatiin ja riisuutui\nreippaasti. Hui, miten kylmää se oli! Suloista, virkistävän kirkasta\nlähdevettä se vain oli. Pyyhinliina oli karkea, niinkuin vaateharjalla\nolisi ihoaan sivellyt, »nahkaansa» harjannut, lehmän pyyhe mahtoi\nollakin. Mutta se jätti »nahan» kiihottavan lämpöiseksi. Kun hän\npyyhinnän jälkeen suoritti reippaasti muutamia tehokkaita voimistelu-\nja hierontaliikkeitä, tunsi hän itsensä iloisesti virkistyneeksi, kuin\nuudeksi ihmiseksi.\n\nMutta kaikkein paras oli vielä jäljellä, isännän iso paita. Takkatulen\nloimussa olisi hänen oma paitansakin neljännestunnissa kuivunut.\nEi, kiusaus oli houkutteleva. Isännän paita, hevosen paita odotteli\npenkillä valmiiksi kuivattuna, jo lämmitettynäkin. Hän tempaisi sen\nauki ja sukeltautui siihen.\n\nPaita oli tosiaan hirmuinen, pitkä ja leveä. Se ulottui hänellä\nmilteipä varpaisiin asti. Sen hihatkin olivat tavattomat pitkät ja\nleveät. Nähtävästi hän olisi voinut pistää päänsä lävitse mistä reiästä\ntahansa. Mutta suuruudestaan ja karheudestaan huolimatta tämä mahdoton\nvaatekappale oli miellyttävä ja hivelevän lämpöinen. Hän tanssi ja\npyörähteli siinä, keskellä lattiaa kuin mikäkin diiva. Jos joku ikkunan\ntakaa olisi katsellut hänen vallattomuuksiaan? Kuka joku? Mies, isäntä\nitse? Hän oli kalassa lammella, johon oli puoli kilometriä matkaa, eikä\nhänellä tällä matkallaan ollut mitään kiirettä. Saisiko hän sieltä\nsaalista? Paistaisiko hän saamansa kalat heille illalliseksi?\n\nHän tarkasteli lähemmin huonetta. Vain yhdessä seinässä oli pieni\nneliruutuinen ikkuna. Kalustona oli yksinkertainen pöytä, jakkara\nja pari penkkiä. Peräseinällä naulassa riippui kuteilla oleva\nkalanpyydys, pöydällä oli pari kirjaa. Toinen niistä oli romaani\nTiensuun lainakirjastosta, toinen ikivanha, monin paikoin lyijykynällä\nalleviivailtu Kalevala. Ikkunan vieressä naulassa oli mustunut viulu.\nUunin vieressä pinoon ladottuina oli muutamia kaislaheinästä tehtyjä\ntyynyjä, joista mies nähtävästi valmisteli iltaisin itsellensä vuoteen.\n\nHän siirsi penkin ulommaksi uunista ja sovitteli sille muutamia\nheinätyynyjä. Neljästä tuli sopivan mittainen patja, viides kelpasi\ntyynyksi. Kaislat tuoksuivat ja ritisivät somasti. Hän heittäytyi\nvalmistamalleen vuoteelle, veti jalat alleen ja käänsi paidan helman\nniiden suojaksi.\n\nSiinä hän nyt lepäsi kuin makuusäkissä, tuntemattoman metsämiehen\nmajassa, vuoteessa ja paidassa. Heinien tuoksu oli ihana, takkatulesta\nhohkava lämmöntuntu mitä miellyttävin. Milloin hän palannee\nkalamatkaltaan? Ei kai vielä pitkiin aikoihin... Kukaan ei tule\nhäiritsemään... Ei ainakaan kukaan muu... Kalevalaa hän lukee ja\nviulua soittaa... Oman paitansa antaa ja valmiiksi lämmittää... Kaloja\nmetsälammelta noutaa... Miten mahdottoman suloisesti tuo takkavalkea\nlämmittääkään!... Jos nukun tähän... En nuku... En nuku... en... en...\nEn missään tapauksessa nuku!\n\nTuskin viittä minuuttia kului, kun hän oli jo täydessä unessa.\n\nKun hän heräsi, istui mies takkakivellä ja paistoi punaisilla hiilillä\nmustia kaloja. Olipa hän kuitenkin nukkunut ja mies oli sillä välin\nhänen tietämättään palannut. Ja nytkö hän edelleen lepäsi miehen\nvuoteessa, hänen paidassansa! Voi kauhistus!\n\nIrja aikoi hypähtää ylös ja juosta pois. Minne juosta? Ja minkä\ntähden? Lumiseen metsäänkö? Metsämiehen paidassa! Metsämiehen tähden!\nSe olisi hullun yritys, tarpeeton sitä paitsi. Kun hän lähemmin\nsalavihkaa tarkasteli itseänsä, huomasi hän, ettei hänen asustansa\npuuttunut mitään. Paita oli pitkä, suojaava ja lämmin. Sen lisäksi\noli hänen jalkojensa ja vartalonsa ympäri kääritty harmaa huopapeite.\nMetsämies sen kalamatkalta palattuaan lienee tehnyt. Nyt mies istui\nhiilloskivellä ja paistoi heille illalliseksi kaloja. Irja sulki\nuudelleen silmänsä ja oli nukkuvinaan oikein kauan, viikkoja, vuosia...\nvuosisatoja!\n\nMetsämies sai kalansa paistetuksi. Lieden poroissa hiilien alla hänellä\noli myös perunoita paistumassa. Hän tunnusteli niitä, koki ne kypsiksi\nja katseli salavihkaa, eikö nukkuja jo heräisi. Vieras katseli samalla\ntavalla, milloin mies puuhaili lieteen päin kääntyneenä. Sopivalla\nhetkellä hän nousi istumaan.\n\n— No, parahiksi heräsitte! Minun juuri piti nykäistä teidät\npaistikkaitani maistelemaan.\n\n— Kiitos ystävällisyydestänne! Te saitte kaloja!\n\n— Sainpa kuin sainkin. Tusinan kauniita ahvenia teidän onnellanne. On\nminulla täällä takkaporoissa muutamia perunoitakin, jos kelvannevat.\n\n— Kypsät paistiperunat! Kaikkia vielä kyselette!\n\nHe naurahtelivat puheittensa lomassa nyt jo vapaasti ja luontevasti\nkuin vanhat tuttavat. Mies heitti tuleen kuivia puupilkkeitä, jotka\nsyttyivät räiskähtäen. Pöydän hän nosti vieraansa vuoteen viereen,\nasetteli siihen leipää ja voita sekä hiililtä paistoksensa.\n\n— Nyt käsiksi kalaan ja perunaan ennen kuin jäähtyvät!\n\nVieras kiitti ja noudatti kursailematta kehoitusta, joka oli reipas ja\ntartuttava. Hiilikalat olivat mainioita, perunat muhevia ja jauhoisia.\nKova leipä ja voi, yksinkertainen ravitseva ateria kokonaisuudessaan\nmaistui hänestä maukkaammalta kuin yksikään hänen tätä ennen\nnauttimistansa. He leikkasivat leipää sillä samalla suurella puukolla,\njolla mies äsken kirvesvartta vuoleskeli. Paistikasperunoista he\npuhaltelivat poroa, paljain sormin silpivät maukkaiden lampiahventen\nvalkoista lihaa.\n\n— Kas, kun ryypättävä on unohtunut. Minäpä käyn lypsämässä mustaa\nlehmää.\n\nMies otti ämpärin nurkasta ja riensi ulos. Hänen »musta lehmänsä» oli\nmetsälähde muutaman sylen päässä majasta. Sen vesi oli kristallin\nkirkasta, kylmää ja raikasta. Sitä nautittiin suoraan pöytään\nnostetusta ämpäristä pitkillä ruokopilleillä.\n\nPerunat loppuivat uunihiillostan poroista, ahvenetkin jo pöydältä.\nMustan lehmän maito vain ei loppunut. Sitä näytti riittävän koko yöksi\nja vielä aamuiseksi silmien pesuvedeksi.\n\nPuupilkkeitä lisättiin yhä takkauuniin. Mies vuoleskeli jälleen\nkirvesvarttansa yhä hienompia lastuja veistäen. Vieras lepäsi\nkaislavuoteella ja katseli hänen vaivatonta työntekoaan salaisesti\nnauttien. Lastu toisensa jälkeen heltisi kiertyen heti ympyräksi yhä\npienemmäksi ja pienemmäksi. Katselija toivoi sydämessään, että työtä\nolisi kestänyt kauan, koko yö, että lastuympyröitä olisi kiertynyt\nuunin eteen miehen rintaan ulottuva kasa.\n\nMutta siihen ei olisi kirvesvarsi kokonaisuudessaan riittänyt. Se\njoutui valmiiksi. Ilta oli varmaan jo hyvin myöhäinen. Mies nosti\npöydän paikoilleen ja vapaan penkin uunin toiselle laidalle. Jäljellä\nolevista kaislatyynyistä hän rakenteli itselleen vuoteen. Vieras\nkeskeytti pitkän äänettömyyden.\n\n— Ettekö tahtoisi kertoa minulle elämästänne täällä.\n\n— Mitäpä kertomista tällaisen metsäläisen elämässä olisi.\n\nMies naurahti peitotessaan hiiliä. Uudelleen pyydettynä hän kuitenkin\nkertoili. Täällä metsämajassa hän oli asustanut jo kolmisen vuotta,\ntehnyt tukkeja, paperipuita, milloin mitäkin. Hänen äitinsä, joka\noli leski, ja häntä nuoremmat vielä koulua käyvät sisarukset asuivat\nkylässä. Sunnuntaisin hän käveli tahi hiihteli heitä tervehtimään.\n\nVieras aavisteli, että näihin sunnuntaisiin matkoihin sisältyi paljon\nmuuta, perheen aineellista avustamista, polttopuiden pilkkomista,\nyleensä menetetyn isän sijaisuutta. Nyt kuulemansa, aavistelemansa,\nkaiken tänä iltana kokemansa johdosta hänen ajatuksensa kohdistuivat\nyhä lämpimämpinä metsämajan yksinäiseen mieheen, jonka ystävällinen\navuliaisuus näin lämpimästi kohdistui myös outoon yövieraaseen.\n\n— Te lueskelette ja soitatte viulua.\n\n— Huvikseni. Mitäpä minun luvuistani ja soitoistani muuta, viulukin\ntuollainen omatekoinen puukenkä.\n\n— Mikä viuluanne vaivaa?\n\n— Ei mikään, sen puolesta.\n\n— Soittakaa sillä vähän.\n\nMies ei vastannut tähän ei myöntäen eikä kieltäen, kopisteli vain\nkekäleitänsä, jotka olivat huvenneet olemattomiin. Sitten hän kuitenkin\nnousi ja otti viulunsa naulasta. Kuului hiljaista viritystä ja\nnäppäyksiä, minkä jälkeen seurasi iloinen polska.\n\n— Se meni mainiosti! Soittakaa vielä jotakin!\n\nVieras pyyteli hartaasti. Hänen silmänsä loistivat.\n\nHämärästä uunin loukosta kuului epäävä naurahdus, sitten jälleen\nsoittimen näppäyksiä ja tuttu valssi. Kuuntelija oli kohoutunut\nistumaan, silmät pyysivät jatkoa. Soittaja näkyi ymmärtävän sen, kuului\nkansanlaulu, toinen, kolmaskin vielä surusävyisine, hiljentyvine\ntoistoineen.\n\nHän lopetti ja vei viulunsa naulaan. Valkean hiillos oli jo\nhehkumattomaksi hiipunut, maja oli hiljainen ja hämärä. Mies palasi\nuunin luo sulkien savupellin kokonaan.\n\n— Ei tämä kyllä häkää pidätä. Sen puolesta voitte nukkua kuin äitinne\nkainalossa ja muutenkin.\n\n— Varmasti nukun. Kiitos soitosta, koko illasta.\n\n— Kiitos kiittämästä. Minulle ei täällä tällaisia iltoja usein satu.\nMahtoi olla ensimmäinen elämässäni.\n\n— Ensi kerta minullakin!\n\n— Vai ensi kerta teilläkin. Jopa kävi somasti.\n\nTuttu naurahdus kuului hämärästä, sitten enää vain heinätyynyjen\npehmeätä kahinaa. Oli äänetöntä kauan aikaa.\n\n— Tuota, ette suinkaan te tämän jälkeen enää milloinkaan eksy näin\npitkälle?\n\nVieras ei heti vastannut. Tehtyyn kysymykseen hän ei vastannut\nollenkaan. Uutta asiaa hän tiedusteli.\n\n— Kasvaako näissä metsissä vaaraimia ja metsämansikoita?\n\n— Kasvaa kyllä, muutamina kesinä tuhottomasti. Ja tuolla lammen takana\nsuolla loistaa keltaisenaan suomuuraimia! Ja niittypuron varresta\nlöytyy sormenpään kokoisia mesimansikoita!\n\n— Suomuuraimia ja mesimansikoita!\n\nYövieraan silmät loistivat hämärässä. Näyttipä kuin hän olisi jo\nnauttinut niitä, muuraimia ja mesimansikoita. Mutta hän ei sanonut\nsen enempää, ei hihkunut, ei voivotellut eikä hirvitellyt, niinkuin\nmuutamat naiset hyvääkin nähdessään tai kuullessaan tekivät. Se oli\nvuoteellaan siristelevästä metsämiehestä niinkuin olla piti. Tuolla\ntavalla metsässä metsän antimista oli nautittava.\n\n— Hyvää yötä! kuului naisen vuoteelta pitkän äänettömän hetken jälkeen.\n\n— Hyvää yötä! vastasi mies siihen lämpimästi.\n\nSitten he kokonaan vaikenivat, eivät kuitenkaan nukkuneet. Öinen\npyrytuuli rapisteli lunta majan pieneen ikkunaan. Mutta suuri takkauuni\nuhosi suloista lämpöä hehkuvista hiilistänsä. Sitä kohosi runsaasti\nulos suoran uuninpiipun kautta, yksinkertaisen savupellin lävitse.\nMetsän raitista havutuoksuista ilmaa tunkeutui tilalle, joukossa\nlennähteli muutamia uskalikkoja lumihiutaleita. Metsämiehen maja oli\nväljä ja vapaa kipinän mennä, hiutaleen tulla.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHän nukkui jo! Nukkukoon rauhassa aamuun asti! Pyrähtää ovesta kuin\neksynyt lintu... Lintupa hyvinkin, kuin sepelikaulainen kyyhky...\nKasvaako näissä metsissä vaaraimia ja mansikoita... Tarkoittiko\nhän ehkä?... Niin, no! On kai hänellä myös kesäloma, koska jo näin\ntalvellakin oli loma... hiihtoloma... Hän tulee... tulee kesällä...\nmetsäkyyhky...\n\n       *       *       *       *       *\n\nHän nukkui jo! Väsynyt päivän työstä. Miten terveesti hänen kasvonsa\npunoittivat!... Miten välittömästi ja hienosti hän kaiken iltaa\nkäyttäytyi?... Miten tarjosi antimiansa, aterioitsi, soitti?...\nSuomuuraimia! Mesimarjoja! Hän tietää paikat, tuntee polut, veistää\ntuohiset... Käki kukkuu... Mustan lehmän maito on kylmää ja\nvirkistävää... Me imemme sitä ruokopilleillä... Suoraan lehmästä!...\nMikä verraton eksymys! Elämys!... Ja kesäloma!... Ihanaa!\n\n       *       *       *       *       *\n\nHe molemmat nukkuivat. Pyry rapisi ikkunaruutuun. Uunin hiillosta yhä\nhehkui. Jokin kipinä vielä nousi sammuen samassa. Lumihiutale sukelsi,\nsuli lämpöisessä uuninpiipussa.\n\n\n\n\nPEKAN HARHALATU.\n\n\nMärkää lunta tipahteli puista. Latu oli pehmeä ja rähjäinen. Värikkäät\nviittaliput luimistelivat korviaan alakuloisina.\n\nPekka työnteli rauhallisesti, mutta tehokkaasti tuttuun viiskymppisen\ntahtiin. Kehnoon keliin katsoen suksen luisto ja matkan joutuminen oli\nhänestä tyydyttävää. Asiantuntijat sanoivat, että alku oli hyvä. Edellä\nei ollut enää kuin kuulu norjalainen. Puolimatkoihin jouduttaessa\ntuskin hänkään. Tätä huutelivat ladun varrella ja tiesolmuissa\nkatselijat, miehet ja naiset, suuret ja pienet: Hyvä, Pekka! Suomen\nPekka! Paina päälle!\n\nNiinkuin tässä ei itse kukin painaisi, minkä jaksaisi. Kunhan vain\nei mikään paikka kesken aikojaan ratkeaisi. Ruma ja sohjuinen oli\nlatu! Kaiken yllä makasi raskas sumu. Sitä oli iskostunut metsään ja\naukealle, mäkeen ja mäen alle. Se painui vetisistä pilvistä märkiin\npuihin. Tuntuipa toisinaan kuin se olisi kaivautunut ilkeästi niskaan\nja valunut sieltä pitkin selkää kuin lyöppijuuston hera!\n\nHikeä se vain oli! Oikealla ajalla oikeasta paikasta irtautunutta\nhikeä, kuten viiskymppisen puolimatkan vaiheessa jo pitääkin.\n\nPekka sujautti jouheassa alamaavietteessä suksensa iloiseen\nliukuun pyrkien samalla vapauttamaan myös mielensä valoisaksi ja\nvoitontahtoiseksi. Oli tosin lapsellista itselleenkään uskottaa,\netteikö viiskymppisen puolimatka tällaisella kelillä jo veroansa olisi\nkantanut. Mutta puolikypsä matkan tässä vaiheessa alkaa olla jo moni\nmuu, niin Norjan, Ruotsin kuin Suomen mies, ukko kuin ukko. Parempaa\npuolimatkaa ei ole yhdenkään kilpaveikon taskussa, kun kaikki asiaan\nvaikuttavat seikat otettiin huomioon. Tästä Pekka omatunto hyvänä\nsaattoi olla vakuuttunut.\n\nMutta kuitenkaan hän ei ollut niin varma kuin haluaisi. Oli olemassa\njokin salainen sisua jäytävä, mieltä kiusaava piintymä, josta Pekka ei\ntänään päässyt, vaikka sukset luistivat ja ihmiset hurrasivat. Vaikka\nkaikki puhui ja povasi lopullisen suuren voiton puolesta ja hän itsekin\njo näin uskoi ja ajatteli.\n\nPekka oli viime yönä aamupuolella nähnyt unen. Harmillista, että\nmiehisen miehen pitikin nähdä mokomia unia suuren kilpailunsa edellä.\nJa oliko se edes oikea uni? Unenrääpäle, joka sekin jäi kesken, sumuun\nhävisi, niinkuin väsähtänyt kilpaveikko tällä rähjäisellä ladulla\nedessä ja takana.\n\nOli olevinaan palkinnonjakajaiset kansakoulun hiihtokilpailun\njälkeen. Opettajan kädessä välkähteli kirkkaalla holkkisuojuksella\nvarustettu lyijykynä. Sen toinen pää oli keltainen: Tässä on näiden\nhiihtokilpailujen ensimmäinen palkinto, uusi holkkikynä, jonka parhain\nhiihtäjä tänään saa. Opettaja piti kirkasta kynäholkkia sormiensa\nvälissä ja kiskoi keltaista kynää. Se venyi ja venyi, kahden, kolmen\nlyijykynän, koko opettajan käsivarren mittaiseksi. Mutta kynän\nteroitettu pää ei vain lupsahtanut esiin hoikin sisältä. Kylläpä\ntässä onkin mittaa, tässä Pekan palkintokynässä! kummasteli opettaja.\nKilpatoverit, koko koululaisparvi katseli pyörein, ihmettelevin silmin.\n\nSitten opettaja alkoi painaa kynää takaisin. Se lyheni ja lyheni,\nkunnes jäljelle jäi enää vain se hopeanvärinen holkki. Pistetään tämä\nPekan pikku sormen päähän, sanoi opettaja. Hän lähestyi ja yritti\ntehdä sen. Silloin putosi holkki helähtäen permannolle. Opettaja ja\nkaikki oppilaat kyyristyivät etsimään sitä. Luokkahuone tulvahti sumua\ntäyteen, hämärtyi ja pimeni.\n\nTähän herätessään oli Pekka ollut yhtä kiukkuinen kuin nyt joutavaa\nunta muistellessaan. Kaikkia unessa pitääkin mieleen juolahtaa,\nmiehiselle miehelle! Tämän jännittävän kilpailupäivän sumuisena aamuna\nhän tahtomattaan oli ajatellut sitä muutaman kerran, ajatteli vielä\nkerran. Sittenpä toki alkoi jo lähestyä puolimatkan tarkastusasema.\nHiihtäviä, juoksevia, huutavia katselijoita oli pitkänä aaltoilevana\nkujana kahden puolen kilpaladun. Ja jälleen huutoa: Hei, Pekka! Pekka,\nPekka! Tiedätkö, Pekka! Sinä johdat! Norjalainen on puolitoista\nminuuttia jäljessä! Häntä seuraa meidän mies! Sitten ei ketään!\n\nTuo nyt on korupuhetta, jonka viiden kympin mies puolimatkan pysäkissä\nottaa vain puolesta todesta, jos aina edes siitäkään. Puolitoista\nminuuttia on vajaa puolen kilometrin matka. Viiden kympin puolimatkassa\nse on kukkuville kujasille ilon aihe, kilpailijan itsensä mielestä ei\njuuri vielä tulos eikä mikään.\n\nTunsiko Pekka, puolimatkan voitollinen kilpailija, väsymystä tai ehkä\nmuuta mielen masentumusta? Ei sinne päinkään! No, ei voi kieltää,\netteikö häntä väsyttänyt hiukan. Jaloissa oli turhaa liikapainoa ja\nhartioille tuntui heitetyn jokin näkymätön, märkä takinroikale. Mutta\nniinpä kai oli heitetty kaikkien muidenkin kilpaveikkojen hartioille.\nSumutunkkainen taivas oli tiputtanut juustonheraansa puiden oksille ja\nsiitä edelleen miesten niskaan tasaisen puolueettomasti.