Salapoliisiromaani, jossa tuomari Rauta ja kirjailija Onni Piirto vierailevat elokuvayhtiön järjestämässä illanvietossa. Tapahtumat sijoittuvat 1940-luvun lopun Helsinkiin ja kietoutuvat kotimaisen elokuvamaailman kulissien taakse.
Vilho Helasen 'Filmitalon murhenäytelmä' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3412. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.
Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.
FILMITALON MURHENÄYTELMÄ
Salapoliisiromaani
Kirj.
VILHO HELANEN
Jyväskylässä, K. J. Gummerus Osakeyhtiö, 1948.
Ensimmäinen luku
KIRJALLINEN ILTA FILMITALOSSA ALKAA
Pieni, hintelä kirjailija Onni Piirto vilkaisi huolestuneena vieressään auton takaistuimella vaikenevaan mieheen.
Ulkonaisesti he kaksi muodostivat varsin epäsuhtaisen parin. Näin istuessaankin Piirto ulottui hädin tuskin vaalean, kookkaan toverinsa olkapäähän. Voimakaspiirteisten kasvojen sulkeutunut, tyytymätön ilme huolestutti pikku miestä.
— Et kai vain ole vihainen minulle, Rauta?
Auto käännähti samassa jyrkästi Sepänkadulle kiitäen kohti Hietalahden laivatelakkaa.
Tuomari Rauta kumartui naurahtaen toverinsa puoleen.
— En toki, vanha veikko. Mietteeni uppoutuivat vain niihin menneisiin vuosiin, joista äsken haastelimme.
Kuljettiin juuri satamaraiteiden ylitse. Oikealla oli telakka-alueen korkea tiilimuuri, jonka takaa näin illansuussakin työn äänet kaikuivat. Niittauskoneiden rätinä täytti ilman. Vasemmalla puolen katua törrötti rivi vanhoja, yksikerroksisia puutaloja ja jokunen korkea, kivinen asuntokasarmi. Mitään silmänruokaa ei tämä laitakaupunki tarjonnut.
— Vasta nyt tulin ajatelleeksi, Piirto sanoi, — että ehkä sinulla olisi ollut jotakin kiintoisampaa edessä. Kirjallinen ilta filmitalossa on tietysti tylsä.
— Ethän sinä väkisin minua mukaasi ottanut, Rauta vastasi. — Itse taivuin tuumaasi, että tiedustaisit elokuvayhtiön johtajalta, saisiko tällainen sivullinen tulla mukaan.
— Mutta kuitenkin...
Rauta ei torjunut toverinsa puolittaista vastaväitettä. Se oli näet sama, joka pyöri hänen omassa mielessään.
Tietysti oli niin kuin hän oli Piirrolle »Royal’issa» äsken sanonut. Teatterit hän tunsi vanhastaan. Vaellusvuosinaan hän oli ajoittain pitänyt kulissien maailmaa omanaan. Kirjallisuutta hän niin ikään seurasi valppaasti, ja niissäkin piireissä hänellä oli paljon tuttavia. Mutta elokuva oli pysynyt hänelle vieraana. Niinpä kun Piirto oli esittänyt lähtöä katsomaan välähdyksiä siitä, miten kotimainen filmituotanto työskentelee, hän oli ollut valmis. Mutta nyt häntä tuo valmiutensa harmitti. Kuitenkin kaikitenkin hän olisi kuokkavieras kirjailijoiden joukossa, joiden elokuvayhtiö toivoi kiinnostuvan kirjoittamaan filmiä varten. Sitä paitsi Rauta oli vakuuttunut, ettei tällainen ilta voisi tarjota enempää kuin mikä hyvänsä laumakävely oppaan perässä läpi vieraan kaupungin.
Auto oli kaarrellut varastoalueiden ja makasiinien lomitse ja porhalsi nyt mäentöyrästä ylös pysähtyen ruman, valkeaksi rapatun kivitalon eteen.
— Olemme perillä, kirjailija virkahti.
— Ja sinä pahasti myöhässä, Rauta lisäsi maksaessaan kuljettajalle.
Ilmoitettuaan nimensä vanhalle, äreälle ovenvartijalle toverukset alkoivat kavuta ylös portaita, jotka eivät näyttäneet ainakaan mihinkään elokuvapalatsiin johtavilta. Likaisen harmaissa seinissä oli, muistoina menneiltä sota- ja pommitusvuosilta, pahoja halkeamia.
Kurkistaessaan sisään eräästä toisen kerroksen ovesta Piirto näki suurehkoon ruokasaliin. Muuan tukeva, valkohapsinen nainen oli kahden hyvin sievän tytön avustamana järjestämässä pitkiä pöytiä. Kahvikuppeja sekä vehnäsiä pikkuleipälautasia oli riveittäin. Sitä paitsi oli jokaisen kupin vieressä pieni lasi.
Oven käydessä vanha nainen kääntyi. Hän nyökkäsi hymyilevän tervehdyksen, mutta sormella kattoa kohden osoittaen antoi ymmärtää, että herrojen oli tähän erään jatkettava matkaansa ylös.
Huuliaan nuolaisten Piirto virkahti toverilleen:
— On täällä sentään parempaakin tarjolla kuin jokunen kuiva esitelmä.
Rauta hymähti:
— Tarkoitatko konjakkilaseja vai kauniita neitosia? Muistaakseni ne olivat molemmat sinun heikkoutenasi aikoinaan jo Pariisissa, silloin kymmenkunta vuotta sitten.
Siellä, maailman metropolissa, Rauta ja Piirto olivat ystävystyneet. Kirjailija oli silloin ollut ensimmäisen apurahansa turvin suurella eurooppalaisella seikkailullaan, kuten hän itse oli sitä nimittänyt. Raudalla taas oli ollut lopuillaan rikkaan setänsä, konsuli Järnin, määräämä ja kustantama pitkä ulkomailla oleskelu.
He olivat sattumoisin joutuneet samaan pöytään eräässä Montmartren pienessä taiteilijakapakassa. Rauta oli pannut merkille, miten epätoivoisena pieni, laiha nuorukainen oli tuijottanut sotkuista ruokalistaa, jonka kaikkea muuta kuin siisti tarjoilija oli työntänyt hänen eteensä. Pojan haaveelliset, pähkinänruskeat silmät olivat säteilleet kiitollisuutta, kun vastapäätä istuva oli tarjonnut apuaan tilauksen toimittamisessa.
Ennen pitkää oli selvinnyt, että he olivat maanmiehiä. Piirto oli ihastunut siitä kuin odottamattomasta onnenpotkusta. Toisin oli Raudan laita. Hän oli jo ehtinyt saada ulkomailla matkailevista suomalaisista monia kokemuksia, jotka eivät olleet hetikään aina olleet myönteisiä. Mutta tässä pojassa oli ollut jotakin niin avutonta ja samalla kaikkeen näkemäänsä kohdistuvaa niin haltioitunutta uteliaisuutta, että hänestä ei voinut olla pitämättä. Miten hänen silmänsä olivatkaan pyöristyneet, kun hän havaitsi, kuinka mutkattomasti tarjoilu hoidettiin. Tuodessaan kalaruoan jälkeen liha-annoksen tarjoilijalla ei ollut ollut muuta kuin ruokakulho kädessään. Hän oli tarttunut pöydällä olevaan lautaseen ja valkoisuutensa menettäneellä liinalla pyyhkäissyt kalanruodot sahajauhoilla peitetylle lattialle ja työntänyt lautasen takaisin ruokavieraan eteen. Poika oli tuokion ollut aivan hiljaa. Sitten hän oli purskahtanut iloiseen nauruun.
Raudan muistelu keskeytyi. He olivat ehtineet kolmannen ja neljännen kerroksen puoliväliin. Rupatteleva ja naureskeleva vierasjoukko hulmahti siinä heitä vastaan. Huomattava enemmistö oli naisia, mutta vahvasti naisistunuthan suomalainen kirjallisuus olikin. Piirto ja hänen toverinsa painautuivat porraskaidetta vastaan päästääkseen virran ohitseen.
Miltei jokainen ohikulkija vaihtoi tervehdyksen Piirron kanssa. Oli ilmeistä, ettei hän ollut kirjailijakunnassa ainoastaan tunnettu, vaan myös hyvin suosittu. Tietysti, Rauta päätteli, siihen oli osansa sillä, että Piirron runot ja novellit olivat viime vuosina saaneet yhä enemmän julkista tunnustusta osakseen ja nostaneet hänet kiistattomasti kirjailijoittemme eturiviin. Mutta siitä kateudesta, jonka tällainen asema helposti tuo mukanaan, ei näkynyt jälkeäkään. Piirron avoin, lapsenomaisen herkkä ja avulias luonne riisui kai kateuden aseista. Hymähtäen Rauta muisti sanotun, että jos joku pyytäisi Piirrolta hänen ainoaa paitaansa, hän epäilemättä riisuisi sen yltään ja lahjoittaisi pois.
Rauta tunsi tuosta joukosta useitakin kirjailijoita, toiset tosin vain ulkonäöltä. Monet nyökkäsivät hänelle. Eräiden katseesta hän oli lukevinaan hämmästystä. Veikko Talola, tukeva, pyöreäkasvoinen humoristi, huudahti hänet nähdessään:
— Miksi tunnettu rikollisten metsästäjä kunnioittaa meidän halpaa seuraamme? Tosin meille on tuolla ylhäällä juuri näytetty puvusto ja tarpeisto. Mutta, pyhä veli, siellä oli vain sellaista rihkamaa, etteivät edes meissä köyhissä boheemeissa mahdollisesti uinuvat pitkäkyntisvaistot heränneet.
Hänen vierellään asteleva Kerttu Laita, pullea, terävän ja usein säälimättömän ilkeän kynänsä vuoksi pelätty pakinoitsija, protestoi kuuluvasti:
— Äläpäs liioittele, Veka! Nähdessäni, millaisen upean tukkalaitteen kähertäjämestari loi filmidiivan vaaleista piikkisuorista, minä olisin mielelläni varastanut sen omaan päähäni.
Naurava ja hälisevä ryhmä solui ohitse. Mutta sitä ennen Rauta ehti havaita yhtä ja toista. Entistä enemmän häntä harmitti se, että oli lainkaan tullut. Talolan tahditon huomautus »tunnetusta rikollisten metsästäjästä» tuntui pilaavan häneltä illan lopullisesti. Lähellä olleiden nuorten, hänelle tuntemattomien kirjailijattarien parvesta oli suuntautunut häneen useakin kummastunut, ehkäpä jokin pelästynytkin silmäpari.
Pääjoukko oli mennyt ohitse. Vain jokunen muista jälkeen jäänyt vieras tuli kiireisesti ylimmän kerroksen ovesta porraskäytävään ja riensi toisten perään. Filmiyhtiön toimitusjohtaja S.J. Paavonen saapui viimeisten joukossa. Hän oli vielä suhteellisen nuori mies, tuskin viittäkymmentä, mutta hänen taaksepäin lainehtiva tukkansa oli jo aivan harmaa. Avoimet kasvot loistivat isännän vieraanvaraista hymyä. Sydämellisesti hän tervehti Piirtoa.
— Hauska, että tulit. Kuinka käsikirjoituksesi edistyy?
— Kuukauden päästä saat sen, kirjailija vastasi.
Mutta samassa hän lähti nopeasti jatkamaan matkaansa. Raudasta oli jo aikaisemmin tuntunut siltä, että ystävä halusi tavata täällä jonkun. Piirto ei ollut kylläkään sanonut siitä mitään. Itsepäisesti hän oli vain lähtenyt puskemaan ylhäältä alas tulevaa ihmisvirtaa vastaan. Rauta olisi pitänyt parempana välttyä siitä huomiosta, joka heihin tällöin pakostakin kiintyi, ja kääntynyt jo palaamaan. Mutta Piirto oli tarttunut hänen käsivarteensa ja vetänyt hänet mukaan, samalla kun pähkinänruskeat silmät olivat tarkanneet vastaan tulevien joukkoa kuin jotakuta etsien. Nyt hän oli siis löytänyt!
Rauta silmäsi toverinsa jälkeen. Ylimmän kerroksen avoimesta ovesta oli juuri tullut ulos nuori, huomattavan kaunis nainen. Hänen hyvin istuvassa, vaaleanharmaassa kävelypuvussaan ja tummille kutreille painetussa punaisessa pikku hatussaan ei ollut merkkiäkään siitä boheemimaisesta huolimattomuudesta, joka leimasi useimpien muiden läsnä olevien naisten vaatetusta. Ehkäpä hän ei kuulunutkaan kirjailijoiden ammattikuntaan. Rauta ei tuntenut häntä. Hän ei ollut liioin kustantajien ilmoituksissa nähnyt noita hienoja, säännöllisiä piirteitä. Neitonen sulki perässään oven, ja jälleen kääntyessään hän huomasi häntä kohden harppovan Piirron. Silmissä välähti omituisesti. Seuraavassa hetkessä kirjailija oli hänen vierellään ja veti hänet porrastasanteen etäisimpään soppeen aloittaen kiihkeän, kuiskaten käydyn keskustelun.
Johtaja Paavonen oli myös kääntynyt katsomaan kohtausta. Sitten hän hymähti Raudalle:
— Piirto on Piirto. Aina ja kaikkialla.
Muistaen, ettei vielä ollut tervehtinytkään, hän kiirehti lisäämään:
— Tervetuloa, tuomari! Toivon, että viihtyisitte. Tuokion kuluttua uuden elokuvamme filmaus jatkuu studiossa numero kaksi. Haluamme näyttää kirjailijoille, millaista työskentelymme todellisuudessa on. Ei siis mitään lavastettua kuvausta, vaan katkelma tämän päivän työstä. Mutta suokaa anteeksi, minun on mentävä. Näkemiin!
Rauta nyökkäsi toimitusjohtajalle, joka harppoen kolme askelta kerrallaan riensi alas. Hänen asemassaan ei sillä hetkellä ollut kadehtimista. Talo täynnä vieraita, arviolta satakunta. Ja vielä sellaisia vieraita, joille kaikille oli omistettava ainakin ystävällinen hymy ja mieluiten myös jokunen sana.
Epävarmana Rauta vilkaisi ylös porrastasanteelle. Sen oikeasta takanurkasta näkyivät vain Piirron hartiat ja takaraivo sekä häntä pitemmän naisen otsa ja punainen hattu. Keskustelu, jota edelleen käytiin niin hiljaa, ettei sen sävystäkään voinut päätelmiä tehdä, jatkui yhä. Rauta arvioi parhaaksi lähteä seuraamaan filmausta.
Piirto tuntui vaistoavan toverinsa ajatuksen. Päätä kääntämättä hän sanoi ääneen:
— Rauta, älä jätä minua!
Puhuteltu lähti hitaasti astelemaan alaspäin. Hän päätteli voivansa odottaa seuraavan kerroksen tasanteella, jotta nuo kaksi saisivat rauhassa pulma puhuttavansa.
Hänen mieleensä johtui se erikoinen sävy, jolla toimitusjohtaja Paavonen oli äsken lausunut: »Piirto on Piirto. Aina ja kaikkialla». Siitä hänen ajatuksensa palautuivat päivään, jolloin hän oli Pariisissa tutustunut runoilijanuorukaiseen.
Se ilta oli päättynyt kuuluisassa »Punaisessa Myllyssä». Yhdessä he olivat ihailleet »maailman nuorekkaimman isoäidin» Mistinguettin siroa olemusta ja temperamentikasta tanssia. Väliajalla Piirto oli osoittanut, ettei hän ensikertalaisena ollut sentään kokonaan häikäistynyt näkemästään varieteeloistosta ja naiskauneuden tuhlailevasta esittelystä. »En minä soisi, että sisareni olisi tässä laitoksessa primadonnakaan», hän oli sanonut, »vaikka se arvon daami näyttääkin saavan pitää vallan säädyllisen paljon vaatetta yllään.» »Miksi sitten et soisi?» Rauta oli hymähtänyt. »Se on pitkä ura, ennen kuin huipulle pääsee», nuorukainen oli vastannut. »Ja huomasit kai, että tanssijattaret olivat ruumiiltaan sitä paljaammat, mitä vähäisempi ja syrjäisempi tehtävä heillä oli. Niillä nuorilla uuhilla, jotka ovat vasta uransa alussa ja markeerasivat vain kulisseja, ei ollut edes postimerkkiä päällään.»
Tämä moralistinen puuska oli kuitenkin osoittautunut suhteellisen lyhytaikaiseksi, niin kuin yleensäkin Piirron mielen ailahtelut. He olivat varieteenäytöksen jälkeen siirtyneet loisteliaaseen ravintolaan tyhjentääkseen vielä pullon samppanjaa. Jo ensimmäistä lasillista tyhjennettäessä Piirto oli alkanut kiiluvin silmin katsella naisia, joita liikuskeli pöytien välissä. Muuan muita hillitymmin pukeutunut ja aivan nuori tyttö oli tullut suomalaisten luo ja kuiskannut Raudan korvaan: »Tulkaa, herrat, sivuhuoneeseen. Minä tahdon juuri teille tanssia eläimellisen tanssin.» Kuultuaan vastauksen hän oli tuokion katsonut yllättyneenä mieheen ja niskojaan nakaten poistunut sitten. Piirto, jonka ranskan kielen taito ei ollut silloin vielä, ollut kehuttava, oli kysynyt toveriltaan, mitä tyttö oli sanonut. Rauta oli naurahtaen kääntänyt suomeksi tarjouksen. Mutta nuorukainen ei ollut tyytynyt siihen. »Entä, mitä sinä vastasit hänelle?» hän oli tiukannut. Rauta oli sanonut selittäneensä, että he olivat nähneet eläimellisyyttä jo enemmän kuin kyllikseen. »Älä hitossa!» kirjailija oli tuohtunut. »Se oli sikamaisesti sanottu noin suloiselle luojan luomalle!»
Hän oli hypähtänyt pystyyn rientääkseen tytön jälkeen. Rauta oli koettanut puhua hänelle järkeä. Huomautus, että pullo oli ainakin ensin yhdessä tyhjennettävä, oli saanut innostuneen nuorukaisen jo epäröimään. Mutta samassa oli tyttö, joka oli kiinnostuneena jäänyt jonkin matkan päähän seuraamaan miesten välien selvittelyä, viitannut kutsuvasti ja korostanut kutsuaan hurmaavimmalla hymyllään. Se oli ratkaissut asian. »Ei kai tuo ole ainoa samppanjapullo, joka on tässä talossa saatavana!» Piirto oli ärähtänyt ja lähtenyt. Muutaman askelen otettuaan hän oli kuitenkin kääntynyt sanomaan puolittain anteeksi pyytäen, puolittain uhmaten: »Älä suutu, Rauta. Mutta niin se on, että kokenut kaikki tietää!»
Rauta oli viitannut tarjoilijan luokseen maksaakseen ja mutissut itsekseen: »Mutta myös niin, nuori mies, että vaivainen kaikki kokee.»
Tämä sananparsi oli osoittautunut naulan kantaan osuvaksi tässäkin tapauksessa. Ylen vaivaiseksi oli itsensä tuntenut se nuorukainen, joka seuraavana päivänä oli ilmestynyt Raudan hotellihuoneeseen. Verestävin silmin ja särkevin päin hän oli ollut kuin ruumiillistunut katumus. »Raivostuttavinta oli, ettei se tyttö ottanut minua täydestä!» Piirto oli valittanut. »Hän ei lakannut toistamasta, että toista olisi ollut se vaalea jättiläinen, jonka seurassa olit. Minä tahdoin näyttää, että jättiläinen se minäkin olen. Seurauksen siitä näyttämisestä näet tässä!» Ja nuori mies oli vetänyt lompakostaan muutamia vaivaisia 10 frangin seteleitä — ainoat jäännökset apurahastaan, joka oli tarkoitettu kestämään kuukauden. Hän oli ollut niin säikähtynyt ja liikuttavan avuton, että Rauta oli ollut iloinen voidessaan täyttää hänen matkakassansa entiselleen. Ymmärrettyään vihdoin, että toinen tarkoitti täyttä totta tarjouksellaan, Piirto oli purskahtanut itkuun. Se itku oli, kumma kyllä, sinetöinyt heidän ystävyytensä pysyväksi.
Niistä päivistä oli nyt kymmenkunta vuotta. Sen jälkeen he olivat tavanneet toisensa vain silloin tällöin. Piirto asui Keski-Suomessa naimattoman sisarensa turvissa ja pistäytyi pääkaupungissa melko harvoin. Mutta tullessaan hän hakeutui aina ensimmäiseksi Raudan luo. »Haluan näyttää sinulle silmäni, niin kauan kuin ne vielä ovat kirkkaat», hänellä oli tapana sanoa. Rauta oli alkuvuosina yrittänyt tarjota ystävälleen kaupunkiasuntoa luonaan. Mutta Piirto oli jyrkästi torjunut: »Ei, ei, tällainen elämän kiertolainen ei hienoon kotiisi sovi. Mitä sanoisikaan kaunis Inkeri-rouvasi?»
Rauta oli vakuuttanut vaimonsa mielellään näkevän vieraanaan kirjailijan, jonka runoista ja novelleista hän piti enemmän kuin kenenkään muun. Piirto oli kuitenkin pysynyt itsepäisesti kannallaan. »Annetaan hänen sitten pitää illuusionsa!» hän oli huudahtanut. »Ei hänen kaltaisensa hieno nainen kuitenkaan voi ymmärtää, miten raskas ja kurja meikäläisen elämä on.» Siihen asia oli jäänyt. Ja nähdessään joskus kirjailijaystävänsä hänen Helsingissä olonsa toisena tai kolmantena päivänä Rauta oli todennut hänen olleen oikeassa. Oli parempi antaa Inkerin säilyttää kuvansa hienosta, hyvästä ja syvällisestä runoilijasta, jollainen Piirto sydämeltään olikin. Valitettavasti hän ei ollut sitä elämältään. Ei ainakaan kaupunkimatkoillaan. Hän oli niitä, jotka eivät kestä Helsinkiä. Helsinki nielaisi hänet aina syövereihinsä muutamaksi päiväksi. Sitten hän matkusti sumentunein silmin ja tyhjin kukkaroin takaisin Keski-Suomeensa luomaan jälleen runoja ja novelleja, joita kauniimpia ei ole suomen kielellä kirjoitettu. Hänen elämänsä olisi ollut auttamattomasti retuperällä, ellei kustantaja olisi jo ajat sitten järjestänyt niin, että hänen tekijänpalkkionsa pääosa lähetettiin suoraan hänen sisarelleen. Ja niin he tulivat hyvin toimeen, sillä Onni Piirron kirjoja myytiin paljon.
Tänään kaupunkiin tullessaan kirjailija oli soittanut ystävälleen kutsuen hänet »Roya’liin». Siellä, grogin ääressä, Piirto oli odottamatta ruvennut puhumaan heidän yhteisestä Pariisin-ajastaan. Hän oli sanonut muistavansa kiitollisuuden velkansa. Rauta oli huomauttanut, että se velka oli jo ajat sitten maksettu. »Niin, rahat», Piirto oli sanonut, »mutta kiitollisuuden velkaa ei.» Hän oli kertonut määränneensä, että kaikki hänen käsikirjoituksensa oli hänen kuoltuaan luovutettava Raudalle. Tämä oli huudahtanut: »Mitä hulluja sinä puhut kuolemastasi? Nuori mies!» Piirto oli kuitenkin totisena toistanut: »Niin minä olen määrännyt.» Sitten hän oli lisännyt, pähkinänruskeissa silmissään omituinen, tuijottava katse: »Kaipa ihminen tuntee, milloin matkan pää on lähellä. Minä ainakin tunnen.» Seuraavassa tuokiossa hänen mielialansa oli taas muuttunut. Hän oli ruvennut melkein riehakkaana muistelemaan elämänsä kirjavia vaiheita.
Piirto oli puhunut paljon ja nauranut paljon. Mutta Rauta ei ollut päässyt vapautumaan siitä raskaasta tunnelmasta, jonka ystävä oli maininnallaan kuolemastaan hänen mieleensä virittänyt.
Hän taisteli yhä sitä vastaan seisoessaan studiorakennuksen kolmannen kerroksen porrastasanteella odottamassa.
Vihdoin askeleita alkoi kuulua. Joku laskeutui portaita hitain, kuin empivin askelin. Omituisen jännittyneenä Rauta kuulosti erottaakseen toiset, kevyemmät askelet Mutta niitä ei kuulunut.
Piirto sanoi nähdessään ystävänsä:
— Suo anteeksi, että viivyin. Se oli sitä paitsi tarpeetonta.
Hän ponnisteli saadakseen sanansa vaikuttamaan luonnollisen arkisilta. Rauta pani merkille äänen oudon värinän ja silmistä kuvastuvan murheen.
Aukaistessaan oven studiopuolelle Piirto virkahti, kiinnittämättä huomiota epäjohdonmukaisuuteensa:
— Kiitos, että odotit minua. On hyvä, kun ihmisellä on joku, johon voi varmasti luottaa. Tiedätkö, Rauta, tuntisin itseni hyvin köyhäksi, ellei minulla olisi sinun ystävyyttäsi.
— Kuka oli se nainen, jonka kanssa keskustelit?
Kirjailija ei ollut kuulevinaan kysymystä, vaan asteli pää painuksissa eteenpäin.
He olivat ilmeisesti tulleet studioon n:o 1. Suoraan edessä oli se sali, jossa filmattiin. Sieltä kuului äänten sorinaa. Tännekin oli alettu jo rakentaa jotakin sisäkuvaa. Kulissit ja paikalle tuodut huonekalut ilmaisivat, että kysymyksessä oli varakas porvariskoti. Ikkunoista näkyi erehdyttävän elävä merimaisema, ja rannalle sijoitetut puunrungot antoivat hämäännyttävän oikean kuvan lehmuksista.
Työt olivat salissa keskeytyksissä ja sekä puusepät että maalarit kaikonneet. Toisen studion ovesta tuli joku pari. Nuorehko, pitkä mies ja keski-ikäinen, pieni nainen. Ohittaessaan heidät mies virkahti:
— Iltaa, mestari!
Ääni oli hieman käheä, mutta ivaa siinä ei ollut.
Piirto ei vastannut eikä nostanut päätään. Rauta kääntyi katsomaan pariskuntaa, kunnes se katosi porraskäytävään vievästä ovesta.
— Tunsitko hänet? Rauta kysyi.
Kirjailija tuntui miettivän vallan muuta. Hän nyökkäsi sentään.
— Et ollut kovinkaan ystävällinen hänelle, Rauta huomautti.
Silloin Piirto tuohtui. Hän katsoi toveriinsa silmissään kiukkua ja katkeruutta.
— Miksi helvetissä minun pitäisi olla ystävällinen kaikille?
Rauta laski kätensä rauhoittavasti hänen olkapäälleen ja tiedusti tyynesti:
— Kuka hän oli?
— Joku konttoristi, joka kirjoittelee. Entinen lainopin ylioppilas.
Kun he lähestyivät studioiden välistä ovea, Rauta virkahti:
— Sinulla on siis tekeillä elokuvakäsikirjoitus. Johtaja Paavonen mainitsi siitä.
Kirjailija pysähtyi. Äskeinen äkeys oli kuin pois pyyhkäisty. Innokkaasti hän rupesi selittämään:
— On, ja minä olen siihen hyvin innostunut. Filmin nimi on »Valkoinen kaupunki». Nimi muistuttaa ehkä liiaksi saksalaisten ennen sotia Prahasta valmistamaa värielokuvaa »Kultainen kaupunki». Se oli kaunis filmi. Muistat kai? Tämä minun elokuvani on laulu Helsingille sellaisena kuin sen elämä sykkii ja säkenöi ympärillämme. Paljon kauniita säveleitä. Paljon valoja ja varjoja. Laulu mollissa.
Äkkiä hän katkaisi puhetulvansa. Tuokion äänettömyyden jälkeen hän lisäsi tukahtuneesti:
— On vahinko, että käsikirjoitukseni jää kesken. Siitä olisi tullut kaunis filmi.
Ennen kuin Rauta ehti sanoa siihen mitään, heidän edessään oleva ovi avautui. Johtaja Paavonen seisoi oviaukossa. Aurinkoisesti hymyillen hän virkahti:
— Sieltähän sinä vihdoinkin tulet, Piirto. Olemme odottaneet sinua. Nyt voimme aloittaa.
Toinen luku
MURHENÄYTELMÄ
Edellisen salin hämäryyden jälkeen studio n:o 2 suorastaan häikäisi silmiä.
Ylhäällä hehkuvat valonheittäjien rivit keskittivät valokeilansa avaraan toimistointeriööriin käytävineen, toimistosaleineen sekä toimitusjohtajan ja konttoripäällikön huoneineen. Mutta tämä valomeri ei ollut vielä riittänyt paitahihasillaan häärivälle ohjaajalle. Hänen määräyksestään oli paikalle kiidätetty jalkalamppumaisia valonheittäjiä, joiden tehtävänä oli pyyhkäistä pois väärät varjot kuvauksen kohteina olevasta toimistosalin nurkkauksesta ja käytävästä. Ja rakennelman ulkopuolelle asetetun valonheittäjän viistoon ikkunasta sisään suuntaama valojuova antoi oivan illuusion auringonpaisteesta.
Toimistosalissa kaikki oli viimeistellyn valmista kirjoitus- ja laskukoneita ja kirjekansiorivejä myöten. Niin, valmista — paitsi että kaksi pahviseinää puuttui. Tukevalla jalustallaan esiin pyöritetty filmikamerahirviö oli keskellä. Valkokaapuinen kuvaaja sen istuimella muistutti ilmatorjuntakiväärinsä takana tähyilevää ampujaa.
Studion laidat vaikuttivat tämän valomeren rinnalla hämärän maailmalta. Paljon elämää siellä silti oli. Elokuvan teknillinen henkilöstö seisoi monikymmenmiehisenä kullekin kuuluvalla paikalla odottaen ääneti ohjaajan määräyksiä. Mutta vieraat eivät olleet hiljaa eivätkä paikoillaan.
Johtaja Paavosen täytyi tuntuvasti koroittaa ääntään saadakseen sen kuuluviin.
— Hyvät naiset ja herrat! Hyvät naiset ja herrat!
Samassa Rauta kuuli vierestään tutun äänen:
— Katsohan vain, Kaarlo suuri, omassa korkeassa persoonassaan! Et kai vain sinäkin aio parsia kokoon filmiskenaariota?
Puhuteltu käännähti. Näyttelijä Eino Lampion tutut, tummat, hieman ironiset kasvot olivat yhtenä hymynä. He löivät toverillisesti kättä.
— Eipä silti, näyttelijä jatkoi huolettomasti, hyvä kotimainen thriller ei välipalaksi olisi hullumpi. Mutta sinä taidat olla kyllin viisas rajoittuaksesi edelleen elämään niitä ja jättämään kirjoittamisen muille.
— Ehkäpä niin, Rauta kuiskasi.
— Oh, ei täällä kannata ääntään alentaa, Lampio hymähti. — Kestää kuitenkin vielä hyvän aikaa, ennen kuin tirehtööri saa vieraansa tottelemaan. On merkillistä, miten valopiirin ulkopuolelle jääminen herättää isoissakin tytöissä ja pojissa kiusanteon himon. Minä olen täällä siksi, että otin ahneuksissani vastaan erään pääroolin tässä filmissä. Hiton tylsää hommaa näyttelijöille tämä elokuvan teko. Mutta eukko sanoi, että lapsille on saatava uudet koulupuvut. Niin että mikäs minun auttoi?
Toimitusjohtaja Paavonen oli tosiaan saanut toistaa alkusanansa kahdesti, ennen kuin kuulijakunta rauhoittui niin paljon, että hän pääsi jatkamaan:
— Täällä on selitetty teille filmin tekoa jo siksi perusteellisesti, etten minä halua enää monta sanaa lausua. Tahdon kuitenkin korostaa, että kun synopsiksesta, joka on oikeastaan vain elokuvan embryo, on monien välivaiheiden kautta kehittynyt skenaario ja siitä taas monien neuvottelujen, poistojen, lisäysten ja sovittelujen kautta lopullinen ohjauskirja, tulee eräs filmin onnistumiselle ensiluokkaisen tärkeä hetki. Se on tilaisuus, jolloin tuottaja, ohjaaja, kirjailija, dramaturgi ja kaikki näyttelijät yhteisesti käyvät lävitse käsikirjoituksen, keskustelevat siitä ja elokuvan henkilöiden luonteista.
Lampio suhautti Raudan korvaan:
— Ja juovat yhteisesti kahvia. Minusta kahvi oli tuossa tilaisuudessa ylösrakentavinta.
Sitten hän jatkoi hiljaista yksinpuhelijaan vakavammin:
— Eipä silti. Mukavalta tuntui, kun tällä kertaa näyttelijätkin saivat valmiin käsikirjoituksen kouraansa ennen kuin filmaus aloitettiin. Sitä ei ole minun filmiurallani monesti tapahtunut. Tavallisesti käsikirjoitus valmistuu vasta sitten, kun elokuva on jo puoleksi tehty. Jos silloinkaan. Kerran minä olin mukana niinkin, että vasta sitten, kun viimeinen kuva oli otettu, tiesin, millainen heppu se oli, jonka luonnekuvaa olin näyttelemiselläni piirrellyt.
Hän vaikeni tuokioksi ja hymähti sitten:
— Tai luulin tietäväni. Nähdessäni filmin huomasinkin tietäneeni ihan väärin. Filmin teko on sellaista, että voidaan aloittaa lopusta tai keskeltä. Miten rakennelmiin ja sääsuhteisiin sopii. Joskus minä näen vallan painajaisunia tällaisesta työskentelystä.
Rauta kuunteli häntä vain puolella korvalla. Kun toinen keskeytti kuin jotakin odottaen, hän kysäisi:
— Niinkö?
— Ihan totta, näyttelijä innostui. — Mutta silloin olen olevinani teatterissa. On ensi-ilta. Minulla on ylläni prinssin puku, ja minun pitäisi kahden minuutin kuluttua astua lavalle. Mutta minä en tiedä, mitä minun pitäisi tehdä ja sanoa! Silloin ohjaaja tulee ja työntää käteeni paperilapun. »Menet sulttaanin tyttären luo, polvistut hänen eteensä ja lausut, mitä tähän on kirjoitettu», hän tokaisee. »Sitten sinut heitetään ulos.» Tarraan epätoivoisena hänen käsivarteensa. »Mutta entä sitten? Mitä tapahtuu myöhemmin? Mikä ja millainen minä olen?» huudan hänelle. Ohjaaja hymyilee ylimielisesti. »Mitä sitten?» hän toistaa. »Sen sanon sinulle vähän ennen kuin uudelleen tulee vuorosi astua esiin. — Lue nyt vain nuo sanat, jottet hetken kuluttua änkytä sulttaanin tyttären edessä.» Ja nauraen hän poistuu. Mutta minä en ole nauranut herätessäni tuollaisesta painajaisunesta. Sellainen on filminäyttelijän osa, silloin kun se pahin on. Ja sitten harjoitukset! Yhtä ja samaa kohtausta voidaan harjoitella tuntikausia tai kahta vuorosanaa jauhaa neljäkymmentäkin kertaa.
Rauta ei malttanut olla huomauttamatta:
— Tuo perusteellinen harjoittelu ei oikein lyö yksiin painajaisunesi kanssa.
— Ei, Lampio myönsi. — Mutta melkein hulluksi sekin tekee. Ajattele: iäisyys yhtä ja samaa kohtausta tai kahta vuorosanaa! Ja sillä aikaa muut paikalle kutsutut näyttelijät saavat odottaa. Oh, tuo iänikuinen odottaminen!
Raudan huomio kiintyi toisella puolellaan seisovaan Piirtoon. Pieni, hento runoilija ähki:
— Äh tuota Paavosta. Hän sanoi lausuvansa vain muutaman sanan ja puhuu kuitenkin yhä vain. Minulla on vatsahaava. En jaksa olla jaloillani koko iltaa. Haen jostakin syrjäisen istuinpaikan.
— Tee se tosiaan, Rauta virkahti.
Mutta ennen kuin Piirto ehti päättää, minne menisi, muuan mies ilmestyi takaa hänen viereensä. Vilkaistessaan välinpitämättömästi häneen Rauta totesi, että tulija oli lyhyt, hyvin tukeva ja tumma mies, jolla oli sangattomat silmälasit.
— Piirto, saanko puhua kanssasi?
Kirjailija sähähti hänelle oudon kiukkuisesti:
— Painu helvettiin!
— Piirto, tumma mies pyysi itsepäisesti, tule tuonne syrjään keskustelemaan.
Hän tarttui kirjailijaa käsivarteen. Tämä riuhtaisi itsensä rajusti irti.
— Minulla ei ole mitään keskustelemista! Sanoin sinulle silloin viimeksi, että se juttu on selvä ja kuitattu. Minä poltin paperin samana yönä. En halua kuulla siitä enää mitään. Enkä sinustakaan!
Piirto oli sanonut hakeutuvansa istumaan jonnekin syrjään. Mutta nyt hän muutti mieltään. Hän tallusteli tyynesti keskelle salia ja istahti elokuvakameran tukevalle jalustalle kääntäen väsymyksen kalventamat kasvonsa selittelyään jatkavaan toimitusjohtajaan.
Rauta silmäsi tukevaan mieheen, joka oli saanut niin kylmän vastaanoton. Kuvitteliko hän vain, vai leimusiko viha tosiaan siinä katseessa, jonka tämä loi poistuvan kirjailijan jälkeen? Joka tapauksessa mies kiroten käännähti ympäri ja vetäytyi seinustalle.
Johtaja Paavonen vilkaisi rannekelloonsa. Hymähtäen hän sitten jatkoi puhettaan:
— Oikein, veli Piirto. Olen kiitollinen siitä, että noin tehokkaalla tavalla muistutat minulle ajan kulumisesta. Me filmimiehet emme ole sen kummempia kuin muutkaan. Kun pääsemme puhumaan omista »häristämme», niin lupaamamme muutamat sanat kasvavat helposti legioksi. Nyt enää vain pari edessä olevaa filmausta koskevaa käytännöllistä ilmoitusta. Ei muuta.
— Hyvä! syvä naisääni kaikui kirjailijajoukosta.
— Työn alla oleva filmi on jo lopuillaan, toimitusjohtaja tiedoitti häiriintymättä. — Se kohtaus, joka nyt otetaan, kuuluu elokuvamme alkuun. Se on kuvattu jo ennenkin. Mutta me emme ole tyytyväisiä silloiseen tulokseen. Tällaista uudelleen kuvausta sattuu tiimityössä tuhkatiheään.
— »Sattuuko» täällä yleensä lainkaan kuvausta? äskeinen naisääni kysyi kireästi. — Minä en kohta enää usko!
— Ohjaaja Tuura! johtaja Paavonen hermostui. — Anna mennä!
Puhuteltu oli seisonut pitkään filmikameran vieressä kädet ristissä rinnalla ja katse suunnattuna kaukaisuuteen. Hänen laihat kasvonsa, joiden juonteet juorusivat ainakin vatsakatarrista, vaikuttivat valomeren keskellä tavallistakin kalpeammilta. Kuultuaan nimeään mainittavan hän kohautti hartioitaan mutisten kuuluvasti:
— Saatanhan minä antaa mennä! Mutta mitään ei tästä nytkään tule. Kukaan ei saa tuota joukkoa pitämään suutaan kiinni. Sanoin sen jo etukäteen ja sanon sen nyt. Pirunmoista filminauhan tuhlausta!
Toimitusjohtaja rykäisi kiusaantuneena. Hän yritti parantaa:
— Täydellisen hiljaisuuden välttämättömyys olikin se toinen seikka, josta minun piti teille, hyvät naiset ja herrat, vielä huomauttaa. Tässä talossa työskentelee eri puolilla moniakymmeniä miehiä ja naisia. Mutta kun kellot soivat merkiksi, että kuvaus alkaa, ei yhtäkään sivuääntä saa kantautua eikä kantaudu studioon. Minun täytyy nyt pyytää teitä, arvoisat vieraamme, ottamaan esimerkkiä studiomme työmiehistä, jotka oikealla hetkellä osaavat olla vaiti kuin hauta.
— Harjoitus! ohjaaja huudahti.
Kolme konttoritytöiksi puettua nuorta naista pujahti esiin kulissien takaa ja asettui paikoilleen, jotka he näyttivät vanhastaan tietävän.
Tuura astui nopein, hermostunein askelin mikrofonin alle ja kysyi:
— Ääni?
Jostakin tuli vastaus:
— Valmis.
Seuraava komennus kajahti:
— Klaffi!
Puolikasvuinen poika ilmestyi sivulta kädessään kaksihaarainen vekotin, jonka mustaan tauluun oli liidulla piirretty joitakin numeroita. Hän meni kirjoituskoneen ääressä istuvan vaaleatukkaisen, herttaiselta vaikuttavan konttoritytön luo ja ojensi laitteensa niin, että neitosen kasvot näkyivät molempien sakaroiden välitse. Sitten hän napsautti sakarat kuuluvasti yhteen.
Se oli aloittamismerkki. Tyttö ryhtyi kokoilemaan papereita pöydältä ja lähti viemään kirjeitä allekirjoitettaviksi. Hän pysähtyi käytävästä johtajan huoneeseen vievälle ovelle. Samassa tumma tyttö ehätti paikalle päinvastaiselta suunnalta.
Rauta pudisti päätään. Yhtä siro ja luonnollinen kuin ensimmäinen tyttö oli, yhtä mahdoton oli toinen. Hänen vartalonsa ei ollut kaunis, ja hän liikkui omituisen teennäisesti.
Samassa kuului ohjaajan masentunut ääni:
— Riittää.
Hän asteli väsyneesti tumman tytön luo.
— Minähän olen sata kertaa sanonut teille, ettei noin saa kävellä.
Näyttelijä Lampio hymähti:
— Kuulitko, Rauta? Hän sanoi: »sata kertaa». Se on tiimityötä, se!
Neitonen katsoi uhmaavasti ohjaajaan.
— Mikä vika minun kävelyssäni on?
Tuura huokasi:
— Oletteko te käynyt teatterikoulua?
— En.
— Oletteko edes esiintynyt teatterilavalla? Jossakin! Vaikka nuorisoseuran iltamissa!
— Olen! Näyttelin Kirsti Flemingiä »Elinan surmassa». Ohjaaja kohautti hermostuneesti olkapäitään.
— Mutta nyt te ette esitä Kirsti Flemingiä, hyvä neiti, vaan nuorta, iloista konttorityttöä. Vaikka, hyvä luoja, en minä ymmärrä, miksi Kirstinkään pitäisi noin heiluttaa lanteitaan.
Lampio innostui koroittamaan ääntään:
— Hyvä, Tuura! Ei lainkaan hullumpi alku. Heitä vain jarrut irti ja anna tulla täysin palkein. Et sinä tavallisesti säästä sanojasi antaessasi harjoituspiiskausta meille vanhoillekin näyttelijöille. Älä yhtään ujostele vieraita. Hehän ovat kirjailijoita, jotka itsekin ovat mestareita rasvaisten sanojen käytössä.
Ohjaaja oli käännähtänyt äänen suuntaan. Hän oli lehahtanut punaiseksi ja aukaisi jo suunsa vastatakseen. Mutta kuullessaan naurahduksia kirjailijaparvesta hän muutti mieltään. Hän pyörsi moittimaansa tyttöön, joka katsoi häneen rukoilevasti. Tuokion hän tuijotti tyttöä ja karjaisi sitten odottamatta:
— Valmiit kuvaukseen!
Konttorineitoset palasivat nopeasti alkuasentoonsa. Valkotakkinen elokuvaaja kohentautui koneensa takana. Äänetön odotus täytti studion.
Raudan huomio oli keskittynyt Onni Piirtoon. Tämä näytti kokonaan unohtaneen ympäristönsä. Pienenä ja hentona hän istua kyyhötti filmikameran jalustalla liikahtamatta. Nyt hän kaivoi taskustaan kynänpätkän ja paperia ja ryhtyi kirjoittamaan.
Tuuran ääni jyrisi:
— Hiljaisuus!
Eri puolilta taloa kuului kellojen kilinää. Äänettömyydessä, joka seurasi, ohjaajan herkkä korva erotti paperin kahinaa kameran takaa. Hän kaarsi sinne ja pysähtyi Piirron eteen.
— Pane pois tuo paperi, Onni. Voit kirjoittaa kuolemattoman runosi muistiin myöhemmin.
Piirto hymyili anteeksi pyytävästä. Nyökäten hän sulloi paperin ja kynän taskuunsa.
— Ja te toiset, ohjaaja kumarsi ivallisesti pimeyttä kohti, yrittäkää sitä ihmetekoa, että esitätte viisi minuuttia hiljaista hiirilaumaa.
Sitten hänen määräyksensä alkoivat sadella:
— Ääni?
— Valmis.
— Kamerat!
Äänettömyyden läpi alkoi kuulua tasaista surinaa.
Kamera oli käynnissä.
— Klaffi!
Se naksahti konttoritytön nenän edessä. Tyttö ryhtyi keräämään papereitaan.
Silloin joku vieraista aivasti. Varmaan hän teki parhaansa vaimentaakseen ääntä nenäliinallaan. Mutta siitä ei ollut apua. Aivastus räjähti kuin tykinlaukaus.
— Seis!
Se oli Tuuran ääni. Hän ei ollut vihainen, pikemminkin vain huvittunut.
Elokuvakoneen surina oli katkennut. Konttoritytöt olivat jähmettyneet paikoilleen.
Syyllinen astui onnettomana esiin.
— Voi, suokaa anteeksi. Olen kovin pahoillani.
Ohjaaja hymyili liioitellun lempeästi.
— Oh, ei mitään. Tiesin ennakkoon, että näin kävisi. Haluatteko aivastaa uudelleen? Ette? Vahinko. Se kuulosti oikein komealta.
Häiriön aiheuttaja pudisti typertyneenä päätään ja vetäytyi taustalle.
Ilmassa tuntui selvästi, että vierailevat kirjailijat eivät pitäneet ammattiveljeensä kohdistetusta pilanteosta. Pelastaakseen tilanteen toimitusjohtaja Paavonen käski lyhyesti:
— Tuura, otamme uudelleen.
Ohjaaja kohautti kapeita hartioitaan. Mutta hän ei yrittänytkään vastustella.
— Hiljaisuus! hän komensi.
Kaikki alkoi jälleen alusta. Ja tällä kertaa äänettömyys oli moitteeton.
Herttainen konttorityttö saavutti onnellisesti kuvitellun johtajanhuoneen oven. Tumma neitonen oli pääsemäisillään hänen luokseen. Silloin joku naurahti. Se oli aluksi aivan hiljainen, mutta paisui pian kuuluvaksi hihitykseksi.
Tuura karjaisi:
— Seis! Kuka piru se nyt oli?
Pullea Kerttu Laita hillitsi naurunsa.
— Minä, hän ilmoitti. — Mutta saat syyttää itseäsi, Tuura. Kuka käski sinun kiinnittää huomiotamme tuohon tyttöön, joka ei osaa kävellä? Minä muistin kesken kaiken, että muuan alkuasukastyttö Algeriassa liikutti samalla tavalla lanteitaan. Mutta hänelle maksettiin siitä taidosta.
Nyt nauroivat jo useat naisista. Tumma tyttö sävähti punaiseksi ja katosi kulissien taa.
Ohjaaja menetti malttinsa.
— Ei tästä tule mitään! hän huusi. — Heitä on täällä kymmeniä. Jos he rupeavat kikattamaan jokaista muistoaan, mitä heillä on Konstantinopolista ja Tulimaalta ja Pekingistä ja Ambomaalta ja luoja ties mistä, niin siitä vasta äänifilmi tulee. Mutta minua ei sen filmin ohjaajaksi tarvita!
Hän riuhtaisi kameran jalustalta takkinsa, työnsi toisen kätensä hihaan ja ryntäsi pois. Studioiden välinen ovi sulkeutui rämähtäen hänen jälkeensä.
Toimitusjohtaja Paavonen hallitsi hyvin tilanteen. Aurinkoisesti hymyillen hän astui kameran viereen kääntyen vieraisiinsa.
— Kas niin, hyvät naiset ja herrat, hän aloitti. — Tarkoitukseni ei ollut antaa teille näin realistista kuvaa arkipäivästämme. Mutta sitä ei voi nyt enää auttaa. Filmistudiossa sattuu kaikenlaista. Ehkäpä oli alun perin tarpeetonta, että yritimme kuvata näin suuren katsojajoukon läsnä ollessa. Nyt annamme teille toisen näytteen. Ohjaaja Salovirta!
Pitkä, vaalea herrasmies astui esiin.
— Tehän tunnette käsikirjoituksen.
— Kyllä.
— Ohjatkaa konttoripäällikön ja juoksupojan välinen kohtaus käytävässä. Hyvät naiset ja herrat! Nyt katsomme hiukan tätä ohjausta. Kaikki on oleva yhtä todellista kuin äsken, paitsi että nauha ei kamerassa liiku. Tämä kohtaus on jo ennen valmiiksi kuvattu. Niinpä sivuäänet eivät haittaa. Hetken kuluttua lähdemme sitten toisessa kerroksessa olevaan äänitysosastoon, josta voimme korvin seurata filmausta ja tutustua myös miniatyyriteatteriimme.
Onni Piirto näytti vihdoinkin havahtuvan. Hän vääntäytyi seisomaan. Kasvoilla oli tuskan ilme. Rauta kiiruhti huolestuneena ystävänsä luo.
Piirto kääntyi toimitusjohtajaan mutisten:
— Kuulehan, Paavonen. Ellen minä nyt saa konjakkitilkkaa, en milloinkaan kirjoita sitä filmiä.
Uhkaus oli tarpeettoman voimakas. Hymyillen johtaja ehdotti:
— Hyvä veli, hae käsiisi emännöitsijä. Hän täyttää pyyntösi.
— Näin hänet, tietämättä, millainen valta sitoa tai päästää hänellä on, kirjailija ehätti sanomaan. — Sellainen valkotukkainen ja lempeäkasvoinen vanha rouva. Muistutti sydämeenkäyvästi äiti-vainajaani. Jos olisin heti arvannut jäädä hänen hoiviinsa, olisin säästynyt monelta ikävyydeltä. Tule, Rauta!
Kun he pääsivät studio n:o l:n hämärään autiuteen, Piirto virkahti:
— Minun kävi sääliksi sitä tummaa tyttöraiskaa.
— Näitkö edes hänet? En huomannut sinun vilkaisevankaan sinne päin.
Piirto ei vastannut. Myötätuntoisesti hän huokasi:
— Pirullista elämää, sellainen. Tiedätkö, mitä hänestä muistui mieleeni?
— No?
— Pariisin »Punainen Mylly». Ne aloittelevat balettitytöt, jotka alastomina riippuivat taustan puolapuilla, silloin kun Mistinguett tanssi etualalla. Kirotun pitkä ja ohdakkeinen ura huipulle... Sitä paitsi, ei tarvitse riisua ihmistä ilkosen alastomaksi voidakseen ruoskia hänet verille... Äh, hitto, miten inhottavaa elämä on!
Rauta ei tehnyt mitään huomautuksia eikä kysynyt mitään. Hän arveli ymmärtävänsä.
Vaieten he laskeutuivat toiseen kerrokseen. Päästyään puheisiin emännöitsijän kanssa, joka oli tyytyväisenä tarkastamassa valmiita pitopöytiä ruokasalissa, Piirto muuttui entiselleen. Poikamaisella hymyllään ja sydämellisellä lavertelullaan hän valloitti tuossa tuokiossa vanhan naisen puolelleen. Tämä täytti höyryävällä kahvilla kaksi kuppia ja unohti pienelle sivupöydälle kokonaisen konjakkipullon kadoten sitten apulaisineen keittiön puolelle.
Kirjailija tyhjensi yhdellä kulauksella pikarinsa. Sitten hän huoahti:
— Hän oli melkein täydellinen hyvä haltiatar. Sanoisin: aivan täydellinen, jos hän olisi jättänyt myös nuo kaksi sorjaa neitoa silmiemme iloksi.
Mutta hänen hilpeä mielialansa kaikkosi yhtä nopeaan kuin oli syntynytkin. Ääneti ja synkkänä hän tuijotti eteensä.
— Kuka oli se silmälasiherra, joka puhutteli sinua studiossa? Rauta kysyi.
— Muuan piruparka, kirjailija vastasi katsomatta ystäväänsä. Hän kaatoi itselleen toisen lasillisen konjakkia ja imaisi sen saman tien sisäänsä. Kahvikuppiin hän ei kajonnut lainkaan.
Vihdoin porraskäytävästä alkoi kuulua ääniä. Suuri ihmisjoukko laskeutui portaita. Hälisten ja rupatellen se painui sisään vastapäisestä ovesta. Tuli taas hiljaista. Piirto ei liikahtanut vieläkään.
— Pitäisiköhän meidänkin pistäytyä muiden joukkoon? Rauta ehdotti.
Kirjailija nousi vastustelematta.
Äänityspuolen monet huoneet olivat täpösen täynnä väkeä. Vastapäätä olevasta avoimesta ovesta kantautuivat äänet studiosta kovina ja selvinä. Ohjaaja Salovirta ei tuntunut olevan tyytyväinen siihen tapaan, millä konttoripäällikkö puhutteli juoksupoikaa. Hän ei koroittanut ääntään, mutta itsepäinen hän oli.
— Muista, että sinä olet konttoripäällikkö. Sinä epäilet, että poika on oven takana kuunnellut äskeistä tulenarkaa keskusteluasi, niin kuin onkin, vaikka on ehättäytynyt nyt tutkimaan kirjekansioita. Sen kaiken täytyy näkyä sinusta. Samoin kuin sen, että sinä olet konttoripäällikkö. Kas niin, harjoitus!
Moneskohan harjoitus tuo on? Rauta hymähti itsekseen. Hän ei viitsinyt seurata studion ääniä pitempään, vaan ryhtyi tarkastamaan sitä huonetta, johon he olivat astuneet. Se oli äänityspuolen suojista avarin. Kalustoa oli hyvin vähän. Takaseinämällä oli pari nojatuolia ja niiden välissä tupakkapöytä, siinä kaikki. Vastapäisellä seinällä oli valkokangas. Tämä oli ilmeisesti se miniatyyriteatteri, josta toimitusjohtaja oli maininnut.
Veikko Talola työntyi hänen viereensä.
— Joko olet käynyt tuolla kaikkein pyhimmässä?
— En, Rauta vastasi.
— Älä sitten vaivaudukaan sinne. Minä saapastelin koko ihanuuden lävitse. Mutta en tullut hullua hurskaammaksi. Täällä pitäisi olla koko viikko ainoana kyselijänä, jotta pääsisi vähänkään hajulle. Menen katsomaan, löytäisinkö Tuuran. Huhu kertoo hänen istuvan keittiön pesupöydällä parantelemassa hermojaan konjakilla. Tuletko mukaan jaolle?
Hän jatkoi matkaansa odottamattakaan vastausta. Rauta tuskin havaitsi hänen poistumistaan, sillä hänen huomionsa oli kiintynyt tyttöön, joka tungoksen lävitse raivasi itselleen tietä heitä kohden. Epäilemättä hän oli sama nainen, jonka kanssa Piirto oli yläkerran porrastasanteella keskustellut. Kirkkaassa valaistuksessa hän osoittautui vieläkin kauniimmaksi kuin Rauta oli ensi näkemältä arvioinut. Nuoret kasvot olivat piirteiltään säännölliset, silmät suuret ja hyvin siniset, nenä suora, kaula pitkä ja kauniisti kaartuva. Mutta nyt hän oli hermostunut. Se kuvastui hänen kasvoistaan ja, sitten kun hän puhutteli Piirtoa, äänestäkin.
— Onni, sinä olet väsynyt.
Kirjailija murahti puoliääneen:
— Entä sitten? Lattialleko minun pitäisi istahtaa?
Harva ympärillä seisovista kiinnitti huomiota tähän sananvaihtoon. Tällä hetkellä vieraat olivat hiljentyneet kuuntelemaan toimitusjohtaja Paavosta. Väsymättömän hyväntuulisena hän oli päätynyt koskettelemaan aihetta, joka kiinnosti suuresti kirjailijoitakin: suomalaisen filmin mahdollisuuksia päästä ulkomaisille markkinoille.
Punahattuinen tyttö ei näyttänyt sillä hetkellä perustavan mitään noista mahdollisuuksista.
— Tule mukaan, hän kuiskasi Piirrolle.
Tämä astui muutaman askelen hänen perässään kohti takaseinää. Mutta nähtyään, että nojatuolit olivat kahden nuoren runoilijan hallussa, hän pysähtyi. Kyllähän hän ammattitoverinsa tunsi. Mitä kaunista kirjailijoista kuviteltaneenkin, niin ainakaan omassa keskuudessaan he eivät ole kohteliaisuudella tai huomaavaisuudella pilattuja. Kirotun omahyväistä ja itsekästä joukkoa me olemme, hän hymähti itsekseen.
Mutta sillä kertaa hän laski väärin. Punahattuinen ei lausunut sanaakaan nuorille nojatuoleissa loikojille. Hän asettui vain seisomaan heidän väliinsä. Hetken kuluttua hän huokasi. Toinen nuorista miehistä vilkaisi häneen huulillaan ivallinen hymy. Mutta iva haihtui samassa. Hämmästelevä ihailu ilmestyi sen tilalle. Hän vääntäytyi seisomaan ja kumarsi.
— Afroditen itsensä ei pidä toki seisoa, kun Muusan arvottomat pojat istuvat.
Punahattuinen kiitti häntä säteilevällä hymyllä ja vaipui tuoliin. Vierasjoukon liikehtiessä syntyneestä raosta hän sai viitatuksi Piirrolle. Tämä pujotteli tuolin luo, ja he vaihtoivat paikkaa. Tyttö jäi seisomaan nojatuolin taa.
Äskeinen nuori gentlemanni oli kulmat rypyssä seurannut uutta vaihetta.
— Perhana! hän ärähti, kääntyi kannoillaan ja poistui äänityspuolen sisäosiin.
Toimitusjohtaja Paavonen jatkoi levollisesti selostustaan:
— Niinkin tunnetulla filmimaalla kuin Ranskalla on nykyisin suuret vaikeudet elokuviensa sijoittamisessa ulkomaille. Ruotsi, joka taloudellisesti ja teknillisesti on pohjoismaista elokuva-alallakin kiistattomasti voimakkain, saa ponnistella saadakseen filmejään Skandinavian ja Suomen ulkopuolelle. On selvää, että meidän vaikeutemme ovat tässä suhteessa moninkertaiset, etten sanoisi monikymmenkertaiset. On oikeastaan vain kaksi aihealaa, joita kuvaavilla elokuvillamme, jos ne ovat hyviä, voi tällä hetkellä olla laajemmat markkinat. Ne aihealat ovat Lappi ja urheilu.
Edessä seisovien päiden ylitse Rauta silmäsi Piirtoon. Tämä istui takakenossa silmät ummessa, vaikuttaen suuressa nojatuolissa entistäkin pienemmältä ja hennommalta. Punahattuinen tyttö seisoi hänen takanaan hieman sivulle väistyneenä. Hän katsoi kirjailijaa silmissään levoton katse.
Joku tuli porraskäytävästä sisään ja töytäisi kiireissään Rautaa selkään. Hän käännähti ja tunsi tulijan äskeiseksi tummaksi konttoritytöksi. Hänellä oli nyt yllään harmaa, halvasta kankaasta tehty kävelypuku ja pään ympäri sitaistu vihreä silkkiliina. Mutta kasvojaan hän ei ollut ehtinyt pestä. Niitä peitti vielä sminkkikerros, joka läheltä katsottuna vaikutti melkein keltaiselta.
— Voi, suokaa anteeksi, neitonen pyysi. — Joko ne esittivät sen?
— Minkä?
— Työn alla olevan filmin. Kuulin, että valmiit osat näytetään täällä. Silloin minulle tuli kiire. Pelkäsin myöhästyväni.
Rauta rauhoitti häntä tiedolla, ettei hän ollut myöhästynyt.
— Onko... onko kirjailija Piirto jo mennyt? tyttö kuiskasi.
— Ei, hän istuu tuolla nojatuolissa.
Neitonen kurkottautui nähdäkseen etsimänsä. Kai hän jostakin satunnaisesta raosta saikin toiveensa täytetyksi, mutta iloiseksi se ei tuntunut häntä tekevän.
— Se nainenkin on siellä...
— Ja nyt, hyvät naiset ja herrat, filmiyhtiön johtaja lausui, näytämme teille ne pätkät tekeillä olevasta elokuvastamme, jotka ovat valmiit. Huomautan, että mitään leikkauksia ei vielä ole suoritettu, eikä kuvauksessa ole noudatettu suinkaan oikeaa aikajärjestystä. Useat kohtaukset on, kuten pian tulette näkemään, otettu kahdesti tai kolmesti. Ja ehkäpä hetken kuluttua arvelette, että tämän filmin varsinainen sankari on klaffipoika, joka tällä nauhalla näkyy ehtimiseen. Kun näytös on ohi, siirrymme joukolla vastapäiseen ruokasaliimme, jossa kahvin ja konjakkitilkkasen ääressä on teidän vuoronne puhua. Kas niin, hyvät naiset ja herrat, pyydän teitä siirtymään seinustoille, jotta mahdollisimman monet voivat nähdä valkokankaalle.
Vierasjoukossa syntyi liikettä. Hitaasti noudatettiin isännän kehoitusta.
Rauta vilkaisi sivulleen. Mutta vihreähuivinen, tumma neitonen oli hävinnyt. Raudan katse kohtasi tukevan, silmälasipäisen miehen, jota Piirto oli nimittänyt piruparaksi. Tämän silmät olivat suunnatut häneen. Mutta havaitessaan Raudan huomioivan häntä mies vetäytyi kahden kookkaan kirjailijan taakse.
Kummallista, Rauta mietti, useat ihmiset käyttäytyvät tänä iltana oudosti. Vai onko vika minussa itsessäni? hän jatkoi aprikointiaan.
Valot huoneessa sammuivat. Elokuvakone alkoi hiljaa ritistä. Huoneen halkova valokeila valaisi vain epämääräisesti joitakin valkokankaan lähellä seisovia hahmoja. Se seinusta, missä nojatuolit olivat, oli kokonaan pimennossa. Kuvia ilmestyi pätkittäin kankaalle. Näyttelijät liikkuivat ja puhuivat, mutta vain tuokion. Sitten »klaffipoika» tuli taas esiin. Uusia kuvia, väliin aivan toisesta yhteydestä. Kokonaisuus vaikutti mielettömältä sekasotkulta.
Yleisö ei liioin käyttäytynyt niin kuin elokuvateatterissa. Se lausuili häikäilemättä ääneen arvostelujaan.
— Klaffipoika on tosiaan päähenkilö! Söpö poju!
— Eihän tässä ole ainuttakaan kunnollista suutelukohtausta. Mälsä kuva!
— Katsokaas Lampion Einoa! Hän on veikeä! Ihan syliin tekisi mieli kopata.
Samaan aikaan liikuttiin molemmissa ovissa. Joku sai kyllikseen ja meni kai tupakalle porraskäytävään tai norkoilemaan etukäteen konjakkitilkkaa. Toisia tuli äänityspuolelta. Silloin sekaantuivat filmikatkelmien ääniin ohjaaja Salovirran häiriintymättömän levolliset määräykset yläkerran studiosta:
— Kuvaus! Ääni? Kamerat!
Vai niin, Rauta hymähti, Salovirtakin katsoo jo harjoitelleensa kylliksi ja on siirtynyt »kuvaukseen».
Kerran, kun äänityshuoneen ovi jäi hetkeksi raolleen, Rauta tuli sieltä virtaavassa valossa, joka hämäränä ulottui nojatuoleihin asti, vilkaisseeksi Piirtoa. Kirjailija oli vaihtanut asentoa. Hän nojautui eteenpäin, kyynärpäät polvia vastaan ja näytti nuokkuvan. Ilmeisesti häntä kiinnosti parodiamaisessa asussa valkokankaalla näkyvä elokuva yhtä vähän kuin sen alun äskeiset uusintakuvausyritykset.
Joku sulki oven. Nyt tuli filmiinkin eloa. Viisi henkilöä hääri kuvassa. Lampio näytti soittavan ensimmäistä viulua. Kolme muutakaan ei jäänyt kakaramaisuuksissa pahasti jälkeen hänestä. Aikaihmiset vaikuttivat lapsenomaisessa ekstaasissa olevilta. Oli hosumista ja ääntä, ennen kaikkea ääntä. Viides henkilöistä tuntui seuraavan huvittuneena syrjästä tuota menoa.
Katsojakuntakin oli kiinnostunut. Niin katkelmallisesti kuin kohtaus esitettiinkin, ja niin mieletön kuin touhu kylmästi arvioiden oli, niin siinä oli sittenkin tartuttavaa, mukaansa tempaavaa huoletonta iloa.
Väliin kuului naurunpurskahduksia huoneen seinustoilta. Ivalliset huomautukset olivat lakanneet. Kerran Rauta oli kuulevinaan toisenkinlaisen äänen, joka ei liioin tullut filminauhalta. Se ei ollut hiljainen, tukahtunut huudahdus, pikemminkin vain huoahdus. Se peittyi kuitenkin kumahtavaan räjähdykseen, joka, kuten kuva osoitti, kuului elokuvaan.
Pari minuuttia vielä, ja filmi loppui — kesken. Valot syttyivät. Kaikki siristelivät silmiään.
Joku poistui samassa porraskäytävään. Sillä hetkellä Rauta ei kiinnittänyt siihen sen enempää huomiota. Useat muutkin olivat poistuneet kesken. Vasta jälkeenpäin hänen mieleensä palautuivat juuri nuo askelet. Ne poikkesivat aikaisemmista. Tällä lähtijällä oli ollut kiire. Hänen lähtönsä muistutti pakoa.
Toimitusjohtaja Paavosen ystävällinen ääni kuului:
— Kas niin, hyvät naiset ja herrat, sen pituinen se. Nyt vihdoinkin pääsemme kahvipöytien ääreen. Olkaa hyvät, porraskäytävän vastapäinen ovi!
Kirjailijajoukko alkoi lainehtia ovea kohden. Vilkas väittely oli eri ryhmissä käynnissä.
Raudan ääni kajahti äkisti kovana ja terävänä:
— Hetkinen! Pyydän, ettei kukaan poistu!
Työntäen tieltään toisia hän harppoi nojatuoleja kohden. Hän oli huomannut, ettei Piirto ollut liikahtanutkaan. Ystävä istui yhä etukumarassa. Mutta silti asento oli jotenkin muuttunut. Se oli jähmettynyt ja eloton. Sitä paitsi Rauta oli nähnyt muutakin. Punahattuinen nainen seisoi edelleen viistosti nojatuolin takana. Hänen kauniit kasvonsa olivat vääristyneet kauhusta, ja silmät tuijottivat kirjailijan kumaraan selkään.
Kaikki olivat vaienneet ja kääntyivät katsomaan Rautaan. Hän polvistui ystävänsä viereen. Noustuaan hän sanoi tukahtuneesti:
— Onni Piirto on poistunut iäksi keskuudestamme.
Mistä sainkin tuollaisen kirjallisen, miltei papillisen sananmuodon? välähti hänen mielessään. Kai se on tartuntaa tästä seurakunnasta. Hän vilkaisi rannekelloonsa. Se näytti 22,10.
— Johtaja Paavonen, hän jatkoi arkisesti, soittakaa alas ovenvartijalle, ettei kukaan saa poistua talosta ennen poliisien tuloa. Ja sitten — soittakaa rikospoliisiin.
Samassa muuan nainen kiljahti:
— Verta! Hänellä on verta hansikkaassaan!
Hän osoitti syyttävästi punahattuista tyttöä. Lähellä seisovat vetäytyivät kammoten kauemmaksi.
Syytetty kohotti kuin unessa ollen vasenta kättään. Nähdessään hansikkaassa verta hän hätkähti rajusti. Sitten hän sanoi kaiuttomasti:
— Minä en tappanut Onni Piirtoa.
Rauta tuijotti ystävänsä elotonta ruumista. Hänen silmiään kirveli. Hän pakottautui katsomaan tikaria, jonka kahva pisti esiin Piirron lapaluiden välistä. Hitaasti ja joka tavua korostaen hän lausui:
— Täällä on tehty murha. Katala murha!
Viime sanat kajahtivat kuin kirous.
Kolmas luku
YKSI SADASTA KAHDESTAKYMMENESTÄ KOLMESTA
Suuressa studiorakennuksessa oli vihdoinkin jälleen hiljaista. Kaikki hälinä ja portaissa juoksu olivat ohitse.
Kolme miestä istui ääneti poltellen toimitusjohtajan huoneen syvissä nahkanojatuoleissa pöydän ympärillä. Johtaja Paavonen imi sikariaan koettaen päästä tasapainoon illan järkytyksen jälkeen. Rauta sytytti kolmannen perättäisen »North Staten» voimatta vieläkään estää kättään vapisemasta. Tällä kertaa väkivaltainen kuolema oli ottanut saaliinsa melkein sananmukaisesti hänen viereltään hänen voimatta suojata ystäväänsä. Rikospoliisin päällikkö, tuomari Ahvenisto tuprutteli piippua, vaikka se sopi hänen yllään olevan frakin kanssa yhteen yhtä huonosti kuin hänen iso ja paksu kehonsa tuntui viihtyvän kireässä juhlakomeudessa. Hänet oli hälytetty paikalle kesken sisarenpoikansa hääillallisia.
Pöydällä, kaikkien kolmen ulottuvilla, oli pullo vanhaa, kunnon »Salignac V.S.O.P:tä», soodavesipulloja ja korkeita laseja. Mutta toistaiseksi kukaan ei ollut tehnyt elettäkään kaataakseen itselleen grogin.
Paavonen muisteli kulmat kurtussa illan sekamelskaa. Yhtiön talouspäällikön irvokkaan kylmä suhtautuminen tapahtuneeseen murhenäytelmään suututti häntä vieläkin. Tämä oli tullut sutkauttamaan hänen korvaansa: »Säästyivätpähän ainakin kalliit konjakit!» Konjakin tarjoileminen vieraileville kirjailijoille oli alun perin ärsyttänyt talouspäällikköä, joka oli yrittänyt selittää, että tähdetön jaloviina ajaisi tässä seurassa saman asian. Paavonen oli saanut oman tahtonsa lävitse. Ja talouspäällikön kuohuttavan kylmäverisyyden ärsyttämällä hän oli julistanut, että poliisin tuloa odoteltaessa sopi vieraiden pistäytyä ruokasalissa, jossa tarjottaisiin vapaasti mitä talossa vain oli. »Hullu!» talouspäällikkö oli kähissyt. »Nyt ne ryntäävät sinne ja ovat poliisien saapuessa täynnä kuin Ellun kanat, iikka kuin iikka!» Se ennustus ei ollut toteutunut. Vieraiden päästyä vihdoinkin poistumaan emännöitsijä oli ilmoittanut, että eräs herra oli käynyt ryypyllä ja kaksi naista pyytämässä voileivän ja lasin maitoa — ei muuta.
Mutta kiire pois oli kirjailijoilla ollut. Merkillistä, Paavonen ajatteli, miten tähdelliseksi ihmisille, jotka sentään ovat etukäteen valmistautuneet pitkään yhdessä oloon, käy eräissä tilanteissa päästä neljänneksessä tai puolessa tunnissa omaan vuoteeseensa. Monille miehillekin oli pitänyt pariin kertaan selittää, miksi kukaan ei saanut vielä poistua talosta. Jotkut naiset olivat olleet suorastaan mahdottomia, hysteriaa ja kyyneleitä. Johtaja Paavonen huokasi. Hän tunsi olevansa loppuun ajettu.
Rauta ei päässyt irti siitä ympyrästä, jota hänen ajatuksensa jauhoivat kuin leikkijuna pyöreää rataansa. Lähtökohtana oli Piirron ja hänen tulonsa filmitaloon. Sitä ennen ei ollut hänen tietensä tai nähtensä mitään tapahtunut. Tarkemmin ajatellen hänen täytyi myöntää tietävänsä varsin vähän sen miehen elämästä, joka oli ollut hänen ystävänsä.
Sieltä, hänelle tuntemattomasta runoilijan elämästä, kuolema oli kurkottanut kätensä. Se oli tavoittanut uhrinsa täällä. Rauta oli varma siitä, että hän oli illan mittaan katsonut silmästä silmään salamurhaajaa, joka oli työntänyt tikarin hänen ystävänsä selkään. Mutta kuka noista monista ilkityöntekijä oli? Toiset olivat vilahtaneet vain ohitse, katseessaan — niin, mitä? Mustasukkaisuutta... Kateutta... Vanhaa kaunaa... Ja hän, Rauta, oli vielä tänä iltanakin kuvitellut; ettei sydänjuuriaan myöten hyvällä ja kaikesta itsetärkeydestä kemiallisen puhtaalla Onni Piirrolla saattanut olla ainoaakaan vihamiestä!
Hän oli monesti nähnyt kuoleman sen väkivaltaisimmissakin muodoissa. Se oli useissa tapauksissa se lähtökohta, josta hänen työnsä alkoi. Hänen olisi siis pitänyt jo tottua ja panssaroitua. Mutta harvoin oli murhaa suoritettu hänen läsnä ollessaan. Eikä uhriksi ollut milloinkaan ennen joutunut hänen ystävänsä, jonka kanssa hän oli vain hetkistä aikaisemmin puhellut.
Hänen mielessään käväisi ajatus, että ken murhaaja liekin, niin hän ei tuntenut miestä, jonka seurassa Piirto oli studiorakennukseen tullut. Sillä hänellä, Raudalla, oli maine, ettei hän heittänyt rikollisen takaa-ajoa kesken. Kaikkein vähiten tässä tapauksessa, pyydettiinpä hänen apuaan Piirron murhan selvittämiseksi tai ei!
Hänen muistiinsa palautui se hetki, jolloin paikalle saapunut poliisilääkäri oli vetänyt ruumiista tikarin. Se hetki tulisi kauan pysymään hänen mielessään. Samoin kuin sekin, kun kannettiin pois se, mitä Onni Piirrosta oli jäänyt jäljelle. Milloinkaan ei pieni, hento runoilija ollut vaikuttanut niin vähäpätöiseltä, niin miltei olemattomalta. Rauta oli seurannut paareja ulko-ovelle ajaneeseen ambulanssiautoon asti. Porrastasanteille ahtautuneet vierasjoukot olivat painunein päin antaneet tietä. Monet olivat itkeneet. Oli miten oli, Onni Piirto ei ollut ainoastaan eturivin kirjailija, vaan myös se, josta kenties enimmin ammattikunnassa pidettiin. Ja nyt? Niin, huomenna suoritettaisiin oikeuslääketieteellinen tutkimus, jotta laki ja asetukset tulisivat täytetyiksi. Sitten tulisi hautauskellojen vuoro...
Murhaaja oli ollut pirullisen viekas. Murha-aseen alkuperän tutkimisella ei hänen jäljilleen päästäisi. Tuo pitkä ja ohutteräinen tikari oli näet vielä muutama tunti sitten ollut studiorakennuksen ylimmässä kerroksessa sijaitsevassa tarpeistossa. Puvuston ja tarpeiston hoitaja, vanha, harmaapäinen entinen näyttelijätär, oli rikospoliisin päällikölle kertonut juuri samana päivänä katselleensa sitä ja työntäneensä sen takaisin pöytälaatikkoon ihmetellen, miksi mokoma murha-ase oli filmiyhtiölle joskus hankittu. Viimeksi mainittuun kysymykseen johtaja Paavonenkaan ei ollut osannut vastata. Hän oli ollut varma vain siitä, että hänen aikanaan se ei ollut tapahtunut, ja hän oli kuitenkin ollut yhtiön johdossa jo toistakymmentä vuotta.
Kysymykseen, kuka vieraista oli voinut päästä käsiksi tikariin, näyttelijätärvanhus oli vastannut, että kuka tahansa. »Niitähän tungeksi täällä vaikka minkä verran, tuttuja ja tuntemattomia. Ensiksi tuli kokonainen ryöppy, sitten parittain tai yksitellen. Hypistelivät, nuuskivat ja naureskelivat. En minä nähnyt kenenkään tuota tikaria käsittelevän. Mutta minunhan oli oltava vähin joka puolella katsomassa, etteivät kovin pahasti myllertäneet. Saan minä nytkin pari päivää hiessä päin hääriä, ennen kuin paikat ovat taas kunnossa ja järjestys entisellään.»
Rikospoliisin päällikön ajatukset olivat myös pysähtyneet murha-aseeseen. Hän virkahti:
— Mistä murhaaja tiesi, että tikari oli siellä? Se panee ajattelemaan, että hän tunsi tarpeiston. Ehkä hän on joku tämän talon väestä.
Hänen sanansa leikkasivat rikki sen liikahtamattomuuden tunnun, jonka pitkä äänettömyys oli huoneeseen loihtinut. Johtaja Paavonen aukaisi väsymyksestä verestävät silmänsä ja kohentautui. Kiukkuisesti hän ärähti:
— Joku minun väestäni! Hitto vie, sitä...
Rauta katkaisi hänen purkauksensa puuttumalla tyynesti puheeseen:
— Tarkemmin ajatellen, Ahvenisto, tuo tikari todistaa varsin vähän. Jos lähdetään siitä, että murhaaja tiesi aseen olevan siellä, voidaan otaksua murhaa ennakkoon suunnitelluksi. Mutta yhtä mahdollista on, ettei hän tiennyt. Hän saattoi sattumalta nähdä tikarin ja sai siitä ajatuksen suorittaa lopputilinsä Piirron kanssa. Onpa sekin ajateltavissa, että hän oli etukäteen päättänyt suorittaa tänä iltana murhan jollakin toisella tavalla, mutta silmiinsä sattunut tikari johti hänet vaihtamaan asetta. Tikari ei yksinkertaisesti todista mitään.
Rikospoliisin päällikkö tuijotti äkäisenä häneen. Hän vetäisi valkoisen solmukkeen auki ja kiskaisi ähkäisten irti puristavan kauluksen ja saman tien kovetetun paidanrinnuksen, niin että karvainen rinta vilahti näkyviin.
— Rauta! hän tuhahti. — Olenko minä pyytänyt sinun neuvojasi?
— Et.
— Ovatko vainajan omaiset sitten valtuuttaneet sinut nuuskimaan tätä juttua?
— Eivät.
— No, mitä helvettiä sinä sitten vetelehdit täällä? Painu loistokotiisi ja kaiva kasvosi pehmeisiin pieluksiin! Tällä kertaa et saa sitä iloa, että viranomaiset pyytäisivät sinua apuun! Nyt on kysymys murhasta, jonka me ammattimiehet selvitämme rutiinityöllä!
Johtaja Paavonen vilkaisi epämiellyttävästi yllättyneenä toisesta tuomarista toiseen. Mutta paksun miehen vihan purkaus ei järkyttänyt Rautaa lainkaan. Tyynesti hän kurkottautui kaatamaan pullosta aimo kulauksen lasiin ja työnsi sen pöydän ylitse toisen eteen.
— Juo tuo, Ahvenisto. Se helpottaa.
Murahtaen puhuteltu maistoi lasista.
— Haluatko soodavettä joukkoon?
Rikospoliisin päällikkö pudisti päätään ja joi konjakin loppuun.
— Kas niin, Rauta sanoi hyväksyvästi. — Ja kuuntele nyt. Ei kukaan ole iloitseva enemmän kuin minä silloin, kun sinä miehinesi olet selvittänyt tämän murhan. Enkä minä aio astua sinun varpaillesi. Mutta Onni Piirto oli minun ystäväni. Se ei ehkä sinusta ole riittävä syy minun täällä olooni. Se ei kuitenkaan ole ainoa syy, miksi sinun kannattaa vaihteen vuoksi kohdella minua arvokkaana liittolaisena. Minä tulin hänen kanssaan tähän taloon enkä — viimeisiä kohtalokkaita viittä minuuttia lukuun ottamatta — päästänyt häntä hetkeksikään näkyvistäni.
Tuomari Ahveniston terävät, vihreät silmät tähysivät raskaiden, paisuneiden silmäluomien lomitse puhujaan. Hänen vihansa oli sulanut. Hän jopa nyökkäilikin. Ääni oli melkein hiljainen, kun hän kysäisi:
— Miksi päästit silloinkaan? Noiksi viideksi minuutiksi.
Raudan lujapiirteiset kasvot värähtivät.
— Olen katkerasti moittinut itseäni siitä, hän vastasi. — Ilman tuota minun laiminlyöntiäni Piirto olisi yhä elossa. Tai pahimmassakaan tapauksessa meidän ei tarvitsisi nyt harhailla kuin sumussa etsien vastausta kysymyksiin, kuka murhasi ja miksi.
Nyt oli rikospoliisin päällikön vuoro kaataa konjakkia toiseen lasiin. Siihen viitaten hän virkahti sovinnollisesti:
— Ota lääkettä. Ethän sinä ollut tiettävästikään pestautunut Piirrolle puistotädiksi. Etkä voinut tietää...
Rauta pudisti päätään. Lasiin hän ei koskenut. Raskas äänettömyys laskeutui huoneeseen. Tuomari Ahvenisto rikkoi sen viimein:
— Sinä tarkoitat tuolla äsken sanomallasi, Rauta, että käytännöllisesti ottaen olit koko illan Piirron lähettyvillä. Sinun täytyi siis huomata jotakin verkkoa kudottavan hänen ympärilleen.
Puhuteltu nyökkäsi.
— Minä huomasin paljonkin. Mutta minun täytyy saada aikaa palauttaakseni kaiken mieleeni. Sen tehtyäni tulen luoksesi ja tarjoan sinulle yhteistyötä.
Ahvenisto hymyili.
— Sen tehtyäsi sinä tulet luokseni ja luovutat tietosi hyvässä järjestyksessä viranomaisten käytettäväksi — sillä hyvä, hän korjasi. — Mistään enemmästä yhteistyöstä ei voi olla kysymys ulkopuolisen kanssa. Ei, vaikka se oletkin sinä. Tällä kertaa sinä olet pelkkä todistaja. Tosin hyvin tärkeä todistaja. Siksi minä sallinkin sinun istua nyt tässä seurassa.
Johtaja Paavonen totesi, että hänen äsken ihastuksella tervehtimänsä sovinto tuomarien kesken oli melko laiha. Kiusaantuneena hän rykäisi.
— Suokaa anteeksi, herrat, voisinko hetkiseksi avata ikkunan? Täällä alkaa olla kovin paljon tupakansavua.
Kun toiset nyökkäsivät, hän kävi työntämässä kaksi ikkunaa selkosen selälleen. Keväistä yöilmaa virtasi huoneeseen. Tuulenhenkäys kantoi mereltä mädänneiden levien ja suolan kirpeää tuoksua. Kaupungin äänet olivat hiljenneet. Vain jostakin kaukaa kantautui yöraitiovaunun yksinäinen jyrinä häipyen sekin pian kuulumattomiin.
Ahvenisto vilkaisi pari kertaa taakseen avoimiin ikkunoihin päin. Sitten hän nousi sulkemaan ne.
— Jatketaan keskustelua, hän virkkoi istahtaen toimitusjohtajan muhkean kirjoituspöydän kulmalle.
Toiset jäivät odottamaan. Mutta hän ei pitänyt kiirettä. Rauhallisesti hän latasi uudelleen piippunsa, sytytti sen huolellisesti ja veti pari ensimmäistä sauhua. Vasta sitten hän sanoi:
— Tuo huomautuksesi tikarista, Rauta. Olen ajatellut sitä. Ase ei todellakaan auta meitä eteenpäin. Koetetaan jotakin muuta. Katsotaanpa, pääsisimmekö pitemmälle miettimällä murhan motiivia. Oliko Piirrolla paljon vihamiehiä?
Johtaja Paavonen ehätti vastaamaan:
— Hänellä! Hän oli niitä harvinaisia ihmisiä, jotka eivät tee pahaa kärpäsellekään. Hänellä ei voinut olla ainuttakaan vihamiestä!
Rauta ei sanonut mitään.
Tuomari Ahveniston paksut huulet kaartuivat epäuskoiseen hymyyn.
— Taiteellista liioittelua, hän hymähti. Sitten hän riensi parantamaan: — Olettehan tekin taiteilija, herra Paavonen? Filmiyhtiön johtaja ja tuotantopäällikkö, tietääkseni. Minä olen jostakin lukenut, että filmikin on taidetta. Odottakaas. Miten siinä sanottiinkaan? Aivan niin! »Muusain parvessa nuorin.» No, jaa, sanotaan siis: eräänlainen kaupallinen taiteilija. Sitä te olette, herra Paavonen.
Tällä keksinnöllä ei ollut mitään tekemistä murhan tutkimusten kanssa. Mutta tuomari Ahvenisto oli siihen hyvin tyytyväinen. Hänen punakat kasvonsa loistivat.
Toimitusjohtaja Paavonen ei vastannut. Hänen yhteen puristetut huulensa ja tuolin nahkaista nojaa rummuttavat sormensa osoittivat kuitenkin selvästi hänen pitävän rikospoliisin päällikön asiasta poikkeamista sopimattomana. Tämäkin huomasi sen ja hämillisesti rykäisten palautui päiväjärjestykseen:
— Taiteellista liioittelua, sanoin. Esimerkiksi minulla on vihamiehiä. Ei auta mitään, että minäkään en tee pahaa kärpäselle. Nimittäin en, ellei se lennä suoraan minun nenälleni tai edessäni olevaan sokeriastiaan.
Tällä kertaa oli filmiyhtiön johtajan vuoro hymyillä. Hänen kasvoistaan oli luettavissa, että olisipa sekin poliisipäällikkö, jolla ei olisi ainoaakaan vihollista.
Ahvenisto totesi onnistuneensa pikku juonellaan häivyttämään sen närkästyksen, jonka hänen leikinlaskunsa oli talon isännässä herättänyt. Hän nyökkäsi tälle sovinnon merkiksi ja ryhtyi jatkamaan:
— Kaikilla meillä on vihamiehiä, kumpusipa viha mistä lähteestä tahansa. Kirjailija Piirto murhattiin tänä iltana. Koska teko suoritettiin pimeässä, on tietysti olemassa se mahdollisuus, että hänet pistettiin kuoliaaksi vahingossa, joksikin toiseksi luultuna. Haluatteko takertua tähän mahdollisuuteen, johtaja?
Paavonen pudisti päätään.
— Siinä ei ole mitään järkeä! Piirto oli istunut tuossa tuolissa kauan, jo huoneen ollessa täysin valaistu. Murhaajan täytyi tietää...
— No, hyvä, rikospoliisin päällikkö keskeytti. — Murhaaja väijyi siis nimenomaan Piirron henkeä. Se todistaa taiteelliseksi liioitteluksi teidän väitteenne, ettei sanotulla herralla ollut ainoaakaan vihamiestä. Quod erat demonstrandum. Muistattehan tuon sanonnan koulunne geometrian tunneilta, johtaja? Piirrolla oli siis ainakin yksi vihamies. Vieläpä synkempi tai epätoivoisempi, joka tapauksessa toimeliaampi kuin useimpien meidän muiden vihamiehet ovat. Tilasto osoittaa, että meillä Suomessakin, jossa väkivaltarikokset ovat valitettavan yleiset, murhattujen suhde kaikkiin kuolleisiin on...
