[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fdtK4IWMiOoQ4IvU6HU0ycnJAd5p7r_nr5yhvx8XYEJw":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":17,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":17,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":17,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},3412,"Filmitalon murhenäytelmä","Helanen, Vilho",1899,1952,"3412-helanen-vilho-filmitalon-murhenaytelma","3412__Helanen_Vilho__Filmitalon_murhenäytelmä","Salapoliisiromaani","romaani",[],[],"fi",1948,null,70705,442536,true,[],[],[],"Salapoliisiromaani, jossa tuomari Rauta ja kirjailija Onni Piirto vierailevat elokuvayhtiön järjestämässä illanvietossa. Tapahtumat sijoittuvat 1940-luvun lopun Helsinkiin ja kietoutuvat kotimaisen elokuvamaailman kulissien taakse.","Vilho Helasen 'Filmitalon murhenäytelmä' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 3412. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme\naseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen\nk.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","FILMITALON MURHENÄYTELMÄ\n\nSalapoliisiromaani\n\n\nKirj.\n\nVILHO HELANEN\n\n\n\n\n\nJyväskylässä,\nK. J. Gummerus Osakeyhtiö,\n1948.\n\n\n\n\n\n\nEnsimmäinen luku\n\nKIRJALLINEN ILTA FILMITALOSSA ALKAA\n\n\nPieni, hintelä kirjailija Onni Piirto vilkaisi huolestuneena vieressään\nauton takaistuimella vaikenevaan mieheen.\n\nUlkonaisesti he kaksi muodostivat varsin epäsuhtaisen parin. Näin\nistuessaankin Piirto ulottui hädin tuskin vaalean, kookkaan toverinsa\nolkapäähän. Voimakaspiirteisten kasvojen sulkeutunut, tyytymätön ilme\nhuolestutti pikku miestä.\n\n— Et kai vain ole vihainen minulle, Rauta?\n\nAuto käännähti samassa jyrkästi Sepänkadulle kiitäen kohti Hietalahden\nlaivatelakkaa.\n\nTuomari Rauta kumartui naurahtaen toverinsa puoleen.\n\n— En toki, vanha veikko. Mietteeni uppoutuivat vain niihin menneisiin\nvuosiin, joista äsken haastelimme.\n\nKuljettiin juuri satamaraiteiden ylitse. Oikealla oli telakka-alueen\nkorkea tiilimuuri, jonka takaa näin illansuussakin työn äänet\nkaikuivat. Niittauskoneiden rätinä täytti ilman. Vasemmalla\npuolen katua törrötti rivi vanhoja, yksikerroksisia puutaloja ja\njokunen korkea, kivinen asuntokasarmi. Mitään silmänruokaa ei tämä\nlaitakaupunki tarjonnut.\n\n— Vasta nyt tulin ajatelleeksi, Piirto sanoi, — että ehkä sinulla olisi\nollut jotakin kiintoisampaa edessä. Kirjallinen ilta filmitalossa on\ntietysti tylsä.\n\n— Ethän sinä väkisin minua mukaasi ottanut, Rauta vastasi. — Itse\ntaivuin tuumaasi, että tiedustaisit elokuvayhtiön johtajalta, saisiko\ntällainen sivullinen tulla mukaan.\n\n— Mutta kuitenkin...\n\nRauta ei torjunut toverinsa puolittaista vastaväitettä. Se oli näet\nsama, joka pyöri hänen omassa mielessään.\n\nTietysti oli niin kuin hän oli Piirrolle »Royal’issa» äsken sanonut.\nTeatterit hän tunsi vanhastaan. Vaellusvuosinaan hän oli ajoittain\npitänyt kulissien maailmaa omanaan. Kirjallisuutta hän niin ikään\nseurasi valppaasti, ja niissäkin piireissä hänellä oli paljon tuttavia.\nMutta elokuva oli pysynyt hänelle vieraana. Niinpä kun Piirto oli\nesittänyt lähtöä katsomaan välähdyksiä siitä, miten kotimainen\nfilmituotanto työskentelee, hän oli ollut valmis. Mutta nyt häntä tuo\nvalmiutensa harmitti. Kuitenkin kaikitenkin hän olisi kuokkavieras\nkirjailijoiden joukossa, joiden elokuvayhtiö toivoi kiinnostuvan\nkirjoittamaan filmiä varten. Sitä paitsi Rauta oli vakuuttunut, ettei\ntällainen ilta voisi tarjota enempää kuin mikä hyvänsä laumakävely\noppaan perässä läpi vieraan kaupungin.\n\nAuto oli kaarrellut varastoalueiden ja makasiinien lomitse ja porhalsi\nnyt mäentöyrästä ylös pysähtyen ruman, valkeaksi rapatun kivitalon\neteen.\n\n— Olemme perillä, kirjailija virkahti.\n\n— Ja sinä pahasti myöhässä, Rauta lisäsi maksaessaan kuljettajalle.\n\nIlmoitettuaan nimensä vanhalle, äreälle ovenvartijalle toverukset\nalkoivat kavuta ylös portaita, jotka eivät näyttäneet ainakaan\nmihinkään elokuvapalatsiin johtavilta. Likaisen harmaissa seinissä oli,\nmuistoina menneiltä sota- ja pommitusvuosilta, pahoja halkeamia.\n\nKurkistaessaan sisään eräästä toisen kerroksen ovesta Piirto näki\nsuurehkoon ruokasaliin. Muuan tukeva, valkohapsinen nainen oli kahden\nhyvin sievän tytön avustamana järjestämässä pitkiä pöytiä. Kahvikuppeja\nsekä vehnäsiä pikkuleipälautasia oli riveittäin. Sitä paitsi oli\njokaisen kupin vieressä pieni lasi.\n\nOven käydessä vanha nainen kääntyi. Hän nyökkäsi hymyilevän\ntervehdyksen, mutta sormella kattoa kohden osoittaen antoi ymmärtää,\nettä herrojen oli tähän erään jatkettava matkaansa ylös.\n\nHuuliaan nuolaisten Piirto virkahti toverilleen:\n\n— On täällä sentään parempaakin tarjolla kuin jokunen kuiva esitelmä.\n\nRauta hymähti:\n\n— Tarkoitatko konjakkilaseja vai kauniita neitosia? Muistaakseni ne\nolivat molemmat sinun heikkoutenasi aikoinaan jo Pariisissa, silloin\nkymmenkunta vuotta sitten.\n\nSiellä, maailman metropolissa, Rauta ja Piirto olivat ystävystyneet.\nKirjailija oli silloin ollut ensimmäisen apurahansa turvin suurella\neurooppalaisella seikkailullaan, kuten hän itse oli sitä nimittänyt.\nRaudalla taas oli ollut lopuillaan rikkaan setänsä, konsuli Järnin,\nmääräämä ja kustantama pitkä ulkomailla oleskelu.\n\nHe olivat sattumoisin joutuneet samaan pöytään eräässä Montmartren\npienessä taiteilijakapakassa. Rauta oli pannut merkille, miten\nepätoivoisena pieni, laiha nuorukainen oli tuijottanut sotkuista\nruokalistaa, jonka kaikkea muuta kuin siisti tarjoilija oli työntänyt\nhänen eteensä. Pojan haaveelliset, pähkinänruskeat silmät olivat\nsäteilleet kiitollisuutta, kun vastapäätä istuva oli tarjonnut apuaan\ntilauksen toimittamisessa.\n\nEnnen pitkää oli selvinnyt, että he olivat maanmiehiä. Piirto oli\nihastunut siitä kuin odottamattomasta onnenpotkusta. Toisin oli Raudan\nlaita. Hän oli jo ehtinyt saada ulkomailla matkailevista suomalaisista\nmonia kokemuksia, jotka eivät olleet hetikään aina olleet myönteisiä.\nMutta tässä pojassa oli ollut jotakin niin avutonta ja samalla kaikkeen\nnäkemäänsä kohdistuvaa niin haltioitunutta uteliaisuutta, että hänestä\nei voinut olla pitämättä. Miten hänen silmänsä olivatkaan pyöristyneet,\nkun hän havaitsi, kuinka mutkattomasti tarjoilu hoidettiin. Tuodessaan\nkalaruoan jälkeen liha-annoksen tarjoilijalla ei ollut ollut muuta kuin\nruokakulho kädessään. Hän oli tarttunut pöydällä olevaan lautaseen\nja valkoisuutensa menettäneellä liinalla pyyhkäissyt kalanruodot\nsahajauhoilla peitetylle lattialle ja työntänyt lautasen takaisin\nruokavieraan eteen. Poika oli tuokion ollut aivan hiljaa. Sitten hän\noli purskahtanut iloiseen nauruun.\n\nRaudan muistelu keskeytyi. He olivat ehtineet kolmannen ja neljännen\nkerroksen puoliväliin. Rupatteleva ja naureskeleva vierasjoukko\nhulmahti siinä heitä vastaan. Huomattava enemmistö oli naisia, mutta\nvahvasti naisistunuthan suomalainen kirjallisuus olikin. Piirto ja\nhänen toverinsa painautuivat porraskaidetta vastaan päästääkseen virran\nohitseen.\n\nMiltei jokainen ohikulkija vaihtoi tervehdyksen Piirron kanssa. Oli\nilmeistä, ettei hän ollut kirjailijakunnassa ainoastaan tunnettu,\nvaan myös hyvin suosittu. Tietysti, Rauta päätteli, siihen oli osansa\nsillä, että Piirron runot ja novellit olivat viime vuosina saaneet yhä\nenemmän julkista tunnustusta osakseen ja nostaneet hänet kiistattomasti\nkirjailijoittemme eturiviin. Mutta siitä kateudesta, jonka tällainen\nasema helposti tuo mukanaan, ei näkynyt jälkeäkään. Piirron avoin,\nlapsenomaisen herkkä ja avulias luonne riisui kai kateuden aseista.\nHymähtäen Rauta muisti sanotun, että jos joku pyytäisi Piirrolta hänen\nainoaa paitaansa, hän epäilemättä riisuisi sen yltään ja lahjoittaisi\npois.\n\nRauta tunsi tuosta joukosta useitakin kirjailijoita, toiset tosin\nvain ulkonäöltä. Monet nyökkäsivät hänelle. Eräiden katseesta hän\noli lukevinaan hämmästystä. Veikko Talola, tukeva, pyöreäkasvoinen\nhumoristi, huudahti hänet nähdessään:\n\n— Miksi tunnettu rikollisten metsästäjä kunnioittaa meidän halpaa\nseuraamme? Tosin meille on tuolla ylhäällä juuri näytetty puvusto\nja tarpeisto. Mutta, pyhä veli, siellä oli vain sellaista rihkamaa,\netteivät edes meissä köyhissä boheemeissa mahdollisesti uinuvat\npitkäkyntisvaistot heränneet.\n\nHänen vierellään asteleva Kerttu Laita, pullea, terävän ja usein\nsäälimättömän ilkeän kynänsä vuoksi pelätty pakinoitsija, protestoi\nkuuluvasti:\n\n— Äläpäs liioittele, Veka! Nähdessäni, millaisen upean tukkalaitteen\nkähertäjämestari loi filmidiivan vaaleista piikkisuorista, minä olisin\nmielelläni varastanut sen omaan päähäni.\n\nNaurava ja hälisevä ryhmä solui ohitse. Mutta sitä ennen Rauta ehti\nhavaita yhtä ja toista. Entistä enemmän häntä harmitti se, että oli\nlainkaan tullut. Talolan tahditon huomautus »tunnetusta rikollisten\nmetsästäjästä» tuntui pilaavan häneltä illan lopullisesti. Lähellä\nolleiden nuorten, hänelle tuntemattomien kirjailijattarien parvesta oli\nsuuntautunut häneen useakin kummastunut, ehkäpä jokin pelästynytkin\nsilmäpari.\n\nPääjoukko oli mennyt ohitse. Vain jokunen muista jälkeen jäänyt vieras\ntuli kiireisesti ylimmän kerroksen ovesta porraskäytävään ja riensi\ntoisten perään. Filmiyhtiön toimitusjohtaja S.J. Paavonen saapui\nviimeisten joukossa. Hän oli vielä suhteellisen nuori mies, tuskin\nviittäkymmentä, mutta hänen taaksepäin lainehtiva tukkansa oli jo\naivan harmaa. Avoimet kasvot loistivat isännän vieraanvaraista hymyä.\nSydämellisesti hän tervehti Piirtoa.\n\n— Hauska, että tulit. Kuinka käsikirjoituksesi edistyy?\n\n— Kuukauden päästä saat sen, kirjailija vastasi.\n\nMutta samassa hän lähti nopeasti jatkamaan matkaansa. Raudasta oli jo\naikaisemmin tuntunut siltä, että ystävä halusi tavata täällä jonkun.\nPiirto ei ollut kylläkään sanonut siitä mitään. Itsepäisesti hän oli\nvain lähtenyt puskemaan ylhäältä alas tulevaa ihmisvirtaa vastaan.\nRauta olisi pitänyt parempana välttyä siitä huomiosta, joka heihin\ntällöin pakostakin kiintyi, ja kääntynyt jo palaamaan. Mutta Piirto\noli tarttunut hänen käsivarteensa ja vetänyt hänet mukaan, samalla kun\npähkinänruskeat silmät olivat tarkanneet vastaan tulevien joukkoa kuin\njotakuta etsien. Nyt hän oli siis löytänyt!\n\nRauta silmäsi toverinsa jälkeen. Ylimmän kerroksen avoimesta ovesta\noli juuri tullut ulos nuori, huomattavan kaunis nainen. Hänen hyvin\nistuvassa, vaaleanharmaassa kävelypuvussaan ja tummille kutreille\npainetussa punaisessa pikku hatussaan ei ollut merkkiäkään siitä\nboheemimaisesta huolimattomuudesta, joka leimasi useimpien muiden\nläsnä olevien naisten vaatetusta. Ehkäpä hän ei kuulunutkaan\nkirjailijoiden ammattikuntaan. Rauta ei tuntenut häntä. Hän ei ollut\nliioin kustantajien ilmoituksissa nähnyt noita hienoja, säännöllisiä\npiirteitä. Neitonen sulki perässään oven, ja jälleen kääntyessään hän\nhuomasi häntä kohden harppovan Piirron. Silmissä välähti omituisesti.\nSeuraavassa hetkessä kirjailija oli hänen vierellään ja veti hänet\nporrastasanteen etäisimpään soppeen aloittaen kiihkeän, kuiskaten\nkäydyn keskustelun.\n\nJohtaja Paavonen oli myös kääntynyt katsomaan kohtausta. Sitten hän\nhymähti Raudalle:\n\n— Piirto on Piirto. Aina ja kaikkialla.\n\nMuistaen, ettei vielä ollut tervehtinytkään, hän kiirehti lisäämään:\n\n— Tervetuloa, tuomari! Toivon, että viihtyisitte. Tuokion kuluttua\nuuden elokuvamme filmaus jatkuu studiossa numero kaksi. Haluamme\nnäyttää kirjailijoille, millaista työskentelymme todellisuudessa on. Ei\nsiis mitään lavastettua kuvausta, vaan katkelma tämän päivän työstä.\nMutta suokaa anteeksi, minun on mentävä. Näkemiin!\n\nRauta nyökkäsi toimitusjohtajalle, joka harppoen kolme askelta\nkerrallaan riensi alas. Hänen asemassaan ei sillä hetkellä ollut\nkadehtimista. Talo täynnä vieraita, arviolta satakunta. Ja vielä\nsellaisia vieraita, joille kaikille oli omistettava ainakin\nystävällinen hymy ja mieluiten myös jokunen sana.\n\nEpävarmana Rauta vilkaisi ylös porrastasanteelle. Sen oikeasta\ntakanurkasta näkyivät vain Piirron hartiat ja takaraivo sekä häntä\npitemmän naisen otsa ja punainen hattu. Keskustelu, jota edelleen\nkäytiin niin hiljaa, ettei sen sävystäkään voinut päätelmiä tehdä,\njatkui yhä. Rauta arvioi parhaaksi lähteä seuraamaan filmausta.\n\nPiirto tuntui vaistoavan toverinsa ajatuksen. Päätä kääntämättä hän\nsanoi ääneen:\n\n— Rauta, älä jätä minua!\n\nPuhuteltu lähti hitaasti astelemaan alaspäin. Hän päätteli voivansa\nodottaa seuraavan kerroksen tasanteella, jotta nuo kaksi saisivat\nrauhassa pulma puhuttavansa.\n\nHänen mieleensä johtui se erikoinen sävy, jolla toimitusjohtaja\nPaavonen oli äsken lausunut: »Piirto on Piirto. Aina ja kaikkialla».\nSiitä hänen ajatuksensa palautuivat päivään, jolloin hän oli Pariisissa\ntutustunut runoilijanuorukaiseen.\n\nSe ilta oli päättynyt kuuluisassa »Punaisessa Myllyssä». Yhdessä he\nolivat ihailleet »maailman nuorekkaimman isoäidin» Mistinguettin\nsiroa olemusta ja temperamentikasta tanssia. Väliajalla Piirto\noli osoittanut, ettei hän ensikertalaisena ollut sentään kokonaan\nhäikäistynyt näkemästään varieteeloistosta ja naiskauneuden\ntuhlailevasta esittelystä. »En minä soisi, että sisareni olisi tässä\nlaitoksessa primadonnakaan», hän oli sanonut, »vaikka se arvon daami\nnäyttääkin saavan pitää vallan säädyllisen paljon vaatetta yllään.»\n»Miksi sitten et soisi?» Rauta oli hymähtänyt. »Se on pitkä ura, ennen\nkuin huipulle pääsee», nuorukainen oli vastannut. »Ja huomasit kai,\nettä tanssijattaret olivat ruumiiltaan sitä paljaammat, mitä vähäisempi\nja syrjäisempi tehtävä heillä oli. Niillä nuorilla uuhilla, jotka ovat\nvasta uransa alussa ja markeerasivat vain kulisseja, ei ollut edes\npostimerkkiä päällään.»\n\nTämä moralistinen puuska oli kuitenkin osoittautunut suhteellisen\nlyhytaikaiseksi, niin kuin yleensäkin Piirron mielen ailahtelut. He\nolivat varieteenäytöksen jälkeen siirtyneet loisteliaaseen ravintolaan\ntyhjentääkseen vielä pullon samppanjaa. Jo ensimmäistä lasillista\ntyhjennettäessä Piirto oli alkanut kiiluvin silmin katsella naisia,\njoita liikuskeli pöytien välissä. Muuan muita hillitymmin pukeutunut\nja aivan nuori tyttö oli tullut suomalaisten luo ja kuiskannut Raudan\nkorvaan: »Tulkaa, herrat, sivuhuoneeseen. Minä tahdon juuri teille\ntanssia eläimellisen tanssin.» Kuultuaan vastauksen hän oli tuokion\nkatsonut yllättyneenä mieheen ja niskojaan nakaten poistunut sitten.\nPiirto, jonka ranskan kielen taito ei ollut silloin vielä, ollut\nkehuttava, oli kysynyt toveriltaan, mitä tyttö oli sanonut. Rauta oli\nnaurahtaen kääntänyt suomeksi tarjouksen. Mutta nuorukainen ei ollut\ntyytynyt siihen. »Entä, mitä sinä vastasit hänelle?» hän oli tiukannut.\nRauta oli sanonut selittäneensä, että he olivat nähneet eläimellisyyttä\njo enemmän kuin kyllikseen. »Älä hitossa!» kirjailija oli tuohtunut.\n»Se oli sikamaisesti sanottu noin suloiselle luojan luomalle!»\n\nHän oli hypähtänyt pystyyn rientääkseen tytön jälkeen. Rauta oli\nkoettanut puhua hänelle järkeä. Huomautus, että pullo oli ainakin\nensin yhdessä tyhjennettävä, oli saanut innostuneen nuorukaisen jo\nepäröimään. Mutta samassa oli tyttö, joka oli kiinnostuneena jäänyt\njonkin matkan päähän seuraamaan miesten välien selvittelyä, viitannut\nkutsuvasti ja korostanut kutsuaan hurmaavimmalla hymyllään. Se oli\nratkaissut asian. »Ei kai tuo ole ainoa samppanjapullo, joka on tässä\ntalossa saatavana!» Piirto oli ärähtänyt ja lähtenyt. Muutaman askelen\notettuaan hän oli kuitenkin kääntynyt sanomaan puolittain anteeksi\npyytäen, puolittain uhmaten: »Älä suutu, Rauta. Mutta niin se on, että\nkokenut kaikki tietää!»\n\nRauta oli viitannut tarjoilijan luokseen maksaakseen ja mutissut\nitsekseen: »Mutta myös niin, nuori mies, että vaivainen kaikki kokee.»\n\nTämä sananparsi oli osoittautunut naulan kantaan osuvaksi tässäkin\ntapauksessa. Ylen vaivaiseksi oli itsensä tuntenut se nuorukainen, joka\nseuraavana päivänä oli ilmestynyt Raudan hotellihuoneeseen. Verestävin\nsilmin ja särkevin päin hän oli ollut kuin ruumiillistunut katumus.\n»Raivostuttavinta oli, ettei se tyttö ottanut minua täydestä!» Piirto\noli valittanut. »Hän ei lakannut toistamasta, että toista olisi ollut\nse vaalea jättiläinen, jonka seurassa olit. Minä tahdoin näyttää,\nettä jättiläinen se minäkin olen. Seurauksen siitä näyttämisestä näet\ntässä!» Ja nuori mies oli vetänyt lompakostaan muutamia vaivaisia\n10 frangin seteleitä — ainoat jäännökset apurahastaan, joka oli\ntarkoitettu kestämään kuukauden. Hän oli ollut niin säikähtynyt ja\nliikuttavan avuton, että Rauta oli ollut iloinen voidessaan täyttää\nhänen matkakassansa entiselleen. Ymmärrettyään vihdoin, että toinen\ntarkoitti täyttä totta tarjouksellaan, Piirto oli purskahtanut itkuun.\nSe itku oli, kumma kyllä, sinetöinyt heidän ystävyytensä pysyväksi.\n\nNiistä päivistä oli nyt kymmenkunta vuotta. Sen jälkeen he olivat\ntavanneet toisensa vain silloin tällöin. Piirto asui Keski-Suomessa\nnaimattoman sisarensa turvissa ja pistäytyi pääkaupungissa melko\nharvoin. Mutta tullessaan hän hakeutui aina ensimmäiseksi Raudan\nluo. »Haluan näyttää sinulle silmäni, niin kauan kuin ne vielä ovat\nkirkkaat», hänellä oli tapana sanoa. Rauta oli alkuvuosina yrittänyt\ntarjota ystävälleen kaupunkiasuntoa luonaan. Mutta Piirto oli jyrkästi\ntorjunut: »Ei, ei, tällainen elämän kiertolainen ei hienoon kotiisi\nsovi. Mitä sanoisikaan kaunis Inkeri-rouvasi?»\n\nRauta oli vakuuttanut vaimonsa mielellään näkevän vieraanaan\nkirjailijan, jonka runoista ja novelleista hän piti enemmän kuin\nkenenkään muun. Piirto oli kuitenkin pysynyt itsepäisesti kannallaan.\n»Annetaan hänen sitten pitää illuusionsa!» hän oli huudahtanut.\n»Ei hänen kaltaisensa hieno nainen kuitenkaan voi ymmärtää, miten\nraskas ja kurja meikäläisen elämä on.» Siihen asia oli jäänyt. Ja\nnähdessään joskus kirjailijaystävänsä hänen Helsingissä olonsa\ntoisena tai kolmantena päivänä Rauta oli todennut hänen olleen\noikeassa. Oli parempi antaa Inkerin säilyttää kuvansa hienosta,\nhyvästä ja syvällisestä runoilijasta, jollainen Piirto sydämeltään\nolikin. Valitettavasti hän ei ollut sitä elämältään. Ei ainakaan\nkaupunkimatkoillaan. Hän oli niitä, jotka eivät kestä Helsinkiä.\nHelsinki nielaisi hänet aina syövereihinsä muutamaksi päiväksi.\nSitten hän matkusti sumentunein silmin ja tyhjin kukkaroin takaisin\nKeski-Suomeensa luomaan jälleen runoja ja novelleja, joita kauniimpia\nei ole suomen kielellä kirjoitettu. Hänen elämänsä olisi ollut\nauttamattomasti retuperällä, ellei kustantaja olisi jo ajat sitten\njärjestänyt niin, että hänen tekijänpalkkionsa pääosa lähetettiin\nsuoraan hänen sisarelleen. Ja niin he tulivat hyvin toimeen, sillä Onni\nPiirron kirjoja myytiin paljon.\n\nTänään kaupunkiin tullessaan kirjailija oli soittanut ystävälleen\nkutsuen hänet »Roya’liin». Siellä, grogin ääressä, Piirto oli\nodottamatta ruvennut puhumaan heidän yhteisestä Pariisin-ajastaan.\nHän oli sanonut muistavansa kiitollisuuden velkansa. Rauta oli\nhuomauttanut, että se velka oli jo ajat sitten maksettu. »Niin, rahat»,\nPiirto oli sanonut, »mutta kiitollisuuden velkaa ei.» Hän oli kertonut\nmääränneensä, että kaikki hänen käsikirjoituksensa oli hänen kuoltuaan\nluovutettava Raudalle. Tämä oli huudahtanut: »Mitä hulluja sinä puhut\nkuolemastasi? Nuori mies!» Piirto oli kuitenkin totisena toistanut:\n»Niin minä olen määrännyt.» Sitten hän oli lisännyt, pähkinänruskeissa\nsilmissään omituinen, tuijottava katse: »Kaipa ihminen tuntee, milloin\nmatkan pää on lähellä. Minä ainakin tunnen.» Seuraavassa tuokiossa\nhänen mielialansa oli taas muuttunut. Hän oli ruvennut melkein\nriehakkaana muistelemaan elämänsä kirjavia vaiheita.\n\nPiirto oli puhunut paljon ja nauranut paljon. Mutta Rauta ei ollut\npäässyt vapautumaan siitä raskaasta tunnelmasta, jonka ystävä oli\nmaininnallaan kuolemastaan hänen mieleensä virittänyt.\n\nHän taisteli yhä sitä vastaan seisoessaan studiorakennuksen kolmannen\nkerroksen porrastasanteella odottamassa.\n\nVihdoin askeleita alkoi kuulua. Joku laskeutui portaita hitain, kuin\nempivin askelin. Omituisen jännittyneenä Rauta kuulosti erottaakseen\ntoiset, kevyemmät askelet Mutta niitä ei kuulunut.\n\nPiirto sanoi nähdessään ystävänsä:\n\n— Suo anteeksi, että viivyin. Se oli sitä paitsi tarpeetonta.\n\nHän ponnisteli saadakseen sanansa vaikuttamaan luonnollisen arkisilta.\nRauta pani merkille äänen oudon värinän ja silmistä kuvastuvan murheen.\n\nAukaistessaan oven studiopuolelle Piirto virkahti, kiinnittämättä\nhuomiota epäjohdonmukaisuuteensa:\n\n— Kiitos, että odotit minua. On hyvä, kun ihmisellä on joku, johon voi\nvarmasti luottaa. Tiedätkö, Rauta, tuntisin itseni hyvin köyhäksi,\nellei minulla olisi sinun ystävyyttäsi.\n\n— Kuka oli se nainen, jonka kanssa keskustelit?\n\nKirjailija ei ollut kuulevinaan kysymystä, vaan asteli pää painuksissa\neteenpäin.\n\nHe olivat ilmeisesti tulleet studioon n:o 1. Suoraan edessä oli se\nsali, jossa filmattiin. Sieltä kuului äänten sorinaa. Tännekin oli\nalettu jo rakentaa jotakin sisäkuvaa. Kulissit ja paikalle tuodut\nhuonekalut ilmaisivat, että kysymyksessä oli varakas porvariskoti.\nIkkunoista näkyi erehdyttävän elävä merimaisema, ja rannalle sijoitetut\npuunrungot antoivat hämäännyttävän oikean kuvan lehmuksista.\n\nTyöt olivat salissa keskeytyksissä ja sekä puusepät että maalarit\nkaikonneet. Toisen studion ovesta tuli joku pari. Nuorehko, pitkä mies\nja keski-ikäinen, pieni nainen. Ohittaessaan heidät mies virkahti:\n\n— Iltaa, mestari!\n\nÄäni oli hieman käheä, mutta ivaa siinä ei ollut.\n\nPiirto ei vastannut eikä nostanut päätään. Rauta kääntyi katsomaan\npariskuntaa, kunnes se katosi porraskäytävään vievästä ovesta.\n\n— Tunsitko hänet? Rauta kysyi.\n\nKirjailija tuntui miettivän vallan muuta. Hän nyökkäsi sentään.\n\n— Et ollut kovinkaan ystävällinen hänelle, Rauta huomautti.\n\nSilloin Piirto tuohtui. Hän katsoi toveriinsa silmissään kiukkua ja\nkatkeruutta.\n\n— Miksi helvetissä minun pitäisi olla ystävällinen kaikille?\n\nRauta laski kätensä rauhoittavasti hänen olkapäälleen ja tiedusti\ntyynesti:\n\n— Kuka hän oli?\n\n— Joku konttoristi, joka kirjoittelee. Entinen lainopin ylioppilas.\n\nKun he lähestyivät studioiden välistä ovea, Rauta virkahti:\n\n— Sinulla on siis tekeillä elokuvakäsikirjoitus. Johtaja Paavonen\nmainitsi siitä.\n\nKirjailija pysähtyi. Äskeinen äkeys oli kuin pois pyyhkäisty.\nInnokkaasti hän rupesi selittämään:\n\n— On, ja minä olen siihen hyvin innostunut. Filmin nimi on »Valkoinen\nkaupunki». Nimi muistuttaa ehkä liiaksi saksalaisten ennen sotia\nPrahasta valmistamaa värielokuvaa »Kultainen kaupunki». Se oli\nkaunis filmi. Muistat kai? Tämä minun elokuvani on laulu Helsingille\nsellaisena kuin sen elämä sykkii ja säkenöi ympärillämme. Paljon\nkauniita säveleitä. Paljon valoja ja varjoja. Laulu mollissa.\n\nÄkkiä hän katkaisi puhetulvansa. Tuokion äänettömyyden jälkeen hän\nlisäsi tukahtuneesti:\n\n— On vahinko, että käsikirjoitukseni jää kesken. Siitä olisi tullut\nkaunis filmi.\n\nEnnen kuin Rauta ehti sanoa siihen mitään, heidän edessään oleva ovi\navautui. Johtaja Paavonen seisoi oviaukossa. Aurinkoisesti hymyillen\nhän virkahti:\n\n— Sieltähän sinä vihdoinkin tulet, Piirto. Olemme odottaneet sinua. Nyt\nvoimme aloittaa.\n\n\n\n\nToinen luku\n\nMURHENÄYTELMÄ\n\n\nEdellisen salin hämäryyden jälkeen studio n:o 2 suorastaan häikäisi\nsilmiä.\n\nYlhäällä hehkuvat valonheittäjien rivit keskittivät valokeilansa\navaraan toimistointeriööriin käytävineen, toimistosaleineen sekä\ntoimitusjohtajan ja konttoripäällikön huoneineen. Mutta tämä valomeri\nei ollut vielä riittänyt paitahihasillaan häärivälle ohjaajalle.\nHänen määräyksestään oli paikalle kiidätetty jalkalamppumaisia\nvalonheittäjiä, joiden tehtävänä oli pyyhkäistä pois väärät varjot\nkuvauksen kohteina olevasta toimistosalin nurkkauksesta ja käytävästä.\nJa rakennelman ulkopuolelle asetetun valonheittäjän viistoon ikkunasta\nsisään suuntaama valojuova antoi oivan illuusion auringonpaisteesta.\n\nToimistosalissa kaikki oli viimeistellyn valmista kirjoitus- ja\nlaskukoneita ja kirjekansiorivejä myöten. Niin, valmista — paitsi että\nkaksi pahviseinää puuttui. Tukevalla jalustallaan esiin pyöritetty\nfilmikamerahirviö oli keskellä. Valkokaapuinen kuvaaja sen istuimella\nmuistutti ilmatorjuntakiväärinsä takana tähyilevää ampujaa.\n\nStudion laidat vaikuttivat tämän valomeren rinnalla hämärän maailmalta.\nPaljon elämää siellä silti oli. Elokuvan teknillinen henkilöstö\nseisoi monikymmenmiehisenä kullekin kuuluvalla paikalla odottaen\nääneti ohjaajan määräyksiä. Mutta vieraat eivät olleet hiljaa eivätkä\npaikoillaan.\n\nJohtaja Paavosen täytyi tuntuvasti koroittaa ääntään saadakseen sen\nkuuluviin.\n\n— Hyvät naiset ja herrat! Hyvät naiset ja herrat!\n\nSamassa Rauta kuuli vierestään tutun äänen:\n\n— Katsohan vain, Kaarlo suuri, omassa korkeassa persoonassaan! Et kai\nvain sinäkin aio parsia kokoon filmiskenaariota?\n\nPuhuteltu käännähti. Näyttelijä Eino Lampion tutut, tummat, hieman\nironiset kasvot olivat yhtenä hymynä. He löivät toverillisesti kättä.\n\n— Eipä silti, näyttelijä jatkoi huolettomasti, hyvä kotimainen thriller\nei välipalaksi olisi hullumpi. Mutta sinä taidat olla kyllin viisas\nrajoittuaksesi edelleen elämään niitä ja jättämään kirjoittamisen\nmuille.\n\n— Ehkäpä niin, Rauta kuiskasi.\n\n— Oh, ei täällä kannata ääntään alentaa, Lampio hymähti. — Kestää\nkuitenkin vielä hyvän aikaa, ennen kuin tirehtööri saa vieraansa\ntottelemaan. On merkillistä, miten valopiirin ulkopuolelle jääminen\nherättää isoissakin tytöissä ja pojissa kiusanteon himon. Minä olen\ntäällä siksi, että otin ahneuksissani vastaan erään pääroolin tässä\nfilmissä. Hiton tylsää hommaa näyttelijöille tämä elokuvan teko. Mutta\neukko sanoi, että lapsille on saatava uudet koulupuvut. Niin että mikäs\nminun auttoi?\n\nToimitusjohtaja Paavonen oli tosiaan saanut toistaa alkusanansa\nkahdesti, ennen kuin kuulijakunta rauhoittui niin paljon, että hän\npääsi jatkamaan:\n\n— Täällä on selitetty teille filmin tekoa jo siksi perusteellisesti,\netten minä halua enää monta sanaa lausua. Tahdon kuitenkin korostaa,\nettä kun synopsiksesta, joka on oikeastaan vain elokuvan embryo,\non monien välivaiheiden kautta kehittynyt skenaario ja siitä\ntaas monien neuvottelujen, poistojen, lisäysten ja sovittelujen\nkautta lopullinen ohjauskirja, tulee eräs filmin onnistumiselle\nensiluokkaisen tärkeä hetki. Se on tilaisuus, jolloin tuottaja,\nohjaaja, kirjailija, dramaturgi ja kaikki näyttelijät yhteisesti käyvät\nlävitse käsikirjoituksen, keskustelevat siitä ja elokuvan henkilöiden\nluonteista.\n\nLampio suhautti Raudan korvaan:\n\n— Ja juovat yhteisesti kahvia. Minusta kahvi oli tuossa tilaisuudessa\nylösrakentavinta.\n\nSitten hän jatkoi hiljaista yksinpuhelijaan vakavammin:\n\n— Eipä silti. Mukavalta tuntui, kun tällä kertaa näyttelijätkin saivat\nvalmiin käsikirjoituksen kouraansa ennen kuin filmaus aloitettiin.\nSitä ei ole minun filmiurallani monesti tapahtunut. Tavallisesti\nkäsikirjoitus valmistuu vasta sitten, kun elokuva on jo puoleksi tehty.\nJos silloinkaan. Kerran minä olin mukana niinkin, että vasta sitten,\nkun viimeinen kuva oli otettu, tiesin, millainen heppu se oli, jonka\nluonnekuvaa olin näyttelemiselläni piirrellyt.\n\nHän vaikeni tuokioksi ja hymähti sitten:\n\n— Tai luulin tietäväni. Nähdessäni filmin huomasinkin tietäneeni ihan\nväärin. Filmin teko on sellaista, että voidaan aloittaa lopusta tai\nkeskeltä. Miten rakennelmiin ja sääsuhteisiin sopii. Joskus minä näen\nvallan painajaisunia tällaisesta työskentelystä.\n\nRauta kuunteli häntä vain puolella korvalla. Kun toinen keskeytti kuin\njotakin odottaen, hän kysäisi:\n\n— Niinkö?\n\n— Ihan totta, näyttelijä innostui. — Mutta silloin olen olevinani\nteatterissa. On ensi-ilta. Minulla on ylläni prinssin puku, ja minun\npitäisi kahden minuutin kuluttua astua lavalle. Mutta minä en tiedä,\nmitä minun pitäisi tehdä ja sanoa! Silloin ohjaaja tulee ja työntää\nkäteeni paperilapun. »Menet sulttaanin tyttären luo, polvistut hänen\neteensä ja lausut, mitä tähän on kirjoitettu», hän tokaisee. »Sitten\nsinut heitetään ulos.» Tarraan epätoivoisena hänen käsivarteensa.\n»Mutta entä sitten? Mitä tapahtuu myöhemmin? Mikä ja millainen minä\nolen?» huudan hänelle. Ohjaaja hymyilee ylimielisesti. »Mitä sitten?»\nhän toistaa. »Sen sanon sinulle vähän ennen kuin uudelleen tulee\nvuorosi astua esiin. — Lue nyt vain nuo sanat, jottet hetken kuluttua\nänkytä sulttaanin tyttären edessä.» Ja nauraen hän poistuu. Mutta minä\nen ole nauranut herätessäni tuollaisesta painajaisunesta. Sellainen on\nfilminäyttelijän osa, silloin kun se pahin on. Ja sitten harjoitukset!\nYhtä ja samaa kohtausta voidaan harjoitella tuntikausia tai kahta\nvuorosanaa jauhaa neljäkymmentäkin kertaa.\n\nRauta ei malttanut olla huomauttamatta:\n\n— Tuo perusteellinen harjoittelu ei oikein lyö yksiin painajaisunesi\nkanssa.\n\n— Ei, Lampio myönsi. — Mutta melkein hulluksi sekin tekee. Ajattele:\niäisyys yhtä ja samaa kohtausta tai kahta vuorosanaa! Ja sillä aikaa\nmuut paikalle kutsutut näyttelijät saavat odottaa. Oh, tuo iänikuinen\nodottaminen!\n\nRaudan huomio kiintyi toisella puolellaan seisovaan Piirtoon. Pieni,\nhento runoilija ähki:\n\n— Äh tuota Paavosta. Hän sanoi lausuvansa vain muutaman sanan ja puhuu\nkuitenkin yhä vain. Minulla on vatsahaava. En jaksa olla jaloillani\nkoko iltaa. Haen jostakin syrjäisen istuinpaikan.\n\n— Tee se tosiaan, Rauta virkahti.\n\nMutta ennen kuin Piirto ehti päättää, minne menisi, muuan mies ilmestyi\ntakaa hänen viereensä. Vilkaistessaan välinpitämättömästi häneen Rauta\ntotesi, että tulija oli lyhyt, hyvin tukeva ja tumma mies, jolla oli\nsangattomat silmälasit.\n\n— Piirto, saanko puhua kanssasi?\n\nKirjailija sähähti hänelle oudon kiukkuisesti:\n\n— Painu helvettiin!\n\n— Piirto, tumma mies pyysi itsepäisesti, tule tuonne syrjään\nkeskustelemaan.\n\nHän tarttui kirjailijaa käsivarteen. Tämä riuhtaisi itsensä rajusti\nirti.\n\n— Minulla ei ole mitään keskustelemista! Sanoin sinulle silloin\nviimeksi, että se juttu on selvä ja kuitattu. Minä poltin paperin\nsamana yönä. En halua kuulla siitä enää mitään. Enkä sinustakaan!\n\nPiirto oli sanonut hakeutuvansa istumaan jonnekin syrjään. Mutta nyt\nhän muutti mieltään. Hän tallusteli tyynesti keskelle salia ja istahti\nelokuvakameran tukevalle jalustalle kääntäen väsymyksen kalventamat\nkasvonsa selittelyään jatkavaan toimitusjohtajaan.\n\nRauta silmäsi tukevaan mieheen, joka oli saanut niin kylmän\nvastaanoton. Kuvitteliko hän vain, vai leimusiko viha tosiaan siinä\nkatseessa, jonka tämä loi poistuvan kirjailijan jälkeen? Joka\ntapauksessa mies kiroten käännähti ympäri ja vetäytyi seinustalle.\n\nJohtaja Paavonen vilkaisi rannekelloonsa. Hymähtäen hän sitten jatkoi\npuhettaan:\n\n— Oikein, veli Piirto. Olen kiitollinen siitä, että noin tehokkaalla\ntavalla muistutat minulle ajan kulumisesta. Me filmimiehet emme ole sen\nkummempia kuin muutkaan. Kun pääsemme puhumaan omista »häristämme»,\nniin lupaamamme muutamat sanat kasvavat helposti legioksi. Nyt enää\nvain pari edessä olevaa filmausta koskevaa käytännöllistä ilmoitusta.\nEi muuta.\n\n— Hyvä! syvä naisääni kaikui kirjailijajoukosta.\n\n— Työn alla oleva filmi on jo lopuillaan, toimitusjohtaja tiedoitti\nhäiriintymättä. — Se kohtaus, joka nyt otetaan, kuuluu elokuvamme\nalkuun. Se on kuvattu jo ennenkin. Mutta me emme ole tyytyväisiä\nsilloiseen tulokseen. Tällaista uudelleen kuvausta sattuu tiimityössä\ntuhkatiheään.\n\n— »Sattuuko» täällä yleensä lainkaan kuvausta? äskeinen naisääni kysyi\nkireästi. — Minä en kohta enää usko!\n\n— Ohjaaja Tuura! johtaja Paavonen hermostui. — Anna mennä!\n\nPuhuteltu oli seisonut pitkään filmikameran vieressä kädet ristissä\nrinnalla ja katse suunnattuna kaukaisuuteen. Hänen laihat kasvonsa,\njoiden juonteet juorusivat ainakin vatsakatarrista, vaikuttivat\nvalomeren keskellä tavallistakin kalpeammilta. Kuultuaan nimeään\nmainittavan hän kohautti hartioitaan mutisten kuuluvasti:\n\n— Saatanhan minä antaa mennä! Mutta mitään ei tästä nytkään tule.\nKukaan ei saa tuota joukkoa pitämään suutaan kiinni. Sanoin sen jo\netukäteen ja sanon sen nyt. Pirunmoista filminauhan tuhlausta!\n\nToimitusjohtaja rykäisi kiusaantuneena. Hän yritti parantaa:\n\n— Täydellisen hiljaisuuden välttämättömyys olikin se toinen seikka,\njosta minun piti teille, hyvät naiset ja herrat, vielä huomauttaa.\nTässä talossa työskentelee eri puolilla moniakymmeniä miehiä ja naisia.\nMutta kun kellot soivat merkiksi, että kuvaus alkaa, ei yhtäkään\nsivuääntä saa kantautua eikä kantaudu studioon. Minun täytyy nyt pyytää\nteitä, arvoisat vieraamme, ottamaan esimerkkiä studiomme työmiehistä,\njotka oikealla hetkellä osaavat olla vaiti kuin hauta.\n\n— Harjoitus! ohjaaja huudahti.\n\nKolme konttoritytöiksi puettua nuorta naista pujahti esiin kulissien\ntakaa ja asettui paikoilleen, jotka he näyttivät vanhastaan tietävän.\n\nTuura astui nopein, hermostunein askelin mikrofonin alle ja kysyi:\n\n— Ääni?\n\nJostakin tuli vastaus:\n\n— Valmis.\n\nSeuraava komennus kajahti:\n\n— Klaffi!\n\nPuolikasvuinen poika ilmestyi sivulta kädessään kaksihaarainen vekotin,\njonka mustaan tauluun oli liidulla piirretty joitakin numeroita. Hän\nmeni kirjoituskoneen ääressä istuvan vaaleatukkaisen, herttaiselta\nvaikuttavan konttoritytön luo ja ojensi laitteensa niin, että neitosen\nkasvot näkyivät molempien sakaroiden välitse. Sitten hän napsautti\nsakarat kuuluvasti yhteen.\n\nSe oli aloittamismerkki. Tyttö ryhtyi kokoilemaan papereita pöydältä ja\nlähti viemään kirjeitä allekirjoitettaviksi. Hän pysähtyi käytävästä\njohtajan huoneeseen vievälle ovelle. Samassa tumma tyttö ehätti\npaikalle päinvastaiselta suunnalta.\n\nRauta pudisti päätään. Yhtä siro ja luonnollinen kuin ensimmäinen tyttö\noli, yhtä mahdoton oli toinen. Hänen vartalonsa ei ollut kaunis, ja hän\nliikkui omituisen teennäisesti.\n\nSamassa kuului ohjaajan masentunut ääni:\n\n— Riittää.\n\nHän asteli väsyneesti tumman tytön luo.\n\n— Minähän olen sata kertaa sanonut teille, ettei noin saa kävellä.\n\nNäyttelijä Lampio hymähti:\n\n— Kuulitko, Rauta? Hän sanoi: »sata kertaa». Se on tiimityötä, se!\n\nNeitonen katsoi uhmaavasti ohjaajaan.\n\n— Mikä vika minun kävelyssäni on?\n\nTuura huokasi:\n\n— Oletteko te käynyt teatterikoulua?\n\n— En.\n\n— Oletteko edes esiintynyt teatterilavalla? Jossakin! Vaikka\nnuorisoseuran iltamissa!\n\n— Olen! Näyttelin Kirsti Flemingiä »Elinan surmassa». Ohjaaja kohautti\nhermostuneesti olkapäitään.\n\n— Mutta nyt te ette esitä Kirsti Flemingiä, hyvä neiti, vaan nuorta,\niloista konttorityttöä. Vaikka, hyvä luoja, en minä ymmärrä, miksi\nKirstinkään pitäisi noin heiluttaa lanteitaan.\n\nLampio innostui koroittamaan ääntään:\n\n— Hyvä, Tuura! Ei lainkaan hullumpi alku. Heitä vain jarrut irti\nja anna tulla täysin palkein. Et sinä tavallisesti säästä sanojasi\nantaessasi harjoituspiiskausta meille vanhoillekin näyttelijöille. Älä\nyhtään ujostele vieraita. Hehän ovat kirjailijoita, jotka itsekin ovat\nmestareita rasvaisten sanojen käytössä.\n\nOhjaaja oli käännähtänyt äänen suuntaan. Hän oli lehahtanut punaiseksi\nja aukaisi jo suunsa vastatakseen. Mutta kuullessaan naurahduksia\nkirjailijaparvesta hän muutti mieltään. Hän pyörsi moittimaansa\ntyttöön, joka katsoi häneen rukoilevasti. Tuokion hän tuijotti tyttöä\nja karjaisi sitten odottamatta:\n\n— Valmiit kuvaukseen!\n\nKonttorineitoset palasivat nopeasti alkuasentoonsa. Valkotakkinen\nelokuvaaja kohentautui koneensa takana. Äänetön odotus täytti studion.\n\nRaudan huomio oli keskittynyt Onni Piirtoon. Tämä näytti kokonaan\nunohtaneen ympäristönsä. Pienenä ja hentona hän istua kyyhötti\nfilmikameran jalustalla liikahtamatta. Nyt hän kaivoi taskustaan\nkynänpätkän ja paperia ja ryhtyi kirjoittamaan.\n\nTuuran ääni jyrisi:\n\n— Hiljaisuus!\n\nEri puolilta taloa kuului kellojen kilinää. Äänettömyydessä, joka\nseurasi, ohjaajan herkkä korva erotti paperin kahinaa kameran takaa.\nHän kaarsi sinne ja pysähtyi Piirron eteen.\n\n— Pane pois tuo paperi, Onni. Voit kirjoittaa kuolemattoman runosi\nmuistiin myöhemmin.\n\nPiirto hymyili anteeksi pyytävästä. Nyökäten hän sulloi paperin ja\nkynän taskuunsa.\n\n— Ja te toiset, ohjaaja kumarsi ivallisesti pimeyttä kohti, yrittäkää\nsitä ihmetekoa, että esitätte viisi minuuttia hiljaista hiirilaumaa.\n\nSitten hänen määräyksensä alkoivat sadella:\n\n— Ääni?\n\n— Valmis.\n\n— Kamerat!\n\nÄänettömyyden läpi alkoi kuulua tasaista surinaa.\n\nKamera oli käynnissä.\n\n— Klaffi!\n\nSe naksahti konttoritytön nenän edessä. Tyttö ryhtyi keräämään\npapereitaan.\n\nSilloin joku vieraista aivasti. Varmaan hän teki parhaansa\nvaimentaakseen ääntä nenäliinallaan. Mutta siitä ei ollut apua.\nAivastus räjähti kuin tykinlaukaus.\n\n— Seis!\n\nSe oli Tuuran ääni. Hän ei ollut vihainen, pikemminkin vain huvittunut.\n\nElokuvakoneen surina oli katkennut. Konttoritytöt olivat jähmettyneet\npaikoilleen.\n\nSyyllinen astui onnettomana esiin.\n\n— Voi, suokaa anteeksi. Olen kovin pahoillani.\n\nOhjaaja hymyili liioitellun lempeästi.\n\n— Oh, ei mitään. Tiesin ennakkoon, että näin kävisi. Haluatteko\naivastaa uudelleen? Ette? Vahinko. Se kuulosti oikein komealta.\n\nHäiriön aiheuttaja pudisti typertyneenä päätään ja vetäytyi taustalle.\n\nIlmassa tuntui selvästi, että vierailevat kirjailijat eivät pitäneet\nammattiveljeensä kohdistetusta pilanteosta. Pelastaakseen tilanteen\ntoimitusjohtaja Paavonen käski lyhyesti:\n\n— Tuura, otamme uudelleen.\n\nOhjaaja kohautti kapeita hartioitaan. Mutta hän ei yrittänytkään\nvastustella.\n\n— Hiljaisuus! hän komensi.\n\nKaikki alkoi jälleen alusta. Ja tällä kertaa äänettömyys oli moitteeton.\n\nHerttainen konttorityttö saavutti onnellisesti kuvitellun\njohtajanhuoneen oven. Tumma neitonen oli pääsemäisillään hänen\nluokseen. Silloin joku naurahti. Se oli aluksi aivan hiljainen, mutta\npaisui pian kuuluvaksi hihitykseksi.\n\nTuura karjaisi:\n\n— Seis! Kuka piru se nyt oli?\n\nPullea Kerttu Laita hillitsi naurunsa.\n\n— Minä, hän ilmoitti. — Mutta saat syyttää itseäsi, Tuura. Kuka käski\nsinun kiinnittää huomiotamme tuohon tyttöön, joka ei osaa kävellä? Minä\nmuistin kesken kaiken, että muuan alkuasukastyttö Algeriassa liikutti\nsamalla tavalla lanteitaan. Mutta hänelle maksettiin siitä taidosta.\n\nNyt nauroivat jo useat naisista. Tumma tyttö sävähti punaiseksi ja\nkatosi kulissien taa.\n\nOhjaaja menetti malttinsa.\n\n— Ei tästä tule mitään! hän huusi. — Heitä on täällä kymmeniä.\nJos he rupeavat kikattamaan jokaista muistoaan, mitä heillä on\nKonstantinopolista ja Tulimaalta ja Pekingistä ja Ambomaalta ja luoja\nties mistä, niin siitä vasta äänifilmi tulee. Mutta minua ei sen filmin\nohjaajaksi tarvita!\n\nHän riuhtaisi kameran jalustalta takkinsa, työnsi toisen kätensä hihaan\nja ryntäsi pois. Studioiden välinen ovi sulkeutui rämähtäen hänen\njälkeensä.\n\nToimitusjohtaja Paavonen hallitsi hyvin tilanteen. Aurinkoisesti\nhymyillen hän astui kameran viereen kääntyen vieraisiinsa.\n\n— Kas niin, hyvät naiset ja herrat, hän aloitti. — Tarkoitukseni ei\nollut antaa teille näin realistista kuvaa arkipäivästämme. Mutta sitä\nei voi nyt enää auttaa. Filmistudiossa sattuu kaikenlaista. Ehkäpä oli\nalun perin tarpeetonta, että yritimme kuvata näin suuren katsojajoukon\nläsnä ollessa. Nyt annamme teille toisen näytteen. Ohjaaja Salovirta!\n\nPitkä, vaalea herrasmies astui esiin.\n\n— Tehän tunnette käsikirjoituksen.\n\n— Kyllä.\n\n— Ohjatkaa konttoripäällikön ja juoksupojan välinen kohtaus käytävässä.\nHyvät naiset ja herrat! Nyt katsomme hiukan tätä ohjausta. Kaikki on\noleva yhtä todellista kuin äsken, paitsi että nauha ei kamerassa liiku.\nTämä kohtaus on jo ennen valmiiksi kuvattu. Niinpä sivuäänet eivät\nhaittaa. Hetken kuluttua lähdemme sitten toisessa kerroksessa olevaan\näänitysosastoon, josta voimme korvin seurata filmausta ja tutustua myös\nminiatyyriteatteriimme.\n\nOnni Piirto näytti vihdoinkin havahtuvan. Hän vääntäytyi seisomaan.\nKasvoilla oli tuskan ilme. Rauta kiiruhti huolestuneena ystävänsä luo.\n\nPiirto kääntyi toimitusjohtajaan mutisten:\n\n— Kuulehan, Paavonen. Ellen minä nyt saa konjakkitilkkaa, en\nmilloinkaan kirjoita sitä filmiä.\n\nUhkaus oli tarpeettoman voimakas. Hymyillen johtaja ehdotti:\n\n— Hyvä veli, hae käsiisi emännöitsijä. Hän täyttää pyyntösi.\n\n— Näin hänet, tietämättä, millainen valta sitoa tai päästää\nhänellä on, kirjailija ehätti sanomaan. — Sellainen valkotukkainen\nja lempeäkasvoinen vanha rouva. Muistutti sydämeenkäyvästi\näiti-vainajaani. Jos olisin heti arvannut jäädä hänen hoiviinsa, olisin\nsäästynyt monelta ikävyydeltä. Tule, Rauta!\n\nKun he pääsivät studio n:o l:n hämärään autiuteen, Piirto virkahti:\n\n— Minun kävi sääliksi sitä tummaa tyttöraiskaa.\n\n— Näitkö edes hänet? En huomannut sinun vilkaisevankaan sinne päin.\n\nPiirto ei vastannut. Myötätuntoisesti hän huokasi:\n\n— Pirullista elämää, sellainen. Tiedätkö, mitä hänestä muistui mieleeni?\n\n— No?\n\n— Pariisin »Punainen Mylly». Ne aloittelevat balettitytöt, jotka\nalastomina riippuivat taustan puolapuilla, silloin kun Mistinguett\ntanssi etualalla. Kirotun pitkä ja ohdakkeinen ura huipulle... Sitä\npaitsi, ei tarvitse riisua ihmistä ilkosen alastomaksi voidakseen\nruoskia hänet verille... Äh, hitto, miten inhottavaa elämä on!\n\nRauta ei tehnyt mitään huomautuksia eikä kysynyt mitään. Hän arveli\nymmärtävänsä.\n\nVaieten he laskeutuivat toiseen kerrokseen. Päästyään puheisiin\nemännöitsijän kanssa, joka oli tyytyväisenä tarkastamassa valmiita\npitopöytiä ruokasalissa, Piirto muuttui entiselleen. Poikamaisella\nhymyllään ja sydämellisellä lavertelullaan hän valloitti tuossa\ntuokiossa vanhan naisen puolelleen. Tämä täytti höyryävällä kahvilla\nkaksi kuppia ja unohti pienelle sivupöydälle kokonaisen konjakkipullon\nkadoten sitten apulaisineen keittiön puolelle.\n\nKirjailija tyhjensi yhdellä kulauksella pikarinsa. Sitten hän huoahti:\n\n— Hän oli melkein täydellinen hyvä haltiatar. Sanoisin: aivan\ntäydellinen, jos hän olisi jättänyt myös nuo kaksi sorjaa neitoa\nsilmiemme iloksi.\n\nMutta hänen hilpeä mielialansa kaikkosi yhtä nopeaan kuin oli\nsyntynytkin. Ääneti ja synkkänä hän tuijotti eteensä.\n\n— Kuka oli se silmälasiherra, joka puhutteli sinua studiossa? Rauta\nkysyi.\n\n— Muuan piruparka, kirjailija vastasi katsomatta ystäväänsä. Hän\nkaatoi itselleen toisen lasillisen konjakkia ja imaisi sen saman tien\nsisäänsä. Kahvikuppiin hän ei kajonnut lainkaan.\n\nVihdoin porraskäytävästä alkoi kuulua ääniä. Suuri ihmisjoukko\nlaskeutui portaita. Hälisten ja rupatellen se painui sisään\nvastapäisestä ovesta. Tuli taas hiljaista. Piirto ei liikahtanut\nvieläkään.\n\n— Pitäisiköhän meidänkin pistäytyä muiden joukkoon? Rauta ehdotti.\n\nKirjailija nousi vastustelematta.\n\nÄänityspuolen monet huoneet olivat täpösen täynnä väkeä. Vastapäätä\nolevasta avoimesta ovesta kantautuivat äänet studiosta kovina ja\nselvinä. Ohjaaja Salovirta ei tuntunut olevan tyytyväinen siihen\ntapaan, millä konttoripäällikkö puhutteli juoksupoikaa. Hän ei\nkoroittanut ääntään, mutta itsepäinen hän oli.\n\n— Muista, että sinä olet konttoripäällikkö. Sinä epäilet, että poika\non oven takana kuunnellut äskeistä tulenarkaa keskusteluasi, niin\nkuin onkin, vaikka on ehättäytynyt nyt tutkimaan kirjekansioita.\nSen kaiken täytyy näkyä sinusta. Samoin kuin sen, että sinä olet\nkonttoripäällikkö. Kas niin, harjoitus!\n\nMoneskohan harjoitus tuo on? Rauta hymähti itsekseen. Hän ei viitsinyt\nseurata studion ääniä pitempään, vaan ryhtyi tarkastamaan sitä\nhuonetta, johon he olivat astuneet. Se oli äänityspuolen suojista\navarin. Kalustoa oli hyvin vähän. Takaseinämällä oli pari nojatuolia\nja niiden välissä tupakkapöytä, siinä kaikki. Vastapäisellä seinällä\noli valkokangas. Tämä oli ilmeisesti se miniatyyriteatteri, josta\ntoimitusjohtaja oli maininnut.\n\nVeikko Talola työntyi hänen viereensä.\n\n— Joko olet käynyt tuolla kaikkein pyhimmässä?\n\n— En, Rauta vastasi.\n\n— Älä sitten vaivaudukaan sinne. Minä saapastelin koko ihanuuden\nlävitse. Mutta en tullut hullua hurskaammaksi. Täällä pitäisi olla\nkoko viikko ainoana kyselijänä, jotta pääsisi vähänkään hajulle. Menen\nkatsomaan, löytäisinkö Tuuran. Huhu kertoo hänen istuvan keittiön\npesupöydällä parantelemassa hermojaan konjakilla. Tuletko mukaan jaolle?\n\nHän jatkoi matkaansa odottamattakaan vastausta. Rauta tuskin havaitsi\nhänen poistumistaan, sillä hänen huomionsa oli kiintynyt tyttöön, joka\ntungoksen lävitse raivasi itselleen tietä heitä kohden. Epäilemättä hän\noli sama nainen, jonka kanssa Piirto oli yläkerran porrastasanteella\nkeskustellut. Kirkkaassa valaistuksessa hän osoittautui vieläkin\nkauniimmaksi kuin Rauta oli ensi näkemältä arvioinut. Nuoret kasvot\nolivat piirteiltään säännölliset, silmät suuret ja hyvin siniset,\nnenä suora, kaula pitkä ja kauniisti kaartuva. Mutta nyt hän oli\nhermostunut. Se kuvastui hänen kasvoistaan ja, sitten kun hän puhutteli\nPiirtoa, äänestäkin.\n\n— Onni, sinä olet väsynyt.\n\nKirjailija murahti puoliääneen:\n\n— Entä sitten? Lattialleko minun pitäisi istahtaa?\n\nHarva ympärillä seisovista kiinnitti huomiota tähän sananvaihtoon.\nTällä hetkellä vieraat olivat hiljentyneet kuuntelemaan toimitusjohtaja\nPaavosta. Väsymättömän hyväntuulisena hän oli päätynyt koskettelemaan\naihetta, joka kiinnosti suuresti kirjailijoitakin: suomalaisen filmin\nmahdollisuuksia päästä ulkomaisille markkinoille.\n\nPunahattuinen tyttö ei näyttänyt sillä hetkellä perustavan mitään\nnoista mahdollisuuksista.\n\n— Tule mukaan, hän kuiskasi Piirrolle.\n\nTämä astui muutaman askelen hänen perässään kohti takaseinää. Mutta\nnähtyään, että nojatuolit olivat kahden nuoren runoilijan hallussa,\nhän pysähtyi. Kyllähän hän ammattitoverinsa tunsi. Mitä kaunista\nkirjailijoista kuviteltaneenkin, niin ainakaan omassa keskuudessaan he\neivät ole kohteliaisuudella tai huomaavaisuudella pilattuja. Kirotun\nomahyväistä ja itsekästä joukkoa me olemme, hän hymähti itsekseen.\n\nMutta sillä kertaa hän laski väärin. Punahattuinen ei lausunut\nsanaakaan nuorille nojatuoleissa loikojille. Hän asettui vain seisomaan\nheidän väliinsä. Hetken kuluttua hän huokasi. Toinen nuorista miehistä\nvilkaisi häneen huulillaan ivallinen hymy. Mutta iva haihtui samassa.\nHämmästelevä ihailu ilmestyi sen tilalle. Hän vääntäytyi seisomaan ja\nkumarsi.\n\n— Afroditen itsensä ei pidä toki seisoa, kun Muusan arvottomat pojat\nistuvat.\n\nPunahattuinen kiitti häntä säteilevällä hymyllä ja vaipui tuoliin.\nVierasjoukon liikehtiessä syntyneestä raosta hän sai viitatuksi\nPiirrolle. Tämä pujotteli tuolin luo, ja he vaihtoivat paikkaa. Tyttö\njäi seisomaan nojatuolin taa.\n\nÄskeinen nuori gentlemanni oli kulmat rypyssä seurannut uutta vaihetta.\n\n— Perhana! hän ärähti, kääntyi kannoillaan ja poistui äänityspuolen\nsisäosiin.\n\nToimitusjohtaja Paavonen jatkoi levollisesti selostustaan:\n\n— Niinkin tunnetulla filmimaalla kuin Ranskalla on nykyisin suuret\nvaikeudet elokuviensa sijoittamisessa ulkomaille. Ruotsi, joka\ntaloudellisesti ja teknillisesti on pohjoismaista elokuva-alallakin\nkiistattomasti voimakkain, saa ponnistella saadakseen filmejään\nSkandinavian ja Suomen ulkopuolelle. On selvää, että meidän vaikeutemme\novat tässä suhteessa moninkertaiset, etten sanoisi monikymmenkertaiset.\nOn oikeastaan vain kaksi aihealaa, joita kuvaavilla elokuvillamme, jos\nne ovat hyviä, voi tällä hetkellä olla laajemmat markkinat. Ne aihealat\novat Lappi ja urheilu.