\n\nPekka lisäsi voidetta suksensa pohjiin. Laatuisat latuemännät juottivat\nhänelle lämmintä lihalientä, näppärät, lämpöiset naisen sormet\npistelivät hänen huulillensa mehuisia veriappelsiinin viipaleita. Kuin\nsokerin paloja hevosen suuhun! naurahteli Pekka itsekseen painuen siitä\njälleen liikoja viivyttelemättä ladulleen.\n\nPekka, Pekka! Hyvin Pekka! Hei, hei, Pekka! Kuhiseva kuja juoksi ja\nhiihti, nousi ja laski. Se huusi, neuvoi, vaati paljon. Tähän asti\nhyvä! Paina päälle, poika! Suomen kansa odottaa!\n\nPekka teki työtä käskettyä. Mikäpä olikaan tehdessä, koska suksi\nluisti, eikä väsymys vaivannut enemmän kuin oli kohtuullista tässä\nvaiheessa, tällaisella kelillä. Kun vielä aurinko olisi selviytynyt\nvaikkapa vain hetkeksi paistamaan. Kun edes olisi hävinnyt, painunut\nmatkoihinsa tuo kirottu usva, tuo vuotava sumu. Se samenti silmät,\npimitti järjen! Tuo lyöppijuuston hera, johon koko maailma vajosi kuin\nkeltainen kynä hopeiseen holkkiin...\n\nÄähs! Joko taas keltainen holkkikynä! Pekka pyyhkäisi silmiänsä\nkirveltävän hien rukkasensa selkämykseen, työntäisi, potkaisi. Lähin\nsaattelijasakki jäi muutamassa hetkessä sumuiseen metsään kuulotuntuman\nulkopuolelle. Mutta uusia, yhä suurempia, yhä äänekkäämpiä joukkoja oli\nkisamaaston hikupesän, »kuopan» lähestyessä häntä vastaanottamassa. Ne\nhuusivat ja huiskuttivat, kääntyivät mukaan omilla laduillansa, joita\njuoksi viisin kuusin kilpaladun kumpaakin puolta. Kaikki he olivat\ninnokkaita harrastajia ja hyvää tarkoittavia ystäviä, liiankin hyvää:\nPekka, Pekka! Sinä olet ensimmäinen! Älä hellitä! Älä hellitä!\n\nTuollaista aisakellon soittoa ja kulkusen helinää! Niinkuin tässä joku\ntahallansa hellittäisi, kun jo näinkin pitkälle on päässyt. Pekka\ntyönsi ja potkaisi milteipä vihassa. Kaksin, kolmin, viisinkertainen\nystävien ja maanmiesten kuja veti ja työnsi häntä riemusaatossa mustana\nmuurahaispesänä kuhisevaan monttuun. Ei kuulunut enää yksityisiä sanoja\neikä kehoitushuutoja, yhtä huminaa vain. Edessä oli jyrkästi vetävä\nrinne. Pekka kyyristyi ja hujelsi sen alas.\n\nJa jälleen oli minuutiksi seisahtuneen viiskymppisen voitokkaimman\nkilpamiehen ympärillä ystävien parvi. Kuumaa lientä juotettiin,\nmehuisina tirsuvia viipaleita syötettiin iloisin silmin, näppärin\nsormin. Ulommassa piirissä hääri viskaalia jos minkänäköistä, jos\nmistä maasta. Kymmenien, milteipä kaikkien etu- tai takapuolella\nkeikkui kuvakamera kuin mustakantinen virsikirja, lienee joukossa\nollut punaisia, sinikantisiakin. Muutamat näppäilivät kuvia, toiset\nmerkitsivät aikoja, yhä vain aikoja, keskeneräisiä aikoja. Sumuisessa\nilmassa laajoilla alueilla lenteli aikoja... puolitoista minuuttia...\nnorjalaisella jo yli kaksi minuuttia. Se on paljon! Parahiksi\njännittävä etumatka! Suomen Pekka! Paina, Pekka!\n\nNe eivät sanoneet sitä suoraan täällä montussa. Ei huutamalla eikä\nvaalimalla. Mutta ne sanoivat sen kuitenkin, sähköttivät tuhansilla\nsilmillä: jos jonkin ikäisen asiantuntijan, pojan, tytön, nuoren\nmiehen, nuoren naisen säihkyvillä silmillä, kuumalla liemellä,\nveriappelsiinin viipaleilla...\n\nMinuutti ei ole pitkä aika, montussakaan. Mutta sen kuluessa Pekka\nsentään ehti nähdä ja tuntea nämä kaikki. Juuri vähää ennen ladulle\nlähtöänsä hän näki erään sanomalehtimiehen kädessä kynän, jossa\noli hopealta välkehtivä holkki. Oli kai hän joskus ennenkin nähnyt\ntuollaisen kynän. Se oli nykyaikainen taikakynä. Kun hopeisen holkin\npäästä peukalolla painetaan, niin lyijyä venyy kaksi, kolme lyijykynän\nmittaa... Opettaja painoi holkin sisään paksua keltaista palkintokynää\nmetrikaupalla!\n\nÄähs! Joko taas keltaista kynää! Joku lähinnä olevista toimitsijoista\nläimäytti häntä ystävällisesti hartioihin: Voittokierros! Paina, Pekka!\n\nPekka painoi, painoi hartian väestä vaateliaan kunniakierroksensa\nalkukujaa, joka huusi ja heilui, harveni, hiljeni. Mutta harmaan\nkilpapäivän usvainen sumu vain ei harvennut. Se painui yhä puiden\nlatvoihin, oksiin, sieltä raskaalla kuormalla, suurteon velvoituksella\nrasitetun hiihtäjän hartioihin. Ne olivat vain tavallisen miehen\ntavalliset hartiat. Niissä oli jo monta kertaa tämänkin vaateliaan\nkilpailun kestäessä värähdellyt syvemmistä voiman keskuksista esiin\nvaivattu hiki, työn tuska, toivon riemu, nousujen loppumattomasta\nsumusta esiin kaivautuva holkkikynä ja epätoivo. Olihan aika, ei\nkovin kauan sitten, jolloin näillä samoilla värisevillä hartioilla\nkotikylän koululaiskilpailussa ei ollut voimaa keltaisen holkkikynän\nvoittamiseen. Nytkö niillä lepäsi maailman mestaruuskilpailujen maine\nja koko Suomen kansan toivo?\n\nVoitot kotiin! Paina Pekka! Joku ystävällinen ääni muistutti jälleen\ntoiveikkaasti suuresta velvoituksesta, jonka taistelujen mies muutenkin\njo liiankin raskaasti tunsi ja tiesi. Eteenpäin, paina, Pekka! Nyt ei\nole harhateille varaa! Eteenpäin, yhä eteenpäin ajoi miehen tahto,\nkansan tahto. Kaikella voimalla eteenpäin, vaikka viimeiset kilometrit\nolisi ajettava lumettomaan tunneliin, holkkikynän sisään!\n\nToki jälleen oli edessä myötäävä rinne ja levähdystauko sohjuisen\nvoimia imevän nousuladun jälkeen. Pekka pyyhkäisi kirpelevää hikeä\nsilmistään, vilkaisi sumuiseen laaksoon. Missä latumerkki? Tuolla,\nsuoraan edessä! Eteenpäin, anna pyyhkiä! Hän potkaisi kerran, pari,\nkyyristyi ja sulki silmänsä kuten usein ennen selvässä myötämäessä.\nTekee hyvää, kun hetkeksi edes sai sulkea silmänsä, sitten taas jaksoi\npinnistää, tuijottaa tuon kirotun sumun lävitse, joka ei noussut eikä\nlaskenut.\n\nMissä latumerkki? Missä koko latu? Olenko laskenut harhaladulle?\nPekka kääntyi. Sohjuinen hanki livetti. Kuuma karvasteleva hiki\npainui silmiin, suuhun, koko olemukseen kuin raskas suolavesi. Mutta\noma toivo, ystävien toivo, koko kansan suuri toivo painoi kuin\ntuhatvuotinen jäävuori. Se oli painanut maailmanmestaruuskilpailujen\nviiskymppisen voitollisimman taistelijan sumuiseen Salpausselän\nmonttuun, väärään monttuun, kerta kaikkiaan...\n\nSelvisihän Pekka siitä kilpaladulle — kahdeksan minuutin kuluttua.\nYstävällinen kansa ihmetteli, valitteli, mitenkä se niin kävi. Sitä\nPekka itsekin kummasteli, muisti kaikki, keltaisen kynänsäkin vielä\nkerran. Ystävät touhusivat: Vielä on aikaa! Hyvin mahdut viiden\nensimmäisen joukkoon. Pekka hymähti vain, painui vähin äänin oikeaan\nmonttuun — keittiön oven kautta. Kun on poikki, niin on poikki!\nViiskymppisen ensimmäinen ei kohtalosattuman jälkeen pakolla tunkeudu\nensimmäisten joukkoon.\n\nYrittävälle jos yhtäkin sattuu, yrittämättömälle ei mitään. Että\nmyös Pekan latu on ollut kirkas, jopa aurinkoinen tämän Salpausselän\nharhaladun jälkeen: Puijolla... Ounasvaaralla... Holmenkollenilla! Sen\ntietää parhaiten Pekka itse. Tietää sen koko Suomen kansa.\n\n\n\n\nPITKÄT PIIKIT.\n\n\nKaupungin tornikello löi verkalleen neljä kumeaa lyöntiä. Jussi\nvilkaisi omaan teräskuoriseensa. Tapansa mukaan se nytkin kulki lähes\nneljänneksen edellä. Hän justeerasi sitä, myötäpäivään kuten kelloseppä\nkerran oli häntä neuvonut. Vielä oli paljon aikaa kilpailujen\nalkamiseen, kokonainen tunti, kenties puolitoista. Markkinatorilla\nja pitkällä kadulla, palokunnan urheilukilpailujen toimipaikalla, ei\nliikkunut ristinsielua.\n\nJussi käveli ylemmäksi torikenttää reunustavaan metsäiseen rinteeseen.\nHeinäkuinen aurinko heloitteli korkealta ja lämpimästi. Hän istui\nkatveeseen lehtevän koivun alle ja pyyhiskeli hikeä kasvoiltaan. Turhan\nvuoksi kiirehtien hän oli tullut ajaneeksi milteipä kilpailuvauhtia.\nJalat tuntuivat aika tavalla kankeilta. Kuinkahan niillä\ntuhatviisisataa kovassa kilpailussa läpäistäisiin?\n\nHän avasi pyörästä irroittamansa kääreen, jossa oli kotoisia eväitä,\njuoksupuku ja piikkikengät. Sulanut voirasva oli vuotanut paperin\nlävitse. Miten mahtoikaan olla paidan ja housujen laita?\n\nHän katkoi nopeasti nuoria ja kahisteli papereita. — No niin! Olisi\nkai tuo pitänyt arvata jo lähtiessään. Pitääpä äidinkin aina niitä\nvoileipiään! Niinkuin ei aikuinen mies puolentoista kilometrin\njuoksusta vähemmällä tuputtamisella selviäisi!\n\nHän erotteli vaatteistaan turmiota tuottaneet voileivät. Mutta se oli\njo myöhäistä. Valkoisen, eilen pestyn trikoopaidan rintapuolessa oli\nlähes kämmenen kokoinen ruskea läiskä, oli housuissakin, mutta ne\nolivat siniset, joten tahra ei näkynyt niin selvästi.\n\nHarmitti mokoma asia. Hän söi puolet voileivistä, hajoitteli paidan\nja housut kuivahtamaan ja ryhtyi tarkastelemaan piikkikenkiään.\nNe eivät olleet hänen kenkänsä, vaan jonkun viime kesäisen\nmaanmittariharjoittelijan, joka oli harjoittanut urheiluakin, mutta\nunohtanut piikkarinsa Penttilän peräkamarin sängyn alle. Sieltä Tolsan\nVihtori ne keksi, luuli kai paremmankin löydön tehneensä, koska siitä\nsuuriäänisesti poikajoukossa toitotteli: Hei, poika! Niskalan Jussi!\nTässä sinulle ensi pyhäksi oikeat oriin kengät! Ellet näillä juokse\nitseäsi palkintosijoille, niin...\n\nTätä samaa uhosivat myös muut, Rannan Nestori, Mäkisen Artturi,\nopettajakin poikien mukana. Sattumalta Penttilän Vihtorin käsiin\njoutuneet tavaroistaan piittaamattoman insinöörikokelaan piikkikengät\nja piikit, varsinkin juuri piikit, ne olivat koko viikon kaikkien\nkyläläisten hampaissa.\n\nKun Jussi lehtipuun katveessa kilpailuajan lähestymistä odotellessaan\nmuisteli, mitä isällisiä evästyksiä kukin kotikyläläisistä insinöörin\npiikkikenkien, mokomienkin apurien johdosta oli hänelle antanut,\nmitä toivomuksia lausunut, mitä velvoituksia esittänyt, tuli hän\nhuomaamattaan niin vihaiseksi, että söi neljännen voileivän, vaikka\nkolmessa olisi ollut jo puolet liikaa. Että hän ollenkaan oli tullut\nottaneeksi matkaansa nuo kaksijalkaisen oriin kengät, mokomat\nmurhakalut! Jos kuitenkin käy huonosti, niin kotikyläläiset eivät\nenää suutansa sulje... On siinä mies... Ei pärjää, vaikka piikkarit\nhankittiin.\n\nNäitä Jussi kilpailun alkamista odottaen itseksensä kiukutteli. Oriin\nkengät koivun juurella irvistelivät hänelle. Niiden piikit olivat\npitkät ja ruostuneet, kärkipuolestansa vielä julmasti käyristyneet\nkuin vanhan karjun torahampaat. Jos tuollainen hammas, neljä, viisi\nruostunutta karjun hammasta yhtä aikaa iskee kiveen, kovaan saveen,\npuree sitkeään puunjuureen, niin...\n\nKilpailujen alkamishetki läheni. Toisia kilpailijoita,\npalkintotuomareita ja katselijoita alkoi keräytyä kentälle. Kerkiäisipä\ntuonne. Jussi ei pitänyt enää kiirettä, istuskeli vain rauhassa ja\npuuhaili lainakenkiensä kanssa. Kaiken muun lisäksi kengät olivat\nliian suuretkin. Jo kotona kokeillessaan hän oli tunkenut niiden\nkärkitäytteeksi kouran täydeltä sanomalehtipaperia. Sitä hän sai tehdä\nyhä vielä, ennenkuin ne lakkasivat hölkkymästä. Mutta sen jälkeen\npiikit irvistelivät ja raapivat kaukana varpaiden ulkopuolella,\nsanomalehtituppojen kohdalla.\n\nTämä oli viheliäistä, mutta vielä viheliäisempää oli se, että Jussi\nei huomannut lainapiikkariensa kaikkein häpeällisintä ominaisuutta,\nennenkuin joku tuhannenviidensadan metrin kilpakavereista sitä\nsormellaan osoittaen hänelle huomautteli. Insinöörikokelaan kirotuissa\nperintökapineissa oli myös ns. kantapiikit. Tällaisia piikkareita\nkuuluvat käyttävän vain heittäjät ja hyppääjät ja pikajuoksijat.\nKun nauravan kilpaveikon osoituksesta vielä tämä surkeus Jussille\npaljastui, oli hän lähipitäen kypsä sekä heittäjäksi että hyppääjäksi\nja sen jälkeen ehkä pikapinkojaksi, suoraa päätä hornan pisaan!\n\nMutta mihinkä siitä enää pinkaisi. Ilmoitukset oli tehty. Miehet\npaikoilleen jo huudettu. Lähtöpaikalla he hieroivat reisiään ja\nnostelivat takakäpäliään, joiden varvaspuolella vain näkyi piikkejä,\nkaikilla ei ollut edes kärkipiikkejä. Miten paljon mieluummin Jussi\nolisikaan lähtenyt matkaan paljain jaloin ja omin kyntysin, kuten\nkotoisissa kyläkilpailuissa usein ennen. Ne ainakaan eivät olisi\nnauliutuneet saveen eikä puunjuuriin. Se oli jo myöhäistä tämäkin.\nPaikoillenne! Valmiit... Lähtijät kyyristyivät. Kyyristyi myös Jussi,\nmutta vain hieman, ettei lähettävä palkintotuomari olisi huomannut\nhänen pitkiä kantapiikkejänsä, jotka olivat maassa.\n\nEnsimmäisillä kierroksilla ei vauhti ollut mikään tappava. Jos Jussi\nolisi tuntenut juoksevansa omilla jaloillaan, niin helposti ja\nhengästymättä hän olisi matkassa pysynyt. Nyt painoivat ja painostivat\nvieraat liian suuret kengät liian pitkine piikkeineen. Ne raapivat ja\nraapustivat kovaa torinlaitaa kuin kissan kynnet. Jospa olisivatkin\nolleet oikeat kissankynnet, oikean kissan käpälissä. Tällöin hän olisi\nvoinut vetää ne sisään ja olisi vetänytkin juuri vikkelästi.\n\nVielä kolmannelle kierrokselle lähdettäessä neljän, viiden miehen\nkärkijoukko pysyi kasassa. Kaupunkilaiset yllyttelivät suuriäänisesti\nsuosikkejansa. Muutamat huusivat, osoittelivat ja nauroivat. Mitä\nhe nauroivat? Jussi ei kuullut sitä, mutta hän aavisteli sen. Yhä\nenemmän hänestä alkoi tuntua siltä, niinkuin kaikki ihmiset olisivat\ntuijottaneet häneen, niinkuin kaikki, koko kaupunki jo olisi tietänyt,\nettä hänellä oli toisen miehen liian pitkät kengät, joissa oli liian\npitkät piikit ja hullunkurisuuden huippuna vielä kantapiikit, joita ei\nmilloinkaan nähty muiden kuin heittäjien, hyppääjien, pikapinkojien\npiikkareissa. Ei milloinkaan!\n\nPiti vähältä, ettei Jussi jälleen hypähtänyt keskikentälle näiden\ntekijämiesten joukkoon. Kaikkein mieluimmin hän olisi hypähtänyt\nkaupungin takaiseen metsään jäniksen pentujen ja variksenpoikien\njoukkoon, mutta valitettavasti se loikkaus ei ensinkään käynyt enää\nlaatuun ja mikäli olisi käynytkin, olisi se varmaan antanut hyviä\nneuvojansa jakelevalle katselijakunnalle niin paljon ylimääräistä\nriemunaihetta, ettei Jussi mitenkään voinut sitä sallia, ei edes markan\nja viidenkymmenen pennin pääsymaksun hinnasta. Hän karkaisi luontonsa,\npuri hammasta ja porskutteli edelleen torikentän kovaksi poljettua\nreunatietä pitkillä piikeillänsä.\n\nViimeinen kierros oli alkamassa. Sitä ei soitettu, vaan huudettiin.\nKaupunkilaiset yllyttivät vimmatusti suosikkejansa. Kuului joukosta\njonkun Mattia tai Pekkaa yllyttelevän maalaisenkin ääni kuin sääsken\nääni. Jussin nimeä ei maininnut kukaan. Hänelle, hänen piikkareilleen\nvain naurettiin.\n\nKaikesta huolimatta Jussi oli kuin olikin pitänyt alkuperäisen\npaikkansa joukon kärkipäässä. Kimpautuneena hän olisi pitänyt sen\nedelleen, pinnistänyt vaikkapa ensimmäiseksi, elleivät hänen jalkansa\nolisi alkaneet arveluttavasti kangistua, minkä seurauksena askel\njäykistyi ja lyheni. Lainakenkien pitkät piikit niin kärjissä kuin\nkantapäässä tuntuivat tarttuvan kuin piki tervaan. Jos tuohon sopivalle\npaikalle sattuisi nyt näkymätön oksa tai laudankappale, niin mies\nmakaisi pitkin pituuttaan maassa, rähmällään kuin ammuttu siipiorava!\nNäin ajatteli Jussi jäykistyvin jäsenin ja pinnistyvin naamoin.\n\nHartaimmat toiveemme harvoin toteutuvat, kireässä juoksukilpailussa\nsitäkin harvemmin. Tällä kertaa kuitenkin tapahtui loistava poikkeus.\nViimeisen suoran keskivaiheella Jussi mätkähti juuri siihen tapaan\nkuin vähäistä aikaisemmin oli kiukusta kipenöivissä silmissään nähnyt\nja kuvitellut. Käyrät, teräksiset torahampaat sanomalehtitupoilla\ntäytetyn kengän kärjessä olivat tarttuneet salakavalaan laudanpalaan,\nja roiskis! Siinä hän makasi! Selvä peli!\n\nMutta pitkäksi aikaa hän ei jäänyt kuuntelemaan, mitä pääsymarkkansa\nmaksanut ja höröäänin ihasteleva kansa hänen saavutuksistansa\nmahdollisesti arveli. Hän pomppasi jaloilleen ja riipaisi nyt\npikavauhdilla männikköön puun juurella odottelevan polkupyöränsä\nluokse. Kuumaa hikeä norui hänen punakoista kasvoistansa, punaista\nverta tirsusi polvesta, monesta hiertymähaavasta. Hän pyyhkäisi\nhikisellä paidallansa ensin naamaa, sitten polvea ja sitten jälleen\nnaamaa. Ilma tämän kaupungin liepeillä oli edelleenkin ärsyttävän\nkuuma, eikä naaman hikoileminenkaan juuri vähillä hellittänyt.\n\nMutta alhaalla kentällä ihmiset huusivat ja hurrasivat. Sitten tuli\nhiljaisuus, joku huusi korkealla äänellä: Palkinnot jaetaan tänä\niltana kaupungintalossa! Runsaasti hauskaa ohjelmaa! Palokunnan\ntorvisoittokunta soittaa marssit, fanfaarit ja kesäillan valssit!\n\nKesäillan valssit! Jussi puki yllensä, hyppäsi pyörällensä ja polki\npitkää pölisevää tietä jälleen kilpailuvauhtia, vaikka kilpailut olivat\nolleet ja menneet. Vähitellen hän siitä tasautui ja alkoi mietiskellä\npäivän tapahtumia, murskaavan tappionsa syitä erittäinkin, mutta\npysähtyi aina niihin kirottuihin piikkeihin: kärkipiikkeihin, jotka\nolivat pitkät ja käyrät kuin karjun torahampaat, sekä kantapiikkeihin,\njotka keskimatkan juoksijan kengissä olivat tuiki tarpeettomat.