— Jätä tilasto, Rauta murahti.
Ahveniston tuuheat kulmakarvat rypistyivät uhkaavan lähelle toisiaan. Hän katsoi tuikeasti keskeyttäjään. Sitten hän kiskaisi kauluksensa takanapistakin irti, laski sen valkoisen solmukenauhan kera varovaisesti keskelle pöytää ja naurahti:
— Olipa hyvä, että sanoit noin, virkaveli. Havaitsin juuri, etten olisi muistanutkaan murhan kautta kuolleiden prosenttia. Hiton pieni se vain on. Nolla edessä ja nollia pilkunkin jälkeen. Jokin oikeakin numero niiden perässä on, mutta millä kohdalla ja mikä? Kas, se on tilastoa, se!
Hän hylkäsi pöydän kulman, tuli toisten luo ja ojensi kätensä kohti konjakkipulloa.
— Sallittehan, johtaja?
— Kaikin mokomin, olkaa hyvä vain.
Ahvenisto valmisti itselleen väkevän grogin. Hän istahti alkuperäiselle paikalleen ja maistoi lasistaan.
— Tuntuu tänä puutteen aikana »V.S.O.P:n» häpäisemiseltä nauttia sitä soodaveteen sekoitettuna. Mutta kun kahvia ei kerran ole...
Isännän vaistot heräsivät johtaja Paavosessa.
— Keittiön puolelta kaikki ovat kylläkin jo poistuneet, hän sanoi. — Mutta voin silti koettaa...
— Ei mitenkään, tuomari Ahvenisto torjui Paavosen hieman väkinäisen tarjouksen. — Maistuu tämä näinkin.
Hän osoitti teossa, että niin oli.
— Poltatko sinä milloinkaan piippua, Rauta?
— En.
— Sitä minä ajattelinkin sinusta. Piippu antaa mietteille syvyyttä.
Saatuaan sorvatuksi pikku ilkeytensä hän palasi murhajuttuun:
— Kuulkaahan, johtaja. Ette kai väitä Piirtoa niin harvinaiseksi ihmiseksi, etteivät mitkään intohimot olisi myllertäneet hänen ympärillään? Eikös ollutkin hienosti sanottu, Rauta? Kuin jostakin romaanista leikattu.
Toimitusjohtaja Paavonen vaikutti kiusaantuneelta.
— En ole väittänyt mitään sellaista. Sanoin vain...
— Viis siitä, mitä te sanoitte, Ahvenisto sutkautti pehmentäen sanojaan hyväntahtoisella irvistyksellä. — Oliko Piirto naimisissa?
— Ei.
— Joku sanoi hänen kotinsa olevan maaseudulla. Rakastajatarko hänen talouttaan hoiti?
— Ei, vaan sisar.
— Pieni, kaunis idylli siis. Mutta pääkaupungissa mainio kirjailijamme kävi usein? Tuulettamassa itseään. Toisin sanoen juomassa ne rahat, mitä sillä välin oli kirjoittanut kokoon!
Rauta vapautti filmiherran vastaamasta:
— Onni Piirto kävi täällä suunnilleen kerran kuussa. Tiedän sen, koska hänellä oli tapana ensi töikseen ottaa yhteys minuun.
Tuomari Ahvenisto hörähti:
— En tiennytkään, että olitte niin hyviä ystäviä. Leikitkö jonkunlaista mesenaattia? Toisin sanoen, rahoititko sinä hänen ryyppyreissunsa?
Raudan silmäkulmien väliin ilmestyi ryppy. Mutta hän pakottautui rauhallisesti torjumaan:
— Piirron ei tarvinnut lainata keneltäkään. Hän ansaitsi kirjoillaan vuodessa arviolta noin kaksi kertaa enemmän kuin sinä saat palkkaa.
Ahvenisto vihelsi.
— Katsos poikaa! Ostin minäkin kerran tyttärelleni erään hänen novellikokoelmansa, kun tyttö sitä kärtti. Luin siitä kaksi sivua ja siirryin sitten takaisin »Poliisisanomiin». No jaa, olen aina tiennyt, etten kuulu ihmiskunnan tärähtäneeseen puoliskoon. Älä hymyile, Rauta. Kyllä minä tiedän sinun kuluttavan aikaasi pysyäksesi kaikenkaltaisen taiteen tasalla. Minulla ei ole selkänojana, kuten sinulla, rikkaan sedän jättämiä miljoonia, jotka suovat sinulle ylellisyyden sorkkia harrastelijamaisesti, mitä vain mielit. Esimerkiksi amatöörisalapoliisina! Minun on tehtävä työtä! Harrastatko sinä vielä nyrkkeilyä?
Viime kysymys tuli aika yllättävänä. Mutta jatkuvasti hymyillen Rauta virkahti:
— Kyllä. Kuulun Gentlemanninyrkkeilijät r.y:hyn. Haluatko tulla ottamaan muutaman erän kanssani? Luulisin olevani yhä kunnossa.
Johtaja Paavonen haukotteli. Hän katsoi merkitsevästi rannekelloonsa. Mutta rikospoliisin päällikkö ei ollut ymmärtävinään. Hän aukaisi liivinsä napit ja nojautui tyytyväisyydestä huokaisten taapäin tuolissaan.
— Vai ansaitsi Piirto kaksi kertaa enemmän kuin minä. Ja minulla on vaimo ja kaksi lasta. Hän sen sijaan oli vanhapoika. Jaa, jaa, kyllä hänen kelpasi.
Sitten hän äkisti suoristautui.
— Tietysti hänellä oli kadehtijoita?
— Tietysti, Rauta yhtyi. — Jos tarkkaan otetaan, niin sinäkin olet yksi niistä. Juuri äsken ilmaisit kadehtivasi sitä, että Piirto oli vanhapoika ja ansaitsi paremmin kuin sinä.
— Säästä vitsikkyytesi näytteet! Ahvenisto ärähti. — Kirjailijaystävässäsi on tällä hetkellä hyvin vähän kadehtimisen aihetta. Minä tarkoitin, tietysti, kadehtijoita ammattikunnassa. Hän oli luullakseni jonkunlainen eturivin mies siellä. Sellainen asema voi käydä vähemmän onnekkaiden luonnolle ja herättää heissä vaarallisia mietteitä. Mietteitä, joita murhaa tutkivan ei sovi unohtaa.
Toiset eivät halunneet kieltää sitä.
— Entä rakastajattaria? Niitä kai hänellä oli paljon, entisiä ja nykyisiä. Keitä heistä oli tänä iltana läsnä?
Johtaja Paavonen nousi seisomaan.
— Kello käy kahta, hän virkahti. — Minä luulen...
Tuomari Ahvenisto tuimeni:
— Älkää luulko mitään! Meidän täytyy päästä siunattuun alkuun tässä kirotussa jutussa. Istuutukaa paikoillenne ja vastatkaa minun kysymykseeni.
Paavonen taipui huokaisten.
— Minä en tunne Onni Piirron mahdollisia naissuhteita, hän vastasi varovaisesti.
— Kylläpä te keksittekin hienovaraisen sanonnan! Ahvenisto ivaili. — »Mahdollisia naissuhteita»! Voi sininen ja punainen ja musta sentään! Ikään kuin koko maailma ei tietäisi runoilijoilla olevan rakastajattapa. Mistäs he sitten runonsa rustaisivat? Ajatelkaa vaikka autuaasti maatunutta Goetheä, ja hänen hamekaartiaan, mies! Silloin voinette punastumatta keskustella erään Onni Piirron rakastajattarista!
— Sinä et taida ollakaan niin tietämätön kirjallisuuden historiasta kuin äsken uskottelit olevasi, Rauta huomautti lempeästi.
— Kirjallisuudesta minä viis! Mutta elämästä minä tiedän enemmän kuin te kaksi yhteensä. Tiedän senkin, että tässä talossa oli tänään koolla pääkaupunkiin pesiytyneitä kirjailijoita ja lisäksi näyttelijöitä ja näyttelijättäriä tiun verran. Joukossa oli, niin päättelen, useampiakin naisia, joita mainio kirjailijamme on rakastellut, ja arvattavasti myös miehiä, joiden varpaille hän on silloin tällöin tullut polkeneeksi. Sanotaan, että taiteilijapiireissämme vaihdetaan miehiä ja vaimoja, rakastajia ja rakastajattaria yhtä suurella antaumuksella kuin mustalaiset vaihtavat hevosia. Mutta ehkäpä ei aina kaikkien asianosaisten tyytyväisyydeksi. Piru vie, eikö tämä ole logiikkaa? Sitä minulle on opetettu. Mutta ei runojen lukua!
Kunnon poliisipäällikkö oli oikein intoutunut. Hän sipaisi kämmenselällä otsaansa, jolla helmeili hikipisaroita ja kaatoi lisää konjakkia lasiinsa.
Rauta nyökäytti hänelle myötätuntoisesti:
— Epäilemättä se oli loogillisesti ajateltu ja vauhdikkaasti esitetty.
Tuomari Ahvenisto imi hetken piippuaan. Sitten hän kysäisi:
— Piirto ansaitsi siis hyvin?
— Kyllä.
— Silloin on olemassa mahdollisuus, että hän on lainannut rahoja tovereilleen?
— Se on tietääkseni melko tavallista kirjailijapiireissä. Vieläpä ilman takuita ja velkakirjoja.
Ahvenisto huokasi:
— Velallinen, joka ei pysty maksamaan, voi olla aika vaarallinen kaveri. Varsinkin, ellei velkakirjaa ole kirjoitettu. Ja kun lisäksi hänen käteensä puutteellisesti valvotussa tarpeistossa melkein pistetään pitkä tikari.
Johtaja Paavonen loukkaantui.
— Kuulkaahan, tuomari...
— Äh, antakaa olla! Minä tiedän, mitä aiotte sanoa. Mutta minä olen nyt vihainen. Vihainen siksi, ettei ole mitään rajoja, joiden sisäpuolelta murhaaja on löydettävissä. Kateellisia ammattiveljiä. Hylättyjä rakastajattapa. Näiden aviomiehiä. Laudalta lyötyjä rakastuneita rampoja. Velallisia, joiden velat on pyyhkäisty pois, kun velkojan suu on saatu sinetöidyksi. Ja piru ties, mitä murhaan valmiita hirviöitä vielä! Ei mitään rajoja, sanon minä!
Rauta antoi ammattiveljensä raivota loppuun. Sitten hän virkahti tyynesti:
— On.
Rikospoliisin päällikkö näytti haluavan naulita hänet seinään.
— Mitä on?
— Rajat.
— Mitkä rajat?
— Ne, joiden sisäpuolelta löydetään murhaaja. Vieläpä hyvin tarkat rajat.
— Missä?
— Pöydällä edessäsi. Äsken juuri taoit nyrkilläsi niitä.
Ahvenisto tuijotti eteensä. Selaillessaan papereita, jotka olivat pöydällä, hän rauhoittui.
— Sinä olet aika veitikka. Rauta, hän sanoi sitten hitaasti. — Sinä lohdutat minua sillä, ettei minun tarvitse seuloa koko kansaa, ei edes kaikkia pääkaupunkimme asukkaita. Riittää, kun etsin murhaajan niiden joukosta, jotka tänä iltana ovat olleet tässä talossa ja joiden luettelo tässä on. Niin kai halusit sanoa. Tiedätkö, montako nimeä tässä on?
— En, mutta arvioisin niitä olevan toista sataa.
Toinen nyökkäsi.
— Yksitellen laskien sata kaksikymmentä kolme.
— Se ei ole kovin paljon, Rauta lohdutti.
Toimitusjohtaja Paavonen puuttui keskusteluun:
— Vieraita ei voi olla niin paljon. Tosin joukossa oli sellaisiakin, joita ei ollut kutsuttu...
— Eräs kuokkavieraista olin minä, Rauta virkahti.
— Ei, ei, johtaja torjui. — Kirjailija Piirtohan ilmoitti minulle etukäteen teidän tulostanne. Ja minä olen kiitollinen, että tulitte. Tarkoitan, että pidin sitä kunniana, vaikken tiennytkään, miten merkittäväksi tulonne surullisten tapausten vuoksi muodostuisi.
— Se ei ollut lainkaan merkittävä eikä tarpeellinenkaan, Ahvenisto murahti.
Paavonen katsoi onnettomana ja ymmällään molempia tuomareita. Hän jatkoi kuitenkin urheasti:
— Mutta sisään tuli sellaisiakin, joilla ei ollut mitään tekemistä täällä. En halunnut kuitenkaan ryhtyä häätämään heitä pois. Se olisi herättänyt kiusallista huomiota. Silti ei vieraita saattanut olla kahdeksaakymmentä enempää. Loput olivat yhtiömme omaa väkeä. Heidät voitte jättää ulkopuolelle niiden rajojen, joiden sisältä etsitte murhaajaa.
Rikospoliisin päällikkö silmäsi häneen ivallisesti.
— Tuon ajatuksen esititte jo aikaisemmin, johtaja. Te pidätte kovasti omienne puolta. Se saattaa olla teille kunniaksi. Mutta minä sanon nyt teille kerta kaikkiaan, että me emme jätä ulkopuolelle ainoaakaan tässä talossa ollutta, joka murhahetkellä ei ollut todistettavasti vähintään sadan metrin päässä kirjailija Piirrosta. Te odotatte talon isäntänä minun a priori uskovan teikäläiset viattomiksi. Haluatteko siis vannoa, että jokainen alaisenne on kykenemätön niihin intohimoihin, jotka joka päivä ja joka tunti eri puolilla maailmaa johtavat murhiin? Te pudistatte päätänne. Ette siis halua vannoa. Se osoittaa, että teillä on järkihiukkanen tallella. Hyvä. Mutta pysykää sitten myös nahoissanne.
Paavonen silmäsi apua anoen Rautaan. Mutta tämä pudisti vain päätään.
— Emme voi auttaa asiaa. Tuomari Ahvenisto on oikeassa. Epäilyksen alaisia olemme myös me. Sekä te että minä. Sillä teoreettisesti meilläkin oli tilaisuus käydä pistämässä tikari ystäväparkani selkään. Pelkään, ettei kukaan voi ottaa valalleen nähneensä minun seisovan liikahtamatta oven lähellä koko pimeyden ajan. Te olette sikäli paremmassa asemassa, että seisoitte valkokankaan vieressä ja päänne näkyi kankaan sivulla. Mutta te ette ollut siinä koko aikaa. Havaitsin päänne katoavan, ja kesti ainakin kolme minuuttia, ennen kuin palasitte paikallenne.
Toimitusjohtaja kohottautui puolittain seisomaan. Hänen äänensä vapisi suuttumuksesta, kun hän huusi:
— Hyvä luoja! Ette suinkaan te vain kuvittele...? Rauta viittasi hänelle tyynnyttävästi.
— En. Minä en suinkaan kuvittele teidän tahranneen käsiänne ystävämme verellä. Sehän olisi ollut suunnaton tyhmyys teiltä. Mikäli ymmärrän, te odotitte paljon siitä Helsinki-filmistä, jota Piirto parastaikaa kirjoitti.
— Hyvin, hyvin paljon, Paavonen virkkoi valittavassa sävyssä. — Toivoin siitä ensi näytäntökauden suurta vetonumeroa. Ja nyt...! Tappio on korvaamaton.
— Valitan sitä. Rauta virkahti. — Mutta suhteessamme läsnä olevaan poliisipäällikköön se on nyt teidän murtumaton suojamuurinne. Ei edes hänen ammattiepäilijän luonteensa voi olla tuon rauenneen filmisuunnitelman perusteella sulkematta teitä epäiltyjen piirin ulkopuolelle. Minun asemani on heikompi. Sillä minä voin suojakseni esittää vain, että Piirto oli ystäväni. Mutta pelkään hänen tällaiselle abstraktiselle käsitteelle viittaavan kintaalla: »Viis minä ystävyydestä!»
Ahvenisto naurahti hyväntahtoisesti.
— Sinunkaan logiikassasi ei ole vikaa, hän kehui. — Eikä tämänkertaisissa päätelmissäsi liioin. On totta sekin, etten minä murhaa tutkiessani kallista korvaa väitteille ystävyydestä vainajan kanssa. Mutta voin silti jo nyt myöntää jättäväni sinutkin syrjään Piirron murhaajaa etsiessäni. Mistä syystä, sen pidän omana salaisuutenani!
Rauta kumarsi hänelle liioitellun kohteliaasti.
— Ohjaaja Salovirran voit myös saman tien jättää laskuista, hän neuvoi. — Juuri vähän ennen kuulin hänen äänensä...
— Kuulit hänen äänensä? tuomari Ahvenisto tiukkasi. — Sinähän seisoit muutaman metrin päässä Piirrosta. Kuinka siis hänen äänensä kuuleminen todistaisi...?
— Salovirta oli kolmannen kerroksen kauimmaisessa studiossa harjoittamassa erästä elokuvan kohtausta. Sieltä johdot toivat äänet alas äänityshuoneeseen, josta oven avautuessa kuulin hänen äänensä.
— Mutta näitkö sinä hänen sillä hetkellä seisovan kolmannessa kerroksessa?
Rauta hymähti.
— En tietenkään. Minun silmäni eivät näe seinien ja katon lävitse.
— Siinäpä se! Ahvenisto ihastui. — Älä tule sitten väittämään, että tuo mies — mikä hänen nimensä olikaan? — seisoi kolmannen kerroksen jossakin studiossa. Johdot ja äänilaitteet voivat täällä olla all right. Mutta entäpä jos johto olikin yhdistetty gramofoniin, jonka levylle hän oli etukäteen ladellut nuo kuulemasi sanat, voidakseen itse turvallisesti liikuskella missä vain, vaikkapa tikari povessa? Mitä siihen sanot?
Rauta kumarsi hänelle jälleen. Tällä kertaa hänen kunnioituksensa osoitus ei ollut höystetty ivalla.
— Onhan sekin ajatus, hän myönsi. — Mikäli tuollaiseen mutkikkaaseen rakennelmaan olisi saattanut olla syytä.
— Aivan niin, mikäli! Ahvenisto ihasteli. — Tuosta »mikälistä» on meidän asiamme ottaa selvä. Mutta minä olen päättänyt, etten tässä valheen talossa...
Paavonen keskeytti hänet kiivaasti:
— Herra tuomari!
Mutta Ahvenisto oli taas vauhdissa. Hän ei perustanut toisen närkästyksestä, vaan toisti:
— Tässä valheen talossa minä uskon vain kahden valaehtoisen todistajan lausuntoihin, mitä he ovat läheltä ja omin silmin nähneet! Loukkaako teitä, johtaja, nimitys »valheen talo»? Eikö tämä sitten ole filmistudiorakennus? On. No, hyvä! Kerronpa teille jotakin omasta nuoruudestani.
Tuollainen hyppäys oli niin odottamaton, että Paavonen ei voinut muuta kuin kohauttaa toivottomana hartioitaan.
— Minä kuulun siihen ikäpolveen, jonka nuoruuden idoli oli Harold Loyd. Kuinka monta kertaa otsani pelon hiestä kastui, kun näin tuon silmälasipäisen sankarin olevan juuri putoamaisillaan pilvenpiirtäjän toivottoman kapealta ikkunanlaudalta kaukana alhaalla vyöryvään katuliikenteeseen. Jumaloin häntä sen vuoksi, että hän kykeni säilyttämään malttinsa ja pelastumaan. Mutta sitten osui käteeni kirja, jossa selostettiin, miten naurettavan matala tuo »pilvenpiirtäjä» todellisuudessa oli. Pelkkä studiorakennelma. Taustaksi oli vain katalasti asetettu lasilevy, johon oli heijastettu irrallinen elokuva korkeista taloista ja niiden välissä kuohuvasta katuliikenteestä! Siinä olivat minun suotta vuotaneet hikipisarani ja jumaloimani rautahermoinen mies!
— Ketä oikeastaan moititte? Paavonen kysyi. — Haluatteko kirjoittaa Hollywoodiin?
— En! Ahvenisto ärähti. — Olen sanonut teille, minä teidän taloanne pidän, ja sillä hyvä. Siitä syystä minä tätä murhaa tutkiessani en tule tyytymään mihinkään, mikä vain näyttää tai vain kuulostaa todelliselta. Minä haluan faktoja, joita mitkään filmitrikit eivät voi vääristää eivätkä muuksi muuttaa! Ymmärrättekö?
Paavonen ymmärsi.
— Jospa ottaisitte kulauksen »Salignac'ia», hän ehdotti. — Sen ei pitäisi olla mikään filmitrikki.
Ahvenisto oli pohjaltaan huumorintajuinen mies. Hänen ärtymyksensä haihtui, ja naurahtaen hän seurasi kehoitusta.
— Siinä olette oikeassa, johtaja. Tämä on väärentämätöntä.
Hän maisteli juomaa lyhyin, nauttivin siemauksin.
— Eräästä toisestakin seikasta minun on annettava teille, johtaja, täysi tunnustus. Harvassa helsinkiläistalossa pidetään niin tarkoin lukua, keitä käy sisään ja ulos kuin täällä. Sain sen vaikutelman, että ovenvartijanne on hyvin tiukka kirjanpidossaan.
— Niin on, Paavonen yhtyi. — Jos joku yrittäisi sisään tai ulos välttäen nimensä kirjaamista, vanha Haapa nostaisi hirmumelun. Minusta oli kiusallista, että tämäniltaiset vieraamme joutuivat tullessaan odottamaan. Ulko-ovelle muodostui aikamoinen jono, kun Haapa riipusti kirjaansa kunkin tulijan nimen ja tuloajan, ennen kuin päästi ketään ohitseen. Mutta olisi ollut turhaa kehoittaa vanhusta luopumaan totutusta tavastaan.
— Kelpo ukko! rikospoliisin päällikkö virkkoi. — Tuota hänen tottumustaan saamme kiittää siitä, että on olemassa edes jonkinlainen raja, jonka ulkopuolelle tutkimuksia ei tarvitse ulottaa. Sitä paitsi totesin hänet kunnolliseksi toisessakin suhteessa: hänen kellonsa käy minuutilleen oikein. Hänen merkintöihinsä tulo- ja lähtöajoista voi siis luottaa. Mikäli muuten olen huomannut, talosta ei pääse poistumaan muuten kuin ukko Haavan ohitse. Vai kuinka?
— Meillä on vain yksi ovi ulos, Paavonen vastasi kuivasti.
Ahvenisto katsoi häntä tuokion tarkasti. Sitten hän purskahti hyväntahtoiseen nauruun.
— Onnittelen, johtaja! Te kehitytte meidän juristien seurassa. Haluatte tuolla sanoa, että ikkunoitakin tässä talossa on. Aivan niin, ja niitä on monta. Mutta ensimmäiseen kerrokseen ei täältä pääse?
— Ei. Se ei ole meidän hallussamme.
— Ja toisen kerroksen huoneissanne, keittiössä, ruokasalissa ja äänityspuolella oli niihin aikoihin siksi paljon väkeä, että murhaaja varoi kyllä herättämästä huomiota ryntäämällä antamaan sieltä niskantaittonäytöstään. Jäljelle jäisivät siis vain tämän ja ullakkokerroksen ikkunat.
Tuomari Ahvenisto naurahti merkiksi, mitä hän siitä pakotiestä arveli. Hän jatkoi:
— Tietysti meidän on otettava selvää niistä, jotka on merkitty poistuneiksi vähän ennen murhahetkeä. Heistä on saatava samat tiedot kuin tänne jääneiltä äsken alustavissa kuulusteluissa vaadittiin. Sitten suuri seulontamme alkaa.
Toimitusjohtaja Paavonen oli kaatanut tilkkasen konjakkia lasiinsa ja lisäsi siihen runsaasti soodavettä. Hänellä oli ilmeisesti jotakin sydämellään, mutta hän näytti arastelevan esittää sitä. Hän nielaisi kulauksen mietoa juomaansa, rykäisi ja kysyi:
— Miksi vaivaudutte tuollaisiin labyrintteihin?
Ahveniston hyvä tuuli kaikkosi. Hänen grogilasinsa kolahti rajusti pöydälle särkymättä sentään.
— Vaivaudun? Tarkoitatte, että suotta. Suu puhtaaksi, johtaja!
— Minä ihmettelen vain... Minun asiani ei ele opastaa teitä... Kadun jo, että häiritsin ajatuksianne, tuomari... Mutta olen jo sadasti tämän keskustelumme aikana kysynyt itseltäni, miksi...
— Miksi mitä?
— Miksi ette pidättänyt heti sitä nuorta naista, joka koko ajan seisoi kirjailija Piirron takana? Te annoitte hänen poistua muiden vieraitteni mukana. Minun on hyvin kiusallista sanoa tätä, koska tunnen tuon nuoren naisen ja tiedän, miten hienosta perheestä hän on. Ja kuitenkin...
Rikospoliisin päällikön lihavat kasvot olivat liikkumattomat. Hän odotti, että toinen olisi täydentänyt kesken jääneen lauseensa. Mutta kun puuttuvia sanoja ei kuulunut, vaikka ne tuntuivat väreilevän ilmassa, hän lausui oudon pehmeästi:
— Onnittelen teitä, johtaja. Teitte viisaasti nielaistessanne lopun. Ei ole aivan pikku juttu syyttää murhaajaksi ihmistä, joka ei sitä ole.
Rauta seurasi valppain katsein kumpaakin keskustelijaa. Hän oli odottanut, että punahattuisen tytön osuus illan tapahtumiin tulisi puheeksi. Nyt oli viimein päästy siihen asti.
— Joka ei sitä ole? Paavonen huudahti. — Minä näin valojen jälleen syttyessä, miten hän tuijotti vainajan selkään. Huomasitte kai tekin, tuomari Rauta? Se oli hirveä katse!
— Huomasin kyllä, puhuteltu vastasi levollisesti. — Mutta en sanoisi sitä hirveäksi katseeksi. Ainoastaan jähmettynyt kauhu kuvastui siitä.
Ahvenisto naurahti karkeasti.
— Siinäpä se! Te huomautitte äsken, johtaja, ettei teidän asianne ole opastaa minua. Aivan oikein. Sillä te ette ole mikään Ariadne. Teillä ei ole minulle annettavana sitä lankakerää, joka johtaisi tästä labyrintista ulos.
— Ensin Goethe, nyt Ariadne, Rauta mutisi.
Ahvenisto huitaisi vihaisesti kädellään kuin karkoittaakseen nenälle istahtaneen kärpäsen. Hän jatkoi filmiherran ahdistamista:
— Te taidatte olla tuon pehmeältä näyttävän pintanne alla hyvin verenhimoinen mies.
— Ei, kuulkaahan nyt, tuomari...!
— Miksi te sitten suin päin syytätte murhasta syytöntä naista?
— Mutta hyvä luoja, jokuhan tuon murhan teki!
— Niin, epäilemättä joku. Mutta kuka? Siinä on meidän suuri kysymyksemme. Eikä vastauksen löytäminen siihen ole niin hiton yksinkertaista kuin te luulette. Luetteko te milloinkaan salapoliisiromaaneja?
— Hyvin harvoin. Joskus, kun en saa illalla unen päästä kiinni...
— Ja sitten uni karkaa teiltä koko yöksi! Eikö? No, niinpä ette ole saanut käsiinne esimerkiksi Gardby-sarjaa. Teidän kannattaisi valita paremmin se, mitä luette. Tämä sanottuna kaikessa ystävyydessä, johtaja. Luulisi teidän oppineen salapoliisiromaaneista edes sen, että se, joka heti alussa näyttää eniten syylliseltä ja jota vastaan todistukset kasautuvat suorastaan vuoreksi, on loppujen lopuksi syyttömin koko sakista.
Oli mahdotonta päätellä Ahveniston ilmeistä, tarkoittiko hän sanoillaan jotakin vai pilailiko vain. Toimitusjohtaja Paavonen otti ne joka tapauksessa täydestä.
— Ei, mutta kuulkaahan, tuomari. Nuo romaanit eivät ole mitään virallisia tutkimuspöytäkirjoja. Niissä kerrotut murhat ovat pelkkää mielikuvitusta! Samoin syyllisten ja syyttömien erittely. Ne eivät paina todellisuuden vaa'assa mitään.
Tuomari Ahvenisto pudisti murheellisena päätään.
— Ja tuon sanotte juuri te! Ja juuri tässä talossa! Kummallista. Elämä on täynnä ristiriitaisuuksia. Mutta tehdäkseni oikeutta teille, johtaja, voin kertoa tavanneeni täällä henkilön, joka oli vielä verenhimoisempi kuin te. Tai tarkemmin sanoen, suorasukaisemmin viattoman verta himoitseva kuin te.
— Todellako?
— Lähdettyäni muiden tärkeämpien toimieni jälkeen puhuttelemaan tuota teidän mainitsemaanne nuorta naista, löysin hänet kolmannen kerroksen taaimmaisesta studiosta. En tiedä, miksi hän ei ollut valinnut jotakuta niistä tuoleista, jotka filmaamassanne valheellisessa konttorihuoneistossa edustivat sitä vähää ehtaa, mitä siellä on. Tai oikeastaan tiedän sentään miksi. Noilla tuoleilla istui näet muita naisia. Naisia... Naisia, jotka herkeämättä keskenään sipisten ja supisten tuijottivat häneen, seinustalla olevan lautakasan päälle lyyhistyneeseen tyttöparkaan, Tiedättekö, mitä nuo naiset johtivat minun mieleeni? Ette. No, sanon sen teille. Kuvittelen, että puolisentoista vuosisataa sitten Pariisin sukankutoja-akat katsoivat samoin ilmein giljotiinille nousemassa olevia. Eivät juuri hellien eivätkä säälien.
— Mutta miten voitte ajatellakaan...?
Ahvenisto keskeytti toimitusjohtajan vastalauseen räjähtäen:
— Voi tuhannen sinistä, punaista ja mustaa! Ajatuksilleni minä en pyydä lupaa keneltäkään!
Hän tyhjensi lasinsa ja jatkoi sitten rauhallisesti:
— Minä menin tuon yksinäisen tytön luo ja kosketin hänen käsivarttaan. Hän nosti päänsä ja katsoi minuun. »Tehän olette rikospoliisin päällikkö? Ettekö olekin?» Muuta hän ei sanonut. Mutta noissa sanoissa ei ollut kauhua, vaan ehdotonta, lapsenomaista luottamusta. Sitten hän kätki kasvonsa käsiinsä ja purskahti itkuun. Minä arvelin olevan paras jättää hänen kuulustelunsa huomiseen, jotta hän saisi aikaa rauhoittua hieman, ja lähdin pois.
— Ettekä kysynyt häneltä mitään! Paavonen huudahti.
— En. Mutta sen sijaan minulta kysyttiin. Muuan noista tämäniltaisista »sukankutojista» ryntäsi minun perääni. »Konstaapeli, miksi ette vangitse tuota murhaajatarta?» hän kirkui. Minä katsoin hänen ylen tärkeilevää naamaansa ja lyhyttä, pulleaa ruumistaan. No jaa, taitavat nyt vaatia sanottavaksi: kehoaan. Vaikka, sivumennen huomautettuna, en uskoisi maailman paljoa menettäneen, jos voisimme jo nyt puhua hänen ruumiistaan siinä toisessakin mielessä.
Rauta tuumi, että Ahvenistokin osasi olla melko »verenhimoinen». Hän oli tainnut ottaa ylen pahakseen »konstaapeli»-nimityksen.
— Minä kysyin, kuka tämä amatsooni oli. Hän ilmoitti olevansa sanomalehdentoimittaja ja nimeltään Kerttu Laita. Paljon hän siinä kerkisi sanoa, muun muassa uhkasi painattaa lehteensä, miten typerästi ja holtittomasti pääkaupungin poliisi virkaansa hoitaa. No, sellaiset kirjoittelut tunnetaan. Mutta itse hän näytti pitävän sitä vähintään yhtä murskaavana kuin kirkonkirousta. Vähemmällä en olisi siitä välttynyt kuin pistämällä heti teräskihlat hänen osoittamansa tytön ranteisiin.
Paavonen kuunteli jännittyneenä.
— Neiti Laita on vaikutusvaltainen nainen, hän huomautti. — Mitä te vastasitte hänelle?
— Mitäpä minä erikoista! Sanoin vain jo varhain oppineeni, että turhaan lempeyttä mainostetaan erikoisesti feminiinisen sukupuolen hyveisiin kuuluvaksi. Päinvastoin, huomautin, pitkän poliisiurani aikana olen jo ennen tätä kokemusta todennut, että naiset ovat eräissä vaiheissa kaksijalkaisista säälimättömimmät, ihan tyhmyyteen saakka julmat. Sanoin tämän, huomatkaa se, johtaja, ennen tätä keskustelua teidän kanssanne.
Hänen hiljaisesti lausumansa loppuletkautus oli niin selvä, että Paavonen jäi hetkeksi haukkomaan ilmaa. Hän tointui kuitenkin pian ja kysyi kylmästi:
— Mitä neiti Laita vastasi? Sikäli kuin minä hänet tunnen, hän antoi teille sanan sanasta.
— No jaa, voihan niinkin sanoa, rikospoliisin päällikkö myönsi. — Hän kirkui, etten minä ole ensimmäinen kirottu pässinpää, joka pitkissä housuissa kulkee. Moni muu on ennen minua, hän valisti, menettänyt virkansa tuijotettuaan itsensä sokeaksi petollisiin naissilmiin ja hemaisevan siroon sääripariin. Peijakas! minä ajattelin, noita sääriä en huomannut. Ja sillä hetkellä olimme jo liian kaukana toisistamme tarkkaan nähdäkseni niitä. Mikäs siinä? Minä pyörsin takaisin. Se pullea ruumis tai keho keikkui vierelläni, ja nainen hymyili voitonriemuisesti, että tepsipäs, ukkopaha säikähti. Ohi mennen minä silmäsin niitä sääriä ja havaitsin ne tosiaankin siroiksi. Mutta niiden omistajaa minä en puhutellut. Tallustin keskelle teidän valheellista konttorihuoneistoanne ja karjaisin siellä istuville: »Ylös! Painukaa muuanne jatkamaan valamiehistöleikkiänne!» He kaakattivat kuin kesken munimisensa häirityt kanat. Mutta lähtivät sentään liikkeelle. Mikäs siinä auttoi? Minähän olen poliisi.
Rauta olisi suonut olleensa näkemässä tuota näytelmää.
— Sinä olet rohkea mies, hän hymähti. — Sillä toimitusjohtaja Paavonen on oikeassa: Kerttu Laita on vaikutusvaltainen nainen. Ennustanpa, että saat vielä kuulla hänestä.
— Äh, roskaa! Minulla on omat tapani. Enkä minä pidä nenälleni pyrkivistä kärpäsistä. Mutta sen salaisuuteni taisin jo ennen paljastaa teille molemmille. Tuo teidän Laitanne, muuten, lausui epäilevänsä, olenko milloinkaan saanut korkeakoulukasvatusta. No jaa, onhan niistä ajoista jo kulunut hyvinkin kaksi vuosikymmentä...
Sitä hän näytti jäävän miettimään ryhtyessään hitain, arvokkain liikkein puhdistamaan piippuaan ja sitten lataamaan sitä uudelleen.
Paavonen seurasi kiinnostuneena hänen puuhaansa. Ahvenisto oli ilmeisesti uusi tyyppi hänen laajassa ja kirjavassa tuttavapiirissään.
Rauta mietiskeli omaa keskusteluaan punahattuisen tytön kanssa. Se oli tapahtunut rikospoliisin päällikön käynnin jälkeen. Sillä silloin ei studio kakkosessa ollut enää ollut ketään muuta.
Hän oli pysähtynyt lautapinolla surkean yksinäisenä kyyhöttävän tytön eteen. Tämä ei ollut itkenyt enää silloin. Olkapäät eivät olleet värähdelleet. Ne olivat vain olleet murheellisesti kokoon lysähtäneet. Tyttö oli säikähtyneenä silmännyt häneen. Sitten hän oli huoahtanut rauhoittuneena: »Oh, te!»
Mies oli istahtanut hänen viereensä. Pitkään aikaan ei kumpikaan ollut puhunut. Viimein tyttö oli kuiskannut häneen katsomatta: »Te olitte Onnin ystävä. Hän puhui teistä usein. Minusta tuntui ihmeelliseltä, että mies voi puhua toisesta miehestä tai yleensä kenestäkään niin kauniisti. Mutta Onnilla oli erehtymätön vaisto erottaa hyvät ja huonot ihmiset. Hän tahtoi monesti, että minä tutustuisin teihin. Ja nyt te olette tullut — minun luokseni. Kiitän teitä siitä.»
Hetken kuluttua Rauta oli sanonut hiljaisesti: »Kertokaa, mitä tapahtui tuolla alhaalla.» Tyttö oli värähtänyt, mutta voittanut mielenliikutuksensa. Itku ei ollut kuitenkaan ollut kaukana, kun hän oli aloittanut: »Ymmärrän, että te tahdotte auttaa minua. Mikäli minua kukaan voi auttaa... Olen istunut tässä. Koettanut muistella. Mutta kaikki on niin kaukaista, hirveää, epäselvää... kuin unta... Sen muistan, että seisominen rupesi minua kovin väsyttämään. Kai minä nojauduin tuolin selkään, koska Onni havahtui ja tarttui käteeni... Ymmärsin hänen tarkoittavan, että istahtaisin sivunojalle. Mutta sitä en tahtonut. Pelkäsin valojen syttyvän minä hetkenä tahansa ja ihmisten näkevän ja irvistelevän... Oi, jospa minä en olisi pelännyt ihmisten arvosteluja! Mutta minä pelkäsin niitä. Sitä, mitä minusta ehkä luultaisiin ja sanottaisiin... En vain tänään, vaan aina. Ellen olisi sellainen pelkuriraukka, elämä olisi aivan toisenlaista!»
Tyttö oli yrittänyt hillitä tunteitaan. Mutta ne olivat purkautuneet väkivaltaiseksi itkuksi. Rauta oli antanut hänen itkeä rauhassa jääden odottamaan.
Viimein tyttö oli pystynyt jatkamaan: »Minä vedin käteni hänen kädestään, peräännyin pari askelta ja nojauduin seinään. Olin aivan näännyksissä. Suljin silmäni ja toivoin hartaasti, että filmiesitys loppuisi, ennen kuin jalat pettäisivät allani... En tiedä, kauanko seisoin niin, nojaten olkapäilläni ja takaraivollani seinään. Ehkä vain minuutin. Ehkä viisi. Sitten havahduin värähtäen. Joku oli sipaissut vasenta kättäni En voinut nähdä, mutta olin tuntevinani, että jokin muodoton vieressäni kumartui koskettamaan minua vasemman polveni yläpuolelle. Sitten tuo jokin haihtui. En kuullut askeleita. Mutta jostakin syystä olin jähmettynyt kauhusta. Koetin erottaa ihmisiä ympärilläni. Turhaan. Valkokankaalla hyppi ja reuhasi varjoja, joiden kasvoja en nähnyt, en edes kunnollisesti ääriviivojakaan. Jotkut nauroivat. Minulla oli halu huutaa. Sitten, iäisyyden jälkeen, valot syttyivät, ja...»
Rauta oli kiirehtinyt keskeyttämään: »Aivan niin, älkää ajatelko sitä nyt.» Mutta ihmisen ajatuksia ei voi niin vain katkaista. Punahattuinen tyttö oli sielunsa silmin nähnyt jälleen sen saman, minkä pari tuntia aikaisemmin, kun filmiesitys päättyi ja valot syttyivät. Vaikertaen hän oli painunut kokoon.
Äänettömänä ja liikahtamatta Rauta oli jälleen odottanut rajujen nyyhkytysten tyyntymistä. Sitten hän oli pyytänyt: »Voisitteko tuokioksi nousta seisomaan?» Tyttö oli silmännyt häneen kummastuneena. Naisena ei hän kuitenkaan ollut malttanut olla huomauttamatta suupielissään pieni, surkea hymy: »Minä mahdan olla tällä hetkellä hirveä näky.» Raudalla ei sillä hetkellä ollut aikaakaan väittää vastaan. Hän oli polvistunut tutkimaan tytön vaatetusta. Vasemman käden ohuessa, harmaassa nahkahansikkaassa oli ranteen kohdalla veritahra. Tytön kuvaus kosketuksesta polvensa yläpuolelle oli myös saanut vahvistuksen. Sillä kohdalla oli teräksenharmaassa hameessa iso tahra, ilmeisesti verta. Muutama veripisara oli valahtanut harsomaiselle sukallekin, pari myös siron kengän vasempaan ulkosivuun.
Tyttö oli, silmät kauhusta laajentuneina, seurannut miehen tarkastelun tulosta ja henkäissyt: »Luoja, minähän olen yltä päältä veressä!» Rauta oli tyynesti huomauttanut: »Murhaaja on yrittänyt merkitä teidät syylliseksi. Mutta onneksi hän on tällä kertaa ollut tökerö. Älkää missään tapauksessa koskeko noihin tahroihin, älkääkä antako kenenkään muunkaan kajota niihin, niin kaikki on hyvin.»
Noita viime sanojaan Rauta katui. Hänen tarkoituksensa oli ollut rohkaista niillä tyttöä. Mutta ettei hän toki ollut keksinyt tilanteeseen paremmin soveltuvaa sanontatapaa! Se häntä harmitti vieläkin. Hän oli huomannut erehdyksensä heti nähdessään tytön värähtävän. Ja sitten tämä oli itkien painunut istumaan äskeiselle paikalleen. Aivan niin, kaikki ei ollut hyvin... Eikä tulisi olemaankaan hyvin. Onni Piirto oli kuollut!
Rauta puristi kätensä nyrkkiin.
Hänen ystävänsä luihu murhaaja ei pääsisi kauan nauttimaan katalan tekonsa salassa pysymisestä. Hän, Rauta, pitäisi siitä huolen!
Hän havahtui mietteistään kuullessaan äänettömyyden huoneessa rikkoutuvan.
— Kuulkaahan, tuomari...
Toimitusjohtaja Paavonen oli havainnut Ahveniston saaneen piippuunsa jälleen tulen. Hänen kysymyksensä ei siis enää häiritsisi hartaan piippumiehen tärkeimpiä toimia.
— No?
— Mistä te niin varmasti tiedätte, että se nuori nainen on syytön?
Ahvenisto puhalsi valtavan savupilven pöydän ylitse.
— Tiedättekö te, johtaja, kuka hän on?
— Tottahan toki.
— Niin minäkin. Hän on neiti Laura Sälöinen. Hänen isänsä on ministeri. Tai oikeammin: entinen ministeri, mikä näinä aikoina merkitsee oikeastaan enemmänkin. Laura-neiti on vuorineuvos Lauri Sälöisen ainoa tytär. Sanotaan kyllä vuorineuvostittelin maassamme joutuneen likipitäen samanlaiseen inflaatiokurimukseen kuin markkaparkammekin. Mutta on yhdentekevää, mikä arvonimi Lauri Sälöisellä on. Hän on joka tapauksessa ainutlaatuinen lajissaan. Priima joka suhteessa eikä ainoastaan maan suurimman yksityisen teollisuuskonsernin pääjohtajana!
Rikospoliisin päällikkö oli oikein lämmennyt. Mutta Paavonen pysytteli viileänä.
— Minä tunnen vuorineuvos Sälöisen ja arvostan hänet yhtä korkealle kuin tekin. Mutta...
— Mutta ette käsitä, mitä isän ansioilla on tekemistä tyttären kanssa, Ahvenisto täydensi. — Niinpä minun täytyy vielä sanoa jotakin. Minä olen tänään aivan läheltä katsonut neiti Sälöisen silmiin. Oletteko te?
Äkillinen kysymys oli siksi hämäävä, että Paavonen ei yrittänytkään sanoa mitään. Hän vain pudisti päätään.
Ahvenisto hörähti:
— Siinäpä se! Ja minä olen, muistakaa se, vanhan koulun poliisimies.
Sen sanottuaan hän nojautui tyytyväisenä nojatuolin pehmeään selustaan. Mutta toimitusjohtaja ei näyttänyt lyödyltä. Päinvastoin hän vaikutti šakin pelaajalta, joka valmistautuu harkiten, voitostaan jo varmana, ratkaisevaan siirtoon.
— Minä en väitä, että neiti Sälöinen olisi syyllinen, hän aloitti varovaisesti.
— Ettekö? Ettekö enää väitä sitä? Onnittelen teitä siitä. Te edistytte yhä, johtaja. Tällainen virkistävä aivovoimistelu kahden juristin seurassa kerran viikossa, niin voitte pian saada ylikonstaapelin viran osastollani, sitten kun filmaaminen ei enää lyö leiville.
Paavonen jäykistyi hieman.
— Kuulkaahan, tuomari. Olisiko liikaa pyydetty se, että sulkisitte minut epämääräisten avuntarjoustenne ulkopuolelle? Sen sijaan haluaisin teiltä vastauksen erääseen kysymykseen.
Tuomari Ahvenisto nyökkäsi myöntymyksensä merkiksi.
— Minä en ole selvillä siitä, toimitusjohtaja virkkoi viileästi, mitä oikeastaan merkitsee olla vanhan koulun poliisimies. Merkitseekö se sitä, ettei ole lupa otaksuakaan vuorineuvos Sälöisen tyttären tehneen jotakin väärää? Ehkäpä haluatte suorastaan vannoa, että tämä nuori nainen on kykenemätön niihin intohimoihin, jotka — oman mainintanne mukaan — joka päivä ja joka tunti eri puolilla maailmaa johtavat murhiin?
Näitä sanoja seurasi hiljaisuus. Paavosen kasvoilla oli hymy, joka sai ajattelemaan hänen juuri kuiskanneen: »šakki ja matti». Kieltämättä hänen vuorosanansa olikin taitavasti muovattu. Rauta silmäsi hänestä Ahvenistoon. Toivottavasti tämä ei yrittäisi päästä pälkähästä pelkällä äänekkäällä vihan purkauksella.
Sitä vaaraa ei kuitenkaan ollut. Ahvenisto oli laskenut piippunsa pöydälle ja tarkasteli »vastapelaajaansa» silmissään hyväntahtoisuutta ja kunnioitustakin.
— Ellen minä olisi näin raskasliikkeinen mies ja ellei tämä tuoli olisi aivan sopimattoman pehmeä ponnahduslaudaksi, hän viimein sanoi hitaasti, niin nyt minä nousisin kumartamaan teille, johtaja. Sallikaa minun sanoa, että te olette älykkäämpi mies kuin olen kuvitellut tällaisen firman johdossa tarvittavan. Miten ihailtavan taitavasti te käänsittekään erään minun omista aseistani nyt minua vastaan! Luullakseni siteerasitte tuon lauseeni aivan sanatarkasti. Ehkä otaksutte minun tunnelmani nyt samanlaiseksi kuin koulukirjoissa kerrottiin olleen Yrjö Maunu Sprengtportenilla, kun hän vaihdettuaan kuninkaansa keisarinnaan sai kuulan koipeensa. Eikö hän sanonut jotakin sellaista kuin: »Omat koirat purivat?» Se oli, muuten, aivan oikein hänelle. Mutta minä en ole vaihtanut rintamaa.
Paavonen ei hymyillyt enää. Häntä ikävystytti ja harmitti poliisimiehen pitkäpuheisuus.
— Tietääkseni Sprengtportenin valtiollisilla haaveiluilla ei ole mitään tekemistä neiti Sälöisen kanssa, hän mutisi.
— Ah, te haluatte jatkuvasti keskustella tuosta kauniista nuoresta naisesta. No, hyvä. Hän onkin paljon viehättävämpi puheenaihe. Minä en, nähkääs, koulupoikanakaan sietänyt Yrjö Maunu Sprengtportenia. Jotkut tosin väittävät, että hän oli kaukonäköinen esitaistelija. Muistaakseni sain nollan siitä ainekirjoituksesta, jossa nimitin häntä tunnottomaksi seikkailijaksi ja itsekkääksi lurjukseksi. Nolla osoittaa, ettei koulupojan pidä ajatella omilla aivoillaan.
Ahvenisto huomasi toimitusjohtajan hermostuneen kädenliikkeen. Mutta antamatta sen häiritä itseään hän pisti piipun suuhunsa ja sai sen jälleen syttymään.
— Te esititte minulle äsken eräitä kysymyksiä, johtaja, hän jatkoi sitten levollisesti. — Halusitte tietää, mitä merkitsee olla vanhan koulun poliisimies. Te pelkäätte nyt, että minä ryhdyn pitämään siitä teille pitkää ja tyhjentävää esitelmää. Tuo pelko näkyy kasvoistanne. No jaa, puheeni paljastaa, että minä olen hämäläis-savolainen: hidas, mutta monisanainen. Se ikään kuin sopii minun vartalooni. Ei uskoisi, että poikasena olin melkoinen pikajuoksija. Nyt minä kävelenkin mieluiten hitaasti. Mutta tuottaakseni teille yllätyksen sanon lyhyesti, mitä on olla vanhan koulun poliisimies. Se on esimerkiksi sitä, ettei pidätä murhasta henkilöä, joka ei ole murhaa tehnyt.
Paavonen hymähti ja kohautti hartioitaan.
Ahvenisto kuittasi tämän puhuvan vastaväitteen ystävällisellä irvistyksellä. Tyynesti hän jatkoi hiljaista yksinpuheluaan:
— Olkoon minusta kaukana sellainen ajatus, että neiti Laura Sälöinen olisi tavalla tai toisella abnormi. Olisi suuri tappio elämälle, jos niin kaunis tyttö olisi jätetty ilman kykyä esimerkiksi sellaiseen inhimilliseen intohimoon kuin rakkaus.
Hänen pulleat kasvonsa vetäytyivät huolestuneisiin ryppyihin. Hän näytti mietiskelevän tuon oletetun tappion suuruutta.
— No niinpä! Paavonen kiirehti häntä. — Rakkaudella on tiettävästi usein seuralainen, joka ei ole niillä lempeillä ja jaloilla avuilla varustettu, mitä Paavali luettelee rakkaudella olevan. Sekin seuralainen kuuluu inhimillisiin intohimoihin, ja sen nimi on mustasukkaisuus.
— Miten opettavainen tämä keskustelu onkaan minulle, Ahvenisto pilkkasi pehmeästi. — Te siis otaksutte tuon hienon neidin murhanneen pikku kirjailija Piirron mustasukkaisuudesta. Tiedättekö te hänen rakastaneen Piirtoa?
— Olen nähnyt heidät joskus yhdessä, toimitusjohtaja vastasi. — Tänä iltanakin Piirto ryntäsi neiti Sälöisen luo heti havaittuaan hänet.
— Te käytätte kovin väkivaltaista sanaa, johtaja, Ahvenisto huomautti. — Olen tuosta »ryntäyksestä» kuullut jo toisilta. Mutta silloin nuo kaksi olivat näyttäneet kaikkea muuta kuin siltä, että pari tuntia myöhemmin toinen murhaisi toisen. Vai onko teillä toinen käsitys siitä, johtaja?
— Ei.
— No, hyvä. Sanotaan siis, että he olivat rakastuneet toisiinsa. Mutta miten saatte rakkauden synkeän seuralaisen tähän peliin? Tiedättekö te, johtaja, että neiti Sälöinen oli mustasukkainen Piirrolle? Ette. En minäkään. Minä tunnen hyvin huonosti runoilijoiden sielun elämää, jonka sanotaan olevan aivan toisenlaista kuin esimerkiksi meidän poliisimiesten. Mutta jos minä olisin ollut tuon kirjailijan asemassa, ei päähäni olisi pälkähtänytkään hyljeksiä sellaisen tytön kuin Laura Sälöisen rakkautta. Sitä paitsi teidän oma kuvauksenne siitä, miten Piirto ryntäsi tytön luo heti hänet nähtyään, ei juuri todista hyljeksimisestä. Mitä siihen sanotte?
Paavonen vaikeni. Ahvenisto odotti aikansa. Sitten hän jatkoi:
— Te luovutte? Hyvä on. Siinä oli teille pieni näyte äsken väheksimästänne vanhasta koulusta. Hitunen malttia ja tervettä järkeä, ei muuta. Oletteko te, muuten, milloinkaan miettinyt, millainen on mustasukkaisuusmurha? Ah, suokaa anteeksi, minä unohdin, että te olette filmimies. Olette tietysti monestikin lavastanut mustasukkaisuusdraamoja ja vielä useammin teattereissanne nähnyt toisten lavastamia. Mutta minä en tarkoita näyttelijöitänne, jotka riehuvat pahvitalojenne sisällä, ampuvat toisiaan paukkupanoksilla tai pistävät toisiaan leikkitikarilla, puristavat sitten toistensa käsiä ja lähtevät yhdessä murkinalle laskeskellen, montako rahanarvoista metriä siitä tuli. Puhun mustasukkaisuudesta, joka johtaa toisen lautoihin, toisen rautoihin ja siinä piste. Minä olen nähnyt sen jälkiä, liiankin monesti. Mutta verenhimoon kiihtyneessä mustasukkaisuudessa on sittenkin jotakin suurpiirteistä ja suoraa. Se on intohimo, joka kaiken harkinnan hautaavana hulluuden puuskana valtaa uhrinsa ja ajaa hänet räjähdysmäiseen tekoon. Se lurjus — olipa sitten mies tai tiainen — joka tänä iltana kähvelsi tikarin, kanneskeli sitä povessaan tai käsilaukussaan tuntikausia, hiipi pimeän turvin vihaamansa kirjailijaparan selän taa, odotti, kunnes kirotun filmikoneenne äänet kävivät kyllin koviksi peittämään uhrin viimeisen huokauksen, ja sitten työnsi teräksen läpi sydämen, se lurjus, sanon, ei ansaitse sitä sääliä, mikä kuuluu mustasukkaisuuden onnettomimmillekin uhreille!
Tuomari Ahvenisto lopetti ähkäisten pitkän vuodatuksensa. Väsyneenä hän nojautui tuolin selustaan.
Paavonen puhkesi puhumaan:
— Ei teidän olisi tarvinnut sanoa tuota kaikkea, tuomari. Minä olisin vähemmälläkin uskonut, että kuka Onni Piirron murhasikin, niin neiti Sälöinen ei sitä tehnyt.
Ahvenisto ei näyttänyt kuuntelevan häntä. Hän oli oikaissut paksut koipensa ja tuijotti kenkiään. Viimein hän virkahti:
— Kun valot syttyivät, Laura Sälöinen seisoi entisellä paikallaan. Minä lupaan syödä omat kenkäni, ellei murhaaja ollut järjestänyt itseään tuoksi hetkeksi monen metrin päähän uhristaan.
Rauta sanoi:
— Kun valot olivat syttyneet, joku poistui kuin paeten porraskäytävään.
Ahvenisto käännähti kiivaasti häneen päin. Velttous oli äkisti kaukana hänestä.
— Mitä hittoa sinä sanot? Joku poistui! Ehkä juuri murhaaja! Etkä sinä tehnyt mitään!
— Minä en sinä hetkenä tiennyt vielä mitään murhasta. Sitä paitsi huoneessa oli koko ajan liikettä. Toisia tuli, ja toisia meni. Vasta jälkeenpäin tulin ajatelleeksi, että tuossa poistumisessa, jota en nähnyt, vaan jonka kuulin vain, oli jotakin outoa ja hätäistä.
Selitys ei kuitenkaan täysin tyydyttänyt Ahvenistoa. Hän murisi:
— Olisit voinut kertoa minulle tuon aikaisemmin. Ehkä porraskäytävässä tai muuten lähettyvillä oli joku, joka näki hänet.
Rauta pudisti päätään.
— Ei ollut. Ainakin näyttää siltä, että kiireinen poistuja pääsi huoneesta kenenkään kiinnittämättä häneen mitään huomiota. Kyselin sitä seikkaa kaikilta, jotka sillä hetkellä olivat toisessa kerroksessa, mutta äänityspuolen ulkopuolella.
Oveen koputettiin.
— Huh, onpa kuin joutuisi pahimpaan Lontoon sumuun, kuului kynnykseltä. — Onko tuomari Ahvenisto täällä?
Kysytty vääntäytyi seisomaan.
— Tule sisään vain, Mikkonen.
Hän esitteli kolmissakymmenissä olevan, miellyttävän näköisen ylikonstaapelin puhekumppaneilleen.
— Jätitkö raportin komentajalle?
— Kyllä.
— Oliko »Pikkumies» vimmoissaan?
— Herra poliisikomentaja oli vihainen.
Rikospoliisin päällikkö naurahti.
— Tietysti! Tietysti on hänen yöunensa häiritseminen paljon isompi juttu kuin se, että minut laahattiin ulos juuri, kun olin ojentamassa kättäni hääkakkua kohden.
Ylikonstaapeli pidättäytyi lausumasta omaa käsitystään. Hänen kasvonsa olivat niin huolestuneet ja totiset, että Ahvenisto muutti sävyä:
— Mikä sinun oikein on, Mikkonen? Onko jokin hullusti?
Nuori mies vastasi käheästi:
— Kaikki on hullusti!
— Etköhän liioittele? No jaa, riippuu tietysti, mistä näkökulmasta ja millä vaatimuksin maailmaa katselee. Jos minä olisin esimerkiksi joku YK:n korkeista silmäntekevistä, joiden urakkana on palauttaa sopu ja rauha ja hyvä tahto kansojen ja valtakuntien välille, niin kai minäkin huokaisin jo epätoivoisena, että kaikki on hullusti. Mutta mehän olemme vain pienen maan pieniä poliisimiehiä. Muista se, poikaseni, ja anna kuulua, mikä mieltäsi painaa.
Ylikonstaapeli vilkaisi tarkoittavasti sivussa seisoviin herroihin. Hänen esimiehensä huitaisi huolettomasti kädellään.
— Tässä huoneessa on tänä yönä kuultu varmasti kummempaakin kuin sinulla voi olla kerrottavana.
— No, kun sinä käsket. Minähän olen sinun alaisesi. Ja mielelläni olen sitä alusta alkaen ollut. Siksi tulin ensin sinun luoksesi ilmoittamaan...
— Ilmoittamaan mitä?
Nuori mies silmäsi entistä hermostuneempana vieraihin.
— Voin kai luottaa siihen, etteivät herrat käytä väärin tätä tietoa?
Rikospoliisin päällikkö murahti:
— Minä takaan heidät.
— Ilmoittamaan, että olen nyt matkalla herra poliisikomentajan käskystä pidättämään neiti Laura Sälöisen.
Tuomari Ahveniston kasvot valahtivat harmaiksi. Sitten veri syöksähti jälleen päähän. Hän näytti olevan tukehtumaisillaan. Rajusti hän tempaisi paidanrinnuksensa levälleen.
— Miksi helvetissä sinä et sano koko totuutta? Luuletko sinä, nuori mies, että minä kuolen siitä? Jos sinun on kerran katkaistava kissalta häntä, niin lyö se poikki kerralla äläkä leikkele pienin palasin! Sano suoraan, että tämän jutun tutkiminen on otettu pois minulta!
Ylikonstaapeli oli hyvin onnettoman näköinen. Hän katsoi esimiehensä ohitse ikkunaan, jonka takana kevätaamu jo hämärsi, puhuessaan:
— Ymmärsin niin. Herra poliisikomentaja keskusteli asiasta herra sisäministerin kanssa. Sitä ennen olin kuullut useiden henkilöiden soittavan herra komentajalle. Ymmärsin, että eräät olivat sanomalehtiväkeä.
— Ahaa! Ahvenisto huudahti. — Pullea ystävättäremme Kerttu Laita on ollut toimessa. »Pikkumies» ei kai kertonut sinulle, mitä hyvää noilla puhelimen väärinkäyttäjillä oli ilmoitettavana?
— Ei, Mikkonen vastasi. — Mutta kuulin herra poliisikomentajan sanovan herra sisäministerille, että sinä olet ollut vuorineuvos Sälöisen koulutoveri ja että sinä sen vuoksi et ole kyllin puolueeton...
Tuomari Ahvenisto purskahti rajuun, katkeraan nauruun.
— Loistavaa! Entä kenelle murhan tutkimukset nyt on uskottu? Murhaajalla on totisesti aihetta hihkaista, jos »Pikkumies» on ottanut ne omiin hentoihin käsiinsä!
— Herra poliisikomentaja ilmoitti minulle, että se kysymys ratkaistaan huomenna. Minun on nyt vain...
Ahvenisto tuijotti häneen synkkänä. Sitten hän ojensi kätensä.
— Hyvä on, Mikkonen. Ala laputtaa suorittamaan saamaasi tehtävää. En totisesti kadehdi sitä sinulta. Ei sitten muuta kuin kiitoksia sinulle, että vaivauduit tänne ilmoittamaan minulle.
Kun ovi oli nuoren miehen jälkeen painunut kiinni, huoneessa oli kauan äänetöntä. Kukaan ei liikkunut.
Tuomari Ahvenisto murti viimein lumouksen kääntymällä hitaasti toimitusjohtaja Paavoseen.
— Dramaattista, eikö totta? Seuraava kohtaus on filmattavissa huomenna: virassaan harmaantunut poliisiupseeri pyytää eron ja ryhtyy harkitsemaan yömakkaroiden kaupittelijan uraa.
Hän asteli tupakkapöydan luo, kaatoi viimeisen tilkan konjakkia lasiin ja kulautti sen kurkkuunsa.
— Se pieni hyypiö typeryyksineen! hän murisi. Sitten hän löysi kuitenkin erään lohdullisen seikan: — Mutta hän ei olekaan vanhan koulun poliisimiehiä.
Piipun hän sulloi taskuunsa ja siirtyi hitain vanhanmiehen askelin pramean kirjoituspöydän ääreen ryhtyen kiinnittämään kaulusta ja solmuketta paikoilleen.
— Yhden minä tiedän, joka tästä iloitsee vilpittömästi, hän hymähti. — Se on minun eukkoni. Me olemme täällä puhuneet paljon mustasukkaisuudesta. Hän on jo kauan ollut mustasukkainen. Ei millään murhanhimoisella tavalla. Mutta mustasukkainen viralleni, joka monesti on kiskaissut minut hänen vierestään silloin, kun hän lämmittäjää eniten kaipasi!
— Et kai vakavissasi ajattele pyytää eroa? Rauta kysyi.
— Piru vie! Kuvitteletko sinä minun kiltisti nielevän sen, että minulta riistetään käsistä kerran aloittamani tutkimukset? Mikä rikospoliisin päällikkö se sellainen olisi? Nuo haisunäädät, jotka eivät mitään rikostutkimuksesta tiedä, julkeavat kuvitella, että minä jonkin vuosikymmenien takaisen toveruuden vuoksi jonkun henkilön isän kanssa...! Äh, se on liian paksua!
Rauta meni aivan hänen viereensä.
— Minä menen huomisaamuna poliisikomentajan ja vaikkapa sisäasiainministerinkin puheille.
Ahvenisto silmäsi häneen julmistuneena.
— Rukoilemaanko heiltä minulle armoa? Sen sinä jätät tekemättä tai...!
— Menen todistamaan heille, että Laura Sälöinen on syytön.
Nuo rauhallisesti lausutut sanat säpsähdyttivät rikospoliisin päällikköä. Miehet katsoivat pitkään toisiaan silmästä silmään.
— Ja sinä luulet saavasi heidät vakuuttumaan siitä? Ahvenisto kysyi käheästi.
Rauta nyökkäsi.
— Juttu jätetään takaisin sinulle valittaen erehdystä, saatpa nähdä. Voin jo nyt kutsua sinut huomenna kello 13 »Vaakunaan» juhlimaan sitä. Meitä tulee olemaan kolme siinä pöydässä. Neiti Sälöinen on kolmas.
Hymy nousi hitaasti Ahveniston kasvoille.
— Ellen olisi kuullut sinua kiitettävän sanasi pitäväksi mieheksi, Rauta, sanoisin nyt, että olet suurin tapaamistani kerskureista. Mutta yksi on varmaa: jos lupaamasi ihmeen saat aikaan, olen aina ja kaikissa asioissa valmis yhteistyöhön kanssasi.
Ahvenisto palasi tupakkapöydän luo ja sulloi sillä olleet paperit salkkuunsa.
— Nyt lähden kotiin odottamaan, mitä huominen päivä tuo mukanaan. Etkö tule samaan matkaan. Rauta?
— En. Minä aion vielä katsella vähän paikkoja täällä. Olen vain odottanut teidän kahden lähtevän ja jättävän minut rauhaan. Hyvää yötä, herrat!
Kun poliisimies ja toimitusjohtaja olivat ovella menossa, Rauta virkahti:
— Kun sinä et kuitenkaan saa enää unta, Ahvenisto, niin tutki aikasi kuluksi noita luetteloita. Minusta tuntuu, että niillä on jotakin tähdellistä kerrottavana. Yksi meistä, sadasta kahdestakymmenestä kolmesta on murhaaja, muista se!
Neljäs luku
SISAR
Rauta hiipi varpaisillaan makuuhuoneeseensa. Vilkaisu vuoteiden suuntaan vakuutti hänelle, että Inkeri nukkui. Hän oli kääntynyt oikealle kyljelleen. Kullankeltaisia kiharoita oli varastautunut poskipäälle ja osin peittämään hienopiirteistä profiilia. Käsivarsi oli sirona ja paljaana ojentunut viereisen vuoteen päänaluselle kuin tavoittaen jotakin.
Mies istahti korkeaselkäiseen, kangaspäällysteiseen nojatuoliin. Hänen mieleensä johtui, että hän oli aikoinaan vastustanut sen sijoittamista makuuhuoneeseen. Mutta Inkeri oli ollut itsepäinen. »Täytyy täälläkin olla jokin mukava tuoli», hän oli sanonut, »ajattelepa, miten miellyttävää on sellaisessa riisua kengät ja ojentaa hetkeksi jalkasi, kun joskus tulet myöhään ja hyvin väsyneenä kotiin.» Sellainen hetki oli nyt. Rauta tunsi itsensä lopen uupuneeksi. Ja tuoli oli mukava.
Aamuaurinko siivilöityi ikkunoiden pitsiverhojen lävitse sisään miellyttävästi pehmennettynä. Hienoinen hajuveden tuoksu leijaili huoneen vilpoisuudessa. Tämä erikoinen ilmapiiri oli se, joka oli vetänyt hänet oman työhuoneensa raskaan arvokkuuden ja yksinäisyyden ohitse tänne. Tuntui viihdyttävältä tietää, että Inkeri oli lähellä.
Kaikkialla oli hiljaista. Sitten ruokasalin kaappikello alkoi lyödä. Sen tutun kumea ääni kuului alakerrasta selvästi. Koneellisesti Rauta laski lyönnit. Kuusi.
Ei kannattanut enää mennä vuoteeseen. Parin tunnin lepo mukavassa tuolissa riittäisi hyvin. Kengät vain pois; ne tuntuivat äkisti painavan.
Hän nosti vasemman jalan oikealle polvelleen ja rupesi veltosti avaamaan nauhoja. Kenkä putosi. Harmillista. Onneksi karvalankamatto vaimensi äänen. Hän kumartui tavoittamaan karkulaista.
— Huomenta, Kaarlo. Nyt jo kotona.
Ojentautuessaan Rauta kohtasi vaimonsa sinisten silmien kirkkaan katseen. Tämä istui vuoteessaan virkeänä ja hymyilevänä.
Mies meni suutelemaan häntä.
— Huomenta, Pienokainen!
Suora ryppy ilmestyi Inkerin valoisalle otsalle.
— Älä käytä tuota vanhaa, naurettavaa nimitystä. Kahden lapsen kunnianarvoisaan äitiin kohdistettuna se kuulostaa melkein...
Rauta oli potkaissut toisenkin kengän jalastaan ja turvautunut tohveleihin.
— Melkein miltä?
— ... melkein säädyttömältä, Inkeri täydensi. Kun mies hymähti, hän vaihtoi nopeasti puheenaihetta. — Oli hyvä, että soitit minulle »Royal'ista» meneväsi vielä jatkamaan Onni Piirron kanssa. Muuten olisin luullut jonkun vankilaystävistäsi päässeen maksamaan sinulle vanhoja kalavelkojaan. Heräsin kello 4, ja kun vuoteesi oli koskematon...
— Olen pahoillani, että tulin antaneeksi sinulle aihetta huoleen, mies sanoi ja lisäsi sitten tuokion epäröinnin jälkeen: — Inkeri.
— Suurenmoista, Kaarlo! Sinä edistyt. Tiedätkö, mitä minä ajattelin, silloin kello 4? Tuumin, miten epätasaisesti elämän ilot jakautuvat aviopuolisoiden kesken. Mies menee noin vain jatkolle nerokkaiden ja jännittävien boheemitoveriensa kanssa. Eikä siinä kukaan näe mitään pahaa eikä väärää. Mutta vaimo? Hän saa tyytyä kaikkea muuta kuin jännittävään ja melko vähän nerokkaaseen omaan ja lastensa seuraan. Onnen lahjat eivät käy tasan. No, saitko edes pieneksi korvaukseksi minulle järjestetyksi niin, että Onni Piirto nyt vihdoinkin kunnioittaa kotiamme käynnillään?
— Hän ei tule.
— Miksi ei?
— Onni Piirto on kuollut.
Hetkisen he katsoivat toisiaan hievahtamatta silmiin. Vaimo liikahti ensin.
— Älä nouse, mies sanoi. — Minä menen keittämään meille kahvia.
Mutta Inkeri ei antanut periksi. Hän oli jo hypähtänyt vuoteesta, saanut korkeakorkoiset tohvelit jalkaansa ja heitti silkkisen aamutakin harteilleen.
— Ei, hän sanoi. — Sinä asetut nyt tuohon tuoliin, jota sinä aluksi niin vihasit. Kas noin. Ojenna jalkasi tälle jakkaralle. Noin.
— Sinä olet enkeli, mies huoahti sulkien tyytyväisenä silmänsä.
— Ei, minä olen vain erään hyvin väsyneen ison pojan pieni vaimo. Ja siksi minä teen sellaista, mitä mikään enkeli ei tekisi.
Inkeri veti esiin miehensä savukekotelon ja avasi sen.
— Tyhjä! hän mutisi pettyneenä. Hänen mieleensä juolahti ajatus, että ellei niin olisi, Kaarlo ei ehkä olisikaan vielä tullut kotiin. Mutta hän varoi lausumasta tuota epäilystään julki. — Odota hetkinen.
Hän löysi omista kätköistään pakkauksen amerikkalaisia savukkeita.
— »Raleigh», hän sanoi. — Niitä voi kai polttaa?
Rauta nyökkäsi ummessa silmin.
Vaimo palasi hänen viereensä, pisti savukkeen huuliensa väliin ja raapaisi tulta.
— Miten...? Miten Onni Piirto kuoli?
— Filmiesityksen aikana. Huoneessa, joka oli täynnä ihmisiä ja jossa minäkin olin. Hänet murhattiin.
Inkeri oli jähmettynyt paikoilleen. Hän havahtui vasta, kun pistävä tunne sormissa muistutti, mitä hän oli ollut tekemässä esittäessään kysymyksensä. Hän puhalsi melkein loppuun palaneen tikun sammuksiin ja sytytti uuden. Mutta hänen täytyi ponnistella saadakseen liekin osumaan savukkeen päähän. Miehensä äänestä, kun tämä oli ilmoittanut kirjailijaystävänsä kuolleen, hän oli tajunnut Kaarlon järkyttyneen. Mutta tällaista hän ei ollut aavistanut. Ei tällaista!
Vapisevin sormin hän sijoitti savukkeen miehensä huulien väliin.
— Kiitos. Olet aivan liian kultainen.
— Älä puhu. Lepää vain. Tuhkakuppi on tässä, tuolin sivunojalla. Minä piipahdan keittämään kahvia ja paahtamaan hieman leipää. Olet varmasti nälissäsi.
Mutta tänä aamuna oli Raudan talossa ankara kilpailu siitä, kuka aamukahvin sai valmistaa. Muutaman minuutin kuluttua Inkeri palasi. Rauta hymyili nähdessään hänen nyrpeän ilmeensä.
— Annahan, kun minä arvaan. Mari oli jo siellä?
Kynnykselle pysähtynyt mustaan aamutakkiin kietoutunut, hento olento nyökkäsi.
— Ja hän komensi sinut takaisin vuoteeseen? Tyytymätön pään nyökkäys oli jälleen vastauksena.
— Sinun on paras totella. Tiedäthän sen, Pienokainen.
Vihreän tohvelin tupsu hyppelehti hullunkurisesti, kun Inkeri polki jalkaa.
— Mutta minä en tahdo! En tahdo, että Mari ja sinä kohtelette minua kuin puolikasvuista pentua. Minä olen tämän talon emäntä! Vai enkö ole?
— Oletpa hyvinkin, mies myönsi. — Mutta anna tulla vain. Sinun herttainen äkäilysi on kuin viihdyttävää musiikkia kireille hermoilleni. Varsinkin, jos uhraat vielä yhden »Raleighin» salaisista kätköistäsi.
Inkeri heitti hänelle koko pakkauksen. Hän istahti pukeutumispöydän ääreen ja tarkasti kuvaansa peilistä.
— Miksi et ole sanonut, että minä olen aivan hirveän näköinen?
— Minusta sinä olet suloinen.
— Pyh!
Nuori rouva oli hyvin tyytymätön itseensä ja muihin. Nopein sormin hän ryhtyi poistamaan yön jälkiä.
Rauta seurasi huvittuneena hänen puuhaansa.
— Mahtaako kukaan mies ymmärtää noita pukeutumispöydän mysteerioita? hän hymähti. — Minusta ne muistuttavat salaperäisiä seremonioja epäjumalan kuvan edessä.
Inkeri ei vaivautunut vastaamaan. Hän siirtyi harjaamaan hiuksiaan.
— Mari on kauhea! hän sähähti. — Vanha, narrimainen despootti!
— Niin on.
— Hän sanoo kyllä: »hyvä rouva» ja »rouva hyvä». Mutta se onkin ainoa, mitä hän on oppinut uutta sen jälkeen, kun hän liekutti minua kehdossa.
— Rakas ystävä, sitä en ole ennen kuullutkaan. Kun minun ihana äitini — hän oli näet ihana — hallitsi minua yhtä ehdottomasti kuin Mari on vallinnut sinua koko elämäsi, minä makasin sinisellä silkillä vuoratussa korissa. Tyttö parka, olitko sinä kehdossa?
— En tiedä. Eikä se ole oleellista.
— Mikä sitten on oleellista?
Inkeri oli ottanut käsipeilin avukseen ja järjesti kulmakarvojaan.
— Se, että Mari ei vieläkään soisi minulle paljon enempää liikkumatilaa.
— Nyt sinä liioittelet. »Licentia poética» kuuluu runoilijoille. Mutta hekään eivät tiettävästi käytä sitä näin varhaisena aamuhetkenä.
— Vai liioittelen minä! Äsken Mari ajoi minut ulos omasta keittiöstäni. Eikö minulla ole oikeutta mennä keittiööni, milloin itse tahdon! Sanopa se!
Rauta naurahti.
— Olen kuullut, että missä ikinä on kaksi tai useampia naisia, mutta vain yksi keittiö, sota keittiön valtiudesta syntyy yhtä varmasti kuin yö seuraa päivää, olivatpa naiset missä suhteessa tahansa toisiinsa. Katson sen vuoksi parhaaksi olla lausumatta mitään tästä ikuisesta, puhtaasti feminiinisestä kiistakysymyksestä.
Vaimo tarkasti käsiensä työn tulosta, nyökkäsi peilikuvalleen ja nousi. Hän asettui miehensä eteen seisomaan ja sanoi: — Tuo oli nurkka-advokaatin avutonta syrjään vetäytymistä. Sitä paitsi Mari oli tyytymätön myös sinuun.
— Minuun? Enhän minä ole tunkeutunut hänen keittiöönsä.
— Ensinnäkään se ei ole hänen keittiönsä, vaan minun. Eikä Marikaan uskalla siellä komennella muulloin kuin silloin, kun keittäjätär vielä nukkuu tai on ulkosalla.
Mies nauroi.
— Millainen mutkikkaiden valtataistelujen tanner tämäkin talo on! Ja minä, sokea, tietämätön raukka, olen kuvitellut kotiani ihanteellisen sopusoinnun tyyssijaksi! No, se oli siis se »ensinnä»! Mitä tulee »toiseksi»?
— Toisekseen minä kerroin Marille, että sinä aioit tulla kahvin keittoon, mutta minä estin.
— Oliko sitä tarpeellista sanoa?
— Oli tai ei, minä sanoin. Silloin Mari räjähti: »Meidän tuomari tänne!» Mietittyään tarpeeksi tuota hirveyttä hän arveli kai vastahyökkäyksen välttämättömäksi. Hänen vanhat, ryppyiset kasvonsa muistuttivat melkein Efialteen naamaa.
— Et sinä ole nähnyt Efialtesta.
— En. Mutta osaan kuvitella, miltä hän näytti suunnitellessaan kavallusta. Samanlaista luihua oli Marissa, kun hän tuli sopottamaan korvaani: »Tietääkö rouva? Aviomiehet saavat, olen kuullut, joskus palatessaan yöllisiltä retkiltään tuollaisia mielettömiä päähänpistoja. Tekevät tykö, kun omatunto ei ole puhdas. Minut saa hakata vaikka muusiksi, enkä minä kuitenkaan sano kenellekään muulle puolta tavua meidän tuomarille epäeduksi. Mutta rouvalle huomautan, että tuomarikin on vain mies. Ja minä kuulin, kun hän äsken tuli kotiin. Rouva ei nyt itkisi, mutta sellaisia miehet ovat.»
Inkeri oli puhuessaan väistynyt sivummalle ja tarkkasi sieltä huolestuneena miehensä kasvoja. Hän oli viisas pieni nainen, ja hän havaitsi lavertelullaan saavuttaneensa tarkoituksensa. Järkyttävän yön elämysten jäljet olivat kadonneet voimakaspiirteisiltä kasvoilta, ja Kaarlon nauru kajahti terveenä ja luonnollisena. Kun mies ojensi käsivartensa, vaimo riensi hänen syliinsä ja painautui onnellisena hänen rintaansa vastaan.
He eivät muuttaneet asentoaan, kun oveen koputettiin. Lihavana ja tuikeana Mari ilmestyi näkyviin työntäen edellään tarjoilupöytää, joka oli ahdettu täyteen herkkuja.
— Jaaha! hän mutisi. — Tietysti. Sanotaan, että laiha sovinto on parempi kuin lihava riita. Saattaa niin olla. Mutta enkös minä käskenyt rouvan mennä takaisin vuoteeseen?
— Kulta Mari, minun on hyvä olla tässä.
Vanha, harmaatukkainen palvelijatar seisoi kädet puuskassa katsellen isäntäväkeään.
— Eikä tuomari perusta siitä, vaikka rouva vilustuu ja saa kuoleman taudin! Sen minä vain sanon, että...
— Kas niin, Mari! Rauta keskeytti, — Haluamme olla rauhassa. Meillä on tärkeää keskusteltavaa.
Iäkäs hoitajatar tuhahti.
— »Keskusteltavaa»? No, sen arvaan!
Hän käännähti kantapäillään vikkelämmin kuin olisi niin lihavalta naisihmiseltä odottanut ja marssi huoneesta kantapäitään kopisuttaen. Mutta pelättyä oven paukahdusta ei kuulunut. Päinvastoin hän piti huolen, ettei lukkokaan risahtanut.
Inkeri silmäsi kysyvästi mieheensä.
— Etkö ymmärrä? tämä hymähti. — Sinun mainio Marisi muisti kesken kaiken, että hänen jumaloimansa uusi polvi nukkuu seinän takana.
Mutta he eivät tienneet, että vanha palvelijatar seisoi sillä hetkellä käytävässä ja katsoi sulkemaansa ovea. Hän pyyhkäisi karkealla kämmenellään poskelle varastautuneen kyynelen mutisten:
— Jumala siunatkoon noita kahta ja varjelkoon heidän onneaan. Niin kauan kuin sitä kestää.
Sitten hän huokaisten lähti varpaisillaan aamutouhuihinsa.
Inkeri oli istahtanut tuolille vastapäätä miestään. Heidän välissään oli tarjoilupöytä kahvikannuineen, kuppeineen, sokeri- ja marmeladiastioineen, paahtoleipineen ja leikkelelautasineen. Saatuaan vihdoin nälkänsä sammutetuksi Rauta sytytti uuden »Raleigh'in» ja tyytyväisyydestä huokaisten nojautui tuolin korkeaan selustaan.
— Kerrohan nyt, Kaarlo.
Ja Rauta kertoi. Hän tiesi vanhastaan, että ihanteellisempaa kuulijaa kuin Inkeri ei voinut olla. Hän ei keskeyttänyt kertaakaan. Mutta hänen kauniit, syvänsiniset silmänsä olivat hyvin valppaat ja ikään kuin kannustivat näkemään vielä selvemmin ja kuulemaan vielä tarkemmin. Tällaiset kahdenkeskiset selostustilaisuudet olivat eräiden aikaisempien rikosjuttujen yhteydessä auttaneet Raudan alkuun ja saaneet näkemään ratkaistavan probleemisarjan pääpiirteet. Inkerillä oli erinomainen vaisto ja sitä paitsi kokemustakin siltä ajalta, jolloin hän oli ilmestynyt Raudan elämään, hänen asianajotoimistonsa ensimmäiseksi sihteeriksi.
Kim kertomus yön tapahtumista oli päättynyt, Inkeri virkahti:
— Haluaisinpa olla näkemässä poliisikomentajan ilmettä, kun hänen on myönnettävä iskeneensä kirveensä kiveen.
— Se näky tuskin tarjoaa esteettistä nautintoa, mies hymähti. — Poliisikomentajassa on muutenkin varsin vähän koristeellista. Lukuun ottamatta tietysti hänen kauluslaattojensa leijonia.
— On muunkinlaista nautintoa kuin esteettinen, vaimo väitti. — Mutta asiasta toiseen. En ole tiennytkään, että nykyinen rikospoliisin päällikkö on niin viehättävä ihminen. Nähdessäni hänet mieleeni juolahti karhu, joka tallustelee porsliiniastiastojen keskellä. No, voihan karhukin olla viehättävä. Eikö voikin? Olen joka tapauksessa iloinen siitä, että tuomari Ahvenisto saa hyvityksen. Sillä on kai varmaa, että hän saa?
— On.
Inkerin ajatukset hyppelehtivät kuulemansa selostuksen henkilöstä toiseen.
— Ajatella, että ne olivat kyllin typeriä pidättääkseen Laura Sälöisen! Minä tunnen hänet. Hän on kirkas todistus siitä, miten väärin on väittää, että vanhojen kulttuurisukujen vesat ovat degeneraation mädättämiä. Kaunis, hieno ja viisas tyttö. Tutustuttuani häneen olin iloinen siitä, että hän valmistavassa koulussa ollen ei ollut vielä kilpailukelpoinen silloin, kun minä valloitin sinut.
Rauta rypisti kulmiaan.
— Valloitit minut? Päinvastoinhan se oli. Muistan, että minulla oli hitonmoinen vaiva valloittaakseni sinut.
— Älä kiroile, Kaarlo. Ja tuo miesten kuvitelma valloittajaominaisuudestaan on pelkkää pettävää harhaa. Naisten keksimä, läpi vuosisatojen jatkunut sotajuoni. Näin jälkeenpäin voin huoleti sanoa sinulle, että mies ei valloita naista, ellei tämä ole ennakolta häntä »valloittajakseen» valinnut. Miten se hokkus-pokkus käytännössä hoidetaan, se on meidän naisten salaisuus.
Mies sytytti jälleen uuden savukkeen.
— Sinä poltat nykyisin hirveän paljon, vaimo valitti. — Minun täytyy huomauttaa, että nuo ovat minun viimeiset amerikkalaiset savukkeeni.
Rauta hymyili epäuskoisesti.
— Sinä puhuit jotakin Laura Sälöisestä. Mutta sitten ryhdyit kääntämään nurin niskoin perinnäistä käsitystä kissasta ja hiirestä.
— Tulin ajatelleeksi, Inkeri sanoi hitaasti, että minä voisin nyt yhtä hyvin olla Laura Sälöisen sijasta poliisin putkassa.
— Sinä!
— Niin, jos sinä olisit täyttänyt minun toiveeni päästä näkemään filmistudiota.
— Oh, ei sellaisessa ole paljon näkemisen arvoista. Voin vakuuttaa sen sinulle.
— Ei se auta, vaikka vakuutatkin. Mutta siitä asiasta puhumme toiste. Jos sinä eilen illalla olisit ottanut minut mukaasi, niin minä olisin Laura Sälöisen asemesta luovuttanut nojatuolin väsyneelle kirjailijalle, jota ihailen, ja jäänyt seisomaan hänen taakseen. Murhaaja olisi sitten merkinnyt minut — eikä Laura Sälöistä — verellä. Ja lopuksi ei olisi murhasta epäiltynä pidätetty Laura Sälöistä, vaan Inkeri Rauta. Eikö tämä ole selvää?
Mies oli kuoleman vakava.
— Se on hyvin selvää, hän virkahti käheästi.
— Niinpä minä voin aivan hyvin kuvitella, miltä Laura Sälöisestä nyt tuntuu. Sulkiessani silmäni minä tunnen sen kaiken. Kylmyyden, jota uhoavat parin metrin päässä toisistaan olevat kiviseinät ja seinää vastaan nostettu rautavuode likaisine patjoineen. Vihamielisyyden, jota uhoaa käsikahvattoman, ulkopuolelta lukitun oven tirkistysreiästä. Toivottomuuden, joka olemattoman näköalan murskaavalla voimalla hiipii katonrajassa olevan ikkunan ristikoiden lomitse.
Rauta yritti tyynnyttää häntä:
— Rakas ystävä, sinä liioittelet. Minä olen käynyt monissa selleissä. Vanhimmissakin vankiloissa. Eivätkä ne ole mitään maanalaisia luolia. Eivät tietysti mitään loistohotellin huoneitakaan. Minä voin vakuuttaa sinulle...
Nuori rouva keskeytti hänet:
— Ei, Kaarlo, sinä et voi vakuuttaa minulle mitään! Sinä olet käynyt selleissä. Uskon sen. Kurkistanut sisään ovesta. Silmännyt, onko lattia lakaistu. Ohi mennen suonut ehkä vilkaisun sille yksinäiselle, jonka katse on riippunut kiinni huulissasi toivoen ja odottaen sinun ehkä tuovan kaivatun sanoman, sen ainoan, millä niillä ahtailla neliömetreillä on jotakin merkitystä! Sitten sinä olet nyökännyt ja mennyt, niin kuin kaikki muutkin. Vankilan johtajan viihtyisässä huoneessa tai ulkona kadulla vapaan taivaan alla olet antanut arvostelusi pudota: siistiä, ei hullumpaa. Mutta sinä et tiedä mitään siitä, mitä tuo häkkiin suljetuksi eläimeksi itsensä tunteva on kärsinyt, kun rautaovi on sulkeutunut sinun jälkeesi.
— Tiedätkö sinä sitten?
— Tiedän!
— Kuinka ihmeessä? Tuskin olet nähnyt ulkoakaan vankilaa.
— Minä olin siellä.
— Milloin?
— Juuri äsken. Äsken, kun puhuin siitä.
— Rakas lapsi, sinä hourit. Ajatus, että sinä olisit voinut joutua sinne Laura Sälöisen asemesta... Älä ota hänen kohtaloaan noin kovasti. Valitan, että hänet pidätettiin. Se oli kirottu erehdys ja tyhmyys. Mutta hänhän ei ole ollut siellä monta tuntia, ja pian minä...
