[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fv2L2wunLyNGQ7bV209pU_UwozkPRVgX1qCB3T-dgaKE":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":28,"gutenbergTranslators":29,"gutenbergDownloadCount":30,"aiDescription":31,"preamble":32,"content":33},3405,"Muuan katuvallankumous","Hamsun, Knut",1859,1952,"3405-hamsun-knut-muuan-katuvallankumous","3405__Hamsun_Knut__Muuan_katuvallankumous",null,"romaani",[],[15],"nobel","fi",1905,1908,5867,40916,false,75572,[24],"Norwegian literature -- Translations into Finnish",[26,27],"Novels","Nobel Prizes in Literature","\"Muuan katuvallankumous\" by Knut Hamsun is a novel written in the early 20th century, likely reflecting the socio-political climate of that time. The book explores themes of revolution and civil unrest, specifically focusing on an uprising that arises in Paris due to the perceived oppression of artists and students by the authorities. This narrative encapsulates various perspectives on the tumultuous atmosphere of a society on the brink of change.  The story is narrated by an unnamed protagonist who is drawn into the chaos of a student-led revolt in Paris. It begins when he is roused from sleep to hear about a revolution sparked by a police intervention during a ball at the Moulin Rouge, where artistic expression meets public outcry. As the protests escalate, the protagonist witnesses the growing unrest as students unite with the working class, leading to violent confrontations with police and a breakdown of order in the city. Amidst the chaos, the protagonist struggles with his own opinions about the uprising and is swept along by the tide of events, ultimately confronting the moral complexities of the revolutionary fervor. The narrative culminates in both the physical and emotional turmoil that accompanies societal upheaval, leaving readers with reflections on the cost of change and the nature of freedom. (This is an automatically generated summary.)",[],206,"Teos sisältää kaksi kertomusta, joista nimitarina sijoittuu vuoden 1894 Pariisiin. Siinä kertoja todistaa ylioppilaiden ja taiteilijoiden nostattamaa katumellakkaa, joka saa alkunsa poliisin ja yleisön välisestä yhteenotosta. Toinen tarina, ”Uni kansan tahdosta”, pohtii poliittista valtaa ja kansanjoukkojen liikehdintää.","Knut Hamsunin 'Muuan katuvallankumous' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 3405. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikoinen ja Projekti Lönnrot.","MUUAN KATUVALLANKUMOUS\n\nKirj.\n\nKnut Hamsun\n\n\n\n\n\nKaleva, Mich.,\nSuomalais-Amerik. Kustannusyhtiö,\n1908.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nMuuan katuvallankumous.\nUni kansan tahdosta.\n\n\n\n\nMuuan katuvallankumous.\n\n\nEräänä aamuna kesällä 1894 herätti minut tanskalainen kirjailija Sven\nLange, joka tuli huoneeseeni Rue de Vaugirard'in varrella ja sanoi,\nettä nyt oli Pariisissa puhjennut vallankumous.\n\n— Mitä? Vallankumousko?\n\n— Ylioppilaat ovat nyt ryhtyneet asiaan ja puuhaavat vallankumousta\nkaduilla.\n\nMinä olin uninen ja huonolla tuulella ja sanoin:\n\n— Suunnatkaa heihin vesiletku ja ruiskuttakaa heidät pois kaduilta.\n\nMutta tästä Sven Lange suuttui, sillä hän piti ylioppilaitten puolta,\nja sitten hän herkesi sanattomaksi ja lähti.\n\n\"Asia\", johon ylioppilaat olivat ryhtyneet, oli seuraava:\n\n\"Neljä kaunotaidetta\" nimisen yhdistyksen eli seuran piti pitää\ntanssiaiset \"Punaisen myllyn\" huvittelulaitoksessa. Ne neljä naista,\njotka näissä tanssiaisissa esittivät neljää kaunotaidetta, esiintyivät\nmelkein alastomina, heillä oli vain silkkinauha vyötäisillä. Nyt on\nPariisin poliisi pitkämielinen ja tottunut jos johonkin; mutta tällä\nkertaa se sekaantui asiaan, tanssiaiset lopetettiin kesken ja laitos\nsulettiin.\n\nTätä vastaan panivat taiteilijat vastalauseensa. Ylioppilaat koko\nlatinalaiskorttelissa asettuivat taiteilijoitten puolelle ja panivat\nmyöskin vastalauseensa.\n\nPari päivää myöhemmin kulki pieni poliisijoukkue St. Michel-bulevardia.\nErään ravintolan edustalla istuu muutamia ylioppilaita, jotka\nlaskettelevat ilkkuvia kompia poliisijoukkueelle, tämän kulkiessa\nohi. Pariisin poliisi on pitkämielinen ja tottunut jos johonkin.\nMutta nyt muuan konstaapeleista suuttui, hän otti raskaan, kivisen\ntulitikkuasettimen, joka oli eräällä bulevardin pöydällä, ja heitti\nsen rauhanhäiritsijöitä kohti. Kuinka olikaan, hän tähtäsi huonosti,\nasetin lensi ravintolan akkunasta sisään ja sattui muuatta vallan\nasiaankuulumatonta ylioppilasta päähän, niin että viaton uhri kuoli\npaikalla.\n\nSiinä syy, minkä tähden ylioppilaat ryhtyivät \"asiaan\"\n\nKun Sven Lange oli lähtenyt, nousin minä ja menin ulos. Kaduilla oli\nhyvin levotonta, väkijoukkoja, poliiseja ratsain ja jalan. Tunkeuduin\nväkijoukkojen läpi, pääsin ravintolaani, söin aamiaista, sytytin\npaperossini ja aijoin palata kotia. Kun tulin ulos ravintolasta\noli vielä levottomampaa ja vielä enemmän väkeä. Järjestyksen pitoa\nvarten oli nyt myöskin osa kansalliskaartia ratsain ja jalan lähtenyt\nliikkeelle. Kun tämä ensikerran näyttäytyi bulevardi St. Germain'illa,\notti kansa sen vastaan huutaen ja heitellen kiviä. Hevoset nousivat\npystyyn, hirnuivat ja kaatuivat. Kansa mursi kadun asfaltia palasiksi\nja käytti niitä heittoaseina.\n\nMuuan mies kysyi minulta suuttuneena, josko minun mielestäni nyt oli\nsopiva aika polttaa paperossia. Minä en ensinkään aavistanut, että\ntuo oli niin hirveän vaarallista. Ranskaa ymmärsin huonosti tai en\nollenkaan, niin että saatoin osaksi saada anteeksi, mutta mies huusi\nepätoivoisin elein:\n\n— Vallankumous! Vallankumous!\n\nMinä heitin pois paperossini.\n\nNyt eivät ylioppilaat ja taiteilijat olleet enään yksinään liikkeellä.\nPariisin alhaiso oli kymmenin tuhansin virrannut paikalle, kerjäläisiä,\ntyhjäntoimittajia, heittiöitä. He tulivat kaikista kaupungin nurkista,\nputkahtivat esiin syrjäkaduilla ja sekaantuivat joukkoon. Useampi kuin\nyksi kunnon ihminen menetti kellonsa.\n\nMinä kuljin virran mukana. Risteys, jonka muodostivat bulevardit St.\nMichel ja St. Germain, oli levottomuuksien polttopisteenä ja siellä\noli hyvin vaikeata pitää yllä järjestystä. Kansa teki hyvän aikaa mitä\nitse tahtoi. Muuan omnibus tuli siltaa pitkin toiselta puolen Seineä.\nKun se pysähtyi St. Michel'illä, niin muuan mies astui väkijoukosta sen\nluokse, otti hatun päästään ja sanoi:\n\n— Arvoisat herrat ja naiset, suvaitkaa lähteä vaunusta.\n\nJa matkustajat lähtivät.