\nHiljaisella maantiellä hän vihdoin yritti ajatella muutakin, jopa\nkesäillan valssia, jota Palokunnan torvisoittokunta parhaillaan\npuhalteli palkinnonjakotilaisuudessa kaupungintalossa. Ei siitäkään\ntullut valmista, koska hän ei saanut oikean sävelen päästä kiinni,\nvaikka se oli tuttu valssi. »Vihainen ihminen ei pysty kerrassaan\nmihinkään», oli äitimuori joskus neuvoskellut. Muorin puheessa mahtoi\nolla vinha perä.\n\nMatka eteni, mies tyyntyi ja hiljeni ajan kuluessa vähitellen.\nErään maantien vieressä olevan torpan pihassa hän näki pienen\nveivitahkon. Torpan isäntäukko seisoskeli siinä kädet housuntaskuissa\npaitahihasillaan. Jo Jussin ajatus irtautui ja juoksi, ja samassa hän\nsai myös kauan etsimänsä sävelen päästä kiinni.\n\n— Saanko käyttää tuota teidän tahkoanne?\n\n— Mihin sinä sitä käyttäisit.\n\n— Sittenpähän näette.\n\n— No, käytä pois!\n\nJussi avasi paperikääreensä ja otti sieltä kengät. Pitkän käyristyneen\nkantapiikin hän painoi tukevasti tahkon reunaa vasten, pyöritteli\npyöreää kiveä ja taljallensa hyräili:\n\n    Nuo pit-kät pii-kit pii... pii... pii...\n    Ne on liian pitkät tii... tii... tii...\n\nUkko seisoi ja kummasteli. Karjapihassa märehtivä lehmäkin katsoi ja\nkuulosteli.\n\nKesäinen sävel pojan hyräilemänä oli kaunis. Kaunis oli myös kesäinen\nilta.\n\n\n\n\nPUOLEN TUNNIN DRAAMA.\n\n\nViiden maanosan, yli viidenkymmenen kansakunnan värikkäät liput\nhulmuavat jättiläisstadionin muurien reunustalla. On olympiakilpailujen\nensimmäinen päivä, muutamia kilpailulajeja on jo suoritettu, mutta yhä\nsähköistyvää odotuksen jännitystä humahtelee ilmassa. Kymmenentuhannen\nmetrin juoksu on juuri alkamassa.\n\nKovinkaan monella maailman viidestäkymmenestäkolmesta kansakunnasta\nei ole kyllin painavaa panosta nyt alkavassa näytöksessä, mutta\nmielenkiinto ei sen vuoksi ole vähäisempi. Tämä kilpailu maailman\nloistavimpien olympiakisojen arenalla satatuhantisen kaikkia maita ja\nkansoja edustavan katsojajoukon silmien edessä, kymmenien, miljoonien\nkodeissaan seuraavien ihmisten kuulotuntumassa on harvinainen näytelmä.\nSe on niin lavastukseltaan kuin muiltakin mittasuhteiltaan valtava\nnykyaikainen draama, joka kirjoitetaan, esitetään ja eletään samalla\nkertaa puolen tunnin kuluessa.\n\nJuoksijat ilmestyivät vihreän stadionin ruskealle hiilimurskalle.\nKymmenet tuhannet kiikarisilmät tutkivat heitä herkästi huomioitsevilla\nnäkymättömillä tuntosarvillansa. Yksikään merkitsevämpi nimi ja\nnumeron omistaja ei jää osattomaksi. Mutta suurimman ennakkohuomion\nkohteeksi joutuvat sinipaitaiset siniristilippua rinnassaan kantavat\nvaaleaveriset suomalaiset. Valittamisen aihetta ei varmaankaan olisi\nmyös Japanin pienellä vinosilmäisellä Murakosolla, jos hän siitä\nvälittäisi.\n\nArvanneeko mies edes sitäkään vielä, minkä iskevän painon ja\npainostuksen alaiseksi hänen hintelä muurahaisolentonsa joutuu pienen\npohjoisen maan armottoman kolmikon edessä. Jos arvannee, niin ei hän\nainakaan sitä näytä. Ihailtavalla taidolla hän peittää sisimpänsä\nparhaimmillakin optillisilla laitteilla varustetun salatutkistelijan\nsilmien edessä. Kuivan keltaisissa kasvoissa värähtelee ja välähtelee\nvain kaksi aasialaisittain asettunutta kapeata silmää. Asetelma olisi\nmilteipä humoristinen, ellei olisi niin vilpittömän totinen.\n\nJo ilmestyy lähtöpaikalle myös valkotakkinen lähettäjä, arvokas herra\npitkällä johdinpunoksella varustettu starttipistooli kädessään.\nHänellä on äskettäin ollut tarkkuutta vaativa tehtävä pikamatkojen\nstarttikuopilla. Se näkyy hänen merkkipistoolinsa uljaassa asennossa,\nhartioiden kohentumisessa, koko olemuksen vieteriterävässä\nvalppaudessa. Niinkuin joku ehkä tälläkin matkalla pyrkisi varastamaan.\nKuuluu paukahdus. Juoksijoiden joukko pyrähtää radalle. Valtavan\nsähkökellon sekuntiviisari, kuin kullattu sylikeppi, alkaa sätkähdellä\nvaaksanmittaisia askeleitansa.\n\nAskeleita kiihkeässä sekaisessa tahdissa jättää jälkeensä jo\nmyös kymmenpäinen valiojuoksijoiden seura, hätäisimmät kiivaasti\njohtotuntumaa tavoittaen. Mutta jo ensimmäisellä suoralla joukko hajoaa\nja venähtää. Sinipaitaisten kolmikko vain pysyttele rauhallisesti\nkeskellä yhdessä, vaikka heidän vaarallisin kilvoittelijansa\npieni japanilainen on syöksähtänyt heti johtoon. Häntä seuraa\naskeltuntumassa, kahta puolta rinnalle pyrkien epälukuinen joukko\nvalkoisia, tummapintaisia, tunnettuja ja tuntemattomia tekijöitä.\nViimeksi mainitut kiihkeämmin hyökkäävinä, näytöksen pituutta ja\njälkivaiheita näennäisesti vähääkään muistamatta.\n\nNäyttääpä kuin pieni japanilainenkin olisi sen unohtanut tai ehkä\nmuistaa liiankin hyvin koettaen rientää hyvän sään vallitessa\nturvallisen välimatkan päähän. Hän on ja pysyy johdossa, vetää lyhyillä\nraajoillansa, nopeaa, satoisaa askelta kuin ompelukone hän suuren\nviheriäisen näyttämömaton reunaa tikkaa ja tikkaa...\n\nHänet on jo huomattu laajan katsomon kaukaisemmillakin parvekkeilla,\nkymmenettuhannet silmäparit ja kiikarisilmät tarkastelevat sitä\nmoitteetonta neulosta, jota pieni idän mies esineulojana tikkaa. Itse\n»akselin napa», »der Führer» juhlavalla paikallansa peittämätöntä\nmielenkiintoa osoittaen hieraisee oikeaa polveansa. Isäntämaan\nkansalaisista hyvin monet tekevät samoin naurahtaen, naapuriaan\nnykäisten.\n\nViides kierros on jo umpeen joutumassa. Ensi sijoista kamppailevassa\nkärkijoukossa on jo useita vaihdoksia tapahtunut. Kynttilänsä loppuun\ntai ainakin pahasti nokeen polttaneita starttareita valuu yhä pitenevän\njälkijoukon jatkoksi. Pieni itsepäinen idän mies vain ei valu eikä\nvapise, ei vilkaise edes taakseen. Nähtävästi hän jo hengessään tietää\nja tuntee, mitä sieltä seuraa. Hänen kohtalonsa sieltä lähenee kolmen\nyhdeksi vannoutuneen sinipaitaisen hahmossa. Milteipä huomaamatta\nkuin sukkuloina puikkelehtien on tämä suomalainen yhtiö kaivautunut\nkierros kierrokselta yhä pitemmäksi venyvän, yhä kesymmäksi käyvän\njuoksijajoukon kärkipuoleen. Kolmannen kilometrin keskivaiheella he\nyhtyvät japanilaiseen. Kvartetti on nyt selvä.\n\nMutta pieni japanilainen soittaa yhä ensi viulua, vieläpä kiihdyttääkin\njousensa vauhtia, vaikka katselija matkan tässä vaiheessa sen jo\nluulisi hyvin hänelle riittävän. Ensimmäisen näytöksen kohokohta on\nalkanut. Kvartetti, ensi viulu, koko valtava katsomo sen jo tajuaa.\n\nLaaja katsomo huutaa ja kohisee.\n\nMutta idän poikien ja tyttärien aitio kuhisee kuin pöyhäisty\nmuurahaispesä. Heidän valkoisten käsilippujensa veripunainen\naurinko nousee ja laskee. Tuhatvuotisen »bushidon» arvokkaasta\npidättyväisyydestä ei mahtane näkyä jälkeä muualla kuin pienen\ntulirintamassa taistelevan Murakoson kasvoilla. Ne ovat edelleen\nvärähtämättömät. Hänen vihreä, liian suurelta vaikuttava kudontatyönsä\nei ole vielä aikoihin valmis, hän tikkaa ja tikkaa. Näin katkeaa\ntämän tuhatvuotisia perinteitä vaalivan käsityöläisen, tämän pienen\nitsepäisen muurahaisen johdolla kolmas, neljäs, jopa viides kilometri.\n\nMutta sitten tapahtuu sellaista, jota läntisen pohjan kansojen\npuolessa on jo hiljalleen odoteltu. Kiinteäksi ryhmäksi kiteytynyt\nsinivalkoisten joukko ryntää idän miehen kimppuun. Ensinnä sujahtaa\nohitse Iso-Hollo, tämä liukas pohjalainen sukkula. Tuota pikaa\netäisemmässä askeltuntumassa seuraa jämeräpiirteinen Askola, hyökäten\nsaman tien johtoon kuten Kymin virtojen miehelle sopivaa onkin. Ja\nkolmas suomalainen, Kouvolan kova Salminen seuraa vaivattomasti\nmaanmiestensä matkassa.\n\nPienen japanilaisen tikkaustahti hämmentyy hieman, mutta lopussa mies\nei ole, ei läheskään. Hän selviytyy pian vetää raon kiinni, kerii\nja tikkaa, ja merenä kohisevan katsomon yllyttämänä tämä sisukas\nmuurahainen kierähtää jälleen johtoon harppauksilla, joita ei luulisi\nhänen masiinalleen mahdolliseksi.\n\nKatselijat japanilaisten ryhmässä, jo muuallakin nousevat seisomaan,\nhuutavat suoraan ääneen. Muurahainen radalla näyttää imevän voimaa\nsiitä. Mutta pienen hetken kuluttua uhkaava suomalaiskolmikko jälleen\nottaa äskeisen paikkansa Askola ja Iso-Hollo kärkimiehinä vaihdellen.\n\nJäljellä on enää neljä kierrosta. Sitkeä idän mies kokoaa vielä kerran\nviimeisensä ja pääsee kuin pääseekin kärkeen. Ihmeisiin uskovat,\nniitä on suuressa kansainvälisessä katsomossa paljonkin, innostuvat\nrajattomasti. Der Führer hieroo molempia polviaan ja kansalaiset\ntekevät samoin. Tällä kertaa ei urhea pikku mies kuitenkaan enää kauan\nkestä. Voimakas ja voimantunnostansa täysin tietoinen kolmikko murskaa,\njauhaa hänet häviävän urheilijan kohtalon säälimättömässä myllyssä.\n\nKello soi. Viimeinen kierros alkaa. Ensi viulun kieli on katkennut,\nkvartetti on hajonnut auttamattomasti. Viimeisen, komean loppufanfaarin\nesittää trio. Tähän asti kokonaan säestäjänä toiminut sello,\nKouvolan sotapoika ottaa nyt johdon, vetäen pitkään ja uljaasti.\nHänen säestäjikseen siirtyneet sulava Pohjanmaan mies ja voimakas\nkyminlaaksolainen vastaavat hienosti ja sitkeästi. Niin syöksyy komea\nkolmikko vastustamattomalla voimalla maalia kohti. Mitään häiritsevää\nkatkeamista ei synny. Uljas kappale päättyy kuten pitääkin täyteläiseen\nsärähtämättömään kolmisointuun.\n\nPuolen tunnin draaman kolmas näytös on päättynyt. Tämän näytöksen, koko\nnäytelmän traagillinen ratkaisu, itsepintaisen idän miehen murskaaminen\non tapahtunut jo matkan varrella. Viimeisellä kierroksella ei itse\nasiassa enää tapahdu mitään, mutta kuitenkin tuntuu siltä, niinkuin nyt\nvasta valtavan katsomon näkymättömät luonnonvoimat olisivat päässeet\nirti. Huuto ja huiske, kätten taputus ja jalkojen töminä kiihtyy\nsitä mukaa mitä lähemmäksi maaliviivaa voittoisa juoksijakolmikko\njoutuu. Tuntuu kuin taivaan sähköllä ladattu pyörremyrsky kiertäisi\njuoksijoiden rataa ulommassa katsojapiirissä. Puuttuu vain, ettei\nse tempaa hattuja riemumerkkeinensä ja sadetakkeja matkaansa\nkieputtaakseen niitä taivaan tuuliin.\n\nSe on suuren maailman välitön ja voimakas tunnustus pienen maan\nvoitokkaille pojille ja heidän suurelle yhteissaavutukselleen. Ei\nkukaan tahdo eikä voi kiistää sen arvoa, koska se koruttoman väkevästi,\nsydämiin käyvästi puhuu itse puolestaan.\n\nVälittömästi juoksun jälkeen suoritetun palkintojen jaon aikana\ntunnelma kohoaa ja lämpenee yhä. Kunniakorokkeelle nousee voitokas\npienen maan kolmikko. Kunniasalkoihin kohoaa kolme siniristilippua.\nMaamme laulun tunnelmallinen sävel kohoaa ja kiirii kansainvälisen\nsuurkatsomon laidasta toiseen, ei pyörremyrskynä, vaan hartaana sydämiä\nvärisyttävänä rauhan hymninä.\n\nSillä hetkellä varmaan maailman kymmenien kansojen näkymättömät\nkuulijat samoin kuin heidän näkyväiset edustajansa suurkisojen\nstadionilla ajattelevat hetken lämpimän myötämielisesti pientä maata\nja sen kansaa, jonka nuorukaiset ovat maailman valioiden kilpailussa\nsuuren työn tehneet, kolmoisvoiton saavuttaneet.\n\n\n\n\nTERVAN VOIMALLA.\n\n\nOli maaliskuinen sunnuntaipäivä. Aurinko paistoi jo hereästi, päivän\npuoleisista räystäistä tipahteli vesi. Kilpailut oli ilmoitettu\nalkavaksi kello kaksi, tietenkin vanhaa lukua ja ajanlaskua. Vanhan\najan hiihtokilpailusta nyt muutoinkin on kertomuksen aihe. Tämän\nsaattaisi päätellä jo kilpailuun aikovien suksista, jotka ovat pitkiä\nja kapeita, kärki- ja kantapuolestaan enemmän tahi vähemmän sujakoita:\ntorniolaisia, kajaanilaisia, haapaveteläisiä...\n\nNiitä oli Kokkilan talon asuinrakennuksen pihanpuoleisella seinämällä\nnojallaan yli kaksikymmentä paria. Auringon paisteessa niiden\ntummaksi paahdetut vast’ikään voidellut ja lämpimiksi hangatut pohjat\nkiiltävät ja välkkyvät. Mutta kuitenkin vielä joku kilpailuun aikova\npunapaulainen hiippalakki keliä tunnusteltuaan sipaisee liukupuihinsa\nsalaisimpia voiteitansa: keltaista vahaa, valkoista parafiinia sekä\nvalaskalan rasvaa, jonka jäljeltä suksen pohja välkkyy yhä enemmän kuin\nhopeakarvaisen vesisaukon selkä.\n\nNiin rasvaavat ja välkyttelevät sujakoitansa seutukunnan kuuluisimmat\nhiihtomiehet ja kilparatsut: Jussit, Masat, Asariakset, jotka\ntunnetaan yhtä hyvin ristimä- kuin liikanimiltänsä. Heidän uskollisina\nseuralaisinansa ja heistä salaista oppia ottaen varustautuvat ja\nuhoovat monet pienemmät tekijämiehet, joiden suksenpohjat kylläkin\njo välkkyvät, vaikka suksen omistajan nimi ja maine makaa ja\nvälkehtii vielä tulevaisten toivojen varassa. No, toivossa aina\non hauska elää, ja kylläpä eletäänkin. Jos ennakkopuheisiin on\nuskomista, niin ensimmäisellä palkinnolla, viidenkymmenen markan\nviheriäisellä setelirahalla on tämän illan palkinnon jakajaisissa\nmonta onnellista omistajaa. Kauppansa tulevat tekemään myös toinen\npalkinto, kolmekymmentä markkaa, ja kolmas palkinto, kaksikymmentä\nmarkkaa. Kaunis saavutus se on vielä tämäkin seteliraha vajaan tunnin\ntyöstä. Tukkimetsässä sen omistajaksi päästäkseen saa mies heilua\npitkän viikon. Entä maine? Kuka tuntee ja mainitsee tukkimiestä\nparemmankaan litviikin jälkeen, mutta suksimies, hän on poikaa!\nYleisissä hiihtokilpailuissa palkitun toisen ja kolmannenkin Jussin\nnimi mainitaan kahden, kolmen pitäjän kymmenissä lukukinkereissä, jopa\nkaupungin aviiseissa.\n\nMuista kilpahiihtäjistä ja heidän lukuisista avustajistansa syrjässä\nseisoskelee kilpailun alkamista odotellen nuori vaitelias mies,\nliiankin vaitelias kilpahiihtäjäksi ja palkintojen tavoittelijaksi.\nSitä varten hän kuitenkin on tänään matkaan lähtenyt, tämä äänetön\nKustaa, tämä liian vaitelias, vieraan pitäjän mies.\n\nHän on nostanut suksensa erikseen ruoka-aitan nurkkaa vasten. Ne eivät\nole mitään tunnettua pohjolan mallia, omatekoiset pikinokat mitkä\nlienevät, vain tervalla ruskeiksi paahdetut yltä ja alla. Näin kaiken\ntietävät ja kaiken nuuskivat pikkupojat tästä ison pihan ja pirtin\npuolella aikuisillekin kuiskivat.\n\nMyös valkotakkiset punapaulaiset kilparatsut ovat huomanneet\nvähäpuheisen kilpakaverin ja hänen pikinokkaisensa. Alokkaat, jotka\neivät lähemmin tunne tätä miestä, uhoilevat edelleen rempseän\nsuuriäänisesti: Tule vain tänne, tuohipitäjän tuppikuono pikinokkinesi!\nSaat kyllä mitä kuuluu ja kuka käski!\n\nMutta Masat ja Asariakset, ladun tunnetuimmat tekijämiehet ovat käyneet\nihmeen vaiteliaiksi. Nenäänsä tuhahdellen he syrjäsilmin vilkuilevat\nvieraan pitäjän miestä, joka ei näytä olevan heistä ja kilpatouhuista\ntietääkseenkään. Heidän tuoreessa muistissaan on tosiasia, jota ei\nvoi kieltää. Tuo mies, tuo sama etäisemmiltä mailta Rantalahden talon\nkotivävyksi kihnautunut tuppikuono on jo muutaman kerran tehnyt heille\ntempun, jonka muisto ei kirvelemästä lakkaa. Ensipalkinnot, viheriäiset\nsetelirahat on hän hävyttömästi nykäissyt heidän nenänsä edestä.\n\nJa jospa olisi mies edes miehen kokoinen, jonkin näköinen. Suksensa\nnäköinen hän on, kuiva pikitikku! Auringon paahtama kääkkä! Jos kysyt\nhäneltä mitä tahansa, niin yksisanaisesti vastaa, naurahtaa, narahtaa\nkuin rasvaamaton oven sarana. Mistä olet saanut tuommoiset pikinokat?\nMetsästä! Mitä olet vetänyt voiteeksi pohjien alle? Tervaa!\n\nTervaa, senkin... Ja pitipä hänen taas tännekin noilla tervapohjaisilla\npikinokillansa! Jos tuo mies täällä omassa kylässä voittaa, niin jopa\nteki maine miehille elinikäiset häpeät!\n\nYksi ja toinen tekijämiehistä vetäisee suksiensa pohjiin vielä yhden\nkerroksen parhaimpaansa tuon vieraan paikkakunnan miehen, tuon\npikinokan vuoksi, joka kutsumatta, uhoomatta on ampaissut heidän\napajilleen kuin ukkosilman hörhiläinen, tyhjän päällä liikkumattomana\ntuijotteleva sudenkorento. Mitä hän puuhailee tuolla? Muina miehinään\npihamaalla astuskelee, tarkastelee talon luokkia, aisoja ja multarekiä.\nHuonoissa tervoissa hänen mielestänsä varmaankin!\n\nKilpailujen palkintotuomari ilmestyy rapulle: Hei, hiihtomiehet!\nSisäänkirjoitus alkaa! Kilpailuun aikovat, asiaan kuulumattomatkin\nsäntäävät sisään, pieni pikinokkaisten mies viimeisenä. Mutta Jussi,\nyksi hänen tunnetuimmista kilpailijoistaan ja viimekertaisista\nhäviömiehistään, nykäisee talon nuoremman renkimiehen nurkan taakse,\ntyöntää kiiltävän markan rahan venkaleen kouraan, kuiskaisee muutaman\nkihelmöivän sanan hänen korvaansa viitaten ruoka-aitan nurkalle päin.