Inkeri tuijotti mieheensä yhä suurin, polttavin silmin.
— Kaario! Hän tietää ehkä, montako tuntia hän on ollut jo siellä. Mutta hänelle ei kukaan sano, montako vielä... Voi, eikä sillä ole oleellista merkitystä! Ei tällä hetkellä. Ei ole mitään ajan mittaa sillä, joka on koko maailmasta erotettu! Tunti, päivä, viikko tai kuukausi epätoivoista, täyttymätöntä auringon ja merituulen kaipausta — se voi tehdä ihmisen hulluksi. Kaarlo, riennä sen siellä viheliäisellä rautarahilla ja viheliäisen rautapöydän ääressä istuvan naisen avuksi! Lyhyen tuokionkin viivytys tuntuu hänestä varmaan ikuisuudelta. Se... sehän voisin olla minä...
Inkeri oli puhunut kiihkeästi. Hän oli eläytynyt pidätetyn naisen osaan niin, että hän todella tunsi kaiken kuvaamansa. Hänen raju purkauksensa katkesi äkisti, ja hän purskahti itkuun.
Rauta työnsi tarjoilupöydän sivuun ja nosti vaimonsa syliinsä. Hän oli hyvin huolestunut. Tällaista ei ollut ennen sattunut. Inkeri oli aina ollut urhea ja kiperissäkin tilanteissa hillinnyt hermonsa suurenmoisesti. Onni Piirron kuolema ja siihen kutoutunut kuvitelma, että hän itse voisi yhtä hyvin kuin kuka muu tahansa Laura Sälöisen tavoin täysin syytön nainen olla nyt pidätettynä murhasta, oli ollut järkytys hänelle.
Nyyhkytykset harvenivat vähitellen ja loppuivat sitten tyyten. Inkeri nosti surkeana päänsä.
— Minä olen hysteerinen, hassu tyttö. Nyt saan alkaa taas alusta ne — miksi sinä sanoitkaan äsken niitä? — pukeutumispöydän mysteeriot. Sinä voit sillä aikaa mennä kylpyhuoneeseen peseytymään ja ajamaan partasi. Sinussahan on selvä pölyn haju! Ja poskesi on karhea kuin riivinrauta.
Hän koetti urheasti laskea leikkiä ja hangata mielenosoituksellisesti poskeaan, joka oli levännyt »riivinrautaa» vastaan. Mutta vilkaisu hänen silmiinsä paljasti Raudalle, että vaimon mielenjärkytys ei ollut vielä kokonaan ohi. Hän nosti kevyen olennon pukeutumispöydän ääreen ja kääntyi sitten sanomaan ovelta:
— Palattuani kylpyhuoneesta soitan Laura Sälöisen asiasta poliisikomentajalle.
Inkeri oli ehtinyt jo poistaa itkun jäljet kasvoiltaan, kun nuori sisäkkö toi huoneeseen aamulehdet.
Onni Piirron murha oli päivän suuri sensaatio. Kaikki lehdet olivat sijoittaneet sen valtavin otsikoin ensimmäiselle uutissivulleen. Inkeri silmäsi uutiset hätäisesti lävitse nähdäkseen, oliko Laura Sälöisen nimi myös jo mainittu. Helpotuksesta huokaisten hän totesi, ettei niin ollut asian laita. Vain vähimmin levinneessä lehdessä oli ilkeä vihjaus: »Jäljet johtavat selvästi erääseen henkilöön, jota poliisi on kuitenkin käsittämättömästä syystä kieltäytynyt pidättämästä. Tämä anteeksi antamaton viranomaisten passiivisuus saa ehkä jonkinlaisen selityksen siitä, että k.o. henkilö kuuluu erääseen niistä loismaisista 20 kapitalistiperheestä, joiden taloudellinen mahti toistaiseksi yhä murtamattomana lepää rauta-anturan tavoin työtätekevän kansan niskalla.»
— Miten inhottavaa! Inkeri huudahti heittäen lehden käsistään.
— Mikä on inhottavaa?
Rauta seisoi ovella. Olisi voinut kuvitella hänen nukkuneen täydet kahdeksan tuntia, niin reippaalta ja virkeältä hän vaikutti.
Vaimo näytti hänelle lehteä. Mies lukaisi osoitetun paikan ja nauroi.
— Kerttu Laita näyttää hampaitaan. Hän on se sanomalehtinainen, josta kerroin. Hän kuuluu, muuten, vanhastaan minun boheemituttavapiiriini, jota äsken luonnehdit jännittäväksi ja nerokkaaksi.
— Kamala nainen!
— No, enpä tiedä. Ilkeäkielinen. Mutta pikemminkin tarhakäärme kuin kyy. Vähän katkeroitunut ikäneito. Siinä kaikki.
— Älä loukkaa tarhakäärmeitä, Kaarlo. Ne eivät vahingoita ketään.
Puhelin Raudan yöpöydällä pärähti soimaan. Inkeri oli lähempänä ja riensi vastaamaan.
— Kyllä, hän vastasi, kyllä hän on kotona. Hetkinen vain.
Ojentaessaan puhelimen kuulokkeen miehelleen hän kuiskasi:
— Vuorineuvos Sälöinen haluaa puhua kanssasi.
Raudan osuus keskusteluun rajoittui muutamiin lyhyihin vuorosanoihin:
— Tiedän. Minä olin myös läsnä... Niin, se oli hyvin valitettava erehdys... Mielelläni... Olen vakuuttunut siitä, että asia järjestyy ennen puoltapäivää... Menen poliisikomentajan luo heti, kun hän on saapunut virkaansa. Kuulemiin.
Kun hän sulki puhelimen, vaimo kysyi:
— Oliko vuorineuvos hyvin järkyttynyt tyttärensä pidätyksestä?
— Arvattavasti. Mutta hän ei raivonnut, jos sitä tarkoitat. Hän on hieno mies.
Inkeri sanoi kiihkeästi:
— Minä olisin raivonnut, jos minun tyttäreni olisi pidätetty. Etkä kai sentään väitä, että minä en ole hieno nainen. Te miehet olette vain niin kummallisia otuksia! Jättikö hän asian sinun hoitoosi?
Mies nyökkäsi. Hän silmäsi rannekelloaan.
— Puoli kahdeksan. Puolitoista tuntia vielä, ennen kuin poliisikomentaja suvaitsee ilmestyä virkahuoneeseensa. Ahvenisto vihjaisi, ettei »Pikkumiestä» ole hyvä häiritä ajattomaan aikaan. Pelkään, että minun on odotettava vielä puolitoista tuntia. Mutta miten ihmeessä saan sen kulumaan?
Sitä hänen oli kuitenkin turha pohtia. Ovelta kuuluva kova koputus ilmoitti, että Mari oli tulossa. Vanha, hapan naama ilmestyi näkyviin.
— Tuomari julisti kyllä, että herrasväki haluaa olla rauhassa. No, kyllä minun puolestani. Mutta alhaalla eteisessä on naisihminen, joka tahtoo puhutella tuomaria. On, kuulemma, tähdellistä asiaa.
— Millainen »naisihminen»?
— Piialta se näyttää. Mutta voi olla maalainenkin. Kapsäkki sillä on mukanaan.
— Eikö hän ilmoittanut, mitä asia koskee?
— Ei.
— Entä nimeään?
Iäkkään palvelijattaren kasvoista näkyi, ettei hän pitänyt tällaisesta kuulustelusta. Hän murisi tyytymättömänä:
— Ei kai se olisi sitäkään sanonut. Mutta silloin minä rupesin opettamaan sille vähän ihmistapoja. Kysyin, että onkos se laitaa, tulla tällaiseen aikaan häiritsemään. Kun ei aamusiivousta ole vielä aloitettukaan! Se säikähti ja osasi toki pyytää anteeksi. Sen verran se oli siinä ovella oppinut. Mutta itsepäinen kuin synti se yhä vielä oli. Sanoi tuomarin varmasti ottavan hänet vastaan, koska... koska... Oli sekin mukamas syy, sen minä vain sanon!
Rauta oli alistuneesti kuunnellut vanhuksen sanaryöppyä. Hän tiesi vanhastaan, ettei sille mitään voinut. Nyt hän kysyi:
— Koska mitä?
— ... koska hänen nimensä on Piirto.
— Piirto!
Se pääsi Inkerin ja hänen miehensä huulilta yhtaikaa. Hämmästyneinä he katsoivat toisiaan.
— Onni Piirrolla on täällä siis joku naissukulainen, Inkeri virkkoi sitten.
— Ehkä, Rauta myönsi. — Minulle hän kertoi kyllä vain sisarestaan, joka asuu Keski-Suomessa. Eilen hän ei liioin maininnut, että he; olisivat yhdessä tulleet kaupunkiin. Olenpa jännittynyt näkemään tuon vieraan. Kiitoksia, Mari.
Rauta lähti nopeasti huoneesta.
Mari katsoi päätään pudistaen hänen jälkeensä.
— Tulipas tuomarille hoppu. Kuin olisi joku prinsessa varttumassa. Ymmärtääkös rouva tätä?
Inkeri nyökkäsi ja ojensi Marille lehden, jonka etusivun suuri otsikko kertoi yön murhenäytelmästä. Vanha hoitajatar marssi raskain askelin ikkunan luo, veti pitsiverhon ylös ja silmiään siristäen luki vaivalloisesti otsikon.
— Vai niin, hän mutisi. — Murha se siis vain onkin, joka täällä taas on ilmassa. No, onpahan yksi jumalaton taas saanut kutsun tuomarinsa eteen.
— Voi, Mari, et saa sanoa noin!
Vanhus tuhahti vihaisesti:
— Ettäkö minä en saa! Kirjailija, sanotaan tässä. Kyllä minä kirjailijat tiedän, sen saa rouva uskoa. Kerran Pikku Jättiläinen — Martti, tarkoitan — pyysi minua kanssaan kuuntelemaan radion lastentuntia. Oli, kuulemma, edellisviikolla luvattu jännittävä intiaanikuunnelma. Nuori herra on nyt siinä iässä. Mutta ei sieltä mitään lastentuntia tullut. Joku kukkopoika tolkutti, että Raamatun luomiskertomus on loru, johon vain joku hassahtanut akka uskoo. On mukamas nykyaikaisen luonnontieteen vastainen. Minä väänsin nappulat kiinni. Odotas, minä ajattelin, kunhan sinä, viisastelija, seisot viimeisellä tuomiollasi, niin vähänpä luonnontieteesi taitaa sinua auttaa. Usko vain auttaa, tiedän minä. Katsoin aviisista, kuka tuo loruilija oli ollut. Kirjailija Sejase. En muista, oliko Piirto vai Puurto vai mikä lie ollut. Mutta julkijumalatonta joukkoa se on...
Vauhtiin päässyt vanha nainen olisi kai jatkanut vielä samaan menoon, ties kuinka kauan. Mutta viereisestä huoneesta kuuluva ääni antoi hänelle muuta miettimistä.
— Lapset ovat heränneet, hän huudahti unohtaen kirjailijat ja koko pahan maailman. Riemastunut hymy kirkasti ryppyiset kasvot, ja hän purjehti ulos.
Sillä välin Rauta oli rientänyt alakertaan.
Hallin tuolilla, lähellä eteiseen vievää ovea, istui pieni, tumma olento. Hänen hiuksensa olivat mustan huivin peitossa. Väsyneenä hän oli sulkenut silmänsä. Hänen kapeat, hansikkaattomat kätensä puristivat lujasti sylissä olevaa pientä, harmaata käsilaukkua. Tuolin jalan viereen oli laskettu kulunut, ruskea matkalaukku.
Mies oli pysähtynyt hallin ovelle. Häntä hämmästytti, miten elävästi naisen piirteet muistuttivat Onni Piirtoa. Mutta hänen ikäänsä oli mahdoton arvata. Hän saattoi yhtä hyvin olla yli neljänkymmenen kuin alle kolmenkymmenen.
Isännän rykäisy havahdutti vieraan. Kun hän avasi silmänsä, Rauta säpsähti. Oli kuin Onni Piirron kastanjanruskeat silmät olisivat katsoneet häneen.
— Suokaa anteeksi! nainen huudahti nousten. — Luulen... luulen, että torkahdin. Olen matkustanut koko yön... Oi, antakaa anteeksi... Olen aivan pyörällä päästäni... Minä... minä olen Kaisa Piirto.
Siis sittenkin Onnin sisar ja taloudenhoitajatar Keski-Suomesta. Ja hän oli matkustanut koko yön. Mikä kummallinen yhteensattuma!
Rauta kumartui nostamaan lattialta pienen, harmaan käsilaukun, joka oli kirvonnut naisen sormista. Ojentaessaan sen takaisin hän toivotti vieraan tervetulleeksi ja opasti hänet työhuoneeseensa. Kynnykseltä nainen kuitenkin pyörsi takaisin noutamaan matkalaukkuaan. Se näytti painavalta. Rauta tarjoutui auttamaan, mutta Kaisa Piirto pudisti päätään. Hän laski laukun sen tuolin viereen, johon isäntä viittasi häntä istuutumaan. Nojatuoli oli suuri ja syvä. Vieras asettui jäykästi sen laidalle.
Naisen silmissä piilevä suru sai Raudan kysymään hiljaisesti:
— Te tiedätte siis jo...?
— Tiedän, että tällä kertaa minä tulin liian myöhään... Tarkoitan, että veljeni on kuollut... Herra, joka oli junassa tehnyt tilaa minulle vieressään, osti Hyvinkäällä aamulehden. Siitä näin...
Hän sanoi sen yksinkertaisesti ja tyynesti. Mutta Rauta ei voinut olla kuvittelematta, mitä sisar oli sillä hetkellä tuntenut. Naisparka!
Inkeri tuli huoneeseen kantaen puhelinta. Hän nyökkäsi ystävällisesti ohi mennen vieraalle ja vei puhelimen työpöydälle kumartuen työntämään pistokkeen seinään.
— Tuomari Ahvenisto haluaa keskustella kanssasi, Kaarlo.
Rauta esitteli vaimonsa.
— Neiti Piirto on juuri tullut kaupunkiin, hän lisäsi tarttuen sitten puhelimen kuulokkeeseen.
Myötätuntoisesti nuori rouva katsoi vaatimatonta vierastaan.
— Ehkä haluaisitte peseytyä? Junamatkoilla likaantuu niin helposti.
— Hyvin mielelläni, rouva. Tulin suoraan asemalta. Minulla ei ole täällä ketään tuttavia... enää...
Inkeri tarttui sydämellisesti hänen käsivarteensa, ja yhdessä naiset poistuivat.
Rikospoliisin päällikön äänestä kuului, ettei hänkään ollut saanut nukutuksi, Hän puhui käheästi. Ja vaikka hän tavoitteli huoletonta sävyä, hermostuneisuus kuulsi joka sanasta.
— Huomenta, Rauta. Mitä kuuluu?
— Hyvää vain.
— Tiedän, että kello on kovin vähän ja että Sherlock Holmesit rakastavat aamu-unta. Mutta eukko ei antanut minulle rauhaa, ennen kuin sai raahatuksi minut puhelimeen. Hän se, toden sanoakseni, olikin, joka sinun numerosi etsi luettelosta ja pyöritti tämän yhteyden. Kelpo eukko hän on. Se minun täytyy sanoa, koska hän seisoo aivan vieressäni. Nyt hän näyttää minulle nyrkkiä. No, mikäs minun auttoi! Olisihan ollut naurettavaa, jos olisin jättänyt vanhan rouva Ahveniston keskustelemaan nuoren rouva Raudan kanssa, kummasta saa halvemman päivällisen, silakoista vaiko hampuusinmakkarasta. Siksi minä suostuin tarttumaan torveen ja ryhtymään järkevään, miehiseen keskusteluun sinun kanssasi. Juttu on näet niin hullusti, että mainio vanha rouva Ahvenisto tuotti minulle helkkarinmoisen pettymyksen. Hän ei ihastunut ajatukseen, että minä siirtyisin yömakkaroiden myyjäksi. Ei lainkaan ihastunut. No jaa, hysteriaa. Vai miksi ne nykymaailman aikaan sanovat sitä, kun hameväki on pahalla päällä?
Ahvenisto vetäisi kuuluvasti henkeä ja jatkoi:
— Niinpä minä, henkisesti ja melkeinpä myös ruumiillisesti möyhennetty mies, lähestyn nyt sinua. Eikös niinkin muhkea herra kuin Wittenbergin tohtori Martin Luther kerran häätynyt sanomaan: »Tässä seison, enkä muuta voi.» Haluan vain varmistautua siitä, että viime yönä torkahdin hetkeksi. Mutta kyllin pitkäksi hetkeksi keritäkseni nähdä perhanan villin unen. Sinä olit — nimittäin siinä minun unessani, muista se — sanovinasi voivasi todistaa »Pikkumiehelle», jolla umpisokea Fortuna-rouva on rangaissut meitä tekemällä hänestä pääkaupunkimme poliisivoimien korkean pään... Nyt eukkoni tuossa vastapäätä pui minulle taas nyrkkiä. Miten tällaisessa tilanteessa voi puhua järkevästi? No jaa, missä minä olinkaan?... voivasi todistaa, että Laura Sälöinen on viaton.
Rauta sai vihdoinkin puheenvuoron, sillä Ahveniston valtava puhetulva katkesi. Kuulosti siltä kuin hän olisi henkeä pidättäen jäänyt odottamaan vastausta.
— Ei se ollut unta, Rauta virkahti. — Juuri niin minä sanoin. Nyt voin sanoa vähän enemmänkin. Erottuamme minä toimitin vielä hieman lisätutkimuksia, jotka olivat tuloksellisia, nekin. Tulen kertomaan niistä sinulle, kun istut, täyden hyvityksen saaneena, taas virkahuoneessasi.
Langan toisessa päässä oli hiljaista. Vain rikospoliisin päällikön raskas hengitys kuului.
— Kiitos, hän sanoi sitten hiljaa ja sulki puhelimen.
Laskiessaan kuulokkeen paikoilleen Rauta tunsi saaneensa uuden ystävän, ja hän oli iloinen siitä.
Naiset palasivat huoneeseen. Inkeri oli saanut houkutelluksi Kaisa Piirron jättämään raskaan päällystakkinsa eteiseen. Mutta mustasta huivistaan vieras ei ollut luopunut, Se oli hänen hartioillaan. Musta tukka oli kammattu keskeltä päätä jakaukselle ja kiedottu niskaan kireäksi sykeröksi. Korkeakauluksinen, jäykkäleikkauksinen, nilkkoihin asti ulottuva musta puku, jossa ei ollut ainoaakaan värikästä nauhanpätkää koristuksena, korosti kokonaiskuvan ankaruutta. Jalassa hänellä oli pitkävartiset nappikengät, jollaisia Rauta ei ollut tiennyt enää missään valmistettavan. Katsoessaan nyt tuota naista hän ihmetteli, miten vähän yhtäläistä elämäniloisen, säihkyvän Onni Piirron kanssa tällä loppujen lopuksi oli. Veli ja sisar näyttivät kuuluvan kahteen eri maailmaan. Kaisa Piirto oli körttiläisiä, se ilmeni puvusta.
Inkeri istutti vieraan parhaaseen nojatuoliin. Eikä hän tyytynyt ennen kuin sai tämän asettumaan mukavaan asentoon.
— Nyt minä jätän teidät hetkeksi kahden kesken, hän virkahti ovelta. — Mutta vain hetkeksi.
Rauta istahti vastapäätä vierastaan ja sytytti savukkeen. Hän ei halunnut kiirehtiä.
Kaisa Piirto puhui ensiksi.
— Te kai ihmettelette, herra tuomari, että minä näin tunkeudun kotiinne.
— En lainkaan. Olen iloinen siitä, että tulitte.
Kaisa Piirron katse lipui seinillä olevia kirjarivejä pitkin.
— Teillä on suuri ja komea kirjasto, herra tuomari. Onni puhui siitä usein. Hänellä oli eräs lapsellinen haave. Montakin, sillä hän oli paljossa kuin lapsi. Mutta eräs, joka koski teitä, herra tuomari.
Hän puhui hiljaisella, hieman yksitoikkoisella äänellä. Rautaa kiusasi tuo toistuva »herra tuomari». Mutta hän arvasi turhaksi pyytää vierastaan hyppäämään sen yli.
— Muistan, miten Onnin silmät säteilivät, kun hän lausui: »Näkisitpä ne nahkaselkäisten kirjojen valtavat rivit, Kaisa. Ja siellä niiden joukossa ovat kerran minun kootut teokseni. Sellaiset kootut, ettei kenelläkään muulla sellaisia ole. Sillä siellä on oleva käsikirjoituksina kaikki, mitä minä olen luonut kouluajasta alkaen. Minä en ole puhunut Kaarlo Raudalle mitään tästä. Mutta toivon, että hän sidottaa paperini sinisiin nahkaselkiin ja painattaa kullalla kuhunkin sidokseen ’Onni Piirron kootut teokset’.» Siitä voitte päätellä, miten lapsellinen hän oli. Ikään kuin noilla papereilla olisi arvoa!
— Mutta hyvä neiti, te erehdytte Ne ovat hyvin arvokkaat. Kirjastossani on montakin melko kallista teosta, joita olen eri tahoilta keräillyt ja maksanut niistä huomattavia summia. Mutta teidän veljenne koko tuotanto käsikirjoituksina — sen vertaista kirja-aarretta ei minulla vielä ole. Veljenne oli suuri runoilija.
Kaisa Piirto hymyili surullisesti.
— Niin on sanottu. Olen lukenut hänen kokoelmiensa arvostelut. Ellen minä halunnut sitä tehdä, hän luki ne minulle ääneen. Ja hän iloitsi niistä kuin lapsi kuusen kynttilöistä, ajattelematta, että ne sammuvat pian. Herra tuomari, minä tiedän, mikä veljeni oli. Hän oli pieni, onneton poika, joka oli eksynyt ainoalta oikealta tieltä.
Hiljaisuus seurasi noita sanoja. Rauta ei halunnut väitellä. Hetken kuluttua Kaisa Piirron kasvojen ankarat juonteet pehmenivät. Hellyys värisi hänen äänessään, kun hän jatkoi:
— Mutta minä olen hänen sisarensa. Minä rakastin ja palvelin häntä. Jumala ei ole antanut minulle muuta tehtävää. Koetin saada hänen elämänsä pysymään edes jotenkin järjestyksessä, niin vähän kuin siinä suhteessa saavutinkin... Hänen käsikirjoituksensa ovat tuossa ruskeassa matkalaukussa, ja sitä minä tulin nyt tuomaan teille, herra tuomari.
— Olen teille äärettömän kiitollinen, neiti Piirto. Veljenne ystävänä minä olen säilyttävä hänen lahjansa hyvin.
Kaisa Piirto nyökkäsi.
— Eihän sillä ole väliä, mitä minä ajattelen ja tunnen. Sillä ei ole ollut milloinkaan väliä. Mutta herra tuomari, on jotakin, joka saa minut tunnustamaan olevani iloinen, että veljeni paperit joutuvat teidän haltuunne. On kuin sen kautta hänen rauhaton, onneton henkensä löytäisi levon tässä kauniissa huoneessa.
Hän katui kai heti sanojaan, koska hän kohentautui äkisti ja lisäsi arkisesti:
— Laukussa ovat kaikki hänen kirjoituksensa. Hän järjesti ne itse. Hänen pöydälleen jäi ainoastaan eräs kirjoitus, joka oli kesken. Siinä oli otsikkona »Valkoinen kaupunki».
— Se oli elokuvakäsikirjoitus, Rauta virkahti. — Veljenne on kertonut siitä minulle.
— Lähetän sen teille, herra tuomari, huomenna, kun olen palannut kotiin. Se jäi nyt vain, koska...
Suurenmoisesta itsekuristaan huolimatta hänen oli pakko keskeyttää. Hän taisteli liikutustaan vastaan ja sai lopulta kuiskatuksi:
— ... koska minä takerruin toivoon, että hän sittenkin... sittenkin... palaa ehkä tuon työnsä ääreen.
Samassa Inkeri tuli huoneeseen. Hän oli ottanut ylleen sini-valkoraitaisen kotipuvun, joka sai hänet näyttämään ihastuttavan valoisalta ja nuorelta. Hän kantoi tarjotinta, joka oli aivan liian valtava hänen käsiinsä. Rauta riensi auttamaan häntä.
— Saattaa olla, että minä häiritsen teidän keskusteluanne, Inkeri virkkoi levittäessään valkean liinan tupakkapöydälle. — Mutta siitä en välitä. Voitte myöhemmin jatkaa siitä, mihin lopetitte. Nyt on tärkeää, että vieraamme saa aamiaista.
Kaisa Piirto yritti onnettomana torjua:
— Voi ei, hyvä rouva! Eihän minun ole nälkä.
— Neiti kiltti, olkaa järkevä. Itse sanoitte, ettei teillä ole tuttavia Helsingissä. Täkäläisiin ravintoloihin tottumattomana te tuskin nauttisitte niissä aterioimisesta.
Tahtoipa vieras tai ei, Inkeri pakotti hänet sekä kiltiksi että järkeväksi. Hän kaatoi kahvia ja latoi voileivän toisensa jälkeen vieraan edessä olevalle lautaselle.
Kaisa Piirto antautui. Hän joi kahvia ja söi voileipiä. Mutta näkyi, ettei hänelle maistunut.
Nuori rouva yritti väkirynnäköllä voittaa hänet.
— Koettakaa unohtaa olevanne vieraiden ihmisten luona. Mieheni oli veljenne hyvä ystävä. Tiedättekö, joskus minä olin melkein mustasukkainen veljellenne. Heidän ystävyytensä oli näet peräisin siltä ajalta, jolloin minä en vielä tuntenut miestäni.
Kaisa Piirto katsoi häntä totisena.
— Niin, he olivat ystäviä. Minäkin tiesin sen. Mutta minä vain kiitin siitä Jumalaa. Yksi hyvä, kunnollinen ystävä — niiden monien kehnojen joukossa, jotka tyrkyttivät Onnille ystävyyttään.
Inkeri käsitti häneen suunnatun moitteen. Mutta hän ei antanut niin vain periksi.
— Minä olisin hyvin mielelläni tutustunut teidän veljeenne. Rakastan hänen runojaan. Kutsuimme häntä monesti tänne. Hänhän olisi voinut asuakin meillä kaupungissa käydessään. Mutta kaikki suostuttelumme olivat turhat. Hän ei tullut.
— Niin oli parempi.
— Mutta neiti..
— Suokaa anteeksi, rouva Rauta. Minä en tarkoittanut mitään pahaa. En teistä enkä kodistanne. Päinvastoin! Mutta... mutta minä tunsin veljeni.
Keskustelu katkesi eikä ottanut enää kohentuakseen. Inkeri vaistosi, että tämä jäykkä, umpimielinen nainen halusi nyt puhua veljestään hänen miehelleen ja että hän oli liikaa huoneessa, No, Kaarlohan lähtisi pian. Sitten tulisi hänen, Inkerin, vuoro. Olisipa kumma, ellei hän naisena onnistuisi saamaan enemmänkin irti vieraastaan kuin mies! Hän tyytyi nyt hymyillen hoitamaan vain huolehtivaisen emännän osaa. Kun vieras sitten vakuutti, ettei jaksanut syödä enempää, Inkeri nousi ja poistui tarjottimineen.
Hetken hiljaisuuden jälkeen Kaisa Piirto sanoi:
— Toivon teidän käsittävän, herra tuomari, etten tosiaankaan tarkoittanut pahaa kömpelöllä lauseellani. Mutta minä tunsin Onnin. Tiedän, että jos hän olisi tutustunut rouva Rautaan, hän olisi ystävyydenkin unohtaen rakastunut vaimoonne. Hän oli sellainen... helposti leimahtava ja edesvastuuton. Ja rouva Rauta, hän on hyvin kaunis ja hyvin suloinen... minunkin mielestäni...
Rauta hymyili hänelle rauhoittavasti.
— Voitte olla varma siitä, ettei vaimoni enkä minä ole hetkeäkään kuvitelleet teidän tarkoittaneen jotakin pahaa. Mutta erääseen asiaan pyytäisin selitystä. Oliko Onni kutsunut teidät nyt Helsinkiin?
Kaisa Piirto pudisti päätään.
— Mutta silloinhan on merkillistä, että te satuitte... — Ei se ollut mikään sattuma, herra tuomari.
Vastalause, niin hiljaisesti esitetty kuin se olikin, oli niin varma, että se saattoi Raudan ymmälle. Kulmat rypyssä hän ryhtyi puhumaan:
— Te sanoitte minulle jo alkajaisiksi, että »tällä kertaa» te tulitte liian myöhään. Sitten kerroitte eilen, jolloin veljellenne ei ollut vielä tapahtunut mitään pahaa, lähteneenne tuomaan minulle hänen papereitaan, jotka minun piti saada vasta hänen kuoltuaan. Mainitsitte harkinneenne myös hänen keskeneräisen filmikäsikirjoituksensa mukaan ottamista, mutta sitten takertuneenne toivoon — niinhän sanoitte — että hän »sittenkin» palaa vielä tuon työnsä ääreen. Neiti Piirto, mistä te saatoitte ennakolta tietää, että veljenne kuolisi?
Jollekin toiselle esitettynä tämä kysymys olisi merkinnyt sen kohteelle suoranaista uhkaa. Nyt se kuvasti vain Raudan hämmennystä.
Kaisa Piirto ei hätääntynyt. Hän katsoi tyynesti miehen harmaisiin silmiin.
— Minä tunsin sen. En sitä, että hän kuolisi. Vaan että hän sillä hetkellä tapasi jonkun, jonka taholta hirveä vaara väijyi häntä.
— Mihin aikaan se oli?
— Sen tiedän tarkalleen. Säikähdin, kun tuo tunne hiipi ylleni, ja vilkaisin silloin seinäkelloa. Se oli 20.45.
Rauta säpsähti. Hän muisti katsoneensa kelloa kavutessaan eilisiltana Onni Piirron kanssa studiorakennuksen portaita ylimmästä kerroksesta alas virtaavaa ihmisjoukkoa vastaan. Kello oli ollut 20.45!
— Miten te voitte sellaista tuntea? Rauta huudahti kiivaasti.
Kaisa Piirto ei väistänyt hänen tiukkaa katsettaan. Hän vastasi yksinkertaisesti:
— Onni ja minä olemme kaksoset.
Rauta kohautti kärsimättömästi olkapäitään.
— Käsitän, ettei se teistä ole mikään selitys, mainen virkahti. — Mutta sen parempaa en osaa antaa. Niin on ollut jo kauan. Niin kauan kuin jaksan muistaa. Vaikka olen ollut kuinka kaukana tahansa, olen tuntenut, milloin Onni on joutunut vaaraan. Ei, en minä ole nähnyt mitään näkyjä, en edes tiennyt, mistä on ollut kysymys. Tuo lamaannuttava tunne on vain laskeutunut ylleni. Silloinkin, eräänä iltana, kun Onni oli ensimmäisen kerran Pariisissa. Muistan, miten palavasti rukoilin hänen puolestaan, ja seuraavana päivänä minun tuli hyvä olla. Onni kertoi sitten jälkeenpäin... Senkin, että hän tuon yön jälkeen pysyi teidän seurassanne, herra tuomari.
Hiljaiset loppusanat järkyttivät Rautaa. Voittaakseen liikutuksensa hän huomautti:
— Mainitsitte selitykseksi, että te ja Onni olette kaksoset. Tiedättekö, tunsiko hän tuolla tavalla samoin, kun te olitte vaarassa?
Kaisa Piirron ohuille huulille nousi hieman alakuloinen hymy. Hän pudisti päätään.
— En ole milloinkaan kysynyt. Mutta en usko. Onnilla oli liian paljon muuta ajateltavaa. Hänhän oli runoilija. Tuskinpa hän huomasi minua ollenkaan. Paitsi silloin kun hän, paremman kuuntelijan puutteessa, halusi lukea minulle runojaan ja novellejaan ja niiden lehtiarvosteluja. Mutta älkää luulko, herra tuomari, että minä moittisin häntä siitä. Minusta kaikki oli aivan oikein ja paikallaan, niin kauan kuin sain hänet viihtymään työnsä ääressä. En pitänyt kylläkään tuota kirjoittamista suurenkaan arvoisena. Mutta kun hän sanoi sitä ainoaksi kutsumuksekseen, tyydyin siihen. Oma kutsumuksenihan oli vieläkin vähäisempi: huolehtia hänestä, kun hän oli kotona, ja rukoilla hänen puolestaan, kun hän heitti kaiken ja törmäsi kaupunkimatkoilleen, joita en voinut estää. Päivistä venyi usein viikko, ja minun uskoni horjui.
Raudan kunnioitus tätä pientä, ankarakasvoista naista kohtaan kasvoi hetki hetkeltä. Millainen määrä itsensä unohtavaa rakkautta! Sen teki sitäkin liikuttavammaksi se, ettei sisar osannut oikein arvioida veljensä elämäntyötä.
— Te siis tunsitte eilen, että veljeänne uhkasi vaara?
— Kyllä. Juoksin vain pyytämään naapurimökin emäntää hoitamaan lehmääni ja porsastani. Sitten sieppasin päällystakin ja tuon matkalaukun ja riensin maantielle. Iltabussilla pääsin Haapamäelle ja sieltä junaan.
— Oletteko ennenkin tuntenut yhtä selvästi, että teidän on lähdettävä matkaan?
Toinen oli hetken vaiti ennen kuin vastasi:
— Olen. Kerran. Se oli jatkosodan Tapaninpäivänä.
Olin ennakkoon tehnyt jouluvalmistuksia toivoen Onnin tulevan kotiin. Mutta aatonaattona jo tunsin, ettei hän pääsisi tulemaan. En kuvitellut, että hän olisi kuollut. Hänhän palveli vain TK-miehenä Vienassa. Eivätkä sellaiset ole, ajattelin, mukana taisteluissa. Mutta ehkä jokin harhaluoti oli hipaissut häntä. Äkisti sain varmuuden, että Onnin henki oli vaarassa. Silloin minä pakkasin mukaani vähän jouluherkkuja ja lähdin. Kajaanin sotasairaalasta minä hänet lopulta löysin. Hän hymyili minulle vuoteestaan huolettomaan tapaansa. »Olipa hyvä, että tulit, Kaisa», hän sanoi. »Ylihuomenna minun olisi muuten pitänyt ostaa lääkintäkapteenillemme viinapuolikas. Löin näet hänen kanssaan vetoa, että sinä löydät minut täältä, vaikkei sinulle ilmoitetakaan haavoittumisestani.» Hän oli aatonaattona ollut tulossa joululomalle kolmen toverinsa kanssa. Eräällä Vienan metsätaipalella auto oli joutunut partisaanien väijytykseen. Autonkuljettaja oli ammuttu kuoliaaksi. Onni ja kaksi hänen toveriaan olivat haavoittuneet vaikeasti. Tapaninpäivänä oli veljelläni ollut kriisi, jolloin lääkäri oli jo luullut hänen kuolevan... Uskotteko te nyt minua, herra tuomari?
Rauta nyökkäsi. Maailmassa on, hän ajatteli, paljonkin sellaista, mikä on totta, vaikka arkinen järki ei sitä voikaan käsittää.
Pitkän äänettömyyden jälkeen Kaisa Piirto aloitti arasti: — Sitten minulla olisi vielä eräs pyyntö teille, herra tuomari. Veljeni ei kyllä antanut siinä suhteessa mitään ohjeita. Mutta lähtiessäni otin mukaani erään kirjepinkan.
Hän nousi ottamaan ruskeasta matkalaukusta nipun kirjeitä, jotka oli sidottu ristiin käyvällä sinisellä silkkinauhalla. Päällyspaperista Rauta luki: »Laura Sälöisen kirjeet O.P:lle».
— Onni ei yleensä säilyttänyt kirjeitä. Monet kyllä kirjoittivat hänelle. Miehet ja naiset. Mutta luettuaan heidän kirjeensä hän vastasi heti tai oli vastaamatta, joka tapauksessa hän heitti ne aina keittiön uuniin. Vain nämä yhdet kirjeet hän säilytti. Usein hän luki niitä. Kirje kirjeeltä. Yhä uudelleen. Ne olivat niitä hetkiä, jolloin näin veljeni onnellisena.
— Kertoiko hän teille siitä henkilöstä, jolta nuo kirjeet ovat?
— Kyllä. Ensimmäisellä kerralla sanoin: »Onni raukka, olet mieletön. Niin hieno ja viisas nainen ei ikinä tee sitä tyhmyyttä, että yhdistäisi kohtalonsa sinuun.» Se koski häneen syvästi. Siksi vaikenin sen jälkeen aina, kun hän rupesi puhumaan suuresta rakkaudestaan.
Rauta mietti, mitä Kaisa Piirto mahtaisi sanoa, jos hän kertoisi poliisin pidättäneen Onni Piirron »suuren rakkauden» epäiltynä syylliseksi hänen murhaansa. Hän ei kuitenkaan kertonut. Sisarella oli kyllin murhetta muutenkin.
— Nyt pyytäisin teitä, herra tuomari, palauttamaan kirjeet. Tiedän, että Onni tahtoisi sitä.
— Tietysti minä voin viedä ne hänelle. Mutta miksi ette tekisi sitä itse?
Kaisa Piirto pudisti tarmokkaasti päätään.
— Ei. On parempi, että te viette kirjeet. Ei, älkää luulko, että minä olisin ollut tuolle neidille mustasukkainen ja että siksi en tahtoisi häntä tavata. Olen päinvastoin hyvin kiitollinen hänelle. Sen jälkeen, kun hän tuli Onnin elämään, veljeni on ollut onnellisempi kuin milloinkaan ennen. Hän koetti suuren rakkautensa tähden kohentaa myös elämäänsä, tiedän sen, ja päästä irti huonosta seurasta. Mutta hän oli luonteeltaan heikko ja jo liian syvällä. Veli parkani!
— Neiti Sälöinen ilahtuisi varmaan saadessaan tutustua Onnin sisareen.
— Ei, se tapaaminen olisi kiusallinen meille molemmille. Teidän kanssanne, herra tuomari, minä voin jutella vapaasti, vaikka te olettekin niin paljon yläpuolellani. Te olette mies. Meidän naisten kesken on toisin. Yhteiskuntarajat tuntuvat. Onni sanoikin kerran, että vain miehet ovat tätä vuosisataa ja että naiset laahaavat mukanaan menneitä vuosisatoja niille kuuluvine moraalikäsitteineen, uskomuksineen ja säätyeroineen. Silloin kun hän sinkautti sen ylimieliseen tapaansa esiin, se kuulosti minusta mielettömältä. Mutta myöhemmin olen tullut ajatelleeksi, ettei se ollut hullummin sanottu. Ehkäpä meissä naisissa on jotakin edellisiin vuosisatoihin kuuluvaa. Ei tietysti kaikissa.
Huomatessaan, ettei mies käsittänyt tämän esteen tärkeyttä, Kaisa Piirto kiirehti jatkamaan:
— Sitä paitsi te, herra tuomari, voisitte kertoa sen, mitä minä en saisi hänelle sanotuksi. Sen, miten paljon nuo kirjeet veljelleni merkitsivät.
Rauta virkahti:
— Hyvä on. Minä vien ne neiti Sälöiselle. Haluatteko minun ilmoittavan hänelle vielä jotakin?
Kaisa Piirto meni oudosti hämilleen. Oli selvää, että hänellä oli vielä jotakin sydämellään. Käsiinsä tuijottaen hän rupesi viimein puhumaan:
— Onnilla oli valokuva hänestä. Suuri, kaunis kuva. Sitä minä en tuonut tullessani. Jos olisin tuonut ja Onni olisikin palannut kotiin, hän olisi ollut hirveän vihainen siitä, että olen koskenut siihen. Mutta se ei ollut ainoa syy, miksi jätin sen paikoilleen... Herra tuomari, ettekö voisi pyytää, että se saisi jäädä minulle? Tietysti tämä kuulostaa mielettömältä. Mutta toivoisin niin, että hänen ja Onnin kuvat olisivat uunin reunalla. Joskus, kun elämä tämän jälkeen tuntuu liian tyhjältä, kuvittelisin, millaista noilla kahdella olisi ollut, jos veljeni yhä eläisi ja jos hän olisi ollut voimakkaampi mies kuin oli... Tietysti tuo neiti löytää vielä omansa omasta maailmastaan. Mutta ei kai häntä vahingoittaisi, vaikka hänen kuvansa olisikin eräässä keskisuomalaisessa mökissä, jossa ei vieraita käy.
Hän nosti katseensa mieheen ja lisäsi vetoavasti:
— Niin että ehkä te, herra tuomari...
— Mielelläni. Olen vakuuttunut siitä, että neiti Sälöinen suostuu ilman muuta.
Kaisa Piirto liikahti noustakseen.
— Kiitos. Sitten ei minulla ollutkaan muuta.
Rauta viittasi häntä pysymään paikoillaan.
— Odottakaa, neiti. Milloin aiotte palata kotipuoleen?
— Tänä iltana. Toivon saavani sitä ennen kaiken järjestetyksi. Ensin minun on käytävä katsomassa veljeäni siellä, missä hän nyt on. Sitten... Jospa vain tuntisin paremmin tämän kaupungin...
— Valitettavasti minä en ehdi teidän oppaaksenne. Mutta vaimostani saattekin paremman. Hän tietää kaikki muodollisuudet, jotka on täytettävä. Minä jätän käytettäväksenne autoni. Voitte huoleti luottaa vaimooni. Hän on ensiluokkainen autonkuljettaja ja luullakseni naisena samaa priimaluokkaa kuin tekin, neiti Piirto.
Toinen oli punastuen noussut.
— Herra tuomari, minä en kuvittele voivani verratakaan itseäni rouva Rautaan, joka...
— Kyllä te voitte, mies keskeytti nousten hänkin.
— Enkä minä saata vaivata teitä kumpaakaan asioilla, jotka ovat teille vieraat, Kaisa Piirto intti. — Teillä on muutakin, tärkeämpää...
— Tällä hetkellä meille ei mikään ole tärkeämpää kuin Onni Piirto. Vaimoni sanoi teille ihailevansa veljessänne suurta runoilijaa. Minulle taas Onni oli ennen kaikkea hyvä ystävä. Älkääkä unohtako, hyvä neiti, että hänet murhattiin minun ollessani läsnä. Jo ennen kuin te tulitte, olin päättänyt omistaa aikani kokonaan tuon katalan murhan selvittämiseksi. Sanon tämän, jotta käsittäisitte, että ette te ole vaimolleni ja minulle vieras, jonka soisi huolineen menevän niin pitkälle kuin pippuri kasvaa. Teidän huolenne ovat nyt myös meidän huoliamme. Koettakaa käsittää se. Mahdollisesti minun on tämän päivän kuluessa saatava teidän Onni Piirron lähimpänä sukulaisena antamanne valtakirja. Toivottavasti haluatte sen antaa.
— Tietysti, herra tuomari.
Rauta vilkaisi kelloonsa.
— Kuten sanoin, minun on jätettävä teidät nyt vaimoni hoteisiin. Jos hän määräilee teitä mielestänne liikaa, niin koettakaa sulattaa se, vaikka hän ei ole teitä vanhempi. Minunkin on sulatettava huolimatta siitä, että hän on vuosikymmentä minua nuorempi.
Kaisa Piirto säesti hiljaisella hymyllä miehen naurahdusta.
— Nyt minun on jouduttauduttava saadakseni veljenne murhan tutkimukset oikeille raiteille, Rauta lisäsi palaten vakavaan sävyyn. — Mutta ennen lähtöäni tahdon vielä sanoa jotakin teille, neiti Piirto. Väitetään, että minä ammatissani, seuratessani vihollisten jälkiä, olen leppymätön. Tällä kertaa olen sitä kaksin verroin. Minä en ole lepäävä, ennen kuin se konna, joka murhasi teidän veljenne ja minun ystäväni, on paljastettu ja kiinni.
Pieni, mustapukuinen nainen katsoi ylös pitkän mielien tällä hetkellä koviin kasvoihin.
— Teillä on kummallinen ammatti, herra tuomari. Mutta minä ymmärrän, että veljeni ihaili ja rakasti teitä ihmisenä... Toivon hartaasti teidän onnistuvan, herra tuomari. Sillä niin paljossa vajavainen ja heikko kuin veljeni olikin, hän oli sydämellinen ja hyvä ihminen.
Viides luku
TUOMARI AHVENISTO SAA HYVITYKSEN
Kello oli vähän vaille 9, kun Rauta lähti vuokra-autolla kotoaan.
Inkeri oli saattanut hänet portille. Palatessaan halliin hän näki Marin viittovan häntä luokseen ruokahuoneeseen. Hän meni vanhan hoitajattaren luo ihmetellen, mitä salaperäistä tällä saattoi olla ilmoitettavana.
— Murha tai ei, vanhus murisi. — Mutta sen minä sanon rouvalle, että oikein eivät asiat nyt ole. Minä puhuin jo, tiemmä, rouvalle miesten tykötekemisistä huonon omantunnon kourissa. Tuomari kertoi kiireistään. Ja kuitenkin hän jätti rouvalle auton. Sen uhrauksen takana on jotakin vinoa.
Inkeri nauroi.
— Sinä kultainen, epäluuloinen narri! Sen takana onkin jotakin. Mutta vain se, että minulla on tänään enemmän kiireitä kuin tuomarilla. Vieraamme täytyy päästä...
— »Vieraamme»! Mari tuhahti. — Mokomakin maalaistollo! Se tässä nyt vielä puuttuu, että olisi ajateltava, mitä sen ihmisen täytyy.
— Onpa Mari pian omaksunut kaupunkilaisten ylimielisyyden maalaisiin nähden.
— Vai pian! Yli kolmekymmentä vuotta siitä on, kun minä tulin Lohjalta tänne lehtorille ja lehtorskalle palvelukseen... Luoja olkoon heidän sieluilleen armollinen, aamen. Eikä rouva ollut silloin vielä syntynytkään tähän kavalaan maailmaan. En edes synnyinseutuni murretta enää muista... Mutta mitäs se oikeastaan tuohon lahkolaisnaiseen kuuluu?
— Sitä minäkin vähän ihmettelen. Sitä paitsi hän ei ole mikään lahkolainen. Hän kuuluu herännäisiin ja on luultavasti ahkerampi kirkossa kävijä kuin Mari ja minä yhteensä. Ja sinun kovan sydämesi pehmittämiseksi sanon vielä senkin, että hänen ainoa veljensä oli se, jonka murhasta sinä äsken lehdestä luit.
Vanhan palvelijattaren piirteet pehmenivät.
— Jassoo. Vai vainajan sisar... Se muuttaa asiat... Muistan, kun minun ainoa veljeni pikku poikana hukkui.
Äkisti hän keskeytti. Eräs sana nuoren emännän nuhteesta tunkeutui vasta nyt hänen tajuntaansa. Hän turskiintui jälleen.
— Jaa, että minun kova sydämeni... Siitä muistankin, että Pikku Jättiläinen — Martti, tarkoitan — kaipasi äsken äitiään. Sitä samaa kai Tyttikin ininällään tarkoitti, vaikkei lapsi parka osaa vielä sanoin toiveitaan ilmaista.
— Voi, Mari kulta! Minä en nyt ehdi lasten luo. Minun on heitettävä kävelypuku ylleni ja riennettävä hoitamaan vieraamme asioita.
— Niin kai, vanhus murahti kostonhaluisesti.
— Onhan lastenhoitajatar kotona, Inkeri puolustautui.
— Eikö tuo liene. Sekin neiti! Mutta ennen kaikkea vanha Mari on kotona. Kovine sydämineen!
Inkeri otti häntä kaulasta ja pyysi hartaasti:
— Anna anteeksi ajattelematon sana. Tiedänhän minä, että sinulla on maailman hellin sydän, vaikka yritätkin sitä peitellä.
— No, kas niin, rouva. Rouva menee nyt vain. Eikä se sen puolesta niin väärä sana ollutkaan. Sillä kohdalla. Ja voin minä nyt senkin sanoa, että Pikku Jättiläinen on puutarhassa. Sellaisia ne pojat ovat. Omat kiireensä on niilläkin. Ja Tytti nukkuu.
Inkeri puisti sormeaan vanhalle hoitajattarelleen. Ovesta hän kääntyi heittämään hänelle lentosuukon ja poistui kevyin askelin.
Kello oli 10.15, kun Rauta viimein ehti poliisikomentajan työhuoneeseen.
Pienikokoinen, tumma tuomari Puro, jolla oli pyöreät kasvot ja hyvin epäluuloiset silmät, nousi työpöytänsä takaa kylmästi tervehtimään tulijaa.
— Jaaha, Rauta, te olette siis jälleen liikkeellä. Minä suostuin ottamaan teidät vastaan, koska te sitä niin kiihkeästi vaaditte ja koska te... hm... eräissä tapauksissa olette melkoisesti auttanut meitä viranomaisia. Mutta minulla on nyt kova kiire. Sanomalehdet moittivat, että poliisi toimii rikostapauksissa anteeksi antamattoman hitaasti. Noissa moitteissa on voinut... hm... ennen olla perää. Minä aion antaa näytteen nopeasta toiminnasta. Eilisiltana murhattiin muuan kirjailija. Minä henkilökohtaisesti tulen kello 11.45 suorittamaan kuulustelun, joka kaiken todennäköisyyden mukaan johtaa siihen, että murhaaja tunnustaa tekonsa.
— Älkää tehkö sitä.
Raudan lyhyt vuorosana löi poliisikomentajan hämmästyksellä. Hänen silmänsä kapenivat pelkiksi viiruiksi, ikään kuin se olisi auttanut häntä tajuamaan paremmin nuo häikäilemättömän tyynesti ja varmalla äänellä lausutut uskomattomat sanat. Vihaisesti hän sähähti:
— Mitä! Mitä minä en saisi tehdä?
— Älkää suorittako tuota kuulustelua kello 11.45.
— Ja miksi en, jos sallitte minun kysyä?
— Koska se olisi tyhmyys.
Se oli liikaa poliisikomentajalle. Hän hypähti tuolillaan antaakseen enemmän voimaa nyrkiniskulleen, joka sittenkin läjähti pöytään melko heikkona. Mutta samaa ei voinut sanoa hänen äänestään, joka jylisi:
— Mitä te uskallatte tulla sanomaan minulle? Te! Te!
— Niin, minä.
Tuomari Puron suuttumus vyöryi kuin hyökyaalto hänen vieraansa ylitse:
— Te olette suuruudenhullu, Rauta! Sitä te olette! Eräissä jutuissa saavuttamanne menestys on noussut teille hattuun. Luulette olevanne muita viisaampi. Paljon viisaampi! Minulla on varaa myöntää nuo teidän menestyksenne. Mutta huomautan, että niitä juttuja hoitivat poliisin puolella muut miehet! En minä! Niin että älkää yrittäkö hypätä minun nenälleni!
Rauta hymyili. Hän tuli ajatelleeksi, ettei hänen olisi kovinkaan vaikea ihan sananmukaisesti hypätä poliisikomentajan nenälle. Tuo nenä ei ollut korkealla. Hänen hymynsä vimmastutti tuomari Puroa entistä enemmän.
— Te kadehditte minulta sitä menestystä, joka on käteni ulottuvilla! Mutta minä sanon teille, Rauta, että te ette pysty sitä minulta riistämään! Minä olen itse asiassa jo ratkaissut tuon kirjailijaretkun — olkoon retku, mutta jonkunlainen ihminen hänkin oli — murhan arvoituksen. Henkilökohtaisesti olen sen ratkaissut!
Raudan teki mieli kysyä, eiköhän hän sentään totuuden nimessä suostuisi jakamaan sitä »kunniaa» Kerttu Laidan kanssa. Mutta hän katsoi parhaaksi antaa toisen riehua loppuun.
— Jos olisin aavistanut, että te tulette vaivaamaan minua yrittämällä sekaantua tähän juttuun, niin en olisi suostunut ottamaan teitä vastaan. Teillä ei ole siinä mitään tekemistä! Te olette ulkopuolinen! Ymmärrättekö?
— Minä en ole ulkopuolinen. Vuorineuvos Sälöinen on pyytänyt minua valvomaan tyttärensä oikeuksia.
Poliisikomentaja tuijotti tuokion Rautaan. Sitten hän naurahti karkeasti.
— Ahaa, te tiedätte, huomaan. Tiedätte, miten sen neitokaisen asiat ovat. Huonosti, hyvin huonosti! Ja siksi vuorineuvoksen miljoonat ovat lähteneet pyörimään. Mutta minä sanon teille, Rauta, että nyt ne eivät auta! Ahaa, siitähän syntyi itsestään kuin runoa... Voi olla, että ennen pelattiin rikosasioissakin rahalla. Vanhan rikostilaston eräät numerot viittaavat siihen. Mutta nyt pannaan murhaaja kiinni, vaikka hän olisikin upporikkaan vuorineuvoksen ainoa tytär! Viekää sellaiset terveiset tytön isälle! Ja nyt menkää!
— Tarkoitatteko, että minun on odotettava etuhuoneessa?
— Odotettava? Mitä tai ketä?
— Sisäasiainministeriä.
— Ministeriä? Tuleeko hän tänne?
— Tulee. Hän ilmoitti saapuvansa kello 10,30.
— Miksi?
— Aloite on minun. Rauta selitti. — Minä lupasin todistaa teidän läsnä ollessanne hänelle, että tuomari Ahvenisto oli oikeassa kieltäytyessään pidättämästä Laura Sälöistä, koska tyttö ei ole murhannut Onni Piirtoa.
Tuomari Puron mahtavuus oli tipotiessään. Hän tuijotti pöytäänsä. Jos kerran sisäasiainministeri oli taipunut tulemaan, niin se merkitsi, että ministeri uskoi Raudalla olevan jotakin huomattavaa esitettävänä. Kirottua!
— Te lupasitte todistaa...? hän ähkäisi.
— Aivan niin.
— Mitä te olette tietävinänne tuosta murhasta? poliisikomentaja ärähti yrittäen jälleen ryhdistäytyä.
— Minä olin muutaman metrin päässä kirjailija Piirrosta sinä hetkenä, kun hänet pimeässä murhattiin. Sitä paitsi suoritin aamuyöllä eräitä tutkimuksia, jotka eivät jääneet tuloksettomiksi. Nyt minä voinkin sitten poistua etuhuoneeseen odottamaan.
Tuomari Puro katsoi ulos ikkunasta sanoessaan:
— Älkää hassutelko, Rauta. Luulisi teidän käsittävän, että tällä paikalla mies väliin hermostuu.
— Minä suostun hyväksymään tuon nyt lausumanne anteeksi pyynnöksi äsken käyttämänne sävyn johdosta.
Poliisikomentaja vilkaisi häneen kylmästi.
— Ensimmäinen erä on teidän, Rauta. Myönnän sen. Mutta sanon samalla, että teillä täytyy olla pirun vahvat todisteet saadaksenne Laura Sälöisen irti. Pappa Sälöisen miljoonista ei ole pienintäkään apua.
— Vuorineuvos Sälöinen ei jättänyt käytettäväkseni ainoaakaan miljoonaa.
— Ehkäpä on vielä niin, että asianajotoimistonne hoitaa jutun kuuluisan nimikkeensä »varattomia asiakkaita» alla? tuomari Puro ivasi.
— Ei. Mutta on ehkä syytä minun jo tässä vaiheessa ilmoittaa, että vainajan ainoa lähisukulainen, sisar, on jättänyt jutun minun haltuuni. Hoidan sen yhteistyössä viranomaisten kanssa, koska Onni Piirto oli hyvä ystäväni. Teitä kiinnostaa ehkä kuulla sekin, että kirjailija Piirto oli syvästi rakastunut neiti Sälöiseen.
— Ahaa, poliisikomentaja innostui, sepä mielenkiintoista! Tuota en ole tiennytkään. Siis mustasukkaisuusmurha.
— Minä sanoin, että kirjailija Piirto oli rakastunut.
— No hyvä, on ennenkin häädytty murhaan itsepäisestä ja ahdistavasta ihailijasta vapautumiseksi.
Rauta hymähti purevasti.
— Voin vapauttaa teidät vaivasta keksiä uusia »nimikkeitä» murhateorioillenne. Se vaiva on turha, koska neiti Sälöinen ei missään tapauksessa suorittanut murhaa. Sen teki joku muu, joka ei nyt istu teidän selleissänne.
— Saadaanpa nähdä, tuomari Puro mutisi.
Sen jälkeen ei huoneessa puhuttu. Molemmat juristit odottivat, että sisäasiainministeri suvaitsisi tulla edes likipitäen täsmällisesti.
Viimein ovi avautui. Keskimittainen, hyvin laiha herra tuli kiireisesti sisään. Huoneessa olijat nousivat kättelemään häntä.
— Taisin myöhästyä hieman. Eräs toinen tärkeä asia vaati nopeaa ratkaisua.
Ministeri Tuulelan ääni oli tyyni ja soinnukas. Rauhallisesti hän asteli sivummalla olevan nojatuolin luo ja vaipui siihen istumaan.
— Kas niin, aloitetaan.
Hänen kasvonsa olivat oudon värittömät. Tätä vaikutelmaa lisäsi se, että hän oli täysin kalju. Mutta perin vaalean sinisten silmien katse, joka tarkkasi äskeisille paikoilleen hakeutuneita lakimiehiä, oli hyvin valpas ja harkitseva.
Poliisikomentaja ehätti puhumaan tuttavallisen nöyristelevästi:
— Viime yönä minä en voinut vielä esittää sinulle mitään motiivia, joka tytöllä saattoi olla murhaan. Mutta nyt olen saanut selville, että...
Rauta katkaisi hänen puheensa häikäilemättä:
— Pötyä! Ministerillä ei liene aikaa kuunnella kinastelua seikoista, joilla ei ole mitään tekemistä kirjailija Piirron kuoleman kanssa. Olisi melko hyödytöntä ryhtyä pohtimaan, voitaisiinko filmiyhtiön toimitusjohtajalle tai toimittaja Kerttu Laidalle tai minulle runoilla jokin henkilökohtainen syy toivoa Piirron kuolemaa. Mekin kolme olimme paikalla murhan tapahtuessa. Minä olen luvannut todistaa, että neiti Sälöinen on täysin syyttömänä pidätetty. Siitä nähdäkseni on nyt kysymys, voinko sen täysin vakuuttavasti todistaa.
Tumma puna oli noussut poliisikomentajan pyöreille kasvoille. Mutta hän ei uskaltanut räjähtää korkean esimiehensä läsnä ollessa. Ministeri oli laskenut kyynärpäänsä tuolin sivunojille ja asettanut sormet vastakkain nojaten laihaa leukaansa peukaloihin. Hän tyrehdytti alaisensa vastalausemyrskyn huomauttamalla:
— Kas niin, Puro. Minulla on todellakin kiire. Siinä, mitä Rauta sanoi, on järkeä. Jos hän voi todistaa pidätetyn syyttömäksi, ei meitä suuresti kiinnosta, mitä tyttö ehkä ajatteli vainajasta. Antakaa tulla, Rauta.
— Kuulemani mukaan on ne vaatteet, jotka neiti Sälöisellä oli eilisiltana yllään, tuotu tänne.
— Tietysti, tuomari Puro naurahti. — Muutenhan niistä olisi voitu veritahrat poistaa. Ette kai yritä väittää, että vaatteissa olevat tahrat eivät olisi verta? Vaan esimerkiksi mehuvettä!
— Ne ovat verta, Rauta virkahti rauhallisesti. — Mutta huomautan, että jos neiti Sälöinen olisi halunnut poistaa ne, hänellä olisi ollut siihen yllin kyllin aikaa. Minä kehoitin häntä varomaan koskettamasta niihin.
— Te! Te olette siis alun perin asettunut hänen puolelleen! Ihmettelenpä, mikä motiivi teillä on.
Rauta katsoi kylmästi pienikokoista ammattitoveriaan.
— Minun motiivini saatte kernaasti tietää. Minä olen aina valmis seisomaan syyttömästi epäiltyjen puolella.
— Kas niin, hyvät herrat, ministeri katkaisi kiistan. — Vaatteet ovat siis täällä. Mitä haluatte niistä, Rauta?
— Pyydän, että joku toimistoneitonen, joka on suunnilleen neiti Sälöisen mittainen; pukee ne ylleen ja tulee tänne.
— Mahdotonta! poliisikomentaja torjui. — Minä en voi vaatia keneltäkään alaiseltani sellaista. En tiedä edes, onko täällä ketään neiti Sälöisen kokoista naista. En ole nähnytkään tuota pidätettyä. Vielä vähemmin tiedän hänen mittojaan! Sitä paitsi sitä tietä juttu leviäisi kaupungille. Kerta kaikkiaan mahdotonta!
— Vahinko, ministeri Tuulela virkahti. — Ajatus oli sinään hyvä.
Hän katsoi hyväntahtoisesti Rautaan. Tämä kiirehti esittämään:
— Siltä varalta minä pyysin mukaani toimistoni sihteerin. Hän on neiti Sälöisen kokoinen ja valmis pukeutumaan hänen vaatteisiinsa. Muutahan ei tarvitakaan kuin käsilaukku, käsineet, hame, sukat ja kengät. Sihteerin! odottaa etuhuoneessa, niin että jos ministeri sallii...
— Mutta eihän toki... tuomari Puro torjui.
Hymyntapainen oli ilmestynyt ministerin kapeille huulille. — Entä jutun leviäminen, jota poliisikomentaja pelkää? — Takaan hänen vaiteliaisuutensa, Rauta sanoi. — Hän on sangen harkitseva nuori nainen.
— Hyvä on sitten, ministeri ratkaisi. — Anna tytölle vaatteet, Puro, ja hän tulkoon tänne.
Poliisikomentaja lähti hyvin haluttomana täyttämään määräystä. Hetken kuluttua hän palasi ja istahti pahantuulisena tuoliinsa. Kaikki kolme vaikenivat.
Rauta nousi seisomaan, kun ovi avautui, ja nuori, kaunis vaaleaverikkö astui sisään nyökäten herroille. Tyttö näytti ottavan asian aivan levollisesti kuin hänelle olisi ollut jokapäiväistä esiintyä murhasta epäillyn kanssasisarensa vaatteissa. Ministeri pani merkille hienossa harmaassa hameessa, vasemman käden hansikkaassa ja vasemman jalan sukassa sekä kengässä selvästi erottuvat veritahrat.
Rauta työnsi erään tuolin lähelle takaseinää ja kehoitti sihteeriään asettumaan sen taakse hieman viistoon vasemmalle katsojien puolelta nähtynä. Sitten hän repi pieniä paperipalasia ja sijoitti ne tytön luota vähän matkan päähän toisistaan.
Ministeri Tuulela seurasi kiinnostuneena hänen järjestelyjään. Tuomari Puron kasvot sen sijaan kuvastivat vain kyllästymistä ja harmia.
Rauta kääntyi heihin.
— Tällainen oli tilanne studiotalon pienoisteatterissa, kun valot syttyivät. Murhattu istui lyyhistyneenä tuolissa, ja neiti Sälöinen tuijotti liikahtamatta ja jähmettyneenä tikarin kahvaa, joka pisti esiin vainajan lapaluiden välistä.
Ministeri oli jännittyneenä noussut ja tullut läheltä katsomaan. Hän viittasi poliisikomentajaa seuraamaan, eikä tämä uskaltanut asettua vastahankaan.
— No, ja miten te aiotte nyt todistaa, että nainen, jota tämä neitonen esittää, ei murhaa suorittanut? ministeri kysyi.
— Olen tänä aamuna haastatellut poliisilääkäriä, joka tarkasti ruumiin. Hän ilmoitti, että kuolettavan piston suorittajan on täytynyt olla asiantuntija. Tikari on takaa lävistänyt sydämen.
Tuomari Puro naurahti kuivasti.
— Tuo kiinni otettu tyttö on ylioppilas. Ehkä suorastaan lääketieteen ylioppilas.
— Neiti Sälöinen opiskelee yliopistossa estetiikkaa ja taidehistoriaa, Rauta oikaisi.
— Mutta voitteko vannoa, ettei hän yksityisesti harjoittanut anatomisia tutkimuksia? Esimerkiksi tätä erikoistapausta varten. Nykyaikaisilla tytöillä on monenlaisia harrastuksia.
Ministeri Tuulela nyökkäsi.
— Niin on. En voi pitää tätä todistustanne riittävänä, Rauta.
— En odottanutkaan sitä. Mutta tarkastakaapa nyt veritahroja. Tulkaahan tänne, neiti.
Sihteeri tuli tuolin takaa herrojen eteen.
— Miten luulette noiden tahrojen syntyneen? Rauta kysyi. — Neiti Sälöisellä oli hansikkaat koko ajan käsissä!
— Vanha keino estää sormenjälkiä jäämästä, poliisikomentaja hymähti.
— Mutta miten te selitätte, että verta on vain vasemman hansikkaan ulkoranteessa?
— Se on todella merkillistä, ministeri myönsi. — Miten sinä selität sen, Puro?
Poliisikomentaja ei vastannut. Mitä kauemmin hän tuijotti tuota tahraa, sitä epävarmemmaksi hän itsensä tunsi.
Rauta pitkitti tahallaan äänettömyyttä, joka puhui voimakkaasti hänen puolestaan. Sitten hän kysäisi:
— Haluatteko nyt kuulla minun käsitykseni, miten tahrat syntyivät?
— Odotan sitä, ministeri Tuulela sanoi.
— Murhaaja oli ennen filmiesityksen alkua pannut merkille, että neiti Sälöinen seisoi lähinnä kirjailija Piirtoa, vain askelen verran etäämpänä. Hän tahtoi syystä tai toisesta suunnata epäilykset tähän, ehkäpä vain saadakseen itselleen hengähdysaikaa. Hän hiipi siis mitään aavistamattoman, tuolissa torkkuvan uhrinsa selän taa ja työnsi tikarin tämän selkään. Minä olin keskellä esitettävän filmin huutoa ja riehuntaa kuulevinani oudon äännähdyksen, mutta se oli liian hiljainen ja epämääräinen herättääkseen huomiota. Ehkä se oli Piirron viimeinen henkäys. Tekonsa tehtyään murhaaja käännähti toiseen uhriinsa. Neiti Sälöinen kertoi minulle tunteneensa, että vähän ennen valojen syttymistä joku sipaisi hänen vasenta kättään ja kosketti sitten hänen hamettaan.
— Ja neiti Sälöisen sanat te otitte tietysti täydestä! tuomari Puro ivasi.
Ministeri silmäsi häneen tyytymättömänä.
— Älä keskeytä. Tuomari Raudan kuvaus on hyvin kiintoisa.
— Nämä tahrat todistavat hänen sanansa, Rauta huomautti. — Murhaaja sipaisi sillä liinalla, joka hänellä oli ollut kiedottuna tikarin kahvan ympärille...
Poliisikomentaja unohti esimieheltään saamansa äskeisen varoituksen. Kiivaasti hän huudahti:
— Mikä liina se oli? Minä en ole kuullut puhuttavankaan mistään liinasta!
— Tulen siihen kohta. Rauta tyynnytti häntä. — Huomautan nyt vain, että tikarin kahvasta ei ole löydetty mitään sormenjälkiä, kuten tuomari Puro hetki sitten arvelikin. Mutta ne eivät jääneet löytymättä hänen otaksumastaan syystä, vaan koska murhaaja oli varastanut kangastilkun sieltä, mistä tikarinkin. Tuolla verta tippuvalla liinalla hän sipaisi neiti Sälöisen kättä. Pimeässä hän ei saattanut havaita tavoittaneensa vain hänen ranteensa ulkosyrjän. Sitten hän kosketti tilkulla vielä hametta. Tahran muoto osoittaa selvästi tuon kosketuksen. Liina on ollut aivan märkä verestä, koska pisaroita siitä on pudonnut sukalle ja kengälle.
Ministeri Tuuleta nyökkäsi innokkaasti. Hiukkasen väriä oli noussut hänen kalvakoille kasvoilleen, ja silmät loistivat. Mutta tuomari Puro ei ollut valmis vielä antautumaan. Hän tuhisi:
— Miksi pirussa tuo kaikki sively ja koskettelu? Miksei teidän kuvittelemanne murhaaja yksinkertaisesti heittänyt kirottua liinaansa tytön jalkoihin? Sillähän se olisi ollut selvä!
Rauta irvisti.
— Rikolliset tekevät aina, kuten tunnettua, ennemmin tai myöhemmin jonkin virheen. Muuten heitä olisikin vaikea saada kiinni. Ja sitä paitsi, jos murhaaja olisikin malttanut ajatella samoin kuin te nyt, niin mikä olisi sillä ollut »selvä»? Neiti Sälöisen syyllisyyskö? Tuskin. Kangastilkku on ollut vahvasti veressä, kuten sen jäljistäkin näkyy. Mutta neiti Sälöisellä oli veritahra vain vasemman ranteensa ulkosyrjässä. Hän ei saattanut olla mikään taikuri, vaikka hän olisi miten ahkerasti tahansa — miten sanoittekaan äsken? — »yksityisesti harrastanut anatomisia tutkimuksia». Jos hän olisi, kuten te olette otaksunut, murhaaja, niin hänen kämmenensä eivät voisi olla puhtaat.
— Entä, jos hänellä piston suorittaessaan ei ollutkaan hansikkaita käsissä, vaan hän veti ne päälle vasta teon suoritettuaan?
— Silloin hansikkaat olisivat veressä sisältä, Rauta totesi tyynesti. — Neiti Järviö, olkaa hyvä ja riisukaa hansikkaat. Ehkä herrat ottavat vaivakseen tutkia ne.
Poliisikomentaja pudisti päätään torjuen. Ministeri sen sijaan otti hansikkaat vastaan ja syventyi tarkastamaan niitä. Ojentaessaan ne takaisin tytölle hän virkahti:
— Asia on ratkaistu.
Silloin tuomari Puro innostui jälleen vastarintaan.
— Suo anteeksi väitteeni. Mutta asia ei ole ratkaistu. Ehkäpä verenvuoto ei ollut suuri. Ja missä on tuo »vertatihkuva liina»? Minne se katosi?
— Sen jäljet näkyvät lattialla, Rauta vastasi. — Ehkäpä neiti Järviö asettuu vielä äskeiselle paikalleen, niin minä voin herroille havainnollisesti esittää nuo jäljet.
He menivät jälleen kaikki takaseinällä olevan tuolin luo.
— Murhaaja tunki kangaskaistalen taskuunsa tai käsilaukkuunsa. Mutta hänellä oli kiire päästä mahdollisimman kauas vainajasta. Sen vuoksi ehti tilkusta tippua verta lattialle, ennen kuin hän sai sen piiloon. Nämä paperipalat osoittavat suunnilleen niitä kohtia, joissa veritipat olivat. Viimeinen on, kuten huomaatte, kolmen ja puolen metrin etäisyydellä. Niillä main murhaajan onnistui siis kätkeä käyttämänsä liina. Neljä henkilöä, jotka seisoivat täältä katsoen oikealla tuolista, on tänä aamuna sitä nimenomaan heiltä kysyttäessä kertonut jonkun työntäneen heitä kevyesti takaa päin poistuessaan tuolin suunnalta vähän ennen valojen syttymistä. Kosketus oli kuitenkin ollut niin kevyt, etteivät he, omien sanojensa mukaan, olisi tulleet sitä muistaneeksi, ellei sitä olisi nimenomaan kysytty. Nämä neljä, lähimmästä kaukaisimpaan, olivat kirjailija Veikko Talola, näyttelijä Eino Lampio, neiti Irja Marras ja toimittaja Kerttu Laita. Kukaan heistä ei ollut havainnut merkkiäkään jonkun liikkumisesta sen jälkeen päinvastaiseen suuntaan. Tällöin vallinneessa tungoksessa on mahdotonta, että murhaaja olisi ketään koskettamatta voinut rynnätä takaisin tuolin lähettyville. Valojen syttyessä neiti Sälöinen seisoi, kuitenkin liikkumattomana paikallaan, siitä on monta todistajaa. Katson siis kaiken tämän osoittavan vastaansanomattoman selvästi, että ken liekin Onni Piirron murhaaja, niin neiti Sälöinen se ei varmasti ollut.
Hiljaisuus seurasi tätä todistelua. Viimein ministeri Tuuleta katkaisi sen. Ojentaen kätensä Raudalle hän virkahti sydämellisesti:
— Onnittelen teitä, tuomari. Olette saanut minut täysin vakuuttuneeksi asiakkaanne syyttömyydestä. Meille ei käsittääkseni jää muuta kuin mitä nopeimmin vapauttaa neiti Sälöinen ja toivoa hänen unohtavan tämän ikävän erehdyksen. Pyydän teitä esittämään hänelle ja hänen isälleen minun henkilökohtaisen valitteluni tapahtuman johdosta.
Puhuteltu kumarsi vaieten.
— Vai mitä sinä arvelet, Puro?
Ministerin kysymys havahdutti poliisikomentajan vielä kerran hyökkäykseen.
— Saattaa olla, että Rauta on oikeassa, hän myönsi happamesti. — Mutta minulla on vielä eräitä kysymyksiä, ennen kuin pidän asiaa sanotun neidin kohdalta selvänä. Ensinnäkin, kuka kuulusteli noita Raudan mainitsemia neljää henkilöä ja millä valtuuksilla?
— Kuulustelun suoritti komisario Rinne rikospoliisista. Sen jälkeen kun hänen esimiehensä tuomari Ahvenisto yöllä poistui rikospaikalta ilmoittaen, että tutkimusten johto oli siirretty pois häneltä, komisario Rinne katsoi olevansa velvollinen jatkamaan tutkimuksia. Hän oli kyllin suopea suostuakseen yhteistyöhön minun kanssani. Tällä hetkellä hän on tuolla etuhuoneessa odottaen tilaisuutta esittääkseen tähän mennessä kokoamamme materiaalin.
Ministeri hymyili.
— Te tunnutte koonneen etuhuoneeseen oikein voimakkaat reservit.
— En muita kuin nämä kaksi, Rauta hymähti. — Otaksuin heitä tarvittavan.
Tuomari Puro ei esittänyt tällä kertaa vastaväitteitä. Sen sijaan hän kysyi:
— Ettekö te, Rauta, maininnut, että murhaaja kätki verisen rievun taskuunsa tai käsilaukkuunsa? Onko tuon pidätetyn tytön käsilaukku tarkastettu?
Rauta viittasi sihteerilleen, joka ääneti ojensi käsilaukun poliisikomentajalle.
— Tarkastakaa se itse. Se on hyvin arvokas laukku. Vuorineuvos Sälöinen toi sen tyttärelleen tuliaisiksi viime Belgian matkaltaan. Olen vakuuttunut siitä, että toista samanlaista ei ole meidän maassamme. Useat läsnä olleet naiset voivat todistaa neiti Sälöisellä eilisiltana olleen juuri tuon käsilaukun, jota moni kadehti häneltä.
Tuomari Puro tyhjensi laukun sisällön pöydälleen.
— Hm, sisustettu valkealla säämiskällä, hän mutisi ryhtyen poimimaan pikku esineitä takaisin paikoilleen. — No, se on ainakin varmaa, ettei täällä ole ollut mitään veristä riepua.
— Säästääkseni teiltä vaivan miettiä, mihin nainen vielä voisi jotakin kätkeä, Rauta hymähti, voin kertoa, että neiti Sälöisellä oli yllään korkeakauluksinen, valkosilkkinen pusero.
Ministeri Tuulela hymyili. Hän kääntyi tyttöön, joka oli jälleen ottanut haltuunsa käsilaukun.
— Luullakseni meidän ei tarvitse pitempään vaivata neitiä. Kiitoksia vain. Ja neiti kai ymmärtää, että...?
Sihteeri puhui nyt ensimmäisen kerran. Rauhallisesti hän täydensi kesken jätetyn lauseen:
— ... että minä olen tuolla etuhuoneessa vain odottanut esimiestäni. Ymmärrän täydellisesti, herra ministeri.
Kevyesti nyökäten hän jätti huoneen.
Ministeri katsoi hänen jälkeensä.
— Kadehdin teiltä sihteeriänne, Rauta. On vahinko, että valtion palkat ovat sellaiset kuin ovat. Melkein unohtaa ihanneapulaisiakin olevan olemassa.
Poliisikomentaja oli tuijottanut ulos ikkunasta. Nyt hän pyörsi Rautaan.
— Mitä muuta te voitte kertoa noista lattialla olevista veritahroista?
— Ne päättyivät jokseenkin tarkalleen neiti Kerttu Laidan kohdalle. Sitä paitsi hänen hameestaan löytyi pieni veritahra, joka saattaa olla liinan hipaisema.
— Ette kai halua väittää, että toimittaja Laita olisi...?
— En halua väittää vielä tässä vaiheessa mitään muuta kuin että neiti Sälöinen on syytön. Mutta kun tuo tahra tänä aamuna löytyi neiti Laidan hameesta, hän katui syvästi, että oli nostanut sellaisen melun neiti Sälöisen vaatteissa olleista veritahroista. Jos hän olisi illalla havainnut, miten hänen itsensä oli käynyt, hän olisi kirjoittanut uutisensa murhenäytelmästä toisin ja pidättynyt myös soittamasta teille.
— Piru vie, sen hän olisi voinutkin jättää tekemättä! tuomari Puro ärähti. — Mutta miksei heti tutkittu kaikkia huoneessa olleita? Silloinhan verinen liina olisi löytynyt murhaajan taskusta tai käsilaukusta tai minne hän sen nyt olisikin pistänyt!
Rauta nyökkäsi.
— Tuo on varsin painava huomautus, hän myönsi. — Mutta ensinnäkin lattialla olevat veritahrat havaittiin vasta, kun komisario Rinne ja minä ryhdyimme aamuyöllä tarkempaan tutkimukseen. Ne eivät pistäneet heti silmään. Liian monet jalat olivat kulkeneet niiden ylitse. Rinteen oli kutsuttava rikospoliisin asiantuntija paikalle, ennenkuin saatoimme olla varmat, että ne jäljet olivat verta. Ja toisekseen, vaikka ovet olisi suljettu heti sen jälkeen, kun murha keksittiin, on vain mahdollista, mutta ei varmaa, että verinen liina olisi löydetty.
— Miksi niin?
— Koska murhaaja oli voinut jo poistua ennen valojen syttymistä tai heti sen jälkeen. Elokuvan katselijat liikehtivät yhtä mittaa. Joka hetki toisia tuli ja toisia meni.
Ministeri Tuulela hymähti:
— Olipa se omalaatuinen elokuvayleisö.
— Niin oli filmikin, Rauta sanoi kevyesti. — Se oli oikeastaan vain sekava sarja kohtauksia tekeillä olevasta elokuvasta. Melko ikävää katseltavaa ei-ammattimiehille.
Poliisikomentaja ei vieläkään ollut täysin tyydytetty.
— Minne se paljon puhuttu kirottu liina joutui? Leijailiko se ehkä pilviin?
— Ei, vaan maahan, Rauta vastasi. — Mutta on ehkä parasta, että komisario Rinne kertoo siitä. Hän löysi sen.
Tuomari Puro painoi soittokelloa. Kalvakka nuorukainen ilmestyi ovelle.
— Käskekää komisario Rinne sisään!
Herrat istahtivat aikaisemmille paikoilleen ja nyökkäsivät vastaukseksi tulijan jäykän sotilaalliseen tervehdykseen.
— No, Rinne, tehän kuulutte tuomari Raudan kanssa yhdessä suorittaneen aikamoisen urakan.
Puhuteltu oli ryhdikäs, keski-ikäinen mies, jolla oli miellyttävät, avoimet kasvot. Hän ryiskeli hieman vaivautuneena ja puristi lujasti mustaa salkkua kainaloonsa.
— Herra komentaja, totta puhuen minä niin sanoakseni vain sekundeerasin. Oli opettavaista nähdä, miten murhapaikkaa tutkitaan, kun sitä tutkitaan.
— No niin, no niin. Antakaahan kuulua.
Komisario oli perusteellinen mies. Hän kuvasi, miten Rauta oli yöllä, tuomari Ahveniston poistuttua, kutsunut luokseen kolme studiotaloon jätetyistä neljästä rikospoliisin miehestä ja esittänyt heille teoriansa siitä, miten murha oli suoritettu. Hän hypähti selostamaan, mitä neljä lähinnä tuolia seisonutta henkilöä oli tämänaamuisissa kuulusteluissa kertonut. Sitten hän, palaten yön tutkimuksiin, ryhtyi puhumaan lattialta löydetyistä verijäljistä ja asiantuntijan paikalle tulosta.
— No hyvä, hyvä, tuomari Puro kiirehti, tuon olemme oikeastaan jo kuulleet. Mutta miten te löysitte verisen liinan? Tuomari Rauta on ilmoittanut, että te löysitte sen.
— Niin... niin... tavallaan, Rinne sanoi. — Seikka on semmoinen, että herra tuomari ihmetteli, minne liina oli kadonnut. Hän oli nimittäin varma, että tikarin kahvaa oli peittänyt liina, koska sormenjälkiä ei löydetty.
— Tai murhaajalla oli ollut hansikkaat, poliisikomentaja huomautti.
— Niin minäkin sanoin, komisario yhtyi. — Mutta herra tuomari sanoi nuoren neidin ranteessa ja hameessa olleiden merkkien viittaavan kangasriepuun. No, minä en ollut nähnyt noita merkkejä. Siksi en kinannut vastaan. Jotakin joka tapauksessa murhaajalla oli ollut käsissään, ja se piti löydettämän, mikäli se oli lähettyville jäänyt. Niinpä sitä ruvettiin miehissä hakemaan. Kerros kerrokselta. Minä kuljin yhdessä herra tuomarin kanssa ajatellen, että otanpahan opiksi, kun kerran on tilaisuus. Niin tultiin kolmanteen kerrokseen, sinne, missä molemmat isot studiot ovat. Niistä ei löydetty mitään. Mutta vieressä on vielä joukko pieniä toimistohuoneita. Liekö ollut niistä kolmas vai neljäs, mutta siellä herra tuomari huomasi jotakin, joka oli toisin kuin muissa huoneissa. Siellä oli ikkuna auki.
— Sepä järkyttävä havainto, tuomari Puro hymähti. — Minä nukun aina avoimin ikkunoin. Ja nyt on kevät.
Rinne meni hämilleen.
— Jaa, onhan se niinkin, hän myönteli. — Mutta siihen huoneeseen ei olisi kukaan mahtunut nukkumaan, niin pieni se oli. Ja kaikkialla muualla ikkunat olivat kiinni. Herra tuomari tutki kauan ikkunalautaa. Sitten hän sanoi, että tällä ikkunanlaudalla joku on seissyt. Minä menin katsomaan ja näin kumikorkojen jäljet. Minä piirsin ne, ja ne olivat konstikkaat jäljet; aika kummasti kuluneet ne korot ovat olleet. Minulla on piirustus salkussani, niin että jos...
— Antakaa olla, poliisikomentaja esteli. — Jatkakaa kertomustanne. Se alkaa käydä kiintoisaksi.
— Sillä aikaa herra tuomari kurkotteli ulos toisesta ikkunanpuoliskosta. Äkkiä hän lausui, että joku oli hypännyt siitä alas.
— Hypännyt! tuomari Puro huudahti. — Ettekö juuri kertonut, että olitte kolmannessa kerroksessa?
— Joo, niin me olimme. Ja aika hyppy se oli ollutkin. Mutta alhaalla oli korkea roskakasa, johon tiukan paikan tullen olisi voinut hypätä.
— Niin, aamulla, kun sen näitte! Mutta jos murhaaja oli sitä tietä paennut, niin hänen oli täytynyt hypätä vuorokauden pimeimpään aikaan.
Komisario nyökkäsi esimiehelleen.
— Niin, tarkalleen tuota samaa minä väitin herra tuomarille. Mutta hän huomautti, että jos murha on, kuten näyttää, edeltäpäin harkittu, murhaaja on voinut etukäteen myös tutkia, mihin voi hätätilassa hypätä. Sitä paitsi hän sanoi jotakin, mikä varmasti pitää paikkansa. Nimittäin että kun joku oli tuon loikkauksen tehnyt, niin hänellä täytyi olla polttava tarve päästä talosta muuta tietä kuin ovesta. Jos minun omatuntoni olisi ollut noin likipitäenkään puhdas, niin kyllä minä — anteeksi, että niin sanon, herra komentaja — olisin valinnut oven.
Ministeri naurahti.
— Luulenpa, että minä sanon samaa.
Rinne silmäsi häneen hermostuneena. Mutta huomatessaan korkean esimiehen ilmeen hän lopetteli kertomustaan:
— Sitten me menimme alas tarkastamaan tuota roskakasaa. On varmaa, että joku on hypännyt siihen ja korkealta onkin. Vähän roskia hän oli potkinut alastulopaikkansa peitoksi. Mutta kun varovaisesti poistimme ne, jäljet näkyivät selvästi. Ja se on ollut sama mies, joka oli seissyt tuolla kolmannen kerroksen ikkunanlaudalla. Nyt sillä paikalla eräs miehemme on vartiossa, niin ettei kukaan pääse hävittämään jälkiä. Siitä ihan vierestä minä sitten löysin tämän liinan.
Komisario avasi salkkunsa ja veti esiin nenäliinan kokoisen koristeliinan, jonka alkuperäistä kellervää väriä tuskin erotti, koska se oli yltä päältä veressä. Varovaisesti hän laski sen poliisikomentajan pöydälle. Ministeri Tuulelakin tuli läheltä katsomaan tuota kammottavaa löytöä.
— Tänä aamuna sitten totesimme, että se oli peräisin studiorakennuksen tarpeistosta, Rinne lisäsi. — Sitä paitsi herra tuomari teki vielä erään hienon vedon. Hän pani minut kuulustelemaan sitä konttorityttöä, joka tuossa huoneessa tavallisesti työskentelee. Tyttö oli eilisiltana ollut myöhään ylitöissä. Yli puolen yön. Hänet oli kutsuttu studio 2:een, jossa parastaikaa oltiin filmaamassa. Mutta hän oli varma, ettei ollut poissa puolta tuntia kauempaa. Se oli se puolituntinen, joka kerrosta alempana oli alkanut herra Piirron murhalla. Kun kysyin, eikö hän ollut huomannut, että ikkuna oli hänen poissa ollessaan avattu, tyttö vastasi myöntäen. Hän sanoi vain arvelleensa, että niin olikin paras. Oli, kuulemma, vilpoisempi piirrellä numeroita ja laskea niitä yhteen avoimen ikkunan ääressä. Niin hän sitten oli unohtanut sulkea sen myös lähtiessään. Ja tässä olikin kaikki.
Tuomari Puro huoahti.
— Kylläpä siinä jo olikin. Kiitoksia, Rinne. Ja viekää nyt tuo hirveä rätti pois pöydältäni!
Herrojen jäätyä kolmisin, ministeri Tuulela vilkaisi kelloonsa ja virkahti:
— Kiintoisaa, hyvin kiintoisaa. Mutta nyt minun pitäisi joutua jo takaisin työpöytäni ääreen.
— Hetkinen vielä, poliisikomentaja pyysi. — Muistatteko, Rauta, montako mieshenkilöä oli murhan tapahtuessa filmitalossa?