\n\nEdessä seisovien päiden ylitse Rauta silmäsi Piirtoon. Tämä istui\ntakakenossa silmät ummessa, vaikuttaen suuressa nojatuolissa entistäkin\npienemmältä ja hennommalta. Punahattuinen tyttö seisoi hänen takanaan\nhieman sivulle väistyneenä. Hän katsoi kirjailijaa silmissään levoton\nkatse.\n\nJoku tuli porraskäytävästä sisään ja töytäisi kiireissään Rautaa\nselkään. Hän käännähti ja tunsi tulijan äskeiseksi tummaksi\nkonttoritytöksi. Hänellä oli nyt yllään harmaa, halvasta kankaasta\ntehty kävelypuku ja pään ympäri sitaistu vihreä silkkiliina. Mutta\nkasvojaan hän ei ollut ehtinyt pestä. Niitä peitti vielä sminkkikerros,\njoka läheltä katsottuna vaikutti melkein keltaiselta.\n\n— Voi, suokaa anteeksi, neitonen pyysi. — Joko ne esittivät sen?\n\n— Minkä?\n\n— Työn alla olevan filmin. Kuulin, että valmiit osat näytetään täällä.\nSilloin minulle tuli kiire. Pelkäsin myöhästyväni.\n\nRauta rauhoitti häntä tiedolla, ettei hän ollut myöhästynyt.\n\n— Onko... onko kirjailija Piirto jo mennyt? tyttö kuiskasi.\n\n— Ei, hän istuu tuolla nojatuolissa.\n\nNeitonen kurkottautui nähdäkseen etsimänsä. Kai hän jostakin\nsatunnaisesta raosta saikin toiveensa täytetyksi, mutta iloiseksi se ei\ntuntunut häntä tekevän.\n\n— Se nainenkin on siellä...\n\n— Ja nyt, hyvät naiset ja herrat, filmiyhtiön johtaja lausui, näytämme\nteille ne pätkät tekeillä olevasta elokuvastamme, jotka ovat valmiit.\nHuomautan, että mitään leikkauksia ei vielä ole suoritettu, eikä\nkuvauksessa ole noudatettu suinkaan oikeaa aikajärjestystä. Useat\nkohtaukset on, kuten pian tulette näkemään, otettu kahdesti tai\nkolmesti. Ja ehkäpä hetken kuluttua arvelette, että tämän filmin\nvarsinainen sankari on klaffipoika, joka tällä nauhalla näkyy\nehtimiseen. Kun näytös on ohi, siirrymme joukolla vastapäiseen\nruokasaliimme, jossa kahvin ja konjakkitilkkasen ääressä on teidän\nvuoronne puhua. Kas niin, hyvät naiset ja herrat, pyydän teitä\nsiirtymään seinustoille, jotta mahdollisimman monet voivat nähdä\nvalkokankaalle.\n\nVierasjoukossa syntyi liikettä. Hitaasti noudatettiin isännän\nkehoitusta.\n\nRauta vilkaisi sivulleen. Mutta vihreähuivinen, tumma neitonen oli\nhävinnyt. Raudan katse kohtasi tukevan, silmälasipäisen miehen, jota\nPiirto oli nimittänyt piruparaksi. Tämän silmät olivat suunnatut\nhäneen. Mutta havaitessaan Raudan huomioivan häntä mies vetäytyi kahden\nkookkaan kirjailijan taakse.\n\nKummallista, Rauta mietti, useat ihmiset käyttäytyvät tänä iltana\noudosti. Vai onko vika minussa itsessäni? hän jatkoi aprikointiaan.\n\nValot huoneessa sammuivat. Elokuvakone alkoi hiljaa ritistä. Huoneen\nhalkova valokeila valaisi vain epämääräisesti joitakin valkokankaan\nlähellä seisovia hahmoja. Se seinusta, missä nojatuolit olivat, oli\nkokonaan pimennossa. Kuvia ilmestyi pätkittäin kankaalle. Näyttelijät\nliikkuivat ja puhuivat, mutta vain tuokion. Sitten »klaffipoika» tuli\ntaas esiin. Uusia kuvia, väliin aivan toisesta yhteydestä. Kokonaisuus\nvaikutti mielettömältä sekasotkulta.\n\nYleisö ei liioin käyttäytynyt niin kuin elokuvateatterissa. Se lausuili\nhäikäilemättä ääneen arvostelujaan.\n\n— Klaffipoika on tosiaan päähenkilö! Söpö poju!\n\n— Eihän tässä ole ainuttakaan kunnollista suutelukohtausta. Mälsä kuva!\n\n— Katsokaas Lampion Einoa! Hän on veikeä! Ihan syliin tekisi mieli\nkopata.\n\nSamaan aikaan liikuttiin molemmissa ovissa. Joku sai kyllikseen\nja meni kai tupakalle porraskäytävään tai norkoilemaan etukäteen\nkonjakkitilkkaa. Toisia tuli äänityspuolelta. Silloin sekaantuivat\nfilmikatkelmien ääniin ohjaaja Salovirran häiriintymättömän levolliset\nmääräykset yläkerran studiosta:\n\n— Kuvaus! Ääni? Kamerat!\n\nVai niin, Rauta hymähti, Salovirtakin katsoo jo harjoitelleensa\nkylliksi ja on siirtynyt »kuvaukseen».\n\nKerran, kun äänityshuoneen ovi jäi hetkeksi raolleen, Rauta tuli\nsieltä virtaavassa valossa, joka hämäränä ulottui nojatuoleihin asti,\nvilkaisseeksi Piirtoa. Kirjailija oli vaihtanut asentoa. Hän nojautui\neteenpäin, kyynärpäät polvia vastaan ja näytti nuokkuvan. Ilmeisesti\nhäntä kiinnosti parodiamaisessa asussa valkokankaalla näkyvä elokuva\nyhtä vähän kuin sen alun äskeiset uusintakuvausyritykset.\n\nJoku sulki oven. Nyt tuli filmiinkin eloa. Viisi henkilöä hääri\nkuvassa. Lampio näytti soittavan ensimmäistä viulua. Kolme muutakaan\nei jäänyt kakaramaisuuksissa pahasti jälkeen hänestä. Aikaihmiset\nvaikuttivat lapsenomaisessa ekstaasissa olevilta. Oli hosumista ja\nääntä, ennen kaikkea ääntä. Viides henkilöistä tuntui seuraavan\nhuvittuneena syrjästä tuota menoa.\n\nKatsojakuntakin oli kiinnostunut. Niin katkelmallisesti kuin kohtaus\nesitettiinkin, ja niin mieletön kuin touhu kylmästi arvioiden oli, niin\nsiinä oli sittenkin tartuttavaa, mukaansa tempaavaa huoletonta iloa.\n\nVäliin kuului naurunpurskahduksia huoneen seinustoilta. Ivalliset\nhuomautukset olivat lakanneet. Kerran Rauta oli kuulevinaan\ntoisenkinlaisen äänen, joka ei liioin tullut filminauhalta. Se ei ollut\nhiljainen, tukahtunut huudahdus, pikemminkin vain huoahdus. Se peittyi\nkuitenkin kumahtavaan räjähdykseen, joka, kuten kuva osoitti, kuului\nelokuvaan.\n\nPari minuuttia vielä, ja filmi loppui — kesken. Valot syttyivät. Kaikki\nsiristelivät silmiään.\n\nJoku poistui samassa porraskäytävään. Sillä hetkellä Rauta ei\nkiinnittänyt siihen sen enempää huomiota. Useat muutkin olivat\npoistuneet kesken. Vasta jälkeenpäin hänen mieleensä palautuivat juuri\nnuo askelet. Ne poikkesivat aikaisemmista. Tällä lähtijällä oli ollut\nkiire. Hänen lähtönsä muistutti pakoa.\n\nToimitusjohtaja Paavosen ystävällinen ääni kuului:\n\n— Kas niin, hyvät naiset ja herrat, sen pituinen se. Nyt vihdoinkin\npääsemme kahvipöytien ääreen. Olkaa hyvät, porraskäytävän vastapäinen\novi!\n\nKirjailijajoukko alkoi lainehtia ovea kohden. Vilkas väittely oli eri\nryhmissä käynnissä.\n\nRaudan ääni kajahti äkisti kovana ja terävänä:\n\n— Hetkinen! Pyydän, ettei kukaan poistu!\n\nTyöntäen tieltään toisia hän harppoi nojatuoleja kohden. Hän oli\nhuomannut, ettei Piirto ollut liikahtanutkaan. Ystävä istui yhä\netukumarassa. Mutta silti asento oli jotenkin muuttunut. Se oli\njähmettynyt ja eloton. Sitä paitsi Rauta oli nähnyt muutakin.\nPunahattuinen nainen seisoi edelleen viistosti nojatuolin takana. Hänen\nkauniit kasvonsa olivat vääristyneet kauhusta, ja silmät tuijottivat\nkirjailijan kumaraan selkään.\n\nKaikki olivat vaienneet ja kääntyivät katsomaan Rautaan. Hän polvistui\nystävänsä viereen. Noustuaan hän sanoi tukahtuneesti:\n\n— Onni Piirto on poistunut iäksi keskuudestamme.\n\nMistä sainkin tuollaisen kirjallisen, miltei papillisen sananmuodon?\nvälähti hänen mielessään. Kai se on tartuntaa tästä seurakunnasta. Hän\nvilkaisi rannekelloonsa. Se näytti 22,10.\n\n— Johtaja Paavonen, hän jatkoi arkisesti, soittakaa alas\novenvartijalle, ettei kukaan saa poistua talosta ennen poliisien tuloa.\nJa sitten — soittakaa rikospoliisiin.\n\nSamassa muuan nainen kiljahti:\n\n— Verta! Hänellä on verta hansikkaassaan!\n\nHän osoitti syyttävästi punahattuista tyttöä. Lähellä seisovat\nvetäytyivät kammoten kauemmaksi.\n\nSyytetty kohotti kuin unessa ollen vasenta kättään. Nähdessään\nhansikkaassa verta hän hätkähti rajusti. Sitten hän sanoi kaiuttomasti:\n\n— Minä en tappanut Onni Piirtoa.\n\nRauta tuijotti ystävänsä elotonta ruumista. Hänen silmiään kirveli.\nHän pakottautui katsomaan tikaria, jonka kahva pisti esiin Piirron\nlapaluiden välistä. Hitaasti ja joka tavua korostaen hän lausui:\n\n— Täällä on tehty murha. Katala murha!\n\nViime sanat kajahtivat kuin kirous.\n\n\n\n\nKolmas luku\n\nYKSI SADASTA KAHDESTAKYMMENESTÄ KOLMESTA\n\n\nSuuressa studiorakennuksessa oli vihdoinkin jälleen hiljaista. Kaikki\nhälinä ja portaissa juoksu olivat ohitse.\n\nKolme miestä istui ääneti poltellen toimitusjohtajan huoneen syvissä\nnahkanojatuoleissa pöydän ympärillä. Johtaja Paavonen imi sikariaan\nkoettaen päästä tasapainoon illan järkytyksen jälkeen. Rauta sytytti\nkolmannen perättäisen »North Staten» voimatta vieläkään estää kättään\nvapisemasta. Tällä kertaa väkivaltainen kuolema oli ottanut saaliinsa\nmelkein sananmukaisesti hänen viereltään hänen voimatta suojata\nystäväänsä. Rikospoliisin päällikkö, tuomari Ahvenisto tuprutteli\npiippua, vaikka se sopi hänen yllään olevan frakin kanssa yhteen yhtä\nhuonosti kuin hänen iso ja paksu kehonsa tuntui viihtyvän kireässä\njuhlakomeudessa. Hänet oli hälytetty paikalle kesken sisarenpoikansa\nhääillallisia.\n\nPöydällä, kaikkien kolmen ulottuvilla, oli pullo vanhaa, kunnon\n»Salignac V.S.O.P:tä», soodavesipulloja ja korkeita laseja. Mutta\ntoistaiseksi kukaan ei ollut tehnyt elettäkään kaataakseen itselleen\ngrogin.\n\nPaavonen muisteli kulmat kurtussa illan sekamelskaa. Yhtiön\ntalouspäällikön irvokkaan kylmä suhtautuminen tapahtuneeseen\nmurhenäytelmään suututti häntä vieläkin. Tämä oli tullut sutkauttamaan\nhänen korvaansa: »Säästyivätpähän ainakin kalliit konjakit!» Konjakin\ntarjoileminen vieraileville kirjailijoille oli alun perin ärsyttänyt\ntalouspäällikköä, joka oli yrittänyt selittää, että tähdetön jaloviina\najaisi tässä seurassa saman asian. Paavonen oli saanut oman tahtonsa\nlävitse. Ja talouspäällikön kuohuttavan kylmäverisyyden ärsyttämällä\nhän oli julistanut, että poliisin tuloa odoteltaessa sopi vieraiden\npistäytyä ruokasalissa, jossa tarjottaisiin vapaasti mitä talossa vain\noli. »Hullu!» talouspäällikkö oli kähissyt. »Nyt ne ryntäävät sinne ja\novat poliisien saapuessa täynnä kuin Ellun kanat, iikka kuin iikka!» Se\nennustus ei ollut toteutunut. Vieraiden päästyä vihdoinkin poistumaan\nemännöitsijä oli ilmoittanut, että eräs herra oli käynyt ryypyllä ja\nkaksi naista pyytämässä voileivän ja lasin maitoa — ei muuta.\n\nMutta kiire pois oli kirjailijoilla ollut. Merkillistä, Paavonen\najatteli, miten tähdelliseksi ihmisille, jotka sentään ovat etukäteen\nvalmistautuneet pitkään yhdessä oloon, käy eräissä tilanteissa päästä\nneljänneksessä tai puolessa tunnissa omaan vuoteeseensa. Monille\nmiehillekin oli pitänyt pariin kertaan selittää, miksi kukaan ei\nsaanut vielä poistua talosta. Jotkut naiset olivat olleet suorastaan\nmahdottomia, hysteriaa ja kyyneleitä. Johtaja Paavonen huokasi. Hän\ntunsi olevansa loppuun ajettu.\n\nRauta ei päässyt irti siitä ympyrästä, jota hänen ajatuksensa jauhoivat\nkuin leikkijuna pyöreää rataansa. Lähtökohtana oli Piirron ja hänen\ntulonsa filmitaloon. Sitä ennen ei ollut hänen tietensä tai nähtensä\nmitään tapahtunut. Tarkemmin ajatellen hänen täytyi myöntää tietävänsä\nvarsin vähän sen miehen elämästä, joka oli ollut hänen ystävänsä.\n\nSieltä, hänelle tuntemattomasta runoilijan elämästä, kuolema oli\nkurkottanut kätensä. Se oli tavoittanut uhrinsa täällä. Rauta oli\nvarma siitä, että hän oli illan mittaan katsonut silmästä silmään\nsalamurhaajaa, joka oli työntänyt tikarin hänen ystävänsä selkään.\nMutta kuka noista monista ilkityöntekijä oli? Toiset olivat vilahtaneet\nvain ohitse, katseessaan — niin, mitä? Mustasukkaisuutta... Kateutta...\nVanhaa kaunaa... Ja hän, Rauta, oli vielä tänä iltanakin kuvitellut;\nettei sydänjuuriaan myöten hyvällä ja kaikesta itsetärkeydestä\nkemiallisen puhtaalla Onni Piirrolla saattanut olla ainoaakaan\nvihamiestä!\n\nHän oli monesti nähnyt kuoleman sen väkivaltaisimmissakin muodoissa.\nSe oli useissa tapauksissa se lähtökohta, josta hänen työnsä alkoi.\nHänen olisi siis pitänyt jo tottua ja panssaroitua. Mutta harvoin oli\nmurhaa suoritettu hänen läsnä ollessaan. Eikä uhriksi ollut milloinkaan\nennen joutunut hänen ystävänsä, jonka kanssa hän oli vain hetkistä\naikaisemmin puhellut.\n\nHänen mielessään käväisi ajatus, että ken murhaaja liekin, niin hän ei\ntuntenut miestä, jonka seurassa Piirto oli studiorakennukseen tullut.\nSillä hänellä, Raudalla, oli maine, ettei hän heittänyt rikollisen\ntakaa-ajoa kesken. Kaikkein vähiten tässä tapauksessa, pyydettiinpä\nhänen apuaan Piirron murhan selvittämiseksi tai ei!\n\nHänen muistiinsa palautui se hetki, jolloin paikalle saapunut\npoliisilääkäri oli vetänyt ruumiista tikarin. Se hetki tulisi kauan\npysymään hänen mielessään. Samoin kuin sekin, kun kannettiin pois\nse, mitä Onni Piirrosta oli jäänyt jäljelle. Milloinkaan ei pieni,\nhento runoilija ollut vaikuttanut niin vähäpätöiseltä, niin miltei\nolemattomalta. Rauta oli seurannut paareja ulko-ovelle ajaneeseen\nambulanssiautoon asti. Porrastasanteille ahtautuneet vierasjoukot\nolivat painunein päin antaneet tietä. Monet olivat itkeneet. Oli miten\noli, Onni Piirto ei ollut ainoastaan eturivin kirjailija, vaan myös se,\njosta kenties enimmin ammattikunnassa pidettiin. Ja nyt? Niin, huomenna\nsuoritettaisiin oikeuslääketieteellinen tutkimus, jotta laki ja\nasetukset tulisivat täytetyiksi. Sitten tulisi hautauskellojen vuoro...\n\nMurhaaja oli ollut pirullisen viekas. Murha-aseen alkuperän\ntutkimisella ei hänen jäljilleen päästäisi. Tuo pitkä ja ohutteräinen\ntikari oli näet vielä muutama tunti sitten ollut studiorakennuksen\nylimmässä kerroksessa sijaitsevassa tarpeistossa. Puvuston ja\ntarpeiston hoitaja, vanha, harmaapäinen entinen näyttelijätär, oli\nrikospoliisin päällikölle kertonut juuri samana päivänä katselleensa\nsitä ja työntäneensä sen takaisin pöytälaatikkoon ihmetellen, miksi\nmokoma murha-ase oli filmiyhtiölle joskus hankittu. Viimeksi mainittuun\nkysymykseen johtaja Paavonenkaan ei ollut osannut vastata. Hän oli\nollut varma vain siitä, että hänen aikanaan se ei ollut tapahtunut, ja\nhän oli kuitenkin ollut yhtiön johdossa jo toistakymmentä vuotta.\n\nKysymykseen, kuka vieraista oli voinut päästä käsiksi tikariin,\nnäyttelijätärvanhus oli vastannut, että kuka tahansa. »Niitähän\ntungeksi täällä vaikka minkä verran, tuttuja ja tuntemattomia. Ensiksi\ntuli kokonainen ryöppy, sitten parittain tai yksitellen. Hypistelivät,\nnuuskivat ja naureskelivat. En minä nähnyt kenenkään tuota tikaria\nkäsittelevän. Mutta minunhan oli oltava vähin joka puolella katsomassa,\netteivät kovin pahasti myllertäneet. Saan minä nytkin pari päivää\nhiessä päin hääriä, ennen kuin paikat ovat taas kunnossa ja järjestys\nentisellään.»\n\nRikospoliisin päällikön ajatukset olivat myös pysähtyneet\nmurha-aseeseen. Hän virkahti:\n\n— Mistä murhaaja tiesi, että tikari oli siellä? Se panee ajattelemaan,\nettä hän tunsi tarpeiston. Ehkä hän on joku tämän talon väestä.\n\nHänen sanansa leikkasivat rikki sen liikahtamattomuuden tunnun, jonka\npitkä äänettömyys oli huoneeseen loihtinut. Johtaja Paavonen aukaisi\nväsymyksestä verestävät silmänsä ja kohentautui. Kiukkuisesti hän\närähti:\n\n— Joku minun väestäni! Hitto vie, sitä...\n\nRauta katkaisi hänen purkauksensa puuttumalla tyynesti puheeseen:\n\n— Tarkemmin ajatellen, Ahvenisto, tuo tikari todistaa varsin vähän.\nJos lähdetään siitä, että murhaaja tiesi aseen olevan siellä, voidaan\notaksua murhaa ennakkoon suunnitelluksi. Mutta yhtä mahdollista\non, ettei hän tiennyt. Hän saattoi sattumalta nähdä tikarin ja sai\nsiitä ajatuksen suorittaa lopputilinsä Piirron kanssa. Onpa sekin\najateltavissa, että hän oli etukäteen päättänyt suorittaa tänä iltana\nmurhan jollakin toisella tavalla, mutta silmiinsä sattunut tikari johti\nhänet vaihtamaan asetta. Tikari ei yksinkertaisesti todista mitään.\n\nRikospoliisin päällikkö tuijotti äkäisenä häneen. Hän vetäisi valkoisen\nsolmukkeen auki ja kiskaisi ähkäisten irti puristavan kauluksen ja\nsaman tien kovetetun paidanrinnuksen, niin että karvainen rinta vilahti\nnäkyviin.\n\n— Rauta! hän tuhahti. — Olenko minä pyytänyt sinun neuvojasi?\n\n— Et.\n\n— Ovatko vainajan omaiset sitten valtuuttaneet sinut nuuskimaan tätä\njuttua?\n\n— Eivät.\n\n— No, mitä helvettiä sinä sitten vetelehdit täällä? Painu loistokotiisi\nja kaiva kasvosi pehmeisiin pieluksiin! Tällä kertaa et saa sitä iloa,\nettä viranomaiset pyytäisivät sinua apuun! Nyt on kysymys murhasta,\njonka me ammattimiehet selvitämme rutiinityöllä!\n\nJohtaja Paavonen vilkaisi epämiellyttävästi yllättyneenä toisesta\ntuomarista toiseen. Mutta paksun miehen vihan purkaus ei järkyttänyt\nRautaa lainkaan. Tyynesti hän kurkottautui kaatamaan pullosta aimo\nkulauksen lasiin ja työnsi sen pöydän ylitse toisen eteen.\n\n— Juo tuo, Ahvenisto. Se helpottaa.\n\nMurahtaen puhuteltu maistoi lasista.\n\n— Haluatko soodavettä joukkoon?\n\nRikospoliisin päällikkö pudisti päätään ja joi konjakin loppuun.\n\n— Kas niin, Rauta sanoi hyväksyvästi. — Ja kuuntele nyt. Ei kukaan\nole iloitseva enemmän kuin minä silloin, kun sinä miehinesi olet\nselvittänyt tämän murhan. Enkä minä aio astua sinun varpaillesi.\nMutta Onni Piirto oli minun ystäväni. Se ei ehkä sinusta ole riittävä\nsyy minun täällä olooni. Se ei kuitenkaan ole ainoa syy, miksi sinun\nkannattaa vaihteen vuoksi kohdella minua arvokkaana liittolaisena. Minä\ntulin hänen kanssaan tähän taloon enkä — viimeisiä kohtalokkaita viittä\nminuuttia lukuun ottamatta — päästänyt häntä hetkeksikään näkyvistäni.\n\nTuomari Ahveniston terävät, vihreät silmät tähysivät raskaiden,\npaisuneiden silmäluomien lomitse puhujaan. Hänen vihansa oli sulanut.\nHän jopa nyökkäilikin. Ääni oli melkein hiljainen, kun hän kysäisi:\n\n— Miksi päästit silloinkaan? Noiksi viideksi minuutiksi.\n\nRaudan lujapiirteiset kasvot värähtivät.\n\n— Olen katkerasti moittinut itseäni siitä, hän vastasi. — Ilman tuota\nminun laiminlyöntiäni Piirto olisi yhä elossa. Tai pahimmassakaan\ntapauksessa meidän ei tarvitsisi nyt harhailla kuin sumussa etsien\nvastausta kysymyksiin, kuka murhasi ja miksi.\n\nNyt oli rikospoliisin päällikön vuoro kaataa konjakkia toiseen lasiin.\nSiihen viitaten hän virkahti sovinnollisesti:\n\n— Ota lääkettä. Ethän sinä ollut tiettävästikään pestautunut Piirrolle\npuistotädiksi. Etkä voinut tietää...\n\nRauta pudisti päätään. Lasiin hän ei koskenut. Raskas äänettömyys\nlaskeutui huoneeseen. Tuomari Ahvenisto rikkoi sen viimein:\n\n— Sinä tarkoitat tuolla äsken sanomallasi, Rauta, että käytännöllisesti\nottaen olit koko illan Piirron lähettyvillä. Sinun täytyi siis huomata\njotakin verkkoa kudottavan hänen ympärilleen.\n\nPuhuteltu nyökkäsi.\n\n— Minä huomasin paljonkin. Mutta minun täytyy saada aikaa\npalauttaakseni kaiken mieleeni. Sen tehtyäni tulen luoksesi ja tarjoan\nsinulle yhteistyötä.\n\nAhvenisto hymyili.\n\n— Sen tehtyäsi sinä tulet luokseni ja luovutat tietosi hyvässä\njärjestyksessä viranomaisten käytettäväksi — sillä hyvä, hän korjasi. —\nMistään enemmästä yhteistyöstä ei voi olla kysymys ulkopuolisen kanssa.\nEi, vaikka se oletkin sinä. Tällä kertaa sinä olet pelkkä todistaja.\nTosin hyvin tärkeä todistaja. Siksi minä sallinkin sinun istua nyt\ntässä seurassa.\n\nJohtaja Paavonen totesi, että hänen äsken ihastuksella tervehtimänsä\nsovinto tuomarien kesken oli melko laiha. Kiusaantuneena hän rykäisi.\n\n— Suokaa anteeksi, herrat, voisinko hetkiseksi avata ikkunan? Täällä\nalkaa olla kovin paljon tupakansavua.\n\nKun toiset nyökkäsivät, hän kävi työntämässä kaksi ikkunaa selkosen\nselälleen. Keväistä yöilmaa virtasi huoneeseen. Tuulenhenkäys kantoi\nmereltä mädänneiden levien ja suolan kirpeää tuoksua. Kaupungin äänet\nolivat hiljenneet. Vain jostakin kaukaa kantautui yöraitiovaunun\nyksinäinen jyrinä häipyen sekin pian kuulumattomiin.\n\nAhvenisto vilkaisi pari kertaa taakseen avoimiin ikkunoihin päin.\nSitten hän nousi sulkemaan ne.\n\n— Jatketaan keskustelua, hän virkkoi istahtaen toimitusjohtajan muhkean\nkirjoituspöydän kulmalle.\n\nToiset jäivät odottamaan. Mutta hän ei pitänyt kiirettä. Rauhallisesti\nhän latasi uudelleen piippunsa, sytytti sen huolellisesti ja veti pari\nensimmäistä sauhua. Vasta sitten hän sanoi:\n\n— Tuo huomautuksesi tikarista, Rauta. Olen ajatellut sitä. Ase ei\ntodellakaan auta meitä eteenpäin. Koetetaan jotakin muuta. Katsotaanpa,\npääsisimmekö pitemmälle miettimällä murhan motiivia. Oliko Piirrolla\npaljon vihamiehiä?\n\nJohtaja Paavonen ehätti vastaamaan:\n\n— Hänellä! Hän oli niitä harvinaisia ihmisiä, jotka eivät tee pahaa\nkärpäsellekään. Hänellä ei voinut olla ainuttakaan vihamiestä!\n\nRauta ei sanonut mitään.\n\nTuomari Ahveniston paksut huulet kaartuivat epäuskoiseen hymyyn.\n\n— Taiteellista liioittelua, hän hymähti. Sitten hän riensi parantamaan:\n— Olettehan tekin taiteilija, herra Paavonen? Filmiyhtiön johtaja\nja tuotantopäällikkö, tietääkseni. Minä olen jostakin lukenut, että\nfilmikin on taidetta. Odottakaas. Miten siinä sanottiinkaan? Aivan\nniin! »Muusain parvessa nuorin.» No, jaa, sanotaan siis: eräänlainen\nkaupallinen taiteilija. Sitä te olette, herra Paavonen.\n\nTällä keksinnöllä ei ollut mitään tekemistä murhan tutkimusten kanssa.\nMutta tuomari Ahvenisto oli siihen hyvin tyytyväinen. Hänen punakat\nkasvonsa loistivat.\n\nToimitusjohtaja Paavonen ei vastannut. Hänen yhteen puristetut huulensa\nja tuolin nahkaista nojaa rummuttavat sormensa osoittivat kuitenkin\nselvästi hänen pitävän rikospoliisin päällikön asiasta poikkeamista\nsopimattomana. Tämäkin huomasi sen ja hämillisesti rykäisten palautui\npäiväjärjestykseen:\n\n— Taiteellista liioittelua, sanoin. Esimerkiksi minulla on vihamiehiä.\nEi auta mitään, että minäkään en tee pahaa kärpäselle. Nimittäin\nen, ellei se lennä suoraan minun nenälleni tai edessäni olevaan\nsokeriastiaan.\n\nTällä kertaa oli filmiyhtiön johtajan vuoro hymyillä. Hänen kasvoistaan\noli luettavissa, että olisipa sekin poliisipäällikkö, jolla ei olisi\nainoaakaan vihollista.\n\nAhvenisto totesi onnistuneensa pikku juonellaan häivyttämään sen\nnärkästyksen, jonka hänen leikinlaskunsa oli talon isännässä\nherättänyt. Hän nyökkäsi tälle sovinnon merkiksi ja ryhtyi jatkamaan:\n\n— Kaikilla meillä on vihamiehiä, kumpusipa viha mistä lähteestä\ntahansa. Kirjailija Piirto murhattiin tänä iltana. Koska teko\nsuoritettiin pimeässä, on tietysti olemassa se mahdollisuus, että\nhänet pistettiin kuoliaaksi vahingossa, joksikin toiseksi luultuna.\nHaluatteko takertua tähän mahdollisuuteen, johtaja?\n\nPaavonen pudisti päätään.\n\n— Siinä ei ole mitään järkeä! Piirto oli istunut tuossa tuolissa kauan,\njo huoneen ollessa täysin valaistu. Murhaajan täytyi tietää...\n\n— No, hyvä, rikospoliisin päällikkö keskeytti. — Murhaaja väijyi siis\nnimenomaan Piirron henkeä. Se todistaa taiteelliseksi liioitteluksi\nteidän väitteenne, ettei sanotulla herralla ollut ainoaakaan\nvihamiestä. Quod erat demonstrandum. Muistattehan tuon sanonnan\nkoulunne geometrian tunneilta, johtaja? Piirrolla oli siis ainakin\nyksi vihamies. Vieläpä synkempi tai epätoivoisempi, joka tapauksessa\ntoimeliaampi kuin useimpien meidän muiden vihamiehet ovat. Tilasto\nosoittaa, että meillä Suomessakin, jossa väkivaltarikokset ovat\nvalitettavan yleiset, murhattujen suhde kaikkiin kuolleisiin on...\n\n— Jätä tilasto, Rauta murahti.\n\nAhveniston tuuheat kulmakarvat rypistyivät uhkaavan lähelle toisiaan.\nHän katsoi tuikeasti keskeyttäjään. Sitten hän kiskaisi kauluksensa\ntakanapistakin irti, laski sen valkoisen solmukenauhan kera\nvarovaisesti keskelle pöytää ja naurahti:\n\n— Olipa hyvä, että sanoit noin, virkaveli. Havaitsin juuri, etten olisi\nmuistanutkaan murhan kautta kuolleiden prosenttia. Hiton pieni se vain\non. Nolla edessä ja nollia pilkunkin jälkeen. Jokin oikeakin numero\nniiden perässä on, mutta millä kohdalla ja mikä? Kas, se on tilastoa,\nse!\n\nHän hylkäsi pöydän kulman, tuli toisten luo ja ojensi kätensä kohti\nkonjakkipulloa.\n\n— Sallittehan, johtaja?\n\n— Kaikin mokomin, olkaa hyvä vain.\n\nAhvenisto valmisti itselleen väkevän grogin. Hän istahti alkuperäiselle\npaikalleen ja maistoi lasistaan.\n\n— Tuntuu tänä puutteen aikana »V.S.O.P:n» häpäisemiseltä nauttia sitä\nsoodaveteen sekoitettuna. Mutta kun kahvia ei kerran ole...\n\nIsännän vaistot heräsivät johtaja Paavosessa.\n\n— Keittiön puolelta kaikki ovat kylläkin jo poistuneet, hän sanoi. —\nMutta voin silti koettaa...\n\n— Ei mitenkään, tuomari Ahvenisto torjui Paavosen hieman väkinäisen\ntarjouksen. — Maistuu tämä näinkin.\n\nHän osoitti teossa, että niin oli.\n\n— Poltatko sinä milloinkaan piippua, Rauta?\n\n— En.\n\n— Sitä minä ajattelinkin sinusta. Piippu antaa mietteille syvyyttä.\n\nSaatuaan sorvatuksi pikku ilkeytensä hän palasi murhajuttuun:\n\n— Kuulkaahan, johtaja. Ette kai väitä Piirtoa niin harvinaiseksi\nihmiseksi, etteivät mitkään intohimot olisi myllertäneet hänen\nympärillään? Eikös ollutkin hienosti sanottu, Rauta? Kuin jostakin\nromaanista leikattu.\n\nToimitusjohtaja Paavonen vaikutti kiusaantuneelta.\n\n— En ole väittänyt mitään sellaista. Sanoin vain...\n\n— Viis siitä, mitä te sanoitte, Ahvenisto sutkautti pehmentäen sanojaan\nhyväntahtoisella irvistyksellä. — Oliko Piirto naimisissa?\n\n— Ei.\n\n— Joku sanoi hänen kotinsa olevan maaseudulla. Rakastajatarko hänen\ntalouttaan hoiti?\n\n— Ei, vaan sisar.\n\n— Pieni, kaunis idylli siis. Mutta pääkaupungissa mainio kirjailijamme\nkävi usein? Tuulettamassa itseään. Toisin sanoen juomassa ne rahat,\nmitä sillä välin oli kirjoittanut kokoon!\n\nRauta vapautti filmiherran vastaamasta:\n\n— Onni Piirto kävi täällä suunnilleen kerran kuussa. Tiedän sen, koska\nhänellä oli tapana ensi töikseen ottaa yhteys minuun.\n\nTuomari Ahvenisto hörähti:\n\n— En tiennytkään, että olitte niin hyviä ystäviä. Leikitkö jonkunlaista\nmesenaattia? Toisin sanoen, rahoititko sinä hänen ryyppyreissunsa?\n\nRaudan silmäkulmien väliin ilmestyi ryppy. Mutta hän pakottautui\nrauhallisesti torjumaan:\n\n— Piirron ei tarvinnut lainata keneltäkään. Hän ansaitsi kirjoillaan\nvuodessa arviolta noin kaksi kertaa enemmän kuin sinä saat palkkaa.\n\nAhvenisto vihelsi.\n\n— Katsos poikaa! Ostin minäkin kerran tyttärelleni erään hänen\nnovellikokoelmansa, kun tyttö sitä kärtti. Luin siitä kaksi sivua ja\nsiirryin sitten takaisin »Poliisisanomiin». No jaa, olen aina tiennyt,\netten kuulu ihmiskunnan tärähtäneeseen puoliskoon. Älä hymyile, Rauta.\nKyllä minä tiedän sinun kuluttavan aikaasi pysyäksesi kaikenkaltaisen\ntaiteen tasalla. Minulla ei ole selkänojana, kuten sinulla, rikkaan\nsedän jättämiä miljoonia, jotka suovat sinulle ylellisyyden\nsorkkia harrastelijamaisesti, mitä vain mielit. Esimerkiksi\namatöörisalapoliisina! Minun on tehtävä työtä! Harrastatko sinä vielä\nnyrkkeilyä?\n\nViime kysymys tuli aika yllättävänä. Mutta jatkuvasti hymyillen Rauta\nvirkahti:\n\n— Kyllä. Kuulun Gentlemanninyrkkeilijät r.y:hyn. Haluatko tulla\nottamaan muutaman erän kanssani? Luulisin olevani yhä kunnossa.\n\nJohtaja Paavonen haukotteli. Hän katsoi merkitsevästi rannekelloonsa.\nMutta rikospoliisin päällikkö ei ollut ymmärtävinään. Hän aukaisi\nliivinsä napit ja nojautui tyytyväisyydestä huokaisten taapäin\ntuolissaan.\n\n— Vai ansaitsi Piirto kaksi kertaa enemmän kuin minä. Ja minulla on\nvaimo ja kaksi lasta. Hän sen sijaan oli vanhapoika. Jaa, jaa, kyllä\nhänen kelpasi.\n\nSitten hän äkisti suoristautui.\n\n— Tietysti hänellä oli kadehtijoita?\n\n— Tietysti, Rauta yhtyi. — Jos tarkkaan otetaan, niin sinäkin olet\nyksi niistä. Juuri äsken ilmaisit kadehtivasi sitä, että Piirto oli\nvanhapoika ja ansaitsi paremmin kuin sinä.\n\n— Säästä vitsikkyytesi näytteet! Ahvenisto ärähti. —\nKirjailijaystävässäsi on tällä hetkellä hyvin vähän kadehtimisen\naihetta. Minä tarkoitin, tietysti, kadehtijoita ammattikunnassa. Hän\noli luullakseni jonkunlainen eturivin mies siellä. Sellainen asema voi\nkäydä vähemmän onnekkaiden luonnolle ja herättää heissä vaarallisia\nmietteitä. Mietteitä, joita murhaa tutkivan ei sovi unohtaa.\n\nToiset eivät halunneet kieltää sitä.\n\n— Entä rakastajattaria? Niitä kai hänellä oli paljon, entisiä ja\nnykyisiä. Keitä heistä oli tänä iltana läsnä?\n\nJohtaja Paavonen nousi seisomaan.\n\n— Kello käy kahta, hän virkahti. — Minä luulen...\n\nTuomari Ahvenisto tuimeni:\n\n— Älkää luulko mitään! Meidän täytyy päästä siunattuun alkuun tässä\nkirotussa jutussa. Istuutukaa paikoillenne ja vastatkaa minun\nkysymykseeni.\n\nPaavonen taipui huokaisten.\n\n— Minä en tunne Onni Piirron mahdollisia naissuhteita, hän vastasi\nvarovaisesti.\n\n— Kylläpä te keksittekin hienovaraisen sanonnan! Ahvenisto ivaili.\n— »Mahdollisia naissuhteita»! Voi sininen ja punainen ja musta\nsentään! Ikään kuin koko maailma ei tietäisi runoilijoilla olevan\nrakastajattapa. Mistäs he sitten runonsa rustaisivat? Ajatelkaa vaikka\nautuaasti maatunutta Goetheä, ja hänen hamekaartiaan, mies! Silloin\nvoinette punastumatta keskustella erään Onni Piirron rakastajattarista!\n\n— Sinä et taida ollakaan niin tietämätön kirjallisuuden historiasta\nkuin äsken uskottelit olevasi, Rauta huomautti lempeästi.\n\n— Kirjallisuudesta minä viis! Mutta elämästä minä tiedän enemmän kuin\nte kaksi yhteensä. Tiedän senkin, että tässä talossa oli tänään koolla\npääkaupunkiin pesiytyneitä kirjailijoita ja lisäksi näyttelijöitä ja\nnäyttelijättäriä tiun verran. Joukossa oli, niin päättelen, useampiakin\nnaisia, joita mainio kirjailijamme on rakastellut, ja arvattavasti\nmyös miehiä, joiden varpaille hän on silloin tällöin tullut\npolkeneeksi. Sanotaan, että taiteilijapiireissämme vaihdetaan miehiä\nja vaimoja, rakastajia ja rakastajattaria yhtä suurella antaumuksella\nkuin mustalaiset vaihtavat hevosia. Mutta ehkäpä ei aina kaikkien\nasianosaisten tyytyväisyydeksi. Piru vie, eikö tämä ole logiikkaa? Sitä\nminulle on opetettu. Mutta ei runojen lukua!\n\nKunnon poliisipäällikkö oli oikein intoutunut. Hän sipaisi\nkämmenselällä otsaansa, jolla helmeili hikipisaroita ja kaatoi lisää\nkonjakkia lasiinsa.\n\nRauta nyökäytti hänelle myötätuntoisesti:\n\n— Epäilemättä se oli loogillisesti ajateltu ja vauhdikkaasti esitetty.\n\nTuomari Ahvenisto imi hetken piippuaan. Sitten hän kysäisi:\n\n— Piirto ansaitsi siis hyvin?\n\n— Kyllä.\n\n— Silloin on olemassa mahdollisuus, että hän on lainannut rahoja\ntovereilleen?\n\n— Se on tietääkseni melko tavallista kirjailijapiireissä. Vieläpä ilman\ntakuita ja velkakirjoja.\n\nAhvenisto huokasi:\n\n— Velallinen, joka ei pysty maksamaan, voi olla aika vaarallinen\nkaveri. Varsinkin, ellei velkakirjaa ole kirjoitettu. Ja kun lisäksi\nhänen käteensä puutteellisesti valvotussa tarpeistossa melkein\npistetään pitkä tikari.\n\nJohtaja Paavonen loukkaantui.\n\n— Kuulkaahan, tuomari...\n\n— Äh, antakaa olla! Minä tiedän, mitä aiotte sanoa. Mutta minä olen nyt\nvihainen. Vihainen siksi, ettei ole mitään rajoja, joiden sisäpuolelta\nmurhaaja on löydettävissä. Kateellisia ammattiveljiä. Hylättyjä\nrakastajattapa. Näiden aviomiehiä. Laudalta lyötyjä rakastuneita\nrampoja. Velallisia, joiden velat on pyyhkäisty pois, kun velkojan suu\non saatu sinetöidyksi. Ja piru ties, mitä murhaan valmiita hirviöitä\nvielä! Ei mitään rajoja, sanon minä!\n\nRauta antoi ammattiveljensä raivota loppuun. Sitten hän virkahti\ntyynesti:\n\n— On.\n\nRikospoliisin päällikkö näytti haluavan naulita hänet seinään.\n\n— Mitä on?\n\n— Rajat.\n\n— Mitkä rajat?\n\n— Ne, joiden sisäpuolelta löydetään murhaaja. Vieläpä hyvin tarkat\nrajat.\n\n— Missä?\n\n— Pöydällä edessäsi. Äsken juuri taoit nyrkilläsi niitä.\n\nAhvenisto tuijotti eteensä. Selaillessaan papereita, jotka olivat\npöydällä, hän rauhoittui.\n\n— Sinä olet aika veitikka. Rauta, hän sanoi sitten hitaasti. — Sinä\nlohdutat minua sillä, ettei minun tarvitse seuloa koko kansaa, ei\nedes kaikkia pääkaupunkimme asukkaita. Riittää, kun etsin murhaajan\nniiden joukosta, jotka tänä iltana ovat olleet tässä talossa ja joiden\nluettelo tässä on. Niin kai halusit sanoa. Tiedätkö, montako nimeä\ntässä on?\n\n— En, mutta arvioisin niitä olevan toista sataa.\n\nToinen nyökkäsi.\n\n— Yksitellen laskien sata kaksikymmentä kolme.\n\n— Se ei ole kovin paljon, Rauta lohdutti.\n\nToimitusjohtaja Paavonen puuttui keskusteluun:\n\n— Vieraita ei voi olla niin paljon. Tosin joukossa oli sellaisiakin,\njoita ei ollut kutsuttu...\n\n— Eräs kuokkavieraista olin minä, Rauta virkahti.\n\n— Ei, ei, johtaja torjui. — Kirjailija Piirtohan ilmoitti minulle\netukäteen teidän tulostanne. Ja minä olen kiitollinen, että tulitte.\nTarkoitan, että pidin sitä kunniana, vaikken tiennytkään, miten\nmerkittäväksi tulonne surullisten tapausten vuoksi muodostuisi.\n\n— Se ei ollut lainkaan merkittävä eikä tarpeellinenkaan, Ahvenisto\nmurahti.\n\nPaavonen katsoi onnettomana ja ymmällään molempia tuomareita. Hän\njatkoi kuitenkin urheasti:\n\n— Mutta sisään tuli sellaisiakin, joilla ei ollut mitään tekemistä\ntäällä. En halunnut kuitenkaan ryhtyä häätämään heitä pois. Se olisi\nherättänyt kiusallista huomiota. Silti ei vieraita saattanut olla\nkahdeksaakymmentä enempää. Loput olivat yhtiömme omaa väkeä. Heidät\nvoitte jättää ulkopuolelle niiden rajojen, joiden sisältä etsitte\nmurhaajaa.\n\nRikospoliisin päällikkö silmäsi häneen ivallisesti.\n\n— Tuon ajatuksen esititte jo aikaisemmin, johtaja. Te pidätte kovasti\nomienne puolta. Se saattaa olla teille kunniaksi. Mutta minä sanon nyt\nteille kerta kaikkiaan, että me emme jätä ulkopuolelle ainoaakaan tässä\ntalossa ollutta, joka murhahetkellä ei ollut todistettavasti vähintään\nsadan metrin päässä kirjailija Piirrosta. Te odotatte talon isäntänä\nminun a priori uskovan teikäläiset viattomiksi. Haluatteko siis vannoa,\nettä jokainen alaisenne on kykenemätön niihin intohimoihin, jotka\njoka päivä ja joka tunti eri puolilla maailmaa johtavat murhiin? Te\npudistatte päätänne. Ette siis halua vannoa. Se osoittaa, että teillä\non järkihiukkanen tallella. Hyvä. Mutta pysykää sitten myös nahoissanne.\n\nPaavonen silmäsi apua anoen Rautaan. Mutta tämä pudisti vain päätään.\n\n— Emme voi auttaa asiaa. Tuomari Ahvenisto on oikeassa. Epäilyksen\nalaisia olemme myös me. Sekä te että minä. Sillä teoreettisesti\nmeilläkin oli tilaisuus käydä pistämässä tikari ystäväparkani selkään.\nPelkään, ettei kukaan voi ottaa valalleen nähneensä minun seisovan\nliikahtamatta oven lähellä koko pimeyden ajan. Te olette sikäli\nparemmassa asemassa, että seisoitte valkokankaan vieressä ja päänne\nnäkyi kankaan sivulla. Mutta te ette ollut siinä koko aikaa. Havaitsin\npäänne katoavan, ja kesti ainakin kolme minuuttia, ennen kuin palasitte\npaikallenne.\n\nToimitusjohtaja kohottautui puolittain seisomaan. Hänen äänensä vapisi\nsuuttumuksesta, kun hän huusi:\n\n— Hyvä luoja! Ette suinkaan te vain kuvittele...? Rauta viittasi\nhänelle tyynnyttävästi.\n\n— En. Minä en suinkaan kuvittele teidän tahranneen käsiänne ystävämme\nverellä. Sehän olisi ollut suunnaton tyhmyys teiltä. Mikäli ymmärrän,\nte odotitte paljon siitä Helsinki-filmistä, jota Piirto parastaikaa\nkirjoitti.\n\n— Hyvin, hyvin paljon, Paavonen virkkoi valittavassa sävyssä. — Toivoin\nsiitä ensi näytäntökauden suurta vetonumeroa. Ja nyt...! Tappio on\nkorvaamaton.\n\n— Valitan sitä. Rauta virkahti. — Mutta suhteessamme läsnä olevaan\npoliisipäällikköön se on nyt teidän murtumaton suojamuurinne. Ei\nedes hänen ammattiepäilijän luonteensa voi olla tuon rauenneen\nfilmisuunnitelman perusteella sulkematta teitä epäiltyjen piirin\nulkopuolelle. Minun asemani on heikompi. Sillä minä voin suojakseni\nesittää vain, että Piirto oli ystäväni. Mutta pelkään hänen tällaiselle\nabstraktiselle käsitteelle viittaavan kintaalla: »Viis minä\nystävyydestä!»\n\nAhvenisto naurahti hyväntahtoisesti.\n\n— Sinunkaan logiikassasi ei ole vikaa, hän kehui. — Eikä\ntämänkertaisissa päätelmissäsi liioin. On totta sekin, etten\nminä murhaa tutkiessani kallista korvaa väitteille ystävyydestä\nvainajan kanssa. Mutta voin silti jo nyt myöntää jättäväni sinutkin\nsyrjään Piirron murhaajaa etsiessäni. Mistä syystä, sen pidän omana\nsalaisuutenani!\n\nRauta kumarsi hänelle liioitellun kohteliaasti.\n\n— Ohjaaja Salovirran voit myös saman tien jättää laskuista, hän neuvoi.\n— Juuri vähän ennen kuulin hänen äänensä...\n\n— Kuulit hänen äänensä? tuomari Ahvenisto tiukkasi. — Sinähän seisoit\nmuutaman metrin päässä Piirrosta. Kuinka siis hänen äänensä kuuleminen\ntodistaisi...?\n\n— Salovirta oli kolmannen kerroksen kauimmaisessa studiossa\nharjoittamassa erästä elokuvan kohtausta. Sieltä johdot toivat äänet\nalas äänityshuoneeseen, josta oven avautuessa kuulin hänen äänensä.\n\n— Mutta näitkö sinä hänen sillä hetkellä seisovan kolmannessa\nkerroksessa?\n\nRauta hymähti.\n\n— En tietenkään. Minun silmäni eivät näe seinien ja katon lävitse.\n\n— Siinäpä se! Ahvenisto ihastui. — Älä tule sitten väittämään, että\ntuo mies — mikä hänen nimensä olikaan? — seisoi kolmannen kerroksen\njossakin studiossa. Johdot ja äänilaitteet voivat täällä olla all\nright. Mutta entäpä jos johto olikin yhdistetty gramofoniin, jonka\nlevylle hän oli etukäteen ladellut nuo kuulemasi sanat, voidakseen itse\nturvallisesti liikuskella missä vain, vaikkapa tikari povessa? Mitä\nsiihen sanot?\n\nRauta kumarsi hänelle jälleen. Tällä kertaa hänen kunnioituksensa\nosoitus ei ollut höystetty ivalla.\n\n— Onhan sekin ajatus, hän myönsi. — Mikäli tuollaiseen mutkikkaaseen\nrakennelmaan olisi saattanut olla syytä.\n\n— Aivan niin, mikäli! Ahvenisto ihasteli. — Tuosta »mikälistä» on\nmeidän asiamme ottaa selvä. Mutta minä olen päättänyt, etten tässä\nvalheen talossa...\n\nPaavonen keskeytti hänet kiivaasti:\n\n— Herra tuomari!\n\nMutta Ahvenisto oli taas vauhdissa. Hän ei perustanut toisen\nnärkästyksestä, vaan toisti:\n\n— Tässä valheen talossa minä uskon vain kahden valaehtoisen todistajan\nlausuntoihin, mitä he ovat läheltä ja omin silmin nähneet! Loukkaako\nteitä, johtaja, nimitys »valheen talo»? Eikö tämä sitten ole\nfilmistudiorakennus? On. No, hyvä! Kerronpa teille jotakin omasta\nnuoruudestani.\n\nTuollainen hyppäys oli niin odottamaton, että Paavonen ei voinut muuta\nkuin kohauttaa toivottomana hartioitaan.\n\n— Minä kuulun siihen ikäpolveen, jonka nuoruuden idoli oli Harold\nLoyd. Kuinka monta kertaa otsani pelon hiestä kastui, kun näin tuon\nsilmälasipäisen sankarin olevan juuri putoamaisillaan pilvenpiirtäjän\ntoivottoman kapealta ikkunanlaudalta kaukana alhaalla vyöryvään\nkatuliikenteeseen. Jumaloin häntä sen vuoksi, että hän kykeni\nsäilyttämään malttinsa ja pelastumaan. Mutta sitten osui käteeni kirja,\njossa selostettiin, miten naurettavan matala tuo »pilvenpiirtäjä»\ntodellisuudessa oli. Pelkkä studiorakennelma. Taustaksi oli vain\nkatalasti asetettu lasilevy, johon oli heijastettu irrallinen elokuva\nkorkeista taloista ja niiden välissä kuohuvasta katuliikenteestä!\nSiinä olivat minun suotta vuotaneet hikipisarani ja jumaloimani\nrautahermoinen mies!\n\n— Ketä oikeastaan moititte? Paavonen kysyi. — Haluatteko kirjoittaa\nHollywoodiin?\n\n— En! Ahvenisto ärähti. — Olen sanonut teille, minä teidän taloanne\npidän, ja sillä hyvä. Siitä syystä minä tätä murhaa tutkiessani en tule\ntyytymään mihinkään, mikä vain näyttää tai vain kuulostaa todelliselta.\nMinä haluan faktoja, joita mitkään filmitrikit eivät voi vääristää\neivätkä muuksi muuttaa! Ymmärrättekö?\n\nPaavonen ymmärsi.\n\n— Jospa ottaisitte kulauksen »Salignac'ia», hän ehdotti. — Sen ei\npitäisi olla mikään filmitrikki.\n\nAhvenisto oli pohjaltaan huumorintajuinen mies. Hänen ärtymyksensä\nhaihtui, ja naurahtaen hän seurasi kehoitusta.\n\n— Siinä olette oikeassa, johtaja. Tämä on väärentämätöntä.\n\nHän maisteli juomaa lyhyin, nauttivin siemauksin.\n\n— Eräästä toisestakin seikasta minun on annettava teille, johtaja,\ntäysi tunnustus. Harvassa helsinkiläistalossa pidetään niin tarkoin\nlukua, keitä käy sisään ja ulos kuin täällä. Sain sen vaikutelman, että\novenvartijanne on hyvin tiukka kirjanpidossaan.\n\n— Niin on, Paavonen yhtyi. — Jos joku yrittäisi sisään tai ulos\nvälttäen nimensä kirjaamista, vanha Haapa nostaisi hirmumelun. Minusta\noli kiusallista, että tämäniltaiset vieraamme joutuivat tullessaan\nodottamaan. Ulko-ovelle muodostui aikamoinen jono, kun Haapa riipusti\nkirjaansa kunkin tulijan nimen ja tuloajan, ennen kuin päästi ketään\nohitseen. Mutta olisi ollut turhaa kehoittaa vanhusta luopumaan\ntotutusta tavastaan.\n\n— Kelpo ukko! rikospoliisin päällikkö virkkoi. — Tuota hänen\ntottumustaan saamme kiittää siitä, että on olemassa edes jonkinlainen\nraja, jonka ulkopuolelle tutkimuksia ei tarvitse ulottaa. Sitä paitsi\ntotesin hänet kunnolliseksi toisessakin suhteessa: hänen kellonsa käy\nminuutilleen oikein. Hänen merkintöihinsä tulo- ja lähtöajoista voi\nsiis luottaa. Mikäli muuten olen huomannut, talosta ei pääse poistumaan\nmuuten kuin ukko Haavan ohitse. Vai kuinka?\n\n— Meillä on vain yksi ovi ulos, Paavonen vastasi kuivasti.\n\nAhvenisto katsoi häntä tuokion tarkasti. Sitten hän purskahti\nhyväntahtoiseen nauruun.\n\n— Onnittelen, johtaja! Te kehitytte meidän juristien seurassa. Haluatte\ntuolla sanoa, että ikkunoitakin tässä talossa on. Aivan niin, ja niitä\non monta. Mutta ensimmäiseen kerrokseen ei täältä pääse?\n\n— Ei. Se ei ole meidän hallussamme.\n\n— Ja toisen kerroksen huoneissanne, keittiössä, ruokasalissa ja\näänityspuolella oli niihin aikoihin siksi paljon väkeä, että\nmurhaaja varoi kyllä herättämästä huomiota ryntäämällä antamaan\nsieltä niskantaittonäytöstään. Jäljelle jäisivät siis vain tämän ja\nullakkokerroksen ikkunat.\n\nTuomari Ahvenisto naurahti merkiksi, mitä hän siitä pakotiestä arveli.\nHän jatkoi:\n\n— Tietysti meidän on otettava selvää niistä, jotka on merkitty\npoistuneiksi vähän ennen murhahetkeä. Heistä on saatava samat tiedot\nkuin tänne jääneiltä äsken alustavissa kuulusteluissa vaadittiin.\nSitten suuri seulontamme alkaa.\n\nToimitusjohtaja Paavonen oli kaatanut tilkkasen konjakkia lasiinsa ja\nlisäsi siihen runsaasti soodavettä. Hänellä oli ilmeisesti jotakin\nsydämellään, mutta hän näytti arastelevan esittää sitä. Hän nielaisi\nkulauksen mietoa juomaansa, rykäisi ja kysyi:\n\n— Miksi vaivaudutte tuollaisiin labyrintteihin?\n\nAhveniston hyvä tuuli kaikkosi. Hänen grogilasinsa kolahti rajusti\npöydälle särkymättä sentään.\n\n— Vaivaudun? Tarkoitatte, että suotta. Suu puhtaaksi, johtaja!\n\n— Minä ihmettelen vain... Minun asiani ei ele opastaa teitä... Kadun\njo, että häiritsin ajatuksianne, tuomari... Mutta olen jo sadasti tämän\nkeskustelumme aikana kysynyt itseltäni, miksi...\n\n— Miksi mitä?\n\n— Miksi ette pidättänyt heti sitä nuorta naista, joka koko ajan seisoi\nkirjailija Piirron takana? Te annoitte hänen poistua muiden vieraitteni\nmukana. Minun on hyvin kiusallista sanoa tätä, koska tunnen tuon nuoren\nnaisen ja tiedän, miten hienosta perheestä hän on. Ja kuitenkin...\n\nRikospoliisin päällikön lihavat kasvot olivat liikkumattomat. Hän\nodotti, että toinen olisi täydentänyt kesken jääneen lauseensa. Mutta\nkun puuttuvia sanoja ei kuulunut, vaikka ne tuntuivat väreilevän\nilmassa, hän lausui oudon pehmeästi:\n\n— Onnittelen teitä, johtaja. Teitte viisaasti nielaistessanne lopun. Ei\nole aivan pikku juttu syyttää murhaajaksi ihmistä, joka ei sitä ole.\n\nRauta seurasi valppain katsein kumpaakin keskustelijaa. Hän oli\nodottanut, että punahattuisen tytön osuus illan tapahtumiin tulisi\npuheeksi. Nyt oli viimein päästy siihen asti.\n\n— Joka ei sitä ole? Paavonen huudahti. — Minä näin valojen jälleen\nsyttyessä, miten hän tuijotti vainajan selkään. Huomasitte kai tekin,\ntuomari Rauta? Se oli hirveä katse!\n\n— Huomasin kyllä, puhuteltu vastasi levollisesti. — Mutta en sanoisi\nsitä hirveäksi katseeksi. Ainoastaan jähmettynyt kauhu kuvastui siitä.\n\nAhvenisto naurahti karkeasti.\n\n— Siinäpä se! Te huomautitte äsken, johtaja, ettei teidän asianne\nole opastaa minua. Aivan oikein. Sillä te ette ole mikään Ariadne.\nTeillä ei ole minulle annettavana sitä lankakerää, joka johtaisi tästä\nlabyrintista ulos.\n\n— Ensin Goethe, nyt Ariadne, Rauta mutisi.\n\nAhvenisto huitaisi vihaisesti kädellään kuin karkoittaakseen nenälle\nistahtaneen kärpäsen. Hän jatkoi filmiherran ahdistamista:\n\n— Te taidatte olla tuon pehmeältä näyttävän pintanne alla hyvin\nverenhimoinen mies.\n\n— Ei, kuulkaahan nyt, tuomari...!\n\n— Miksi te sitten suin päin syytätte murhasta syytöntä naista?\n\n— Mutta hyvä luoja, jokuhan tuon murhan teki!\n\n— Niin, epäilemättä joku. Mutta kuka? Siinä on meidän suuri\nkysymyksemme. Eikä vastauksen löytäminen siihen ole niin hiton\nyksinkertaista kuin te luulette. Luetteko te milloinkaan\nsalapoliisiromaaneja?\n\n— Hyvin harvoin. Joskus, kun en saa illalla unen päästä kiinni...\n\n— Ja sitten uni karkaa teiltä koko yöksi! Eikö? No, niinpä ette ole\nsaanut käsiinne esimerkiksi Gardby-sarjaa. Teidän kannattaisi valita\nparemmin se, mitä luette. Tämä sanottuna kaikessa ystävyydessä,\njohtaja. Luulisi teidän oppineen salapoliisiromaaneista edes sen,\nettä se, joka heti alussa näyttää eniten syylliseltä ja jota vastaan\ntodistukset kasautuvat suorastaan vuoreksi, on loppujen lopuksi\nsyyttömin koko sakista.\n\nOli mahdotonta päätellä Ahveniston ilmeistä, tarkoittiko hän sanoillaan\njotakin vai pilailiko vain. Toimitusjohtaja Paavonen otti ne joka\ntapauksessa täydestä.\n\n— Ei, mutta kuulkaahan, tuomari. Nuo romaanit eivät ole mitään\nvirallisia tutkimuspöytäkirjoja. Niissä kerrotut murhat ovat pelkkää\nmielikuvitusta! Samoin syyllisten ja syyttömien erittely. Ne eivät\npaina todellisuuden vaa'assa mitään.\n\nTuomari Ahvenisto pudisti murheellisena päätään.\n\n— Ja tuon sanotte juuri te! Ja juuri tässä talossa! Kummallista.\nElämä on täynnä ristiriitaisuuksia. Mutta tehdäkseni oikeutta teille,\njohtaja, voin kertoa tavanneeni täällä henkilön, joka oli vielä\nverenhimoisempi kuin te. Tai tarkemmin sanoen, suorasukaisemmin\nviattoman verta himoitseva kuin te.\n\n— Todellako?\n\n— Lähdettyäni muiden tärkeämpien toimieni jälkeen puhuttelemaan\ntuota teidän mainitsemaanne nuorta naista, löysin hänet kolmannen\nkerroksen taaimmaisesta studiosta. En tiedä, miksi hän ei ollut\nvalinnut jotakuta niistä tuoleista, jotka filmaamassanne valheellisessa\nkonttorihuoneistossa edustivat sitä vähää ehtaa, mitä siellä on. Tai\noikeastaan tiedän sentään miksi. Noilla tuoleilla istui näet muita\nnaisia. Naisia... Naisia, jotka herkeämättä keskenään sipisten ja\nsupisten tuijottivat häneen, seinustalla olevan lautakasan päälle\nlyyhistyneeseen tyttöparkaan, Tiedättekö, mitä nuo naiset johtivat\nminun mieleeni? Ette. No, sanon sen teille. Kuvittelen, että\npuolisentoista vuosisataa sitten Pariisin sukankutoja-akat katsoivat\nsamoin ilmein giljotiinille nousemassa olevia. Eivät juuri hellien\neivätkä säälien.\n\n— Mutta miten voitte ajatellakaan...?\n\nAhvenisto keskeytti toimitusjohtajan vastalauseen räjähtäen:\n\n— Voi tuhannen sinistä, punaista ja mustaa! Ajatuksilleni minä en pyydä\nlupaa keneltäkään!\n\nHän tyhjensi lasinsa ja jatkoi sitten rauhallisesti:\n\n— Minä menin tuon yksinäisen tytön luo ja kosketin hänen käsivarttaan.\nHän nosti päänsä ja katsoi minuun. »Tehän olette rikospoliisin\npäällikkö? Ettekö olekin?» Muuta hän ei sanonut. Mutta noissa sanoissa\nei ollut kauhua, vaan ehdotonta, lapsenomaista luottamusta. Sitten hän\nkätki kasvonsa käsiinsä ja purskahti itkuun. Minä arvelin olevan paras\njättää hänen kuulustelunsa huomiseen, jotta hän saisi aikaa rauhoittua\nhieman, ja lähdin pois.\n\n— Ettekä kysynyt häneltä mitään! Paavonen huudahti.\n\n— En. Mutta sen sijaan minulta kysyttiin. Muuan noista tämäniltaisista\n»sukankutojista» ryntäsi minun perääni. »Konstaapeli, miksi ette\nvangitse tuota murhaajatarta?» hän kirkui. Minä katsoin hänen ylen\ntärkeilevää naamaansa ja lyhyttä, pulleaa ruumistaan. No jaa, taitavat\nnyt vaatia sanottavaksi: kehoaan. Vaikka, sivumennen huomautettuna, en\nuskoisi maailman paljoa menettäneen, jos voisimme jo nyt puhua hänen\nruumiistaan siinä toisessakin mielessä.\n\nRauta tuumi, että Ahvenistokin osasi olla melko »verenhimoinen». Hän\noli tainnut ottaa ylen pahakseen »konstaapeli»-nimityksen.\n\n— Minä kysyin, kuka tämä amatsooni oli. Hän ilmoitti olevansa\nsanomalehdentoimittaja ja nimeltään Kerttu Laita. Paljon hän siinä\nkerkisi sanoa, muun muassa uhkasi painattaa lehteensä, miten typerästi\nja holtittomasti pääkaupungin poliisi virkaansa hoitaa. No, sellaiset\nkirjoittelut tunnetaan. Mutta itse hän näytti pitävän sitä vähintään\nyhtä murskaavana kuin kirkonkirousta. Vähemmällä en olisi siitä\nvälttynyt kuin pistämällä heti teräskihlat hänen osoittamansa tytön\nranteisiin.