\n\nTuvassa suuren pöydän päässä kirjoitetaan jo nimiä valkoiselle\npaperille ja sisäänkirjoitusrahat, kiiltävät hopeamarkat kilkahtelevat\nporsliinilautaselle. Eräs palkintotuomareista kirjoittaa ja kierittelee\narpanumeroita, kahdeksantoista rullalappusta pitkäkarvaiseen\nkoirannahkalakkiin. Jännitystä on ilmassa. Kilpahiihtäjä toisensa\njälkeen käy nostamassa lappusensa, pienet pojat seuraavat sivusta\nhievahtamatta, hengähtämällä, silmät tapillaan.\n\nHyvin onnestaa, ketä onnestaa, vieraan paikkakunnan pikinokkaista\nkerrassaan niin hyvin, että saa ykkösen sekä hyppysiinsä että\nrintaansa. Hörönaurahduksia kuuluu puolelta ja toiselta:\n\n— Noin sitä pitää! Kun ensinnä lähtee, niin varmasti ehtii!\n\n— Ainakin samana päivänä palkinnonjakajaisiin!\n\n— Ja kun valmiiksi tervatulla suksella laahaa latua, niin toistenkin\nkelpaa... silleen kelpaa hiihtää! hö-höhöö!\n\nNäin arvelee Jussi, viitosen mies ja hännillä ajaja. Sanoo hän siihen\nvielä jotakin muutakin, mutta se hukkuu ja sekautuu yleiseen naurun\nhörinään. Sitten kiiruhdetaan ulos pihamaalle ja pellolle, josta\nkahdenkymmenen kilometrin kilparata alkaa. Miehet lähetetään matkaan\nviivyttelemättä minuutin väliajoin.\n\nNumero ykkönen, se vieraan paikkakunnan harvapuheinen mies, potkaisee\nniitylle viettävää latua pitkin ensimmäisenä. Latu on vetävän kirkas\nja keväinen lumi karheaa. Mutta pikinokka, kumpainenkin suksi\njarruttaa ja jyrhää, potkaisemallakaan eivät luista. Jotakin on nyt\nvinossa. Mies hypähtää hankeen ja kääntää suksensa pohjat päivään\npäin. Ne ovat kauttaaltaan lumessa ja jäässä. Hän pyyhkäisee niitä\nkämmenellään. Tuoretta tervaa on vedetty vahvalti suksien pohjiin.\nSe on tehty ilkitarkoituksessa sisäänkirjoittamisen aikana, siitä ei\nepäilemistäkään enää.\n\nKunnottomat lurjukset! Että kehtaavatkin! Lumihangessa seisoen Kustaa\nkatselee ylös mäkeen kiloilevaa latua, jota pitkin kilpaveikko numero\nkakkonen jo täyttä häkää työntää ja kahistaa. Viheliäinen tervakäpälä!\nOletkohan sinäkin jo yksi niistä? Kustaan tekee mieli tempaista\ntervatulla suksella kilpailijaansa päin taulua, häntä ja kaikkia muita.\nOnko tuo nyt kilpamiehelle sopivaa, tämmöinen?\n\nMutta ei kai hän vääryyttä kärsineenäkään voi ryhtyä tappelemalla\noikeuttansa hakemaan? Ei parane ryhtyä. Helposti hän aavistelee, miten\nsiinä kahakassa vieraan paikkakunnan yksinäiselle miehelle kävisi.\nLyötäisiin kuin vierasta sikaa. Ei, jotakin muuta on yritettävä. No,\nmiksikä ei voisi yritellä yhä eteenpäin näillä tuplaten tervatuilla\nsuksillansa. Syrjään kerkiäisi siirtyä myöhemminkin jossakin\nsopivammassa paikassa metsäisellä taipaleella. Hän astuu suksilleen,\npotkaisee, työntää, jungertaa. Ladun varressa olevalle niittyladolle\nhän ehtii, ennenkuin minuuttia myöhemmin lähtenyt kilpaveikko tavoittaa.\n\nKustaa tempaisee puukon tupestaan ja veistää tervattuihin suksen\npohjiin jäätynyttä lunta. Nahkea tervansekainen jääsohjo tarttuu\nilkeästi sormiin ja puukonterään. Törkeältä tuntuu ja mahdottomalta\nnäyttää. Ja harmittaa vielä sen lisäksi, ettei mies tahdo enää\nnahkoihinsa mahtua. Kaikkea keksivät ja kehtaavat, senkin...\n\nJo porhaltaa kakkonen ohitse, pärskäyttää nenäänsä ja naurahtaa: Eikö\nluista? Luistaa! heittää Kustaa takakäteen ja pyyhkäise puukostansa\nladon kynnyspuuhun jäätä ja tervaa. Se on hidasta, törkeää työtä\nmiehelle, jonka sisu kihelmöitsee. Jospa edes saisi vetää luota mönjää\nmuutamien äijien naamapuoleen! Se varmaan helpottaisi. Ei saa. Täytyy\ntuhertaa sitä täysin viattoman ladon kynnykseen. Jo hiihtää ohitse\nkolmas mies. Myös hän heittää osaaottavaisen sanansa, mutta saa sen\ntervaisena takaisin. Neljäs menee toki äänettömästi. Sen sijaan viides,\npitäjän keisari ja kyläkilpailujen kunniakukko loistaa sen näköiseltä\nkuin olisi nauruaan pidätellen odottanut tätä jo kaiken aikaa.\n\n— Tervaatko sinä...\n\n— Tervaan minä!\n\nKustaa pyyhkäisee viimeisen kerran puukkonsa puhtaaksi ja alkaa hangata\nsuksenpohjaa paljaalla kämmenellään. Suksi lämpenee, miehen mieli siinä\nmukana. Kunhan tervattu puu nyt jäähtyy tuossa hetken vielä, niin\nlähdetään tästä! Kahdeksannen miehen jälkeen hän lähtee.\n\nPian hän lämpenee ja imee latua kuin ajokoira tuoreita otuksen jälkiä.\nSuksi luistaa nyt hyvin ja edeltäjien sauvoimien jäljet tuntuvat liian\nlyhyiltä. Hän työntää ja potkaisee, vauhtiaan hellittämättä nuolaisee\nvastamäet, samaan menoon hujeltaa niitä seuraavat myötäiset...\nTervaatko sinä... Odotahan, punakinttuinen kannuskukko, niin tervaankin\nvielä! Yllättävän pian hän tavoittaa edeltäjänsä. Latua! Siitä sanasta\nvoimaa lähtee. Muutamalla potkaisulla mies jää pensaikon pimentoon.\nSeitsemäs on sinnikkäämpi, mutta eipä tervasuksen edessä pitkälti\npyristele hänkään. Ilmaa jäävät haukkomaan ukko kuin ukko. Hyvä on\nalku. Seuraava mies onkin jo se juutas, se punaräpyläinen kannuskukko.\nHänen niskaansa pitää puhaltaa jokin voimakkaampi sana. On kai niitä\nsuomenkielessä voimasanoja niin paljon kuin on sanojen tarvitsijoita,\nehkä enemmänkin vielä. Mutta kiivaasti kiskovan takaa-ajajan mieleen\nmuistuu tällä kertaa ennen muita yksi voimallinen sana, liiankin\nvoimallinen voitollisen hiihtäjän irti päästettäväksi, niin hänestä jo\nalkaa tuntua, kun tervattu suksi näin hyvin luistaa ja vihansykkyrät\novat päässeet jo juoksevina lankoina pitkälle ladulle purkautumaan.\nEikö voisi täräyttää häntä jollakin muulla vähemmän jumalattomalla,\nmutta kuitenkin yhtä voimallisesti tärähtävällä sanalla? Miksi ei\nvoisi, varsinkin kun sellainen sana on ihan käden ulottumalla. Se on\njo kädessä, paljaassa tervaisessa kädessä, johon hän sen vuoksi ei ole\nvoinut edes rukkasta sovittaa. Nyt se on hänellä kielen takana, sen\nsielua hivelevän myötämäen alkaessa, jossa hän punapaulaisen tavoittaa.\n\n— _Tervan_ voimalla!\n\nHätäytynyt mies pompahtaa ladun viereen, jääden suu ammollaan\nkatselemaan tervamiehen tuimaa menoa. Voi, miten suloista voidetta\nse olikaan hiljaisen sydänmaan miehen syyttä tervatulle sydämelle.\nHänen suksensa luistivat ja hän oli nyt vedossa, elämänsä vedossa,\nkäyttääksemme nykyajan kenttämiesten sanontatapaa.\n\n_Tervan_ voimalla... _Tervan_ voimalla... Rata oli kahteen kertaan\nkierrettävä ja monta kertaa hän sen kestäessä sai puhaltaa sen selväksi\nvoimasanallansa, josta aina kihosi hänelle itselleen käyttövoimaa.\n\nJa näin Kustaa, harvapuheinen sydänmaan mies voitti kilpailun\nkahteen kertaan tervatuilla suksillansa. Hän sai hyvin ansaitun\nviisikymmenmarkkasensa ja häipyi laduilleen vähin äänin kuten oli\nsaapunutkin. Vielä pari kolme tällaista kilpailua, niin hän ostaisi\nhevosen. Suotakoon anteeksi hänen ensi kuulemalta häpeämättömät\najatuksensa. Hän oli köyhän sydänmaan talon vävy, aikansa mies,\nammattilainen, joka hiihteli viheriäisiä setelirahoja tervan voimalla.\n\n\n\n\nTÄHTILIPUN ALLA.\n\n\n7.69!... Yli!\n\nLaaja katsomo kohahti. Huutoja, kättentaputuksia kuului monelta\ntaholta. Jesse katsahti ympärilleen ja naurahti. Minkä vuoksi tämä\nkohina? Ei kai se ollut mikään ennätys, ei lähelläkään sitä. Mitätön\nsitä paitsi.\n\nVahingoniloa!\n\n»Ylirappeutuneen kulttuuri-ihmisen todella vilpitön ilo on enää vain\nvahingonilo!» Jesse muisti nämä henkevän opettajansa Ohion yliopiston\nestetiikan professorin sanat ja naurahti uudelleen ääneen. Olisipa se\npaukaus, kun Jesse Owens, pituushypyn loistava maailmanennätysmies\nkoekilpailussa astuisi toisen... ja kolmannen kerran yli, eikä sitten\npääsisi edes loppukilpailuun. Siinä olisi sivistyneelle maailmalle\nsensaatiota kerrakseen! Ja jenkeille purukumia koko Berliinin kisojen\najaksi.\n\nHän käveli vauhdinottopaikalle ja kietoi viheriän huovan jalkojensa\nympäri. Kolea tuuli kävi. Aurinkoa ei näkynyt, eipä juuri pilviäkään,\nmutta kuitenkin muutamia kylmiä vesipisaroita pirskahteli hänen\nkäsivarsilleen ja kasvoihinsa. Ulkoinen, jopa sisäinenkin kylmyys\nvärähdytti epämieluisasti nykäisten hänen hartioitaan. Eurooppalainen\nkolea ilma! Ja amerikkalainen! Hän hymähti hieman katkerasti.\n\nHänellä oli ollut jo menestystä »tähtilipun alla» niin paljon kuin\noli odotettu, ehkäpä enemmänkin. 100 metrillä oli maailmanennätysaika\nja kaksi »tähtilippua» oli saatu salkoihin, kahden värillisen,\nmulatti Owensin ja »täysipimeä» Ralph Metcalfin ansiosta. Tai\noikeastaan, tietenkin se oli tapahtunut U.S.A:n valtion yliopiston,\ntreenari Snyderin, newyorkilaisten dollariprinssien ja chicagolaisten\nsikasäilyke-prinsessojen ansiosta. Owensille, Metcalfille, Williamsille\nym. ym. puoli- ja täysipimeille riitti hyvin, kun saivat kunnian\nkilpailla »tähtilipun alla», kun saivat armon matkustaa maailman\nsuurkisoihin laivassa U.S.A., seurassa mr New-York, Miss Chicago...\nvaikkapa vain välikannen alla.\n\nOliko »puolipimeän» Jesse Owensin sydän hämärä ja mieli musta jostakin,\njollekin? Mitäpä syytä hänellä olisi ollut sellaiseen? Yksi kultamitali\noli jo hänen taskussaan ja laakeriseppele oli painettu hänen\nkulmilleen. Tänään painettaisiin toinen seppele, kultamitali toiseenkin\ntaskuun! Huomenna mahdollisesti kolmas, jos hänelle nyt onnistuisi\ntoinen tai kolmas koehyppy ja hän pääsisi loppukilpailuun.\n\nMutta minne hän maaton, koditon Jesse-parka istuttaisi kolme\nmuistotammeaan? Arvattavasti jonkin amerikkalaisen kaupungin puistoon:\nNew Yorkiin, Chicagoon, Ohioon! Suuren U.S.A:n ja sen tähtilipun\nainutlaatuisten suursaavutusten kunniaksi!\n\nEi! Jessellä oli kuin olikin nyt jotakin myrkkyä veressä ja puolipimeää\nvälikannen alla. Se ei ollut milloinkaan hyväksi. »Katkera mieli,\nsyystä tai syyttä, on kuin laimentamaton myrkky, joka ennen pitkää\ntuhoaa laidat siitä astiasta, jossa sitä säilytetään.» Myös tämä oli\nOhion yliopiston opettajan sanomaa. Nuoren kokemattoman elämänsä ja\nloistavasti alkaneen urheilu-uransa aikana oli Jesse Owens jo monta\nkertaa pannut merkille, miten syvä elämänviisaus piili näissäkin\nkunnioitetun opettajan elävästi muistiin painuneissa sanoissa.\n\n— Owens!\n\nHänen nimeänsä huudettiin. Jesse pompahti ruohikolta ja alkoi\nverrytellä. Haluton hän oli ja viluinen. Kylmä, ilkeätuntuinen\nvärähtely hartioissa jatkui. Ruohikolla istuessa se oli hakeutunut\nalemmaksi. Kylmiä palloja kuin jääpuikkoja tuikahteli käsivarsissa,\npohkeissa, lonkkanivelien kohdalla. Kolea eurooppalainen ilma ja juuri\näsken juostu 200 metrin alkuerä velkoi osaansa. Miksi hänen olikin\npitänyt riuhtaista se maailmanennätysaikoihin? Olisi kai siihen ollut\naikaa ja tilaisuutta välierissä ja loppukilpailussa.\n\n— Owens! Hyppypaikalle!\n\nSe kajahti käskevästi, milteipä terävän pistävästi kuin kiviseinään\nammuttu kaksoislaukaus. Jesse otti muutamia nopeita, voimakkaita\nverryttelyaskeleita ja käveli verkalleen askelmerkkiensä kohdalle.\nTuulenpyörre ryöpytti hyppylaudan kohdalla punaista santaa. Hän katseli\nsitä vauhtiradan päässä hieman kyyrysillään kädet lanteilla seisoen,\nedessä olevaan tehtäväänsä keskittyen.\n\nKylmä suuri vesipisara putosi hänen niskaansa vierien jääkarpalona\nselkää pitkin alas. Hän värähti, kohosi ja katseli ympärilleen. Sadat,\ntuhannet kiiltävät kiikarit tuijottivat laajan katsomon kaikilta\nparvekkeilta, niinkuin saalistansa vaanivan ristilukin silmät.\nNe heittelivät kylmiä säihkeitä. Tuhansilla pistävillä kärjillä\nne naulasivat nahkaa ihoon, pistivät, ilkkuivat, vaativat: Olet\nEuroopassa! Joko tunnet sen nahoissasi! Jesse! Olet saanut kunnian\nedustaa U.S.A:ta! Jos petät luottamuksemme, niin varo... varo.\n\nJesse katsahti ampujiin, U.S.A:n armollisiin herroihin, ystäviin,\nEuroopan armottomiin naulaajiin, vihollisiin. Hänen kasvoillensa\nvalahti hieman nöyrä, hieman avuton »keep smiling»-naamio, joka\nniin hyvin sopii ja pukee isänmaattoman mustan, jopa puolimustan\nkasvoja kansainvälisellä kilpa-arenalla »tähtilipun alla». Mutta\nsisimmässään Jessen täytyi itselleen tunnustaa, ettei hän milloinkaan\nennen näin vastenmielisesti ollut irtautunut pituushypyn vauhtiradan\nkeskittymispaikalta.\n\nPelkäsikö Jesse Owens? Ei, hymyillen hän sipaisi jalkojansa, kyyristyi\nja lähti. Ja taas tuijottivat tuhannet kiiluvat kiikarisilmät nuolena\nkiitävän kultamitalisprintterin ja pituushypyn maailmanennätysmiehen\ntummaan, komeaan vartaloon, joka punaisen pölypilven saattelemana\nläheni valkoista ponnahduslautaa. Ponnahdus. Komea leiskahdus. Mutta\npysähdys oli tuntuman verran keskeneräinen, hieman töksähtävä, niinkuin\nmiehen pian olisi pitänyt päästä kuulemaan ja näkemään, miten kävi. Se\nsanottiin hänelle ennen kuin hän kerkisi ruohokentälle huopansa luokse.\n\n7,54!... Yli!\n\nÄskeistä äänekkäämmin katsomo kohahti. Eurooppalainen vahingonilo, se\n»ainoa vilpitön ilo» ulvahti: Kas sillä tavalla, sinä puolipimeä! Sinä\namerikkalaisen risteilijän afrikkalainen apumoottori! Astuhan vielä\nkolmannen kerran yli! Mutta oma joukko pettyneenä kihisi: Hän häpäisee\nU.S.A:n. Hän hävittää kultamitalin meiltä! Jesse Owens! Sinä mulatti ja\nmustapää! Jos vielä kolmannen kerran raapaiset lankun ylitse... niin et\nsaa sitä anteeksi... tissäkään!\n\nMutta Jesse Owens, kylmän Euroopan maalitaulu, kaikki kaikessa Amerikan\nsyntipukki, kääräisi huovan tumman, kuvankauniin, loistavilla lahjoilla\nvarustetun ja viimeiseen vireeseen treenatun vartalonsa ympäri. Hän\noli yksin ja hänen oli kylmä, ruumiin vilu, sielun kolea yksinäisyys.\nMissä oli etelän ystävällinen aurinko? Missä yksi ainoa pyyteettömän\nystävällinen silmä? Vihreän huovan sisällä vihreällä kosteatuntuisella\nnurmikolla maaten hän etsi niitä, lämmittävää auringon sädettä,\nepäitsekkään ystävän silmää, mutta ei löytänyt niitä. Mitä näkyi\nvastustajien rintamalla, sen hän arvasi. Mitä ns. ystävien leirissä,\nsitä hän kourakiikarillansa kotvan aikaa tarkasteli.\n\nEtupenkillä takasuoran parhaimmilla paikoilla hikoili ja tuskaili\ntuttu mies, nuori satakiloinen asianharrastaja, satamiljoonaisen\ndollaritirehtöörin poika, joka liukui kuin lihava kultakala\nisäkultaisen mukaansa tempaavassa vanavedessä. Mikä tuska ja\ntunnonvaiva nuorella arvon herralla! Kokonaista kaksi viikkoa hän on\nuhrannut kalliista ajastansa vaivautuakseen näkemään tämän... tämän\nskandaalin, tämän häpeän! Jesse riivattu! Sitä vartenko me olemme sinut\nyliopistoihimme ottaneet! Sinulle erikoisvalmennusta kustantaneet! Jos\nklikkaat viimeisellä kerralla, niin...\n\nOikealla hänestä, punaisena ja rehevänä kuin komein ansarikukka,\nistuu oman koulun opiskelutoveri, myös kauniisti kasvavalle\ndollaripenkille istutettu säilyketehtailijan tytär, hyvin komea tytär,\nirlantilaissyntyinen ja -kuosinen nenä vain sopivasti »paklattu» ja\nsuoristettu, liiaksi valloilleen pyrkivät vartaloviivat hierottu,\nvoideltu ja manklattu, etteivät ne muotipuvun alta enää juuri\npaljoakaan muistuta niitä lihavia liikkiöitä, joita tuhatmäärin joka\npäivä vaunusiltaa pitkin juoksutetaan isäpapan koneisiin... »Voi,\nJesse parka! Sinun tähtesi tässä täytyy hävetä! Jospa nyt kuitenkin\nonnistuisit! Jos sinä tuot meille pituushypyssä kultamitalin, niin...\nniin minä otan sinut kuin otankin saföörikseni, sanokoon pappa mitä\ntahansa!»\n\nKunniavieraiden osastossa valmentaja Snyder, silmälasit hiessä,\nolkihattu päässä, se hieno ja herttainen mies: Jesse, poikaseni!\nSuonissasi virtaa valkoisen miehen verta. Katso toki vähän! Sehän on\nvasta meidän kolmas kultamitalimme! Aiotko heittää sillä voileipiä!\n\n— Owens! Viimeinen hyppy!\n\nJesse nousi, heitti huovan, kiskaisi verryttelypuvun. Hän juoksi\ntuimasti paikallensa, ryöpsähti eteenpäin, perääntyi taaksepäin.\n\n... valkoisen miehen verta. Niinpä kyllä, setä Snyder. Mutta pohja\non pikipimeää, Afrikan auringon lämmittämää neekeriverta! Sitä on\npiinattu! Sitä on piiskattu! Kansalaisvapauksillaan ja demokratiallaan\nkerskuvan valkoisen miehen ruoskalla on sitä kuolemaan asti orjuutettu,\nhalveksittu, vaivattu! Vain yhteen me kelpaamme lämpimän veremme,\npakanallisilla lahjoilla armoitetun ruumiimme ansiosta: Kultaa ja\nkunniaa takaa-ajaviksi vinttikoiriksi U.S.A:lle tähtilipun alla!\n\nJesse tunsi verensä jälleen lämpimäksi. Se virtasi kuumana päähän,\nkäsiin, jalkoihin. Jääpuikot, piikit ja naulat varisivat kuin kuivat\nkarvat hänen joustavalta iholtansa. Jostakin kymmenien sukupolvien\ntakaa Afrikan aroilta, lämpimän auringon alta kohosi täysi musta\nlämminverinen esi-isä kuin alkuapina, käveli joustavasti keikkuen ja\nnauroi valkoisten väkivahvojen kulmahampaittensa takaa.\n\n— Jesse, poikaseni! Hyppää sinä vain tähtilipun alla! Siitä on heille\nkunniaa ja iloa! Lämmin veresi on voittamaton! Siitä on sinulle\nitsellesi iloa! Hyppää, Jesse! Hyppää!\n\nJesse kyyristyi, hymyili ja hyppäsi. Se oli vain semmoinen täysivarma,\nvarovainen hyppy. Tuhannet silmät tuijottivat.