[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fctscXxhbrIaDvbIBf04Ktpr4Qf7dmYwrumd2cPkuUN0":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":28,"gutenbergTranslators":29,"gutenbergDownloadCount":31,"aiDescription":32,"preamble":33,"content":34},3410,"Suurvallat I","Kjellén, Rudolf",1864,1922,"3410-kjellen-rudolf-suurvallat-i","3410__Kjellén_Rudolf__Suurvallat_I","Piirteitä nykyajan suurpolitiikasta","tietokirja",[],[],"fi",1905,1917,37863,278786,false,75597,[23],"World politics",[25,26,27],"History - European","History - Modern (1750+)","Politics","\"Suurvallat I: Piirteitä nykyajan suurpolitiikasta\" by Rudolf Kjellén is a scientific publication written in the early 20th century. This work delves into the intricacies of modern geopolitics, examining the statuses and influences of the major powers in the world during a period marked by significant political upheaval, particularly surrounding the onset of World War I. Kjellén's exploration aims to enhance the understanding of the underlying forces and motivations that shape international relations and the dynamics between nations.  At the start of the text, Kjellén emphasizes the need for a comprehensive guide to the contemporary political landscape. He outlines the tumultuous events that have unfolded since 1895, bringing the reader up to speed on the geopolitical tension that characterized Europe and beyond. The reader is introduced to the core motifs of the book, including the concept of 'planetarinen' (planetary) politics, signifying the interconnectedness of global events and their implications. Kjellén sets the stage for a detailed analysis of great powers, illustrating their national interests and interactions, ultimately proposing that understanding these dimensions is crucial for grasping current and future political realities. (This is an automatically generated summary.)",[30],"Voionmaa, Eino",342,"Valtiotieteellinen teos tarkastelee 1900-luvun alun suurvaltapolitiikkaa ja valtioiden välistä voimatasapainoa. Ensimmäinen osa keskittyy erityisesti Itävalta-Unkariin ja Italiaan analysoiden niiden poliittista ja historiallista asemaa maailman näyttämöllä.","Rudolf Kjellénin 'Suurvallat I' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3410.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Petteri Pitkänen ja Projekti Lönnrot.","SUURVALLAT I\n\nPiirteitä nykyajan suurpolitiikasta\n\n\nKirj.\n\nRudolf Kjellén\n\n\nToisesta, täydennetystä painoksesta suomentanut\n\nEino Woionmaa\n\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\n1917.\n\n\n\n\n\n\nSisällys:\n\n        Suomentajan alkulause\n     I. Johdanto\n    II. Kukistuneita suurvaltoja\n   III. Itävalta-Unkari\n    IV. Italia\n        Kirjallisuutta\n\n\n\n\nSUOMENTAJAN ALKULAUSE\n\n\nTästä teoksesta on kolmas, Suur-Britanniaa koskeva, osa ilmestynyt\nsuomeksi jo ennen sotaa. Se sotasensurin käyttely, joka meilläkin\nennen vallankumousta ulotettiin koskemaan »kaikkia asioita ja vielä\nmuutamia muita», teki teoksen toisten osien suunnitellun julkaisemisen\nsuomalaisessa asussa mahdottomaksi. Nyt, painovapauden jälleen\nvallitessa, ilmestyvät sen kolme jäljellä-olevaa osaa, kaikki vielä\ntämän syksyn kuluessa.\n\nSaattaa kysyä, onko nyt, kun on tullut maailmansodan myrsky ja\nmyllertänyt kaikki, enää syytä esittää päiväpolitiikkaa koskevaa\nteosta, joka alkuaan on kirjoitettu 1905 ja jonka uusikin painos alkoi\nilmestyä jo 1911, jolloin eivät edes Balkanin-sodat olleet alkaneet,\nja valmistui 1913? Luulen, että lukijan ei ole tarvis selailla\nmontakaan sivua, ennenkuin hän on myöntävä, että nykyinen sota vain on\ntehnyt kirjan sitäkin mielenkiintoisemmaksi, samoin kuin tämä kirja\npuolestaan valaisee sodan syitä ja tarkoitusperiä. Saattaapa sanoa,\nettä teos tavallaan on kirjoitettu ikäänkuin tekijä olisi vartavasten\nsilmälläpitänyt juuri nykyistä maailmansotaa, jonka tulennan\nvälttämättömyyteen hän useissa kohdin tutkimustensa varrella viittaa.\nTeoksen vanhentumisesta ei siis voi olla puhettakaan. Päinvastoin:\nmitä sodan jälkeen tapahtuu, tulee täysin ymmärrettäväksi vasta kun\nnähdään, mihin sitä ennen on pyritty.\n\nKun teos Ruotsissa ensin ilmestyi, moitti arvostelu tekijää\nepätieteellisestä »ennusteluhalusta». Tähän tekijä vastaa uuden\npainoksen neljännen osan alkupuheessa, että hänen teoksessaan ei\nesiinny mitään satunnaisten mielijohteitten leikkiä, vaan huolellisesti\nharkittu ja perusteltu katsomuskanta. »Muistutus voisi olla oikeutettu,\njos teos olisi tavallisten valtiotieteen käsikirjain malliin laadittu\ntilastollinen kertomus. Mutta se menettää kärkensä esitykseen nähden,\njoka itse ilmoittaa olevansa poliittinen s.o. kehkeymisnäkökannan\nalainen ja samalla pyrkii valaisemaan suurvaltoja erikois-olioina.\nSellainen esitys olisi tarkoitukseton, ellei se saisi jatkaa eri\nvaltojen kokemusperäistä tutkimusta arvioimalla niiden arvoa\ntällaisina. Ellei ole kysymys muusta kuin jonkinlaisesta valtakuntain\noikeuslääkeopillisesta tarkastuksesta, niin on aivan paikallaan,\nettä pöytäkirja pidetään puhtaana kaikenlaatuisesta ennustelusta —\nvarsinkin eriteltyjen esineiden tulevaisuusmahdollisuuksiin nähden —;\nmutta jos on kysymys tutkimuksista »henkivakuutusta» varten, niin ei\nelinvoipaisuutta koskevan lausunnon antamista voitane välttää, jos\ntahdotaan tehtävä kunnolla suorittaa.»\n\nJo näistä viittauksista teoksen tarkoitukseen näkee, että professori\nKjellén on yrittänyt raivata valtiotieteen vainiolla uutta erikoista\nsarkaansa. »Tämä teos on koe osittain uudella alalla ja uuden\nmenettelyn mukainen, ilman varsinaista edeltäjää tai esikuvaa, ja\nlienee senvuoksi kohtuullista, että sen hyväksi luetaan tienraivauksen\nylimääräiset hankaluudet lieventävinä asianhaaroina mahdollisia\npuutteita ehkä moitittaessa», sanoo hän teoksensa ensimäisen painoksen\nalkulauseessa.\n\n»Tähänastisista valtiotieteen käsikirjoista ei tämä teos näet eroa\nainoastaan ulkonaisen rajoittumisensa kautta vain suurimpiin\nvaltioihin. Tässä noudatetaan toista enemmän elämän-opillista\nkäsitystä itse valtion käsitteestä. Yhtä vähän kuin nykyaikainen\neläintieteilijä tyytyy jonkun eläinmuodon ulkonaiseen kuvaukseen,\nsaattaa valtiotieteilijäkään pitkän päälle pysähtyä valtioiden\nvaltiomuotoihin ja ulkoisiin mittoihin. Vaaditaan lisäksi huomion\nkiinnittämistä yksiöön, olentoon, muotokuntaan. Sillä politiikka ei\nole vain lain kirjainten ja historiallisten tosiasiain ja\ntilastollisten mittojen yhdistelmää, vaan ennen kaikkea _elämää_. Se\non pyrkimistä ja toimintaa vaihtelevin keinoin ja päämäärin eri\najankohtina ja eri valtioissa. Todelliselle valtiotiedolle on varmaan\nyhtä tärkeätä tuntea nämä keinot ja pyrkimykset, kuin niiden\nlaitosten, oikeussäännösten ja matemaattisten mittojen kehitys, joiden\nsisäpuolella toimivien henkilöiden on liikuttava. Ainoastaan tällä\ntavoin tarkastamalla ajan poliittisia tehtäviä tulee valtiotiede\nsiksi, mitä sen kai pitäisi olla: itsenäistä, _poliittista_ tiedettä,\njoka pyrkii määrätyiltä näkökohdilta sitomaan yhteen oikeutta ja\nkäytäntöä, muotoa ja sisällystä, ulkoisia mittoja ja sisäistä elämää.»\n\nSekin, joka ei kaikessa voi yhtyä herra Kjellénin katsomuskantaan eikä\njoka kohdassa pitää hänen todisteluansa ratkaisevana, tunnustaa\nkuitenkin mielihyvällä hänen tällä teoksellaan avanneen useita uusia\nnäköaloja ja tehneen sen tavalla, joka ei rajoita hänen lukijoitaan\nainoastaan varsinaisten tieteenharrastajain piiriin, mikä sen pahempi\non niin monen muun tieteellisen tutkielman laita mitä moninaisimmilla\naloilla. Hänen kirjoitustapansa on sujuvaa ja viehättävää, usein\nsuorastaan loistavan lennokasta ja niin välitöntä, että väliin luulisi\nkuulevansa hänen puhuvan; hän on työltään tiedemies, tyyliltään\ntaiteilija. Tästä seuraa että hän saattaa käsitellä ainettansa sillä\nyleistajuisuudella, että hän itsekin tuntee olevansa kosketuksissa sen\nsuuren valveutuneen yleisön kanssa, joka etsii tapahtumien selitystä\nniiden syistä. Ja nauttii siitä: »sen puhtaan ilon rinnalla, minkä\ntotuuden-etsintä totuuden itsensä vuoksi antaa, viittoo tiedemiehelle\ntässä se harvinaisenpuoleinen tyydytys, että hän voi olla oppaana\nsuurelle yleisölle».\n\nKirjan menekki Ruotsissa osoittaa hänen tässä olleen oikeassa. Herra\nKjellén on siellä suorastaan muodostanut _koulukunnan_, mikä on\nselvästi havaittavissa suuressa osassa Ruotsin sanomalehdistön\nsuurpolitiikkaa käsitteleviä kirjoituksia, kuten — ja ehkä vieläkin\nilmeisemmin — meidänkin maamme johtavissa ruotsinkielisissä\nsanomalehdissä.\n\nOnkin myönnettävä, että ulkomaiden politiikkaa esittävä\n_sanomalehtimies_ tuskin mistään voi saada niin verratonta\nsuurpolitiikan lukukirjaa, kuin tämä on. Kjellénin »Suurvaltoihin»\ntutustuminen on meillä suorastaan katsottava kuuluvaksi nykyisten\nsanomalehtimiesten pätevyysehtoihin. Mutta ei ainoastaan niille,\njotka sanomalehtiin kirjoittavat, vaan myöskin suurelle _sanomalehtiä\nlukevalle yleisölle_ on tämä teos hyödyllinen ja helposti\ntajuttava kirja. Rohkenenpa katsoa siihen tutustumisen nykyisenä\nsuurpolitiikan suurena murroskautena kerrassaan kuuluvan yleiseen\nkansalaissivistykseen — siinä määrin tarpeellinen on mielestäni tämän\nmerkkiteoksen liittäminen suomalaiseen kirjallisuuteen.\n\nLopuksi sananen suomennostyöstä.\n\nAsiantuntija huomaa pian, että tämänlaatuisen teoksen suomentaminen ei\nole aivan helppo tehtävä. Oma asiani ei ole arvostella, miten siinä\nolen onnistunut. Varsinkin voi syntyä makuriitaa monen mielestä ehkä\nliiankin pitkälle menneestä vierasperäisten n. s. kultturisanojen\nkarttamisesta, mutta omasta puolestani olen sillä kannalla, että tässä\nsuhteessa olisin, missä se vain voisi laatuunkäydä uskollisuutta\ntekijän sanonnalle rikkomatta, suonut saattavani mennä vieläkin\npitemmälle. Totunta tekee kyllä pian oudommankin sanan tuttavaksi;\npääasia, että sen _ymmärtää_.\n\nPälkäneellä elokuussa 1917.\n_Suomentaja._\n\n\n\n\nI. JOHDANTO\n\n\nOpastavan yleiskatsauksen tarve. — Nykyajan suurpoliittisen näytelmän\ndraamallinen jännitys. — Yleiskatsaus päävaltoihin jälkeen v. 1895.\n— »Planetarinen» asema. — Sen kehitysasteet: Europan valtiokerho ja\nmaailman yleinen kultturipiiri. — Suurvaltain muodostuminen. — Nykyinen\nsuurpoliittinen ryhmitys. — Päivänpolitiikan tieteellisen käsittelyn\nmahdollisuus. — Tutkimuksen kaksinainen tarkoitusperä.\n\nTämän esityksen aineena ovat nykyajan suurvallat ja tarkoituksena luoda\nyleiskatsaus kansainväliseen valtiolliseen asemaan nykyhetkellä.\n\nTuntuu siltä, että semmoista esitystä jokseenkin yleisesti kaivataan.\nJokaisen, joka kiinnittää huomiotansa nykyajan historiaan, on\ntietenkin aluksi vaikea päästä sen juoneen kiinni. Ajan pyörä vyöryy\npalautumatta eikä toista kiertojansa uteliaisuuden huviksi tai\ntietämättömyyden opetukseksi. Tapahtumat, tullessaan sanomalehdistön\nvälityksellä pisaroittain ja sikinsokin yleisön tietoon, näyttävät\nyhäti ohikiitävältä kulkueelta, jossa ei näy yhtenäistä tarkoitusta\neikä järjestelyä. On kuin alkaisi lukea jatkuvaa kertomusta keskeltä\nsarjaa tai tulisi teatteriin kun näytäntö jo aikaa sitten on alkanut.\nEpäilemättä kaipaa silloin tekstikirjaa, joka selittää juuri\nkehittyväin tapahtumain juonnon ja niiden henkilöiden luonteen, jotka\nparasta kättä näytelmässä esiintyvät.\n\nTällaisten tekstiselitysten tarjonapito yleisölle\nmaailmanhistoriallisen draaman ymmärtämiseksi on tosin osaksi\nsanomalehdistön tehtävänä, mutta joutuu kuitenkin aina varjoon\nlehdistön tärkeimmän tehtävän, itse tapahtumien kertomisen, rinnalla.\nJa kun on kysymys koko aikakauden yhtenäisyydestä, niistä leveistä\nuomista, joihin hetken hajalliset tapahtumat virtaavat yhteen, joutuu\nsanomalehdistö jo teknillisistä syistä pulaan. Sillä ei ole aikaa eikä\npaikkaa pitkille selityksille. On asian luonnossa, että sen selostustyö\njää olemaan vain sirutyötä.\n\nMutta samalla kuin sanomalehdistön täten käytännöllisistä syistä täytyy\nenemmän tai vähemmän eristää tapahtumia, niin on se valtiollisista\nsyistä alati vaarassa joutua niitä väärentämään. Kun se koettaa\nvalaista tapahtumia, voi ylen helposti sattua, että tämä valo on\nväritettyä. »Ajan perusvirtauksia», sanoo Karl Jentsch, »häiventävät\npäivän riennot ja julkinen sana; ne katoavat sen vaahdon alle,\njota kuohuu pienten personallisten ja paikallisten hetkenpyyteiden\ntaistelussa; peittyvät diplomaattien kirjelmäin, valtiomiesten,\nhovimiesten, puoluejohtajain juonien, sanomalehtien lauseparsien ja\nkaikkein enimmän puolueiden kiihoitteluiden alle», Ei voitane kiistää,\netteikö tämä ole sattuva kuvaus; ja saattaapa todellakin panna\nkyseenalaiseksi, eikö asiallinen totuus ole yhtä hyvin kätkettynä\nmeidän aikamme äänekkään puheensolinan ja julkaisuröykkiöiden, kuin\nmuinaisten aikojen äänettömyyden ja lähdeniukkuuden alla. Emme ajattele\ntässä ainoastaan tahallisen yksipuolisia tai suorastaan vääriä tietoja,\nvaan myöskin niitä väritettyjä esityksiä, jotka perustuvat ihmisten\nluontaiseen taipumukseen tulkita tapahtumia omien harrastustensa ja\nhalujensa eduksi. Puolueeton totuus samenee molemmissa tapauksissa; ja\ntodellisen tiedon etsijä joutuu samaan eksymisen vaaraan.\n\nNäitä vaaroja — yhteyden haihtumista erillisten tapahtumain ryöppyyn\nja totuuden samentumista pyyteisien tietojen sumuun — näitä\nläheisiä vaaroja vastaan tarjoaa ainoastaan tiede riittävät takeet.\nYhtenäisyyden etsiminen asiain kirjavassa moninaisuudessa ja totuuden\nlöytäminen kiisteleväin asianosaisten todistelun välistä, ne ovat\nerikoisesti tieteellistä laatua olevia tehtäviä, joiden ratkaisu on\nmahdollinen vain tieteellistä menettelytapaa noudattamalla.\n\nTiedemiehellä ei näet ole sanomalehtimiehen urheilukantaa ehättää\nkaapaisemaan tapausta ennen kaikkia muita silläkin uhalla, että käteen\njää vain tyhjiä juoruja, eikä hänellä myöskään ole diplomaatin tai\npuoluemiehen syytä esittää tapausta määrätyssä valaistuksessa. Hän\npanee arvoa vain itse tapahtumalle, ilman mitään sivutarkoituksia.\nHänen ensimäinen pyrkimyksensä on siis jokaisessa erikoistapauksessa\nkoettaa tunkeutua todellisuuden ytimeen käsilläolevissa tehtävissä.\nMutta siihen hän ei voi pysähtyä. Hän on muukin mies kuin vain\ntunnollinen uutistenetsijä. Hänen kunnioituksensa tapahtumaa kohtaan\nperustuu syvempään käsitykseen todellisuudesta. Hän näkee siinä\ntuokiokuvan _muuttumisenlain alaisesta alinomaisesta kehkeytymisestä_.\n\nTällaisen katsomuksen edestä katoavat kaikki eristetyt tapahtumat.\nKukin tapahtuma on olemassa ainoastaan yhteydessään toisten tapahtumain\nkanssa. Sinänsä se on arvoton; se saa arvoa ja totuutta ainoastaan\n_miliöönsä_, ympärystänsä, perustalla. Ympärystän tutkiminen, sen\nnäyttämön tarkastus, jolla päiväntapahtumat liikkuvat, niiden juurten\netsintä entisyydestä, se on siis kussakin tapauksessa oleva tiedemiehen\nmenettely. Ainoastaan siten sopii toivoa päästävän näköpaikoille,\njoista tapahtumat näkyvät oikeassa mittasuhteessa, jotta ne eivät,\nkuten liian likellä silmää olevat esineet, esiinny suhteiltaan\nhämmentävinä.\n\nTässä oikean mittasuhteen etsinnässä nykyisillekin ilmiöille kohtaa\ntiedemies yleisön tarpeen saada selityksiä päivän näytelmään. Sen\npuhtaan ilon rinnalla, minkä totuuden-etsintä totuuden itsensä vuoksi\nantaa, viittaa hänelle tässä se ei aivan tavallinen tyydytys, että hän\nvoi olla oppaana suurelle ja tiedonjanoiselle yleisölle, joka aivan\nkäytännöllisestä tarpeesta kysyy häneltä opastusta.\n\n----------\n\nOn luultavaa, että tämänlaatuinen tieteellinen pyrkimys juuri\nmeidän aikanamme voi odottaa yleisön mielenkiintoa tavallista\nsuuremmassa määrässä. Tämä tuntuu olevan luonnollinen seuraus\njo sen draaman omasta jännityksestä, jota nyt maailmassa meidän\nnähtemme näytellään. Historian suuri näytelmä — katseltakoon sitä\nmuinaisajan kohtalotragediana tai keskiaikaisena mysteriona,\nsokeiden luonnonvoimien synkeänä leikkinä tai _divina commediana_\n— historian näytelmä tapahtuu samoin kuin muutkin, sisältäen\nväliaikoja enemmän ja vähemmän jännittävien näytösten välillä. Meidän\nnuoruutemme on kulunut tällaisena ulkonaisen levon ja näennäisen\nrauhan väliaikana. Kolme vuosikymmentä kestäneen suurdraamallisen\ntoiminnan jälkeen, jonka tuloksina olivat kansallisvaltiot Italia ja\nSaksa, kansainsikermä Itävalta-Unkari sekä valtiohajaannus Balkanin\nniemimaalla, näytti meidän maanosamme joutuneen tasapainotilaan v.\n1878 pidetyn Berlininkongressin perustalla. Kaikki suuret kysymykset\nnäyttivät ratkaistuilta, kartta alkoi meidän käsityksessämme saada sen\nmuuttumattomuusluonteen, jonka totuntakäsitteet niin helposti antavat.\nLisävakuudeksi ryhmittyi Keski-Europan _kolmiliitto_ »salaliitoksi\nrauhan puolesta» — kuten Crispi sitä kerran nimitti — eivätkä\nvaltiomiehet saattaneet milloinkaan puhua kansojen kuullen rauhan\nolematta heidän ylimpänä tunnuksenaan.\n\n[Kuva: Europan siirtokunnat n. 1900.]\n\nNiin on vielä tänä hetkenä[1]; vielä ei rauha ole rikkunut maanosamme\nrajain sisällä, ellemme ota lukuun Turkin paikallisluontoisia\nkohtauksia 1897 Kreikan ja 1911 Italian kanssa; vielä on valtiollinen\nkartta myöskin oleellisesti muuttumatta. Mutta kun Europa on nauttinut\nrauhaa, on myrsky toisensa jälkeen kulkenut yli muiden maanosien,\njoihin europalaiset vallat ovat siirtäneet laajennuspyrkimyksensä\naikaansaatuaan toimeentulomuodon kotona. Tällä välin on ulkopuolella\nkasvanut muitakin voimia ja niiden mukana uusia kahnausaiheita.\nLopuksi on jännitys kimmahtanut takaisin Europaan. Ankaran sodanvaaran\nvarjot ovat tulleet ja menneet ja mentyään taas palanneet meidän omaan\nmaanosaamme.\n\nNiinpä on jo puolen miesiän ajan historiallinen näytelmä jälleen\nkäynnissä voimakkaiden näytösten sarjana. Isku iskulta, kuin kuvat\npanoraamassa tai laukaukset revolverista, ovat suuret tapahtumat\nseuranneet toisiansa; ja useammin kuin kerran on tuntunut kuin olisimme\njoutuneet sellaiseen kohtalokkaaseen kohtaan, josta muinaisajan\nteatterissa laskettiin »peripetia» eli onnen vaihde, käänne koko\nnäytelmässä.\n\nTarkastakaamme pikaisella silmäyksellä tämän draaman pääkohtauksia!\n\n       *       *       *       *       *\n\nSe alkoi tapahtumalla, joka kenties tulevaisuuden historioitsijoista\non kyllin merkillinen aloittamaan uuden luvun maailmanhistoriassa:\nJapanin suurvallan esiintymisellä sodassa Kiinaa vastaan ja jälkimäisen\nvallan voimattomuuden paljastamisella. Rauhansopimus _1895_ aiheutti\nuuden ja odottamattoman europalaisten valtain kolmiliiton: Saksa käsi\nkädessä Ranskan ja Venäjän kanssa Itä-Aasian asioissa. Samaan aikaan\nalkoi vanha »itämainen kysymys» Turkin jaosta nousta uhkaavaan mittaan\nEuropan rajalla. Jouluun mennessä s. v. siirtyi maailmanhistorian\npolttopiste Venezuelaan, missä presidentti Clevelandin sekaantuminen\nuhkasi Englannin ja Yhdysvaltain välien rikkoontumista. Ja ennenkuin\ntämä tapausrikas vuosi vielä oli astunut hautaansa, tuli uusi mitä\nvakavimmanlaatuinen uhka, nimittäin Etelä-Afrikassa »the Jameson Raid»\n(Jamesonin retki), joka keisari Wilhelmin, Transvaalin presidentille\nuutenavuonna 1896 lähettämän osanottosähkösanoman takia sai\nsuurpoliittisen laajuuden.\n\nVuosi _1896_ loi uuden satunnaisen kolmiliiton, Englanti—Ranska—Venäjä,\nArmenian kysymyksessä, mutta paljasti muuten maailmalle sen tapahtuman\nettä Ranska ja Venäjä olivat toisissaan tavanneet »nations amies et\nalliés» (ystävä- ja liittokansat) — vastineen kolmiliitolle, mikä ei\njuuri edistänyt maanosan turvallisuudentunnetta.\n\nVuosi _1897_ antoi kaksi maailmanhistoriallista tulosta: Yhdysvallat\nvaltasivat Havajin ja Saksa nousi maihin Kiautshoussa Kiinassa.\nSiinä oli kaksi uutta valtaa, jotka toden perästä antautuivat\nmaailmanpolitiikkaan. Saksan jälkeen tuli Venäjä ja asettui Port\nArturiin. Kotona Europassa ei »europalainen konsertti (sopusointu)»\nenään voinut estää syttyviä aineksia Balkanilla leimahtamasta\nilmiliekkiin, mutta sai kuitenkin kulon rajoitetuksi lyhyeen\nkaksintaisteluun Kreikan ja Turkin välillä.\n\nVuosi _1898_ kohentaa jälleen kahnausta. Yhdysvallat alkavat sodan\nEspanjaa vastaan ja hankkivat itselleen m. m. uusia siltakiviä\nIson-Valtameren yli Itä-Aasiaan. Sopimuksilla turvataan Saksan ja\nVenäjän kiinnitykset Kiinassa, Venäjä saa myöskin rakennusluvan\nsuurpoliittiseen rautatiehensä Port Arturiin, Englanti ja Ranska\nsaapuvat hekin suurelle kahmaisuaterialle Kiinan pöydän ääreen.\nSisä-Afrikassa syntyy uusi myrskykeskus, kun Englanti muserrettuaan\nMahdin vallan katkaisee Ranskan suunnitelmat Fashodassa.\n\nVuosi _1899_ laajentaa Saksan »paikkaa auringossa» ja lisää\nkahnausainesten lukua Saksan ottaessa haltuunsa rautatierakennuksen\nVähän-Aasian halki (Bagdadin-radan). Venäjä taas hankkii itselleen\nhengähdyksentilaa ja maailmalle kauniin kangastuksen hetken\njulistamalla rauhankokoukselle Haagissa »les principes d'equité et\nde droit» (tasa-arvon ja oikeuden periaatteita). Tuskin ovat nämä\nharpunsävelet vaimenneet, ennenkuin Etelä-Afrikan kysymys puhkeaa\nsodaksi, joka saattaa Britannian maailmanvallan liitokset nitisemään.\n\nKoko vuoden _1900_ jatkuu tämä kamppailu äärimmäisessä etelässä.\nKesällä nousee myrsky myöskin vanhalla näyttämöllä idässä, ja kaikki\nsuurvallat nousevat jalkeille suojelemaan kansainoikeuden alkeisimpia\nsäännöksiä Kiinan muukalaisvihollista kapinaa vastaan; ja läheisempi\nitämainen kysymys, nyt paikallistettuna Makedoniaan, uhkaa jälleen\njohtaa sotaan.\n\nVuosi _1901_ näyttää maailmalle Australian maanosan valtiollisesti\njärjestyneenä yksiönä, kohottaa yhä Venäjän osakkeita Aasiassa\n(Mandshuria) ja tuo esiin uuden avoimen kahnauskohdan Venäjän puuhien\ntakia Tibetissä. Kiinassa palautetaan rauhalliset olot miten kuten, ja\nEtelä-Afrikassa jatkuu taistelu sissisodan muodossa.\n\nVuosi _1902_ tuo rauhan Etelä-Afrikaan. Englanti on nyt luopunut\nvaltiollisesta eristäytymisestään ja ojentaa Japanille kättä liittoon.\nHuolimatta Italian kiemailusta Ranskan kanssa uudistetaan vanha\nkolmiliitto 12 vuodeksi.\n\nVuosi _1903_ on rauhan ja valmisteluiden vuosi, tyven ennen myrskyä.\nSen ainoa huomattavampi lisä maailmanhistoriaan on keisarikohtaus\nMürzstegissä, jossa Itävalta ja Venäjä rupesivat yhteisesti Balkanin\nrauhan takaajiksi, sekä Panaman tasavallan äkillinen tuonti näyttämölle\nYhdysvaltain päätöksestä: toisen suurpoliittisen kanavan pian\ntapahtuvan todellisen valmistumisen enne.\n\nSitä uurtopiirteisempi on vuosi _1904_, ehkä sisällysrikkain,\nmitä meidän polvemme on elänyt. Mandshurian kysymys on nyt kypsä\nratkaistavaksi Venäjän ja Japanin välillä. Syntyy arvaamattoman\nsuurmerkityksellinen kamppailu, taistelu keltaisen ja valkoisen\nihmisrodun, Aasian ja Europan, Buddhan ja Kristuksen välillä; ja\nmenestys näyttää ensimäistä kertaa toden perästä pettävän valkoisen\nrodun edustajan. Englanti käyttää hyväkseen olotilaa, houkuttelee\nVenäjän ainoan liittolaisen, Ranskan, sopimuksiin, jotka saattavat\ntämän liittolaisuskollisuuden epäilyttävään valoon, ja tempaa Tibetin\npois Venäjän vaikutuspiiristä, välien yhä kärjistyessä tsaarin\nahdistetun valtakunnan kanssa. Syksyllä pingoittuu jännitys mitä\nvaarallisimman laatuiseksi kriisiksi, ja ainoastaan äärimmäisellä\nponnistuksella onnistuu diplomatian ehkäistä laukeamista, joka\nolisi voinut aiheuttaa maailmansodan. Tällä välin kuohuu Balkanilla\nlakkaamatta, ja Välimeren toisessa kolkassa aletaan poistaa verhoja\nuuden suurpoliittisen kysymyksen, Marokkoa koskevan, yltä.\n\nVuosi _1905_ tekee johtopäätökset vuodesta 1904 suuren levottomuuden\nvallitessa eri näyttämöillä. Venäjän suuri tappio idässä ynnä siitä\njohtunut kapina ja valtiomuotopulma kotona aiheuttaa muutoksen myöskin\nEuropan tasapainossa. Nojautuen Englantiin näyttää Ranska tahtovan\nuhmata Saksaa Marokon asiassa, kunnes Delcassén kukistuminen kesällä,\nkeisari Wilhelmin käynnin jälkeen Tangerissa, hetkeksi helpottaa\njännitystä. Balkanilla ottaa Englanti johdon käsiinsä ja muuttaa\nvenäläis-itävaltalaisen takauksen yhteis-europalaiseksi, uuden\nrahainhoitotarkastuksen avulla Makedoniassa. Pohjois-Europassa hajoaa\nSkandinavian unioni, joten valtioiden lukumäärä lisääntyy yhdellä\njäsenellä.\n\nVuosi _1906_ alkaa yleisellä neuvottelukokouksella Marokon-asiassa,\njoka piti Europaa jännityksessä kolme kuukautta, kunnes saatiin\nsyntymään laiha sovinto. Sen ohella syntyy Englannin ja Turkin\nvälillä Sinain niemimaalla kahnaus, joka päättyy Turkin peräytymiseen\ntoukokuussa. Vakavampi kahnaus ilmenee vuoden lopulla Japanin ja\nYhdysvaltain välillä, lähinnä Kalifornian japanilaisia siirtolaisia\nvastaan tähdätyn koulupolitiikan vuoksi.\n\nVuosi _1907_ on sopimusten ja välipuheiden vuosi ennen muita.\nIson-Valtameren yli kiristyvää jännitystä höllyttää Japanin ja\nAmerikan sopimus maaliskuulla, vallitseva olotila Välimeren ulommilla\nrantamilla vahvistetaan toukokuussa Englannin, Ranskan ja Espanjan\nvälisellä sopimuksella, olot Itä-Aasiassa järjestetään kesällä Japanin\nsopimuksilla Ranskan ja Venäjän kanssa, ja elokuussa tulee vuoden suuri\nsaannos, Englannin ja Venäjän välipuhe (lähinnä Aasian kysymyksissä).\nTällävälin uudistetaan kolmiliitto kaikessa hiljaisuudessa ja toinen\nrauhankokous Haagissa vahvistaa rauhallista vaikutusta.\n\nVuosi _1908_ näyttää vaikuttavan samaan suuntaan Pohjanmerta\nja Itämerta koskevilla sopimuksilla, mutta paljastaa pian\n»ententepolitiikan» (s.o. Ranskan, Englannin ja Venäjän\nyhteistoiminnan) vaarallisen suunnan. Hallitsijakohtausta Tallinnassa\n(kesäkuussa) Englannin ja Venäjän välillä ynnä siellä suunniteltua\nuutta ohjelmaa Makedonian kysymyksessä seuraa heinäkuussa\nnuorturkkilaisten vallankumous, sitä taas lokakuussa Bulgarian\nitsenäisyysjulistus ja Bosnian-Herzegovinan lopullinen yhdistäminen\nItävaltaan. Syksyllä kiihtyy myöskin Saksan ja Ranskan välinen kiista\nMarokon kysymyksessä (Casa-Blanca -juttu).\n\nVuosi _1909_ perii siis molemmat monivuotiset kiistakysymykset\nuhkaavassa tilassa. Balkanin kysymys aiheuttaa vakavan sodanvaaran,\nmutta Saksan avoin esiintyminen Itävallan puolella saa Serbian ja\nVenäjän peräytymään, maaliskuulla. Jo helmikuussa selvitetään samoin\nMarokon kysymys, Saksan ja Ranskan välisellä sopimuksella. Ainoastaan\näärimmäisessä idässä jatkuu levottomuutta, kun uusia riidanaiheita\nsiellä ilmenee Japanin ja Yhdysvaltain välillä.\n\nVuosi _1910_ vahvistaa sitä tyvenen tilaa, joka syntyi keväällä 1909.\nKuningas Edwardin kuolema toukokuussa ja keisarikohtaus Potsdamissa\nWilhelmin ja Nikolain välillä marraskuussa näyttävät toteavan\nententepolitiikan kuoleman. Portugalin vallankumous lokakuussa\nei häiritse yleistä levollisuutta. Kauimpana idässä menettää\nKorea viimeisen häipeen itsenäisyydestään Japanille, kauimpana\netelässä esiintyy brittiläinen Etelä-Afrika uutena suurena yksiönä\nSuur-Britannian maailmanvallassa.\n\nVuosi _1911_ alkaa rauhan merkeissä (sovinto-oikeussopimus Englannin\nja Yhdysvaltain välillä), mutta kehittyy ankarimpaan sodanvaaraan\nMarokon kysymyksen vuoksi, joka vielä kerran on käynyt mitä kireimmäksi\nranskalaisten retken johdosta Feziin touko- ja saksalaisten Agadiriin\nheinäkuussa. Kun tämä kysymys pitkien neuvotteluiden jälkeen vihdoin\non kypsä poistettavaksi päiväjärjestyksestä, synkkenee taivas jälleen\nItalian retken takia Tripolia vastaan syyskuussa ja siitä johtuvasta\nsodasta Turkin kanssa; ja ennenkuin se on ratkaistu, puhkeaa Kiinassa\nlokakuulla kapina, joka uhkaa tuoda mukanaan mitä vakavimpia\nselkkauksia.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun suuret kysymykset täten vuorottelevat tai seuraavat toisiaan\nulkonaisten tapahtumain näyttämöllä, näyttää syvälle ulottuvia\nmuutoksia olevan tekeillä itse valtaryhmityksessä meidän maanosassamme.\nVielä vuosisadan vaihteessa oli huomioonotettava kolme suurta\nvaltayhtymää: vanha _kolmiliitto_ keskustassa, _Ranskan_ ja _Venäjän_\nliitto sivustoilla ja _Englanti_ molempien ulkopuolella »ylväässä\nerillisyydessä». Ensimäinen askel tämän asetelman ulkopuolelle, vielä\nlaajempaan renkaaseen, otettiin 1902, kun Englanti tarttui Japanin\nkäteen. Venäjän heikentyminen Japanin sodassa näytti järkyttävän\nEuropan tasapainoa kolmiliiton (Saksan) eduksi; silloin astuu Englanti\nRanskan (1904) ja Venäjän (1907) puolelle, asetelma muuttuu selväksi\nkahden peliksi: _kolmisopimus_ (»trippelentente») _kolmiliittoa_\n(»trippelallians») vastaan. Mutta sisäänkinpäin näyttää jälkimäinen\nheikkenevän Italian yhä useammin esiintyvien erikoispyrkimysten takia,\nja Balkanin pulman aikana 1908—09 oli Saksa-Itävalta melkein erillisenä\nlohkareena Europan keskessä. Sen lujuutta vastaan särkyi kuitenkin\n»saarrospolitiikka». Potsdamin kohtauksen jälkeen lopulla vuotta 1910\nsekä Italian välien Turkin kanssa rikkoonnuttua syksyllä 1911 näyttää\nhäämöttävän vielä yksi muunnos ryhmityksessä: itä länttä vastaan,\n_kolme keisaria_ vastoin _kolmea parlamenttia_ (eduskuntaa) — Englannin\nsuhteiden sekä Venäjään että Japaniin laimetessa, huolimatta edelleen\nvoimassa-olevista sopimuksista.\n\nMitä tässä viimeisessä ryhmittelyssä on oleellista, mikä vain hetken\nvaikutusta, sen saa tulevaisuus näyttää. Mutta sen verran on selvää,\nettä alkuperäiset nimet ovat alkaneet saada uutta sisällystä ja\netteivät vanhat merkit enää pidä paikkaansa.\n\n----------\n\nRunsaan sadon on, kuten näkyy, viimeisin aikajakso antanut historialle;\nrunsaan suurista tapahtumista, vielä runsaamman suurista enteistä.\nLevollisuus on paennut meidän maanosastamme. Kerta toisensa jälkeen\non kansoja värisyttänyt ajatus, että _yleinen maailmansota_ saattaa\nolla lähellä: tämä painajainen, joka seuraa jokaista kahnausta Europan\nvaltojen välillä ja monen mielessä jo on saanut välttämättömästi\ntulevan todellisuuden hahmon.\n\nTällaiset pahat aavistukset selittävät miksi meidän maanosamme nykyisin\nnäyttää sikermältä linnoitettuja leirejä. Totisesti ei tämä politiikka\nolekaan perusteeton. Koko valtiollinen maailma on nykyään kuin\nsähköllä ladattu kone. Enenevällä jännityksellä seuraavat valtiomiehet\nvirran kulkua, äärimmäisestä lännestä etelään ja itään tai takaisin\nkeskustaan. Ei tiedetä, kuinka kauan jännitystä voidaan kestää,\nvoidaanko se johtaa pois tai milloin suuri räjähdys tapahtuu; kysytään\nvain kasvavalla vavistuksella, mitähän _ensi vuosi_ tuonee...\n\nKasvavalla vavistuksella — sillä, jos meidän päivinämme yleisö\nherkemmin korvin kuin ennen seuraa kansainvälisen politiikan\nkysymyksiä, se ei riipu yksinomaan draaman omasta taiteellisesta\njännityksestä. Näytelmässä on mukana käytännöllisiä, omakohtaisia\netuja maan kaikilla kansoilla. Näyttämön ja katsomon suhde on näet\ntähän aikaan tullut erikoisen läheiseksi. Ne, jotka tänään istuvat\nkatselijoina, saattavat kenties huomenna saada kutsun näyttömölle\nitse ottamaan osaa toimintaan. He ovat siitä täysin tietoisia. Yhä\nvoimakkaammaksi on tullut se yleinen tunne, että mikään kansa ei\nnyttemmin voi sulkeutua maailmanhistorian vaatimusten ulkopuolelle.\nVäkipyörä pyörii vinhaa vauhtia, eikä riipu enää meistä itsestämme,\ntemmataanko meidät mukaan vai ei.\n\nTätä juuri on nimitetty _»planetariseksi» asemaksi_; sana ei ehkä\nole kaikin puolin soveltuva, mutta parempaakaan ei ole, ja asialla\ntäytyy olla jokin nimi. Tämä on ensiksi ja enimmin silmäänpistävää\nnykyajan historiallisessa hahmossa, verrattuna kaikkiin entisiin\naikoihin. Vihdoinkin on koko planettamme (maapallo) niin tiuhaan\nhistorian säikeiden ympäröimänä, että jokainen voimakkaampi nykäisy\nyhdestä silmukasta tuntuu koko verkossa sen laitimmaisia silmuja\nmyöten. Me alamme siis jo kaukaa haamuilla ihmiskunnan järjestyneen\nyhteisön piirteitä. Me näemme maailmanhistoriaa sen sanan todellisessa\nmerkityksessä — kuten Helmholt vuoden 1899 jälkeen on koettanut meille\nesittääkin — sittenkuin liian kauan olemme anastaneet tämän nimen\nyksinomaan europalaisen sivistyspiirin kohtaloille.\n\nKauan on historia valmistanut tätä suurta tulosta. Katsaus\nvaltiollisten yhteiskuntain lapsuuteen osoittaa niiden säännöllisesti\nolleen eristäytymisvaiston johtamia. Historia alkaa sikermänä\npaikallishistorioita, mahdollisimman vähäisin keskinäisin kosketuksin.\nTämä ilmiö on vielä havaittavissa kaukaisemmilla aloilla, kuten\nmuutamissa Sisä-Afrikan osissa, ja me voimme seurata sitä jokseenkin\npitkälle sivistyskansojen kohtaloissa; niinpä näemme sen sangen selvään\nvielä Ruotsin vanhassa länsigöötanlaissa vain ⅔ vuosituhatta sitten.\n\nKehitys tältä asteelta meidän aikamme planetariseen asemaan on käynyt\nkahdessa jaksossa ja kahdella tasolla; ensin europalaisen maailman\nyhtyminen yhdeksi valtiokerhoksi, sitten muiden maanosien liittyminen\nyhteen sivistys- eli kultturipiiriin.\n\n_Europan valtiokerho_ ei ole ensinkään mikään oikeudellinen yhtymä; se\nei ole mitään muuta kuin olemassa oleva yhteiselämän ja etujenyhteyden\nsuhde. Me luemme tavallisista historianoppikirjoistamme, että tämä\nkerho syntyi uudemman ajan alussa. Oikeastaan ei asia ole aivan\nniin. Jo myöhemmällä keskiajalla oli Europa muodostellut sarjan\npienempiä valtiosikermiä eli poliittisia heimoryhmiä: Pyreneain\nkansat erikseen, Ranska—Englanti erikseen, Saksa—Italia erikseen,\nPohjois-Europa erikseen, Itä erikseen; tietenkään ei ehdottomasti\nsuljettuina keskenäiseltä kosketukselta, mutta kuitenkin kukin\nmuodostaen luonnollisen piirinsä, jonka sisällä oli vilkas yhdyselämä\nja vähän suhteita ulospäin. V. 1500 tapahtui vain, että Pyreneain,\nEnglannin—Ranskan ja Italian—Saksan valtiosikermät yhtyivät\nlaajempaan valtiolliseen piiriin. Ei europalaista, vaan ainoastaan\nlounais-europalainen valtiokerho syntyi uudemman ajan mukana,\nvaikkakin erinäisiä siteitä pian punottiin Ruotsista Ranskaan ja\nRanskasta Turkkiin. Vähää myöhemmin joutuvat myöskin Pohjoismaat ja\nItä lopullisesti yhteisen ulkohistorian piiriin, ja me saamme kaksi\neuropalaista valtiokerhoa: pohjoisen ja eteläisen, kuten Heeren\nniitä nimittää. Vielä 1700-luvun alussa astuvat molemmat eri ryhmät\nilmi kahdessa sodassa: suuressa pohjoisessa idän puolella, Espanjan\nperimyssodassa lounaassa. Jo 230-vuotisen sodan aikana on kuitenkin\nSkandinavia liittynyt syvälle ulottuviin suhteisiin toisen valtiokerhon\nkanssa, Fredrik Suuren aikana alkaa myöskin Venäjän politiikka\nlopullisesti kietoutua Europan politiikkaan; mutta vasta vuosisadan\nlopulla, Ranskan vallankumouksen kynnyksellä, voidaan kuuluisa Europan\nvaltiokerho katsoa valmiiksi.\n\nKun tämä tapahtui, oli jo työ koko maanpiirin (»orbis terrarum»)\nyhdistämiseksi alkanut ja ehditty niinkin pitkälle, että\nsiirtomaakahnaukset olivat saattaneet sytyttää sodan Europassa.\nItsestään eivät vieraat maanosat ole päässeet pitemmälle kuin\nosittaisten valtiokerhojen muodostamiseen. Niin esim. muhamettilainen\nmaailma erikseen, Intia erikseen, Itä-Aasia erikseen. Keskihakuinen ja\nkeskipakoinen voima täällä on yksinomaan kultturiluontoinen; erilaiset\nkultturimaailmat ovat piirtyneet valtiolliselle kartalle, eikä\nkumpainenkaan viimeksimainituista ole osoittanut pyrkimystä levenemään\n(paitsi Intia uskonnollisessa suhteessa). Itsekseen jääneinä olisivat\nne epäilemättä vielä nytkin tällä erillisyyden ja sulkeutumisen\nkannalla. Että ne nyttemmin samoin kuin yleensä koko maapallo\ntavallansa kuuluvat yleispoliittiseen yhteyteen, se on yksinomaan\nEuropan työtä. Valtiollinen maailman-yhteys on syntynyt siitä, että\nEuropan pyrkimykset ovat levinneet yli koko maailman kuljettaen Europan\nkultturia mukanaan.\n\nUudemman ajan alussa, samanaikaisesti länsi-europalaisen valtiokerhon\nvakiintumisen kanssa, alkoi Europa laskea valtansa alle vieraita maita\nsitä mukaa kuin niitä löydettiin. Käänteentekevä tapaus merenkulun\nhistoriassa oli edellytyksenä; tarkoitamme kompassin kehittämistä\n— onpa koko maailmanpolitiikkaa sanottu »kompassin lapseksi». Nyt\nsukeltaa Amerikan mantere esiin tietymättömistä ja asetetaan Europan\nholhuunalaisuuteen; intialainen maailma löydetään uudelleen ja saa\nsaman kohtalon; Afrikan ja Australian rannikot joutuvat Europan näkö-\nja kultturipiiriin. Kun Ranskan vallankumousaika alkaa, on koko\ntunnettu maailma Europan asutustyön johdosta ainakin välillisessä\nyhdyselämässä keskenään — lukuunottamatta yhtä suurta poikkeusta:\nkiinalaista kultturipiiriä Itä-Aasiassa (Kiinaa, Koreaa, Japania).\nAikojen kuluessa on tämä viimeksimainittu valtiosikermä yhä enemmän\nsulkeutunut itseensä, lopulta periaatteellisestikin katkaistakseen\nyhteyden ulkomaailman kanssa.\n\nYhdeksännentoista vuosisadan alkaessa oli siis saman maan päällä kaksi\neri kultturimaailmaa: europalainen, jolla oli ulkopalstoja kaikissa\nmaanosissa, ja kiinalainen suljetulla alueellaan arojen ja vuorten\ntakana Keski- ja Itä-Aasiassa. Tämän vuosisadan tehtäväksi tuli\nnäiden välisten sulkujen särkeminen ja edellisen saattaminen ainakin\nnäennäiseen maailmanvaltiuteen; samalla kun tieteelliset tutkimusretket\novat paljastaneet useimmat maailmankartan jäljelläolevista\nsalaisuuksista ja valmistaneet syrjäistenkin maiden yhdistämistä\nsuureen yleiseen kultturityöhön Europan johdolla. Nytkin havaitsemme\nkehityksen alkuna olevan käänteentekevän tapahtuman kulkuneuvojen\nalalla: höyry- ja sähkövoiman käytäntööntulon. On sanottu, että\ntekniikka vallitsee politiikkaamme ja että elämme kulkuneuvojen\nmerkeissä. Varmaa on, että sähkölennätinlangat ja kaapelit, rautatiet\nja höyrylaivareitit nyt ovat lujia siteitä, joita ilman ei planetarista\nasemaa ikinä olisi voitu toteuttaa.\n\nSamalla kertaa kuin tekniikka täten on antanut ennen aavistamattomia\nyhteysmahdollisuuksia, samalla on Europa alkanut tarvita muita maanosia\nenemmän kuin milloinkaan ennen. Tämä johtuu siitä tuotanto-olojen\nmuutoksesta, joka meidän maanosassamme on viime vuosisadan kuluessa\ntapahtunut. Europan maissa ei enää voida elää niinkuin entisajan\nmaatalossa, missä kaikki, mitä tarvittiin, saatettiin valmistaa omilla\ntiluksilla. Väkiluvun kasvaminen ja kultturin mukana enenneet tarpeet\novat saattaneet teollisuuden etualalle, ja tekniikan avulla on siitä\nkehittynyt kone- ja suurteollisuus, joka vaatii markkinoita kaukana\noman maan ja oman maanosan ulkopuolella. Niinpä kulkee Europa yhä\neräretkillä vieraissa maanosissa; mutta ei enää etsimässä etusijassa\njaloja metalleja ja ylellisyystavaroita ja nautintoaineita, vaan\nensinnä raaka-aineita, sen jälkeen, kun raaka-aine on muovailtu\nteollisuustuotteeksi, ostajia ja vihdoin, kun näillä markkinoilla on\nkoottu pääomia, edullisia sijoituksia niille. Ainaisessa kiertokulussa,\nniinkuin passadituulet ilmassa, virtaa raaka-aineita ja elintarpeita\nmuusta maailmasta Europaan, teollisuustuotteita ja pääomia Europasta\nmuuhun maailmaan. Taloudellinen pyrkimys, kauppa, kietoo maan; ja sen\nvaatimus on, kultturin nimessä ja kanuunain takauksella, lopulta tullut\nmäärääväksi, käskeväksi.\n\nNiinpä on nyt tullut loppu kansojen erakkoelämästä, sillä ei yksikään\nsaa tyyten sulkea markkinoitaan yleiseltä kiertokululta. Missä\nsellaisia oireita ilmenee, siellä tarttuvat Europan vallat asiaan\nväkivoimin. Buurit Etelä-Afrikassa saivat sakkoina siitä maksaa\nitsenäisyytensä. Japani älysi vaaran ajoissa ja siirtyi itse Europan\npuolelle, ennenkuin kahnaus kävi liian suureksi. Kauimmin noudatti\nvanha Kiina eristäytymispolitiikkaansa; mutta senvuoksi se onkin nyt\nplanetarisen aseman keskustassa — vastoin tahtoansa on se joutunut\nnäyttelemään sitä osaa, jota sen itsensä ottama nimi osoittaa: se on\ntullut »keskusvaltakunnaksi», jonne suurpolitiikan pääpyrkimykset\nkeskittyvät.\n\nNäin tavoin ovat kaikki maan ja ihmiskunnan pääosat joutuneet\nkeskinäisiin kosketuksiin. Jo kauan olemmekin huomanneet sen hedelmiä\nyhteenliittymisissä yleisen kultturin aloilla: inhimillisyyden\n(Genèven sopimus 1864 ja Haagin sovinto-oikeus 1899), yhdysliikenteen\n(maailmanpostiyhdistys 1874 ja 1878), kirjallisen omistusoikeuden\n(Bernin sopimukset 1886 ja 1896), tieteen (kansainvälinen\nastemittaus vuodesta 1886 y. m.). Ilman nimenomaista kansainvälistä\nyhteenliittymistä[2] näemme saman ilmiön vielä selvempänä ja\ntuntuvampana nykyisen _kapitalismin_ ja _sosialismin_ vastakkaisissa\npyrkimyksissä.\n\nTietenkään ei tämä asema vielä oli viimeistä myöten valmis. Me\nelämme vielä tämän uuden ajan varhaisia aamuhetkiä. Vielä voisivat\ntoisarvoiset kultturivaltiot paikoitellen käydä sotaakin keskenään\nilman että se sanottavasti koskisi muun maailman etuja; niinpä esim.\nChile ja Argentina. Onpa itse Europassakin, missä valtiokerho nyt on\nentistään verrattomasti täydellisempi ja yhteenkuuluvampi, erinäisiä\nalueita, kuten Pyreneain ja Skandinavian niemimaat, verrattain\nsyrjäisiä. Mutta nekin ovat kuitenkin tuohon kerhoon kuuluvia niin\noleellisesti, ettei niitä siitä voida irroittaa. Historian aurinko,\njoka aina meidän päiviimme saakka ei ole samanaikaisesti valaissut kuin\nosia maasta, valaisee nyt yhä kirkkaammin samalla valolla koko ihmisten\nasumaa maapalloa, koko planettaa.\n\n----------\n\nOn selvää, että tämä uusi valo sinänsä paikka paikoin tuntuu\nhäiritsevältä ja hermostuttavalta, kun niin kauan on saatu elää omissa\nkotioloissa syrjässä, toisten katselematta. Mutta tämä muodollinen\nseikka yksin ei ole aiheuttanut nykyajan yleistä hermostuneisuutta\nvarsinkaan heikompien kansojen keskuudessa. Kansat tuntevat tässä\nyleisen kosketuksen järjestelmässä todellista vaaraa itsenäisyydelleen.\nPlanetarinen asema on näet luotu _alistumisen_, ei tasa-arvon\nmerkeissä. Kehkeytyminen ihmiskunnan ykseyteen on oleellisesti sidottu\n_suurvaltojen_ muodostumiseen, pienten kustannuksella.\n\nTämä on nykyajan valtiollisen hahmon toinen pääpiirre. Sitä voi osaksi\nkatsoa samalta kannalta, kuin tukkuliikkeen esiintymistä kaupan,\nsuurtehtaita teollisuuden, suuria laivayhtiöitä merenkulun, suurpääomia\nrahamarkkinain, trusteja työmarkkinain alalla. Politiikkakin on tullut\njonkinlaiseksi suurteollisuudeksi, jonka turvin on syntynyt suuria\ntoiminimiä, ja koko kehitystä vallitsee se laki, jos saa uskoa lordi\nSalisburyä, että suuret valtiot tulevat yhä suuremmiksi, pienet yhä\npienemmiksi — ja harvinaisemmiksi.\n\nJo vanhemmat historian vaihekaudet ovat nähneet erinäisten\nvaltiomuodostumain kohoavan mahtavasti toisten yli, ei vain\nmieskohtaisen sankarivoiman hetkellisinä luomina (Aleksanteri, Kaarle\nSuuri, Dshingis khaani, Tamerlan, Napoleon), vaan kiinteämminkin\nkehittyneinä (muinainen Assyria, Persia, Rooman valtakunta, Arabian\nkalifaatti, keskiaikainen Saksan keisarikunta). Mutta ne ovat\naina pyrkineet valtaamaan koko tunnetun maailman, jotenka ne ovat\nesiintyneet ainoastaan toinen toisensa jälkeen; sitäpaitsi ovat ne\nsäännöllisesti kuuluneet ainoastaan suuriin historian kultturikausien\nvälisiin murrosaikoihin. Niinpä viimeinen tämänlaatuinen suurvalta\npäätti Europan yleisen »ancien régimem» (vanhan valtakauden). Se oli\nNapoleonin valta. Kun se oli murskaantunut, oli aika kypsä aivan\nuudelle muotokunnalle: rinnakkaisten suurvaltojen valtioylimystölle,\njoka oli kehittynyt kansallisista voimista ja toimi vapaaehtoisena\nkansainoikeudellisena laitoksena holhoten — tarvittaessa —\nomavaltaisesti pieniä valtioita.