[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f27mHdkFdtt3pMUqAujSrHYvckWrazeqwDSDkXJCJYKo":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":27,"gutenbergSummary":30,"gutenbergTranslators":31,"gutenbergDownloadCount":32,"aiDescription":33,"preamble":34,"content":35},3407,"Yötä ja aamua","Talvio, Maila",1871,1951,"3407-talvio-maila-yota-ja-aamua","3407__Talvio_Maila__Yötä_ja_aamua","Puheita vapautemme huomenhetkinä","muistelmat",[],[],"fi",1919,null,25511,161005,false,75681,[23,24,25,26],"Finland -- History -- Civil War, 1918","Finland -- History -- Civil War, 1918 -- Fiction","Short stories, Finnish","Speeches, addresses, etc., Finnish",[28,29],"Essays, Letters & Speeches","History - European","\"Yötä ja aamua: Puheita vapautemme huomenhetkinä\" by Maila Talvio is a collection of speeches and reflective essays written in the early 20th century. The work centers on themes of national freedom, collective suffering, and the dawn of a new era for the Finnish people, as well as their kindred nations. Through its historical and emotional lens, the book addresses moments of turmoil and hope during Finland’s struggle for independence and in relation to other oppressed peoples in Eastern Europe.  The opening of the book begins with the story “Lunnaat,” introducing two brothers, Eerikki and Janne, who stand on a hill between their homesteads listening to the distant sounds of war. Their uneasy conversation reveals old familial resentments, fears for their sons embroiled in conflict, and the tension between loyalty, envy, and survival. As violence encroaches, the brothers’ relationship is tested by betrayal, loss, and the sudden reversal of fortune. This narrative segues into a series of oratorical pieces reflecting on Finland’s liberation, the shared suffering of neighboring nations, and the deep, often painful bonds of kinship and collective memory. (This is an automatically generated summary.)",[],256,"Kokoelma puheita ja kertomuksia, jotka on kirjoitettu Suomen itsenäistymisen ja vuoden 1918 sisällissodan aikaan. Kirjoitukset käsittelevät sodan vaikutuksia yksilöihin ja kansakuntaan sekä pohtivat isänmaan tulevaisuutta murrosvaiheessa.","","YÖTÄ JA AAMUA\n\nPuheita vapautemme huomenhetkinä\n\n\nKirj.\n\nMAILA TALVIO\n\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\n1919.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nLunnaat\nOsaveljillemme kärsimyksessä\nViimeiset veljekset\nRistiinnaulitulle kansojen joukossa\nSatakielten maa\nUudenvuoden kasvojen edessä\nKansa ja koti\nYstävämme kirjat\nKalliit haudat\nHelmet\nKuolleet ja eloonjääneet\n\n\n\n\nLUNNAAT\n\n\nVeljekset Eerikki ja Janne seisoivat kunnaalla talojen välillä ja\nkuuntelivat tykinpauketta. Joka laukaukselta tärähti maa, olivatpa\nne aika kojeita nuo tykit, kuka ne sellaiset oli keksinytkään.\nPeninkulmien päästä noin panivat mieheltä polvet vavahtamaan. Veljekset\nvuoroin hymähtelivät eteensä, vuoroin käänsivät toisiinsa pelästyneet\nkasvonsa. He hymähtelivät siksi, että tiesivät omien talojensa olevan\nturvassa sodan temmellykseltä, olipa Janne juuri käynyt kirkolla\nja siellä saanut vakuudet, ettei sota sellaisille metsäkulmille\ntule kuin Noron sydänmaat ovat. Kuinka monta kertaa veljekset\nolivatkaan harmitelleet, että Ylitalo ja Alitalo olivat niin kaukana\nliikepaikoilta, ja päättäneet muuttaa lähemmäs rautatietä ja kaupunkia.\nJanne oli yhteen aikaan hakenutkin taloa, oikein luettelot kourassa\nja kartat taskussa hän oli kulkenut ja jo etukäteen iloinnut ajoista,\njolloin saisi kaupungin torilla oikeat hinnat oikeista tavaroista —\nmitenkä lienee sitten jäänyt sopimatta kaupoista, niin että hän yhä\nasui Alitaloa veljensä Eerikin viljellessä isänkotia, Ylitaloa. Eerikki\noli aina paremmin tyytynyt tämän metsäkulman kivisiin peltotilkkuihin\nja valmis talohan hänelle oli jäänytkin, vainajan tahdon mukaan\nannettu hänelle, vaikka hän oli nuorempi kuin Janne. Vainaja, isäukko,\noli ollut sellainen oikullinen: kenestä piti, niin sille antoi, ja\ntästä Eerikistä oli pitänyt ja Jannea vieronut, Janne oli siitä kyllä\nkantanut vihaa sekä vainajalle että eläville, kaikille, jotka olivat\nolleet riistämässä häneltä hänen esikoisoikeuttaan. Ja kaikki olivatkin\nyleensä olleet puolueellisia häntä kohtaan, aivan niinkuin Herra itse\naikoinaan Kainille, vaikka hän oli vanhempi kuin Aapeli.\n\nMutta näyttipä kerran tulevan oikeuttakin. Tuntuivatpa asiat kääntyvän\nsillä lailla, että metsäkulmilla talot saattoivat säästyä, kun ne\nliikepaikoilla ryöstettiin ja raastettiin pahemmin kuin saarretun\nkarhun pesät. Hirveitä oli kirkonkylässä kerrottu niin punaisten kuin\nvalkoistenkin elämöimisestä. Onneton vain oli sekin talo, joka meni\nkädestä käteen, punaisesta valkoiseen ja valkoisesta punaiseen. Jos\ntoinen mitä jätti, niin sen toinen otti. Laupiaammin totisesti näytti\nkerrankin taivaan pappa katselevan Kainin kuin Aapelin puoleen — hänen,\nJannen, talo oli kuin olikin kaikin puolin paremmin turvassa kuin\nEerikin. Järvet ja kalliot siinä olivat edessä. Takaisinpa nuo surman\nkojeet kilpistyvät kalliosta, vaikka noin pamahtavat peninkulmien\npäähän ja panevat maan tutisemaan.\n\nTaas —- olipa se aika täräys! Veljekset käänsivät silmät toisiaan\nkohti. Lauhassa illassa, jota kuu ohuen pilven läpi valaisi,\nvälkähtivät valkuaiset vastatusten. Molemmille tuli ajatus, että taisi\nolla niin ja näin sen turvallisuuden tällaisina aikoina.\n\n— Minkähän paikan sotkikaan taas tuokin pamauksen pitäjä? sanoi Janne\nja suu teki väkinäistä hymyä.\n\n— Etteihän vain olisi vienyt kirkkoa, sanoi Eerikki. — Siinä oli niin\npaha ääni.\n\n— Kiveen se meni, sanoi vanhempi veli. — Kirkko on puuta ja antaa\nilmaan mennessään toisen ulahduksen. Kun kuula sattuu puuhun, niin\npanee se noin sinnepäin niinkuin jäät syksyllä, mutta kun kiveen\nsattuu, niin rähähtää kiukkuisemmin. Se oli kivinavetta tuo viimeinen.\n\nHän ajatteli kallioita Alitalon ja järven välillä — eivät tainneet\npaljoakaan auttaa tuollaisia panoksia vastaan. Nuoremman veljen\nseuraava huomautus ei ollut omiaan rauhoittamaan.\n\n— Kuuluvat tykin luodit puhkaisevan sellaisen metrin paksuisen\nkiviseinän, jommoisia vanhaan aikaan tehtiin, niinkuin neula paperin\nvain. Elävät lehmät siinä menevät, päät ja potkat mikä minnekin.\n\nEerikin leuka kävi, hänen tätä puhuessaan, kaiken aikaa epämääräisen\nliikutuksen vallassa. Hän ajatteli molempia poikiaan, jotka jouluna\nolivat lähteneet kodista. Raha-ansiolle sanoivat lähtevänsä pohjan\npuoleen tukkitöihin. Eivät yhtään kirjettä olleet lähettäneet. Mitenkä\nlienevät nyt johtuneet mieleen. Tai ainahan ne johtuivat ja nyt\netenkin, kun surmankojeet tuolla paukkuivat. Että missä olivatkaan...\n\nJotakin sellaista oli puhuttu, että hekin olivat mukana sotatoimissa.\nMutta sitä ei isäukko enempää kuin äitikään uskonut — mitäs heidän\npojat, rauhan miehiähän he olivat. Kuka heidät sentään tiesi, olivat\nniin katkeroituneet viime keväänä, kun piti tehdä heinää revollit\ntaskussa lakkomiesten uhkausten vuoksi. Olivat tosiaan taitaneet sanoa,\nniinkuin kerrottiin, että »tästä ei tule hyvää». Eikä ollutkaan tullut\nhyvää — sota oli tullut.\n\nJanne puheli eri kiväärien äänistä. Hän oli kirkonkylässä käydessään\nkuullut ne paljon selvemmin ja osasi täältäkin kaukaa erottaa\nne toisistaan. Tykit olivat kaikkein pahimmat, aikamoisen äänen\npäästivät »rapselit» ja käsipommit ja tuo »popo-popo-popo-popo» se\noli kuularuisku se. Toiset sanoivat, että kuularuisku oli sellainen\nhyvin pitkä- ja paksukaulainen pyssy, toiset, että se oli niinkuin\npaloruisku ja että letkun kautta päästettiin ilmaan kuulat, jotka\nolivat pahemmat repimään kuin hirvikuulat, toiset sanoivat, että\nkuularuiskua väännettiin niinkuin käsisilppukonetta. Vaan mitenkäs\neivät sitten silloin kuulat olisi räjähdelleet jo siinä ja särkeneet\nkoko kojetta? Sen sanoi Jannen oma järki. Tuo sen vain oli ääntä tuo\npopo-popo-popo-popo.\n\nEikös taasen haukukin Ylitalon Piski?\n\n— Lopeta sinä se koira niinkuin minä olen tehnyt meidän Mustin, sanoi\nJanne. — Kuulevat vielä pakolaiset äänen ja tulevat hakemaan turvaa ja\nvievät sanan, että täällä on taloja...\n\nJanne lausui viime sanat matalalla äänellä niinkuin hän olisi pelännyt\nmetsällä olevan korvat.\n\nMaa tärähteli heidän jalkojensa alla, laukaukset ja niiden herättämät\nkaiut vastailivat toisilleen ääriltä äärille. Äänet muistuttivat\ntoisiaan niinkuin kahden sukulaisen olennon äänet. Sota ja tyhjyys\nhuutelivat toisilleen yli vapisevan maan.\n\nKyliäpä nyt vapisikin paikat! Ihan alkoivat lumet tippua puiden oksilta.\n\n— Kyllä sitten samalla saisi lakata keittämästä ja lämmittämästä, sanoi\nEerikki. — Nouseehan se sauhukin ilmaan ja ilmiantaa, lippuhan se on,\nsininen sauhu. Pitävät Piskin niin hyvänä lapset — tyttären lapset.\n\n— Hyvänä vai. Vai hyvänä.\n\nIlkeästi lausui veli sanat, Eerikki sen kyllä huomasi. Vihaa kantoi\nhänelle yhäkin Janne ja vääryyttä kai hänelle, Jannelle, oli tehtykin.\nHän oli vanhin veli, mutta ei ollut saanut taloa. Vaan nytpä oli\nhyvässä turvassa Alitalo, Jannen uudistalo. Eivät sinne pommit satu\nvaikka Ylitaloon sattuisivatkin. Entä jos Jumala antaisikin sattua\nsiitä hyvästä, että hän, nuorempi, ei omasta vapaasta tahdostaan ollut\nantanut isänkotia vanhemmalle...\n\n— Saisit vain varoa, sinä, sanoi Janne taas.\n\nNyt kuuli Eerikki selvästi veljensä äänessä salatun uhkauksen ja\nikäänkuin sota olisi vahvistanut sanat ja mennyt hänen puolelleen,\npamahti samassa kauheasti ja tyhjä kaiku jyrisi vastaan Alitalon\nkallioista.\n\nJokohan minun pitäisi vapaaehtoisesti tarjota Jannelle Ylitaloa?\najatteli Eerikki. Mutta hänen mieleensä muistui samassa miten paljon\nhe poikien kanssa viime vuosina olivat ottaneet ylös suota, kun\nAlitalossa oli jätetty viljelys siihen missä se jo kauan oli ollut.\nSellaista huonoa se oli ollut Jannen toimi, jos oli toimeton emäntäkin.\nRahoja hänellä oli jonkin verran ollut ja sen vuoksihan Janne hänet\noli ottanut, mutta kahviinhan hän joi korotkin sellaisista rahoista,\nvaimo parka. Tosiaankin haukkui Piski vimmatusti Ylitalossa. Etteivät\nnyt pitäneet varaansa. Kaksi emäntää on talossa, nuori ja vanha, tytär\nja äiti, ja antavat koiran tuolla lailla ulvoa. Rätinää ja paukettako\nkoira haukkui vai kuuliko se jotakin muutakin?\n\n— Saisit varoa, etkö kuule, sanoi Janne ja hänen silmän valkuaisensa\nleiskahtivat vaaleiden pilvien kajastuksessa. — Anna sinä vain Piskisi\nhaukkua ja houkutella tänne hävittäjät. Mitä sinä välität toisen\nomasta, kun et omaasikaan ajattele. Ajattelitteko te vainajan kanssa\nmitä teitte, kun veitte esikoisoikeuden vanhemmalta veljeltä. Pirua te\najattelitte, jos ajattelitte.\n\nHävitys ja tyhjyys vastailivat toisilleen taasen taivaanrannasta\ntaivaanrantaan yli talvisten salojen. Koira ulvoi vimmattuna, käheällä,\nloppuun kuluneella äänellä. Ihmisääniäkin kuului. Naiset nähtävästi\nseisoivat Ylitalon pihamaalla, voivotellen kilpaa Piskin kanssa.\nLempeä suhina kuului puista rannalla, milloin sille hetkeksi annettiin\nsuunvuoroa.\n\nNuorempi veli seisoi liikkumattomana, vanhempi ei nähnyt, että hän kävi\nkovaa taistelua itsensä kanssa.\n\n— Ota sinä Ylitalo, sanoi hän vihdoin. — Minun olisi pitänyt sanoa tämä\njo silloin, kun ukko kallisti päänsä.\n\nVanhempi veli ei käynyt niin vakavaksi kuin sanojen vakavuus olisi\nedellyttänyt. Hän naurahti ikäänkuin etukäteen olisi arvannut tämän\nehdotuksen tulevan.\n\n— Vai niin, vai, nyt sinä tyrkyttäisit minulle taloasi, kun tuho on\nlikellä. Nyt kun minun taloni on turvassa järven ja kallion takana, nyt\nse kelpaisi, vai niin, vai... Pirut ja perkeleet, mene sinä vain omalle\ntalollesi ja odota hävittäjiä!\n\n— En minä sitä — en minä sentähden, yritti veli, mutta Alitalon isäntä\nei häntä kuunnellut.\n\n— Mene, mene ottamaan vastaan vieraita, ehkä emännät siellä jo\ntoivottavatkin heitä tervetulleiksi.\n\nEerikki tunsi selkäänsä kylmäävän.\n\n— Keitä sinä luulet sinne tulleen? kysyi hän. — Tiedätkö mitä? Oletko\njotakin kuullut...?\n\n— No aina yhtä ja toista... Taikka sitä vain, että poikasi eivät\nolekaan hirrenvedossa, vaan sodassa... Lakanat olkapäillä kuuluvat\nviruvan hangilla ja ampuilevan. Ja heitä voidaan tulla etsimään heidän\nkotoansa.\n\n— Mistä sinä tämän tiedät?\n\n— Sieltä mistä kaiken muunkin.\n\n— Mahdoit heti sanoa, kun kuulit.\n\n— Ehditpähän sen nytkin kuulla.\n\nMolemmat vaikenivat. Nuoremman veljen hengitys kulki sihisten. Kaukana\ntaivaanrannalla oli pieni punainen hohde, joka kasvamistaan kasvoi.\nTulipalo. Mikähän sielläkin nyt paloi? Vanhempi veli arvaili ja\narvaili, mutta ei saanut nuoremmalta vastausta. Pienenä pyöreähkönä\nkehänä paloi sinipunerva rusotus taivaanrannalla kuin mikäkin uhrituli.\nSe oli kaukana, ei kuulunut mitään ääniä, mutta molemmat veljekset\ntunsivat, että tulipalopaikan ympärillä oli voivotusta, hätähuutoja ja\njuoksua.\n\n— Mistä sitten voitaisiin tietää tulla etsimään poikia kodistaan? sanoi\nvihdoin Eerikki. — Sanoithan juuri itsekin saaneesi täydet vakuudet,\nettei sota tule tänne...\n\n— Ei sota, mutta hakijat...\n\n— Mistäs he voisivat tietää? Kun en minä, poikain oma isäkään heistä\nmitään tiedä... Vai... vai... Ethän vain sinä...\n\n— Jaa minä?... Mitä sitten?\n\n— Oletko sinä ilmoittanut meidät?\n\n— Älä höpise.\n\n— Älä sinä kiellä. Äänesi sen ilmaisee. Voi sinua. Sinä olet käynyt\ntoimittamassa murhamiehet Ylitaloon — tunnusta pois, sen sinä olet\ntehnyt...\n\n— Mitä pirua sinä huudat... Varo sinä, sanon sen vielä. Totuuden olen\npuhunut, en muuta. Olen sanonut, että pojat menivät pohjan puoleen,\nettei tiedetä missä ovat. Voivat olla sodassakin. Ja heidät oli nähty,\nhangilla makaavat mahallaan ja metsästävät ihmisiä. Sellaisia poikia\nsinulla on.\n\nNuoremman veljen nyrkeissä tykki veri kuin pahkaisessa paiseessa.\nÄäneti kääntyi hän lähtemään. Hän ei antanut veljelleen kättä eikä\ntoivottanut hyvää yötä. Hän läksi kotia kohti, missä vaimoväki viikon\npäivät oli nukkunut vaatteet yllä. Hän tunsi yhtäkkiä kuuluvansa\nsotaan, ikään kuin tuolta kaukaa mistä pamaukset laukaistiin ja missä\ntalot paloivat, olisi viskattu mahdottoman pitkä köysi tänne ja hän\njoutunut sen silmukkaan. Poikien luo häntä vedettiin. Ehkä pojat\ntodella makasivat valkoisissa lakanoissa hangilla ja ammuskelivat.\nEtteivät jo olisi kuolleita? Kuka ensi syksynä kaivaa ojaa, kuka\nauttaa isää saamaan siemenen maahan...? Puolensataa syltä oli päivässä\npistänyt Malakia... Kilpaa olivat kaivaneet Mikon kanssa, mutta Malakia\naina voitti. Ja nyt he makaavat hangilla...\n\nEerikiltä menivät kädet ristiin ja hän tavoitteli raamatunlauseita ja\nsynnintunnustusta. Hänen sydämensä jyskytti niin että kanuunanpauketta\ntuskin enää erotti. Hänen silmiinsäkin oli tullut sellainen tuike,\nettei hän enää erottanut, oliko tulipalo hänen omien silmiensä takana\nvai taivaanrannalla. Kaukainen silmukka veti häntä sinne paukkeen ja\ntulipalon puoleen, etsimään poikia, pelastamaan heitä, tuomaan heitä\nkotiin... että olisivat kotona, kun kevättyöt alkavat... Lumi jo suli,\nvarmaan tulisi aikainen kevät. Hänen täytyi kiirehtiä.\n\nYhtäkkiä hän huomasi, että koiranhaukunta taukosi. Mutta sen sijaan\nalkoi kuulua ihmisääniä ja hevosten hirnuntaa. Hän läksi juoksujalkaa\nlähemmäksi. Kotikartanolla oli paljon miehiä. Perkeleitä he\nlaskettivat, kuului selvästi... Joko ne nyt olivat tulleet etsimään\npoikia? Tämäkö nyt piti tehdä oman veljen... Ettei ollutkin ennen\ntullut puhutuksi loppuun sitä taloasiaa.\n\nHuohottavin rinnoin astui Eerikki metsästä peltoaukealleen. Silloin\nhän kuuli ikkunoiden helähtävän rikki, naisten huutavan ja miesten\nnauravan. Talon nurkan alta leiskahti keltainen liekki ikään kuin\nvalkea olisi pistetty Öljyttyyn olkilyhteeseen. Pyssy paukahti. Lapsi\nparkui. Eerikki ymmärsi, että olisi pitänyt kääntyä takaisin ja paeta\nmetsään. Mutta hän hyökkäsi täydessä juoksussa polkua ylös, kotiaan\nkohti. Puukko hänellä oli, hyvä olikin... Ja tuosta sai hyvän seipään...\n\nPimeästä tuvastaan katseli sill'aikaa Janne tulipaloa järven\ntoisella puolella. Ylitalo siinä nyt meni, isänkoti, missä hän oli\nsyntynyt. Oikeus se oli, miksi olivatkin vainajan kanssa rikkoneet\nesikoisoikeutta vastaan.\n\nKaikki olivat hiljaa sängyissään, sekä piiat että puhuvat tyttäret.\nÄiti oli kuuromykän tytön kanssa penkillä. He eivät hiiskahtaneet, he\neivät uskaltaneet, kun isä oli tällä mielellä. Tyttö nyyhki kuuromykän\noudolla äänellä, hänen oli uni. Isä yksin liikkui. Varpaisillaan hän\nnarahtelevissa saappaissaan asteli portailta sisään ikkunan luo ja taas\ntakaisin. Pojat olivat kamarissa. Tuon tuostakin avasi isä oven, opetti\nja kovisti heitä. Portailla hän tuon tuostakin kuulosteli rytäkkää\njärven takana. Alitalon kalliot siihen vastasivat. Ne nauroivat\nniinkuin pahat naakat.\n\nIsäntä tuli tupaan ja asteli varpaisillaan seinää pitkin.\n\n— Muistatteko nyt, puhui hän piikojen sänkyyn, — että jos tulevat, niin\njuoskaa navettaan. Olkaa siellä lehmien turvissa, eivät kuulu tekevän\nlehmille mitään... Ja te, jatkoi hän tyttäriensä sängyn ääressä, —\ntiedättehän, että olette ladon alla... ei sen, missä on heiniä, sillä\nheiniä aina kuuluvat ottavan ja penkovan. Ja jättäkää ovi raolleen,\nettä näkevät tyhjäksi... Olkaakin hiljaa, viiltävät auki rinnat ja\nvatsat, jos löytävät. Ei ne piioille mitään tee, mutta talollisten\nlapsia voivat vainota... Ja sinä, puhui hän vaimolleen, — sinä makaat\nsängyssä ja olet kipeä. Älä sinä huuda, ei ne vanhoista ja rumista\nvälitä. Kuuromykkä päästetään lattialle, se saa vapaasti liikkua siinä\nja änköttää.\n\nIsäntä huomasi äkkiä hiilloksen, otti saavista vettä ja kaatoi\nkipollisen hehkuun. Pihahtaen musteni hiillos toiselta kulmalta,\npäästäen kihahtavan höyryn savutorveen. Toinen kipollinen vielä ja\nhiillos oli mustana.\n\n— Muistatteko nyt, kovisti isäntä ja meni taasen porstuaan.\n\nKuuromykkä päästi samassa kovan äänen ja painoi päänsä äidin rintaa\nvasten. Sekä piiat että tyttäret nostivat hekin sängyistä päitään\nja kuiskuttelivat. Isäntä ei nyt voinut heitä kuulla. Hän oli\nvaroittamassa poikia.\n\n— Te lurjukset... oletteko pitäneet vahtia? Vaikka olisitte, peevelit,\nnukkuneet! Nyt ei odotetakaan enää, vaan te valjastatte hevoset, te\nmolemmat, joilla on yhtä pitkät jalat, ja lähdette ajamaan. Kelloja tai\nkulkusia ei oteta, ette kai te hölmöt sitä itsestänne ymmärrä! No, mars\nmatkaan... Ei, et sinä, sinä jolla on toinen jalka toista lyhyempi...\ntai pitempi, kuinka vain. Sinä jäät tänne. Muista sanoa, että olet\nainoa poika. Jos sinä muuta sanot, niin lyhenee tuo pitempikin jalka...\nKun hevoset ovat valjaissa — huonompi kirkkoreki jää liiteriin — niin\ntulette sisään ja otatte kirstun.\n\nKun isä oli saaanut pojat matkaan, rupesi hänestä tuntumaan, että hän\nturhanpäiten oli lähettänyt heidät pois kotoa. Ei suinkaan kukaan\nhyväntekijälleen pahaa tee... Jolleivät pojat varjelekaan kirstua —\nkuka heidät tietää, niin hölmöjä ja vähämielisiä kuin ovat.\n\nJärven takana paukkui ja räiski. Ihmiset huusivat. Koira ei enää\nhaukkunut. Ehkä alkoikin nyt riittää tämä rangaistus Eerikille.\n\nJanne tunsi rintansa yhtäkkiä käyneen köykäiseksi ikään kuin kivi olisi\notettu sieltä pois. Hänen pitkä vihansa oli puhjennut niinkuin kypsä\npaise ja heti oli helpottanut. Tästäpuoleen saa veli hänen puolestaan\nolla rauhassa, vaikka tekikin väärin yhdessä isän kanssa.\n\nMetsässä kuului outoa suhahtelua ja vikinää. Maa tömisi. Ajettiin.\nNeköhän ne nyt olivat... punaiset polttajat... ja olivatkohan tulossa\ntänne? Kuka nekään tiesi, jolleivät muistakaan, että hän heitä auttoi,\nvaan polttavat hänenkin talonsa .. Ei, Jumala ei voi tehdä sitä\nvääryyttä, että antaa polttaa hänen hiellä ja vaivalla rakentamansa\nmetsätalon. Ties sentään, ehkei olisi pitänyt siellä kirkolla puhua\nveljenpojista ja heidän katoamisestaan... Eerikki näytti pitävän\nsitä kovin pahana, kutsui ilmiannoksi. Mutta syntinen on ihminen ja\nerehtyväinen. Ei ole tämäkään mukavaa tämä tällainen odotus ja pelko...\nMutta onpa tuo outoa ajoa metsässä... Pojat hölmöt varmaan eivät ole\nehtineet pois alta. Tietysti antavat kirstun henkensä päästimeksi,\nsiinä menee sitten viimeisetkin rahat...\n\nHätä valtasi Jannen, Alitalon isännän. Hänen täytyy pelastaa rahansa.\nNäinä hyvinä aikoina, jolloin kananmunakin tuotti hopeaa, puhumattakaan\nmaidosta ja muusta lehminloisesta, oli kirstunpohjalle kokoontunut\nplootuja. Hän painoi lakin päähänsä ja läksi juoksemaan. Jääkööt sinne\nnaiset, kukapa heihin koskee!\n\nMutta hän ei päässyt montakaan askelta ennenkuin hän pysähtyi ja\nlivahti puun taakse. Reki siellä tuli, ajajan suomiessa hevosta\nohjasperillä. Se oli kovin nääntynyt, ajaja juoksi rinnalla, löi\nselkään ja katseli taakseen. Hätä siinä oli. Janne ymmärsi, että\noltiin pakomatkalla. Tuli toinen reki. Varmaan oli sota Ilkenemässä\nmetsäkulmiakin. Taisi vain olla parasta lähteä pakoon. Minne menivät\nkaikki nuo ihmiset? Missä helvetissä oli ihminen nyt turvassa? Alitalo\nhiipi esiin ja asteli varovasti metsätietä. Kun uusi reki tuli, niin\nhän piiloutui ja kun vaara oli mennyt ohi, niin hän juoksi. Aamu jo\nsarasti, kun hän pääsi luhtaniityn ladolle takamailleen.\n\nOli, oli toki oikeuttakin! Turvassa oli kirstu, hyvästi olivat,\nhölmöt, sijoittaneet sen ladon alle ja sotkeneet jäljet. Eivät sentään\ntaitaneet hänen poikansa ollakaan niin vähämielisiä. Hevoset syödä\nrouskuttivat ladon nurkassa ja pojat, junkkarit, pöyhistelivät paraikaa\nheiniä alleen pannakseen maata.\n\n— Olettepa ajaneet kuin hullut — yhtenä höyrynä koko lato. Peitättekö\nnopeasti hevoset. Ettekö sitten ottaneetkaan loimia? Tänne omat\ntakkinne, lurjukset. Tästä puoleen ei ajatellakaan talon myymistä. Minä\nolenkin nyt huomannut, että sydänmaan talot sodan aikoina voittavat\nkirkonkylän talot. Alitaloa ei myydä. Takit tänne paikalla!\n\nPäivän ja seuraavan yön kesti tykinpauketta kaukaisuudessa ja ajoa ja\nmeteliä likeisyydessä. Ehtivät isä ja pojat niiden kestäessä kokea\nsenkin seitsemät pelot ja säikähdykset rahojensa, henkensä ja kotinsa\ntakia. Mutta sitten hiljeni.\n\nKun isäntä toisen päivän aamuna, vaatteet heinissä ja silmät ladon\npimeydessä soenneina, kömpi ulos, huusi käenpiika niin että metsä\nraikui, aurinko paistoi ja teeret kuhersivat. Ei kuulunut ajoa eikä\npauketta, ei myöskään näkynyt savupilviä eikä tulipalon punerrusta.\nTaivas oli kauttaaltaan sininen ja maailma rauhallinen. Jokin käänne\nnyt oli tapahtunut, mutta minnepäin?\n\nVarovasti likeni isäntä kotiaan. Verta! Herra siunatkoon, olikohan\nsiinä vallan mennyt ihmishenki...? Tuohon on pudotettu hyvä piiska,\npitipä korjata, ei ollutkaan näin hyvää Alitalossa. No, jo nyt jotakin,\ntuossa oli ihka uusi kenkä, ettei vain ollutkin Ylitalon Santran kenkä.\nHänellä piti aina olla näin hienoa. Olisivatko rosvot pudottaneet vai\nolisiko talonväelle tullut pakeneminen?\n\nKovaa töminää alkoi kuulua takaapäin... ruskea hevonen tulla laukkasi\nyksinään, irrallisena... Se oli Eerikin hevosia, neljän vuoden\nvanha, kotona kasvatettu tamma. Kylläpä oli maailma nurin, mitähän\nolikaan tapahtunut. Kun hevonen näki ihmisen, karkasi se metsään eikä\nkuunnellut, vaikka sille mitä olisi puhunut... Eikä aikaakaan, kun taas\nalkoi hälinä: lampaat määkivät ja naiset juoksivat. Ei, eivät olleet\nasiat vielä oikealla tolalla. Janne yritti jo mennä piiloon, kun hän\ntunsi vastaantulijoissa veljensä vaimon ja lapset. Mieluimmin hän olisi\nmennyt heidänkin ohitseen, ei mitään hänellä ollut heille sanottavaa.\nMutta ei hän myöskään tahtonut kieltää heiltä apuansa, kun lampaat\nhulluina juoksivat, mikä minne. Jos heillä edes olisi ollut leipää,\nmutta nyt he ojensivat niille tyhjiä käsiänsä ja huusivat: kurukuru,\nkurukuru. Pianhan se lammas huomasi, ettei kädessä mitään ollut. Ja\nlisäksi oli nämä lampaat pelotettu suunniltaan.\n\n— Jos olisi leipää, huusi isäntä.\n\n— Mistäs sitä...! huusi Ylitalon emäntä vastaan oudolla äänellä. —\nVeivät kaikki, sitten polttivat. Kaikki veivät...\n\n— Paloiko muuta kuin asuinrakennus? kysyi Alitalo arasti.\n\n— Saunassa me nyt asumme.\n\n— Onpa Santralta ääni langennut.\n\nEmäntä ei vastannut, haroi vain hartioiltaan huivinsa kulmia ja koetti\nköyttää niitä leuan alle kiinni. Olipa hän käynyt oudon näköiseksi,\nmitä vanhoja kesävaatteita olikaan pannut ylleen. Kainalossa piteli\njotakin takkia. Olivatkohan vieneet vaatteet noin tarkkaan...\n\n— Onkos sitten - muita uutisia? kysyi isäntä harvakseltaan.\n\n- En tiedä, en tiedä, sanoi emäntä laulavalla äänellä ikäänkuin hän\nolisi nukuttanut lasta.\n\n— Missä isäntä on?\n\nSilloin tarttui emäntä kiinni puuhun, painoi päänsä sitä vasten ja\nhäneltä pääsi itku. Puun risahduksesta lähtivät lampaat karkuun ja\nlapset riensivät kuru-kurua huutaen niiden perässä. Yhden tytöistä sai\nisäntä pysähdytetyksi.\n\n— Missäs isä on?\n\n— Veivät, vastasi lapsi ja nieli itkuaan.\n\n— Kuinka veivät — minne?\n\n— Sitoivat köysiin, panivat rekeen. Etteivät olisi tappaneet. Tuolla\non kauempana verta... Vaikka olisivat tappaneet... Seitsemän lehmää\nveivät...