\n\nSitten riisuttiin hevoset valjaista, ja omnibus kaadettiin kumoon\nkeskelle kalua hurjan riemun vallitessa. Seuraavaa omnibusia kohtasi\nsama kohtalo. Raitiovaunut, jotka kulkivat ohi, pysäytettiin ja\nkaadeltiin samoin, ja kohta kohosi korkea barrikadi kadun poikki,\nlaidasta laitaan. Koko liikenne pysähtyi. Ihmiset, jotka aikoivat\neteenpäin, eivät voineet rynnistäytyä läpi, vaan aaltoileva\nkansanjoukko tempasi heidät mukaansa, pois heidän omalta suunnaltaan,\npuristi heidät kauas syrjäkaduille tai talojen sulettuja ovia vastaan.\n\nMinut oli kuljetettu jälleen taaksepäin lähelle lähtökohtaani\nravintolan luona, minä ajelehdin edelleen, yhä edelleen, tulin erästä\nmuseota ympäröivän korkean rauta-aidan luo — siihen tartuin kiinni.\nKäteni raastettiin melkein poikki ja minä pidin puoliani. Yhtäkkiä\nkuului laukaus, toinenkin. Joukon valtasi'pakokauhu, se heittäytyi\nsyrjäkaduille kamalasti huutaen. Samaan aikaan käytti poliisi\ntilaisuutta hyväkseen ratsastaakseen roskajoukon jälkeen eri suunnille,\npolkeakseen sitä jalkoihinsa, iskeäksensä sapeleilla.\n\nTänä hetkenä heräsi mielessä sodan tunnelma.\n\nMinun onnistui jäädä aidan luo, missä nyt ei enään juuri ollut\ntungosta. Muuan myöhästynyt mies tuli läähättäen luokseni, hurjana\npelosta. Hän piti käyntikorttia kädessään, hän pisti kortin minun\nkouraani ja rukoili puolestansa, hän luuli, että tahdoin hänet\ntappaa. Kortissa oli: Dr. Hjohanne. Seisoessaan edessäni hän värisi\nkuin haavanlehti. Hän selitti olevansa armenialainen ja olevansa\nopintomatkalla Pariisissa; hän oli muuten lääkärinä Konstantinopelissa.\nSäästin hänen henkensä enkä sitä ottanut. Muistan vieläkin miehen\nsangen hyvin, etenkin hänen vääristyneet kasvonsa mustine, harvoina\npartoineen, ja että hampaiden välit hänen yläleuvassaan olivat hyvin\nsuuret.\n\nHuhuttiin nyt, että laukaukset olivat kuuluneet eräästä kenkämyymälästä\ntahi oikeastaan sen yläpuolella olevasta verstaasta. \"Italialaiset\"\ntyömiehet olivat ampuneet poliisia — luonnollisesti italialaiset\nsaivat syyn. Nyt rohkeus palasi väkijoukkoon, ja se virtaili takaisin\nbulevardeille. Ratsastava poliisi koetti nyt asettumalla ketjuun\neristää polttopisteen, jott'ei sinne olisi päässyt tulvehtimaan\nväkeä Pariisin muista osista, mutta niinpian kuin väkijoukko huomasi\ntämän juonen, alkoi se särkeä sanomalehtikojujen akkunoita, kivittää\nkaasulyhtyjen ruutuja ja kiskoa irti rautasäleitä, jotka suojelivat\nbulevardilla kasvavia kastanjapuita, ja se teki kaiken tämän antaakseen\npoliisille muuta huolehdittavaksi, kuin sulkea katua. Kun poliisi\nei mitään pelännyt, oli sen pillastuneet hevoset säikähdytettävä\nsuunniltaan, kumoon kaadettujen omnibusien muodostama barrikadi\nsytytettiin sen tähden. Asfaltin murtamista heittoaseiksi jatkettiin,\nja kun tämä oli raskasta työtä eikä se läheskään tyydyttänyt tarvetta,\nniin ryhdyttiin muihin toimenpiteisiin. Kastanjapuita ympäröivät,\nirtikiskotut rautasäleet särettiin pienemmiksi kappaleiksi, särettiin\nnoja-aitoja ja portaitten käsipuita ja kohta tuli minunkin ison,\nihanan rauta-aitani vuoro. Ja sitten sitä heitettiin ja huudettiin ja\nhävitettiin ja paettiin ja palattiin.\n\nSillä lailla kuluivat tunnit.\n\nViimein järjestysvaltaa vahvistettiin Versailles'sta tuodulla\nsotaväellä. Väristys kulki läpi väkijoukon. Poliisia ja\nkansalliskaartia oli pilkattu ja vahingoitettu kaikin lavoin, mutta\nheti sotaväen näyttäydyttyä, puhkesi kansa huutamaan: Eläköön\narmeija! eläköön armeija! Ja upseerit tekivät kunniaa ja kiittivät\nsuosionosotuksesta. Mutta upseerit ja sotamiehet olivat tuskin\nratsastaneet ohi, ennenkuin taas ruvettiin ahdistamaan poliisia,\nruutuja ja aitoja, ja asiat olivat ja pysyivät ennallaan.\n\nNiin tuli ilta.\n\nNyt huusivat ylioppilaat:\n\n— Sylkekää Lozc'ta!\n\nLozc oli poliisipäällikkö. Ja nyt järjestäytyi suunnattoman pitkä\nkulkue, jonka oli määrä lähteä poliisipäällikön asunnolle \"sylkemään\"\nLozc'ta. Kulkue lähti. Ja jälellejääneet tuhannet jatkoivat hävityksiä.\n\nKun ei sinä päivänä näyttänyt tulevan sen enempää nähtävää, hain\nuudestaan ravintolani, söin ja pääsin vihdoin kotia pitkää, pitkää\nkiertotietä...\n\n— Mutta päivät kuluivat ja levottomuudet jatkuivat. Kohta kun pääsi\nasunnostaan ulos kadulle, niin kuuli tavattomia asioita. Eräänä iltana,\nolin taas menossa ravintolaani syömään. Satoi hiukan, ja minä otin\nsateenvarjon mukaani. Tultuani noin puolitiehen pysäytti minut muuan\njoukkue, joka hävitti väliaikaisia kaidepuita, joiden piti varjella\nkulkijoita lankeamasta kadulla olevaan kuoppaan. Minua kehoitettiin\nvakavalla äänellä auttamaan hajottamistyössä, minä muka näytin vahvalta\nja kelpasin kai johonkin. Tiesin, ettei maksanut vaivaa kieltäytyä,\nja minä vastasin sentähden, että olin ihastunut, kun saatoin heitä\nauttaa. Niin aloimme kiskoa ja murtaa. Siitä ei tullut valmista. Meitä\noli ehkä viisikymmentä miestä, mutta me emme kiskoneet tahdissa emmekä\nmahtaneet mitään kaidepuille. Silloin pälkähti minun päähäni alkaa\nhoilata tahdinnuottia, muuatta norjalaista muurarilaulua. Se auttoi.\nPian alkoivat lankut natista, ja kohta sen jälkeen romahtivat kaidepuut\nkumoon. Silloin me hurrasimme.\n\nMinä aijoin jatkaa matkaani ravintolaan. Silloin tulee muuan ryysyinen\nmies ja ottaa muitta mutkitta sateenvarjoni, jonka olin asettanut\nsyrjään, ja alkaa se kainalossaan astella poispäin. Seisautan miehen\nja vaadin sateenvarjoni takaisin. Hän ei tahtonut sitä antaa, hän\nsanoi, että se oli hänen omansa. Silloin hankin todistajia tovereitteni\njoukosta kaidepuitten luona siihen, että minulla oli ollut tuo\nsateenvarjo mukanani, kun tulin.\n\n— Niin, mies sanoi. Mutta eikö nyt ole vallankumous?\n\nSilloin vaikenivat kumppanini ja myönsivät miehen olevan oikeassa.\n\nSitä samaa en minä tahtonut tehdä, otin sateenvarjon väkisin, ja kun\ntämä ei käynyt päinsä sen sovinnollisemmin, kuin että me molemmat, sekä\nmies että minä, kaaduimme kadulle, alkoi mies huutaa apua. Toverit\ntulivat jälleen, ja kun mies valitti, että olin hyökännyt hänen\nkimppuunsa, vastasin minä:\n\n— Niin kyllä. Mutta eikö nyt ole vallankumous?\n\nJa sitten otin minä sateenvarjon ja lähdin...\n\nIltasin, kun olin lopettanut päivätyöni, lähdin mielelläni ulos ja\nkatselin mellakkoja sopivan välimatkan päässä. Kadut olivat hyvin\npimeitä, melkein kaikki kaasulyhdyt oli säretty, ja liikennettä valaisi\nsentähden pääasiallisesti puotien valo. Kaartilaiset ratsastivat\njalkakäytäville, heidän suuret hevosensa näyttivät hämärässä valossa\nhirviöiltä ja lakkaamatta, lakkaamatta kuului kavioiden kopsetta\nasfaltin vastaan ja jonkun joukkueen rähinää joltain syrjäkadulta.