\n\nPaavonen kuunteli jännittyneenä.\n\n— Neiti Laita on vaikutusvaltainen nainen, hän huomautti. — Mitä te\nvastasitte hänelle?\n\n— Mitäpä minä erikoista! Sanoin vain jo varhain oppineeni, että turhaan\nlempeyttä mainostetaan erikoisesti feminiinisen sukupuolen hyveisiin\nkuuluvaksi. Päinvastoin, huomautin, pitkän poliisiurani aikana olen\njo ennen tätä kokemusta todennut, että naiset ovat eräissä vaiheissa\nkaksijalkaisista säälimättömimmät, ihan tyhmyyteen saakka julmat.\nSanoin tämän, huomatkaa se, johtaja, ennen tätä keskustelua teidän\nkanssanne.\n\nHänen hiljaisesti lausumansa loppuletkautus oli niin selvä, että\nPaavonen jäi hetkeksi haukkomaan ilmaa. Hän tointui kuitenkin pian ja\nkysyi kylmästi:\n\n— Mitä neiti Laita vastasi? Sikäli kuin minä hänet tunnen, hän antoi\nteille sanan sanasta.\n\n— No jaa, voihan niinkin sanoa, rikospoliisin päällikkö myönsi. — Hän\nkirkui, etten minä ole ensimmäinen kirottu pässinpää, joka pitkissä\nhousuissa kulkee. Moni muu on ennen minua, hän valisti, menettänyt\nvirkansa tuijotettuaan itsensä sokeaksi petollisiin naissilmiin ja\nhemaisevan siroon sääripariin. Peijakas! minä ajattelin, noita sääriä\nen huomannut. Ja sillä hetkellä olimme jo liian kaukana toisistamme\ntarkkaan nähdäkseni niitä. Mikäs siinä? Minä pyörsin takaisin.\nSe pullea ruumis tai keho keikkui vierelläni, ja nainen hymyili\nvoitonriemuisesti, että tepsipäs, ukkopaha säikähti. Ohi mennen minä\nsilmäsin niitä sääriä ja havaitsin ne tosiaankin siroiksi. Mutta niiden\nomistajaa minä en puhutellut. Tallustin keskelle teidän valheellista\nkonttorihuoneistoanne ja karjaisin siellä istuville: »Ylös! Painukaa\nmuuanne jatkamaan valamiehistöleikkiänne!» He kaakattivat kuin kesken\nmunimisensa häirityt kanat. Mutta lähtivät sentään liikkeelle. Mikäs\nsiinä auttoi? Minähän olen poliisi.\n\nRauta olisi suonut olleensa näkemässä tuota näytelmää.\n\n— Sinä olet rohkea mies, hän hymähti. — Sillä toimitusjohtaja Paavonen\non oikeassa: Kerttu Laita on vaikutusvaltainen nainen. Ennustanpa, että\nsaat vielä kuulla hänestä.\n\n— Äh, roskaa! Minulla on omat tapani. Enkä minä pidä nenälleni\npyrkivistä kärpäsistä. Mutta sen salaisuuteni taisin jo ennen paljastaa\nteille molemmille. Tuo teidän Laitanne, muuten, lausui epäilevänsä,\nolenko milloinkaan saanut korkeakoulukasvatusta. No jaa, onhan niistä\najoista jo kulunut hyvinkin kaksi vuosikymmentä...\n\nSitä hän näytti jäävän miettimään ryhtyessään hitain, arvokkain\nliikkein puhdistamaan piippuaan ja sitten lataamaan sitä uudelleen.\n\nPaavonen seurasi kiinnostuneena hänen puuhaansa. Ahvenisto oli\nilmeisesti uusi tyyppi hänen laajassa ja kirjavassa tuttavapiirissään.\n\nRauta mietiskeli omaa keskusteluaan punahattuisen tytön kanssa. Se oli\ntapahtunut rikospoliisin päällikön käynnin jälkeen. Sillä silloin ei\nstudio kakkosessa ollut enää ollut ketään muuta.\n\nHän oli pysähtynyt lautapinolla surkean yksinäisenä kyyhöttävän tytön\neteen. Tämä ei ollut itkenyt enää silloin. Olkapäät eivät olleet\nvärähdelleet. Ne olivat vain olleet murheellisesti kokoon lysähtäneet.\nTyttö oli säikähtyneenä silmännyt häneen. Sitten hän oli huoahtanut\nrauhoittuneena: »Oh, te!»\n\nMies oli istahtanut hänen viereensä. Pitkään aikaan ei kumpikaan ollut\npuhunut. Viimein tyttö oli kuiskannut häneen katsomatta: »Te olitte\nOnnin ystävä. Hän puhui teistä usein. Minusta tuntui ihmeelliseltä,\nettä mies voi puhua toisesta miehestä tai yleensä kenestäkään niin\nkauniisti. Mutta Onnilla oli erehtymätön vaisto erottaa hyvät ja huonot\nihmiset. Hän tahtoi monesti, että minä tutustuisin teihin. Ja nyt te\nolette tullut — minun luokseni. Kiitän teitä siitä.»\n\nHetken kuluttua Rauta oli sanonut hiljaisesti: »Kertokaa, mitä\ntapahtui tuolla alhaalla.» Tyttö oli värähtänyt, mutta voittanut\nmielenliikutuksensa. Itku ei ollut kuitenkaan ollut kaukana, kun hän\noli aloittanut: »Ymmärrän, että te tahdotte auttaa minua. Mikäli\nminua kukaan voi auttaa... Olen istunut tässä. Koettanut muistella.\nMutta kaikki on niin kaukaista, hirveää, epäselvää... kuin unta...\nSen muistan, että seisominen rupesi minua kovin väsyttämään. Kai minä\nnojauduin tuolin selkään, koska Onni havahtui ja tarttui käteeni...\nYmmärsin hänen tarkoittavan, että istahtaisin sivunojalle. Mutta sitä\nen tahtonut. Pelkäsin valojen syttyvän minä hetkenä tahansa ja ihmisten\nnäkevän ja irvistelevän... Oi, jospa minä en olisi pelännyt ihmisten\narvosteluja! Mutta minä pelkäsin niitä. Sitä, mitä minusta ehkä\nluultaisiin ja sanottaisiin... En vain tänään, vaan aina. Ellen olisi\nsellainen pelkuriraukka, elämä olisi aivan toisenlaista!»\n\nTyttö oli yrittänyt hillitä tunteitaan. Mutta ne olivat purkautuneet\nväkivaltaiseksi itkuksi. Rauta oli antanut hänen itkeä rauhassa jääden\nodottamaan.\n\nViimein tyttö oli pystynyt jatkamaan: »Minä vedin käteni hänen\nkädestään, peräännyin pari askelta ja nojauduin seinään. Olin aivan\nnäännyksissä. Suljin silmäni ja toivoin hartaasti, että filmiesitys\nloppuisi, ennen kuin jalat pettäisivät allani... En tiedä, kauanko\nseisoin niin, nojaten olkapäilläni ja takaraivollani seinään. Ehkä vain\nminuutin. Ehkä viisi. Sitten havahduin värähtäen. Joku oli sipaissut\nvasenta kättäni En voinut nähdä, mutta olin tuntevinani, että jokin\nmuodoton vieressäni kumartui koskettamaan minua vasemman polveni\nyläpuolelle. Sitten tuo jokin haihtui. En kuullut askeleita. Mutta\njostakin syystä olin jähmettynyt kauhusta. Koetin erottaa ihmisiä\nympärilläni. Turhaan. Valkokankaalla hyppi ja reuhasi varjoja, joiden\nkasvoja en nähnyt, en edes kunnollisesti ääriviivojakaan. Jotkut\nnauroivat. Minulla oli halu huutaa. Sitten, iäisyyden jälkeen, valot\nsyttyivät, ja...»\n\nRauta oli kiirehtinyt keskeyttämään: »Aivan niin, älkää ajatelko sitä\nnyt.» Mutta ihmisen ajatuksia ei voi niin vain katkaista. Punahattuinen\ntyttö oli sielunsa silmin nähnyt jälleen sen saman, minkä pari tuntia\naikaisemmin, kun filmiesitys päättyi ja valot syttyivät. Vaikertaen hän\noli painunut kokoon.\n\nÄänettömänä ja liikahtamatta Rauta oli jälleen odottanut rajujen\nnyyhkytysten tyyntymistä. Sitten hän oli pyytänyt: »Voisitteko\ntuokioksi nousta seisomaan?» Tyttö oli silmännyt häneen kummastuneena.\nNaisena ei hän kuitenkaan ollut malttanut olla huomauttamatta\nsuupielissään pieni, surkea hymy: »Minä mahdan olla tällä hetkellä\nhirveä näky.» Raudalla ei sillä hetkellä ollut aikaakaan väittää\nvastaan. Hän oli polvistunut tutkimaan tytön vaatetusta. Vasemman käden\nohuessa, harmaassa nahkahansikkaassa oli ranteen kohdalla veritahra.\nTytön kuvaus kosketuksesta polvensa yläpuolelle oli myös saanut\nvahvistuksen. Sillä kohdalla oli teräksenharmaassa hameessa iso tahra,\nilmeisesti verta. Muutama veripisara oli valahtanut harsomaiselle\nsukallekin, pari myös siron kengän vasempaan ulkosivuun.\n\nTyttö oli, silmät kauhusta laajentuneina, seurannut miehen tarkastelun\ntulosta ja henkäissyt: »Luoja, minähän olen yltä päältä veressä!»\nRauta oli tyynesti huomauttanut: »Murhaaja on yrittänyt merkitä teidät\nsyylliseksi. Mutta onneksi hän on tällä kertaa ollut tökerö. Älkää\nmissään tapauksessa koskeko noihin tahroihin, älkääkä antako kenenkään\nmuunkaan kajota niihin, niin kaikki on hyvin.»\n\nNoita viime sanojaan Rauta katui. Hänen tarkoituksensa oli ollut\nrohkaista niillä tyttöä. Mutta ettei hän toki ollut keksinyt\ntilanteeseen paremmin soveltuvaa sanontatapaa! Se häntä harmitti\nvieläkin. Hän oli huomannut erehdyksensä heti nähdessään tytön\nvärähtävän. Ja sitten tämä oli itkien painunut istumaan äskeiselle\npaikalleen. Aivan niin, kaikki ei ollut hyvin... Eikä tulisi\nolemaankaan hyvin. Onni Piirto oli kuollut!\n\nRauta puristi kätensä nyrkkiin.\n\nHänen ystävänsä luihu murhaaja ei pääsisi kauan nauttimaan katalan\ntekonsa salassa pysymisestä. Hän, Rauta, pitäisi siitä huolen!\n\nHän havahtui mietteistään kuullessaan äänettömyyden huoneessa\nrikkoutuvan.\n\n— Kuulkaahan, tuomari...\n\nToimitusjohtaja Paavonen oli havainnut Ahveniston saaneen piippuunsa\njälleen tulen. Hänen kysymyksensä ei siis enää häiritsisi hartaan\npiippumiehen tärkeimpiä toimia.\n\n— No?\n\n— Mistä te niin varmasti tiedätte, että se nuori nainen on syytön?\n\nAhvenisto puhalsi valtavan savupilven pöydän ylitse.\n\n— Tiedättekö te, johtaja, kuka hän on?\n\n— Tottahan toki.\n\n— Niin minäkin. Hän on neiti Laura Sälöinen. Hänen isänsä on ministeri.\nTai oikeammin: entinen ministeri, mikä näinä aikoina merkitsee\noikeastaan enemmänkin. Laura-neiti on vuorineuvos Lauri Sälöisen\nainoa tytär. Sanotaan kyllä vuorineuvostittelin maassamme joutuneen\nlikipitäen samanlaiseen inflaatiokurimukseen kuin markkaparkammekin.\nMutta on yhdentekevää, mikä arvonimi Lauri Sälöisellä on. Hän on joka\ntapauksessa ainutlaatuinen lajissaan. Priima joka suhteessa eikä\nainoastaan maan suurimman yksityisen teollisuuskonsernin pääjohtajana!\n\nRikospoliisin päällikkö oli oikein lämmennyt. Mutta Paavonen pysytteli\nviileänä.\n\n— Minä tunnen vuorineuvos Sälöisen ja arvostan hänet yhtä korkealle\nkuin tekin. Mutta...\n\n— Mutta ette käsitä, mitä isän ansioilla on tekemistä tyttären kanssa,\nAhvenisto täydensi. — Niinpä minun täytyy vielä sanoa jotakin. Minä\nolen tänään aivan läheltä katsonut neiti Sälöisen silmiin. Oletteko te?\n\nÄkillinen kysymys oli siksi hämäävä, että Paavonen ei yrittänytkään\nsanoa mitään. Hän vain pudisti päätään.\n\nAhvenisto hörähti:\n\n— Siinäpä se! Ja minä olen, muistakaa se, vanhan koulun poliisimies.\n\nSen sanottuaan hän nojautui tyytyväisenä nojatuolin pehmeään selustaan.\nMutta toimitusjohtaja ei näyttänyt lyödyltä. Päinvastoin hän vaikutti\nšakin pelaajalta, joka valmistautuu harkiten, voitostaan jo varmana,\nratkaisevaan siirtoon.\n\n— Minä en väitä, että neiti Sälöinen olisi syyllinen, hän aloitti\nvarovaisesti.\n\n— Ettekö? Ettekö enää väitä sitä? Onnittelen teitä siitä. Te edistytte\nyhä, johtaja. Tällainen virkistävä aivovoimistelu kahden juristin\nseurassa kerran viikossa, niin voitte pian saada ylikonstaapelin viran\nosastollani, sitten kun filmaaminen ei enää lyö leiville.\n\nPaavonen jäykistyi hieman.\n\n— Kuulkaahan, tuomari. Olisiko liikaa pyydetty se, että sulkisitte\nminut epämääräisten avuntarjoustenne ulkopuolelle? Sen sijaan haluaisin\nteiltä vastauksen erääseen kysymykseen.\n\nTuomari Ahvenisto nyökkäsi myöntymyksensä merkiksi.\n\n— Minä en ole selvillä siitä, toimitusjohtaja virkkoi viileästi, mitä\noikeastaan merkitsee olla vanhan koulun poliisimies. Merkitseekö se\nsitä, ettei ole lupa otaksuakaan vuorineuvos Sälöisen tyttären tehneen\njotakin väärää? Ehkäpä haluatte suorastaan vannoa, että tämä nuori\nnainen on kykenemätön niihin intohimoihin, jotka — oman mainintanne\nmukaan — joka päivä ja joka tunti eri puolilla maailmaa johtavat\nmurhiin?\n\nNäitä sanoja seurasi hiljaisuus. Paavosen kasvoilla oli hymy, joka sai\najattelemaan hänen juuri kuiskanneen: »šakki ja matti». Kieltämättä\nhänen vuorosanansa olikin taitavasti muovattu. Rauta silmäsi hänestä\nAhvenistoon. Toivottavasti tämä ei yrittäisi päästä pälkähästä pelkällä\näänekkäällä vihan purkauksella.\n\nSitä vaaraa ei kuitenkaan ollut. Ahvenisto oli laskenut piippunsa\npöydälle ja tarkasteli »vastapelaajaansa» silmissään hyväntahtoisuutta\nja kunnioitustakin.\n\n— Ellen minä olisi näin raskasliikkeinen mies ja ellei tämä tuoli\nolisi aivan sopimattoman pehmeä ponnahduslaudaksi, hän viimein sanoi\nhitaasti, niin nyt minä nousisin kumartamaan teille, johtaja. Sallikaa\nminun sanoa, että te olette älykkäämpi mies kuin olen kuvitellut\ntällaisen firman johdossa tarvittavan. Miten ihailtavan taitavasti\nte käänsittekään erään minun omista aseistani nyt minua vastaan!\nLuullakseni siteerasitte tuon lauseeni aivan sanatarkasti. Ehkä\notaksutte minun tunnelmani nyt samanlaiseksi kuin koulukirjoissa\nkerrottiin olleen Yrjö Maunu Sprengtportenilla, kun hän vaihdettuaan\nkuninkaansa keisarinnaan sai kuulan koipeensa. Eikö hän sanonut jotakin\nsellaista kuin: »Omat koirat purivat?» Se oli, muuten, aivan oikein\nhänelle. Mutta minä en ole vaihtanut rintamaa.\n\nPaavonen ei hymyillyt enää. Häntä ikävystytti ja harmitti poliisimiehen\npitkäpuheisuus.\n\n— Tietääkseni Sprengtportenin valtiollisilla haaveiluilla ei ole mitään\ntekemistä neiti Sälöisen kanssa, hän mutisi.\n\n— Ah, te haluatte jatkuvasti keskustella tuosta kauniista nuoresta\nnaisesta. No, hyvä. Hän onkin paljon viehättävämpi puheenaihe. Minä en,\nnähkääs, koulupoikanakaan sietänyt Yrjö Maunu Sprengtportenia. Jotkut\ntosin väittävät, että hän oli kaukonäköinen esitaistelija. Muistaakseni\nsain nollan siitä ainekirjoituksesta, jossa nimitin häntä tunnottomaksi\nseikkailijaksi ja itsekkääksi lurjukseksi. Nolla osoittaa, ettei\nkoulupojan pidä ajatella omilla aivoillaan.\n\nAhvenisto huomasi toimitusjohtajan hermostuneen kädenliikkeen. Mutta\nantamatta sen häiritä itseään hän pisti piipun suuhunsa ja sai sen\njälleen syttymään.\n\n— Te esititte minulle äsken eräitä kysymyksiä, johtaja, hän jatkoi\nsitten levollisesti. — Halusitte tietää, mitä merkitsee olla vanhan\nkoulun poliisimies. Te pelkäätte nyt, että minä ryhdyn pitämään siitä\nteille pitkää ja tyhjentävää esitelmää. Tuo pelko näkyy kasvoistanne.\nNo jaa, puheeni paljastaa, että minä olen hämäläis-savolainen: hidas,\nmutta monisanainen. Se ikään kuin sopii minun vartalooni. Ei uskoisi,\nettä poikasena olin melkoinen pikajuoksija. Nyt minä kävelenkin\nmieluiten hitaasti. Mutta tuottaakseni teille yllätyksen sanon\nlyhyesti, mitä on olla vanhan koulun poliisimies. Se on esimerkiksi\nsitä, ettei pidätä murhasta henkilöä, joka ei ole murhaa tehnyt.\n\nPaavonen hymähti ja kohautti hartioitaan.\n\nAhvenisto kuittasi tämän puhuvan vastaväitteen ystävällisellä\nirvistyksellä. Tyynesti hän jatkoi hiljaista yksinpuheluaan:\n\n— Olkoon minusta kaukana sellainen ajatus, että neiti Laura Sälöinen\nolisi tavalla tai toisella abnormi. Olisi suuri tappio elämälle, jos\nniin kaunis tyttö olisi jätetty ilman kykyä esimerkiksi sellaiseen\ninhimilliseen intohimoon kuin rakkaus.\n\nHänen pulleat kasvonsa vetäytyivät huolestuneisiin ryppyihin. Hän\nnäytti mietiskelevän tuon oletetun tappion suuruutta.\n\n— No niinpä! Paavonen kiirehti häntä. — Rakkaudella on tiettävästi\nusein seuralainen, joka ei ole niillä lempeillä ja jaloilla avuilla\nvarustettu, mitä Paavali luettelee rakkaudella olevan. Sekin\nseuralainen kuuluu inhimillisiin intohimoihin, ja sen nimi on\nmustasukkaisuus.\n\n— Miten opettavainen tämä keskustelu onkaan minulle, Ahvenisto pilkkasi\npehmeästi. — Te siis otaksutte tuon hienon neidin murhanneen pikku\nkirjailija Piirron mustasukkaisuudesta. Tiedättekö te hänen rakastaneen\nPiirtoa?\n\n— Olen nähnyt heidät joskus yhdessä, toimitusjohtaja vastasi. — Tänä\niltanakin Piirto ryntäsi neiti Sälöisen luo heti havaittuaan hänet.\n\n— Te käytätte kovin väkivaltaista sanaa, johtaja, Ahvenisto huomautti.\n— Olen tuosta »ryntäyksestä» kuullut jo toisilta. Mutta silloin nuo\nkaksi olivat näyttäneet kaikkea muuta kuin siltä, että pari tuntia\nmyöhemmin toinen murhaisi toisen. Vai onko teillä toinen käsitys siitä,\njohtaja?\n\n— Ei.\n\n— No, hyvä. Sanotaan siis, että he olivat rakastuneet toisiinsa. Mutta\nmiten saatte rakkauden synkeän seuralaisen tähän peliin? Tiedättekö\nte, johtaja, että neiti Sälöinen oli mustasukkainen Piirrolle? Ette.\nEn minäkään. Minä tunnen hyvin huonosti runoilijoiden sielun elämää,\njonka sanotaan olevan aivan toisenlaista kuin esimerkiksi meidän\npoliisimiesten. Mutta jos minä olisin ollut tuon kirjailijan asemassa,\nei päähäni olisi pälkähtänytkään hyljeksiä sellaisen tytön kuin\nLaura Sälöisen rakkautta. Sitä paitsi teidän oma kuvauksenne siitä,\nmiten Piirto ryntäsi tytön luo heti hänet nähtyään, ei juuri todista\nhyljeksimisestä. Mitä siihen sanotte?\n\nPaavonen vaikeni. Ahvenisto odotti aikansa. Sitten hän jatkoi:\n\n— Te luovutte? Hyvä on. Siinä oli teille pieni näyte äsken\nväheksimästänne vanhasta koulusta. Hitunen malttia ja tervettä\njärkeä, ei muuta. Oletteko te, muuten, milloinkaan miettinyt,\nmillainen on mustasukkaisuusmurha? Ah, suokaa anteeksi, minä unohdin,\nettä te olette filmimies. Olette tietysti monestikin lavastanut\nmustasukkaisuusdraamoja ja vielä useammin teattereissanne nähnyt\ntoisten lavastamia. Mutta minä en tarkoita näyttelijöitänne, jotka\nriehuvat pahvitalojenne sisällä, ampuvat toisiaan paukkupanoksilla tai\npistävät toisiaan leikkitikarilla, puristavat sitten toistensa käsiä ja\nlähtevät yhdessä murkinalle laskeskellen, montako rahanarvoista metriä\nsiitä tuli. Puhun mustasukkaisuudesta, joka johtaa toisen lautoihin,\ntoisen rautoihin ja siinä piste. Minä olen nähnyt sen jälkiä,\nliiankin monesti. Mutta verenhimoon kiihtyneessä mustasukkaisuudessa\non sittenkin jotakin suurpiirteistä ja suoraa. Se on intohimo, joka\nkaiken harkinnan hautaavana hulluuden puuskana valtaa uhrinsa ja\najaa hänet räjähdysmäiseen tekoon. Se lurjus — olipa sitten mies tai\ntiainen — joka tänä iltana kähvelsi tikarin, kanneskeli sitä povessaan\ntai käsilaukussaan tuntikausia, hiipi pimeän turvin vihaamansa\nkirjailijaparan selän taa, odotti, kunnes kirotun filmikoneenne äänet\nkävivät kyllin koviksi peittämään uhrin viimeisen huokauksen, ja sitten\ntyönsi teräksen läpi sydämen, se lurjus, sanon, ei ansaitse sitä\nsääliä, mikä kuuluu mustasukkaisuuden onnettomimmillekin uhreille!\n\nTuomari Ahvenisto lopetti ähkäisten pitkän vuodatuksensa. Väsyneenä hän\nnojautui tuolin selustaan.\n\nPaavonen puhkesi puhumaan:\n\n— Ei teidän olisi tarvinnut sanoa tuota kaikkea, tuomari. Minä olisin\nvähemmälläkin uskonut, että kuka Onni Piirron murhasikin, niin neiti\nSälöinen ei sitä tehnyt.\n\nAhvenisto ei näyttänyt kuuntelevan häntä. Hän oli oikaissut paksut\nkoipensa ja tuijotti kenkiään. Viimein hän virkahti:\n\n— Kun valot syttyivät, Laura Sälöinen seisoi entisellä paikallaan. Minä\nlupaan syödä omat kenkäni, ellei murhaaja ollut järjestänyt itseään\ntuoksi hetkeksi monen metrin päähän uhristaan.\n\nRauta sanoi:\n\n— Kun valot olivat syttyneet, joku poistui kuin paeten porraskäytävään.\n\nAhvenisto käännähti kiivaasti häneen päin. Velttous oli äkisti kaukana\nhänestä.\n\n— Mitä hittoa sinä sanot? Joku poistui! Ehkä juuri murhaaja! Etkä sinä\ntehnyt mitään!\n\n— Minä en sinä hetkenä tiennyt vielä mitään murhasta. Sitä paitsi\nhuoneessa oli koko ajan liikettä. Toisia tuli, ja toisia meni. Vasta\njälkeenpäin tulin ajatelleeksi, että tuossa poistumisessa, jota en\nnähnyt, vaan jonka kuulin vain, oli jotakin outoa ja hätäistä.\n\nSelitys ei kuitenkaan täysin tyydyttänyt Ahvenistoa. Hän murisi:\n\n— Olisit voinut kertoa minulle tuon aikaisemmin. Ehkä porraskäytävässä\ntai muuten lähettyvillä oli joku, joka näki hänet.\n\nRauta pudisti päätään.\n\n— Ei ollut. Ainakin näyttää siltä, että kiireinen poistuja pääsi\nhuoneesta kenenkään kiinnittämättä häneen mitään huomiota. Kyselin sitä\nseikkaa kaikilta, jotka sillä hetkellä olivat toisessa kerroksessa,\nmutta äänityspuolen ulkopuolella.\n\nOveen koputettiin.\n\n— Huh, onpa kuin joutuisi pahimpaan Lontoon sumuun, kuului kynnykseltä.\n— Onko tuomari Ahvenisto täällä?\n\nKysytty vääntäytyi seisomaan.\n\n— Tule sisään vain, Mikkonen.\n\nHän esitteli kolmissakymmenissä olevan, miellyttävän näköisen\nylikonstaapelin puhekumppaneilleen.\n\n— Jätitkö raportin komentajalle?\n\n— Kyllä.\n\n— Oliko »Pikkumies» vimmoissaan?\n\n— Herra poliisikomentaja oli vihainen.\n\nRikospoliisin päällikkö naurahti.\n\n— Tietysti! Tietysti on hänen yöunensa häiritseminen paljon isompi\njuttu kuin se, että minut laahattiin ulos juuri, kun olin ojentamassa\nkättäni hääkakkua kohden.\n\nYlikonstaapeli pidättäytyi lausumasta omaa käsitystään. Hänen kasvonsa\nolivat niin huolestuneet ja totiset, että Ahvenisto muutti sävyä:\n\n— Mikä sinun oikein on, Mikkonen? Onko jokin hullusti?\n\nNuori mies vastasi käheästi:\n\n— Kaikki on hullusti!\n\n— Etköhän liioittele? No jaa, riippuu tietysti, mistä näkökulmasta ja\nmillä vaatimuksin maailmaa katselee. Jos minä olisin esimerkiksi joku\nYK:n korkeista silmäntekevistä, joiden urakkana on palauttaa sopu ja\nrauha ja hyvä tahto kansojen ja valtakuntien välille, niin kai minäkin\nhuokaisin jo epätoivoisena, että kaikki on hullusti. Mutta mehän olemme\nvain pienen maan pieniä poliisimiehiä. Muista se, poikaseni, ja anna\nkuulua, mikä mieltäsi painaa.\n\nYlikonstaapeli vilkaisi tarkoittavasti sivussa seisoviin herroihin.\nHänen esimiehensä huitaisi huolettomasti kädellään.\n\n— Tässä huoneessa on tänä yönä kuultu varmasti kummempaakin kuin\nsinulla voi olla kerrottavana.\n\n— No, kun sinä käsket. Minähän olen sinun alaisesi. Ja mielelläni\nolen sitä alusta alkaen ollut. Siksi tulin ensin sinun luoksesi\nilmoittamaan...\n\n— Ilmoittamaan mitä?\n\nNuori mies silmäsi entistä hermostuneempana vieraihin.\n\n— Voin kai luottaa siihen, etteivät herrat käytä väärin tätä tietoa?\n\nRikospoliisin päällikkö murahti:\n\n— Minä takaan heidät.\n\n— Ilmoittamaan, että olen nyt matkalla herra poliisikomentajan käskystä\npidättämään neiti Laura Sälöisen.\n\nTuomari Ahveniston kasvot valahtivat harmaiksi. Sitten veri syöksähti\njälleen päähän. Hän näytti olevan tukehtumaisillaan. Rajusti hän\ntempaisi paidanrinnuksensa levälleen.\n\n— Miksi helvetissä sinä et sano koko totuutta? Luuletko sinä, nuori\nmies, että minä kuolen siitä? Jos sinun on kerran katkaistava kissalta\nhäntä, niin lyö se poikki kerralla äläkä leikkele pienin palasin! Sano\nsuoraan, että tämän jutun tutkiminen on otettu pois minulta!\n\nYlikonstaapeli oli hyvin onnettoman näköinen. Hän katsoi esimiehensä\nohitse ikkunaan, jonka takana kevätaamu jo hämärsi, puhuessaan:\n\n— Ymmärsin niin. Herra poliisikomentaja keskusteli asiasta herra\nsisäministerin kanssa. Sitä ennen olin kuullut useiden henkilöiden\nsoittavan herra komentajalle. Ymmärsin, että eräät olivat\nsanomalehtiväkeä.\n\n— Ahaa! Ahvenisto huudahti. — Pullea ystävättäremme Kerttu Laita on\nollut toimessa. »Pikkumies» ei kai kertonut sinulle, mitä hyvää noilla\npuhelimen väärinkäyttäjillä oli ilmoitettavana?\n\n— Ei, Mikkonen vastasi. — Mutta kuulin herra poliisikomentajan sanovan\nherra sisäministerille, että sinä olet ollut vuorineuvos Sälöisen\nkoulutoveri ja että sinä sen vuoksi et ole kyllin puolueeton...\n\nTuomari Ahvenisto purskahti rajuun, katkeraan nauruun.\n\n— Loistavaa! Entä kenelle murhan tutkimukset nyt on uskottu?\nMurhaajalla on totisesti aihetta hihkaista, jos »Pikkumies» on ottanut\nne omiin hentoihin käsiinsä!\n\n— Herra poliisikomentaja ilmoitti minulle, että se kysymys ratkaistaan\nhuomenna. Minun on nyt vain...\n\nAhvenisto tuijotti häneen synkkänä. Sitten hän ojensi kätensä.\n\n— Hyvä on, Mikkonen. Ala laputtaa suorittamaan saamaasi tehtävää. En\ntotisesti kadehdi sitä sinulta. Ei sitten muuta kuin kiitoksia sinulle,\nettä vaivauduit tänne ilmoittamaan minulle.\n\nKun ovi oli nuoren miehen jälkeen painunut kiinni, huoneessa oli kauan\näänetöntä. Kukaan ei liikkunut.\n\nTuomari Ahvenisto murti viimein lumouksen kääntymällä hitaasti\ntoimitusjohtaja Paavoseen.\n\n— Dramaattista, eikö totta? Seuraava kohtaus on filmattavissa\nhuomenna: virassaan harmaantunut poliisiupseeri pyytää eron ja ryhtyy\nharkitsemaan yömakkaroiden kaupittelijan uraa.\n\nHän asteli tupakkapöydan luo, kaatoi viimeisen tilkan konjakkia lasiin\nja kulautti sen kurkkuunsa.\n\n— Se pieni hyypiö typeryyksineen! hän murisi. Sitten hän löysi\nkuitenkin erään lohdullisen seikan: — Mutta hän ei olekaan vanhan\nkoulun poliisimiehiä.\n\nPiipun hän sulloi taskuunsa ja siirtyi hitain vanhanmiehen askelin\npramean kirjoituspöydän ääreen ryhtyen kiinnittämään kaulusta ja\nsolmuketta paikoilleen.\n\n— Yhden minä tiedän, joka tästä iloitsee vilpittömästi, hän\nhymähti. — Se on minun eukkoni. Me olemme täällä puhuneet paljon\nmustasukkaisuudesta. Hän on jo kauan ollut mustasukkainen. Ei millään\nmurhanhimoisella tavalla. Mutta mustasukkainen viralleni, joka monesti\non kiskaissut minut hänen vierestään silloin, kun hän lämmittäjää\neniten kaipasi!\n\n— Et kai vakavissasi ajattele pyytää eroa? Rauta kysyi.\n\n— Piru vie! Kuvitteletko sinä minun kiltisti nielevän sen, että\nminulta riistetään käsistä kerran aloittamani tutkimukset? Mikä\nrikospoliisin päällikkö se sellainen olisi? Nuo haisunäädät, jotka\neivät mitään rikostutkimuksesta tiedä, julkeavat kuvitella, että minä\njonkin vuosikymmenien takaisen toveruuden vuoksi jonkun henkilön isän\nkanssa...! Äh, se on liian paksua!\n\nRauta meni aivan hänen viereensä.\n\n— Minä menen huomisaamuna poliisikomentajan ja vaikkapa\nsisäasiainministerinkin puheille.\n\nAhvenisto silmäsi häneen julmistuneena.\n\n— Rukoilemaanko heiltä minulle armoa? Sen sinä jätät tekemättä tai...!\n\n— Menen todistamaan heille, että Laura Sälöinen on syytön.\n\nNuo rauhallisesti lausutut sanat säpsähdyttivät rikospoliisin\npäällikköä. Miehet katsoivat pitkään toisiaan silmästä silmään.\n\n— Ja sinä luulet saavasi heidät vakuuttumaan siitä? Ahvenisto kysyi\nkäheästi.\n\nRauta nyökkäsi.\n\n— Juttu jätetään takaisin sinulle valittaen erehdystä, saatpa nähdä.\nVoin jo nyt kutsua sinut huomenna kello 13 »Vaakunaan» juhlimaan sitä.\nMeitä tulee olemaan kolme siinä pöydässä. Neiti Sälöinen on kolmas.\n\nHymy nousi hitaasti Ahveniston kasvoille.\n\n— Ellen olisi kuullut sinua kiitettävän sanasi pitäväksi mieheksi,\nRauta, sanoisin nyt, että olet suurin tapaamistani kerskureista. Mutta\nyksi on varmaa: jos lupaamasi ihmeen saat aikaan, olen aina ja kaikissa\nasioissa valmis yhteistyöhön kanssasi.\n\nAhvenisto palasi tupakkapöydän luo ja sulloi sillä olleet paperit\nsalkkuunsa.\n\n— Nyt lähden kotiin odottamaan, mitä huominen päivä tuo mukanaan. Etkö\ntule samaan matkaan. Rauta?\n\n— En. Minä aion vielä katsella vähän paikkoja täällä. Olen vain\nodottanut teidän kahden lähtevän ja jättävän minut rauhaan. Hyvää yötä,\nherrat!\n\nKun poliisimies ja toimitusjohtaja olivat ovella menossa, Rauta\nvirkahti:\n\n— Kun sinä et kuitenkaan saa enää unta, Ahvenisto, niin tutki aikasi\nkuluksi noita luetteloita. Minusta tuntuu, että niillä on jotakin\ntähdellistä kerrottavana. Yksi meistä, sadasta kahdestakymmenestä\nkolmesta on murhaaja, muista se!\n\n\n\n\nNeljäs luku\n\nSISAR\n\n\nRauta hiipi varpaisillaan makuuhuoneeseensa. Vilkaisu vuoteiden\nsuuntaan vakuutti hänelle, että Inkeri nukkui. Hän oli kääntynyt\noikealle kyljelleen. Kullankeltaisia kiharoita oli varastautunut\nposkipäälle ja osin peittämään hienopiirteistä profiilia. Käsivarsi\noli sirona ja paljaana ojentunut viereisen vuoteen päänaluselle kuin\ntavoittaen jotakin.\n\nMies istahti korkeaselkäiseen, kangaspäällysteiseen nojatuoliin. Hänen\nmieleensä johtui, että hän oli aikoinaan vastustanut sen sijoittamista\nmakuuhuoneeseen. Mutta Inkeri oli ollut itsepäinen. »Täytyy täälläkin\nolla jokin mukava tuoli», hän oli sanonut, »ajattelepa, miten\nmiellyttävää on sellaisessa riisua kengät ja ojentaa hetkeksi jalkasi,\nkun joskus tulet myöhään ja hyvin väsyneenä kotiin.» Sellainen hetki\noli nyt. Rauta tunsi itsensä lopen uupuneeksi. Ja tuoli oli mukava.\n\nAamuaurinko siivilöityi ikkunoiden pitsiverhojen lävitse sisään\nmiellyttävästi pehmennettynä. Hienoinen hajuveden tuoksu leijaili\nhuoneen vilpoisuudessa. Tämä erikoinen ilmapiiri oli se, joka oli\nvetänyt hänet oman työhuoneensa raskaan arvokkuuden ja yksinäisyyden\nohitse tänne. Tuntui viihdyttävältä tietää, että Inkeri oli lähellä.\n\nKaikkialla oli hiljaista. Sitten ruokasalin kaappikello alkoi lyödä.\nSen tutun kumea ääni kuului alakerrasta selvästi. Koneellisesti Rauta\nlaski lyönnit. Kuusi.\n\nEi kannattanut enää mennä vuoteeseen. Parin tunnin lepo mukavassa\ntuolissa riittäisi hyvin. Kengät vain pois; ne tuntuivat äkisti\npainavan.\n\nHän nosti vasemman jalan oikealle polvelleen ja rupesi veltosti\navaamaan nauhoja. Kenkä putosi. Harmillista. Onneksi karvalankamatto\nvaimensi äänen. Hän kumartui tavoittamaan karkulaista.\n\n— Huomenta, Kaarlo. Nyt jo kotona.\n\nOjentautuessaan Rauta kohtasi vaimonsa sinisten silmien kirkkaan\nkatseen. Tämä istui vuoteessaan virkeänä ja hymyilevänä.\n\nMies meni suutelemaan häntä.\n\n— Huomenta, Pienokainen!\n\nSuora ryppy ilmestyi Inkerin valoisalle otsalle.\n\n— Älä käytä tuota vanhaa, naurettavaa nimitystä. Kahden lapsen\nkunnianarvoisaan äitiin kohdistettuna se kuulostaa melkein...\n\nRauta oli potkaissut toisenkin kengän jalastaan ja turvautunut\ntohveleihin.\n\n— Melkein miltä?\n\n— ... melkein säädyttömältä, Inkeri täydensi. Kun mies hymähti, hän\nvaihtoi nopeasti puheenaihetta. — Oli hyvä, että soitit minulle\n»Royal'ista» meneväsi vielä jatkamaan Onni Piirron kanssa. Muuten\nolisin luullut jonkun vankilaystävistäsi päässeen maksamaan sinulle\nvanhoja kalavelkojaan. Heräsin kello 4, ja kun vuoteesi oli\nkoskematon...\n\n— Olen pahoillani, että tulin antaneeksi sinulle aihetta huoleen, mies\nsanoi ja lisäsi sitten tuokion epäröinnin jälkeen: — Inkeri.\n\n— Suurenmoista, Kaarlo! Sinä edistyt. Tiedätkö, mitä minä ajattelin,\nsilloin kello 4? Tuumin, miten epätasaisesti elämän ilot jakautuvat\naviopuolisoiden kesken. Mies menee noin vain jatkolle nerokkaiden ja\njännittävien boheemitoveriensa kanssa. Eikä siinä kukaan näe mitään\npahaa eikä väärää. Mutta vaimo? Hän saa tyytyä kaikkea muuta kuin\njännittävään ja melko vähän nerokkaaseen omaan ja lastensa seuraan.\nOnnen lahjat eivät käy tasan. No, saitko edes pieneksi korvaukseksi\nminulle järjestetyksi niin, että Onni Piirto nyt vihdoinkin kunnioittaa\nkotiamme käynnillään?\n\n— Hän ei tule.\n\n— Miksi ei?\n\n— Onni Piirto on kuollut.\n\nHetkisen he katsoivat toisiaan hievahtamatta silmiin. Vaimo liikahti\nensin.\n\n— Älä nouse, mies sanoi. — Minä menen keittämään meille kahvia.\n\nMutta Inkeri ei antanut periksi. Hän oli jo hypähtänyt vuoteesta,\nsaanut korkeakorkoiset tohvelit jalkaansa ja heitti silkkisen aamutakin\nharteilleen.\n\n— Ei, hän sanoi. — Sinä asetut nyt tuohon tuoliin, jota sinä aluksi\nniin vihasit. Kas noin. Ojenna jalkasi tälle jakkaralle. Noin.\n\n— Sinä olet enkeli, mies huoahti sulkien tyytyväisenä silmänsä.\n\n— Ei, minä olen vain erään hyvin väsyneen ison pojan pieni vaimo. Ja\nsiksi minä teen sellaista, mitä mikään enkeli ei tekisi.\n\nInkeri veti esiin miehensä savukekotelon ja avasi sen.\n\n— Tyhjä! hän mutisi pettyneenä. Hänen mieleensä juolahti ajatus, että\nellei niin olisi, Kaarlo ei ehkä olisikaan vielä tullut kotiin. Mutta\nhän varoi lausumasta tuota epäilystään julki. — Odota hetkinen.\n\nHän löysi omista kätköistään pakkauksen amerikkalaisia savukkeita.\n\n— »Raleigh», hän sanoi. — Niitä voi kai polttaa?\n\nRauta nyökkäsi ummessa silmin.\n\nVaimo palasi hänen viereensä, pisti savukkeen huuliensa väliin ja\nraapaisi tulta.\n\n— Miten...? Miten Onni Piirto kuoli?\n\n— Filmiesityksen aikana. Huoneessa, joka oli täynnä ihmisiä ja jossa\nminäkin olin. Hänet murhattiin.\n\nInkeri oli jähmettynyt paikoilleen. Hän havahtui vasta, kun pistävä\ntunne sormissa muistutti, mitä hän oli ollut tekemässä esittäessään\nkysymyksensä. Hän puhalsi melkein loppuun palaneen tikun sammuksiin\nja sytytti uuden. Mutta hänen täytyi ponnistella saadakseen liekin\nosumaan savukkeen päähän. Miehensä äänestä, kun tämä oli ilmoittanut\nkirjailijaystävänsä kuolleen, hän oli tajunnut Kaarlon järkyttyneen.\nMutta tällaista hän ei ollut aavistanut. Ei tällaista!\n\nVapisevin sormin hän sijoitti savukkeen miehensä huulien väliin.\n\n— Kiitos. Olet aivan liian kultainen.\n\n— Älä puhu. Lepää vain. Tuhkakuppi on tässä, tuolin sivunojalla. Minä\npiipahdan keittämään kahvia ja paahtamaan hieman leipää. Olet varmasti\nnälissäsi.\n\nMutta tänä aamuna oli Raudan talossa ankara kilpailu siitä, kuka\naamukahvin sai valmistaa. Muutaman minuutin kuluttua Inkeri palasi.\nRauta hymyili nähdessään hänen nyrpeän ilmeensä.\n\n— Annahan, kun minä arvaan. Mari oli jo siellä?\n\nKynnykselle pysähtynyt mustaan aamutakkiin kietoutunut, hento olento\nnyökkäsi.\n\n— Ja hän komensi sinut takaisin vuoteeseen? Tyytymätön pään nyökkäys\noli jälleen vastauksena.\n\n— Sinun on paras totella. Tiedäthän sen, Pienokainen.\n\nVihreän tohvelin tupsu hyppelehti hullunkurisesti, kun Inkeri polki\njalkaa.\n\n— Mutta minä en tahdo! En tahdo, että Mari ja sinä kohtelette minua\nkuin puolikasvuista pentua. Minä olen tämän talon emäntä! Vai enkö ole?\n\n— Oletpa hyvinkin, mies myönsi. — Mutta anna tulla vain. Sinun\nherttainen äkäilysi on kuin viihdyttävää musiikkia kireille\nhermoilleni. Varsinkin, jos uhraat vielä yhden »Raleighin» salaisista\nkätköistäsi.\n\nInkeri heitti hänelle koko pakkauksen. Hän istahti pukeutumispöydän\nääreen ja tarkasti kuvaansa peilistä.\n\n— Miksi et ole sanonut, että minä olen aivan hirveän näköinen?\n\n— Minusta sinä olet suloinen.\n\n— Pyh!\n\nNuori rouva oli hyvin tyytymätön itseensä ja muihin. Nopein sormin hän\nryhtyi poistamaan yön jälkiä.\n\nRauta seurasi huvittuneena hänen puuhaansa.\n\n— Mahtaako kukaan mies ymmärtää noita pukeutumispöydän mysteerioita?\nhän hymähti. — Minusta ne muistuttavat salaperäisiä seremonioja\nepäjumalan kuvan edessä.\n\nInkeri ei vaivautunut vastaamaan. Hän siirtyi harjaamaan hiuksiaan.\n\n— Mari on kauhea! hän sähähti. — Vanha, narrimainen despootti!\n\n— Niin on.\n\n— Hän sanoo kyllä: »hyvä rouva» ja »rouva hyvä». Mutta se onkin ainoa,\nmitä hän on oppinut uutta sen jälkeen, kun hän liekutti minua kehdossa.\n\n— Rakas ystävä, sitä en ole ennen kuullutkaan. Kun minun ihana äitini\n— hän oli näet ihana — hallitsi minua yhtä ehdottomasti kuin Mari\non vallinnut sinua koko elämäsi, minä makasin sinisellä silkillä\nvuoratussa korissa. Tyttö parka, olitko sinä kehdossa?\n\n— En tiedä. Eikä se ole oleellista.\n\n— Mikä sitten on oleellista?\n\nInkeri oli ottanut käsipeilin avukseen ja järjesti kulmakarvojaan.\n\n— Se, että Mari ei vieläkään soisi minulle paljon enempää liikkumatilaa.\n\n— Nyt sinä liioittelet. »Licentia poética» kuuluu runoilijoille. Mutta\nhekään eivät tiettävästi käytä sitä näin varhaisena aamuhetkenä.\n\n— Vai liioittelen minä! Äsken Mari ajoi minut ulos omasta keittiöstäni.\nEikö minulla ole oikeutta mennä keittiööni, milloin itse tahdon! Sanopa\nse!\n\nRauta naurahti.\n\n— Olen kuullut, että missä ikinä on kaksi tai useampia naisia, mutta\nvain yksi keittiö, sota keittiön valtiudesta syntyy yhtä varmasti kuin\nyö seuraa päivää, olivatpa naiset missä suhteessa tahansa toisiinsa.\nKatson sen vuoksi parhaaksi olla lausumatta mitään tästä ikuisesta,\npuhtaasti feminiinisestä kiistakysymyksestä.\n\nVaimo tarkasti käsiensä työn tulosta, nyökkäsi peilikuvalleen ja\nnousi. Hän asettui miehensä eteen seisomaan ja sanoi: — Tuo oli\nnurkka-advokaatin avutonta syrjään vetäytymistä. Sitä paitsi Mari oli\ntyytymätön myös sinuun.\n\n— Minuun? Enhän minä ole tunkeutunut hänen keittiöönsä.\n\n— Ensinnäkään se ei ole hänen keittiönsä, vaan minun. Eikä Marikaan\nuskalla siellä komennella muulloin kuin silloin, kun keittäjätär vielä\nnukkuu tai on ulkosalla.\n\nMies nauroi.\n\n— Millainen mutkikkaiden valtataistelujen tanner tämäkin talo on! Ja\nminä, sokea, tietämätön raukka, olen kuvitellut kotiani ihanteellisen\nsopusoinnun tyyssijaksi! No, se oli siis se »ensinnä»! Mitä tulee\n»toiseksi»?\n\n— Toisekseen minä kerroin Marille, että sinä aioit tulla kahvin\nkeittoon, mutta minä estin.\n\n— Oliko sitä tarpeellista sanoa?\n\n— Oli tai ei, minä sanoin. Silloin Mari räjähti: »Meidän tuomari\ntänne!» Mietittyään tarpeeksi tuota hirveyttä hän arveli kai\nvastahyökkäyksen välttämättömäksi. Hänen vanhat, ryppyiset kasvonsa\nmuistuttivat melkein Efialteen naamaa.\n\n— Et sinä ole nähnyt Efialtesta.\n\n— En. Mutta osaan kuvitella, miltä hän näytti suunnitellessaan\nkavallusta. Samanlaista luihua oli Marissa, kun hän tuli sopottamaan\nkorvaani: »Tietääkö rouva? Aviomiehet saavat, olen kuullut, joskus\npalatessaan yöllisiltä retkiltään tuollaisia mielettömiä päähänpistoja.\nTekevät tykö, kun omatunto ei ole puhdas. Minut saa hakata vaikka\nmuusiksi, enkä minä kuitenkaan sano kenellekään muulle puolta tavua\nmeidän tuomarille epäeduksi. Mutta rouvalle huomautan, että tuomarikin\non vain mies. Ja minä kuulin, kun hän äsken tuli kotiin. Rouva ei nyt\nitkisi, mutta sellaisia miehet ovat.»\n\nInkeri oli puhuessaan väistynyt sivummalle ja tarkkasi sieltä\nhuolestuneena miehensä kasvoja. Hän oli viisas pieni nainen, ja hän\nhavaitsi lavertelullaan saavuttaneensa tarkoituksensa. Järkyttävän\nyön elämysten jäljet olivat kadonneet voimakaspiirteisiltä kasvoilta,\nja Kaarlon nauru kajahti terveenä ja luonnollisena. Kun mies ojensi\nkäsivartensa, vaimo riensi hänen syliinsä ja painautui onnellisena\nhänen rintaansa vastaan.\n\nHe eivät muuttaneet asentoaan, kun oveen koputettiin. Lihavana ja\ntuikeana Mari ilmestyi näkyviin työntäen edellään tarjoilupöytää, joka\noli ahdettu täyteen herkkuja.\n\n— Jaaha! hän mutisi. — Tietysti. Sanotaan, että laiha sovinto on\nparempi kuin lihava riita. Saattaa niin olla. Mutta enkös minä käskenyt\nrouvan mennä takaisin vuoteeseen?\n\n— Kulta Mari, minun on hyvä olla tässä.\n\nVanha, harmaatukkainen palvelijatar seisoi kädet puuskassa katsellen\nisäntäväkeään.\n\n— Eikä tuomari perusta siitä, vaikka rouva vilustuu ja saa kuoleman\ntaudin! Sen minä vain sanon, että...\n\n— Kas niin, Mari! Rauta keskeytti, — Haluamme olla rauhassa. Meillä on\ntärkeää keskusteltavaa.\n\nIäkäs hoitajatar tuhahti.\n\n— »Keskusteltavaa»? No, sen arvaan!\n\nHän käännähti kantapäillään vikkelämmin kuin olisi niin lihavalta\nnaisihmiseltä odottanut ja marssi huoneesta kantapäitään kopisuttaen.\nMutta pelättyä oven paukahdusta ei kuulunut. Päinvastoin hän piti\nhuolen, ettei lukkokaan risahtanut.\n\nInkeri silmäsi kysyvästi mieheensä.\n\n— Etkö ymmärrä? tämä hymähti. — Sinun mainio Marisi muisti kesken\nkaiken, että hänen jumaloimansa uusi polvi nukkuu seinän takana.\n\nMutta he eivät tienneet, että vanha palvelijatar seisoi sillä hetkellä\nkäytävässä ja katsoi sulkemaansa ovea. Hän pyyhkäisi karkealla\nkämmenellään poskelle varastautuneen kyynelen mutisten:\n\n— Jumala siunatkoon noita kahta ja varjelkoon heidän onneaan. Niin\nkauan kuin sitä kestää.\n\nSitten hän huokaisten lähti varpaisillaan aamutouhuihinsa.\n\nInkeri oli istahtanut tuolille vastapäätä miestään. Heidän\nvälissään oli tarjoilupöytä kahvikannuineen, kuppeineen, sokeri- ja\nmarmeladiastioineen, paahtoleipineen ja leikkelelautasineen. Saatuaan\nvihdoin nälkänsä sammutetuksi Rauta sytytti uuden »Raleigh'in» ja\ntyytyväisyydestä huokaisten nojautui tuolin korkeaan selustaan.\n\n— Kerrohan nyt, Kaarlo.\n\nJa Rauta kertoi. Hän tiesi vanhastaan, että ihanteellisempaa kuulijaa\nkuin Inkeri ei voinut olla. Hän ei keskeyttänyt kertaakaan. Mutta\nhänen kauniit, syvänsiniset silmänsä olivat hyvin valppaat ja\nikään kuin kannustivat näkemään vielä selvemmin ja kuulemaan vielä\ntarkemmin. Tällaiset kahdenkeskiset selostustilaisuudet olivat eräiden\naikaisempien rikosjuttujen yhteydessä auttaneet Raudan alkuun ja\nsaaneet näkemään ratkaistavan probleemisarjan pääpiirteet. Inkerillä\noli erinomainen vaisto ja sitä paitsi kokemustakin siltä ajalta,\njolloin hän oli ilmestynyt Raudan elämään, hänen asianajotoimistonsa\nensimmäiseksi sihteeriksi.\n\nKim kertomus yön tapahtumista oli päättynyt, Inkeri virkahti:\n\n— Haluaisinpa olla näkemässä poliisikomentajan ilmettä, kun hänen on\nmyönnettävä iskeneensä kirveensä kiveen.\n\n— Se näky tuskin tarjoaa esteettistä nautintoa, mies hymähti. —\nPoliisikomentajassa on muutenkin varsin vähän koristeellista. Lukuun\nottamatta tietysti hänen kauluslaattojensa leijonia.\n\n— On muunkinlaista nautintoa kuin esteettinen, vaimo väitti. — Mutta\nasiasta toiseen. En ole tiennytkään, että nykyinen rikospoliisin\npäällikkö on niin viehättävä ihminen. Nähdessäni hänet mieleeni\njuolahti karhu, joka tallustelee porsliiniastiastojen keskellä. No,\nvoihan karhukin olla viehättävä. Eikö voikin? Olen joka tapauksessa\niloinen siitä, että tuomari Ahvenisto saa hyvityksen. Sillä on kai\nvarmaa, että hän saa?\n\n— On.\n\nInkerin ajatukset hyppelehtivät kuulemansa selostuksen henkilöstä\ntoiseen.\n\n— Ajatella, että ne olivat kyllin typeriä pidättääkseen Laura Sälöisen!\nMinä tunnen hänet. Hän on kirkas todistus siitä, miten väärin on\nväittää, että vanhojen kulttuurisukujen vesat ovat degeneraation\nmädättämiä. Kaunis, hieno ja viisas tyttö. Tutustuttuani häneen olin\niloinen siitä, että hän valmistavassa koulussa ollen ei ollut vielä\nkilpailukelpoinen silloin, kun minä valloitin sinut.\n\nRauta rypisti kulmiaan.\n\n— Valloitit minut? Päinvastoinhan se oli. Muistan, että minulla oli\nhitonmoinen vaiva valloittaakseni sinut.\n\n— Älä kiroile, Kaarlo. Ja tuo miesten kuvitelma\nvalloittajaominaisuudestaan on pelkkää pettävää harhaa. Naisten\nkeksimä, läpi vuosisatojen jatkunut sotajuoni. Näin jälkeenpäin voin\nhuoleti sanoa sinulle, että mies ei valloita naista, ellei tämä ole\nennakolta häntä »valloittajakseen» valinnut. Miten se hokkus-pokkus\nkäytännössä hoidetaan, se on meidän naisten salaisuus.\n\nMies sytytti jälleen uuden savukkeen.\n\n— Sinä poltat nykyisin hirveän paljon, vaimo valitti. — Minun täytyy\nhuomauttaa, että nuo ovat minun viimeiset amerikkalaiset savukkeeni.\n\nRauta hymyili epäuskoisesti.\n\n— Sinä puhuit jotakin Laura Sälöisestä. Mutta sitten ryhdyit kääntämään\nnurin niskoin perinnäistä käsitystä kissasta ja hiirestä.\n\n— Tulin ajatelleeksi, Inkeri sanoi hitaasti, että minä voisin nyt yhtä\nhyvin olla Laura Sälöisen sijasta poliisin putkassa.\n\n— Sinä!\n\n— Niin, jos sinä olisit täyttänyt minun toiveeni päästä näkemään\nfilmistudiota.\n\n— Oh, ei sellaisessa ole paljon näkemisen arvoista. Voin vakuuttaa sen\nsinulle.\n\n— Ei se auta, vaikka vakuutatkin. Mutta siitä asiasta puhumme toiste.\nJos sinä eilen illalla olisit ottanut minut mukaasi, niin minä\nolisin Laura Sälöisen asemesta luovuttanut nojatuolin väsyneelle\nkirjailijalle, jota ihailen, ja jäänyt seisomaan hänen taakseen.\nMurhaaja olisi sitten merkinnyt minut — eikä Laura Sälöistä — verellä.\nJa lopuksi ei olisi murhasta epäiltynä pidätetty Laura Sälöistä, vaan\nInkeri Rauta. Eikö tämä ole selvää?\n\nMies oli kuoleman vakava.\n\n— Se on hyvin selvää, hän virkahti käheästi.\n\n— Niinpä minä voin aivan hyvin kuvitella, miltä Laura Sälöisestä nyt\ntuntuu. Sulkiessani silmäni minä tunnen sen kaiken. Kylmyyden, jota\nuhoavat parin metrin päässä toisistaan olevat kiviseinät ja seinää\nvastaan nostettu rautavuode likaisine patjoineen. Vihamielisyyden, jota\nuhoaa käsikahvattoman, ulkopuolelta lukitun oven tirkistysreiästä.\nToivottomuuden, joka olemattoman näköalan murskaavalla voimalla hiipii\nkatonrajassa olevan ikkunan ristikoiden lomitse.\n\nRauta yritti tyynnyttää häntä:\n\n— Rakas ystävä, sinä liioittelet. Minä olen käynyt monissa selleissä.\nVanhimmissakin vankiloissa. Eivätkä ne ole mitään maanalaisia luolia.\nEivät tietysti mitään loistohotellin huoneitakaan. Minä voin vakuuttaa\nsinulle...\n\nNuori rouva keskeytti hänet:\n\n— Ei, Kaarlo, sinä et voi vakuuttaa minulle mitään! Sinä olet käynyt\nselleissä. Uskon sen. Kurkistanut sisään ovesta. Silmännyt, onko\nlattia lakaistu. Ohi mennen suonut ehkä vilkaisun sille yksinäiselle,\njonka katse on riippunut kiinni huulissasi toivoen ja odottaen sinun\nehkä tuovan kaivatun sanoman, sen ainoan, millä niillä ahtailla\nneliömetreillä on jotakin merkitystä! Sitten sinä olet nyökännyt ja\nmennyt, niin kuin kaikki muutkin. Vankilan johtajan viihtyisässä\nhuoneessa tai ulkona kadulla vapaan taivaan alla olet antanut\narvostelusi pudota: siistiä, ei hullumpaa. Mutta sinä et tiedä mitään\nsiitä, mitä tuo häkkiin suljetuksi eläimeksi itsensä tunteva on\nkärsinyt, kun rautaovi on sulkeutunut sinun jälkeesi.\n\n— Tiedätkö sinä sitten?\n\n— Tiedän!\n\n— Kuinka ihmeessä? Tuskin olet nähnyt ulkoakaan vankilaa.\n\n— Minä olin siellä.\n\n— Milloin?\n\n— Juuri äsken. Äsken, kun puhuin siitä.\n\n— Rakas lapsi, sinä hourit. Ajatus, että sinä olisit voinut joutua\nsinne Laura Sälöisen asemesta... Älä ota hänen kohtaloaan noin kovasti.\nValitan, että hänet pidätettiin. Se oli kirottu erehdys ja tyhmyys.\nMutta hänhän ei ole ollut siellä monta tuntia, ja pian minä...\n\nInkeri tuijotti mieheensä yhä suurin, polttavin silmin.\n\n— Kaario! Hän tietää ehkä, montako tuntia hän on ollut jo siellä.\nMutta hänelle ei kukaan sano, montako vielä... Voi, eikä sillä ole\noleellista merkitystä! Ei tällä hetkellä. Ei ole mitään ajan mittaa\nsillä, joka on koko maailmasta erotettu! Tunti, päivä, viikko tai\nkuukausi epätoivoista, täyttymätöntä auringon ja merituulen kaipausta —\nse voi tehdä ihmisen hulluksi. Kaarlo, riennä sen siellä viheliäisellä\nrautarahilla ja viheliäisen rautapöydän ääressä istuvan naisen avuksi!\nLyhyen tuokionkin viivytys tuntuu hänestä varmaan ikuisuudelta. Se...\nsehän voisin olla minä...\n\nInkeri oli puhunut kiihkeästi. Hän oli eläytynyt pidätetyn naisen osaan\nniin, että hän todella tunsi kaiken kuvaamansa. Hänen raju purkauksensa\nkatkesi äkisti, ja hän purskahti itkuun.\n\nRauta työnsi tarjoilupöydän sivuun ja nosti vaimonsa syliinsä. Hän\noli hyvin huolestunut. Tällaista ei ollut ennen sattunut. Inkeri\noli aina ollut urhea ja kiperissäkin tilanteissa hillinnyt hermonsa\nsuurenmoisesti. Onni Piirron kuolema ja siihen kutoutunut kuvitelma,\nettä hän itse voisi yhtä hyvin kuin kuka muu tahansa Laura Sälöisen\ntavoin täysin syytön nainen olla nyt pidätettynä murhasta, oli ollut\njärkytys hänelle.\n\nNyyhkytykset harvenivat vähitellen ja loppuivat sitten tyyten. Inkeri\nnosti surkeana päänsä.\n\n— Minä olen hysteerinen, hassu tyttö. Nyt saan alkaa taas alusta ne —\nmiksi sinä sanoitkaan äsken niitä? — pukeutumispöydän mysteeriot. Sinä\nvoit sillä aikaa mennä kylpyhuoneeseen peseytymään ja ajamaan partasi.\nSinussahan on selvä pölyn haju! Ja poskesi on karhea kuin riivinrauta.\n\nHän koetti urheasti laskea leikkiä ja hangata mielenosoituksellisesti\nposkeaan, joka oli levännyt »riivinrautaa» vastaan. Mutta vilkaisu\nhänen silmiinsä paljasti Raudalle, että vaimon mielenjärkytys ei ollut\nvielä kokonaan ohi. Hän nosti kevyen olennon pukeutumispöydän ääreen ja\nkääntyi sitten sanomaan ovelta:\n\n— Palattuani kylpyhuoneesta soitan Laura Sälöisen asiasta\npoliisikomentajalle.\n\nInkeri oli ehtinyt jo poistaa itkun jäljet kasvoiltaan, kun nuori\nsisäkkö toi huoneeseen aamulehdet.\n\nOnni Piirron murha oli päivän suuri sensaatio. Kaikki lehdet olivat\nsijoittaneet sen valtavin otsikoin ensimmäiselle uutissivulleen. Inkeri\nsilmäsi uutiset hätäisesti lävitse nähdäkseen, oliko Laura Sälöisen\nnimi myös jo mainittu. Helpotuksesta huokaisten hän totesi, ettei\nniin ollut asian laita. Vain vähimmin levinneessä lehdessä oli ilkeä\nvihjaus: »Jäljet johtavat selvästi erääseen henkilöön, jota poliisi\non kuitenkin käsittämättömästä syystä kieltäytynyt pidättämästä. Tämä\nanteeksi antamaton viranomaisten passiivisuus saa ehkä jonkinlaisen\nselityksen siitä, että k.o. henkilö kuuluu erääseen niistä loismaisista\n20 kapitalistiperheestä, joiden taloudellinen mahti toistaiseksi yhä\nmurtamattomana lepää rauta-anturan tavoin työtätekevän kansan niskalla.»\n\n— Miten inhottavaa! Inkeri huudahti heittäen lehden käsistään.\n\n— Mikä on inhottavaa?\n\nRauta seisoi ovella. Olisi voinut kuvitella hänen nukkuneen täydet\nkahdeksan tuntia, niin reippaalta ja virkeältä hän vaikutti.\n\nVaimo näytti hänelle lehteä. Mies lukaisi osoitetun paikan ja nauroi.\n\n— Kerttu Laita näyttää hampaitaan. Hän on se sanomalehtinainen, josta\nkerroin. Hän kuuluu, muuten, vanhastaan minun boheemituttavapiiriini,\njota äsken luonnehdit jännittäväksi ja nerokkaaksi.