[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f-WvWGtClX9Pc-5JgvwKKs7kANo3UnPlDCkUcvJ_ZbxQ":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":28,"gutenbergTranslators":29,"gutenbergDownloadCount":31,"aiDescription":32,"preamble":33,"content":34},3408,"Hekuban tyttäret","Viebig, Clara",1860,1952,"3408-viebig-clara-hekuban-tyttaret","3408__Viebig_Clara__Hekuban_tyttäret","Romaani","romaani",[],[15],"saksalainen","fi",1917,1919,66271,407365,false,57557,[24],"German fiction -- Translations into Finnish",[26,27],"German Literature","Novels","\"Hekuban tyttäret: Romaani\" by Clara Viebig is a novel written in the early 20th century. The story appears to delve into the emotional and psychological impacts of war on families, particularly focusing on the experiences of women as they wait for news of their loved ones serving in the military. The main character, Mrs. Bertholdi, reflects on the absence of her sons due to the war, entwining her thoughts with the nature of motherhood and loss, casting a poignant light on the personal tragedies wrought by conflict.  The opening of the novel presents Mrs. Bertholdi as she navigates the silence and emptiness of her home in the aftermath of her sons’ departure to war. She is engulfed by worry and a sense of loss, reminiscing about the past when her home was alive with youthful energy. The narrative introduces her deep concerns about her sons’ safety, particularly her youngest son, Heinz, who is gearing up to fulfill his military duty. As she awaits letters from them, the emotional strain of constant waiting becomes palpable, illustrating a mother’s anxiety and helplessness amid the chaos of war. The presence of another mother, Mrs. Krüger, seeking news about her own son, adds a layer of interconnectedness and shared grief among mothers waiting for their sons to return. (This is an automatically generated summary.)",[30],"Walldén, Hilja",249,"Saksalainen romaani kuvaa naisten ja äitien elämää kotirintamalla ensimmäisen maailmansodan aikana. Teos käsittelee odotusta, pelkoa ja menetyksiä, kun perheiden miehet ja pojat ovat rintamalla ja arki muuttuu selviytymistaisteluksi.","Clara Viebigin 'Hekuban tyttäret' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3408.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme\naseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","HEKUBAN TYTTÄRET\n\nRomaani\n\n\nKirj.\n\nCLARA VIEBIG\n\n\nTekijän luvalla suomentanut\n\nHilja Walldén\n\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström Oy,\n1919.\n\n\n\n\n\n\nI.\n\n\nRouva Bertholdi istui suorana vuoteessaan. Hän kuunteli. Ei kuulunut\nmitään. Kuinka toista olikaan ollut ennen! Silloin pojat jo aamulla\nolivat täyttäneet talon touhullaan, niin runsaalla raikkaalla\nelämällä. Nyt oli hiljaista. He olivat poissa. Että Heinz meni, oli\npäivän selvää, hänen olisi muutenkin pitänyt lähteä suorittamaan\nsotapalvelustaan. Ja hän oli aina halunnut upseeriksi -- miksipä\nmuuksikaan? Erityisiä taipumuksia ei hänellä ollut, opiskeluun\nei mitään halua; mutta rohkeutta, pontevuutta, ruumiin notkeutta\nhänellä oli, hyvä ryhti ja kauniit kasvot. Kun hän ensi kerran tuli\nsunnuntaiksi kotiin Spandausta -- tykistön lipunkantajana -- oli\njotakin, ylpeyden tapaista hiipinyt äidin sydämeen. Jos kaikki olivat\nHeinzin kaltaisia ja niin helposti mukaantuivat sotapalveluksen\nrasituksiin, niin ei Saksalla ollut hätäpäivää.\n\nVaistomaisesti kohosi rouva vielä pystympään; hän käänsi päänsä\nvuoteensa vieressä olevaan yöpöytään päin, jolla, yhteisten kehysten\nkeskellä, hänen molempien poikiensa kuvat olivat. Hänen miehensä oli\nvähää ennen heidän lähtöään lähettänyt kumpaisenkin valokuvaajaan,\nja sitten jouluna, ensimäisenä joulujuhlana, jonka he viettivät\nilman lapsia, äiti oli saanut tuon odottamattoman lahjan. Isä oli\ntarkoittanut hyvää, hän luuli ilahduttavansa häntä, mutta hänen oli\ntäytynyt itkeä, itkeä niin kovin, että hänen miehensä ensin oli ollut\nhuolissaan ja sitten suuttunut: olihan se päivänselvää, että pojat\nolivat sodassa, terveet, voimakkaat miehet! Jos kaikki äidit olisivat\nnyt tahtoneet pitää poikansa kotona, kuinka silloin olisi käynyt? Ja\nolivathan pojat vielä elossa ja ehein nahoin.\n\nNiin kyllä, Jumalan kiitos, mutta, mutta -- hän ei ollut enää itsekään\noikein tietänyt, mitä tahtoi sanoa. Voi, että hänen nuorimpansakin\noli mennyt! Vasta kahdeksantoista vuotias hän oli; ei hänen olisi\ntarvinnut. Mutta yleinen huumaus oli hänetkin vallannut. Tuli koulusta,\npaiskasi kirjat menemään, niin että irtaantuneet lehdet lentelivät --\ntaas oli muuan opettaja sanonut: \"Kuinka, Bertholdi, te olette vielä\ntäällä? Olettehan te iso ja vahva.\" Niitä koulumestareita, voi niitä\nkoulumestareita! Turhaan äiti oli varoittanut, turhaan pyytänyt: \"Älä\nmene! Sinä olet vielä liian nuori, et kestä sodan rasituksia.\" Eiväthän\nhe olleet kukaan oikein järjissään, eivät pojat, eivät opettajat,\neivätkä isät -- eivät ketkään. Äidit vain näkivät, kuinka todella oli\nlaita ja kuinka kävisi, ja oli käynyt.\n\nHiukan viluissaan Hedwig Bertholdi veti peitteen ylemmäksi. Hänen\nhartiansa lysähtivät kokoon, kuin lyijypaino laskeutui hänen niskaansa.\nSodan koura se kouristi.\n\nVäärät profeetat olivat silloin luvanneet: kun ensi lumi peittää\nmaan, soittavat kellot rauhaa. Enemmän oli siitä retkestä tullut\nkuin vain lyhyt kulku läpi vihollisinaan, rohkea rynnistys, nopea\nvoitto. Lumi oli peittänyt maan ja sulanut, vihannuus oli puhjennut ja\nkuihtunut -- kevät, kesä, syksy oli kulunut -- päivä päivältä, viikko\nviikolta, kuukausi kuukaudelta. Ja taas oli tullut talvi, kevät ja\nkesä. Vain luonto oli muuttanut pukuaan, muuttumatonna oli yhä sota.\nLaajana, suurena, järkähtämättömänä; nyt sen kauheus jo melkein tuntui\nasiaankuuluvalta. Veren lemua oli kaikkialla.\n\nRouvaa pöyristytti. Hänen hienot nenänpielensä värähtelivät. Avoimesta\nparvekkeen ovesta tulvi sisään lehmusten tuoksua. Hän ei tuntenut sitä.\nVetäen polvensa koukkuun nojasi hän kyynärpäillään niitä vastaan ja\nkätki kasvonsa käsiinsä.\n\nPerhonen pyrähti sisään pikaiselle vierailulle, siitepölyn peittämä\nmehiläinen eksyi huoneeseen ja surisi siinä ympäriinsä. Isossa\nlehmuksessa, joka leveäoksaisena siimesti kadunpuoleista puutarhaa,\najeli viserrellen toisiaan pari peipposta. Toisella puolella\nhuvilakatua kuhersivat metsäkyyhkyset vanhassa puistossa.\n\nKuinka yksin hän oli! Huoahtaen veti rouva pois kätensä kasvoiltansa\nja pyyhkäisi taaksepäin hiuksiaan, jotka olivat palmikoiksi punottuina\nkuin nuorella tytöllä. Hänen päätänsä pakotti, hän oli nukkunut\nhuonosti, eikä hänellä ollut ensinkään halua nousta vuoteesta.\nPalvelijattarethan pitivät kaikesta huolen, ja nythän olikin aivan\nyhdentekevää, mitä tuli pöydälle ja korjattiinko ruoka tuntia ennemmin\ntai myöhemmin.\n\n_Koskahan_ he palasivat?! Levottomana, kuin jotain etsien käänteli\nrouva Bertholdi päätään. Hyvä Jumala, kuinka kauan hänen vielä piti\nodottaa? Nyt oli hän odottanut jo kokonaisen vuoden. Odottaa, aina\nvain odottaa. Joka päivä piti odottaa kirjeenkantajaa: toikohan\nhän kirjeen Heinziltä? Kirjeen Rudolfilta? Paperilappupahaisen,\nlyijykynällä kirjoitetun, epäselväksi hankaantuneen, jota tuskin\nsaattoi lukea. Ja jota kuitenkin luettiin yhä uudestaan ja uudestaan,\npantiin pois, otettiin taas esille, jonka jokaista sanaa tavailtiin,\naprikoitiin, mietittiin, käänneltiin ja väänneltiin kuin kirjanoppineet\nhieroglyfejä. Tämä vitkallinen sanojen selvitteleminen oli niin peräti\ntuskallista sydämelle, joka kiiti silmän edellä. Ja jollei tullut\ntuollaista kirjelippua? Silloin kävivät minuutit tunneiksi, tunnit\npäiviksi, päivät viikoiksi -- ei, vuosiksi.\n\nKuin torjuen ojensi Hedwig Bertholdi molemmat kätensä eteensä. Yöpaidan\nväljät hihat valahtivat hänen hennoilta ranteiltaan. Itselleen\nsäälivästi hymähtäen, katsoi rouva käsivarsiaan: olivatpa ne ohenneet.\nTaivaan tähden, ei vain enää tuota kamalaa odotusta, kuin äskettäin!\nSilloin eivät he kumpainenkaan olleet kirjoittaneet, melkein kolmeen\nviikkoon ei ollut kummaltakaan tullut mitään tietoja; ei Heinziltä\nArgonnien seudulta, eikä Rudolfilta, joka taisteli idässä. Hän oli\nollut silloin aivan menehtyä, ei syönyt, ei nukkunut, vaatteet\nriippuivat hänen päällään. Turhaan oli hänen miehensä koettanut häntä\nrauhoittaa: \"Kirjeet takavarikoidaan. Eiväthän muutkaan saa tietoja.\"\nMitä hän muista välitti? Hänen miehensä puhui aina jonkinlaisella\nihailulla heidän naapuristaan, Krügerin leskestä; mutta rouva Krügerhän\noli talonpoikaissukua ja niin paljon vankempi.\n\nRouva Krügerin puutarha kosketti takaapäin Bertholdien maatilaan. Se\noli vielä tykkänään maalaispuutarha, peruna- ja vihannesviljelyksessä,\nvanhaa perua vieruskaupungin kylä-ajalta. Mies oli jo kauan ollut\nkuollut. Rouva Krügerin ainoa poika Gustav oli sodassa. Hänen\nrykmenttinsä oli ollut mukana Dixmuidenissä -- pelkkiä nuoria\nmiehiä, jotka eivät vielä tietäneet, mitä sota oli, -- mitä taistelu\noli. He olivat rientäneet eteenpäin kuin lampaat, jotka juoksevat\ntuleen, aavistamatta, että se korventaa heidät. Moni oli heistä\njäänyt tantereelle. Rouva Krüger oli uutterasti tutkinut luetteloja\nkaatuneista, hänen poikansa nimeä ei ollut niissä. Siksi hän eli\nhyvässä toivossa.\n\nKolme neljännesvuotta oli jo kulunut Dixmuidenin taistelusta. Rouva\nBertholdi kohotti kulmakarvojaan: kuinka saattoi sentään olla\nlevollinen? Kun hän ajatteli, että hänen pitäisi odottaa niin kauan\nkuin rouva Krügerin! Ei mitään tietoja, aina vain odottaa, odottaa,\nkunnes --\n\nHän säpsähti. Kuului kolkutusta. Pelästyneenä katsoi hän ovelle.\n\nPalvelustyttö siellä oli. \"Armollinen rouva\", sanoi nuori,\nsirkeäsilmäinen tyttö ja hymyili, \"minä tulin vain kysymään, haluaako\narmollinen rouva mitään. Herra käski tulla katsomaan, kun kello tulee\nkymmenen. Herra ei tahtonut häiritä, armollinen rouva nukkui vielä.\"\n\n\"En minä nukkunut.\" Rouva sanoi sen oikein loukkaantuneena: kuinka\nsaattoi hänen miehensä luulla, että hän nukkui? Silmiään hän vain oli\npitänyt suljettuina, kun hänen miehensä vielä kerran kurkisti hänen\nhuoneeseensa.\n\n\"Herra käski sanomaan terveisiä\", sanoi taas tyttö. \"Hän lähti\nkaupunkiin. Tuli kirje tänä aamuna.\" Tyttö kävi hyvin tärkeän\nnäköiseksi. \"'Sota-asioita' seisoi siinä.\"\n\n\"Sota-asioita?\" Rouva säpsähti.\n\nTyttö katsoi häntä säälivästi. \"Armollinen rouva pelästyy heti niin\nkovin. Ei se mitään pahaa ollut. Herra oli oikein hyvillään, kun lähti.\"\n\nVai hyvillään -- hän saattoi olla hyvillään?! Hiukan katkera piirre\ntuli rouvan kapeisiin kasvoihin.\n\n\"Toisinko nyt aamiaisen?\"\n\n\"Ei, kiitos, Emilia. Ei minun ole nälkä\".\n\nTyttö vitkasteli vielä. \"Armollinen rouva, ja sitten on Krügerin rouva\nalhaalla. Hän olisi kovin halukas tapaamaan herraa. Me olemme kaikki\nvallan kiihdyksissä. _Hän_ se on meidänkin mielestämme!\"\n\n\"Kuka sitten?\" Rouva Bertholdi tuskin käänsi päätään; olihan hänelle\nkaikki niin yhdentekevää, kiusoitti vain, että häntä häirittiin.\n\n\"No, Krügerin Gustav. Krügerin rouva kun ei ole niin pitkään aikaan\nkuullut mitään pojastansa. Nyt hänellä on kuva mukanansa, kuva vangiksi\njoutuneista. Niiden joukossa on hänen Gustavinsakin. Hän tahtoisi\nmielellään vähän näyttää sitä kuvaa armolliselle rouvallekin.\"\n\nGustav Krüger -- oliko se mahdollista? Nyt ei Hedwig sentään ollut\nniin aivan välinpitämätön enää. Hän nousi vuoteesta ja heitti yllensä\naamupuvun. \"Antaa rouva Krügerin tulla tänne.\" -- -- --\n\nKrügerin leski seisoi makuuhuoneen kynnyksellä. Hänen paksuksi paisunut\nvartalonsa ja kokonaan harmaantuneet hiuksensa tekivät hänet vanhemman\nnäköiseksi kuin hän todella oli. Hänestä ei huomannut, että hän oli\nkiihdyksissä. Hänen matala äänensä kaikui levollisena: \"Tunsittehan\ntekin hänet, rouva Bertholdi, jo silloin kun hän vielä oli poika;\nhänhän on jokseenkin samanikäinen kuin teidän Heinzinnekin. Katsokaapas\nnyt, eikös seisokin hän tuossa?\" Nopeasti tuli hän lähemmäksi ja piti\nlehteä, joka siihen saakka oli ollut piilossa hänen hameensa poimuissa,\naivan rouva Bertholdin kasvojen edessä.\n\nSe oli kuvallinen sanomalehti: \"Saksalaisia vankeja Korsikassa\"\n(englantilaisten ottaman kuvan mukaan).\n\n\"Tuossa hän on! Tuossa, tuossa!\" Krügerin rouva osoitteli sormellaan\nmuuatta vankia. Tuon sormen vapisemisesta kuitenkin huomasi, että\nhän oli kiihdyksissä. \"Ja niin näköisensä! Niin seisoi hän aina: pää\nriipuksissa ja selkä hiukan kumarassa. Minä sanoin hänelle aina:\nseisohan suorempana.\" Matala ääni hiljeni: \"Ja vaikkapa hän onkin nyt\nvankina, niin tuleehan hän kerran takaisin sentään!\"\n\nHedwig Bertholdi joutui hämilleen. Hän oli turhaan koettanut tuntea\ntuota vankia Gustav Krügeriksi. Ryhdissä saattoi olla jotakin\nsamanlaista. Mutta siinä olikin kaikki. Kaikkien kasvot olivat\nepäselvät, vaaleampia täpliä vain; yhdennäköisiä ne olivat kaikki\ntyyni. Hän vaikeni.\n\nRouva Krügerin katse kohosi nyt lehdestä ja kaivautui hänen\nkasvoihinsa. \"Eikös olekin se Gustav teidän mielestänne?\"\n\n\"Voisihan se olla mahdollista -- onhan se mahdollista\", korjasi Hedwig\nkiireesti. Hän tapaili sanoja. \"Tuollaisesta kuvasta on vaikea varmasti\ntuntea ketään. Enkä minä tunnekaan teidän poikaanne niin hyvin kuin te\nhänet tunnette.\"\n\n\"Minä olenkin hänen äitinsä\", tokaisi rouva Krüger. Ja ikäänkuin vielä\nenemmän varmistuakseen, piteli hän kuvaa aivan silmiensä edessä ja meni\nsitten ikkunan ääreen aivan kuin ei huoneessa olisi vielä ollut kyllin\nvaloisaa.\n\nKesäinen päivänpaiste tulvi sisään ja kietoi tuon tummapukuisen olennon\nkultaiseen välkkeeseensä. Niin seisoi hän hievahtamatta pari minuuttia\nkeskellä kirkkainta valoa ja tuijotti kuvalehteen.\n\nHedwig veti tiukemmin aamupukuaan ympärilleen, hän tunsi yhtäkkiä\nvilunväreitä, vaikka olikin kuuma: rouva Krüger erehtyi -- erehtyi\nvarmasti -- mutta kuka rohkenisi sitä hänelle sanoa?\n\n\"Vai sitä mieltä te olette, ettei se ole Gustav?\" sanoi äkkiä Krügerin\nleski ja astui pois ikkunan luota. Nyt seisoi hän varjossa mustassa\npuvussaan, kasvot kalpeina. Hänen äänensä oli soinnuton.\n\nHedwig kielteli: \"En suinkaan -- minä tarkoitin vain -- minä ajattelin\n-- tehän sen tietysti itse parhaiten tiedätte.\"\n\n\"Minä tiedänkin sen.\" Hänen äänensä soi taas lujana. \"Se on minun\npoikani. Minun hyvä kunnon poikani!\" Hän likisti sanomalehteä rintaansa\nvastaan. \"Äiti ei erehdy. Ei!\" Hän hymyili tyyntyneenä, varmentuneena.\nTuo hymy kaunisti hänen leveitä, jokapäiväisiä kasvojaan.\n\nHedwig ei uskaltanut vastata mitään -- ehkäpä hän ei erehtynytkään.\nÄidithän tuntevat lapsensa vaikka kuinka pitkän ajan perästä ja missä\ntahansa. Hän ojensi toiselle kätensä. \"Iloitkaa sitten, rouva Krüger.\nMutta miksei teidän Gustavinne ole niin pitkään aikaan antanut tietoja\nitsestänsä? Onhan hän siinä tehnyt hyvin väärin.\"\n\n\"Väärin -- väärin?!\", muori mumisi harmissaan. \"Väärinpä tietenkin.\nMutta kukas sen on sanonut, että hän yksin on tehnyt väärin. Minä olen\nmyöskin tehnyt väärin.\" Hän astui lähemmäksi. \"Ehkäpä sanoisin teille,\nrouva Bertholdi, miksei poika niin pitkään aikaan ole kirjoittanut.\nSe -- se on minun syyni. Gustavilla nähkääs oli täällä eräs. Ja kun\nhän toistamiseen kävi lomalla kotona, tahtoi hän 'sotavihityttää'\nitsensä tyttöön. Tyttö oli pikkusiin päin. Minä en suostunut. 'Mistäs\ntiedät, onko lapsi sinun', minä sanoin. Kyllähän se tyttö muuten oli\naivan siisti ihminen -- ja ahkera se oli -- mutta eihän sitä nyt\nsentään salli, että nuori mies, joka on varakaskin, ottaa niskoilleen\nsellaisen, jolla ei ole mitään ja joka ei ole mitään, kyllähän te sen\nymmärrätte, rouva Bertholdi. Eikä se ollut mikään niin kovin kauniskaan\nja vanhempi kuin Gustav. En minä ymmärrä sitä Gustavia\" -- hän korjasi\njoutuisasti -- \"en minä ymmärtänyt häntä. Hän kun oli aina niin siivo.\nKoko loma-ajan me sen asian takia kinasimme. Ei se ollut juuri hauskaa.\nViimein sain hänet taivutetuksi. Mutta ei hän hyvillään siitä ollut.\nAamulla, lähtiessään, ei minulle edes kättä antanut. Ja sen takia hän\nei ole kirjoittanut -- ei kellekään.\" Muori huokaisi syvään: \"Jumalalle\nolkoon kiitos, että hän elää! Ettei hän iäksi lähtenyt minun luotani\nvihoissansa.\" Hänen kätensä menivät ristiin kuin rukoukseen: \"Jumalalle\nolkoon kiitos!\"\n\n\"Mutta, rouva Krüger, ettekö te sitten ole hänelle ollenkaan\nkirjoittanut?\"\n\n\"Johan nyt!\" Muori heitti niskojaan. \"Kun _hän_ kerta ei kirjoita!\nMutta nyt minä otan ja kirjoitan hänelle, sen teen. Varmaankin herra\nBertholdi on niin hyvä ja sanoo minulle, kuinka pitää kirjoittaa.\nKorsika -- Korsikassa -- voi hyvä Jumala, se mahtaa olla kaukana? Minun\nhyvä, kunnon poikani!\" Hänen kasvonsa vavahtelivat kuin olisi itku\nollut tulossa; mutta kyyneleitä ei näkynyt. \"Kun epäsovussa erotaan,\nniin silloin tämä odottaminen on kahta kamalampaa. Se on vissi, se!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nVerkalleen astui Krügerin muori Bertholdin huvilasta katua alaspäin.\nAurinko oli korkealla, kuumuus herpaisi. Hän kulkea laahusti hiljalleen\nkatveen puolella. Ja hänen kun oikeastaan olisi pitänyt astua kuin\nnuori neitokainen, juosta, lentää -- sillä hänen Gustavinsa oli elossa!\nVaikea matka oli hänellä vielä edessään. Se hänen täytyi tehdä.\nPuhellessa rouva Bertholdin kanssa oli yhtäkkiä kivahtanut hänen\nmieleensä: hänen oli mentävä tytön luokse. Käväistä täytyi hänen sen\nluona, katsastaa, kuinka siellä jaksettiin, jotta voisi kirjoittaa\nsiitä pojallensa. Ja mieluummin hän kävi siellä heti, nyt paikalla. --\n\nPitkä oli matka sinne tältä kulmalta. Ennen oli tyttö asunut vallan\nlikitienoilla, lähellä vanhaa hautuumaata, sen takana, kukka- ja\nseppelesitomossa. Siellä Gustavkin oli häneen tutustunut. Sitten hän\noli muuttanut. Nyt kuului hän asuvan aivan vastakkaisella suunnalla,\nulkolaidassa, siellä, missä huvilat loppuvat ja työväen asunnot seista\ntörröttävät toinen toisensa näköisinä kedoilla, jotka eivät enää olleet\npeltoja, mutta eivät vielä puutarhojakaan. Rouva Krügerilla ei ollut\nkoskaan ollut tänne mitään asiaa, mutta nyt hän kulki hakien talosta\ntaloon. Hänen oli hiki, hän jo onnahteli. Hänen jalkojansa särki.\nTämä kävely keskipäivän paahteessa näännytti häntä. Täällä ei ollut\nvähintäkään varjoa, pikku puut, joita oli istutettu kadun vierille,\nolivat vielä nuoria ja matalia. Ei olisi hän koskaan muulloin tähän\naikaan päivästä lähtenyt varjoisasta puutarhastaan ja viileästä\nhuoneestaan, jossa pöytä jo oli katettuna ja mukava, leveä sohva kutsui\nuinahtamaan päivällisuneen. Ei se olisi pälkähtänyt hänen päähänsäkään.\nMutta nyt ei muu auttanut, hänen täytyi korjata, mitä oli laiminlyönyt;\nhän tahtoi hyvittää. Jos hän voisi kirjoittaa Gustaville, että hän oli\nkäynyt Gertrudin luona, oli ollut ystävällinen tyttöä kohtaan, että\nhän oli nähnyt lapsen -- Gustavin lapsen -- silloin hänen poikansa\nolisi iloissaan. Hän saisi pojaltaan kirjeen, sovinnollisen kirjeen, ja\nsilloin hän, silloin hän -- niin mitä hän silloin tekisi? Sitä hän ei\nvielä itsekään tiennyt. Mutta sittenpä saisi nähdä.\n\nPäättäväisesti, voittaen väsymyksensä, haki hän edelleen. Mutta\ntyttöä ei löytynyt. Eiköhän hän enää asunut täälläkään? Jo loppuivat\nasumukset. Viimein kuuli hän kirjeenkantajalta, joka tuli tietä\npitkin: \"Hieselhahn -- neiti Hieselhahn --? Ahaa, se, jolla on lapsi?\nSe asuu vielä etempänä, pienessä talossa, tuolla perunamaan laidassa,\nratatyömies Dombrowskin luona.\"\n\nRouva Krüger työnsi auki lahonneen säleportin ja astui aidattuun\npihaan. Yksinkertaiselta täällä hyvin näytti, melkeinpä kurjalta.\nMuutamia peltokalupahaisia oli huiskin haiskin; käsikärryt, lapio,\nluuta, pari rikkinäistä koppaa. Surkeasti naukuva kissa hiiviskeli\naukijääneen lautavajan ympärillä, ja sen ovessa roikkui kulunut miehen\nnuttu, josta tuulet ja tuiskut olivat tehneet linnunpelättimen, ja\nvanha huopahattu, josta enää oli lieri jäljellä. Tuo rikkiliehunut\nnuttu, lävellinen hattu, tyhjä vaja teki apean ja hylätyn vaikutuksen,\nvaikka aurinko kirkkaasti paistoi. Rouva Krügerin mieltä ahdisti: vai\n_tämän_ näköistä täällä oli! Vain kaakattava hanhi, joka nyt vaapersi\nesiin, ja sulkasatoinen kana, joka kaaputti hiekassa, häntä tyynnytti;\nolihan täällä siis jotain luottamustakin herättävää.\n\nNais-ihminen, jonka hihat olivat korkealle käärityt ja jalat\npuutohveleissa, seisoi pesusoikon ääressä tuvanoven edustalla ja\nhuuhtoi lapsenvaatteita. Hänen täytyi kumartua syvään, hikihelmiä\ntipahteli pesuastiaan, mutta hänen kätensä liikkuivat vikkelästi. Ja\nahkera hän oli.\n\nSe oli Hieselhahnin tyttö! Rouva Krüger tunsi hänet heti, vaikka oli\nhänet vain pari kertaa vilaukselta nähnyt. Muori jäi seisomaan aivan\nhiljaa ja katsoi ahertajaa. Olipa siinä viheliäisiä pikku paitoja,\njo ohueksi kuluneesta, vanhasta vaatteesta kokoonkyhättyjä, pari\npikkaraista kolttua ja kapalovöitä!\n\nRouva Krüger pyyhki hikeä otsaltaan: olipa tänään sietämättömän kuuma!\nJa kotona hänellä oli vielä niin paljon hyviä lapsenkapineita.\n\nMatalasta alakerran akkunasta kuului nyt vahva lapsen ääni, äänekästä,\nrajua parkunaa.\n\n\"Odota, odota sinä vaan!\" Pesijä nosti päätään, silloin kohtasi hänen\nsilmänsä Krügerin muorin katseen, joka häntä kiinteästi tarkasti.\nTyttö hätkähti; hän näytti miettivän hetkisen, sitten lehahtivat hänen\nkasvonsa äkkiä punaisiksi. Jotakin vihamielistä tuli hänen ilmeeseensä.\n\"Mitä haluatte?\"\n\nRouva Krüger käsitti kohta: se tunsi minut ja vihainenkin se on\nvielä minulle. Eikö ollutkin vihaa tytön silmissä -- kuin uhmaa --\nvai torjuiko hänen katseensa vaan luotaan? Mutta eihän tässä mikään\nauttanut, nyt hänen täytyi hyvittää, hän tuli Gustavin tähden, niin\njuuri, Gustavin tähden, ja -- ja --\n\nLapsi kirkui yhä kiivaammin, ja kesken kirkunaa sanoi Krügerin muori\naivan tyynesti, vaikka hänen sydämensä tykytti kaiken aikaa: \"Pikku\npoikako se huutaa? Onpa sillä hyvät keuhkot. Poikahan se on, vai\nkuinka?\"\n\n\"Niin on\", sanoi nuori äiti yksikantaan ja kääntyi poispäin, mennäkseen\nsisään.\n\nSilloin teki vanha äiti lujan päätöksen: ei hän saanut välittää toisen\ntylyydestä, hänen täytyi sanoa tytölle, mitä hänellä oli sanottavana,\ntytön täytyi kuulla. Ja hän harppasi hänen luoksensa ja tarttui häntä\nranteeseen: \"Kuulkaas, tiedättekö mitä? Gustav elää!\"\n\n\"Mitä se minua liikuttaa?\" Tyttö koetti tekeytyä välinpitämättömäksi,\nmutta hän tuli kumminkin kalmankalpeaksi. Hän ei pyrkinyt enää pois,\nhän jäi seisomaan. Silmät selko selällään, melkein tuskaisina tuijotti\nhän Gustavin äitiin: miksi, miksi hän tuli ja sanoi hänelle, hänelle\nsitä? Tahtoiko eukko taas häntä loukata, taas pahoittaa hänen mieltään\nniinkuin silloin? Voi, tiesihän hän sen hyvin, eukko ei voinut häntä\nsietää, hän oli estänyt Gustavin menettelemästä kunniallisesti häntä\nkohtaan. Ei Gustav itsestään olisi ikinä sanonut: \"Lapsi ei ole minun.\"\nTiesihän Gustav, ettei hän ollut katsonutkaan kehenkään, siitä alkaen\nkun he olivat ruvenneet seurustelemaan keskenänsä, ettei hän edes\npäätään ollut kääntänyt kenenkään toisen puoleen. Mitä hänen äitinsä\ntuli nyt ja sanoi: 'Gustav elää!' Hänelle Gustav oli kuollut, kuollut,\nvaikkapa häneltä olisi tietojakin tullut.\n\nGertrud Hieselhahn puri lujasti hampaansa yhteen. Itku nousi hänen\nkurkkuunsa, mutta hän pakotti sen alas. Mitä, vai vielä itkeä? Eikö\nhän ollut jo kylliksi itkenyt, kun Gustav hänet jätti? Ja kylliksi\nsalaa itkenyt, kun hän muilta kuuli, että Gustav Krügeriä kaivattiin\nDixmuidenin taistelun jälkeen, ettei hänen äitinsä ollut saanut\nmitään tietoja häneltä. No, ei suinkaan hän nyt vain aikonut itkeä\nilosta, koska Gustav vielä oli elossa? Mitä se häntä liikutti? Olipa\nGustav elävä tai kuollut, hänelle se oli yhdentekevä. Tytön kasvot\nkivettyivät, hän pyrki erilleen, mutta eukon käsi piti häntä lujasti\nkiinni.\n\n\"Ettekö te sitten kuule, ettekö te sitten ymmärrä?! Gustav!\" Äidin käsi\npudisteli märkiä, veden kuluttamia sormia. \"Gustav on vielä elossa. Hän\nei ole kuollut. Hän on vain vankina. Ja minä voin hänelle kirjoittaa --\nminä kirjoitan vielä tänään -- sanonko teiltä terveisiä? Mitä -- mitäs\nte siitä sanotte?\"\n\nGertrudilta oli tahtomattaan päässyt ilon ja tuskan äännähdys. Nyt\nsanoi hän hitaasti, tarttuen vapaalla kädellään otsaansa ja sulkien\nsilmänsä, kuin pyörryttäisi häntä: \"Mistä te sen tiedätte?\"\n\n\"Mistäkö? Tässä, katsokaahan!\" Voitonriemuisena veti äiti lehden\ntaskustaan. Ja niinkuin hän aikaisemmin oli näyttänyt rouva\nBertholdille, näytti hän nyt sitä Gertrud Hieselhahnille, pitäen sitä\naivan hänen nenänsä edessä: \"Tunnetteko hänet, tunnetteko? Tuon tuossa,\njoka seisoo noin väärässä? Ainahan hänen olikin niskansa kumarassa. Ja\nlaihtunut hän on myös aikalailla. Ihmekös se, kun kerran on vankina.\nMutta hänen rakkaat kasvonsa ne siinä näkee sentään selvästi. Sitä\nGustavia!\"\n\nMuorin sormi, joka kaiken aikaa oli näppäillyt erästä nuorekkaan\nhoikkaa vankia, joka seisoi kuvassa murheellisena, pää kumarassa,\npyyhkäisi nyt kuin hyväillen paperia. \"Hän se on -- Gustav! Tunnetteko\nhänet?\"\n\n\"En minä tuota tunne.\" Gertrud pudisti vakavana päätänsä. \"Taidatte\nerehtyä!\"\n\n\"Minäkö erehtyisin?!\" Nyt rouva Krüger vallan remahti nauramaan. Ja\nsitten hän vilkaisi tyttöön paheksuvasti, melkein halveksivasti.\n\"Vaikka te ette häntä tuntisikaan, niin kyllä minä hänet tunnen.\"\nHän tunsi äkkiä intonsa laimenevan, tunsi itsensä loukatuksi, hänen\nhyväätarkoittavaa ystävällisyyttään torjuttiin pois. Hänen ilostaan\nmureni jotakin pois. Mitä se tuokin tyttö rakkaudeksi nimittää! Eihän\nse edes tuntenut sulhastaan! Mieluimmin olisi muori kääntynyt heti\novelle ja lähtenyt tiehensä -- mitä tuo tyttö tiesi, miltä hänestä\ntuntui -- mutta lapsen parkuna pidätti häntä. Pitihän hänen nyt sentään\nsaada nähdä sitä hiukan; herra ties oliko se ensinkään Gustavin\nnäköinenkään! Ruma epäluulo heräsi taas hänessä. Ei hän silloin ilman\nsyytä ollut poikaansa varoittanut, tämä Hieselhahnin tyttö kuului\nkerran aikaisemmin eläneen hiukan ylellisesti. Nyt ei kylläkään siltä\nnäyttänyt. Surkean näköinen hän oli, vallan kalpea. Olisi tarvinnut\nhyvää hoitoa. Ei ollut hauskaa siitä Gustaville kirjoittaa. \"Enkös\nsaisi nähdä vähän pikku poikaa,\" kysyi hän hiljaa.\n\nTyttö ei vastannut, hän kohautti olkapäitään. Mutta sitten hän\nkumminkin viittasi eukkoa astumaan sisään. Hän antoi eukon mennä\nedellänsä huoneeseen.\n\nTämä oli sangen vaatimattomasti sisustettu: sänky, pöytä, pari tuolia,\nkaappi, ompelukone ikkunan edessä ja sängyn vieressä vanhoissa\nlapsenvaunuissa pienokainen.\n\nSe oli lakannut huutamasta, ikäänkuin se olisi huomannut äidin olevan\ntulossa. Silmät katselivat suurina ja sinisinä pyöreästä pikku päästä.\nKrügerin muori oikein pelästyi: tytöllä oli ruskeat silmät, mutta nuo\nolivat Gustavin silmät, silmäänpistävän suuret tähdet, pitkien, tummien\nripsien reunustamat. Häntä oli usein puhuteltu Gustavin silmien vuoksi,\nennen vanhaan, kun hän vielä kantoi häntä sylissään Ja tällä lapsella\noli samat kauniit silmät, jotka Gustavilla oli ollut lapsena ja jotka\nhänellä vieläkin oli. Hän kumartui pikku vuoteen yli; hänen teki\nmielensä ottaa lapsi ja pitää sitä hiukan sylissään.\n\nMutta tyttö ennätti ennen häntä. Se työnsi vaunut jalallaan nurkkaan\nja sanoi tylysti: \"parkusuu!\" Sitten käänsi se taas punaisiksi käyneet\nkasvonsa epämieluisen vieraan puoleen: \"Mitä te oikeastaan haluatte?\"\n\nKrügerin muori vallan nolostui, tytön ääni oli niin torjuvan töykeä.\nMutta oikeassahan se oikeastaan oli: mitäpä syytä sillä olisi olla\nerikoisen ystävällinen ja kohtelias? \"Minä vain Gustavin tähden -- minä\ntahdoin -- minä ajattelin, että tekin olisitte iloissanne siitä, että\nhän vielä on elossa.\"\n\n\"Mistäs sen sitten niin varmaan tiedätte, että hän vielä on elossa?\nTuosta kuvastako?\" Tyttö sanoi jokaisen sanan hirvittävän selvästi. \"En\nminä vielä sitä usko. En usko sitä ollenkaan. En usko ylipäänsä enää\nmitään tässä maailmassa. Kun kerran on niin uskonut ja luottanut kuin\nminä, ja kuitenkin aivan hukkaan, niin silloin ei enää usko.\" Katkera\npiirre uurtautui hänen suunsa ympärille, hän pani kätensä ristiin\nrinnalleen ja katseli synkkänä eteensä.\n\nTyttö raukka! Gustavin äiti tunsi äkkiä syvää sääliä. Nyt tunsi hän\nkaikkea sitä, mitä hän ei ollut tuntenut silloin kun hän koetti saada\npoikansa luopumaan tytöstä. Hän kurotti kätensä. \"Neiti Hieselhahn,\"\nhän sanoi lepytellen, \"minä tulin suuressa ilossani. Viime vuoden\nlokakuusta asti minä olen odottanut tietoja pojastani, nyt viimeinkin\ntiedän, että hän vielä on elossa -- ja minä olen niin iloinen, niin\nkiitollinen, niin -- niin -\" hän pysähtyi hetkeksi puheessaan, mutta\nsitten hän suorastaan sysäsi suustaan seuraavat loppusanat: \"Minä\ntahdon ilahduttaa Gustavia. Ja kyllä hän siitä tuleekin iloiseksi:\ntulkaa minun luokseni, tänään, huomenna, koska vain tahdotte! Tulkaa\nhakemaan vähän Gustavin vanhoja lapsenvaatteita -- ja vielä vähän\nmuutakin. Kai minä nyt saan ottaa pojun syliini?\"\n\nVastausta odottamatta astui hän nopeasti vaunujen luo, otti sätkivän\nlapsen ja nosti sen molemmin käsin korkealle. Pienokainen kirkui.\n\n\"No, kas vaan sitä poikaa! Johan sinä olet iso mies. Säi, säi!\"\n\nNiin oli eukko ennen vanhaan leperrellyt omille lapsilleenkin, joista\nGustav vain enää oli elossa, -- toiset kaksi olivat kuolleet pieninä.\nKaikki se heräsi taas, verestyi hänen mielessään. \"Kuinka vanha se on\nnyt? Sellainen pulska poika!\" Hän oli ihastuksissaan.\n\n\"Vasta neljä kuukautta!\" Nyt oli hieman ylpeyttä nuoren äidin äänessä,\nse ei kuulunut enää niin jurolta. Tyttö tuli puheliaammaksi. \"Se oli\nheti alusta alkaen niin vankka. Kätilö sanoi: 'varmasti kahdeksan\nnaulaa.' Tämä hyvä ilma täällä maalla sen tekee; en minä paljon muuta\nvoi hänelle antaakaan.\" \"Itsekö imetätte?\"\n\n\"En voi. Minulla on toimeni. Se vaimo, jonka luona asun, pitää huolta\nlapsesta. Ihan sattumalta olen tänään kotona. Saan maitoa pojalle.\"\n\n\"Sen minä maksan,\" sanoi rouva Krüger nopeasti. Tämän hän nyt ainakin\nsaattoi tehdä; mielellään olisi hän tehnyt enemmänkin, paljon enemmän.\nHän ei vain tietänyt, kuinka asettaisi sanansa, ei tohtinut. Hän ei\noikein ymmärtänyt tuota Hieselhahnin tyttöä. Oliko se vihoissaan\nGustaville, vielä niin vihoissaan, ettei enää ollenkaan tahtonut\ntietää hänestä? Vai oliko tämä vain kiukkua häntä, hänen äitiään\nkohtaan? Vai oliko hän jo unohtanut Gustavin ja lakannut suremasta?\nHän oli niin kylmä, niin kummallisen välinpitämätön. Mutta oli miten\noli, hänen, äidin velvollisuus oli Gustavin vuoksi olla ystävällinen.\nJa hän pani lapsen nopeasti vaunuihin takaisin, peitti sen ja ojensi\ntytölle kätensä: \"No, ehkäpä nyt sitten taas lähden, neiti hyvä. Mutta\ntulettehan te pian meillä käymään? Se olisi minusta hyvin hauskaa!\"\nHän odotti vastausta. Sitä ei kuulunut. Hänen täytyi suoraan kysyä:\n\"Tulettehan te?\"\n\n\"En.\" Tytön ääni oli taas jääkylmä, niinkuin alussakin \"Meillä kahdella\nei ole mitään tekemistä keskenämme, jos Gustav jotakin tahtoo, niin\nvoihan hän tulla. Taikka kirjoittakoon minulle. Mutta hän ei tule enää.\nEikä hän voi kirjoittaakaan enää. Minä tiedän sen.\" Tyttö pani kuten\naikaisemminkin kätensä silmilleen, aivan kuin häntä pyörryttäisi. -- --.\n\nMitähän se Hieselhahnin tyttö oikein sillä tarkoitti? Äiti mietti\nsitä asiaa, tallustellessaan kesäkuumalla kotiinsa. Hänen jalkansa\npainoivat kuin lyijypunnukset, ja hänen mieltään kirveli kun se ihminen\noli antanut hänen lähteä niine hyvineen. Ja mitäs sekin merkitsi: hän\nei tule enää, eikä hän voi kirjoittaakaan enää --?! Luuliko hän ehkä,\nettei Gustav enää ollut elossa? Vai tarkoittiko hän sillä vain: hän\nei tule enää _minun_ luokseni? Niin, niin se oli, sitähän hän vain\ntarkoitti. Sillä olihan Gustav elossa, Jumalan kiitos! Eikä enää viivy\nkauan, vuoden oli jo sotaa kestänyt, pian tulee rauha ja tuo kaikille\nvangeille vapauden. Ja Gustavin kotiin! -- -- --\n\nGertrud Hieselhahn ei ollut saattanut ulos vierastansa, hänen jalkansa\nolivat kuin kasvaneet maahan kiinni. Hän seisoi paikallaan kuin\nlattiaan naulattuna. Hänen silmänsä tuijottivat hajamielisinä tyhjään\nilmaan. Oliko tuo eukko, Gustavin äiti, ihan hullu, kun saattoi luulla,\nettä se oli _hän_? Se mies siinä kuvassa, vanki, joka katseli maahan!\nSitä saattoikin uskoa vain sellainen, joka ei ollut Gustavia niin\nrakastanut, kuin hän, Gertrud, oli häntä rakastanut. Hän, joka vielä\nmuisti hänen kasvonsa -- hänen jokaisen piirteensä -- hänen otsansa,\nnenänsä, suunsa, hänen silmänsä niin ilmielävästi kuin olisi viimeksi\nnähnyt hänet eilen. Hän tiesi ihan tarkalleen: Gustav se ei ollut. Joku\nmuu se oli, vartaloltaan ja ryhdiltään ehkä hiukan Gustavin näköinen,\nmutta kasvot vallan vieraat. Sillä vaikka Gustav olikin menetellyt\nhalpamaisesti häntä kohtaan, vaikka hän satoja kertoja olikin tuntenut\nsyvää vihaa ajatellessaan sulhastansa, niin kyllä hän sentään hänet\ntuntisi, aina ja kaikkialla. Gustavin äiti erehtyi; mutta hän tuntisi\nhänet vielä monien, monien vuosien perästäkin, vanhana ja vapisevana\nmummonakin.\n\nGertrud Hieselhahn itki, hän itki katkeria petetyn kyyneleitä.\nHetkisen oli hän kuitenkin luullut, että Gustav vielä oli elossa, se\noli vavahduttanut häntä iloisena säikähdyksenä, joka teki hänet aivan\nvoimattomaksi. Nyt tuntui kahta raskaammalta. Nyt vasta hän tunsi, että\nhän yhä vielä rakasti häntä -- kaikesta huolimatta. Hän otti lapsen\nvaunuista ja suuteli sitä kiihkeästi, hänen kyyneleensä kastelivat\npikku pään aivan märäksi. Hän vaipui pienokainen sylissään lähimmälle\ntuolille.\n\nSellaisena tapasi hänet rouva Dombrowski tullessaan perunamaalta\nmolempine lapsineen, jotka salaa tyrkkivät toisiaan äidin selän takana.\nHän oli kuumissaan ja väsynyt. Siitä pitäen, kun hänen miehensä\noli lähtenyt sotaan, oli hänen täytynyt yksin pitää huolta pellon\nviljelyksestä; se oli tosin vain pieni pellonnurkka, se, minkä he\nomistivat, mutta se antoi kuitenkin työtä, etenkin kun hänellä oli\nvielä pesu- ja siivouspaikkoja.\n\n\"No, neiti, jokos ruoka on valmista? Eikö vielä? No mitä ihmettä!\"\nHän oli harmissaan, olihan neiti tänään luvannut pitää siitä huolta.\nPerunat olivat kyllä kuoritut, mutta ne eivät olleet vielä tulella.\n\"Vai sillä tavalla,\" tiuskaisi hän, \"meikäläiseltä sitä kyllä kaikkea\nvaaditaan, mutta siinä te istutte ja --.\" Hän vaikeni nähdessään\ntoisen kyyneleet. Nuoren tytön asennossa, kun tämä istui siinä aivan\nkokoon lyyhistyneenä, lasta rintaansa vasten pusertaen, oli jotakin,\njoka sai hänen heltymään. \"No, mikä teitä nyt vaivaa?\" Hän alkoi\nhyväntahtoisesti lohdutella: \"Herranen aika, älkää nyt suotta itkekö!\nAinako vain te surette sitä armahaistanne? Neiti kulta, olettepa te\ntyhmä! Kymmenen saatte vielä yhden sijasta. Hoetaan ja hoetaan, että\nmiehet nyt ovat vähissä -- mitä vielä! Kun ne nyt tulevat lomalle, ovat\nne ihan hulluja. Kuulkaa, neiti, minä voisin teille kertoa. Jos _minä_\nvain tahtoisin!\" Hän naurahti ja oikaisi jonkinlaisella mielihyvällä\nupeaa vartaloansa.\n\nLievää oudoksumista oli siinä katseessa, jonka Gertrud loi vaimoon;\nohhoo sen eukon puheita! Mutta oikeassa hän oli, mieletöntähän oli ja\ntyhmää itkeä vetistellä sitä yhtä, sitä ainoaa. Päättäväisesti nousi\nhän pystyyn ja kuivasi silmänsä ja lapsen märäksi itketyn pään. Lapsi\noli käynyt hiljaiseksi hänen povellaan ja nukahtanut. Varovaisesti\nlaski hän sen vaunuihin ja kielsi sitten lapsia, jotka taas olivat\nlivahtaneet ulos ja nyt pihalla ikkunan edessä rautalapio ja luuta\nojossa kuin aseistetut ainakin ryntäsivät toisiaan vastaan: \"Heretkää\njo siitä! Hyvä isä, kuoliaaksi vielä lyötte toisenne!\"\n\nEukko Dombrowski nauroi: \"Älkää niistä huoliko, neiti kulta. Eihän se\nmitään tee.\" Hän ei välittänyt vähääkään vesojensa vallattomuudesta.\n\nEnnen oli isä aina mennyt väliin. Silloin oli poika oikein siivo, eikä\ntyttökään lähimainkaan näin pahankurinen. Mutta nyt oli isä sodassa.\nEi opettajatarkaan enää saanut poikaa tottelemaan, vaikka hän piti\nhäntä istumassa vähintään neljä kertaa viikossa. Hän oli jo pari\nkertaa kutsunut äidin puheilleen: \"Kuulkaa, rouva Dombrowski, teidän\ntäytyy pitää huolta siitä, että Erich lukee läksynsä. Hän ei tee\nkoskaan mitään kotona. Ja hävyttömiä vastauksia hän antaa!\" Kalpean,\nrasittuneen opettajattaren kasvot vavahtelivat hermostuneesti. \"Ei\nkukaan ole niin pahantapainen kuin teidän poikanne, hän turmelee koko\nluokan. Ei sen nulikan kanssa enää jaksa otella!\"\n\n\"Mutta neiti kulta!\" Eukko Dombrowski pysyi aivan levollisena. \"Älkää\nhuoliko kiihtyä! Minkäs sille taitaa. Syyttäkää sotaa! Mitäs minä voin,\njollei se poika tahdo totella. Minä käyn työssä, työssä on käytävä,\nei sitä niillä parilla vaivaisella sota-apukolikolla toimeen tule. Ja\nse on sitten kurjaa, kun ei edes uskalla sanoa, että ansaitsee hiukan\nlisää -- mitä ne oikein ajattelevat! -- On se sentään väärin: ne\nnaiset, jotka käyvät työssä, saavat pelätä että heiltä napataan pois\navustus, toiset taas ovat rutilaiskoja ja ne -- no, mutta minä olen\nnyt semmoiseksi luotu, minä teen vallan halusta sitä työtä. Sitä kun\non siihen nuoresta asti oppinut: arkipäivinä työssä ja pyhäpäivinä --\nniin pyhäpäivinä --!\" Hän naurahti; mutta sitten hän huokasi: \"Niin\npyhäpäivinä, eihän sitä nyt ole silloinkaan mitään.\" Hänen silmänsä,\njotka kiiluivat kuin mustat marjat päivän paahtamissa kasvoissa,\nkävivät surullisiksi.\n\nEukko Dombrowski oli todellakin kaunis nainen, eikä hän niin vallan\nväärässä ollutkaan, vaikeata oli äitien, jotka kävivät työssä, samalla\nhuolellisesti valvoa lapsiansa. Opettajatar palasi asiaan. \"Niin, niin.\nMutta kumminkin te voisitte lähettää pojan siistinä kouluun. Minun\ntäytyy viedä hänet aina ensiksi vesijohdon ääreen.\"\n\n\"No, tiellä se silloin kumminkin taas likaa itsensä!\" Eukko vaan ei\nollut millänsäkään.\n\nEikä hän ollut millänsäkään nytkään, kun molemmat lapset taas parkuen\nryntäsivät sisään. Erich oli töytännyt Minnaa lapiolla nenään,\nniin että se vuoti aika tavalla verta ja oli itsekin kauhuissaan,\nnähdessään, mitä oli saanut aikaan. He parkuivat molemmat ja haukkuivat\naina välillä toisiaan. Gertrud oli säikähtäen juossut avuksi ja pesi\nverta pois tytön kasvoista.\n\nRouva Dombrowski virkkoi vaan: \"Maltahan Erich, kunhan minä kirjoitan\nisälle. Hän tulee ja ottaa sinut mukaansa ampumahautoihin. Siellä\nsyövät sinut rotat. Tai tulevat mustat ranskalaiset ja vievät sinut;\nne syövät kanssa lapsia.\" Häntä huvitti, kun poika silmät selällään\ntuijotti häneen.\n\n\"Syökö meidän isäkin lapsia?\" kysyi poika hitaasti.\n\n\"Ei, toki,\" sanoi äiti nauraen. \"Eihän isä ole musta. Mutta läimähyttää\nosaa hänkin, jos jokin vaan ei ole mieleen.\" Oli kuin kevyt varjo olisi\nvalahtanut hänen nauraville kasvoilleen.\n\nEhkä hän ajatteli, että mies kerran oli lyönyt häntä. Ja aivan turhan\ntähden. He olivat yhtenä pyhäiltana istuneet jossakin huvipaikassa,\nsiellä oli viereisen pöydän ääressä istunut muutamia miehiä, ja yksi;\nniistä, pulska poika, oli vaihtanut silmäyksiä hänen kanssaan. Siinä\nkaikki. Mutta hänen Stanislaunsa ei sietänyt sellaista. Mustasukkainen\noli, auta armias!\n\nMinka Dombrowski vaipui hetkiseksi mietteisiin: kuinkas se Stanislaus\ntaas sanoikaan, kun hänen täytyi lähteä? \"Minka, pidä mielessäs,\njollet sinä pysy uskollisena minulle!\" Vallan oli vapissut puhuessaan,\nmies parka. \"Minkä, pidä mielessäs, silloin --.\" Hän ei ollut antanut\nmiehensä puhua loppuun. Hän oli nopeasti pannut kätensä miehensä\nsilmien eteen, jotka olivat alkaneet levottomasti pyöriä, ja oli\nollut sitten niin hellä, niin tulinen, että he olivat eronneet mitä\nparhaimmassa sovussa.\n\nEikä asemalla hyvästeltäessä ollut kukaan niin kovin itkenyt kuin Minka\nDombrowski eikä kukaan niin kauaa viittoillut.\n\n\n\n\nII.\n\n\nKun naiset nyt tapasivat kadulla toisensa, seisoivat he vielä kauemmin\nyhdessä kuin entisinä aikoina. Iltaisin oli asemalla sotatiedonanto\njulki naulattuna, sinne kokoontuivat he ryhmiin. Vaimot puhuivat\nmiehistään, tytöt mielitietyistään; ei ollut siellä ketään, jolla ei\nolisi ollut joku sodassa. Mutta Gertrud Hieselhahn ei seisoskellut\nheidän joukossaan; hän tuli iltaisin Berlinistä, hän työskenteli\nsiellä eräässä suuressa liikkeessä -- pelkkiä sotatarpeita siellä\nvalmistettiin -- ja nyt oli niin paljon työtä, että he alkoivat jo\ntuntia aikaisemmin aamulla ja lopettivat illalla tuntia myöhemmin. Yhä\nuusia joukkoja kutsuttiin aseisiin, yhä uusia vaatetettiin, toisia\nlähti yhä rintamille.\n\nKohtapuoleen ei ole ainoatakaan miestä jäljellä, päätteli Minka\nDombrowski. Hän nouti usein iltaisin neidin asemalta; tavallansa\nystävällinen suhde oli muodostunut hänen ja hänen vuokralaisensa\nvälille. Hän ihaili neitiä, joka oli niin paljon hienompi kuin hän,\npukeutui paremmin, puhui paremmin, osasi paremmin käyttäytyä, ja\nGertrud taas piti mielessänsä, että eukko Dombrowski oli hetkeäkään\nempimättä ottanut luokseen hänet, yksinäisen naisen, joka odotti lasta,\njota ei kukaan mies omistanut. Eikä hän olisi saattanut niin paljon\nansaitakaan, jollei eukko Dombrowski tavan takaa olisi pujahtanut\ntyöstään kotiin pienokaista katsomaan, ottipa sen kauniina päivinä\nmukaansakin peltotilkullaan työskennellessään ja piti sitä vieressään\nvaunuissa.\n\nVäsyneenä palasi Gertrud tänään kotiin, väsyneempänä vielä kuin\nmuulloin. Kolmas luokka oli niin täynnä, hänen täytyi seista. Kuuma\noli vaunussa, ja he juttelivat kaikki niin paljon. Kun joku vain sanoi\nsanasen, niin heti oli yleinen keskustelu käynnissä. Jokaisella oli\ntäällä kohtalonsa, omia elämyksiään.\n\nNurkassa istui vanha vaimo, jonka poika ja pojanpoika olivat sodassa;\nhän itse ei puhunut mitään, mutta puheliaampi oli naapurin vaimo,\njoka oli lähtenyt hänen kanssaan Berliniin, kun mummo vielä kerran\nhalusi nähdä asemalla pojanpoikansa, jonka piti kulkea Berlinin kautta\nmatkalla Venäjälle. Ikävä kyllä eivät he olleet poikaa tavanneet,\nvaikka olivat odottaneet neljä tuntia Potsdamin ja sitten vielä neljä\ntuntia Schlesian asemalla.\n\n\"Ihan ollaan uuvuksissa, eikös ollakin?\" Hän sysäsi mummoa kylkeen.\n\nTämä nyökkäsi vain ja pyyhki hikeä otsaltansa. Hänen kuihtunut kätensä,\njoka piteli nenäliinaa, vapisi ja vaipui sitten hervottomana hänen\nhelmaansa.\n\nPuhelias vaimo kertoi juurtajaksain edelleen, kuinka kovasti isoäiti\noli iloinnut. \"Se on niin kovin kiintynyt siihen poikaan -- ei koko\nyönä saanut untakaan silmäänsä pelkästä mielenliikutuksesta. Jo tämä on\nsurullista. Odotettiin ja odotettiin, eikä nyt kumminkaan saanut nähdä\npoikaa. Seitsemänkymmentä on jo täyttänyt ja halvattu, ties tokko enää\nelääkään, kun poika palaa.\"\n\n\"Minunkin on keskimäinen poikani rintamalla,\" puuttui nyt eräs toinen\npuheeseen, surupukuinen säätyläisnainen; hänen silmistään näki, että\nhän oli paljon itkenyt. \"Vanhimman poikani minä jo olen kadottanut, hän\noli mukana sinä kovanonnenpäivänä Dixmuidenissa. Nyt kutsutaan kolmas\npoikani aseisiin. En enää muuta kuin istun ja odotan milloin taas\ntulee rintamalle lähettämäni kirje takaisin: 'Kaatunut'.\" Hän puhui\nepätoivoisen katkerasti.\n\nAika melu nousi: kuinka saattoikaan noin puhua?! Kaikki huutelivat\nhänelle.\n\nHalvattu mummokin avasi nyt suunsa. \"Odotetaan -- vielä hiukkasen,\"\nkangersi hän.\n\nNaapurin vaimo näpäytti kädellään otsaansa: \"Hän on jo vähän\nlapsellinen. Ja nyt vallan sekaisin tästä pitkästä odotuksesta.\"\n\n\"Niin odotan minäkin\", sanoi nuori vaimo, jolla oli pieni lapsi sylissä\nja edessään seisomassa toinen, joka painautui täpötäydessä vaunussa\npelokkaana hänen polviaan vastaan. \"Odotan tietoja mieheltäni. Lehdestä\nluin, että englantilaiset ovat Ypernin pohjoispuolella tunkeutuneet\njuoksuhautoihimme. Siellä juuri on mieheni. Kun ei hänelle vain olisi\nmitään tapahtunut! Öisin en silmää ummista. Alinomaa ajattelen: kuinka\non hänen laitansa? Kun nyt edes saisin tietoja!\" Näki, kuinka levoton\nhän oli, hänen vielä nuorekkaan pyöreillä kasvoillaan oli jännittynyt,\ntuskallinen ilme.\n\n\"Niin, odottaminen on kauheata\", sanoi joku. \"Kaikkein kauheinta.\"\n\nNiin, niin! He huokasivat kaikki.\n\nGertrudkin tunsi odottamisen ja sen tuskan. Hänkin oli odottanut,\nensin salaisen kärsimättömästi, että Gustav vielä tulisi lomalle ennen\nlähtöään, tekisi hänet vaimokseen ennen menoaan rintamalle. Hänen\ntoivova odotuksensa oli ollut turhaa. Gustav ei ollut kuullut hänen\npyyntöänsä. Ja sitten oli hän siitä huolimattakin taas odottanut:\nkorttia, kirjettä, jotakin elonmerkkiä häneltä -- _sekin_ odotus\noli ollut turhaa. Ei hän enää palannut, sanokoon hänen äitinsä mitä\nhyvänsä! Syvä huokaus, joka kuului voihkaukselta, pusertui hänen\nrinnastansa; kaikki katsoivat häneen.\n\n\"Ette kai jaksa seista enää?\" Nuori tyttö, joka siihen saakka oli\nnäköjään välinpitämättömänä istunut nurkassaan, nousi seisomaan ja\nantoi hänelle paikkansa.\n\nKiitollisena hymyili hän nuorelle tytölle, joka nyt seisoi hänen\nedessään. Kuinka laiha tyttö olikaan! Kevyen, valkoisen puseron alta\nkuulsivat ohuina käsivarret, ja kaula, joka kohosi pääntiestä, oli\nsamaten hyvin ohut. Ja silmät ylen suuret ja levällään. Hänkin varmaan\nodotti, sen näki hänestä. Tahtomattaan kysäisi Gertrud: \"Teiltäkin on\nkai joku sodassa?\"\n\nToinen nyökkäsi hätäisesti, tumma puna lehahti hänen näivetystautisen\nkalpealle iholleen. \"Sulhaseni!\"\n\nNyt kääntyivät häneen kaikkien katseet: raskasta on sen tytön olo,\njonka sulhanen on rintamalla! \"Missä hän sitten on?\"\n\nTyttö hymyili. \"Voi, aina siellä, missä tuimimmin taistellaan. Ensin\nWeichselillä, sitten kaukana Venäjällä -- ja sitten Ranskassa -- ja nyt\n-- nyt -- niin, nyt hän on Przemyslin edustalla.\"\n\nNo, se ei ollutkaan mitä tahansa! Yleinen mielenkiinto heräsi. Ensin\nVenäjällä, sitten Ranskassa ja nyt taas Galitsiassa! Jopa sitä miestä\nheiteltiin edestakaisin.\n\nSurupukuinen vallasnainenkin tiedusteli tarkemmin: \"Missä\njoukko-osastossa on teidän sulhasenne?\"\n\nMorsian ei näyttänyt kuulevan kysymystä. Eloisan vilkkaaseen tapaan,\njoka omituisesti erosi hänen aikaisemmasta välinpitämättömyydestään,\nkertoi hän nyt: \"Tiedättekö, sulhaseni on kerrassaan erinomainen.\nHänellä on rohkeutta. Mutta hänellä onkin ollut risti jo kauan aikaa.\nJa nyt aiotaan hänelle antaa ensi luokan risti.\"\n\nIhastus kuvastui kaikkien katseessa.\n\n\"Minun miehelläni on myös risti,\" sanoi hiljaa nuori rouva, joka piti\nlasta sylissään, \"mutta vain toisen luokan risti.\"\n\n\"Onko teidän sulhasenne sitten upseeri?\" kysyi surupukuinen nainen.\n\n\"Ei.\" Jonkinlaista epävarmuutta tuli tytön katseeseen. \"Hän on\nkorpraali.\"\n\nSilloinhan se oli kaksinkertainen kunnia: tavallinen sotamies ja ensi\nluokan risti! Ihastus nousi yhä.\n\nJa ikäänkuin tämän yleisen ihastuksen kantamana leimahteli morsiamen\ninto yhä korkeammalle, hänen mitätön vartalonsa näytti kasvavan,\nhänen laihat kasvonsa kävivät oikein kauniiksi. Hän oli niin ylpeä\nsulhasestaan, niin ylenpalttisen onnellinen kaikesta ajan ankeudesta\nhuolimatta.\n\n\"Ja millaisia kirjeitä hän kirjoittaa! Niin tavattoman\nmielenkiintoisia. Kun tulen sentraalista -- minä olen telefonityttö --\njaksan tuskin odottaa että pääsen niitä lukemaan!\"\n\n\"Kirjoittaako hän sitten niin usein?\"\n\n\"Kirjoittaa, hyvin usein!\"\n\n\"Kyllä teidän sitten kelpaa,\" huokasi nuori rouva, joka ikävöi tietoja\nmieheltään Ypernistä.\n\n\"Mutta minäkin kirjoitan hänelle joka päivä!\"\n\nHäntä miekkoista, joka saattoi niin tehdä! Gertrud tunsi kuin kateutta\nmielessään. Hän näki tuon mitättömän tytön silmistä pelkkää tyydytystä,\npelkkää mielihyvää. Tuo tyttö taisi olla ainoa koko vaunussa, ainoa\nkaikista näistä odottavista, jota ei odotus ollut masentanut, joka ei\nollut käynyt alakuloiseksi eikä katkeraksi.\n\nKun he astuivat ulos junasta, ojensi Gertrud hänelle kätensä. Nyt kun\ntyttö ei enää puhunut sulhasesta, oli hän taas kalpea, hiljainen ja\nmitättömän näköinen kuten aikaisemmin. \"Neiti, minä toivotan teille\nkaikkea hyvää. Te olette sangen onnellinen. Meikäläisen ei ole niin\nhyvin laita.\" Gertrudin silmät kostuivat, hän tunsi itsensä tuon\nonnellisen morsiamen rinnalla vielä hylätymmäksi kuin muulloin, ja\nkuitenkin tunsi hän vetovoimaa tyttöä kohtaan, aivan kuin tässäkin\nolisi kärsimyskumppani. Hän ilmoitti nimensä ja asuntonsa. \"Jollei\nsiitä ole teille vaivaa, neiti, niin käykäähän joskus minua katsomassa.\nMinä olen iltaisin kotona kello kahdeksasta asti ja sunnuntaisin koko\npäivän.\"\n\nToinen punastui kainosti, hymyili ja kuiskasi, nyt niin\nvaatimattomasti: \"Mielelläni!\" --\n\nDombrowskin eukko, joka oli Gertrudia vastassa, tunsi tytön ulkonäöltä.\n\"Vai sekö! Se on Dietrichin tytär sikarikaupasta; hän asuu siellä\näitinsä luona. Isä oli postissa, kuoli pari vuotta takaperin.\"\n\n\"Hänhän on kihloissa?\"\n\n\"Sitä en tiedä\", sanoi eukko Dombrowski. \"Saattaa olla. Vaikka en\nminä vain häntä ottaisi, jos olisin mies. Semmoista kuikkanaa!\" Hän\nnauroi ja hänen tummat marjasilmänsä kiiluivat. \"Neiti kulta, mitäs jos\nmentäis vielä vähän kävelylle, on niin korea ilta?\"\n\n\"Minä olen väsynyt.\" Gertrud haukotteli uupuneena. Hän ei huomannut,\nkuinka toisen silmät vilkuilivat ympärilleen; hän ajatteli vain lasta,\nmissä tilassa hän sen tapaisi tänään. Eilen illalla se oli niin kovin\nhuutanut, hän oli kuullut huudon jo kauas kadulle, hyvän matkan päähän\nasunnosta. Ja hän oli juossut, oli syöksynyt eteenpäin.\n\nNyt aikoi hän taas kiiruhtaa, mutta Dombrowskin eukko piteli häntä\nhihasta: \"Odottakaahan hiukan. Tuolla seisoo hänen ylhäisyytensä,\nkenraalitar von Voigt, minä käyn siellä pyykillä.\" Eukko oli oikein\nylpeä suhteistaan. \"Häntä minun täytyy puhutella. Huomenna minun\npitäisi mennä hänen tyttärensä luokse. Sen italialaisen rouvan luokse.\nSiellä minä pesen ikkunoita.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nKenraali von Voigt'in ainoa tytär oli neljä vuotta sitten mennyt\nnaimisiin italialaisen luutnantin Rossin kanssa. Hän oli tutustunut\nluutnanttiin matkustellessaan vanhempiensa kanssa Italiassa. Herra\nvon Voigt, joka silloin oli vasta eversti, ei ollut aavistanut mitään\npahaa, vaikka he yhä tapasivat matkallaan tuon nuoren upseerin:\nVenetsiassa, Milanossa, vieläpä Firenzessäkin. Kun italialainen\nupseeri ei puhunut saksaa, eikä saksalainen upseeri italiaa, täytyi\nLilin olla tulkkina, jollei keskusteltu ranskaksi. Nuori mies oli\nsangen herttainen, hieman veltosta ryhdistään huolimatta aika sorea;\nsaksalaista upseeria huvitti, kun tuo pieni italialainen luutnantti\noli niin tarkoin selvillä itävaltalaisten rajalinnoituksista. Hän\npuhui verrattain halveksivasti Itävallan voimasta ja puolustuskyvystä,\nSaksasta sitävastoin suurella kunnioituksella. Everstiä miellytti\nhänen seuransa -- järkevä, herttainen nuorukainen -- kunnes äkkiä\nsumu haihtui, jonka matkavaikutelmien vilinä ja irtaantuminen\ntavallisesta arkielämästä oli synnyttänyt hänen silmiensä eteen. Mitä,\nhänen tyttärensä, preussilaisen upseerin tytär aikoi mennä naimisiin\nitalialaisen kanssa? Lili oli hullu! He matkustivat kiireimmän kautta\ntyttärineen kotiin.\n\nMutta Lili von Voigt oli pitänyt päänsä. Äiti ei ollut koskaan\nkuvitellut tuon kauniin, hemmotellun lapsen tulevaisuutta muullaiseksi\nkuin että hänestä tulisi rikkaan miehen puoliso; isä näki hänet\nerään nuoren toverinsa rinnalla, jonka elämää hän saattoi seurata\nkadettikoulusta asti -- mutta tyttären ajatukset lentelivät yötä ja\npäivää yli rajan, miehen luokse, joka oli kahlehtinut hänet tummilla\nsilmillään, mitkä tuntuivat hänestä syvyyden kuiluilta.\n\nHän ajoi tahtonsa läpi vastoin vanhempien toivomuksia. Korkealla\nSpezian sataman yläpuolella, jonka sotalaivojen yli he näkivät kauas\nVälimeren ihmeelliseen sineen, olivat he asuneet ruusunpunaisessa\nmaahuvilassa, keskellä puutarhaa, jonka rinteet tuoksuivat ruusuista ja\noransseista Kuin unelma oli se aika ollut, kuin unelma täynnä tuoksua\nja väriä, kauneutta ja onnea. --\n\nJa nyt oli hän kumminkin taas kotona vanhempiensa luona. \"Minä rakastan\nmiestäni, rakastan myös Italiaa -- kaikesta huolimattakin\", sanoi hän\näidilleen. \"Älkää puhuko mitään Italiasta, en siedä sitä.\"\n\nKauhealta tuntui varmaan tyttärestä! Murheellisin katsein tarkasteli\nrouva von Voigt nuoren rouvan kasvoja, joiden kaunis vienous oli\nsaanut kovia piirteitä. Ei, kyllähän he hillitsisivät itsensä, eivätkä\nsanoisi mitään, vaikka se olikin vaikeata tänä aikana, joka aivan\nkuohui suuttumusta entisen liittolaisen petollisuuden takia. Se oli\nhirveän vaikeata varsinkin hänen miehellensä. Rouva von Voigt vapisi\nsydämessään, peläten kenraalin tunteenpurkausta. He kolme, jotka ennen\nolivat viettäneet niin sydämellistä yhteiselämää, istuivat nyt aterian\naikoina kylmäkiskoisina ja vaiteliaina toisiaan vastapäätä. Voi, jospa\nhänen miehensä jo taas lähtisi sotaan! Vaikka rouva pelkäsikin retkien\nrasituksia hänen puolestansa, oli se kumminkin parempi hänelle, parempi\nheille kaikille, kuin tämä sietämätön tila.\n\nKenraali raivosi sisimmässään, mutta kohteli tytärtään kaavamaisesti\nkuin vierasta. Se oli sietämätöntä. Mutta vain siten hän saattoi\nhillitä itseään ja estää sen purkautumista, mikä nyt kokonaan täytti\nhänen mielensä: se kirottu Italia!\n\nHänen vaimonsa huomasi hänestä, että hän halusi kärsimättömästi\npäästä matkalle. Mutta kenraalin täytyi odottaa, kunnes hänen uusi\ndivisionansa oli saatu kokoon. Oli onni, että hän oli niin vähän\nkotona. Ei ollut helppoa äidinkään seurustella tyttären kanssa -- Lili\noli ärtynyt -- hän ei useinkaan tietänyt, pitikö hänen kysyä: \"mitä\nsinun miehesi kirjoittaa?\" vaiko olla kysymättä.\n\nNuori rouva oli matkustaessaan Saksaan Sveitsin kautta käynyt Italian\nlähettilään luona Bernissä. Hänen kauniit, tuskaiset silmänsä olivat\npuhuneet liikuttavampaa kieltä kuin hänen huulensa; lähettiläs välitti\nhänen kirjeenvaihtoaan luutnantti Rossin kanssa.\n\nVoi, kuinka hän kaipasi miestään! He olivat olleet sanomattoman\nonnelliset. Nyt kirjoitti tämä aivan haltioissaan rintamalta: voitto,\nvoitto! Hän kirjoitti aina menestyksistä: ennen pitkää saisi Italia\nvalloitetuksi takaisin ne vanhat alueet, jotka orjuudessa huokailivat\nItävallan ikeen alla. Hän oli täysin vakuutettu siitä, että Italian\nasia oli oikea, hän käytti suuria sanoja. Nuori rouva näki hänet\nhengessä edessään kasvot hehkuvina, silmät; säihkyvinä, kuohuen\ninnostusta, johon hänen vaimonsa ei voinut ottaa osaa, ei saanut ottaa\nosaa. Mutta eikö hänen kuitenkin olisi pitänyt ottaa siihen osaa? Eikö\nhänkin nyt ollut italiatar? Oi, nuo neljä korkeimman onnen vuotta\nmaailman kauneimmassa maassa eivät kuitenkaan olleet voineet työntää\npois hänen sydämestään sitä maata, jossa hän oli syntynyt. Ennen ei hän\nollut sitä koskaan tietänyt. Mutta kun hänen miehensä oli rynnännyt\nhuoneeseen hänen luokseen, tuskallisesti kiihtyneenä ajatellessaan eroa\nhänestä, mutta samalla riemuiten täynnä tyydytystä: \"Sota, sota, me\nlähdemme Itävaltaa vastaan!\" -- silloin tiesi hän: Itävalta ja Saksa\nkuuluivat yhteen. Ja hän tunsi äkkiä, ettei hänestä _kuitenkaan_ ollut\ntullut italiatarta.\n\nHänen kurkkuaan kuristi ja hänen sydäntänsä kouristi, kun hänen\nitalialaisista lehdistä täytyi lukea, kuinka huonosti Saksan laita\noli. Häntä suretti paljon vähemmän se, että hän nyt tuijotti yksinään\nruusunpunaisen talonsa ikkunasta Välimeren ihmeelliseen sineen, kuin\nettä hänen täytyi ajatella: Saksa, kuinka käy Saksan?! Vanhemmat eivät\nolleet kirjoittaneet: \"Tule\", hän ei ylipäänsä kuullut heistä nyt\nmitään, eikä hän sitä ollenkaan odottanutkaan, hän ei odottanut edes\nmiehensä vastausta enää, hän matkusti Saksaan. Kuin paeten oli hän\nkiiruhtanut pois, -- äkillinen, hillitön kaipuu ajoi häntä, sangen\nvaikeaksi käyneen matkan vastukset eivät merkinneet mitään -- vain\nSaksaan!\n\nJa nyt hän oli täällä. Mutta kuitenkaan ei hänen mieltänsä täyttänyt\nsellainen valtava tunne, jota hän oli odottanut, ei kotoisen\nviihdytyksen tunne. Miksi isä oli niin pidättyväinen? Miksei hän\npuhunut peittelemättä? Ei hän ennen maailmassa salannut ajatuksiaan.\nSanomalehdet, jotka muulloin aina olivat saaneet jäädä esille, pisti\nhän nyt taskuunsa. Tytär ei muistanut, että hän itse oli halunnut: ei\nsanaakaan pahaa Italiasta. Ja miksei äiti kysynyt mitään Enricosta?\nPitihän äidin tietää, että hän tänään oli saanut kirjeen, --\nseikkaperäisen kirjeen.\n\nHän istui huoneessaan -- se oli vielä sama vaikeasti kalustettu,\nilmava-uutiminen huone, jossa hän tyttönä oli asunut niin mielellänsä\n-- mutta nyt hän ei siinä enää viihtynyt. Häntä ahdisti. Missä\noli sininen meri, jonne hän oli katsellut, kauas, kauas -- missä\noranssintuoksuinen puutarha? Voi, kuinka ihanaa se sentään oli ollut\nSumentunein silmin luki hän uudestaan miehensä kirjeen. Hänen miehensä\noli lähellä Roncegnoa -- sen paikan hän kyllä tunsi. Siellä hän oli\nollut kerran äidin kanssa, kun se vielä oli Itävallan hallussa. Hän oli\njuonut Levicossa rautavettä. Silloin oli ollut varhaiskevät, ylhäällä\nvuorilla vielä talvi, mutta alhaalla laaksossa lukemattomia isoja,\nmustantummia orvokkeja ja kedot hohtavina hedelmäpuiden kukkalumesta.\nIkäänkuin tuo kaikki nyt taas olisi Italian aluetta, niin kirjoitti\nhänen miehensä.\n\nLuutnantti Rossi ei kirjoittanut, kuten naiselle kirjoitetaan. Niin\nvaikeata kuin hänestä oli ollutkin eroaminen vaimostansa -- alhaalla\nvuoren juurella hän oli vielä kääntynyt, oli vielä kerran syöksynyt\nylös puutarhaan hänen luokseen, oli vielä kerran tempaissut hänet\novella syliinsä ja vielä kerran häntä suudellut pitkään ja tulisesti\n-- nyt oli hän kokonaan soturi. Hän kuvaili vaimolleen asemaansa,\nkirjoitti sotilaallisia yksityisseikkoja, mikäli hän uskalsi niistä\nkertoa. Eilen he olivat tehneet hyökkäyksen vuoristoon, vallanneet\nvihollisen lujasti varustaman aseman -- viisikymmentä vankia, paljon\nkaatuneita -- mutta toista, vallan toista vielä oli tuleva. \"Evviva l'\nItalia!\" -- niinhän hän silloin oli huutanut, kun sotalaivat nostivat\nlippunsa alhaalla satamassa, riemuiten huutanut! Hän kuuli taas sen\nhuudon. Se kaikui tämän kirjeen joka riviltä, joka sanasta. Vain yksi\nainoa aatos täytti hänen miehensä mielen: Italia ja Italian voitto.\n\nNuori rouva sulki silmänsä. Hän loihti esiin miehensä kuvan: tämä\nseisoi taas hänen edessään, nuorena, kauniina, rakastettavana, hän\nkatsoi noiden tummien silmien syvyyteen -- miksei mies puhunut\nrakkaudesta? Sodasta vain, sodasta. Eikö hän ollenkaan muistanut, että\nhänen vaimonsa oli saksalainen? Eikö hän tietänyt, kuinka vaikealta\nhänen vaimostaan täytyi tuntua tiedon, että mies oli toisessa leirissä?\nOliko sitten kaikki mitä vaimo silloin oli uskonut: \"sinun kansasi,\nminun kansani, minun maani, sinun maasi\", muuttunut? Kuvitteluako se\nvain oli ollut? Kauheasta todellisuudesta rakentui muuri ja kasvoi\nnopeasti yhä korkeammaksi ja korkeammaksi, -- vallitus, paljon\nmahtavampi kuin alpit, kohosi Italian ja Saksan, miehen ja vaimon\nvälille. Mahtoikohan tuntua samallaiselta hänen miehestäänkin? Tuossa\n-- vain vihoviimeiseksi, pari rakkauden sanaa. Ikäänkuin ne vain\nloppusanoiksi olisivat juolahtaneet hänen mieleensä! Ne loukkasivat\nenemmän kuin paransivat asiaa. Kirje putosi hänen kädestänsä lattialle,\nhän antoi sen olla.\n\nHiljalleen alkoivat hänen kyyneleensä valua ja tipahtelivat hänen\nkäsillensä, jotka kuin avuttomina olivat hänen helmassaan. Voi ei,\nhän ei ymmärtänyt enää miestään, eikä hänen miehensä ymmärtänyt enää\nhäntä. Kuinka saattoikaan hänen miehensä hänelle, juuri hänelle,\nkirjoittaa _sillä tapaa?_ -- -- -- Evviva l' Italia! -- -- -- Pitihän\nhänen miehensä tietää, että hän loukkasi vaimoaan riemuitessaan Italian\npuolesta. Voi tuota kavalaa, petollista uskotonta maata! Kiihdyksissään\nhän ei löytänyt kylliksi tuomitsevia sanoja. Tuota maata, joka ei ollut\nansainnut että luonto oli sille niin runsaasti tuhlannut kauneuttaan.\nKuin epätoivoissaan hypähti hän pystyyn. Rauhattomin askelin astui hän\nedestakaisin huoneessaan. Ja itki yhä. Eikö sitten kukaan enää häntä\nymmärtänyt? Eikö kukaan voinut käsittää, miltä hänestä tuntui, --\nirroitettuna vanhasta kotimaasta, istutettuna uuteen maahan, ja sitten\ntaas uudesta kotimaasta irroitettuna ja uudestaan istutettuna vanhaan\nmaahan! Sellaisella kasviraukalla ei ole mitään oikeata- kotimaata, se\nei ole missään kotona.\n\nHänen miehensä ei lähettänyt tervehdyksen sanaakaan hänen\nvanhemmilleen -- ei edes maininnut heitä kirjeessään -- oliko hän niin\nvälinpitämätön? Vai oliko hän vihoissaan heille, koska luuli heidän\nolevan syynä siihen, että hänen vaimonsa oli lähtenyt Italiasta?\n\nHän pysähtyi ja oikaisi hoikkaa vartaloaan, uhkamielisenä nosti\nhän päänsä; hän puri huuliaan ja tukahdutti nyyhkytyksen, hänen\nkyyneleensä lakkasivat vuotamasta: oi ei, heissä ei ollut syytä. Eivät\nhe olleet käskeneet häntä tulemaan. Hän, hän yksin oli tahtonut, aivan\nitsestänsä, kukaan ei ollut häneen vaikuttanut. Tuolla, tuolla syvällä\nsydämessä -- hänen kätensä pusersi pukua rinnan kohdalta -- siellä oli\njotakin, se häntä oli ajanut. Mitä tekemistä oli hänellä sinisen meren\näärellä ja loistavan auringon alla? Kun taivas niin synkkänä kaareutui\nyli Saksan, silloin oli hänenkin paikkansa tämän synkän taivaan alla.\n\n\n\n\nIII.\n\n\nVieruskaupungin katujen varsilla olivat lehmukset jo aikoja sitten\nlakanneet kukkimasta. Puistossa, Bertholdin huvilaa vastapäätä,\nloistivat leveät latvat tuossa tummassa vehreydessä, joka\nvärikylläisenä selvästi sanoo: viheriämmäksi minä en voi tulla, pian\nminä kellastun.\n\nRouva Hedwig Bertholdi oli aivan yksinään. Hänen miehensäkin oli\npoissa. Hänen miehensä oli kyllä jo kahdeksanviidettä, mutta hänellä\noli ollut maatila, jonka hän poikiensa kasvatuksen vuoksi oli myynyt,\nja maalaisisännän toimi oli pitänyt hänet reippaana. Hän oli kuin\nkymmentä vuotta nuorempi ja häntä oli jo pitkän aikaa kiusannut että\nhän, reserviupseeri, kapteeni, kädet ristissä istui kotona, kun\nhänen nuorin poikansakin oli sodassa, päälle päätteeksi tavallisena\nsotamiehenä. Hän oli ilmoittautunut. Kun iso lehmus vielä kukki talon\nedustalla, saapui hartaasti odotettu kirje, -- 'sota-asioita' -- nyt\nsai hän edes harjoittaa rekryyttejä kaukaisessa kolkassa, Venäjän\nPuolan rajalla. \"Ja vaikka minä en saa tuntea ruudinhajua, kuulen minä\nsentään suotuisalla tuulella tykkien jyminää\", kirjoitti hän vaimolleen.\n\nNyt hänen miehensä' oli viimeinkin tyytyväinen Hedwig painoi alas\npäänsä: kuinka paljon helpompi oli sentään miesten olla! Niidenkin,\njotka olivat rintamalla, kaikista rasituksista, kuoleman vaarastakin\nhuolimatta. Hän huokasi. Naisten oli vaikeampaa. He olivat samassa\nkadotuksessa kaikki -- minne vain katsoikin: naisia, naisia -- hyvä\nJumala, ei hän ollut aavistanutkaan, että naisia oli niin viljalti\n-- eikä muuta ollut heillä mielessänsä, ei muuta huulillansa kuin:\nsota, sota. Ja kumminkin täytyi heidän elää päivästä toiseen elämänsä\npienissä arkiaskareissa ja hiljaa riutua taukoamattomasta surusta.\n\nHänen elämänsä oli siihen saakka kulunut kokonaan poikien elämään\nkietoutuneena, aluksi, kun he vielä olivat pieniä, pikku huolissa; kun\nhe tulivat suuremmiksi, suuremmissa huolissa. Nyt viimeksi kaikkein\nraskaimmassa: huolessa heidän olemassa olostaan yleensä. Nyt oli tullut\nvielä yksi huoli lisää -- ei, ei oikeastaan mikään huoli, olihan hänen\nmiehensä kaiken vaaran ulkopuolella -- mutta kumminkin alituinen pieni\nlevottomuus. Kuinka hänen reumatisminsa kävisi? Se vaivasi häntä aika\najoin. Ja sitten: saattoihan hänen mielensä ruveta tekemään rintamalle!