Itsepäinen mies, Rauta ajatteli. Kärsittyään kirvelevän tappion hän yrittää yhä leikkiä, että johto on hänen käsissään. Ääneen Rauta sanoi:
— Kaiken kaikkiaan viisikymmentä yksi.
— Se on jo huomattavasti vähemmän kuin sata kaksikymmentä kolme. Noiden viidenkymmenen yhden joukosta ei voi olla kovinkaan vaikea saada esiin murhaajaa.
— Emme vielä tiedä, oliko hän mies, Rauta huomautti tyynesti.
— Mitä? Juurihan Rinne kertoi teidän yhdessä todenneen, että jäljet olivat miehen!
— Ikkunasta ulos hyppääjä oli mies. Se on varmaa. Mutta oliko hän myös murhaaja?
Tuomari Puro yritti nauraa.
— Koetattepa te tehdä tämän jutun mutkikkaaksi.
— En. Minä koetan vain välttää liian hätäisiä johtopäätöksiä. Yksi syyttömänä pidätetty riittää.
Poliisikomentajan tummat kasvot lehahtivat vieläkin tummemmiksi. Mutta Rauta jatkoi kuin ei olisi huomannut mitään:
— Varmaa on, että murhaaja heitti ulos verisen liinan. Mutta sen sijaan emme vielä tiedä, putosiko se ikkunasta hypänneeltä mieheltä, vai heittikö sen joko ennen tai jälkeen samasta ikkunasta joku toinen, mies tai nainen. Tietysti meidän on saatava käsiimme tuo hyppymestari kuullaksemme, mitä hän kertoo pakonsa syystä. Mutta olipa tuossa pienessä konttorihuoneessa käyneitä henkilöitä yksi tai kaksi, niin hän oli tai he olivat siellä sen puolen tunnin sisällä, joka kului murhan jälkeen. Pitempäänkin kuin sen ajan neiti Sälöinen oli toisessa kerroksessa poistumatta sieltä. Siitä on minulla todistuksia miten paljon vain tahdotte. Sekin siis osoittaa, että hän on täysin syytön siihen, minkä vuoksi hän nyt istuu pidätettynä.
Tuomari Puro ei väittänyt enää vastaan.
— Minä annan heti määräyksen hänen vapauttamisestaan, hän sanoi. — Kun lähdette, saatte ottaa hänet mukaanne.
Jäätyään kahden kesken Raudan kanssa sisäasiainministeri kysäisi:
— Jatkatteko te jutun tutkimista?
— Kyllä. Onni Piirto oli ystäväni. Sitä paitsi hänen sisarensa on pyytänyt minua auttamaan jutun selvittämisessä.
— Se on hyvä. Silloin voin olla varma siitä, ettei mitään harmillisia, hätiköityjä pidätyksiä enää tapahdu. Jos on tarpeen, minä olen aina teidän tavattavissanne. Kenen rikospoliisin miehen kanssa mieluiten olisitte yhteistyössä?
— Tuomari Ahveniston. Hän on taitava ja harkitseva rikostutkija.
Ministerin ohuille huulille kohosi hymyä. Kun poliisikomentaja hetken kuluttua palasi, hän sanoi:
— Kuulehan, Puro. Me kaksi saamme luvan myöntää tehneemme viime yönä toisenkin virheen, joka on korjattava.
— En ymmärrä...
— Mehän otimme tämän jutun tutkimusten johdon pois Ahvenistolta. Ja kuitenkin hän oli oikeassa ja me väärässä.
Tuomari Puro silmäsi katkerana Rautaan, mutta hän pidättäytyi lausumasta julki sitä, mitä juuri sillä hetkellä ajatteli.
— On paras, että annamme Ahvenistolle hyvityksen, ministeri virkahti.
— Hyvä on, poliisikomentaja vastasi. — Minä soitan Ahvenistolle hänen virkahuoneeseensa, että hoitakoon jutun loppuun.
Rauta puuttui puheeseen:
— Tuomari Ahvenisto ei ole virkahuoneessaan.
— Ei ole? Tähän aikaan päivästä! Missä hän sitten olisi?
— Kotonaan.
— Onko hän sairas?
— Ei. Hän on laatimassa eroanomustaan.
— Mitä pirua! Eroanomustaan! Mokomaa hienohipiäisyyttä! Johan nyt...!
Ministeri Tuulela keskeytti hänet:
— Tarkemmin ajatellen, minä olisin luultavasti vetänyt tässä tilanteessa juuri saman johtopäätöksen kuin Ahvenisto. Minä soitan hänelle heti palattuani ministeriöön. Eiköhän asia sillä järjesty? Lähdenkin saman tien. Terve, Puro! Näkemiin, tuomari Rauta!
Hän poistui nopein askelin. Ja mennessään hän hymyili.
Kuudes luku
ONNI PIIRRON SUURI RAKKAUS
Rauta saattoi Laura Sälöisen kotiin. Automatkalla Kulosaareen ei puhuttu. Mies oli tarjonnut tytölle savukkeen, jonka tämä oli nyökäten ottanut vastaan. Kumpikin nojautui nurkkaansa poltellen äänettömänä. Tyttö tuijotti suoraan eteensä. Mies tarkkasi hänen hienoa siluettiaan.
Onni Piirron »suuri rakkaus», sisar oli sanonut. Niin. Noiden kahden suhteessa oli paljon, jota hän, Rauta, ei tiennyt eikä kai tulisi tietämäänkään. Häntä kiinnosti ainoastaan se, mikä saattoi luoda valoa ystävän murhaan. Hänen mietteensä tekivät sivuhyppäyksen. Hän tuli ajatelleeksi, miten se, joka joskus ryhtyisi tutkimaan Onni Piirron elämää hänen runoutensa taustana, mahtaisikaan kadehtia häneltä tätä tilaisuutta. Hänellähän oli taskussaan joukko ilmeisesti hyvin valaisevia kirjeitä ja mahdollisuus esittää miten tunkeilevia kysymyksiä tahansa sille nuorelle naiselle, joka varmaan oli innoittanut Piirron runoutta sen viimeisinä vuosina. Mutta hän, Rauta, ei ollut kirjallisuuden tutkija. Hän tutki vain rikoksia.
Katsoessaan hoikkaa olentoa vieressään, jonka kauniin pään asento todisti jännityksen lauettua seurannutta väsymystä, mies tuumi, että moni oli mahtanut kadehtia Piirtoa tuon tytön vuoksi. Laura Sälöinen oli mahtavan vuorineuvoksen ainoa tytär. Sitä paitsi hän oli, kuten Kaisa Piirto oli sanonut, hieno ja viisas nuori nainen. Oli varmasti paljon niitä, joiden mielestä oli sietämätöntä, että yksinkertaisista oloista noussut ja ulkomuodoltaan vähäpätöinen keskisuomalainen kirjailija oli lyönyt heidät laudalta kilpailussa Lauran sydämestä.
He saapuivat Kulosaaren sillalle. Meren lahti sädehti molemmilla puolilla keväisen keskipäivän auringossa. Huvilakaupungin puiston puista osa oli puhjennut jo lehtiin, osa oli puhkeamaisillaan. Jonkin huvilan edessä heloitti kukkapenkki punaisin ja keltaisin tulppaanein. Nähdessään ne Laura Sälöinen hymyili haurasta hymyä. Oli kuin hän olisi tervehtinyt jotakin rakasta, jolle hän oli luullut heittäneensä pitkäksi ajaksi jäähyväiset.
Auto kaarsi oikealle ja pysähtyi pian prameilevan rautaportin eteen. Puiston keskeltä vilkkui punaisesta tiilestä rakennettu, kaksikerroksinen, englantilaismallinen talo. Se oli juuri sellainen talo, jossa saattoi otaksuakin vuorineuvos Sälöisen asuvan.
Astuessaan autosta Rauta virkkoi kuljettajalle:
— Odottakaa hetkinen, minä palaan pian.
Laura seisoi käsi portin kahvalla katsoen kostein silmin kotiaan, jonka hän oli yöllä joutunut niin traagillisissa oloissa jättämään. Kuullessaan miehen sanat hän käännähti.
— Voi ei, tuomari Rauta. Isänikin varmasti tahtoo tavata teidät. Ei teillä voine olla niin kiire.
Kun auto oli lähtenyt ja he astelivat hiekkakäytävää, tyttö lisäsi:
— Enhän minäkään ole vielä kiittänyt teitä.
— Ei teidän tarvitsekaan. Minä olen onnellinen saadessani saattaa teidät turvallisesti takaisin kotiin.
— Mutta te ette aavista, miltä tuntui, kun sellin ovi siellä äsken aukeni. Minä olen kuvitellut olevani rohkea nainen. Mutta kun lukot rapisivat, minä kyyristyin. Minusta tuntui, että sydämeni käpristyi kokoon. Pelkäsin hirveästi niiden tulevan taas julmine kysymyksineen ja kylmine silmineen, jotka näyttävät osaavan ilmaista vain yhtä ajatusta: »sinä valehtelet!»
— Ehtivätkö ne kuulustella teitä?
— Vain kerran. Heti silloin yöllä. Sen vuoksi... Kun sitten näin, että tulija olitte te, ja näin teidän valoisan hymynne, kaikki tuska ja kauhu valahti pois. Sillä hetkellä tunsin, että Jumala on hyvä... Niin että nyt te tiedätte, miten syvästi kiitollinen minä olen teille.
117
Hän oli pysähtynyt ja katsoi miestä puhuessaan. Suuret, syvänsiniset silmät olivat kosteat.
— Kiitoksia, neiti Sälöinen, Rauta virkahti hiljaa. — Tuo oli hyvin kauniisti sanottu. Mutta luulen, että teitä odotetaan jo kärsimättömästi.
Talon pääovi oli auennut, ja kiviportaille oli ilmestynyt lihavahko, harmaatukkainen nainen, jonka kasvot loistivat jälleennäkemisen riemua. Hänen takanaan häämötti pari hymyilevää nuorta talousapulaista. Vanha nainen laskeutui pari porrasaskelmaa, ja hänen käsivartensa ojentuivat valmiina syleilyyn.
— Täti Johanna, isäni sisar, Laura kuiskasi Raudalle. — Hän jäi nuorena leskeksi ja on ollut minulle äidin sijainen lapsuudestani asti.
Sitten hän juoksi tätinsä luo, joka sulki hänet hellään syleilyyn. Rauta jäi paikalleen kohdistaen huomionsa puistoon. Kevättyöt olivat siellä kesken, mutta jo nyt saattoi aavistaa, että kesän tullen täällä olisi ihana kukkaloisto. Tontin toisessa laidassa näkyi tenniskenttä.
— Tuomari Rauta, tulkaahan, jotta saan esittää teidät rakkaalle tädilleni, rouva Kulolle.
Mies meni hämilleen kohdatessaan vanhojen silmien ihailua ja lämpöä säteilevän katseen.
— Luoja tietää, että tässä talossa on ollut monta vierasta. Mutta ei milloinkaan ketään tervetulleempaa kuin nyt te, herra tuomari. Te olette tuonut takaisin sen, mikä on minulle kalliimpi kuin silmäteräni. Te olette...
— Täti rakas, Laura keskeytti, jos jatkat samaan suuntaan, tuomari karkaa. Minä tunnen häntä jo sen verran.
Vanha rouva huudahti:
— Kai minä saan sanoa hänelle, mitä tunnen!
Tyttö hymähti.
— Pelkään, ettet saa, täti rakas. Nimittäin jos aiot houkutella hänet sisään. Tulkaa! Minä palan halusta päästä soittamaan isälle.
Hän juoksi edeltä eteiseen ja sieltä halliin. Rouva Kulo ei suostunut astumaan sisään ennen Rautaa.
— Haluan valvoa, ettei herra tuomari karkaa, hän sanoi.
Jättäessään hattunsa ja hansikkaansa eteisen pöydälle Rauta kuuli Lauran sanovan puhelimeen:
— Ihanaa, isä kulta! Olet siis neljännestunnissa täällä... Tietysti. Teen parhaani pidättääkseni häntä täällä sen aikaa... Näkemiin!
Oli selvää, kenestä puhe oli. Mutta alkuun neiti Sälöinen ei päässyt lähellekään vierasta. Rouva Kulo oli ottanut tämän ikään kuin siipiensä suojaan. Hän saattoi Raudan suureen saliin, joka oli upeasti sisustettu vanhaan kustavilaistyyliin: helmenharmaata puuta, sinistä silkkiä, kultaa ja suuria peilejä.
— Täti rakas, eikö isän huoneessa olisi hauskempi istua? tyttö esitti. — Mukavia nojatuoleja ja tupakkavehkeet käden ulottuvilla.
Vanha nainen ei ollut kuulevinaan. Hän sijoitti Raudan sohvaan. Viereisestä huoneesta hän kävi hakemassa sikareja ja savukkeita sekä tuhkakupin.
— Herra tuomari tahtoo kai polttaa?
Laura oli istahtanut etäämpänä olevalle tuolille ja seurasi huvittuneena tätinsä häärintää.
— Ette tiedä, miten suuri armo teidän osaksenne juuri tuli, hän hymähti. — Tässä huoneessa täti ei salli edes jumaloidun veljensä tupakoida. Mutta teille hän itse tuo tupakat!
Rauta nousi tarjotakseen hänelle.
— Ei, ei, rouva Kulo hätääntyi, ei hänelle! Minusta on kauhea näky, kun nainen tupakoi.
— Mutta täti, tiedäthän sinä, että minä poltan.
— Mutta et minun nähteni, lapsi.
— Enkö edes tänään?
— Et!
— Isällä oli jokin tärkeä neuvottelu menossa, mutta hän lupasi keskeyttää sen ja tulla heti tänne, Laura sanoi. Sitten hän kääntyi kiusoitellen tätinsä puoleen: — Kun isä tulee, hän ei kiellä minulta savuketta.
Vanha rouva oli vetänyt itselleen tuolin aivan lähelle vierasta, jolle hän ei lakannut säteilemästä. Olkansa ylitse hän sanoi veljentyttärelleen:
— Mitä sinun isäsi huoneessa tapahtuu, lapsi, sille minä en mahda mitään.
— Siinä kuulette, tuomari Rauta. Kohta rupean uskomaan, että te olette tässä talossa se tuhlaajapoika, jonka kotiinpaluun kunniaksi juotettu vasikka teurastetaan. Enkä minä.
— Siunattu lapsi! rouva Kulo huudahti nousten. — Tässä minä istun enkä muista, että on aamiaisaika. Olipa hyvä, että mainitsit juotetun vasikan, lapsi. Kai herra tuomarilla on aikaa hiukan haukata?
— Valitettavasti ei. Minun on oltava eräällä tärkeällä lounaalla kaupungissa kello 13.
— Jokin ikävä liikelounas, tietysti. Olen usein sanonut veljelleni, että nuo iänikuiset liikelounaat vievät hänet ennenaikaiseen hautaan. Minun nuoruudessani afäärimiehet tekivät rehellisesti kauppaa työpöytänsä ääressä. Mutta nyt kai ollaan pian siinä, ettei nappiakaan myydä eikä osteta muuten kuin ruoka- ja juomapöydän ääressä.
Rauta tuli ajatelleeksi, että olisi somaa nähdä rouva Kulon ja tuomari Ahveniston istuvan yhdessä. Siinä ei kumpikaan taitaisi paljon ehtiä toistaan kuuntelemaan.
Vanhan rouvan ystävällisiin silmiin ilmestyi veitikkamainen pilkahdus.
— Tai ehkei se lounas, mikä herra tuomarilla on kello 13, olekaan mikään afäärijuttu? Ehkä joku nuori nainen...?
— Mutta täti rakas! Laura Sälöinen keskeytti paheksuen.
— Eikö sitä saisi kysyä? Eihän herra tuomarin tarvitse vastata, ellei hän halua.
— Arvasitte aivan oikein, kunnioitettava rouva, Rauta sanoi. — Aion aterioida erään hyvin kauniin, nuoren naisen kanssa.
— Ai, ai! rouva Kulo hymyili. — No, hän sitten virkahti hilliten tuttavallisuuttaan, jonka havaitsi menneen luvattoman pitkälle. — Mutta kai minä jotakin saan herra tuomarille tarjota?
— Kiitoksia, oikein kernaasti. Minulla oli melko tiukka yhteenotto kaupunkimme arvoisan poliisikomentajan kanssa. Suuni vallan kuivui siinä sanasodassa. Ottaisin halusta pari kulausta. Arastelen kuitenkin esittää toivomustani. Te pidätte sitä ehkä vähemmän sopivana tähän aikaan päivästä.
— Herra tuomari, sanokaa vain, rouva Kulo kehoitti lämpimästi. — Jos tämä talo vain voi täyttää toivomuksenne, niin...
— Grogi maistuisi suurenmoiselta.
Varjo lennähti hyväntahtoisten, lihavien kasvojen ylitse. Rauta oli huomaavinaan, että vanha rouva säpsähtikin, mutta vaimensi urheasti vastaansanomishalunsa. Hän kääntyi menemään. Ovelta hän sentään vielä katsahti vieraaseen toivoen tämän muuttaneen kantaansa.
— Grogi. Niinkö se oli?
— Niin, ellei siitä ole kovin paljon vaivaa.
— Saatte sen, herra tuomari.
Kun rouva Kulo oli kadonnut näkyvistä, Laura naurahti:
— Se on enemmän kuin mikään juotettu vasikka! Rauta tarkasti häntä. Tyttö vaikutti täällä kotipiirissään aivan muuttuneelta. Vapautuneelta. Mutta hän oli tavannutkin tämän vasta eilen ja oudossa ympäristössä. Tyttö oli sanonut pelkäävänsä ihmisten katseita ja ajatuksia. Täällä hänen ei tarvinnut pelätä ketään.
— Teidän tätinne on hyvin miellyttävä ihminen.
— Hän on kultainen, Laura yhtyi. — Hän kuvittelee kasvattaneensa ja kasvattavansa minua edelleenkin hyvin ankarasti. Ja kuitenkin hän on tehnyt kaikkensa hemmotellakseen minut pilalle. Johanna-täti on minun suhteeni elävä todistus siitä, että sanat ja teot eivät aina pidä yhtä. Mutta minä varoitan teitä, tuomari Rauta.
— Miksi?
— Tätini on parantumattoman utelias. Ellei isä ehdi ajoissa paikalle, Johanna-täti tietää tunnin kuluttua teistä enemmän kuin te itse.
Tyttö vaikeni. Hallista kuului askeleita.
Rouva Kulo ilmestyi kantaen tarjotinta. Rauta riensi vapauttamaan hänet siitä. Tarjottimella oli pullo skotlantilaista viskiä, soodavettä ja korkea lasi. Mutta siinä oli myös pieni lasi madeiraa.
— Johanna-täti, kenelle viini on?
— Ei ainakaan sinulle, lapsi.
— Mutta et kai sinä aio juoda viiniä ennen aamiaista?
— Grogia minä en siedä, vanha rouva vastasi arvokkaasti. — Se kuuluu, kuten tupakkakin, yksinomaan herroille. Mutta lapsi, et kai kuvittele minun jättävän vierastamme siihen kiusalliseen asemaan, että hänen pitäisi tyhjentää lasinsa yksin. Sitä paitsi, herra tuomari, minä haluan juoda teidän menestykseksenne.
Rauta nosti myös lasinsa kumartaen.
— Ja minä teidän ja koko tämän talon onneksi. Laura nousi.
— Voi teitä, tuomari Rauta! Tehän johdatatte tätini vallan turmion tielle. Mutta nyt, kun olen varma siitä, että pysytte siinä lasinne ääressä, kunnes isä tulee, minä voinen poistua. Aion mennä kuumaan kylpyyn. Minulla on sellainen tunne, että olen viime yön ja tämän aamun jälkeen liassa yltä ja päältä.
— Mutta älkää viipykö kovin kauan poissa, Rauta virkahti.
— Vaikka viipyisinkin, niin sitä te ette huomaisi. Minä en voi seuran pitäjänä lainkaan kilpailla rakkaan tätini kanssa.
Kun Laura oli mennyt, rouva Kulo huomautti:
— Nykyajan nuorten tyttöjen puhetapa on outo. Mutta eivät he pahaa tarkoita.
— Neiti Sälöinen on uljaimpia nuoria naisia, mitä minä olen nähnyt.
— Entä vaimonne, herra tuomari?
— Hän on numero yksi. Kaikin tavoin.
Vanha rouva nyökkäsi. Sitten hän virkahti sivellen lasin jalkaa:
— Laura on tämän talon keskipiste. Veljelleni ja minulle hän on kaikki kaikessa. Mutta myös palvelusväki rakastaa häntä. Viime yönäkin... Ah, tuota kauhun yötä en unohda, vaikka eläisin satavuotiaaksi. Minä olen sellainen vanha, hupsu nainen, etten saa iltaisin unta, ennen kuin lapsi... tarkoitan, Laura... tulee kotiin. Viime yönä sain odottaa kauan. Viimein kuulin auton pysähtyvän portillemme ja näin hänen tulevan. Jo hänen käynnistään tajusin, että asiat eivät olleet oikealla tolalla. Hän meni suoraan isänsä huoneeseen. Veljeni on sellainen työhullu, että hän valvoo pöytänsä ääressä joskus aamuhämärään asti. Hän väittää, ettei päivän hyörinässä ehdi ajatella eikä suunnitella. Kuulin heidän äänensä. Lopulta en enää jaksanut hillitä itseäni. Tulin tänne alas ja menin heidän luokseen. Siiloin sain kuulla tuosta kaikesta hirveästä.
Rouva Kulo vetäisi henkeä välillä. Sitten hän jatkoi:
— Veljeni sanoi, että Lauran oli saatava kahvia. Niinpä minä menin herättämään palvelustytön, jolloin toinenkin heräsi. Koko talo oli siis jalkeilla, kun nuo kaksi kauheaa, sinipukuista miestä tulivat. Lapsi valahti kalpeaksi kuin kuolema kuullessaan heidän saapuneen viemään hänet pois. Veljeni oli luonnottoman tyyni. Palvelustytöt itkivät. En tiedä, mistä minä sen voiman sain, mutta minä en itkenyt. Sanoin niille pitkille roikaleille vasten kasvoja, mitä heistä ajattelin. Veljeni huomautti minulle ankarasti, että poliisit olivat vain täyttämässä esimiestensä antamaa käskyä. Toinen sinipukuisista sanoi: »Herra vuorineuvos, kyllä me olemme tottuneet kuulemaan naisilta joskus pahempaakin.» Silloin minä kivahdin: »Arvattavasti kotonanne, mikäli olette naimisissa. Ja sen te ansaitsettekin! Tunkeutua ihmisten kotiin keskellä yötä kuin varkaat ja ihmissyöjät! Hävetkää!» Niin minä niille huusin. Kai ne vähän häpesivätkin. Mutta sitten toinen änkytti, että heillä oli käsky ottaa mukaansa myös kaikki se, mitä Lauralla oli ollut yllään ja mukanaan siellä filmitalossa, käsilaukku, hansikkaat, sukat, kengät ja niin — ihan alusvaatteita myöten! Silloin minä suorastaan räjähdin ja ryntäsin päin tuota röyhkeää olentoa. Olisin varmaan kynsinyt silmät hänen päästään. Mutta veljeni tarttui minuun, talutti keittiöön ja sulki sinne minut ja palvelustytöt. Myöhemmin kuulin veljeltäni, että Laura oli itse pannut vaatteensa matkalaukkuun ja tuonut sen noille miehille. Voi, herra tuomari, se oli kauhujen yö!
Äkkiä hän kohentautui.
— Mutta nyt, herra tuomari! Nyt puhutaan teistä.
Ja niin kävi kuin Laura oli ennustanut. Lämmintä mielenkiintoa säteilevät silmät säestivät rouva Kulon ehtymättömiä kysymyksiä. Kaiken hän tahtoi kuulla: Raudan opinnoista ja tutkinnoista, ulkomaanmatkoista, naimisiin menosta ja lapsista.
He olivat juuri siirtymäisillään Raudan osuuteen sodissa, kun upea Packard pysähtyi portille. Rouva Kulo riensi katsomaan hallin ikkunasta. Sitten hän palasi nopeasti ja kiidätti oman lasinsa salista.
Rauta huokasi helpotuksesta. Vuorineuvos Sälöinen saapui tosiaan oikeaan aikaan! Sota oli tosin jo neljän vuoden takana, mutta sen muistojen seulominen tuntui yhä kuin olisi peukaloitu avointa haavaa. No, vanha rouvahan ei ollut tarkoittanut mitään pahaa, kaukana siitä. Hän ei ollut vain ollut mukana eikä niin ollen tiennyt...
Hallista kuului raskaita, nopeita askelia. Kookas herra ilmestyi ovelle ja riensi vieraan luo puristaen lujasti hänen kättään.
— Tuomari Rauta! Te ette totisesti anna ruohon kasvaa vastaanottamienne tehtävien ylitse. Suurenmoista!
Hänen äänensä oli matala ja miellyttävä. Hän puhui niin kuin ainakin mies, joka on tottunut jakamaan määräyksiä, kiitosta tai moitetta.
Hän oli kuusissakymmenissä, mutta ryhdikäs lihavuudestaan huolimatta ja melkein Raudan mittainen. Kasvot muistuttivat rouva Kulon kasvoja leveine piirteilleen, suorine, kapeine nenineen ja täyteläisine huulineen. Silmät, jotka olivat yhtä syvänsiniset kuin tyttärellä, olivat valppaat ja niiden katse terävä. Kaikki oli hänessä huoliteltua, kauluksesta kenkiin asti. Vain harjasmaisesti taapäin lainehtiva hopeanharmaa tukka ja pensasmaiset, myös harmaantuneet kulmakarvat näyttivät uhmaavan hillitsemisyrityksiä.
— Olen pahoillani, että jouduin viipymään hieman kauemmin kuin Lauralle lupasin. Mutta juuri ollessani lähdössä sain sähkeen, joka vaati kiireellisiä toimenpiteitäni ja ohjeita. Toivottavasti ette ehtinyt kovin pitkästyä odotukseen.
— En lainkaan. Rouva Kulo ja neiti Sälöinen ovat pitäneet siitä huolen.
— Mainiota. Missä Laura on?
— Hän meni kylpyyn, sisar ilmoitti. — Lapsi parka sanoi tuntevansa itsensä likaiseksi päältä ja sisältä. Arvaahan sen — sellaisen jälkeen!
— Se on totta! Ja nyt me, tuomari Rauta, siirrymme minun huoneeseeni. Sinä, Hanna, toimita meille sinne kahvia ja pari tilkkaa konjakkia.
Vuorineuvoksen huone oli avara ja muhkeasti kalustettu. Sen kahdesta suuresta ikkunasta avautui näköala puunrunkojen lomitse meren lahdelle. Ikkunoiden välissä seinällä oli luonnollista kokoa oleva kokovartalonkuva nuoresta naisesta 1920-luvun juhlapuvussa. Raudan huomio kiintyi muotokuvaan. Yhdennäköisyys Lauran kanssa oli suorastaan hämmästyttävä. Vain silmissä oli eroa. Muotokuvan naisella ne olivat mustemmat ja haaveellisemmat.
Talon isäntä oli seurannut vieraansa katseen suuntaa.
— Vaimoni. Hän kuoli Lauran syntyessä.
— Kuva on mestarin maalaama.
Vuorineuvos nyökkäsi. Sitten hän virkahti:
— On naisia, joita ei koskaan unohdeta.
Hän viittasi vierastaan istuutumaan ja panemaan tupakaksi. Rauta sytytti savukkeen. Isäntä valitsi itselleen sikarin.
— Nyt asiaan. Minun on turha sanoa, miten kiitollinen minä olen teille, tuomari. Onko teillä lapsia?
— On. Poika ja tytär.
— Sitten te ymmärrätte minua vielä paremmin. Pyydän teitä ilmoittamaan summan.
— Ei ole mitään ilmoitettavaa, Rauta vastasi. Kun vuorineuvoksen tuuheat kulmakarvat vetäytyivät yhteen, hän kiirehti jatkamaan: — Jotta käsittäisitte minut oikein, on minun selitettävä hieman asemaani tässä jutussa. Minä olin myös läsnä, kun murha tapahtui. Olin ensi hetkestä varma, että neiti Sälöinen oli syytön, ja olin päättänyt alkajaisiksi todistaa hänen syyttömyytensä. Teidän tämänaamuinen puhelinsoittonne tuli minulle kuin lahjana. Teidän valtuutuksellanne hälytin sisäasiainministerin poliisikomentajan luo ja sain esittää heille kokoamani todistusainehiston. Niin yksinkertaista se oli.
— Epäilen, oliko se lainkaan yksinkertaista. Mutta oli tai ei, niin en näe mitään syytä, miksi kieltäytyisitte ottamasta minulta palkkiota. Tehän olette asianajaja. Loistava olettekin, minulle on kerrottu.
— Olen asianajaja. Mutta Onni Piirron murhan selvittäminen on minulle aivan muuta kuin mikä tahansa juttu. Minä olen päättänyt toimittaa murhaajan kalterien taa, koska Onni Piirto oli hyvä ystäväni.
— Hm. Ymmärrän. Niinpä emme enää puhu mitään sekistä.
Vuorineuvos katsoi entistä tutkivammin vierastaan. Viimein hän katkaisi hiljaisuuden:
— Vai oli tuolla pikku kirjailijalla sellaisiakin ystäviä kuin te. Jos olisin sen tiennyt, olisin luultavasti arvioinut häntä toisin.
Hän kumartui lähemmäksi Rautaa jatkaessaan:
— Kuten voinette arvata, tyttäreni seurustelu tuon tuntemattomuudesta nousseen pikku miehen kanssa ei ollut minun mieleeni. Otaksuin aluksi sen olevan noita nuorten tyttöjen haaveellisia päähänpistoja, jotka saavat heidät opiskelemaan estetiikkaa ja taidehistoriaa ja sitten kuvittelemaan olevansa kuolettavasti rakastuneita johonkin runoilijaan, taidemaalariin tai näyttelijään. Mutta se jatkui.
Hän sipaisi tukkaansa taapäin. Muisto oli kiusallinen.
— Ruvettiin jo puhumaan seurapiiriskandaalista. Silloin minä yritin puhua järkeä tytölle. Luuletteko sen auttaneen?
— En. En luule.
— Olette oikeassa. Se ei auttanut. Laura sanoi ystävällisesti, mutta hyvin päättäväisesti: »Isä, et sinäkään antanut vanhempiesi määrätä elämäsi kulkua. Sinä et lähtenyt upseerinuralle, vaikka se oli vanhan everstin, isoisän, tahto. Ja minä olen sinun tyttäresi — sitä ei voi auttaa.» Sen koommin me kaksi emme puhuneet koko asiasta, niin hyviä ystäviä kuin muuten olemmekin.
— Anteeksi, vuorineuvos, eräs kysymys. Näittekö milloinkaan kirjailija Piirtoa?
— Kerran. Olin illastamassa »Savoy'ssa». Silloin pariskunta tuli sisään. He havaitsivat minut vasta aivan lähelle päästyään. Pikku kirjailija seisahtui ja kalpeni. Hän olisi livistänyt ulos, ellei Laura olisi tarttunut hänen käsivarteensa. Ennen kuin tyttö itse istuutui, hän nyökkäsi minulle hymyillen. Silläkin kerralla Laura voitti: minä lähdin.
Raudan mieleen muistuivat jälleen neiti Sälöisen sanat, että hän pelkää ihmisten katseita ja ajatuksia. »Savoy'ssa» hän ei ollut pelännyt. Mutta silloin hän ei taistellutkaan kenenkään vieraan, vaan oman isänsä katseita ja ajatuksia vastaan, jotka hän tunsi.
— Teistä, joka olitte Piirron ystävä, saattaa tuntua julmalta, kun myönnän, etten sure hänen kuolemaansa. Me ihmiset olemme itsekkäitä. Ainakin minä olen. Näen erään episodin tyttäreni elämässä sen kautta päättyneen. Tietysti hän suree sitä. Luultavasti syvemmin kuin kumpikaan meistä aavistaa. Pahimpaan sydänsuruun ei nuori ihminen kuitenkaan kuole. Minä tiedän sen.
— Onni Piirron sisar, jonka tänä aamuna tapasin, sanoi toivovansa, että neiti Sälöinen löytää jonkun omasta maailmastaan.
— Viisas nainen. No, tuo löytäminen ei ole välttämätöntä. Elämässä on paljon muitakin arvoja kuin rakkaus.
Vuorineuvos nojautui taapäin tuolissaan. Hän seurasi sikarin savun muodostumista kiehkuroiksi, jotka hitaasti nousivat ja sitten hajosivat.
— Viime yö oli epämiellyttävä, hän jatkoi. — Jo sinään. Ja lisäksi, naisten näyttää olevan vaikea käsittää eräitä asioita. Ainakin on niin rakkaan sisareni laita.
Rauta nousi seisomaan. Hän oli havainnut rouva Kulon ovella tarjottimineen, ilmeisesti vanha rouva oli kuullut veljensä viime sanat. Hänen kasvonsa olivat tuikeat. Kattaessaan pöytää hän ei enää jaksanut hillitä tunteitaan, vaan puuskahti:
— Toivottavasti käsitin oikein ainakin yhden asian. Sen, että halusit tälle vieraallemme tarjota parasta konjakkia, mitä talossa on.
— Tietysti.
— Minä toin kahvikupin myös Lauralle, joka kohta tulee. Vaikka hänkin on vain nainen, hän saanee asianosaisena osallistua herrojen kiintoisaan keskusteluun?
— Tietysti, vuorineuvos toisti.
Kun herrat olivat jääneet jälleen kahden, isäntä kaatoi konjakkia molempiin leveämahaisiin laseihin. Rauta pysähdytti lasin huulilleen nauttien harvinaisen hienosta tuoksusta.
— Tätä merkkiä en ole maistanut kymmeneen vuoteen, hän huomautti.
— Te olette asiantuntija, huomaan, vuorineuvos totesi tyytyväisenä. — Tässä on myös selitys kahvin viipymiseen. Sisareni ei ole tyytynyt, ennen kuin löysi viinikellarissa minun kätköpaikkani. Huomaan, että te olette tänään saanut tässä talossa useamman kuin yhden ystävän.
Herrat joivat toistensa terveydeksi.
— Olen kuullut, että te olette taloudellisesti riippumaton mies, tuomari Rauta.
— Niin olen.
— Vastaako nykyinen toimenne toiveitanne?
— Suunnilleen.
— Vahinko. Nimittäin vahinko minulle. Tarvitsisin teidän laistanne miestä. Jos joskus tunnette halua siirtyä teollisuuteen, soittakaa vain minulle.
— Kiitoksia paljon. Painan sen mieleeni.
Vuorineuvos vilkaisi kelloonsa ja sitten ovelle. Hän hillitsi kuitenkin kärsimättömyytensä ja kysäisi:
— Ei kai sanomalehtiin tule mitään? Tyttärestäni, tarkoitan.
— Ei. Olen pitänyt siitä huolen.
— Eräässä aamulehdessä oli ilkeä vihjaus.
— Valitettavasti. Mutta olen saanut asianomaisen toimittajan käsittämään, että hän teki vaarallisen virheen, jota ei ole hyvä toistaa.
— Te olette liikkeissänne nopea ja perusteellinen. Valitan toistamiseen, ettette ole ajatellut teollisuusuraa. Ei ole kai suuria toiveita, että asianajotoimistonne menisi lähiaikoina nurin?
Rauta vastasi vanhan herran ystävälliseen hymyyn hymyllä.
— Luullakseni ei ole, hän vastasi.
Laura Sälöinen tuli huoneeseen. Yllään hänellä oli ihastuttava valkea leninki. Hän vaikutti virkistyneeltä. Huudahtaen hän heittäytyi isänsä kaulaan. Rauta, joka sivulla seisoen oli kohtauksen, unohdettuna katsojana, tunsi, että noita kahta yhdisti syvä keskinäinen kiintymys, mitä erimielisyyksiä heidän välillään erinäisissä asioissa olikin ollut.
— No, neitiseni, vuorineuvos virkkoi vetäytyen äskeiselle paikalleen, kaadahan nyt itsellesi kuppi kahvia. Kylvyn jälkeen sen pitäisi maistua.
— Kiitoksia, kyllä se maistuu, Mutta vain sillä edellytyksellä, että saan istua sinun tuolisi sivunojalle.
Isä nyökkäsi ja kietoi käsivartensa tytön vyötärölle. Vähän väliä hän silmäsi tähän katseessaan hellyyttä ja ylpeyttä.
— Kuinka vanha teidän tyttärenne on, tuomari?
— Voi, älä sinäkin nyt ala! Laura huudahti. — Olen varma, että Johanna-täti on puristanut vieraastamme jo kaikki henkilötiedot. Tämän talon kiitollisuus on ilmauksiltaan aika erikoinen, eikö olekin?
— Tyttäreni on vasta puolen vuoden, Rauta vastasi hymyillen.
— Vahinko. Nimittäin vahinko teille. Teillä ei siis ole vielä ollut tilaisuutta tuntea sitä erikoista toveruutta, joka voi solmiutua tyttären ja isän välille. Tämä tässä on minun paras toverini.
Laura kumartui suutelemaan isänsä hiuksia.
— On paras, että minä kerron, mistä se johtuu, hän sanoi. — Silloin pääsemme siitä nopeimmin. Kun minä olin aivan pieni, lääkärit julistivat, ettei tuollainen pikkuruinen raukka jää elämään. Isä ei suostunut sitä uskomaan. Hän rupesi itse huolehtimaan ruokinnastani. Siitä oli seurauksena, että minä vielä isona tyttönä suostuin syömään vain isän sylissä. Kun hänen oli pakko joskus tehdä matkoja, minä yksinkertaisesti paastosin ne päivät. Niin se alkoi.
Hän joi kuppinsa tyhjäksi.
— Ja nyt...?
Vuorineuvos myhäili.
— Niin, nyt kai sinä haluaisit savukkeen? Ole hyvä.
Rauta nousi tarjoamaan tytölle tulta. Vuorineuvos vilkaisi kelloaan ja rypisti kulmiaan.
— En halua moittia sinua, Laura, että viivyit kauan kylvyssä. Se saattoi olla paikallaan. Mutta sen vuoksi meidän yhdessä olomme loppuu nyt lyhyeen. Minulla on kello 13 tärkeä johtokunnan kokous. Hetken kuluttua minun on pakko lähteä.
Tyttö meni nyrpeäksi.
— Minkä sille sitten voi! Mutta jos minä olisin saanut valita isälleni ammatin, niin en olisi tehnyt hänestä ainakaan teollisuusherraa, jonka aina pitää rientää jonnekin. Sitä paitsi, tuomari Rautakin lähtee. Hänellä on myös tärkeä tapaaminen kello 13. Johanna-täti pumppasi hänestä ulos tiedon, että hän aikoo aterioida jonkun hyvin kauniin, nuoren naisen kanssa.
Rauta hymyili.
— Arvatkaapa, kenen kanssa aion aterioida.
Tyttö pudisti päätään.
— Teidän kanssanne, neiti Sälöinen.
— Voi, tuomari Rauta! Tiedän olevani teille hyvin suuressa kiitollisuuden velassa. Sen vuoksi minun pitäisi ilomielin täyttää jokainen toivomuksenne. Mutta... suokaa anteeksi... tätä en voi... En tänään... Voi, koettakaa ymmärtää!
Laura oli tosiaan hyvin onneton. Hänen äskeinen hyväntuulisuutensa oli kuin pois pyyhkäisty.
— Ymmärrän, Rauta virkkoi. — Älkää ottako asiaa noin raskaasti. Minun on vain soitettava eräälle herralle, jolle tulin viime yönä luvanneeksi, että syömme tänään kolmisin lounaan »Vaakunassa». Sillä asia on selvä.
— Miksi et menisi, Laura? vuorineuvos kysäisi. — Luulisin lounaan virkistävän sinua.
Tyttö sanoi hiljaa:
— Minä pelkään.
— Sinä! Mitä sinä pelkäät?
— Ihmisten katseita. Sitä, että kaikki tietävät...
— Loruja! Kukaan ei tiedä. Tuomari Rauta, tietääkö se ystävänne, jonka piti tulla mukaan?
— Tietää. Mutta minun on myönnettävä, että tuttavuuteni hänen kanssaan on suhteellisen ulkokohtainen. Hän on tuomari Ahvenisto.
— Kuka hän on? Laura kysäisi.
— Rikospoliisin päällikkö.
Tyttö hypähti säikähtyneenä pystyyn. Hänen silmänsä vaikuttivat sillä hetkellä melkein mustilta.
— Ei, ei! hän huudahti. — Minä en halua tavata enää koskaan ketään poliisia. Kaikkein vähiten tänään!
Vuorineuvoskin katsoi oudoksuen Rautaan. Tämä kiirehti selittämään:
— Tuomari Ahvenisto on niitä ihmisiä, joita teidän tarvitsee kaikkein vähiten pelätä. Hän on ensinnäkin erinomainen seuramies. Tosin aika pitkäpuheinen, mutta hyvin sydämellinen. Toisekseen hän teki kaikkensa estääkseen teidän pidätyksenne, koska hän oli ensi hetkestä varma teidän täydellisestä syyttömyydestänne. Kun onneton pidätys kuitenkin vastoin hänen tahtoaan tapahtui, tuomari Ahvenisto kirjoitti tänä aamuna eroanomuksensa. Sen ajoittain hieman kiihkeän keskustelun jälkeen, joka minulla oli poliisikomentajan virkahuoneessa ja jonka päätyttyä sisäasiainministeri pyysi minua esittämään teille, herra vuorineuvos, hänen henkilökohtaisen valittelunsa tapahtuneen erehdyksen johdosta, rikospoliisin päällikkö sai täyden hyvityksen, ja erohanke raukesi. Neiti Sälöinen, sanokaahan, tuntuuko tuomari Ahvenisto tämän jälkeenkin hyvin peloittavalta ja vastenmieliseltä?
— E-ei.
Vuorineuvos ratkaisi asian. Noustessaan hän lausui:
— Kahden sellaisen kunnon miehen seurassa aterioiminen on kunnia, josta sinä, Laura, et voi kieltäytyä. Arvaat kai, että näillä herroilla on kysyttävänä sinulta jotakin, jonka he toivovat edesauttavan kirjailija Piirron murhan selvittämistä. Tottahan sinä olet valmis sitä päämäärää tukemaan?
— Tietysti, isä.
— Niinpä mene hakemaan hattusi ja takkisi. Minä soitan sillä välin »Vaakunaan» ja ilmoitan, että juhlalounas, jollainen se tavallaan on, on kirjoitettava minun laskuuni. Anteeksi, tuomari, mitkään vastaväitteenne eivät nyt ole muuta kuin ajan haaskausta. Ja muista, Laura, että sinä toimit siinä pöydässä isännän edustajana.
— Hyvä on, isä.
Mutta kun he sitten tulivat »Vaakunaan», Rauta alkoi epäillä, oliko järjestely sittenkään hyvä.
Kolmelle katetussa pöydässä ei ollut mitään vikaa. Näkyi, että vuorineuvos Sälöisen sana painoi. Rauta oli kuvitellut itsekin päässeensä ravintolan asiakkaiden joukossa suosituimmuusasemaan. Mutta hänen oli myönnettävä, että hänen tilauksestaan ei esiin olisi ilmaantunut eräitä harvinaisia herkkuja, jotka nyt juhlistivat voileipäpöytää. No, se ei haitannut. Valitettavaa sen sijaan oli, että Laura vaikutti säikkyneeltä ja umpimieliseltä. Jo automatkalla hän oli ollut hyvin hiljainen ja vastaillut vain lyhyesti isänsä kysymyksiin. Raudan yritykset keskustelun aloittamiseksi hän sivuutti vaitiololla. Kun kuljettaja oli pysähdyttänyt auton Mannerheimintiellä ravintolan eteen, vuorineuvos oli seurannut Rautaa katukäytävälle ja kuiskannut: »Hän säikähti erästä teidän sanaanne: rikospoliisi. Koettakaa saada hänet yli siitä, niin kaikki sujuu hyvin.» Tyttö, joka oli mennyt jo sisäänkäytävän luo, oli kääntynyt heihin: »Mitä salaisuuksia sinä kerrot tuomari Raudalle, isä?» Vuorineuvos oli naurahtanut: »Salaisuuksiapa hyvinkin! Sen salaisuuden, että hän on milloin tahansa tervetullut kotiimme.» Laura oli hymyillyt. Mutta nyt ravintolasalissa hän muistutti jälleen sitä onnetonta tyttöä, joka oli kyyhöttänyt yksin autiossa filmistudiossa.
Pitkässä, kauniissa ruokasalissa, jonka suunnittelija oli osannut herkullisesti käyttää hyväkseen väriefektejä, oli tällä erää suhteellisen vähän väkeä. Oikealla olevalla, aitauksin ja koristekasvein muusta salista erotetulla korokkeella istui vain neljä seuruetta. Muistakin pöydistä yli puolet olivat vielä tyhjät. Vasta tulleet saivat erään ensimmäisistä ikkunaneduspöydistä, josta näkyi korkealta Mannerheimintien vilkas liikenne ja matalan Lasipalatsin ylitse yhtämittainen hyörinä linja-autoasemalla.
Rauta ei halunnut häiritä Laura Sälöistä keskusteluyrityksillä. Oli paras antaa tytön rauhoittua. Hän oli valinnut itselleen paikan niin, että hän istui selin suurimpaan osaan yleisöstä. Hän oli hyvin kalpea, ja sormet, jotka ottivat vastaan miehen tarjoaman savukkeen, vapisivat silminnähtävästi.
Laura katkaisi äänettömyyden:
— Huomasitteko, miten ihmiset tuijottivat meihin? Rauta nyökkäsi.
— He tietävät, tyttö kuiskasi tukahtuneesti.
— Eikö mitä! Joku tunsi teidät ja ajatteli: kas vain, neiti Sälöinen on vaihtanut kavaljeeria. Joku minut tunteva saattoi huomauttaa pöytätoverilleen: Rautapa on löytänyt kauniin, hienon tytön, mitähän hänen rouvansa sanoisi siitä...? Loput totesivat vain: komea pari!
Tämä tilannearviointi houkutteli Lauran huulille pienen hymyn, joka kuitenkin häipyi samassa. Hän vilkaisi rannekelloonsa ja virkahti, ääni värähdellen:
— Rikospoliisin päällikkö odotuttaa itseään.
Cocktailit ilmestyivät pöytään tilaamatta. Rauta maistoi lasistaan. Hän pyysi tavata hovimestaria.
Nuori, sulavakäytöksinen herra ilmestyi kumartaen hänen viereensä.
— Te kai tunnette minut? Rauta kysyi.
— Tottahan toki, herra tuomari.
— Tahtoisitteko merkitä muistiin, että seuraavillakin kerroilla, kun aterioin täällä, pöytääni tuodaan tätä cocktailia? Tämän jälkeen en halua sitä tavallista, jonka maku on myrkkyjuoman ja astiainpesuveden välimailta.
— Valitettavasti se on mahdotonta, herra tuomari.
— Miksi ihmeessä?
— Resepti ei ole meidän, vaan vuorineuvoksen. Vaikka hän käykin täällä meillä valitettavan harvoin, hän on lähettänyt kellariimme omaa käyttöään varten eräitä juomia, joita ilman tuota cocktailia ei synny.
— Ymmärrän.
— Joko herrasväki suvaitsee aloittaa vai odotatteko vielä?
— Me odotamme.
— Hyvä on, herra tuomari.
Hovimestarin poistuttuakaan keskustelu pöydässä ei ottanut viritäkseen. Hetkistä myöhemmin Rauta pani merkille soittajien tulon. Nuo kolme taiteilijaa kumarsivat heidän pöytäänsä päin mennessään siitä ohi kohti salin toisessa päässä olevaa soittokoroketta. Hän ei katsonut tarpeelliseksi kutsuttaa uudelleen luokseen hovimestaria. Kysymättäkin hän arvasi, että soitto kuului myös vuorineuvoksen erikoisjärjestelyihin. Tavallisesti täällä oli musiikkia vain iltaisin. No, pääasia, että soittajat näyttivät tyytyväisiltä! Kaipa he tiesivät saavansa hyvän maksun.
Hetkistä myöhemmin kaikuivat salissa »Valse tristen» pehmeät sävelet.
Laura hätkähti. Hänen silmänsä suuntautuivat hyvin tummina ja säikkyneinä mieheen.
— Hekin tietävät!
Rauta pudisti päätään.
— Sibelius sävelsi tuon musiikin Järnefeltin »Kuolema»-näytelmään, tyttö kuiskasi.
— Rauhoittukaa, neiti Sälöinen. He vain soittavat kauneinta ohjelmistoaan. Siinä kaikki.
Jospa Ahvenisto vihdoinkin tulisi, Rauta mietti. Ennen ei tyttö pääse irti paniikkimaisesta pelostaan.
Laura oli kääntynyt katsomaan alas kadulle. Hänen huulensa vapisivat. Mutta kun »Valse tristen» viimeiset sävelet olivat häipyneet hiljentyneeseen saliin, hän pakottautui kääntymään ja taputtamaan käsiään taiteilijoille.
— Nyt olitte kiltti, neiti Sälöinen. He tekevät parhaansa, ja he osaavat soittaa.
Laura nyökkäsi. Mutta kun trio sitten viritti »Karjalan kunnailla», kyynelet ryöpsähtivät hänen silmiinsä.
— Tuota ei saisi soittaa!
— Miksei?
— Se tekee kipeää.
— Niin, Rauta myönsi. — Mutta juuri siksi noita haikean kauniita säveliä on hyvä kuulla. Ne muistuttavat meille, että on olemassa suurempikin suru kuin meidän omat huolemme ja murheemme. Emmekä senkään alle saa lannistua.
Tyttö katsoi häntä pitkään.
— Kiitoksia. Olette oikeassa, tuomari. Kuten aina; Koetan muistaa tuon.
Rauta vuorostaan katsoi kelloaan. 13.45! Ahveniston epätäsmällisyys ylitti jo siedettävyyden rajat.
Lauran katse oli harhaillut sinne tänne. Nyt se pysähtyi eteisestä johtavaan aukkoon ja kirkastui. Hän virkahti nopeasti:
— Älkää kääntykö katsomaan. Mutta ellei minulla olisi niin suurenmoista isää, niin tuon lihavan herran valitsisin isäkseni. Hän on kuin itse hyväntahtoisuus.
Varoituksesta huolimatta Rauta käännähti. Sitten hän pyörsi jälleen tyttöön.
— Hän on tuomari Ahvenisto. Kas, kun ette tunne häntä. Hänhän puhutteli teitä viime yönä.
Laura oli karahtanut punaiseksi.
— En muista nähneeni häntä milloinkaan.
Itse asiassa siinä ei ole ihmettelemistä, Rauta totesi. Tyttö oli murhan jälkeen ollut kuin toisissa maailmoissa eikä ollut suuriakaan tajunnut siitä, mitä ympärillä tapahtui. Sitä paitsi rikospoliisin päällikkö oli tänään kuin toinen mies. Frakin asemesta hänellä oli yllään vaalea kesäpuku, jossa hän näytti viihtyvän. Ja suurin muutos oli tapahtunut kasvoissa. Ne loistivat aurinkoisina.
Raskain askelin hän mennä tömisteli salin lävitse. Toisessa päässä hän kääntyi tarkastamaan yleisöä otsa rypyssä, mutta yhä hymyilevänä. Vasta silloin Rauta nousi.
Ahvenisto heilautti kättään ja riensi heidän luokseen.
— Hauska nähdä teidät, neiti Sälöinen, noin kauniina ja pirteänä!
Hän kumartui suutelemaan tytön kättä.
— Eukkoni varoitti minua muistamaan, että tekisin näin. Hän pelkäsi hirveästi minun unohtaneen jo kaikki hienot seuratavat. Minä yritin kyllä selittää minulle aikoinaan opetetun, että vain rouvien kättä suudellaan, ei neitien. Mutta hän sanoi tietävänsä paremmin. Niin että jos se oli erehdys, niin viekää se kunnianarvoisan rouva Ahveniston tilille, neiti.
Kun hän puristi lujasti ammattitoverinsa kättä, oli hänen verestävissä, vihreissä silmissään sellainen katse, että se sai Raudan melkein hämilleen. Mutta ääneen hän sanoi vain:
— Kelpo veikko sinä olet, Rauta. Mutta olisit sentään voinut vähän aikaisemmin ilmaista olinpaikkanne. Nyt minä sain olla ihmisten silmätikkuna, jotka tuijottivat minua kuin mitäkin näytteille tuotua norsua.
— Halusin nähdä, miten taitava vainukoira rikospoliisin herra päällikkö käytännössä on.
Ahvenisto sijoitti ison ruhonsa Lauran viereen ja tarkasti pöytää.
— Ohoh, hän hörähti tyytyväisenä. — Onpas teillä kahdella luja luonne, kun olette voineet pidättäytyä käymästä näihin herkkuihin käsiksi. Mutta nyt, jos neiti sallii.
— Odota vielä tuokio, Rauta keskeytti. Maista ensin cocktailia.
Ahvenisto äännähti halveksivasti. Mutta kun tarjoilijatar samalla kiidätti lasin hänen eteensä, hän suostui varovaisesti maistamaan. Hänen ilmeensä muuttui heti, ja hän imaisi lasin tyhjäksi.
— No jaa. Alan vähitellen uskoa, että rikkaudellakin on omat miellyttävät puolensa.
He pääsivät aterian alkuun. Tarjoilijattaria hääri heidän ympärillään täyttäen laseja ja siirrellen leikkelelautasia.
— Kiitoksia, neidit, Ahvenisto lausui hetken kuluttua. — Nyt me selviämme vähän aikaa omin voimin.
Lauran puoleen kääntyen hän jatkoi:
— Te kai panitte merkille, neiti, miten yliolkaisesti tuo vastapäinen ystävämme puhui minun vainukoiraominaisuuksistani? Ei, en minä aio vaatia teitä todistajaksi kunnianloukkausjuttuun. Teillä ja minulla on juuri nyt hieman aihetta tuntea häntä kohtaan lempeyttä. Hänellä on valoisatkin hetkensä. Sellaisena hän poimi kuin taikuri valkoisia kaneja tyhjästä silkkipytystä teille takaisin vapauden ja minulle takaisin viran. Mutta muuten hän on melko kieroon kasvanut tyyppi. Hänellä ei esimerkiksi ole lainkaan korkeaa käsitystä meistä, jotka viran puolesta heilutamme järjestyksen, lain ja totuuden miekkaa.
Ahvenistolla oli taito tarinoida ja syödä yht'aikaa, ilman että se tuntui häiritsevältä. Hän oli heistä kolmesta se, joka teki eniten kunniaa harvinaisille herkuille. Hän oli juuri ojentanut hummeripurkin pöytänaapurilleen ja sitten Raudalle tyhjentääkseen loput omalle lautaselleen.
— Muuten, tuosta sinun käsityksestäsi puhuen, hän jatkoi, minä voin kertoa oivan jutun, joka on melko tuorekin. Eräässä pikku kaupungissamme suoritettiin jokin aika sitten yöllä röyhkeä murto hienoimpaan hotelliin. Eikä varkaan saalis ollutkaan hullumpi. Hän vei ravintolan kassan ja parhaimmat viinakset. Kaiken kukkuraksi kaupunkilaiset saivat seuraavana päivänä tietää, että samalla hetkellä oli samassa huoneistossa ollut koolla korttiseura, jossa oli istunut kaupungin palomestarin, alkoholiliikkeen herra johtajan ja hotellin herra johtajan lisäksi kaupungin herra poliisimestari!
Laura helähdytti naurun.
— Poliisimestari ei kuitenkaan ollut niin pöhkö mies kuin tuosta voisi päätellä, Rauta huomautti. — Varas saatiin näet kiinni. Tosin sattumalta ja toisella paikkakunnalla, tietysti. Hänet tuotiin kaupunkiin ja suljettiin sen putkaan. Mutta eräänä yönä poliisimestari, joka on vanhapoika taatuinta lajia, palatessaan taas jostakin korttiseurasta havaitsi kauhukseen jättäneensä avaimet kotiin. Mitäs, hän tallusteli putkaan, otti sieltä mukaansa tuon murtovarkaan, avautti tällä kotinsa ovet ja vei hänet sitten jatkamaan untaan pahnoille.
— Jaa no, sinä näyt tuntevan jutun, Ahvenisto murahti kääntyen sitten vierustoverinsa puoleen: — Hän on siinäkin suhteessa aivan mahdoton mies, että hän on kuullut kaikki hyvät tarinat jo ennen eikä häikäile osoittaakin sitä.
Hän loi lihavalla kädellään otsaansa.
— Nyt minä saan sittenkin toria eukoltani! Hän vannotti minua, että minun on ensimmäiseksi esitettävä anteeksi pyyntö myöhästymisestäni. Ja minä, onneton, muistin sen vasta nyt. No jaa, ei auta. Minun on tunnustettava se virhe. Häneltä, nähkääs, ei kannata salata mitään. Sitä paitsi, teidän seuranne, neiti Sälöinen, on kyllä hurmaava. Se on minulle niin harvinainen ilo, että sen varjossa voin sietää Raudankin ja hänen ylimielisen Sherlock Holmes hymynsä. Mutta siitä huolimatta minun on pakko kiirehtiä. Ilkeyttään tuo vastapäinen mies oli viime yönä narrannut mukaansa meidän kelpo komisario Rinteemme kaivamaan studiotalossa ja sen ympärillä esiin niin paljon murhaajan jälkiä, että minä saan varmasti puskea paita märkänä monta vuorokautta saadakseni niistä tolkkua. Niin että anteeksi nyt vain, neiti, mutta jos tähän pöytään on tarkoitus kantaa vielä jotakin, niin sen pitäisi tulla vilkkaasti.
Rauta antoi merkin tarjoilijattarille. Se osa voileipäpöydästä, joka oli säästynyt Ahveniston ruokahalulta, katosi. Sijaan ilmestyi kalkkunaa punaviinin kera. Tuomari Ahvenisto kasasi lautaselleen lintua niin paljon, että tarjoilijattaren kulmakarvat kohosivat aavistuksen verran. Muita järkytyksen merkkejä Rauta ei havainnut.
Ahveniston puhemylly alkoi jälleen jauhaa kilpaa leukaperien kanssa:
— No jaa, missäs me olimmekaan? Niin, sitähän minun piti sanoa, että on hauska nähdä teidät, neiti Sälöinen, noin virkeänä ja hymyilevänä. Me voimme tosiaan, me kaksi, hymyillä tänään. Minä sille turhalle, mutta tuskalliselle vaivalle, jota näin hikoillessani erohakemukseni laadinnassa. En ole tiennytkään, että suomen kielen kirjallinen käyttö on niin kirotun vaikea taito. Ja te, neiti Sälöinen...
Hymy oli kuollut tytön kasvoilta. Tuskalliset muistot laskeutuivat varjon tavoin hänen ylleen.
— Älkää ottako sitä noin raskaasti, neiti Sälöinen. Nimittäin sitä, että muutama tunti sitten olitte kalterien takana. Ei, älkääpäs keskeyttäkö. Kyllä minä tiedän, mistä ja mitä puhun. Muistan vallan hyvin, miltä ensimmäiset tunnit ristikkoikkunahuoneessa tuntuivat. Minä olin EK:n suojissa, jota nyt sanotaan Valpoksi. Neljä vuorokautta, hyvä neiti. Minä olin silloin jo herra hovioikeudenauskultantti. Mutta miten lienen intoutunut nuorempien mukaan tervaamaan erinäisiä meille vastenmielisiä kilpiä. Siitä uroteosta jouduin kiinni, ja minua kuulusteltiin kuin paremmankin valtiollisen rikoksen suorittanutta. Ensimmäinen vuorokausi sellissä numero 4 oli pahin. Minä mittelin sen kivilattiaa kuin vangittu leijona. Minusta tuntui, että koko maailma oli unohtanut minut ja että elämäni oli pilalla. No jaa, ei kannata kertoa, mitä kaikkea kamalaa ajattelin. Seuraavana päivänä minä rupesin jo hieman huomioimaan ympäristöäni. Havaitsin, että vihreät kiviseinät puhuivat. Joku Aleks oli kirjoittanut olleensa siellä 48 vuorokautta. Joku toinen oli raapinut syvälle seinään, että »eläköön Neuvosto-Suomi». Mikä mitäkin.
— Entä sinä? Rauta kysyi huvittuneena.
— En mitään. Meitä on kahdenlaisia kansalaisia. Toiset eivät voi vastustaa kiusausta piirrellä nimiään ja harvoja ajatuksiaan tyhjäksi näkemäänsä pintaan. Toiset voivat. Minä kuulun viimeksi mainittuihin. Kolmantena päivänä minut vietiin jo pihamaalle kävelemään. Puoleksi tunniksi. Arvelivat kai, että minun hengenvoimani muuten häipyvät olemattomiin. Siellä, pihamaalla, koin vankina oloni järkyttävimmän elämyksen. Ei se ollut vartija, joka pienin, kiiluvin silmin seurasi kävelyäni. Miehellä oli kyllä oikea käsi sivutaskussa. Otaksuin hänen piiloittelevan revoolipyssyä valmiina estämään mahdollisen pakoyritykseni. Mutta hän kiinnosti minua vähän. Tuo mainitsemani elämys oli kyyhkynen, joka seisoi asfaltissa olevan syvennyksen laidalla ja joi. Sillä oli ilmeisesti yhtä kova jano kuin minulla tällä hetkellä.
Raudan viittauksesta tarjoilijatar ilmestyi täyttämään tuomari Ahveniston viinilasin.
— Se pulu jäi syvälle mieleeni. Muistan vieläkin, miltä minusta tuntui, kun se saatuaan vihdoinkin janonsa sammutetuksi levitti siipensä. Kyyhkynen ei ole mikään kotka. Paremminkin se kuuluu kömpelöimpään sarjaan niistä, jotka ilmassa liikkuvat. Mutta sillä hetkellä minä kadehdin kovasti sen siipiä. Seurasin sen lentoa, kunnes se katosi kattojen taa.
Ahvenisto oli kertoillut muistojaan höystäen niitä humoristisin äänenpainoin ja elein. Hän onnistui houkuttelemaan hymyn takaisin Laurankin kasvoille.
— Toivon joskus tulevan ajan, jolloin minäkin voin katsoa tuolla samalla lailla elämystäni, tyttö sanoi.
— Tulee se. Tulee varmasti. Mutta on vielä jotakin, minkä tuosta vaiheesta haluan kertoa teille, neiti Sälöinen. Se, mikä oli hämmästyttävintä tuossa kokemuksessa, on vielä kertomatta. Koin sen päästyäni vapaaksi. Se oli se, että eräs lähimmistä ystävistäni ei tiennyt, missä olin nuo neljä minun arveluni mukaan suorastaan maailman historiaan piirtynyttä vuorokautta ollut! Ja minusta oli kuitenkin kirjoitettu sanomalehdissäkin nimineen päivineen. »Älä hitossa!» hän sanoi vain ja sitten heti: »Tuletko skruuvaamaan tänään?» Niin vähän ulkopuoliset välittävät ja käsittävät. Ja sitä paitsi, kuten huomaatte, tuo kauhistuttava sellivierailuni ei ole estänyt sitä, että minusta on tullut pääkaupungin rikospoliisin päällikkö.
Nyt Laura jo naurahti. Hän kohotti lasinsa ja kilisti Ahveniston kanssa.
— Sellitoveruudelle! hän sanoi.
Jäätelö mansikoiden kera oli ilmestynyt pöytään. Trio soitti Smetanan »Moldauta». Rikospoliisin päällikkö kuunteli sitä hetken hartaana.
— Tuota en taida sentään uskaltaa kertoa eukolleni, hän tunnusti lappaessaan jälkiruokaa turpeitten huuliensa väliin. — Hän menee aina vihreäksi kuullessaan minun yksin päässeen nauttimaan siitä. Se on hänen lempikappaleensa.
No jaa. Kahvin saatte nauttia kahden. Minun on nyt riennettävä kenkäjahtiin.
Rauta kysäisi:
— Miksi?
— No, hitto vie... anteeksi vain, neiti Sälöinen... ensin sinä itse kaivat esiin kahdestakin paikasta murhaajan kengän jäljet...
— Eräät kengän jäljet, Rauta muistutti. — Emme tiedä vielä, kuuluvatko ne murhaajalle.
Laura säpsähti hieman murhaaja-sanaa. Mutta omaksi hämmästyksekseen hän tunsi voivansa suhtautua tapahtuneeseen jo rauhallisemmin. Tuomari Ahvenisto, jota hän oli etukäteen niin säikkynyt, oli puhelullaan saanut hänet tyyntymään ja tuntemaan omat elämyksensä vähemmän hirveiksi.
— No jaa, sanotaan sitten toistaiseksi eräät kengän jäljet, Ahvenisto myönsi. — Mutta käsität kai, että nuo kengät ja niiden omistaja on löydettävä.
— Epäilemättä. Niiden omistajalla on yhtä ja toista selvitettävää.
— Hyvä, että olet yhdestäkin asiasta samaa mieltä, Rauta. Herra sisäasiainministeri ilmoitti näet minulle sen karvaan tosiasian, että saan tässä jutussa luvan alistua yhteistyöhön kanssasi. No jaa, meillä on siis selvät jäljet. Studiotalossa ei ollut miehiä niin pirun paljon... anteeksi, neiti Sälöinen... etteivät minun apulaiseni saisi haravoiduksi noita kenkiä jonkun luota. Se metsästys on nyt käynnissä.
Eteisvahtimestari lähestyi kumartaen.
— Tuomari Ahvenistoa pyydetään puhelimeen.
Puhuteltu vääntäytyi seisomaan, mutta kääntyi vielä sanomaan:
— Anteeksi, neiti Sälöinen, että poistun hetkiseksi. Jätin sanan, että jos jotakin tapahtuu tällä välin, voivat soittaa.
Kun hän oli kadonnut näkyvistä, Rauta kysäisi:
— No?
Laura hymyili.
— Tarkoitatte tuomari Ahvenistoa. Oi, hän on ilmiömäinen puhuja. Luulen, että hän voittaisi Johanna-tädinkin. Mutta kultainen hän on! Sanokaahan, tuomari Rauta, onko hän taitava ammatissaan.
— Hyvin taitava. Hän on tarkka psykologi.
Laura punastui. Hän ei tiedustellut, mitä mies viime sanoillaan tarkoitti. Hän arvasi sen kysymättäkin.
— Tietysti Ahvenisto väliin kiireissään näkee turhaa vaivaa, Rauta lisäsi. — Mutta sellaisia erehdyksiä sattuu meille kaikille.
Rikospoliisin päällikkö palasi puhelimesta. Hänen lihavat kasvonsa olivat kiukusta punaiset. Vaipuessaan tuoliinsa hän ähkäisi:
— Ne kengät on löydetty!
— Mistä?
— Messuhallin edustalla on Mannerheimintiellä Maan Romun iso keräyslaatikko. Sieltä ne löytyivät! Turhaa niitä on siis enää kenenkään kotoa tavoittaa. Sinne se mies häipyi!
Rauta sanoi tyynesti:
— Ehkäpä ei häipynytkään. Sinä, Ahvenisto, et vain ole tainnut... tutkia niitä listoja, jotka on kopioitu studiorakennuksen pikkutarkan ovenvartijan tulleita ja menneitä koskevasta päiväkirjasta.
Ahvenisto oli kohentautunut. Hänen vihreät silmänsä tarkkasivat paksujen luomien lomitse valppaina puhujaa. Mutta nyt hän oli varuillaan. Hän tyytyi myöntämään:
— En ole ehtinyt. Viime yönä annoin palttua kaikelle. Ja kun tilanne sitten selkeni, painuin suoraan tuohon kenkäjahtiin, joka näytti niin lupaavalta.
— Se selittää asian, Rauta virkkoi. — Jos olisit tutkinut noita listoja, olisit varmasti huomannut tarkoittamani seikan. Jokaisen filmitaloon eilisiltana tulleen kohdalle on merkitty sekä tulo- että lähtöaika. On vain yksi ainoa poikkeus: Ohto Mäkinen.
Hän huomasi Lauran hätkähtävän kuullessaan tuon nimen, mutta siitä piittaamatta hän jatkoi:
— Hänen on merkitty saapuneen kello 19.04. Mutta mitään lähtöaikaa ei ole.
Ahvenisto istui hievahtamatta.
— Jatka, hän sanoi vain.
— Havaitsin tuon seikan tutkiessani sinun ja toimitusjohtaja Paavosen lähdön jälkeen ovenvartijan päiväkirjaa. Kysyin ukolta itseltään selitystä siihen. Hänkös kimpaantui. »Siihen on vain yksi selitys! Mies on vielä talossa niin kuin tekin. Tai sitten hän on lentänyt katon lävitse ulos. Älkää tulkokaan väittämään, että syy olisi minun! Minun oveni ohitse ei nimeään ilmoittamatta häivy arkkienkeli Gabrielkaan. Saati sitten joku Ohto!» Uskoin häntä. Panin kaikki sinun poliisisi etsimään kadonnutta. Häntä ei ollut missään. Myöhemmin löysimme sitten kengän jäljet kolmannen kerroksen ikkunalla ja sen alapuolella maassa. Johtopäätös tuntuu selvältä.
Rikospoliisin päällikkö nousi.
— Se on selvä! Mutta miksi hitossa... anteeksi, neiti Sälöinen... et voinut sanoa tuota minulle aikaisemmin? Kun vain ajattelenkin nyt miehiäni juoksemassa pitkin kaupunkia noiden kirottujen kenkien perässä, minua ellottaa!
— Minä otaksuin sinun tutkineen nuo listat, Rauta vastasi, ja päätyneen samaan päivänselvään tulokseen. Sellaisesta huomauttamisen olisit voinut ottaa loukkaukseksi.
Ahvenisto nyökkäsi. Hän tarttui Lauran käteen.
— Nyt minulle tuli tuhannenmoinen hoppu. Vahinko, etten voi nauttia kauemmin seurastanne, neiti Sälöinen. Mutta toivottavasti saan sanoa: näkemiin. Hei, Rauta.
Muutaman askelen otettuaan hän pyörsi takaisin.
— Se unohtui nyt sitten kuitenkin, hän valitti tytölle. — Se kädelle suuteleminen. Mutta minä pidän enemmän kädenannosta, oli oikein tai väärin. Toinen meni siis väärin ja toinen oikein. No jaa, parempi sekin kuin molemmat väärin. Mikä sitten se oikea tapa liekin!
Laura hymyili hänelle sydämellisesti.
— Pikaisiin näkemiin, tuomari Ahvenisto.
— Kiitoksia, neiti Sälöinen. Tuo oli hyvin kiltisti sanottu. Pidän sen mielessäni. Mutta toivottavasti en kuitenkaan puhu siitä unissani. Siitä eukkoni suuttuisi hirveästi. Se on itse asiassa käsittämätöntä. Ikään kuin meistä vanhoista, köyhistä virkamiehistä kannattaisi pitää kiinni. Tuo Rauta on toista. Varokaa, muuten, häntä, neiti Sälöinen! Minä olen häneen verrattuna kaikin puolin kuin lammas suden rinnalla.
Naurahtaen hän poistui jäämättä odottamaan ammattitoverinsa vuorosanaa.
Kun jälkiruokalautaset oli korjattu pois ja tilalle oli ilmestynyt kahvia ja Curacao-likööriä, Laura virkahti:
— Saattaa olla, niin kuin sanoitte, että tuomari Ahvenisto on hyvä psykologi. Mutta te, tuomari Rauta, olette sitä paitsi hyvä strategi.
Kun mies silmäsi häneen kysyvästi, tyttö jatkoi:
— Te kutsuitte rikospoliisin päällikön aterioimaan kanssamme, jotta hänen leppoisuutensa ja hyvänahkaisuutensa rauhoittaisi minut ja saisi minut näkemään viimeöisen viipymiseni poliisin suojissa miltei vain hullunkurisena pikku episodina. Hyvä. Olette onnistunut siinä. Ja nytkö te käytte hyökkäykseen?
Rauta pudisti päätään.
— Alun perin kutsuni oli vain päähänpisto. Tämän jutun tutkimusten ottaminen pois tuomari Ahvenistolta, koska hän ei ollut pidättänyt teitä, löi hänet aivan lamaan, vaikka hän yrittikin peittää tunteensa paljolla puheella. Piristääkseni häntä ilmoitin, että te, hän ja minä söisimme tänään yhdessä juhlalounaan »Vaakunassa». Niin vähän strategiaa siinä oli. Se, että tänään melkein pakotin teidät mukaan, johtuu taas pelosta, josta en pääse irti.
Trio soitti parastaikaa säveleitä »Alamaa»-oopperasta.
— Pelosta? Laura kysyi.
Mies vastasi hyvin totisena:
— Niin. Minulla on ilkeä tunne, että ennen kuin olemme tämän jutun pohjassa, meillä on enemmän kuin yksi vainaja. Siksi aion ehdottaa, että pari Ahveniston miehistä asetettaisiin lähipäiviksi teidän ja kotinne suojaksi.
Tyttö ei säikkynyt. Hän vain hymähti:
— Eikö se näyttäisi jatkolta viimeöiseen?
— Miesten ei tarvitse olla virkapuvussa. Toinen vaihtoehto on, että matkustaisitte vähäksi aikaa ulkomaille.
— Se kuulostaa paremmalta. Minä kuulun sukupolveen, jota ei ole hemmoteltu ulkomaanmatkoilla. Kerran lensin isän kanssa Lontooseen viikoksi ja toisen kerran Pariisiin. Siinä kaikki.
— Kaksi matkaa siis enemmän kuin useimmilla ikätovereillanne, Rauta huomautti. — Suosittelen Belgiaa tai Sveitsiä. Ne ovat nykyisin Eurooppa parkamme ainoat todelliset keitaat.
— Puhun isälle, Laura lupasi. — Molemmista vaihtoehdoista.
Mies otti taskustaan kirjepinkan ja laski sen pöydälle.
— Onni Piirron sisar pyysi minua jättämään nämä teille.
Tyttö oli lehahtanut punaiseksi ja jälleen kalvennut. Hän ei tehnyt elettäkään tarttuakseen kirjeisiin. Hän tuijotti vain niihin.
Rauta ryhtyi hiljalleen kertomaan, mitä oli kirjeistä kuullut, ja esitti lopuksi Kaisa Piirron pyynnön saada pitää neiti Sälöisen valokuvan.
Laura kuunteli katsomatta kertaakaan Rautaan. Kesken kaiken hän otti nenäliinan laukustaan ja pyyhkäisi sillä vaivihkaa silmäkulmiaan. Kun mies oli lopettanut, hän vaikeni vielä kauan. Vasta ollessaan varma äänestään hän sanoi:
— Tietysti hän saa pitää kuvani. Minun on aina ollut sääli Kaisa raukkaa. Siitä vähästä, mitä Onni sisarestaan puhui, arvasin, ettei hänen elämänsä ollut kadehdittava. Veljet — ainakin sellaiset veljet kuin Onni — ovat hirvittävän itsekkäitä. Hänestä oli aivan luonnollista, että Kaisa uhrasi elämänsä hänen hyväkseen. Tietysti Onni piti hänestä, tavallaan. Mutta epäilen, sanoiko hän koskaan sisarelleen kiitoksen sanaa. Kerran, kun huomautin hänelle siitä, hän naurahti: »Oh, ei Kaisalta mitään puutu. Hänellä on uskontonsa.»
Hän sormeili kirjeiden ympärillä olevaa silkkinauhaa.
— Nämä kirjeet ovat kai kertoneet teille kaiken Onnista ja minusta?
— Onni Piirto on ainoa, joka on lukenut ne.
— Voi, suokaa anteeksi, tuomari Rauta! Minä luulin... Kun hänet murhattiin... Ja te tutkitte juttua... Luulin, että...
— Luulitte, että se kuuluu asiaan, mies auttoi. — On kuitenkin niin, että minä kunnioitan kirjeiden salaisuutta, avattujenkin, viimeiselle rajalle asti. Ja sen rajan läheisyydessäkään te, neiti, ette ole. Muutenkin minulla on vain hyvin vähän kysyttävää teiltä.
Tyttö otti kirjeet ja pisti ne käsilaukkuunsa. Sitten hän kuiskasi:
— Me rakastimme syvästi toisiamme.
— Tiedän sen..
Laura vilkaisi häneen oudosti. Rauta oli lukevinaan kysymyksen hänen silmistään ja kiirehti vastaamaan siihen:
— Onni Piirto ei milloinkaan maininnut teidän nimeänne. Ei edes eilisiltana. Mutta olen tehnyt päätelmäni siitä, mitä neiti Piirto ja isänne kertoivat.
Tyttö nyökkäsi. Hän näytti unohtavan puhekumppaninsa ja vaipuvan muistoihinsa. Mies antoi hänen olla oloissaan. Hänen viittauksestaan tarjoilijatar kävi vaihtamassa kupit ja tuomassa kuumaa kahvia.
Soittajat olivat siirtyneet »Boheme»-oopperan säveliin. Ravintolavieraista useimmat olivat poistuneet. Vain parissa pöydässä oli enää väkeä.
Laura alkoi puhua, hitaasti, puoliääneen:
— Niin, me rakastimme toisiamme, Onni ja minä. Ja kuitenkin, kaikki oli alusta pitäen toivotonta. On turha väittää, että rakkaus voittaa kaiken. Ei se ainakaan voittanut meidän kohdallamme. Kumpikaan meistä ei päässyt kuilun ylitse toisen luo, vaikka miten yritimme. Joskus, harvoin, minä sain Onnin houkutelluksi sinne, missä minä olin tottunut liikkumaan. Hänellä oli siellä ikävä, ja hän kävi ärtyisäksi. Paljon useammin minä menin hänen toveriensa seuraan. He olivat poikkeuksetta taiteilijoita tai taiteilijaksi pyrkiviä. Niin kauan kuin he olivat selviä, heidän keskustelunsa oli henkevää, joskus nerokastakin. Mutta se päättyi aina siihen, että viina voitti heidät, kaikki tai useimmat, ja eläin pääsi heissä irti. Silloin minä pakenin. Ainoat onnelliset hetkemme meillä oli ollessamme kahden luonnossa, merellä tai samoilemassa metsissä.
— Luulen ymmärtäväni, Rauta sanoi hellävaraisesti.
— Kerran sain Onnin houkutelluksi mukaani pois seurastaan, kun ensimmäinen viinapullo tuli pöytään. Hän oli aluksi kuin sairas kaipauksesta päästä takaisin toveriensa luo. Mutta vähitellen hän tyyntyi. Puiston penkillä istuessamme aloimme keskustella naimisiin menosta. »Minä olen onnettomuudekseni rakastunut rikkaaseen perijättäreen», Onni puhui, »mutta jos sinä aiot vaimokseni, saat luopua kaikista isäsi rahoista. Minun kotiini et sieltä rihmaakaan tuo!» Kysyin, miten hän oli ajatellut elämämme järjestyvän. »Asetumme minun kotimökkiini», hän vastasi. »Ja sinä karkaat sieltä kerran kuussa tänne toveriesi pariin, kuten tähänkin asti, niinkö?» sinkautin minä uhmaten. Hän ei sanonut siihen mitään. Hetken kuluttua minä esitin hänelle oman suunnitelmani. Me asettuisimme äitivainajani jättämän perinnön turvin elämään ulkomaille, jossa kukaan ei tietäisi, kumpi meistä on köyhä, kumpi rikas. Mutta silloin Onni raivostui. »Luuletko sinä, että minä olen joku maailmaa kiertävä Windsorin herttua?» hän huusi. »Minä olen runoilija! Ja voidakseni täyttää kutsumukseni runoilijana minun täytyy tuntea jalkojeni alla oma maani ja ympärilläni oma kansani, jonka iloista ja suruista minä laulan. Maanpakolaisuus on runoilijan kuolema!» Sen jälkeen emme puhuneet mitään. Ei ollut mitään puhuttavaa. Mutta kun aamu alkoi sarastaa, huomasin, että olimme sattuneet istuutumaan »Haaksirikkoisten» patsaan lähettyville. Sydämeeni pisti. Mekin olimme haaksirikkoisia. Eikä rakkaus voinut meitä pelastaa.
Tyttö vaikeni hymyillen surullisesti.
— Meidän tarinamme ei ole kovinkaan kaunis, hän vielä lisäsi. — Te sanoitte, tuomari Rauta, että teillä on vain vähän kysyttävää minulta. Siis jotakin sentään. Kysykää. Minä olen valmis vastaamaan.
— Kolme kysymystä. Ensinnäkin, mitä Onni puhui teille eilen tavatessanne studiorakennuksen ylimmän kerroksen porrastasanteella?
Lauran kasvot värähtivät tuskasta.
— Minä koetan vastata, kuten lupasinkin, hän aloitti vähän empien. — Tarkoitatte, että me puhuimme kauan. Tehän jouduitte pitkään odottamaan Onnia... Me olimme kuukausi sitten eronneet toisistamme riidassa. Emme olleet edes kirjoittaneet toisillemme. Mutta kaupunkiin eilen tultuaan ja kuultuaan elokuvayhtiön järjestämästä kirjallisesta illasta Onni soitti ja sai minut lupaamaan, että lähtisin sinne. Hän tarjoutui ilmoittamaan siitä johtaja Paavoselle. Mutta minä sanoin tekeväni sen itse. Silläkin kohdalla pelkäsin, mitä johtaja Paavonen ajattelisi, jos Onni soittaisi...
Rauta nyökkäsi.
— Toimitusjohtaja oli hyvin kohtelias, tyttö jatkoi. — Hän lausui minut sydämellisesti tervetulleeksi. Ilta oli alusta alkaen ikävä. Minulla oli siellä ennen Onnin tuloa vain pari tuttavaa ja heidänkin kanssaan vähän puhuttavaa. Siksi olinkin päättänyt jo lähteä pois. Silloin Onni harppoi luokseni. Mitäkö hän puhui? Hän puhui vain siitä, illasta, jolloin olimme eronneet riidoissa. Selitteli sitä ja pyyteli anteeksi. Hän oli kuohuvan onneton ja kuohuvan innokas kuvaamaan, miten hyväksi kaikki muuttuisi, kunhan minä vain koettaisin olla vähemmän poroporvarillinen. Minä lupasin koettaa.
— Eikö hän maininnut mitään aavisteluista, että vaara uhkasi häntä joltakin taholta?
— Ei.
— Onko hän puhunut teille lähellä olevasta kuolemastaan?
— On. Kymmenet kerrat!
— Entä eilisiltana?
— Ei eilen.
— Minulle hän puhui. Juuri eilen ensimmäisen kerran.
Laura katsoi mieheen kummastuneena. Hän pudisti päätään kuin todeten, että sitä hän ei voinut käsittää, Sitten hän kysäisi:
— Haluatteko kuulla, mitä tapahtui sinä iltana kuukausi sitten?
— Mielelläni. Onni Piirto oli ystäväni. Mutta te tunsitte hänet paremmin kuin minä. Läheisemmin ja kipeämmin. Ja kuitenkin olen varma, että me kaksi annamme hänelle kaikkine vikoineenkin suuremman arvon kuin kukaan muu.
Tyttö nyökkäsi innokkaasti.
— Hän ei ollut ainoastaan suuri runoilija, vaan myös hyvä, lämminsydäminen ihminen. Hän ei vain voinut mitään sille, että hän oli tasapainoton ja oikkujensa orja. Useimmiten nuo oikut olivat harmittomia ja herttaisiakin. Mutta joskus ne saivat minut suunniltani. Niin tuonakin onnettomana päivänä. Kello 13:n maissa Onni soitti minulle ja pyysi minua tulemaan hakemaan hänet erään ystävänsä luota. Kuulin jo äänestä, ettei hän ollut selvä. Siitä huolimatta minä menin. Sillä välin muu seurue, kaksi kirjailijaa ja muuan taidemaalari, oli saanut hänen mielensä muuttumaan. Tullessani sain Onnilta kuulla joutuvani odottamaan, kunnes pullo olisi tyhjä. Isäntä tyrkytti lasia minullekin ja oli kovin loukkaantunut, kun en huolinut. Taidemaalari, joka oli eniten humalassa, huusi: »Ei se ota! Se on miljoonalikka, joka juo vain samppanjaa ja pyhkii suunsa snellmanneilla!»
— Miten ihmeessä jaksoitte kestää? Rauta ihmetteli.
— Kuulin heidän sanovan, että se oli heidän viimeinen pullonsa, Laura vastasi. — Mutta kun se sitten tyhjeni, he eivät suostuneetkaan lopettamaan. Pitkän ja kiihkeän neuvottelun tulos oli, että Onnin piti lähteä hankkimaan kustantajaltaan rahaa, jotta ilonpitoa voitaisiin jatkaa. Minä pujahdin hänen mukanaan porraskäytävään ja sanoin, että nyt sai riittää. Onnin silmät verestivät, mutta suurina ja hellyttävinä ne katsoivat minuun. »Rakas, koeta käsittää. Molemmat nuo toiset ovat vanhastaan hirmuvelassa kustantajilleen. He eivät voi saada mitään irti. Eikä maalari ole vuoteen myynyt yhtään tauluaan. Täytyyhän minun auttaa poikia.» Silloin minä kimpaannuin. Kun tulimme ulko-ovelle, sanoin: »Se, mitä sinun vähitellen täytyy, on valita noiden juopottelevien poikien ja minun välillä. Jos sinä menet vasemmalle, minä menen oikealle.» Hän lähti vasemmalle, sillä siellä päin hänen kustantajansa oli! Minä en liioin katsonut taakseni suunnatessani kulkuni raitiopysäkille. Vielä vaunuun noustessani olin varma, että olin menetellyt oikein. Mutta tuo varmuus ei kestänyt kauan. Kulosaaren ensimmäisellä pysäkillä laskeuduin alas ja palasin kaupunkiin.
— Te palasitte!
— Niin, minulla oli vain yksi ainoa ajatus: löytää Onni ja tehdä hänen kanssaan sovinto. Kaupunkiin tultuani soitin sinne, mistä olimme poistuneet. Jokin naisääni vastasi, ettei kirjailija Piirto ollut siellä, mutta että häntä odotettiin. Summanmutikassa lähdin etsimään häntä. Hallitus- ja Mikonkatujen kulmassa sitten näin hänet. Mutta se oli uusi Onni. Hullunkurinen ilme kasvoillaan hän seisoi keskellä katukäytävää ja jakeli ohi kulkeville satamarkkasia!
— Jakeli mitä? Rauta hämmästyi.
— Satamarkkasia, tyttö toisti. — Hetken seurasin toiselta puolen katua tuota menoa. Sitten menin hänen luokseen ja vedin hänet seinän viereen. »Mitä hulluja sinä teet?» tiukkasin. Hän nauroi koko kasvoillaan. »Etkö näe, rakkaani?» hän ilvehti. »Kävin nostamassa 10.000 markkaa tililtäni. Sata uudenuutukaista saturaista. Erotin niistä kymmenen poikien viinarahoiksi. Tässä on jäljellä vielä kymmenkunta. Se tietää, että kahdeksankymmentä on jo mennyt tässä kulmassa kaupaksi. Jokaiselle ohikulkijalle olen tarjonnut. Ja, ajatteles, tyttöseni, vain kaksi on ollut sellaista, joille ei kelvannut. Sellaisia ovat ihmiset! Eikös olekin loistava psykologinen koe?» Minusta se ei ollut lainkaan loistava. Sitäkin vähemmän, kun ympärillemme kerääntyi yhä enemmän väkeä, joka tuijotti meitä. Kuiskasin Onnille, että hän pistäisi loput rahat taskuunsa ja tulisi pois. Mutta hän ärähti: »Eivät nämä ole sinun rahojasi, vaan kerrankin minun omiani! Ja ne minä jaan, sanoit mitä tahansa!» Muuan raa'an näköinen mies huusi: »Oikein, herra! Satanen minunkin kouraani!» Sain kuiskatuksi vielä Onnille: »Tähän asti me olemme erotessamme sanoneet: näkemiin. Mutta jos vielä jatkat tuota, minä sanon: hyvästi!» Hän katsoi minuun epävarmana. Mutta silloin se äskeinen puhuja karjaisi: »Mitäs se neidille kuuluu, mitä herra omille rahoilleen tekee?» Monet nauroivat. Mies sai satasensa. Ja minä pakenin paikalta.