\n\n— Kamala nainen!\n\n— No, enpä tiedä. Ilkeäkielinen. Mutta pikemminkin tarhakäärme kuin\nkyy. Vähän katkeroitunut ikäneito. Siinä kaikki.\n\n— Älä loukkaa tarhakäärmeitä, Kaarlo. Ne eivät vahingoita ketään.\n\nPuhelin Raudan yöpöydällä pärähti soimaan. Inkeri oli lähempänä ja\nriensi vastaamaan.\n\n— Kyllä, hän vastasi, kyllä hän on kotona. Hetkinen vain.\n\nOjentaessaan puhelimen kuulokkeen miehelleen hän kuiskasi:\n\n— Vuorineuvos Sälöinen haluaa puhua kanssasi.\n\nRaudan osuus keskusteluun rajoittui muutamiin lyhyihin vuorosanoihin:\n\n— Tiedän. Minä olin myös läsnä... Niin, se oli hyvin valitettava\nerehdys... Mielelläni... Olen vakuuttunut siitä, että asia järjestyy\nennen puoltapäivää... Menen poliisikomentajan luo heti, kun hän on\nsaapunut virkaansa. Kuulemiin.\n\nKun hän sulki puhelimen, vaimo kysyi:\n\n— Oliko vuorineuvos hyvin järkyttynyt tyttärensä pidätyksestä?\n\n— Arvattavasti. Mutta hän ei raivonnut, jos sitä tarkoitat. Hän on\nhieno mies.\n\nInkeri sanoi kiihkeästi:\n\n— Minä olisin raivonnut, jos minun tyttäreni olisi pidätetty. Etkä kai\nsentään väitä, että minä en ole hieno nainen. Te miehet olette vain\nniin kummallisia otuksia! Jättikö hän asian sinun hoitoosi?\n\nMies nyökkäsi. Hän silmäsi rannekelloaan.\n\n— Puoli kahdeksan. Puolitoista tuntia vielä, ennen kuin\npoliisikomentaja suvaitsee ilmestyä virkahuoneeseensa. Ahvenisto\nvihjaisi, ettei »Pikkumiestä» ole hyvä häiritä ajattomaan aikaan.\nPelkään, että minun on odotettava vielä puolitoista tuntia. Mutta miten\nihmeessä saan sen kulumaan?\n\nSitä hänen oli kuitenkin turha pohtia. Ovelta kuuluva kova koputus\nilmoitti, että Mari oli tulossa. Vanha, hapan naama ilmestyi näkyviin.\n\n— Tuomari julisti kyllä, että herrasväki haluaa olla rauhassa. No,\nkyllä minun puolestani. Mutta alhaalla eteisessä on naisihminen, joka\ntahtoo puhutella tuomaria. On, kuulemma, tähdellistä asiaa.\n\n— Millainen »naisihminen»?\n\n— Piialta se näyttää. Mutta voi olla maalainenkin. Kapsäkki sillä on\nmukanaan.\n\n— Eikö hän ilmoittanut, mitä asia koskee?\n\n— Ei.\n\n— Entä nimeään?\n\nIäkkään palvelijattaren kasvoista näkyi, ettei hän pitänyt tällaisesta\nkuulustelusta. Hän murisi tyytymättömänä:\n\n— Ei kai se olisi sitäkään sanonut. Mutta silloin minä rupesin\nopettamaan sille vähän ihmistapoja. Kysyin, että onkos se laitaa,\ntulla tällaiseen aikaan häiritsemään. Kun ei aamusiivousta ole vielä\naloitettukaan! Se säikähti ja osasi toki pyytää anteeksi. Sen verran se\noli siinä ovella oppinut. Mutta itsepäinen kuin synti se yhä vielä oli.\nSanoi tuomarin varmasti ottavan hänet vastaan, koska... koska... Oli\nsekin mukamas syy, sen minä vain sanon!\n\nRauta oli alistuneesti kuunnellut vanhuksen sanaryöppyä. Hän tiesi\nvanhastaan, ettei sille mitään voinut. Nyt hän kysyi:\n\n— Koska mitä?\n\n— ... koska hänen nimensä on Piirto.\n\n— Piirto!\n\nSe pääsi Inkerin ja hänen miehensä huulilta yhtaikaa. Hämmästyneinä he\nkatsoivat toisiaan.\n\n— Onni Piirrolla on täällä siis joku naissukulainen, Inkeri virkkoi\nsitten.\n\n— Ehkä, Rauta myönsi. — Minulle hän kertoi kyllä vain sisarestaan, joka\nasuu Keski-Suomessa. Eilen hän ei liioin maininnut, että he; olisivat\nyhdessä tulleet kaupunkiin. Olenpa jännittynyt näkemään tuon vieraan.\nKiitoksia, Mari.\n\nRauta lähti nopeasti huoneesta.\n\nMari katsoi päätään pudistaen hänen jälkeensä.\n\n— Tulipas tuomarille hoppu. Kuin olisi joku prinsessa varttumassa.\nYmmärtääkös rouva tätä?\n\nInkeri nyökkäsi ja ojensi Marille lehden, jonka etusivun suuri\notsikko kertoi yön murhenäytelmästä. Vanha hoitajatar marssi raskain\naskelin ikkunan luo, veti pitsiverhon ylös ja silmiään siristäen luki\nvaivalloisesti otsikon.\n\n— Vai niin, hän mutisi. — Murha se siis vain onkin, joka täällä taas on\nilmassa. No, onpahan yksi jumalaton taas saanut kutsun tuomarinsa eteen.\n\n— Voi, Mari, et saa sanoa noin!\n\nVanhus tuhahti vihaisesti:\n\n— Ettäkö minä en saa! Kirjailija, sanotaan tässä. Kyllä minä\nkirjailijat tiedän, sen saa rouva uskoa. Kerran Pikku Jättiläinen\n— Martti, tarkoitan — pyysi minua kanssaan kuuntelemaan radion\nlastentuntia. Oli, kuulemma, edellisviikolla luvattu jännittävä\nintiaanikuunnelma. Nuori herra on nyt siinä iässä. Mutta ei sieltä\nmitään lastentuntia tullut. Joku kukkopoika tolkutti, että Raamatun\nluomiskertomus on loru, johon vain joku hassahtanut akka uskoo. On\nmukamas nykyaikaisen luonnontieteen vastainen. Minä väänsin nappulat\nkiinni. Odotas, minä ajattelin, kunhan sinä, viisastelija, seisot\nviimeisellä tuomiollasi, niin vähänpä luonnontieteesi taitaa sinua\nauttaa. Usko vain auttaa, tiedän minä. Katsoin aviisista, kuka tuo\nloruilija oli ollut. Kirjailija Sejase. En muista, oliko Piirto vai\nPuurto vai mikä lie ollut. Mutta julkijumalatonta joukkoa se on...\n\nVauhtiin päässyt vanha nainen olisi kai jatkanut vielä samaan menoon,\nties kuinka kauan. Mutta viereisestä huoneesta kuuluva ääni antoi\nhänelle muuta miettimistä.\n\n— Lapset ovat heränneet, hän huudahti unohtaen kirjailijat ja koko\npahan maailman. Riemastunut hymy kirkasti ryppyiset kasvot, ja hän\npurjehti ulos.\n\nSillä välin Rauta oli rientänyt alakertaan.\n\nHallin tuolilla, lähellä eteiseen vievää ovea, istui pieni, tumma\nolento. Hänen hiuksensa olivat mustan huivin peitossa. Väsyneenä hän\noli sulkenut silmänsä. Hänen kapeat, hansikkaattomat kätensä puristivat\nlujasti sylissä olevaa pientä, harmaata käsilaukkua. Tuolin jalan\nviereen oli laskettu kulunut, ruskea matkalaukku.\n\nMies oli pysähtynyt hallin ovelle. Häntä hämmästytti, miten elävästi\nnaisen piirteet muistuttivat Onni Piirtoa. Mutta hänen ikäänsä oli\nmahdoton arvata. Hän saattoi yhtä hyvin olla yli neljänkymmenen kuin\nalle kolmenkymmenen.\n\nIsännän rykäisy havahdutti vieraan. Kun hän avasi silmänsä, Rauta\nsäpsähti. Oli kuin Onni Piirron kastanjanruskeat silmät olisivat\nkatsoneet häneen.\n\n— Suokaa anteeksi! nainen huudahti nousten. — Luulen... luulen, että\ntorkahdin. Olen matkustanut koko yön... Oi, antakaa anteeksi... Olen\naivan pyörällä päästäni... Minä... minä olen Kaisa Piirto.\n\nSiis sittenkin Onnin sisar ja taloudenhoitajatar Keski-Suomesta. Ja hän\noli matkustanut koko yön. Mikä kummallinen yhteensattuma!\n\nRauta kumartui nostamaan lattialta pienen, harmaan käsilaukun, joka\noli kirvonnut naisen sormista. Ojentaessaan sen takaisin hän toivotti\nvieraan tervetulleeksi ja opasti hänet työhuoneeseensa. Kynnykseltä\nnainen kuitenkin pyörsi takaisin noutamaan matkalaukkuaan. Se näytti\npainavalta. Rauta tarjoutui auttamaan, mutta Kaisa Piirto pudisti\npäätään. Hän laski laukun sen tuolin viereen, johon isäntä viittasi\nhäntä istuutumaan. Nojatuoli oli suuri ja syvä. Vieras asettui jäykästi\nsen laidalle.\n\nNaisen silmissä piilevä suru sai Raudan kysymään hiljaisesti:\n\n— Te tiedätte siis jo...?\n\n— Tiedän, että tällä kertaa minä tulin liian myöhään... Tarkoitan, että\nveljeni on kuollut... Herra, joka oli junassa tehnyt tilaa minulle\nvieressään, osti Hyvinkäällä aamulehden. Siitä näin...\n\nHän sanoi sen yksinkertaisesti ja tyynesti. Mutta Rauta ei voinut olla\nkuvittelematta, mitä sisar oli sillä hetkellä tuntenut. Naisparka!\n\nInkeri tuli huoneeseen kantaen puhelinta. Hän nyökkäsi ystävällisesti\nohi mennen vieraalle ja vei puhelimen työpöydälle kumartuen työntämään\npistokkeen seinään.\n\n— Tuomari Ahvenisto haluaa keskustella kanssasi, Kaarlo.\n\nRauta esitteli vaimonsa.\n\n— Neiti Piirto on juuri tullut kaupunkiin, hän lisäsi tarttuen sitten\npuhelimen kuulokkeeseen.\n\nMyötätuntoisesti nuori rouva katsoi vaatimatonta vierastaan.\n\n— Ehkä haluaisitte peseytyä? Junamatkoilla likaantuu niin helposti.\n\n— Hyvin mielelläni, rouva. Tulin suoraan asemalta. Minulla ei ole\ntäällä ketään tuttavia... enää...\n\nInkeri tarttui sydämellisesti hänen käsivarteensa, ja yhdessä naiset\npoistuivat.\n\nRikospoliisin päällikön äänestä kuului, ettei hänkään ollut saanut\nnukutuksi, Hän puhui käheästi. Ja vaikka hän tavoitteli huoletonta\nsävyä, hermostuneisuus kuulsi joka sanasta.\n\n— Huomenta, Rauta. Mitä kuuluu?\n\n— Hyvää vain.\n\n— Tiedän, että kello on kovin vähän ja että Sherlock Holmesit\nrakastavat aamu-unta. Mutta eukko ei antanut minulle rauhaa, ennen kuin\nsai raahatuksi minut puhelimeen. Hän se, toden sanoakseni, olikin, joka\nsinun numerosi etsi luettelosta ja pyöritti tämän yhteyden. Kelpo eukko\nhän on. Se minun täytyy sanoa, koska hän seisoo aivan vieressäni. Nyt\nhän näyttää minulle nyrkkiä. No, mikäs minun auttoi! Olisihan ollut\nnaurettavaa, jos olisin jättänyt vanhan rouva Ahveniston keskustelemaan\nnuoren rouva Raudan kanssa, kummasta saa halvemman päivällisen,\nsilakoista vaiko hampuusinmakkarasta. Siksi minä suostuin tarttumaan\ntorveen ja ryhtymään järkevään, miehiseen keskusteluun sinun kanssasi.\nJuttu on näet niin hullusti, että mainio vanha rouva Ahvenisto tuotti\nminulle helkkarinmoisen pettymyksen. Hän ei ihastunut ajatukseen, että\nminä siirtyisin yömakkaroiden myyjäksi. Ei lainkaan ihastunut. No jaa,\nhysteriaa. Vai miksi ne nykymaailman aikaan sanovat sitä, kun hameväki\non pahalla päällä?\n\nAhvenisto vetäisi kuuluvasti henkeä ja jatkoi:\n\n— Niinpä minä, henkisesti ja melkeinpä myös ruumiillisesti möyhennetty\nmies, lähestyn nyt sinua. Eikös niinkin muhkea herra kuin Wittenbergin\ntohtori Martin Luther kerran häätynyt sanomaan: »Tässä seison, enkä\nmuuta voi.» Haluan vain varmistautua siitä, että viime yönä torkahdin\nhetkeksi. Mutta kyllin pitkäksi hetkeksi keritäkseni nähdä perhanan\nvillin unen. Sinä olit — nimittäin siinä minun unessani, muista\nse — sanovinasi voivasi todistaa »Pikkumiehelle», jolla umpisokea\nFortuna-rouva on rangaissut meitä tekemällä hänestä pääkaupunkimme\npoliisivoimien korkean pään... Nyt eukkoni tuossa vastapäätä pui\nminulle taas nyrkkiä. Miten tällaisessa tilanteessa voi puhua\njärkevästi? No jaa, missä minä olinkaan?... voivasi todistaa, että\nLaura Sälöinen on viaton.\n\nRauta sai vihdoinkin puheenvuoron, sillä Ahveniston valtava puhetulva\nkatkesi. Kuulosti siltä kuin hän olisi henkeä pidättäen jäänyt\nodottamaan vastausta.\n\n— Ei se ollut unta, Rauta virkahti. — Juuri niin minä sanoin.\nNyt voin sanoa vähän enemmänkin. Erottuamme minä toimitin vielä\nhieman lisätutkimuksia, jotka olivat tuloksellisia, nekin. Tulen\nkertomaan niistä sinulle, kun istut, täyden hyvityksen saaneena, taas\nvirkahuoneessasi.\n\nLangan toisessa päässä oli hiljaista. Vain rikospoliisin päällikön\nraskas hengitys kuului.\n\n— Kiitos, hän sanoi sitten hiljaa ja sulki puhelimen.\n\nLaskiessaan kuulokkeen paikoilleen Rauta tunsi saaneensa uuden ystävän,\nja hän oli iloinen siitä.\n\nNaiset palasivat huoneeseen. Inkeri oli saanut houkutelluksi Kaisa\nPiirron jättämään raskaan päällystakkinsa eteiseen. Mutta mustasta\nhuivistaan vieras ei ollut luopunut, Se oli hänen hartioillaan. Musta\ntukka oli kammattu keskeltä päätä jakaukselle ja kiedottu niskaan\nkireäksi sykeröksi. Korkeakauluksinen, jäykkäleikkauksinen, nilkkoihin\nasti ulottuva musta puku, jossa ei ollut ainoaakaan värikästä\nnauhanpätkää koristuksena, korosti kokonaiskuvan ankaruutta. Jalassa\nhänellä oli pitkävartiset nappikengät, jollaisia Rauta ei ollut\ntiennyt enää missään valmistettavan. Katsoessaan nyt tuota naista hän\nihmetteli, miten vähän yhtäläistä elämäniloisen, säihkyvän Onni Piirron\nkanssa tällä loppujen lopuksi oli. Veli ja sisar näyttivät kuuluvan\nkahteen eri maailmaan. Kaisa Piirto oli körttiläisiä, se ilmeni puvusta.\n\nInkeri istutti vieraan parhaaseen nojatuoliin. Eikä hän tyytynyt ennen\nkuin sai tämän asettumaan mukavaan asentoon.\n\n— Nyt minä jätän teidät hetkeksi kahden kesken, hän virkahti ovelta. —\nMutta vain hetkeksi.\n\nRauta istahti vastapäätä vierastaan ja sytytti savukkeen. Hän ei\nhalunnut kiirehtiä.\n\nKaisa Piirto puhui ensiksi.\n\n— Te kai ihmettelette, herra tuomari, että minä näin tunkeudun kotiinne.\n\n— En lainkaan. Olen iloinen siitä, että tulitte.\n\nKaisa Piirron katse lipui seinillä olevia kirjarivejä pitkin.\n\n— Teillä on suuri ja komea kirjasto, herra tuomari. Onni puhui siitä\nusein. Hänellä oli eräs lapsellinen haave. Montakin, sillä hän oli\npaljossa kuin lapsi. Mutta eräs, joka koski teitä, herra tuomari.\n\nHän puhui hiljaisella, hieman yksitoikkoisella äänellä. Rautaa kiusasi\ntuo toistuva »herra tuomari». Mutta hän arvasi turhaksi pyytää\nvierastaan hyppäämään sen yli.\n\n— Muistan, miten Onnin silmät säteilivät, kun hän lausui: »Näkisitpä\nne nahkaselkäisten kirjojen valtavat rivit, Kaisa. Ja siellä niiden\njoukossa ovat kerran minun kootut teokseni. Sellaiset kootut,\nettei kenelläkään muulla sellaisia ole. Sillä siellä on oleva\nkäsikirjoituksina kaikki, mitä minä olen luonut kouluajasta alkaen.\nMinä en ole puhunut Kaarlo Raudalle mitään tästä. Mutta toivon, että\nhän sidottaa paperini sinisiin nahkaselkiin ja painattaa kullalla\nkuhunkin sidokseen ’Onni Piirron kootut teokset’.» Siitä voitte\npäätellä, miten lapsellinen hän oli. Ikään kuin noilla papereilla olisi\narvoa!\n\n— Mutta hyvä neiti, te erehdytte Ne ovat hyvin arvokkaat. Kirjastossani\non montakin melko kallista teosta, joita olen eri tahoilta keräillyt ja\nmaksanut niistä huomattavia summia. Mutta teidän veljenne koko tuotanto\nkäsikirjoituksina — sen vertaista kirja-aarretta ei minulla vielä ole.\nVeljenne oli suuri runoilija.\n\nKaisa Piirto hymyili surullisesti.\n\n— Niin on sanottu. Olen lukenut hänen kokoelmiensa arvostelut. Ellen\nminä halunnut sitä tehdä, hän luki ne minulle ääneen. Ja hän iloitsi\nniistä kuin lapsi kuusen kynttilöistä, ajattelematta, että ne sammuvat\npian. Herra tuomari, minä tiedän, mikä veljeni oli. Hän oli pieni,\nonneton poika, joka oli eksynyt ainoalta oikealta tieltä.\n\nHiljaisuus seurasi noita sanoja. Rauta ei halunnut väitellä. Hetken\nkuluttua Kaisa Piirron kasvojen ankarat juonteet pehmenivät. Hellyys\nvärisi hänen äänessään, kun hän jatkoi:\n\n— Mutta minä olen hänen sisarensa. Minä rakastin ja palvelin häntä.\nJumala ei ole antanut minulle muuta tehtävää. Koetin saada hänen\nelämänsä pysymään edes jotenkin järjestyksessä, niin vähän kuin siinä\nsuhteessa saavutinkin... Hänen käsikirjoituksensa ovat tuossa ruskeassa\nmatkalaukussa, ja sitä minä tulin nyt tuomaan teille, herra tuomari.\n\n— Olen teille äärettömän kiitollinen, neiti Piirto. Veljenne ystävänä\nminä olen säilyttävä hänen lahjansa hyvin.\n\nKaisa Piirto nyökkäsi.\n\n— Eihän sillä ole väliä, mitä minä ajattelen ja tunnen. Sillä ei ole\nollut milloinkaan väliä. Mutta herra tuomari, on jotakin, joka saa\nminut tunnustamaan olevani iloinen, että veljeni paperit joutuvat\nteidän haltuunne. On kuin sen kautta hänen rauhaton, onneton henkensä\nlöytäisi levon tässä kauniissa huoneessa.\n\nHän katui kai heti sanojaan, koska hän kohentautui äkisti ja lisäsi\narkisesti:\n\n— Laukussa ovat kaikki hänen kirjoituksensa. Hän järjesti ne itse.\nHänen pöydälleen jäi ainoastaan eräs kirjoitus, joka oli kesken. Siinä\noli otsikkona »Valkoinen kaupunki».\n\n— Se oli elokuvakäsikirjoitus, Rauta virkahti. — Veljenne on kertonut\nsiitä minulle.\n\n— Lähetän sen teille, herra tuomari, huomenna, kun olen palannut\nkotiin. Se jäi nyt vain, koska...\n\nSuurenmoisesta itsekuristaan huolimatta hänen oli pakko keskeyttää. Hän\ntaisteli liikutustaan vastaan ja sai lopulta kuiskatuksi:\n\n— ... koska minä takerruin toivoon, että hän sittenkin... sittenkin...\npalaa ehkä tuon työnsä ääreen.\n\nSamassa Inkeri tuli huoneeseen. Hän oli ottanut ylleen\nsini-valkoraitaisen kotipuvun, joka sai hänet näyttämään ihastuttavan\nvaloisalta ja nuorelta. Hän kantoi tarjotinta, joka oli aivan liian\nvaltava hänen käsiinsä. Rauta riensi auttamaan häntä.\n\n— Saattaa olla, että minä häiritsen teidän keskusteluanne, Inkeri\nvirkkoi levittäessään valkean liinan tupakkapöydälle. — Mutta siitä en\nvälitä. Voitte myöhemmin jatkaa siitä, mihin lopetitte. Nyt on tärkeää,\nettä vieraamme saa aamiaista.\n\nKaisa Piirto yritti onnettomana torjua:\n\n— Voi ei, hyvä rouva! Eihän minun ole nälkä.\n\n— Neiti kiltti, olkaa järkevä. Itse sanoitte, ettei teillä ole tuttavia\nHelsingissä. Täkäläisiin ravintoloihin tottumattomana te tuskin\nnauttisitte niissä aterioimisesta.\n\nTahtoipa vieras tai ei, Inkeri pakotti hänet sekä kiltiksi että\njärkeväksi. Hän kaatoi kahvia ja latoi voileivän toisensa jälkeen\nvieraan edessä olevalle lautaselle.\n\nKaisa Piirto antautui. Hän joi kahvia ja söi voileipiä. Mutta näkyi,\nettei hänelle maistunut.\n\nNuori rouva yritti väkirynnäköllä voittaa hänet.\n\n— Koettakaa unohtaa olevanne vieraiden ihmisten luona. Mieheni\noli veljenne hyvä ystävä. Tiedättekö, joskus minä olin melkein\nmustasukkainen veljellenne. Heidän ystävyytensä oli näet peräisin siltä\najalta, jolloin minä en vielä tuntenut miestäni.\n\nKaisa Piirto katsoi häntä totisena.\n\n— Niin, he olivat ystäviä. Minäkin tiesin sen. Mutta minä vain kiitin\nsiitä Jumalaa. Yksi hyvä, kunnollinen ystävä — niiden monien kehnojen\njoukossa, jotka tyrkyttivät Onnille ystävyyttään.\n\nInkeri käsitti häneen suunnatun moitteen. Mutta hän ei antanut niin\nvain periksi.\n\n— Minä olisin hyvin mielelläni tutustunut teidän veljeenne. Rakastan\nhänen runojaan. Kutsuimme häntä monesti tänne. Hänhän olisi voinut\nasuakin meillä kaupungissa käydessään. Mutta kaikki suostuttelumme\nolivat turhat. Hän ei tullut.\n\n— Niin oli parempi.\n\n— Mutta neiti..\n\n— Suokaa anteeksi, rouva Rauta. Minä en tarkoittanut mitään pahaa. En\nteistä enkä kodistanne. Päinvastoin! Mutta... mutta minä tunsin veljeni.\n\nKeskustelu katkesi eikä ottanut enää kohentuakseen. Inkeri vaistosi,\nettä tämä jäykkä, umpimielinen nainen halusi nyt puhua veljestään hänen\nmiehelleen ja että hän oli liikaa huoneessa, No, Kaarlohan lähtisi\npian. Sitten tulisi hänen, Inkerin, vuoro. Olisipa kumma, ellei hän\nnaisena onnistuisi saamaan enemmänkin irti vieraastaan kuin mies! Hän\ntyytyi nyt hymyillen hoitamaan vain huolehtivaisen emännän osaa. Kun\nvieras sitten vakuutti, ettei jaksanut syödä enempää, Inkeri nousi ja\npoistui tarjottimineen.\n\nHetken hiljaisuuden jälkeen Kaisa Piirto sanoi:\n\n— Toivon teidän käsittävän, herra tuomari, etten tosiaankaan\ntarkoittanut pahaa kömpelöllä lauseellani. Mutta minä tunsin Onnin.\nTiedän, että jos hän olisi tutustunut rouva Rautaan, hän olisi\nystävyydenkin unohtaen rakastunut vaimoonne. Hän oli sellainen...\nhelposti leimahtava ja edesvastuuton. Ja rouva Rauta, hän on hyvin\nkaunis ja hyvin suloinen... minunkin mielestäni...\n\nRauta hymyili hänelle rauhoittavasti.\n\n— Voitte olla varma siitä, ettei vaimoni enkä minä ole hetkeäkään\nkuvitelleet teidän tarkoittaneen jotakin pahaa. Mutta erääseen asiaan\npyytäisin selitystä. Oliko Onni kutsunut teidät nyt Helsinkiin?\n\nKaisa Piirto pudisti päätään.\n\n— Mutta silloinhan on merkillistä, että te satuitte... — Ei se ollut\nmikään sattuma, herra tuomari.\n\nVastalause, niin hiljaisesti esitetty kuin se olikin, oli niin varma,\nettä se saattoi Raudan ymmälle. Kulmat rypyssä hän ryhtyi puhumaan:\n\n— Te sanoitte minulle jo alkajaisiksi, että »tällä kertaa» te tulitte\nliian myöhään. Sitten kerroitte eilen, jolloin veljellenne ei ollut\nvielä tapahtunut mitään pahaa, lähteneenne tuomaan minulle hänen\npapereitaan, jotka minun piti saada vasta hänen kuoltuaan. Mainitsitte\nharkinneenne myös hänen keskeneräisen filmikäsikirjoituksensa mukaan\nottamista, mutta sitten takertuneenne toivoon — niinhän sanoitte — että\nhän »sittenkin» palaa vielä tuon työnsä ääreen. Neiti Piirto, mistä te\nsaatoitte ennakolta tietää, että veljenne kuolisi?\n\nJollekin toiselle esitettynä tämä kysymys olisi merkinnyt sen kohteelle\nsuoranaista uhkaa. Nyt se kuvasti vain Raudan hämmennystä.\n\nKaisa Piirto ei hätääntynyt. Hän katsoi tyynesti miehen harmaisiin\nsilmiin.\n\n— Minä tunsin sen. En sitä, että hän kuolisi. Vaan että hän sillä\nhetkellä tapasi jonkun, jonka taholta hirveä vaara väijyi häntä.\n\n— Mihin aikaan se oli?\n\n— Sen tiedän tarkalleen. Säikähdin, kun tuo tunne hiipi ylleni, ja\nvilkaisin silloin seinäkelloa. Se oli 20.45.\n\nRauta säpsähti. Hän muisti katsoneensa kelloa kavutessaan eilisiltana\nOnni Piirron kanssa studiorakennuksen portaita ylimmästä kerroksesta\nalas virtaavaa ihmisjoukkoa vastaan. Kello oli ollut 20.45!\n\n— Miten te voitte sellaista tuntea? Rauta huudahti kiivaasti.\n\nKaisa Piirto ei väistänyt hänen tiukkaa katsettaan. Hän vastasi\nyksinkertaisesti:\n\n— Onni ja minä olemme kaksoset.\n\nRauta kohautti kärsimättömästi olkapäitään.\n\n— Käsitän, ettei se teistä ole mikään selitys, mainen virkahti.\n— Mutta sen parempaa en osaa antaa. Niin on ollut jo kauan. Niin\nkauan kuin jaksan muistaa. Vaikka olen ollut kuinka kaukana tahansa,\nolen tuntenut, milloin Onni on joutunut vaaraan. Ei, en minä ole\nnähnyt mitään näkyjä, en edes tiennyt, mistä on ollut kysymys. Tuo\nlamaannuttava tunne on vain laskeutunut ylleni. Silloinkin, eräänä\niltana, kun Onni oli ensimmäisen kerran Pariisissa. Muistan, miten\npalavasti rukoilin hänen puolestaan, ja seuraavana päivänä minun tuli\nhyvä olla. Onni kertoi sitten jälkeenpäin... Senkin, että hän tuon yön\njälkeen pysyi teidän seurassanne, herra tuomari.\n\nHiljaiset loppusanat järkyttivät Rautaa. Voittaakseen liikutuksensa hän\nhuomautti:\n\n— Mainitsitte selitykseksi, että te ja Onni olette kaksoset.\nTiedättekö, tunsiko hän tuolla tavalla samoin, kun te olitte vaarassa?\n\nKaisa Piirron ohuille huulille nousi hieman alakuloinen hymy. Hän\npudisti päätään.\n\n— En ole milloinkaan kysynyt. Mutta en usko. Onnilla oli liian\npaljon muuta ajateltavaa. Hänhän oli runoilija. Tuskinpa hän huomasi\nminua ollenkaan. Paitsi silloin kun hän, paremman kuuntelijan\npuutteessa, halusi lukea minulle runojaan ja novellejaan ja\nniiden lehtiarvosteluja. Mutta älkää luulko, herra tuomari, että\nminä moittisin häntä siitä. Minusta kaikki oli aivan oikein ja\npaikallaan, niin kauan kuin sain hänet viihtymään työnsä ääressä. En\npitänyt kylläkään tuota kirjoittamista suurenkaan arvoisena. Mutta\nkun hän sanoi sitä ainoaksi kutsumuksekseen, tyydyin siihen. Oma\nkutsumuksenihan oli vieläkin vähäisempi: huolehtia hänestä, kun hän oli\nkotona, ja rukoilla hänen puolestaan, kun hän heitti kaiken ja törmäsi\nkaupunkimatkoilleen, joita en voinut estää. Päivistä venyi usein\nviikko, ja minun uskoni horjui.\n\nRaudan kunnioitus tätä pientä, ankarakasvoista naista kohtaan kasvoi\nhetki hetkeltä. Millainen määrä itsensä unohtavaa rakkautta! Sen teki\nsitäkin liikuttavammaksi se, ettei sisar osannut oikein arvioida\nveljensä elämäntyötä.\n\n— Te siis tunsitte eilen, että veljeänne uhkasi vaara?\n\n— Kyllä. Juoksin vain pyytämään naapurimökin emäntää hoitamaan lehmääni\nja porsastani. Sitten sieppasin päällystakin ja tuon matkalaukun ja\nriensin maantielle. Iltabussilla pääsin Haapamäelle ja sieltä junaan.\n\n— Oletteko ennenkin tuntenut yhtä selvästi, että teidän on lähdettävä\nmatkaan?\n\nToinen oli hetken vaiti ennen kuin vastasi:\n\n— Olen. Kerran. Se oli jatkosodan Tapaninpäivänä.\n\nOlin ennakkoon tehnyt jouluvalmistuksia toivoen Onnin tulevan\nkotiin. Mutta aatonaattona jo tunsin, ettei hän pääsisi tulemaan. En\nkuvitellut, että hän olisi kuollut. Hänhän palveli vain TK-miehenä\nVienassa. Eivätkä sellaiset ole, ajattelin, mukana taisteluissa. Mutta\nehkä jokin harhaluoti oli hipaissut häntä. Äkisti sain varmuuden,\nettä Onnin henki oli vaarassa. Silloin minä pakkasin mukaani vähän\njouluherkkuja ja lähdin. Kajaanin sotasairaalasta minä hänet lopulta\nlöysin. Hän hymyili minulle vuoteestaan huolettomaan tapaansa.\n»Olipa hyvä, että tulit, Kaisa», hän sanoi. »Ylihuomenna minun olisi\nmuuten pitänyt ostaa lääkintäkapteenillemme viinapuolikas. Löin näet\nhänen kanssaan vetoa, että sinä löydät minut täältä, vaikkei sinulle\nilmoitetakaan haavoittumisestani.» Hän oli aatonaattona ollut tulossa\njoululomalle kolmen toverinsa kanssa. Eräällä Vienan metsätaipalella\nauto oli joutunut partisaanien väijytykseen. Autonkuljettaja oli\nammuttu kuoliaaksi. Onni ja kaksi hänen toveriaan olivat haavoittuneet\nvaikeasti. Tapaninpäivänä oli veljelläni ollut kriisi, jolloin lääkäri\noli jo luullut hänen kuolevan... Uskotteko te nyt minua, herra tuomari?\n\nRauta nyökkäsi. Maailmassa on, hän ajatteli, paljonkin sellaista, mikä\non totta, vaikka arkinen järki ei sitä voikaan käsittää.\n\nPitkän äänettömyyden jälkeen Kaisa Piirto aloitti arasti: — Sitten\nminulla olisi vielä eräs pyyntö teille, herra tuomari. Veljeni ei kyllä\nantanut siinä suhteessa mitään ohjeita. Mutta lähtiessäni otin mukaani\nerään kirjepinkan.\n\nHän nousi ottamaan ruskeasta matkalaukusta nipun kirjeitä, jotka oli\nsidottu ristiin käyvällä sinisellä silkkinauhalla. Päällyspaperista\nRauta luki: »Laura Sälöisen kirjeet O.P:lle».\n\n— Onni ei yleensä säilyttänyt kirjeitä. Monet kyllä kirjoittivat\nhänelle. Miehet ja naiset. Mutta luettuaan heidän kirjeensä hän vastasi\nheti tai oli vastaamatta, joka tapauksessa hän heitti ne aina keittiön\nuuniin. Vain nämä yhdet kirjeet hän säilytti. Usein hän luki niitä.\nKirje kirjeeltä. Yhä uudelleen. Ne olivat niitä hetkiä, jolloin näin\nveljeni onnellisena.\n\n— Kertoiko hän teille siitä henkilöstä, jolta nuo kirjeet ovat?\n\n— Kyllä. Ensimmäisellä kerralla sanoin: »Onni raukka, olet mieletön.\nNiin hieno ja viisas nainen ei ikinä tee sitä tyhmyyttä, että\nyhdistäisi kohtalonsa sinuun.» Se koski häneen syvästi. Siksi vaikenin\nsen jälkeen aina, kun hän rupesi puhumaan suuresta rakkaudestaan.\n\nRauta mietti, mitä Kaisa Piirto mahtaisi sanoa, jos hän kertoisi\npoliisin pidättäneen Onni Piirron »suuren rakkauden» epäiltynä\nsyylliseksi hänen murhaansa. Hän ei kuitenkaan kertonut. Sisarella oli\nkyllin murhetta muutenkin.\n\n— Nyt pyytäisin teitä, herra tuomari, palauttamaan kirjeet. Tiedän,\nettä Onni tahtoisi sitä.\n\n— Tietysti minä voin viedä ne hänelle. Mutta miksi ette tekisi sitä\nitse?\n\nKaisa Piirto pudisti tarmokkaasti päätään.\n\n— Ei. On parempi, että te viette kirjeet. Ei, älkää luulko, että\nminä olisin ollut tuolle neidille mustasukkainen ja että siksi en\ntahtoisi häntä tavata. Olen päinvastoin hyvin kiitollinen hänelle. Sen\njälkeen, kun hän tuli Onnin elämään, veljeni on ollut onnellisempi kuin\nmilloinkaan ennen. Hän koetti suuren rakkautensa tähden kohentaa myös\nelämäänsä, tiedän sen, ja päästä irti huonosta seurasta. Mutta hän oli\nluonteeltaan heikko ja jo liian syvällä. Veli parkani!\n\n— Neiti Sälöinen ilahtuisi varmaan saadessaan tutustua Onnin sisareen.\n\n— Ei, se tapaaminen olisi kiusallinen meille molemmille. Teidän\nkanssanne, herra tuomari, minä voin jutella vapaasti, vaikka te\nolettekin niin paljon yläpuolellani. Te olette mies. Meidän naisten\nkesken on toisin. Yhteiskuntarajat tuntuvat. Onni sanoikin kerran,\nettä vain miehet ovat tätä vuosisataa ja että naiset laahaavat\nmukanaan menneitä vuosisatoja niille kuuluvine moraalikäsitteineen,\nuskomuksineen ja säätyeroineen. Silloin kun hän sinkautti sen\nylimieliseen tapaansa esiin, se kuulosti minusta mielettömältä. Mutta\nmyöhemmin olen tullut ajatelleeksi, ettei se ollut hullummin sanottu.\nEhkäpä meissä naisissa on jotakin edellisiin vuosisatoihin kuuluvaa. Ei\ntietysti kaikissa.\n\nHuomatessaan, ettei mies käsittänyt tämän esteen tärkeyttä, Kaisa\nPiirto kiirehti jatkamaan:\n\n— Sitä paitsi te, herra tuomari, voisitte kertoa sen, mitä minä en\nsaisi hänelle sanotuksi. Sen, miten paljon nuo kirjeet veljelleni\nmerkitsivät.\n\nRauta virkahti:\n\n— Hyvä on. Minä vien ne neiti Sälöiselle. Haluatteko minun ilmoittavan\nhänelle vielä jotakin?\n\nKaisa Piirto meni oudosti hämilleen. Oli selvää, että hänellä oli vielä\njotakin sydämellään. Käsiinsä tuijottaen hän rupesi viimein puhumaan:\n\n— Onnilla oli valokuva hänestä. Suuri, kaunis kuva. Sitä minä en tuonut\ntullessani. Jos olisin tuonut ja Onni olisikin palannut kotiin, hän\nolisi ollut hirveän vihainen siitä, että olen koskenut siihen. Mutta\nse ei ollut ainoa syy, miksi jätin sen paikoilleen... Herra tuomari,\nettekö voisi pyytää, että se saisi jäädä minulle? Tietysti tämä\nkuulostaa mielettömältä. Mutta toivoisin niin, että hänen ja Onnin\nkuvat olisivat uunin reunalla. Joskus, kun elämä tämän jälkeen tuntuu\nliian tyhjältä, kuvittelisin, millaista noilla kahdella olisi ollut,\njos veljeni yhä eläisi ja jos hän olisi ollut voimakkaampi mies kuin\noli... Tietysti tuo neiti löytää vielä omansa omasta maailmastaan.\nMutta ei kai häntä vahingoittaisi, vaikka hänen kuvansa olisikin\neräässä keskisuomalaisessa mökissä, jossa ei vieraita käy.\n\nHän nosti katseensa mieheen ja lisäsi vetoavasti:\n\n— Niin että ehkä te, herra tuomari...\n\n— Mielelläni. Olen vakuuttunut siitä, että neiti Sälöinen suostuu ilman\nmuuta.\n\nKaisa Piirto liikahti noustakseen.\n\n— Kiitos. Sitten ei minulla ollutkaan muuta.\n\nRauta viittasi häntä pysymään paikoillaan.\n\n— Odottakaa, neiti. Milloin aiotte palata kotipuoleen?\n\n— Tänä iltana. Toivon saavani sitä ennen kaiken järjestetyksi. Ensin\nminun on käytävä katsomassa veljeäni siellä, missä hän nyt on.\nSitten... Jospa vain tuntisin paremmin tämän kaupungin...\n\n— Valitettavasti minä en ehdi teidän oppaaksenne. Mutta vaimostani\nsaattekin paremman. Hän tietää kaikki muodollisuudet, jotka on\ntäytettävä. Minä jätän käytettäväksenne autoni. Voitte huoleti luottaa\nvaimooni. Hän on ensiluokkainen autonkuljettaja ja luullakseni naisena\nsamaa priimaluokkaa kuin tekin, neiti Piirto.\n\nToinen oli punastuen noussut.\n\n— Herra tuomari, minä en kuvittele voivani verratakaan itseäni rouva\nRautaan, joka...\n\n— Kyllä te voitte, mies keskeytti nousten hänkin.\n\n— Enkä minä saata vaivata teitä kumpaakaan asioilla, jotka ovat teille\nvieraat, Kaisa Piirto intti. — Teillä on muutakin, tärkeämpää...\n\n— Tällä hetkellä meille ei mikään ole tärkeämpää kuin Onni Piirto.\nVaimoni sanoi teille ihailevansa veljessänne suurta runoilijaa.\nMinulle taas Onni oli ennen kaikkea hyvä ystävä. Älkääkä unohtako,\nhyvä neiti, että hänet murhattiin minun ollessani läsnä. Jo ennen\nkuin te tulitte, olin päättänyt omistaa aikani kokonaan tuon katalan\nmurhan selvittämiseksi. Sanon tämän, jotta käsittäisitte, että ette te\nole vaimolleni ja minulle vieras, jonka soisi huolineen menevän niin\npitkälle kuin pippuri kasvaa. Teidän huolenne ovat nyt myös meidän\nhuoliamme. Koettakaa käsittää se. Mahdollisesti minun on tämän päivän\nkuluessa saatava teidän Onni Piirron lähimpänä sukulaisena antamanne\nvaltakirja. Toivottavasti haluatte sen antaa.\n\n— Tietysti, herra tuomari.\n\nRauta vilkaisi kelloonsa.\n\n— Kuten sanoin, minun on jätettävä teidät nyt vaimoni hoteisiin. Jos\nhän määräilee teitä mielestänne liikaa, niin koettakaa sulattaa se,\nvaikka hän ei ole teitä vanhempi. Minunkin on sulatettava huolimatta\nsiitä, että hän on vuosikymmentä minua nuorempi.\n\nKaisa Piirto säesti hiljaisella hymyllä miehen naurahdusta.\n\n— Nyt minun on jouduttauduttava saadakseni veljenne murhan tutkimukset\noikeille raiteille, Rauta lisäsi palaten vakavaan sävyyn. — Mutta\nennen lähtöäni tahdon vielä sanoa jotakin teille, neiti Piirto.\nVäitetään, että minä ammatissani, seuratessani vihollisten jälkiä, olen\nleppymätön. Tällä kertaa olen sitä kaksin verroin. Minä en ole lepäävä,\nennen kuin se konna, joka murhasi teidän veljenne ja minun ystäväni, on\npaljastettu ja kiinni.\n\nPieni, mustapukuinen nainen katsoi ylös pitkän mielien tällä hetkellä\nkoviin kasvoihin.\n\n— Teillä on kummallinen ammatti, herra tuomari. Mutta minä ymmärrän,\nettä veljeni ihaili ja rakasti teitä ihmisenä... Toivon hartaasti\nteidän onnistuvan, herra tuomari. Sillä niin paljossa vajavainen ja\nheikko kuin veljeni olikin, hän oli sydämellinen ja hyvä ihminen.\n\n\n\n\nViides luku\n\nTUOMARI AHVENISTO SAA HYVITYKSEN\n\n\nKello oli vähän vaille 9, kun Rauta lähti vuokra-autolla kotoaan.\n\nInkeri oli saattanut hänet portille. Palatessaan halliin hän näki Marin\nviittovan häntä luokseen ruokahuoneeseen. Hän meni vanhan hoitajattaren\nluo ihmetellen, mitä salaperäistä tällä saattoi olla ilmoitettavana.\n\n— Murha tai ei, vanhus murisi. — Mutta sen minä sanon rouvalle, että\noikein eivät asiat nyt ole. Minä puhuin jo, tiemmä, rouvalle miesten\ntykötekemisistä huonon omantunnon kourissa. Tuomari kertoi kiireistään.\nJa kuitenkin hän jätti rouvalle auton. Sen uhrauksen takana on jotakin\nvinoa.\n\nInkeri nauroi.\n\n— Sinä kultainen, epäluuloinen narri! Sen takana onkin jotakin. Mutta\nvain se, että minulla on tänään enemmän kiireitä kuin tuomarilla.\nVieraamme täytyy päästä...\n\n— »Vieraamme»! Mari tuhahti. — Mokomakin maalaistollo! Se tässä nyt\nvielä puuttuu, että olisi ajateltava, mitä sen ihmisen täytyy.\n\n— Onpa Mari pian omaksunut kaupunkilaisten ylimielisyyden maalaisiin\nnähden.\n\n— Vai pian! Yli kolmekymmentä vuotta siitä on, kun minä tulin Lohjalta\ntänne lehtorille ja lehtorskalle palvelukseen... Luoja olkoon heidän\nsieluilleen armollinen, aamen. Eikä rouva ollut silloin vielä\nsyntynytkään tähän kavalaan maailmaan. En edes synnyinseutuni murretta\nenää muista... Mutta mitäs se oikeastaan tuohon lahkolaisnaiseen kuuluu?\n\n— Sitä minäkin vähän ihmettelen. Sitä paitsi hän ei ole mikään\nlahkolainen. Hän kuuluu herännäisiin ja on luultavasti ahkerampi\nkirkossa kävijä kuin Mari ja minä yhteensä. Ja sinun kovan sydämesi\npehmittämiseksi sanon vielä senkin, että hänen ainoa veljensä oli se,\njonka murhasta sinä äsken lehdestä luit.\n\nVanhan palvelijattaren piirteet pehmenivät.\n\n— Jassoo. Vai vainajan sisar... Se muuttaa asiat... Muistan, kun minun\nainoa veljeni pikku poikana hukkui.\n\nÄkisti hän keskeytti. Eräs sana nuoren emännän nuhteesta tunkeutui\nvasta nyt hänen tajuntaansa. Hän turskiintui jälleen.\n\n— Jaa, että minun kova sydämeni... Siitä muistankin, että Pikku\nJättiläinen — Martti, tarkoitan — kaipasi äsken äitiään. Sitä samaa kai\nTyttikin ininällään tarkoitti, vaikkei lapsi parka osaa vielä sanoin\ntoiveitaan ilmaista.\n\n— Voi, Mari kulta! Minä en nyt ehdi lasten luo. Minun on heitettävä\nkävelypuku ylleni ja riennettävä hoitamaan vieraamme asioita.\n\n— Niin kai, vanhus murahti kostonhaluisesti.\n\n— Onhan lastenhoitajatar kotona, Inkeri puolustautui.\n\n— Eikö tuo liene. Sekin neiti! Mutta ennen kaikkea vanha Mari on\nkotona. Kovine sydämineen!\n\nInkeri otti häntä kaulasta ja pyysi hartaasti:\n\n— Anna anteeksi ajattelematon sana. Tiedänhän minä, että sinulla on\nmaailman hellin sydän, vaikka yritätkin sitä peitellä.\n\n— No, kas niin, rouva. Rouva menee nyt vain. Eikä se sen puolesta niin\nväärä sana ollutkaan. Sillä kohdalla. Ja voin minä nyt senkin sanoa,\nettä Pikku Jättiläinen on puutarhassa. Sellaisia ne pojat ovat. Omat\nkiireensä on niilläkin. Ja Tytti nukkuu.\n\nInkeri puisti sormeaan vanhalle hoitajattarelleen. Ovesta hän kääntyi\nheittämään hänelle lentosuukon ja poistui kevyin askelin.\n\nKello oli 10.15, kun Rauta viimein ehti poliisikomentajan työhuoneeseen.\n\nPienikokoinen, tumma tuomari Puro, jolla oli pyöreät kasvot ja hyvin\nepäluuloiset silmät, nousi työpöytänsä takaa kylmästi tervehtimään\ntulijaa.\n\n— Jaaha, Rauta, te olette siis jälleen liikkeellä. Minä suostuin\nottamaan teidät vastaan, koska te sitä niin kiihkeästi vaaditte ja\nkoska te... hm... eräissä tapauksissa olette melkoisesti auttanut meitä\nviranomaisia. Mutta minulla on nyt kova kiire. Sanomalehdet moittivat,\nettä poliisi toimii rikostapauksissa anteeksi antamattoman hitaasti.\nNoissa moitteissa on voinut... hm... ennen olla perää. Minä aion antaa\nnäytteen nopeasta toiminnasta. Eilisiltana murhattiin muuan kirjailija.\nMinä henkilökohtaisesti tulen kello 11.45 suorittamaan kuulustelun,\njoka kaiken todennäköisyyden mukaan johtaa siihen, että murhaaja\ntunnustaa tekonsa.\n\n— Älkää tehkö sitä.\n\nRaudan lyhyt vuorosana löi poliisikomentajan hämmästyksellä. Hänen\nsilmänsä kapenivat pelkiksi viiruiksi, ikään kuin se olisi auttanut\nhäntä tajuamaan paremmin nuo häikäilemättömän tyynesti ja varmalla\näänellä lausutut uskomattomat sanat. Vihaisesti hän sähähti:\n\n— Mitä! Mitä minä en saisi tehdä?\n\n— Älkää suorittako tuota kuulustelua kello 11.45.\n\n— Ja miksi en, jos sallitte minun kysyä?\n\n— Koska se olisi tyhmyys.\n\nSe oli liikaa poliisikomentajalle. Hän hypähti tuolillaan antaakseen\nenemmän voimaa nyrkiniskulleen, joka sittenkin läjähti pöytään melko\nheikkona. Mutta samaa ei voinut sanoa hänen äänestään, joka jylisi:\n\n— Mitä te uskallatte tulla sanomaan minulle? Te! Te!\n\n— Niin, minä.\n\nTuomari Puron suuttumus vyöryi kuin hyökyaalto hänen vieraansa ylitse:\n\n— Te olette suuruudenhullu, Rauta! Sitä te olette! Eräissä jutuissa\nsaavuttamanne menestys on noussut teille hattuun. Luulette olevanne\nmuita viisaampi. Paljon viisaampi! Minulla on varaa myöntää nuo teidän\nmenestyksenne. Mutta huomautan, että niitä juttuja hoitivat poliisin\npuolella muut miehet! En minä! Niin että älkää yrittäkö hypätä minun\nnenälleni!\n\nRauta hymyili. Hän tuli ajatelleeksi, ettei hänen olisi kovinkaan\nvaikea ihan sananmukaisesti hypätä poliisikomentajan nenälle. Tuo nenä\nei ollut korkealla. Hänen hymynsä vimmastutti tuomari Puroa entistä\nenemmän.\n\n— Te kadehditte minulta sitä menestystä, joka on käteni ulottuvilla!\nMutta minä sanon teille, Rauta, että te ette pysty sitä minulta\nriistämään! Minä olen itse asiassa jo ratkaissut tuon kirjailijaretkun\n— olkoon retku, mutta jonkunlainen ihminen hänkin oli — murhan\narvoituksen. Henkilökohtaisesti olen sen ratkaissut!\n\nRaudan teki mieli kysyä, eiköhän hän sentään totuuden nimessä suostuisi\njakamaan sitä »kunniaa» Kerttu Laidan kanssa. Mutta hän katsoi\nparhaaksi antaa toisen riehua loppuun.\n\n— Jos olisin aavistanut, että te tulette vaivaamaan minua yrittämällä\nsekaantua tähän juttuun, niin en olisi suostunut ottamaan teitä\nvastaan. Teillä ei ole siinä mitään tekemistä! Te olette ulkopuolinen!\nYmmärrättekö?\n\n— Minä en ole ulkopuolinen. Vuorineuvos Sälöinen on pyytänyt minua\nvalvomaan tyttärensä oikeuksia.\n\nPoliisikomentaja tuijotti tuokion Rautaan. Sitten hän naurahti\nkarkeasti.\n\n— Ahaa, te tiedätte, huomaan. Tiedätte, miten sen neitokaisen asiat\novat. Huonosti, hyvin huonosti! Ja siksi vuorineuvoksen miljoonat ovat\nlähteneet pyörimään. Mutta minä sanon teille, Rauta, että nyt ne eivät\nauta! Ahaa, siitähän syntyi itsestään kuin runoa... Voi olla, että\nennen pelattiin rikosasioissakin rahalla. Vanhan rikostilaston eräät\nnumerot viittaavat siihen. Mutta nyt pannaan murhaaja kiinni, vaikka\nhän olisikin upporikkaan vuorineuvoksen ainoa tytär! Viekää sellaiset\nterveiset tytön isälle! Ja nyt menkää!\n\n— Tarkoitatteko, että minun on odotettava etuhuoneessa?\n\n— Odotettava? Mitä tai ketä?\n\n— Sisäasiainministeriä.\n\n— Ministeriä? Tuleeko hän tänne?\n\n— Tulee. Hän ilmoitti saapuvansa kello 10,30.\n\n— Miksi?\n\n— Aloite on minun. Rauta selitti. — Minä lupasin todistaa teidän läsnä\nollessanne hänelle, että tuomari Ahvenisto oli oikeassa kieltäytyessään\npidättämästä Laura Sälöistä, koska tyttö ei ole murhannut Onni Piirtoa.\n\nTuomari Puron mahtavuus oli tipotiessään. Hän tuijotti pöytäänsä. Jos\nkerran sisäasiainministeri oli taipunut tulemaan, niin se merkitsi,\nettä ministeri uskoi Raudalla olevan jotakin huomattavaa esitettävänä.\nKirottua!\n\n— Te lupasitte todistaa...? hän ähkäisi.\n\n— Aivan niin.\n\n— Mitä te olette tietävinänne tuosta murhasta? poliisikomentaja ärähti\nyrittäen jälleen ryhdistäytyä.\n\n— Minä olin muutaman metrin päässä kirjailija Piirrosta sinä hetkenä,\nkun hänet pimeässä murhattiin. Sitä paitsi suoritin aamuyöllä eräitä\ntutkimuksia, jotka eivät jääneet tuloksettomiksi. Nyt minä voinkin\nsitten poistua etuhuoneeseen odottamaan.\n\nTuomari Puro katsoi ulos ikkunasta sanoessaan:\n\n— Älkää hassutelko, Rauta. Luulisi teidän käsittävän, että tällä\npaikalla mies väliin hermostuu.\n\n— Minä suostun hyväksymään tuon nyt lausumanne anteeksi pyynnöksi äsken\nkäyttämänne sävyn johdosta.\n\nPoliisikomentaja vilkaisi häneen kylmästi.\n\n— Ensimmäinen erä on teidän, Rauta. Myönnän sen. Mutta sanon samalla,\nettä teillä täytyy olla pirun vahvat todisteet saadaksenne Laura\nSälöisen irti. Pappa Sälöisen miljoonista ei ole pienintäkään apua.\n\n— Vuorineuvos Sälöinen ei jättänyt käytettäväkseni ainoaakaan miljoonaa.\n\n— Ehkäpä on vielä niin, että asianajotoimistonne hoitaa jutun kuuluisan\nnimikkeensä »varattomia asiakkaita» alla? tuomari Puro ivasi.\n\n— Ei. Mutta on ehkä syytä minun jo tässä vaiheessa ilmoittaa, että\nvainajan ainoa lähisukulainen, sisar, on jättänyt jutun minun haltuuni.\nHoidan sen yhteistyössä viranomaisten kanssa, koska Onni Piirto oli\nhyvä ystäväni. Teitä kiinnostaa ehkä kuulla sekin, että kirjailija\nPiirto oli syvästi rakastunut neiti Sälöiseen.\n\n— Ahaa, poliisikomentaja innostui, sepä mielenkiintoista! Tuota en ole\ntiennytkään. Siis mustasukkaisuusmurha.\n\n— Minä sanoin, että kirjailija Piirto oli rakastunut.\n\n— No hyvä, on ennenkin häädytty murhaan itsepäisestä ja ahdistavasta\nihailijasta vapautumiseksi.\n\nRauta hymähti purevasti.\n\n— Voin vapauttaa teidät vaivasta keksiä uusia »nimikkeitä»\nmurhateorioillenne. Se vaiva on turha, koska neiti Sälöinen ei missään\ntapauksessa suorittanut murhaa. Sen teki joku muu, joka ei nyt istu\nteidän selleissänne.\n\n— Saadaanpa nähdä, tuomari Puro mutisi.\n\nSen jälkeen ei huoneessa puhuttu. Molemmat juristit odottivat, että\nsisäasiainministeri suvaitsisi tulla edes likipitäen täsmällisesti.\n\nViimein ovi avautui. Keskimittainen, hyvin laiha herra tuli kiireisesti\nsisään. Huoneessa olijat nousivat kättelemään häntä.\n\n— Taisin myöhästyä hieman. Eräs toinen tärkeä asia vaati nopeaa\nratkaisua.\n\nMinisteri Tuulelan ääni oli tyyni ja soinnukas. Rauhallisesti hän\nasteli sivummalla olevan nojatuolin luo ja vaipui siihen istumaan.\n\n— Kas niin, aloitetaan.\n\nHänen kasvonsa olivat oudon värittömät. Tätä vaikutelmaa lisäsi se,\nettä hän oli täysin kalju. Mutta perin vaalean sinisten silmien katse,\njoka tarkkasi äskeisille paikoilleen hakeutuneita lakimiehiä, oli hyvin\nvalpas ja harkitseva.\n\nPoliisikomentaja ehätti puhumaan tuttavallisen nöyristelevästi:\n\n— Viime yönä minä en voinut vielä esittää sinulle mitään motiivia, joka\ntytöllä saattoi olla murhaan. Mutta nyt olen saanut selville, että...\n\nRauta katkaisi hänen puheensa häikäilemättä:\n\n— Pötyä! Ministerillä ei liene aikaa kuunnella kinastelua seikoista,\njoilla ei ole mitään tekemistä kirjailija Piirron kuoleman kanssa.\nOlisi melko hyödytöntä ryhtyä pohtimaan, voitaisiinko filmiyhtiön\ntoimitusjohtajalle tai toimittaja Kerttu Laidalle tai minulle runoilla\njokin henkilökohtainen syy toivoa Piirron kuolemaa. Mekin kolme olimme\npaikalla murhan tapahtuessa. Minä olen luvannut todistaa, että neiti\nSälöinen on täysin syyttömänä pidätetty. Siitä nähdäkseni on nyt\nkysymys, voinko sen täysin vakuuttavasti todistaa.\n\nTumma puna oli noussut poliisikomentajan pyöreille kasvoille. Mutta hän\nei uskaltanut räjähtää korkean esimiehensä läsnä ollessa. Ministeri oli\nlaskenut kyynärpäänsä tuolin sivunojille ja asettanut sormet vastakkain\nnojaten laihaa leukaansa peukaloihin. Hän tyrehdytti alaisensa\nvastalausemyrskyn huomauttamalla:\n\n— Kas niin, Puro. Minulla on todellakin kiire. Siinä, mitä Rauta\nsanoi, on järkeä. Jos hän voi todistaa pidätetyn syyttömäksi, ei meitä\nsuuresti kiinnosta, mitä tyttö ehkä ajatteli vainajasta. Antakaa tulla,\nRauta.\n\n— Kuulemani mukaan on ne vaatteet, jotka neiti Sälöisellä oli\neilisiltana yllään, tuotu tänne.\n\n— Tietysti, tuomari Puro naurahti. — Muutenhan niistä olisi voitu\nveritahrat poistaa. Ette kai yritä väittää, että vaatteissa olevat\ntahrat eivät olisi verta? Vaan esimerkiksi mehuvettä!\n\n— Ne ovat verta, Rauta virkahti rauhallisesti. — Mutta huomautan, että\njos neiti Sälöinen olisi halunnut poistaa ne, hänellä olisi ollut\nsiihen yllin kyllin aikaa. Minä kehoitin häntä varomaan koskettamasta\nniihin.\n\n— Te! Te olette siis alun perin asettunut hänen puolelleen!\nIhmettelenpä, mikä motiivi teillä on.\n\nRauta katsoi kylmästi pienikokoista ammattitoveriaan.\n\n— Minun motiivini saatte kernaasti tietää. Minä olen aina valmis\nseisomaan syyttömästi epäiltyjen puolella.\n\n— Kas niin, hyvät herrat, ministeri katkaisi kiistan. — Vaatteet ovat\nsiis täällä. Mitä haluatte niistä, Rauta?\n\n— Pyydän, että joku toimistoneitonen, joka on suunnilleen neiti\nSälöisen mittainen; pukee ne ylleen ja tulee tänne.\n\n— Mahdotonta! poliisikomentaja torjui. — Minä en voi vaatia keneltäkään\nalaiseltani sellaista. En tiedä edes, onko täällä ketään neiti\nSälöisen kokoista naista. En ole nähnytkään tuota pidätettyä. Vielä\nvähemmin tiedän hänen mittojaan! Sitä paitsi sitä tietä juttu leviäisi\nkaupungille. Kerta kaikkiaan mahdotonta!\n\n— Vahinko, ministeri Tuulela virkahti. — Ajatus oli sinään hyvä.\n\nHän katsoi hyväntahtoisesti Rautaan. Tämä kiirehti esittämään:\n\n— Siltä varalta minä pyysin mukaani toimistoni sihteerin. Hän on neiti\nSälöisen kokoinen ja valmis pukeutumaan hänen vaatteisiinsa. Muutahan\nei tarvitakaan kuin käsilaukku, käsineet, hame, sukat ja kengät.\nSihteerin! odottaa etuhuoneessa, niin että jos ministeri sallii...\n\n— Mutta eihän toki... tuomari Puro torjui.\n\nHymyntapainen oli ilmestynyt ministerin kapeille huulille. — Entä\njutun leviäminen, jota poliisikomentaja pelkää? — Takaan hänen\nvaiteliaisuutensa, Rauta sanoi. — Hän on sangen harkitseva nuori nainen.\n\n— Hyvä on sitten, ministeri ratkaisi. — Anna tytölle vaatteet, Puro, ja\nhän tulkoon tänne.\n\nPoliisikomentaja lähti hyvin haluttomana täyttämään määräystä. Hetken\nkuluttua hän palasi ja istahti pahantuulisena tuoliinsa. Kaikki kolme\nvaikenivat.\n\nRauta nousi seisomaan, kun ovi avautui, ja nuori, kaunis vaaleaverikkö\nastui sisään nyökäten herroille. Tyttö näytti ottavan asian aivan\nlevollisesti kuin hänelle olisi ollut jokapäiväistä esiintyä murhasta\nepäillyn kanssasisarensa vaatteissa. Ministeri pani merkille hienossa\nharmaassa hameessa, vasemman käden hansikkaassa ja vasemman jalan\nsukassa sekä kengässä selvästi erottuvat veritahrat.\n\nRauta työnsi erään tuolin lähelle takaseinää ja kehoitti sihteeriään\nasettumaan sen taakse hieman viistoon vasemmalle katsojien puolelta\nnähtynä. Sitten hän repi pieniä paperipalasia ja sijoitti ne tytön\nluota vähän matkan päähän toisistaan.\n\nMinisteri Tuulela seurasi kiinnostuneena hänen järjestelyjään. Tuomari\nPuron kasvot sen sijaan kuvastivat vain kyllästymistä ja harmia.\n\nRauta kääntyi heihin.\n\n— Tällainen oli tilanne studiotalon pienoisteatterissa, kun valot\nsyttyivät. Murhattu istui lyyhistyneenä tuolissa, ja neiti Sälöinen\ntuijotti liikahtamatta ja jähmettyneenä tikarin kahvaa, joka pisti\nesiin vainajan lapaluiden välistä.\n\nMinisteri oli jännittyneenä noussut ja tullut läheltä katsomaan. Hän\nviittasi poliisikomentajaa seuraamaan, eikä tämä uskaltanut asettua\nvastahankaan.\n\n— No, ja miten te aiotte nyt todistaa, että nainen, jota tämä neitonen\nesittää, ei murhaa suorittanut? ministeri kysyi.\n\n— Olen tänä aamuna haastatellut poliisilääkäriä, joka tarkasti ruumiin.\nHän ilmoitti, että kuolettavan piston suorittajan on täytynyt olla\nasiantuntija. Tikari on takaa lävistänyt sydämen.\n\nTuomari Puro naurahti kuivasti.\n\n— Tuo kiinni otettu tyttö on ylioppilas. Ehkä suorastaan lääketieteen\nylioppilas.\n\n— Neiti Sälöinen opiskelee yliopistossa estetiikkaa ja taidehistoriaa,\nRauta oikaisi.\n\n— Mutta voitteko vannoa, ettei hän yksityisesti harjoittanut anatomisia\ntutkimuksia? Esimerkiksi tätä erikoistapausta varten. Nykyaikaisilla\ntytöillä on monenlaisia harrastuksia.\n\nMinisteri Tuulela nyökkäsi.\n\n— Niin on. En voi pitää tätä todistustanne riittävänä, Rauta.