\nSaattoihan hänetkin vallata vastustamaton halu päästä mukaan ja\nsaattoihan hän viimein saada tahtonsa perillekin! Hän ajatteli,\nkuinka kauan he olivat olleet naimisissa: pian saisivat he viettää\nhopeahäitä, olisipa katkeraa, jolleivät voisikaan viettää. Ei viettää\nsanan tavallisessa merkityksessä -- ei, vaan hiljaa yhdessä katsahtaa\nmenneisyyteen. Rakkaudesta, jolla avioliitto solmitaan, murenee kyllä\npois yksi ja toinen pala, tunteet tyyntyvät, tottumus tylsyttää,\nmutta nyt kohosi kuitenkin kuin lämmintä punaa hänen poskiinsa, kun\nhän ajatteli miestänsä. Oli myöskin niin vaikeaa, itse pitää huolta\nkaikesta. Nyt hän vasta huomasi, kuinka paljon hänen miehensä oli\nvähentänyt hänen vaivojaan, kuinka hän oikeastaan oli tehnyt hänen\nelämänsä sangen miellyttäväksi. Ulkonaisen elämän ainakin. Sisimmässään\noli hän usein tuntenut tyydytyksen puutetta; hän olisi suonut, että\nhänen miehensä olisi ollut toisenlainen, henkisesti virkeämpi ja\nvirkistävämpi, eloisampi ja elähyttävämpi. Hän oli suuresti iloinnut\nmuutosta suurkaupungin välittämään läheisyyteen, siellä moni seikka\nmuuttuisi toiseksi. Hänen miehensä oli pysynyt samana. Olihan\nHedwigillä poikansa; hän otti osaa kaikkiin heidän harrastuksiinsa,\nluki heidän kanssaan, kun he vielä olivat pieniä, oli heidän tukenaan,\nkun he tulivat suuremmiksi. Kummallakin oli omat aatteensa, omat\nmielipiteensä, omat ihanteensa; hän oli vilpittömästi koettanut ottaa\nosaa. Eikä hän kuitenkaan ollut aina jaksanut seurata mukana: hehän\nolivat nuoria, nuoria ja hulluja -- ja hän?!\n\nHedwig katsoi itseään yksinäisen huoneensa peilistä. Hänen miehensä\nsanoi aina, että hän oli vielä vallan kuin nuori tyttö. Tokkohan?\nKyllä, laatiessaan illoin tuuheata tukkaansa palmikoille. Mutta nyt?!\nHän kääntyi nopeasti pois ja huoahti: tänä aikana vanheni äkkiä. Hyvä,\njos sai vanheta yhdessä. Yhdessä -- eikä yksinään.\n\nHän katsahti arasti ympärilleen. Huone oli suuri, sen pohjukassa\nleveiden, leikkauksilla koristettujen kaappien takana väijyi varjoja.\nJoka ilta valaisi hän nurkkia, sinne saattoi helposti joku piiloutua.\nJa jos joku kiipesi etupihan suureen lehmukseen ja liukui pitkin paksua\noksaa, joka ulottui parvekkeelle saakka, saattoi hän yhtäkkiä hypähtää\nhuoneeseen. Ennen ei ollut hänen päähänsä pälkähtänytkään, että hänen\ntarvitsisi pelätä, silloin nukkui hänen miehensä hänen vieressänsä.\nNyt hätkähti hän huonekalujen rasahduksestakin eikä uskaltanut enää\nkuten ennen pitää öisin auki ikkunaa. Luukut piti sulkea lujasti. Ja\nsittenkin hän makasi vielä tuntikausia silmät levällään ja käsivarret\nristissä pään takana. Olikohon täällä paljonkin naisia, joilla oli\nsamallaista?\n\nHedwig Bertholdi ei ollut siihen saakka välittänyt muista, omissa\nasioissa oli ollut kylliksi. Nyt täytyi hänen ajatella rouva Krügeriä\nja hänen poikaansa: kuinkahan oli käynyt sen nuoren miehen? Hänen\nmiehensä oli ennen lähtöään kirjoittanut asiasta vielä Geneven\nPunaiselle ristille. Olikohan äiti nyt viimeinkin saanut joitakin\ntietoja? Häntä ei ollenkaan näkynyt. Hänen maalaispuutarhassaan oli\nkaikki hiljaista, silloin tällöin näkyi siellä vain eräs nainen\nillansuussa kävelevän. Se oli hänen ylhäisyytensä von Voigtin tytär,\nitalialaisrouva, kuten hänen palvelustyttönsä sanoi. Eikä hän\noikeastaan kävellyt puutarhassa, hän hiipi vain. Kovin hiljaista oli\nsiellä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKrügerin talo ei ollut mikään uudenaikainen eikä liioin mikään aistikas\nrakennus; se oli vielä vanhan kyläajan perua. Viisikymmentä vuotta\ntakaperin se oli saattanut näyttää aika komealta. Se oli matala ja\npitkänpuoleinen, ja taaja muratti, joka kierteli seiniä, teki sen\nhiukan synkäksi. Mutta pienet, kiiltävät ikkunat, jotka vaaleine\nluukkuineen kurkistelivat melkein mustasta muratista, tekivät siistin\nja soman vaikutuksen. Pulleaposkinen poika, joka ennen vanhaan,\nkun ukko Krüger vielä eli, oli etupihan pensaikossa sunnuntaisin\npuhallellut vesisuihkua, oli nyt kuivilla, mutta muistutti kuitenkin\nparempia aikoja.\n\nEttä Lilin päähän oli voinut pistää tämän asunnon vuokraaminen! Rouva\nvon Voigt oli loukkaantunut, kun tytär ei tahtonut pysyväisesti jäädä\nasumaan vanhempien luokse. Heidän huvilassaan oli niin paljon tilaa,\nja kun hänen miehensä taas oli sodassa, oli hän aivan yksin; olihan\nluonnotonta, että heillä oli kummallakin oma asuntonsa. Ei olisi\ntarvinnut tyttären pelätä, ei hän millään tavalla olisi pyrkinyt häntä\nholhoamaan. Mutta hän varoi panemasta millään lailla vastaan. Ehkä oli\nviisaampaakin, että Lili kerran sai jäädä aivan yksikseen. Äidinrakkaus\ntunsi tyttären sielun ristiriidan. Eikö hänen tyttärensä ollutkin\nvaikeammassa asemassa kuin kukaan muu paikkakunnan nainen, jonka mies\noli sodassa? Eikö ollut tuon vaimoparan, tuon siivoojaeukonkin, parempi\nolla?\n\nIloisesti oli Minka Dombrowski laulellut, pestessään rouva Rossin uuden\nasunnon ikkunoita. Hän rallatti uusinta katulaulua niin äänekkäästi,\nettä ohikulkijat siitä loukkaantuivat ja Krügerin rouva kurotti päätään\nalhaalta ikkunastaan: \"Olkaahan vaiti siinä!\"\n\nRouva von Voigt oli oikeastaan aikonut olla enää ottamatta Dombrowskin\neukkoa työhön -- tämän työnteko oli viime aikoina alkanut käydä\nlaimeasti -- mutta hän ei sentään ollut hennonut. Eikös ollut hyväkin,\nettä tuo vaimoparka, jonka ei suinkaan ollut helppoa elättää itseään\nja lapsiaan, jonka mies minä päivänä tahansa saattoi kaatua tai palata\nkotiin raajarikkona, oli säilyttänyt mielensä iloisuuden? Ja mikäs\nkumma se oli, jos eukko joskus kyllästyikin jokapäiväiseen työhönsä --\nväsyihän sitä itsekin! Väsyipä niinkin.\n\nNyt oli kesä jo kohta lopussa, syksy alkoi; kuinka kypsiltä kuulsivat\njo omenatkin Krügerin lesken puutarhassa! Pian alkoi jo toinen\nsotatalvi. Eikä vieläkään loppua kuulunut. Ikuisestiko sotaa sitten\nkestäisi?! Rouva von Voigt ei saanut kysytyksi mieheltänsä. Hänen\ntuttavansa ahdistivat häntä alinomaa: \"Mitäs sanoo teidän miehenne? Hän\nse varmaankin tietää jotakin. Kertokaahan toki, mitä sanoo kenraali!\"\nKenraali ei sanonut yhtään mitään. Kohautti vain olkapäitään ja teki\neleen ikäänkuin: kuka sen tietää.\n\n\"Jos sinulla on jotakin, jota et enää käytä, niin annahan Dombrowskin\neukolle\", sanoi rouva von Voigt tyttärelleen. \"Hänellä on pieni tyttö,\nsille hän voi siitä laittaa jotakin.\" Ja Lili, joka muuttaessaan uuteen\nasuntoonsa penkoi arkkujaan, antoi. Hän ei välittänyt enää ollenkaan\ntavaroistaan, hän ei edes enää tiennyt, että hänestä ennen aikaan\noli ollut hyvin tärkeätä käydä kauniisti puettuna. Hän veti esille\narkusta pehmeän valkoisen puvun, josta hänen miehensä oli erikoisesti\npitänyt. Hän lennätti sen luotaan, kuin tuo utuinen kangas polttaisi\nhänen sormiaan. Kiihkeä tuska vihloi häntä: hänen miehensä käsivarret\neivät koskaan, koskaan enää kiertyisi tuon puvun ympäri. Tässä -- tässä\nkohden oli hänen kätensä usein viivähtänyt, oli hellästi sivellyt\npoimuja. Oih, tuossa puvussa, tuossa puvussa -- --! Koskaan ei hänen\nmiehensä ollut enemmän ihaillut hänen kauneuttaan.\n\nHän sulki kuin uneksien silmänsä. Kaikki ne onnen hetket, jotka\nhän tuossa puvussa oli elänyt, kolkuttivat hänen sydämensä ovelle.\nKallionlujaksi oli hän kuvitellut onneaan, kuoloon asti kestäväksi --\nhän vavahti. Silmät harallaan tuijotti hän nurkkaan, hänen huulensa\nvaalenivat: oh, miksi täytyi hänen nyt niin usein ajatella kuolemaa,\nmiehensä kuolemaa? Hänen miehensä oli lähellä kuolemaa joka päivä, joka\nhetki. Kuolema vaani häntä vuoriston kallionkielekkeiden takaa, ja\njollei se lennättäisikään kuulia häntä kohden, saattoi se syöstä hänet\nalas kammottaviin kuiluihin.\n\n\"Hyvä Jumala, hyvä Jumala!\" Hän voihkaisi. Yhtäkkiä oli poissa kaikki\nse, mikä oli erottavana kohonnut hänen ja hänen miehensä välille.\nMitä merkitsi hänelle Saksa, isänmaa, isänkoti? Hänen miehensä, hänen\nmiehensä, jota hän rakasti, oli vaarassa. Tuskassaan miehensä hengen\npuolesta unohti hän sen ristiriidan, joka runteli hänen sydäntään.\n\nNuori rouva antoi pois valkoisen puvun, hän ei sietänyt sitä enää\nvaatteittensa joukossa. Eihän hän kumminkaan koskaan enää siihen\npukeutuisi, ajatteli hän äkillisessä toivottomuudessaan.\n\nMutta Minka Dombrowski ei suinkaan tahtonut tehdä siitä mekkoa pikku\ntytölleen. \"Vahinkohan siitä ois lapselle laittaa.\" Hän pyysi neiti\nHieselhahnia laajentamaan sen hänelle. \"Mutta ei liikoja, ei vaan\nliikoja!\" Hän tahtoi mielellään olla hoikka.\n\nGertrud aivan pelästyi: mitä pälkähti eukon päähän? Eihän hän _siinä_\npuvussa voinut mennä kävelylle, ei edes sunnuntaina.\n\n\"No miksikäs ei?\" Eukko oli loukkaantunut. \"Sitä te kai meinaatte,\nettä kun ei ole aatelia, ei saa olla kauniskaan. Mutta minäpä näytän\nteille.\" Ja hän veti vatsansa sisään ja painoi molemmin käsin korkeita\nlonkkiaan. \"Kas noin! Katsokaahan, katsokaahan! Vallan kuin minulle\ntehty!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nPäätään pudistaen katseli Gertrud Hieselhahn Dombrowskin vaimon\njälkeen, kun tämä seuraavana sunnuntaina lähti ulos. Ei ollut enää\nilmakaan sopiva tuollaiselle kevyelle, valkoiselle puvulle. Mutta Minka\noli siitä liian ylpeä, hänen päätään ei saatu käännetyksi.\n\nTyttö oli jäänyt seisomaan ulko-ovelle. Hänen vakaviin kasvoihinsa\nkaivoi hieno hymy kaksi kuoppaa: olipa se hassunkurista! Minka\nDombrowski, joka arkioloissa ei käyttänyt kureliivejä, oli nyt\nnyörännyt itsensä sellaiseen. Hän oli vetänyt kurenauhan niin tiukalle,\nettä tuskin saattoi hengittää, mutta yhä vain pullotti kaikkialla.\n\"Jopa tämä on rääkkiä!\" Eukkoparka voihki. Mutta ei auttanut, muuten\npuku ei mennyt ollenkaan kiinni. Se oli muutenkin jo niin tiukalla,\nettä saattoi pelätä sen ohuen kankaan repeävän. Mutta se sopi hyvin\nnoihin päivettyneisiin pyöreihin kasvoihin, joissa mustat silmät\nvälkähtelivät ja poskilla hohti terve puna. Kun eukko hilpeänä kuin\ntytön heilakka taputti käsiään: \"Enkös vain olekin korea?\", ei Gertrud\nvoinut sanoa: ette. Mitäpä hän turmelemaan toisen iloa! Olihan Minka\nkaunis kaikesta huolimatta, mutta, mutta -- hymy haihtui Gertrudin\nkasvoilta -- oliko hän kevytmielinen? Voi, kunpa voisikin olla hiukan\nhuoleton, iloita jokaisesta pikku murusta ja unohtaa surun! Eukko\nDombrowski ei ollut liiaksi huolissaan miehensä tähden. Kuinka hän\ntuolla mennä viuhtoi! Hän ei näyttänyt ollenkaan vaimolta, jonka mies\non sodassa. Iloisesti lepattivat kirjavan nauhan pitkät päät, jonka hän\noli sitonut vyötäisilleen, hattu oli niskassa.\n\nEukon takana lakaisi tuuli maata ja hulmautteli ohutta hametta\npitkin reisiä. Hänen jalkansa, joissa oli valkoiset sukat ja mustat\npuolikengät, kepsuttivat levottomasti -- kello neljä alkoi soittokunta\nsoittaa puistikossa, sotilassoittokunta, eikä hän tahtonut menettää\nsäveltäkään. Mutta hän ei vain päässyt nopeammin eteenpäin, liian ahdas\nhame takertui hänen jalkoihinsa, hän ei voinut ottaa pitkiä askeleita.\nSitäpaitsi täytyi hänen tempoa taakseen Minnaansa, joka oli saanut\nylleen punaruutuisen, mustalla sametilla reunustetun mekon. Tyttö\nhuusi ja ulvoi ja tahtoi välttämättä myös kerran puhaltaa torvea,\njota vieressä juokseva ja pilkallisesti hohottava veli tavan takaa\ntörähytteli.\n\n\"Pane pois torvi, herkeä jo toitottamasta, Erich\", äiti sanoi. Poika\nei ollut kuullakseenkaan. \"Se on kamalaa, korvat ihan halkeaa. Ette\npääsekään ikinä enää mukaan!\" Nyt poika vasta oikein törähyttelikin.\n\n\"Minä kanssa, minä kanssa\", kirkui Minna. Sisarusten kiljuna sekaantui\nveljen torven toitotukseen, ja nyt nauroi jo äitikin: ne pitivät jo\nennakolta konserttia. -- -- --\n\nVielä sittenkin, kun puvun valkoinen purje jo aikaa oli kadonnut\nensimäisten talojen taa, jäi Gertrud yhä ovella seisomaan. Viertotie\noli tyhjä ihmisistä. Katuvieren nuoret puut huojuivat tuulessa,\npelloilta tuli jo kuin lakastua vien perunanvarsien hajua. Vielä\noli kesä, syksy vasta teki tuloaan, ja kuitenkin oli täällä jo niin\nyksinäistä. Jos joku tahtoi tehdä pahaa jollekulle, niin täällä\noli sopiva paikka. Taloihin asti ei mikään huuto kuulunut. Ja tämä\nheikko laho aita ei voinut estää ketään, joka tahtoi tänne tunkeutua.\nOlisipa ilkeätä yksin täällä kulkea kun pimeä tulee aikaisin. No niin,\nDombrowskin eukko hänet varmaan noutaisi, kun hän illalla myöhään tuli\ntyöstä, hän ei sitten pelännyt vähääkään. Mutta silloinhan pitäisi\nlasten jäädä pitkäksi aikaa yksin. Ne pantaisiin lukon taa.\n\nKun Gertrud Hieselhahnista oli ollut mieluista päästä piiloon tänne\nsyrjäiseen kolkkaan, oli kevät. Mutta nyt pelotti häntä talvi: kuinka\nolikaan Minka Dombrowski jo niin kauan voinut kestää täällä yksinään?\nHän huokasi. Voi, miltä tuntuisikaan, kun aurinko ei enää paistanut,\nkun sumunharmaa marraskuu ryömi yli ketojen eikä taloja enää ollenkaan\nerottanut. Ei enää tänäänkään näkynyt yhtään ihmisolentoa, ei kuulunut\nääntäkään kedoilta. Kuin kuollutta oli kaikki, hän kuuli vain oman\nahdistetun hengityksensä. Suuri sunnuntairauha kiusasi häntä. Silloin\noli hänestä Erich Dombrowskin pahaääninen toitotus mieluisampaa.\nEhkäpä olisi ollut parasta että hän olisi mennyt Minka Dombrowskin\nmatkaan, tämähän oli pyytänyt niin ystävällisesti. Mutta tuollaisen\nnaisen seurassa --! Gertrud Hieselhahn heitti päänsä niskaan.\nSuurempiarvoisena hän oli sentään aina pitänyt itseään. Ja joskin\nhänellä nyt -- hänen katseensa himmeni äkkiä, ja kuuma verihyöky kohosi\nhänen päähänsä -- joskin hänellä nyt oli lapsi, jonka isäksi ei kukaan\ntunnustautunut, -- oman arvonsa tuntoa oli hänellä sittenkin vielä.\n\nHän käännähti lähteäksensä: pois, työhön, eihän hänellä ollut\naikaa arkisin korjailla vaatteitansa. Työskennellessä haihtuisivat\nalakuloiset ajatukset, ompelukoneen ratina ajoi ne kuulumattomiin, ja\npienokainen avusti sitä kirkunallaan. Silloin näki hän naisolennon\ntulevan tietä pitkin. Oliko hän tulossa tänne? Siltä näytti. Nyt\nviittoeli hän. Kukahan siellä tulikaan?\n\nVasta kun tulija seisoi ihan Gertrudin edessä, tunsi tämä jälleen nuo\nlaihat kasvot, suuret kaihoisat silmät, tuon läpikuultavan kalpean\nihon: sehän oli neiti, jonka hän oli nähnyt junassa, ja joka oli\nluovuttanut hänelle paikkansa. Hänhän oli pyytänyt häntä käymään\nluonansa.\n\n\"En tuntenut teitä heti, mutta teitte kovin kiltisti kun tulitte, --\nkäykää sisään, tehkää hyvin!\"\n\n\"Te -- te pyysitte minua tulemaan\", soperteli Margareta Dietrich, ja\nujouden puna kohosi hänen sairaalloisen kelmeille poskillensa. \"Minä --\nminä olen ollut sairaana, muutoin olisin tullut jo aikoja sitten.\"\n\n\"Niin, on kulunut jo pitkä aika!\" Nyt muistuivat yksityiskohdat\nGertrudille mieleen.\n\n\"Kuinkas sulhasenne voi?\" kysyi hän nopeasti, osoittaakseen että vielä\nmuisti kaikki.\n\n\"Hän voi oikein hyvin!\" Neiti Dietrich veti syvään henkeä, hänen\nraukeat silmänsä kirkastuivat. \"Hän on kunnostautunut kovasti, on hyvin\nrohkea, -- hän on jo kauan sitten saanut rautaristin, ja nyt on hänelle\nehdotettu ensi luokan ristiä.\"\n\nKuinkas olikaan -- eikös se ollut tapahtunut jo silloin? Niinhän\nGertrud muisteli.\n\nTyttö jatkoi nyt aivan ujostelematta: \"Hän kirjoittaa minulle hyvin\nusein, -- teidänpä pitäisi joskus lukea, millaisia viehättäviä\nkirjeitä! ja katsokaa -- tässä!\" Hän päästeli hansikkaan ja haaroitti\nohuet sormensa. Neljännessä sormessa loisti kultainen sormus. \"Tuon\nlähetti hän minulle syntymäpäiväkseni, se on kihlasormus!\" Hän seisoi\nkuin haltioissaan sormusta katsellen.\n\nOlipa siinä haaveilevaisuutta kerrakseen! Tytön käytöksessä oli jotain\nGertrudille vastenmielistä, mutta samalla hän tunsi kuin sääliä häntä\nkohtaan -- perin kurjalta näytti tyttöparka! \"Millä tavoin te olitte\nsairaana?\" kysyi hän, pannen kätensä vieraan kainaloon.\n\nKalpea neiti punehtui jälleen ja loi katseensa maahan. \"Minä ikävöin\nniin kovin. Siitä kävin hermostuneeksi. Päänpakotus vaivasi alati ja\nväsymys.\" Hän huokasi.\n\nGertrud teki samaten. \"Ikävöin niin\", -- sen ymmärsi hän niin hyvin!\nPusertaen toisen laihaa käsivartta, sanoi hän sydämellisesti: \"Tuleehan\nhän jälleen. Saahan hän tietysti joskus lomaakin. Eikö hän sitten vielä\nole ollut täällä lainkaan lomalla?\"\n\n\"Ei, ei kertaakaan vielä!\" Neitonen vaikeroi: \"En voi lainkaan kestää\nnähdä, kun toiset seisovat sulhastansa odottamassa, -- tai kun he\nkävelevät sulhasensa kanssa käsityksin. Se on minulle vallan kauheata.\"\nHuokaisten niin syvään, että se melkein kuului voihkaukselta, pyyhkäisi\nhän ensin otsaansa ja pusersi sitten kätensä sydämelleen. \"Minua\nvaivaa alituisesti sydämentykytys, ja silloin tunnen kouristusta\njoka kohdassa. Hyvä Jumala, olenhan vielä nuori, -- ja tunteita on\nminulla enemmän kuin monella muulla. Ja kun sitten aina vaan täytyy\nkatsella toisia syrjästä, -- ei, se on kauheata, liian kauheata.\" Hänen\nkalpeitten kasvojensa hento puna oli käynyt kiihkeämmäksi.\n\nNyt ei Margareta Dietrich enää ollut arka, ujo tyttönen, hän oli\nkiihkeästi tunteva nainen. Laskien kätensä Gertrudin vyötärölle ja\npuristaen häntä niin tulisesti itseänsä vasten että hänen hengityksensä\nsalpaantui, sopersi hän, nyyhkytys ja nauru sekaantuen: \"Jospa hän\ntulisi!\"\n\n\"Tuleehan hän, rauhoittukaa toki!\" Gertrud oli aivan hämillään ja\npelästyksissään, -- jopa olikin tuo tyttö kiihkeä! Hänen levolliselle\nluonnollensa se oli käsittämätöntä: kuinka hän voikaan käyttäytyä\ntuolla tavoin! Ja kumminkin oli salainen side olemassa hänen ja\nMargaretan välillä, side, jota ei nähnyt ja johon ei voinut käydä\nkäsiksi, vaan joka kumminkin yhdisti heidät. Hän piti hyvänänsä, kun\nneiti Dietrich laski käsivartensa hänen kaulaansa ja suuteli häntä.\nMieluisa ei suutelo hänestä tosin ollut, noiden kosteitten huulten\ntulinen kosketus tuntui hänestä vastenmieliseltä, mutta hän voitti\ntunteensa ja vastasi siihen. Yksinhän hänkin oli, ja kaihoisa oli\nhänenkin mielensä. Tuhansin verroin yksinäisempi kuin tuo toinen,\njolla vielä oli toivo jäljellä. Gertrud oli jo lakannut toivomasta.\n\"En ollenkaan käsitä, miksi te olette niin kiihtynyt, neiti Dietrich\",\nlausui hän.\n\n\"Sanokaa minua toki Gretcheniksi!\"\n\n\"Niin, neiti Gretchen, en ymmärrä, miksi te olette niin kiihtynyt!\"\n\n\"Ei sanokaa vain 'Gretchen' -- 'Gretchen', kuten Faustissa. Tunnettehan\nte Faustin?\"\n\n\"En.\"\n\n\"Minä lainaan sen teille. Se teidän täytyy lukea. Pidän siitä niin\npaljon. Luen yleensä aika paljon, -- aina öisin. Aivan liiaksi, tuumii\ntohtori. Mutta mitä minun on tekeminen, kun en kumminkaan saa unta.\nTelefonissa palvellessa tulee kauhean hermostuneeksi. Ja sitten sota!\nEnnen sotaa olin aivan terve, -- mutta nyt!\" Kuin tuskasta vetääntyivät\nhänen kulmakarvansa yhteen, hänen silmiensä loiste oli sammunut, ne\nnäyttivät jälleen väsyneiltä ja kuin epämääräisen kaihon himmentämiltä.\n\"Ellei hän tule pian -- --\"\n\nGertrud hymyili. \"Tuleehan hän. Ja mitä te sitten teette?\"\n\n\"Oi, sitten menemme naimisiin. Vietämme sotavihkiäiset!\" Margareta\nsäpsähti tuon uuden ajatuksen elähyttämänä. \"Niin, sotavihkiäiset,\nniin, niin! Hän saa kymmeneksi päiväksi lomaa, -- me menemme heti\nnaimisiin, -- heti, heti, -- teemme pienen häämatkan, -- sitten hänen\ntäytyy kiireesti palata, -- minä saatan hänet asemalle vielä, -- seison\nviittoellen hänelle --, mieheni, kaikkeni --, se on kovin vaikeata --\nvoi, kuinka tuskallista, -- mutta olenhan sitten kumminkin rouva, hänen\nvaimonsa!\"\n\nNyt nauroi hän hilpeästi.\n\n\"Hänen vaimonsa!\" Hitaasti toisti Gertrud hänen sanansa. Hän katsoi\ntoveriansa sivulta ja painoi päänsä alas, -- Gretchenin oli hyvä olla!\n\nHitaasti kulkivat he käsityksin yli pihan. Se oli järjestämätön\nja epäsiisti. Maanviljelyskaluja oli siellä maassa sikin sokin,\ntyöntörattaita, viikatteita ja luutia. Tyhjän, vajan ovella riippui\nrikkinäinen miehentakki, joka tuulessa ja sateessa oli muuttunut\nlinnunpelätiksi. Lierittömällä rikkinäisellä huopahatulla oli Erich\nDombrowski koristanut pumpun.\n\nNeiti Dietrich oli nyt tyyntynyt, hän ei katsonut ympärilleen, vaan\nantoi viedä itsensä sisään, kulkien kuin onnenhuumeessa.\n\nSisällä kirkaisi lapsi äkkiä. Silloin kohotti Gertrud päätänsä ja\nsanoi lujana, kuin uhmaten kovaa kohtaloansa: \"Kuuletteko, Gretchen?\nPienokaiseni huutaa. Minulla on lapsi --, mutta minä en ole 'hänen\nvaimonsa' -- en ole kenenkään vaimo.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nKesti kauan, ennenkuin Gretchen Dietrich ajatteli lähtöä. Hämärsi jo,\nja hän pelkäsi kulkea pimeässä. Miksikä heillä olikin ollut niin paljon\ntoisillensa kerrottavaa! Gertrud oli istunut ompelukoneensa ääressä ja\nneulonut, ja istuen matalalla jakkaralla, joka oli Dombrowskin lasten\nomaisuutta, oli Margareta nojannut päätään Gertrudin polviin, pidellen\npienokaista sylissään. \"Antakaa hänet minun syliini, antakaa!\" oli hän\npyydellyt.\n\nKatkerin kyynelin otti hän osaa ystävättärensä kovaan kohtaloon eikä\nväsynyt siitä kuulemaan. \"Oi, kertokaa -- ja kun te sanoitte sen\nhänelle, mitä hän silloin sanoi? Ja sittenkään hän ei tahtonut mennä\nnaimisiin?\"\n\n\"Hänen äitinsä ei tahtonut sitä.\"\n\nTuohan oli kuin romaaneissa! Neiti Dietrich katsoi häneen silmät\nselkoselällään. Kiihkeällä hellyydellä painoi hän pienokaisen itseään\nvasten, pusersi hänet vasten rintaansa kuin äiti: \"Tuollainen lapsi,\ntuollainen suloinen lapsi! Oi, jospa minulla edes olisi lapsi.\" Hän\nleperteli pienokaiselle, joka ei voinut häntä ymmärtää, kertoen sille\npitkiä juttuja isästä, joka oli sodassa.\n\nGertrud hymyili surumielisesti. Hänellä ei ollut pitkiin aikoihin ollut\nvieraita luonansa, hän oli niin tottunut hiljaisuuteen kotonansa,\nettä häntä melkein huimasi. Mitä kaikkea Gretchen kertoikaan! Hänen\nsulhasensa oli Ranskassa, -- koko ajan hän oli ollut Ranskassa,\nvakuutti hän, vaikka Gertrud muisteli heidän aikaisemmin tavatessaan\nkuulleensa että hän oli ollut Venäjälläkin.\n\nMutta Gretchen kertoili vain ja kohotti samalla kättänsä, niin\nettä vaipuvan päivän viimeinen säde kohtasi hänen sormuksensa: tuo\nsormus oli Ranskasta, ranskalaista kultaa. Se oli tehty suuresta\nranskalaisesta kultarahasta, jonka kreivi oli pannut hänen sulhasensa\nkäteen, kun sulhanen oli pelastanut epätoivoiselle isälle hänen\ntyttärensä kiihkeitten sotamiesten käsistä. \"Tietysti hän ei\nolisi tahtonut ottaa vastaan palkintoa, mutta kun kreivi oli niin\nitsepintainen, sanoi hän lopuksi: 'No, minä annan sitten valmistaa\nsiitä kihlasormuksen rakkaalle morsiolleni, joka kotona odottaa minua!'\"\n\n\"Ettekö te sitten vielä olleet kihloissa? Eikö teille vielä ollut\nhäneltä sormusta?\" kysyi Gertrud. Hän kysyi sitä vain jotain\nsanoaksensa, hänen ajatuksensa olivat toisaalla. Kuinka kadehdittava\nolikaan tuo tyttö, hänellä oli rakastettunsa sormus sormessaan,\ntapahtuipa mitä tahansa, niin olisi hän kumminkin hänen kihlattu\nmorsiamensa! Vaistomaisesti loi hän katseen omaan käteensä: hänen\nsormensa oli sormukseton!\n\nMargareta nauroi hiljaa ja kuiskasi sitten salaperäisesti: \"Hiljaa, ei\nvieläkään saa kukaan kotona tietää että olen kihloissa. Panen sormuksen\nsormeeni ainoastaan kotoa lähtiessäni. Ennenkuin palaan, otan sen\nsormestani. Olemme vielä salakihloissa.\"\n\n\"Mutta miksikä sitten? Kun hän sentään on sellainen kunnon poika!\"\nihmetteli Gertrud.\n\n\"Äitini ei voi sietää häntä, -- hän on niin paha! Mutta jos en saa\nhäntä, hyppään veteen!\" Kiihtyneenä hypähti hän paikaltaan, levotonna\nkulki hän huoneessa edestakaisin.\n\nLapsi, jonka hänen kiihkeytensä oli herättänyt kevyestä unesta, alkoi\nvikistä. Gertrud halusi ottaa sen syliinsä, mutta Margareta ei antanut\nsitä. \"Millainen lapsi, millainen suloinen lapsi, kunpa minullakin\nolisi sellainen!\" Nyt alkoi hän nyyhkyttää.\n\nTuollainen kiihkeys tuntui todellakin huolestuttavalta. Gertrud oli\noikeastaan hyvillään, kun hänen vieraansa vihdoinkin teki lähtöä.\nHän lupasi saattaa häntä ensi talojen luo. Hän otti liinan itsensä\nja lapsen ympärille, joka hänellä oli käsivarrellaan, ja toisessa\nkäsivarressa riippui neiti Dietrich.\n\nNuo molemmat naisolennot, jotka hitaasti lähestyivät taloja, peittyivät\nhämärään. Heillä oli molemmilla tumma puku, ja tummat olivat myöskin\njo tien molemmin puolin olevat kedot. Salaperäisiä valkoisia olentoja\nseisoi pimeässä, ne näyttivät viittoilevan. Margareta tarttui lujemmin\nGertrudin käsivarteen ja painautui häntä vastaan: \"Kuinka hyvä että\ntulitte mukaan, kuolisin muutoin pelosta. Oi, rakas Trudeni, eikö\ntotta, sinähän tulet häihini? Kutsun sitten sinut. Sano minua 'sinuksi'\n-- se tekee minut onnelliseksi. Sano, pidätkö sinä minusta? Minulla ei\nole ainoatakaan ihmistä, joka oikein todella pitäisi minusta, -- olen\nniin köyhä.\"\n\nOlipa todellakin ihmeellistä, että hän puhui tuolla tavoin. Gertrud\nmietiskeli sitä palatessaan nyt yksin kotiin. \"Minä olen niin köyhä\",\n-- kuinka sopikaan tämä siihen, mitä hän aikaisemmin oli puhunut?\n\nÄkkiä Gertrud säpsähti, hän kuuli itkua. Pimeässä käydä tepasteli jokin\nhänen jälkeensä. Nyt kävi itku äänekkääksi. Pelästyneenä hän pysähtyi,\n-- Dombrowskin lapsetkohan siellä olivat? \"Kuinka te olette täällä?\nMissä äitinne on?\" tiedusteli hän.\n\nPikku Minna tarttui mielenahdistuksissaan Gertrudin hameeseen ja\npainautui häneen: \"Hyi, kuinka nyt on pimeä, -- on niin pimeä.\"\n\nMutta poika purki sisuansa: \"Äiti --? Senkin mokoma! Hän lähetti meidät\nkotiin. Hän huvitteleikse!\"\n\nMitä tuo merkitsi? 'Hän huvitteleikse!' Gertrud aikoi juuri\nvastenmielisyyden ja samalla jonkunlaisen vastuunalaisuuden tunteen\nvaltaamana lähemmin tutkia tuota asiaa pojalta, kun kumea värähdys\nkulki halki illan pimeyden. Se oli kaukainen kajahdus. Kirkonkellot\nsoivat. Kirkko oli syrjässä, ja tuuli ei käynyt sieltäpäin, mutta silti\nvoi tuntea nuo hitaanraskaat juhlalliset kumahdukset.\n\nGertrud pysähtyi ja käski äänekkäästi torailevan pojan vaikenemaan.\nNyt kuuli jo selvemmin. Kumeata, vakavaa metallisointua. Tähän aikaan?\nIltapäivän jumalanpalvelus oli jo aikoja lopussa, hautajaisia ei\npidetty näin myöhään, -- se ei voinut merkitä muuta kuin voittoa! Siinä\ntapauksessa uudistuisi soitto kolmasti. Se tunnettiin jo, monta voittoa\nolivat kellot jo julistaneet, tuskin kolme viikkoa sitten Varsovan\nsuuren voiton. Siihen oli jo ehtinyt tottua, -- se ei tehnyt enää juuri\nmitään vaikutusta. Kumminkin kääntyi Gertrud takaisin. Voittoako se\ntodella merkitsi?! Nyt se alkoi kolmannen kerran! Ja joskaan hänellä\nhenkilökohtaisesti ei ollut mitään kadotettavissa eikä voitettavissa,\najoi sisäinen pakko hänet kumminkin asemalle. Ei hän tahtonut olla näin\nyksin tuollaisena hetkenä. Siellä olisi muitakin, ihmisiä yllinkyllin,\n-- hän saisi tietää, missä voitto oli saavutettu -- ja tulisiko pian\nrauha!\n\n\n\n\nIV.\n\n\nIllan hiljaisuuteen vaipuneelle seudulle olivat kirkonkellot kertoneet\nvoitosta! Asemalla vallitsi tungos. Niin paljon väkeä ei sinne\nkokoontunut silloinkaan, kun joukkoja kuljetettiin aseman ohitse\nkaukojunien raidetta. Ne eivät pysähtyneet täällä, väki tervehti\nviittauksilla harmaatakkeja, jotka riippuivat puolta ruumistaan\nmyöten ulos seppelöidyistä, kaikenmoisilla liitukirjoituksilla\nvarustetuista vaunuista, ja huusi heille liikutetuin mielin\ntervehdys- ja jäähyväissanoja. Sanat tosin häipyivät kuulumattomina\ntuohon tuulennopeaan jyskeeseen, mutta viittauksiin vastattiin\nraikuvilla hurraahuudoilla.\n\nNyt tungeskeli ihmisjoukko tiedonantoa lukien asemahuoneeen oven\nvieressä.\n\n\"Novogeorgievskin linnoitus, vihollisen viimeinen tukikohta Puolassa,\nvalloitettu itsepintaisen puolustuksen jälkeen. Koko varusväki,\nyksistään eilisissä lopputaisteluissa yli 20000 miestä, ja suunnaton\nsotasaalis, jota ei vielä ole ehditty arvioida, joutui valtaamme.\"\n\nRivit nopeasti silmissä kiitäen luettiin tuo -- vaieten. Eivät\nkajahdelleet enää samat riemuhuudot kuin ensi aikoina, -- olihan sotaa\njo kestänyt yli vuoden.\n\n\"Äiti, joutuvatko ne nyt kokonaan tappiolle?\" kysyi lapsenääni äkkiä\naivan kovasti.\n\nÄiti oli himmeässä tähtivalossa vaivoin saanut sen puoliääneen\nluetuksi, nyt vaikeni hän hämillään. Kimeä lapsenääni oli kuulunut\nkauas. Lähinnäseisovat nauroivat. \"Hiljaa\", kuiskasi äiti.\n\n\"Sitten tulee meidänkin isä jälleen kotiin, eikö niin, äiti?\" kyseli\nlapsi ujostelematta edelleen.\n\nVaieten pudisteli vaimo kieltävästi päätänsä. Tehden itselleen nopeasti\ntietä läpi tungoksen ja vetäen lapsen mukaansa, kiiruhti hän pois.\n\nSe oli lukkoseppä Frankin vaimo, jolla oli liikkeensä torin kulmassa.\nKaksi viikkoa sitten oli hänen miehensä kaatunut Narevin edustalla.\n\"Nyt on hänen yksin hoidettava tuota suurta liikettä\", tuumiskeli joku,\n\"pari vanhaa kisälliä on hänellä tosin vielä apunansa. Mies käytti\nkaikki varansa liikkeeseen. Vaikea hänen on selvitä lapsinensa, --\nviisi niitä on, kaikki vielä pieniä.\"\n\n\"Hänen laitansa ei ole kaikkein huonoimmin\", sanoi toinen ääni. \"Mutta\nentä sitä, jolla on ollut _vain_ mies, ei liikettä eikä lapsia, --\nainoastaan mies!\"\n\nKaikki käännähtivät kuullessaan tuon haikean äänen, joka kuului\nepätoivon huokaukselta.\n\nPieni riutunut vaimo vetäytyi arasti syrjään. Hän ei ollut tahtonut,\nettä kaikki kääntyisivät häntä katsomaan, aivan tahtomattaan oli hän\ntullut ilmaisseeksi tunteensa ääneen. Ikäänkuin jokainen säälivä katse,\njoka kohtasi häntä pimeydestä, olisi tuntunut hänestä loukkaukselta,\nsulkeutui hän aivan omaan itseensä. Ei hän kaivannut kenenkään sääliä,\neikä kenenkään tarvinnut välittää hänestä, -- hän ei tarvinnut ketään,\nsillä hän ei aikonut enää elää. Hän halusi vain sairaan eläimen tavoin\nvetääntyä piilopaikkaan, kuollaksensa sinne.\n\nAvuttoman itkun vallassa, kuin hylätty lapsi, aikoi hän juuri hiipiä\ntiehensä, kun käsi laskeusi hänen olallensa. \"Rouva rakas!\" Sanalla\n'rakas' oli erityinen korko, sydämellistä ystävällisyyttä kuului äänen\nsävyssä.\n\nKenraalinrouva von Voigt ei ollut suinkaan hempeämielinen, hänen\nmiehensä oli kasvattanut hänet ottamaan joka asian mahdollisimman\nlevolliselta kannalta. \"Elämän laita on kuten vihollisen\", oli hän\nusein sanonut vaimolleen, kun tämä vielä oli nuorempi ja helposti\nmenetti tyyneytensä, \"tulee ottaa selko asemasta, tähdätä tarkoin,\nlähestyä askel askeleelta -- aina vaan yhtä tyynenä -- yhä lähemmäksi\nja sitten kimppuun!\" Rouvan oli täytynyt oppia hillitsemään itseänsä.\nMutta tällä kertaa valtasi tunne hänet kumminkin. Tuo vaimo, tuo yksin\njäänyt vaimoparka! Taivuttaen pystyä varttansa hiukan tuota surkean\npientä olentoa kohti, sanoi hän sisäisen vakaumuksen valtaamana, joka\nsaa muutkin vakuutetuiksi: \"Te ette ole hylätty, rouva rakas! Teillä\non vielä äiti -- meidän saksalainen kotimaamme. Hänen huomaansa on\nmiehenne uskonut teidät. Hän on ansainnut teille oikeuden siihen. Ja\nmeidän saksalainen kotimaamme on hyvä äiti, joka huolehtii lapsistansa.\"\n\n\"Roskaa! Ylhäisten ja rikkaitten on hyvä puhua!\" kajahti hänelle\nivallisesti vastaan jostakin.\n\n\"Ken sen sanoi?\" Nähdäksensä puhujan käänsi kenraalinrouva päätänsä,\noikaisten komean vartensa vielä komeammaksi. \"On surullista\", sanoi hän\nhyvin kovalla äänellä, \"että on vieläkin olemassa ihmisiä, on olemassa\nsaksalaisia, joille parjaaminen ja kiihottaminen tuottaa huvia. Mitä\nmerkitsee nykyisin ylhäinen ja rikas!? Ken makaa juoksuhaudassa, häntä\nei hyödytä, vaikka hän olisi prinssi, samassa kurassa hän kumminkin\nmakaa kuin vaatimattomin työläinen, ja sen, jolla on miljoona, ei ole\nsiinä yhtään parempi olla kuin sen, joka ei omista penniäkään!\"\n\nNo, olipa sillä sanat valmiina suussansa! Ja 'kurasta' oli hän puhunut\n-- 'kurasta'! Toisia se huvitti kovasti. He nauroivat. Heidän naurunsa\ntarttui muihin, ja koko parvi vaimoja ympäröi kenraalinrouvan. Tämä\nei ollut oikein selvillä, oliko nauru ivallista, vai merkitsikö se\niloista myöntymystä. Äkillinen arkuus valtasi hänet. Hän katui että oli\nantautunut tunteensa valtaan. Hän raivasi itselleen tien ja poistui\nnopein askelin, mieli masentuneena. Hänen ilonsa Novogeorgievskin\nvoitosta oli haihtunut. Tälläkö tavoin voitonsanoma otettiin vastaan?\nEihän enää tosin käynyt odottaminenkaan äänekästä riemua, mutta miksi\neivät he ottaneet vastaan tuota sanomaa hiljaisen ilomielisellä\nliikutuksella? Hänen miehensä oli sittenkin oikeassa, -- tuollaisia\nihmisiä ei käynyt arvosteleminen saman mittakaavan mukaan kuin heitä\nitseänsä. Ne olivat sentään ilossa ja surussa toisenlaisia kuin he.\n\nHän näki äkkiä ammottavan kuilun, -- ken pystyisi rakentamaan sillan\nsen poikki? Sotako, jonne kaikki läksivät, kaikki, ylhäiset ja\nalhaiset, köyhät ja rikkaat? Tähän saakka sen ei ollut onnistunut sitä\ntehdä. Onnistuisikohan rauhan tehdä se --?\n\nKatu, jota hänen oli kulkeminen, oli pimeänä hänen edessään. Ylhäällä\nei näkynyt tähteäkään. Tuuli, joka oli puhaltanut kaiken päivää,\noli kasannut pilviä, ja nyt ne lentelivät, omituisina lonkareina ja\nhattaroina, kuin mitkäkin kummitukset ja hirviöt, vaaleanharmaalla\niltataivaalla. Hänen täytyi, ajatella sitä iltaa, jolloin määräys\nliikekannallepanosta oli saapunut. Miehensä käsivarteen nojaten oli hän\nBerlinissä kulkenut \"Unter den Linden\" katua pitkin, sankka ihmisjoukko\noli vienyt heidät muassaan, ja virran hitaasti kuljettamina olivat he\nsaapuneet linnan edustalle. Nähdessään upseerin univormun, tekivät\nihmiset kunnioittavasti tilaa. Linnassa oli nyt pimeää ja hiljaista.\nKeisari oli puhunut kansalleen, he olivat tulleet liian myöhään, mutta\nkaikkialla kuulivat he siitä vielä puhuttavan. \"'En tiedä enää mistään\npuolueista,' -- niin, niin hän sanoi\", olivat he kuulleet erään miehen\ntakanansa kertovan. Toinen selitti sitä tarkemmin: \"Nyt ei nimittäin\nenää ole minkäänlaista eroa. Onko sulla rahaa vai ei, oletko kreivi\nvai tiilentekijä Fritz, oletko lukenut yliopistossa latinaa vai etkö\nosaa yhtään lukea ja kirjoittaa, sillä ei väliä mitään, -- kaikki tyyni\nolemme yksiä ja samoja saksalaisia, _vain_ saksalaisia!\"\n\nTuota muistellessaan täytyi hänen hymyillä, nopeasti tietään\nastellessaan. Sadepisaroita tipahteli, taivas itki. Hän kiiti eteenpäin\nsyvällisiin ajatuksiin vaipuneena: niin, niin, ei ollut niin helppo\nsaavuttaa ymmärtämystä! Mutta liikuttavaa oli se ollut, mitä ajuri\noli sanonut, joka vei heidät Linnantorilta kotiin, liikuttavaa ja\nsamalla hullunkurista. Viitaten piiskalla taaksensa kohden pimeätä,\nylvästä rakennusta, jossa Saksan keisari nyt varmaankin sydämessään\npunnitsi Europan kohtaloita, ja kääntyen istuimeltaan puolittain heihin\npäin, oli ajuri hyväksyvästi nyökäten sanonut: \"Emme ole sentään tätä\nennen oikein tunteneet Wilhelmiämme!\" Tuo vanha lihava ajuri ja hänen\nkompasteleva koninsa olivat jääneet unohtumattomasti hänen mieleensä.\nJa unohtumaton oli myöskin ollut toinen näky, jonka he näkivät\nkääntyessään katsomaan taaksensa.\n\nVesiltä päin oli tullut hitaasti mahtavan suuri lintu, liitäen yli\npuiston ja linnan, kirkon ja asehuoneiston. Siivet levitettyinä\npysytteli se nyt liikkumatonna. Pilvimuodostus se vain oli, rajuilman\nenne kesäisellä taivaalla. Mutta punertavana hehkuivat sen alapuolella\nkalevantulet. Kiihtyneenä päivän tapahtumista oli hän tarttunut\nmiehensä käsivarteen: \"Katso -- katso -- näetkö sinäkin sen?\" Liitävä\nkotka se oli, siivet levällään. Pelko oli vavahduttanut heitä: eikö se\nollut venäläinen kotka?\n\nSe oli ollut preussilainen kotka -- Jumalan kiitos!\n\nKenraalitar oli nyt saapunut Krügerin talon luo, sillä hän aikoi käydä\ntytärtään tervehtimässä. Jälleen täytyi hänen ihmetellä, että Lili\noli valinnut juuri tämän asunnon. Sehän oli niin vaatimaton: huoneet\nmatalat, ei parkettilattioita, ei sähkövaloa. Eteisen oven yläpuolella\npalaa kitusti pieni viheliäinen öljylamppu.\n\nKun rouva von Voigt avasi lukitsemattoman oven ja tuli eteiseen,\nlankesi sinne valo eräästä alakerran huoneesta. Huoneen ovi oli auki.\nSiellä istui rouva Krüger pöydän ääressä ja näytti lukevan lampun\nhimmeässä valossa kirjaa. Hän oli niin syventynyt lukemiseen, ettei\nhuomannut vierasta, joka kulki hänen ovensa ohitse.\n\nKenraalitar nousi portaita ylös. Lili avasi itse asuntoonsa vievän\nlasioven. Palvelustyttö oli rientänyt asemalle soiton alkaessa. \"Enhän\ntarvitsekaan häntä\", sanoi nuori rouva välinpitämättömästi. Pitkä\nvalkoinen yöpuku yllään hän valkoisine kasvoineen muistutti aavetta.\n\nÄiti silmäili häntä huolestuneena. \"Novogeorgievskin linnoitus, Lili\",\nsanoi hän painokkaasti. \"Novogeorgievsk merkitsee suurta voittoa,\ntärkeätä saavutusta.\" Hänestä oli kuin olisi hänen pudistettava\nhereille tuo edessään oleva kalpea nainen. Hän laski molemmat\nkätensä tyttärensä hartioille ja pudisti häntä lempeästi. \"Kuinka\nisä nyt iloitseekaan! Hän on tietenkin nyt vielä Varsovassa. Odotan\njännityksellä hänen kirjettään. Iloitse sinäkin, Lili, nyt sota pian\nloppuu!\"\n\n\"Sitä et usko itsekään.\" Rouva Rossin suupielet vetääntyivät epäilevään\nhymyilyyn. \"Mitäpä minua hyödyttäisivät voitot ja menestys?!\" Hän\nkohautti hartioitaan. \"Ja rauhakaan?! Kansojen välistä vihamielisyyttä\nei sekään poista. En koskaan enää toivu tästä sodasta.\" Hän huokasi,\nja kiihkeästi ponnahtivat sitten esiin sanat: \"Kiroan sitä kaiken\nelinaikani!\"\n\n\"Mutta Lili!\" Äiti koetti kädellään silittää tyttärensä rypistynyttä\notsaa. \"Sinä olet liiaksi yksin. Sinulla on liiaksi aikaa mietiskelyyn,\nlapseni. Jään mielelläni täksi illaksi luoksesi.\" Hän veti tyttären\nsisään ja kävi istumaan.\n\nMutta Lili sanoi väsyneesti: \"Ei, ei, mene vaan kotiin. Minun\nluonani ei ole hyvä olla. Sinä olet iloinen ja voimakas, ja sinulla\non oikeus siihen, -- mutta minä!\" Hän tarttui molemmin käsin\nkauniiseen vaaleaan tukkaansa. \"Olen kuin rikkirunneltu. Rakkaus ja\nviha taistelevat minusta ja raatelevat minua. Olen alati pelon ja\ntoivon ristiaallokossa. Tuollainen voitto tuottaa minulle aina niin\nkammottavia taisteluita. Kun soitetaan, on minusta kuin vietäisiin\njotain minulle kallista hautaan. Minun täytyy pidellä korviani, en voi\nsitä kuulla!\"\n\nRouva von Voigt ei sanonut: \"Lapsiparka!\" eikä myöskään sulkenut\ntytärtään säälivästi syliinsä. Siitä ei olisi ollut paljon apua.\nLilin oli itsensä katsottava, kuinka suoriutui tuosta kaikesta,\nitsensä taisteltava taistelunsa. Ei kukaan muu voinut auttaa häntä\ntästä tunteiden ristiriidasta. Niinpä kysyi äiti nyt vain noustessaan\nlähteäksensä: \"Oletko taas saanut kirjeen mieheltäsi?\"\n\nNuori rouva muuttui eloisammaksi. \"Hetkinen vielä, äiti!\" Hän\nkiiruhti pienen kirjoituspöytänsä luo ottamaan kirjeen. Hän meni\nkattolampun alle ja luki sen. Hän ei lukenut sitä kokonaan ääneen, vaan\nkäänsi vain sieltä täältä jonkun lauseen. \"Emme ole enää entisissä\nasemissamme. Olemme edenneet Monte Pianolle saakka. Eilen teimme\nhyökkäyksen Schluderbachin itäpuolella!\" Nuori rouva keskeytti,\ntuskaisena katsoi hän äitiinsä. \"Ei näytä käyneen hyvin. Tämä kirje on\nkirjoitettu heinäkuun kahdentenakolmatta päivänä, tänään meillä on jo\nelokuun kahdeskymmenes päivä. Tunnen Enricon. Jos heillä olisi ollut\nmenestystä, olisin jo saanut häneltä aikoja sitten uuden kirjeen.\nSilloin hänen täytyy saada kertoa voitosta. Hyvä Jumala, vaikka noiden\nitalialaisten voitto järkyttääkin mieltäni, niin täytyy minun melkein\ntoivoa sitä.\" Hän painoi kirjeen kasvoilleen. \"On niin kauheata, kun ei\nsaa tietoja!\"\n\n\"Vai Schluderbachin luona!\" Äiti koetti ohjata nuoren rouvan ajatukset\ntoisaanne. \"Muistatko vielä, kun olimme Schluderbachissa? Siitä on kai\nseitsemän vuotta. Se oli ihanalla Tyrolin matkallamme, alkaessamme\nretkemme Dolomiiteille. Tulimme Dürrnsteiniä alas, kauhea ukkosilma\noli yllättänyt meidät, isä oli saanut rakkuloita jalkoihinsa, minäkin\njaksoin lopuksi tuskin laahata jalkojani perässäni, likomärkinä\nsaavuimme Schluderbachiin. Mutta hauskaa vain oli kaikki tyyni!\nVaatteemme oli pantava kuivatusuuniin, isäntä toimitti meille apua.\nSinä sait sisäkön tyrolilaisen pyhäpuvun. Illallisella alhaalla salissa\ntuli eräs herra pöytäämme -- muuan kuuluisa maalari -- ja pyysi saada\nmaalata sinut. Muistatko vielä, lapseni?\"\n\n\"En tiedä. En tiedä enää mitään. Elä sano seitsemän vuotta --\nseitsemänkymmentä vuotta siitä on!\" Nuoren rouvan ääni sammui\ntoivottomaan välinpitämättömyyteen. Hän rypisti otsaansa, ja hänen\nsilmiinsä tuli ilme, kuin olisivat hänen ajatuksensa olleet kaukana\npoissa.\n\nUlkonaisesti rauhallisena, mutta sisäisen levottomuuden masentamana\nsanoi äiti hyvää yötä. Kun hän alhaalla kulki rouva Krügerin oven\nohitse, istui tämä vielä samassa asennossa kuin äsken, kumartuneena\nsyvälle alas pöytää kohden. Hänen edessään oli suuri kartta ja sen\nvieressä paksu kirja. Nyt kohotti hän päätänsä ja säpsähti kuullessaan\nohikulkijan tervehdyksen.\n\nKenraalitar tuli ovelle. Hän halusi lausua pari ystävällistä sanaa;\nolihan rouvalla kaikki hyvässä järjestyksessä, talo oli peräti siisti.\n\"No, rouva Krüger, mitä pidätte tyttärestäni, vuokralaisestanne?\nToivottavasti olette tyytyväinen. Liikaa melua ei hän pidä.\"\n\n\"En tiedä.\" Rouva silmäili häntä aivan toisiin ajatuksiin vaipuneena.\nKuin tullen tajuihinsa hän sitten nousi paikaltaan: \"Suokaa anteeksi!\nEn tuntenut heti kenraalitarta!\"\n\n\"Te luitte niin innokkaasti jotain?\"\n\nRouva Krüger hymyili hämillään. \"Minä koetin hakea Korsikaa. Täällä\nkirjassa on\" -- hän näytti avattua tietosanakirjaa, -- \"'saari\nVälimeressä!' Mutta en pääse oikein selville; en voi löytää sitä.\"\nAvuttomana haeskeli hänen etusormensa kartalta.\n\n\"Kas tässä.\" Rouva von Voigt opasti häntä. \"Monet kiitokset.\" Rouva\nKrüger ilahtui nähtävästi; hän kävi puheliaaksi. \"Minun poikani on\nnimittäin nyt siellä.\" Kuin lumottuna hän katseli saarta, joka nyrkin\nkaltaisena, sormi ojennettuna, oli kuvattuna italialaisen saappaan\nvasemmalla puolen. Hän nyökkäsi haaveissaan: \"Nyt toki edes tiedän,\nmillaista siellä on. Kovin iso ei se ole. Kaksisataayhdeksänkymmentä\ntuhatta ja kuusikymmentäkahdeksan asukasta luin siellä olevan. Vuorista\nsiellä on ja sakeata metsää. Laaksot ovat hyvin hedelmällisiä, mutta\nhuonosti viljeltyjä. Sitä mahtanee Gustav katsella silmät suurina;\nhuonosti viljeltyyn ei meillä olla totuttu. Karjanhoitoa harjoitetaan\nja kalastusta; tonnikaloja minä en tunne. Mutta varmaankin hän pitää\nniistä; hän piti kovasti kalasta. 'Äiti, keitäpä vihreää ankeriasta',\nsanoi hän alinomaa -- ja jouluksi piti olla 'puolalaista toutainta'.\nSitähän hän nyt ei siellä saa.\"\n\nRouva von Voigt olisi voinut nauraa: Korsikalla vihreätä ankeriasta ja\npuolalaista toutainta! Mutta niin hullunkurinen kuin tuo ajatus olikin,\noli rouva Krügerin silmissä ilme, joka karkotti kaiken hullunkurisuuden\nloitolle. Ei ikinä hän ollut vielä nähnyt sellaista epäröivää kaihoa,\nhurskasta uskoa, itsepintaista toivoa ihmiskatseessa. Tuossa oli\nsilmät, jotka olivat valvoneet yön toisensa perästä, vuodattaneet\npaljon kyyneleitä ja kätkeneet niitä vielä enemmän itkemättöminä,\nsilmät, jotka olivat käyneet puolisokeiksi lukiessaan tiheään\npainettuja kaatuneiden, haavoittuneiden ja kadonneitten luetteloita,\nsilmät, jotka olivat levottomalla rakkaudella alati tähystelleet\netäisyydessä, tavotellen vain yhtä ja ainoata, -- ne olivat poikaansa\nodottavan äidin silmät.\n\nKenraalitar ojensi rouva Krügerille kätensä. Liikutettuna katsoi hän\ntuon vaimon ryppyisiä kasvoja, joihin huoli oli uurtanut syvät vaot.\n\"Suokoon Jumala, että sota pian loppuisi! Tänään oli jälleen suuri\nvoitto!\"\n\nRyppyisten luomien takaa levisi kimmellys rouva Krügerin muinoin\nleveille, nyt kapeiksi käyneille kasvoille. Toivon säde valahti hänen\nkatseeseensa, vuodattaen silmien vaaleaan sineen tummemman värityksen.\n\"Sitten pääsevät kaikki vangit vapaiksi!\"\n\nRouva Krüger nojasi kätensä pöytään, kuin kolkuttaakseen sitä\nvakuuttavasti. Hän hymyili. \"Raamatussa sanotaan: 'Sitten on oleva ilo\nja riemu ja ainainen rauha.'\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nNovogeorgievskin ilta ei toki saanut jäädä viettämättä. Muutamia\nlomailijoita oli sattunut yhteen. Näiden joukossa oli Minka Dombrowski\ntuntenut erään vanhan tuttavan. Kun hän iltapäivällä oli lasten kanssa\npuistossa -- entisellä kyläniityllä -- kuuntelemassa sotilassoittoa,\nja monet katseet, joita hän arvosteli pelkäksi ihailuksi, kiintyivät\ntutkivasti hänen uuteen pukuunsa, oli Minka heti tuntenut hänet.\nTuskin oli hän voinut pidättää hämmästyksen huudahdusta: hyvät ihmiset\nsentään, sehän oli tuo, johon hän oli tutustunut ravintolassa, ja jolle\nStanislaus oli ollut niin mustasukkainen! -- -- -- \"Minka, sen sanon\nsinulle, että jos et pysy minulle uskollisena, niin -- --!\" Hän oli\nvavissut ja mulkoillut silmillään. Jes sentään, miesparkaa! No, nythän\nhän oli Ranskassa. Tai olisiko kenties ollut Venäjällä. Viikkomääriin\nei häneltä ollut tullut mitään tietoja. Kenpä tiesi, missä hän oleksi!\n\nMinka oli nyt hymyillyt ystävällisesti ihailijalle, joka silloin\nravintolassa oli silmäillyt häntä merkitsevin katsein, ja joka nyt\nsotilaspuvussa miellytti häntä vieläkin enemmän. Olihan hän naimisissa,\neihän se merkinnyt mitään. Ja kenpä voi nyt paheksua sitä, jos hän,\njoka sai nähdä niin paljon vaivaa ja hääriä lastensa kanssa ja jolla\nei edes ollut miestään luonansa, joka olisi sanonut: \"Minka, sinä olet\nvallan viehättävä!\" -- jos hän suostui soturin pyyntöön ja vietti illan\nhänen seurassansa. Varsin mielellään hän myös söi kerrankin jotain\nhyvää. Pukkimakkaraa ja hapankaalia oli ihailija luvannut tarjota.\nJa olutta saisi Minka myöskin juoda. Niinpä lähetti hän siis lapset\nkotiin. Poika pani vastaan eikä tahtonut lähteä, mutta Minka antoi\nhänelle aimo läimäyksen, niin että poika jäi kauhistuneena tuijottamaan\nhäneen. Silloin sanoi Minka heti: \"Saat vielä lantinkin.\"\n\nHarmaatakki oli nauranut: tuo nainen oli todellakin lystikäs. Olipa\nsiinä elämänhalua! He tekivät ensin vielä pienen kävelyretken, jolloin\nMinka kulkea laahusti hänen rinnallaan ohuessa puvussaan, illan\nviileyden käydessä jo tuntuvaksi. Vasta kun he olivat metsässä, ja\nsoturi laski kätensä Minkan vyötärölle, tuli hänen lämpimämpi olla.\nHän ei nyt ajatellut miestänsä. Kun mies on liian kauan poissa,\ntottuu siihen lopuksi ja alkaa unohtaa... Mutta toisaalta oli hänestä\nkumminkin, harmaatakin astellessa hänen rinnallaan, kuin kulkisi\nhän Stanislaunsa kanssa, ja hän nojasi kiinteästi seuralaiseensa\ntämän käydessä helläksi. Pitkiin aikoihin ei kukaan mies ollut häntä\nsyleillyt! Samalla hän koko ajan lörpötteli iloisesti.\n\nHeidän palatessaan takaisin oli ruokala jo täpötäynnä. Töin tuskin\nsaivat he vielä paikan erään pöydän ääressä, jossa jo istui kolme\nharmaatakkia. Muutoin oli jokaisella soturilla rakastettunsa mukanaan,\nmutta nämä kolme olivat vielä seuralaista vailla. He ryhtyivätkin\nvaaralliseen kilpailuun herra Lehmannin -- siviilitoimeltaan parturin\n-- kanssa.\n\nMinka Dombrowski oli autuaallinen; ei yksi, vaan neljä miestä hänellä\noli ihailijoina! Se vallan huumasi hänet.\n\nHe istuivat nurkkaan työnnettyinä pienen pöydän ääressä ja niin lähellä\ntoisiansa, että milloin mikin miehenjalka kosketti Minkan jalkaa.\nPolvet sattuivat pöydän alla yhteen, ja jos jokin polvi erityisen\nlujasti painautui hänen polveensa, vastasi hän samalla mitalla. Herra\nLehmann oli kaunein noista neljästä ja vanha tuttava, ja hänhän myöskin\nmaksoi Minkan puolesta. Niinpä loikin Minka sormille jokaista toista,\njoka häntä tavotteli.\n\n\"Maljanne, kaunis Minka!\" He joivat vahvasti. Herra Lehmann maksoi\nviidestä lasista kutakin kohden, toiset kukin vain yhdestä. Sen voi\nhän hyvin tehdäkin, sillä hän omisti siviilielämässä hyvin tuottavan\nliikkeen Dennewitzin kadun varrella Berlinissä. Kun tulisi jälleen\nrauha ja hän palaisi kotiinsa, silloin sopisi kauniin Minkan vain\ntulla hänen luoksensa, hän kähertäisi kyllä hänen tukkansa. Ja herra\nDombrowskia hän myöskin palvelisi. Näin sanoessaan hän iski silmää, ja\ntoiset nauroivat haljetakseen. Miksikä ei nyt olisi pidetty hauskaa!\nKun jälleen lähdettäisiin liikkeelle, kenpä tiesi kuinka kauan sitten\nolisi enää nauruun tilaisuutta! \"Luoti vain, ja jääkää hyvästi!\" sanoi\nherra Lehmann.\n\nMinka kävi aivan hempeämieliseksi. Kuudes olutlasi oli ollut jo liikaa;\nhän alkoi äkkiä itkeä: Oi Jumala, hyvä jumala, hänen kelpo miehensä,\nmissä hän mahtoikaan olla! Soturin vaimolla on sentään huonot päivät!\nLiian surullinen on hänen kohtalonsa. Ken tiesi, elikö hänen miehensä\nollenkaan enää! Hän nojasi herra Lehmanniin, ja hänen sekava päänsä\nvaipui hänen olallensa.\n\n\"Voi hyvä Jumala, mieheni, voi, voi!\" Samalla hän sentään salli\nihailijan hyväillä niskaansa, joka raikkaana ja täyteläisenä pyrki\nesiin ohuesta puvusta. Hän tavotteli soturin vasenta kättä ja piti sitä\nhellästi sylissänsä.\n\n\n\n\nV.\n\n\nKun Hedwig Bertholdi meni puutarhaansa, näki hän kuinka Krügerin\nrouva omassa puutarhassaan kokosi hedelmiä puista. Ne olivat kypsiä;\npian varisisivat lehdet pois. Hänet valtasi tuska, kun hän ajatteli\ntalven yksinäisyyttä. Edellinenkin talvi oli jo ollut kyllin vaikea,\nmutta silloin oli hänen miehensä toki vielä ollut kotona. \"Ota joku\nluoksesi\", kirjoitti hän. \"Onhan niin hauskoja nuoria tyttöjä, jotka\niloitsevat saadessaan turvapaikan -- erittäinkin tällaisina aikoina.\"\n\nEi sanaakaan siitä, että hän palaisi pian, toivoi voivansa palata\npian. Eikä myöskään mitään pahoittelua siitä, ettei itse voinut olla\nvaimonsa luona. Eivätkä hänen poikansakaan kirjoittaneet siitä mitään.\nOli kuin olisivat he sotatoimissaan unohtaneet kaikki hellemmät\ntunteet. Hänen vanhimpansa, Heinz, oli saanut rautaristin ja Rudolf\noli tullut aliupseeriksi. Mutta ei kukaan sanonut: \"Äitiparka, kuinka\nyksin oletkaan!\" -- ja se olisi sentään ilahduttanut häntä enemmän kuin\nmikään muu.\n\nHäntä kammotti kun hän ajatteli seuranaista, joka olisi opetettu aina\nhymyilemään, aina olemaan hilpeä, kuinka sietämättömiä käskijättären\noikut olisivatkin. Ei, sellaista ei hän voisi sietää! Silloin saapui\nhänelle kirje eräältä nuoruudenystävättäreltä, josta hän ei pitkiin\naikoihin ollut kuullut mitään, rouva von Lossbergiltä Koblenzista.\nSe sisälsi pyynnön. Herra von Lossberg -- majuri -- oli kuollut\npitkällisten kärsimysten jälkeen neljännesvuosi sitten, saamiensa\npahojen haavojen johdosta. Rouva von Lossberg, heikko ja mieleltään\nrunneltu kun oli, olisi halunnut muuttaa vanhan äitinsä luo, joka asui\npienessä hesseniläisessä kaupungissa, eläen pienellä eläkkeellä. Vanhin\npoika oli myöskin jo upseeri ja sodassa, molemmat nuoremmat olivat\nBensbergissä kadettikoulussa; tytär vain oli kotona.\n\n\"Hilpeän Anna Mariani käy raskaaksi kuluttaa nuoruutensa tuossa\npienessä sopukassa meidän kahden elämään kyllästyneen vanhan naisen\nseurassa. Soisin mielelläni että hän pääsisi johonkin perheeseen,\njossa voisi auttaa talouden tai lasten hoidossa. On myöskin hyvä,\njos hän nyt jo oppii mukaantumaan muihin, -- minä en enää elä kauan,\ntunnen sen. Seuraan pian miestäni. Silloin käy Anna Marialle kumminkin\nvälttämättömäksi tulla vierasten pariin. Mitään erikoisempaa ei hän\nole oppinut, -- arvelimme sitä tarpeettomaksi mieheni aseman ja hänen\nmiellyttävän ulkomuotonsa perusteella. Kenties voit sinä, rakas Hedwig,\njolla varmaankin on paljon tuttavia, auttaa minua tyttäreeni nähden!\"\n-- --\n\nTalon hiljaiset huoneet kammottivat rouva Bertholdia; istuessaan\nyksin päivällis- ja illallispöydässä avarassa tyhjässä ruokasalissa,\nei hän voinut syödä. Yksinäisyys kuristi hänen kurkkuansa. Syysillat\nolivat loppumattoman pitkiä. Entä yöt! Ryöväreitä, murhaajia ja\nvarkaita ei hän enää pelännyt eikä tarkastellut kaappien taustoja.\nMutta toisenlainen pelko oli vallannut hänen mielensä, -- paljoa\ntuskallisempi pelko: suunnaton levottomuus siitä, kuinka kaikki\npäättyisi! Nyt alkoi jo toinen sotatalvi. Kuinka kauan tätä vielä\nkestäisi?! Voisiko Saksa yhä edelleen pitää puoliansa? Oliko sillä\nvielä tarpeeksi miehiä taistelemaan, voittamaan? Surevien luku näytti\nhänestä lisääntyvän päivä päivältä. Kävivätkö kaikki ihmiset mustiin\npuettuina? Eivätkö ilmoitukset \"sankarikuolemasta\" lisääntyneet\nlisääntymistään? Ne täyttivät pitkät palstat sanomalehdissä, kokonaiset\nsivut. Eikä missään enää kuulunut naurua. Jospa hän tietäisi jonkun,\njoka vielä voisi nauraa oikein sydämellisesti! Huoletonta, viatonta,\nhilpeätä naurua! Voisikohan tuo nuori tyttö nauraa sillä tavoin?\nNythän ei tosin nuorisokaan enää nauranut. Rouva Krügerin puutarhassa\nnäki hän nuoren rouva Rossin nunnan kaltaisena vaeltavan puksipuiden\nreunustamien sarkojen keskellä. Tumma huntu peitti hänen vaaleata\ntukkaansa. Olisi ollut luonnollista että Hedwig olisi aidan ylitse\nlausunut hänelle pari sanaa, sillä olivathan he naapurit, mutta hän\npelkäsi sanoa mitään nähdessään nuo alakuloiset kasvot. Sieltä ei\nnäyttänyt olevan mitään virkistystä tulossa. Ja rouva Krügeriä kohtaan\nhän tunsi suorastaan arkuutta. Hän puuhaili puutarhassaan kasvot\nniin levollisina että se tuntui luonnottomalta. Kuinka voikaan olla\nnoin levollinen? Ja kaikkein vähimmin oli rouva Krügerilla siihen\nsyytä. Mutta hän korjasi satoa hedelmäpuistaan niin toimeliaana, kuin\nvallitsisi täysi rauha, eikä hänen tarvitsisi ajatella mitään muuta\nkuin satoansa.\n\nYlhäällä tikapuilla seisoi rouva Krüger ja ongiskeli\nnoukkimiskoneellaan viimeistä omenaa niin itsepintaisesti, kuin olisi\nmitä suurin onni ollut saavutettavissa tuolla ylhäällä notkuvassa\nlatvassa. Mitä tarkimmalla huolella asetteli hän parhaat hedelmät\nheinillä täytettyyn koppaan, varoen koskettelemasta niitä muutoin kuin\nkäsineillä.\n\nTänään Hedwigin sentään täytyi huutaa hänelle. Oli kaunis päivä,\nlokakuun aurinko kokosi viimeiset voimansa, sen säteet tunkivat aidan\nviereisen, puolittain metsistyneen vanhan päärynäpuun kuivuvien lehtien\nlävitse, niin että se tuulenhengen käydessä hohti kuin veressä. Rouva\nKrüger kokoili maahan karistamiansa pieniä päärynöitä; hän hikoili,\nauringonsäteet heijastuivat hänen syvälle taivutettuun selkäänsä. Kun\nhän suoristautui, sattuivat hänen katseensa juuri rouva Bertholdiin,\njoka silmäili häntä aidan ylitse.\n\n\"Huusitteko minulle jotain?\"\n\n\"Huusin kyllä\", sanoi Hedwig. \"Olen niin yksin. Sanokaapa, rouva\nKrüger, mitä varten te poimitte ne kaikki? Mitä niillä kumminkaan\ntekee?\" Hän viittasi maahan varisseisiin ryppyisiin päärynäpahaisiin.\n\n\"Näillä?\" Rouva Krüger näytti ojennetulla kädellään paria noista\nviheliäisistä hedelmistä. \"Näistä minä laitan hilloa. Ja joskaan niitä\nei kävisi syöminen, niin onhan minulla ainakin työtä, rouva Bertholdi.\nKymmenen kumarrusta karkottaa kymmenen ajatusta, sata kumarrusta\nsatasen ajatuksia. Kun on kumartanut niin monta kertaa, ettei enää\njaksa lainkaan ajatella, silloin nukkuu yöllä. Minä nukun.\"\n\n\"Minä en!\" Hedwig huokasi.\n\nRouva Krüger silmäili häntä moittivasti. \"Lähettäkää pois\npalvelustyttönne, tehkää itse kaikki työt. Minä en tahtoisi nyt pitää\npalvelijoita. Yksin, yksin teen kaikki: siistin, keitän, kaivan, pesen,\nruokin kanat, siistin kaniinien ja vuohen majaset.\"\n\n\"Minä en pysty siihen.\" Rouva Bertholdin kädet vaipuivat alas. \"Enhän\nole tottunut työhön. En kestä mitään.\"\n\nRouva Krüger naurahti. \"Mitä kestämiseen tulee, niin kestää ihminen\npaljon kummempaakin.\" Hän tuli aivan aidan viereen. Pyyhkien\nruskettuneella kädellään hien otsaltaan, jossa pari irtaantunutta\nharmaata suortuvaa liehui, sanoi hän synkkänä: \"Olen lukenut\nlehdestä, mitä ne saavat kestää, jotka ovat sodassa: he makaavat\njuoksuhaudoissaan pelkässä liejussa, granaatit lentelevät vain heidän\nympärillään -- tuolla sinkoaa ilmaan käsi, täällä jalka -- tuolla\npäänpuolikas, tässä aivot -- toveri oli siinä äsken, ja nyt jätteitä\nvain. Ja heidän täytyy ajatella: 'Kohta tulee minun vuoroni!' Ei,\nrouva Bertholdi, meidän täällä ei kenenkään sovi sanoa: sitä tai tätä\nminä en kestä. Ja mitä kaikkea arvelette minun Gustavillani olevan\nkestettävänä? Siellä kaukana vankeudessa kolkolla saarella. Ja kun ei\nsitten edes saa kirjoittaa! Ja mitä saavatkaan haavoittuneemme kestää!\nMutta kaikki päärynäni minä niille annan ja kaikki omenani. Ne olivat\naina Gustavin herkkua! No, ensi vuonna! Sinne on liian pitkä matka,\nenhän voi lähettää mitään sinne. Eivät ne menisi perille.\"\n\nEi, varmaankaan ne eivät koskaan menisi perille! Otsa rypyssä katseli\nHedwig Bertholdi rouva Krügeriä, joka kantoi raskasta päärynäkoppaa\nsisään. Se maa, missä Gustav oleskeli, oli kaukana maapallosta, niin\nkaukana ettei kukaan vielä ollut palannut sieltä. Salainen kauhu\nvärisytti Hedwigiä: ja äiti uskoi niin lujasti hänen vankinaoloonsa\nKorsikalla. Hän ei muka saanut kirjoittaa, niin otaksui rouva Krüger.\nÄitiraukka! Hedwig Bertholdia alkoi äkkiä palella tuossa auringon\nkultaamassa puutarhassa, -- lokakuun aurinko ei sentään enää pysty\nlämmittämään. Hän kiiruhti takaisin sisälle, kirjoituspöytänsä\nääreen, tarttui kynään ja ryhtyi nopeasti kirjoittamaan: Anna Maria\nvon Lossbergin oli tultava hänen luoksensa. Ja pian, niin pian kuin\nmahdollista! Hän oli yksin, talossa oli tilaa yllinkyllin, Berlini\noli lähellä, hän opastaisi kernaasti tuota nuorta tyttöä ja iloitsisi\nvoidessaan tuottaa hänelle iloa. Hänen oli vain tultava -- tultava\npian! Ja hilpeys, josta hänen äitinsä kirjoitti, oli hänen tuotava\nmukanansa.\n\nHedwig tunsi mielensä kevyemmäksi, kun kirje oli postissa. Huomenna\nolisi kirje Koblenzissa, ylihuomenna hän jo voi saada vastauksen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun Anna Maria von Lossberg aamuisin heräsi nokkospalttinaverhoilla\nvarustetussa vuoteessaan, sininen silkkipeite yllään, ei hän\nvieläkään ollut aina heti aluksi selvillä missä oikein oli. Kuinka\nihanaa ja mukavaa täällä olikaan! Kotona hän oli nukkunut sohvalla\näitinsä huoneessa. Isän vuoteessa ei hän ollut saanut nukkua, rouva\nvon Lossberg ei voinut vielä mukaantua siihen, että se otettaisiin\nkäytäntöön. Siinä oli hänen miehensä maannut hyvinä ja huonoina\naikoina; siitä oli hän illalla ennen lähtöänsä sotaan ojentanut\nvaimollensa tukevan soturinkätensä: \"Ole uljas, rakas vaimoni!\" Ja\nlausuessaan hänelle viimeiset jäähyväiset oli hän jälleen kurottanut\nsiitä hänelle kätensä, nyt niin heikoksi käyneen: \"Ole uljas!\"\n\nAnna Maria oli kahdeksantoista vuoden vanha. Silloin ei voi alati olla\nalakuloinen. Täytyisihän sodan toki kerrankin loppua, ja sitten olisi\nkaikki jälleen hyvin. Sitä, ettei hänen isänsä silloin enää olisi\nolemassa, ei hän ajatellut. Kun tuo solakka terve neitonen seisoi\nkuvastimen edessä, hymyilivät hänelle raikkaat kasvot, loistavat\nsilmät; kalpeus, jonka huoli isän takia ja ahtaat olot äidin luona\nolivat aiheuttaneet, katosi täällä pian tipotiehensä. Rouva Bertholdia\nkohtaan hän tunsi haaveellista ihailua. Hän oli hänestä maailmannaisen\nihanne. Hänellä oli niin kauniita vaatteita, että Anna Maria tuskin oli\nsellaisia nähnytkään, -- hänen tuttavansa Koblenzissa kävivät paljon\nyksinkertaisemmin puettuina. Myöskin tuntui hänestä peräti ylhäiseltä\nnukkua niin kauan aamuisin ja antaa palvelustytön kammata tukka. Usein\nkiintyi myöskin hänen ihaileva katseensa rouva Bertholdin huolellisesti\nhoidettuihin valkoisiin käsiin suipoksi leikattuine kiiltävine\nkynsineen ja monine sormuksineen. Niin arkaillen ei Anna Marian äidin\nollut käynyt käsiänsä käyttäminen, ja muuta koristetta ei niissä ollut\nkuin vihkisormus. Äitiparan oli aina täytynyt olla uutterassa työssä,\n-- elämä on hankalaa, kun sen pitää vaikuttaa hienommalta kuin se\ntodellisuudessa on!\n\nNyt Anna Maria usein tunsi jotain kauhun tapaista mennyttä aikaa\najatellessaan. Kun hän nyt oli tutustunut varallisuuden viehätyksiin,\ntuntui hänestä kauhealta moni seikka, jota hän aikaisemmin oli\nkuvitellut tavottelemisen arvoiseksi, jopa toiveittensa ainoaksi\npäämääräksi -- kuten sellainen avioliitto kuin hänen äitinsä. Hän\najatteli usein avioliittoa, ja hänen täytyi niin tehdä, sillä hän\ntiesi: en ole oppinut mitään, rahaa minulla: ei myöskään ole, --\nminulla ei ole muuta kuin kauniit kasvoni, sorea varteni ja nuoruuteni.\n\nHedwig hemmotteli häntä. Kaiken yksinäisyydessä kasaantuneen hellyyden\nhän vuodatti hänen ylitsensä. Mitä viheliäisen epäaistikkaita pukuja\nolikaan Anna Maria tuonut mukanansa! Hän meni hänen kanssaan Berliniin\nja hankki hänelle uudet pukimet, ja kaikkea hän halusi näyttää Anna\nMarialle, ja hän nautti hänen ihastuksestaan. Nyt oli melkein kuin ei\nolisi ollutkaan sota-aika, ja hän tunsi melkein nuorentuvansa hänen\nseurassansa. Ja tuon tyttöseni naurua, -- tuota raikasta, hilpeätä\nreiniläistä naurua!\n\nJoka ikisessä kirjeessä, jonka hän lähetti pojillensa, hän kertoeli\nseikkaperäisesti, 'kasvattityttärestään.' Mitä Anna Maria ajatteli,\nmitä hän sanoi, mitä hän teki, miltä hän näytti, miten miellytti muita,\nkaikki oli tärkeätä. \"Viehättävä tyttö\", kirjoitti Bertholdi, kun hänen\nrouvansa lähetti hänelle Anna Marian valokuvan. Heinz sai sen myöskin.\n\"Ihastuttava kerrassaan\", kirjoitti tämä. Rudolfille lähetti hän sen\nmyöskin, mutta tämä ei maininnut siitä mitään. Se pahoitti äitiä. Ah,\nhänen nuorempi poikansa oli muuttunut suuresti, -- ja muuttuneet ne\nolivat molemmat. Tuskin he enää tiedustelivat kuinka kotona voitiin.\nEntisyys näytti kokonaan haihtuneen heidän mielestänsä. Oli kuin ei\nmaailmassa enää olisikaan ollut mitään muuta kuin 'juoksuhautoja,\nsalakaivantoja, täyssattumia, käsikranaatteja, kaasuhyökkäyksiä!' Ja\nkylmäverisyydellä, joka äitiin vaikutti raakuudelta, kuvaili Rudolf,\n-- hän, joka ei ennen olisi voinut tehdä eläimellekään pahaa, joka\ntalvella oli ruokkinut lintuja, joka oli silitellyt joka koiraa, --\nhänen juoksuhautaansa tunkeutuneen vihollisen kaameata loppua. Surren\najatteli äiti: liian kauan ovat he jo olleet erillään kotioloista,\njopa sodan olisi aika loppua, jotta pojat jälleen palaisivat\ntavalliseen elämään, opintojansa jatkamaan, entisiä harrastuksiaan\ntoteuttamaan. Väliin oli hänestä kuin nuo, joille hän kirjoitti,\neivät olisikaan olleet hänen poikiansa, vaan ventovieraita miehiä.\nJo aikoja täysi-ikäisiä, kovaluontoisia miehiä, joihin hän ei enää\nkyennyt vaikuttamaan, joihin eivät enää pystyneet mitkään lempeämmät\nvaikutelmat. Eivät he enää olleet niitä poikasia, joille ero oli\ntuntunut niin vaikealta. Vielä näki hän edessään Rudolfinsa nuoret\nkasvot ja hänen kalpeaksi käyneet huulensa. Omituinen värähdys oli\nkäynyt yli hänen muotonsa, -- uhkasiko itku tulla? \"Rakas äiti\", hän\noli kurottanut kätensä äitiä kohden, -- juna lähti. Saisiko hän enää\nkoskaan kuulla tuon saman, yhtä lempeästi ja tuntehikkaasti lausuttuna:\n\"Rakas äiti!\"\n\nMutta Anna Mariasta, jolle hän luki ääneen poikiensa kirjeet, tuo\nkaikki oli aivan luonnollista. \"Täytyyhän heidän muuttua\", sanoi hän,\n\"muutoin he eivät saisi mitään aikaan. Minusta tuo on ihanaa kaikki\ntyyni. Toivoisin vain olevani itse siellä mukana!\"\n\nJa hän alkoi rallattaa laulua, jonka usein oli kuullut kotona\nKoblenzissa sotamiesten marssiessa ohitse, jonnekin, sotaan:\n\n    \"Sotamies se hauska veikko.\n    Mieli hällä pelvoton.\n    Ilo raikuu laulussansa.\n    Tytöill' lemmekäs hän on.\n    Rallalaa, rallalaa, ralla rallalalaa!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nRaivokkaana riehui taistelu Champagnessa. Tuli paljon junia tuoden\nhaavoittuneita, pitkät rivit vaunuja, joissa oli kauas näkyvä suuri\npunainen risti. Monena yönä heräsi Hedwig Bertholdi säpsähtäen unesta,\n-- hänen molemmat poikansa olivat länsirintamalla, -- läpi esikaupungin\nhiljaisuuden kajahti palokunnantalon tornista höyrysireenin valittava,\nonton kolea toitotus. Tuli ei ollut valloillaan, vaan haavoittuneita\njätettiin tännekin.