\n\n7.75!... Kylmä Eurooppa vaikeni. Riemuisa meteli kävi omassa seurassa\ntähtilipun alla.\n\nJesse Owens, koditon, isänmaaton kolmen kultamitalin mies, kääntyi ja\nhymyili päin aurinkoon. Se oli päässyt pilven takaa ja tervehti häntä\norpoa onnen miestä lämpimällä äidinsilmällänsä.\n\n\n\n\nVESIKOE.\n\n\nKalle, Leppälän talon nuorempi poika oli itsekseen jo muutaman\nvuoden ajan harrastanut urheilua. Heitoissa ja juoksuissa hän oli\npäässyt jo melkoisiin saavutuksiin, mutta hypyt yleensä, pituushyppy\nerittäinkin oli hänelle murheen kynnys. Joka ainoa kerta se vei hänen\nottelupisteensä penkin alle ja vielä sitäkin alemmaksi.\n\nKalle ei jaksanut käsittää, miksi maan vetovoima juuri hänen\nkohdallansa niin tavattoman tehoisasti vaikutti. Nähtävästi vaikuttivat\nmyös muutamat muut seikat. Vauhdinottoaskeleet eivät sopineet, minkä\njohdosta hyppy sattui miten sattui, väliin vasemmalle, väliin oikealle\njalalle, toisinaan lankun eteen, toisinaan sen taakse. Vain aniharvoin\nhänen ponnahduksensa sattui oikeaan paikkaan, kilpailussa tuskin\nmilloinkaan.\n\nKaikilla muilla oli enemmän taitoa ja keskityksen voimaa. Heidän\naskelensa näyttivät sattuvan aina. He sätkähtelivät kuin kutusalakat,\nsellaisetkin miehet kuin Pajusen Ville. Mokoma länkisääri! Ruodoton\nvyyhti! Entäs kun miehellä ei vauhtia juuri nimeksikään. Ja kuitenkin,\ntällainenkin mies kilpailussa hetkauttelee viiden metrin paremmalle\npuolelle. Se on saavutus, josta Leppälän Kalle ei uskalla edes unta\nnähdä.\n\nNiin kauan se Leppälän poikaa harmitti, että hänen täytyi ryhtyä\nerikoisharjoituksiin. Mutta valitettavasti talon kiviset pihatanhuat\neivät olleet juuri parhaimpia paikkoja sellaisiin harjoituksiin.\nSeuratalon kenttä taas oli kaukana kylällä ja iltaisin oli siellä\nkylän poikia. He olisivat heti olleet pitkin kauloin katselemassa ja\nleukailemassa, sellaisetkin, jotka itse eivät mitään yrittäneet eivätkä\nmihinkään pystyneet.\n\nKauan aikaa Kalle tätä pulmaa mietiskeli samalla yksinäistä ja\ntarkoitukseen sopivaa hyppypaikkaa itselleen etsiskellen. Vihdoin\nhän sen löysi metsälohkon reunassa sijaitsevan Kirvesniityn halki\njohtavalta polulta. Siinä ei ollut mäkeä eikä mutkaa, ei kantoa eikä\nkivennupulaa. Milloinkaan ei liioin vääräleukaisia, pitkin kauloin\nnorkoilevia katselijoita, mikä oli tämän uuden löydön kaikkein parhain\nja miellyttävin puoli. Päiväkausiin ei Kirvesniityllä mahtanut liikkua\nmuita kuin jokin kesäkarvainen jänis tai metsäkana.\n\nTämän hyvän löydön tehtyään Kalle jätti kaikki muut\nurheiluharrastuksensa. Illoin, aamuin, joskus päivällisen jälkeisellä\nruokatunnillakin hän paineli keveää juoksuhölkkää metsäniitylle,\npoukahteli mennessään, hypähteli tullessaan, miten milloinkin huvitti\nja aikaa riitti, kymmenen, kaksikymmentä, viisikymmentä kertaa.\nVauhtiaskeleita hän ei mitellyt, mitäpä niistä. Toisinaan hän saattoi\nsyöksähtää viisi askeletta, toisinaan jopa viisikymmentä, kuinka\nkulloinkin mieleen juolahti kimmoisaa polkua kukkivien heinämättäiden\nvälitse pinkaistessa.\n\nMuutamia viikkoja näin vapaasti koikkelehdittuaan hän kuitenkin alkoi\narvioida vauhdinottomatkojansa ja loikkaustensa pituuksia. Ne olivat\nsilminnähtävästi venähtäneet. Maan vetovoima tosin yhä vaikutti, mutta\nse ei vaikuttanut enää samalla tavalla. Pitkää kotimäkeä ylöspäin\njuostessaankin hän jo usein tunsi, miten askel oli keventynyt.\n\nEräänä iltana niityllä hypähdellessään hän löysi metrin mitan\nhousuntaskusta. Ajokärryjen katkennutta aisapuuta mitatessa se varmaan\nsattumalta oli sinne unohtunut. Hän mittasi kaksi parhainta hyppyänsä:\nNeljäseitsemänkymmentä!... Neljäkahdeksankymmentäviisi! Kas sitä!\nHän taivutteli mitan taskuunsa, hyppäsi kerran, pyörähti käsillänsä\nkolme kärrynpyörää ja hyppäsi toisen kerran. Keveältä tuntui elämä,\nkosteauhoinen, kukkatuoksuinen niityn ilma oli keveätä hengittää.\n\nKalle heittäytyi lepäilemään pehmeiden niittyvillamättäiden väliin.\nNiityn kimmoisa ruohomatto huokui lämpöisesti ja voimakkaasti.\nValkoapilan kukat ja punertavat kissankäpälät tuikkivat ja tuoksuivat\nmätästyynyjen takaa. Kalle silitteli ja hyväili niitä, hengittäen\nsyvään niiden mehukylläisiä tuoksuja.\n\nNeljä ja kahdeksankymmentäviisi! Pituushyppysaavutuksena se ei ollut\nvielä kovinkaan paljon. Ja kuitenkin se oli jo jotakin. Maan vetovoima\noli kadottamassa painajaisvoimansa, sitä se merkitsi. Siitä päästäisiin\najan ja harjoitusten avulla varmasti pitemmällekin. Kaikki, mikä\nkerran kasvamaan vapautui, se jatkuvasti kasvoi, metsän puu, hevosen\nvarsa, ihmisen lapsi. Miksikä ei kasvaisi myös hänen vajamittainen\npituushyppynsä, jos se riittävästi saisi kasvamiseensa tarpeellista\nravintoa? Täällä kimmoisalla niittypolulla se sai sitä: aurinkoa,\napilankukkia ja linnunlaulua! Vettä se myös tarvitsi ja sai. Sitä\nrävähti niskaan äkillisesti yllättävästä sadekuurosta, purskahteli\npehmeällä niityllä varpaiden välistä.\n\nNiityn halki virtasi vähäinen puro, jossa oli pieniä lampipoukamia\nsiellä ja täällä. Niissä oli kalojakin, pieniä mustia ahvenia,\njoita Kalle usein pikku poikasena oli ongella narraillut. Erään\nsellaisen poukaman rantaan johti hänen niittypolkunsa, jatkui se\nsiitä edemmäksikin, Kivistön mäkeen, jopa Hakalan torppaan saakka.\nMutta minkä tähden polku oli pantu kulkemaan leveän poukaman kohdalta\npuron ylitse, niin että sen vuoksi siltapuiksi oli paikalle täytynyt\nkuljettaa kaksi pitkää lankkua? Tosin kulkijoiden oli hupaisa niitä\nhetkutella, mutta pari syltä ylempää tahi saman verran alempaa olisi\npäässyt hetkumatta puolta lyhyemmillä lankuilla. Mitä käytännöllistä\ntarkoitusta oli tällä pienen puron pitkällä sillalla?\n\nKaikella on aina oma tarkoituksensa, kun se vain keksitään. Kalle\noivalsi puroputaman ja pitkän sillan käyttömahdollisuudet vasta\nsyyskesällä moniviikkoisen niittypolkujuoksentelun, hypähtelyn ja\nlevähtelyn jälkeen. Hyvä näinkin, että hän sentään lopultakin sen keksi.\n\nHän oli harjoitellut ja hypähdellyt polulla, metsässä ja niityllä\nerikoista paikkaa etsimättä. Oikein hyvää paikkaa ei täällä ollutkaan,\nvauhdinottoon nähden ei varsinkaan, sillä polku mutkitteli, minkä\nvuoksi suoraa ei riittänyt pitkään vauhdinottoon. Ainoastaan puron\nrannassa olisi ollut tarvittava matka suoraa, kimmoisaa niittypolkua,\nmutta sen päässä oli se käsittämätön pitkä silta, hetkuva lankku ja\nvesihauta.\n\nEiköpä voisi kääntää lankkuja sivuun ja hypätä vesihaudan ylitse? Siinä\nse oli, se pitkän sillan tarkoitus, joka tähän saakka oli pysynyt\nsalassa! Sitä mukaa kuin hyppytaito edistyisi, voisi toiselta, vaikkapa\nmolemmiltakin rannoilta kavertaa vesihautaa leveämmäksi... Ellei se\nkavertamatta ole jo tarpeeksi leveä? Tämä uusi ajatus juolahti hänen\nmieleensä, ennen kuin toinen kunnolla oli ehtinyt pois tieltä.\n\nKalle pompahti mättäikössä tutkimaan sitä asiaa. Se olisi pian tehty,\nsiltalankun laidan vain mittaisi. Tällä kertaa ei taittomittaa sattunut\nhänen taskuunsa, mutta saattoi hän mitata matkan myös askeleillaan. Se\noli kuusi askeletta, viisi ja puoli metriä, suunnilleen.\n\nTodettuaan asian Kalle raaputteli niskaansa, mutta jätti siltalankut\npaikoilleen siitäkin huolimatta, vaikka hän mättäiköstä ylös\nhypähtäessään reippaasti oli aikonut heittää ne sivuun. Kova onni\nkuitenkin, mutisi hän. Pitikö tuon nyt olla kuusi askelta. Viidessä\nolisi ollut riittämiin!\n\nSe oli, mikä oli. Minkäpä hän tehdylle mahtoi. No, tietysti hän olisi\nvoinut kaventaa purojuoksun muovailemaa vesihautaa, kitata savella\nja mullalla, puolelta ja toiselta. Ja sitten kuitenkin saada vaivoin\nkitatut mullat silmilleen! Ei maksanut vaivaa, parasta jättää koko\najatus.\n\nMutta kuinka ajatuksen jättää. Varsinkaan sellaisen ajatuksen, joka\nkesäisen auringon lämpimästi niskaan helottaessa on itsepäisen miehen\nkovaan kalloon pureutunut. Leppälän Kalle oli yksi kovapäisimpiä, sen\nolivat opettajat ja vanhemmat ja monet muut jo monta kertaa tätä ennen\ntodenneet. Ajatus palautui hänen mieleensä päivällä ja yöllä, pyhänä\nja arkena. Aina hänen silmissään kangasteli vain kimmoisa niittypolku,\njonka puron puoleisessa päässä sijaitseva vesilammikko oli kyynärän,\nkukonaskelen, verran liian leveä.\n\nMutta eräänä sunnuntaipäivänä tämäkin pulma selveni, kirkastui kuin\npilvimöhkäleen takaa esiin kiertyvä auringon lämpöinen kiekko, jota hän\nkahden niittymättään välissä selällään maaten kiikaroitsi.\n\nKuka oli vannonut, että purolammikko pitkän sillan kohdalla oli askelen\nverran liian leveä? Eikö ennemminkin miehen hyppy näin hyvän ja\nkimmoisan vauhdinottopaikan reunassa ollut askelen verran liian lyhyt,\njos nimittäin niinkin hullusti kävisi, että varpaat eivät pitäisi\nja hän mätkähtäisi takakäteen purolammikkoon? Ja entäpä tämä, jos\nvaikka mätkähtäisi? Asiako tuo oli kesäisenä päivänä? Ei kukaan olisi\nkatsomassa eikä ilkamoiden kurnuttamassa, ei muut kuin ojasammakko\nkenties, mutta senkin kurnutusviikot olivat jo aikapäiviä ohitse.\n\nPilvet olivat riekaleiksi hajautuneet. Taivaan kansi oli avara,\naurinko lämmin ja läheinen. Ja kuitenkin se oli Kallen mielestä niin\nsuuri ja etäinen. Väljät, vapaat näköalat avautuivat vesikokeeseen\nvalmistautuvan hyppääjän silmien eteen.\n\nOlisiko suuri Hannibal milloinkaan kulkenut Alppien ylitse, jos hän\nhetkeäkään olisi epäillyt, ettei läpäisisi niistä? Kirvesniityn leveän\npurolammikon ylitse ei kukaan kaksijalkainen ole tätä ennen loikannut.\nTänään se tapahtuu! Sen täytyy tapahtua!\n\nOn sanomatta selvää, ettei näin voimallisen latauksen jälkeen mikään\npurkautuminen enää ollut mahdollista. Panoksen täytyi paukahtaa\nja se paukahti. Kalle nousi mättäiköstä, käveli päättävästi\npurohaudalle ja käänsi siltalankut sivuun. Sitten hän asteli polun\nmutkaan keskiniitylle, sylkäisi kouriinsa ja otti vimmatun vauhdin.\nVauhtiaskelet eivät osuneet oikeaan paikkaan, ei läheskään. Mutta\nlaukaistu se nyt joka tapauksessa oli... ja jos tahtoisimme kuvata\nlopun lyhyesti ja kaunistelematta, mutta kuitenkin sopivasti sointuvia\nsanoja käyttäen, niin sanoisimme: Hyppy loiskahti... ja mies\nmoiskahti...\n\nMitään sen vaarallisempia seurauksia urotyöstä ei Kallelle koitunut.\nTosin vesi oli kylmää ja rapaista, mutta olihan nyt täysi kesä, ihana\nsuvi olikin. Monenkirjavaiset perhoset liitelivät niityn yllä, ja\nsirkat sirisivät alhaalla heinikossa. Vesikokeestaan joten kuten\nrannalle selviytynyt hyppääjä loikoili pian samassa heinikossa ja\nkuivaili pesunkestäviä housujansa.\n\nSe oli sittenkin tempaus, joka kerran oli tehtävä, ja kun se nyt oli\ntehty, niin sittenpä oli tehty. Tähänastisissa juoksuharjoituksissaan\nKalle oli milteipä kokonaan unohtanut erään tärkeän asian. Vauhti yksin\nei riittänyt, ei ponkaisukaan. Pituushyppääjän oli myös huolellisesti\nharjoitettava askelensa ja sovitettava ne niin, että sattui\ntarkoitettuun kohtaan. Siinä oli urakkaa lähiviikoiksi. Mutta ennen\nkuin muuraimet nevalla punoittivat, hän loikkasi ylitse kuivin housuin.\n\nKalle teki suunnitelmansa mukaan; joka päivä hän kärsivällisesti\nsiirteli ponnahdusmerkkejänsä ja harjoitteli askeleitansa, pitensi,\nlyhensi ja tasoitteli.\n\nKunnes sattui ja sattui tarkasti, jopa niin riemullisesti, että\npitäjän kaikkien urheilevien nuorten miesten tavoite, viisiottelun\nkomea kiertopalkinto kulki Kallen povessa Leppälän salin piirongin\nkoristeeksi. Se oli oikeus ja kohtuus, sillä oikeastaan siitä ei viime\nkesänäkään puuttunut enää muuta kuin kuuden metrin vesihautahyppy.\n\nMutta muurainten parhaillaan ollessa käveli Kalle pokaaleineen suolle,\nuskaltautuen vielä kerran kovennettuun vesikokeeseen. Palkintopokaali\nkädessään hän ponkaisi vesihaudan ylitse. Koe onnistui ja pian oli\nhopeapokaali kukkupäänä meheviä muuraimia. Naapuritalon pienessä\nullakkokamarissa odotteli varmaan eräs, joka mielellään pistelisi suon\nmeheviä hillamarjoja pieneen punaiseen suuhunsa.\n\nOnnistuiko myös tämä koe? Luultavasti, mutta sen lähempi selostaminen\nei mahdu eikä kuulu enää tämän jutun puitteisiin.\n\n\n\n\nVOITTAJANA MAALIIN.\n\n\nMaratonjuoksijoiden monikymmenpäinen joukko pulpahteli kaksi-,\nkolmirivisenä nauhana stadionin portista maantielle. Mutta yksirivinen\nalkupää harppoi jo milteipä huutomatkan etäisyydessä tietä reunustavien\nlehtipuiden varjossa. Kuumaveriset etelän miehet olivat johdossa,\neivätkä he nähtävästi muistaneet, miten pitkä ja voimia imevä taival\nmaratonmatka itse asiassa oli. Sitä tuskin olisi ollut syytä aloittaa\ntuhannenviidensadan metrin alkuvauhdilla.\n\nNäin Albin tuumiskeli antaen pompahdella edelleen jokaisen, kenellä\nnäytti olevan siihen halua. Monella sitä tuntui olevankin. Kun hän\ntien käänteessä katsahti taakseen, olivat jälkijoukon miehet sormin\nluettavissa. Mutta kannoilla rapsahteli Hanneksen keveä, tahdikas\naskel. Albin tunsi sen, vaikka ei olisi katsonutkaan. He nyökähtivät\ntoisilleen naurahtaen.\n\nIhmeen keveältä tänään tuntui juoksu. Vaikka tiepohja vaikutti liian\nkovalta ja iltapäivän aurinko paahtavalta, tunsi Albin itsensä\npirteäksi ja taistelukuntoiseksi. Näin mieluisaa alkuvaikutelmaa hän\nei muistanut kokeneensa pitkiin aikoihin vähemmänkään vaativissa\nkilpailuissa. Mutta häneltähän ei näissä kilpailuissa vaadittukaan\nliikoja, jos salaisesti toivoen asiantuntevissa piireissä odotettiinkin\nehkä. Ennakkomaine ja mainostus oli maratonjuoksijalle tarpeeton\nkoristus, painava sitä paitsi.\n\nJo kaksi viikkoa, milteipä koko Pariisissa oleskeluajan hän\noli joutunut toimettomana lepäilemään. Mikä tietää, vaikka\nharjoitusmatkalla sattunut nilkan nyrjähdys olisi koitunut miehelle\nja asialle eduksi? Keskenaikaista siitä vielä oli puoleen tai toiseen\nennustella, mutta hilpeä ja toiveikas oli nyt mieli. Se oli sisäinen\ntuntemus, jota oli tarpeeton itseltänsä kieltää.\n\nOman maan miehet, Ville ja Hannes hypähtivät ohitse. Albin tunsi, miten\naskel veti samaan tahtiin. Pienellä keveällä nykäyksellä sivuutettiin\npuolisen tusinaa eri maiden ja maanosien miehiä, ruskeita poikia\nvalkoisissa aurinkohiipoissaan, yksi oli täysi musta. Huoletonta oli\nmatkanteko Hanneksen vetäessä. Hannes oli mies, joka osasi läksynsä,\nkeveän juoksemisen taidon. Monet kymmenet monien vuosien aikana yhdessä\nsuoritetut harjoitusaamut ja kilpaottelujen iltapäivät sylkähtelivät\nhauskoina muistikuvina esiin, niinkuin ylimääräisinä tekijöinä olisivat\npyrkineet miesten matkaan vanhan tuttavuutensa perusteella.\n\nIlmestyi siinä usein kahden puolen leveää tietä muutamia\nnäkyväisempiäkin mukaan pyrkijöitä. Eräs niistä, nauhasta pidättelevän\nnaisen käsissä pyristelevä ruskea koira, karvaturri, muistutti\nerehdyttävästi niitä Puistolan ja Pakinkylän vaaniskelijoita, joiden\nvuoksi aamuvarhaisten juoksijoiden täytyi varautua kuin sotakentälle.\nNiitä ei kukaan pidättänyt, yllyttelivät nurkan takaa pienet\npoikaviikarit. Oli varattava kiviä housun taskuun, mikä siinä muu\nauttoi. Juoksijoista kukin vuorollaan jättäytyi hieman jälkeen toimien\ntähystäjänä. Kun sitten ruskea vainolainen, haukkuen ja rähisten\nläheni, niin kivi kurrana vastaan. Rakki vaikeni, ellei älähtänyt\nvieläkin pahemmin. Mutta ennen kuin se siitä jälleen hyökkääjäksi\nterhentyi, kerkisi juoksijoiden liuta näkymättömiin.\n\nHupaisa oli muistella näitä kuulakkaiden kevätaamujen harjoitusmatkoja,\ntovereita ja ystäviä, vakoojia ja vainoojia, jotka nekin näin vuosien\njälkeen ranskanmaalaiselta radalta katsellen pikku ilkeydestään ja\närhentelystään huolimatta olivat vain ystäviä.\n\nMutta minne pojat olivat hävinneet? Luultavasti jossakin poppelikujan\nkäänteessä jääneet jälkeen. Näin Albin oli muistelevinaan. Kolmas osa\nmatkasta oli jo juostu. Alkoi pitkä juoheva vastamaa. Edellä juoksevat\nkilpailijat näkyivät vastamaassa selvästi, kymmenkunta miestä kuin\nhiukan epäsäännöllisesti reunapuihin iskettyä porrasaskelmaa pitkissä\ntikapuissa. Olivatko ensimmäiset jo liiankin pitkällä? Väljältä tuntui\nhengitys, helppo olisi kiristää. Kestäisikö nyrjähtänyt jalka? Joko\nuskaltaisi yrittää?\n\nKestää! Kestää! Kestää se! Albinista alkoi tuntua, niinkuin joku olisi\nhokenut sitä hänen korvaansa. Takaapäin se kuuluikin. Hän vilkaisi\nolkansa ylitse. Halonen, kotimaan mies sitä jaloillaan naksutteli.\nMiehessä ei mitään säikähtämistä, mutta oliko vauhdissa toivomisen\nvaraa? Liian pitkiksi Jaakopin tikapuut olivat venähtäneet. Jos vielä\nvenyvät, niin katkeavat ehkä. Siihen ei ollut näissä kilpailuissa\nvaraa. Albin alkoi vetää.