\n\nTässäkin voimme seurata kehitystä renessansin siementävään aikaan,\nmikäli näet silloin useampia valtoja samanaikaisesti alkaa kohota\nkorkeammalle tasapainon turmioksi: Turkki muinaisen Rooman\nmaailmanvallan yhdellä, Portugal ja Espanja sen toisella laidalla ja\nkeskiajan keisarikunnan perijänä _Itävalta_. Keskivaiheilla 1600-lukua\nastuu uusia valtioita vallan etualalle, Hollanti, Ruotsi, _Ranska_,\nja tasapainon säilyttäminen käy yhä vaikeammaksi. Aika kuluu, vanhat\nsuurvallat saavat jättää tehtävänsä, uusia astuu kilpakentälle:\n_Englanti_ 1700-luvun alussa, _Preussi_ sen keskivaiheilla, _Venäjä_\nsen lopulla. Kun Napoleonin seikkailu on päättynyt, ovat ainoastaan\nnämä kolme ynnä Ranska itse ja vanha Itävalta itseoikeutettuja\nhallitsemaan ja vallitsemaan Europassa. Ja ne tarttuvatkin nyt\ntoistensa käsiin tehden nimenomaisen liiton, jossa ne ottavat tämän\nmaanosan levon ja tasapainon vastuulleen.\n\n»Johtavien päävaltojen ylimystönä», »Europan senaattina» —\nkäyttääksemme Heerenin nimityksiä — diplomaattisesti valmistautuneena\nvapautussodissa Napoleonia vastaan, esiintyi tämä pentarkia (viiden\nvaltius) jo Wienin kongressin[3] neuvotteluissa, missä nämä viisi\nratkaisivat pääkysymykset, kun taas Ruotsin, Espanjan ja Portugalin\nmieltä kysyttiin vain erinäisissä tapauksissa; ja se on täysin\nvakiintunut Aachenin kongressissa 1818 »pyhäksi liitoksi» »kristillisen\nveljesrakkauden» lipun alla. Me tapaamme sen sittemmin, enemmän tai\nvähemmän täysilukuisena, muissa _kongresseissa_ ja tunnemme sen\nkäden _välitystoimissa_, joita joku suurvalta suorittaa toisten\nvaltuuttamana. Täten saa kansain oikeus uusia muotoja ja periaatteita\neräänlaatuisen järjestön perustalla, jossa suuret esiintyvät maanosan\n»status quon» (vallitsevain valtiussuhteiden) suojelijoina.\n\nEnsimäinen suurvaltaliitto ei elänyt vanhaksi, mutta sen eri osakkaat\njäivät suureen valta-asemaansa; ja vuonna 1856 tapaamme ne jälleen\nkoolla ratkaisemassa suurpoliittisia kysymyksiä. Tässä kongressissa\n(Parisissa) istuu Sardinian kuningaskunta suurten rinnalla; muutamia\nvuosia sen jälkeen on Italian yhdyntä aikaansaatu Sardinian johdolla,\nja siitä pitäen lasketaan _Italia_ kuudenneksi suurvallaksi. Täten\ntäydentää tuo ylhäinen seura itseänsä. Berlinin kongressissa 1878\ntapaamme sen täydessä työssä; sen sana riittää ratkaisemaan kansojen\naseman ja valtiollisen kartan rajat maanosan kaakkoiskulmalla.\nMutta jokapäiväisessäkin elämässä ja avoimesti näemme suurvallat\nholhoojan-asemassa valtiokerhon heikoilla kohdilla; niinpä jo 1856,\njolloin oli säännöiteltävä laivakulku Tonavan suupuolella (C. E. D. —\n»Commission Européenne de Danube», nuo kuusi ynnä Turkki, sittemmin\nmyöskin Romania), edelleen 1880 Egyptin (»Commission de la dette\npublique», täysilukuinen Venäjän liityttyä mukaan 1885), 1881 Turkin\n(»Conseil d'administration de la dette publique», ilman Venäjää)\nja 1898 Kreikan suhteen (kansainvälinen valtuuskunta), kun oli\nhuolehdittava maksukyvyltään heikoista velallisista valtiokerhossa,\nsamoin myöskin 1898 Kreetan erikoisaseman takaajina (tässä kuitenkin\nvain neljä valloista, kun Saksa ja Itävalta pysyivät syrjässä) ja\nvihdoin vuodesta 1904 ja 1906 vuoteen 1908 Makedonian järjestysvallan\nja raha-asiain hoidon järjestäjinä.\n\nOli asian luonnossa, että vakinaisia suurvaltoja muodostui ensiksi\nEuropan valtiokerhosta. Mutta tämän kerhon kehittyessä planetariseksi\naukeni suurvaltojen syntymisen mahdollisuus muissakin maanosissa.\nKaksi sellaista onkin viime aikoina ilmaantunut: _Yhdysvallat_ (U.\nS. A.) lännessä, _Japani_ idässä. Jo kauan oli ensinmainittu valta\nherättänyt kunnioitusta aineellisella kehityksellään, mutta vasta kun\nse vuonna 1897 luopui kotopolitiikasta ja otti Havajin Valtameressä,\non sen suurvaltavaatimus ilmeinen. Samaa voi sanoa Japanista jo 1894,\njolloin se menee meren yli Koreaan. Ja molempien sopii katsoa saaneen\ntälle asemalleen vahvistuksen osanotollaan yhdessä Europan suurvaltain\nkanssa _retkeen Pekingiä vastaan 1900_; Japanin suhteen sitä vielä\nkorostettiin liitolla Englannin kanssa 1902 ja lopullisesti sen lujitti\nvoitto Venäjästä 1905.\n\nTuo silmäänpistävän maailmanhistoriallinen ja sangen draamallinen\nnäytös, missä kaikki Europan kultturin päämiehet vuosisadan kynnyksellä\nkolkuttivat miekoillaan Kiinan portteja, oli samalla ulkonainen kuva\nmeidän aikamme suurpoliittisesta asemasta: kahdeksan suurvaltaa — kuusi\nEuropasta, yksi Amerikasta, yksi Aasiasta — valtioiden eturivissä,\narvoltaan ja valtavaatimuksiltaan kaikkia muita edellä. Olemme\nnähneet niiden, yhden toisensa jälkeen, erottautuvan jonkinlaisina\nkorkeampina valtiollisina olomuotoina yleisestä valtiosikermästä,\nhistoriallisen kehityksen ja luontaisen kasvun vaikutuksesta ja\nkeskinäisissä kahnauksissa, ilman että käy määrääminen mitään\nvarmaa rajaa, missä pätevyys alkaa; raja on sovinnainen, ainoastaan\nmaailman yleisen mielipiteen ja jo tunnustettujen suurvaltojen\nyhteistoimintaan-kutsun määräämä. Epäselvä ja häilyvä on myöskin itse\nsuurvalta-asema. Aivan itsestään, muodollisista oikeutusmenoista yhtä\nriippumatta kuin valtiokerho itse, on tämä kansainoikeudellinen etuus\nsyntynyt olevista oloista. Koko tämä ylimmän valtiollisen arvon ilmiö\non, kuten kaikki muukin alkuperäinen ylimystö, syntynyt sisäisestä\nhistoriallisesta välttämättömyydestä kaikkien kirjoitettujen sääntöjen\nja järkilaskelmain ulkopuolella. Me voimme vain todeta, että nimi\nsuurvalta on kiteytynyt yleiseen kielenkäyttöön osoittamaan tavallisten\nmittojen yli menevää valtiollista voimaa, joka ilmenee valtapyyteissä\nja todellisessa vaikutusvallassa kaukana omien ovien ulkopuolella.\n\nMutta muovailtakoonpa määritelmä miksi tahansa — yksi on varmaa:\nsuurvallat nyttemmin pitävät maailmanaseman avaimia käsissään. Niistä\nriippuu ennen aavistamattomassa määrässä myöskin pikkuvaltojen asema\nja kohtalot. Suurten hallituksissa ja niiden vihreiden pöytäin\nääressä pelataan, miljonain ihmisten menestys panoksena, kaukana\nulkopuolellakin suurten omia laajoja maantieteellisiä rajoja.\nSuurvallat yksin antavat asemalle planetarisen piirteen. Niiden\npyrkimykset punovat maapallon yhteen. Mikä ei niiden huomiota herätä,\nsillä ei ole yleiseen valtiolliseen asemaan mitään merkitystä.\n\nKun siis tahtoo saada yleiskatsauksen nykyajan kansainväliseen\npolitiikkaan, tarvitsee vain tarkastaa suurvaltoja. Niiden keskinäisiin\nsuhteisiin ovat kaikki tärkeät kysymykset kietoutuneet. Suurvallat,\nse on maailma; suurvaltapolitiikka on maailmanhistoriaa toiminnassa.\nEtsimällä suurvaltojen luontaisia ja historiallisesti esiintyviä\npyrkimyssuuntia voi vähitellen keksiä enemmän tai vähemmän herkät\nkahnauskohdat, joissa kansainvälisiä selkkauksia piilee tai jo kuohuu.\nTällä tavoin voivat vähitellen suurpolitiikan kaikki polttavat\npääkysymykset tulla valaistuiksi, kunnes koko aseman yhteenkuuluvaisuus\nselviää.\n\n----------\n\nKenties huomautetaan tähän, että päivänpolitiikka jo luonteensa vuoksi\nei sovellu tieteellisesti käsiteltäväksi. Eikö se ole, sanotaan, kuten\nshakkipeli, missä kullakin nappulalla on oma tahtonsa? Mitenkäpä voi\nrakentaa tieteellisesti päteviä tuloksia sellaisesta pelistä?\n\nTätä vastaan muistutettakoon ensinnäkin, että meidän käsiteltävänämme\nei ole suoranaisesti kansainvälisten problemien (kysymysten, pulmien)\nratkaiseminen. Asetamme tässä suhteessa lähinnä ratkaistavaksemme\nvaatimattomamman tehtävän: problemien esittämisen sellaisina kuin ne\ntodellisuudessa ovat ja niiden nykyisen kannan määräämisen. Sellainen\ntehtävä kuuluu kieltämättä kokonaan tieteen piiriin.\n\nMutta jos sitten tarkastetaan lähemmin, niin havaittaneen myöskin\npian, että valtioiden vapaa tahto shakkilaudalla ei suinkaan ole\nniin vapaa, kuin se ensimmältä näyttää. Sekä niiden järjellä että\njärjettömyyksillä on olevissa oloissa määrätyt rajansa, joiden yli\nne eivät voi päästä. Niinpä ovat valtiot ensinnäkin _tilastollisia_\nolioita, väkiluvultaan, ulkoisilta ja sisäisiltä mitoiltaan,\nyhteiskunnallisilta lakikehyksiltään ja valtiollisilta laitoksiltaan\nmäärättyjä. Ne ovat _maantieteellisiä_ olioita, pinta-alaltaan,\nasemaltaan, rajasuhteiltaan ja tuotantomahdollisuuksiltaan määrättyjä.\nNe ovat myöskin _historiallisia_ olioita, jonkin verran edellisen\nkehityksensä ja perimystensä määräämiä, niinkuin jokainen yksityinen on\nentisyydestänsä riippuvainen. Kaikki tämä koskee suurvaltoja yhtä hyvin\nkuin pienintä valtiollista oliota; ja kaikilta näiltä näkökannoilta käy\nniitä tieteellisesti tutkiminen.\n\nSellainen erikoinen tutkimus on välttämätönkin, jos tahdomme saada\nsyvemmän käsityksen siitä maailmanhistoriallisesta draamasta, joka\non käynnissä ympärillämme ja yllämme. Ei riitä, että tuntee vain\njuonen; täytyy tuntea myöskin toimivat henkilöt. Suurvallat ovat\ntämän näytelmän sankareita, pääosien esittäjiä. Mikäli niiden kunkin\nluonteeseen tutustuu, sikäli voi paremmin ymmärtää niiden toimia ja\nkeskinäisiä välejä.\n\nTässä täytyy valtiollisen tiedemiehen — enemmän tai vähemmän —\njättää syrjään subjektiviset tekijät: kansojen käsitys itsestänsä\nja ympäristöistään, tunnevaikutelmien laatu ja syvyys, toimivien\nhenkilöiden kyky arvostella tilanteita ja käyttää hyväkseen tarjoutuvia\nmahdollisuuksia, konjunktureja. Se on valtiomiehen alaa, siinä käy\nraja tietopuolisen ja käytännöllisen politiikan välillä. Mutta niin\nsuuri merkitys kuin näille subjektivisille tekijöille onkin annettava\n— ne eivät kuitenkaan voi liikkua kovin kauas niistä objektivisista\nedellytyksistä, jotka kieltämättä kuuluvat tiedemiehen arviopiiriin.\n\nJos kerran on tottunut katsomaan päivän ilmiöitä ylimenoasteina\nyleisessä kehityskulussa, niin voi kenties uskaltaa vielä askelta\npitemmälle ja panna kyseenalaiseksi, tokko edes nuo subjektiviset\nvivahtelut ovat tiedemieheltä ehdottomasti rauhoitettua aluetta.\nMe emme nyt puhu niistä, jotka historiassa tuskin näkevät\nmuuta kuin vain luonnonlakien työtä (kuten Buckle); mutta\ntieteellisesti suurpätöiselläkin taholla on jo katsottu historiassa\nolevan havaittavissa määrättyjen kehityslakien alaisuutta\nyhteiskunnallis-taloudellisista (Lamprecht) ja maantieteellisistä\n(Ratzel) edellytyksistä lähdettäessä. Eiköhän olisi ajateltavissa että\nhistorian psykologisessakin puolessa saattaisi löytää jotakin tieteen\nulottuvilla olevaa säännönmukaisuutta?\n\nJoka tapauksessa väitämme, että nykyisen ajan historia ei voi enempää\nkuin muinaisenkaan olla vain satunnaisuuksien ja mieskohtaisten\noikkujen sekasotkua, kaaosta. Tämän pinnan alla on epäilemättä\nytimenä määrättyjä lakeja noudattava järjestys. Tosin täytyy tässä\naivan erikoisesti edellyttää jotakin välimatkaa, jotta voi nähdä nuo\nlait; samalla tavoin kuin vain matkan päästä voi erottaa maan suuren\npyöreyden likellä olevan paikalliskumpuilun yli. Historia on tältä\nkannalta kirjoitettuna kuin joku Alexandre Dumas vanhemman romaani:\nmestari on merkinnyt peruspiirteet, joihin vähäpätöisemmät kirjoittajat\novat olleet sidotut, mutta saaneet verrattain vapaasti täyttää\naukkopaikat; tämä näperrystyö pistää ensin lukijan silmään, mutta sen\n_takana_ on suunnitelma — yhtä todellinen ja olemassaoleva silti,\nvaikka se milloinkaan ei likeltä katsoen tule näkyviin.\n\nEdellytysten ollessa tällaisia käy samalla ilmi, että aineessamme\npiilee syvempikin tieteellinen pyrkimys, yli paljaan problemi-asetelman\nsuurpolitiikan shakkilaudalla ja päänappuloiden tunnollisen\nesittämisen. Tämä pyrkimys on suurten valtiomuodostumain synnyn\nja kukoistuksen ehtojen — tai, jos niin tahdotaan, lakien —\netsiminen ylipäänsä. Erinäiseltä näkökannalta katsoen ei näet\nvoi olla havaitsematta itse suurvalloissa myöskin _biologisia_\n(elämän-opillisia) tekijöitä. Omasta elinvoimastaan ja otollisten\nkonjunkturien suomasta, alituisessa kilpailussa toistensa kanssa, siis\ntaistelussa olemassaolosta ja luontaisen valinnan turvin ovat nekin\nsyntyneet maanpinnalle. Me näemme niiden siellä syntyvän ja kasvavan,\nolemme nähneet niiden myöskin kuihtuvan ja kuolevan, kuten muidenkin\norganismien, elollisten olioiden. Ne ovat siis elämänmuotoja; kaikista\nelämänmuodoista tämän maan päällä valtavimmat. Sellaisina täytyy\nniiden myöskin voida olla aiheena niin sanoaksemme »biopoliittiselle»\ntutkimukselle, joka koettaa saada selville niiden kehityksen lakeja.\n\nMutta mikäli tiedemies tässä onnistuu, sikäli kykenee hän myöskin\nkohottamaan tulevaisuuden verhon liepeitä. Sillä niinkuin tämä laki\non vaikuttanut menneisyydessä, niin täytyy sen olettaa vaikuttavan\ntulevaisuudessakin. Voi ennalta päättää, että ne yhdistelmät, jotka\ntähän saakka ovat jääneet tulosta tuottamatta, ovat tulevaisuudessakin\nturhia. Ne taudit, jotka tähänastisen kokemuksen mukaan aina ovat\nolleet kuolettavia suurvalta-asemalle, tulevat vastakin samoissa\noloissa tuottamaan kuoleman. Jos siis voi todeta tällaisen taudin\nja tällaiset olot ja jos silloin ennustaa tämän suurvallan loppua\nsuurvaltana — niin se ei ole sokeaa lörpöttelyä, »kannunvalamista»,\neikä vaateliasta vetoamista profetallisiin lahjoihin. Siinä\nyksinkertaisesti lääkäri, tieteellisesti todettuaan taudin laadun,\nilmoittaa mikä sen kulku tulee olemaan. Nykyaikainen tiede koettaa\ntässä asettaa tulevaisuuttakin arvionsa alaiseksi: se on vain\nluontainen seuraus sen omasta kehityksestä, joka tapahtumain\nkirjanpidosta siirtyy tutkimaan niitä voimia, jotka ovat luoneet ja\nluovat määrättyjä tapahtumia.\n\nTässä mielessä saattanemme kai uskaltaa arvioida nykyisten suurvaltojen\nelinvoimaa ja tehdä viittauksia niihin suuntiin, mihin käsilläolevat\nkansainväliset problemit todennäköisesti tulevat ratkaistaviksi. Näin\ntehdessämme emme luovu tieteelliseltä perustalta niin kauan kuin\nseuraamme tapahtumia ja kokemusta. On oireita, joiden merkityksestä ei\nvoi erehtyä, ja shakkiasemia, joissa määrätty ratkaisu on välttämätön.\n\nMutta aina täytyy olla visusti varuillaan, ettei ylitä tieteen\nmahdollisuuksia tässä suhteessa. Tässä, jos missään, vaanii\nennenaikaisten päätelmäin vaara. Se vaara on, ja tullee aina olemaan,\npaljoa suurempi valtiomiehelle kuin lääkärille. Valtion kudokset\nja toimintalaitteet ovat näet vielä paljoa mutkallisemmat kuin\nihmisruumiin, ja sitä paitsi tähän saakka paljoa vähemmän tutkitut\nja tunnetut. Valtiollisen tulevaisuuden määrää erilaisten tekijäin\nvilisevä moninaisuus, ja harvoin sopii olla ehdottoman varma ottaneensa\nlaskelmissaan ne kaikki huomioon — mutta jos unhottaa tai väärin arvioi\nyhdenkin niistä, vie koko laskelma harhaan, ja tulevaisuuden arvoitus\non vain saanut yhden väärän ratkaisun lisää.\n\n----------\n\nTällaiset edellytykset ovat määränneet seuraavan esityksen\nsuunnitelman ja kulun. Se koettaa suorittaa kaksinaista tehtävää.\nToinen on pintapuolisempi: selostavan yleiskatsauksen esitys suuren\npolitiikan nykyisestä pyrkimyskudoksesta. Toinen sisäisempi: itse\nsuurvalta-ilmiön valaiseminen tutkimalla sen nykyisiä ilmestysmuotoja.\nNämä molemmat tehtävät saattavat kenties pinnalta näyttää erillisiltä,\nmutta kuuluvat kuitenkin pohjaltaan oleellisesti yhteen. Sillä\nsuurvallan ulkopolitiikka on sen personallisen erikoisuuden\nsuoranaista ilmaisua. Senvuoksi ei suurpolitiikkaa ymmärrä tuntematta\nsuurvaltain personallisuuksia, eikä myöskään suurvaltoja tuntematta\nniiden kansainvälisiä suhteita, niiden esiintymistä toisiaan tai\nmuuta maailmaa kohtaan. Suurpolitiikka ei siten määrätyltä kannalta\nkatsottuna ole muuta kuin suurvaltabiologiaa; samoin kuin yksityinen\nsuurvalta ulkopolitiikassaan paljastaa olemuksensa niinkuin\nheijastuspeilissä.\n\nSisäinen tarkoitus enemmän kuin ulkoinen tulee määräämään tutkimuksen\nmuodon. Edellytyksenä sen saavuttamiselle on näet suoranainen, niin\nsanoaksemme mieskohtainen tuttavuus kunkin suurvallan kanssa erikseen;\nsillä kaikenlaatuisen biologisen tutkimuksen täytyy olla täysin\nkokemusperäistä ja kulkea yksilön kautta heimoon. Me tarkastamme siis\nsuurvaltamuodostumia kutakin erikseen niiden maantieteellisen aseman,\nniiden ulkoisten mittojen, niiden rajapiirin, niiden luontaisten\ntuotantomahdollisuuksien, niiden nykyisen todellisen tuotannon ja\ntavaranvaihdon, niiden keskinäisten valtiollisten sitoumusten, niiden\nhistoriallisten perimysten, niiden sisäisen yhteiskuntaisen ja\nvaltiosääntöisen sopusoinnun määrän ynnä muun semmoisen kannalta, joka\nsaattaa olla tarpeen niiden tilan ja merkityksen oikeaksi arvioimiseksi.\n\nMikään tarkka kuvaus ei tässä voi tulla kysymykseen; jo luonnostaan se\nei kuulu näin suurien aineiden piiriin, eikähän tässä ole kysymyskään\nniin paljoa yksityiskohdista ja uusista tapahtumista, kuin olemuksesta\nja näkökohdasta. Esitys ei ole etsivä tieteellistä kantavuuttaan\nuutta aineistoa hankkimalla, vaan yhtenäisyydessä ja vanhan ja uuden\naineiston katsomustavassa.\n\nÄlköön tässä odotettako myöskään eri valtojen yhdenmukaista käsittelyä.\nNiiden voima tai heikkous on eri aloilla: yhdellä tuotannon ja kaupan,\ntoisella sotilaallisten mahtikeinojen, kolmannella ehkä valtiosäännön\ntai yhteiskuntarakenteen taikka väestösuhteiden aloilla. Ja käsittelyn\ntäytyy vaihdella käsiteltävän aiheen mukaan.\n\nTahtoisimme siis kussakin erikoistapauksessa aikaansaada tuokiokuvan,\njossa kokonaisuuden hahmo edellytetään tunnetuksi. Jos tässä\nluonnekuvassa onnistumme, niin voimme sitten suuremmalla luottamuksella\nyrittää arvioida suurvallan terveydentilaa ja silloin myöskin uskaltaa\nluoda jonkun silmäyksen tulevaisuuteenkin.\n\nVarjossa olevalta paikaltamme aiomme siis pitää maailman mahtavien\nkatselmusta, mikäli ymmärryksemme ylettyy ja kaukoputkemme kantaa.\nKerta toisensa jälkeen tulevat ne näillä lehdillä kulkemaan silmäimme\neditse vahvoine ja heikkoine puolineen. Koetamme muotokuvaluonnoksiin\nkiinnittää niiden pääpiirteet sellaisina, miksi luonto ne on määrännyt\nja niiden toiminta niitä heijastaa; ja koetamme arvioida missä määrin\nne kykenevät korkeaan valtiolliseen tehtäväänsä, ei minkään määrätyn\nyhteisen mittapuun — sillä mitään voimanmittaria tässä ei ole — vaan\nsiihen vaikuttavain tekijäin yhteisvaikutuksen mukaan.\n\nVain yhdestä seikasta huomautettakoon tässä suunnittelussa vielä.\nMikäli se on johtunut määrätystä mieskohtaisesta elämänkäsityksestä, ei\nsubjektivisuutta voitane tykkänään välttää näkökohtien ja väriseosten\nvalinnassa, vaikka tosiasiain esittämisessä kyllä. Mutta tätä ei\nperiaatteessa moittine kukaan, joka tietää ja tuntee, että tiede —\nkäyttääksemme erästä Bröggerin sanaa — »ei ole elämän puun kellastunut\nlehti, vaan sen hedelmä».\n\n\n\n\nII. KUKISTUNEITA SUURVALTOJA\n\n\n_Turkin_ suurvalta. — Balkanin niemimaan geopoliittinen tehtävä.\n— Läheisen idän kysymys. — Panislamismi ja nuorturkkilaisten\nvallankumous. — Pyreneain niemimaan maantieteellinen asema ja\nhistoriallinen konjunkturi. — _Portugal_ ja _Espanja_. — Espanjan\nsuurvallan rappeutuminen. — Nykyinen Espanja. — Portugalin\nrappeutuminen ja nykyinen asema. — »Iberian liitto» ja »latinalainen\nliitto». — _Hollannin_ suurvallan maantieteelliset ja historialliset\nedellytykset. — Sen heikkoudet: tilan ja valtiollisen järjestelyn\npuute. — Hollannin nykyinen asema. — _Ruotsin_ suurvalta. —\nSotilaallinen ja psykologinen voima. — Maantieteellinen ja\ntaloudellinen heikkous. — Nykyinen asema unionin hajottua.\n\nEnnenkuin ryhdymme tarkastamaan nyt eläviä ja tunnustettuja\nsuurvaltoja, näyttää sopivalta luoda vielä silmäys taaksepäin\nmenneisyyteen ja lyhykäisesti eritellä muutamia suurvaltamuodostumia,\njotka historia jo on siirtänyt valtioiden ylimmän seurapiirin\nulkopuolelle. Niiden tarina on päättynyt sikäli, että ne nyt jatkavat\nelämäänsä vain pikkuvaltion vaatimattomissa oloissa; niistä käy siis\ntutkiminen ei ainoastaan niitä voimia, jotka nostavat valtioita ylös,\nvaan myöskin niitä syitä, jotka vievät ne alas. Historia itse esiintyy\nsiis tässä opettajana, tarjoten vertauskohtia johdoksi nykyajan\nsuurvaltojen arvostelulle: ainoa ylimalkaan käytettävissämme oleva\nlähde kokemusperäiseen tietoon tässä aineessa, kun on kysymys alasmenon\nenteistä.\n\nEmme kiinnitä tässä huomiota niihin mieskohtaisiin suurvaltoihin,\njoiden kukistuminen ei kaipaa muuta selitystä, kuin että se\nsatunnainen voima, joka niitä kannatti, kukistui. Emme viivähdä\nmyöskään elimellisesti kehittyneissä suurvaltioissa muinaisaikoina,\njolloin kultturipiirissä ei ollut tilaa useammalle kuin yhdelle\nkerrallaan eikä varsinaista kilpailua niin ollen saattanut syntyä. Niin\nopettavaista kaikille ajoille kuin vanhan roomalaisvallan rappion ja\nkukistuksen (»decline and fall», Gibbon) tutkiminen onkin, ei siitä\nole suoranaista apua sille, joka tarkastaa nykyajan suurvaltoja, jotka\nelävät monisokkeloisessa valtiosikermässä, keskinäisessä taistelussa\nolemassaolosta.[4]\n\nEtsiessä muistoja jostakin siinä taistelussa menetetystä\nsuurvalta-asemasta löydämme niitä, kuten jo ylempänä olevassa\nhistoriikissa mainittiin (siv. 33) meidän maanosamme neljältä nurkalta:\nBalkanin ja Pyreneain niemimaalta, Reinin suistamolta ja Itämeren\nrannoilta. Rajoitamme siis katselmuksemme niihin, vuorojärjestyksessä.\n\n----------\n\nEnsimäinen näistä nyttemmin kukistuneista suurvalloista esiintyi sillä\nhistorian vahvasti merkitsemällä niemimaalla, missä kolme maanosaa\nhelpoimmin yhtyy ja Europaa erottavat kapeat salmet Aasiasta vähemmän\nkuin idässä Uralinvuoret. Tylyin vuorijonoin ja satamista köyhin\nrannoin kääntää _Balkanin niemimaa_ selkänsä Italialle, joka puolestaan\nkääntää selkänsä Balkanille, jotenka Adria leveänä virtana vie liikettä\npitkin suuntaansa perukasta suuhun enemmän kuin rannalta toiselle.\nSitävastoin levittää Egeanmeri saarimaailmansa kuin siltakiviksi\nkulkua varten niemimaalta Vähään-Aasiaan, ylempänä lähestyvät maanosat\ntoisiaan melkein kosketukseen saakka, ja Keski-Europasta tulee Moravan\nlaakso kokoamaan Aasian liikennettä Maritsan ja Vardarin haarain kautta.\n\nVarsinkin edellinen tie, Maritsa—Morava, on Europan vanha valtaväylä\nitään. Sinne olivat jo roomalaiset rakentaneet yhden kuuluisia\nsotateitään; sitä tietä ovat sittemmin kuluttaneet väsyneet\nristiretkeläisjalat matkalla pyhää hautaa kohti, heidän jälkeensä\nraisujen turkkilaishevosten kaviot Aasian vastavierailulla, ja samaa\nuomaa porhaltaa nyt »Orient express», idän pikajuna, Belgradin ja\nKonstantinopolin väliä.\n\nBalkanin niemimaa on siis kauttakulkumaa, eikä erikoinen oma\nmaailmansa. Suurten kulkuteiden takana tapaa ison maan- ja\nkansatieteellisen hajaannuksen, mutta ei mitään luonnollista kehystä\nkaiken ympärillä. Ja historian määräämä pääkaupunki, jonka asemalla\nkahden maanosan ja kahden meren välillä ei ole vertaistaan maapallolla,\nviittaa ehdottomasti suurempaan valtakuntaan, joka yhdistää\nmolemmat rannat. Niin oli vanhain roomalaisten aikana, niin myöskin\nbysanttilaisten; niin kävi kolmannenkin kerran, kun Konstantinopoli\nkeskellä 1400-lukua joutui turkkilaisten käsiin.\n\nBalkaninniemimaa ei siis esiinny historiassa suuren valtakunnan\nalkuna, tuskinpa edes ytimenäkään, vaan pikemminkin lisäkkeenä; eikä\nse kukaties saata milloinkaan tulla muuksi. _Osmannien suurvallassa_\ntuli se muodostamaan sivustan luoteista vastaan, afrikalaista vastaavan\neuropalaisen siiven, sittenkun valta oli levinnyt käsittämään Europan\nkultturin kaikki kehtomaat Eufratin ja Niilin varsilla ja Välimeren\nsisimmissä sopukoissa. Että vallan painopiste tuli olemaan tällä\nsivustalla, riippui sen perimyksistä ja ankarasta kahnauksesta Europan\nkultturimaailman kanssa täällä; mutta vallan ydin ja kannattava perusta\noli epäilemättä Vähä-Aasia, ja on vielä nytkin.\n\n[Kuva: Eurooppa noin 1789]\n\nMe saatamme nyttemmin heti nähdä keinotekoisen piirteen tässä\nvallassa, jolta puuttuu maantieteellistä yhteyttä ja lujaa kehystä. Ei\npuhettakaan kansallisista siteistä tai luontaisista rajoista. Toiset\nvoimat yhdistävät ja pitävät koossa: niiden joukossa ensimäisenä\nuskonnollinen kiihko. Turkkilainen suurvalta esiintyy vanhemman\narabialaisen historiallisena perijänä — niinkuin keskiaikainen Saksan\nkeisarikunta muinaisen Rooman —: se on aatteeltaan _kalifaatti_,\nIslamin valtiotamuodostavan laajenemisvoiman ilmaus. Mutta valta, joka\nsyntyy ja pysyy pystyssä tällaisten psykologisten tekijäin varassa,\nalkaa luhistua, niinpiankuin kansansielun nousuaalto jälleen laskehtii.\n\nValta tarvitsee objektivisia, olokohtaisia, edellytyksiä ja realista,\nasiallista, tukea luonnossa tai kultturissa. Siinä kohdassa on Osmannin\nvalta pettänyt. Se ei milloinkaan saanut lujaa yhteiskuntaperustaa\neivätkä sen johtajat näy sellaista todenperään etsineenkään. He ovat\najan pitkään laiminlyöneet kaikki aineelliset kultturitehtävät; he ovat\nantaneet muinais- ja keskiajan vanhojen kastelulaitteiden rappeutua\nniin että luontainen kuivuus näillä mailla on uudelleen vallannut\nseudut, jotka muinoin välkkyivät vaurautta; he eivät ole ajatelleetkaan\nvaltakunnan vastaista vaurastumista ja sen todellista sisäistä\nelinvoimaa, päästäkseen vain huolehtimaan armeijan toimeentulosta\nmiten kuten. Tämä on yhteiskunnan oikeutettujen vaatimusten\nuhraamista alkeellisten valtiotehtäväin yksipuolisen huollon vuoksi:\nsyvällä piilevä piirre Islamin omassa luonnossa tyypillisenä\n_paimentolais_uskontona — »missä aura kulkee, siinä kävelee häpeä\nrinnalla», sanoo eräs koranin kohta — mutta siitä koituu kosto lopulta.\nNiinpä olikin jouduttu siihen, että »suurturkki», joka vielä vähän yli\n200 vuotta sitten piti koko kristikuntaa vavistuksessa, viime aikoina\non elänyt melkein kuin vararikontekijä ilman muuta ajatusta kuin\nettähän pysyy pystyssä vielä hetken, sillä välin kuin sen valtakunta\non alkanut arveluttavasti muistuttaa Odysseun kartanoa, missä kosijat\nisännöivät mielensä mukaan isännän poissaollessa.\n\n600-vuotinen historia näyttää tässä kallistuvan loppuansa kohti. Se\nkohoaa mahtavaa vauhtia 1300-luvulla, nousee huippuunsa 1500-luvulla,\nsaa ratkaisevan kolauksen Wienin muureja vastaan 1683 ja vajoaa sitten\ntakaisin yhä enemmän vain maleksivaan tilaan, kunnes 1800-luvulla\nhajaannus alkaa molemmilla sivustoilla, Europassa ja Afrikassa. Vanhat\nalustalaiset toimivat tässä puuhassa yhdessä nykyisten suurvaltain\nkanssa: kreikkalaiset, romanialaiset, serbialaiset ja bulgaarit ovat\nlohkaisseet itselleen omat palstansa Turkin europalaisista maista,\nRanska on ottanut Tuniksen ja tähtää Syyriaa, Englannilla on jo Egypti\nja Kypro ja kaistaleita Arabiasta samalla kun se kurkottaa kättään\nArabian muihin osiin ja Mesopotamiaan, Italia tavoittaa Tripolia ja\nkatselee kaipaavin silmin meren yli Albaniaan, Itävalta on ottanut\nBosnian-Herzegovinan ja himoitsee vielä Makedoniaa ynnä Salonikia,\nVenäjä ja Saksa tähtäävät koko valtaa joko väkivaltaisen alistamisen\ntai rauhallisen liiton avulla. Eikö tämä muistuta konkurssipesän\nrahaksimuuttoa? Tämä tilanne on synnyttänyt lentävän sanan »sairas\nmies» ja tehnyt _läheisen idän kysymyksestä_ Europan suurimman huolen\n1800-luvun jälkipuoliskolla; näytti näet olevan vain lyhyen ajan\nkysymys, milloin perinnönjako tapahtuu, ja oli tuskin luultavaa että\nkuolinpesän omaisuutta saataisiin jaetuksi ilman keskinäistä kiistaa\nomatekoisten perillisten kesken.\n\nMutta sairas mies — jonka terveydentila saattoi jo Ludvig XIV:n\nlähettilään 200 vuotta sitten pudistamaan päätänsä — on osoittautunut\nmerkillisen elinvoimaiseksi. Että sen sotahenki ei ole lamaantunut,\nsai maailma nähdä sodassa Kreikkaa vastaan 1897, kun malttamattomin\nperijäksipyrkijä sai surkean kurituksen. Sen jälkeen ovat erinäiset\nmerkit viitanneet, joskaan ei ennalleennousuun, niin ainakin\nparantumiseen. Abdul Hamid II, jonka hallitus täyttää kokonaisen\nmiesiän mitä vaikeimmissa oloissa, keksi keinoja ei ainoastaan armeijan\nuudestijärjestelyyn saksalaisten johdolla (kenraali _v. d. Goltz_\n1883—1895), vaan myöskin laiminlyötyjen yhteiskunnallisten tehtävien\nalkuunpanoon ainakin yhdellä alalla, nimittäin kulkulaitoksen.\n_Makedonian kysymys_ oli, osana vanhaa läheisen idän kysymystä,\nvuodesta 1902 jälleen viitannut rappeutumisen aikakauteen, mutta\n_Bagdad-_ ja _Hedshas-radat_ viittaavat eteenpäin valtakunnan\nvoimistumiseen, painopisteenä sen aasialainen osa.\n\nMe tapaamme nämä aineet nykyisten suurvaltain luvuissa, sillä\nsuurpolitiikalla on yhä muutamia kaikkein herkimpiä kahnauskohtiaan\nTurkin alueella. Tässä mainittakoon vain muutamia sanoja\nHedshas-radasta; se on Turkin vallan »sisämaanrata» Damaskosta\nMekkaan, valmistunut Medinaan saakka 1908 ja tarkoitettu aikanaan\nliitettäväksi yhteen Anatolian rautateiden kanssa (aukko ulottuu\nAlepposta Bulgurluun) ja siis suoranaisesti yhdistämään kalifin\nmaallisen pääkaupungin pyhiin paikkoihin. Rakennettuna suureksi osaksi\nkoko islamilaisesta maailmasta saaduista vapaaehtoisista lahjoista\nkertyneillä varoilla — varustettuna »moskeijavaunuilla», joissa Mekkaan\nmatkustavat pyhiinvaeltajat voivat suorittaa hartausmenojansa matkalla\naavikon halki — on tämä rautatierakennus selvänä todistuksena siitä\nkuinka voimakkaana uskonnollinen piirre elehtii Turkin kasvoilla vielä\nteollisuusaikakauden kynnyksellä. Joskin rata valtiollisessa suhteessa\nlähinnä näyttää olevan silta turkkilaisen ja arabialaisen välisen\nperinnäisen vastakohdan yli, niin laajentaa se samalla näköpiiriä sen\nyli koko muhamettilaiseen maailmaan ja vahvistaa Turkin asemaa tämän\nluontaisena keskustana. Niiden 25 miljonan takana, jotka välittömästi\novat sulttaanin alamaisia, häämöttää varjoina kaksisataa miljonaa\noikeauskoista uhkaavassa _panislamiittisessa_ vastarinnassa Europaa\nvastaan.[5] Abdul Hamidin Jildis-kioskiin lienee siten todellakin\nkulkenut lankoja Islamin kaikilta kulmilta, Kiinasta ja Intiasta ja\nMalaijien saaristosta ja Saharan ääriltä.\n\nJoskin uskonkiihko on menettänyt paisuntavoimansa, niin ei se näin\nollen suinkaan näytä olevan kuollut; saattaapa tapahtua että se näyttää\nolleensa vain väliaikaisesti ehtynyt lähde, joka pitkän kuivuuskauden\njälkeen jälleen rupeaa pulppuamaan. Ei ole mahdotonta, etteikö\nMuhamedin kipinä vielä kerran voi sytyttää »pyhää sotaa» kalifin lipun\nalla uskottomia vastaan. Varmaa on, että muhamettilaisessa maailmassa\nnykyään on olemassa kuohuntaa, joka kerran voi koitua suurpoliittiseksi\ntekijäksi, — »mustaksi vaaraksi» Europalle.\n\nTänä viime vuosien kehityskautena tuntuu myöskin osa muinaista\nitsetuntoa palanneen osmannilaisiin maihin (»memalik i osmanije»).\nKenraali _Goltz_ havaitsi upseerikunnassa »komean jäännöksen vanhaa\nvalloittajaylpeyttä ja suurta herkkyyttä valtakunnan suuruutta\nkohtaan», ja rauhankongressissa Haagissa 1907 esitti Korkean Portin\nedustaja vaatimuksen päästä »ensimäisen arvoluokan valtojen» joukkoon.\nSopii lisätä, että tätä paikkaa Abdul Hamidin aikana haettiin etupäässä\nSaksan turvin: ei ainoastaan sotalaitos vaan myöskin rautatiepolitiikka\noli tyyten saksalaisen vaikutuksen alaisena.\n\nNäissä oloissa tuli yllätyksenä koko maailmalle vallankumous kesällä\n1908, »nuorturkkilaisten» voitto ja eduskuntainen valtiosääntö, ja\nsitten keväällä 1909 Abdul Hamidin kukistaminen valtaistuimelta ja\ntäydellisen eduskuntaisuuden toimeenpano. Vallankumouksen lähin luonne\noli selvä: shakkiveto Europaa vastaan, kuten edellinen eduskuntakoe\n1876. Suurvallat ottivatkin heti kätensä pois Makedoniasta, se kysymys\nkatosi päiväjärjestyksestä. Sen sijaan menetettiin Bosnia ja Bulgaria\nlopullisesti, ja uusien vallanpitäjäin kansalliskiihkoinen politiikka\nsynnytti vaarallisia liikkeitä varsinkin Albaniassa ja Arabiassa; kun\nnämä v. 1911 ainakin osaksi saatiin asettumaan, yltyi Tripolia koskeva\nriita Italian kanssa kiihkeäksi, ja afrikalaisen sivustan viimeinen\njäljelläoleva kaistale on todennäköisesti nyt katsottava menetetyksi.\n\nPäättäen siitä, mitä tähän saakka on tapahtunut, eivät nuorturkkilaiset\nsiis näytä esittävän kotiinpalanneen Odysseun osaa. Päinvastoin näyttää\nhallitusmuutos yleensä vaikuttaneen ulkoista hajaannusta edistävästi.\nEikä ole toisin laita sisäisessäkään suhteessa. Sairas mies koetti itse\nparantaa itsensä ja ryhtyi kotipuoskarointiin yleisen vapaamielisen\nreseptin mukaan. Luultiin voitavan lainlaadintatietä luoda\n»ottomaninen» kansa, ja asetustietä tasa-arvoisuus uskontojen välillä,\nniin ettei mitään eroa olisi enää kristittyjen ja Islamin omien poikien\nvälillä. Tämä politiikka on kyllä omiansa diplomaattisessa pelissä\nlänsivaltojen kanssa, mutta osoittaa muuten arveluttavaa liikauskoa\nlainsäädännön valtaan elämän yli. Valtio on toki jotakin muuta ja\nenemmän kuin sen perustuslaki eikä muuta koko luontoansa sen mukana.\nKansallista yhteyttä ja uskonnollista rauhaa ei vain kynällä loihdita.\nMutta Turkissa on koe aivan erikoisen arveluttava, se kun sattuu\nvaltion ytimeen ja Islamin erikoislaatuun. Islam suvaitsee mielellään\nvieraita kansallisuuksia, mutta ei laisinkaan mitään kilpailevaa\nuskontoa; on siis rikos kaikkia periaatteita vastaan pyrkiä »siirtämään\nvaltakuntaa sen luontaiselta kansainvälis-uskonnolliselta perustalta\nyleisuskonnollis-kansalliselle», kuten eräs läheisesti oloja tunteva,\nBela v. Rakovszky, terävästi määrittelee asian. Varjokuninkaan\nasettaminen Abdul Hamidin, uskon puolustajan ja pyhän rautatien\nrakentajan, sijalle voi lisäksi vahingoittaa niitä säikeitä, jotka\nkiinnittävät koko muhamettilaisen maailman Konstantinopolissa olevaan\nkalifiin. Nuorturkkilaisten osmanninen imperialismi (»panosmanismi»)\nuhkaa katkaista pään panislamismilta; samalla kuin heidän\neduskuntaisuutensa jo keväällä 1911 johti vaaralliseen riitaan heidän\nomassa keskuudessaan.\n\nEuropan yleinen mielipide lienee näin ollen osunut harhaan\ntervehtiessään nuorturkkilaisten vapausliikettä varmana tienä heidän\nomaan päämaaliinsa: »yhteyteen ja edistykseen». Rakovszky pitää sitä\nsuorastaan merkkinä siitä, että valtakunnan kuolinkamppailu on alkanut;\nhänen mielestään se ei siedä ylimalkaan mitään uudistuksia. Goltz\non luottavaisempi, varsinkin ajatellessaan oman luomansa, armeijan\nvoimaa. Tätä tekijää ei saa unohtaa; sen nojassa edustaa Turkki\nepäilemättä nykyajan suurinta, tunnustettujen suurvaltain ulkopuolella\nolevaa voimaa. Mutta sen oman suurvalta-aseman palauttaminen on\nsaavuttamattomissa sikäli kuin valtakunta alkaa luopua puhtaasti\nislamiittiselta perustaltaan.\n\nPoliittisesti on uusi suunta vain ohimenevästi hämmentänyt Turkin\nluontaisia ympyröitä, joiden keskipisteenä on Berlin. Personalliset\nsuhteet ja yhteiset vapaamieliset aatteet näyttivät aluksi johtavan\nnuorturkkilaisia länsivaltain puolelle. Mutta jo toukokuussa 1909\nkatsoi André Tardieu — »Le Tempsin» kuuluisa ulkomaan-osaston\ntoimittaja — havaitsevansa, että Englannin vaikutusvalta heihin\noli vähenemässä. Eiväthän he saatakaan kansalliskannaltaan ajan\npitkään unohtaa että Englanti isännöi Egyptissä ja on Kreikan takana\nKreetalla; tapahtuipa viimeksi 1906 suoranainen kahakka Sinain\nniemimaalla. Nämä ovat tosiasioita, joiden täytyy työntää syrjään\nmieskohtaiset tunnelmat. Ranskalais-ystävyys taas sai tuntuvan\nkolauksen niiden nöyryyttävien ehtojen takia, jotka Ranska pani\nerään lainan myöntämiselle 1910 ja jotka saattoivat Turkin sensijaan\netsimään saksalais-itävaltalaisia suhteita. Täten vahvistettiin\nniitä poliittisia siteitä, jotka olivat punotut Bagdad-radan suuren\nyhteisyrityksen avulla ja joita ei mikään häiritse sitten kun Bosnian\nasia on joutunut päiväjärjestyksestä pois.\n\nTähän jätämme Turkin vallan tarkastuksen; se ei pohjaltaan koskaan\nole ollut muuta kuin aasialainen valloitusvaltio alkeellisemmilta\nkultturikausilta, ja kaikista vapaamielisistä ymppäysoksista huolimatta\nsillä tuskin lienee suurempaa tulevaisuutta odotettavissa, kun sillä\nei omassa heimossaan ole edellytyksiä uudenaikaiseen kultturielämään.\nYleisessä suurpolitiikassa tulee sillä edelleen olemaan huomattava\nsija, vaikkakin vähemmän oman toimintansa nojalla kuin toisten\npaisuntavaiston esineenä. Mutta sen itämainen luonne vaikuttaa, että\nmeillä ei ole sen kohtaloista erin paljon opittavaa tutkiessamme\nnykyaikaisen suurvaltion edellytyksiä.\n\n----------\n\nMutta turkkilaisen suurvallan esiintymisellä on tutkimuksellemme toinen\nmerkitys, historiallista laatua vieläpä käänteentekevässä määrässä.\nSiitä on ollut seurauksena Europan ensimäisten uudempien suurvaltain\nsyntyminen. Tämä johtuu sen maantieteellisestä paikasta leveänä salpana\nEuropan ja intialaisen maailman välillä, mistä Europa ristiretkien\njälkeen oli tottunut etsimään elämän hienompien aineellisten\nnautintojen lähdettä. Tästä seikasta aiheutui koko se pyrkimys, joka\njoutui rakentamaan kultturisiltoja valtamerten yli ja panemaan alulle\nplanetarisen aseman.\n\nSillä Europa ei voinut enää tulla toimeen ilman Intiaa. Kun vanhat\nkauppatiet suljettiin, täytyi etsiä uusia. _Venetsia_, joka oli ollut\nvanhan väylän valtias asemansa vuoksi juuri siinä, missä Adrian\nleveä meritie tunkee syvimmälle Europan sydämeen, Pon tasangon ja\nAlppilaaksojen suulla — Venetsia vajosi varjoon ja maailmanliikenne\nsiirtyi lännemmäksi valtamerta kohti.\n\nTäten oli konjunkturi tullut _Pyreneain niemimaan_ kansoille, jotka\nolivat lähimpiä ryhtymään suureen tehtävään. Tässä on maantieteellisen\naseman vaikutus niin ilmeinen, että sitä ei tarvitse lähemmin selittää.\nMutta tämä asema yksinänsä olisi tuskin kuitenkaan synnyttänyt\nPyreneain niemimaalla suurvaltoja, ellei maailmanhistoriallinen\nkonjunkturi olisi sattunut samanaikaiseksi käänteentekevän aikakauden\nkanssa sen kansojen omassa kehityksessä.\n\nNiemimaalla asui kristittyjä kansoja, jotka olivat karaistuneet\nvuosisatojen kamppailussa maurilaisia vastaan. Sankari- ja\nseikkailuhenki sai juuri 1400-luvun lopulla voimakkaimman kohottimensa,\nkun lopullisesti voitettiin tämä kotimainen vihollinen. Melkein samaan\naikaan voitettiin sisällinen valtiollinen hajaannus miltei kokonaan,\nkun Kastilia, Aragonia ja Navarra yhdistettiin yhteen käteen. Ja\ntämän maantieteellis-kansallisen yhteyden mukana seurasi myöskin\nvaltiollisten voimien sisäinen keskittyminen kuningasvallan päästessä\nvoitolle keskiajan hajoittavasta säätyherruudesta. Joka suunnalla\nnäemme siis yksimielisyyden pääsevän valtaan; ja yksimielisyys antoi\nkuten aina voimaa. Puuttui vain päämaalia, jota kohti tämä uusi voima\nolisi suuntautunut ulkoiseen paisuntaan. Tämä päämäärä tuli, kun\nmaailmanliikenne alkoi tarvita uusia Intian-teitä.\n\nHarvoin ovat ulkoiset ja sisäiset edellytykset yhtyneet niin\nsuoranaisesti edistämään valtiollista kasvantaa. Niin suuret olivat\nkonjunkturit, että ne saattoivat aluksi nostattaa kaksikin suurvaltaa\nPyreneain-niemimaan perustalle.\n\nYhtä hajaannusta ei näet yhteysaate ollut voinut voittaa edes tänä\naikana: 1200-luvun puolivälistä vallinnutta eroa espanjalaisten\nvaltakuntain ja Portugalin välillä. Kun niemimaan muut valtiorajat\npoistettiin, jäi tämä raja jäljelle. Sillä oli näet parempi noja\nluonnossa: sehän kulkee juuri siitä, missä suuret länteenlaskevat\nvirrat lakkaavat olemasta purjehduskelpoisia, se siis erottaa niemimaan\nlaivaliikkeelle otollisimman osan, jossa lisäksi alavampi maa ja syvät\nmerenlahdet ovat edistäneet merimieskansan kehittymistä.\n\nNiinpä on _Portugal_ muodostunut Espanjan jokien suumaille, selkä\nEspanjaa ja kasvot merta kohti. Siitä luontainen etuus kilpailussa\nmeren suuresta palkinnosta, jota etua lisäsi vielä se, että tämä osa\nniemenkansaa oli säästynyt viimeisiltä ja vaarallisimmilta taisteluilta\nmaurilaisia vastaan. Henrik Merenkulkija käytti näitä oloja hyväkseen\nja herätti jo 1400-luvun alkupuolella kansansa merimiesvaistot eleille.\nNiin tapahtui, että portugalilaiset kulkivat etunenässä: pitkin\nAfrikan rantoja purjehtivat heidän laivansa yhä kauemmas ja kauemmas,\nja jo ennen 1400-luvun päättymistä olivat he ehtineet perille saakka.\nEnsintulleen oikeudella pystyttivät he nyt lippunsa intialaiseen\nmaailmaan ja puolustivat sitä sitten verisissä taisteluissa maalla ja\nmerellä. Afrikassakin perustivat he lukuisia siirtoloita ja lisäksi\nohjasi sattuma heidät Brasiliaan; mutta heidän päämerkityksensä on aina\noleva se, että he ovat _avanneet Intian Valtameren_ maailmanhistorialle.\n\nEspanjalaiset puolestaan etsivät Intiaa suoraan lännestä sillä\ntuloksella, että he löysivät _Amerikan_ ja saattoivat sen ynnä\n_Atlantin_ planetarisen kehityksen piiriin. Puoltakaan 1500-luvusta\nei ollut kulunut, ennenkuin he olivat ulottaneet valtansa yli melkein\nkoko troopillisen Amerikan. Toiselta puolen vallitsi Espanjan kuningas\nmyöskin Reinin suistamoa ja suuria osia Italiasta. Se oli ensimäinen\nvaltakunta, jossa aurinko ei koskaan laskenut — ellei tahdo sanoa samaa\nmyöskin Portugalin vallasta, joka ulottui Intiasta Brasiliaan.\n\nTäten oli historiaan ilmennyt uusi valtiollinen muotokunta: luontaisten\nrajojensa sisässä oleva emämaa, jolla on tai ei ole ulkopuolisia\nlisämaita omassa maanosassaan, mutta on suuri siirtomaaryhmä muissa\nmaanosissa. Vuonna 1580 esiintyy tämä muoto täysin kehkeytyneenä\nPyreneain niemellä, sillä silloin yhdistetään koko niemimaa Filip II:n\nkäteen: portugalilainen siirtomaavalta liitettiin niinikään yhteen\nespanjalaisen kanssa, joten koko Etelä- ja Keski-Amerika, suuret osat\nAfrikaa ja intialainen maailma olivat yksissä europalaisissa käsissä.\nSe oli valta, jonka on laajuudessa voittanut ainoastaan nykyinen\nEnglanti.\n\nMutta silloin oli myöskin käännekohta lähellä. Jo olivat Alankomaat\nkapinassa, ja ennenkuin vuosikymmen oli päättynyt, oli Espanjan\narmada hajoitettu ja murskattu Englannin kalliorantoja vastaan.\nTämä tapaus vaikuttaa tunnuskuvalta; se osoittaa vuorovaihtoa\nmaailmanhistoriallisissa tehtävissä, niin että Englanti vähitellen\nastuu Espanjan tilalle Atlantin ja vieraiden maanosien holhoojana.