\n\nKoulujen vanhemmat oppilaat olivat kutsutut avustamaan; koululakki\nvinossa, samarialaisnauha käsivarressa riensivät poikaset paareineen\nasemalle. Moni äiti katsoi tuskallisesti heidän jälkeensä: jos sotaa\nkestäisi vielä kauan, tulisi hänenkin poikansa vuoro. Yölliselle\ntaivaalle kohosi vavahtelevia rukouksia. Omituisen rauhaisena kaareili\nsyystaivas maan yläpuolella. Levollisina hohtivat sen tähtöset,\nkuin kirkkaat silmät, jotka näkevät kaikki, ja joita ei mikään voi\npelästyttää.\n\nMutta ihmismieliin ei tuo hiljainen hohde voinut vuodattaa hoivaa.\nEikö ollut kuin olisi kuultu taistelun tuoksinaa, kanuunain ja\nihmisten mylvintää, pirstoutuvain granaattien ja raadeltujen ihmisten\nvoihkauksia? Eikö tässäkin ennen puhtaassa maalaisilmassa tuntunut\nruudin hajua, tukahduttavien kaasujen ja veren löyhkää? Ei, tänne\nsaakka ei tunkeunut sodan melske eikä sen kammottavat lemahdukset,\nmutta mukana oltiin silti, mukana taisteluissa ja juoksuhaudoissa,\nmukana hyökkääjien riveissä. Kaikkine kauhuineen oli lokakuun\ntaistelut täälläkin koettu. Ei uskallettu enää hengittää vapaasti, --\nmurtaisikohan vihollinen rintaman? Niitä oli niin paljon: ranskalaisia,\nenglantilaisia ja mustia joukkoja. Onnistuisiko niiden voittaa Saksan\njoukot?\n\nVihlova tuska tunki sydämiin kuin kalvava mato. Ne, joilla ei enää\nollut mitään menetettävää, tuijottivat surumielisesti toisiin. He\nolivat jo kovimman kokeneet, -- ken noista toisista oli määrätty\nensiksi turhaan vastausta odottamaan? Ken saisi takaisin kirjeen, johon\noli merkittynä: \"Kunnian kentällä kaatunut.\"? Kadehdittava se äiti,\njoka vielä sai lähempiä tietoja, joka tiesi, missä hänen lapsensa oli\nkätketty lepoon. Niin hyvin ei ollut kaikkien laita.\n\nTiedonantojen edessä asemalla tungeksi alati ihmisiä Levottomuutta\nkuvastivat nuo kalpeat kasvot, -- kauhea tunne tuo, että oli niin\nkaukana ja kumminkin kaikessa mukana! Mikä kuumeentapainen uutisten\njano, mikä kiihkeys huhujen ahmimisessa! Mitä kaikkea olikaan ehtinyt\ntapahtua eilisestä, taikkapa vain sitten viime hetken! Silmänräpäys\nmerkitsi nyt äärettömyyttä. Ei kyetty puhumaankaan kuin puoliääneen.\n\nMargareta Dietrich oli alati asemalla. Hän luki jokaisen uuden\ntiedonannon -- luki sen vielä toistamiseen, ikäänkuin ei olisi sitä\noikein oivaltanut, ja sitten hän osti uusimman sanomalehden. Hän luki\nsen, loittoni muutaman askeleen ja palasi sitten uudelleen takaisin.\nKun haavoitettuja kuljetettiin ohitse, tunkeutui hän aivan lähelle. Ei\nhän välittänyt käskystä poistua. \"Yleisöä kielletään uteliaisuudella\nrasittamasta haavoittuneita!\" Hänet työnnettiin pois, mutta hän\nlähestyi uudelleen.\n\n\"Kenties siinä viedään sulhastani, -- oi päästäkää minut lähemmäksi!\"\nSilmät avoauki hän tuijotti soturien kalpeisiin kasvoihin.\nEpätoivoissaan hän sitten pudisti päätänsä: \"Ei se ole hän!\"\n\nHäntä säälittiin, -- hakihan hän sulhastaan -- tyttöparka!\n\nEi kulunut ainoatakaan yötä, jolloin haavoitettuja odotettiin asemalle,\nilman että Dietrichin neiti seisoi asemalla. Hän odotti tunnista\ntuntiin, seisten kaukojunille vievien porrasten alimmalla astuimella.\nHän nojasi selkäänsä sivuseinämään, kurotti päänsä eteenpäin silmäillen\ntaukoamatta portaita ylös. Häntä puistatti kylmässä yöviimassa. Täällä\ntapasi hänet Gertrud Hieselhahn, palatessaan eräänä iltana Berlinistä\ntavallista myöhempään, vasta puoliyön tienoissa. Hän oli perin väsynyt,\nmutta siitä ei nykyisin käynyt välittäminen. Hän halusi edistyä,\nja sitäpaitsi ansaitsi pelkällä neulomisella liian vähän. Niinpä\nhän päivätyönsä päätyttyä vielä oli mukana iltakursseilla eräässä\nkauppakoulussa, hänen täytyi talveksi saada parempi paikka, ellei\ntahtonut pienokaisensa kanssa nähdä nälkää.\n\n\"Hyvä Jumala, Gretchen, kuinka olet täällä? Mitä sinä täällä teet?\"\n\n\"Minä odotan.\" Margareta ei hievahtanutkaan paikaltaan.\n\n\"Tule toki kotiin!\" Gertrud koetti vetää hänet mukaansa. Häntä\npelästytti nuo omituisen riutuneet kasvot. \"Saatan sinut ovelle saakka.\"\n\nMutta Margareta pani vastaan, hän työnsi pontevasti ystävättärensä\nluotaan. Hän ei luonut häneen edes katsettakaan, herkeämättä hän katsoi\nportaita ylös.\n\nYlhäältä tuli pari ihmisolentoa näkyviin. Sääristään haavoittunutta\npotilasta siellä tuotiin, joka istui kahden samarialaisen ristikkäin\nyhteenliitetyillä käsillä, kädet heidän kaulassaan. Hervottomina\nriippuivat sääret, muodottomain möhkäleitten kaltaisina paksuissa\nkääreissään, joissa näkyi veripilkkuja.\n\nNeiti Dietrich säpsähti, hänen silmissään näkyi kiihkeä hehku.\nSysäten Gertrudin tieltään, hän syöksähti äkkiä kirkaisten kohden\nhaavoittunutta: \"Tuolla hän on!\"\n\nHaavoittunut kohotti silmänräpäyksen ajaksi rinnalle vaipunutta\npäätänsä, välinpitämätönnä kohtasi hänen väsynyt katseensa Margaretan.\n\n\"Tilaa!\" Kantajat käyttäytyivät töykeästi. Toinen työntäisi Margaretan\nolallaan syrjään: mitä tuollainen merkitsi?\n\nHän kirkaisi äänekkäästi: \"Sulhaseni!\"\n\n\"Vielä mitä! Ette taida olla järjissänne, neiti!\" Kantajat poistuivat\nlevollisesti kantamuksineen.\n\nEi, ei se ollutkaan hän! Lyöden kätensä kasvoilleen tyrskähti Margareta\nnyyhkytyksiin.\n\nÖisellä asemalla tuo herätti huomiota: mitä täällä oli tekeillä, ken\ntäällä niin huusi? Uteliaita tuli juosten. Vahdissa oleva asemamies\nlaskeutui alas asemasillalta: \"Mitä melua te täällä pidätte?\"\n\nMasentuneena oli neiti Dietrich lyyhistynyt kokoon asemahuoneen\nportaille. Asemamies tarttui hänen hartiaansa: vai niin, vai niin,\nsehän näkyi olevan sama, joka aina odotteli täällä. \"Menkää, menkää,\"\nsanoi hän lauhkeasti, \"ei nyt enää tule mitään junaa, menkää kotiin.\"\n\n\"Tule, Gretchen, tule,\" pyyteli myöskin Gertrud. Hän otti nyyhkyttävää\ntyttöä kainalosta. Hänen onnistui nostaa hänet pystyyn, hän meni\nnopeasti pois hänen kanssaan. Hän ei uskaltanut kohottaa katsettaan,\nhäpeäntunne kohotti punan hänen poskilleen, -- - kaikki ihmiset\nkatsoivat heihin. Mutta ei hän myöskään tahtonut jättää toista oman\nonnensa nojaan.\n\n\n\n\nVI.\n\n\nNuo miehet, jotka tomuisina Champagnen valkoisesta kalkista olivat kuin\njauhoon hieroontuneet myllärit, olivat kestäneet kestettävänsä, -- nyt\noli lepo seurannut. Vihollisen ei ollut onnistunut puhkaista rintamaa,\nJumalan kiitos! Hengitettiin helpommin, ja reipas rohkeus täytti\nmielet. Mitäpä siitä, joskin talvi oli tullut, tuoden mukanaan pakkasta\nja pimeyttä! Nyt luultiin varmasti, että oli syytä toivoa parasta,\nja toivo tuo mukanaan lämpöä ja valoa. Keväällä oli sota päättyvä --\nrohkeutta vain siihen saakka!\n\nNyt alkoivat sodan seuraukset tuntua täyttä totta. Ei silti, etteivät\nne olisi jo aikoja tuntuneet, mutta tuo kestetty tuikea tuska oli ollut\nkuin taivaan jylinää, joka lamauttaa koko luomakunnan; nyt seurasivat\nneulanpiston kaltaiset pienet kärsimykset. Jauhoista ja leivästä\nalkoi tulla puute. Perunaleipä ei tahtonut maistua, eikä siitä tullut\nkylläiseksikään. Leivän niukkuus tuntui kiihottavan näläntunnetta.\n\n\"Kestäähän tämän sentään vielä,\" kirjoitti rouva von Voigt miehellensä.\n\"Itse puolestani en ole kärsinyt nykyisestä puutteesta, vähäiseltä\nse minusta tuntuu. Olenhan niin kiitollinen siitä, että sinä olet\nsäästynyt, ja että nyt saatte levätä Champagnen suunnattomain\nponnistusten jälkeen. On hetkiä, jolloin voisin jälleen hengittää\nvapaasti, jopa olla iloinenkin, mutta Lilin kohtalo vaivaa kovin\nmieltäni. Rossi on ollut viikkomääriä alati taisteluissa Tyrolin\nrintamalla; hän kirjoittaa vain harvoin.\" --\n\nLili lepäsi tänään sohvallaan, hänellä oli hiukan kuumetta. Hän oli\nehtinyt liiaksi vieraantua Saksan talvesta, ainainen kostea kylmyys\ntuotti hänelle yskää ja nuhaa. Ja matala harmaa taivas teki hänet\nsynkkämieliseksi. Ah, vain pala sineä, hiukan auringonlämpöä -- ja\nkirje!\n\nHänen miehensä viimeinen tiedonanto oli kirjoitettu lokakuun lopulla.\nNyt oli ollut kovia otteluita Schluderbachin rajasillan luona. Oi, tuon\nsillan hän muisti niin hyvin!\n\nHän sulki silmänsä. Kaikenmoisia kuvia tuli hänen eteensä. Sen ylitse\nhän oli ajanut vanhempinensa eräänä ihanana kesäpäivänä, joka oli\nkaksin verroin kirkas ja raikas edellisen päivän rajuilman jälkeen. Hän\noli riemusta huudahdellut ääneen -- oi, kuinka hyvin hän sen muisti!\nHän näki itsensä seisoallaan vaunuissa, ojennetuin käsin oli hän\nhypähtänyt pystyyn ihastuksensa vallassa. Hevoset juoksivat ripeästi,\nryöppyävä vuoripuro syöksyi uomaansa alas hopeavaahtoa heitellen.\nKorkeat lehtikuuset tuoksuivat, kuin uhrisauhu kohosi niiden lemu\nsinitaivaalle. Perhoset liitelivät heidän vaunujensa edellä, oli niin\nhilpeätä, niin loistokasta tuossa kapeassa laaksossa, yksin vihreän\nkuusimetsän yläpuolella kohoavat jylhät vuorenhuiputkin, joita peitti\nohukainen kerros tuoretta lunta, tuntuivat kertoilevan ikuisesta\nilosta. Sillan kohdalla, missä tie kohoaa niin jyrkästi ylöspäin,\noli hän hypännyt maahan. Hän asteli ajajan rinnalla. Hellävaroen\nkoskea tipsutteli tämän ruoska hevosten selkiin, -- ei se liioin\ntuottanut kipua -- ken olisi sellaisessa paikassa voinut tuottaa tuskaa\nhalvimmallekaan luontokappaleelle! Ja nyt --?!\n\nLiliä puistatti. Häntä paleli, hän vetääntyi paremmin suojaavan\npeitteen alle. Siellä taisteli nyt hänen miehensä sotamiehinensä.\nHiipivätköhän he kiviseinämiä alas, piiloutuen tuuheitten lehtikuusien\nsuojaan? Vai kiipesivätkö puronviertä ylös, hakien käsin ja jaloin\ntukikohtaa? Oliko päivä? -- vai oliko yö? Siitä ei ollut tietoa.\nMustana riippui taivas yli laakson, höyryn ja savun pimentämänä. Vuoren\nsopukassa oli jotain pilventapaista, sinne oli jonnekin asetettu\nkonekivääri, ja se syyti vimmatusti luoteja kallioseinän repeämiä\npitkin alas. Voi sitä ratinaa! Lili piteli korviansa. Kunpa hän ei edes\nolisi lukenut sanomalehtiä niin tarkasti! Niissä kuvattiin taistelut\nsillä tavoin, että hänestä oli kuin olisi itse ollut mukana. Ja\nkumminkin kärsi hän vain sadannen osan siitä, mitä hänen miehensä oli\nkestettävä -- yli-inhimillisiä ponnistuksia, ainaista kuolonvaaraa. Ei,\nei sittenkään, enemmän hän kärsi kuin miehensä!\n\nLevottomasti heitteli hän kuumeissaan päätänsä. Oliko hänen miehellään\naavistustakaan niistä tunteista, jotka riehuivat hänen sydämessään,\nsuunnaten hänen toivomuksensa väliin sinne, väliin tänne, pitäen häntä\ntoivon ja pelon ainaisessa ristiriidassa? Mies ei koskaan käsitä,\nmiten nainen voi kärsiä -- ei koskaan -- ja mitä _hän_ kärsi, sitä\nei kenenkään muun tarvinnut kokea. Jos hän olisi ollut italiatar\ntaikka hänen miehensä saksalainen, silloinhan hän pelkäisi ainoastaan\nhänen henkensä puolesta, mutta nyt tunsi hän vieläkin kipeämpää\ntuskaa. Tuliko hänen toivoa voittoa puolustajille vai hyökkääjille?\nToisaalla oli hänen miehensä, jota hän kerran oli rakastanut niin\nhellästi -- ah, joka yhä vieläkin oli hänelle niin rakas, -- toisaalla\nhänen isänmaansa, johon hän oli niin kiintynyt sydänjuurillaan,\nettä irroittaminen siitä merkitsi kuihtumista. Ei hän ollut ennen\naavistanutkaan tuon kiintymyksen voimaa! Silloin oli tuo toinen maa\ntuntunut hänestä paljoa kauniimmalta, sen aarteet runsaammilta, ihmiset\nherttaisemmilta! Mutta nyt?! Hänen kätensä puristuivat nyrkkiin,\nsuuttumus jäykistytti hänen hempeät kasvonsa. Hän hypähti sohvalta ja\nheitti lämmittävän peitteen luotansa. Jo riitti -- joutukoon tuo kavala\nmaa perikatoon, sen miehet -- äkkiä hän säpsähti. Oliko hän huutanut\nääneen?\n\nOvea kolkutettiin. Hänen palvelustyttönsä tuli sisään. \"Postinne,\narmollinen rouva!\" -- -- -- --\n\nKrügerin leski, joka oli alhaalla, kuuli äänekkään huudon. Se oli vain\nlyhyt kirkaisu, mutta niin täynnä kauhua, hillitöntä tuskaa, kuin olisi\nse lähtenyt kuolemanhädässä kamppailevan povesta. Se tuli ylhäältä!\nHän juoksi eteiseen. Silloin syöksähti jo palvelustyttö portaita alas.\n\"Rouva, hyvä Jumala, rouva -- -- --!\"\n\nYlhäällä makasi nuori rouva maassa, hän oli kaatunut. Se oli tullut\nliian äkkiä. Kun talonemäntä tuli huoneeseen, koetti hän sentään jo\nnousta. Ei, hän ei ollut mennyt tiedottomaksi, hän ei tahtonut menettää\ntajuntaansa. Hän oli jo toipunut. Äänettömällä, hiljaisuutta vaativalla\nliikkeellä lähetti hän itkuun tyrskähtäneen palvelustytön luotansa.\nKuten sokeaksi käynyt, joka ei vielä tahdo tunnustaa sokeuttaan,\ntavotteli hän kirjettään, joka juuri oli tullut postissa. Se oli\npudonnut hänen kädestänsä.\n\nNyt piti hän sitä jälleen vapisevassa kädessänsä. Seisten horjuvana\nkeskellä huonetta luki hän sen vielä kerran nopeasti, silmissä niin\ntuikea tuskan ilme, että Krügerin rouvan sydän -- sydän, joka ei niin\nhevillä heltynyt, -- vavahti säälistä: hänkö myöskin, myös hän! Niin\nnuori ja niin kaunis ja sittenkin, sittenkin!\n\nRouva Krügerin työstä kovettunut käsi silitteli valkoisen aamupuvun\nhihaa: \"Istukaa, istukaa toki!\" Hän painoi nuoren rouvan istumaan\nsohvaan, jäi seisomaan aivan hänen viereensä, oikaisten itseään,\nikäänkuin olisi tukevalla varrellansa vielä voinut pidättää\nonnettomuuden.\n\nHymyillen sydäntä vihlovasti katsoi nuori rouva vanhempaan: \"Mieheni on\nkaatunut!\"\n\nVanhempi vastasi, hymyillen hänkin: \"Ja minun poikani on vankina. Mutta\nminä näen hänet jälleen. Te näette myöskin miehenne jälleen!\"\n\nRouva Krüger rohkeni laskea kätensä tuolle vaalealle syvään vaipuneelle\npäälle. Omituinen hohde valahti hänen kasvoillensa, kirkastaen niiden\njokapäiväisyyden. Hänen äänessään kajahti kuin luottavaista hartautta,\nehdotonta uskoa: \"Te näette hänet jälleen -- minä näen poikani jälleen.\nEmme vain tiedä -- milloin!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nLuutnantti Rossi oli kaatunut. Juuri kun hän hyökätessään sotamiestensä\nkanssa oli huutanut \"Avanti!\" Luoti oli sattunut hänen suuhunsa,\nmurskaten hänen pääparkansa. Se, mikä hänestä oli jäänyt jäljelle, oli\nhaudattu Monte Pianon vieressä olevalle pienelle nurmikentälle, missä\njo lepäsi niin monta kunnon soturia. Hänen sankariverensä ei ollut\nvuotanut turhaan, johtajansa kuoleman innostamina olivat alppijääkärit\nsaaneet aikaan sen, mihin viikkomääriä oli turhaan pyritty: he olivat\nkarkottaneet vihollisen rajasillalta ja valloittaneet vahvasti\nvarustetut asemat. Tämän tiedonannon lähetti leskelle eräs kaatuneen\ntoveri, komppanian toinen luutnantti.\n\nKirje oli tarvinnut paljon aikaa saapuaksensa kiertoteitä hänen\nkäsiinsä. Rossi oli kaatunut jo kahden päivän kuluttua siitä kuin oli\nhänelle kirjoittanut -- ja hän oli ajatuksissaan tuntenut mielipahaa\nhäntä kohtaan, kironnut häntä ja hänen uskotonta maatansa, -- hyvä\nJumala, ei häntä, ei, ei häntä. Ainoastaan hänen maatansa. Oi,\nhänen Enrico-parkaansa! Lili luki hänen kirjeensä uudelleen ja aina\nuudelleen, kyyneleitä vuodattaen. Kuinka olikaan mahdollista, että moni\nseikka niissä oli voinut häntä kiusata?! Nyt omisti hän miehellensä\njälleen koko sydämensä, tarrautuen kiinni hänen muistoonsa. Hänestä oli\nkuin täytyisi hänen puristaa silmänsä umpeen, päästäkseen näkemästä\nmaailman tapahtumia, tukita korvansa. Ei nähdä eikä kuulla enää mitään\nmuuta kuin häntä. Mitä koski häneen kansallisuuksien eripuraisuus,\nkansojen viha? Hänen oma kohtalonsa täytti kokonaan hänen mielensä.\nJa hänen kohtalonsa oli hänen miehensä, hänen rakas miehensä. Ei\nainoatakaan surullista hetkeä ollut tämä tahtonut hänelle tuottaa,\nja nyt täytyi hänen kumminkin vuodattaa niin paljon kyyneleitä hänen\ntähtensä. Hänen tuskansa kirkasti hänen miehensä kuvan, tehden\nvainajasta enemmän kuin mitä tämä ikinä itse oli aavistanut. Nyt ei\nLili enää välittänyt siitä, että hän oli taistellut Italian puolesta,\nnyt näki hän hänessä vain sankarin, joka oli uhrannut henkensä jalon\nasian takia. Hän tunsi ylpeyttä lukiessaan ystävän kirjeestä, että\nRossista olisi pian tullut kapteeni ja että kunniamerkki, joka ei\nollut vielä ehtinyt koristaa elävän rintaa, oli annettu hänelle mukaan\nhautaan. Hänen sotamiehensä olivat surreet häntä; päällystö samoin kuin\nkäskynalaiset tulisivat säilyttämään tuon uljaan miehen kunniakkaassa\nmuistossa.\n\nÄitinsä kanssa ei Lili voinut puhua vainajasta samalla tavoin, kuin\nhän häntä ajatteli. Hänestä tuntui, kuin olisi äidin kasvoille silloin\nilmestynyt omituinen piirre, piirre, joka merkitsi -- vastaväitettä.\n\nOikein hän oli arvannutkin. Niin suuresti kuin rouva von Voigt surikin\ntyttärensä kanssa, täytyi hänen kumminkin sanoa itsellensä: siinä oli\nratkaisu. Italialainen haave oli haaveilta loppuun. Lili oli vielä\nnuori, jospa Jumala sallisi hänen alkaa elämänsä vielä uudelleen!\n\nJa tytär tunsi sen: jos vainaja olisi ollut saksalainen upseeri, olisi\näidin suru ollut aivan toisenlainen. Ja Lili sulkeutui kokonaan omaan\nitseensä.\n\nTuntimääriä istui hän akkunan ääressä, kädet syliin vaipuneina ja\nhaaveksiva katse suunnattuna alas pihaan. Kenpä voisi mukaantua\nkaikkeen niin tyynesti kuin tuo rouva tuolla alhaalla! Hän meni aina\nsamaan aikaan ruokkimaan kanojansa, kaniinejansa ja vuohtansa. Eläimet\ntunsivat hänet. Kun kanat, jotka saivat nyt, ennenkuin maa jäätyi,\nkuljeskella ja kuopia maata talvisen koleassa puutarhassa, kuulivat\njykevien nahkatohvelien ensi askeleen pihakivityksellä, syöksähtivät\nne nopeasti vastaan. Silloin tuli jotain hymyilyn tapaista rouva\nKrügerin ryppyisille kasvoille. Ja hymyily kajasti niillä vielä\nhänen täyttäessään mäkättävän vuohen heinähäkkiä, ja se tuli yhä\nhuomattavammaksi, kun hän meni kaniinien luo.\n\nLili näki noiden valkoisten ja mustapilkkuisten eläinten hypiskelevän\nrautalankaoviensa takana. Krügerin rouva pysähtyi aina pitkäksi aikaa\nniiden luokse. Ihme ettei häntä palellut! Ensi lumi peitti jo maan.\nMutta hän seisoi ainakin puolen tuntia tohvelit jalassa kumarassa\ntuon matalan majasen vieressä, pisti kätensä sisään ja silitteli\neläimiä. Kuinka köyhäksi täytyykään tulla, jotta viitsisi tuolla\ntavoin seurustella kaniinien kanssa! Lilin kasvoille tuli säälin ilme.\nKun rouva Krüger eräänä päivänä koetti naulata olkimattoja majasen\nympärille eikä oikein näyttänyt suoriutuvan siitä yksin, meni Lili alas\nhäntä auttamaan. Köyhiähän he molemmat olivat!\n\n\"Tämä tässä on 'Lumikki'\", sanoi rouva Krüger, \"ja tämä on 'Ruusunen'\".\nHän oli avannut pienen oven. Kaksi lumivalkoista kaniinia, ihania\neläimiä, joilla oli pitkä silkkikarva, tuli heti esiin, painoi päänsä\npunertavine korvineen maahan, hyväilyjä pyydellen. Kenpä olisi\naavistanut, että tuo karkea käsi osasi silitellä niin lempeästi!\n\n\"Niitä pitää aina hyväillä, mieluummin ne ovat ilman perunoita ja\nvihanneksia\", sanoi rouva Krüger; hänen äänessään oli hellä sointu.\n\"Gustavillani oli lapsena ollessaan aina kaniineja. Hän pitää niistä\nniin paljon!\"\n\nLumikki ja Ruusunen! Nuori rouva nyökkäsi. Hän tunsi kyllä nuo nimet\nsadusta lapsuutensa ajoilta. Kuinka ihanaa olikaan ollut, kun hän\ntällaisena kylmänä iltana kuin tänään istui lämpimässä lastenkamarissa\npienellä tuolilla, ja äiti luki hänelle ääneen vanhoja saksalaisia\nsatuja. Hän hymyili, suloiset muistot täyttivät hänen mielensä.\nEhdottomasti täytyi hänenkin kurottaa kätensä hyväilemään eläimiä.\nMiellyttävä lämpö virtasi silkkiturkista hänen kylmiin sormiinsa.\nLumikki ja Ruusunen pysyttelivät aivan hiljaa, räpäyttämättä punaisia\nsilmiään. Lumotut eläimet -- mitähän ne ajattelivatkaan?\n\nLili taivutti päätään ja laski poskensa pehmeälle turkille. Lumikki ja\nRuusunen -- nyt oli hän jälleen lapsuutensa maailmassa, jossa ei ollut\nmitään surua, joka kesti auringonlaskun jälkeen, ei mitään hoivatonta\nhuolta.\n\n\n\n\nVII.\n\n\nHedwig Bertholdi ei olisi rohjennut toivoakaan, että hän saisi molemmat\npoikansa kotiin lomalle. Siinä oli melkein liiaksi onnea pitkällisten\nkärsimysten jälkeen, hän oli aivan suunniltaan ihastuksesta. Kun Heinz\nsähkötti Frankfurt am Mainista: 'Olen matkalla luoksesi', riemuitsi hän\nääneen. Mutta kun sitten lisäksi tuli Rudolfilta kirje: 'Viimeisten\nankarain taistelujen jälkeen pääsemme lomalle lepäämään, ehkä olen\nluonasi yhtaikaa tämän kirjeen kanssa', silloin hän puhkesi kyyneliin.\n\nKärsimätönnä kuin ikävöivä morsian ryhtyi hän valmisteluihin poikiensa,\ntuloa varten. Heidän piti saada jälleen entiset huoneensa; hän oli\npahoillaan, kun ei voinut järjestää siellä kaikkea uuteen, entistä\nkauniimpaan kuntoon, mutta siihen ei nyt ollut sopiva aika. Hänen\ntäytyi tyytyä siihen, että kaikki harjattiin ja pestiin, seinät\npuhdistettiin, kirjat tomutettiin. Hänen mieleensä tuli niin monta\nmuistoa; tätä ennen ei hän ollut voinut antaa noihin huoneisiin\nkoskeakaan, hän oli pitänyt ne lukittuina kuin pyhätön. Siinä\nolivat nyt koulukirjat, ainevihot, ensi rakkauskirjeet jollekin\nkeskenkasvuiselle tytölle. Niin äkkiä olivat pojat lähteneet, että\nlaatikot olivat lukitsematta, tavarat järjestämättä. Tuossa olivat\nvielä Heinzin ratsastushansikkaat, kirjoituspöydällä kaikenmoisia\nvalokuvia, -- hänen oli tapana pitää esillä kaunisten naisten\nvalokuvia. Tuossa oli Rudolfin koulusalkku -- klassikot olivat siinä\nvielä ja viimeinen kotitehtävä.\n\nMihin hän ei ennen ollut uskaltanut koskea -- kun kaikki oli hänestä\nollut ikäänkuin kalliiden vainajien jättämää omaisuutta -- sen\njärjesti hän nyt hymyhuulin. Tulisivathan hänen poikansa takaisin\nhaavoittumattomina ja terveinä, -- ehkä muutama tunti vain enää, ja he\nolisivat jälleen täällä entisissä huoneissaan, nuo kaksi poikaa, jotka\ntäyttivät talon melulla, iloisella elolla. Nopeasti vain, nopeasti!\nMikä vaivasikaan palvelustyttöä, Emiliaa? Eihän hän saanut mitään\nvalmiiksi ja teki kaikki nurinkurisesti.\n\nEmilia pyyhki salaa silmiänsä. Hänen ennen niin kirkkaat silmänsä\nolivat menettäneet loisteensa. Rouva Bertholdi tiesi, että hänen\nrakastettunsa oli sodassa. Olikohan tälle tapahtunut jotain?\n\nTuo nuori tyttö pääsi kyyneleiltä tuskin ääneen, ja rouvan\ntiedustellessa häneltä tuota asiaa ne tulvahtivat viljavina esiin\nyli hänen kasvojensa. \"Ei, hän on terve -- mutta siellä on muuan --\nBelgiassa -- siellä, missä hän on majaillut niin kauan, -- ja se, se\n-- voi, hyvä rouva!\" Hän peitti kasvonsa tomuliinalla ja nyyhkytti\nsuonenvedontapaisesti. Koko hänen ruumiinsa vavahteli.\n\nVasta monien kehotusten jälkeen suostui hän puhumaan. Hän halusi\nkeventää sydäntään, mutta samalla oli jotain, joka salpasi hänen\nhengityksensä. Vihdoin seurasi tunnustus: hänen sulhasensa oli\nantautunut suhteisiin tuon belgiattaren kanssa, ja tämä odotti nyt\nlasta. Tänä aamuna oli hän kirjoittanut siitä morsiamelleen. \"Nyt ei\nhän tiedä, mitä hänen on tehtävä, onhan hän rehellinen mies. Ja minä --\nminä!\" Emilia väänteli käsiänsä. \"Mihin _minä_ nyt joudun?\"\n\nRouva Bertholdi oli hämillään: eihän Emilia toki liene --?!\n\nEmilia puhui edelleen: \"Tuollainen häpeämätön muukalais-naikkonen, --\nonpa hän mahtanut häntä ahdistella! Ei, minä tiedän kyllä, hänellä ei\nole ollut mitään sellaista mielessä, mutta tuo nainen on juossut hänen\nperässään, tarjoutunut hänelle, armollinen rouva, -- senhän tietää,\nmillaista väkeä ne ovat! Voi, jos en vain -- -- jospa minä vain\nen -- --!\" Hän löi otsaansa joutuen yhä enemmän pois suunniltaan.\nJa yhä hän toisteli: \"Kunpa en olisi, jos en olisi --!\"\n\nRouva kävi yhä vakavamman näköiseksi, hänen ilmeensä yhä\nkummastelevammaksi: mitä saisikaan hän vielä kuulla!\n\nSilloin huusi Emilia sen ääneen, hänen kyyneltyneet silmänsä\nleimusivat: \"Jos minä en olisi kieltäytynyt -- silloin -- niin ei ikinä\nolisi käynyt näin! Minä en tahtonut, -- ajattelin, etten saanut niin\ntehdä! Mutta ei pidä kieltäytyä täyttämästä sotaan lähtevän viimeistä\ntoivomusta. Nyt hän on tuon toisen oma. -- Voi hyvä Jumala, mitä minä\nnyt teen, miten minun nyt käy?\" Pidellen pääparkaansa molemmin käsin\njuoksi hän ulos huoneesta.\n\nHedwig jäi seisomaan hämmästyksen valtaamana: Emilia oli niin hauska,\nsiveä tyttö, oli aina pitänyt itseänsä arvossa -- ja nyt? Hedwig\npudisti päätänsä. 'Ei pidä kieltäytyä täyttämästä sotaan lähtevän\nviimeistä toivomusta!' Eikös rouva Krüger ollut kerran sanonut juuri\nsamaa? Mutta kaikkia toivomuksia ei silti käy täyttäminen!\n\nAnna Maria syöksähti huoneeseen heilutellen kädessään sähkösanomaa.\n\"Hurraa, taas sähkösanoma!\" Seisten vieretysten, kuumat posket\nvastakkain, lukivat he sen. Ja vielä siinä seistessänsä kuulivat\nhe nopeita juoksuaskeleita portaista, ovi temmattiin auki. \"Äiti!\"\nHuudahtaen hämmästyksestä vaipui Hegwig Bertholdi nuoremman poikansa\nsyliin. --\n\nNyt oli hän saanut korvauksen monista surunpäivistä, koko yksinolon\nankeasta ajasta. Äiti istui molempien poikiensa välissä pöydässä. Isä\noli myöskin tullut. Tosin hänen oli onnistunut saada lomaa ainoastaan\nkahdeksi päiväksi, mutta olivathan he sentään jälleen kaikki koolla.\nSamppanjalasit kilisivät. \"Terveydeksenne!\" sanoi isä, katsoen\nmielihyvällä poikiensa ruskettuneita kasvoja.\n\nHedwig loisti ilosta. Kylläpä noita poikia kannatti katsella! Vaan\neivät ne enää olleetkaan mitään poikia, ne olivat miehiä, hartiakkaita\nsolakkuudestaan huolimatta, voimakkaita ja itsetietoisia. Hän ei voinut\nkylläksensä katsella heitä. Hän oli aina tiennyt, että Heinz oli\nkaunis mies, mutta että Rudolfin ulkomuoto kehittyisi tuollaiseksi,\nsitä hän ei olisi aavistanut. Hän oli enemmän ihaillut hänen henkisiä\nlahjojansa; hän oli aina ollut hiljainen, miettiväinen, vaatimaton,\n-- häntä oli aina ajateltu tulevana tiedemiehenä, -- nyt oli hän joka\nsuhteessa Heinzin veroinen. Kenties oli hän nyt häntä kauniimpikin.\nJa kuinka hänellä oli puhe vallassaan! Sillävälin kuin vanhempi veli\npuhui sotakokemuksistaan jonkunmoisella pidättyväisyydellä, ikäänkuin\nopitulla arvokkaisuudella -- karttaen niitä juuri mainitakaan -- mitäs\nsiinä olikaan puhumista: olihan kysymys vain upseerivelvollisuuksien\ntäyttämisestä --, antoi nuorempi eloa uhkuvia kuvauksia marsseista,\nretkeilyistä, hyökkäyksistä ja vastahyökkäyksistä. 'Kuolleen miehen'\nluona oli hän ollut mukana ja samaten aikoinaan Loretto-kukkulankin\nluona. Kaikenmoisista seikkailuista kertoili hän myöskin, joihin he\nolivat huvikseen ryhtyneet.\n\nOikein äitiä vapisutti vielä jälkeenkinpäin. \"Mutta Rudolf, kuinka\nharkitsematonta, kuinka uhkarohkeata!\" Silloin nauroi Rudolf\nvoimakasta, huoletonta naurua, ja hänen silmänsä loistivat, valkoiset\nhampaat kimmelsivät vaaleitten viiksiuntuvain takaa. Hän sukaisi\nleveäksikäyneellä kädellänsä lyhyttä tukkaansa; ennen se oli pehmeinä\nkiharoina kiemurrellut alas otsalle, antaen hänelle haaveksivan ilmeen.\nNyt ei hän enää ollut mikään haaveileva nuorukainen, ei, hän oli\ntäysikehittynyt mies, jolla oli vakava jalansija todellisessa elämässä.\n\nÄidin täytyi katsoa häntä aina uudelleen. Eikö hän kaiken ilon ohella\nmyöskin tuntenut vienoa surumielisyyttäkin? Oliko tuo sitten todellakin\nvielä hänen Rudolfinsa, hänen pienokaisensa, hänen nuorempansa? Hän\njohti keskustelun hänen kirjoihinsa, huvitteluihinsa, soittoon,\nrunoiluun.\n\nRudolf katsoi häneen ihmeissään: oliko todellakin ollut aika, jolloin\ntuollainen oli häntä huvittanut? Kuinka merkityksetöntä tuo kaikki oli\nollut! Hänen puolestansa saisi sotaa kestää kauankin, häntä miellytti\nsoturielämä, marsseista ja kaikesta kauheasta huolimatta. Hän ei voinut\nenää lainkaan kuvitella mielessänsä, millaista tulisi olemaan rauhan\npalattua, missään tapauksessa ei hänelle pälkähtäisi päähän ryhtyä\njatkamaan äkkiä keskeytyneitä lukujansa.\n\n\"Ja minä aina ajattelin, että sinusta tulisi perheeseemme tiedemies\",\nsanoi äiti hiljaa.\n\nPoika nauroi: \"Ei, äiti, sitä et toki voine minulta vaatia!\"\n\n\"Mutta mitäs sinusta sitten tulee? Mitä tästä kaikesta lopuksi\ntuleekaan?\" -- Oliko kaikki, kaikki muuttunut äkkiä? Eikö entisyys enää\nmerkinnyt mitään?\n\nRudolf nauroi jälleen. \"Älä huolehdi suotta! Minä en nykyisin yleensä\nsuunnittele mitään. Sitä ei tee kukaan rintamalla. Me otamme kunkin\nhetken sellaisena kuin se on, emmekä kysy mitä seuraava tuo mukanansa.\nJos niin tekisimme, niin emme tuntisi yhtään ilon hetkeä! Me nautimme,\nnautimme siitä että vielä elämme!\" Hän kohotti lasinsa ja kilisti sitä\nvastapäätä istuvan Anna Marian lasiin. Heidän silmänsä hymyilivät.\n\"Elämän malja!\"\n\nNeiti von Lossberg oli aina sievä, tänään hän oli kaunis. Kuten äiti\nsilmäili hänkin alati tuota nuorta aliupseeria. Samppanja ajoi hänen\nverensä kiihkeästi pitkin suonia. Hän ei ollut tottunut tähän juomaan;\nKoblenzin kasinossa oli hän korkeintaan joskus saanut hiukan maistella\nvaahtoavaa reininviiniä. Silmin, jotka olivat loistavammat kuin koskaan\nennen, katsoi hän Rudolf Bertholdiin. Hänen sydämensä sykähteli; hän\nei tiennyt itsekään, miksi oli niin kiihtynyt. Pitkistä ajoista oli\nhän nyt jälleen ensi kertaa nuorten miesten seurassa. Siitä oli kauan,\nkauan, kun hän viimeksi oli tuntenut olevansa kaunis. Tänään hän tiesi\nolevansa. Noiden kolmen miehen silmät ilmaisivat sen hänelle. Mutta\nRudolfin katseessa oli muutakin kuin ihailua. Se kohosi hänelle päähän\nja huumasi häntä enemmän kuin samppanja, herättäen voitonriemua: tuo\nnuori mies halusi omistaa hänet! Ja neitonen naureskeli, laski leikkiä,\nhehkui -- hän oli kuin ruusu, joka auringon suudelman herättämänä on\npuhjennut täyteen kauneuteensa.\n\n\"Eikö hän ole viehättävä?\" kysyi Hedwig onnellisena mieheltänsä heidän\nnoustuansa ruokapöydästä. Bertholdi nyökkäsi mielissään; hän piti\nhyvästä ruuasta ja katseli mielellään kauneutta, -- hän oli hyvällä\ntuulella. Mutta hänen rouvansa kasvot, jotka tämä oli kysyväisinä\nkääntänyt häntä kohden, liikuttivat äkkiä hänen mieltänsä, ja hän laski\nkookkaan kätensä niiden ympärille. \"Kyllä, oikein kaunis. Mutta olit\nsinäkin ainakin yhtä kaunis. Olet yhä vieläkin kaunis, oma Hedwigini!\"\nHän katsoi häneen hellästi ja suuteli häntä.\n\nHedwig punehtui ja vetääntyi suorastaan arastellen hänen luotansa;\neihän hän ollut enää lainkaan tottunut siihen, että hänen miehensä\nkäyttäytyi tuolla tavoin.\n\nLaskien kätensä hänen hartioilleen, veti Bertholdi hänet viereensä\nsohvaan. Tässä samassa sohvassa, joskaan ei samassa huoneessa, olivat\nhe usein istuneet rinnakkain avioliittonsa ensi vuosina. Miksikä ei\nmyöhemminkin? Mies katsoi vaimoonsa; hän oli ollut poissa tarpeeksi\nkauan tunteaksensa kuinka vieläkin rakasti häntä. Häntä kiinnitti\nhäneen paljon voimakkaampi tunne, kuin pelkkä miellyttävä tottumus.\n\nHedwig istui aivan hiljaa. Haaveksivin katsein silmäili hän noita\nkolmea nuorta olentoa, jotka menivät ruokasalista puutarhahuoneeseen.\nSiellä he istuivat pienen pöydän ääreen suuren palmun alle. Veljekset\npolttelivat, Anna Mariallekin he tarjosivat paperossia. Mitä, eikö hän\nollut polttanut vielä koskaan?\n\nNyt tuprutteli hän rohkeasti. Taivuttaen tuuheatukkaista päätään\ntaapäin koetti hän parhaansa mukaan puhallella renkaita. Jokainen\nepäonnistunut yritys, joka yskäkohtaus sai nuorukaiset tyrskähtämään\nnauruun. He nauroivat kaikki kolme; joka sana, joka katse, tytön hienon\nnenän nyrpistys herätti hilpeyttä. Palmujen alla oli niin miellyttävää,\nniin lämpöistä, kaikenlaisten kasvien tuoksua leijaili ilmassa.\n\n\"Onpa täällä miellyttävää\", sanoi Heinz päästäen mielihyvän huokauksen.\n\"Eihän ennen oikein huomannutkaan, kuinka kotona on herttaista!\"\n\nNiin, siellä oli herttaista, mutta nyt herttaisempaa kuin koskaan\nennen! Rudolfin tulinen katse hyväili tuota vaaleapukuista olentoa.\nKuinka sorea hän oli kasvultansa, -- solakka ja sentään täyteläinen,\nmelkein upea! Hän tunsi voimakasta mielenliikutusta -- aivan äkkiä.\nLähtiessään sotaan oli hän ollut liian nuori tietääksensä mitä rakkaus\noli, -- mutta nyt, nyt! Hän hengitti kiihkeästi, merkitsikö tämä\nrakkautta ensi näkemällä?\n\nIkäänkuin varoen hukkaamasta aikaa, kuin haluten käyttää jokaisen\nkallisarvoisen hetken, hän antautui täydelleen ihailunsa valtaan. Ja\nAnna Maria antoi katseittensa puhua, nauroi, punehtui, katsoi alas\nja loi häneen jälleen avonaisen, hellän silmäyksen. He olivat äkkiä\nniin kokonaan täyttäneet toinen toisensa mielen, kuin auringonpaiste\nkesäpäivänä täyttää kaikkeuden. Mitä koski heihin sota ja ihmisten\nsynkät surut? He tunsivat vain riemua, riemua siitä, että olivat nuoria\nja miellyttivät toisiansa.\n\nVanhempi veli näytti ikävystyneeltä ja tunsi olevansa liikaa. Hän\nnousi, eivätkä he pyytäneet häntä jäämään. Poltellen seisoi hän pari\nsilmänräpäystä akkunan ääressä. Ruokasalissa näyttivät vanhemmat\nhiukan levähtävän, äiti istui sohvan toisessa kulmauksessa, isä\ntoisessa, molemmilla oli silmät ummessa. Ulkona kirkasti talvipäivän\nviime säde puutarhaa, suuri lehmus näytti viehättävältä samaten kuin\nkuuset, joille talvi oli kevyesti sirotellut hieman luntansa. Hänen\npäätänsä poltti. Tottuneena oleskeluun raittiissa ilmassa, tunsi hän\ntarvitsevansa pari keuhkollista ulkoilmaa. Hän avasi hiljaa oven, joka\njohti puutarhahuoneesta ulkosalle.\n\nMaa oli hiukan jäässä, tiet olivat kuivat huolimatta lumesta; se oli\nhaihtunut ilmaan muualta paitsi puiden lehvistä ja havuista. Lännessä\noli talviaurinko jo laskenut, mutta taivaanranta hehkui vielä.\nPunertavalle kultapohjalle kuvastuivat äärettömän hienorakenteisina\nkaukaisimpien puiden hopeanharmaat oksat kaikkine hopeakudoksineen,\nhennon harson kaltaisena peittäen taivaan punaposkia. Ainoastaan lähin\nympäristö vaikutti todelliselta. Siinä seisoivat puut kookkaina ja\ntukevina; mutta nekin näyttivät hopeahohteen ympäröiminä vaipuneen\nhaaveilevaan hiljaisuuteen.\n\nHeinz Bertholdi kierteli puutarhaa. Hänen mielensä valtasi\nmiellyttävä kodintunne. Mutta hän ei vielä voinut uskoa tätä kaikkea\ntodellisuudeksi, ero oli liian suuri kaiken veren ja kaikkien kauhujen\njälkeen! Paljon enemmän oli ollut verta ja kauhua kuin mitä hän oli\nkirjoittanutkaan. Ja nyt tämä rauha! Hän kohotti katseensa: tuollahan\noli iltatähti. Hiljaa alkoi hän hyräillä: \"Oi armas iltatähtösein!\"\nIhmeellisen suurena ja kirkkaana se loisti, kaukana hehkuvasta\nkultapohjasta, vienon siniharmaalla taustalla. Ja tuolta, Krügerin\nlesken vanhan päärynäpuun takaa, kuukin sukelsi esiin, kapeana, sirona\nsirppinä, mutta selväpiirteisenä ja kylmän saavuttamattomana. Kaikki\ntaivaankappaleet halusivat tulla lausumaan hänet tervetulleeksi kotiin!\nNuori mies hymyili. Mutta kukas tuolla oli? Uusi ilmiö naapurin\npuutarhassa!\n\nKrügerin puutarhassa käyskenteli rouva Rossi. Häntä ei haluttanut\nkävellä ulkona kaupungilla; kadut olivat hänestä niin autioita, ja\njokainen katse, joka kohtasi hänen surupukuun verhotun olentonsa,\nnäytti hänestä osoittavan uteliaisuutta. Hän käveli usein hyvällä\nsäällä täällä edestakaisin, täällä ei kukaan häirinnyt häntä. Pää\npainuneena alas kulki hän hitaasti tietänsä edelleen. Tumma huntu\npeitti hänen tukkaansa, hänen valkoiset kasvonsa hohtivat sen rinnalla\nkuin himmeä helmiäinen. Hellästi piteli hän suurta valkoista kaniinia\nrintaansa vasten. Ihmeissään katseli se ympärilleen punaisilla\nsilmillään: eipä ollut ennen tapahtunut että sitä olisi kantamalla\nkuljetettu ulos virkistysretkelle!\n\nNuori mies lausui aidan ylitse tervehdyksen. Ei hän ollut tahtonut\nesiintyä liian rohkeana, hän ei itsekään tiennyt mikä hänet sai\n'Hyvää iltaa!' sanomaan. Tuo hiljaa käyskentelevä olento ei ollut\nmuukalainen, vaan Unetar, joka hiipi liehuvissa mustissa pukimissaan\nunhoa suomaan. Häntä olisi haluttanut sanoa: \"Tervehdin sinua! Lausun\nsinut tervetulleeksi! Sirota unikukkia ylitseni, niin että unohdan\nkauhut, jotka säälimätön päivä on tuonut mukanansa!\" Mutta hän\nheräsi haaveistaan, pyyhkäisi polttavaa otsaansa: tuohan oli pelkkää\nmielettömyyttä, hän oli liian äkkiä juonut liiaksi. Hän tunsi äkkiä\njoutuvansa hämilleen. Mustapukuinen nainen oli suunnannut katseensa\nhäneen, ja hänen suurten silmiensä ilme oli ollut pelästynyt ja\nalakuloisen kysyväinen.\n\nLili ei ollut huomannut että naapurin puutarhassa oli ketään. Tervehdys\noli äkkiä herättänyt hänet syvistä surullisista mietteistä. Hän oli\najatellut miestänsä ja mietiskellyt, millaisiksi heidän välinsä\nolisivat muodostuneet. Olisiko hän ehkä syössyt miehensä syliin\nriemuhuudolla, unohtaen kaiken mikä heitä erotti? Ah, nyt voi hän\najatella häntä ilman mitään nuhteen tunnetta, rakkaudella, jota ei\nmikään enää häirinnyt, rakkaudella, joka oli käynyt niin ihmeelliseksi,\nettä hän soi hänelle haudan levon tuolla vuoren rinteellä. Hänen oli\nniin hyvä olla, ei hän enää tiennyt vihasta ja vainosta -- kuinka\nmonesta pettymyksestä olikaan hän päässyt! Kunpa hänen vaimonsakin\nlaita olisi ollut yhtä hyvin! Voimakas kuolonkaiho täytti nuoren naisen\nmielen -- mitä varten hän enää eläisi? Hänellä ei ollut miestä, ei\nlasta. Mitä hän vielä odotti?\n\nNuori upseeri kumarsi, lausuen nimensä.\n\nYstävällinen ilme kajasti hetkisen noilla alakuloisilla kasvoilla. \"Vai\nniin, luutnantti Bertholdi, kuulin kyllä, että te olitte tullut eilen!\"\nHän ojensi nuorelle miehelle maailmannaisen liikkeellä kätensä aidan\nylitse. Hän hillitsi mielensä, eihän hän halunnut kenenkään sääliä,\neikä ainakaan henkilön, joka oli ollut hänen miehensä vihollinen\n\"Olemme jo ennen tavanneet toisemme\", sanoi hän kylmän kohteliaasti,\n\"nimeni oli silloin Lili von Voigt.\"\n\n\"Niin, niin kyllä\", sanoi upseeri nopeasti, lyöden kantansa yhteen.\nKuinka kömpelöä, ettei hän ollut tuntenut häntä heti! Hän hymyili: \"Te\nolitte siihen aikaan täkäläisen nuorison jumaloima ihanne, -- ja sitten\nte menitte naimisiin luutnantti Rossin kanssa.\"\n\n\"Mieheni on kuollut.\"\n\nHeinz tuijotti häneen: \"Kaatunutko?\"\n\nLili nyökkäsi, rypistäen kulmiansa. Heinz ei kyennyt muuhun kuin\nsyvällä kumarruksella lausumaan surkuttelunsa. He seisoivat hetkisen\nääneti. Mitä olisi hänen sanottava, kohteliain sanoinko valitettava\nsurua? Se ei luonnistunut häneltä; hänestä oli kaikki tänään niin\ntoisin kuin ennen, jokapäiväisyys muodollisuuksineen tuntui olevan niin\nloitolla. Tämä nainen ei ollut toisten naisten kaltainen, hän oli kuin\nilmestys. Mutta kumminkin oli Heinz vihoissaan itsellensä: kuinka hän\nolikaan niin kömpelö? Hän pyrki saamaan keskustelun alulle. Valkoinen\nkaniini tuli hänelle avuksi. Se hyppäsi Lilin käsivarrelta, yhdellä\nloikkauksella oli se poissa ja hypiskeli kaalintynkien välissä. \"Rouva\nKrügerin kaniini! Tänne, Lumikki!\"\n\nMutta tottelevainen kuin koira ei tuo pikku eläin ollut, se iloitsi\nharvinaisesta vapaudestaan. Nyt se kävi jäniksen tavoin istumaan\ntakajalkojensa varaan. Se haisteli ilmaa punaisella nenällänsä. Nyt\nhypiskeli se jälleen nopeasti tiehensä, lentäen väliin nurinkin ja\nlyöden käpälänsä yhteen.\n\n\"Lumikki! Lumikki!\" Mutta mitä kiivaammin Lili sitä ajoi, sen\nnopsemmaksi se kävi.\n\nNuori mies nojasi kätensä aitaan. Vikkelästi hypähti hän sen ylitse.\n\"Sallitteko, armollinen rouva, minun auttaa!\"\n\nNyt ajoivat he sitä yhdessä. Ei ollut niinkään helppo saada sitä\nkiinni; väliin se pysähtyi ja painoi päänsä maahan, mutta kun vain käsi\nkurottautui sitä tavottamaan, oli se jo poissa.\n\nAjajat kompastelivat rouva Krügerin kaalintynkien keskellä. Nuori\nmies nauroi: olipa tämä peräti hullunkurista! Nyt nauroi myöskin\nmustapukuinen nainen. Hän tunsi äkkiä jälleen olevansa nuori. Huntu oli\nlentänyt hänen päästään, hänen tukkansa liehui, hän hengitti nopeasti,\nhänen tuli kuuma, ja hänen poskensa punoittivat. Kaikki muu oli\nhetkiseksi unohtunut.\n\n\"Pitäkää varanne!\" huusi Heinz, \"ajan sen teidän luoksenne!\" Nauraen\nvastasi nuori rouva: \"Voi, pääsi taaskin! Ottakaa kiinni, ottakaa\nkiinni!\"\n\nSe oli kuin leikkiä. Vihdoinkin joutui karkulainen kiinni; ahdisteltu\neläinparka vapisi. Lili otti sen jälleen syliinsä, hän silitteli sitä\nja hänen äänensä kajahti hyväilevältä: \"Voi sinua pupuparkaa! Mutta\nmiksikä sinä juokset tiehesi, miksi et tahdo olla minun luonani?\"\n\n\"Niin, sitä minäkään en käsitä!\" Nuori upseeri katseli häntä ihailevin\nsilmäyksin: kuinka hän oli muuttunutkaan parissa silmänräpäyksessä! Nyt\noli hän jälleen kuin nuori tyttö ja sentään hempeä ja hellä kuin naitu\nnainen ja ihmeellisen ihana! Heinz hyväili myöskin kaniinia.\n\n\"Koettakaa, kuinka se vapisee kupeistaan. Tästä näin! Kuinka sen sydän\ntykyttää!\" Hän ohjasi Heinzin kättä.\n\nNuoren upseerin sydän tykytti myöskin. --\n\nTänä iltana makasi Heinz Bertholdi vuoteessaan pitkän aikaa silmät\navoinna. Nyt olisi hänellä kerrankin ollut tilaisuus nukkua täysin\nrauhallisesti: ei kuulunut kanuunain pauketta, ei naulapohjaisten\nsotilassaappaiden kolinaa, ei pitkähäntäisten rottien sipsutusta. Ei\nmikään käsky voinut ajaa häntä jalkeille eikä mikään vastuunalaisuuden\ntunne. Mutta kumminkaan ei hän saanut unta silmiinsä. Tuo rouva\nmiellytti häntä nyt tuhansin verroin enemmän kuin tyttönä. Silloin\noli Lili von Voigt usein tullut häntä vastaan, kun hän vielä kirjat\nkainalossa kävi koulua viimeistä vuotta. He olivat silloin aina\nkiiruusti temmanneet lakit päästään, hän ja toverit, -- tulihan siellä\n'kaunis Lili'. Mutta toisten ihailu ei ollut silloin tarttunut häneen;\nLilissä oli hänen mielestänsä ollut jotain liian kylmänomaista. Nyt\nhänen kauneudessaan oli jotain liikuttavaa. Rouva Rossi, leski -- jo\nleski -- nuori rouvaraukka! Hänen miehensä lepäsi kaukana kuoloon\njähmettyneenä. Ja nyt täytyi vaimonkin jähmettyä yksinäisyyteensä kuin\ntalven pakkaseen!\n\nKun Heinz vihdoin nukahti, näki hän unessa tuon nuoren lesken, ja\nsadat lesket seurasivat häntä. Se oli pitkä, pitkä kulkue. Hän aikoi\nlaskea heidät, mutta ei voinut, niitä oli liian paljon. Heidän mustat\npukimensa tuoksahtivat ummehtuneilta, heidän mustat huntunsa liehuivat\nkuin suruliput. Nuoret olivat heidän kasvonsa ja kauniit -- he olivat\nkaikki Lili von Voigtin näköisiä. Heinz koetti kääntyä pois, mutta ei\nvoinut, hänen täytyi vastoin tahtoansa katsoa heidän jälkeensä. Ja\nhänen täytyi kuunnella heitä. --\n\nHe vaikeroivat yhteen ääneen: \"Yksin -- yksin -- olemme niin yksin ja\nolemme vielä nuoria. Käsivartemme ovat lämpöiset, sydämemme hehkuvat,\nme käymme mustissa ja pukeutuisimme mieluummin ruusunpunaiseen. Kirottu\nolkoon sota! Se on tehnyt meidät leskiksi. Kosta, kosta puolestamme,\nsinä nuori soturi!\"\n\n\n\n\nVIII.\n\n\nNykyisin näki kaduilla paljon lomailijoita, rintamalla oli tällä\nhaavaa rauhallisempaa. Kovin olikin heille oleskelu kotona tarpeen,\nerittäinkin niille, jotka olivat lännessä tehneet vastarintaa tuon\nkammottavan hyökkäyksen torjumiseksi.\n\n\"Tuleekohan minunkin mieheni kotiin?\" sanoi Minka Dombrowski Gertrud\nHieselhahnille. Tämä kohautti hartioitaan. Hänen katseensa näytti\nhuolestuneelta: entä jos mies pääsisi selville asioista! Kuinka usein\nolikaan Minka kertonut hänelle, kuinka mustasukkainen hänen miehensä\noli -- ja eikö hänellä ollut siihen syytä yllinkyllin?\n\nTuosta sunnuntaista saakka, jolloin Minka valkoiseen puettuna oli\nmennyt kotoa ja palannut vasta seuraavana aamuna kuoloon väsyneenä,\nheittäytynyt vuoteelle ja nukkunut puolipäivään saakka, oli hän\nlakkaamatta puhunut parturistaan, jolla oli Berlinissä varsin tuottava\nliike. Alati hän siitä lörpötteli. Eikö tuon miehen sitten ollut pian\njälleen palaaminen sotaan? Gertrud toivoi niin tapahtuvan, mutta Minka\nkertoi nauraen: hänen berliniläisensä oli sukkelapäinen mies. Jos hänet\nsinne lähetettäisiinkin, tulisi hän kumminkin pian takaisin. Hän saisi\njälleen luuvalon.\n\nGertrud puri huultansa, hänen täytyi olla vaiti. Hän olisi kernaasti\nlähtenyt täältä tiehensä, mutta hänellä ei ollut tarpeeksi rahaa,\nkaikki oli jo nytkin niin kallista ja kävi yhä kalliimmaksi päivä\npäivältä. Tämä syrjässä sijaitseva asunto oli ainakin huokea.\nSitäpaitsi oli Minka Dombrowski hyväluontoinen ihminen eikä ahdistellut\nhäntä, jos hän ei milloin voinutkaan maksaa vuokraa. Mutta hyvä ei\nhänen ollut olla.\n\nDombrowskin eukko, joka ennen oli ollut niin ahkera, laiminlöi nyt\npesu- ja siistimispaikkansa. Jo pari kertaa oli kenraalinrouva von\nVoigt lähettänyt häntä noutamaan, ja luutnantinrouva Rossi oli\nkirjoittanut kortin; mutta he olivat saaneet turhaan odottaa. \"Pitäähän\nteidän ainakin ilmoittaa, ettette tule\", sanoi Gertrud.\n\n\"Vielä mitä!\" naureskeli Minka. \"Peskööt itse paitansa ja puhdistakoot\nakkunansa, -- mikä työjuhta minä olen! Mieheni on sodassa, se riittää\nminunkin puolestani, en minä viitsi rääkätä itseäni pilalle. Nähdä\nmokomaa vaivaa parin lantin takia!\" Nähdessään Gertrudin pelästyneet\nkasvot hän lisäsi: \"No, neiti, älkää ottako tätä niin vakavalta\nkannalta, menenhän minä.\"\n\nEnimmäkseen pysytteli Minka kotona, hääriskeli pienessä taloudessaan ja\nkävi usein Berlinissä. Tyhjän vajan alati avoimella ovella riippui yhä\nedelleen rikkinäinen miehentakki, ja pumpulla oli yhä päässään pohjaton\nhattu. Ihme oli, etteivät lapset tulleet vieläkin pahankurisemmiksi.\n\nRouva von Voigt oli ryhtynyt toimiin saadakseen tämän pienen\nyhteiskunnan sivistyneet naiset yhteistoimintaan. \"Miehemme ovat\nsodassa, poikamme myös, meillä on kyllin aikaa. Täällä on niin paljon\nrouvia ja täysikasvuisia tyttäriä; kaikki eivät voi hoitaa sairaita,\nmutta on aivan yhtä tärkeätä huolehtia siitä, ettei isällisen kurin\npuute käy lapsiin nähden liian tuntuvaksi. Mikä uhkaa muutoin poikia?\nKasvatuslaitos. -- Ja tyttöjä --?\"\n\nOli aivan ilmeistä, kuinka suureksi eduksi pienille Dombrowskeille tuo\ntarkka valvonta oli. Tuota ylhäistä rouvaa kohtaan, jolla oli niin\nankara katse ja joka äskettäin oli käynyt koulussakin opettajattaren\npuheilla, tunsivat lapset kunnioittavaa pelkoa. Erichiä oli hän jo\nkerran nipistänyt korvasta, hänen aikoessaan varastaa omenan kopasta,\njonka asemalla myyskentelevä vihanneskauppias oli asettanut ovensa\neteen. \"Oletko jo ennenkin tehnyt niin?\" Rouvan katseet tunkivat koko\nhänen olentonsa läpi. \"Mitähän sanoisi isäsi, joka on sodassa, jos\ntulisi kotiin ja kuulisi tästä!\"\n\nPojalle tulivat kyyneleet silmiin; niin, isäänsä hän kyllä rakasti, ja\nomenan oli hän ottanut siksi että hänen oli nälkä.\n\n\"Saat nyt tämän omenan, ostan sen sinulle. Mutta älä tee enää toiste\nsillä tavoin. Kun isä on sodassa, täytyy myöskin pojan taistella --\nomaa itseänsä vastaan.\"\n\nMitä merkitsi taistella omaa itseään vastaan, sitä ei Erich Dombrowski\nymmärtänyt. Mutta sen hän ymmärsi, että tuo ankara rouva myöskin oli\nhyvä. Kun hänen sisarensa Minna aikoi heittää kadulta ottamaansa\nlokaa Dietrichin sikaripuodin akkunaan, lyödä paiskasi hän sen pois\nhänen kädestänsä, sanoen: \"Mitä sanoisikaan isä, joka on sodassa?\" Ja\nvakuuttavasti hän jatkoi: \"Hän itkisi siitä kuullessaan.\"\n\n\"Ei toki, ei isä itke\", sanoi Minna.\n\n\"Itkeepä kyllä!\" Erich veti sisarensa pois ja työnsi häntä selästä\nedellään.\n\nGertrud mietiskeli, että kunpa joku huolehtisi hänenkin\npienokaisestaan. Poika oli jo virkeä eikä halunnut enää nukkua vaunussa\nkaiken päivää. Jokaisena vapaahetkenään otti Gertrud hänet mukaansa\nulos ja leikki hänen kanssaan, opettaen häntä jo seisomaan. Jalat\nkyllä jo kantoivat, mutta juoksusta ei vielä tullut mitään, hän kaatui\nkumoon. Enimmäkseen hän ryömiskeli. Mutta lattia oli kylmä, siinä ei\nollut mitään mattoa, ei edes olkimattoakaan, lautojen välisissä raoissa\nkasvoi homesieniä, rakennus oli kostea, kun ei sillä ollut mitään\nsuojaa tuulta ja sadetta vastaan. Juuri Gertrudin huoneen ulkoseinään\niski sade pahimmin, ja kun ulkona pakasti, kimmelsivät ohuessa seinässä\njääkristallit sisäpuolellakin. Mutta kaikki tuo olisi vielä mennyt\nmukiin, jos hänellä vain olisi ollut enemmän aikaa hoidella lastansa.\nEnsin rautatiematka, sitten vielä pitkä kulku työpaikalle. Mutta hän ei\nlöytänyt mitään asuntoa läheisyydessä.\n\nTänään tunsi hän jotain epätoivon tapaista, voidessaan vasta myöhään\nillalla ottaa lapsen käsivarrelleen, kulkeaksensa sen kanssa\nedestakaisin huoneessa. Hän oli puolikuollut väsymyksestä: hän\noli noussut varhain, matkustanut kaupunkiin, tehnyt kauan työtä,\nnauttimatta päivälliseksi muuta kuin leipää ja hiukan kahvia --, nyt\nolisi hän kernaasti mennyt levolle, mutta pienokainen halusi nyt\nleperrellä. Poikasen kasvot olivat pöhöttyneet, hän oli nähtävästi\nitkenyt kauan. Eikö Minka Dombrowski sitten ollut lainkaan välittänyt\nlapsiparasta?\n\nGertrud aukaisi huoneensa oven ja huusi pimeään eteiseen. Kenties\nMinkalla oli vielä vähän vaikeata. Huoneessa oli kylmä, ohuen kynttilän\nlepattavassa valossa näki hän jääkristallien kimmeltävän seinässä.\nHuutoonsa ei hän saanut vastausta, kylmä tiilieteinen tuijotti häntä\nvastaan äänetönnä ja synkkänä kuin hauta; äkkiä tempaisi hän oven\njälleen kiinni.\n\nViereisestä huoneesta, jossa lapset nyt nukkuivat -- äiti oli\ntoimittanut heidät sinne, kun alhaalla muka oli lämpimämpi --, kuului\nliikettä. Väliseinään kolkutettiin hiljaa. Nyt kuului kuiskaus: \"Onko\njotain tapahtunut?\"\n\n\"Eikö äiti ole siellä?\"\n\n\"Ei.\"\n\n\"Äiti on kyllä kotona\", äänteli Minna.\n\nMitä poika vielä kuiskasi seinän takaa, sitä ei Gertrud ymmärtänyt.\nHän aavisti, mitä se oli, -- ylhäällä oli kaiketi vieraita. Voi tuota\nnaista! -- miten tämä kaikki päättyisikään? Nyt oli hänellä siis jo\njoku luonansakin! Gertrudia olisi haluttanut jälleen temmata ovi\nauki, nousta ylös portaita, jotka jyrkästi kuin tikapuut kohosivat\nullakkokamarin ovelle, ja lyödä nyrkkinsä oveen: \"Hävetkää toki!\" Hän\noli kuin tukehtumaisillaan. Mutta sitten hän hillitsi mielensä: mitä\nhäneen koski, mitä tuo nainen teki! Oliko _hänellä_ oikeutta esiintyä\nhyveen tulkkina?\n\nVavahtaen lykkäsi Getrud salvan ovensa eteen. Häntä kammotti vieras\nmieshenkilö heidän yksinäisessä talossansa. Kunpa vain Dombrowski\npalaisi! Dombrowskiko --?! Hänen päätänsä kuumotti tuota ajatellessa.\nEi, ei hänen pitänyt tulla, -- mutta jos tulisi rauha, jospa vihdoinkin\ntulisi rauha! Se parantaisi sentään monta seikkaa. Hänelle itsellensä\nse tosin ei toisi paljoa mukanansa, -- ei rakastettua, josta päivän\nhuolet jo olivat hänet loitontaneet niin kauas, mutta joka tänään\ntaas tuntui hänestä niin läheiseltä, niin ihmeellisen läheiseltä! Tuo\nmies, jonka hän tiesi olevan ylhäällä Minkan luona, sekoitti hänen\najatuksensa. Kaikenmoisia mietteitä tuli hänen mieleensä, salaisia\nmuistoja ja myös nuhteita hänelle itsellensä. Muistot olivat sentään\nvoimakkaammat.\n\nKylmästä väristen ja muistojen järkyttämin mielin paneutui Gertrud\nlevolle jääkylmään vuoteeseensa. Hän otti pienokaisen viereensä ja veti\npeitteen korvillensa. Tapahtuipa ylhäällä mitä tahansa, niin ei hän\ntahtonut sitä kuulla eikä nähdä. Yhdestä seikasta oli hän kuitenkin\nselvillä: täältä oli hänen lähdettävä tiehensä. Mutta minne --?!\n\nSeuraavana päivänä vaikutti Minka Dombrowski hiukan aralta. Hänen\nmustat silmänsä katsoivat syrjään, kun Gertrud kysyi: \"Ettekö kuullut,\nkun minä huusin eilen illalla?\"\n\nHänellä oli ollut hammassärkyä, sanoi hän, ja hän oli sitonut paksun\nliinan päänsä ympärille. Hänen terveet, vahvat hampaansa kimmelsivät\nhänen nyt hämillään nauraessaan.\n\nGertrud ei sanonut siihen sen enempää. Hänen päänsä tuntui raskaalta,\nhän oli nukkunut huonosti. Myöhään yöllä oli hän kuullut askeleita,\ntuon poistuvan miehen askeleet, ja hänen kynnyksensä alta oli näkynyt\nvaloa Voi hyvä Jumala, -- entä Dombrowski -- Dombrowski-parka!\n\nKoko päivän hän suruissaan ajatteli tuota petettyä miestä. Kun hän\nillalla tuli kylmänkoleassa talvi-ilmassa työpaikaltaan asemalle,\nmatkatakseen kotiin, tuntui hänestä yksin Berlinikin vaikuttavan\nsurumieliseltä. Tuonkaltaisena ei hän ollut vielä koskaan ennen sitä\nnähnyt, johtuiko se vain hänen omasta mielentilastaan, vai oliko siellä\ntodellakin niin alakuloista ja tyhjää, kuin hänestä tänään tuntui?\nKulkihan siellä vielä ihmisiä, kulki paljonkin, mutta ne näyttivät\nrientävän tietänsä kiiruusti ja äänettöminä. Ei missään näkynyt\nhuvikseen vetelehtiviä kulkijoita, ei nurkissa seisoskelijoita eikä\nnäyteakkunoiden katselijoita, ei tuota hyörinää ja touhua, joka muutoin\nvallitsi kaduilla. Ja yötaivas, joka tumman verhon kaltaisena avartui\nyli jättiläiskaupungin, ei kajastanut mitään loistavaa valohohdetta.\nJa suuret kauppahuoneet, joiden nimet muutoin olivat olleet nähtävänä\nkirjavassa värivalaistuksessa, rivinä kultaisia, hopeisia, monivärisiä\ntähtösiä, olivat nyt jättäneet tämän ilmoittamistavan.\n\nSynkkä tunne, jonka aiheuttajasta hän ei ollut täysin selvillä, valtasi\nhänen mielensä. Tulisiko aika yhä tukalammaksi? Kuinka kävisi silloin\nhänen, köyhän työläisnaisen, yksinäisen äidin, jolla oli isätön lapsi?!\nHänen mieltänsä ahdisti niin tuikeasti, että hän olisi mieluummin\nheittäytynyt junan eteen, kuin mennyt vaunuun. Minne hän silloin\njoutuisi, mistä saisi turvaa? Kaikilla muilla oli jokin turvapaikka\nmaailmassa, hän yksin oli ilman, kokonaan oman onnensa nojassa. Ja\nväsynyt hän oli ja nälissään. Hänelle tuli ohimenevä ajatus: entä\nGustavin äiti? Jos hän menisi hänen luoksensa, ei hän varmaankaan\nsulkisi häneltä oveansa. Mutta sitten hän näki edessään tuon vaimon\nankaran katseen, ja vanha viha valtasi jälleen hänen mielensä: kuinka\ntoisin olisikaan ollut, ellei tuota vaimoa olisi ollut olemassa! Ei\nikinä hän menisi hänen luoksensa. Pyörien alle, pyörien alle, silloin\non tuska lopussa!\n\nOtsa vaunun hikiseen akkunaan nojaten, tuijotti Gertrud ulos pimeyteen,\njonka lävitse he täristen kulkivat. Häntä kammotti kotimatka, joka kävi\ntuulisen kentän poikki, häntä kammotti hänen kylmä huoneensa ja elämä\nyleensä. Syvään huoaten kohotti hän otsansa akkunasta ja nojasi silmät\nummessa päänsä istuimen puuseinään.\n\n\"Voitteko pahoin?\" Käsi kosketti kevyesti hänen käsivarttansa.\nPelästyneenä aukaisi hän silmänsä. Hän ei ollut ollenkaan huomannut,\nettä juuri viime hetkenä ennen lähtöä joku oli temmannut auki\nvaununoven ja tullut nopeasti sisään.\n\nNainen, jolla oli yllään kallisarvoinen turkki, ei soveltunut ollenkaan\nkolmanteen luokkaan, mutta hän esiintyi kuin olisi hänen tapanansa\nollut matkustaa täällä. Vaimolle, joka sankakoppa sylissään istui\nahtaalla hänen rinnallaan, pyrki hän ystävällisesti tekemään tilaa.\nPienelle vastapäätä istuvalle pojalle, joka potki häntä ilmassa\nriippuvilla jaloillaan, hän sanoi: \"Pidäpä jalkasi hiljaa, poikaseni!\"\n-- mutta samalla hän katsoi häneen ystävällisesti.\n\nRouva von Voigtin huomio kiintyi tuohon kalpeaan riutuneeseen naiseen,\njoka häntä vastapäätä ummessa silmin nojasi kovaan seinään. Kuinka\npaljon tuollaisia kasvoja näkikään nykyisin! Äänessä, joka teki tuon\nkysymyksen Gertrudille, ei ollut uteliaisuutta. Rouva von Voigt tunsi\nsen itse: sodan aikana oli säälintunne hänen sydämessään kasvanut\nja kehittynyt, kuten linnun siivet kasvavat, kun niitä lakataan\nleikkaamasta; hänen yhteiskunnallinen asemansa ja kasvatuksensa olivat\npitäneet häntä määrätyissä rajoissa, nyt toimivat hänen tunteensa\nvapaammin.\n\nGertrud oikaisihe ja pani karvalakkinsa paikalleen. Hän tunsi noiden\nkirkkaitten silmien tutkivan katseen. Tylysti ei hän sentään voinut\nesiintyä, vaan sanoi: \"Kiitoksia kysymästänne, voin kyllä hyvin, olen\nvain väsyksissäni.\"\n\nMiellyttävät kasvot! Rouva von Voigt silmäili hänen sormiansa, jotka\nolivat täynnä neulan jälkiä, hänen paljaita käsiänsä. Nuo kasvot olivat\nilmehikkäät, eivät aivan tavallisen työläisnaisen kasvot. \"Te kai\nkäytte työssä Berlinissä? Asutteko tekin täälläpäin?\"\n\nGertrud hymyili kiitollisena, -- kuinka kauan siitä olikaan, kun kukaan\noli osanotolla tiedustellut hänen elämäänsä!\n\n\"Minä neulon reppuja\", vastasi hän hiljaa. Hän kumartui aivan lähelle\nrouva von Voigtia, eihän toisten tarvinnut kuulla mitä he puhuivat.\n\nNyt näki rouva von Voigt aivan edessään parin silmiä, jotka olivat\nitkeneet niin paljon, että niistä oli nuoruudenhohde häipynyt.\n\"Ansaitsetteko te hyvin?\"\n\n\"Neljä markkaa viisikymmentä, jos teen työtä koko päivän. Aikaisemmin\nneuloin sotamiesten viittoja, sillä ansaitsin paremmin. Mutta pelkään\nettä reppujen neulominen myöskin pian on lopussa, ei ole nahkaa. Enkä\ntiedä mitä sitten teen!\" Synkkä, suljettu ilme tuli hänen ruskeisiin\nsilmiinsä: \"Ehkä saan vielä ryhtyä katuja lakaisemaan, -- ken tietää!\"\nMielenkatkeruus toi nuo sanat hänen huulillensa, oli kuin vieraan\nrouvan katseet olisivat pakottaneet hänet paljastamaan sisimpänsä.\n\"Pystyisin kyllä konttorityöhönkin, olen sitä harjoitellut. Mutta\nkukaan ei ota minua!\"\n\nEikö tuo kajahtanut kuin mitä syvimmän tuskan huudahdukselta? Rouva\nvon Voigt pani kätensä rauhoittavasti noille pistosten repelemille\nsormille. Toiset matkustajat olivat jo alkaneet tarkata, ja hän lausui\nsiksi kuiskaten: \"Tyyntykäähän nyt! Puhumme siitä toisen kerran. Ettekö\ntahdo tulla minun luokseni?\" Hän mainitsi nimensä ja osoitteensa.\n\nGertrud säpsähti. Ihme ettei hän ollut tuntenut häntä heti. Sehän oli\nMinka Dombrowskin ylhäinen tuttava. Arasti sopersi hän: \"Kiitoksia!\"\nSitten hän vaikeni.\n\nRouva oli vielä nyökännyt hänelle: \"Siis näkemiin!\" Gertrud tunsi\ntäydelleen hänen ystävällisyytensä, mutta hänen luoksensa ei hän\nsittenkään aikonut mennä. Mitä tiesi tuo ylhäinen nainen hänen\nhädästänsä?!\n\nKulkiessaan Dietrichin tupakkapuodin ohitse, tuli hän äkkiä\najatelleeksi, ettei hän ollut nähnyt Margaretaa varsin pitkään aikaan.\nSisäiset ja ulkonaiset kärsimykset olivat saattaneet hänet unohtamaan\nhänet tykkänään. Hän loi katseen näyteakkunasta sisään, rouva Dietrich\nseisoi tiskin takana tuossa huonosti valaistussa pienessä puodissa.\nTällä haavaa ei siellä ollut mitään harmaatakkeja sikareja ostamassa.\nGertrud meni nopeasti sisään ja kysyi Gretcheniä.\n\n\"Kas, neiti Hieselhahn!\" Rouvan pieni muoto näytti tänään vielä\npienemmältä. \"Gretchen ei ole kotona.\"\n\n\"Onko hän vielä sentraalissa?\"\n\n\"Sentraalissako? Eihän hän ole siellä enää ollenkaan toimessa. Ettekö\nole tiennyt sitä?\" Äiti oli peräti ihmeissään.\n\n\"En ole nähnyt häntä pitkiin aikoihin.\"\n\n\"Ja kumminkin hän alinomaa sanoo menevänsä teidän luoksenne. Hyvä\nJumala\", -- hän alkoi itkeä, -- \"en tiedä lainkaan miten hänen laitansa\non. Hän on niin kovin hermostunut. Väliin hän sanoo niin, väliin näin.\nHänellä oli jonkun aikaa lomaa, mutta nyt hän on tykkänään sieltä\npoissa. Telefonineidin toimi onkin perin raskasta. 'Äiti', sanoi\nhän, 'et usko mitä kaikkea siinä saa kuulla. Ja eihän voi olla aivan\najattelematta sitä mitä kuulee.' Minusta on hyvä, että hän luopui\ntoimestaan, niin vaikeata kuin se toisaalta onkin. Minunhan on nyt\nyksin huolehdittava toimeentulostamme.\"\n\n\"Pianhan hän menee naimisiin\", lohdutteli Gertrud.\n\n\"Luuletteko niin?\" Äidin huolestunut katse kävi vielä huolestuneemmaksi.\n\n\"Mitä tietoja hänellä on ollut sulhaseltaan? Voiko hän hyvin? Eikö hän\npian tule tänne?\"\n\n\"Tiedättekö, neiti Hieselhahn\", -- rouva meni aivan lähelle häntä\nja alkoi puhua kuiskaten -- \"sehän se juuri on pahinta. Väliin hän\nsanoo: 'Hän tulee ylihuomenna', ja sitten hän nauraa ja iloitsee aivan\nmielettömästi, -- toisen kerran hän sanoo: 'Hän on haavoittunut',\nja sitten hän suree ja huolehtii. Väliin hän sitten sanoo: 'Ei hän\ntule koskaan!' ja itkee itsensä puolikuolleeksi. Hyvä neiti, vakuutan\nteille, että siitä voi mennä sekaisin. Eihän minusta edes ollut näin\nkauheata silloin, kun mieheni sairasti pitkäaikaista vesitautia ja\nsitten kuoli, kuin se mitä Gretchenin vuoksi saan kokea. Ajatelkaas,\näskettäin hän heittäytyi erään harmaatakin kaulaan, joka oli täällä\nsikareja ostamassa. Samassa hän päästi huudon, joka yhä vieläkin soi\nkorvissani. Mies nauroi makeasti: 'Ei niin kiihkeästi!' Hän oli nainut\nmies eikä enää aivan nuorikaan. Gretchen näki hänet vain selästäpäin,\nnehän ovat kaikki yhdennäköisiä. Mutta sitten hän sulkeutui\nhuoneeseensa. Turhaan rukoilin ovella: 'Avaahan nyt toki!' Olin oikein\nkovassa tuskassa. Ja sitten täytyy vielä seista täällä puodissa ja olla\nystävällinen eikä voi edes sanoa miksi laskee väärin tai antaa väärin\ntakaisin. Tunnen vielä pelästyksen luissani enkä pääse siitä enää\neroon. Kunpa sota vain edes pian loppuisi!\"\n\n\"Minun täytyy nyt lähteä\", sanoi Gertrud ahdistetuin mielin.\n\n\"Viipykää toki vielä hiukan\", pyysi rouva, \"ehkä hän tulee pian\".\n\n\"Minne hän sitten on mennyt?\"\n\n\"Sitä en tiedä, enhän minä uskalla kysyä, silloin hän suuttuu. Minun\ntäytyy antaa hänen toimia aivan mielensä mukaan. Mutta niin hullusti\nkuin nyt ei ole ollut koskaan ennen: hän kirjoittaa hänelle alinomaa,\nhän ei tee muuta kuin kirjoittaa kirjeitä ja lähettää kääröjä:\nleivoksia, suklaata, konvehteja, koleralääkkeitä, piparminttua,\nmakkaraa, sukkia. Mieluummin hän itse näkee nälkää, varakkaitahan me\nemme ole.\" Rouva väänteli käsiänsä: \"Hyvä neiti, en tiedä mikä minun\non, olen niin levoton!\"\n\nLevottomaksi oli Gertrudkin käynyt. Kunpa vain voisi vaikuttaa\nGretcheniin, saada hänet rauhallisemmalle mielelle. Tätä juuri\najatellessaan tunsi Gertrud kuinka kaksi käsivartta kietoutui\nkiihkeästi hänen ympärilleen, hänet pysähdyttäen. \"Trude!\"\n\nGretchenhän se oli! Tuliset suutelot hehkuivat Gertrudin huulilla.\n\n\"Mainiota että saan tavata sinut. Olen niin onnellinen, niin\nonnellinen. Trudeni, nyt tulee hän pian, nyt vietämme häät! Tänään\nolin Hertzogilla, olen ostanut valkoista silkkiä morsiuspuvuksi.\nKaunis en kylläkään ole, sen tiedän varsin hyvin, mutta sitten tulen\nolemaan kaunis. Trudeni, rakas Trudeni!\" Yhä uudelleen syleili hän\nystävätärtään. Hänen silmänsä loistivat huonosti valaistun kadun\npuolipimeässä.\n\n\"Onko hän kirjoittanut milloin tulee?\"\n\n\"Ei vielä aivan tarkoin. Mutta tiedätkö\" -- Margareta Dietrich nojasi\nraskaasti ystävättärensä käsivarteen ja kulki hänen kanssaan edelleen,\n-- \"tänään päivällisen jälkeen olin paneutunut hieman lepäämään ja\nnukahdin, silloin tuli hän huoneeseen. Hän tuli vuoteeni ääreen. Hän\nkumartui ylitseni ja suuteli minua -- oi, Gertrud!\" Margareta veti\nsyvään henkeä, hänen käsivartensa vapisivat, väristys kävi läpi hänen\nruumiinsa. \"Ja hän sanoi: 'Ole varuillasi -- tulen pian!' Silloin\nnousin heti, puin ylleni ja läksin Berliniin ostoksille Hertzogin\nliikkeeseen. Myrttiseppeleen ostin myöskin samalla. Tahdotko nähdä,\nTrude?\"\n\nHän aikoi avata käärön ja laatikon, joita kantoi.\n\n\"Ei, ei, ei nyt!\" Gertrud esteli häntä, hän tunsi kammoa tuota tyttöä\nkohtaan. \"Mene kotiin, Gretchen, äitisi on levoton sinusta.\"\n\nGretchen pudisti kärsimättömästi päätänsä. \"Odottakoon vaan! Odottaa\nolen minäkin saanut. Kuule, etköhän sentään tahtoisi nähdä tätä\nseppelettä ja pukuani? Ne ovat niin kauniit. Mennään tuonne lyhdyn\nalle!\"\n\nGertrud riuhtaisihe irti. \"Mene kotiin, minun täytyy myöskin mennä!\"\nHän kiiruhti pois, hän ei enää kuullut mitä toinen huusi hänen\njälkeensä. Epämääräisen kauhun valtaamana kiiti hän nopeasti eteenpäin.\nVoi hyvä Jumala tuota sotaa -- tuota sotaa! Gretchenhän tuntui olevan\naivan sekaisin. Arasti katseli hän ympärilleen: eikös hän itsekin tänä\niltana kuullut kaikkialla kuiskailua? Pidätettyä naurua, suuteloita?\n\nPimeässä liikuskeli rakastavia pareja. Eivät ne välittäneet kylmästä\neikä tien loasta. Sotamorsiamet riippuivat sotamiestensä kaulassa.\nTalven alusta saakka oli täällä ollut sotaväkeä majoitettuna, hiljainen\nesikaupunki oli juuri omiansa rakkausseikkailujen tyyssijaksi. Ketäpä\nmuita täällä enää olisi iltamyöhällä liikuskellut yksinäisillä teillä?!\nEi kukaan häirinnyt sotamiestä ja hänen tyttöstänsä. Moni, jolla jo oli\nmorsian kotona odottamassa, alkoi täällä huvin uudelleen alusta. Sota\nyllytti yhä kiihkeämpään eloon. Mitä kammottavammat kauhut odottivat\nrintamalla, sen tulisemmaksi kävi täällä rakastelu. Täytyihän käyttää\nhyväkseen aikaa, joka vielä oli käytettävissä.\n\nPimeissä käytävissä seisoivat rakastavaiset. Joskin puut olivat\nlehdettömiä, soivat leveät rungot kumminkin suojaa. Huvilain\novisopukoissa, puutarhojen aitain takana he piiloskelivat. Oli kylmä,\nja kumminkin kävi kuin kuumeinen hengähdys läpi talviyön, kiihkeä\nmyrsky riehui puitten oksissa ja ihmisten sydämissä.