Kun Laura lopetti, Rauta ei tiennyt, mitä sanoa. Hän tuli ajatelleeksi sitä hienoa kotia, jonka ainoana lapsena tyttö oli kasvanut. »Veljelleni ja minulle hän on kaikki kaikessa», Johanna-täti oli kertonut. Ja tyttö itse oli maininnut äidin sijaisestaan, että tämä on tehnyt kaikkensa hemmotellakseen hänet pilalle. Pilalle Laura ei ollut mennyt, kaukana siitä. Mutta hän oli oman ympäristönsä lapsi. Suotta hän ei ollut äsken tuskaillut: »Kumpikaan meistä ei päässyt kuilun ylitse toisen luo.» Suotta olisi myös ollut väittää, että Onni Piirto olisi tehnyt yli pääsemisen rakastetulleen helpoksi.
Rauta mietti edelleen, mitähän vuorineuvos Sälöinen ja se kaunis, mustasilmäinen nainen, jonka muotokuvan hän oli nähnyt Kulosaaren huvilassa, olisivat arvelleet tuosta irvokkaasta kohtauksesta Hallitus- ja Mikonkatujen kulmassa. Hänen mieleensä johtui, että onneksi Kerttu Laita ei ollut sattunut paikalle. Tuo kohtaus olisi ollut juuri hänen mieleisensä aihe purevaan pakinaan.
— Mitä te nyt pohditte, tuomari Rauta? Laura kysyi.
— Sitä vain, että te lapsi parat. Te kaksi.
Tytön silmiin nousi uhmaa.
— Ja kuitenkin minä olen onnellinen siitä, että hän rakasti minua ja että minä sain rakastaa häntä. Kaikesta huolimatta hän oli sen arvoinen.
Mies nosti lasinsa, joka oli vielä puolillaan.
— Juon tämän, hän sanoi, iloiten siitä, että tunnette niin, neiti Sälöinen.
— Teillä oli kai vielä kysymyksiä minulle, tuomari Rauta.
— Ne liittyvät suoranaisesti murhan tutkimuksiin. Siksi pyydän teitä harkitsemaan tarkoin, ennen kuin vastaatte.
— Hyvä on.
— Seuraava kysymykseni on oikeastaan kysymyssarja. Se on, myönnän sen, arkaluontoinen ja saattaa vaikuttaa tunkeilevalta.
Laura hymähti.
— Tuo anteeksi pyyntö oli aivan tarpeeton. Arkaluontoisempia asioita kuin ne, jotka minä olen teille juuri kertonut, ei elämässäni ole. Ja mikään, mikä voi auttaa Onnin murhaajan selville saamista, ei voi minusta tuntua tunkeilevalta.
— Nyt te puhutte kuin vuorineuvos Sälöisen tytär ainakin. Hyvä. Teillä on kai ollut paljon ihailijoita?
— Luullakseni voin sanoa, että on.
— Pidätte kai mahdollisena, että eräät heistä totesivat katkeruudella Onni Piirron saavuttaman erikoisaseman?
— Te esitätte kysymyksenne juhlallisen raskaasti, saisinko sanoa: juristimaisesti. Mutta olkoon. Vastaan siis, että mahdollisena sitä pidän. Sen sijaan, jos kysyisitte, onko luultavaa, että joku entinen ihailijani olisi mustasukkaisuudesta minun vuokseni tehnyt murhan, voisin sanoa suoraan: ei. Niin kuohuvatunteista ihailijaa minulla ei ole ollut.
Rauta piti hyvänään saamansa näpsäytyksen ja kuittasi sen hymyllä.
— Sitä paitsi, tyttö jatkoi, — mainitsin jo ennen Onnin tuloa todenneeni, että tuossa suuressa ihmisjoukossa minulla oli vain kaksi tuttavaa. Toinen oli toimitusjohtaja Paavonen ja toinen kirjailija Veikko Talola. Kumpikaan heistä ei ole kunnioittanut minua ihailullaan.
— On hyvä, että otatte asian reippaasti, neiti Sälöinen. Eikä pieni yliolkaisuuskaan haittaa. Mutta synkäksi tosiasiaksi jää, että joku murhasi eilen illalla Onni Piirron. Päästäksemme rikollisen jäljille kannattaa miettiä sitäkin, mikä motiivi murhaajalla saattoi olla. Ei voi auttaa sitä, että tällainen teoretisointi joskus haiskahtaa juristimaiselta.
Laura oli heti valmis sovintoon.
— Suokaa anteeksi, tuomari Rauta, hän pyysi katuvana. — Olin äsken typerä ja ilkeä. Tietysti te olette oikeassa.
Mies kumarsi. He polttelivat hetken ääneti. Sitten Rauta aloitti taas:
— Kateus kiehumapisteeseen nousseena voi olla mahtava motiivi. On ollut monesti. Sanokaahan, neiti Sälöinen, pyrkikö joku taiteilijapiireissä, joissa liikuitte Onni Piirron kanssa, lähentelemään teitä?
— Voi ei! Minä olin siellä Onni Piirron tyttö, ja sillä hyvä. Siellä on omat lakiosa, joita kukaan ei rankaisematta riko.
— Mutta ymmärrättehän, että joku on voinut sitä erikoisesti ilmaisematta kadehtia teitä Onni Piirrolta. Te olette eräs tämän kaupungin kauneimpia tyttöjä. Sitä paitsi olette, siitäkään ei päästä yli eikä ympäri, mahtavan ja rikkaan vuorineuvos Sälöisen tytär.
Lauran silmät leimahtivat.
— Tuota en olisi odottanut teiltä, tuomari Rauta. Jonkun muun on täytynyt saada tuo ajatus päähänne. Te tunnette taiteilijapiirejä. Teidän on pakko tietää, että juuri millekään ei siellä anneta vähemmän arvoa kuin rahalle. Taiteilijoille se on vain harmillinen välttämättömyys, jota he halveksivat. Jos te kuvittelette minulla olleen siellä jonkin erikoisaseman sen vuoksi, että isäni on rikas, niin erehdytte täysin. Vain pilkkaa ja parhaassa tapauksessa hyväntahtoista leikinlaskua se tuotti minulle.
Ja Onni häpesi sitä, että hänen tyttönsä isä on vuorineuvos, ja hän antoi minun myös tuntea sen. Taiteilijoilla on heikkoutensa. Eräitä kehnojakin ihmisiä olen tavannut heidän joukossaan. Mutta en ainoaakaan, joka ahnehtisi miljoonia!
Hän oli häikäisevän kaunis kiivastuksessaan. Rauta tuumi itsekseen, että tyttö ei lausunut noita sanoja ensimmäistä kertaa. Hän oli varmaan joutunut monesti pitämään tuon puolustuspuheen sen seurapiirin keskuudessa, johon hän sukunsa perusteella kuului.
— Kiitoksia ojennuksesta, neiti Sälöinen, Rauta lausahti lauhkeasti. — Koetan pitää tuon seikan mielessäni. Asiasta toiseen: olin eilisiltana panevinani merkille, että Onni Piirron lähimmistä kirjailijatovereista ei ketään ollut mukana filmitalossa.
— Ei ollut, Laura vahvisti. — He pitävät vielä yhteistyötä filmin kanssa runoilijan arvolle alentavana. Siitä he väittelivät tuona onnettomana satamarkkasten päivänäkin. Toverit pilkkasivat Onnia sen vuoksi, että hän oli luvannut kirjoittaa elokuvakäsikirjoituksen. Onni puolustautui sillä, että parjattu kotimainen filmi ei voi nousta, elleivät runoilijat tule sille apuun. Hän sanoi, että elokuva kauneimmillaan on kuviksi muunnettu runo. »Roskaa!» toinen väitti. »Filmi on teollisuutta, ei taidetta!» Taidemaalari hihitti viinalasi vapisevissa käsissään: »Veljemme Piirto on surullinen todistus siitä, että seura tekee kaltaisekseen. Hän on päässyt suurten rahojen hajuun. Mutta poika parka yrittää vielä keksiä kauniita verhoja sille alastomalle tosiasialle, että suuria rahoja ei ansaita muuta kuin myymällä sielunsa pirulle.»
Laura oli hyvin kalpea lopettaessaan. Rauta ei oikein käsittänyt, mikä mielleyhtymä tyttöä järkytti. Mutta hän piti parhaana antaa hänelle aikaa päästä jälleen tasapainoon. Laura naurahti ilottomasti sanoessaan:
— Luulenpa, että pelästyin nyt itse tuota viime sanaa. Se johti mieleeni sen ihailijahirviön, jonka te minulle runoilitte. Hän — tuo joku minua salaa rakastava — olisi siis ensin murhannut Onnin ja sitten yrittänyt veritahroin leimata minut murhaajaksi.
— Sehän oli minulta vain ajatusrakennelma, Rauta huomautti. — Eikä se tunnu kovinkaan uskottavalta. Mutta sellaiseen kaksitahoiseen hävitysvimmaan on toivoton, hyljeksitty rakkaus joskus johtanut.
— Mutta kun itsekin pidätte sitä tässä tapauksessa perin vähän uskottavana, niin miksi otaksutte minun olevan edelleen vaarassa?
— Minä sanoin sen teille jo äsken. Minulla on ilkeä tunne, että etsimämme murhaajan verenhimo ei tyydy yhteen uhriin. Olivatpa hänen motiivinsa mitkä tahansa. Tietysti voin erehtyä. Mutta haluaisin varmistua siitä, ettette ainakaan te, neiti Sälöinen, olisi toinen uhri.
— Mutta miksi? tyttö tiukkasi. — Ei kai ihmisiä murhata noin vain. Täytyisihän tuolla hirviöllä olla jokin syy, jokin tarkoitus!
Raudan kasvot olivat hyvin vakavat, kun hän ryhtyi selittämään:
— Te olette itsepäinen nuori nainen, neiti Sälöinen. Mutta teidän vastaväitteissänne on loogillisuutta. Ehkäpä teillä sitä paitsi on oikeus tietää tilanne sellaisena kuin se todella on. Murhaaja tajuaa, ettemme me jätä hevin kesken ja että piiloittautuipa hän miten hyvin tahansa, lopulta päädymme häneen. Hänen ainoa, pelastusmahdollisuutensa on sysätä syy sellaisen niskaan, joka ei voi enää puolustautua. Hän ei tiedä, miten vahvat todistukset meillä on teidän täydellisestä syyttömyydestänne. Hän saattaa otaksua teidän vapauttamisenne tapahtuneen vain mahtavan isänne vaikutusvallan turvin. Niinpä hän voi kuvitella, että esimerkiksi teidän lavastettu itsemurhanne selitettäisiin huonon omantunnon, katumuksen ja myös syyllisyytenne riittäväksi todistukseksi. Ja minun on sanottava, että jos taitavalla rikollisella on vähänkin aikaa, hän voi lavastaa murhan varsin uskottavaksi itsemurhaksi.
Laura tuijotti häneen laajentunein silmäterin.
— Te tarkoitatte, tuomari Rauta, että hän murhaisi minut... Että hän järjestäisi sen näyttämään kuin minä olisin itse riistänyt itseltäni hengen, koska murhattuani Onnin en jaksanut kantaa syyllisyyttäni... Se on... se on...!
Eteisvahtimestari kiiruhti kumarrellen pöydän luo,
— Tärkeä puhelu tuomari Raudalle, hän ilmoitti.
Tyttö nousi ensimmäisenä. Hänen äänensä värähteli, kun hän sanoi:
— Minä... minä tulen mukaanne... jaloittelemaan.
Seitsemäs luku.
»PUOLAN PANKIN» UHRI
Puhelimesta palattuaan Rauta istahti ilmavan eteisaulan sohvaan. Hetken kuluttua Laura Sälöinen tuli naisten huoneesta. Järkytyksen jälkiä ei enää näkynyt kasvoissa. Hän oli jälleen hyvin huoliteltu ja hyvin hillitty nuori maailmannainen.
— Oliko tiedonanto tärkeä?
Mies nyökkäsi.
— Tätä juttua koskeva?
— Niin. Sihteeriin soitti. Saanko saattaa teidät takaisin pöytäämme, neiti Sälöinen?
— Vieläkö? Luullakseni kaikki muut lounasvieraat ovat poistuneet. Soittajatkin väsyvät lopulta meihin.
— Hekin menivät jo. Hyvin tyytyväisinä. Mutta minä haluaisin vielä vaihtaa muutaman sanan teidän kanssanne.
He palasivat paikoilleen. Hovimestari riensi heidän luokseen.
— Mitä saan herrasväelle tuoda?
Laura pudisti päätään.
— Minä joisin mielelläni grogin, Rauta sanoi.
Saatuaan juoman hän virkahti:
— Nyt tulee kolmas ja viimeinen kysymykseni. Te tunnette siis Ohto Mäkisen?
— Miksi sanotte: siis, tuomari Rauta?
— Koska te säpsähditte, kun minä mainitsin rikospoliisin päällikölle hänen nimensä.
— Säpsähdinkö minä?
— Kyllä. Ja nyt te yritätte vain voittaa aikaa, ennen kuin vastaatte. Miksi unohditte Ohto Mäkisen äsken luetellessanne, keitä tuttavia eilisiltana näitte studiorakennuksessa? Neiti Sälöinen, minun täytyy muistuttaa lupauksestanne, että autatte minua selvittämään ystävämme murhan.
— Te olette nyt niin kauhean juhlallinen, tyttö valitti. — Ikään kuin minä olisin tehnyt jotakin pahaa. Minä jätin hänet mainitsematta vain siitä yksinkertaisesta syystä, etten pidä häntä tuttavanani. En olisi ajatellutkaan mennä keskustelemaan hänen kanssaan tai hänen tulevan pitämään seuraa minulle. Epäilen, tokko hän edes muistaa meidän kerran tavanneen. Kun tuomari Ahvenisto nimitti löydettyjä jalan jälkiä murhaajan jättämiksi ja te yhtäkkiä sanoitte, että rakennuksesta ulos hypännyt mies oli Ohto Mäkinen, saatoin hyvinkin säpsähtää. Tulin ajatelleeksi hänen vaimoaan.
— Te tunnette siis hänetkin?
— Näin hänet samalla kertaa kuin hänen miehensäkin. Olen käynyt heidän kotonaan Käpylässä. Siitä on nyt puolisen vuotta. Onni kertoi kahden kirjailijatoverinsa kanssa suostuneensa miehen kiihkeään kutsuun. Se oli sillä kertaa meidän viimeinen iltamme ennen Onnin esiintymismatkaa Vaasaan, ja siksi hän pyysi minut mukaansa. »Istumme siellä tunnin, pari, niin sillähän siitä takiaisesta pääsee», hän sanoi pahantuulisena.
— Ohto Mäkinen ei siis ole kirjailija?
Laura pudisti päätään.
— Onni kertoi, että miehen korkein unelma oli päästä kirjailijaliiton jäseneksi. Hän on kuitenkin, niin sanotaan, saanut vain pari kertomustaan johonkin viikkolehteen.
— Murheellinen tyyppi, Rauta virkahti. — Mutta perhe hänellä on?
— Vaimo ja kolme lasta, 5-, 3- ja 2-vuotiaat. Heillä on kahden huoneen ja keittiön asunto, jonka köyhyyden vaimo on pienillä taikakeinoilla saanut peittymään, melkein. Miehellä on toimistoapulaisen paikka jossakin kaupungin virastossa.
— Tiedättekö, minkä verran kouluja hän on käynyt?
— Hän opiskeli aikoinaan yliopistossa lääketiedettä, kuten vaimonsakin, He keskeyttivät opintonsa kuudetta vuotta sitten. Rouva Mäkinen kertoi sen minulle, kun olimme kahden katsomassa lapsia. Hän sanoi surkeasti, ettei mies ole antanut anteeksi hänelle tuota pakkonaimista, joksi hän sitä sanoo. Ikään kuin miehellä olisi siinä jotakin anteeksi antamista! Päinvastoin!
Tyttö sinkosi viime sanansa harmistuneena. Mutta Rauta tuskin kuuli niitä. Hän oli vaipunut pohtimaan sitä tietoa, että Ohto Mäkinen, viimeöinen ikkunasta hyppääjä, oli entinen lääketieteen ylioppilas. Poliisilääkäri oli lausunut, että Onni Piirron surmannut tikarin pisto oli asiantuntijan työtä. Lääketieteen ylioppilaalla oli ainakin alkutiedot, joita hän oli voinut kartuttaa.
— Minkä näköinen Ohto Mäkinen on?
— Hän on Onnia lyhyempi, Laura vastasi. — Hyvin tumma ja aika lihava, luullakseni kolmissakymmenissä.
— Onko hänellä pyöreät, sangattomat silmälasit?
— On. Te panitte siis merkille hänet eilen?
Rauta nyökkäsi. Hän muisti tuon tumman pikku miehen, jonka kanssa Piirto oli kieltäytynyt keskustelemasta. Kirjailija oli kiskaissut käsivartensa irti miehen otteesta ja tallustanut istumaan elokuvakameran jalustalle. Rauta yritti palauttaa mieleensä miehen katsetta, jonka tämä oli heittänyt poistujan jälkeen. Mutta hän ei jaksanut muistaa muuta kuin että oli kysynyt itseltään, leimusiko siinä katseessa viha.
Sama mies oli ollut äänityspuolen koeteatterissa silloin, kun toimitusjohtaja Paavonen oli selitellyt suomalaisten elokuvien vaikeuksia päästä ulkomaan markkinoille. Mutta entä jälkeenpäin, sitten kun filmiesityksen päätyttyä valot oli sytytetty ja murha havaittu? Oliko hän ollut siellä vielä sittenkin?
Rauta pinnisti muistiaan. Ei! Hän oli varma, että tumma mies ei silloin enää ollut paikalla. Oliko hän ehkä ollut se, jonka Rauta oli pikemmin tajunnut kuin kuullut poistuvan kiireesti huoneesta heti, kun valot syttyivät? Pelkäsikö hän ehkä jonkun huomaavan hänen veriset kätensä tai tahrat, joita oli saattanut tippua housunlahkeeseen, kun hän oli työntänyt verta tippuvan liinan taskuunsa? Joka tapauksessa hän oli pelännyt niin, että oli hypännyt kolmannen kerroksen ikkunasta alas päästäkseen pakoon.
Rauta pakottautui rauhalliseksi. Ei ollut aihetta kiirehtiä. Monet tosiasiat puhuivat tummaa pikku miestä vastaan. Mutta hänen syyllisyytensä lepäsi kuitenkin ratkaisevalta osalta vain otaksumien varassa, toistaiseksi.
— Kertokaahan tuosta vierailusta, neiti Sälöinen.
Tyttö oli kiinnostuneena tutkinut lujapiirteisiä kasvoja ja leveää, sileää otsaa, jonka takana hän arvasi ajatusten levottomasti ajavan takaa toisiaan ja johtopäätöksiä syntyvän ja seuloutuvan. Hän ei tehnyt mitään kysymyksiä, vaan aloitti heti:
— Siitä ei ole paljon kerrottavaa. Olimme siellä vain pari tuntia. Herra Mäkinen otti meidät vastaan liikuttavan innostuneesti. Molemmat Onnin kirjailijatoverit tulivat heti meidän jälkeemme ja saivat yhtä myrskyisen ihastuneen vastaanoton. Meidät sijoitettiin huoneeseen, jossa oli pirttikalusto ja ikkunan luona isännän työpöytä. Tulomme oli aiheuttanut emännälle paljon vaivaa. Pitkä pöytä oli täynnä erilaisia leivonnaisia. Keskustelu oli aluksi laimeaa. Mutta teidän olisi pitänyt olla toteamassa, millä haltioitumisella herra Mäkinen kuunteli herrojen kirjailijoiden jokaista lausetta. Hänen ruskeiden silmiensä katse näytti suorastaan riippuvan puhujan huulissa. Hän päästeli pieniä, ihastuneita huudahduksia, sanoipa heistä kuka mitä tahansa. Sitä oli melkein piinallista seurata. Ja muut kolme vierasta? Kohtauksen järjettömyys vain nauratti heitä. He vauhkoutuivat esittämään aivan hulluja ajatuksia taiteesta ja sen asemasta nähdäkseen, seuraisiko isännän sokea ihailu heitä yhä. Se seurasi.
— Te kerrotte elävästi, neiti Sälöinen, Rauta virkahti. — On kuin olisin itse ollut mukana.
— Minä huokasin helpotuksesta, kun pieni ja laiha rouva Mäkinen tuli kaatamaan kahvia. Miehetkin lopettivat sydämettömän leikkinsä ja palasivat järkipuheeseen. Rouva oli jo ollut poistumassa, mutta pysähtynyt ovelle kuuntelemaan. »Ohto en kai minä häiritsisi, jos jäisin hetkeksi tänne?» hän kysyi arasti. Mies silmäsi häneen tyytymättömänä. Silloin minun mieleni kuohahti. En ollut vihainen vain herra Mäkiselle tuon alastomasti väheksivän silmäyksen tähden, vaan myös hänen vaimolleen, joka alentui sellaista nöyrästi pyytämään! Minä en ole milloinkaan voinut sietää sitä, että eräät naiset sallivat aviomiestensä kohdella heitä miten tahansa. Välähdyksenä muistin kuvauksen siitä, mitä eräs kuuluisimmista kirjailijoistamme samanlaisessa tilanteessa ärjäisi vaimolleen: »Ei täällä piikoja tarvita silloin, kun minä keskustelen herrojen kanssa!» Pelkäsin, että löisin isäntäämme, jos hän päästäisi suustaan jotakin saman suuntaista. Siksi ehätin hänen edelleen ja julistin: »Ette toki, rouva Mäkinen! Tulkaa tänne minun viereeni. Menehdyn suorastaan, ellen saa kuulla naisen tyyntä ääntä tässä miehisen itsekehun ristitulessa.» Kirjailijat nauroivat. Hehän tunsivat minut. Isäntä sen sijaan katsoi minuun vihaisesti. Minkäs hän kuitenkaan minulle voi? Minähän olin vieras ja lisäksi — mikä kai sai hänet taipumaan tahtooni — kuuluisan runoilijan morsian.
Laura naurahti muistolleen.
— Sitten kaikki kävi entistä ikävämmäksi. Emäntä oli onneton, kun hänen leipomuksensa eivät tehneet kauppaansa. Minä yritin siinä suhteessa parhaani. Mutta miehet eivät koskeneetkaan pöydän herkkuihin. »Eikö sinulla, Ohto, ole viinaa?» toinen Onnin tovereista kysäisi. Emäntä ja isäntä lehahtivat punaisiksi kasvoiltaan ja änkyttivät, että ei, ei valitettavasti. »Mutta minullapa on rautainen annokseni takataskussa», vanhin kirjailijoista kehaisi, »minä kun otan lekkerin mukaani aina pelätessäni joutuvani kuivaan seuraan.» Häikäilemättä hän otti kuppinsa ja kaatoi sen sisällön pöydällä olevaan kahvipannuun takaisin. »Ei, ei», herra Mäkinen hätäytyi, »onhan meillä laseja. Mirja, hae laseja!» Tuossa tuokiossa lasit olivat pöydällä.
— Entä te? Rauta kysäisi huvittuneena.
— Tarkoitatte, että räjähdinkö minä. Sinä iltana minä olin räjähdysvalmis monesti. Mutta sillä kohtaa Onni tarttui äkisti ranteeseeni. »Älä puutu asiaan, rakas», hän kuiskasi, »minä en ota, lähdemme kohta». Ennen kuin kuitenkaan osasimme lähteä, Onnin molemmat toverit ehtivät päästä keskenään väittelyyn siitä, kumpi heistä on suurempi kirjailija. Isäntä seurasi tuota typerää kinastelua säteilevin silmin ja jakaen ihastuksen huudahduksiaan tasapuolisesti kummallekin väittelijälle. Minua rupesi tympäisemään ja ehdotin emännälle, että menisimme katsomaan lapsia. Palatessani toisesta huoneesta jäin kynnykselle todeten, että viina oli saanut keskustelijat jo kovaäänisiksi, mutta ei suinkaan entistä henkevämmiksi. Taisin naurahtaakin. Joka tapauksessa vanhin kirjailijoista ärähti: »Onni! Kun ei sinulle tänä iltana viinakaan kelpaa, niin vie tyttösi pois! Hän häiritsee meitä!» Siihen vierailumme päättyi.
Rauta hymähti.
— Kiitoksia, neiti Sälöinen. Annoitte aika selvän kuvan Ohto Mäkisestä. Vastapalvelukseksi kerron, että soitin äsken teidän isällenne.
Laura ei näyttänyt pitävän vastapalvelusta kovinkaan suurena. Hän rypisti otsaansa.
— No?
— Isänne sanoi itsekin päätyneensä siihen, että ulkomaan matka tekee teille hyvää. Hän on tilannut jo teille huoneen eräässä Bernin hotellissa, jonne hän jättää teidät jatkaessaan itse liikematkaansa Italiaan. Passit ja viisumit hän arveli saavansa valmiiksi viikossa. Siksi ajaksi hän piti viisaana henkivartijoiden järjestämistä teille.
Tytön ilme ei lauhtunut.
— Tuon vaivan olisitte voinut säästää itseltänne, tuomari Rauta, hän sanoi viileästi. — Minähän sanoin itse puhuvani noista asioista isälleni. Mutta te tunnutte kuuluvan isäni kanssa samaan miesluokkaan, joka ei usko meidän naisten osaavan hoitaa omia asioitamme ja meilläkin olevan oman tahdon.
Mies hymyili hänen äkäilylleen. Mutta se ei parantanut Lauran mielialaa.
— Oliko teillä vielä muuta asiaa minun isälleni? hän kysyi jäykästi.
— Oli. Pyysin häntä lähettämään auton hetkisen kuluttua »Vaakunan» edustalle, jotta te pääsette turvallisesti kotiinne.
— Meidän tiemme eroavat siis nyt? tyttö virkahti, ja hänen äänensä ilmaisi hänen taistelevan voittaakseen äskeisen närkästyksensä.
— Ei aivan vielä, neiti Sälöinen. Pyytäisin teitä ottamaan minut mukaanne autoon. Ei kylläkään pitemmälle kuin erääseen lennätinkonttoriin. Yritän saada selkoa hämäräperäiseen sähkeeseen, joka sihteerin! ilmoituksen mukaan saapui toimistooni neljännestunti sitten. Olen tähän merkinnyt sen sisällön.
Hän ojensi tytölle paperin, josta tämä luki:
»Ohto Mäkinen hyppäsi eräästä ikkunasta. Eräs, joka näki.»
Laura katsoi hämmästyneenä mieheen.
— Tämäkö on se tärkeä tiedonanto, jonka saitte?
Rauta nyökkäsi.
— Mutta... mehän tiedämme sen ennestään... Sen, että Ohto Mäkinen hyppäsi. En ymmärrä...
— Tärkeää ei olekaan itse sanoma, vaan se, että joku muukin kuin me tietää. Kuka hän on? Mistä hän tietää? Miksi hän sähköttää salanimin? Kas, siinä eräitä kysymyksiä, jotka myös on ratkaistava. Voitteko te auttaa minua siinä?
Tyttö pudisti päätään.
— Minusta on teille hyvin vähän apua, tuomari Rauta, hän vastasi surullisesti.
— Älkää sanoko niin, neiti Sälöinen. Te olette auttanut minua paljon enemmän kuin aavistattekaan. Lähdemmekö?
Laura oli heti valmis ja nousi.
Hovimestari riensi heidän luoksensa.
— Toivottavasti herrasväki on tyytyväinen?
— Oi, kyllä. Kaikki oli erinomaista, tyttö kiitti. — Välittäkää sydämellinen kiitokseni myös orkesterille. Se soitti ihastuttavasti.
— Kiitoksia, neiti Sälöinen! Tervetuloa pian jälleen, neiti Sälöinen!
Rauta rykäisi huomauttaakseen, että hänkin oli olemassa.
— Minä en valitettavasti voi olla yhtä tyytyväinen, hän huomautti.
Hovimestarin kumarrus katkesi puoliväliin. Hänen jäykistynyt hymynsä ilmaisi, että herran mahdollinen tyytymättömyys ei merkinnyt paljon, kun kerran neiti Sälöinen oli kiittänyt. Hän pakottautui kuitenkin lausumaan:
— Olen pahoillani, herra tuomari. Onko meidän puoleltamme sitten tapahtunut jokin laiminlyönti?
— On, hovimestari! Vieläpä hyvin valitettava laiminlyönti. Minä en näet saanut pyytämään! cocktailin reseptiä.
Hovimestarin jännitys laukesi. Hymyillen hän kumarsi.
— Ah, herra tuomari, te suvaitsette laskea leikkiä. Se salaisuushan ei ole meidän. Herra tuomari säikäytti minut jo melkein sekapäiseksi.
— Minua jää vaivaamaan kysymys, miten sekoitetaan maailman paras cocktail. Kaikki muukin tässä pöydässä oli erinomaista. Mutta se oli suorastaan ihme. Kiitoksia vain teille!
— Kiitollisuus on kokonaan meidän puolellamme. Näkemiin, herra tuomari!
Katuvierellä seisoi vuorineuvoksen Packard. Kuljettaja aukaisi heille oven.
— Saanko pyytää pysäyttämään Aleksanterinkadulla toimistoni edustalla? Rauta kysyi. — Viivyn vain tuokion sisällä.
— Viipykää vaikka kauankin, Laura hymähti. — Minullahan ei ole kiirettä, enää.
Hissi oli ylhäällä. Rauta lähti harppomaan portaita. Hänessä ei ollut enää paljoakaan jäljellä siitä huolettomasta herrasta, joka hetkistä aikaisemmin oli pakissut »Vaakunan» hovimestarin kanssa. Nyt hänellä oli kiire.
Toimistonsa etuhuoneessa hän nyökkäsi ohimennen kahdelle nuorelle tytölle, jotka työskentelivät siellä. Samaa vauhtia hän painalsi sihteerinsä huoneeseen.
Vaalea, hauskannäköinen neiti Järviö oli juuri lopettelemassa puhelinkeskustelua.
— Kiitoksia paljon, hän virkahti laskien kuulokkeen paikoilleen.
— Te ette soittanut minulle uudelleen »Vaakunaan», Rauta moitti. — Koetin keksiä siellä jos mitä viivytyksiä. Mutta lopulta maa alkoi polttaa jalkojeni alla. Ja niin olen tässä.
— Näen sen, tuomari, tyttö hymyili. — Ja senkin, että tuomarilla ei ollut kärsivällisyyttä edes odottaa hissiä tänne ylös päästäkseen. Mutta minä en voi auttaa sitä, että vasta äskeisellä puhelinkeskustelulla sain selville, missä sähkeen alkuperäinen käsikirjoitus on. Tuomari ei voi aavistaa...
— Luoja, millainen lavertelija teistäkin on tullut! Missä se on?
— Snellmaninkadun lennätinkonttorissa. Mutta tuomari, tänne on moni soittanut. Rikospoliisin päällikkö pyysi ilmoittamaan, että hän haluaa heti tavata, kun...
Tyttö jätti lauseensa kesken huomatessaan esimiehensä jo menneen.
Tuomari Rajanen tuli toisesta ovesta. Hän oli puolivälissä neljättäkymmentä oleva tukevahko mies, jolla oli kirkkaansiniset silmät ja hieman harventunut vaalea tukka.
— Tietääkö neiti, onko Raudalla aikomusta lähipäivinä pistäytyä täällä? hän kysyi.
— Kaksi minuuttia sitten hän tuli, ja puoli minuuttia sitten hän häipyi tuosta ovesta. Saatte yrittää hoitaa maanlunastusjutun omin päin, tuomari Rajanen. Päälliköllä on nyt tärkeämpää mielessä.
Mies katsoi tyttöä pitkään. Hän koetti keksiä jotakin, millä pitkittää keskustelua.
— Tietysti tuo kirjailija Piirron murha, hän sanoi. — Hullu mies!
— Piirtoko, kun antoi itsensä murhata? sihteeri kysyi kevyesti.
— Ei, vaan Rauta. Viikkokaudet hän kulkee täällä rauhattomana kuin Ahasverus. Valittaen tapahtumattomuutta. Mutta annas, että sitten tapahtuu jotakin, mihin hän suvaitsee tarttua. Silloin hänellä on hoppu kuin olisi tuli hännän alla. Hän rehkii yöt ja päivät saadakseen jutun tuossa tuokiossa selväksi. Hitustakaan hän ei osaa antaa arvoa hitaasti kiiruhtamisen nautinnolle.
— Mutta te sen sijaan osaatte, tyttö pilaili. — Luullakseni uskaltaudutte nyt ensimmäisen kerran minun huoneeseeni. Sekin on kai tuota kehumaanne hitaasti kiiruhtamisen nautintoa.
Mies ei ollut kuulevinaan. Hän murahti:
— Rasittava esimies. Rasittava kiireissään. Ja aivan mahdoton sitten, kun on itse tehnyt kiireestään lyhyen lopun.
— Kun kerran olette häneen noin tyytymätön, niin miksi pysytte täällä? neiti Järviö kysyi hieman kireästi.
Tuomari Rajanen uskaltautui peremmälle huoneeseen, jopa istumaankin. Hänen liikkumisestaan huomasi, että hän oli aikoinaan haavoittunut vaikeasti oikeaan jalkaan. Polvi oli jäänyt jäykäksi.
— Sitä olen monesti itsekin ihmetellyt, hän vastasi viivytellen. — Kai se on sitä minun tylsää sentimentaalisuuttani. Rauta oli sodassa komppanianpäällikköni. Hän kävi itse hakemassa minut linjojen välistä, kun kranaatti oli suvainnut räjähtää liian lähellä maallista majaani. Hän toimitti minut sitten kotipuoleen parsittavaksi kokoon. Kirottu kiireensä hänellä oli silloinkin. Minä hänen sijassaan olisin jättänyt tyhmän nuoren vänrikin kohtalonsa huomaan. Mutta se on juttu, jota nyt ei enää voi muuksi muuttaa. Isompi ihme on se, että te viitsitte palvella tuollaista esimiestä. Muistaako hän edes milloinkaan kiittää teitä?
— Harvoin, sihteeri myönsi. — Mutta hän vain on, että vaikka te, tuomari Rajanen, perustaisitte oman asianajotoimiston, ette saisi minua houkutelluksi sinne.
Mies huokasi. Mutta sitten hän päätti yrittää toista taktiikkaa.
— Entäs, jos yrittäisin houkutella teitä muuhun?
— Mihin esimerkiksi?
— Illastamaan kanssani. Eikö sitä niin aloiteta?
Tyttö naurahti.
— Minä olen immuuni. Tuomari Rauta on ennakkoon varoittanut minua teistä.
Vastaus näytti sattuvan kipeästi mieheen. Hänen kasvonsa synkkenivät, ja hän nousi.
— Ei sitten, neiti. Anteeksi, että häiritsin teitä.
Hän aikoi mennä. Mutta neiti Järviö asettui hänen tielleen.
— Minä pyydän anteeksi. Luulin teidän vain pilailevan.
— Ja nytkö ette enää luule?
— Nyt en enää ole siitä varma.
— Ja siis?
— Odotetaan, tuomari Rajanen. Lähipäivinä ei ehkä meilläkään ole yön eikä päivän rauhaa. Päällikkö sanoi hänellä olevan minulle ehkä jonkin tehtävän.
— Onko se vaarallinen? mies tiukkasi.
— Te kerroitte juuri, että päällikkö itse antautui vaaraan pelastaakseen teidät. Hän ei silloinkaan lähettänyt ketään alaistaan.
— Se on totta. Sellainen hullu hän on.
— Kun tämä Piirron murha on selvitetty, tyttö aloitti, niin...
— Niin mitä sitten?
— Harkitsemme uudelleen tuota — illastamista. Onko sovittu?
Mies nyökkäsi. He katsoivat toisiaan silmiin ja hymyilivät.
— Menkäähän nyt, tuomari Rajanen, maanlunastusjuttunne ääreen, sihteeri virkkoi palaten työpöytänsä luo. — Päällikkö jätti minulle hoidettavaksi eräitä asioita, jotka eivät selviä tällaisella hitaasti kiiruhtamisella.
Rauta oli herttaisen tietämätön siitä maanlunastusjutusta, joka oli hänen vanhimman juristiapulaisensa vaivoina. Mutta hän ei liioin olisi niin tyynesti haastatellut Snellmaninkadun lennätinkonttorin hoitajaa, jos hän olisi tiennyt niistä suunnitelmista, joita tuomari Rajanen hautoi.
Hän oli eronnut neiti Sälöisestä lennätinkonttorin edessä. Väsyttävän pitkän neuvottelun jälkeen hän sai haluamansa sähkeen alkuperäisen käsikirjoituksen.
Lennätinkonttorista Rauta suuntasi matkansa Suurtorin poikki rikospoliisiosastoon. Hänelle ilmoitettiin siellä, että päällikkö oli juuri suorittamassa kuulustelua, mutta että hän ottaisi heti sen jälkeen hänet vastaan.
Odottaessaan Rauta ryhtyi tutkimaan arvoituksellista sähkettä.
Se oli kirjoitettu musteella. Oli ilmeistä, että käsiala oli tarkoituksellisesti väännetty muistuttamaan mahdollisimman vähän kirjoittajan omaa. Se oli taapäin vinoa ja hyvin pientä, vaikka selvää. Lähettäjäksi oli merkitty A. Johansson, Kulmakatu 5. No, siihen ei kannattanut kiinnittää mitään huomiota. Tuollaista Johanssonia ei kai ollut olemassakaan. Tai jos olikin, niin hänellä ei ollut mitään tekemistä sähkeen lähettämisen kanssa. Sähke oli merkitty otetuksi vastaan kello 14,25.
Kun Rauta tuli rikospoliisin päällikön virkahuoneeseen, tämä oli juuri vetämässä yltään takkia, jonka hän sijoitti tuolin selustalle. Paitahihasillaan hän istahti työpöytänsä ääreen ja ryhtyi nenäliinalla kuivaamaan lihavia kasvojaan.
— Ottipa se kuulustelu voimille, Rauta hymähti istahtaen viereiseen tuoliin ja sytyttäen savukkeen. — Oliko Ohto Mäkinen itse prässättävänäsi?
Ahvenisto huokasi.
— Ei. Se mies on kuin pyyhkäisty maan pinnalta. Mutta hän ei ole ensimmäinen murhamies, joka yrittää piileskellä.
— Mikäli hän on murhaaja. No, kuka täällä oli?
— Hänen vaimonsa, rikospoliisin päällikkö vastasi. — Tiedätkös, Rauta? Vaimoväki on kummallista. Minun eukkoni on muhkea emäntä. Melkein yhtä muhkea kuin minä. Mutta jos minua tultaisiin hakemaan kotoa murhasta epäiltynä, niin hän pyörtyisi ja olisi sillä pelistä poissa loppuun asti. Tuo rouva Mäkinen sen sijaan... Oletko nähnyt hänet?
— En.
— Pieni ja laiha raukka. Muistuttaa arkaa jänistä. Mutta tämä »jänis» ei pistänyt päätään pensaaseen toivossa, ettei häntä huomattaisi. Tietysti hän oli säikähtänyt, kun poliisit olivat tulleet hakemaan hänen miestään. Hm, se oli ollut kiusallista. Vaimo oli vavissut kuin haavanlehti, ja kasvot olivat näyttäneet vain parilta kauhistuksen laajentamia sinisilmiä. Mutta kuultuaan sitten hänen miestään epäiltävän syylliseksi kirjailija Piirron murhaan vaimo oli äkisti ryhdistäytynyt. »Viekää minut päällikkönne luo», hän oli sanonut, »haluan tavata hänet». Ja tänne hän tuli päättäväisenä ja valmiina taistelemaan miehensä vapauden ja kunnian puolesta. Eikä hän ole lainkaan tyhmä nainen. Sitä minä sanoisin metamorfoosiksi.
— Kertoiko hän nähneensä miestään?
— Kertoi. Hän oli aamuyöstä herännyt siihen, että mies hiipi makuuhuoneeseen ja kumartui ottamaan jotakin vaatekaapin lattialta. Hän oli hypähtänyt vuoteesta ja kysynyt: »Mitä sinä etsit?» »Monojani», mies oli vastannut. »Ole hiljaa, ettet herätä koko taloa. Kuulet pian minusta.» Sen tien mies oli häipynyt. Hermostunut hän oli koko viime kuukauden ajan ollut suostumatta kertomaan vaimolleen, mikä häntä painoi. No jaa, tämä ei ehkä kuulosta erikoisen hyvältä puolustuspuheelta sen valossa, mitä muuten tiedämme. Mutta sitten se alkoikin. Sinisiin silmiin tuli kylmä kiilto, kun rouva Mäkinen tyynesti sanoi: »Minä en tiedä, missä mieheni on, enkä, miksi hän ei ole tullut kotiin. Mutta te ette saa minua ikinä uskomaan, että mieheni olisi murhannut kirjailija Piirron. Ette tekään sitä uskoisi, jos tietäisitte, miten haltioituneesti hän ihaili kaikkia kirjailijoita ja miten onnellinen hän oli voidessaan kutsua juuri runoilija Piirtoa henkilökohtaiseksi tuttavakseni.» No jaa, minä vastasin, että sitä minä en tosiaan voi tietää.
— Mutta minä tiedän, Rauta virkkoi. — Neiti Sälöinen kertoi minulle tuosta Ohto Mäkisen kirjailijapalvonnasta. Se on tosiasia, mitä emme saa unohtaa.
— Hitto vie! Ahvenisto ärähti. — Eihän mies voinut olla kyllin hullu tehdäkseen keskellä yötä tuon saltomortalen kolmannen kerroksen ikkunasta vain siitä surusta, että hänen jumaloimansa runoilija oli kuollut! Ja miksi hän piileksii?
— Siitä meidän on saatava selvä. Entä, mitä arvelet tästä?
Rauta ojensi ammattiveljelleen sähkeen.
Luettuaan sen moneen kertaan ja tutkittuaan siihen tehtyjä merkintöjä rikospoliisin päällikkö ähkäisi:
— No, voi sun tuhannen sinistä, punaista ja mustaa! Eikö meillä ole arvoituksia jo kylliksi? Kuka tuon on lähettänyt? Tuskin Ohto Mäkinen itse.
— Tuskin. Tällä hetkellä haluaisin ennen kaikkea päästä vaihtamaan muutaman sanan sähkeen lähettäjän kanssa, olipa hän kuka tahansa. Kuvittelen, että tässä on meillä ensimmäinen suora kosketus Onni Piirron murhaajaan.
— Ohoh, se on sentään liian rohkeasti lasketeltu, Ahvenisto vastusti. — Koetitko lennätinkonttorista saada selvää sähkeen jättäjästä?
— En. Tyttö, joka luukuu takana istui, oli äsken tullut. Ajattelin sinun miestesi voivan ottaa tuon tutkistelun urakakseen. Samalla he saattaisivat napata pois sen nimelläni varustetun jäljennöksen, jota vastaan tyttö suostui sähkeen alkuperäisen käsikirjoituksen minulle luovuttamaan.
— Hyvä. Annan siitä määräyksen. Entä muuta?
— Mitäpä muuta? Miehesi ovat kai jo haravoimassa kaupunkia saadakseen Ohto Mäkisen käsiinsä.
— Varmasti ovat. Olen kiroillut täällä vain suurten herrojen saituutta, jonka vuoksi minulla on liian vähän voimaa käytettävissä. Helsinki on aikamoinen heinäkasa, johon mies voi kadota kuin nuppineula. Sitä paitsi on jatkettava studiorakennuksessa murhan tapahtuessa olleiden yksityiskohtaista kuulustelemista.
— Ja minä vielä pyytäisin sinulta pari miestä erikoistehtävään.
— Mihin? rikospoliisin päällikkö tiedusteli pahantuulisena.
— Henkivartijoiksi.
— Ohoh! Luuletko olevasi Venäjän tsaari?
— En. Mutta neiti Sälöinen olisi suojattava.
Ahvenisto rummutti paksuilla sormenpäillään pöytään. Hän mietti.
— Tuossa on järkeä. Jos neitisemme äkkiä kuolisi näennäisesti oman kätensä kautta, »Pikkumies» hyppäisi riemusta puoli metriä ilmaan ja näyttäisi minulle pitkäänenää. Millaisia miehiä tahdot?
— Siviilipukuisia ja sivistyneitä. Neiti Sälöinen on itse eteläsuomalaisia. Ei kai sattuisi niin onnellisesti, että sinulla olisi täällä pari sen osakunnan poikaa?
— On. Juuri kaksi. He sopivat. Tietysti on pirua, että pojat pääsevät noin vain kissan päiville. Mutta koetan olla kadehtimatta heitä. Otaksun, että heidän hommansa tulee olemaan pelkkää runouden lukemista puistossa ja autolla ajoa kauniin neidin kanssa kaupunkiostoksilla.
Rauta nauroi.
— Yritätkö uskotella minulle, että vaihtaisit mielelläsi osia heidän kanssaan? Minun on aika vaikea kuvitella sinua tyytyväisyydestä kehräämässä luettuasi muutaman tunnin ääneen »Nibelungenlaulua» tai kannettuasi puoli päivää neidin ostoslaukkua. Vai mitä itse arvelet?
— Oh, painu tiehesi painajaiskuvitelminesi! Ahvenisto murahti.
Palattuaan toimistoonsa Rauta soitti sihteerin luokseen.
Neiti Järviö pani hänen eteensä pitkän listan.
— Kaikki nämä henkilöt ovat tiedustelleet puhelimessa tuomaria. Naistoimittaja, joka on merkitty kolmesti soittaneeksi, ilmoitti viime kerralla tulevansa tänne kello 17 tärkeälle asialle.
Rauta silmäsi nimeä. Kulmakarvojen väliin painui syvä ryppy. Kerttu Laita! Mitä kumman asiaa hänellä saattoi olla? Tärkeää, hän oli väittänyt. No, se saataisiin puolen tunnin kuluttua kuulla. Raudalla ei ollut kovin korkeaa käsitystä odotettavissa olevasta vieraasta.
— Istuutukaa, neiti. Pidetään pieni yksityinen palaveri. Savuke, olkaa hyvä.
He polttelivat hetken ääneti. Neiti Järviö odotti kiinnostuneena. Mutta kun hänen esimiehensä sitten aloitti, hän yllättyi.
— Te näytätte kovin onnelliselta tänään, neiti. Silmänne loistavat.
— Herra tuomari! En ole huomannut teidän silmäävänkään minuun. Olisin voinut vaikka vannoa, ettei tuomari tiedä edes, minkä väriset minun silmäni ovat.
— Varokaa vääriä valoja, neiti. Sanon teille, että jos jonakin aamuna tulette työhön hiukset kampaamattomina tai sukansaumat kuin luikertava käärme, saatte lopputilin. Mutta sitä vaaraahan ei teidän kohdallanne ole. Teidän ulkoasunne on, luojan kiitos, yhtä huoliteltu kuin työnnekin. Mennäksemme sitten pääasiaan: onko teitä kosittu?
Tyttö karahti tummanpunaiseksi.
— Voi, tuomari, hän änkytti, minä luulin, että keskustelisimme toimiston asioista.
— Niistä juuri me keskustelemillekin. Te olette mitä suurimmassa määrin tämän toimiston asia. Olkaa hyvä ja muistakaa se. Tuomari Rajaselle voitte sanoa minulta terveisiä, että jos hän rupeaa lähtemään vanhanpojan kolostaan liikkeelle niin kuin talviunesta herännyt karhu pesästään, hän joutuu tekemisiin minun kanssani. Tiedättekö Bulevardin alussa olevan pankinkonttorin?
Sihteeriä nauratti saamansa läksytys. Nopeasti hän kuitenkin sukeltautui uuteen asiaan.
— Kyllä.
— Tunnetteko neiti Marja Sykyrin?
— En.
— Oletteko kuullut puhuttavan »tytöstä, joka ei osaa kävellä»?
— En. Onko hän joku rampa?
— Ei. Filmiväki vain väittää, ettei hän osaa kävellä. Mutta te ette taida paljoakaan liikkua elokuvamaailmassa.
— En.
— Joka tapauksessa Marja Sykyri on tuo »tyttö, joka ei osaa kävellä», ja hän istuu päivät pankkineitinä mainitsemassani konttorissa. Illat ja yöt hän sen sijaan haaveilee filmitähtiurasta.
— Tyttö parka!
— Sanokaas muuta! Koettakaa huomiseksi miettiä, olisiko teillä mahdollisuus päästä luontevalla tavalla tuon tytön tuttavuuteen.
— Minä koetan miettiä, sihteeri lupasi. — Mitä hän on tehnyt?
— En tiedä, onko hän tehnyt mitään merkillistä. Hän oli vain läsnä silloin, kun Onni Piirto murhattiin. Hän ryntäsi koeteatteriin vähän ennen valojen sammumista ja kysyi minulta jännittyneenä, oliko Piirto jo lähtenyt. Hetkistä aikaisemmin Piirto oli lausunut minulle jotakin, josta päätellen hän tunsi tytön. Haluaisin saada selville, onko heidän välillään jotakin. Kuulustelussa, johon kaikki läsnä olleet joutuivat, tyttö ei ilmaissut mitään. Luultavasti hänellä ei ole mitään tekemistä murhan kanssa. Hän on vain eräs tuntematon rengas ketjussa, joka johtaa... ties minne. Mutta minä en pidä tuntemattomista renkaista Niin että olisin hyvin kiitollinen teille, neiti, jos...
— Mielelläni, sihteeri keskeytti innostuneesti. — Ehkäpä keksin tien Marja Sykyrin tuttavuuteen.
— Kiitos, neiti, Rauta virkahti nousten merkiksi, että keskustelu oli päättynyt. — Te olette terhakka tyttö. Mutta juuri siitä syystä pidänkin tällä hetkellä aika vähän veli Rajasesta.
Sitä sanoessaan hän kuitenkin hymyili. Sihteeri ei enää kaihtanut hänen katsettaan, vaan vastasi myös hymyllä.
Rauta joutui toteamaan, että lehtinainen ei piitannut suuria täsmällisyydestä. Kello oli jo 17,30, kun eteistyttö tuli vihdoin ilmoittamaan neiti Laidan.
— Hetkinen, Liisa. Joko muut ovat lähteneet?
— Kyllä, herra tuomari.
— Saatettuasi vieraan sisään saat sinäkin mennä. Sano terveisiä isällesi. Toivottavasti hänen reumatisminsa on helpottanut.
Pieni, kiitollinen hymy kirkasti tyttösen kasvoja.
— Kyllä. Kiitoksia, herra tuomari.
Rauta oli kehoittanut vierastaan istuutumaan pöydän sivulla olevaan nahkatuoliin. Itse hän katsoi suoraan eteensä. Hän koetti saada suitsia sille vastenmielisyydelle, jota hän tunsi tuota lyhyttä, tanakkaa nelikymmenvuotiasta kohtaan. Syytönhän naisparka siihen oli, että hänellä oli ruma vartalo, lyhyt kaula ja linnun nokkaa muistuttavat kasvot. Mutta hän ei liioin itse ollut tehnyt mitään parantaakseen ulkonäköään. Harmaan, väriltään epämääräisen tukan ympärille hän oli kietaissut räikeän keltaisen villahuivin. Vanhuuttaan vihertävä, musta kävelypuku ei pitkään aikaan ollut saanut tehdä edes harjan tuttavuutta. Olkapäillä ja takin rinnuksella oli hiuksen pätkiä ja hilsettä. Kerttu Laita julisti koko olemuksellaan antavansa palttua vanhalle maailmalle ja sen pukeutumistavoille. Mutta hänen vihertävät silmänsä olivat terävät ja valppaat.
Rauta katkaisi pitkäksi venyneen äänettömyyden.
— Mitä asianne koskee?
— Tehän johdatte Onni Piirron murhan tutkimuksia?
— Erehdys. Rikospoliisin päällikkö, tuomari Ahvenisto johtaa niitä.
— Niinkö? Hän on siis päässyt armoihin taas. No, samantekevää. Minä haluan puhua teille.
— Voinhan minä kuunnella.
Nainen naurahti kuivasti.
— Teitä ei voi sanoa kovin rohkaisevaksi, tuomari Rauta. Saattaisi melkein luulla, ettei teitä kiinnosta, mitä erilaisia intohimoja Onni-pojan ympärillä riehui. Eivät rakkaus, mustasukkaisuus ja kateus olleet ainoat. Mitä arvelette esimerkiksi paniikkimaisesta pelosta?
— En käsitä, kuka olisi voinut pelätä Onni Piirtoa. Hänessä ei ollut mitään pelottavaa eikä uhkaavaa.
— Ei. Mutta entä, jos hänen hallussaan oli jotakin, joka oli jollekulle hyvinkin peloittavaa ja uhkaavaa.
— Mitä se voisi olla?
— Esimerkiksi velkakirja.
Rauta silmäsi nopeasti naiseen. Tämä hymähti:
— Huomaan teidän lopultakin alkavan suhtautua minuun vakavasti. No hyvä. Minä tulin teidän luoksenne kertomaan, että minä näin tuollaisen velkakirjan synnyn.
— Kertokaa.
— Se tapahtui eräänä lauantaina, kuukausi sitten. Tapasin silloin sattumalta erään tutun luutnantin Aleksilla. Mikko Kujansuu on hänen nimensä. Päätimme mennä »Lyhtyyn» ottamaan lasin viiniä tapaamisemme kunniaksi. Onni Piirto istui siellä yksikseen ja ikävissään. Menimme hänen pöytäänsä. Mutta viiniä emme saaneet. Kello oli näet yli 14:n ja lainmukainen juomatauko alkanut. Mikko esitti silloin, että lähtisimme hänen boksiinsa Aurorankadulle, jossa hänellä oli viinaksia. »Vaikka kuinka paljon», hän kehui. Onni oli heti valmis. Hän oli edellisen päivän ollut hienon tyttönsä seurassa ja oli niin ollen menehtymäisillään janoon. Kai te tiedätte, tuomari, että Onni-pojalla oli auttamaton viinanhimo nahoissaan?
Rauta ei vastannut kysymykseen. Hän virkahti vain kylmästi:
— Jatkakaa.
— Vaatenaulakkojen luona muuan mies imeytyi kiinni Piirtoon. Luutnantille ja minullekin hän esittäytyi. Hän oli Ohto Mäkinen. Olin kuullut tuosta miekkosesta. Hän on, sanotaan, naurettavan ihastunut päästessään hengittämään samaa ilmaa kuin joku kirjailija. Kun hän seurasi meitä itsepäisesti, luutnantti kutsui hänetkin vieraakseen.
Ohto Mäkisen nimi oli saanut Raudan varuilleen. Katsoen naista silmiin hän kysäisi:
— Lähetittekö te tänään erään sähkeen, neiti Laita? Vihertävät silmät kuvastivat vain hämmästystä.
— En. Miksi niin?
— Missä te olitte kello 14:n ja 15:n välillä?
— Tämähän kuulostaa vallan ristikuulustelulta. Onko sillä väliä, missä minä olin?
— On.
— No, teidän mieliksenne voin sanoa, että olin toimituksessa. Saavuin sinne kello 12 ja tulen sieltä nyt suoraan enkä ole välillä poistunut.
— Ettekö lähettänyt ketään viemään puolestanne sähkettä?
— En! Mitä tämä oikeastaan tarkoittaa, tuomari?
— Älkää välittäkö siitä, neiti Laita. Kertokaa vain edelleen.
Mutta nainen ei ollut niin vain valmis siihen. Hän oli ilmeisesti hyvin loukkaantunut. Hän kaivoi sivutaskustaan Kerho-laatikon ja sytytti savukkeen.
— Minä harkitsen poistumista, hän sähähti.
— Se ei teitä paljon auttaisi, Rauta hymyili. — Saisitte vain kutsun rikospoliisin kuulusteluun. Tuon velkakirjajutun me haluamme kuulla.
Toimittaja kohautti olkapäitään.
— Niinpä kerron jutun loppuun teille. Kujansuun boksissa ryypättiin lujasti. Mäkis-poloinen oli mahdoton. Eikä luutnantinkaan hengen lahjoissa ole kehumista. Hän ehdotti lopulta, että ruvettaisiin pelaamaan pokeria. Onni-pojalla ei ollut aavistustakaan pelistä, ja hän teki monia hullunkurisia erehdyksiä. Mutta hänellä oli ensikertalaisen satumainen onni.
— Ja Ohto Mäkinen hävisi, Rauta pisti väliin.
— Oletteko jo kuullut siitä? nainen hämmästyi.
— En. Minä arvaan vain.
— Niin, hän hävisi. Eikä niinkään vähän. Kaipa viina vaikutti sen, että panokset suurenivat. Aivan lopulla Mäkinen huoahti helpotuksesta nähdessään, mitä kortteja hän nostossa sai. Hän toivoi voittavansa kaiken takaisin. Tunnettehan te pokerin, tuomari?
— Tunnen.
— Hyvät kortit Mäkisellä olikin, kuten jälkeenpäin selvisi. Neloset. Vieläpä rouvissa. Käytännöllisesti ottaen lyömättömät.
— Eivät aivan, Rauta hymähti.
— Minä sanoinkin, että käytännöllisesti ottaen! nainen kivahti. — Pöydässä oli paljon rahaa. Luullakseni viitisentuhatta markkaa. Minä luovuin, vaikka minulla oli kädessäni väri. Kujansuu oli jo sitä ennen jäänyt pois. Mäkinen koroitti vielä 5.000:lla. Minä yritin vastustaa. Mutta luutnantti selitti, ettei mistään rajoituksista ollut ennakkoon sovittu. Luullakseni Onni ei vielä silläkään kohdalla käsittänyt pelin kulkua. Hän vain totesi, että Mäkinen oli innoissaan, ja ilmoitti tulevansa katsomaan. He laskivat kortit pöydälle. Onnilla oli neljä ässää! Mäkinen meni aivan kalpeaksi, ja ääni värähdellen hän kysyi, saisiko hän kirjoittaa 5.000:sta velkakirjan.
— 5.000 markkaa saattoi olla kalpeaksi lyövä tappio kanslia-apulaiselle, Rauta myönsi. — Mutta tuskinpa niin iso velka, että se kiihdyttäisi murhatuumiin.
Nainen nyökkäsi.
— Saatatte olla oikeassa, tuomari. Juttu ei kuitenkaan loppunut siihen. Pokeri kyllä. Mutta nautittaessa taas viinaa Mäkinen rupesi ruikuttamaan, että hänen pitäisi saada revanssimahdollisuus. »Minä en pelaa enää tuota kirottua peliä, jota en edes ymmärrä!» Onni huusi. »Mitä hittoa varten te työnsitte minulle sellaisen kasan rahaa ja vielä lisäksi jonkin paperin?» Luutnantti ehdotti pelattavaksi »Puolan pankkia», koska se on niin yksinkertaista, että sen oppii heti. Mäkinen ihastui ikihyväksi. Se oli kuulemma hänen mielipelinsä. Onni olisi halunnut lähteä pois, mutta ei päässyt. Minä selitin hänelle pelin säännöt. Kukin pitää pankkia kierroksen tai kaksi. Pankinpitäjä antaa yhdelle vastapelaajalle vuorollaan kolme korttia. Niiden perusteella tämä saa määrätä panoksensa kassasta. Jos yksikin noista kolmesta kortista on samaa väriä ja suurempi kuin pankinpitäjän nostama ainoa kortti, niin hän voittaa panoksensa. Ellei, niin pankki karttuu sanotulla panoksella. »Äh», Onni murahti, »tylsää!» Tylsää, niin, mutta jännittävää. Mäkinen pelasi nimikirjaimillaan varustamillaan paperinpalasilla. Me hävisimme kaikki, paitsi Onni!
Toimittaja Laita naurahti karheasti! Sitten hän jatkoi selostustaan:
— Vain autoraha jäi minulle. Luutnantti menetti 2.000 markkaa. Aamu sarasti jo, mutta hänkin olisi tahtonut vielä jatkaa voittaakseen rahansa takaisin. Onni oli kuitenkin lopullisesti nukahtanut tuoliin. Luutnantti, joka on järjestyksen mies, sulloi rahat nukkujan taskuihin ja rupesi laskemaan Mäkisen tappiota. Entisen, pöydällä olevan velkakirjan kanssa yhdessä se teki täsmälleen 42.500 markkaa. Näytti ensin siltä, että miespoloinen summan kuullessaan purskahtaa itkuun. Hän sai kuitenkin hillityksi itsensä. Luutnantti kirjoitti hänen puolestaan velkakirjan tuolle summalle. Mäkinen piirsi siihen vapisevin käsin nimensä. Me todistimme nimikirjoituksen. Sitten paperi työnnettiin Onnin povitaskuun. Komedia oli päättynyt. Väliaika alkoi. Murhenäytelmän vuoro tuli sitten.
Kun nainen lopetti, huoneessa oli kauan hiljaista.
Rauta ymmärsi saamiensa tietojen arvon. Kuvaus tuosta illasta ja yöstä, jota Kerttu Laita oli aivan väärin nimittänyt komediaksi, piti ilmeisesti paikkansa. Se voitiin tarkistaa kuulustelemalla luutnantti Mikko Kujansuuta. Hullu Ohto Mäkinen! Onneton »Puolan pankin» uhri!
Yhdessä yössä hän oli pelihimonsa sokaisemana hankkinut itselleen velan, joka vastasi hänen perheensä puolen vuoden elatusta. Tuosta mielettömyydestä oli kuukausi. Kummako sitten, että mies oli, kuten rouva Mäkinen oli Ahvenistolle kertonut, ollut tuon ajan hermostunut!
Hän oli järjestänyt itselleen pääsyn filmiyhtiön studiorakennukseen järjestettyyn kirjalliseen iltaan. Sillä kerralla hän ei ollut varmaan jaksanut hurmioitua siitä ilosta, että sai hengittää samaa ilmaa kuin kymmenet kirjailijat. Ei, hän oli tullut pyrkiäkseen velkojansa kanssa keskusteluun. Mutta Piirto oli ärjäissyt hänelle: »Painu helvettiin!» Kun tähän lisättiin Mäkisen pako murhahuoneesta ja hyppy ikkunasta, asia näytti auttamattoman selvältä.
Vaimo oli sanonut, ettei hänen miehensä ollut voinut murhata ihailemaansa kirjailijaa. Mutta hän ei tiennyt tuosta pelivelasta. Jälkimmäinen tuhosi edellisen tosiasian todistusvoiman.
Ja kuitenkin...!
— Monelleko olette kertonut tämän? Rauta kysyi äkkiä. Nainen viivytteli ennen kuin vastasi:
— Te olette ensimmäinen, tuomari. Luutnantti Kujansuu soitti minulle seuraavana päivänä. Sovimme, ettemme puhuisi koko pelistä, vaan antaisimme noiden kahden sopia keskenään. Kaikkihan oli ollut niin mieletöntä.
Hän oli hetken ääneti ja jatkoi sitten:
— Minä mietin tänään tuntikausia, soitanko teille vai enkö. Minähän olin myös lähellä, silloin kun Onni murhattiin. Aluksi minä syytin neiti Sälöistä. Ja kun nyt tulen tämän tarinan kera, saattaa näyttää siltä, että olen perin innokas antamaan ilmi toisia. Se saattaa herättää ajatuksen, että yritän siten vain peittää omaa syyllisyyttäni.
Rauta nyökkäsi. ‘
— Ollakseni aivan suora myönnän ajatelleeni sitäkin mahdollisuutta.
Toimittajan silmät välähtivät.
— Olisin mielelläni nähnyt vuorineuvoksen tyttären paljastuvan murhaajaksi. Sillä hän kuuluu ihmisluokkaan, jota minä vihaan! Mutta Ohto Mäkistä vastaan minulla ei ole mitään. Hän on säälittävä pieneläjä. Minä tulin kertomaan teille tuosta »Puolan pankin» illasta raskain sydämin. Katsoin, ettei minulla näissä oloissa ole oikeutta enää säilyttää tuon illan salaisuutta. Sitä paitsi, enhän minä väitä, että Mäkis-parka olisi murhannut Onnin. Olen vain kertonut, mitä heidän välillään oli.
Selitys kuulosti riittävältä. Mutta siitä huolimatta Rauta ei täysin uskonut sen vilpittömyyteen. Siinä oli joko liian paljon tai liian vähän. Kumpaa, sitä hän ei olisi osannut sillä hetkellä sanoa.
Saatettuaan vieraansa ulos Rauta työnsi huoneensa molemmat ikkunat levälleen.
On helppo, hän ajatteli, saada tuon naisen haju kaikkoamaan, mutta vaikea päästä yli tai ympäri hänen kertomastaan surkeasta tarinasta.
Rauta soitti rikospoliisin päällikölle vasta kotoaan. Kun hän oli lopettanut selostuksensa Kerttu Laidan antamista tiedoista, Ahvenisto virkkoi:
— Selvä. Sääli vaimo parkaa ja lapsia. Ohto Mäkisen tarina on lopussa. Häntä ei tosin ole vielä tavoitettu, mutta hän ei pääse verkostamme. Olen ilmoittanut jo muuallekin. Vai »Puolan pankkiin» hän luhistui. Se onkin hitonmoinen peli. Oletko yrittänyt sitä?
— En.
— Älä yritäkään. Minulle itselleni sen viisauden hankkiminen tuli pirun kalliiksi. Menetin kokonaista neljäkymmentä markkaa, ennen kuin uskoin sen sopimattomaksi ylellisyydeksi minun varoissani olevalle miehelle.
Rauta hymähti ilottomasti.
— Kuulen äänestäsi, että ajattelet vain Ohto Mäkistä, rikospoliisin päällikkö sanoi. — Älä ole hempeämielinen, hyvä mies. Mitä sinä oikeastaan suret? Ethän sinä edes nähnyt hänen vaimonsa totisia, sinisiä silmiä. Minä näin. Saattaa olla, että niin parkkiintunut poliisimies kuin olenkin, ne vaivaavat minua ensi yönä unissakin.
— Minä tunnen nahoissani, että asia on sittenkin mutkikkaampi kuin miltä näyttää, Rauta väitti.
— Ahaa, siitäkö kenkä puristaa? Ahvenisto hörähti. — Ratkaisu ei tyydytä sinun kunnianhimoasi. Sinä haluaisit kai marssittaa taas esiin kokonaisen rikolliskoplan, jota vastaan saisit taistella aivoin ja nyrkein.
— Ei, Rauta torjui. — Tämä murha on tyypillinen yhden miehen rikos. Mutta mitä enemmän asiaa mietin, sitä vähemmän uskon, että Ohto Mäkinen on tuo yksi mies. No, saammepa nähdä. Terve!
Hän sulki puhelimen odottamatta ammattiveljensä vastausta. Inkeri oli näet tullut huoneeseen.
Vaimo oli suunnitellut kokonaisen nuhdesaarnan miehelleen, joka oli lyönyt laimin sekä lounaan että päivällisen ja jättänyt hänet yksin pitämään seuraa heidän vieraalleen. Mutta nähdessään miehensä ilmeen hän jätti kaiken sanomatta. Rauta oli väsyneenä nojautunut kirjoitustuolin selustaa vastaan. Inkeri meni hiljaa sen taakse ja alkoi viilein, hellin sormin hivellä hänen ohimoltaan.
Pitkään aikaan kumpikaan ei puhunut. Sitten vaimo ryhtyi hiljaisesti haastelemaan:
— Kaisa Piirto on vierashuoneessa nukkumassa. Tyttö parka, hän on aivan lopussa. Mutta — kiitos sinun autosi — saimme kaiken järjestetyksi. Ruumis lähetetään kotipitäjään, jonne se haudataan ensi sunnuntaina. Kaisa matkustaa jo tänä iltana.
— Miten tulitte toimeen keskenänne? mies kysyi avaamatta silmiään.
Vaimo jatkoi hellävaraista hierontaansa vastatessaan: — Aamupäivä ei ollut helppo. Hän oli kuin vauhko varsa. Mutta vähitellen hän tottui minuun. Päivällisen jälkeen hän kertoi jo minulle koko tunnin veljestään.
Rauta hymyili. Tietysti Inkeri oli päässyt siihen, mihin oli pyrkinyt. Tavallisesti hän pääsikin.
— No, kas noin, vaimo virkahti hipaisten vielä kerran miehensä hiusten ylitse. — Haluatko nyt ruokaa vai kahvia?
— Kahvia.
Inkeri ei tehnyt vastaväitteitä. Hän sanoi vain:
— Sitä ennen sinun pitäisi pistäytyä Pikku Jättiläisen luona. Hän on ollut kuolla kärsimättömyydestä odottaessaan sinua kotiin. Hänellä on näet tänään suuri päivä. Hän on saanut valmiiksi ensimmäisen höyrykoneensa, joka käy!
Rauta nousi.
— Katsos poikaa. Hän aloittaa aikaisin.
— Hän tulee äitiinsä, vaimo naurahti äänessään iloa ja ylpeyttä.
Ilta kului rauhallisesti. Yhdessä Raudat saattoivat vieraansa asemalle ja huolehtivat hänen sijoittumisestaan makuuvaunuun.
Kun hyvästeltiin, Kaisa Piirto lausui hämillään:
— Minulla on tainnut olla väärä käsitys pääkaupunkilaisista... Tarkoitan, ettei se ole ollut oikea ainakaan kaikkiin nähden. En ole osannut kuvitella täällä olevan niin hyviä ihmisiä kuin te olette. Minä en voi...
— Älä sitten yritäkään, Kaisa, Inkeri kiirehti katkaisemaan. — Koeta vain muistaa, että meidän kotimme on aina avoin sinulle.
— Minä tulen Onnin hautajaisiin, jos saamme jutun siihen mennessä selväksi, Rauta lausui.
— Ja minä tulen varmasti! hänen vaimonsa huudahti, kun juna lähti jo liikkeelle.
Ilta oli leuto ja tyyni. Rauta ajoi Aleksanterinkadun ja Esplanadin poikki.
— Kaarlo! Mihin sinä ohjaat?
— Kaivopuistoon. Tahdon tuntea meren läheisyyden.
Hän pysäytti auton tien korkeimmalle kohdalle, josta päivisin on avara näköala vapaaseen taivaanrantaan asti. Nyt sen saattoi pikemminkin vain aavistaa, ja sieraimiin tunkeutui meren tuoksu.
— Sano, jos sinun tulee kylmä, mies huolehti. — Aion tässä kertoa, mitä uutta juttuumme kuuluu.
Inkeri kuunteli hiljaa ja tarkkaavasti. Vasta sitten, kun mies oli lopettanut selostuksensa ja lähtenyt ajamaan kohti kotia, hän kysäisi äkisti:
— Ethän sinä uskone, että Mirja Mäkisen mies olisi Onni Piirron murhaaja?
Rauta hymähti kysymyksen muodolle. Se oli aitoa Inkeriä. Hän vastasi:
— Minä en saa itseäni pakotetuksi uskomaan Ohto Mäkisestä sitä.
— Olen iloinen siitä, Kaarlo.
Kun he olivat ajaneet auton talliin ja olivat nousemassa kotinsa ulkoportaita, Inkeri huoahti:
— Miten paljon voikaan yhteen päivään mahtua!
— Sanopas muuta.
Mutta sen päivän tapahtumat eivät olleet vielä lopussa. Sisälle päästyään Rauta sai kiiruhtaa heti puhelimeen. Ilmoitettiin kaukopuhelu. Kesti kuitenkin melko kauan, ennen kuin yhteys oli selvä.
Kumea basso jyrisi jostakin kaukaa:
— Onko tuomari Rauta? Kaarlo Rauta?
— Puhelimessa.
— Täällä nimismies Paavo Aarnio. Vieläkö muistat?
Rauta mietti tuokion. Aarnio? Paavo Aarnio? Sitten hän muisti. Lainopin alkutenteissä he olivat olleet yhdessä.
— Tottahan toki, Pave! Siitä on iäisyys, kun tavattiin. Miten sinulla hurisee?
— Mikäpä täällä, maaseudun rauhassa! Vaimo on ja tupa täynnä tenavia. Mutta en minä heistä pakistakseni sinulle näin yömyöhällä soittanut. Joko olit vuoteessa?
— En. Tulin juuri kotiin vaimoni kanssa.
— Niin, niin. Te pääkaupunkilaiset! Minä olin eukkoni vieressä jo tuntikausia sitten. Me maalaiset vietämme luonnonmukaista elämää. Mutta sitten hälyttivät, pahukset, ylös. Eikä auttanut muu kuin autoon vain.
— Mikä on hätänä, Pave?
— Vieläkö Kaisa Piirto täältä meidän pitäjästä on siellä sinun suojissasi?
— Hän oli täällä. Mutta hän lähti iltajunalla sinne kotipuoleen. Olin vaimoni kanssa saattamassa hänet makuuvaunuun. Miksi häntä kysyt?
Inkeri oli tullut huoneeseen. Hän arvasi, kenestä oli puhe. Jännittyneenä hän seurasi miehensä kasvojen ilmeitä koettaen niistä päätellä, mitä kummaa oli tapahtunut.
— Haloo, siellä keskuksessa! basso karjui, kun linja tuntui menevän sekaisin. — Pitäkää langat suorina! Tämä on tärkeä virkapuhelu! Kuuletko sinä, Rauta, vielä?
— Anna tulla, Aarnio.
— Soitin lähinnä siksi, että ellei Kaisa Piirto olisi vielä lähtenyt, hänen ei kannattaisi pitääkään kiirettä. Hänen mökkinsä paloi tänä iltana perustuksiaan myöten.
— Hänen mökkinsä paloi! Mitä sinä puhut, Pave?
— Paloi, niin! Kuin juhannuskokko. Selvä murhapoltto. Sen voin jo nyt sanoa, vaikka tarkempiin tutkimuksiin emme pääsekään käsiksi ennen aamua. Naapurimökin eukko huomasi ensimmäisenä tulipalon. Hän hälytti lähiympäristön. Mutta tulelle ei voitu mitään. Väittävät, että mökki oli sytytetty kaikista neljästä nurkastaan. Mitään irtainta ei saatu pelastetuksi. Naapurin emäntä hoksasi toki juoksuttaa eläimet pois ulkorakennuksesta, ennen kuin sekin syttyi. Kun minä tulin paikalle, ei ollut jäljellä muuta kuin suitsevat rauniot.
— Sehän on järkyttävää.
— Sanos muuta! Joku täällä oli tietävinään, että Onni Piirto olisi siellä kuollut. Oli muka radiossa mainittu.
— Pitää paikkansa. Viime yönä.
— No, onpa Kaisa Piirrolla nyt onnettomuutta kerrakseen. Miten Onni niin äkkiä kuoli?
— Hänet murhattiin.
— Murhattiin! Kuka piru...?
— Emme vielä tiedä. Arvattavasti sama henkilö, joka on nyt siellä käynyt polttamassa hänen mökkinsä.
— Onpa se lurjus nopea käänteissään. Tännehän on satoja kilometrejä sieltä.
— Niin. Kuulehan, Aarnio. Mene heti aamun sarastaessa tutkimaan palopaikkaa. Ehkä löydät jonkin jäljen. Anna myös kuulostella, onko siellä päin näkynyt A-merkkistä autoa tai muuten outoja liikkujia. Luullakseni saat täältä huomenissa apuväkeä sinne.
— Hm. Alan käsittää, että jutulla on isommat puitteet kuin arvasinkaan. Hoiteletko sinä sitä?
— Osittain. Mutta mitä teemme Kaisa Piirrolle? Olisiko paras palauttaa hänet tänne? Tampereelle voisin toimittaa sanan.
— Anna olla, Rauta. Kun hän kerran on jo matkalla, niin kyllä hänestä pidetään hyvä huoli täällä. Hänellä on paljon ystäviä. Eikä suinkaan vain sen tähden, että hän on tunnetun runoilijan sisar.
— Arvaan sen. Körttiläisiä,
— Niin. Onko toiveita, että saisimme sinut tänne tämän jutun johdosta?
— Tuskin, Pave. Juttu on luullakseni hoidettava loppuun täällä, mistä se alkoi. Kiitoksia soitostasi! Kuulemiin!
— Hyvää yötä!
Suljettuaan puhelimen Rauta vilkaisi vaimoonsa. Inkeri oli vaipunut nojatuoliin, ja hänen silmänsä kiilsivät.
— Kaisa parka, hän sanoi. — Hänelle ei jätetty siis edes muistoja veljestään. Kaarlo, ei sinun tarvitse kertoa minulle. Arvaan pääasian. Yksityiskohdat kuulen, kuu soitat Ahvenistolle. Senhän aiot tehdä?
Rauta nyökkäsi.
Kesti melko kauan, ennen kuin uninen, matala naisääni vastasi puhelimeen.
— Saanko puhutella tuomaria?
— Hän nukkuu, oli äreä vastaus. — Täytyy hänenkin joskus saada levätä!
— Valitan, rouva Ahvenisto. Täällä varatuomari Rauta. Asiani on tärkeä.
Naisen sävy muuttui heti.
— Suokaa anteeksi, tuomari. En voinut aavistaa... Herätän mieheni heti. Hetkinen vain.
Rikospoliisin päällikkö oli todellakin tuokion kuluttua langan toisessa päässä.
— Huomenta, salapoliisi! Vai mikä vuorokauden aika nyt on? Sinä et ilmeisesti tarvitse lainkaan unta. Mikä uusi neronleimaus sinulla on? Oletko kenties keksinyt, että yhteinen kaunis suojattimme tarvitsee vielä kolmannenkin kavaljeerin, jotta bridgeseurue olisi koossa?
— Älähän jaarittele, Rauta virkahti kärsimättömästi. — Kuuntele sen sijaan.
Hän selosti tarkoin nimismies Aarnion ilmoituksen. Kun hän oli lopettanut, Ahvenisto ähkäisi:
— Olipas se ryövärihistoria. Kuule, Rauta. Etkö ole milloinkaan ajatellut antautua jonkin sanomalehden rikosreportteriksi? Jos minä olisin Ludviginkadun lehtikuningas, palkkaisin sinut heti siihen hommaan. Sinulla on alati tuoreita jymyuutisia. No jaa, saanemme lähteä siitä, että tuo murhapoltto on yhteydessä Piirron murhaan. Mutta mitä pirua varten mökki piti polttaa? Ehkä murhaaja pelkäsi sieltä löytyvän jotakin, joka paljastaisi hänet. Kenties jonkin hänen kirjeensä.
— Onni Piirrolla oli tapana polttaa kirjeet samana päivänä kuin sai ne. Hänen sisarensa kertoi siitä.
— Se tapa kannattaisi minunkin ottaa käytäntöön, rikospoliisin päällikkö virkahti. — Kirjoittavat joskus hävyttömyyksiä. Mutta eukkoni ei anna. Hän kuvittelee, että vanhana ja raihnaisena kirjoitan muistelmani, minäkin. Jonkinlaisen »Vanhan vainukoiran ura» tai muuta samanlaista kaunista. Ja nuo kirjeet ovat sitten, mukamas, ainehistoria. Hupsu tuuma, eikös? Vai poltti Piirto kirjeensä. No jaa, mutta sitä murhaaja ei voinut tietää. Kaisa-neiti tuli tuskin hänelle sitä kertoneeksi. Vai?
— Niin, ehkei hän tiennyt, Rauta myönsi.
— Sinähän tunnet komisario Rinteen. Mitä arvelet? Jospa antaisin vahingon kiertää ja ajaisin hänet ylös pehkuistaan. Hän voisi ottaa jonkun miehen mukaansa ja lähteä yötä myöten autolla pohjoiseen.
— Kuulostaa hyvältä.
Ahvenisto kysäisi:
— No jaa, mitä nyt tuumit pikku ystävästämme Ohto Mäkisestä?
— Kuinka niin?
— Tulin vain laskeskelleeksi, että jos hän kotona käytyään ja heitettyään kenkärajansa Mannerheimintien romulaatikkoon sai käsiinsä auton, hän ehti mainiosti illaksi Piirron mökille. Se selittäisi myös, mikseivät mieheni ole täällä tavanneet hajuakaan hänestä koko päivänä. Emmekös me sopineet jo siitä, että tämä rikos on yhden miehen työtä?
— Niin, Rauta myönsi empien. — No, saammepa nähdä.
Lopetettuaan puhelinkeskustelunsa hän kertoi vaimolleen Ahveniston loppupäätelmästä. Inkeri kiivastui:
— Sinä olet monesti kehunut minun vaistoni osuneen jutuissasi oikeaan. Nyt minä tunnen, että te miehet erehdytte perusteellisesti kuvitellessanne rouva Mäkisen miestä murhaajaksi!
Rauta hymyili leppoisasti hänelle.
— Älä sano, että »te miehet». Meistä vain Ahvenisto pitää kiinni siitä käsityksestä. Mutta minun on myönnettävä hänellä olevan vahvat perustelut. Tule. Mennään nukkumaan. Huomennakin on päivä.
Seuraava päivä oli kuitenkin aivan toisenlainen. Sen sijaan, että tapaukset olivat tiistaina vyöryneet toistensa ylitse, keskiviikko sujui tuomatta mukanaan sanottavasti uutta.
Kun Rauta tuli toimistoonsa, neiti Järviö ilmestyi heti hänen huoneeseensa.
— Keskustelin illalla sisareni kanssa siitä asiasta, josta tuomari eilen puhui. Hän on minua viisi vuotta vanhempi ja osaa pitää asiat takanaan vielä paremmin kuin minä.
— Se on vähintäänkin riittävä suositus, Rauta hyväksyi.
— Hän palvelee sen pankin pääkonttorissa, jonka haarakonttori Bulevardilla on, tyttö jatkoi. — Hänkään ei tunne Marja Sykyriä. Mutta sen sijaan hänellä on eräs ystävätär samassa konttorissa. Hän lupasi järjestää niin, että ystävätär kutsuu konttorinsa tytöt ja meidät tänään luokseen iltakahville.
— Mainiota, neiti. Te olette aarre. Saan siis toivoa huomenna kuulevani lisää.
Rauta oli rauhaton. Äkillinen hiljaisuus hermostutti häntä. Aikansa kuluksi hän ajoi autollaan Kulosaareen. Siellä oli kaikki kunnossa.
Laura Sälöinen riensi portille häntä vastaan. Hänellä oli yllään ihastuttava valkoinen tennispuku. Tuttavallisesti hän tarttui vieraansa käsivarteen ja lähti saattamaan häntä sisään.
— Johanna-täti on kaivannut teitä, tuomari. Hän valitti jo aamulla, ettei teitä enää näy. Ilmeisesti hänelle jäi vielä kysymättä teiltä jotakin, mikä nyt ei anna rauhaa... Mutta kuulkaahan, tuomari. Jos tätä jatkuu, te saatte minut suorastaan innostumaan kunnon poliisilaitoksestamme. Mistä löysittekin kaksi niin verratonta henkivartijaa minulle? Hehän ovat minun osakuntatovereitani. Mukavia poikia. Olemme koko aamupäivän pelanneet verkkopalloa.
Kuistilla Rauta tutustui kahteen nuoreen mieheen, jotka pitkine valkoisine housuineen, avorintaisine paitoineen ja tennistossuineen muistuttivat varsin vähän poliiseja. Esitellessään herrat toisilleen Laura virkahti Raudan nimen jälkeen:
— Ottelujemme korkea ylijärjestäjä.
— Vahinko vain, tuomari, toinen nuorukaisista hymähti, että neiti Sälöinen on meille ylivoimainen vastustaja.
— Niin tänään, kun teistä ei kumpikaan ole pelannut koko talvena, tyttö lohdutti. — Huomenna voi olla jo toisin.
Rouva Kulo otti vieraan sydämellisesti vastaan. Mutta jo heti tervetulotoivotuksen jälkeen purkautui se, minkä Laura oli arvellut vaivanneen tiedonhaluista tätiä.
— Anteeksi, että kysyn, herra tuomari. Mutta oliko konsulinna Augusta Järn teille jotakin sukua?
— Hän oli isäni veljen vaimo.
— Miten hauskaa! vanha rouva ihastui. — Hän oli minun vanhimman sisareni paras ystävätär. Suloinen ihminen! Ah, herra tuomari, nyt minusta tuntuu kuin me olisimme melkein sukulaisia!
Tuon »melkein sukulaisuuden» vuoksi Raudan oli lupauduttava jäämään lounaalle. Hän ilmoitti siitä Inkerille ja soitti sitten rikospoliisin päällikölle.
— Jää sinä vain sinne »Egyptin lihapatojen» ääreen, Ahvenisto murisi. — Minä saan tyytyä niihin kahteen voileipään, jotka eukko pisti salkkuuni. Eipä silti. Onhan minulla tätä ulottuvaisuutta pitkin ja poikin ennestään. Palatessasi sieltä rikkaiden asuinsijoilta voit poiketa luonani kuulemassa ne vähät uutiset, mitä minulla on.
Päästessään viimein irroittautumaan vieraanvaraisesta talosta Rauta veti vanhemman nuorukaisen syrjään.
— Teillä on kai tarkat ohjeet?
— Kyllä, herra tuomari.
— Jos jotakin tapahtuu, vaikkapa vähäistäkin, eikä tuomari Ahvenisto ole tavoitettavissa, soittakaa minulle. Joko toimistoon tai kotiini.
— Meillä on määräys ilmoittaa joka tapauksessa myös teille, herra tuomari.
— Hyvä. Näkemiin ja olkaa varuillanne.
Rauta ajoi takaisin kaupunkiin.
Rikospoliisin päällikkö tervehti häntä virkahuoneessaan sadatuksin:
— Voi tuhannen tuhatta sinistä, punaista ja mustaa!
Tulija istahti nahkanojatuoliln ja sytytti savukkeen.
— Missä nyt tuli on irti? hän kysäisi.
— Ei missään! Näen vain naamastasi, ettei sinullakaan ole tällä kertaa mitään jymyuutisia. Minä olen tyynen lennon mies. Mutta kun myrskyn jälkeen tulee äkkiä tällainen tyven, se panee minunkin purjeeni surkeasti lepattamaan.
— Tottahan nyt sentään jotakin on tapahtunut? Vihjaisit puhelimessa uutisiin, vaikka vähiinkin.
Ahvenisto murahteli.
— Jotakin. No jaa. Mutta se on vähän. Pirun vähän, kun ei vieläkään hiiskaustakaan Ohto Mäkisestä. Onko se mies kaivautunut maan kuoren lävitse toiselle pallon puoliskolle? Olen antanut kuuluttaa hänen tuntomerkkinsä kaikkialle maassa. Mutta kai joka taholla nukutaan, kun ei mistään tule mitään ilmoitusta. Kello on 16, mutta ei mitään!