\n\n— En odottanutkaan sitä. Mutta tarkastakaapa nyt veritahroja. Tulkaahan\ntänne, neiti.\n\nSihteeri tuli tuolin takaa herrojen eteen.\n\n— Miten luulette noiden tahrojen syntyneen? Rauta kysyi. — Neiti\nSälöisellä oli hansikkaat koko ajan käsissä!\n\n— Vanha keino estää sormenjälkiä jäämästä, poliisikomentaja hymähti.\n\n— Mutta miten te selitätte, että verta on vain vasemman hansikkaan\nulkoranteessa?\n\n— Se on todella merkillistä, ministeri myönsi. — Miten sinä selität\nsen, Puro?\n\nPoliisikomentaja ei vastannut. Mitä kauemmin hän tuijotti tuota tahraa,\nsitä epävarmemmaksi hän itsensä tunsi.\n\nRauta pitkitti tahallaan äänettömyyttä, joka puhui voimakkaasti hänen\npuolestaan. Sitten hän kysäisi:\n\n— Haluatteko nyt kuulla minun käsitykseni, miten tahrat syntyivät?\n\n— Odotan sitä, ministeri Tuulela sanoi.\n\n— Murhaaja oli ennen filmiesityksen alkua pannut merkille, että neiti\nSälöinen seisoi lähinnä kirjailija Piirtoa, vain askelen verran\netäämpänä. Hän tahtoi syystä tai toisesta suunnata epäilykset tähän,\nehkäpä vain saadakseen itselleen hengähdysaikaa. Hän hiipi siis mitään\naavistamattoman, tuolissa torkkuvan uhrinsa selän taa ja työnsi\ntikarin tämän selkään. Minä olin keskellä esitettävän filmin huutoa ja\nriehuntaa kuulevinani oudon äännähdyksen, mutta se oli liian hiljainen\nja epämääräinen herättääkseen huomiota. Ehkä se oli Piirron viimeinen\nhenkäys. Tekonsa tehtyään murhaaja käännähti toiseen uhriinsa.\nNeiti Sälöinen kertoi minulle tunteneensa, että vähän ennen valojen\nsyttymistä joku sipaisi hänen vasenta kättään ja kosketti sitten hänen\nhamettaan.\n\n— Ja neiti Sälöisen sanat te otitte tietysti täydestä! tuomari Puro\nivasi.\n\nMinisteri silmäsi häneen tyytymättömänä.\n\n— Älä keskeytä. Tuomari Raudan kuvaus on hyvin kiintoisa.\n\n— Nämä tahrat todistavat hänen sanansa, Rauta huomautti. — Murhaaja\nsipaisi sillä liinalla, joka hänellä oli ollut kiedottuna tikarin\nkahvan ympärille...\n\nPoliisikomentaja unohti esimieheltään saamansa äskeisen varoituksen.\nKiivaasti hän huudahti:\n\n— Mikä liina se oli? Minä en ole kuullut puhuttavankaan mistään\nliinasta!\n\n— Tulen siihen kohta. Rauta tyynnytti häntä. — Huomautan nyt vain, että\ntikarin kahvasta ei ole löydetty mitään sormenjälkiä, kuten tuomari\nPuro hetki sitten arvelikin. Mutta ne eivät jääneet löytymättä hänen\notaksumastaan syystä, vaan koska murhaaja oli varastanut kangastilkun\nsieltä, mistä tikarinkin. Tuolla verta tippuvalla liinalla hän sipaisi\nneiti Sälöisen kättä. Pimeässä hän ei saattanut havaita tavoittaneensa\nvain hänen ranteensa ulkosyrjän. Sitten hän kosketti tilkulla vielä\nhametta. Tahran muoto osoittaa selvästi tuon kosketuksen. Liina on\nollut aivan märkä verestä, koska pisaroita siitä on pudonnut sukalle ja\nkengälle.\n\nMinisteri Tuuleta nyökkäsi innokkaasti. Hiukkasen väriä oli noussut\nhänen kalvakoille kasvoilleen, ja silmät loistivat. Mutta tuomari Puro\nei ollut valmis vielä antautumaan. Hän tuhisi:\n\n— Miksi pirussa tuo kaikki sively ja koskettelu? Miksei teidän\nkuvittelemanne murhaaja yksinkertaisesti heittänyt kirottua liinaansa\ntytön jalkoihin? Sillähän se olisi ollut selvä!\n\nRauta irvisti.\n\n— Rikolliset tekevät aina, kuten tunnettua, ennemmin tai myöhemmin\njonkin virheen. Muuten heitä olisikin vaikea saada kiinni. Ja sitä\npaitsi, jos murhaaja olisikin malttanut ajatella samoin kuin te nyt,\nniin mikä olisi sillä ollut »selvä»? Neiti Sälöisen syyllisyyskö?\nTuskin. Kangastilkku on ollut vahvasti veressä, kuten sen jäljistäkin\nnäkyy. Mutta neiti Sälöisellä oli veritahra vain vasemman ranteensa\nulkosyrjässä. Hän ei saattanut olla mikään taikuri, vaikka hän olisi\nmiten ahkerasti tahansa — miten sanoittekaan äsken? — »yksityisesti\nharrastanut anatomisia tutkimuksia». Jos hän olisi, kuten te olette\notaksunut, murhaaja, niin hänen kämmenensä eivät voisi olla puhtaat.\n\n— Entä, jos hänellä piston suorittaessaan ei ollutkaan hansikkaita\nkäsissä, vaan hän veti ne päälle vasta teon suoritettuaan?\n\n— Silloin hansikkaat olisivat veressä sisältä, Rauta totesi tyynesti.\n— Neiti Järviö, olkaa hyvä ja riisukaa hansikkaat. Ehkä herrat ottavat\nvaivakseen tutkia ne.\n\nPoliisikomentaja pudisti päätään torjuen. Ministeri sen sijaan otti\nhansikkaat vastaan ja syventyi tarkastamaan niitä. Ojentaessaan ne\ntakaisin tytölle hän virkahti:\n\n— Asia on ratkaistu.\n\nSilloin tuomari Puro innostui jälleen vastarintaan.\n\n— Suo anteeksi väitteeni. Mutta asia ei ole ratkaistu. Ehkäpä\nverenvuoto ei ollut suuri. Ja missä on tuo »vertatihkuva liina»? Minne\nse katosi?\n\n— Sen jäljet näkyvät lattialla, Rauta vastasi. — Ehkäpä neiti Järviö\nasettuu vielä äskeiselle paikalleen, niin minä voin herroille\nhavainnollisesti esittää nuo jäljet.\n\nHe menivät jälleen kaikki takaseinällä olevan tuolin luo.\n\n— Murhaaja tunki kangaskaistalen taskuunsa tai käsilaukkuunsa.\nMutta hänellä oli kiire päästä mahdollisimman kauas vainajasta. Sen\nvuoksi ehti tilkusta tippua verta lattialle, ennen kuin hän sai sen\npiiloon. Nämä paperipalat osoittavat suunnilleen niitä kohtia, joissa\nveritipat olivat. Viimeinen on, kuten huomaatte, kolmen ja puolen\nmetrin etäisyydellä. Niillä main murhaajan onnistui siis kätkeä\nkäyttämänsä liina. Neljä henkilöä, jotka seisoivat täältä katsoen\noikealla tuolista, on tänä aamuna sitä nimenomaan heiltä kysyttäessä\nkertonut jonkun työntäneen heitä kevyesti takaa päin poistuessaan\ntuolin suunnalta vähän ennen valojen syttymistä. Kosketus oli kuitenkin\nollut niin kevyt, etteivät he, omien sanojensa mukaan, olisi tulleet\nsitä muistaneeksi, ellei sitä olisi nimenomaan kysytty. Nämä neljä,\nlähimmästä kaukaisimpaan, olivat kirjailija Veikko Talola, näyttelijä\nEino Lampio, neiti Irja Marras ja toimittaja Kerttu Laita. Kukaan\nheistä ei ollut havainnut merkkiäkään jonkun liikkumisesta sen\njälkeen päinvastaiseen suuntaan. Tällöin vallinneessa tungoksessa on\nmahdotonta, että murhaaja olisi ketään koskettamatta voinut rynnätä\ntakaisin tuolin lähettyville. Valojen syttyessä neiti Sälöinen seisoi,\nkuitenkin liikkumattomana paikallaan, siitä on monta todistajaa. Katson\nsiis kaiken tämän osoittavan vastaansanomattoman selvästi, että ken\nliekin Onni Piirron murhaaja, niin neiti Sälöinen se ei varmasti ollut.\n\nHiljaisuus seurasi tätä todistelua. Viimein ministeri Tuuleta katkaisi\nsen. Ojentaen kätensä Raudalle hän virkahti sydämellisesti:\n\n— Onnittelen teitä, tuomari. Olette saanut minut täysin vakuuttuneeksi\nasiakkaanne syyttömyydestä. Meille ei käsittääkseni jää muuta kuin mitä\nnopeimmin vapauttaa neiti Sälöinen ja toivoa hänen unohtavan tämän\nikävän erehdyksen. Pyydän teitä esittämään hänelle ja hänen isälleen\nminun henkilökohtaisen valitteluni tapahtuman johdosta.\n\nPuhuteltu kumarsi vaieten.\n\n— Vai mitä sinä arvelet, Puro?\n\nMinisterin kysymys havahdutti poliisikomentajan vielä kerran\nhyökkäykseen.\n\n— Saattaa olla, että Rauta on oikeassa, hän myönsi happamesti. — Mutta\nminulla on vielä eräitä kysymyksiä, ennen kuin pidän asiaa sanotun\nneidin kohdalta selvänä. Ensinnäkin, kuka kuulusteli noita Raudan\nmainitsemia neljää henkilöä ja millä valtuuksilla?\n\n— Kuulustelun suoritti komisario Rinne rikospoliisista. Sen jälkeen\nkun hänen esimiehensä tuomari Ahvenisto yöllä poistui rikospaikalta\nilmoittaen, että tutkimusten johto oli siirretty pois häneltä,\nkomisario Rinne katsoi olevansa velvollinen jatkamaan tutkimuksia.\nHän oli kyllin suopea suostuakseen yhteistyöhön minun kanssani. Tällä\nhetkellä hän on tuolla etuhuoneessa odottaen tilaisuutta esittääkseen\ntähän mennessä kokoamamme materiaalin.\n\nMinisteri hymyili.\n\n— Te tunnutte koonneen etuhuoneeseen oikein voimakkaat reservit.\n\n— En muita kuin nämä kaksi, Rauta hymähti. — Otaksuin heitä tarvittavan.\n\nTuomari Puro ei esittänyt tällä kertaa vastaväitteitä. Sen sijaan hän\nkysyi:\n\n— Ettekö te, Rauta, maininnut, että murhaaja kätki verisen rievun\ntaskuunsa tai käsilaukkuunsa? Onko tuon pidätetyn tytön käsilaukku\ntarkastettu?\n\nRauta viittasi sihteerilleen, joka ääneti ojensi käsilaukun\npoliisikomentajalle.\n\n— Tarkastakaa se itse. Se on hyvin arvokas laukku. Vuorineuvos Sälöinen\ntoi sen tyttärelleen tuliaisiksi viime Belgian matkaltaan. Olen\nvakuuttunut siitä, että toista samanlaista ei ole meidän maassamme.\nUseat läsnä olleet naiset voivat todistaa neiti Sälöisellä eilisiltana\nolleen juuri tuon käsilaukun, jota moni kadehti häneltä.\n\nTuomari Puro tyhjensi laukun sisällön pöydälleen.\n\n— Hm, sisustettu valkealla säämiskällä, hän mutisi ryhtyen poimimaan\npikku esineitä takaisin paikoilleen. — No, se on ainakin varmaa, ettei\ntäällä ole ollut mitään veristä riepua.\n\n— Säästääkseni teiltä vaivan miettiä, mihin nainen vielä voisi jotakin\nkätkeä, Rauta hymähti, voin kertoa, että neiti Sälöisellä oli yllään\nkorkeakauluksinen, valkosilkkinen pusero.\n\nMinisteri Tuulela hymyili. Hän kääntyi tyttöön, joka oli jälleen\nottanut haltuunsa käsilaukun.\n\n— Luullakseni meidän ei tarvitse pitempään vaivata neitiä. Kiitoksia\nvain. Ja neiti kai ymmärtää, että...?\n\nSihteeri puhui nyt ensimmäisen kerran. Rauhallisesti hän täydensi\nkesken jätetyn lauseen:\n\n— ... että minä olen tuolla etuhuoneessa vain odottanut esimiestäni.\nYmmärrän täydellisesti, herra ministeri.\n\nKevyesti nyökäten hän jätti huoneen.\n\nMinisteri katsoi hänen jälkeensä.\n\n— Kadehdin teiltä sihteeriänne, Rauta. On vahinko, että valtion palkat\novat sellaiset kuin ovat. Melkein unohtaa ihanneapulaisiakin olevan\nolemassa.\n\nPoliisikomentaja oli tuijottanut ulos ikkunasta. Nyt hän pyörsi Rautaan.\n\n— Mitä muuta te voitte kertoa noista lattialla olevista veritahroista?\n\n— Ne päättyivät jokseenkin tarkalleen neiti Kerttu Laidan kohdalle.\nSitä paitsi hänen hameestaan löytyi pieni veritahra, joka saattaa olla\nliinan hipaisema.\n\n— Ette kai halua väittää, että toimittaja Laita olisi...?\n\n— En halua väittää vielä tässä vaiheessa mitään muuta kuin että neiti\nSälöinen on syytön. Mutta kun tuo tahra tänä aamuna löytyi neiti Laidan\nhameesta, hän katui syvästi, että oli nostanut sellaisen melun neiti\nSälöisen vaatteissa olleista veritahroista. Jos hän olisi illalla\nhavainnut, miten hänen itsensä oli käynyt, hän olisi kirjoittanut\nuutisensa murhenäytelmästä toisin ja pidättynyt myös soittamasta teille.\n\n— Piru vie, sen hän olisi voinutkin jättää tekemättä! tuomari Puro\närähti. — Mutta miksei heti tutkittu kaikkia huoneessa olleita?\nSilloinhan verinen liina olisi löytynyt murhaajan taskusta tai\nkäsilaukusta tai minne hän sen nyt olisikin pistänyt!\n\nRauta nyökkäsi.\n\n— Tuo on varsin painava huomautus, hän myönsi. — Mutta ensinnäkin\nlattialla olevat veritahrat havaittiin vasta, kun komisario Rinne ja\nminä ryhdyimme aamuyöllä tarkempaan tutkimukseen. Ne eivät pistäneet\nheti silmään. Liian monet jalat olivat kulkeneet niiden ylitse. Rinteen\noli kutsuttava rikospoliisin asiantuntija paikalle, ennenkuin saatoimme\nolla varmat, että ne jäljet olivat verta. Ja toisekseen, vaikka\novet olisi suljettu heti sen jälkeen, kun murha keksittiin, on vain\nmahdollista, mutta ei varmaa, että verinen liina olisi löydetty.\n\n— Miksi niin?\n\n— Koska murhaaja oli voinut jo poistua ennen valojen syttymistä tai\nheti sen jälkeen. Elokuvan katselijat liikehtivät yhtä mittaa. Joka\nhetki toisia tuli ja toisia meni.\n\nMinisteri Tuulela hymähti:\n\n— Olipa se omalaatuinen elokuvayleisö.\n\n— Niin oli filmikin, Rauta sanoi kevyesti. — Se oli oikeastaan vain\nsekava sarja kohtauksia tekeillä olevasta elokuvasta. Melko ikävää\nkatseltavaa ei-ammattimiehille.\n\nPoliisikomentaja ei vieläkään ollut täysin tyydytetty.\n\n— Minne se paljon puhuttu kirottu liina joutui? Leijailiko se ehkä\npilviin?\n\n— Ei, vaan maahan, Rauta vastasi. — Mutta on ehkä parasta, että\nkomisario Rinne kertoo siitä. Hän löysi sen.\n\nTuomari Puro painoi soittokelloa. Kalvakka nuorukainen ilmestyi ovelle.\n\n— Käskekää komisario Rinne sisään!\n\nHerrat istahtivat aikaisemmille paikoilleen ja nyökkäsivät vastaukseksi\ntulijan jäykän sotilaalliseen tervehdykseen.\n\n— No, Rinne, tehän kuulutte tuomari Raudan kanssa yhdessä suorittaneen\naikamoisen urakan.\n\nPuhuteltu oli ryhdikäs, keski-ikäinen mies, jolla oli miellyttävät,\navoimet kasvot. Hän ryiskeli hieman vaivautuneena ja puristi lujasti\nmustaa salkkua kainaloonsa.\n\n— Herra komentaja, totta puhuen minä niin sanoakseni vain\nsekundeerasin. Oli opettavaista nähdä, miten murhapaikkaa tutkitaan,\nkun sitä _tutkitaan_.\n\n— No niin, no niin. Antakaahan kuulua.\n\nKomisario oli perusteellinen mies. Hän kuvasi, miten Rauta oli yöllä,\ntuomari Ahveniston poistuttua, kutsunut luokseen kolme studiotaloon\njätetyistä neljästä rikospoliisin miehestä ja esittänyt heille\nteoriansa siitä, miten murha oli suoritettu. Hän hypähti selostamaan,\nmitä neljä lähinnä tuolia seisonutta henkilöä oli tämänaamuisissa\nkuulusteluissa kertonut. Sitten hän, palaten yön tutkimuksiin, ryhtyi\npuhumaan lattialta löydetyistä verijäljistä ja asiantuntijan paikalle\ntulosta.\n\n— No hyvä, hyvä, tuomari Puro kiirehti, tuon olemme oikeastaan jo\nkuulleet. Mutta miten te löysitte verisen liinan? Tuomari Rauta on\nilmoittanut, että te löysitte sen.\n\n— Niin... niin... tavallaan, Rinne sanoi. — Seikka on semmoinen, että\nherra tuomari ihmetteli, minne liina oli kadonnut. Hän oli nimittäin\nvarma, että tikarin kahvaa oli peittänyt liina, koska sormenjälkiä ei\nlöydetty.\n\n— Tai murhaajalla oli ollut hansikkaat, poliisikomentaja huomautti.\n\n— Niin minäkin sanoin, komisario yhtyi. — Mutta herra tuomari sanoi\nnuoren neidin ranteessa ja hameessa olleiden merkkien viittaavan\nkangasriepuun. No, minä en ollut nähnyt noita merkkejä. Siksi en\nkinannut vastaan. Jotakin joka tapauksessa murhaajalla oli ollut\nkäsissään, ja se piti löydettämän, mikäli se oli lähettyville jäänyt.\nNiinpä sitä ruvettiin miehissä hakemaan. Kerros kerrokselta. Minä\nkuljin yhdessä herra tuomarin kanssa ajatellen, että otanpahan opiksi,\nkun kerran on tilaisuus. Niin tultiin kolmanteen kerrokseen, sinne,\nmissä molemmat isot studiot ovat. Niistä ei löydetty mitään. Mutta\nvieressä on vielä joukko pieniä toimistohuoneita. Liekö ollut niistä\nkolmas vai neljäs, mutta siellä herra tuomari huomasi jotakin, joka oli\ntoisin kuin muissa huoneissa. Siellä oli ikkuna auki.\n\n— Sepä järkyttävä havainto, tuomari Puro hymähti. — Minä nukun aina\navoimin ikkunoin. Ja nyt on kevät.\n\nRinne meni hämilleen.\n\n— Jaa, onhan se niinkin, hän myönteli. — Mutta siihen huoneeseen ei\nolisi kukaan mahtunut nukkumaan, niin pieni se oli. Ja kaikkialla\nmuualla ikkunat olivat kiinni. Herra tuomari tutki kauan ikkunalautaa.\nSitten hän sanoi, että tällä ikkunanlaudalla joku on seissyt. Minä\nmenin katsomaan ja näin kumikorkojen jäljet. Minä piirsin ne, ja ne\nolivat konstikkaat jäljet; aika kummasti kuluneet ne korot ovat olleet.\nMinulla on piirustus salkussani, niin että jos...\n\n— Antakaa olla, poliisikomentaja esteli. — Jatkakaa kertomustanne. Se\nalkaa käydä kiintoisaksi.\n\n— Sillä aikaa herra tuomari kurkotteli ulos toisesta\nikkunanpuoliskosta. Äkkiä hän lausui, että joku oli hypännyt siitä alas.\n\n— Hypännyt! tuomari Puro huudahti. — Ettekö juuri kertonut, että olitte\nkolmannessa kerroksessa?\n\n— Joo, niin me olimme. Ja aika hyppy se oli ollutkin. Mutta alhaalla\noli korkea roskakasa, johon tiukan paikan tullen olisi voinut hypätä.\n\n— Niin, aamulla, kun sen näitte! Mutta jos murhaaja oli sitä tietä\npaennut, niin hänen oli täytynyt hypätä vuorokauden pimeimpään aikaan.\n\nKomisario nyökkäsi esimiehelleen.\n\n— Niin, tarkalleen tuota samaa minä väitin herra tuomarille. Mutta\nhän huomautti, että jos murha on, kuten näyttää, edeltäpäin harkittu,\nmurhaaja on voinut etukäteen myös tutkia, mihin voi hätätilassa hypätä.\nSitä paitsi hän sanoi jotakin, mikä varmasti pitää paikkansa. Nimittäin\nettä kun joku oli tuon loikkauksen tehnyt, niin hänellä täytyi olla\npolttava tarve päästä talosta muuta tietä kuin ovesta. Jos minun\nomatuntoni olisi ollut noin likipitäenkään puhdas, niin kyllä minä —\nanteeksi, että niin sanon, herra komentaja — olisin valinnut oven.\n\nMinisteri naurahti.\n\n— Luulenpa, että minä sanon samaa.\n\nRinne silmäsi häneen hermostuneena. Mutta huomatessaan korkean\nesimiehen ilmeen hän lopetteli kertomustaan:\n\n— Sitten me menimme alas tarkastamaan tuota roskakasaa. On varmaa,\nettä joku on hypännyt siihen ja korkealta onkin. Vähän roskia hän oli\npotkinut alastulopaikkansa peitoksi. Mutta kun varovaisesti poistimme\nne, jäljet näkyivät selvästi. Ja se on ollut sama mies, joka oli\nseissyt tuolla kolmannen kerroksen ikkunanlaudalla. Nyt sillä paikalla\neräs miehemme on vartiossa, niin ettei kukaan pääse hävittämään jälkiä.\nSiitä ihan vierestä minä sitten löysin tämän liinan.\n\nKomisario avasi salkkunsa ja veti esiin nenäliinan kokoisen\nkoristeliinan, jonka alkuperäistä kellervää väriä tuskin erotti,\nkoska se oli yltä päältä veressä. Varovaisesti hän laski sen\npoliisikomentajan pöydälle. Ministeri Tuulelakin tuli läheltä katsomaan\ntuota kammottavaa löytöä.\n\n— Tänä aamuna sitten totesimme, että se oli peräisin studiorakennuksen\ntarpeistosta, Rinne lisäsi. — Sitä paitsi herra tuomari teki vielä\nerään hienon vedon. Hän pani minut kuulustelemaan sitä konttorityttöä,\njoka tuossa huoneessa tavallisesti työskentelee. Tyttö oli eilisiltana\nollut myöhään ylitöissä. Yli puolen yön. Hänet oli kutsuttu studio\n2:een, jossa parastaikaa oltiin filmaamassa. Mutta hän oli varma, ettei\nollut poissa puolta tuntia kauempaa. Se oli se puolituntinen, joka\nkerrosta alempana oli alkanut herra Piirron murhalla. Kun kysyin, eikö\nhän ollut huomannut, että ikkuna oli hänen poissa ollessaan avattu,\ntyttö vastasi myöntäen. Hän sanoi vain arvelleensa, että niin olikin\nparas. Oli, kuulemma, vilpoisempi piirrellä numeroita ja laskea niitä\nyhteen avoimen ikkunan ääressä. Niin hän sitten oli unohtanut sulkea\nsen myös lähtiessään. Ja tässä olikin kaikki.\n\nTuomari Puro huoahti.\n\n— Kylläpä siinä jo olikin. Kiitoksia, Rinne. Ja viekää nyt tuo hirveä\nrätti pois pöydältäni!\n\nHerrojen jäätyä kolmisin, ministeri Tuulela vilkaisi kelloonsa ja\nvirkahti:\n\n— Kiintoisaa, hyvin kiintoisaa. Mutta nyt minun pitäisi joutua jo\ntakaisin työpöytäni ääreen.\n\n— Hetkinen vielä, poliisikomentaja pyysi. — Muistatteko, Rauta, montako\nmieshenkilöä oli murhan tapahtuessa filmitalossa?\n\nItsepäinen mies, Rauta ajatteli. Kärsittyään kirvelevän tappion hän\nyrittää yhä leikkiä, että johto on hänen käsissään. Ääneen Rauta sanoi:\n\n— Kaiken kaikkiaan viisikymmentä yksi.\n\n— Se on jo huomattavasti vähemmän kuin sata kaksikymmentä kolme. Noiden\nviidenkymmenen yhden joukosta ei voi olla kovinkaan vaikea saada esiin\nmurhaajaa.\n\n— Emme vielä tiedä, oliko hän mies, Rauta huomautti tyynesti.\n\n— Mitä? Juurihan Rinne kertoi teidän yhdessä todenneen, että jäljet\nolivat miehen!\n\n— Ikkunasta ulos hyppääjä oli mies. Se on varmaa. Mutta oliko hän myös\nmurhaaja?\n\nTuomari Puro yritti nauraa.\n\n— Koetattepa te tehdä tämän jutun mutkikkaaksi.\n\n— En. Minä koetan vain välttää liian hätäisiä johtopäätöksiä. Yksi\nsyyttömänä pidätetty riittää.\n\nPoliisikomentajan tummat kasvot lehahtivat vieläkin tummemmiksi. Mutta\nRauta jatkoi kuin ei olisi huomannut mitään:\n\n— Varmaa on, että murhaaja heitti ulos verisen liinan. Mutta sen\nsijaan emme vielä tiedä, putosiko se ikkunasta hypänneeltä mieheltä,\nvai heittikö sen joko ennen tai jälkeen samasta ikkunasta joku toinen,\nmies tai nainen. Tietysti meidän on saatava käsiimme tuo hyppymestari\nkuullaksemme, mitä hän kertoo pakonsa syystä. Mutta olipa tuossa\npienessä konttorihuoneessa käyneitä henkilöitä yksi tai kaksi, niin\nhän oli tai he olivat siellä sen puolen tunnin sisällä, joka kului\nmurhan jälkeen. Pitempäänkin kuin sen ajan neiti Sälöinen oli toisessa\nkerroksessa poistumatta sieltä. Siitä on minulla todistuksia miten\npaljon vain tahdotte. Sekin siis osoittaa, että hän on täysin syytön\nsiihen, minkä vuoksi hän nyt istuu pidätettynä.\n\nTuomari Puro ei väittänyt enää vastaan.\n\n— Minä annan heti määräyksen hänen vapauttamisestaan, hän sanoi. — Kun\nlähdette, saatte ottaa hänet mukaanne.\n\nJäätyään kahden kesken Raudan kanssa sisäasiainministeri kysäisi:\n\n— Jatkatteko te jutun tutkimista?\n\n— Kyllä. Onni Piirto oli ystäväni. Sitä paitsi hänen sisarensa on\npyytänyt minua auttamaan jutun selvittämisessä.\n\n— Se on hyvä. Silloin voin olla varma siitä, ettei mitään harmillisia,\nhätiköityjä pidätyksiä enää tapahdu. Jos on tarpeen, minä olen aina\nteidän tavattavissanne. Kenen rikospoliisin miehen kanssa mieluiten\nolisitte yhteistyössä?\n\n— Tuomari Ahveniston. Hän on taitava ja harkitseva rikostutkija.\n\nMinisterin ohuille huulille kohosi hymyä. Kun poliisikomentaja hetken\nkuluttua palasi, hän sanoi:\n\n— Kuulehan, Puro. Me kaksi saamme luvan myöntää tehneemme viime yönä\ntoisenkin virheen, joka on korjattava.\n\n— En ymmärrä...\n\n— Mehän otimme tämän jutun tutkimusten johdon pois Ahvenistolta. Ja\nkuitenkin hän oli oikeassa ja me väärässä.\n\nTuomari Puro silmäsi katkerana Rautaan, mutta hän pidättäytyi\nlausumasta julki sitä, mitä juuri sillä hetkellä ajatteli.\n\n— On paras, että annamme Ahvenistolle hyvityksen, ministeri virkahti.\n\n— Hyvä on, poliisikomentaja vastasi. — Minä soitan Ahvenistolle hänen\nvirkahuoneeseensa, että hoitakoon jutun loppuun.\n\nRauta puuttui puheeseen:\n\n— Tuomari Ahvenisto ei ole virkahuoneessaan.\n\n— Ei ole? Tähän aikaan päivästä! Missä hän sitten olisi?\n\n— Kotonaan.\n\n— Onko hän sairas?\n\n— Ei. Hän on laatimassa eroanomustaan.\n\n— Mitä pirua! Eroanomustaan! Mokomaa hienohipiäisyyttä! Johan nyt...!\n\nMinisteri Tuulela keskeytti hänet:\n\n— Tarkemmin ajatellen, minä olisin luultavasti vetänyt tässä\ntilanteessa juuri saman johtopäätöksen kuin Ahvenisto. Minä soitan\nhänelle heti palattuani ministeriöön. Eiköhän asia sillä järjesty?\nLähdenkin saman tien. Terve, Puro! Näkemiin, tuomari Rauta!\n\nHän poistui nopein askelin. Ja mennessään hän hymyili.\n\n\n\n\nKuudes luku\n\nONNI PIIRRON SUURI RAKKAUS\n\n\nRauta saattoi Laura Sälöisen kotiin. Automatkalla Kulosaareen ei\npuhuttu. Mies oli tarjonnut tytölle savukkeen, jonka tämä oli nyökäten\nottanut vastaan. Kumpikin nojautui nurkkaansa poltellen äänettömänä.\nTyttö tuijotti suoraan eteensä. Mies tarkkasi hänen hienoa siluettiaan.\n\nOnni Piirron »suuri rakkaus», sisar oli sanonut. Niin. Noiden kahden\nsuhteessa oli paljon, jota hän, Rauta, ei tiennyt eikä kai tulisi\ntietämäänkään. Häntä kiinnosti ainoastaan se, mikä saattoi luoda\nvaloa ystävän murhaan. Hänen mietteensä tekivät sivuhyppäyksen. Hän\ntuli ajatelleeksi, miten se, joka joskus ryhtyisi tutkimaan Onni\nPiirron elämää hänen runoutensa taustana, mahtaisikaan kadehtia\nhäneltä tätä tilaisuutta. Hänellähän oli taskussaan joukko ilmeisesti\nhyvin valaisevia kirjeitä ja mahdollisuus esittää miten tunkeilevia\nkysymyksiä tahansa sille nuorelle naiselle, joka varmaan oli\ninnoittanut Piirron runoutta sen viimeisinä vuosina. Mutta hän, Rauta,\nei ollut kirjallisuuden tutkija. Hän tutki vain rikoksia.\n\nKatsoessaan hoikkaa olentoa vieressään, jonka kauniin pään asento\ntodisti jännityksen lauettua seurannutta väsymystä, mies tuumi, että\nmoni oli mahtanut kadehtia Piirtoa tuon tytön vuoksi. Laura Sälöinen\noli mahtavan vuorineuvoksen ainoa tytär. Sitä paitsi hän oli, kuten\nKaisa Piirto oli sanonut, hieno ja viisas nuori nainen. Oli varmasti\npaljon niitä, joiden mielestä oli sietämätöntä, että yksinkertaisista\noloista noussut ja ulkomuodoltaan vähäpätöinen keskisuomalainen\nkirjailija oli lyönyt heidät laudalta kilpailussa Lauran sydämestä.\n\nHe saapuivat Kulosaaren sillalle. Meren lahti sädehti molemmilla\npuolilla keväisen keskipäivän auringossa. Huvilakaupungin puiston\npuista osa oli puhjennut jo lehtiin, osa oli puhkeamaisillaan. Jonkin\nhuvilan edessä heloitti kukkapenkki punaisin ja keltaisin tulppaanein.\nNähdessään ne Laura Sälöinen hymyili haurasta hymyä. Oli kuin hän\nolisi tervehtinyt jotakin rakasta, jolle hän oli luullut heittäneensä\npitkäksi ajaksi jäähyväiset.\n\nAuto kaarsi oikealle ja pysähtyi pian prameilevan rautaportin\neteen. Puiston keskeltä vilkkui punaisesta tiilestä rakennettu,\nkaksikerroksinen, englantilaismallinen talo. Se oli juuri sellainen\ntalo, jossa saattoi otaksuakin vuorineuvos Sälöisen asuvan.\n\nAstuessaan autosta Rauta virkkoi kuljettajalle:\n\n— Odottakaa hetkinen, minä palaan pian.\n\nLaura seisoi käsi portin kahvalla katsoen kostein silmin kotiaan,\njonka hän oli yöllä joutunut niin traagillisissa oloissa jättämään.\nKuullessaan miehen sanat hän käännähti.\n\n— Voi ei, tuomari Rauta. Isänikin varmasti tahtoo tavata teidät. Ei\nteillä voine olla niin kiire.\n\nKun auto oli lähtenyt ja he astelivat hiekkakäytävää, tyttö lisäsi:\n\n— Enhän minäkään ole vielä kiittänyt teitä.\n\n— Ei teidän tarvitsekaan. Minä olen onnellinen saadessani saattaa\nteidät turvallisesti takaisin kotiin.\n\n— Mutta te ette aavista, miltä tuntui, kun sellin ovi siellä äsken\naukeni. Minä olen kuvitellut olevani rohkea nainen. Mutta kun lukot\nrapisivat, minä kyyristyin. Minusta tuntui, että sydämeni käpristyi\nkokoon. Pelkäsin hirveästi niiden tulevan taas julmine kysymyksineen ja\nkylmine silmineen, jotka näyttävät osaavan ilmaista vain yhtä ajatusta:\n»sinä valehtelet!»\n\n— Ehtivätkö ne kuulustella teitä?\n\n— Vain kerran. Heti silloin yöllä. Sen vuoksi... Kun sitten näin, että\ntulija olitte te, ja näin teidän valoisan hymynne, kaikki tuska ja\nkauhu valahti pois. Sillä hetkellä tunsin, että Jumala on hyvä... Niin\nettä nyt te tiedätte, miten syvästi kiitollinen minä olen teille.\n\n117\n\nHän oli pysähtynyt ja katsoi miestä puhuessaan. Suuret, syvänsiniset\nsilmät olivat kosteat.\n\n— Kiitoksia, neiti Sälöinen, Rauta virkahti hiljaa. — Tuo oli\nhyvin kauniisti sanottu. Mutta luulen, että teitä odotetaan jo\nkärsimättömästi.\n\nTalon pääovi oli auennut, ja kiviportaille oli ilmestynyt lihavahko,\nharmaatukkainen nainen, jonka kasvot loistivat jälleennäkemisen riemua.\nHänen takanaan häämötti pari hymyilevää nuorta talousapulaista. Vanha\nnainen laskeutui pari porrasaskelmaa, ja hänen käsivartensa ojentuivat\nvalmiina syleilyyn.\n\n— Täti Johanna, isäni sisar, Laura kuiskasi Raudalle. — Hän jäi nuorena\nleskeksi ja on ollut minulle äidin sijainen lapsuudestani asti.\n\nSitten hän juoksi tätinsä luo, joka sulki hänet hellään syleilyyn.\nRauta jäi paikalleen kohdistaen huomionsa puistoon. Kevättyöt olivat\nsiellä kesken, mutta jo nyt saattoi aavistaa, että kesän tullen täällä\nolisi ihana kukkaloisto. Tontin toisessa laidassa näkyi tenniskenttä.\n\n— Tuomari Rauta, tulkaahan, jotta saan esittää teidät rakkaalle\ntädilleni, rouva Kulolle.\n\nMies meni hämilleen kohdatessaan vanhojen silmien ihailua ja lämpöä\nsäteilevän katseen.\n\n— Luoja tietää, että tässä talossa on ollut monta vierasta. Mutta ei\nmilloinkaan ketään tervetulleempaa kuin nyt te, herra tuomari. Te\nolette tuonut takaisin sen, mikä on minulle kalliimpi kuin silmäteräni.\nTe olette...\n\n— Täti rakas, Laura keskeytti, jos jatkat samaan suuntaan, tuomari\nkarkaa. Minä tunnen häntä jo sen verran.\n\nVanha rouva huudahti:\n\n— Kai minä saan sanoa hänelle, mitä tunnen!\n\nTyttö hymähti.\n\n— Pelkään, ettet saa, täti rakas. Nimittäin jos aiot houkutella hänet\nsisään. Tulkaa! Minä palan halusta päästä soittamaan isälle.\n\nHän juoksi edeltä eteiseen ja sieltä halliin. Rouva Kulo ei suostunut\nastumaan sisään ennen Rautaa.\n\n— Haluan valvoa, ettei herra tuomari karkaa, hän sanoi.\n\nJättäessään hattunsa ja hansikkaansa eteisen pöydälle Rauta kuuli\nLauran sanovan puhelimeen:\n\n— Ihanaa, isä kulta! Olet siis neljännestunnissa täällä... Tietysti.\nTeen parhaani pidättääkseni häntä täällä sen aikaa... Näkemiin!\n\nOli selvää, kenestä puhe oli. Mutta alkuun neiti Sälöinen ei päässyt\nlähellekään vierasta. Rouva Kulo oli ottanut tämän ikään kuin siipiensä\nsuojaan. Hän saattoi Raudan suureen saliin, joka oli upeasti sisustettu\nvanhaan kustavilaistyyliin: helmenharmaata puuta, sinistä silkkiä,\nkultaa ja suuria peilejä.\n\n— Täti rakas, eikö isän huoneessa olisi hauskempi istua? tyttö esitti.\n— Mukavia nojatuoleja ja tupakkavehkeet käden ulottuvilla.\n\nVanha nainen ei ollut kuulevinaan. Hän sijoitti Raudan sohvaan.\nViereisestä huoneesta hän kävi hakemassa sikareja ja savukkeita sekä\ntuhkakupin.\n\n— Herra tuomari tahtoo kai polttaa?\n\nLaura oli istahtanut etäämpänä olevalle tuolille ja seurasi\nhuvittuneena tätinsä häärintää.\n\n— Ette tiedä, miten suuri armo teidän osaksenne juuri tuli, hän\nhymähti. — Tässä huoneessa täti ei salli edes jumaloidun veljensä\ntupakoida. Mutta teille hän itse tuo tupakat!\n\nRauta nousi tarjotakseen hänelle.\n\n— Ei, ei, rouva Kulo hätääntyi, ei hänelle! Minusta on kauhea näky, kun\nnainen tupakoi.\n\n— Mutta täti, tiedäthän sinä, että minä poltan.\n\n— Mutta et minun nähteni, lapsi.\n\n— Enkö edes tänään?\n\n— Et!\n\n— Isällä oli jokin tärkeä neuvottelu menossa, mutta hän lupasi\nkeskeyttää sen ja tulla heti tänne, Laura sanoi. Sitten hän kääntyi\nkiusoitellen tätinsä puoleen: — Kun isä tulee, hän ei kiellä minulta\nsavuketta.\n\nVanha rouva oli vetänyt itselleen tuolin aivan lähelle vierasta,\njolle hän ei lakannut säteilemästä. Olkansa ylitse hän sanoi\nveljentyttärelleen:\n\n— Mitä sinun isäsi huoneessa tapahtuu, lapsi, sille minä en mahda\nmitään.\n\n— Siinä kuulette, tuomari Rauta. Kohta rupean uskomaan, että te olette\ntässä talossa se tuhlaajapoika, jonka kotiinpaluun kunniaksi juotettu\nvasikka teurastetaan. Enkä minä.\n\n— Siunattu lapsi! rouva Kulo huudahti nousten. — Tässä minä istun\nenkä muista, että on aamiaisaika. Olipa hyvä, että mainitsit juotetun\nvasikan, lapsi. Kai herra tuomarilla on aikaa hiukan haukata?\n\n— Valitettavasti ei. Minun on oltava eräällä tärkeällä lounaalla\nkaupungissa kello 13.\n\n— Jokin ikävä liikelounas, tietysti. Olen usein sanonut veljelleni,\nettä nuo iänikuiset liikelounaat vievät hänet ennenaikaiseen hautaan.\nMinun nuoruudessani afäärimiehet tekivät rehellisesti kauppaa\ntyöpöytänsä ääressä. Mutta nyt kai ollaan pian siinä, ettei nappiakaan\nmyydä eikä osteta muuten kuin ruoka- ja juomapöydän ääressä.\n\nRauta tuli ajatelleeksi, että olisi somaa nähdä rouva Kulon ja tuomari\nAhveniston istuvan yhdessä. Siinä ei kumpikaan taitaisi paljon ehtiä\ntoistaan kuuntelemaan.\n\nVanhan rouvan ystävällisiin silmiin ilmestyi veitikkamainen pilkahdus.\n\n— Tai ehkei se lounas, mikä herra tuomarilla on kello 13, olekaan\nmikään afäärijuttu? Ehkä joku nuori nainen...?\n\n— Mutta täti rakas! Laura Sälöinen keskeytti paheksuen.\n\n— Eikö sitä saisi kysyä? Eihän herra tuomarin tarvitse vastata, ellei\nhän halua.\n\n— Arvasitte aivan oikein, kunnioitettava rouva, Rauta sanoi. — Aion\naterioida erään hyvin kauniin, nuoren naisen kanssa.\n\n— Ai, ai! rouva Kulo hymyili. — No, hän sitten virkahti hilliten\ntuttavallisuuttaan, jonka havaitsi menneen luvattoman pitkälle. — Mutta\nkai minä jotakin saan herra tuomarille tarjota?\n\n— Kiitoksia, oikein kernaasti. Minulla oli melko tiukka yhteenotto\nkaupunkimme arvoisan poliisikomentajan kanssa. Suuni vallan kuivui\nsiinä sanasodassa. Ottaisin halusta pari kulausta. Arastelen kuitenkin\nesittää toivomustani. Te pidätte sitä ehkä vähemmän sopivana tähän\naikaan päivästä.\n\n— Herra tuomari, sanokaa vain, rouva Kulo kehoitti lämpimästi. — Jos\ntämä talo vain voi täyttää toivomuksenne, niin...\n\n— Grogi maistuisi suurenmoiselta.\n\nVarjo lennähti hyväntahtoisten, lihavien kasvojen ylitse. Rauta oli\nhuomaavinaan, että vanha rouva säpsähtikin, mutta vaimensi urheasti\nvastaansanomishalunsa. Hän kääntyi menemään. Ovelta hän sentään vielä\nkatsahti vieraaseen toivoen tämän muuttaneen kantaansa.\n\n— Grogi. Niinkö se oli?\n\n— Niin, ellei siitä ole kovin paljon vaivaa.\n\n— Saatte sen, herra tuomari.\n\nKun rouva Kulo oli kadonnut näkyvistä, Laura naurahti:\n\n— Se on enemmän kuin mikään juotettu vasikka! Rauta tarkasti häntä.\nTyttö vaikutti täällä kotipiirissään aivan muuttuneelta. Vapautuneelta.\nMutta hän oli tavannutkin tämän vasta eilen ja oudossa ympäristössä.\nTyttö oli sanonut pelkäävänsä ihmisten katseita ja ajatuksia. Täällä\nhänen ei tarvinnut pelätä ketään.\n\n— Teidän tätinne on hyvin miellyttävä ihminen.\n\n— Hän on kultainen, Laura yhtyi. — Hän kuvittelee kasvattaneensa ja\nkasvattavansa minua edelleenkin hyvin ankarasti. Ja kuitenkin hän on\ntehnyt kaikkensa hemmotellakseen minut pilalle. Johanna-täti on minun\nsuhteeni elävä todistus siitä, että sanat ja teot eivät aina pidä yhtä.\nMutta minä varoitan teitä, tuomari Rauta.\n\n— Miksi?\n\n— Tätini on parantumattoman utelias. Ellei isä ehdi ajoissa paikalle,\nJohanna-täti tietää tunnin kuluttua teistä enemmän kuin te itse.\n\nTyttö vaikeni. Hallista kuului askeleita.\n\nRouva Kulo ilmestyi kantaen tarjotinta. Rauta riensi vapauttamaan hänet\nsiitä. Tarjottimella oli pullo skotlantilaista viskiä, soodavettä ja\nkorkea lasi. Mutta siinä oli myös pieni lasi madeiraa.\n\n— Johanna-täti, kenelle viini on?\n\n— Ei ainakaan sinulle, lapsi.\n\n— Mutta et kai sinä aio juoda viiniä ennen aamiaista?\n\n— Grogia minä en siedä, vanha rouva vastasi arvokkaasti. — Se kuuluu,\nkuten tupakkakin, yksinomaan herroille. Mutta lapsi, et kai kuvittele\nminun jättävän vierastamme siihen kiusalliseen asemaan, että hänen\npitäisi tyhjentää lasinsa yksin. Sitä paitsi, herra tuomari, minä\nhaluan juoda teidän menestykseksenne.\n\nRauta nosti myös lasinsa kumartaen.\n\n— Ja minä teidän ja koko tämän talon onneksi. Laura nousi.\n\n— Voi teitä, tuomari Rauta! Tehän johdatatte tätini vallan turmion\ntielle. Mutta nyt, kun olen varma siitä, että pysytte siinä lasinne\nääressä, kunnes isä tulee, minä voinen poistua. Aion mennä kuumaan\nkylpyyn. Minulla on sellainen tunne, että olen viime yön ja tämän aamun\njälkeen liassa yltä ja päältä.\n\n— Mutta älkää viipykö kovin kauan poissa, Rauta virkahti.\n\n— Vaikka viipyisinkin, niin sitä te ette huomaisi. Minä en voi seuran\npitäjänä lainkaan kilpailla rakkaan tätini kanssa.\n\nKun Laura oli mennyt, rouva Kulo huomautti:\n\n— Nykyajan nuorten tyttöjen puhetapa on outo. Mutta eivät he pahaa\ntarkoita.\n\n— Neiti Sälöinen on uljaimpia nuoria naisia, mitä minä olen nähnyt.\n\n— Entä vaimonne, herra tuomari?\n\n— Hän on numero yksi. Kaikin tavoin.\n\nVanha rouva nyökkäsi. Sitten hän virkahti sivellen lasin jalkaa:\n\n— Laura on tämän talon keskipiste. Veljelleni ja minulle hän on kaikki\nkaikessa. Mutta myös palvelusväki rakastaa häntä. Viime yönäkin... Ah,\ntuota kauhun yötä en unohda, vaikka eläisin satavuotiaaksi. Minä olen\nsellainen vanha, hupsu nainen, etten saa iltaisin unta, ennen kuin\nlapsi... tarkoitan, Laura... tulee kotiin. Viime yönä sain odottaa\nkauan. Viimein kuulin auton pysähtyvän portillemme ja näin hänen\ntulevan. Jo hänen käynnistään tajusin, että asiat eivät olleet oikealla\ntolalla. Hän meni suoraan isänsä huoneeseen. Veljeni on sellainen\ntyöhullu, että hän valvoo pöytänsä ääressä joskus aamuhämärään asti.\nHän väittää, ettei päivän hyörinässä ehdi ajatella eikä suunnitella.\nKuulin heidän äänensä. Lopulta en enää jaksanut hillitä itseäni. Tulin\ntänne alas ja menin heidän luokseen. Siiloin sain kuulla tuosta\nkaikesta hirveästä.\n\nRouva Kulo vetäisi henkeä välillä. Sitten hän jatkoi:\n\n— Veljeni sanoi, että Lauran oli saatava kahvia. Niinpä minä menin\nherättämään palvelustytön, jolloin toinenkin heräsi. Koko talo oli siis\njalkeilla, kun nuo kaksi kauheaa, sinipukuista miestä tulivat. Lapsi\nvalahti kalpeaksi kuin kuolema kuullessaan heidän saapuneen viemään\nhänet pois. Veljeni oli luonnottoman tyyni. Palvelustytöt itkivät. En\ntiedä, mistä minä sen voiman sain, mutta minä en itkenyt. Sanoin niille\npitkille roikaleille vasten kasvoja, mitä heistä ajattelin. Veljeni\nhuomautti minulle ankarasti, että poliisit olivat vain täyttämässä\nesimiestensä antamaa käskyä. Toinen sinipukuisista sanoi: »Herra\nvuorineuvos, kyllä me olemme tottuneet kuulemaan naisilta joskus\npahempaakin.» Silloin minä kivahdin: »Arvattavasti kotonanne, mikäli\nolette naimisissa. Ja sen te ansaitsettekin! Tunkeutua ihmisten kotiin\nkeskellä yötä kuin varkaat ja ihmissyöjät! Hävetkää!» Niin minä niille\nhuusin. Kai ne vähän häpesivätkin. Mutta sitten toinen änkytti, että\nheillä oli käsky ottaa mukaansa myös kaikki se, mitä Lauralla oli ollut\nyllään ja mukanaan siellä filmitalossa, käsilaukku, hansikkaat, sukat,\nkengät ja niin — ihan alusvaatteita myöten! Silloin minä suorastaan\nräjähdin ja ryntäsin päin tuota röyhkeää olentoa. Olisin varmaan\nkynsinyt silmät hänen päästään. Mutta veljeni tarttui minuun, talutti\nkeittiöön ja sulki sinne minut ja palvelustytöt. Myöhemmin kuulin\nveljeltäni, että Laura oli itse pannut vaatteensa matkalaukkuun ja\ntuonut sen noille miehille. Voi, herra tuomari, se oli kauhujen yö!\n\nÄkkiä hän kohentautui.\n\n— Mutta nyt, herra tuomari! Nyt puhutaan teistä.\n\nJa niin kävi kuin Laura oli ennustanut. Lämmintä mielenkiintoa\nsäteilevät silmät säestivät rouva Kulon ehtymättömiä kysymyksiä.\nKaiken hän tahtoi kuulla: Raudan opinnoista ja tutkinnoista,\nulkomaanmatkoista, naimisiin menosta ja lapsista.\n\nHe olivat juuri siirtymäisillään Raudan osuuteen sodissa, kun upea\nPackard pysähtyi portille. Rouva Kulo riensi katsomaan hallin\nikkunasta. Sitten hän palasi nopeasti ja kiidätti oman lasinsa salista.\n\nRauta huokasi helpotuksesta. Vuorineuvos Sälöinen saapui tosiaan\noikeaan aikaan! Sota oli tosin jo neljän vuoden takana, mutta sen\nmuistojen seulominen tuntui yhä kuin olisi peukaloitu avointa haavaa.\nNo, vanha rouvahan ei ollut tarkoittanut mitään pahaa, kaukana siitä.\nHän ei ollut vain ollut mukana eikä niin ollen tiennyt...\n\nHallista kuului raskaita, nopeita askelia. Kookas herra ilmestyi ovelle\nja riensi vieraan luo puristaen lujasti hänen kättään.\n\n— Tuomari Rauta! Te ette totisesti anna ruohon kasvaa vastaanottamienne\ntehtävien ylitse. Suurenmoista!\n\nHänen äänensä oli matala ja miellyttävä. Hän puhui niin kuin ainakin\nmies, joka on tottunut jakamaan määräyksiä, kiitosta tai moitetta.\n\nHän oli kuusissakymmenissä, mutta ryhdikäs lihavuudestaan huolimatta\nja melkein Raudan mittainen. Kasvot muistuttivat rouva Kulon kasvoja\nleveine piirteilleen, suorine, kapeine nenineen ja täyteläisine\nhuulineen. Silmät, jotka olivat yhtä syvänsiniset kuin tyttärellä,\nolivat valppaat ja niiden katse terävä. Kaikki oli hänessä huoliteltua,\nkauluksesta kenkiin asti. Vain harjasmaisesti taapäin lainehtiva\nhopeanharmaa tukka ja pensasmaiset, myös harmaantuneet kulmakarvat\nnäyttivät uhmaavan hillitsemisyrityksiä.\n\n— Olen pahoillani, että jouduin viipymään hieman kauemmin kuin Lauralle\nlupasin. Mutta juuri ollessani lähdössä sain sähkeen, joka vaati\nkiireellisiä toimenpiteitäni ja ohjeita. Toivottavasti ette ehtinyt\nkovin pitkästyä odotukseen.\n\n— En lainkaan. Rouva Kulo ja neiti Sälöinen ovat pitäneet siitä huolen.\n\n— Mainiota. Missä Laura on?\n\n— Hän meni kylpyyn, sisar ilmoitti. — Lapsi parka sanoi tuntevansa\nitsensä likaiseksi päältä ja sisältä. Arvaahan sen — sellaisen jälkeen!\n\n— Se on totta! Ja nyt me, tuomari Rauta, siirrymme minun huoneeseeni.\nSinä, Hanna, toimita meille sinne kahvia ja pari tilkkaa konjakkia.\n\nVuorineuvoksen huone oli avara ja muhkeasti kalustettu. Sen kahdesta\nsuuresta ikkunasta avautui näköala puunrunkojen lomitse meren\nlahdelle. Ikkunoiden välissä seinällä oli luonnollista kokoa oleva\nkokovartalonkuva nuoresta naisesta 1920-luvun juhlapuvussa. Raudan\nhuomio kiintyi muotokuvaan. Yhdennäköisyys Lauran kanssa oli suorastaan\nhämmästyttävä. Vain silmissä oli eroa. Muotokuvan naisella ne olivat\nmustemmat ja haaveellisemmat.\n\nTalon isäntä oli seurannut vieraansa katseen suuntaa.\n\n— Vaimoni. Hän kuoli Lauran syntyessä.\n\n— Kuva on mestarin maalaama.\n\nVuorineuvos nyökkäsi. Sitten hän virkahti:\n\n— On naisia, joita ei koskaan unohdeta.\n\nHän viittasi vierastaan istuutumaan ja panemaan tupakaksi. Rauta\nsytytti savukkeen. Isäntä valitsi itselleen sikarin.\n\n— Nyt asiaan. Minun on turha sanoa, miten kiitollinen minä olen teille,\ntuomari. Onko teillä lapsia?\n\n— On. Poika ja tytär.\n\n— Sitten te ymmärrätte minua vielä paremmin. Pyydän teitä ilmoittamaan\nsumman.\n\n— Ei ole mitään ilmoitettavaa, Rauta vastasi. Kun vuorineuvoksen\ntuuheat kulmakarvat vetäytyivät yhteen, hän kiirehti jatkamaan: —\nJotta käsittäisitte minut oikein, on minun selitettävä hieman asemaani\ntässä jutussa. Minä olin myös läsnä, kun murha tapahtui. Olin ensi\nhetkestä varma, että neiti Sälöinen oli syytön, ja olin päättänyt\nalkajaisiksi todistaa hänen syyttömyytensä. Teidän tämänaamuinen\npuhelinsoittonne tuli minulle kuin lahjana. Teidän valtuutuksellanne\nhälytin sisäasiainministerin poliisikomentajan luo ja sain esittää\nheille kokoamani todistusainehiston. Niin yksinkertaista se oli.\n\n— Epäilen, oliko se lainkaan yksinkertaista. Mutta oli tai ei, niin en\nnäe mitään syytä, miksi kieltäytyisitte ottamasta minulta palkkiota.\nTehän olette asianajaja. Loistava olettekin, minulle on kerrottu.\n\n— Olen asianajaja. Mutta Onni Piirron murhan selvittäminen on minulle\naivan muuta kuin mikä tahansa juttu. Minä olen päättänyt toimittaa\nmurhaajan kalterien taa, koska Onni Piirto oli hyvä ystäväni.\n\n— Hm. Ymmärrän. Niinpä emme enää puhu mitään sekistä.\n\nVuorineuvos katsoi entistä tutkivammin vierastaan. Viimein hän katkaisi\nhiljaisuuden:\n\n— Vai oli tuolla pikku kirjailijalla sellaisiakin ystäviä kuin te. Jos\nolisin sen tiennyt, olisin luultavasti arvioinut häntä toisin.\n\nHän kumartui lähemmäksi Rautaa jatkaessaan:\n\n— Kuten voinette arvata, tyttäreni seurustelu tuon tuntemattomuudesta\nnousseen pikku miehen kanssa ei ollut minun mieleeni. Otaksuin aluksi\nsen olevan noita nuorten tyttöjen haaveellisia päähänpistoja, jotka\nsaavat heidät opiskelemaan estetiikkaa ja taidehistoriaa ja sitten\nkuvittelemaan olevansa kuolettavasti rakastuneita johonkin runoilijaan,\ntaidemaalariin tai näyttelijään. Mutta se jatkui.\n\nHän sipaisi tukkaansa taapäin. Muisto oli kiusallinen.\n\n— Ruvettiin jo puhumaan seurapiiriskandaalista. Silloin minä yritin\npuhua järkeä tytölle. Luuletteko sen auttaneen?\n\n— En. En luule.\n\n— Olette oikeassa. Se ei auttanut. Laura sanoi ystävällisesti, mutta\nhyvin päättäväisesti: »Isä, et sinäkään antanut vanhempiesi määrätä\nelämäsi kulkua. Sinä et lähtenyt upseerinuralle, vaikka se oli vanhan\neverstin, isoisän, tahto. Ja minä olen sinun tyttäresi — sitä ei voi\nauttaa.» Sen koommin me kaksi emme puhuneet koko asiasta, niin hyviä\nystäviä kuin muuten olemmekin.\n\n— Anteeksi, vuorineuvos, eräs kysymys. Näittekö milloinkaan kirjailija\nPiirtoa?\n\n— Kerran. Olin illastamassa »Savoy'ssa». Silloin pariskunta tuli\nsisään. He havaitsivat minut vasta aivan lähelle päästyään. Pikku\nkirjailija seisahtui ja kalpeni. Hän olisi livistänyt ulos, ellei Laura\nolisi tarttunut hänen käsivarteensa. Ennen kuin tyttö itse istuutui,\nhän nyökkäsi minulle hymyillen. Silläkin kerralla Laura voitti: minä\nlähdin.\n\nRaudan mieleen muistuivat jälleen neiti Sälöisen sanat, että hän pelkää\nihmisten katseita ja ajatuksia. »Savoy'ssa» hän ei ollut pelännyt.\nMutta silloin hän ei taistellutkaan kenenkään vieraan, vaan oman isänsä\nkatseita ja ajatuksia vastaan, jotka hän tunsi.\n\n— Teistä, joka olitte Piirron ystävä, saattaa tuntua julmalta, kun\nmyönnän, etten sure hänen kuolemaansa. Me ihmiset olemme itsekkäitä.\nAinakin minä olen. Näen erään episodin tyttäreni elämässä sen kautta\npäättyneen. Tietysti hän suree sitä. Luultavasti syvemmin kuin\nkumpikaan meistä aavistaa. Pahimpaan sydänsuruun ei nuori ihminen\nkuitenkaan kuole. Minä tiedän sen.\n\n— Onni Piirron sisar, jonka tänä aamuna tapasin, sanoi toivovansa, että\nneiti Sälöinen löytää jonkun omasta maailmastaan.\n\n— Viisas nainen. No, tuo löytäminen ei ole välttämätöntä. Elämässä on\npaljon muitakin arvoja kuin rakkaus.\n\nVuorineuvos nojautui taapäin tuolissaan. Hän seurasi sikarin savun\nmuodostumista kiehkuroiksi, jotka hitaasti nousivat ja sitten hajosivat.\n\n— Viime yö oli epämiellyttävä, hän jatkoi. — Jo sinään. Ja lisäksi,\nnaisten näyttää olevan vaikea käsittää eräitä asioita. Ainakin on niin\nrakkaan sisareni laita.\n\nRauta nousi seisomaan. Hän oli havainnut rouva Kulon ovella\ntarjottimineen, ilmeisesti vanha rouva oli kuullut veljensä viime\nsanat. Hänen kasvonsa olivat tuikeat. Kattaessaan pöytää hän ei enää\njaksanut hillitä tunteitaan, vaan puuskahti:\n\n— Toivottavasti käsitin oikein ainakin yhden asian. Sen, että halusit\ntälle vieraallemme tarjota parasta konjakkia, mitä talossa on.\n\n— Tietysti.\n\n— Minä toin kahvikupin myös Lauralle, joka kohta tulee. Vaikka\nhänkin on vain nainen, hän saanee asianosaisena osallistua herrojen\nkiintoisaan keskusteluun?\n\n— Tietysti, vuorineuvos toisti.\n\nKun herrat olivat jääneet jälleen kahden, isäntä kaatoi konjakkia\nmolempiin leveämahaisiin laseihin. Rauta pysähdytti lasin huulilleen\nnauttien harvinaisen hienosta tuoksusta.\n\n— Tätä merkkiä en ole maistanut kymmeneen vuoteen, hän huomautti.\n\n— Te olette asiantuntija, huomaan, vuorineuvos totesi tyytyväisenä. —\nTässä on myös selitys kahvin viipymiseen. Sisareni ei ole tyytynyt,\nennen kuin löysi viinikellarissa minun kätköpaikkani. Huomaan, että te\nolette tänään saanut tässä talossa useamman kuin yhden ystävän.\n\nHerrat joivat toistensa terveydeksi.\n\n— Olen kuullut, että te olette taloudellisesti riippumaton mies,\ntuomari Rauta.\n\n— Niin olen.\n\n— Vastaako nykyinen toimenne toiveitanne?\n\n— Suunnilleen.\n\n— Vahinko. Nimittäin vahinko minulle. Tarvitsisin teidän laistanne\nmiestä. Jos joskus tunnette halua siirtyä teollisuuteen, soittakaa vain\nminulle.\n\n— Kiitoksia paljon. Painan sen mieleeni.\n\nVuorineuvos vilkaisi kelloonsa ja sitten ovelle. Hän hillitsi kuitenkin\nkärsimättömyytensä ja kysäisi:\n\n— Ei kai sanomalehtiin tule mitään? Tyttärestäni, tarkoitan.\n\n— Ei. Olen pitänyt siitä huolen.\n\n— Eräässä aamulehdessä oli ilkeä vihjaus.\n\n— Valitettavasti. Mutta olen saanut asianomaisen toimittajan\nkäsittämään, että hän teki vaarallisen virheen, jota ei ole hyvä\ntoistaa.\n\n— Te olette liikkeissänne nopea ja perusteellinen. Valitan\ntoistamiseen, ettette ole ajatellut teollisuusuraa. Ei ole kai suuria\ntoiveita, että asianajotoimistonne menisi lähiaikoina nurin?\n\nRauta vastasi vanhan herran ystävälliseen hymyyn hymyllä.\n\n— Luullakseni ei ole, hän vastasi.\n\nLaura Sälöinen tuli huoneeseen. Yllään hänellä oli ihastuttava valkea\nleninki. Hän vaikutti virkistyneeltä. Huudahtaen hän heittäytyi isänsä\nkaulaan. Rauta, joka sivulla seisoen oli kohtauksen, unohdettuna\nkatsojana, tunsi, että noita kahta yhdisti syvä keskinäinen kiintymys,\nmitä erimielisyyksiä heidän välillään erinäisissä asioissa olikin ollut.\n\n— No, neitiseni, vuorineuvos virkkoi vetäytyen äskeiselle paikalleen,\nkaadahan nyt itsellesi kuppi kahvia. Kylvyn jälkeen sen pitäisi maistua.\n\n— Kiitoksia, kyllä se maistuu, Mutta vain sillä edellytyksellä, että\nsaan istua sinun tuolisi sivunojalle.\n\nIsä nyökkäsi ja kietoi käsivartensa tytön vyötärölle. Vähän väliä hän\nsilmäsi tähän katseessaan hellyyttä ja ylpeyttä.\n\n— Kuinka vanha teidän tyttärenne on, tuomari?\n\n— Voi, älä sinäkin nyt ala! Laura huudahti. — Olen varma, että\nJohanna-täti on puristanut vieraastamme jo kaikki henkilötiedot. Tämän\ntalon kiitollisuus on ilmauksiltaan aika erikoinen, eikö olekin?\n\n— Tyttäreni on vasta puolen vuoden, Rauta vastasi hymyillen.