\n\nGertrud oli nyt ulkona korkotiellä. Kedoilta tuli tuulenpuuska, joka\ntempoili häntä mukaansa, puskui kylmää häntä vastaan, niin että hänestä\ntuntui kuin olisi hän ollut apposen alaston.\n\nMinkaa ei näkynyt, ei kuulunut, talon yksinäinen ulkoeteinen ammotti\nsynkkänä häntä vastaan. Kun Gertrud avasi huoneensa oven, kajahti\nhänelle vastaan hänen hylätyn lapsensa itku.\n\n\n\n\nIX.\n\n\nRouva Bertholdille saapui kirje rouva von Lossbergilta. Tämä pyysi\nettä Anna Marialle ilmoitettaisiin varovasti että hänen vanhin\nveljensä, joka jo kauan sitten oli saanut käskyn lähteä Balkanille,\noli sairastunut Makedoniassa Vardarin läheisyydessä lavantautiin. Hän\noli kyllä jo itse kirjoittanut Sofian sairaalasta, mutta kirjoitus oli\nniin vapisevaa, niin epäselvää, ettei sitä ollenkaan voinut tuntea\nhänen aikaisemmin niin tarmokkaaksi käsialakseen. Rouva von Lossberg\nkirjoitti aivan levollisesti. Tämä vanhin poika, oiva upseeri, jota\nodotti loistava tulevaisuus, oli ollut hänen miehensä ylpeys. Kyllähän\nhän paranisi, suuressa bulgarialaisessa sairaalassa hän kyllä saisi\nhyvän hoidon, itse kuningatar oli lähettänyt saksalaiselle upseerille\nkukkia ja viiniä. Mutta Makedonian taisteluihin ei hän tietenkään enää\nvoisi ottaa osaa, ja siitä oli äiti pahoillaan hänen tähtensä.\n\nAnna Maria itki, kun rouva Bertholdi kertoi hänelle kirjeen sisällön:\nhänen rakas, herttainen, kaunis Jörginsä! Mutta pian hän jälleen tunsi\nlohdutusta: voihan Jörg sentään jo paremmin. Muut ajatukset ja tunteet\ntäyttivät hänen mielensä.\n\nSe, mikä oli alkanut leikin tavoin, näytti nopeasti kehittyvän täydeksi\ntodeksi. Vain viisi päivää oli Rudolf Bertholdi ollut kotona, ja jo\nluulivat he molemmat olevansa selvillä siitä että heidän täytyi tulla\ntoistensa omaksi, tehdä liitto koko elämäksi. Vielä ei Rudolf ollut\npuhunut Anna Marialle, mutta katseet, joita hän häneen loi, puhuivat\nselvää kieltä. Ja tyttönen odotti vain, milloin saisi heittäytyä hänen\npovellensa. Ei hän pystynyt ajattelemaan, ei punnitsemaan mitään, hän\noli kuin kuumeessa. Kauhulla ajatteli hän illoin levolle käydessään:\ntaasen yksi päivä mennyttä! Rudolfilla oli ainoastaan kaksi viikkoa\nlomaa. Kiihkeästi aaltoili tyttösen veri, kahdeksantoista ikävuotensa\najattelemattomuudella lykkäsi hän kaikki muut ajatukset luotansa,\nei mikään tuottanut hänelle epäilyksiä, hän ei ylimalkaan harkinnut\nmitään. Ruusunhohde kirkasti hänen elämänsä, ja niin tulisi olemaankin,\nikuisesti, ikuisesti!\n\nSyynä siihen, ettei Rudolf Bertholdi vielä ollut lausunut ilmi\ntunteitaan tytölle, joka hänestä oli kaunein ja paras koko maailmassa,\noli pieni hitunen punnitsemiskykyä, joka hänelle vielä oli jäänyt\njäljelle ja joka häntä siitä pidätti, -- sillä olihan hän vielä niin\nnuori. Tuonkin hitusen riisti häneltä Emilia, jonka hän näki itkevän.\n\nEmilia itkikin nykyisin päivät päästänsä. Tosin hän koetti salata\nkyyneleensä isäntäväeltään, erittäinkin herra Bertholdilta, mutta\nhänen lähdettyänsä ei hän enää niin välittänyt hillitä itseänsä,\nrouvahan kyllä tiesi hänen huolistansa. Nuorten herrojen ei hän luullut\nhuomaavan mitään, muualla näyttivät niiden silmät olevan. Mutta Rudolf\npyysikin häneltä selvitystä. Emilia oli ollut jo pari vuotta talossa\nja oli usein auttanut häntä salaamaan jonkun kepposen. Ennen oli hän\naina nauraen näytellyt valkoisia hampaitaan, ja muutos pisti Rudolfin\nsilmiin.\n\nEmilia ujosteli -- eihän hän voinut sanoa täyttä totuutta noin nuorelle\nihmiselle. Niinpä hän siis kertoi hänelle surevansa sitä, ettei ollut\nmennyt kultansa kanssa naimisiin, ennenkuin tämä läksi sotaan. Nyt ei\nhän saanut rauhaa yöllä eikä päivällä, häntä vaivasi ainainen ikävä.\nSamassa hänen silmänsä jälleen kyyneltyivät.\n\nNuori mies silmäili häntä säälivästi; hänen kauniit kasvonsa olivat\nkäyneet kapeammiksi eivätkä olleet enää niin pyöreät ja raikkaat\nkuin ennen. Ja hän nyökkäsi hänelle myöntävästi. Niin, tyhmästi hän\noli menetellyt, kovin tyhmästi. Kun niin rakastaa toisiansa, niin on\nmentävä naimisiin. Miettiväisesti katsoi hän hetken eteensä, ja hänen\nmelkein poikamaisilla kasvoillaan, joilla viikset vasta alkoivat\nversoa, kuvastui monenlaisia tunteita; sitten hän oikaisi itsensä\näkkiä, ikäänkuin tehden lujan päätöksen. Molemmin käsin vetäisi hän\nunivormutakkinsa suoraksi ja läksi sitten nopein askelin huoneesta.\nMissähän Anna Maria oli? -- --\n\nÄiti istui yksin huoneessansa, ja hänen kasvoillansa oli surumielinen\nilme. Nyt olivat hänen poikansa kotona, -- molemmat pojat -- ja kuinka\nhän olikaan siitä iloinnut! Mutta nyt ei kumminkaan kaikki ollut\nniin, kuin hän oli kuvaillut. Hän rypisti otsaansa, hänen katseensa\nsynkistyi: Anna Maria oli tunkeutunut hänen ja hänen poikansa väliin.\nRudolf ei välittänyt kenestäkään muusta kuin Anna Mariasta. Jos tyttö\nei ollut saapuvilla, kävi hän rauhattomaksi, keskustelu katkesi, hän\nläksi häntä hakemaan. Niinkö vähän hän sitten rakastikin äitiänsä, että\nvieras tyttö, johon hän oli tutustunut vasta muutama päivä sitten, oli\nhänelle rakkaampi? Kiihkeä suuttumus täytti äidin mielen, Tänään hän ei\nollut lempeällä mielellä, hän oli kiusaantunut. Anna Maria käyttäytyi\nepähienosti, tungettelevasti. Ei ikinä hän olisi odottanut häneltä\nsellaista! Rudolfin lähdettyä hän aikoi vakavasti ottaa asian puheeksi\nhänen kanssaan.\n\nHedwig Bertholdi ei huomannut, kuinka kohtuuton hänen arvostelunsa\noli. Hän tunsi vastenmielisyyttä tyttöä kohtaan, jota vielä äskettäin\noli hemmotellut. Ellei Anna Maria olisi pyrkinyt kiihdyttämään hänen\npoikansa tunteita, ei Rudolf olisi ollut tuollainen. Mutta eikö ole\nluonnollista että nuori mies menee päästä pyörälle, kun häneen luodaan\nsellaisia silmäyksiä? Lähtiessään sotaan oli hän ollut täysi lapsi, ja\ntuskin hänellä oli ollut tilaisuutta ollenkaan seurustella tyttöjen\nkanssa. Pelkkää lapsellisuuttahan tämäkin oli kaikki tyynni, Jumalan\nkiitos! Hyvä että heidän seurustelustansa pian tulisi loppu.\n\nJa tuota seikkaa, jota äiti muutoin olisi ajatellut kauhulla, hän nyt\najatteli jonkinmoisella tyydytyksellä, -- nimittäin loman loppua.\nSittenhän tuokin asia olisi lopussa. Hän päätti olla kärsivällinen.\n\nPyrkien salaamaan pojaltaan mielipahansa, hän hymyili hänelle, kun hän\njälleen palasi huoneeseen. \"No, poikani, tuletko kerran hiukan minunkin\nluokseni?\" Hän yritti vetää hänet viereensä pehmeälle sohvalle.\n\nMutta Rudolf istuutui häntä vastapäätä. Hänen kasvonsa hehkuivat, hänen\nsilmissään oli outo säihky, joka sai äidin säpsähtämään.\n\n\"No?\" Hän katsoi odottavasti poikaansa. Tämä oli yrittänyt puhua, mutta\nsitten kumminkin vaiennut. Se oudoksutti äitiä. \"Mitä sinä sitten\ntahdot?\" kysyi hän hiukan ärtyisästi. Oliko hän sitten niin pelättävä,\nettei hänen poikansa rohjennut puhua suutansa puhtaaksi?\n\n\"Mitä tahdon? Niin, tahdon todellakin jotain!\" Hän lähensi hehkuvat\nkasvonsa äitiinsä, hänen katseensa hakivat rukoillen äidin silmiä.\n\"Äiti, Anna Maria ja minä rakastamme toisiamme. Olemme juuri ilmaisseet\ntunteemme toisillemme, -- me tahdomme omistaa toisemme. Minä kutsun\nhänet tänne.\" Ja hän aikoi kiiruhtaa ovelle.\n\nÄiti hypähti paikaltaan ja pidätti häntä. \"Ei, ei, jätä se!\" Ja sitten\npääsi hänen huuliltaan, tuikeammin kuin hän olisi tahtonutkaan: \"Ei\nihme, jos nuori mies rakastuu, kun hänelle niin tarjoillaan rakkautta!\nPoikani, sinä tulet vielä usein rakastumaan! Se haihtuu -- se on\nnuoruuden unelma -- pelkkää lapsellisuutta!\"\n\n\"Ei, sitä se ei ole!\" Nuorukaisen kasvojen puna tummeni, hän yritti\nkiivastua, mutta hillitsi mielensä. \"Olemme kyllin vanhoja tietääksemme\nmitä tahdomme\", sanoi hän, pakottaen itsensä puhumaan tyynesti.\n\"Pyytäisin ettet puhuisi lapsellisuudesta, äiti. En ole myöskään\nrakastunut, joskin kutsut tunnettani sillä nimellä. Mieleni täyttää\ntoinen, ylevämpi tunne. Se täyttää meidän kummankin mielen, -- ja\non aina täyttävä. Siitä me olemme kumpikin täysin selvillä, ja kun\nminun pian taas on lähteminen täältä, tahtoisimme sitä ennen viettää\nsotavihkiäiset.\"\n\nSotavihkiäiset! Parin päivän tuttavuuden jälkeen vihkiäiset?! Äiti\nkatsoa tuijotti poikaansa.\n\nRudolf näki äitinsä silmissä muutakin kuin rajatonta hämmästystä:\nniissä kuvastui todellista kauhistumista. \"Olet hämmästyksissäsi, eikö\nniin? Mutta, äiti --\", hän laski kätensä hänen ympärilleen, kuten\nhänen tapanansa oli ollut poikasena halutessaan äidiltä jotain, --\n\"eihän sinun pidä olla siitä niin -- niin -- no, niin ihmeissäsi. Monet\ntarvitsevat viikkoja ja kuukausia, oppiaksensa tuntemaan toisensa, me\nolemme rakastaneet toisiamme heti ensi katseesta saakka. Ja niin juuri\ntulee ollakin, se on ainoata todellista, oikeata rakkautta. Ei mikään\nmuu tunne vedä sille vertoja. Älä katso minua tuolla tavoin, älä seiso\ntuon näköisenä, -- mikä sinun oikein on?!\" Hän sanoi sen huolestuneena,\nmutta vieläkin enemmän loukkaantuneena, -- olivathan äidin kasvot niin\nkalpeat ja näyttiväthän ne siltä, kuin olisi hänelle ilmoitettu jotakin\nkammottavaa. Johan hän nyt olisi voinut tointua hämmästyksestään! Mutta\nhän oli yhä vain vaiti. \"Sinä et sano mitään -- äiti!\" Rudolf kävi\nkärsimättömäksi. Että äiti oli hämmästyksissään, sen hän kyllä ymmärsi,\n-- odottamattomasti oli tuo kaikki yllättänyt hänet itsensäkin. \"No,\nmutta sanohan nyt toki jotakin!\"\n\n\"Mitä minä sanoisin -- sanoisin tuohon! Sehän on niin mahdotonta, niin,\nniin --!\" Rouva Berthold! haki sanoja, hän ei olisi tahtonut loukata\npoikaansa, mutta lopuksi hän ei kumminkaan voinut hillitä itseänsä:\n\"Niin hullunkurista. Luuletko todellakin, että me suostuisimme\nsellaiseen mielettömyyteen?\"\n\n\"Mielettömyyteen?\" Rudolf kiivastui. \"Nimität mielettömyydeksi ainoata\njärjellistä menettelyä. Mutta sitähän ette te enää ymmärrä.\"\n\n\"Hyvä Jumala, Rudolf, sinähän olet niin nuori, aivan liian nuori\nmennäksesi naimisiin. Mikä sinä sitten olet, mitä sinä omistat? Ethän\nsinä voi vielä edes elättää itseäsikään.\"\n\nRudolf katsoi ihmeissään äitiinsä. \"Mutta olettehan _te_ olemassa, te\npidätte meistä huolta -- luonnollisesti!\"\n\n\"Vai niin -- vai on se niin luonnollista!\" Katkera tunne valtasi\näidin mielen. Neuvoja ei vanhemmilta kysytä, mutta elättämään he\nkyllä kelpaavat -- ja vastaamaan kaikesta. \"Sinä erehdyt\", sanoi hän\nlevollisesti. Hän oli äkkiä käynyt kylmäkiskoiseksi, aivan vastoin\nluontoansa, ja hänen lempeä äänensä soinnahti ankaralta. \"Sellaista\nmielettömyyttä minä puolestani en suinkaan aio kannattaa. Kirjoita\nisällesi ja kysy mitä hän ajattelee, -- hän on sanova aivan samaa. Minä\nen suostu siihen!\"\n\n\"Suostu tai ole suostumatta!\" Rudolf polki jalkansa maahan. \"Anna Maria\ntulee vaimokseni ja jo nyt -- heti -- sanokaa mitä tahdotte, vihitytän\nitseni häneen!\" Hän syöksähti ulos huoneesta, paiskaten oven kiinni\njälkeensä.\n\nVoi hyvä Jumala, kunpa edes isä olisi ollut kotona. Hän saisi tuon\nihmisen, tuon poikasen järkiinsä! Äiti tunsi olevansa liian heikko\nsiihen. Aina oli hän hemmotellut Rudolfia, pitänyt hänestä huolta\nparhaansa mukaan, rakastanut häntä ylen määrin, -- tämä oli siis\nkiitos! Hän seisoi kuin herpaantuneena. Mitä oli hänen tekeminen, miten\nvastustaminen poikansa mielettömyyttä? Kunpa edes hänen miehensä olisi\nhänen luonansa, hänen miehensä! Äkkiä hän tunsi kiihkeätä kaipausta.\n\n\"Vihitytän itseni häneen\", oli poika sanonut. Sotavihkiäiset --\nikäänkuin eivät ne merkitsisi sen enempää. Eikö tuo poikanen tiennyt,\nettä noita paria huumauksen päivää vielä seuraisi todellinen elämä,\naivan toisenlaatuinen elämä! Nyt olivat kaikki olot sikin sokin, mutta\nsitten olisi kaikki taasen tavallisessa järjestyksessä. Olisiko,\nvoisiko Anna Maria olla hänelle sopiva puoliso? Kaunis ja iloinen\nhän kyllä oli, hauska toveri, mutta ei vaimo, jolla olisi pysyvä\nsisällinen arvo. Nyt vasta luuli hän todella tuntevansa tuon tytön.\nHän oli olento, joka otti mielellään vastaan, mitä oli tarjolla, siksi\nettei hän voinut odottaa muuta. Varallisuutta ei hänellä ollut, hän\nei ollut oppinut mitään. Kun nuoruus olisi mennyttä, ei jäisi mitään\njäljelle. Ja olisiko upseerintytär sopiva miehelle, jolla oli henkisiä\npyrkimyksiä? Siinä säädyssä oli niin paljon pintapuolisuutta. Kun sota,\njoka toistaiseksi tasoitti kaikki eroavaisuudet, olisi lopussa, kävisi\ntuo kaikki ilmi.\n\nOli niin monenmoista, jota hän olisi voinut sanoa Rudolfille, jos tämä\nvain olisi tahtonut häntä kuunnella. Hänen jalkojansa raukaisi, hänen\ntäytyi istua sohvaan. Hän istui hetken aikaa nojaten päätänsä molempiin\nkäsiin. Sitten hän nousi, hän tahtoi hakea Rudolfin käsiinsä ja puhua\nrauhallisemmin hänen kanssaan.\n\nMutta Emilia sanoi, että nuori herra oli mennyt Anna Maria neidin\nkanssa kävelemään.\n\nÄiti nousi portaita ylös hänen huoneeseensa: siellä oli kaikki\nennallaan, hänen poikansa vain oli muuttunut. Murheellisiin ajatuksiin\nvaipuneena jäi hän sinne seisomaan. Silloin hän vasta huomasi, että\nhänen poikansa Heinz seisoi akkunan ääressä viereisessä huoneessa. Hän\noli pannut käsivartensa ristiin rinnalle ja katsoi Krügerin lesken\ntaloon päin, joka nyt näkyi selvästi puutarhan päästä, lehdettömän\npäärynäpuun takaa. Hiljaisena talo sieltä häämötti, kuin lepoon\nloihdittuna.\n\n\"Mitäs mietit, poikani?\" Äiti kosketti hänen olkaansa. Heinz ei ollut\nhuomannut hänen tuloansa, tuskin kuullut hänen kysymystäänkään, hän\nsäpsähti. \"Mitä sinä tahdot?\" kysyi hän töykeästi.\n\nSilloin poistui äiti jälleen. Hänestä tuntui kuin olisi hän jälleen\njäänyt yksin, mutta paljon yksinäisemmäksi kuin silloin, kun he\nmolemmat vielä olivat sodassa.\n\nHän ei voinut pakottaa itseään menemään illalliselle, Emilian\ntäytyi syyttää päänsärkyä. Hän kävi levolle, mutta alhaalta kuului\ntäyteläistä, iloista, raikuvaa naurua. Rudolf ja Anna Maria olivat\nsiellä -- ja noin hilpeitä he voivat olla! -- -- --\n\nHedwig Bertholdi ei saanut unta tänä yönä. Keskiyöllä hän nousi,\npuki hiukan yllensä ja alkoi kirjoittaa miehellensä. Hänen kätensä\nvapisi, mutta hänen miehensä kyllä osaisi lukea nuokin epätasaiset\nrivit. Ei koskaan vielä hän ollut kirjoittanut hänelle tällä\ntavoin. Koskaan vielä ei hän ollut niin voimakkaasti tuntenut\nheidän yhteenkuuluvaisuuttansa, kuin tänä sisäisen ristiriidan\nhetkenä. Nimittäisiköhän hänen miehensäkin sitä lapsellisuudeksi,\nmielettömyydeksi, järjettömyydeksi, kuten hän? Ellei hän niin tehnyt,\nniin mukaantuisi Hedwig toisten tahtoon, -- mutta hän oli vakuutettu,\nettä hänen miehensä olisi samaa mieltä kuin hän.\n\nKirje venyi pitkäksi. Kirjoittaessaan hän tuli rauhallisemmaksi; hän\npäätti ottaa seuraavana päivänä asian uudelleen puheeksi Rudolfin\nkanssa. Täytyihän Rudolfin käsittää hänen perustelunsa, käsittää,\nettä ainoastaan hellä huolenpito hänen elämänonnestaan pidätti äitiä\nantamasta suostumustaan sellaiseen ajattelemattomaan tekoon. 'Mutta\nsitähän te ette enää ymmärrä -- _te_ ette enää ymmärrä', tuo soi yhtä\nmittaa hänen korvissansa. Ei, niin vanha ei hän sentään vielä ollut,\nettei enää käsittänyt rakkautta! Tyttömäinen punehdus kohosi hänen\nposkillensa. Mutta rakkautta ei ollut se vetovoima, jota nuo kaksi\ntunsivat toisiinsa, se oli vain ajan kiihkeyden synnyttämää hetkellistä\nintohimoa. Satojen ja tuhansien kävi niin, -- he erehtyivät luulemaan\naistillisuutta, jonka sodan ja kauhujen nostama miehekkyys oli saanut\nhereille, sydämen hiljaiseksi kiintymykseksi.\n\nHäneen oli äskettäin tehnyt syvän vaikutuksen eräs nainen, jonka\nhän oli nähnyt junassa, -- nuori, kaunis rouva, jolla oli hulmuava\nsuruhuntu hänen kiharoitaan peittävässä valkoreunaisessa mustassa\nhatussa. Kaksikymmentä vuotta vanha voi hän kenties olla, ja hänen\nsormessaan kiilsi kaksi vihkisormusta. Leskenpuku teki hänet vielä\nkauniimmaksi, ja sen hän näytti tietävän, -- hänen katseensa loisti,\nhänen silmänsä hymyilivät. Hän keskusteli vilkkaasti erään nuoren\nupseerin kanssa, joka ei saanut silmiänsä hänestä käännetyiksi. Tuo\nnainen ei pysyisi kauan leskenä, siitä oli Hedwig heti ollut selvillä.\nJa häntä täytyi hänen nyt jälleen ajatella, melkein tuskallisen\nitsepintaisesti. Unettoman yön kiihottamassa mielikuvituksessaan\nvaihtoi hän tuon nuoren kauniin lesken kuvan toiseen -- musta\nkiharatukka kävi ruskeaksi -- hänen eteensä kuvastui Anna Marian\nloistava katse, hän kuuli hänen raikkaan naurunsa.\n\nEhti tulla aamu, ennenkuin Hedwig ummisti silmänsä. Mutta pian oli hän\njälleen jalkeilla, levoton halu saada puhua Rudolfin kanssa, saada\nhänet vakuutetuksi mielettömyydestään, ajoi hänet vuoteesta.\n\nAamiaispöydässä oli Anna Maria kalpea ja hiljaisempi kuin muulloin; hän\nnäytti olevan hämillään. Rudolf ei kääntänyt katsettansa hänestä, äitiä\nhän tervehti jäykästi. Uhkamielisyys näytti kadonneen hänestä, mutta\nhilpeys myöskin. Hän oli masentunut, ja äiti huomasi, kuinka kiihkeästi\nhän halusi päästä hänen puheillensa. Nyt hänen jo oli häntä sääli.\nTyhmä poikaparka! \"Tulehan sitten jälkeenpäin luokseni\", sanoi hän.\n\nTuskin oli Hedwig noussut pöydästä ja ehtinyt puutarhahuoneeseen\nkukkiensa luo, kun Rudolf jo seisoi hänen takanansa. \"Haluat jotakin?\"\nNuorukaisen katse oli epävarma.\n\n\"Rudolf, haluaisin vielä kerran keskustella kanssasi. Nyt ei\ntodellakaan ole sellainen aika, että tahtoisi olla epäsovussa\nlähimpiensä kanssa. Olen punninnut tuumaasi -- kaiken yötä, -- olen\nkirjoittanut isälle. Meidän on mahdoton antaa suostumustamme, tule toki\njärkiisi! Olet vielä liian nuori solmiaksesi liiton elämää varten.\"\n\n\"Tai kenties pikemmin kuolemaa varten.\" Rudolfin katse oli synkkä.\nSitten hän jatkoi nopeasti: \"Luuletko ehkä, etten minä voi kaatua? Se\non varsin mahdollista, jopa luultavaakin. Ken on nähnyt niin monien\ntovereiden kaatuvan -- oikealla, vasemmalla, edessä, takana -- se\ntietää varsin hyvin, kuinka läheltä kuolema häntä uhkaa.\"\n\nHedwig yritti sanoa jotain vastaan, mutta hän ei saanut sanaakaan\nesiin. Hän jäykistyi kauhusta: entä jos Rudolf todellakin kaatuisi, ei\nenää palaisi? Äkkiä näki hän edessään rouva Krügerin, tuon leskiraukan.\nMitä olisikaan tämä nyt valmis antamaan, saadaksensa sovitetuksi sen,\nmitä hänen ja hänen poikansa välillä oli ollut! Aivan äskettäin oli\nHedwig nähnyt hänet aidan takaa ja pelästynyt nähdessään, kuinka hän\noli muuttunut. Hänen voimakas vartalonsa oli kutistunut kokoon, lihavat\nkasvot olivat käyneet keltaisiksi ja elottomiksi kuin muumion. 'Ei\npidä kieltäytyä täyttämästä sotaan lähtevän viimeistä toivomusta',\nsanoi Emilia. Eikö tuo oppimaton tyttö siinä ollut lausunut suurta\nelämänviisautta? Kun hän ajatteli, että Rudolf ei enää palaisi --\nsilloin sai mieluummin tapahtua mitä tahansa! Hän veti syvään henkeä,\nhän tarttui poikansa käteen. \"Mutta odotahan toki, odota edes kunnes\nsota on lopussa. Eihän sitä voi enää kestää kauan. Ja tehän olette\nnuoria molemmat!\"\n\n\"Juuri siksi, että on sota, en tahdo odottaa.\" Kärsimättömästi tempaisi\nnuorukainen kätensä äidin kädestä. \"Tuota iankaikkista odottamista!\nMinulla ei ole enää aikaa siihen.\" Hänen suonensa paisuivat jälleen\nsuuttumuksesta, puna kohosi jälleen hänen poskillensa, ja hän kävi\nkiihkeäksi kuten edellisenä päivänä.\n\nRauhoittavasti silitteli äiti hänen univormunsa hihaa. \"Rudolf,\nlapseni, minähän rakastan sinua!\"\n\nRudolf naurahti: \"Sen huomaa!\" Tuo iva vihloi äidin sydäntä, mutta hän\ntoisti lempeästi: \"Rakastan sinua, siksi ajattelen onneasi.\"\n\n\"Minä en ymmärrä sinua -- sinä et ymmärrä minua.\" Rudolf jakoi\nkädellään ilmaa, kuin olisi siinä ollut syvä juopa, ja jatkoi, katsoen\nhäneen kylmästi: \"Meillä on erilaiset mielipiteet onnesta. Sinä olet\ntuolla\", -- hän osoitti kauas etäisyyteen -- \"minä täällä.\"\n\nÄiti vavahti äkkiä: niin, he eivät enää ymmärtäneet toisiansa.\nLamauttava tuska valtasi hänet: lapsensa, entisen Rudolfinsa hän oli\nmenettänyt! Hänen edessään seisoi muukalainen, jonka otsa uhkui uhmaa,\njonka hampaat olivat niin lujasti puristetut yhteen, että leuka näytti\nkulmikkaalta, antaen hänelle häikäilemättömän ilmeen. Tuota muutosta\nei ollut saanut aikaan yksin rakastuminen, vaan hänet oli muuttanut --\nsota! Se oli muovaillut hänet uudelleen. Tuo ehdoton luottamus omaan\nitseensä, kyky olla välittämättä entisistä -- yhdistettynä raakaan\nvoimaan... Niin, näin täytyi kaiketi olla, muutoin ei saavutettaisi\nvoittoja! Eihän häntä käynyt mistään nuhteleminen!\n\nRudolf oli kääntynyt ovea kohden, mutta hän viivähti vielä: tahtoikohan\näiti vielä sanoa jotain?\n\nÄiti katsoi häneen silmin, joissa kuvastui rakkaus ja tuska. Tuossa\nseisoi hänen poikansa hänen edessänsä, -- lapsi ja samalla mies!\nKaikki toiveet, joita hänellä oli ollut häneen nähden, kaikki\ntulevaisuudentuumat, jotka hän oli kohdistanut tähän, juuri tähän\npoikaan, hänen moninaisiin lahjoihinsa, opintoihinsa -- kaikki näki hän\ntuhotuiksi! Kuinka voisi hän saavuttaa ainoankaan noista päämääristä,\njos hän nyt jo ottaisi avioliiton kahleet kantaaksensa? Niin,\ntoiveisiin nähden kävi hänen kuten tuhansien ja taas tuhansien äitien.\nOnnelliset ne, joiden ei tarvinnut luopua _kaikista_ toiveista!\n\nHän näki edessään lukemattoman joukon vaikeroivia, surevia, murtuneita\näitejä. He raastoivat tukkaansa, he löivät rintoihinsa, heidän\nvalitushuutonsa kohosi taivaalle yhtä voimakkaana, yhtä kammottavana\nkuin Hekuban päivinä.\n\nJa etumaisena kulki Krügerin leski, kasvot kuihtuneina, surujen\nuurtamina. Kuin varoittavasti kohotti hän kätensä Hedwigiä kohden:\n\"Pahinta on, jos on eronnut toisistaan epäsovussa!\"\n\nEi, ei! Hedwig olisi halunnut huutaa ääneen: ei sitä, sitä ei ainakaan!\nEi koskaan ollut hän rakastanut kiihkeämmin kuin juuri tänä hetkenä\nja juuri tätä poikaa Hän kurotti kätensä häntä kohden, hänen äänensä\nvapisi: \"Poikani! Olemme jo kerran taistelleet keskenämme, -- sinä\ntahdoit sotaan, minä en olisi tahtonut päästää sinua, -- en tahdo enää\ntoistamiseen taistella kanssasi!\"\n\n\"Se ei sinua hyödyttäisikään, ei enempää kuin silloin. Ja joskin yhä\nvielä kutsuisit sitä kuten eilen: mielettömyydeksi, lapsellisuudeksi,\n-- sanopa minun puolestani vaikka hulluudeksikin, niin en sittenkään\nvoi elää ilman Anna Mariaa. Minun täytyy -- -- -- minun täytyy! Tahdon\nvoittaa onneni!\"\n\n\"No sitten!\" Äidin huulet värähtelivät, mutta hänen vapiseva äänensä\noli käynyt levollisemmaksi. \"No, Jumalan nimessä sitten! En tahdo enää\npanna mitään esteitä tiellesi. Isäsi kanssa saat itse siitä sopia. Minä\n--\" hänen äänensä tukehtui, hän ei voinut puhua enempää.\n\n\"Äiti!\" Rudolf tarttui hänen molempiin käsiinsä, nuoruuden\nhillittömyydellä tempaisi hän hänet syleilyynsä. \"Ah, tiesinhän että\nolet kiltti äitini!\" Hän hyväili äidin kylmiä poskia. \"Ja Anna Maria\najatteli, ettet sinä enää pidä hänestä. Mutta pidäthän sinä toki, eikö\ntotta, äiti, jo minullekin mieliksi.\"\n\nÄiti nyökkäsi vaieten. Hänen päänsä oli vaipunut pojan olalle, tämä ei\nvoinut nähdä hänen kasvojansa. Ei hän nähnyt, kuinka ne värähtelivät ja\nvavahtelivat. Hän työnsi äidin luotansa. \"Äiti, nyt noudan Anna Mariani\nluoksesi!\" Hän riensi ovelle, nyt ei äiti enää pidättänyt häntä.\n\nHän seisoi tuijottaen eteensä kuin olisivat hänen ajatuksensa olleet\ntoisaalla: Uhri se oli ollut -- suuri uhri. Mutta muut äidit olivat\nuhranneet vielä äärettömän paljon enemmän. Nyt oli uhrien aika!\n\nHitaasti pyyhkäisi hän kylmällä kädellään kylmiä kasvojansa,\nepäjärjestykseen joutunutta tukkaansa. Hän pakotti itsensä hymyilemään.\n\n\n\n\nX.\n\n\nPunaisen tiilikirkon kellot soivat. Kirkko oli keskellä muinoista\nkylää, mutta sen kellojen sointi kaikui kauas yli uusien huvilakatujen\naina kedoille saakka. Minkätähden soitettiin? Oliko jälleen saatu\nvoitto? Tähän aikaan päivästä ei pidetty maahanpaniaisia, -- voittoa se\nkaiketi tarkoitti. Mutta missä?\n\nGallipoli oli puhdistettu vihollisista, englantilaiset olivat\nlähteneet tiehensä kovien otteluiden alaisina olleilta Dardanelleilta.\nTurkkilaiset olivat puolustautuneet uljaasti, suurin tappioin oli\nvihollisen täytynyt nousta laivoihinsa, nyt vallitsi siellä rauha,\nkuolemanhiljaisuus. Mikä oli säästynyt puolikuulta, sen olivat rutot\nsurmanneet. Kanuunat vaikenivat, ainoastaan haaskakotkat rääkkyivät\nautiolla rannalla. Ja lännessä oli myöskin rauhallista, -- ainoastaan\nvähäisiä tykki- ja miinataisteluita, toisaalla voitettu pala\njuoksuhautaa, toisaalla menetetty; se oli kuin nousu- ja pakoveden\nvaihtelua. Itäisellä sotanäyttämöllä Galitsiassa ja Bessarabian rajalla\noli kaikkialla torjuttu venäläisten hyökkäykset, yli kaksituhatta\nkaatunutta oli heiltä äskettäin jäänyt taistelukentälle. Venäläisillä\noli kyllä väkeä, väkeä lukematon määrä; kuin heinäsirkkaparvia, jotka\npimittävät ilman, tuli sitä uudelleen ja yhä uudelleen. Ratkaisevaa\nvoittoa ei sielläkään voitu saavuttaa. Volhyniassa, Dniesterin\nvarrella ja Czartoryskyn luona -- ken muistikaan kaikki nuo nimet!\n-- kävi samoin. Tyrolin rintamalla, jäätyneessä, lumipeitteisessä\nvuoristossa keskeytti talvi sotatoimet; Görzin tienoilla tai\nGardaseen varrella paukahtelivat tuon tuostakin italialaisten\nkanuunat. Ainoastaan Montenegrossa oli eloisampaa. Siellä hyökkäsivät\nkeisarillis-kuninkaalliset joukot talvista Karstia vastaan. Loveen,\nmereltä päin täysin voittamattomalta näyttävän jyrkän vuorimuurin ylin,\nlujasti linnoitettu huippu, oli valloitettu -- tarkoittaisikohan soitto\njo Cettinjeä?\n\nEsikaupungissa ilmestyvän lehden toimistossa ja telefonivirastossa\ntiedusteltiin asiaa uteliaasti ja hermostuneesti.\n\nSoitettiin vain häitten takia. Mutta voittoa se sittenkin merkitsi,\nhyvin nopeatakin voittoa! Isä Bertholdi oli myöskin antanut\nmyöntymyksensä. Järkisyitä ei liioin otettu huomioon näihin aikoihin,\nkiihkeämmin kuin koskaan vaati nuoruus oikeuksiansa. Vaikea oli isän\nollut suostua nuoremman poikansa ajattelemattomaan tekoon, joskin hän\nkäsitti poikansa mieltymyksen tuohon kauniiseen tyttöön ja oivalsi\nhyvin ettei Rudolf tyytynyt epämääräisiin tulevaisuudentoiveisiin.\nKenpä voi sanoa: Sodan _jälkeen?!_\n\nNuori pari ei tänään nähnyt iloisia kasvoja ympärillään. Rouva von\nLossberg oli saapunut, täydessä surupuvussa miehensä jälkeen ja\nhuolestuneena vanhimman poikansa takia, jonka tila oli arveluttava,\npäättäen viimeksisaapuneesta kortista, jota ei ollut kirjoittanut hän\nitse, vaan sairaanhoitajatar. Mielellään olisi hän halunnut iloisesti\ntoivottaa tyttärellensä onnea, mutta tuo aivan odottamaton tieto\nnäistä sotavihkiäisistä sekä kiireellinen matka olivat kysyneet hänen\nhermojansa liiaksi. Tuo nainen, joka oli hiljaisella mielenlujuudella\npainanut umpeen puolisonsa silmät, itki nyt ääneen: vieläkö nyt\ntämäkin lisäksi! Iloitsemisen taito oli käynyt hänelle oudoksi. Ja\noliko nyt sitten syytä iloita? Aineellisessa suhteessa oli Anna\nMarian tulevaisuus tosin turvattu, taistelua toimeentulosta ei hänen\nkylläkään tarvitsisi käydä --, mutta entä jos nuori aviomies kaatuisi\ntai tulisi raajarikoksi? \"Oletko sitäkin punninnut?\" kysyi hän itkien\ntyttäreltään, kun tämä nauraen kiiruhti häntä syleilemään. Rouva von\nLossberg oli tuossa suuressa Reinin viereisessä linnoituksessa nähnyt\nhyvin paljon nuoria leskiä.\n\nOliko tuo onnentoivotus?! Mutta morsion silmät eivät himmentyneet. Hän\noli vain hetken aikaa ihmeissään, sillä hän oli ajatellut, että äiti\nottaisi riemuiten osaa hänen iloonsa. Mutta hänen onnentunteensa ei\nsilti vähennyt, se täytti hänen mielensä kuin ylitsevuotavan pikarin.\nLempeän anteeksiantavasti silitti hän äidin kuihtunutta poskea. \"Sinä\nolet niin arka, ethän ole ennen ollut tuollainen. En ymmärrä sinua\nollenkaan. Tietysti olemme ottaneet huomioon kaikki mahdollisuudet.\nOlemme jutelleet kaikesta, Rudolf ja minä. Onhan meillä ikää kylläksi,\ntiedämme mitä teemme. Ja, äiti\", -- hänen loistava katseensa muuttui\nvain silmänräpäyksen ajaksi vakavammaksi, -- \"tulkoon nyt mitä tahansa!\nJa jos niin täytyisi käydä, tahdon mieluummin olla hänen leskensä, kuin\netten olisi ollut hänen vaimonsa.\" Äiti pani nopeasti kätensä hänen\nsuullensa.\n\nOli hyvä, että molemmat nuorimmat Lossbergit olivat saaneet\nkadettikoulusta luvan tulla häihin. Egon ja Ewald tunsivat itsensä\nsangen tärkeiksi henkilöiksi, he oikoivat univormupukuista vartaloansa.\nToivottavasti kestäisi sotaa niin kauan, että hekin vielä pääsisivät\nmukaan. Anna Maria ei ollut tavannut veljiänsä isänsä kuoleman jälkeen,\nja silloin oli kaikki ollut niin surullista. Mutta nyt kiusoitteli hän\nheitä, nauroi ja oli vallaton.\n\n\"Sinun ei pidä niin usein pudistaa päätäsi\", sanoi Bertholdi salaa\nrouvallensa. Tämä puristi hänen kättänsä: hyvä oli, että hän oli häntä\nsiitä huomauttanut, ei hän ollut itse huomannut niin tehneensä. Eikö\ntämä morsian sitten lainkaan ajatellut mikä tulevaisuus häntä odotti?\nHetkinen onnea vain, viikko vain vielä, ja lisälomakin olisi lopussa --\nja sitten seuraisi pitkä, pitkä odotus. Postin odottaminen jännitetyin\nmielin, tuskallinen levottomuus, ainainen pelko pahimmasta, Rudolf\noli oikeassa, hän lienee todellakin ollut liian vanha käsittääkseen\nniitä tunteita, jotka tekivät nuo nuoret sokeiksi ja kuuroiksi. Salaa\ntavotteli hän jälleen miehensä kättä. Kuinka hyvä olikaan, että hän oli\ntäällä! Itse puolestansa hän synkkine aavistuksineen tunsi olevansa\nkuin kovan onnen profeetta, vaivoin vain kykeni hän esiintymään tyynen\nystävällisenä. Hänen sydämessään riehui yhä vieläkin taistelu; jospa\ntuo tyttö ei ikinä olisi tullut taloon! Hänen kiintymyksensä Anna\nMariaan oli tykkänään kadonnut.\n\n\"Sinä olet mustasukkainen\", sanoi hänen miehensä. \"Enemmän kuin kaikki\ntulevaisuudenhuolet vaivaa sinua se, että sinun nyt täytyy jakaa\npoikasi rakkaus toisen kanssa.\"\n\nHän painoi päänsä alas: eikös sekin ollut vaikeata? Ei koskaan, ei\nkoskaan hän olisi taistelutta antanut suostumustaan, ellei rouva\nKrügerin synkkä kuva olisi varoittavana varjona langennut hänen\ntiellensä.\n\nHeidän lähtiessään kirkkoon alkoi sataa. Sadepisaroita morsiamen\nseppeleessä, -- ne tuottaisivat onnea! Miksi ei hän tulisikin\nonnelliseksi, -- olihan hän rikas, kaunis, nuori! Uteliaat katselijat,\njoita oli runsaasti kokoontunut kirkon edustalle, olivat haltioissaan.\nSuopea mumina tervehti kaunista morsianta hänen laskeutuessaan\nvaunuista. Olipa hän hieno! Valkoista silkkiä oli hänen pukunsa,\nutuisena ja monipoimuisena verhosi häntä morsiushuntu, laskeutuen alas\npyöreästä myrttiseppeleestä. Eikä hän ollut kalpea, kuten morsiamet\nenimmäkseen, vaan hänen kasvonsa olivat kukoistavat kuin ruusu. Ja\nkuinka sorea olikaan sulhanen! Hiukan nuori tosin vielä!\n\n\"Se vika vähenee päivä päivältä\", sanoi eräs vanha vaimo.\n\nSulhasen äiti kuuli kaikki nuo arvostelut, hänen aistinsa olivat tänään\ntarkemmat kuin olisi ollut suotavaa. Hän huomasi kaikki nuo uteliaat,\nihailevat, osaaottavaiset, kateelliset katseet. Hän tunsi sadepisaroita\npäässänsä, ne tuntuivat hänestä kuin kyyneleiltä. Kirkon sisäänkäytävää\nkoristavain havuseppelten tuoksu tunki hänen nenäänsä, hän tunsi\nkarvaan ma'un huulillansa. Hän ei kuullut ainoastaan urkujen ääntä,\njoka tulvahti heitä vastaan avoimesta kirkonovesta, hän kuuli myöskin\njoka kuiskauksen läheisyydessään.\n\n\"Kunpa nuori aviomies vain palaisi takaisin!\" sanoi joku. Siihen\nvastasi toinen: \"Älkääpä tuossa pahoja ennustelko!\"\n\nMargareta Dietrich oli myöskin katselijoiden joukossa. Hän seisoi aivan\nedessäpäin, eturivissä kirkonoven vieressä, ja kiihkeästi ahmivin\nkatsein silmäili hän kaunista paria. Pian, pian oli hänkin käyvä\nsisään seppelöidystä kirkonovesta, puettuna silkkipukuun, koristettuna\nhunnuin ja morsiusseppelein. Hän hengitti kiihkeästi. Hän siirtyi\nyhä lähemmäksi: ettei vain mitään jäisi häneltä näkemättä! Hän näki\nhymyilyn kauniin morsiamen kasvoilla ja nuoren sulhon ylpeän ilmeen.\nHänen katseensa kävi levottomaksi, hänen silmänsä pyörivät: niin\nkauniita -- niin kauniita -- olivatpa he onnellisia! Tuollaisen päivän\nolisi hänkin tahtonut elää, sitten olisi kaikki hyvin. Mitään muuta ei\nhän tahtonut -- vain elää tuollaisen päivän!\n\nMargareta puristi kätensä yhteen, -- hänestä oli kuin täytyisi hänen\nhuutaa ääneen: noin paljon onnea, ja hän oli yhä vielä yksin, seisoi\nyhä vielä ulkopuolella! Tätä ei hän voinut enää kestää, -- hän\nvoihkaisi.\n\n\"Jos ette jaksa enää seista, niin menkää toki pois\", sanoi eräs\nnainen. \"Toimitus kestää tänään kauan. Noille hän saarnaa kauan.\"\n\nHän yritti tunkeutua Margaretan ohitse, mutta tämä työnsi hänet\ntakaisin. Täällä, täällä pysyisi hän paikallaan, vaikka kaatuisikin\nkumoon. Hän oli usein niin heikko, hänen ei enää käynyt syönti, ja\nvaatteet riippuivat väljinä hänen ympärillään. Äiti teki, minkä voi,\nja hoiteli häntä, mutta voiko hän vapauttaa häntä ikävästä? Toiset\nriutuivat ravinnon puutteesta, hän tunsi selvästi, että häntä riudutti\nikävä.\n\nKirkossa vaikenivat urut. Mitä pappi puhui, sitä ei voinut kuulla ulos\nsaakka, mutta Margareta kuuli joka sanan. Nyt hän saarnasi: \"Minne\nsinä menet, sinne tahdon minäkin mennä\", -- niinhän vihkiäisissä aina\nsanottiin. Mutta tänään sanoi pappi vielä paljon muutakin. Hän puhui\nrakkaudesta, joka voittaa kaikki, rakkaudesta, joka kestää haudan\ntuolla puolen, -- ikuisesta rakkaudesta. Margareta kurotti kaulaansa,\nhän nousi varpailleen, hän kuunteli, hän jännitti kuuloansa. Vavistus\nkulki läpi hänen ruumiinsa, hänen kasvonpiirteensä värähtelivät,\nhelakka puna kohosi hänen laihoille poskillensa, ja äkkiä hän kävi\nkuolonkalpeaksi. Hänen hengityksensä salpaantui. Nyt lausui pappi\nvihkimissanat -- nyt pani hän sormukset heidän sormiinsa -- nyt he\nsanoivat: \"Tahdon.\" Kuinka selvästi se kuului!\n\nKaikki kääntyivät katsomaan Margareta Dietrichiä. Hän oli äkkiä\nhuutanut aivan lujalla äänellä: \"Tahdon!\" Ja sitten hän vaipui maahan.\n-- -- --\n\nKrügerinkin taloon oli kellojen ääni kuulunut, rouva Krüger tiesi, mitä\nse merkitsi. Hänen naapuriensa talossa oli ilojuhla, nuori Bertholdi\nvietti häitä. Hän oli tuntenut Rudolfin siitä saakka, kun tämä oli\nlyönyt hänen vanhasta päärynäpuustaan päärynät maahan ja siitä syystä\nsaanut selkäsaunan hänen Gustaviltaan. Kuinka kaikki muuttuikaan!\nNyt oli hän ylhäinen herra, ja hänen Gustavinsa --?! Joskin hän nyt\nodotti pian saavansa häneltä tietoja, oli hänen mielensä kumminkin\nusein levoton. Rauhatonna kuljeskeli hän kaiken päivää talossaan ja\npuutarhassaan. Yksin pesuapulaisestaankin oli hän luopunut. Kaikki\ntahtoi hän tehdä yksin, kaikki yksin, -- työtä, työtä tahtoi hän tehdä,\nkunnes oli väsynyt kuin koira.\n\nKellojen juhlallisesti kajahdellessa piteli hän korviansa. Hän ei\nvoinut kuulla niitä. Sotavihkiäiset olisi hänen Gustavinsakin voinut\nsaada; kun halusi, olivat ne niin nopeasti saatavissa. Voi toki, hänen\nGustavinsa, hänen poikaparkansa! Yhä lujemmin puristi hän kätensä\nkorviaan vasten, mutta hän kuuli kumminkin tuon juhlallisen soiton.\n\nHän laskeutui kellariin ja hyöriskeli siellä perunoittensa,\ntalvinauristensa ja kaalikupujensa kimpussa niin uutterasti että hiki\nvalui. Kellari oli pimeä ja syvä, kadulle johtava luukku oli tukittu\noljilla, kellonsoitto oli jo aikoja lakannut, mutta se soi yhä vielä\nhänen korvissansa. Kuinkahan mahtoikaan tuo Hieselhahnin tyttö voida?\nTyttö ei ollut tullut häntä tervehtimään, vaikka hän oli pyytänyt\nkäymään. No, olkoon sitten tulematta!\n\nNyt oli poikanen jo vuoden vanha -- Gustavin poika! Kuinka hän\nmahtoikaan tulla toimeen lapsinensa? Kaikki oli nyt niin kallista,\njokaisen täytyi rukoilla: 'Anna meille tänään meidän jokapäiväinen\nleipämme', eikä sittenkään tullut kylläiseksi siitä, mitä jaettiin\nleipäkorteilla, jotka nyt olivat olleet jo vuoden ajan käytännössä.\nLihan saanti oli marraskuusta saakka ollut vähissä, -- varmaankin\nkärsi Hieselhahnin tyttö puutetta. Ah, jos hän sentään olisi sallinut\nGustavin mennä hänen kanssaan naimisiin! Silloin ei Gustav olisi\neronnut vihoissaan äidistänsä. Silloin ei hänen ajatustensa tarvitsisi\ntällä tavoin harhailla kaukaisuudessa -- kuin eksyneet lampaat. Oi\ntuota soittoa, tuota soittoa! Se teki hänet aivan hulluksi! Aivan hänen\nsisimpäänsä se tunki.\n\nSyvässä pimeässä kellarissaan polvistui Krügerin leski\nperunavarastollensa. Ummehtuneen valottomuuden keskeltä kohotti hän\nkätensä apua anoen Jumalan puoleen. Mutta tämä ei kääntänyt katsettansa\nsyvään kellariin. Ei, toistamiseen ei hän enää mennyt Hieselhahnin\ntytön luo. Tämän oli nyt tultava hänen luoksensa, se oli oikein ja\nkohtuullista!\n\nYhä lujemmin puristi Krügerin rouva kätensä ristiin, hän taisteli\nkellonsointia vastaan, joka saattoi hänet suunniltaan! Hän taisteli\nomaa itseänsä vastaan: \"Mitä minun on tekeminen? Jumalani, oi\nJumalani!\" -- -- --\n\nToisenkin samassa talossa asuvan henkilön mieltä järkytti tuo\nkellonsoitto. Rouva Rossi tiesi, että se oli hääsoittoa; Heinz\nBertholdi oli kertonut hänelle veljestänsä ja tämän onnesta. Melkein\nepäröiden oli hän siitä puhunut, ja se oli käynyt niin vaivaloisen\nhitaasti, kuin olisi hän mieluummin ollut siitä puhumatta, ja kuitenkin\nniin, kuin ei hän saisi kylläänsä tästä puheenaineesta, koska hänen\noman mielensä täyttivät samanlaiset toivomukset.\n\nAnna Mariaan nähden pysyi vanhempi Bertholdi täysin välinpitämättömänä,\nmutta hän oli kateellinen nuoremmalle veljelleen siitä, että tällä\noli ollut rohkeutta käydä käsiksi onneen. Ja mitäpä siitä, jos onni\nolisikin lyhytaikaista! Heinz oli ainoa, joka täysin käsitti ja\nhyväksyi Rudolfin menettelyn. Miksikä äiti oli siitä pahoillaan? Olihan\nveli niin oikeassa, -- hän nautti nykyhetkestä, huomisesta huolimatta.\nSiihen hänellä oli täysi oikeus. Niin tuli sen tehdä, joka oli sodassa.\nJokaisella ei tosin ollut siihen tilaisuutta, ja se seikka, ettei\nHeinz itse voinut niin tehdä, masensi syvästi hänen mieltänsä. Hänen\nlomansa oli lopussa, häiden jälkeisenä päivänä oli hänen palattava\nrykmenttiinsä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEnsi kohtaamisensa ja lystikkään kaniinimetsästyksen jälkeen olivat he\njoka päivä jutelleet keskenänsä. Nuori mies oli käynyt tervehdyksellä\nrouva Rossin luona, ja kenraalitar, joka oli sattunut olemaan\ntyttärensä luona, oli ystävällisesti pyytänyt häntä käymään hänenkin\nluonansa. Rouva von Voigt iloitsi nähdessään tyttäressään jälleen\nelonmerkkejä. Mykkänä ja välinpitämättömänä oli Lili istuskellut\nviikkomääriä asunnossaan, -- nyt kävi hän hiukan vilkkaammaksi. Äiti\noli luutnantti Bertholdille kiitollinen siitä. \"Mutta älkää puhuko\npaljon sodasta\", pyysi hän, kun Bertholdi oli hänen luonaan teellä\neikä Lili ollut vielä saapunut, \"pelkään, että se järkyttäisi liiaksi\ntyttäreni mieltä. Te tiedätte, että hän on kovia kokenut.\" Nuori\nupseeri kumarsi: \"Voitte olla aivan levollinen. Minä en puhu mielelläni\nsodasta. Mitä siellä kokee, siitä vaikenee mieluimmin.\"\n\nNiinpä he eivät olleet koskaan puhuneet siitä, mikä kauhuineen\nvaaniskeli niin lähellä. He olivat yhdessä käyneet kävelemässä,\nBertholdin oli onnistunut houkutella nuori rouva ulkosalle. Joskin\noli talvi, olivat päivät kumminkin kauniita. Ei ollut kylmä, aurinko\nosoitti äkkiä jälleen voimaa, päivällisaikoina voi unohtaa, että\noli vielä tammikuu. Pähkinäpensaat olivat jo puhjenneet kukkaan,\nja läheisen metsän tummanvihreät männyt tuoksuivat, -- eivät kuten\nkesällä, kun pihkaisesta rungosta tipahtelee kuumaa sulotuoksua,\nniinkuin palavasta uhrikynttilästä, -- nyt oli lemu vienompaa, mutta\ntäynnä uhkuvaa voimaa.\n\nKävelyretket virkistivät nuorta rouvaa. Hän oli vieraantunut kotimaansa\nmetsästä, mutta vaikkakin se oli karua, viehätti se häntä nyt.\n\nRudolfin hääpäivän aattona olivat he viimeisen kerran kävelemässä\nyhdessä. Seuraavana päivänähän Heinzillä ei ollut siihen aikaa, ja\nsitten, -- no, sitä ei Heinz vielä tahtonut ajatella. Hänen, katseensa\nhyväili tuota rakastettua olentoa, joka kevyesti asteli hänen\nedellänsä. Jospa hän edes saisi sanoa hänelle, että rakasti häntä.\nMutta saiko hän tehdä sen? Olihan rouva Rossi puettu syvään suruun.\nKuinka Heinz vihasikaan tuota italialaista! Nuoren upseerin askeleissa\noli kiukkua, ne tallasivat allensa metsän sammalpeitettä. Petollinen\nvihollinen oli tuo nuori upseeri hänelle vielä nytkin, oltuaan jo kauan\nkuolleena. Oi tuota naista, tuota naista! Muista naisista ei hän enää\ntiennyt koko avarassa maailmassa. Heinz kulki aivan Lilin jäljissä,\nja kun tuuli liehautti noita mustia pukimia, niin että ne koskettivat\nHeinziä, tuntui se hänestä autuaalliselta.\n\nVaieten kulkivat he kapeata metsäpolkua, jota olivat käyskennelleet\nmelkein joka päivä, alas järveä kohden. He pitivät tästä yksinäisestä\npolusta, jolla ei kohdannut ainoatakaan ihmistä, väliin vain\nmetsävuohen, joka ei lähtenyt pakosalle. Kanuunain paukkuessa, veren\nvuotaessa ja tuskanhuutojen kajahdellessa toisaalla, valitusten\ntäyttäessä pahuuden ja parjausten maailman, olivat he vaeltaneet täällä\nsyvimmässä rauhassa, -- kuin autuaat henget, jotka ovat unohtaneet\nmenneisyyden.\n\nTunsikohan Lili, että Heinz rakasti häntä? Nuoren rouvan katse\noli levollinen, yhä vieläkin hiukan alakuloinen, yksin hänen\nhymyillessäänkin, -- oli kuin jokin verho olisi varjostanut noita\nihania silmiä. Jonkunmoisella kateudella vertasi rakastavainen mies\nveljensä morsianta tähän naiseen, -- Lili miellyttäisi epäilemättä\nhänen äitiänsä. Kunpa hän vain olisi tiennyt, mitä Lili ajatteli\nhänestä! Hän piti kyllä hänen seurastansa, sen hän tunsi, mutta tunsiko\nLili muutakin häntä kohtaan? Tuollainen nuori nainen, -- eihän hän\ntoki voinut aikoa kieltäytyä kaikesta elämänilosta? Ei hän ollut enää\ntuollaisen nunnan näköinen, kuin Heinzin nähdessä hänet ensi kerran\nKrügerin puutarhassa. Mustaa huntua ei hänellä ollut tänään, -- eikö\nhän ollut aivan tyttömäisen näköinen pienine karvalakkeineen? Heinz\nasteli hänen jälkeensä ja kuumeiset ajatukset pyörivät hänen päässänsä;\nhuominen päivä menisi hukkaan, silloin ei hän voisi käyskennellä täällä\nhänen kanssaan, ja ylihuomenna -- taivaan Jumala, ylihuomenna olisi hän\ntähän aikaan jo kaukana täältä! Heinzin valtasi äkillinen pelästys, hän\npuri hampaansa yhteen.\n\nHe seisoivat järven rannalla. Se oli kuin silmä, joka kätkee\nsalaisuuden. Aivan tutkimaton! Pilviä oli kohonnut taivaalle, sieltä\nei langennut mitään valoa tuonne alas, se kuvasti ainoastaan rinteiden\ntummia mäntyryhmiä. Vesi, joka eilen oli hymyillyt auringonhohteessa,\noli tänään kuin vienoon suruun verhottu. Leski seisoi aivan veden\nreunassa; tuo synkkä lammikko melkein huuhteli hänen jalkaansa. Hän oli\nottanut lakin päästään ja antoi rantatuulen puhallella ohimoilleen.\nNyt voi nähdä rypyt, jotka raskaat ajatukset olivat uurtaneet hänen\notsaansa. Hänen suupielensä olivat vetääntyneet hieman alaspäin, hän\nnäytti haikean alakuloiselta.\n\n\"Onko teistä ikävää, että minä lähden -- jo ylihuomenna?\" kysyi Heinz\nhiljaa. Hän ei voinut enää hillitä itseänsä; se hänen ainakin täytyi\nsaada tietää.\n\nLili nyökkäsi. Mutta hän ei sanonut mitään. Hän käännähti lähteäksensä,\nikäänkuin olisi tuntenut arkuutta.\n\nNopeammin kuin olivat tulleet, palasivat he takaisin. Lili riensi aina\nedellä. Kun he saapuivat Krügerin talon edustalle, ojensi hän kätensä\nsuudeltavaksi.\n\n\"Tapaanko teitä vielä tänään?\" Heinzin silmissä kuvastui rukous.\n\n\"En ole tänään kotona.\"\n\nHeinz tunsi, ettei hän puhunut totta, ja se rohkaisi hänen mieltänsä.\n\"Sitten tulen minä huomenna sanomaan jäähyväiset, vaikka onkin\nveljeni häät. Löydän kyllä sopivan hetken -- illan suussa.\" Hän luuli\ntuntevansa vienoa vavistusta kädessä, jota yhä vielä piti kädessänsä.\n\"Siis huomiseen!\" -- -- --\n\nNuori leski oli viettänyt unettoman yön, -- unettomimman monesta\nunettomasta. Joka neljännestunti hän kuuli kirkontornin suuren\nkellon lyövän -- räikeästi, koleasti. Se tuotti suorastaan tuskaa.\nHän heittelihe patjojensa keskellä ja istui sitten pystyssä, nojaten\nkyynärpäänsä korkealle kohotettuihin polviinsa, pakottava pää käsien\nvälissä. Akkunain eteen vedettyjen uudinten välitse tunki viimeinen\nkuunsäde sisään, ja se leikitteli värähdellen ja omituisia, vaihtuvia\nvalokuvioita muodostellen hänen miehensä kuvan pinnalla. Tuo kuva\nriippui seinällä vastapäätä hänen vuodettansa. Hänen äitinsä oli\nantanut suurentaa sen valokuvasta -- se oli ollut äidin ainoa\njoululahja hänelle, Lili ei ollut halunnut mitään muuta -- ja nyt?!\n\nHän kohotti päänsä käsiensä välistä ja tuijotti tuskaisesti valaistuun\nkuvaan. Hän voi nähdä sen täysin selvästi: nuo kauniit, parrattomat\nkasvot, uljaasti päähän asetetun lakin ja alakuloiset silmät -- eivätkö\nne nyt katsoneet häntä rajattoman surullisesti? Ei, hänestä näytti vain\nsiltä; erityisen syvästi ei tavallisesti mikään vaikuttanut tuon nuoren\nupseerin mieleen. Mutta tänään -- tänään -- oi, hyvä Jumala, eivätkö\nnuo silmät katsoneet häneen nuhtelevasti, tylyn uhkaavasti?! 'Joko olet\nunohtanut?' Ääni tunki hänen luoksensa: 'Niin pian jo?'\n\nHän vavahti. Häntä rupesi palelemaan. Voi sinua mies-parkaa! Hän\ntervehti hänen kuvaansa tuskallisella nyökkäyksellä: ei, ei, ei hän\nollut häntä unohtanut! Joka päivä, joka hetki näki hän edessänsä\nhänen hautansa Monte Pianon vieressä -- kallionlohkareiden keskellä\npuuristeineen, jonka hänen sotamiehensä olivat veistäneet. Hän kuuli\nvuorituulen kulkevan suhisten sen ylitse, laviinien jylisevän sen\nympärillä, -- hänestä oli, kuin voisi hänen miehensä tuntea vilua\nhaudassansa. Mutta mitä taisi hän sille, että oli vielä nuori, -- että\nhän mielessänsä tunsi ikävöimistä, -- eikä ainoastaan siihen, mitä oli\nollut?\n\nHän ojensi kätensä rukoilevasti seinällä riippuvaa kuvaa kohden:\n'Mies-parkani, en unohda sinua koskaan. Mutta on raskasta olla yksin\nja jäädä yksin olemaankin, kaksinverroin raskaampaa kun tietää,\nkuinka ihanaa elämä voi olla kahden!' Mutta voisiko nyt vielä olla\nniin ihanaa, voisiko elämä tulla niin ihanaksi toisen kanssa? Hänen\nkulmakarvansa vetäytyivät yhteen: hän oli saksalainen nainen, -- ja\nsinä hän aina oli pysynyt. Sen hän oli tuntenut sodan ensi päivästä\nsaakka. Kuinka hän olikaan kärsinyt miehensä innostuksesta! Italialle,\nrakkaalle Italiallensa oli tämä tahtonut uhrata ruumiinsa ja henkensä.\nHänen rakkautensa omaan isänmaahansa oli lahjoittanut hänen vaimonsa\ntakaisin tämän isänmaalle. Nyt ymmärsi Lili häntä niin hyvin, nyt\nei hän enää tuntenut mielenkarvautta siitä, että hän oli asettanut\nItaliansa kaiken muun edelle: se oli ollut hänen velvollisuutensa,\nkaksin verroin siksi että hän oli upseeri. Mutta siitä oli\nsittenkin syntynyt ammottava kuilu heidän välillensä, se erotti\nheidät auttamattomammin toisistaan kuin jyrkin vuorenhalkeama, kuin\npohjattomin gletsherin railo. Hän oli menettänyt miehensä jo aikoja\nennen hänen kuolemaansa.\n\nYksin valvova nainen huokaisi syvään ja heitti jyrkällä liikkeellä\ntaapäin tukkansa, joka yksinäisinä suortuvina valui pitkänä ja raskaana\nhänen kumartuneesta päästään alas kasvoille ja käsille. Nyt oli\nseinäkin pimeä, kuunsäde oli sammunut.\n\nJa äkkiä katosi hänen sisäisenkin katseensa edestä hänen miehensä kuva\n-- hän ei nähnyt enää edessään italialaista upseeria, vaan öisestä\npimeydestä tuli esiin saksalainen univormu, saksalaiset miehenkasvot\nkatsoivat häntä rakastavaisina.\n\n\"Ei, ei!\" Oliko hän huutanut sen ääneen? Hänen oma äänensä pelästytti\nhäntä. Kauhuissaan omasta itsestänsä piilotti hän päänsä patjaan: oliko\nhän niin uskoton, niin kunniaton, niin arvonsa unohtanut, että hän nyt\njo, jo näin pian, ajatteli toista? Kiihkeän häpeäntunteen valloissa hän\nvaikeroi ja ponnisti vastaan: ei, ei voinut olla niin!\n\n       *       *       *       *       *\n\nIllan suussa oli luutnantti Bertholdi sanonut tulevansa jäähyväisille.\nKoko päivän olivat hänen ajatuksensa olleet kohdistetut tuohon iltaan.\n\nAjan vakavuudesta huolimatta tarjottiin Bertholdin talossa iloinen\nhääateria. Tämä tapahtui huolimatta Hedwig Bertholdin mielentilasta,\njoka saattoi hänet koko ajan pusertelemaan ja nyppimään palloksi\nrypistelemäänsä nenäliinaa. Ei hän tuntenut enää tuskaa siitä,\nettä hänen täytyi antaa pois nuorimpansa, ei siitäkään, että hänen\nvanhempi poikansa oli jättävä hänet seuraavana päivänä, hän tunsi vain\ntuskallisen epätietoisuuden tuottamaa levottomuutta. Hänen ympärillään\nja edessään tuntui kaikki aaltoilevan sumunharmaana, utuisen\nepämääräisenä. Oliko vielä tulevaisuutta olemassa, vai eikö sitä\nollut? Perin väsyneeksi hän tunsi itsensä. Niin monta tuntia, päivää,\nviikkoa, kuukautta sanomattoman kiihkeän toivon vallassa! Kuinkahan\nmahtoikaan niiden mieli olla, joilla ei enää ollut toivomisen varaa?!\nHänen ajatuksensa liitelivät tiehensä tästä koristetusta pöydästä,\nharhailivat sumunharmaassa aallokossa ja palasivat sitten kumminkin\ntänne takaisin. Hänen miehensä katse, joka oli häneen kiintynyt ja tuon\ntuostakin antoi hänelle salaisen vihjauksen, kutsui ne takaisin.\n\nToinen äiti ei myöskään ollut erikoisen hilpeä. Rouva von Lossbergin\najatukset olivat hänen miesvainajansa luona. Hän olisi varmaankin ollut\nonnellinen tietäessään tyttärensä joutuneen tällaiseen ympäristöön.\nMutta olikohan Anna Maria myöskin tervetullut tänne? Äidillä oli\ntunne, että vanhemmat olivat panneet vastaan. Ei tosin ollut lausuttu\nainoatakaan siihen suuntaan käyvää sanaa. Hedwig Bertholdilla\nei ollut ylimalkaan ollut juuri mitään sanottavaa entiselle\nnuoruudenystävättärellensä, -- sydämellistä tunnelmaa ei ollut saatu\nsyntymään. Hän sääli tuota surupukuista rouvaa, mutta mitä sille taisi,\nettä oli ehtinyt vieraantua toisistansa -- niin perinpohjin, kuin ei\nikinä olisi toisiaan tuntenutkaan.\n\nVallan erilaisissa oloissa elivätkin nuo molemmat. Tässä tämä kaikin\nmukavuuksin varustettu huvila, jossa oli kattovalaistus, palmuhuone\nkukkivine kasveineen, öljymaalauksia, kallisarvoisia mattoja ja\nhuonekaluja ja jossa kaikkialla ilmeni varallisuuden kasvattamaa\naistikkuutta. Mitä täällä tiedettiin rahahuolista ja ponnistuksista\nsaada varat riittämään vähänkin säädynmukaiseen elintapaan! Täällä\nolivat kaapit täynnä pito- ja pesuvaatteita, ruokapöydässä hohti hopea\nja hieno porsliini, täällä pidettiin luonnollisena asiana, että ateria\noli aina runsas ja hyvä.\n\nKaikki tämä lisäsi yhä köyhän majurin lesken mielenahdistusta.\n\nHän istui hiljaa ja vaatimatonna viheliäisissä mustissa\nsilkkipukimissaan hääpöydän ääressä, joka oli koristettu kristallein\nja hennon vihannan keskellä upeilevin valkoisin kukin. Tyttärensä\nkunniaksi oli hän tänään pannut kaulaansa Lossbergien sukukoristeen,\nhienon rautaisen rengasketjun, joka oli kuin mustista hiuksista\npunottu, ja jossa riippui suuri kellutin -- kruunu ja vaakuna --,\nkaikki tyyni ihmeellisen tarkkaa jäljennöstä kultakoristeesta, jonka\nmajurin isoisän äiti vapaussotien aikana oli uhrannut isänmaalle.\nTalonisäntä kilisytti moneen kertaan laseja hänen kanssaan: \"Poikienne\nmalja!\" Rouva kiitti ja joi aivan pienen kulauksen samppanjaa, joka jo\noli lakannut kuohumasta. Hän oli antanut lasinsa seista liian kauan,\nhän oli tottumaton juomaan samppanjaa eikä hän pitänytkään siitä, --\nhänestä sillä oli karvas maku.\n\nSen paremmalta maistui se kadeteista. Herra Bertholdi huvittelihe\ntäyttämällä hyvin uutterasti molempain nuorten Lossbergien lasit.\nSilloin kumarsivat he kohteliaasti, lyöden tuolin alla kantansa\nyhteen: \"Kiitän nöyrimmästi!\" Käytökseltään olivat nuo molemmat jo\ntäysiä luutnantteja, ja kumminkin kuvastivat heidän pyöreät kasvonsa\nlapsellisen viatonta onnellisuutta. Mitä sanoisivatkaan toverit!\nSamppanjaa olivat he juoneet -- oikeata ranskalaista samppanjaa!\nReippaasti nousi Ewald paikaltaan ja kohotti lasinsa: \"Eläköön herra\nkapteeni, kunnioitettu isäntämme ja appemme! Eläköön!\" Ja \"Eläköön!\nEläköön!\" huusi myöskin Egon kimeällä lapsenäänellään.\n\nTuskallisesti silmäili majuritar poikasiansa: eivätköhän he juoneet\nliiaksi? Bertholdi lohdutti häntä nauraen: jos niin olisikin, niin\nvoisivathan he vielä huomenna nukkua päänsä selviksi. Hänelle tuottivat\nhuvia nuo poikaset, joista voi huomata, kuinka hauskaa heidän oli. Hän\nkeskusteli heidän kanssaan, ja he kävivät vähitellen niin iloisiksi,\nettä hänen täytyi sanoa: \"No, mutta poikaset!\" -- Hän ei huomannut,\nettei oikeastaan kukaan muu puhunut kuin hän ja kadetit.\n\nMorsiuspari kuiskutteli hiljaa keskenänsä; he eivät nähneet mitään\nmuuta eivätkä ketään muita kuin toisensa. Rudolfin silmät loistivat:\nheti nousisi Anna Maria pöydästä, riisuisi yltään morsiustamineet,\npukeutuisi matkaa varten. He aikoivat matkustaa tänä iltana Dresdeniin\nja viettää siellä loman loppupäivät.\n\nHeinz Bertholdi odotti kiihkeästi tuota hetkeä: silloin voisi hänkin\nlähteä. Hän oli ollut koko päivän hyvin kärsimätön. Kuta pitemmälle\niltapäivä kului, sen kärsimättömämmäksi hän kävi: eikö vieläkään noustu\npöydästä! Sen kiihkeämmin ei sulhokaan voinut odottaa tuota hetkeä.\nVihdoinkin! --\n\nNuori upseeri pujahti talosta ulos. Ihmeellistä, -- hänellä oli\ntänään sama tunne kuin ollessaan ensi tiedusteluretkeltään: sama\nkiihtymys pisteli hänen suonissansa, mutta sen ohella oli hänen\nmielensä jääkylmä, tyyni kuin kuolema. Nyt kuten silloinkin oli elämä\nkysymyksessä. Jäisikö hänelle mitään tulevaisuudentoiveita? Se täytyi\nhänen saada tietää tänään, tänä eronhetkenä.\n\nEi hän ollut suotta viettänyt unetonta yötä, muistellen Lilin jokaista\nilmettä, punniten jokaista hänen sanaansa, tehden johtopäätöksiä\nhänen viattomimmastakin lausunnostaan. Lili ei ollut suonut hänelle\nainoatakaan katsetta, joka olisi ilmaissut muuta kuin viatonta\nystävyyttä, hän ei ollut luvannut hänelle mitään, ei tavalla eikä\ntoisella. Ja kumminkin tuntui Heinzistä siltä, että hän oli oikeutettu\ntekemään ratkaisevan kysymyksen.\n\nPäättäväisesti kääntyi hän hänen kadullensa - nopeasti vielä parin\npuutarha-aidan ohitse -- tuolla oli pieni Krügerin talo, hänen\nvanhempiensa huvilan takana. Ylhäältä Lilin asunnosta loisti valo.\nAlhaalla oli vielä pimeätä, ulko-ovi oli lukitsematta. Kärsimättömästi\ntyönsi hän sen auki ja pyrki hapuillen nopeasti sisään. Silloin\njuuri tuli rouva Krüger keittiöstään -- kuului huudahdus -- tarjotin\nastioineen putosi hänen käsistänsä nimisten lattialle.\n\n\"Voi sentään, rouva Krüger, pelästytinkö teidät?\" Osaaottavaisena\nkumartui luutnantti Bertholdi auttaakseen häntä kokoamaan sirpaleet\nhimmeässä valontuikkeessa, jonka keittiölamppu loi pimeään eteiseen.\n\nRouva Krüger vapisi. \"Te se olette, -- te se olette --!\" Sanomaton\npettymys ilmeni hänen vitkalleen lausumissaan sanoissa.\n\n\"Niin, minä! Kenen te sitten arvelitte tulevan, rouva Krüger?\"\n\nRouva Krüger ei vastannut siihen mitään. Vaivaloisesti kohottautuen\npystyyn kumarasta asennostaan, kulki hän horjahdellen siruinensa\ntakaisin keittiöön. Oven paiskasi hän kiinni jälkeensä.\n\nOmituinen olento, tuo vanha Krügerin leski. Miksihän hän pelästyi niin\npahasti? Mutta sitä ei luutnantti Bertholdi tuumiskellut sen tarkemmin.\nJuuri oli yläkerroksen erottava lasiovi auennut, kynttilä kädessä\nkumartui Lili kaidepuitten ylitse.\n\n\"Minun täytyy näyttää teille tietä. Palvelustyttöni on poissa,\nporraslamppua ei ole vielä sytytetty!\" Hän huusi sen lujasti, koettaen\nsaada äänensä sävyn iloiseksi, joskin hänen kasvonsa puhuivat toista\nkieltä. Silmät tuossa alaspäin kumartuneessa vaaleassa päässä, joka\nkynttilänvalossa vaikutti kuin pyhimyskehän ympäröimältä, olivat tumman\nreunustamat, luonnottoman suuret.\n\nLili -- hänen Lilinsä! Hellä liikutus valtasi miehen, joka kiiruhti\nportaita ylös, molemmin käsin olisi hän halunnut tarttua rakastettuunsa,\nkohottaa hänet ylös maasta, kantaa häntä ikuisesti käsivarsillaan.\n\nKuumin, vavahtelevin huulin suuteli hän hänen käsiänsä. Lili veti ne\npois.\n\nLili tunsi mielensä hämmentyvän: käsittäisiköhän tulija väärin sen,\nettä hän oli nyt, nyt juuri niin yksin asunnossaan? Niin, hän oli\ntahallaan lähettänyt pois palvelustytön, sillä tällä oli tapana\nkuunnella oven takana, ja tänään, sen hän tunsi, tänään ei hän pääsisi\nsiitä mihinkään, tänään puhuttaisiin sellaista, jota kenenkään muun\nei tarvinnut kuulla, mikä oli tykkänään heidän kahden välinen asia.\nHän voitti hämmennyksensä ja hänen surumielinen katseensa kiintyi\nluottavaisesti Bertholdiin: ei, tuo mies ei ajattelisi hänestä mitään\npahaa, ei koskaan.\n\n\"Kuinka nopeasti nämä lomapäivät ovatkaan kuluneet\", sanoi hän,\npakottautuen hymyilemään, masentuneen sydämensä vaikeroimisesta\nhuolimatta. Nyt hän läksi pois, tuo hyvä, rakas olento! Tuo mies,\njoka vielä äskettäin oli hänelle vieras ja joka nyt jo oli hänelle\nniin tuttu, kuin olisivat he kuuluneet yhteen. Tässä ei ollut mitään\nerottavaa kuilua -- sama kansa, sama isänmaa, sama kotiseutu! --\nMutta sittenkään se ei saanut tapahtua. \"Kiitän teitä kaikista niistä\nhetkistä, jotka olette omistanut minulle. Olen niin mielelläni ollut\nkanssanne kävelemässä. Se on virkistänyt minua. Olin pysynyt erilläni\nkaikesta, liiaksi vetääntynyt yksinäisyyteen. Te olette saanut minut\nhiukan palaamaan takaisin elämään. Nyt en tahdo enää niin vetääntyä\nkuoreeni.\" Lili katsahti arasti vieraaseensa, -- miksi ei tämä\nsanonut mitään? Hän teki tilanteen emännälle todellakin vaikeaksi!\nLili ponnisteli edelleen: \"Kirjoitattehan te minulle joskus, eikö\ntotta? Se tuottaisi minulle suurta iloa. Meistä on tosiaankin tullut\nniin hyvät ystävät tämän lyhyen ajan kuluessa, että meidän toki\ntäytyy tuon tuostakin saada kuulla jotakin toisistamme. Olen myöskin\naikonut rohjeta mennä vierailulle äitinne luo -- olemmehan naapurit.\nAikaisemminhan minä en kyennyt mihinkään.\" Hänen kätensä, joka velttona\nriippui sylissä, silitteli mustaa pukua. \"Näin surupuvussa tuntee\nitsensä niin araksi. Mutta nyt alkaa kaikki käydä paremmin -- te olette\nauttanut minua!\" Hän hymyili Bertholdille, mutta vältellen katsetta,\njoka haki hänen silmiänsä. Hän tunsi sisäistä vavistusta: eikö hänen\nvieraansa puhuisi mitään, ei auttaisi häntä tässä vaivaloisessa\nseuran pidossa? Täytyihän hänen toki käsittää, ettei hän voinut, ei\nsaanut menetellä toisin! Oi, jospa hän mieluummin olisi lähtenyt\njäähyväisittä! Silloin olisi Lili nyt saanut itkeä yksin, kenenkään\nnäkemättä! Mikä tuskan hetki tämä olikaan!\n\n\"Teidän veljenne on kai hyvin onnellinen?\" Se oli kovin kömpelö\nkysymys, mutta hän ei tiennyt enää mitä sanoa. Hänet saattoi aivan\nsekaisin se, että Bertholdi herkeämättä katsoi häneen silmin, jotka\nolivat aivan toisenlaiset kuin ne tummat silmät, jotka hänestä kerran\nolivat tuntuneet niin pohjattoman syvällisiltä. Näissä kirkkaissa\nsinisissä silmissä kuvastui yhtä paljon rakkautta, yhtä paljon\nhellyyttä -- täydellistä, uskollista antaumista. \"Sanokaahan nyt\njotakin!\" virkahti Lili lopuksi. \"Miksi te että puhu mitään?\"\n\n\"Enhän minä saa!\" Heinzin ääni oli käheä mielenliikutuksesta. Nyt\ntavotteli hän Lilin kättä, tämä pyrki lempeästi vetämään sen pois,\nmutta hän piti siitä auttamattomasti kiinni. \"Huomenna minun täytyy\nlähteä pois -- ken tietää, palaanko takaisin, -- saanko minä toivoa\",\n-- hän sai vaivoin puhutuksi -- \"saanko ottaa mukaani sotaan toivon --\ntoivon -- --\"\n\n\"Toivon?!\" toisti Lili koneellisesti. Ah, hän tiesi liiankin hyvin,\nmitä toivoa Bertholdi tarkoitti. Mutta voiko hän, saiko hän suoda\nhänelle toivoa? Vuorenrinteellä oli hauta, jonka ympärillä tuulet\nsuhisivat ja laviinit jylisivät. Hän, joka siinä lepäsi, ei kuullut\ntuulten suhinaa eikä laviinien jylinää, mutta hän kuuli, kuinka hänen\nleskensä nyt tässä puhui toiselle miehelle. Lilin sydän tykytti\ntuskaisesti, häpeänpuna kohosi hänen kalpeille kasvoillensa. Hitaasti\npudisti hän päätänsä: \"Mieleni täyttää niin syvä suru.\" Rukoilevasti\nkatsoi hän ystäväänsä, hänen ilmeensä oli liikuttava. \"En voi antaa\nteille toivoa, -- en _sitä_ toivoa, jota te tarkoitatte.\"\n\nBertholdi yritti hypähtää pystyyn, sanoa jotain, huutaa jotain,\nkirkaista. \"Hiljaa!\" äännähti Lili.\n\nHänen lempeä äänensä, joka oli hiukan vavissut, kävi lujaksi.\n\"Häpeäisin omaa itseäni, jos voisin niin pian unohtaa menneisyyden.\nMiesparkani oli minulle kerran hyvin, hyvin rakas. Ja nyt\" -- hän\nirroitti kätensä, jota Bertholdi yhä piteli, ikäänkuin verhoutuen\nmustan pukunsa suojaan, hän veti sen ahtaammin ympärilleen, -- \"nyt\nmietiskelen sitä, kuinka surullista on, että kaiken piti käydä sillä\ntavoin. Ja kuitenkin -- kuinka hyvä!\" Hän koetti hymyillä, hän katsoi\navomielisesti nuoreen mieheen: \"Luuletteko, että olisin enää voinut\nviihtyä Italiassa? Tuo maa on minulle rakas, -- mutta nyt? Ei, siitä ei\nikinä olisi tullut hyvää. Parempi on, että kävi näin.\"\n\nBertholdi tavotteli jälleen hänen kättänsä, hänen molempia käsiänsä:\nsiinähän hän itse sanoi, että oli hyvä että hän oli tullut vapaaksi.\nItalia ei enää koskenut häneen, täällä, täällä oli Saksanmaa ja\nsaksalaisen miehen rakkaus. \"Hyvä, rakas rouva!\" Mitä kaikkea\ntahtoikaan hän sanoa hänelle, miten häntä rukoilla, houkutella,\n-- anastaa hänet omaksensa kuin valloitetun kaupungin! Kiihkeän\nintohimoisesti, antautuen kokonaan tunteittensa huumaukseen halusi hän\nvetää hänet puoleensa, huutaa hänelle sadoin, tuhansin kerroin: \"Unohda\nentiset, nauti nykyhetkestä, -- rakastan sinua, rakastan sinua!\" Mutta\ntuo kaikki jäi tekemättä. Katse tuikeana peräytyi Lili, ja kuin arvaten\nnuorukaisen ajatukset hän lausui: \"Jos todella olette minun ystäväni,\nette saa puhua minulle tuolla tavoin. En tahdo kuulla mitään. En\nmyöskään tahdo toistamiseen kokea kaikkea odotuksen tuskaa ja hätää,\njonka jo kerran olen kokenut, -- en kestä, en kestä sitä. Jääkää\nhyvästi, rakas ystävä!\"\n\nNyt yritti hän ojentaa Bertholdille molemmat kätensä. Mutta tämä ei\nhuomannut tuota hänen liikettänsä. Ei hän myöskään huomannut, kuinka\nkalpeat Lilin kasvot olivat, ei hänen arkaa, tuskaista katsettansa.\nHän näki vain, että hän väistyi, huomasi vain hänen vastarintansa. Se\nauttoi hänet tyyntymään. Nyt tuli hän jälleen tajuihinsa. Hän oikaisi\nitsensä, ikäänkuin puolustautuaksensa jotakin vastaan: hän tahtoi\nsalata, kuinka läheltä tämä häneen kävi! Ja kumminkin tuntui elo\nhänestä äkkiä täysin arvottomalta, mitättömältä kaikki, minkä puolesta\nhän oli taistellut. Hän olisi halunnut heittäytyä maahan kuin hillitön\npoikanen. Mutta hän kumarsi Lilille teennäisen kohteliaasti: \"Voikaa\nhyvin, hyvä rouva!\"\n\nLilin silmät kyyneltyivät. Oi, jospa hän tietäisi, mitä Lilin\nmielessä liikkui! Nyt hän läksi hänen luotansa -- tällä tavoin -- ja\nkumminkaan ei Lili olisi tahtonut mitään niin kuin kietoa kätensä hänen\nkaulaansa ja kuiskata hänen korvaansa: \"Oi palaa, palaa myöhemmin!\"\nMutta hänen täytyi sittenkin antaa hänen mennä menojansa; hän tunsi\nsen selvästi: oli tarpeen vain sana, katse, hengähdys -- ja se, mitä\nhän pelkäsi, olisi tapahtunut. Luutnantti Bertholdi oli vapaa, hänen\nei tarvinnut tehdä kenellekään tiliä teoistansa, mutta hän, Lili?!\nHänen leskenpukunsa oli vielä uusi, hänen miehensä hauta ei ollut\nvielä ruohottunutkaan. Hän oli vielä sidottu. Hänen oli tehtävä tiliä\nmiehellensä, joka maailman silmissä oli kuollut, vaan joka eli häneen\nnähden. Ei, hän ei voinut sille mitään, tällaiseksi täytyi jäähyväisten\nmuodostua. Toisin ei saanut olla.\n\nMutta siihen ei hän voinut mitään, että hänen silmistänsä alkoi\ntipahdella kyyneleitä. Niitä ei Bertholdi nähnyt. \"Palatkaa myöhemmin!\"\nkuiskasi hän. Poistuva mies ei kuullut hänen sanojansa.\n\nHeinz oli jäähyväisiksi suudellut häntä kädelle, nyt hän oli ovella.