\n\nLampaat karkailivat pitkin metsää. Äiti ja tytär kiiruhtivat lampaiden\nperässä, heidän nyyhkytyksensä hävisi hälinään. Alitalon isäntä pääsi\nlivahtamaan heidän näkyvistään.\n\nEi sentään juuri tätä hän ollut veljelleen suonut. Ettei se taivaan\npappa määrää tietänyt, kun rankaisi. Kyllä nyt on Eerikki pahainen\nmennyttä... Jos enää on elossakaan. Että hän, Janne, sentään meni\nilmiantamaan.\n\nMutta Alitalo oli säilynyt, se oli pääasia. Ei mihinkään oltu koskettu,\nei leivänkannikkaa oltu viety, huoleti olisi saanut pitää rahatkin\nkotona. Olihan se mukavaa, mutta olisi siitä pitänyt iloisemmaksikin\ntulla, kun oli saanut pitää omansa, vaikka naapureilta oli kaikki\nmennyt. Kunhan vain olisi saanut tietää syyn tähän hiljaisuuteen\nmaailmassa. Oli oudon hiljaista. Mitä olikaan tapahtunut? Oliko sota\nvoitettu jossakin päin ja kuka oli voittanut?\n\nPian se saatiin tietää.\n\nSamat ihmiset, jotka pari vuorokautta sitten, yön pimeydessä olivat\nmenneet, palasivat nyt heleällä päivällä. Heidän kasvonsa olivat\nnääntyneet ja iloiset ja kun heiltä kysyi mitä oli tapahtunut,\nkertoivat he, että voitto oli saatu, vihollinen lyöty, ja että he nyt\npalasivat kotiin. He kertoivat myöskin ihmeellisiä asioita rohkeudesta\nja neuvokkuudesta ja siitä kuinka ihmiset olivat iloisesti antaneet\nhenkensä. Kun he Alitalolta kysyivät, olisiko tässä likellä asuntoja,\njoissa voisi levähtää, niin isäntä osoitti Ylitaloa ja lisäsi, että se\ntosin oli hävitetty ja poltettu. Kotiin palaavat pakolaiset poikkesivat\nkuitenkin sinne ja Alitalon Janne seurasi heitä kauempaa katsellakseen,\nmiten heidät otettiin vastaan. Hyvin heitä toivotettiin tervetulleiksi,\nnaiset karkasivat tavatessaan toistensa kaulaan, itkivät tai nauroivat.\nJa ikään kuin olisi ollut suuret pidot, juostiin aittojen ja luhtien\nväliä. Ja kokonaisia kuormallisia ihmisiä taloon vain mahtui, vaikka\nasuinrakennus oli palanut. Taidettiin siinä syöttää ja juottaakin,\nvaikka sanoivat, että oli ryöstetty talo putipuhtaaksi. Taisi käydä\nniinkuin raamatun aikaan, että parilla kalalla ruokki neljätuhatta\nmiestä ilman vaimoja ja lapsia. Kummaa se oli.\n\nAlitalo seisoi metsänlaidassa ja katseli. Ei ikinä hän ollut nähnyt\nmitään näin ihmeellistä.\n\nTaisivat vielä odottaakin jotakin, kun aina juoksivat aitannurkalle\ntähyilemään. Niinkuin häissä odotetaan sulhassaaton tuloa ja\nvilkuillaan tielle, niin Ylitalossakin nyt vilkuiltiin. Vai olivatko\nhuomanneet naapurin puiden takana? Häntä halutti kuin haluttikin saada\nselville mitä veljen talossa oli tekeillä ja hän jäi yhä metsänlaitaan.\nKylmäkään ei tullut, kun aurinko paistoi niin kauniisti.\n\nTakaapäin kuului äkkiä hevosen askelia. Mutta sieltä ei nyt tullutkaan\nsuuria ihmiskuormallisia niinkuin äsken, vaan yksinäinen mies, ajaen\npeitettyä liisterekeä, jonka vieressä hän asteli. Tutulta tuntui jo\nkauas miehen kävelemisen laatu. No hengissäkö hän olikin — eikö se\nollutkin Eerikki?\n\nJanne ei tietänyt piilottautuisiko entistä paremmin vai lähtisikö\nveljeään vastaan kuulemaan uutisia. Oli se sentään mukavaa, että oli\nhengissä tuo Eerikki. Mutta nyt kai hän vuorostaan rupeaisi kantamaan\nvihaa veljelleen, hänelle, Jannelle, ja kukaties toimittaisi nykyiset\nvoittajat polttamaan Alitaloa. Pelko alkoi taasen ahdistaa sydänalaa.\nEi, ei tässä auttanut pakoon lähteä, täytyy yksintein käydä puheille\nennenkuin pääsevät naisväet yllyttämään vihaan omaa veljeä vastaan.\n\nEerikki pysähdytti hevosensa, kun näki Jannen.\n\nEi kantanut mielessään vihaa tuo mies... Hänen kasvonsa paistoivat\noudon juhlallisina.\n\nVeljekset kättelivät. Molemmat odottivat, että toinen alkaisi puhua.\n\n— Mitenkäs... sanoi vihdoin vanhempi veli, — mitenkäs sinun partasi on\nkäynyt niinkuin harmaaksi?\n\n— Onko? sanoi nuorempi ja sivalsi partaansa.\n\n— Onkos tukkakin? kysyi Janne uteliaana.\n\nEerikki vetäisi lakin päästään ja sitaisi tukkaansa, jota hän ei voinut\nnähdä.\n\n— On, vakuutteli vanhempi veli. — Ihan on harmaa. Sinä olet nyt\nharmaampi kuin minä ja vanhempi. Missäs ihmeessä sinä olet ollut? Mitäs\nsinä naurat ja hymyilet? Onkos nyt sellaiseen syytä, kun isänkoti on\nraunioina?\n\nOli hetkisen äänettömyys.\n\n— Maa on vapaa, sanoi sitten Eerikki hiljaa.\n\nJanneen eivät hänen sanansa tehneet mitään vaikutusta. Hänen silmänsä\nihmettelivät vain nuoremman veljen harmaata partaa, valjenneita hiuksia\nja outoa hymyä.\n\n— Tuolla on talosi täynnä väkeä, sanoi Janne. — Viimeisetkin vähät\nvarasi syöttää siellä vaimosi Santra niille. Ja sinä hymyilet vain...\nEn minä tätä ymmärrä.\n\n— Niin, mitäs sinä, sanoi Eerikki ja valmistautui lähtemään. — Hyvästi\nnyt sitten vain.\n\nVeli pidätteli.\n\n— Älähän nyt mene... Puhutaan nyt... Mitenkäs sinä olet iloinen enkä\nminä?\n\n— Mistäs minä tiedän... Et ole ostanut iloa, ehkä. Siitä maksetaan\nkalliit lunnaat.\n\n— Älähän nyt lähde... Mitäs sinä oikein tarkoitat?\n\n— En minä mitään. Sinulla ehkä ei ole osaa tässä ilossa, kun et ole\nmitään antanut...\n\n— Mitäs sinä sitten olet antanut?\n\nVanhemman veljen silmälaudat värähtivät ikään kuin katse olisi murtunut.\n\nNuoremmassa veljessä heräsi aavistus. Kesti hetken ennen kuin vanhempi\nsai sanat suustaan.\n\n— Mutta mitäs sinä tässä kuljetat — nyt vasta huomaan...\n\n— Poikani siinä ovat... Molemmat kaatuivat taistelussa. Urhoollisia\nolivat olleet. Sain molemmat kotiin... Mutta hyvästi nyt, tulevat jo\ntuolla vastaan.\n\nYlitalon isäntä kokosi ohjakset ja kuorma läksi nousemaan ylös\nkotipeltojen aukeamaa, jonka päässä törrötti tulipalon jättämät\nmustat savupiiput. Pitkänä rivinä laskeutui tietä pitkin vastaan\nnaisia, ukkoja ja lapsia. Edellä muita tuli juosten nainen ohuissa\nkesävaatteissa. Hän oli kaatuneiden poikain äiti.\n\nAlitalon isäntä näki hänen astuvan hankeen, jotta kuorma pääsisi\nohitse, Hevonen pysähtyi ja mies ja vaimo tervehtivät toisiaan. Santran\nkäsi meni Eerikin kaulaan.\n\nKansanjoukko seisoi ääneti pellolla, kädet ristissä. Kiurunlauluun\nsekaantui heidän pitkä, haikea nyyhkytyksensä.\n\nEnempää ei Alitalon Janne nähnyt. Hänen päänsä retkahti puunkylkeä\nvasten ja häneltä pääsi toivoton itku.\n\n\n\n\nOSAVELJILLEMME KÄRSIMYKSESSÄ\n\nPuhe Suomen vapaudenjuhlassa Kansallisteatterissa v. 1918.\n\n\nNäinä päivinä, jolloin maailma syntyy uudestaan ja mekin, Suomen\nkansa, uudestisyntyneinä, vapaina, kansana kansojen joukossa otamme\nhaltuumme paikkamme auringon alla — näinä päivinä on meidän ajatuksemme\nviipymistään viipynyt niiden kansojen luona, jotka olivat osaveljiämme\nkärsimyksissä, ja myöskin heimolaistemme luona, joiden myötätunto\non meitä kovina päivinä rohkaissut ja tukenut. Ja uudestisyntymisen\njuhlasta lentäköön tervehdyksemme heidän luokseen, Jäämeren rannoilta\nyli Volgan lakeuksien, yli Viron, Latvian, Liettuan, Puolan, Ukrainan\nmaiden aina sinne, missä Unkarin kansa vuodattaa vertansa. Korkeaksi ja\nhartaaksi virittyköön mielemme, kun vapauden hetkellämme ajattelemme\nheitä, jotka orjuudessa kärsivät mukanamme.\n\nLäpi pimeiden vuosisatojen, ylös mykän kärsimyksen Golgatan vuorta\nkulkee vaelluksemme vapauden huippuja kohti. On aikoja, jolloin\nlyyhistymme maahan ristimme painosta, on aikoja, jolloin nääntynyt\nSuomi tuskin hengittää. Kun meidän sydänmaidemme pojat, vieraan maan\ntaistelukentällä, vieraan kansan lippujen alla, nostivat silmänsä\ntaivasta kohti ja antoivat viimeisen ajatuksensa liitää siihen korpeen,\njoka oli ruokkinut heitä pettuleivällä, rakensivat he kärsimyksillään\ntätä päivää. Kun Suomen pojat parin vuosisadan takana uudenvuodenyönä\nNorjan tuntureilla ymmärsivät elävältä jäätyvänsä kuoliaaksi ja\nheidän viimeinen kaipauksensa liiti kotimökkiin, missä hiillos kerran\nlämmitti heitäkin, rakensivat he tätä päivää. Kun viimeinen kirja\noli menetetty ja nimetön mies veisti aapisen puuhun, pakotti hän\nsuunnattomien, alkuperäisten vaistojen voimalla lähemmäksi vapauden\npäivää. Suomen kansa kärsi niinkuin sairas lapsi kärsii, tietämättä\nmiksi pitää kärsiä, miksi se on tullut tähän maailmaan, tietämättä,\nettä koska kerran on syntynyt, niin on myöskin oikeus elää elävien\njoukossa. Meidän halpuudestamme ja pienuudestamme oli puhuttu niin\npaljon, että me lopulta itsekin uskoimme niihin. Me olimme maailman\nsilmissä tuskin syntynyt kansa eikä meillä ollut elämisen edellytystä.\nMe uskoimme siihen lopulta itsekin. Elämän kaipuu kyti kuitenkin\nsyvällä vaistoissamme eikä ottanut kuollakseen. Elämän kaipuu piti\nmeidät hengissä, elämän kaipuu vei meidät vuosisatojen kärsimysten läpi\nvapauteen.\n\nKärsimys on elämäksi ja kirkastukseksi, tai on kärsimys kuolemaksi ja\nhäpeäksi. Edellisessä kärsimyksessä on toivo, sisällys, tarkoitus,\njälkimmäinen on toivoton, tarkoitukseton. Toinen on vapaan miehen\nkärsimys, toinen orjan. Meidän vanhassa kärsimyksessämme oli orjuuden\nalennus.\n\nMe emme kärsimyksessämme olleet yksin. Koko laaja Itä-Eurooppa huokasi\nvaivassa ja ahdistuksessa. Me näimme kansallisesti vielä syntymättömien\nheimojemme siellä tekevän hiljaista kuoloa. Vain kielentutkijalla oli\nvielä asiaa heidän keskuuteensa, pelastamaan mitä pelastettavissa oli.\nMe käsitimme, että sadan vuoden perästä on kuolinkamppailu päättynyt\nja jäljellä jokin lainasana mahtavassa vieraassa kielessä, jokin\nhautalöytö museota varten. Ja me kyselimme itseltämme: miten tulemme\nkestämään, me suomalaiset? Ehkäpä siltä paikalta auringon alla, missä\nkerran Suomen kansa rakensi ja kärsi, muutaman vuosisadan jälkeen\nkaivetaan esiin jokin köyhä koru, jokin ruukunsirpale — siinä kaikki\nmitä on meistä jäljellä... Ja kuinka kauan kestää Viro, ainoa veljemme,\njonka halu elää on yhtä palava kuin meidänkin?\n\nMutta onhan meillä vielä mahtava heimolainen etelässä, kuumemman\nauringon alla, siellä missä viiniköynnös kukkii, on Unkarin kansa,\nmagyarit, ainoa suomalais-ugrilaisesta heimosta, joka on taistellut\nitselleen vapauden. Jos suomalainen muualla Euroopassa kulkiessaan\non tuntenut suvuttomuutensa ja heimottomuutensa, kansansa orpouden,\nniin on hän aina Unkarissa tuntenut astuvansa kotoiselle pohjalle.\nUnkarilaiset ovat aina tunnustaneet meidät, he ovat lämpimästi\nlähestyneet maatamme ja oppineet tuntemaan sekä kielemme että\nkansamme. Ja me olemme pyhiinvaeltaneet tuon vapaan sukulaiskansan\nluo, saaneet siltä pisaran tulta vereemme ja ennen kaikkea saaneet\nuskoa ja rohkeutta. Ehkä olemme myöskin unkarilaisilta saaneet tärkeän\nopetuksen, sen, että vapaus, kansojen kallein oikeus, on valloitettava\njoka päivä uudelleen. Niin, uudelleen joka päivä!... Tämä Unkariko\ntulee olemaan ainoa heimostamme, joka jää ja joka muistaa Suomen nimen,\nkun me jo olemme menehtyneet?\n\nNäin me kyselimme itseltämme vanhan pimeän kärsimyksemme päivinä ja\nloimme katseemme osaveljiin kärsimyksessä: kuinka he kestävät? Ja me\nnäimme, että vieläkin kovemmat raudat voidaan takoa ranteisiin kuin\nmeille oli taottu.\n\nYlpeä Puola, ritarien kotimaa, kotka kansojen joukossa, Puola, jolla\non takanaan vuosisatojen kulttuuri, menneisyys täynnä loistoa — kuinka\nolikaan Puolan valkea kotka kytketty ja taottu kahleisiin. Mutta\nPuolahan ei voi menehtyä, sillä on loistava menneisyytensä, mitä\nei meillä ole, se on lukuisa kansa, ja sitten on sillä kärsimyksen\nhetkellä naisensa, joiden uskollisuus tunteissa ja teoissa suojelee\nsitä kuin paras kilpi... Ja kun me, talonpoikaiskansa, olimme\neläytyneet tuon ritarikansan kärsimyksiin sen riippuessa ristin\npuulla, niin emme enää siinä määrässä tunteneet omaa piinaamme. Meidän\ntunteemme kokoontui ja me rukoilimme, että kärsimyksen mitta kerran\nolisi täysi ja että valkea kotka saisi levittää siipensä.\n\nItse laajan Venäjän kansalaisten joukossa mikä sydänten tuska, mikä\nvapaudenkaipuu! Venäjän puhtaimmat ja kuumimmat sydämet menehtyivät\nuhreina tulevia parempia päiviä varten, Venäjän tulisimmat sielut\npanivat itsensä alttiiksi kaukaisen, ikävöidyn vapauden tähden. Ja\nnäiden sydänten tuska oli sitä suurempi, kun pyövelit, heidän ja\nmuiden, olivat heidän kansaansa, heidän lihaansa ja vertansa.\n\nUkraina — vanha on Ukrainan vapaudentaistelu. Monta vuosisataa ovat\nukrainalaiset, vapaasyntyiset niinkuin heidän arojensa tuulet,\netsineet omaa itseään ja pyrkineet omille teilleen. Kerranhan yhtyivät\nsuomalaisten ja ukrainalaisten tiet: silloin, kun ukrainalaiset\nMazepansa johdolla ja suomalaiset Kaarle XII armeijassa yhdessä\ntaistelivat Pietari Suurta vastaan. Ukrainalaiset tiesivät jo silloin,\nminkä vuoksi he taistelivat — vapautensa puolesta, me suomalaiset emme\ntietäneet. Sekä ukrainalaiset, tuo kymmenen kertaa suurempi kansa kuin\nme, että me suomalaiset jouduimme häviölle. Ukrainalaiset joutuivat\norjuuteen, jossa heiltä tukahdutettiin kaikki kansallinen elämä ja\njota orjuutta on kestänyt hamaan tähän päivään asti. Me palasimme\nVenäjän soista hävitettyyn kotimaahamme ja kuljimme kohti isonvihan\nkaameita aikoja. Ja nyt, vuosisatojen takana, vapauden päivänä, yhtyvät\nyhteisessä voitossa suomalaisten ja ukrainalaisten tiet!\n\nLiettua — meidän naapurimme kaksituhatta vuotta sitten, Liettua,\njonka historia on niin samanlainen kuin meidän, Liettua, joka ei\nvuosikymmeniin saanut omalla kielellään lukea eikä kirjoittaa, Liettua,\njolta oli kielletty kaikki muu paitsi laulu ja jonka koko kansallinen\nelämä niin ollen oli kiteytynyt kansanlauluun — Liettua itki laulussa\nilmoille kärsimyksensä. Liettua oli vailla menneisyyttä, vailla\ntulevaisuuden toivoa!\n\nLatvian kansa, kovettunut orjuudessa ja onnettomuudessa, kuinka se\netsikään palavassa tuskassa omaa itseään!\n\nJa Viron kansa, karaistu kärsimysten kovan paineen alla, kuinka\nse hellittämättä kamppailikaan elämänsä puolesta sitkeästi ottaen\nravintonsa kaipuusta, joka alkuperäisenä ja kuumana täytti sen suonet!\n\nMe taistelimme ja kärsimme kukin haarallamme. Emme paljon saaneet\ntietää toisistamme, emme paljon saaneet tuntea toisiamme. Mutta kun\nkorviimme kantoi viesti, että se tai se joukostamme oli voittanut tai\nmenettänyt, niin oli tuo voitto tai menetys omamme. Ja vaistomaisesti\nme jokainen tunsimme, että meidän kyyneleemme juoksivat yhteen,\nsuureksi mereksi. Me tunsimme, että yhdistynyt kaipuumme kohosi\nvapauden Herran eteen ja paini siellä Jaakopin painin hänen kanssaan:\nen päästä sinua ennenkuin siunaat minut!\n\nTuli sitten maaliskuu 1917.\n\nKahleet putosivat.\n\nOi ihmettä — heimolaisemme, hajallaan siellä täällä, nuo, jotka me\nolimme luulleet kuoleman omiksi, nostivat päätään ja tervehtivät\nmeitä. Jokin kirjanen heidän kielellään, niin oudosti meidän kielemme\nkaltaisella, lensi luoksemme kuin öljypuun lehvä yli rannattomien\nvesien. Elämä oli tulisella hiilellään koskettanut heidän mykkiä\nhuuliaan ja kuolleet olivat heränneet! Kukaties, kukaties tämä\nsuomalais-ugrilainen heimo vielä kerran — kerran lahjoittaa\nihmiskunnalle jotakin suurta ja merkittävää, kenties! Ja kansat, jotka\nolivat kärsineet kanssamme, tulivat ja tervehtivät meitä ja me saimme\nkerrankin katsoa toisiamme kasvoista kasvoihin. Rautojen sijat olivat\nvielä käsissämme, me painoimme toistemme merkittyjä käsiä lujasti,\nniinkuin ikuiseksi liitoksi, ja itkimme.\n\nAh, te veljet onnettomuudessa, olkaa veljiämme ja ystäviämme myöskin\nonnen päivinä! Toinen meistä löytää ikävöidyn vapautensa aikaisemmin,\ntoinen hetkistä myöhemmin. Monta on vapauden kukkulaa, yhä ylemmä ja\nylemmä käy tie. Mutta joka isoo ja janoo vapautta, sen ei pidä häpeään\njoutuman. Joka tahtoo elää, se tulee elämään.\n\nElämme lyhyttä hetkeä taistelujen välissä ja niin sanoakseni seisomme\nkäsitysten, silmä silmää vasten uudessa valkeassa onnessamme. Pian\nlähdemme kukin haarallemme, paikallemme auringon alla, vanhojen ja\nsamalla niin uusien velvollisuuksiemme ääreen. Me tahdomme koko\nsydämemme lämmöllä, järkemme palolla ja käsiemme työllä luoda kukin\nisänmaastamme ihanimman seudun maan päällä, seudun, jommoista ei ole\nmissään muualla ja jota vailla ihmiskunta olisi köyhempi. Me tahdomme\nkukin luoda kansallemme valoisan kodin.\n\nMeitä odottaa kärsimys ja vaivannäkö — emme kuvittelekaan, että elämä\ntästä puoleen olisi helppoa tai huoletonta — mutta meidän kärsimyksemme\non nyt toinen: vapaan miehen kunniakas kärsimys.\n\nJa vapautemme, tuo kalliisti lunastettu, se on joka päivä valloitettava\nuudelleen. Vapauden ääressä ei milloinkaan laskeuduta mukavaan lepoon.\nSen ääressä on aina valvottava.\n\nValvottava ja rukoiltava.\n\nTässä seisoessamme uuden onnemme ja uuden kärsimyksemme edessä,\nkajahtaa vastaamme ääni eräästä palavasta ihmisrinnasta, tietäjän ääni,\nystävän ääni, Schillerin.\n\nHänen vanha ritarinsa Wilhelm Tellissä on kuolinhetkellään saanut\nkuulla kansansa voittaneen tyrannin ja liittymistään liittyvän yhteen.\nTehdään luja liitto, kanttoni kanttonin jälkeen, köyhä ja rikas,\nritari ja maamies, kaikki kiiruhtavat vapauden lipun alle. Kuolevan\nkaukokatsein näkee vanhus kansansa eheänä, yhtenä, hän kohottaa\nsiunaavat kätensä ja lausuu viimeisellä voimallaan:\n\n    Seid einig... einig... einig...\n    Olkaa yhtä... yhtä... yhtä...\n\nMutta yli jokaisen kansan, joka yhtyy puolustamaan kalleintansa maan\npäällä, vapauttaan, ojentuvat Schillerin kuolevan vanhuksen siunaavat\nkädet. Ja jokaiselle kansalle, joka lähtee seuraamaan vapauden puhdasta\nvaatetta, kuuluu hänen testamenttinsa:\n\nOlkaa yhtä... yhtä... yhtä... Seid einig... einig... einig...\n\nSe kuuluu meillekin, jotka yhdessä kärsimme orjuuden ja nyt lähdemme\nvapauden teille. Noissa sanoissa on ohjelma ja päämäärä, niiden\ntäyttyminen on voitonseppel jälkeen taistelujen.\n\nUudestisyntymisemme juhlasta lentäköön tervehdyksemme osaveljillemme\nkärsimyksessä, heimolaisillemme, jotka meitä kovina päivinä\nmyötätunnollansa rohkaisivat, Jäämeren rannoilta yli Volgan lakeuksien,\nyli Viron, Latvian, Liettuan, Puolan, Ukrainan maiden aina sinne, missä\nUnkari vuodattaa vertansa... Ja vielä kauemmaksi, kaikkialle yli maan\npiirin, missä ikävöidään vapautta!\n\n\n\n\nVIIMEISET VELJEKSET\n\nViron-juhlassa Kansallisteatterissa 16.1.1919.\n\n\nKerran tapasin kaksi veljestä, jotka olivat tulleet isäinsä kotiin\nviettämään vanhan äitinsä syntymäpäivää. Iäkäs hän jo oli, kovaa\nkokenut, uskollisesti raatanut ja kärsivällisesti kestänyt, tämä\näitimuori, pitääkseen pystyssä molempien viimeisten poikainsa perintöä.\nLapsia oli ollut monta, mutta nämä kaksi vain olivat pysyneet elossa.\nVarhain he olivat lähteneet maailmalle, kukin haaralleen. Meri oli\nerottanut heitä kokonaisen mieheniän — meri, ja vielä enemmän:\nolosuhteet. Nyt oli äidin syntymäpäivä yhtäkkiä johtunut heidän\nmieleensä siellä kaukana. Heidät oli vallannut tunne, jonka he jo\nluulivat sammuneen povestaan. Muistot alkoivat nousta valekuolleista.\nMiesten silmissä kangasti jotakin kaukaista ja samalla hyvin läheistä,\njokin polku metsässä, jokin vainio, jokin järven ranta, jolla oli\nlapsina pulikoitu. He näkivät silmissään jonkin huoneen, jossa tuli\nloimotti liedellä, jotkut kasvot, jotka painuivat heidän puoleensa\ntäynnä vakavuutta ja rakkautta. He muistivat päivän, jolloin vieraat\nmiehet tulivat ja ottivat vangiksi isän. Äiti seisoi jäykkänä, ikään\nkuin kivettyneenä. Hänen sanoihinsa vastasivat vieraat pilkkanaurulla.\nHän ei enää puhunutkaan, hän vain kokosi tahtoansa. Hänen täytyi pysyä\nlujana lasten tähden. Mykkänä hän seisoi, kun isän kahleet kalahtelivat\nkautta kotoisen pihamaan. Hän painoi kätensä lasten huulia vasten,\njottei heidän huutonsa ärsyttäisi vieraita miehiä. Sitten alkoivat\nkovat päivät... Ja kerran vihdoin tuli sana, että isä oli kuollut\nkärsimyksiinsä. Entistä tukalammaksi kävi nyt kestää kotona. Lapsia\nläksi. Äiti jäi. Lapsia kuoli, äiti eli. Ja siellä hän on raatanut\nkaikki nämä vuodet. Onko hän paljonkin muuttunut? Onko hän paljonkin\nvanhentunut? Ja miten paljon onkaan kotona tapahtunut ja muuttunut?\n\nVeljet sonnustivat itsensä matkalle kukin haarallaan. Ja mitä\nlähemmäksi lapsuuden seutuja he tulivat, sitä kiivaammin sykki heidän\nsydämensä. Heimoustunne, joka heissä oli nukkunut heidän vaeltaessaan\navaralla maailmalla, paisutti taasen heidän valtimoitaan. Ja kun he\nvihdoin astuivat yli tutun kynnyksen, olivat he nöyrät kuin vanhukset\nja iloiset kuin lapset. Ja he katselivat äitinsä kasvoihin ja tunsivat\nhänen uskolliset silmänsä. He näkivät vaivannäön vaot hänen otsallaan\nja kirkastus paistoi niistä. He näkivät murheen jäljet hymyssä hänen\nsuupielissään ja suuri hyvyys oli heidän kärsineen äitinsä koko\nolennossa. Ja onni säteili hänen silmistään ikään kuin hän olisi\najatellut: te olette vihdoinkin täällä, lapseni. Tulitte sittenkin,\ntiesinhän sen.\n\nJa veljekset ojensivat toisilleen kätensä ja tunsivat valtimonsa\nvoimakkaasti lyövän vastatusten. He kaksi vain olivat jääneet suuresta\nsiskosparvesta. Veljen nimen saattoivat vain he koko avarassa\nmaailmassa omistaa toisilleen. He astuivat yli kotinsa kynnyksen ja\nkatselivat pykäliä pihtipielessä, jotka isä muinoin oli piirtänyt\nheidän kasvuaan mitatessaan. He katsahtivat toisiaan silmiin ja\nnyökkäsivät päätään. He tulivat kartanolle ja löysivät polut, joilla\nhe lapsina olivat juosseet. He löysivät myöskin kivet, joihin heidän\nlapsen jalkansa oli kompastunut. Ja joka paikassa sanoivat he\ntoisilleen: muistatko, tässä... Ja nyökkäsivät päätään ja vaikenivat.\nMutta rannalla seisten katselivat he yli sinisen ulapan ja virkkoivat\nvihdoin: eikö tämä olekin unta? Sillä he olivat siellä vieraalla\nmaalla niin monesti nähneet kuin kangastuksena juuri tämän sinisen\nkaukaisuuden. Hyvä Jumala, onko tämä totta? Olikin kulunut niin pitkä\naika. Heidän hiuksensa olivat jo käyneet harmaiksi.\n\nNäin nämä veljekset, kun he seisoivat nurmettuneen vainion laidalla,\nkummallakin kädessä pieni kukkanen, jonka he olivat taittaneet heinästä.\n\n— Muistatko...? Näitä kukkia kasvaa vain täällä kotona.\n\n— Se on totta. En ole missään nähnyt niitä.\n\n— Voiko olla mitään kauniimpaa...\n\n—- Ei kauniimpaa eikä armaampaa.\n\n— Mutta eivätkö ne olleet ennen paljon suurempia?\n\n— Olivat, paljon suurempia.\n\nÄiti saattoi sanoa miksi kukkaset todella olivat käyneet pienemmiksi.\nKun täällä vieras asusti, niin hän vain imi voiman maasta eikä antanut\nsille mitään. Täällä nurmettuivat pellot ja kasvoivat umpeen niityt.\nKukkasetkin ovat kärsineet. Mutta tämä isien koti on suuri ja kaunis\nmaa. Kun siihen upottaa hikensä ja työnsä, niin siitä tulee onnellinen,\nvaloisa seutu.\n\nJa äiti lähti saattamaan poikiaan kautta isäin suurten alueiden. Ja\npojat ihmettelivät siinä kulkiessaan. Miten moni ihminen saattaakaan\ntäällä saada työtä, löytää elämän onnen ja haudan levon. Pieni\nkukkanen, jollaisia eivät veljekset olleet tavanneet missään\nmuualla kuin syntymäkotinsa maakamaralla, tuoksui heidän kädessään\nläähättävällä kaipauksella. Tunsiko se joutuneensa käteen, jolla\noli voimaa viedä se loistoon ja väri-iloon? Veljekset hengittivät\nkukkasen tuoksua ja ymmärsivät sen kaipauksen ikään kuin se olisi\nlähtenyt heidän omasta sielustaan. He ymmärsivät myöskin, että heidät\noli kutsuttu viemään tätä esi-isäin yhteistä kotia kehitykseen,\nihmisonneen ja suuruuteen. Heidän asiansa oli saattaa maa kukoistamaan,\nvainiot aaltoilemaan viljassa, kedon yrtit loistamaan tuoksussa ja\nkylläisyydessä. Ja kotiseudun kukkanen, maailmassa ainokainen laatuaan,\nkukkanen joka hengitti ilmoille heidän sielunsa kaipauksen, kukkanen\noli kehitettävä täyteen kauneuteensa. Siinä heidän katsellessaan\nkotoista seutua, joka odotti heidän työtään, tunsivat he voimien\nkokoontuvan jäntereihinsä. Veri heidän suonissaan virtasi kuin\nnuoruudessa ja tahtoon palasi teräs. Vihdoin, kun he seisahtuivat\nkukkulalle ja katselivat yli isäinsä laajan maan, tunsivat he vielä\nolevansa täysiä miehiä ja vanhempi puhui:\n\n— Ota sinä toinen puoli järveä, minä otan toisen. Raadamme kilpaa,\nkilvan kasvakoon täällä kukoistus. Onpa hyvä, että edes yhden rajan\ntakana ei ole vieras, vaan veli. Tuemme toisiamme, autamme toisiamme.\nIloitsemme toistemme menestyksestä. Yhdessä olemme vahvat. Toisen onni\non toisen onni. Me olemme ainoat heimoamme, meidän mukanamme elää tai\nkuolee isiemme suku.\n\nJotakin tämän kaltaista on näinä päivinä tapahtunut kahden kansan\nvälillä, Suomen ja Viron. Nämä ainoat eloon jääneet veljeskansat\nsuomalais-ugrilaisten heimon laajasta siskossarjasta ovat pitkien,\nerillään kuljettujen vuosien perästä ojentaneet toisilleen kättä yli\nmeren ja tunteneet valtimojensa kuumina lyövän vastatusten. Tosin ei\nveljeksillä jälleennäkemisen hetkellä ole aikaa vaipua muistoihin ja\njohdattaa mieleen aikoja vuosisatojen takana, jolloin asuttiin yhdessä,\nyhdessä vieritettiin kaskea, yhdessä laulettiin, yhdessä kisailtiin,\nyhdessä palveltiin jumalia pyhissä lehdoissa. Kultainen oli vapaus ja\nväljää tilaa riitti seikkailuille.