\n\n— Vahinko. Nimittäin vahinko teille. Teillä ei siis ole vielä ollut\ntilaisuutta tuntea sitä erikoista toveruutta, joka voi solmiutua\ntyttären ja isän välille. Tämä tässä on minun paras toverini.\n\nLaura kumartui suutelemaan isänsä hiuksia.\n\n— On paras, että minä kerron, mistä se johtuu, hän sanoi. — Silloin\npääsemme siitä nopeimmin. Kun minä olin aivan pieni, lääkärit\njulistivat, ettei tuollainen pikkuruinen raukka jää elämään. Isä ei\nsuostunut sitä uskomaan. Hän rupesi itse huolehtimaan ruokinnastani.\nSiitä oli seurauksena, että minä vielä isona tyttönä suostuin syömään\nvain isän sylissä. Kun hänen oli pakko joskus tehdä matkoja, minä\nyksinkertaisesti paastosin ne päivät. Niin se alkoi.\n\nHän joi kuppinsa tyhjäksi.\n\n— Ja nyt...?\n\nVuorineuvos myhäili.\n\n— Niin, nyt kai sinä haluaisit savukkeen? Ole hyvä.\n\nRauta nousi tarjoamaan tytölle tulta. Vuorineuvos vilkaisi kelloaan ja\nrypisti kulmiaan.\n\n— En halua moittia sinua, Laura, että viivyit kauan kylvyssä. Se\nsaattoi olla paikallaan. Mutta sen vuoksi meidän yhdessä olomme loppuu\nnyt lyhyeen. Minulla on kello 13 tärkeä johtokunnan kokous. Hetken\nkuluttua minun on pakko lähteä.\n\nTyttö meni nyrpeäksi.\n\n— Minkä sille sitten voi! Mutta jos minä olisin saanut valita isälleni\nammatin, niin en olisi tehnyt hänestä ainakaan teollisuusherraa, jonka\naina pitää rientää jonnekin. Sitä paitsi, tuomari Rautakin lähtee.\nHänellä on myös tärkeä tapaaminen kello 13. Johanna-täti pumppasi\nhänestä ulos tiedon, että hän aikoo aterioida jonkun hyvin kauniin,\nnuoren naisen kanssa.\n\nRauta hymyili.\n\n— Arvatkaapa, kenen kanssa aion aterioida.\n\nTyttö pudisti päätään.\n\n— Teidän kanssanne, neiti Sälöinen.\n\n— Voi, tuomari Rauta! Tiedän olevani teille hyvin suuressa\nkiitollisuuden velassa. Sen vuoksi minun pitäisi ilomielin täyttää\njokainen toivomuksenne. Mutta... suokaa anteeksi... tätä en voi... En\ntänään... Voi, koettakaa ymmärtää!\n\nLaura oli tosiaan hyvin onneton. Hänen äskeinen hyväntuulisuutensa oli\nkuin pois pyyhkäisty.\n\n— Ymmärrän, Rauta virkkoi. — Älkää ottako asiaa noin raskaasti.\nMinun on vain soitettava eräälle herralle, jolle tulin viime yönä\nluvanneeksi, että syömme tänään kolmisin lounaan »Vaakunassa». Sillä\nasia on selvä.\n\n— Miksi et menisi, Laura? vuorineuvos kysäisi. — Luulisin lounaan\nvirkistävän sinua.\n\nTyttö sanoi hiljaa:\n\n— Minä pelkään.\n\n— Sinä! Mitä sinä pelkäät?\n\n— Ihmisten katseita. Sitä, että kaikki tietävät...\n\n— Loruja! Kukaan ei tiedä. Tuomari Rauta, tietääkö se ystävänne, jonka\npiti tulla mukaan?\n\n— Tietää. Mutta minun on myönnettävä, että tuttavuuteni hänen kanssaan\non suhteellisen ulkokohtainen. Hän on tuomari Ahvenisto.\n\n— Kuka hän on? Laura kysäisi.\n\n— Rikospoliisin päällikkö.\n\nTyttö hypähti säikähtyneenä pystyyn. Hänen silmänsä vaikuttivat sillä\nhetkellä melkein mustilta.\n\n— Ei, ei! hän huudahti. — Minä en halua tavata enää koskaan ketään\npoliisia. Kaikkein vähiten tänään!\n\nVuorineuvoskin katsoi oudoksuen Rautaan. Tämä kiirehti selittämään:\n\n— Tuomari Ahvenisto on niitä ihmisiä, joita teidän tarvitsee kaikkein\nvähiten pelätä. Hän on ensinnäkin erinomainen seuramies. Tosin aika\npitkäpuheinen, mutta hyvin sydämellinen. Toisekseen hän teki kaikkensa\nestääkseen teidän pidätyksenne, koska hän oli ensi hetkestä varma\nteidän täydellisestä syyttömyydestänne. Kun onneton pidätys kuitenkin\nvastoin hänen tahtoaan tapahtui, tuomari Ahvenisto kirjoitti tänä\naamuna eroanomuksensa. Sen ajoittain hieman kiihkeän keskustelun\njälkeen, joka minulla oli poliisikomentajan virkahuoneessa ja jonka\npäätyttyä sisäasiainministeri pyysi minua esittämään teille, herra\nvuorineuvos, hänen henkilökohtaisen valittelunsa tapahtuneen erehdyksen\njohdosta, rikospoliisin päällikkö sai täyden hyvityksen, ja erohanke\nraukesi. Neiti Sälöinen, sanokaahan, tuntuuko tuomari Ahvenisto tämän\njälkeenkin hyvin peloittavalta ja vastenmieliseltä?\n\n— E-ei.\n\nVuorineuvos ratkaisi asian. Noustessaan hän lausui:\n\n— Kahden sellaisen kunnon miehen seurassa aterioiminen on kunnia, josta\nsinä, Laura, et voi kieltäytyä. Arvaat kai, että näillä herroilla on\nkysyttävänä sinulta jotakin, jonka he toivovat edesauttavan kirjailija\nPiirron murhan selvittämistä. Tottahan sinä olet valmis sitä päämäärää\ntukemaan?\n\n— Tietysti, isä.\n\n— Niinpä mene hakemaan hattusi ja takkisi. Minä soitan sillä välin\n»Vaakunaan» ja ilmoitan, että juhlalounas, jollainen se tavallaan\non, on kirjoitettava minun laskuuni. Anteeksi, tuomari, mitkään\nvastaväitteenne eivät nyt ole muuta kuin ajan haaskausta. Ja muista,\nLaura, että sinä toimit siinä pöydässä isännän edustajana.\n\n— Hyvä on, isä.\n\nMutta kun he sitten tulivat »Vaakunaan», Rauta alkoi epäillä, oliko\njärjestely sittenkään hyvä.\n\nKolmelle katetussa pöydässä ei ollut mitään vikaa. Näkyi, että\nvuorineuvos Sälöisen sana painoi. Rauta oli kuvitellut itsekin\npäässeensä ravintolan asiakkaiden joukossa suosituimmuusasemaan.\nMutta hänen oli myönnettävä, että hänen tilauksestaan ei esiin olisi\nilmaantunut eräitä harvinaisia herkkuja, jotka nyt juhlistivat\nvoileipäpöytää. No, se ei haitannut. Valitettavaa sen sijaan oli, että\nLaura vaikutti säikkyneeltä ja umpimieliseltä. Jo automatkalla hän oli\nollut hyvin hiljainen ja vastaillut vain lyhyesti isänsä kysymyksiin.\nRaudan yritykset keskustelun aloittamiseksi hän sivuutti vaitiololla.\nKun kuljettaja oli pysähdyttänyt auton Mannerheimintiellä ravintolan\neteen, vuorineuvos oli seurannut Rautaa katukäytävälle ja kuiskannut:\n»Hän säikähti erästä teidän sanaanne: rikospoliisi. Koettakaa saada\nhänet yli siitä, niin kaikki sujuu hyvin.» Tyttö, joka oli mennyt\njo sisäänkäytävän luo, oli kääntynyt heihin: »Mitä salaisuuksia\nsinä kerrot tuomari Raudalle, isä?» Vuorineuvos oli naurahtanut:\n»Salaisuuksiapa hyvinkin! Sen salaisuuden, että hän on milloin tahansa\ntervetullut kotiimme.» Laura oli hymyillyt. Mutta nyt ravintolasalissa\nhän muistutti jälleen sitä onnetonta tyttöä, joka oli kyyhöttänyt yksin\nautiossa filmistudiossa.\n\nPitkässä, kauniissa ruokasalissa, jonka suunnittelija oli\nosannut herkullisesti käyttää hyväkseen väriefektejä, oli tällä\nerää suhteellisen vähän väkeä. Oikealla olevalla, aitauksin ja\nkoristekasvein muusta salista erotetulla korokkeella istui vain neljä\nseuruetta. Muistakin pöydistä yli puolet olivat vielä tyhjät. Vasta\ntulleet saivat erään ensimmäisistä ikkunaneduspöydistä, josta näkyi\nkorkealta Mannerheimintien vilkas liikenne ja matalan Lasipalatsin\nylitse yhtämittainen hyörinä linja-autoasemalla.\n\nRauta ei halunnut häiritä Laura Sälöistä keskusteluyrityksillä. Oli\nparas antaa tytön rauhoittua. Hän oli valinnut itselleen paikan niin,\nettä hän istui selin suurimpaan osaan yleisöstä. Hän oli hyvin kalpea,\nja sormet, jotka ottivat vastaan miehen tarjoaman savukkeen, vapisivat\nsilminnähtävästi.\n\nLaura katkaisi äänettömyyden:\n\n— Huomasitteko, miten ihmiset tuijottivat meihin? Rauta nyökkäsi.\n\n— He tietävät, tyttö kuiskasi tukahtuneesti.\n\n— Eikö mitä! Joku tunsi teidät ja ajatteli: kas vain, neiti Sälöinen\non vaihtanut kavaljeeria. Joku minut tunteva saattoi huomauttaa\npöytätoverilleen: Rautapa on löytänyt kauniin, hienon tytön, mitähän\nhänen rouvansa sanoisi siitä...? Loput totesivat vain: komea pari!\n\nTämä tilannearviointi houkutteli Lauran huulille pienen hymyn, joka\nkuitenkin häipyi samassa. Hän vilkaisi rannekelloonsa ja virkahti, ääni\nvärähdellen:\n\n— Rikospoliisin päällikkö odotuttaa itseään.\n\nCocktailit ilmestyivät pöytään tilaamatta. Rauta maistoi lasistaan. Hän\npyysi tavata hovimestaria.\n\nNuori, sulavakäytöksinen herra ilmestyi kumartaen hänen viereensä.\n\n— Te kai tunnette minut? Rauta kysyi.\n\n— Tottahan toki, herra tuomari.\n\n— Tahtoisitteko merkitä muistiin, että seuraavillakin kerroilla, kun\naterioin täällä, pöytääni tuodaan tätä cocktailia? Tämän jälkeen en\nhalua sitä tavallista, jonka maku on myrkkyjuoman ja astiainpesuveden\nvälimailta.\n\n— Valitettavasti se on mahdotonta, herra tuomari.\n\n— Miksi ihmeessä?\n\n— Resepti ei ole meidän, vaan vuorineuvoksen. Vaikka hän käykin täällä\nmeillä valitettavan harvoin, hän on lähettänyt kellariimme omaa\nkäyttöään varten eräitä juomia, joita ilman tuota cocktailia ei synny.\n\n— Ymmärrän.\n\n— Joko herrasväki suvaitsee aloittaa vai odotatteko vielä?\n\n— Me odotamme.\n\n— Hyvä on, herra tuomari.\n\nHovimestarin poistuttuakaan keskustelu pöydässä ei ottanut viritäkseen.\nHetkistä myöhemmin Rauta pani merkille soittajien tulon. Nuo kolme\ntaiteilijaa kumarsivat heidän pöytäänsä päin mennessään siitä\nohi kohti salin toisessa päässä olevaa soittokoroketta. Hän ei\nkatsonut tarpeelliseksi kutsuttaa uudelleen luokseen hovimestaria.\nKysymättäkin hän arvasi, että soitto kuului myös vuorineuvoksen\nerikoisjärjestelyihin. Tavallisesti täällä oli musiikkia vain iltaisin.\nNo, pääasia, että soittajat näyttivät tyytyväisiltä! Kaipa he tiesivät\nsaavansa hyvän maksun.\n\nHetkistä myöhemmin kaikuivat salissa »Valse tristen» pehmeät sävelet.\n\nLaura hätkähti. Hänen silmänsä suuntautuivat hyvin tummina ja\nsäikkyneinä mieheen.\n\n— Hekin tietävät!\n\nRauta pudisti päätään.\n\n— Sibelius sävelsi tuon musiikin Järnefeltin »Kuolema»-näytelmään,\ntyttö kuiskasi.\n\n— Rauhoittukaa, neiti Sälöinen. He vain soittavat kauneinta\nohjelmistoaan. Siinä kaikki.\n\nJospa Ahvenisto vihdoinkin tulisi, Rauta mietti. Ennen ei tyttö pääse\nirti paniikkimaisesta pelostaan.\n\nLaura oli kääntynyt katsomaan alas kadulle. Hänen huulensa vapisivat.\nMutta kun »Valse tristen» viimeiset sävelet olivat häipyneet\nhiljentyneeseen saliin, hän pakottautui kääntymään ja taputtamaan\nkäsiään taiteilijoille.\n\n— Nyt olitte kiltti, neiti Sälöinen. He tekevät parhaansa, ja he\nosaavat soittaa.\n\nLaura nyökkäsi. Mutta kun trio sitten viritti »Karjalan kunnailla»,\nkyynelet ryöpsähtivät hänen silmiinsä.\n\n— Tuota ei saisi soittaa!\n\n— Miksei?\n\n— Se tekee kipeää.\n\n— Niin, Rauta myönsi. — Mutta juuri siksi noita haikean kauniita\nsäveliä on hyvä kuulla. Ne muistuttavat meille, että on olemassa\nsuurempikin suru kuin meidän omat huolemme ja murheemme. Emmekä senkään\nalle saa lannistua.\n\nTyttö katsoi häntä pitkään.\n\n— Kiitoksia. Olette oikeassa, tuomari. Kuten aina; Koetan muistaa tuon.\n\nRauta vuorostaan katsoi kelloaan. 13.45! Ahveniston epätäsmällisyys\nylitti jo siedettävyyden rajat.\n\nLauran katse oli harhaillut sinne tänne. Nyt se pysähtyi eteisestä\njohtavaan aukkoon ja kirkastui. Hän virkahti nopeasti:\n\n— Älkää kääntykö katsomaan. Mutta ellei minulla olisi niin suurenmoista\nisää, niin tuon lihavan herran valitsisin isäkseni. Hän on kuin itse\nhyväntahtoisuus.\n\nVaroituksesta huolimatta Rauta käännähti. Sitten hän pyörsi jälleen\ntyttöön.\n\n— Hän on tuomari Ahvenisto. Kas, kun ette tunne häntä. Hänhän puhutteli\nteitä viime yönä.\n\nLaura oli karahtanut punaiseksi.\n\n— En muista nähneeni häntä milloinkaan.\n\nItse asiassa siinä ei ole ihmettelemistä, Rauta totesi. Tyttö oli\nmurhan jälkeen ollut kuin toisissa maailmoissa eikä ollut suuriakaan\ntajunnut siitä, mitä ympärillä tapahtui. Sitä paitsi rikospoliisin\npäällikkö oli tänään kuin toinen mies. Frakin asemesta hänellä oli\nyllään vaalea kesäpuku, jossa hän näytti viihtyvän. Ja suurin muutos\noli tapahtunut kasvoissa. Ne loistivat aurinkoisina.\n\nRaskain askelin hän mennä tömisteli salin lävitse. Toisessa päässä hän\nkääntyi tarkastamaan yleisöä otsa rypyssä, mutta yhä hymyilevänä. Vasta\nsilloin Rauta nousi.\n\nAhvenisto heilautti kättään ja riensi heidän luokseen.\n\n— Hauska nähdä teidät, neiti Sälöinen, noin kauniina ja pirteänä!\n\nHän kumartui suutelemaan tytön kättä.\n\n— Eukkoni varoitti minua muistamaan, että tekisin näin. Hän pelkäsi\nhirveästi minun unohtaneen jo kaikki hienot seuratavat. Minä yritin\nkyllä selittää minulle aikoinaan opetetun, että vain rouvien kättä\nsuudellaan, ei neitien. Mutta hän sanoi tietävänsä paremmin. Niin että\njos se oli erehdys, niin viekää se kunnianarvoisan rouva Ahveniston\ntilille, neiti.\n\nKun hän puristi lujasti ammattitoverinsa kättä, oli hänen verestävissä,\nvihreissä silmissään sellainen katse, että se sai Raudan melkein\nhämilleen. Mutta ääneen hän sanoi vain:\n\n— Kelpo veikko sinä olet, Rauta. Mutta olisit sentään voinut vähän\naikaisemmin ilmaista olinpaikkanne. Nyt minä sain olla ihmisten\nsilmätikkuna, jotka tuijottivat minua kuin mitäkin näytteille tuotua\nnorsua.\n\n— Halusin nähdä, miten taitava vainukoira rikospoliisin herra päällikkö\nkäytännössä on.\n\nAhvenisto sijoitti ison ruhonsa Lauran viereen ja tarkasti pöytää.\n\n— Ohoh, hän hörähti tyytyväisenä. — Onpas teillä kahdella luja luonne,\nkun olette voineet pidättäytyä käymästä näihin herkkuihin käsiksi.\nMutta nyt, jos neiti sallii.\n\n— Odota vielä tuokio, Rauta keskeytti. Maista ensin cocktailia.\n\nAhvenisto äännähti halveksivasti. Mutta kun tarjoilijatar samalla\nkiidätti lasin hänen eteensä, hän suostui varovaisesti maistamaan.\nHänen ilmeensä muuttui heti, ja hän imaisi lasin tyhjäksi.\n\n— No jaa. Alan vähitellen uskoa, että rikkaudellakin on omat\nmiellyttävät puolensa.\n\nHe pääsivät aterian alkuun. Tarjoilijattaria hääri heidän ympärillään\ntäyttäen laseja ja siirrellen leikkelelautasia.\n\n— Kiitoksia, neidit, Ahvenisto lausui hetken kuluttua. — Nyt me\nselviämme vähän aikaa omin voimin.\n\nLauran puoleen kääntyen hän jatkoi:\n\n— Te kai panitte merkille, neiti, miten yliolkaisesti tuo vastapäinen\nystävämme puhui minun vainukoiraominaisuuksistani? Ei, en minä aio\nvaatia teitä todistajaksi kunnianloukkausjuttuun. Teillä ja minulla\non juuri nyt hieman aihetta tuntea häntä kohtaan lempeyttä. Hänellä\non valoisatkin hetkensä. Sellaisena hän poimi kuin taikuri valkoisia\nkaneja tyhjästä silkkipytystä teille takaisin vapauden ja minulle\ntakaisin viran. Mutta muuten hän on melko kieroon kasvanut tyyppi.\nHänellä ei esimerkiksi ole lainkaan korkeaa käsitystä meistä, jotka\nviran puolesta heilutamme järjestyksen, lain ja totuuden miekkaa.\n\nAhvenistolla oli taito tarinoida ja syödä yht'aikaa, ilman että se\ntuntui häiritsevältä. Hän oli heistä kolmesta se, joka teki eniten\nkunniaa harvinaisille herkuille. Hän oli juuri ojentanut hummeripurkin\npöytänaapurilleen ja sitten Raudalle tyhjentääkseen loput omalle\nlautaselleen.\n\n— Muuten, tuosta sinun käsityksestäsi puhuen, hän jatkoi, minä\nvoin kertoa oivan jutun, joka on melko tuorekin. Eräässä pikku\nkaupungissamme suoritettiin jokin aika sitten yöllä röyhkeä murto\nhienoimpaan hotelliin. Eikä varkaan saalis ollutkaan hullumpi. Hän\nvei ravintolan kassan ja parhaimmat viinakset. Kaiken kukkuraksi\nkaupunkilaiset saivat seuraavana päivänä tietää, että samalla hetkellä\noli samassa huoneistossa ollut koolla korttiseura, jossa oli istunut\nkaupungin palomestarin, alkoholiliikkeen herra johtajan ja hotellin\nherra johtajan lisäksi kaupungin herra poliisimestari!\n\nLaura helähdytti naurun.\n\n— Poliisimestari ei kuitenkaan ollut niin pöhkö mies kuin tuosta\nvoisi päätellä, Rauta huomautti. — Varas saatiin näet kiinni. Tosin\nsattumalta ja toisella paikkakunnalla, tietysti. Hänet tuotiin\nkaupunkiin ja suljettiin sen putkaan. Mutta eräänä yönä poliisimestari,\njoka on vanhapoika taatuinta lajia, palatessaan taas jostakin\nkorttiseurasta havaitsi kauhukseen jättäneensä avaimet kotiin. Mitäs,\nhän tallusteli putkaan, otti sieltä mukaansa tuon murtovarkaan, avautti\ntällä kotinsa ovet ja vei hänet sitten jatkamaan untaan pahnoille.\n\n— Jaa no, sinä näyt tuntevan jutun, Ahvenisto murahti kääntyen sitten\nvierustoverinsa puoleen: — Hän on siinäkin suhteessa aivan mahdoton\nmies, että hän on kuullut kaikki hyvät tarinat jo ennen eikä häikäile\nosoittaakin sitä.\n\nHän loi lihavalla kädellään otsaansa.\n\n— Nyt minä saan sittenkin toria eukoltani! Hän vannotti minua, että\nminun on ensimmäiseksi esitettävä anteeksi pyyntö myöhästymisestäni.\nJa minä, onneton, muistin sen vasta nyt. No jaa, ei auta. Minun on\ntunnustettava se virhe. Häneltä, nähkääs, ei kannata salata mitään.\nSitä paitsi, teidän seuranne, neiti Sälöinen, on kyllä hurmaava. Se on\nminulle niin harvinainen ilo, että sen varjossa voin sietää Raudankin\nja hänen ylimielisen Sherlock Holmes hymynsä. Mutta siitä huolimatta\nminun on pakko kiirehtiä. Ilkeyttään tuo vastapäinen mies oli viime\nyönä narrannut mukaansa meidän kelpo komisario Rinteemme kaivamaan\nstudiotalossa ja sen ympärillä esiin niin paljon murhaajan jälkiä, että\nminä saan varmasti puskea paita märkänä monta vuorokautta saadakseni\nniistä tolkkua. Niin että anteeksi nyt vain, neiti, mutta jos tähän\npöytään on tarkoitus kantaa vielä jotakin, niin sen pitäisi tulla\nvilkkaasti.\n\nRauta antoi merkin tarjoilijattarille. Se osa voileipäpöydästä, joka oli\nsäästynyt Ahveniston ruokahalulta, katosi. Sijaan ilmestyi kalkkunaa\npunaviinin kera. Tuomari Ahvenisto kasasi lautaselleen lintua niin\npaljon, että tarjoilijattaren kulmakarvat kohosivat aavistuksen verran.\nMuita järkytyksen merkkejä Rauta ei havainnut.\n\nAhveniston puhemylly alkoi jälleen jauhaa kilpaa leukaperien kanssa:\n\n— No jaa, missäs me olimmekaan? Niin, sitähän minun piti sanoa, että\non hauska nähdä teidät, neiti Sälöinen, noin virkeänä ja hymyilevänä.\nMe voimme tosiaan, me kaksi, hymyillä tänään. Minä sille turhalle,\nmutta tuskalliselle vaivalle, jota näin hikoillessani erohakemukseni\nlaadinnassa. En ole tiennytkään, että suomen kielen kirjallinen käyttö\non niin kirotun vaikea taito. Ja te, neiti Sälöinen...\n\nHymy oli kuollut tytön kasvoilta. Tuskalliset muistot laskeutuivat\nvarjon tavoin hänen ylleen.\n\n— Älkää ottako sitä noin raskaasti, neiti Sälöinen. Nimittäin sitä,\nettä muutama tunti sitten olitte kalterien takana. Ei, älkääpäs\nkeskeyttäkö. Kyllä minä tiedän, mistä ja mitä puhun. Muistan vallan\nhyvin, miltä ensimmäiset tunnit ristikkoikkunahuoneessa tuntuivat. Minä\nolin EK:n suojissa, jota nyt sanotaan Valpoksi. Neljä vuorokautta,\nhyvä neiti. Minä olin silloin jo herra hovioikeudenauskultantti.\nMutta miten lienen intoutunut nuorempien mukaan tervaamaan erinäisiä\nmeille vastenmielisiä kilpiä. Siitä uroteosta jouduin kiinni, ja minua\nkuulusteltiin kuin paremmankin valtiollisen rikoksen suorittanutta.\nEnsimmäinen vuorokausi sellissä numero 4 oli pahin. Minä mittelin sen\nkivilattiaa kuin vangittu leijona. Minusta tuntui, että koko maailma\noli unohtanut minut ja että elämäni oli pilalla. No jaa, ei kannata\nkertoa, mitä kaikkea kamalaa ajattelin. Seuraavana päivänä minä\nrupesin jo hieman huomioimaan ympäristöäni. Havaitsin, että vihreät\nkiviseinät puhuivat. Joku Aleks oli kirjoittanut olleensa siellä 48\nvuorokautta. Joku toinen oli raapinut syvälle seinään, että »eläköön\nNeuvosto-Suomi». Mikä mitäkin.\n\n— Entä sinä? Rauta kysyi huvittuneena.\n\n— En mitään. Meitä on kahdenlaisia kansalaisia. Toiset eivät voi\nvastustaa kiusausta piirrellä nimiään ja harvoja ajatuksiaan tyhjäksi\nnäkemäänsä pintaan. Toiset voivat. Minä kuulun viimeksi mainittuihin.\nKolmantena päivänä minut vietiin jo pihamaalle kävelemään. Puoleksi\ntunniksi. Arvelivat kai, että minun hengenvoimani muuten häipyvät\nolemattomiin. Siellä, pihamaalla, koin vankina oloni järkyttävimmän\nelämyksen. Ei se ollut vartija, joka pienin, kiiluvin silmin seurasi\nkävelyäni. Miehellä oli kyllä oikea käsi sivutaskussa. Otaksuin\nhänen piiloittelevan revoolipyssyä valmiina estämään mahdollisen\npakoyritykseni. Mutta hän kiinnosti minua vähän. Tuo mainitsemani\nelämys oli kyyhkynen, joka seisoi asfaltissa olevan syvennyksen\nlaidalla ja joi. Sillä oli ilmeisesti yhtä kova jano kuin minulla tällä\nhetkellä.\n\nRaudan viittauksesta tarjoilijatar ilmestyi täyttämään tuomari\nAhveniston viinilasin.\n\n— Se pulu jäi syvälle mieleeni. Muistan vieläkin, miltä minusta tuntui,\nkun se saatuaan vihdoinkin janonsa sammutetuksi levitti siipensä.\nKyyhkynen ei ole mikään kotka. Paremminkin se kuuluu kömpelöimpään\nsarjaan niistä, jotka ilmassa liikkuvat. Mutta sillä hetkellä minä\nkadehdin kovasti sen siipiä. Seurasin sen lentoa, kunnes se katosi\nkattojen taa.\n\nAhvenisto oli kertoillut muistojaan höystäen niitä humoristisin\näänenpainoin ja elein. Hän onnistui houkuttelemaan hymyn takaisin\nLaurankin kasvoille.\n\n— Toivon joskus tulevan ajan, jolloin minäkin voin katsoa tuolla\nsamalla lailla elämystäni, tyttö sanoi.\n\n— Tulee se. Tulee varmasti. Mutta on vielä jotakin, minkä tuosta\nvaiheesta haluan kertoa teille, neiti Sälöinen. Se, mikä oli\nhämmästyttävintä tuossa kokemuksessa, on vielä kertomatta. Koin sen\npäästyäni vapaaksi. Se oli se, että eräs lähimmistä ystävistäni ei\ntiennyt, missä olin nuo neljä minun arveluni mukaan suorastaan maailman\nhistoriaan piirtynyttä vuorokautta ollut! Ja minusta oli kuitenkin\nkirjoitettu sanomalehdissäkin nimineen päivineen. »Älä hitossa!» hän\nsanoi vain ja sitten heti: »Tuletko skruuvaamaan tänään?» Niin vähän\nulkopuoliset välittävät ja käsittävät. Ja sitä paitsi, kuten huomaatte,\ntuo kauhistuttava sellivierailuni ei ole estänyt sitä, että minusta on\ntullut pääkaupungin rikospoliisin päällikkö.\n\nNyt Laura jo naurahti. Hän kohotti lasinsa ja kilisti Ahveniston kanssa.\n\n— Sellitoveruudelle! hän sanoi.\n\nJäätelö mansikoiden kera oli ilmestynyt pöytään. Trio soitti Smetanan\n»Moldauta». Rikospoliisin päällikkö kuunteli sitä hetken hartaana.\n\n— Tuota en taida sentään uskaltaa kertoa eukolleni, hän tunnusti\nlappaessaan jälkiruokaa turpeitten huuliensa väliin. — Hän menee aina\nvihreäksi kuullessaan minun yksin päässeen nauttimaan siitä. Se on\nhänen lempikappaleensa.\n\nNo jaa. Kahvin saatte nauttia kahden. Minun on nyt riennettävä\nkenkäjahtiin.\n\nRauta kysäisi:\n\n— Miksi?\n\n— No, hitto vie... anteeksi vain, neiti Sälöinen... ensin sinä itse\nkaivat esiin kahdestakin paikasta murhaajan kengän jäljet...\n\n— Eräät kengän jäljet, Rauta muistutti. — Emme tiedä vielä, kuuluvatko\nne murhaajalle.\n\nLaura säpsähti hieman murhaaja-sanaa. Mutta omaksi hämmästyksekseen\nhän tunsi voivansa suhtautua tapahtuneeseen jo rauhallisemmin. Tuomari\nAhvenisto, jota hän oli etukäteen niin säikkynyt, oli puhelullaan\nsaanut hänet tyyntymään ja tuntemaan omat elämyksensä vähemmän\nhirveiksi.\n\n— No jaa, sanotaan sitten toistaiseksi eräät kengän jäljet, Ahvenisto\nmyönsi. — Mutta käsität kai, että nuo kengät ja niiden omistaja on\nlöydettävä.\n\n— Epäilemättä. Niiden omistajalla on yhtä ja toista selvitettävää.\n\n— Hyvä, että olet yhdestäkin asiasta samaa mieltä, Rauta. Herra\nsisäasiainministeri ilmoitti näet minulle sen karvaan tosiasian,\nettä saan tässä jutussa luvan alistua yhteistyöhön kanssasi. No jaa,\nmeillä on siis selvät jäljet. Studiotalossa ei ollut miehiä niin pirun\npaljon... anteeksi, neiti Sälöinen... etteivät minun apulaiseni saisi\nharavoiduksi noita kenkiä jonkun luota. Se metsästys on nyt käynnissä.\n\nEteisvahtimestari lähestyi kumartaen.\n\n— Tuomari Ahvenistoa pyydetään puhelimeen.\n\nPuhuteltu vääntäytyi seisomaan, mutta kääntyi vielä sanomaan:\n\n— Anteeksi, neiti Sälöinen, että poistun hetkiseksi. Jätin sanan, että\njos jotakin tapahtuu tällä välin, voivat soittaa.\n\nKun hän oli kadonnut näkyvistä, Rauta kysäisi:\n\n— No?\n\nLaura hymyili.\n\n— Tarkoitatte tuomari Ahvenistoa. Oi, hän on ilmiömäinen puhuja.\nLuulen, että hän voittaisi Johanna-tädinkin. Mutta kultainen hän on!\nSanokaahan, tuomari Rauta, onko hän taitava ammatissaan.\n\n— Hyvin taitava. Hän on tarkka psykologi.\n\nLaura punastui. Hän ei tiedustellut, mitä mies viime sanoillaan\ntarkoitti. Hän arvasi sen kysymättäkin.\n\n— Tietysti Ahvenisto väliin kiireissään näkee turhaa vaivaa, Rauta\nlisäsi. — Mutta sellaisia erehdyksiä sattuu meille kaikille.\n\nRikospoliisin päällikkö palasi puhelimesta. Hänen lihavat kasvonsa\nolivat kiukusta punaiset. Vaipuessaan tuoliinsa hän ähkäisi:\n\n— Ne kengät on löydetty!\n\n— Mistä?\n\n— Messuhallin edustalla on Mannerheimintiellä Maan Romun iso\nkeräyslaatikko. Sieltä ne löytyivät! Turhaa niitä on siis enää\nkenenkään kotoa tavoittaa. Sinne se mies häipyi!\n\nRauta sanoi tyynesti:\n\n— Ehkäpä ei häipynytkään. Sinä, Ahvenisto, et vain ole tainnut...\ntutkia niitä listoja, jotka on kopioitu studiorakennuksen pikkutarkan\novenvartijan tulleita ja menneitä koskevasta päiväkirjasta.\n\nAhvenisto oli kohentautunut. Hänen vihreät silmänsä tarkkasivat\npaksujen luomien lomitse valppaina puhujaa. Mutta nyt hän oli\nvaruillaan. Hän tyytyi myöntämään:\n\n— En ole ehtinyt. Viime yönä annoin palttua kaikelle. Ja kun tilanne\nsitten selkeni, painuin suoraan tuohon kenkäjahtiin, joka näytti niin\nlupaavalta.\n\n— Se selittää asian, Rauta virkkoi. — Jos olisit tutkinut noita\nlistoja, olisit varmasti huomannut tarkoittamani seikan. Jokaisen\nfilmitaloon eilisiltana tulleen kohdalle on merkitty sekä tulo- että\nlähtöaika. On vain yksi ainoa poikkeus: Ohto Mäkinen.\n\nHän huomasi Lauran hätkähtävän kuullessaan tuon nimen, mutta siitä\npiittaamatta hän jatkoi:\n\n— Hänen on merkitty saapuneen kello 19.04. Mutta mitään lähtöaikaa ei\nole.\n\nAhvenisto istui hievahtamatta.\n\n— Jatka, hän sanoi vain.\n\n— Havaitsin tuon seikan tutkiessani sinun ja toimitusjohtaja Paavosen\nlähdön jälkeen ovenvartijan päiväkirjaa. Kysyin ukolta itseltään\nselitystä siihen. Hänkös kimpaantui. »Siihen on vain yksi selitys! Mies\non vielä talossa niin kuin tekin. Tai sitten hän on lentänyt katon\nlävitse ulos. Älkää tulkokaan väittämään, että syy olisi minun! Minun\noveni ohitse ei nimeään ilmoittamatta häivy arkkienkeli Gabrielkaan.\nSaati sitten joku Ohto!» Uskoin häntä. Panin kaikki sinun poliisisi\netsimään kadonnutta. Häntä ei ollut missään. Myöhemmin löysimme sitten\nkengän jäljet kolmannen kerroksen ikkunalla ja sen alapuolella maassa.\nJohtopäätös tuntuu selvältä.\n\nRikospoliisin päällikkö nousi.\n\n— Se on selvä! Mutta miksi hitossa... anteeksi, neiti Sälöinen...\net voinut sanoa tuota minulle aikaisemmin? Kun vain ajattelenkin\nnyt miehiäni juoksemassa pitkin kaupunkia noiden kirottujen kenkien\nperässä, minua ellottaa!\n\n— Minä otaksuin sinun tutkineen nuo listat, Rauta vastasi, ja päätyneen\nsamaan päivänselvään tulokseen. Sellaisesta huomauttamisen olisit\nvoinut ottaa loukkaukseksi.\n\nAhvenisto nyökkäsi. Hän tarttui Lauran käteen.\n\n— Nyt minulle tuli tuhannenmoinen hoppu. Vahinko, etten voi nauttia\nkauemmin seurastanne, neiti Sälöinen. Mutta toivottavasti saan sanoa:\nnäkemiin. Hei, Rauta.\n\nMuutaman askelen otettuaan hän pyörsi takaisin.\n\n— Se unohtui nyt sitten kuitenkin, hän valitti tytölle. — Se kädelle\nsuuteleminen. Mutta minä pidän enemmän kädenannosta, oli oikein tai\nväärin. Toinen meni siis väärin ja toinen oikein. No jaa, parempi sekin\nkuin molemmat väärin. Mikä sitten se oikea tapa liekin!\n\nLaura hymyili hänelle sydämellisesti.\n\n— Pikaisiin näkemiin, tuomari Ahvenisto.\n\n— Kiitoksia, neiti Sälöinen. Tuo oli hyvin kiltisti sanottu. Pidän sen\nmielessäni. Mutta toivottavasti en kuitenkaan puhu siitä unissani.\nSiitä eukkoni suuttuisi hirveästi. Se on itse asiassa käsittämätöntä.\nIkään kuin meistä vanhoista, köyhistä virkamiehistä kannattaisi pitää\nkiinni. Tuo Rauta on toista. Varokaa, muuten, häntä, neiti Sälöinen!\nMinä olen häneen verrattuna kaikin puolin kuin lammas suden rinnalla.\n\nNaurahtaen hän poistui jäämättä odottamaan ammattitoverinsa vuorosanaa.\n\nKun jälkiruokalautaset oli korjattu pois ja tilalle oli ilmestynyt\nkahvia ja Curacao-likööriä, Laura virkahti:\n\n— Saattaa olla, niin kuin sanoitte, että tuomari Ahvenisto on hyvä\npsykologi. Mutta te, tuomari Rauta, olette sitä paitsi hyvä strategi.\n\nKun mies silmäsi häneen kysyvästi, tyttö jatkoi:\n\n— Te kutsuitte rikospoliisin päällikön aterioimaan kanssamme, jotta\nhänen leppoisuutensa ja hyvänahkaisuutensa rauhoittaisi minut ja saisi\nminut näkemään viimeöisen viipymiseni poliisin suojissa miltei vain\nhullunkurisena pikku episodina. Hyvä. Olette onnistunut siinä. Ja nytkö\nte käytte hyökkäykseen?\n\nRauta pudisti päätään.\n\n— Alun perin kutsuni oli vain päähänpisto. Tämän jutun tutkimusten\nottaminen pois tuomari Ahvenistolta, koska hän ei ollut pidättänyt\nteitä, löi hänet aivan lamaan, vaikka hän yrittikin peittää tunteensa\npaljolla puheella. Piristääkseni häntä ilmoitin, että te, hän ja\nminä söisimme tänään yhdessä juhlalounaan »Vaakunassa». Niin vähän\nstrategiaa siinä oli. Se, että tänään melkein pakotin teidät mukaan,\njohtuu taas pelosta, josta en pääse irti.\n\nTrio soitti parastaikaa säveleitä »Alamaa»-oopperasta.\n\n— Pelosta? Laura kysyi.\n\nMies vastasi hyvin totisena:\n\n— Niin. Minulla on ilkeä tunne, että ennen kuin olemme tämän jutun\npohjassa, meillä on enemmän kuin yksi vainaja. Siksi aion ehdottaa,\nettä pari Ahveniston miehistä asetettaisiin lähipäiviksi teidän ja\nkotinne suojaksi.\n\nTyttö ei säikkynyt. Hän vain hymähti:\n\n— Eikö se näyttäisi jatkolta viimeöiseen?\n\n— Miesten ei tarvitse olla virkapuvussa. Toinen vaihtoehto on, että\nmatkustaisitte vähäksi aikaa ulkomaille.\n\n— Se kuulostaa paremmalta. Minä kuulun sukupolveen, jota ei ole\nhemmoteltu ulkomaanmatkoilla. Kerran lensin isän kanssa Lontooseen\nviikoksi ja toisen kerran Pariisiin. Siinä kaikki.\n\n— Kaksi matkaa siis enemmän kuin useimmilla ikätovereillanne, Rauta\nhuomautti. — Suosittelen Belgiaa tai Sveitsiä. Ne ovat nykyisin\nEurooppa parkamme ainoat todelliset keitaat.\n\n— Puhun isälle, Laura lupasi. — Molemmista vaihtoehdoista.\n\nMies otti taskustaan kirjepinkan ja laski sen pöydälle.\n\n— Onni Piirron sisar pyysi minua jättämään nämä teille.\n\nTyttö oli lehahtanut punaiseksi ja jälleen kalvennut. Hän ei tehnyt\nelettäkään tarttuakseen kirjeisiin. Hän tuijotti vain niihin.\n\nRauta ryhtyi hiljalleen kertomaan, mitä oli kirjeistä kuullut, ja\nesitti lopuksi Kaisa Piirron pyynnön saada pitää neiti Sälöisen\nvalokuvan.\n\nLaura kuunteli katsomatta kertaakaan Rautaan. Kesken kaiken hän otti\nnenäliinan laukustaan ja pyyhkäisi sillä vaivihkaa silmäkulmiaan. Kun\nmies oli lopettanut, hän vaikeni vielä kauan. Vasta ollessaan varma\näänestään hän sanoi:\n\n— Tietysti hän saa pitää kuvani. Minun on aina ollut sääli Kaisa\nraukkaa. Siitä vähästä, mitä Onni sisarestaan puhui, arvasin, ettei\nhänen elämänsä ollut kadehdittava. Veljet — ainakin sellaiset\nveljet kuin Onni — ovat hirvittävän itsekkäitä. Hänestä oli aivan\nluonnollista, että Kaisa uhrasi elämänsä hänen hyväkseen. Tietysti Onni\npiti hänestä, tavallaan. Mutta epäilen, sanoiko hän koskaan sisarelleen\nkiitoksen sanaa. Kerran, kun huomautin hänelle siitä, hän naurahti:\n»Oh, ei Kaisalta mitään puutu. Hänellä on uskontonsa.»\n\nHän sormeili kirjeiden ympärillä olevaa silkkinauhaa.\n\n— Nämä kirjeet ovat kai kertoneet teille kaiken Onnista ja minusta?\n\n— Onni Piirto on ainoa, joka on lukenut ne.\n\n— Voi, suokaa anteeksi, tuomari Rauta! Minä luulin... Kun hänet\nmurhattiin... Ja te tutkitte juttua... Luulin, että...\n\n— Luulitte, että se kuuluu asiaan, mies auttoi. — On kuitenkin niin,\nettä minä kunnioitan kirjeiden salaisuutta, avattujenkin, viimeiselle\nrajalle asti. Ja sen rajan läheisyydessäkään te, neiti, ette ole.\nMuutenkin minulla on vain hyvin vähän kysyttävää teiltä.\n\nTyttö otti kirjeet ja pisti ne käsilaukkuunsa. Sitten hän kuiskasi:\n\n— Me rakastimme syvästi toisiamme.\n\n— Tiedän sen..\n\nLaura vilkaisi häneen oudosti. Rauta oli lukevinaan kysymyksen hänen\nsilmistään ja kiirehti vastaamaan siihen:\n\n— Onni Piirto ei milloinkaan maininnut teidän nimeänne. Ei edes\neilisiltana. Mutta olen tehnyt päätelmäni siitä, mitä neiti Piirto ja\nisänne kertoivat.\n\nTyttö nyökkäsi. Hän näytti unohtavan puhekumppaninsa ja vaipuvan\nmuistoihinsa. Mies antoi hänen olla oloissaan. Hänen viittauksestaan\ntarjoilijatar kävi vaihtamassa kupit ja tuomassa kuumaa kahvia.\n\nSoittajat olivat siirtyneet »Boheme»-oopperan säveliin.\nRavintolavieraista useimmat olivat poistuneet. Vain parissa pöydässä\noli enää väkeä.\n\nLaura alkoi puhua, hitaasti, puoliääneen:\n\n— Niin, me rakastimme toisiamme, Onni ja minä. Ja kuitenkin, kaikki\noli alusta pitäen toivotonta. On turha väittää, että rakkaus voittaa\nkaiken. Ei se ainakaan voittanut meidän kohdallamme. Kumpikaan meistä\nei päässyt kuilun ylitse toisen luo, vaikka miten yritimme. Joskus,\nharvoin, minä sain Onnin houkutelluksi sinne, missä minä olin tottunut\nliikkumaan. Hänellä oli siellä ikävä, ja hän kävi ärtyisäksi. Paljon\nuseammin minä menin hänen toveriensa seuraan. He olivat poikkeuksetta\ntaiteilijoita tai taiteilijaksi pyrkiviä. Niin kauan kuin he olivat\nselviä, heidän keskustelunsa oli henkevää, joskus nerokastakin.\nMutta se päättyi aina siihen, että viina voitti heidät, kaikki tai\nuseimmat, ja eläin pääsi heissä irti. Silloin minä pakenin. Ainoat\nonnelliset hetkemme meillä oli ollessamme kahden luonnossa, merellä tai\nsamoilemassa metsissä.\n\n— Luulen ymmärtäväni, Rauta sanoi hellävaraisesti.\n\n— Kerran sain Onnin houkutelluksi mukaani pois seurastaan, kun\nensimmäinen viinapullo tuli pöytään. Hän oli aluksi kuin sairas\nkaipauksesta päästä takaisin toveriensa luo. Mutta vähitellen hän\ntyyntyi. Puiston penkillä istuessamme aloimme keskustella naimisiin\nmenosta. »Minä olen onnettomuudekseni rakastunut rikkaaseen\nperijättäreen», Onni puhui, »mutta jos sinä aiot vaimokseni, saat\nluopua kaikista isäsi rahoista. Minun kotiini et sieltä rihmaakaan\ntuo!» Kysyin, miten hän oli ajatellut elämämme järjestyvän. »Asetumme\nminun kotimökkiini», hän vastasi. »Ja sinä karkaat sieltä kerran kuussa\ntänne toveriesi pariin, kuten tähänkin asti, niinkö?» sinkautin minä\nuhmaten. Hän ei sanonut siihen mitään. Hetken kuluttua minä esitin\nhänelle oman suunnitelmani. Me asettuisimme äitivainajani jättämän\nperinnön turvin elämään ulkomaille, jossa kukaan ei tietäisi, kumpi\nmeistä on köyhä, kumpi rikas. Mutta silloin Onni raivostui. »Luuletko\nsinä, että minä olen joku maailmaa kiertävä Windsorin herttua?» hän\nhuusi. »Minä olen runoilija! Ja voidakseni täyttää kutsumukseni\nrunoilijana minun täytyy tuntea jalkojeni alla oma maani ja ympärilläni\noma kansani, jonka iloista ja suruista minä laulan. Maanpakolaisuus\non runoilijan kuolema!» Sen jälkeen emme puhuneet mitään. Ei ollut\nmitään puhuttavaa. Mutta kun aamu alkoi sarastaa, huomasin, että\nolimme sattuneet istuutumaan »Haaksirikkoisten» patsaan lähettyville.\nSydämeeni pisti. Mekin olimme haaksirikkoisia. Eikä rakkaus voinut\nmeitä pelastaa.\n\nTyttö vaikeni hymyillen surullisesti.\n\n— Meidän tarinamme ei ole kovinkaan kaunis, hän vielä lisäsi. — Te\nsanoitte, tuomari Rauta, että teillä on vain vähän kysyttävää minulta.\nSiis jotakin sentään. Kysykää. Minä olen valmis vastaamaan.\n\n— Kolme kysymystä. Ensinnäkin, mitä Onni puhui teille eilen\ntavatessanne studiorakennuksen ylimmän kerroksen porrastasanteella?\n\nLauran kasvot värähtivät tuskasta.\n\n— Minä koetan vastata, kuten lupasinkin, hän aloitti vähän empien. —\nTarkoitatte, että me puhuimme kauan. Tehän jouduitte pitkään odottamaan\nOnnia... Me olimme kuukausi sitten eronneet toisistamme riidassa. Emme\nolleet edes kirjoittaneet toisillemme. Mutta kaupunkiin eilen tultuaan\nja kuultuaan elokuvayhtiön järjestämästä kirjallisesta illasta Onni\nsoitti ja sai minut lupaamaan, että lähtisin sinne. Hän tarjoutui\nilmoittamaan siitä johtaja Paavoselle. Mutta minä sanoin tekeväni sen\nitse. Silläkin kohdalla pelkäsin, mitä johtaja Paavonen ajattelisi, jos\nOnni soittaisi...\n\nRauta nyökkäsi.\n\n— Toimitusjohtaja oli hyvin kohtelias, tyttö jatkoi. — Hän lausui\nminut sydämellisesti tervetulleeksi. Ilta oli alusta alkaen ikävä.\nMinulla oli siellä ennen Onnin tuloa vain pari tuttavaa ja heidänkin\nkanssaan vähän puhuttavaa. Siksi olinkin päättänyt jo lähteä pois.\nSilloin Onni harppoi luokseni. Mitäkö hän puhui? Hän puhui vain siitä,\nillasta, jolloin olimme eronneet riidoissa. Selitteli sitä ja pyyteli\nanteeksi. Hän oli kuohuvan onneton ja kuohuvan innokas kuvaamaan, miten\nhyväksi kaikki muuttuisi, kunhan minä vain koettaisin olla vähemmän\nporoporvarillinen. Minä lupasin koettaa.\n\n— Eikö hän maininnut mitään aavisteluista, että vaara uhkasi häntä\njoltakin taholta?\n\n— Ei.\n\n— Onko hän puhunut teille lähellä olevasta kuolemastaan?\n\n— On. Kymmenet kerrat!\n\n— Entä eilisiltana?\n\n— Ei eilen.\n\n— Minulle hän puhui. Juuri eilen ensimmäisen kerran.\n\nLaura katsoi mieheen kummastuneena. Hän pudisti päätään kuin todeten,\nettä sitä hän ei voinut käsittää, Sitten hän kysäisi:\n\n— Haluatteko kuulla, mitä tapahtui sinä iltana kuukausi sitten?\n\n— Mielelläni. Onni Piirto oli ystäväni. Mutta te tunsitte hänet\nparemmin kuin minä. Läheisemmin ja kipeämmin. Ja kuitenkin olen varma,\nettä me kaksi annamme hänelle kaikkine vikoineenkin suuremman arvon\nkuin kukaan muu.\n\nTyttö nyökkäsi innokkaasti.\n\n— Hän ei ollut ainoastaan suuri runoilija, vaan myös hyvä,\nlämminsydäminen ihminen. Hän ei vain voinut mitään sille, että hän\noli tasapainoton ja oikkujensa orja. Useimmiten nuo oikut olivat\nharmittomia ja herttaisiakin. Mutta joskus ne saivat minut suunniltani.\nNiin tuonakin onnettomana päivänä. Kello 13:n maissa Onni soitti\nminulle ja pyysi minua tulemaan hakemaan hänet erään ystävänsä luota.\nKuulin jo äänestä, ettei hän ollut selvä. Siitä huolimatta minä menin.\nSillä välin muu seurue, kaksi kirjailijaa ja muuan taidemaalari, oli\nsaanut hänen mielensä muuttumaan. Tullessani sain Onnilta kuulla\njoutuvani odottamaan, kunnes pullo olisi tyhjä. Isäntä tyrkytti lasia\nminullekin ja oli kovin loukkaantunut, kun en huolinut. Taidemaalari,\njoka oli eniten humalassa, huusi: »Ei se ota! Se on miljoonalikka, joka\njuo vain samppanjaa ja pyhkii suunsa snellmanneilla!»\n\n— Miten ihmeessä jaksoitte kestää? Rauta ihmetteli.\n\n— Kuulin heidän sanovan, että se oli heidän viimeinen pullonsa, Laura\nvastasi. — Mutta kun se sitten tyhjeni, he eivät suostuneetkaan\nlopettamaan. Pitkän ja kiihkeän neuvottelun tulos oli, että Onnin piti\nlähteä hankkimaan kustantajaltaan rahaa, jotta ilonpitoa voitaisiin\njatkaa. Minä pujahdin hänen mukanaan porraskäytävään ja sanoin, että\nnyt sai riittää. Onnin silmät verestivät, mutta suurina ja hellyttävinä\nne katsoivat minuun. »Rakas, koeta käsittää. Molemmat nuo toiset ovat\nvanhastaan hirmuvelassa kustantajilleen. He eivät voi saada mitään\nirti. Eikä maalari ole vuoteen myynyt yhtään tauluaan. Täytyyhän minun\nauttaa poikia.» Silloin minä kimpaannuin. Kun tulimme ulko-ovelle,\nsanoin: »Se, mitä sinun vähitellen täytyy, on valita noiden\njuopottelevien poikien ja minun välillä. Jos sinä menet vasemmalle,\nminä menen oikealle.» Hän lähti vasemmalle, sillä siellä päin hänen\nkustantajansa oli! Minä en liioin katsonut taakseni suunnatessani\nkulkuni raitiopysäkille. Vielä vaunuun noustessani olin varma, että\nolin menetellyt oikein. Mutta tuo varmuus ei kestänyt kauan. Kulosaaren\nensimmäisellä pysäkillä laskeuduin alas ja palasin kaupunkiin.\n\n— Te palasitte!\n\n— Niin, minulla oli vain yksi ainoa ajatus: löytää Onni ja tehdä hänen\nkanssaan sovinto. Kaupunkiin tultuani soitin sinne, mistä olimme\npoistuneet. Jokin naisääni vastasi, ettei kirjailija Piirto ollut\nsiellä, mutta että häntä odotettiin. Summanmutikassa lähdin etsimään\nhäntä. Hallitus- ja Mikonkatujen kulmassa sitten näin hänet. Mutta\nse oli uusi Onni. Hullunkurinen ilme kasvoillaan hän seisoi keskellä\nkatukäytävää ja jakeli ohi kulkeville satamarkkasia!\n\n— Jakeli mitä? Rauta hämmästyi.\n\n— Satamarkkasia, tyttö toisti. — Hetken seurasin toiselta puolen katua\ntuota menoa. Sitten menin hänen luokseen ja vedin hänet seinän viereen.\n»Mitä hulluja sinä teet?» tiukkasin. Hän nauroi koko kasvoillaan.\n»Etkö näe, rakkaani?» hän ilvehti. »Kävin nostamassa 10.000 markkaa\ntililtäni. Sata uudenuutukaista saturaista. Erotin niistä kymmenen\npoikien viinarahoiksi. Tässä on jäljellä vielä kymmenkunta. Se tietää,\nettä kahdeksankymmentä on jo mennyt tässä kulmassa kaupaksi. Jokaiselle\nohikulkijalle olen tarjonnut. Ja, ajatteles, tyttöseni, vain kaksi\non ollut sellaista, joille ei kelvannut. Sellaisia ovat ihmiset!\nEikös olekin loistava psykologinen koe?» Minusta se ei ollut lainkaan\nloistava. Sitäkin vähemmän, kun ympärillemme kerääntyi yhä enemmän\nväkeä, joka tuijotti meitä. Kuiskasin Onnille, että hän pistäisi loput\nrahat taskuunsa ja tulisi pois. Mutta hän ärähti: »Eivät nämä ole sinun\nrahojasi, vaan kerrankin minun omiani! Ja ne minä jaan, sanoit mitä\ntahansa!» Muuan raa'an näköinen mies huusi: »Oikein, herra! Satanen\nminunkin kouraani!» Sain kuiskatuksi vielä Onnille: »Tähän asti me\nolemme erotessamme sanoneet: näkemiin. Mutta jos vielä jatkat tuota,\nminä sanon: hyvästi!» Hän katsoi minuun epävarmana. Mutta silloin se\näskeinen puhuja karjaisi: »Mitäs se neidille kuuluu, mitä herra omille\nrahoilleen tekee?» Monet nauroivat. Mies sai satasensa. Ja minä pakenin\npaikalta.\n\nKun Laura lopetti, Rauta ei tiennyt, mitä sanoa. Hän tuli ajatelleeksi\nsitä hienoa kotia, jonka ainoana lapsena tyttö oli kasvanut.\n»Veljelleni ja minulle hän on kaikki kaikessa», Johanna-täti oli\nkertonut. Ja tyttö itse oli maininnut äidin sijaisestaan, että tämä on\ntehnyt kaikkensa hemmotellakseen hänet pilalle. Pilalle Laura ei ollut\nmennyt, kaukana siitä. Mutta hän oli oman ympäristönsä lapsi. Suotta\nhän ei ollut äsken tuskaillut: »Kumpikaan meistä ei päässyt kuilun\nylitse toisen luo.» Suotta olisi myös ollut väittää, että Onni Piirto\nolisi tehnyt yli pääsemisen rakastetulleen helpoksi.\n\nRauta mietti edelleen, mitähän vuorineuvos Sälöinen ja se kaunis,\nmustasilmäinen nainen, jonka muotokuvan hän oli nähnyt Kulosaaren\nhuvilassa, olisivat arvelleet tuosta irvokkaasta kohtauksesta Hallitus-\nja Mikonkatujen kulmassa. Hänen mieleensä johtui, että onneksi Kerttu\nLaita ei ollut sattunut paikalle. Tuo kohtaus olisi ollut juuri hänen\nmieleisensä aihe purevaan pakinaan.\n\n— Mitä te nyt pohditte, tuomari Rauta? Laura kysyi.\n\n— Sitä vain, että te lapsi parat. Te kaksi.\n\nTytön silmiin nousi uhmaa.\n\n— Ja kuitenkin minä olen onnellinen siitä, että hän rakasti minua ja\nettä minä sain rakastaa häntä. Kaikesta huolimatta hän oli sen arvoinen.\n\nMies nosti lasinsa, joka oli vielä puolillaan.\n\n— Juon tämän, hän sanoi, iloiten siitä, että tunnette niin, neiti\nSälöinen.\n\n— Teillä oli kai vielä kysymyksiä minulle, tuomari Rauta.\n\n— Ne liittyvät suoranaisesti murhan tutkimuksiin. Siksi pyydän teitä\nharkitsemaan tarkoin, ennen kuin vastaatte.\n\n— Hyvä on.\n\n— Seuraava kysymykseni on oikeastaan kysymyssarja. Se on, myönnän sen,\narkaluontoinen ja saattaa vaikuttaa tunkeilevalta.\n\nLaura hymähti.\n\n— Tuo anteeksi pyyntö oli aivan tarpeeton. Arkaluontoisempia asioita\nkuin ne, jotka minä olen teille juuri kertonut, ei elämässäni ole.\nJa mikään, mikä voi auttaa Onnin murhaajan selville saamista, ei voi\nminusta tuntua tunkeilevalta.\n\n— Nyt te puhutte kuin vuorineuvos Sälöisen tytär ainakin. Hyvä. Teillä\non kai ollut paljon ihailijoita?\n\n— Luullakseni voin sanoa, että on.\n\n— Pidätte kai mahdollisena, että eräät heistä totesivat katkeruudella\nOnni Piirron saavuttaman erikoisaseman?\n\n— Te esitätte kysymyksenne juhlallisen raskaasti, saisinko sanoa:\njuristimaisesti. Mutta olkoon. Vastaan siis, että mahdollisena sitä\npidän. Sen sijaan, jos kysyisitte, onko luultavaa, että joku entinen\nihailijani olisi mustasukkaisuudesta minun vuokseni tehnyt murhan,\nvoisin sanoa suoraan: ei. Niin kuohuvatunteista ihailijaa minulla ei\nole ollut.\n\nRauta piti hyvänään saamansa näpsäytyksen ja kuittasi sen hymyllä.\n\n— Sitä paitsi, tyttö jatkoi, — mainitsin jo ennen Onnin tuloa\ntodenneeni, että tuossa suuressa ihmisjoukossa minulla oli vain kaksi\ntuttavaa. Toinen oli toimitusjohtaja Paavonen ja toinen kirjailija\nVeikko Talola. Kumpikaan heistä ei ole kunnioittanut minua ihailullaan.\n\n— On hyvä, että otatte asian reippaasti, neiti Sälöinen. Eikä pieni\nyliolkaisuuskaan haittaa. Mutta synkäksi tosiasiaksi jää, että joku\nmurhasi eilen illalla Onni Piirron. Päästäksemme rikollisen jäljille\nkannattaa miettiä sitäkin, mikä motiivi murhaajalla saattoi olla.\nEi voi auttaa sitä, että tällainen teoretisointi joskus haiskahtaa\njuristimaiselta.\n\nLaura oli heti valmis sovintoon.\n\n— Suokaa anteeksi, tuomari Rauta, hän pyysi katuvana. — Olin äsken\ntyperä ja ilkeä. Tietysti te olette oikeassa.\n\nMies kumarsi. He polttelivat hetken ääneti. Sitten Rauta aloitti taas:\n\n— Kateus kiehumapisteeseen nousseena voi olla mahtava motiivi. On ollut\nmonesti. Sanokaahan, neiti Sälöinen, pyrkikö joku taiteilijapiireissä,\njoissa liikuitte Onni Piirron kanssa, lähentelemään teitä?\n\n— Voi ei! Minä olin siellä Onni Piirron tyttö, ja sillä hyvä. Siellä on\nomat lakiosa, joita kukaan ei rankaisematta riko.\n\n— Mutta ymmärrättehän, että joku on voinut sitä erikoisesti\nilmaisematta kadehtia teitä Onni Piirrolta. Te olette eräs tämän\nkaupungin kauneimpia tyttöjä. Sitä paitsi olette, siitäkään ei päästä\nyli eikä ympäri, mahtavan ja rikkaan vuorineuvos Sälöisen tytär.\n\nLauran silmät leimahtivat.\n\n— Tuota en olisi odottanut teiltä, tuomari Rauta. Jonkun muun on\ntäytynyt saada tuo ajatus päähänne. Te tunnette taiteilijapiirejä.\nTeidän on pakko tietää, että juuri millekään ei siellä anneta\nvähemmän arvoa kuin rahalle. Taiteilijoille se on vain harmillinen\nvälttämättömyys, jota he halveksivat. Jos te kuvittelette minulla\nolleen siellä jonkin erikoisaseman sen vuoksi, että isäni on rikas,\nniin erehdytte täysin. Vain pilkkaa ja parhaassa tapauksessa\nhyväntahtoista leikinlaskua se tuotti minulle.\n\nJa Onni häpesi sitä, että hänen tyttönsä isä on vuorineuvos, ja\nhän antoi minun myös tuntea sen. Taiteilijoilla on heikkoutensa.\nEräitä kehnojakin ihmisiä olen tavannut heidän joukossaan. Mutta en\nainoaakaan, joka ahnehtisi miljoonia!\n\nHän oli häikäisevän kaunis kiivastuksessaan. Rauta tuumi itsekseen,\nettä tyttö ei lausunut noita sanoja ensimmäistä kertaa. Hän oli\nvarmaan joutunut monesti pitämään tuon puolustuspuheen sen seurapiirin\nkeskuudessa, johon hän sukunsa perusteella kuului.\n\n— Kiitoksia ojennuksesta, neiti Sälöinen, Rauta lausahti lauhkeasti. —\nKoetan pitää tuon seikan mielessäni. Asiasta toiseen: olin eilisiltana\npanevinani merkille, että Onni Piirron lähimmistä kirjailijatovereista\nei ketään ollut mukana filmitalossa.\n\n— Ei ollut, Laura vahvisti. — He pitävät vielä yhteistyötä filmin\nkanssa runoilijan arvolle alentavana. Siitä he väittelivät tuona\nonnettomana satamarkkasten päivänäkin. Toverit pilkkasivat Onnia sen\nvuoksi, että hän oli luvannut kirjoittaa elokuvakäsikirjoituksen.\nOnni puolustautui sillä, että parjattu kotimainen filmi ei voi\nnousta, elleivät runoilijat tule sille apuun. Hän sanoi, että elokuva\nkauneimmillaan on kuviksi muunnettu runo. »Roskaa!» toinen väitti.\n»Filmi on teollisuutta, ei taidetta!» Taidemaalari hihitti viinalasi\nvapisevissa käsissään: »Veljemme Piirto on surullinen todistus siitä,\nettä seura tekee kaltaisekseen. Hän on päässyt suurten rahojen\nhajuun. Mutta poika parka yrittää vielä keksiä kauniita verhoja sille\nalastomalle tosiasialle, että suuria rahoja ei ansaita muuta kuin\nmyymällä sielunsa pirulle.»\n\nLaura oli hyvin kalpea lopettaessaan. Rauta ei oikein käsittänyt, mikä\nmielleyhtymä tyttöä järkytti. Mutta hän piti parhaana antaa hänelle\naikaa päästä jälleen tasapainoon. Laura naurahti ilottomasti sanoessaan:\n\n— Luulenpa, että pelästyin nyt itse tuota viime sanaa. Se johti\nmieleeni sen ihailijahirviön, jonka te minulle runoilitte. Hän — tuo\njoku minua salaa rakastava — olisi siis ensin murhannut Onnin ja sitten\nyrittänyt veritahroin leimata minut murhaajaksi.