\nHän oli jo tarttunut kädensijaan -- tunteet pyrkivät äkkiä valtaamaan\nLilin mielen. Äkkiä tuli hänen eteensä kysymys: oliko kieltäytyminen\ntodellakin paikallaan? Ilta oli niin pimeä, kaikkialla vallitsi\nhiljaisuus, talo oli yksinäinen ja tässä olivat vain he molemmat --\nkahden kesken -- ulkona maailmassa odotti tuska ja taistelu -- -- --\nHän rientäisi -- rientäisi hänen jälkeensä! Ken voisi estää häntä\ntarrautumasta häneen kiinni, häntä pidättämästä?! Hänen nuoruutensa,\nhänen luontonsa vaati oikeutensa. Hän rakasti tuota miestä, sen tunsi\nhän tänä hetkenä selvästi, -- mitä häneen koski mikään muu?!\n\nMutta vaieten hän taivutti päätänsä jäähyväisiksi, saattoi\nvierastaan eteiseen, kumartui kaidepuitten ylitse ja tervehti vielä\nkädenliikkeellä.\n\nHeinz ei ollut enää katsahtanut taaksensa, ei luonut enää silmäystäkään\nhäneen. -- --\n\nSokean tavoin hapuillen oli Bertholdi tullut talosta ulos. Pimeä katu\nnäytti hänestä vielä pimeämmältä, ja hänen korvansa olivat kuurot, --\nkuurommat kuin monipäiväisen rummutuksen jälkeen sotakentällä. Hänen\npolvensa notkuivat, hänen kasvonpiirteensä vavahtelivat. Hermot tekivät\nhänelle jälleen kepposen, kuten pahimpain päiväin jälkeen Marnen luona.\n\nHän kuuli kimeän huudahduksen, joka saattoi hänet säpsähtämään.\nSeurasi toisia huutoja, -- lapsia siellä oli, jotka pitivät niin kovaa\nääntä. Asemalta päin, pääkatua pitkin, kuului reippaita, hypähteleviä,\ntepastelevia askeleita. Joukko poikasia juosta lotisutteli läpi\nsyvimmän loan, lätäköt roiskahtelivat, jokainen halusi olla etumaisena.\nHe kirkuivat, nauroivat, toitottivat iloiten ja riemuiten: \"Huomenna on\nlupa! Huomenna on lupa!\"\n\nJa kellot alkoivat jälleen soida, -- kumeasti, juhlallisesti. Ovet\npaukkuivat, akkunat aukenivat: soitettaisiinko kolmeen kertaan?\nHiljainen katu oli äkkiä käynyt eloisaksi, pimeä esikaupunki\nvaloisammaksi. Soitto lakkasi, alkoi uudelleen, lakkasi taas ja alkoi\nsitten kolmannen kerran.\n\nLiput liehumaan! Cettinje, Cettinje! Montenegron pääkaupunki oli\nvalloitettu. Jälleen yksi kaupunki lisää.\n\n\n\n\nXI.\n\n\nUusien joukkojen lähtiessä rintamalle, kajahtivat eläköön-huudot jo\nhiukan laimeammin. Sotaa oli kestänyt jo liian kauan! Kaksi sotatalvea\n-- se kysyy lujuutta! Lomalle päässeet, jotka tulivat lännestä,\nolivat kertoneet kammottavia seikkoja, -- ei siis ihmekään, jos moni\nnuorukainen, joka ei ollut ennen pelosta tiennyt, tunsi selkäänsä\nkarmivan. Mitäpä hyödytti, joskin Montenegro oli pyytänyt rauhaa\n-- pienet varkaat hirtetään, suuret päästetään menemään -- mitään\nrauhantuntua ei ilmassa vielä ollut. Ja kumminkin oli luonnossa jo\nkevään oireita. Varhain se oli tullutkin. Jo helmikuussa soittelivat\nsääskipatsaat sulaneissa puutarhoissa, viettäen iloisia karkeloita.\n\nKuuma ottelu oli käynnissä Verdunin edustalla. Onneansa sai kiittää\nse, ken siellä henkensä säilytti. Ne vaimot, jotka tiesivät miestensä\nsiellä olevan, käyttäytyivät kuin hätääntyneet kanat, joita haukka\najelee. Kenpä heistä voikaan varmuudella sanoa: Mieheni elää vielä! Ei\nsaapunut kirjeitä, ei kortteja, -- ne takavarikoitiin. Tavarakääröjä\nei nyt myöskään käynyt lähettäminen. Se oli melkein raskainta\nkaikesta. Kuinka halukkaasti olikaan ostettu kala- ja lihasäilykkeitä,\nkonjakkipulloja, leivoskoteloita, suklaalevyjä, virvoituskaramellejä,\nniin että ne korkeasta hinnastaan huolimatta katosivat näyteakkunoista\nnopeasti kuin akanat tuulessa. Kenpä olisi epäröinyt laskea viimeiset\nsetelinsä puodintiskille yhdenkin makupalan lunnaiksi. Tiesihän näin\nedes toimittaneensa miehellensä päivän, jolloin hän sai syödä jotain\nmieleistänsä. Moni muoriparka tutki ensin varovasti kielenkärjellään\nmakeisia, joita laitteli kääröön: oivallista, ei siinä ollut vielä\nmitään lisäkettä, vaan ihka oikeita jauhoja, oikeata voita. Poikanenhan\noli niin perin ahnas leivoksille! Ja muori myhähteli tyytyväisenä\nja tunsi vielä makean maun kielellänsä syödä natustaessaan kuivaa\nleipäänsä.\n\nLomasta ei näyttänyt olevan tietoakaan, lännestä ei saapunut\nketään. Venäjältä tuli joitakuita, mutta se rintama ei erikoisemmin\nkiinnittänyt mieliä. Verdun, Verdun -- siinä kiertelivät kaikkien\najatukset. Lukemattomat lapset Saksan valtakunnassa panivat kätensä\nristiin iltarukoukseen isän puolesta, joka oli valloittamassa\nDouaumontia ja Vauxia, noita panssarilinnoituksia, jotka antoivat\npahempia iskuja kuin minkään hirviön hampaat. Lukemattomat sydämet\navarassa Berlinissä jähmetytti kauhu kuolinilmoituksista, joita oli\npalstojen täydeltä sanomalehdissä, -- jäisikö ainoatakaan eloon!\n'Kiihkeitä jälkijoukkojen taisteluita',-- jokainen tiesi, mitä se\nmerkitsi.\n\nEsikaupungissamme oli niistä vaimoista, joiden miehet olivat\nVerdunin edustalla, Dombrowskin eukko ehkä ainoa, joka ei ollut\nmenettänyt naurulahjaansa. Että Stanislaus ei kirjoittanut, se\nei tuottanut hänelle levottomuutta, -- olihan hän usein ennenkin\nollut kirjoittamatta. Lyhyet olivat tiedonannot aina olleet: 'Rakas\nMinka, olen terve. Näkemiin. Tervehdys Stanislaultasi.' Mitäpä\nväliä sillä oli, lukiko hän tuon vai oli lukematta! Miesparka oli\nhuono kynäniekka. Huonohan hän itsekin oli. Hänen kaukaisessa\nkotiseudussaan Ylä-Sleesiassa, missä hän oli tutustunut mieheensä\nollessaan kaivostyössä mukana hiilten kuljetuksessa, ei vaadittu\nkaunokirjoitustaitoa. Nyt oli Stanislaus jo liian vanha sitä\noppiakseen, lähenteli jo neljääkymmentä. No, hän oli varmastikin vielä\nelossa, jos niin oli Jumalan tahto. Eikä Minka edes varmasti tiennyt,\noliko hän mukana juuri Verdunin edustalla, hänen viime korttinsa\nleimassa oli vain ollut 'Länsirintama'.\n\nSillävälin kuin toiset naiset, joita kaunis Minka tapasi\nostoretkillään, olivat kuin tuulessa lepattavat sammuvaiset\nliekit, komeilivat hänen kasvonsa miellyttävän täyteläisinä. Hänen\ntoimeentulonsa ei ollut niinkään huonoa. Saihan sitä sentään\nansaituksikin, kun vain osasi pitää huolta itsestänsä. Olihan hänellä\nmaapalstansa ja voihan sitäpaitsi -- sitäpaitsi -- hän ei sanonut\nsuoraan, millä tavoin sitäpaitsi kävi ansaitseminen. Mutta vihjauksia\nhän sentään antoi tuon tuostakin. Kun hänen vuokralaisensa vakava katse\nsilloin kiintyi häneen nuhtelevana ja hiukan halveksivana, tyrskähti\nhän nauruun. Aika typerä hän oli, tuo Hieselhahnin tyttö, eihän hän\nollut lainkaan ruma, olisihan hänelläkin voinut olla paremmat päivät.\nTulisipa vain kerrankin hänen seurassaan käyskentelemään asemalla,\nmissä kaupunkiin majoitetut sotamiehet ostivat Dietrichiltä sikareja\ntai seisoskelivat ilmoitustaulun luona sotauutisia lueksien. Silloin\nolisi varmaan hänenkin osalleen löytynyt jokin, joka omisti jotakin.\nOma syynsä, jos hänen oli vaikea tulla toimeen!\n\nGertrud oli jäänyt velkaa vuokrastansa. Tänään alkoi maaliskuu, hänen\nolisi ollut jälleen maksettava, eikä hän voinut maksaa edellistäkään.\nEpäröiden astui hän keittiöön, missä Minka Dombrowski istui kuuman\nhellan ääressä selkäänsä lämmitellen. Minka oli vielä puettuna\naamutakkiin ja alushameeseen, uniset silmät puoliummessa. Gertrudista\noli kuin olisi hänen mieltänsä alkanut etoa -- tuossa istui vaimo\nlaiskana ja tyytyväisenä, ja Dombrowski makasi tuolla kaukana\nmutaisessa juoksuhaudassa tai ehkäpä verissään. Hänelle kohosi kurkkuun\njotain, joka pyrki esiin, mutta hänen täytyi pidättää jokainen nuhteen\nsana ja hillitä katseensakin. Hänellähän oli anomus lausuttavana. Katse\nmaahan luotuna meni hän lähemmäksi.\n\n\"Jo hereillä?\" sanoi Minka, raaputtaen tuuheata tukkaansa. \"Juon\nvielä kupin lisää, kovin on vielä varhaista. Kas tässä\" -- hän veti\npaikaltaan nousematta kupin lähemmäksi ja kaatoi siihen, \"maistuu kai\nteillekin päivän alkajaisiksi kulaus kuumaa.\"\n\n\"Ei, kiitoksia.\" Gertrudista tuntui ettei hänen käynyt nauttiminen\ntippaakaan, niin viehättävältä kuin juoma tuoksahtikin. Se oli vielä\noikeata kahvia; pitkiin, pitkiin aikoihin ei hän enää ollut saanut sitä\nmaistaa. \"Nyt on jo maaliskuu\", alkoi hän soperrella, \"mutta en voi\nkumminkaan maksaa teille -- maksaa vuokraa -- muuta kuin kuluneelta\najalta.\"\n\n\"No, antaapa olla sitten.\" Minka haukotteli. \"Paljonkos te sitten\nolette minulle velkaa?\"\n\n\"Koko helmikuulta vielä\", sanoi Gertrud hiljaa. Hehkuva puna kohosi\nhänen poskillensa.\n\nKaunis Minka kuunteli häntä tyynesti. \"Ei se ole niin vaarallista\",\nnaurahti hän, \"nälkään en silti kuole. Maksatte sitten ensi kuussa\nkaikki kerrallaan.\"\n\n\"Kun vain voisin!\" Ahdistava tuska saattoi Gertrudin äänen melkein\nkuulumattomaksi. \"Enhän olisi muutoin velkaantunut, vaan kun minun\ntäytyi lapsen sairauden takia jättää reppujen neulonta ja hakea sitten\nmuuta työtä. Olkisäkkien neulomisesta maksetaan vähemmän. Älkää panko\npahaksenne!\"\n\nHän laski rahojansa hellan reunalla. \"Tämä on siis helmikuulta. Ja te\nsuostutte vielä odottamaan? Monet kiitokset!\"\n\nDombrowskin eukko kaatoi itselleen lisää kahvia ja pani kaksi palaa\nsokeria sekaan. \"Kohtapuoleenhan kuuluu sokeristakin tulevan loppu.\nNo, mitäpä siitä, kun vain miehiä on olemassa!\" Hän päästi helakan\nnaurun. \"Älkäähän toki heti joutuko noin kauhistuksenne, neiti, minähän\ntarkoitan vain että on sotilaita antamaan ranskalaisille selkään.\"\n\nGertrud käännähti poispäin: uskaltaisiko hän sanoa mitä ajatteli?\n\nOli vielä varhainen aamu, aurinko ei ollut vielä noussut. Pienen\nkeittiönakkunan himmeistä ruuduista tunki sisään kostea, kelmeä hämärä.\nUlkona odottelivat kedot kevään saapumista, mutta ne vaikuttivat vielä\nelottomilta, -- väritöntä oli versova vilja. Lyijynkarvaisena kuvastui\nkaukainen metsä. Pihassa paukutteli kevättuuli vajan ovea. Ja tuota\ntuulta vastaan täytyi Gertrudin nyt lähteä taistelemaan -- häntä\npuistatti. \"Olisittekohan, Minka, kiltti ja pitäisitte lasta hiukan\nsilmällä? Nyt se on juonut maitoa. Päivällisliemen olen pannut uuniin.\nJa ettehän te unohda häntä.\" Pää kumarassa poistui hän. Ei olisi ollut\nensi kerta, jos Minka olisikin unohtanut pienokaisen.\n\n\"Odottakaas hiukan!\" huusi Minka. Hän hypähti paikaltaan ja juoksi\ntoisen jälkeen. Kaunis Minka ei ollut kostonhaluinen. Tänä hetkenä\nkuvastuivat hänelle vain Gertrudin alakuloiset kasvot, eikä hän\najatellut hänen halveksivia katseitansa tai kieltäytymistään lähtemästä\nasemalle hänen kanssaan. Hän laski upean käsivartensa tytön hartioille:\n\"No, pää pystyyn! Vuokrasta viisi! Kas tässä!\" -- ja hän riensi hellan\nluo, otti rahat, antaaksensa ne Gertrudille takaisin: \"Otatte nämätkin\ntakaisin. Maksulla ei ole mitään kiirettä!\"\n\nGertrud ei ottanut rahaa takaisin. Mutta kun hän nyt riensi asemalle\nnopein askelin, kuvastui tuulen tuoksinassa koko ajan hänen eteensä\ntuo täyteläinen, kirkassilmäinen nainen. Työssäkään ollessaan ei hän\nsaanut häntä karkotetuksi luotansa. Miten kävisikään, jos mies saisi\nsiitä vihiä? Varoituksista ei Minka välittänyt. Eikä ollut edes kysymys\nyhdestä vain! --\n\nNaisilla, jotka neuloivat Gertrudin kanssa olkisäkkejä isossa kylmässä\npiharakennuksessa, joka aikaisemmin oli ollut työpaja, oli tänään\npaljon kertomista. Tänään ei saatu valmiiksi niin monta kappaletta kuin\nmuulloin, yksin ahkerimmatkin urakkatyön tekijät keskeyttivät tuon\ntuostakin neulontansa. Kaikkien mielet olivat kiihdyksissä. Eiköhän\nneiti ollut vielä lukenut siitä. Johan siitä oli kaikissa lehdissä!\n\n\"Tuollainen katala luontokappale, mokomakin ketkale! Mies sodassa\nja hän hankkii itselleen rakastajan. Mies saa lomaa ja ehtii kotiin\nennen kirjettä, jonka piti siitä ilmoittaa. Joku päästää hänet sisään,\npilkkopimeässä hän kiipee portaita ylös -- Ackerstrassen varrella se\noli, pihanpuolella neljännessä kerroksessa. Hän hiipii hiljaa, aivan\nhiljaa, -- kuinka onkaan vaimo iloitseva! Silloin kuulee hän sisältä\nmiehenäänen -- seis, ken siellä on hänen luonaan? Tuota ääntä ei hän\ntunne -- outo vieras hänen talossaan! -- ja kello puoli kaksi yöllä!\nHän tirkistää avaimenreiästä, -- avain on lukossa, eikä hän näe mitään,\nmutta oven alitse tunkee hieman valoa. Vaimo ei ole yksin, hänellä on\njoku luonansa! Nyt nauraa hänen vaimonsa -- kuinka tuttu onkaan hänelle\ntuo nauru! Ja helliä siellä ollaan! Tuhat tulimmaista, kirotut konnat!\nJa hän, aviomies, seisoo tässä pääsemättä sisään!\"\n\n\"Ja sitten hän potkaisi oven auki\", kertoi toinen. \"Ja kun hän nyt\nponnahti sisään kuin pommi keittiöönsä, näki hän kaikki. Juuri oikeana\nhetkenä. Silloin hän surmasi miehen. Käykö häntä siitä moittiminen?\"\n\n\"Entä vaimo, tekikö hän hänelle jotain?\" kysyi Gertrud vavisten.\n\n\"Siitä ei mulla ole tietoa. Kirkunut oli vaimo kuin hullu. Lähtönsä kai\nhänkin olisi saanut, vaan ihmiset ehtivät apuun, paha kyllä. Olisi mun\npuolestani saanut tappaa hänetkin\".\n\nTappaa! Gertrudia värisytti.\n\n\"Malttakaa mielenne\", sanoi vanha vaimo, joka tähän saakka oli\nvaiennut, ja omituinen hymyily, puolittain ivallinen, puolittain\nalakuloinen, väreili hänen ryppyisillä, kärsimysten runtelemilla\nkasvoillansa. \"Miehet tekevät juuri samaten. Luuletteko te sitten, että\nhe ranskattarien seurassa, tai missä milloinkin ovat, aina pysyvät\nuskollisina? Se ei pälkähtäisi heille päähän! Mutta me, me\" -- hänen\nkäheä äänensä kävi äkkiä kimakaksi ja kiivaaksi -- \"me emme saa tehdä\nmitään sellaista. Luuletteko te sitten, että tuollaisen nuoren vaimon,\n-- joka kenties ei välitä ollenkaan miehestänsä tai kenties ajattelee\nhäntä aivan liiaksikin, -- luuletteko että hänen on niin helppoa olla\nyksin? Aivan yksin, ilman mitään sydämen tyydykettä.\"\n\n\"No jopa nyt jotakin!\" Nuorempi vaimo, joka äsken oli puhunut, oli\nvallan kauhuissaan. \"Ja te puolustatte sitä vielä! No niin, teiltähän\nsitä kyllä voi odottaa!\" Sana 'teiltä' kajahti halveksivalta. \"Sen\nsanon, että jos mieheni tulisi sodasta ja minä olisin tehnyt jotain\nsellaista, -- silloin ei minun kävisi hyvin!\"\n\nAsiaa pohdittiin eri puolilta. Toisista vaimoa kyllä kävi\npuolustaminenkin, toisten mielestä olisi ollut oikeinta toimittaa\nuskoton vaimo rakastajansa matkaan. He joutuivat siitä melkein riitaan\nkeskenänsä. Pitikö hänen nyt sitten päästä aivan rangaistuksetta?\nMies-parka teljettäisiin linnaan ja saisi kantaa murhaajan nimeä --\nvaimo, oikea rikollinen, jäisi vapaaksi.\n\n\"Hän on jo saanut rangaistuksensa\", sanoi vanha vaimo hiljaa. Hän\nnyökkäsi itsekseen. Hänen mieleensä oli tullut surullinen muisto, --\nhänkin oli kerran ollut nuori ja jäänyt yksin. Hän pyyhkäisi otsaansa\nja silmiänsä, ikäänkuin karkottaakseen jotain epämieluista.\n\nGertrud kuunteli hiljaa naisten keskustelua: ne lörpöttelivät\nja kiistelivät, eikä nauruakaan puuttunut. Kaikki kadun loka\nlevitettiin täällä tarkastettavaksi. Päivän tapahtumasta johtui puhe\ntoisiin samanlaisiin juttuihin: sellaista ei tapahtunut yksistään\nAckerstrassella, vaan kaikkialla maailmassa. Kertomuksen kesken kajahti\ntuon tuostakin ilon remahdus: aivanhan siinä sai nauraa haljetakseen!\n\nVanha Seifertin muori ei nauranut. Ei hän myöskään kertonut mitään.\nHuulet yhteenpuristettuina istui hän paikallaan, laihat kasvot\nliikkumattomina, ja neuloskeli vain. Hänen karheat sormensa olivat\nerittäin nopeat. Gertrud tarkkasi häntä: taitavuudestaan huolimatta\nei hän pysynyt hänen rinnallaan. Hänen sormenpäitään kirveli karkean\nsäkkikankaan käsittelemisestä, kova nyöri painoi haavoja ihoon. --\nMillainen ihminen lienee tuo nainen ollut? Hän näytti siltä, kuin\njokin raskas taakka painaisi hänen mieltänsä. Ehdottomasti tuli\nGertrud yhä uudelleen luoneeksi häneen katseen. Muori lienee vainunnut\nuteliaisuutta tuossa katseessa, sillä hän sanoi raa'asti: \"Ei\nminussa ole mitään katselemista!\" Gertrud punehtui ja mumisi jotain\nanteeksipyynnön tapaista.\n\nPäivällisajan lähetessä katosi Seifertin muori hetkiseksi \"Nyt hänen\ntäytyy mennä poikaansa ruokkimaan\", sanoi nuori soturinvaimo, joka\nistui Gertrudin vieressä. \"Älkää katsoko häneen niin usein, neiti,\nhän ei voi sietää sitä. Hänellä on nimittäin muuan arka kohta --\nentisajoilta. Hänen miehensä oli sodassa vuonna seitsemänkymmentä.\"\n\n\"Mitä hän sitten teki silloin?\" kysyi Gertrud, omituisen liikutuksen\nvaltaamana. Vanha vaimo oli näyttänyt siltä, kuin hän ei voisi ikinä\nenää tuntea iloa.\n\nToinen kohautti hartioitaan: \"Aivan tarkoin ei asiaa tiedetä.\nVarmaan hänelläkin oli rakastaja; sentähden hän myöskin puolustaa\ntuota Ackerstrassen vaimoa. Joku aika sitten oli täällä neulomassa\nmuuan nainen, joka tunsi hänet tarkemmin. Oikeuden edessä kuuluu\nhän silloin olleen, vaan hänet vapautettiin todistusten puutteessa.\nHänen pojallansa ei ole lainkaan käsivarsia, -- ne ammuttiin pilalle\nSemiselin luona.\"\n\nVaimoparka! Gertrudin täytyi ajatella häntä vielä, kun hän jätettyään\nkylmän työhuoneen istui junassa, matkalla kotiin. Vieläkin\nkammottavampaa on, kun täytyy vanhana sovittaa, mitä nuorena on\nrikkonut! Ja noiden ryppyisten, kärsivien kasvojen rinnalle kuvastui\nhänen eteensä Minka Dombrowskin pyöreä, alati tyytyväinen muoto.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOlkisäkkien neulomisella ei käynyt liikoja ansaitseminen. Se oli työtä,\njohon oikeastaan pystyi ken tahansa, joka vain osasi arastelematta\nkäytellä karkeata neulaa. Mutta nykyisin ei käynyt työtä juuri\nvalikoiminen. Ei edes senkään, jolla oli rahaa yllinkyllin, ollut\nnykyisin aina niin helppoa saada syödä kylläksensä. Leipä, liha,\nvoi, ihra, jauhot, sokeri -- kaikki oli saatettu korttijärjestelmän\nalaiseksi.\n\nJos sotaa kestäisi vielä kauan, saisi joka kulauksen vettä, joka\nsiemauksen ilmaa ainoastaan kortilla! Ja sitten tuo alituinen\njonottaminen, ennenkuin sai viheliäisen osansa! Berlinissä, jossa oli\nniin paljon ihmisiä, oli pahinta. Siellä seisottiin pitkinä jonoina\nvoi- ja lihapuotien edustalla, satalukuisina, vaimo vaimon takana.\nEllei samalla olisi käynyt jutteleminen, olisi se ollut vallan\nkauheata. Nyt sen sentään kesti jotenkuten.\n\nEsikaupungissa oli elanto myöskin sangen kuivaa. Ellei Minka\nDombrowski olisi avustanut Gertrud Hieselhahnia jonottamisessa, olisi\nhänen täytynyt nähdä nälkää; eihän hänellä ollut aikaa seisoskella\ntuntimääriä vuoroansa odottamassa. Minkaa huvitti jonottaminen. Kevät\nteki tuloansa, ilma oli leudompaa, oli varsin miellyttävää, kun lempeä\ntuuli hiveli poskia ja leikiskeli niskatukalla. Kauniista Minkasta\ntämä tuntui kuin hyväilyltä. Noiden kalpeitten kasvojen rinnalla\nkiinnittivät hänen kasvonsa kaksin verroin huomiota. Toisenmoiselta hän\nnäytti kuin Margareta Dietrich, joka myöskin väliin tuli koppinensa\njonottamaan ja seisoi niin ajatuksiinsa vaipuneena, ettei ollenkaan\nhuomannut, milloin hänen vuoronsa tuli. Mutta enimmäkseen tuli rouva\nDietrich itse, hiljaisena, alakuloisena ja arkana. Jos ken kysyi\njotain hänen tyttärestänsä, vavahti hän kokoon. Margareta Dietrich\nodotteli yhä edelleen sulhastansa. Kaapissa, valkoiseen verhoon\nkäärittynä, riippui hänen morsiuspukunsa, valmiina pantavaksi päälle.\nNeulojatar, jolla oli itsellään sulho sodassa, oli työskennellyt oman\nrakkautensa ja kaihonsa kannustamana. Joka poimu, joka sauma oli\nkuin hengähdys vain, kuin tuoksu, haave. Joka ilta kohotti Margareta\nennen levolle menoansa hiukan verhoa: siinä odotteli morsiuspuku\nvalkoisena, silkkisenä, onnea lupaavana. Hän jäi seisomaan, vaipuneena\nsen katselemiseen, hänen silmiinsä tuli autuaallinen haaveileva ilme,\nhänen huulillensa eksyi hetkiseksi vieno hymyily. Hän ei voinut poistua\npaikaltansa. Avojaloin seisoi hän kauan, kauan, huomaamatta kuinka\nkylmä huoneessa oli. Luisevina pistivät hänen laihat hartiansa esiin\npaidan pääntiestä, hän kävi kylmästä siniseksi, mutta ei huomannut\nsitä. Tuossa, tuossa riippui koko hänen onnensa! Vaivoin vain raski hän\nvihdoin päästää verhon alas. Päivän viimeisenä muistona, yön unelmana\nseurasi morsiuspuku häntä. --\n\nTänään oli hänen äitinsä mennyt pois kotoa. Siitä päivästä saakka,\njolloin Margareta oli rientänyt kirkkoon, nähdäkseen Bertholdin häät,\noli äiti tuskin enää rohjennut lähteä pois kotoa. Silloin oli kaksi\nsäälivää naista tuonut hänen tyttärensä kotiin, kuljettaen häntä\nkeskellänsä kuin tahdotonta olentoa. Kuullessaan äidin huolestuneen\nkysymyksen: 'Lapsi, mikä sinun on?' oli Gretchen alkanut itkeä\nkiihkeästi. Hän nyyhkytti ääneen. Mutta sitten hän alkoi nauraa,\n-- nauroi, nauroi, ainakin puolen tuntia. Rouva Dietrich ei voinut\nenää vapautua tuosta muistosta, hän oli siitä saakka ollut ainaisen\nlevottomuuden vallassa. Tänään oli Gretchen houkutellut häntä tähän\ntapaan: täti kaupungissa pahastuisi kovin, ellei hänen ainoa sisarensa\ntulisi toivottamaan onnea hänen syntymäpäivänään. Olihan vielä lisäksi\nsunnuntaikin, puoti oli kiinni, ilma kaunis. Niin oli hän sitten\npäättänyt lähteä. Olihan Gretchen tänään aika virkeä ja niin levollinen.\n\nEhdittyään jo melkein aseman luo, palasi hän vielä kerran takaisin,\n-- jokin sisällinen voima suorastaan pakotti hänet siihen. Oliko\nvarmaa, ettei Gretchenillä ollut mitään mielessänsä? Mutta hän istui\naivan levollisena etuhuoneessa, lukien jotain kirjaa. Ihmeissään\nhän katsahti ylös, äidin palatessa takaisin. Rouva Dietrich keksi\ntekosyyn. \"Olenkohan ehkä unohtanut käsineeni tänne.\" Hän oli\nhakevinansa.\n\n\"Mutta, äitikulta, sinullahan on se kädessäsi!\" huudahti Gretchen,\nnauraen hänelle.\n\n\"No, jopa nyt jotakin!\" sanoi rouva Dietrich, nauraen hänkin. Sitten\nhän suuteli tytärtänsä. \"Näkemiin sitten!\"\n\nNyt oli Margareta Dietrich aivan yksin. Yksin --! Hän sulki kirjan\näkkiä ja hypähti pystyyn, katsoen omituisesti hymyillen ympärillensä.\nTuossa riippui vanha seinäkello seinällä. 'Tik, tak!' Siinä ainoa\nääni, mikä tunki hänen korviinsa, muutoin oli aivan hiljaista, Jumalan\nkiitos! Eikä senkään enää tarvinnut jatkaa nakuttamistaan, se vihloi\nhänen korviansa. Hän hypähti tuolille ja pysäytti heilurin. Häntä aivan\nhuimasi katsoessa sen ainaista kulkua edestakaisin.\n\nNo niin, nyt oli kaikki hyvin! Hän hengähti helpotuksesta. Sitten hän\njuoksi huoneensa taustaan. Hän avasi kaapin ja otti verhoon käärityn\npuvun esiin. Kantaen sitä edessään ojennetuilla käsivarsillaan, toi hän\nsen etuhuoneeseen. Tänään oli hän kerrankin omissa hoteissaan! Täällä\noli valoisampi ja peili oli isompi. Arasti katsoi hän ympärilleen.\nHänestä tuntui sentään siltä kuin sisällä olisi ollut joku. Ei ollut!\nTänään voi hän kenenkään häiritsemättä leikkiä häitä.\n\nNyt nouti hän vielä morsiusseppeleen ja hunnun, joita oli säilyttänyt\nlaatikossaan. Kuinka seppele iloitsikaan päästessään päivänvaloon!\nMyrtti siinä ojenteli oksiansa, sen vehreys kävi raikkaaksi. Se\nsuorastaan pyrki hänen päähänsä, se laskeutui hänen hiuksillensa. Hänen\ntäytyi kiinnittää se, se ei tyytynyt vähempään!\n\nSamaten kävi puvunkin. Ennenkuin hän tiesikään kuinka se tapahtui, oli\nvillapusero ja villahame pudonnut hänen yltään, hääpuku laskeutui hänen\nylitsensä. Valkoisena ja pehmeänä verhosi silkki hänet, utuinen harso\noli kuin pilvi. Se kohotti hänet korkeuksiin, kannatti häntä. Kaunis\nkuva hymyili hänelle peilistä, olento autuaitten asunnoilta. Nyt ei\nhän enää ollut Gretchen Dietrich, yksinäinen tyttö, menehtymäisillään\nkaihoonsa -- hän oli rakastettu, kaihottu, oli morsian, joka vietti\nhäitänsä. Heti, heti tuli hän, joka häntä halusi, -- siinä oli hän!\n\nHän käännähti nopeasti, hänen hymyilevät kasvonsa kävivät vieläkin\nhymyilevämmiksi, hiljaisella huudahduksella ojensi hän kätensä: \"Nythän\ntulet!\"\n\nKuin kaukaisesta etäisyydestä ja kumminkin niin läheltä kajahti\nvastaan: \"Tulen luoksesi!\"\n\n\"Minne sinä menet, sinne tahdon minäkin mennä!\"\n\nGretchen vaipui hänen povellensa, sulho sulki hänet syleilyynsä\n-- lujasti, lujasti -- niin lujasti että hän valitti. Mutta hän\nei irroittautunut hänen syleilystänsä. Joskin se tuotti tuskaa --\nkiihkeätä tuskaa -- ja hänen rintaansa ahdisti kuin kammottavassa\nkouristuskohtauksessa, joka salpaa hengityksen, pysäyttää sydämen,\nrakkauttahan se silti oli, iäistä rakkautta! Huumaantuneena sulki hän\nsilmänsä. Niin juuri, ei mitään nähdä, kuulla vain, mitä hän kuiskaili!\n\nJa sulho kuiskasi hänen korvaansa: \"Lemmin sinua!\"\n\nHän kuiskasi vastaan: \"Ja minä sinua!\"\n\n\"Nyt olet minun!\"\n\n\"Olen iäti!\"\n\nJa sulho irroitti seppeleen hänen tukastansa, ja levollisena hän salli\nsen tapahtua. Siinä se nyt oli maassa, tuo ihana seppele! Hän pyrki\nsitä ottamaan, mutta sulho esti sen ja sanoi: \"Jätä se, et tarvitse\nsitä!\"\n\n\"Tarvitsen, tarvitsen kyllä! Se pannaan päähäni ruumisarkkuun!\"\n\n\"Siellä, minne menemme, ei ole ruumisarkkuja. Siellä on ainoastaan\nvuode täynnä iloa, iäistä nautintoa!\" Sulho lykkäsi jalallaan seppeleen\nsyrjään. \"Tuletko sinne kanssani?\"\n\nMorsian tarttui huntuunsa ja riisti senkin päästänsä. \"Seuraan sinua!\"\n\nSulho oli kiihkeä ja hillitön, hän kävi kärsimättömäksi. \"Tule, tule\njo!\"\n\n\"Mitä sanoo äitini? Hän on huolissaan minusta.\"\n\n\"Mitä äidistä ja hänen huolehtimisestaan -- nythän olet minun, -- tule,\ntule!\"\n\n\"Rakkaani, armaani, minun täytyy pukea viitta ylleni, etteivät ihmiset\nnäe pukuani, valkoista pukuani, joka loistaa niin kauas.\"\n\n\"Pue viitta yllesi, ettei kukaan näe sinua, mutta tule sitten, tule!\nMinulla ei ole aikaa odottaa. On sota. Minun on liitäminen maailman\ntoiseen päähän, niin kiire ei minulla ole vielä koskaan ollut. Tule\nGretchen! Tule, tyttöseni! Tule, rakkahin morsiameni!\"\n\nHänen äänensä oli kuin hyväily, hän veti tyttönsä mukaansa, hellästi,\nvastustamattomasti. Hän soi hänelle tuskin aikaa heittää viitan\nhääpukunsa ylitse. Sinne jäi hänen seppeleensä, sinne huntunsa,\narkivaatteensa. Lattialle ne jäivät kaikki. Löytäisihän äiti ne\nsiitä, korjaisi ne pois. Ei hän enää luonut katsettakaan taaksensa.\nViisikolmatta vuotta oli hän elänyt täällä, näissä huoneissa. Täällä\noli hän syntynyt, lapsena leikkinyt, nauranut, laulanut ensi laulunsa,\nitkenyt ensi kyyneleensä, uneksinut ensi unensa. Täällä oli hänen\nisänsä kuollut, täällä oli hänen äitinsä häntä rakastanut, hänestä\nhuolehtinut. Mutta mitä merkitsi se kaikki!\n\n\"Tule, Gretchen, tule!\" -- --\n\nRouva Dietrichin astuessa nopeasti sisään, ei kukaan vastannut hänen\ntervehdykseensä. Hän oli palannut aikaisemmin kuin oli aikonut. Sisaren\nhoukuttelut jäädä illalliselle, joka tänään syntymäpäivän kunniaksi\noli tavallista runsaampi, eivät olleet voineet häntä pidättää. Hänen\ntäytyi lähteä kotiin, täytyi lähteä. Levottomuus pakotti hänet matkaan.\nGretchen oli nykyisin aina niin omituinen, oli paha, että hän oli\njättänyt hänet niin kauaksi yksin. Ei ollut vielä aivan pimeä, ilta\noli vasta saapumaisillaan. Hän näki jotain valkoista maassa ja sitten\nkompastui hän. Mitä siinä olikaan? Hänen jalkaansa oli kietoutunut\njotakin. Pieniä keinotekoisia vahanuppuja, valkoisia kukkia, tallattuja\noksia. Kuin hautaseppeleestä. Taikauskoinen kammo valtasi hänet.\n\n\"Gretchen!\"\n\nEi vastausta.\n\nKäsitellessään levottomana tulitikkuja, menetteli äiti niin kömpelösti,\nettä tikku toisensa jälkeen suhahti tuleen ja sammui. Vihdoin sai hän\nvalkean sytytetyksi. Tuossa oli maassa tumma hame ja tumma pusero,\njotka Gretchenillä oli tänään ollut yllään, ja pitkä valkoinen harso\nkiemurteli niiden ylitse kuin käärme. Mitä merkitsi tämä, mitä tämä\nkaikki merkitsi?! Epäselvä kauhuntunne lamautti äidin, hän seisoi kuin\njähmettyneenä. Kuinka olivat huntu ja morsiusseppele joutuneet tähän?\n\n\"Gretchen! Gretchen!\" Äidin huuto kajahti tyhjässä asunnossa. Mitä\nolikaan tytär nyt jälleen tehnyt? Ja poissa hän oli. Rouva Dietrich\navasi kaapin: kaikki hänen tavaransa olivat siellä. Viitta vain oli\npoissa. Minne hän oli mennyt? Asemalle äitiä vastaan? Ei varmaankaan!\nYstävättärensä neiti Hieselhahnin luo? Ei sinnekään. Hänhän oli\nniin arka, ei hän enää mennyt kenenkään luo. Ehkäpä hän oli jälleen\nkirjoittanut kirjeen ja mennyt viemään sitä postiin. Tuskinpa vain!\nOlisihan voinut olla niinkin, mutta todellisuudessa oli kumminkin\ntoisin. Sen tunsi äiti nyt äkkiä selvästi. Gretchen oli poissa,\nGretchen harhaili tuolla ulkona, jonkin sisäisen pakon ajamana. Ja yö\nlähestyi. Kuinkahan kauan hän jo olikaan ollut poissa? Kunpa hän vain\npalaisi, kun hän palaisi pian!\n\nVavisten valaisi äiti joka sopen, häntä hakien. Ja äkkiä hän\nalkoi itkeä kiihkeän tuskan vallassa: hänen lapsukaisensa, hänen\nGretchen-tyttösensä -- -- kunpa hänelle vain ei tapahtuisi mitään\npahaa! Hän tempaisi akkunan auki ja silmäili ulos.\n\nKatu oli tyhjä, siellä vallitsi sunnuntaipäivän hiljaisuus. Toisella\npuolen katua seisoi ulvoen koditon koira. Se kuului kammottavalta.\n\nTuskan valtaama äiti katsoi kelloa. Neljältä se oli pysähtynyt. Sen\nalle oli asetettu tuoli, lasiovi, jonka takana heiluri oli, oli avattu,\n-- neljän aikaan oli Gretchen siis vielä ollut täällä. Usein oli\nGretchen valitellut: 'Tuo kello, se kumajaa päässäni!' Kaiketi oli hän\nsen pysähdyttänyt. Siitä oli jo monta tuntia.\n\nTornikello löi. Äiti laski. Hyvä Jumala, oliko se mahdollista, joko\noli todella yhdeksän? Jospa hän ei olisi lähtenyt pois kotoa, ei olisi\njättänyt Gretcheniä yksin kotiin! Yhdeksän, -- eikä Gretchen vielä\nollut tullut!\n\nUsein kyllä oli rouva Dietrichin täytynyt odottaa tytärtänsä. Jos\nhäntä halutti mennä jonnekin, teki hän sen itsepintaisesti, eikä siinä\nauttanut pyynnöt eikä nuhteet. Mutta tänään ei äiti kestänyt odotusta.\nJonkin ihmeellisen, käsittämättömän tuntu oli jäänyt tuohon pieneen\nhuoneeseen, tulvahti sieltä häntä vastaan, jähmettäen hänet väliin ja\nkohottaen väliin kuuman hehkun hänen päähänsä. Ajatukset seurasivat\ntoisiansa yhä nopeammin, yhä kiihkeämpinä, pakottaen äidin kääntämään\naskeleensa jälleen katua kohden. Asemalle ensiksi. Epämääräinen\ntoivo rohkaisi häntä. Ehkäpä hänen tyttärensä seisoisi siellä häntä\nodottamassa.\n\nEi kukaan ollut nähnyt Gretcheniä. Turhaan seisoskeli äiti asemahuoneen\novella katsoen katua pitkin puolelle ja toiselle. Hän kuuli yhä vielä\nkodittoman koiran ulvontaa.\n\nSe oli pieni sievä koira, jonka pitkäkarvainen turkki hohti keltaiselta\nlyhdynvalossa. Hakevin katsein silmäili se häntä, kohottaen\nrukoilevasti käpäläänsä, mutta hän kiiti sen ohitse. 'Gretchen!\nGretchen!' kajahteli huuto hänen sydämessänsä. Puoleksi tietämättään\nkääntyi hän kulkemaan Gertrud Hieselhahnin asuntoa kohden. -- -- --\n\nGertrud Hieselhahn oli juuri aikeissa käydä levolle. Lapsi nukkui,\nMinka oli ulkona, mitäpä hän yksin istuskelisi ylhäällä. Oli myöskin\nturhaa kuluttaa valkeata. Silloin kuuli hän nimeänsä mainittavan.\nTäyden hiljaisuuden keskeltä kajahti se kolealta ja aavemaiselta.\nUlko-ovi oli lukittu, joku seisoi ulkona pimeällä käytävällä ja huusi\nhäntä.\n\nHän avasi akkunan: \"Kuka siellä on?\" \"Minä, hyvä neiti, minä! Onko\nGretchen luonanne?\" \"Rouva Dietrich siellä on! Ei, ei Gretchen ole\ntäällä. Odottakaa, tulen ulos!\" Rouva Dietrichin äänessä oli jotain,\njoka herätti Gertrudin mielessä sääliä ja levottomuutta: hän haki\nlastansa!\n\nPienenä, tavallista pienempänä vielä, seisoi rouva-parka kuin\npelästynyt otus pimeässä yksinäisellä tiellä. Apua hakien takertuivat\nhänen kylmänkosteat sormensa Gertrudin käteen. \"Gretchen on poissa, voi\nhyvä Jumala tätä tuskaa! Neiti Hieselhahn, älkää jättäkö minua!\" -- --\n\nYhdessä he häntä hakivat. Kauan olivat he jo hakeneet, eivät itsekään\nenää tienneet kuinka kauan. Pimeitä kenttiä pitkin käydä hoipertelivat\nnuo kaksi yksinäistä naista. Ensiksi he hakivat talon ympäriltä,\nsitten kiersivät koko taloryhmän. Miksi he niin tekivät? Olisihan\nvoinut olla niinkin, tuumiskeli Gertrud, että Gretchen olisi aikonut\nhänen luoksensa. Nyt hakivat he kauempaa, huudellen ja yhä huudellen.\nVuoroonsa kumpikin. Sillävälin vaikeroi äiti hiljaa: olihan hän jo\naikoja aavistanut, että Gretchenin kävisi lopuksi huonosti, hän ei vain\nollut tahtonut sitä uskoa, vaan oli aina koettanut pettää itseänsä.\nEikä hän ollut tahtonut sanoa sitä kenellekään, ei uskoa kenellekään\ntuskaansa. \"Eihän sitä tahdo tehdä, hyvä neiti. Mutta nyt -- nyt en\nvoi enää vaieta. Voi, luuletteko te, että hän on itse tehnyt itselleen\njotain?\"\n\nGertrud puri hampaansa yhteen: kaameata tämä oli kerrassaan. Hänkin\noli jo aikoja ajatellut: onko totta kaikki, mitä Gretchen puhuu? Vai\nonko se kaikki valhetta? Ei, valheeksi ei sitä käynyt nimittäminen.\nEi valheeksi -- tyttöparka! \"Meidän täytyy palata takaisin, rouva\nDietrich\", sanoi hän lempeästi. \"Täällä ei Gretchen ole. Menkäämme\nteille, ehkä hän jo on kotona. Ellei hän ole, menen minä vielä\npoliisivartiostoon.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nSiitä riitti naisille puhumista, heidän seistessään seuraavana päivänä\nvoikaupan edustalla. Niin kyllänsä kuin he muutoin olivatkin saaneet\njonottamisesta, ei se heistä tänään tuntunut liian pitkäveteiseltä.\nVallan kauhea oli tuon neiti Dietrichin tarina. Nythän hänen täytyisi\njoutua Dalldorfin parantolaan.\n\n\"Hän oli juossut pois kotoaan\", kertoi muudan, \"hääpuku yllänsä.\nValkoisessa puvussa. Siinä oli ylt'ympäri poimuissa pieniä\nmyrttivihkoja, ja röijyssä oli myöskin edessä myrttivihko. Friedani\nnäki sen ollessaan tänään sanomalehtiä kantamassa. Ne toivat hänet\nsilloin, -- tänä aamuna. Poliisikonttorin vahtimestarin koira oli\nlöytänyt hänet. Kaukana kedolla kuljun luona hän makasi mäntyvesakon\nalla aivan veden reunassa. Yöt ovat vielä kylmät, hän oli ollut aivan\nkohmettunut.\"\n\nUteliaina pyrkivät toiset lähemmäksi. \"Olikohan hän aikonut\nhukuttautua? Ja minkä tähden?\"\n\n\"No, siksi että hän on päästä sekaisin. Hänen on täytynyt odottaa liian\nkauan sulhastansa.\"\n\nOliko hän sitten todella kihloissa? Sulhasta ei kukaan ollut nähnyt.\n\nMuuan vaimo, joka oli Dietrichin perheen naapuri, kohautti hartioitaan.\n\"Voipi olla -- tai ehkä ei. Kenpä tyttöjen asiat tietää niin\ntarkoilleen. Se ainakin on varmaa, että jos jollakin on mielitiettynsä\nrintamalla eikä hän kirjoita eikä palaa, eikä toinen tiedä, elääkö hän\nvielä vai eikö elä, silloin voi kenen tahansa käydä kuten Dietrichin\nneidin.\"\n\nNiin voi, -- voi kylläkin! Kauhu kuvastui kuulijoiden kasvoilla, heidän\nkatseensa kävi araksi. Kaukaa läheni heitä kovakourainen julmuri, joka\nkävi käsiksi sydämiin ja mursi ne, joka anasti ajatuksetkin ja hämmensi\nne, niin että ne lentelivät sekaisin kuin akanat seulassa. Se julmuri\noli -- sota.\n\n\n\n\nXII.\n\n\nKevät kehittyi kehittymistään, mutta Verdunin valloitusta se vain ei\ntuonut muassaan. Suunnattomia hyökkäyksiä ja vastahyökkäyksiä, uhrien\nluku molemmin puolin ääretön. Tänä keväänä oli harvinaisen varhain\ntullut lämmin, luonto pukeusi jo huhtikuussa kukkiin, mutta ken voi\niloita siitä?\n\nKun Hedwig Bertholdi nyt kulki puutarhansa kautta, ei hän huomannut\nsitäkään, että syreeni pian alkaisi kukkia. Hänellä oli huolia,\nsuurempia huolia kuin ennen. Kun Anna Maria nauroi, tuotti se hänelle\nmelkein ruumiillista tuskaa. Vanhimpansa takia hän nyt oli enin\nhuolissaan. Hän oli kirjoittanut, että hänen tykistöväkeen kuuluvana\noli täytynyt oleksia maan alla ja tapella rottien kanssa. Hänellä oli\nsiellä alhaalla vuode ja oikein sievä asunto. Hänen tarvitsi vain\npainaa nappulaa, niin tuli passaripoika, mutta tuollainen asemataistelu\noli ikävintä, mitä mielessään voi kuvailla. Hän olikin tarjoutunut\nlentäjäksi; silloin saisi enemmän liikkumisvapautta ja tilaisuutta\nitsenäiseen toimintaan. Hän oli tutustunut kapteeni Bölckeen ja tämä\noli puoltanut hänen anomustansa. Nyt tiesi siis äiti, ettei hän\njuuri tällä haavaa ollut taistelussa, vaan vaarattomalla alueella\ntoimeensa harjaantumassa. Mutta eivätkö häntä myöhemmin odottaneet\nvielä suuremmat vaarat kuin Rudolfia, joka oli jalkaväessä Verdunin\nedustalla? Heinz teki jo lentoretkiä, ja hänen kirjeensä, joita loman\njälkeen oli tullut varsin harvoin ja joissa äidin mielestä oli ilmennyt\nomituinen väsymys ja haluttomuus, uhkuivat nyt reippautta, joka melkein\nvaikutti innostukselta. Mutta äidin tarkka vaisto havaitsi niissä\nkaikesta eloisuudesta huolimatta jotain vallan toista: kuinka olikaan\noikein Heinzin laita?\n\nLevätessään nyt öisin vuoteessaan, lenteli hänkin. Silloin oli hänestä\nkuin kohoaisi hänen ruumiinsa ylös patjoilta ja hän kiitäisi kautta\näärettömien avaruuksien, joita nimitetään taivaaksi, ja kauhulla\nhän tunsi maan väistyvän jalkojensa alta. Miksi olikaan Heinz\npyrkinyt tuohon toimeen? Alinomaa sattui hänen silmäänsä kuvauksia\nilmailuonnettomuuksista. Eikö Heinz sitten tiennyt että ilmailijan\nammatti oli vaarallisista vaarallisinta?\n\n\"Ilmailu -- sehän on suorastaan hengen turvaamista\", vastasi Heinz.\n\"Mikä ihana tunne, kun kaikesta vapaana saa jättiläislinnun siivin\nkiitää läpi avaruuden, mieli vapaana kaikesta muusta. Silloin ei enää\najattele entisiä, ei mietiskele millaista elämä olisi voinut olla, --\nkaikki on unohtunut, lentelee, lentelee vain ja nauttii lennosta.\"\n\n\"Miksikä olet niin huolissasi, äiti?\" sanoi Anna Maria. \"Minusta tuo on\nsuunnattomasti ihailtavaa.\"\n\nMitä ymmärsikään äidin tunteita tuo nuori rouva, joka eleli\nkäsittämättömän huoletonna päivästä toiseen? Vanhempi nainen olisi\ntässä voinut kadehtia nuorempaa hänen tyyneytensä takia. Mikä\nonnellinen luonne! Ja siitähän todella näytti, kuin olisi hän oikeassa\nvakuuttaessaan joka päivä: \"Kyllä kaikki käy hyvin!\" -- sillä ainakin\ntoistaiseksi oli hän saanut mitä parhaimpia tietoja mieheltänsä.\nKirjeitä meni, kirjeitä saapui yhtä mittaa. Sotakauhujen keskellä\nkukoisti lemmenonni. Ja Hedwig mietiskeli mielessänsä: sellainen\ntäytyy kaiketi vaimon olla, jotta hän voisi tehdä miehellensä elämän\nkeveämmäksi näinä aikoina. Ei hän oikein tiennyt, oliko hänen pidettävä\nminiäänsä pintapuolisena vai kylmäsydämisenä, vai oliko hänen\nkadehtiminen häntä. Käsittämätöntä oli hänestä myöskin ollut tapa,\nmillä nuo molemmat erosivat toisistansa. Onnesta loistavina olivat\nhe palanneet Dresdenistä, Rudolf oli tuonut vaimonsa kotiinsa loman\nviime päivänä, ja illalla hänen täytyi lähteä. Anna Maria oleskelisi\nvain rauhallisesti äidin luona siksi kun hän palaisi, sittenhän\nsaataisiin nähdä. Ja Anna Maria oli suostunut yhtä helposti siihen\nkuin kaikkeen muuhunkin. Hän oli kyllä itkenyt, kun Rudolf suuteli\nhäntä jäähyväisiksi, mutta kun hän sitten seisoi asemalla ja viittoili\nhänelle, silloin oli hän kyyneleistään huolimatta hymyillyt hänelle.\nHymyillen oli nuori aviomies viittoillut vastaan, vaikka hänenkin\nsilmänsä olivat kyyneltyneet. He olivat vielä nuoria, he eivät olleet\nvielä kokeneet suurta surua, -- surua, joka myllertää mielen mullin\nmallin, -- he olivat onnellisia lapsia vielä.\n\nOli hetkiä, jolloin Hedwig Bertholdin oli vaikea arvostella miniäänsä\noikeudenmukaisesti. Kuinka voikaan tämä pysyä niin hilpeänä! Tuo nauru,\njoka aikoinaan oli viehättänyt häntä, tuo täyteläinen, raikas nauru,\nse kiusasi nyt hänen hermojansa. Mutta eikö hänen oikeastaan olisi\npitänyt olla iloinen siitä, että miniä kantoi ajan vaivat ja eron\nniin kevyesti? Entäpä jos hän olisi alati vain valittanut ja ollut\nepätoivoissaan! Huomaamattaan alkoi Hedwig hillitä itseään paremmin.\nEihän hän voinut antaa toisen niin paljoa nuoremman saattaa häntä\nhäpeään.\n\nAnna Maria nautti kaikesta hyvästä, joka tuli tässä talossa hänen\nosaksensa. Oli sentään ihanaa olla rouva, joskin mies oli poissa.\nMutta kun sota loppuisi ja Rudolf palaisi, olisi tietysti vieläkin\nihanampaa. Nyt olivat hänen ajatuksensa alati kiintyneet lapseen,\njota hän odotti. Vielähän kestäisi kauan ennenkuin se syntyisi, mutta\nhän tunsi itsensä jo nuoreksi äidiksi. Turhamielisyyttäkö se oli vai\nylpeyttä, jota tuo sotalapsi herätti hänen mielessänsä? Vai oliko se jo\nrakkautta? Hänen ei ollut tapana tutkistella omaa itseänsä, mutta hänen\nsitä huomaamattaan heräsi hänessä lämmin tunne -- kiintymys lapseen.\nSeitsemän poikaa halusi hän saada, seitsemän kaunista, tervettä,\nhilpeätä poikaa, seitsemän poikaa keisaria palvelemaan. Ja hiljaa\nrallatti hän vanhaa sotilaslaulua, jota oli tyttönä usein laulanut:\n\n    \"Sotamies se hauska veikko.\n    Mieli hällä pelvoton!\n    Rallalaa, rallalaa, ralla rallalalaa!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nNaapuritalojen puutarhoissa käyskentelivät molemmat nuoret rouvat.\nTerveenä ja pulleana katseli Anna Maria aidan ylitse: kuinka solakka\nolikaan rouva Rossi ja niin hento ja valkoinen! Anna Maria ihaili\nitseksensä tuota kaunista naista. He olivat tuttuja keskenään, sillä\nrouva Rossi oli kerran käynyt heillä vierailulla. Mutta Anna Maria ei\nollut voinut keskustella paljoakaan hänen kanssaan, hänen anoppinsa\noli huolehtinut seuranpidosta. He olivat puhelleet luutnantti Rossin\nkuolemasta, missä ja miten hän oli kaatunut.\n\nLeski oli vastannut hyvin hiljaa, melkein epäröiden, noihin\nosaaottaviin kysymyksiin; samalla oli hänen katseensa kierrellyt\nhuonetta hajamielisenä, levottomasti hakevana. Siellä oli ollut esillä\nHeinzin valokuva. Hän oli ottanut sen käteensä, antanut katseensa\nvaipua siihen ja pitänyt sitä sillä tavoin pitkän aikaa keskustelun\nkestäessä. \"Se on uusin kuva pojastani\", sanoi äiti. Silloin hän\npunehtui hiukan ja pani sen pois.\n\nHänen olennossaan oli jotain niin naisellista, miellyttävää ja\nhillittyä! Hedwig Bertholdi oli aivan ihastuksissaan.\n\nNyt silmäili Anna Maria jonkinmoisella uteliaisuudella tuota nuorta\nrouvaa. Mitähän hän mahtoikaan tehdä koko pitkän päivän? Eihän hänellä\nollut miestä, jolle kirjoittaa, ei lasta, jota hoidella! Peräti ikävää\nja surullista täytyi tuollaisen elämän olla. Hiljaisena käyskenteli\nrouva Rossi hitaasti puksipuiden reunustamain sarkojen keskellä kuin\nnunna; tuon tuostakin hän kumartui maahan, hän poimi orvokkeja. Hänen\nvakavilla kasvoillaan ei näkynyt hymyilyn kajastustakaan.\n\nNuori rouva Bertholdi tunsi äkkiä onnensa runsauden. Hän tervehti\nhäntä iloisimmalla naurullansa, hän halusi osoittaa aivan erikoista\nystävällisyyttä, -- olihan tuo toinen niin köyhä! Kuin olisi hänellä\nollut määrättömiä rikkauksia lahjoittaa, sanoi hän: \"Te olette aina\nniin yksin, käykääpä toki meillä useammin.\" Ja hän ojensi hänelle\nkätensä.\n\nNyt hymyili Lili. Hän puristi ojennettua kättä, mutta sitten kävivät\nhänen kasvonsa heti jälleen vakaviksi. Umpimielisen karttelevasti hän\nvastasi: \"En minä ole niin yksin, asuuhan äitinikin täällä. Mutta\ntietysti käyn mielelläni toistekin luonanne.\"\n\nAnna Maria tunsi että hän sanoi tuon vain kohteliaisuudesta. Tietenkään\nhän ei tulisi. Se oli ikävää, olivathan he molemmat nuoria ja\nviihtyisivät hyvin toistensa seurassa. Luontaisella avomielisyydellään\npäätti hän olla itsepintainen: tuo nainen miellytti häntä, eikä hän\nhalunnut tyytyä pelkkään puheparteen. \"Mutta ettepä te kumminkaan\ntule, kun te sanotte vain noin ylimalkaisesti: 'Käyn kyllä luonanne!'\nVielä mitä!\" Avosuin hän pudisteli päätänsä: \"Ei, siihen minä en\ntyydy! Teidän pitää sanoa: 'Kyllä minä tulen!' Kenties huomenna? Tai\nylihuomenna? Tulkaapa vaikka ylihuomisen huomenna, mutta teidän pitää\nluvata varmasti. Tehän olette myöskin nuori. Minä olen kahdeksantoista\nvanha. Kuinka vanha te olette?\" \"Kaksikymmentäviisi vuotta.\"\n\n\"Jo kaksikymmentäviisi? Mutta eihän sekään vielä ole paljon. Olisi\nniin hauskaa, jos tapaisimme toisemme useammin.\" Äkillisen tunteen\nvaltaamana kurotti Anna Maria käsivartensa aidan ylitse ja veti\nnaapurinsa puoleensa. \"Kiipeäisinkö minä luoksenne?\" Hän yritti jo\ntehdä sen, mutta malttoi sitten mielensä. \"Ei, enhän enää saa tehdä\nsellaista.\" Hän nauroi, ja punehtuen hän lisäsi ylpeästi: \"Minun täytyy\nnyt olla varovainen.\"\n\nTunteen vallassa, jossa oli hitunen tuskallista kateutta, ajatteli Lili\ntuota ensi keskusteluaan Rudolf Bertholdin nuoren rouvan kanssa. Mikä\nonnellinen ihminen hän olikaan! Kenties ainoa onnellinen tuhansien\njoukossa -- naisista varmaankin ainoa. Miehet voivat pikemmin tuntea\nitsensä onnellisiksi, -- aika oli omansakin tuottamaan heille\nonnea. Eikö hänen miehensäkin ollut onnellinen taistellessaan? Eikö\nkuollessaankin? Ja eikö Heinzkin ollut onnellinen lentoretkillään?\n\nSiinä ei ollut mitään outoa, että Lili oli tuolta nuorelta rouvalta\ntiedustellut hänen lankonsa vointia, -- tiesihän tämä hänen usein\nolleen yhdessä luutnantti Bertholdin kanssa. Mutta hän huomasi pian,\nettei Anna Marialla ollut aavistustakaan siitä, kuinka läheisessä\nsuhteessa hän oli ollut häneen. Sen paremmin oli hän voinut kysyä:\n\"Kuinkas miehenne veli voi kaiketi myös hyvin?\"\n\n\"Hänestä on tullut ilmailija, -- miksi olette siitä niin ihmeissänne?\"\n\nLili ei ollut voinut pidättää kauhun ilmausta. \"Mitä!\" oli hän\nhuudahtanut, hänen kasvojensa vieno punehdus oli kadonnut, ja hän oli\nkäynyt hyvin kalpeaksi. Hänen täytyi koota kaikki voimansa salatakseen\nmielenliikutuksensa; eihän hän saanut näyttää, kuinka läheltä tuo\nkoski häneen. Nyt oli hänellä kaksinkertainen syy olla levoton hänen\ntähtensä. Mikä oli saattanut hänet rupeamaan ilmailijaksi? _Hänkö_\nkenties? Taivaan tähden: hänkö?!\n\nLili vietti yönsä kiihkeässä tuskassa. Eikö hän ollut mieletön, kun oli\nantanut luutnantti Bertholdin lähteä luotansa sillä tavoin? Eikö hän\nolisi voinut sanoa hänelle: \"Nyt sinun on lähdettävä pois, mutta kun\npalaat, olen omasi.\" Oliko sitten kuolleella oikeus kaikkeen, elävällä\nei mihinkään? Olihan Lili lukenut ilmaennätyksistä ja voi käsittää,\nettä ilmojen hallitseminen voi houkutella uljasta nuorta miestä. Mutta\nei, ei Heinzin sittenkään olisi pitänyt antautua tuolle alalle! Eikö\nhän tiennyt, että Lili väänteli täällä tuskissaan käsiään, niin että\nnivelet naksahtelivat? Hän ei saanut unta, ei hetkeksikään, -- ah, ei\nkoskaan enää hän voisi nukkua levollisesti!\n\nKuivin, polttavin silmin hän katsoi miehensä kuvaa, joka riippui\nvastakkaisella seinällä. Tuskaa oli hän kokenut hänenkin tähtensä, oli\nsaanut perehtyä tuskaan, kuten kaikki vaimot, joilla oli mies sodassa.\nMutta nyt yhtyi hänen tuskaansa vielä toinenkin tunne, -- hänen\nsydämensä kapinoitsi hänen omaa itseänsä vastaan. Miksi oli hän ollut\nniin tyly, oli käyttäytynyt niin kylmäkiskoisesti? Ainiaan uskollisen\nlesken hyveeseen oli hän verhoutunut, vaikkei hänen sydämensä enää\ntiennyt tuosta hyveestä. Miksi, miksi piti aina koettaa pettää omaa\nitseänsä? Miksi piti olla niin hyvinkasvatettu, niin muodollisuuksiin\nkahlehdittu, ettei rohjennut sanoa avoimesti: \"Olen sinun, ota omasi!\"\n\nKiihkeän levottomuuden vallassa heittelihe tuo vaalea olento sinne\ntänne patjoillansa. Entä jos Bertholdi syöksyisi maahan, jos vihollisen\nvastarinta tai luonnonvoimien oikullisuus veisi häneltä hengen? Hän,\nhän yksin olisi siihen syypää! Hän voihki ääneen. Yön tuskallisessa\nyksinäisyydessä kuvastuivat kaikki kauhut vielä kammottavampina. Sitten\nheräsi hänen mielessään nuhteita Bertholdiakin kohtaan. Eihän hän ollut\nvoinut ilmaista hänelle tunteitaan sen selvemmin kuin oli ilmaissut.\n\"En voi toistamiseen kestää kaikkea odotuksen tuskaa ja levottomuutta\",\n-- niin oli hän sanonut -- eikö Heinz ollut sitä kuullut? Kuullut oli\nhän kyllä, -- mutta ei ymmärtänyt. Niin ei nainen puhu miehelle, josta\nei välitä. Kuinka olikaan hän voinut lähteä hänen luotaan mieli täynnä\nuhmaa ja vihaa, niin lapsekkaan suuttumuksen vallassa, että nyt teki\nparastansa tuhotakseen itsensä? Rangaistuksetta eivät ne kaikki kohoa\naurinkoa kohden, nuo ilman sankarit.\n\nVuodettaan ympäröivässä yksinäisessä pimeydessä näki Lili äkkiä\nedessään hänen rakkaat nuoret kasvonsa, ja raskaat kyynelkarpaleet\nalkoivat hitaasti vieriä hänen poskiansa pitkin. \"Tulkaa jälleen!\"\nViimeisenä eronhetkenä oli tuo vastoin hänen tahtoansa pujahtanut hänen\nhuuliltansa; mutta hän oli kuiskannut sen niin hiljaa, että se häipyi\nkuulumattomiin. Nyt, tuskissaan hänestä, joka linnun tavoin liiteli\nilmassa, välittämättä siitä, mitä jätti maan pinnalle, nyt kurotti hän\nrukoilevasti kätensä hänen jälkeensä ja huusi rakastavaisen naisen koko\nhellyydellä: \"Tule jälleen!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nPäivät olivat jo käyneet paljon pitemmiksi. Onnellisille voi olla\nmieleen, kun yöt pysyvät kauan pimeinä, mutta niistä, jotka ovat ja\npysyvät yksin, tuntuu helpotukselta, kun ilta tulee myöhään ja aamu\nvarhain. Ja kaikkialla alkoi jo vihertää. Puutarhojen pensaisiin\nilmestyi lehdyköitä, ja nurmikenttien krookuskasvit olivat niin\nkirjavia, kuin ei talvea olisi ikinä ollutkaan. Lili kuuli rastaan\nlaulavan Bertholdin puutarhassa ja toisen vastaavan Krügerin\npuksipuusaroilta. Kun hän ensi kertaa kuuli tämän kevätlaulun, heräsi\njotain hänen mielessänsä. Oliko se toivon, vapautuksen tunne? Hän\nei ollut koskaan saanut kirjettä luutnantti Bertholdilta, mutta\nhän tiesi hänen äitinsä saaneen eilen häneltä tietoja. Hän eli!\nSen täytyi riittää toistaiseksi. Haaveksivin katsein silmäili Lili\nmaalaispuutarhaa.\n\nSiellä toimiskeli nyt rouva Krüger uutterasti. Kirkkaassa\nkevätvalaistuksessa näki oikein, kuinka paljon lunta tämä talvi\noli sirottanut hänen tukkaansa. Mutta voimia oli hänellä sentään\nvielä. Miehen tavoin käytteli hän lapiota, hän käänteli sarkojansa.\nHän levitteli sinne lantaa vuohen majasesta. Maan piti käydä\nhedelmälliseksi, tuottaa paljon, -- ja kenelle?! Synkkä ajatus tuli\nrouva Krügerin mieleen, nenäntyven yläpuolella oleva ryppy kävi\nsyvemmäksi. Mitä hyödytti kaikki työ, kovettumat käsissä ja hikihelmet\notsassa? Mitä hyödytti kylväminen, istuttaminen, sadon kokoaminen?\nIstuiko hänen kanssaan pöydässä kukaan, jonka lautasen hän voi täyttää,\njolle hän voi sanoa: \"Maistuuko tämä sinusta hyvältä? Olen kasvattanut\ntämän itse, -- sinua varten!\"\n\nNyt oli hän jo panettanut kaikkiin lehtiin ilmoituksen:\n\n    Kadoksissa\n\n    on ollut marraskuun 10 p:stä 1914 reserviläinen Gustav Krüger,\n    kuuluva 203:nnen jalkaväkirykmentin 3:nteen komppaniaan.\n    Tovereita, jotka ovat taistelleet hänen kanssaan Dixmuidenin\n    luona, tai sellaisten soturien omaisia, jotka joutuivat\n    kadoksiin samoihin aikoihin ja joista on saatu tietoja (esim.\n    vankileireistä), pyydetään sydämellisesti antamaan tietoja. Menot\n    korvataan kernaasti.\n\nJoku oli neuvonut rouva Krügeria koettamaan _tätä_ keinoa, ja hänestä\n_oli_ se aikoinaan tuntunut erinomaiselta. Ehkei Gustav ollutkaan\nKorsikassa, vaan jossain muualla. Olihan varsin mahdollista, että hän\noli Siperiassa. Sieltähän ei kukaan saanut tietoja.\n\nRouva Krüger oli ollut Berlinissä useissa sellaisten henkilöiden\ntoimeenpanemissa kokouksissa, jotka eivät saaneet mitään tietoja\nomaisistaan. Oli kuin he kaikki tyynni olisivat olleet samaa perhettä.\nÄidit istuivat yhdessä, kuin olisivat olleet sisaruksia, isät\nneuvottelivat yhdessä. Toinen kertoi toiselleen tarinansa, -- voisihan\nsattua, että tämä osaisi antaa jonkun neuvon.\n\nNyt ei rouva Krüger enää käynyt noissa kokouksissa. Noista toisista oli\njo monikin löytänyt lapsensa. Kun hän oli viimeisen kerran vanhempien\nkokouksessa, oli siellä ollut muuan äiti, joka itki ääneen ilosta: hän\noli samana päivänä saanut kirjeen pojaltaan. Siperiasta se oli tullut\n-- kuin ihmeen kautta. Töin tuskin sai siitä selvääkään, ja repaleinen\nse oli, -- oli tullut lukemattomain peninkulmain takaa. Ensin oli\npoika maannut sairaalassa -- missä, sitä hän ei tiennyt itsekään, --\nnyt täytyi hänen kaataa puita aarniometsässä, siellä oli jääkylmää,\nhänen elämänsä oli sanomattoman raskasta, mutta hän eli. Hän eli!\nHänen oli onnistunut saada kirje pistetyksi erään ruotsinmaalaisen\nmatkaan, ja tämä oli toimittanut sen perille. Äiti oli kuin suunniltaan\nilosta: 'Poikani elää!' Hän julisti sen kaikille salissa oleville.\nHuone oli aikaisempina aikoina ollut tanssisali, korokkeelta, jossa\nsoittokunta oli raiutellut iloisia tanssinsäveleitä, yritti äiti lukea\nääneen kirjeensä, mutta se ei luonnistunut, hänen äänensä tukehtui\nilokyyneliin. Hän liehutti vain paperia ilmassa, sanoen: \"Elää! elää!\"\n-- sitten vaipui hän polvilleen. Rukoiliko hän? Kaikki panivat kätensä\nristiin. Kukaan ei puhunut sanaakaan.\n\nTuo äiti oli siis saanut tietoja mutta entä hän? Rouva Krüger ei enää\nmennyt noihin kokouksiin. Eikä hän aikonut enää panettaa tuotakaan\nilmoitusta sanomalehtiin, -- se oli jo maksanut tarpeeksi rahaa, ja\nmitä hyötyä siitä oli ollut? Parempi oli panna rahat talteen Gustavin\nvaralle. Ken tiesi, missä tilassa hän palaisi! Tarvittaisiin ne kai\nparempaankin; kenties Gustav oli sairas. Ehkä hän palaisi raajarikkona,\n-- kädetönnä ja jalatonna. Samantekevää, -- kunhan vain palaisi! Äiti\npitäisi kyllä hänestä huolta, kantaisi häntä käsillään, lukisi hänen\nsilmistään mitä hän halusi.\n\nNuorekkaan reippaasti työnsi rouva Krüger raskaan lapion maahan ja\nnosteli turpeen toisensa jälkeen. Tähän aikoi hän istuttaa perunoita,\naikaista lajia, Gustavin herkkua. Olisikohan hän jo kotona kun äiti\nkaivaisi ne maasta? --\n\nRouva Krüger oli tosiaankin hiukan järjetön, kun hän vielä toivoi\npoikansa palaavan. Eihän siinä ollut enää mitään toivomisen\nmahdollisuutta. Ei kukaan ihminen enää uskonut, että Gustav Krüger\nvoisi palata. Sitä ei tosin sanottu äidille aivan suoraan, mutta hänen\nannettiin kumminkin ymmärtää, että niin oli, ja se saattoi hänet\nmelkein vihamieliseksi muille. Hän oli pahastunut ihmisille siitä,\netteivät nämä odottaneet ja uskoneet kuten hän. Harmistuneena vetääntyi\nhän puutarhaansa ja eläimensä seuraan, -- ne olivat parempia kuin\nihmiset. Mutta toisaalta hän tuskin enää kesti tätä yksinäisyyttään,\nhänet valtasi kiihkeä halu tiedustella muilta: \"Luuletteko että hän\npalaa?\" Hän olisi halunnut kuulla vastattavan: \"Tietenkin!\"\n\nHedwig Bertholdi näki tuon vanhan vaimon työskentelevän puutarhassansa;\nkuinka valkoiseksi hän olikaan käynyt! Vaimo-parka! Eikö ollut pakko\nsääliä jokaista äitiä, -- sitä, joka suri jo kadotettua, -- sitä, joka\npelkäsi kadottavansa! Kummanko tila oli vaikeampi? Yhtä raskasta oli\nkummankin olo! Eikö tämä aika ollut äideille vieläkin vaikeampi kuin\nvaimoille? Vaimon rakkaus ei ole äidin rakkauden veroinen. Vanhalla\nnaisella ei ole enää mitään toivottavaa, mitä jää hänelle enää\njäljelle? Nuoruus, kauneus, tunteiden kiihko on poissa, hän ei tunne\nintohimoa eikä herätä sitä. Kaikki se, mikä muinoin tuotti hänelle\nonnea, on käynyt arvottomaksi, hänen mielihalunsa ovat laimenneet,\nhänen toivomuksensa käyneet vaatimattomiksi. Hän on oppinut tyytymään\nvähään, hänen on ollut pakko oppia tämä taito, -- maailma menee\nmenojaan, lykäten hänet syrjään. Vanha nainen ei voi alkaa elämäänsä\nuudelleen alusta kuten nuori. Hänen poikansa on hänen viimeinen\naarteensa, -- hänen toivonsa, onnensa!\n\nKun Hedwig Bertholdi punnitsi näitä asioita, valtasi hänet voimakas\nsäälintunne. Vaikka hänellä oli miniänsä luonaan, tunsi hän itsensä\nkumminkin kovin yksinäiseksi. Tuo nuori olento ei ymmärtänyt häntä,\neikä hän puolestaan ymmärtänyt miniäänsä. Nuoren täytyy kestää kovia\nkärsimyksiä, voidakseen käsittää sen tunteita, joka jo on ehtinyt rajan\ntoiselle puolen. Nyt tuntui Hedwigistä varsin luonnolliselta, että hän\nojensi kätensä aidan ylitse ja tiedusteli naapuriltaan: \"Kuinka voitte,\nrouva Krüger?\"\n\nAherteleva vaimo katsahti ylös. Epäröiden laski hän työstä kovettuneet\nsormensa toisen valkoiseen, hienoon käteen. Mutta kun hän loi katseen\nrouva Bertholdin kasvoihin, kävi hänen kädenpuristuksensa lujemmaksi;\ntuokin toinen näytti siltä, kuin hän tietäisi, mitä huoli on! Ja\nkumminkin voivat hänen poikansa vielä hyvin, -- hän sai heiltä tietoja.\n\"Rouva Rossi kertoi minulle että teidän vanhempi poikanne harjoittelee\nlentäjäksi. Herra Rudolfin rouvahan myöskin näyttää vielä olevan\niloisella mielellä. Kuulen hänen lauleskelevan. -- Minun Gustavini ei\nole vieläkään kirjoittanut.\" Hänen lausuessaan viime sanat väreili\nhänen väsyneessä äänessään tuskallinen valitus.\n\nVoiko Hedwig riistää tältä äitiparalta viimeisen toivon? \"Monessa\nvankileirissä on kirjeiden kirjoittaminen kiellettyä\", sanoi hän. \"Se\non julmaa. Mutta kun se on tunnettua, on tämä tieto toisaalta lohdutus.\nTietäähän toki, mistä johtuu, ettei tietoja tule.\"\n\n\"Luuletteko te sitten, että minun poikani vielä elää?\" kysyi rouva\nKrüger, ja hänen päähän vajonneet himmeät silmänsä kiintyivät\nläpitunkevin katsein toisen kasvoihin. Ja jälleen tunsi Hedwig,\nettä hänen täytyi valehdella. \"Miksi en sitä luulisi?\" sanoi hän\nvakuuttavasti. \"Mutta, rouva Krüger, tehän olette ollut niin\nluottavaisella mielellä -- muistatteko, kuinka tulitte luokseni,\nnähtyänne hänet tuossa vankileirin kuvassa?\"\n\n\"Siitä on jo kauan\", mumisi rouva Krüger. \"Aika on kulunut kulumistaan.\nVäliin ajattelen, että ehkä hän sittenkin on kuollut.\" Hän katsoi\nsynkeästi eteensä maahan. Mutta sitten hän jatkoi kiihkeästi: \"Mutta\nolisihan minun pitänyt saada siitä tieto. Eihän lasta sovi ilman muuta\nkaivaa maahan, antamatta siitä tietoa hänen äidillensä, eikö niin?\"\n\nHedwig tunsi kylmän väreitä. Siinä se taaskin oli, tuo tuskallinen\nepäilys! \"Älkää toki suoko mielessänne sijaa tuollaisille ajatuksille\",\nsanoi hän sydämellisesti. \"Mitä hyödyttää meitä kaikki ajatteleminen ja\nhorjuminen toivon ja epäilyksen vaiheilla! Kohtalon iskut ovat nykyisin\narvioimattomampia kuin koskaan ennen!\"\n\n\"Mitä, te karttelette vain antaa varmaa vastausta!\" Rouva Krüger\nsilmäili häntä epäluuloisesti. \"Sanokaa, luuletteko että Gustavini\nvielä on elossa?\" Hän oli oikaissut itsensä, hänen laihaksi käynyt\nvartensa suoristui aidan nojassa, hänen kätensä puristui nyrkiksi:\n\"Kirottu sota! Elääkö poikani, vai eikö hän elä?\" Hänen äänensä oli\nuhkaava.\n\nHedwig nyökkäsi ahdistetuin mielin. \"Tietysti hän elää. Olisittehan\nmuutoin saanut joitakin tietoja.\"\n\n\"Niin, sitä minäkin ajattelen!\" Rouva Krüger päästi syvän helpotuksen\nhuokauksen: \"No, siis eteenpäin!\" Ja kuin uusin voimin hän laski\njalkansa lapiolle ja työnsi sen syvälle itsepintaiseen maahan. \"Tuo\nmaa on kovaa kuin puulattia, mutta kyllä minä sen vielä murennan!\nVarro vain...!\" Hän työnsi taas lapion syvälle: \"Perunoita minä tähän\npanen -- koko joukon -- ihania, tahkeita, keisarinkruunuja! Mahtanevat\nmaistua Gustaville!\" Ja hän kaivoi edelleen innokkaasti, selkä\nkoukussa, välittämättä enää rouva Bertholdin seurasta.\n\nRouva Bertholdi katsoi häneen huolestuneena: rouva Krüger oli\ntodellakin kovasti muuttunut. Piti tosiaankin paikkansa mitä\nEmilia sanoi: tuo rouva oli käynyt omituiseksi! 'Päästä sekaisin!'\ntuumiskelivat ihmiset. Olisiko se ollut ihme? Ah, varma tieto\nkuolemasta ei ole niin kauheata kuin epätietoisuus!\n\nHedwigin omat huolet tuntuivat hänestä äkkiä niin vähäisiltä. Hän meni\nsisään, jokin tunne pakotti hänet suorastaan kirjoituspöydän ääreen,\nhän halusi kirjoittaa Heinzille ja Rudolfille, antaa poikiensa tuntea\nkoko sydämensä lämmön, niin kauan kuin siihen vielä oli tilaisuutta.\nHeinzille hän kirjoitti: \"Mikä saattoi sinut rupeamaan lentäjäksi?\nRukoilen sinua sanomaan sen minulle! Se ei ole johtunut yksistään\nrohkeudestasi, tarmostasi, seikkailemishalustasi! Ja turvassa ei\nhenkesi myöskään ole siinä toimessa, sitä et voi uskotella minulle,\näidillesi. Äskettäin oli rouva Rossi luonani herttainen, viehättävä\nnainen -- sitä minun ei tarvinne sinulle vakuuttaa! Hän voitti kokonaan\nsydämeni! Menen pian vastakäynnille; toivon joutuvani hänen kanssaan\nlähempiin suhteisiin.\"\n\nRudolfille hän kirjoitti: \"Anna Maria voi erinomaisesti, sekä ruumiin\nettä sielun puolesta. Hän on kuin luotu soturin vaimoksi. Sen huomaan\nyhä selvemmin. Sinulle on varmaankin mieluista kuulla, että sovimme\nhyvin yhteen. Jos alussa vastustinkin tuota niin äkkiä päätettyä\navioliittoa nuoruutesi perusteella, niin tapahtui se yksistään sinun\nonneasi silmälläpitäen. Nyt en enää huolehdi tulevaisuudesta. Nykyisin\non ajatteleminen vain sitä, mitä on tehtävä tänään, -- ja annettava\nhuomenisen huolehtia itsestänsä. Ja jos taas joskus tekisin itseni\nsyypääksi vanhaan vikaani, niin toivon, että olet kärsivällinen vanhaa\näitiäsi kohtaan, rakas poikaseni. Mutta ajattelen, että palatessasi\nhuomaat, etten minäkään ole käynyt turhaan sodan kovaa koulua ja että\nkoko sydämestäni iloitsen mukananne.\"\n\nTuon kaiken olisi hän jo aikoja halunnut sanoa nuoremmalle pojalleen,\njotta viimeinenkin epäsovun tunne olisi haihtunut heidän väliltänsä.\nEiväthän nuo jäähyväiset, jotka he lausuivat toisilleen loman loputtua,\nolleet täysin sellaiset, kuin niiden olisi tullut olla. Rudolf oli\ntosin syleillyt ja suudellut häntä, mutta sittenkään eivät heidän\ntunteensa olleet sellaiset, kuin niiden tulee olla lausuessa hyvästiä,\njoka kenties on viimeinen.\n\nHelpotusta tuntien sulki äiti tuon kirjeen. Tulipa nyt mitä hyvänsä, --\nhän voi ajatella poikaansa ilman tunnonvaivoja.\n\n\n\n\nXIII.\n\n\nNäihin aikoihin kirjoitettiin paljon kirjeitä, -- arkoja, kaihoisia,\nhelliä, epätoivoisia kirjeitä! Verdun oli jotain kuvaamattoman\nkauheata -- 'Verdunin helvetistä' puhuivatkin ihmiset. Niiden takia,\njotka taistelivat tuolla hornan kidassa, olivat tuhannet äidit,\npuolisot, morsiamet tulisessa tuskassa. Sen rinnalla kävi kaikki muu\nvähäpätöiseksi.\n\nOli ihmeellistä, kuinka monet niistäkin kuolivat, jotka viettivät\nvaaratonta elämää kotonansa. Vanhat ihmiset eivät enää voineet oikein\nkestää tätä kaikkea, -- odotuksen salainen tuska kysyi liiaksi heidän\nvoimiansa. Mutta paljon kuoli nuoriakin.\n\n\"Jokohan te sen tiedätte\", sanoi Minka Dombrowski eräänä iltana\nGertrudille hänen juuri palattuaan kotiin. \"Kuulin äsken lihaa\njonottaessani, että teidän entinen ystävättärenne, tuo Dietrichin\nneiti, kuuluu lähenevän loppuansa, -- tuo ihmisraukka, joka on\nhulluinhuoneessa.\" Hän kohautti surkuttelevasti hartioitaan. \"Mutta\ntäytyyhän nykyisin aivan toisenmoistenkin ihmisten kuolla.\"\n\nGertrud ei ollut pitkiin aikoihin kuullut mitään Margareta\nDietrichistä. Senjälkeen kun Margareta oli viety parantolaan, oli hän\nkyllä pari kertaa ohikulkiessaan tiedustellut äidiltä hänen vointiaan,\nmutta puodissa oli aina ollut joku soturi, ja pieni rouva oli seisonut\nniin arkana ja vähäpuheisena sikarilaatikkojensa takana, ettei hän\nollut voinut saada mitään tarkempia tietoja. Hän päätti nyt mennä heti\nseuraavana päivänä rouva Dietrichin luo, mutta silloin tulikin häneltä\njo aamulla kirje.\n\nRouva Dietrich kirjoitti: \"Arvoisa neiti! Tytärparkani on aiheettomasti\nsuljettu parantolaan. Eihän hän tee kenellekään ihmiselle mitään\npahaa, mutta nykyisin ei asioista liioin oteta selkoa. Gretchen tuntee\nitsensä perin onnettomaksi siellä eikä jää sinne pitkäksi aikaa,\n-- ettekö tahtoisi käydä häntä tervehtimässä? Huomenna voi sinne\nmennä. Minä menen sinne, ja Gretchen iloitsee kovin, jos te tulette\nmukaan, hän puhuu teistä. Tulkaa noutamaan minua puoli kahden aikaan.\nYstävällisesti tervehtäen Rouva Dietrich.\" -- -- --\n\nGertrudin sydän sykki kiihkeästi. Viimeisillä lanteillaan oli hän\nostanut kevään ensi kirsikoita, -- punaisia, hohtavia, hempeitä\nkirsikoita! Nyt seisoi hän, kasvot kalpeina ja vakavina, rouva\nDietrichin kanssa naisosastoon vievän salin ovella, pusertaen\nhuomaamattaan paperitötterössä olevia kalliisti ostettuja kirsikoita\nitseänsä vastaan. Kauhu täytti hänen mielensä: hulluinhuoneessa! Ja\nkumminkin täällä oli ulkonaisesti aivan samankaltaista kuin missä\nsairashuoneessa tahansa, paitsi että akkunoissa oli rautaristikot.\nHeitä vastaan oli tullut portaissa sotureita, joiden oli täytynyt\nvaihtaa harmaatakkinsa sinivalkoisiin, raidallisiin pukimiin. He saivat\nliikuskella täällä vapaasti. Ulkonaisista merkeistä ei voinut huomata,\nmikä laitos tämä oli. Rouva Dietrich oli selvillä oloista täällä, hän\nkävi täällä aina kun oli puhelutunti, sulkien puotinsa siksi aikaa. Hän\nmeni edellä saliin, Gertrud seurasi häntä, ja hänen sydämensä alkoi\nsykkiä yhä kiihkeämmin.