\n\nPuolen vuosisadan kuluttua alkaa alasmeno myöskin ulkonaisessa\nsuhteessa Portugalin irtautumisen johdosta 1640, jota seurasi\nAlankomaiden kansainvälisesti tunnustettu vapautuminen 1648. Siitä\npitäen on lohkeilemista jatkunut melkein keskeytymättä ja erikseen\nkolmen sotakauden seurauksena 1700-luvun alussa, jolloin Espanjan\nperimyssota irroitti muut europalaiset lisämaat ja tuotti kilpailevalle\nEnglannille pysyvän jalansijan Gibraltarissa itse niemellä; 1800-luvun\ntoisella ja kolmannella vuosikymmenellä, jotka Napoleonin sotien\njälkeen aiheuttivat Manner-Amerikassa olevain siirtomaiden menetyksen;\nja 1800-luvun lopulla, jolloin kaikki jäljelläoleva »Hispania\nultramar», merentakainen Espanja, menetettiin sodassa Yhdysvaltoja\nvastaan. Silloin laski aurinko tyyten Carlos I:n valtakunnassa.\n\nTämä näyttää osoittavan, että valtiolliset suurmahdit yhdessä\nsuhteessa ovat ainoastaan aseita määrättyjen tehtävien suorittamista\nvarten ja että ne kohoavat ja kukistuvat sen mukaan kuinka päteviä\nne ovat tuohon tehtävään. Espanjan suurvalta on välineenä Europan ja\nAmerikan yhteyden välittämiseksi; senvuoksi täytyi sen joutua varjoon,\nniinpiankuin historia löysi paremman välineen samaan tarkoitukseen\nEnglannista. Tässä kilpailussa ei näet Espanjan ollut mahdollista\nkestää. On usein huomautettu (tässä yhteydessä erikseen Maerker),\nettä Pyreneain niemimaa, — sen ylänköluonne, sen mannerilmasto, sen\nsydänosain erämainen yksitoikkoisuus, sen saareton ja harvasatamainen\nrannikkolinja — että se on Europaan muuttanut kappale Afrikaa, joka\nkuten tunnettua on maanosista vähimmin merenuurtama. Ei siis ole mikään\nsatunnaisuus, että niemi niin kauan oli jäsenenä maurien valtakunnassa.\nItse teossa on Pyreneain muuri eristävämpi kuin Gibraltarin salmen\nsyvänne. Balkanin niemimaa on muun Europan yhteydessä ainakin\nluontaisten kauppateiden kautta; Espanja sitävastoin on kiinni\nmaanosassa tosin leveästä, mutta liikenteelle ylen epämukavasta\nvarresta. Kaikista Europaan kuuluvista alueista on tämä niemimaa\nerillisin, milteipä katsottava omaksi läheisessä kosketuksessa Afrikan\nkanssa olevaksi pienoismaailmakseen. Kuinka paljoa soveliaampi\nmertenvälisen yhteyden välittäjäksi olikaan Englanti saatuaan sisäiset\nkeskitystehtävänsä suoritetuksi — satamista rikas, norja Englanti\nsuorine ja mukavine meriteineen meidän maanosamme sydämeen! Niinpä\ntoi suuri konjunkturi Espanjan maailmanhistorian etualalle; mutta\nkun konjunkturi hävisi, ei Espanjalla itsellään ollut riittäviä\nedellytyksiä ylläpitämään suurvalta-asemaa.\n\nSuurvallan kukistumiseen on toiselta puolen myöskin tuntuvasti\nvaikuttanut se tapa, millä sen kansa käytti konjunkturia. Etuansa\nAmerikassa käytti se hyväkseen melkein yksinomaan rosvoelinkeinon\nmuodossa, etsien vain jaloja metalleja. Hopea ja kulta (ynnä orjat)\nolivat Atlantin ensimäinen säännöllinen rahtitavara, ja espanjalaiset\n»hopealaivueet» olivat himottua saalista europalaisille kilpailijoille\n1500- ja 1600-luvulla; lasketaan, että tänä aikana tuli maahan\nnoin 55 miljardia. Mutta kun rahantulo ei pulppua työn lähteestä\neikä sitä myöskään käytetä tuotantoon, ei se virtaa kansan ruumiin\nläpi vertamuodostavana ravintona, vaan »jäytävänä metallimyrkkynä»\n(Karl Jentsch). Espanjalainen osti kultansa ennemmin sydänverellään\nkuin otsansa hiellä, mikä on huonoa kansantaloutta; hän kulutti\nsen sitten välittömästi, pääomana, antamatta sen kantaa korkoja\nmaanviljelyksen tai teollisuuden avulla, mikä on vielä huonompaa\ntaloutta. Kotona Kastiliassa saivat talonpojat nähdä nälkää, kun\nseikkailijat meren takana kokosivat helposti hupenevia rikkauksia.\nValtiolla itsellään olivat parantumattomat raha-asiat suuruuden\nkorkeimpana loistokautenakin. Näin on siirtomaapolitiikka, kaukana\nsiitä että se olisi hedelmöittänyt kansan elinkeinoelämää, sen sijaan\npuolestaan auttanut ylläpitämään sitä työn ja porvarillisten ammattien\nhalveksumista, joka sai alkunsa sankariaikana maurilaissodissa, ja joka\n— yhtyneenä synkeään uskonkiihkoon — vietti turmiollista voittojuhlaa,\nkun se juutalaisia ja puolmaureja vainoten riisti kansalta sen\nahkerimmat käsivarret.\n\nTämä on sisäinen syy Espanjan suurvallan kukistukseen. Se ei\nkeskittynyt koskaan käytännöllisen aineellisen kultturitoiminnan\nterveelle perustalle. Senvuoksi on sen historia meille kuin\nyksi Espanjan omia _comedias de capa y espada_, »viitta- ja\nmiekkanäytelmiä», joiden ritarillinen sankari joutuessaan kosketuksiin\ntodellisuuden kanssa ei voi lopulta olla tekemättä »trista figura»,\nsurkeaa vaikutusta. Tässä mielessä voimme yhtyä Visingin tuomioon, että\nsodat ovat olleet pääsyynä Espanjan rappioon. Harvinaisen selkeänä\nilmenee tämä opetus siinä tapahtumassa, että Yhdysvallat joutuivat\nantamaan kuoliniskun Espanjan suurvallalle. Se oli työn edistyksen\nvoitto ritarihengen paikallaanseisonnasta tai, toisin sanoen, nykyajan\nihanteen voitto keskiajan ihanteesta, jonka viimeisenä tunnustajana\nmeidän aikanamme oli Espanja.\n\nEspanja on, 20-miljonaisen väestönsä ja 2 miljardiin nousevan\nkauppavaihtonsa takia edelleenkin huomattava paino Europan vaa'assa.\nMutta sitä voi melkein sanoa kuolleeksi painoksi. Tämä ylväsmuistoinen\nvaltio on nyttemmin syvän alennuksen tilassa niin taloudellisella\nja valtiollisella kuin yhteiskunnallisellakin alalla. Jos Ruotsin\nlähettiläs Creutz jo 1760-luvulla saattoi katsoa Espanjan olevan\ntuhannen vuotta ajastaan jäljellä, niin kuulemme nyt päivänmelun läpi\nisänmaallisia ja katkeria ääniä, jotka julistavat että Espanja kuten\nmuinainen Troija _on ollut_: »meidän kansamme», kirjoittaa Alfredo\nCalderon 1902, »on nyt kuin kunnianarvoisa raunio, suurten vainajain\npanteon, joiden muistoa vieras tulee kunnioittamaan, liikutettuna ja\nsurumielisenä niinkuin se, joka kulkee hautuumaalla.» Objektivisen\narvostelun on vaikea kumota tällaisia tuomioita maan omien lasten\npuolelta. Maan aineelliset mahdollisuudet ovat suuremmalta osaltaan\nulkomaalaisten käsissä: rautatiet (samoin kuin valtiovelka) Ranskan,\nvuoriteollisuus ja kauppamarkkinat enimmäkseen Englannin. Julkinen\nelämä on yhtäältä mitä turmeltuneimman virastohengen (»kacikismin»),\ntoisaalta yhtä rappeutuneen eduskuntaisuuden, parlamentarismin,\nmyrkyttämä, joka hukuttaa kaiken terveen toimintavoiman kaunopuheiseen\njaaritteluun, kuolettaa kaikki periaatteet personallisten\nkunnianhimojen taisteluun vallasta; samalla kuin jännitys\nklerikalismin, pappisvallan, ja (Ranskasta vasta tuotetun, 1910\nhallituksen ohjelmaan otetun) antiklerikalismin, sen vastuksen, välillä\nuhkaa pahoja selkkauksia, minkä ohessa sosialistiset ja (Kataloniassa)\nseparatistiset liikkeet saattavat itse ykseyden vaaraan. Valtaistuinkin\nhorjuu arveluttavasti, sen perustaa on pahoin myllertänyt yhä\nvoimakkaampi tasavaltaisliike.\n\nTämän pinnan alla toimii kansa ennakkoluulojen ahtaissa puitteissa,\nvarmaankin kauempana nykyajan yleisestä kultturikannasta kuin mikään\nLänsi-Europan kansa niemimaan ulkopuolella. Vain harvoin (kuten\nanarkisti _Ferrerin_ mestauksen johdosta 1909) kääntää se ulkomaiden\nyleisempää huomiota sisäisiin kohtaloihinsa. Ainoa, mikä vielä sitoo\nsitä maailmanhistoriaan sittenkun melkein kaikki siirtomaat ovat\nmenetetyt, on _Marokon kysymys_, joka on noussut aivan sen oven\nedessä. Algecirasin kongressin ja kuninkaan englantilaisen avioliiton\nvaikutuksesta 1906 joutui se ranskalais-englantilaiselle puolelle\ntässä kahnauksessa, jota kuvastaa »Välimeren sopimus» 1907; mutta\nkäänne saksalaisten puolelle näyttää yhä ilmeisemmältä mikäli Ranska\non jatkanut toimintaansa, kuten sitä koskevassa luvussa tarkemmin\nesitetään. Ei edes täällä ole Espanja siis kyennyt ottamaan johtoa;\nvielä vähemmin irroittamaan Englannin kättä omasta Gibraltaristaan.\nAjatukset »suuremman Espanjan» aikaansaamisesta lähemmän yhteyden\navulla espanjaapuhuvan Amerikan kanssa (Marvaud) näyttävät orastaneen\nheikosti. Siis kaikkialla heikkoutta ja rappiota. Luonnon vaikutus\non tehnyt kultturi- ja valtioeristyksen niin täydelliseksi, kuin\nnykyaikaisissa oloissa on mahdollista; eikä näy merkkiäkään että kansa\nomalla voimallaan saattaisi sen voittaa. Suurvalta on kuollut ilman\nylösnousemuksen toivoa.\n\nVielä paljoa selvempi on tämä toteaminen _Portugaliin_ nähden.\nSijaiten Europan äärimmäisellä laidalla valtameren rannalla, saattoi\nse kilpailuttomana aikana tulla »Europan satamaksi» ja maailmankaupan\nkeskuskohdaksi. Valtameriliikenteen alkuaikoina oli tämä yhtä\nluonnollinen _asemapalkinto_ kuin ennen Adrian pohjukalla (sivu 57).\nSiitä tuli lyhytaikainen konjunkturi. Yhdistysaikana Espanjan kanssa\nsuljettiin Lissabonin satama vuonna 1594 Hollannin lipulta; kun maa\njälleen otti kohtaloidensa johdon omiin käsiinsä, sai se nähdä Intian\nkaupan tämän lipun alla kulkevan sataman ohi, ja silloin oli mahdin\nlähde ehdottomasti ehtynyt.\n\nMe näemme tässä samanlaisen historiallisen vuoronvaihdon kuin Espanjan\nja Englannin välillä: Europan yhteyden ylläpitäminen Intian kanssa\nsai hollantilaisista paremman välineen kuin Portugalin kansasta.\nSillä Hollannilla oli, melkein samojen etujen ohella ulospäin, se\netu sisäänpäin, että sillä oli välitön kulkuyhteys Europan sisäosien\nkanssa. Mutta siinä on Portugalin aseman nurja puoli, että siltä\npuuttuu mukavaa liikenneyhteyttä Europan ydinmaiden kanssa. Sen eristys\non vieläkin suurempi kuin Espanjan, se kun on vielä Espanjankin\ntakana. Sille ulkoreunalle ei johda mitään luonnollisia teitä. Eikä\nmyöskään maailmanliikenne ole tuntenut tarvetta rakentaa teitä\nkauttakulkuliikettä varten. Portugal, selkä päin Europaa, kääntää\nkasvonsa Keski- ja Etelä-Amerikaa kohti; mutta suurliikenne Europasta\nei kulje nyttemmin niin paljoa sinne, se menee Portugalin pään ylitse\nPohjois-Amerikaan tai sen sivuitse Itään (Suezin kautta). Tämä maa\non siis nyttemmin maailmanhistorian syvässä varjossa. Alueensa\npienuuden vuoksi, joka antaa niukan leivän tuskin 5,8 miljonan\nsuuruiselle väestölle, ei maalla myöskään ole mitään mahdollisuuksia\nomalla voimallaan ylläpitää suurvaltaa, sittenkun aseman valtti oli\npelattu. Se on niin ollen nyt tavallinen pikkuvaltio, merkityksetön\nEuropan neuvostossa, omaamatta paisuntamahdollisuuksia enempää kuin\npaisuntapyrkimystäkään. Sen nosti ylös samoin kuin naapurinkin\nkonjunkturiaalto, ja se vaipui taas alas sen mukana.\n\nMutta vielä enemmän kuin laidalla oleva asema yleensä, on Portugalin\nkohtaloa määrännyt tuo yksipuolinen naapuruus. Ei ainoastaan maiden\nerilaatuinen sävy (siv. 59), vaan myöskin kansojen erilainen\nkasvatus on varhain synnyttänyt syvällisen luonteen, eroavaisuuden\nportugalilaisen ja espanjalaisen kansan välillä ja siitä on aikojen\noloon kehkeytynyt eräänlaatuinen kansallisviha, josta Vising kertoo\nräikeitä esimerkkejä. Portugalin historia ei saa määräävää väriänsä\nmaurilaissodista ja hopeajahdista; sen kansa etsi kehitysuraansa kaupan\ntoimissa, toi Intian mausteita ja Afrikan orjia maailmanmarkkinoille;\nhämmensi kai joskus »sinistä» vertaankin jälkimäisiin sekaantumalla;\nniin tuli siitä vähitellen rauhallinen porvariskansa, kun taas\nniemeiset veljet eivät koskaan päässeet sotaista aatelistyyppiä\nulommaksi. Tähän kansallisvastakkaisuuteen tulevat lisäksi katkerat\nmuistot yhtymisen ajalta 1580—1640, joka maksoi Portugalille sen\nsuurvalta-aseman; se oli, sanovat portugalilaiset, »yhtämittaista\nkylmää, kärsivällistä, harkittua, väsymätöntä murhaa». Aina siitä\nsaakka on uuden yhteensulatuksen pelko ollut johtovaikutteena\nportugalilaisten politiikassa, ja kun he eivät ole voineet välttää\nmaantieteellistä naapuruutta ja sen alituista ylivoimaista painetta\nselässään, ovat he etsineet valtiollista tukea niemen ulkopuolelta.\nTäksi tueksi tuli Englanti. »Methuensopimuksen» jälkeen 1703 — joka\ntaloudellisella alalla täydensi suurvallan alasmenon, asettamalla\nsen Englannin suoranaisen ja ylivoimaisen kilpailun alaiseksi — on\nPortugalia poliittisessa suhteessa pidettävä Englannin vanavedessä\nkulkevana varaveneenä. Tämä riippuvaisuus tuli selkeästi näkyviin\nsen ahdinkotilassa Napoleonin sotien aikana ja yhtä ilmeisesti\nbuurisodassa, viime vuosisadan vaihteessa, jolloin Englanti sai\nPortugalin kaakkoisafrikalaisen siirtomaan melkein vapaasti\nkäytettäväkseen strategisessakin suhteessa. Tuo muinainen suurvalta on\nsiis tuskin enään edes täysin itsenäinen valtio — se on vajonnut miltei\nvasallinasemaan.\n\nYhdessä suhteessa on kuitenkin tämä politiikka säilyttänyt suuruuden\nulkomuotoa Portugalille paremmin kuin Espanjalle: se on ollut\njonkinlaisena henkivakuutuksena sen siirtomaavallalle. Tosin ei ole\nvoitu tyyten välttää kahnauksia englantilaisen patruunan kanssa, kun\ntämä on esiintynyt kilpailijana omaan laskuunsa (Rhodesiassa 1890) tai\nsiveellisenä holhoojana (orjakysymyksessä S. Thomélla 1906); mutta kun\nvielä nytkin, sittenkuin myöskin Brasilia aikoja sitten on kulkenut\nomia teitänsä, suuret alat Afrikan eteläosassa (ynnä yksi ja toinen\nseutu muilla tahoilla) kantavat kartalla Portugalin väriä, niin on se\ntietenkin vain patruunan ansiota — pikkuvaltio, joka lisäksi on melkein\nsotalaivastoakin vailla ja joka 1892 teki puolinaisen valtiovararikon,\nei tietenkään pysty itse pitämään hallussaan suuria merentakaisia\nalueita aikana, jolloin niiden kysyntä on suuri.\n\nEräästä sanomalehti »Lokalanzeigerin» varomattomasta lausunnosta\njoulukuussa 1899 sai maailma tietää, että Portugalin siirtomaajäämistö\noli ollut salaisten neuvottelujen esineenä Saksan ja Englannin välillä\nSamoaa y. m. koskevan sopimuksen yhteydessä samana vuonna. Nykyään\nei myöskään puutu viittauksia siihen, että Saksa kernaasti haluaisi\nMadeiran (»sanatorio-kysymys» v. 1903, pikkukahnauksia Englannin kanssa\n1905) tai Berlanga-saaret rannikolla Lissabonin pohjoispuolella (huhu\nsaksalais-portugalilaisen kauppasopimuksen solmiamisen yhteydessä\n1908), samoin kuin U. S. A.[6] Azorit sopivina hiiliasemina. Mutta\nkuningas Edwardin käydessä Lissabonissa 1903 on, jos huhu kertoo\ntotta, annettu nimenomainen englantilainen takaussitoumus Portugalin\nkoko siirtomaasikermästä sitä vastaan, että Englannilla on vapaa pääsy\nkaikkiin sen satamiin. Huolto, ettei tärkeä laivastoasema Tajon suulla\n(Biberstein) joutuisi minkään muun suurvallan käsiin, näyttää ensi\nsijassa aiheuttaneen Englannin menemään tähän ominaistakaukseen.\n\nKun Portugal täten Englannin suosiollisella avulla on saanut\naikojen halki pelastetuksi kaistaleita suuresta ulkoisesta\nvallastaan, on rappio painanut leimansa yhä syvemmälle emämaahan.\nVallitseva vaikutelma tästä yhteiskunnasta on köyhyys: köyhyys niin\nelinkeinoelämän kuin henkisen kultturin, niin yksityisyritysten kuin\nyleishengenkin alalla. Se seisoo tässä suhteessa Espanjan rinnalla\nvieläkin enemmän rappiolle joutuneena veljenä: »kaksi askelta\nyläpuolella hottentottia ja yhtä paljon alapuolella turkkilaista»,\nsanoo isänmaallinen runoilija Herculano. Rehellinen yritys parantaa\neduskuntaista surkeutta diktaturin tietä (_Franco_ 1907) johti\nkuningasmurhaan 1908 ja monarkian kukistamiseen 1910 — lähes\nkahdeksan vuosisadan olemassaolon jälkeen — siis hyvin Turkkiin\nverrattava kehitys. Onko valtiomuodon muutos Tajon varsilla kykenevä\nestämään sisäistä luhistumista paremmin kuin Bosporon rannoilla,\non tietymätöntä. Mutta kansainvälisessä suhteessa avaa Portugalin\nvallankumous mahdollisuuden, jota pysähdymme hetkeksi silmäämään.\n\nPortugalin vallankumoukselliset eivät liene toimineet ilman\nkosketuksissa-oloa Englannin kanssa, ja uusi tasavalta kiiruhtikin\nvakuuttamaan uskollisuuttaan vanhoille sitoumuksille. On kuitenkin\nsyytä olettaa, että tasavaltalaiskiihoittelu soitteli myöskin\nkansallisia kieliä Englantia vastaan. Kuningaskunta — semmoinen\non ajatuksenjuoksu — merkitsee vasalliutta, sillä se estää\nEspanjaan-yhtymisen, minkä johdosta paine selästä häviäisi ja siis\nmyöskin vastapaineen tarve ulkoapäin. »Iberian keisarikunta»,\njosta kyllä on haaveiltu, on tyhjä unelma; se nähtiin 1869, kun\nLissabonin hovi kansanmielipiteen paineesta hylkäsi tarjona olleen\nEspanjan kruunun, se ilmeni viimeksi 1903 Portugalin sanomalehdistön\nlausunnoista — se raukeaa pienemmän osakkaan vanhaan sulautumispelkoon.\nMutta iberialainen _tasavalta liiton_ perustalla, »la fédération\niberique», Pyreneain Yhdysvallat, on toinen kysymys. Sen edellytyksenä\non näet nykyisen Espanjan hajaantuminen joko historiallisen perusteen\nmukaan neljään suurempaan valtiomuodostumaan (4—5 milj. asukasta\nkussakin) jakamattoman Portugalin rinnalle, tai 14 maakuntaan (à\n1—2 milj.) 6 portugalilaisen rinnalle (à ¼—½ milj.): kummassakin\ntapauksessa siis aluetasoitus portugalilaisten huolten tyynnyttämiseksi.\n\nNäin ollen ei kummastuta, että Portugalin tasavaltalaiset,\nvanhoista kansallisvastakkaisuuksista huolimatta, ovat hartaita\nunioninkannattajia. Iberian federationin innokkaimpina esittäjinä\ntapaamme kaksi vallankumouksen päämiestä: Magelhaes Liman ja Bragan,\nedellinen tasavallan erikoisasiamies Parisissa, jälkimäinen sen\nensimäinen (väliaikainen) presidentti. Ja tämä liike saa kannatusta\nrajan toisella puolen. Jo ensi kertaa esiintyessään puolen vuosisataa\nsitten oli Espanjan tasavaltaliike liittomielinen satunnaisen voittonsa\njälkeen 1873 otti se päiväjärjestykseen unionisuunnitelman U. S. A:n\nmalliin, ja tämä on yhä sen ohjelmassa, käsi ojennettuna (sitten\n_Primin_ ja _Zorillan_ päivien) portugalilaisille puoluetovereille.\n\nTietenkin olisi sellainen kehitys omiansa herättämään uusia\nsuurvalta-ajatuksia. Yhtenä syynä Pyreneain niemimaan valtiolliseen\nalasmenoon ja nykyiseen rappiotilaan on näet aina muistettava itse\nhajaantuminen kahteen valtioon. Se on heikentänyt molempia: Espanjaa\nriistämällä siltä niemen merenkulkuun otollisimman rannikon, Portugalia\nriistämällä siltä taas mantereisen ylämaan. Yhdistyminen merkitsisi\nniin ollen suurempaa voimanlisäystä kuin paljailla neliökilometri-\nja asukasluvun lisääntymisnumeroilla voidaan osoittaa. Niemimaan\nvuosisataisista sumuista kohoaa tässä uuden suurvallan kangastus.\n\nEivätkä mahdollisuudet pysähdy edes tähän. Iberian yhdysvalta-aatteesta\nsäteilee toinen vieläkin suurempi: _»latinalainen unioni»_\nLänsi-Europan kaikkien suurten valtioiden välillä — Victor Hugon,\nGaribaldin, Mazzinin unelma — Iberian yhdistäminen Ranskan ja Italian\nkanssa valtiomuodostumaksi, jossa olisi yli 100 miljonaa asukasta,\nuusi kolmiliitto rodun ja oikeuden perustalla, romanilainen ryhmä\ngermanilaista ja slaavilaista vastaan, ylivalta Europassa...\n\nEnsimäistä kertaa kohtaa meitä tässä valtakunta-aate, joka\ntutkimustemme varrella on esiintyvä eri muodoissa: ajatus suuresta\nyhtymästä Europan vanhan valtiosikermän rajain ylitse. Tosin valunee\npaljon vettä ei vain Tajoa ja Ebroa, vaan myöskin Seineä ja Tiberiä\npitkin, ennenkuin latinalaisen unionin voi ajatella saavan mitään\ntoteutumishahmoa. Jo sen edellytys, Iberian yhdyntä, kohtaisi nykyään\nvastarintaa, ei ainoastaan (kuten jo 1873) Englannin puolelta,\njonka yllämainituista syistä täytyisi siitä varoa vuosisataisen\nvaikutusvaltansa menettämistä Portugalissa, vaan myöskin Ranskan,\njoka jo Italian yhdynnässä osoitti kuinka vastenmielisesti se näki\nentistä suuremman valtiomuodostuman syntyvän rinnallensa. Näitä valtoja\nsopinee siis nyttemmin katsoa Espanjan kruunun äänettömiksi takaajiksi,\nsittenkun ne antoivat Portugalin kruunun pudota, oivaltaen edellisen\nmerkityksen viimeiseksi suojaksi unioniajatusta vastaan niemimaalla.\n\nMielenkiintoista on ollut nähdä juuri nykyisen hallituksen miesten\nPortugalissa itsetietoisimmin omaksuneen tämän ajatuksen. Tasavallan\nvoitto siellä saattaa siis merkitä askelta suurempiin valtioyhtymiin\n— osallisuutta korkeampaan olomuotoon kauan sitten ja hyvin\nperusteellisesti kuihtuneelle suurvallalle, joka nykyään on yhtä\n»trista figura» historiassa, kuin suurempi naapurinsa, vaikkei se\nkoskaan tahtonut olla mikään »caballero» ritarillinen ylimys.\n\n----------\n\nOlemme jo viitanneet, että _Hollanti_ tuli Portugalin historialliseksi\nperijäksi. Hollannille siirtyi 1600-luvun seuduilla ylivalta Intian\nvaltamerellä ja Intian kauppa. Lissabonista siirtyi maailmankaupan\nkeskusta Amsterdamiin. Tämän perinnön pohjalta nousi uusi suurvalta,\nensimäinen germanilainen ja protestanttinen suurvalta, Reinin ja Maasin\nsuistamolle.\n\nKatsahtaessa karttaan pistää heti silmään yhtäläisyys Hollannin\nja Portugalin välillä; molemmat ovat maantieteellisiä reunamaita,\nsijaitsevat jokien suistamoiden ympärillä selkä mannerta kohti.\nSiinä yleiset merenkulkijakansan edellytykset. Mutta Portugal ei\nkoskaan ollut niin ehdottomasti merelle käsketty kuin tämä suistomaa\nSaksan ja Ranskan suurten vesireittien suulla, vastapäätä Englannin\nsuurta kulkuväylää Themsiä ja aivan Kanaalin rannalla, joka on\npohjoisen Europan portti. Hollannin mahdollisuudet olivat niin paljoa\nsuuremmat, kuin Rein-virralla on suurempi kultturiarvo kuin Tajolla,\nja kuin keskusasema Englannin, Saksan ja Ranskan välillä ja mukava\nyhteys niiden kaikkien kanssa on yhdysliikkeelle suotuisampi kuin\nreunapaikka avoimen valtameren rannalla. Ennenkuin Saksa vielä oli\nkehkeytynyt miksikään lujaksi valtiomuodostumaksi, oli Hollanti\nsuorastaan kaivattuna välirenkaana lounaassa ja koillisessa olevain\nvaltiosikermäin välillä: verraton valtiollinen asema sen ajan kartalla.\n\nTällaiselta näyttää romanilaisen ja germanilaisen kauppavaltion vertaus\njo maantieteen pohjalla. Vielä luonnollisemmalta on vuoronvaihto\ntuntuva historiallista ja psykologista taustaa vastaan.\n\nTäällä Pohjanmeren porstuassa asui toisenlaatuista kansaa kuin\netelän pehmeämpi ihmisrotu. Yleisessä kultturihistoriassa on harvoja\nnäytelmiä, jännitykseltään niin draamallisia ja samalla sisällykseltään\nniin ylentäviä kuin se, joka käsittelee nykyisten Alankomaiden asumista\nyksissä neuvoin tai taistelussa kolmen tekijän kanssa: Pohjanmeren,\nRein-virran ja batavialaisen kansan. Näytelmän juoni välkähtää\nylväässä tunnuslauseessa: _deus mare, batavus litora fecit_, jumala\nteki meren, batavialainen rannat. Mitä maurilaiset olivat Pyreneain\nkansoille, sen antoi itse luonto hollantilaisille: vihollisen, jota\nvastaan sopi voimia karaista. Mutta tämä vihollinen oli sitä laatua,\njoka ei koskaan levähdä, se piti maata alituisessa piiritystilassa,\neikä antanut väen edes ajoittain vaipua toimettomaan lepoon. Vasta\n1400-luvulla näyttää sen ylivalta saadun murretuksi. Meren myrskyvyöryt\neivät enää tehneet niin hirvittävää hävitystä, sen voima oli kesytetty\nihmisen palvelukseen. Kansa alkoi ottaa takaisin mitä se pitkien\naikojen kuluessa oli menettänyt, muuttaa merenpohjaa maaksi, siirtää\nrajaansa ulommas merta vastaan. Sellainen työ vuosisadasta toiseen\njättää kansansieluun suuren varaston valppautta ja tarmoa. Tähän tulee\nvielä lisäksi yksi näkökohta: kamppailu merta vastaan vaati suuria\nkustannuksia patousrakennuksiin y. m.s., mutta maan yksitoikkoisuus\nei suosinut pääomain muodostumista; tässä oli siis suoranainen pakko\nvahvistaa taloutta, ja tuttavuus meren kanssa sekä taistelussa että\nrauhassa osoitti tien.\n\nTämän voimakkaan kansan uskonvapautta ja kansallista olemusta uhkasi\n1500-luvun lopulla Espanja, jonka kruunun alle se kuului. Sen\nhistoriallinen ratkaisuhetki oli tullut; ja valtiollinen vapautuminen\n— joka irroitti kansan ei vain isännästään Espanjasta, vaan myöskin\nluontaisesta äidistään, Saksan kansasta — puhalsi suurenmoisen\npaisuntahengen uuteen valtioon. Jo 1600-luvun alussa perustettiin\nsen kauppa- ja siirtomaavalta Intiassa. Samaan aikaan avattiin uusi\n»kultakaivos pohjolassa» sillinkalastuksella Pohjanmeren matalikoilla\nynnä n. s. Grönlannin-kalastuksella, jolla erikoisesti tarkoitettiin\nvalaanpyyntiä Huippuvuorien luona; siellä, lähes 80. leveysasteella,\nsaattoi Smeerenbergin satamaan kokoontua sadoittain laivoja ja aina 12\n000 mieheen samanaikaisesti, ja oli aikoja, jolloin Pohjoisyhtiö lienee\nkilpaillut itäintialaisen kanssa pääomia kokoovana mahtina.\n\nTällä tavoin, toinen juurensa Intian kaupassa, toinen napaseutujen\nkalastuksessa, syntyi vapautussodan kansallissuorituksen taustaa\nvastaan merimahti ja kaupallinen suurvaltio, jonka vertaista\nmitoiltansa ei oltu ennen nähty. Sen laivoja liikkui pian kaikilla\nvesillä Arkangelskin ja Nagasakin, Riian ja Smyrnan välillä. Huhut\nkertoivat, että tällä vallalla oli enemmän aluksia kuin taloja\nmaassaan; Colbert arvioi hollantilaisen laivaston 80 %:ksi koko Europan\nlaivoista.\n\nSe oli »uudenlaatuinen paino, joka nyt laskettiin valtiolliseen\nvaakaan» (Heeren). Itse asiassa näemmekin tässä valtiosikermän\nensimäisen poliittisen suurvallan ja ensimäisen valtion, joka\nselkeästi on käsittänyt aineellisten elinkeinojen kantavan merkityksen\nvaltioelämässä. Se on yhä kyllä samaa muotokuntaa kuin Portugal,\nmutta Portugal ei koskaan ehtinyt muuntaa taloudellista voimaansa\nvaltiolliseksi vaikutusvallaksi; Hollanti ottaa osaa Europan\npolitiikkaan koko sillä itsetunnolla, minkä rikkaus antaa, tosin\nmyöskin sillä häikäilemättömällä itsekkäisyydellä, jonka katsotaan\nseuraavan kaikkea »kauppiaspolitiikkaa». Toiselta puolen se ei\ntuhlannut rikkauttansa niinkuin Espanja, vaan teki sen korkoakantavaksi\nkukoistavassa teollisuudessa samoin kuin komeassa laivastossaan.\n\nYlimalkaan oli tämä mahti Filip II:n vallan suoranainen vastakohta.\nSen periaatteina olivat työ, vapaus, itsehallinto. Kaupan suurvalta\noli samalla ajatuksen vapaavaltio, protestanttisen suvaitsevaisuuden\nesitaistelija, Europan edelläkävijä kansainoikeuden opissa (Grotius)\nsamoin kuin valtiotaidon käytännössä: Haag jäi olemaan »maanosan\nvaltiollisen tähtitaivaan suurena observatoriona» (Treitschke), senkin\njälkeen kun »Oranian leiri» oli lakannut olemasta Europan yleisenä\nsotakouluna.\n\nSellainen oli batavialainen suurvalta, jonka Macaulay katsoo\nsaavuttaneen huippunsa noin v. 1688, mutta Treitschke jo ennen\nWestfalin rauhaa. Sen varsinainen suuruudenaika tuli lyhyeksi, sitä\nkesti tuskin kauempaa kuin vuosisadan. Hollanti oli sattuva esimerkki\nsiitä laista, jonka alaisia Ratzelin määritelmän mukaan ovat Kartagon\nmalliset vallat: nopea kasvu ja nopea kukistus. Sillä merenkulun ja\nkaupan edut sitovat tosin nopeasti yhteen, mutta eivät anna sitä\nkittiä, joka pitää kauan yhdessä — ellei satamilla ole riittävää samaan\nvaltioon kuuluvaa takamaata.\n\nSitä ei Hollannilla ollut. Sillä oli aseman kaikki edut, mutta siltä\npuuttui tilavuutta. »Suurvalta ilman maata on sittenkin luonnottomuus»\n(Treitschke); sillä täytyy olla riittävän laaja maaperusta; täytyy\nolla olemassa joku puhtaasti maantieteellinen tasapainosuhde emämaan\nja siirtolain välillä, jotta edellinen voisi ajan oloon kannattaa\njälkimäisiä ja saada voiman ylijäämää suurpoliittisia tehtäviä\nvarten. Tämän tasapainopisteen sivuutti jo Portugal, mutta vielä\nenemmän tuo pieni suistamovaltio Reinin suulla. Sillä on ollut liian\nvähän maantieteellistä ydintä; mistä muun muassa johtuu että se ei\nole voinut »syöttää» siirtoloitaan omalla lihallaan ja verellään ja\nsiten tehdä niistä jotakin muuta kuin taloudellisia lypsylehmiä.\nJa tämän lisäksi tuli sitten se onneton seikka, että siltä puuttui\nluontaisia rajoja senkin pienen tilansa ympäriltä. Siinä suhteessa\noli Portugalkin suotuisammassa asemassa. Alankomaat eivät ole mitään\nmuuta kuin Pohjois-Saksan tasangon kolkka, niinkuin sen kielikin on\nalafrankkilaismurretta; Lamprecht käsitteleekin kauan sen historiaa\nosana saksalaisesta. Kauas valtiollisten rajojen ulkopuolelle johtavat\nRein, Maas ja Shelde laivaliikettä manteren sisäosiin. Semmoinen\non heikko raja, joka voi kannattaa suurvaltaa ainoastaan erikoisen\nsuotuisain konjunkturien edellytyksellä.\n\nNiinpä on Hollanti kukoistanut enemmän toisten heikkouden kuin oman\nvoimansa nojalla. Saksan sisäosista sai se tarpeellisen lisämäärän\ntyöväkeä ja palkkalaisia. Kun Brandenburg kasvoi siellä voimakkaaksi\nvallaksi, oli selvää, ettei Hollanti enää voisi pysyä suurvaltana\nmaalla.\n\nToinen kuolemansyy oli maan valtiomuodossa. Pitkä yhteistyö maan\npuolustamisessa merta vastaan oli luonut kansanvaltaisen hengen, ja\nkun vieras hallitsija karkoitettiin, omaksui uusi valtio tasavaltaisia\nliittomuotoja. Irrallisempaa valtioliitosta saman kansan keskuudessa\non maailma harvoin nähnyt. Sitä on nimitetty »2000 hallitsijan\nharvainvallaksi»; sillä tosin oli eduskunnalla nimellisesti\nhallitusvalta, mutta tämän liittokokouksen muodostivat ohjeita\nsaaneet maakuntakokousten edustajat, ja maakuntakokoukset vuorostaan\nolivat samanlaisia kuntien edustajakokouksia, ja kaikilla oli niillä\n»liberum veto», epäys-oikeus, jopa oikeus neuvotteluihin ulkomaidenkin\nkanssa. Tämä hajallisuus oli epäilemättä suotuisa vapaudenhengelle\nja suvaitsevaisuudelle, mutta kouraantuntuvan turmiollinen valtion\nsisäiselle voimalle.\n\nEttä semmoinen valtio lainkaan on saattanut pysyä koossa, vieläpä\ntuntuvasti vaikuttaa maanosan kohtaloihin, on selitettävissä\nAmsterdamin rikkauteen perustuvan Hollannin maakunnan todellisen\nylivallan ja käskynhaltijalaitoksen perustalla, jonka häälyvää\nasemaa on verrattu Barkas-suvun sotapäälliköiden asemaan kaikkien\nkauppavaltojen alkumuodossa, muinaisessa Kartagossa. Mutta toisaalta\ntoi tämä valtiolliseen elämään uuden hajaannuksen siemenen,\nkeskitykseen pyrkivän oranialaisen »tyrannian» ja paikallisvaltaa\nkannattavain suursukujen välille. Pitkän aikaa oli käskynhaltijanpaikka\ntyhjänä, ja kun se 1700-luvun puolivälissä jälleen täytettiin, oli\nsuurvalta jo alkanut aleta sekä ulkoisten että sisäisten puutteiden\nvuoksi.\n\nTämänlaatuinen valtiomuodostuma ei saattanut näet pysyä ensi sijalla\nedes merillä, sittenkun Englanti, jolla oli aseman edut, mutta lisäksi\ntukeva maaydin ja luonnon kaikkein parhaat rajat, oli voittanut\nvaltiomuotonsa synnytystuskat ja saavuttanut sisäisen sopusuhtaisuuden\nkorkeimman asteen. Englanti tulikin siten Hollannin perijäksi ja\nsamalla välillisesti Portugalin. Kun Englannin kauppavaihto noin\nv. 1650 oli viittä kertaa pienempi kuin Hollannin, oli se noin v.\n1750 ehtinyt melkein sen tasalle ja v. 1792 oli sen suhde Hollantiin\nniinkuin 5:2. Sitten tuli uusi konetekniikka ja lisäsi sen etua vielä\nenemmän. Tässä oli siis vuoronvaihdos nähtävissä myöskin ulkoisessa\nsuhteessa, siirtomaakilpailussa; se tapahtui Napoleonin sotien aikana\nja niiden jälkeen, Etelä-Afrikassa ja Intiassa.\n\nEi mikään voi paremmin osoittaa aineellisen kukoistuksen merkitystä\npuhtaasti valtiollisena voimatekijänä kuin tämä sisäistä\nvaltioyhteyttäkin puuttuva hollantilainen suurvalta. Se on piirre,\njoka on tälle vallalle aivan erikoinen. Mutta sen nopea kukistuminen\nosoittaa myöskin, että valtio-oikeudellisen järjestelyn täytyy olla\noikeassa suhteessa yhteiskunnankehitykseen, jos vallasta on tuleva\npysyväistä. —\n\nNykyään on Alankomaiden kuningaskunta päässyt samaan keskitykseen\nhallitusjärjestelmässä kuin perustuslailliset valtiot yleensä ja siis\nvoittanut yhden Yhdistettyjen Alankomaiden tasavallan epäkohtia. Mutta\nnyt on liian myöhäistä ajatella sen uudestasyntymistä suurvallaksi.\nKonjunkturi on mennyt. On ilmaantunut uusia kilpailijoita,\njoiden kanssa ei mikään kilpailu ole mahdollinen. Nyt on myöskin\npaisuntavaisto sammunut — alituiset pikkusodat pohjoisen Sumatran\nja muiden malaijisaarien niskoittelevia heimoja vastaan ovat\noikeastaan puolustustaisteluita — eikä kansalla ole muuta harrastusta\nsuurpolitiikkaan kuin itsesäilytyksen, itsensä ja jäljelläolevien\nsiirtolainsa suhteen.\n\nVielä nytkin kuuluu Hollantiin siirtomaita, jotka ovat alaltaan 62 ja\nväkiluvultaan 6 à 7 kertaa suuremmat emämaata. Siirtomaiden puolella\non siten epäilemättä yhä edelleen epäsuhtainen ylipaino. Emämaa ei\nvoi täyttää siirtomaiden tarvetta teollisuustuotteihin nähden, ei\nylläpitää kauppamonopolia niiden suhteen, vaikka se on muuttunut\nmelkein yksinomaan niiden tavaravaihdon lastauspaikaksi ja satamaksi.\nKauppavaihdossaan ovat sen sivuuttaneet kaikki suuremmat naapurit\nEnglanti, Ranska ja Saksa; ja vaikka se vielä pysyttelee neljännellä\nsijalla Europan ja viidennellä maailman kauppatilastossa — numeroiden\nollessa niin suuria kuin yli 5½ miljardia omien tarpeiden tuonti- ja 4½\nomien valmisteiden vientipuolella (v. 1908) ja nämä vielä tasaisesti\nkasvavat — niin ei se kuitenkaan voi pienellä 6-miljonaisella\nväestöllään ylläpitää niitä ulkonaisia mahtikeinoja, joita ilman\npääomavoimakaan ei voi saavuttaa välitöntä vaikutusta nykyajan\nsuurpolitiikkaan.\n\nAjan oloon on toinen vanhoista puutteellisuuksista paisunut vaaraksi\nvaltakunnan itsenäisyydelle. Tarkoitamme luontaisten rajojen puutetta\nEuropan mantereen puolella. Tästä johtuva vaara ilmenee kahdella\ntaholla. Ensinnäkin, vaikka pienempänä, siinä että Alankomaiden\nhallussa on Shelden suu, joka nuorelle Belgian valtiolle on vielä\nsuurempiarvoinen kuin Götajoen suu oli Kustaa Aadolfin aikuiselle\nRuotsille; Hollanti on portinvartija Belgian talossa, Vliessingenistä\nvoi tulla Antwerpenin salpa; siitä suuri melu Belgiassa 1910 kun\nsuunnitelmat Vliessingenin linnoittamisesta tulivat päiväjärjestykseen.\nNo, se on oikeastaan naapurin vaara. Mutta toinen rajavaara on\nAlankomaiden oma, suuri ja vakava: ne salpaavat näet Saksan sen\nluonnollisesta pääväylästä länsimerelle. Alankomaiden selkäpuolella\non Reinin ympärille kehittynyt Saksan valtakunnassa yksi maailman\nsuurimpia teollisuusalueita, ja sen kauppatien Reiniä myöten, jota\nvuosittain kyntää yli 20 000 laivaa, pitää nyt kulkea toisen maan\nlävitse. Alankomaiden valtiomiehet eivät voi olla huomaamatta, että\nheidän valtionsa on kaikkein arkaluontoisimmalla paikalla: estämässä\nsuurvaltaa levenemästä luonnollisimpaan satamaansa. Entisaikoina\nei tämä asema häirinnyt, sillä silloin oli hollantilaisten rajan\ntakana vain hajallinen joukko saksalaisia pikkuvaltoja; nyt on\nrajalla uuden Saksan valtakunnan keskitetty jättiläisvalta, ja tämä\nvalta etsii tulevaisuuttansa merellä. Tälle vallalle ei voi olla\nmieluista, että sen tiellä on tämmöinen »Wacht am Rhein», Reinin\nvartija. Tarkastaessamme Saksan suurvaltaa tulemme vielä selvemmin\nnäkemään tämän seikan luonnottomuuden nykyaikaiselta suurvaltakannalta\nkatsottuna.\n\nSamanlaatuinen asema sai Portugalin heittäytymään Englannin syliin\nja kuitenkin on Portugalin voimasuhde Espanjaan kaikissa suhteissa\nsuotuisampi kuin Alankomaiden Saksaan. Mistä voi sitten Hollanti\nsaada tukea? Jälleenyhtyminen Belgian kanssa tulee silloin tällöin\npuheeksi, vuodesta 1907 kokoontuu hollantilais-belgialainen komissioni\nvuosittain taloudellista yhdistymistä, keskinäistä lainsäädäntää ja\nyleistä veljestymistä varten; mutta tämä »entente Hollando—Belge» —\nHollannin ja Belgian liitto — ei missään tapauksessa riitä Hollannin\nvaltiolliseen tarpeeseen. Vain merivalta voi sen tehdä, sillä vaara ei\nkoske ainoastaan emämaata, vaan myöskin siirtomaita, joita Hollanti\nei saata toivoa omalla voimallaan kykenevänsä puolustamaan suurvaltaa\nvastaan paremmin kuin Espanja puolusti omiaan Yhdysvaltoja vastaan.\nTämä kysymys sitoo Hollannin kansan vielä suurpolitiikkaan.\n\nNe vallat, jotka suojaksi Saksaa vastaan tulevat kysymykseen, ovat\nEnglanti, Ranska ja Yhdysvallat. Mutta liittoa vastaan Englannin\nkanssa puhuvat sekä muinaisen kauppakilpailun perimykset että\ntuoreemmat muistot Englannin politiikasta Hollannin heimolaisia vastaan\nEtelä-Afrikassa. Liittyminen Ranskaan sisältäisi melkein saman vaaran\nkuin se, jota tahdotaan välttää. Yhdysvallat taas ovat liian kaukana\nHollannin emämaasta, mutta — Filippinien miehittämisen jälkeen —\nliian likellä sen siirtomaita, voidakseen oikein soveltua takaajan\narkaluontoiseen tehtävään.\n\nNäin ollen onkin Hollannissa alettu keskustella siitä, eikö olisi\ntehtävä täytymyksestä hyvettä ja vapaaehtoisesti liityttävä lähempään\nyhteyteen Saksan kanssa. Se on ajateltu tapahtuvaksi tulli- ja\npuolustusliiton muodossa. Hollanti saisi siitä suoranaisiakin etuja:\npääsisi paremmin käyttämään hyväkseen siirtomaitaan laajemman\npääomainkäytön avulla, takeita tärkeälle välikaupalleen Saksan\nkanssa, jota vuodesta 1899 uhkaa Dortmund—Ems-kanavan kilpailu,\nmahdollisuuksia teollisuutensa vahvistamiseen, joka nyt on heikko maan\nnykyisessä asemassa välttämättömän vapaakaupan vuoksi. Saksa puolestaan\nvoittaisi suuremman elinkeinoalueen, uusia houkuttelevia tilaisuuksia\npääomainsijoitukseen, lujemman selkänojan Yhdysvaltoja vastaan, pääsyn\nHiilisatamiin Panaman edustalla ja Intian-tiellä Kiinaan. Mutta Hampuri\nja Bremen eivät iloitsisi likeisistä suhteista Rotterdamin kanssa,\njonka asema maailmankauppaväylän varrella on vielä parempi. Yleensä\nnäyttää Hollannin voitto yhdynnästä ilmeisemmältä ja suoranaisemmalta\nkuin Saksan. Samalla täytyy sen kuitenkin, samoin kuin Portugalin\nEspanjan suhteen, tuntea pienemmän osakkaan sulautumispelkoa;\nmutta siinä on sentään se rauhoittava seikka, että Saksalla jo on\nliittovaltion-luonne. Hollantilais-saksalainen valtakunta-ajatus on\nsiis pikemminkin Iberian liiton kuin Portugalin ja Englannin välisen\nvasallisuhteen vastine.\n\nKuinka syvälle tämä ajatus lienee nykyään juurtunut? Kiertokysely\nHollannin sanomalehdistössä sataluvunvaihteessa 1899—1900\n(v. Waltershausenin selostuksen mukaan) näytti osoittavan\nelinkeinonharjoittajain ja käytännöllisen väen sitä kannattavan,\nkun taas viralliset piirit luonnollisestikin olivat torjuvalla\nkannalla; laajempiin kerroksiin kysymys tuskin vielä oli\nulottunut, niissä ei vielä tunnettane rajattoman liikuntavapauden\nsupistamisen tarpeellisuutta. Toisella puolen rajaa ovat ainoastaan\n»suursaksalaiset» (kuten Fritz Bley ja Hasse) pitäneet asiaa vireillä,\nvedoten vanhaan historialliseen yhteisyyteen ja heimolaisuuteen; heidän\nsilmissään eivät hollantilaiset vieläkään ole muuta kuin alasaksalainen\nheimo[7] — hyvin tavallinen heimon ja kielen merkityksen ylittäminen\nkansallisuuteen nähden, jota vastaan Karl Menne täydellä syyllä on\nnoussut tehdessään selkoa alankomaalaisen heimon kehkeytymisestä\nitsenäiseksi kansallisuudeksi.\n\nVirallinen Saksa pysyttelee äänettömän odotuksen kannalla. On tosin\npidetty paljon melua kirjeestä, jonka muka keisari Wilhelm olisi\nkirjoittanut Hollannin kuningattarelle vuonna 1904 uhaten miehittää\nmaan sodan syttyessä, ellei sen linnoituksia laiteta parempaan kuntoon;\nmutta Hollannin hallitus julisti viimeksi v. 1910 mitä jyrkimmin\ntämän jutun perättömäksi. Se on ilmeisesti laskettu liikkeelle\nEnglannista tai Ranskasta, jotka eivät laiminlyö mitään tilaisuutta\npeloitellakseen, että Saksa valtaa ja nielaisee Hollannin, niinkuin\nJapani Korean (Ellis-Barker); niille on näet erittäin tärkeätä, että\nSaksa ei mitenkään pääse Kanaalin rannalle.\n\nEttä tuo salaperäinen keisarinkirje oli niin suurena puheenaineena\njuuri v. 1910, on ilmeisessä yhteydessä niiden suurten\nlinnoitussuunnitelmain kanssa, joita Hollannin hallitus siihen aikaan\nesitti. Ei ainoastaan Belgia, vaan vielä suuremmassa määrässä Ranska\nja Englanti kiinnittivät asiaan huomiota, vieläpä siinä määrässä\nettä _Vliessingenin kysymys_ alussa vuotta 1911 sai suurpoliittisen\nmerkityksen. Aiheena oli lähinnä se ajatus, että luja Vliessingen estää\n(englantilaista) laivastoa tulemasta Antwerpenin avuksi (saksalaista\narmeijaa vastaan). Oletetaan siis sotaa, jossa Hollanti ja Belgia\novat eri puolilla: Vliessingen vähentää ranskalais-englantilaisen\nsotilaallisen yhteistoiminnan menestysmahdollisuuksia — nykyaikainen\nkoko maapalloa käsittävä vastakohta Saksan ja länsivaltain välillä\nheittää eteenpäin varjoansa Hollannin alavain rantain yli. Räikeässä\nvalossa esiintyy tässä muinaisen suurvallan arkaluontoinen asema kolmen\nsamanaikaisen suurvallan kahnauskohdassa, samalla kuin näiden keskeinen\nkilpailu on välillisenä, toisarvoisena takuuna pikkuvallan säilymisestä\n— se on Persian ja Siamin vakuutta, elämistä suurten armoilla...\n\nEipä sovi kummastella, jos niinkin itsenäisherkkä kansa kuin\nhollantilaiset lopulta pitäisi vapaata liittymistä _lähimpäänsä_,\ntasa-arvon perustalla, tällaista oloa parempana. Että se ei luota\nkansainoikeudellisesti taattuun puolueettomuuteen, lausui sen\nhallitus viimeksi 1908. Luonnollinen epäluulo, joka vielä 1903 esti\npostisopimuksen solmimista Saksan kanssa, on jonkun verran lieventynyt\nSaksan aloitteen johdosta v. 1908 Pohjanmerta koskevaan sopimukseen,\njoka takasi _status quon_ sen kaikilla rannoilla. Kuinka luonnollinen\nyhteys on taloudellisessa suhteessa, osoittaa kauppatilasto, jossa\nSaksan osalle jo tulee puolet viennistä ja noin neljännes tuonnista.\nTällä välin on siirtomaa-aluetta uhkaava vaara vielä suurentunut uuden\nkilpailijan ilmestymisen johdosta: Japanissa harjoitetaan v. 1905\njälkeen, kuten Schiemann on todennut, peittelemätöntä kiihoitusta sitä\nvastaan. Näin tihenee paine eri puolilta puristukseksi, joka aikanaan\nsaattaa luoda valtiollisen välttämättömyyden.\n\nMillekään polttavalle asteelle ei tämä liittymiskysymys ole kuitenkaan\nvielä joutunut. Se on vain olemassa itse olojen olemuksessa: milloin\nse astuu päiväjärjestykseen, määräävät konjunkturit. Ei tunnu myöskään\nsiltä, että Hollannin kansaa erikoisen paljoa huolettaisivat valtion\nhuolet tai että se ylimalkaan surisi menetettyä vaikutustansa maailman\nkohtaloihin. Vaikkakin yleislakko 1903 osoittaa, että se ei ole aivan\nvapaa nykyajan yhteiskunnallisten vaivojen tunnuista, sopinee tätä\nkansaa yleensä katsoa tyytyväisimmäksi ja onnellisimmaksi länsimaissa.\nTämä johtuu osaltaan siitä, että se on suoriutunut ihmeellisen\nvahingoittumattomana suuruudenajan kiusauksista, aivan toisin kuin\nPyreneain niemen kukistuneet suurvallat. Eivät edes rikkauden ja\nvallan suurimman loiston aikana »mynheerit» langenneet ylellisyyteen\nja velttoon hekkumaan. Työteliäisyyden hyve on säilyttänyt\nhollantilaiset terveinä hengeltään. Hollantilainen vakavuus ja tarmo\novat entisen kaltaiset tuolla ikivanhalla lakeudella harmaan taivaan\nalla iäti uhkaavan meren rannalla. Vielä ei kansa ole herpoutunut\nponnisteluissaan säilyttää ja voittaa maata, kuten Zuiderseen\nkuivaussuunnitelma osoittaa; vielä rakastaa se maataan flegmatikon\nhillityllä lämmöllä, niinkuin vain se voi rakastaa, joka on paljon\nvaivautunut ja uhrannut lempensä esineen vuoksi. Me näemme sen yhäti\ntaloudellisesti ja henkisesti täyspätöisenä ja pidämme tätä parhaana\ntakeena sen itsenäisyyden säilymisestä; samalla kuin panemme muistiin\nettä suurvalta-aseman menetyksen ei siis tarvitse vahingoittaa kansan\nsielua. Siinä on kaikki suhteellista: kansa voi varsin hyvin kaikin\npuolin edistyä ja vaurastua ja kuitenkin menettää paikkansa suurvaltain\njoukossa — jos näet toiset vallat etenevät vielä nopeammin.\n\n----------\n\nSamanaikaisesti Hollannin kanssa esiintyi toinen germanilainen\nsuurvalta palatakseen melkein vielä nopeammin takaisin varjoon. Se oli\nSkandinavian niemimaan vero maailmanhistorialle, _Ruotsin_ lipun alla.