\n\nSillävälin olivat ylioppilaat — nähtyään, miten suureksi meteli\npaisui — julkaisseet julistuksen, missä he kieltäytyivät vastaamasta\ntapahtuneista hävityksistä ja rikoksista. Nyt eivät enään ylioppilaat\nosoittaneet mieltänsä poliisin menettelyn johdosta Punaisessa myllyssä,\nvaan Pariisin alhaiso, ja ylioppilaat halusivat kehottaa kutakin\nyksityistä lakkaamaan. Julistusta levitettiin monin kappalein ja se oli\nnaulittu bulevardin puihin kaikkein luettavaksi.\n\nMutta heidän järkevät sanansa olivat tietysti jo aivan turhia.\n\nPoliisia väkijoukot tahtoivat ahdistaa. Yhä edelleen marssittiin\nsuurissa kulkueissa poliisipäällikön luo ja \"sylettiin\" häntä,\npoliisimiehiä kivitettiin ja ammuttiin missä vain voitiin, ja kun\neräänä iltana muuan konstaapeliparka sanaa viedessään kulki yhtä Seinen\nsilloista, niin tarttui häneen joukko miehiä ja heitti hänet virtaan.\nHän kohosi seuraavana päivänä pinnalle, kaukana alapuolella Notre\nDame'n kirkkoa ja asetettiin ruumishuoneeseen.\n\nEräänä iltana sattui St. Michel-bulevardilla tapaus, joka herätti\nerikoista huomiota. Muuan konstaapeli oli aivan yksin eksynyt\nväkijoukkoon jalkakäytävällä. Silloin eräs herrasmies ottaa taskustaan\npitkän kaksintaistelupistoolin ja ampuu konstaapelin siihen paikkaan.\nLaukauksen kuullessaan ryntäsi poliisijoukko paikalle, kyseltiin ja\nvastailtiin mitä suurimmalla kiireellä, ja muutamia vangitsemisia\ntapahtui. Mutta syyllistä ei löydetty. Laukastuaan pistoolinsa murhaaja\nastui pari askelta taaksepäin, aaltoileva väkijoukko peitti hänen\njälkensä, ja hän oli kadonnut ainiaaksi. Mutta herra oli Kunnialegionan\nupseeri, sen näkivät lähinnä seisovat. Ja näytti siltä kuin olisivat\nhe tienneet kuka hän olikin, vaikkeivät tahtoneet häntä luovuttaa, —\nherrasmiestä, jolla on nimi, jonka koko Pariisi, Ranska, niin, suuri\nosa maailmaa tuntee. Tämä mies siis tuona iltana tappoi ihmisen:\nranskalainen murha — ja vallankumousvaisto oli herännyt hänessä ja\nleimahtanut ilmi liekkiin...\n\nEräänä iltana minut pakotettiin asfalttia murtamaan. Astuskelin aivan\nrauhallisena muuatta katua, jolla nain joukon ihmisiä puuhailevan\njotakin. Kun olin päässyt tarpeeksi lähelle, huudettiin minulle,\nannettiin kanki ja pantiin työhön. Komppania kaartia oli asetettuna\nvähän matkan päähän sulkemaan katua, ja mikäli minä ymmärsin,\noli tarkoituksena asfalttikappaleilla kivittää kaarti maahan ja\nväkivallalla päästä kielletylle kadulle. Olin joutunut häpeälliseen\norjuuteen ja minä kaduin katkerasti, etten ollut kulkenut toista tietä.\nNyt ei asia enään ollut autettavissa, minä mursin asfaltia. Ja minä en\nollut yksinäni, useita kankia oli toimessa, ja työssä vuoroteltiin.\nRoskaväki seisoskeli kehuskellen ja jutteli siitä, kuinka kaartin nyt\noli käyvä: Ah, kaartin oli käyvä hyvin huonosti, kaartista ei ollut\nmonta henkeä jäävä eloon!\n\nSilloin kuulimme yhtäkkiä komennettavan:\n\n— Painetit ojoon!\n\nKatsahdimme eteemme.\n\nSama ääni huusi:\n\n— Rynnätkää painetti ojossa!\n\nJa kaartin komppania tuli suoraan meitä vastaan.\n\nSilloin me heitimme raukkamaisesti kankemme ja livistimme. Herra\njumala, kuinka me livistimme! Jätimme viholliselle kaikki, luovutimme\nkaiken erinomaisen asfaltimme, ja juoksimme pakoon. Nyt oli minulla\nonni omistaa hyvin pitkät koivet, ja minä osasin niitä käyttää kuin\nparaskin jänis. Itse sanoakseni, en ole vielä koskaan nähnyt miestä,\njoka olisi paennut niin erinomaisesti kuin minä. Muistan vielä, että\njuostessani sysäsin pienen ranskalaisen suoraa päätä erästä muuria\nvastaan sillä seurauksella, että hän kaatui kumoon ja alkoi ulvoa.\nLuonnollisesti pääsin kaikkien kanssapakenijoitteni edelle, ja kun\neellimmäiset vihdoin pysähtyivät, niin minä käytin hyväkseni yleistä\nsekasortoa ja karkasin asfalttiorjuudesta.\n\nEnkä siihen sittemmin koskaan enään joutunut...\n\nParin viikon kuluttua alkoivat metelit kaduilla laantua ja kolmen\nviikon kuluttua Pariisi oli yhtä lainkuuliainen kuin ennenkin. Vain\nvahingoitetut kadut olivat vielä pitkän aikaa viimeisen Ranskan\nvallankumouksen hävitysten todistuksina. Yhden todellisen voiton\nkumoukselliset saivat: Poliisipäällikön, \"syletyn\" Lozc'n täytyi erota.\n\n\n\n\nUni kansan tahdosta.\n\n\nOlin koko päivän ajanut reessä pilvisen talvitaivaan alla. Maailma\nnäytti kylmemmältä ja kolkommalla kuin tavallisesti, pureva tuuli\nliikkui yli laajojen aukeuksien. Metsissä ei vallinnut tavallista\nhiljaista juhlallista rauhallisuutta. Kaikki oksat huojuivat sinne,\ntänne, puitten latvat rauhattomasti humisivat ja pensaat pitivät\nyksitoikkoista elämää.\n\nTuli hämärä ja minua alkoi paleltaa. Vielä oli pitkä matka yömajaan.\nYritin sytyttää piippua, mutia tulitikku toisensa jälkeen sammui\nkylmässä talvituulessa. Luovuin yrityksistäni, nostin turkkien\nkaulukset korkealle yli pään ja ryömin rekipeittojen sisään niin\nsyvälle kuin voin.\n\nPimeys voitti yhä, minä olin hiljaa enkä ajatellut mitään. Reen\nkeikkuminen ja jalasten yksitoikkoinen natina vaivuttivat minut\nuniseksi. Minä nukuin ja näin unta kansantahdosta.\n\nUnessani aukenivat tulevaisuuden ovet eteeni, näin onnettomuuksien\nvuoden 1913. Uneksin olevani käymässä vanhojen hyvien ystävieni luona\neräässä herraskartanossa Hämeessä, pari peninkulmaa Hämeenlinnasta.\nMutta entinen hiljainen, rauhallinen herraskartanotunnelma ei minua\nvallannut. Aamuloimut paloivat, kahvikupit kilisivät, metsästyskoirat\nhaukkuivat, ruokasalin kello nalkutteli ja tupakinsavu hulmuili —\nkaikki oli erilailla kuin ennen. Palvelusväki hyöri pahansisuinen\nilme kasvoilla, ystäväni ja hänen puolisonsa näyttivät ikäviltä. Sain\ntietää, että rautatieliike oli lopetettu ja kaikki puhelinjohdot\neteläänpäin katkaistut. Suurlakosta ei kukaan ollut kuullut puhuttavan,\nmitään julistuksia ei ollut levitetty, kokouksia ei ollut pidetty\neikä mitään kiertäviä puhujia kuultu. Kaikki oli kuin tavallisesti,\ntyöt jatkuivat häiriöittä, mutta rautatieliike oli pysäyksissä,\npuhelinjohdot etelään katkaistut ja henkilöt, jotka aikaisemmin olivat\nmenneet eteläänpäin, eivät olleet palanneet takaisin.\n\nEn tahtonut hyljätä ystäviäni, vaan jäin heidän luoksensa.\nMetsästelimme, ajelimme ja vietimme aikaa niin hauskasti kuin\nvoimme, mutta äkkiä paha aavistus valtasi meidät kaikki. Kukaan ei\ntietänyt, mitä oli tulossa, kukaan ei odottanut mitään hyvää. Soitimme\nHämeenlinnaan — ei siellä tiedetty mitään. Etelästäpäin ei saatu mitään\ntietoja, ei kerrassaan mitään. Pohjoisesta alkoi uteliaita ihmisiä\nsaapua. He jatkoivat matkaansa etelään kadoten yksi toisensa jälkeen.