— Miten sujuvat studiorakennuksessa olleiden henkilöiden jatkokuulustelut?
— Miten ne sujuvat? rikospoliisin päällikkö tuhahti. — Huonosti tietysti! Nuo sinun toissailtaiset kaverisi, olivatpa kirjailijoita tai eivät, ovat liikkuvaa väkeä. Monen kohdalla on merkintä, ettei heitä ole tavattu.
— Saisinko luettelon niistä, jotka eivät ole olleet tavattavissa?
— Saat. Onpahan siinä sinulla sitten iltapasianssia. Mutta sanon sinulle etukäteen, että se on hiton pitkä lista.
— Kai Rinne on jo jotakin ilmoittanut murhapolttopaikalta? Rauta kysyi.
— On. Sen, että jälkiä on raunioiden ympärillä vaikka minkä verran. Nimittäin naapurien ja muiden asianharrastajien, jotka illalla töllistelivät paloa! A-merkkisistä autoista, jotka ovat ajaneet kirkonkylän lävitse, ei liioin ole puutetta. Viisikymmentä metriä Piirron mökin paikalta kulkee näet vilkkaasti liikennöity valtatie. Hittojen hitto, että niiden piti vapauttaa kaikki autot liikenteeseen! Helsinkiläisetkin huristelevat nyt vaunuillaan kevään kunniaksi kuin talvinavetasta ulos päästetyt vasikat. No jaa, tietysti otetaan selvää niiden autojen liikkeistä, joiden numerot on saatu tietoon. Mutta se vie aikaa.
— Eikö Piirron mökin lähettyvillä ole ennen paloa nähty ketään vierasta eilen?
— Siinäpä sitä ollaan! Ahvenisto ärähti. — Kukaan aikuinen ei ole nähnyt ketään. Naapurimökin 11-vuotias Anni on kertonut erään olennon vilahtaneen metsässä illan suussa. Hän oli ollut viemässä opettajalle munia ja oikaissut kotiin korven lävitse. Ollessaan jo lähellä kotia hän oli nähnyt jotakin liikkuvan puiden välissä. Se oli ollut vihreä ylhäältä alas asti ja vaikuttanut hyvin pitkältä. Tyttö oli säikähtänyt ja pinkaissut kotiin. Isä oli tiukannut, miksei hän ollut heti kertonut oudosta liikkujasta. »Minä en uskaltanut», tyttönen oli sanonut. Äiti oli selitykseksi maininnut Annin talvella kerran kotiin tullessaan kertoneen nähneensä karhun. Hänelle oli silloin naurettu, ja iso veli oli kiusoitellut häntä viikkokaupalla tuolla karhujutulla. No jaa, veli Rauta, saatkos sinä tästä jotakin irti? Olento! Pitkä ja vihreä ylhäältä alas!
— Pitkään, vihreään sadetakkiin pukeutunut murhaaja. Esimerkiksi.
— Niin. Mutta mies vai nainen?
— Sitä emme vielä tiedä.
Lopuksi rikospoliisin päällikkö mainitsi, että oli tavattu se lennätinneitonen, joka oli ottanut eilen vastaan arvoituksellisen sähkeen. Hänellä oli ollut vain vähän kerrottavaa. Luukulla oli ollut paljon väkeä. Hän ei osannut antaa mitään tietoja sähkeen jättäjästä. Kun häneltä oli kysytty, eikö edes allekirjoitus ollut kohdistanut hänen uteliaisuuttaan lähettäjään, hän oli vastannut: »Ehkä olisi, ellen olisi huomannut sähkeen olevan tuomari Raudalle. Hänhän työskentelee kaikenlaisten arvoitusten kimpussa. Muistan vain miettineeni, onkohan hänellä taas jotakin jännittävää käsillä.»
Kun Rauta tuli ulos, ilma oli äkisti viilennyt. Hän oli tyytyväinen päästessään kuivana autoonsa. Pian sen jälkeen alkoi sataa. Kylmää, keväistä vihmaa.
Sade jatkui itsepäisesti koko illan. Vielä vuoteeseen mennessään Rauta kuuli tuulen heittävän sadepisaroita ikkunanruutuihin. Hän nukkui levottomasti. Pariin kertaan hän makasi tuntikauden hereillä. Aamuyöllä sade tuntui vain yltyneen. Se suorastaan pieksi ikkunoita.
Hän heräsi puhelinsoittoon. Inkerikin kavahti istumaan.
— Rauta puhelimessa.
— Ahvenisto täällä. Toivottavasti herätin sinut makeimmasta unesta. Sittenpä tiistai-iltainen velka on maksettu.
— Sitäkö varten soitat?
— En yksinomaan. Arvelin vain sinua jonkin verran kiinnostavan sen tiedon, että ajojahtimme on lopussa.
— Mitä sinä sanot? Lopussa!
— Finis. Eikös se ole latinaa? Asia on selvä.
— Miten niin? Onko Ohto Mäkinen käsissänne?
— Käsissämme? No jaa, tavallaan hyvinkin. Hän makaa tuolla Seurasaarelle vievän sillan korvassa. Minä soitan lähimmästä puhelimesta. Ajattelin, että ehkä haluaisit tulla katsomaan. Koiranilmahan täällä on. Mutta miksi sinun pitäisi pysyä kuivana, kun minä olen kuin vesisaavista nostettu?
— Miten hänen laitansa on?
— Huonosti. Hyvin huonosti. Tai mistäpä minä tiedän, millaista suuren rajan takana on? Mutta mies parka näyttää pitkän automatkansa innoittamana halunneen lähteä vielä pitemmälle matkalle. Hän on kai viimeksi istuskellut katsomassa merta, ja se on lisännyt hänen kaukokaipuutaan. Vai miksi ne sitä sanovat? Joka tapauksessa hän on viiltänyt tikarilla vasemman ranteensa auki ja sitten varmemmaksi vakuudeksi vielä kurkkunsa poikki. Perusteellista työtä. Tikari oli jäänyt hänen oikeaan kouraansa, ja sen kahvaan on taidokkaasti poltettu: »O.M. Muisto Karhumäeltä», Niin että kaipa se on hänen omansa. Eräs ehkä myös kaukokaipuuta sairastava pariskunta oli löytänyt ruumiin kello 5 ja teki hälytyksen. Lääkärikin kävi täällä ja arveli kuoleman tapahtuneen puolenyön maissa. No, tuletko tänne vai pidätkö parempana jatkaa aamu-untasi?
— Minä tulen.
Inkeri purskahti itkuun kuullessaan uutiset. Kun Rauta oli saanut vaatteet päälleen ja oli jo lähdössä, hän puristautui miestään vastaan valittaen:
— Se ei ollut itsemurha! Näyttäköön miltä tahansa, se ei ollut itsemurha! Usko minua, Kaarlo!
Mies nyökkäsi synkkänä. Hän ajatteli Laura Sälöistä, jonka hengen hän oli pelännyt olevan vaarassa. Murhaaja oli menetellyt juuri niin kuin hän oli laskenut, mutta oli valinnut toisen uhrin. Suojattomamman. Toinen asia oli, saisiko hän rikospoliisin päällikön uskomaan sen.
Tutustuttuaan veriteon paikkaan hän epäili sitä entistä enemmän.
Tienoo oli tällä ilmalla lohduton. Sade valui edelleen virtanaan. Se oli kastellut koolla olevan pienen poliisiryhmän. Kapealla rantahietikolla makaava ruumis oli surkea näky. Sangattomat silmälasit olivat pudonneet maahan. Musta tukka viisti turvetta, jossa näkyi kevään ensimmäisiä vihreitä ruohonkorsia. Kasvoilla oli julma kuolemanirvistys, ja haavat olivat ammottavat. Vaalea kesäpuku oli vahvasti veressä. Jaloissa olivat ruskeat monot, jotka Mäkinen oli viimeisellä kotona käynnillään ottanut mukaansa. Tikari oli irroitettu kädestä, mutta sormet olivat jäykistyneet kuin olisivat vieläkin puristaneet kahvaa.
Ahvenisto seisoi Raudan vieressä, kun tämä suoritti tarkastustaan.
— Hänen jalan jälkiään ei näy. Ne on sade pyyhkäissyt näkyvistä.
— Niin, Rauta yhtyi. — Hänen jälkensä. Ja sen toisen.
— Kenen toisen?
— Sen, joka hänet murhasi.
Rikospoliisin päällikkö murahti:
— Yhäkö sinä jauhat sitä ajatusta? Tämä on kiistattoman selvä itsemurha! Kun ruumiinavaus on toimitettu, saat nähdä, ettei mitään merkkejä muusta väkivallasta löydy.
— Ehkei löydykään. Mutta yhtä »kiistattoman selvältä itsemurhalta» näyttäisi, jos Laura Sälöinen olisi ollut uhri numero kaksi.
Ahvenisto säpsähti. Hän ei ollut nyt puhetuulella. Siksi hän tyytyi vain sanomaan:
— Se olisi juttu sinään. Mutta tässä on nyt, usko pois, Tikarimiehen loppu.
Rauta palasi kotiinsa raskaalla mielellä. Inkeri tuli hänen luokseen kertomaan jotakin. Mutta huomattuaan, että mies tuskin kuuli hänen ensimmäisiä sanojaan, hän jätti kesken. Hetken kuluttua hän varpaisillaan kävi tuomassa kahvitarjottimen tupakkapöydälle ja häipyi saman tien.
Rauta istui nojatuolissa polttaen savukkeita ja tyhjentäen kahvikupin kerran toisensa jälkeen. Hänen otsansa oli syvissä rypyissä. Koko jutussa oli jotakin kirottua, jonka perille oli vaikea päästä.
Hän oli tietoinen siitä, että tunnit kuluivat. Mutta hän ei välittänyt siitä. Häntä katkeroitti oman voimattomuutensa tunne.
Hän havahtui mietteistään kovaan suukopuun, joka kuulosti syntyneen ulko-ovella. Kun se ei tuntunut lakkaavan, hän lähti katsomaan, niistä oli kysymys.
Halliin tultuaan hän kuuli Marin julistavan:
— Ja teillä? Teillä on vikaa ilmeisesti sekä korvissa että päänupissa muutenkin! Kuinka monta kertaa minun täytyy sanoa teille, että meidän tuomari saa ihan riittävästi kirjeitä sellaisiltakin ihmisiltä, joilla on kyllin älyä liimata postimerkki preiviinsä? Tyhjänaikaisia nekin kirjeet ovat, melkein poikkeuksetta, jottas tiedätte! Vai vielä lunastamaan tuollaista roskaa! Johan tässä pian jouduttaisiin vaikka vaivaistaloon, jos rahaa niin kadulle viskattaisiin. Laittautukaa vain pois siitä rappusilta roskaanne kaupittelemasta!
Rauta oli pysähtynyt kuuntelemaan. Kyllä Mari osasi! Talon puolta hän piti, nyt kuten aina. Kun postinkantaja aloitti uuden vuorosanansa, isäntä astui esiin ja ratkaisi riidan. Postinkantaja irvisti ilkkuen vanhalle palvelijattarelle pistäessään rahat laukkuunsa.
Mari tuli äkeissään Raudan perässä työhuoneeseen ja paiskasi muun postin pöydälle.
— On täällä parempiakin kirjeitä, hän tokaisi. — Niin ettei tuomarin olisi tarvinnut minun harmaita hiuksiani häpäistä!
— Hyvä on, Mari. Kiitoksia vain!
Yksin jäätyään Rauta punnitsi kädessään postimerkitöntä kirjettä. Osoitteen käsiala oli hänelle outo. Hän repäisi kuoren auki ja ryhtyi lukemaan.
Sinä aamuna kaikki muut kirjeet jäivät häneltä lukematta. Päästyään kirjeen loppuun hän harppoi vaimonsa luo, joka oli makuuhuoneessa.
— Luehan tuo, hän sanoi. — Se on kuolleen miehen hätähuuto. Se kiinnostaa sinua varmasti.
Inkeri silmäsi häneen oudoksuen ja istahti nojatuoliin syventyen lukemaan pienellä, hyvin säännöllisellä käsialalla kirjoitettua kirjettä, joka oli päivätty edelliselle päivälle.
»Herra Tuomari! Suonette anteeksi, että Teille ventovieras ihminen täten häiritsee Teitä. Teen sen suuressa hädässäni ja luottaen siihen, että Te olette se oikeamielinen ja lämminsydäminen mies, joksi olen kuullut Teitä mainittavan. Minä harhailin aamuvarhaisella Teidän asuntonne lähettyvillä. Mutta en lopultakaan uskaltanut tulla Teidän luoksenne. Päätin ensin kirjoittaa Teille ja siten valmistaa Teitä siihen, että tällainen kurja on tulossa turvautumaan Teidän apuunne. Onnettomuuteni alkoi siitä, että jouduin runoilija Onni Piirrolle velkaa summan, joka on tuloihini verrattuna suunnaton. Miten se tapahtui, sen voi Teille kertoa toimittaja Kerttu Laita, joka oli läsnä. En aio väsyttää Teitä kuvauksilla katumuksestani ja niistä omantunnontuskista, jotka minua piinasivat ajatellessani, mihin pelihimoni oli saattanut vaimoni ja lapseni. Kuukauden piinan jälkeen olin jo niin pitkällä, että päätin päästä tavalla tai toisella jonkinlaiseen sopimukseen runoilija Piirron kanssa, niin pian kuin hän tulisi kaupunkiin. Sitten kuulinkin, että hän olisi mukana filmiyhtiön kirjallisessa illassa. Minäkin menin sinne. Mutta kotoa lähtiessäni pistin poveeni tikarin, joka on rakkain sotamuistoni. Koetin vakuuttaa itselleni, että otin sen mukaani vain surmatakseni itseni, ellei runoilija Piirto suostuisi niihin pieniin kuukausilyhennyksiin, jotka olin laskenut saattavani suorittaa luopumalla tupakan poltosta. Mutta sisimmässäni tiesin, että tappaisin ihailemani runoilijan, jos hän olisi ylimielinen ja taipumaton. En kai minä itsemurhapaikkaa valitakseni ollut iltapäivällä käynyt tutkimassa studiorakennuksen ympäristöä, jolloin havaitsin sen roskaläjän, johon sitten hyppäsin! Sanon tämän, jotta uskoisitte, etten yritä esittäytyä paremmaksi kuin olen. Viheliäinen ja kurja minä olen! Runoilija Piirto oli tavatessamme ylimielinen. Kiroten hän torjui pyyntöni saada keskustella hänen kanssaan. Silloin viha kuohahti minussa, sokea viha. Vasta kun olin vetäytynyt takaisin studion pimeään, mieleeni palasi, mitä runoilija Piirto oli minulle lausunut. Hänhän oli sanonut: »Juttu on selvä ja kuitattu. Minä poltin sen samana yönä. En halua kuulla siitä enää milloinkaan. Enkä sinustakaan.» Hän oli polttanut minun velkakirjani! Hän kielsi jyrkästi olevansa saamassa minulta mitään! En tiedä, ymmärrättekö Te, Herra tuomari, mitä minun laiseni köyhä raukka sillä hetkellä tunsi. Menin kauimmaiseen nurkkaan ja — itkin. Itkin ilosta, että perheeni, jota yli kaiken rakastan, oli pelastettu. Mutta sitten tapahtui se kauhea. Joku murhasi hyväntekijäni filmiesityksen aikana. Huomasin, että niin oli käynyt, samassa kun valot syttyivät. Minut valtasi pakokauhu. Ryntäsin huoneesta ja juoksin yläkertaan. Minulla oli vain yksi ajatus: pois! Joku muu oli kyllä murhannut runoilija Piirron. Mutta minäkin olin tullut sinne murha-aikeissa. Minulla oli sitä paitsi motiivi, jonka ainakin kaksi henkilöä tiesi. Minulla oli kaiken lisäksi taskussani tikari. Hoipuin huoneesta huoneeseen, kunnes satuin oikeaan. Tempasin ikkunan auki ja hyppäsin. Vaiston varassa osuin oikeaan. Nyrjäytin vain toisen nilkkani. Pääsin kuitenkin kävelemään. Sitten muistin kauhukseni, etten ollut hävittänyt jälkiäni siltä paikalta, mihin olin hypännyt. Siksi kävin kotonani hakemassa toiset kengät. Vähitellen aloin käsittää menetelleeni hyvin typerästi. Mutta katuminen oli myöhäistä. Minua etsittiin jo. Kuulin sen eräältä ystävältä, joka aamulla sattumalta löysi minut Seurasaaren tien varrelta. Hän toi minut tänne asuntoonsa, jossa ei keitään muita ole, ja käski minun pysytellä täällä, kunnes pahin myrsky on ohitse. En tiedä, uskoiko hän vakuuttelujani, etten ole murhannut runoilija Piirtoa. Hän naurahti ja sanoi, ettei hän perusta siitä. Hän jätti minulle vähän ruokaa ja varoitti minua menemästä ulos, ennen kuin hän palaisi. Tuntuu ihmeelliseltä, että minulla on sellainen ystävä. Päätin kuitenkin kirjoittaa Teille, Herra Tuomari, ja anoa Teidän apuanne. Eihän elämä näin voi jatkua. Minun täytyy toki päästä takaisin perheeni luokse. Mitä virastossakin sanonevat minusta, kun en ole työssä? Toivon, että ystäväni palaisi pian. Ruokaa ei jäänyt enää täksi päiväksi, ja minun on nälkä. Häntä odotellessani käyn kuitenkin postittamassa tämän kirjeeni. Ettehän kovin pahastu siitä, ettei minulla ole postimerkkiä? Rukoilen Teitä, Herra Tuomari, vaimoni ja lasteni nimessä, että uskoisitte minua ja auttaisitte minua todistamaan syyttömyyteni siihen hirveään rikokseen, josta minua epäillään. Siinä toivossa tulen Teidän kotiinne huomenna, torstaina, kello 8. Kunnioittaen Teidän Ohto Mäkinen.»
— Mies poloinen! Inkeri kuiskasi. — Voi, jospa hän olisi tullut tänne eilisaamuna!
— Silloin hän eläisi vielä, Rauta sanoi.
— Voitko aavistaa, kuka on tuo hänen mainitsemansa ystävä?
— Tikarimies. Hän, joka ensin murhasi Onni Piirron ja sitten Ohto Mäkisen! Lähden nyt Ahveniston puheille.
Rikospoliisin päällikkö rypisti kulmiaan nähdessään Raudan.
— Sinä olet niin merkillisen näköinen, että...
— Luehan tuo, tulija virkahti heittäen Mäkisen kirjeen pöydälle. — Sitten keskustelemme.
Hän sytytti savukkeen ja jäi odottamaan.
Lopetettuaan lukemisen Ahvenisto nojautui taapäin tuolissaan. Hänen lihavat kasvonsa punoittivat.
— Tarkoitatko, hän ärähti viimein, että tuo soopa olisi otettava täydestä?
— Täsmälleen sitä minä tarkoitan.
— Paljonko sanoitkaan Mäkisen jääneen sinä yönä velkaa Piirrolle?
— Velkakirjan summa oli 42.500 markkaa.
— Ja sellaisen summan Piirto mukamas lahjoitti noin vain pois! Unta tuollaisesta armosta velallispiru saattoi nähdä. Mutta todellisuudessa sellaista ei tapahdu. Pikku vipin saatan minäkin antaa anteeksi. Mutta...
— Minä kuulin itse Piirron sanovan nuo sanat, Rauta huomautti, vaikken sillä hetkellä tiennyt, että se oli velkakirja, jonka hän sanoi polttaneensa. Seisoin silloin aivan Piirron vieressä.
Rikospoliisin päällikkö räjähti:
— Mutta silloinhan...!
— Aivan niin, Rauta täydensi. — Ajo jatkuu. Tikarimies elää ja ilkkuu meille kahden uhrinsa ruumiiden takaa.
Ahvenisto oli hyvin kauan ääneti. Kun hän viimein puhui, ääni kuulosti oudon pehmeältä.
— Ajatellen rouva Mäkisen rehellisiä, sinisiä silmiä olen loppujen lopuksi iloinen siitä, että voin ilmoittaa hänen miehensä tässä synkässä näytelmässä olleen vain uhri. »Puolan pankin» typerä uhri parka!
Kahdeksas luku
»TYTTÖ, JOKA EI OSANNUT KÄVELLÄ»
Ranta ja Ahvenisto istuivat kauan ääneti paikoillaan. Kumpikaan heistä ei kiinnittänyt huomiota siihen, että itsepäinen sade oli tauonnut ja kaupunkia kattanut pilviverho repeytynyt päästäen auringon paistamaan kosteutta tihkuviin puistoihin ja närille kaduille. Rauta poltteli savuketta mietteissään. Rikospoliisin päällikkö ryhtyi lataamaan piippuhan. Hän oli niin järkyttynyt, että sai vasta kolmannella tikulla piippuunsa tulen. Vedettyään muutamia haikuja hän mutisi puoliääneen:
— Toivottavasti se hirttämätön lurjus sentään antoi palatessaan tuolle mies paralle ruokaa. Niin ettei hän joutunut nälkäisenä pitkälle matkalleen. Vaikka... mitäpä väliä sillä loppujen lopuksi on!
Katsomatta puhekumppaniinsa hän kysäisi:
— Sinun käsityksesi siis on, että tuo »ystävä» houkutteli Mäkis-raukan Seurasaaren sillan korvaan ja viilsi häneltä tikarilla auki vasemman ranteen ja kurkun sekä pisti sitten aseen hänen jäykistyvään oikeaan kouraansa?
— Se on ainoa mahdollisuus.
— Tarkoitat, että saamasi kirjeen valossa.
— Niin, Rauta sanoi varmasti. — Minä uskon tähän »ääneen haudan takaa». Mäkinen ei murhannut Onni Piirtoa, ja hän kaipasi takaisin perheensä luo. Hänen kuvauksensa siitä, mitä hän ajatteli ja teki maanantaisessa kirjallisessa illassa on vakaumukseni mukaan täysin rehellinen ja oikea.
— Mutta miten selität sen, ettei Mäkisen ruumiissa havaittu mitään ulkonaisen väkivallan merkkejä? Hänenkään mittaisensa mies ei sentään istu tyynesti odottamassa, kunnes »ystävä» saa leikatuksi hänen ranteensa ja kaulansa poikki. Vai?
— Siihen en osaa vastata, vielä, Rauta myönsi. — Ehkäpä ruumiinavaus antaa vastauksen. Minulla on vain eräs teoria.
— Annahan kuulua!
— Ohto Mäkinen mainitsee kirjeessään, että »ystävä» löysi hänet Seurasaaren tien varrelta ja vei hänet asuntoonsa, »jossa ei keitään muita ole». Missä tuo asunto on? Luultavimmin jossakin siellä päin. Ei ole luultavaa, että »ystävä» olisi päivänvalossa uskaltautunut Mäkisen seurassa vilkkaammin liikennöityihin osiin kaupunkia. Seurasaaren tien varressa ja Meilahdessa on taloa ja mökkiä jos jonkinlaista. Otaksukaamme »ystävän» asunnon olevan jossakin niistä. Sieltä ei ollut siis pitkälti myöskään Seurasaarelle vievälle sillalle. Otaksukaamme edelleen, että »ystävä» tuli eilisiltana ja toi Mäkiselle sen aterian, jonka sinäkin toivoit hänen saaneen. Mutta ruoassa hän saattoi antaa uhrilleen jotakin nukutusainetta. Sitten hän esitti kävelymatkaa. Ehkäpä Mäkinen jaksoi sillan korvaan asti, mutta nukahti siihen — heräämättä enää milloinkaan.
— Tuo ei kuulosta aivan mielettömältä, Ahvenisto myönsi hitaasti. — No jaa, perästä kuuluu. Jos teoriasi on oikea, olet samalla rajoittanut tuntuvasti etsintämme piiriä.
Rauta otti taskustaan erään paperin.
— Tämä on sinulta saamani luettelo niistä, joita ei toissapäivänä eikä eilen saatu tavoitetuksi jatkokuulusteluun. Minä en pääse ajatuksesta, että jokin näistä nimistä kuuluu murhaajalle. Voisithan antaa tarkastaa, sattuisiko joku heistä asumaan Seurasaaren tien lähettyvillä.
— Se on loistava ajatus! rikospoliisin päällikkö innostui. — Silloinhan me...!
Rauta keskeytti hymähtäen:
— Silloin me saamme taas kerran todeta, että jokainen rikollinen tekee jollakin kohdalla paljastavan virheen. Mutta minä en ole lainkaan varma, olemmeko vielä niin pitkällä. Tikarimies pelaa peliään kylmäpäisesti ja viisaasti.
— Hänellä on sitä paitsi ollut hitonmoinen onni! Eihän olisi tarvittu muuta kuin että Mäkis-raukka olisi tuon idioottimaisen »eräs ystävä»-maininnan tilalle merkinnyt kirjeeseensä miehen tai naisen nimen, niin juttu olisi jo lopussa.
— Niin. Mutta nyt juttu ei ole lopussa. Ei läheskään. Koeta muistaa se.
Rikospoliisin päällikön turpeat, punakat kasvot värähtivät.
— Me olemme sentään päässeet jonkin verran eteenpäin, hän mutisi.
— Kyllä! Kahteen ruumiiseen.
— Sinä olet hermoille käyvä kaveri, Rauta. Mitä sinä nyt uumoilet?
— Tikarimies murhasi tieten tahtoen Onni Piirron. Ja nyt hän ei kysy uhrien lukua yrittäessään salata oman henkilöllisyytensä. Ellemme pian saa häntä kiinni, veriteot jatkuvat.
Ahvenisto silmäsi häneen alta kulmien. Mutta hän ei sanonut mitään. Molemmat polttelivat hetkisen äänettöminä. Rikospoliisin päällikkö virkahti sitten:
— Siitä, mitä viimeksi sanoit, muistui mieleeni jotakin, josta minun on soitettava »Pikkumiehelle» ja sisäministerille. No jaa, oliko sinulla vielä ehdotuksia tähän erään?
— Palaan vieläkin tuohon poissa olleiden listaan. Anna tarkistaa, ketkä heistä eivät olleet toissapäivänä kaupungissa, ja missä he olivat. Iso homma, varsinkin kun se on tarkkaan tehtävä. Mutta uskon sen kannattavan.
Ahvenisto nyökkäsi, ja miehet erosivat. Rauta meni toimistoonsa ja kutsui sihteerin huoneeseensa. Hän kehoitti tätä hakeutumaan mukavaan tuoliin ja tarjosi savukkeen.
— Tiedättekö, kuka oli Ohto Mäkinen? Rauta kysäisi.
— Olen kuullut poliisin etsiskelevän häntä kirjailija Piirron murhajutun yhteydessä.
— He löysivät hänet viime yönä. Kuolleena.
— Onko varma, että hän oli Piirron murhaaja?
— Ei. On varma, että hän oli vain uhri.
— Hänen kuolemansa ei ollut siis itsemurha?
— Ei, vaan murha. Murha numero kaksi.
Tyttö säpsähti. Hänen olisi tehnyt mieli kysyä lähemmin. Mutta hän pidättäytyi. Esimies ei tuntunut halukkaalta kertomaan.
— Tämä juttu haisee yhä enemmän verelle, Rauta virkkoi. — Tikarimies on valmis mihin mielettömyyteen tahansa säilyttääkseen vapautensa. Siksi peruutan teille eilen antamani tehtävän. En voi sallia teidän sekautuvan näin hengenvaaralliseen leikkiin.
— Voi, ei se käy, tuomari! Tarkoitan, ettei peruuttaminen käy. Käsitätte sen itsekin kuultuanne, miten hyvään alkuun olen päässyt.
Rauta hymyili sihteerinsä kiihkeydelle.
— No, kertokaa. Sitten päätämme.
— Eilisiltana olivat ne neiti Sointeen kutsut, joista tuomarille etukäteen mainitsin. Meitä oli kaikkiaan kuusi tyttöä. Marja Sykyri saapui tuntia myöhemmin kuin muut. Muistaakseni tuomari mainitsi nähneensä hänet.
Mies nyökkäsi.
— Niinpä minun ei tarvitse kuvata hänen ulkomuotoaan. Olin etukäteen hyvin jännittynyt, miltä hän näyttäisi. Mutta kun tuo tumma, melko sievä tyttö sitten tuli, minä melkein kuohahdin. Miksi kummassa hänestä sanotaan, ettei hän osaa kävellä? Hän käveli yhtä hyvin kuin kuka muu tahansa!
— Mutta ei filmikameran edessä, mies huomautti. — Teräväkielinen Kerttu Laita julisti maanantai-iltana nähneensä Algeriassa erään alkuasukastytön ansaitsevan elatuksensa keikuttelemalla samalla tavoin lanteitaan. Se oli ilkeästi, mutta aika osuvasti sanottu.
Neiti Järviö pudisti päätään.
— Sitä en tiedä. Kerron vain siitä, mitä eilisiltana näin. Minä en ymmärrä, miksi Marja Sykyri ei voi tyytyä olemaan sitä, mikä on: kunnollinen pankkivirkailija?
— Me ihmiset olemme sellaisia, Rauta hymähti. — Meillä on kullakin haaveemme. Useimmat uneksivat sopivansa paremmin jollekin muulle paikalle elämässä kuin siihen, mikä heillä on. Ei ole kauan siitä, kun tapasin nuoren naisen, jolla on kohtalaisen hyvä paikka eräässä toimistossa, mutta joka uhmaten aikoo lähteä kokeilemaan tuomari Rajasen rouvana.
Sihteeri lehahti punaiseksi. Sitten hän purskahti nauruun.
— Anteeksi, että sen sanon, mutta tuomari on joskus aivan mahdoton! Väitättekö, että minä sovin avioliittoon yhtä vähän kuin Marja Sykyri filmikameran eteen?
— Minä en väitä mitään. Molemmat valokeilat, elokuvastudion ja avioliiton, ovat ennakkoon arvaamattomia tekijöitä. Kumpikin voi paljastaa ennen aavistamattomia vikoja. Mutta kumpikin saattaa myös — vaikka valitettavasti harvemmin — loihtia esiin odottamattomia kykyjä.
— Kiitos, tuomari, neiti Järviö virkahti hymyillen. — Tuo viimeksi mainitsemanne mahdollisuus oli lohdullista kuulla. Minun »haavettani» ajatellen. Jatkanko nyt eilisillan kuvaamista?
— Olkaa hyvä.
— Puhuakseni vielä Marja Sykyrin filmihassutuksesta, eräs huomattava edellytys hänellä tuolle alalle kieltämättä on.
— Todellako? Mikä?
— Hänellä on hyvin suuret ja kauniit silmät. Sellaisia haaveellisia, tummanruskeita silmiä en ole koskaan ennen nähnyt.
— Mutta silmiä yksin ei voi filmata, pelkään.
— Ei, ei kai, tyttö myönsi. — Marja Sykyri oli eilen hiljaisin koko joukossa. Hän vaikeni enimmäkseen. Kun ovi kävi, hän säpsähti aina. Sain sen vaikutelman, että hän oli hermostunut. Ei, enemmän... että hän pelkäsi jotakin.
— Pelkäsi?
— Niin. Hänen silmiinsä tuli monesti säikähtynyt ilme. Ikään kuin hän olisi pelännyt minä hetkenä hyvänsä voivan tapahtua mitä tahansa. En usko muiden panneen sitä merkille. Mutta minähän olin siellä vain tehdäkseni havaintoja hänestä. Siinä ohessa koetin seurata toisten keskustelua ja ottaa siihen osaakin. Kahvipöydässä sukeusi oikein vireä väittely uusimmasta kirjallisuudesta.
— Siinä te piditte varmasti hyvin puolenne, Rauta huomautti.
— Luullakseni. Mutta muutkin olivat seuranneet hyvin aikaansa. Jokaisella oli oma varma käsityksensä väittelyn alaisista kirjoista. Ainoastaan Marja Sykyri pysyttäytyi keskustelun ulkopuolella. Olimme juuri käsitelleet amerikkalaisten »bestsellerien» arvoa, eikä kenelläkään ollut siitä kysymyksestä enää mitään uutta sanottavaa. Silloin rouva Lehtisaari innostui: »Kuulkaahan, tytöt, kun te kerran olette näin kiinnostuneita kirjallisuudesta, voisitte huomisiltana tulla meille. Sinne saapuu muutamia kirjailijoita ja taiteilijoita rouvineen. Heille voisi olla terveellistä, että kerran kuulisivat yleisönsä äänen. Ei, ei, minä olen tosissani. Miehenikin tutustuisi teihin mielellään. Hän on usein puhunut siitä. Nyt se käy mainiosti. Ottakaa kavaljeerinne mukaan tai tulkaa yksin, miten vain. Mutta tulkaa! Arkipuvuissa vain. Ei meillä mitään juhlaa ole.»
— Kuka on rouva Lehtisaari? Rauta kysyi.
— Hän on Bulevardin konttorin kassa, neiti Järviö selitti. — Hänen miehensä on maisteri ja erään kustannusyhtiön kirjallinen johtaja.
— No, miten kutsu otettiin vastaan?
— Illan emäntä ja sisareni ilmoittivat, etteivät he valitettavasti voi tulla, koska he olivat jo sopineet muualle menosta. Seurueemme nuorinta ja minua ei sen sijaan ollut vaikea taivuttaa lupautumaan. Mutta Marja Sykyri epäröi. Rouva Lehtisaari huomautti, että juuri Marjan, jos kenen, kannatti tulla, koska vieraiden joukossa olisi myös elokuvaohjaaja Salovirta. Humoristinen väike syttyi toisten silmiin. Mutta onneksi Marja ei sitä huomannut. Hän ilahtui, raukka. Ja ensimmäisen kerran kuulin hänen äänessään innostusta, kun hän lausui: »Kiitoksia, tulen oikein mielelläni.» Sitten hän kuitenkin vaipui taas äänettömyyteensä ja jättäytyi syrjään uudelleen virinneestä kirjallisesta väittelystämme. Minäkin unohdin hänet hetkeksi. Muistin hänet vasta, kun hän sanoi: »Suokaa anteeksi. Minun täytyy mennä. Olen väsynyt.» Kaikki säikähtivät, sillä hän oli kalman kalpea ja vapisi. Minä tarjouduin saattamaan hänet kotiin. Hän vastasi hyvin hiljaa: »Kiitoksia. Olette kovin ystävällinen.» Niin lähdimme.
— Missä hän asuu?
— Eräässä Meilahden huvilassa.
— Meilahden!
Raudan yllättynyt huudahdus hämmästytti sihteeriä. — Niin, hän vahvisti. — Onko siinä jotakin ihmeellistä? Kun mies ei vastannut, hän jatkoi:
— Monet konttoritytöt asuvat siellä. Vuokrat noissa vanhoissa huviloissa ovat huokeammat kuin muualla kaupungissa.
— Niin tosiaan. Kertokaa edelleen, neiti.
— Marja sanoi minulle kadulla, että riittäisi hyvin, jos saattaisin hänet linja 4:n raitiovaunuun. Mutta minä olin itsepäinen ja hommasin meille auton.
— Millaisessa talossa hän asuu? Rauta kysyi. — Minä sain kirjeen eräästä meilahtelaisesta asunnosta, jossa ei keitään muita ole.
— Siksi te, tuomari, siis hämmästyitte, kun minä mainitsin Marja Sykyrin asuvan Meilahdessa. Mutta se ei voi olla sama talo. Eilisiltainen suojattini asuu huvilan ullakkohuoneessa. Talon omistajat, vanha puutarhuripariskunta, pitävät hallussaan alakerran kahta huonetta ja keittiötä. Tyttö parka oli huonossa kunnossa, kun sain hänet alaovesta sisään. Emäntä, pieni, kiukkuinen eukko, ehätti siihen. »Onko hän humalassa?» hän kimitti osoittaen sormellaan seuralaistani. Vastasin, että heidän vuokralaisensa oli sairas. Sitä eukko ei kuitenkaan uskonut, vaan tuli aivan eteeni nuuhkaisemaan, haisiko minun henkeni. Vasta sitten hän uskoi ja vetäytyi omaan valtakuntaansa kiskaisten oven perässään kiukkuisesti kiinni.
Neiti Järviö naurahti tuolle muistolleen.
— Marja paran huoneessa ei ollut paljon kehumista. Nähdessäni sen köyhyyden ymmärsin, miksei hän olisi halunnut minun saattavan häntä perille asti. Sain hänet kuitenkin vuoteeseen ja peitin hänet kaikilla käsiin saamillani vaipoilla. Ikkunan aioin myös sulkea, mutta silloin hän parahti, että ei, hän ei voisi hengittää, jos ikkuna olisi kiinni. Löysin nurkasta vanhan priimuksen ja kattilan ja rupesin keittämään hänelle vettä. Sokeria hänellä oli hiukkasen ja puoli purkillista hunajaa, niin että tulihan siitä siedettävä juoma. »En tiedä, mikä minun on» hän valitti. Katsoin häntä silmiin ja sanoin: »Minä tiedän. Te pelkäätte!» Hänen kasvonsa vääristyivät kauhusta, ja osoittaen uunini reunustaa hän parahti: »Niin, häntä!» Sitten hän hautasi kasvonsa pielukseen ja purskahti rajuun itkuun.
Neiti Järviö silmäsi esimieheensä. Tyydytyksekseen hän havaitsi tämän seuraavan jännityksellä hänen selostustaan. Mutta kun Rauta ei kysynyt mitään, tyttö jatkoi:
— Minä tuijotin uunin reunustaa. Mutta siellä ei ollut mitään, ei pienintäkään valokuvaa. Ainoa kuva, minkä huoneessa näin, oli ikkunan vieressä seinällä riippuva Clark Gablen värikuva; kai jostakin filmilehdestä leikattu. Vähitellen Marjan nyyhkytykset laantuivat. Pian totesin hänen nukkuvan. Sammutin sähkön ja poistuin. Mutta tänä aamuna ajoin sinne autolla jo kello 8. Kiukkuinen emäntä hymähti minulle ylenkatseellisesti avatessaan oven. Marja oli viimeistelemässä pukeutumistaan. Hän oli täysin kunnossa ja ihmetteli ilmeisesti, miksi olin tullut. Sanoin olleeni levoton, koska hän illalla oli ollut niin huonossa kunnossa. »Ah, te siis toitte minut kotiin,» hän virkahti. »Nyt muistankin. Se oli kiltisti teiltä.» Sitten levottomuus palasi hänen silmiinsä. »En kai minä vain hourinut?» hän kysyi. Sanoin, ettei hän ollut puhunut mitään. Hän katsoi tarpeelliseksi selittää: »Minä saan joskus tuollaisia kohtauksia. Olen lapsesta asti saanut.» Erotessamme keskikaupungilla hän huudahti: »Näkemiin! Mehän tapaamme Lehtisaaren luona illalla. Toivottavasti siellä on hauskaa!» Sen pituinen se, tuomari.
Kun hän lopetti, Rauta virkahti:
— Olette hoitanut asianne mainiosti, neiti. Nyt, kuten aina.
— Jos olen hoitanut alun edes mukiinmenevästi, olisi kohtuutonta, ellen saisi jatkaa. Minut on sitä paitsi henkilökohtaisesti kutsuttu vieraisille. En ymmärrä, kuka voisi kieltää minua menemästä sinne!
— Menkää kaikin mokomin, neiti.
Tyttö silmäsi esimieheensä yllättyneenä.
— Mutta äskenhän te sanoitte...
— Se oli äsken, Rauta hymähti. — Huomautitte aivan oikein, että minun piti ensiksi kuulla, mitä teillä oli kerrottavana. Tietysti te saatte mennä. Minä vieläpä pyydän sitä. Mutta te ette mene yksin.
— En yksin?
— Ette. Mainitsittehan rouva Lehtisaaren kutsuneen teidät tytöt kavaljeereinenne tai ilman. Hyvä. Te menette sinne tuomari Rajasen kanssa.
— Mutta...
— Ei mitään »muttaa». Jos minun on pakko, kuten näyttää, uskoa teidät koko loppuiäksenne tuomari Rajasen hoiviin, niin voinen luottaa siihen, että hän tämän yhden illan pystyy suojaamaan teitä. Minä annan hänelle sitä paitsi ohjeet. Nimittäin tätä iltaa varten. Muusta saatte itse pitää huolen. No, onko sovittu?
Tyttö nyökkäsi huvittuneena.
— Marja Sykyri... Rauta mutisi miettiväisenä. — Hän on minulle täysi arvoitus. Hän pelkää, sanoitte. Kuka on se tuntematon »hän», jota hän pelkää? Tikarimieskö? Onko hänellä jotakin yhteyttä Onni Piirron murhaajaan? Tai onko hän se salaperäinen tiedoittajamme, »se, joka näki»? Näki Ohto Mäkisen huiman paon studiorakennuksesta. Sanomalehdet eivät ole vielä päässeet kertomaan Mäkisen kuolemasta. Vapiseeko Marja Sykyri yhä tuota näkemäänsä? Vai onko hän itse Tikarimies?
— Voi ei, tuomari! neiti Järviö huudahti. — Ette ikinä saa minua uskomaan, että tuo vapiseva tyttö olisi murhannut kaksi miestä!
— En haluakaan saada teitä uskomaan sitä. Totta puhuen, en itsekään pidä sitä luultavana. Minä vain otan huomioon kaikki mahdollisuudet. Hän vapisi, sanoitte. Niin, eilisiltana. Mutta tänä aamuna hän oli jälleen aivan tyyni. Kumpaankaan murhaan ei ole tarvittu suurta voimaa. Sen ei kuitenkaan tarvitse merkitä sitä, että Marja Sykyri olisi takaa-ajamamme Tikarimies. Minua kiinnostaa enemmänkin se, että hän pelkää. Ihmettelenpä...
Kun hän jätti lauseen kesken, sihteeri kysäisi:
— Mitä?
— Sitä, alanko minä itse olla lähellä paniikkia. Minun tekisi mieli ojentaa suojeleva käteni kaikkien niiden ylitse, jotka pelkäävät. Hymyilyttävää, eikö totta? Ikään kuin tässä isossa kaupungissa ei olisi valtavasti sellaista pelkoa, jolla ei ole mitään tekemistä Tikarimiehen kanssa! Olisikohan varovaiselta, kaikesta huolimatta, että Ahvenisto lähettäisi jonkun miehensä ottamaan selvää siltä puutarhurin väeltä, millaisia tyyppejä Marja Sykyrin luona on käynyt?
— Voi ei, tuomari! tyttö huudahti toistamiseen. — Jos sinne tulee poliisi, niin Marja joutuu varmasti muuttamaan. Antakaa ainakin minun ensin koettaa tänä iltana päästä hänestä perille! Annattehan, tuomari?
— Hyvä on, Rauta taipui. — Mutta näyttelijä Lampiolle minä tuosta teidän suojatistanne soitan nyt heti. Hän on mies, joka tietää monista lähimmäisistämme kaikki juorut ja kaiken mahdollisen epäedullisen.
Pyörittäessään numerolevyä hän hymähti sihteerilleen:
— Sanon niin kuin te, neiti, äsken: en ymmärrä, kuka minua voisi kieltää.
Uninen miesääni vastasi soittoon:
— Lampio täällä! Kuka piru soittaa keskellä yötä?
— Rauta. Eikä nyt sitä paitsi ole yö, vaan päivä. Kello on tarkalleen 12,17.
— Hauska kuulla. Oliko leikkipollarilla muutakin asiaa?
— On. Sinä kai tunnet Marja Sykyrin.
— Marja minkä? Ahaa, sen filmikärpäsen pureman pankkifröökynän. Kyllä vain! Hän roikkui yhteen aikaan minun perässäni niin, että minä, ihan syytön mies, olin saada rokkiini esivallaltani. Minä, kuten ehkä tiedät, olen heikko vain vaaleaverikköihin nähden. Ja Marja on kuin etelän yö. Onko joku nitistänyt hänet?
— Ei.
— Vahinko. Moni taiteilija parka huokaisi helpotuksesta, jos...
— Älä nyt hassuttele, vaan vastaa järkevästi.
— Kysy sitten järkevästi.
— Tiedätkö, oliko hänellä jotakin tekemistä Onni Piirron kanssa?
Lampio nauroi.
— Ahaa, sinä haistelet siis yhä niitä jälkiä, mies poloinen! Oli kai. Saman verran kuin minun kanssani. Minä kiitin luojaani, kun hän siirsi innostuksensa Piirtoon. Rasittava nainen! Kiiliäinen, suoraan sanoen.
— Tiedätkö, onko Marja Sykyrillä vakinaista heilaa?
— Ei ainakaan Piirto ollut!
— Entä joku muu?
— Tokkopa. Ei silti, etteikö hänellä olisi miehiä ollut.
Kaukana siitä! Hän on sellaista kädestä käteen kulkevaa tavaraa. Missä sitten vika lie?
Rauta lopetti tyytymättömänä puhelun. Sihteerinsä kysyvään katseeseen vastaukseksi hän virkahti:
— Lampio ei tiennyt mitään mainittavaa.
Tullessaan kotiin lounaalle hän joutui vastakkain hyvin vihaisen Marin kanssa.
Ilmeisesti vanha palvelijatar oli odottanut hänen tuloaan. Ikkunasta hän oli nähnyt tutun auton pysähtyvän talon eteen. Jo hallissa rajuilma puhkesi.
— Sen minä sanon tuomarille, että nyt minusta tämä spektaakkeli saa riittää! Jos minä saisin määrätä, ottaisin Inkeri-rouvan toiseen kainalooni ja lapset toiseen ja menisin sinne, missä eletään säädyllistä ihmisten elämää! Seuraava neronleimaus tuomarilta on kai, että kaikkiin ikkunoihin laitetaan rautakalterit! Sittenpä vankilatunnelma olisi täydellinen!
— Mikä hätänä, Mari? En ymmärrä sanaakaan.
Vanhus pani kätensä puuskaan ja sähähti:
— Vai ei? Eikös tuomari nähnyt pollaria talon ulkopuolella?
Rauta nyökkäsi..
— Taisipa olla. Minä en vain huomannut siinä mitään »säädytöntä». Mistä alkaen Mari on ruvennut vihaamaan tavallisia vartiokonstaapeleja, jotka kävelevät tästä ohi?
— Tavallisia vartiokonstaapeleja! palvelijatar matki. — Ja vai kävelevät ohi! Se vartioi tätä taloa, jottas tuomari sen tietää! Toinen istuu puutarhassa, vahtimassa kai, ettei Martti-poju tee mitään laitonta! Onneksi ei vastapäätä ole taloa. Muuten nauraisivat katketakseen, kun täällä oman talon väkeä kohdellaan kuin murhamiehiä ikään!
Inkeri ehätti paikalle ja pelasti miehensä rajuilman ulottuvilta. Lounaspöydässä hän sitten kertoi, mistä Marin suuttumus pulppusi. Hän oli ollut ostoksilla silloin, kun poliisit tulivat. Portilla seisonut konstaapeli oli vaatinut häneltä selitystä, mitä asiaa hänellä taloon oli. Mari oli kiukustuneena työntänyt hänet muitta mutkitta syrjään. Poliisi oli silloin tarrautunut kiinni hänen käsivarteensa, ja käsirysy oli alkanut. Kaiken kukkuraksi keittäjätär oli ikkunasta sattunut näkemään sen ja purskahtanut nauruun. Tuo nauru oli lopullisesti saattanut Marin tasapainosta.
Martti-poika, joka istui omalla paikallaan pöydän pitkällä sivulla, keskeytti syöntinsä selittääkseen seitsenvuotiaan varmuudella:
— Mari rähjää suotta. Ainakin se jepari, joka oli minun kanssani puutarhassa, on kiva kupe.
Äiti katsoi onnettomana esikoistaan.
— Millaisia sanoja sinä käytät, Pikku Jättiläinen? »Rähjää». »Jepari». »Kiva kupe». Hirveää!
Pojan sinisilmät tarkkasivat totisina äitiä.
— Sanothan sinäkin minua »Pikku Jättiläiseksi». Vaikken minä ole pieni enkä jättiläinen liioin. Minusta se on »hirveää».
Rauta halusi pelastautua ratkaisemasta, kumman kielenkäyttö oli »hirveämpää». Niinpä hän kiirehti kysymään:
— Millä tavoin kiva se poliisisetä oli?
Martti hymähti sanalle »poliisisetä», mutta innostui sitten kertomaan:
— Minä en tiennyt, mitä olisin ulkona tehnyt. Silloin hän kertoi pikku poikana leikkineensä keväisin jokisoutua tulitikuilla. Minusta se kuulosti eri lapselliselta. Mutta hän näytti, miten se käy.
— No, kuinka se kävi? Rauta kysyi.
— Puutarhan takaosassa oli suuria lammikotta. Hän kaivoi yhdestä ojan toiseen. Ennen sulun aukaisemista hän antoi minulle tulitikun ja otti itse toisen. Kun hän oli laskenut kolmeen, kilpasoutu alkoi. Ja se oli haisin jännää! Se jepari — sen nimi on, muuten, Kalle — oli vihainen, kun sen vene juuttui kiinni, ja minä nauroin. Väliin sentään hänen veneensä voitti. Eikä se ollut ihan yhtä hauskaa. Mutta sitten Mari tuli sinne. Yksi iso lammikko oli silloin vielä jäljellä. Mari oli eri mälsä. Hän komensi minut sisälle vaihtamaan vaatteita ja kenkiä.
Inkeri katsoi kysyvästi mieheensä. Hän oli viime aikoina alkanut tuntea itsensä epävarmaksi siihen nähden, miten piti suhtautua erinäisiin pojan harrastuksiin. Kai mies tiesi paremmin, mikä poikaikään kuuluu.
— Sehän on hyvä, Rauta virkahti, että yksi lammikko jäi jäljelle. Iltapäivän loppukilpailua varten.
Pojan silmät välähtivät.
— Kiitoksia, isä. Minä haastan Kallen!
Vetäydyttyään vaimonsa kanssa kahden työhuoneeseensa kahvia juomaan Rauta sanoi:
— Mari vihoittelee tällä kertaa minulle suotta. Minä en ole poliisivartiota tänne järjestänyt. En ollut siitä edes tietoinen. Mutta Tikarimieheltä voidaan nyt odottaa mitä tahansa. Ahvenisto mainitsi keskustelevansa jostakin asiasta poliisikomentajan ja sisäasiainministerin kanssa. Arvatenkin se koski tätä kotimme vartiointia. Koska Marin konstaapeliviha voi kestää, antanet muille palvelustytöille tehtäväksi huolehtia, ettei miehiltä puutu ruokaa eikä kahvia.
Sitten hän ryhtyi selostamaan, mitä uutta Tikarimiehestä oli saatu selville. Kuultuaan neiti Järviön saamasta tehtävästä Inkeri loukkaantui.
— Miksi et antanut sitä minulle? hän tiukkasi. — Minä olisin yhtä hyvin kuin hän saattanut päästä Marja Sykyrin tuttavuuteen. Ylipäänsä sinä olet viime aikoina jättänyt minut kokonaan syrjään tutkimuksistasi. Olet vain sanonut, ettei sinulla ole ollut mitään naiselle sopivaa tehtävää. Nyt olisi ollut. Mutta sinä syrjäytit minut! Miksi?
— En ole syrjäyttänyt sinua. Päinvastoin. Sinä olet minun korvaamaton »Watsonini».
— Minä en halua olla mikään »Watson»! vaimo sinkautti vastaan. — Tahdon olla mukana! Joskus olen kurkkua myöten kyllästynyt tähän loistorouvana olemiseeni.
Rauta tarjosi hänelle savukkeen.
— Rauhoituhan nyt kuuntelemaan. Tikarimies tietää minun olevan hänen jäljillään. Me sen sijaan emme tiedä vielä edes sitä, onko hän mies vai nainen. On olemassa sekin mahdollisuus, pieni tosin, että Marja Sykyri on tavoittamamme murhaaja. Joka tapauksessa otaksun hänen olevan jossakin yhteydessä murhaajaan. Siksi lähetin neiti Järviön hankkiutumaan tytön tuttavuuteen. Rouva Raudan samantapainen yritys olisi ollut suora hälytys Tikarimiehelle.
— Ennen naimisiin menoani minun nimeni oli Kaario. Tiettävästi ei otsaani ole painettu, että olen rouva Rauta.
Mies naurahti.
— Onpa. Likipitäen. Viime maaliskuussa annoit eniten leviävän naistenlehden julkaista aukeamallaan »Huomattavia pääkaupunkilaiskoteja» sarjan kuvia varatuomari Kaarlo Raudan rouvasta ja lapsista. Kuvissa ei ollut mitään vikaa. Sinä olit niissä oikein eduksesi. Mutta valitettavasti et kertonut minulle ennakolta tuosta turhamaisuuden puuskastasi. Minä olisin silloin voinut sanoa, ettei yksikään kanssasisaristasi tutkisi noita kuvia niin tarkkaan löytääkseen jonkin lohdullisen vian sinusta tai kotimme järjestyksestä kuin pääkaupungin rikollispiirit muistaakseen, miltä rouva Rauta näyttää.
Inkeri oli punastunut. Hän yritti puolustautua:
— Oh, silloin oli niin hiljaista. Sinulla ei ollut mitään jännittävää esillä. En tullut ajatelleeksi, että Ristilukki ei ehkä olekaan viimeinen murhamies, jonka jälkiä joudut seurailemaan.
— Siinäpä se, Rauta hymähti. — Sinä et tullut ajatelleeksi. Mutta tosiasia on, että Tikarimies on nyt esillä. Ja vielä vapaana... No, mitä tähän sanot?
Vaimo huoahti:
— Mitäpä minä muuta voisin kuin myöntää sinun olevan oikeassa? Mutta huomaa, että minä lisään heti: vaihteen vuoksi!
Ahvenisto soitti Raudalle kello 14 hänen toimistoonsa pyytäen häntä pistäytymään juttusilla. Kun Rauta tuli, hän oli syventynyt tutkimaan eräitä papereita.
— No jaa, nyt tämä sinun aamulla antamasi urakka on lopuillaan, hän sanoi. — Neljä miestä ja kaksi naista, on koko päivän ottanut selvää aikaisemmin tavoittamattomissa olleista. Valmisko? E-hei. Tämä tutkimus on kuin Iisakin kirkko, josta ei kai koskaan tule valmista. Mutta katsohan nyt tätäkin.
Rauta kumartui tutkimaan luetteloa.
— Tässä oli alun perin 37 nimeä. Tänään on 32 tavattu. He ovat todistettavasti olleet kaupungissa maanantai-illasta asti, ja heidän alibinsa on kunnossa sekä Piirron mökin polttoon että Ohto Mäkisen murhaan nähden. Jäljelle jää 5. Elokuvaohjaaja Tuura kuuluu tuona kuuluisana maanantai-iltana saaneen hermokohtauksen. On siinäkin, muuten, mies! Sen illan lopun hän oli ollut studiorakennuksen keittiöpuolella parantamassa hermojaan konjakilla. Tulos oli ollut niin kehno, että johtaja Paavonen oli seuraavana aamuna antanut Tuuralle viikon loman ja kehoittanut häntä matkustamaan jonnekin maalle. Häntä ei ole vielä tavattu. Mutta kaipa hän löytyy. Kirjailija Veikko Talola matkusti tiistaina Karkkilan »Rautaruukkiin» viimeistelemään uusinta veijariromaaniaan. Työtä kai se on sekin. Vaikka minun mielestäni elämä on sellaisenaan aikamoinen veijariromaani, kirjoittamattakin! No jaa, hänet saamme jättää laskuista pois. Hotellin johtaja ja hovimestari ottavat valalleen, että herra Talola ei tiistaista tähän päivään mennessä ole jalallaan astunut »Rautaruukin» ovien ulkopuolelle. Kolmas, jota ei ole saatu kuulustelluksi ja joka on siis hyvin epäilyttävä, on joku Kaarlo Rauta.
— Mutta hänelle ei ole vaivauduttu edes soittamaan, Rauta naurahti. — Laiminlyönti on siis oman vakosi puolella.
— Teen siitä huomautuksen, rikospoliisin päällikkö lupasi.
— Siinä oli siis kolme. Entä ne, jotka puuttuvat?
— Sinäpä sen sanot. Kaksi puuttuu! Puuttuu tosiaan! Toisen nimi on A. Lahtinen ja toisen M. Koskinen, Ei muuta mitään. Maassa ei ole A. Lahtinen nimistä kirjailijaa eikä sanomalehtimiestä. Eikä M. Koskinen nimistä liioin. Annoin ottaa siitä selvää. Filmiyhtiön palveluksessa he eivät liioin ole. Tuhannen tuhatta sinistä, punaista ja mustaa, Rauta! Siinä me olemme! Lahtinen ja Koskinen! Ovatko ne salanimiä? Oliko murhaaja niin viekas, että hän tullessaan ja poistuessaan ilmoitti väärän nimen?
— Mahdollisesti. Mutta niin ei tarvitse olla. Tuossa kirjallisessa illassa oli läsnä muitakin kuin kirjailijoita, lehti-ihmisiä ja filmiväkeä. Siellä olivat esimerkiksi Laura Sälöinen ja Ohto Mäkinen.
— Ja sinä itse, Ahvenisto täydensi. — Mutta mitä se auttaa? Jos meidän on haastateltava kaikkia niitä satoja A. Lahtisia ja M. Koskisia, joita tässäkin kaupungissa on, Tikarimies ehtii tehdä vaikka kymmenen murhaa, ennen kuin me olemme edes puolivälissä. Kuka sitä paitsi tietää, missä Lahtinen ja Koskinen ovat kirjoilla? Onni Piirtokin tuli kaukaa maalta! No jaa, ehkäpä sinä hieraisemalla nystyröitäsi voit ratkaista tämänkin pulman.
Ei kuitenkaan näyttänyt siltä. Rauta oli synkkänä istahtanut nojatuoliin ja sytytti savukkeen.
— Jos nimet ovat oikeat, hän virkkoi hitaasti, joku muista läsnä olleista osaa ehkä opastaa meidät oikeaan.
— Niin, jos! rikospoliisin päällikkö puuskahti. — Ja tuon »josin» varassako pitäisi taas kuulustella hyvässä lykyssä lävitse kaikki sata kaksikymmentä? Se vie aikaa, pirusti aikaa! Ja onko meillä sitä? Neljä miestäni haravoi parastaikaa Seurasaaren tien ympäristöjä löytääkseen sen kirotun »asunnon, jossa ei keitään muita ole». Eikä siitäkään taholta kuulu vielä mitään.
Raskaiden luomien välistä hänen silmänsä tiirasivat nojatuolissa istuvaa miestä. Mutta kun tämä ei sanonut mitään, hän tuskastuneena käännähti tuijottamaan ikkunasta ulos.
Puhelimen kilahdus katkaisi äänettömyyden. Ähkäisten Ahvenisto tarttui kuulokkeeseen.
— Mikä hätänä...? Haluaa puhutella minua? Sanokaa miehelle, että hän painuu niin kauas kuin...
Äkkiä hän terästyi.
— Haloo, haloo! Minkä sanoittekaan hänen nimensä olevan...? Hm. Kysykääpä, mikä hänen etunimensä on... Aleksi? Opastakaa mies tänne ylös, heti!
Lihavat kasvot loistivat, kun hän kääntyi Rautaan.
— Yhtä arvoitusta vähemmän! Herra Aleksi Lahtinen pyrkii puheilleni. Toivottavasti hän on se Lahtinen. Siirry sinä tuonne sivummalle, jotta saan kunnolla katsella tätä löytöämme.
Rauta teki hymähtäen työtä käskettyä.
— Toivottavasti seuraava vieras on herra M. Koskinen.
Oveen koputettiin. Sisään astuja oli pitkä, kolmissakymmenissä oleva mies, jonka vaalea kesäpuku istui kuin valettu. Nähdessään hänen ohuen, kellervän tukkansa, laihat teräväpiirteiset kasvonsa ja välähtelevät, haaleat silmänsä. Rauta tunsi hänet heti. Hän oli sama mies, joka oli studio l:ssä tervehtinyt Onni Piirtoa sanoilla: »Iltaa, mestari!» ja jota kirjailija oli kohdellut varsin kylmästi. Vain jotakin outoa nuoren miehen ulkomuodossa oli, jotakin, mikä poikkesi viimekertaisesta. Mutta Rauta ei saanut päähänsä, mitä se oli.
Tulija kätteli rikospoliisin päällikköä ja astui sitten vieraan luo.
— Hauska tutustua teihin, tuomari Rauta. Te ette tietysti tunne minua. Mutta minä tunnen teidät. Näin teidät viime maanantaina kirjailija Piirto vainajan seurassa.
— Ei hän silloin ollut vainaja, vielä.
Nuori mies naurahti luontevasti.
— Ei, ei tietystikään. Se, mikä myöhemmin tapahtui, oli ylen surullista. Korvaamaton tappio suomalaiselle kirjallisuudelle. Siitä olette kai samaa mieltä kanssani, tuomari Rauta?
Ahvenisto ärähti:
— Minun virkahuoneeni ei ole mikään kirjallisuudenhistorian seminaarisali. Istukaa, herra Lahtinen, ja kertokaa asianne.
Nuori mies asettui pöydän sivussa olevaan tuoliin.
— Niin, herra tuomari, minä kuulin toimittaja Kerttu Laidalta, että kaikkia viime maanantain kirjallisessa illassa läsnä olleita on kuulusteltu kirjailija Piirron murhan tutkimusten yhteydessä. Kun minulle ei mitään sanaa tullut, katsoin asialliseksi saapua itse ilmoittautumaan.
— Te ette ole kirjailija?
— En. Olen konttoristi. Rautakeskuksen palveluksessa.
— Ja lainopin ylioppilas, Rauta lisäsi sivusta.
Lahtinen kääntyi häneen ja kumarsi.
— Valitettavasti vain entinen, hän virkahti sulavasti. — En pystynyt läpäisemään rikosoikeuden tentissä, ja siihen lukuni jäivät.
— Te harrastatte kirjallisuutta? rikospoliisin päällikkö kysyi.
— Jonkin verran.
— Ja kirjoittelette myös itse. Rauta lausahti.
Kun nuoren miehen haaleat silmät suuntautuivat häneen kysyvinä, hän lisäsi:
— Onni Piirto mainitsi siitä minulle maanantaina ohi mennen.
— Oli ystävällistä häneltä muistaa minun vähäpätöiset runoiluyritykseni. Hän on ehkä kuullut niistä joltakin ammattitoveriltaan. Häntä itseään en ole rohjennut vaivata lukemaan minun harjoitelmiani.
Lahtinen näytti odottavan, että Rauta sanoisi jotakin. Mutta kun mitään ei kuulunut, hän kääntyi Ahvenistoon. Tämä olikin jo rypistellyt tuuheita kulmakarvojaan keskeytykselle, jota hän piti tarpeettomana.
— Miten pääsitte tuohon kirjalliseen iltaan? hän kysyi.
— Tulin kirjailijatar Luoman, Laina Luoman, seurassa. Hän on serkkuni.
Rauta muisti pienen, keski-ikäisen naisen, jonka rinnalla hän oli Lahtisen nähnyt. Niin, tosiaan, se oli ollut lastenkirjailijana mainetta saavuttanut Laina Luoma.
Kesti puolitoista tuntia, ennen kuin rikospoliisin päällikkö lopetti kuulustelun.
— Vähän pitkäänhän tämä meni, hän virkahti. — Mutta toivottavasti ymmärrätte, herra Lahtinen.
Nuori mies nousi hymyillen.
— Tottahan toki, herra tuomari. On suorastaan ilo todeta, miten tarkkaa työtä poliisimme tekee. Se antaa turvallisuuden tunteen.
Kun hän oli mennyt, Ahvenisto huoahti:
— Siinä meni sitten sekin mahdollisuus.
Rauta sanoi:
— Älähän kiirehdi. Meillä on vasta Lahtisen oma kertomus edesottamuksistaan.
— Aika tarpeeton huomautus tuo. Tietysti annan tarkistaa kaikki hänen tietonsa. Mutta vakavasti puhuu hänen puolestaan se, että hän itse tuli tänne kertomaan. Sitä paitsi, huomasit kai, miten täsmällisesti hän kaiken kuvasi... Mitä papereita sinä oikein siellä selailet?
— Sinun kysymyksiäsi ja Lahtisen vastauksia. Vanhasta tottumuksesta panin kaiken pikakirjoituksella paperille.
Rikospoliisin päällikkö murisi tyytymättömänä:
— Sen olisit voinut ilmoittaa etukäteen. Silloin minä olisin säästynyt tekemästä muistiinpanoja. Pitäisihän sinun tietää, miten hiton laiska minä olen kirjoitushommiin.
Rauta ei kuunnellut hänen valituksiaan,
— Ajatellaanpa vielä tuokio tuota Lahtista, hän esitti selaillen papereitaan. — Hän on siis 32-vuotias konttoristi. Asuu omassa yksiössään Kuusitie 15:ssä.
— Ei siis Seurasaaren tiellä eikä Meilahdessa, Ahvenisto hymähti.
— Ei. Mutta ei kaukanakaan sieltä. On ollut viisi vuotta Rautakeskuksen palveluksessa konttoristina. Viime maanantaina hän myöntää olleensa ennen filmiesityksen alkua siinä huoneessa, jossa Onni Piirto sitten murhattiin, mutta väittää poistuneensa äänityspuolelle ennen valojen syttymistä. Edelleen hän kertoo saaneensa tiedon, että veljensä, radioliikkeen johtaja Mikael Lahtinen, Tampereella oli sairastunut, ja pyytäneensä tiistaiaamuna kahden päivän loman mennäkseen veljensä luo, joka on vanhapoika, kuten hänkin. Hän sanoo matkustaneensa klo 12,20 lähtevällä pikajunalla.
— Siis ennen sinua kovasti kiinnostavaa kellonmäärää 14,25, rikospoliisin päällikkö pisti leikkisästi väliin.
Rauta jatkoi häiriintymättä:
— Keskusteltuaan veljensä kanssa tiistai-iltana, ja kun potilaan tila yöllä huononi, Lahtinen ilmoittaa kutsuneensa keskiviikkoaamuna tohtori Marraksen. Tämä pääsi tulemaan kuitenkin vasta kello 15. Lääkärin lupaama sairaanhoitajatar saapui kello 18. Lahtinen väittää palanneensa sen jälkeen pikajunalla Helsinkiin. Kuulostaa selvältä.
Ahvenisto säpsähti viime sanojen sävyä.
— Mitä sinä oikein epäilet? hän tiukkasi. — Lyön vaikka vetoa, että pojan antamat tiedot osoittautuvat oikeiksi.
— Minä en lyö vetoja, Rauta torjui. — En pelaa edes markan automaatissa.
— Rikkaiden tavallista saituutta! No jaa, mitä sinulla on Lahtista vastaan? Anna tulla.
— Ei mitään. Mutta minäkin aion suorittaa häneen nähden eräitä tiedusteluja. Onni Piirto ei pitänyt hänestä.
Rikospoliisin päällikkö naurahti.
— Tuo voisi olla hiton varteenotettava seikka, jos Aleksi Lahtinen olisi murhattu! Mutta näin ollen...
— Näin ollen saamme tyytyä odottamaan, Rauta täydensi. — Joka tapauksessa minun on myönnettävä, että pidit tuota vaaleaa herraa aika lujilla.
— Kiitoksia tunnustuksesta. Mutta vielä kuumempaan saunaan joutuu herra M. Koskinen. Kunhan hänet kouriini saan!
Ahveniston tyytyväinen nauru kaikui Raudan korvissa vielä, kun hän tuli kadulle.
Toimistossaan hänellä oli pitkä ja vakava keskustelu tuomari Rajasen kanssa.
— On kai sinulla aseenkantolupa? hän kysäisi lopuksi. — On.
— Ota paukku mukaasi. Illan mittaan voi tapahtua mitä hyvänsä.
Rajanen nyökkäsi tuikeana.
Yksin jäätyään Rauta syventyi pikakirjoitusmuistiinpanoihinsa, joita hänelle oli kertynyt suuri määrä.
Puhelimen sointi katkaisi hänen tarkastelunsa.
— Tämä on täältä Kulosaaresta, miellyttävä nuorukaisääni ilmoitti.
— Hauska kuulla. Miten tämänpäiväiset verkkopallo-ottelut ovat sujuneet?
— Vähän paremmin kuin eiliset. Minun piti ilmoittaa herra tuomarille, että...
— Onko jotakin vakavaa tapahtunut?
— Ei, ei oikeastaan. Lauralle... neiti Sälöiselle tuli vain outo puhelinsoitto. Nimetön.
— Kertokaa. Tarkkaan.
— Joku nainen soitti. Hän pyysi neiti Sälöistä saapumaan kello 17,15 tänään Aleksanterin- ja Fabianinkatujen kulmassa olevaan Nissenin kahvilaan. Hän kieltäytyi ilmoittamasta nimeään. »Ette te kuitenkaan tunne minua», hän sanoi, »mutta tekisitte suuren palveluksen, jos tulisitte.» Laura... neiti Sälöinen kehoitti häntä odottamaan, hän katsoisi vain, miten raitiovaunujen aikataulut sopivat. Hän hakisi näet saada aikaa kysyäkseen meiltä lupaa. Meidän neuvomme mukaan hän sitten ilmoitti tulevansa. Me arvelimme näet, että...
— Niin, mitä arvelitte?
— Että emme laske neiti Sälöistä tietenkään sinne.
Mutta ehkä herra tuomari olisi kiinnostunut tutkimaan, kuka tuo salaperäinen soittaja on.
— Oikein arveltu ja hyvin hoidettu, Rauta kiitti. — Tehostakaa valppauttanne. Viime yönä tapahtui murha numero kaksi. Eikä se ehkä ole viimeinen.
— Teemme parhaamme, herra tuomari.
Rauta oli paikalla jo kello 17. Hän totesi kahvilan kaksiosaiseksi. Kadun tasalla oli etuhuone. Asiakkaille varattujen pöytien lisäksi oli siellä kassa, josta jokaisen kahvilavieraan oli lunastettava leivonnaiset ja kahvilippunsa. Jyrkänlaiset portaat johtivat alas avarahkoon takasaliin.
Tässä päiväkahvilassa oli sillä hetkellä vähän väkeä. Sulkemisaika oli lähellä. Vain muuan iltalehteä lukeva vanha herra istui Raudan lisäksi etuhuoneessa. Takasalissa oli kaksi nuorta pariskuntaa, kumpikin omassa nurkassaan.
Neljännestunti kului perin hitaasti. Ainoaakaan uutta asiakasta ei tullut. Toinen pariskunnista poistui rakkaasti käsikynkkää kulkien.
Rauta vilkaisi kelloaan. Se oli 17,18. Eikö salaperäinen soittaja saapuisikaan?
Samassa ovi kävi.
Rauta käännähti nopeasti poispäin, jottei tulija olisi nähnyt hänen kasvojaan. Tyttö vilkaisi ohi mennen molempiin herroihin, lunasti kahvilippunsa ja jatkoi tyynesti matkaa takasaliin. Rauta kuuli hänen korkojensa kopinan, kun hän laskeutui portaat.
Marja Sykyri! Mitä asiaa hänellä saattoi olla Laura Sälöiselle? Vai oliko »asia» se, että hän aikoi houkutella Lauran matkalle, jolta tämä ei palaisi milloinkaan?
Rauta odotti viitisen minuuttia. Sitten hän nousi ja seurasi tyttöä. Tämä oli saanut kahvikupposensa, mutta oli työntänyt sen luotaan. Ilmeisen hermostuneena hän tuijotti rannekelloaan. Kuullessaan askeleita portailta hän vilkaisi ilahtuneena sinne. Mutta kun tulija olikin mies, hän käänsi katseensa pois.
Rauta asteli tyynesti hänen pöytänsä luo.
— Päivää, neiti Sykyri!
Vasta silloin tyttö tunsi hänet. Hän valahti aivan kalpeaksi.
— Te!
— Muodollista esittelyä tuskin tarvitaan, mies huomautti. — Mehän tunnemme toisemme. Saanko istahtaa pöytäänne, neiti?
— Minä... Anteeksi, tuomari. Minä odotan aivan toista henkilöä.
Toisessa nurkassa istuva pariskunta seurasi huvittuneena kohtausta. Kolmantena näkijänä oli tarjoilijatar, joka oli ilmestynyt portaiden yläpäähän ja epäluuloisin silmin tarkkasi tilannetta.
— Tiedän, Rauta virkahti. — Neiti Sälöistä. Mutta hän ei tule. Hän lähetti sijastaan minut.
Hämmentyneenä tyttö viittasi vastapäiseen tuoliin. Mies istahti sille. Paikalle saapuneelle, happamelle tarjoilijattarelle hän sanoi:
— Minä join jo tuolla ylhäällä odotellessani kahvit. Eikä neidin tarvitse olla huolissaan. Me laittaudumme kyllä pois kello 18:ksi. Meidän takiamme neiti ei joudu yli ajan odottelemaan.
Vähäinen hymy valaisi tarjoilijattaren kasvoja hetkisen. Huoahtaen hän vetäytyi pois.
— Neiti Sälöinen lähetti siis teidät, tuomari, Marja Sykyri kuiskasi.
— Niin. Sanokaapa te puolestanne, minne aioitte houkutella hänet täältä?
Tytön silmät laajenivat hämmästyksestä. Hänellä on tosiaan harvinaisen kauniit ja ilmeikkäät silmät, Rauta totesi. Suotta ei neiti Järviö ollut niitä kehunut.
— Minne minä aioin houkutella hänet? En ymmärrä teitä, tuomari! Miksi taivaan nimessä minä olisin halunnut sellaista?
— Sen minäkin tahtoisin tietää. Miksi kieltäydyitte puhelimessa sanomasta nimeänne?
— Minähän sanoin syyn hänelle! Nimeni ei olisi ilmaissut hänelle mitään. Siitäkö syystä hän ei uskaltanut tulla tänne?
— Kyllä hän olisi uskaltanut. Hän on hyvin peloton nainen. Mutta me muut pidimme viisaampana, ettei hän antautuisi uuteen vaaraan.
— Vaaraan!
— Niin, Liikkeellä on voimia, jotka tahtovat hänelle pahaa. Muutama päivä sitten hänet tahrittiin verellä, jotta hänen niskaansa saataisiin syy Onni Piirron murhasta.
Tytön kauhu kasvoi kasvamistaan.
— Ja te otaksutte, että minä olen se voima tai olen niiden voimien palveluksessa?
— Minä otaksuin todellakin, että puhelimessa ollut nainen, joka kieltäytyi ilmoittamasta nimeään, saattoi olla juuri sitä.
— Herra tuomari!
Marja Sykyri tarttui laukkuunsa ja aikoi nousta.
— On paras, että pysytte paikoillanne, neiti, vielä hetkisen,
— Paras? Kuvitteletteko voivanne estää minua lähtemästä täältä?
— En. Mutta jos nyt poistutte, annan pidättää teidät.
Tyttö päästi käsilaukun putoamaan pöydälle.
— Te antaisitte pidättää minut? Mitä minä olen muka tehnyt?
— Sitä emme vielä tiedä. Mutta tekin olitte läsnä silloin, kun Onni Piirto murhattiin. Te satuitte vähän ennen kysymään juuri minulta, oliko Piirto jo lähtenyt. Olitte kovin utelias tietämään sen.
— Minä en... en murhannut häntä, jos sitä tarkoitatte, tuomari! Voi, minuahan on jo kahteen kertaan kuulusteltu. Olen sanonut kaiken, mitä tuosta kamalasta tapahtumasta tiedän.
— Ehkä. Ehkä olette. Mutta on yhtä ja toista tämän asian yhteydessä olevaa, minkä haluamme vielä teiltä tietää. Olette kai kuullut, että minä tutkin juttua yhteistoiminnassa virallisen poliisin kanssa.
— Olen kuullut siitä. Voi, kysykää, tuomari. Mutta älkää taivaan tähden antako pidättää minua! Se olisi minun loppuni. Menettäisin varmasti sekä toimeni että asuntoni!
Hänen kauniit, tummanruskeat silmänsä katsoivat Raudan harmaisiin pelkoa ja rukousta tulvillaan. Mies käänsi katseensa toisaanne, ja hänen äänensä oli melkein lempeä, kun hän virkahti:
— Minua kiinnostaa ennen kaikkea kaksi seikkaa. Teidän suhteenne toisaalta Onni Piirtoon ja toisaalta Laura Sälöiseen.
Tyttö rauhoittui silminnähtävästi.
— Minä ihailin Onni Piirtoa runoilijana, Marja kiirehti vastaamaan, ihailin rajattomasti. Ihailin häntä ihmisenäkin. Hän oli hyvä ja kultainen ja ymmärsi meitäkin, jotka kerta kerran jälkeen epäonnistumme. Eikä kai vahingoita ketään, vaikka myönnän olleeni häneen rakastunutkin. Se oli varsin pyyteetöntä rakkautta, sillä minä käsitin alun perin, ettei minulla ollut mitään mahdollisuuksia. Nyt jälkeenpäin olen tullut ajatelleeksi, millainen hölmö olin, kun puhuin hänestä niin paljon. Kaipa monet nauroivat minulle selkäni takana. Onni Piirto ei nauranut. Mutta sitä hän ei tullut kai milloinkaan ajatelleeksi, että minä olen nainen. Hän auttoi minua. Säälistä...
— Miksi olisitte sinä iltana tahtonut vielä tavata Onni Piirron?
— Voi, minähän olin juuri taas epäonnistunut! tyttö huudahti. — Ohjaaja Tuura oli haukkunut minut. Pelkäsin menettäväni osan. Aioin pyytää Onni Piirtoa vielä kerran puhumaan puolestani.
Rauta nyökkäsi. Selitys kuulosti uskottavalta.
— Entä Laura Sälöinen? Vihasitteko häntä?
— En. Miksi olisin vihannut?
— Minä satuin kuulemaan tuona iltana eräät sananne, Nähdessänne neiti Sälöisen Onni Piirron vieressä te huoahditte: »Se nainenkin on siellä.» Ne sanat voisi tulkita vihaksi.
— Ei, Marja torjui tyynesti. — Tunsin vain pettymystä. Tajusin näet, etten saisi tilaisuutta esittää pyyntöäni Piirrolle. Kun neiti Sälöinen oli lähellä, Onni näki vain hänet. Enkä ihmettele sitä. Neiti Sälöinen ei ole vain kaunis ja rikas. Hänessä on jotakin enemmän.
— Mitä asiaa teillä olisi tänään ollut Laura Sälöiselle?
Tyttö meni hämilleen. Punaa nousi poskiin ja levisi ohimoille ja kaulaankin.
Rauta halusi auttaa häntä alkuun. Omaksi yllätyksekseen hän oli alkanut tuntea sympatiaa Marja Sykyriä kohtaan.
— Mainitsitte puhelimessa, että Laura Sälöinen tekisi suuren palveluksen tulemalla tänne. Kenelle hän olisi tehnyt palveluksen!
— Kaikille meille kolmelle.
— Kolmelle?
— Niin, itselleen, minulle ja Onni Piirron muistolle. Voi, ettehän te voi sitä ymmärtää, tuomari. Mutta eilen minä kuulin jotakin hyvin likaista, joka järkytti minua. Pelkäsin sen tulevan neiti Sälöisenkin korviin. Mietin ja mietin. Tänään sitten tein äkkipäätöksen ja soitin neiti Sälöiselle. Se oli ehkä tyhmää.
— Mitä halusitte sanoa hänelle?
Tyttö puuskahti äkisti:
— Että Onni Piirto ei ole milloinkaan ollut minun luonani yötä, kuten kuiskutellaan. Että kaikki puheet hänen petollisuudestaan neiti Sälöistä kohtaan ovat likaista valhetta. Että Onni ei ole edes suudellut minua. Minä olisin ollut valmis antamaan hänelle itseni. Mutta hän ei näyttänyt aavistavan sitä. Tai jos hän aavisti, niin hän ei välittänyt siitä.
Rauta katsoi entistä kiinnostuneempana Marjaa. Noiden sanojen lausuminen ei ollut varmaan ollut helppoa. Tyttö nojautui tuolissa taapäin ja oli sulkenut silmänsä. Yksinäinen kyynel kimmelsi silmäkulmassa.
— Kiitän teitä, neiti, Laura Sälöisen puolesta. Hän antaa varmasti täyden arvon kertomallenne.
Marja Sykyri hymyili alakuloisesti.
— Sitten on sekin asia selvä, hän kuiskasi ummessa silmin.
Mies vilkaisi kelloonsa. Heillä oli vielä kymmenisen minuuttia aikaa. Toisessa nurkassa ollut nuori pariskunta oli lähtenyt. Tarjoilijatar nosteli jo tuoleja kumolleen pöydille.
— Sepä oli outo sanonta, neiti, Rauta huomautti. — Se kuulosti melkein kuin toimittaisitte omaa pesänselvitystänne.
Tyttö katsoi häneen. Tummanruskeissa silmissä oli avuton ilme. Hän yritti hymyillä.
— Eikö ole hyvä toimittaa joskus pesänselvitys?
— Ei kesken kaiken. Ei silloin, kun on niin nuori kuin te.
— Nuori...
Se ei ollut kysymys eikä vastaväite. Pikemminkin vain huokaus kaiken arvottomuudesta.
— Ketä te pelkäätte, neiti?
Marja Sykyri säpsähti.
— Pelkään? En ketään. Miksi ihmeessä pelkäisin ketään?
— Minä sanon teille, ketä te pelkäätte, Rauta virkahti. — Onni Piirron murhaajaa!
Tyttö värähti. Mutta hän pakottautui vastaamaan tyynesti:
— Erehdytte. Minä en tiedä, kuka murhasi Onni Piirron. Jos tietäisin, kertoisin sen teille, tuomari. Olen huomannut, että te olette hyvä. Se, joka murhasi, on paha.
— Mutta te aavistatte, kuka hän on. Teillä on epäilyksenne. Kertokaa minulle niistä.
Marja Sykyri toisti:
— Minä en tiedä mitään.
— Ja pelkäätte kuitenkin, mies väitti varmasti. — Pelkäätte juuri häntä. Miksi ette uskoudu minulle? Minä olen suojannut Laura Sälöisen. Myös Ohto Mäkinen oli päättänyt turvautua minuun. Mutta hän vitkasteli liian kauan sen päätöksensä toimeenpanossa. Onni Piirron murhaaja ehätti edelle ja murhasi hänet.
Tyttö hätkähti rajusti. Väri pakeni poskilta. Tukahtuneesti hän kuiskasi:
-— Ette voi tarkoittaa sitä... Että Mäkinenkin murhattiin...
— Juuri sitä minä tarkoitan!
Tummanruskeat silmät kuvastivat kauhua.
Tarjoilijatar tuli puoliväliin salia ja sanoi sieltä:
— Herran kello taitaa jätättää. Normaaliaika on nyt 18.
Marja Sykyri nousi nopeasti. Mies seurasi hänen esimerkkiään.
Kun he ehtivät portaille Rauta virkahti:
— Älkää tehkö samaa virhettä kuin Ohto Mäkinen. Antakaa minun auttaa teitä.
Tyttö pysähtyi tuokioksi. Hän näytti olevan kahden vaiheilla. Mutta sitten hän kohautti toivottomana olkapäitään ja jatkoi matkaansa. Ylös tultuaan hän virkahti hiljaa:
— Uskon teidän tarkoittavan hyvää, tuomari. Mutta minä en tarvitse kenenkään apua.
Ulko-ovella mies pidätti häntä vielä.
— Oman turvallisuutenne vuoksi, neiti, älkää mainitko kenellekään, että olette keskustellut minun kanssani. Älkää parhaalle ystävällennekään! Ennen kuin Tikarimies on kiinni.
Tyttö nyökkäsi.
— Ja nyt, tuomari, meidän tiemme eroavat. Menkää te oikealle. Minä menen vasemmalle. Hyvästi!
— Näkemiin, neiti!
Rauta avasi oven ja antoi hänen mennä. Hän odotti pari minuuttia ja astui vasta sitten ulos. Hän vilkaisi Esplanadin suuntaan. Tyttö kulki levollisin askelin. Hänen vartalonsa ei ole kaunis, mies mietti, mutta kävelyssä ei ole mitään vikaa.
Kotoaan Rauta soitti sihteerilleen ja antoi hänelle joukon uusia ohjeita.
Päivällisen syötyään hän vetäytyi työhuoneeseensa. Koko illan hän tutki pöydälle levitettyjä pikakirjoitusmuistiinpanojaan...
Minuutilleen sovittuun aikaan tuomari Rajanen soitti Järviön sisarusten kaksion ovikelloa kädessään paperiin kääritty kukkavihko. Ojentaessaan sen eteisessä tytölle hän virkahti hämillään:
— En tiedä, kuuluuko tämä asiaan. Mutta toivottavasti ette pane pahaksi.
— Oi, minähän rakastan kukkia! Mutta ei teidän olisi pitänyt tuhlata. Koko tämä juttuhan on pelkkä virka-asia. Astukaa sisään hetkeksi, tuomari.
Rajanen oli hyvinkin halukas. Huone oli tavallista pientä töölöläiskokoa. Mutta kuitenkin hän hengähti syvään nähdessään sen. Se oli koti. Tosin miniatyyrikokoa, mutta koti kuitenkin, kun taas hänen oma vanhanpojan asuntonsa oli pelkkä boksi.
Hän ei ollut ehtinyt vielä istuutua, kun viereisestä huoneesta tuli ilmavaan iltapukuun pukeutunut nainen.
— Tervetuloa, tuomari! Minä tunnen sisarenne. Olimme luokkatovereita. Minun nimeni on Asta.
Rajanen tarttui ojennettuun käteen.
— Yrjö, hän sanoi avuttomasti.
— Istu toki. Miksi te kaksi olette kuin puusta pudonneita. Tehän olette virkatovereita. Vuosikausia samassa toimistossa palvelleita. Oletko sinä, Elina, saanut kukkia? Miksi ihmeessä, lapsi parka, et ota niitä esiin ja pane maljakkoon?
Rajanen katsoi sisaruksia. Asta oli ilmeisesti muutamaa vuotta vanhempi, nopea käänteissään ja suorapuheinen. Hän oli kaunis nainen, hänkin, ja pitkä leninki teki täyttä oikeutta hänen hoikalle vartalolleen. Mutta nuorempi sisar... Hänellä oli yllään lyhythihainen, sininen vierailupuku. Se oli vailla koristeita. Mutta... Niin, Rajanen ei osannut päätellä, mistä se johtui, mutta hän tunsi, että milloinkaan hän ei ollut nähnyt kauniimpaa tyttöä. Sillä hetkellä nuorempi sisar näytti olevan ymmällä. Mies kiiruhti hänen avukseen.
— Niin, neiti Järviö... tarkoitan: teidän... sinun sisaresi...
— Taivasten tekijät! Asta huudahti. — Ettekö te kaksi ole kaikkina näinä vuosina päässeet edes lähemmin tutuiksi? Ja minä heti...! Elina, pelasta nyt toki tilanne!
Kun hän lähti juhliinsa, huoneeseen tuli hiljaisuus.
— Siinä tytössä on vauhtia, Elina virkahti viimein. — Eikö olekin?
— Kyllä, mies myönsi. — Mutta hän oli oikeassa. Siinäkin, että voisit panna nuo kukat maljakkoon... Ei siksi, että minä ne toin. Ajattelen vain kukkia yleensä.
Tyttö naurahti.
— Tietysti. En tiedä, miksi olen näin pyörällä päästäni.. Ehkä olen ajatellut liiaksi Marja Sykyriä.