\n\nHoitajatar tuli heitä vastaan. \"Ei hän ole enää täällä, teidän\ntyttärenne\", sanoi hän. Rouva Dietrich pelästyi. \"Me toimitimme hänet\nyksityishuoneeseen. Hän oli aluksi niin levoton, -- häiritsi toisia, --\nnyt on hän rauhoittunut. Niin, niin\", tuo tukeva olento päästi kuuluvan\nhuokauksen, \"täällä saa nähdä monenmoista. Minun on sääli neitiä, hän\noli todellakin hyvä tyttö. Mutta sota, -- se on noussut hänelle päähän,\nja onko se ihme?\" Hän huokasi jälleen. \"Minun mieheni on miesten\nosastolla, -- siellä on niin paljon sotilaita. Ja muutoin ne ovat aivan\nterveitä, nuoria miehiä. Surkeata kerrassaan! Mutta hermot, -- ne eivät\nkestä tätä aikaa!\"\n\nRouva Dietrich itki hiljaa.\n\n\"No niin\", lohdutteli hoitajatar, taputtaen häntä olalle, \"eihän hän\nole vielä kuollut. Mutta kauan ei hän enää voi elää, sanoi professori\njo eilen. Meistä on ihmeellistä, että hän nytkään enää elää. Sallikaa\nhänen päästä lepoon!\" Hän ohjasi äidin ovelle. \"Menkää, menkää hänen\nluoksensa. Mutta on luultavinta, ettei hän tunne teitä\".\n\nOi kuinka kalpea, kuinka riutunut! Ei enää nuori tyttö, vaan ikivanha\nnainen, jonka kasvot olivat käyneet niin mitättömän pieniksi. Mieli\nsyvästi järkytettynä kumartui Gertrud Margareta Dietrichiä kohden.\n\nTämä lepäsi hiljaa kuin vahakuva, kädet ristissä rinnalla, kuin\nkuolleena. Hän oli vaipunut uneen. Huomaamattaan pudotteli Gertrud\ntötteröstään marjoja, -- punaisia, kiiltäviä, hempeitä kirsikoita. Ne\nolivat tipahdelleet vuoteelle, -- kuvastaen siinä pelkkää kesää, iloa,\nelämää ja nautintoa.\n\nRouva Dietrich oli vaipunut tuolille vuoteen viereen. Hän itki,\nnenäliina painettuna kasvoilleen. Hoitajatar oli jo poistunut. Hän oli\nsulkenut oven jälkeensä, nyt olivat kävijät sairaan kanssa yksin.\n\n\"Gretchen\", kuiskasi Gertrud, kumartuen syvemmälle häntä kohden. Hän ei\nvoinut itkeä, hänen mielensä oli liiaksi järkytetty. Sairas irroitti\nristiin asetetut kätensä, kävi levottomaksi, huokasi, -- säpsähtäen\nkohottautui Gertrud pystyyn. Nyt aukaisi Margareta silmänsä. Ensiksi\nnäytti hänen katseensa harhailevalta, -- mutta nyt, nythän siihen tuli\naivan järkevä ilme!\n\n\"Tunnetko minut?\" kysyi Gertrud. Gretchen hymyili, -- jos suupielten\nvääntymistä käy nimittäminen hymyilyksi. Mutta hän näytti ilahtuvan.\n\"Trudeni!\"\n\nMutta eihän hän ollutkaan heikkomielinen, hänhän tunsi hänet, muisti\nheti hänen nimensä! Gertrud kauhistui. Entä jos hänet olikin suljettu\ntänne erehdyksestä?\n\nMutta nyt vetikin tuo olento, joka makasi vuoteessaan niin heikkona,\nettä hänen tuskin olisi luullut jaksavan oljenkortta kohottaa,\nGertrudin äkkiä todellisin jättiläisvoimin puoleensa, niin syvälle,\nettä Gertrudin pää joutui lepäämään hänen povellensa. Ja hän kuiskasi\nhänen korvaansa: \"Mieheni on kaatunut, mutta en tiedä missä. Toivon\nettä ne ovat haudanneet hänet, niin etteivät ketut runtele häntä, --\netteivät varikset noki hänen silmiänsä, -- hänen rakkaita silmiänsä,\n-- voi tuskaa!\" Hän voihki. Sitten hän työnsi Gertrudin luotansa.\n\"Pois, pois!\" Hakien hapuilivat hänen kätensä peitteellä, tulinen\ntuska näytti valtaavan hänen mielensä. Nyt alkoi hän huutaa: \"Lapseni,\nlapseni! Missä se on? Tuo rakas pienokainen, missä se on, -- lapseni!\nPois, te muut!\" Hän rimpuili käsin ja jaloin, pyrkien ylös vuoteesta.\n\"Milloin hän tulee, milloin?\" Hänen huutonsa kävi yhä äänekkäämmäksi,\nsuonenvedontapaisesti nytkähtelivät hänen jäsenensä.\n\nHoitajatar pisti päänsä ovesta sisään. \"No, mitä nyt on tekeillä?\nMutta, hyvä neiti -- -- --!\" Hän tuli vuoteelle, kävi käsiksi\ntuohon riehuvaan olentoon, painoi hänet alas ja tasoitti peitteen\nhänen ylitsensä. \"Mitä ihmeen melua te pidätte! Tuolla tavoinko\nkäyttäydytään, kun saadaan vieraita?! Hillitkääpä vähän mieltänne,\nrakkaani!\" Sairas läähätti, voi nähdä kuinka hänen sydämensä tykytti\npeitteen alla.\n\n\"Sydän-parka!\" Hoitajatar asetti hänelle kääreen. \"Ei se kestä\ntuollaista. No -- nyt te olette kiltti!\"\n\nSairas oli käynyt aivan hiljaiseksi, väsyneenä makasi hän vuoteessaan.\nTultuaan äkkiä aivan tylsäksi makasi hän nyt siinä olentona, josta\nsielu on otettu pois kuten kellonkuoruksesta rataslaitos.\n\nHoitajatar tutki valtimoa. \"Sangen heikko, tuntuu tuskin ollenkaan.\nLakkaa välillä, jos kuinka kauaksi. On parempi, että jätätte hänet\nyksin ja menette kotiin. Hän tulee vain levottomaksi.\" --\n\nHe odottivat vielä neljännestunnin, mutta sairas ei enää kiinnittänyt\nheihin lainkaan huomiota. Hän lepäsi äänetönnä vuoteessaan, silmät\naivan auki. Mutta nuo silmät eivät nähneet, mitä ympärillä tapahtui;\nne katsoivat vain suoraan eteensä, kuin odotellen jotakin, jonka piti\ntulla.\n\nGertrudin valtasi toivottomuus. \"Onko Gretchen aina ollut tuollainen?\"\nkysyi hän äidiltä.\n\n\"En tiedä, -- lapseni, lapsi-raukkani!\"\n\n\"Tulkaa, lähtekäämme täältä!\" Gertrud voi tuskin pidättää itkuansa.\nJospa tuo tyttö-parka jo olisi päässyt kärsimyksistänsä! Siinä hän\nlepäsi, odotellen sitä, jota jo oli niin kauan odottanut! Tulija oli --\nkuolema!\n\nRouva Dietrich silitteli tyttärensä velttona riippuvaa kättä ja suuteli\nsitä, -- sitten he läksivät.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMaatessaan tänä iltana vuoteessaan, tunsi Gertrud pelkoa. Olihan\nhänellä pienokainen luonansa, sylissään, mutta lapsihan oli vielä\noikeastaan sama kuin ei kukaan. Yksinäisyys kammotti häntä. Pitkän\naikaa oli hän antanut valkean palaa, voimatta mennä sitä sammuttamaan,\nmutta sitten hän tuli ajatelleeksi, että oli tuhlausta nykyisin\npolttaa valkeata yöllä, se maksoi liiaksi rahaa. Ja sitähän hänen\noli ajatteleminen ensi sijassa. Mutta hän oli kokonaan pelkonsa\nvallassa. Mitähän hän oikeastaan pelkäsikään? Ulkona lähestyi kevätyö\nlempeänä ja hiljaisena. Ei kuulunut tuulen henkäystäkään, vajan ovi ei\npaukahdellut, ei kuulunut ruostuneen saranan vinguntaa. Oli rauhaisa\nyö, yö, joka oli kuin luotu onnea varten.\n\nJa Gertrud muisteli öitä, jolloin Gustav oli tullut hänen luoksensa.\nHiljaa oli hän kolkuttanut ovelle -- -- -- mitä, eikö ulkoa kuulunut\njotain rasahdusta?! Joku kulki yli pihan. Ei, ei suinkaan! Kuinka\nvoikaan kuvitella mielessänsä kaikenmoista! Se johtui mietiskelystä\nja ainaisesta yksinolosta, lopuksi uskottelee itselleen mitä tahansa.\nGertrud olisi voinut vannoa kuulleensa varovaisten askelten lähestyvän\nyli kivitetyn pihan. Joku kulki haparoiden vajan oven ohitse. Kuun\nkalpea valo tunki väreillen akkunasta sisään. Pilvenlonkakohan äkkiä\nmuodosti niin suuren varjon?\n\nHän tukahdutti huudon: eikö hänen akkunansa taakse ilmestynyt jokin\ntumma olento, joka katsoi sisään ja sitten nopeasti kyyristyi maahan?\nHän hypähti vuoteestaan, veti uutimet eteen ja kiinnitti ne vielä\nyhteen nuppineulalla. Muistot eivät saaneet tunkeutua hänen luoksensa,\nniiden oli pysyminen loitolla! Ne saivat hänen mielensä aivan sekaisin.\n\nOlikohan Gretchen jo kuollut? Oi, jospa hän jo olisi päässyt\nkärsimyksistänsä! Nyt vasta Gertrud oikein tunsi, kuinka läheltä tuon\nihmis-paran kohtalo häneen koski! Ja kuinka paljon onnettomia ihmisiä\nolikaan nyt maailmassa! Olikohan syytä olla niin masentunut juuri\nGretchenin takia? Jäikö kukaan häntä suremaan? Ainoastaan vanha, arka,\npieni äiti. Oli niin monta muuta, joita ympäröi elämän yltäkylläisyys,\njoilta jäisi niin paljon keskeneräiseksi, ja joiden kumminkin kävi\nsamaten. Kaikkia odotti surullinen loppu.\n\nVavahtelevin sormin siveli Gertrud kuumaa otsaansa. Oliko hänellä\nkuumetta? Hänen suonensa tykyttivät, hiki valui pitkin hänen\nruumistansa. Mutta eihän hän ollut koskaan ollut sairas, muuta kuin\nyhden ainoan kerran lapsena, kun hänellä oli tuhkarokko. Ei hän nytkään\nsairastuisi, hänen mielensä oli vain järkytetty Gretchenin takia. Ja\nsitten lisäksi tämä kevätyö. Se oli niin rasittavan lämmin.\n\nHuoneessa oli tukahduttava ilma. Mutta Gertrud ei rohjennut avata\nakkunaa. Olihan ulkona äsken ollut joku, joka oli katsonut sisään.\nKukahan se saattoikaan olla?! Minka Dombrowski oli jo aikoja mennyt\nullakkokamariinsa, hänellä oli vieras luonansa. Tänään oli hänen\nparturinsa tullut Berlinistä vierailulle. Ihme, että hän oli taas\npäässyt lomalle! Gertrud tunsi raivoa mielessänsä, -- mikä häpeä! -- ja\nsamalla valtasi hänet suuri tuska. Nyt selveni hänelle, miksi hän oli\nniin levoton. Hän ei ollut levoton Gretchen-paran takia, jonka kuolema\nnyt otti huomaansa, hän oli levoton siksi, että tiesi miehisen olennon\nolevan tuolla ylhäällä. Herra Dombrowskilta ei ollut pitkiin aikoihin\ntullut mitään tietoja, mutta viimeksi kirjoittaessaan oli hän maininnut\njotakin lomasta. Minka oli tyytyväisenä nauraen näyttänyt hänelle\nkirjeen. 'Hänen kunnon Stanislaunsa!'\n\nMitä! Gertrud kavahti istualleen. Tätä oli mahdoton enää kestää, hän\ntunsi aivan selvästi, että ulkona oli joku. Huutaisikohan hän Minkaa?\nMutta eihän hän kumminkaan tulisi. Hän oli kerta kaikkiaan kieltänyt\nGertrudia sitä tekemästä. Herättäisikö hän nukkuvat lapset? Mitä apua\nsiitä olisi! Hän kokosi kaiken rohkeutensa. Jos ulkona oli joku, joka\naikoi varastaa, juoksisi hän tiehensä huomatessaan, että hänet oli\nnähty.\n\nGertrud aukaisi akkunan raolleen: \"Kuka siellä on?\" Ei vastausta.\nKuolemanhiljaisuus kaikkialla! Kevätyön lenseä hengähdys puhalsi\nrauhoittavasti hänen kuumaan otsaansa. Hän kurotti päänsä ulos. Ah,\nkuinka se virkisti! Nyt voi selvästi nähdä, kuinka luonto versoi,\nkuinka kesä lähenemistään läheni.\n\nPelloilta virtasi ravitsevan, kostean mullan haju, täyttäen koko\npihan. Tosin se oli vain karun peltomaan lemua, mutta sekaantuneena\nmäntymetsän tuoksuun se vaikutti huumaavasti. Tuosta ilmasta kävi\nnauttiminen kuin viinistä, virvoitusta tarjosivat yön kädet. Pellon\nnotkelmasta, missä kosteus oli synnyttänyt upeamman vehreyden, kuului\nnyt pitkähkö värähtelevä kutsu: ensimäinen satakieli oli saapunut!\n\nHuokaisten sulki Gertrud akkunan. Jumalan kiitos, hän lienee sittenkin\nerehtynyt, -- pihassa ei ollut ketään! Mitäpä varastamisen arvoista\ntäältä löytyisikään! Vajan ovella riippuvasta vanhasta miestenpuvusta\n-- repaletakista ja hetaleisista housuista -- ei kukaan välittäisi,\nmuuksi ei se enää kelpaisi kuin pelättinä tankojen varassa seisomaan\npellolla ja karkottamaan metsävuohet ja jänikset.\n\nNyt toivoi Gertrud vihdoinkin voivansa nukkua. Mutta tuskin oli hän\nehtinyt vuoteeseen, kun hänet uudelleen valtasi tunne, että ulkona\nhiiviskeli joku. Hän veti lapsensa aivan lähelle itseänsä. Kuin voisi\ntuo pieni ruumis suoda hänelle suojaa, tarrautui hän siihen kiinni.\nHänen ajatuksensa liitelivät sinne tänne, kuin pelästyneet linnut,\njotka hakevat suojaavaa pesää. Ne harhailivat asiasta toiseen:\nGretchenistä Minkaan ja tuohon mieheen, sitten jokapäiväiseen leipään,\ntyöhön, puutteeseen, sotaan, -- yhä kammottavammaksi käyvään sotaan.\nTurvaa ei ollut missään tarjona!\n\nGertrud ei ollut enää elämän arkioloissa muistanut rukoilemista. Nyt,\ntällä hetkellä, muisti hän jälleen erään lastenrukouksen, joka hänen\naina oli pitänyt lausua ääneen, kun äiti seisoi illoin hänen vuoteensa\nääressä. Kokonaan ei hän enää muistanut sitä, mutta häntä rauhoitti\nsekin vähä mitä muisti:\n\n    \"Lohtua suo sydämeemme,\n    Kuivaa kuumat kyyneleemme,\n    Kaikille Sä hoivaa anna,\n    Helmassasi meidät kanna!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nPihassa oli sittenkin ollut joku. Aivan hiljaa käydä kompuroi siellä\nherra Dombrowski. Sotamies ei tiedä kauan edeltäpäin milloin saa lomaa,\n-- mitäpä siis kirjoittaminen olisi auttanut! Ennenhän hän itse olisi\nperillä. Kuinka iloitsisikaan hänen Minkansa! Loppumattomalta oli matka\nhänestä tuntunut. Vetelehtiminen ja vitkastelu asemilla oli vallan\nsietämätöntä! Kärsimättömyys vei häneltä ruokahalunkin. Nukkua ei hän\nmyöskään voinut. Siihen ei kumminkaan ollut syynä kova penkki eikä\nahdas istuinpaikka toisten lomailijoiden välissä. Olihan hän taistelun\nhetkeksi tauottua uneksinut kaikessa rauhassa paljoa tukalammassa\nasemassa, maaten kanuunain jylistessä laukku selässä pehmeällä,\nvertatihkuvalla maankamaralla. Nyt painautui hän turhaan vaunun\nnurkkaan, sulkien silmänsä. Kuinka iloitsisikaan Minka, hänen Minkansa!\nLapset olivat tietenkin jo kasvaneet aika suuriksi. Mutta niitä hän\ntuskin ajattelikaan, vaimo täytti kokonaan hänen mielensä. Kuinka tämä\noli itkenyt hänen lähtiessään, kuinka kauan viittoillut jäähyväisiksi!\nOli melkein katalaa, ettei hänen ollut sallittu ennen käydä häntä\ntervehtimässä. Mutta nyt tulisi seuraamaan onnen aika! Kaksi viikkoa\noli hänellä lomaa. Hänestä oli, kuin olisi hän jo sulkenut Minkan\nsyliinsä!\n\nKun hän tuli Berliniin, olivat hänen silmänsä pöhöttyneet ja\ntulehtuneet rautatien tomusta, pitkällisestä valvomisesta ja kevään\nkirkkaudesta, johon hän ei ollut tottunut pimeässä juoksuhaudassansa.\nHän ei tuntenut että niitä kirveli, ei nälkääkään, joka vihdoin valtasi\nhänet. Viimeisellä junalla, joka meni hänen esikaupunkiinsa, läksi hän\nvaimonsa luo. Oli jo myöhäistä, tornikello löi yksi, kun hän laahusti\npihaan. Minka nukkui, talo oli aivan pimeä. Menisikö hän herättämään\nhänet? Mutta Minka pelästyisi kovasti niin myöhäisestä kolkutuksesta.\nHän uskalsi sentään katsoa sisään akkunasta, -- vieras nainen siellä\noli. Vai niin, Minka oli vuokrannut pois tuon huoneen. Se oli varsin\njärkevää, -- niin, niin, hänen Minkansa!\n\nOlisi varmaankin parasta, että hän paneutuisi pitkäkseen vajaan ja\nodottaisi aamuun. Hän löysi hiukkasen mädänneitä olkia. Mutta kiihkeä\nkärsimättömyys ei suonut hänelle rauhaa. Hän kierteli taloa, voimatta\npäättää kolkuttaisiko vaimonsa hereille. Mutta kenties kuulisi Minka\nmuutoinkin, että hän liikuskeli siellä, avaisi akkunan, kuten tuo\nvieras nainen, ja kysyisi: \"Kuka siellä on!\" Ja sitten -- sitten!\n\nJos kivi rasahti hänen jaloissaan tai seinästä putoili savilaastia\nhänen taloa kierrellessään, silloin hän iloitsi. Kenties Minka nyt\nkuulisi jotain. Hyvä, ettei tuo vieras nainen ollut nähnyt häntä, hän\nhalusi yllättää Minkansa aivan odottamatta. Hän kuuli jo korvissansa\näänekkään huudon, jonka Minka päästi, tunsi hänen kiihkeät hyväilynsä!\nKylmät ja kuumat väreet puistattivat häntä.\n\nHän oli sentään paneutunut hetkiseksi lepäämään latoon oljille, kaukana\nlöi kello kaksi. Mutta kauemmin ei hän enää voinut maata hiljaa.\nSatakielen laulu oli vaiennut, nyt kurnutteli sammakko lemmenlauluaan.\nMutta kolkuttaa ei hän sittenkään tahtonut. Minka makasi vuoteessaan,\nhän menisi hänen luoksensa, mutta ei ovesta -- Minka, Minka, hänen\nkaunis, nuori vaimonsa! Hänen sydämensä takoa jyskytti kylkiluita\nvastaan! Tuossa huoneessa asui tuo vieras nainen, mutta seuraava akkuna\n-- -- Hän hiipi lähelle ja silmäili sisään. Kaksi lastenvuodetta! Hän\ntunsi pettymystä. Keittiössähän oli ristikkoluukku. Mutta -- Minka\nnukkui varmaankin ylhäällä ullakkokamarissa! Siellä oli hän itse aina\nasustanut niihin aikoihin kun lapset olivat syntyneet. Hänen luoksensa\nsiis!\n\nKetterästi kuin kissa kiipesi hän vesitorvea ylös. Nojaten jaloillaan\nmuurinrakoon riippui hän ilmassa, pitäen kiinni akkunalaudasta. Akkuna\noli auki -- hän katsoi sisään.\n\nOli tarpeeksi valoisa. Hän oli nähnyt nähtävänsä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHän kuuli tuon kimeän huudon, jota oli kaihonnut kuulla. Ei, _sitä_\nhuutoa ei hän olisi halunnut kuulla!\n\n\"Elä tee minulle mitään!\" kirkaisi Minka. Hän oli herännyt\nkumahdukseen, Stanislaun hypähtäessä huoneeseen. Heti oli hän tuntenut\nmiehensä. Nyt koetti hän pidellä kiinni hänen käsivarsiansa.\n\nMutta mies lykkäsi hänet syrjään, hän kävi toisen miehen kimppuun.\n\"Kirottu koira!\" Seurasi kamppailu.\n\nToinen tunsi henkensä olevan kysymyksessä, ja se tietoisuus soi hänelle\njättiläisvoimat. Hän sysäsi hyökkääjän syrjään. Tämä oli heikko,\nhänen käsivartensa olivat kuin lamautuneet, hän ei pysynyt pystyssä,\nvaan horjahti saadessaan tuon voimakkaan sysäyksen ja kaatui pitkin\npituuttaan maahan.\n\nEnnenkuin Dombrowski kykeni kavahtamaan pystyyn, oli toinen jo ovella,\ntempaisi sen auki, paiskasi kiinni jälkeensä ja juoksi tiehensä\npaitasillaan, jättäen muut pukimet jälkeensä.\n\n\"Älä tee minulle mitään!\" rukoili Minka, polvistuen hänen eteensä.\nNyt surmaisi Stanislaus _hänet_, kun mies oli päässyt karkuun.\nAamuhämärässä näki hän hänen hurjasti mulkoilevat silmänsä. Kun hän\nmulkoili tuolla tavoin, silloin oli kaikki mennyttä!\n\n\"Stani, Stani, en tee sitä koskaan enää! Se oli ensi kerta, aivan ensi\nkerta, se on vissi ja varma!\"\n\nMies ei sanonut vielä mitään, ei myöskään lyönyt häntä. Se tuntui\nhänestä vieläkin kammottavammalta, täytti hänen mielensä vielä\npöyristyttävämmällä pelolla. Hän hypähti pystyyn, pakeni vuoteen taa.\nVaikeroiden painautui hän maahan. Sydäntävihlovasti hän valitteli:\n\"Miksi viivyitkin niin kauan poissa? Hyvä Jumala, kuinka olen\nikävöinyt! Silloin tuli tuo mies -- mitä kaikkea hän osasikaan puhua --\nenhän olisi tahtonut, -- kautta Jumalan, en olisi tahtonut, -- eihän\nsellainen olisi voinut edes pälkähtää päähäni. Olen valmis kuolemaan\ntähän paikkaan, ellei se ole totta! Muut ovat jo aikoja käyneet\nlomalla, -- sinä vain et tullut!\"\n\nHän kävi rohkeammaksi. Sormiensa lomitse, jotka oli painanut\nkasvoilleen, tirkisti hän mieheensä: hän ei enää mulkoillut silmillään,\nhän oli sulkenut ne, ja hänen kasvonsa olivat vääntyneet, kuin tuntisi\nhän tuskaa. Nyt rohkeni Minka liukua hänen luoksensa, syleillä hänen\npolviansa, painautua häntä vastaan kuin liehakoiva kissa.\n\n\"Kaikki muut ovat käyneet vaimonsa luona, mitäs siihen sanot!\" Hänen\nhyväilynsä saattoivat miehen värisemään. Minkan kädet kulkivat\nhyväillen pitkin hänen ruumistansa, hän painoi paljaan rintansa hänen\npolviinsa, hänen aukivalahtanut tukkansa verhosi miehen jalat. Minka\ntunsi miehensä vapisevan, ja se soi hänelle rohkeutta. Tuo mies oli yhä\nvielä hänen vallassansa! \"Miksi et sinäkin tullut -- ah, Stani, miksi\nviivyit niin kauan, olet antanut minun odottaa! Näet nyt, mitä siitä\nseurasi!\"\n\n\"Ketkale!\" Mies kohotti nyrkkinsä ja antoi hänelle potkun, joka kaasi\nhänet maahan.\n\nMinka luuli näkevänsä hänen kohotetussa nyrkissänsä veitsen kimmeltävän\nja hypähti kirkaisten pystyyn: surmata aikoi tuo mies hänet, surmata!\nSuunniltaan kauhusta hän kertoili: \"Hän tappaa minut, tappaa minut!\" Ja\nhän kiisi huutaen portaita alas.\n\nHän jyskytti Gertrud Hieselhahnin ovea molemmilla nyrkeillään.\n\"Avatkaa, avatkaa, hän tappaa minut muutoin!\" Gertrud oli nukahtanut,\nhän oli unessa kuullut melun, mutta se oli sopinut hänen uniinsa. Hän\nuneksi sodasta. Gustav taisteli jonkun kanssa, jolla oli teräskypäri --\nja nyt olikin kysymyksessä todellisuus -- hänen oman ovensa takana! Hän\noli kuin lamaantunut.\n\n\"Hän tappaa minut, tappaa minut!\" Minka Dombrowskin ääni se oli.\nGertrud oli heti selvillä kaikesta: mies oli tullut kotiin! Kauhun\nvaltaamana hän hypähti vuoteestansa, avasi oven ja tempaisi tuon\npuolialastoman naisen sisään.\n\nNyt kuuntelivat he molemmat, kiinteästi toisiinsa painautuneina.\nViereisestä huoneesta kuului lasten liikettä. He eivät olleet vielä\naivan hereillä, he nukkuivat huoletonta unta, kuuli kuinka he nyt\nkääntelehtivät vuoteissaan.\n\n\"Hän tappaa teidätkin, teidätkin! Voi neiti, oletteko lukinnut lujasti,\nettei hän pääse sisään?\" Vavisten vikisi vaimo, takertuen kiinni\nGertrudiin: \"Neiti, pelastakaa minut! Mieheni, Jeesus sentään, mieheni!\nHän tietää kaikki, -- mikä kova onni! Ja jos hän iskee akkunan rikki!\"\nHän oli luonut aran katseen akkunaan, nyt pakeni hän kaapin taa.\n\"Sanokaa te hänelle, ettei hän tappaisi minua, ei vain tappaisi!\"\n\nGertrud äännähti: \"Olkaa hiljaa!\" Hän oli kuoliaaksi pelästynyt. Nyt\nhän kuunteli: kuuluisikohan jotain, tuliko Dombrowski portaita alas\nvaimoansa hakemaan? Oli aivan hiljaista. Mitähän tuo mies tekikään?\nPiteliköhän hän ylhäällä kiinni rakastajaa, kuristi hänet kuoliaaksi?\nGertrud odotti kuulevansa kamppailua, huutoa. Mutta ei kuulunut muuta\nkuin aamutuulen suhinaa. \"Missä tuo toinen sitten on?\" kysyi hän.\n\n\"Hänhän läksi tiehensä\", vikisi Minka. \"Mokomakin mies! Mutta\ntulkoonpahan enää uudelleen! Karkuun se läksi, sen sijaan että olisi\nauttanut minua. Voi neiti, neiti, ettekö kuule mitään?\"\n\n\"En!\" Gertrud raotti hiukan ovea ja jäi kuuntelemaan. Hän ei pelännyt\nherra Dombrowskia -- tuota onnetonta miestä! Hän tunsi rajatonta sääliä.\n\nMutta Minka syöksähti esiin kaapin takaa ja vetäisi oven kiinni.\n\"Jumalan tähden, neiti! Te ette tunne häntä. Kun _hän_ tulee\ntappelupäälle -- -- --! Hän silpaisee pään sekä teiltä että minulta!\"\nHän veti Gertrudin pois ovelta. \"Jes sentään, jes sentään\",-- hän\nraastoi tukkaansa, \"piti hänen nyt päästäkin sen perille! Kylläpä\nminulla olikin huono onni! Ja minun käy sentään häntä sääliksikin, --\nvoi, neiti, kuinka säälin häntä!\" Hän itki katkerasti.\n\n\"Menkää hänen luoksensa\", sanoi Gertrud, \"rukoilkaa häntä!\"\n\n\"Mitä te ajattelettekaan! Ei, sitä en voi tehdä!\" Vavisten tarrautui\nupea vaimo hentoon tyttöön. \"Neiti, te olette ainoa turvani. Mitähän\ntekisinkään, jos te ette olisi täällä! Voi minua, vaimo-parkaa! Voi\nhyvä neiti, hyvä neiti!\" Hän oli menehtymäisillään tuskaansa, hänen\nhampaansa kalisivat. Gertrud antoi hänen mennä vuoteeseensa. Minka\npainautui syvälle pienokaisen viereen ja veti peitteen korvilleen, niin\nettei nähnyt eikä kuullut mitään.\n\nGertrud seisoi vielä kauan kuunnellen. Olipa tämä kauhea yö! Pudistus\nkävi hänen lävitsensä, pikemmin pelon, inhon ja säälin vaikutuksesta,\nkuin aamukylmän takia. Lopuksi, kun ei mitään ruvennut kuulumaan,\npaneutui hänkin vuoteeseen. Viaton lapsukainen makasi hänen ja tuon\nvaimon välillä.\n\nMinka oli jo aikoja nukkunut, kun Gertrud yhä vielä oli valveilla.\nHerra Dombrowskista ei kuulunut mitään, hänen takiansa olisi hän voinut\nnukkua. Mutta häntä piti hereillä sisäinen ääni, joka kertailemistaan\nkertasi: \"Sota, sota, tuo kammottava sota on tähänkin syypää!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nHerra Dombrowski ei ollut syöksähtänyt vaimonsa jälkeen. Helppo olisi\nhänen ollut saavuttaa hänet yhdellä ainoalla hyppäyksellä, käydä\nhäneen käsiksi, kuristaa hänet, rangaista häntä hänen hävyttömästä\nuskottomuudestaan, petoksestaan. Kun Minka oli huutanut: \"Hän tappaa\nminut!\" oli hän tuntenut kuin helpotusta. Ei, sitä hän ei tahtonut\ntehdä. Sen hän kyllä tunsi, että jos hän olisi käynyt häneen käsiksi,\nniin ei Minka olisi enää lähtenyt elävänä hänen käsistänsä.\n\nHänen polvensa horjuivat, hän siveli otsaansa: eikö tämä kaikki ollut\nunta? Eikö hän maannut yhä vielä juoksuhaudassa? Siellä oli hän kerran\nottanut kurkusta erästä sisääntunkeunutta vihollista -- jo tunkivat\nhänen silmänsä ulos päästä, kieli riippui suusta ulkona, -- juuri\nsamallaiselta kuin nyt oli hänestä silloin tuntunut. Hurja murhanhimo\noli vallannut hänet: eiköhän hän sentään juoksisi Minkan jälkeen?\nPakoon ei Minka pääsisi. Jos hän tahtoi, voi hän saada hänet käsiinsä.\nHänen pitkän tukkansa hän kietaisisi vasemman kätensä ympäri, pitäisi\nhäntä siitä kiinni iskisi oikealla kädellään hänen valheelliseen\nnaamaansa -- joka valheesta hän saisi läimäyksen hän iskisi nyrkkinsä\nhänen nenäänsä, vasten suuta, silmiin! Jo virtasi veri -- yhdentekevää\n-- hänen kasvonsa olivat puurona hän ei ollut enää kaunis Minka.\n\"Petätkö minua vieläkin, ketkale?!\" -- läiskis -- läiskis! Hän heitti\nhänet maahan, tallasi hänet jalkoihinsa, hänellä oli saappaissaan\nsuuret naulat. Nyt ei Minka enää hengittänyt, ja hän --?! Aamun ensi\nsäde tunki sisään akkunasta -- hän seisoi peilin edessä nyrkki koholla.\nNyt näki hän kuvansa. Peili oli vain pieni, sen lasi himmeä, mutta hän\noli nähnyt tarpeeksi.\n\nHän seisoi yksin huoneessa, jossa kaikki oli pantu sikin sokin.\nVaivoin kääntäen päätänsä, loi hän katseen taaksensa. Tuossa vuode\nepäjärjestyksessä, tuoli kumossa, vaatteita pitkin huonetta -- ja\ntässä, tässä, aivan yksin, hän, Stanislaus Dombrowski, lomailija.\n\nVai eikö tuo mies ollutkaan hän? Mielipuolen tavoin pudisti hän\npäätänsä: eihän tuo tuolla toki voinut olla Dombrowski! Täältä oli\nlähtenyt mies, jolla oli ruskea tukka, ruskeat viikset. Mutta tuo\ntuolla peilissä oli harmaa, aivan harmaa, -- kuka oli hän?\n\nHän vei kasvonsa lähemmäksi lasia, näki itsensä ja peräytyi\nkauhuissaan: mikä vanha mies! Ohimot hopeanharmaat kasvot täynnä\nryppyjä. Kuinka ryppyjä olikin sadottain ja taas sadottain! Ja kuinka\nlaiha kaula! Kurkunpää riipuksissa, kuin vanhan kukon heltta. Väljänä\nriippui harmaa takki hänen yllään. Ja tuollainen miehinen olento,\ntuollainen vanha ukko -- harmaa, tomuinen, ryppyinen ukko -- mitä\ntekikään hän täällä? Sopiko hän toveriksi kauniille Minkalle, nuorelle\nvaimolle?\n\nHerra Dombrowski räpytteli tulehtuneita silmiänsä, hänen kasvonsa\nvääntyivät, kuin olisi itku ollut tulossa. Tuskallinen äännähdys,\nnyyhkytyksen ja naurun sekainen, tunki esiin hänen kuivasta\nkurkustansa. Mitä nyt seuraisikaan? Äkkiä hän tunsi sääliä Minkaa\nkohtaan. 'Lähde tiehesi, lähde tiehesi!' sanoi sisäinen ääni. Niin,\nparasta oli, että hän läksi tiehensä, palasi sinne, mistä oli\ntullutkin. Parasta, että palasi juoksuhautaan takaisin. 'Ei ollut\nhauskaa kotona', sanoisi hän. Ehkä häntä uskottaisiin, ehkä ei. Olihan\nmoni muukin palannut ennen loman loppua!\n\nTuollainen vanha ukko, vanha ukko! Hän jäi vielä kerran tuijottamaan\nkuvaansa ja nyökkäsi syvämielisesti. Sitten hän poistui ulos akkunasta.\nHiljaa liukui hän muuria alas.\n\nYö oli lopussa. Aamurusko vuodatti kedoille punertavaa hohdetta,\nliverrellen kohosi leivo pellonpientareelta ylös auringon hehkuvia\nkasvoja kohden.\n\n\n\n\nXIV.\n\n\nKun rouva von Voigt kävi kävelemässä, näki hän kuinka nyt kaikkialla\nlaajojen, ruohon ja pensaiden peittämien kenttien tilalle, jotka\nympäröivät esikaupunkia, alkoi ilmestyä peltoja. Taloja oli niihin\naiottu rakentaa, hauskoja, puutarhojen ympäröimiä huviloita, mutta\nsota oli sen estänyt. Kaikki rakentamispuuhat olivat pysähdyksissä.\nNe, joiden olisi pitänyt rakentaa, oleskelivat juoksuhaudoissa tai\nsuuntasivat tykkejä vihollista kohtaan, kuljettivat ampumavaroja tai\naseita, rakensivat betoni- tai piikkilankavarustuksia. Täällä olivat\ntyöt jääneet naisten huostaan. Tuskin oli ainoatakaan, joka ei olisi\nvuokrannut itselleen maatilkkua. Eihän siihen mahtunut paljoa, mutta\nvoihan siinä sentään kasvattaa hiukan perunoita ja kaalia, muutaman\nnauriin, välttämättömintä, mitä tarvitsi, pysyäksensä hengissä. Kortit\nyksin eivät riittäneet, oli viisaampaa että itse viljeli jotain\nlisäksi. Kun vain oli perunoita. Korvasivathan ne ilman rasvaakin lihan\nja leivän.\n\nMitä olikaan odotettavissa?! Rouva von Voigt tunsi jonkinmoista\npelkoa tulevaisuutta ajatellessaan. Se, mitä hänen miehensä kirjoitti\nsotilaallisesta etevämmyydestä, voitoista maalla ja merellä,\ntuhoista, joita ilmalaivat tuottivat Englannille, laivastossa ja\nrintamalla vallitsevasta erinomaisesta hengestä, lentäjien rohkeista\ntiedusteluretkistä, se kaikki kuului varsin kauniilta, ja hän hengähti\nhelpotuksesta siitä lukiessaan. Mutta millaista oli täällä kotosalla?\nKävisikö täälläkin kaikki yhtä hyvin?\n\nKuinka ponnistivatkaan nuo suruja kokeneet, väsyneet naiset! Rikkaruoho\noli saanut vuosimääriä kasvaa rauhassa, maa oli kesantoa. Aura olisi\nkyllä helposti uurtanut siihen tien, mutta naiset kääntelivät maata\nlapioilla. He kylvivät niukan kylvöksensä ja menivät joka joutohetki\npeltojansa katsomaan. Aina oli sama levottomuus: menestyisikö vilja?\nKun eivät vain varikset nokkisi kaikkea pois!\n\n\"Katsopas, Lili\", sanoi rouva von Voigt tyttärelleen, \"tuollahan\nnaapurimmekin, vanha salaneuvos, ihan tosissaan kuokkii peltoansa!\"\n\nÄiti kävi nykyisin väliin noutamassa tyttärensä kävelylle. Lilistä\nse aluksi tuntui vaikealta, -- pitikö hänen käyskennellä entisiä\nteitä ilman silloista seuralaistansa! -- mutta äiti oli pyytänyt niin\nsydämellisesti: \"Se virkistäisi sinuakin, sekä sinua että minua, luonto\nvaikuttaa rauhoittavasti!\" -- ettei hän voinut kieltäytyä. Nyt kulkivat\nhe maakaistaleen ohitse, jota ympäröi muutama paalu ja ohut rautalanka.\nVanha herra, joka siellä työskenteli, ei ollenkaan huomannut, että he\npysähtyivät. Vasta kun he tervehtivät ääneen, kiintyi hänen huomionsa\nheihin.\n\nSalaneuvos oli paitahihasillaan, takin oli hän riisunut yltään ja\nripustanut tangolle, hänen harmaa tukkansa liehui hilpeästi tuulessa.\nHämillään yritti hän vetäistä takin yllensä, mutta kenraalitar esti\nhäntä siitä: hän ei saisi millään muotoa antaa häiritä itseänsä! \"On\nkiitettävää, herra salaneuvos, että työskentelette täällä. Mitä te\nsinne istutatte?\"\n\n\"Kaalia, kaalia, -- ja sitten lanttuja, pinaattia, herneitä, papuja, --\nminkä mitäkin. Mitäpä tässä muutoin pian saa suuhunpantavaksi? Perunat\novat jo maassa, -- Jumalan kiitos, että saimme niin aikaisen kevään!\nOnhan minulla sitten jotain eteenpantavaa, kun poikaseni tulevat\nlomalle. Vaimoni sanoo: 'Torihintoja ei kukaan enää jaksa maksaa!'\nMeikäläisen, jonka on tultava toimeen eläkkeellään, täytyy keksiä\nmuita keinoja. Muutoin voinkin erinomaisen hyvin työstä ulkosalla.\"\nTuon valkopartaisen vanhan herran kasvonvärit muistuttivatkin nuorta\ntyttöä. Hän naurahteli: \"Olisipa vain joku minulle ennustellut niihin\naikoihin, kun istuin kirjoitustuolillani ministeriössä, että kerran\nvielä levittelisin lantaa pellolle! Mutta ei se mitään, -- nykyisin käy\nkaikki päinsä! Olen hankkinut itselleni myöskin pari puutarhahoidon\nopasta, ja niiden kirjojen mukaan minä nyt käsittelen hietaisia\nturpeitani. Katsokaapa vain, kenraalitar!\" Hän viittasi ylpeänä\nherneisiin, jotka jo olivat nousseet esiin; kepitkin oli jo pystytetty.\n\"Entäpä kun pavutkin vielä nousevat! On todellakin hauskaa seurata\ntätä kasvien itämistä ja kehkeytymistä. En olisi ennen uskonut, että\nse voisi kiinnittää mieltä siinä määrin. Se kääntää ajatukset pois\nikävistä asioista.\"\n\nHän kumartui poimiaksensa pari vaatimatonta kukkasta, jotka kasvoivat\npaalujen luona. Kohteliaasti ojensi hän ne Lilille. \"Jospa minunkin\nminiäni kantaisi kohtalonsa niin uljaasti kuin te!\" lausui hän. Hän\nkumartui suutelemaan Lilin kättä.\n\nLili punehtui kiihkeästi: jospa tuo vanha mies olisi tiennyt kaikki!\nSilloin ei hän enää ihailisi häntä. Vain siksi, että uusi toivo oli\nherännyt hänen sydämessään, kantoi hän nyt kohtalonsa tyynemmin. \"Onko\nminiänne kovin masentunut?\" kysyi hän hiljaa.\n\n\"Hän on vielä aivan epätoivoissaan, kuten ensi päivänä, vanhimman\npoikamme upottua 'Prinssi Adalbertin' mukana. Hän tuli heti Kielistä\nluoksemme, tuoden meille tuon surusanoman. Emme aavistaneet\nmitään, luulimme poikamme juuri olevan komennettuna suorittamaan\nerästä tehtävää maalla. Mitä kaikkea olemmekaan sanoneet häntä\nlohduttaaksemme! Onhan hänellä pieni poikansa. Hän on puolen vuoden\nvanha -- muhkea lapsi!\" Vanha herra huokasi syvään, hänen raikasten\nkasvojensa väri kävi kelmeämmäksi. \"Pelkään, että hän vielä riistää\nvaimoltanikin kaiken tarmon; hänhän kesti sen niin ihmeellisen\nuljaasti. Vanhin poikamme oli hänen ylpeytensä; hän oli vielä niin\nnuori hänen syntyessään, leikki lapsena lapsensa kanssa. Hän ei ollut\nainoastaan hänen poikansa, vaan myös hänen parhain ystävänsä. Kaikesta\nhän neuvotteli äitinsä kanssa, -- ja äiti hänen kanssaan, -- enemmän\nkuin minun kanssani.\" Herttaisen vaatimaton hymyily kaunisti noita\nvanhoja virkamiehenkasvoja. \"Hänhän olikin niin harvinaisen lahjakas.\"\n\n\"Onko nuorempien poikienne laita vielä hyvin?\" kysyi kenraalitar.\n\n\"On kyllä, Jumalan kiitos! Keskimäinen, joka on tykkiväessä, on\nrintamalla Kaakkois-Venäjällä, ja siellä alkaa nyt hyökkäys. Mutta\neiväthän venäläiset ole niin vaarallisia. Nuorimpamme, joka on\njalkaväessä, on saanut olla kaikessa rauhassa Sommen rintamalla. Häneen\nnähden saanemme olla levollisia.\"\n\n\"Jumala suokoon!\" Kenraalitar puristi hänen kättänsä.\n\n\"Mikä tuo vanhin poika oli?\" kysyi Lili, heidän kulkiessaan eteenpäin.\n\"Oliko hän sitten niin harvinaisen lahjakas?\"\n\nRouva von Voigt hymyili hiukan. \"Ei minun mielestäni. Hän oli\nlaivastoinsinööri; suoritti tutkintonsa hyvin nuorena ja hyvällä\nmenestyksellä, se oli vanhemmista tietysti varsin suuri asia. Heidän\ntäytyi elää perin säästäväisesti, jotta heidän kolme poikaansa voisi\nopiskella. Luulen, että tuo kunnon rouva usein kärsi nälkääkin.\nPalvelustytöt eivät koskaan pysyneet hänen luonansa. Mihinkään\nhuvitteluun eivät heidän varansa ainakaan koskaan riittäneet, --\nei teatteriin, ei konsertteihin, ei matkoihin. Kaikki he käyttivät\npoikiensa hyväksi. Kunpa vain saisivat pitää edes nuo molemmat\nnuoremmat!\"\n\nLilin kasvot kävivät vakaviksi. Hän tuli ajatelleeksi Bertholdin\nperhettä: olihan sieltäkin kaksi poikaa sodassa! Eilen oli hän puhellut\nnuoren rouvan kanssa, tämä ei ollut pitkään aikaan saanut mitään\ntietoja mieheltänsä, joka oli Verdunin edustalla, ja joka ennen aina\noli kirjoittanut niin säännöllisesti. \"Kirjeet takavarikoidaan\", sanoi\nAnna Maria, \"Rudolf jo valmisti minua siihen.\" Mutta noilla kauneilla,\nraikkailla kasvoilla kuvastui kumminkin jonkinmoinen jännitys. Ja\nentä toinen veli? Voi hyvä Jumala! Lili sulki silmänsä ajatellessaan\nHeinziä: hän teki lentoretkiä Bapaumen luona!\n\nMitä voi hän siihen, että hänen ajatuksensa alati liitelivät Heinzin\nmukana?! Kuin uneksivana kulki hän äitinsä rinnalla, ja hänestä tuntui\nusein kuin olisi hän jälleen nuori tyttö, joka oli kävelyretkellä\näitinsä kanssa ja kulki siinä niin kilttinä, niin hyvinkasvatettuna!\nJa kuinka toisenmoiselta näytäkään hänen mielessänsä! Intohimoinen\nrakkaus, hillitön kaipaus täytti sen kokonaan. Jos joku sen tietäisi!\n\nHän säpsähti. Rattaat seisoivat poikittain ketotiellä, aasin äännähdys\nherätti hänet ajatuksista. Se oli pieni pörröinen eläin, jonka\nkarvan värissä näkyi kaikki harmaan ja ruskean vivahdukset, ja jonka\nturkki oli niin kulunut, kuin olisi susi ollut sen kimpussa ja sitä\nhöyhennellyt. Mutta tuolla eläimellä oli kasvot kuin osaisi se puhua,\nomituisen vakavat, uskolliset silmät. Lili siveli ohikulkiessaan sen\nkulunutta nahkaa.\n\nSilloin sanoi maamies, joka levitti kärryistä lantaa pellolle: \"Tuo\npoika on jo monenmoista kokenut, hyvät rouvat. Voitteko uskoakaan, se\non kuljettanut ampumavaroja ylös vuorelle. Mikä täällä on hiekkaa, se\non siellä pelkkää vuorta. Se tulee Tyrolista.\" Hänen äänensä kajahti\nylpeältä, ja hän loi aasiin ystävällisen syrjäkatseen.\n\nLili vavahti. Hän olisi tahtonut ehdottomasti jatkaa matkaansa: ken\npuhui täällä Tyrolista?! Hän ei tahtonut muistella tuota seutua.\nSiellähän oli hauta -- nyt tuli se jälleen hänen mieleensä, hän tunsi\ntuskaa. Mutta kumminkin hän kysyi: \"Kuinka tuo eläin sitten on joutunut\ntänne saakka?\"\n\nMies nyyhkäisi, hänen kätensä kulki pyyhkiellen nenän alitse: \"No,\nnähkääs, minähän olen vain pieneläjä, eihän meikäläisellä ole liikoja\nrahoja, niin että voisi heti jälleen ostaa uuden hevosen. Idani minulta\nvietiin, -- eihän se juuri enää paljoon pystynyt, mutta minulle se oli\nsuuriarvoinen. Silloin kirjoitti poikani minulle: 'Tiedätkö isä', --\npoikani oli nimittäin itävaltalaisten mukana vuoristossa, Tyrolissa,\n-- 'täällä on paljon aaseja. Jos voin ostaa sinulle sellaisen, niin\nlähetän sen sinulle jonkun kuormaston mukana!' Niin, hyvä poika hän\noli -- aliupseeri -- poikani Fritz, niin, niin! Nyt ei hän enää ole\nelossa.\" Hän pyyhki jälleen nenäänsä ja nyyhkäisi. Hänen pienet,\npellontomusta punehtuneet silmänsä tuijottivat suoraan eteen, hän ei\nkatsonut rouviin.\n\nHe katsoivat myöskin suoraan eteensä, he eivät uskaltaneet katsoa\nmieheen, -- mitä olisivatkaan he voineet sanoa hänelle? Siinä jälleen\nisä, joka vanhana ja väsyneenä jäi elämään, reippaan pojan siirtyessä\ntuonen majoille!\n\nAjatuksiin vaipuneena silitteli Lili yhä vielä pienen aasin pörröistä\nturkkia. Se näkyi tottuneen hyväilyyn, näytti olevan siitä mielissään\nja katsoi häneen järkevin silmin.\n\n\"Aasi-pahanen\", sanoi mies, jolle näytti tuottavan tyydytystä puhua\nsiitä, joka nyt oli hänen sydämelleen rakkain, \"ei, se ei ole\npaikallaan, vai mitä sanot, Fritz?\" Hän läpsäytti eläintä selkään.\n\"Ensin kuljettanut ampumavaroja ylös vuorille, -- mitä kaikkea se\nonkaan kestänyt, tuo rohkea eläin! -- ja nyt pannaan vetämään lantaa!\nAivan kuten ihmistenkin käy, -- ennen oli moni ylhäinen ja nyt --\nvoi sentään! Mutta hyvät päivät sillä silti on. Poikani muistoksi\nolen ristinyt sen Fritziksi. Se saa meillä tulla sisään. Silloin\nse tarkastaa pöytää, onko siinä vielä kahvia, se pitää siitä. No,\nlähdetään nyt, Fritz!\" Hän maiskautti kieltänsä, aasi läksi liikkeelle.\nVieden käden pikaisesti lakilleen, poistui mies ajopeleilleen.\n\nKaikki ne vain harjoittivat maanviljelystä! Tosin varsin viheliäistä,\nmitä pienintä pienviljelystä. Rouva von Voigtin, joka oli kotoisin\nsuurelta perintötilalta, täytyi hymähtää säälivästi. Mutta oli samalla\nliikuttavaa nähdä, kuinka kaikki tekivät parastansa. Kaupunkilaispuku\nei oikein soveltunut tuohon työskentelyyn; toiset levittelivät lantaa\npoimuhame ja valkoinen pusero yllään, toiset kääntelivät maata\nkorkeakantaiset ruskeat puolikengät jalassa. Sitäpaitsi olivat työt\nmelkoisesti myöhästyneitä.\n\nOli jo ehditty tottua noihin Berliniä reunustaviin lehtimajoihin,\njotka mikä uhkeampana, mikä vaatimattomampana kesällä kasvattivat\npunaisia turkinpapuja ja vihreätä salaattia, syksyllä puiden\nkorkuisia auringonruusuja ja suuria kurpitsoja. Mutta täällä\nesikaupungissa oli katsojasta kuin olisi puutteen sormi viittoillen\nohjannut ihmiset tuolle karulle maalle, jossa kanerva vielä rehotti\nja lahonneitten mäntyjen juuret risteilivät hiedikkoa. Täällä oli\nryhdyttävä täydelliseen uutisviljelykseen, kuin aarniometsässä tai\npreerioilla. Hitaasti kohosi kytösavu ilmaan, kuljettaen mukanaan\npahaa lemua: haiskahti rikkaruoholta. Toiset polttivat pois pensaikon.\nJa kaikkialla näkyi nelikulmaisia tai pitkulaisia peltotilkkuja,\naidattuina rautalangalla tai mäntyseipäillä, joita koottiin metsästä\nja pystytettiin muitta mutkitta, lahonneine kuorineen ja kuivuneine\noksineen, suojaa maan tuota kallisarvoista omaisuutta.\n\nToisenmoista oli Hermine von Voigt tottunut näkemään: missä olivatkaan\nhänen nuoruudenaikansa upeat viljapellot, jotka muhkeilivat toinen\ntoisensa vieressä, missä huolellisesti hoidetut kylvömaat? Kaukana,\nhyvin kaukana kulki todellinen talonpoika auransa jäljessä, kuvastuen\npellonhymppylältä hevosineen kookkaana valoisaa taivaanrantaa vastaan.\nMutta täällä kokeiltiin vain, mikä viljeli mitäkin, mikä yksistään\nperunoita, mikä vain vihanneksia. Jokunen taasen hiukan kutakin lajia.\nKukin menetteli oman viisaan päänsä mukaan. Tässä touhussa ilmeni\njonkinmoista järjestelmän puutetta, kuin avuttomalta vaikutti kaikki\ntuo kokeileminen. Ja kaikkialla sama kiire, -- vai tuntuiko hänestä\nvain siltä? Pelko valtasi hänen mielensä. Entä jos nuo yritykset\neivät onnistuisikaan? Siemenvilja oli kallista ja sitä oli ollut\nniukanlaisesti. Kuinka kävisi, ellei perunoista tulisikaan mitään?\nMaanlaatu oli huonoa; peruna, niin vaatimaton kuin se onkin, tarvitsee\nsentään oikeata hoitoa, ja ennen kaikkea päivänpaistetta aikanaan\nja sadetta myöskin aikanaan. Kunpa taivas vain antaisi kumpaakin\nkohtuullisesti, ei liiaksi eikä liian vähän! -- -- --\n\nHinnat; kävivät yhä mahdottomammiksi. Kun naiset nyt menivät torille,\nkuvastui heidän kasvoillaan pettymys. Mitä he sieltä ostaisi vatkaan?\nParsaako? Mitäpä siitä hyötyi! Sitä olisi tosin saanut, -- mutta\nei siitä liioin tullut kylläiseksi. Huhtasieniäkö? Noilla mustilla\nmullukoilla voi kaiken lopuksi vielä myrkyttää itsensä. Lihaa he\nolisivat halunneet saada, kalaa, munia! Voista ei nyt tosin enää voinut\nolla puhettakaan, vaan saisipa edes margariinia! Ja sitten nuoria\nporkkanoita, joita ennen tähän aikaan tuli Ranskasta. Jo pitäisi\nsaada salaattiakin, -- viime vuonna sitä oli vielä saanut huokealla,\nja samaten retiisejä ja pinaattia sekä rabarberia, josta lapset niin\npitivät.\n\nKaupitsijat vaativat huikeita hintoja. \"Mitä salaatti maksaa?\" Hinta\noli korkea. \"Entä naula pinaattia?\" Yhä korkeampi hinta!\n\nAlakuloisena läksi moni vaimo tiehensä, haluamatta enää tiedustellakaan\nkolmannesta kojusta. Mutta jokunen oli rohkeampi: \"Te tahdotte kaiketi\nmyöskin rikastua kuten sotatarpeiden toimittajat, -- ja yhtä nopeasti\nmyöskin, eikö niin? Puolen markkaa tuollaisesta salaatinpäästä?\nTaidatte olla päästänne sekaisin?\" Mutta silloinkos kaupusteleva\ntalonpoikaisvaimo antoi samalla mitalla takaisin: Sodassa hänenkin\nmiehensä oli, yksin hänen oli kestäminen kaikki vaivat ja kulut, mitä\ntiesivät kaupunkilaiset maalaisten rasituksista! Päivänkoitteessa ulos\ntyöhön, paistoipa aurinko tai lotisi sade, kuokkimaan, istuttelemaan,\nselkäänsä vaivaamaan. \"Ja sitten tulee rajuilma, ja kaikki mennyttä!\nMieluummin pistän kaikki tyyni omaan suuhuni, kuin annan huokeammasta,\ntai jääkööt ennen vaikka mätänemään. Nyt on sota!\"\n\nSilloin heittivät ostajat hänen koppansa kumoon. -- -- --\n\nMinka Dombrowskilla olisi voinut olla paremmat päivät kuin monella\nmuulla naisella. Dombrowski oli jo ennen sotaa ahkerasti muokkaillut\nmaapalstaansa, se oli huolellisesti viljeltyä, ja edellisenä vuonna oli\nMinka saanut siitä runsaasti perunoita ja suunnattomia kaalinkupuja,\nmutta nyt ei hänellä ollut halua tuohon työhön. Kerran hän tosin läksi\npellolle työkaluineen, mutta tuskin hän oli alkanut työnsä, kun jo\nheitti kuokan pois ja riensi jälleen kotiin. Häntä kammotti yksinolo\nkedolla; joka pensaan taa loi hän pelokkaan katseen. Hän, joka ei\nkoskaan ollut tiennyt pelosta, oli nyt käynyt perin araksi.\n\nHän pyyteli Gertrudia hartaasti, että saisi nukkua alhaalla hänen\nhuoneessansa, lapset eivät hänestä tuntuneet antavan tarpeeksi\nturvaa. Kernaasti ei Gertrud siihen suostunut, eihän hän sitten enää\nsaisi viettää rauhassa edes noita paria yöhetkeä, mutta kävikö hänen\nkieltäminenkään? Entinen rakastaja ei ollut enää palannut, eikä\nMinka näyttänyt välittävän hankkia enää uuttakaan. Hän oli kertonut\nGertrudille, että parturi oli paennut paitasillaan, aivan paitasillaan.\nVanha puku, joka niin kauan oli riippunut vajan ovella, sekä\nrikkinäinen, sateessa pehmennyt hattu, jonka Erich oli pannut pumpun\npäähän, olivat siitä saakka olleet kadoksissa. \"Ne hän puki yllensä,\nhihhih, mahtoi olla näköinen, hihhih!\" Mutta tuntui siltä, kuin Minkaa\nolisi puistattanut pikemminkin pelko kuin nauru. Levoton makuutoveri\nhän oli.\n\nHän oli tuonut vuoteensa alas ja asettanut sen aivan Gertrudin vuoteen\nviereen. Usein tavotteli hän hänen kättänsä ja kysyi: \"Neiti, oletteko\nte todellakin siellä?\"\n\nEräänä yönä kavahti Minka istualleen. Kuu paistoi kirkkaasti\nhuoneeseen. Gertrud, joka oli hyvin väsynyt, nukkui sikeästi. Silloin\npudisti Minka hänet hereille. \"Neiti, ettekö kuule mitään? Ulkona on\njoku. Joku kulkee hapuillen talonseinämää pitkin!\"\n\nMinka istui vuoteessaan, kuu valaisi hänen tuskan vääntämiä\npiirteitään, hän oli kuolonkalpea. Pelko valtasi Gertrudinkin: tulisiko\nDombrowski takaisin? Hän kuunteli, mutta ei kuullut mitään askeleita.\n\"Ei siellä ole ketään\", sanoi hän rauhoittavasti.\n\n\"On, on siellä!\" Minka ei uskonut, vaikka Gertrud meni akkunan luo\nkuuntelemaan. Hän painautui kumminkin kokonaan peitteen alle, vetäen\nsen päänsä ylitse.\n\n\"Yötuuli siellä vain puhaltelee!\" Ulkoa kuului suhahtelua, viuhuntaa\ntalon ympäriltä. \"Siltä täällä aina kuuluu tuulen käydessä\", sanoi\nGertrud.\n\n\"Ei, neiti, ei, ei!\" Minka melkein itki. \"Jos te tietäisitte, mitä\nminä tiedän -- hän palaa varmasti takaisin. Olen nähnyt niin kauheata\nunta.\" Hän päästi äkkiä kimeän huudon ja tarrautui kiinni Gertrudiin.\n\"Kuuletteko, tuolla hän jo huutaa!\"\n\nKuului pöllön pitkähköjä valitushuutoja, sen täytyi istua aivan lähellä\ntaloa, kenties akkunan viereisessä muurinsyvennyksessä. Huuto kuului\nniin läheltä, kuin olisi se ollut aiottu huoneessa olijoille.\n\nNyt Gertrudiakin alkoi kammottaa. Olipa tämä koleata kerrassaan, --\ntoisaalla pöllön kaameat valitushuudot, toisaalla vapiseva vaimo! Mutta\nhän rohkaisi mielensä. \"Päästäkää minut!\" Hän koetti irroittautua\nMinkan otteesta. \"Koetan paukuttaa käsiäni akkunan edessä, että se\nlentää pois!\"\n\nMutta Minka ei päästänyt häntä. \"Ei, ei, hän tulee sisään! Voi, kuinka\nminua pelottaa. Hän tulee minua noutamaan!\" Vikisten hän painoi päänsä\npielukseen.\n\nTuollaiset yöt eivät olleet omiansa ihmistä virkistämään ja suomaan\ntyökykyä. Gertrud oli mielissään, kun Minka alkoi tuumiskella muuttoa\nesikaupungin keskiosaan. Hän tunsi kuinka Minkan pelko ja rauhattomuus\ntarttui häneenkin. Kaiketi hänkin löytäisi sieltä itselleen huoneen.\nNiin halpaa asuntoa kuin tämä ei hänen tosin enää koskaan onnistuisi\nsaada. Se kyllä huolestutti häntä, mutta ei tätäkään elantoa enää\nkäynyt kestäminen. Minka oli jo aikoja vuokrannut pois maapalstansa, --\noli ollut varsin helppoa saada sille vuokraaja. Mieluimmin olisi Minka\nsamana päivänä lähtenyt pois talostakin, ja vaivoin vain sai Gertrud\nhänet estetyksi ajattelemattomasti myymästä taloakin mistä hinnasta\nhyvänsä. Minka halusi vain pois, -- olo siellä oli hänestä tuiki\ntukalaa.\n\nKaikki hänestä tuntui vastenmieliseltä. Kaikki siistimis- ja\npesupaikkansa oli hän jättänyt, niin kenraalittaren ja rouva Rossin\nkuin salaneuvoksettarenkin luona, vaikka hän aikaisemmin oli ollut\nylpeä noista paikoistansa. Mitä hyödytti työnteko? Se tuntui hänestä\nvastenmieliseltä. Hän, joka ennen oli ollut niin ripeä ja hilpeä,\noli käynyt hitaaksi ja äänettömäksi. Muut eivät sitä niin huomanneet\nkuin Gertrud, -- ja syyn tiesi Gertrud myöskin: paljon oli Minkalla\nkaduttavaa! Herra Dombrowski ei ollut vielä kirjoittanut, --\nkirjoittaisikohan hän enää koskaan?\n\nLapset kyselivät isäänsä. Erich tuli ynseän uhmailevana kotiin\nkoulusta. Hänen vierustoverinsa isä oli tullut kotiin, ja pojalla\noli ollut hänestä niin paljon kerrottavaa. Hänen isänsä oli iskenyt\nkuoliaaksi tuhat ranskalaista ja tuhat englantilaista. Ja hyvä isä\n_hän_ myöskin oli; hän oli nostanut Emilinsä korkealle ilmaan ja\nsuudellut häntä, ja tuomisiakin oli hän tuonut hänelle. Miksi ei sitten\nheidän isänsä tullut kotiin?! Minnakin tiesi kertoa toisista lapsista,\njoiden isä oli kotona.\n\nDombrowskin pienokaiset olivat peräti kärsimättömiä. Joka päivä he\npyöriskelivät asemalla, näkivät junien tulevan ja menevän, ihmisten\nmenevän juniin ja tulevan niistä ulos, ja aina he ihmettelivät yhtä ja\nsamaa: ettei heidän isäänsä näkynyt tuossa ihmisjoukossa!\n\nÄiti ei enää jaksanut kuulla heidän tiedustelujansa. \"Jättäkää nyt\njo tuo ainainen kyseleminen\", sanoi hän äreästi. Silloin poika löi\nhäntä: \"Niin, sinä et välitä isästä, etkä tahdo, että hän tulisi.\nMinä en myöskään välitä sinusta.\" Äiti itki. Jopa tuo poika olikin\npahankurinen! \"Koettakaapa kirjoittaa herra Dombrowskille\", kehotteli\nGertrud häntä. \"Kaikki voi vielä tulla entiselleen. Kirjoittakaa\nhänelle, kuinka kadutte sitä mikä on tapahtunut.\" Mutta se ei Minkalta\nsyntynyt, -- turhaahan se kumminkin olisi!\n\nNiin muuttivat he sitten heinäkuun ensi päivänä pois tuosta talosta.\nRouva Dombrowski oli antanut sen vuokralle halvasta hinnasta, eihän hän\nvoinut vaatia paljon tuosta vanhasta hökkelistä. Sama mies, joka oli\nvuokrannut maan, otti nyt talonkin. Hän oli työssä tehtaassa, joka oli\nkauempana kanavan varrella; ennen siellä oli kudottu silkkikankaita,\nnyt siellä valmistettiin ampumatarpeita.\n\nMinka Dombrowski oli toivonut hetkeä, jolloin saisi lähteä täältä\npois, mutta kumminkaan ei ero käynyt hänelle helpoksi. Lapset\niloitsivat muutosta, heistä oli hauskempi asua keskikaupungilla,\nsiellä oli enemmän vaihtelua. He juoksivat tyytyväisinä huudellen\nrattaiden perästä, joilla ne vähäiset huonekalut ja romu hoippuilivat,\nmitä taloon oli ajan pitkään kokoontunut. Mutta Minka katsahti\nalinomaa taaksensa; olihan hänellä ollut onnellisiakin aikoja täällä\nesikaupungin laidassa. Kun hän oikein punnitsi asioita, oli Stanislaus\naina ollut hänelle hyvä, -- niin, _varsin_ onnellisia aikoja oli hän\nsiellä elellyt! Ja hän käännähti yhä uudelleen katsomaan taaksensa,\nniin kauan kun vielä voi nähdä pienen rakennusryhmän, joka kohosi kuin\niso myyränmätäs vehreitten kenttien keskeltä.\n\nGertrud, joka oli jo niin kauan hautonut mielessään aietta muuttaa\ntuosta kaukaisesta asunnosta, tunsi sentään myöskin mielipahaa\nehdittyään nyt todellisuudessa niin pitkälle. Hänen oli onnistunut\nsaada halpa asunto, esikaupungin vastakkaisessa laidassa, mutta taaskin\nhiukan kaukana, sillä keskempänä olevat asunnot olivat liian kalliita.\nVanha rouva Richter, jolta hän oli vuokrannut, vuokrasi halvasta, siksi\nettei hän tahtonut jäädä asumaan yksin. Nyt oli hänen viimeinenkin\npoikansa kutsuttu sotapalvelukseen, tuo poika, jonka hän varmasti\noli luullut saavansa pitää, sillä hän oli pienestä pitäen ollut\nheikonlainen, ja sitäpaitsi hän oli hieman kyttyräselkäinen. Mutta\nhänet oli otettu kuormastoon. Mies oli kyllä kotosalla, mutta hänestä\nei liioin ollut iloa, sillä hän oli halvaantunut hyvänläntä höperö.\nRichterin muori lupasi pitää silmällä pienokaista Gertrudin ollessa\ntyössä, ja niin oli sopimus tehty.\n\nNiin ei siis Gertrudin enää tarvinnut öisin kuulla Minka Dombrowskin\nlevotonta vääntelehtimistä, ei huutoja, joita hän päästeli nukkuessaan,\neikä hänen hapuileva kätensä enää herättänyt häntä unesta. Sen sijaan\nleperteli nyt alati viereisessä huoneessa tuo tylsämielinen mies,\ntiedustellen aina hetkisen kuluttua vaimoltaan, paljonko kello oli ja\neikö sota jo alkanut loppua.\n\nUkko Richter välitti enää vain yhdestä ainoasta seikasta elämässä:\nruuasta. Ja sitä oli nykyisin niukalti; hän ei voinut enää saada\nniin-ja-niin moneen kertaan leivän ympäritse. Niinpä hän porasi kuin\npieni lapsi: \"Palanen vielä, äiti, palanen vielä, on niin nälkä, niin\nnälkä.\" Sitä oli kauhea kuulla.\n\nGertrudin ero Minkasta oli muodostunut sydämellisemmäksi kuin hän olisi\nluullut mahdolliseksi. Kuinka usein olikaan hän ollut vihoissaan tuolle\nkevytmieliselle vaimolle! Kun tämä nyt seisoi hänen edessään kauniit\ntummat silmät kosteina, pyöreät kasvot hyväntahtoisen hymyilevinä,\noli Gertrudista kuin hän olisi laiminlyönyt jotakin. Eikö hänen olisi\nonnistunut houkutella Minkaa jäämään omalle turpeelleen asumaan, ja\neikö hänen olisi pitänyt itsensä pysyä hänen luonansa, kärsivällisenä\nja anteeksiantavana? Eihän tuo vaimo-parka ollut yksin syypää kaikkeen:\ntoinen syyllinen oli sota. Ja Gertrudin mielen valtasi kiihkeä viha\nsotaa kohtaan, joka tuhosi kaiken, joka tallasi jalkoihinsa ihmiset\ntoiveineen kuin arvottomat tomuhiukkaset. Yötä ja päivää kulkivat junat\nohitse pitkin rataa, jonka Gertrud voi nähdä asuntonsa akkunasta, ja ne\nkuljettivat yhä uutta saalista tuolle hirviölle: sodalle.\n\nRichterin talo sijaitsi muita alempana maantien varrella, missä tämä\nkulki radan alitse; se oli viimeinen taloista, jotka täällä jo olivat\nloitompana toisistansa. Täälläkin oli peltoja, mutta ei aikaisemmin\nviljeltyjä kuten esikaupungin toisessa laidassa, vaan näitä alettiin\nvasta saattaa kuntoon. Keskellä rikkaruohon peittämää kenttää oli\nuusi hautausmaa. Kahdenlaista kuultavaa oli täällä aina tarjona:\nveturien puhkumista ja rätinää ja surusoittoa, joka seurasi hitaasti\nläheneviä ruumisjunia. Gertrud tottui helpommin surusoittoon kuin\nnoihin toisiin ääniin. Aikaisemmin hän oli asunut vanhan hautausmaan\nläheisyydessä. Nyt tuntui hänestä usein kuin hän olisi välillä ollut\njollakin kaukaisella paikkakunnalla ja tullut jälleen kotiseudulleen.\nYksi seikka vain häiritsi häntä hänen uudessa asunnossaan: Krügerin\ntalo ei ollut enää niin kaukana kuin ennen. Lyhin tie asemalle kulki\nsen ohitse, mutta Gertrud kiersi mieluummin pitempää tietä. Hän ei\nvoinut nähdä tuota naista -- nyt vähemmin kuin koskaan ennen. Oleskelu\nvanhassa tutussa ympäristössä herätti entisiä muistoja, -- rakkaita\nmuistoja hänestä, jonka kanssa hän täällä oli kuljeskellut illoin radan\nreunaa kävellen. Tuolla, missä maantie kulki radan alitse, oli hän ensi\nkerran sallinut Gustavin häntä suudella... Ja sitten kohdistuivat hänen\najatuksensa katkerin muistoin Gustavin äitiin, jonka sydän oli kova ja\nkaru kuin nummi, jota ei kukaan pystynyt pehmittämään. Ei koskaan hän\nvielä ollut vihannut tuota naista niin kuin nyt. Mutta Gustavia kohtaan\nhän ei enää tuntenut vihaa eikä katkeruutta. Jospa Gustav edes olisi\nlevännyt tuon hautausmaan mullassa!\n\nPaljon kuljetettiin siitä ohitse sotureita viimeiseen lepoon. Silloin\nseurasi Gertrud kiihkein katsein junien kulkua. Sunnuntaina oli hänen\nainoana virkistyksenänsä käynti hautausmaalla sotilaitten hautoja\nkoristamassa. Hautausmaan keskellä oli heille erotettu alue. Hän\npoimi pieniä keltaisia immortelleja ja ruskeahtavia kissankäpäliä,\nainoita täällä kasvavia kukkia. Näistä hän osasi sitoa varsin kauniita\nseppeleitä, sen taidon oli hän hankkinut itselleen niihin aikoihin,\njolloin hän asui seppelesitomon puutarhurin perheessä. Se oli ollut\nonnellista aikaa! Gustav oli kerran sanonut: \"Morsiusseppele pitää\nsinun itsesi sitoa, ei kukaan osaa sitoa niin hyvin kuin sinä.\" Kunpa\nvain ei hänen äitiänsä olisi ollut! Silloin ei hänen olisi tarvinnut\nheittää myrttiruukkuansa akkunasta alas pieniksi sirpaleiksi. Kun\nhän nyt ripusti tuntemattomain sotilasten koivunrungosta tehdyille\nristeille seppeleensä, jossa kukat olivat tiheässä toinen toisensa\nvieressä, niin että ne muodostivat kuin kultaisen kehän, -- oli hänestä\nkuin ripustaisi hän seppeleen Gustavin hautaristille. Silloin piti\nhän kädestä pikku poikaansa, joka jo osasi astua tepastella hänen\nrinnallansa, ja hän opetti häntä sanomaan: \"i-sä, i-sä.\"\n\nJospa edes tuo ainainen hätä jokapäiväisestä leivästä olisi ollut\nmieltä vaivaamatta! Ken vain voi, varusteli itselleen jotain talveksi.\nNe, jotka elivät säkistä suuhun, eivät voineet sitä tehdä, mutta\nolihan olemassa paljon varakkaitakin ihmisiä. Puotien näyteakkunat,\njotka aamulla näyttivät olevan täynnä kaikenmoisia tötteröitä, kalaa,\nlihaa, vihanneksia, säilykkeitä, hunajaa, suklaata, vanukaspulveria,\nkermapulloja, tiivistettyä maitoa, -- ne olivat illalla kuin puhtaiksi\npyyhityt. Toinen talonemäntä ilmoitti toiselle: \"Joko tiedätte, että\ntänään saa hyytelöankeriasta, -- voissa säilytettyjä makrilleja,\n-- tomaattisilliä, -- kalapullia!\" Ulkomaan tavaraa kaikki tyyni:\nHollanti, Ruotsi, Tanska niistä rikastuivat. Entä gulashista! Kun\nsitä oli saatavana, silloin sai jalat allensa jokainen, joka pystyi\nmaksamaan. Eivät ostajat olleet vielä milloinkaan olleet niin\nkohteliaita myyjille kuin nyt. Tavaroita suorastaan kerjättiin, niin\nkorkeat hinnat kuin niistä saatiinkin maksaa.\n\nMutta entäpä jos puute kävisi vielä suuremmaksi? Silloin ei jäisi enää\nmitään niille, jotka eivät voineet panna rahaa kaatamalla menemään.\nJa mikä kateus ja tyytymättömyys siitä syntyisikään! Jo oli nytkin\nyllinkyllin ahnaita silmiä ja kärkkäitä käsiä!\n\nHermine von Voigt tunsi tulevaisuutta ajatellessaan pelkoa, jommoista\nei ollut vielä koskaan kokenut. Hän oli aina karttanut asettua\nyhdistysten johtoon, olihan niin paljon muita, jotka tekivät sen\nmieluummin kuin hän. Mutta nyt heräsi hänen mielessänsä ajatus:\nminunkin on ryhdyttävä toimeen, en saa enää vitkastella! Jospa toki\nkunta järjestäisi esikaupungissakin oikeudenmukaisen elintarpeiden\nmyynnin, kuten Suur-Berlinin maistraatti oli tehnyt! Olihan vielä\nsivistyneitä naisia, jotka eivät työskennelleet sairaaloissa tai\nmuissa hyväntekeväisyyslaitoksissa ja joiden työtä ei tarvittu kotona\ntaloudessa, ja joille olisi vain hyödyksi kokea, miltä tuntuu seista\ntuntikausia myymäpöydän takana. Mielellään he ryhtyisivätkin työhön,\neihän kaikki innostus ollut vielä häipynyt, eikä kilpailu oman itsensä\nvarustamisessa ollut voinut tykkänään tukahduttaa auttamis- ja\npalvelemishalua.\n\nTuo ajatus heräsi kenraalittaren mielessä eräänä unettomana yönä.\nNiitä olikin hänellä nykyisin runsaasti: Muutaman päivän perästä oli\nodotettavissa Italian sodanjulistus Saksalle, ja sehän olikin vain\nmuodollinen seikka, johan ne olivat aikoja olleet sodassa keskenään,\n-- mutta kuinkahan kehittyisivät asiat Romaniassa? Idässä raivosivat\nkiihkeät taistelut Volhyniassa, lännessä jylisivät tykit Verdunin\nympärillä, ja jo alkoi uusi taistelu Sommen luona. Zeppelinit\nleijailivat pommeja heitellen Englannin yläpuolella, mutta siitä\nhuolimatta tuomittiin jalo Casement Lontoossa kuolemaan. Maailma oli\nmenehtymäisillään vereen, tuleen ja savuun. Tuo oli liikaa -- liikaa -,\nken voi enää nukkua?!\n\n\n\n\nXV.\n\n\nSe oli liikaa, liikaa! Kuten Hermine von Voigt kääntelihe myöskin\nHedwig Bertholdi yön toisensa jälkeen levottomana vuoteessansa.\nRauhattomina pyörivät hänen ajatuksensa hänen poikiensa ympärillä,\nkuten arat, siipiään räpyttelevät kyyhkyset, jotka haluaisivat ottaa\nrakkaansa siipiensä suojaan. Ensi sijassa hän ajatteli poikiansa\ntoisessa isänmaatansa, -- voiko sen lukea hänelle viaksi? Sankarittaren\nrohkeutta hän ei tuntenut mielessänsä Pelkältä tarulta hänestä tuntui\nkertomus muinaisajan äidistä joka riemuiten otti vastaan sanoman\npoikansa kuolemasta, jonka oli suotu uhrata henkensä isänmaansa\npuolesta Ei, olipa se vaikka mielenylevyyden puutettakin, -- hänen\ntäytyi käsiään väännellen rukoilla: ota kaikki, jos niin on tahtosi,\nvoitto, menestys, omaisuus, raha, oma henkeni mutta säästä poikani,\npoikani!\n\nEiköhän ollut paljonkin sellaisia, jotka ajattelivat samoin? Usein\npiiloutui arka sydän mahtipontisiin sanoihin Oliko sitten itse asiassa\nniin pikkumaista, jos ensi sijassa pelkäsi rakkaittensa puolesta ja\nvasta toisessa ajatteli isänmaata? Se oli vain inhimillistä!\n\nErittäinkin Heinzin takia oli äiti kiihkeän levottomuuden vallassa.\nHänen viime kirjeensä oli saattanut äidin pois suunniltaan. Tosin oli\nhän myös tuntenut jotain ilon ylpeyden tapaista, -- mikä uljas, kyvykäs\nmies hänen poikansa olikaan! -- hänen oli onnistunut ampua maahan jo\ntoinen lentokone! Niin vähän aikaa hän vasta oli harjoitellut, oli\ntuskin vielä ehtinyt täysin valmistua toimeensa ja jo saavuttanut\ntoisen voittonsa!\n\nItse ei Heinz näyttänyt vähääkään ajattelevan, mitä levottomuutta hän\ntuotti kotolaisilleen. Riemu sykkäili noista riveistä: \"Jo toinen\nvoitto, hurraa! Elän elämäni onnellisimpia hetkiä!\" Uskotteliko hän\ntätä äidilleen ainoastaan häntä rauhoittaakseen, uskotteliko hän samaa\nitselleenkin? Tunsiko hän todella onnea -- vai ainoastaan kunnianhimon\ntyydytystä? Äiti pudisti päätänsä. Hän ei ollut vielä vastannut\ntuohon viime kirjeeseen, vaan oli lähettänyt sen miehellensä; isä\nymmärtäisi ehkä paremmin poikaansa ja keksisi riemukkaita sanoja, joita\ntämä halusi kuulla. Mutta nyt täytyisi hänenkin sentään kirjoittaa.\nRaskaaksi se hänelle kävi. Hän olisi halunnut huutaa: 'Pysähdy! Ei\nkukaan lennä rankaisematta aurinkoa kohden!' Mutta oliko hänellä siihen\noikeutta? Ei, hän ei saanut levottomuudellaan häiritä poikaansa. Ah\n-- ja mitä se hyödyttäisikään -- pidättää häntä ei hän kumminkaan\nvoisi! Hänet näytti vallanneen kuin huumaus: korkeammalle vain, yhä\nkorkeammalle! Lisää voittoja, yhä lisää! Jospa äiti edes olisi voinut\npuhua tästä jonkun kanssa, joka täysin käsittäisi hänen huolehtivan\nrakkautensa -- hänen pikkumaisen, hänen valtavan rakkautensa!\n\nÄiti ei luullut, että Anna Maria voisi häntä käsittää. Hänen\nolennossaan oli jotain niin huoletonta, hän oli riemahdellut ääneen\nlankonsa menestyksestä lukiessaan. Sitten oli hän kiiruhtanut ulos,\n-- siitä täytyi hänen mennä kertomaan rouva Rossille! Hymyillen\nsurumielisesti ja samalla hieman katkerasti oli Hedwig katsonut hänen\njälkeensä. Ehkei Anna Maria olisi sentään riemastunut noin kovin, jos\nhänen Rudolfinsa olisi ollut kysymyksessä! Silloin tuntisi hän ilon\nohella myöskin levottomuutta, niin tuskallista levottomuutta, että se\ntukahduttaisi ilon.\n\nLili Rossi oli puutarhassa. Huolimatta suuresta varjostavasta\nhatusta, joka suojasi hänen kasvojansa päivänpaisteelta, kävi hänen\nkalpenemisensa huomattavaksi Anna Marian huutaessa hänelle: \"Mitäs\nsanottekaan, Heinz on ampunut jo kaksi lentokonetta maahan.\"\n\nLilin sydän lakkasi tykyttämästä. Hän oli seurannut tunnettujen\nlentäjien voittoretkiä: he nousivat ilmaan, laskivat jälleen maahan, --\nnousivat, taistelivat ja palasivat jälleen maahan -- kerran, kahdesti,\nuseita kertoja. Mutta sitten he nousivat taaskin, taistelivat,\ntaistelivat -- eivätkä enää palanneetkaan onnellisesti alas.\n\nLili sulki silmänsä, kirkas aurinko häikäisi häntä. Niin Heinzkin\nlentäisi, taistelisi, voittaisi, -- lentäisi jälleen, taistelisi ja\nvoittaisi taas, kunnes -- äkillisen tuskan valtaamana pusersi hän\nsilmänsä lujemmin umpeen.\n\nNiin ei kertojatar siis huomannut mitä niihin kätkeytyi. Anna Maria\njutteli vilkkaasti edelleen, miellyttävän liikutuksen vallassa. Että\nHeinz tosiaankin oli niin mielenkiintoinen olento! Rudolfilta oli\nhän luonnollisesti sentapaista odottanut, mutta tuskin Heinziltä.\n\"Olisitteko te luullut hänestä sellaista?\" Lili nyökkäsi vaieten.\nHän ei voinut puhua. Hän oli aina keskustellut mielellään nuoren\nrouva Bertholdin kanssa, jonka luottavaisuus ja ilomielisyys oli\nkuin raikas ilmanhenkäys, joka puhdistavana käy läpi ummehtuneiden,\nsuljettuina olleiden huoneiden, mutta tänään tuntui keskustelu hänestä\nvastenmieliseltä, hän oli perin vähäpuheinen.\n\n\"Hyväinen aika, Lili, tehän olette tänään niin nyreällä mielellä! Huh,\nsentään, minä lähden tieheni!\" Nauraen palasi Anna Maria kotiin, niin\nnopeaan kuin jalat kantoivat.\n\nKuin huumaantuneena jäi rouva Rossi seisomaan aidan viereen. Hänen\nmielensä täytti polttava huoli, mutta samalla hän tunsi valtavaa\nylpeyttä, -- -- -- ja tuo mies rakasti häntä! Rakastikohan hän yhä\nvieläkin? Vai oliko ehkä lentoretkillään jo unohtanut hänet? Ei! Hän\nhymyili: Heinz ei ollut unohtanut häntä, enempää kuin hänkään Heinziä.\nJa kun sota loppui, ja jos hän sitten palaisi vahingoittumatonna? Lili\nkävi yhä hymyilevämmäksi: silloin, niin, silloin! Häntä värisytti\nhuumaava onnentunne, hän veti syvään henkeä: silloin olisi elämä\njälleen pelkkää iloa, -- maailma jälleen ihana!\n\nPuutarhan hieta narisi, rouva Bertholdi seisoi aidan toisella puolen.\n\n\"Toivotan onnea, mikä suuri menestys!\" Lili ei ollut ollenkaan\nhämmästyksissään tästä äkillisestä kohtaamisesta. Hänen äitinsä!\nHänestä tuntui niin luonnolliselta, että hän tuli hänen luoksensa, tuli\nnyt juuri. Hän kurotti molemmat kätensä aidan ylitse, äiti teki samaten\nja piti hänen kätensä omiinsa suljettuina.\n\nHe puhuivat Heinzistä. Lili ei tullut ollenkaan ajatelleeksi, että oli\noikeastaan ihmeellistä että rouva Bertholdi puheli niin tuttavallisesti\nhänen kanssaan, hehän olivat itse asiassa varsin vähän tuttuja\nkeskenänsä. Mutta lämmin tunne siirtyi toisesta toiseen. Eikä Hedwig\nBertholdi puolestaan ihmetellyt että hänelle äkkiä selveni kaikki,\nkaikki! Niin, tuo nainen tuossa ja hänen Heinzinsä! Sydämellisen\nlämpimästi katsoi hän nuorta vaaleata naista syvälle silmiin. \"Kun ei\nhänelle vain tapahtuisi mitään\", kuiskasi hän.\n\n\"Ei hänelle tapahdu!\" Lili loi häneen loistavan katseen. Tuo onnen\npäivänpaiste, joka kuvastui hänen vakavilla kasvoillansa, teki hänet\nkauniimmaksi kuin koskaan. Hänen mielensä oli äkkiä täyttänyt varma\nvakuutus, josta hän ei ollut tiennyt hetkeä ennen, niin varma ja\njärkkymätön, että se tukahdutti kaiken levottomuuden. Kuinka olikaan\nhän voinut aluksi niin pelästyä! Kaksi voittoa -- ei, viisi, kymmenen\n-- vielä monta, monta lisäksi! Hänen sankarinsa, siellä hän kohosi\nkohden aurinkoa, ja hän itse hänen mukanansa. Oi, mikä onni, mikä onni!