\n\nEpävarmuus kasvoi yhä ja parin päivän kuluttua ajoin minä ystäväni\nkanssa Hämeenlinnaan saadaksemme mahdollisesti siellä jotain\ntietää. Me tulimme sinne oikealla hetkellä. Muulloin tavallisesti\nniin kuolleilla ja tyhjillä kaduilla vallitsi nyt ennen kuulumaton\nelämä, tavaton kohina. Painetuita sähkösanomia jaettiin. Onnistuimme\nsaada yhden kappaleen. Sähkösanoma, joka oli saapunut Ruotsista\nHaaparannan ja Tornion kautta, oli kyllä lyhyt; se kertoi ainoastaan,\nettä vallankumous — miltä taholta sitä ei tiedetty — oli puhjennut\nHelsingissä ja että ulkovaltojen konsulit ovat pyytäneet suojaa\nhallituksiltaan. Saksalaisia, tanskalaisia ja ruotsalaisia sotalaivoja\noli matkalla Suomenlahdelle, uskottavasti myös englantilaisia, mutta ne\nolivat kohdanneet jääesteitä. Sima kaikki.\n\nKymmenen minuuttia myöhemmin jaettiin uusi sähkösanoma. Se oli yhtä\nlakooninen kuin edellinenkin. Kertoi ainoastaan, että kaikki venäläiset\njoukot olivat vetäytyneet takasin Viaporiin ja Katajanokalle, jonne\nmyös useimmat kaupungin venäläisistä asukkaista olivat siirtyneet. Ei\nmitään enempää.\n\nAina myöhään iltaan saakka odotimme uusia tietoja, mutta niitä ei\nsaapunut. Ajoimme sentähden takasin ystäväni maatilalle. Jännitetyt\najatukset risteilivät päässäni, kun saavuimme tuohon pieneen taloon,\njoka hiljaisena ja kauniina sijaitsi härmäisten puitten keskellä, jotka\nkimaltelivat kuun valossa. Ja sisällä loistivat lamput kotinöyryyttä ja\nillallinen odotti pöydällä.\n\nValvoimme myöhään yöhön keskustellen tulevaisuudesta ja tapahtumista\ntänä merkillisenä aikana. Ystäväni mielestä ei hänellä ollut syytä\npelkoon. Suuressa takavarikkoonotossa ja pakkoluovutuksessa vuonna\n1910 oli hän menettänyt yhdeksän kymmenettä osaa isältänsä perittyä\nmaata. Varsinaisen talon oli hallitus sentäin jättänyt hänelle.\nHän ei milloinkaan ollut sekottautunut politiikkaan ja eli hyvässä\nsovussa alustalaistensa, samoin kuin naapuriensakin kanssa. Hän\nsentähden ei hätäillyt, vaikka suuri osa naapureita, jotka muistivat\nhänen maastaan lohkotuita maatiloja, olivat sosialisteja ja joita\nhallitus tällä tavalla vuoden 1910 yleisessä maiden pakkoluovutuksessa\npalkitsi osotetuista palveluksista ja vähän aikaisemmin tapahtuneista\nolutpanimoiden ja viinapolttimoiden tulipaloista. Hän oletti olevansa\npidetty sentähden, ettei ollut seurannut niitä lukuisia muuttavia\nsiirtolaisia, joiden lukumäärä viime vuosina suuresti oli lisääntynyt.\nUskollisena maalleen ei hän ollut katsonut voivansa irroittautua\nsiitä maasta, jota hän rakasti ja hän toivoi saavansa yhä edelleen\nasua rauhassa miellyttävässä vapaudessa. En voinut olla uskomatta\nhänen puhettansa. Omassa päässäni ajatukset vilkkaasti risteilivät,\nenkä voinut olla inholla ajattelematta niitä oppeja, joita meidän\nsosialistimme varmasti ovat oppineet vertaisiltaan Venäjällä.\n\nJo aamuhämärässä seuraavana päivänä menimme jälleen Hämeenlinnaan ja\nnyt oli myös vihdoinkin tarkempia tietoja tapahtumista saapunut.\n\nAiheen epäjärjestyksiin oli antanut se seikka, että hallitus\n\"kansallis-sosialistisen\" valtiopäivien päätöksen mukaisesti\noli ainaiseksi lakkauttanut kaikki pääkaupungin ruotsinkieliset\nporvarilliset sanomalehdet. Tämän johdosta oli lakkautettujen\nsanomalehtien toimitushuoneustojen ulkopuolelle kokoontunut suuria\nväenpaljouksia, jotka puheilla ja lauluilla osottivat sorron\nuhreille kunnioitusta ja uskollisuutta. Näissä väkijoukoissa,\njotka luonnollisesti etupäässä käsittivät kaupungin porvarillisia,\nruotsiapuhuvia asukkaita, lienee myöskin riippumattomia n.k.\nvastustussosialisteja ollut mukana. Mielenosotuksen kestäessä oli pari\nkomppaniaa punakaartilaisia marssinut esiin ja nämä olivat ilman muuta\nampuneet väkitungokseen 5 à 6 kiväärinlaukausta. Kenenkä määräyksestä\ntämä tapahtui, oli toistaiseksi tuntematonta. Kansanjoukossa oli\nsyntynyt suuri pakokauhu, josta seurauksena oli että yli 100\nhaavottunutta ja kuollutta, joukossa myös naisia, jäi paikalle. Eräs\npunasen kaartin päälliköistä oli sen lisäksi omalla kädellään ampunut\nerään riippumattoman sosialistien eturivin johtajan, nuoren filosofian\ntohtorin, joka korkean sivistyksensä ja etevän kynänsä tähden oli\nvarsin vihattu ja pelätty hallituspuolueessa. Hän oli väkijoukon mukana\näänekkäästi moittinut komentavaa komppanian päällikköä, joka sitten\ntällä tavalla kosti. Mielenosotuksen hajottua oli joukko roskaväkeä\nsuomettarelaisia, joita johti suomettarelaisten valtiopäivämiehet,\nperinpohjaisesti hävittäneet puheenaolevien lehtien painot, jotka\nsen jälkeen sytytettiin palamaan. Kun palokunta samaan aikaan oli\nlakossa ja uudestaan järjestetty vähälukuinen poliisikunta ei voinut\ntahi tahtonut mitään tehdä, paloi parikymmentä taloa keskikaupungilla\nporoksi. Poliisimestari Bart lienee myös kieltänyt väkensä ottamasta\nosaa sammutustyöhön, koska ainoastaan rikkaiden palatsit joutuivat\nliekkien uhriksi.\n\nKun venäläinen sotaväki edelleen toimettomana majaili kasarmeissaan,\noli lopuksi kiireesti perustettu porvarillinen suojakaarti marssinut\nkaupungille: rautatietorilla ja Kaisaniemessä oli tämä kaarti\ntaistellut muutaman tunnin ratkaisemattoman taistelun punasen kaartin\nkanssa. Kun huhu levisi että sotaväkeä oli tulossa, olivat punaset\nsytyttäneet talot rautatietorin ympärillä tuleen, räjäyttäneet\nAteneumin ilmaan ja vetäytyneet takasin Eläintarhaan. Kun vielä\noli rikottu Töölönlahden rautatiesilta, olivat punaset täysissä\nvarustuksissa noin 500 miehen joukossa kulkeneet aika kyytiä\nmaapitäjiin.\n\nPäällikkyys tässä joukossa oli etusijassa kenraali Hurmeella, johon\noli liittynyt tunnetut valtiopäivämiehet Aalto ja Sarvikka sekä äsken\nperustetun raittiusurkkkimistoimiston suurmestari. Kaikki tämä oli\ntapahtunut marraskuun 14 päivänä.\n\nMarraskuun 15 päivä oli alkanut siten, että roskaväki, taasenkin\nsuomettarelaisten johtomiesten ohjaamana, oli työstänyt kaupungin\nkirjakaupat, joista kaikki ruotsinkielinen kirjallisuus vietiin\nrautatientorille, missä se samassa nuotiossa poltettiin. Kun täten\nmyöskin kaupungin venäläiset kirjakaupat erehdyksessä tulivat\nhävitetyiksi, olivat sotilasjoukot lopultakin lähteneet liikkeelle ja\nottaneet vangiksi muutamia pahimpia epäjärjestyksen aikaansaajia, minkä\njälkeen ulkonainen rauha kaupungissa saatiin palautetuksi. Niinpian\nkuin tämä tuli tunnetuksi, olivat valtiopäivät laatineet tuiman\nkirjelmän sotilaspäällikölle, jota vaadittiin heti vapaaksi laskemaan\nvangitut. Tähän kirjelmään ei ollut mikäli tiedettiin vastausta\nannettu. Joukot olivat vetäytynet takaisin Katajanokalle ja Viaporiin.