Olipa se totta tai ei, niin seuraavassa hetkessä hän ainakin unohti Marja Sykyrin. Hän vain tuijotti sylissään olevaa kimppua tulipunaisia ruusuja.
— Yrjö, hän virkahti hiljaa, nämä kukat eivät ole meidän sopimuksemme hengen mukaisia.
— Minä en ole sanonut mitään, mies vastasi jurosti. — Minä jaksan kyllä odottaa, kunnes tämä kirottu juttu on ohitse.
Monesti jälkeenpäin he muistelivat tuota lyhyttä kahdenoloaan. Se oli verrattomasti paras osa siitä illasta.
Kun he tulivat maisteri Lehtisaaren kotiin Merikadun varrella olevan kivitalon kolmannessa kerroksessa, huoneisto oli jo täynnä vieraita.
Pyylevä, touhukas emäntä toivotti heidät sydämellisesti tervetulleiksi ja julisti samaan hengenvetoon:
— Koettakaa pitää itse itsestänne huolta. Hakekaa tuttuja ja tehkää tuttavuutta, kenen kanssa haluatte.
Neiti Järviön korvaan hän kuiskasi:
— Taivas! Täällä on kaksi kertaa enemmän vieraita kuin odotimme.
Elina katsoi myötätuntoisena hänen jälkeensä. Sellaisen tilanteen selvittämisessä emännällä oli urakkaa. Mutta rouva Lehtisaari suhtautui yllätykseen urheasti. Rientäessään keittiön puolelle hän pysähteli vieraiden luona lausuen jonkin ystävällisen sanan tai ainakin hymyillen aurinkoisesti.
Maisteri itsekin ilmestyi näkösälle. Hän oli viisissäkymmenissä oleva pieni, pyöreä herra, jonka silmissä välkehti mustasankaisten silmälasien lävitse humoristinen katse. Hän tuntui säästelevän sanojaan ja tyytyvän etupäässä vain myhäilemään.
Huoneisto oli suuri ja huoneet vanhanaikaisen korkeat. Avaran salin keskusta oli raivattu tyhjäksi. Seinustoilla oli pikku pöytiä ja tuoleja. Kolme muutakin huonetta oli asetettu vieraiden käyttöön. Vain salista eteenpäin vievä ovi oli suljettu.
— Siellä ovat makuuhuoneemme, selitti isäntä, joka oli lähtenyt tuomari Rajaselle ja hänen seuralaiselleen esittelemään taideaarteitaan.
Hänellä olikin niitä melkoisesti. Pari Gallen-Kallelan harjoitelmaa. Pekka Halosen maalaus, joka poikkeuksellisesti esitti kesäistä metsää. Väinö Hämäläisen jokimaisema. Segerstråhlen suuri taulu, joka kuvasi alttariluonnosta. Pari pientä Väinö Aaltosen veistosta oli siellä myös sekä eräitä isokokoisempia Tukiaisen ja Kallion töitä.
Rajanen oli jo melkoisen kyllästynyt. Hänen teki mielensä kysyä, oliko maisterilla minkäänlaista postimerkkikokoelmaa. Mutta havaitessaan Elinan kiinnostuneen kuvanveistäjien aikaansaannoksiin hän hillitsi itsensä. Samassa isäntä jättikin heidät ja riensi joidenkin vastatulleiden luo.
— Poika parka, tyttö virkahti myötätuntoisesti, pelkäsin joka hetki, ettet enää kestäisi. Tule, mennään ottamaan kahvia. Täällä näemmä jokainen pitää huolen itsestään.
He saivat kahvikuppinsa ja liköörilasinsa kumpikin ja löysivät syrjäisen pöydän huoneesta, jossa oli sillä hetkellä vain kolme muuta vierasta.
— Ei täällä ainakaan mitään keskustelua viriä, Rajanen huomautti. — Ei kirjallisuudesta eikä muustakaan. Luullakseni täällä on puolisensataa vierasta. Keitä nämä ihmiset ovat?
Elina luetteli hänelle nimekkäimmät.
— Olen huolissani siitä, ettei Marjaa näy, hän sanoi sitten.
Mies maistoi lasistaan ja irvisti,
— Eikö maistu?
— Ei. Olisi edes jaloviinaa. En voi sietää tällaista imelyyttä.
— Minä voin käydä tutkimusmatkalla, tyttö tarjoutui.
— Ehkä löydän sinulle jotakin muuta.
— Älä mene. Minulle on pääasia saada olla sinun kanssasi.
Elina oli nähnyt tutun hahmon vilahtavan oviaukossa. Hän nousi.
— Sekin huvi riistetään sinulta nyt hetkeksi. Minun on mentävä Marjan luo. Jää sinä tänne, niin emme eksy toisistamme.
Mies oli myös noussut.
— Enkä jää. Minä en päästä sinua silmistäni. Sanottakoon Raudasta muuten mitä tahansa, niin sen järkevän käskyn hän älysi antaa.
Tyttö naurahti hänen synkeälle päättäväisyydelleen. Mutta sitten hän vakavoitui. Hänen mieleensä juolahti kysymys, olikohan Tikarimies myös paikalla. Tai ellei hän itse, niin joku hänen liittolaisensa. Ilmeisesti Rauta oli otaksunut niin. Vai väijyikö vaara vain Marja Sykyrin lähettyvillä?
Elina astui saliin ja havaitsi useiden kasvojen kääntyvän häneen päin. Hän ei tuntenut vieraista puoliakaan. Kuka tahansa heistä saattoi olla... Oli toki siunatun turvallista tietää, että Yrjö Rajanen seurasi parin askelen päässä.
Sitten hän hymähti hetkelliselle pelolleen. Miten lapsellinen hän olikaan päästäessään mielikuvituksensa noin lentoon! Kukaanhan ei katsonut häneen. Kasvot olivat kääntyneet oveen päin vain siitä yksinkertaisesta syystä, että illan kirjallinen ohjelma oli alkanut! Muuan tunnettu naiskirjailija oli asettunut siihen lähelle ja ruvennut lukemaan lukua tekeillä olevasta romaanistaan.
Elinan oli pakko luopua yrittämästä Marja Sykyrin luo. Hän näki tytön salin toisella puolella. Yksinäisenä ja huonosti istuvassa puvussaan hän erottui selvästi kuuntelevista ryhmistä. Tytön kauniiden silmien katse harhaili levottomana kuin etsien tuttavia. Hän huomasi Elinan ja nyökkäsi ilahtuneena. Mutta sitten silmät jatkoivat etsintäänsä. Joku lihava herra työntyi eteisen puolelta sisään ja peitti hänet Elinan näkyvistä.
Hän koetti hetkisen seurata romaanin lukua. Kirjailijattarella oli ohut, särähtelevä ääni. Se ei millään lailla pystynyt elävöittämään luettua. Romaanin henkilöiden nimiä vilahteli esiin. Mutta keitä he olivat, millaisia ja mitä he olivat tehneet ennen, siitä ei voinut saada selvää.
— Hyvä luoja, millaista roskaa, Rajanen kuiskasi hänen korvaansa. — Tuota romaania sinun ei ainakaan kannata ostaa.
Yrjö ei varmaan perustanut paljon kirjallisuudesta, tyttö mietti. Mutta tuossa lausunnossaan hän oli tavallaan oikeassa. Hän ei itse ollut kirjallisissa matineoissa jaksanut ymmärtää, miksi niissä niin usein luettiin luku jostakin tekeillä olevasta romaanista. Runot olivat toista ja novellit. Kukin niistä oli kokonaisuus, ja oli oma viehätyksensä kuulla, miten tekijä itse ne esitti, vaikka he hyvin harvoin olivat samalla lausujia.
Lopettaessaan ääni käheänä kirjailijatar sai vain laimeat kättentaputukset palkakseen. Hänen tilalleen asettui silmälasipäinen, mustatukkainen miesrunoilija.
Elina huomasi rouva Lehtisaaren eteisen oven luona. Emäntä parka näytti onnettomalta. Hän tajusi varmaan vieraittensa kyllääntymisen ja pelon, mitä heidän oli vielä kestettävä.
Runoilija pyyhkäisi kämmenellään hiustupsun otsaltaan, silmäsi hieman ivallisesti kuulijakuntaansa ja ilmoitti:
— Minä luen vain yhden runoni. Eikä se ole pitkä. Innokkaat suosionosoitukset olivat vastauksena.
Runo oli kaunis. Ja siinä oli vain kaksi säkeistöä.
Vieraat hakkasivat mielenosoituksellisesti käsiään loistavin kasvoin. Viereisistäkin huoneista tuli väkeä katsomaan, mitä hauskaa oli tapahtunut. Iloinen puheensorina täytti salin.
Rouva Lehtisaari huokasi helpotuksesta. Tunnelma oli pelastettu. Hän astui keskelle lattiaa ja koroitti äänensä:
— Täällä ruvetaan nyt tanssimaan. Muissa huoneissa on edelleen kahvia, voileipiä ja vähän muutakin.
Gramofoni alkoi soida.
Elina puikkelehti Marja Sykyrin luo. Tällä oli kyynelet silmissä.
— Voi, miten julmia ihmiset ovat! Niin kuin äsken tuolle kirjailijattarelle. He eivät tiedä, miltä tuntuu epäonnistua. Tietysti me epäonnistujat teemme virheitä. Mutta on julmaa ilkkua niille.
Neiti Järviö sai hänet mukaansa erääseen nurkkaukseen ja houkutteli hänet ottamaan kahvia.
— Tietysti minä olen yliherkkä, Marja hymähti. — Pitäisihän minun tietää, ettei tuo kirjailijatar tarvitse minun sääliäni. Hänellähän on turvattu nimi. Eikä hänen kirjojensa menekki riipu siitä, onnistuuko hän jossakin tällaisessa pikku tilaisuudessa vai ei. Toista on sellaisten kuin minä... Nyt kun kirjailija Piirto on kuollut, on kai paras, että lakkaan yrittämästäkin.
— Mutta on kai teillä taiteilijapiireissä muitakin tuttavia?
— On. Paljonkin. Minähän olen vuosikausia yrittänyt olla siellä mukana. Mutta Onni Piirto oli ainoa, joka auttoi minua eteenpäin. Senkin tähden jumaloin häntä.
— Eikö se herättänyt mustasukkaisuutta jossakin toisessa?
Elina havaitsi liian myöhään erehtyneensä kovin suorasukaiseen kysymykseen. Tummanruskeat silmät suuntautuivat häneen kummastuneina ja epäluuloisina. Hän koetti parantaa:
— Tarkoitan, että teillä, joka liikutte taiteilijapiireissä, on tietysti paljon ihailijoita. Minä tunnen niitä piirejä vähän. Mutta taiteilijathan ovat paljon vilkasverisempiä kuin me muut.
Hän oli harmissaan itselleen, ettei löytänyt parempaa perääntymistietä. Tuo, mitä sanoin, hän arvioi, ei paljonkaan paranna asiaa.
— Ymmärrän, mitä tarkoitatte. Marja virkahti. — Ei, minulla ei ole ihailijoita. Jos sanoisin teille sen käsityksen, jonka olen saanut miehistä, harvoja poikkeuksia lukuunottamatta, niin te kauhistuisitte.
Elinalla oli kiusallinen tunne, että joku tarkkasi heitä ovensuusta. Hän katsoi sinne. Hän oli tavoittavinaan vihreiden silmien ilkkuvan katseen. Mutta se katosi samassa. Edessä seisoi muita vieraita, niin ettei hän tiennyt, oliko katsoja ollut mies vai nainen, tai oliko hänen mielikuvituksensa taas tehnyt hänelle tepposet. Hän yritti lohduttautua sillä, että kaikki oli ollut vain kuvittelua. Sitä paitsi Yrjö Rajanen istui voileipiensä ja ryyppylasinsa seurassa vain muutaman metrin päässä.
— Jos lupaan, etten kauhistu, niin sanotteko sitten? hän kysäisi.
— En tiedä, Marja vastasi. — Ylipäänsä on kummallista, miten me kaksi olemme joutuneet juttusille. Mehän olemme aivan eri maailmoista. Samanikäisiä, ehkä. Mutta te olette arvattavasti likipitäen samaa luokkaa kuin Laura Sälöinen, vuorineuvoksen tytär, tiedättehän. Minä taas.. minä en ole mitään. Olen orpo tyttö maalta. Käynyt sen verran kouluja, että pääsin pankkiin. Mutta en viihdy siellä. Olen vain jonkinlaista tuulen tuomaa ja viemää.
Elina hymyili. Marja Sykyri siis kuvitteli hänen kuuluvan samaan luokkaan kuin Laura Sälöinen! Niin paljon pukeutuminen merkitsi. Harvoin hän olikaan niin tarkoin kuin tänään valinnut, mitä yllensä ottaisi. Mutta syy siihenhän istui muutaman askelen päässä, kirkkaansinisissä silmissään samalla kertaa palvova ja valpas katse. Elina virkahti kevyesti:
— Ehkä minun olisi kuitenkin hyvä tietää, mikä käsitys juuri teillä on miehistä?
Marja naurahti oudon karheasti.
— Te olette itsepäinen. No, ehkä teidän on, kuten sanotte, hyvä tietää. Eihän teidän sitä paitsi tarvitse uskoa minua. Kai miehiä on, kuten meitä tyttöjäkin, monenlaisia. Mutta yleensä minä olen miesten joukossa tavannut vain elukoita.
Viime sana kuului pelkkänä käheänä kuiskauksena. Se painui kuitenkin syvälle Elinan mieleen. Hän ei ehtinyt sanoa mitään, sillä maisteri Lehtisaari ilmestyi pöydän luo.
— Täällähän te olette, neiti Sykyri. Olen tanssittanut jo toista vaimoni virkatoveria. Saanko pyytää?
Elina virkahti lähtijälle:
— Odotan teitä täällä.
Siitä ei kuitenkaan tullut mitään. Tuomari Rajanen halusi myös tanssia.
— Kuinka kauan lieneekään siitä, kun viimeksi pyörähtelin. Sen jälkeen ampuivat vielä oikean jalkani hajalle. Mutta sinun kanssasi tahtoisin kuitenkin koettaa.
Erityisen hyvin se ei sujunut. Se täytyi Elinankin todeta. Onneksi oli menossa hidas valssi, jonka mies joten kuten hallitsi.
Kesken kaiken Rajanen kuiskasi:
— Eteiseen vievän oven luona eräs pariskunta puhuu meistä. Älä katso sinne. Näet heidät kohta. Lyllerömäinen linnunpelätin naiseksi ja ruskeapukuinen mies. Tekisipä mieleni vääntää niskat nurin tuolta roikaleelta.
Kun he kääntyivät, Elina näki pariskunnan, joka seisoi ovella yksin. Mies katsoi häneen hellittämättä.
— Tuon naisen olen nähnyt jossakin. Mutta en saa nyt päähäni, kuka hän on. Mies on minulle outo. Aika mukiinmenevä tyyppi. Hymyilenkö hänelle?
— Uskallapas vain! Miksi hän tuijottaa sinuun noin?
— Saahan minua katsoa, Elina kiusoitteli. — Täällä ei sitä paitsi ole monta nuorta tyttöä katsottavana.
— Minä en pidä hänestä!
— No, en minäkään sitten, tyttö taipui ja soi tanssittajalleen hymyn, joka sai miehen otsan äkisti siliämään.
Mutta toistamiseen Rajanen ei vienyt häntä eteisen oven lähettyville, vaan lopetti tanssin.
Marja Sykyri oli jo odottamassa. Ennen kuin Rajanen jätti Elinan hänen pöytäänsä, hän kysyi:
— Pysythän varmasti täällä tuokion?
Tyttö katsoi hänen totisia kasvojaan, joilla oli oudon tiukka ilme, ja nyökkäsi.
Rajanen poistui huoneesta sen enempää selittämättä. Hän sai etsiä melko kauan, ennen kuin löysi pullean, huolimattomasti pukeutuneen naisen.
— Anteeksi, rouva. Nimeni on Rajanen. Saanko hetkisen vaivata teitä?
Nainen naurahti mielistellen:
— Tanssimaanko?
— Ei. Haluaisin vain vaihtaa muutaman sanan teidän kanssanne.
— Sopii sekin. Mutta minä en ole rouva, vaan neiti. Kerttu Laita, toimittaja. Jotakin jännittävää, niinkö, herra Rajanen?
— Ei. Pyydän vain kysyä, mitä puhuttavaa teillä äsken oli erään herran kanssa neidistä, jonka kanssa tanssin.
Toimittaja silmäsi häntä ivallisesti.
— Mustasukkainen vai?
— Oli miten tahansa, pyydän teitä vastaamaan.
Miehen sävy oli hyvin jyrkkä. Neiti Laita puuskahti:
— Kuulkaahan, herraseni. Te ette ole enää niin nuori, että tuollaiset lapsellisuudet sopisivat teille. Mutta koska hävyttömyydellänne ei tunnu olevan rajoja, voin kertoa, että oli todella puhe teidän tytöstänne. Viereeni seisahtunut mies kysyi minulta, tunsinko tuon vaaleatukkaisen, sinipukuisen tytön. Vastasin kieltävästi. Hän sanoi — mikä tietysti hivelee teidän hellimpiä tunteitanne — että tyttö on hiton kaunis. Minä huomautin totuudenmukaisesti nähneeni kauniimpiakin. No, oletteko nyt tyytyväinen, herra Rajanen?
— Kuka oli se mies?
— Kysykää joltakin, joka tietää. Hän oli vielä huonommin kasvatettu kuin te, herra Rajanen. Hän ei esittäytynyt minulle.
Sen sanottuaan neiti Laita käännähti kannoilleen ja poistui saliin.
Rajanen riensi nopeasti takaisin sinne, minne oli Elinan jättänyt. Hän huokasi helpotuksesta havaitessaan tyttöjen istuvan kaikessa rauhassa paikoillaan hiljaisesti keskustellen.
Mutta Elina ei ollut keskusteluunsa tyytyväinen. Marja väisti jokaisen hänen henkilökohtaisen kysymyksensä. Hän puheli kyllä kaikenlaista, mutta hän oli varuillaan. Hän valitti ennen kaikkea sitä, että elokuvaohjaaja Salovirta ei ollut saapunut lainkaan.
Hetkistä myöhemmin tapahtui sellaista, mikä sai tuomari Rajasen äkisti laskemaan ryyppylasinsa pöydälle. Pitkä, ruskeapukuinen mies oli tullut huoneeseen ja lähestyi tyttöjen pöytää. Rajanen ehti jo kohottautua. Mutta sitten hän kuuli miehen sanovan:
— Marja, tule tanssimaan.
Rajanen istahti rauhoittuneena takaisin ja otti äsken kesken katkenneen ryypyn.
Marja Sykyri silmäsi uhmaten mieheen.
— Kas vain, sinäkin olet täällä. Ja taas sinulla on tuo verenkarvainen puku ylläsi! Johan minä olen kaksi kertaa sanonut sinulle, että inhoan sitä.
Mies kumarsi anteeksi pyytävästi Elinalle.
— Tule nyt vain, Marja.
Kun he olivat poistuneet, Rajanen siirtyi Elinan pöytään.
— Mukava tyttö, tuo Sykyri, hän kuiskasi.— Sanoipa sattuvasti tuolle roikaleelle. Minäkin inhoan. Enkä vain pukua, vaan koko miestä! Saanko tuoda sinulle voileipiä?
— Saat. Ja sitten haluan savukkeen. Tiedätkö, Yrjö, minä olen tänä iltana ollut aikamoinen aasi. Ellei tämä tästä parane, Raudalla on täysi syy olla tyytymätön minuun.
Siinä suhteessa ilta ei ottanut parantuakseen. Marja Sykyri ei palannut lainkaan. Odotettuaan häntä yli puoli tuntia Elina lähti hakemaan. Hän etsi kaikki huoneet. Mutta tyttöä ei näkynyt missään. Tavatessaan rouva Lehtisaaren hän kysyi tältäkin.
— Voi, en minä tiedä. Toivottavasti hän ei ole sentään vielä lähtenyt kotiin. Marja on, kuten eilen huomasitte, hieman keskenväsyvää lajia.
Osuessaan sattumalta sen suljetun oven luo, joka vei salista makuuhuoneisiin Elina äkisti jäykistyi. Hän oli erottanut Marjan äänen! Se kuului suljetun oven takaa.
Varoen, ettei kukaan huomaisi hänen kuuntelevan, hän painoi korvansa kiinni oveen. Hän kuuli Marjan kiihkeän vakuutuksen:
— Minä en ole maininnut hänelle sinusta sanaakaan! Ylipäänsä en ole kenellekään puhunut sinusta! Ja mitä puhumista minulla sitten olisi? Luuletko, että menen torille huutamaan pelkääväni sellaista miestä kuin sinä?
Käheä miesääni sinkosi vastauksen:
— Älä huuda! Ja nyt menet asuntoosi! Heti ja suoraan!
— Entä ellen lähde?
— Minä vien sinut!
Elina ehti töin tuskin syrjään, kun ovi avautui, ja Marja livahti raosta ulos. Hän oli tuhkanharmaa kasvoiltaan.
— Neiti Sykyri, hetkinen.
Tyttö pysähtyi. Kun hän näki äskeisen puhetoverinsa, hänen silmänsä laajenivat kauhusta, ja hän juoksi pois.
Elina odotti hetken jännittyneenä, kuka olisi seuraava tulija. Mutta ovi pysyi suljettuna. Ketään ei tullut. Sillä hetkellä hän kiihkeästi kaipasi Yrjö Rajasta rinnalleen. Miksi hän olikin pyytänyt miestä odottamaan häntä sivuhuoneessa?
Tyttö teki äkkipäätöksen ja riuhtaisi oven auki. Huoneessa paloi vain jalkalamppu. Sen valossa hän näki kaksi leveää vuodetta. Hän oli tullut herrasväki Lehtisaaren makuuhuoneeseen. Ketään ei ollut siellä. Toinen ovi johti kai lasten huoneisiin. Mutta kolmannesta pääsi pitkään käytävään, joka yhdistyi eteiseen. Kuka Marja Sykyrin keskustelutoveri liekin ollut, hän oli poistunut sitä tietä.
Hän vetäytyi pettyneenä takaisin. Rouva Lehtisaari tuli kynnyksellä häntä vastaan.
— Tämän oven piti olla lukossa, rouva sanoi hieman kireästi.
— Se ei ollut lukossa, tyttö puolustautui. — Siksi minä erehdyin. Suokaa anteeksi.
Hän riensi eteiseen. Onneksi Marja Sykyri ei ollut vielä ehtinyt lähteä. Hän oli peilin edessä asettelemassa hattua tummille kiharoilleen.
— Kenen kanssa te äsken keskustelitte makuuhuoneessa? Elina kysyi suorasukaisesti.
Marja katsoi häneen suurissa, ruskeissa silmissään kylmä, kova ilme.
— Minä? En keskustellut kenenkään kanssa!
— Saanko tulla saattamaan teidät kotiin?
— Ette! Menen autolla.
— Kenen kanssa te menette?
— Anteeksi, neiti Järviö. Nyt teette itsenne vain naurettavaksi. Te ette ole minun holhoojani. Koettakaa pitää se mielessänne. Hyvästi!
Niine hyvineen hän lähti.
Elina palasi hyvin onnettomana tuomari Rajasen luo. Kerrottuaan tälle kuulemansa hän huudahti:
— Meidän täytyy saada selville, kuka oli se käheä-ääninen mies, joka ilmoitti vievänsä Marjan kotiin. Kun tyttö tuli hänen luotaan, hänen silmissään oli kuolemankauhua. Hän pakottautui sitten kyllä rauhalliseksi ja oli minulle eteisessä suorastaan töykeä. Mutta hän on hirveässä vaarassa, usko minua, ja hän tietää sen!
— Miten kummassa voisimme päästä perille siitä, kuka hänen seuraansa oli pakkautunut? Rajanen harmitteli. — Emme voi ruveta täällä pitämään nimenhuutoakaan... Ah, tuo roikale se ei siis ollut... Olisinpa suonut, että juuri hän olisi ollut se...
Pitkä, ruskeapukuinen mies oli ilmestynyt kynnykselle ja lähestyi heitä. Hän kumarsi hymyillen Elinalle.
— Suonette minulle sen ilon ja kunnian, että saan tanssia tämän tangon illan kauneimman naisen kanssa?
Rajanen astui heidän väliinsä. Hänen äänensä oli käheä pidätetystä raivosta, kun hän virkkoi:
— Ei! Me emme suo. Me lähdemme kotiin!
Odottamatta kummankaan vuorosanoja hän tarttui Elinan käsivarteen ja talutti hänet eteiseen.
Ulkona kadulla tytön kiukku purkautui:
— Yrjö, että sinä saatoitkin olla niin raaka! Ensinnäkin minä rakastan tangoa. Toiseksi se poika osasi tanssia; minä näin, kun hän tanssitti muita. Ja kolmanneksi minä en siedä, että minua kohdellaan kuin pikku tyttöä, joka talutetaan kesken kaiken nukkumaan. Voi, Yrjö, että sinä pilasitkin meiltä kaiken! Yhtä hyvin voisit saman tien tulla hakemaan ruususi pois!
He erosivat Elinan asuintalon edustalla äkäisinä ja onnettomina. Tuomari Rajanen harhaili pitkin öisiä katuja, kunnes kevätaamu alkoi sarastaa. Mutta sillä asia ei parantunut.
Perjantai-aamuna, kun Rauta oli lähdössä toimistoonsa kello 9, puhelin soi.
— Ahvenisto täällä. Huomenta. Tavanmukainen aamutervehdys vain. Haluatko tulla tutkimaan ruumista?
— Ruumista!
— Niin. Minäkään en ole sitä vielä nähnyt. Olen vasta lähdössä sinne. Soittivat vain, että Marja Sykyri on tavattu vuoteestaan kuolleena. Tikarinpisto suoraan sydämeen. Mennäänkö katsomaan? Mehän emme ole nähneetkään tikarin jälkeä kokonaiseen vuorokauteen!
Yhdeksäs luku.
HÄMÄRÄ HÄLVENEE
Valkeaksi maalatun meilahtelaishuvilan lähettyville oli kerääntynyt joukko uteliaita. Tämän tästä joku yritti pujahtaa lähemmäksi nähdäkseen paremmin, mitä pensasaidan ympäröimällä tontilla puuhattiin. Poliisivartio oli kuitenkin valppaana, ja uteliaat joutuivat palaamaan yhtä viisaina kuin olivat tulleetkin.
Rauta saapui paikalle vähän ennen Ahvenistoa. Hän oli vielä keskustelemassa eteenpäin pääsystä vartiokonstaapelin kanssa, kun rikospoliisin päällikön auto ulvovin sireenein syöksähti paikalle.
Tuomarit tapasivat murharyhmää johtavan nuoren, punaposkisen komisario Suvannon ulkoportailla. Hän vei heidät alakerran olohuoneeseen kertoakseen, miten pitkälle tutkimuksissa oli päästy.
Molemmat tuomarit kuuntelivat synkän vaiteliaina. Ahvenisto oli istua rysähtänyt keinutuoliin ja sulkenut verestävät silmänsä. Lihavat posket riippuivat oudon velttoina, ja tavallinen puhetulva tuntui tyrehtyneen. Hän vaikutti masentuneelta. Rauta arvasi, että voimattomuuden tunteen aiheuttama raivo kiehui poliisipäällikön sisuksissa.
— Tapaus on selvä itsemurha, komisario selosti seisoen oven suussa. — Puutarhurin perhe asuu täällä alhaalla. Tavallisina aamuina isäntäväki kuulee pankkineidin nousevan puoli kahdeksalta. Mutta tänään herätyskello ei kilissyt. Ylhäältä ei kuulunut muutakaan, ei askeleita eikä pesuveden loisketta. Ukko oli kehoittanut vaimoaan herättämään tytön. Tämä oli vastannut: »Nukkukoon minun puolestani vaikka virkansa. Etkös muista, mitä yöllä tapahtui?»
— Mitä yöllä sitten oli tapahtunut? Ahvenisto kysyi äreästi.
— Mehän emme tiedä vielä edes, mihin aikaan Marja Sykyri tuli kotiin, Rauta huomautti.
Nuori komisario silmäsi hermostuneena toisesta toiseen. Rikospoliisin päällikkö ratkaisi hänen pulmansa sanomalla:
— Teidän on paras noudattaa tuomari Raudan tahtoa, Suvanto. Hän soittaa ensi viulua tässä Piirron jutussa.
Komisario yllättyi.
— Tarkoitatteko, että tämä itsemurha jotenkin liittyy siihen isoon juttuun?
Kun kumpikaan tuomareista ei vaivautunut vastaamaan, hän ryhtyi hieman nyrpeänä jatkamaan selostustaan.
— Isäntäväki kertoi tytön tulleen autolla kotiin kello 23:n maissa ja hiipineen hiljaa yläkertaan. Vuoteen narinasta päätellen hän oli mennyt suoraan nukkumaan. Mutta kello 2:n maissa pariskunta oli herännyt ylhäältä kuuluviin askeleihin. Ilmeisesti tyttö oli noussut ylös ja puuhaillut jotakin. Hän oli liikuskellut hiljaa, mutta lattialaudat olivat narisseet. Aikansa kuunneltuaan ukko oli karjaissut sotaäänellä; »Pysykää vuoteessa siellä ylhäällä ja antakaa ihmisten nukkua!» Hetkisen olikin ollut hiljaista. Mutta sitten askeleita oli kuulunut taas. Silloin puutarhuri oli kiukuissaan kavunnut yläkertaan ja lyönyt nyrkillä oveen. »Ellette paikalla ole hiljaa, saatte muuttaa huomenna!» hän oli huutanut. Avaimen reiästä oli näkynyt, että valo sisällä oli sammunut. Mutta vuoteen natinaa ei kuulunut. Ehkä tyttö oli istahtanut pöydän ääreen.
— Vai olisi hän huomenissa saanut muuttaa, Rauta virkahti hiljaisesti. — Ankara vuokraisäntä ei aavistanut hänen jo muuttaneen. Tuo uhkaus mahtoi huvittaa Tikarimiestä.
Nuori komisario hätkähti.
— Tikarimiestä? Ette kai arvele...?
Rauta silmäsi hänen rehtejä, avoimia kasvojaan, jotka kuvastivat hämmästystä ja epäilyä.
— Minä en arvele mitään, enää, Jatkakaa vain!
Komisario katsoi epävarmana esimieheensä. Mutta tuomari Ahvenisto istui paikallaan ummessa silmin ja liikkumatta.
— Neljännestä yli kahdeksan puutarhurin rouva oli sitten omasta aloitteestaan lähtenyt ylös. Hänen koputuksiinsa ja huutoihinsa ei ollut tullut vastausta. Miehensä kanssa hän oli miettinyt, olisiko ovi murrettava auki. He keksivät kuitenkin paremman ratkaisun. Puutarhuri oli hakenut talon toiselta puolen tikkaat ja kiivennyt katsomaan ikkunasta. Hän oli nähnyt tytön puvun riippuvan vaatepuussa ja alusvaatteet huolellisesti laskostettuina tuolilla. Vuoteen pääty oli estänyt näkemästä tyttöä. Mutta paljas oikea käsivarsi oli riippunut velttona vuoteen laidan yli, ja se oli ollut veressä.
— Vai niin, Rauta virkahti. — Tällä kertaa sormia ei siis ollut saatu jäykistymään tikarin kahvaan.
Rikospoliisin päällikkö ähkäisi:
— Voi helvetti!
Komisario pudisti ällistellen päätään. Mutta kun kumpikaan tuomareista ei sanonut hänelle mitään, hän ryhtyi selostamaan edelleen:
— Ukolla oli ollut niin paljon älliä, ettei hän ollut kavunnut ikkunasta sisään, vaan oli rientänyt puhelimeen. Saatuani asiasta tiedon soitin poliisilääkärille, otin muutamia miehiä mukaan ja tulin tänne. Mursimme oven auki. Siellä hän oli, tuo tyttö. Makasi vuoteessaan kuolleena. Pöydällä oli avoimessa kuoressa kirje. Kai jäähyväiskirje. Emme ole vielä koskeneet siihen. Mutta kai se selvittää loput.
— Niin kai, Ahvenisto murahti. — Tule, Rauta. Mennään katsomaan »itsemurhaajaa».
Kun he tulivat Marja Sykyrin köyhästi kalustettuun huoneeseen, vuoteen vieressä polvillaan oleva harmaatukkainen poliisilääkäri tervehti heitä päännyökkäyksellä. Ikkunan luona toimettomana seisoskellut mies tavoitti sotilaallisuutta tervehdyksessään.
— Valokuvaajat olivat ja menivät jo, herra tuomari, hän ilmoitti.
Rikospoliisin päällikkö aikoi lähteä katsomaan vainajaa. Mutta Rauta veti hänet pöydän luo.
— Luetaanhan ensin jäähyväiskirje.
Se oli musteella kirjoitettu ja lyhyt:
»Rakkaani, ainoani! En jaksa enää. Kaikki on liian hirveää. Pakenen mieluummin sinne, josta kukaan ei voi minua tavoittaa. Koeta antaa minulle anteeksi. Minä en...»
Viimeinen lause oli jäänyt kesken. Eikä mitään allekirjoitusta ollut.
— Näyttää selvältä, komisario sanoi.
Raudan kasvot olivat tuikeat.
— Minusta taas näyttää siltä, että Tikarimies alkaa hutiloida. Hän ei jaksa enää ajatella kaikkea loppuun asti. Luojan kiitos, hänkin alkaa jo tehdä virheitä.
Poliisilääkäri ojentautui ja tuli pöydän luo kiinnostuneena. Ikkunan pielessä seisonut mies astui pari askelta lähemmäksi.
— Tarkoitatteko todella, että tämä on Tikarimiehen työtä? nuori komisario kysyi. — Mistä sen päättelette?
— Tästä kirjeestä, esimerkiksi, Rauta vastasi. — Kesken jäänyttä kirjettä ei tavallisesti taiteta ja panna kuoreen. Tiedän, mitä aiotte sanoa. Ihmisen, joka on päättänyt tappaa itsensä, ei voida otaksua aina menettelevän normaalisti. Olkoon niin. Uskokaamme myös, että tämä on Marja Sykyrin käsialaa, niin kuin luultavasti onkin. Mutta katsokaa jäähyväiskirjeen paperia!
— En näe siinä mitään ihmeellistä. Tavallista ruudullista konseptipaperia.
— Aivan. Tavallisesta arkista leikattu palanen. Mutta kai uskotte, että nuo rivit kirjoitettiin tämän pöydän ääressä viime yönä?
— Tietysti.
— No, miksi Marja Sykyri vaivautui kaivamaan jostakin esiin palasen konseptipaperia, kun hänellä oli, kuten itse näette, pöydällään pinkka hienoa kirjepaperia? Tavallisesti itsemurhaajat ovat jopa turhantarkkoja jäähyväiskirjeensä ulkoasusta.
Komisario ei väittänyt vastaan. Rauta jatkoi:
— Sitä paitsi en näe täällä teräskynää enkä mustepulloa.
— Ehkä tytöllä on täytekynä käsilaukussaan. Useimmilla naisilla on.
— Tuo huomautuksenne oli aivan oikea, komisario. Katsokaahan laukusta.
— Täällä se on. Olkaa hyvä, herra tuomari.
Rauta otti kynän ja kirjoitti sanan valkoiselle kirjepaperille. Kaikki hengähtivät kiivaasti. Kirje oli kirjoitettu sinisellä musteella, mutta täytekynän jälki oli kirkkaan vihreää.
— Nyt te, komisario, voisitte huomauttaa, että tätä minä en voinut ennalta tietää. En tiennytkään. Mutta otaksuin tytön täytekynän olevan terävämmän kuin sen, jolla kirje on kirjoitettu. Ja täytekynä onkin hyvin terävä, kuten näette. Lisäksi kirjeen musteesta näkyy, ettei sitä ole kirjoitettu viime yönä, vaan useita päiviä sitten.
— Miten selität kirjeen synnyn? Ahvenisto kysyi.
— Muista, mistä tämä murha-aalto alkoi. Viimemaanantaisesta kirjallisesta illasta. Tikarimies on kirjailija tai ainakin sen alan harrastelija. Tuo »jäähyväiskirje» on palanen hänen romaanistaan tai novellistaan, jota hän on sanellut ystävättärelleen Marja Sykyrille. Sanellut joko vakavissaan tai ottaen jo laskuissa lukuun tämän nyt tapahtuneen.
— Kuulostaa fantastiselta.
— Mutta on enemmän kuin todennäköistä.
Rikospoliisin päällikkö kohautti väsyneesti hartioitaan. Rauta ryhtyi tutkimaan pöydän ja lipaston laatikoita. Kaikissa niissä vallitsi tavaton epäjärjestys. Näkyi, että niitä oli kiireisesti pengottu.
— Tässä puuhassa Tikarimies siis oli, silloin kun puutarhuri karjaisi hänelle, että hän antaisi ihmisten nukkua rauhassa, Rauta mutisi.
— Mitä hän haki? Ahvenisto kysyi.
— Luultavasti omaa valokuvaansa, joka tytöllä oli ollut viimeksi uunin reunustalla. Ihmettelenpä, löysikö hän. Tuskin. Arvattavasti se oli jo paljon ennen poltettu.
— Kuka sen olisi polttanut?
— Marja Sykyri.
— Miksi?
— Koska hän pelkäsi kuvaakin.
— Sinä tunnut tietävän paljon, Rauta.
— Yhtä ja toista. Mutta liian vähän sittenkin.
Hän oli tullut vuoteen viereen. Silkkinen yöpaita ja vuodevaatteet olivat yltä päältä veressä. Mutta kasvot olivat aivan rauhalliset. Ne näyttivät pieniltä ja arkisilta, kun suuret, tummanruskeat silmät eivät enää olleet antamassa niille eloa.
— Kuinka kauan hän on ollut kuolleena, tohtori?
— Arviolta 7-8 tuntia, vanha lääkäri vastasi hiljaisesti. — Tavallisesti naiset, päättäessään väkivalloin päivänsä, ottavat myrkkyä. Tai hirttäytyvät. Tai hukuttautuvat. Tai leikkaavat kylpyammeessa rannevaltimonsa poikki. Nyt sotien jälkeen jotkut ovat ampuneet itsensä.
— Mutta tikari sydämeen, se on harvinaista, niinkö?
— Niin... Harvinaista... Sitä paitsi itsemurhaajien kasvoille jää tavallisesti jälki viimeisestä epätoivoisesta sielunkamppailusta: teenkö sen, uskallanko tehdä? Mutta tehän ette uskokaan, että tämä olisi itsemurha...
Rauta tuijotti tyyniä, elottomia kasvoja.
— Nukkuessa murhattu! No, hän ei ainakaan joutunut kärsimään kuoleman kaikkia kauhuja... Entä tikari, tohtori?
— Se on oikeastaan paperiveitsi. Pitkä, kapea terä. Hopeisessa kahvassa voi erottaa kaiverruksen: »Marjalle muistoksi M.K:lta.»
Silloin rikospoliisin päällikkö räjähti:
— Tuhannen tuhatta sinistä, punaista ja mustaa sarvipäätä! M.K:lta! Niinkö sanoitte, tohtori? Hittojen hitto! Muistatko, Rauta? Me emme ole löytäneet herra M. Koskista. Mutta nyt hänet on löydettävä! Vaikka maan alta!
— On kai paras, että etsimme tarkkaan sormenjälkiä, herra tuomari? komisario kysyi.
Ahvenisto tuijotti häntä tuokion raivoissaan, kuin olisi aikonut käydä kiinni hänen kurkkuunsa. Sitten hän ärähti:
— Tietysti!
— Niin, tietysti, Rauta yhtyi. — Vaikka niitä ei tule löytymään. Tikarimies ei jätä sormenjälkiä. Sellaista erehdystä hän ei sentään tee.
Tuomarit lähtivät alas haastattelemaan isäntäväkeä. Molemmat valkopäiset, pienikokoiset vanhukset olivat kiukuissaan siitä vihoviimeisestä harmista, minkä vuokralainen oli heille vielä lopuksi aiheuttanut. Rauta kääntyi laihan, kuivettuneen miehen puoleen:
— Kun te kävitte aamulla hakemassa tikkaat talon takaa, niin huomasitteko, että niitä oli yöllä liikuteltu?
— Kuka niite liikuttelis? Site paitse mine ole Gräsbäck. Härra Gräsbäck.
Pieni mies murti pahasti suomea. Mutta kiukuissaan hän piittasi viis siitä.
— Olkaa hyvä ja vastatkaa kysymykseeni, herra Gräsbäck.
— Hyve on, härra! Mine ei huomata, ette olis likuteltu.
— Tulkaahan mukaan, niin silmäillään noita tikkaita.
Vaimo lähti neljänneksi.
Talon ympäri kiersi hiekkakäytävä, joka oli huolellisesti haravoitu. Vain talon isännän kengän jäljet näkyivät siinä mennen tullen. Lähinnä taloa oli nurmikkoa ja eräitä kukkapenkkejä.
Rauta nyökkäsi ja asteli edelleen. Talon päädyssä hän pysähtyi tikkaiden luo, jotka ulottuivat lähelle yläkerroksen ikkunaa. Hän nosti tikkaat hiukkasen sivummalle ja kumartui tutkimaan ruohikkoa.
— »Ystävällämme» ei ole ollut yhtä hyvää onnea nyt kuin toissayönä, hän virkahti. — Senkertainen rankkasade on pehmittänyt tämänkin ruohikon. Maassa näkyvät kahdet tikkaiden päiden jäljet, ja molemmat ovat melko tuoreet.
Ahvenisto laskeutui polvilleen. Päästyään taas jaloilleen hän virkahti:
— Olet oikeassa. Mutta... Kuulkaahan, Gräsbäck. Siirtelittekö te tikkaita ennen kuin kipusitte ylös?
Laiha vanhus silmäsi häneen kiukkuisena.
— Mine ole härra Gräsbäck, puutarhuri! Miste mine muista, siirsikö mine? Toiste siirtää, toiste ei. Sillä hyve.
— Nämä vanhemmat jäljet ovat selvästi syvemmät, Rauta huomautti. — Ne ovat painuneet maahan silloin, kun herra Gräsbäckiä raskaampi mies on kiivennyt ikkunaan. Ellet usko, niin kipua itse ylös ja tule saman tien alas.
Puutarhuri hätäytyi.
— Toi paksu härra ei nousta! Minu tikaraput mäne rikki! Kuka te ole?
— Minä olen tämän kaupungin rikospoliisin päällikkö! Ahvenisto järäytti.
Pieni mies oli asettunut tikkaittensa eteen kuin suojellakseen niitä. Mutta toisen virka-arvo mykisti hänet. Kumartaen hän vetäytyi syrjään.
Ähkien ja puhkien Ahvenisto suoritti kokeen. Rauta siirsi sitten tikkaat vieläkin kauemmaksi. He kumartuivat yhdessä katsomaan tulosta. Jäljet olivat painuneet hyvin syvälle pehmeään maahan.
— Nyt tiedämme sen, Rauta virkahti, että Tikarimies on tuntuvasti kookkaampi kuin herra Gräsbäck, mutta paljon kevyempi kuin sinä, Ahvenisto. Tuntomerkiksi se tuskin riittää. Useimmat miehet ovat teidän kahden äärimmäisyyden välimailta.
— Nojaa, rikospoliisin päällikkö murisi, — tähän alas tultuaan »ystävämme» puhalsi sitten tikkaat paikalleen, levitti siipensä ja lensi tiehensä. Niinkö?
— Älähän hätäile. Minusta näyttää, että emäntämme voi kertoa siitä jotakin.
Pieni eukko oli astellut pitkin ruohikon laitaa. Kiukkuisena hän tuijotti hiekkakäytävää.
— No, rouva Gräsbäck, mikä teitä huolestuttaa? Rauta kysäisi.
Puhuteltu pyörähti häneen.
— Huolestuttaa? Eikö se saisi huolestuttaa, että joku vieras on haravoinut minun hiekkakäytävääni? Katsokaa itse! Tuosta näette, että minä haravoin käytäväni poikittain. Olen koko ikäni tehnyt niin. Mutta joku poropeukalo on käynyt täällä haravoimassa käytävää pitkittäin, Minun on heti korjattava jälki.
Touhukkaana hän riensi takaisin talon ovelle. Sieltä kuului hänen huutonsa:
— Minun haravani! Joku on varastanut minun haravani!
Komisario Suvannolle, joka juuri tuli paikalle, Rauta sanoi:
— Etsikääpä tuolta portin lähettyviltä. Luulisin haravan löytyvän sieltä.
Sieltä se löytyikin.
Kun tuomarit astelivat kohti autojaan, Ahvenisto virkahti:
— Talla kertaa Tikarimieheltä jäi monta jälkeä käynnistään. Onni alkaa vihdoinkin kääntyä meidän puolellemme.
— Olisipa jo aikakin!
Rikospoliisin päällikkö murahti:
— Niin, kukahan on seuraava uhri?
Rauta ajoi kotiinsa kertoakseen vaimolleen Marja Sykyrin murhenäytelmästä.
Inkeri katkaisi hänen puheensa alkuunsa:
— Myöhemmin, Kaarlo. Kerro myöhemmin. Toimitusjohtaja Paavonen soitti filmiyhtiöstä. Hän pyysi sinua sinne heti. Hänellä on tärkeää asiaa, joka koskee Onni Piirtoa.
Muutamaa minuuttia myöhemmin Rauta pysäköi vaununsa filmiyhtiön pääkonttorin eteen. Astuessaan sisään hän silmäsi ohimennen suuria, värikkäitä seinämainoksia uusimmista kotimaisista elokuvista. Juoksupoika tuli opastamaan häntä sihteeristöön. Hauskannäköinen, vaalea nainen nousi tervehtimään häntä.
— Voi, tuomari Rauta, toimitusjohtaja odotti teitä puoli tuntia. Sitten hänen piti mennä erään ulkolaisen vieraansa kanssa koeteatteriimme. Mutta se on tässä samassa talossa. Olkaa hyvä, istahtakaa hetkiseksi. Minä käyn ilmoittamassa toimitusjohtajalle.
Rauta sytytti savukkeen ja hakeutui nojatuoliin.
Koeteatteriin... Hänen mielensä muistui saman yhtiön miniatyyriteatteri kaupungin laidalla olevassa studiorakennuksessa. Siellä sammuivat valot maanantai-iltana, ja murhenäytelmien sarja alkoi. Nyt oli perjantaiaamu.
Ikkunan luona istuva tumma, nuori mies laski kädestään sanakirjan, josta hän oli tarkistanut jotakin sanaa, ja katsoi vieraaseen.
— Häiritseekö herra tuomarin mietteitä, jos käytän kirjoituskonetta?
— Ei toki. Minua ei häiritse, vaikka ampuisitte tykillä.
Nuori mies hymyili.
— Se ei häirinnyt herra kapteenia Syvärilläkään taannoin.
— Vai niin, tekin olitte siellä.
Rauta meni hänen luokseen ja puristi nuoren miehen kättä. Kumpikaan ei puhunut. Sanoja ei tarvittu. Yhteiset muistot sotavuosilta yhdistivät sanoittakin.
Äänettömyys katkesi, kun toimitusjohtaja Paavonen ryntäsi sisään kiireissään.
— Suokaa anteeksi, tuomari, että jouduitte odottamaan. Olkaa hyvä, astukaa peremmälle.
Johtajan huone oli valoisa ja suuri. Mahtava kirjoituspöytä oli keskellä huonetta. Seinustoille oli sijoitettu kahden tupakkapöydän ympärille neljä raskasta nahkanojatuolia.
— Istahtakaa toki, tuomari. Saako olla sikari? Eikö? Ah, niin, tehän poltatte vain savukkeita. Sopisiko »Camel»? Olkaa hyvä. Niin, mitä minun pitikään sanoa? Aivan niin. Suokaa anteeksi, että vaivasin teitä tänne. Teillä olisi kenties ollut tärkeämpääkin tekemistä. Äh, tietysti...
Viime sanat tarkoittivat puhelinta, joka pärähti soimaan. Seurasi keskustelu, joka koski eräiden ulkolaisten elokuvien vuokraamista. Sen jälkeen tuli toinen, jota käytiin melko terävässä sävyssä jostakin kadonneesta käsikirjoituksesta.
Päästyään siitä irti Paavonen sai vasta sikarinsa sytytetyksi.
— Tällaista minun elämäni on, hän huokasi. — Aamusta iltaan ja joskus myös illasta aamuun.
Rauta ei kadehtinut häntä. Mutta kun samassa kolmas puhelinkeskustelu tuli, hän nousi kyllästyneenä.
— Hetkinen vain, tuomari, toimitusjohtaja rauhoitti häntä. — Minä soitan keskukseen... Kuulkaahan, neiti. Älkää yhdistäkö tänne ainoaakaan puhelua. Ilmoittakaa myös kaikille osastoille, ettei minua saa sisäpuhelimella häiritä neljännestuntiin. Ei, vaikka talo palaisi. Onko selvä?... Hyvä.
Laskettuaan kuulokkeen paikoilleen hän hymyili vieraalleen.
— Nyt, tuomari, voinemme olla tuokion rauhassa. Niin, minä pyysin teitä pistäytymään täällä erään saamani oudon lähetyksen vuoksi. Se oli osoitettu henkilökohtaisesti minulle ja tuli siis tälle pöydälle. Se saapui jo eilen. Mutta kun päälle oli tekstattu: »Arvoton näyte», työnsin sen syrjään. Minä saan paljon postia. Elokuvaehdotuksia ja käsikirjoituksia. Haukkumakirjeitä väärinymmärretyiltä neroilta ja jostakin filmistä moraalisesti suuttuneilta kansalaisilta. Valokuvia ja henkilötietoja nuorukaisilta ja neitosilta, etupäässä neitosilta, joista jokainen uskoo omaavansa juuri ne kasvot, mitä suomalainen elokuva kipeästi kaipaa. Ah, kaikenlaisia kirjeitä, joita lähettäjät pitävät hyvinkin arvokkaina. Siksi työnsin tuon »arvottoman näytteen» eilen sivutin. Mutta kun tänä aamuna tulin tänne kello 8, huomioni kiintyi siihen. Ehkä juuri siksi, että siinä oli tuo poikkeuksellinen merkintä. Avasin sen, ja sisältä löytyi tämä käsikirjoitus.
Hän ojensi vieraalleen piukan papereita. Rauta jännittyi äkisti. Hän oli tuntenut käsialan. Se oli Onni Piirron.
— Alkuosa Onni Piirron suureen filmiin »Valkoinen kaupunki», Paavonen virkahti. — Niin...
Rauta ei kuunnellut häntä. Hän tuijotti käsikirjoitusta. Tullessaan tiistaiaamuna Helsinkiin Kaisa Piirto oli kertonut, että kun hän edellisenä iltana oli lähtenyt kotoa, tämä keskeneräinen käsikirjoitus oli jäänyt Onnin pöydälle. Nyt se oli tässä. Se oli saapunut postissa filmiyhtiön johtajalle torstaina. Se, joka oli polttanut Piirtojen kotimökin, oli siis ollut siellä sisälläkin. Ottamassa tämän keskeneräisen työn, jonka hän oli postittanut merkinnöin: »Arvoton näyte»!
Se tuntui mielettömältä. Mutta tarkemmin ajatellen siitä alkoi hahmottua eräs selitys maanantai-illan murhenäytelmälle.
— Saanko tilata heti erittäin kiireellisen puhelun Onni Piirron kotipitäjään? Rauta kysyi. — Haluaisin keskustella hieman hänen sisarensa kanssa. Pitäjän keskuksessa tietänevät, mistä hänet voidaan tavoittaa.
Toimitusjohtaja oli jo painanut soittokellon nappia. Vaalea nainen ilmestyi ovelle, sai ohjeensa ja katosi.
— Te pidätte siis tätä lähetystä tutkimustenne kannalta tärkeänä, tuomari?
— Erittäin tärkeänä.
— Minua ilahduttaa, että voin edes jotenkin auttaa teitä, tuomari. Tiistain vastainen yö jäi mieleeni kuin painajaisuni. Miten neiti Sälöisen laita on?
— Hänet havaittiin syyttömäksi ja vapautettiin seuraavana päivänä.
— Sepä mieluisaa kuulla. Minua on jälkeenpäin hävettänyt, että epäilin tuota hienoa tyttöä. Entä miten puheliaan ystävämme, rikospoliisin päällikön, on käynyt?
— Hän sai täyden hyvityksen.
— Ja muuten juttu luistaa hiljalleen eteenpäin?
Rauta naurahti karheasti.
— Tuskin voi sanoa, että hiljalleen. Tikarimies, joksi me kutsumme Onni Piirron toistaiseksi tuntematonta murhaajaa, on ollut melko toimelias. Toissa yönä hän leikkasi eräältä mieheltä pään melkein irti. Viime yönä hän pisti tikarin Marja Sykyrin sydämeen.
Paavonen sieppasi sikarin suustaan. Hän oli kauhistunut.
— Mitä sanottekaan? Sehän on... on kammottavaa! Odottakaas! Kenen te sanoittekaan olleen hänen viimeöisen uhrinsa?
— Marja Sykyrin.
— Marja Sykyri! Mutta hänhän on se tyttö, joka esiintyy meidän valmistumaisillaan olevassa filmissämme. Ja nyt hän on kuollut! Tyttö parka, sellainen loppu...
Paavonen oli syvästi järkyttynyt. Rauta ei ollut odottanut häneltä näin voimakasta reaktiota.
— Hän oli Onni Piirron suojatteja, toimitusjohtaja puheli edelleen. — Piirto ei suonut minulle rauhaa. »Anna hänelle osa», hän pyyteli, »vaikkapa säälistä.» Minä annoin. Luuletteko, tuomari, että tein sen säälistä?
— Arvattavasti.
Paavonen naurahti.
— Säälistä minä olisin voinut antaa hänelle paikan täällä toimistossani, jos hän olisi sellaista halunnut. Mutta säälistä en ota ketään näyttelemään filmeissäni. Ei. Niin hullulta kuin se ehkä kuulostaakin teistä, tuomari, minä odotin tuosta tytöstä jotakin. Hänellä oli eräitä elokuvan vaatimia ominaisuuksia.
— Suuret, kauniit silmät.
Johtaja Paavonen nyökkäsi. Hänen sileät, avoimet kasvonsa kuvastivat murhetta. Sormet vapisivat, kun hän uudelleen sytytti sikariaan. Sitten hän alkoi hiljakseen puhua:
— Niin, silmät ovat hyvin tärkeät. Sitä paitsi hänellä oli terveet, tasaiset hampaat, joita hän osasi näyttää luontevasti. Te hymyilette, tuomari. Arvelette, ettei se ole taito eikä mikään. Mutta kerronpa teille jotakin. Meillä on muuan nuori, siro, lahjakas näyttelijätär, jonka onnettomuus on se, että kun hän hymyilee, yläleuan ikenet näkyvät. Ehkei se haittaa näyttämöllä. Mutta se, yksin se, tekee hänet filmiin mahdottomaksi... Marja Sykyriin vielä palatakseni, hänellä oli kaiken lisäksi rakkautta tähän työhön ja sisua yrittää uudelleen ja uudelleen. Hänen vartalonsa ei ollut kaunis. Mutta määrätietoisella voimistelulla olen nähnyt toivottomampienkin vartalojen muuttuvan. Minulla oli suunnitelma tuohon tyttöön nähden, ensi kesäksi. Ja nyt hän on kuollut. Vahinko...
Rauta mietti, miten Marja Sykyri olisikaan riemastunut, jos olisi kuullut elokuvayhtiön toimitusjohtajan luottavan hänen filmitulevaisuuteensa. Joskus ihmisen kohtalo riippuu pelkästä sattumasta. Jos hän, Rauta, olisi tavatessaan Marjan Nissenillä saattanut kertoa hänelle Paavosen suunnitelmasta, tyttö ei kenties olisi omaa elämäänsä väheksien mennyt vaieten kohti kohtaloaan. Jos hän olisi saanut tietää, mitä mahdollisuuksia hänellä oli, hän olisi varmaan ottanut vastaan Raudan avuntarjouksen ja paljastanut... Kenet? Tikarimiehenkö? Niin, mikäli hän silloin tiesi, kuka Tikarimies oli. Jos... jos... jos... Pieni, mieletön sana!
Puhelu tuntui viipyvän.
— Pettymyksiä on monenlaisia, toimitusjohtaja huokasi. — Minä kai sanoin teille odottaneeni suurin toivein Onni Piirron käsikirjoitusta. Kuvittelin »Valkoisesta kaupungista» tulevan erään ensi näytäntövuoden suuria menestyksiä. No, käsikirjoitus jäi kesken. Mutta loppujen lopuksi se ei ollut vahinko.
— Oletteko lukenut käsikirjoituksen?
— Tietysti. Kahteen kertaan. Mutta toinen kerta ei parantanut vaikutelmaa. Ystävämme Onni Piirto oli erinomainen novellisti ja loistava runoilija. Hän on eräihin aikaisempiin filmeihimme kirjoittanut laulujen sanat ja aina mielenkiinnolla seurannut kuvaustamme. Siksi minä uskoin hänen onnistuvan. Aihe, »Valkoinen kaupunki», on hyvä. Mutta hänen käsikirjoituksensa alku on aivan vastaansanomaton todistus siitä, että Onni Piirto ei ollut vähääkään eepikko eikä dramaatikko. Hänellä ei ollut filmisilmää lainkaan. Se on murheellinen totuus. Hänen käsikirjoituksessaan on pari kaunista laulua — siinä kaikki. Kuka lieneekin lähetyksen käärepaperiin tekstannut: »Arvoton näyte», niin hän on oikeassa. Onni Piirron filmikäsikirjoitusyritys on pelkkä arvoton näyte.
— Teillä on kai tuo käärepaperi tallella? Rauta kysyi.
— Kyllä. Olkaa hyvä.
Tavallisen ruskean käärepaperin yläosaan oli tekstattu mielenosoituksellisen suurin kirjaimin: »Arvoton näyte». Sen alla oli toimitusjohtaja Paavosen nimi ja osoite. Raudan kasvoille tuli kova ilme. Tuo väärennetty, taapäin vino käsiala oli hänelle tuttu. Tikarimies oli ilmeisesti unohtanut käyttäneensä samaa käsialaa kirjoittaessaan sähkeen, millä »eräs, joka näki» oli yrittänyt suunnata epäluulot Ohto Mäkiseen! Paketti oli postitettu Helsingissä keskiviikkona.
— Minä saan kai tämän paperin?
— Kaikin mokomin, tuomari. Mitä teemme käsikirjoituksella? Sillä ei ole mitään arvoa minulle.
— Niinpä minä otan senkin, Rauta sanoi. — Lisäksi haluaisin vielä kysyä...
Hänen kysymyksensä keskeytyi. Puhelin soi. Kaukopuhelu tuli vihdoinkin. Rauta tarttui kuulokkeeseen.
— Puhutaan Helsingistä. Onko keskus?... Tiedättekö, missä neiti Kaisa Piirto tällä hetkellä siellä on ?... Perälässä. Kiitoksia, neiti! Olkaa hyvä, yhdistäkää Perälään... Saisinko puhutella neiti Piirtoa?... Kyllä, asia on tärkeä.
— Kaisa Piirto puhelimessa.
— Täällä varatuomari Rauta. Hyvää päivää, neiti!
— Päivää, herra tuomari. Ja kiitos viimeisestä! Miten Inkeri-rouva voi?
— Kiitoksia kysymästä. Hyvin. Entä te?
— Oh, minulla on vain hiukan kiirettä. Sunnuntain vuoksi, tiedättehän. Toivottavasti herra tuomari rouvineen pääsee tulemaan?
— Toivokaamme niin. Nyt minulla olisi muutama pikku kysymys teille.
— Olkaa hyvä, herra tuomari.
— Täällä käydessänne mainitsitte kotiinne jääneen vain Onnin käsikirjoituksen, jonka nimenä oli »Valkoinen kaupunki». Oletteko varma, että se jäi kotoa lähtiessänne veljenne pöydälle?
— Olen, aivan varma.
— Puhuiko Onni tuosta työstä teille milloinkaan?
— Viime päivinä ennen matkaansa useinkin. Hän tuskaili, ettei työ luistanut. Joskus hän oli sen vuoksi aivan epätoivoinen.
— Satuitteko milloinkaan huomaamaan käsikirjoituspinkassa tai muuten pöydällä sellaisia liuskoja, jotka olivat jonkun muun kuin Onnin kirjoittamia?
Rauta pidätti hengitystään. Vastauksesta riippui paljon. Se joko vahvistaisi hänen aavistuksensa murhenäytelmän taustasta tai — jättäisi sen edelleen häilymään ilmassa.
Tyttö mietti hetken. Sitten tuli tyynesti:
— Nyt muistan. Kerran Onni suuttuneena heitti koko käsikirjoituksen nurkkaan ja ryntäsi metsään. Minä menin kokoamaan paperit ja asetin ne takaisin järjestykseen pöydälle. Silloin huomasin joukon koneella kirjoitettuja liuskoja. Onni ei milloinkaan kirjoittanut koneella. Hän väitti koneen rätinän tekevän hänet hulluksi.
— Muistatteko, paljonko noita konekirjoitusliuskoja oli?
— Ehkä parikymmentä.
— Tiedättekö niiden sisällöstä mitään?
— En lukenut niitä, mikäli herra tuomari tarkoittaa sitä. Mutta otaksun niiden koskeneen samaa aihetta kuin Onnin käsikirjoitus.
— Mistä päättelette niiden koskeneen samaa aihetta?
— Pari kertaa, ollessaan aivan epätoivoissaan työnsä vuoksi ja tuskiteltuaan aikansa, ettei siitä mitään tule, veljeni selaili noita papereita. Mutta hän heitti ne pian luotaan. Toisella kerralla hän hypähti mittelemään vihaisena lattiaa ja ärjyi: »Ja tuo poropeukalo tahtoi yhteistyötä minun kanssani! Yhtä hyvin voisin mennä Muurikin» — se on meidän lehmämme, herra tuomari — »luo ja pyytää siltä aihetta! Voin suorastaan pahoin lukiessani, miten hän rääkkää kaunista äidinkieltämme! Hänen sepustuksensa on kuin yhteiskoulun toisluokkalaisen ainevihosta reväisty!»
— Vielä eräs kysymys, neiti Piirto. Mainitsiko Onni teille sen henkilön nimen, joka kirjoitti kuin yhteiskoulun toisluokkalainen?
— Ei. Enkä minä kysynyt. Minulla ei ollut tapana udella hänen asioitaan.
— Aivan niin. Kiitoksia paljon, neiti. Ja näkemiin!
— Näkemiin, herra tuomari, ylihuomenna.
Raudan harmaissa silmissä oli kirkas, tiukka väike, kun hän laski kuulokkeen paikoilleen.
— Arvaan suunnilleen, mitä teitä ajatuksenne nyt kulkevat, tuomari, Paavonen virkahti.
— Niin kai. Minun täytyy kuitenkin pyytää, ettette hiisku arvailuistanne kenellekään. Itsennekin vuoksi. Me emme vielä tiedä, kuka Tikarimies on. Mutta tiedämme hänen Onni Piirron murhan jälkeen kylmästi tappaneen kaksi ihmistä saadakseen salaisuutensa säilymään.
Toimitusjohtajan ääni värähti hieman, kun hän vastasi:
— Minä osaan vaieta. Sitä paitsi, minähän en tiedä oikeastaan mitään. Mutta te, tuomari, aioitte kysyä minulta vielä jotakin juuri, kun puhelu tuli.
— Se koski tuota Helsinki-aihetta. Jo silloin, kun Onni Piirto kertoi minulle maanantaina käsikirjoituksestaan, mieleeni tuli, ettei aihe sinään ole kovinkaan erikoinen. Pääkaupunkimme täyttää kahden vuoden kuluttua neljäsataa vuotta. Ja pari vuotta myöhemmin täällä pitäisi olla olympialaisten. Niin ollen ei olisi mikään ihme, vaikka ajatus Helsinki-aiheisen filmin kirjoittamisesta olisi väikkynyt monenkin mielessä.
Paavonen nyökkäsi hymyillen.
— Se on selvää.
— Onko teille tarjottu sellaista käsikirjoitusta joltakin taholta?
— Ei toistaiseksi. Enkä minä ole tähän mennessä ollut sellaisesta kiinnostunutkaan. Minä luotin Onni Piirron »Valkoiseen kaupunkiin».
— Hänen. Piirto tuli innoissaan puhumaan siitä minulle. Muistaakseni pari kuukautta sitten.
— Mutta eikö joku muu sitä ennen käynyt keskustelemassa samansuuntaisesta ajatuksesta? Rauta tiukkasi.
— Ei ainakaan minun kanssani.
— Onko täällä sitten joku muu, jonka kanssa tuollainen keskustelu olisi voitu käydä?
— Onhan meillä dramaturgi. Tohtori Vaaranen. Hän hoitaa tämäntapaiset jutut alkuun. Vain vanhat tutut kirjailijat tulevat puhumaan suoraan minulle.
— Onko tohtori Vaaranen nyt täällä?
— Tuskin. Hän työskentelee kotonaan. Täällä pääkonttorissa on ahdasta ja levotonta. Täällä ei voi kunnolla syventyä niihin synopsiksiin ja skenaarioihin, joita meille tulvii. Me suomalaiset olemme, kuten tiedätte, ahkerasti kirjoittelevaa kansaa. Lisäksi tulevat kaikki neuvottelut kirjoittajien ja yrittäjien kanssa, ja heitä varten täytyy dramaturgilla olla aikaa ja rauhaa. Muuten he pillastuvat. Eräs toivehan, mistä me emme saa luopua, on se, että joskus jotkut oppivat kirjoittamaan kunnollisia filmiskenaarioita. No, arvaan, ettei tämä juuri nyt jaksa suurestikaan kiinnostaa teitä, tuomari. Minä soitan Vaaraselle.
— Pyydän sitä todellakin.
Puhelinsoitto jäi kuitenkin tuloksettomaksi.
— Hän ei ole kotona, toimitusjohtaja ilmoitti. — Hän on kuulemma pistäytynyt jonkun kirjailijan luo, joka oli halunnut neuvotella urheiluelokuvan käsikirjoituksesta. Sellaista se on. Mutta saan kai pian yhteyden häneen. Käsken hänen tulla teidän luoksenne, tuomari. Menettekö kotiin vai toimistoonne?
— Toimistoon. Kiitoksia paljon, johtaja.
Rauta ajoi autollaan Snellmaninkadun postitoimiston luo. Hän meni lennätinluukulle ja kysyi:
— Mihin aikaan rouva Pirhola tulee tänne?
Pitkä, laiha nainen, jonka harmaat silmät katsoivat sangattomien silmälasien takaa tyyninä vierasta, nousi tuoliltaan.
— Minä olen rouva Pirhola. Mistä on kysymys?
Mies otti lompakosta sähkeen, jota hän oli monesti tutkinut.
— Tästä!
Hermostumisen punaiset läikät nousivat naisen poskipäille.
— Poliisi kysyi jo samaa asiaa, hän sanoi. — Kuka te olette?
— Olen varatuomari Rauta ja työskentelen poliisin kanssa yhdessä.
— Sitten kai tiedätte, minkä selityksen olen antanut. Se on totta joka sana!
— Uskon sen. Mutta siinä ei ole koko totuus.
Raudan tyyni vakavuus tehosi naiseen. Katse kävi epävarmaksi. Mutta hän kysyi vain:
— Kuinka niin?
— Te olette merkinnyt sähkeen otetuksi vastaan kello 14.25. Aika ei voi olla oikea, koska tiedän lähettäjän olleen silloin kaukana Helsingistä.
— Aika on oikea, rouva Pirhola väitti. — Silloin minä löysin tuon sähkeen.
— Löysitte? Mistä?
— Tuosta, lattialta.
— Se on kiintoisaa. Kertokaahan lähemmin.
Nainen nyökkäsi. Ilmeisesti asia oli kiusannut häntä. Hän näytti tuntevan helpotusta, kun se nyt selvitettäisiin pohjia myöten.
— Se oli tiistaina. Aamupäivä oli ollut poikkeuksellisen kiireinen. Luukulla oli yhtä päätä jonoa. Ehdin tuskin välillä henkäisemäänkään. Kun vihdoin ihmisvirta keskeytyi, istahdin tuoliini väsyneenä. Silloin näin paperin lattialla. Luulin ensin sitä tyhjäksi lomakkeeksemme. Päätin kuitenkin katsoa sitä lähemmin. Se oli tuo sähke, nurja puoli ylöspäin. Kahdella toimistoneulalla oli siihen kiinnitetty kirjekuori, jossa oli rahaa, markalleen sähketaksan mukaan. Siksi minusta tuntui, että olin velvollinen lähettämään sähkeen edelleen. Lopun tiedätte vanhastaan.
— Niin, mies myönsi. — Mutta miksi ette kertonut tätä jo poliisille?
— Minä vastasin rehellisesti jokaiseen kysymykseen, joka minulle esitettiin. Tämä, minkä nyt kerroin teille, tuomari... Niin, kai minä pelkäsin, että jos oma-aloitteisesti puhuisin siitä, minulle voisi koitua ikävyyksiä.
Rauta hymähti. Sellaista oli aina. Ihmiset arastelivat, niin pian kuin joutuivat poliisin kanssa tekemisiin. He vastasivat mahdollisimman lyhyesti vain siihen, mitä suoraan kysyttiin, ja varoivat antamasta pitempiä selityksiä. Niin kuin nyt tässä sähkejutussakin. Tikarimiehellä oli vielä siinä vaiheessa ollut ansaitsemattoman hyvä onni. Ei ollut vaikea kuvitella sähkeen alkuvaiheita.
— Muistatteko, mihin aikaan tässä luukulla oli tiistaina pahin tungos?
— Kello 9:n ja 10:n välillä. Sanokaa, herra tuomari, tuleeko tästä minulle nyt ikävyyksiä?
Mies hymyili huolestuneelle naiselle rauhoittavasti.
— Ei, rouva. Voitte heittää koko asian mielestänne. Olette nyt selvittänyt minulle erään arvoituksen. Kiitoksia vain siitä.
— Minun on kiittäminen teitä, herra tuomari!
Tultuaan toimistoonsa Rauta kutsui sihteerinsä puheilleen.
Neiti Järviö tuli, yhtä hillittynä ja huoliteltuna kuin aina. Mutta jokin näytti olevan hullusti. Tyttö oli alakuloinen ja vältti katsomasta esimiestään silmiin.
— Nyt haluan kuulla teidän tiedoituksenne eilisillasta, neiti. Teidän ja Rajasen. Kutsukaahan tuo toivorikas apulaiseni tänne.
Tyttö ei liikahtanut.
— Anteeksi, tuomari. Saanko pyytää teitä soittamaan itse tuomari Rajaselle?
Rauta silmäsi hämmästyneenä sihteeriinsä. Mitä hullua? Ei kai tyttö vain ollut itkenyt? No, jos olikin, niin hän oli tehnyt parhaansa peittääkseen jäljet. Sekin oli sentään jotakin.
— Kaikin mokomin, neiti. Sehän käy mainiosti.
Hän soitti sisäpuhelimella.
Neiti Järviö istahti tupakkapöydän ääreen ja sytytti savukkeen. Hänen tulitikkua pitelevät sormensa vapisivat aavistuksen verran.
Tuomari Rajanen tuli huoneeseen.
— Sinä kutsuit, Rauta. Huomenta, Elina,
— Päivää, tuomari Rajanen,
Rauta katsoi kiinnostuneena heitä. »Elina.» Se kuulosti joltakin. Mutta »tuomari Rajanen»? Ilmeisesti jokin solmu oli tullut lankaan. Rajasen ulkomuotokin todisti sitä. Hänen surkeasta äänestään puhumattakaan.
— Hei, veliseni! Oletko valvonut rakkaiden postimerkkiesi ääressä koko yön?
— En, Rajanen ärähti yksikantaan istahtaen mahdollisimman kauas sihteeristä. — Minä tulin tänne töihin. En lääkärin vastaanotolle.
— Hyvä! Käydään siis asioihin.
Mutta samassa puhelin soi.
— Rauta.
— Ahvenisto täällä. Kuuluuko uutisia?
— Yhtä ja toista pientä. Kerron tavatessamme. Entä sinulle?
— Herra M. Koskisen jäljille ei ole vieläkään päästy. Mutta sen sijaan mieheni löysivät sen kirotun asunnon, jossa »ei keitään muita ole».
— Sehän jotakin. Missä se on?
— Vajaan puolen kilometrin päässä Seurasaarelle vievän sillan korvasta. Se on pieni, asumattomana ollut mökkirähjä metsän keskellä. Omistaja kuoli vuosi sitten. Perillisiä on vaikka minkä verran. Sisaruksia ja sisarusten lapsia. Hajanainen, riitaisa pesä. Sitä hoitava asianajaja sanoi perillisten olevan kiinnostuneita pääasiassa vain siitä, ettei kukaan erikseen pääse hyötymään mökistä. Siksi se on ollut sellaisenaan, kenenkään hoitamatta sitä. Ulko-ovessa on selvät jäljet, että sinne on äskettäin tunkeuduttu väkisin. Nyt siinä riippuu uusi munalukko, ilmeisesti Tikarimiehen hankkima.
— Mitä sisällä oli?
— Mitäpä siellä. Huone ja keittiö. Epäjärjestystä ja pölyä. Pölystä puheen ollen, Ohto Mäkisen sormenjälkiä löytyi vaikka minkä verran. Aivan suurenmoisiakin. Mutta ei kenenkään muun. Niinpä nyt tiedetään sekin, että Tikarimies on herra, joka antaa arvoa sormiensa puhtaudelle ja hansikkaiden käytölle. Mikäli se on uutinen sinulle. Erääseen kysymykseeni on saatu vastaus. Nimittäin siihen, antoiko Tikarimies Mäkis-poloiselle ruokaa ennen kuin talutti hänet teurastettavakseen. Pöydältä tavattiin näet ruokaa, jota nälkäinen mies ei olisi jättänyt... Siitä muistuu mieleeni, että otaksumasi Mäkisen saamasta huumausaineesta on osoittautunut oikeaksi. Mies raukan sisuskunnista on tavattu jälkiä jostakin pirusti nukuttavasta aineesta, jonka tarkkaa nimeä en nyt muista. Tiedäthän itse, miten hiton vaikea tavallisen kristityn on saada selvää oppineiden herrojen tieteellisistä termeistä.
Rikospoliisin päällikkö tuntui saavuttaneen jälleen tasapainonsa, joka aamulla oli järkkynyt. Hänen puheliaisuutensa oli ennallaan.
Häntä kuunnellessaan Rauta seurasi syrjästä apulaisiaan. Tilanne näytti sillä taholla olevan ennallaan. Neiti Järviö oli syventynyt tarkkaamaan kynsiään. Rajanen tuijotti synkkänä lattiaan.
— Mitä muuta? Rauta kysyi, kun Ahveniston puhemylly pysähtyi.
— Muuta? Ai niin, olinpa unohtaa kertoa mökissä tehdystä suuresta löydöstä. Ikkunalla oli kirjekuori, johon on tekstattu: »Pyydetään yst. toimittamaan johtaja S.J. Paavoselle.» Tikarimies on huumorintajuinen herra. Hän antaa meille jo pieniä juoksupojan hommiakin. Arvaapa, mitä kirjekuoressa oli! Vaikka voin lyödä vetoa, ettet arvaa. No jaa, sinähän et harrasta vetoja. Valitettavasti et.
— En. Mutta siitä voit tällä kertaa olla iloinen. Arvaan kuoressa olleen parikymmentä konekirjoitettua liuskaa, joilla kerrottiin eräs tarina Helsingistä.
— No, voi sun sininen, punainen ja musta! Oletko sinä taikuri, Rauta? Vai oletko nähnyt tämän kuoren, joka nyt on pöydälläni?
— En. Minä päättelin vain. Oletko lukenut nuo liuskat?
— Olen silmäillyt niitä. Mutta hittojen hitto, millaista soopaa! Minähän en kirjallisuudesta ymmärrä mitään, kuten tiedät. Mutta tämä... tämä on...
Ahvenisto ei löytänyt kyllin voimakasta sanaa ja jätti kesken.
— Taidat olla samaa mieltä siitä kuin Onni Piirto, Rauta hymähti. — Nimittäin, että se on kuin yhteiskoulun toisluokkalaisen ainevihosta revitty.
‒ Likipitäen, rikospoliisin päällikkö myönsi. — Vaikka silloin, kun minä yhteiskoulun toisella luokalla olin, ei aineita kirjoitettu koneella. Eikä vihkoon kirjoitettane nytkään... Mitä sinä puhuitkaan Piirrosta? Onko hänkin aikoinaan nähnyt tämän? Mitä sinä oikein tiedät asiasta?
— Luulen tietäväni niin paljon, että Onni Piirtoa ei olisi murhattu, ellei tuo Tikarimiehen sepustus olisi aikoinaan joutunut hänelle ja ellei Piirto puolestaan olisi ryhtynyt yrittämään siitä parannettua laitosta. Siitä piti tulla elokuva.
— Mitä sinä jaarittelet? Ahvenisto räjähti. — Tuollaisen roskanko vuoksi muka olisi jo kolme ihmistä laudoissa? Olet menettänyt suhteellisuustajusi, mies!
— Ehkä mukana on vielä muutakin, Rauta myönsi lauhkeasti. — Sitä emme vielä tiedä. Mutta alkusyy oli noissa paperiliuskoissa.
— Painu hiiteen!
— Enkä painu. Aion pysyä toistaiseksi täällä. Entä sinä?
— Minä? Minä pysyn täällä! Odottelen, pääsisikö joku miehistäni herra M. Koskisen kanssa kosketuksiin. Aikani kuluksi aion ruveta panemaan pasianssia tässä pöydälläni siitä, montako ihmistä Tikarimies saa hengiltä, ennen kuin me tiedämme edes, onko hän kala vai lintu. Ellei pasianssi mene lävitse ensimmäisellä kerralla, merkitsee se, että yhden. Toinen epäonnistuminen tietää kahta uhria. Ja niin edespäin. Tikarimiehellä tuntuu olevan rajattomat mahdollisuudet. Niin kuin minun huonolla pasianssionnellanikin. Muuten, mitä teen noille kirotuille konekirjoitusliuskoille? En kärsi enää niitä silmissäni!
— Toimita ne perille. Johtaja Paavoselle filmiyhtiöön. Siellähän ne saamme, jos tarvitsemme. Ja...
— Mitä? Aioitko vielä sanoa jotakin? Jos aioit, niin anna tulla pian. Olen ylen kyllästynyt tähän erään pelkkään ääneesikin.
— Suosittelisin sinulle »Napoleonin hautaa». Se on helpoin pasianssi. Toivottavasti saat sen menemään ensimmäisellä kerralla lävitse.
Kun Rauta lopetti puhelun, Rajanen murahti:
— Se oli tietysti Ahvenisto. Kyllä te kaksi jaksatte jaaritella.
— No, nyt on teidän kahden vuoro. Neiti Järviö kertoo. Jos hän unohtaa jotakin, Rajanen täydentää heti.
Sihteeri aloitti äänellä, jonka värittömyyttä Rauta oudoksui. Rajanen puuttui vain harvoin puheeseen lyhyin huomautuksin. Esimies pani edelleen merkille epäsuhtaiset välisanat: »Suo anteeksi, Elina» ja »Olkaa hyvä, tuomari Rajanen.» Mutta hän ei keskeyttänyt kertaakaan.
Tyttö lopetti kuvauksensa Marja Sykyrin eteisessä lausumiin erojaissanoihin. Rajanen täydensi kertomalla vielä, miten heidän oma äkkilähtönsä sai alkunsa. Sillä kohdalla Raudan oli vaikea pidättää hymyään. Vai siitä kenkä noilla kahdella tänään puristi!
Hän tuijotti pikakirjoitusmuistiinpanojaan. Ne sisälsivät melko tarkan kuvauksen Marja Sykyrin viimeisestä illasta — sen pääosasta.
Jos herrasväki Lehtisaaren makuuhuoneesta ovi ei johtaisi pitkään käytävään, he nyt siis tietäisivät, kuka oli Tikarimies. Tai — ehkäpä eivät. Tikarimies oli varovainen herra. Hän olisi kai siinä tapauksessa valinnut keskustelulleen Marjan kanssa jonkin toisen paikan, josta hänen pakotiensä olisi ollut turvattu.
Monia kysymyksiä pyöri Raudan mielessä. Kuka oli esimerkiksi se »hän», jonka kanssa Marja ei olisi saanut puhua ja josta hänen piti henkensä hädässä vakuuttaa, ettei ollut tälle sanonut sanaakaan salaperäisestä uhkaajastaan? Oliko Tikarimies sittenkin päässyt selville, kenen kanssa Marja oli iltapäivällä keskustellut Nissenin kahvilassa? Vai kuka oli tuo »hän»? Ei kai sillä voitu tarkoittaa neiti Järviötä?
— Te siis luulette, neiti, että joku vieraista saattoi Marja Sykyrin kotiin?
— Niin, sen käsityksen sain.
— Se on mahdollista, Rauta myönsi. — Joku saattoi viedä hänet kotiportille. Auton kuultiin tulevan kello 23, ja sitten neiti Sykyri nousi yksin portaat ullakkohuoneeseensa.
Sihteerin teki mieli kysyä, mistä se tiedettiin noin tarkkaan. Mutta jokin Raudan sävyssä häntä varoitti ja samalla kauhistutti.
— Jos joku saattoi tytön kotiin, niin tuo mies jatkoi luultavasti autolla jonnekin. Kello 2:n maissa hän oli jälleen samalla portilla. Eikä meidän enää tarvitse sanoa epämääräisesti: joku. Tiedämme, että Tikarimies oli siellä.
Neiti Järviö hypähti kauhistuneena seisomaan.
— Voi ei, tuomari, ei! Älkää sanoko, että Marja on murhattu! Niin ei voi... niin ei saa olla!
— Ja kuitenkin niin on.
Tyttö lysähti takaisin tuoliin ja purskahti rajuun itkuun. Rajanen oli tuokiossa hänen luonaan. Kömpelösti hän silitti käsien varaan vaipunutta vaaleakiharaista päätä. Esimiehelleen hän sähähti:
— Pitikö sinun sanoa jyräyttää se noin? Elinan hermot ovat muutenkin kireällä.
Rauta hymyili alakuloisesti.
— Minä en voi muuttaa tosiasioita. Tikarimies kiipesi viime yönä tikkaita myöten Marja Sykyrin huoneen avoimesta ikkunasta sisään ja pisti tikarin nukkuvan tytön sydämeen. Ainoa lohdullinen seikka on se, että Marja siirtyi unesta kuolemaan... Kuulehan, Rajanen, tuo voi olla hyvä rauhoituskeino tuokin. Mutta jospa hakisit lasillisen kylmää vettä.
Rajanen oli heti valmis. Tyttö kiitti häntä pienellä, surkealla hymyllä ja joi ahneesti. Sitten hän kohentautui.
— Pyydän herroilta anteeksi. Minä...
— Antakaa olla tuon, neiti, Rauta keskeytti. — Me kaksi ymmärrämme teidät aivan hyvin. Jos saatte silmänne kuivatuiksi ja vähän puuteria nenänpäähän, niin kaikki on hyvin.
Sihteeri hymähti ja turvautui käsilaukkuunsa. Hetken kuluttua hän kysyi:
— Kelpuuttaako ankara esimieheni nyt minut jatkamaan keskustelua?
Hän yritti urheasti laskea leikkiä, mutta ääni vapisi vielä mielenjärkytyksestä.
— Jatketaan vain, Rauta sanoi. — Istu sinäkin, Rajanen, tänne lähemmäksi. Ethän sinä ole tässä neuvottelussa mikään ulkojäsen.
Rajanen oli jäänyt seisomaan neuvottomana. Hän istahti tupakkapöydän toisella puolen olevaan nojatuoliin.
— Ja jotta pääsisimme eteenpäin, tarjoa neiti Järviölle savuke.
— Ole hyvä, Elina.
— Kiitoksia...
Tyttö empi tuokion, mutta lisäsi sitten:
— ... tuomari Rajanen.
Hänen äänensä ei kuitenkaan ollut enää niin vihamielinen kuin aikaisemmin.
— Minun täytyi äsken kertoa teille, että Marja Sykyri on murhattu, jotta käsittäisitte, miten tärkeä jokainen yksityiskohta eilisillasta on. Ellen pahoin erehdy, Tikarimies oli kutsuissa läsnä. Hän oli luultavasti se henkilö, jonka käheän äänen te, neiti, kuulitte oven lävitse makuuhuoneesta. Koettakaa nyt pinnistää muistianne. Olette kertoneet minulle vieraista montakin kiintoisaa seikkaa, jotka voivat auttaa ratkaisua, kunhan pääsen syventymään niihin. Mutta onko vielä jotakin?
Huoneessa oli hetken hiljaista.
Rajanen puhui ensiksi:
— Olihan siellä se pitkä roikale, joka minusta sopii vaikka mihin roiston osaan. Et kertonut, Elina, vielä siitä, kun hän tuli hakemaan viereltäsi neiti Sykyriä tanssiin.
— Voi, älä viitsi olla alhainen...!
Sihteerin purkaus jäi kesken. Hän huomasi itsekin poikenneensa »tuomari Rajanen-ohjelmasta ja punastui.
Rauta hymähti.
— Koettakaa antaa anteeksi Rajaselle, neiti. On ymmärrettävää, että hän on valmis uskomaan tuosta muhkeasta nuoresta miehestä mitä hyvänsä. Mutta jos hän avoimesti tuli pyytämään Marja Sykyriä tanssiin, niin hän tuskin oli Tikarimies. Ainakin toistaiseksi minulla on se käsitys, että Tikarimies pysyttelee taustalla ja iskee pimeän turvin. No, miten oli tuon tanssiin kutsun laita?
Neiti Järviö kertoi. Hän toisti sanasta sanaan, mitä siinä yhteydessä oli lausuttu.
— Vai oliko vielä jotakin muuta, tuomari Rajanen?
— Ei. Sitten he vain lähtivät yhdessä.
He kääntyivät katsomaan Rautaa, joka oli äkisti jäänyt kumman äänettömäksi. Hän oli kuin jähmettynyt ja tuijotti eteensä oudon jäykästi.
Viimein hän kysyi kiihkeästi:
— Sanoiko Marja Sykyri, että »taas sinulla on tuo verenkarvainen puku ylläsi»?
— Sanoi, varmasti.
— Ja hän sanoi inhoavansa sitä?
— Niin.
Rauta sytytti savukkeen. Kukaan ei puhunut. Äänettömyys katkesi, kun Raudan nyrkki pamahti pöytään.
— Arvoitus on ratkaistu! Nyt vihdoinkin minä tiedän, kuka Tikarimies on! Hän on paljon röyhkeämpi lurjus kuin luulinkaan. Hän ei tyytynyt pysymään vain taustalla. Hän rohkeni tulla jopa haastelemaan Ahveniston ja minun kanssani. Tahtoi tietysti urkkia, miten lähellä hänen jälkiään me jo olimme. Minä tunsin sillä hetkellä, että minun pitäisi tietää tuosta miehestä jotakin, mikä oli tärkeää ja mikä oli ollut toisin, kun hänet maanantai-iltana olin nähnyt. Mutta en saanut sitä puristetuksi muististani esiin. Ja nyt tuo tyttö — sanoo, »taas sinulla on tuo verenkarvainen puku ylläsi.»