\n\nTämä suurvaltatarina kesti oikeastaan vain Breitenfeldistä 1631\nPultavaan 1709.[8] Niinkuin Hollannilla kesti Ruotsillakin\nsuurpolitiikan maininkeja vielä vuosisadan, ja se poistui lopullisesti\nnäyttämöltä vasta Napoleonin sotien jälkeen. Mutta muutoin on Ruotsin\nsuurvalta siinä määrässä toista muotokuntaa, kuin Hollanti ja\nPortugal, että sen suorastaan sopii katsoa edustavan tämän täydentävää\nvastakohtaa.\n\nNiinpä pistää heti alusta silmään, että Ruotsia suurvaltana ei\nsuinkaan kannata suotuisa kauppa-asema, joka oli toisten suurimpana\nedellytyksenä, kummankin vuorollansa. Olihan Ruotsi — kuten se yhäkin\non — maailman nurkassa, maanosan rajalla meriä vastaan pohjoisessa ja\nlänsimaisen kultturin rajalla slaavilaisia vastaan idässä. Suurkaupan\nkannattajana täytyi Itämeren jo sinänsä olla Pohjanmerta ja Välimerta\nheikomman; mutta epäkohtaa Ruotsin suhteen enensi vielä erikoisesti\nse, että Itämeren portit eivät olleet sen vallassa. Tanska oli sinne\nperustanut Kattegatin-vallan, jonka kauppamahdollisuuksien täytyi olla\npaljoa suuremmat kuin Ruotsin Pohjanlahden-vallan.\n\nTästä maantieteellisestä asemasta seuraa se seikka, joka on Ruotsin\nsuurvallan erikoispiirteenä kielteisessä suhteessa. Se ei perustunut\nmaailmankauppaan tai kultalöytöihin tai ylimalkaan taloudelliseen\nsaavutukseen. Se ei kasvanut korkeuteen aineellisen kultturin\nkohoamisen mukana. Se ei esiinny jäsenenä siinä historiallisessa\nvuorosarjassa, jota tähän saakka olemme seuranneet Välimereltä\nvaltamerille ja Pohjanmerelle (Venetsia, Lissabon, Amsterdam). Se\nilmenee ikäänkuin äkillisemmin, syntynsä syy toisella taholla.\n\nRahan puuttuvan perustan sijasta oli tällä valtiolla ensinnäkin suuren\nalueellisen laajuuden leveä pohja. Skandian niemellä oli toki paljoa\nväljemmät tilat suurvaltiolle kuin Reinin tai Tajon suistamoilla.\nSen lisäksi tuli paisuntamahdollisuuksia päämaan välittömässä\nyhteydessä. Ruotsin suurvalta on täten aivan toista muotokuntaa kuin\nkauppavaltojen: siitä ei tule pientä emämaata suurine siirtomaineen\nvaltamerten takana, vaan yksi ainoa suurmaa, joka leviää miltei\naukottomana keskustana olevan sisämeren ympärille.\n\nMutta tällä vallalla oli myöskin sisäinen side, joka on sen\nvoimakkaimpana myönteisenä omituisuutena. Ei milloinkaan voida kumota\ntai unohtaa, että niiden moninaisten vaikutteiden joukossa, jotka\njohtivat Ruotsin maailmanpolitiikkaan, oli myöskin, vieläpä yhdellä\netusijalla, henkisen vastuun tunne. Ruotsin suurvaltapolitiikka\noli aatepolitiikkaa, mikäli ylimalkaan uskaltanee käyttää tätä\nalkuperämerkintää maailmassa, missä eduton aate on yhtä harvinainen\nkuin päivänsäde ilmattomassa paikassa. Suurvalta perustui aatteen\nnojalle, kun Kustaa Aadolf paljasti miekkansa »isänmaan majesteetin ja\nsiinä lepäävän Jumalan-kirkon» puolesta; se oli kukistuva aatteeseen,\nkun Kaarle XII lähti puolustamaan »oikeuden ja vanhurskauden\nperiaatteita» samaan Venäjänmaahan, joka kaksi vuosisataa myöhemmin\nasetti samat periaatteet reklaamiksi itselleen ensimäisessä\nmaailmanrauhan-kongressissa.\n\nNämä Ruotsin suurvallan pääpiirteet — yhtenäinen aluemuodostuma ja\naatteellinen sisällys — lähentävät sitä siihen muotokuntaan, jota\nedustivat muinainen Rooman keisarikunta ja myöhemmin Osmannien\nvaltakunta. Epäilemättä on olemassa muodollista yhtäläisyyttä\n1600-luvun Ruotsin Itämeri- ja Turkin Välimerivallan välillä.\nMutta tietenkin on Kustaa Aadolfin valta yhtä paljoa korkeammalla\nsulttaanin valtaa kuin protestanttisen uskonvapauden henki on\nyläpuolella muhamettilaista uskonkiihkoa; ja edellinen on organisesti\nluontevampi, syntynyt sisäisestä täytymyksestä itsepuolustukseen\npikemmin kuin puhtaista valloitusajatuksista. Protestanttisuuden asia\ntuli vain maailmanhistorialliseksi konjunkturiksi vallalle, joka oli\nvalmistautunut tehtävään sisäisen kokoomuksen avulla. Upsalan kokous ja\nLinköpingin verilöyly ovat Breitenfeldin edeltäjiä.\n\nJälleen johdumme ajattelemaan vastakohtaa Hollannin kanssa kun näemme\ntämän keskitystyön Ruotsin valtioelämässä ennen paisuntaa. Sen\navulla oli Ruotsi tullut mieheksi. Se saavutti taistelulla kaikkien\nvaltiollisten voimain välisen tasapainon, joka sinänsä merkitsee\nhuippusaavutusta kansakunnan elämässä. Sulimmassa sopusoinnussa\n»kuninkaan korkeuden, neuvoston vallan ja säätyjen vapauden» kesken\n— kuten 1634 vuoden hallitusmuodon johdannossa sanotaan — on Ruotsin\nkansa astunut maailmanhistorian näyttämölle.\n\nSemmoiset olivat ne voimat, jotka nostivat Ruotsin kansan korkeimpaan\nhistorialliseen tehtävään. On omituista ajatella tuota aikaa, jolloin\n— jos saamme uskoa Shering Rosenhanen sanoja — Ruotsin neuvosherralla\nulkona maailmassa oli paikkansa Ranskan herttuoiden ja Espanjan\ngrandien edellä ja Saksan valtaruhtinaiden rinnalla. Aika ei ollut\npitkä: miesikä nousua, kaksi laskua, minkä jälkeen tuli romahdus.\nKiinnitämme nyt huomiota niihin tekijöihin, jotka saattoivat vallan\nniin rutosti kukistumaan; ja me olemme löytävät ne välittömästä\nyhteydestä rakentavien voimien kanssa, niinkuin nurjan puolen samasta\nmitalista.\n\nJos Ruotsin suurvaltio olikin suuri laajuudeltaan, niin oli se\ntoisaalta aina vähäinen väestöltään; sillä se laahasi mukanaan\nasumattoman maan kuollutta painoa. Jota enemmän se laajeni,\nsitä enemmän menetti se samalla sitä voimaa, jota kansallinen\nyhteenkuuluvaisuus tietää. Kun se oli korkeimmillaan, ei siinä ollut\nenempää kuin 2½ miljonaa asukasta ja niistä ruotsalaisia pikkuista yli\npuolen. Siitä tuli siis yhä enemmän keinotekoinen luoma valtiotaidon\npyrkimyksille ilman kansallista perustaa. Lisäksi tuli, että siltä\ntykkänään puuttui kiinteää luontaista kehystä, joka olisi voinut\nhelpottaa puolustusta niinkuin vallitukset lujittavat kenttäarmeijaa.\nRuotsin suurvaltio on nykyisen kokemuksemme valossa hauras ja\nvanhentunut ilmiö, se kun eli yksinomaan Itämeressä riippumisen tai sen\nrantojen kyvyn varassa itsestään ilman ulkonaisten luonnonrajojen apua\npitää koossa sen reunamaita.\n\nTällaisen merenympärysvallan kestännän ehtona on ylimalkaan, että\nsisämeri on sen omana kauppa- ja meriliikealueena. Tiedetään, että\ntämä ajatus ei ollut vieras Ruotsin suuruudenajan valtiomiehille;\nsiitä niiden järjestelmällinen pyrkimys valtaamaan niiden Itämeren\netelärannikon jokien suita, jotka olivat silloisen kaupan valtimoita.\nKustaa Aadolfilla oli avoin silmä näkemään, että »valtakunnan menestys\nriippuu kaupasta ja purjehduksesta», ja hän koetti, kuten tunnettua,\nmonella tavoin edistää kansantaloudellista vaurastumista. Mutta nämä\npuuhat murtuivat kahta karia vastaan: hollantilaisten kilpailuun ja\nkansan oman harrastuksen puutteeseen.\n\nLopulla 1650-lukua rikkuivat välit Hollannin ylivoimaisen kauppa-\nja merivallan kanssa, joka kilpaili Itämeren-kaupasta, ja tästä\nkiistasta suoriutuivat hollantilaiset voittajina. Meritaistelu\nJuutinraumassa 29. lokakuuta 1658 osoittaa tavallaan kohtalonkäännettä\nRuotsin koko suuruudenajan draamassa. Vuosisadan jälkipuoliskolla oli\nhollantilaisilla Itämerellä kauppavalta, jota melkein voi verrata\nlyypekkiläisten valtaan edellisenä aikana. Hollantilaiset niinikään\nnujersivat Ruotsin siirtomaayritykset heti alkuunsa. Hollannin\nsuurvaltion varjossa ei ollut tilaa ruotsalaiselle kauppavallalle.\n\nTähän tulokseen ovat tosin myöskin myötävaikuttaneet erinäiset\nheikot puolet ruotsalaisten omassa kansallisluonteessa. 1660-luvulla\nkirjoittaa Ruotsin edustaja Haagissa (Appelboom), että hollantilaiset\novat katsoneet ruotsalaiset aivan vaarattomiksi kilpailussa kaupan\npalkinnosta; ja kauppakollegion pöytäkirjat samalta aikakaudelta\nsisältävät alinomaisia valituksia hankaluudesta saada meriliikkeen\nedistämiseksi kotimaista miehistöä. Jo Kustaa Vaasa on lausunut, että\nruotsalaiset ovat »nahjuksia» kauppa-asioissa. Ylellisyys kasvoi\nsuuruudenaikana ripeämpää vauhtia kuin varallisuus; ja vuoden 1670\nseuduilla, suurvalta-asemamme huippuaikana, saattoi Ruotsin ensimäinen\nkansantaloudentutkija, Johan Rising, lausua, että »rahan puute on\nkaikille ruotsalaisille yhteinen vaiva».\n\nVaikka näin ollen kyllä on totta, ettei mikään suurvaltiomuodostuma\nole perustunut niin vähän aineellisuudenväriselle pohjalle kuin\nRuotsin, niin ei toisaalta voi olla näkemättä syy-yhteyttä tämän\nkunnian ja vallan pikaisen kukistumisen välillä. Sillä suurvalta ei\najan pitkään voi tulla toimeen ilman lujaa taloudellista perustaa,\nyhtä vähän kuin korkea torni voi seistä ilman leveää maassa olevaa\nperustusta. Tämä tuntuu olevan syvimpänä syynä siihen, että Ruotsin\nmaailmanhistoriallinen suoritus muistuttaa vierailunäytäntöä, joka\nkeskeytetään muutamien onnistuneiden esitysten jälkeen. Se lähti\ntehtäväänsä ilman taloudellista perustaa, eikä sen myöhemminkään\nonnistunut semmoista rakentaa, se ei kyennyt taloudellisesti kasvamaan\nuuden asemansa tasalle eikä saamaan kokoon tarpeellista liikepääomaa\npysyväistä suurpolitiikkaa harjoittaakseen. Se kansallinen runoilija,\njoka syvemmälti kuin useimmat muut on oivaltanut _ruotsalaisten\nluonnonlaadun_, on runossaan »Brassebonden» (= porho) piirtänyt kuvan,\njoka ei ole soveltumatta hänen kansaansa edes silloinkaan kun se\nsuoritti suurimmat tekonsa.\n\nVielä yksi huomautus. Kustaa Aadolfin valtiomuodon sopusuhtainen\ntasapaino ei voinut säilyä vuosisadan loppuun. Taloudellinen\nmullistus, joka ei tarkoittanut kansallisomaisuuden lisäämistä,\nvaan sen siirtämistä valtiovallan välittömään käyttöön, synnytti\nkuninkaan itsevaltiuden, joka sitten saattoi tuhlata yhteiskunnan\nvoimia suurvaltion tarkoituksiin. Tämä oli keskityksen ylittämistä,\njoka entistä enemmän vaikeutti yhteiskunnan tervettä kehitystä.\nMe näimme Hollannissa suurvaltion vaipuvan alas senvuoksi, että\nyhteiskunnankukoistus saattoi varjoon valtioaatteen; me näimme sitä\nennen Turkissa saman tuloksen siitä vastakkaisesta yksipuolisuudesta,\nettä valtioaate kasvoi yhteiskunnan aineellisen kultturikehityksen\ntarpeiden päälle. Jälkimäinen on myöskin Ruotsin tapaus. Lähimpänä\nseurauksena oli vallankumouksellisia heilahduksia yhdestä\nvaltiomuodosta toiseen, jolloin suurvaltakonjunkturit menivät\nsiposilkoisen tiensä. Nousevat vallat idässä ja etelässä tunkivat yli\nheikkojen rajojen, jotka eivät olleet luodut kestämään todellista\npainetta. Niinpä tulivat Venäjä ja Preussi toimitsijamiehiksi\nRuotsin suurvaltion vararikossa. Preussista tuli samalla henkisen\nkultturitehtävän perijä evankelisten saksalaisten suojelijana oman\nheimon keskuudessa. Silloin oli Ruotsin suurpoliittinen tehtävä lopussa\nniin sisäisesti kuin ulkoisesti. —\n\nNyttemmin ei Ruotsin kansa ota pienintäkään osaa suurpoliittisiin\npyrkimyksiin. Sen paisuntavaisto on kuollut ja kuopattu vaatimattoman\ntyön alle yhteiskunnallisen edistyksen hyväksi; se seisoo,\nkuten Schiemann sanoo v. 1902, »melkein toimettomana syrjässä»\nmaailmanpolitiikasta. Ruotsalaiset, jotka monivuotisen oleskelun\njälkeen europalaisen sivistyksen keskuspaikoilla ovat palanneet\nkotimaahansa, ovatkin huomauttaneet, eikä ilman syytä, ruotsalaisen\nkansanelämän ja ruotsalaisten katsantotapojen poikkeavaisuudesta;\nruotsalaiset ovat samoin kuin espanjalaiset jonkun verran ulkopuolella\nyleistä länsieuropalaista muotokuntaa — vaikka ei käykään varmasti\nsanominen ruotsalaisetko viinapöytineen y. m. vaiko espanjalaiset\nhärkätaisteluineen edustavat suurempaa omituisuutta...\n\nTähän erillisyyteen on epäilemättä vaikuttanut se turvallisuudentunne,\nminkä 1815 solmittu unioni Norjan kanssa oli kansassa synnyttänyt.\nSe säilytti myöskin valtiolle jonkunnäköistä suurvallan hahmoa, se\nkun saattoi Europan vaakaan laskea ¾ milj. neliö-km., Venäjän jälkeen\nsuurimman pinta-alan painon. Sikäli oli unionin hajaannus 1905 vieläkin\naskel alaspäin. Silloin ilmeni samalla läntisen rajan heikkous,\nsitä kun vain niukasti suojelivat kansainoikeudelliset sopimukset\n(puolueettomasta vyöhykkeestä merestä 61 leveysasteelle, yhteisistä\nvesiväylistä, muuttolappalaisten porolaidunoikeudesta), yhteenkootut\nKarlstadin sopimuksessa lokak. 1905 (_Sandgren_ n:ot 276—280).\nSaaristossa onkin jo syntynyt pieni rajakahnaus, _Grisbådan_ juttu,\njoka 1909 sovinto-oikeudessa ratkaistiin Ruotsin eduksi.\n\nMutta unionin hajaannus on myöskin sikäli muuttanut asemaa,\nettä valtakunta ei nyttemmin enää saata pysytellä niin syrjässä\nvaltiollisilta maailmanmarkkinoilta. Tyyten ei puutu aihetta käsittää\nNorjan irtaumista ilmaukseksi Englannin ja Saksan kaikkialle\nulottuvasta kahnauksesta. Varmaa on, että Englanti käytti sitä\nhyväkseen samalla tavoin kuin unionin hajaannusta Pyreneain niemellä\n1640 (ks. siv. 67): pienempi maa, suuremman alituinen paine selässään,\non geopoliittisesta täytymyksestä asettunut Englannin suojelukseen,\ntosin neljän suurvallan (Italia ja Itävalta puuttuvat) kanssa\ntehdyn »koskemattomuussopimuksen» varjolla 1907. Ei ole puuttunut\nsuunnitelmia saattaa Ruotsiakin samaan asemaan; niinpä kirjoitti\nLucien Wolf »Timesissä» jouluk. 1907 kirjoitussarjan »pohjoismaisesta\nkysymyksestä», katsoen että sekä skandinavialaiset että Reinin\nsuulla olevat pikkuvallat olisivat suurvaltain päätöksellä tehtävät\n— puolueettomiksi — ajatus, jonka kuitenkin »Le Temps» heti leimasi\nvaltiolliseksi »näköhäiriöksi». Itse asiassa on Ruotsi puolestaan\nlähentynyt Saksaa v. 1906 tehdyn kauppasopimuksen (uusittu 1911) ja\nhöyrylauttayhteyden nojalla vuodesta 1909.\n\nTämä kehitys osoittaa, että Ruotsin pikkunaapureilla lännessä ja\netelässä ei nyttemmin ole samaa puskurin luonnetta asianomaisia\nsuurvaltoja vastaan kuin ennen. Vielä ilmeisemmin näemme saman\nasemanhuonontumisen valtakunnan muilla sivuilla. Siellä oli ennen\nkahnaus suurin, ja vielä rajanjärjestelyt 1809 ja 1826 osoittavat\nselvästi että Venäjä ei katsonut päässeensä lopulliseen päämäärään:\ntuntuu kuin näkisimme »etusormen viittaavan Malangervuonoa» ja »käden\nuhkaavan Varangeria» — joita Venäjä jo 1500-luvulla tavoitteli.\nKeskivaiheilta 1800-lukua oli tämä paine kuitenkin heikennyt. Suomi\nsaikin kehittyä verrattain itsenäisesti, ja Ruotsille tuntui tämä\npuskuriturvalta. Mutta tämä asiaintila muuttui Venäjän politiikassa\nSuomen suhteen 1899 tapahtuneen käänteen johdosta. Onko tämän\nkatsottava olevan jossakin yhteydessä Ruotsin—Norjan edellisenä vuonna\ntekemän päätöksen kanssa n. s. Ofotenin-radan rakentamisesta niemimaan\nläpi kulkevaksi poikkiradaksi Atlantin rannalle, olkoon ratkaisematta\n— sinänsä ei olisi outoa, jos uusi rautatie venäläisten silmissä\nnäyttäisi suuren Siperian-radan puuttuvalta, Atlanttiin ulottuvalta\npäätekappaleelta — mutta varmaa on, että Venäjä uudella politiikallansa\nSuomessa on astunut uhkaavan askeleen Ruotsia kohti. Muutos sai\nkäytännöllis-poliittisen ilmauksen alussa vuotta 1908, kun Venäjä\nyritti vapautua Englannin ja Ranskan kanssa 1856 tehdyssä sopimuksessa\nantamastaan sitoumuksesta olla linnoittamatta Ahvenanmaata. Tämä\nyritys ei kuitenkaan onnistunut; ja sitä levottomuutta, jota tämä\nhanke herätti Ruotsissa, tyynnytettiin heti jälkeenpäin (huhtikuussa\n1908) jossakin määrin _Itä-_ ja _Pohjanmerta koskevilla sopimuksilla_\n(_Sandgren_ n:ot 75, 76), missä asianomaiset rantavallat (jälkimäisessä\ntapauksessa lukuunottamatta jo kansainvälisen takauksen alaisia Belgiaa\nja Norjaa) sitoutuivat keskenään pitämään arvossa toistensa rajoja.\n\nRuotsi on siis nyt jälleen, vastoin tahtoansa, »saanut oman\nulkopolitiikan» (Fahlbeck). Tietenkään ei tämä ole johtunut yksinomaan\nunionin hajoittamisesta. Mahtitekijänä oli unioni lopulta vain\nvirvaa, senvuoksi että se oli menettänyt psykologisen perustansa.\n_Skandinavian valtakunta-aate_, joka 1800-luvun keskivaiheilla\nja sen jälkeen eli niin meluisaa elämää (ytimenänsä Tanska), oli\nkuollut kansan mielessä jo kauan ennenkuin sen viimeinen hapera\nilmaus haihtui. Mitään enteitä sen virkoamisesta ei ole näköpiirissä\nhavaittavissa; sitä mahdollisuutta, joka aukeni silmiemme eteen Iberian\nniemimaalla (siv. 71), ei tule Skandian niemellä kysymykseen niin\nkauan kuin tasavaltapyrinnöillä Ruotsissa ei ole mitään kantavuutta\neikä liittoajatuksista täällä ole muita merkkejä, kuin satunnaiset\nlaiduntunnelmat Norjan Lapissa. Näillä teillä ei siis missään näy\nmerkkiä skandinavialaisen suurvallan uudestisyntymisestä.\n\nSitävastoin ei sellaisia merkkejä ihan tyyten puutu — ainakaan\nmahdollisuuksia suureen nousentaan — toisella taholla, nimittäin\nRuotsin omien rajojen sisällä; tällä kertaa, päinvastoin kuin\nvanhana suuruudenaikana, terveellä aineellisella pohjalla. Kun\nunionin suuruuskajastus sammui, ilmeni realinen perusta suurille\nisänmaallisille toiveille, joita tieteen kylmä tarkastelu ei kumoa,\nvaikka ulkomailla joskus onkin asetuttu epäilevälle kannalle\n(Heilmann). Lapinmaan luonnonaarteet — malmit ja vesivoima — astuvat\ntässä sähkön aikakautena etualalle: erämaan vero emämaalle. Se alue,\njoka Kustaa Aadolfin valtiossa oli arvoton ja melkein tuntematon,\nhavaitaan meidän aikamme tekniikan valossa epäilemättä soveltuvaksi\nkannattamaan mahtavaa suurteollista kehitystä ja siitä seuraavaa\nväestön tihenemistä ja kansan talouden vaurastumista. Samanlaisia\nedellytyksiä on muuten siellä täällä kautta koko maan. Kansan\nhuomattava insinööritaipumus saa tässä runsaan toiminta-alan; ja maan\novien ääressä ovat Venäjän jättiläismarkkinat ikäänkuin vartavasten\nsovelletut vastaanottamaan näitä etevämmän kultturin tuotteita.\n\nNiin suuria tulevaisuudenmahdollisuuksia on tuskin suotu millekään\nniistä muista valtioista, joiden kanssa Ruotsi nyt on valtiokerhon\nentisen suurvallan asemassa; ainoastaan Turkki voi tässä tulla\nvertauksen alaiseksi. Nyttemmin työskennelläänkin tarmokkaasti\nluontaisten tulolähteiden käytäntöönsaattamiseksi: kulkuneuvoja\nkehitetään (Ofotenin-rata valmistui liikenteelle 1902, osia\n»sisämaanradasta» päätettiin rakennettaviksi 1907 ja 1911),\nvoima-asemia perustetaan (Trollhättan 1906, Porjus 1910, Älfkarlebyn\nputoukset 1911), Ruotsin tehtaiden valmistearvo lähenee jo 2 miljardia\nja kauppavaihto nousee yli 1½ miljardin — kunnioitettavia numeroita\nvain 5½ miljonan suuruiselle kansalle.\n\nMutta taulussa on myöskin varjoa. Kaupan lähempi tarkastelu osoittaa\nnykyään kultturimaata sikäli, että sen vienti alkaa vastata tuontia,\nmutta siirtomaata siinä, että tämä vienti suuremmalta osaltaan käsittää\nraaka-aineita tai puolivalmisteita (metsä- ja vuorituotteita), ja\ntämä on kaksinkertainen heikkous pääomasta köyhälle maalle. Vakavasti\npelätään epäedullisia seurauksia Saksan kauppasopimuksesta, se kun\nsaattaa Ruotsin rautateollisuuden mahtavan kilpailun alaiseksi,\nsamoin kuin valtion sopimuksista suurten malmialueiden (Kirunavaaran,\nJellivaaran, Grängesbergin) omistajain kanssa 1907, joiden avulla\nraaka-aineen vientiä kukaties on edistetty jalostusteollisuuden\nkehittymisen haitaksi. Jos lisäämme, että itse väestön määrässä tulot\novat pienemmät (alhainen syntymisluku avioliittojen vähenemisen\nvuoksi) ja menot suuremmat (siirtolaisuuden vuoksi) kuin tavallista,\nsekä vielä että yhteiskuntaa kalvavat ankarat sosialiset taistelut,\njoita ei ole voitu tyynnyttää edes erittäin kansanvaltaisella\nperustuslainmuutoksella 1909 — niin olemme tehneet tiliä tärkeimmistä\npoistoista tulevaisuuden laskussa.\n\nRuotsin politiikan täytyy nyttemmin olla sen määräävän seikan\nsuunnattavissa, että _maa on suurempi kuin kansa_, s.o. väkeä on\nliian vähän. Se on päinvastainen pulma kuin Hollannissa ja Tanskassa,\npuhumattakaan nykyisistä suurvalloista Englannista, Saksasta,\nItaliasta ja Japanista. Tehokkaan ruotsalaisen politiikan täytyy\nsentähden pyrkiä luomaan suurta kansaa suurelle maalle. Toteutuvatko\ntulevaisuudenunelmat kerran — se riippuu lopultakin kansasta itsestään,\nsen viisaudesta, yhdessäpysynnästä, valppaudesta ja voimasta. Me näemme\nvaltakunnan, joka odottaa kansaansa.\n\n----------\n\nIrrallisin luonnoksin ja ikäänkuin pitkän matkan päästä olemme nyt\ntarkastaneet muutamia tapauksia siitä luontaisesta valinnasta, jonka\nnojalla suurvaltoja syntyy ja vaihtelee valtioiden sikermässä. Olemme\ntavanneet kaksi pääasiallista muotokuntaa: toisaalta rikkauden\naineelliselle pohjalle rakentuneen Portugalin ja Hollannin, joiden\nulkonaisena muotona on emämaa laajoine siirtomaineen — toisaalta\nsotilaspoliittiselle perustalle rakentuneen Turkin ja Ruotsin, jotka\nsäilyttävät päämaan ja alusmaiden alueellisen yhteyden. Se on vanha\nvastakohta Kartagon ja Rooman välillä; meidän päivinämme se on kasvanut\nyli maailman ulottuvaksi vastakohdaksi Englannin ja Venäjän välillä.\nMutta olemme myöskin, Espanjassa, havainneet sekalaisemman muodostuman,\njossa on kummankin muotokunnan tunnusmerkkejä, vaikka se epäilemättä\nsisäiseltä luonteeltaan on lähempänä jälkimäistä.\n\nOlemme edelleen nähneet selviä esimerkkejä, kuinka tärkeätä suurvallan\nsynnylle ja kestännälle ovat asema, laajuus, luonnolliset rajat,\nkansallinen yhteys, keskitetty valtiomahti, taloudellinen kukoistus.\nEnnen kaikkea olemme luulleet huomaavamme, että tehtävä vaatii\nmäärättyä sopusuhtaa valtiovallan ja yhteiskunnan — poliittisen ja\nsosialisen elämän — voimien kehityksessä.\n\nNäillä kokemuksin siirrymme nyt toden perään kuolleiden maailmasta\nelävien ilmoille.\n\n\n\n\nIII. ITÄVALTA-UNKARI\n\n\nHistoriallinen synty. — Valtiollinen tehtävä. — Asema. — Yleinen ja\ntaloudellinen tilasto. — Luonnoton rajainmuodostus. — Kansallinen\nhajaannus. — Madjaarien, saksalaisten vaiko slaavien ylivalta? —\nValtiopersonallisuuden puute. — Hajaannusilmiöitä valtakunnassa. —\nKieliriita Böömissä. — Muita kansallisuuskiistoja. — Yhteiskunnallisia\nja uskonnollisia vastakohtia. —- Eduskuntainen sekamelska. —\nParannuskeinoja: yleinen äänioikeus Itävallassa 1907. — Valtiollinen\nkahtiajako. — Unionipula 1905—1910. — Arvio. — Ulkopolitiikka. —\n_Makedonian_ kysymys. — _Bosnian_ kysymys: »yhdistyspulma» 1909. —\nSuhde ulkovaltoihin.\n\n_Itävalta-Unkarin_ suurvalta juontaa juurensa aina Rooman\nkeisarikunnasta saakka, eikä ole vielä kuin hiukkaista yli yhden\nmiespolven aika siitä, kuin viimeiset italialaiset maat, jotka olivat\ntämän perimyksen mukana tulleet, siitä irtaantuivat. Vanha roomalainen\nkeisarikruunu, jonka Kaarle Suuri oli uudelleen ottanut käytäntöön\nvuonna 800, liitettiin näet v. 962 lopullisesti hänen jättämänsä\nperinnön saksalaiseen osaan. Sen kantaja oli samalla »kristikunnan\nasianajaja ja maallinen päämies», arvoltaan kaikkia muita monarkkeja\nedellä; ja valtakunta oli nimeltään »Heiliges römisches Reich deutscher\nNation»: Saksan kansan pyhä roomalainen valtakunta.\n\nTämä valtakunta on siis ensimäinen kristillinen suurvalta,\nvarsinainen »monarkia», joka edusti maallista miekkaa paavinkirkon\nhengellistä miekkaa vastaan. Uudemman ajan alussa näytti siltä\nkuin keisarivaltionaate tosiaankin toteutettaisiin Habsburgien\nyleismonarkian muodossa. Kustaa Aadolfin miekka ja Richelieun\nvaltiotaito ehkäisivät tämän, suurvalta mureni yhä enemmän paljaiksi\nmääritelmiksi, ja tuli aika, jolloin se, — käyttääksemme Voltairen\ntunnettua arvostelua — »ei ollut pyhä eikä roomalainen eikä edes\nvaltakunta». Kun Ranskan vallankumouksen myrsky kulki Europan yli,\nkaatuikin tämä vanha rakennus helposti.\n\nAjan oloon oli kuitenkin sen siimeksessä syntynyt lujempi\naluemuodostuma, joka kykeni pysymään elossa vanhan valtakunnan jälkeen\nja kantamaan sen keisarinimeä, vaikkakaan ei kaikkia sen perimyksiä,\nmeidän aikaamme saakka. Itävallan valtakunnan varttuminen on tavallaan\ntapahtunut rinnan keisariaatteen heikkenemisen kanssa. Tie oli\nkeskiajan tavallinen: feodalisia yhtymiä, perinnön tai sopimuksen\nnojalla, jonkun keskusmaan ympärille. Ja tämä keskus oli Wienin\ntasanko — Alppien porstua, Tonavan ja March-Oderin suuntia kulkevien\nkansainteiden risteysseutu.\n\nTälle paikalle perusti Kaarle Suuri, vähää ennen\nkeisariksi-kruunaustaan, »markin» eli sotilasrajan kristikunnan\nvihollisia, avaareja vastaan. Avaarit kukistettiin ja katosivat\nhistoriasta, mutta heidän jälkeensä nousi uusi vaara idästä, madjaarit.\nSilloin uudisti Otto Suuri, vähää ennenkuin hän sai keisarikruunun,\nmarkkimaan heitä vastaan nimellä Ostmark, itämaa, ja 900-luvun lopulla\nkuulemme ensimäistä kertaa nimen »Österreich», Itävalta.\n\nTämä valtakunta oli siis perustettu kristikunnan rajalle suojamuuriksi\nkristikunnan vihollisia vastaan idässä. Vielä kerran, ja suuremmassa\nlaajuudessa kuin milloinkaan ennen, vaadittiin sitä suorittamaan tätä\ntehtävää, nimittäin turkkilaisten rynnistyksen aikana. Tämä vaara\nsai Tiszan varrella olevan madjaarien valtakunnan liittymään yhteen\nItävallan kanssa, ja madjaarit ryhtyivät nyt sovittamaan vanhoja\nsyntejänsä Europaa vastaan ottamalla osaa puolustukseen. Näin on\nyhdistynyt Itävalta-Unkari vuodesta 1526 ollut »markkina» turkkilaisia\nvastaan, ja vasta 1880-luvulla uskallettiin poistaa viimeinen heitä\nvastaan järjestetty »sotilasraja».\n\nEuropan vuoksi, sen kultturin varmuusvahtina itämaiden alempia rotuja\nvastaan, on siis Itävallan valtio elänyt kaikkina aikoina. Harvoin\nesiintyy historiassa mitään valtiomuodostumaa, jonka historiallinen\ntehtävä on näin ilmeisen selvä; ja se saapi samalla omituisen\nvalaistuksensa siitä, että sen olemassaolon oikeutus on alusta saakka\nollut suuremmassa tarkoitusperässä, toisten tehtävien suorittajana kuin\nvain itsesäilytyksen.\n\nNiinkauan kuin Itävallan hallitsija kantoi roomalaista keisarikruunua,\njoutui tämä erikoistehtävä kuitenkin yleismonarkkia-ajatuksen\nvarjoon. Itse teossa näemme tämän maan historiassa kahnausta\nkeskitystä vartiopalvelukseen idässä vaativan paikallisen tehtävän ja\nkeisariperimysten välillä, jotka vaativat mukanaoloa ja mieluimmin\njohtoasemaa Europan asioissa. Vielä 1800-luvun ensimäisellä\npuoliskolla, _Metternichin_ päivinä, olivat jälkimäiset etualalla;\nmonarkia seisoi vielä toinen jalka jäljellä Saksan liittovaltakunnassa,\njonne sen vallitseva kansallis-aines kuului. Ratkaiseva käänne tapahtuu\nvaltiollisen eron yhteydessä Saksasta 1866. Siitä hetkestä on Itävalta\njälleen alkuperäisen ohjelmansa kannalla, vaikka tosin toisessa\nmerkityksessä kuin ennen.\n\nTurkin paisuntahenki näyttää nyt olevan masennettu, mutta Balkanin\nniemimaa ei ole lakannut olemasta vaarana Europan rauhalle. Siellä\nvallitsee alituinen kansallisuustaistelun kuohunta kuumaveristen\npikkukansain välillä, joiden kiihko helposti voi sytyttää niemimaan\ntuleen; mutta sellaista kuloa ei meidän tiheään rakennetussa ja\ntasapainoherkässä valtiosikermässämme ole yhtä helppoa eristää.\nEuropalle on siis sangen tärkeää, että nämä rauhanhäiritsijäkansat\nasetetaan pysyvän valvonnan alaisiksi. Tätä valvontaa on Itävalta lähin\nsuorittamaan; mutta siinä täytyy sen asettua vastakkain Venäjän kanssa,\njoka vaatii samaa valvontavaltaa omien pyrintöjensä edistämiseksi. Itse\nasiassa onkin tämä rintama-asento nyttemmin huomattavimpana piirteenä\nItävalta-Unkarin suurvallan hahmossa.\n\nSe sai kansainoikeudellisen vahvistuksen lokakuussa 1879 Saksan kanssa\nsolmitun liiton muodossa, joka tammikuussa 1883 ulotettiin Italiaan.\n_Kolmiliitto_ — lujin niistä siteistä, jotka vielä sitovat nykyajan\nvanhinta suurvaltaa yleiseen politiikkaan — perustettiin oloissa,\njolloin Europan rauha oli erikoisessa vaarassa Berlinin kongressissa\nnöyryytetyn Venäjän puolelta. Itävalta asettuu tässä asentoon itää,\nsamoin kuin Italia länttä (Ranskaa) vastaan. Itävalta on siis\nKeski-Europan suojana Venäjältä uhkaavaa vaaraa vastaan. Yhä on se\nEuropan puskurina, suojamuurina sen rauhalle ja kultturille; mutta\nei enää entisiä vaaroja vastaan pakanallisten kansojen puolelta eikä\nyksinomaan Balkanin niemimaan yllätyksiä, vaan slaavilaisten uhkaavaa\nylivaltaa vastaan.\n\nSe vartioasema idässä, joka näin esiintyy Itävallan valtakunnan\npaatoksena, johtuu tietenkin sen paikasta. Se on maan- ja\nkansatieteellinen ylimenomaa, _leveä maasilta länsi- ja itämaiden\nvälillä_; sen toinen sivusta viittaa Keski-Europaan päin, toinen osaksi\netelään Balkanin niemimaata, osaksi itään Venäjän lakeuksia kohti,\nsiis kohti molempia niitä maantieteellisiä aukkoja, joiden kautta\naasialaiset ainekset voivat löytää tien meidän maanosamme sydämeen.\nSe on sekä sotilas- että kultturikannalta katsoen strateginen asema,\njota vastaavaa merkitykseltään ei maailmankartalla ole monta; ja se\nosoittaa jo ensi silmäyksellä Itävallan valtakunnan säilyttämisen\nensiluokkaiseksi yhteiseuropalaiseksi tarpeeksi.\n\nItse valtakuntaruumiin hiljoilleen tapahtunut siirtyminen itää\nja etelää kohti on vieläkin selventänyt tätä asemaa. Niinpä jo\n1700-luvulla, jolloin Slesia osaksi menetettiin, mutta Galitsia ja\nBukovina saatiin sijalle; samoin viime vuosisadan jälkipuoliskolla,\njolloin valtakunta menetti Venetsian (1866), mutta sai valvottavakseen\nBosnian-Herzegovinan (1878). Tämä osoittaa slaavilaisten kansanainesten\nvahvistamista länsieuropalaisten kansallisuuksien kustannuksella.\nToiselta puolen on se entisestään vielä korostanut valtakunnan\nluonnetta _Tonavanvaltiona_. »Kaunis, sininen Tonava» polveilee\npurjehduskuntoisena valtakunnan läpi melkein pitkin koko tämän\npituutta. Enemmän kuin mikään muu ulkonainen tekijä on Europan suurin\nitäänkulkeva virta kääntänyt Itävallan valtiollisia kasvoja itää ja\netelää kohti.\n\nTähän kehitykseen on vihdoin vaikuttanut tuntuvasti myöskin eräs\nnegativinen, kielteinen, piirre valtakunnan ulkomuodossa. Sillä ei\nole valtameren kanssa mitään muuta kosketusta kuin kaistale Adrian\nrannikkoa; Tonavakin laskee ulkopuolelle sen rajaa, valtameren\nsyrjäiseen poukamaan. Tämä puute asettaa Itävalta-Unkarin jo alunpitäen\nerikoiseen asemaan suurvaltojen joukossa. Se on niistä kaikista\nmantereisin. Se on myöskin ainoa suurvalta, jolla _ei ole siirtomaita_;\nMaria Teresian yritykset 1770-luvulla (Delagoa ja Nikobarit) jäivät\nyksinäisiksi ja hedelmättömiksi. Sillä ei siis ole suurta suoranaista\nkannustinta suurpolitiikan yleiseen rientoon. Ei mikään valtameri\nrajalla vedä valtakuntaa pois siitä paikallisemmasta tehtävästä, jonka\nmaantieteellinen asema ja lähes tuhatvuotinen historiallinen kehitys\novat sille määränneet.\n\nLuonto yhtyy siis historian kanssa tekemään Itävalta-Unkarista\n_toimintapiiriltään ahdasrajaisimman suurvallan_ nykyään elävistä.\nTämä on vaikutelmamme ensimäisestä tutustumissilmäyksestä. Siirrymme\nnyt esittämään muutamia piirteitä sen erikoistilastosta toisiin\nsuurvaltoihin verrattuna.\n\n----------\n\nItävalta-Unkarin maapinta on 67½ milj. hehtaaria. Jos otetaan\nlukuun vain emämaat, niin ovat ainoastaan Yhdysvallat ja Venäjä\nsitä suuremmat; jos taas otetaan huomioon myöskin siirtomaa-alueet,\nsivuuttavat sen kaikki suurvallat paitsi Japani. Väenlasku joulukuussa\n1910 antoi tulokseksi yli 51 miljonaa ihmistä (Itävalta 28,6, Unkari\n20,85, Bosnia-Herzegovina 1,9 milj.). Tämä väkiluku on melkein yhtä\nsuuri kuin Japanin ja suurempi kuin Italian, ja, jos siirtomaita ei\nlasketa, myöskin Ranskan ja Englannin. Siihen perustuva rauhan-aikainen\nsotavoima, noin 400 000 miestä, on kuitenkin pienempi kuin Ranskankin,\nmutta suurempi kuin Italian, Englannin ja Yhdysvaltain. V. 1911\nlaaditun armeijanjärjestelysuunnitelman mukaan laskettiin valtakunnan\nsaattavan viedä sotaan yli 2 miljonaa miestä.\n\nMerellä sitävastoin ei valtakunnalla vielä 1910 ollut enempää kuin\n237 000 sotatonnia, verrattomasti vähimmän kaikista suurvalloista;\nsamana vuonna pantiin kuitenkin rakenteelle 4 ensiluokan linjalaivaa\n(»Dreadnought»-mallia). Se on ilmausta rannikon niukkuudesta. Samasta\nsyystä on sen kauppalaivastonkin tonnimäärä pienempi kuin minkään muun\nsuurvallan.\n\nNiukan merellepääsyn täytyy myöskin vaikuttaa epäsuotuisana\ntekijänä kaupan kehitykseen: ja siihen tulee lisäksi valtakunnan\nalueelle laskevien jokien puute ynnä Tonavan suunta Europasta pois\nkultturiköyhään Mustaanmereen. Itse teossa käykin vain ½ kaupasta\nmeritse (Triest, Fiume). Toisaalta taas vaikuttaa keskeinen asema\nynnä luontainen yhteys Levantin kanssa ja oman maan suotuisa luonto\nhedelmöittävästi tavaravaihtoon. Tuloksena on kokonaismäärä noin 4¼\nmiljardia: jokseenkin sama kuin Venäjän ja Italian ja ehdottomasti\nsuurempi kuin Japanin; mutta sentään pienempi kuin pikkuvaltioiden\nBelgian ja Hollannin eikä suurempi kuin brittiläisen Intian.\n\nJos sitten silmäämme tilastollisia vuositaulukoita, havaitsemme tyyntä\nja yleensä vakavaa kasvua. Väestö uusiutuu säännöllisesti, vuosittainen\nylisyntyneisyys on yli ⅓ miljonaa; tämän vuosisadan alusta on kuitenkin\nvarjopuolena kuvassa siirtolaisuus (enimmäkseen itäisistä maakunnista)\njoka viisvuotiskautena 1906—10 riisti valtakunnalta 1⅓ miljonaa\nasukasta; todellinen väenlisäys ei senvuoksi nykyään nouse paljoa yli\n¼ miljonan hengen. Alkeistuotannon (maan- ja metsänviljelyksen y.\nm. s.) alalla työskenteli 1900 puolet Itävallan ja lähes ¾ Unkarin\nväestöä; tehdasteollisuudessa vast. 27 ja 13 prosenttia. Nämä numerot\nosoittavat, että elinkeinot täydentävät toisiansa sopusuhtaisesti\nkaksoismonarkian alueella; Böömissä tapaammekin ripeästi edistyvän\nteollisuusmaan (omien hiilikaivosten pohjalla), kun taas Unkari\nvielä on pääasiallisesti maatalousmaa. Unkari onkin täten tavallansa\nItävallan siirtomaan asemassa, se ei suoritakaan enempää kuin\nyhteisestä ulkomaankaupasta; mutta valtakunta kokonaisuudessaan\nlähentelee sitä oman toimeentulon tilaa aineellisessa suhteessa, jota\nerään Aristoteleen-sanan mukaan sopii nimittää »autarkiaksi». Tosin\nei nyttemmin maan rajain sisällä tuoteta riittävästi leipää ja lihaa;\nmutta maanviljelyksessä piilee myöskin runsaita mahdollisuuksia,\njotka suurtilajärjestelmän muuttaminen Unkarissa ja kulkulaitosverkon\nrunsaampi kehittäminen epäilemättä tuovat näkyviin.\n\nMyöskin kauppatilasto osoittaa kultturivaltioissa tavatonta tasasuhtaa,\nvaikkei balanssi vuoden 1907 jälkeen enää ole pysyvästi aktivinen.\nJos katsomme kauppayhteyksien suuntaa, havaitsemme sen nykyään olevan\nehdottomasti läntisen; tässä ilmenee kultturiperimysten vaikutus,\nja kun näemme Saksan vallitsevan markkinoita lähes puolella vientiä\nja kahdella viidenneksellä tuontia, niin huomaamme uuden ja tukevan\nperustan näiden valtojen liitolle. Sitävastoin on Turkin osuus\nnykyään sangen pieni — verrattuna oloihin vuosisataa aikaisemmin,\njolloin Itävalta oli taloudellisena herrana Levantissa, niin että\nMaria-Teresia-taaleri oli vallitsevana rahana Venetsiasta Bagdadiin ja\nRautaportilta Abessiniaan.\n\nTämä tilasto kuvastaa yleensä suotuisaa tilaa, tosin nykyajan\nsuurvaltasuhteiden laidalla. Ylimenoasemaa vastaten on kuva Janus:\nmaanviljelysvaltion kasvot Europaa, teollisuusvaltion Levanttia\nkohti. Yleensä havaitsemme alkeisemman asteen kuin länsimaiden,\nsekä tuotannossa että väestöoloissa. Mutta tällä asteella on\netunsa; eikä ole havaittavissa mitään erikoisia taudinoireita,\nellemme ota lukuun verrattain suurta siirtolaistulvaa. Kokonaisuus\ntodistaa tyyntä edistymistä, aineellisessa vauraudessa samoin kuin\nväkiluvussa ja puolustusvoimissa. Toisaalta ei meitä myöskään\ntenhoa mikään taloudellinen jättiläisvoima, emmekä näe sellaisen\nedellytyksiä. Ja jos asetamme väkiluvun kehityksen osoittajaksi, niin\nhavaitsemme 1800-luvulla alenemista 13:sta 11¾ prosenttiin Europan\nyhteisestä väkiluvusta. Kaiken kaikkiaan vaikuttaa Itävalta-Unkari\nnumerovalaistuksessa talolta, jonka suhdat ovat suuret, vaikkakaan\neivät jättiläismäiset ja jonka toimeentulo on hyvä, joskaan siellä ei\nole erikoisen suurta rikkautta.\n\nTulee nyt vuoro kiinnittää huomiota niihin tekijöihin, jotka\nsuoranaisesti kannattavat valtioelämää Tonavan-valtakunnassa. Me\ntulemme siinä tapaamaan aivan toisenmoisen kuvan — niin räikeän\nomituisen, että voisimme luulla siirtyneemme toiseen aikakauteen tai\ntoiseen maailmaan. Mutta päästäksemme siinä pohjaan, on vielä kerta\nkatseltava karttaa.\n\n----------\n\nMitkä valtiorajat on historiallinen kehitys täällä luonut?\n\nMe näemme ensinnäkin Tonavan katkaistuksi sekä latva- että\nsuupuolellaan (Passaun ja Rautaportin luona), niin että edellinen\njää Saksan, jälkimäinen Balkanin-kansain alueelle. Rajasolmut ovat\nverrattain sopivasti valitut, ainakin Rautaportti, joka kauan aikaa\nsulki putouksillaan kaiken liikenteen; mutta sittenkun se 1896 on voitu\navata laivakululle ja Tonavan hietaista suistamoa viime puolivuosisadan\nkuluessa yhä enemmän on puhdistettu europalaisen komissionin toimesta,\npistää tämän suurvaltarajan luonnottomuus silmään vielä paljoa enemmän\nkuin ennen.\n\nMutta se vesirajan halveksiminen, jonka kohtaamme valtakunnan\nTonavan-rajoissa, ei ole mikään poikkeus, vaan sääntö tässä\nvaltiomuodostumassa. Se toistuu miltei kaikilla suunnilla, joten\nvaltakunnan kaikki laitamaakunnat kuuluvat vieraisiin jokialueisiin:\nGalitsia Dnjesterin ja Veikselin, Bukovina Prut-Seretin, Siebenbirgen\nainakin osaksi Alutan, Tyroli Adigen ja Innin, Böömi Elben, Slesia\nOderin. Suurvalta istuu todellisuudessa toisten suurvaltain (Venäjän,\nSaksan ja Italian) jokien lähteillä. Joskus saattavat jokien vetovoimaa\njossakin määrin ehkäistä sulkevat vuoret, varsinkin Böömin reunavuoret\nluoteisessa ja Transsylvanian alpit kaakossa; mutta sitä räikeämpänä\nesiintyy rajan luonnottomuus lännessä, missä Tonavan leveä kansainväylä\nkulkee sen yli, ja idässä tai koillisessa, missä Galitsia — Venäjän\nlakeuden reunama — on kuin säkki valtakunnan selässä Karpaattien\nluonnollisen rajan ulkopuolella. Arka kohta on myöskin Tyrolin-raja\nItaliaa vastaan: se kulkee näet poikki Adigen-laakson, jota myöten\nBrenner-solan kautta Innin-laaksoon kulkee vanha kansaintie Välimereltä\nPohjanmerelle — Drusiuksen legionain tie Germaniaan, Rooman keisarien\ntie Italiaan, Venetsian kaupan tie Sisä-Europaan 1400-luvulla ja\nnyttemmin vuodesta 1867 matkustavan yleisön päärata pohjoisesta\nRoomaan. Myöskin Adrian puolinen raja Italiaa vastaan kaipaa luonnon\ntukea. Ja suoraan etelässä pyrkii Morava, Serbia mukanaan, luontaisesti\nTonavaa kohti, kääntäen Itävallan katseet rajan yli.\n\nNiinpä toteamme tämän suurvallan muodostumisessa sangen keinotekoisen\npiirteen. Merirajan niukkuuden lisäksi tulee uutena arveluttavana\nheikkoutena luonnollisten maarajojen puute. Tämä asianlaita vähentää\ntuntuvasti arvoa siltä alan ja aseman yhtenäisyydeltä, johon Rudolf\nSpringer perustaa käsityksensä valtiomuodostuman maantieteellisestä\nluontevuudesta. Sen käytännöllinen vaikutus on välitön ja selvä:\nsamoin kuin alueen ulkoisen kehyksen muodostavat toisten maiden jokien\nlähdealueet, samoin on reunamien väestökin toisiin kansoihin kuuluvaa.\n\nNiinpä on Galitsiassa ja sen rajamaakunnissa kaksi Venäjän »sadasta\nkansasta», nimittäin Veikselin jokialueella _puolalaisia_ ja\nDnjesterin _ruteeneja_ (»vähävenäläisiä»). Vuoden 1900 virallisen\ntilaston mukaan on edellisiä yli 4½ milj., jälkimäisiä lähes 4; ja\nvertaileva tilasto jälkeen vuoden 1880, jolloin koko valtakunnan\neri kansallisuudet ensimäistä kertaa merkittiin erikseen, osoittaa\nkummankin kansan elinvoiman keskimääräistä suuremmaksi. Suoraan\nidässä on _romanialaista_ kansanainesta solunut valtakuntaan,\npitkin Seretin ja Alutan laaksoja, yhteensä n. 3 milj., mikä luku\nkuitenkin kasvaa hitaammin. Etelä- ja lounaisrajalla tapaamme Saven\nvarrella ja Adrian rannalla slavoneja, kroateja, bosniakeja ja\ndalmatialaisia, jotka kaikki ovat _serbialaista_ heimoa; näiden\neteläslaavilaisten lukumäärä on noin 4¾ milj., eivätkä ne osoita mitään\nvähenemisen oireita suurvallan rajain sisällä. Lännempänä, pitkin\nAdrian rantoja ynnä Adigen-laaksoa alppiseudulla, on _italialaisia_\ntullut rajan yli Itävallan alueelle, luvultaan lähes ¾ milj., ja\nmyöskin elinvoimaista rotua. Näiden pohjoispuolella ovat pitkin koko\nlänsirajaa _saksalaisten_ etujoukot. Kaikkiaan on saksalaisia aikaa\nmyöten kertynyt 11,3 milj., seuraten yhtäältä Elbeä ylöspäin kunnes\nkoko Böömin reunusvuorialue on menettänyt rajaluonteensa ja joutunut\nsaksalaisen kielialueen piiriin, toisaalta Tonavan valtaväylää\neteenpäin aina Unkarin rajan taakse ja Pusterlaaksoon (Save), Tämän\nkeskenään ja Saksan valtakunnan kanssa yhtenäisen pääryhmän ohella\ntapaamme saksalaisia kielisaarekkeita valtakunnan kaikissa osissa aina\nSiebenbürgeniin saakka. Tilasto näyttää kuitenkin yleensä osoittavan\nsaksalaisen kansallisuuden olevan kasvussaan useimpia muita heikompaa,\nmikä johtuu myöhäisistä avioliitoista.\n\nSijaiten varsinaisten rotumaailmain, romanilaisen, germanilaisen\nja slaavilaisen, välissä on Itävalta-Unkarin valtakunnassa siis\nreunamillaan suurempi tai pienempi osa niistä kaikista ikäänkuin\nsuurena Europan eri kansatieteellisten lankojen _solmuna_ Europan\nkeskustassa. Kuvaa täydentämässä tässä suhteessa on vielä monia\npikkukansoja ilman suurempaa merkitystä tai maantieteellistä\nyhteyttä: juutalaisia (yksistään Galitsia-Bukovinassa noin 1 milj.),\nretoromanilaisia, albanialaisia, mustalaisia, armenialaisia,\nbulgarialaisia, kreikkalaisia ja turkkilaisia.\n\nKun nyt katsoo kaikkia näitä vieraita kiinnityksiä, suurten ja\npienten, tämän suurvallan taloon, kysyy ehdottomasti: missä on sitten\nsuurvallan oma kansa? Jos tällöin tarkastamme kansallisuuskarttaa,\nnäemme rajain sisällä — ilman sivu- tai pääheimoa ulkopuolella —\nkolme alkuperäistä kansaa. Ensinnäkin _madjaarit_, valtakunnan\nkeskustassa, voimakkaasti kasvava[9] 10-miljonainen kansa. Toisena ovat\n_tsekkiläiset_, 8 milj. hitaassa kasvussa; pohjoisslaavilainen saareke\nluoteessa, Böömin kansallisuuskartalla saksalaisen kansallisuuden\nympäröimänä niinkuin munapaistikkaassa keltuainen valkuaisen keskellä.\nKolmantena slovenilaiset, eteläslaavilaisten etuvartio Adrian rannalla,\nehkäisemässä saksalaisia pääsemästä sinne; mutta heitä on vain 1¼\nmilj., ja sekin määrä näyttää olevan vähenemässä.\n\nYhden kansan ja yhden kielen asemesta näyttää tämä kartta siis\n_yhdeksän_ suurempaa ja _kahdeksan_ pienempää kansaa; emmekä tällöin\nkuitenkaan ole vielä lukuunottaneet pienehköjä kansatieteellisiä\nmuunnosheimoja, kuten Siebenbürgenin saksilaisia saksalaisesta, saman\nmaan seklejä madjaarilaisesta, Unkarin slovakkeja tsekkiläisestä\nrodusta tai serbialaisia eri murreheimoja. Sinänsä tosin ei tällainen\nmoninaisuus ole yksinäinen ilmiö suurvaltain piirissä: Venäjän ja\nYhdysvaltain rajain sisällä on vieläkin useampia kansallisuuksia. Mutta\naivan erikoista ja ratkaisevan kohtalokasta Itävalta-Unkarille on se,\nettä näiltä monilta kansoilta _puuttuu sitäkin yhteyttä, joka ilmenee\nvallitsevan aineksen muodossa_.