\n\n— Sehän oli minulta vain ajatusrakennelma, Rauta huomautti. — Eikä\nse tunnu kovinkaan uskottavalta. Mutta sellaiseen kaksitahoiseen\nhävitysvimmaan on toivoton, hyljeksitty rakkaus joskus johtanut.\n\n— Mutta kun itsekin pidätte sitä tässä tapauksessa perin vähän\nuskottavana, niin miksi otaksutte minun olevan edelleen vaarassa?\n\n— Minä sanoin sen teille jo äsken. Minulla on ilkeä tunne, että\netsimämme murhaajan verenhimo ei tyydy yhteen uhriin. Olivatpa hänen\nmotiivinsa mitkä tahansa. Tietysti voin erehtyä. Mutta haluaisin\nvarmistua siitä, ettette ainakaan te, neiti Sälöinen, olisi toinen uhri.\n\n— Mutta miksi? tyttö tiukkasi. — Ei kai ihmisiä murhata noin vain.\nTäytyisihän tuolla hirviöllä olla jokin syy, jokin tarkoitus!\n\nRaudan kasvot olivat hyvin vakavat, kun hän ryhtyi selittämään:\n\n— Te olette itsepäinen nuori nainen, neiti Sälöinen. Mutta teidän\nvastaväitteissänne on loogillisuutta. Ehkäpä teillä sitä paitsi on\noikeus tietää tilanne sellaisena kuin se todella on. Murhaaja tajuaa,\nettemme me jätä hevin kesken ja että piiloittautuipa hän miten hyvin\ntahansa, lopulta päädymme häneen. Hänen ainoa, pelastusmahdollisuutensa\non sysätä syy sellaisen niskaan, joka ei voi enää puolustautua. Hän\nei tiedä, miten vahvat todistukset meillä on teidän täydellisestä\nsyyttömyydestänne. Hän saattaa otaksua teidän vapauttamisenne\ntapahtuneen vain mahtavan isänne vaikutusvallan turvin. Niinpä hän\nvoi kuvitella, että esimerkiksi teidän lavastettu itsemurhanne\nselitettäisiin huonon omantunnon, katumuksen ja myös syyllisyytenne\nriittäväksi todistukseksi. Ja minun on sanottava, että jos taitavalla\nrikollisella on vähänkin aikaa, hän voi lavastaa murhan varsin\nuskottavaksi itsemurhaksi.\n\nLaura tuijotti häneen laajentunein silmäterin.\n\n— Te tarkoitatte, tuomari Rauta, että hän murhaisi minut... Että hän\njärjestäisi sen näyttämään kuin minä olisin itse riistänyt itseltäni\nhengen, koska murhattuani Onnin en jaksanut kantaa syyllisyyttäni... Se\non... se on...!\n\nEteisvahtimestari kiiruhti kumarrellen pöydän luo,\n\n— Tärkeä puhelu tuomari Raudalle, hän ilmoitti.\n\nTyttö nousi ensimmäisenä. Hänen äänensä värähteli, kun hän sanoi:\n\n— Minä... minä tulen mukaanne... jaloittelemaan.\n\n\n\n\nSeitsemäs luku.\n\n»PUOLAN PANKIN» UHRI\n\n\nPuhelimesta palattuaan Rauta istahti ilmavan eteisaulan sohvaan. Hetken\nkuluttua Laura Sälöinen tuli naisten huoneesta. Järkytyksen jälkiä\nei enää näkynyt kasvoissa. Hän oli jälleen hyvin huoliteltu ja hyvin\nhillitty nuori maailmannainen.\n\n— Oliko tiedonanto tärkeä?\n\nMies nyökkäsi.\n\n— Tätä juttua koskeva?\n\n— Niin. Sihteeriin soitti. Saanko saattaa teidät takaisin pöytäämme,\nneiti Sälöinen?\n\n— Vieläkö? Luullakseni kaikki muut lounasvieraat ovat poistuneet.\nSoittajatkin väsyvät lopulta meihin.\n\n— Hekin menivät jo. Hyvin tyytyväisinä. Mutta minä haluaisin vielä\nvaihtaa muutaman sanan teidän kanssanne.\n\nHe palasivat paikoilleen. Hovimestari riensi heidän luokseen.\n\n— Mitä saan herrasväelle tuoda?\n\nLaura pudisti päätään.\n\n— Minä joisin mielelläni grogin, Rauta sanoi.\n\nSaatuaan juoman hän virkahti:\n\n— Nyt tulee kolmas ja viimeinen kysymykseni. Te tunnette siis Ohto\nMäkisen?\n\n— Miksi sanotte: siis, tuomari Rauta?\n\n— Koska te säpsähditte, kun minä mainitsin rikospoliisin päällikölle\nhänen nimensä.\n\n— Säpsähdinkö minä?\n\n— Kyllä. Ja nyt te yritätte vain voittaa aikaa, ennen kuin vastaatte.\nMiksi unohditte Ohto Mäkisen äsken luetellessanne, keitä tuttavia\neilisiltana näitte studiorakennuksessa? Neiti Sälöinen, minun täytyy\nmuistuttaa lupauksestanne, että autatte minua selvittämään ystävämme\nmurhan.\n\n— Te olette nyt niin kauhean juhlallinen, tyttö valitti. — Ikään kuin\nminä olisin tehnyt jotakin pahaa. Minä jätin hänet mainitsematta vain\nsiitä yksinkertaisesta syystä, etten pidä häntä tuttavanani. En olisi\najatellutkaan mennä keskustelemaan hänen kanssaan tai hänen tulevan\npitämään seuraa minulle. Epäilen, tokko hän edes muistaa meidän kerran\ntavanneen. Kun tuomari Ahvenisto nimitti löydettyjä jalan jälkiä\nmurhaajan jättämiksi ja te yhtäkkiä sanoitte, että rakennuksesta ulos\nhypännyt mies oli Ohto Mäkinen, saatoin hyvinkin säpsähtää. Tulin\najatelleeksi hänen vaimoaan.\n\n— Te tunnette siis hänetkin?\n\n— Näin hänet samalla kertaa kuin hänen miehensäkin. Olen käynyt heidän\nkotonaan Käpylässä. Siitä on nyt puolisen vuotta. Onni kertoi kahden\nkirjailijatoverinsa kanssa suostuneensa miehen kiihkeään kutsuun. Se\noli sillä kertaa meidän viimeinen iltamme ennen Onnin esiintymismatkaa\nVaasaan, ja siksi hän pyysi minut mukaansa. »Istumme siellä tunnin,\npari, niin sillähän siitä takiaisesta pääsee», hän sanoi pahantuulisena.\n\n— Ohto Mäkinen ei siis ole kirjailija?\n\nLaura pudisti päätään.\n\n— Onni kertoi, että miehen korkein unelma oli päästä kirjailijaliiton\njäseneksi. Hän on kuitenkin, niin sanotaan, saanut vain pari\nkertomustaan johonkin viikkolehteen.\n\n— Murheellinen tyyppi, Rauta virkahti. — Mutta perhe hänellä on?\n\n— Vaimo ja kolme lasta, 5-, 3- ja 2-vuotiaat. Heillä on kahden huoneen\nja keittiön asunto, jonka köyhyyden vaimo on pienillä taikakeinoilla\nsaanut peittymään, melkein. Miehellä on toimistoapulaisen paikka\njossakin kaupungin virastossa.\n\n— Tiedättekö, minkä verran kouluja hän on käynyt?\n\n— Hän opiskeli aikoinaan yliopistossa lääketiedettä, kuten vaimonsakin,\nHe keskeyttivät opintonsa kuudetta vuotta sitten. Rouva Mäkinen kertoi\nsen minulle, kun olimme kahden katsomassa lapsia. Hän sanoi surkeasti,\nettei mies ole antanut anteeksi hänelle tuota pakkonaimista, joksi hän\nsitä sanoo. Ikään kuin miehellä olisi siinä jotakin anteeksi antamista!\nPäinvastoin!\n\nTyttö sinkosi viime sanansa harmistuneena. Mutta Rauta tuskin kuuli\nniitä. Hän oli vaipunut pohtimaan sitä tietoa, että Ohto Mäkinen,\nviimeöinen ikkunasta hyppääjä, oli entinen lääketieteen ylioppilas.\nPoliisilääkäri oli lausunut, että Onni Piirron surmannut tikarin\npisto oli asiantuntijan työtä. Lääketieteen ylioppilaalla oli ainakin\nalkutiedot, joita hän oli voinut kartuttaa.\n\n— Minkä näköinen Ohto Mäkinen on?\n\n— Hän on Onnia lyhyempi, Laura vastasi. — Hyvin tumma ja aika lihava,\nluullakseni kolmissakymmenissä.\n\n— Onko hänellä pyöreät, sangattomat silmälasit?\n\n— On. Te panitte siis merkille hänet eilen?\n\nRauta nyökkäsi. Hän muisti tuon tumman pikku miehen, jonka kanssa\nPiirto oli kieltäytynyt keskustelemasta. Kirjailija oli kiskaissut\nkäsivartensa irti miehen otteesta ja tallustanut istumaan\nelokuvakameran jalustalle. Rauta yritti palauttaa mieleensä miehen\nkatsetta, jonka tämä oli heittänyt poistujan jälkeen. Mutta hän ei\njaksanut muistaa muuta kuin että oli kysynyt itseltään, leimusiko siinä\nkatseessa viha.\n\nSama mies oli ollut äänityspuolen koeteatterissa silloin, kun\ntoimitusjohtaja Paavonen oli selitellyt suomalaisten elokuvien\nvaikeuksia päästä ulkomaan markkinoille. Mutta entä jälkeenpäin, sitten\nkun filmiesityksen päätyttyä valot oli sytytetty ja murha havaittu?\nOliko hän ollut siellä vielä sittenkin?\n\nRauta pinnisti muistiaan. Ei! Hän oli varma, että tumma mies ei silloin\nenää ollut paikalla. Oliko hän ehkä ollut se, jonka Rauta oli pikemmin\ntajunnut kuin kuullut poistuvan kiireesti huoneesta heti, kun valot\nsyttyivät? Pelkäsikö hän ehkä jonkun huomaavan hänen veriset kätensä\ntai tahrat, joita oli saattanut tippua housunlahkeeseen, kun hän oli\ntyöntänyt verta tippuvan liinan taskuunsa? Joka tapauksessa hän oli\npelännyt niin, että oli hypännyt kolmannen kerroksen ikkunasta alas\npäästäkseen pakoon.\n\nRauta pakottautui rauhalliseksi. Ei ollut aihetta kiirehtiä.\nMonet tosiasiat puhuivat tummaa pikku miestä vastaan. Mutta hänen\nsyyllisyytensä lepäsi kuitenkin ratkaisevalta osalta vain otaksumien\nvarassa, toistaiseksi.\n\n— Kertokaahan tuosta vierailusta, neiti Sälöinen.\n\nTyttö oli kiinnostuneena tutkinut lujapiirteisiä kasvoja ja leveää,\nsileää otsaa, jonka takana hän arvasi ajatusten levottomasti ajavan\ntakaa toisiaan ja johtopäätöksiä syntyvän ja seuloutuvan. Hän ei tehnyt\nmitään kysymyksiä, vaan aloitti heti:\n\n— Siitä ei ole paljon kerrottavaa. Olimme siellä vain pari tuntia.\nHerra Mäkinen otti meidät vastaan liikuttavan innostuneesti. Molemmat\nOnnin kirjailijatoverit tulivat heti meidän jälkeemme ja saivat yhtä\nmyrskyisen ihastuneen vastaanoton. Meidät sijoitettiin huoneeseen,\njossa oli pirttikalusto ja ikkunan luona isännän työpöytä. Tulomme oli\naiheuttanut emännälle paljon vaivaa. Pitkä pöytä oli täynnä erilaisia\nleivonnaisia. Keskustelu oli aluksi laimeaa. Mutta teidän olisi pitänyt\nolla toteamassa, millä haltioitumisella herra Mäkinen kuunteli herrojen\nkirjailijoiden jokaista lausetta. Hänen ruskeiden silmiensä katse\nnäytti suorastaan riippuvan puhujan huulissa. Hän päästeli pieniä,\nihastuneita huudahduksia, sanoipa heistä kuka mitä tahansa. Sitä\noli melkein piinallista seurata. Ja muut kolme vierasta? Kohtauksen\njärjettömyys vain nauratti heitä. He vauhkoutuivat esittämään aivan\nhulluja ajatuksia taiteesta ja sen asemasta nähdäkseen, seuraisiko\nisännän sokea ihailu heitä yhä. Se seurasi.\n\n— Te kerrotte elävästi, neiti Sälöinen, Rauta virkahti. — On kuin\nolisin itse ollut mukana.\n\n— Minä huokasin helpotuksesta, kun pieni ja laiha rouva Mäkinen\ntuli kaatamaan kahvia. Miehetkin lopettivat sydämettömän leikkinsä\nja palasivat järkipuheeseen. Rouva oli jo ollut poistumassa, mutta\npysähtynyt ovelle kuuntelemaan. »Ohto en kai minä häiritsisi, jos\njäisin hetkeksi tänne?» hän kysyi arasti. Mies silmäsi häneen\ntyytymättömänä. Silloin minun mieleni kuohahti. En ollut vihainen vain\nherra Mäkiselle tuon alastomasti väheksivän silmäyksen tähden, vaan\nmyös hänen vaimolleen, joka alentui sellaista nöyrästi pyytämään!\nMinä en ole milloinkaan voinut sietää sitä, että eräät naiset\nsallivat aviomiestensä kohdella heitä miten tahansa. Välähdyksenä\nmuistin kuvauksen siitä, mitä eräs kuuluisimmista kirjailijoistamme\nsamanlaisessa tilanteessa ärjäisi vaimolleen: »Ei täällä piikoja\ntarvita silloin, kun minä keskustelen herrojen kanssa!» Pelkäsin, että\nlöisin isäntäämme, jos hän päästäisi suustaan jotakin saman suuntaista.\nSiksi ehätin hänen edelleen ja julistin: »Ette toki, rouva Mäkinen!\nTulkaa tänne minun viereeni. Menehdyn suorastaan, ellen saa kuulla\nnaisen tyyntä ääntä tässä miehisen itsekehun ristitulessa.» Kirjailijat\nnauroivat. Hehän tunsivat minut. Isäntä sen sijaan katsoi minuun\nvihaisesti. Minkäs hän kuitenkaan minulle voi? Minähän olin vieras ja\nlisäksi — mikä kai sai hänet taipumaan tahtooni — kuuluisan runoilijan\nmorsian.\n\nLaura naurahti muistolleen.\n\n— Sitten kaikki kävi entistä ikävämmäksi. Emäntä oli onneton, kun hänen\nleipomuksensa eivät tehneet kauppaansa. Minä yritin siinä suhteessa\nparhaani. Mutta miehet eivät koskeneetkaan pöydän herkkuihin. »Eikö\nsinulla, Ohto, ole viinaa?» toinen Onnin tovereista kysäisi. Emäntä ja\nisäntä lehahtivat punaisiksi kasvoiltaan ja änkyttivät, että ei, ei\nvalitettavasti. »Mutta minullapa on rautainen annokseni takataskussa»,\nvanhin kirjailijoista kehaisi, »minä kun otan lekkerin mukaani aina\npelätessäni joutuvani kuivaan seuraan.» Häikäilemättä hän otti kuppinsa\nja kaatoi sen sisällön pöydällä olevaan kahvipannuun takaisin. »Ei,\nei», herra Mäkinen hätäytyi, »onhan meillä laseja. Mirja, hae laseja!»\nTuossa tuokiossa lasit olivat pöydällä.\n\n— Entä te? Rauta kysäisi huvittuneena.\n\n— Tarkoitatte, että räjähdinkö minä. Sinä iltana minä olin\nräjähdysvalmis monesti. Mutta sillä kohtaa Onni tarttui äkisti\nranteeseeni. »Älä puutu asiaan, rakas», hän kuiskasi, »minä en\nota, lähdemme kohta». Ennen kuin kuitenkaan osasimme lähteä, Onnin\nmolemmat toverit ehtivät päästä keskenään väittelyyn siitä, kumpi\nheistä on suurempi kirjailija. Isäntä seurasi tuota typerää kinastelua\nsäteilevin silmin ja jakaen ihastuksen huudahduksiaan tasapuolisesti\nkummallekin väittelijälle. Minua rupesi tympäisemään ja ehdotin\nemännälle, että menisimme katsomaan lapsia. Palatessani toisesta\nhuoneesta jäin kynnykselle todeten, että viina oli saanut keskustelijat\njo kovaäänisiksi, mutta ei suinkaan entistä henkevämmiksi. Taisin\nnaurahtaakin. Joka tapauksessa vanhin kirjailijoista ärähti: »Onni! Kun\nei sinulle tänä iltana viinakaan kelpaa, niin vie tyttösi pois! Hän\nhäiritsee meitä!» Siihen vierailumme päättyi.\n\nRauta hymähti.\n\n— Kiitoksia, neiti Sälöinen. Annoitte aika selvän kuvan Ohto Mäkisestä.\nVastapalvelukseksi kerron, että soitin äsken teidän isällenne.\n\nLaura ei näyttänyt pitävän vastapalvelusta kovinkaan suurena. Hän\nrypisti otsaansa.\n\n— No?\n\n— Isänne sanoi itsekin päätyneensä siihen, että ulkomaan matka tekee\nteille hyvää. Hän on tilannut jo teille huoneen eräässä Bernin\nhotellissa, jonne hän jättää teidät jatkaessaan itse liikematkaansa\nItaliaan. Passit ja viisumit hän arveli saavansa valmiiksi viikossa.\nSiksi ajaksi hän piti viisaana henkivartijoiden järjestämistä teille.\n\nTytön ilme ei lauhtunut.\n\n— Tuon vaivan olisitte voinut säästää itseltänne, tuomari Rauta,\nhän sanoi viileästi. — Minähän sanoin itse puhuvani noista asioista\nisälleni. Mutta te tunnutte kuuluvan isäni kanssa samaan miesluokkaan,\njoka ei usko meidän naisten osaavan hoitaa omia asioitamme ja meilläkin\nolevan oman tahdon.\n\nMies hymyili hänen äkäilylleen. Mutta se ei parantanut Lauran mielialaa.\n\n— Oliko teillä vielä muuta asiaa minun isälleni? hän kysyi jäykästi.\n\n— Oli. Pyysin häntä lähettämään auton hetkisen kuluttua »Vaakunan»\nedustalle, jotta te pääsette turvallisesti kotiinne.\n\n— Meidän tiemme eroavat siis nyt? tyttö virkahti, ja hänen äänensä\nilmaisi hänen taistelevan voittaakseen äskeisen närkästyksensä.\n\n— Ei aivan vielä, neiti Sälöinen. Pyytäisin teitä ottamaan\nminut mukaanne autoon. Ei kylläkään pitemmälle kuin erääseen\nlennätinkonttoriin. Yritän saada selkoa hämäräperäiseen sähkeeseen,\njoka sihteerin! ilmoituksen mukaan saapui toimistooni neljännestunti\nsitten. Olen tähän merkinnyt sen sisällön.\n\nHän ojensi tytölle paperin, josta tämä luki:\n\n »Ohto Mäkinen hyppäsi eräästä ikkunasta. Eräs, joka näki.»\n\nLaura katsoi hämmästyneenä mieheen.\n\n— Tämäkö on se tärkeä tiedonanto, jonka saitte?\n\nRauta nyökkäsi.\n\n— Mutta... mehän tiedämme sen ennestään... Sen, että Ohto Mäkinen\nhyppäsi. En ymmärrä...\n\n— Tärkeää ei olekaan itse sanoma, vaan se, että joku muukin kuin me\ntietää. Kuka hän on? Mistä hän tietää? Miksi hän sähköttää salanimin?\nKas, siinä eräitä kysymyksiä, jotka myös on ratkaistava. Voitteko te\nauttaa minua siinä?\n\nTyttö pudisti päätään.\n\n— Minusta on teille hyvin vähän apua, tuomari Rauta, hän vastasi\nsurullisesti.\n\n— Älkää sanoko niin, neiti Sälöinen. Te olette auttanut minua paljon\nenemmän kuin aavistattekaan. Lähdemmekö?\n\nLaura oli heti valmis ja nousi.\n\nHovimestari riensi heidän luoksensa.\n\n— Toivottavasti herrasväki on tyytyväinen?\n\n— Oi, kyllä. Kaikki oli erinomaista, tyttö kiitti. — Välittäkää\nsydämellinen kiitokseni myös orkesterille. Se soitti ihastuttavasti.\n\n— Kiitoksia, neiti Sälöinen! Tervetuloa pian jälleen, neiti Sälöinen!\n\nRauta rykäisi huomauttaakseen, että hänkin oli olemassa.\n\n— Minä en valitettavasti voi olla yhtä tyytyväinen, hän huomautti.\n\nHovimestarin kumarrus katkesi puoliväliin. Hänen jäykistynyt hymynsä\nilmaisi, että herran mahdollinen tyytymättömyys ei merkinnyt paljon,\nkun kerran neiti Sälöinen oli kiittänyt. Hän pakottautui kuitenkin\nlausumaan:\n\n— Olen pahoillani, herra tuomari. Onko meidän puoleltamme sitten\ntapahtunut jokin laiminlyönti?\n\n— On, hovimestari! Vieläpä hyvin valitettava laiminlyönti. Minä en näet\nsaanut pyytämään! cocktailin reseptiä.\n\nHovimestarin jännitys laukesi. Hymyillen hän kumarsi.\n\n— Ah, herra tuomari, te suvaitsette laskea leikkiä. Se salaisuushan ei\nole meidän. Herra tuomari säikäytti minut jo melkein sekapäiseksi.\n\n— Minua jää vaivaamaan kysymys, miten sekoitetaan maailman paras\ncocktail. Kaikki muukin tässä pöydässä oli erinomaista. Mutta se oli\nsuorastaan ihme. Kiitoksia vain teille!\n\n— Kiitollisuus on kokonaan meidän puolellamme. Näkemiin, herra tuomari!\n\nKatuvierellä seisoi vuorineuvoksen Packard. Kuljettaja aukaisi heille\noven.\n\n— Saanko pyytää pysäyttämään Aleksanterinkadulla toimistoni edustalla?\nRauta kysyi. — Viivyn vain tuokion sisällä.\n\n— Viipykää vaikka kauankin, Laura hymähti. — Minullahan ei ole\nkiirettä, enää.\n\nHissi oli ylhäällä. Rauta lähti harppomaan portaita. Hänessä ei ollut\nenää paljoakaan jäljellä siitä huolettomasta herrasta, joka hetkistä\naikaisemmin oli pakissut »Vaakunan» hovimestarin kanssa. Nyt hänellä\noli kiire.\n\nToimistonsa etuhuoneessa hän nyökkäsi ohimennen kahdelle nuorelle\ntytölle, jotka työskentelivät siellä. Samaa vauhtia hän painalsi\nsihteerinsä huoneeseen.\n\nVaalea, hauskannäköinen neiti Järviö oli juuri lopettelemassa\npuhelinkeskustelua.\n\n— Kiitoksia paljon, hän virkahti laskien kuulokkeen paikoilleen.\n\n— Te ette soittanut minulle uudelleen »Vaakunaan», Rauta moitti. —\nKoetin keksiä siellä jos mitä viivytyksiä. Mutta lopulta maa alkoi\npolttaa jalkojeni alla. Ja niin olen tässä.\n\n— Näen sen, tuomari, tyttö hymyili. — Ja senkin, että tuomarilla\nei ollut kärsivällisyyttä edes odottaa hissiä tänne ylös\npäästäkseen. Mutta minä en voi auttaa sitä, että vasta äskeisellä\npuhelinkeskustelulla sain selville, missä sähkeen alkuperäinen\nkäsikirjoitus on. Tuomari ei voi aavistaa...\n\n— Luoja, millainen lavertelija teistäkin on tullut! Missä se on?\n\n— Snellmaninkadun lennätinkonttorissa. Mutta tuomari, tänne on moni\nsoittanut. Rikospoliisin päällikkö pyysi ilmoittamaan, että hän haluaa\nheti tavata, kun...\n\nTyttö jätti lauseensa kesken huomatessaan esimiehensä jo menneen.\n\nTuomari Rajanen tuli toisesta ovesta. Hän oli puolivälissä\nneljättäkymmentä oleva tukevahko mies, jolla oli kirkkaansiniset silmät\nja hieman harventunut vaalea tukka.\n\n— Tietääkö neiti, onko Raudalla aikomusta lähipäivinä pistäytyä täällä?\nhän kysyi.\n\n— Kaksi minuuttia sitten hän tuli, ja puoli minuuttia sitten hän häipyi\ntuosta ovesta. Saatte yrittää hoitaa maanlunastusjutun omin päin,\ntuomari Rajanen. Päälliköllä on nyt tärkeämpää mielessä.\n\nMies katsoi tyttöä pitkään. Hän koetti keksiä jotakin, millä pitkittää\nkeskustelua.\n\n— Tietysti tuo kirjailija Piirron murha, hän sanoi. — Hullu mies!\n\n— Piirtoko, kun antoi itsensä murhata? sihteeri kysyi kevyesti.\n\n— Ei, vaan Rauta. Viikkokaudet hän kulkee täällä rauhattomana kuin\nAhasverus. Valittaen tapahtumattomuutta. Mutta annas, että sitten\ntapahtuu jotakin, mihin hän suvaitsee tarttua. Silloin hänellä on hoppu\nkuin olisi tuli hännän alla. Hän rehkii yöt ja päivät saadakseen jutun\ntuossa tuokiossa selväksi. Hitustakaan hän ei osaa antaa arvoa hitaasti\nkiiruhtamisen nautinnolle.\n\n— Mutta te sen sijaan osaatte, tyttö pilaili. — Luullakseni\nuskaltaudutte nyt ensimmäisen kerran minun huoneeseeni. Sekin on kai\ntuota kehumaanne hitaasti kiiruhtamisen nautintoa.\n\nMies ei ollut kuulevinaan. Hän murahti:\n\n— Rasittava esimies. Rasittava kiireissään. Ja aivan mahdoton sitten,\nkun on itse tehnyt kiireestään lyhyen lopun.\n\n— Kun kerran olette häneen noin tyytymätön, niin miksi pysytte täällä?\nneiti Järviö kysyi hieman kireästi.\n\nTuomari Rajanen uskaltautui peremmälle huoneeseen, jopa istumaankin.\nHänen liikkumisestaan huomasi, että hän oli aikoinaan haavoittunut\nvaikeasti oikeaan jalkaan. Polvi oli jäänyt jäykäksi.\n\n— Sitä olen monesti itsekin ihmetellyt, hän vastasi viivytellen. —\nKai se on sitä minun tylsää sentimentaalisuuttani. Rauta oli sodassa\nkomppanianpäällikköni. Hän kävi itse hakemassa minut linjojen välistä,\nkun kranaatti oli suvainnut räjähtää liian lähellä maallista majaani.\nHän toimitti minut sitten kotipuoleen parsittavaksi kokoon. Kirottu\nkiireensä hänellä oli silloinkin. Minä hänen sijassaan olisin jättänyt\ntyhmän nuoren vänrikin kohtalonsa huomaan. Mutta se on juttu, jota\nnyt ei enää voi muuksi muuttaa. Isompi ihme on se, että te viitsitte\npalvella tuollaista esimiestä. Muistaako hän edes milloinkaan kiittää\nteitä?\n\n— Harvoin, sihteeri myönsi. — Mutta hän vain on, että vaikka te,\ntuomari Rajanen, perustaisitte oman asianajotoimiston, ette saisi minua\nhoukutelluksi sinne.\n\nMies huokasi. Mutta sitten hän päätti yrittää toista taktiikkaa.\n\n— Entäs, jos yrittäisin houkutella teitä muuhun?\n\n— Mihin esimerkiksi?\n\n— Illastamaan kanssani. Eikö sitä niin aloiteta?\n\nTyttö naurahti.\n\n— Minä olen immuuni. Tuomari Rauta on ennakkoon varoittanut minua\nteistä.\n\nVastaus näytti sattuvan kipeästi mieheen. Hänen kasvonsa synkkenivät,\nja hän nousi.\n\n— Ei sitten, neiti. Anteeksi, että häiritsin teitä.\n\nHän aikoi mennä. Mutta neiti Järviö asettui hänen tielleen.\n\n— Minä pyydän anteeksi. Luulin teidän vain pilailevan.\n\n— Ja nytkö ette enää luule?\n\n— Nyt en enää ole siitä varma.\n\n— Ja siis?\n\n— Odotetaan, tuomari Rajanen. Lähipäivinä ei ehkä meilläkään ole yön\neikä päivän rauhaa. Päällikkö sanoi hänellä olevan minulle ehkä jonkin\ntehtävän.\n\n— Onko se vaarallinen? mies tiukkasi.\n\n— Te kerroitte juuri, että päällikkö itse antautui vaaraan\npelastaakseen teidät. Hän ei silloinkaan lähettänyt ketään alaistaan.\n\n— Se on totta. Sellainen hullu hän on.\n\n— Kun tämä Piirron murha on selvitetty, tyttö aloitti, niin...\n\n— Niin mitä sitten?\n\n— Harkitsemme uudelleen tuota — illastamista. Onko sovittu?\n\nMies nyökkäsi. He katsoivat toisiaan silmiin ja hymyilivät.\n\n— Menkäähän nyt, tuomari Rajanen, maanlunastusjuttunne ääreen,\nsihteeri virkkoi palaten työpöytänsä luo. — Päällikkö jätti minulle\nhoidettavaksi eräitä asioita, jotka eivät selviä tällaisella hitaasti\nkiiruhtamisella.\n\nRauta oli herttaisen tietämätön siitä maanlunastusjutusta, joka oli\nhänen vanhimman juristiapulaisensa vaivoina. Mutta hän ei liioin olisi\nniin tyynesti haastatellut Snellmaninkadun lennätinkonttorin hoitajaa,\njos hän olisi tiennyt niistä suunnitelmista, joita tuomari Rajanen\nhautoi.\n\nHän oli eronnut neiti Sälöisestä lennätinkonttorin edessä. Väsyttävän\npitkän neuvottelun jälkeen hän sai haluamansa sähkeen alkuperäisen\nkäsikirjoituksen.\n\nLennätinkonttorista Rauta suuntasi matkansa Suurtorin poikki\nrikospoliisiosastoon. Hänelle ilmoitettiin siellä, että päällikkö\noli juuri suorittamassa kuulustelua, mutta että hän ottaisi heti sen\njälkeen hänet vastaan.\n\nOdottaessaan Rauta ryhtyi tutkimaan arvoituksellista sähkettä.\n\nSe oli kirjoitettu musteella. Oli ilmeistä, että käsiala oli\ntarkoituksellisesti väännetty muistuttamaan mahdollisimman vähän\nkirjoittajan omaa. Se oli taapäin vinoa ja hyvin pientä, vaikka selvää.\nLähettäjäksi oli merkitty A. Johansson, Kulmakatu 5. No, siihen ei\nkannattanut kiinnittää mitään huomiota. Tuollaista Johanssonia ei\nkai ollut olemassakaan. Tai jos olikin, niin hänellä ei ollut mitään\ntekemistä sähkeen lähettämisen kanssa. Sähke oli merkitty otetuksi\nvastaan kello 14,25.\n\nKun Rauta tuli rikospoliisin päällikön virkahuoneeseen, tämä oli\njuuri vetämässä yltään takkia, jonka hän sijoitti tuolin selustalle.\nPaitahihasillaan hän istahti työpöytänsä ääreen ja ryhtyi nenäliinalla\nkuivaamaan lihavia kasvojaan.\n\n— Ottipa se kuulustelu voimille, Rauta hymähti istahtaen viereiseen\ntuoliin ja sytyttäen savukkeen. — Oliko Ohto Mäkinen itse\nprässättävänäsi?\n\nAhvenisto huokasi.\n\n— Ei. Se mies on kuin pyyhkäisty maan pinnalta. Mutta hän ei ole\nensimmäinen murhamies, joka yrittää piileskellä.\n\n— Mikäli hän on murhaaja. No, kuka täällä oli?\n\n— Hänen vaimonsa, rikospoliisin päällikkö vastasi. — Tiedätkös, Rauta?\nVaimoväki on kummallista. Minun eukkoni on muhkea emäntä. Melkein yhtä\nmuhkea kuin minä. Mutta jos minua tultaisiin hakemaan kotoa murhasta\nepäiltynä, niin hän pyörtyisi ja olisi sillä pelistä poissa loppuun\nasti. Tuo rouva Mäkinen sen sijaan... Oletko nähnyt hänet?\n\n— En.\n\n— Pieni ja laiha raukka. Muistuttaa arkaa jänistä. Mutta tämä »jänis»\nei pistänyt päätään pensaaseen toivossa, ettei häntä huomattaisi.\nTietysti hän oli säikähtänyt, kun poliisit olivat tulleet hakemaan\nhänen miestään. Hm, se oli ollut kiusallista. Vaimo oli vavissut kuin\nhaavanlehti, ja kasvot olivat näyttäneet vain parilta kauhistuksen\nlaajentamia sinisilmiä. Mutta kuultuaan sitten hänen miestään\nepäiltävän syylliseksi kirjailija Piirron murhaan vaimo oli äkisti\nryhdistäytynyt. »Viekää minut päällikkönne luo», hän oli sanonut,\n»haluan tavata hänet». Ja tänne hän tuli päättäväisenä ja valmiina\ntaistelemaan miehensä vapauden ja kunnian puolesta. Eikä hän ole\nlainkaan tyhmä nainen. Sitä minä sanoisin metamorfoosiksi.\n\n— Kertoiko hän nähneensä miestään?\n\n— Kertoi. Hän oli aamuyöstä herännyt siihen, että mies hiipi\nmakuuhuoneeseen ja kumartui ottamaan jotakin vaatekaapin lattialta. Hän\noli hypähtänyt vuoteesta ja kysynyt: »Mitä sinä etsit?» »Monojani»,\nmies oli vastannut. »Ole hiljaa, ettet herätä koko taloa. Kuulet\npian minusta.» Sen tien mies oli häipynyt. Hermostunut hän oli\nkoko viime kuukauden ajan ollut suostumatta kertomaan vaimolleen,\nmikä häntä painoi. No jaa, tämä ei ehkä kuulosta erikoisen hyvältä\npuolustuspuheelta sen valossa, mitä muuten tiedämme. Mutta sitten\nse alkoikin. Sinisiin silmiin tuli kylmä kiilto, kun rouva Mäkinen\ntyynesti sanoi: »Minä en tiedä, missä mieheni on, enkä, miksi hän ei\nole tullut kotiin. Mutta te ette saa minua ikinä uskomaan, että mieheni\nolisi murhannut kirjailija Piirron. Ette tekään sitä uskoisi, jos\ntietäisitte, miten haltioituneesti hän ihaili kaikkia kirjailijoita\nja miten onnellinen hän oli voidessaan kutsua juuri runoilija Piirtoa\nhenkilökohtaiseksi tuttavakseni.» No jaa, minä vastasin, että sitä minä\nen tosiaan voi tietää.\n\n— Mutta minä tiedän, Rauta virkkoi. — Neiti Sälöinen kertoi minulle\ntuosta Ohto Mäkisen kirjailijapalvonnasta. Se on tosiasia, mitä emme\nsaa unohtaa.\n\n— Hitto vie! Ahvenisto ärähti. — Eihän mies voinut olla kyllin hullu\ntehdäkseen keskellä yötä tuon saltomortalen kolmannen kerroksen\nikkunasta vain siitä surusta, että hänen jumaloimansa runoilija oli\nkuollut! Ja miksi hän piileksii?\n\n— Siitä meidän on saatava selvä. Entä, mitä arvelet tästä?\n\nRauta ojensi ammattiveljelleen sähkeen.\n\nLuettuaan sen moneen kertaan ja tutkittuaan siihen tehtyjä merkintöjä\nrikospoliisin päällikkö ähkäisi:\n\n— No, voi sun tuhannen sinistä, punaista ja mustaa! Eikö meillä ole\narvoituksia jo kylliksi? Kuka tuon on lähettänyt? Tuskin Ohto Mäkinen\nitse.\n\n— Tuskin. Tällä hetkellä haluaisin ennen kaikkea päästä vaihtamaan\nmuutaman sanan sähkeen lähettäjän kanssa, olipa hän kuka tahansa.\nKuvittelen, että tässä on meillä ensimmäinen suora kosketus Onni\nPiirron murhaajaan.\n\n— Ohoh, se on sentään liian rohkeasti lasketeltu, Ahvenisto vastusti. —\nKoetitko lennätinkonttorista saada selvää sähkeen jättäjästä?\n\n— En. Tyttö, joka luukuu takana istui, oli äsken tullut. Ajattelin\nsinun miestesi voivan ottaa tuon tutkistelun urakakseen. Samalla he\nsaattaisivat napata pois sen nimelläni varustetun jäljennöksen, jota\nvastaan tyttö suostui sähkeen alkuperäisen käsikirjoituksen minulle\nluovuttamaan.\n\n— Hyvä. Annan siitä määräyksen. Entä muuta?\n\n— Mitäpä muuta? Miehesi ovat kai jo haravoimassa kaupunkia saadakseen\nOhto Mäkisen käsiinsä.\n\n— Varmasti ovat. Olen kiroillut täällä vain suurten herrojen saituutta,\njonka vuoksi minulla on liian vähän voimaa käytettävissä. Helsinki\non aikamoinen heinäkasa, johon mies voi kadota kuin nuppineula. Sitä\npaitsi on jatkettava studiorakennuksessa murhan tapahtuessa olleiden\nyksityiskohtaista kuulustelemista.\n\n— Ja minä vielä pyytäisin sinulta pari miestä erikoistehtävään.\n\n— Mihin? rikospoliisin päällikkö tiedusteli pahantuulisena.\n\n— Henkivartijoiksi.\n\n— Ohoh! Luuletko olevasi Venäjän tsaari?\n\n— En. Mutta neiti Sälöinen olisi suojattava.\n\nAhvenisto rummutti paksuilla sormenpäillään pöytään. Hän mietti.\n\n— Tuossa on järkeä. Jos neitisemme äkkiä kuolisi näennäisesti oman\nkätensä kautta, »Pikkumies» hyppäisi riemusta puoli metriä ilmaan ja\nnäyttäisi minulle pitkäänenää. Millaisia miehiä tahdot?\n\n— Siviilipukuisia ja sivistyneitä. Neiti Sälöinen on itse\neteläsuomalaisia. Ei kai sattuisi niin onnellisesti, että sinulla olisi\ntäällä pari sen osakunnan poikaa?\n\n— On. Juuri kaksi. He sopivat. Tietysti on pirua, että pojat pääsevät\nnoin vain kissan päiville. Mutta koetan olla kadehtimatta heitä.\nOtaksun, että heidän hommansa tulee olemaan pelkkää runouden lukemista\npuistossa ja autolla ajoa kauniin neidin kanssa kaupunkiostoksilla.\n\nRauta nauroi.\n\n— Yritätkö uskotella minulle, että vaihtaisit mielelläsi osia heidän\nkanssaan? Minun on aika vaikea kuvitella sinua tyytyväisyydestä\nkehräämässä luettuasi muutaman tunnin ääneen »Nibelungenlaulua» tai\nkannettuasi puoli päivää neidin ostoslaukkua. Vai mitä itse arvelet?\n\n— Oh, painu tiehesi painajaiskuvitelminesi! Ahvenisto murahti.\n\nPalattuaan toimistoonsa Rauta soitti sihteerin luokseen.\n\nNeiti Järviö pani hänen eteensä pitkän listan.\n\n— Kaikki nämä henkilöt ovat tiedustelleet puhelimessa tuomaria.\nNaistoimittaja, joka on merkitty kolmesti soittaneeksi, ilmoitti viime\nkerralla tulevansa tänne kello 17 tärkeälle asialle.\n\nRauta silmäsi nimeä. Kulmakarvojen väliin painui syvä ryppy. Kerttu\nLaita! Mitä kumman asiaa hänellä saattoi olla? Tärkeää, hän oli\nväittänyt. No, se saataisiin puolen tunnin kuluttua kuulla. Raudalla ei\nollut kovin korkeaa käsitystä odotettavissa olevasta vieraasta.\n\n— Istuutukaa, neiti. Pidetään pieni yksityinen palaveri. Savuke, olkaa\nhyvä.\n\nHe polttelivat hetken ääneti. Neiti Järviö odotti kiinnostuneena. Mutta\nkun hänen esimiehensä sitten aloitti, hän yllättyi.\n\n— Te näytätte kovin onnelliselta tänään, neiti. Silmänne loistavat.\n\n— Herra tuomari! En ole huomannut teidän silmäävänkään minuun. Olisin\nvoinut vaikka vannoa, ettei tuomari tiedä edes, minkä väriset minun\nsilmäni ovat.\n\n— Varokaa vääriä valoja, neiti. Sanon teille, että jos jonakin aamuna\ntulette työhön hiukset kampaamattomina tai sukansaumat kuin luikertava\nkäärme, saatte lopputilin. Mutta sitä vaaraahan ei teidän kohdallanne\nole. Teidän ulkoasunne on, luojan kiitos, yhtä huoliteltu kuin\ntyönnekin. Mennäksemme sitten pääasiaan: onko teitä kosittu?\n\nTyttö karahti tummanpunaiseksi.\n\n— Voi, tuomari, hän änkytti, minä luulin, että keskustelisimme\ntoimiston asioista.\n\n— Niistä juuri me keskustelemillekin. Te olette mitä suurimmassa\nmäärin tämän toimiston asia. Olkaa hyvä ja muistakaa se. Tuomari\nRajaselle voitte sanoa minulta terveisiä, että jos hän rupeaa lähtemään\nvanhanpojan kolostaan liikkeelle niin kuin talviunesta herännyt karhu\npesästään, hän joutuu tekemisiin minun kanssani. Tiedättekö Bulevardin\nalussa olevan pankinkonttorin?\n\nSihteeriä nauratti saamansa läksytys. Nopeasti hän kuitenkin\nsukeltautui uuteen asiaan.\n\n— Kyllä.\n\n— Tunnetteko neiti Marja Sykyrin?\n\n— En.\n\n— Oletteko kuullut puhuttavan »tytöstä, joka ei osaa kävellä»?\n\n— En. Onko hän joku rampa?\n\n— Ei. Filmiväki vain väittää, ettei hän osaa kävellä. Mutta te ette\ntaida paljoakaan liikkua elokuvamaailmassa.\n\n— En.\n\n— Joka tapauksessa Marja Sykyri on tuo »tyttö, joka ei osaa kävellä»,\nja hän istuu päivät pankkineitinä mainitsemassani konttorissa. Illat ja\nyöt hän sen sijaan haaveilee filmitähtiurasta.\n\n— Tyttö parka!\n\n— Sanokaas muuta! Koettakaa huomiseksi miettiä, olisiko teillä\nmahdollisuus päästä luontevalla tavalla tuon tytön tuttavuuteen.\n\n— Minä koetan miettiä, sihteeri lupasi. — Mitä hän on tehnyt?\n\n— En tiedä, onko hän tehnyt mitään merkillistä. Hän oli vain läsnä\nsilloin, kun Onni Piirto murhattiin. Hän ryntäsi koeteatteriin vähän\nennen valojen sammumista ja kysyi minulta jännittyneenä, oliko Piirto\njo lähtenyt. Hetkistä aikaisemmin Piirto oli lausunut minulle jotakin,\njosta päätellen hän tunsi tytön. Haluaisin saada selville, onko heidän\nvälillään jotakin. Kuulustelussa, johon kaikki läsnä olleet joutuivat,\ntyttö ei ilmaissut mitään. Luultavasti hänellä ei ole mitään tekemistä\nmurhan kanssa. Hän on vain eräs tuntematon rengas ketjussa, joka\njohtaa... ties minne. Mutta minä en pidä tuntemattomista renkaista Niin\nettä olisin hyvin kiitollinen teille, neiti, jos...\n\n— Mielelläni, sihteeri keskeytti innostuneesti. — Ehkäpä keksin tien\nMarja Sykyrin tuttavuuteen.\n\n— Kiitos, neiti, Rauta virkahti nousten merkiksi, että keskustelu\noli päättynyt. — Te olette terhakka tyttö. Mutta juuri siitä syystä\npidänkin tällä hetkellä aika vähän veli Rajasesta.\n\nSitä sanoessaan hän kuitenkin hymyili. Sihteeri ei enää kaihtanut hänen\nkatsettaan, vaan vastasi myös hymyllä.\n\nRauta joutui toteamaan, että lehtinainen ei piitannut suuria\ntäsmällisyydestä. Kello oli jo 17,30, kun eteistyttö tuli vihdoin\nilmoittamaan neiti Laidan.\n\n— Hetkinen, Liisa. Joko muut ovat lähteneet?\n\n— Kyllä, herra tuomari.\n\n— Saatettuasi vieraan sisään saat sinäkin mennä. Sano terveisiä\nisällesi. Toivottavasti hänen reumatisminsa on helpottanut.\n\nPieni, kiitollinen hymy kirkasti tyttösen kasvoja.\n\n— Kyllä. Kiitoksia, herra tuomari.\n\nRauta oli kehoittanut vierastaan istuutumaan pöydän sivulla olevaan\nnahkatuoliin. Itse hän katsoi suoraan eteensä. Hän koetti saada suitsia\nsille vastenmielisyydelle, jota hän tunsi tuota lyhyttä, tanakkaa\nnelikymmenvuotiasta kohtaan. Syytönhän naisparka siihen oli, että\nhänellä oli ruma vartalo, lyhyt kaula ja linnun nokkaa muistuttavat\nkasvot. Mutta hän ei liioin itse ollut tehnyt mitään parantaakseen\nulkonäköään. Harmaan, väriltään epämääräisen tukan ympärille hän oli\nkietaissut räikeän keltaisen villahuivin. Vanhuuttaan vihertävä,\nmusta kävelypuku ei pitkään aikaan ollut saanut tehdä edes harjan\ntuttavuutta. Olkapäillä ja takin rinnuksella oli hiuksen pätkiä ja\nhilsettä. Kerttu Laita julisti koko olemuksellaan antavansa palttua\nvanhalle maailmalle ja sen pukeutumistavoille. Mutta hänen vihertävät\nsilmänsä olivat terävät ja valppaat.\n\nRauta katkaisi pitkäksi venyneen äänettömyyden.\n\n— Mitä asianne koskee?\n\n— Tehän johdatte Onni Piirron murhan tutkimuksia?\n\n— Erehdys. Rikospoliisin päällikkö, tuomari Ahvenisto johtaa niitä.\n\n— Niinkö? Hän on siis päässyt armoihin taas. No, samantekevää. Minä\nhaluan puhua teille.\n\n— Voinhan minä kuunnella.\n\nNainen naurahti kuivasti.\n\n— Teitä ei voi sanoa kovin rohkaisevaksi, tuomari Rauta. Saattaisi\nmelkein luulla, ettei teitä kiinnosta, mitä erilaisia intohimoja\nOnni-pojan ympärillä riehui. Eivät rakkaus, mustasukkaisuus ja kateus\nolleet ainoat. Mitä arvelette esimerkiksi paniikkimaisesta pelosta?\n\n— En käsitä, kuka olisi voinut pelätä Onni Piirtoa. Hänessä ei ollut\nmitään pelottavaa eikä uhkaavaa.\n\n— Ei. Mutta entä, jos hänen hallussaan oli jotakin, joka oli jollekulle\nhyvinkin peloittavaa ja uhkaavaa.\n\n— Mitä se voisi olla?\n\n— Esimerkiksi velkakirja.\n\nRauta silmäsi nopeasti naiseen. Tämä hymähti:\n\n— Huomaan teidän lopultakin alkavan suhtautua minuun vakavasti. No\nhyvä. Minä tulin teidän luoksenne kertomaan, että minä näin tuollaisen\nvelkakirjan synnyn.\n\n— Kertokaa.\n\n— Se tapahtui eräänä lauantaina, kuukausi sitten. Tapasin silloin\nsattumalta erään tutun luutnantin Aleksilla. Mikko Kujansuu on hänen\nnimensä. Päätimme mennä »Lyhtyyn» ottamaan lasin viiniä tapaamisemme\nkunniaksi. Onni Piirto istui siellä yksikseen ja ikävissään. Menimme\nhänen pöytäänsä. Mutta viiniä emme saaneet. Kello oli näet yli 14:n\nja lainmukainen juomatauko alkanut. Mikko esitti silloin, että\nlähtisimme hänen boksiinsa Aurorankadulle, jossa hänellä oli viinaksia.\n»Vaikka kuinka paljon», hän kehui. Onni oli heti valmis. Hän oli\nedellisen päivän ollut hienon tyttönsä seurassa ja oli niin ollen\nmenehtymäisillään janoon. Kai te tiedätte, tuomari, että Onni-pojalla\noli auttamaton viinanhimo nahoissaan?\n\nRauta ei vastannut kysymykseen. Hän virkahti vain kylmästi:\n\n— Jatkakaa.\n\n— Vaatenaulakkojen luona muuan mies imeytyi kiinni Piirtoon.\nLuutnantille ja minullekin hän esittäytyi. Hän oli Ohto Mäkinen. Olin\nkuullut tuosta miekkosesta. Hän on, sanotaan, naurettavan ihastunut\npäästessään hengittämään samaa ilmaa kuin joku kirjailija. Kun hän\nseurasi meitä itsepäisesti, luutnantti kutsui hänetkin vieraakseen.\n\nOhto Mäkisen nimi oli saanut Raudan varuilleen. Katsoen naista silmiin\nhän kysäisi:\n\n— Lähetittekö te tänään erään sähkeen, neiti Laita? Vihertävät silmät\nkuvastivat vain hämmästystä.\n\n— En. Miksi niin?\n\n— Missä te olitte kello 14:n ja 15:n välillä?\n\n— Tämähän kuulostaa vallan ristikuulustelulta. Onko sillä väliä, missä\nminä olin?\n\n— On.\n\n— No, teidän mieliksenne voin sanoa, että olin toimituksessa. Saavuin\nsinne kello 12 ja tulen sieltä nyt suoraan enkä ole välillä poistunut.\n\n— Ettekö lähettänyt ketään viemään puolestanne sähkettä?\n\n— En! Mitä tämä oikeastaan tarkoittaa, tuomari?\n\n— Älkää välittäkö siitä, neiti Laita. Kertokaa vain edelleen.\n\nMutta nainen ei ollut niin vain valmis siihen. Hän oli ilmeisesti hyvin\nloukkaantunut. Hän kaivoi sivutaskustaan Kerho-laatikon ja sytytti\nsavukkeen.\n\n— Minä harkitsen poistumista, hän sähähti.\n\n— Se ei teitä paljon auttaisi, Rauta hymyili. — Saisitte vain kutsun\nrikospoliisin kuulusteluun. Tuon velkakirjajutun me haluamme kuulla.\n\nToimittaja kohautti olkapäitään.\n\n— Niinpä kerron jutun loppuun teille. Kujansuun boksissa ryypättiin\nlujasti. Mäkis-poloinen oli mahdoton. Eikä luutnantinkaan hengen\nlahjoissa ole kehumista. Hän ehdotti lopulta, että ruvettaisiin\npelaamaan pokeria. Onni-pojalla ei ollut aavistustakaan pelistä, ja hän\nteki monia hullunkurisia erehdyksiä. Mutta hänellä oli ensikertalaisen\nsatumainen onni.\n\n— Ja Ohto Mäkinen hävisi, Rauta pisti väliin.\n\n— Oletteko jo kuullut siitä? nainen hämmästyi.\n\n— En. Minä arvaan vain.\n\n— Niin, hän hävisi. Eikä niinkään vähän. Kaipa viina vaikutti sen,\nettä panokset suurenivat. Aivan lopulla Mäkinen huoahti helpotuksesta\nnähdessään, mitä kortteja hän nostossa sai. Hän toivoi voittavansa\nkaiken takaisin. Tunnettehan te pokerin, tuomari?\n\n— Tunnen.\n\n— Hyvät kortit Mäkisellä olikin, kuten jälkeenpäin selvisi. Neloset.\nVieläpä rouvissa. Käytännöllisesti ottaen lyömättömät.\n\n— Eivät aivan, Rauta hymähti.\n\n— Minä sanoinkin, että käytännöllisesti ottaen! nainen kivahti. —\nPöydässä oli paljon rahaa. Luullakseni viitisentuhatta markkaa. Minä\nluovuin, vaikka minulla oli kädessäni väri. Kujansuu oli jo sitä ennen\njäänyt pois. Mäkinen koroitti vielä 5.000:lla. Minä yritin vastustaa.\nMutta luutnantti selitti, ettei mistään rajoituksista ollut ennakkoon\nsovittu. Luullakseni Onni ei vielä silläkään kohdalla käsittänyt pelin\nkulkua. Hän vain totesi, että Mäkinen oli innoissaan, ja ilmoitti\ntulevansa katsomaan. He laskivat kortit pöydälle. Onnilla oli neljä\nässää! Mäkinen meni aivan kalpeaksi, ja ääni värähdellen hän kysyi,\nsaisiko hän kirjoittaa 5.000:sta velkakirjan.\n\n— 5.000 markkaa saattoi olla kalpeaksi lyövä tappio\nkanslia-apulaiselle, Rauta myönsi. — Mutta tuskinpa niin iso velka,\nettä se kiihdyttäisi murhatuumiin.\n\nNainen nyökkäsi.\n\n— Saatatte olla oikeassa, tuomari. Juttu ei kuitenkaan loppunut\nsiihen. Pokeri kyllä. Mutta nautittaessa taas viinaa Mäkinen rupesi\nruikuttamaan, että hänen pitäisi saada revanssimahdollisuus. »Minä en\npelaa enää tuota kirottua peliä, jota en edes ymmärrä!» Onni huusi.\n»Mitä hittoa varten te työnsitte minulle sellaisen kasan rahaa ja\nvielä lisäksi jonkin paperin?» Luutnantti ehdotti pelattavaksi »Puolan\npankkia», koska se on niin yksinkertaista, että sen oppii heti. Mäkinen\nihastui ikihyväksi. Se oli kuulemma hänen mielipelinsä. Onni olisi\nhalunnut lähteä pois, mutta ei päässyt. Minä selitin hänelle pelin\nsäännöt. Kukin pitää pankkia kierroksen tai kaksi. Pankinpitäjä antaa\nyhdelle vastapelaajalle vuorollaan kolme korttia. Niiden perusteella\ntämä saa määrätä panoksensa kassasta. Jos yksikin noista kolmesta\nkortista on samaa väriä ja suurempi kuin pankinpitäjän nostama ainoa\nkortti, niin hän voittaa panoksensa. Ellei, niin pankki karttuu\nsanotulla panoksella. »Äh», Onni murahti, »tylsää!» Tylsää, niin,\nmutta jännittävää. Mäkinen pelasi nimikirjaimillaan varustamillaan\npaperinpalasilla. Me hävisimme kaikki, paitsi Onni!\n\nToimittaja Laita naurahti karheasti! Sitten hän jatkoi selostustaan:\n\n— Vain autoraha jäi minulle. Luutnantti menetti 2.000 markkaa. Aamu\nsarasti jo, mutta hänkin olisi tahtonut vielä jatkaa voittaakseen\nrahansa takaisin. Onni oli kuitenkin lopullisesti nukahtanut tuoliin.\nLuutnantti, joka on järjestyksen mies, sulloi rahat nukkujan\ntaskuihin ja rupesi laskemaan Mäkisen tappiota. Entisen, pöydällä\nolevan velkakirjan kanssa yhdessä se teki täsmälleen 42.500 markkaa.\nNäytti ensin siltä, että miespoloinen summan kuullessaan purskahtaa\nitkuun. Hän sai kuitenkin hillityksi itsensä. Luutnantti kirjoitti\nhänen puolestaan velkakirjan tuolle summalle. Mäkinen piirsi siihen\nvapisevin käsin nimensä. Me todistimme nimikirjoituksen. Sitten paperi\ntyönnettiin Onnin povitaskuun. Komedia oli päättynyt. Väliaika alkoi.\nMurhenäytelmän vuoro tuli sitten.\n\nKun nainen lopetti, huoneessa oli kauan hiljaista.\n\nRauta ymmärsi saamiensa tietojen arvon. Kuvaus tuosta illasta ja\nyöstä, jota Kerttu Laita oli aivan väärin nimittänyt komediaksi, piti\nilmeisesti paikkansa. Se voitiin tarkistaa kuulustelemalla luutnantti\nMikko Kujansuuta. Hullu Ohto Mäkinen! Onneton »Puolan pankin» uhri!\n\nYhdessä yössä hän oli pelihimonsa sokaisemana hankkinut itselleen\nvelan, joka vastasi hänen perheensä puolen vuoden elatusta. Tuosta\nmielettömyydestä oli kuukausi. Kummako sitten, että mies oli, kuten\nrouva Mäkinen oli Ahvenistolle kertonut, ollut tuon ajan hermostunut!\n\nHän oli järjestänyt itselleen pääsyn filmiyhtiön studiorakennukseen\njärjestettyyn kirjalliseen iltaan. Sillä kerralla hän ei ollut varmaan\njaksanut hurmioitua siitä ilosta, että sai hengittää samaa ilmaa kuin\nkymmenet kirjailijat. Ei, hän oli tullut pyrkiäkseen velkojansa kanssa\nkeskusteluun. Mutta Piirto oli ärjäissyt hänelle: »Painu helvettiin!»\nKun tähän lisättiin Mäkisen pako murhahuoneesta ja hyppy ikkunasta,\nasia näytti auttamattoman selvältä.\n\nVaimo oli sanonut, ettei hänen miehensä ollut voinut murhata\nihailemaansa kirjailijaa. Mutta hän ei tiennyt tuosta pelivelasta.\nJälkimmäinen tuhosi edellisen tosiasian todistusvoiman.\n\nJa kuitenkin...!\n\n— Monelleko olette kertonut tämän? Rauta kysyi äkkiä. Nainen viivytteli\nennen kuin vastasi:\n\n— Te olette ensimmäinen, tuomari. Luutnantti Kujansuu soitti minulle\nseuraavana päivänä. Sovimme, ettemme puhuisi koko pelistä, vaan\nantaisimme noiden kahden sopia keskenään. Kaikkihan oli ollut niin\nmieletöntä.\n\nHän oli hetken ääneti ja jatkoi sitten:\n\n— Minä mietin tänään tuntikausia, soitanko teille vai enkö. Minähän\nolin myös lähellä, silloin kun Onni murhattiin. Aluksi minä syytin\nneiti Sälöistä. Ja kun nyt tulen tämän tarinan kera, saattaa näyttää\nsiltä, että olen perin innokas antamaan ilmi toisia. Se saattaa\nherättää ajatuksen, että yritän siten vain peittää omaa syyllisyyttäni.\n\nRauta nyökkäsi. ‘\n\n— Ollakseni aivan suora myönnän ajatelleeni sitäkin mahdollisuutta.\n\nToimittajan silmät välähtivät.\n\n— Olisin mielelläni nähnyt vuorineuvoksen tyttären paljastuvan\nmurhaajaksi. Sillä hän kuuluu ihmisluokkaan, jota minä vihaan!\nMutta Ohto Mäkistä vastaan minulla ei ole mitään. Hän on säälittävä\npieneläjä. Minä tulin kertomaan teille tuosta »Puolan pankin» illasta\nraskain sydämin. Katsoin, ettei minulla näissä oloissa ole oikeutta\nenää säilyttää tuon illan salaisuutta. Sitä paitsi, enhän minä väitä,\nettä Mäkis-parka olisi murhannut Onnin. Olen vain kertonut, mitä heidän\nvälillään oli.\n\nSelitys kuulosti riittävältä. Mutta siitä huolimatta Rauta ei täysin\nuskonut sen vilpittömyyteen. Siinä oli joko liian paljon tai liian\nvähän. Kumpaa, sitä hän ei olisi osannut sillä hetkellä sanoa.\n\nSaatettuaan vieraansa ulos Rauta työnsi huoneensa molemmat ikkunat\nlevälleen.\n\nOn helppo, hän ajatteli, saada tuon naisen haju kaikkoamaan, mutta\nvaikea päästä yli tai ympäri hänen kertomastaan surkeasta tarinasta.\n\nRauta soitti rikospoliisin päällikölle vasta kotoaan. Kun hän oli\nlopettanut selostuksensa Kerttu Laidan antamista tiedoista, Ahvenisto\nvirkkoi:\n\n— Selvä. Sääli vaimo parkaa ja lapsia. Ohto Mäkisen tarina on lopussa.\nHäntä ei tosin ole vielä tavoitettu, mutta hän ei pääse verkostamme.\nOlen ilmoittanut jo muuallekin. Vai »Puolan pankkiin» hän luhistui. Se\nonkin hitonmoinen peli. Oletko yrittänyt sitä?\n\n— En.\n\n— Älä yritäkään. Minulle itselleni sen viisauden hankkiminen tuli pirun\nkalliiksi. Menetin kokonaista neljäkymmentä markkaa, ennen kuin uskoin\nsen sopimattomaksi ylellisyydeksi minun varoissani olevalle miehelle.\n\nRauta hymähti ilottomasti.\n\n— Kuulen äänestäsi, että ajattelet vain Ohto Mäkistä, rikospoliisin\npäällikkö sanoi. — Älä ole hempeämielinen, hyvä mies. Mitä sinä\noikeastaan suret? Ethän sinä edes nähnyt hänen vaimonsa totisia,\nsinisiä silmiä. Minä näin. Saattaa olla, että niin parkkiintunut\npoliisimies kuin olenkin, ne vaivaavat minua ensi yönä unissakin.\n\n— Minä tunnen nahoissani, että asia on sittenkin mutkikkaampi kuin\nmiltä näyttää, Rauta väitti.\n\n— Ahaa, siitäkö kenkä puristaa? Ahvenisto hörähti. — Ratkaisu ei\ntyydytä sinun kunnianhimoasi. Sinä haluaisit kai marssittaa taas esiin\nkokonaisen rikolliskoplan, jota vastaan saisit taistella aivoin ja\nnyrkein.\n\n— Ei, Rauta torjui. — Tämä murha on tyypillinen yhden miehen rikos.\nMutta mitä enemmän asiaa mietin, sitä vähemmän uskon, että Ohto Mäkinen\non tuo yksi mies. No, saammepa nähdä. Terve!\n\nHän sulki puhelimen odottamatta ammattiveljensä vastausta. Inkeri oli\nnäet tullut huoneeseen.\n\nVaimo oli suunnitellut kokonaisen nuhdesaarnan miehelleen, joka\noli lyönyt laimin sekä lounaan että päivällisen ja jättänyt hänet\nyksin pitämään seuraa heidän vieraalleen. Mutta nähdessään miehensä\nilmeen hän jätti kaiken sanomatta. Rauta oli väsyneenä nojautunut\nkirjoitustuolin selustaa vastaan. Inkeri meni hiljaa sen taakse ja\nalkoi viilein, hellin sormin hivellä hänen ohimoltaan.\n\nPitkään aikaan kumpikaan ei puhunut. Sitten vaimo ryhtyi hiljaisesti\nhaastelemaan:\n\n— Kaisa Piirto on vierashuoneessa nukkumassa. Tyttö parka, hän on aivan\nlopussa. Mutta — kiitos sinun autosi — saimme kaiken järjestetyksi.\nRuumis lähetetään kotipitäjään, jonne se haudataan ensi sunnuntaina.\nKaisa matkustaa jo tänä iltana.\n\n— Miten tulitte toimeen keskenänne? mies kysyi avaamatta silmiään.\n\nVaimo jatkoi hellävaraista hierontaansa vastatessaan: — Aamupäivä\nei ollut helppo. Hän oli kuin vauhko varsa. Mutta vähitellen hän\ntottui minuun. Päivällisen jälkeen hän kertoi jo minulle koko tunnin\nveljestään.\n\nRauta hymyili. Tietysti Inkeri oli päässyt siihen, mihin oli pyrkinyt.\nTavallisesti hän pääsikin.\n\n— No, kas noin, vaimo virkahti hipaisten vielä kerran miehensä hiusten\nylitse. — Haluatko nyt ruokaa vai kahvia?\n\n— Kahvia.\n\nInkeri ei tehnyt vastaväitteitä. Hän sanoi vain:\n\n— Sitä ennen sinun pitäisi pistäytyä Pikku Jättiläisen luona. Hän on\nollut kuolla kärsimättömyydestä odottaessaan sinua kotiin. Hänellä\non näet tänään suuri päivä. Hän on saanut valmiiksi ensimmäisen\nhöyrykoneensa, joka käy!\n\nRauta nousi.\n\n— Katsos poikaa. Hän aloittaa aikaisin.\n\n— Hän tulee äitiinsä, vaimo naurahti äänessään iloa ja ylpeyttä.\n\nIlta kului rauhallisesti. Yhdessä Raudat saattoivat vieraansa asemalle\nja huolehtivat hänen sijoittumisestaan makuuvaunuun.