\nKoko päivän pidettiin kansankokouksia eri paikoissa kaupunkia.\nPorvarillinen suojeluskaarti, muutamia satoja miehiä, seisoi aseissa\nKasarmintorilla. Eläintarhaan ja Siltasaarelle oli useita tuhansia\npunakaartilaisia kokoontunut. Punaset olivat myöskin asettuneet\nTöölönlahden rantamille tykistöilleen uhaten sieltä pommittaa\nkaupunkia, jollei vangittuja vapauteta.\n\nMarraskuun 16 päivän oli asema kaupungissa muuttumaton, mutta\nmaalaispitäjistä saapui tietoja, että punakaartin joukot olivat\nryöstäneet ja polttaneet useita herraskartanoita Helsingin ja Tuusulan\npitäjissä. Monta ihmistä oli tapettu ja ennen kuulumattomia julmuuksia\ntehty. Högforsin tehdas oli hävitetty maan tasalle ja isännöitsijä\nhirtetty.\n\nValtiopäivät käsittelivät venäläisen sotilaspäällikön vastausta vankien\nluovuttamisasiassa. Komentava kenraali sanoi vastauksessaan odottavansa\nmääräyksiä Pietarista. Punasen kaartin tykistö sijaitsi edelleen\nEläintarhan rannassa. Odotettiin kenraali Hurmeen palaamista, mutta\nhänen sanottiin väkinensä kulkeneen yhä kauemmaksi pohjoiseen ryöstäen\nja polttaen matkan varrella olevat herraskartanot.\n\nYöllä vasten 17 päivää saapui kolme ruotsalaista kanuunavenettä\nsatamaan. Niitä seurasi aamusella pari tanskalaista sotalaivaa ja\npäivemmällä kaksi suurta saksalaista risteilijää. Kaikki sota-alukset\nolivat laskeneet maihin väkensä konsulivirastojensa suojaksi. Näihin\nsotaväellä varustettuihin taloihin kokoontui nyt suuri joukko kaupungin\nrauhallisia asukkaita, sillä yleisesti odotettiin, että hallitus ja\nvaltiopäivät saadaksensa ryöstäjät vapautetuksi, tulisivat ryhtymään\nhirmutoimenpiteisiin porvarillisia vastaan.\n\nIltapäivällä oli kenraali Hurme palannut, mutta Aalto ja Sarvikka\nolivat suuren punakaartilaisosaston kanssa jatkaneet hävityskulkua.\n\nPunasten tykistö alkoi nyt kiihkeän tulen kaupunkia vastaan. Heidän\nshrapnellinsa putoilivat sinne tänne katuloille tappaen muutamia\nihmisiä ja hävittäen muutamia taloja.\n\nSamana iltana antoi sisäasiainministeri Hirvenpää vangita muutamia\neteviä kansalaisia, professorit Johnssonin, Rönbergin ja Semanin,\nsamoin lakitieteen tohtori Heikki Stenvallin ja pankinjohtaja Karl\nKronfeltin, jotka suuren omaisuutensa tähden pistivät erittäin pahasti\nhallituksen silmiin. Hirvenpää antoi sitäpaitsi tietää, että nämät\nkaikki tulisivat hirtettäviksi siinä tapauksessa, ettei venäläinen\nkenraali kolmen päivän sisällä vapauta vangituttamiansa.\n\nMaaseudulta saapui tietoja, että punasen kaartin ryöstöjoukko,\nhävitettyään Hyvinkään teollisuuslaitokset ja tapettuaan kaikki\nisännöitsijät ja insinöörit sekä ohikulkiessaan myös poltettuaan\nHyvinkään parantolan, oli jakautunut kolmeen osastoon. Ensimäinen\nosasto valtiopäivämies Aallon johdolla marssi länteenpäin Vihdille,\ntoinen osasto valtiopäivämies Laukon johtamana suuntasi Mäntsälän\nkautta matkaansa Porvooseen tehdäksensä hävitystyötä ruotsalaisella\nUudellamaalla ja kolmas osasto valtiopäivämies Sarvikkaan johdolla\nkulki pohjoseen hävittääksensä kaikki herrat Hämeestä.\n\nPäivän kuluessa olivat punakaartilaiset vielä Helsingin kaduilla\nampuneet toimittaja Mikael Lindbomin ja säveltäjä Voleniuksen,\njotka terävästi puhuivat hallituksesta, sekä taiteilija Engellin,\njonka yläluokkainen ulkonäkö katsottiin sopimattomaksi olemaan\ndemokraattisessa yhteiskunnassa.\n\nMarraskuun 18 päivä oli jälleen alkanut hävityksellä. Pitääksensä\npunaset hyvällä tuulella antoi sisäasiainministeri punakaartiosastojen\nhävittää ja ryöstää Pohjoismaiden osakepankin pääkonttorin Unioninkadun\nvarrella. Kassaholvit räjäytettiin säpäleiksi. Saaliinjaossa syntyi\nkahakka ryöstäjien kesken; äkkiä porvarillinen suojakaarti saartoi\nheidät ja muutamia kymmeniä kaatui täten syntyneessä taistelussa. Nyt\nkatsoivat ulkovaltojen sotalaivojen päälliköt, että pankinryöstöjä\njatkamalla kansainväliset edut voivat vahingoittua, minkätähden\nsaksalainen laivasto kuularuiskuilla puhdisti kadut. Tärkeimpiin\npaikkoihin kaupungissa asetettiin sotaväkeä laivoista. Punaset\nvetäytyivät takaisin Eläintarhaan ja Pasilaan. Heidän kaupunkiintulonsa\nehkäisemiseksi asetettiin voimakkaita kuularuiskukomennuskuntia\nPitkällesillalle, rautatievallille ja läntiselle viertotielle. Tätä\nmenettelyä vastaan protesteerasi hallitus ankarasti ja valtiopäivät\nantoivat levittää julistuksia, joissa tulisilla sanoilla annettiin\nsuomalaiselle kansalle määräyksiä, miten sen tulisi menetellä vieraiden\nvalloittajien ikeestä päästäkseen.\n\nNämät olivat viimeiset tiedot mitkä saimme.. Tampereella ja Turussa oli\nmyös puhjennut levottomuuksia, mutta puhelin- ja lennätinjohdot näille\npaikkakunnille olivat katkaistut. Häme oli siis nyt täydellisesti\neristetty muusta maailmasta.\n\nPikkuinen Hämeenlinna oli tietysti tällaisten uutisten johdosta\nkuumeentapaisessa jännitystilassa. Kadut vilisivät kansasta, huudettiin\nja keskusteltiin lujalla äänellä. Sakea lumipyry alkoi, mutta se ei\nvähentänyt liikkeen eloisuutta. Minä ja ystäväni pistäydyimme erääseen\nkaupungin parhaimpaan konditooriin, hienoon laitokseen, joka selvästi\nosotti, miten pitkän edistysaskeleen konditorielinkeino oli ottanut sen\njälkeen kuin kapakat ja anniskeluhuoneustot hävitettiin.\n\nMyöskin konditoorissa vallitsi eloisa liike. Pelästyneet ihmiset\nkeskustelivat kaupungin vähäisestä puolustusmahdollisuudesta siinä\ntapauksessa, että Sarvikkaan ryöstöjoukko, kuten odotettiin, tulisi\nvalloittamaan sen. Oletettiin tämän joukon paraillaan olevan Lopella\ntahi Keikyällä. Pelättiin kaupunkiin asetetun sotaväen vaaran uhatessa\nliittyvän kaupungin punaiseen kaartiin ja sitten tämän kanssa\nyhdistyvän Sarvikkaan joukkoon. Oli yleisesti tunnettua, ettei tässä\nsotaväessä ollut mitään uria käytännössä, vaan oli se vuosi sitten\njulkisen kapinan avulla hankkinut itselleen tilaisuuden itse asettaa\npäälliköt, jotka yksinkertaisen äänestyksen johdosta taas voitiin panna\nviralta. Kaupungin molemmat poliisit eivät luonnollisesti myöskään\nmitään voineet tehdä siitä syystä, että he olivat sangen vastenmielisiä\nolentoja tuolle levottomalle joukolle.