\n\nOli suuri yhteinen koti. Siihen kuuluivat maat aina Väinänjoelle asti,\nkoko vanhan Novgorodin alueet, Moskovan maat, keskisen Volgan maat\nUralia myöten ja sen taaksekin. Suomenlahden, Riianlahden ja osan\nItämerta sulkivat ne piiriinsä. Riitti siinä laidunmaata karjoille ja\naarniota uutisasukkaalle. Riistaa vilisivät metsät, joet ja järvet\nkaloja. Alukset viillättivät hiljaisia vesiä, kuljettaen sotasaalista\nja kauppatavaraa. Täällä elivät liivit ja inkeriläiset, suomalaiset\nja virolaiset, vepsäläiset, merjalaiset, muromalaiset, mordvalaiset,\ntsheremissit, votjakit, syrjäänit, vogulit, unkarilaiset, ostjakit,\npermalaiset. He lauloivat vanhoja laulujaan ja palvelivat haltioitaan\npyhissä lehdoissa. Yhteinen kieli tulkitsi heidän vielä tiedottomia\nlapsenunelmiaan, heidän aavistelevia tulevaisuudenhaaveilujaan, heidän\nihmisilojaan ja ihmissurujaan.\n\nMissä ovat nyt liivit, merjalaiset, muromalaiset? Vain nimi on heistä\nsäilynyt. He ovat hukkuneet vieraiden kansojen mereen. Mordvalaiset,\ntsheremissit, votjakit, syrjäänit liukuvat hiljaisessa unielämässä\nkohti samaa kohtaloa. Sukupuuttoon kuolemassa ovat vepsäläiset,\njoiden mainitaan olleen mukana kutsumassa varjagilaisia ruhtinaita,\nkun Venäjän valtakunta perustettiin. Vain unkarilaiset, virolaiset ja\nsuomalaiset ovat siskossarjasta jääneet itsetietoiseen elämään. Kun\nkansojen aalto vyöryi kohti suomalais-ugrilaista kotia, pelastuivat\nunkarilaiset eteläisemmän auringon alla. He olivat siellä uljaasti\npuolustaneet paikkaansa ja luoneet huomattavan omintakeisen kulttuurin.\nNe jäsenet suomalais-ugrilaista perhettä, joita kansojen aalto\ntunki pohjoista kohti, eivät olleet yhtä voimakkaat. Vieraan teki\nmieli heidän kalavesihän, heidän aarnioitaan, huhtiaan ja kotejaan.\nVieras mies asettui siihen missä ennen istui suomalais-ugrilainen\nperheenpää, vieras vaimo tuli askartelemaan siihen, missä ennen\nsuomalais-ugrilainen äiti vaali lapsiaan. Entiset eläjät sortuivat\nvieraan auran ääreen, vieraan käsinkiven ääreen ja heidän kielensä\nvaikeni esi-isien maalla niinkuin linnunlaulu lehdossa, kun syys\non tullut. Kuin myrskyn kantamana huuhtoutui vieraiden kansojen\naalto kohti pohjoista ja kaatoi tai löi tainnoksiin toisen\nsuomalais-ugrilaisen kansan toisensa jälkeen.\n\nSiinä missä tuli vastaan Viron nimeä kantava veli sisarussarjaa,\nsiinä kohtasi vierasta vastus. Raivolla, minkä vain orjuus kansassa\nkasvattaa, piti Viro puoliaan. Hän vuoti verta ja hän kaatui veriinsä,\nmutta hän nousi jälleen. Sitkeydellä ja voimalla, minkä hänen terve\nlapsuutensa oli jättänyt hänelle perinnöksi, Viro kesti. Hän seisoi\nja puolusti Suomenlahden rantaa, jonka varrelle suomalais-ugrilainen\nheimo nyt oli tungettu. Hän otti vastaan iskut ja taittoi peitsenkärjet\nomaan rintaansa. Vieraiden kansojen aalto hyökyi yli hänen päänsä. Hän\niski jalkansa viimeiseen kaistaleeseen isäin kamaraa ja seisoi. Hänen\nnyrkkinsä olivat kuin moukarit, hänen vartensa oli kuin teräsjousi,\nhänen luonteensa kova ja jylhä. Syvällä näkymättömissä värisi hänen oma\nitsensä kuin arka lintu: hänen rakkautensa kotiseutuun, hänen kaipuunsa\nvaloon ja vapauteen. Hänen sielunsa arkaa omaa itseä ei kukaan nähnyt.\nKyynel silmäkulmassa kuivui suolarakeeksi. Niin seisoi Viro jylhänä\nja ahavoituneena, varjellen Suomenlahden eteläistä rantaa, kaatuen,\nnousten, kaatuen, nousten. Hän ei odottanut apua mistään. Eihän\nhänellä ollut joutilasta tai mahtavaa heimoa, joka olisi voinut saapua\nauttamaan häntä hänen hengenhädässään. Yksinään seisoi orpana Unkari\nkeskellä vieraita kansoja, kamppaillen kuin leijona olemassaolonsa\npuolesta. Ainoa veli, Suomi, hän otti vastaan surman aaltoa toisella\ntaholla. Hänellä oli omat huolensa. Ne muut omaiset, ne nukkuivat, tai\nolivat ne jo ammoin sortuneet. Missä olivat liivit, merjalaiset ja\nmuromalaiset? Vieraiden kansojen aalto oli huuhtonut ne jäljettömiin.\n\nTuli päivä, jolloin viimeiset veljekset löysivät toisensa, tunsivat\nheimolaisuutensa onnen ja näkivät yhteisen vaaran. Tuli päivä, jolloin\nSuomi näki, että hän saattaa kiiruhtaa veljensä luo, että toisen hätä\non toisenkin hätä, toisen menestys toisenkin menestys.\n\nJa nyt seisovat Suomi ja Viro kahdenpuolen kotilahteaan, Suomenlahtea\nja tuntevat yksinäisen asemansa maailman kansojen joukossa, tuntevat\nyhteenkuuluvaisuutensa. He antavat viimeisten suomalais-ugrilaisten\nkielten täyteläisinä soida rannalta rannalle yli isiensä vanhan maan.\nHe kehittävät täällä oman turpeensa kukkasen — sen, joka kasvaa\nvain täällä — täyteen loistoon. He kehittävät oman luonteenmukaisen\nkulttuurinsa pohjoisten lumien rajalla täyteen mittaansa.\n\nUskomme sen päivän koittavan, jolloin veljekset seisovat kotilahtensa\nrannalla katsellen niitä laajoja aloja, joille heidän on määrä\ntyöllään ja rakkaudellaan luoda kukoistavaa elämää. Silloin on aikaa\nvaipua muistoihin ja rakentaa yhteisiä tulevaisuudensuunnitelmia. Yli\nsavuavien raunioiden ja vasta umpeen luotujen hautakumpujen hymyilee\nheille heidän isiensä ja äitiensä maa.\n\nJa veli virkkaa veljelle:\n\n— Olemme täällä pohjoisessa ainoat heimoamme, meidän mukanamme elää\ntai kuolee isiemme suku. Raadamme täällä kylki kyljessä. Yhden rajan\ntakana ei ole vieras, vaan veli. Tuemme toisiamme, iloitsemme toistemme\nmenestyksestä. Toisen onni on toisen onni. Yhdessä olemme vahvat.\nPysykäämme lujasti yhdessä, lujasti ja uskollisesti.\n\n\n\n\nRISTIINNAULITULLE KANSOJEN JOUKOSSA\n\nPuhe Puolan vapaudenjuhlassa Kansallisteatterissa 29.4.1916.\n\n\nPuola, kärsijä maiden joukossa, Puolan kansa, ristiinnaulittu kansojen\njoukossa: ilossa ja kiitollisuudessa tervehtii Sinua Suomi Sinun\npääsiäisaamunasi.\n\nVuosia sitten oli puolalainen pappi — hänet karkotettiin myöhemmin ja\nhän on nyt kuollut — joka kertoi minulle erään kokemuksensa.\n\nEräänä yönä tultiin häntä herättämään — hän oli silloin aivan nuorena\npappina Pietarissa — valmistamaan ihmistä kuolemaan. Miehet, jotka\nolivat tulleet häntä noutamaan, olivat outoa väkeä. He ottivat häneltä\nvalan, ettei hän ilmaisisi mitään siitä mitä hän tulee näkemään ja\nkuulemaan, ja sitten he sitoivat hänen silmänsä. Ajettiin kauan.\nSiirryttiin laivaan. Nuori pappi ei tietänyt kuljettiinko tunteja\nvaiko minuutteja vai kestikö kulkua iäisyyden. Vihdoin astuttiin\ntaasen kovalla, kalskavalla maankamaralla. Jokin rautainen portti\nvikisi, askeleet kajahtelivat kuin muureja vasten, astuttiin portaita\nylös, portaita alas, tuntui myrkytetty ilma. Vihdoin narisivat jotkin\nraskaat, laiskat ja ruostuneet saranat ja tulvahti vastaan kostea\nja homehtunut löyhkä. Kulku vei nyt alaspäin korkeita, jyrkkiä\nporraspykäliä. Kävi yhä ahtaammaksi hengittää. Ei saattanut uskoa muuta\nkuin että oltiin matkalla salaiseen hautakellariin. Taasen kiertyi\njokin ovi narahtaen saranoillaan, taasen vaihtui ilma ja sen löyhkä,\nPysähdyttiin, sytytettiin kai tulta. Side otettiin papin kasvoilta.\n\nOuto, ikään kuin naavainen haamu oli hänen edessään, varjo siitä mitä\nsanotaan ihmiseksi. Hän oli kuin sammaleen peittämä, saman värinen\nkuin seinien home. Varmaan hän oli ollut täällä hyvin kauan ja nyt\npiti hänet aamunkoitossa hirtettämän. Nuori pappi lähestyi hänen\nsieluansa kuin hengenhädässä, ensimmäisen kerran näki sielunpaimen\nihmisen tällaisessa tilassa. Pian oli hän, puolipimeään tottuneena,\nlöytänyt harmaista kasvoista vanhan, jalon sivistyksen merkit, mutta\nvaikeampaa oli tunkeutua sieluun. Mies oli unohtanut päivien nimet\nja oman nimensä, hän anoi viime hetkessä, että nostettaisiin hänen\nmenneisyytensä verhoa, jotta hän löytäisi oman itsensä. Nuori pappi\npuhui hätääntyneenä ja kalliit minuutit kuluivat. Suljettuna pysyi\nonnettoman ihmisen elämänkirja ja nuori pappi hikoili tuskassa.\nNopeasti vierivät kalliit hetket kohti kukonlaulua.\n\nMutta oli yksi asia, jonka tämä elävänä haudattu ihminen läpi\nvuosikymmenten oli säilyttänyt tajunnassaan. Se paloi sammuvana\nkipunana hänen rinnassaan. Nuori pappi sattui mainitsemaan yhden sanan.\nJa viimeisen kerran leimahti kuolemaantuomittu liekkiin ja muisti\nisänmaansa, kansansa, kärsimyksensä, nimensä, unelmansa, nuoruutensa,\nmuisti auringon ja vihreän maan. Tuo yksi sana oli vapaus. Vapaus\noli ollut hänen unelmiensa rakastettu, ilma, jota hän hengitti. Hän\noli rakastanut sitä yli kaiken, sen vuoksi oli hän uhmannut vaaroja.\nSen vuoksi oli hän kärsinyt, sen vuoksi hänen tuli kuolla. Nuori\npappi sai kuulla kauheita asioita. Hän ei niitä kertonut, vala sitoi\nhäntä. Mitäpä hän saattoikaan sanoa tuolle elävänä haudatulle — ehkäpä\nhän puhui oikeuden voitosta, syiden ja seurausten armollisesta ja\nleppymättömästä laista, siitä, että kaikki aatteet vaativat uhrinsa.\nEhkäpä hänellä oli uskoa vakuuttaa, että vapaus kerran koittaa\njokaiselle kansalle, joka puhtaasti ja uljaasti kilvoittelee. En\ntiedä. Nuori pappi palasi elämään eikä ollut sama kuin hän oli eilen,\nsillä hän oli saanut katsahtaa inhimillisen kärsimyksen pohjalle. Ja\nkärsijä — hänestä ei koskaan mitään kuulunut. Hänen omaisensa siellä\nkotona — hänen vaimonsa — hänen tyttärensä — yllään mustat vaatteet,\nhe vanhenivat ja seisoivat yhä uudestaan ja uudestaan kirkon hämyssä,\nkatsellen ristiinnaulittuun, jonka otsalle orjantappurakruunu oli\npainanut punaiset haavat... Tai he katselivat hymyilevään neitsyeen ja\nlapseen hänen polvellaan ja kysyivät: palaako hän...? Koska?\n\nHän ei palannut koskaan.\n\nTämä mies oli puolalainen.\n\nYhteisen kulttuuriaarteen rinnalla mitä Eurooppa säilyttää kalleimpana\nsaavutuksenaan, säilyttää se toista aarretta: kärsimysten aarretta,\njosta ihmiskunta maksaa syntiensä lunnaita. Molempiin näistä aarteista\non Puola suorittanut melkoisen osan. Ja siitä on ihmiskunta aina sille\nkiitollinen. Vapauden pääsiäisaamu, se on uhrien, se on puhtaiden,\npalavien ja väkivallalla murtuneiden sydänten juhla, juhla, jota\njokainen vielä sykkivä sydän viettää nöyränä, hartaana ja kiitollisena.\nJa nyt, kun kärsimysten mitta on Puolan kansalle täysi, nyt odottaa\nihmiskunta, että tämä uljas kansa taasen palaa kulttuurityöhönsä.\n\nTe taivaan tuulet, te vapauden lapset, jotka uhmaatte esteitä ja\nsalpoja — poimikaa huuliltamme sydämemme sana, lentäkää maahan missä\non »lakeat kesantomaat, vetiset niityt, suoranurkkaiset töllit, tummat\npoppelit, vihdoin vainioiden aukea, joka päättyy metsien vyöhön, nuo\nkymmenen peninkulmaa tyhjää, kuten vieras sanoo, mutta joka omalle\nkansalleen on ainoa, ainoa»... Lentäkää Puolaan te keväiset tuulet,\nhyväilkää lakeuksia, jotka ovat juoneet niin paljon verta ja joilla\nkevät nyt koittaa, hyväilkää mökkiä olkikattoineen ja haikaraparia\nkatolla — kiitäkää jokaisen puolalaisen sydämen luo, missä ne\nsykkinevätkin, lähellä tai kaukana, ja viekää Suomen tervehdys.\n\n\n\n\nSATAKIELTEN MAA\n\nPuhe, pidetty yliopiston juhlasalissa liettualaisten juhlassa 6.4.1917.\n\n\nAina muistan sen kesäisen aamun, jolloin ensimmäisen kerran näin\nLiettuan. Kaksi päivää ja kaksi yötä oli kestänyt kulkua täpötäydessä\njunassa, kun varhain huomeneltain astuimme asemalaiturille.\n\nUusi maa oli edessämme. Tammimetsien rinteillä hohti valkeiksi\nsiveltyjä olkikattoisia ihmisasuntoja, pienet puutarhat olivat\nvalkoisinaan kukkivia kirsikkapuita, valkoiset hanhilaumat\nräpyttelivät lammikoissa asumusten edustalla. Valkoiset, kaksitorniset\nkirkot kohosivat vihannasta korkealle taivaanrantaa vastaan ja\ntienristeyksissä oikoivat lahoavat ristit kuin rukoillen käsiään\nohikiitäviä kohti. Kaikkialla nukuttiin vielä, vahva kaste välkkyi\nruohossa ja puiden lehvillä. Silloin tällöin kantoi vilpoinen ilma\nmuassaan väkevän tuoksun liljoista, poppeleista tai kastanjankukista.\nNiityllä käveli haikara pitkin punaisin jaloin. Suuri lauma nuoria\nhevosia — niitä näytti olevan satoja — jotka viidakon suojassa olivat\nviettäneet yönsä päät riipuksissa ja kylki kyljessä, lähtivät junan\ntullessa juoksemaan niin että tanner tömisi ja harjat hulmusivat.\nSinisessä ilmassa lauloivat leivot. Jotakin ihastuttavan tuoretta ja\nkoskematonta, puoleksi kesytettyä, puoleksi vielä villiä oli tuossa\nmaassa, jonka valkeita asumuksia ympäröivät valkeat kirsikkatarhat\nja jonka kunnailla suuret valkoiset kirkot kuin mitkäkin purjehtivat\nlaivat näyttivät kyntävän vihreää metsää, matkalla korkeutta kohden.\n\nJa ihmiset? Moskovassa olin tutustunut erääseen liettuattareen, joka\noli mennyt naimisiin venäläisen kanssa. Hän oli yksinkertainen,\nsydämellisen hyvä ihminen. Hänen isänsä oli kironnut hänet kun hän\nmeni naimisiin miehen kanssa tästä kansasta, hän eli täydelleen\nerotettuna syntymämaastaan ja heimostaan, mutta keväisin, kun ainoa\npuu suurkaupungin pihamaalla hänen ikkunansa alla alkoi saada lehtiä,\nlauloi hän liettualaisia lauluja ja puheli liettuaa yksikseen. Kerran\nme olimme olleet eräässä liettualaisessa ylioppilasseurassa. Muistan\nhämärästi, että oli jokin suuri köyhä huone, jossa nuoret miehet\npuhelivat joistakin kovin vakavista asioista. Pöydällä oli pulloja\nkuin näön vuoksi. Viereisessä huoneessa oli naisia ja yritettiin\ntanssia. Nämä naiset eivät puhuneet samaa kieltä kuin miehet. Yhtäkkiä\ntultiin sanomaan, että poliisi pyrkii sisään. Silmänräpäyksessä\nmuuttui huone. Tanssi siirtyi molempiin huoneisiin, lasit kilisivät,\nkallisteltiin pulloja. Teeskennellen humalaisia astuivat nuorukaiset\npoliisivirkamiehiä vastaan ja kutsuivat heitä joukkoonsa istumaan.\nHe eivät jääneet, katselivat jäykkinä ovella että kaikki oli\njärjestyksessä ja lähtivät. Mutta tuskin olivat he menneet, kun nuo\nhuolestuneet nuoret päät taasen painuivat vastatusten ja tartuttiin\nkiinni keskustelun katkenneeseen lankaan. Se koski isänmaata,\nLiettuaa, jonka kohtalon pimeydessä ei näkynyt valon välkähdystä,\njonka tulevaisuutta verhosi läpipääsemätön sumu, jonka kansalta niin\nsanoakseni hengittäminenkin oli kielletty.\n\nJa nyt — tuona raikkaana kesäaamuna näin liettualaiset heidän\nkotonaan, Liettuassa. Oli tultu jollekin suurelle asemalle likelle\nVilnoa: toisia ihmisiä olivat nämä kuin ne, jotka eilen häärivät\nasemilla. Nämä seisoivat hiljaisina, ikään kuin unisina — heissä oli\njotakin sanomattoman alakuloista ja vakavaa. Kummallista kuinka he\nmuistuttivatkin suomalaisia. Jos heidän pukunsa olisi ollut toinen,\nolisi heidät voinut sijoittaa jollekin sydänmaan asemalle Suomeen,\nnoin hiljaa, yksitotisina tuijottamaan junaa, ja he olisivat käyneet\ntäysistä suomalaisista. Historiallisten kohtaloiden yhtäläisyyskö sen\nteki, vai — historian puute samassa mielessä?\n\nKun tämän ensimmäisen liettualaisen päiväni ilta alkoi kallistua\nlaskuansa kohti, valaisi se ihmeellisiä tammimetsiä Vilija-joen\nvarrella. Ne eivät olleet raivattuja puistoja, kuten ne varmaan minkä\nmuun suuren kaupungin läheisyydessä hyvänsä olisivat olleet. Vanha\npaimen kaitsi täällä pientä karjaansa. »Tegul bus pagarbintas...»\ntervehti hän. Ja saapui joukko maalaisia, miehiä ja naisia, raskaissa,\nkuumissa pukimissa. Kaikki he tervehtivät sanoilla: »Tegul bus\npagarbintas Jesus Kristus...» Ja sitten he alkoivat astua ylös sitä\nKalwarya-vuorta, joka kappeleineen aukeni eteen metsästä. Heidän\noudolla, uudella kielellä virittämänsä veisuu kajahti puiden alla,\npolvillaan viipyivät he kappelin edustalla, karjankellot vuoroin\netenivät ja likenivät, rusko taivaalla kävi yhä hehkuvammaksi. Vilnon\nkirkoissa alkoivat soida iltakellot. Yhtäkkiä kajahti ilmaan vihellys\nniin heleä, niin ikävöitsevä, niin aavisteleva, että se soi kuin\nkoko tämän uuden oudon luonnon sisäisin sävel. Satakielen rinnasta,\nliettualaisen satakielen rinnasta oli sävel kajahtanut. Mutta Liettuan\nsatakielet ovat maailman parhaita laulajia, koulutettuja Liettuan\nvirtain varsilla, missä suru niin kauan on asunut.\n\nSellainen oli tämä ensimmäinen päivä Liettuassa — hurmaavan kaunis ja\nsanomattoman alakuloinen.\n\nMe olimme siis tulleet maahan, missä hallituksen määräyksestä kaikki\npainattaminen kansan kielellä latinalaisin kirjaimin sitten v. 1836\noli tykkänään kielletty, missä siis ei ollut lupa painattaa ainoaa\nliettualaista kirjaa, ainoaa lehtistä, ainoaa sanomalehteä, ainoaa\nsanaa! Nyt kirjoitettiin 1894.\n\nMe tulimme Ploksciaihin Nemunasin, Niemenin varrella, ainoaan\nliettualaiseen sivistyneeseen kotiin mikä siihen aikaan oli olemassa\nLiettuassa, Petras ja Zofija Krauciunaksen kotiin. Petras Krauciunas,\nkomea, voimakas ja raikas mies, joka kuin mikäkin veden-jumala keväisin\nja syksyisin uiskenteli joessa kilpaa jääkappaleiden kanssa ja jota\nystävät eivät turhaan leikillä kutsuneet »Liettuan kuninkaaksi»,\nhän oli ollut liettuankielen opettajana Maryampolin tai Suwalkin\nkimnaasissa — liettuaahan opetettiin jonkin aikaa vapaaehtoisena\naineena —, sitten hän oli siirtynyt kunnantuomariksi Ploksciaihin.\nZofija Krauciunas oli ensi kerran ollut naimisissa runoilija Petras\nArminaksen kanssa, joka hänkin oli ollut liettuankielen opettajana.\nArminasten nuoressa kodissa, minkä läheisimpiin ystäviin Krauciunas\nkuului, oli nähty unia Liettuan maalle ja kansallisuudelle, siellä\noli puhuttu liettuaa ja ryhdytty kirjoittamaan liettuaksi. Alituinen\nvangitsemisen vaara, loppumattomat rettelöt poliisin kanssa ja\noleskelu vankilassa olivat kuitenkin murtaneet Arminaksen terveyden.\nHän makasi niinkuin niin moni muu liettualainen ja odotti — poliisin\nvalvonnan alaisena — kuolemaa. Huolimatta lääkärin kiellosta teki hän\nkuumeisesti työtä viime hetkeen asti. Hän käänsi liettuaksi jotakin\nsuurta runoteosta, en muista mitä. Poliisi piti häntä uskollisesti\nsilmällä ja sen tullen tarkastukselle, kätkettiin käsikirjoitukset\nnopeasti säilytyspaikkaan seinässä. Kuolinvuoteellaan uskoi Arminas\nnuoren vaimonsa ystävälleen Krauciunakselle, pyytäen häntä ottamaan\nhänet elämäntoverikseen. Krauciunas sai Zofija Arminaksesta uskollisen\nelämäntoverin. Saattaa sanoa, että heidän kotinsa oli sillä hetkellä\nainoa tietoisesti liettualainen. Liettualaisia miehiä, miehiä jotka\ntekivät työtä ja kärsivät kansallisuutensa puolesta, oli siellä\ntäällä, papisto oli liettualaismielinen ja suurissa yliopistoissa,\nyllään vieraat univormut, kokoontuivat liettualaiset nuorukaiset\nsuurimmassa salaisuudessa keskustelemaan siitä, mitä eivät he voineet\nkaiken vaaran ja rangaistuksen uhalla vaientaa rinnastaan — mutta\nsivistyneitä liettualaisia naisia ei ollut. Zofija Krauciunaksen suuria\nhuolia oli muiden muassa se, ettei sivistyksen tielle astuneille\nnuorille liettualaisille miehille ollut sivistyneitä liettualaisia\nvaimoja. Sellaisesta tietenkään ei ollut lupa nähdä untakaan, että\nhän olisi ottanut nuoria maalaistyttöjä kotiinsa ja alkanut pitää\nheille alkeellisintakaan koulua, siitä olisi seurannut vankityrmä.\nZofija-rouva, jonka tarmo, taito ja työkyky miltei joka alalla olivat\nihailtavat, opetti suurimmassa salaisuudessa taloustointen ohella\npalvelustyttöjään kirjoittamaan ja laskemaan — ja vaihtoi heitä,\nkun he olivat jotakin ehtineet oppia. Hänellä tietenkään ei ollut\nlupa mielinmäärin seurustella kylän naisten kanssa — viranomaiset\nseurasivat jokaista hänen liikettään epäilyksellä. Kun hän meni\nkirkkoon ja seisoi alttarin juurella, oli hän pukenut ylleen\nliettualaisen esiliinan, jommoisia vain vanha kansa käytti — nuoret\nvaihtoivat vaihtamistaan pukimiansa vieraaseen rihkamaan. Naiset\nkatselivat häneen, huomasivat kauniit kuviot, joihin aurinko paistoi\nja muistivat ehkä, että heillä oli arkussaan kotona tuollainen vanha\n»zurstas». Kotimatkalla Zofija-rouva, kulkien naisten joukossa, kiitti\nkaikkea liettualaisesti kaunista mitä näki, kiitti myöskin omaa\nesiliinaansa, jonka oli saanut ostaa jostakin, ja selitteli, miksi\nkuviot ja värit olivat niin kauniit. Kun hän tapasi nuoren tytön,\njoka oli pukenut ylleen paikkakunnan kansannaisen puvun ja koristanut\npalmikkonsa ruuttaseppeleellä, niin hänen sydämensä riemuitsi ja hän\nlausui sen myös ääneen. Jopa hän saattoi rakastettavasti hymyillen\nkutsua vaaralliset viranomaiset tiellä katsomaan jotakin kaunista\nliettualaista vyötä tai muuta käsityötä. Sen saattoi uskaltaa tehdä\nsunnuntaimielialan turvissa. Mutta kun illalla kapakoista kaikilla\näärillä kylää kuului juopuneiden ilonpito ja kun maanantaina sekä\nmiehiä että naisia makaili maantienojissa, ei uskaltanut käydä heitä\noikaisemaan. Tarmokas Zofija-rouva kärsi ääneti kansansa alennuksen.\nKrauciunasten koti oli köyhä, rouvan lakkaamaton kekseliäisyys ja\ntyöteliäisyys piti sen kuitenkin kauniina ja siistinä. Se oli avoin\nja yhteinen kaikille liettualaisille, jotka vain tohtivat sinne\nsaapua. Myöskin oli Krauciunasten köyhä kukkaro niinsanoakseni\nyhteinen kaikille aatteellisille liettualaisille, ja he olivat\njärjestään köyhät. Krauciunasten kodissa, maalaisessa hiljaisuudessa\nja yksinäisyydessä, kurkullaan viranomaisten rautainen, tukahuttava ja\nihmeteltävän valpas käsi, kärsivät isäntäväki ja sen pieni ystäväpiiri\nkoko nukkuvan kansansa ja kansallisuutensa puolesta. Kauhistavassa\nyössä paloi heidän uskonsa lamppu lepattavalla liekillä, ajoittain he\nluulivat, että heidän kansallisuutensa jo oli kuollut, että sitä oli\nmahdoton pelastaa. Tuli hetkiä, jolloin kaikki toivo oli sammunut.\n\nTästä kaikesta ei ulospäin näkynyt mitään. Arkityöt suoritettiin joka\npäivä, kyläläisiä tuli ja meni, heille ei ollut lupa puhua muuta kuin\narkisimmista asioista, tarpeista, jotka eivät olleet eläimen tarpeita\nlaajemmat. Sanomalehdet, vieraskieliset tietysti, eivät tuoneet mitään,\nkirjeet eivät sanoneet mitään siitä mikä oli kansalle likeisintä.\n\nZofija-rouvalla oli pieni puutarha, joka oli kuin kappale maallista\nparatiisia. Se näytti mitä liettualainen maa saattaa antaa, kun sitä\nvaalitaan. Liettualaisen laulun koko kasvisto siellä kukoisti. »Zale\nruta», vihreä ruutta, oli tietysti kunniasijalla ja »balta leliele»,\nvalkea lilja, muodosti kokonaisen metsän tuoksuvia kelloja. Mikään ei\nvetänyt vertoja ikiviheriöivälle ruutalle, sen Zofija-rouva myöskin\nsanoi kaikille kansannaisille, jotka hän oli hetkeksi tuonut puutarhaan\npitääkseen heille ruutan kautta tuollaisen kielletyn kansallisen\nsilmänräpäysluennon. Illoin, kun helle oli vaimentunut, istuimme\npenkillä tammen alla. Luonto oli kuin lumottu. Nemoneles juoksi\nhopeisena uomassaan, utuisina pilvinä kohoilivat pajut ja itkuraidat\nsen rannoilla, niityllä, joka vasta oli korjattu, kirmailivat ilokseen\nnuoret hevoslaumat — niitä kasvatettiin myytäviksi Preussin armeijaan\n— ja vainioilla kauempana virittivät työstä palaavat tytöt ja pojat\nlaulunsa:\n\n    Sejau ruta, sejau meta\n    sejau leliele,\n    sejau savo jaunas dienas\n    kaip zale rutele.\n\n    Kylvin ruutan, kylvin mintun,\n    kylvin valkoliljan,\n    kylvin nuoret päivyeni\n    niinkuin vihreen ruutan.\n\nIllan henkäys kantoi jostakin jasmiinin tuoksua... Taivas hehkui —\nsatakielet alkoivat vihellellä... Niin tenhoava oli luonto, ettei\nihminen jaksanut vastustaa. Hänen rintansa alkoi paasien alla\nhengittää, hänen unelmansa alkoivat virota eloon, hän uskoi muutaman\nliitävän iltahetken aikana, että Liettuankin kansalla on tehtävä ja\ntulevaisuus, että satakielten kansalla täytyy olla oma sävelensä\nlahjoittaa kansojen kuoroon... Hän tapaili tuota säveltä... Mikä\nolikaan Liettuan sävel, Liettuan oma itse?\n\nIhmisten joukosta, kyläläisten, pappien, volttien, kyläkirjurien,\nsadunkertojattarien, erottautuu Krauciunas-pariskunnan rinnalla\nmuistissani muutamia yksilöjä. Sellaisia oli se nimetön kansanmies,\njoka omasta sisällisestä halustaan oli ruvennut Liettuan eläväksi\nsanomalehdeksi ja kierteli, reppu selässä, pitkin maata, vieden\nuutisia Liettuan toiselta laidalta toiselle. Hänen muistinsa oli\nsuuresti harjaantunut ja uskollisesti kertoi hän taatuille henkilöille\nisänmaalliset uutiset — kuka oli vangittu, kuka oli hirtetty jne.\nSitten oli muuan vanha, köyhä yksisilmäinen mies, joka kirjoitti\nsankarinäytelmiä liettualaisista aiheista. Hän käytti salanimeä\nGuzutis ja hänen draamansa olivat oudon värittömällä musteella\nkirjoitetut karkealle keltaiselle paperille. Rouva Krauciunaksella oli\nalituinen huoli näistä näytelmistä, mihin kätkeä ne milloinkin. Tuon\nvanhan, köyhän herran ajatukset askartelivat lakkaamatta loistavissa\nmenneisyyden ja tulevaisuuden asioissa. Sinä kauhun yönä, jolloin\ntohtori Wincentas Kudyrko vangittiin silmäimme edessä, muistan kuinka\nrouva Krauciunas keräsi sankarinäytelmät esiliinaansa ja kätki ne\nperunamaahan. Tohtori Wincentas Kudyrko — hän oli niin kaunis, niin\nhieno, niin loistava luonnonlahjoiltaan. Hän tunsi vankilat, hän tunsi\nköyhyyden ja lisäksi hän oli kuolemansairas. Santarmit pitivät häntä\nsilmällä joidenkin pienten liettualaisten kirjasten vuoksi, jotka\nhän joskus oli kirjoittanut. Eräänä päivänä viskattiin Krauciunasten\npuutarhaan varoittava kirjelippu. Iltapäivällä tuli toinen ja\nillansuussa, kesken ankaraa, nousevaa rajuilmaa tulivat santarmit ja\nottivat hänet. Kun me sinä yönä, sateen virtoina tulviessa taivaalta\nja salamojen risteillessä, kuljeskelimme huoneesta huoneeseen käsiämme\nväännellen, kohosi yhtäkkiä pimeästä eteemme Petras Krauciunaksen\nmahtava hahmo. Hän oli taistellut aikansa, päässyt tasapainoon,\nvoittanut surunsa, sillä hän rakasti Kudyrkoa kuin veljeä tai poikaa,\nja julisti nyt meille kuin tietäjä: jokainen aate vaatii uhrinsa.