\n\nSe kansanaines, joka asemansa ja itsenäisyytensä puolesta lähinnä\nsoveltuisi tähän tehtävään, on madjaarilainen, eikä siltä suinkaan\npuutu siihen halua tai voimaa; mutta se ei sittenkään ole kyllin tiivis\ntai kylliksi kultturivoimainen saattaakseen riittävällä vetovoimalla\nvaikuttaa ympärystön aineksiin. Näihin kuuluvat saksalaiset.\nHeidän kielensä on vielä levinneempi valtakunnassa kuin heidän\nkansallisuutensa. Se on ainoa maailmankieli, joka tänne on tunkeutunut;\nse on siten valtakunnan varsinainen kultturiyhdistäjä, joka välittää\npikkukansoille pääsyä yleisen viljelyksen markkinoille. Saksa on ainoa\nkieli, jonka avulla voi tulla toimeen kaikkialla valtakunnassa. Tällä\nsaksankielen suurella tehtävällä on myöskin historiallista merkitystä\nkeisariperimyksen perustana — ja tuntuvimpana vastapainona itäiselle\nasemalle ja Tonavanvirralle.\n\nSinänsähän ei, kuten Yhdysvaltain ja Englannin esimerkki osoittaa, ole\nsanottu, etteikö sama kieli voi palvella kahtakin suurvaltatehtävää\nmaailmassa. Mutta jo tässä tulee eteemme sangen tärkeä näkökohta:\nItävallan saksa ei kuitenkaan ole kansankielenä levinnyt kuin\nneljänteenosaan valtakuntaa, tämä neljännes on välittömässä\nalueellisessa yhteydessä Saksan suurvallan kanssa rajan ulkopuolella,\njoten se ei hevin voi olla tuntematta tämän vetovoimaa, eikä siis ole\nminään takeena sille itsenäisyydelle, joka kuuluu oman suurvallan\nytimelle. Kun siltä lisäksi puuttuu keskeisen aseman etuus ja se\nsisäisesti on yhteiskunnallisten ristiriitain runtelema, vähenevät\nyhäkin ne mahdollisuudet, joita kultturi-etevämmyys ja suhteellinen\nenemmistö muutoin voisivat tuottaa.\n\nHistoriallis-valtiolliset tekijät ovat sitten riipineet valtakunnalta\nsen muun vanhan saksalaisen leiman. Kun v. 1867 luotiin sen\nvaltiollinen muoto Itävallan ja Unkarin välisenä unionina, ajateltiin\nepäilemättä saksalaista ylivaltaa toisella puolen Leithaa kuten\nmaadjarilaista toisella puolen; siis selvä kahtiajako, kun ei voitu\nsaavuttaa yhteyttä. Madjaarilainen ylivalta idässä onkin ollut\nvoimassa siitä pitäen; unkari on valtionkieli, jota ilman ei esim.\nvoi päästä Unkarin valtiopäiville. Toisin on kehitys muodostunut\nItävallan puolella valtakuntaa. Saksa määrättiin armeijan, mutta\nei suinkaan valtion kieleksi. Valtiopäivillä olivat saksalaiset\naluksi vallitsevina; mutta tämä muuttui Berlinin kongressin jälkeen\n1878, joka toteutti hallitsijahuoneen hartaan halun asettamalla\nBosnian-Herzegovinan Itävalta-Unkarin hallinnon alaiseksi.\nVastustamalla tätä »Bosnian seikkailua» rikkoivat saksalaiset pahoin\nvälinsä itse hallitsijan kanssa; ja samalla he menettivät itse asiassa\nvaltiollisen esikoisoikeutensa, sillä siitä saakka on Itävallan\nhallitus etsinyt päätukeansa muista aineksista, nimenomaankin\npuolalaisista.\n\nJos sitten ajattelemme jäljellä olevaa mahdollisuutta, valtakuntaa\nsuorastaan slaavilaisten johdossa, puhuu sen puolesta se seikka, että\nslaavilaisia, rotuna katsoen, on lukumäärältään enimmän, nimittäin\nlähes puolet koko väestöstä; lähinnä tämä tuntuva slaavilaisvärihän\nmaksoi Itävallalle sen paikan Saksan valtiokerhossa. Mutta\nslaavilaiseksi valtioksi saattaa se kuitenkin kaikkein vähimmin tulla;\nsiksi ovat slaavilaiset liiaksi hajallaan — ensinnäkin pohjois- ja\neteläslaaveina saksalaisten, madjaarien ja romanialaisten leveän\nsalvan erottamina, sitten eri kansoihin jakautuneina kummallakin\nsivustalla — asuvat liiaksi reunamilla ja ovat vihdoin kultturinsa\npuolesta verrattain kehittymättömiä. Ainoastaan satunnaisesti ovat\nslaavilaiset senvuoksi voineet aikaansaada mitään suurempaa kokoomusta,\nkuten »slaavilainen unioni» eduskunnassa 1909—11 (125 miestä, niiden\njoukossa ei yhtään puolalaista ja vain muutama ruteeni). Ja vaikkapa ei\nnäinkään olisi, niin luopuisihan valtakunta suorastaan historiallisesta\ntehtävästään, jos se itse sulautuisi samaan slaavilaisuuteen, jota\nvastaan se on asetettu Europan suojaksi.\n\nEi siis mikään seikka lievennä sitä raskauttavaa asiaintilaa,\nettä tämä suurvalta on kokonaan hajaantunut eri kansallisuuksiin.\nKatkottujen jokilatvojen pienet viittaukset kartalla ovat kasvaneet\nmerkitykseltään niin suuriksi, että ne vallitsevat koko näköalaa. Tässä\nvaltakunnassa, jossa joka neljäs ihminen on saksalainen, joka viides\nmadjaari, joka kuudes tsekkiläinen, melkein joka kymmenes puolalainen\ntai vähävenäläinen, ei ole merkkiäkään omasta kansallisyhteydestä.\nMutta silloinpa puuttuu siltä myöskin itse perusta nykyaikaiselle\nvaltio-olemukselle. Se on syvänä vastakohtana meidän aikamme\nomituiselle valtioaatteelle.\n\nNykyaikainen valtio liittyy näet mitä likeisimmin kansaan. Kansa\non ihmissuvun elävä tunnusmerkkinen laji ja valtio on sen järkevä\njärjestömuoto. Ne tarvitsevat toisiansa niinkuin elämä ja henki.\nVain siten voi valtiokin saavuttaa sen, mikä yksilölle on korkeinta,\noman personallisuuspäämääränsä. Materialisti luulee, että tämä\npäämäärä on ainoastaan saada jauhetuksi mahdollisimman suuri määrä\nyhteiskuntaonnea. Idealisti tietää, että valtion päämäärä on\ntyöskennellä _kansansa personallisuuden täydellisentämiseksi_.\n\nNiinkuin yksilön täytyy työskennellä sielunsa vapahtamiseksi,\nsamalla kuin hän täyttää tehtävänsä yleisessä kultturityössä, aivan\nsamoin on nykyaikaisen valtion edistettävä kansan personallisuuden\nkehitystä tehtäviensä ohella valtiokerhossa. Sen täytyy puoltaa\npaikkaansa avustamalla yleistä historiallista kehitystä; mutta ennen\nkaikkea täytyy sen perustaa olemassaolonsa oman personallisuutensa\nitsetietoisuuteen. Tämä on meidän aikamme kansallisuusperiaatteen\nsisällys, joka vaatii jokaiselle kansalle oikeutta valtion\nmuodostamiseen ja kansallista perustaa jokaiselle valtiolle; se ei ole\nmitään muuta kuin _personallisuusperiaatetta_ laajemmalla pohjalla.\n\nEi millään nykyajan valtiomuodostumalla ole historiallista\ntehtävää niin selkeästi lippuunsa merkittynä kuin Itävalta-Unkarin\nvaltakunnalla. Me olemme sen nähneet jo tämän valtakunnan\nhistoriallista syntyä tarkastaessamme. Ulkonaisessa suhteessa on\nsen olemassaolo valtiokerhossa siis erinomaisen hyvin perusteltu.\nSisällisessä suhteessa havaitsemme, että siltä puuttuu todellinen\nolemassaolon syy. Sillä ei ole mitään omaa tarkoitusperää yleisen\nkultturitehtävän ohella. Siltä _puuttuu personallisuus_.\n\nMitä tämä merkitsee käytännössä, näkee parhaiten jos asettuu\nmielessään yksityisen kansalaisen asemaan. Ruotsalaiselle esim. eivät\n_kansallisuus_ ja _lojalisuus_ — uskollisuus kansaa ja valtiota\nkohtaan — ole ristiriitaisia, sillä ne ovat yhtä; edistäessään\nkansallisia pyrintöjä palvelevat he samalla valtion etuja. Toisin on\nitävaltalaisen laita; saattaa hyvinkin helposti sattua, että hänen\nkansallistuntonsa ja kansalaisvelvollisuutensa joutuvat ristiriitaan.\nJos hän esim. on saksalainen, niin täytyy hänen tuntea luontaista\nmyötätuntoa saksalaisia kansallistehtäviä kohtaan; mutta nämä voivat\njoutua ristiriitaan Itävallan valtiollisten tehtävien kanssa, joita\nhänen kansalaisena tulee palvella. Näin joutuu hän kahden oikeutetun\nvaikutelman väliin. Isänmaanrakkauden tunnevaikutin, joka perustuu\nelävään yhteenkuuluvaisuuteen erikoisen kansan kanssa, nousee hänen\nsielussaan sitä henkistä vaikutinta vastaan, jonka perustana on\nkäsitys lainkuuliaisuudesta ja uskollisuudesta yleisiä historiallisia\nperimyksiä kohtaan. Mutta tällaiset siveelliset ristiriidat alamaisten\nrinnoissa uhkaavat ajan pitkään lamauttaa valtion. Itsenäisen\nvaltiopersonallisuuden puutteen kohtalokkaana seuraamusilmiönä\non tässä se, että valtion täytyy jäädä ilman sitä kaikkea muuta\nvoimakkaampaa kannatusta, jonka nimenä on sen poikien todellinen ja\nehjä isänmaanrakkaus.\n\nItävalta-Unkarin suurvalta on siis nykyisessä muodossaan suoranainen\nhaaste kansallisuusperiaatetta vastaan. Emme voi odottaa, että tämä\nhaaste jää seurauksitta. Täytyy olettaa, että loukattu kansallisuusaate\nkoettaa saavuttaa oikeuttansa. Siis taistelu kansallisuuden\nja lojalisuuden, nykyaikaisen valtioaatteen ja historiallisen\nperimystehtävän, valtion sisäisen ja ulkoisen elämänperusaatteen\nvälillä 20. vuosisadan kultturiasteella — se on kuva, jonka meitä\npitäisi kohdata, jos tieteellinen arvio on oikein tehty.\n\nSen todellisuudessa kohtaammekin. Sittenkun vanha suuri kahnaus\nyleisten keisariusperimysten ja paikallisen itäisen tehtävän välillä\noli päättynyt jälkimäisen voittoon, on Itävalta-Unkarin valtakunta\njoutunut sisäisen kahnauksen valtaan, jossa nykyajan molemmat\nvaltiolliset päävoimat ovat vastakkain. Tämä juuri tekee tämän\nvaltakunnan valtiotieteilijälle niin tavattoman mielenkiintoiseksi;\nse on samanlaatuista mielenkiintoa, jota lääkäri tuntee pulmalliseen\npatologiseen tapaukseen, josta hän toivoo voivansa lukea terveyden\nperustuslakeja.\n\nKiinnitämme nyt huomiota suuren aatetaistelun pääkohtiin itävaltalaisen\nsuurvallan alueella.\n\n----------\n\nKansallisuusperiaate vaikuttaa kahta tietä: yhdistävästi, missä\nkansa on ollut laajempi kuin valtiorajat, mutta hajoittavasti, missä\nvaltio on ollut laajempi kuin kansallisuusrajat. Edellinen on ollut\nItalian ja Saksan kohta. Jälkimäinen Balkanin niemimaan ja on myöskin\nItävalta-Unkarin.\n\nTäällä täytyy siis kansallisuusaatteen ilmetä _keskipakoisvoimana_,\njoka pyrkii irroittamaan eri heimoalueita valtakunnanyhteydestä ja\ntoisistaan. Tällöin on lähinnä ajateltava kallistumista ulospäin,\npyrkimystä liittämään erotettuja kansoja rajojen ulkopuolella oleviin\nheimolaisiinsa. Nähdäksemme, kuinka pitkälle tämä irtipyrkimys on\nkehittynyt, teemme vielä kerran kierroksen valtakunnan reunamaita\npitkin.\n\nMitä silloin ensinnäkin tulee Galitsian kansoihin, ei ennakolta\nodottaisi irtautumishankkeilla olevan sanottavaa vastakaikua,\nkoskahan niillä rajan ulkopuolellakaan ei ole itsenäistä valtiota\nodotettavissa; heillehän tulisi vain vaihdettavaksi itävaltalainen\nesivalta venäläiseen. Varsinkin luulisi tämän vaihtoehdon\ntuntuvan vastenmieliseltä _puolalaisista_, katsoen siihen suureen\nvaikutusvaltaan — paljoa suurempaan kuin väkiluku ja kultturitaso\noikeuttavat — jonka he vuodesta 1878 viime aikoihin saakka ovat\njoutuneet saamaan valtakunnassa. Siitä huolimatta ilmoittaa\nruteenilaisen Sembratowyczin kirjanen »Polonia irredenta» (1903), että\ntämä on uuden valtiollisen suunnan pyrkimys puolalaisessa Galitsiassa\n(»Stanczykit»); ajatus on näet se, että Puola olisi ensin koottava\nyhteen Venäjän ylivaltiuden alle (Saksan 3 ja Itävallan 4¼ liitettävä\nVenäjän 7¾ miljonaan), jotta sitten, hetken tullen, voitaisiin\nhelpommin vallata vapaus takaisin. Varsin polttavaksi lienee tämä\nohjelma kuitenkaan tuskin vielä tullut — huolimatta juhlallisuuksista\nKrakaussa heinäkuussa 1910, jolloin puolalaiset kaikista maista\nviettivät muistojuhlaa Jagellon voiton johdosta Saksalaisesta\nritarikunnasta v. 1410 — ja Galitsia saanee vielä kauan odottaa\ntuloansa »Puolan Piemontiksi». _Ruteenilaisille_, joiden vapaa entisyys\nlopullisesti päättyi Pultavan taistelukentällä 1709, kajastaa tämmöinen\ntulevaisuus vielä kauempana; ja niillä 20 miljonalla Venäjällä, joita\n1876 kiellettiin käyttämästä omaa kirjakieltään, on pikemminkin syytä\nkadehtia itävaltalaisia veljiänsä kuin päinvastoin.[10]\n\nToisin on asia niiden kansanainesten suhteen, joiden vetopesät ovat\nrajantakaisissa kansallisissa kuningaskunnissa. Siinä asemassa ovat\nmuut reunamilla asuvat kansallisuudet.\n\nEnsinnäkin _romanialaiset_ Bukovinassa ja Unkarissa; ja jo 1890\nkuulemme heidän eräässä kansalliskongressissa lausuvan, että he\ntuntevat olevansa »ykstoistamiljonaisen kansan» jäseniä. Samalla\nkorostivat he kuitenkin uskollisuuttaan Habsburgien kruunulle; eikä\ntämä joutunekaan, huolimatta vihasta unkarilaisia vastaan (ks.\ntuonnempana siv. 133), todenperään koetteelle niin kauan kuin tältä\nkansallisuudelta puuttuu ylempää luokkaa johtajaksi irtaumisliikkeessä.\n\nSitten tapaamme _serbialaiset_, joilla on kaksikin kansallista\nkiinnepistettä, nimittäin Serbia ja Montenegro. Jo tämä hajaannus\nvetovoimassa on kuitenkin ehkäisevä seikka, kun näet noiden molempain\nvetonapojen välillä helposti voi syntyä kahnausta. Vetovoimaa\nheikentää vielä kansallisvaltioiden pienuus: Serbiassa on vain 2½ ja\nMontenegrossa ¼ miljonaa,[11] yhteensä tuskin yli puolta suurvallassa\nasuvien heimoveljien lukumäärästä. Kaikkeen tähän tulee lisäksi\nuskonnollinen hajaannus Tonavan-Saven kahden puolen, kreikan-uskoisten\nserbialaisten ja roomalaiskatolisten kroatilaisten välillä. Niinpä\nei ole kumma että »Illyrian unelmaa», Tonavan ja Adrian välistä\nSuur-Serbiaa, unelmoidaan eri puolilla rajaa eri muodoissa: toisaalla\nKroatian, toisaalla Serbian johdossa olevana. Tämä eroavaisuus\nheikentää tietenkin tuntuvasti unelman toteuttamismahdollisuuksia.\nPulan aikana 1908 (ks. tuonnempana) jakautuivatkin kroatialaiset: osa\nseurasi suurserbialaista yllytysliikettä (valtiopetosjutut 1900),\ntoinen osa pani toimeen suoranaisen vastajärjestön.\n\nTulee sitten italialainen kysymys. Ja täällä tapaamme vihdoin varman ja\nselvän ohjelman, _»Italia irredenta»_, joka viimeksi 1909 on ilmennyt\nTyrolissa sekä 1910 Istriassa meluisina mielenosoituksina, joista\nmuutamilla on ollut suorastaan maankavalluksen sävy. Tämä on, kuten\ntunnettua, vain kansallisuusaatteen suoranaista soveltamista pyrkien\ntäydentämään Italian yhdyntää, missä kansaa vielä on kansallisvaltion\nulkopuolella. Erikoisesti Itävaltaa vastaan kohdistuu tässä hengessä\nMilanossa sijaitseva »Assoziatione Patria pro Trento e Trieste», jolla\non noin 100 haaraosastoa. Mutta siinä on se vika, että liike joutuu\nriitaan irtipyrkijäin puhtaasti käytännöllisten etujen kanssa. Niin\nvarsinkin Triestin kaupungissa; nyt suurvallan pääsatamana, jota tukee\nkoko valtakunnan keskitetty meriliikepyrkimys ja joka juuri sen nojalla\non sivuuttanut vanhan suuren Venetsian, tulisi se Italiassa olemaan\nvain yksi monien joukossa, menettämään kaikki poliittiset etuutensa\nkilpailussa ja siis sangen pian vaipumaan toisarvoiseen asemaan. Tähän\nliittyy vielä hillitsevänä aiheena valtiollinen liitto Itävallan ja\nItalian välillä ja oleellisena esteenä se suurpoliittinen näkökohta,\nettä Triest on Saksan kansan ainoa akkuna Välimerelle; »se, joka\nyrittää ottaa Triestiä», sanoikin senvuoksi Bismarck, »syöksyy Saksan\nmiekankärkeä vastaan.» Italialaisen kansanaineksen irtaumisliike onkin\nylipäänsä tähän saakka pysähtynyt vaatimaan itsehallintoa eteläiselle\nTyrolille sekä omaa yliopistoa (oikeus- ja valtiotieteellistä\ntiedekuntaa); viimeksimainittu kysymys, joka jo 1904 aiheutti verisiä\nyhteentörmäyksiä Innsbruckissa ja 1908 Triestissä, on vuodesta 1910\nollut hallituksen ohjelmassa, mutta Wieniin perustettavana.\n\nValtakunnan toisessa länsikolkassa tapaamme _tsekkiläiset_ yhtenä\njäsenenä slaavilaiskansain perheessä, vaikkakin vain kapean kannaksen\nyhdistämänä itäiseen emämaahan. Täällä on useita kertoja kuultu kaikuja\nsuuresta _panslavisti_-liikkeestä, jonka vaikutus tietenkin saattaisi\nolla sama kuin torpedon Itävallan arkin alla. Historia muistaa\ntällaisia oireita kumousvuodelta 1848 Pragissa ja unionivuodelta 1867,\njolloin böömiläiset ilmaisivat tyytymättömyyttään pyhiinvaelluksella\nMoskovaan. Kuulemme yhä lausuelmia samaan henkeen, kuten venäläisten\nylioppilaiden vierailun aikana Pragissa 1900, »sokol»-juhlilla[12]\nsamassa paikassa 1901 ja viimeksi »yleisslaavilaisessa kongressissa»\nsiellä v. 1908 (tsekkiläisiä, puolalaisia, ruteenilaisia, kroatilaisia,\nserbialaisia, bulgarialaisia ja venäläisiä). Vuoden 1901 juhlilla sai\nliike suorastaan räikeän ilmauksen ehdotuksessa korottaa Juhana Huss,\nvanha roomalaiskirkon pannaanjulistama luopio, kansallispyhimyksen\narvoon kreikkalais-katolisessa kirkossa. Ymmärtää helposti, että\ntätä kunniaa ei tarkoitettu uskonpuhdistajalle, vaan intohimoiselle\nsaksalaisvihaajalle. Tsekkiläisten koko panslavismi ei ilmeisesti\nolekaan muuta kuin heidän saksalaisvihansa nurja puoli. Todellista\npyrkimystä irtautumaan valtakunnasta ja heittäytymään Venäjän laajaan\nhelmaan tuskin käynee siitä päättäminen: puoluejohtaja Kramarzin\nvaellus Pietariin 1910 (»Neue Freie Pressen» mukaan »slaavilaisena\ntrubadurina primadonnansa luokse») solmitakseen »neoslaavilaisia»\nsuhteita, näyttää päinvastoin vähentäneen hänen vaikutusvaltaansa\nkotona Böömissä.\n\nJäljellä on sitten pääkysymys, Itävallan _saksalaisten_ suhde\nlailliseen esivaltaansa ja Saksassa oleviin heimolaisiinsa. Ensi\naikoina näistä eroamisen jälkeen v. 1866 eivät he olleet erin\nhalukkaita jälleen yhtymään, yksinkertaisesti siitä syystä, että he\ntoivoivat voivansa paremmin valvoa lähimpiä etujansa oman valtiovallan\nalaisina kuin kilpailussa toisten saksalaisten kanssa. Tätä aikaa kesti\nvuoteen 1879, mihin saakka saksalaisilla oli ylivalta itävaltalaisessa\nvaltakunnanpuoliskossa; he ovat silloin n. s. »perustuslakipuolueena»\nitävaltalaisen valtioaatteen uskollisimpana tukena. Menetettyään\nenemmistön eduskunnassa ja samoin keisarin luottamuksen muuttui heidän\nasemansa kuitenkin toiseksi. Tuntuu siltä, että kansallisuusaatteen\npitäisi nyt helpommin voida vaikuttaa heihin; ja onhan tässä\nlisäksi huomioonotettava tavallista suurempi vetovoima, joka lähtee\nsuurvallasta, vieläpä sellaisesta kuin Saksa. Onkin todella ilmaantunut\n»saksalaisradikalinen» virtaus, jonka pyrkimyksenä oli yhdyntä Saksan\nliittovaltakuntaan; huuto »Hoch und Heil den Hohenzollern» (eläköön\nHohenzollernit!) on kerran (1902) kajahtanut Itävallan edustajakamarin\nseinien sisällä. Mutta se oli vain edustajaryhmä, jolla suurimmillaan\nollessaan 1900 oli 21 ääntä ja joka seuraavissa vaaleissa 1907 hävisi\nmelkein olemattomiin. Sen johtajat (Schönerer ja Wolf) kunnostivat\nitseään enemmän keuhkojensa voimalla kuin tekojensa valtiollisella\naistilla ja älyllä. Tulemme tuonnempana näkemään sisäiset syyt, miksi\ntämä yritys ei päässyt juurtumaan maassa. Mutta ratkaisevaa näyttää\nolevan se, että toisella puolella rajaa tuskin tapaa myötäistä\nvirtausta. Tosin pitävät »suursaksalaiset» ajatusta vireillä, mutta\nvirallisen Saksan käytös on täysin moitteeton ja onpa kyseenalaista\ntokko valtioviisaat valtakuntasaksalaiset edes pitäisivät saksalaisen\nItävallan yhdistämistä Saksan liittovaltakuntaan nykyisissä oloissa\nedullisena. Syy tähän tulee esitettäväksi toisessa yhteydessä, Saksaa\nkoskevassa luvussa. Tässä huomautettakoon ainoastaan, että Itävallan\nsaksalaisia pidetään »saksalaisen rodun pehmeimpänä epämuodostumana»\n(Ratzel), jossa germanilaisen järjestö- ja hallitsijavaiston leima on\nheikoin; käsitys, jota heidän suuren valtiollisen äänenpitonsa suinkaan\nei tarvitse kumota.\n\nTämä kiertokatsaus osoittaa, että valtiollisille irtaumispyrinnöille\nei nykyään ole annettava erin suurta merkitystä. Kansallisuusaatteelta\npuuttuu tällä toimialalla ympärystän pääkansojen kannatuksen tukea;\nsillä Venäjä ja Italia samoin kuin Saksakin ovat suurpoliittisista\nsyistä siksi paljon Itävalta-Unkarin säilymisen puolella, etteivät\nhalua suosia tällaisia pyrkimyksiä. On kuitenkin aina pidettävä\nmielessä, että joskus ei tarvita muuta kuin yksi konjunkturi kaatamaan\nnurin tällaiset takeet ja laskemaan padotut virtaukset valloilleen.\nNiinpä on epäilemättä lukuunotettavien mahdollisuuksien piirissä, että\nHabsburgien hallitsijasuvun hajoaminen voisi aiheuttaa samanlaatuisen\nselkkauksen kuin Oldenburgien suvun Tanskassa, jonkahan johdosta\nHolstein jälleen liitettiin Saksan valtakuntaan. —\n\nMutta joskaan Itävallan valtakunta ei nykyhetkellä ole samassa\ntilanteessa kuin ne kuolemaantuomitut rikolliset, jotka muinoin\nrevittiin kappaleiksi hevosten välissä, niin tulemme sensijaan\nnäkemään että kansallisuusperiaate korvaa vahingon toisella taholla:\neri kansallisuuksien suhteessa toisiinsa valtakunnan sisällä,\nheidän halussaan sortaa toisiansa, eli kuten Blaskovich sanoo\n»rotuimperialismissa». Tämä selittää suureksi osaksi suhteellisen levon\nvaltakunnan rajoilla: likeisemmät keskinäiset kiistat ovat näiden\nkuumaveristen kansojen mielessä työntäneet ulkoiset pyrinnöt taemmaksi.\n\nNäistä kohtaa meitä ensi sijassa lähes tuhatvuotinen _kieliriita\nsaksalaisten ja tsekkiläisten välillä_ Böömissä; ja kun tämä riita on\nosana eräässä maailmanhistoriallisessa kahnauksessa, kiinnitämme siihen\nhiukan lähempää huomiota.\n\nGermanilaista kansainvaellusta länttä kohti seurasi slaavilainen\nasutus edellisten jättämillä mailla, ja vasta 1200-luvulla alkavat\ngermanilaiset vallata takaisin vanhaa aluettaan. 1300-luvulla puhuttiin\nvielä vendien kieltä Leipzigin torilla, ja vielä 200 vuotta sitten\nsaattoi Hannoverissa kuulla slaavilaista murretta. Meidän päivinämme\non — jos emme ota lukuun vendiläisiä kielisaarekkeita Lausitzissa\n— jäljellä ainoastaan yksi haara näitä länsislaaveja. Ne ovat\ntsekkiläiset.\n\nTämän kansan kamppailun historia olemassaolostaan Böömissä on\nhistoriaa, jossa on monta draamallista kohtaa. Uskontosotien kauhut\novat siinä yhtyneet kansallisvihaan aikaansaaden traagillisia\nvaikutuksia. On ollut aikoja, jolloin annettiin palkintoja saksalaisten\nnenistä, 100 markkaa hopeaa yhdestä kilventäydestä. Ensimäisen\nHabsburgilaisen Böömin valtaistuimella piti puhua latinaa kansalle,\nkun hän ei osannut tsekinkieltä eikä saanut puhua saksaa. Yleinen\nhistoria on pannut muistiin tämän edestakaisin lainehtineen taistelun\npäävaiheet: 1409, jolloin saksalaiset professorit ja ylioppilaat\npoistuivat Pragista, 1620, jolloin Böömin kuningas menetti kruununsa\nValkealla vuorella, 1897, jolloin katumellakat pääkaupungissa uusivat\nWenzelin päivien muistoja.\n\nEnsinmainittu käännekohta aloitti tsekkiläisen ylivallan aikakauden;\ntoinen saksalaisen valtakauden, joka uhkasi painaa tsekinkielen\nmurteeksi omassa maassaan samalla kuin valtiollinen vapaus tyyten\ntukahutettiin (1749). 1800-luvulla tapahtui slaavilaisten nousenta\n_Palackyn_ ja _Riegerin_ johdolla, vallankumous 1848 nostatti vieläkin\nenemmän kansallistuntoa ja liitti valtiollisia pyrkimyksiä liikkeeseen;\nmutta vasta saksalaisten jouduttua vähemmistöön valtakunnanneuvostossa\n1879 on taistelu alkanut käydä suuremmassa mitassa. Taaffen kieliasetus\n1880 antoi tuulta tsekkiläisten purjeisiin, 1884 menettivät saksalaiset\nenemmistön maapäivillä, 1890 raukesi yritys sovitteluun heidän ja\nvanhatsekkiläisten välillä maan jakamisen pohjalla eri kielipiireihin,\nja vihdoin saattoivat _Badenin lait 1897_, joiden mukaan Böömin\nvirkamiesten tuli osata molempia kieliä, taistelun huippuunsa; sillä\ntällöin tunsivat saksalaiset, joiden tietenkin on vaikeampi oppia\npaikalliskieltä tsekkiä kuin tsekkiläisten oppia maailmankieltä saksaa,\nlopullisen tappion uhkaavan. Jarrutuksella valtakunnanneuvostossa\naikaansaivat he Badenin ja hänen lakiensa kukistuksen.\n\nToinen vakava sovinnonyritys 1900 raukesi yhtä tuloksettomasti. V. 1908\ntäytyi hallituksen ryhtyä suojelemaan saksalaisia Pragissa roskaväkeä\nvastaan, mistä oli seurauksena hallitusvaihdos _Beck-Bienerth_. Uusi\nhallitus koetti ratkaista kysymystä vuoden 1909 valtakunnanpäivillä,\nmutta silloin tekivät tsekkiläiset kaiken valtiopäivätyön\nmahdottomaksi: he tahtovat näet saada kysymystä siirretyksi Böömin\nmaapäiville, missä heillä on enemmistö — mutta tämä ei ole voinut\ntyöskennellä jälkeen vuoden 1908 saksalaisten jarrutuksen vuoksi.\nViimeksi syksyllä 1910 yritettiin turhaan sovintoa; ainoastaan eräs\n»kansallispoliittinen komissioni» ylläpitää vielä heikkoa sovinnon\ntoivoa.\n\nMistä riidellään? On kaksi jyrkästi eroavaa ohjelmaa vastakkain.\nTsekkiläiset tahtovat »tasa-arvoisuutta», s.o. käytännössä\ntsekinkielen vaihtoehtoista kelpoisuutta myöskin saksalaisella\nkielialueella. Saksalaiset vaativat »yksikielisyyttä», kutakin kieltä\nomalla alueellaan. Tämän yhteydessä tahtovat saksalaiset saksalaisen\nalueen erottamista, oikeudenhoidon ja hallinnon alalla toteutettuna\naina »kansalliskuurioihin» saakka maapäivillä ja kaksoisalaosastoihin\nkäskynhaltijan virastossa. Tätä katsovat tsekkiläiset kruununmaan\nhajoittamiseksi, jota he puolestaan eivät halua.\n\nMinkälainen on todellinen asema? Tilasto osoittaa matemaattisen suhteen\nmolempain kansain välillä Böömissä kulkevan jokseenkin »kultaisen\nleikkauksen» mukaan: saksalaisia 37—38 prosenttia. Kartta näyttää\njälkimäisten asuvan 3—10 peninkulman levyisellä kehyksellä, ainoa\naukko Slesiaan päin; aukossa itäänpäin on suuri kielisaari Iglaun\nluona ja useita pienempiä kielisaarekkeita. Tämä maantieteellinen\nsijoitus vaikeuttaa ilmeisesti suuressa määrässä lopullista ratkaisua\nkruununmaan kahtia jakamisen avulla. Toiselta puolen on 90 % kunnista\nselvästi kansallisvärisiä.\n\nMikä on kiistan merkitys? Habsburgien valtakunnalle merkitsee se mitä\nhankalinta kahletta jalassa, pääestettä laajenemiselle kaakkoonpäin,\nmadjaarien ja puolalaisten suhdatonta vaikutusta sisäpolitiikkaan.\nMutta Böömin kieliriidalla on myöskin yleistä merkitystä. Siinä\non toistaiseksi _germanilaisuuden ja slaavilaisuuden välisen\ntaistelun_ tärkein polttopiste. Silmäys kansallisuuskartalle osoittaa\ntsekkiläisten täällä olevan slaavilaisen pääarmeijan etuvartiona,\ntunkeutuen germanilaisen aineksen keskuuteen niin syvälle että\njälkimäisen alue täällä on vain puolet sen leveydestä ylempänä ja\nalempana. Germanilaisuutta uhkaavaa vaaraa lisää vielä se, että\nläntisimmältä tsekkiläisasemalta Tausin luona on vain vähän yli 40\npeninkulmaa itäisimmälle ranskalaiselle Elsassissa. Tässä on siis se\nkriitillinen kohta, jossa romanilaiset ja slaavilaiset heimot pyrkivät\nyhtymään eristääkseen ja saartaakseen germanilaisuuden.\n\nMinnepäin kallistuu voitto? Jos katsomme vanhempia karttoja, havaitaan\naina keskiajalta saakka sama yleismuoto: slaavilaiset keskellä,\nsaksalaiset kehänä ympärillä. Saksalaisten tunkeutuessa eteenpäin\nilmestyy heidän kielisaarekkeitaan Määrin puolelle; slaavilaisten\nylivallan aikana katoavat kieli- saarekkeet ja kehä kapenee. Nykyisellä\nkartalla näkyvät kielisaarekkeet taas, mutta Zemmrich — etevä\nasiantuntija tällä alalla — katsoo niiden jälleen olevan häviämisen\nvaarassa. Toiselta puolen on kehys säilynyt lujana, näyttääpä tilasto\nsaksalaisten kasvavan hituista nopeammin; niinpä ovat saksalaiset\nkymmenvuotiskautena 1891—1900 lisääntyneet lähes 9 % kun tsekkiläisten\nprosentti ei ole täyttä 7, ja kymmenvuotiskautena 1901—1910 on tulos\nollut jokseenkin sama. Saksalaisten suhdeluku onkin vuodesta 1880\nnoussut muutaman kymmenesosan prosenttia. Jos saksalaiset voisivat\nkasvaa lujiksi Määrissä, missä heidän hallussaan jo ovat suuremmat\nkaupungit, mutta kokonaismäärä ei kuitenkaan ole täyttä 30 %, niin\nolisi heidän voittonsa varmemmin turvattu; sillä tätä kautta kulkee\ntsekkiläisten verrattain heikko yhdystie slaavilaiseen maailmaan.\nSenvuoksi puuhaavatkin tsekkiläiset nyt yliopistoa Määriin. Näin\nlainehtii taistelu yhäti edestakaisin: sen tulosta ei voi ennustaa;\nvarmaa on vain, että sen aallot pärskyvät korkeina todellisen\nkansallisvihan tuulenpaineessa.\n\nVerrattuna tähän maailmanhistoriallisessa valossa tapahtuvaan\nkansallisuustaisteluun näyttävät vastaavat ilmiöt muilla\npaikoin valtakuntaa vain kahakoilta varjossa; mutta niillä on\nsuuri oireellinen merkitys, jos tahtoo ennustaa valtakunnan\ntulevaisuutta. Niinpä tapaamme saksalaiset taistelemassa myöskin\n_Tyrolissa_, missä italialaiset vuodesta 1891 ovat ylläpitäneet\ntavaksi tullutta jarrutusta jääden saapumatta maapäiville, sekä\n_Kärntti-Steiermarkissa_, missä yritys hankkia slovenilaisille\npysyvää jalansijaa Cillin kymnaasissa 1895 aiheutti kruunulle\nministeripulankin. Slovenilaisia vastaan — jotka muuten puolestaan\nvihaavat italialaisia — on saksalaisten ylivoima aivan selvä,\nitalialaisten suhteen epäiltävämpi; yhteensä vaikuttavat nämä\nalinomaiset riidat tietenkin heikentävästi saksalaisen aineksen\nvoimaan valtakunnassa. Kireä jännitys vallitsee vielä _Galitsiassa_;\nsielläkin ovat saksalaiset vihattuja — puolituhatvuotisjuhla 1910\n(yllä s. 121) kohdisti kärkensä heitä vastaan — mutta päätaistelu\nraivoaa täällä kruununmaan molempien pääkansojen välillä, jotka tällä\ntavoin lohduttautuvat ulkonaisen itsenäisyyden unelmista. Tilanne\nmuistuttaa pinnalta asemaa Böömissä sikäli että puolalaiset ovat\nenemmistönä; se on tosin pienempi kuin tsekkiläisten, ainoastaan 57\n%, mutta he ovat voineet käyttää sitä hyväkseen paljoa suuremmassa\nmäärässä, heidän hallussaan kun on vallaskartanot ja kaupungit ja\nhe myöskin kultturikannalta katsoen ovat ruteenilaisiin nähden\nyläluokan asemassa. Niinpä on tämä puolalainen aateli (»shlahta»)\nmiehittänyt maapäivillä 67 paikkaa ja lukumäärältään vain vähäistä\nheikommat ruteenilaiset ovat saaneet tyytyä 9:ään. Lisäksi ovat\npuolalaiset olleet täydellisinä herroina kruununmaan hallinnossa,\njonka rehellisyyden ja puolueettomuuden puutteesta kuuluu paljon\nvalituksia. Tämä hallitsija-asema on nostattanut voimakkaan ja kasvavan\nvastaliikkeen sorrettujen ruteenilaisten puolelta ei ilman draamallisia\nkohtauksia, kuten 600 ylioppilaan ero Lembergin yliopistosta v. 1901,\ntai veritöitä kuten käskynhaltijan murha 1908. Ruteenilaisten ohjelma\n— jota vuodesta 1903 edustaa »Ruthenische Revue» Wienissä — muistuttaa\nsuuresti saksalaisten ohjelmaa Böömissä: täysi kansallinen itsehallinto\nmaantieteellisellä alueellaan ja täydellinen yhdenvertaisuus\nkruununmaan hallituksessa. Vaadittiinpa 1904 suorastaan omia maapäiviä\nLembergiin, erilleen puolalaisten maapäivistä Krakaussa. Sitäpaitsi\nvaativat ruteenilaiset omaa yliopistoa Lembergiin; viimeksi heinäkuussa\n1910 syntyi ylioppilasmellakoita siitä asiasta. Senkään jälkeen kun\nnyttemmin puolalaisen aatelin valta on vähentynyt yleisen äänioikeuden\njohdosta, ei taistelusta näy mitään loppua.\n\nJos nyt silmäämme Karpaattien yli _Unkarin_ kuningaskuntaan,\nniin tapaamme täällä saman kuvan: alituista eripuraisuutta ja\nkiistaa. Nojaten valtiollisiin etuuksiinsa ja ainakin suhteelliseen\nenemmistöönsä maassa (47½ prosenttia), noudattavat madjaarit täällä\ntarkoitusperäistä sortopolitiikkaa muita kansallisuuksia kohtaan; he\novat m. m. katsoneet tarpeelliseksi unkarilaistuttaa muunkielisiä\npaikannimiä maassa, eikä pääkaupungin posti vuodesta 1900 kuljeta\nkirjeitä, joiden osoitteessa on vanha Ofen-nimi. Tämä kansallisen\nitsetunnon ilmaus kohdistuu erityisesti saksalaisia vastaan, vaikka\nmadjaareilla on vähimmin pelkäämistä heidän puoleltaan; niinpä lausui\nheinäkuussa 1904 Unkarin valtiopäivillä ent. pääministeri _Banffy_\nhyväksyvänsä diplomatiassa ranskankielen, mutta ei missään tapauksessa\nsaksaa. Saksalaisten, joita Unkarin eri seuduilla on yhteensä noin\n2 milj., on tietenkin puolestaan vaikea sietää semmoista kohtelua\nalemman rodun puolelta. Mutta myöskin romanilaiset ja slaavilaiset\nainekset kuningaskunnassa nousevat voimakkaasti pääkansaa vastaan, jopa\nyhteisissä kongresseissakin. _Romanialaiset_ ovat vedonneet Europan\nyleiseen mielipiteeseen sortajiansa vastaan; 1907 toimeenpanivat\nhe jarrutuksen valtiopäivillä uutta kieliasetusta vastaan, ja\n1909 kieltäytyi heidän papistonsa antamasta uskonnonopetusta\nunkarinkielellä; vakava yritys sovintoon 1910 raukesi tyhjiin.\n_Slovakit_, yli 2-miljonainen tsekkiläinen heimo, pyrkivät yhteyteen\nItävallan tsekkiläisten kanssa Czernovan »verilöylyn» jälkeen 1907.\nVielä räikeämpi — itse teossa pahalaatuisin sillä puolen Leithaa —\non unkarilaisten ja _kroatialaisten_ välinen vastahanka, huolimatta\nsiitä laajasta itsehallinnosta, minkä viimeksimainitut saivat 1868.\n»Fiumen-päätös» 1905 sisältää näiden nykyiset vaatimukset: ensinnäkin\nDalmatian jälleenyhdistäminen heidän piiriinsä sekä täydellisen\nliittovaltion asema Unkariin nähden. Unkarilainen säädös 1907,\njonka mukaan rautatiepalvelus Slavoniassa ja Kroatiassa varattiin\nunkarilaisille, aiheutti ilmipulman, kroatialaiset edusmiehet\npoistuivat Budapestin valtiopäiviltä ja syntyi levottomuuksia, jotka\ntuskin vieläkään ovat asettuneet. Rudolf Springer onkin jo 1904\nsitä mieltä, että madjaarien kansallisuuspolitiikka on katsottava\nepäonnistuneeksi; ja Wirsén yhtyy tähän 1909.\n\n----------\n\nKun nyt luomme yleissilmäyksen Itävalta-Unkarin\nkansallisuuskysymykseen, niin luulemme pikemminkin näkevämme\nluonnon alkuperäistä anarkiaa kuin järjestettyjä kultturioloja.\nKansallisuusperiaatteen loukkaaminen on tuottanut katkeran koston.\nEi totisesti ole mieltäylentävä näky tämä valtakunta, jossa kaikki\nriitelevät, kaikki vihaavat: puolalaiset ja ruteenilaiset vihaavat\ntoisiansa, slaavilaiset ja romanialaiset vihaavat madjaareja,\nmadjaarit, tsekkiläiset, sloveenit ja italialaiset vihaavat\nsaksalaisia, ja saksalaiset puolestaan halveksivat kaikkia! Eikä\nvihata vain aatteellisesti — hyökätään kimppuun haisupommeilla, kuten\ntsekkiläinen vähemmistö saksalaisia vastaan Brinnin kauppakamarissa\n1902, tai viskellään mätiä munia, kuten ruteenilaiset ylioppilaat\npuolalaista yliopistonrehtoria vastaan Lembergissä 1903. Tosiaankin,\nvoi ruveta ymmärtämään runoilija Grillparzerin katkeraa erittelyä: »von\nHumanität via Nationalität zu Bestialität» (ihmisyydestä kansallisuuden\nkautta petomaisuuteen)...\n\nMutta me emme vielä ole nähneet hiidenkattilan pohjaan. Siellä on\nmuunkinlaisia repiviä aineksia; toisia, jotka hämmentävät ja tekevät\ntehottomiksi kansalliset vaikuttimet, toisia taas, jotka niitä\nkorostavat.\n\nNiinpä tapaamme monenlaatuisia _sosialisia_ vastakohtia.\nGalitsiassa toimivat puolalaiset talonpojat monin paikoin yksistä\npuolin ruteenilaisten kanssa aatelistoa vastaan: siis hajaannus,\njoka hämmentää kansallisperiaatetta. Yleinen sosialinen,\nyhteiskunnallinen, taistelu on tietenkin räikeämpi saksalaisessa ja\ntsekkiläisessä Itävallassa kuin teollisuudesta köyhässä Unkarissa.\nVielä 1900 ei sosialisteilla ollut edes Itävallassa enempää\nkuin 10 valtiopäivämiespaikkaa; mutta yleinen äänioikeus antoi\nheille heti 87 paikkaa ja toiseksi suurimman ryhmän aseman. Ei\nmikään voi kuitenkaan selkeämmin kuvastaa valtakunnan luonnotonta\nvaltioluonnetta kuin se, että tätä sosialistien menestystä on voitu\npitää voittona valtiolle, senvuoksi että se kokoomuksellansa hämmentää\nkansallisuusvastakohtia. Sosialidemokraatteja onkin saatettu sanoa\nainoaksi valtakunnalle-uskolliseksi puolueeksi. Varmaa on, ettei mikään\nedustajaryhmä ole niin hartaasti kehoittanut kansalliseen rauhaan ja\ntuottoisaan työhön; mikä tosin ei ole estänyt, että Itävaltaa esim. v.\n1900 järkytti vaikea kaivostyöläisten lakko.\n\nTähän tulevat lisäksi vielä _uskonnolliset_ vastakohdat. Galitsiassa\novat ne rinnakkaisia kansallisten kanssa, kun ruteenilaiset ovat\nkreikkalais- ja puolalaiset roomalais-katolisia. Varsinaisessa\nItävallassa ajavat nämä eripuraisuuden äärimmilleen hajoittamalla\nsaksalaisetkin keskenään, »klerikaleihin» (pappisvaltaisiin) ja\n»liberaleihin» (vapaamielisiin); niinpä nostatti eri tahoilla suuria\nmyrskyjä, kun prof. Wahrmund 1908 kielsi Kristuksen yliluonnollisen\nsiittämisen. Jo 1899 syntyi liike, tunnuksena »Los von Rom» (irti\nRoomasta), joka on herättänyt paljon melua. Siinä vielä yksi\nsyy, eikä suinkaan vähäisin; saksalaisen aineksen valtiolliseen\nheikkenemiseen. Unkarissakin havaitaan merkkejä »kultturitaistelusta»\npaavinkirkkoa vastaan. Ja kaikkien säröäänten lisäksi tulee erinäisissä\nitävaltalaisissa piireissä kiihkeä antisemiittinen, juutalaisvastainen,\nkiihoitus, missä saattavat yhtyä niin vastakkaiset ainekset kuin\n»kristillis-sosialiset» Luegerin ja kansallissaksalaiset Schönererin\njohdolla. Jälkimäinen, joka eri suuntiin edustaa hajaannuksen korkeinta\nastetta, on 1898 keskittänyt ohjelmansa seuraavaan mahtipontiseen\nlauselmaan: »Ohne Juden, ohne Rom wird gebaut Germanias Dom» (ilman\njuutalaisia ja ilman Roomaa on Germanian temppeli rakennettava).\nTuntuu kuitenkin kuin olisi tämä liike lamautumassa sittenkun molemmat\näskenmainitut miehet ovat poistuneet näyttämöltä.\n\nSelvää on, että suuret vastakohdat yhteiskunnassa vasta silloin\nkäyvät oikein vahingollisiksi, kun ne _eduskuntamuodon_ avulla saavat\ntilaisuuden ehkäistä valtiontyötä. Itävallan kansallisuuksille tuli\nvaltakunnanneuvoston edustajakamari tervetulleeksi temmellyskentäksi,\nmissä he saattoivat päästä toistensa kimppuun, välittämättä\nsiitä, että he täten kenties löivät naulan toisensa jälkeen itse\nvaltakunnan ruumiskirstuun. Franzensringin varrella olevan siron\nvaltakunnanneuvostontalon katonreunakulmilla on kuvaryhmiä hurjista\nhevosista, joita ohjaajat hillitsevät: saman kuvan tapaa alhaalla\nsalissa, mutta hevosten teutaroiminen on joskus näyttänyt käyvän\nohjaajille ylivoimaiseksi.\n\nNiinpä on saksalais-tsekkiläinenkin taistelu muuttanut valtiopäiville\nja aikaansaanut suunnattomia riitoja. Alussa oli verrattain\nrauhallista, sillä tsekkiläiset edusmiehet tekivät lakon; ja kun he\n15 vuoden kuluttua jälleen saapuivat paikalle 1879, tuli monta kertaa\nsaksalaisten vuoro samalla tavalla tuulettaa valtiollisia tunteitaan.\nMutta 1897 iskettiin taas yhteen, Badenin kielilain johdosta (edellä\nsiv. 128), joka puolestaan oli seuraus unionipolitiikasta: tahdottiin\nnäet siten saada tsekkiläisten äänet »Ausgleichin» (yhteisiä\nmenoja koskevan sopimuksen) hyväksi Unkarin kanssa. Nyt selittivät\nsaksalaiset, että oli tullut tärkeämmän »Ausgleichin» aika, nimittäin\nvaltakunnan saksalaisten kanssa; ja he antoivat uhkaukselleen\npontta sellaisella jarrutuksella, jonka vertaista ei oltu ennen\nnähty edes tässä maassa, missä jarrutus kuitenkin oli kehittynyt\nmilteipä oikeuslaitokseksi, jolla oli »kansallisen kielto-oikeuden»\nmerkitys. Eduskuntakoneisto pantiin seisomaan; viisi vuotta oli kaikki\nlainlaadintatyö lamassa; ja kun hallitus valtion välttämättömimmäksi\nylläpitämiseksi käytti väliaikaisia toimenpiteitä (erään 21/12\n1867 vahvistetun perustuslain 14. §:n nojalla), tuli kaiken\nkansallisuuskurjuuden lisäksi vielä perustuslakikahnaus. Tähän aikaan\nsaavutti Itävallan edustajakamari maineen, jonka laatua parhaiten kuvaa\njulkisesti ja yleisen säädyllisyyden nimessä tehty ehdotus, että sen\nistunnot säädettäisiin salaisiksi!\n\nMiltä tämä kamari sitten näytti? Vanhassa eduskunnassa, joka\nhajoitettiin 1900, oli 22 eri ryhmää; uudessa laskettiin 24 —\nkansallisia, uskonnollisia, yhteiskunnallisia ryhmiä mitä kirjavimpana\nseoksena. Valtiolaivan luotsaus näin monien karien välillä pärskyvissä\nhyrskyissä on aivan omalaatuinen tehtävänsä, joka vaatii sirkustaiturin\nteknillistä kätevyyttä, valtiomiehen lujaa kättä ja diplomaatin\nsilmää mieskohtaisen esiintymisen valinnassa — Lowell vertaa sitä\nsäädyttömästi mutta sattuvasti taitoon ohjata _koirarekeä_ eskimoiden\nmaassa! Hra v. _Körberillä_, joka oli pääministerinä 1900—05, näytti\nolevan kaikki nämä ominaisuudet; ja hänen onnistui todellakin, m. m.\nkiinnittämällä huomiota ulospäin yleisiin töihin saada valtiopäivät\njälleen työkuntoon ainakin sikäli, että valtio vuodesta 1902 saattoi\nsaada menosääntönsä hyväksytyksi säännöllistä tietä; mutta hänen\ntäytyikin puheissaan useammin kuin kerran huomauttaa, että saattaa taas\ntulla aikoja, jolloin »konsulien on katsottava, ettei valtakunta joudu\nvahinkoon».\n\nKun nämä myrskyt raivosivat valtakunnanneuvostossa, eivät\nmaapäivätkään suinkaan olleet mitään rauhan asumuksia. Niiden\nyksikamarijärjestelmästä ja enemmistövallasta sai kansallisuustaistelu\nvielä parempia temmellyskenttiä. Sekakielisissä maakunnissa\nnäyttääkin suorastaan kuuluvan poikkeustapauksiin että maapäivät ovat\ntoimintakykyisinä. Alituiset kahnaukset hallintovirastojen kanssa\ntäydentävät sekasortoa.\n\nKun katselee tätä kuvaa »valtakunnasta, joka itse repelee itseänsä»,\ntäytyy olla Benoistin kanssa samaa mieltä, että ainoastaan kolme\nseikkaa on varmaa: valtakunnan suunnaton vaikeus jäädä sellaiseksi\nkuin se on, sen yhtä suuri kyvyttömyys siitä muuttua ja sen täytymys\nmuuttua! Kokemus on osoittanut kaksi keinoa koossapitää valtakuntaa,\njonka eri osat pyrkivät irralleen: itsevaltiuden yhteisen paineen\ntai liittovaltion jaetun vastuun. Itävallan vaikeudet näyttävät nyt\nlähinnä johtuvan siitä, että siellä on yritetty kolmatta keinoa:\nperustuslaillisen erityisvaltion.\n\nPalaus itsevaltaiseen hallitusmuotoon lienee nykyään mahdotonta.\nOlisiko sitten kukaties parannus löydettävissä siirtymällä\nliittovaltioksi, muuttamalla valtakunta »yhdistetyiksi valtioiksi»?\nTätä n. s. »Verländerung»-ajatusta on usein pohdittu viimeaikoina,\ntavallisesti siinä muodossa että kukin kruununmaa tulisi valtioksi\nliittovaltiossa. Mutta tässä muodossa on ajatus mahdoton, sillä\nsitenhän kansallisuusvähemmistöt uhrattaisiin täydellisesti joka\ntaholla, ruteenilaiset Galitsiassa, slovenilaiset Steiermarkissa,\nitalialaiset Tyrolissa, samoin kuin saksalaiset Böömissä ja Määrissä.\nItse teossa on ilmeistä, että »kruununmaat ovat habsburgilaisen\nvaltakunnan sisäisiä vihollisia», kuten Springer sanoo. Senvuoksi\najattelee Auerbach 1898 toista muotoa: historialliset kruununmaat on\nhävitettävä ja niiden tilalle asetettava puhtaat kielialueet osakkaiksi\nliittoon. Samassa hengessä puolsi 1899 sosialistikongressi Brünnissä\n»kansanvaltaista kansallisuus-liittovaltiota». Tässä kohtaa kuitenkin\nse uusi vaikeus, että rajat monin paikoin ovat häälyviä tai, kuten\nBöömissä, maantieteellisesti mahdottomia; kansallisuusaatteen työ on\nkeskeneräistä todellisuudessa, ei vain kartalla.\n\nSenvuoksi on lopulta etsitty ratkaisua yksilöperustalla alueperustan\nasemesta ja siinä lähdetty pienemmistä piireistä, missä kansallisuudet\neivät ole niin sekaisin Tämän ratkaisun pääpuoltaja on Rudolf\nSpringer (valtiopäivämies tri Karl Rennerin salanimi). Pyrkimyksenä\non »kansallinen itsehallinto», jotta kansallisuuskysymysten käsittely\nmikäli mahdollista jää asianomaisten kansallispäivien asiaksi.\nYhteistä työtä varten on ratkaisun nimenä »kansalliskatasterit»,\ns.o. ääniluettelot henkilöistä kansallisuuden eikä hallintopiirin\nmukaan. Kun kansallisuustunteet täten ovat tyynnytetyt, arvellaan\nnykyinen valtiomuoto voitavan säilyttää. Ohjelma toteutettiinkin v.\n1905 Määrissä, niin että maapäivävaaleissa saksalaiset ja tsekkiläiset\nsaivat äänestää kansallisuusluetteloiden mukaan. Myöhemmin on Bukovina\nnoudattanut esimerkkiä ja muutos on päiväjärjestyksessä muillakin\ntahoilla.