\n\nSe tapahtui parhaimpaan aikaan. Juohevasti kohoava vastamaa sopeutui\nparhaiten hänen vetäviin askeliinsa. Tien ja vartalon kulma ei\nmuodostunut tylsäksi, vaan kaventui teräväksi. Se oli kuin teroitettu\ntyöase, pölkynhalkaisijan kiila, joka hitaasti, mutta varmasti murtaen\ntunkeutui eteenpäin. Jo vuosia sitten kotoisten harjoituskiertojen\nmäkisessä maastossa hän oli tämän huomioinut. Kiilan lyhyempi sivu oli\naina sama, pitemmän mitta vaihteli vastamaan pituuden mukaan. Kuinka\npitkä mahtoi olla tämä käsillä olevan ranskalaisen kiilan sivu?\n\nHän tavoitti miehen, tavoitti toisen. Ennen kuin kiilan pitkä sivu\nolisi lopussa, siirtyisi edellä juoksevista vielä puoli tusinaa\njälkijoukon jatkoksi, siltä se hänestä alkoi jo tuntua jaloissa,\nrinnassa ja päässä. Maratonjuoksijan kunto perustui hyvään terveyteen\nsekä ankaraan ja johdonmukaiseen harjoitukseen. Mutta se pääsi täysiin\nja julkisesti näkyviin saavutuksiin vain harvoin kaikkien onnellisten\ntekijöiden yhteensattuman ansiosta.\n\nAlbin noppi kiinni edeltäjiään yhden toisensa jälkeen, ja hänestä alkoi\ntuntua, niinkuin nämä tekijät tällä hetkellä olisivat olleet hänen\npuolellaan yhtä paljon, ehkäpä enemmän, kuin kenenkään toisen tässä yli\nkuusikymmentä kilvoittelijaa käsittävässä maratonvoiton tavoittelijan\njoukossa. Tämä tunne riipaisi ja lämmitti hänen sydäntänsä. Olisiko hän\nansiokas sellaiseen saavutukseen tässä seurassa?\n\nSe oli kysymys, johon asianomainen itse oli tuskin kelvollinen suoralta\nkädeltä vastaamaan. Hän menetteli kuten pulmakysymyksissä usein ennen,\njätti mietteet valloillaan juoksemaan. Ne kyllä pitäisivät juonesta\nkiinni, vastaus kypsyisi, irtoaisi itsestään kuin syksyisen puun omena,\nmiehen ei tarvitsisi muuta kuin kopata se kiinni. Kiteytyen yhdeksi\nikää, kokoa, ulkonäköäkin muuntelevaksi kuvaksi ne alkoivat juosta.\nKuva seurasi kuin hellittämätön kilpailijan varjo, ei uhkaavana, vaan\nvoimia antavana ja innoittavana.\n\nPikkuinen se ensimmäisessä kehitysvaiheessaan oli, vaaksa selkää,\nsormen mitta jalkoja, tuskinpa pikkumiehen varjo pääsi edes miehen\nmittaiseksi vinosti paistavan auringon valossa. Mutta sisukas oli tämä\npeukaloinen. »Juuri niinkuin isänsä», valitteli muori suu tiukasti\nnapissa. Liiankin paljon mahtoi olla tuollaisessa itsepäisesti joka\npaikkaan päänsä kiilaavassa pojannappulassa muoriparalla paimentamista.\n\nJo tasaiseksi kääntyvässä maastossa sivuutettiin jälleen pari\nhätäisesti vilkuilevaa muukalaista. Varjona seuraava nappula oli\nvenähtänyt jo itse nenänsä ja välttämättömimmän vaatetuksensa\nhoitelevaksi koulumieheksi.\n\nAurinko paistoi ja meri säteili. Syksyisin se oli musta, kuohui ja\nmöyrysi. Mutta kauniita purjelaivoja juostiin katsomaan sekä syksyisin\nettä keväisin. Juostiin ja aina vain juostiin, satamaan ja satamasta\nkotiin, aamuisin kouluun, välitunneilla kirkon ja torin ympäri. Kyllin\najoissa ei aina ehditty koulupihalle riviin, mistä seurasi nurkassa\nseisomista ja nuhteita. Kotona oli huoli kengänpohjista. Kesällä tätä\nmurhetta ei ollut. Mitä enemmän juostiin, sitä vahvemmaksi tulivat nämä\nkasvavat pohjat. Mies varttui ja vahveni niiden mukana. Tuli muutto\nmaan pääkaupunkiin...\n\nJälleen tarkastusasema. Kuudesko se jo oli?... Se oli samalla jo\npuolimatkan käännös lehtipuukujaa somasti kiertävän silmukan päässä.\nTuossa oli se paikka, jossa hän ensimmäisellä harjoituskierroksella\noli nilkkansa nyrjäyttänyt tämänpäiväisen tosikilpailun onneksi.\nEdellä riensi enää vain kolme juoksijaa. Hän tunsi jo kaksi...\nItalian itsepintaiset pojat Blasien ja Bertinin. Mutta kuka oli\nheidän edellänsä? Siitä oli saatava selvyys, ennen kuin puolimatkan\ntarkastusasema joutuisi.\n\nAlbin kiristi vauhtiaan, sivuutti italialaiset, tavoitti heidän\nedeltäjänsä hyvää vauhtia etenevän kärkimiehen. De Mar, kuuluisa\namerikkalainen hän oli!\n\nAlbin sivuutti kärkimiehen ja sitten pian puolimatkan käännöspaikan.\nEnää ei ollut ketään tavoiteltavia, vain kunniakas maali yli kahden\npenikulman kovan tien ja helteisen työn takana. Yksi hyvä puoli oli\ntällä tavoiteltavalla, se pysyi paikallansa. Jokainen askel joudutti\nsitä lähemmäksi koko tehollansa.\n\nTuttu mies kääntyi puolimatkan sivutielle. Hannes, harjoitustoveri\nja edellisten olympialaisten maratonvoittaja. Hannes viittasi\nkädellään Pariisiin päin. »Jompi kumpi meistä», oli Hannes eräällä\ntämänkesäisellä harjoitusmatkalla sanonut. Sinun tehtäväsi! näytti\nhänen viittauksensa nyt ilmaisevan.\n\nSe viittaus sekä rohkaisi että velvoitti. Vastuu ei ollut enää kuuden\nmiehen, vaan kolmen, kahden, ehkäpä tällä kertaa vain hänen...\nhänen yksin! Miksi aurinko yhä noin läkähdyttävästi paistoi? Miksi\nsementtipäällysteinen tie uhkui kuin leipiään odottava arina?\nVarmaan juuri ne olivat tämän kilpailun vaikeuksia, jotka jonkun oli\nvoitettava. Jonkun oli tänä helteisenä päivänä vietävä pienen pohjoisen\nmaan värit voittoon... jonkun meistä kuudesta... toisen meistä\nkahdesta...\n\nYhä selvemmin Albin alkoi tuntea suuren tehtävän velvoituksen itseensä\nkohdistuvana. Mutta hän ei päästänyt sitä ajatuksiinsa. Siihen hän\nei tuntenut olevan itsellään vieläkään varaa, vaikka pahimpiin\nkilpailijoihin olikin jo huomattavasti etumatkaa. Hän työskenteli\nhetkeäkään hellittämättä sillä taidolla ja voimalla, jonka monivuotinen\nkärsivällinen harjoitus oli hänelle rakentanut. Se kestäisi, jos hyvää\nonnea edelleen riittäisi. Mutta siltä varalta tarvittiin jäseniin\njatkuvasti voidetta ja sopivaa mielen piristystä. Suurta siihen ei\ntarvittu, vain pientä kesähunajan pirskettä ja keväisiä ketunleipiä.\nMäärätietoisesti yhä kiristyvää vauhtia pitäen hän etsi ja löysi niitä.\n\nKuinka kerrankin Kallion puistokentällä... Niin, ensimmäisen kerran\nse oli, kun mies kellon mukaan juoksi kymmentätuhatta. Paljain jaloin\nhän pyyhkäisi toisten yllyttäessä, verta tirsui varpaiden välistä...\nTirsui, mitä tirsui, kun vain voitto ja ennätys tuli... kokonaista\nminuuttia parempi kuin entinen.\n\nEntä Niklanderin Elmerin kanssa Keski-Europan turneella? Monta vaihetta\nja mutkaa oli tässäkin matkassa. Väliin rahattomina, toisinaan\neksyksissä tai muuten neuvottomina. Kilpailuunkin kerran mentiin\nlähes kahden vuorokauden paaston jälkeen. »Hätäkö sinun on, keveämpi\nvain juostaksesi! Toista se on minun, veliparka! Singahtaa pian mies\nympyrästä, kun kuulan pitäisi lähteä», naureskeli Elmeri.\n\nNuori hymyilevä nainen vilkutteli kädellänsä pienen puutarhan\nportilla. Nuori nainen, oma nainen odotteli pienessä kodissa kaukana\nsynnyinmaassa: Albin, tämä on sinun päiväsi! Sinä voitat...\n\nPieni tyttö ja poika käsillään tuulimyllyä pyörittäen juoksevat\nmyötämatkaan kulkevaa puutarhatietä... Kotimaassa omat lapset, tyttö ja\npoika juoksevat viheriäisen pellon kukkivalla pyörtäneellä.\n\nPienellä pihaportillansa nyökähtelee harmaahapsinen mies...\nVakkasuomalainen mies keppinsä varassa. Kuka tietää, vaikka keppinsä\nvarassa etelään päin katsellen, muistellen nyökähtelisi hänkin.\n\nMitä? Miten tämä ajatus niin lämmittävästi sydämessä läväytteli? Jos\nvoittaisin, niin tämä olisi yhtä hyvin heidän kuin oma voittoni,\nenemmän heidän! Kymmenen, kaksikymmentä miestä ja naista, sukupolvet\nsatojen vuosien takaa ovat tätä valmistelleet. Kärsivällisesti he ovat\nkilvoitelleet raskaan maratoninsa moninaisia vaikeuksia vastaan. Tämä\non heidän päivänsä! Jos voitto tulee, niin se on heidän voittonsa!\n\nAlbin lisäsi vauhtia yhä! Yllätysten vuoksi se tuskin enää olisi\nollut tarpeellista. Yhdestoista tarkastusasema joutui kohta. Siitä\noli maaliin vajaa neljä kilometriä. Voimia tuntui riittävän, eikä\njalkavamma vaivannut vähääkään. Tuttuja miehiä, kotimaan juoksijapoikia\ntuli vastaan. He huutelivat aikoja, rohkaisevia sanoja. Kaikki\nihmiskujaa muodostavat muukalaisetkin huusivat ja huiskuttivat\ninnoittavasti. Hänestä tuntui kuin ei hän olisikaan enää juossut, vaan\nuinut myötävirtaan.\n\nJo kuului torven törähdys. Stadionin portit vetäistiin selkoselälleen.\nAlbin syöksähti sisään kääntyen radalle, olympiamaratonin voittajan\nkierrokselle. Tyyni, rasittumaton oli hänen katsantonsa, askelensa\nkepeän nuorekas. Ihailtavan varmana, yhtä ylväänä kuin vaatimattomana\nvoittajana juoksi tämä Suomen mies näiden olympiakisojen\nkunniakkaimpaan maaliin. Häntä uskollisempaa, häntä ansiollisempaa\nkilvoittelijaa ei milloinkaan ole olympiastadionilla voittajaksi\nkruunattu.\n\n\n\n\nKOLMION SIVUJEN SUMMA.\n\n\nOn talvisen lauantaipäivän viimeinen koulutunti seminaarissa.\nSeinäkello on jo aikoja sitten heläyttänyt puolitunnin lyöntinsä, mutta\noppitunnin tehtävät eivät ole puolitiessä, ei lähimainkaan. Vanha\nläksy, kertauskuulustelu on yhtä hyvin muutamien taulapäiden kuin\nlehtorin perinpohjaisuuden vuoksi venähtänyt yli kymmenen minuuttia.\nMutta uuden tehtävän valmistuksesta ei tämän vuoksi sulattamattomia\npaloja eikä armominuutteja murene. Jana ei jätä keskeneräiseksi\nparemmin vanhan kuulustelua kuin uuden valmistustakaan, enempää\nmaanantaina kuin lauantainakaan. Se on tässä talossa ja luokkahuoneessa\njo kyllin monta kertaa todeksi nähty ja koettu asia.\n\nTeoreema kolmion sivujen välisistä mittasuhteista esitetään. Sen lyhyt,\nsuoraviivainen väittämä kuuluu: Kolmiossa on aina kahden sivun summa\nsuurempi kuin kolmas sivu. Jokaiselle terveesti ajattelevalle ihmiselle\nse on itsestään päivänselvä asia. Mutta matematiikan verettömässä\nsaivartelussa se ei riitä. Jokainen selvääkin selvempi asia, myös\ntämä yksinkertainen väittämä on mitä perusteellisimmin naulattava ja\nnalkittava kiinni jokaisesta sivustaan ja sen lisäksi vielä kolmesta\nkulmastaan. Ja jospa olisi vain kysymys yhdestä tai kahdesta kolmiosta.\nEi, niitä on miten monta lajia ja laatua tahansa: tasasivuisia,\ntasakylkisiä, teräväkulmaisia, tylsäkulmaisia jne.\n\nVäittämä on lausuttu. Sen todistelu jatkuu mitä voimaperäisimmin, monen\nmiehen, harpin metallikourissa katkeilevien liitupalojen ja Janan\nasianmukaisten, mutta kirpeästi purevien letkausten kiiruhtamana.\nSeeti, takimmaisessa rivissä istuva roomalaiskasvoinen vahvahartiainen\nhiihtäjäpoika, seuraa toimitusta hajamielisenä toisella korvallaan\nkuunnellen. Mustalle taululle syntyvä, muotojaan muutteleva kolmio\non hänelle tällä hetkellä vieras asia, mutta kuitenkaan hän ei saa\nkatsettaan enempää kuin ajatustaan irti sen sivuista ja kulmista.\n\nSuuri vastuu lepää Seetin leveillä hartioilla. Huomenna aamupäivällä\nsuoritetaan seurojen välinen viiden miehen ja viidenkymmenen\nkilometrin viestinhiihto. Häneen, pohjoismaiden 30 kilometrin\nvoittajaan, luotetaan oman koulun ja seuran piirissä kuin valtakunnan\nperustuslakiin. Ulkona sataa vettä ja räntää, yhä pilvisemmäksi, yhä\nvetisemmäksi käy taivas ja keli. Velimiehen keittämiä suksivoiteita on\nodoteltu päivä päivältä yhä hartaammin. Tänään oli viimeinen päivä,\neivät tulleet. Jos heittää tuosta vielä huonommaksi, aamuun mennessä\nvaikka vesisuojaksi?\n\nReseptit Seeti kyllä tietää yhtä hyvin kuin veli Konsta, mutta\nkaikkia suojavoiteisiin tarvittavia aineita ei saa tästä kaupungista\nrahallakaan. Vesisuojan sumuiseen varjoon liittyy monta muuta\npeloittavaa seikkaa. Viestiladun viimeinen taival, Syrjälän pelto,\non paksulumista, Nisulan puoleinen harjurinne on pitkä ja upottava.\nRaskasrakenteiselle hiihtäjälle se on suojakelillä peloittavan vaikea\ntaival. Mitä kauemmin ja mitä useammalta puolelta Seeti asiaa pohtii,\nsitä pimeämmältä se hänestä näyttää. Tuntuupa kuin maa ja taivas, koko\nkaupunki, matematiikan lehtori muiden mukana, olisivat liittyneet oman\nkoulun poikia vastaan.\n\nLuokan kello on lyönyt täysitunnin lyöntinsä. Toiset luokat ovat\nlopettaneet viikon työnsä, pitkät käytävätkin jo hiljentyneet, mutta\nkolmioteoreemaa jauhetaan Seetin luokassa yhä. Paavo, sanavalmis Savon\npoika, hikoilee nyt harpin tyvessä. Paavo punoittaa, hieman takeltaen\ntodistaa, muu luokka haukottelee pidättelemättä. Seeti siirtyy jälleen\najatuksissaan omiin pulmallisiin kolmioihinsa, joita Jana ja Paavo\nyhdessäkään eivät voi hänelle selvittää.\n\nV.P.K:n urheiluseuran viimeisenä miehenä on Poutasen Jussi, kärppä\nmiehekseen, nettopaino 45 kg, varmemmin alle kuin päälle. Hänen\nkilpailijansa paino on 80 kg, varmemmin päälle kuin alle. Viime talvena\npohjoismaiden kolmellakymmenellä se oli alle 75 kg. Sen lisäksi\noli pohjakuntona ankara ruumiillinen työ, metsätyö ja kymmenien\niltapuhteiden sadat harjoituskilometrit. Nyt oli liikapainon lisänä\nhuoneilma, pianon pimputus, geometrian kuivia teoreematehtäviä.\n\nNo, tosin pieniä pyrähdyksiä oli otettu tänäkin talvena. Tosin tämä\npikkukaupungin koulujen ja muiden seurojen viestinhiihto ei ollut kuin\npoikasen varjo pohjoismaiden kolmenkymmenen kilometrin rinnalla. Mutta\ntaivas oli synkässä pilvessä ja tihkui vesiräntää. Syrjälän pelto oli\npitkä ja pehmeä, ja sen jatkona oli lipsuva harjun rinne. Poutasen\nJussi asui juuri siellä jyrkän harjun takana ja lipsutteli, oli talven\nmittaan lipsutellut sen ylitse monta kertaa joka ainoa päivä. Semmoinen\nkärppä, netto 45 kg. Oli miten tahansa, sittenkään ei olisi hätää, jos\nKonstan suojakelin voiteet olisivat ajoissa joutuneet, jos ei olisi\nHarjukatua ja Mäki-Matin maantietä.\n\nMutta ne, nepä juuri Syrjälän peltoladun kanssa muodostivat kolmion.\nTotisesti ne piirsivät kolmion kaksi lyhyempää sivua, kolmas pitkä\nsivu oli Harjun rinne ja Syrjälän pelto. Teräväkulmainen kolmio niistä\nmuodostui, juuri sama, jota Savon Paavo parhaillaan mustalla taululla\ntuhisten piirtää. Vähän heikonpuoleisesti Kiuruveden poika piirtää,\nmutta todistaa sanalla sitä selkeämmästi. Nyt juuri kuin tilattuna hän\npaukauttaa loppuaamenensa:\n\n— Kolmiossa on siis aina kahden sivun summa suurempi kuin kolmas sivu,\nmikä oli todistettava!\n\n— Jos kerta on, niin olkoon minun puolestani, päättelee Seeti. Hän on\ntehnyt ratkaisunsa: — Kolmion kolmatta sivua suoraan Syrjälän pellon ja\nHarjun poikki! Vaikka taivaalta sataisi lämmintä saunavettä!\n\nKolmioteoreema on jauhettu selväksi. Pöydän kannet rämisevät.\nVihdoinkin on lauantaipäivän viimeinen tunti lopussa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nUlkona on jo täysi pimeä. Roiskii räntää, tippuu vettä. Seminaarin\nvanhan kivipajan ravistunut palje puhisee ja huokaa. Kuusipuisten\nhalkojen tuhannet räiskivät ja rätisevät tulikipunat tanssivat leveän\nuuninpiipun suussa, joka on musta ja suuri puoleensa vetävä kuin hornan\nkita. Miestä suksineen ja tervatumppuineen seisoskelee suuren ahjon\nkahdella, kolmellakin puolella. Seeti on itseoikeutettu mestari. Omaa\nsukseaan havaintovälikappaleena käyttäen hän paahtaa ja neuvoo:\n\n— Suksenpohja on pidettävä aina suorassa! Tasaisesti on tervaa\nsiveltävä, keveästi hangaten sisään lämmitettävä!\n\nUseimmat hänen oppipojistaan ovat ensikertalaisia niin kilpahiihtäjinä\nkuin suksen paahtajina. He ovat pyydelleet Seetiä auttamaan, mutta tämä\non päättävästi kieltäytynyt siitä. Kilpaladulla ei tarvita sellaisia\nmiehiä, jotka toisen neuvomallakaan eivät pysty suksiansa kunnostamaan!\n\nMutta perin kömpelöltä ja avuttomalta näyttää monenkin liikehtiminen ja\ntuhraileminen. Jo sitä katsellessa tekijämiestä harmittaa. Yksi paahtaa\nsuksensa kieroksi, toinen polttaa sen tervatun pohjan rakoille. Tuleeko\ntuollaisista mitään? Tuleeko itsestänikään? Liian pienellä, hävettävän\nvähäisellä harjoituksella tulee kilpailuun lähtö. Voima tuntuu\nkarkkoutuneen hartioista, mahtanut painua vatsapuoleen. Miksi pitikään\ntulla vesisuoja? Miksi veli Konstan voiteet myöhästyivät? Mikä on tämä\ntällainen kaupunki, jonka apteekeista ei löydy suojakelin voiteeseen\ntarvittavia aineita?\n\nNäissä kysymyksissä risteilee Seetin ajatus. Tervoissaan piriseviä\nsuksia työntyy räiskivään ahjoon kolmelta suunnalta. Kiireimmässä\nkihussa pitää olla mukana sorkkimassa sellaisiakin miehiä, joilla ei\nole mihinkään mentävää, tuskin tietänevät, miten päin suksi hangelle\ntyönnetään. Ahjoon kyllä ovat miestä työntymään, kun toiset ovat tulen\ntehneet, tervat ja voiteet hankkineet. Niin työntyvät sukset muodostaen\nliikkuvia kuvioita, kolmioita tasakylkisiä, vinokulmaisia.\n\nMonet amatööritervaajista uhoavat suuriäänisesti, mitä kaupungilla ovat\nkuulleet Poutasen Jussin suksista ja rasvoista.\n\n— Jussi, se poutahaukka, kuuluu keksineen mainion täysin lipsumattoman\nsuojakelin rasvan.\n\n— Minä olen kuullut, että siinä on yhdeksää alkuainetta niinkuin\nsyyhytaudin voiteessa.\n\n— Jussin rasvoilla hiihtävät myös lyseon pojat ja koko V.P.K., joiden\nankkurimiehenä Jussi itse hiihtää.