\n\nJokainen aate vaatii uhrinsa — nuo sanat tuosta korkeasta ja samalla\nkauheasta yöstä jäivät soimaan kuin kaukainen lupaus. Muutamat rva\nKrauciunaksen kirjeistä antavat käsityksen tilasta maassa.\n\nMaaliskuussa 1898.\n\n»... Meillä onnettomassa Liettuassa ei kuulu minkäänlaista muutosta\nparempaan päin. Liettualaista kirjoitusta vain ei sallita, kaikista\nyrityksistä huolimatta, ja ulkomailla painettujen kirjojen tähden istuu\nmoni mies vankeudessa. Tuomari Krauciunaksen veli on jo melkein vuoden\najan istunut vankeudessa, ensinnä Kovnossa ja sitten hänet vietiin\nPietariin. Surullista, surullista!»\n\nMaryampolissa 1905 — perhe oli muuttanut tähän kaupunkiin sitten kun\nKrauciunas liiallisen liettualaismielisyytensä vuoksi oli erotettu\nkunnantuomarin toimesta:\n\n»... Minkä surkeuden onkaan kaikille tuonut tuo onneton sota! Kuinka\nmonta kyyneltä vuotaa meillä leskiksi jääneiden vaimojen, lapsettomien\nvanhempien ja orpojen silmistä! Mikä taloudellinen hätä uhkaakaan\nseuraavana vuonna, sotaväkeen on viety parhaimmat voimat, maasta\npuuttuu työväkeä ja pellot jäävät kesannoksi. Turvattomiksi joutuneet\nvaimot ja lapset ovat jääneet raskaaksi taakaksi ennestään jo\nrasitetun yhteiskunnan hartioille...» »Poliisilla on nyt enempi aikaa,\nsillä siltä on tullut pois sen entinen edullinen työ liettualaisten\nsanomalehtien ja kirjojen ajojahdissa. Kaksi vuotta sitten saavuttivat\npoliisien ajometsästykset liettualaisparkoja vastaan korkeimman\nhuippunsa: vangittiin ihmisiä, lähetettiin etäisiin kuvernementteihin\nne miehet, jotka henkensä uhalla tahtoivat hankkia edes hiukan tietoa\nisiensä kielellä. Ja mitä varten tämä kaikki? Vain onnettomuutta\nsaatiin aikaan, tehtiin turhaksi moni elämä ja kylvettiin niin paljon\nvihaa. Nyt, Jumalan kiitos, ja ruhtinas Sviatopolk Mirskille olemme\nkiitolliset siitä, että hän irroitti kahleet ja päästi valonsäteen\nmeidän onnettomaan, pimeyden peittämään maahamme. Käsität, hyvä rouva,\nmillä jännityksellä luimme ja millä ilolla tervehdimme liettualaisen\nsanomalehden ensimmäistä numeroa. Me hymyilimme ja itkimme ja\niloitsimme...»\n\nMaryampol tammik. 1906.\n\n»... Me uimme surun kyynelissä, sillä meidän veljemme vuotavat verta,\njoka juoksee kasakkain ja rakuunojen lyönneistä, ja vaikeroivat\norjuudessa. Joka päivä tapahtuu joukoittain vangitsemisia, vankilat\novat täynnä viattomia ihmisiä. Sehän ei ole mikään uusi ilmiö,\nse toistuu kautta koko onnettoman Venäjän. Kun kylvetään huonoa\nsiementä, niin ei satokaan tule parempi. Minä olen niin rikkirevitty\nja ahdistuksen vallassa, etten voi ajatella loogillisesti. Meidän\nkatumme varrella on vankila ja siten näen joka päivä omin silmin\nmiten sinne tuodaan vankeja, jotka pari päivää vierailtuaan meidän\nkaupungissamme kasakkain tai rakuunain saattamina lähetetään pitkäksi\najaksi Kalwaryaan, joka on täältä 2 1/2 penink. päässä. Sinne\nviedään talonpoikia, ylioppilaita, kimnaasinoppilaita ja naisia.\nViime tiistaina oli täällä kimnaasissa suuri kiihtymys. Edellisenä\npäivänä, so. maanantaina 22 p. tammik., joka on Pietarissa surmattujen\ntyömiesten vuosipäivä, kokoontuivat kimnaasin oppilaat ensimmäisen\noppitunnin jälkeen erääseen saliin ja, huolimatta johtajan kiellosta,\npitivät puheita sekä julistivat senjälkeen tekevänsä lakon ja\nlähtivät sitten kukin kotiansa. Tiistaiaamuna varhain, kun tuskin\nvielä päivä hämärsi, alettiin kimnaasin johtajan toimesta pitää\nkotitarkastuksia poliisien ja kasakkain avulla korkeampain luokkain\noppilasten kotona. Vangittiin kaksi, mutta kolmatta ei löydetty. Heitä\npidettiin johtajina. Oppilaat kokoontuivat kimnaasiin ja antoivat\nviranomaisille pyynnön, että heidän vangitut toverinsa vapautettaisiin\nsekä ilmoittivat, että he eivät tule oppitunneille ennenkuin heidän\npyyntöönsä suostutaan. Saapui opetuspiirin inspehtori Varsovasta.\nNuorison kiihtymys oli suuri. Silloin koulun viranomaiset kutsuivat\nlapsia vastaan santarmit ja kasakat, jotka ympäröivät kimnaasin. Kun\npienokaiset huomasivat sotaväen, pelästyivät he kauheasti ja alkoi\nitku ja valitus. Asukkaat, nähdessään kimnaasiin rientävän sotajoukon,\nkiiruhtivat sen perässä. Äidit, joilla oli siellä lapsia, ryntäsivät\nhuoneeseen huutaen: sulkekaa kimnaasinne, mutta antakaa meille lapsemme\nelävinä. Nuorison käskettiin hajaantua, mutta he sanoivat, että\nkasakkojen ensin on lähdettävä, sitten lähtevät he, koska he pelkäsivät\nettä heihin ammuttaisiin. Kasakat piilotettiin muurien taakse ja\nsilloin lapset hajaantuivat. Tuloksena oli, että koulusta erotettiin 18\noppilasta ja vaikka kimnaasi on nyt viranomaisten toimesta auki, niin\noppilaat eivät mene tunneille. Tällaista tahdittomuutta ja julmuutta\nharjoittavat viranomaiset. Olemmehan jo melkein tottuneet näihin\nonnettomuuksiin ja kaikkeen mitä holhoova hallitus meille valmistaa.\nLohdutamme itseämme ajatuksella, että pahojen päivien täytyy mennä\nohi niinkuin menevät hyvätkin päivät. Kadehdin sinua kuitenkin, rakas\nrouva, ettei sinun tarvitse katsella sitä mitä me. Mitä tulevaisuus\ntuo, sitä emme tiedä. Luonnollisesti pian tulee vieläkin pahempaa kuin\nnykyiset tapahtumat. Entä ihmiset? Taistelut erottivat ihmiset, niin\nsanoo Mickiewicz Konrad Wallenrodissa. — Varmaan tämä on viimeinen\nkirje, jonka kirjoitan sinulle. Ehkäpä kasakan tai villin rakuunan\nkuula lopettaa maallisen elämäni. Kaikkeahan nyt voi odottaa...»\n\nVuodet ovat vierineet. Liettua on läpikäynyt pitkän kärsimyksensä,\nuhrit, esitaistelijat, he ovat saaneet esitaistelijain ylhäisen\npalkan — ei kultaa, ei kunniaa, ei kiitoksen helyä, vaan kunniakkaan\nlevon isänmaan povessa. Kevät saapuu Liettuaan, kevät nostaa kukkaset\nhaudoille, taistelukentille ja kotien raunioille, kevät nostaa oraan\nkyynelten kostuttamiin vakoihin. Kansat nousevat, kahleet putoavat,\nkansat kokoontuvat, löytävät oman itsensä ja rientävät kuuman\ntyöpäivänsä ääreen, suorittamaan osuuttaan ihmiskunnan työssä.\n\nLiettua — Liettuan osuus ihmiskunnan työssä?\n\nDainojen maa, vihreän ruutan ja valkoisen liljan maa, satujen ja\nsatakielten maa, sinä kaunoinen Liettua, löydä itsesi, kokoa itsesi,\ntule onnelliseksi ja lahjoita onnellinen oma itsesi ihmiskunnalle!\n\n\n\n\nUUDENVUODEN KASVOJEN EDESSÄ\n\nPuhe Porissa 28.12.1917.\n\n\nNiin on siis taasen kulunut loppuun yksi vuosi, mennyt vuosi 1917.\nNiin seisomme siis taasen uudenvuoden kasvojen edessä, vuoden 1918.\nSinne, mistä ei ole paluuta, sinne ovat siis uponneet vanhan vuoden\ntutut kasvot. Vihan, kateuden, koston, hekkuman vääntämät ne olivat\nja niinkuin humalainen, joka kiroten ajaa avantoon ja häviää sinne,\nniin varmaan uppoaa vanha vuotemme sadatus huulillaan menneisyyden\nhelmaan. Kylläinen hän oli vihaa ja kostoa, köyhä hän oli rakkautta,\nvaivainen hän oli anteeksiantoa, meidän vanha vuotemme. Kuinka monet\nkauhun hetket hän meille valmistikaan, kuinka monet pedon tunteet\nhän rinnassamme herättikään. Ah, emmekö tuntisi menneen vuotemme\nkasvoja, niin toisenlaiset kun ne olivat kuin kaikkien edellisten\nvuosien kasvot. Tavallisestihan vanhatvuodet ovat olleet vanhuksia,\njotka työ, vaivannäkö ja kieltäymykset ovat murtaneet. Ajatelkaammepa\nvain vuotta 1867, viisikymmentä ajastaikaa sitten. Silloin oli nälkä\nmaassa niinkuin nytkin, harmaat ihmislaumat kiertelivät teillä ja\nsortuivat teille. Harmaana, nääntyneenä, tuhkan väri hiuksissa horjui\nvuosi silloin pois kuin varjo, hyvin vanhana, väsyneenä, nöyränä ja\nalistuvana hän meni.\n\nNyt minusta tuntuu, ettei vanhavuosi ole lainkaan vanhus. Hän\non päinvastoin nuorukainen, hänen äänessäänkin on vielä jotakin\nvarsin lapsimaista. Perusluonteeltaankin on tämä nuorukainen aivan\ntoisenlainen kuin vanhavuosi viisikymmentä ajastaikaa sitten. Eivät ne\nole sukuakaan. Tämä nuorukainen ei ole koskaan oppinut vaivannäköä,\ntyötä ei hän tunne, työ on hänelle vastenmielinen ja vihattava. Hänen\nhenkensä ruokana on ollut viha ja kiroukset, edesvastuuttomuuden ja\nvalheen katkismusta on hän tutkinut ja noudattanut, nautinto on ollut\nhänen päämääränsä, veren väriä ovat hänen silmänsä ajaneet takaa. Ja\nnyt laskettaa tämä nuorukainen, tämä outo vanhavuosi humalan höyryssä\navantoon.\n\nNiin päättyy vanha vuosi, pian on hiekka vuotanut loppuun tiimalasista,\npian ovat vuoden viimeisen tunnin lyönnit kajahtaneet yli kaupungin\nja maan, tämän kohtalokkaan vuoden. Pian on meidän edessämme uusi\ntuntematon vuosi, uudet, tuntemattomat kasvot. Ja, vielä korvissamme\nnuorukaisemme Vanhanvuoden kirous, silmissämme hänen rivot,\nvarhaisvanhat piirteensä, me vavisten lähestymme ja kysymme, mimmoiset\ntulevat olemaan kasvot, jotka häämöttävät meitä vastaan. Ei milloinkaan\nole tulevaisuutemme ollut niin tiheän esiripun takana, ei milloinkaan\nole sumu tuntunut niin läpipääsemättömältä, ei milloinkaan ole tuntunut\nniin mahdottomalta aavistaa, mitä meidän on luettava uudenvuoden\nkasvoista, mikä on oleva kohtalomme.\n\nEnnen oli meillä sellainen tapa että uudenvuodenyönä valoimme tinaa.\nEhkäpä tänäkin vuonna löytyy jokin kotiliesi, jonka ääressä maltetaan\nnoudattaa vanhaa tapaa. Tuossa on lieden hehku, valinkauha, ympärillä\ntyynempi vanhaväki ja tulisempi nuori kansa, ja tietysti myöskin\ntinaharkot. Jännityksellä kuunnellaan miten sula tina sihahtaa veteen\nja taivutaan nostamaan ämpärin pohjalta ennustuksen näkyväistä merkkiä.\nOnko se kruunu, onko se rahaa, onko se sormus, onko se ruumisarkku?\nNuoret asettavat ennustusesineen seinää vasten ja koettavat kutsua\nesiin sen varjoa ja lukea, lukea... He ovat laskevinaan leikkiä, mutta\nheillä on tosi mielessä. Onko se sormus, onko se seppel, onko se\npääkallo — onko se elämäksi vaiko kuolemaksi?\n\nMutta tämän ajan vanhat nyökyttävät päätään, hymyilevät ja ajattelevat:\nnoin se ihminenkin pannaan valinkauhaan ja valetaan uudeksi. Ja\nniin uusi se voi olla, ettei sitä enää tunne entisestään. Ja niin\npannaan kansatkin valinkauhaan. Ja niin toisenlaisiksi ne voivat\nmuuttua kansatkin, ettei niiden oloja enää tunne entisestään, kun ne\nvalinkauhasta nostetaan. Ja niin toisenlaiseksi käy maailman meno,\netteivät vanhat arvot enää pidä paikkaansa. Rahakin, jolla sai ja jota\nkumarrettiin — raha ei enää ole kaikkivaltias, vaan nyt hallitsee\nleipä, leipä, jonka tässä takavuosina kerjäläinen halveksien viskasi\nluotaan, kun sen hänelle antoi. Leipä on nyt arvossa ja kaikkinainen\nsellainen yksinkertainen, mitä ihminen tarvitsee jokapäiväisessä\nelämässä. Niin on koko maailma pantu valinkauhaan ja siinä sitä nyt\nsulatellaan ja sekoitellaan ja taotaan, ja mikä siitä lopulta tulee,\nkuka sen tietää.\n\nJa koko maailman kansat siinä nyt tungeksivat valinkauhan ympärillä\nkysellen, mikä on oleva kunkin osa, mitä kustakin tulee. Toiset ovat\nlevollisemmat, ikäänkuin he tietäisivät saavansa ansion mukaan ja\nheillä olisi ansiota, toiset ovat levottomammat. Jokaisen panos,\njokaisen harkko, koko hänen pääomansa lasketaan sulatuskauhaan ja siinä\nsitä kuumennetaan ja koetellaan tulessa. Mitä siitä lopulta tulee, kuka\nsen tietää.\n\nSalaperäisenä todella verhoaa pimeys uuttavuotta, kasvot jotka sieltä\nhäämöttävät meitä vastaan ovat vakavat, arvoitukselliset, ankarat,\npelottavat. Kansojen silmät kääntyvät noita kasvoja kohti, kansojen\nkädet ojentuvat noita kasvoja kohti. Mitä, mitä tietävätkään nuo\nliikkumattomat silmäterät?\n\nMekin suomalaiset tungeksimme tulevaisuuden esiripun edessä ja kysymme\nniinkuin nuoret valinkauhan sisältöä nostettaessa: mikä on oleva meidän\nosamme, kun maailma valetaan uudelleen? Mitä seuraa meille, rauhanko\npalmunoksa vaiko vainon tulipalonsoihtu, orjantappurakruunu, kahleet\nvaiko vapauden lippu? Mikä on oleva meidän osamme?\n\nAh niin, vapauden lippu! Oli kerran ihmeellinen aamu... Oli maaliskuu\nja sininen taivas ja valkeat hanget, mutta kuitenkin oli aamu\ntoisenlainen kuin kaikki muut maaliskuun aamut ennen ja jälkeen. Koska\nse olikaan? Niin omituisen kaukana se tuntuu olevan ja kuitenkin\nse oli tänä vuonna, joka nyt vaipuu hautaan, mutta siitä onkin\ntapahtunut niin paljon. Tuona aurinkoisena maaliskuun aamuna liehui\nmeidän oma lippumme, kauan kielletty, kultainen jalopeura taivasta\nvasten Suomen pääkaupungissa ja sittemmin pitkin maata. Meillä oli\nsellainen ihmeellinen kevään-kevät, jolloin me pitkien sorron vuosien\njälkeen hengitimme ja näimme unia vapaudesta, ihmisonnesta, kansojen\nitsemääräämisoikeudesta ja suuresta tehtävästämme kansojen joukossa.\nOli kirpeitä kevätilmoja ja me uneksimme siitä miten me pohjan lumien\nja jäiden keskelle raivaamme vapaan kukoistavan maan, miten käytämme\nhyväksemme jokaisen auringonsäteen joka lankeaa tänne pohjoiseen.\nSuomen kesä on lyhyt, mutta valo paistaa meille yötä ja päivää ja\nme otamme talteen jokaisen valonsäteen, saidat me olemme valosta ja\nauringosta, arat me olemme onnestamme ja oikeudestamme, me emme ole\nlukuisa kansa, mutta me voimme olla suuri kansa, me voimme tuottaa\nmaailmalle kunniaa ja kulttuuria, omaa, uutta, jota vailla ihmiskunta\nolisi köyhempi. Maailma saa nähdä, nyt kun me itse pääsemme määräämään,\nmitä me voimme, maailma saa nähdä! Onnellisia koteja me luomme,\nonnellisia ihmisiä, vapaita, tietäviä, tahtovia, vastuunalaisuutensa\ntuntevia ihmisiä, kansalaisia, lähimmäisiä, maan perillisiä, puhtaita\nsydämestä, ja perillisiä me luomme taivasten valtakuntaan.\n\nKuka näki unta? Luulen että heitä oli monta noina säteilevinä\nmaaliskuun päivinä, jolloin Suomen liput tervehtivät taivaan\nsineä. Mutta, uudenvuoden kasvojen edessä: nuo ihmeelliset päivät\neivät tehneet meistä yksimielistä kansaa, kansaa jossa yksi vastaa\nkaikkien ja kaikki yhden puolesta. Isänmaan kuva ei ollut painunut\nmeidän kaikkien sielunpohjalle eivätkä vapauden kevätpäivätkään sitä\nsyövyttäneet. Kovin kauas olimme onnettomuuden vuosina joutuneet\ntoisistamme, kuiluja oli ratkennut välillemme, pitkät ketjut syitä\nja seurauksia olivat kahlehtineet meidät käsistä ja jaloista kunkin\nhaarallemme, syiden ulpukat kasvoivat meissä pitkillä varsilla,\ntäyttäen sielumme kaamealla myrkyllä. Koko kehuttu sivistyksemme oli\npelkkää ulkokuorta. Me emme nähneet tätä, me emme ajatelleet tätä,\nvapauden huuma oli niin ihanainen, ympärillämme varistivat toisetkin\nkansat kahleita käsissään ja jokaisen toisen kansan voitto oli\nmeidänkin voittomme. Kuinka suunnattomia lunnaita olivatkaan kansat\nmaksaneet tästä luonnollisimmasta oikeudestaan, tuhannet ja tuhannet\nihmiset olivat homehtuneet vankityrmiin vapauden vuoksi, tuhannet ja\ntuhannet ihmiset olivat sen vuoksi kärsineet väkivaltaisen kuoleman,\nviimeisenä veripisarana huulillaan vapauden kirvoittava nimi. Ja\nnyt oli kansoille vihdoinkin koittanut kalliisti lunastettu vapaus,\nitsemääräämisoikeus, isännyys omassa isänmaassa, ihana edesvastuu\nmaailman ja Jumalan edessä.\n\nTämä oli kevään-keväännä, maaliskuussa.\n\nKoitti sitten kevät 1917. Se ei tullut verkalleen ja valmistellen\nniinkuin usein muuten. Se tuli yhdessä päivässä ja yössä niinkuin\netelässä. Kun tänään vielä metsä oli harmaana ja maa paljaana, olivat\nhuomenna jo tuomensilmukat paisuvan keltaisina ja maarinteet valkeinaan\nvuokkoja. Maalla oli kiire, se lepäsi hedelmällisyyden odotusta\nhengittäen kylväjänsä edessä, se odotti siementä, se oli kostea, se oli\nvastaanottavainen, se oli lempeä, multa lemusi, kiuru lauloi. Luontoemo\nkatsoi ihmislapseensa lauhana, suojelevana ja rakastavana. Hän oli\ntäynnä huolenpitoa jokaisesta olennosta, joka elää hänen antimistaan.\nMaa, meidän suuri äitimme, oli valmistanut kaikki meitä varten niinkuin\naina, ja aurinko paistoi pitkämielisenä niin hyville kuin pahoillekin.\n\nSilloin tapahtui jotakin kuulumatonta, jotakin luonnonvastaista:\nsynti maata vastaan. Jotakin yhtä luonnotonta kuin jos kiellettäisiin\nkuolleelta ihmiseltä hautaaminen, tai syntymättömältä syntyminen.\nJotakin sanomattoman kaameaa ja pahaaennustavaa oli siinä rikoksessa\njoka tehtiin keväällä 1917, kun maa oli avannut povensa vastaanottamaan\nsiementä, ja ihminen kielsi häneltä, elättäjältään, siemenen. Vanha\ntarina kuvaa tyttöä, joka varjellakseen hienoja kenkiään laski leivän\nlokaiselle maalle ja astui sille. Vanha tarina kuvaa myöskin samassa\nmiten tällaisesta luonnonvastaisesta rikoksesta rangaistus seurasi\naivan heti: maa avautui ja tyttönen, kasvaneena kiinni leipään, vaipui\nalas alimpaan helvettiin. Varmaan vuosikymmenien perästä, ehkäpä\nvuosisatojen perästä tullaan kertomaan tarina eräästä kansasta, joka\nei antanut maalle siementä silloin kun sen povi oli auki, kun maa\nlemusi ja odotti, kun oli kevään lyhyt kiitävä aika, ja kuinka silloin\nrangaistus tapahtui heti: maa sulki povensa, aurinko ei antanut\nkovakorvaiselle kansalle siunausta, vaan paahtoi ja poltti ja talvella\noli maassa nälkä ja turhaan anoivat ne jotka eivät sallineet kylvää,\nleipää henkensä pitimeksi.\n\nTai ei: he eivät tahtoneet nähdä tekoaan, he eivät tahtoneet sitä\ntunnustaa: he vetivät yhä uutta kurjuutta maan ja kansan päälle, he\npeittivät entistä rikosta uusilla rikoksilla. Maassa tapahtui tekoja,\njoita ei meidän historiamme tunne. Näiden veriruskeiden tekojen nimeksi\nei riitä onnettomuus, ei kurjuus, ei viheliäisyys. Niiden ainoa nimi on\nhäpeä — häpeä.\n\nJa keskeltä näitä rikoksia kohoaa niinkuin taimi mustalta\ntulipalonjätöltä se, mitä me olemme läpi vuosisatojen odottaneet,\nikävöineet, rukoilleet, se joka on ollut niin kaukana ettemme ole\nuskaltaneet siihen uskoa, se joka on kansalle kuin elävälle olennolle\nilma, kuin vilvoittava vesi, kuin elämän leipä, se jonka vuoksi\nkansojen joukossa tuhannet ja taasen tuhannet ovat menneet kuolemaan:\nkeskeltä sairasta aikakautta nostaa päätään Suomen itsenäisyys nuorena,\nvehreänä, ytimissään oikeus, mikä jokaisella elävällä olennolla on\npaikkaansa auringon alla...\n\nJotakin sanomattoman onnellista on siis meille tapahtunut, meidän\nluonnollisin, oikeutetuin oikeutemme on siis selvinnyt meille\nvuonna 1917, kaikkia veriruskeita rikoksia vastaan voimme siis\nasettaa vapautemme, itsenäisyytemme valkean totuuden, ihanan\nvastuunalaisuutemme kansana kansojen joukossa, määrääjinä maassa,\njonka meidän isämme ja äitimme ovat työllään ja kärsimyksillään meille\nlunastaneet.\n\nMiksi tuntuu siis keskellä tätä iloa niin oudolta, painostavalta,\nkaamealta, miksi on tulevaisuutemme niin läpipääsemättömän sumun\npeitossa, miksemme mitään voi edes arvailla?\n\nAh, uudenvuoden kasvot, te leppymättömät, te arvoitukselliset, te\nkuolemanvakavat: nyt me tiedämme miksi te olette niin ankarat, nyt me\nteidät myöskin tunnemme. Te olette meidän omantuntomme kasvot, meillä\non takanamme rikoksia, selvittämättömiä asioita, sovittamattomia syitä.\n\nMe saatamme sen jo aavistaa mitä uusivuosi meille lausuu, kun noiden\nankarien kasvojen huulet ensi kerran liikkuvat. Uusi vuosi puhuu:\n\nTahtooko Suomen kansa elää vai tahtooko se kuolla?\n\nTahtooko Suomen kansa elää, vai tahtooko se kuolla — senkö sanoivat\nvaiteliaat huulet, senkö sanoivat leppymättömät silmäterät? Aiotko elää\nvai onko sinun kuoleminen, kansani?\n\nElämästä siis ja kuolemasta on kysymys, on kysymys siitä jaksaako\nSuomen heimo puolustaa paikkaansa auringon alla, vai onko toinen kansa\nottava haltuunsa mökin, jonka me rakensimme korpeen, onko vieras\ntyöntävä auransa siihen maahan, jonka me viljelimme köyhästä kankaasta\nja jolle kankaalle me kerran sokeudessamme emme antaneet siementä.\nMinne joutuvat meidän lapsemme? He harhailevat mieron teillä, hukkuvat,\nhäviävät mahtavampien jalkoihin ja tämä kieli, jota nyt puhutaan\npohjoisten järvien varsilla, pohjoisten lakeuksien, pohjoisten jokien\nkukoistavissa kylissä — se sekaantuu vieraisiin, mahtavampiin kieliin,\nse jättää niihin jonkin lainasanan, niinkuin risti jää hautausmaalle\nosoittamaan sijaa mihin kerran elävä sydän laskettiin, ja kun\nvuosisadat ovat menneet yli meidän kotiemme, peltojemme ja hautojemme,\nyli kaiken mikä oli meille rakasta, ei elävä polvi ehkä enää tunne\nSuomen nimekkään.\n\nNiinkö menisi meidän nuori vapauden-taimemme, niinkö menisivät meidän\nunelmamme, niinkö me vartioisimme paikkaamme auringon alla, niinkö me\nantaisimme kotimme, peltomme, kielemme, niinkö heikkoja me olisimme,\nniinkö vailla siipiä, niinkö vailla verta ja voimaa, niinkö vailla\nylpeyttä, velvollisuudentajua, niinkö vähän me pitäisimme kiinni\nihmisoikeuksistamme, kansa-oikeuksistamme, itsenäisyydestämme,\nyksilöllisyydestämme? Olisimmeko kypsät kuolemaan ennenkuin olemme\neläneetkään?\n\nKammottavalta, häpeälliseltä tuntuu kuolema tässä mielessä. Se on samaa\nkuin pelkurin pako edesvastuun äärestä. Se on samaa kuin se mitä äiti\ntekee, kun jättää vastasyntyneen lapsensa ja pelastaa itsensä äitiyden\nilosta ja äitiyden vaivannäöstä saadakseen päästä helpolla.\n\nTahtooko Suomen kansa elää vai tahtooko se kuolla? Uusi ajanjakso on\nedessämme, meidän täytyy tehdä päätöksemme. Ei ole pakoa taaksepäin,\nsillä takanapäin on tie jo hävitetty. Elämisen asia ja kuolemisen\nasia ovat sellaisia, ettei niitä toinen voi suorittaa toisen edestä,\njokaisen on elettävä mieskohtaisesti ja jokaisen on kuoltava\nmieskohtaisesti. Me emme voi antaa kansamme kohtaloa urakalla muutamien\njohtavien haltuun. Meidän on niinikään turhaa odottaa apua ja ystäviä\nsieltä tai täältä. Kaikki kansat ovat itsekkäitä, jokaisella on\nyllinkyllin tekemistä omassa maassaan. Me olemme yksin, me olemme oman\nonnemme nojassa. Itsemme meidän on puolustettava paikkaamme auringon\nalla. On kysymys siitä onko kansa terve ja elinvoimainen, kuuluuko\nse elävien joukkoon, vai onko se mätä, laho, onko se ehkä jo kuollut\nja kuopattava. Onko rikosten ja häpeän keskellä säilynyt niin monta\nrehellistä ihmistä, että kansa heidän varassaan voi nousta, onko vielä\nsuolaa niin paljon, ettemme mätäne.\n\nOn kysymys elämästä tai kuolemasta, on kysymys jokaisesta yksilöstä\nja hänen mieskohtaisesta tahdostaan, sillä Suomen kansa ei ole kovin\nlukuisa. Uudenvuoden kasvojen edessä, uuden historiallisen vaiheen,\nuuden tulevaisuuden ankarien lakien edessä, omantuntomme edessä,\nkatsokaamme rikoksiamme pohjaan asti, selvittäkäämme suhteemme\nSuomen elämään tai kuolemaan. Tahdommeko olla mukana rakentamassa\nvapaata itsenäistä Suomea, tahdommeko, me yksilöt, alistua yhdeksi\nkiveksi vapautemme rakennuksessa, tahdommeko takoa ja hioa kivemme\nlujaksi ja kestäväksi, tahdommeko omassa povessamme käydä läpi kaiken\nsen kieltäytymisen ja taistelun mikä tarvitaan ennenkuin ihminen\nkelpaa lujaksi, puhtaaksi kansalaiseksi isänmaassa? Vai tahdommeko\nsyödä, juoda, nauttia, koota tavaraa, rikastua keinoihin katsomatta,\nrikastua omaksi mukavuudeksemme? Tahdommeko olla mukana vaalimassa\nitsenäisyytemme nuorta tainta mastopuuksi, jonka latva huojuu yli\nkansojen, yli maiden ja merien — vai tallaammeko sen jalkoihimme ja\npakenemme kurjasti?\n\nNe rikokset, jotka tänä vuonna ovat tulleet näkyviin, kasvavat pitkillä\nvarsilla ylös edellisten vuosikymmenten liejusta. Kukaan meistä ei ole\nsyytön siihen, että nämä kaameat lumpeet ovat kasvaneet niin reheviksi.\nVuosikymmeniä on meillä yleisesti edistetty maaperää ja ilmaa näitä\ntekoja, tätä kasvua varten. Ne ominaisuudet, jotka tekevät yksilön ja\nkansan terveeksi, kokonaiseksi ja onnelliseksi, ovat vähentymistään\nvähentyneet meidän kodeistamme ja meidän povistamme. Jumalanpelko, työ,\nrukous, kieltäytyminen, nämä ihmisen ja kansan suojelusenkelit ovat\nkaikonneet yhä kauemmaksi. Jumalanpilkka, laiskuus, kateus, riitaisuus,\nvalhe, vilppi, omanvoitonpyyntö, nautinnonhimo ovat tulleet sijaan.\nMutta se kansa ja se yksilö joka aikoo elää niistä, on kuolemaan\ntuomittu. Sellaisella ravinnolla ei mitään elämää eletä. Me emme ole\nhävenneet lausua kirouksia ja parjauksia ja valheita, mutta me olemme\nhävenneet rukousta, sielun pyrkimystä alkuperäänsä, Jumalaansa kohti.\nMutta oksa joka ei ole kiinni viinipuussa, kuivettuu ja heitetään\ntuleen.\n\nJos Suomen kansa tahtoo elää, niin täytyy meissä kaikissa tapahtua\nmielenmuutos. Ei yksin papeissa, valtiomiehissä, opettajissa,\njohtajissa, niissä, joille me olemme uskoneet johdon läpi vaikeiden\naikojen. Rakennus ei ole muodostettu yksin kulmakivistä ja julkisivua\nkannattavista ja koristavista tiilistä. Jokainen näkymätön kivi\nmuodostaa rakennuksen ja on mukana tekemässä sitä lujaksi tai\nhataraksi. Yksilöissä, kodeissa muodostuu se terve, kelpo henki,\ntotuuden henki, ahkeruuden henki, ilon ja valon henki, mistä kansat\nelävät. Yksilössä, kodeissa kehittyy myöskin se erikoinen henki, minkä\nluonto, kieli ja historia antavat kullekin kansalle erikseen ja millä\nkunkin kansan on määrä rikastuttaa kansojen yhteistä sivistysaarretta:\nkansallisuuden kalleus.\n\nJos me tahdomme elää, on meidän päästävä elävään yhteyteen elämän\nalkulähteen, elävän Jumalan kanssa. Sitten on meidän selvitettävä\nsuhteemme kanssaihmisiin, isänmaahan, kansallisuuteen, työhön,\nomaisuuteen. Meidän omaamme on se minkä me viemme mukaamme läpi\nelämän, kuoleman kynnysten yli. Kaikki se vapaus, rakkaus, puhtaus,\nkiitollisuus ja ilo, minkä olemme jaksaneet taistella sieluumme elämän\nretkellä, se vain on meidän omaa jumal-aarrettamme. Se vain on meidän\nkallis päärlymme. Kaikki muu on lainaa, jota meidän tulee viisaasti\nkartuttaa niin kauan kuin elon päiviä kestää, tulevia polvia varten.