\n\nJonkinlaisen teknillisen ratkaisun täten raivatessa itselleen tietä\nkääntyi tuuli yhä suotuisammaksi myöskin _yleisen äänioikeuden_\nvoimaansaattamiseksi vaaleissa valtakunnanneuvoston toiseen\nkamariin. Valtiomiehet alkoivat yhä enemmän pitää sitä jonkinlaisena\nvastamyrkkynä kansallishajaannusta vastaan. Niinpä joutui\näänioikeuskysymys päiväjärjestykseen 1905 ja oli jo 1907 kypsä\nratkaistavaksi. Perustamalla kamarin yhdenmiehenvaaleihin kansallisissa\nvaalipiireissä on taistelu paikkojen lukumäärästä alunpitäen poistettu\nkansallisuuksien kilpailusta; kunkin kansallisuuden edustajain\nlukumäärä on näet määrätty, kiinnittämällä huomiota ei ainoastaan\nsen väkilukuun vaan myöskin kultturitekijöihin, veromäärään ja\nkansallisomaisuuteen. On hämmästyttävää että tästä arkaluontoisesta\njaoittelusta suoriuduttiin niin pian. Periaatteena oli tasapainon\naikaansaanti »slaavilaisen» ja »saksalais-romanilaisen ryhmän» välillä;\nsuhde tuli olemaan 259 (tsekkiläisillä 107 paikkaa, puolalaisilla 82,\nruteenilaisilla 33, slovenilaisilla 24, kroatilais-serbialaisilla 13)\n257 vastaan (saksalaisilla 233, italialaisilla 19, romanialaisilla\n5) — suhteellisia voittoja ruteenilaisille ja slovenilaisille, mutta\ntappioita italialaisille ja saksalaisille, joista viimeksimainitut\nmenettivät 3 prosenttia vaikutusvallastaan. Lisäksi suojeltiin\nruteenilaisia Galitsian itäosassa toimenpiteillä vähemmistöedustuksen\nhyväksi ja saksalaisia Määrissä kansallisuuskatasterien avulla.\n\nHarvoin kai mitään perustuslain uudistusta on tervehditty suuremmilla\ntoiveilla. Uudistuksen luoja, pääministeri _Beck_, odotti nyt\n»kansallispuolueiden aseidenriisuntaa», joka tekisi mahdolliseksi\n»taloudellisen politiikan ja yhteiskunnallisten huoltotointen» ajan,\nja hän tervehti uutta kamaria tunnuslauseella »mit dem Ganzen für\ndas Ganze»: kaikki kaiken puolesta. Ensimäiset vaalit näyttivätkin\nantavan tukea tälle toivehikkaisuudelle, mikäli päävoiton saivat\nkaksi eikansallisuus-puoluetta, nim. »kristillis-sosialiset» 96 ja\nsosialistit 87, kun taas kiihkeimmät ainekset, nuortsekkiläiset ja\nsuursaksalaiset, menettivät enimmän. Otto Lang julkaisi kehoituksen\nItävallan »kansainrauhanliiton» perustamiseksi, ja vanha keisari lausui\n29/4 1907 Pragissa, kansallisuustaistelun pääpesäpaikassa: »Katsoisin\nkorkeimmaksi onnekseni, jos minä, joka olen elänyt läpi taistelun\nkaikki kärsimykset, saisin elää myöskin kansallisen rauhan ilon.»\n\nMutta tämäkin liikuttava vetoaminen on tähän saakka joutunut häpeään.\nKansat eivät näy muuttaneen luontoa senvuoksi että ovat tehneet\nsopimuksen edustajapaikoistaan valtiopäivillä. Tuskin oli uusi\nvaltakunnanneuvosto suorittanut alkutoimituksensa, kun tsekkiläiset\nuhkasivat jarrutusta, ellei heidän kieltänsä tunnustettaisi\nparlamenttikieleksi samoin kuin saksaa; mahdoton vaatimus, kun 6 muulla\npääkielellä oli sama ilmeinen oikeus. Sen jälkeen ei ole ainoakaan\nistunto mennyt ilman suurempia tai pienempiä kohtauksia, jotenka\neduskunnan arvo ei suinkaan entisestä parantunut. Vihdoin se täytyi\nhajoittaa; mutta uudet vaalit kesäkuussa 1911 eivät aiheuttaneet\nmuuta suurempaa muutosta, kuin että kristillis-sosialiset — jotka\n1910 olivat menettäneet suuren miehensä _Luegerin_ — menettivät\nuseita paikkoja, joten sosialidemokraatit nyt ovat eduskunnan\nsuurimpana erikoispuolueena. Freytagin vaalikartat vuosilta 1907 ja\n1911, kummassakin 28 eri puoluenimeä[13], esittävät eduskuntaisesta\npuoluehajaannuksesta yhäkin sellaisen kuvan, jolla ei ole vertaansa\nmaailmassa.\n\nItävallan suuri eduskuntauudistus aiheuttanee näinollen, kuten\nHerrnritt jo 1907 ennusti, eduskunnan tason alenemista ja siitä\njohtuvaa painopisteen siirtymistä valiokuntiin ja kruunulle. Toiselta\npuolen on kansallisuuspyrintöjen näkökohta voittonsa jälkeen\neduskunnassa osoittanut kasvavia taipumuksia siirtyä hallinnonkin\nalalle, haitaksi myöskin sen voimalle; niinpä on jo kauan pidetty\n»maakuntaministereitä» (tsekkiläistä, puolalaista ja saksalaista) itse\nhallituksessakin, ja niitä koskeva kahnaus aiheutti marraskuussa 1911\nhallituksenvaihdoksen (_Gautsch-Stürgkh_). Tällä välin ovat kaikki\nyritykset sovinnon aikaansaamiseksi vanhojen riitapuolten välillä\nkruununmaissa rauenneet (ed. siv. 127 ja seur.), — ja Määrissä, missä\nse on onnistunut, ei seuraus ole ollut parempi kuin että saksalaisten\nviimeksi syksyllä 1910 oli toimeenpantava uusi jarrutus maapäivillä!\nKahnauspintaa on pienennetty, mutta itse kahnaus on entisellään.\n\nMyöskin mieskohtaisuusperiaate näyttää siis jäävän tehottomaksi\nItävallassa: vaikea toteuttaa (esim. Böömissä) eikä näy paljoa\nauttavan. Uuden »kansallisuusoikeuden» luominen, jonka nojalla Itävalta\nvoisi puoltaa paikkaansa nykyaikaisten valtioiden joukossa, on yhä\nratkaisematon tehtävä ja taitanee siksi jäädä. Menettelyt, joita on\nnoudatettu, ovat olleet rauhoittavia lääkkeitä; ne eivät paranna\nvaltakunnan organista sydänvikaa, joka on kansallinen hajaannus itse.\nKansallisuusvastakohdat valtiossa eivät sinänsä ole ehdoton onnettomuus\n— pieni kahnaus pitää pirteänä — mutta täytyy olla joku kohtuus.\nSuurvalta voi helposti sietää jonkun Irlannin, kuten Englanti, jopa\nhätätilassa kolmekin kuten Saksa (Puola, Elsass ja Slesvig); mutta se\nei voi hevin _olla kokoonpanoltaan paljaita Irlanteja!_\n\nEräillä tahoilla ei tätä ole tahdottu tunnustaa sydänviaksi.\nPuhutaan »kansainvaltiosta» tai »kansallisuuksien valtiosta»\nterveenä muodostumana yksinkertaisen »kansallisvaltion» rinnalla, ja\nviitataan esimerkkinä siitä Yhdysvaltoihin suurvaltain, Belgiaan,\nSveitsiin ja Suomeen pikkuvaltioiden joukossa. U. S. A. ei kuitenkaan\nvoi tässä suhteessa kelvata esimerkiksi, sillä sen kansallisuudet\neivät muodosta maantieteellisiä alueita ja liittovaltakunta itse\non vallitsevan kansallis-aineksen ytimen ja perustan varassa.\nMissä määrin pikkuvaltioiden esimerkki tässä voi antaa toivoa ja\nlohdutusta, katselemme tuonnempana (s. 156). Sitä ennen täytyy meidän\ntarkastaa vielä yhtä koettelemusta, joka Habsburgien valtakunnalla\non kestettävänä, ja jota esim. Albin Geyer pitää sen kaikkein\nvaarallisimpana vammana: _dualismia_ eli unionisuhdetta.\n\n----------\n\nÄskeinen tutkimus on koskenut Itävaltaa. Samanlainen tutkimus Unkarin\nsuhteen tuo ilmi pienempiä epäkohtia, sikäli että »kansallisuuksilla»\nsen valtiopäivillä vielä vuoden 1907 vaalien jälkeen on vain 38 paikkaa\n40 kroatialaisen ja 375 madjaarilaisen edustajan rinnalla; tässä näemme\nsiis vankan kansallisen ytimen.\n\nJo tämä seikka antaa Unkarille yliotteen _unionisuhteessa_ ja osoittaa\ndualismin Unkarille edulliseksi. Kuten tunnettua koetettiin 1861\nyhteistä, Habsburgin kruunun kaikkia maita edustavaa valtiosääntöä,\nmutta tämä muoto havaittiin pian riittämättömäksi: unkarilaiset,\nkroatilaiset ja tsekkiläiset katsoivat valtiollista ykseyttä ja\nyhteistointa suurvaltiontyössä niukaksi korvaukseksi valtiollisesta\nvapaudesta ja eduskuntaisista etuuksista hallitsijaan nähden, minkä\nvuoksi he eivät saapuneet valtiopäiville. Tästä aiheutui hallitus\nyhteyssiteiden ensimäiseen hellittämiseen: Itävallan ja Unkarin välinen\ndualismi, kahtiajako, pantiin toimeen 1867, jolloin tsekkiläiset\nliitettiin edelliseen ja kroatilaiset jälkimäiseen. Muutamia vuosia\nmyöhemmin, tsekkiläisten jatkuvan valtiopäivälakon vuoksi, oltiin\nvähällä muuttaa dualismi »trialismiksi», kolmiajaoksi (Benoist),\nBöömin-Määrin vapauttamisella tasa-arvoiseen unioniin Unkarin ja\njäljelle jäävän Itävallan kanssa; keisari oli jo tunnustanut tämän\n»böömiläisen valtio-oikeuden» ja nimittänyt liittoministeristön\n(_Hohenwart_), mutta katsoi saksalaisten vastarinnan vuoksi parhaaksi\npalata keskitysperiaatteeseen itävaltalaisen kruununsa puolesta,\nja tsekkiläiset jäivät tulematta valtiopäiville vuoteen 1879. Me\nkäsitämme nyt saksalaisten vastahangan tätä ratkaisua vastaan:\n»home rule» (itsehallinto) Böömissä olisi samoin kuin Irlannissa\njättänyt vähemmistön enemmistön armoille. V. 1899 esitettiin\nsensijaan saksalaiselta taholta kolmas suuri uudistusohjelma,\nn. s. »helluntain-ohjelma»; se esittää _Galitsian_ erottamista\nitsehallintoiseksi alueeksi (kuten oli ajateltu jo 1871) ja Dalmatian\npalauttamista Unkarille, siis Itävallan molempien luonnottomien siipien\nleikkaamista, ja samalla kertaa saksalaisten vapauttamista puolalaisten\nkilpailusta valtiopäivillä, minkä jälkeen heidän enemmistönsä (51\n%) tuottaisi heille ylivallan ja heidän kielensä koroitettaisiin\n»välityskieleksi» valtakunnan länsipuoliskossa. Täten palautettaisiin\nunionia tehtäessä vallinneet olot (ed. siv. 115) ja madjaarilainen\nkokoomus toisella puolen Leithaa saisi jälleen asianmukaisen\nsaksalaisen vastapainon. Mutta tämä ohjelma raukeaa ei ainoastaan\nsenvuoksi, että se kärjistäisi riitaa Böömissä, vaan siitäkin syystä,\nettä se epäilemättä tekisi Galitsiasta avoimen ahjon suurpoliittiselle\nyllyttelylle ja siten aiheuttaisi selkkauksia Venäjän kanssa. Ja niin\nsäilyttää valtakunta vielä nytkin dualistista päämuotoansa kaikkien\nmaakuntahajaannusten yläpuolella.\n\nTämä muoto on kansallisuustaisteluiden kukkuraksi ja Unkarin etuuksista\nhuolimatta aiheuttanut valtakunnalle sangen pahanlaatuisen ja\nvaarallisen _unionipulman_ 1905—1910.\n\nAluksi muutamia huomautuksia siitä, millaisiksi Itävalta-Unkarin\nunionin oikeussuhteet järjestettiin sopimuksella 1867. Ensinnäkin,\nsiinä vallitsee ehdoton tasa-arvoisuus: unkarilaisten ei ole,\nkuten norjalaisten Skandinaviassa, ensin tarvinnut läpikäydä\ntasa-arvoisuusohjelmaa, he nostavat heti kiistan alussa\nirtautumislipun. Mutta heillä onkin paljoa enemmän irroitettavaa,\nsillä tällä unionilla on omat täydelliset järjestönsä, kolmesta\nvaltakunnanministeristä (ulko-, sota- ja valtakunnan raha-asiain)\nkokoonpantu hallitus ja valtiopäiväin määräämistä jäsenistä\n(delegatsioneista) muodostettu eduskunta. Sen keskeisen yhteisyysalueen\nohella, jota valtakunnanministeriöt osoittavat, on säädetty\nvielä ulompikin, joka järjestetään määräajoittain »yhteisten\nperusteiden» mukaan; sen piiriin kuuluu niin tärkeitä kysymyksiä\nkuin tulliyhteisyys, asevelvollisuuslainsäädäntö (perustana\nsotayhteisyydelle) sekä (vuodesta 1878) yhteistä valtakunnanpankkia\nkoskeva lainsäädäntö. Nämä kysymykset ovat yleensä asetetut 10 vuoden\nirtisanonnan ja uusinnan varaan ja samoiksi määräkausiksi sovitellaan\nlaskuperusta molemminpuolisille osuuksille yhteisiin menoihin\n(»kvootit»). Joka 10. vuosi on siis kummankin valtion tarkistettava\nunioniansa ulkopuolella sen valtio-oikeudellista ydintä n. s.\n»Ausgleichin», tasoituksen, sovittelun, kautta.\n\nIlmeistä on että sellainen järjestely suorastaan houkuttelee\nunionikahnauksiin ja että nämä alkavat »Ausgleichin» etuvarustuksilla.\nSellaisen kiusauksen vastustamiseen olisi tarvittu paljoa enemmän hyvää\ntahtoa kuin Unkarin kansa on ajan pitkään osoittanut omistavansa. Se\non suosittuna osakkaana: aina viime sopimukseen saakka on se maksanut\nainoastaan 31,4 prosenttia yhteisistä menoista, vaikka väkiluvun\nmukaan sen osalle tulisi 42 à 43 prosenttia. Valtiollisestikin on\npainopiste monessa suhteessa siirtynyt Budapestiin, jossa on selvä\nkansallisenemmistö ja vallitsee eduskuntainen hallitustapa, Wienistä,\njossa ei millään puolueella ole ollut samaa vallitsevaa asemaa, vaan\nhallitus saa luovailla, takanaan mitä moninaisimmat sommitelmat;\nsaksalaisten älyttömyys Bosnian kysymyksessä 1878 (ed. s. 116) on\ntämänkin kehityksen alkuna. Mutta mikään ei ole tehonnut levottoman\nunkarilaisen sydämen arvovaatimuksia vastaan. Sittenkun kolme\n»Ausgleich» jaksoa (1867, 1878, 1887) alituisin myönnytyksin Itävallan\npuolelta oli kulunut, oltiin v. 1898 ilman uusintaa. _Badenin_\npolitiikka oli tehnyt vararikon (ed. s. 137), Itävallalla ei ollut enää\nenemmistöä uusien myönnytysten tekemistä varten. Ja niin alkoi pulan\nesiaste.\n\nVastarinnan etunenässä unkarilaisten vaatimuksia vastaan näemme nyt\npormestari _Luegerin_, kristillis-sosialisten johtajan, eikä hänen\nesiintymisensä aina ollut soveliasta; niinpä hän esim. viitatakseen\nUnkarin yläluokan riippuvaisuuteen vieraista pankkiireista,\nnimitti sen pääkaupunkia »Judapestiksi», ja toisen kerran taas\n(valtakunnanneuvostossa 25/10 1905) selitti, ettei hän koskaan ollut\nhuutanut »irti Unkarista», vaan kyllä »irti juutalais-madjaarilaisesta\nkavaltajasakista». Tämä puhe oli tietenkin omiaan saattamaan unionin\nhajoittamiskysymyksen päiväjärjestykseen. Jo kauan oli Unkarissa\nkuulunut ääniä, jotka vaativat tullirajaa, minkä takana Unkarin\nteollisuuden odotetaan elpyvän; nyt palattiin tälle vanhemmalle\nkannalle, ja nuoremman _Kossuthin_ johdolla muodostettiin suoranainen\n»riippumattomuuspuolue», joka puhui julkisesti »Habsburgista\nriippumattomasta Unkarista». Tämä liike kääntyy siis unionisuhteen\nvaltio-oikeudellista ydintä vastaan, pyrkii täydelliseen irtautumiseen\nja käyttää hajoitusvaajana _komennuskysymystä_ eli vaatimusta\nunkarinkielen käyttämisestä myöskin valtakunnanarmeijan unkarilaisissa\njoukoissa. Aikojen oloon on yhä enemmän eristetty ja kehitetty\nunkarilaista »honved»-armeijaa — jonka suhdetta valtakunnan-armeijaan\nsopii verrata norjalaisen »nostoväen» asemaan »linjaväen» suhteen\nSkandinavian unionin aikana — ja nyt tahdotaan rikkoa myöskin\nunionisopimuksessa vannottu armeijayhteisyys.\n\nEnsimäistä kertaa seisoo valtakunnanpuolisko toista vastaan näköjään\nmelkein yksimielisenä. Näin kuluu muutamia vuosia jännityksen\nkasvaessa, ja unionin ulkokehystä ylläpidetään väliaikaisilla\nsäädöksillä. Uudenvuodeniltana 1902 sopivat vihdoin hallitukset\nuudesta »Ausgleichista»; mutta riippumattomuuspuolueen jarrutus\nUnkarin valtiopäivillä tekee sen hyväksymisen mahdottomaksi. Keisarin\nmieskohtaista tarttumista asiaan syksyllä 1903 (n. s. Chlopyn\npäiväkäsky: »yhteisenä ja yhtenäisenä, jommoinen se on, on minun\nsotavoimani pysyvä») seuraa kiistaa molempain pääministerien välillä,\nkummankin eduskunnassaan. Jälleen täytyy turvautua väliaikaisiin\njärjestelyihin. Silloin tulee alussa vuotta 1905 ratkaiseva tapahtuma:\nUnkarin eduskuntavaalit, jotka musertavat (_Tiszan_ johtaman)\nvapaamielisen puolueen ja saattavat riippumattomuuspuolueen eturiviin.\nItävalta-Unkarin unioni näyttää lähestyvän loppuansa samanaikaisesti\nSkandinavian unionin kanssa.\n\nMutta Tonavan varrella oli olosuhteiden tukema tarmokas mies, joka\nkykeni ehkäisemään hajoitustyön. Keisari nimitti pääministeriksi\n_Fejervaryn_, jonka epäparlamentarinen ministeristö kesti myrskyn ja\nhajoitti eduskunnan helmikuussa 1906 toimeenpanematta uusia vaaleja. Se\noli epäilemättä valtiokaappauksen rajalla oleva teko; mutta tarkoitus\nsaavutettiin. Riippumattomien liittoutuma muiden vasemmistoryhmien\nkanssa pehmeni tästä voimannäytteestä. Näiden ja kruunun välillä\ntehtiin huhtikuussa 1906 sopimus, jonka nojalla liittoutuma marssi\nhallitukseen (_Wekerle_, _Kossuth_, _Andrassy_, _Apponyi_), ja\njälkeenpäin toimitetut uudet vaalit tuottivat sille valtavan enemmistön.\n\nTämä oli samaa kuin Norjan vasemmisto hallituksessa, mutta sitä\nhillitsi keisarin kanssa tehty sopimus, jossa säädettiin että\nkomentokysymys pannaan pöydälle kunnes _äänioikeusasia_ on ratkaistu.\nEi ole näet kansallis-unkarilaisen politiikan vähimmin tunnusomainen\npiirre, että se soittaa eduskuntaista kaikupohjaa vastaan, joka edustaa\nhiukkaista yli 6 prosenttia kansasta! Tämä oli keisarin kädessä valtti,\njota hän nyt taitavasti käytti.\n\nSiitä olikin suuri suoranainen tulos: uusi »Ausgleich» lopulla vuotta\n1907. Itävalta sai tällöin osuutensa vähennetyksi 2 prosenttia (mikä\nvastasi n. 5½ milj. mk.) ynnä erinäisiä rautatie-etuja; unkarilainen\nirtaumisliike voitti tulliliiton korvauksen kauppasopimuksella\nvuoteen 1917 sekä valtiopankkiyhteyden pakollisen voimassapysymisen\nainoastaan vuoteen 1910. _Kossuth_ kehuskeli näkevänsä tässä »Itävallan\nvaltio-oikeudellisen käsityksen rahaksimuuton». Voikin ymmärtää niitä\nitävaltalaisia, jotka ovat sanoneet tätä sopimusta »1917 erääntyväksi\nerovekseliksi»; mutta joskus saattaa sattua, että »se, joka voittaa\naikaa, voittaa kaikki», ja niin kukaties tulee tässä tapahtumaan.\n\nNyt oli aika äänioikeusasian esilleottamiseksi käsillä. Lopulla\nvuotta 1908 sai maailma nähdä sen kekseliään järjestelmän, jolla\nhallitus (_Andrassy_) koetti torjua tätä vaaraa: sarja takeita,\nmoniäänisyysperiaate ytimenä. Mutta Unkarin eduskunnan jäinen\nlevottomuus ei sallinut keskittymistä tähän kohtaan. Kansallinen\nturhamielisyys janosi uutta tyydytystä, ja äskeinen »Ausgleich»\ntarjosi sitä: eroamista _valtakunnanpankkikysymyksessä_ — pankinhan\nei _tarvinnut_ olla yhteisen kauempaa kuin vuoteen 1910. Huolimatta\nkauppamaailman varoituksista katsoen Unkarin ilmeisiin etuihin\nyhteisyydestä, astuu siis vuoden 1910 lähestyessä »itsenäinen pankki»\nvaltiollisten iskusanojen etualalle ja tämän kysymyksen pohjalla alkaa\nuusi kahnaus. Mutta se saa omituisen lopun: se hajoittaa hallituksen,\nkeisari kutsuu ohjiin toisen taisteluministeristön, _Khuen-Hedervaryn_,\nalussa v. 1910, tämä hajoittaa eduskunnan ja muodostaa vanhan\nvapaamielisen puolueen jäännöksistä ja muutamista muista aineksista\n»kansallisen työpuolueen», jonka ohjelma panee pääpainon maan\naineelliseen kehitykseen selvittämällä valtio-oikeudelliset riidat,\njotka niin kauan olivat olleet Unkarilla kahleena jalassa.\n\nKaksi kertaa ennen, pulmallisina aikoina, oli Hedervarin linnan\nisäntä kutsuttu Unkarin hallituksen johtoon (1894 ja 1903) ja\nhäntä on mainittu »lentäväksi hollantilaiseksi», joka ei näyttäydy\nennenkuin myrsky on oikein kova. Tällä kertaa oli hän käytännöllisellä\nohjelmallaan saavuttava suurenmoisen voiton. Kesäkuun vaalit\nmurskasivat pöyhkeilypolitiikan ja tuottivat hallituspuolueelle\nehdottoman enemmistön, 255 ääntä varsinaisen Unkarin 413:sta. Pula oli\nselvinnyt, yhteinen pankki järjestettiin uudelleen (maaliskuussa 1911),\nsaksa jäi komentokieleksi unioniarmeijan yhteisyyden tueksi — »67:t»,\ndualismin puoltajat, olivat voittaneet »48:n» irtaumishankkeen.\n\nMutta onko olemassa mitään takeita etteikö taistelu leimahda uuteen\nliekkiin? Sitä on paras olla ennustamatta, sillä kansallisuusintoisten\nmielialojen kuumeviivan nousuja ei käy hevin ennalta arvaaminen.\nEttä taistelu johtaisi unioninhajoamiseen, lienee kuitenkin tuskin\nluultavaa, yleisistä ja pätevistä syistä. Sellainen ratkaisu olisi näet\nliian ilmeisessä riidassa valtakunnanpuoliskain omien etujen kanssa.\nUnkarin pääministeri _Szell_ vertasi niitä lokakuussa 1902 siamilaisiin\nkaksoisiin, joita ei voitu leikata erilleen ilman kummankin\nhengenvaaraa; se on voimakas sana, mutta siinä on totuutta pohjalla.\nJo Itävallan aluemuodostuma pitkälle ulottuvine kaartohaaroineen\n(Galitsia ja Dalmatia) on mahdoton ilman Unkaria täytteenä: Unkari on\nsen maantieteellinen täydennys, jota se puolestaan ei voi luovuttaa.\nMutta myöskään Unkaria ei hevin käy ajatteleminen yksinomaan omien\njalkainsa varassa, siltä kun puuttuu luonnollista satamaa; ei edes\nvanhempi _Kossuth_ voinut ajatella Unkaria erillisenä, vaan suunnitteli\nliittymistä Balkanin niemimaahan (ajatus, jota myöskin Benoist on\nkäsitellyt). Mutta Itävalta ja Unkari täydentävät toisiaan myöskin\ntaloudellisesti, teollisuusmaana ja peltomaana — niiden välinen kauppa\nlähenee 3 miljardia, mistä Itävalta saa suuremman hyödyn, ja ne\ntarvitsevat toisiansa poliittisestikin, saman slaavilaisen kansainmeren\nympäröiminä. Voi siis asettua arvelevalle kannalle dualistisen\njärjestelmän suhteen, joka houkuttelee heitä ottelemaan vyöttöpainia\nkeskenään — kaksi ontuvaa, jotka kainalosauvoillaan rusikoivat\ntoisiansa — mutta siitä ei liene epäilystä, etteikö vyö kestä, ainakin\nkunnes on saatu tehdyksi uusi, mahdollisesti parempi.\n\nOn näet olemassa vielä yksi aihe, minkä vuoksi Itävallan ja Unkarin\ntäytyy pysyä yksissä. Se näkökanta selittää myöskin kummankin maan\nkoossapysynnän arvoituksen erikseen. Se asettaa laajemman kehän sen\njärjestyneen sisäisen sodan ympärille, jota tässä olemme tutkineet.\nSe on ulkopuolella omien kansojen tahtoa ja kansallisuustunteita\nsuurpoliittisessa täytymyksessä.\n\nOlemme (ed. s. 103) katsoneet Itävalta-Unkarin valtakunnan säilymisen\nmerkitystä yhdeltä näkökannalta, kun havaitsimme sen olevan Europan\nsuojana itää ja takeena Balkanin niemimaan metelinpesistä uhkaavia\nvaaroja vastaan. Nyt pistää silmään, että se itse on uusi Europaa\nuhkaava metelinpesä. Tekee mieli nimittää sitä maanosamme toiseksi\n»sairaaksi mieheksi». Sen ehjänä säilyttäminen on siis samanlaatuinen\nyhteiseuropalainen tarve ja vähintään yhtä tärkeä kuin polisivalvonta\nBalkanilla. Sillä Europa pelkää häiriöitä rajoillansa, jos kaikki\nnämä kansat pääsevät valloillensa. Kenties pitävätkin muut suurvallat\nsenvuoksi Itävalta-Unkaria nyttemmin ei ainoastaan vartijana ulospäin,\nvaan ehkä vielä enemmän maanosan rauhalle vaarallisten häiritsijäin\nsitojana sisäänpäin. Näiden seikkojen vuoksi täytyy sitä ylläpitää.\nMutta tähän yhteiseen tarpeeseen yhtyy vielä aivan erityinen: Saksan.\nSuursaksalaisessa laajennusohjelmassa »Elbe-Eufrat», johon tuonnempana\npalaamme, on Itävalta-Unkari kokonaisena ja yhteenkuuluvana yhtenä\nvälttämättömänä jäsenenä. Siinä on valtakunnalla ehkä lopultakin\nkaikkein varmin takeensa. Sen suhde Saksaan on enemmän kuin liitto — se\non henkivakuutus.\n\nTällaisissa oloissa saa _dynastia_, hallitsijasuku, erikoisen\nmerkityksen se kun on, niin sisään kuin ulospäin, valtakunnan ainoana\nelävänä ykseytenä ja siteenä. Kiistelevät kansat eivät ole tehneet\nkeisari _Frans Josefin_ kruunua helpoksi kantaa. Sen taakan painamana\n63 vuotta,[14] aina vallankumoukseen ja onnettomiin sotiin saakka\nvaltioelämän kaikki vaihtelut kokeneena, mitä syvinten perhesurujen\nvarjo piirteissään, nauttii keisarivanhus mieskohtaista arvonantoa,\njoka ehkä enemmän kuin mikään muu sisäinen side pitää valtakuntaa\nkoossa, varsinkin kun hänen perustuslaillisuutensa, kärsivällisyytensä\nja hyväntahtoisuutensa viime vuosien koettelemuksissa ovat omiansa\nvahvistamaan kunnioituksen ja uskollisuuden tunteita. Myöskin\nperintöruhtinas, arkkiherttua _Frans Ferdinand_, on tehnyt itsensä yhä\nenemmän tunnetuksi lujana ja päättäväisenä miehenä. Pelko romahduksen\ntapahtumisesta, kun näiden kahden valtion ja yhdeksän kansan vanha\nisäntä päättää päivänsä, on viime vuosina huomattavasti vähentynyt.\nÄkillisiä muutoksia vastaan on muuten osaltansa vakuutena itse\nhallinnon vanhanaikainen hitaus ja vakiintunut järjestys: »Suuremmassa\nmäärässä kuin muut valtiot», sanoo Schulthess 1909, on Itävalta-Unkari\n»sikermä hallintokoneistoja, joita pitää tasaisessa käynnissä hitaasti\ntyöskentelevä keskusvoimakone.»\n\nAlbin Geyer tekee 1903 sen hienon huomautuksen, että »vanha\nhistoriallinen maa voi kantaa paljon, vaikkapa sen päällä moni\ntepasteleekin puisevin askelin». Tämä näkökohta ei kuitenkaan\nriittäisi antamaan uskoa Habsburgien valtakunnan tulevaisuuteen\nkansallisuusaatteen aikakautena, ellei olisi tuota historiallista\ntehtävää ja europalaista välttämättömyyttä. Tässä näemme suurvallan\nsamassa valtiollisessa asemassa kuin yllämainitut (siv. 145) pienet\n»kansaisvaltiot»: ne sijaitsevat kaikki ilmeisillä kahnauskohdilla,\npuskureina, ja niitä ylläpitää vähemmän oma voima, kuin tämä ulkoinen\nkeskittävä _paine_.\n\nSe ei ole mitään organista valtioelämää.[15] Senvuoksi puuttuu siltä\nelämän kehittämismahdollisuuksia ja elämän sopusuhtaa. Itävalta on\ntuomittu raahaamaan vaivojansa aikojen halki. Se ei kykene elämään,\neikä saa kuolla.\n\n----------\n\nItävalta-Unkarin suurvallan huomataan siis lähemmin tutustuessa\nolevan ilmeinen anakronismi, muinaisjäännös, ajassa, joka on löytänyt\npersonallisuusperusaatteen myöskin valtioihin nähden. Niinkuin\nmuinainen eläinlaji keskellä nykyajan eläinkuntaa on se jäänyt eloon\nalkeisemmalta _keskiaikaisen aluevaltion_ kehitysasteelta nykyaikaisten\nkansallisvaltioiden keskuuteen. Tavallaan voimme siitä lukea\nvieläkin vanhemman tarinan — kertomuksen Babelin tornista, joka jäi\nkeskeneräiseksi, kun kieltensekaannus kiipeili pitkin kaikkia seiniä.\n\nEttä suurvaltakehitys ei ole mahdollista missä itse valtakunnan\npystyssäpysyntä on pulmallinen kysymys, se on päivänselvää. Ontumalla\nei päästä kilpa-ajopalkinnoille. Niinpä ei Itävaltaa määrää\nvaatimattomuuteen maailmanpolitiikassa ainoastaan merenrannikon ja\nlaivaston puute. Se on merkitykseltään toisarvoinen seikka. Ratkaisevaa\non, että sisäiset riidat lamaavat sen voiman, niin että ulkoista\nlaajennuspolitiikkaa varten ei jää jäljelle juuri mitään, ja että\nnämä riidat toisaalta ovat juurtuneet liian syvälle, jotta voitaisiin\nuskaltaa etsiä niiden haihduttajaa tunnetun reseptin mukaan kääntämällä\nhuomiota ulospäin.\n\nKansallisuusvastakohdat vaikeuttavat valtakunnan ulkopoliittisia\nsuhteita suoranaisestikin. Siinä on tsekkiläisten ja muutamien\nmadjaarilaisten piirien viha saksalaisia vastaan saanut kolmannen ja\nkorkeimman toimialansa (kuntien ja edustajakamarien yläpuolella).\nYhtäältä katsovat he hyväksi käsitellä kolmiliittoa »pilallesoitettuna\nkoruklaveerina» (_Kramarz_), toisaalta ovat he harjoittaneet\nsuurpolitiikkaa omin päinsä tehdäkseen Böömistä yhdyssiteen Venäjän\nja Ranskan välillä ja siten muuttaakseen ranskalais-venäläisen\nliiton ranskalais-slaavilaiseksi. V. 1901 olivat nämä hankkeet\nerittäin eloisia, niitä innostivat lännessä »Le Journal» ja monet\narvokkaat ranskalaiset politikot (_Deschanel_), idässä venäläinen\npanslavistiseura, ja ne saivat näkyväisen ilmauksen noiden kolmen\nkansan veljestymisjuhlassa Pragissa lokakuulla. Nyttemmin lienee\ntämä kaunis ajatus haalistunut, viime vuosien kokemuksen jälkeen\nalkuperäisen liiton hauraudesta. Jäljellä on sentään Venäjän suosio\ntsekkiläisiä kohtaan näiden kamppailussa saksalaisia vastaan; niinpä\nsovintoyrityksen aikana 1910 kuului innokkaita venäläisiä ääniä, jotka\nneuvoivat tsekkiläisiä etteivät »sahaisi poikki sitä runkoa, jonka\nnojassa he itse istuvat» antautumalla »veljesmurhapolitiikkaan»,\njoka tekisi heidätkin vastuunalaisiksi Itävallan sortosuunnitelmista\nserbialaisia vastaan (»Novoje Vremja» 30/10 1910).\n\nJo tämä johtavan venäläisen sanomalehden lausunto osoittaa kuitenkin,\nettä Itävalta-Unkari yhä otetaan lukuun oleellisena voimana\nsuurpolitiikassa. Olisikin sangen suuri erehdys pitää tätä valtaa, joka\nvoi panna liikkeelle 2 miljonaa sotilasta, mitättömänä suureena. Olkoon\nettä se on raajarikko suurvaltain keskuudessa, ja ettei sitä senvuoksi\nnähdä niillä teillä missä vallan palkka kangastaa suurimpana nykyajassa\n— sotilasparaatissa Pekingiä vastaan oli se viimeisenä rivissä, vain 50\nmiehen edustamana —: Europan vaakaan laskee se kuitenkin vielä hyvän\nmiekan painon eikä vain itsesäilytystä, vaan niiksi ollen kasvuakin\nvarten. Sillä on näet määrätty laajennusohjelma sillä suunnalla, minne\nsen näköala ylimalkaan on rajoitettu Balkanin niemimaalla.\n\nV. 1878, Berlinin-sopimuksen 25. artiklan nojalla (_Staatsarchiv\nXXXIV_, n:o 6773) Itävalta-Unkari sai oikeuden miehittää _Bosnian_ ja\n_Herzegovinan_. Samalla kertaa, saman artiklan nojalla, valtuutettiin\nse pitämään varusväkeä turkkilaisen ohella _Novipasarin_ kihlakunnassa\n(»sandshakissa»), joka on miehitysalueen eteläinen jatko, Serbian\nja Montenegron välinen vaaja, sekä rakentamaan sen kautta teitä\nMitrovitsaan, mistä rautatie jo kulki Yskybiin ja sieltä Vardarin\nlaaksoa pitkin Salonikiin. Lisäksi nimitettiin Itävalta, sopimuksen\n29. artiklan nojalla, jonkinlaiseksi meripolisiksi Montenegrolle. Tämä\nasema oli vankka sekä sinänsä että niiden mahdollisuuksien takia,\njoita se avasi. Sen ensimäinen vaikutus oli, että Serbia ja Montenegro\njoutuivat Itävallan kaksoiskotkan siipien varjoon. Varusjoukot\nNovipasarissa, joiden sijoittamista Itävalta ei laiminlyönyt,\nkatkaisivat Serbian tien merelle samoin kuin veljesmaahankin ja\nasettivat sen hervottomana Itävallan taloudellisen vaikutuksen\nalaiseksi (»sikasota»); habsburgilaisen keisarin monien arvonimien\njoukossa on myöskin »Serbian suurvoivoodi», ja arvellaanpa että tämä\nsuojelusoikeus vahvistettiin salaisella sopimuksella 1882. Mutta tämän\nyli siirtyy katse pitkin Moravan ja Vardarin laaksoja _Salonikiin_,\njonne bosnialainen rautatielupakin viittasi: toinen rannikko ja toinen\nsuursatama (Triestin ohella) rannoista köyhimmälle suurvallalle ja\nsamalla yksi maailmankaupan luontaisia suuria valtimoita — sillä\nSalonikista on suora tie Smyrnaan ja Sueziin.\n\nNäin on maailma tottunut katsomaan _Makedoniaa_ Itävalta-Unkarin\npyrintöpiiriksi ja varatuksi perintöosuudeksi Turkin kuolinpesästä.\nVuoden 1878 neuvotteluissa Venäjän kanssa lausui Andrassy kerran tämän\nohjelman suoraan julki, eikä Venäjä siitä pitäen tätä tunnustusta\nsilmistään jättänyt. Myöskin pyrkimyksinensä kaikkialla läsnäoleva\nEnglanti on ottanut tämän kehityksen laskelmiinsa ja lienee\nmahdollisesti kysymykseentulevaksi vastavedoksi ajatellut _Suda_-lahden\nmiehittämistä Kreetan pohjoisrannikolla — joka muuten on sopivalla\npaikalla sillekin varalle että Venäjä pääsisi vapaasti liikkumaan\nDardanellein salmessa.\n\nKauan näyttivät kuitenkin nämä hankkeet jäävän todellista pohjaa\nvaille. Itävalta ei käyttänyt hyväkseen edes rautatienrakennuslupaa,\nvaan tyytyi vain Bosnian ja Herzegovinan olojen järjestelyyn. Yleisesti\nonkin tunnustettu, että se täällä (varsinkin valtakunnanrahaministeri\nv. _Kallayn_ toimesta) on suorittanut huomattavan kultturityön. Vasta\nKreikan-Turkin sodan levottomana vuonna 1897 näyttää se kiinnittävän\nenemmän huomiota suuriin kysymyksiin, ja silloinkin vain vahvistaakseen\nstatus quon (silloisen olotilan); sitä tähtäsivät näet vuoden kuluessa\ntehdyt sopimukset sekä Italian (Albanian vuoksi) että ennen kaikkea\nVenäjän kanssa.\n\nVuodesta 1897 olivat näinollen molemmat vastustajat Itävalta ja\nVenäjä yksistä puolin Balkanin rauhan takuumiehinä. Tämän sopimuksen\nmerkitys kasvoi sitä mukaa kuin _Makedonian kysymys_ nyt alkoi tulla\npäiväjärjestykseen.\n\nToista vuosikymmentä on tämä kysymys ollut yhtenä Europan\npäähuolia. Joka kevät on se palannut niinkuin »valtiollinen\nheinäkuume» (Schiemann), milloin ankarampana, milloin lievempänä.\nSen ymmärtämiseksi on otettava huomioon Balkanin niemimaan\nkansatieteellinen omituisuus: slaavilainen rotujuova (bulgarialaisia\nja serbialaisia) leveysasteen ja slaavilaisvastainen meridianin\nsuuntaan (helleenejä ja romanialaisia: muinaisen Kreikan ja\nRooman myöhäisiä jälkeläisiä). Näiden välisenä maantieteellisenä\nleikkauskohtana on Makedonia luonnollisena polttopisteenä niiden\nkatkeralle kamppailulle kansallisuuden nimessä.[16] Täällä kohtaavat\nsiis toisensa kreikkalaisten, bulgarialaisten ja serbialaisten lähimmät\nsuurvalta-unelmat nousten toisiansa ynnä turkkilaista isäntää vastaan.\nMutta slaavilaisten takana seisoo Venäjä, ja slaavilaisvastustajain\ntakana monien slaavilaisten holhooja, Itävalta. Makedonian kysymys on\nsiis uusi keskipakoisvoiman synnyttämä irtaumisliike niinkuin niin\nmoni entinen Turkin valtakunnassa, mutta monien pyyteiden hämmentämä:\nensinnäkin kreikkalaisten, serbialaisten ja bulgarialaisten taholta\nnäiden paikalliskahnauksissa — sitten Itävallan ja Venäjän puolelta\nsuurpoliittisessa jännityksessä.\n\nKysymyksen kehittyminen oli seuraava. Suuri kahnaus verhottiin\nyhteistoiminnan politiikkaan — edellyttämällä toisten suurvaltain\nvaltuutusta — paikallista vastaan, joka kävi yhä melskeisemmäksi. V.\n1902 puhkesi ilmikapina Turkkia vastaan, ja 1903 alkoivat takuuvallat\nsekaantua asiaan: ensin uudistusohjelmalla (Wienissä helmik.), mutta\npian suoranaisen väliintulon muodossa (Mürzstegissä lokakuussa).\nNiinpä ajettiin läpi, että turkkilainen käskynhaltija Makedoniassa\nsaisi rinnalleen venäläisen ja itävaltalaisen »siviliasiamiehen», sekä\nettä europalainen kenraali europalaisten upseerien avulla johtaisi\nsantarmistoa. Keväällä 1904 oli tämä koneisto käynnissä. Mutta kun\nlevottomuutta jatkui, vaihdettiin venäläis-itävaltalainen valtuus\nsuurvaltain yhteiseen esiintymiseen toukokuussa 1905, ja alussa vuotta\n1906 oli välityskoneistoa lisätty neljällä »finanssineuvoksella» muiden\nsuurvaltain puolelta.\n\nTässä ilmenee Englannin kasvava vaikutus. Jo Mürzstegissä oli sillä\nollut kätensä mukana; nyt lähestyy se Venäjää yhä enemmän, ja\nsyksyllä 1907 solmitaan sopimus, joka uhkaa livahuttaa Itävallan\npois ensimäisestä rivistä Balkanin-politiikassa. Vuotta ennen oli\nmyöskin Serbia yrittänyt taloudellisesti vapautua, rohjennut ryhtyä\ntullisotaan suuren naapurinsa kanssa ja todella onnistunutkin löytämään\nuuden kauppapoliittisen suunnan, niin että Itävalta kahdessa vuodessa\nsupistui 90:stä 15 prosenttiin sen vientimarkkinoista. Näin ollen\non selitettävissä, että Itävalta-Unkarin uusi ulkoasiainministeri,\nvapaaherra _Aehrentha!_ — nojautuen myöskin vuoden 1907 »Ausgleichiin»\nUnkarin ja Itävallan välillä — katsoo ajan tulleen aktiviseen\ntoimintaan. V. 1906 oli Bosnian päärata valmistunut Novipasarin\nrajalle (Uvatsiin); uutena vuonna 1908 sai maailma kuulla, että\nItävalta nyt oli käyttänyt oikeuttansa ja sulttaanin kanssa sopinut 19\npeninkulman pituisen rautatien rakentamisesta »sandshakin» halki. Tämä\nkulkuneuvopolitiikka merkitsi lujempaa otetta molempiin serbialaisiin\npikkuvaltioihin — muistuttaen Englannin politiikkaa buurivaltioiden\nsuhteen Etelä-Afrikassa — ja pienen Uvatsista Mitrovitsaan ulottuvan\nyhdysradan takana häämötti laajempi yhteys: Wien—Saloniki.\n\nNyt syntyi levottomuutta suurpoliittisessa leirissä.\nVenäläis-itävaltalainen yhteistoiminta ja sovinto on lopussa; Venäjä\nesittää heti rautatiepoliittisen vastavedon Tonavan—Adrian-radan\nmuodossa (Nischin ja Mitrovitsan kautta Antivariin), mikä kuitenkin\ntoistaiseksi on pysähtynyt paperille, ja liittyy kesäkuussa 1908\n(hallitsijakohtaus Tallinnassa) Englantiin likeisemmin kuin milloinkaan\nennen, yhteisen ja kiinteämmän Makedonian-politiikan perustalla.\nSuoranaisena vastauksena tähän on tapaus, joka äkkiä muuttaa kaikki:\nnuorturkkilaisten vallankumous. Eivät ainoastaan uudet suunnitelmat\njouda nyt hyllylle, vaan myöskin toimessa oleva kansainvälinen\nhallinto Makedoniassa (uudistettu kuudeksi vuodeksi maaliskuussa 1908)\npyyhkäistään pois, ja koko kysymys katoaa näköpiiristä.\n\nMutta sijalle nousevat _Bosnian kysymyksen_ vielä vaarallisemmat\npilvet. Kun vapaa Turkki kutsui myöskin itävaltalaisten miehittämät\nalueet valtiopäiville Konstantinopoliin, ei väliaikaista tilaa voinut\nkauempaa jatkua. Kirjelmässä ulkoasiainministerilleen 5. lokakuuta 1908\n»ulotti» keisari Frans Josef »suvereenioikeutensa» Bosnia-Herzegovinaan\n(asiakirjoja Schultessin julkaisussa, s. 270 ja seur.). Miehittäminen\noli saavuttanut tarkoitusperänsä, valtakuntaan-yhdistämisen. Mutta\nheti ollaan valmiita maksamaan siitä hintaa; Itävalta poistaa\nvarusväkensä Novipasarista ja jättää sandshakin takaisin sulttaanin\nhäiritsemättömään valtiuteen — jolloin myöskin rautatiesuunnitelma\ntuntuu raukeavan.\n\nTämä toimenpide repi viimeisenkin verhon 1897 tehdyn sopimuksen\nyltä ja paljasti vihamielisen vastakkaisuuden, joka kinan jatkuessa\nsai mieskohtaisen »kaksintaistelun» muodon Itävallan ja Venäjän\nulkoasiainministerien välillä. Turkki toimeenpani itävaltalaisten\ntavarain hylkimisen, Venäjä työnsi Serbiaa edellään sodanuhkauksena\nItävaltaa vastaan, eikä kukaan saattanut erehtyä siitä, etteikö\nEnglanti seisonut takana. Vaadittiin kansainvälistä kongressia,\nkuten rikotun Berlinin sopimuksen syntyessäkin. Myöskin Italia,\nhaluten »korvausta», asettui tälle puolelle. Ainoastaan Saksa seisoi\n»Nibelungen-uskollisuudessa» liittolaisensa puolella; ja sen vakavat\nvaroitukset Pietarissa maaliskuulla 1909 saivat pilvet hälvenemään.\nVenäjä peräytyi, silloin eikä käynyt sotaa ajatteleminenkaan:\nsuurvallat hyväksyivät yhdistämisen, ja pieni Serbia, pettyneenä\nkaikissa tulevaisuustoiveissaan, sai jälleen ryömiä Itävallan\njalkoihin. Ainoastaan Montenegron onnistui saada voitokseen\nvapautuminen Itävallan holhuun-alaisuudesta Berlinin sopimuksen 29.\nartiklan mukaan.\n\nViimeksimainittu oli uusi uhraus, jonka Itävalta sai tehdä yhdistämisen\nvuoksi. Eivätkä uhraukset pysähtyneet siihen. Lopullisessa\nsopimuksessa Turkin kanssa, joka tehtiin jo helmikuussa 1909 (painettu\n_Geographen-Kalenderissa_ v. 1910, s. 51 ja seur.), oli se sitoutunut\nmaksamaan yli 40 milj. kruunua käteistä turkkilaisten sikäläisten\nvaltiontilusten lunastamiseksi, lisäksi tekemään Turkille edullisen\nkauppasopimuksen sekä periaatteessa luopumaan postinhoidosta ja\n»kapitulationeista» (sopimuksesta, jonka mukaan sen Turkissa\noleskelevat alamaiset olivat vapautetut Turkin oikeusviranomaisten\ntuomiovallasta). Tämän lisäksi tulivat vihdoin turkkilaisen\ntavarainhylkimisen, boikottauksen, aiheuttamat vahingot ja sangen\nsuuret kustannukset sotavalmeudesta.\n\nEpäilemättä on vuoden 1908 politiikka kohottanut valtakunnan arvoa\nulospäin. Yleensäkin saapi sen ulkopolitiikasta aivan toisen\nlevollisuuden ja lujuuden kuvan kuin sisäisestä historiasta;\nsamoinkuin delegatsionien istuntojen leimana on arvokkuus, jota\nturhaan etsii valtiopäiviltä. Keisarin ja ulkoministerin personien\nedustama valtakuntayhteys astuu tässä esille. Nythän saikin maailma\nnähdä todellisen toimen, ilmauksen päättäväisyydestä ja voimasta,\naivan erikoisesti yllättävän kun se tuli juuri hajaannuksen\npääpesästä valtakuntasikermässä. Ei kummakaan, että vanha varovainen\nEuropa ällistyi ja että Aehrenthalia ruvettiin pitämään »Europan\nmustana hevosena»! Mutta kun huumaukset haihtuvat ja historia\ntekee tilinpäätöksen, niin nähdään kenties että hinta ei ole ollut\nkohtuullisessa suhteessa saatuun tavaraan. Missään tapauksessa\nei uusi alue tule edistämään valtakunnan-yhteyttä. Sen väestö on\nslaavilais-serbialaista ja sellaisena saksalaisvihollista; eikä se\nvitkastellut näiden tunteiden ilmaisemista, kun sen uudet maapäivät\nkesällä 1910 kokoontuivat.\n\nSuhteet vieraisiin valtoihin, jotka Bosnian-kahnauksen takia joutuivat\nräikeään valoon, palasivat vasta vähitellen vanhoihin uomiin. Kauimmin\nkesti närkkä _Venäjää_ vastaan: vastaponnahdus ystävyydestä 1897,\nsamoin kuin vuosikymmen sitä ennen oli vastapontta ystävyydestä\nReichstadtissa 1876, joka puolestaan höllytti Krimin-sodan jälkeisen\nankaran jännityksen — kuten näkyy, säännöllinen luode ja vuoksi,\nkuten sopii odottaakin naapurien kesken, joiden väliset rajat ovat\nluonnottomat (Galitsiassa) ja jotka kilpailevat samasta päämäärästä\n(Balkanilla). Nyrpeys Pietarissa ilmeni m. m. sillä tavoin, ettei\nyksikään suuriruhtinas saapunut keisarin riemujuhlaan Wieniin 1908, ja\nettä tsaari Nikolai matkallaan Italiaan 1909 karttoi Itävalta-Unkarin\nalueita. Vasta maaliskuussa 1910 palautettiin säännölliset suhteet,\njoten Wien ja Pietari jälleen saattoivat keskustella toistensa kanssa\nilman Berlinin tai Parisin välitystä.\n\nHeti senjälkeen, kuningas Edwardin kuoltua, parani suhde _Englantiin_,\njoka selkkauksessa varmaankin oli kärsinyt suurimman vahingon; sillä\nEnglannin julkivihollisuus loukkasi Itävaltaa sitäkin enemmän, kun\ntässä kahnaukselta tyyten puuttuu asiallista pohjaa — vaikkakin\nWienissä kyllä ymmärrettiin, että Englannin uhkauksen todellinen osoite\noli Berlini.\n\nKahnauksen tärkein ja pysyvä tulos on jo kolme vuosikymmentä\nkestäneen liiton lujittuminen _Saksan_ kanssa. Saksan epäitsekäs\nvalmeus täyttämään liitosta johtuvat äärimmäisetkin velvoitukset —\nvastineeksi Itävallan esiintymiseen sen »loistavana varamiehenä»\nAlgecirasissa 1906 — vaikutti suotuisasti semmoisillakin tahoilla,\njoilla liittoa oli vanhastaan vastustettu. Niinpä oli unkarilainen\nsanomalehdistö, joka vielä 1906 pahasti muristen uumoili Saksan\nvastarintaa irtaumispuuhissaan, nyt tulvillaan kiitollisuuden-ilmauksia\nliittolaisen kunniaksi. Syksyllä 1910 sai se uuden aiheen samanlaiseen\ntyydytykseen, kun berliniläiset pankit yhdessä wieniläisten kanssa\nvälittivät suuren unkarilaisen lainahankkeen, joka Parisissa oli mennyt\nkarille valtiollisista syistä: kahnauksen maininki, joka saattoi\nranskalaissuosion Budapestissä laimenemaan. Niinpä on Saksan-Itävallan\nliitto Bosnian-kahnauksen johdosta tiivistynyt kiinteämmäksi yhteydeksi\nkuin milloinkaan ennen: vankimmaksi realiteetiksi (tosiolioksi) Europan\nnykyisessä kansainvälisessä tilanteessa.\n\nSitävastoin paljasti kahnaus vielä kerran toiseen liittolaiseen\nyhdistävien siteiden konesaumoja. Tätä on sattuvasti kuvattu siten,\nettä Itävalta ja _Italia_ eivät voi elää yksissä muutoin kuin joko\nliittolaisina tai vihollisina. Niiden välillä ei ole ainoastaan\nIrredenta, vaan myöskin kilpailevia pyrkimyksiä Balkanin niemimaalla:\nniin ilmeisessä yhteydessä että irredentismi vaikenee heti kun\nItalialle ilmestyy toiveita Balkanilla, mutta »viriää kuin vihuri\nitalialaisten asumilla rannikoilla», kun nämä toiveet pettyvät\n(Blaskovich). Uusitut mieskohtaiset uskollisuudenvakuuttelut\n(viimeksi syksyllä 1910 ulkoministerien kohtauksessa) verhoavat yhä\nheikommin näitä oleellisia tekijöitä (vrt. tuonnempana s. 202). Miten\narkaluontoinen suhde on, on käynyt ilmi Italian nykyisessä sodassa\nTurkkia vastaan; Itävalta lienee jo kahdesti tehnyt muistutuksia\nItalialle (sotatoimia vastaan Albanian rannikolla ja Egeanmerellä,\nloka- ja marraskuussa 1911). Alkaa yhä enemmän näyttää siltä, että\ntämän liiton päivät ovat luetut.\n\nUlkopolitiikan alalla on jäljellä vain huomautus, että suhteita\n_Ranskaan_ vain samentaa suurpoliittinen ryhmittyminen eri leireihin,\nettä suhde _Turkkiin_ on parantunut sitä mukaa kuin suhde Italiaan on\nhuonontunut sekä että samat suunnitelmat Makedonian suhteen saattavat\nItävallan ehdottomaan vastakkaisuuteen _Bulgarian_, voimakkaimman\nBalkanin-valtion kanssa — huolimatta likeisestä yhteistoiminnasta\nuhkaavina lokakuunpäivinä 1908.\n\n----------\n\nItävalta-Unkarin toiminnan Bosnian kysymyksessä sopisi kenties,\nkaikesta huolimatta, katsoa olleen hintansa arvoisen, jos sen todella\nolisi onnistunut kääntää riitelevien kansallisuuksien katseet\nniiden omista huolista ja vaatimuksista suureen valtioon kuulumisen\netuihin. Sen pahempi on tämmöisiä merkkejä tuskin havaittavissa.\nTeko tuli mahdolliseksi pääkansojen kannatuksen avulla, saksalaisten\nvahvistaakseen siteitä Saksan kanssa, unkarilaisten nöyryyttääkseen\nslaavilaisia; ja tuskin oli muuta puoluetta kuin radikalien\ntsekkiläisten (_Kramarz_), joka suorastaan sitä vastusti (nämä, kuten\nsosialidemokraatitkaan, eivät ottaneet osaa keisarin juhlimiseen 1908).\nMutta sen jälkeen näyttää kaikki palanneen entisiin uomiinsa — aina\nsiihen saakka, että viimeiseltä (marraskuussa 1911) on saatu nähdä\n_koirapiiskaa_ käytettävän todistuskappaleena eduskuntakeskusteluissa\nFranzensringin varrella!