\n\n— Jussihan onkin liittynyt palokunnan seuraan kaupunkilaisten\ntoivomuksesta. Heidän mielestään on samantekevää, kumpi omista voittaa,\nkunhan Jyskyt vain tulevat lyödyiksi.\n\n— Kaikki vanhat tantatkin kuuluvat sitä jo kuukauden päivät rukoilleen.\n\n— Niin ja minä olen kuullut, että monissa kahvikekkereissä on jo\netukäteen juhlittu »pohjoismaiden mestarin» ja hänen joukkonsa häviötä.\n\n— Mitä tuollaisista, mutta kun palokuntalaiset ovat Kuohun pysäkillä\nkeksineet kolme kilometriä lyhentävän oikoladun. Varta vasten palkatut\nmiehet kuuluvat sitä laahanneen jo monta päivää. Laahatkaa mitä\nlaahaatte, minä sanoin! Meillä on ankkurina Seeti, minä sanoin!\n\nSeeti vetää jo voidetta suksensa pohjaan ja kuuntelee löpinäpuhetta\nsisimmässään yhä enemmän kimpautuen. Räiskivä räntä pajan nokisessa\nikkunassa muuttuu vedeksi, taivas on sumuinen ja pimeä, märkä kuin\nvedestä nostettu sängynpeite. Seeti ei luota enää mihinkään, ei edes\nitseensä eikä voiteisiinsa, joista puuttuu muutamia tärkeitä aineita.\nHuomispäivän vastuu painaa, yksinpä jo latukin Syrjälän pellolla ja\nharjun rinteessä pehmenee ja painuu, kulkee missä kulkeekaan sumuun\nhäipyvän epämääräisen kolmion sivuja. Nyt taas joku ahjon vieressä\ntärkeänä aloittaa samasta asiasta: Jyskyjen lyömättömyydestä,\nhuomispäivän suursaavutuksista, koska meillä on —\n\n— Koska meillä on kolmio, jossa kahden sivun summa on suurempi kuin\nkolmas sivu! Ja kaikki mitä siihen lisätään, on pötyä!\n\nViimeisiin sanoihin joutuessaan Seetin ääni kiristyy ja korkenee,\nniinkuin Keski-Hämeen miehen ääni kiivastuksen hetkellä tavallisesti.\nHän painuu suksineen ulos, pajan ovi paukahtaa kiinni. Mikä mestarille\ntuli? Kukaan ei tätä ennen ole nähnyt häntä tuolla tuulella. Puhelu\nahjon ääressä hiljentyy supinaksi, mutta sitä äänekkäämmin vanha\nravistunut palje vinkuu ja tohisee.\n\nUlkona tippuvan räystään alla Seeti hankaa ja tunnustelee suksiaan.\nEpäusko ja epätoivo jäytää hänen sydäntään. Tuhahdellen hän haistelee,\njopa maistelee puutteellisista aineista keittelemiään voiteita, joissa\nei ole oikeaa hajua eikä makua. Mutta ajatuksissaan tahtomattaan hän\nmittelee kolmion sivujen summaa Mäki-Matin maantiellä ja Syrjälän\npelloilla.\n\nHän viettää levottoman yön nähden kiusallisen härnääviä unia. Poutasen\nJussilla on suuri kimpale sitä ainetta, jota kipeimmin suojakelin\nvoiteeseen tarvitaan. Mistä olet saanut tuota, poika? Minä en kymmentä\ngrammaa saanut sitä äsken apteekista, vaikka kultakimpaletta olisin\nmaksuksi tarjonnut! Et saanut, kun ei annettu — Jyskyille.\n\nSeeti on pyörähtävinään nopeasti ympäri, mutta Poutasen Jussi pyörähtää\nsitäkin nopeammin. Hän pakenee hiihtäen, etenee vaivattomasti harjun\njyrkkää rinnettä. Seeti yrittää karkulaista kiinni. Se on turha vaiva.\nHänen suksensa lipsuvat, latu upottaa. Jussi vilkuttelee nauraen suurta\nrasvakimpalettaan. Jussi katoaa harjun taakse. Kuva vaihtuu.\n\nJana seisoo luokan mustan taulun edessä sylen mittainen karttakeppi\nkädessään. Hän väittää ja todistaa: Tämä tässä on seminaarin\nkatuportti. Tästä alkaa Harjukatu, tästä Mäki-Matin tie, tässä on\nSyrjälän talo. Selvä tasakylkinen kolmio. Eikö järkenne käsitä sitä? No\njaa! Kolmiossa on kahden sivun summa —\n\nHei, Seeti, herää! Kello on jo puoli kahdeksan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKello lähenee kahtatoista.\n\nLyseon pihamaa kihisee mustanaan viestinhiihdon päättymistä odottavia\nasianharrastajia, pientä, keskikokoista, aikuistakin kansaa. On saatu\npuhelintietoja matkan varrelta: Kintaudelta, Kuohulta, Vesangasta.\nKahdessa ensimmäisessä paikassa ovat viestit kulkeneet yhdessä,\nVesangassa seminaari johtaa noin viidelläkymmenellä metrillä.\n\nLyseo, tyttökoulu, palokunta ja kaupungin yleinen mielipide vaikenee.\nMutta Jyskyt eivät voi eivätkä tahdokaan enää salata riemuaan.\nViisikymmentä metriä etumatkaa! Se ei ole kovin paljon! No, kun Seeti\nsaa nauhan, niin se on liiankin paljon! Viisi metriä hyvin riittäisi!\nKun vain Seeti saisi nauhan ennen muita!\n\nNäin toivovat kaikki Jyskyt. Ainoa heistä, joka toisin toivoo, on\nSeeti itse. Hän hypähtelee ja odottelee Syrjälän portilla, samassa\npaikassa, missä puikkelehtivat myös Poutasen molemmat hiihtäjäveljekset\nJussi ja Jalmari, toinen palokuntaa, toinen lyseota edustaen. Jussi on\nsalaperäisen näköinen, kokeilee latua, hypähtelee tiellä, pyörähtelee\nkuin kärppä. Jospa saisivat viestinsä muutamaa metriä aikaisemmin!\n\nEivät saa. Seminaarin viesti pyyhältää yhä edellä sisukkaan Juuse-pojan\nhiihdättämänä. Seeti suistuu ladulle. Vasta pellolla hän tulee\najatelleeksi, että olisi kai hän voinut odottaakin jonkin aikaa,\nkorjailla vaikka mäystimiään, kunnes Jussi olisi päässyt lähtemään.\nMyöhäistä se jo enää oli. Nyt oli otettava itsestänsä irti niin paljon\nkuin irti lähti. Etumatka, koulun maine, ankara asia velvoittaa. Jos\n»poutahaukat» lentäisivät perässä, niin sitten olisi kaikki hyvin.\nMuuta hän ei tällä hetkellä ajattele eikä toivo.\n\nMutta aavistus, joka liitelee ajatusten edellä, niinkuin jo pari\nvuorokautta on liidellyt, peilaa hänen sielunsa silmiin Syrjälän\npellon upottavaa hankilatua takaa päin. Ei sieltä mitään Poutasia\ntule, ei Jussia eikä Jalmaria. Mäki-Matin tietä, kolmion kahden sivun\nsummaa veljekset ovat lähteneet mittaamaan, siitä voit olla varma. Hän\nvilkaisee taakseen. Oikein aavistettu, ei ketään näy ladulla.\n\nKylmä väristys lyö Seetin hartioiden lävitse. Kaupunki on kaukana\nsumuisen usvan ja jyrkän harjun takana. Peltokin jo kääntyy\nvastamaaksi, latu upottaa, suksi lipsahtaa jokaisella potkaisulla.\nSelvä häviö! Ankkurimiehen osuudella! Miehen, jota kaikki vieraat\npelkäävät, jolta kaikki omat odottavat milteipä mitä tahansa. Kolmiossa\non kahden sivun summa — se Poutasen veljesten mittaama summa pitempi\nkuin —. Mutta sittenkin on yhden sivun mittaajan edessä selvä häviö.\n\nSe kirpaisee miehen mieltä niinkuin suolaa ripoteltaisiin silmään.\nNiin ripotellaankin, siltä ainakin tuntuu. Uuvuttavan pitkässä\nharjurinteessä upottaa latu lähes puolisääreen. Tähän keliin\nsopimattomilla voiteilla voideltu suksenpohja lipsuaa kuin niljaisen\nmateen selkä. Hengästyksissään, silmät hien sokaisemana, joutuu hän\ntoki viimein harjun laelle, siitä yhdellä rohkealla hujauksella\nhiekkahaudan ylitse lyseon pihamaalle.\n\nMutta Poutasen Jussi on kaivautunut sinne Harjukadun kovalta ajotieltä\npuolisen minuuttia aikaisemmin odottavan joukon, kaikkien omien,\njopa itsensäkin täydelliseksi yllätykseksi. Pehmeä suojakeli ja kova\ntieuoma ovat auttaneet hänet voittoon ihmeellisellä tavalla. Hänen\nsaavutustansa pidetään sekä ystävien että vastustajien puolella\nsuorastaan yliluonnollisena, milteipä noituutena. Sitä riemua! Sitä\nmurhetta! Näin väkeviä vastakohtaisia tunteita ei tätä ennen liene\nkoettu pienen kaupungin nuoren väen elämässä.\n\nSeeti ei puhu sanaakaan koko päivänä, ei koko pitkänä iltana eikä\nseuraavan arkipäivän aamuna. Hänen ei tarvitse matematiikan tunnilta\nnousta todistamaan lauantaina kypsäksi paistettua kolmioteoreemaakaan,\navuliaat toverit tekevät sen hänen puolestaan useampaan kertaan.\n\nMutta kun Jana on sulkenut luokan oven ja tavanmukainen välituntimeteli\non alkamassa, tarttuu Seeti voimallisimman todistajan rintapieliin\nkiinni. Hartiakkaan väkivahvan hämäläisen käsissä on todistaja milteipä\nhätää kärsimässä. Silmät pyörivät, tukka tutisee, kun Seeti häntä\npudistaa:\n\n— Puhu sinä, poika, mitä puhut, todista, mitä todistatkin! Mutta sen\nminä sanon, että Harjukadun, Mäki-Matin ja Syrjälän pellon kolmiossa\nyksi sivu on yhtä suuri ellei suurempikin kuin kahden sivun summa! Joka\noli todistettava!\n\nVirallinen todistaja ei uskaltanut edes henkäistä vastaan.\n\n\n\n\nAMMATTILAINEN.\n\n\nKaupungin koulujen väliset kymmenottelukilpailut olivat alkamassa.\nNe oli määrä suorittaa Lounaispuistossa, läheisellä kadulla ja\nsen jatkona seuraavalla maantiellä. Hypyt suoritettaisiin koulun\ntakapihalla, jossa oli kasa jäiden peittona käytettyjä sahajauhoja.\nMutta puistossa aloitettiin. Sen käytävillä ja ruohokentillä\nkoikkelehti puolipukeissaan joukko kummankin koulun hakamiehiä sekä\npaljon asiaan kiinnostuneita harrastajia. Ns. penkkiurheilija-käsite\noli tähän maailman aikaan vielä tuntematon, nähtävästi sen vuoksi,\nettei harrastajien käytettävissä tällöin ollut vielä penkkejä.\nErikoinen, jo päältäkin katsoen tärkeä palkintotuomarien ammattikunta\nhääräsi tärkeätuntuisena kentällä haravineen, talikoineen ja valmiiksi\nruudutettuine pöytäkirjoineen. Pehmiteltiin hyppypaikkoja, kalkittiin\nheittoympyröitä. Kilpailijat ja harrastelijayleisö auttoi ja neuvoi,\nvarsinkin neuvoi.\n\n— Huomio! Huomio! Kilpailut aloitetaan kuulantyönnöllä, julisti\npääpalkintotuomari sotaäänellä siten jo luonnostaankin kukkomaisen\nmahtavaa olemustaan ja tulen tärkeätä asemaansa korostaen.\n\n— Minä panen seurani puolesta julkisen vastalauseen Tuovisen pojan\nkilpailukelpoisuutta vastaan.\n\nProtestin esittäjä oli alipalkintotuomari toisesta koulusta. Hänellä\noli kimeä, milteipä tyttömäinen ääni, mutta hänellä oli myös verraton\ntaito saada se kuuluviin.\n\n— Ja mitä sinulla muka sitten on Tuovisen poikaa vastaan? tiedusteli\npuolestaan ylituomari jyhkeällä bassoäänellään.\n\n— Hän on ammattilainen, kimitti kantelija.\n\n— Niin on! Ammattilainen! Ammattilainen! säestivät toiset puoluetoverit\nenemmän tahi vähemmän kukkopoikamaisilla äänillänsä monelta taholta.\nKaikki kilpailijat, palkintotuomarit ja harrastelijat kokoontuivat\npuiston keskelle kirjavaksi kuhisevaksi rykelmäksi. Vain itse\nammattilainen, Tuovisen poika, istui ulompana ruohikolla paljaita\nsäärivarsiansa hieroskellen. Hän oli arvonnassa joutunut ensimmäiseksi,\noli riisuutunut jo ja varautunut kuulaa työntämään. Kilpailupaikka oli\ntäynnä kansaa, kalkkiviivalla merkitty työntöympyrä sitäkin täydempänä,\nse kihisi ja kuhisi kuin avoimeksi pöyhäisty muurahaispesä.\nYlituomari, joka oli hyvänpuoleinen voimistelija, hypähti käsiensä\nvaraan kahden puoluelaisensa olkapäille saaden sillä tavalla päänsä\nkyynärää korkeammalle muita.\n\n— Hiljaa, sanon minä! Ammattilainen! Se on häpeämätön vale, sanon minä!\n\n— Ammattilainen! Onpas ammattilainen! kiljui vastapuolueen huutosakki.\n\n— Hei, Tuovisen poika! Puhdistusvalalle sieltä! mörisi ylituomari vain\nvaivoin säilyttäen ylhäisen asemansa liikkuvalla korokkeella, jota\ntyönnettiin sinne ja tänne.\n\nUrheilupukuinen Tuovisen poika nousi vastahakoisesti. Hänen kasvonsa\nja niskansa punoittivat ankarasti, vaikka hänen vaatetuksensa olikin\nmahdollisimman kevyt ja syksyinen iltapuoli enemmän viileä kuin lämmin.\nPojalla oli jotakin tunnollansa, sen näki jokainen. Onnettomuudeksi\nhänellä oli kovin hereä omatunto, liian hereä, jokainen oman koulun\npoika sen tiesi. Mutta Tuovisen poika itsekseen tuskaili ja kiukutteli,\nettä oli jättänyt näin pitkälle mitalien tilaamisen. Päivästä päivään\nse oli siirtynyt, niin oli vain jäänyt, kun kerran oli jäänyt.\nMyöhemmin sitä paitsi ei hänellä enää ollut käytettävissä kylliksi\nrahaakaan. Jospa hän ajoissa olisi keksinyt sopivan syyn. Nyt sen\nlöytäminen tuntui jo pimeältä. Hän yritti kuitenkin.\n\n— Ammattilainen, kaikkea vielä! hän väkinäisesti naurahti. — —\nPari kertaa olen puolipohjannut omat kenkäni. Jos sitä katsotaan\nammattilaisuudeksi, niin...\n\n— Siinä sen kuulitte! Vieläkö pörisette! kiiruhti ylituomari\narvovaltaisempana apuun. Mutta pörinä ei lakannut, kiihtyi ennemminkin.\nKuului huutoja puolesta sekä vastaan: Hän on ammattilainen! Eipäs ole!\nNäkee sen naamastakin! Mitä naamasta näkee! Punainen kuin kukko. Itse\nolet kukko! Et vielä edes kunnon kukko!\n\n— Hiljaa, sanon minä! Naamataulu ei tässä todista yhtään mitään, sai\nylituomari jälleen ylhäisen äänensä kuuluviin.\n\n— Hänellä on punainen taulu kerta kaikkiaan, todisti toinen.\n\n— Hän punastuu, vaikka tammikuun iltana kuuta katselisi, ehätti kolmas.\n\n— Niin on! Ja nyt jo riittää pörinä! Nyt aloitetaan kuulantyöntö!\nmölähti ylituomarin basso. Hän hypähti maahan ja alkoi raivata\ntyöntöpiiriä tyhjäksi. Mutta se oli helpommin sanottu kuin tehty. Kun\nhän yhden sai nykäistyksi pois, niin kaksi, kolme kierähti tilalle.\n\n— Tuovisen poika on jäävi! Ammattilaisen kanssa ei kilpailla! Ei\nkilpailla!\n\nYlituomari ja muutamat hänen läheisensä hääräsivät kuin heinämiehet,\nmutta minkä he ampiaisille mahtoivat. Olisi pitänyt olla suuri\nköydestä punottu haavi jättiläisen käsissä. Olisi pitänyt kahmaista ja\njuoksuttaa koko kihisevä, kiljuva joukko kaupungin taakse metsään.\n\n— Käykää esiin! Todistajat esiin! karjui ylituomari, kun ei siinä\nmuutakaan enää mahtanut.\n\n— Menkää pojat! Niin menkää! Ja puhukaa suunne puhtaaksi! kuului\nkehoituksia vihollisen puolelta. Ja sitten Saarisen poika ja\nPenttisen poika työnnettiin syytetyn seuraksi käräjäkerhon keskelle.\nHe todistivat vuoroon ja jopa yhdessäkin. He olivat olleet kesällä\neräissä lähipitäjän nuorisoseuran arpajaisissa, joissa Tuovisen poika\noli ottanut osaa urheilukilpailuihin. Oli voittanut kuulantyönnön ja\nseiväshypyn ja tuhannellaviidelläsadalla tullut toiseksi, koska ei\nsattunut olemaan parempia...\n\n— No, kas tätä! Eikö mies saattanut ottaa nuorisoseuran kilpailuihin ja\nvaikka voittaakin, ellei ollut parempia, keskeytti ylituomari välillä.\n\n— Niin, niin, mutta siellä jaettiin rahapalkintoja.\n\n— Ja Tuovisenkin poika otti vastaan rahapalkinnot, yhteensä kahdeksan\nmarkkaa.\n\nNäin silminnäkijät kivestivät, ja kymmenet kiiluvat silmäparit\nkääntyivät ammattilaiseen päin. Hän ei sentään vajonnut maan alle,\neipä enää edes punaisemmaksi punastunut. Viime hetkessä hänelle oli\nkirkastunut pelastuksen veräjä. Hän oli aikonut tilata mitalit.\n\n— No, mitä siinä tuhiset! Puhu puolestasi! kehoitteli päämies.\n\n— Otin minä rahat, ja mitalit ovat myös tallella, vastasi Tuovisen\npoika.\n\n— Valehtelee! Valehtelee kuin poika! Ei sillä mitään metkuja ole! Näkee\nsen korvistakin! Heiluu kuin oravan korvat!\n\n— Hiljaa, senkin...! täytyi ylituomarin jälleen kovistaa. Mutta vaikka\nhän karjui kuin preussilainen vääpeli, ei hän saanut kentälle niin\npaljoa tilaa, että kuulantyöntö olisi voitu aloittaa. Ottelu olisi\nnähtävästi pian muodostunut joukkotappeluksi, ellei Tuovisen poika itse\nolisi löytänyt ratkaisua.\n\n— Mennään kysymään Salmenin kultasepän liikkeestä.\n\nSiinä se oli. Syytetyn osakkeet alkoivat huimasti nousta. Puoluelaiset\nriemuitsivat. Niin aina! Joko meni äijille käpy kurkkuun! Helppo on\nsyytöntä syytellä! Ei siihen miestä tarvita! Ei muuta kuin variksen\nkita ja paikatut polvipöksyt! Mutta väärät todistajat eivät pääse\nrankaisematta! Eivät pääse, se nähdään pian! todistelivat muutamat\nkirjan sanoilla.\n\nValittiin tutkintolautakunta, kaksi tuomaria ja ylituomari. Suurin osa\nkatselevasta yleisöstä seurasi mukana asian harrastuksesta. Mutta ennen\nsitä oli syytetyn pukeuduttava, ei kai häntä kehdattu puolialastomana\nriepoittaa pitkin kaupungin katuja.\n\nPukeutumistouhunsa alkaessa Tuovisen poika kerkisi kuiskaista muutaman\ntärkeän sanan huonetoverinsa Salosen Sulon korvaan. Sulo hävisi\nkentältä ennen kuin Tuovisen poika joutui matkakuntoon. Miehestä ei\ntahtonut tulla ollenkaan valmista. Kaikki oli häneltä tässä touhussa\nkadonnut, kaulukset ja napit, sukat ja toinen kenkä varastettu\nkenties. Odotteleva joukko kiljui ja kiirehti. Muutamat uhkasivat jo\nriepumattoon kääräistä koko ammattilaisen. Mutta mistäpä sitäkään\nsiihen hätään saatiin. Niin saattoi ammattilainen kuorohaukkumisen\nsäestyksellä kyllikseen kähmiä ja hänen asiamiehensä sai kipeästi\ntarvitsemansa etumatkan.\n\nHenkilökohtaisen turvallisuutensa varmentamiseksi asiamies muutti\nalkuperäistä suunnitelmaa sikäli, että ei mennytkään Salmenille,\nvaan pyrki sinne nykyajan mukavuuksia hyväkseen käyttäen puhelimitse\nläheisestä kahvilasta. Valitettavasti asiamiespoloinen tällä kertaa sai\ntodeta, että mainittu mukavuus eräissä tilanteissa saattaa muodostua\nmitä suurimmaksi epämukavuudeksi ja että asian jouduttaminen sen\nvälityksellä myös muodostua hyvinkin kyseenalaiseksi.\n\nSulo soitti kerran, soitti toisen, kolmannen... neljännen kerran,\nyritteli hiki hatussa yhä vimmatusti varsinkin sen jälkeen, kun\nTuovisen poika ja hänen monikymmenpäinen tutkijalautakuntansa\nsuuriäänisesti touhuten sivuuttivat kahvilan.\n\n— Oletteko te kuuro vai hullu! kirkui keskusaseman neiti hänen\nkorvaansa.