\n\nLili kumartui aidan ylitse ja suuteli noita hentoja käsiä, joihin\nhänen kätensä yhä vielä olivat suljetut, -- olihan tuo nainen hänen\nrakastettunsa äiti!\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli täysi sadekesä, varhainen kevät oli antanut lupauksia, joita\nvuoden jatko ei ollut pitänyt. Sommen rintamalla saivat sotilaat\nmaata liejussa ja vedessä. Ja kotona satoi, satoi päivät päästään.\nKunpa ei vain perunasato turmeltuisi! Noin ylenmääräistä kosteutta\nei se sietänyt. Joskin päivä paistoi aamulla, vetäytyi taivas jo\nkeskipäivällä pilveen, tuli kovia sadekuuroja, jotka löivät jo\nkellahtavan viljan lakoon, niin että se paikoin oli kuin maahan\ntallattua.\n\nKatse huolestuneena seisoi salaneuvos peltotilkullaan. Ei hän ollut\naavistanut että olisi niin vaikea näytellä maanviljelijää. Hän oli\naina ajatellut, että kun vain heittää jotain maahan, niin se kasvaa\nehdottoman varmasti. Nyt oli hän kylvänyt tähän niin paljon siementä,\nse oli maksanut aika paljon, eikä satoa siitä vielä saanut senkään\nvertaa että hän olisi voinut toimittaa vaimolleen joka päivä jonkun\nperunaruuan pöytään. Vihannekset tosin rehottivat upeina, mutta mitäpä\nniistä, kun ei ollut perunoita lisäksi! Ne mätänivät maassa.\n\nPäästäen huokauksen työnsi vanha herra lapion maahan. Ja että pojilla\noli niin tukala olo! Ja hän kun oli jo luullut voivansa rauhoittua\nheihin nähden! Venäläiset hyökkäsivät jälleen suunnattomin laumoin --\nVolhyniassa riehuivat jättiläistaistelut -- ah, entä Sommen luona! Hän\nei enää uskaltanut mennä vaimonsa luo luettuaan sanomalehdet. \"Mitä\nniissä on?\" kysyi tämä aina nopeasti ja katsoi häneen levottomasti.\nHänen kunnon Annansa, hän oli käynyt niin peräti hermostuneeksi!\nKunpa vain heidän nuorimpansa kirjoittaisi piakkoin, he eivät olleet\npitkiin aikoihin saaneet häneltä mitään seikkaperäisiä tietoja. Viikko\nsitten oli tullut kortti, jossa oli pari lyijykynällä kirjoitettua\nriviä: 'Elän vielä. Tuhannet terveiset!' Tuota korttia säilytti äiti\nalati huostassansa. Öisin se oli hänen vuoteensa viereisellä pienellä\npöydällä, hänen neuloskellessaan taas hänen edessään neulomakopassa.\nSalaneuvos oli jo koettanut pistää sen piiloon, mutta silloin oli Anna\njoutunut niin pois suunniltaan ja hakenut sitä sellaisella epätoivolla,\nettä hän kiireimmiten pisti sen jälleen salaa neulomakoppaan. Niin,\ntämä oli kauheata aikaa äideille -- kaikille äideille -- kauheata aikaa!\n\nVanha herra koetti miehekkäästi kantaa ajan vaivat, mutta raskaaksi se\nkävi. Hän eleli nyt eläkkeellään, oli toivonut voivansa vaivaloisen\nvirkauransa jälkeen, jonka kestäessä oli hengittänyt vain virastojen\nummehtunutta ilmaa, huoletonna voida loppuikänsä iloita pojistansa,\n-- ja nyt tuli tämä kaikki. Kunpa Anna edes saisi paremmin unta! Hän\nitse puolestansa nukkui sentään väliin tunnin tai pari -- eihän hänen\niällään enää tarvinnutkaan niin paljon unta, -- mutta Anna ei nukkunut\nollenkaan. \"No, äiti, kuinka voit?\" oli hän vielä viikko sitten\nuskaltanut kysyä aamuisin, mutta nyt ei hän enää tehnyt sitä. Ylen\nkurjasti olivat asiat Sommen luona. Jospa taivas vihdoinkin armahtaisi\nja antaisi sateen päättyä! Tämä ainainen harmaa sumu piti mielen yhä\nalakuloisempana. Hiukan heikoiksi käyneillä silmillään tähysteli\nvanha herra avaruutta: kaikkialla pilviä, etäisyydessä pimeätä kuin\nsäkissä, ja nyt alkoi taas tipahdella. Pisarat rummuttelivat hänen\nkaljua päälakeansa. No, siis täytyi kiiruhtaa kotiin. Mutta äkkiä\ntuli hän ajatelleeksi että paljoa märemmäksihän hänen nuorimpansa\nkävi juoksuhaudassansa. Hän jäi paikoilleen. Hän antoi sateen\nvirrata ylitsensä siitä välittämättä ja nyhteli vain maasta upeata\nrikkaruohoa. Lasisilmät oli hänen täytynyt ottaa nenältänsä, ne olivat\nniin hiestyneet, ettei hän voinut nähdä niiden lävitse. Nyt otti hän\nne jälleen taskustansa, puhdisti ne ja asetti nenällensä, -- sade\noli äkkiä tauonnut. Kas tuolla! Tulihan aurinkokin esiin ja pyrki\npaistamaan. Oikein se lämmitti ja oli kuin himmeätä kultaa. Ja tuolla\n-- oi, kuinka kaunista!\n\nSateenkaari oli äkkiä ilmestynyt taivaalle. Sen päät kuvastuivat\nlikomärästä maasta kohoavaan valkoiseen usvaan, mutta sen loistava\nseitsenvärinen kaari kohosi ylös vaaleansiniseen korkeuteen.\n\n'Minun kaareni minä olen pannut pilviin; sen pitää oleman liiton\nmerkki, minun ja maan välillä. Ja koska niin tapahtuu, että minä tuotan\npilven maan ylitse, niin pitää kaari pilvissä nähtämän. Ja niin minä\nmuistan minun liittoni, minun ja teidän välillänne'.\n\nEikö raamatussa sanottu niin? Oli siis olemassa Jumalan ja maan välinen\nliitto. Tuo raamattuun perehtynyt mies nyökkäsi kirkastunein kasvoin,\nhän ei saanut silmiään käännetyiksi noista loistavista väreistä, --\nsiinähän oli rauhan kaari, joka oli pingotettu yli kaiken maailman!\nSynkeä sumu oli sen synnyttänyt, kirkkaassa päivänpaisteessa upeili\nse nyt. Sovinnon merkki vedenpaisumuksen jälkeen! Jumala ei ollut\nunohtanut maata vielä koskaan eikä ollut nytkään sitä unohtava. 'Niin\nkauan kuin maa seisoo, ei pidä kylväminen ja niittäminen, vilu ja\nhelle, suvi ja talvi, päivä ja yö lakkaaman'. Ja -- sodan ja rauhan\nvaihtelu!\n\nRauha, rauha! Isä hymyili. Joustavin askelin kiiruhti hän kotiin,\nviemään lohdun sanomaa äidille, joka oli huolissaan pojistansa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTalonpoika tietää, että sadetta seuraa pouta; mutta kaari, joka niin\nkauniisti koristaa taivasta, se ennustaa vain lisää sadetta. Ja nyt\nsatoi yhä edelleen. Oli hyvä, tuumiskeli rouva von Voigt, että hänellä\noli niin paljon työtä. Jolla oli aikaa mietiskellä, mitä vielä voi\nseurata -- mitä oli seuraava -- se oli hukassa.\n\nKuinka paljon suotuisammalla kannalla olivatkaan asiat olleet vielä\nvuosi sitten tähän aikaan! Kun muisteli tuota aikaa, tuntui kuin\nsilloin vielä olisi ollut täysi rauha. Silloin ei vielä joka leipäpala\nollut niin tiukassa, silloin olivat ihmiset vielä voineet syödä\nkylläksensä. Niin ei nyt enää ollut. Viikko viikolta kävi puute yhä\nsuuremmaksi; nyt tuntui jokapäiväisessä elämässä ahdinkotila, joka\npakotti jokaisen, jok'ikisen, käsittelemään vaatimattomimpiakin\nelintarpeita kuin kallisarvoisinta omaisuutta. Onni toki että kunta\noli päättänyt huolehtia jäsentensä ravitsemisesta. Mitä se osti\nkaikille yhteisesti, myi se yksityisille ostohinnasta; niin päästiin\nliikahintojen kiskomisesta ja puolueellisuudesta. Ylhäiset ja alhaiset,\nköyhät ja rikkaat saivat kukin vain sen, mihin kortti oikeutti.\n\nHermine von Voigt oli maatilan omistajan tyttärenä kuvaillut monta\nseikkaa järjestettäväksi suurpiirteisemmin; eiköhän olisi järkevämpää,\njos kunta itse pitäisi sikoja ja vuohia ja, jos mahdollista, lehmiäkin,\nhankkisi maata niin paljon kuin vain olisi saatavissa ja hoitaisi sitä\nkaikella tarmolla. Ja kaikkeen olisi ryhdyttävä mahdollisimman pian.\nAikaa ei käynyt hukkaaminen. Hän huomauttikin herroja tästä kaikesta,\nja he kuuntelivat hänen sanojansa. Ei johtunut yksistään hänen miehensä\nasemasta, että hänen sallittiin esiintyä, vaan nyt käsitettiin, että\ntämä aika tarvitsi naista. Ja ainoastaan nainen käytännöllisine\ntaipumuksineen ja kokemuksineen, jonka hän oli oman talouden hoidossa\nsaavuttanut, pystyisi työhön, jossa miehet olivat avuttomia ja\nneuvottomia.\n\nVaikeuksia oli yllinkyllin. Pienin näistä ei suinkaan ollut oston\njärjestely. Mitä kaikkia valituksia siitä saikaan kuulla! Tunti, pari\noli nyt jo jonotettu ja kauemminkin, eikä vuoro ollut vieläkään tullut.\nKotona huusivat lapset, ja ruoka oli keitettävä, senkin seitsemät työt\ntehtävä, ja kun oli tungoksessa jonottanut itsensä väsyksiin ja vuoro\nvihdoinkin tuli, silloin sai kuulla kunniansa, jos mietti hetkisenkään,\nmitä ostaisi. Rahastonhoitajatar oli myöskin töykeä. Etteivätkö\nhe osanneet laskea? Vai oli kaksi kertaa kaksi neljä eikä viisi!\nTyytymättömiä oltiin molemmin puolin.\n\n\"Kärsivällisyyttä! Olkaamme kärsivällisiä!\" Hermine von Voigt huokasi.\nUsein oli vaikea pysyä kärsivällisenä, olivathan naiset, jotka olivat\nottaneet huolehtiakseen myynnistä, usein itsekin menehtymäisillään\nväsymyksestä, heidän jalkojansa pakotti ja niitä paleli myymälän\nkivilattialla seisomisesta, ja päätä poltteli tuossa ihmisjoukon ja\ntavarain turmelemassa ilmassa. Mutta kärsivällisyyttä! Oli sota, ja\ntämä sota vaati -- kärsivällisyyttä!\n\n\"Me emme saa tulla kärsimättömiksi\", sanoi rouva von Voigt. \"Lakatkaapa\nnyt nurisemasta. Kuinka kävisi, jos miehennekin, jotka ovat sodassa,\ntyölästyisivät oloonsa.\"\n\n\"Jo ne ovat aikoja työlästyneet!\" huusi muuan rohkea ääni. Etumaiset\nnauroivat, toiset mumisivat myöntävästi: \"Jo nekin ovat saaneet\nkyllänsä!\"\n\n\"Se ei ole totta!\" Kenraalitar oikaisi itsensä, hän katsoi toisten\nylitse kohden nurkkaa, josta tuo rohkea ääni oli kuulunut. \"Surullista\nkylläkin, jos joku ei enää halua jatkaa taistelua, mutta se johtuu vain\nsiitä, että hänen voimansa ovat tuiki lopussa. Mutta teillä, teillä on\nkyllä vielä voimia. Ette ole maanneet vuosikausia juoksuhaudassa, ette\nole vielä olleet mukana hyökkäyksessä. Olette vielä voineet mennä joka\nilta levolle vuoteeseenne. Voitte pestä itsenne ja muuttaa vaatteita,\nsyöpäläiset eivät ahdista teitä. Kaikki saatte vielä nähdä huomenisen\nauringon. Ja mitä merkitseekään _se!_ Ja jos nyt jokin seikka ei käy\ntahtonne mukaan, jos teidän täytyy seista täällä hiukan kauemmin,\nsilloin te heti kiukustutte. Hävetkää toki!\"\n\n\"Mutta kurjan kurjaa on meidänkin olomme\", sanoi muuan vaimo. Hän\nseisoi aivan rouva von Voigtin edessä ja katsoi häntä kasvoihin,\nei julkeasti, vaan levollisesti. Eikä hänen puheensakaan kuulunut\nröyhkeältä: \"Mitä arvelette, hyvä rouva, kumpihan lienee vaikeampaa,\n-- maata juoksuhaudassa vai elellä täällä, tietämättä tuleeko tästä\ntilasta koskaan loppua. Miehet tietävät sentään: nyt tulee kohta\ngranaatti ja sitten olen poissa, tietämättä itsekään kuinka se oikein\nkävi. Mutta me --? Odottaa meidän pitää, aina vain odottaa! Tätä voi\nvielä jatkua puolen vuotta, kenties vuodenkin. Eikä kukaan tiedä,\nmilloin tästä tulee loppu.\"\n\nHänen kasvonsa vavahtelivat, hänen levollinen äänensä kävi äkkiä\nkiihkeämmäksi. \"Tästä voi joutua epätoivoon. Mitä me olemme tehneet,\nme naiset ja lapset, että meidän täytyy nähdä nälkää? Vanhin poikani\nkaatui Ypernin luona, mieheni on sodassa, mutta se ei ole minusta niin\nraskasta kuin kuulla illoin pienimmän lapseni itkevän, voimatta ruokkia\nsitä kylläiseksi!\"\n\nEi pientä lasta kylläiseksi! Hermine von Voigt tuijotti kalpeana\nvaimoon, jonka tumma, harmaansekainen tukka tuikeina suortuvina valui\nalas otsalle. Hän ei kyennyt vastaamaan.\n\nVaimo sai lapsensa sairaskortilla neljännesnaulan kaurasuurimoita ja\nläksi hyvästittä.\n\n\"Hän ei ymmärrä, miten on käyttäydyttävä, armollinen rouva\", sanoi\nMinka Dombrowski, jonka vuoro nyt seurasi. \"Ei hän tarkoita niin\npahaa\". Hänen säyseä äänensä suorastaan virkisti mieltä. Virkistävää\noli myöskin katsoa hänen ystävällisiä kasvojansa. Mutta niin\nkauniit eivät ne enää olleet kuin ennen, eivät niin pyöreät eikä\nkukoistavat. Hänellä oli mukanaan koko talon kortit -- seitsemälle eri\nhuonekunnalle -- hän huolehti kaikkien ostoksista. Siitä seurasi nyt\npitkät laskemiset ja seikkaperäiset selitykset. Hänen täytyi saada\njoka lajia jokaiselle erittäin, ja puhetta hän myöskin osasi pitää.\nHäntä pahoitti, että rouvan piti nähdä niin paljon vaivaa. Rouvan ei\nvain pitänyt pahastua siitä. Mutta eihän hän ollut voinut kieltäytyä\ntäyttämästä samassa eteisessä asuvan naapurittaren pyyntöä, kun tällä\noli sairas isä, jota ei voinut jättää yksin. Ja neiti, joka oli\nopettajatar, oli nyt koulussa. Ja nuori rouva odotti pienokaista. Vanha\nrouva taas, joka asui vieressä, ei voinut seista luuvalon takia. Ja\njos ihmiset lähettivät pienet lapsensa, niin ne aina tungettiin pois\njonosta eivätkä koskaan päässeet kotiin.\n\n\"No, tuleeko siitä pian valmista?\" kysyi joku kärsimättömästi. \"Te\najattelette kai varanneenne tuon paikan yksinomaan itsellenne!\nEteenpäin!\"\n\nMinka käännähti suuttuneena. \"Älkää toki lykätkö noin!\"\n\n\"Enhän minä lykkää!\"\n\n\"Lykkäättepäs!\"\n\n\"Te olette päästä vialla.\"\n\n\"En minä, vaan te!\"\n\n\"Hiljaa, hiljaa!\" Kenraalitar korotti äänensä: siellä ei sopinut\nriidellä.\n\nMolemmat naiset loivat uhkaavia katseita toisiinsa. Oli kuin ilma olisi\nollut täynnänsä ärtyisyyttä. Niin ei ollut entisaikoina ollut, silloin\noli helposti mukaannuttu muihin. Pieni ilkeys, karkea pila -- kaikki\noli häipynyt nauruun, ja sopu oli vallinnut jälleen. Nyt ei täällä\nkotonakaan näyttänyt rauhasta tahtovan tulla mitään.\n\n\"Mutta rouva Dombrowski!\" Kenraalitar tunsi hänet aikaisemmilta ajoilta\nhyväluontoiseksi, suvaitsevaksi olennoksi, mutta nyt ei hänkään\nnäyttänyt tahtovan tulla järkiinsä. Hänen mustat silmänsä säihkyivät,\nhänen nenäpielensä värähtelivät, hän hengitti kiihkeästi.\n\n\"Kun hän tunkee niin kovin -- voi sentään! Pysykää paikoillanne, --\nmitä, te nipistätte? Koettakaapas vain!\"\n\nVastustaja nauroi pilkallisesti. \"Tuollainen olento, ja vielä tässä\nterhentelee, -- mokomakin!\"\n\nSilloin ärjäisi Minka vastaan. He olisivat joutuneet käsikähmään,\nelleivät lähinnäseisovat olisi erottaneet heitä. Kummallekin ilmaantui\npuolustajia ja syyttäjiä. Minka itki. Siinä hän nyt seisoi kaunis\npää painettuna alas, koppa kummassakin käsivarressa täynnä muonaa\nkoko talolle, kyynelten vallassa, ja sillä tavoin hänen täytyi antaa\nitseään kohdella. Hänen, joka ei tehnyt pahaa ainoallekaan sielulle, ja\nmiehensä hänellä oli sodassa -- kunnon miehensä! -- eikä hänellä ollut\nketään muuta, joka olisi hänestä huolehtinut.\n\nSurulliset ajatukset täyttivät nyt Hermine von Voigtin mielen hänen\npalatessaan tänään kotiin. Hän oli sumutuksissaan naisille, jotka\nkäsittivät ajan niin järjettömältä kannalta ja purkivat kärsimyksensä\nvihaan ylhäisempiä kohtaan ja suvaitsemattomuuteen vertaisilleen, ja\ntoisaalta ei hän kumminkaan voinut olla heille suuttunut. Eivätkö he\nolleet jo kaksi vuotta odottaneet miehiänsä, poikiansa, jotka olivat\ntuolla kaukana. Odottaminen käy hermoille. Tiesihän hän sen omasta\nkokemuksesta, miten käy, kun täytyy odottaa kauan, -- vaikkapa ei\nolisi ollut kysymyksessä nykyinen odottaminen, vaan ainoastaan aivan\ntavallinen. Ensin pysyy kärsivällisenä, sitten alkaa haukotella,\nväsähtää, vie käden otsalleen, tuntee yleistä voimattomuutta; äkkiä\nvaltaa sisäisen tyhjyyden tunne koko olennon, luulee vaipuvansa maahan.\nLevottomuus täyttää mielen, kello otetaan esiin: jo taas neljännestunti\nkulunut! Nyt hypähdetään pystyyn, kävellään edestakaisin, huokaillaan,\naletaan valitella, harmistutaan, kiihdytään, mennään yli rajojen! On\nmuuttunut kuin toiseksi ihmiseksi, ei siedä enää mitään. Ja nyt sitten\nlisäksi _tällainen_ odottaminen! Ja sisäisen tuskan lisäksi ulkonainen\npuute!\n\nAlati näki kenraalitar edessään vaimon, jonka tuikeat suortuvat\nriippuivat alas kelmeälle otsalle. Ja sellaisia oli yllinkyllin. Hän\nnäki koko jonon tuollaisia väsyneitä, kiusaantuneita, katkeroituneita\nkasvoja, jotka tunkivat esiin toistensa takaa. Ja noilleko hän olisi\nsuuttunut? Eikö hän sitten itse ollut niin väsynyt tähän kaikkeen,\nniin rajattomasti väsynyt! Ja kumminkin oli hänen miehensä joltisenkin\nhyvässä turvassa, eikä hänellä ollut sodassa poikia, joiden takia olisi\ntäytynyt olla levoton, kuten vanhan salaneuvoksen ja hänen vaimonsa,\ntänäänkin hän istui illallisen ääressä, josta voi tulla kylläiseksi,\neikä hänen tarvinnut kuulla pienen lapsen itkevän nälästä.\n\nHän huokasi ja nojasi päänsä käteen. Äskettäin oli hän ollut\nBerlinissä, oli juossut tuntimääriä asioilla, kantaen raskaita kääröjä.\nLäpiväsyneenä oli hän vihdoin saanut käsiinsä ajurinrattaat, jotka\ntyhjinä maleksivat tietänsä eteenpäin. Harmaan harmaa mies, joka istui\nkuskinistuimella, näytti nukkuvan kadun vilinästä huolimatta; hevonen\nnäytti myöskin nukkuvan, se muutteli kavioitaan niin hitaasti, niin\nempien, kuin olisivat ne puuttuneet kiinni asfalttiin.\n\n\"Minne te sitten haluatte?\" Ajuri ei näyttänyt ilahtuvan kyydittävästä.\n\nHän oli maininnut aseman.\n\n\"No, sinne saakka ehkä vielä päästään. Vai mitä, Roland?\"\n\nHevonen painoi alakuloisena päänsä alas ja jäi odottamaan.\n\n\"Mutta eivätkö ne ole liian raskaita?\" Epäluuloisin katsein oli\nvanhus silmäillyt hänen kääröjänsä. Nyt nykäisi hevonen, he läksivät\nkuhnustamaan edelleen. Hitaasti se kävi, sangen hitaasti, varmaankin\nhän olisi päässyt jalkaisin yhtä nopeasti eteenpäin. Äkkiä pysähtyivät\nvaunut. He olivat ehtineet nurkalle, jossa ennen oli ollut ajurien\njonopaikka. Mutta nyt ei siinä ollut muuta kuin ilmoitustaulu: 'Kuuden\najurin jono!'\n\nMitä oli tapahtunut, miksi he pysähtyivät? \"Se ei lähde eteenpäin\",\nsanoi vanhus ja laskeutui kömpelösti istuimeltaan alas. \"Laskeutukaa\nmaahan, hyvä rouva, emme me pääse tästä edelleen. Vai mitä sanot.\nRoland?\" Hän tarttui hevosen suitsiin, se oli pudistanut päätänsä.\n\"Nähkääs, hyvä rouva, kun se pudistaa päätään _tuolla_ tavoin,\nsilloin on asia selvä. Silloin se sanoo: 'Riittää!' Se on hyvä eläin,\nkärsivällinen eläin. Mutta mikä on liikaa, se on liikaa. Voiko sitten\nvaatiakaan, että se juoksisi päivät päästään pitkiä matkoja naula\nkauroja vatsassaan! Perunankuorilla minun muka pitäisi sitä ruokkia,\nnauriilla ja minkä milläkin, -- ikäänkuin se olisi mikäkin sika.\nMitäs sanot, Roland?\" Hän taputteli hevostansa. Liikahtamatta seisoi\nse paikallaan pää riipuksissa, harja riipuksissa, häntä riipuksissa,\nkorvat riipuksissa, -- alakuloisuuden ilmettynä kuvana. Nyt vasta\nkenraalitar oikein huomasi, kuinka kurjan laiha se oli, -- voi lukea\njoka kylkiluun.\n\nMiksikähän hänelle nyt muistui mieleen tuo kurja, rääkätty eläin? Tuo\nhyvä, kärsivällinen eläin? Mikä on liikaa, se on liikaa! --\n\nHän ei voinut enää pysytellä yksin kotosalla. Palvelustyttö, joka\ntyhjensi ruokapöydän, ihmetteli kuinka vähän kenraalitar oli syönyt.\nHermine von Voigt tunsi kiduttavaa levottomuutta: entä jos tuo hyvä,\nkärsivällinen eläin kieltäytyi enempää kärsimästä? Nyt oli tarpeen\nlöytää ihmisiä, jotka osasivat pidellä ohjia lempeällä, mutta samalla\nlujalla kädellä. Ei vain rauhaa sisäisen hädän pakosta! Ei rauhantekoa\nsiksi, ettei täällä kotosalla enää haluttu kärsiä enempää! Raskas\nhuokaus kohosi hänen povestansa: Hyvä Jumala, ei _sellaista_ rauhaa, ei\n_sellaista!_\n\nHän meni Lilin luo. Kun hän kulki salaneuvoksen talon ohitse,\ntuon pienen huvila-pahasen ohitse, josta suorastaan näki, kuinka\ntyöläästi ne lantit oli ansaittu kokoon, joilla se oli rakennettu,\nolivat akkunaluukut suljetut. Matkoilla eivät asukkaat olleet, --\nolikohan joku sairaana? Kuolemanhiljaisuus vallitsi pikku huvilassa;\nyksin kanarialintukin, joka muutoin tavallisesti liverteli, vaikeni\nnyt. Puutarhassakaan, jossa vanhan herran oli tapana tällaisella\nsuotuisalla säällä nauttia iltasikaristaan, ei nyt ollut ketään. Tuosta\nkuolemanhiljaisuuteen vajonneesta talosta levisi kuin ahdistava tunne.\nVoi noita ihmisraukkoja, missä ainaisessa tuskassa he mahtoivatkaan\nelää, ajatukset vuoroin Volhyniassa, vuoroin Sommen luona! Kumpikohan\npoika mahtoi olla suuremmassa vaarassa?\n\nHiljaista oli Lilinkin asunnossa, mutta se hiljaisuus oli toisenlaista.\nLilin olennossa ilmeni jotakin, jota äiti ei ollut pitkiin, pitkiin\naikoihin siinä havainnut. Se oli kuin hiljaista onnen loistetta,\näänetöntä, mutta lämmittävän voimakasta. Äiti oli ihmeissään;\nsellaiseen vastaanottoon ei hän ollut täällä tottunut. Usein oli hän\ntäällä käynyt, kymmenin verroin useammin kuin tytär hänen luonansa, ja\naina oli hän kohdannut saman väsyneen, kohtaloonsa alistuvan olennon,\njoka oli herättänyt hänessä mitä syvintä surumielisyyttä. Mutta tänään\nLili syleili häntä, suuteli häntä ja painautui häneen, kuten oli tehnyt\npikku tyttönä, ollessaan oikein sydämestään iloinen. Rouva von Voigt ei\nkysynyt: mikä niin riemastuttaa mieltäsi? Jos Lili halusi siitä kertoa\nhänelle, niin teki hän sen kyllä ilmankin, mutta kenties ei hänellä\nollut mitään kerrottavaa, ehkei hän itse tiennytkään, kuinka hänen\nolentonsa oli muuttunut. Tuliko nyt vihdoinkin aika, jolloin hänen\nkärsinyt sydämensä oli taistellut taistelunsa, nuoruus heräsi jälleen\nja vaati surusta huolimatta oikeutensa? --\n\n       *       *       *       *       *\n\nLili oli rohkaissut mielensä, oli kirjoittanut Heinzille. Vain muutaman\nrivin, onnentoivotuksen. Kauan oli hän punninnut, tekisikö sen vai\njättäisikö tekemättä. Tervehtäisihän äiti hänen puolestansa, -- jos hän\nnyt itse lähettäisi tervehdyksen, eikö se jo ollut liikaa? Erotessa oli\nhän pyytänyt Heinziä antamaan tietoja itsestänsä, hän ei ollut tehnyt\nsitä, -- kävisikö nyt päinsä, että hän kirjoittaisi, odottamatta ensin\nettä Heinz ilmaisisi sitä haluavansa? Osoittaisiko se naisellisen\nhienotunteisuuden puutetta? Ei! Päättäväinen hymyily huulillaan oli\nhän istunut kirjoittamaan: nyt ei ollut sellainen aika, että voi\nvälittää pikkumaisista muodollisuuksista! Ken tiesi, kuinka kauan oli\ntilaisuutta osoittaa rakastamalleen, että häntä rakasti!\n\nJa Lili kirjoitti Heinzille onnittelun hänen voittonsa johdosta:\nsanoja, joita hänen kyyneleensä kostuttivat ja hänen hymyilynsä\nkirkasti, ja jotka olivat raikkaat ja lämpöä uhkuvat kuin hempeät\nkesäruususet.\n\nSiitä saakka oli riemuntunne, syvä, luottava riemuntunne täyttänyt\nhänen mielensä. Heinz kyllä ymmärtäisi hänet. Ja nyt odotti hän\nvastausta, joka kyllä oli saapuva, saapuva pian -- pian!\n\nRouva Krüger oli ihmeissään, kuullessaan vuokraajattarensa laulavan.\nEihän hän ollut tiennytkään hänen osaavan laulaa. Heleästi se kuului\nläpi erottavan katon:\n\n    \"Ain' luonas viipyy aatoksein!\"\n\nRouva Krüger nyökkäsi: tuon laulun tunsi hänkin, se oli vanha laulu,\nhänkin oli sitä joskus laulanut. Mutta kauan siitä oli. Nyt tuntui\nhänestä melkein loukkaavalta, että hänen vuokralaisensa lauleskeli\n-- ken jaksoi nyt kuulla laulua! Mutta hänen täytyi sentään jäädä\nkuuntelemaan. Niin, \"ain' luonas viipyy aatoksein!\" Ellei Gustav pian\nantanut tietoja itsestänsä, joutuisi hän epätoivoon. Välistä hänestä\ntuntui siltä, kuin alkaisi hänen luja luottamuksensa horjua. Ne olivat\nkauheita, kammottavia hetkiä. Eikä niistä enää päässyt työnteollakaan.\nJos hän levolle käydessään olikin menehtymäisillään väsymyksestä, kun\n_nuo_ ajatukset tulivat, ympäröivät hänen vuodettaan kuin pahat henget,\nhäntä kiusaten, raadellen, heitellen sinne tänne vuoteessa, silloin\njyskytti hänen sydämensä haljetaksensa. Hänen päänsä oli sekaisin,\nhänen ajatuksensa harhailivat sinne tänne. Hän kuuli kaikenmoista\nolematonta: varovaisia askeleita -- oliko Gustav ulkona? Tuliko\nhän hiljaa, hiljaa kotiin, ettei herättäisi äitiänsä? Niin oli hän\naikoinaan hiiviskellyt, tullessaan tuon Hieselhahnin tytön luota.\n\nHän ponnahti vuoteeltaan, syöksyi ovelle: Varkaitako! Aikovatko ne\nnyt tulla tännekin tyhjentelemään, kuten olivat tehneet monessa\nmuussa paikassa? Mutta saisivatpa nähdä, ettei yksinäinen nainen\nheitä pelännyt. \"Tulkaa vain!\" Kasvot uhkaavina odotti hän huoneensa\novella. Tarmokkain käsin piti hän tuolia koholla, sillä aikoi hän\nmurskata ensi tulijan kallon. Eivät ne saisi koskeakaan mihinkään hänen\nomaisuudestansa, Gustaville oli kaikki säilytettävä. Pitihän hänen\nsaada syödä kylläksensä, kun palasi.\n\nItseltänsä hän kielsi kaikki. Eikä hän tuntenutkaan nälkää. Kun muut\nvalittivat ettei leipä enää ravinnut, että siinä oli liian vähän\noikeita jauhoja ja pelkkää lisäkettä, silloin täytyi hänen hymyillä\nhalveksivasti. Oliko sitten tarpeen aina sulloa vatsansa täpötäyteen --\nsaiko Gustav sitten aina syödä kylläksensä?\n\nJospa ei hän vain olisi ollut niin ypö yksin! Sellaisten öitten\njälkeen, jolloin varasten pelko piti häntä levottomuudessa, niin\nettä hän vuoroin laskeutui kellariin varastojansa laskemaan, vuoroin\nvartioi vuohta ja sikaa, kaniineja ja kanoja tai puutarhan hedelmiä ja\nvihanneksia, hapuillen yön pimeydessä pensaita, tutkiakseen olivatko\nmarjat vielä jäljellä, -- tuollaisten öitten jälkeen hän huomasi, ettei\nhänen enää käynyt eleleminen yksin. Mutta eniten hän sentään pelkäsi\nomia synkkiä ajatuksiansa.\n\nHän oli kuullut, että Hieselhahnin tyttö jälleen oli muuttanut\nläheisyyteen. Nyt pitäisi hän varansa: kaiketi kulkisi tyttö joskus\nhänen talonsa ohitse. Mutta häntä ei näkynyt, ei kuulunut.\n\nKun Gertrud nyt oli työssä, leikki hänen pienokaisensa ukko Richterin\nläheisyydessä. Jos sää oli vähänkin mukiin menevä, toimitti rouva\nRichter miehensä oven edustalle. Siinä istui sitten tuo valkopartainen\nvanhus tuntimääriä tuolillaan, ja lapset, jotka kulkivat ohitse,\nnykivät häntä parrasta. Lasten narrina hän siinä sai istuskella. \"Onkos\nnälkä?\" kyselivät he. Silloin hän nyökkäsi. He tarjosivat hänelle\nkiveä ja kysyivät: \"Tahdotko tämän?\" Hän otti sen, puraisi, sylki ja\nsoperteli: \"Leipäpala, äiti, leipäpala!\"\n\nTuota menoa katseli pienokainenkin, ja hänen suurissa sinisissä\nsilmissään kuvastui jotain ymmärtämyksen tapaista. Hän leikiskeli,\nmuovaili kasoja mullasta, jota raaviskeli kokoon pikku sormillaan,\ntaikka istui aivan hiljaa vanhuksen jalkojen juuressa ja silitteli\npuuhevostansa.\n\nNäissä puuhissa näki hänet Krügerin muori. Ei ollut aivan sattumakaan,\nettä hän kulki tästä ohitse; nyt hän pysähtyi.\n\n\"Onko tuo Hieselhahnin poika?\" kysyi hän vanhukselta. Tämä ei\nvastannut, vaan tuijotti hänen ohitsensa ilmaan. Mitäpä hän olikaan\ntiedustellut sitä tuolta vanhalta hourulta, tiesihän hän sen\nkysymättäkin, tunsihan hän Gustavin silmät, nuo kauniit, siniset\nsilmät! Hän kumartui lasta kohden ja kohotti suurella kädellään hänen\npienen päänsä pystyyn. Kauan katsoi hän häntä kasvoihin. Sitten hän\nhuokasi ja meni pois. Mutta hän palasi jälleen, jo seuraavana päivänä.\nVäliin hän ei uskaltanut tulla lähelle, vaan pysähtyi loitommalle\nja katseli lasta. Kun se nauroi, hymyili hänkin, hän oli aivan\nihastuksissaan.\n\nOli ihmeellistä, -- nyt eivät hänen yönsä enää olleet niin tuskaloisia.\nHän tunsi lohdutusta mielessänsä: olihan melkein kuin hän olisi nähdyt\nvilahduksen Gustavista. Jospa hän vain saisi pitää hänen lapsensa\nalati, alati luonansa, -- mitä antaisikaan hän siitä! Mutta hän, joka\nmuutoin oli niin tarmokas, tunsi nyt arkuutta sen äitiä kohtaan.\n\nKerran oli tämä nyt tullut häntä vastaan, mutta tervehtimättä he olivat\nmenneet toistensa ohitse. Mielellään olisi rouva Krüger tervehtinyt,\nhän tutki, voisiko sen tehdä, mutta toinen ei ollut tuntevinaan häntä.\nJa kumminkin hän oli tuntenut, mutta hän ei tahtonut olla missään\ntekemisissä hänen kanssaan. Rouva Krügerin sydäntä vihloi! Kuinka laiha\nja kalpea olikaan tuo naisparka, suorastaan nälkiintynyt. Huonoa oli\nilmeisesti hänen toimeentulonsa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKenelläpä sitten nykyisin oli hyvät päivät?! Yksin Minka Dombrowskikin\noli lakannut nauramasta huoletonta nauruansa. Hän oli yhä edelleen\nvarsin tyytyväinen siihen, että nyt oli poissa tuosta kaukaisesta\nasunnosta, sillä olihan elämä paljon vilkkaampaa täällä esikaupungin\nkeskustassa, eikä hänen nyt tarvinnut mennä niin kauas, kun teki\nmieli jutella, mutta olipa aika kiusallista, ettei ollut kasvattanut\nitselleen perunoita, ei vihanneksia, ei mitään. Valkoinen puku, joka\nhänen vuosi sitten oli ollut niin vaikea saada pingotetuksi yllensä,\nmeni nyt mukavasti kiinni. Mutta ei hän enää käyttänyt sitä. Mitäpä\nse olisi hyödyttänyt? Ei maksanut vaivaa pukeutua hienoksi: eihän\nhänellä ollut eikä häntä enää haluttanut hankkia itselleen mitään\nihailijaa! Hän oli tuonnoin saanut kyllänsä. Vieläkin häntä värisytti\nnoita tapahtumia muistellessaan. Hänen miehensä ei ollut lähettänyt\nmitään tietoja. Hän häpesi muita naisia; kun he kyselivät, täytyi hänen\nvalehdella. Kauheata kerrassaan! Kaikki oli kauheata. Lapset olivat\naina nälissään, rahat lensivät tipotiehensä, lopuksi hänen kaiketi\ntäytyi jälleen ryhtyä työhön. Mutta millaiseen? Pesemäänkö taas ja\nsiistimään? Hyi, sitä hän ei halunnut! Ampumatarpeiden tehtaaseen?\nTosin siellä ansaitsi hyvästi, hän tunsi useita naisia, jotka eivät\naikaisemmin olleet omistaneet ainoatakaan ehyttä paitaa, ja joilla\nnyt oli sunnuntaisin kahisevat silkkiset alushameet ja pitsipuserot\nyllään ja hatuissa kallisarvoiset sulat. Se olisi kyllä hauskaa. Mutta\nvaikeata oli työnteko tuollaisessa tehtaassa, ja vaarallistahan se\nmyöskin kuului olevan, ja henkeänsä, rakasta henkeänsä ei hän halunnut\nhukata! Sen puolesta hän pelkäsi -- ja myös kauneutensa puolesta.\nKaikki ne saivat siellä niin kelmeän ihonvärin. Miellyttävämpää olisi\nistua kuskinistuimella piiskaa notkutellen, puettuna postinkuljettajan\nväljään viittaan, lakki vinossa tukkalaitteilla. Se kyllä pukisi\nhäntä. Mutta ensiksi täytyisi oppia ajamaan ja hevosia kurissa\npitämään. Rautatieläisen toimi asemalla tuntui myöskin houkuttelevalta;\novien aukominen ja sulkeminen ei ollut rasittavaa, ja kyllä hän\nmyöskin pystyisi huutamaan: \"Vaunuihin!\" -- \"Vaunuista!\" ja antamaan\nlähtömerkin. Ja kuvaillessaan yllään housuja, jotka ulottuivat vain\npolviin, punehtui hän tyydytyksestä, -- sillä sääret hänellä oli, joita\nkelpasi näytellä! Komeat kerrassaan. Mutta kun hän meni tarjoutumaan,\nolivat kaikki paikat täytetyt, ensi sijassa otettiin sellaisia, joiden\nmiehet tai isät olivat aikaisemmin olleet noissa toimissa. Tutkivasti\nhän silmäili esillä olevaa säärivarastoa, ja hänen leppeät kasvonsa\nvetääntyivät hilpeään hymyilyyn. Olivatpa nuokin sääriä laatuaan: mitkä\nkäyrät ja väärät, mitkä liian paksut tai ohuet! Hänen kanssaan ei\nkukaan noista pystyisi kilpailemaan!\n\nNyt hän siis aluksi odotteli, mitä tulevaisuus toisi tullessansa,\neikä tehnyt mitään. Mutta tyytyväisemmäksi ei hänen mielensä siitä\nkäynyt, vaan päinvastoin yhä nyreämmäksi. Kun hän oli toimittanut\nvähäiset talousaskareensa, lapset olivat koulussa tai leikkivät ulkona,\ntuntui hänen olonsa hänestä tuiki tukalalta. Tuskanhiki tunki esiin.\nKuinkahan nyt oli hänen Stanislaunsa laita? Nyt puhuttiin niin paljon\nSommen taistelusta; rajattoman kammottavaa siellä tuntui olevan. Hän\nkuvaili miestään siellä, -- silmät pyörivinä, suu vimman vääntämänä,\nkohotetussa kädessä kimmeltävä tikari, -- villi-ihmistä hän muistutti!\nSellaisena, sellaisena oli hän seisonut Minkan edessä. Häntä värisytti,\nmutta hän ei tuntenut pelkoa miestänsä kohtaan, vaan hänen puolestansa.\nTai kenties hän taisteli romanialaisia vastaan! Ja ellei hän kaatuisi,\nvaan tulisi rauha ja hän palaisi kotiin, -- kuinka sitten kävisi?!\nKauhea tuska valtasi hänet, hänen mieltänsä ahdisti.\n\nTällaisessa henkisessä tilassa hän tuli eräänä sunnuntaina Gertrud\nHieselhahnin luo. He eivät olleet tavanneet toisiaan viime aikoina, ja\nnyt tuntui Minkasta neiti peräti laihalta, suorastaan vanhentuneelta.\nHän oli tullut hänen luoksensa saadaksensa valitella mielin määrin, nyt\nhuomasi hän toisella olevan enemmän valittamisen aihetta. Mutta Gertrud\nei valittanut, hän olisi hävennyt tehdä niin. Hän puristi huulensa\nyhteen, etteivät ne päästäisi esiin sanaakaan siitä kuinka hän kärsi\nnälkää, kuinka oli erehtynyt uuteen asuntoonsa nähden.\n\nRichterin muori ei ollut pitänyt ainoatakaan lupaustansa. Kun lapsi\nitki, antoi hän sen itkeä, -- eihän hän välittänyt pitää huolta edes\nomasta vanhasta miehestänsäkään. Missä hän istui, siinä sai hän istua.\nVaimoparka oli väsähtänyt elämään sodan aikana, -- olivathan kaikki\nhänen poikansa poissa kotoa, eikä hän tiennyt, palaisiko yksikään\nheistä! Hän oli käynyt nyreäksi ja piittaamattomaksi.\n\nNiinpä oli Gertrudilla siis kaikesta huolimatta ollut edellisessä\nkaukaisessa asunnossaan paremmat päivät kuin nyt. Kuin hiukan ilahtuen\nhän nyt tervehti Minka Dombrowskia. Hänkin puolestansa havaitsi entisen\ntuttavansa vanhentuneen.\n\nKirkolta kaikuivat hautajaiskellot, ja junalta, joka lähestyi tuoden\nsotamiestä haudattavaksi, kuului surusoittoa. \"Jeesus elää, turvani\",\nkajahti sieltä. Minka riensi akkunaan; kuinka täällä oli mukavaa\nkaikkea katsella! Hän riippui puolta ruumistaan myöten akkunasta\nulkona. \"Siellä on pulskia poikia joukossa!\" sanoi hän. Mutta kun\nhän jälleen kääntyi huoneeseen päin, näki Gertrud kyyneleitä hänen\nkirkkaissa säteilevissä silmissänsä.\n\nVaieten istuivat he rinnakkain; sotilasjuna, joka toi ruumista, oli\nehtinyt ohitse, mutta raidetta pitkin kulki ratisten ja suhisten\njunia edelleen loppumattomiin saakka -- kaukojunia, paikallisjunia --\nelämä jatkoi jatkamistaan kulkuansa. Välillä tunki jokin surusoiton\nsävel esiin veturinvihellysten ja höyryn puuskumisen keskeltä nyt jo\nloppuvirsi -- ja sitten reipas marssi. Hautajaismenot olivat lopussa,\nsaattue palasi takaisin.\n\n\"En minä voisi alati tuota kuunnella!\" sanoi Minka. \"Voi hyvä Jeesus!\"\nHäntä puistatti. \"Siinäkin on jo tarpeeksi, kun tietää että itsensäkin\non kerran kuoltava, -- ja hautausmaa vielä lisäksi alati nenän edessä,\n-- ei, hyvä neiti!\"\n\n\"Minua ei se häiritse.\" Gertrud hymyili surumielisesti. \"Asuin kerran\naikaisemmin vanhan kirkkotarhan lähellä -- se oli elämäni onnellisin\naika -- ja nyt tämän uuden luona.\" Hän huokaisi syvään. Enempää ei hän\nenää puhunut itsestänsä, -- hän antoi Minkan puhua.\n\nJa Minka puhui -- se helpotti hänen mieltänsä. Neiti kuunteli niin\nkärsivällisesti. Lopuksi antoi Gertrud vakavan neuvon: jos Minka tekisi\ntyötä, tuntuisi hänestä elämä helpommalta; joutenolo kotosalla ja\nmietiskely ei soveltunut hänen luonnollensa.\n\nNo, voisihan hän sitten koettaa hankkia jotain työtä! Nauraen antoi\nMinka tuon lupauksen. Hän oli jo aivan lohdullisella mielellä, syleili\nGertrudia ja läksi naureskellen astelemaan kotiin päin.\n\nKuten kerran ennen, silloin kun hän läksi valkoiseen puettuna\nhuvittelemaan, katsoi Gertrud hänen jälkeensä melkein kateellisena:\nkunpa omistaisikin tuollaisen luonnon! Hautausmaalle johtavaa\nlaitakatua pitkin kulkea sipsutteli Minka, lantioitaan keinutellen.\nJuttelu oli virkistänyt häntä, jo oli hän taas jälleen kaunis Minka.\nHänen kasvonsa punoittivat, silmät loistivat. Muuan mies, joka kulki\nhänen ohitsensa, käännähti katsomaan taaksensa. Minka käännähti\nmyöskin. Hän huomasi miellyttäneensä tuota miesolentoa, ja se tuotti\nhänelle mielihyvää ja lisäsi itseluottamusta. Ennenkuin hän tuli tien\nkäänteeseen, hän pysähtyi viittoilemaan Gertrudille. Kevytmielisen\niloinen hymyily leikiskeli hänen huulillansa. Hän huusi kauas\nkaikuvalla äänellä: \"Hei-hei! Näkemiin!\"\n\n\n\n\nXVI.\n\n\nNyt oli syksy. Kolmas syksy. Hyvä ettei sodan alkaessa ollut tiedetty\nsen kestävän niin kauan. Ja mitä huimaavaa vauhtia aika sentään lensi\neteenpäin! Kun Hedwig Bertholdi nyt ajatteli edellistä vuotta, oli\nhänestä kuin ajattelisi eilisiä tapahtumia. Silloin oli hän vasta\nottanut Anna Marian taloonsa, ja nyt oli tämä jo aikoja hänen poikansa\nvaimo ja odotteli lapsen syntymistä. Poikakohan se olisi? -- vai\ntyttökö? Nuori äiti, joka odotti tuota suurta tapahtumaa melkein\nuteliaisuudella, tuntematta vähintäkään pelkoa, toivoi kiihkeästi\npoikaa. Nuori isä kirjoitti: 'Jos se nyt kumminkin olisi tyttö, niin ei\nsen ainakaan tarvitsisi lähteä sotaan!'\n\nRudolf oli saanut kylläkseen sodasta, sen huomasi äiti joka\nkirjeestä. Vaikkakaan hän ei koskaan valittanut, vaikka hän oli\ntullut luutnantiksi ja johti nyt omaa komppaniaa, näytti se sentään\ntehneen häneen liian järkyttävän vaikutuksen, että viimeisenä suurena\ntaistelupäivänä melkein kaikki rykmentin upseerit olivat kaatuneet\ntai haavoittuneet. Verdunin luota oli hänet siirretty Sommelle. Hänen\nhermonsa eivät enää olleet intoa hehkuvan poikasen, jommoisena hän oli\nsotaan lähtenyt, ei rakastuneen nuorukaisen, -- ne olivat väsyneen\nmiehen hermot. Nyt toivoi hän pian saavansa lomaa; kun hänen lapsensa\nsyntyi, hänen ensi lapsensa, silloin tulisi hän käymään kotona.\n\nHedwig Bertholdi ei enää antautunut levottomuutensa valtaan, -- hän\ntaisteli sitä vastaan, niin mahdotonta kuin äidin onkin voittaa sitä\ntykkänään. Mutta hän oli oppinut pitämään itseänsä kurissa. Hänen\nmiehensä oli poissa, molemmat pojat ainaisessa kuolemanvaarassa, kaikki\ntaloushuolet oli hänen kannettava yksin, -- ja hänen piti olla valmis\nhoitamaan poikansa lasta ja vaimoa, jota tämä rakasti.\n\nAnna Maria oli terve kauttaaltaan. Kaikki pienet tarve-esineet\noli hankittu, hän iloitsi niistä raikkaalla naurulla. Se ei ollut\nkadottanut rahtuakaan täyteläisestä, kajahtavasta soinnistansa. Hedwig\nmuisteli nykyisin usein sitä aikaa, jolloin _hän_ oli odottanut\nensi lastansa. Kuinka toisenlainen olikaan hän ollut! Ajat olivat\nmuuttuneet, -- Jumalan kiitos, että nuoret äidit myöskin olivat\nmuuttuneet! Sitä, mikä ei häntä miellyttänyt Anna Marian luonteessa,\nei hän enää ollut huomaavinaan, ei välittänyt siitä. Eikö tuo\nReinin seutujen asukkaille ominainen huolettomuus, jota hän itse\npohjoissaksalaisena ei käsittänyt, sentään ollut jotain ihanaa!\nEikö tuo hilpeä sydän, joka ei harkinnut mitä tulevaisuus voi tuoda\nmukanansa, joka nautti nykyhetkestä, huomenisesta huolimatta, eikö se\nollut suuri onni?\n\nNuori rouva istui talvipuutarhassa, jonka siirrettävät akkunat jo\noli suljettu suojaksi syyskylmää vastaan, ja luki miehensä kirjettä.\nAnoppi työnsi jakkaran hänen jalkojensa alle. Miniä piti sen hyvänänsä\nluonnostaan lankeavana huolenpitona, -- hän salli kernaasti itseään\nhemmotella. Pää täyteläisen käsivarren nojassa luki hän hymyillen.\nÄkkiä hän katsahti ylös. \"Mutta siinäpä olisi Heinzille voinut käydä\nonnettomasti -- no, kaikkihan päättyi hyvin!\"\n\n\"Mitä -- mitä?!\" Hedwig vapisi. \"Lue!\" pyysi hän kiihkeästi.\n\n\"Heinz on saanut kaksikymmentä luotia koneeseensa ilmataistelussa\nBapaumen luona. Joku sieltä tullut toveri on kertonut siitä Rudolfille.\nMutta hän pääsi maahan omalla puolellamme. Peräsimen hän tosin\nmenetti, -- mutta nyt hän lentelee jo taasen. Ei, mutta sitä Heinziä!\nHän on toden totta jo saavuttanut jonkinmoisen kuuluisuuden!\" Nuoren\nrouvan äänessä oli ylpeyttä. \"Hän on jo saanut voiton viidennestä\nlentokoneesta! Saat nähdä, äiti, hänestä tulee vielä toinen Bölcke!\"\n\nÄiti laski kätensä silmilleen, maailma musteni äkkiä hänen edessänsä.\nKuin kaukaisuudesta tunki hänen korviinsa Anna Marian ääni: \"Mutta,\näiti, eihän sinun tarvitse pelästyä nyt enää jälkeenpäin. Kuulithan,\nettä hän pääsi onnellisesti maahan.\" Miniän lämpöinen käsi tarttui\nhänen jääkylmään käteensä.\n\nHän irroitti kätensä. \"Älä välitä minusta. Se on jo ohi.\" Hän nousi\npaikaltaan ja läksi talvipuutarhasta. Hänen täytyi saada olla yksin,\nyksin tuskinensa. Kuinka kauan siitä olikaan kuin Bölcke, tuo\nvoittamaton, oli syössyt maahan kuolleena? Ei kuin muutama päivä. Vielä\nsuri häntä Saksanmaa. Hedwig ei ollut koskaan nähnyt tuota lentäjistä\nkuuluisinta, ei tuntenut häntä, ei ollut missään henkilökohtaisissa\nsuhteissa häneen, mutta hän oli seurannut hänen lentoretkiänsä\nmelkein äidillisellä mielenkiinnolla. Kulkiko nyt hänen poikansa,\nhänen Heinzinsä, samaa tietä, odottiko häntä sama kohtalo? Hedwig oli\njo luullut käyneensä kestäväksi, nyt hän tunsi, kuinka heikko hän\nvielä oli. Tukea hakien hapuili hänen kätensä ilmassa: kaksikymmentä\nluotia, -- vaivoin päässyt maahan -- kone rikki -- ja nyt hän lenteli\njälleen! Äiti pusersi kätensä ohimoilleen, suonet takoa jyskyttivät\nhänen päässänsä. Hänen täytyi lähteä ulkosalle, ulos puutarhaan. Aidan\ntoisella puolen seisoi vaalea nainen.\n\nOli kuin Lilillä olisi ollut aavistus asioista. Silmät avoauki hän\nkatsoi tulijaan, verihyöky toisensa jälkeen väritti hänen hentoja\nkasvojaan. \"Oletteko saanut uusia tietoja?\" kysyi hän.\n\n\"Pojaltani Rudolfilta tuli juuri kirje\", sai äiti vaivoin esiin. \"Olen\nhyvin levoton Heinzin takia.\"\n\n\"Minä tiedän\", -- uusi punehdus nousi Lilin poskille. \"Olen myöskin\nsaanut tietoja tänään\", sanoi hän hiljaa, \"kirjeen -- häneltä\nitseltänsä. Hänelle ei ole tapahtunut mitään. Se on kuin ihme.\" Nyt\nkävi hänen äänensä lujemmaksi, hän katsoi äitiä kasvoihin. \"Ei hänelle\ntapahdukaan mitään. Olkaa levollinen. Minä olen myöskin aivan tyyni.\nMiesvainajani takia olin alati levoton, mutta poikanne suhteen en tunne\nlevottomuutta. Olen liiaksi ylpeä hänestä, voidakseni tuntea sitä.\"\nHänen solakka vartensa suoristautui.\n\nHän ei ollut koskaan vaikuttanut Hedwigiin erityisen kookkaalta,\nmutta nyt täytyi hänen katsoa häneen ylöspäin. Hänen ryhdissänsä oli\njotain kuninkaallista, vapaata, vapautunutta, joka muihinkin vaikutti\nvapauttavasti. Äiti tunsi levottomuutensa väistyvän. Hän kurotti\nmolemmat kätensä aidan ylitse ja veti nuoren naisen aina lähemmäksi\nja lähemmäksi itseänsä. Tämä mukaantui mielellään hyväilyyn. Kauniit\nvaaleat kasvot lähenivät Hedwigiä, hän suuteli niitä sydämellisesti.\n\n       *       *       *       *       *\n\nBertholdin huvilassa kuljettiin tänään varpailla. Nuo kaksi rouvaa ja\nkaksi palvelustyttöä eivät muutoinkaan olleet pitäneet liikaa ääntä,\nmutta tänään oli siellä erityisen hiljaista. Vanha keittäjätär seisoi\ntuskallinen ilme kasvoillaan lieden ääressä, keittäen kamomillateetä:\nEmilia oli äkkiä ruvennut voimaan niin pahoin, että hänen piti\ntoimittaa hänet vuoteeseen. Sitten oli keittäjätär kiiruhtanut rouva\nBertholdin luo. \"Armollinen rouva, Emilia -- voi, hyvä jumala --\nluulen toden totta että hänen laitansa on hullusti!\" Hän ei ollut\nluullut saavansa sitä sanotuksi. Nyt, kun hän oli sen tehnyt, oli hän\nkauhistuksissaan omasta itsestänsä. Mitähän rouva siihen sanoisi?\n\nHedwig punehtui vain ja kalpeni sitten. Hänen päänsä läpi kävi\najatus: jo aikoja olisi sen saattanut arvata. Kun hän muisteli\ntytön epätoivoisia kyyneleitä, tämän puhuessa hänelle sulhonsa\ntäyttymättömästä pyynnöstä, tuntui hänestä kaikki melkein itsestään\nselvältä. Sulhanen oli tullut pian sen jälkeen lomalle. Varmaankin\noli hän nopeasti sopinut jälleen Emilian kanssa, sillä tämä oli\njälleen käynyt iloiseksi ja hilpeäksi kuten ennen ja usein rallatellut\nylhäällä kamarissaan. Nyt oli hän tosin jo pitkät ajat näyttänyt varsin\nkalpealta. Hedwig pudisteli päätänsä: kuinka olikaan hän ollut niin\nsokea? Tytön kasvot olivat käyneet niin leveiksi eivätkä olleet enää\nlainkaan kauniit. Äskettäin oli joku leikillä sanonut: 'Hänestä ei\nainakaan huomaa ajan ahtautta'.\n\nHedwig nousi portaita ylös ullakkokamariin. Hiukan hänen polvensa\nsentään vapisivat. Huone oli niin siistin siisti, niin erinomaisessa\njärjestyksessä kuin Emilian aina oli tapana sitä pitää. Tänä aamuna oli\nhän vielä pitänyt erityisen suursiivouksen, hänen oli kuultu pieksävän\npois tomua ja touhuavan. Hohtavan valkoisella peitteellä koristetulla\npiirongilla oli järjestettynä joukko valokuvia: hänen isänsä,\näiti-vainajansa, kaksi univormupukuista veljeä ja nuorempia sisaruksia.\nVuoteen yläpuolella riippui sulhasen valokuva luonnollisessa koossa;\nEmilia oli itse antanut sen suurentaa pienemmästä kuvasta.\n\nEmilia makasi hiljaa ähkyen vuoteessansa, polvet ylhäällä, väristen,\nhampaat yhteenpurtuina. Hän ei tahtonut huutaa. Tuskin hän huomasikaan\ntulijaa.\n\nRouva Bertholdi istuutui vuoteen ääreen. \"Emilia\", sanoi hän lempeästi,\n\"mikä teitä vaivaa?\"\n\nOmituisen elottomin silmin katsoi tyttö häneen. Hän koetti hymyillä.\n\n\"Lähetänkö noutamaan lääkäriä?\"\n\nNyt pudisti hän kieltävästi päätänsä.\n\n\"Mutta kenties mieluummin erästä toista henkilöä?\" sanoi rouva\npainokkaasti. \"Ehkä rouva Weissiä? Sanokaahan nyt jotain!\"\n\nTyttö ei myöntänyt eikä kieltänyt. Hän kohotti vain kulmakarvojansa.\nKiihkeä tuska kuvastui hänen kuolonkalpeilla kasvoillansa.\n\n\"Emilia, tyttö-parka!\" Harras sääli valtasi äkkiä Hedwigin mielen.\nKuinka uljaasti tuo tyttöparka koettikaan salata tuskansa! Mutta se\nei onnistunut, hymyily vääntyi hurjaksi irvistykseksi, ja tarttuen\nmolemmin käsin ruumiiseensa ponnahti tuo kidutettu olento istualleen.\n-- -- -- Kun rouva Bertholdi tuli alas, lähettääksensä apua noutamaan,\noli hän täysin selvillä asioista. Anna Maria oli myöskin vuoteessa,\nhän oli juuri paneutunut sinne. Mutta hän nauroi vain anoppinsa\nlevottomuudelle: ei, ei se merkinnyt mitään, hän oli kai vilustunut\nedellisenä iltana, olihan ollut hiukan viileätä, -- tai olisiko hän\nehkä tullut syöneeksi liian paljon.\n\nKun rouva Weiss saapui, marssi hän suoraa päätä tulostansa\nilmoituttamatta nuoren rouvan makuuhuoneeseen -- vanha Dora oli mennyt\naivan päästä sekaisin eikä ollut sanonut, mistä oli kysymys, -- ja nyt\nhän oli peräti ihmeissään tavatessaan nuoren rouvan niin hilpeänä.\n\"Mitä, vieläkö olette noin reipas?\"\n\nRouva Bertholdi kutsui viittauksella hänet pois. Nyt tunsi rouva Weiss\npettymystä. \"Mitä, palvelustytönkö takia? No, jopa jotakin! Olisinpa\nsen tiennyt, niin en olisi juossut itseäni hengästyksiin!\"\n\n\"Hän on varsin kunnollinen tyttö\", sanoi Hedwig vakavasti. Hänestä\ntuntui äkkiä, kuin täytyisi hänen puolustaa Emiliaa. \"Tahdon, että\nkaikki toimitetaan aivan yhtä huolellisesti kuin miniäänikin nähden.\"\n\n\"No mutta millainen rouva! Millainen herttainen rouva! Sellaista saa\nhakea lyhty kädessä. Kun palvelustytöt saavat siitä kuulla, niin kilvan\nne kaikki pyrkivät tuohon avoimeksi jäävään paikkaan!\" Rouva Weiss otti\nasian leikilliseltä kannalta.\n\nHänen naurunsa tuntui Hedwigistä vastenmieliseltä; hän kiirehti häntä\nEmilian luo. Jo pari kertaa oli hän itse käynyt siellä uudelleen,\nEmilian tila saattoi hänet levottomaksi. Kivut olivat helpottuneet,\nmutta herpaantunut käsi, josta hän oli koettanut suonta, oli ollut\nhehkuvan kuuma, hänen huulensa kuin kuivettuneet. Eiköhän hän\nsittenkin lähettäisi noutamaan lääkäriä? Useat niistä olivat tosin\nsotatantereella toimessa, toiset sairaaloissa, mutta mahtaisihan\ntäälläkin olla joku kotosalla.\n\nHänen vielä punnitessaan asiaa, palasi rouva Weiss jo jälleen alas. Nyt\nei hän enää naureskellut. \"Kenpä tietää, mitä hän on keksinyt tehdä!\nHyvä Jumala, niitä tyttöjä. Lähetämme mieluummin noutamaan lääkäriä,\narmollinen rouva!\" -- -- --\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun seuraavana aamuna Rudolf Bertholdin ensimäinen poika äänekkäällä\nhuudolla tervehti maailmaa, oli Emiliankin luokse saapunut poika.\nMutta helposti ei se ollut käynyt. Vielä illalla oli hänet toimitettu\nsairashuoneeseen, lääkäri oli näyttänyt perin vakavalta. Nyt oli\nlapsi tullut maailmaan, ja terve lapsi se olikin, mutta tyttö-paran\noli täytynyt kärsiä kovia tuskia. \"Vaara ei vielä ole ohitse\", sanoi\nsairaanhoitajatar, jonka rouva Bertholdi oli kutsuttanut puhelimeen.\n\nIhmeellistä oli, ja Hedwig oli siitä itsekin hämmästyksissään, kuinka\nhänen ajatuksensa alati olivat Emilian luona. Ikäänkuin ei hänellä\nkotona olisi ollut kylläkin ajattelemisen aihetta! Siellähän oli hänen\nRudolfinsa nuori vaimo, hänen Rudolfinsa lapsi! Mutta nehän olivat niin\nhyvässä hoidossa, kätilö oli vallan erinomainen, ja Anna Maria voi niin\nhyvin, loisti onnesta. Täällä kävi kaikki oivallisesti, -- mutta entä\ntuo toinen, tuo toinen?! Emilia oli uskollinen palvelija, oli palvellut\ntalossa seitsemännestätoista ikävuodestaan saakka, aina oli Hedwig\npitänyt tuosta ystävällisestä, hilpeästä olennosta, -- mutta että hänen\nkohtalonsa koskisi häneen niin läheltä, sitä ei hän ollut aavistanut.\nNyt tuntui hänestä, kuin täytyisi hänen pitää Emiliasta aivan erikoista\nhuolta; eihän hänen äitinsäkään enää ollut elossa. Ja mitä sanoisi\nhänen isänsä? Hänelle täytyi siitä ilmoittaa; helppo tehtävä se ei\nollut. Hän joutuisi raivoihinsa, hän oli ankara mies. Hedwig punnitsi\njo, mitä vastaisi hänelle. Hän sanoisi hänelle samaa kuin vanhalle\nkeittäjättärelle. Tämä oli ärsyttänyt häntä sättimisellään: \"No, johan\nnyt jotakin, en ikinä olisi uskonut, että Emilia olisi niin siveetön!\"\nKen voi nykyisin sanoa, mikä oli siveellistä ja mikä siveetöntä! Olihan\nsota! Yhä soivat Hedwigin korvissa tytön sanat: 'Ei pidä kieltäytyä\ntäyttämästä sotaan lähtevän viimeistä pyyntöä!' Kevytmielinen ei\nEmilia ollut, tiesihän Hedwig, kuinka hän oli taistellut vastaan.\nMutta sitten oli sulhanen tullut pariksi päiväksi lomalle -- ah, vain\npariksi lyhyeksi päiväksi! -- ken raski tyttöä parjata?! Itsehän hän\nsai kantaa, oli kantanut raskaimmat seuraukset jo pitkän aikaa. Eikö\ntäytynyt ihailla tahdonlujuutta, jolla tyttö oli salannut tilansa? Hän\nei ollut koskaan karttanut mitään työtä. Ja kuinka olikaan Anna Marian\nsuhteen oltu varovaisia!\n\nHarras sääli valtasi Hedwigin sydämen.\n\nHedwigillä oli ollut pari unetonta yötä. Entä jos Emilia kuolisi!\nHyviltä eivät tiedot vieläkään kuuluneet. Eikö ollut ihmeellistä, miten\nnopeasti mielipiteet nykyisin muuttuivat, kuinka itse oli muuttunut.\nLuovuttiin perinnäisestä katsantokannasta. Tuolla rintamilla meni\nentisyys murskaksi -- ja samaten täälläkin, -- ikäänkuin olisi kaikki\nluotava uudelleen.\n\nHedwig oli kuin huumauksissa mennessään tänään sairashuoneelle. Emilia\noli lähettänyt hänelle sanan ja niin hartaasti pyytänyt häntä tulemaan.\n\nHeinziltä oli juuri saapunut kirje, mutta itse ei hän kumminkaan ollut\nkirjoittanut mitään siitä, mitä äiti tänään oli lukenut lehdestä,\npelästyksen vallassa, joka ajoi veren hänen poskiinsa: 'Luutnantti\nBertholdi ampunut maahan kuudennen ja seitsemännen lentokoneen'.\n\nOi Heinz, Heinz! Äiti kurotti käsiään, hän olisi tahtonut pidättää\nhäntä, vetää hänet alas tuolta huimaavalta uralta! Hän oli heti\nkiiruhtanut Lili Rossin luo, -- tämäkin oli lukenut uutisen. Mutta hän\ntervehti äitiä niin loistavalla ilon ja ylpeyden ilmeellä, ettei Hedwig\nuskaltanut puhua mitään pelostansa.\n\nHedwigillä oli pitkä matka sairashuoneelle. Korkotien molemmin puolin\nolevilta kedoilta virtaili kuihtuvain kukkien lemua. Hänen sydäntänsä\nahdisti: hänen Heinzinsä, hänen Heinzinsä! Häntä täytyi hänen alati\najatella. Ja sillä välin myöskin Emiliaa: missähän tilassa hän tapaisi\nhänet? Hänen ajatuksensa harhailivat sinne tänne. Ah, nykyisin toinen\nhuolestuttava ajatus karkotti toisen. Ei ehtinyt ajatella ainoatakaan\nniistä päähän saakka. Mutta kenties se olikin hyvä: muutoinhan olisikin\njoutunut epätoivoon.\n\nRouva Bertholdi tunsi olevansa hieman hämillään: kuinka kohtelisi hän\ntuota tyttöä, -- saisiko hän näyttää hänelle, kuinka lempeästi hän\narvosteli hänen erehdystänsä?\n\nPari vakavaa sanaa täytyisi hänen sentään sanoa hänelle; ei ankarasti,\nmutta vakavasti.\n\nEmilia itse auttoi hänet voittamaan tuon vaikeuden. Hän oli yhä vielä\näärettömän kurjassa tilassa. Ellei rouva Bertholdi olisi tiennyt,\nettä hän oli Emilia, ei hän olisi häntä tuntenut. Vanhaa, huolten\nkuihduttamaa naista muistutti tuo nuori olento, maatessaan nyt patjojen\nkeskellä, teräväpiirteinen muoto tumman, sekavan tukan ympäröimänä,\njota ei vielä ollut voitu kammata. Hän oli vielä liian heikko,\nvoidakseen nousta istualleen, liian heikko, voidakseen puhua.\n\n\"Ja kumminkin voi hän tänään jo oivallisesti, pahin on nyt jo\nvoitettu\", sanoi hoitajatar.\n\nOmituisen liikutuksen valtaamana kumartui Hedwig Bertholdi vuoteen\nylitse: \"Kuinka voitte, Emilia?\"\n\nRaskaat silmäluomet kohosivat, -- Emilia avasi väsyneet silmänsä. Hän\npyrki kohottautumaan istualleen, mutta se ei onnistunut. Niin viittasi\nhän ainoastaan katseellaan vuoteen sivulle. Siellä lepäsi lapsi\nverhoilla varustetussa vaatekorissa. \"Poika\", äännähti Emilia heikosti.\nJa sitten hän hymyili.\n\nRouva Bertholdi meni katsomaan lasta. Se nukkui. Hoitajatar hiipi pois\nvarpaillaan. Hedwig istuutui vuoteen viereen. \"Te halusitte tavata\nminua, Emilia, tulin myöskin mielelläni, -- onko teillä mielessänne\njokin toivomus?\" Rouva Bertholdi puhui aivan lempeästi, hänestä tuntui\näkkiä mahdottomalta lausua mitään nuhteen tapaista. Miltä näyttikään\nEmilia-parka! Kauheasti oli hänen täytynyt kärsiä! Hedwig huomasi\nhänessä jonkinmoista levottomuutta. \"Mikä teitä vaivaa, Emilia?\"\nVarmaankin hän tahtoi, että asiasta ilmoitettaisiin hänen isällensä\nja tunsi levottomuutta sitä ajatellessaan. \"Kirjoitanko minä siitä\nisällenne?\"\n\nEmilia hymyili.\n\n\"Olette kai levoton sen takia?\"\n\nEmilia pudisti päätänsä kieltävästi.\n\n\"Ja sulhasellenne minun pitää kirjoittaa, eikö niin?\"\n\nEmilia nyökkäsi, hänen hymyilynsä kävi huomattavammaksi.\n\nMutta sittenkin näytti jokin seikka tuottavan hänelle levottomuutta.\nVarmaankin häntä ahdisti häpeäntunne. Hänen vahankeltainen kätensä\nkulki hapuillen peitteellä. \"Emilia, mitä te tahdotte?\" kysyi Hedwig.\nSilloin tunsi hän tuon jääkylmän, heikon käden tarttuvan käteensä,\ntunsi heikon puristuksen.\n\n\"Olen tuottanut teille -- paljon vaivaa -- kiitoksia -- armollinen\nrouva -- --\" Hänen väsynyt kielensä tuskin sai enää esiin viime sanoja.\n\nHedwig kumartui tahtomattaan lähemmäksi, tuo kiitos liikutti häntä.\nMitä suurenmoista oli hän sitten tehnyt tuon tytön hyväksi? Hyvä\nJumala, varsin vähän. Kuinka vähän hyvyyttä tarvitsikaan oikeastaan\nosoittaa, saadaksensa palkaksi kiitollisuutta! Hän pyyhkäisi tytön\notsalta tukan, joka oli rasituksesta käynyt hikiseksi.\n\n\"Armollinen rouva!\"\n\n\"Mitä tahdotte, lapseni?\"\n\nTytön silmät kyyneltyivät. Hedwig Bertholdi näki kuinka monenmoiset\ntunteet kuvastuivat noissa silmissä: halu pyytää anteeksi, pyytää\nymmärtämystä -- ja samalla jotain äidinylpeyden kaltaista. Äitihän\nhänkin oli -- Hedwigin sydän lämpeni -- äiti, kuten hän itse, kuten\ntuhannet muut, äiti, joka kärsi, joka toivoi, oli levoton, oli ylpeä!\nJa tässäkin oli lapsi, poika, uusi lehdykkä isänmaan puussa!\n\nHän meni korin luo, katseli noita pieniä kasvoja ja nyökkäsi\nsurumielisesti: jospa tämä pieni poika kerran saisi nauttia siitä,\nminkä puolesta suuret pojat nyt taistelivat, ja saisi puolestaan rauhan\nvallitessa kantaa kivensä uuden, onnellisemman Saksanmaan rakennukseen!\nNiin -- rauhan vallitessa! Siunausta tuottavan rauhan toivo täytti\nlämmöllä koko hänen olentonsa. Hymyillen kääntyi hän lapsen luota äidin\nvuoteeseen päin.\n\nEmilia lepäsi hiljaa, kädet ristissä. Nyt katsoi hän valtijattarensa\nsilmiin, heidän katseensa sulivat toisiinsa. Hitaasti alkoi kyynelpari\nvieriä alas tytön silmistä.\n\n\"Älä itke, lapseni\", sanoi Hedwig Bertholdi. Hänestä ei tuntunut\nlainkaan ihmeelliseltä, että hän sinutteli Emiliaa, -- hän tuskin\nhuomasikaan sitä. \"Älä itke, kaikki kääntyy vielä hyvin päin!\"\n\n\"Hyvin -- kaikki hyvin\", sopersi potilas. Sitten tavotteli hän jälleen\nHedwigin kättä. \"Armollinen... armollinen rou...\" Enempää ei hän saanut\nesille.\n\nHalusiko hän pyytää jotain? Vai kiittääkö vain? Hedwig kumartui aina\nlähemmäksi ja lähemmäksi. Hänet valtasi äkillinen äidillisyyden tunne,\näidillisyyden, joka haluaa sulkea kaikki huomaansa -- sillä eivätkö\nkaikki tyyni ole samanarvoisia -- äitejä, vain äitejä! -- Ja antautuen\ntunteelleen, joka kaatoi kaikki maailman pystyttämät raja-aidat,\nsäälin, liikutuksen ja ihmisrakkauden vallassa hän sanoi: \"Jätä jo tuo\n'armollinen rouva'!\" Ja hän suuteli palvelustyttöänsä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun Hedwig Bertholdi nyt asteli kenttien keskitse kotiinpäin, ei\nhänen mielensä enää ollut niin raskas kuin äsken hänen vaeltaessaan\nvastakkaiseen suuntaan. Syksyiset kedot eivät hänestä enää levittäneet\nkuolon vaan elon tuoksua. _Täytyikö_ Heinzin sitten murskaantua\nkuoliaaksi? Täytyikö sitten turman kohdata kaikkia, kuin järkkymättömän\nlain pakosta? Toiset kuolivat, toisia syntyi -- joka päivä uusia. Hän\najatteli noita molempia pieniä poikia, Rudolfinsa ja Emilian lasta.\nJa hänen Heinzinsä lentäisi ja voittaisi ja laskeutuisi onnellisesti\nmaahan! Nyt luotti hän siihen äkkiä järkkymättömästi.\n\nKotona tapasi hän Anna Marian onnesta loistavana. Hän oli ottanut\npojan viereensä ja tämä lepäsi hänen povellansa. Hän nukutteli häntä,\nja hiljaa hyräillessäkin kajahteli hänen äänensä täyteläiseltä ja\nsoinnukkaalta. Hän lauleskeli tuota vanhaa sotilaslaulua:\n\n    \"Sotamies se hauska veikko,\n    Mieli hällä pelvoton -- -- --\n    Rallalaa, rallalaa, ralla rallalalaa!\"\n\n\"Isoäiti\", huusi hän nauraen, rouva Bertholdin tullessa hänen\nluoksensa, \"isoäiti, haluaisin saada seitsemän poikaa! Pelkkiä\nkauniita, terveitä, iloisia poikia, seitsemän poikaa keisarin\npalvelukseen -- mitäs sanot siihen?\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nHyvä oli, että lapsia syntyi maailmaan. Mistä olisi muutoin tullut\nkorvaus niistä monista hengistä, jotka Saksan täytyi menettää? Melkein\njoka perheestä oli sota riistänyt jonkun jäsenen. Ääretön levottomuus\nahdisti maailmaa. Ja lisäksi vielä tuo harmaa syystaivas, joka\nainoastaan puolipäivän aikoina päästi auringon paistamaan.\n\nAsunnoissa ei vallinnut enää miellyttävä lämpö. Jos nyt jo täytyi\nsäästää polttoainetta, kuinka kävisi sitten talvella, kun pakkanen\npaukkuu? Luottamus tulevaisuuteen oli kadonnut ja luottamus niihin,\njotka asioita johtivat.\n\nPerunasato oli ollut huono, sateinen marraskuu oli tuhonnut tämänkin\ntoivon. Ne perunat, jotka eivät olleet mädänneitä jo maasta\nkaivettaessa, mätänivät kellarissa. Ellei nyt perunoita ollut\nriittävästi, mitä sitten syötäisiin?!\n\nMinka Dombrowski oli ollut työssä perunoita maasta kaivettaessa.\nMielellään ei hän ollut mennyt sellaiseen työhön, mutta huoli\njokapäiväisestä leivästä oli saanut hänet tekemään sen. Lapset ahmivat\nruokaa kuin nuoret sudet, ja hänenkin ruokahalunsa oli aina suurempi\nkuin kaapeissa olevat varastot. Nyt olivat lapio ja kuokka jälleen\njoutilaina. Hän oli tuonut miehensä vanhat työkalut mukanansa uuteen\nasuntoonsa, ja nyt hän tuli ajatelleeksi, että hän voisi jatkaa\nStanislaun työtä. Ratatyöläisen toimi ei ollut huonoimpia, viikkopalkka\noli nyt kaksinkertainen, ja jos sitten olisi saatavana jotain\nsyötävää, niin voisi ainakin ostaa sitä. Ja helpompaa se työ oli kuin\nampumatarvetehtaassa, ainakin sai raitista ilmaa ja näki vapaan taivaan\nja voi katsella, kun junat suhisivat ohitse.\n\nMiehensä kapineitten joukosta löysi hän hänen lakkinsakin. Jos ei hän\nnyt saanutkaan näytellä asemamiestä, virkalakin sai hän kumminkin! Hän\nkoetti sitä peilin edessä: kun hän lykkäsi sen tuolla tavoin toiselle\nkorvallensa, oli hän yhä vieläkin viehättävän näköinen. Kuva hymyili\nhänelle peilistä.\n\nEi ollut riittävästi käsiä kaikkiin töihin, kaikkialla tarvittiin\nlisävoimia, etenkin rautatieliikenteen palvelukseen. Nuoremmat\nvirkailijat oli kaikki tyyni kutsuttu sotapalvelukseen; niidenkin,\njotka vielä puoli vuotta sitten oli katsottu välttämättömän\ntarpeellisiksi toimessansa, oli täytynyt lähteä, jokainen joka vain\nvoi kantaa pyssyä olallaan ja reppua selässään, korjattiin nyt.\nVapautusanomuksia ei enää otettu huomioon. Pari vanhaa ukonrähjää vain\noli jäljellä, mutta nekin olivat hitaita ja happamia: pojat sodassa,\nehkä kuolleina, haavoittuneina -- eikä saanut ruokaakaan kylläksensä!\n\nKun Minka tarjoutui työhön, kirkastuivat inspehtorin kasvot: siinäpä\noli reipas olento! Toisina aikoina olisi hän varmaankin nipistänyt\nhänen ruskeata poskeansa, nyt nyökkäsi hän vain tyytyväisenä.\n\nMinka määrättiin naisjoukkoon, jota johti eräs entinen vaihdemies. Tämä\noli Dombrowskin vanhoja tuttavia, ja hän tiedusteli Minkalta heti hänen\nmiehensä vointia. Voi sentään, alku oli huono! Aivan Minka hätkähti!\nEikö tuo nyt ollut inhottavaa? Hän halusi paeta omia ajatuksiansa,\nja nyt ne olivat taas hänen kintereillänsä! Pääsisiköhän hän koskaan\nniiltä rauhaan? Hän nauroi miehen tehdessä kysymyksiään; kyllä,\nDombrowski voi oikein hyvin.\n\nMissä hän sitten oli? Niin, kunpa hän sen tietäisi! Eiväthän ne saaneet\nsiitä kirjoittaa, mies-parat! Valheilla hän suoriutui asiasta. Mutta\nhän oli koko päivän huonolla tuulella: tuliko Dombrowski nyt jälleen\nhänen tiellensä!\n\nMuutoin olisi kaikki ollut hänen mielensä mukaista. Työllä ei juuri\nhuolinut rasittautua liiaksi. Joka toinen hetki tuli juna. Silloin\nvihelsi työntarkastaja, jonka piti tarkata merkinantoja. Silloin\noli kiiruhdettava toiselle raiteelle. Siellä sitten seistiin, kädet\nkuokan nojassa ja leuka käsien varassa ja tuijotettiin suu auki ohitse\nhurisevaan junaan. Olipa siinä jos jotakin: sotamiehiä, tykkejä,\nhevosia, aseita joka lajia, lentokoneita, astioita, lautoja, kuparia,\nrautaa, kiskoja, telineitä, perunoita, olkia, heinää -- kaikki tyyni\nmatkalla rintamalle; kaalia vielä ja lanttuja. Lantut jäivät kotona\noleville. Niitä oppi nyt syömään. Lanttuja, lanttuja ja yhä lanttuja!\nPerunat eivät riittäneet. Naiset, joiden kanssa Minka työskenteli,\nvalittivat sitä usein. Mutta Minka nauroi: siitä hän vähän välitti,\nellei ollut muuta valittamista!\n\nTyöläisten joukossa oli pari rajalta tullutta puolalaista tyttöä, jotka\nsanoivat tulleensa niin kaukaa ansaitaksensa paljon, mutta ettei mikään\nihmisvoima olisi saanut heitä tulemaan, jos olisivat tienneet, miten\nnälissään saisivat olla.\n\nMinka solmi pian ystävyysliiton Stasian ja Kasian kanssa, ja nyt\nsai hän tietää, ettei heitä ollut houkutellut rahanansio, vaan pari\npreussilaista sotamiestä, jotka olivat olleet majoitettuina heidän\nisänsä talonpoikaistaloon. \"Kauniita sotamiehiä, rakkaita sotamiehiä!\"\nsanoi mustaverinen Kasia, ja vielä mustaverisemmän Stasian silmät\nloistivat. Ne toivoivat he myös täällä löytävänsä, sodan loputtua. Tuo\ntoivo ei kumminkaan estänyt heitä katselemasta muitakin sotamiehiä. Ja\nMinka teki heille seuraa.\n\nMitä hyödytti pää riipuksissa entisiä katua?! Väliin ei hän enää\nlainkaan käsittänyt, kuinka oli silloin aikoinaan voinut pelästyä niin\npahoin. Stanislaus leppyisi kyllä taas, jos hän vielä palaisi! Kukapa\ntiesi, palaisiko hän ollenkaan! Tuohon epäilykseen liittyi toivo, --\nhiljainen toivo, josta hän ei itsekään ollut täysin tietoinen. Hänestä\nvain tuntui siltä, kuin olisi kenties parasta, ettei hän palaisi, --\nparasta heille molemmille. Toisinaan taas kyynel tunki esiin\nhänen ajatellessaan: 'En näe häntä enää koskaan!' Mutta vain\ntoisinaan -- -- --\n\nStasia ja Kasia ja Minka pistivät päänsä yhteen, heillä oli aina\njotain neuvottelemista. Heidän kanssaan oli Minkalla enemmän yhteisiä\nharrastuksia, kuin oli ollut Hieselhahnin neidin kanssa. Häntä ei hän\ntavannut enää koskaan. Sunnuntaisin menivät he kaikki kolme Berliniin.\nSitten olivat he maanantaina niin väsyksissään, että heidän silmänsä\nmelkein menivät umpeen työtä tehdessä. Työntarkastaja haukkui tyttöjä:\neikö heillä ollut mitään luita ruumiissansa? Minkaa ei hän juuri\nuskaltanut ahdistella: tällä oli suussaan kaksiteräinen miekka.\n\nMutta sellaisten sunnuntaipäivien jälkeen voi tapahtua, että Minka\nnojasi kuin syviin ajatuksiin vaipuneena kuokkaansa ja tuijotti melkein\nsynkkämielisenä junan jälkeen, joka suhisi hänen ohitsensa. Sotilaita\nsiinä oli, sotilaita, pelkkiä sotilaita. Ne lauloivat:\n\n    \"Kun koittaa aamu varhainen,\n    Kedolle käypi neitonen.\n    Ja korret huojuu, kumartaa,\n    Mutt' neidon aatos askartaa\n    Luon' oman armaan sulhon.\"\n\nMutta Minkan aatos ei voinut askartaa kenenkään luona, ja se\nkiusasi häntä. Mitäpä iloa siitä nyt oikeastaan oli, jos hän kävi\nhuvittelemassa noiden tyttöjen kanssa ja istuskeli jossakin kahvilassa\ntai elävissä kuvissa? Oliko se nyt mitään elämää? Sotilaat, jotka\nvyöryivät ohitse, viittoilivat, huutelivat hänelle: pilapuheita,\nlemmekkäitä sanoja, himokkaita lauseita; silloin tuli häneen eloa,\nhän tempaisi irti punaisen liinan, jolla oli sitaissut kiinni uljaan\nlakkinsa, ja huiskutti sitä nauraen, hillittömästi, -- huiskutti\nniin, että tukka ja hame liehui. Ja hän katsoi nyökkäileväin päiden,\nkurotettujen käsivarsien jälkeen niin kiihkeästi, että oli katsoa\nsilmät päästänsä. -- -- --\n\nTuli vielä pari kultaista syyspäivää. Tänä maanantaina oli Minka\nharvinaisen hyvällä tuulella; muutoin oli hän sinä päivänä aina\nnyreällä mielellä. Eilisen sunnuntain takia oli todellakin kannattanut\nmatkustaa Berliniin. Niin ihanaa sunnuntaita ei hän ollut viettänyt\npitkiin aikoihin. Muistelikohan se kaunis aliupseeri, joka kahvilassa\noli istuutunut heidän pöytäänsä, tänään vielä häntä! Kyllä varmasti!