\n\nAinoa, johon toivottiin, oli kuvernööri, joka jo useita vuosia\nerinomaisella nuorteudella oli hoitanut virkaansa, hän ehkä nytkin\nsovitteluilla voisi torjua uhkaavan vaaran. Ehkäpä sopivan pakkoveron\nsuorittamalla voisi kaupunki säästyä ryöstöistä — kunpa vaan ei\nkaupungin oma punakaarti ennen Sarvikkaan tuloa ryhtyisi ryöstämään\nporvareita. Niin pääteltiin konditoorissa. Olimme nyt kuulleet\nkuultavamme ja päätimme sentähden heti palata ystäväni taloon.\n\nAjaessamme kaupungista huomasimme, että kohtaamamme talonpojat ja\ntyömiehet tekivät pilkallisia naamaliikkeitä meille. Myös yksi ja\ntoinen pistosana suunnattiin meille ohiajaessamme. Luottaen nopeaan\njuoksijaan ja ampumakunnossa oleviin mauserpyssyihin, toivoimme\nonnellisesti pääsevämme matkamme perille. Matka sujuikin seikkailutta.\n\nLuonnollisesti olimme lievimmin sanoen levottomia. Katsoin itseni\nkykenemättömäksi matkustamaan Helsinkiin kuullustellakseni minulle\nkuuluvasta kohtalosta. Sitäpaitsi en tahtonut hetkeksikään hylätä\nystäviäni näinä kriitillisinä hetkinä. Ystäväni ei ollut nähtävästi\nniin suuresti levoton omasta kuin vaimonsa ja lastensa kohtalosta.\nViisasta ei ollut lähettää heitä Hämeenlinnaan, sillä siellä ei\nheillä ollut sen suurempaa varmuutta kuin kotonakaan. Itse tahtoi\nhän odottaa kohtaloaan omalla perustallaan. Sitä paitsi toivoimme me\nmolemmat että Sarvikkaan joukko, kylläisenä verestä ja ryöstöistä, ei\nulottaisi ryöstöretkeään meidän rauhaisaan asuntoomme saakka. Mikä\neniten katkeroitti ystäväni mieltä, oli se, että hän tiesi ei voivansa\nluottaa alamaisiinsa. Vaikka hän aina oli ollut oikeudenmukainen isäntä\nalamaisilleen, tiesi hän näiden vihaavan häntä työnantajana ja kolmesta\nmarkasta kuka hyvänsä heistä olisi valmis pettämään hänet.\n\nHuomautin vain, että samoin on laita kaikkialla maassa ja että\nkukaties sittenkin olisi viisainta lähettää perhe Hämeenlinnaan.\nVaikka rautatieliike olisikin pysäyksissä, voisi ehkä jokin keino\npaeta maantietä myöten tarjoutua siellä. Hänen kodistaan kulki\nnimittäin ainoastaan yksi maantie eteläänpäin ja antautui se suoraan\nniille paikkakunnille, joissa Sarvikkaan joukkojen oletettiin olevan.\nHämeenlinnasta sitävastoin voi mennä sekä itään että länteen siinä\ntapauksessa, ettei Tampereella puhjennut kapina leviäisi maaseudulle.\n\nKotona kartanossa tapasimme ystäväni vaimon levottomana.\n\nPalvelusväki oli kertonut, että he sattumalta olivat kuulleet,\nettä kaikki herrat Hämeessä nyt murhattaisiin. Sarvikkaan osaston\nvakuutettiin ehtineen jo Janakkalaan ja voisi ehkä jo illalla olla\ntäällä.\n\nKatsoimme, että pako nyt oli jo mahdotonta. Ei nyt enää ollut muuta\nneuvoa kuin asettaa talo puolustuskuntoon ja antaa sitten palaa itsensä\nsisällä. Kysymykseenkään ei voi tulla- antautuminen vangiksi vihollisen\nrääkättäväksi ja häväistäväksi.\n\nYstäväni kutsui talonväkensä koolle ja käski niiden, jotka haluavat,\nottaa hevosia tallista ja laputtaa tiehensä. Ken haluaisi, saisi pysyä\npaikallaan ja ottaa osaa taisteluun.\n\nTalonvouti vastasi, ettei vähäväkisillä ole mitään pelättävää punasten\ntulosta, jotka päinvastoin tulevat heiden ystävinään. Ainoastaan\nherrojen ja heidän rouviensa henget olivat nyt kysymyksessä.\n\nMuutamat vanhemmat ihmiset, enimmäkseen naiset, pyysivät kuitenkin\nsaada hevosia päästäksensä Hämeenlinnaan. Se oli ehkä sittenkin varminta.\n\nAinoastaan puutarhuri, joka oli ruotsiapuhuva uusmaalainen, pyysi jäädä\npaikalleen ja taistella meidän kanssamme. Lapset ja vaimot tahtoi hän\nkuitenkin lähettää Hämeenlinnaan.\n\nVäki meni.\n\nTalo oli nyt varustettava niin hyvin kuin suinkin, vettä ja muonaa\ntuotava sisään. Aluksi ei ollut aikaa laisinkaan ajatella kuolemaa.\n\nOnneksi oli ystäväni talo verrattain helposti puolustettavissa. Se oli\nvanha kivitalo, ainoastaan viisi huonetta, keittiö pohjakerroksessa,\njoiden ikkunat sijaitsivat tavattoman korkealla maasta. Kuluneina\nlevottomina vuosina olivat kaikki pohjakerroksen ikkunat varustetut\nvahvoilla rautaluukuilla, joissa vain pienet ampumareijät olivat.\nOvet olivat myös pellillä katetut ja salvoilla varustetut. Me voimme\nmahdollisesti torjua hyökkäyksen, mutta muutaman päivän piirityksen\nkestäminen ei ollut ajateltavissakaan. Kuolo oli varma, oli vain\ntehtävä se niin kunniakkaaksi kuin mahdollista.\n\nOlimme kohtuullisesti asestetut. Ystävälläni ja minulla oli kummallakin\nmauserpyssy sekä haulikivääri. Hänen seitsentoistavuotiaalla pojalla,\njoka myös pyysi saada ottaa osaa puolustukseen, oli Winchesteri-kivääri\nja puutarhuri varustettiin John Grafton-kiväärillä. Ystäväni vaimo otti\nBrowning-pistoolin, jolla hän ampuisi omaan rintaansa sillä hetkellä,\njolloin punaset tunkeutuisivat taloon.\n\nKaikki ikkunaluukut ruuvattiin nyt eteen, ovet salvattiin, patruunat\nlajiteltiin ja asetettiin pöydälle, ladatut kiväärit pantiin\nikkunapieleen.\n\nNäiden valmistusten aikana alkoi hämärtää. Kun palvelustytöt olivat\nmenneet tiehensä, meni ystäväni vaimo kyökkiin illallista valmistamaan.\nEmme tahtoneet kuolla nälkäisinä.\n\nMinä ja ystäväni istuimme hiljaa pilkistäen ulos ampumareijistä.\nSytytin piippuni ja vetelin halulla hyvältä maistuvia savuja. Ei\nkukaan tiennyt, kuinka monta piipullista tupakkaa tässä elämässä enää\nehti polttamaan. Vaivuin ajatuksiin. Päivän levottomuus oli muuttunut\nväsyneeksi ja kuolonhiljaiseksi elämäksi. Minun täytyy kuolla. Se minua\nvain harmitti, ettei saanut kuolla arvokkaimpien käsien kautta. Minun\ntäytyy kuolla, ihan varmaan. Oikeastaan en siitä mitään piitannut,\nolin elänyt kylliksi ja enemmänkin kuin kylliksi. Ei vaimo tahi\nturvattomat lapset minua itkisi. Tulevaisuus tässä maassa näyttää\ntulevan sietämättömäksi. Se ei voi ketään houkutella elämään. Muissa\nmaissa minä en tahdo elää. Nyt oli sitä paitsi jo mahdotonta pelastua.\nNiin, minun täytyy kuolla! Ainoa harmi oli, ettei joutuisi näkemään,\nmiksi tulevaisuus tässä onnettomassa maassa kehittyisi. Kenties —\nmutta minähän kuolenkin jo tänään, mitä kuuluu minulle huomispäivä.\nOlisi tavatonta, jos kaikki ne vääryydet, jotka ovat viime aikoina\ntapahtuneet, jäisivät kostamatta ja rankaisematta. Suokoon Jumala, että\nme ennen kuolemaamme saisimme ammutuksi monta roistoa.\n\n— Mikä numero sinulla on patruunissasi, kysyi ystäväni äkisti.\n\n— \"88\", vastasin minä.\n\n— Hyvä. Ne menevät läpi heidän turkkiansa. Nehän ovat yhtä hyviä kuin\nraehaulit.\n\nHän vaikeni. Ihmettelin, mitä hän ajatteli. Varmasti vaimoansa ja\nlapsiansa.\n\nSamassa silmäräpäyksessä näimme hengästyneen hevosen rekinensä tulevan\npihalle. Reestä juoksi turkkeihin puettu mies, jolla oli kiväärit\nmolemmissa käsissä.