\nMutta se jää tänne eikä se saa vahingoittaa meidän sieluamme eikä\ntuottaa kirousta muille. Kiitollisina, taistelevina, työtätekevinä\ntulee meidän olla maailmassa, mutta me emme saa olla maailmasta. Meidän\ntulee varjella sieluamme — mitä meitä auttaisi, jos voittaisimme koko\nmaailman ja saisimme sielullemme kadotuksen!\n\nTuossa ovat nyt edessämme uudenvuoden kasvot. Ne eivät enää ole\narvoitukselliset ja kaukaiset. Niinkuin isän kasvot ne meihin katsovat.\nMe tiedämme nyt mitä ne meille sanovat:\n\nSuomen kansa elää, jos se tahtoo kohota ja puhdistua...\n\n\n\n\nKANSA JA KOTI\n\nPuhe Ison-Kyrön vanhassa kirkossa syyskesällä 1918.\n\n\nMikä juhla onkaan tänään laulanut meidän kotiemme yllä, mikä juhla\nonkaan hymissyt meidän sydämissämme! On syyskesän sunnuntai,\nelonkorjuun korkea aika. Maaemo ojentaa tyynessä ilossa lapsilleen\nantimensa: siinä on, ota, nauti kiitollisuudella. Maaemo antaa tänä\nvuonna runsaasti. Ladossa ovat jo niityn heinät, koko tuo värien\nloisto, koko tuo tuoksujen kylläisyys, jonka kevät kutsui esiin\nmustasta maasta ja joka keinui ja aaltoili meidän silmissämme.\nMuistatko juhannuksen aikaa — mikä Jumalan ihme olikaan jokainen\nheilimöivä heinä, jokainen apilankukka. Maa oli autio ja paljas ja\naurinko valoi siihen lämpönsä, aurinko näytti ystävälliset kasvonsa,\naurinko antoi hyvyytensä loistaa — ja tapahtui ihme: riemuun puhkesivat\nmetsät ja maat. Ihme tapahtui, sillä kevät ei lakkaa olemasta ihme\nsentähden että se palaa uudelleen ja uudelleen. Ihmeeksi jää jokainen\nkukkanen, joka avaa silmänsä siihen, missä vielä äsken oli harmaata\nja alastonta. Auringon lämpö, auringon hyvyys tekivät ihmeen. Miten\nkävisikään meidän karjojemme, jollei niityn heinää, tuota koottua\nauringonvaloa voisi ottaa talteen, miten kävisi kotieläinten, meidän\nystäviemme ja auttajiemme, jollei tuota heinän tuoksua ja apilanlemua\nvoisi säilyttää. Uhrijuhla on jokainen heinänkorjuu, tuhannen tuhannet\nyrtit ja kedon kukkaset siinä uhrataan meidän hyväksemme. Ne ovat\nnyt ladossa, onnellisesti turvassa. Kypsät ovat niinikään keltaiset\nrukiintähkämme, ah millä riemulla me nälkävuoden opettamat ihmislapset\nniitä tervehdimmekään! Mitäpä meistä tulisi, vaikka meillä olisi\nkasoittain vuorten kylmää metallia, jollei meillä olisi keltaisia,\ntäyteläisiä tähkäpäitä, joihin auringon lämpö on vuotanut. Kuin hopea\nhohtavat kauravainiot, kuin meripihka hehkuu ohra, purppuranpunassa\nnotkuvat marjapensaat ja maan pimeyteen kokoavat vihreillä lehvillään\nja kukkasillaan monet hyötykasvit yhä vieläkin auringon voimaa.\nJuurikasvit siellä kokoontuvat, hiljaisuudessa, salaisuudessa, täyteen\nmehua, täyteen ravintoa. Aikana, jolloin luonto lepää, me ihmiset\nsaamme toimia — mihin me joutuisimmekaan ilman tätä luonnon ihmeellistä\nhuolenpitoa! Mikä juhla onkaan tänään laulanut yli meidän kotiemme,\nyli meidän vainioidemme, yli meidän kirkkomaidemme! Mikä juhla onkaan\nhymissyt sydämissämme! On syyskesän sunnuntai, elonkorjuun korkea aika.\nKiittäkäämme ja ylistäkäämme.\n\nTäällä vanhassa temppelissä viettää meidän sydämemme juhlaa, meidän\nhauras sydämemme, joka tänään sykkii ja huomenna saattaa olla kylmänä.\nMinne me menisimme tunteaksemme ikuisuutta, jollemme tänne: täällä\nviipyvät vuosisadat, täällä hymisevät rukoukset, jotka vuosisatoja\nsitten kohosivat ahdistetuista rinnoista... Katso: tuolla likenee\nvainioiden halki ihmisjono. Värit loistavat auringossa. Rukousnauhat\nriippuvat miesten ja vaimojen kaulalla. Kun nuo ihmiset lähestyvät\npyhäkköä, ristivät he silmänsä. Siellä sisällä soi jo pyhä messu,\nkilisee kuoripoikain käsissä hopeatiuku, palavat alttareilla kynttilät\nja leijailee kohti korkeutta uhrisauhu. Mutta kansa polvistuu, lyö\nrintoihinsa ja huutaa avuksensa pyhiä.\n\nMikä onkaan näiden rukolijain sisin sydämen palo: eiköhän se, että he\nsaisivat rauhassa viljellä maitaan, rauhassa asua kotiaan ja kerran\nrauhassa kallistaa päänsä ikuiseen lepoon. Kukapa sydämet tutkii.\n\nMutta mikä on ehtona siihen, että ihminen rauhassa saisi elää\nkodissaan, rauhassa viljellä kontuaan ja kerran rauhassa kallistaa\npäänsä ikuiseen lepoon? Se, että koti on turvattu, se että isänmaa on\nturvattu... Jäykät yksivakaiset miehet ja naiset lyövät rintoihinsa.\nJuhla hymisee heidän ympärillänsä, laulu tapailee holveja, rukousten\nkuiskeet sekaantuvat pyhään sauhuun. Jostakin silmistä vierii suolainen\nkyynel. Vihdoin nousevat miehet ja naiset. Ja taasen välkkyvät heidän\nheleät pukunsa jonossa läpi viljavainioiden. He lähtevät koteihinsa,\nviemään juhlan korotusta arkeensa, taistelemaan ja ponnistamaan, jotta\nkoti, pelto saataisiin turvatuiksi.\n\nSiitä on kauan, monta sataa vuotta. Nuo ihmiset ovat kauan olleet\nmaan tomua. Ja kuitenkin elävät he tälläkin hetkellä: täällä\nmeidän joukossamme tänään elävät heidän kasvonpiirteensä. Sillä\nlastenlastenlastenlastenlapset istuvat täällä. Heidän pukunsa on\ntoinen, he menevät täältä kotiin, jossa on toisenlainen sisustus\nkuin oli esiäidin ja esi-isän aikana. Ehkäpä he palaavat sähkövalon\nääreen eikä pärevalkean. Mutta tämä kirkko on jäänyt. Esi-isien ja\nesiäitien rukouksen hyminä on jäänyt tänne, suolainen kyynel, jonka\nhe ahdistuksessaan itkivät, tuntuu yhä täällä. Kun he astuivat sisään\novesta ja upottivat työn kovettamat sormensa vihkivesiastiaan, sitten\nviedäkseen ne otsalleen ja sydämelleen, niin jäi heidän kosketuksensa\ntänne. Heidän kasvonpiirteensä ovat lastenlastenlasten kasvoilla,\nheidän verensä virtaa heidän suonissaan. Eivätkö he siis ole täällä?\nMe tunnemme jokainen salaperäisesti ruumiissamme ja sielussamme heidän\nläsnäolonsa. Eivätkö siis vuosisadat viivy täällä tällä paikalla? Ja\neikö meidän jokaisen sisin rukous tällä hetkellä ole sama kuin heidän\nvuosisatoja sitten: se, että me saisimme rauhassa viljellä kontuamme,\nrauhassa asua kotiamme ja rauhassa kallistaa päämme ikuiseen lepoon,\nse, että kotimme, lastemme tulevaisuus olisi turvattu, se että isänmaa\nolisi turvattu, se että käsiemme työ saisi jatkua!\n\nEsi-isät ja esiäidit elävät meissä: mikä juhla onkaan ympärillämme,\nkuinka onkaan suurta ja avaraa! Ikuisuutta tunnemme sieluissamme me\nkatoavaisuuden lapset. Meidän esi-isämme ja esiäitimme jättivät meille\nnämä ikuiset perinnöt.\n\nHeissä on ikuisuus, siksi he elävät. He olivat eheitä, heissä oli\nniitä ominaisuuksia, jotka säilyttävät yksilön ja kansan niinkuin\nsuola säilyttää. He olivat jumalaapelkääväisiä, he rakastivat työtä ja\nraatoivat ilolla, he eivät tahtoneet päästä helpolla, he tottelivat\nlakia ja esivaltaa, he pitivät kuria itseensä nähden ja he kasvattivat\nlapsensa kurissa — ne ovat yksilöä, yhteiskuntaa ja kansaa säilyttäviä\nominaisuuksia. Sotien, ruttotautien, nälänhädän läpi pääsi kansa näiden\nominaisuuksien varassa.\n\nMe — kuinka käy meidän sukukuntamme? Kun vuosisadat kerran ovat\nvierineet yli meidän hautojemme, yli meidän vainioidemme, mitä on\njäljellä meistä? Se sukukunta, joka vuosisatojen jälkeen käy yli\nnäiden seutujen, kantaako se kasvoillaan meidän piirteitämme, virtaako\nsen suonissa meidän veremme, elämmekö me vuosisataintakaisessa\nsukupolvessa niinkuin meidän vakavat, ahkerat esi-isämme ja esiäitimme\nelävät meissä, vai olemmeko hajaantuneet taivaan tuuliin, kaikkiin\nilmanääriin, ja vierasko kyntää peltojamme, kuka asuu kotia, jossa\nsynnyimme? Ja isänmaa — miten on isänmaan? Kuka asuu suomalaista\nisänmaata — vierasko? Onko meidän sukukunnassamme niitä ominaisuuksia,\njoiden nojassa yksilöt ja kansat säilyvät ja kehittyvät? Me emme ole\njumalaapelkääviä, me olemme jumalaapilkkaavia. Me emme rakasta työtä,\nme emme raada ilolla, me pelkäämme ja vihaamme työtä, me tahdomme\npäästä helpolla, me emme tottele lakia emmekä esivaltaa, jokainen\nmeistä tekee mitä hän itse tahtoo, me olemme riitaiset, me olemme\nrikkinäiset. Mitä elämisen mahdollisuuksia on sellaisella kansalla?\nVaikka meille tuhat kertaa ojennettaisiin vapauden lahja, niin emme\nole vapaat niin kauan kuin meidän kansamme on näiden hävittävien\nominaisuuksien orja. Vaikka meidän kansamme tuhat kertaa kokisi\nveljessodan kauhut, niin se ei elä, jollei se muuta mieltä, jollei se\ntaistele itselleen niitä ominaisuuksia, jotka ovat elävien kansojen\nravinto. Vaikka tuhannen tuhannet meidän rakkaistamme olisivat\nvuodattaneet verensä kodin ja isänmaan, Suomen vapauden puolesta, niin\nheidän veriuhrinsa on ollut turha, jollemme me eloonjääneet jaksa\ntehdä suomalaisista elinvoimaista kansaa. Jollei meidän kansamme\nopi tottelemaan ja rakastamaan työtä, alistumaan yksimielisyyteen\nja yhteistuntoon, niin vaipuu vapautemme pian hautaan niiden luo,\njotka kuolivat sen puolesta ja me elävät, jotka emme kyenneet sitä\nansaitsemaan emmekä vartioimaan, me — mikä on meidän osamme: orjuusko?\n\nOn syyskesän sunnuntai, elonkorjuun korkea aika. On lisäksi sotavuoden\nkesä, Suomen ensimmäinen vapaudenkesä, on Suomen kansan kohtalonvuosi.\nOlemme esi-isiemme ja esiäitiemme vanhassa kirkossa, heidän\nrukoustensa, heidän kyyneltensä, heidän kaipauksensa ja huokaustensa\nympäröiminä. Tänne he toivat ahdistuksen hetkellä sydämensä, täällä he\nhuokasivat ajatellen kaukaista, kaukaista aikaa, jolloin koti olisi\nturvassa, isänmaa vapaana...\n\nVapauden hetkellä, sinä meidän isiemme ja äitiemme Jumala, auta meitä,\nsano meille mitä meidän pitää tekemän, että vapaus ja turvallisuus\nviipyisivät ja viihtyisivät meidän joukossamme. Mitä meidän pitää\ntekemän että me, kun vuosisadat ovat vierineet ja me itse olemme\ntomuna, meidän lapsemme eläisivät ja jatkaisivat meidän työtämme\nkotoisella konnulla? Sinä meidän isiemme ja meidän äitiemme Jumala\nsano meille, mitä meidän pitää tekemän, että Suomen kansa eläisi, että\nsuomalainen isänmaa tulisi meidän turvalliseksi kodiksemme maan päällä?\n\nMuistelen sodan kevättä Helsingissä v. 1918. Jokainen päivä toi sinne\nsilloin uusia venäläisiä sekä idästä että Suomenlahden takaa. Usein,\nkun aamuisin tuli kadulle, saattoi nähdä matruuseja liikkeellä.\nPuistikkojen puut olivat täynnä suuria painettuja ilmoituksia, että\nsiellä ja siellä on tanssit, se ja se sotilassoittokunta soittaa —\nsuomalaiset tytöt tervetulleita. Näitä tanssiaisia oli keskipäivällä,\niltapäivällä ja illalla. Pääkaupungin suurimmat salit oli varattu\nhaavoittuneille ja tanssiaisille. Suomen miehet ja venäläiset käyttivät\nsamoja univormuja. Suomen tytöt, punaiset paperikukat päähineissään,\nolivat yhtenä sieluna ja ruumiina näiden vieraiden miesten kanssa.\nYökaudet kuului laukauksia, ei ollut outoa, että aamulla jossakin\ntienristeyksessä aivan likellä kaupunkia, tai jäällä, oli verilammikko.\nSaattoi aavistaa mitä siinä oli tapahtunut. Ilma kihisi huhuja,\nsanomalehti — se ainoa joka sai ilmestyä — oli täynnä valheita. Valheen\nverkko oli yleensä siinä määrin kietonut ihmiset silmukoihinsa,\netteivät he nähneet mitään ulospääsyä. Missä oli pelastus? Valkoinen\narmeijamme taisteli monilukuista vihollista vastaan vielä kaukana.\nOn syys tai ehkä joulu ennen kuin se ehtii Etelä-Suomeen. Kuin jokin\nkansakunnan kuolemantuomio paistoi silmiin jokainen niistä papereista,\njoita oli ripustettu puihin ja joissa kutsuttiin näihin tanssiaisiin.\nMe helsinkiläiset tunsimme kuinka silmukkaa kiristettiin kaulamme\nympärillä. Nälkä kävi päivä päivältä uhkaavammaksi. Juhlittiin\nsalaperäisiä viljajunia, joiden kerrottiin kaukaa tuoneen leipää\nhädänalaiselle kaupungille, mutta leipäannokset kävivät yhä pienemmiksi\nja kuiskailtiin, että junat eivät olleet tuoneetkaan viljaa, vaan lisää\naseita.\n\nKoitti huhtikuun yhdestoista päivä. Silloin julistivat muutamat\nmahtavat tykinlaukaukset, että jotakin tavatonta oli tulossa. Mitä?\nKallioista Helsingin edustalla sinkoili säpäleitä, ikkunaruutuja helisi\nrikki, maa tärisi perustuksia myöten. Mitä oli tulossa?\n\nKoitti huhtikuun 12 p. Tykinpauke alkoi varhain. Ei ollut enää\nepäilystä siitä kuka tuli. Selkeä määrätietoisuus ohjasi laukauksia.\nKuulat osuivat maaliinsa. Juuri se kaatui, minkä piti kaatua, juuri\nse paloi, minkä piti palaa. Kello kahden tienoissa iltapäivällä\nalkoi kaupunkiin virrata vihreäpukuisia, tomuisia miehiä. He tulivat\ntyyninä niinkuin mennään pellolle kyntämään. Ei minkäänlaista\nkiirehtimistä, ei minkäänlaista levottomuutta. He kulkivat varmasti\nja määrätietoisesti niinkuin taitava työmies liikkuu työssään. He\nliikkuivat samalla vaatimattomasti. Ei minkäänlaista pöyhkeilemistä\ntai ylpeilyä. Levollisesti he kuljettelivat konekiväärejään ja\ntykkejään, sillä tottumuksella jolla maamies pitelee kuokkaansa tai\nohjaa auraansa. Kaduilla he kulkivat etukumarassa ja ikäänkuin hiipien,\nmutta levollisina ja määrätietoisina sielläkin, ja samalla valppaina\nja valmiina vastaanottamaan vihollista joka kellarinluukulta, joka\nvintinikkunasta, joka kadunkulmauksesta. Olisi ollut helppoa parissa\ntunnissa ottaa Helsinki tulella ja miekalla, mutta Helsinki otettiin\nhellävaroen, säästämällä. Lauantaina 13 p:nä tiedettiin, että useita\nkymmeniä saksalaisia oli kaatunut. Työväentalon torni punaisine\nlippuineen oli sortunut, Turun kasarmi paloi heleässä tulessa, Kallion\nkirkon tornissa riippui suuri valkoinen vaate ja kuulia satoi joka\ntaholta, kun meidän asuntoomme saapuu kaksi saksalaista soturia\nkysymään, onko meillä kätkössä punakaartilaisia. Taloja tarkastettiin\nnimittäin. He olivat kuin itse tyyni ja levollinen voima, nuo\nsaksalaiset soturit, työtomussaan, ympärillään ruudinhaju. Jokainen\nhelsinkiläinen olisi liikutuksella tarttunut noihin työn kovettamiin\nkäsiin, löytämättä sanoja ilmaisemaan mitä sydän tunsi. Mutta soturit\npysyivät kylminä. En ikinä unohda sitä kummallista, vaatimatonta,\nkohteliasta ja vakavaa tinkimättömyyttä, millä toinen miehistä torjui\nluotaan kiitollisuuden purkaukseni:\n\n— Ja, aber ich muss meine Pflicht tun. (Niin, mutta minun täytyy\ntäyttää velvollisuuteni.)\n\nNe olivat ensimmäiset sanat, karuina ja lyhyinä, mitä kaukaa tullut\nsoturi lausui. Sitten hän kävi tutkimaan taloa, oliko punakaartilaisia\nkätkössä, ja teki sen tarkkaan.\n\nMinun pitää täyttää velvollisuuteni. Korkeampi voimako puhui\nsaksalaisen soturin kautta, joka suomalaiselle julisti velvollisuuden\ntäyttämistä?\n\nOn syyskesän sunnuntai, on elonkorjuun korkea aika, on Suomen kansan\nkohtalonvuosi ja kohtalonhetki: minne menet sinä Suomen kansa,\njärjestystä, voimaa ja kukoistusta kohti vaiko vallattomuutta,\nheikkoutta, hajoamista? Olemme esi-isien ja esiäitien temppelissä,\nheidän rukoustensa ympäröiminä. Vuosisadat katsovat meihin, me\nolemme edesvastuussa Suomen tulevaisuudesta. Mikä on syynä meidän\nheikkouteemme, meidän kurittomuuteemme? Itäinen ruttoko? Pitkä sortoko\nidästä? Vaiko jokin muu vielä? Jokin heikkous ja rikkinäisyys meissä\nitsessämme? Kasvatuksenko puute? Koditko?\n\nMeidän sisin rukouksemme on sama nyt kuin esi-isien ja esiäitien satoja\nvuosia sitten: se, että me saisimme rauhassa viljellä kontuamme,\nrauhassa asua kotiamme, rauhassa nukkua ikuiseen uneen ja jättää työmme\nperinnöksi lapsillemme. Meidän sisin rukouksemme on, että isänmaa saisi\nelää ja kehittyä suureksi ja voimakkaaksi. Kootkaamme siis voimamme\nja käykäämme koko tahdollamme ja tarmollamme rakentamaan isänmaatamme\nvapaaksi ja suureksi.\n\nPerustus lujaksi: kodit onnellisiksi! Jos Suomen kodit ovat onnelliset,\nniin on Suomikin luja. Ihmiskoti tarvitsee samaa mitä peltomme\ntarvitsee: valoa ja aurinkoa. Valoa ja aurinkoa Jumalan taivaalta\nja rakkautta, sopua ja hyvää tahtoa sisältäpäin. Kun kaksi ihmistä\nperustaa kodin, niin muistakoot he, että he tekevät yhden kolkan\nisänmaata joko valoisaksi tai pimeäksi. Isänmaa käy heidän kotinsa\nkohdalla joko lujaksi tai heikoksi. Ja kun tulee kova aika ja vaaran\nhetki, niin katkeaa ketju siltä kohdalta, missä on heikko koti. Kodit\nmuodostavat isänmaan vartioketjun. Kavahtakoot ihmisparit, etteivät he\nanna onnettomia perintöjä lapsilleen ja tuleville sukupolville.\n\nOli kerran eräs pieni Matti. Kun hänen vanhempansa kuolivat, ei hänelle\njäänyt penniäkään perintöä. Hän vain tiesi, että pitää puhua totta\nkaiken uhalla, ettei saa varastaa, ei olla kiero, ei panetella ihmisiä.\nHän osasi hyvästi kymmenen käskyä ja totteli niitä myöskin mielessään.\nKun hän kasvoi nuorukaiseksi, muisti hän selvästi isänsä aurankurjessa,\nkuinka hän hellittämättä kulki ylös ja alas vakoa, hän muisti kuinka\nhevonen hirnahti, kun he aamulla astuivat talliin, hän muisti kuinka\nisä antoi hänelle selkäsaunan, kun hän toisten poikain kanssa oli\nottanut omenia naapurin puutarhasta, ja pakotti hänet viemään takaisin\nomenat. Hän muisti kuinka lauantai-illoin, kun oli tultu saunasta,\nistuttiin pirtissä ja isä luki ääneen sanomia. Pöytä oli hohtavan\nvalkoinen, valkoinen oli isän paita ja valkoinen oli lattia. Äidillä\noli kauniita valkoisia ja mustia liinoja. Kauneimmat pantiin päähän\nkun mentiin kirkkoon. Kun äiti käveli pihamaalla, tulivat kissa ja\nkoira häntä kohti ja hän silitti niitä. Hän silitti myöskin lapsensa\npäätä, tuli katsomaan kun Matti leikki hiekassa ja neuvoi häntä siinä,\nmiten piti rakentaa navetta ja talli ja miten piti kyntää. Usein tuli\näidin luo äreitä, surullisia naisia naapurista, mutta he menivät pois\niloisina, sillä äiti oli aina niin tyyni ja iloinen. Illalla, kun Matti\njo torkkui sängyssään, tuli äiti ja rukoili hänen kanssansa. Poika\nmuisti vieläkin, että äidin karhea käsi siinä silitti hänen päätään.\nNämä ovat Matin ainoat perinnöt isänkodista.\n\nOli myöskin eräs pieni Heikki. Hänelle jäi suuri talo ja paljon rahaa.\nKun Heikki oli pieni, tapahtui kerran, että eräs matkustaja pudotti\nsormuksensa heinikkoon pihamaalla. Kaikki etsivät sitä, sillä se\noli muistosormus. Heikki sen vihdoin löysi, juoksi pois ja piilotti\nrakoon tallinparvella. Joka päivä ja monta kertaa päivässä hän juoksi\nkatsomaan ettei kukaan sitä löytäisi. Hän pelkäsi että se otettaisiin\nhäneltä pois. Hän vapisi, kun näki jonkun likenevän tallia. Hänen\ntäytyi siirtää aarteensa kivijalkaan asuinrakennuksen alla. Siellä\noli vanhoja vanteettomia pyttyjä ja ravistuneita saaveja, vanhoja\nkenkiä, reki, pulloja ja koppia. Sieltä ei kukaan saattanut löytää\nsormusta. Jolleivät rotat! Sillä talossa oli paljon rottia. Kun isä\nja äiti riitelivät, juoksi äiti joskus piiloon rakennuksen alle — hän\nsaattoi löytää sormuksen! Kissatkin siellä nälissään pyydystelivät\nhiiriä — Heikki pelkäsi kissojakin. Kerran kun isä yöllä tuli kotiin,\nviskasi hän rikki ruudun ja huusi, että pitääkö pistää tuli nurkan\nalle ennenkuin saa ihmiset heräämään. Heikki muisti heti sormuksensa!\nSormus palaa, jos isä sytyttää talon! Kerran monen viikon perästä äiti\nnäki Heikillä sormuksen. »Kas vain, oletko löytänyt sormuksen! Onpa se\nkaunis. Ei sitä nyt enää tarvitse lähettää vieraalle, ei hän sitä enää\nmuista.» Heikki sai perinnökseen paljon rahaa ja nämä muistot.\n\nPienet Matit ja Heikit kasvavat suuriksi. Jokainen joutuu\nvartijaketjuun suojelemaan kansaa ja isänmaata. Kenen vartijaketju\nkestää? Kenen katkeaa? Kuka on saanut kodistaan onnellisemman perinnön?\nKuka on onnellisempi? Kuka tekee kansansa onnellisemmaksi?\n\nJos me menisimme tutkimaan julmimpien punakaartilaistemme koteja, niin\nme varmaan saisimme nähdä, että luonnottomimpien rikosten tekijät ovat\nkasvaneet likaisissa, pimeissä, ilottomissa kodeissa, missä valhetta\nja epärehellisyyttä on suosittu. Kotien harmaus ja ikävyyskin jo\nkarkottavat maailmalle monen lapsen. Ainaisesti tylyt, epäystävälliset\nkasvot kodissa saattavat lapset etsimään iloa muualta.\n\nVapaata Suomea rakentaessamme muistakaamme, että kansa on sellainen,\njommoiset ovat sen kodit. Vain ankaran velvollisuudentunnon turvissa\ntulee koti onnelliseksi ja kansa lujaksi.\n\n\n\n\nYSTÄVÄMME KIRJAT\n\nPuhe, pidetty satakuntalaisten ylioppilaiden Lukupiirin\n10-vuotisjuhlassa 22. 2. 1917.\n\n\nJuhlat, vuosijuhlat — mitäpä ne ovat muuta kuin levähdyksiä matkan\nvarrella: on kuljettu taival, on ponnistettu eteenpäin, on langettu,\non noustu, on ollut ylämaata, on ollut alamaata. Hyvä on, jos matka\npääasiassa on ollut nousua, siis ponnistusta, ylämaata. Silloin saattaa\ntoivoa, että levähdyspaikka on korkealla, että siellä ilma on puhdasta\nja että sieltä saa nähdä jotakin kaunista ja kohottavaa.\n\nEn uskalla mennä sanomaan, onko meidän lukupiirimme kymmenvuotiskausi\nollut ehdotonta ponnistusta ylöspäin, en tiedä, onko meidän\nlevähdyspaikkamme korkealla, en uskalla mennä takaamaan miten laajalta\nsinne näkyy Jumalan luontoa ja ihmiselämää. Joskus olen lukupiiri-illan\npäätyttyä jostakin nuoresta silmäparista lukenut, että ilta ei ole\nantanut niin paljon kuin asianomainen oli toivonut. Jonkin kerran olen\nensikertalaisen katseesta nähnyt, ettei hänen ole ollut joukossamme\nhyvä olla ja ettei hän koskaan tule takaisin. Mutta monen kädenlyönti\nlukupiiri-illan päätyttyä on myöskin ollut niin lämmin, että olen\najatellut: ehkä sentään kannattaa jatkaa tätä seurustelua kirjojen\nparissa. Ne jotka kylminä ovat lähteneet lukupiiristä, ne ovat aina\nolleet niitä, joita ei lukupiiri ole voinut kiinnittää työhön. Ne jotka\niloisimpina ovat sen jättäneet, ovat olleet niitä, jotka ovat kantaneet\npäivän kuorman ja helteen, niitä jotka eivät ole itseänsä säästäneet,\nvaan ottaneet hartioilleen kaiken työn mitä heiltä on pyydetty, niitä,\njotka ovat panneet itsensä alttiiksi. Tässä itsensä alttiiksipanossa\npiilee kaiken voittamisen salaisuus ja nämä alttiiksipanijat ja samalla\nvoittajat ne ovat ne, jotka uskollisuudellaan ja sydämensä lämmöllä\novat ylläpitäneet lukupiirin. Jos jollekin tänä päivänä kuuluu kiitos,\nniin heille. Jonkin kerran on keväisenä iltana lukukauden päättyessä\nsattunut, että joku painaessaan kättäni on sanonut: minä jätän nyt\nHelsingin, en enää saa tulla lukupiiriinkään. Ja hänen silmissään on\nkiiltänyt kyynel. Olen silloin kauan seisonut ikkunassa ja seurannut\nsitä valkolakkista parvea, joka kevään rusottavassa hämärässä on\nloitonnut läpi puukujien kaupunkia kohti. Olen ajatellut miten nupulla\nse oli tuo ihmislapsi, kun hänet ensi kerran näin ja miten hän on\npuhjennut kukkaan täällä elämän ja kirjojen parissa. Hänessä asuu nyt\ntarve nöyrästi ja iloisesti panna itsensä alttiiksi suuren, mahtavan\nelämän edessä, hänessä sykkii halu lisätä elämän vauhtia, juoda elämää\nja antaa elämää. Kun sitten valkoiset lakit ovat hävinneet tienmutkaan,\nolen palannut kokoushuoneeseemme ja tuntenut vaikutuksen siitä oudon\nsalaperäisestä sisällöstä, minkä läheinen toveripiiri jättää mieleen,\nyksinpä kokoushuoneeseenkin. Lähteneiden käsien kosketus viipyy vielä\ntäällä esineissä, heidän äänensä helinä on vielä piilosilla täällä\nhämärässä ja kyynel, tuon täältä eronneen pojan tai tytön kyynel hohtaa\ntäällä kuin helmi.\n\nNiin ovat ylioppilaspolvet vaihtuneet vuosien kuluessa, mutta jokainen\ntoveripiirille omistettu ajatus, jokainen ystävällinen muistaminen\nvaikkapa kuinka kaukaa on tullut hyväksemme ja yhdistynyt siihen\nsisällön pääomaan, mistä lukupiirimme elää. Kukaan niistä lukupiirin\nystävistä, jotka ovat jättäneet Helsingin, eivät itse asiassa ole\npoistuneet lukupiiristä. Heidän suoritettu työnsä ja heidän hyvät\najatuksensa ovat aina olleet mukana muodostamassa pohjaa jokaiselle\nkylläiselle mielialalle tai näkemykselle, joka täällä on syntynyt.\n\nMe olemme tahtoneet hyvien ja suurten kirjojen parissa rikastua\nja syventyä. Me olemme tahtoneet ystävystyä parhaaseen, mitä\nkaunokirjallisuuden alalla on luotu. Suurten henkien luo me olemme\npyrkineet. Me olemme myöskin tahtoneet välttää vaaraa, joka uhkaa\njokaista toveripiiriä: oleilemisen, laiskottelemisen vaaraa. Sillä\nse tappaa lopuksi parhaimmankin ystävyyden. Kymmenen vuoden kuluessa\non lukupiirissä läpikäyty hyvä joukko toistasataa kirjaa ja uskon,\nettä useat näistä kirjoista ovat tulleet ystäviksemme elämän ajaksi\nja että niiden henkilöt pulmallisissa ajankohdissa meidän elämämme\njuoksua voivat astua esiin ja tehdä meille hyviä palveluksia. Me olemme\ntahtoneet välttää tyhjän yhdessäolon vaaraa, mutta nyt, kun kymmenen\nvuoden taival on kuljettu loppuun, lienee meillä lupa asettua piiriin\nlevähtämään, ottaa esiin eväämme ja muistella.\n\nMiten monet hetket nousevatkaan mieleen, miten monet illat lepattavien\nkynttiläin valossa! Miten monet tutut kasvot nousevatkaan silmien\neteen. Ne ovat sittemmin kadonneet itään ja länteen, mutta nyt ne\nkaikki ovat täällä ja jokainen sielu tulee ja kuiskaa: muistatko? Ah,\nemmekö me muistaisi! Armaat ihmiset, armaat illat, niin lähellä ja\nkuitenkin jo niin saavuttamattoman kaukana! Tihenemistään tihenee auer\nyli menneisyyden. Ainoastaan äänet kuuluvat selvästi, sekä toverien\nettä ystäviemme kirjojen. Huonosti olisikin lukupiirin ollut, jolleivät\nuskollisten ystävien ja suurten henkien äänet seuraisi meitä läpi\nelämän.