\nOnnen tunne valtasi äkkiä hänen mielensä: hän oli sentään yhä vieläkin\nkaunis Minka. Missä hän asui? oli sotilas kysynyt hiljaa -- ja luonut\nhäneen katseen, katseen -- -- --\n\nMinka oli selittänyt sen hänelle, aivan tarkoin. Hän tulisi kyllä,\nolihan hän luvannut tulla, ja sitten -- sitten --\n\n\"Varo!\" kirkaisi hänelle Kasia, tarttui hänen käsivarteensa ja tempaisi\nhänet viereiselle raiteelle. Minka ei ollut huomannut työnjohtajan\nvaroitusvihellystä.\n\nPitkässä rivissä seisoivat nyt naiset, antaaksensa junan kulkea ohitse.\nSe oli tavarajuna. Kuin unessa näki Minka korkeaksi kuormitetut vaunut,\njotka seurasivat toisiansa loppumattomana jonona. Mustana, raskaana,\nsavuisena kulkea tömisti se korskuen. Nyt palasivat naiset jälleen\nraiteelle; he tasoittivat soraa.\n\nMitä välitti Minka siitä, että työntarkastaja nyt sätti häntä. Eikö hän\nollut voinut pitää paremmin silmällä! Mies oli pelkästä pelästyksestä\naivan raivostunut: torkkunutko hän oli? Vihellys oli ollut kyllin\nkimakka, eikö Minkalla ollut korvia eikä silmiä? Oli, oli kyllä.\nHaaveellisesti hymyillen hän katsoi työntarkastajaan: millaisen katseen\nolikaan tuo soturi luonut häneen, ja hän oli luvannut tulla, tulla,\ntulla -- milloinkahan hän tulisi? Huomennako, vai joko kenties tänään?!\n\nJälleen juna. Kylläpä niitä riitti! Tänään kuljetettiin jälleen paljon\njoukkoja rintamalle. Juna kiiti naisten ohitse jylisten, suhisten, ja\nsiellä laulettiin, sieltä viittoiltiin, huhuiltiin! Olipa se kohinaa\nja tohinaa! Ja tuon humun keskeltä näki Minka -- pettivätkö hänen\nsilmänsä? -- kauhistuen jäi hän tuijottamaan junaan: oliko se hänen\naliupseerinsa?\n\nSiinä hän matkusti tiehensä. Hän meni pois eikä voinut tulla! Hänkö\nse todella oli, hänkö todellakin? Ei, ei se ollut hän! Mutta oli,\noli sittenkin! Minka ponnahti pystyyn, päästi kimeän huudon -- mies\nkatsoi häneen -- silmänräpäyksen ajan --, silmät säihkyivät, kädet\nviittoilivat, puhuen kiihkeästä halusta, masentavasta mielipahasta -- --\n\n\"Väistykää!\"\n\nVastakkaiselta puolelta tulee juna kohisten. Kaikki ovat pelastautuneet\nsivulle, kaikki -- paitsi Minka.\n\nJa ratisten saapuu pyöriä, ja ne rytisevät edelleen, haudaten hänet\nallensa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nYötä ja päivää kuuli Gertrud Hieselhahnkin kuljetusjunien kiitävän\nohitse. Hänen korvansa olivat jo tottuneet erottamaan eri ääniä. Hän\nvoi tarkoin erottaa, vietiinkö niissä ihmisiä vai ainoastaan elotonta\ntavaraa. Hänet valtasi sairaalloinen levottomuus, kun hän ajatteli,\nettä siinä taas kuljetettiin niin ja niin monta veriinsä sortumaan.\nTyöpaikalla kuuli kerrottavan hyvin paljon rintaman kauhuista --\nkukin tiesi kertoa jotain, jotain kauheata -- ja täällä kotosalla,\neikö täälläkin ollut kauheata? Oliko tuokin nyt laitaa, että toiset\nkokoilivat itsellensä oikeita suursyömärivarastoja? Sietäisipä käydä\nhiukan tyhjentelemässä! Ja sitten ne tulivat kortteinensa ja saivat\njuuri yhtä paljon kuin ne, joilla ei ollut mitään varattuna. Mitä\nhuutavaa vääryyttä!\n\nKunnan elintarpeiden myymälässä oli kiihkeys jo pariin kertaan\npuhjennut ilmoille. Rouva Richter, joka toimitti Gertrudinkin\nvähät ostokset, ei tosin ollut siitä kertonut; hänestä tuntui suun\navaaminenkin tarpeettomalta vaivannäöltä. Mutta tänään oli hän\nheittänyt Gertrudin elintarvekortin hänen eteensä. \"Kas siinä, neiti,\nnoutakaapa nyt itse noudettavanne, minä olen väsynyt ja vanha. Minä\npaneudun pitkäkseni, en minä viitsi enää... Se ruuansaanti ei tapa, ei\nelätä!\"\n\nHouru vaikerteli: \"Leipäpala, äiti, leipäpala.\"\n\nPikku poika kartteli myöskin, hän olisi tahtonut syödä jotain, ja\nGertrudia itseään vaivasi kalvava nälkä. Mutta pahempi kuin nälkä\noli heikkoudentunne, joka kävi aina huomattavammaksi. Se oli jo\npäivämääriä rasittanut häntä, mutta hän oli ponnistellut sitä vastaan,\npäättäen pitää puolensa. Hän oli aina uudelleen terästänyt tarmonsa,\ntemmannut auki silmänsä, jotka uhkasivat painua umpeen tuossa mieltä\ntylsistyttävässä työssä, voittanut apeutensa ja toivottomuutensa. Mutta\ntämä oli jo liikaa. Tuo kortin poisheittäminen, tuo välinpitämätön\nselitys: 'En minä viitsi enää!' päästi samantapaiset tunteet\nvalloilleen hänen omassa povessansa.\n\nHän tyrskähti itkuun. Hänkään ei enää viitsinyt... Mitä hyödytti kaikki\nponnisteleminen? Aamusta iltaan sai tuntea nälkää ja vilua, kärsiä\nruumiin ja sielun puolesta, -- ja mitä varten, mitä varten? Mikä\ntarkoitus olikaan koko tällä kammottavalla taistelulla?\n\nVoittoa ei kumminkaan saavutettaisi. Hukassa, hukassa oli kaikki! Hän\nei enää kuullut vanhusparan lepertelyä, ei lapsensa vienon rukoilevaa\nääntä. Hän tuijotti tyhjyyteen, kyynelten tipahdellessa hänen syliinsä.\n\nTänä yönä riehui kammottava myrsky. Oli kuin koko luonto olisi noussut\nraivoihinsa, temmatakseen taivaan alas maahan. Onnettomat ne alukset,\njotka nyt olivat merellä, ilmalaivat, jotka olivat matkalla Englantiin!\nKuin tuntien kiukkuisaa tyydytystä kuunteli Gertrud tuota riehuntaa.\nMillä räminällä lensivätkään tiilet alas katoilta, kuinka suhisivatkaan\nsähkölangat radan varrella! Siellä kävi ryske ja viuhke, kohina ja\nulvonta, kaataen kumoon kaikki, millä oli heikot perustukset, temmaten\npuut juuriltaan, -- jouti sortua koko maailma, hänelle se oli mieleen!\nSittenhän hänen ei tarvinnut enää nousta vuoteeltansa!\n\nMutta sittenkin täytyi Gertrudin nousta; pienokaisen kätöset, jotka\nsilittivät hänen kasvojansa, herättivät hänet lyhyestä aamu-unesta.\nJuuri oli hän uneksinut rouva Krügerista, _hänen_ äidistänsä.\nTyytymätönnä pyrki hän vapautumaan tuosta unestansa. Sepä tässä vielä\npuuttui, kuinka mahtoikaan hän tulla hänestä uneksineeksi? Hänen ja\nGustavin väliin oli tuo nainen tunkeunut, tunkeutuisiko hän nyt vielä\nhänen uniinsakin! Gertrud oli suuttunut itsellensä: miksi palasivat\nhänen ajatuksensa yhä uudelleen tuon naisen luo? Rouva Krüger ei\nvarmaankaan vielä kärsinyt puutetta. Gustav oli usein kertonut hänelle,\nmitä kaikkea hänen äidillään olikaan puutarhassaan ja kellarissaan. Ja\nepäilemättä hän kuului niihin, jotka olivat varustautuneet hyvin. Hänen\nluonaan ei pienokaisen tarvitsisi itkeä nälästä. Olihan hän pyytänyt\nhäntä käymään -- hän voisi mennä varsin hyvin -- kenties rouva Krüger\niloitsisikin siitä -- poikanen oli nyt niin herttainen, niin sievä, ja\nniin kovasti Gustavin näköinen. Mutta ei, ei sittenkään!\n\nTuon ajatuksen, joka tänä epätoivon hetkenä oli kiusauksen tavoin\nhiipinyt hänen mieleensä, työnsi Gertrud luotansa. Oliko kurjuus\nalentanut häntä siinä määrin, saattanut hänet vajoamaan niin syvälle?\nOliko puutteellinen ravinto niin heikentänyt hänen tahtonsa ja\nruumiinsa, että hän voi hetkeäkään ajatella mennä kolkuttamaan tuolle\novelle? Aivan kerjäläisnaisen tavoin! Ei, kerjäläinen hän ei ollut.\nYlpeästi oikaisi hän itseänsä. Tuon naisen oli tultava hänen luoksensa,\npyydettävä sata, tuhat kertaa, -- sitten kenties! Mutta epävarmaa se\nsittenkin olisi. Hän irroittihe lapsensa silittelevistä kätösistä ja\nkäski sitä niin ankarasti olemaan hiljaa, että se pelästyneenä katkaisi\nhyväilysanansa.\n\nPukeutuessaan hän jatkoi synkkiä ajatuksiansa. Kiinnittäessään\npalmikkonsa kuvastimen edessä, hän pelästyi kasvojansa katsoessaan.\nEi verenpisaraakaan niissä enää näyttänyt olevan, ja silmien hohde\noli sammunut. Munia, maitoa, -- niitä olisi hänen pitänyt saada.\nMutta maitoa oli enää vain pienille lapsille. Näin piti siis lopuksi\nkäydä! Hän puri verettömiä huuliansa. Kun ei vain olisi niin pitkä\nmatka työpaikalle! Ei auttanut muu, hänen täytyisi kai ensi kuussa\nluopua tästä asunnostaan ja muuttaa Berliniin. Sitten pääsisi ainakin\nrautatiematkasta. Mikäpä häntä pidättikään täällä? Veri kohosi hänen\nläpikuultavan kalpeille kasvoillensa: muistotko? Niin, ne pitivät hänen\nmielensä lumoissaan. Hänen sydäntänsä ahdisti. Noita salaisia teitä,\njoita hän onnellisina iltoina oli käyskennellyt, ei hän sitten enää\nastelisi. Ehkäpä olisi parasta niin, juuri niin, -- sittenhän kaikki\nolisi lopussa. Että hän olikin niin kiintynyt tähän seutuun! Sitä ei\nhän tätä ennen ollut niin aavistanut.\n\nÄkillisen heikkoudentunteen valtaamana istui hän pöydän ääreen\nja nojasi päänsä käsivarsiinsa. Jälleen täytyi hänen itkeä kuten\neilen illalla. Ei, mieluummin hän sentään jäi tänne. Se oli parempi\nlapsenkin takia, se sai sitten ainakin ilmaa ja päivänpaistetta, eikä\nsen tarvinnut elellä kaupungin tungoksessa. Kunpa hän saisi täällä\njonkun toimen, jolla voisi elättää itsensä ja lapsensa! Ettei täällä\nollut mitään ampumatarvetehdasta! Hän oli kerran puhunut siitä Minka\nDombrowskin kanssa, mutta Minka oli kauhistunut sitä ajatusta. 'Hyi,\nsehän on vaarallista, siinä voi menettää henkensä!' Gertrudia ei se\nseikka olisi arveluttanut: saihan siellä hyvän palkan ja olisi mukana\nomin voimin edistämässä sodan pikaisempaa päättymistä, -- tuon kauhean\nsodan!\n\nTänään ei Gertrud voinut lähteä työhönsä kaupunkiin. Pelästynein\nkatsein oli hän silmäillyt tyhjää kaappiansa siellä ei ollut enää\nainoatakaan murua. Richterin muori oli vielä vuoteessansa: hän siis\ntäyttä totta ei enää viitsinyt... Niin täytyisi siis Gertrudin itsensä\nmennä jotain hankkimaan. Vanha mies istui tylsänä tuolillaan oven\nedessä, sinne mennä laahusti hän itsestänsä. Rajuilma oli tauonnut,\naurinko paistoi vallan lämpimästi, Gertrud jätti lapsen ukon luokse, --\neihän hän viipyisi kauan poissa.\n\nMutta hän sai seista seisomistansa. Hänen edellänsä oli pitkä jono\nihmisiä, jäljessä toinen samanlainen. Tänään oli saatavana munia,\nsilliä, suurimoita, minkä mitäkin. Siitä johtui tungos. Mutta\ntyytyväinen ei silti kukaan ollut.\n\n\"Siinä kaikki! Ja sen takia seisoskella niin pitkä aika!\" virkahti\nmuuan, joka koppa täynnä pyrki ulos ihmisjoukosta. \"Onko suurimoissa\ntaas matoja?\" kysyi toinen. \"No, sittenhän saisimme ilman muuta lihaa\nnäinä lihattomina aikoina\", sanoi pilkallinen ääni.\n\nSe nauratti vain harvoja; pari tytön heilakkaa piti sitä sukkelana,\nnykäisi toisiansa ja hihitti. Muu joukko odotti kolean hiljaisuuden\nvallitessa.\n\nRouva von Voigt oli täydessä työssä, hän jakeli ruokavaroja ja lausui\ntuon tuostakin ystävällisen sanan. Mutta hänen liikkeensä olivat\nlevottomat, hänen kirkkaassa, tarmokkaassa katseessansa oli tänään\njotain epävarmaa. Sillejä oli vain vähän, ja ihmiset olivat niille\nperäti ahnaita. Kun tämä tynnyri loppuisi, ei olisi enää toista.\nTäytyisi antaa jotain muuta sijaan. Mutta mitä? Eivät he tyytyisi\nmihinkään muuhun. Hän punnitsi, parhaansa mukaan tuota asiaa.\nIhmeellistä, kuinka epävarmaksi hän tänään tunsi itsensä!\n\nIhmiset tunkivat väliaitaa vastaan. \"Tehkää hyvin ja peräytykää!\nJärjestyksessä kukin vuoroonsa!\"\n\nMutta kukaan ei siitä välittänyt. Ikäänkuin jo olisi ehditty saada\ntieto siitä, että sillejä oli liian vähän, tunki nyt jokainen\netumaiseksi.\n\nGertrud ei olisi tahtonut tungetella, mutta hänet pakotettiin siihen\nvastoin tahtoansa. Takaapäin häntä lykittiin, työnnettiin yhä\neteenpäin, hän joutui niin ahtaalle että hengitys salpaantui, hän oli\naivan keskellä tuota kirjavaa joukkoa. Tuskanhiki tunki esiin. Jospa\nhän olisi voinut istuutua, edes silmänräpäykseksi! Häntä huimaisi,\npäät hänen edessään kasvoivat jättiläismäisiksi, -- ulos, ulos\njälleen! Hän tahtoi pois, taaemmaksi, mutta hän oli kuin muurattuna\ntuohon kammottavaan joukkoon. Tuskaisesti aukoi hän silmiänsä. Silloin\nkumartuivat kasvot häntä kohden, suopeat kasvot, -- missä olikaan hän\njo nähnyt ne joskus ennen?!\n\n\"Voitteko pahoin?\"\n\n\"Tilaa, päästäkää tämä täällä ulos -- hän voi pahoin!\"\n\nKammottava paine hellitti hiukan, Gertrudille avautui tie. Ilmaa, hän\nsai ilmaa! Sen hän vielä tunsi.\n\nTointuessaan istui hän tuolilla avoimen akkunan ääressä. Hänen\nsilmissänsä hämärsi vielä, hänen ajatuksensa olivat vielä sekavat,\nmutta hän kuuli lausuttavan: \"Nälkä häntä vaivaa!\" Nyt tunsi hän äkkiä\njälleen kouristavan näläntunteen, kauhean tyhjyyden. Eilen illalla ei\nhän ollut syönyt mitään, tänä aamuna ei myöskään, -- eihän hänellä\nollut mitään syötävää. Hänen huulensa olivat lumivalkoiset.\n\nNiin, nälkä heitä kaikkia vaivasi.\n\nAlkoi kuulua yrmeätä muminaa.\n\nHienojen naisten oli hyvä olla, he ottivat täältä vain salaa mitä\ntarvitsivat: munia, suurimoita, silliä, ja ken tiesi mitä kaikkea.\nSenpätähden he tahtoivatkin kaikki olla täällä myymässä. Ei heidän\ntarvinnut seista tuntimääriä kuten köyhän vaimon, jota kiire hoputtaa.\n\"Ja kumminkin sanotaan toisella nykyisin olevan samat oikeudet kuin\ntoisellakin, -- toki kerrankin!\"\n\n\"Niin onkin!\" Kenraalittaren silmissä välähti suuttumus. \"Me emme\nota mitään salaa itsellemme. Te puhutte pelkkää hölynpölyä. Puutetta\nmekin kärsimme. Mutta me olemme järkeviä. Me käsitämme, ettei voi olla\ntoisin. Pitääkö sitten uljasten soturiemme kärsiä nälkää? Mieluummin\nolen itse nälissäni. Heistä on ensi sijassa huolehdittava!\"\n\nMumina vaikeni. Kukaan ei sanonut enää sanaakaan. Mutta Hermine von\nVoigtista oli, kuin kuulisi hän uudelleen ja yhä uudelleen tuon saman\nsanan: nälkä, nälkä! Pitikö koko maailman nääntyä nälkään? Eikö enää\nollut missään sellaista maanpaikkaa, missä elämä olisi tarjonnut\nrunsauttansa?!\n\nHän tunsi yhä yltyvää levottomuutta. Ja hän tunsi äkkiä itsekin\nvatsassansa omituisen tunteen; hänet valtasi heikkous. Nuo häntä kohden\nrientävät kasvot tuntuivat äkkiä käyvän uhkaaviksi -- -- -- hyvä eläin,\nkärsivällinen eläin oli hänellä edessänsä, -- mutta ellei se enää\ntahtonut jatkaa kulkuansa?!\n\n\"Silliä, me tahdomme myös silliä! Ensimäiset saivat niitä, me tahdomme\nniitä myöskin!\"\n\nSilliä, silliä -- hyvä Jumala! Hermine von Voigt olisi voinut itkeä\nääneen. Ken olisi muinoin liioin välittänyt parista sillipahasesta?!\nSääli värähteli hänen äänessänsä: \"Jos minulla olisi niitä teille\nantaa, niin antaisinhan niin kernaasti!\"\n\n\"Lorua!\" Tuo kajahti raa'alta. \"Helppo teidän on puhua; teillä on\nruokaa kylläksenne.\"\n\nAkkunaa kolkutettiin. Ulkona seisoi toisia. Ne tahtoivat sisään.\n\"Silliä, silliä, me tahdomme silliä!\" kajahti sieltä.\n\nMitä ajattelemattomia, pahankurisia lapsia! Huutavat ja riehuvat, kun\nei voi täyttää heidän tahtoansa. Kenraalitar kokosi kaiken tarmonsa.\nAivan niin vaarallista ei tuo ollut, kuin miltä se kuului. Kaikuvalla\näänellä hän lausui: \"Kaikenlaisia päähänpistoja! Jos ei myymälämme\nteitä miellytä, niin me suljemme sen. Nyt pyydän teitä tyhjentämään\ntämän huoneen. Avataanko se uudelleen, se saadaan sitten nähdä. Se\nriippuu tykkänään teistä itsestänne, siitä, kuinka te käyttäydytte. Nyt\ntänään on myynti lopussa.\" Toiset alkoivat rukoilla: \"Voi sentään, me\nolemme jonottaneet niin kauan. Emmehän me ole hiiskahtaneet sanaakaan.\"\n\n\"No, tulkaa sitten! Mutta järjestyksessä!\" Ensimäisten joukossa, jotka\naitaa lähestyivät, oli Gertrud Hieselhahn.\n\nOstajia jäi koko joukko: mitäpä voi muutakaan tehdä? Muualla ei\nollut sen parempaa, jonottaa sai joka paikassa. Ja täällä ei\nainakaan tarvinnut maksaa niin huikeita hintoja. Kun Gertrud antoi\nesiin ruokakorttinsa, katsoi rouva von Voigt osaaottavaisesti hänen\nkalpeisiin kasvoihinsa: tuohan oli sama, joka äsken oli mennyt\ntainnuksiin. \"Voitteko nyt paremmin?\" tiedusteli hän.\n\n\"Kyllä, kiitoksia\", nyökkäsi Gertrud. Hän tunsi itsensä vielä\nvoimattomaksi, pysyi tuskin pystyssä, mutta kiihkeä vihastus, joka\ntäytti hänen mielensä, saattoi veren lämpimämpänä kiertämään hänen\nruumiissansa. Oli liian mieletöntä, että ihmiset kiihkoilivat tuolla\ntavoin! Itsellensähän he sillä tuottivat suurimman vahingon. Ja hänestä\ntuntui, että hän itsekin oli perin typerä ja ajattelematon: eikö hän\nollut hetki sitten ajatellut juuri samoin? Häpeissään painoi hän päänsä\nalas: mitä hyödytti nyt kiihkoileminen? Hän huokaisi syvään, lausuen:\n\"Vaieta meidän tulisi!\"\n\nRouva von Voigt hymyili; siinä toki joku, jolla oli järkeä! Se tuotti\nhänelle lievitystä. Ja nyt luuli hän tuntevansa nuo hienot kasvot,\njoiden vakavat piirteet kertoivat niin selvästi nääntymyksestä ja\npuutteesta. \"Emmekö ole kerran keskustelleet junassa?\" kysyi hän.\n\nGertrud punehtui. Hänen päähänsä tuli äkkiä muuan ajatus, joka\nhänestä tuntui huimaavan ilahduttavalta. Lämmin tunne valahti hänen\nsydämeensä: tämä, tämä nainen oli silloin kerran niin ystävällisesti\ntarjoutunut häntä auttamaan! Jo aikoja sitten olisi hän voinut\nturvautua häneen, mutta hän ei ollut sitä tehnyt. Mutta jos hän tekisi\nsen nyt -- nyt --?! Toivehikkaan mielenliikutuksen vallassa tarttui\nhän hänen käteensä; hän tunsi hänen osaaottavan katseensa. Siinä oli\nymmärtämystä, rauhoitusta, lohtua.\n\nGertrudin raukeat silmät vastasivat kenraalittaren katseeseen, hänen\nväsynyt sydämensä alkoi äkkiä sykkiä eloisammin. Tällä tavoin ei voinut\njatkua, näin ilman keskinäistä luottamusta, kukin uhmamielisenä yksin\ntietänsä vaeltamassa. Luottamusta tarvittiin, toisen puolelta toista\nkohtaan. Hänestä tuntui, että _tuolle_ naiselle hän voisi kaikki\nkertoa, -- ja hän auttaisi häntä. Eikä hänen tarvitsisi kääntyä hänen\npuoleensa kerjäläisenä, -- ei, hän tunsi sen nyt täysin selvästi: tuo\ntoinen ei ollut ainoastaan ylhäinen rouva ja hän itse kansannainen,\n-- ei, he olivat molemmat ennen kaikkea naisia, ja heidän oli nyt\npysytteleminen yhdessä. Näinä aikoina oli niin paljon kärsimystä, --\nkuinka jaksoi sen kestää? Ainoastaan siten, että se kannettiin yhdessä.\nYhteiset huolet, yhteinen työ! Rauha oli ensin saavutettava täällä\nkotona, sitten seuraisi ulkonainenkin rauha.\n\n\n\n\nXVII.\n\n\nUkko Richter istui tuolillaan oven edustalla. Oikeastaan oli jo aivan\nliian kylmä istua ulkona, mutta hänen vaimonsa ei ollut noutanut häntä\nsisään, ja niin jäi hän istumaan tavalliselle paikallensa. Pienokainen,\njoka ei enää tiennyt mihin ryhtyisi noin aivan omin päinsä, nypiskeli\nhourua. Tämä leperteli hänelle: \"leipäpala, leipäpala!\" Lapsi leperteli\nhänen jälkeensä. Marraskuun päivänpaiste oli tehotonta, maa kosteaa.\nLapsen mekko oli luisunut ylös, paljain säärin se istua laahuskeli\nmaassa.\n\nKrügerin muori katseli tätä kauempaa ja hänet valtasi pelästys. Eikö\nollut anteeksiantamatonta, että lasta hoidettiin noin huonosti?\nGustavin lasta! Entä jos se vilustuisi, sairastuisi?! Varmaankin se\nsairastuisi nyt, ja se voi kuoliakin. Kiihkeä tuska valtasi hänen\nmielensä: tuo rakas lapsi! Juuri samannäköinen oli Gustavkin ollut\ntuossa iässä: pyöreä pieni pää täynnä vaaleita kiharoita -- ja silmät\n-- niin, nuo olivat hänen silmänsä! Jospa hänellä vain olisi tuo poika\nkotona huostassansa! Hän pukisi hänet Gustavin vaatteisiin. Hänellä oli\nvielä tallessa hänen ensimäiset kenkänsä, pienet nahkakengät, joissa\noli punaiset koristesaumat, -- ne sopisivat nyt pienokaiselle.\n\nJospa hän vain voisi nostaa lapsukaisen ylös kosteasta maasta! Mutta\nhän ei uskaltanut mennä lähemmäksi. Viime kerralla oli hän tuskin\npäässyt sen äitiä pakoon. Tämä oli tullut äkkiarvaamatta, töin tuskin\noli hän ehtinyt juosta tiehensä. Oikein oli täytynyt panna juoksuksi.\nLieneeköhän hän nähnyt hänet? Nyt oli hän rahaston hoitajattarena\nkunnan myymälässä. Kenraalitar oli hänet siihen toimeen ottanut, ja\nhänestä näytti tyttö saaneen hyvän turvan. Mikään ihan turhanpäiväinen\nolento ei hän näyttänyt olevan, muutoin ei rouva von Voigt olisi häntä\nsuosinut. Ja sitä hän ilmeisesti teki. Rouva Rossi oli sattumalta\nkertonut siitä eilen, tuodessaan Lumikille ja Ruususelle muutaman\nkaalinlehden. Rouva Krüger oli säpsähtänyt pelästyneenä: olikohan\ntuo tyttö parjannut häntä? Oliko ehkä lörpötellyt siitä, mitä heidän\nvälillänsä oli tapahtunut? Se olisi kiusallista.\n\nNyt ei tuo tyttö ollut enää koko päivää poissa Berlinissä, hän tuli\npäivällisaikoihin kotiin. Se oli vahinko, sillä juuri siihen aikaan\nistuivat vanha mies ja lapsi ulkosalla! Krügerin muorin valtasi uusi\npelästys: entä kun lunta tulisi! Kun ilma kävisi niin kylmäksi,\netteivät he enää voisi olla ulkona? Sitten ei hän enää saisi nähdä\nlasta. Voi kulua päiviä, viikkoja, kuukausia, kunnes hän saisi jälleen\nnähdä sen. Hän saisi täällä seisoa seisomistaan vaaniskelemassa, ovi\ntuolla pysyisi suljettuna, akkunat olisivat jäässä, ei kukaan voisi\nkatsoa sisään, ei ulos. Voi, miten synkkiä päiviä ne olisivat! Häntä\nkammotti niitä ajatellessakin.\n\nJa äkkiä tuli hänelle ajatus: jos hän tarjoaisi tytölle rahaa, paljon\nrahaa, mahtaisikohan hän luovuttaa poikasen hänelle? Niin kitsas kuin\nKrügerin muori muutoin olikin, tässä ei hän olisi asettanut mitään\nmäärää. Mitä tekisi _hän_ rahalla? Gustavillehan hän vain sitä säästi\n-- ja tuolle pienokaiselle.\n\nHänen sydäntänsä vihloi, kun hän näki lapsukaisen noin viheliäisissä\noloissa. Mikä vartija oli tuokin vanha höperö? Suuttumus ja tuska\ntaistelivat hänen mielessänsä. Suuttumus äitiä kohtaan, -- mitä\ntarvitsi tämän aina juosta tiehensä?! Suuttunut oli hän myös\nitselleenkin: kuinka toisin olisivat asiat voineet olla! Mutta sitten\nharkitsi hän tarkemmin: mitäpä tyttö voi muutakaan tehdä? Täytyihän\nhänen ansaita. Olihan kiitettävää, että hän oli niin ahkera. Krügerin\nmuori oli hankkinut hänestä tietoja ja saanut kuulla, ettei hän\nkarttanut mitään työtä. Mitähän Gustav sanoisi siitä, että hänen\nTrudensa oli neulonut olkisäkkejä? Jopa se oli kurjaa! Hienompaanhan\nhän oli tottunut, varsin ahtaalle oli hänen täytynyt joutua, kun oli\ntyytynyt sellaiseen työhön. Krügerin muori tunsi jotain kunnioituksen\ntapaista: sellaista miniää ei toden totta tarvitsisi hävetä. Jumalan\nkiitos, että hän nyt oli saanut toimen, joka soveltui hänelle paremmin!\n\nRouva Krüger päätti puhutella rahastonhoitajatarta mennessään ensi\nkerralla kortteinensa kunnan myymälään ostoksille. Mitä merkillistä\nsiinä olisi? Sillä ei hän mitenkään panisi arvokkaisuuttansa alttiiksi.\n'Neiti Hieselhahn', sanoisi hän, 'neiti Hieselhahn, pienokainen on\nniin paljon yksin, hän istuskelee sääret paljaina märässä maassa,\nettekö pelkää, että hän voi vilustua?' Sittenhän hän kuulisi, mitä\ntoinen siihen sanoisi, ja voisi jatkaa puhetta sen mukaan. 'Minä olen\nyksin, minulla on paljon joutoaikaa, on lämmin huone ja ruokaa myöskin,\npitäisin kernaasti poikasen luonani, sillaikaa kun te -- --'.\n\nPienokaisen kirkaisu herätti hänet ajatuksistansa. Lapsia oli kulkenut\nsiitä ohitse, ja ne olivat ärsytelleet vanhusta, matkien: \"leipäpala --\nleipäpala -- tahdotkos leipäpalan?\" He vetivät häntä parrasta, ja kun\nhän puolustautui, heidän käydessään liian kovakouraisiksi, kaatui hän\ntuoleineen kumoon. Kirkuen lensi joukkue tiehensä, mutta pienokainen\nalkoi itkeä katkerasti, ikäänkuin olisi oivaltanut vanhuuden\nkärsimykset.\n\nSilloin juoksi Krügerin muori apuun; tätä ei hän enää voinut katsella\ntoimetonna. Ennenkuin vanhus oli raahautunut pystyyn ja hänen vaimonsa\ntullut hänelle avuksi, oli hän temmannut lapsen ylös maasta. Hän otti\nsen käsivarrellensa, hän pusersi sen vasten poveansa: Gustavin lapsi!\nTässä ei ollut Gustavin lapsen paikka!\n\nHän juoksi tiehensä, kuin olisi joku ajanut häntä takaa, piteli lasta\nyhä vielä lujasti itseensä puserrettuna ja tyynnytteli sen itkua\nsanoin, joiden hellyyttä hän ei itse aavistanut.\n\nKun Gertrud tänään palasi kotiin, oli hänen pienokaisensa poissa.\nOliko hän lähtenyt retkeilemään omin päin? Hän koetti tiedustella\nukko Richteriltä, mutta tämä loi häneen tylsän katseen, toistellen:\n\"leipäpala, leipäpala!\" Epätoivoisena luopui Gertrud yrityksestään:\ntuolta ei maksanut vaivaa tiedustella. Richterin muori kohautti myös\nvain hartioitaan: mitä häntä liikutti muiden ihmisten lapsi. Ken\nvälitti hänenkään pojistaan, jotka olivat sodassa. Ei kukaan sanonut\nhänelle, elivätkö he vai olivatko kuolleet. Nuhteet eivät pystyneet\nhäneen. Kun Gertrud tuskissansa käytti kovia sanoja, mennä laahusti\nmuori mitään vastaamatta keittiöönsä ja sulki oven jälkeensä.\n\nSillaikaa kun äiti haki poikaansa epätoivoissaan, koetteli Krügerin\nmuori tälle Gustavin pikku kenkiä. Pienet jalat olivat aivan kylmät,\nhän oli nopeasti vetänyt hänen jalkaansa lämpimät sukat. Nyt taputti\nhän kädellään Gustavin ensimäisten kenkien pohjia: \"Ne sopivat\nerinomaisesti!\"\n\nPienokainen oli täysin tyytyväinen. Muori oli nostanut hänet pöydälle\nja oli itse polvillaan sen edessä lattialla. Poikanen potkiskeli häntä\nriemuissaan rintaan; hän ei lainkaan vierastanut muoria. Johtuikohan se\nsiitä, että hän oli tottunut olemaan vierasten kanssa, vai tunsiko hän,\nettä muori oli hänen isoäitinsä? Mistä olisi hän sen tiennyt! Mutta\nKrügerin muori oli käynyt lapsekkaaksi. Kun poikanen kirkui iloissaan,\nkirkui hän mukana, ja hän opetti häntä sanomaan: iso-äiti. \"No, sanohan\nnyt: i-so-äi-ti!\" Hän nauroi ihastuksesta, ja samassa kyyneleet\nvirtailivat hänen riutuneita kasvojansa pitkin. Gustavin poika! Mitä\nsanoisi Gustav, kun tapaisi poikansa hänen luonansa?\n\nLapsenkätöset löivät häntä kasvoihin, hän tavotteli niitä. Siitä oli\npitkät ajat, kun hän oli leikkinyt tällä tavoin, mutta hän oppi sen\npian. Hän oli kokonaan vaipunut tähän hellään leikkiin, -- silloin soi\novikello. Ja nyt lähestyivät raskaat askeleet huoneenovea.\n\nGertrud kulki läpi eteisen vaivaloisesti, kuin olisi hänellä ollut\nlyijypainot jaloissa. Ellei hän löytäisi pienokaista täältä, silloin\n-- silloin --! Epätoivoisia ajatuksia oli tullut hänen mieleensä. Jo\nkuvitteli hän häntä tuolla kedolla harhailemassa. Siellä oli yllin\nkyllin kuoppia ja sateen synnyttämiä lätäköitä, joihin tuollainen\npieni ruumis voi hukkua. Hän oli juossut sinne, oli huudellut,\npalannut takaisin ja huudellut jälleen, tiedustellut joka ihmiseltä,\nmutta ei kukaan voinut antaa mitään tietoja. Mutta äkkiä oli hän\nmuistanut jotain, -- eikös hän ollut äskettäin nähnyt rouva Krügerin\nkuljeskelevan täällä väijymässä? Olettamus muuttui varmuudeksi: niin,\nhän, hän juuri oli noutanut lapsen luoksensa! Kuinka häpeämätöntä!\n\nKolkuttamatta tempasi Gertrud huoneen oven auki. Uhkaavin katsein\nsilmäili hän siellä olevaa naista.\n\nRouva Krüger oli yhä edelleen polvillaan; hän oli kuin kauhusta\nherpaantunut, hän ei pystynyt nousemaan: äiti siellä tuli! Hän tuli\nnoutamaan poikansa pois! Mutta samalla hän päätti pitää puoliansa:\nolihan se hänen poikansa lapsi! Sitä ei hän enää antaisi pois!\n\nPienokainen oli huudahtanut riemusta nähdessään äitinsä, mutta sitten\nhän ryhtyi pienillä terävillä kynsillään raaputtelemaan uusien kenkien\npunaisia koristesaumoja; se kiinnitti koko hänen huomionsa.\n\nSanaakaan puhumatta lähestyi Gertrud pöytää.\n\nNyt, nyt ottaisi hän lapsensa ja veisi sen mukanansa! Ei, se ei saanut\ntapahtua, ei, ei! Rouva Krüger hypähti pystyyn: \"Jättäkää poikanen\nminun luokseni!\" Rahan tarjoamista ei hän nyt enää ajatellut, sitä ei\nhän olisi uskaltanut -- ei tuolle tuossa, -- mutta hänen äänessänsä\nvärähteli pyyntö, rukous, kiihkeä sydämenhalu: \"Jättäkää hänet minulle!\"\n\nÄiti pudisti päätänsä.\n\n\"Gustavin poika -- minähän olen lähin hänet saamaan!\"\n\nGertrudin suupielet vetääntyivät alas katkeraan hymyyn, -- vai niin,\nnyt jo kelpaisi! \"En jätä!\" sanoi hän tuikeasti. Ja Krügerin muorin\npuheista välittämättä, tavotti hän lasta.\n\nMutta se ei ollut niin helppoa. Krügerin muori tarttui hänen pieneen\nmekkoonsa, piti häntä siitä kiinni. \"Jättäkää hänet minulle, jättäkää\",\nsopersi hän kiihkeän tuskan vallassa, nähdessään olevansa hänet\nmenettämäisillään. \"Gustavin lapsi -- Gustavin lapsi!\"\n\n\"_Minun_ lapseni se on!\" sanoi toinen. Ja sitten katsoi hän pitkään\nKrügerin muoria. Tuossa katseessa kuvastui paljon: vihaa, syyttelyä,\nhalveksimista, uhkailua ja kärsimystä. \"Turhaan minäkin sain rukoilla,\nsilloin kun rukoilin. Ei, se ei pälkähtäisi päähäni. Poika on minun,\nminun yksin. Minä olen hänet synnyttänyt -- hänet elättänyt -- onko\njoku muu minua siinä avustanut?\" Hänen huulillansa väreili pilkallinen\nhymyily: \"Ette ainakaan _te!_\"\n\nKrügerin muori vaikeni: niin, oikeassa hän oli, totta hän puhui. Hänet\nvaltasi äkkiä suunnaton syyllisyyden tunne. \"Olette oikeassa\", sanoi\nhän tukehtuvalla äänellä; hän pääsi tuskin henkeen, ei tahtonut saada\nsanoja suustansa. \"Huomaan nyt että olen menetellyt väärin ja huonosti.\nHyvä Jumala, hyvä Jumala\", huusi hän äkkiä lujaan, kohottaen kätensä,\n\"olen saanut siitä kovan rangaistuksen. Olen saanut sovittaa tuon\nvääryyden satakertaisesti, tuhatkertaisesti. Ajatelkaapa minun tilaani\n-- minähän olen _niin_ yksin!\"\n\n\"Yksin minäkin olen\". Gertrud antoi päänsä vaipua. Nyt ei hän sentään\nenää voinut katsoa Gustavin äitiin kuten äsken, ei niin leppymättömästi.\n\n\"Pitäisin häntä yhtä hyvästi kuin Gustavia -- ah, vielä paremmin!\"\nVanha vaimo suorastaan pieneni voimattomuuden tunteen vallassa. \"Ette\nkadu sitä koskaan, jos annatte poikasen minulle. Tehän voitte pitää\nsilmällä, miten minä häntä pidän, -- voitte käydä katsomassa, joka\npäivä, te tulette olemaan tyytyväinen. Ja kun kuolen, jää kaikki,\nkaikki hänelle. Ja kun Gustav palaa, silloin -- silloin --\". Krügerin\nmuori joutui aivan hämmennyksiinsä, tytön katse tutki häntä niin\nkiinteästi.\n\n\"Silloin annatte minulle taas lähtöpassit\", sanoi Gertrud. \"Minulle\nja lapselle. Poika _on_ minun ja pysyy minun omanani. Tule!\" Hän otti\npoikasen käsivarrellensa, tämä pani kätensä hänen kaulaansa. Gertrud\naikoi lähteä.\n\nMutta rouva Krüger asettui hänen tiellensä. \"Kun Gustav palaa, silloin\n-- vannon sen teille -- silloin --\".\n\n\"Mitä sitten?\" Gertrud viivähti silmänräpäyksen. Gustavin äiti piti\nhäntä kiinni vaatteista.\n\n\"Silloin hänen pitää mennä teidän kanssanne naimisiin.\"\n\n\"Sitä ei hän tule tekemään.\" Gertrud pudisteli surullisesti päätänsä\n-- ah, muori-parka uskoi yhä vielä, että hän oli elossa! Hänet valtasi\nsääli; kuinka se olikaan mahdollista näin pitkän ajan jälkeen! Helppo\noli antaa lupauksia, Gustav ei palaisi. Mutta hän ei raskinut antaa\nkatkeraa vastausta. Vitkastellen, hiljaa hän sanoi: \"Ja te toivotte yhä\nvielä! Minä olen jo luopunut toivosta!\"\n\n\"Ei -- toivoa, toivoa täytyy!\" Krügerin muorin kalpeille poskille\nkohosi puna, hänen himmeä katseensa kirkastui. Rypyt häipyivät, kuin\nolisi lempeä käsi silittänyt ne pois. \"Minä toivon yhä. En lakkaa\nkoskaan toivomasta. Pysykää tekin toivossa!\" Hän laski kätensä\nGertrudin käsivarrelle. Lohdutellen hän puheli: \"Hän palaa kyllä,\nGustav-poikaseni, voitte olla aivan levollinen -- hän palaa kyllä!\" Hän\noli korottanut äänensä vakuuttavasti.\n\nGertrud tuijotti häneen kuin mielipuoleen. Oliko tuo vanha nainen\ntäydessä järjessään? Hänen mieltänsä alkoi ahdistaa. Mutta sitten\nalkoi äidin luottamus vaikuttaa häneenkin: hän ponnisteli tuota\njärjettömyyttä vastaan, voimatta siitä kumminkaan täysin vapautua. Entä\njos tuo olisikin totta? Jos hänen äitinsä olikin oikeassa, ja hän eli\nyhä vielä? Hän kumartui vanhaa naista kohden, hän näytti epäilyksissään\nhakevan toivoa, tukea toisen järkkymättömästä luottamuksesta. \"Jospa\nvain tietäisin sen varmasti\", lausui hän vitkalleen.\n\nLapsukaisen paino rasitti hänen käsivarttansa, hän laski hänet jälleen\nalas pöydälle.\n\n\"Kuolemata ei pidä silleen oleman, eikä itkua, eikä parkua, eikä\nkipua pidä silleen oleman; sillä ne entiset poismenivät. Niin on\nkirjoitettuna\", sanoi rouva Krüger juhlallisesti. \"Minun Gustavini ei\nlepää haudassa. Minä en tiedä mistään kuolemasta.\" Hän laski kätensä\nlapsen pään päälle: \"Hän elää -- teitä ja minua varten!\"\n\n\n\n\nXVIII.\n\n\nIhmisparvi oli kokoontunut raatihuoneen edustalle. Silliä, silliä\nne halusivat. Miksi ei pormestari ollut hankkinut silliä tarpeeksi?\nKepeillä ja sateenvarjoilla oli siellä huidottu, keskenkasvuiset pojat\nolivat vihellelleet -- miehiä ei siellä ollut mukana kuin muutamia\n--, naiset olivat kurotelleet ilmaan mitä käsissä sattui olemaan:\nkoppia, puuhkia, torilaukkuja. Oli myöskin kuulunut huutoja, kiroilevia\nuhkahuutoja, mutta niihin ei oltu yhdytty.\n\nJumalan kiitos! Hermine von Voigt lausui sen itsekseen, hengähtäen\nhelpotuksesta. Saksan kansa oli sittenkin kansa, joka pysyi uskollisena\nja luottavaisena, joskin se hiukan nurisi. Tuo nurina -- hyvä Jumala --\nse oli ymmärrettävissä ja anteeksiannettavaa. Muissa maissa vallitsisi\njo täysi raivo!\n\nKun myymälässä tyytymättömäin joukko oli virrannut häntä kohden,\nsilloin oli hän ensi kerran saanut aavistuksen kansan voimasta. Jos\nse ärsytettynä joutuisi vimmoihinsa, repisi pystytetyt väliaidat\nmaahan, silloin eivät auttaisi mitkään pyynnöt, ei mitkään käskyt.\nEntä nuo uljaat soturit? Joka kirjeessä kehui hänen miehensä joukoissa\nvallitsevaa henkeä. Naisten vain ei pitäisi valitella kirjeissänsä. Se\nlannisti miesten mieltä ja vei heiltä rohkeuden. Mutta ei käynyt ketään\nmoittiminen siitä, jos hän olikin saanut tarpeekseen sodasta, _tästä_\nsodasta.\n\nYksinäisen naisen mieleen tulvahti raskaita ajatuksia kapinoivasta\nsotajoukosta. Hänen sydämestänsä kohosi kuin kiihkeä rukous: jospa he\nvain kaikki, kaikki punnitsisivat, mitä oli kysymyksessä! Mitä merkitsi\ntälle kansalle Saksanmaa? Maa-aluettako vain, jossa se asui, peltoa,\njoka oli sitä tähän saakka elättänyt? Eikö se ollut sille kaiken elon\nlähde, sydämen syvin rakkaus, äiti, jonka pelastamiseksi uskollinen\nlapsi uhraa henkensä?\n\nKiihtyneenä hän kohotti kätensä. Hän, joka muutoin oli niin tyyni,\ntunsi nyt joutuneensa tykkänään tunteittensa valtaan. Taivaasta\nolisi hän tahtonut kiihkeästi riistää alas jotain: sen, mitä kaikki\ntarvitsivat. Neuvotonna katsoi hän ympärilleen: ah, jos tämä kurjuus\nloppuisi, loppuisi! Mutta miten se voisi tapahtua? Sodan ratkaisusta\nei ollut tietoakaan. Levottomuus valtasi hänet, järkyttäen hänen\nmieltänsä: mikä kurjuus, mikä sietämätön onnettomuus, jos ei\nvoitaisikaan kestää loppuun saakka! Jos kourallinen kirkujia -- sillä\ntyytymättömiähän on aina, tulee aina olemaan -- saattaisi Saksan\nkukistumaan. Ei, se veisi häneltä hengen!\n\nTuo muutoin niin tyyni olento käyskenteli huoneessa edestakaisin,\ntunteittensa ajamana. Kiihkeästi riehuivat ne hänen povessansa.\nMutta voimakkaampana kuin epäilyn ja suuttumuksen, levottomuuden ja\nnuhteitten pauhu kajahteli siellä säälin vieno ääni. Se kuiskasi hänen\nkorviinsa: 'Oletko nähnyt nuo riutuneet, kalpeat kasvot? Nuo naiset,\njoiden lapset kärsivät puutetta? Nuo ihmiset, jotka eivät ole oppineet\nhillitsemään itseänsä, kuten sinä, joista monella ei ole tarpeeksi\nsivistystä, koulutettua järkeä, voidaksensa arvostella asioita oikein\nja niitä ymmärtää? Ne ovat ihmisiä, joiden pyrkimysten päämääränä\non saada viettää jokapäiväisistä huolista vapaata elämää, tehdä\nsunnuntaisin kävelyretkiä, kuolla hyväksi lopuksi omassa vuoteessa!'\n\nHermine von Voigt säpsähti: eikö kuulunut huutoa? Kyllä, huutoa,\nvoimakkaampaa kuin sodan melske! Yhä äänekkäämmäksi, yhä valtavammaksi\nse kävi, paisuen rajumyrskyn mylvinäksi: se oli menehtymäisillään\nolevan maailman hätähuutoa.\n\nPerikato, perikatoko odotti? Toinen ajatus seurasi toista, hän ei\nvoinut vapautua levottomuudestansa. Hän oli rasittunut, hänen korvansa\nkiihtyneet. Yksin hiljaisessa huoneessakin luuli hän kuulevansa\njotakin. Hän meni akkunan luo.\n\nMutta levollinen oli katu synkän talvitaivaan alla, hiljaa kuin pehmeät\nuntuvat putoilivat lumihiutaleet. Pari vanhaa naista oli lakaisemassa,\nmuutamat lapset tavottelivat kurotetuin käsin hiutaleita. Kaikki\nnäytti niin levolliselta, näytti kehottavan istumaan hiljaa kaikessa\nrauhassa, vaikkapa nukahtamaankin. Mutta hän ei voinut tyyntyä. Hänen\neteensä kuvastuivat nuo kasvot, jotka hän tunsi niin hyvin, jotka näki\njoka päivä, tietäen: tuolla on mies sodassa -- tuolla poika -- tuolla\nviisi alaikäistä lasta -- tuolla seitsemän -- tuo on siivo ihminen --\ntuo röyhkeä. Tänään tuntuivat hänestä nuo kasvot vielä kalpeammilta,\nriutuneemmilta, kurjemmilta kuin muulloin. Eikö hän kuullut itkua?\n\n'Talvi jälleen eikä tietoakaan lopusta, kolmas talvi jo, jonka\nvietämme pelossa ja levottomuudessa. Jälleen joulu toivottomassa\nyksinäisyydessä, ilman joulukuusta lapsillemme. Olemme eläneet toivossa\npäiviä, viikkoja ja kuukausia, olemme itkeneet -- päiviä, viikkoja,\nkuukausia -- ja nyt, entä nyt?!'\n\nHänet valtasi syvä mielenmasennus: voi noita raukkoja, noita raukkoja!\nKuka voi heitä auttaa, saattaa heidät unohtamaan huolensa? Kuka voi\nantaa vaimoille heidän miehensä takaisin, lapsille heidän isänsä? Ah,\nkuolleet eivät enää herää eloon. Vuotanutta verta ei mikään sade voinut\nhuuhtoa pois. Mutta eivätkö kyyneleet voisi virrata vähemmin katkerina,\neikö päivänpaiste voisi kasvattaa kukkasta hävitetyllekin kentälle?\n\nHän loi hakevan katseen synkälle talvitaivaalle. Jotain suurta,\nodottamatonta täytyi tapahtua, jotain aavistamatonta -- jokin ihme!\nSilloin, silloin voisi kaikki kääntyä paremmalle tolalle. Rauha maahan\nja ihmisille hyvä tahto! Jo oli aika niiden tulla. -- -- --\n\nJa kuinka kärsimättömästi saikaan joka päivä odottaa sanomalehteä!\nKenraalitar katsoi kelloa: iltalehti ei ollut vielä tullut. Ikäänkuin\ntuollainen paperipala voisi suoda sitä, mitä mieli halusi! Tosinhan\ntunsi hetkiseksi helpotusta, lukiessaan että romanialaiset olivat\njoutuneet tappiolle Argesulin luona ja perääntyivät puolittain\npaeten, että voittokulkua jatkui ja Sinaia, Bukarest ja Ploesti oli\nvalloitettu. Nuo olivat mieltäylentäviä hetkiä, -- mutta hetkiä vain.\nSota jatkui, kärsimykset pysyivät ennallaan; vieläpä ne kävivät\nkatkerammiksikin, sillä niitä ei kannettu enää kärsivällisyydellä.\nKenellä oli enää kärsivällisyyttä?! Eikö hän itsekin tuntenut\nkuumeentapaista levottomuutta? Hänen ei käynyt muita soimaaminen.\n\nKenraalittaren teki mieli lähteä Berliniin. Hänet valtasi halu päästä\npois tästä hiljaisuudesta, josta hän muutoin niin piti. Tänään se häntä\nkammotti, vaivasi, oli hänestä kuin kuolemanhiljaisuutta. Mitään asiaa\nei hänellä ollut Berliniin, mutta voisihan hän keksiä jotain, käydä\nostoksilla, jotta saisi taas kerrankin kulkea vilkasliikkeisemmillä\nkaduilla ja olisi pakko tungoksessa tarkata ulkonaisia seikkoja, eikä\naina vain omaa sisintä olemustansa. Hän päätti äkkiä lähteä. Hän tunsi\nkiihkeätä halua unohtaa hetkiseksi tuskalliset ajatuksensa, päästä\nniistä eroon.\n\nKun hän nousi junaan, huomasi hän äkkiä joutuneensa samaan osastoon\nnaapurinsa kanssa. Salaneuvoshan se oli? Hän saattoi tuskin tuntea\nhäntä himmeässä valossa. Tuo muutoin niin täsmällinen, siistin siisti\nherra näytti olevan niin kurjassa asussa. Takki oli kiinni vinossa,\nkaulaliinan päät riippuivat alhaalla. Hän ei näyttänyt huomaavan\nkenraalitarta. Hän istui aivan rouvansa vieressä. Tämä oli painautunut\nvaununnurkkaan, mies katsoi häneen herkeämättä.\n\nVoi nuo ihmisparat, heilläpä oli huolia! Rouva von Voigt tiesi, että\nheidän poikansa olivat säästyneet kiihkeissä taisteluissa Volhyniassa\nja ensi hyökkäyksessä Sommen luona, mutta vanhempi oli sitten Venäjältä\njoutunut Romaniaan, ja siellä kävi eteneminen niin nopeasti, etteivät\nvanhemmat varmaankaan voineet hänelle kirjoittaa eikä saada häneltä\ntietoja. Nuorempi oli kirjoittanut viimeksi 14 päivänä marraskuuta;\nsilloin taisteltiin Pierre-Vast-metsässä -- varsin kiihkeästi --\nkenties oli hän ollut siellä mukana. Toivottavasti olivat he nyt jo\nsaaneet tietoja?! Kenraalitar ei rohjennut sitä tiedustella. Noiden\nkahden olennossa oli jotain,- joka saattoi hänet levottomaksi -- tai\nriippuiko se ehkä hänen omasta mielialastansa? Hän harkitsi vielä tuota\nasiaa -- tervehtiähän hänen ainakin täytyi -- silloin tunsi vanha herra\nhänet. Salaneuvos tavotti koneellisesti hattuansa, sitten katsoi hän\nkenraalittareen, niin omituisen synkästi ja hajamielisesti, että häntä\nvavahdutti paha aavistus.\n\nRouva ei kiinnittänyt häneen lainkaan huomiota. Vanhanaikainen\nkapottihattu kuten aina hiukan liian edessäpäin sileällä päälaella,\ntuijotti hän eteensä. Hän istui liikkumatonna. Mutta hän ei pitänyt\nkäsiänsä hiljaa sylissänsä, vaan nyppi yhtä mittaa oikealla kädellä\nvasemman käden sormia. \"Yksi -- kaksi -- kolme.\" Mumisten laski\nsalaneuvoksetar. Ja jo taas: \"Yksi -- kaksi -- kolme.\"\n\n\"Jätä tuo, äiti\", sanoi mies. Ja sitten seurasi rukoilevasti: \"Anna\nrakas!\" Hän laski kätensä vaimonsa kädelle, pitäen nuo levottomat\nsormet hiljaa.\n\nKuinka olikaan rouvaparan laita? Hänhän näytti olevan aivan sekaisin.\n\nSalaneuvos kumartui kenraalitarta kohden ja kuiskasi hänelle: \"Me\nolemme saaneet huonoja uutisia tänä aamuna -- varmaankin he ovat\nmolemmat kuolleet.\"\n\n\"Jumalan tähden!\"\n\nIsä nyökkäsi, hänen kasvonsa värähtelivät. \"Kapteeni kirjoitti minulle\nsiitä. Wilhelmimme on ollut kadoksissa aina Pierre-Vast-metsän\ntaisteluista saakka, marraskuun 15 päivästä. Toinen poikani on kaatunut\nArgesulin luona. Molemmat tiedot tulivat yhtaikaa. Sitä ei Anna\nkestänyt.\"\n\n\"Yksi -- kaksi -- kolme\", mumisi salaneuvoksetar.\n\n\"Kolme poikaa! Vuosi sitten vanhin, nyt kaksi. Anna-parkani!\"\nSurullisesti pudisti vanhus päätänsä.\n\nRouva von Voigt tarttui hänen käteensä, hän olisi halunnut itkeä\nääneen: se oli liikaa! Liikaa! Hän puri huuliansa. Puhua ei hän voinut,\nhän puristi vain tuota käsi-raukkaa. Niin istuivat he vaieten ja\nkalpeina vastatusten, kunnes juna saapui Berliniin.\n\n\"Minne te aiotte? Voinko auttaa teitä jotenkin?\"\n\n\"Me menemme sota-akatemiassa olevaan tiedustelutoimistoon. Poikani\nolivat upseereja -- kenties siellä tiedetään jotain tarkempaa. Vaimoni\nei tahtonut jäädä yksin kotiin, vaan tahtoi välttämättömästi mukaani.\nTule, Anna rakas!\" Hän laski kätensä vaimonsa kainaloon. Tämä seisoi\naivan kuin avutonna ja tahdotonna. Hän asteli hitaasti ja laahustellen.\n\nPotzdamin torilla oli suuri tungos. He olivat äkkiä joutuneet keskelle\nyhä kasvavaa, kiihkeätä ihmisjoukkoa. Sanomalehtien myyskentelijät\nheiluttelivat vielä kosteita lisälehtiänsä: \"Keskusvaltojen\nrauhantarjous!\"\n\nMitä -- mitä?! Hermine von Voigt luuli uneksivansa. Mitä huusivatkaan\nihmiset: 'Saksan rauhantarjous?'\n\nJa yltympäri hengityksen salpaava hämmästys, sitten mumina, joka\nnousuveden tavoin eteni miehestä mieheen, naisesta naiseen. Ja toinen\nkatsoi toiseensa ja nuo äänettömät katseet kysyivät: oliko tuo\ntodellakin totta, eikä ainoastaan hälyytysuutinen? Ei, ei, siinähän se\noli luettavana, virallisesti vahvistettuna, selvin sanoin, tiedoksi\nkaikelle maailmalle: 'Saksa tekee rauhantarjouksen'.\n\nNiinkö huonosti olivat Saksan asiat, että sen täytyi tehdä rauha\nmihin hintaan tahansa? Taivaan tähden! Kenraalitar tempaisi käheäksi\nkäyneeltä sanomalehden myyskentelijältä lehden kädestä, hänen\nkatseensa kiitivät rivejä pitkin. Hän oli päästänyt salaneuvoksettaren\nkäsivarren, molemmin käsin piteli hän lehteä, joka vapisi ja rapisi,\nhän ei voinut pitää sitä hiljaa. Hän ei huomannut, että luki aivan\nääneen. Ihmiset tunkivat hänen lähellensä. Samana päivänä kello\nkaksitoista oli Berlinissä, Wienissä, Sofiassa ja Konstantinopolissa\njätetty puolueettomain suojelusvaltain edustajille nootti, jätettäväksi\nsotaakäyville, vastapuolueeseen kuuluville valloille:\n\n_'Vakuutettuina valtiollisesta ja taloudellisesta lujuudestaan ja\nvalmiina jatkamaan sotaa, jos siihen yhä edelleen pakotetaan, mutta\nhaluten tehdä lopun verenvuodatuksesta, ehdottavat neljä liittoutunutta\nvaltakuntaa rauhanneuvottelujen alkamista!'_\n\nNukkuiko hän ja uneksi onnellista unta? Hermine von Voigt tarttui\notsaansa, kirjaimet alkoivat äkkiä hyppiä hänen silmissänsä, taivas ja\nmaa, avara tori ihmisineen tuntui pyörivän ympäri. Hän tunsi valtavaa\nmielenjärkytystä ja samalla sanoin kuvaamatonta helpotusta. Tuo ei\nkuulunut kidutetun, voitontoiveista luopuneen kansan hätähuudolta,\nse oli voimastaan varman, selvästi ajattelevan kansan itsetietoinen\npäätös, -- kansan, joka vastuksista huolimatta kulki lopullista voittoa\nkohden.\n\nTuo oli tullut liian äkkiä. Syvimmästä alakuloisuudesta suurimpaan\nriemuun -- kuka saattoi niin äkkiä tointua?! Hämmennyksissään silmäili\nHermine von Voigt noita hyppiviä kirjaimia. Ja toisten kävi kuten\nhänenkin; ei kuulunut äänekkäitä ilohuutoja, ei kukaan uskaltanut vielä\nriemuita ääneen. Kuin helpotuksen huokaus vain kävi läpi ihmisjoukon,\nkuin vapauttava hengenveto.\n\nMitä sanoisivat kaikki naisparat, nuo sadat, tuhannen tuhannet\näidit, puolisot, morsiamet, sisaret, tyttäret? Melkein ylivoimainen\ntoivontunne täytti äkkiä Hermine von Voigtin sydämen. Oliko\nmahdollista, että tulisi rauha? Oi, silloin palaisi hymyily jälleen\nihmisten kasvoille, noille synkille, kyynelten kuluttamille kasvoille!\n\n\"Nyt tulee rauha\", sanoi joku hänen vieressään lujalla äänellä.\nVanha salaneuvos sen oli lausunut. Hän laski käsivartensa tylsästi\neteensä tuijottavan vaimonsa hartioille. \"Anna, kuuletko? Rakas Anna,\nkeisarimme tekee rauhan!\"\n\n\"Rauhan\", sopersi vaimoparka hänen jälkeensä. Hän oli kuullut\nainoastaan sanan äänteet, oivaltamatta sen merkitystä. Mutta sitten,\nkuin olisi tuo yksi ja ainoa sana antanut hänelle jälleen järjen\nlahjan, tuli hänen jäykkään katseeseensa eloa. Hän kysyi: \"Rauhanko?\"\nja sitten tulvahtivat kyyneleet esiin hänen silmistänsä. \"Poikani, oi\npoikani!\"\n\nLiittäen kätensä ristiin miehensä käsivarren ympärille, kohotti onneton\näiti riutuneet kasvonsa kohden taivasta. \"Rauha!\" toisti hän.\n\n\n\n\n\n\n\n\n\n\n*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK HEKUBAN TYTTÄRET: ROMAANI ***\n\n\n    \n\nUpdated editions will replace the previous one—the old editions will\nbe renamed.\n\nCreating the works from print editions not protected by U.S. copyright\nlaw means that no one owns a United States copyright in these works,\nso the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United\nStates without permission and without paying copyright\nroyalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part\nof this license, apply to copying and distributing Project\nGutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™\nconcept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,\nand may not be used if you charge for an eBook, except by following\nthe terms of the trademark license, including paying royalties for use\nof the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for\ncopies of this eBook, complying with the trademark license is very\neasy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation\nof derivative works, reports, performances and research. Project\nGutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may\ndo practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected\nby U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark\nlicense, especially commercial redistribution.\n\n\nSTART: FULL LICENSE\n\nTHE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE\n\nPLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK\n\nTo protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free\ndistribution of electronic works, by using or distributing this work\n(or any other work associated in any way with the phrase “Project\nGutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full\nProject Gutenberg™ License available with this file or online at\nwww.gutenberg.org/license.\n\nSection 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™\nelectronic works\n\n1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™\nelectronic work, you indicate that you have read, understand, agree to\nand accept all the terms of this license and intellectual property\n(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all\nthe terms of this agreement, you must cease using and return or\ndestroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your\npossession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a\nProject Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound\nby the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person\nor entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.\n\n1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be\nused on or associated in any way with an electronic work by people who\nagree to be bound by the terms of this agreement. There are a few\nthings that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works\neven without complying with the full terms of this agreement. See\nparagraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project\nGutenberg™ electronic works if you follow the terms of this\nagreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™\nelectronic works. See paragraph 1.E below.\n\n1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the\nFoundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection\nof Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual\nworks in the collection are in the public domain in the United\nStates. If an individual work is unprotected by copyright law in the\nUnited States and you are located in the United States, we do not\nclaim a right to prevent you from copying, distributing, performing,\ndisplaying or creating derivative works based on the work as long as\nall references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope\nthat you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting\nfree access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™\nworks in compliance with the terms of this agreement for keeping the\nProject Gutenberg™ name associated with the work. You can easily\ncomply with the terms of this agreement by keeping this work in the\nsame format with its attached full Project Gutenberg™ License when\nyou share it without charge with others.\n\n1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern\nwhat you can do with this work. Copyright laws in most countries are\nin a constant state of change. If you are outside the United States,\ncheck the laws of your country in addition to the terms of this\nagreement before downloading, copying, displaying, performing,\ndistributing or creating derivative works based on this work or any\nother Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no\nrepresentations concerning the copyright status of any work in any\ncountry other than the United States.\n\n1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:\n\n1.E.1. The following sentence, with active links to, or other\nimmediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear\nprominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work\non which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the\nphrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,\nperformed, viewed, copied or distributed:\n\n    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most\n    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions\n    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms\n    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online\n    at www.gutenberg.org. If you\n    are not located in the United States, you will have to check the laws\n    of the country where you are located before using this eBook.\n  \n1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is\nderived from texts not protected by U.S. copyright law (does not\ncontain a notice indicating that it is posted with permission of the\ncopyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in\nthe United States without paying any fees or charges. If you are\nredistributing or providing access to a work with the phrase “Project\nGutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply\neither with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or\nobtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™\ntrademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.\n\n1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted\nwith the permission of the copyright holder, your use and distribution\nmust comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any\nadditional terms imposed by the copyright holder. Additional terms\nwill be linked to the Project Gutenberg™ License for all works\nposted with the permission of the copyright holder found at the\nbeginning of this work.\n\n1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™\nLicense terms from this work, or any files containing a part of this\nwork or any other work associated with Project Gutenberg™.\n\n1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this\nelectronic work, or any part of this electronic work, without\nprominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with\nactive links or immediate access to the full terms of the Project\nGutenberg™ License.\n\n1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,\ncompressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including\nany word processing or hypertext form. However, if you provide access\nto or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format\nother than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official\nversion posted on the official Project Gutenberg™ website\n(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense\nto the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means\nof obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain\nVanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the\nfull Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.\n\n1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,\nperforming, copying or distributing any Project Gutenberg™ works\nunless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.\n\n1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing\naccess to or distributing Project Gutenberg™ electronic works\nprovided that:\n\n    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from\n        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method\n        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed\n        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has\n        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project\n        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid\n        within 60 days following each date on which you prepare (or are\n        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty\n        payments should be clearly marked as such and sent to the Project\n        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in\n        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg\n        Literary Archive Foundation.”\n    \n    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies\n        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he\n        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™\n        License. You must require such a user to return or destroy all\n        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue\n        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™\n        works.\n    \n    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of\n        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the\n        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of\n        receipt of the work.\n    \n    • You comply with all other terms of this agreement for free\n        distribution of Project Gutenberg™ works.\n    \n\n1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project\nGutenberg™ electronic work or group of works on different terms than\nare set forth in this agreement, you must obtain permission in writing\nfrom the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of\nthe Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set\nforth in Section 3 below.\n\n1.F.\n\n1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable\neffort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread\nworks not protected by U.S. copyright law in creating the Project\nGutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™\nelectronic works, and the medium on which they may be stored, may\ncontain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate\nor corrupt data, transcription errors, a copyright or other\nintellectual property infringement, a defective or damaged disk or\nother medium, a computer virus, or computer codes that damage or\ncannot be read by your equipment.\n\n1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right\nof Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project\nGutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project\nGutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project\nGutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all\nliability to you for damages, costs and expenses, including legal\nfees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT\nLIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE\nPROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE\nTRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE\nLIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR\nINCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH\nDAMAGE.\n\n1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a\ndefect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can\nreceive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a\nwritten explanation to the person you received the work from. If you\nreceived the work on a physical medium, you must return the medium\nwith your written explanation. The person or entity that provided you\nwith the defective work may elect to provide a replacement copy in\nlieu of a refund. If you received the work electronically, the person\nor entity providing it to you may choose to give you a second\nopportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If\nthe second copy is also defective, you may demand a refund in writing\nwithout further opportunities to fix the problem.\n\n1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth\nin paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO\nOTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT\nLIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.\n\n1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied\nwarranties or the exclusion or limitation of certain types of\ndamages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement\nviolates the law of the state applicable to this agreement, the\nagreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or\nlimitation permitted by the applicable state law. The invalidity or\nunenforceability of any provision of this agreement shall not void the\nremaining provisions.\n\n1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the\ntrademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone\nproviding copies of Project Gutenberg™ electronic works in\naccordance with this agreement, and any volunteers associated with the\nproduction, promotion and distribution of Project Gutenberg™\nelectronic works, harmless from all liability, costs and expenses,\nincluding legal fees, that arise directly or indirectly from any of\nthe following which you do or cause to occur: (a) distribution of this\nor any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or\nadditions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any\nDefect you cause.\n\nSection 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™\n\nProject Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of\nelectronic works in formats readable by the widest variety of\ncomputers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It\nexists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations\nfrom people in all walks of life.\n\nVolunteers and financial support to provide volunteers with the\nassistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s\ngoals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will\nremain freely available for generations to come. In 2001, the Project\nGutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure\nand permanent future for Project Gutenberg™ and future\ngenerations. To learn more about the Project Gutenberg Literary\nArchive Foundation and how your efforts and donations can help, see\nSections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.\n\nSection 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation\n\nThe Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit\n501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the\nstate of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal\nRevenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification\nnumber is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary\nArchive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by\nU.S. federal laws and your state’s laws.\n\nThe Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,\nSalt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up\nto date contact information can be found at the Foundation’s website\nand official page at www.gutenberg.org/contact\n\nSection 4. Information about Donations to the Project Gutenberg\nLiterary Archive Foundation\n\nProject Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread\npublic support and donations to carry out its mission of\nincreasing the number of public domain and licensed works that can be\nfreely distributed in machine-readable form accessible by the widest\narray of equipment including outdated equipment. Many small donations\n($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt\nstatus with the IRS.\n\nThe Foundation is committed to complying with the laws regulating\ncharities and charitable donations in all 50 states of the United\nStates. Compliance requirements are not uniform and it takes a\nconsiderable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up\nwith these requirements. We do not solicit donations in locations\nwhere we have not received written confirmation of compliance. To SEND\nDONATIONS or determine the status of compliance for any particular state\nvisit www.gutenberg.org/donate.\n\nWhile we cannot and do not solicit contributions from states where we\nhave not met the solicitation requirements, we know of no prohibition\nagainst accepting unsolicited donations from donors in such states who\napproach us with offers to donate.\n\nInternational donations are gratefully accepted, but we cannot make\nany statements concerning tax treatment of donations received from\noutside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.\n\nPlease check the Project Gutenberg web pages for current donation\nmethods and addresses. Donations are accepted in a number of other\nways including checks, online payments and credit card donations. To\ndonate, please visit: www.gutenberg.org/donate.\n\nSection 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works\n\nProfessor Michael S. Hart was the originator of the Project\nGutenberg™ concept of a library of electronic works that could be\nfreely shared with anyone. For forty years, he produced and\ndistributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of\nvolunteer support.\n\nProject Gutenberg™ eBooks are often created from several printed\neditions, all of which are confirmed as not protected by copyright in\nthe U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not\nnecessarily keep eBooks in compliance with any particular paper\nedition.\n\nMost people start at our website which has the main PG search\nfacility: www.gutenberg.org.\n\nThis website includes information about Project Gutenberg™,\nincluding how to make donations to the Project Gutenberg Literary\nArchive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to\nsubscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.\n\n\n"]