\n\nValtakunnan kannattajat odottavat kaipauksella sitä päivää,\njolloin nämä hillittömät kansat ovat löytäneet jonkun mahdollisen\nelämisen-muodon, kuten uskonnolliset suunnat Saksan valtakunnassa,\nja »rotuimperialismi» on alistunut terveen taloudellisen politiikan\nalle, joka voimakkaasti ottaa vaarin rikkaan maan ja suotuisan\naseman eduista, ei vähimmin itämaiseen kauppaan nähden (Blaskovich,\nSieger). Näiden toiveiden kannalta on valtakunnan suurpoliittinen\nvierailunäytäntö 1908 katsottava toiseksi voitoksi, niinkuin Itävallan\nvaltiosäännön kansanvaltaistuttaminen 1907 oli ensimäinen. Mikään ei\ntahdo auttaa kansallisuuskiihkon kuumetta vastaan. Se, joka tietää,\nettä yhteenkuuluva kansallisuus on nykyaikaisen valtion _sielu_,\nymmärtää myöskin, että mikään ei _voi_ auttaa — ainakaan ei ennenkuin\npikkukansojen kamppailu tilasta on alkanut pysähtyä siedettäviin\nrajoihin, niin että liittorakennus on voitu pystyttää.\n\nValtakunnan ongelma ei siis ole mitään muuta eikä vähempää kuin\nitse yleisvaltion pienoiskoossa: ongelma, miten eri ihmisrodut ovat\ntotutettavat korkeampaan valtiolliseen yhteyteen. Näin vaivanalainen\ntehtävä sisäänpäin ei jätä mitään voiman ylijäämää itsenäisiin\ntehtäviin ulospäin. Mutta se voi kyllä sopeutua jatkuvaan elämään\nvaltiokerhon palveluksessa; »salpanako pangermanismin ja panslavismin\nvälillä» (Blaskovich) vaiko avaimena edelliseen, sen tulevaisuus\nratkaiskoon. Lienee myöskin ajateltavissa, että se ajan oloon voi\nsaada vielä yhden tai toisen kansan tai kansanrippeen kuormaansa. Se\nvain vielä räikeämmin osoittaisi sitä omituista valaistusta, jonka\nhistorian ylväs iva nyttemmin on levittänyt valtiokerhon vanhimman\nja arvokkaimman jäsenen ylle, tekemällä sen maista jonkinlaisen\nkaatopaikan valtiokerhon pienille rauhanhäiritsijöille...\n\nTämä on päävaikutelma, jolla me eroamme tästä omituisesta\nsuurvaltamuodostumasta, joka elää valtiollisen välttämättömyyden,\nhistoriallisen perimyksen ja juoksevan virran varassa, mutta jolta\npuuttuu ainoa tarpeellinen: kansallinen personallisuus.\n\n\n\n\nIV. ITALIA\n\n\nHistoriikki. — Ulkoinen yhdyntä. — Sisäinen hajaannus: eduskuntaelämä.\n— Yleinen morfologia. — Kaupallinen asema. — »Siamo poveri». —\nUlkopoliittinen suunnan-etsintä: eri ohjelmat. — Vastoinkäymisiä\nsiirtomaapolitiikassa. — Taloudellinen taistelu Ranskaa vastaan. —\nUusi suunnan-etsintä. — Suhde Itävaltaan ja Turkkiin: _Albanian_ ja\n_Tripolin_ kysymys. — Sota 1911. — Uudistuksia ja tulevaisuudentoiveita.\n\nVanhimman luota Europan tämänaikaisia suurvaltoja käännymme nyt\nnuorimman puoleen. Ne ovat molemmat menneinä aikoina kuuluneet yhteen\nkeisarikruunun loistossa; ne seisovat nyt jälleen rinta rinnan\nkolmiliiton suojassa. Mutta näiden molempain yhtymäkausien välillä\n— ja keskelläkin — on pitkiä pakollisten ja puolittaisten yhdyntäin\njaksoja, ja on ollut aikoja, jolloin itävaltalaisten saksalainen nimi\non italialaisten korvissa ollut kaikkein vihattavin.\n\nItse asiassa on italialainen suurvalta irroitettu itävaltalaisesta,\nsaavutettu sen kustannuksella. Pitkät ajat oli Itävallan käsi ollut\nraskaana Italian päällä, välittömästi tai välillisesti; Itävalta ensi\nsijassa oli vanhoillisen Europan takuumiehenä Apenninien niemimaan\nvaltiollisesta hajaannuksesta ja riippuvaisuudesta. Itävaltaa vastaan\nkohdistui senvuoksi ensi sijassa tämän kolminainen taistelu kansallisen\nyhdynnän, kansallisen vapauden ja valtiollisen vapauden puolesta.\n\nMutta tämän kamppailun saattamiseksi voittoon saakka eivät riittäneet\nniemimaan hajalliset voimat eikä Savoijan hallitsijahuoneen mahti.\nTarvittiin tukea ulkoapäin, ja tämä tuki löydettiin ensin Napoleon\nIII:n Ranskasta, sitten Wilhelm I:n Preussista.\n\nMeidän ei ole tarvis viipyä siinä, kuinka _Cavour_ voitti Ranskan\nsuosion yhtymällä sen politiikkaan Krimin-sodassa 1855; mitenkä\nsodassa Itävaltaa vastaan Ranskan aseellisella avulla ensimäinen askel\nItalian yhdyntään otettiin 1859; kuinka ryöppy vyöryi kautta maan\nkansankapinain ja Garibaldi-retkien muodossa, kunnes Viktor Emanuel\nsaattoi ottaa Italian kuninkaan nimen 1861; mitenkä uudessa sodassa\nItävaltaa vastaan Preussin aseellisella avulla Venetsia voitettiin\n1866; ja kuinka Saksan Ranskasta saavuttamien voittojen varjossa työ\nsaatettiin loppuun maallisen kirkkovaltion valloituksella 1870. Mutta\nyksi piirre tässä yhdistämistyössä kiinnittää erikoista huomiota:\nsitä ei ole suoritettu omalla voimalla. Syrjäisten on täytynyt tukea\nItaliaa kainaloista. Saksa kulki yksin ja ylväänä »veren ja raudan»\nläpi kansalliskysymyksensä ratkaisuun; ohjelma _»Italia farà da se»_\n— Italia omille jaloilleen — teki vararikon 1849, nykyisen Italian\non täytynyt käyttää vankkoja auttajia, Ranskaa yhteysrakentonsa\nnurkkakiviä, Saksaa perustan välikiviä varten. Se on ollut näistä\nriippuvainen siinä määrässä, että se niiden rinnallakin on kärsinyt\ntappioita; niinpä voitettiin italialainen siipi Solferinon luona 1859,\nkun ranskalainen voitti taistelun, samoin Italian sotavoima sekä maalla\nettä merellä 1866, kun Preussi voitti sodan. Omien tappioiden ja\nliittolaistensa voittojen kautta on kulkenut Italian tie yhdyntään —\nsama »via lacrymosa», kyynelpolku, kuin Kreikan tie vapauteen.\n\nTämä piirre lyö jo alusta heikkouden leiman uuteen suurvaltaan.\nTuntuu kuin ei aika vielä olisi ollut kypsä kun Cavour antoi\nmerkin; tiedetäänkin, että hän itse ajatteli työn suorittamista\nkahdessa erässä, niin että alussa tyydyttäisiin Italian pohjoisosan\nyhdistämiseen. _»S'è fatta l'Italia, ma non si fanno gl' Italiani»_\n— Italia on valmis, eivät italialaiset — lausui Mazzimo A' Azeglio\nv. 1866; ja kysyä sopii, eikö tämä arvostelu pidä paikkaansa vielä\nnytkin, jolloin kansa on saanut miespolven ajan kasvaakseen siihen\nvaltioykseyteen, jonka konjunkturit sille lahjoittivat.\n\nItalia on valmis. Ulkoinen yhteys, maan- ja kansatieteellisellä\npohjalla, on perusteellisemmin toteutettu kuin juuri missään muualla.\nNiinpä on tällä suurvallalla mitä luonnollisinten rajain etu meressä\nja Alpeissa. Rajakehässä on vain kaksi huomattavan heikkoa kohtaa,\nnimittäin ne, missä raja kulkee Ticinon ja Adigen laaksojen poikki.\nSiellä aukenee maahan johtavia luontaisia teitä, joita nykyään\nosoittavat suuret kansainväliset rautatielinjat S. Gotthardin (vuodesta\n1882) ja Brenner-solan kautta (vuodesta 1867); samalla kertaa on niillä\nkohdin rajassa mutkia, jotka muodostavat vieraiden valtain lahdelmia\nitalialaisella alueella. Lago Maggioren järvi toisessa, Veronan sola\ntoisessa laaksossa naamioivat vain näennäisesti näitä terveiden\nrajaperiaatteiden rikkomuksia.\n\nOn erittäin opettavaista, että juuri näissä paikoin tavataan\njäljelläolevat aukot Italian kansallisessa yhteydessä ulospäin.\nMolempia jokilaaksoja myöten on näet italialainen aines levinnyt\nnykyiseen Sveitsin kanttooniin Ticinoon ja itävaltalaisen kruununmaan\nTyrolin (Trentinon) eteläosaan. Täällä ei siis kokoomustyö ole\nvielä loppuunsuoritettu. Sama on laita Itävallan »Litoralessa»\nAdrian rannalla; niinikään Ranskan puolella Nizzassa ja rajamerillä,\nmissä Korsika vielä kuuluu Ranskan ja Maltan saariryhmä Englannin\nalueihin. Mutta sitä kansanosaa, joka asuu valtakunnan ulkopuolella\nvapauttamattomassa Italiassa (_Italia irredenta_), on kaikkiaan,\nkaikkein korkeimman laskelman mukaan, tuskin 1⅔ miljonaa; Tunisissa,\nArgentinassa ja Yhdysvalloissa olevat siirtolaiset mukaanluettuina\nlaskettiin 1901 virallisesti 3⅓ miljonaa italialaista oleskelevan\nulkopuolella kotimaata, hiukan yli 10 %. Jos sitten tarkastamme\nkansallisuuden ehjyyttä valtakunnanrajain sisällä, niin tapaamme\nmuutamia pieniä saksalaisia kielisaaria Venetsiassa ja ranskalaisia\nlaaksoja Piemontin alpeilla, kreikkalaisia siirtoloita Apuliassa ja\nVenetsiassa, albanialaisia ja serbialaisia asutuksia Adrianrannalla,\nslovenilaista ja furlanilaista sekarotua Friaulissa; mutta vaikka\nlasketaan mukaan Italiassa asuvat kultturikansoja edustavat\nulkomaalaiset (puoleen miljonaan nousevaa vuotuista matkustajamäärää\ntietenkään huomioonottamatta), ei näiden yhteenlaskettu määrä nousse\npaljoa yli 300 000, siis ei täydelleen yhteen prosenttiin, jota paitsi\nne äidinkielensä ohella melkein kaikki puhuvat italiaa.[17]\n\nOn siis ilmeistä, että nykyinen Italia tyydyttää\nkansallisuusperiaatteen ja maantieteellisen yksilöllisyyden vaatimukset\nsangen suuressä määrässä. Se on kansallisvaltio luonnollisen kehyksen\nsisässä, yhtä hyvä kuin mikä muu tahansa. Siinä on ratkaiseva erotus ja\nyhtä ilmeinen etu Itävaltaan verraten. Apenninien niemimaan suurvalta\nperustuu omassa kodissaan itsenäisesti elävään personallisuuteen.\nSikäli on se täysin meidän aikamme terveiden valtioaatteiden tasalla.\n\nMyöskin uskonnollisessa suhteessa eroaa se edukseen Itävalta-Unkarista,\nsillä katolinusko vallitsee vielä kansan mieliä melkein kilpailijatta.\nMutta tässä suhteessa tulee lisäksi omituinen seikka, joka on omiaan\nsuuressa määrässä tekemään tyhjäksi uskonyhtäläisyyden edun. Siitä\nsaakka kuin valtio v. 1870 supisti paavin-istuimen valtakunnaksi,\njoka ei ole tästä maailmasta, siitä saakka ovat valtio ja kirkko\nviholliskannalla keskenään. Kirkko ei tunnusta perustavaa lakia 13/5\n1871, jonka nojalla valtio on koettanut järjestää suhteensa siihen.\nKoko kirkollinen väki, kaksinkerroin voimakas niin aitokatolisessa\nmaassa, vastustaa tietoisesti ja tarmokkaasti kansallista\nyhdistämistyötä, pitää Italian kuningasta vallananastajana, on\nmitä kauimmin pysytellyt poissa eduskuntatyöstä — ohjelman mukaan\n_»nè elettori, nè cletti»_, ei valitsijoita eikä valituita — ja\npyrkinyt hajoittamaan kansallisvaltiota paavin esimiehyyden alaiseksi\nvaltioliitoksi. Tämä seikka vaikuttaa tietenkin kuin kahle valtiomahdin\njalassa; ja sellainen asiantuntija kuin P. D. Fischer sanoo 1899\nkatsovansa kirkollisen vastarinnan pikemminkin olevan kasvamassa kuin\nvähenemässä. Uuden vuosisadan alusta näyttää kuitenkin tapahtuneen\nkäänne parempaan päin, sittenkun kirkolliset ovat alkaneet ottaa\nosaa valtiopäivämiesvaaleihin; niin tapahtui jo 1903, ja eräs paavin\nkiertokirje vuodelta 1905 lievensi vielä vanhaa kieltoa.\n\nOvatko sitten »italialaiset valmiit» itse valtioelämän alalla? Onko\nkansa tullut tietoiseksi sisäisestä yhteydestään ja yhteisistä\ntehtävistä valtiokerhossa?\n\nKaksi seikkaa on tässä keskittymisen esteenä. Toinen riippuu maan\nalueellisesta muodosta, toinen sen historiallisesta kehityksestä.\n\nTämä pitkulainen ja kapea valtioruumis, leveä pää Alppien juurella ja\npoikkileikattu jalka meressä Afrikan edustalla, tämä satapeninkulmainen\npituus on sinänsä välimatkojen ja maantieteellisten vastakohtien takia\nomiaan ylläpitämään eroavaisuutta luonnonlaadussa ja ajatustavassa;\nsitäkin enemmän kun se on mukanaan tuonut kansatieteellisiäkin\nmuunnoksia germanilaisen verensekoituksen vaikutuksesta pohjoisessa\nja maurilaisen etelässä. Sitä eroavaisuutta manner-, niemi- ja\nsaari-Italian välillä, jonka kartta näin on järjestänyt, on sittemmin\nmaan muinainen historiallinen kehitys syventänyt, kunnes se on\ntullut suuremmaksi kuin tavallista ja hyödyllistä on samassa maassa.\nVuosisatojen valtiollinen hajaannus eri hallitusjärjestelmineen ei\nmene mielistä vähällä. Tosin on voitu aikaansaada koneellisesti\nyhdenmukainen hallintojärjestys, ranskalaisen mallin mukaan, koko\nvaltiolle; mutta oikeudenhoidon tärkeällä alalla ei ole päästy edes\npintapuoliseen yhtenäisyyteen: Italiassa on vielä viisi ylintä\ntuomioistuinta (vaikkakin Roomassa oleva on alkanut saada jonkinmoista\nkeskeismerkitystä). Ja kun katsomme julkisen elämän kulissien\ntaakse, näemme yhä kuvan, joka on sangen kaukana todellisesta\nvaltioyhtenäisyydestä.\n\nTämä riippuu pohjaltaan siitä, että pitkien aikojen\nhallituksen-väärinkäyttö on juurruttanut italialaisiin, varsinkin\netelässä, epäluulon itse valtioajatusta kohtaan. Valtio on niin kauan\nesiintynyt heitä vastaan sortajana ja taloudellisena verenimijänä,\nettä he ovat päätyneet katsomaan valtiota sinänsä luonnolliseksi\nviholliseksi. Siitä yleinen taipumus pitämään valtiota syntipukkina,\njonka niskaan tunnetun sananlaskun mukaan sälytetään syy sateestakin ja\npoudasta (»Piove, governo ladro» — sataa, saamarin hallitus!). Siitä\ntietenkin samalla suuri kansalaisvelvollisuudentunteen puute: täytyyhän\npitää lujasti puoliansa tätä valtiota vastaan, jota on totuttu pitämään\nyksilön edun vastustajana, siis muodostetaan pieniä paikallisia\nseuroja keskinäistä itsensä-auttamista varten, jos mahdollista\nvaltion kustannuksella (n. s. »spagnolismo»). Tällöin on juurtunut\nsuoranainen piilopolkujen ja juonien suosiminen, aina laajoihin\nsalaliittoihin saakka; Sisilian _Maffiaa_, Napolin _Camorraa_ on osaksi\npidettävä järjestöinä nyrkkioikeutta varten kansan keskuudessa, joka\nei usko saavansa oikeutta valtion viranomaisilta. Tämä kansalaisten\ntodellisen yleishengen ja valtiollisen vastuuntunteen puute esiintyi\nräikeää taustaa vastaan oikeudenkäynnissä _Nasia_ vastaan 1904—08\n— italialainen »Alberti-juttu» — kun valtiovarkaan sisilialaiset\nmaanmiehet asettuivat hänen puolellensa. Me näemme tässä Italian\nyhteyden synkän varjopuolen, jossa vielä puolen vuosisadan kuluttua ei\nole monta valokohtaa havaittavissa.\n\nUusi Italia astuu siis maailmaan suoritettavanaan aivan erikoinen\ntehtävä suurten uudestijärjestelyiden ohella: tehdä itse valtioaate\nymmärrettäväksi kansalle ja saada se siihen sopeutumaan. Alussa, niin\nkauan kuin kansallisyhdynnän into vielä asui mielissä, ei hajoittavia\nvoimia huomattu niin paljoa, ja Cavourin perimyksiä ylläpiti\nvaltiopäivillä _consorteria_, puolue, jonka ytimenä oli Piemontin\nja Toscanan vanha aateli. Mutta varsinaisen vasemmiston päästyä\nenemmistöön 1876, ja painopisteen siten siirryttyä Etelä-Italiaan,\non julkinen elämä luisunut yksityispyyteiden kamppailuksi kunnes\nvaltionäkökanta on kokonaan työnnetty syrjään. Pesästään Napolissa on\n»spanjolismi» levinnyt tuberkeleina koko valtioruumiiseen (Lowell).\n\nSe on tuo jo ylen tavallinen kuva rappiolle joutuneesta\neduskunnasta. Valitsijat vaalipiireissä katsovat valtiopäivämiestä\npaikallispyrintöjensä ja mieskohtaisten toivomustensa asiamieheksi;\njos he tahtovat saada rautatien, on hänen ajettava se läpi, jos\nheillä on vireillä oikeusjuttu, odottavat he avustusta häneltä,\njos heidän poikansa jäävät koulussa luokalle, on hänen pidettävä\nhuolta että opettajaa rangaistaan (!) jne. Sanotaan, että jokaisen\nvaltiopäivämiehen on valitsijainsa asioissa kirjoitettava\nkeskimäärin 30 kirjettä päivässä (P. D. Fischer). Keskenään\nmuodostavat valtiopäivämiehet ryhmiä ja kerhoja (»chiesole») jonkun\nkondottierimallisen johtajan ympärille. Personallinen on korkeinta\ntässä historiassa; eduskuntapäälliköt ovat kaikki »villejä» ja\n»vapaakeihäitä», kullakin seurueensa, taistelussa tai liitossa\ntoistensa kanssa. Kirkollisten poissaolo kilpakentältä on paljon\nedistänyt tätä suurten ja aatteellisten vastakohtain puuttumisen tilaa;\ntasavaltalaisuuden heikkous toisella siivellä on vaikuttanut samaan\nsuuntaan.\n\nEduskuntainen elämä kaipaa siis täydellisesti sitä hallintaa, joka\non vakiintuneissa puolueyhtymissä yleensä ja englantilaisessa\nkaksipuoluejärjestelmässä erikseen. Siitä huolimatta on omaksuttu\nenglantilaisen eduskuntaisuuden sääntö, joka sitoo ministeristöt toisen\nkamarin enemmistöpäätöksiin. Tuloksena on ollut parodia, irvikuva,\njokseenkin samoin kuin Etelä-Amerikan matkiessa Pohjois-Amerikan\nkansanvaltaisuutta (Lowell). Suunnanmuutosten sijasta tapahtuu\nrintamamuutoksia (»transformismo») tai henkilövaihdoksia (»rimpasto»)\nistuvassa ministeristössä — _Depretiksen_ menetelmäin mukaan\nvasemmiston voiton jälkeisenä vuosikymmenenä — tai korkeintaan\nuusi kokoomus uuden johtajan nimissä. Tällainen meno on kuin\n»nuoralla tanssimista» (Ferraris); suurin ei siitä voimia liikene\nvaltakunnanetujen palvelukseen.\n\nNäin ollen ei ole kumma, että Italian eduskunnassa tapaamme\nrikkinäisyyden ja rappeutumisen kuvan, joka tuskin on kauniimpi\nkuin Itävallan — mutta vielä vahingollisempi valtiolle, kun tällä\nkamarilla on suurempi valta. Onpa menty niin pitkälle, että kokousta\nMonte Citoriolla on nimitetty varsinaiseksi camorraksi, ja _Crispi_ —\nvaltiollinen etualan mies Depretiksen jälkeisenä vuosikymmenenä — on\nkerran sanonut sitä sietämättömimmäksi paikaksi kuritushuoneen jälkeen.\nTämä johtuu tiettävästi myöskin etelämaalaisen kuumaverisyydestä.\nNämä _»onerevoli»_ (kunnian-arvoisat, eduskunnanjäsenten virallinen\nnimitys), jotka yksityiselämässä hymyilevät niin herttaisesti\ntoisilleen ja tapaavat sinutella toisiaan ilmankin edelläkäyneitä\nveljenmaljoja, asettuvat, mitä tulee eduskuntaskandaalien\ntoimeenpanotaitoon, arvokkaasti tsekkiläisten ja saksalaisradikalien\nrinnalle Franzensringin varrella...\n\nPari miespolvea sitten ennusti Carlo Botta suuressa Italian\nhistoriassaan, että eduskunnat eivät tule kukoistamaan maissa, missä\noranssit kukkivat. Hänen isänmaansa kehitys on tähän saakka osoittanut\nhänen olleen oikeassa. Italian todelliset isänmaanystävät pitävät\ntätä turmeltunutta eduskuntaelämää vaarallisena tautina ja suuren\nhuolestumisen aiheena tulevaisuuden suhteen. Mutta kirkolliset ja\nsosialistit riemuitsevat. Jälkimäisiä, johtajanaan professori _Ferri_,\non täällä samoin kuin Itävallassa sopinut sanoa kansallisimmiksi\npolitikoiksi, sikäli että he vähemmässä määrin kuin muut edustajaryhmät\najavat puhtaasti yksityisiä pyrkimyksiä; mutta suurlakkoyrityksillä\n1904 ja 1906 sekä rautatielakolla 1905 ovat hekin näyttäneet kynsiänsä\nyhteiskuntaa vastaan. Heidän vaikutuksensa näyttää yhä kasvavan; ja sen\nmukana seuraa uusi tasavaltalaisuus kokoonkuivuneen vanhan, _Mazzinin_\naikaisen, sivussa.\n\nVäitetään että viime vuosina olisi tapahtunut käänne kuningasvallan\neduksi. Sitä ei ole vieraan helppo arvioida. Mutta se on kyllä selvää,\nettä kysymys on Italialle kysymys elämästä tai kuolemasta suurvaltana.\nTasavaltaisuuden voitto on suurvallan kuolema; sillä, kuten vanha\ntasavaltalainen _Crispi_ itse sai kokea ja tunnustaa: »monarkia\nyhdistää, tasavalta hajoittaa meitä» Monarkialla yksin on mahdollisuus\nkoossapitää riitaiset ainekset ja siten johtaa maata eteenpäin sillä\nuralla, jota viitotaan hallitsijasuvun ylväässä tunnuslauseessa:\n_»Sempre avanti, Savoia!»_ (aina eteenpäin, Savoia).\n\nItse asiassa sopii kysyä, eikö koko eduskuntakoneisto tullut liian\naikaiseen samoin kuin kansallinen yhdyntäkin. Kolmea tarvitsi Italian\nkansa: kansallista vapautta vieraista valtiaista ja dynastioista,\nkansallista yhteyttä pikkuvaltioihin hajaantumisen asemesta ja\nvaltiollista vapautta itsevaltiudesta. Olisi epäilemättä ollut\nasianmukaisinta, jos ne olisivat suoritetut asteittain, niin että\nCavourin ajatuksen mukaan olisi pysähdytty vapautustyössä pohjoisessa\nkunnes yhteysaate olisi ehtinyt kypsyä itsestään etelässä sekä samalla\npysytty itsevaltaisissa muodoissa kunnes valtioaate olisi kypsynyt\nkansan mielissä. Suuri osa Italian nykyistä vaivaa johtuu siitä, että\nei kuljettu tätä tyyntä tietä, vaan ryhdyttiin ratkaisemaan kaikkia\nkolmea tehtävää yht'aikaa.\n\nMutta tosin on tässä samalla huomattava, että kansoilla ei aina ole\nvapaata valinnan varaa historiassa. Kun konjunkturit tulevat, on\nparas tarttua niihin, vaikkei olekaan täysin varustautunut. Ja voipi\nmyöskin epäillä, tokko Sardinian kuningaskunnalla olisi ollut riittävää\nvetovoimaa muiden 6 valtion kansoihin, ellei se olisi tarjonnut niille\nperustuslaillista vapautta samanaikaisesti kansallisen yhteyden ja\nitsenäisyyden kanssa.\n\nMuutoin — eduskuntaelämä on osoittanut rappeutumisen oireita muissakin\nmaissa kuin niissä, missä oranssit kukkivat, ilman että senvuoksi on\ntarvinnut pitää tulevaisuutta ylen synkkänä. Ja on aina muistettava,\nettä Italia on nuori valtio, edessään tehtäviä, jotka esim. Ranska ja\nEnglanti suorittivat jo keskiaikana. Eduskuntakurjuutta _voi_ siis\nkäsittää lapsentaudiksi, joka kypsemmällä iällä paranee, kun ehkäpä\nkatkerakin kokemus on lisännyt vastuuntuntoa. Tällä huonolla kortilla\nyksinään ei siis voi ennustaa tulevaisuutta.\n\nSiirrymme nyt katsomaan suurvallan aineellisia edellytyksiä ja oloja.\n\n----------\n\nSekä laajuudeltaan että väkiluvultaan (28½ milj. ha — lähes 35 milj.\nasukasta väenlaskun mukaan 1911) on Italia pienin suurvalta; ellemme\nota lukuun sen jokseenkin arvotonta siirtomaa-aluetta (ehkä 48 milj.\nha — ⅔ milj. asukasta), jolloin se pinta-alaltaan on jonkunverran\nsuurempi Japania ja Itävaltaa. Jos otamme lukuun (v. 1911 jälkeen)\nTripolitanian, jäävät loppusummat kuitenkin noin 175 milj. ha maata\nja 36½ miljonaan asukkaita. Päämaan suhteellinen merkitys Europan\nväkiluvussa on vähentynyt, 9,7 %:sta 1800-luvun alussa vain 8,1 %:iin\nsen lopussa. Kaikista suurvalloista, Yhdysvaltoja lukuunottamatta,\non sillä niinikään pienin sotavoima: 280 000 rauhanaikana, 1,1 milj.\nsodassa. Liikumme siis täällä, vielä enemmän kuin Itävallassa,\nsuurvaltamittojen ulkolaidalla.\n\nMutta Italian suurvalta-asemalta ei sentään puutu kaikkia ulkonaisia\ntakeita. Luonto on antanut sille kaksi mitä suuriarvoisinta pysyvää\netua: aseman ja pitkän rannikon.\n\nEdelliseen perustui muinaisuudessa Rooman valtiollinen, jälkimäiseen\ntaas keskiaikana Venetsian kaupallinen Välimeren-valtius. Italia\non _Välimeren suuri satamasilta_, yhtä kaukana Gibraltarista kuin\nBosporosta ja Suezista; ja pitkin sen laitaa kulkee Levantin\nmeri kauimmaksi Europan sydäntä kohti. Tässä on selvästi Italian\nkultturitehtävä _Europan ja Levantin välittäjänä_. Turkkilaiset\nasettuivat sen tielle pannen leveän salpansa itä- ja länsimaan väliin;\ntämä tuotti vanhan kauppavallan (Venetsian, Genuan, Pisan) kukistuksen.\nMutta meidän päivinämme on konjunkturi palannut, kun Suezin kannas on\npuhkaistu laivoille ja Alpit rautatiejunille; tämä tapahtui miltei\nsamanaikaisesti Italian yhdynnän kanssa; Italia on siten saanut entisen\netuisuus-asemansa — ja kun vetelehtijät Brindisin laitureilla joka\nsunnuntai-iltapäivä näkevät »Peninsular & Oriental-expressin» Lontoosta\nja Parisista purkavan matkustajiaan ja postisäkkejään monihaaraisessa\n»peuransarvisatamassa» edelleen kuljetettavaksi Itämaille, silloin\nsaattavat he vielä tuntea kuuluvansa kansaan, joka asustaa\nmaailmanliikenteen keskustassa.\n\nTämän keskusaseman hyväkseenkäyttämistä varten on uudella Italialla\nmeri pitkin 77 % rajojensa koko mitasta (890 peninkulmaa: 350\nsaarten, 340 niemimaan rannikoita sekä lähes 200 maarajaa — niistä\ntaas 77½ Itävaltaa, 67 Sveitsiä ja 48 Ranskaa vastaan). Yhtä\nmaarajakilometriä kohti tulee 3½ km rannikkoa, 1 rannikkokilometriä\nkohti yli 40 km² maata. Tämä on mereisluonne, joka kilpailee\nEnglannin kanssa ja on Itävallan täydellinen vastakohta.\nRannikonpuute on riistänyt viimeksimainitulta vallalta juurta myöten\nsen maailmankehittymismahdollisuudet; Englannille taas antaa sen\nrannikkorikkaus ensimäisen herätteen sen maailmanvaltaan. Niin suuri\nmerkitys on tällä seikalla. Ja kun Italian maantieteellinen ala ei anna\ntilaa maavallalle, ovat kaikki sen suurvaltamahdollisuudet täällä,\nEnglannin tiellä suuruuteen.\n\nNäin ollen on Italian kehityksen painopiste ehdottomasti\ntaloudellisella alalla, nimenomaankin merenkulun ja kaupan. Me\ntapaammekin sen tilastossa kauppalaivaston, joka sivuuttaa sekä\nItävallan että Venäjänkin — valtionavustuksen nojalla, jonka\nuudistaminen 1909—10 oli yksi sisäpolitiikan polttavimpia kysymyksiä\n— ja sotalaivaston, jonka tonnimäärä on suurempi kuin Japaninkin\npuhumattakaan Itävallasta. Tässä ei Italia siis istu kaikkein alimmalla\npenkillä, kuten muutoin.\n\nMutta tärkeimmällä alalla, itse kaupan, tapaamme sen taas takapajulla.\nSen numerot — 3¾ miljardia, joista 1,44 viennin ja 2,3 tuonnin\nosalla — ovat nykyisissä oloissa pieniä vallalle, joka käsittää\nmuinaisajan merikuulut Suur-Kreikan ja Etrurian ynnä maailmankaupan\nkeskiaikaiset keskustat. Ruotsikin syrjäkolkassaan voi esittää 33 %\nItalian kaupasta, vaikka sillä ei ole kuin 16 % sen väkiluvusta. Jos\nlaskemme kauppavaihdon pääluvun mukaan, niin on se Italiassa vähän\nyli 140 kaikkiaan ja siitä 56 viennin osalla, Ruotsissa kaikkiaan 280\nja viennin osalla 120; Hollannin vastaavat numerot ovat vielä meidän\naikanamme 1680 ja 756.\n\nOn selvää, että tämän jokseenkin vaatimattoman tuloksen maalle, jolle\nluonto kuitenkin on antanut ylivallan itse Välimerellä, voidaan\nselittää johtuvan Italian nuoruudesta suurvaltana ja muiden valtojen\nvaikeuttavasta kilpailusta; viimeksimainitut ovat rientäneet täällä\nedelle Italian heikkouden aikana. Tietenkin on aika joka tapauksessa\nollut liian lyhyt sellaisten kilpailijain kuin Ranskan ja Englannin\ntunkemiseen pois vankasti pönkitetyiltä paikoiltaan. Mutta me\npelkäämme, että syyt Italian kauppakehityksen vähäisyyteen ovat\nsyvemmällä.\n\nJo rannikon laatu osoittautuu lähemmin tarkastaessa monin paikoin\nolevan vähemmin merelle houkuttelevaa, kuin suotavaa olisi. Niinpä\non melkein koko Adrianranta, vailla satamia tai suojaavaa saaristoa,\nselvästi syrjässä liikenteestä. Toisilla paikoin on maatuminen tai\nsoistuminen saanut ylivallan, sittenkun väki merirosvojen pelosta\nmaan valtiollisen heikkouden aikoina oli vetäytynyt rannikolta\nloitommalle; ja sinne on sitten _malaria_, Italian surmanenkeli,\nasettunut estämään ihmistä palajamasta. Metsänhävitys, joka 40 vuodessa\non vähentänyt maan metsäpinta-alan puoleen, on tavallaan valmistanut\nmaaperää samalle vaikealle vitsaukselle. Malaria vaikuttaa siten\nItalian valtiollisiinkin oloihin se kun suuressa määrin erottaa\nväestöä rannikosta, jota kautta tie rikkauteen ja suuruuteen käy.\nMuinaisajan suuret kauppa- ja meriliikealueet Kalabriassa ja Etruriassa\novat melkein kokonaan joutuneet tämän vihollisen valtaan. Täällä on,\nkuten P. D. Fischer sanoo, todellinen »Italia irredenta», joka kaipaa\nvapauttamistaan käytöllisen valtiotaidon avulla.\n\nToisaalta tuntuu kuin Italian kansan luonne ei olisi erin soveltuva\nmereiseen kehitykseen. Kansalla, joka on lahjoittanut maailmalle\nKolumbuksen ja portulanit, on kokonaisuutena katsoen tuskin sitä\nvesihenkeä, joka on todellisille merimieskansoille ominaista.\nMuistamme, että muinainen Rooma perusti Välimeri-valtansa maitse ja\nettä Pompejuksen unelma Rooman merivallasta ei koskaan toteutunut.\nVanhan ajan kirjailijat viittaavat usein roomalaisten »vesikammoon»,\nja vielä nytkin pidetään pysyvässä kansainnäyttelyssä Amerikan\ntähtilipun alla italialaisia verrattain epäluotettavina merellä.\nOlemme siis Schwerinin kannalla, kun hän tutkielmassaan kansojen\n»merikelpoisuudesta» (1900) ei myönnä Italian pojille ensiluokan\nmerimiesominaisuuksia.\n\nSitävastoin ei kukaan ole kiistänyt italialaisten taipumusta\nkauppaan ja raha-asioihin, vaikka joskus kuuleekin valituksia heidän\nepäluotettavaisuudestaan asioissa. Vahinko vain että nämä taipumukset\neivät tunnu nykyään olevan korkeimmassa kurssissa. Esteettiset pyrinnöt\ntyöntävät kauppamiesharrastuksia syrjään, ja usein pidetään laihaa\nlimppua kruunun palveluksessa käytännöllistä toimialaa parempana.\nItaliaa (samoin kuin Ruotsia[18]) haittaa epäsuhtaisen suuri pyrkimys\nn. s. virkauralle, mikä on kaksinkerroin valitettavaa maissa, jotka\nniin kipeästi tarvitsevat taloudellisen perustansa vahvistamista. Kun\ntähän lisäksi tulee etelämaalaisen vastahakoisuus tehdastyön kuria ja\nyksitoikkoisuutta kohtaan, niin olisi luonnon tuskin tarvinnut olla\nniin saita kuin se on kivihiiliaarteisiin ja malmivarastoihin nähden,\njotta Italian kauppa joka tapauksessa olisi kaivannut suuren kotimaisen\nvientiteollisuuden lähteitä. Huolimatta viime vuosien kieltämättömästä\nelpymisestä on tämä teollisuus todella saanut merkitystä ainoastaan\nsilkinvalmistuksen alalla.\n\nItse asiassa johtuu Italian kaupan suhteellinen heikkous ensi\nsijassa tuotannon heikkoudesta. Italia on yhä vielä enimmäkseen\nmaanviljelysvaltio; ja vaikka sen kamaraa ovat puolentoista\nvuosituhannen aikana vierasten säälimättömät jalat polkeneet\nsanomattomana vitsauksena, tarjoaa tämä ihana maa yhäkin auliisti\nviljaa ja viiniä ihmisille. Onkin erehdys kiistää kansalta yleensä\ntyömiehen hyviä ominaisuuksia; italialainen maamies on ahkerasti\nkuokan ja auran kimpussa ja hän voittaa kenties kaikki muut\nlänsimaalaiset vaatimattomuudessa toimeentulon suhteen. Mutta ei\nhänkään ole ajan pitkään voinut tyytyä kotimaansa miltei sietämättömiin\noloihin. Tilasto osoittaa meille että Italian siirtolaisuusnumero\non suurin Europassa (ellemme ota lukuun Irlantia erikseen). Se\non »siirtolaisuuden klassillinen maa, työvoiman suuri vientimaa»\n(Frescura). Lukuunottamatta satunnaisten työntekijäin väliaikaista\nsiirtymistä — ¼ milj. enimmäkseen pohjoisitalialaisia, jotka niinkuin\nmuuttolinnut menevät rajan yli keväällä ja palaavat syksyllä — on se\nvuosina 1901—09 menettänyt yli 3 milj. Yhdysvaltoihin ja Argentinaan,\nenimmäkseen Etelä-Italiasta; yksistään vuosi 1906 nieli yli ½\nmilj., 1½ prosenttia väestöstä. Tosin palajaakin valtameren takaa\ntuntuva määrä, kenties joka kolmas; mutta alle 200 000 ei kuitenkaan\nkeskimääräinen puhdas menetys vuodessa pysähdy. Vaaditaan terveitä\noloja luonnollisessa väenlisääntymisessä (vuotuinen ylisyntyneisyys 380\n000) tämän suuren verenlaskun vastapainoksi. G. Steffen on laskenut,\nettä se suurenee hyvinä vuosina, joten perussyy on pysyvä ja tähtää\nsuorastaan muutamien maakuntain (Kalabrian) tyhjentämiseen väestä\nsamoin kuin Irlannissa. Tämä on vakava kansallisen sairauden oire. Kuin\nheijastuspeilissä näemme tässä kuvan taloudellisessa hädässä olevasta\nkansasta; ja kun kulkee New-Yorkin likaisissa, ihmisiä vilisevissä\nitalialaiskortteleissa, tekee melkein mieli ajatella rottia, jotka ovat\nlähteneet uppoavasta laivasta.\n\nItalian tautina on yhteiskunnallinen kysymys, ja yhteiskunnallinen\nkysymys on täällä pääasiallisesti maataloudellinen. Me tunnemme sen\nensisijassa virallisen komitean (_Inchiesta agraria_) kuusivuotisista\ntutkimuksista vuoteen 1884. Vika on omaisuuden jaossa: liian suuria\ntiloja etelässä, liian pieniä pohjoisessa. Koko etelässä vallitsee\nsuurtilajärjestelmä, sarja yli- ja alivuokraajia (»fattori»), joiden\nkaikkien tulee elää kartanosta, jonka omistaja nauttii huoletonta\nelämää suurkaupungissa; maa ei näissä oloissa ole enää elävä arvo, jota\non huollettava ja kehitettävä, vaan koronkasvulaitos (säännöllisesti\nnelinkertainen korko), jota kaikki pyrkivät mahdollisimman tyystin\nlypsämään. Itse Rooma on keitaana autiossa ja aavikonkaltaisessa\n»Campagnassa», joka on neljän isännän omistama. »Latifundia Italiam\nperdidere», suurtilat hävittivät Italian, sanoi jo Plinus. Pohjoisen\npikkupalstat taas eivät riitä elämiseen, varsinkin kun ne tavallisesti\novat jakoviljelyksessä (»mezzadria»); tarvitaan lisätuloja, ja\nkun kansa on niin vähään tyytyvää ja tilallistenkin täytyy olla\ntyöansiolla, alenevat varsinaisten maatyöntekijäin palkat suoranaisiksi\nnälkäpalkoiksi. Leikkuuaikana liikkuu kokonaisia armeijoita irtainta\nväkeä myyden käsivarttensa voimat puolestatoista markasta tai\nvähemmästä päivässä. Tiheät luonnonvitsaukset — malaria, ankarat\nsadekuurot, hyönteisparvet, maanjäristykset ja tulivuorenpurkaukset\n— yhtyvät tähän vielä tekemään maamiehen kohtaloa synkäksi.\nTämmöisissä oloissa ei maanviljelys ole yhteiskuntaa säilyttävä\nlujike, jommoisena me olemme tottuneet sitä pitämään, vaan muodostuu\nitse levottomuudenpesäksi, lazzaronien ja rinaldinien taimitarhaksi,\nhyötyisäksi toimialaksi siirtolaisasiamiehille ja vaaraksi sisälliselle\nrauhalle. Veriset mellakat Sisiliassa 1893 ja Pohjois-Italiassa 1898\njohtuivat maalaisväestön hädästä, kun taas suurlakot 1904—06 lähinnä\nlienevät katsottavat aiheutuneen sosialistien vallanhimosta, joka tosin\nmyöskin on johtunut yhteiskunnallisista epäkohdista.\n\nMaan onnettomuus on siis se, että siltä puuttuu voimakasta\ntalollissäätyä ja samalla todellista suurtilallissäätyä, mutta että se\nsensijaan on tulvillaan maanviljelysköyhälistöä suuremmassa määrässä\nkuin ehkä mikään muu maa. Tähän tulokseen vaikuttaa maanjaon ohella\nmyöskin pääoman ja luoton puute sekä raskaat verot. Jälkimäiset\novat luonollisena seurauksena kokoomustyöstä ja suurvalta-asemasta.\nUusi Italia alkoi uransa 500 miljonan vaillingilla ensimäisessä\nvuosimenosäännössä ja on kauan senjälkeen ollut mitä vaikeimmissa\nraha-asioissa. Että tämä ei ole johtanut suoranaiseen vararikkoon,\nsiitä saa maa kiittää erinäisiä rahaministereitä; kuten _Sellaa_\n1860-luvulla, joka kerran sai eduskunnan myöntämään vuoden perusverot\netukäteen ja kuninkaan uhraamaan viidenneksen sivililistastaan, sekä\n_Sonninoa_ 1890-luvulla, joka pelasti mitä pelastettavissa oli suuren\npankki- ja rakennushuijausromahduksen jälkeen 1888—1890. Uudella\nvuosisadalla, varsinkin jälkeen 1905, on onnistuttu saattamaan valtion\nraha-asiat loistavalle kannalle, ylijäämää aina 70 milj. vuodessa.\nMutta valtion onkin pakko vaatia kansalaisilta uhrauksia paljoa yli\ntavallisen määrän. Sanotaan maanviljelyksen pitävän suorittaa valtiolle\nja kunnalle suoranaisina veroina 30%; mutta lisäksi tulevat välilliset\nverot tavallisimmista elintarpeista ja painavat heikoimmat hartiat\nmaahan.\n\n_»Siamo poveri»_ — olemme köyhiä — kuului vanhan\n_Saraceon_ klassillinen lause 1897. Luottamatta liikaa\nkansallisvarallisuuslaskelmiin, jotka helposti saattavat johtaa\nharhaan, näemme kuitenkin selvästi sen tosiasian, että Italia on\nEuropan köyhimpiä maita. Se tarvitsee sangen kipeästi vieraiden\nmatkailijain ja palaavien siirtolaistensa tuomat kultavirrat, jotka\nkumpikin nousevat satoihin miljoniin. Mutta tämä köyhyys ehkäisee\nkehitystä kaikilla aloilla. Kansan heikko kulutuskyky ehkäisee\ntuotantoa, heikko tuotanto ehkäisee kauppaa ja heikko kauppa ehkäisee\nvaltiollista elämää. Emme voi salata itseltämme, etteikö tämä yleinen\nheikkous heijastu myöskin siveellisellä alalla. »Heidät täytyy pestä»,\nsanoi _Cavour_ rakkaista napolilaisistaan; ja tätä pesuntarvetta\nei ole vielä tyydyttävästi täytetty edes Camorran tappion jälkeen\n1900. On epäilemättä siru totuutta erään vapaamielisen italialaisen\nlehden ilmeisesti liioitellun synkässä kuvauksessa 1900, joka sanoo\nkotimaansa olevan »maan, jolla on suurin valtiovelka, kohtuuttomin\nveroitus, alhaisin työpalkka, surkein kansanravinto, huonoin talous,\npuutteellisin yhteiskuntalainsäädäntö, suurin lahjottavaisuus ja\nuseimmat rikolliset» (»Jahrb. der Weltgeschichten» sitaatin mukaan).\n\nTodellakaan, ei millään hallituksella ole niin ankaran vakavia tehtäviä\nedessään kuin Italian. Mutta tuskin minkään hallituksen on samalla\nniin vaikeata työskennellä nuorallatanssimisen täytymyksen vuoksi\neduskunnassa. Ei kumpikaan seikka sinänsä, mutta tämä yhtymä on vamma,\njoka avaa samanlaisen näköalan kuin Itävalta-Unkarin kansallisuus- ja\nvaltiomuoto-hajaannus.\n\nOlemme piirtäneet ltalian kansainvälisen politiikan taustan. Tämän\nsisällisen tilan nojalla täytyy arviomme olla epäedullinen. Saamme nyt\nnähdä todellisuuden vahvistavan sen oikeaksi.\n\nKansallisyhteyden perustamisen jälkeen 1859—60 syntyi, kuten tunnettua,\nankara jännitys Italian ja Ranskan välillä. Napoleon III halusi\ntosin Italian vapautta Itävallan vahingoksi, mutta ei suinkaan sen\nyhteyttä vahingoksi omalle maalleen; ja tämä hänen kantansa ilmeni\npaavin maallisen vallan puolustamisessa, jota Italian isänmaanystävät\nkatsoivat kavallukseksi. Tämä närkkä Ranskaa vastaan pakotti uuden\nItalian yhteistoimeen, tosin ilman nimellistä liittoa, sen vallan\nkanssa, jonka hallussa ovat Välimeren avaimet; sillä ainoastaan\nEnglanti saattoi turvata sen pitkän merirajan ja erilliset saaret.\nEnglanti puolestaan tarttui mielellään ojennettuun — ja kilpailussa\nvielä vaarattomaan — käteen näillä vesillä, joilla Ranska oli\ntodellinen kilpailija. Näissä merkeissä aloittaa kansallinen Italia\nsuurpolittisen historiansa.\n\nSittenkun tasavalta oli Ranskassa tullut keisarikunnan tilalle,\ntuntui asema turvallisemmalta, ja puolen miespolven ajan kestäneen\nsisäisen keskitystyön jälkeen alettiin ajatella laajenemista. Tämä\najatus kehittyi ohjelmaksi kun Italia sai lähteä tyhjin käsin Berlinin\nkongressista 1878, missä Itävalta oli saanut Bosnian ja Englanti\nKypron. Ohjelmaksi tuli _irredenta_. Jo samana vuonna vaati suuri\nkokous _Ricciotti Garibaldin_ johdolla ryntäystä Trientiä ja Triestiä\nvastaan. Olikin luonnollista, että Italian ensimäinen pyrkimys\nsuurpolitiikan alalla kohdistuisi yhteystyön täydentämiseen ja aivan\nerikseen perivihollista Itävaltaa vastaan, kun valtiollinen asema ei\nantanut mitään tilaa toiveille kansan muihin vapauttamattomiin osiin\nnähden.\n\nMutta ennenkuin suunnitelmat olivat vielä saaneet kiinteää muotoa,\ntapahtui jotakin, joka kahdeksi vuosikymmeneksi määräsi Italian\npolitiikan suunnan. Ymmärtääksemme tätä on meidän luotava katseemme\nniistä ratkaisemattomista tehtävistä, jotka kansallisuusperiaate\non Italialle asettanut, ulkoista kasvua koskeviin unelmiin, jotka\nperustuvat maan asemaan.\n\nOlemme jo nähneet että asema ja muoto sitovat Italian ja Välimeren\nerottamattomasti yhteen. Theobald Fischerin laskelman mukaan onkin\nrunsas kolmannes koko Välimeren-alueen väestöstä nykyään italialaista\nverta. Meidän ajanlaskumme alussa oli tämän alueen yhteys täydellinen\nRooman keisarien Välimeren-vallassa; siitä pitäen on Italialla luonnon\nmääräyksen lisäksi siihen historiallinen esikoisoikeus. Monien\nvuosisatojen heikkouden aikana ei se kuitenkaan kyennyt valvomaan\noikeuttansa; ja kun se vihdoin jälleen pystyi katselemaan ympärilleen\nsuurvallan valtaushaluisilla silmillä, näki se Ranskan ulkoisen\nVälimeren pääpaikassa, Algeriassa. Sitä päättävämmin pysähtyivät\nsilloin sen katseet toiseen osaan Afrikan rannikkoa.\n\nSisiliasta voi kirkkaalla ilmalla paljain silmin erottaa _Tunisin_\näärimmäiset rantakalliot. Nyt vaatii suurvalta aina jonkinlaista\nsyntyperäistä oikeutta tällaisiin vastapäisiin rannikkoihin; lähinnä\npuolustussyistä, suojellakseen itseään siltä vaaralta, että toinen\nvoimakas valta asettuisi näin kiusallisen lähelle. Kolme kertaa jo\non tämä laki aikaansaanut valtiollisen siteen tässä kyseenalaisten\nrantojen välillä: kartagolaisten ja saraseenien valtiuden aikana\n_Afrikasta_, roomalaisten aikana _Afrikaan_ käsin. Mikä oli\nluonnollisempaa kuin että muinaisten roomalaisten nykyaikaiset\nperilliset tuntisivat samaa vetovoimaa, toisella puolen vallitsevan\nheikkouden ja Kartagon maalta puhuvien suurten historiallisten\nperimysten kannustamina! Niinpä ryhdyttiin perustamaan asutuksia,\nkouluja ja kauppaetuuksia tuohon vieraaseen maahan ja odotettiin että\naika itse toisi hedelmän kypsänä helmaan. Italian asemasta, muodosta\nja perimyksistä olisi siis luontaisesti kehittynyt toinen ohjelma,\n_Välimeren-ohjelma_, pyrkimyksenä Tunis.\n\nSilloin tapahtui eräänä päivänä vuonna 1881, että Ranska ilman muuta,\näkkikaappauksella, pisti taskuunsa tämän hedelmän Italian kotinurkalta.\nKun Italia piti Tunisia »jonkinlaisena Sisilian pidennyksenä»\n(Fiamingo), katsoi Ranska sitä »Algerian luonnolliseksi jatkoksi», ja\ntoimi senmukaisesti!\n\nHarmi siitä, että toinen näin oli ehättänyt edelle, sekaantui huoleen\ntulevaisuudesta; jo ennestään Ranskan uhkaamana sivustaltaan,\nToulonista ja Korsikasta käsin, saisi Italia pian tuntea Bisertan\nkanunansuut suunnatuiksi jalkateräänsä vastaan. Täten täydensi naapuri\nstrategisen asentonsa, sitäkin ylivoimaisemman kun Italia pitkin\nrannikkoa kulkevine emäratoineen on erittäin herkkä haavoitettavaksi\nulkoiselta Välimereltä. Ja samalla kertaa kutistuivat toiveet\nkauppavallasta kokoon, varsinkin kun Englanti samaan aikaan\ntoiminnallaan Egyptiä vastaan perusti ylivoimaisen aseman sisäisellä\nVälimerellä.\n\nNäissä oloissa päättivät Italian valtiomiehet astua suuren askelen.\nHe luopuivat valtiollisesta eristäymisestään ja suostuivat\ntoukokuussa 1882 tarjoukseen asettua Saksan ja Itävallan rinnalle\nkeskieuropalaiseen _kolmiliittoon_.\n\nMe tiedämme nyt (Hanotaux'n selostuksen mukaan aikakauskirjassa »Revue\ndes deux mondes», 1908), että Englanti oli Ranskan kaappauksen takana;\njo Berlinin kongressissa 1878 oli Englanti kiinnittänyt Ranskan\nhuomiota Tunisiin »hyvityksenä» Englannin ottamasta Kyprosta. Houkutus\nei tapahtunut ilman _Bismarckin_ suostumusta: hän tahtoi saattaa\nItalian tuntemaan heikkoutensa, jotta se etsisi tukea. Se laskelma\nonnistui täydellisesti. Kolmiliitossa tuli Italia olemaan sivustana\nRanskaa, kuten Itävalta Venäjää vastaan. Mutta samalla kertaa täytyi\nnyt ensimäinen laajennusohjelma virallisesti haudata, kun Italia\noli ruvennut perivihollisensa liittolaiseksi; »irredenta» katoaa\npäivänkysymysten piiristä ja esiintyy pitkän ajan kuluessa ainoastaan\ntasavaltalaisten kotimaisessa yllyttelyssä hallitusta vastaan.\n\nMutta loukattu kansallistunto vaati myöskin näkyvää hyvitystä. Ja\nniin syntyi nuoren Italian kolmas ulkopolittinen ohjelma, joka ei\nenää perustunut mihinkään kansalliseen tai maantieteelliseen oikeuteen,\nvaan aivan peittelemättömiin suurvaltavaatimuksiin. Tämä on\n_siirtomaaohjelma_, joka tähtäsi alueita Välimeren ovien ulkopuolella,\nvaikka vanhan kauppatien varrella itää kohti.\n\nAlussa vuotta 1885 veivät englantilaiset laivat italialaisen\nvaltausarmeijan egyptiläiseen Massauan satamaan Punaisenmeren rannalla,\nmissä englantilaisilla oli suorittamaton tilinsä Sudanin profetan\n(»mahdin») kanssa. Italialaista valtausaluetta laajennettiin sitten\npitkin rannikkoa ja Abessinian vuoria kohti, ja sen osakkeet olivat\nylimmillään 1889, jolloin Aitiopian vanha keisarikunta Ucciolissa\ntehdyllä sopimuksella alistui Italian suojeluksen alaiseksi; samaan\naikaan pystytettiin Italian lippu myöskin Punaisenmeren suun edustalle,\nSomalin rannikolle. Alkuperäinen valtausalue nimitettiin nyt\n_Erytreaksi_ ja sen rajat määrättiin sopimuskirjalla Englannin kanssa\n1891.\n\nMutta se hupi oli lyhyt. Abessinia sanoutui uuden hallitsijansa\nMenelikin johdossa irti holhouksesta, ja koko komeus katosi\nruudinsavuun Aduan luona 1896. Englannin jättämänä oman onnensa nojaan\nei Italialla ollut muuta neuvoa kuin vetäytyä takaisin Erytrean\nalkuperäisten rajain sisälle; ja siellä se vielä on, samoin kuin\nSomalimaassakin, rajat tarkistettuina viimeksi toukokuussa 1908\n(sopimuskirja ja kartta _Geogr. Kalender_ 1909).