\n\nMe kuulemme Lear-kuninkaan äänen hänen marttyyriutensa yössä nummella\nkeskellä rajuilmaa. Hovin loisto, armaat tyttäret, kunnia, kaikki\non menetetty — narri ja rauhattomaksi julistettu alaston ihminen\novat kuninkaan seurana. Silloin kuningas sanoo, tarkoittaen miestä,\njoka esiintyy hulluna: »Eikö ihminen ole tuota parempi? Sinä et ole\nvelkaa madoille silkkiä, et pedolle taljaa, et lampaalle villaa, et\nmoskus-kissalle hajuja. — Haa, kolme meitä tässä on vääristeltyä,\nsinä olet oikea sinä. Koristamattomana ihminen on vain tuollainen\nköyhä, alaston, kaksijalkainen elukka kuin sinä siinä. — Pois, te\nlainakalut...» Ja kuningas repii vaatteensa.\n\nAh, kun kerran joutuu eteemme yö, jolloin elämän koreus on meille\npaljastanut karvansa, kun ihmiset ovat meidät hylänneet, silloin puhu\nmeille, kuningas Lear.\n\nJa kun kuningas lopuksi on saanut takaisin järkensä ja viimeisen\nlapsensa ja he molemmat ovat vankeina ja hirttonuora häälyy heidän\npäänsä päällä, silloin kuulemme Learin äänen:\n\n    Ei, ei, ei! Pois tule vankityrmään.\n    Siell' laulamme kuin häkkilinnut kahden.\n    Jos siunaust' anot sinä, polvillani\n    Min' anon anteeksi. Näin elellään me,\n    Rukoillaan, laulellaan ja tarinoidaan,\n    Hymyillään kulta-perhoille ja kuullaan\n    Kuin köyhät raukat hovist' uutta kertoo.\n    Muassa haastellaan ken voittaa, tappaa,\n    Ken nousee, lankee; salaviisait' ollaan\n    Kuin Herran enkelit. Näin tyrmässämme\n    Vältämme suurten lahko-juonet, jotka\n    Kuun mukaan nousee, laskee.\n\nHetkinä jolloin koko meidän maailmamme on supistunut yhdeksi ainoaksi\ntautivuoteeksi, tai yhdeksi ainoaksi sydämeksi — puhu meille,\nopettajamme kuningas Lear!\n\nEntä kuka täällä tulee? Hiukset kuin leijonan harja, kasvot\nkuin kotkalla... Hän oli meidän muassamme lukupiirissä kerran\nkiirastorstaina, hän, Puolan kansan näkijä, Adam Mickiewicz.\n\n    Litwo! Ojczyzno moja, ty ojestes jak zdrowie!\n    Ile cie trzeba cenic, ten tylko sie dowie,\n    kto cie stracil...\n\nLiettua, synnyinmaani, sinä olet kuin terveys. Kuinka paljon sinua\ntulee pitää arvossa, sen ymmärtää vain se, joka on sinut kadottanut...\n\nMitä hän sanookaan, Adam Mickiewicz? Hän paljastaa yhden ihmissydämen\narimpia kohtia, sen ihmisominaisuuden, ettemme näe mitä meillä on,\nettemme ymmärrä kiittää siitä onnesta minkä me omistamme, ettemme tunne\nsisältöä sellaisissa sanoissa kuin isänmaa, kotiseutu, ennenkuin me\nolemme ne kadottaneet... Ja vielä kajahtaa Mickiewiczin tuotannosta\nsäepari, jonka hän on omistanut runoilijalle, luovalle taiteilijalle,\nmutta jonka me jokainen voimme omistaa itsellemme, sillä emmekö kaikki\nole elämäntaiteilijoita, kaikki kutsuttuja luomaan ja antamaan elämää:\n\n    Runoilijalla, se tietkää, tie yks on vaan:\n    sydämen pyhä into ja pyrkimys Jumalaan!\n\nEmme tehne suurta syntiä, jos ajattelemme: ihmislapsella, tietkää, tie\nyks on vaan...\n\nFaustin runoilija...! Suuri, viisas otsa, syvät rypyt kulmien välissä,\nvoimakas leuka, tunteelliset viivat suupielissä...\n\n    Alles in der Welt lässt sich ertragen,\n    nur nicht eine Reihe von schönen Tagen!\n\n    Voi täällä kaikkea kestää — yksin\n    ei hyviä päiviä pääksytyksin.\n\n        Denn mit Göttern\n        soll sich nicht messen\n        irgend ein Mensch.\n        — — — — — — — —\n\n        Was unterscheidet\n        Götter von Menschen?\n        Dass viele Wellen\n        vor jenen wandeln,\n        ein ewiger Ström:\n        uns hebt die Welle,\n        verschlingt die Welle\n        und wir versinken.\n\nÄlköön jumalten mukaan mitatko itseään yksikään ihminen.\n\nMikä on erona jumalten ja ihmisten välillä? Että monet aallot kulkevat\nheidän edessään, ikuinen virta. Meitä nostaa aalto, meidät nielee aalto\nja me uppoamme.\n\n    Trocknet nicht, trocknet nicht,\n    Thränen der ewigen Liebe!\n    Ach, nur dem halb getrockneten Auge\n    wie öde, wie tot die Welt ihm erscheint!\n    Trocknet nicht, trocknet nicht,\n    Thränen unglücklicher Liebe!\n\nÄlkää kuivuko, älkää kuivuko, ikuisen rakkauden kyyneleet! Oi,\npuoleksikin kuivuneeseen silmään miten autiolta ja kuolleelta näyttää\nmaailma! Älkää kuivuko, älkää kuivuko, kyyneleet onnettoman rakkauden!\n\nHenrik Ibsen! Me näemme hänen Brandinsa ponnistavan eteenpäin sumussa\ntuntureilla.\n\n    Det som du er, vær fuldt og helt\n    og ikke stykkevis og delt — — —\n\nMitä olet, ole täydelleen ja kokonaan eikä paloittain ja jaettuna.\n\n    Alt hvad til jord dig binder nu,\n    skal du frivilligt kaste af\n    og skride nøgen mod din graf.\n\nKaikki mikä sinua nyt sitoo maahan, se on sinun vapaaehtoisesti\nheitettävä yltäsi ja kuljettava alastonna hautaasi kohden.\n\nYksi on ihmisellä määrä: olla tauluina, joihin Jumala voi kirjoittaa\n\n    Sjæl, vær trofast til det sidste!\n    Sejrens sejr er alt at miste.\n    Tabets alt din vinding skabte —\n    evig ejes kun det tabte...\n\nSielu ole uskollinen viimeiseen asti! Voiton voitto on kaiken\nmenettäminen. Menetyksen kokonaisuus johti sinut omistamaan: ikuisesti\nomistetaan vain menetetty.\n\nMiten monta iltaa Henrik Ibsenin seurassa! Eivätkö olekin kuin omaisia\nHedda Gabler, Ella Rentheim, Rebekka West, Peer Gynt, Rita Almers,\ntohtori Stockmann, tohtori Wangel, Vilhelm Foldal, kärsimyksineen,\nrikoksineen, taisteluineen ja kaipuineen.\n\nTässä astuu vastaamme ritarien ritari, Rostandin Cyrano de Bergérac,\njonka kalpa kohoaa kaikkea typeryyttä, pöyhkeyttä ja alhaisuutta\nvastaan, Cyrano, joka kauniin, yksinkertaisen ystävänsä puolesta\nkuiskaa rakkauden sanat Roxanelle! Cyranon sydän on tulessa, mutta\nChristian nousee parvekkeelle ja saa Roxanen suudelman. Vuodet kuluvat.\nLuostarissa suree Roxane kuollutta Christiania, toistellen hänen\nkauniita kirjeitään. Lauantaisin, kun kello lyö kuusi, tulee Cyrano\ntervehtimään Roxanea ja koko luostari odottaa häntä silloin. Hän ei\nole koskaan rakastanut ketään muuta kuin Roxanea, Roxane ei sitä\ntiedä — Christian oli kaunis. On syys, viiniköynnös luostaripihalla\nhelottaa punaisena, keltaisia raskaita lehtiä varisee, kokonainen\nläjä on vaahterain alla. Kello lyö kuusi. Sisaret, jotka kirjailevat\nsilkkikaapuja varjossa puiden alla, nostavat päitään. Cyranoa ei kuulu!\nKymmenen vuoden aikana on hän kellon lyödessä kuusi astunut portista,\nja nyt...! Hetken perästä tulee Cyrano, töyhtö hatussaan, leikkiä\nlaskien kuten aina. Mutta hän kätkee hatun alla kuolettavaa haavaa.\nJa siellä keltaisten lehtien alla saa Roxane vihdoinkin tietää, että\nne kauniit ja kuumat sanat, joilla hän vuodesta vuoteen on ravinnut\nsieluaan, eivät olekaan olleet Christianin vaan Cyranon. Hän onkin\nrakastanut Cyranoa — eikä Cyrano ole mitään sanonut... Houriessaan\nennen kuolemaansa, näkee Cyrano edessään kaikki vanhat vihollisensa\nelämän varrelta: valheen, kompromissin, ennakkoluulon, pelkuruuden — ja\nviimeisin voimin vetää haavoittunut ritari miekkansa:\n\n— Vai niin, vai luulette te, että minä ryhdyn sovintoon teidän\nkanssanne. En ikinä, en ikinä. Vai sinäkin, typeryys — ykskaikki,\ntulkaa, tulkaa te vain. Minä taistelen, taistelen, taistelen! Kaikki\nte riistätte minulta, ruusun ja laakerin. Riistäkää! Mutta siitä\nhuolimatta jää jotakin, joka, kun minä tänä iltana astun Jumalan\neteen, leveältä lakaisee taivaan sinistä kynnystä, jotakin, jonka tuon\nmukanani vailla ryppyä ja tahraa... Se on ritaritöyhtöni!\n\nTervehdimme sitten Gustav Frensseniä suolaisilta dyyneiltä ja hänen\nkultatukkaista Jan Guldtiaan, joka purjehti Anna Hollmannilla ja\nhirvittävässä haaksirikossa Biskayalla menetti muistonsa koko\nmenneisyydestä, yksinpä nimestään. Kun hän sitten vuosien perästä,\nnujertuneena miehenä istuu vastapäätä ikuista morsiantaan Eva Göttiä,\nkuulemme hänen väsyneen äänensä: »Minun luontoni vaati oikeutta,\nuskollisuutta ja järjestystä, minä vaadin sitä kuumin sydämin ja\nminusta tuntui, että kaikkien muiden ihmisten täytyi olla samanlaisia.\nMutta minä sain kokea, että ihmiset kulkevat omia teitään ja että\nJumala antaa heidän kulkea. Minulle kävi hyvin vaikeaksi, jopa\nmahdottomaksi katsoa tätä. Ja niin iskin pääni seinään. Luultavasti\ntäytyy kaikkien kuumaveristen hyvien ihmisten kokea samaa kuin minun...\nMeidän esivanhempamme suoriutuivat helpommin, he elivät yksinäisempinä\neivätkä sentähden törmänneet yhteen ihmisten kanssa. Ja sitten olivat\nheidän silmänsä ikäänkuin sidotut niin etteivät he nähneet vääryyttä\neivätkä niinmuodoin törmänneet yhteen Jumalan kanssa... Minun oli niin\nturvallista ja onnellista astua lähellä Jumalan kättä, enkä minä saata\nkävellä yksin, kuten muut ihmiset...»\n\nSe oli Gustav Frenssen suolaisten rantojen dyyneiltä!\n\nAndersen, Hans Christian, poika Odensen pienestä pesästä, joka ensin\nnäki nälkää ja vilua, joka oli niin erikoinen, että häntä vain\nhyljeksittiin ja potkittiin, Andersen tervehtii ystäviään lukupiirissä.\nJos kuuntelisimme häntä, pyytäisimme häntä kertomaan jotakin, joka\non puhjennut esiin hänen sisimmästä sydämestään ja joka samalla voi\nhyödyttää meitä. Andersen, jonka suurin piina elämässä oli arvostelu,\narvostelun nakertelu, Andersen kertoo tähän tapaan:\n\nKas niin, nyt me alamme. Kun me olemme päässeet tarinan loppuun, niin\ntiedämme enemmän kuin nyt, sillä oli paha noita, kaikkein pahimpia,\nse oli »Paholainen». Eräänä päivänä oli hän oikein hyvällä tuulella,\nsillä hän oli tehnyt peilin, jolla oli se ominaisuus, että kaikki hyvä\nja kaunis mikä siihen kuvastui suli melkein tyhjiin ja se mikä ei\nkelvannut mihinkään ja näytti oikein pahalta, se astui nyt oikein esiin\nja kävi entistäkin pahemmaksi. Kauneimmat maisemat olivat peilissä\nkuin keitetty pinaatti ja parhaimmat ihmiset kävivät inhottaviksi ja\nseisoivat päälaellaan. Kasvot vääntyivät niin ettei niitä saattanut\ntuntea. Se oli mainion hauskaa, sanoi piru. Kun ihmisessä puhkesi\nesiin hyvä ja hurskas ajatus, niin silloin irvisti peili niin että\nnoitapirun piti hymyillä taitavaa keksintöään. Ja pirun oppilaat —\nsillä hän piti noitakoulua, he kertoivat nyt pitkin maailmaa, että\noli tapahtunut ihme: vasta nyt saattoi nähdä mitä maailma ja ihmiset\noikeastaan olivat. He lähtivät nyt lennättämään peiliä eikä lopulta\nollut ainoaakaan maata tai ihmistä, jota ei peilissä olisi väännetty.\nNyt he niinikään tahtoivat kohota taivaaseen asti pilkkaamaan Jumalaa\nja enkelejä, ja jota korkeammalle he lensivät, sitä pahemmin peili\nirvisti. Lopulta se vapisi niin ettei se tahtonut pysyä käsissä. Ylös,\nylös, aina Jumalaan asti! Mutta äkkiä päästi peili kauhean irvistyksen,\nlensi heidän käsistään ja räjähti tuhansiksi sirpaleiksi. Toiset näistä\nsirpaleista olivat tuskin tomuhiukkasen kokoisia ja nämä lentelivät nyt\nilmassa ja joutuivat ihmisten silmiin. Te saatatte käsittää miten kävi,\nkun kuulette, että jokaisella sirpaleella oli sama ominaisuus kuin\nitse peilillä: ihmiset näkivät nyt kaikki nurinkurisena, tai eivät he\nnähneet sitä hyvää mikä oli ympärillä, näkivät vain sen pahan ja tämän\nmoninkertaisena. Mutta muutamien ihmisten kävi vielä niinkin, että he\nsaivat peilinpalat sydämeensä ja nyt muuttui tuo sydänraukka ikäänkuin\njääkappaleeksi. Muutamat peilinkappaleet olivat niin suuret, että\nniistä tehtiin ikkunaruutuja — saatatte kuvitella mitä ajateltiin ja\npuhuttiin taloissa, joissa katseltiin maailmaa ja kanssaihmisiä noiden\nruutujen läpi. Toisista peilinkappaleista tehtiin silmälaseja. Piru\noli iloissaan, hän nauroi ja hyppi. Mutta ulkona lentelivät peililasin\nhiutaleet. Kuulkaapas nyt kuinka kävi.\n\nSuuressa kaupungissa missä on niin paljon ihmisiä, että he tuskin\nmahtuvat asumaan, eli kaksi naapuriperhettä, kukin pienessä\nullakkokamarissaan. Kummallakin perheellä oli pieni lapsensa, Kay oli\npoika, Gerda oli tyttö, he eivät siis olleet sisarukset, mutta he\nrakastivat toisiaan ikäänkuin olisivat olleet sitä. Aina he leikkivät\nyhdessä. Ikkunoilla kasvoi mitä ihanimpia ruusuja, ihmeellistä oli\npäivää vastaan katsella hienoja lehtiä. Ja kuinka ne tuoksuivat! Heillä\noli yhteinen 'kuvakirja, se oli heidän rakkain leikkikalunsa. Isoäiti\nkertoi satuja, hän osasi paljon ihmeellisiä satuja. Talvisin jäätyivät\nikkunaruudut, jäätähdet kimmeltelivät! Joskus tapahtui, että jokin\ntähti silmissä alkoi kasvaa ja kasvaa ja muuttui kokonaiseksi eläväksi\nolennoksi. Se oli kuin nainen, valkea ja loistava, hän viittasi\nkädellään. Pikku Käyn sydäntä kylmäsi, sillä hän pelästyi.\n\nEräänä päivänä istuivat lapset ruusujen alla ja katselivat kuvakirjaa —\nkello kirkontornissa löi juuri viisi. »Ah, mikä minun silmääni meni!»\nparahti äkkiä pieni Kay. Gerda kietoi kädet hänen kaulaansa ja koetti\ntarkastaa, mutta ei mitään näkynyt. Pikku Kay oli kuin olikin kuitenkin\nsaanut silmäänsä sirpaleen noitapeilistä.\n\n— Mitä sinä siinä itkeä tihrutat! huusi hän pikku Gerdalle. — Mikä ruma\ntyttö sinä olet!\n\nHän potkaisi ruusuruukkua ja paiskasi satukirjan menemään. Ja siitä\npäivästä lähtien hän kokonaan muuttui. Isoäiti oli hänestä naurettava,\nhänen satunsa olivat lorua. Käyn leikit kävivät kovin järkeviksi, hän\nhaki nyt vain poikain seuraa kadulla, oppi kaikenlaisia outoja sanoja\nja nauroi, kun ei Gerda ymmärtänyt niitä. Ne olivat kiroussanoja. Hänen\nkorkein kunniansa oli, kun kadun suuret pojat kehuivat häntä. Hän\noppi matkimaan kaikkia ihmisiä jotka asuivat niillä tienoin, kuinka\nhe kävelivät ja kuinka he puhuivat. »Sillä pojalla on mainio pää!»\nsanoivat nämä samat ihmiset. »Hänestä tulee vielä jotakin!»\n\nKun pikku Kay näki koolla lapsia jotka leikkivät, niin hän meni\ntakaapäin ja repi heitä vaatteenliepeestä. Jos pojat liukuivat\npihamaalla, niin hän pani jalkansa eteen niin että he kaatuivat. Hän\nhalveksi syvästi kaikkia iloisia pyrkimyksiä. Joka paikkaan missä\nnuoria oli koolla siinä tarkoituksessa, paiskasi hän tulemaan pilkan\nsanan. Kaikki oli niin lapsellista, niin typerää. Ja aivan niinkuin\nhän oli nyppinyt rikki ruusut kodin ikkunalla, repi hän nyt rikki\nmielialat. Olisi luullut, että pikku Kay olisi pysynyt poissa seuroista\nja leikeistä, joita hän niin syvästi halveksi, mutta ei: pikku Kay tuli\njoka paikkaan eikä hän tehnyt mitään muuta kuin pilkkasi niitä jotka\nkoettivat tehdä jotakin yhteisen ilon ja hyödyn saavuttamiseksi. Hän\nsaattoi niin erehtyä, että hän luuli kukkien hunajaa siirapiksi eikä\nhän enää osannut erottaa auringonpaisteen läikkää kotinsa lattialla\nsiirapista. Kaikki oli siirappia.\n\nEräänä päivänä oli Kay kadun isojen, risaisten poikien kanssa\nlaskemassa mäkeä. Kun hevosia ajoi ohitse, sitoivat he kelkkansa\nrekien perään ja saivat siten vapaan kyydin. Yhtäkkiä tulla viillettää\nsuuri valkea reki, missä istui joku valkoisessa turkissa. Kay sitoi\nnopeasti kelkkansa kiinni ja nyt sitä mentiin. Mutta valkea olento\nei suuttunutkaan, kun huomasi Käyn takana, vaan nyökytti hänelle\nystävällisesti päätään. Kay koetti nyt irroittaa kelkkaansa, mutta\nse ei onnistunut. Ja vauhti lisääntyi lisääntymistään. Hän olisi\nheittäytynyt pois kelkasta, mutta hän oli kasvanut siihen kiinni ja\nlumi vyöryi ja suhisi ympärillä. Yli kivien ja kantojen mentiin, Käytä\npelotti. Hän koetti muistutella mieleensä isämeidän rukousta, mutta hän\nmuisti vain kertomataulun.\n\nLumihiutaleet kävivät yhä suuremmiksi, ne olivat jo kuin valkeita\nkanoja, ne lentelivät ja lepattivat ympärillä Valkea olento reessä\nkääntyi: se oli ihmeen ihana nainen.\n\n— Onko sinun kylmä? Tule tänne minun turkkiini!\n\nKay vaipui kuin lumihankeen ja nainen suuteli ja suuteli häntä. Kay\nunohti että isoäitiä ja pikku Gerdaa koskaan oli ollutkaan. Hän ei\nenää pelännyt. Hän kertoi uudelle ystävättärelleen, että hän osasi\npäässälaskua ja kuinka monta asukasta kaupungeissa oli ja paljon muuta\nsamantapaista — ja aina vain nainen hymyili, viisaasti, kylmästi.\nVihdoin tultiin perille. Yöt istui Kay ja katseli kuuta ja revontulia,\npäivät makasi hän Lumikuningattaren jalkojen juuressa. Lumikuningatar\nse nimittäin oli, joka oli ottanut hänet valtoihinsa.\n\nSuuri oli pikku Gerdan suru. Hän kulki ja etsi ja kyseli. Hän antoi\npois kaikki mitä hänellä oli saadakseen tietoja leikkitoveristaan,\nmutta kukaan ei tietänyt missä Kay oli. Vihdoin viimein läksi tyttönen\nmaailmalle etsimään lapsuutensa ystävää. Kävisi kuitenkin aivan liian\npitkäksi kuvata niitä vaaroja ja seikkailuja mitä pikku Gerda koki.\nPitkien, pitkien aikojen perästä tuli hän kauas pohjolaan, missä jo oli\npelkkää lunta ja jäätä ja revontulet räiskivät.\n\nMutta kuulkaammepa missä pikku Kay sillaikaa vietti aikojaan.\n\nJäänavan äärillä oli Lumikuningattaren linna, joka kauttaaltaan\noli lumesta ja jäästä. Siellä oli tuhansia saleja, toinen toistaan\nkomeampia ja ainoastaan Järjen teräksenkirkas valo valaisi niitä. Ei\nkoskaan tunkenut hitunenkaan sydämen hyvyyttä tai iloisuutta näihin\nsaleihin, siellä ei pidetty edes pieniä karhuntanssiaisia, eivätkä\npienet kettuneidot kokoontuneet sinne kahvikesteihin. Keskellä\nääretöntä lumisalia oli jäätynyt järvi, jonka pinta oli haljennut\nyhtä suuriksi kappaleiksi, se oli oikea taideteos. Kappaleita saattoi\nlaskea ja muodostaa kuvioiksi. Keskellä tätä jäistä järveä istui\nLumikuningatar, kun hän oli kotona. Hän sanoi istuvansa järjen\njääpeilissä, se oli kaikkein parasta maailmassa.\n\nPikku Kay oli käynyt aivan siniseksi vilusta, mutta hän ei huomannut\nsitä. Hänen sydämensä oli miltei muuttunut jääkappaleeksi. Hän kuljetti\njääpalasia paikasta toiseen ja muodosti niistä kuvioita — se oli Järjen\njääpeliä, hän pelasi sitä aivan niinkuin me dominoa tai jotakin muuta.\nSe oli kaiken huippu, niin nerokasta, niin sukkelaa. Vielä hän koetti\njääkappaleista panna kokoon erästä sanaa: iäisyys. Sillä Lumikuningatar\noli sanonut, että jos Kay sen voi tehdä, niin hän saa vapautensa ja\nparin uusia luistimia. Mutta hän ei voinut. Lumikuningatar tiesi varsin\nhyvin, että kun sydän on jäässä ja silmässä on sirpale pirun peilistä,\nniin ei tätä sanaa voida panna kokoon.\n\n— Nyt minä lähden matkalle! sanoi Lumikuningatar.\n\nJa Kay jäi yksin peninkulmansuuruiseen jääsaliin. Ja hän tuijotti\njääkappaleihin ja ajatteli ja ajatteli. Hän oli aivan kankea, olisi\nluullut häntä kuolleeksi.\n\nSilloin astui pikku Gerda ovesta läpi vinkuvien viimojen. Kun hän näki\nKäyn, tunsi hän hänet heti. Mutta Kay ei tuntenut Gerdaa. Ja Gerda\nhuusi ilosta ja kietoi kädet hänen kaulaansa. Ja pieni Gerda itki\nja nauroi ja hänen kyyneleensä putosivat Käyn rinnalle ja tunkivat\nhänen sydämeensä. Siirappia! olisi Kay joskus ennen sanonut, mutta\nnyt ei hän sanonut mitään, hän vain tuijotti. Vihdoin alkoi Gerda\nlaulaa jotakin jota he lapsina yhdessä olivat laulaneet ja hän itki\nja hän lauloi. Silloin suli pirunpeilin sirpale Käyn sydämestä, hän\npurskahti itkuun ja tunsi Gerdan. Hän tunsi myöskin kuinka kylmä oli\nsalissa ja molemmat he nauroivat ilosta ja onnesta. Sellaista ei Järjen\nsuuressa jääsalissa vielä ikinä oltu nähty, jääkappaleetkin alkoivat\nhyppiä, ja mitä ihmettä — eivätkö ne nyt muodostaneetkin sitä sanaa,\njota Lumikuningatar vaati. Iäisyys luettiin siinä selvästi. Kay oli\nsiis nyt vapaa, vapaa! Ja käsikädessä jättivät Kay ja Gerda salin ja\nläksivät kotimatkalle. Paljon siinä oli vaiheita ja vaikeuksia, mutta\nvihdoin he olivat kotona. He tunsivat suuren kaupungin tornineen. Oli\nkevät, vihantaa, kukkasia ja kirkonkellot soivat. Isoäidin huoneessa\noli kaikki ennallaan, kello kävi aivan kuin ennen, mutta kun he\nastuivat matalasta ovesta, huomasivat he, että he olivat kasvaneet\nisoiksi ihmisiksi. Kuin raskasta unta oli nyt kylmä tyhjä loisto\nLumikuningattaren luona. Isoäiti istui auringonpaisteessa — Kay näki\nettä se oli auringonpaistetta, ja luki: »jollette ole niinkuin lapset,\nniin ette tule Jumalan valtakuntaan.»\n\nOlemme viipyneet hiukan kauan Käyn ja Gerdan tarinassa. Olisihan\ntietysti jokainen voinut lukea sen suoraan kirjasta ja kuullut\nsen silloin kerrottuna Andersenin omilla sanoilla. Jokaiselle\ntoveripiirille on itse asiassa hyödyllistä silloin tällöin muistella\nmitä sirpale pirunpeilistä saattaa saada aikaan, kuinka se irvistää\nkaikki rikki ja mitä rakentavia voimia sydämen yksinkertaisuus ja\nuskollisuus ovat. Hyvästi, Hans Christian — kiitos ja näkemiin!\n\nTodella ovat itse asiassa tällaiset juhlapäivät tilinteon päiviä,\ntuomiopäiviä. Kaikki me Koskenniemen Hannun kanssa seisomme, kymmenen\nvuotta kierreltyämme maailmaa, koulumäen alla:\n\n    »Vuoskymmen unhottui ja jällehen\n    hän siinä seisten oli poikanen.\n    — — — — — — — — — —\n    Niin oli menneet vuodet unen lailla\n    ja kohta oli koko nuoruus mailla.\n    Niin omituiseks Hannun mieli suli.\n    Mit oli aikonut hän lähteissään?\n    Hän oppinutko oli läksyään?\n    Niin koko nuoruus tuomiolle tuli.\n\nKuinka paljon enemmän me olisimmekaan voineet juoda elämää ja luoda\nelämää, palaa ja imeä sisältöä. Kuinka monta kertaa me olemme hakeneet\nmukavuuttamme, kuinka monta kertaa olleet kylmät tai penseät! Kuinka\npaljon enemmän me olisimme voineet antaa ja saada elämämme parhaimmalta\nvuosikymmeneltä, joka on mennyt eikä milloinkaan palaja!\n\nSen voittosaaliin, jonka me kuitenkin olemme jaksaneet koota, sen\nkokemuksen minkä lukupiiri on antanut, me laskemme sen nöyrästi\nOsakunnan jalkojen juureen, kiitollisina siitä, että Osakunta aina\non ollut suosiollinen lukupiiriä kohtaan, kiitollisina siitä, että\nOsakunta on pitänyt sitä ikäänkuin elämäänsä kuuluvana.\n\nOn omituista, ettei ole hauskaa, jos päättää etukäteen\ntarkoituksellisesti pitää hauskaa. Seurustelun todellinen ilo\ntulee kutsumattomana ja laskemattomana kuin inspiraatio. Mutta me\nvoimme houkutella sitä paikalle, sillä me tiedämme minkätapaisissa\nelämänehdoissa se viihtyy. Kaikki ilo kasvaa esiin työstä aivan\nniinkuin kaikki ikävystyminen kasvaa esiin laiskistelemisesta.\nToverielämän täytyy perustua hyödylliseen työhön — muuten ei siitä\nole odottaminenkaan iloa. Seurustelemisessa tällaisen laajemman\ntoveripiirin kesken täytyy vallita eräänlainen täsmällisyys — henki\njoka on niin tuiki toisenlainen kuin virastojen koneentapainen\ntiki-taki päivästä päivään. Jollei tätä virkeää, nuorekasta,\nvapaaehtoista täsmällisyyttä ole, niin on turhaa odottaa toverielämältä\nsisältöä ja aitoja ilonhetkiä.\n\nToverielämä vaatii vapaaehtoisen kireyden rinnalla eräänlaista\nyksinkertaisuutta ja nöyryyttä: me teemme tehtävämme niin hyvin kuin\nvoimme ja ehdimme.\n\nYstävämme kirjat ovat parhaat toverimme — en nyt tarkoita\nriippumattoromaaneja enkä sitä tyhjää literatuuria, joka elää päivän,\nkaksi. Suurten henkien perintö ihmiskunnalle on vastaanotettava\nvakavasti. Silloin tulee siitä meille sisällys ja rikkaus eliniäksi.\n\nNiin, nyt olemme viettäneet lepohetken muistojen ääressä. Me kuulemme\nvielä takaamme jonkun ystävämme äänen:\n\n    Ihmislapselle, tietkää, tie yks on vaan:\n    sydämen pyhä into ja pyrkimys Jumalaan!\n\nMe tunnemme:\n\n    Ei ollut ilta, yö, ei aamukaan —\n    niin oli ihmeen valkeata vaan.\n\nVielä kerran kokoamme kiitollisuutemme kaikkia ja kaikkea kohtaan, mikä\ntäytti lukupiirin kymmenen vuotta. Ja sitten: eteenpäin, läpi sumujen\nkohti korkeuksia, ylös suurten henkien luo!\n\n\n\n\nKALLIIT HAUDAT\n\n\nEräänä keväisenä sunnuntaina v. 1918 vallitsi pitäjän kirkkoa kohti\nliike, jommoista ei milloinkaan oltu täällä nähty. Ei rippipyhinä,\nei silloin, kun pitäjän rikkain mies haudattiin, ei silloin, kun\npitäjän suurellisimman talon tytär vietti häitä ja vieraita oli\nkutsuttu seitsemästä pitäjästä. Tällaista ei oltu täällä koskaan\nnähty. Naapuripitäjistä olivat ihmiset lähteneet liikkeelle jo\nillalla, ajaneet läpi kevätyön hämyn, kuulleet käkien kukkuvan\nauringonlaskussa, kuulleet laulurastaiden vaikenevan lyhyeksi sydänyön\nhetkeksi ja kuulleet leivosen heräävän ylistämään aamua. He olivat\nsiinä kulkiessaan tunteneet kevätyön kaiken huuman, tuoksun puhkeavista\nlehvistä, tuoksun mustasta mullasta, tuoksun maan versovista yrteistä,\nmutta lakkaamatta oli heidän mielensä ollut suunnattu sitä huomista,\nsitä odotettua kohden. Ja aamulla olivat siellä lähempänä määräpaikkaa\nvaltatiet, metsätiet ja polut olleet täynnä kansaa, jotka kiiruhtivat\nsamaa päämäärää kohden. Tuhansia ihmisiä oli liikkeellä. Mutta\neivätkö he ymmärtäneet, etteivät mihinkään mahdu, että olisi parempi\nkääntyä takaisin? Mutta he olivat sen näköisiä, etteivät he voineet\nolla poissa juhlista. Jokainen riensi sillä hartaudella ikäänkuin\ntoimitus, jota odotettiin, olisi tarkoittanut juuri häntä. Jokainen oli\nsiinä tarpeellinen, välttämätön. Jokainen oli sen näköinen, että jos\nolisi ollut juhannus ja ensi rippi, niin juuri hän olisi ollut yksi\nrippilapsista.\n\nMitä oli sitten tapahtunut? Mitkä kummat juhlat olivat tulossa? Mistä\njohtui tämä outo hartaus?\n\nTuossa lemuavassa yössä kulkiessa tapahtui, että joku mies ja vaimo\nrattailtaan näkivät outojen ihmisten istuvan tiepuolessa lepäämässä. Ja\nmies pysäytti hevosen, tarjosi heille paikkaansa rattailla ja tarjoutui\nkävelemään heidän puolestaan jonkin matkaa. Hänellä oli tarve olla\ntoiselle hyvä.