\n\nSisällä huoneessa kuului hanojen jännitystä.\n\n— Ei, hiisi vieköön, sehän on vallesmanni! huusi ystäväni, asettaen\nkiväärin luotansa.\n\nKiiruhdimme ovelle ja avasimme sen. Nimismies astui sisään\nhengästyneenä.\n\n— Hullut, kun olette täällä vielä, olivat hänen ensimäiset sanansa.\n— Odotin teidän olevan poissa. Nyt on e myöhäistä. Muutamia tunteja\nsitten oli se vielä mahdollista. Muutaman tunnin kuluttua ovat he\ntäällä. Kaikki tiet ovat sulettuja.\n\nNäin ystäväni kalpenevan. Itse tunsin väristystä povessani. En ollut\ntottunut katsomaan kuolemaa silmiin.\n\n— Etkö itse aijo jatkaa? Saat hevosen täältä, jos omasi on väsyksiin\najettu, sanoi ystäväni.\n\n— Se ei käy laatuun. Tie Hämeenlinnaan on sulettu. Kuolen myös täällä\nhyvässä seurassa. Voi aikoja! Kaikkea siitä mikä on tapahtunut viime\nvuosina, en olisi voinut milloinkaan mahdollisena pitää. Ne ovat\nhirmuisia asioita, s——na vieköön, joiden tapahtumisesta kohta jo\npuhutaan. Ettekö tiedä mitään?\n\n— Ei, hyvin vähän. Mitä sinä tiedät?\n\n— Kaikki on päin h——tiä. Ettekö ymmärrä, että asema on pahempi kuin\nItämeren maakunnissa, pahempi kuin Dantonin ja Maratin hirmutyöt.\nOlisitte ehkä tehneet viisaasti, jos olisitte yrittäneet kätkeä itsenne\njonnekin kuusimetsään, vastasi nimismies.\n\n— Tullaksemme hävitetyksi oman kansamme käden kautta ja tapetuiksi\nilman puolustusmahdollisuutta. Ei, parempi on täällä odottaa, mitä\ntuleman pitää. Me emme voi mitenkään pelastua.\n\n— Ei, nyt se on jo myöhäistä. Vielä aamusella olisi ollut aikaa.\nNimismies kääntyi puoleeni: — Luuletteko, että vielä voisi soittaa\nHämeenlinnaan? Pitäisi saada puhua kuvernöörin kanssa. Vaikka eihän hän\nvoi meitä auttaa, eikä hän sitä uskaltaisikaan. Luulenpa, että sentään\nyritän.\n\nHän meni puhelimen luo ja pääsi kuvernöörin puheille.\n\n— Sarvikkaan joukko on valloittanut kirkonkylän. Ovat polttaneet\npappilan sekä Linnalan ja Vaskimäen herraskartanot. Minun asuntoni on\nmyös poltettu, sanoin apteekki ja kauppias Koivusen talo. Kymmenkunta\nihmistä on tapettu. Olen nyt herra Vingen luona Hasisten kylässä ja\npyydän apua, sillä punasia odotetaan tänne.\n\nEmme kuulleet enempää.\n\nParin minuutin kuluttua palasi nimismies kalpeana suuttumuksesta.\n\n— Hän on raukka, pelkurimainen heittiö. Hän ei uskalla tehdä mitään.\nHän pelkää, että sotaväki kieltäytyisi lähtemästä liikkeelle.\n\n— Sitä minäkin luulen. Toinen korppi — — —\n\n— S—na, hiisi vieköön. Tämä on vallan viheliäistä peliä. Sittenkun\nvaltiopäivät hajottivat valtiopäivät, ei tässä maassa ole ollut mitään\npersoonallista vapautta eikä varmuutta.\n\n— Muilla kuin sosialisteilla, lisäsi ystäväni Vinge.\n\n— Tahi hallitussosialisteilla, oikasin minä.\n\n— Niin, sosialistien liitto suomettarelaisten kanssa oli alku loppuun.\n\n— Mutta kerrohan, mitä tiedät ja kuinka olet tänne tullut.\n\nNimismies sytytti sikaarinsa, asetti Winchester-kiväärinsä polvillensa\nsekä vetäytyi takaisin istumaan sohvan nurkkaan.\n\n— Jonkun teistä täytyy pitää vaaria ampumareiästä, sanoi hän. Ja\njos tahdotte kuulla kauheuksia, niin voinpa kyllä kertoa päivän ja\ntoisenkin, s—li soikoon.\n\nHänen punasenhohtavat kasvonsa näkyivät muuttuvan mielipahasta.\nSikaariansa puhaltaen ja alakuloisesti katsellen kivääriänsä hän\nkertoi. Hän esitti meille todellisen hunnilaishistorian.\n\nKiihkeäin huhujen ja taivaanrannalla loimuavain valojen jälkeen saapui\nSarvikkaan partiojoukko ryöstetyillä hevosilla ja reillä saman päivän\naamulla kirkonkylään, jossa heti piirittivät pappilan. Apulaispappi,\njoka rappusilla kohtasi sisääntunkijat, ammuttiin ilman muuta. Rovasti\nitse oli sidottu sohvaan ja piiskattu siinä siksi, että hän menetti\ntajuntansa. Sitten olivat punaset heittäneet vettä hänen päällensä,\nniin että hän virkosi jälleen ja voi nähdä, miten 50-vuotias rovastinna\nja heidän kaksi täysikasvuista tytärtänsä hänen omain silmäinsä edessä\nraastettiin ja pahoinpideltiin. Tämän näytelmän kestäessä ryöstivät\ntoiset koko talon vieden mukanaan arvotavarat ja rikkoen jätteet. Sen\njälkeen olivat ne viisi naista sekä kaksi palvelijatarta, jotka olivat\npysyneet uskollisina, joutuneet saman käsittelyn alaisiksi kuin heidän\nemäntänsä ja hänen tyttärensä, puolialastomina kuletettu pihalle ja\nsidottuina veräjänpylväisiin, olivat he sitten saaneet nähdä, miten\npappila, jossa sisällä oli rovasti kiinnisidottuna, joutui liekkien\nomaksi.\n\n\"Voitte lämmitellä itseänne loimun ääressä\", olivat punaset huutaneet\npuolialastomille naisille, jotka lumikinoksessa puolitajuttomina\nseisoivat. Lopuksi kuitenkin armeliaat ihmiset ottivat heidät\nhoitoonsa. Turkkeihin käärittynä oli heidät kuletettu erääseen\nläheiseen taloon. Kun rovastin asuinrakennus oli poltettu, oli eräs\nosa rosvojoukosta mennyt talliin, josta ottivat hevoset. Kun tämä oli\ntehty, poltettiin kaikki ulkohuonerakennukset ja se osa karjaa, jota ei\nkatsottu voitavan viedä saaliina.\n\nSaman ohjelman mukaan oli menetelty muissakin herrastaloissa.\nMiespuoliset perheiden jäsenet tapettiin, naispuoliset raastettiin ja\npiiskattiin, mutta säästettiin kuitenkin viime hetkessä elämään, irtain\nomaisuus ryöstettiin, talot poltettiin.\n\nErittäin julman jutun oli nimismies kuullut puhuttavan. Vapaaherratar\nRaudolf, Linnalan talossa, jonka mies ja pojat olivat tehneet\nurhoollista vastarintaa, jolloin yli tusina punakaartilaisia kaatui,\noli sidottu jaloista kahteen rekeen, jotka sitten ajettiin eri\ntahoille. Apteekkarin tytär, joka yrittäessään paeta oli saatu kiinni,\noli tavallisen pahoinpitelyn jälkeen naulattu jaloista lattiaan.\n\"Juokse nyt s——na\", olivat vapauden urhot nauraen huutaneet samalla, kun\nhe sytyttivät talon palamaan. Apteekkari itse, jolta kaarti ei saanut\nniin paljon rahoja kuin se toivoi, oli valettu rikkihapolla.\n\nSiinä oli jo kylliksi. Me emme tahtoneet enempää kuulla. Vallesmannin\nkertoessa oli vähitellen tullut pimeä. Ulkona oli kaikki hiljaista\nja kuollutta. Sytytimme valkean, joka asetettiin erään verhon taa,\nniin ettei ulkoa voinut huomata ampumareikää. Kaikki istuivat hiljaa.\nPiipuista puhallettiin kiemurtelevia savuja, kiväärit olivat valmiina\nikkunalaudoilla, patruunat lajiteltuina pöydällä. Olimme valmiit\nkuolemaan.\n\n— On vahinko, että venäläinen linnaväki on poissa Hämeenlinnasta,\nlausui nimismies hetken kuluttua.\n\n— Niin, sanoi ystäväni, uskotko sinä, että kuvernööri olisi uskaltanut\nluottaa heidän apuun? Minä en sitä usko. Hän on aina punasten pelkuri.