\n\nKaikista nykyisistä ja entisistä suurvalloista, jotka ylimalkaan ovat\netsineet voimaansa siirtomaissa, on Italialla nyt pienin ja arvottomin\nsiirtomaavalta. Mitkään viralliset kaunistelut puuvillanviljelyksestä\nja kultalöydöistä eivät voi verhota näiden alueiden tuotannon\nköyhyyttä; ja niiden vähäinen kauppa siirtyy, Suezin kanavamaksuja\nkarttaakseen, emämaasta Bombayhin. Ne ovat niinmuodoin laihana\nvastikkeena siitä hinnasta, mikä on täytynyt maksaa: se nolaus, että\nafrikalainen pikkupomo avoimessa taistelussa voittaa europalaisen\nsuurvallan eikä tämä kykene sitä kostamaan. Silmäänpistävämmällä\ntavalla kuin milloinkaan oli Italia nyt paljastanut heikkouden, joka\nsuurvallalle on anteeksiantamattomin ja unohtumattomin, heikkouden\nsotaisissa mahtikeinoissa. Kotimaassa joutui koko siirtomaa-ohjelma\nhuonoon huutoon, sitäkin enemmän kun se suuresti oli lisännyt\nraha-asiain surkeutta, ja sen päämies Francesco Crispi kukistui nyt\nauttamattomasti vallan kukkuloilta.\n\nSiitä huolimatta eivät Italian valtiomiehet voineet vastustaa kiusausta\nkoettaa saada jotakin saalista Kiinassa, kun suuri kahmaisuateria\nsiellä alkoi v. 1897. Helmikuussa 1899 esiintyi Italia, toisten\nsuurvaltain esimerkin mukaan, vaatien vuokralle _Sanmun lahtea_,\njolloin Englanti taaskin näyttää suorittaneen huonon neuvonantajan\nosaa. Mutta muutkin kuin europalaiset olivat tehneet päätelmiänsä\nAduan taistelusta; Kiinan ulkoasiainministeriöstä, joka muutoin oli\nvain kumartaen suostunut näihin suurvaltajärjestelyihin, tuli Italian\nesitykseen kielto, jonka töykeyttä tuskin lievennettiin edes tavallisen\nkansainvälisen kohteliaisuuden — saatikka sitten ensinkään itämaisen\nsanontatavan — ruusuilla. Että Italian osanotto sotilasparaatiin\nPekingiä vastaan vuotta jälkeenpäin tuotti erään myönnytyksen\nTientsinissä 1902 muiden suurvaltain höykällä, ei juuri riittänyt\npalauttamaan sen arvovaltaa; yhtävähän kuin osanotto meriretkeen\npetollista velallista Venezuelaa vastaan vuodenvaihteessa 1902—3\nEnglannin ja Saksan seurassa.\n\nItalian siirtomaaohjelma on, kuten näkyy, luonnistanut\nhuononpuoleisesti. Sen saavutukset ovat melkein arvottomia; eikä\nniidenkään aikaansaannos ole vahvistanut, vaan päinvastoin sangen\ntuntuvasti heikentänyt maan valtiollista arvovaltaa. Mutta arvovalta\non suurvallan ilmakehä, jossa se elää ja hengittää; suurvalta ilman\narvovaltaa on kuin pankki ilman luottoa. Italian suurvaltapaperit\novat auttamattomasti tässä suurpolittisessa yrittelyssä alenneet alle\nnimellisarvon.\n\nMutta konjunkturien suosikkina, jona _la bella Italia_ etenkin asemansa\nvuoksi aina on ollut, on se viime aikoina tavannut uuden sarastuksen,\nnimittäin toiselle ohjelmalleen, »hyökkäävälle puolustautumiselle»\nVälimeren-politiikassa. Siinä ovat olot aikaa myöten kehittyneet\nmelkein draamallisella tavalla. Ranska on sen vastustaja, ja\nRanskan vihollisuus on aiheuttanut Italialle paljon pahaa. Niinpä\nei ole epäilemistäkään, etteivätkö Ranskan juonittelut edistäneet\nvastoinkäymisiä siirtomaapolitiikassa; kerrotaanpa, että negus Menelik\noli saanut Aduan luona käyttämänsä kiväärit Ranskasta. Mutta vielä\ntuntuvamman vahingon tuotti Ranska latinalaiselle veljelleen kotona\nEuropassa, kun tämä oli v. 1887 tullijärjestelmän avulla koettanut\nmuokata maaperää kotimaiselle teollisuudelle. Ranska antoi vanhan\nkauppasopimuksensa Italian kanssa mennä umpeen uudistamatta sitä v.\n1888 ja alkoi tullisodan, samalla kuin se kiristi rahamarkkinoitaan,\ntehdäkseen »takaisinvalloituksen nälittämällä italialaiset» (Billot).\nItalia, joka suureksi osaksi oli perustanut taloutensa (ennen kaikkea\nviinin ja oliviöljyn viennin) Ranskan markkinoihin, huomasi nämä\näkkiä suljetuiksi. Sen kauppavaihdossa syntyi suuri lamaannus ja\nkoko sen elinkeinoelämässä ankara pula. Pankkeja kukistui, kurssi\naleni. Täytyi etsiä aivan uusi suunta maailmanmarkkinoilla. Silloin\ntarjosivat kolmiliiton toiset osakkaat korvausta liittoa ensi kertaa\nuusittaessa 1891 (jota Ranska oli tahtonut estää kieltämällä erään\nvaltiolainan); kauppasopimuksia tehtiin 1892 Itävallan ja Saksan\n(vähää myöhemmin myöskin Sveitsin) kanssa, ja vähitellen solui kauppa\nuuteen uomaan. Se oli täydellinen siirtyminen entisestä tilasta, jossa\nRanska vallitsi melkein koko vientiä ja ⅓ koko kauppavaihtoa; nyt\nkääntää Italia kauppakasvonsa suoraan pohjoiseen S. Gotthardin-rataa\nmyöten; Saksa ja Sveitsi tulevat ensi sijalle sen viennissä, Saksa\nja Englanti tuonnissa, ovatpa Yhdysvallatkin kummassakin suhteessa\nsivuuttaneet Ranskan, joka saa kilpailla Itävallan kanssa neljännestä\nsijasta. Kaikkiaan tulee Saksan osalle 1/6, Ranskan ja Itävallan osalle\nkummallekin 1/10 Italian kaupasta.\n\nKolmiliitto, ennen kaikkea yhteys Saksan kanssa, on pelastanut\nItalian vaikeasta pulasta. Se ei jäänyt tähän. Saksan pankkimaailma\nryhtyi tukemaan Italian rahalaitoksia, Saksan lippu täytti Italian\nsatamat (Genuaa on suorastaan ruvettu nimittämään saksalaiseksi\nsatamaksi). Näin antoi liitto voimaa uuden Italian taloudelliseen\njärjestäytymiseen: koko nykyinen Italian talous, sanoo Fiamingo, on\n»Saksan työtä». Tällä välin aleni Ranskan osuus valtiovelassa 25:sta\n(v. 1906) 5 %:iin (2 miljardista n. 400 miljonaan) ja sen laivaliike\nvallitsevasta asemastaan satamissa viidennekseen Saksan liikkeestä\n(1904). Italian irtautuminen Ranskasta oli täydellinen, ja Saksa oli\nastunut sijalle jonkinlaiseksi suojelijaksi.\n\nAjan pitkään täytyi kuitenkin tämän asiaintilan käydä tuntuvaksi\nrikkaalle Ranskallekin. Kun nyt Italia v. 1896 oli taipunut\ntunnustamaan Ranskan ylivallan Tunisissa ja luopumaan entisistä\netuoikeuksistaan siellä, oli tie lähentymiseen raivattu. V. 1898\nlopetettiin kymmenvuotinen tullisota uudella kauppasopimuksella;\nkohtaus Toulonissa 1901 päätti, käyttääksemme Ranskan ulkoministerin\n_Delcassén_ sanoja, »tarpeettoman väärinkäsityksen pitkän ajanjakson»,\nja uutena vuonna 1902 saattoi Ranskan lähettiläs Roomassa hämmästyttää\nmaailmaa tiedonannolla, että hänen hallituksensa oli sopinut Italian\nkanssa Välimeren-politiikasta sillä perustalla, että Italia antoi\nRanskalle vapaat kädet Marokossa, Ranska Italialle taas _Tripolissa_.\n\nTäten nousee näköpiiriin _Tripolin kysymys_, jota tosin oli kauan\nsaattanut aavistaa. Tämä Italian pyrkimys oli ikäänkuin Tunisista\ntänne luiskahtanut; Tripoli on ainoa jäljelläoleva mahdollisuus\nsittenkun Tunis oli joutunut Ranskan, Egypti Englannin haltuun. Heti\ntukee Italia parempaa oikeuttansa, täällä samoin kuin Tunisissa,\nvanhemmilla kauppasuhteillaan ja koululaitoksillaan pääkaupungissa;\nmutta vielä 1898 katsoi Grothe Ranskalla olevan paremmat toiveet, joita\nei vähentänyt Tripolin takaisen aavikon halki kulkeva rajalinja, jolla\n1899 Rans- kan ja Englannin välinen kahnaus (Fashodassa) selvitettiin.\n\nMutta tärkeämpänä kuin itse asiaa pidettiin Europassa »latinalaisten\nveljestymistä», jota sopimus osoitti ja jota lisäksi ilmaisivat\nItalian kuningasparin käynti Parisissa 1903 ja Ranskan presidentin\nvastavierailu Roomassa 1904. _Latinalaisen unionin haave_, josta olemme\npuhuneet toisessa yhteydessä (siv. 72), alkoi jo kangastaa Europan\nsilmissä. Ensimäinen kysymys oli nyt: miten soveltuu tämä Italian\nasemaan germanilaisessa liitossa?\n\nKeisari Wilhelmin valtakunnankansleri _v. Bülow_ ei katsonut asiaa\ntraagilliselta kannalta: »onnellisessa avioliitossa», lausui hän, »ei\nmiehen tule heti nyrpistyä, jos hänen vaimonsa kerran tanssii viattoman\nylimääräisen numeron jonkun toisen kanssa». Ja ne, jotka perustivat\nlaskelmansa kolmiliiton osakkeiden alenemiseen, pettyivät aika lailla,\nkun liitto kesällä samana vuonna 1902 uudistettiin muuttamatta.\n\nToinen valta, jonka sopi olettaa katselevan kieroon latinalaista\nliittoa, oli Englanti, jokahan kilpaili Italian suosiosta. Mutta\nEnglanti tunnusti Egyptin puolesta Italian etuoikeuden Tripolissa,\nja v. 1903 tehtiin ystävällisiä vierailuja kummankin kuningashuoneen\ntaholta. Oli näet sama aika, jolloin Englanti ja Ranska olivat\nsolmineet »ententen» (yhteisymmärryksen, sopimuksen). Ja nyt kehittyvät\nsuhteet yhä läheisemmiksi kolmen länsivallan kesken. Ne pysyttelevät\ntoisiaan lähellä Makedonian kysymyksessä, ne ovat samalla puolella\nmyöskin Marokon kysymyksessä v. 1906. Saman vuoden lopulla punotaan\nniiden välille uusi side: sopimus yhteisestä politiikasta Abessinian\nsuhteen. Mutta kaiken tämän ohella ylläpitävät Italian valtiomiehet\nkolmiliittoa suullansa ja ylistävät sitä huulillansa. Heidän\nulkopolittisena tunnuksenansa on, kuten _Tittoni_ lausui eduskunnassa\n31/5 1907: »järkähtämätön uskollisuus kolmiliittoa kohtaan, vilpitön\nystävyys Ranskan ja Englannin kanssa, sydämelliset suhteet kaikkiin\nmuihin valtoihin.»\n\nMaailma ei kuitenkaan voinut olla huomaamatta, että vilpitön ystävyys\nsaattoi liittolaisuskollisuuden varjoon. »Ylimääräinen tanssinumero»\nalkoi tuntua liian pitkältä ollakseen viaton. Kun Saksa esim.\nAlgecirasissa kohtasi liittolaisensa vastustajainsa puolella, täytyi\nsen aprikoida mahtoiko liitto olla hintansa arvoinen; eikä väittely\nsiitä ole tahtonut lakata, vaikka diplomatia yhä on pitänyt kiinni\nliittosopimuksesta. Mutta vielä paljoa pahemmaksi muodostui suhde\ntoiseen liittolaiseen. Niiden välillä ei ole ainoastaan irredentismi —\njoka nyt jälleen alkaa nostaa päätänsä, eikä ilman tukea ylhäältäpäin:\nkuningasperhe oli edustettuna eräässä mielenosoituksessa Udinessa\n1903 — vaan myöskin Balkanin kysymyksessä. Me tunnemme jo (s. 168)\ntämän pyrkimysten ristiriidan; nyt huomautettakoon vain, että Italian\nvaatimuksilla täällä on sama geopolittinen perusta kuin Afrikassa.\nSamoin kuin se varvaspuolellaan ulottuu liki Tunisia, samatenhan\nse kantapäänsä korolla melkein koskettaa _Albaniaa_. Entiset\nVenetsian valtaoikeudet yhtyvät tässä tukemaan maantieteellistä\nvaatimusta. Niinpä piilee tässä _Albanian kysymys_, aivan samaa\nlaatua kuin Tripolinkin, uutena kohtana Italian Välimeren-ohjelmassa;\neikä silläkään taholla ole laiminlyöty työskentelyä perustamalla\npostiasemia, kouluja ja lähetysseuroja, vaikka verrattain vähäisessä\nmäärässä asian suuremman arkaluontoisuuden vuoksi.\n\nVielä suurempi merkitykseltään on v. 1896 solmittu perheside, joka\non nostanut Montenegron prinsessan Italian kuningattareksi, joten\nMontenegron ruhtinaasta, »tsaarin ainoasta ystävästä», on tullut\n»Italian appi». Täten on Italian asema slaavilaisten puolella Itävaltaa\nvastaan ilmaistu; ja Bosnian kysymyksessä 1908 tuli Itävallan\nvuoro kohdata liittolaisensa vastustajain leirissä, kuten Saksan\nkahta vuotta ennen Marokon asiassa. Tällöin (3/12 1908) lausuttiin\nItalian eduskunnassa uhkaavia sanoja, että Itävallan täytyy joko\nmuuttaa politiikkaansa taikka sanoa hyvästit Italialle, jotka sanat\npääministeri _Giolittin_ hyväksymisen johdosta saivat virallisen\nmielenosoituksen luonteen. Muutamilla tahoilla tuntuu tosiaan odotetun\nTrentinoa hyvitykseksi. Mutta Italia jäi vielä kerran aivan ilman. Ja\nniin astuu se uuden askelen aivan vastoin liittolaistensa etuja: yhtyy\nläheisesti heidän viholliseensa _Venäjään_.\n\nSuhde Italian ja Venäjän välillä ei ollut aina ollut samentumattoman\nhyvä; Italialla oli syytä epäillä venäläisiäkin juonia vahingokseen\nAbessiniassa, ja sen sosialistit melusivat tsaaria vastaan niin, ettei\ntämä vastannut kuningas Viktor Emanuelin käyntiin Pietarissa 1902.\nMutta yhteinen pyrintö Itävaltaa vastaan toi ne yhteen. Jo maaliskuussa\n1908 lausui _Tittoni_, että Italian suhteet Venäjään olivat »aina\nolleet hyvät ja ovat nykyään erinomaisen hyvät»; ja joulukuussa saattoi\nhän puhua valtioiden keskinäisestä lähentymisestä »tosiasiallisena\ntapahtumana». Vahvistukseksi tuli nyt vihdoin tsaarin vastavierailu —\nsosialistien jatkuvista mielenosoituksista huolimatta — Racconigissa\nlokak. 1909, maljapuheineen »yhteisyydestä tarkoitusperissä,\nmielipiteissä ja pyrinnöissä, jotka liittävät toisiinsa meidän\nhuoneemme, hallituksemme ja maamme». Kaiken tämän jälkeen voi käsittää,\nettä Itävallan ja Venäjän sovinto 1910 synnytti suorastaan pettymystä\nItaliassa.\n\nNäkyy, miten Italia seuraa molempia ystäviänsä yksinpä ystävyydessä\nVenäjänkin kanssa, s.o. paljonpuhutussa »kierrospolitiikassa»\nliittolaistaan Saksaa vastaan. Kolmiliitto on solmittu kahta\nvihollisrintamaa, Ranskaa ja Venäjää, vastaan; nyt näemme yhden\nkolmiliiton jäsenistä sydämellisissä väleissä näiden molempien kanssa\nliittolaisiansa _vastaan!_ Kierompi ei polittinen asema hevin saata\nolla.\n\nJännittynein ponsi Italian Välimeren-ohjelmassa ja yleisessä\nasemassa on kuitenkin _Turkki_, Italian molempain saaliikseen\nkatsomain alueiden, Tripolin ja Albanian oikeana omistajana. Turkilla\non sitäpaitsi muistissa Italian osallisuus ja nimellinen johto\nkansainvälisessä laivastoretkessä Kreetaa vastaan 1897 — jo siinä\nerkani sen tie liittolaisista — sekä se kostoretki, jonka Italia\nteki sen merirosvoja vastaan Punaisella merellä 1902. Tuskinhan\nkäy kummasteleminen, että sulttaani teki (turhaa) vastarintaa sitä\njärjestelyä vastaan että uuden santarmiston päälliköksi Makedoniaan\nmäärättiin italialainen syksyllä 1903. Jo v. 1901 oli vähällä syttyä\nilmisota Turkin sekaantumisen johdosta Italian postilaitokseen\nAlbaniassa (Preveza), ja Portin täytyi panna vastalauseensa sitä tapaa\nvastaan, jolla silloin Roomassa katsottiin soveliaaksi käsitellä toisen\nvallan alueita koskevaa kysymystä. V. 1902 lähetti Italia laivueita\nsekä Albanian että Tripolin rannoille ja sanomalehti »Tribuna» näki jo\nhengessä »hellekypäreitä» italialaisten sotilasten päähineinä; sillä\nkertaa asia kuitenkin jäi mielenosoituksiin.\n\nKeväällä 1908 syntyi samanlaisesta syystä uusi kahnaus, joka koski\nniinikään italialaisten oikeutta kiinteimistöjen omistukseen\nTripolissa; vielä kerran meni vaara ohi, _Tittoni_ selitti, että\n»jokainen alueellista valtausta Turkissa koskeva ajatuskin on Italiasta\nkaukana», ja Turkin vallankumouksen jälkeen hän onnitteli, että\n»entisen hallituksen aiheeton epäluulo Italian aikomuksia vastaan\nTripolissa nyt oli täydellisesti hävinnyt». Ei oltu vielä valmiina eikä\nkai myöskään tahdottu enentää jo muutenkin suurta jännitystä Europassa\nItävallan Bosnia-toimen jälkeen.\n\nMutta kun syksyllä 1911 Ranska vihdoin näytti olevan määränsä\npäässä Marokossa; kun Saksa samaan aikaan sai tingityksi itselleen\nhyvitykseksi siitä suuren alueen Kongossa, Itävalta istui Bosniassaan\nja Englanti Egyptissään tukevammin kuin milloinkaan ennen, samalla\nkuin Venäjä ja Englanti valmistautuivat uusiin kaappauksiin Persiassa;\nkun näin ollen Europan koko suurvaltakerho oli maajahdissa ja kaikki\nmuut jo olivat löytäneet eränsä — kun lisäksi muistaa koko sen sarjan\nlaiminlyötyjä tilaisuuksia ja pettyneitä toiveita, joka osoitti\nItalian entistä suurvalta-uraa ja jonka oli täytynyt herättää palavaa\nhalua saada arvovaltaa kohotetuksi; kun vihdoin ajattelee suuren\nteon puhtaasti draamallista vaikutusta juuri tänä vuonna, jolloin\nitalialaiset suurin sanoin olivat viettäneet puolivuosisataisjuhlaansa\nyhtenäisenä valtakuntana — niin ei todellakaan kummastele, että _sota_\nlopulta syttyi, lokakuussa, Tripolin vuoksi. Italian kanunat laukesivat\nmelkein itsestään afrikalaista vastarannikkoa kohti. Tilaisuus oli\nliian suotuisa, kiusaus tuli liian suureksi itsetunnossaan suurena\nkansana liian kauan ja katkerasti pettyneelle kansalle.\n\n»Italialle on Tripoli», _Tittonin_, senaatissa 10/5 1905, lausumain\nsanojen mukaan »se alue, joka määrää tasapainon eri valtojen\nvaikutuksen välillä Välimerellä.» Se on viimeinen mahdollisuus\nVälimeren-ohjelmassa ja suurvaltateillä ylimalkaan, ellei tahdo pistää\nkättänsä Balkanin mehiläispesään. Mutta kun mainitun ulkoministerin\nTurkille antamassa uhkavaatimuksessa luemme, että Italialla on\nvalvottavanaan elinehtoja Tripolissa »katsoen siihen lyhyeen matkaan,\njoka erottaa nämä seudut Italian rannikoista» — silloin saa ylempänä\nmainittu erikoisesti geopolittinen laki vastapäisen maan vetovoimasta\ntässä diplomatian vahvistuksen.\n\nSiveellisiä vaikuttimia tähän häikäilemättömään lähimäisensä huoneen\nhimoitsemiseen on Italialla esitettävänä ainoastaan yksi, mutta\nkylläkin todellinen: väestöpulansa. Tilasto näytti meille selvän\nkuvan ylikansoitetusta maasta, jonka väki virtaa laitojen yli. Italia\netsii siis Tripolista sananmukaisesti »erämaan leipää» väellensä.\nSivumennen mainittakoon tässä, että leivänsaanti taitaa olla niukkaa.\nVaikka Tripolitania on alaltaan kolmea vertaa suurempi kuin koko\nItalia, on siinä tavallisten laskelmain mukaan vain miljona asukasta,\nmutta kaikkein uusimpain tutkimusten mukaan (Ewald Banse 1910,\nAdolf Vischer 1911) vieläkin vähemmän, tuskin yli puolta miljonaa.\nAfrikan-matkustajan Rohlfin arvostelu 1870-luvulla, että Tripoli on 10\nkertaa arvokkaampi kuin Tunis, onkin perinpohjaisesti kumottu, viimeksi\nGregoryn paikalla toimittamien tutkimusten nojalla (julaistut 1909).\nVanhemmat tutkijat, kuten Grothe panivat paljon arvoa maan merkitykseen\nläpikulkumaana Afrikan sisäosiin, »ovena Sudaniin» ja »avaimena Afrikan\nsydämeen», mutta viime aikoina (varsinkin laivaliikkeen parantamisen\njälkeen Nigerillä) on liikenne Sudanissa siirtynyt Guineanlahteen\npäin, niin että karavaanikauppa Tripolin satamasta eteläänpäin on\nalentunut 15 miljonasta v. 1894 noin puoleentoista v. 1906 (Banse).\nKoko kauppa noussee nykyään tuskin 16 miljonaan. Ainakin 60 % alueesta\non aroa tai hieta-aavikkoa. Ainoastaan Barkan ylänkö — muinainen\nCyrenaika ja Pentapolis Tripolin itäpuolella — tarjoaa suurempia\nkehitysmahdollisuuksia, niin että sinne saattaisi joku osa Italian\nsiirtolaistulvaa suuntautua. Ja kun näin on, ei ole haitaksi, että sama\nBarka Theobald Fischerin mukaan »vallitsee niinkuin linnoitus tietä\nVälimeren kautta idästä länteen».[19]\n\nOn tietenkin odotettavissa että saalis jää Italian käteen parhaillaan\nkäytävän sodan jälkeen. Mutta mitä Italia lieneekin voittanut —\nsankarimainetta se ei tällä sodalla ole saavuttanut. Ainakin on\nmaailman yleinen vaikutelma se, että sen sotaiset aikaansaannokset ovat\nlähinnä olleet omiansa alentamaan sen kurssia liittolaisten ja muiden\nsilmissä. Jo tältä kannalta olisi kummaa, jos kolmiliitto (joka päättyy\n1914) vielä kerta uusittaisiin; mutta sota on lisäksi ilmituonut niin\nräikeän vastakkaisia pyrkimyksiä saksalais-itävaltalaisen yhtymän ja\nItalian välillä, että heidän liittonsa jatkaminen ei näytä luultavalta.\nTässä on huomattava, että Saksan vaara Venäjän taholta on pienentynyt\njälkimäisen tappion jälkeen kaukaisessa idässä, kun taas Italian vaara\nRanskasta käsin on pienennyt samassa määrin kuin se on alkanut saada\nkiinni vanhempaa veljeänsä väkiluvussa: kaksi syytä vähemmän ylläpitää\nliittoa, jota olot ovat alkaneet tehdä suorastaan sietämättömäksi\nasianosaisille.\n\nSikäli olisi tästä sodasta ainakin se hyvä, että Italian kansainvälinen\nasema selviäisi siitä luonnottomuudesta ja kieroudesta, joka siinä\nnyt on. Pyrinnöt ja tunteet viittaavat sille ilmeisesti paikkaa\nlänsivaltain rinnalla — niinkauan kuin nämä toimivat yksissä.\n\nKun tätä kirjoitetaan (marraskuussa 1911) ei kuitenkaan mitään\nvirallisempaa merkkiä ole näkynyt, että kummallakaan puolella\nkolmiliitossa olisi päätetty ryhtyä purkamaan tätä jo miespolven ajan\nkestänyttä sidettä.\n\n----------\n\nKun nyt luo yleissilmäyksen tähän hedelmättömien vaatimusten ja\ntehottomien eleiden historiaan, niin saa sen varman vaikutelman, että\nsuurvalta-asema on ollut uudelle Italialle ylivoimainen. Historia\nvahvistaa siis täysin sen päätelmän, johon maan sisäisten olojen\ntarkastelun täytyi johtaa.\n\nMutta sisäisin syy tämän suurpolitiikan hedelmättömyyteen ja Italian\nvaivoihin ylimalkaan lienee se organisen kehityksen puute, johon\nviitattiin jo sisäpolitiikan alalla. Me näimme siellä, miten Italian\noli täytynyt tavoittaa kansan kalleimpia aarteita, itsenäisyyttä,\nyhteyttä ja perustuslaillista vapautta, kaikkia yht'aikaa, ilman\ntervettä valmistelua. Kukkuraksi tähän kuormaan tuli nyt myöskin\nsuurvalta-asema ennenkuin sisäiset kansalliset pulmat olivat edes\nosapuilleen ratkaistut. Mutta näin ovat nuo eri tehtävät, sisäinen\nkokoomustyö ja ulkoinen laajennus, joutuneet toistensa tielle,\nehkäisemään toisiaan, vaikeuttamaan kummankin ratkaisua. Valtion\nheikkous on vahingoittanut suurvaltaa, ja suurvalta on lisännyt valtion\nheikkoutta.\n\nMoni italialainen itse pitää suurvalta-asemaa kaiken pahan alkuna\nja juurena maassa, eikä kenties ilman syytä. Varmaa on, että se\non ehkäissyt välttämättömiä sisäisiä parannuksia. Se on tehnyt\nsitä aineellisessa suhteessa asettamalla lisää vaatimuksia maan\ntaloudelliselle uhrauskyvylle; se on tehnyt sitä henkisessä suhteessa\nkääntämällä tätä ulkonaiselle loistolle hyvinkin herkkää kansaa pois\nvaatimattomammista mutta tarpeellisemmista toimeentulontehtävistä. Tämä\non suotuisain konjunkturien nurjapuoli. Italian suurvalta ei esiinny\nvoimakkaan kansallisen kasvun kukkana, vaan tämän kasvun esteenä.\nSuurvalta imee voiman isänmaasta sen sijaan että se sitä vahvistaisi.\n\nEhdottomasti, välttämättä tarvitsee Italia keskittymistä sisäiseen\ntehtävään; taistelua mädäntymistä ja malariaa vastaan ei vain luonnossa\nvaan myöskin yhteiskuntaelämässä, yhteiskunnallisten vastakohtien\nsovittamista, maatalouden epäkohtain korjaamista, verotaakkojen\ntasoittamista ja huojennusta, eduskunnan Augiaan-tallin puhdistamista.\nSen nykyiset valtiomiehet näkyvätkin olevan täysin tietoisia tämän\ntehtävän tärkeydestä: ja viime vuosien hyvät raha-asiat ovat\ntasoittaneet heidän tietään. Paljon on tehtykin tähän suuntaan, itse\nasiassa enemmän kuin tältä eduskuntakoneistolta olisi voinut odottaa;\nniinpä on olemassa valtiopäiväpäätökset Pontinin soiden kuivaamisesta\n1900, suuresta vesijohdosta Apuliassa 1901, Rooman Campagnan\njärjestelystä 1903, rautateiden ostosta valtiolle 1905 (puhumattakaan\nSimplonin tunnelin avauksesta 1906). »Viimeisten 30 vuoden aikana\non maa tehnyt 100 vuoden edistyksen», lausui _Giolitti_ 4/12 1908\nvaltiopäivillä; ja perusteelliset ulkomaiset huomiontekijät (Theob.\nFischer, P. D. Fischer, Deecke, Lowell) todistavat samaa — kuten\nMilanon näyttely 1906 silminnähtävänä kuvana. Varsinkin jälkeen v. 1905\novat hyvät vuodet antaneet sellaista vauhtia yritteliäisyydelle, että\non puhuttu suorastaan »intohimosta luoda uusia teollisuudenhaaroja»\n(Sullam, Halles Jahrbuch 1906). Viime aikoina on alettu kohdistaa\nenemmän huomiota siihen suureen kansallisomaisuuteen, joka piilee\n_vesiputouksissa_: vähintään 5 milj. hevosvoimaa, edullisesti\nsijoitettuina kautta maan, kaksinkerroin arvokkaat valtiolle, joka\nnyt ostaa hiiliä yli 200 milj. markan arvosta ja on siinä määrin\ntuhlannut metsänsä. Sullam perustaa 1907 suurimmat toiveensa tähän\n»kultakaivokseen», Nitti suosittaa 1909 »metsä- ja vesipolitiikkaa»\nmaan »suurena kansallispolitiikkana», vaalitaistelussa samana vuonna\nomaksui oikeisto (_Sonnino_) tämän ohjelman ja se mainittiin sitten\nkuninkaan valtaistuinpuheessa.\n\nEduskunnankin työmaalla on sarastusta havaittavissa sikäli kuin\nkirkolliset astuvat näyttämölle ja muodostavat ydintä todelliselle\noikeistopuolueelle; sosialistien suunnitelmat, esim. uskonnonopetuksen\npoistaminen kouluista (1908), pitävät huolta, että heiltä ei tarvitse\npuuttua liittolaisia.[20] Vastakohdassa _Sonnino—Giolitti_ häämöttää\nmyöskin alkua todelliseen puoluejakoon oikeisto—vasemmisto (kuten\n1890-luvulla _Rudini—Crispi_), vaikka painopiste yhä on kovasti\nvasemmalla — jota tässä edustaa Italian nykyinen pääministeri ja\n»voimakas mies», ensiluokkainen eduskuntateknikko ja hypnotisoija.\n\nVoidaanko täällä ylimalkaan valtion vammoja parantaa\neduskuntajärjestelmän avulla, on tosin toinen ja syvempi kysymys.\nValtion arvovalta on rakennettava ja saatava juurtumaan epäilevien\nkansalaisten sydämiin; yksi tie siihen on luja oikeusjärjestys kuten\nEnglannissa, toinen voimakas hallinto kuten Ranskassa; Italia,\njolta puuttuu nämä molemmat perustat, ei taitane päästä pitkälle\nperustattoman eduskuntarakentonsa nojassa. Mutta toisaalta tuntuu siltä\nkuin eduskunnan »nurkkakuntaisuus» ja pikkumaisuus olisi vähentämässä\nsen vaikutusvoimaa maan kohtaloihin; ja siitä sopisi maata vain\nonnitella.\n\nTripolin-sodalla on Italia kuitenkin koonnut uusia ja synkkiä\npilviä tielleen. Se on heittänyt arpansa ja valinnut osansa: se\naikoo edelleenkin ylläpitää suurvalta-asemaa, jatkaa yritystään\nrakentaa tornia ja perustaa yht'aikaa. Sillä ei siis ollut kylliksi\nitsensähillitsemiskykyä luopuakseen kunnian vaarallisista unelmista;\nse uhrasi ennemmin tyynen kehityksen varmat saavutukset ja suuren osan\nEuropan myötätuntoa. Vieras ja puolueeton katsoja ei voi olla pitämättä\ntätä askelta kohtalokkaana, joskaan ei valtion niin suurvallan\nelämälle. Kukaties on historian tuomio jälkimäisestä oleva, että se\n_menetti henkensä tahtoessaan sitä säilyttää_.\n\n\n\n\nKIRJALLISUUTTA\n\n\n\nI. YLEISTÄ KIRJALLISUUTTA\n\n\nEtevin »kokoelma virallisia asiakirjoja nykyajan historiaan» on\n_Staatsarchiv_, joka ilmestyy säännöllisin väliajoin vuodesta 1861\nalkaen. Hyödyllinen ja helposti käsitettävä »kokoelma tärkeimpiä\ndiplomaattisia tekstejä vuodesta 1815 meidän päiviimme» on Pierre\nAlbin, Les grandes traités politiques, 1911.\n\nParas historiallisista vuosikirjoista, vaikka pääpainon Saksaan\nkohdistava, on _Schulthess_, Europäischer Geschichtskalender, vuodesta\n1860; siinä on useita asiakirjoja. Vielä erikoisemman saksalainen ja\nlisäksi liioitteleva mieskohtaisuuden merkitystä historiassa on\n_Jahrbuch der Weltgeschichte_, toim. 1900—01 _Karl Jentsch_, ja\nvuodesta 1902 _Albin Geyer_. Ranskalaisia ja englantilaisia\nvastikkeita ovat _L'année politique_ vuodesta 1874 ja _Annual\nregister_ 1700-luvulta alkaen. Vuosikirjoihin voi lukea myöskin Saksan\nhallituspolitiikan henkeen toimitetut vuotuiset katsaukset ja\nhuomautukset Schiemannin julkaisussa Deutschland und die grosse\nPolitik, vuodesta 1901 (johdanto 1896); erittäin arvokas\nmaailmansanomalehdistön seuraamisen vuoksi.\n\nDiplomaattisten ja tilastollisten vuosikalenterien joukossa\non ensimäisenä _The Statesmans Yearbook_, vuodesta 1864.\n_Geographenkalender_ vuodesta 1903 sisältää rajankäyntisopimuksia y.\nm. s. Kansallistaloudellisista vuosikirjoista mainittakoon _Die\nWeltwirschaft_, ein Jahr-und Lesebuch, toim. 1906—08 Halle, sekä\n_Jahrbuch der Weltwirschaft_ v. 1911, toim. Calwer; tärkeänä lähteenä\ntällä alalla ovat myös konsulikertomukset julkaisussa _Svensk\nExport_. Runsaasti aineeseemme kuuluvia kirjoituksia sisältävät\nmaantieteellisistä aikakauskirjoista esim. Hettner, Geographische\nZeitschrift, v:sta 1895, ja _Petermanns Mitteilungen_, osasto\n»Militärgeographie» v:sta 1909; valtiollis-taloudellisista _Questions\ndiplomatiques et coloniales_ v:sta 1897, _Revue politique et\nparlamentaire_ v:sta 1894 sekä _Revue economique internationale_ v:sta\n1904; yleisten aikakauskirjain joukossa vihdoin _Revue des deux\nmondes_ v:sta 1831, _Deutsche Rundschau_ v:sta 1874 ja _Review of\nReviews_ v:sta 1890.\n\nViime vuosisadan valtiollista ja eduskuntaista historiaa (1815—1896)\nesittää etevästi _Seignobos_, Histoire politique de l' Europe\ncontemporaine, viim. painos 1908; edellisiä vuosisatoja uudempana\naikana Heerenin klassillinen »Handbok i det europeiska statssystemets\noch dess koloniers historia», ruots. käännös 1865, sekä\nBezold-Gothein-Koser, Staat und Gesellschaft der neueren Zeit (Die\nKultur der Gegenwart II, V) 1908. Siirtomaahistoriaa vuoteen 1900\nkäsittelee erikoisesti Supan, Die territoriale Entwicklung der\neuropäischen Kolonien, 1906.\n\nMuita aineemme puolia käsittelevistä teoksista mainittakoon vielä\n_Ratzel_, Politische Geographie, 1903; Lawrence Lowell Governments and\nparties in continental Europe, 1896; Dehn, Weltwirtschaftliche\nNeubildungen, 1904 ja Weltpolitische Neubildungen 1905, Carlgren,\nVärldspolitiska ströftåg, 1907; Arthur Dix, Geographische\nAbrundungstendenzen in der Weltpolitik (Geogr. Zeitschrift) 1911; G.\nSchneider, Die grossen Reiche der Vergangenheit und der Gegenwart,\n1904: Kjellén, Småstaternas problem, julk. »Nationell Samling» 1906 ja\n»Den storpolitiska balansen, en öfverblick och en prognos», Göteb.\nAftonblad 26/11, 2/12 ja 3/12 1910.\n\n\n\nII. ERIKOISKIRJALLISUUTTA\n\n\nTURKKI JA BALKANIN NIEMIMAA:\n\nRitter v. Sax, Geschichte des Machtverfalles der Türkei, 1908.\n\nUlar-Insabato, Der erlöschende Halbmond, 1909.\n\nWirsén, Balkanfolken och stormakterna, 1909.\n\nGoltz, Die innerpolitische Umwälzung in der Türkei 1909 (_Deutsche\nRundschau_).\n\nAndré Tardieu, La crise turque (_Questions diplomatiques et\ncoloniales_) 16/5 1909.\n\nLe Chatelier, La position economique de l'Islam (_Revue econ.\nintern._) heinäk. 1910.\n\nLe Chatelier, Politique Musulmane, 1910.\n\nBela von Rakovszky, Mohamedanismus und Jungtürken 1911 (_Neue Freie\nPresse_ 26/5).\n\nArtikkeleita julk. _Das Neue Europa_, 1909.\n\nKjellén: Storsultanens inlandsbana, _Vårt Land_ 14/9 1907; Den sjuke\nmannen, ibm. 30/8 1908; Europas oroliga hörn, _Nya Dagligt Allehanda_\n12/1 ja 13/1 1909.\n\n\nESPANJA JA PORTUGAL:\n\nHume, Spain, its greatness and decay, 1897.\n\nMaerker, Die geographischen Ursachen von Spaniens Niedergang, 1899\n(_Geogr. Zeitschrift_).\n\nMarvaud, La plus grande Espagne (Questions dipl. et. col.), jouluk.\n1904.\n\nMarvaud, La rivalité Anglo-Allemande et la situation internationale du\nPortugal (_Revue pol. et. parl._) kesäk. 1909.\n\nVising, Spanien och Portugal, 1911.\n\nMagalhaes Lima, La fédération iberique, 1893.\n\nBiberstein, Die geographische und politische situation Portugals\n(_Pet. Mitteil._), 1910.\n\nKjellén: Portugal och Europa, Göt. Aftonblad 21/10 ja 22/10 1910.\n\n\nHOLLANTI:\n\nTreitschke, Die Republik der Vereinigten Niederlande, 1869.\n\nFritz Bley, Die alldeutsche Bewegung und die Niederlande, 1897.\n\nKarl Menne, Die Entwicklung der Niederländer zur Nation, 1903.\n\nSartorius von Waltershausen, Ein deutsch-niederländischer Zollverein,\n1900 (_Zeitschr. für Socialwissenschaft_).\n\nEllis-Barker, The absorption of Holland by Germany (_Nineteenth\nCentury_) heinäk. 1906.\n\nMarvanud, Les projets d'entente Hollando-Belge (_Revue pol. et parl._)\nhuhtik. 1907.\n\nCressonnières, L'entente Hollando-Belge (_Revue écon. intern._)\nmaalisk. 1910.\n\n\nRUOTSI:\n\nSandgren, Receuil des traités de la Suède, 1910.\n\nGustaf Sundbärg, Sveriges land och folk, 1901.\n\nHeilmann, Suéde, 1907 (Rapports commerciaux des agents diplomatiques\net consulaires de France, Année 1907, n:o 635).\n\nSvensén, Sverige och dess grannar, 1901.\n\nBarnes Steveni, The scandinavian question, 1907.\n\nReusch, Norwegens Verhältniss zu Schweden vom geographischen\nStandpunkte aus, 1915 (_Geogr. Zeitschrift_).\n\nKjellén, Geopolitische Betrachtungeu über Skandinavien 1905 (_Geogr.\nZeitschrift_).\n\n—»— Studier öfver Sveriges politiska gränser, 1899 (Ymer)\n\n—»— Inledning till Sveriges geografi, 1900.\n\n—»— Vårt utrikespolitiska läge, Vårt Land 4/10 1908.\n\n\nITÄVALTA-UNKARI:\n\nLowell, Goverments and parties, os. Austria-Hungary, II ss. 70—179.\n\nBenoist, L'Autriche future et la future Europe, 1898 (_Revue des deux\nmondes_).\n\nAuerbach, Les races et les nationalités en Autriche-Hongrie, 1898.\n\nZemmrich, Die Völkerstämme Ö.-U:s, 1899 (_Geogr. Zeitschrift_).\n\nRudolf Springer, Der Kampf der österr. Nationen um den Staat, I: Das\nnationale Problem als Verfassungs-und Ver-waltungsfrage, 1902.\n\nRudolf Springer, Die Krise des Dualismus, 1904.\n\nAlex v. Blaskowich, Die Grundprobleme der Monarchie 1909 (_Das neue\nEuropa_ heinä- ja syysk.).\n\nHerrnritt, Die österr. Parlamentsreform, 1907 (_Archiv für öff.\nRecht_).\n\nWallengren, Den österr. valreformen från nationalitetsproblemets\nsynpunkt, 1909—10 (_Statsvet. Tidskrift_).\n\nFreytag, Reichraths-Wahlkarte von Österreich, 1907 ja 1911.\n\nOtto Lang, Der österr. Völker-Friedensbund, 1907.\n\nWirsén, Balkanfolken och stormakterna, 1909.\n\n_Das neue Europa_, Politisch-ökonomische Monatsrevue für die\nInteressen der ö.-u. Monarchie und der Balkanländer 1909\n(huhtik.—jouluk.).\n\n_Neue Freie Presse_ (vuosikerrat 1907, 1910, 1911).\n\nKjellén, Den sista unionen, anmärkningar om ungersk politik, _Göteb.\nAftonblad_ 26/2 1910.\n\n\nITALIA:\n\nDeecke, Italien, 1898 (_Bibl. der Länderkunde_)\n\nP. D. Fischer, Italien und die Italiener, toinen painos 1901.\n\nLowell, Governments and parties, os. Italy, I, 146—231.\n\nG. Steffen, Utvandringen och de ekonomiska konjunkturerna i Sverige\noch Italien, 1910 (_Emigrationsutredningen_, Liite XVIII s. 38—82).\n\nBillot, La France et l'Italie, histoire des années troubles 1881—99,\n1905.\n\nFiamingo, Les raisons économiques de la politigue étrangére de\nl'Italie (_Rev. pol. et parl._), heinäk. 1907.\n\nNitti, Une grande politique nationale en Italie (Rev. econ.\ninternat.), huhtik. 1909.\n\nTheobold Fischer, Mittelmeerbilder, 1908.\n\nKjellén: Italien och Turkiet, politiska kommentarier till\nkrigsutbrottet, _Göt. Aftonblad_ 17/10, 10/10 ja 11/10 1911.\n\n\n\n\nViitteet:\n\n\n[1] Lukijan tulee aina muistaa, että teos on julkaistu lähes kolme\nvuotta ennen maailmansotaa: marraskuussa 1911. — _Suom._\n\n[2] Kaikkien maiden sosialistien kansainvälinen järjestö,\nInternationale, perustettiin kuitenkin jo 1901. — _Suom._\n\n[3] Kongressi = juhlallinen valtojen kokous. — _Suom._\n\n[4] Noin sata vuotta Kristuksen syntymän jälkeen oli Rooman\nkeisarikunnan ohella olemassa kiinalainen suurvalta Kaspian merestä\nIson-Waltameren rannoille; mutta näiden välillä ei milloinkaan\nsyntynyt mitään kilpailua. Keskiajan alussa oli kyllä ankaraa\nkahnausta _Islamin_ ja _Bysantion_ valtain välillä, ja jälkimäinen\npysyi vuosisatoja Europan kartalla yhdessä »_saksalaisen_ kansan pyhän\nroomalaisen valtakunnan» kanssa; mutta tätä yhteiselämää ei\nmilloinkaan sitonut yhteinen valtio- tai tasapainojärjestelmä.\n\n[5] Chatelier laskee 150—170 miljonaa muhamettilaista Aasiassa, 50—60\nAfrikassa, 6—7 Europassa; Englannin valtakunnassa on 80, Venäjän,\nRanskan ja Turkin valtakunnissa kussakin vähintään 15, Hollannin 30.\nYhä enemmän kehittyy tämä maailma yhtenäiseksi kultturipiiriksi, jossa\nei ole vain uskonnollisia, vaan myöskin yhteiskunnallisia kuteita ja\nennen kaikkea kasvava taloudellinen yhteistunto, samalla kuin se on\nvoimakkaassa nousennassa Afrikassa (kuten Schwerin kirjassaan\nMuhamedanismen i Afrika jo 1892 on osoittanut).\n\n[6] U. S. A. = United States of America, Pohjois-Amerikan Yhdysvallat.\n— _Suom._\n\n[7] Itse kielikysymyksen laita on (Bremerin mukaan julk. _Deutsche\nErde_ 1902) siten, että valtiollinen raja erottaa kaksi kirjakieltä,\nmutta ei suinkaan puhekieltä. Jälkimäisessä suhteessa kulkee raja\nZuiderseen keskeltä kaakkoon, halki Gelderlandin ja siitä itään Reinin\nyli; sen itäpuolella puhutaan saksilaisia, länsipuolella frankkilaisia\n(Alamaiden, Limburgin, Kölnin) murteita.\n\n[8] Ruotsin koko suuruudenaika alkuhankkeineen ja jälkimaininkeineen\nmahtuu yhden ainoan — tosin harvinaisen pitkän — ihmisiän elämyksiin,\nnimittäin itägötalaisen talonpojan Jon Anderssonin joka syntyi 1582\nJuhana III:n ja kuoli 1729 Fredrik I:n aikana.\n\n[9] Ripeä kasvu riippunee kuitenkin enimmäkseen ympärystän\nkansan-ainesten unkarilaistumisesta — jota Bj. Björnson »Neue Freie\nPresse»ssä v. 1907 nimitti »Unkarin suurimmaksi teollisuudeksi» —;\nmadjaarien omaa heimoa katsotaan suuressa määrässä rasittavan saman\nvamman kuin Ranskan kansaa (kaksilapsijärjestelmän). Vrt. Schultheiss,\nDeutschtum und Magyarisierung 1898.\n\n[10] Tässä avautuisi Itävallalle mahdollisuus hyvänsuopaisen ja\nsuosivan politiikan avulla omia ruteenilaisiansa kohtaan luoda\nitselleen suosiollinen liike koko Ukrainassa. Venäjän virallisissa\npiireissä lieneekin sitä yhteen aikaan pelätty. Niin kauan kuin\nItävallan hallitus sisäpoliittisista syistä katsoi pitävänsä tukea\npuolalaisten ylivaltaa tällä maankulmalla, oli kuitenkin tämä\nmahdollisuus tärvelty. Nyttemmin on asema jonkun verran muuttanut,\nyhtäältä puolalaisten valtiollisen merkityksen heikkenemisen vuoksi\nvaltakunnassa, toisaalta eduskuntaisuuden toimeenpanon johdosta\nVenäjällä.\n\n[11] Ennen Balkanin sotaa 1912. — _Suom._\n\n[12] »Sokol» merkitsee jahtihaukkaa, ja sokol-juhlat vastaavat\nsaksalaisten »Turn»-yhdistysten kokouksia.\n\n[13] Freytag on laatinut seuraavan yleistaulukon »valtiollisista ja\nkansallisista puolueryhmityksistä» Itävallan edustajakamarissa\nmolempain yllämainittujen vaalien jälkeen:\n\n                                              1907 1911\n\n    saksalaisvapaamieliset                      21   20\n    saksal. kansanpuolue                        29   38\n    saksalaiset agraarit                        17   28\n    saksalaisradikaliset                        15   18\n    suursaksalaiset                              3    4\n    kristillis-sosialistit                      96   76\n    Saks. työväenpuolue                          —    3\n    saksal. ulkop. puolueid.                     2    1\n    _Saksalaisia (sosialidem. lukuunottaen)_   233  232\n\n    vapaamiel. italialaiset                      5    6\n    klerikaliset italialaiset                    9   10\n    _Italialaisia_ (sosialidem. lukuunottaen)   19   19\n\n    _Romanialaisia_                              4    5\n\n    _Zionisteja_                                 5    1\n\n    saksal. sosialidemokraatit                  50   44\n    italial. »                                   5    3\n    tsekkil. »                                  24   26\n    puolal. »                                    6    8\n    rutenil. »                                   2    1\n    _Sosialidmeokraatteja_                      87   82\n    nuortsekkiläiset                            20   16\n    vanhattsekkiläiset                           6    —\n    tsekkiläiset agraarit                       29   38\n    klerikal. tsekkiläiset                      17    7\n    radikal. tsekkiläiset                       10   17\n    tsekkil. kansanpuolue                        —    4\n    tsekkil. ulkop. puolueid.                    2    —\n    _Tsekkiläisiä_ (sosialidem. lukuunottaen)  108  108\n\n    vapaamiel. slovenialaiset                    6    4\n    klerikal. slovenilaiset                     18   20\n    kroatialaiset                               11   11\n    serbialaiset                                 2    2\n    _Eteläslaaveja_                             37   37\n\n    puolal. kansanpuolue                        17   24\n    puolal. kansanvaltaiset                     23   14\n    vanhoilliset puolalaiset                    16   25\n    puolal. ulkop. puolueid.                     2    2\n    _Puolalaisia_ (sosialidem. lukuunottaen)    78   83\n\n    nuorruteenilaiset                           25   28\n    vanharuteenilaiset                           5    2\n    _Ruteenilaisia_ (sosialidem. lukuunottaen)  32   31\n\nKäydessäni kesällä 1907 edustajakamarissa merkitsin muistiin\nilmoitustaululta seuraavat ryhmät: Sozialdemokratischer Verband,\nSolvenski Klub, Ruthenen (Rusky) Klub, Polnische Volkspartei,\nDeutsch-radikale Vereinigung, Christliche soziale Vereinigung, Klub\nceskych agrarniku, Katolicko narod. Klub, Unione Italiana, Cezky\nsozialdem. Klub, Kolo Polskie, Cesky Klub, Deutsch-nationaler\nVerband.\n\n[14] V. 1911; keisari kuoli 1917, hallittuaan yli 68 vuotta. Alempana\nmainittavan arkkiherttua _Frans Ferdinandin_ murha Sarajevossa kesällä\n1914 tuli siksi kipinäksi, joka pani tuleen maailmansodan\nsytytyslangat. — _Suom._\n\n[15] Mitä Sveitsiin tulee, on otettava lisäksi huomioon se tärkeä\nnäkökohta, että aivan erityisenlaatuinen luonto täällä pitkän\nyhdyselämän aikana on painanut eri kansallisuuksiin määrätyn\nyhteisleiman ja siten jossakin määrin niitä muuttanut. Senvuoksi on\nSveitsin problemi itse asiassa toinen kuin Itävallan, ja samalle\ntasolle voivat ne asettaa vain sellaiset, jotka määräävät\nkansallisuuden yksinomaan oman kielen perustalla.\n\n[16] Pahin pulma Makedonian kysymyksessä on juuri se, että\nkansallisuuskartta ei ole valmis. Todellisista oloista on sangen\nvaikea saada selvää, kun kaikki tietolähteet ovat kansallispyyteiden\nhapattamat: kuhunkin kansaan kuuluvien lukumäärä vaihtelee\nsuunnattomasti aina laskijan kansallisuuden mukaan. Luotettavinten\ntutkimusten mukaan ovat pääkansana bulgarialaiset; serbialaisia asuu\nniukasti Shar-dagin eteläpuolella, kreikkalaisia samoin Salonikin\npohjoispuolella; mutta heillä on, samoin kuin bulgarialaisilla ja\nromanialaisilla (aromunilaisilla, valakkilaisilla) kouluja pyydyksinä\nkaukana asuma-alojensa ulkopuolella. Summittaisesti on koko väestö\narvioitu noin 3 miljonaksi, joista 2 milj. slaavilaisia, 100 000\nromanialaista sekä kreikkalaisia, turkkilaisia ja albanialaisia\nparisataatuhatta kutakin. Ks. tästä Weigand, Die nationalen\nBestrebungen der Balkanvölker, 1898, Oestreich, Die Bevölkerung von\nMacedonien _Geogr. Zeitschrift_ 1905, Wirsen, Balkanfolken och\nstormakterna, 1909 (ss. 193—205), sekä Langhansin karttaa\n_Geographen-Kalenderissa_ 1905.\n\n[17] Laskelman on tehnyt Raseri helmikuussa 1901 toimitetun väenlaskun\nnojalla. Hän arvioi Irredentan (Nizzaa lukuunottamatta) ainoastaan 1,3\nmiljonaksi, ja koko italialaisen heimon 36 miljonaksi. — Hasse on\nlaatinut taulukon europalaisten valtioiden luonteesta\nkansallisuuskannalta ja asettanut ensi sijalle Italian ynnä\nAlankomaat, 99,8 prosenttia; hän ei siinä näy erottaneen enempää kuin\nn. 60 000 ulkolaisiksi Italiassa. Tässä taulukossa tulee kolmannelle\nsijalle Ruotsi 99,4, sitten Norja 98,7, Tanska 97, Ranska 96,7, Saksa\n92,5, Suur-Britannia 84, Europan Venäjä 52,1 prosenttia. Ks. »Das\ndeutsche Reich als Nationalstaat», 1905, s. 37.\n\n[18] Ja Suomea. — _Suom._\n\n[19] Erikoiskirjallisuutta Tripolista: Grothe, Tripolitanien und seine\nZukunft als Wirtschaftsgebiet 1898 (_Geogr. Zeitschr_). Pinon, La\nTripolitaine, 1903 (_Revue des deux mondes_), Bause, Der arabische\nOrient, 1910 (luku Tripolis), Afrikan-tutkija Oskar Lenz, _Neue Freie\nPresse_ 26/9 1911, Adolf Vischer, Tripoli, marrask. 1911 (_Geogr.\nJournal_). Ainoa huomattava karavaaniliikenne, jota vielä on, kulkee\nBengasin ja Vadain välillä; mutta sekin loppunee, kun ranskalaiset\novat ehtineet järjestää viimeksimainitun maan. Sitten ei ole\naavikoiden vanhoja teitä polkemassa muita kuin pyhiinvaeltajia ja\ntutkimusmatkailijoita. — Schweinfurth on kiinnittänyt huomiota\nTobrukin erinomaiseen satamaan Barkassa: laivareitti sinne Brindisistä\nja rautatie sieltä Aleksandriaan lyhentäisi matkaa Intiaan 20\ntunnilla.\n\n[20] Kirkollisia, klerikaleja, joita alahuoneessa 1904 oli 2, oli 1909\njo 20. Puolueasema on muutoin yhä aivan aaltoileva. V. 1909 vaalien\njälkeen laskettiin 340 hallituspuoluelaista (Giolitti), 40\n»perustuslaillisen vastustuspuolueen» jäsentä (Sonnino), 20 klerikalia\nja noin 110 radikalia, tasavaltalaista ja sosialistia yhteensä.\n\n\n\n"]