\n\nJa tapahtui, että kun muutama aviopari tienlaidassa avasi eväänsä,\nsiitä sattui astumaan kansaa ohitse. Ja vaimo ojensi vieraille\nihmisille — vaikka oli nälkävuosi — leipää, ja hyvä, onnellinen hymy\noli hänen huulillaan. Näytti siltä kuin hän olisi saanut jotakin, kun\nhän sai antaa. Ja vieras tarttui kiitollisena lahjaan ja nautitsi sen\nonnellisena, onnellisena pääasiassa antajan iloisesta hymystä.\n\nMistä johtui sitten tämä kummallinen hartaus, tämä hyvä tahto ihmisten\nkesken — toteutuiko jouluyön enkelintoivotus siinä, kevätyössä v. 1918?\n\nEi ollut kirkolla pitäjän rikkaimman miehen hautajaiset, eivät olleet\npitäjän suurellisimman tytön häät. Vaan kirkkomaan kauneimmalle\nkohdalle, sinne minne näkyi sininen kaukaisuus, kylä ja vainiot, joki\nja järvi, Suomi, isänmaa, sinne oli luotu auki veljeshauta. Ja tämän\nhaudan ympärille samosivat nuo tuhannet ihmiset, ikäänkuin jokainen\nvainaja olisi ollut jokaisen saattajan veli, isä, ystävä.\n\nSiinä seisoivat rinnan mustat ja valkoiset arkut, toiset rikkaampina,\ntoiset köyhempinä, kaikki koristettuina sillä vihannalla mitä Suomen\ntoukokuu antaa.\n\nNämä vainajat siis olivat panneet liikkeelle nuo tuhannet ihmiset,\nnämä vainajat siis olivat karkottaneet elävien mielestä turhat matalat\najatukset, kateuden, nämä vainajat siis olivat saaneet aikaan, että\nnäiden tuhansien ihmisten mieli askarteli korkeissa asioissa, että\nnämä tuhannet ihmiset tunsivat toisiaan kohtaan veljen mieltä ja\nhyvää tahtoa. Näissä vainajissa siis oli jotakin joka teki, että\nheitä ajatellessa noiden tuhansien elävien ihmisten sielu kävi\nikäänkuin kirkkauden läpitunkemaksi. Sen kautta että tämä veljeshauta\noli tässä, tällä kotoisella hautausmaalla, tässä pitäjässä, tällä\nkulmalla isänmaata, oli kaikki ikäänkuin saanut uuden sisällön, uuden\nmerkityksen. Tämä hauta oli tälle hautausmaalle, tälle pitäjälle,\ntälle kolkalle isänmaata tullut omaisuudeksi. Tälle haudalle tulevat\nvuosikymmenien, vuosisatojen kuluessa elävät sukupolvet vaeltamaan,\ntässä pysähtymään ja ajattelemaan. Jotain siitä korkeudesta, joka tänä\npäivänä soi ilmassa, tulee aina viipymään tämän haudan yllä. Vaikka\nmaa kamartuu ympärillä ja ehkä kerran vuosisatojen perästä tulee\naika, jolloin koko kalmisto on hävinnyt rakennusten tai vainioiden\nsekaan, niin ovat sukupolvet aina tulevat aitaamaan yhden alan tästä\nkalmistosta, muistamaan sen, mainitsemaan sen: nimittäin tämän haudan\nalan, veljeshaudan vuodelta 1918.\n\nTämän kaiken saattaa lukea kasvoista, jotka tänä päivänä ovat\nkokoontuneet veljeshaudan ympärille. Ne ovat niin vakavat, niin\nhartaat, niin kiitolliset elämälle, niin nöyrinä kuoleman edessä. Kun\nnuo ihmiset hautausmaalta palaavat arkisiin askareihinsa, niin varmaan\neivät he milloinkaan voi vaipua siihen mataluuteen, missä niin monen\nkodin elämä kuluu. Varmaan tulee tämän päivän muisto levittämään\nikäänkuin suojelevat siivet yli jokaisen, joka täällä on ollut mukana.\nVarmaan tulee tämän haudan, näiden vainajien muisto aina vaikuttamaan\npuhdistavasti ihmissieluihin, pysyväisesti kasvattamaan eläviä.\n\nMikä on sitten tämä hauta, keitä ovat sitten nämä vainajat? Voivatko\nsitten vainajat siinä määrin vaikuttaa vielä jälkipolviin? Voiko jokin\nhauta olla eläville niin paljon?\n\nNämä vainajat ovat kootut Suomen vapaussodan taistelukentiltä.\n\nTuossa seisoo äiti ja katselee niitä arkkuja kohden, missä hänen\npoikansa lepäävät. Heitä on kaksi.\n\nSiellä ne ovat, hänen lapsensa, hänen kauniit, voimakkaat poikansa...\nKuolleina ja kuitenkin kuinka elävinä!\n\nEräänä iltana he kiireesti tulivat kotiin, tulivat hämärissä ja varkain\nniinkuin pahantekijät. He tulivat vain katsomaan — sanoivat he, mutta\näiti ymmärsi, että he tulivat sanomaan hyvästi. He olivat levottomat,\ntuskin sai äiti heitä olemaan yötä, tytöt taittoivat uusia pajunoksia\nheidän huoneeseensa, koska oli kevät ja pojat pitivät niistä. Äiti\nkehoitti poikia nukkumaan levollisesti. Hän kyllä valvoo. Ja hän valvoi\npimeässä salissa poikain oven edessä, valvoi, tähyili ikkunoista,\nkuunteli, oli polvillaan, käveli sukkasillaan... Pojat paiskelivat\nunissaan ja puhuivat. Äiti ymmärsi heidän levottomuutensa. Heidän\npaikkansa ei enää ollut täällä, se oli puolustajien joukossa. Koti\non pyhä... Ja tätä ajatellessa aukeni äidin sisässä ikäänkuin jokin\nonnellinen, valaistu kohta, hellyyden tunne, jommoista hän oli tuntenut\nlapsiaan kohtaan kun he olivat pienet ja jommoista hän nyt tunsi suuria\npoikiansa kohtaan, jotka aamun koittaessa lähtevät suojelemaan kotia —\nei yksin tätä omaa kotia, vaan kaikkia koteja, joissa ihmiset tekevät\ntyötä, syntyvät ja kuolevat. Koti on pyhä, tämä koti, kaikki kodit.\nJa koko isänmaa on kokoonpantu kodeista, monesta kodista. Isänmaa on\nyhteinen koti. Kuinka tuleekin helliä kotia, isänmaata. Poikain täytyy\nlähteä...\n\nAamu ei vielä ole valjennut, kun kaikki talossa jo ovat jalkeilla.\nKukaan ei valita. Kaikki puhuvat pienistä jokapäiväisistä asioista.\nReen ääressä seisoessaan peittelee äiti poikia ja kun se jo lähtee\nliikkeelle, luisuu hänen kätensä yli heidän lämminten selkäinsä ja\nviipyy silmänräpäyksen heidän olkapäillään. Yhtäkkiä nykäisee hevonen\nja he ovat jo matkan päässä. Silloin tuntuu hetkeksi siltä kuin olisi\ntartuttu äidin sydämeen ja irroitettu se rinnasta. Mutta kummallista:\nnyt kun nuo rakkaimmat ovat luovutetut, nyt tuntuu taas siltä kuin\nkoko maailma olisi avartunut. Äiti ei enää omista vain omaa kotiansa,\nvaan hän omistaa kaikki ne kodit, joiden puolesta hänen rakkaansa ovat\nlähteneet panemaan alttiiksi henkensä. Hän vapisee niiden kaikkien\npuolesta niinkuin tämän omansa puolesta. Kummallista: ihminen on\nantanut pois kaikki mitä hänellä on ollut, omaisuutensa, poikansa.\nMutta hän on saanut sijaan koko isänmaan!\n\nYhä tuijottaa äiti hautaan. Hän on nyt niin ihmeen rikas, hänestä\ntuntuu, että kaikki nuo vainajat, jotka ovat antaneet hänelle isänmaan,\novat yhtä rakkaat kuin hänen omat kauniit poikansa. Niin nuoret he\nolivat, alle kahdenkymmenen. He ostivat vapaaksi isänmaan. Hengellään.\nHe antoivat ryöstää itsensä paljaiksi. Se oli isänmaan hinta.\n\nTuossa seisoo tyttönen, poikain sisko. Hän niin rakasti veljiänsä,\nvarsinkin vanhempaa. Tyttö on rippipuvussaan, se on vielä aivan uusi.\nKuumeiset täplät palavat hänen poskillaan, nyyhkytyksen mainingit\nnostattavat väkivaltaisesti rintaa. Hän tuntuu olevan kuin yksinään\ntällä haudalla. Hän ei näe ketään, hän ei kuule mitä ympärillä\ntapahtuu. Muisteleeko hän jotakin niistä öistä, jolloin tulipalon loimu\nvalaisi taivaanrantaa ja hän seisoi kotinsa pihamaalla ja kuunteli\ntykinpauketta. Pojat ovat siellä mukana, molemmat veljet ja niin\nmonta, monta muuta... Nyt soittaa kuularuisku... selvästi saattaa sen\nkuulla... Pojat ovat siellä...\n\nKuinka lauha onkaan yö, oikea esikevään yö. Lumi risahtelee pudotessaan\noksilta. Mitä onkaan tulossa Suomen kansalle? Esikevättäkö tämä on...?\nTytön sydän lyö kuin polttava paise. Taas jysähdys, sitten kallion\nkumea ulvahdus.\n\nHän koettaa tästä puolin muuttaa elämänsä. Kuinka usein hän onkaan\nollut tyytymätön ja ynseä. Hän koettaa nyt hillitä kiivaan luontonsa\nja olla iloinen ja ystävällinen kaikille. Kuinka hyvä onkaan ollut\nkotona, oli isä, äiti, oli työtä, olivat pojat, oli jokapäiväinen\nleipä. Mutta kiittikö hän niistä koskaan oikein sydämensä pohjasta?\nOi, jospa hän saisikin tilaisuuden hyvittää, mitä on rikkonut!... Taas\nalkaa tuo kauhea rätinä. Varmaan ei sen kynsistä pääse kukaan elävänä.\nSuuret ovat meidän syntimme olleet. Riidassa, kateudessa me olemme\nmyrkyttäneet itseämme — opimmeko nyt jotakin?\n\nPalelee. Hän menee sisään, veljien huoneeseen ja istahtaa samalle\ntuolille ikkunan pieleen, missä rakkain veli viimeksi istui. Tässä\nhe puhelivat sinä lauantai-iltana, jolloin pojat viimein läksivät.\nPuhuttiin Suomen tulevaisuudesta. Vaikka he olivat niin nuoria, niin\nhe olivat ajatelleet sitä ja tehneet itselleen kuvan siitä miten\nisänmaata olisi asuttava ja rakennettava. Kun isänmaa on vapautettu,\nniin yksilöiden ennen kaikkea pitää alistua itsekuriin, heidän pitää\nluopua mieliteoistaan ja kaikella harrastuksella rakentaa yhteistä\nkokonaisuutta, suurta kotia. Isänmaa ei ole turvattu sinä hetkenä,\njolloin vihollinen on karkotettu, vaan silloin, kun sen pojat ja\ntyttäret ovat valmiit jatkuvasti, iloisella mielellä täyttämään\nkansalaisvelvollisuutensa, kaikki yhden puolesta ja yksi kaikkien\npuolesta. Vasta silloin on isänmaa turvattu, kun täällä vallitsee\nuhrimieli, ei yksin sodassa vaan rauhassa, henki, joka panee itsensä\nalttiiksi... Uhrimieli...\n\nTyttö oli katsahtanut veljiin. »Te, te voitte uhrata», oli hän sanonut,\n»te, pojat, voitte antaa henkenne. Mutta minä?» Silloin se rakkaampi\npojista oli nauranut ja sanonut, että sodan jälkeen, sitten kun tätä\nriitaista isänmaata aletaan järjestellä, sitten vasta uhrimieli oikein\ntulee kysymykseen. Vasta silloin kysytään kuka jatkuvasti jaksaa\nvuodesta vuoteen kuolettaa pienet mielitekonsa, joita meillä on\ntotuttu noudattamaan ja alistua yhteisen edun vaatimuksiin. Silloin\nkysytään kuka ottaa pestin totuuden soturina, kuka vihaa vääryyttä ja\nvalhetta, kuka muistaa joka hetki, joka tunti, pienissä arkisissa,\nnäkymättömissäkin askareissansa, että hän niissä tunnollisuudellaan\nrakentaa isänmaata ja että isänmaa on rakennettava suureksi. Ei kannata\ntotisesti vuodattaa vertansa, jollei usko, että isänmaasta tulee\noikeuden, totuuden ja onnellisten ihmisten koti. Mutta vasta jatkuva,\nsitkeä työ vuodesta vuoteen, pimeimpiä kolkkia myöten lääkitsee\nsodan haavat ja toteuttaa ne unelmat, joiden puolesta sotilas antaa\nelämänsä. Täällä meillä on viljelys, valistus, henkien sivistys\npinnalla. Täällä täytyy kyntää syvään. Täällä tarvitaan, sanottakoon se\nvieläkin: uhrimieltä, ensimmäiseksi uhrimieltä, toiseksi uhrimieltä ja\nkolmanneksi uhrimieltä...»\n\nTyttö tuijottaa hautaan ja vuokot hänen veljiensä arkuilla loistavat\nhäntä vastaan ihmeellisellä valolla. Valo kangastaa myöskin hänen\nsielussaan, hän ymmärtää, että hänelle on jäänyt kallis perintö: Suomi\noikeuden, totuuden ja onnellisten ihmisten kodiksi. Muuten ovat uhrit\nolleet turhat. Onnelliset ovat ne ihmiset, joissa vallitsee uhrimieli.\nSe on elämän leipä sodassa ja rauhassa. Jos uhrimieli ihmisrinnassa\ntyrehtyy, niin ihminen kuivettuu niinkuin oksa ja isänmaa pudottaa\nhänet yhteydestään. Jos uhrimieli tyrehtyy kansasta, niin on kansa\nkuoleman oma. Isänmaa ilman kansan uhrimieltä on niinkuin äiti, jonka\nluonnottomat lapset ovat vieneet asumattomaan kalliosaareen aavassa\nmeressä.\n\nTyttö mustassa rippipuvussaan seisoo säteilevin kasvoin. Hän ymmärtää\nnyt niin paljon. Hän ymmärtää mitä on koti ja mitä on isänmaa.\nNiin paljon täytyy ihmisen läpikäydä ennenkuin hän käsittää juuri\nyksinkertaiset suuret totuudet... Koti, sehän on se pieni armas\npaikka, minkä minä työlläni ja sydämelläni saan tehdä aurinkoiseksi,\nmissä minä saan elää ja kuolla. Ja isänmaa, se on se suuri koti, joka\ntuhansien kansalaisteni käsien ja sydänten varassa kasvaa totuuden ja\nvalon tyyssijaksi. Sama kieli, samat muistot, sama tulevaisuudentoivo\nyhdistää meidät yhdeksi perheeksi.\n\nMutta jo alkaa pyhä toimitus ja yli aurinkoisen kalmiston, yli ristien\nja nurmettuneiden hautojen, yli tuoreen veljeshaudan, yli tuhansien\nelävien vyöryy virsi:\n\n    O Herra siunaa Suomen kansa,\n    suo sille armos runsaus,\n    suo sille lohtu haavoissansa\n    ja tuskassansa unohdus,\n    pois pyyhi vedet silmiemme,\n    pois veritahrat tannertemme.\n\n    Sun voittos päivän huomenessa\n    suo että suureks Suomi sais,\n    suo että kahleen kirvotessa\n    myös orjan mieli kirpoais,\n    suo meille voima voimastasi\n    ja valkeus sun valostasi.\n\n    Sa siunannut oot aseitamme,\n    kun pakoon lyötiin sorron yö,\n    myös siunaa rauhan-askartamme,\n    tee kaunihiksi kansan työ.\n    Miss' äsken hurme maata kasti,\n    suo oraan itää runsahasti.\n\n    O Herra siunaa Suomen kansa,\n    suo sille voimas runsaus,\n    se kaikiss' että vaiheissansa\n    ois oma kansas, valittus.\n    O Herra, kalliimpana saamme\n    nyt kädestäsi synnyinmaamme.\n\nMonet veljeshaudat on meillä keväällä v. 1918 luotu umpeen ja\nuhrimielen siunaus on niinkuin keväinen sade käynyt yli Suomen maan.\nMoni on ilolla antanut kalleimpansa, moni on saanut ymmärtää mitä on\nkoti ja mitä on isänmaa.\n\nMutta isänmaa ei ole turvattu sillä hetkellä jolloin vihollinen on\nvoitettu. Isänmaa turvataan vasta pitkän, sitkeän, hellittämättä\njatkuvan rauhan työn kautta, työn, jolloin Suomesta, itsekkäitä\nyksityisiä etuja kysymättä, poistetaan onnettomuuksien syyt, jolloin\ntäällä valaistaan pimeinkin kolkka, jolloin uhrimieli luo tästä maasta\ntotuutta ja onnea kohti pyrkivien ihmisten kodin. Meille eläville\nkaikuvat saarnat veljeshaudoilta, meidän täytyy teossa toteuttaa\nkaatuneiden unelmat. Auki korvat ja auki sydämet, ei saa olla yhtään\nkuuroa korvaa, ei yhtään penseää sydäntä — taikka on taistelu ollut\nturha, taikka on kärsimys ollut turha, taikka luisuu käsistämme\nkalliisti ostettu vapaus ja me olemme tuomitut orjiksi kansojen\njoukossa. Nyt jos emme ota vapautemme hetkestä vaaria, nyt jos emme\nturvaa isänmaata ja kotia, nyt jos emme kaikella järjellämme punnitse\nsyitä ja seurauksia, nyt jos ryhdymme edesvastuuttomiin tekoihin ja\njatkamme raakuuden palvelusta tässä maassa — nyt menee hetkemme ohi\neikä ehkä koskaan palaja.\n\nMeidän sukupolvemme on niittänyt monien menneiden polvien syntisadon,\nverisadon. Sillä älkäämme me kuvitelko, että tapaukset nousevat\npinnalle ilman siementä ja ilman vartta. Meidän omissa teoissamme\nkolmannesta ja neljännestä polvesta asti on ollut siemen kaikkeen.\nMeidän syntimme läpi sukupolvien ovat ensi sijassa olleet täällä\ntapahtuneiden kauhutekojen siemen. Mutta meidän sukupolvemme on\nmyöskin niittänyt sen kirkastuksen, sen uhrimielen, jonka esi-isien ja\nesiäitien rehellisyys, hurskaus, työ ja intomieli kylvivät. Me olemme\nsaaneet nähdä myöskin ihanan uhrimielen kansassamme.\n\nÄlkäämme unohtako, että me jokainen joka hetki, joka silmänräpäys\najatuksilla, sanoilla ja teoilla kylvämme uutta siementä tuleville\npolville, kirouksen siementä tai siunauksen siementä. Varokaamme\nverikylvöä, kavahtakaamme vihan ja valheen siementä!\n\nVeljeshaudat keväällä 1918, uhrien haudat ovat antaneet Suomelle\nuuden sisällön. Niistä puhuu meille eläville isänmaan omantunnonääni:\nälkää tehkö tyhjäksi vuodatettua veriuhria, älkää hukatko Suomen\nitsenäisyyttä. Suomi tulee aina olemaan vaarassa. Olkaa aina valmiit\nuhraamaan. Vain uhrimieli turvaa suomalaisen isänmaan.\n\n\n\n\nHELMET\n\n\nTulin kerran käydessäni kaupungissa kultasepän liikkeeseen ja sain\nnähdä hänen helmivarastonsa. Melko suuressa laatikossa oli kolme\nosastoa ja näihin oli helmet lajiteltu. Olin kuullut, että helmet aina\novat kauniit, puhtaat ja kallisarvoiset, mutta nyt näin, että niitä on\nmonta lajia. Se mitä näin ensimmäisessä osastossa, muistutti miltei\npajakuonaa. Siinä oli läjä pieniä, hauraita, lianvärisiä esineitä,\nmilloin tummien peltoherneiden näköisiä, milloin aivan muodottomia.\nNe olivat hauraita ja epäjaloja, mitättömiä, arvottomia ja kuitenkin\nolivat nekin helmiä. Oliko ne sitten ennenaikaisesti nostettu\npäivänvaloon, varhemmin kuin ne olivat ehtineet kehittyä? Toiset\neläimet tuottivat vain tällaisia helmiä, ja enimmät. Näitä hauraita,\ntummia oli paljon enemmän kuin noita muita.\n\nToisessa osastossa laatikkoa oli jo aivan toisenlaisia helmiä. Jotkut\nolivat muotovalmiit ja kauniisti hioutuneet, mutta niiden väri ja\nloisto eivät olleet kehittyneet samassa määrin kuin niiden muoto.\nToiset olivat jääneet kokonaan muotopuoliksi, mutta onnistuneet\njohonkin kohtaansa kokoamaan ihanan hohdon. Tuo yksi loistava kohta\nkeskellä muuten epätäydellistä helmeä teki sen arvokkaaksi. Toisissa\nnäistä helmistä tapasi raskaan, ikävöivän hehkun, ikään kuin ne\nalituisesti olisivat kamppailleet kohti jotakin valoa, joka häämötti\nniille, mutta jota oli vaikea saavuttaa. Oli kummallista katsella\nnäitä keskeneräisiä, ikään kuin kamppailevia helmiä. Ei löytänyt kahta\nsamanlaista. Kullakin helmellä oli erikoiset puutteellisuutensa ja\nerikoiset etunsa. Toiset olivat kauneudessa ja jaloudessa päässeet\npitemmälle kuin toiset. Kaikille oli yhteistä niiden kaipaus ja\nikävöiminen kirkkauteen. Näitä helmiä oli paljon vähemmän kuin noita\ntummia.\n\nKolmannessa osastossa vihdoin oli vain harvoja helmiä. Nämä olivat\nihmeelliset. Ne hohtivat hiljaisella, täyteläisellä valolla, ne olivat\nlujat, raskaat ja hioutuneet. Toiset hohtivat kuin lämmin sinertävä\nsyyskuutamo, toiset kuin tähdet talvisella taivaalla, toisissa säteili\niloinen auringon kelta, toiset punersivat lempeästi kuin vaalean ruusun\nlehti. Jotkut olivat maidon valkoiset, jotkut läpikuultavat kuin kyynel\ntai kastepisara. Nämäkin helmet olivat jokainen erilaiset, jokainen oli\nkäynyt läpi oman kehityksen, jokainen oli saavuttanut oman erikoisen\nhohteensa. Toiset olivat suuret, toiset olivat pienet. Kaikille oli\nyhteistä lujuus ja kirkkaus.\n\nSyvällä jokien ja järvien pohjalla asuu pieni eläin, joka kipeydestään\ntuottaa nämä helmet. Aivan terveet eläimet eivät tuota mitään\nhelmiä. Toisten ja enimpien sairaus tuottaa vain kuonaa, toisten\ntuo kamppailun, kaipauksen kirkkauteen ja ehkäpä yhden pienen\ntäydellisyyden täplän, muutamat harvat vihdoin saavuttavat kirkkauden.\nJokainen näistä pienistä eläimistä kulkee yksinään syvällä vedessä,\nkulkee virran mukana kohti merta. Kaikille kajastaa ylhäältä taivas,\nkukkivat ympärillä rannat, hohtaa auringon loisto.\n\nSyvällä elämän virrassa kulkevat ihmisten lapset kohti merta, kohti\nikuisuutta. Jokainen on yksin — syvimmässä mielessä yksin, huolimatta\nkaikesta ystävyydestä, kaikesta rakkaudesta, mitä elämä tarjoaa.\nJokainen kantaa povessaan omaa suruaan, omaa kipuaan, sitä, mitä ei\nkukaan voi ottaa pois. Minun rakkain ystäväni ei voi minua siitä\nvapauttaa, minun pahin vihamieheni ei voi sitä minulta ryöstää. Minun\nsuruni jää minulle, vaikka kadottaisin kaiken muun. Se on ehkä lopulta\nkoko omaisuuteni. Kukaan ei sitä näe, minä kätken sen. Minun huuleni\nhymyilevät, mutta minun sydämeni pohjalla on kärsimykseni, kaipaukseni,\nminkä nimen sille antanenkin. Ympärillä kukkivat kesäiset rannat,\nympärillä käyvät syysmyrskyt, ylhäällä loistaa sininen taivas, ylhäällä\nsädehtivät tähdet — minä kuljen yksinäni kohti kuolemaa, povessani\nkärsimykseni, helmeni. Ja minun rinnallani miljoonat toiset ihmiset,\nkaikki yhtä yksinäisinä, kaikki kohti kuolemaa, kaikki kantaen mukanaan\nainoaa omaisuuttaan: suruaan.\n\nHelmiaines on meissä kaikissa ihmisissä — mitä teemme me helmestämme?\nTuleeko meidän surustamme kuonaa, mustaa haurasta syntiä, joka\npimentää meidät itsemme, josta ei ole iloa kenellekään? Vai jaksammeko\nkamppailla itsellemme edes voimakkaan kaipauksen totuuteen ja\nkirkkauteen, jaksammeko muotopuoleen helmeemme luoda edes yhden\nloistavan täplän, joka valaisee meidän sieluamme ja hohtaa iloa\nulospäin? Tai vihdoin: yrittäisimmekö korkeammalle, palaisiko\nmielemme kaikkein korkeimpaan? Tekisimmekö niinkuin vanha viisas,\njoka meni ja möi kaikki mitä hänellä oli ostaakseen yhden kalliin\npäärlyn? Ihmeellisellä valolla palaa se ihmissuru, joka edes jonkin\nsilmänräpäyksen ajan on tuntenut kirkastuksen rauhaa. Sen helmen vuoksi\nkannattaa myydä kaikki mitä omistaa.\n\nKaikki mitä me omistamme kehdosta hautaan asti, iloiset järvenrannat,\nkukkivat vainiot, uskolliset eläimet, ystävyys ja rakkaus, kaikki\non vain laina, jonka edelliset sukupolvet siirsivät meille ja jonka\nme vuorostamme jätämme tuleville sukupolville. Kaikki on annettu\nkäytettäväksi sillä lailla, että meidän sielumme helmi lainaa hoitaessa\nkasvaa lujaksi ja hohtavaksi. Minkä arvoiset me itse asiassa olemme,\njos meidän sielumme helmi on mustaa kuonaa!\n\nSyvällä ihmisrinnassa asuvat ne tunnot, jotka määräävät, mitä meidän\nhelmestämme tulee, miten me pimennämme tai valaisemme elämää ja mitä me\njätämme jälkeemme sekä mitä me viemme mukanamme iäisyyteen, kun meidän\nretkemme elämän rantojen varsilla loppuu.\n\n\n\n\nKUOLLEET JA ELOONJÄÄNEET\n\n\nEräänä päivänä kevätkesää 1918, kun kylän lapset leikittelivät raitilla\nja ukko Jeremias istuskeli päivänpaisteessa osuuskaupan ovella, sattui\nsisäpuolella seuraava kohtaus.\n\nHeinosen leski, Martin ja Einon äiti seisoi myymäläpöydän ääressä\nja itki. Hän oli pyytänyt kangasta, mutta kankaat olivat jääneet\nläjään hänen eteensä. Sitten hän oli pyytänyt anturanahkaa ja sitä\njohtaja paraikaa leikkasi. Muut ostajat, suutarin Maija ja tohtorin\npalvelustyttö, katselivat vaieten toimitusta. Tylsä puukko nirsi\nnahkaa, pitäen vihlovaa ääntä, joka sekaantui lesken nyyhkytyksiin.\n\nMartin ja Einon äiti oli taasen joutunut puhumaan siitä ainoasta\nmistä hän enää osasi puhua: kuolleesta pojastaan, joka makasi vieraan\nkirkkomaan mullassa. Itku oli keskeyttänyt hänen niin moneen kertaan\ntoistetut ajatuksensa.\n\nEi kukaan puhunut. Heinosen leski oli enimmän kärsinyt koko kylässä,\noli siinä vain ristiä yhden ihmisen osaksi, kun oli kaatunut poika\nja palanut koti. Ja vielä niin julmalla tavalla oli ollut rääkättynä\nkuollut. Ei ollut ihme, että äiti, tämä Heinosen Iita suri. Ostajat\nseisoivat ääneti ja odottivat, että johtaja saisi itkevän äidin anturat\neroon siitä suuresta vuodasta, joka oli levitetty toiseen päähän\nmyymäläpöytää. He katselivat toimitusta juhlallisina ikäänkuin jokainen\nolisi ajatellut niitä raskaita askelia mitä leski tulisi ottamaan ennen\nniin somalla pihamaallaan, missä nyt törröttivät kolkot savupiiput.\nEhkäpä he myöskin ajattelivat omia surujaan, kenelläpä niitä ei olisi\nollut.\n\n— Siellä kaukana on Martti, valitteli äiti, — vieraat hautasivat,\nvieraat holhosivat, ei yhtä kukkaa ole oma äiti saanut haudalle\nistuttaa. Mitäs vieraat, vieraat ovat vieraita...\n\nMuut ostajat katsahtivat toisiinsa. Yhtä ja samaa puheli Iita-raukka,\nsekoamisen merkki se sellainen oli. Suutarin Maija korjasi kainaloonsa\nostoskäärönsä ja rupesi vihdoin neuvomaan Heinosen leskeä. Ei ollut\nkristityn puhetta sellainen puhe, sekoaminen siitä tuli. Tallessa ovat\nkuolleet, eloonjääneillä, heillä on hiki ja vaivannäkö.\n\nKuolleen Martin äiti oli omissa ajatuksissaan. Tohtorin Olkakin\ntuijotti ääneti seinään. Tuntui tukalalta. Johtaja taisteli nahan\nkanssa, olipa tuo veitsi päässyt tylsäksi. Pyyhkiessä silmiään\nesiliinaan, tuli äidin mieleen sekin kerta, jolloin Martti oli hänelle\ntuonut tämän esiliinan. Sellainen oli Martti ollut: aina hän muisti\näitiä.\n\nOlka näki ilmielävänä silmissään Martin, kuinka hän mäen alla, juuri\nsiinä missä polku erosi hänen äitinsä mökille, aina hyppäsi alas\nkuormalta — hänhän oli niin sääliväinen eläimiä kohtaan. Siinä hän\noli nähnyt Martin sinäkin iltana, jolloin Martti läksi. Martti oli\ntullut hiihtäen. Olka oli häntä odottanut, mutta ei Martti siitä\ntietänyt. »Onpa sinun kätesi kylmä», oli Martti sanonut. Hänen oli\nkuuma ja kiire. Ei se heidän asiansa silloinkaan tullut selvitetyksi.\nMartti kysyi, mahtoiko äiti olla kotona. Olka sanoi, että kyllä kai,\nmihinkäpäs hän näin illalla. »Voi hyvin sitten», sanoi Martti ja ojensi\nuudelleen kätensä. Se oli niin kuuma ja tykytti Olkan kädessä. Niinkuin\nOlka olisi tuntenut, että tämä oli viimeinen kerta, niin teki hänen\nmielensä huutaa Martille vielä jotakin, mutta Martti meni jo tuolla\nkorkealla mäellä, sukset käsissään. Tähdet olivat taivaalla, Martti\nastui kuin suoraan tähtiä kohti. Olka oli painanut kädet sydäntään\nvasten ja vielä seisonut siinä mäen alla. Koira Heinosella oli ruvennut\nhaukkumaan. »Voi hyvin sitten.»\n\n— Ihminen on niinkuin heinä ja niinkuin kukkanen kedolla, jatkoi Maija\näskeistä keskustelua.\n\nSamassa heräsi hänessä aivan yhtäkkiä suutarinvaimo, ja hän katkaisi\njuhlalliset ajatuksensa ja huudahti tuskastuneena:\n\n— Eikö nyt kenelläkään ole terävämpää veistä lainata johtajalle,\nihanhan hän vinguttaa tuota nahkaa niinkuin pahankurinen lapsi\nkoiranpentua.\n\nJohtaja punehtui, hän oli sellainen nuori aatteen mies, toissilmäinen\nja vasta hiljan tullut toimeensa.\n\nKaikille kävi olo ikäänkuin helpommaksi. Lahdenperän Jeremias nousi\nauringonpaisteesta, tuli puotiin, veti puukon tupesta, pyyhkäisi\nsitä housuihinsa ja ojensi johtajalle. Näki sen, että siinä oli\nammattimiehen veitsi, oli maar sillä moni korea puuastia syntynyt\nvuosien vieriessä. Jeremias yskähti syvältä ja leveästi, koko hänen\ntyöilonsa niin monien iltapuhteiden kestäessä höyläpenkin ääressä\nkeskellä kahisevaa lastukasaa, hänen ylpeytensä monien kyläkuntien\nparhaimpana kirvesmiehenä — kaikki tuo hyrskähti hänen yskähtäessään\nrinnassa.\n\n— Onhan se jo ollut tupessaan kolmattakymmentä vuotta. Se on Niinimäen\nveljesten takoma. Ne olivat kaikki seppiä ja mihin ne vain käsillään\ntarttuivat, se luonnisti. Ja sellainen se on ihminenkin, että\nluontevaksi on seppänsä käsistä lähtenyt. Heinä kuin heinä ja kukkanen\nkuin kukkanen. Mutta puukko kuin puukko ja ihminen kuin ihminen.