\n\n— Olen minä! Ja se on teidän syynne, ellette heti päästä minua\nSalmenille, ruikutti Sulo vastaan.\n\n— Ettekö te onneton ihminen kuule, että se on ylösotettu!\n\n— Minä... minä olen vielä enemmän ylösotettu!... Minä... olen... olen\nkohta hirteen ripustettu...\n\nSe auttoi, tai ehkä joku sallimuksen näkymätön voima katkaisi rouvien\njuorut.\n\n— Halloo! Halloo! Onko se Salmenilla?... Onko se itse herra kultaseppä\nSalmen?... Tuota, täällä on vain yksi koululainen Salonen... Anteeksi,\ntuota, mutta ei suinkaan sinne ole vielä tullut niitä... Tulee niitä,\njuuri kohta! Ne ryntää kuin susilauma... Koululaisia! Koululaisia! Kun\nne kysyvät, että onko Tuovisen poika tilannut teiltä mitaleja, niin\nherra kultaseppä sanoo, että on... niin, on... Herra kultaseppä on niin\nhyvä... Minkälaisiako? Hopeisia! Kaksi ensimmäistä ja yksi ... Nyt ne\ntulevat! Ne tulevat! Herra kultaseppä hoitaa sen asian... Kyllä ne\nmaksetaan... Yhteensä... yhdessä maksetaan... kahdeksan markkaa!\n\n— Halloo! Halloo! huuteli vuorostaan herra kultaseppä, mutta\npuhelimesta ei kuulunut enää mitään. Sitä enemmän ääntä ja jalkojen\ntöpinää kuului ovelta. Siellä tosiaan läheni joukko kuin susilauma, yhä\nuusia miehiä työntyi sisään.\n\n— Hyvää päivää!\n\n— Päivää, päivää!\n\n— Onko tämän näköinen mies, tämä Tuovisen poika, tilannut teiltä tänä\nkesänä palkintomitaleja?\n\nViran puolesta ylipalkintotuomari esitti tämän kysymyksen. Syytetty,\njoka seisoi hänen rinnallansa, katseli laupiaasti kuin armoa anoen.\nMutta hänen ympärillänsä ja takanansa tuijotteli silmiä kuin tulisen\nhiilen päitä. Niitä näkyi myös ulkorapulla, jopa kadullakin miten\npitkälle tahansa. Herra Salmen oli yhtä viisas kuin vanha. Kotvan aikaa\nhän mietteliäästi räpytteli silmiään, harkitsi, ennen kuin vastasi.\nMitä syy-yhteyttä oli äskeisellä hätäisellä puhelinsoitolla ja tällä\njoukkomanööverillä... Herra kultaseppä on hyvä ja hoitaa asian...\nKaksi ensimmäistä ja yksi... Pian hän asian oikean laidan arvasi niin\npitkälle kuin se hänen kohdaltansa oli tarpeellista. Mutta mikä oli sen\nkolmannen mitalin järjestysnumero? No, sitä saattoi sopivasti tiedustaa.\n\n— Ja mitalejako tilannut? Kyllä vain hän on tilannut. Kaikki omaa\netuaan katsovat yhdistykset ja yksityiset tilaavat meiltä kihlansa ja\npalkintomitalinsa. Kolme mitalia, niin. Kahdeksan markkaa yhteensä\nniiden piti maksaa, niin. Mutta hyvä herra Tuominen...\n\n— Herra Tuovinen, oikaisi ylituomari.\n\n— Anteeksi, herra Tuovinen! Herra Tuovinen saa todellakin antaa\nanteeksi minulle, vanhalle miehelle, kun unohdin, oliko se kaksi\nensimmäisiä ja yksi toinen, vaiko yksi ensimmäinen ja kaksi toista...\n\n— Ka...ka...kaksi ensimmäistä, änkytti Tuovinen.\n\n— Tietenkin! Harvoin meidän pojat jäävät toiselle palkinnolle,\nkolmannelle ei milloinkaan, paukutteli ylituomari jatkoa ja katseli\nympärilleen kuin kuningasleijona. Mitalit olivat jo valmiiksi\ntanssatut, huomisiltana tilaaja voisi käydä ne noutamassa, herra Salmen\npuolestaan selitteli ja pyyteli vielä uudestaan anteeksi, että oli\ntärkeän asian unohtanut.\n\nSanattomaksi lyöty syyttäjien joukko valui vähin äänin katukäytävälle.\nMutta ylituomari keksi aatteen ja pani sen ripeästi toimeksi.\nKultasepältä lainattiin käsirattaat. Tuovisen poika nostettiin niille\nja vedettiin urheilupuistoon riemusaatossa. Vastapuolueen lyödyt miehet\nastelivat hiljaisina perässä kuten ammoisista ajoista on ollut tapana\nvoittajan triumfisaatossa.\n\nEnää ei ollut mitään esteitä kilpailujen aloittamista vastaan.\nTuovisen poika päästettiin työntämään kuulaa, ja hän työnsi kuin\npoika. Vain harvat valitut pääsivät hänen merkkitikkuihinsa asti. Myös\npikajuoksussa hän oli ensimmäisiä ja korkeushypyssä peräti voittamaton.\nIltahämärissä hän innostui niin, että hyppytelineiden reiät eivät\nriittäneet. Hän saavutti siinä lajissa oman, koulunsa, koko kaupungin\nennätyksen. Arvaa sen, kun ammattilainen lämpenee. Tuovisen poika\noli nyt voideltu sekä sisältä että päällä ja muutenkin erinomaisessa\ntaisteluvireessä.\n\nMutta mitalien lunastaminen seuraavana päivänä tuotti hänelle milteipä\nylivoimaisia vaikeuksia. Vaikka oman sakin keskuudessa kerättiin\nsalainen kolehti, niin vielä puuttui markkaviisikymmentäpenniä.\nYlituomari ja Salosen Sulo yhdessä lainasivat sen hänelle. Mitalit\nsaatiin irti Salmenilta, minkä jälkeen mies taas oli vapaa ja\nkunniallinen amatööri.\n\nAmmattilainen! Ammattilainen! nakkelivat vastapuolen pikkupojat kadun\nylitse iltahämärissä. Minkä polvihousuille, variksenpoikasille mahtoi\nparempikaan ammattilainen.\n\n\n\n\nHÄMYHETKI MUISTOJEN PARISSA.\n\n\nPoutaisen syyspäivän laskeva aurinko paistoi vielä kamarin ikkunasta\nsisään. Kuin joustavalla, näkymättömällä siveltimellä se veteli syksyn\nmehevää ruskeankeltaista väriänsä huoneen kattoon ja seinään. Sitä\nvälkähteli, milteipä tipahteli astiakaapin päällä säilytettävien\ntuoppien ja maljojen kiiltävistä pinnoista.\n\nTeotori, arkisista töistänsä kotiutunut entinen juoksijamies, käveli\netelänpuoleiseen ikkunaan, josta avartui väljä näköala joelle. Se oli\nvanha, peräti kotoinen ja tuttu tämä mäki ja peltorinne, mutta aina se\nkuitenkin oli myös uusi ja puoleensa vetävä. Se eli ja välkähteli eri\ntavalla kaikkina vuoden ja vuorokauden aikoina. Toisin nyt, värikkäiden\nmetsien poutaisena syysiltana kuin kevään kirkkautta häikäisevinä\nhankiaisaamuina. Toisin talven kuutamoiltoina kuin keskikesällä\ntuoksuvien apilapeltojen, heilimöivän eloviljan lainehtiessa.\n\nLukemattomia kertoja hän oli lasketellut rinnettä alas ensin\nvesikeikalla, sitten omatekoisilla tynnyrilaudan kappaleista tehdyillä\nkäpyköillä, suksilla monen kokoisilla ja arvoisilla. Lumettomaan aikaan\nkävi matkanteko juosten alas joelle, ylös kotikartanolle. Keväisin heti\njäiden irtautuessa oli riennettävä niitä uittelemaan. Jäiden perässä\ntulivat suuret valkoiset tukit ja tukkilaiset. Selkäsaunan uhallakaan\nei näinä päivinä voinut pysytellä ylhäällä kotimäellä. Aina jotakin\nasiaa löytyi: airoja veneestä noutamaan, etteivät kaiken maailman\nmiesten matkassa kulkeutuneet ties minne. Äidille kalaa hankkimaan.\nTottakai onkimaan, kun joki oli jo auki! Monta kertaa päivässä näin oli\njuostava pitkä mäki ylös ja alas. Juostava oli ja aina oli kiire.\n\nMies hymähteli pienille, jo hyvinkin etäisille elämänkuville, jotka\nmikä milläkin tavalla rakkaisiin kotitanhuviin liittyen välkähtelivät\nlännen maille laskeutuvan auringon valossa. Ihme, miten eläviä ja\nkirkkaita useimmat niistä olivat, sitä kirkkaampia, mitä kauemmaksi\najan vierivä virta niitä lähtöpaikastansa oli ehtinyt jo kuljettaa.\nHän istahti ikkunanpieleen tuolille jääden katselemaan kaunista\nauringonlaskua.\n\nPäivänlaskun puoleisella seinällä omatekoiseen taulukehykseen\nkiinnitettyinä olivat hänen palkintomitalinsa, myöhemmän ajan pitempien\nja totisempien juoksukamppailujen pienet näkyväiset muistomerkit.\nHämärtyvällä seinällä tummaa kangastaustaansa vasten ne näkyivät\nerikokoisina vaaleina täplinä, joiden ääriviivojakaan ei saattanut\nenää selvästi erottaa. Muutamat niistä olivat jo vuosien, jopa\nvuosikymmenien patinoimia. Mutta jos sellaisia pyöreää tai pitkulaista\nvaivankappaletta katseli kauemmin, vaikkapa huoneen ylitse hämärtyvänä\nsyysiltana, niin se alkoi kirkastua, suorastaan liikehtiä. Sen\nkohdalle ilmestyi vähitellen elävä, monissa vivahteissa vaihteleva\nkuva, jossa selvästi näkyi ei ainoastaan ääriviivat, vaan vieläpä\nkolmas ulottuvaisuus, syvyys, tuo tulevaisuuden haave valkokankaitten\nelokuvissa.\n\nSiellä ne vilkuttelivat silmäänsä nytkin sekä isommat että pienemmät,\nmaailmansodan takaiset pirpanatkin. Ne mahtoivat olla hiukan\nkateellisia myöhäisempien vuosien ja parempien paikkojen loistavammin\nasusteluille nousukkaille. Nähtävästi niillä oli siihen myös syytä. Jo\nkunnioitettavan ikänsä puolesta näitä »sotavanhuksia» olisi pitänyt\nuseammin muistaa. Historia niillä monellakin oli sellainen, minkä\nrinnalla poikasten kiiltokoreus kalpeni näkymättömiin.\n\nTänä muistojen iltana hänen etsivä silmänsä etsi ja etsi, kunnes löysi,\nmitä etsi, sen ensimmäisen, joka taisi olla tarkalleen rauhanajan\nmarkanrahan suuruinen ja paksuinenkin, markan puolitoista silloisia\nrahaa se lienee maksanutkin. Se oli merkitty järjestysnumerolla III\nja saavutettu oman pitäjän kyläiltamien päiväkilpailuissa. Mikä\nujoluontoisen syrjäkylän poikasen rohkaisi noin hurjaan yritykseen? Oli\nvähän ennakkotuntemusta siitä, ettei juokseminenkaan mikään ulkomaan\nihme ollut, jaloillaan jokaisen oli pinkaistava, ja kaksi niitä vain\njokaisella oli, niilläkin, jotka raittiusseuran kesäjuhlissa markan ja\npuolentoista hopeamitaleista innostuivat kilvoittelemaan.\n\nKotitörmän alla juokseva joki, lapsuusajan tarpeellisien ja vähemmän\ntarpeellisten juoksujen päätemaali oikeastaan tämän ensimmäisen\nlähtösäväyksen oli antanut. Oli päästy jo miesten kirjoihin ja\nuittotöihin kahden markan päiväpalkalla. Joki juoksi, tukit juoksivat\nja laulu raikui: Huhtikuussa ne parhaat poijat...! Ja moni muu. Mutta\ntukkipojan itsensä ei tarvinnut juosta muulloin kuin pari kertaa\npäivässä, silloin kun pitkin jokirantoja kiiri pomon alkuun päästämä\niloinen huikkaus: Kello soi! Kyllä se soi. Kolmelta, neljältä taholta\nkallio- ja metsäseinämien kaikukin yhtyi ja vastaili: Kello soi! Kello\nsoi!\n\nNo, eivätpä tosin vanhat kirjansa lukeneet jätkämiehet juuri\ntällöinkään pahasti hätkähtäneet, mutta joukossa oli muutamia nuorempia\njäniksenpoikia, muiden muassa Mäkilän poika, joka oli juossut ja\nvoittanut hopeamitaleja monissa pitäjissä, kellonperissäkin niitä\nhänellä jo roikkui pari kolme. No niin, kun kello soi, niin Mäkilän\npoika otti käpälät alleen. Kuinkapa oman kylän poika, joka niin monta\nkertaa ongenvapoineen oli mäen pinkaissut, olisi voinut sitä menoa\nkävelevin jaloin katsella. Lähtö tuli kuin saunan edestä ja kiukkuinen\nkilpa. Yhtä aikaa päästiin torpalle.\n\nSiitä se alkoi. Mutta ensimmäisissä yleisissä kilpailuissa oli paha\npulma edessä. Ei ollut kenkiä eikä housuja. Kenkiä tosin ei kesällä\ntarvittukaan, ja tarkemmin tunnusteltuna housujakin oli jalassa kaksi\nkertaa niin paljon kuin välttämättä tarvittiin. Mitäpä muuta kuin\ntoiset mäkeen ja jäljelle jäävien lepsuvat lahkeet hakaneuloilla\nkiinni. Niitä toki riittämiin oli saatavana kansanjuhlissa, joissa\nkosolti oli myös hameväkeä. Ja sitten mentiin, että metsä roiski.\nMutta ne kaksi vanhaa tekijää, jotka juoksivat lyhkäisissä koreissa\nhousuissa, osasivat jo yhtä hyvin kyttäämisen kuin spurttaamisen\ntaidon, ja niin tulos tuli se kuin tuli, vaikka mitäpä siinä olikaan\nvalittamista. Ei mitään! Minähän olen väärentämätöntä vanhan ajan\nhopeaa vielä vanhanakin! pirteä sotavanhus vilkutteli iloisesti silmää\nilmoittaen siten tyytyväisyytensä tästä muistelmien hetkestä.\n\nNo, nyt on jo varmaan minun vuoroni! hätäili parhaimmalta paikaltansa\narveluttavasti haalistunut Amsterdamin olympialaisten kultamitali.\n\n— Eikä ole! Pahoin pelkään, ettei sinun vuoroasi tule tänä iltana\nollenkaan, myhähteli silmiään siristelevä mies pöydän takaa. Ja heti\nkuin liittolaiseksi käyden työntyi taulukon alanurkasta esiin toinen\nvanha veteraani tunnusomaisille H.K.V.-taistelumerkkeineen ja vaahteran\nlehtineen. Se oli ensimmäinen voitonmerkki monivuotisen helsinkiläisen\nisäntäseuran kilpailuista, joihin maaseudun mies aina lähti ja varautui\nkuin perhejuhliin.\n\nKilpailun kotoisena lähtömaalina oli jälleen kotikylän tukkijoki. Kiire\noli tällöin, veden loppumisesta mahtoi olla pomoilla pelko. Monen\npuulaakin puita oli »luikutettu» neljä viisi ympyriäistä vuorokautta\nyhteen menoon. Tämän pitkän rupeaman jälkeen luikuttajan sivut ja\npohkeet olivat kankeat kuin vanhalla sudella, ja kaiken lisäksi täytyi\najaa kaksi ja puoli penikulmaa pyörällä vastatuuleen niin paljon\nkuin vaivatuista sääristä ja vanhasta rukista irti lähti. Tällaisen\nrehkimisen jälkeen latinalaisella ykkösellä merkitty mitalimerkki\ntuntui milteipä liiankin hyvin ansaitulta. Kuka olikaan se sitkeä\nkilpatoveri, myös H.K.V:n vaahteranlehdellä koristettu mies? Hän oli...\noli. Nuoren, sisukkaan, mutta miellyttävän näköisen nuorukaisen puhdas\nmuoto kohosi pienen mitalin hehkuvasta keskiöstä. Kylläpä olikin\nselvä kuva ja taitavasti valotettu. Myös pojan nimi putkahti nyt\nvaivattomasti esiin: Cederberg...\n\nMutta Rauma on aina sentään Rauma. Mitaleja samalta matkalta kokonaista\nkolme kappaletta, niiden lisäksi vielä muutamia muita lohdutus-\nja lauhdutuspalkintoja nahkaiseen matkalaukkuun asti. Siinä muita\npalkintoja oli hauska kotiin kuljetella, liiankin hauska. Se oli\nkeskipäivän korkeinta aikaa. Mestaruus... mestaruus! pullistelivat\ntäyteen loistoonsa kihahtaneet mestaruusmitalitkin jo seinällä. No,\nälkäähän liikoja pullistelko siellä! Kuollutta metallia te vain olette.\nMikään miehessä ei ole tuon naurettavampaa. Jos »mestaruus» kihahtaa\nhänelle päähän, niin siitä se jo helposti kuohahtaa yli laitojen. Ja\nsilloin on miehestä holtti poissa.\n\nRauman mestaruusmitalien kanssa ei sentään muistelijan parantunut\nkiistellä, hiljaisena hämyhetkenä kaikkein vähimmin. Teotori siirsi\nsalavihkaa nukkuvan koiran katseensa pyttykaapin puoleen. Tuopit olivat\nvähemmän tärkeitä, leikin ymmärtäviä kuten pyöreät lihavahkot miehetkin\ntavallisesti.\n\nSiinä nyökähteli heti ensimmäinen hupaisa kaveri, myös maailmansodan\ntakainen herrasmiehen kekkuli musta knalli päässä. Juoksija hän\noli hänkin, vaikka ennen kilpailuja kauppalan kansanjuhlissa niin\nmahdottoman hieno mies kuin räätälinliikkeen näyteikkunasta suoraan\nkansan katseltavaksi puhallettu. Kilpatoveriksi aikovan, jolla jälleen\noli parin penikulman kurainen maantietaival takanaan, ryppyinen paita\nhiessä ja housunpultit savessa, oli vaikea kuvitella, että tuollainen\ntip-top herra lähtisi tiennäyttäjäksi 3000 metrin murtomaalla. Kyllä\nhän vain lähti ja juoksi kuin aika poika. Knallinsa ja virtaviivaiset\nhousunsa hän sentään oli heittänyt mäkeen. Nyt hattu näytti keikkuvan\nhänen päälaellaan. Se keikkui myös tästä kilpailusta voitetun\npalkintotuopin päässä, milloin tahansa silmät siihen sattuivat.\nKerrassaan piristävä juoksutoveri!\n\nTästä katse liukui toisen kauppalan palkintopyttyyn. Myös tällä\njuoksulla oli oma hupaisa historiansa, joka hämyhetkelläkin palkintoon\nvilkaistessa levähti avoimeksi, kuin lapsuusvuosien kuva-aapinen.\n\nTämä 10.000 metrin juoksu sattui elotalkoiden aikaan, omassa kylässä\noli sellaiset. Kumman ottaisi, kumman jättäisi? Tuli huikea ajatus:\nMitähän jos yrittäisi ja ottaisi molemmat! Siinä oli pantava toimeksi\nsekä ennen että jälkeen 10.000:n. Kaksipenikulmainen taas pyörällä,\nvanhalla tutulla, tullen ja mennen. Pahinta oli, kun kumitossujen\npohjat eivät kestäneet. Ne olivat kyllä neljän markan tossut,\njuuri viikko sitten ostetut, mutta eivätpä vain kestäneet. Varpaan\npäkiäiset sentään kestivät, vaikka paluumatkalla rautahampainen pyörän\npolkusinrauta nipisteli aika tavalla. Ja kaksi kärpästä tuli sillä\nkertaa. Soittoniekka viritteli vasta viuluansa, kun juoksija avasi\ntalkootalon tuvan oven tuoppi povitaskussa pongottaen.\n\nMutta hämyhetkinä välkähteli kaapin hyllyllä vuodesta vuoteen\nitsepintaisesti myös sellainen hopeatuoppi, jota sieltä päivän\naikana ei etsimälläkään löytynyt. Keihäsmies Jonni Myyrä oli eräänä\nkesänä kirjoittanut ja soittanut Savitaipaleen juhliin viittätuhatta\njuoksemaan. Oli tullut puolittain luvatuksi keihäsmiehelle, mutta\nmääräpäivän joutuessa tuli kotoisia kiireitä, ja matka jäi. Jälkeenpäin\ntavattaessa Jonni pahoitteli: On siinä mies, jolle hyvä tavara ei\ntarjoamallakaan kelpaa. Sinua varten ostimme tuhannen markan tuopin,\nmikä joutui joutavanpäiväiselle tusinajuoksijalle... No, mikäpä ettei\ntusinajuoksija myös tuoppia tarvinnut ja osannut arvostaa. Kuitenkin se\ntällaisina hämyhetkinä välkähteli tuolla toisten keskellä, jossa sille\nolisi ollut niin sopiva tila. Sellainen on ihmisen mieli...\n\n— Isä, isä! Joudu katsomaan! poika herätteli.\n\n— No, mikähän ihme sinulla taas, isä naurahti ja käveli asuinhuoneen\nikkunaan.\n\n— Katso tuonne alas! Koko joen pinta juoksee ja vilisee hopeamitaleita!\nEivätkä ne painu pohjaan!\n\n— Niin juoksi ja vilisi jo silloin, kun minä olin sinun ikäisesi. Eivät\nne silloinkaan painuneet.\n\nIsä naurahteli ja hyperteli poikansa tukkaa. Täysi kuu paistoi\ntaivaalla. Katkeamaton jono hopeamitaleja juoksi kohti lännen\ntaivaanrantaa, jossa hiipyen paloi vielä päivän lämpöinen kajo.\n\n\n\n"]