\nMuistatko, miten pelkuri hän oli nostoväen kapinan aikana?\n\nNimismies virnisteli.\n\n— Syy on siinä, että kaikki jo vuosikaudet ovat tottuneet\nväkivallantekoihin. Kukaan ei ole uskaltanut tehdä vastusta ja\nsentähden nyt sadottain syyttömiä ihmisiä teurastetaan ja kidutetaan.\nKaiken hävitetyn omaisuuden arvosta en tahdo puhuakaan. Mehän olemme\nsivistyskansa, suurin demokraattisuudessa ja edistymisessä koko\nEuropassa. Todellinen edislyskansa!\n\n— Ja me, jotka istumme täällä ja kohta joudumme teurastettaviksi, me\nolemme niin ollen edistymisen uhreja. Suuri ja korkea sivistys se on,\ntuo meidän tosisuomalainen kansallinen sivistyksemme. Vapaus, veljeys\nja tasa-arvoisuus — murhia, polttoja ja ryöstöjä.\n\n— Jaloja näkökohtia, todellisia demokraattisia taistelutapoja, korkeita\npäämääriä! Tulos on mainio!\n\n— Ja meidän jälkeemme tulee oikeuden tuhatvuotinen onmenvaltakunta.\n\n— Tiedättekö, sanoi nimismies, Sarvikkaan kaartin etunenässä kannetaan\npunasta lippua kirjoituksella \"Kansan tahto on korkein laki.\"\n\n— Vai niin, heidän kaikki konnantyönsä olisivat siis laillisia.\n\n— Heidän mielestään. Maa, jossa tuo raaka voima on vallottanut vallan\nohjakset, on täydellisesti mielenvikaisten hoitolan vertainen, jossa\nmielipuolet ovat ylivoimaisesti voittaneet lääkärit ja hoitajat.\nHe polttavat lopuksi koko laitoksen, koska eivät ole täydellisesti\ntyytyväisiä voitettuihin, jotka joutuvat liekkien uhriksi.\n\nYstäväni vaimo oli saanut illallispöydän valmiiksi ja me asettauduimme\nviimeistä ruoka-aikaamme kuluttamaan. Nimismies söi hyvällä\nruokahalulla, mutta me toiset emme olleet varsin ruokahaluisia.\nJännityn oli painava. Tarkasti pidimme vahtia eräästä ikkunasta, josta\naukeni näköala kauvas pihalle johtavalle tielle.\n\n— Muista revolveriasi, kun tarvitaan, sanoi ystäväni äkkiä vaimolleen.\n\n— Ole hiljaa, vastasi hän lyhyesti.\n\nPäätettiin, että nimismies, puutarhuri ja minä vartioisimme talon\netupuolta, kun sitävastoin ystäväni ja hänen nuori poikansa\npuolustaisivat takapuolta, jossa ikkunat olivat varsin korkealla\nmaasta ja pääsy sisään vaikea. Mikäli nimismies tiesi, ei punasilla\nollut muassaan tykistöä, minkä lähden toivoimme heidän menettävän\npaljon, ennenkuin me kaadumme. Nimismies tahtoi vielä kerran soittaa\nkuvernöörille. Hän soitti, mutta ei saanut vastausta.\n\n— Asema on vakava. Kohta ne ovat täällä. En usko heidän jäävän yöksi\nsuureksi osaksi palaneeseen kirkonkylään.\n\nSamassa silmänräpäyksessä näkyi leimuava liekki toisessa päässä\nlehtokujaa, taas liekki ja taas... ja sitten näkyi pitkä rivi rekiä\ntulevan esiin. Niissä istui miehiä tulisoihdut käsissä. Kovaa melua\nkuului. Kiväärien piiput välkkyilivät valossa ja ensimäisen reen yllä\nhulmuili punainen lippu, kansantahdon kunniakas symbooli.\n\nKiväärimme olivat ampuma-asennossa ja lehtokujaan lensi luoteja\nvilisemältä. Rikkiammutut ikkunaruudut kilisivät, eräs ammuttu hevonen\nkaatui, muuan mies heitti soihdun luotansa lumeen ja kaatui suulleen\nrekeen. Näimme luotien lentävän lehtokujassa ja kuulimme niiden\nsattumisen ulkoseinän rappaukseen.\n\nAnnoimme kiväärimme nopeasti toimia. Eräs hevonen kaatui keskelle\ntietä, muuan mies putosi reestään, kansantahdon lippu alkoi vaipua,\nmutta nostettiin uudelleen ylös. Hevoset alkoivat nelistää ja koko\nrivi kääntyi oikealle kartanon talousrakennusten joukkoon.\n\nOlimme laskeneet rekien lukumäärän noin 10:ksi, 3 x 4 miestä\njokaisessa. Vihollinen oli siis vähintäin 120 miehen vahvuinen.\n\n— Niiden on täytynyt jakaantua, sanoo nimismies. Kirkonkylässä oli\nheidän lukumääränsä yli kaksisataa. Luultavasti on Sarvikas pysähtynyt\nsinne jatkaakseen voittojuhlaansa ja lähettänyt tänne vain jonkun\nalipäälliköistään.\n\nVallitsi silmänräpäyksen hiljaisuus. Täytimme kiväärien \"makasiinit\".\n\nTalousrakennusten joukosta kuului melua ja huutoja. Soihtujen\nvalo leimusi karjakartanon takaa, mutta yhtään ihmistä ei näkynyt\nampumareiästä. Kuu paistoi ja valaisi hymyilevästi niin pahoja kuin\nhyviäkin.\n\nÄkkiä alkoi savu nousta navettarakennuksen ikkunoista ja jokunen\nsilmänräpäys myöhemmin kaikista ikkunoista. Tiesimme mitä se merkitsi.\nPian loimusivat liekit katosta ja kohosivat korkealle sinitaivaan alla.\nHärmiset koivut lehtokujassa ja puistoissa heijastivat liekkien valossa\nja seisoivat pian veripunaisina jättiläiskoralleina pimeää taustaa\nvastassa.\n\nPari tummaa partijajoukkolaista tuli esiin navetan takaa. Laukasimme\nkiväärimme kuitenkin osaamatta. Miehet vetäytyivät kiireesti takaisin.\n\nMuutamia minuutteja kului. Silloin näimme talon erään työhevosen,\nvanhan Harmaan rientävän esiin puutarhasta. Kun se lähestyi rappusia\nhuomasimme virtaavan veren sen suusta ja nenästä.\n\n— Ne lurjukset ovat leikanneet kielen siltä, kuiskasi puutarhuri\nharmista sähisten.\n\n— Tehkäämme kärsimykset lyhyeksi, laukaskaamme kuolinlaukaus.\n\nMutta ennenkuin ehdimme sen tehdä, kohotti vanha Harmaa päänsä\nkorkealle ja katosi liekkeihin. Nyt näyttäytyi eräs turkkeihin puettu\nmies, jolla oli pieni valkoinen lippu kädessä.\n\n— Sovintoa! huusi hän.\n\nSeurasi kaksi muuta miestä, joiden olalla oli punaiset nauhat.\n\n— Elkää uskoko häneen. Tuolla tapaa he ovat monet pettäneet, kuiskasi\nnimismies.\n\n— Teidät säästetään elämään, jos antaudutte vangiksi. Kansantahdon\nnimessä käsken: avatkaa! huusi mies.\n\n— Elkää uskoko häneen, sanoi nimismies.\n\n— Minä päästän kutin häntä kohtaan, sanoi puutarhuri.\n\nHänen laukauksensa sattui paikalleen ja mies kieri lumikinokseen. Yksi\npunaisista pakeni, toiset sai kuulan ja kaatui toverinsa viereen.\n\nNyt näkyi musta joukko, joka hurjilla huudoilla ryntäsi taloa vastaan.\nSuuntasin haulipyssyn molemmat piiput joukkoa vastaan, nimismiehen ja\npuutarhurin pikapyssyt laukeilivat, tyhjät patruunankuoret lentelivät\nlattialle. Punaset levisivät puutarhaan etsien suojaa puitten takaa.\nHeidän luotinsa lensivät kaikille tahoille, ikkunaruudut sälisivät.\nLuodit lensivät sähisten ikkunaluukkujen rautalevyjen läpi ja osuivat\nseiniin ja ikkunapieliin. Tunsin ankaran iskun vasemmalla puolen päätä\n— hyvästi, ajattelin minä — ja samassa — heräsin lyötyäni pääni reen\nsyrjään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMakasin reessä, joka vaivaloisesti kulki korkeitten hankien läpitse.\nYmpärilläni metsä kohisi ja korkealla pääni päällä sinitaivaalla\ntalvitähdet kimaltelivat. Oli tammikuu vuonna 1907 ja vuoteen 1913 on\nvielä pitkä aika.\n\nLoppu.\n\n\n\n"]