\n\nViilsi Jeremiaan puukko toki toisella lailla halki anturanahan.\nTuotapikaa sai ukko takaisin puukkonsa ja palasi päivänpaisteeseen\nportaille. Ovi puotiin oli auki, kuuli sekä sen mitä sisällä tapahtui\nettä sen mitä ulkona. Kuolleen Martin äiti oli siepannut kiinni\nkeskustelun pään ja luuli sitä jatkavansa.\n\n— Kukkanen kuin kukkanen! sanoi hän haikeaan tapaansa. — Ei yhtä\nkukkasta saanut oma äiti istuttaa haudalle.\n\nOlka katsahti Martin äitiin silmällä, joka sekä vihaa että rakastaa.\nÄiti oli hylkinyt köyhää tyttöä ja toivonut pojalleen suurellista\nmorsianta. Kerrankin kun Martti ajoi niittokonetta juuri siinä heidän\naitansa takana, oli Olka pysähtynyt aidanvierelle ja antanut hevoselle\nleipäpalan. Silloin oli Martin äiti tullut ja sanonut, ettei heidän\nhevosensa ollut minkään puutteessa, hyvä laidun heillä oli. Vieläkin\npoltti Olkan sydämessä, kun hän tämän muisti.\n\n— Puukko kuin puukko ja ihminen kuin ihminen ja vaikkapa niittokone\nkuin niittokonekin, sanoi hän niin vihlovan kipeästi, että\nsuutarinvaimon huulilla selvästi oli jokin kova vastaus.\n\n— Kyllähän se sota on niittokone, koetti johtaja tasoitella ja astui\noven puolelle, missä peltiämpärit riippuivat.\n\nOlka, joka oli niitä ostamassa, tuli perässä, suupielissä vielä\nnauru ja silmäkulmassa särkynyt kyynel. Tuuli hulmusi kuumana ja\nhyvänhajuisena sisään ovesta ja ikkunoista. Silmänkantamien alalla\npölysivät ruisvainiot ja kulki sininen auer. Kärpäset surisivat\nja perhoset leijailivat ukon ympärillä, joka istui portailla.\nSuutarinvaimo piti suunsa kiinni, jokainen ajatteli omia ajatuksiaan.\nVihdoin sanoi Jeremias:\n\n— Yhteinen seppä, yhteinen seppä kedon kukkasilla ja puukkojen\ntekijöillä!\n\nSekä suutarinvaimo ja Heinosen leski olivat jo pois menossa. Olka\nheilutti niin ärsyttävästi ämpäriä käsivarrellaan, että Maija pysähtyi.\n\n— Vai yhteinen! tiuskasi hän. — Se joka antaa kedon kukkasten kasvaa\nse on taivaallinen Isä, mutta puukot ja niittokoneet ovat syntisten\nihmisten tekoja.\n\nHyväntahtoinen johtaja riensi taasen sovittamaan.\n\n— Me profeteeraamme puolittain ja ymmärrämme puolittain. Älkää te\nsurko, emäntä. Saitte hyvät anturat, niillä astutte monet askeleet ja\nvoi tulla ilonpäiviäkin.\n\nLeski katsoi häneen ja sanoi:\n\n— Ei ikinä! Ei tule enää ilonpäiviä. Ei kukkasta saanut oma äiti\nistuttaa... Olisi ollut se verenpisarakin nyt niin kaunis.\n\nOlka lakkasi heiluttamasta ämpäriä. Hänen mieleensä oli tullut hänen\nmyrttinsä. Sekin oli nyt niin kaunis, täydessä kukassa... Mutta kukas\ntuo oli?\n\nPuukko ja puukonterät sentään, sotilashan se oli, Halmeen Antti olikin,\nvaikka häntä tuskin olisi tuntenut, niin suoraksi ja sorjaksi hän oli\nkäynyt! Antti toi terveisiä Einolta, yhdessä olivat juuri tulleet\nvankileiriltä. Olivat käyneet Heinosella ja leipääkin olivat ottaneet\npuodista, kun oli nälkä. Ei Einolla mitään hätää ollut, saunaan lupasi\npanna pitkäkseen, kaunis verenpisarahan siellä kukki ikkunalla.\n\nItkettynyt äiti ikään kuin heräsi. Hänen silmiinsä tuli niinkuin\nsokealle ihmiselle ihmeen kautta yhtäkkiä näkö. Hän siirteli\nanturanahkaa kainalosta toiseen ja puheli miltei ärtyneenä.\n\nNiin, Eino, vai tuli Eino. Niin, miksei hän olisi tullut, eihän\nhän ollut kaatunut. Ei hän ollut äidilleen koskaan ollut sitä mitä\nvainaja, Martti. Eino ajatteli muitakin ja varmaan menee naimisiinkin,\nmutta Martti aina vain sanoi, että hän elää siinä Heinosella mamman\nkanssa. Ja niin piti menemän, ettei hänen haudallaankaan ollut äiti\nsaanut itkeä. Ei suinkaan siellä kukaan ollut kyyneltä vuodattanut\neikä kukkasta istuttanut. Vain kirje oli tullut Eräjärven rovastilta,\nettä taistelukentältä oli korjattu poika ja että silmät...! Oi Herra\nJumala! Kun sitä ajattelikin, oli kuin olisi tuntenut omiin silmiin\ntyönnettävän palavaa rautaa. Ei, ei tauonnut tämä tuska! Ja että juuri\npiti mennä tämän Martin, joka oli käynyt koulut ja opistot. Hänellähän\noli ollut tarkoitus, että hän vielä taloa laajentaa ja vie trilloilla\nja kiiltävällä juoksijalla vanhan mamman kirkkoon. Ja näin piti käydä.\nEi kukkasta ollut äiti saanut hänen haudalleen istuttaa.\n\nSuutarinvaimo nykäisi häntä käsipuolesta. Aina vain samaa hän hoki. Ei\nsitä kukaan jaksanut kuunnella.\n\n— No nyt, keskeytti Antti yhtäkkiä hänen puheentulonsa, — nyt sopii\nsinne Eräjärvelle istuttaa ruusut ja verenpisarat. Siellä vietetään\nsankarihaudalla juhlat ja kaikki kaatuneiden omaiset kutsutaan\njuhlavieraiksi. Eino tietää. Ensi sunnuntaina ovat juhlat, vai\nlienevätkö seuraavana. Eino kyllä tietää. Ja kutsukirjeenkin pitäisi\nvielä tuleman. Niin että ei nyt kannata itkeä, sopii istuttaa\nverenpisarat ja vaikka myrtitkin.\n\nÄiti oli vaiennut ja ilonkyyneleet kiilsivät hänen silmissään. Vai että\nEräjärvelle — vai että hän saisi nähdä poikansa haudan, saisi istuttaa\nsinne kukkasensa. Kiitos olkoon Jumalalle tästä suuresta armosta. Hän\nsaa nähdä poikansa haudan. Läpi mullan, kolmen kyynärän syvyyteen itkee\nhän kyyneleensä. Ah, Herra Jumala, tätä iloa ja tätä tuskaa!\n\nJa hyvästiä sanomatta, ostos kainalossaan läksi äiti tuontien menemään\nkohti poltettua kotiaan.\n\nOlka oli käynyt valkoiseksi ja äänettömäksi. Morsiuskruunuksi hän\noli kukkaansa kasvattanut. Haudalle se nyt pääsisi. Yhdestä asiasta\njos olisi ollut varma: olisiko Martti ottanut hänet vai oliko äiti\noikeassa. Ei ollut tullut puhutuksi heidän asiansa. »Voi hyvin sitten.»\nSe toivotus oli ainoa minkä kuollut oli hänelle jättänyt, hänen ainoa\nperintönsä ja omaisuutensa. Sillä täytyi elää läpi elämän. Poloinen\näiti, yksinään oli hänkin. Hänellä oli vielä poika, mutta hän ei sitä\nnähnyt. »Voi hyvin sitten!»\n\nOlka oli jo astunut kappaleen matkaa omalle taholleen, kun hän yhtäkkiä\npalasi takaisin:\n\n— Milloinkas sanoittekaan juhlan olevan siellä Eräjärvellä?\n\nAntti oli johtajalle kuvaamassa oloja vankileirillä. Hän vastasi että\nsunnuntaista viikon taa.\n\n— Eikös ensi sunnuntaina?\n\nAntti mietti hetken ja vastasi, että kyllä ne juhlat sittenkin taisivat\nolla sunnuntaista viikon taakse. Pitäisi toimittaa sille eukolle, sille\nEinon äidille sana, ettei vielä laputa turhaan Eräjärvelle.\n\nKun äiti nousi ylös kotimäkeä, ei hän ajatellut Einoa, elävää\npoikaansa, vaan verenpisaraa, joka hänen piti viedä kuolleen poikansa\nhaudalle. Siinä oli keskellä pihamaata ruma tulipalonjättö, kaksi\nkäryttynyttä pihlajaa, kaksi törröttävää savupiippua, tuhkaa ja\ntuvan irti kiskaistu ovi. Äiti astui nopeasti niiden ohitse ja tuli\npientä polkua myöten saunalle. Siellä hohti jo vihertävän ruudun läpi\nverenpisara. Mikä onni että hän oli sen pelastanut! Ihmiset olivat\nhäntä nauraneet, kun hän jätti hopealusikkansa palamaan ja pelasti\nverenpisaransa. Mutta sehän oli aivan kuin Jumalan johdatusta.\n\nEino makasi sängyssä ja äiti istui penkillä kukkasensa ääressä. Poikaa\nei saanut pysymään valveilla. Laihtunuthan hän oli, mutta muuten terve.\nTämä Eino olikin aina ollut niin voimakas, Martti, hän oli lapsena\nsairastellut.\n\n— Mistä sinä sait kuulla, että juhlat ovat sunnuntaina? huusi äiti ja\nravisti Einoa hartioista.\n\n— Yksi poika sanoi junassa. Sen pojan veli on siinä samassa haudassa.\n\n— Tiesikö hän varmasti?\n\n— No tottakai, kun hän itsekin menee sinne.\n\nSiis ensi pyhänä, ensi pyhänä! Elävän poikansa vetäessä syviä\nhenkäyksiä istui äiti riemun ja tuskan vallassa ajatellen kuollutta.\nHänen sydämensä sykki pakahtumaisillaan. Oli kuin hän olisi\nvalmistautunut näkemään Marttia viimeisen kerran. Hän mietti kaikkea\nmitä hän hänelle sanoisi. Kukkanen jää hänen puolestaan Martin\nluo. Hän laski molemmat kätensä kukkaruukun ympärille ja kohdisti\nkaiken hellyytensä vastaiseksi kukkaseen. Ja raskaat sinipunertavat\npisarat tuntuivat todella imevän itseensä hänen tuskansa. Ne ikään\nkuin paisuivat hänen nähtensä, paisuivat hänen kyynelistään, hänen\nrukouksistaan.\n\nKuin unessa käyden toimitti äiti arkiset askareensa. Hänen ajatuksensa\nolivat tulevassa pyhäpäivässä. Tottapahan nyt juhlapäiväksi kaunistavat\nsiellä Eräjärvellä haudan, ettei omaisten tarvitse nähdä sitä\nhoitamattomana. Vieraat ovat vieraita, eivät suinkaan ne muuten hoida.\n\nTorstaiaamuna sanoi Eino yhtäkkiä:\n\n— Mutta jos juhla olikin vasta toisena sunnuntaina?\n\nÄiti hätkähti ikään kuin hänelle olisi ollut tapahtumaisillaan suuri\nvääryys. Hän ei jaksa odottaa seuraavaan sunnuntaihin. Hän oli\nmuutenkin laskenut päiviä ja hetkiä.\n\n— Olisi pitänyt tulla kirje, sanoi Eino armottomasti.\n\n— Se on voinut postissa mennä hukkaan, puolusti äiti oikeuttaan.\n— Kyllä me nyt menemme sunnuntaina. Sanoithan sinä sen tullessasi\nselvästi.\n\nÄiti oli joka päivä puistellut hameensa ja huivinsa ja tarkastanut\nkenkänsä — onneksi olivat vaatteet tulipalon aikana olleet aitassa.\nJo perjantaina hän latoi tavaransa sangalliseen juurikoppaan — ei\noikeastaan ollutkaan muuta kuin virsikirja ja silkkihuivi.\n\nEino käveli kädet housuntaskuissa edestakaisin pihamaata.\n\n— Kyllä rakentaminen nyt tulee kalliiksi, sanoi hän äidilleen. — Miten\ntässä päästänee yli talven.\n\nÄiti katsahti häneen nuhdellen ja vastasi haikeaan tapaansa:\n\n— Kyllä Martti olisi rakentanut.\n\nSitten hän riensi aittaan tarkastamaan matkakoppaansa. Se oli hänen\nainoa lohdutuksensa. Uudestaan ja uudestaan puisteli hän mustaa\nhamettaan ja totesi, että virsikirja kauniisti oli nenäliinan sisällä.\n\nEino seisoi savupiippujen luona ja käänteli jalallaan tuhkia. Äiti tuli\naitasta, otti käteensä kärventyneen rautavanteen ja rupesi itkemään.\n\n— Miksen minäkin tätä teille rakentaisi, sanoi Eino, — jos olisi rahaa.\nMutta ei sitä mistään nyt saa.\n\nÄiti vastasi itkunsa seasta, kuuntelematta mitä poika oli sanonut:\n\n— Niin, mitäs sinä, ethän sinä veljeäsi kaipaa.\n\nEinon pää painui hiukan. Hän kumartui ja kiskaisi käteensä tuvan oven.\nSamassa se putosi maahan niin että tuhka lenteli.\n\n— Kirjettä vain ei ole tullut, sanoi hän.\n\n— Mitäs kirjeistä. Jos se poika rautatievaunussa sanoi juhlien olevan,\nniin ne ovat.\n\nJos nyt olisi ollut tavalliset ajat, niin äiti olisi valmistanut\noikeat vanhanaikaiset kirkkoeväät. Hän sekoitti kuitenkin munavoita\nvakkaan ja otti mukaan kaikki leipänsä. Ei niitä niin monta ollutkaan.\nYöllä lauantaita vasten ei hän ummistanut silmiään. Musta matala\nhuone hämärtyi ja linnut lakkasivat laulamasta. Saunasirkka vain\näänteli sisäpuolella ja ulkona ruisrääkkä. Äiti makasi selällään,\nkädet ristissä ja ajatteli Vapahtajan yötä Getsemanen yrttitarhassa.\nHänen rakas kuolleensa oli ikään kuin jossakin lähellä, äiti ei\nhiiskahtanut, jottei hän menisi pois. Ainoastaan hänen sydämensä sykki,\npuhuen pojalle, joka vain näin yösydännä kävi vieraissa ihmisten\nmailla. Kun aamun koi alkoi valaista, tunsi äiti rakkaan loittonevan.\nLinnut virittivät jo iloisia laulujaan. Äiti taivutti päänsä saunan\nmatalan oven alitse juuri kun aurinko nousi ja rusotus taivaalta tulvi\nraunioille ja hiiltyneille puille. Hänestä tuntui siltä kuin hän olisi\nvalmistautunut lähtemään viimeiselle retkelleen. Ehkä Jumala armossaan\nsalliikin hänen kuolla poikansa haudalle.\n\nKukot lauloivat pitkin kylää. Aidanseipäiden välissä kimmelsivät\nhämähäkinverkot suurina ja ehyinä kuin jotkut oudot pyörät. Juhlallisin\nmielin astui äiti aittaan ja otti sangallisen koppansa. Eino jäi sinne\nnukkumaan. Aitan rappusilla pukeutui äiti mustaan pukuunsa. Hänestä\ntuntui siltä kuin hän olisi pukeutunut valmiiksi arkkuun. Kun hän oli\nsitonut silkin leuan alle, astui hän Einon eteen, joka nukkui sikein\nhengenvedoin.\n\n— Maatkaat vielä ja levätkäät, sanoi äiti, ajatellen Getsemanen yötä. —\nKatso, hetki on lähestynyt...\n\nHe kulkivat hevosella ja istuivat aseman odotussalissa. Heillä oli\ntuntikausia odotusaikaa. Verenpisara oli sanomalehtipapereihin\nkäärittynä äidin vieressä. Joitakin vanhoja vaimoja sattui aina äidin\nympärille ja heiltä äiti heti kysyi, olivatko he sattuneet kuulemaan,\nettä Eräjärven hautausmaalla huomenna piti olla juhlat sankarihaudalla.\nHänen poikansa oli siinä haudassa. Niin oli mennyt tämä rakkaampi\npoika, ettei äiti ollut saanut hyvästiä sanoa. Ei hän ajatellut\nsilloin kun Martti kotoa läksi, ettei ikinä häntä näkisi. Ei kukkasta\näiti ollut saanut istuttaa haudalle, nyt vasta saisi viedä tämän\nverenpisaran. Etteihän vain ollut loukkaantunut hevosmatkalla. Ja he\nottivat auki kääröt ja katsoivat: kylläpä se oli kaunis, ei sellaista\noltu nähtykään. Tuo sotilas tuossa? Kyllä se oli hänen nuorempi\npoikansa, mutta ei hän ollut koskaan ollut äidilleen sellainen poika\nkuin Martti.\n\nRautatievaunussa kysyi äiti heti, olivatko matkustajat vastapäätä\nmenossa Eräjärvelle. Siellä on juhlat sankarihaudalla. Hänen poikansa\non siinä haudassa. Tiedustelumatkalla kaatui ja niin hirveästi olivat\nrunnelleet. Eikö ollut ketään menijää sinnepäin? Kyllä se oli niin hyvä\npoika, ettei tämä toinen, tämä nuorempi ensinkään ollut sellainen.\nMikä sitten lienee ollutkin taivaallisen Isän tarkoitus. Ei suinkaan\nhän, äiti, enää jää elämään. Mitäpä elämästä ilman Marttia. Kotikin\non tuhkana, ei tämä Eino sitä rakenna. Kyllä Martti olisi rakentanut.\nMitenkä hoitanevat niitä sankarihautoja? Ei suinkaan kukaan sinne\nkukkia istuta, vieraat ovat vieraita. Tässä on tämä kukkanen, tämä\nverenpisara. Pitääpä kastella sitä, jos olisi kuinkakin sattunut\nkuivamaan... Kosteapa tuo näkyy olevan. Kyllä se kaunis oli kotoa\nlähtiessä, miksi lienee sitten käynyt. Hän onkin sitä niin ikävöinyt,\nettä saisi edes kukkasen istuttaa poikansa haudalle. Ei lakkaa tämä\nsuru, ei milloinkaan. Sanoi johtaja siellä kotona osuuskaupassa,\nkun möi nämä anturat, että tulee vielä ilonpäiviä... Ei tule, ei\nkoskaan. Hautaan hän joutaa poikansa luo... Vai ei ketään menijää ole\nEräjärvelle? Antaapa tuon kukkasen olla tuossa noin, saapa sen sitten\ntaas kääröihin. Vai tässä nämä matkustajat jo lähtevätkin pois.\n\nTyhjälle penkille vastapäätä tuli kaksi miestä, toinen sotilaspuvussa.\n\n— Eino hoi — minnekkä se minun poikani tästä joutui? Ettehän te\nsuinkaan — antakaa anteeksi, että kysyn — ole matkalla Eräjärven\nhautausmaalle? No, siellä pitäisi huomenna olla sankarihaudalla\njuhlat... Poika, poikahan minulla on siellä. Rakkain lapsi se on siellä\nkaukana vieraan kirkkomaan mullassa. Niin piti menemän... ei kukkaa\nole oma äiti saanut istuttaa. Tämän verenpisaran nyt vien. Niin, aina\nse tulee itku... Eino, missäs sinä olet? Etteihän vain mennä ohitse?\nVai vielä kolme tuntia. Se oli ollut sotilas, joka Einolle, tuolle\nminun nuoremmalle pojalleni tässä viime maanantaina sanoi, että hänkin\nlähtee niinkuin huomiseksi Eräjärvelle. Arvelin vain, että jos olisitte\nsattunut olemaan sama.\n\nEi yksin se vaunu missä äiti matkusti, vaan seuraavatkin vaunut\ntiesivät juhlallisuuksista Eräjärvellä huomenna. Äidistä ja\nverenpisarasta oli muodostunut keskus, jonka ympärille kaikki tahtoivat\nkokoontua. Nääntyneenä, kyyneleet rinnassa oli hän kuin kuva koko\nSuomi-äidistä, joka on matkalla itkemään kuollutta poikaansa. Hänen\nelävä poikansa seisoi junasillalla, katseli vuodentuloa pelloilla ja\nvainioilla ja mietti, että on kai parasta ruveta palvelukseen, ei se\nrakentaminen käy tällaisena aikana. Hän ajatteli myös, että jokohan tuo\näiti nyt tuosta menee suruunsa, niin hyvä työihminen kun on ollut eikä\nnyt muuta tee kuin itkee. Mitäs mielelläänhän hän, Eino, olisi mennyt\nMartin sijasta. Martti oli käynyt koulut ja parempi hän oli kaikin\npuolin. Mutta Martilla oli ollut sellainen palava into tähän isänmaan\ntaisteluun, mielellään hän oli mennyt kuolemaan. Ei ollut helppoa\nniilläkään, jotka tänne jäivät, taistelu saattoi olla edessä heilläkin,\nmonenlainen.\n\nLähestyttiin vihdoin Eräjärven asemaa ja rupesi tuntumaan oudolta,\nkun ei sinne ollut ketään menijöitä. Ja kuitenkin oli Eräjärven\nhautausmaalla suuri sankarihauta. Koko junasilta oli täynnä väkeä, kun\näiti ja poika astuivat vaunusta. Mikä painoi äidin kättä, mikä ojensi\nhänelle koria, mikä antoi eväsvoileipänsä. Verenpisaraa äiti itse\nkantoi. Matkustajat heiluttivat hänelle liinojaan, kun hän seisoi siinä\nyksinäisellä asemasillalla.\n\nSiitä ei pitänyt olla peninkulmaakaan kirkolle, jaksothan tuon matkan\nkävelläkin. Eikä hevosia olisi ollut saatavissakaan. Kovalle kuitenkin\notti kesähelteessä. Kopan äiti mielellään luovutti Einon kannettavaksi,\nmutta verenpisaran hän olisi tahtonut kantaa itse. Taistelun jälkiä\nalkoi jo tulla näkyviin. Oli kaadettu metsää ja pitäjänmakasiinin\nnurkka oli ammuttu mäsäksi. Mäellä tuli vihdoin näkyviin kirkonkylä\nja kirkko. Kirkon nähdessään laski äiti nopeasti maahan kukkasensa.\nHän oli pyörtymäisillään. Eino auttoi hänet mättäälle istumaan, otti\nkopasta voileivän ja pakotti hänet syömään. Saunat savusivat kylässä ja\nlikeisimmässä talossa tuli tyttö panemaan uusia havuja portaiden eteen.\n\n— Siellä, siellä se on minun lapseni! pääsi äidiltä.\n\nHeidän ei tarvinnut kysyä tietä. Äiti oli yhtäkkiä saanut voimia ja\nkäveli nopeasti. Hautausmaan tummat puut tulivat yhä likemmä, kiviaita\njo näkyi. Ja näkyi jo jotakin vaaleaakin, ikäänkuin olisi ollut suuri\nvaaleanpunainen lakana levitettynä maahan. Äiti käveli niinkuin ei\nhän olisi astellut maan pinnalla, vaan puoleksi liidellyt ilmassa.\nVapisevin käsin irroitti hän mustan rautaportin edustalla paperit\nkukkansa ympäriltä. Portti vikisi raskaasti saranoillaan. He astuivat\npuiden alle.\n\nSuuri rauha tulvehti niinkuin terveeksitekevä lääke heitä vastaan.\nVaahteranlehvien varjot hiekalla ja nurmikoilla, koivujen kimmellys\nsinistä taivasta vasten, kuusenlatvojen tumma nousu ylöspäin kilvan\nkirkontornin kanssa, kaikki teki täällä yliluonnollisen vaikutuksen.\nKaukaisimmasta kulmasta hohti ilta-auringon punerruksessa vaalea,\nkukkiva alue, ikäänkuin se olisi ollut jokin autuaitten sielujen kenttä.\n\nSe oli hyvin suuri hauta, kauttaaltaan rehevien, punertavien kukkien\npeitossa. Kiviaidan takana nostivat päitään rukiintähkät, ulottuen\nkauas metsän laitaan asti ja metsän kupeelta leveni silmän eteen kylä,\njärvi ja autereinen, loppumaton kaukaisuus. Siellä oli ihmiselämä, sen\ntyö ja taistelu, täällä oli rauha.\n\nPunertavien kukkien joukosta oikeni nyt suoraksi ihmisolento, nuori\ntyttö, joka oli ollut polvillaan. Hänen kätensä olivat mullassa ja\ntoisessa kädessään hän pusersi kitkemiään rikkaruohoja. Muiltakin\nhaudoilta kohosi nyt ihmishahmoja.\n\nÄiti ja poika tervehtivät ääneti. Tyttö katseli heihin suurin,\nkummastelevin silmin.\n\n— Onko täällä huomenna juhlat sankarihaudalla? kysyi vihdoin nuori\nsotilas.\n\n— Ne ovat vasta seuraavana sunnuntaina, vastasi tyttö.\n\n— Tämäkö sitten on se sankarihauta? jatkoi sotilas.\n\n— Tämä. Me hoidamme sen vuoronperään, me kylän tytöt.\n\n— Me olemme Martti Heinosen omaisia.\n\n— Hän lepää tässä näin. Tiedän sen siitä että minun veljeni on hänen\nvieressään.\n\nTyttö astui ulos punertavasta kukkakentästä ja tuli näyttämään sijaa.\nNuori heleä nurmi siinä versoi mustasta maasta.\n\nÄiti oli käynyt kalmankalpeaksi. Tuskin sai hän verenpisaran käsistään,\nhän putosi suulleen maata vasten.\n\nHän itki siinä kauan, sitten hän hiljeni. Nuoret odottivat hänen\nnousevan ja puhelivat kuiskaamalla. Vihdoin he rupesivat häntä\npuhuttelemaan. Kun ei hän vastannut, nostivat he häntä kainaloista,\nkumpikin puoleltaan.\n\n— Antakaa olla, vastusti hän sammuvalla äänellä, — minä kuolen tähän.\n\nJa hän lyyhistyi takaisin. Nuoret neuvottelivat miten olisi\nmeneteltävä. Heidän sydämensä sykkivät kiivaasti eivätkä he enää\nkatsoneet toisiaan silmiin. He olivat hiljaa, poika kuopien saappaansa\nkärjellä hiekkaa, tyttö kierrellen esiliinansa kulmia. Yhtäkkiä tyttö\nnopeasti tarttui vieraan äidin olkapäihin eikä hellittänyt ennenkuin\nhän nousi.\n\n— Enkö minä saanutkaan kuolla? sanoi äiti ja hymyili lauhasti.\n\nJa molemmat naiset, äiti ja vieras tyttö, asettivat nyt verenpisaran\nmaahan. Äiti sai siinä takaisin puhelahjansa. Hän kertoi kuinka hyvä\npoika Martti oli ollut, aina oli tuonut äidille tuliaisia ja oli\naikonut tykkänään jäädä asumaankin äidin kanssa. Hän toisti niin\nmoneen kertaan kerrotut asiat, mutta ei tällä kertaa sanonut elävästä\npojastaan mitään halventavaa. Tyttökin kertoi veljestään ja yhdessä\nkävivät naiset kitkemään hautaa. Eino otti ruiskukannun ja tyttö neuvoi\nmissä puro oli. Heidän jäätyään kahden sanoi äiti:\n\n— Niin, niin — ei se suru koskaan haihdu, sellainen on äidin sydän.\nEi siksi, että hyvä poika se on tämä nuorempikin, tämä Eino. Sillä on\nse urhoollisuuden nauhakin, mutta ei pannut näkyviin niinkuin sekin\nHalmeen Antti aina pitää näkyvissä. Eino sanoo, että kun on tehnyt\nvelvollisuutensa, niin mitäpä sillä kerskuu. Hyvä poika on Eino.\n\nEino tuli takaisin ja kasteli kukkaset. Vesipisarat putosivat iloisesti\nhelisten nuorelle heinänoraalle ja reheville, janoisille kukkasille.\nJokin suloinen rauha valui myöskin niihin ihmissydämiin, jotka sykkivät\nveljeshaudalla.\n\n— Me aiomme tähän oikein kaunista muistopatsasta, toimitti tyttö. —\nRahastokin on jo suuri.\n\n— Vai on rahasto, toisti äiti ja hänen kyyneleensä vuotivat helposti,\nikään kuin vieden pois tuskan. — Ihmiset ovat sentään ihmisiä, lisäsi\nhän, ja kun Eino oli ruiskukannuineen päässyt vähän matkan päähän,\nkuiskasi hän ilman mitään aihetta: — Hyvä poika se on tuo nuorempi, tuo\nEino. Pitää se taloa siinä missä Marttikin.\n\nHautausmaan portti vingahti, hiekka narskui ja pitkä vanha mies likeni\nkirkkoa. Se oli suntio. Hänen askeleensa kopisivat portaissa, tapulin\nluukut avautuivat, iltakellot helähtivät yli seudun.\n\nÄiti oikaisi suoraksi selkänsä ja äänsi hiljaa kuolleen poikansa nimen.\nTuntui siltä kuin kellot olisivat vieneet hänen kuiskeensa sinisiin\nkirkkauksiin. Kun hän astui ulos hautausmaan portista, oli maailma\nhänen silmissään toisen näköinen kuin ennen, ikään kuin sinisempi ja\nkirkkaampi. Korkeuksien sini oli laskeutunut alemmaksi. Tuntui kumman\nhelpolta astella siinä sen nuoren tytön rinnalla, jonka veli nukkui\nMartin vieressä.\n\nTyttö vei vieraat kotiinsa. Hänen vanhemmillaan oli Niemelän talo\ntuolla vainioiden takana. Kaunista oli vilja. Iloiset punaiset\nrakennukset paistoivat järveä vasten.\n\n— Meiltä kun polttivat asuinrakennuksen, toimitti Eino oudon\npuheliaana. — Täytyy tehdä uusi ja entistä tilavampi. Kyllä kai sieltä\nomastakin metsästä löytyy tarpeita, jos niikseen tulee. Pitää teettää\npiirustukset oikein rakennusmestarilla, että tulee kaunis. Kai neitikin\nsitten pistäytyy katsomassa miltä näyttää sillä maailmankulmalla.\n\nTyttö punehtui ja lausui kiitoksensa niin hiljaa, että sitä tuskin\nkuuli.\n\n— Niin, toimitti äitikin, — pitää tulla. Kaunista siellä meillä on, Se\non se meidän paikka mäellä ja sinne näkyy paljon maailmaa.\n\nHe puhelivat kaikki kolme posket kuumina ja rinnassa kumma ilon ja\nhelpotuksen tunne. He tunsivat kaikki kolme, että jokin uusi elämä\nheissä teki tuloaan.\n\n— En suinkaan minä enää lähde juhlille ensi sunnuntaiksi, sanoi\näiti hymyillen. — Lähteköön tuo Eino. Ja tulette sitten tekin meitä\nkatsomaan. Niinhän te olette kuin omainen, antakaa anteeksi, mutta kun\nmakaavat siellä rinnan meidän Martti ja teidän veljenne.\n\nNiemelä oli kaunis talo ja ystävällisesti siellä otettiin vastaan.\n\nSeuraavana lauantaina seisoi Heinosen leski taasen osuuskaupassa.\nKangashan oli unohtunut ostamatta. Niinkuin edellisenäkin lauantaina\nkirmasivat raitilla lapset ja Jeremias Lahdenperä veteli sieraimiinsa\napilaanlemua portailla päivänpaisteessa.\n\n— Kylläpä olette virkistynyt matkalla, puheli ystävällinen johtaja.\n\n— No niin olen, sanoi Heinosen leski. — Se oli sellainen virvoitus,\nkun sain itkeä poikani haudalla. Siellähän minä vasta huomasin, että\nminulla oli poika elossakin. Oikein se oli sanottu, kun sanoitte, että\ntulee vielä ilonpäiviäkin. Eino rakentaa talon uudelleen ja entistä\nparemman väittää rakentavansa. Ja...\n\nHän oli jo huomaamatta sanomaisillaan suuren salaisuuden, mutta\nhillitsi viime hetkessä kielensä.\n\n— No, sanoi Jeremias, — juhlat ovatkin vasta huomenna.\n\n— Niin ovat, huomenna.\n\n— Ette mennytkään huomisiin?\n\n— Mitäs minä, minulla oli jo juhlat.\n\n— Mutta Olka tästä aamulla meni, myrtti kainalossa.\n\nÄiti kävi totiseksi.\n\n— Vai meni. Olka parka... Niin, niin. Pitää lähteä Olkalta kuulemaan\njuhlista, jahka hän palaa. Vai myrttinsä... Niin, menihän sinne\nEinokin...\n\n— Meni, näinhän hänet minäkin ja oikein sulhasmiehen näköinen olikin...\nMitä teille siellä Eräjärvellä lienee tapahtunutkaan...\n\n— Mitäs siellä sitten... Sellainen hauta on eläville lohdutus, ettekös\nsitä ymmärrä... Ei maar, täytyy tästä lähteä kotiin, olen siellä vähän\npannut kuntoon paikkoja, jos sattuisi vieraitakin tulemaan. Eino vähän\npuhui, että jos toisi — jonkun toverinsa... Hyvästi nyt vain ja hyvää\nvoimista.\n\nJa kevyesti asteli äiti läpi kukkivien vainioiden kohti uudestisyntyvää\nkotiansa.\n\n— Sama seppä, sama seppä, puheli Jeremias osuuskaupan portailla, — sama\nseppä ihmisen iloilla ja suruilla. Sama seppä elämällä ja kuolemalla.\n\n\n\n"]