Rajanen tuijotti häneen kulmat rypyssä.
— Sinä olet kumma otus, Rauta! Sinä puhut ja puhut. Mutta me muut emme ymmärrä halaistua sanaa. Muuta kuin sen, että väität nyt tietäväsi, kuka Tikarimies on. Sano sitten, jos tiedät!
— Aleksi Lahtinen. Naurettava porvarillinen nimi pantavaksi romanttisen Tikarimiehen tilalle. Konttoristi Aleksi Lahtinen.
Rajasen silmissä välähti.
— Lahtinen! Juuri Lahtinen oli sen eilisiltaisen pitkän roikaleen nimi! Sain tietää sen, vaikka se hirttämätön naisihminen, Kerttu Laita, kieltäytyikin ilmoittamasta sitä minulle.
— Niin, Rajanen. Sinulla on nyt täysi syy kehua haistaneesi rikollisen kauempaa kuin minä. Mutta mitä puhuit Kerttu Laidasta?
Toisen hymy sammui. Hän vaikutti hyvin vaivautuneelta.
— En aikonut kertoa sitä sinulle, Rauta, hän tunnusti vastahakoisesti. — Sihteerisi on minulle muutenkin vimmoissaan eilisillasta. Tämä juttu kruunaa kaiken. Taisin olla aika tomppeli.
— No, sinulla ei näytä enää olevan paljon menetettävää, veli hyvä. Niin että anna tulla!
Rajanen kertoi yhteenottonsa Kerttu Laidan kanssa ja sanoi lopuksi:
— Minä en uskonut sanaakaan tuon linnunpelättimen turinasta. Halusta olisin kuulustellut häntä. Mutta valitettavasti se ei käynyt päinsä.
Rauta mietti kuulemaansa.
— En tiedä, mitä neiti Järviö tuosta kohtauksesta arvelee, hän hymähti. — Minulle olet sillä joka tapauksessa lahjoittanut ratkaisun erääseen arvoitukseen. Tehän mainitsitte, neiti, havainneenne jonkun tarkkaavan ovelta teitä ja Marja Sykyriä, kun juttelitte. Ilkeät, vihreät silmät, sanoitte. Toimittaja Laidalla on pistävän vihreät silmät. Marja ja Lahtinen olivat keskenään lähempiä tuttuja, senhän tiedämme nyt. Laita on kertonut Lahtiselle tuosta keskustelustanne ja näyttänyt teidät hänelle, kun tanssitte Rajasen kanssa. Ja sitten Lahtinen veti Marjan makuuhuoneessa tilille, mitä hän oli teille puhunut. Se asia on selvä!
Sihteeri pudisti tarmokkaasti päätään.
— Ei, hän sanoi. — Te olette nyt väärässä molemmat. Lahtinen ei voi olla Tikarimies!
— Miksei?
— Kun Lahtinen tuli hakemaan Marjaa tanssiin, tyttö ei pelännyt häntä. Se täytyy tuomari Rajasenkin myöntää!
— Ehkä hän ei pelännytkään ihmisjoukossa. Tai hän ei halunnut paljastaa pelkoaan teille. Joka tapauksessa hän pelkäsi jouduttuaan Lahtisen kanssa kahden makuuhuoneeseen.
— Sieltä kuulemani miehen ääni ei ollut Lahtisen.
— Neiti hyvä, jos minä menen oven taa ja kuiskaan sieltä käheästi, niin te ette ikipäivinä uskoisi sitä minun äänekseni.
Neiti Järviö ei kuitenkaan antanut vieläkään periksi.
— Minä voin todistaa, että Lahtinen ei ollut tuo kuiskaaja!
— Oletpa sinä innokas puolustamaan häntä, Rajanen murisi..
Tyttö silmäsi häneen vihaisesti. Rautakin katsoi asialliseksi huomauttaa:
— Tuo oli typerin vuorosanasi tänään, Rajanen. Sihteeriin tekee minulle suuriarvoisen palveluksen jokaisella vastaväitteellään. On paljon parempi, että hän tekee sen kuin esimerkiksi rikospoliisin päällikkö. Tämä on minulle aivan erinomaista harjoittelua edessä olevaa paljon kuumempaa ottelua varten. No, neiti, todistakaa väitteenne.
— Tuo kuiskaaja ilmoitti lähtevänsä viemään Marjan kotiin. Mutta herra Lahtinen tuli melkoista myöhemmin pyytämään minua tanssiin.
Rauta nyökkäsi.
— Ei hullumpaa. Mutta muistelkaapa tarkkaan, mitkä olivat viimeiset makuuhuoneesta kuulemanne vuorosanat.
— Muistan ne aivan selvästi, tyttö virkkoi arvelematta. — Kun mies oli käskenyt Marjan mennä asuntoonsa heti ja suoraan, Marja kysyi uhmaten: »Entä ellen lähde?» Mies vastasi: »Minä vien sinut.» Olen vieläkin kuulevinani nuo sanat korvissani!
— Aivan niin. Ellei Marja lähtisi, mies uhkasi vievänsä hänet kotiin. Se uhkaus oli niin peloittava, että Marja syöksyi suin päin huoneesta. Hän suorastaan pakeni — vain päästäkseen siitä vaarasta, että mies veisi hänet. Tikarimies antoi hänen mennä. Hänhän tiesi, mistä tavoittaisi tytön. Ja sieltä hän hänet tavoittikin. Kello 2:n maissa yöllä.
— Miten voit olla varma siitä, että Lahtinen on Tikarimies? Rajanen kysyi. — Tuo, mitä äsken sanoit, kuulostaa kyllä uskottavalta. Ja minä suorastaan toivon sinun olevan oikeassa. En kuitenkaan näe vielä todistuksen häivettäkään.
Rauta hymähti.
— Ei minulla paljon vielä olekaan, hän myönsi hyväntuulisesti. — Mutta nyt kun tiedän, mikä arvoituksen ratkaisu on, kaikki on sujuva kuin leikiten. Minua on alun perin vaivannut se, miten ylipäänsä kukaan saattoi suuren ihmisjoukon läsnä ollessa murhata Onni Piirron joutumatta heti kiinni. Verta tihkuva liinakin häipyi kuin taikomalla. Ainoat, joiden vaatteissa tavattiin veritahroja, olivat Laura Sälöinen ja Kerttu Laita. No, älä innostu, veli hyvä. Neiti Laidan hameessa oli vain takana jälki verisen liinan pyyhkäisystä. Nyt sitten kuulin nuo Marja Sykyrin sanat Lahtisen »verenkarvaisesta puvusta», joka hänellä oli »taas» yllään. Silloin valkeni.
Sihteeri ja Rajanen vaihtoivat keskenään katseen. Kumpikaan heistä ei ymmärtänyt esimiehensä ajatuksen juoksua.
— Ettekö tahtoisi selittää lähemmin, tuomari? tyttö pyysi.
Rauta nyökkäsi.
— Vasta sinä hetkenä muistin, että kun nuori mies, joka eilen osoittautui Lahtiseksi, tuli maanantai-iltana Piirtoa ja minua vastaan studio 1:ssä, kiinnitin huomiota hänen vastenmielisen ruskeaan pukuunsa. Se oli kangasta, josta veritahrat eivät paljain silmin erotu. Lahtinen myöntää itsekin olleensa läsnä silloin, kun filmiesitys alkoi. Hän väittää poistuneensa äänityspuolelle, ennen kuin valot taas syttyivät. Se voi olla valhe. Mutta saattaa olla tottakin, sillä ennen valojen syttymistä Onni Piirto oli jo murhattu. Sitä en tiedä, saiko Lahtinen pestyksi kätensä verestä jo äänityspuolella vai vasta kolmannessa kerroksessa, johon hän pääsi livahtamaan kyllin ajoissa nähdäkseen Ohto Mäkisen hyppäävän ikkunasta. Joka tapauksessa hän heitti sitten verisen liinan poloisen pakenijan perään.
Neiti Järviö oli kuunnellut hievahtamatta. Hän sulki silmänsä kuin olisi sillä voinut karkoittaa nuo kauhunäyt. Kun Rauta keskeytti, hän huoahti:
— Millainen peto!
Rauta jatkoi:
— Sinä kysyt todistuksia, Rajanen. Minä hankin ne kyllä aikanaan poliisin kanssa yhteistoiminnassa. Nyt on pääasia tietää, että Aleksi Lahtinen oli ainoa ihminen, joka saattoi tuossa tilaisuudessa murhata Onni Piirron joutumatta heti kiinni.
— Selvältä kuulostaa, Rajanen myönsi.
Neiti Järviö kysyi hiljaa:
— Luuletteko, tuomari, Marja Sykyrin tienneen, että Lahtinen on Tikarimies?
— Luulen hänen aavistaneen. Mutta hän ei saanut sitä milloinkaan täysin varmasti tietää. Hän inhosi luullakseni vaistomaisesti Lahtisen rumanruskeaa pukua. Ja siinä hän oli oikeassa. Se oli mestausasu.
— Minä en sittenkään ymmärrä, tyttö valitti, miksi Marja murhattiin. Ohto Mäkisen laita oli vielä toisin. Hänen lavastetulla itsemurhallaan koetettiin antaa käsitys, että omantunnon vaivoihin sortunut murhaaja oli ehättänyt oikeuden edelle. Mutta Marja?
— Hän oli myös läsnä silloin, kun Onni Piirto murhattiin. Minäkin harkitsin jonkin aikaa mahdollisuutta, että Marja oli murhaaja. Hänelle saattoi runoilla motiiviksi hyljeksityn rakkauden. Niin voi erehtyä... Luullakseni Tikarimies raivasi hänet nyt pois tieltään siksi, että pelkäsi hänen lavertelevan tai laverrelleen hänestä.
— Kenelle? Minulleko?
— Minäkin tapasin Marja Sykyrin eilen iltapäivällä, Rauta kertoi. — En saanut hänestä juuri mitään irti. Lahtisesta hän ei hiiskahtanutkaan. Jos joku näki meidät yhdessä ja ilmoitti siitä Tikarimiehelle, se merkitsi Marjalle kuolemantuomiota. Mutta voi olla niinkin, että Lahtinen sai Kerttu Laidalta kuulla Marjan keskustelleen teidän kanssanne.
Rajanen puuttui puheeseen:
— Tuo linnunpelätti naiseksi sopiikin Tikarimiehen apuriksi!
— Saattaisi sopiakin, Rauta myönsi. — Mutta hänen ei silti tarvitse sitä olla. Ei, älä pillastu, hyvä veli. Minä pidän siitä naisesta yhtä vähän kuin sinä. Mutta silti oli otettava lukuun se mahdollisuus, että hän tunsi Lahtisen ja halusi vain kiusoitella häntä.
— Minä en tunne neiti Laitaa, neiti Järviö huomautti.
— Hän sen sijaan tuntee teidät ja tietää teidät minun sihteerikseni. Nimi Rauta oli joka tapauksessa hätämerkki Tikarimiehelle.
Tyttö oli jäänyt tuijottamaan eteensä. Hänen huulensa vapisivat.
— Mikä nyt on hätänä, neiti?
— En... en oikein ymmärrä... Jos Tikarimies luuli minun teidän sihteerinänne saaneen Marjalta urkituksi joitakin häntä koskevia tietoja, niin kaipa hän olisi yrittänyt estää minua pääsemästä kertomaan niistä teille, tuomari.
— Sitä hän yrittikin, Rauta virkkoi. — Tikarimieshän tuli luoksenne ja pyysi kunniaa saada tanssittaa illan kauneinta naista.
Sihteeri hätkähti.
— Tarkoitatteko...
Hän osoitti sanansa esimiehelleen. Mutta hänen katseensa suuntautui Rajaseen. Eikä siinä ollut enää hitustakaan katkeruutta eikä kaunaa.
Rauta sanoi:
— Minulle henkilökohtaisesti on tietysti voitto, jos te kaksi pysytte loppuikänne vihoissa keskenänne. Mutta niin vain on, että katkaistessaan lyhyeen tuon »kunnian» virkaveljeni Rajanen työntyi teidän ja kuoleman väliin. Se on totuus, neiti. Ainakin likipitäen.
Neiti Järviö oli noussut tuolistaan. Kyyneleitä ryöpsähti hänen silmiinsä.
— Voi, Yrjö...! Voitko antaa minulle anteeksi?
Rajanenkin oli päässyt jalkeille. Mutta ennen kuin hän ehti sanoa tai tehdä mitään, Rauta virkahti:
— Suosittelen herrasväelle sihteerin! huonetta. Sitten jos tai kun sovinto on tehty, palaatte tänne. Tänään ei tässä toimistossa kukaan kerkiä lepäämään. Eikä vetistelemään liioin!
Viime sanat hän olisi huoleti voinut jättää lausumatta. Ketään ei näet ollut enää kuulemassa niitä.
Kymmenes luku.
ERÄS UNOHDETTUJEN ARMEIJASTA
Havaittuaan jääneensä yksin Rauta nousi mittelemään huonettaan nurkasta nurkkaan.
Päiväkausia kestänyt jännitys oli lauennut Harmaat silmät loistivat.
Hän käsitti hyvin, ettei ajojahti ollut vielä läheskään lopussa. Mutta suunnattomalta helpotukselta tuntui tietää, kuka hänen kirjailijaystävänsä murhaaja oli. Toinen asia oli, saisiko hän rikospoliisin päällikön vakuutetuksi. No, hän kaivaisi kyllä esiin sellaiset todistukset, että jokaisen olisi uskottava.
Lahtisen käynti rikospoliisissa palautui taas hänen mieleensä. Se oli ollut loistava veto. Ahveniston se oli sokaissut täydelleen. Eivätkä ne tiedustelut, mitä Rauta oli eilisiltana suorittanut, olleet liioin tuoneet mitään epäedullista miehestä esiin. Mutta suorittaessaan iltamyöhällä aikalaskelmia hän oli toisaalta päätynyt siihen, että Lahtisen näennäisesti vahva alibi sähkeen lähettämiseen, Piirtojen mökin polttoon ja Ohto Mäkisen murhaan nähden oli eräin edellytyksin tyyten murennettavissa. Nyt oli vain saatava näytetyksi toteen, ettei ollut kysymys vain teoreettisista laskelmista, vaan että niin oli todella myös tapahtunut.
Hän istahti takaisin työpöytänsä ääreen. Alkajaisiksi hän päätti soittaa rikospoliisin päällikölle. Suuria siitä keskustelusta ei kylläkään kannattanut odottaa. Mutta sittenpä Ahvenisto ei ainakaan voisi jälkeenpäin syyttää häntä liiasta salamyhkäisyydestä.
Hymyillen hän tarttui puhelimen kuulokkeeseen.
— Rauta taas täällä. Miten jännittävä pasianssisi sujui?
— Hämmästyttävän hyvin, rikospoliisin päällikkö hymähti. — Heti ensimmäisellä kerralla meni lävitse. Olenkin tässä nyt vain odotellut tietoa, millä kaupungin kulmalla herra M. Koskinen tavataan.
— Voit jättää sen odottamisen. Muistat kai Lahtisen? Aleksi Lahtisen, joka asuu Kuusitie 15:ssä ja palvelee Rautakeskuksessa.
— Muistan. Hänhän tuli eilen tänne, kun sinäkin kunnioitit virkahuonettani käynnilläsi. Mitä hänestä?
— Anna pidättää hänet.
— Pidättää? Miksi?
— Jatkokuulusteluja varten.
— Eikö olisi yhtä lystiä, jos pidättäisin niitä varten sinut ja muut sata kaksikymmentä?
— Ei aivan. Lahtinen on Tikarimies.
Ahvenisto purskahti raikuvaan nauruun. Päästyään irti pahimmasta puuskasta hän hörähteli:
— Voi tuhannen tuhatta... Ei, eivät niin pienet luvut tähän enää kelpaa! Vaikka... Kyllä minä tavallaan ymmärrän sinun aivojesi pehmennyksen. Yhdessähän me eilen keksimme, ettei meillä tässä hitonmoisessa jutussa ole kuin kaksi oliota, joiden niskakarvoihin voimme tarrata kiinni. Lahtinen ja Koskinen. Minun mieheni ovat juosseet siitä pitäen kieli vyön alla tavoittamassa Koskista. Herra M. Koskista. Tietysti sinä paremman puutteessa olet pelkästä vastustushalusta pureutunut Lahtiseen. Herra A. Lahtiseen. Selvä pyy!
— Minä olen tosissani, Ahvenisto.
— Tosissasi? Silloin sairaustapauksesi on vaarallinen. No jaa, kai minunkin niin ollen täytyy sanoa sinulle muutama sana, vaikket sitä tällä hetkellä ansaitsisi. Lahtisen antamat tiedot on tarkistettu. Ne pitävät paikkansa.
— Ja kuitenkin hän on Tikarimies!
— Todista se!
— Minä todistankin pian. Mutta sillä välin sinä voisit ottaa selvän, missä Lahtinen oli viime yönä kello 2:n maissa. Minä näet väitän hänen silloin olleen kapuamassa sisään eräästä ikkunasta, jonka sinä ja minä näimme tänä aamuna sekä sisältä että ulkoa.
— Painu suolle!
Rikospoliisin päällikkö paiskasi puhelimen kiinni.
Rajanen palasi ensimmäisenä esimiehensä huoneeseen.
— Olit äsken hurjan reilu, kun...
Hän jätti kiitoksensa kesken. Hänen kulmansa rypistyivät.
— Meillekö sinä hymyilet?
— En, vaan sille läksytykselle, jonka Ahvenistolta juuri sain.
— Eikö hän ottanut uskoakseen, että Lahtinen on Tikarimies?
— Ei alkuunkaan. Hän tarjoutui pidättämään minut.
— Sinut!
— Niin. Hänen arvelunsa mukaan minä olen yhtä paljon epäilyksen alainen.
— Mitäs nyt sitten?
— Nyt? Nyt pannaan tuulemaan! Käy kutsumassa toisetkin pojat tänne. He saavat keskeyttää muut työnsä, olipa heillä käsillä mitä tahansa.
Rajanen poistui. Sihteeri ilmestyi esiin. Tehdessään nopeita muistiinpanoja Rauta huomasi hänet vasta, kun hän seisoi jo työpöydän toisella puolella. Hän vilkaisi ylös ja totesi tyydytyksekseen tytön näyttävän yhtä hillityltä ja huolitellulta kuin tavallisesti.
— Huulipuna on hyvä, neiti.
Sihteeri hymyili.
— Niinkö, tuomari?
— Niin, se on hyvä peiteväri. Silloinkin, kun huulet olisivat luonnostaan liian punaiset.
— Mitä tuo on olevinaan, tuomari?
— Se on olevinaan minun onnitteluni, neiti.
Tyttö pääsi vastaamasta. Sillä samassa tulivat huoneeseen kaikki kolme Raudan juristiapulaista.
Vaaleatukkainen, leveäharteinen tuomari Vuorio, joka oli miehistä nuorin, sai ensimmäisenä urakkansa.
— Sinä kai tiedät, missä Kuusitie on?
— Mannerheimintien viimeinen poikkikatu.
— Hyvä. Aja sinne. Kuusitie 15:ssä asuu tai asui ainakin vielä eilen konttoristi Aleksi Lahtinen. Ota selvää talosta ja ympäristöstä, mitä siellä tiedetään hänen liikkeistään eri vuorokauden osina viime tiistain vastaisen yön jälkeen. Erikoisesti koeta tutkia, onko hän viime yön jälkeen yrittänyt päästä irti rumanruskeasta puvustaan, jota voi sanoa »verenkarvaiseksi». Soita tänne sitä mukaa kuin saat poimituksi tietoja. Mutta varo, ettet puhelinkopissa seisoessasi saa tikaria hartioittesi väliin. Ja ota huomioon, että minuutit ovat nyt kalliit.
— Käskystä, herra kapteeni! nuorukainen naurahti ja poistui.
Rauta kääntyi vanhimpaan apulaiseensa.
— Miten Annikki-rouva voi?
Tummapintainen tuomari Niinistö naurahti:
— Vaimoni varmasti ilahtuu kuullessaan sinun olevan niin kiinnostuneen hänen voinnistaan, että sitä kysyäksesi komennat minut työntämään syrjään kaikki työni ja tulemaan puheillesi. Mutta jos suunnittelet saavasi hänet takaisin tämän kirotun toimiston töihin, niin erehdytpä, veliseni.
— Vahinko, Rauta hymähti. — Annikki Koskela oli aikoinaan ensiluokkainen sihteeri. Mutta tietysti sinä olet puolessa vuosikymmenessä voinut kotitalouspuuhilla ja lastenkasvatuksen vaikeuksilla tuhota hänen henkisen vireytensä. Se on temppu, jonka Rajanen puolestaan aikoo uusia neiti Järviöön nähden. Teillä kahdella tuntuu olevan aika omalaatuinen käsitys siitä, miten vanhaa aseveljeä autetaan.
Niinistö irvisti happamesti.
— Rajanen jutteli jotakin sellaista, että nyt pannaan tässä toimistossa taas tuulemaan. Mutta sinähän jaaritteletkin vain naisjutuista. Vanhoista ja uusista. Oli toki hyvä, että lähetit edes Vuorion pois. Pojan mielikuvitus olisi voinut pilaantua. Vai onko sinulla meillekin jotakin homman tapaista?
Rauta katsoi hymyillen molempia entisiä sotaveikkojaan. Keskustelutyyli oli sellainen kuin oli, entisensä. Mutta hän tiesi myös voivansa ehdottomasti luottaa heihin.
— On, hän vastasi. — Te kaksi saatte yhdessä hoitaa vaikeimmat tiedustelut. Ne suuntautuvat Tampereelle ja Onni Piirron kotipitäjään. Sikäli kuin neiti Järviö saa omalta alaltaan tietoja, jotka valaisevat Aleksi Lahtisen liikkeitä tiistaina ja keskiviikkona, hän ilmoittaa ne teille. Olen merkinnyt tähän paperiin, mitä Lahtinen itse on kertonut Tampereen matkastaan, ja viereen, mitä minä otaksun hänen toimitelleen. Iskekää kiinni! Odotan täällä »väliaikatiedoituksia».
— Selvä on!
Niinistö ja Rajanen vetäytyivät omalle puolelleen.
— Ja te, neiti, joudutte kantamaan arkaluontoisimman urakan. Siinä tarvitaan naisen tahdikkuutta ja suostuttelutaitoa. Rautakeskus on teidän kenttänne. Koettakaa saada Lahtisesta tietoja hänen esimiehiltään ja työtovereiltaan niin paljon kuin puhelimitse on mahdollista. Erityisesti minua kiinnostavat hänen rakkausjuttunsa ja se, mistä hän tiistaiaamuna sai käytettäväkseen auton. Minä en näet usko hänen matkustaneen Tampereelle vasta kello 12.20 junalla.
— Hyvä on, tuomari. Vaikka...
— Vaikka mitä?
Tyttö oli jo oman huoneensa ovella. Sieltä hän sinkosi naurahtaen:
— Vaikka minusta te, tuomari, olette paljon parempi taktikko kuin minä selvittelemään toisten sekavia rakkausasioita.
Sen sanottuaan hän livahti huoneesta.
Puhelin soi.
— Rauta.
-— Minä täällä, Ahvenisto.
Rikospoliisin päällikön äänestä oli kadonnut taannoinen ivallinen ylimielisyys.
— Soitatko ilmoittaaksesi pidättäväsi minut jatkokuulusteluja varten?
— En. Olen ajatellut, ettet sinä taida sittenkään olla yhteiskunnalle kovin vaarallinen. Muuten, olen antanut kaupunkia haravoiville miehilleni uuden nimen etsinnän kohteeksi.
— Todellako?
— Niin. Muutos ei ole suuri. Koskinen vain vaihtui Lahtiseksi.
— Mistä nyt tuulee?
— Älä kuvittele minun uskovan lörpötystäsi, että Lahtinen olisi Tikarimies. Miettiessäni tulin vain ajatelleeksi voitavan tosiaan kysäistä, missä tuo nuori herra oli viime yönä. Soitin Rautakeskukseen kutsuakseni hänet juttusille. Hän ei ollut siellä. Kuulin hänen lähimmän esimiehensä saaneen ilmoituksen Lahtisen sairastumisesta. Tuo osaston johtajakaan ei ollut sillä hetkellä paikalla. Pyysin häntä tultuaan soittamaan minulle. Joku herra Kilpi sitten kilauttikin. Hän oli hiton huolissaan. Lahtinen on viisi vuotta ollut esimerkillinen työssään. Mutta juuri nyt on ilmennyt jotakin sekavaa.
— Pieni kavallus, vai?
— En tiedä. Mies ei ollut halukas vielä avaamaan raskautettua sydäntään. Joka tapauksessa hän oli itse vaivautunut Lahtisen asunnolle.
— Mutta hän ei päässyt sisälle?
— Aivan. Sinä et tunnu erityisen yllättyneeltä.
— En. Odotin jotakin sellaista.
— Miksi niin?
— Koska se oli loogillisesti ajatellen odotettavissa. Lahtinen tunsi jo eilen maan rupeavan polttamaan jalkojensa alla. Siksi hän täydensi hieman matkakassaansa ja häipyi asunnostaan.
— Mitä sinä juttelet maan polttamisesta?
— Hän ei ole tyhmä. Hän tiesi meidän olevan hänen jäljillään, Viimeinen hälytys oli, kun hän kuuli Marja Sykyrin keskustelleen minun sihteerini kanssa. Hän pelkäsi Marjan puhuvan, ellei ollut jo puhunutkin. Siksi hän kävi pistämässä tikarin tytön sydämeen ja häipyi.
Ahvenisto ärähti:
— Äh, joko sinä taas? Ei jokainen näpistelevä konttoristi ole Tikarimies! Jätä tuo tai minä keskeytän tämän puhelun!
Rauta ehätti kuitenkin edelle. Tällä kertaa hän ensimmäisenä laski kuulokkeen paikoilleen.
Seuraavan puolen tunnin kuluessa tietoja alkoi jo karttua.
Neiti Järviö saattoi viedä tililleen ensimmäisen menestyksen. Hän sai selville, että Lahtinen oli erään työtoverinsa kanssa yhdessä omistanut jo vuosikausia auton, tummansinisen, avoimen Chevroletin, numero A 9985, joka oli työtoverin nimissä. Viime tiistaina kello 9.30 Lahtinen oli käynyt hakemassa vaunun autohallista, eikä sitä ollut vielä tuotu sinne takaisin.
Tuomari Vuorio tiedoitti Kuusitie 15:n talonmiehen ilmoituksen mukaan Lahtisen poistuneen kotoaan eilen, kello 19:n maissa eikä häntä sen jälkeen ollut näkynyt. Toisaalla Vuoriolla oli ollut parempi onni. Hän oli päässyt talonmiehen rouvan mukaan, kun tämä oli vienyt aamiaista Lahtisen huoneen alapuolella asuvalle vanhallepiialle, joka makasi vuoteessaan nyrjäytettyään toissa päivänä jalkansa. Tämän Vuorio oli saanut tarinoimaan.
"Herra Lahtinen», nainen oli kertonut uudelle uskotulleen, "on oikein miellyttävä ja kohtelias mies. En vain ymmärrä, milloin hän nukkuu. Minulla on kipuja jalassani, enkä saa öisin unta. Siksi kuulin selvästi hänen tulevan toissa yönä kotiin kellon käydessä kolmea. Viime yönä hän saapui vielä tuntia myöhemmin eikä silloinkaan malttanut rauhoittua, vaan liikuskeli vielä pari tuntia. Ei, en minä valita ystävänne käytöksestä kenellekään. Mutta tehän tiedätte, millaisia nämä uudet, häthätää kyhätyt asuinkasarmit ovat. Korkkimattoja ei ole, ja lattialaudat naukuvat, vaikka vain hiiri juoksisi niiden ylitse. Ei, ennen kaikkea olen ollut huolissani, miten ystävänne jaksaa olla työssä, kun hän ei malta nukkua. Ja nyt hän on siis kadonnut. Poika parka, kunpa hän ei olisi vain joutunut yliajetuksi. Oletteko tiedustellut jo sairaaloista?»
Tampereelle oli vasta juur’ikään saatu yhteys.
Eteistyttö tuli ilmoittamaan Raudalle, että tohtori Vaaranen oli saapunut.
Tulija oli viisissäkymmenissä oleva, hieman kumara herra, jolla oli mustasankaiset silmälasit ja tummassa, taaksepäin kammatussa tukassa jo paljon harmaata. Hän vaipui väsyneenä nojatuoliin ja otti kiittäen vastaan Raudan tarjoaman savukkeen.
— Olisin tullut jo hieman aikaisemmin. Mutta ilmoitettuaan, että minun on tulipalokiireellä jouduttauduttava tänne, Paavonen innostui kertomaan juuri saamastaan fiimisynopsiksesta. Hän ei tiennyt, kenen laatima se on. Hän arveli teidän lähettäneen sen hänelle ja käski minun kysyä teiltä, kuka kirjoittaja on.
Rauta hymyili.
— Mitä Paavonen piti siitä?
— Oh, hän oli haltioissaan.
— Todellako?
— Niin, en ole ennen kuullut hänen käyttävän niin paljon superlatiiveja. Niistä päättäen on nyt vihdoinkin löydetty se nero, joka pystyy kunnollisesti valamaan sen kivijalan, mitä elokuvalle käsikirjoitus merkitsee.
— Olisin utelias kuulemaan, mitä Paavonen sanoi tuosta käsikirjoituksesta, Rauta virkahti.
— Se ei ole valmis käsikirjoitus, vaan vasta lyhyt synopsis, Vaaranen oikaisi. — Kirjallisesti se on täysin viimeistelemätön. Mutta näkemys on siinä johtajamme lausunnon mukaan ainutlaatuisen filmaattinen. Kirjoittaja on nähnyt kaiken harvinaisen elävinä kuvasarjoina. Kokonaisuus on suurenmoisesti ja vaikuttavasti hallittu. Sen pohjalla luodaan, kuulemma, elokuva, joka on oleva samalla kertaa humoristinen ja kyyneliin saakka liikuttava, ja ennen kaikkea monumentaalinen. Kuten huomaatte, tuomari: etwas noch nie dagewesenes. Te olette ilmeisesti keksinyt suomalaiselle filmille uuden Ernst Lubitsch'in. Tai ehkä itse olette tuo kaivattu nero?
Rauta naurahti pudistaen päätään.
Olipas Paavonen ollut innostunut. Ja samoista konekirjoitusliuskoista Onni Piirto oli antanut murhaavan lausunnon. Puhumattakaan Ahvenistosta, joka oli ytimekkäästi sanonut niistä: soopaa. No, Paavosen ei silti tarvinnut olla väärässä. Hänhän oli filmimies ja tunsi kai alansa.
— Kuka sitten? Vaaranen kysyi. — Olen luonnollisesti utelias kuulemaan.
— Palataan siihen kysymykseen myöhemmin, Rauta väisti. — Te kai tiesitte, että Onni Piirrolla oli tekeillä käsikirjoitus?
— Kyllä. Toimitusjohtaja mainitsi minulle sen nimenkin.
»Valkoinen kaupunki». Siitä odotettiin paljon. Ehtikö Piirto saada sen valmiiksi?
— Ei. Muistelkaapa nyt tarkkaan, tohtori. Onko joku, kuka hyvänsä, viimeisten sanokaamme kahdentoista kuukauden kuluessa käynyt puhumassa aiheestaan kirjoittaa Helsinki-aiheinen filmikäsikirjoitus? Aikeesta, josta sitten ei tullut mitään.
— Oh, niin monet käyvät puhumassa suunnitelmistaan, joista ei sitten tule mitään. Mutta Helsinki-aiheesta...?
Vaaranen mietti. Äkkiä hänen silmänsä välähtivät.
— Nyt muistan! Eräs kävi. Muistan hänen elokuvansa nimenkin. »Laulu Helsingille.» Se jäi mieleeni siksi, että heti alkuun hymyilin nimelle. Juuri niihin aikoihin joka toinen kotimainen filmi oli ristitty »lauluksi» jollekin. Miehellä, jonka nimeä en nyt saa päähäni, oli mukanaan synopsiksen alku, pari liuskaa vain. Se oli kirjoitettu niin jäykällä kielellä, että tulin kysyneeksi, oliko mies käynyt ruotsalaista koulua. Hän sanoi kuitenkin olevansa suomalainen.
Raudan mieleen muistuivat Onni Piirron sanat: »Voin suorastaan pahoin lukiessani, miten hän rääkkää kaunista äidinkieltämme!»
— Entä sitten? hän kiirehti.
— Sitten? Mies oli henkeä täynnä ja vuoren varma hahmottelemansa elokuvan suurenmoisuudesta. Minun tuli vallan sääli häntä. Siksi kehoitin häntä, jos hän halusi päästä asiassa eteenpäin, pyrkimään yhteistyöhön jonkun ammattikirjailijan kanssa.
— Suosittelitteko hänelle jotakin nimeltä mainittua kirjailijaa?
— En.
— No, milloin mies palasi asiaan?
— Ei milloinkaan. En ole sen koommin nähnyt häntä.
— Milloin tuo keskustelu tapahtui?
— Odottakaas... Se oli Loppiaisen jälkeinen aamu. Olin juuri riisumassa joulukuusta. Muistan yrittäneeni siinä puuhassa viheltää joululaulua. Silloin tuo mies tuli kesken kaiken »Lauluineen Helsingille». Sen assosiaation vuoksi muistankin tapauksen.
Rauta oli jännittynyt.
— Nimi? Tuon miehen nimi on tärkeä. Koettakaa muistaa hänen nimensä.
— Minä koetan.
Mutta sitten Vaaranen pudisti päätään. Äkkiä hän naurahti.
— Olenpas minäkin! Minullahan on tapana kirjoittaa taskualmanakkaani, milloin olen kenenkin kanssa keskustellut filmikäsikirjoituksista. Siltä varalta, että johtaja Paavonen kysyisi joskus, mitä minä puuhailen.
Hän kaivoi almanakan esille ja selaili sen sivuja. Rauta odotti hievahtamatta.
— Tässä se onkin. Aivan oikein. Tammikuun 7:nnen kohdalla. »Aleksi Lahtinen: Laulu Helsingille.»
Rauta nojautui tuolissaan taapäin. Varmuuden vuoksi hän kysyi vielä:
— Lahtinen? Ettehän erehtyne?
— En. Nyt muistan miehenkin. Pitkä, teräväkasvoinen. Hänellä oli kellervä tukka, joka oli päälaelta jo melko harva, vaikkei mies ollut kai yli 30:n. Kummallista, miten jokin unohtunut asia voi äkisti palautua elävänä mieleen.
Rauta nousi.
— Kiitoksia, tohtori. Olette tehnyt minulle suuren palveluksen.
— Todellako? Sittenpä te ehkä vastapalvelukseksi sanotte minulle sen synopsiksen tekijän nimen, johon johtaja Paavonen oli niin innostunut.
— Mielelläni. Tekijä on Aleksi Lahtinen.
Vieras hätkähti. Hän painui takaisin tuoliin, josta juuri oli ponnistautunut ylös.
— Tarkoitatteko...?
— Tarkoitan, että tuo »etwas noch nie dagewesenes» on samainen »Laulu Helsingille», jonka paria ensimmäistä liuskaa piditte käsissänne viime tammikuun 7 päivänä.
— Sittenpä minut nyt ottaa ohrainen leipä!
— Tokkopa. Voittehan ehdottaa Paavoselle, että hän lukisi vain nuo kaksi liuskaa ja sanoisi sitten, voisiko hän, niin vanha filmiherra kuin onkin, niistä päätellä kirjoittajan uuden Lubitsch'in taimeksi.
Vaaranen naurahti ja nousi.
— Kiitos neuvosta, tuomari. Luulenpa kokeilevani sitä.
Rauta katsoi kumaraa, laihaa miestä ja virkahti äkisti: — Sitä paitsi, uutta Lubitsch'ia ei tästä miehestä ensi hätään tule. Aleksi Lahtisella on pitkäaikainen kiinnitys muualle, pelkään.
Vieraan silmät välähtivät lasien takana. Puristaessaan hänen kättään hyvästiksi Rauta virkkoi:
— Minä en kysy, mitä päätelmiä teitte, tohtori. Sanon vain, että teidän on paras olla kertomatta niistä toistaiseksi kenellekään.
— Ymmärrän, tuomari.
Kun hän oli mennyt, Rajanen tuli huoneeseen.
— Sinä sanoit, Rauta, että tänään ei kukaan tässä toimistossa lepää. Minä luulin silloin saavamme oikein aimo urakan. Mutta nyt ainakin tämä lappu on selvä. Ei tarvittu kuin neljä puhelinsoittoa Tampereelle ja kaksi sinne maalaispitäjään.
Rauta sieppasi paperin hänen kädestään ja lukaisi siihen tehdyt merkinnät.
— Erinomaista! Te olette loistopoikia!
— Mutta minä en ole loistotyttö.
Sihteeri oli ilmestynyt huolestuneena oman huoneensa kynnykselle.
— Sanoinhan minä jo etukäteen teille, tuomari, hän jatkoi, että te olisitte paljon parempi taktikko kuin minä selvittämään toisten rakkausasioita. Kaksi miestä ja eräs nainen ovat minua puhelimessa haukkuneet epähienoksi ja tunkeilevaksi ja ties miksi. Mutta vielä pahempi on, etten ole saanut mitään selvää Aleksi Lahtisen naissuhteista.
— Ei väliä, Rauta naurahti. — Niitä ei enää tarvita! Te, neiti, voitte nyt kutsua tuomari Rajasen sihteerin huoneeseen ja keskittyä kokonaan siihen elintärkeään kysymykseen, millainen taktikko olette omissa rakkausasioissanne. Alkakaa laputtaa, te molemmat. Nyt minulla on kiire!
Yksin jäätyään hän ojensi kätensä puhelinta kohden. Se kilisi samassa.
— Rauta.
— Ahvenisto täällä.
— Aioin juuri soittaa sinulle.
— Sellaista se on. Sielujen sympatiaa. Täällä on tapahtunut jotakin, joka kiinnostaa sinua.
— Oli mitä tahansa, niin kuuntele sinä nyt kerrankin ensin minua!
— No jaa, kuulostaa siltä kuin sinulla olisi jotakin pientä taas sydämelläsi.
— Osaatko sinä ylipäänsä kuunnella, Ahvenisto? Rikospoliisin päällikkö naurahti.
— Kotona minä en teekään muuta kuin kuuntelen. Jos tuntisit eukkoni...
— Anna olla! Nyt on kiire!
— Selvä. Minä kuvittelen, että sinä olet eukkoni. Silloin keskeyttämättä kuunteleminen sujuu minulta vanhasta tottumuksesta aivan ensiluokkaisesti.
Rauta selosti hänelle tärkeimmät kohdat edellisen illan kutsuista, keskusteluistaan Paavosen ja Kaisa Piirron kanssa, neiti Järviön ja tuomari Vuorion äsken hankkimat tiedot sekä tohtori Vaarasen käynnin. Sitten hän otti käteensä Rajaselta saamansa paperin:
— Chevrolet-merkkisen avoauton A 9985 muuan mies, jonka tuntomerkit sopivat Lahtiseen, jätti pestäväksi Tampereen linja-autoaseman huoltoon tiistaina kello 14. Lahtinen sai sairaan veljensä narratuksi uskomaan kellon olevan enemmän ja hänen saapuneen pikajunalla Helsingistä. Aleksi oli vain pistäytynyt silloin veljensä luona ja saanut tältä sekä huoneiston että veljen auton avaimet ilmoittaen lähtevänsä tapaamaan erästä tärkeää liiketuttavaa Kangasalle. Johtaja Mikael Lahtisen upouusi Dodge on numeroltaan H 5050. Se nähtiin tiistai-iltana Onni Piirron kotipitäjän kirkonkylässä, jossa matkustaja — huomaa: pitkään, vihreään sadetakkiin pukeutunut mies — osti osuuskaupasta bentsiiniä. Siitä autohallista, jossa Mikael Lahtisen Dodgea säilytetään, poistui viimeinen mies keskiviikon vastaisena yönä erään kiireellisen korjauksen vuoksi poikkeuksellisesti vasta kello 2. Siihen mennessä Lahtisen auto ei ollut palannut. Mutta aamulla se oli hallin edustalla. Sinä aamuna Aleksi Lahtinen olikin jo valmis soittamaan veljelleen lääkäriä ja odottamaan sekä tätä että sairaanhoitajatarta tuleviksi. Joko nyt riittää?
— Jo! Ahvenisto jyrähti. — Sinä olet tehnyt pirun tarkkaa työtä, Rauta. Turhaakin työtä.
— Turhaa?
— Niin. Ilman tuota Tampere-selvitystäkin olisin uskonut Lahtisen käyneen polttamassa Piirtojen mökin. Kun kerran tohtori Vaaranen tiesi kertoa, että tuo kirottu sepustus »Laulu Helsingille» oli Aleksi Lahtisen, niin...
— Kyllä minä tiedän, Rauta katkaisi. — Mutta pelkäsin, ettet sinä usko vähemmällä. Vähän aikaa sitten sinä puhelimessa karjuit minulle...
Tällä kertaa rikospoliisin päällikkö keskeytti hänet:
— Annetaanpas nyt keskinäisen pyykinpesumme toistaiseksi odottaa, Rauta. Myönnän mielelläni, että sinä olet aika poika. Mutta nyt minulle tuli hoppu.
— Sinä aioit kertoa minulle jotakin.
— Niin. Pysyhän hetkinen vielä siellä, niin soitan uudelleen. Panen tässä välillä vain täyden hälytyksen käyntiin.
Viiden minuutin kuluttua Ahvenisto oli taas puhelimessa.
— Minun piti kertoa täältä pikku uutinen sinulle, Rauta. Tänne tuli puoli tuntia sitten muuan naisihminen. Paniikkia, veli hyvä, sitä olen nähnyt ennenkin. Mutta paniikin ja hysterian riivaama nainen on pahinta, mitä tiedän.
— Normaalin miehen arviointi.
— Lyönpä vetoa, ettet arvaa, kuka tuo turvaa rukoileva nainen oli.
— Tällä kertaa en yritäkään arvailla.
— Toimittaja Kerttu Laita. Hän kertoi lehtensä toimituksessa kuulleensa Marja Sykyrin viime yönä tehneen itsemurhan. »Itsemurhan!» hän huusi hurjana »Kyllä minä tiedän, ettei se ollut itsemurha!» Mutta kun kysyin sitten, mitä kaikkea hän tietää, hän purskahti itkuun ja uikutti olevansa seuraava uhri, ellemme me suojaisi häntä. Onko siinä mitään järkeä?
— On. Melkoisesti. Hän olisi luultavasti seuraava uhri Tikarimiehen listalla.
— Miksi hitossa?
— Koska hän eilisiltana usutti Lahtisen Marja Sykyrin kimppuun. Minulla ei ole mitään hyviä ajatuksia neiti Laidasta. Mutta en usko, että hän olisi tehnyt sitä, jos olisi tiennyt Lahtisen Tikarimieheksi. Hän on kuitenkin terävä nainen, niin epämiellyttävä kuin onkin. Kai Tikarimies on ainakin jo tähän mennessä tullut ajatelleeksi, että Marjan murhan jälkeen Laita helposti laskee, mitä yksi ynnä yksi on. Niin että anna naisparan jäädä sinne.
— Minä lähetin hänet jo selliin, rikospoliisin päällikkö hymähti. — Mieheni sanoivat, etteivät ole ennen nähneet ihmistä, joka olisi ollut niin kiitollinen rautaovien sulkeutuessa jälkeensä. Olisihan hänet voitu sijoittaa muuallekin. Mutta ajattelin, että sieltä hän ei pääse minua enää ulvonnallaan häiritsemään. Mennäkseni sitten päähenkilöömme, hänelle tulee kuumat paikat. Kaikkia teitä vartioidaan jo. Rautatien asemaa samoin. Ehdin saada Lahtisen tuntomerkit myös radion päiväuutisiin. Ja huomaa: ne luetaan ennen uutisia eikä vasta jälkeen, jolloin ihmiset sulkevat vastaanottimensa heti kuultuaan sanan »poliisitiedoituksia». Tikarimies saa olla ihmeotus päästäkseen läpi sen verkon silmistä, jonka olemme hänelle virittäneet.
— Hänellä on monen tunnin etumatka.
— Sinä pahan ilman lintu! Ahvenisto ärähti. — Mitä itse aiot tehdä? Istuako siellä pöytäsi ääressä?
— Toistaiseksi.
— Kuulehan, Rauta. Toisissa tapauksissa sinä olet lentänyt ja liehunut, niin ettei tiennyt, missä milloinkin olit. Mutta tällä kertaa sinä olet etupäässä istunut jaarittelemassa joko puhelimen kuuloke korvassa tai ilman.
— Kukin juttu on hoidettava luonteensa mukaan. Sitä paitsi, minulla ei aikaisemmin ole ollut niin puheliasta työtoveria kuin sinä.
Rikospoliisin päällikkö naurahti.
— Kiitoksia kohteliaisuudesta. No jaa, meillä ei ole oikeastaan syytä nureksia. Onni Piirto murhattiin viime maanantai-iltana, ja nyt on perjantain puolipäivä.
— Ja »vasta» kolme ruumista.
— Huh, Rauta sinua! En viitsi enää jatkaa keskustelua kanssasi. Jätän jonkun tänne ottamaan vastaan puhelintiedoituksia. Itse lähden liikkeelle.
— Tee se, Ahvenisto. Se on eduksi sinun linjoillesi. — Entä sinä?
-— Minä aion polttaa pari savuketta ja miettiä, mitä minä nyt tekisin, jos olisin Tikarimies. Sitten minäkin lähden ehkä vähän jaloittelemaan. Kenties jossakin päivän mittaan tapaamme.
Pääkaupungin tavanmukainen elämä oli joutunut raiteiltaan. Kerrankin poliiseja näytti olevan paljon. Heitä tuntui liikkuvan kaikkialla. Kaupungista lähtijöillä oli hankaluuksia. Jokainen auto, olipa mitä lajia tahansa, tarkastettiin, samoin lähtevät laivat, yksinpä kalastajaveneetkin läpikotaisin. Moottori- ja polkupyörillä, maalaisrattailla tai jalan maaseudulle pyrkijät joutuivat tekemään selkoa henkilöllisyydestään. Ratsupoliiseja patrulloi metsiin johtavilla poluilla. Poliisin piiska-autot ja moottoripyörät risteilivät hiljakseen kaduilla. Satojen kilometrien säteellä oli muidenkin paikkakuntien viranomaiset hälytetty valppaiksi. Rikospoliisin päällikkö ei tällä kertaa voinut nureksia, ettei hänelle annettu kyllin miesvoimaa käytettäväksi.
Radion päiväuutisten alkajaisiksi luettu poliisitiedoitus Aleksi Lahtisesta ja hänen tuntomerkeistään herätti tavatonta huomiota. Ravintoloissa, kahviloissa, konttoreissa ja kaduilla väiteltiin siitä, kuka hän oikein on ja miksi häntä etsitään. Jotkut olivat tietävinään, että Lahtinen oli Rautakeskuksen palveluksessa ja että siellä oli havaittu huikea kavallus. Mutta toiset nauroivat ylimielisesti. Joku konttorirotta ei päässyt missään tekemään huikeaa kavallusta. Korkeintaan hän saattoi kaapata jonkin pienehkön summan. Mutta mokoman asian takia koko Helsinkiä ei myllerrettäisi. Suurempi saalis oli kierroksessa. Ja ne, jotka näin puhuivat, hymyilivät salaperäisen tietävinä. Mikäkö saalis? Hyvät ihmiset, ettekö lue lehtiä? Liikkeellä on murhamies, jota poliisi nimittää Tikarimieheksi! Niin, kirjailija Piirron murhaaja. Lisäksi huhutaan hänen tilillään olevan kaksi muutakin murhaa. Jo tähän mennessä!
Ihmiset tarkkasivat toisiaan. He muistuttelivat mieleensä, millaisiksi Aleksi Lahtisen tuntomerkit oli ilmoitettu, ja katsoivat alta kulmain jokaista outoa, pitkää, kolmissakymmenissä olevaa miestä. Ahvenisto oli ollut oikeassa: Tikarimiehellä ei tuntunut olevan suuriakaan mahdollisuuksia selvitä verkosta.
Kuusitiellä oli runsaasti poliiseja. Numero 15 oli täydelleen eristetty.
Muuan vanha, kumara herra katseli sitä vastapäisen talon maitokaupan ikkunasta. Hänellä oli pitkä, taapäin suittu, valkoinen tukka, leveäsankaiset silmälasit ja yllään vanhanaikainen, kulunut, musta päällystakki. Toisessa kädessään hänellä oli hopeapäinen keppi ja toisessa vanha, harmaa knalli.
Maitokaupan nuori, mustakutrinen myyjätär tuli hänen viereensä seisomaan.
— Täällä on nyt tavallista vilkkaampaa, herra Kaurala, hän hymähti. — Mitähän ne etsivät?
— Kuka tietää? puhuteltu vastasi narahtelevalla vanhan miehen äänellään. — Jotakin rikollista kai.
— Hyi, että sellainen olisi asunut niin lähellä meitä! tyttö huudahti. Hän palasi myymäläpöydän taa selittäen: — Minä en ilkeä katsoa, kenet ne sieltä tuovat. Voi olla vielä joku sellainen, jonka kanssa olen täällä joka päivä jutellut, niin kuin nyt teidän kanssanne.
Kun mies ei liikahtanut, hän jatkoi:
— Te ette viihtynyt kauan maalla, herra Kaurala.
— En. Kun on pitkän elämänsä viettänyt kaupungissa, kuten minä, ei pysy enää maalla. Palasin tänä aamuna.
— Ja nyt te tulitte hakemaan maitoannostanne, herra Kaurala. Missä teidän kannunne on?
Vanha mies kääntyi häneen. Räpyttävin silmin hän katsoi myymäläpöytää ja sitten molempia käsiään. Nolostuneena hän naurahti:
— Sepäs olikin kysymys! Näyn unohtaneen sen kotiin. Sellaista on vanhuus, pikku neiti. Älkää te koskaan tulko vanhaksi... No, mitäpä kannusta! Minä tulen myöhemmin uudelleen. Näkemiin, pikku neiti.
— Tervetuloa takaisin, herra Kaurala.
Vanha herra lähti köpittämään keppinsä varassa. Hetkistä myöhemmin hän istui saman kadun varrella olevassa ravintolassa.
Vaalea, roteva tarjoilijatar, joka otti vastaan hänen tilauksensa, vaikutti hämmästyneeltä ja hermostuneelta.
— Mikä teitä vaivaa, neiti? Onko minussa jokin hullusti?
— Ei, ei teissä, herra. Nähdessäni teidät muistin vain nuoren ystävänne. Hänet, jonka kanssa iltaisin tapaatte istua täällä.
Vanha mies silmäsi naiseen päästäen lyhyen, mäkättävän naurun.
— Ihastunut, niinkö, neiti? No, älkää olko huolissanne. Nuori herra Aleksi tulee illalla. Onhan hän näinä kuukausina aina tullut. Miksei sitten tänään?
— Niin, herra. Toivotaan.
Nainen katsoi myötätuntoisesti vanhusta, joka tunki lautasliinan kulman korkean kauluksensa sisään, pyyhki huolellisesti veitsen ja haarukan ja valmistautui syömään.
Päästyään tovereittensa luo, jotka seisoivat rykelmänä keittiöön vievän oven lähettyvillä, tarjoilijatar kuiskasi:
— Ukko parka! Hän ei tiedä vielä mitään. Ei ole kai sattunut radion lähettyville.
— Etkö sinä kertonut hänelle Lahtisesta?
— En. En raatsinut.
Valkotukkainen herra söi tapansa mukaan hitaasti. Silloin tällöin hän vilkaisi ikkunasta ulos numero 15:n suuntaan. Poliiseja tuli ja meni.
Hän oli nostanut pilsnerilasin huulilleen ottaakseen taas lyhyen kulauksen. Mutta se jäi ottamatta. Hän laski lasin varovaisesti pöydälle, jottei kukaan huomaisi hänen kätensä ruvenneen äkisti vapisemaan.
Hän oli tullut muistaneeksi valokuvan. Onnetonta, ettei hän ollut hävittänyt sitä tai ottanut mukaansa! Se oli jäänyt anatomiaa käsittelevän englanninkielisen teoksen väliin. No, nyt sitä ei voinut auttaa. Toivottavasti se pysyisikin siellä.
Pääasia oli olla rauhallinen, olla poikkeamatta tavallisesta ohjelmasta.
— Kirottu valokuva! hän mutisi itsekseen.
Hän olisi kironnut vieläkin synkemmin, jos olisi tiennyt, että samalla hetkellä Rauta tarkasteli samaista kuvaa.
Hän oli neljännestunti sitten saapunut autollaan Kuusitie 15:n edustalle. Ahvenisto oli tervehtinyt häntä pienessä huoneistossa meluavasti.
— Katsohan tätä valokuvaa, hyvä veli! Eiköhän se anna paremman selvityksen Piirron murhan taustasta kuin ne parikymmentä sivua konekirjoitettua mielipuolisuutta, jotka aamusella löysimme?
Rauta oli vilkaissut kuvaan. Kääntöpuolelle oli kirjoitettu: »Rakkaalle Alelle Marjalta».
Rikospoliisin päällikkö oli innoissaan.
— »Rakas Ale», sitä Lahtinen oli Marja Sykyrille, joskus. Mutta sitten tyttö innostui Piirtoon. Se innostus johti maanantai-iltaan. Mitäs siitä sanot?
— Kuulostaa hyvältä, Rauta myönsi.
Hän seurasi hetken parin siviilipukuisen poliisin suorittamaa etsintää. Sitten hän rupesi kädet taskussa itsekin katselemaan paikkoja.
Huoneessa ja sen takana olevassa keittokomerossa sekä pienoisessa eteisessä ei ollut paljon kätköpaikkoja. Oli turha kuvitella punaisenruskean puvun löytyvän sieltä.
— Sinä et tunnu panevan paljon arvoa tälle valokuvalle, Ahvenisto marisi.
— Kaikin mokomin. Se on hieno löytö. Panisin kuitenkin paljon enemmän arvoa tiedolle, missä Tikarimies nyt on. Siitä meidän olisi vähitellen päästävä selville.
Puhuessaan Rauta silmäili pienoista kirjahyllyä. Erään siteen nimi kiinnitti hänen huomiotaan. Vai niin, entinen lakitieteen ylioppilas oli harrastanut anatomiaa. Niin, tietysti. Hänhän oli osoittautunut eräissä suhteissa suorastaan asiantuntijaksi sillä alalla.
Hän otti kirjan käteensä. Silloin hän löysi toisen valokuvan. Hän tuijotti siihen pitkään ja näytti sitä sitten rikospoliisin päällikölle.
— Oh, tuo! Ahvenisto hymähti. — Näin sen jo. Kaikki kirjat on sivu sivulta selattu lävitse. Saat suoda anteeksi, mutta tuo valokuva ei kiinnosta minua.
Rauta pisti kuvan taskuunsa ja poistui huomaamattomasti. Hän meni talonmiehen asuntoon.
Tukeva eukko silmäsi hänen näyttämäänsä valokuvaa.
— Sehän on herra Kaurala. Hän asuu tässä meidän kerroksessa. Eläkkeellä oleva virkamies. Oikein kiltti ja hiljainen herra.
— Onkohan herra Kaurala nyt kotona? Rauta kysyi.
— Ei se ole, eukko vastasi. — Pari tuntia sitten, kun olin lakaisemassa katukäytävää, se lähti iso paketti kainalossa kaupungille.
Ikkunan luona seisoskellut puolikasvuinen, finninaamainen poika hörähti:
— Ny sä hourit, mutsi. Kaurala läks sunnuntaina reissuun. Totta mä tiiän, kun mä kannoin sen kapsekit autsikaan.
— Siunatkoon tuota poikaa! äiti tulistui. — Kyllä minä tiedän, mitä puhun. Omin silmin minä sen taannoin näin. Mutta jos se on tullut jo takaisin.
— Eikä oo, poika väitti. — Se jutteli mulle, kun ventattiin autsikaa, et sen broidi on kuallu ja kaivetaan ensi pyhänä maahan.
— Sitten siltä on unohtunut jotakin, jota se on tullut hakemaan, eukko päätteli. — En minä keskellä päivää haamuja näe.
Rauta katsoi parhaaksi hyväksyä tämän selityksen.
Porraskäytävässä hän tutki ovea, jossa oli vanhanaikainen messinkikilpi: »A.R. Kaurala». Ensi silmäyksellä kaikki näytti olevan kunnossa. Mutta taskulamppunsa valossa hän huomasi piankin murron merkkejä.
Nuori, punaposkinen komisario Suvanto tuli ulkoa ja pysähtyi hämmästyneenä.
— Jotakin erikoista, herra tuomari?
Rauta sammutti lamppunsa.
— Ei ihmeempää. Katselin tässä vain vähän paikkoja. Tuomari Ahvenisto on ylhäällä Lahtisen huoneistossa.
Sen sanottuaan hän asteli miettiväisenä ulos. Nuori komisario jäi tuijottamaan hänen jälkeensä ja pudisti päätään..
Rauta oli havainnut maitokaupan vastapäisessä talossa. Hän suuntasi kulkunsa sinne. Mustakutrinen myyjätär tervehti häntä iloisesti.
— Hauska, että herra tuli, hän sanoi välittömästi. — Ulkona tapahtuu niin paljon. Mutta tänne ei eksy kukaan kertomaan. On kuin koko katu pidättäisi hengitystään. Onko mies jo saatu kiinni?
— Ei. Mutta tunnetteko te tätä herraa?
Rauta näytti valokuvaa,
— Oi, tottahan toki! Herra Kaurala noissa samoissa vanhoissa vaatteissaan!
— Miten niin samoissa?
— Hän oli ihan tuossa samassa asussa äsken täällä.
— Vai niin. Oliko tuo »äsken» kauankin sitten?
— Puolisen tuntia sitten.
— Entäpä, ellei se ollutkaan herra Kaurala?
Tyttö naurahti:
— Johan te hassuja puhutte. Ettäkö minä en herra Kauralaa tuntisi? Puoli vuotta minä olen tässä myymälässä ollut ja joka aamu ja joskus päivälläkin hänen kanssaan jutellut. Tuo vanha, musta päällystakki ja harmaa knalli hänellä oli koko talven. Viime viikolla hän vaihtoi ne harmaaseen sadetakkiin ja mustaan knalliin ja sanoi, että se oli kevään merkki. Tänään olin vähällä kysyä, odottiko hän takatalvea, koska oli palannut vanhaan asuunsa. Mutta viime tipassa älysin, ettei sellaista saa kysyä. Mitä sitä paitsi asusta? Tuntisinhan minä hänen pitkän, kumaran vartalonsa, valkean tukkansa, laihat kasvonsa ja narisevan äänensä vaikka puolipimeässä.
— Minne päin hän lähti? Rauta kysyi rauhallisesti.
— Tuonne oikealle, Mannerheimintietä kohden. Mutta miksi te häntä kyselette, herra? Ette kai te vain kuvittele...? Sen verran ihmisiä minäkin tunnen, että herra Kaurala ei ole voinut tehdä mitään pahaa kenellekään.
— Siinä olette varmasti oikeassa, neiti. Herra Kaurala ei ole tehnyt mitään pahaa. Näkemiin, neiti.
Tyttö jäi otsa rypyssä katsomaan hitaasti kiinni painuvaa ovea. Sitten hän kohautti olkapäitään. Vieraassa oli ollut jotakin outoa. Mutta mitäpä se häntä liikutti!
Rauta asteli ripeästi.
Mannerheimintien kulmauksessa olevalla autoasemalla kuljettajat olivat varmoja siitä, että puoleen tuntiin ei pitkä, kumara, vanha herra ollut kulkenut siitä ohi.
Rauta palasi taapäin. Seuraavassa kadunkulmassa seisova vartiopoliisi vastasi hänen kysymykseensä:
— Mustatakkinen ja harmaaknallinen herra? Kyllä, herra tuomari, kyllä minä näin hänet. Puolisen tuntia sitten. Hän meni tuosta ovesta sisään. Hän istuu kai vieläkin ravintolassa.
— Tulkaahan mukaan, konstaapeli.
He lähtivät nousemaan melko jyrkkiä portaita. Niiden yläpäässä eteisvahtimestari istuskeli tuolillaan ja haukotteli ikävissään. Hän pääsi kuitenkin varsin nopeasti jalkeille nähdessään poliisin.
— Odottakaa tässä, konstaapeli.
Rauta astui pitkään ja kapeaan ravintolasaliin. Vain kolmessa pöydässä aterioitiin. Hän meni yksinäisen, valkohapsisen miehen luo ja virkahti:
— Taas tavataan, herra Lahtinen.
Mies oli juuri kaatamassa kermaa kahvikuppiinsa. Hän hätkähti niin, että kermaa läikkyi aluslautasellekin.
— Antakaa käsienne olla pöydällä, Lahtinen, Rauta sanoi hiljaisella äänellä. — Jos teette eleenkään päästäksenne käsiksi aseeseenne, niin lyön nyrkillä leukaperänne hajalle. Minua on joskus sanottu rautanyrkiksi.
Äkillinen tuli oli sammunut paksusankaisten silmälasien takana yhtä pian kuin oli syttynytkin.
— Te pääsitte siis kuitenkin minun jäljilleni, tuomari Rauta, Lahtinen hymähti. — Minä luulin, suoraan sanoen, ettei kukaan minua tässä asussa tuntisi.
— Asussa ei ole muuta vikaa kuin se, että minä tunnen juuri sen, Rauta sanoi.
— Minua luullaan tässä ravintolassa aivan toiseksi henkilöksi. Ettekö sallisi minun hänen vuokseen näytellä osaa täällä loppuun? Lupaan olla yrittämättä mitään juksua teille tässä istuessamme.
Kolminkertaisen murhamiehen lupaus! Ja kuitenkin Rauta hyväksyi sen. Hän istahti vastapäiseen tuoliin. Luokse rientäneelle tarjoilijattarelle hän ilmoitti:
— Kiitoksia, neiti. Minä en ota mitään. Odottelen vain, kunnes herra Kaurala on lopettanut.
Lahtinen sanoi palaten narisevaan ääneen:
— Minä sen sijaan ottaisin vielä lasillisen konjakkia, ellei teillä, herra Rauta, ole mitään sitä vastaan.
— Kaikin mokomin, ottakaa vain. Ei minulla ole kiirettä.
— Lasi jaloviinaa siis? tarjoilijatar kysyi.
— Ei, neiti. Oikeaa konjakkia.
Vaalea nainen naurahti suojelevasti:
— Eikö se ole tuhlausta, herra Kaurala? Keskellä perjantaipäivää!
— Minä juhlin eräänlaista viikon loppua, neiti. Tuokaa samalla lasku.
Hän sai lasinsa ja laskunsa. Povitaskusta ilmestyi iänikuinen nahkalompakko, josta hän kaivoi esiin viissataamarkkasen.
— Ostakaa lopulla itsellennekin ryyppy, neiti.
— Minä olen raittiusihminen, herra Kaurala. Mutta muuten, kiitoksia vain.
Jäätyään kahden kesken Raudan kanssa Lahtinen virkkoi:
— Ei teidän tarvitse olla noin varuillanne, tuomari. Kyllä minä älyän, milloin pelini on pelattu loppuun.
Hän otti kulauksen konjakkia.
— Ihanaa juomaa. Saattaa kestää kauan, ennen kuin seuraavan kerran pitelen konjakkilasia. Te kai tiedätte suunnilleen kaiken minusta, tuomari?
— Suunnilleen.
— Sitä pelkäsinkin. Tiesin, että sukeltautumalla vanhan herra Kauralan hahmoon onnistuisin häivyttämään poliisit kannoiltani. Minähän olen kuukausimääriä tutkiskellut tuota harmitonta herraa, hänen puhettaan ja liikkeitään. Tiesin, että te olitte ainoa uhka minulle. Teillä on kirotun hyvä vainu, tuomari Rauta. Mutta on ehkä eräs asia, jota ette tiedä.
— Mikä?
Lahtinen tyhjensi kahvikupin ja kaatoi kannusta siihen viimeiset tipat.
— Se, miltä tuntuu olla tuomittu unohdettujen armeijaan. Ei, älkää luulko minun yrittävän vedota teidän, sääliinne. Minä olen pelannut korkein panoksin ja hävinnyt. Mutta näin, konjakkilasi sormien välissä, on mukava ajatella ääneen, mistä kaikki sai alkunsa... Niin, unohdettujen armeijaan... Se on yleismaailmallinen muukalaislegioona, vielä pirullisempi kuin Ranskan muukalaislegioona onkaan. Minun elämäni haaksirikko alkoi siitä, etten voinut selvitä rikosoikeuden tentistä. Muistan, miten professori ärjäisi, kun olin viimeistä kertaa yrittämässä: »Herra Lahtinen, liittykää pelastusarmeijaan tai menkää merille, rikoksesta te ette selviä ikinä!» Ihan totta, niin hän sanoi, että minä en selviä rikoksesta ikinä. No, yliopistollisesta tentistä minä en selvinnytkään. Mutta muuten...
Hän naurahti epämiellyttävästi, otti pienen kulauksen pikaristaan ja jatkoi:
— Niin minusta tuli konttoristi. Ei hullumpaa. Mutta sitten elämääni tuli kaksi intohimoa. Toinen oli haave tulla kirjailijaksi. Toinen oli Marja. Hetkeksi ne kasvoivat yhteen, tavallaan. Halusin kirjoittaa elokuvan, suuren elokuvan, jossa Marjalla olisi pääosa... Hän haaveksi itselleen filmitähden uraa, kuten ehkä tiedätte.
Rauta nyökkäsi.
— Mutta hän nauroi minun elokuvasuunnitelmilleni. Tiedättekö, tuomari? Kukaan ei ole koskaan uskonut minun pystyvän mihinkään. On kuin koko maailma olisi tehnyt yhteispäätöksen pitää minut tiukasti siellä, missä olin. Unohdettujen armeijassa... Kaksi yötä Marja oli minun omani, ja siitä sain vereeni polton, josta en ole päässyt irti. Mutta Marja ei halunnut kuulla puhuttavankaan avioliitosta. Hänelle ei merkinnyt mikään mitään taiteilijan uransa ulkopuolella. Hän alkoi karttaa minua, ja sitten hän sai kiikariinsa Piirron. Se tapahtui kai samoihin aikoihin kuin minä olin mennyt Piirron luo parhaan filmisuunnitelmani kanssa esittäen hänelle yhteistyötä.
— Se oli »Laulu Helsingille».
Lahtisen ääni muuttui synkäksi:
— Niin. Piirto oli alusta alkaen ylimielinen, niin kuin ammattikirjailijat meitä amatöörejä kohtaan ovat. Minä kirjoitin hänelle sinne maalle monta kirjettä. Mutta hän ei suvainnut edes vastata. Sitten kuulin häneltä odotettavan hänen »omaa» elokuvakäsikirjoitustaan »Valkoinen kaupunki». Hän oli siis varastanut minun aiheeni, niin kuin oli varastanut sen ainoan tytön, joka merkitsi minulle jotakin! Hän, jolla oli kaikkea yllin kyllin, oli varastanut minut tyhjäksi. No, ehkä se ei ollut hänen ilkeyttään. Hän pani vain täytäntöön maailman päätöksen, että minun oli pysyttävä unohdettujen armeijassa! Siksi minä tapoin hänet.
Rauta katsoi häntä kylmästi.
— Yksinpuhelunne on kai päättynyt, Lahtinen?
— On, mies myönsi ottaen kulauksen konjakkia. — Mutta muutama tilkka tätä hienoa juomaa jää vielä. Tehän sanoitte, ettei teillä ole kiire. Tiedättekö, tuomari? Minä vihaan teitä.
— Arvaan sen.
— Vihaan senkin vuoksi, että te pakotitte minut tappamaan myös Marjan. Se ei kuulunut ohjelmaan. Ilman teitä poliisi olisi varmasti hyväksynyt Mäkis-vainajan murhaajaksi. Ja nyt...! Noille poliiseille ja heidän patrulleilleen olen hymyillyt koko päivän.
— Teillä, Lahtinen, ei erinomaisesta naamioitumisestanne huolimatta olisi tässä maassa ollut mitään elämismahdollisuuksia, Rauta huomautti. — Ne tuntomerkit, jotka radiossa luettiin, olivat vain suurta yleisöä ja teitä itseänne varten. Viranomaisille kautta maan on ilmoitettu ne tuntomerkit, joita ette voi poistaa.
Tikarimies silmäsi häneen tutkivasti. Sitten hänen katseensa hipaisi oikeaa kättä, ja hän kalpeni hieman.
— Niin, Rauta jatkoi. — Esimerkiksi juuri tuo oikeasta pikkusormestanne puuttuva kolmas nivel. Mutta se ei ole suinkaan ainoa. Sitä paitsi, minua ei ihmetytä, että olette hymyillyt poliisivartioille teillä ja rautatien asemalla. Te ajattelitte pelastautua meritse.
Lahtinen säpsähti.
— Mikä piru te olette? hän mutisi.
— En tiedä, minkä verran mainitsemanne herra ajattelee, Rauta hymähti. — Minä ajattelin hiukkasen. Tulin siihen johtopäätökseen, että teillä on vene jossakin. Ei omanne, vaan varastettu tietenkin. Luultavasti tukeva kalastajamoottori. Sen vuoksi poliisin ja merivartiolaitoksen alukset valvovat nyt puoliympyrää, jonka keskipiste Helsinki on.
Tikarimies ryyppäsi viimeiset konjakkipisarat ja nousi.
— Piste. Pannaan siis piste koko tarinaan. Luulin tosiaan meren olevan vapaan...
Rauta oli myös jättänyt istuimensa. He lähtivät yhdessä. Ovelta Lahtinen kääntyi vielä kumartamaan hyvästiksi tarjoilijattarille.
— Tervetuloa pian taas, herra Kaurala! joku näistä huudahti.
Eteisvahtimestari katsoi oudoksuen tulijoita. Hän oli jutellut konstaapelin kanssa ja kertonut tälle vanhasta herrasta, joka oli usein nähty nyt takaa-ajetun Lahtisen seurassa täällä.
— Joko pois, herra Kaurala? hän kysyi.
— Herrat haluavat kuulla minulta jotakin nuoresta ystävästäni, oli nariseva vastaus.
Rauta silmäsi tutkivasti Lahtiseen. Tämä oli omaksunut jälleen vanhan miehen osansa. Mutta sitä paitsi hän vaikutti masentuneelta.
Hän kääntyi poliisin puoleen:
— Minä käväisen hakemassa tuomari Ahveniston tänne. Pitäkää te, konstaapeli, huoli siitä, että tämä mies pysyy täällä sen aikaa.
— Käskystä, herra tuomari.
Huomatessaan ihmettelyä eteisvahtimestarin katseessa Rauta virkahti:
— Herra Kaurala saa odotellessaan istua. Onhan tuossa tuoli.
Kun ulko-ovi oli sulkeutunut hänen jälkeensä, valkotukkainen mies sanoi:
— Herra konstaapeli, voisitteko auttaa minut käymälään? Voin hirveän pahoin. Söin kai jotakin sopimatonta.
Se näkyi koko hänen surkeasta olemuksestaan. Hän oli painanut nenäliinan suulleen ja pidätteli vaivoin oksennusta.
Poliisi tarttui häntä myötätuntoisesti kainalosta. Eteisvahtimestari aukaisi heille oven ja sulki sen sitten kohauttaen hartioitaan. Kaikenlaista sattuu, hän tuumi ja meni lasiovien luo silmäämään saliin, joko viimeisetkin vieraat olisivat lähdössä. Eräässä pöydässä näytti syntyneen kiistaa laskusta.
Hetken kuluttua hän kuuli takaansa poliisin äänen:
— Äijä paha voi surkeasti. Minun on saatava käsiini tuomari Rauta. Vartioikaa te, ettei ukko livistä portaita alas. Ottakaa varoiksi tuo.
Eteisvahtimestari tunsi kouraansa pistettävän pistoolin. Hän käännähti, mutta näki silloin vain selän poliisista, joka laskeutui portaita. Hän meni käymälän ovelle, mutta sen takaa ei kuulunut mitään. Levollisena hän istahti tuolille ja rupesi aikansa kuluksi tarkastelemaan pistoolia. Hyvä vehje näytti olevan, tuttua merkkiä menneiltä sotavuosilta. Niin, sota...
Hänen muistelmansa keskeytyivät, kun Rauta ja kiivaasta kävelystä hengästynyt Ahvenisto tulivat paikalle.
— Missä konstaapeli on?
Eteisvahtimestari kavahti seisomaan Raudan tiukan äänen säikähdyttämänä.
— Tuota... hän lähti juuri hakemaan teitä.
Rauta sai pidätetyksi kirouksen purkautumasta huuliltaan.
— Entä pidätetty?
— Pidätetty? mies änkytti. — Jos tarkoitatte herra Kauralaa, niin hän rupesi voimaan pahoin. Konstaapeli vei hänet tuonne käymälään.
Rauta harppoi osoitetulle ovelle ja Ahveniston seuraamana tuli pesuhuoneeseen. Hän riuhtaisi auki WC:n oven, ja silloin hän kirosi.
Surkea olento makasi siellä alusvaatteisillaan nurkassa. Jalat oli sidottu tiukasti housunkannattimilla yhteen. Samoin kädet ohuella vaijerilla. Suussa oli nenäliina ja toinen kiedottu lujasti pään ympäri niskaan. Päähän oli pistetty nurinpäin valkoinen tekotukka. Lattialla oli hujan hajan vanhan miehen vaatekappaleita.
Näky oli niin hullunkurinen, että Ahvenisto purskahti nauruun. Raudan kiukkuinen silmäys katkaisi sen kuitenkin alkuunsa.
Mies vapautettiin ja pääsi pesuhuoneeseen viruttamaan kasvojaan.
— Vai niin, Rauta virkahti, hän pääsi siis yllättämään teidät, konstaapeli.
— Niin, herra tuomari. En käsitä vieläkään, kuinka se kävi. Ukko vaikutti niin surkealta ja luhistuneelta ja...
— No, Rauta keskeytti, saatte kiittää onneanne, ettei hän pistänyt tikaria sydämeenne.
— Tikaria?
— Niin. Tuo teidän »sairas ukkonne» oli Tikarimies.
Rauta jätti miehen ihmettelemään ja päivittelemään ja riensi ulos.
Ahvenistolle, joka huohottaen yritti pysyä hänen perässään, hän virkahti yli olkansa:
— Että minä annoinkin sen lurjuksen livistää! Mutta kyllä minä saavutan hänet vielä.
— Epäilemättä, rikospoliisin päällikkö vastasi oudon lyhytsanaisesti. — Mutta nyt hänellä on entistä parempi valepuku. Kaupunki on poliiseja tulvillaan.
Äkkiä Rauta jähmettyi. Eräs ajatus oli iskeytynyt hänen mieleensä. Hetkeksi se lamautti hänet kokonaan. Sitten hän huudahti käheästi:
— Pian, Ahvenisto! Nyt on kiire!
Hän lähti juoksemaan autoaan kohden. Rikospoliisin päällikkö saavutti hänet vasta, kun hän oli jo käynnistänyt autonsa.
Kuivatessaan hikeä otsaltaan Ahvenisto kysäisi:
— Tiedätkö vielä jonkun hänen piilopaikoistaan? Kai hänellä niitä kaupungissa on?
Samaa seikkaa Lahtinen oli mietiskellyt hiukan aikaisemmin.
Ravintolan ulko-ovesta tullessaan hän oli kääntynyt oikealle ja seuraavasta kadunkulmasta jälleen oikeaan.
Hän ei pitänyt erityisempää kiirettä. Juokseva poliisi olisi herättänyt huomiota. Hän hymyili itsekseen. Kaikki oli sentään suhteellisen hyvin. Loan ja pölyn harmaaksi muuttama Chevrolet oli lähellä. Sen etuistuimen alle hän oli aamulla vienyt ruskean pukunsa ja vähän muutakin. Näissä oloissa oli hyvä, että vaihtaessaan auton numerolevyt hän oli päätynyt U-numeroon.
Nyt oli vain ratkaistava, minne hän toistaiseksi piiloutuisi. Oli oikeastaan ainoastaan kaksi paikkaa valittavana. Joko Kerttu Laidan tai serkkunsa kirjailijatar Laina Luoman luo. Kumman tahansa hän saattoi pakottaa pysymään aloillaan, kunnes hän keksisi jonkin pakomahdollisuuden. Hän päätti aloittaa Lainasta. Hän jättäisi auton Ylioppilastalon pysäköimispaikalle ja patikoisi Simonkadulle.
Tuossahan vaunu jo olikin. Hän istahti ohjauspyörän ääreen ja käynnisti auton. Moottori surrasi miellyttävän tasaisesti.
Aikoessaan ylittää Munkkiniemenkadun hänen oli pakko pysähdyttää hetkeksi. Molemmilta tahoilta oli raitiovaunu tulossa.
Katuvierellä seisoi kaksi irvistelevää pojannappulaa.
— Tsiikaa, landelaisjepari! toinen huudahti.
— On ottanut farsansa autsikan ja lähtenyt stadiin! toinen ilvehti.
Lahtinen hymähti. Noilta vekaroilta Rauta ei saisi paljonkaan osviittaa.
Mutta ajaessaan sitten kohti Naistensairaalaa hän oli kadottanut hymynsä. Kirottu Rauta! Hänen mieleensä juolahti vankka saaristolaisvene, jonka hän oli piiloittanut suojaiseen paikkaan Lauttasaaressa. Sitäkään hän ei pääsisi nyt käyttämään. Rauta oli turmellut sen mahdollisuuden. Rauta, Rauta, aina Rauta! Mutta hän maksaisi sen tuolle itsetietoiselle nuuskijalle! Maksaisi kipeästi!
Sokean raivon vallassa hän käänsi jyrkästi oikealle Stenbäckinkatua merta kohden.
Inkeri oli vähän aikaisemmin tullut sisältä kotinsa ulkoportaille. Talon edusta kylpi iltapäiväauringossa. Lapsenhoitajatar oli tuonut pienokaisen vaunuineen auringon paisteeseen ja istahtanut itse korituoliin muutaman metrin päähän portaista. Martti-poika seisoi lähettyvillä katsoen tutkivasti linnunpönttöä, joka oli kiinnitetty erään männyn runkoon. Vartiopoliisi oli pysähtynyt edestakaisessa vaelluksessaan talon editse kulkevalla tiellä ja nojaili porttiin seuraten kiinnostuneena ilmeiden vaihtelua pojan kasvoilla.
Inkeri hymyili onnellisena. Oli hyvä, että oli näin. Rauhallista ja kaunista. Männynrunkojen lomitse näkyi merelle, joka sekin välkkyi aurinkoisena.
— Konstaapeli! Tulkaahan kahville! Mari itse haluaa tarjota teille sovintokahvit.
Poliisi hymähti ja avasi portin.
— Kiitoksia, rouva Rauta. Niin harvinaista tilaisuutta en halua lyödä laimin.
Hän katosi keittiönpuolen portaikkoon.
— Äiti, tule katsomaan! Martti-poika huudahti. — Muuttolinnut ovat saapuneet. Yksi on sisällä pöntössä. Se kai tarkastaa, onko pesä vielä asuttavassa kunnossa. Toivottavasti se ei ole kovin turhan tarkka.
Inkeri laskeutui portaat ja tuli esikoisensa luo kietoen käsivartensa hänen hartiainsa ympäri. Miten iso hän jo onkaan! hän mietti.
Hän kuuli lähestyvän auton äänen. Mutta hän ei kiinnittänyt siihen huomiota, ennen kuin kuuli jarrujen kitinää.
Seuraavat tapahtumat aivan ryöppysivät toistensa ylitse. Inkeri näki jotakin lentävän aidan yli nurmikolle ja pyörivän juuri pienokaisen vaunujen viereen. Lapsenhoitajatar kiljaisi pelästyksestä, mutta ei voinut muuta kuin tuijottaa tuota pitkulaista esinettä. Inkeri oli tuulispäänä paikalla, koppasi sen käteensä ja otti pari juoksuaskelta aitaa kohden. Hän näki vain autossa seisovan miehen kasvot, jotka olivat vääristyneet inhottavaan, voitonriemuiseen irvistykseen. Hän kohotti kätensä kuulematta Martti-pojan varoitushuutoa:
— Äiti, se on poliisi!
Inkeri heitti kädessään olevan esineen. Hän tajusi miehen painautuneen jo istumaan ja ykkösvaihteen siirtyvän päälle. Mutta auto ei lähtenyt. Sillä heitto oli onnistunut. Kova räjähdys kajahti. Kuului särkyvän lasin kilinää. Auton kone sammui ulvahtaen.
Enempää Inkeri ei tajunnut. Kaikki pimeni hänen ympärillään, ja hän lyyhistyi ruohikolle.
Seuraavassa hetkessä katu oli täynnä melua.
Talon sisästä syöksyi kaksi poliisia palvelustyttöjen seuraamina. Mutta niin vanha ja lihava kuin Mari olikin, hän ehätti ensimmäisenä rakkaittensa luo. Ensiksi hän vilkaisi vaunuihin. Huomatessaan räjähdyksen vain herättäneen pienokaisen vahingoittamatta häntä, vanhus pani kädet ristiin.
— Suurkiitos, Jumala! hän kuiskasi.
Sitten hän ryntäsi Martti-pojan luo, joka oli polvillaan äitinsä vieressä, ja tempasi hänet seisomaan koetellen vapisevin sormin hänen jäseniään.
— Ei minuun sattunut! poika huudahti vimmoissaan. — Mutta mikä äidin on?
Mari vaipui emäntänsä viereen kyynelten vieriessä pitkin ryppyisiä poskia.
— En tiedä. Pikku Jättiläinen... En tiedä vielä...
Molemmilta tahoilta poliisiautoja saapui ulvovin sireenein. Talon edusta oli tuokiossa täynnä autoja ja sinitakkisia miehiä ja huutoja.
Raudan vaunu oli ensimmäisenä paikalla. Hänellä ei ollut aikaa edes avata porttia, vaan hän hyppäsi aidan ylitse ja oli seuraavassa hetkessä vaimonsa luona.
— Minä aavistin tämän, hän mutisi yhteenpurtujen hampaiden takaa. — Mutta liian myöhään!
Hetken kuluttua hän ojentautui hieman ja pyyhkäisi kämmenellä hikisten kasvojensa ylitse.
— Mari voi säästää itkunsa. Rouva on vain pyörtynyt.
Hän nosti Inkerin syliinsä ja kantoi hänet sisään.
Iäkäs palvelijatar pääsi huojuvin polvin jaloilleen.
— Pyörtynyt? hän mutisi. — Ja säikäyttää sitten vanhan ihmisen ihan hengiltä!
Rikospoliisin päällikön tulo lopetti kohun U-merkkisen auton ympärillä. Neljännestunnin kuluttua tie oli jälleen miltei tyhjä. Vain neljä miestä oli jäljellä suorittamassa tutkimuksiaan.
Ahvenisto kuulusteli lapsenhoitajatarta. Mutta tällä oli perin vähän kerrottavaa.
— No jaa, onko teillä edes aavistusta siitä, mikä se esine oli, joka jalkojenne juureen pyöri?
Tyttö nyökkäsi innokkaasti.
— Se oli käsikranaatti.
— Mistä sen tiedätte?
— Minä olin lottana sodassa. Näin niitä silloin.
— Ja kuitenkin jäitte kiljuen istumaan?
— Minä... minä en voinut liikahtaakaan. Tuijotin sitä vain. Odotin sen räjähtävän heti.
Rikospoliisin päällikkö oli hyvin vakava.
— Niin kuin se olisi räjähtänytkin, jos myös Tikarimies olisi ollut mukana sodassa, hän virkkoi. — Mutta sydänvikaisena hänet onneksi aikanaan vapautettiin asevelvollisuuttaankin suorittamasta. Tikaria se mies osasi käsitellä. Käsikranaatin heiton pikku niksiä hän ei sen sijaan tiennyt. Muuten täällä olisikin nyt tapahtunut hirveitä.
Tullessaan Inkerin vuoteen ääreen hän kysyi hyväntuulisena:
— Mitenkäs päivän sankaritar voi?
Inkeri hymyili hänelle.
— Pelkään, ettei pyörtyminen oikein sovi yhteen sankaruuden kanssa. Tahtoisin tietää... Kuoliko hän?
— Ei, eikä kuolekaan, Ahvenisto naurahti rauhoittavasti. — Niin että sen puolesta voitte nukkua rauhassa. Mutta ei Tikarimies silti ole vielä muutamaan päivään kuulustelukunnossa. Siksi monta pikku reikää häneen tuli.
Inkeri huokasi helpotuksesta ja sulki väsyneenä silmänsä.
Sinä iltana hän vaati, että lasten piti nukkua samassa huoneessa. Martti-poika väitti omassa vuoteessa olevan paljon mukavampaa, mutta se ei auttanut. Hän taipui nuristen ja livahti omalle puolelleen, heti kun vanhemmat vaipuivat uneen.
Lauantai-aamun aurinko oli jo korkealla, kun Mari saapui juhlallisena kahviaamiaisineen isäntäväkensä makuuhuoneeseen.
Rauta oli makoillut jo kauan valveilla, mutta oli jäänyt hiljaa katsomaan vaimoaan. Tämä nukkui levollisesti selällään toinen käsi povella ja toinen pienokaisen korin laidalla ikään kuin unessakin suojaten lastaan.
Inkeri kapsahti istualleen, kun ovi kävi.
— Mitä kello on?
— Kymmenen.
— Hyvänen aika, ja minä vain...
Marin kasvot olivat yhtenä hymynä.
— Sopii sitä tällaisena aamuna nukkuakin. Nyt, kun meidän rouva on kuuluisuus!
Vuoteissa maaten he tutkivat aamulehdet. Tikarimiehen paljastaminen oli päivän suuri uutinen. Eräs lehti julkaisi kuvilla varustetun uutisensa seitsemän palstan ylitse ulottuvin otsikoin: »Lapsiaan suojaavan nuoren äidin uroteko.»
— Kumma, ettei puhelin ole soinut, Rauta virkahti.
— On se soinut, yhtenään, vanha palvelijatar ilmoitti. — Mutta minä kävin hakemassa sen täältä jo kello 6. Ajattelin, että herrasväen sopii nukkua. Ja kukkia on tullut. Virtanaan. Kaikki rouvalle.
Kun he kahden jäätyään olivat tyhjentäneet ensimmäiset kupilliset, Inkeri sanoi veitikka silmäkulmassaan:
— Katsopas näitä kuvia, Kaarlo. Minun kuvani on neljä kertaa niin iso kuin sinun. Tuon lehden toimitussihteerillä on oikea suhteellisuustaju. Sinä et tahtonut millään päästää minua mukaan tähän Tikarimiehen juttuun. Mutta kuinkas kävi? Näyttää siltä, että minä tässä jutussa olen päähenkilö ja sinä vain eräänlainen avustaja.
Rauta nauroi ja suuteli vaimoaan.
— Olet verraton, Inkeri!