\n\nKun hyvästeltiin, Kaisa Piirto lausui hämillään:\n\n— Minulla on tainnut olla väärä käsitys pääkaupunkilaisista...\nTarkoitan, ettei se ole ollut oikea ainakaan kaikkiin nähden. En ole\nosannut kuvitella täällä olevan niin hyviä ihmisiä kuin te olette. Minä\nen voi...\n\n— Älä sitten yritäkään, Kaisa, Inkeri kiirehti katkaisemaan. — Koeta\nvain muistaa, että meidän kotimme on aina avoin sinulle.\n\n— Minä tulen Onnin hautajaisiin, jos saamme jutun siihen mennessä\nselväksi, Rauta lausui.\n\n— Ja minä tulen varmasti! hänen vaimonsa huudahti, kun juna lähti jo\nliikkeelle.\n\nIlta oli leuto ja tyyni. Rauta ajoi Aleksanterinkadun ja Esplanadin\npoikki.\n\n— Kaarlo! Mihin sinä ohjaat?\n\n— Kaivopuistoon. Tahdon tuntea meren läheisyyden.\n\nHän pysäytti auton tien korkeimmalle kohdalle, josta päivisin on avara\nnäköala vapaaseen taivaanrantaan asti. Nyt sen saattoi pikemminkin vain\naavistaa, ja sieraimiin tunkeutui meren tuoksu.\n\n— Sano, jos sinun tulee kylmä, mies huolehti. — Aion tässä kertoa, mitä\nuutta juttuumme kuuluu.\n\nInkeri kuunteli hiljaa ja tarkkaavasti. Vasta sitten, kun mies oli\nlopettanut selostuksensa ja lähtenyt ajamaan kohti kotia, hän kysäisi\näkisti:\n\n— Ethän sinä uskone, että Mirja Mäkisen mies olisi Onni Piirron\nmurhaaja?\n\nRauta hymähti kysymyksen muodolle. Se oli aitoa Inkeriä. Hän vastasi:\n\n— Minä en saa itseäni pakotetuksi uskomaan Ohto Mäkisestä sitä.\n\n— Olen iloinen siitä, Kaarlo.\n\nKun he olivat ajaneet auton talliin ja olivat nousemassa kotinsa\nulkoportaita, Inkeri huoahti:\n\n— Miten paljon voikaan yhteen päivään mahtua!\n\n— Sanopas muuta.\n\nMutta sen päivän tapahtumat eivät olleet vielä lopussa. Sisälle\npäästyään Rauta sai kiiruhtaa heti puhelimeen. Ilmoitettiin\nkaukopuhelu. Kesti kuitenkin melko kauan, ennen kuin yhteys oli selvä.\n\nKumea basso jyrisi jostakin kaukaa:\n\n— Onko tuomari Rauta? Kaarlo Rauta?\n\n— Puhelimessa.\n\n— Täällä nimismies Paavo Aarnio. Vieläkö muistat?\n\nRauta mietti tuokion. Aarnio? Paavo Aarnio? Sitten hän muisti. Lainopin\nalkutenteissä he olivat olleet yhdessä.\n\n— Tottahan toki, Pave! Siitä on iäisyys, kun tavattiin. Miten sinulla\nhurisee?\n\n— Mikäpä täällä, maaseudun rauhassa! Vaimo on ja tupa täynnä tenavia.\nMutta en minä heistä pakistakseni sinulle näin yömyöhällä soittanut.\nJoko olit vuoteessa?\n\n— En. Tulin juuri kotiin vaimoni kanssa.\n\n— Niin, niin. Te pääkaupunkilaiset! Minä olin eukkoni vieressä jo\ntuntikausia sitten. Me maalaiset vietämme luonnonmukaista elämää. Mutta\nsitten hälyttivät, pahukset, ylös. Eikä auttanut muu kuin autoon vain.\n\n— Mikä on hätänä, Pave?\n\n— Vieläkö Kaisa Piirto täältä meidän pitäjästä on siellä sinun\nsuojissasi?\n\n— Hän oli täällä. Mutta hän lähti iltajunalla sinne kotipuoleen. Olin\nvaimoni kanssa saattamassa hänet makuuvaunuun. Miksi häntä kysyt?\n\nInkeri oli tullut huoneeseen. Hän arvasi, kenestä oli puhe.\nJännittyneenä hän seurasi miehensä kasvojen ilmeitä koettaen niistä\npäätellä, mitä kummaa oli tapahtunut.\n\n— Haloo, siellä keskuksessa! basso karjui, kun linja tuntui menevän\nsekaisin. — Pitäkää langat suorina! Tämä on tärkeä virkapuhelu!\nKuuletko sinä, Rauta, vielä?\n\n— Anna tulla, Aarnio.\n\n— Soitin lähinnä siksi, että ellei Kaisa Piirto olisi vielä lähtenyt,\nhänen ei kannattaisi pitääkään kiirettä. Hänen mökkinsä paloi tänä\niltana perustuksiaan myöten.\n\n— Hänen mökkinsä paloi! Mitä sinä puhut, Pave?\n\n— Paloi, niin! Kuin juhannuskokko. Selvä murhapoltto. Sen voin jo nyt\nsanoa, vaikka tarkempiin tutkimuksiin emme pääsekään käsiksi ennen\naamua. Naapurimökin eukko huomasi ensimmäisenä tulipalon. Hän hälytti\nlähiympäristön. Mutta tulelle ei voitu mitään. Väittävät, että mökki\noli sytytetty kaikista neljästä nurkastaan. Mitään irtainta ei saatu\npelastetuksi. Naapurin emäntä hoksasi toki juoksuttaa eläimet pois\nulkorakennuksesta, ennen kuin sekin syttyi. Kun minä tulin paikalle, ei\nollut jäljellä muuta kuin suitsevat rauniot.\n\n— Sehän on järkyttävää.\n\n— Sanos muuta! Joku täällä oli tietävinään, että Onni Piirto olisi\nsiellä kuollut. Oli muka radiossa mainittu.\n\n— Pitää paikkansa. Viime yönä.\n\n— No, onpa Kaisa Piirrolla nyt onnettomuutta kerrakseen. Miten Onni\nniin äkkiä kuoli?\n\n— Hänet murhattiin.\n\n— Murhattiin! Kuka piru...?\n\n— Emme vielä tiedä. Arvattavasti sama henkilö, joka on nyt siellä\nkäynyt polttamassa hänen mökkinsä.\n\n— Onpa se lurjus nopea käänteissään. Tännehän on satoja kilometrejä\nsieltä.\n\n— Niin. Kuulehan, Aarnio. Mene heti aamun sarastaessa tutkimaan\npalopaikkaa. Ehkä löydät jonkin jäljen. Anna myös kuulostella, onko\nsiellä päin näkynyt A-merkkistä autoa tai muuten outoja liikkujia.\nLuullakseni saat täältä huomenissa apuväkeä sinne.\n\n— Hm. Alan käsittää, että jutulla on isommat puitteet kuin arvasinkaan.\nHoiteletko sinä sitä?\n\n— Osittain. Mutta mitä teemme Kaisa Piirrolle? Olisiko paras palauttaa\nhänet tänne? Tampereelle voisin toimittaa sanan.\n\n— Anna olla, Rauta. Kun hän kerran on jo matkalla, niin kyllä hänestä\npidetään hyvä huoli täällä. Hänellä on paljon ystäviä. Eikä suinkaan\nvain sen tähden, että hän on tunnetun runoilijan sisar.\n\n— Arvaan sen. Körttiläisiä,\n\n— Niin. Onko toiveita, että saisimme sinut tänne tämän jutun johdosta?\n\n— Tuskin, Pave. Juttu on luullakseni hoidettava loppuun täällä, mistä\nse alkoi. Kiitoksia soitostasi! Kuulemiin!\n\n— Hyvää yötä!\n\nSuljettuaan puhelimen Rauta vilkaisi vaimoonsa. Inkeri oli vaipunut\nnojatuoliin, ja hänen silmänsä kiilsivät.\n\n— Kaisa parka, hän sanoi. — Hänelle ei jätetty siis edes muistoja\nveljestään. Kaarlo, ei sinun tarvitse kertoa minulle. Arvaan pääasian.\nYksityiskohdat kuulen, kuu soitat Ahvenistolle. Senhän aiot tehdä?\n\nRauta nyökkäsi.\n\nKesti melko kauan, ennen kuin uninen, matala naisääni vastasi\npuhelimeen.\n\n— Saanko puhutella tuomaria?\n\n— Hän nukkuu, oli äreä vastaus. — Täytyy hänenkin joskus saada levätä!\n\n— Valitan, rouva Ahvenisto. Täällä varatuomari Rauta. Asiani on tärkeä.\n\nNaisen sävy muuttui heti.\n\n— Suokaa anteeksi, tuomari. En voinut aavistaa... Herätän mieheni heti.\nHetkinen vain.\n\nRikospoliisin päällikkö oli todellakin tuokion kuluttua langan toisessa\npäässä.\n\n— Huomenta, salapoliisi! Vai mikä vuorokauden aika nyt on? Sinä et\nilmeisesti tarvitse lainkaan unta. Mikä uusi neronleimaus sinulla on?\nOletko kenties keksinyt, että yhteinen kaunis suojattimme tarvitsee\nvielä kolmannenkin kavaljeerin, jotta bridgeseurue olisi koossa?\n\n— Älähän jaarittele, Rauta virkahti kärsimättömästi. — Kuuntele sen\nsijaan.\n\nHän selosti tarkoin nimismies Aarnion ilmoituksen. Kun hän oli\nlopettanut, Ahvenisto ähkäisi:\n\n— Olipas se ryövärihistoria. Kuule, Rauta. Etkö ole milloinkaan\najatellut antautua jonkin sanomalehden rikosreportteriksi? Jos minä\nolisin Ludviginkadun lehtikuningas, palkkaisin sinut heti siihen\nhommaan. Sinulla on alati tuoreita jymyuutisia. No jaa, saanemme lähteä\nsiitä, että tuo murhapoltto on yhteydessä Piirron murhaan. Mutta mitä\npirua varten mökki piti polttaa? Ehkä murhaaja pelkäsi sieltä löytyvän\njotakin, joka paljastaisi hänet. Kenties jonkin hänen kirjeensä.\n\n— Onni Piirrolla oli tapana polttaa kirjeet samana päivänä kuin sai ne.\nHänen sisarensa kertoi siitä.\n\n— Se tapa kannattaisi minunkin ottaa käytäntöön, rikospoliisin\npäällikkö virkahti. — Kirjoittavat joskus hävyttömyyksiä. Mutta\neukkoni ei anna. Hän kuvittelee, että vanhana ja raihnaisena kirjoitan\nmuistelmani, minäkin. Jonkinlaisen »Vanhan vainukoiran ura» tai\nmuuta samanlaista kaunista. Ja nuo kirjeet ovat sitten, mukamas,\nainehistoria. Hupsu tuuma, eikös? Vai poltti Piirto kirjeensä. No jaa,\nmutta sitä murhaaja ei voinut tietää. Kaisa-neiti tuli tuskin hänelle\nsitä kertoneeksi. Vai?\n\n— Niin, ehkei hän tiennyt, Rauta myönsi.\n\n— Sinähän tunnet komisario Rinteen. Mitä arvelet? Jospa antaisin\nvahingon kiertää ja ajaisin hänet ylös pehkuistaan. Hän voisi ottaa\njonkun miehen mukaansa ja lähteä yötä myöten autolla pohjoiseen.\n\n— Kuulostaa hyvältä.\n\nAhvenisto kysäisi:\n\n— No jaa, mitä nyt tuumit pikku ystävästämme Ohto Mäkisestä?\n\n— Kuinka niin?\n\n— Tulin vain laskeskelleeksi, että jos hän kotona käytyään ja\nheitettyään kenkärajansa Mannerheimintien romulaatikkoon sai käsiinsä\nauton, hän ehti mainiosti illaksi Piirron mökille. Se selittäisi myös,\nmikseivät mieheni ole täällä tavanneet hajuakaan hänestä koko päivänä.\nEmmekös me sopineet jo siitä, että tämä rikos on yhden miehen työtä?\n\n— Niin, Rauta myönsi empien. — No, saammepa nähdä.\n\nLopetettuaan puhelinkeskustelunsa hän kertoi vaimolleen Ahveniston\nloppupäätelmästä. Inkeri kiivastui:\n\n— Sinä olet monesti kehunut minun vaistoni osuneen jutuissasi\noikeaan. Nyt minä tunnen, että te miehet erehdytte perusteellisesti\nkuvitellessanne rouva Mäkisen miestä murhaajaksi!\n\nRauta hymyili leppoisasti hänelle.\n\n— Älä sano, että »te miehet». Meistä vain Ahvenisto pitää kiinni\nsiitä käsityksestä. Mutta minun on myönnettävä hänellä olevan vahvat\nperustelut. Tule. Mennään nukkumaan. Huomennakin on päivä.\n\nSeuraava päivä oli kuitenkin aivan toisenlainen. Sen sijaan, että\ntapaukset olivat tiistaina vyöryneet toistensa ylitse, keskiviikko\nsujui tuomatta mukanaan sanottavasti uutta.\n\nKun Rauta tuli toimistoonsa, neiti Järviö ilmestyi heti hänen\nhuoneeseensa.\n\n— Keskustelin illalla sisareni kanssa siitä asiasta, josta tuomari\neilen puhui. Hän on minua viisi vuotta vanhempi ja osaa pitää asiat\ntakanaan vielä paremmin kuin minä.\n\n— Se on vähintäänkin riittävä suositus, Rauta hyväksyi.\n\n— Hän palvelee sen pankin pääkonttorissa, jonka haarakonttori\nBulevardilla on, tyttö jatkoi. — Hänkään ei tunne Marja Sykyriä. Mutta\nsen sijaan hänellä on eräs ystävätär samassa konttorissa. Hän lupasi\njärjestää niin, että ystävätär kutsuu konttorinsa tytöt ja meidät\ntänään luokseen iltakahville.\n\n— Mainiota, neiti. Te olette aarre. Saan siis toivoa huomenna kuulevani\nlisää.\n\nRauta oli rauhaton. Äkillinen hiljaisuus hermostutti häntä. Aikansa\nkuluksi hän ajoi autollaan Kulosaareen. Siellä oli kaikki kunnossa.\n\nLaura Sälöinen riensi portille häntä vastaan. Hänellä oli yllään\nihastuttava valkoinen tennispuku. Tuttavallisesti hän tarttui vieraansa\nkäsivarteen ja lähti saattamaan häntä sisään.\n\n— Johanna-täti on kaivannut teitä, tuomari. Hän valitti jo aamulla,\nettei teitä enää näy. Ilmeisesti hänelle jäi vielä kysymättä teiltä\njotakin, mikä nyt ei anna rauhaa... Mutta kuulkaahan, tuomari.\nJos tätä jatkuu, te saatte minut suorastaan innostumaan kunnon\npoliisilaitoksestamme. Mistä löysittekin kaksi niin verratonta\nhenkivartijaa minulle? Hehän ovat minun osakuntatovereitani. Mukavia\npoikia. Olemme koko aamupäivän pelanneet verkkopalloa.\n\nKuistilla Rauta tutustui kahteen nuoreen mieheen, jotka pitkine\nvalkoisine housuineen, avorintaisine paitoineen ja tennistossuineen\nmuistuttivat varsin vähän poliiseja. Esitellessään herrat toisilleen\nLaura virkahti Raudan nimen jälkeen:\n\n— Ottelujemme korkea ylijärjestäjä.\n\n— Vahinko vain, tuomari, toinen nuorukaisista hymähti, että neiti\nSälöinen on meille ylivoimainen vastustaja.\n\n— Niin tänään, kun teistä ei kumpikaan ole pelannut koko talvena, tyttö\nlohdutti. — Huomenna voi olla jo toisin.\n\nRouva Kulo otti vieraan sydämellisesti vastaan. Mutta jo heti\ntervetulotoivotuksen jälkeen purkautui se, minkä Laura oli arvellut\nvaivanneen tiedonhaluista tätiä.\n\n— Anteeksi, että kysyn, herra tuomari. Mutta oliko konsulinna Augusta\nJärn teille jotakin sukua?\n\n— Hän oli isäni veljen vaimo.\n\n— Miten hauskaa! vanha rouva ihastui. — Hän oli minun vanhimman\nsisareni paras ystävätär. Suloinen ihminen! Ah, herra tuomari, nyt\nminusta tuntuu kuin me olisimme melkein sukulaisia!\n\nTuon »melkein sukulaisuuden» vuoksi Raudan oli lupauduttava jäämään\nlounaalle. Hän ilmoitti siitä Inkerille ja soitti sitten rikospoliisin\npäällikölle.\n\n— Jää sinä vain sinne »Egyptin lihapatojen» ääreen, Ahvenisto murisi.\n— Minä saan tyytyä niihin kahteen voileipään, jotka eukko pisti\nsalkkuuni. Eipä silti. Onhan minulla tätä ulottuvaisuutta pitkin ja\npoikin ennestään. Palatessasi sieltä rikkaiden asuinsijoilta voit\npoiketa luonani kuulemassa ne vähät uutiset, mitä minulla on.\n\nPäästessään viimein irroittautumaan vieraanvaraisesta talosta Rauta\nveti vanhemman nuorukaisen syrjään.\n\n— Teillä on kai tarkat ohjeet?\n\n— Kyllä, herra tuomari.\n\n— Jos jotakin tapahtuu, vaikkapa vähäistäkin, eikä tuomari Ahvenisto\nole tavoitettavissa, soittakaa minulle. Joko toimistoon tai kotiini.\n\n— Meillä on määräys ilmoittaa joka tapauksessa myös teille, herra\ntuomari.\n\n— Hyvä. Näkemiin ja olkaa varuillanne.\n\nRauta ajoi takaisin kaupunkiin.\n\nRikospoliisin päällikkö tervehti häntä virkahuoneessaan sadatuksin:\n\n— Voi tuhannen tuhatta sinistä, punaista ja mustaa!\n\nTulija istahti nahkanojatuoliln ja sytytti savukkeen.\n\n— Missä nyt tuli on irti? hän kysäisi.\n\n— Ei missään! Näen vain naamastasi, ettei sinullakaan ole tällä kertaa\nmitään jymyuutisia. Minä olen tyynen lennon mies. Mutta kun myrskyn\njälkeen tulee äkkiä tällainen tyven, se panee minunkin purjeeni\nsurkeasti lepattamaan.\n\n— Tottahan nyt sentään jotakin on tapahtunut? Vihjaisit puhelimessa\nuutisiin, vaikka vähiinkin.\n\nAhvenisto murahteli.\n\n— Jotakin. No jaa. Mutta se on vähän. Pirun vähän, kun ei vieläkään\nhiiskaustakaan Ohto Mäkisestä. Onko se mies kaivautunut maan kuoren\nlävitse toiselle pallon puoliskolle? Olen antanut kuuluttaa hänen\ntuntomerkkinsä kaikkialle maassa. Mutta kai joka taholla nukutaan, kun\nei mistään tule mitään ilmoitusta. Kello on 16, mutta ei mitään!\n\n— Miten sujuvat studiorakennuksessa olleiden henkilöiden\njatkokuulustelut?\n\n— Miten ne sujuvat? rikospoliisin päällikkö tuhahti. — Huonosti\ntietysti! Nuo sinun toissailtaiset kaverisi, olivatpa kirjailijoita tai\neivät, ovat liikkuvaa väkeä. Monen kohdalla on merkintä, ettei heitä\nole tavattu.\n\n— Saisinko luettelon niistä, jotka eivät ole olleet tavattavissa?\n\n— Saat. Onpahan siinä sinulla sitten iltapasianssia. Mutta sanon\nsinulle etukäteen, että se on hiton pitkä lista.\n\n— Kai Rinne on jo jotakin ilmoittanut murhapolttopaikalta? Rauta kysyi.\n\n— On. Sen, että jälkiä on raunioiden ympärillä vaikka minkä verran.\nNimittäin naapurien ja muiden asianharrastajien, jotka illalla\ntöllistelivät paloa! A-merkkisistä autoista, jotka ovat ajaneet\nkirkonkylän lävitse, ei liioin ole puutetta. Viisikymmentä metriä\nPiirron mökin paikalta kulkee näet vilkkaasti liikennöity valtatie.\nHittojen hitto, että niiden piti vapauttaa kaikki autot liikenteeseen!\nHelsinkiläisetkin huristelevat nyt vaunuillaan kevään kunniaksi kuin\ntalvinavetasta ulos päästetyt vasikat. No jaa, tietysti otetaan selvää\nniiden autojen liikkeistä, joiden numerot on saatu tietoon. Mutta se\nvie aikaa.\n\n— Eikö Piirron mökin lähettyvillä ole ennen paloa nähty ketään vierasta\neilen?\n\n— Siinäpä sitä ollaan! Ahvenisto ärähti. — Kukaan aikuinen ei ole\nnähnyt ketään. Naapurimökin 11-vuotias Anni on kertonut erään olennon\nvilahtaneen metsässä illan suussa. Hän oli ollut viemässä opettajalle\nmunia ja oikaissut kotiin korven lävitse. Ollessaan jo lähellä kotia\nhän oli nähnyt jotakin liikkuvan puiden välissä. Se oli ollut vihreä\nylhäältä alas asti ja vaikuttanut hyvin pitkältä. Tyttö oli säikähtänyt\nja pinkaissut kotiin. Isä oli tiukannut, miksei hän ollut heti kertonut\noudosta liikkujasta. »Minä en uskaltanut», tyttönen oli sanonut. Äiti\noli selitykseksi maininnut Annin talvella kerran kotiin tullessaan\nkertoneen nähneensä karhun. Hänelle oli silloin naurettu, ja iso veli\noli kiusoitellut häntä viikkokaupalla tuolla karhujutulla. No jaa,\nveli Rauta, saatkos sinä tästä jotakin irti? Olento! Pitkä ja vihreä\nylhäältä alas!\n\n— Pitkään, vihreään sadetakkiin pukeutunut murhaaja. Esimerkiksi.\n\n— Niin. Mutta mies vai nainen?\n\n— Sitä emme vielä tiedä.\n\nLopuksi rikospoliisin päällikkö mainitsi, että oli tavattu se\nlennätinneitonen, joka oli ottanut eilen vastaan arvoituksellisen\nsähkeen. Hänellä oli ollut vain vähän kerrottavaa. Luukulla oli\nollut paljon väkeä. Hän ei osannut antaa mitään tietoja sähkeen\njättäjästä. Kun häneltä oli kysytty, eikö edes allekirjoitus ollut\nkohdistanut hänen uteliaisuuttaan lähettäjään, hän oli vastannut:\n»Ehkä olisi, ellen olisi huomannut sähkeen olevan tuomari Raudalle.\nHänhän työskentelee kaikenlaisten arvoitusten kimpussa. Muistan vain\nmiettineeni, onkohan hänellä taas jotakin jännittävää käsillä.»\n\nKun Rauta tuli ulos, ilma oli äkisti viilennyt. Hän oli tyytyväinen\npäästessään kuivana autoonsa. Pian sen jälkeen alkoi sataa. Kylmää,\nkeväistä vihmaa.\n\nSade jatkui itsepäisesti koko illan. Vielä vuoteeseen mennessään Rauta\nkuuli tuulen heittävän sadepisaroita ikkunanruutuihin. Hän nukkui\nlevottomasti. Pariin kertaan hän makasi tuntikauden hereillä. Aamuyöllä\nsade tuntui vain yltyneen. Se suorastaan pieksi ikkunoita.\n\nHän heräsi puhelinsoittoon. Inkerikin kavahti istumaan.\n\n— Rauta puhelimessa.\n\n— Ahvenisto täällä. Toivottavasti herätin sinut makeimmasta unesta.\nSittenpä tiistai-iltainen velka on maksettu.\n\n— Sitäkö varten soitat?\n\n— En yksinomaan. Arvelin vain sinua jonkin verran kiinnostavan sen\ntiedon, että ajojahtimme on lopussa.\n\n— Mitä sinä sanot? Lopussa!\n\n— Finis. Eikös se ole latinaa? Asia on selvä.\n\n— Miten niin? Onko Ohto Mäkinen käsissänne?\n\n— Käsissämme? No jaa, tavallaan hyvinkin. Hän makaa tuolla\nSeurasaarelle vievän sillan korvassa. Minä soitan lähimmästä\npuhelimesta. Ajattelin, että ehkä haluaisit tulla katsomaan.\nKoiranilmahan täällä on. Mutta miksi sinun pitäisi pysyä kuivana, kun\nminä olen kuin vesisaavista nostettu?\n\n— Miten hänen laitansa on?\n\n— Huonosti. Hyvin huonosti. Tai mistäpä minä tiedän, millaista\nsuuren rajan takana on? Mutta mies parka näyttää pitkän automatkansa\ninnoittamana halunneen lähteä vielä pitemmälle matkalle. Hän on\nkai viimeksi istuskellut katsomassa merta, ja se on lisännyt hänen\nkaukokaipuutaan. Vai miksi ne sitä sanovat? Joka tapauksessa hän on\nviiltänyt tikarilla vasemman ranteensa auki ja sitten varmemmaksi\nvakuudeksi vielä kurkkunsa poikki. Perusteellista työtä. Tikari\noli jäänyt hänen oikeaan kouraansa, ja sen kahvaan on taidokkaasti\npoltettu: »O.M. Muisto Karhumäeltä», Niin että kaipa se on hänen\nomansa. Eräs ehkä myös kaukokaipuuta sairastava pariskunta oli löytänyt\nruumiin kello 5 ja teki hälytyksen. Lääkärikin kävi täällä ja arveli\nkuoleman tapahtuneen puolenyön maissa. No, tuletko tänne vai pidätkö\nparempana jatkaa aamu-untasi?\n\n— Minä tulen.\n\nInkeri purskahti itkuun kuullessaan uutiset. Kun Rauta oli saanut\nvaatteet päälleen ja oli jo lähdössä, hän puristautui miestään vastaan\nvalittaen:\n\n— Se ei ollut itsemurha! Näyttäköön miltä tahansa, se ei ollut\nitsemurha! Usko minua, Kaarlo!\n\nMies nyökkäsi synkkänä. Hän ajatteli Laura Sälöistä, jonka hengen hän\noli pelännyt olevan vaarassa. Murhaaja oli menetellyt juuri niin kuin\nhän oli laskenut, mutta oli valinnut toisen uhrin. Suojattomamman.\nToinen asia oli, saisiko hän rikospoliisin päällikön uskomaan sen.\n\nTutustuttuaan veriteon paikkaan hän epäili sitä entistä enemmän.\n\nTienoo oli tällä ilmalla lohduton. Sade valui edelleen virtanaan.\nSe oli kastellut koolla olevan pienen poliisiryhmän. Kapealla\nrantahietikolla makaava ruumis oli surkea näky. Sangattomat silmälasit\nolivat pudonneet maahan. Musta tukka viisti turvetta, jossa näkyi\nkevään ensimmäisiä vihreitä ruohonkorsia. Kasvoilla oli julma\nkuolemanirvistys, ja haavat olivat ammottavat. Vaalea kesäpuku oli\nvahvasti veressä. Jaloissa olivat ruskeat monot, jotka Mäkinen oli\nviimeisellä kotona käynnillään ottanut mukaansa. Tikari oli irroitettu\nkädestä, mutta sormet olivat jäykistyneet kuin olisivat vieläkin\npuristaneet kahvaa.\n\nAhvenisto seisoi Raudan vieressä, kun tämä suoritti tarkastustaan.\n\n— Hänen jalan jälkiään ei näy. Ne on sade pyyhkäissyt näkyvistä.\n\n— Niin, Rauta yhtyi. — Hänen jälkensä. Ja sen toisen.\n\n— Kenen toisen?\n\n— Sen, joka hänet murhasi.\n\nRikospoliisin päällikkö murahti:\n\n— Yhäkö sinä jauhat sitä ajatusta? Tämä on kiistattoman selvä\nitsemurha! Kun ruumiinavaus on toimitettu, saat nähdä, ettei mitään\nmerkkejä muusta väkivallasta löydy.\n\n— Ehkei löydykään. Mutta yhtä »kiistattoman selvältä itsemurhalta»\nnäyttäisi, jos Laura Sälöinen olisi ollut uhri numero kaksi.\n\nAhvenisto säpsähti. Hän ei ollut nyt puhetuulella. Siksi hän tyytyi\nvain sanomaan:\n\n— Se olisi juttu sinään. Mutta tässä on nyt, usko pois, Tikarimiehen\nloppu.\n\nRauta palasi kotiinsa raskaalla mielellä. Inkeri tuli hänen luokseen\nkertomaan jotakin. Mutta huomattuaan, että mies tuskin kuuli\nhänen ensimmäisiä sanojaan, hän jätti kesken. Hetken kuluttua hän\nvarpaisillaan kävi tuomassa kahvitarjottimen tupakkapöydälle ja häipyi\nsaman tien.\n\nRauta istui nojatuolissa polttaen savukkeita ja tyhjentäen kahvikupin\nkerran toisensa jälkeen. Hänen otsansa oli syvissä rypyissä. Koko\njutussa oli jotakin kirottua, jonka perille oli vaikea päästä.\n\nHän oli tietoinen siitä, että tunnit kuluivat. Mutta hän ei välittänyt\nsiitä. Häntä katkeroitti oman voimattomuutensa tunne.\n\nHän havahtui mietteistään kovaan suukopuun, joka kuulosti syntyneen\nulko-ovella. Kun se ei tuntunut lakkaavan, hän lähti katsomaan, niistä\noli kysymys.\n\nHalliin tultuaan hän kuuli Marin julistavan:\n\n— Ja teillä? Teillä on vikaa ilmeisesti sekä korvissa että päänupissa\nmuutenkin! Kuinka monta kertaa minun täytyy sanoa teille, että meidän\ntuomari saa ihan riittävästi kirjeitä sellaisiltakin ihmisiltä,\njoilla on kyllin älyä liimata postimerkki preiviinsä? Tyhjänaikaisia\nnekin kirjeet ovat, melkein poikkeuksetta, jottas tiedätte! Vai vielä\nlunastamaan tuollaista roskaa! Johan tässä pian jouduttaisiin vaikka\nvaivaistaloon, jos rahaa niin kadulle viskattaisiin. Laittautukaa vain\npois siitä rappusilta roskaanne kaupittelemasta!\n\nRauta oli pysähtynyt kuuntelemaan. Kyllä Mari osasi! Talon puolta hän\npiti, nyt kuten aina. Kun postinkantaja aloitti uuden vuorosanansa,\nisäntä astui esiin ja ratkaisi riidan. Postinkantaja irvisti ilkkuen\nvanhalle palvelijattarelle pistäessään rahat laukkuunsa.\n\nMari tuli äkeissään Raudan perässä työhuoneeseen ja paiskasi muun\npostin pöydälle.\n\n— On täällä parempiakin kirjeitä, hän tokaisi. — Niin ettei tuomarin\nolisi tarvinnut minun harmaita hiuksiani häpäistä!\n\n— Hyvä on, Mari. Kiitoksia vain!\n\nYksin jäätyään Rauta punnitsi kädessään postimerkitöntä kirjettä.\nOsoitteen käsiala oli hänelle outo. Hän repäisi kuoren auki ja ryhtyi\nlukemaan.\n\nSinä aamuna kaikki muut kirjeet jäivät häneltä lukematta. Päästyään\nkirjeen loppuun hän harppoi vaimonsa luo, joka oli makuuhuoneessa.\n\n— Luehan tuo, hän sanoi. — Se on kuolleen miehen hätähuuto. Se\nkiinnostaa sinua varmasti.\n\nInkeri silmäsi häneen oudoksuen ja istahti nojatuoliin syventyen\nlukemaan pienellä, hyvin säännöllisellä käsialalla kirjoitettua\nkirjettä, joka oli päivätty edelliselle päivälle.\n\n »Herra Tuomari!\n\n Suonette anteeksi, että Teille ventovieras ihminen täten häiritsee\n Teitä. Teen sen suuressa hädässäni ja luottaen siihen, että Te olette\n se oikeamielinen ja lämminsydäminen mies, joksi olen kuullut Teitä\n mainittavan.\n\n Minä harhailin aamuvarhaisella Teidän asuntonne lähettyvillä. Mutta en\n lopultakaan uskaltanut tulla Teidän luoksenne. Päätin ensin kirjoittaa\n Teille ja siten valmistaa Teitä siihen, että tällainen kurja on\n tulossa turvautumaan Teidän apuunne.\n\n Onnettomuuteni alkoi siitä, että jouduin runoilija Onni Piirrolle\n velkaa summan, joka on tuloihini verrattuna suunnaton. Miten se\n tapahtui, sen voi Teille kertoa toimittaja Kerttu Laita, joka oli\n läsnä. En aio väsyttää Teitä kuvauksilla katumuksestani ja niistä\n omantunnontuskista, jotka minua piinasivat ajatellessani, mihin\n pelihimoni oli saattanut vaimoni ja lapseni.\n\n Kuukauden piinan jälkeen olin jo niin pitkällä, että päätin päästä\n tavalla tai toisella jonkinlaiseen sopimukseen runoilija Piirron\n kanssa, niin pian kuin hän tulisi kaupunkiin. Sitten kuulinkin, että\n hän olisi mukana filmiyhtiön kirjallisessa illassa. Minäkin menin\n sinne. Mutta kotoa lähtiessäni pistin poveeni tikarin, joka on rakkain\n sotamuistoni. Koetin vakuuttaa itselleni, että otin sen mukaani vain\n surmatakseni itseni, ellei runoilija Piirto suostuisi niihin pieniin\n kuukausilyhennyksiin, jotka olin laskenut saattavani suorittaa\n luopumalla tupakan poltosta. Mutta sisimmässäni tiesin, että tappaisin\n ihailemani runoilijan, jos hän olisi ylimielinen ja taipumaton. En kai\n minä itsemurhapaikkaa valitakseni ollut iltapäivällä käynyt tutkimassa\n studiorakennuksen ympäristöä, jolloin havaitsin sen roskaläjän, johon\n sitten hyppäsin! Sanon tämän, jotta uskoisitte, etten yritä esittäytyä\n paremmaksi kuin olen. Viheliäinen ja kurja minä olen!\n\n Runoilija Piirto oli tavatessamme ylimielinen. Kiroten hän torjui\n pyyntöni saada keskustella hänen kanssaan. Silloin viha kuohahti\n minussa, sokea viha. Vasta kun olin vetäytynyt takaisin studion\n pimeään, mieleeni palasi, mitä runoilija Piirto oli minulle\n lausunut. Hänhän oli sanonut: »Juttu on selvä ja kuitattu. Minä\n poltin sen samana yönä. En halua kuulla siitä enää milloinkaan.\n Enkä sinustakaan.» Hän oli polttanut minun velkakirjani! Hän kielsi\n jyrkästi olevansa saamassa minulta mitään!\n\n En tiedä, ymmärrättekö Te, Herra tuomari, mitä minun laiseni köyhä\n raukka sillä hetkellä tunsi. Menin kauimmaiseen nurkkaan ja — itkin.\n Itkin ilosta, että perheeni, jota yli kaiken rakastan, oli pelastettu.\n\n Mutta sitten tapahtui se kauhea. Joku murhasi hyväntekijäni\n filmiesityksen aikana. Huomasin, että niin oli käynyt, samassa kun\n valot syttyivät. Minut valtasi pakokauhu. Ryntäsin huoneesta ja\n juoksin yläkertaan. Minulla oli vain yksi ajatus: pois! Joku muu oli\n kyllä murhannut runoilija Piirron. Mutta minäkin olin tullut sinne\n murha-aikeissa. Minulla oli sitä paitsi motiivi, jonka ainakin kaksi\n henkilöä tiesi. Minulla oli kaiken lisäksi taskussani tikari. Hoipuin\n huoneesta huoneeseen, kunnes satuin oikeaan. Tempasin ikkunan auki\n ja hyppäsin. Vaiston varassa osuin oikeaan. Nyrjäytin vain toisen\n nilkkani. Pääsin kuitenkin kävelemään. Sitten muistin kauhukseni,\n etten ollut hävittänyt jälkiäni siltä paikalta, mihin olin hypännyt.\n Siksi kävin kotonani hakemassa toiset kengät.\n\n Vähitellen aloin käsittää menetelleeni hyvin typerästi. Mutta\n katuminen oli myöhäistä. Minua etsittiin jo. Kuulin sen eräältä\n ystävältä, joka aamulla sattumalta löysi minut Seurasaaren tien\n varrelta. Hän toi minut tänne asuntoonsa, jossa ei keitään muita\n ole, ja käski minun pysytellä täällä, kunnes pahin myrsky on ohitse.\n En tiedä, uskoiko hän vakuuttelujani, etten ole murhannut runoilija\n Piirtoa. Hän naurahti ja sanoi, ettei hän perusta siitä. Hän jätti\n minulle vähän ruokaa ja varoitti minua menemästä ulos, ennen kuin hän\n palaisi.\n\n Tuntuu ihmeelliseltä, että minulla on sellainen ystävä.\n\n Päätin kuitenkin kirjoittaa Teille, Herra Tuomari, ja anoa Teidän\n apuanne. Eihän elämä näin voi jatkua. Minun täytyy toki päästä\n takaisin perheeni luokse. Mitä virastossakin sanonevat minusta, kun en\n ole työssä?\n\n Toivon, että ystäväni palaisi pian. Ruokaa ei jäänyt enää täksi\n päiväksi, ja minun on nälkä. Häntä odotellessani käyn kuitenkin\n postittamassa tämän kirjeeni. Ettehän kovin pahastu siitä, ettei\n minulla ole postimerkkiä?\n\n Rukoilen Teitä, Herra Tuomari, vaimoni ja lasteni nimessä, että\n uskoisitte minua ja auttaisitte minua todistamaan syyttömyyteni siihen\n hirveään rikokseen, josta minua epäillään. Siinä toivossa tulen Teidän\n kotiinne huomenna, torstaina, kello 8.\n\n Kunnioittaen\n\n Teidän Ohto Mäkinen.»\n\n— Mies poloinen! Inkeri kuiskasi. — Voi, jospa hän olisi tullut tänne\neilisaamuna!\n\n— Silloin hän eläisi vielä, Rauta sanoi.\n\n— Voitko aavistaa, kuka on tuo hänen mainitsemansa ystävä?\n\n— Tikarimies. Hän, joka ensin murhasi Onni Piirron ja sitten Ohto\nMäkisen! Lähden nyt Ahveniston puheille.\n\nRikospoliisin päällikkö rypisti kulmiaan nähdessään Raudan.\n\n— Sinä olet niin merkillisen näköinen, että...\n\n— Luehan tuo, tulija virkahti heittäen Mäkisen kirjeen pöydälle. —\nSitten keskustelemme.\n\nHän sytytti savukkeen ja jäi odottamaan.\n\nLopetettuaan lukemisen Ahvenisto nojautui taapäin tuolissaan. Hänen\nlihavat kasvonsa punoittivat.\n\n— Tarkoitatko, hän ärähti viimein, että tuo soopa olisi otettava\ntäydestä?\n\n— Täsmälleen sitä minä tarkoitan.\n\n— Paljonko sanoitkaan Mäkisen jääneen sinä yönä velkaa Piirrolle?\n\n— Velkakirjan summa oli 42.500 markkaa.\n\n— Ja sellaisen summan Piirto mukamas lahjoitti noin vain pois! Unta\ntuollaisesta armosta velallispiru saattoi nähdä. Mutta todellisuudessa\nsellaista ei tapahdu. Pikku vipin saatan minäkin antaa anteeksi.\nMutta...\n\n— Minä kuulin itse Piirron sanovan nuo sanat, Rauta huomautti, vaikken\nsillä hetkellä tiennyt, että se oli velkakirja, jonka hän sanoi\npolttaneensa. Seisoin silloin aivan Piirron vieressä.\n\nRikospoliisin päällikkö räjähti:\n\n— Mutta silloinhan...!\n\n— Aivan niin, Rauta täydensi. — Ajo jatkuu. Tikarimies elää ja ilkkuu\nmeille kahden uhrinsa ruumiiden takaa.\n\nAhvenisto oli hyvin kauan ääneti. Kun hän viimein puhui, ääni kuulosti\noudon pehmeältä.\n\n— Ajatellen rouva Mäkisen rehellisiä, sinisiä silmiä olen loppujen\nlopuksi iloinen siitä, että voin ilmoittaa hänen miehensä tässä\nsynkässä näytelmässä olleen vain uhri. »Puolan pankin» typerä uhri\nparka!\n\n\n\n\nKahdeksas luku\n\n»TYTTÖ, JOKA EI OSANNUT KÄVELLÄ»\n\n\nRanta ja Ahvenisto istuivat kauan ääneti paikoillaan. Kumpikaan heistä\nei kiinnittänyt huomiota siihen, että itsepäinen sade oli tauonnut ja\nkaupunkia kattanut pilviverho repeytynyt päästäen auringon paistamaan\nkosteutta tihkuviin puistoihin ja närille kaduille. Rauta poltteli\nsavuketta mietteissään. Rikospoliisin päällikkö ryhtyi lataamaan\npiippuhan. Hän oli niin järkyttynyt, että sai vasta kolmannella tikulla\npiippuunsa tulen. Vedettyään muutamia haikuja hän mutisi puoliääneen:\n\n— Toivottavasti se hirttämätön lurjus sentään antoi palatessaan tuolle\nmies paralle ruokaa. Niin ettei hän joutunut nälkäisenä pitkälle\nmatkalleen. Vaikka... mitäpä väliä sillä loppujen lopuksi on!\n\nKatsomatta puhekumppaniinsa hän kysäisi:\n\n— Sinun käsityksesi siis on, että tuo »ystävä» houkutteli Mäkis-raukan\nSeurasaaren sillan korvaan ja viilsi häneltä tikarilla auki vasemman\nranteen ja kurkun sekä pisti sitten aseen hänen jäykistyvään oikeaan\nkouraansa?\n\n— Se on ainoa mahdollisuus.\n\n— Tarkoitat, että saamasi kirjeen valossa.\n\n— Niin, Rauta sanoi varmasti. — Minä uskon tähän »ääneen haudan takaa».\nMäkinen ei murhannut Onni Piirtoa, ja hän kaipasi takaisin perheensä\nluo. Hänen kuvauksensa siitä, mitä hän ajatteli ja teki maanantaisessa\nkirjallisessa illassa on vakaumukseni mukaan täysin rehellinen ja oikea.\n\n— Mutta miten selität sen, ettei Mäkisen ruumiissa havaittu mitään\nulkonaisen väkivallan merkkejä? Hänenkään mittaisensa mies ei sentään\nistu tyynesti odottamassa, kunnes »ystävä» saa leikatuksi hänen\nranteensa ja kaulansa poikki. Vai?\n\n— Siihen en osaa vastata, vielä, Rauta myönsi. — Ehkäpä ruumiinavaus\nantaa vastauksen. Minulla on vain eräs teoria.\n\n— Annahan kuulua!\n\n— Ohto Mäkinen mainitsee kirjeessään, että »ystävä» löysi hänet\nSeurasaaren tien varrelta ja vei hänet asuntoonsa, »jossa ei keitään\nmuita ole». Missä tuo asunto on? Luultavimmin jossakin siellä päin. Ei\nole luultavaa, että »ystävä» olisi päivänvalossa uskaltautunut Mäkisen\nseurassa vilkkaammin liikennöityihin osiin kaupunkia. Seurasaaren\ntien varressa ja Meilahdessa on taloa ja mökkiä jos jonkinlaista.\nOtaksukaamme »ystävän» asunnon olevan jossakin niistä. Sieltä ei ollut\nsiis pitkälti myöskään Seurasaarelle vievälle sillalle. Otaksukaamme\nedelleen, että »ystävä» tuli eilisiltana ja toi Mäkiselle sen aterian,\njonka sinäkin toivoit hänen saaneen. Mutta ruoassa hän saattoi antaa\nuhrilleen jotakin nukutusainetta. Sitten hän esitti kävelymatkaa.\nEhkäpä Mäkinen jaksoi sillan korvaan asti, mutta nukahti siihen —\nheräämättä enää milloinkaan.\n\n— Tuo ei kuulosta aivan mielettömältä, Ahvenisto myönsi hitaasti. — No\njaa, perästä kuuluu. Jos teoriasi on oikea, olet samalla rajoittanut\ntuntuvasti etsintämme piiriä.\n\nRauta otti taskustaan erään paperin.\n\n— Tämä on sinulta saamani luettelo niistä, joita ei toissapäivänä eikä\neilen saatu tavoitetuksi jatkokuulusteluun. Minä en pääse ajatuksesta,\nettä jokin näistä nimistä kuuluu murhaajalle. Voisithan antaa\ntarkastaa, sattuisiko joku heistä asumaan Seurasaaren tien lähettyvillä.\n\n— Se on loistava ajatus! rikospoliisin päällikkö innostui. — Silloinhan\nme...!\n\nRauta keskeytti hymähtäen:\n\n— Silloin me saamme taas kerran todeta, että jokainen rikollinen\ntekee jollakin kohdalla paljastavan virheen. Mutta minä en ole\nlainkaan varma, olemmeko vielä niin pitkällä. Tikarimies pelaa peliään\nkylmäpäisesti ja viisaasti.\n\n— Hänellä on sitä paitsi ollut hitonmoinen onni! Eihän olisi tarvittu\nmuuta kuin että Mäkis-raukka olisi tuon idioottimaisen »eräs\nystävä»-maininnan tilalle merkinnyt kirjeeseensä miehen tai naisen\nnimen, niin juttu olisi jo lopussa.\n\n— Niin. Mutta nyt juttu ei ole lopussa. Ei läheskään. Koeta muistaa se.\n\nRikospoliisin päällikön turpeat, punakat kasvot värähtivät.\n\n— Me olemme sentään päässeet jonkin verran eteenpäin, hän mutisi.\n\n— Kyllä! Kahteen ruumiiseen.\n\n— Sinä olet hermoille käyvä kaveri, Rauta. Mitä sinä nyt uumoilet?\n\n— Tikarimies murhasi tieten tahtoen Onni Piirron. Ja nyt hän ei kysy\nuhrien lukua yrittäessään salata oman henkilöllisyytensä. Ellemme pian\nsaa häntä kiinni, veriteot jatkuvat.\n\nAhvenisto silmäsi häneen alta kulmien. Mutta hän ei sanonut mitään.\nMolemmat polttelivat hetkisen äänettöminä. Rikospoliisin päällikkö\nvirkahti sitten:\n\n— Siitä, mitä viimeksi sanoit, muistui mieleeni jotakin, josta minun on\nsoitettava »Pikkumiehelle» ja sisäministerille. No jaa, oliko sinulla\nvielä ehdotuksia tähän erään?\n\n— Palaan vieläkin tuohon poissa olleiden listaan. Anna tarkistaa, ketkä\nheistä eivät olleet toissapäivänä kaupungissa, ja missä he olivat.\nIso homma, varsinkin kun se on tarkkaan tehtävä. Mutta uskon sen\nkannattavan.\n\nAhvenisto nyökkäsi, ja miehet erosivat. Rauta meni toimistoonsa ja\nkutsui sihteerin huoneeseensa. Hän kehoitti tätä hakeutumaan mukavaan\ntuoliin ja tarjosi savukkeen.\n\n— Tiedättekö, kuka oli Ohto Mäkinen? Rauta kysäisi.\n\n— Olen kuullut poliisin etsiskelevän häntä kirjailija Piirron\nmurhajutun yhteydessä.\n\n— He löysivät hänet viime yönä. Kuolleena.\n\n— Onko varma, että hän oli Piirron murhaaja?\n\n— Ei. On varma, että hän oli vain uhri.\n\n— Hänen kuolemansa ei ollut siis itsemurha?\n\n— Ei, vaan murha. Murha numero kaksi.\n\nTyttö säpsähti. Hänen olisi tehnyt mieli kysyä lähemmin. Mutta hän\npidättäytyi. Esimies ei tuntunut halukkaalta kertomaan.\n\n— Tämä juttu haisee yhä enemmän verelle, Rauta virkkoi. — Tikarimies\non valmis mihin mielettömyyteen tahansa säilyttääkseen vapautensa.\nSiksi peruutan teille eilen antamani tehtävän. En voi sallia teidän\nsekautuvan näin hengenvaaralliseen leikkiin.\n\n— Voi, ei se käy, tuomari! Tarkoitan, ettei peruuttaminen käy.\nKäsitätte sen itsekin kuultuanne, miten hyvään alkuun olen päässyt.\n\nRauta hymyili sihteerinsä kiihkeydelle.\n\n— No, kertokaa. Sitten päätämme.\n\n— Eilisiltana olivat ne neiti Sointeen kutsut, joista tuomarille\netukäteen mainitsin. Meitä oli kaikkiaan kuusi tyttöä. Marja Sykyri\nsaapui tuntia myöhemmin kuin muut. Muistaakseni tuomari mainitsi\nnähneensä hänet.\n\nMies nyökkäsi.\n\n— Niinpä minun ei tarvitse kuvata hänen ulkomuotoaan. Olin etukäteen\nhyvin jännittynyt, miltä hän näyttäisi. Mutta kun tuo tumma, melko\nsievä tyttö sitten tuli, minä melkein kuohahdin. Miksi kummassa hänestä\nsanotaan, ettei hän osaa kävellä? Hän käveli yhtä hyvin kuin kuka muu\ntahansa!\n\n— Mutta ei filmikameran edessä, mies huomautti. — Teräväkielinen\nKerttu Laita julisti maanantai-iltana nähneensä Algeriassa erään\nalkuasukastytön ansaitsevan elatuksensa keikuttelemalla samalla tavoin\nlanteitaan. Se oli ilkeästi, mutta aika osuvasti sanottu.\n\nNeiti Järviö pudisti päätään.\n\n— Sitä en tiedä. Kerron vain siitä, mitä eilisiltana näin. Minä en\nymmärrä, miksi Marja Sykyri ei voi tyytyä olemaan sitä, mikä on:\nkunnollinen pankkivirkailija?\n\n— Me ihmiset olemme sellaisia, Rauta hymähti. — Meillä on kullakin\nhaaveemme. Useimmat uneksivat sopivansa paremmin jollekin muulle\npaikalle elämässä kuin siihen, mikä heillä on. Ei ole kauan siitä,\nkun tapasin nuoren naisen, jolla on kohtalaisen hyvä paikka eräässä\ntoimistossa, mutta joka uhmaten aikoo lähteä kokeilemaan tuomari\nRajasen rouvana.\n\nSihteeri lehahti punaiseksi. Sitten hän purskahti nauruun.\n\n— Anteeksi, että sen sanon, mutta tuomari on joskus aivan mahdoton!\nVäitättekö, että minä sovin avioliittoon yhtä vähän kuin Marja Sykyri\nfilmikameran eteen?\n\n— Minä en väitä mitään. Molemmat valokeilat, elokuvastudion ja\navioliiton, ovat ennakkoon arvaamattomia tekijöitä. Kumpikin voi\npaljastaa ennen aavistamattomia vikoja. Mutta kumpikin saattaa myös —\nvaikka valitettavasti harvemmin — loihtia esiin odottamattomia kykyjä.\n\n— Kiitos, tuomari, neiti Järviö virkahti hymyillen. — Tuo viimeksi\nmainitsemanne mahdollisuus oli lohdullista kuulla. Minun »haavettani»\najatellen. Jatkanko nyt eilisillan kuvaamista?\n\n— Olkaa hyvä.\n\n— Puhuakseni vielä Marja Sykyrin filmihassutuksesta, eräs huomattava\nedellytys hänellä tuolle alalle kieltämättä on.\n\n— Todellako? Mikä?\n\n— Hänellä on hyvin suuret ja kauniit silmät. Sellaisia haaveellisia,\ntummanruskeita silmiä en ole koskaan ennen nähnyt.\n\n— Mutta silmiä yksin ei voi filmata, pelkään.\n\n— Ei, ei kai, tyttö myönsi. — Marja Sykyri oli eilen hiljaisin koko\njoukossa. Hän vaikeni enimmäkseen. Kun ovi kävi, hän säpsähti aina.\nSain sen vaikutelman, että hän oli hermostunut. Ei, enemmän... että hän\npelkäsi jotakin.\n\n— Pelkäsi?\n\n— Niin. Hänen silmiinsä tuli monesti säikähtynyt ilme. Ikään kuin hän\nolisi pelännyt minä hetkenä hyvänsä voivan tapahtua mitä tahansa. En\nusko muiden panneen sitä merkille. Mutta minähän olin siellä vain\ntehdäkseni havaintoja hänestä. Siinä ohessa koetin seurata toisten\nkeskustelua ja ottaa siihen osaakin. Kahvipöydässä sukeusi oikein vireä\nväittely uusimmasta kirjallisuudesta.\n\n— Siinä te piditte varmasti hyvin puolenne, Rauta huomautti.\n\n— Luullakseni. Mutta muutkin olivat seuranneet hyvin aikaansa.\nJokaisella oli oma varma käsityksensä väittelyn alaisista kirjoista.\nAinoastaan Marja Sykyri pysyttäytyi keskustelun ulkopuolella. Olimme\njuuri käsitelleet amerikkalaisten »bestsellerien» arvoa, eikä\nkenelläkään ollut siitä kysymyksestä enää mitään uutta sanottavaa.\nSilloin rouva Lehtisaari innostui: »Kuulkaahan, tytöt, kun te kerran\nolette näin kiinnostuneita kirjallisuudesta, voisitte huomisiltana\ntulla meille. Sinne saapuu muutamia kirjailijoita ja taiteilijoita\nrouvineen. Heille voisi olla terveellistä, että kerran kuulisivat\nyleisönsä äänen. Ei, ei, minä olen tosissani. Miehenikin tutustuisi\nteihin mielellään. Hän on usein puhunut siitä. Nyt se käy mainiosti.\nOttakaa kavaljeerinne mukaan tai tulkaa yksin, miten vain. Mutta\ntulkaa! Arkipuvuissa vain. Ei meillä mitään juhlaa ole.»\n\n— Kuka on rouva Lehtisaari? Rauta kysyi.\n\n— Hän on Bulevardin konttorin kassa, neiti Järviö selitti. — Hänen\nmiehensä on maisteri ja erään kustannusyhtiön kirjallinen johtaja.\n\n— No, miten kutsu otettiin vastaan?\n\n— Illan emäntä ja sisareni ilmoittivat, etteivät he valitettavasti\nvoi tulla, koska he olivat jo sopineet muualle menosta. Seurueemme\nnuorinta ja minua ei sen sijaan ollut vaikea taivuttaa lupautumaan.\nMutta Marja Sykyri epäröi. Rouva Lehtisaari huomautti, että juuri\nMarjan, jos kenen, kannatti tulla, koska vieraiden joukossa olisi\nmyös elokuvaohjaaja Salovirta. Humoristinen väike syttyi toisten\nsilmiin. Mutta onneksi Marja ei sitä huomannut. Hän ilahtui, raukka.\nJa ensimmäisen kerran kuulin hänen äänessään innostusta, kun hän\nlausui: »Kiitoksia, tulen oikein mielelläni.» Sitten hän kuitenkin\nvaipui taas äänettömyyteensä ja jättäytyi syrjään uudelleen virinneestä\nkirjallisesta väittelystämme. Minäkin unohdin hänet hetkeksi. Muistin\nhänet vasta, kun hän sanoi: »Suokaa anteeksi. Minun täytyy mennä. Olen\nväsynyt.» Kaikki säikähtivät, sillä hän oli kalman kalpea ja vapisi.\nMinä tarjouduin saattamaan hänet kotiin. Hän vastasi hyvin hiljaa:\n»Kiitoksia. Olette kovin ystävällinen.» Niin lähdimme.\n\n— Missä hän asuu?\n\n— Eräässä Meilahden huvilassa.\n\n— Meilahden!\n\nRaudan yllättynyt huudahdus hämmästytti sihteeriä. — Niin, hän\nvahvisti. — Onko siinä jotakin ihmeellistä? Kun mies ei vastannut, hän\njatkoi:\n\n— Monet konttoritytöt asuvat siellä. Vuokrat noissa vanhoissa\nhuviloissa ovat huokeammat kuin muualla kaupungissa.\n\n— Niin tosiaan. Kertokaa edelleen, neiti.\n\n— Marja sanoi minulle kadulla, että riittäisi hyvin, jos saattaisin\nhänet linja 4:n raitiovaunuun. Mutta minä olin itsepäinen ja hommasin\nmeille auton.\n\n— Millaisessa talossa hän asuu? Rauta kysyi. — Minä sain kirjeen\neräästä meilahtelaisesta asunnosta, jossa ei keitään muita ole.\n\n— Siksi te, tuomari, siis hämmästyitte, kun minä mainitsin Marja\nSykyrin asuvan Meilahdessa. Mutta se ei voi olla sama talo.\nEilisiltainen suojattini asuu huvilan ullakkohuoneessa. Talon\nomistajat, vanha puutarhuripariskunta, pitävät hallussaan alakerran\nkahta huonetta ja keittiötä. Tyttö parka oli huonossa kunnossa,\nkun sain hänet alaovesta sisään. Emäntä, pieni, kiukkuinen eukko,\nehätti siihen. »Onko hän humalassa?» hän kimitti osoittaen sormellaan\nseuralaistani. Vastasin, että heidän vuokralaisensa oli sairas. Sitä\neukko ei kuitenkaan uskonut, vaan tuli aivan eteeni nuuhkaisemaan,\nhaisiko minun henkeni. Vasta sitten hän uskoi ja vetäytyi omaan\nvaltakuntaansa kiskaisten oven perässään kiukkuisesti kiinni.\n\nNeiti Järviö naurahti tuolle muistolleen.\n\n— Marja paran huoneessa ei ollut paljon kehumista. Nähdessäni sen\nköyhyyden ymmärsin, miksei hän olisi halunnut minun saattavan häntä\nperille asti. Sain hänet kuitenkin vuoteeseen ja peitin hänet kaikilla\nkäsiin saamillani vaipoilla. Ikkunan aioin myös sulkea, mutta silloin\nhän parahti, että ei, hän ei voisi hengittää, jos ikkuna olisi kiinni.\nLöysin nurkasta vanhan priimuksen ja kattilan ja rupesin keittämään\nhänelle vettä. Sokeria hänellä oli hiukkasen ja puoli purkillista\nhunajaa, niin että tulihan siitä siedettävä juoma. »En tiedä, mikä\nminun on» hän valitti. Katsoin häntä silmiin ja sanoin: »Minä tiedän.\nTe pelkäätte!» Hänen kasvonsa vääristyivät kauhusta, ja osoittaen\nuunini reunustaa hän parahti: »Niin, häntä!» Sitten hän hautasi\nkasvonsa pielukseen ja purskahti rajuun itkuun.\n\nNeiti Järviö silmäsi esimieheensä. Tyydytyksekseen hän havaitsi tämän\nseuraavan jännityksellä hänen selostustaan. Mutta kun Rauta ei kysynyt\nmitään, tyttö jatkoi:\n\n— Minä tuijotin uunin reunustaa. Mutta siellä ei ollut mitään, ei\npienintäkään valokuvaa. Ainoa kuva, minkä huoneessa näin, oli ikkunan\nvieressä seinällä riippuva Clark Gablen värikuva; kai jostakin\nfilmilehdestä leikattu. Vähitellen Marjan nyyhkytykset laantuivat.\nPian totesin hänen nukkuvan. Sammutin sähkön ja poistuin. Mutta tänä\naamuna ajoin sinne autolla jo kello 8. Kiukkuinen emäntä hymähti\nminulle ylenkatseellisesti avatessaan oven. Marja oli viimeistelemässä\npukeutumistaan. Hän oli täysin kunnossa ja ihmetteli ilmeisesti, miksi\nolin tullut. Sanoin olleeni levoton, koska hän illalla oli ollut niin\nhuonossa kunnossa. »Ah, te siis toitte minut kotiin,» hän virkahti.\n»Nyt muistankin. Se oli kiltisti teiltä.» Sitten levottomuus palasi\nhänen silmiinsä. »En kai minä vain hourinut?» hän kysyi. Sanoin,\nettei hän ollut puhunut mitään. Hän katsoi tarpeelliseksi selittää:\n»Minä saan joskus tuollaisia kohtauksia. Olen lapsesta asti saanut.»\nErotessamme keskikaupungilla hän huudahti: »Näkemiin! Mehän tapaamme\nLehtisaaren luona illalla. Toivottavasti siellä on hauskaa!» Sen\npituinen se, tuomari.\n\nKun hän lopetti, Rauta virkahti:\n\n— Olette hoitanut asianne mainiosti, neiti. Nyt, kuten aina.\n\n— Jos olen hoitanut alun edes mukiinmenevästi, olisi kohtuutonta,\nellen saisi jatkaa. Minut on sitä paitsi henkilökohtaisesti kutsuttu\nvieraisille. En ymmärrä, kuka voisi kieltää minua menemästä sinne!\n\n— Menkää kaikin mokomin, neiti.\n\nTyttö silmäsi esimieheensä yllättyneenä.\n\n— Mutta äskenhän te sanoitte...\n\n— Se oli äsken, Rauta hymähti. — Huomautitte aivan oikein, että minun\npiti ensiksi kuulla, mitä teillä oli kerrottavana. Tietysti te saatte\nmennä. Minä vieläpä pyydän sitä. Mutta te ette mene yksin.\n\n— En yksin?\n\n— Ette. Mainitsittehan rouva Lehtisaaren kutsuneen teidät tytöt\nkavaljeereinenne tai ilman. Hyvä. Te menette sinne tuomari Rajasen\nkanssa.\n\n— Mutta...\n\n— Ei mitään »muttaa». Jos minun on pakko, kuten näyttää, uskoa teidät\nkoko loppuiäksenne tuomari Rajasen hoiviin, niin voinen luottaa siihen,\nettä hän tämän yhden illan pystyy suojaamaan teitä. Minä annan hänelle\nsitä paitsi ohjeet. Nimittäin tätä iltaa varten. Muusta saatte itse\npitää huolen. No, onko sovittu?\n\nTyttö nyökkäsi huvittuneena.\n\n— Marja Sykyri... Rauta mutisi miettiväisenä. — Hän on minulle täysi\narvoitus. Hän pelkää, sanoitte. Kuka on se tuntematon »hän», jota\nhän pelkää? Tikarimieskö? Onko hänellä jotakin yhteyttä Onni Piirron\nmurhaajaan? Tai onko hän se salaperäinen tiedoittajamme, »se, joka\nnäki»? Näki Ohto Mäkisen huiman paon studiorakennuksesta. Sanomalehdet\neivät ole vielä päässeet kertomaan Mäkisen kuolemasta. Vapiseeko Marja\nSykyri yhä tuota näkemäänsä? Vai onko hän itse Tikarimies?\n\n— Voi ei, tuomari! neiti Järviö huudahti. — Ette ikinä saa minua\nuskomaan, että tuo vapiseva tyttö olisi murhannut kaksi miestä!\n\n— En haluakaan saada teitä uskomaan sitä. Totta puhuen, en itsekään\npidä sitä luultavana. Minä vain otan huomioon kaikki mahdollisuudet.\nHän vapisi, sanoitte. Niin, eilisiltana. Mutta tänä aamuna hän oli\njälleen aivan tyyni. Kumpaankaan murhaan ei ole tarvittu suurta voimaa.\nSen ei kuitenkaan tarvitse merkitä sitä, että Marja Sykyri olisi\ntakaa-ajamamme Tikarimies. Minua kiinnostaa enemmänkin se, että hän\npelkää. Ihmettelenpä...\n\nKun hän jätti lauseen kesken, sihteeri kysäisi:\n\n— Mitä?\n\n— Sitä, alanko minä itse olla lähellä paniikkia. Minun tekisi mieli\nojentaa suojeleva käteni kaikkien niiden ylitse, jotka pelkäävät.\nHymyilyttävää, eikö totta? Ikään kuin tässä isossa kaupungissa ei olisi\nvaltavasti sellaista pelkoa, jolla ei ole mitään tekemistä Tikarimiehen\nkanssa! Olisikohan varovaiselta, kaikesta huolimatta, että Ahvenisto\nlähettäisi jonkun miehensä ottamaan selvää siltä puutarhurin väeltä,\nmillaisia tyyppejä Marja Sykyrin luona on käynyt?\n\n— Voi ei, tuomari! tyttö huudahti toistamiseen. — Jos sinne tulee\npoliisi, niin Marja joutuu varmasti muuttamaan. Antakaa ainakin minun\nensin koettaa tänä iltana päästä hänestä perille! Annattehan, tuomari?\n\n— Hyvä on, Rauta taipui. — Mutta näyttelijä Lampiolle minä tuosta\nteidän suojatistanne soitan nyt heti. Hän on mies, joka tietää monista\nlähimmäisistämme kaikki juorut ja kaiken mahdollisen epäedullisen.\n\nPyörittäessään numerolevyä hän hymähti sihteerilleen:\n\n— Sanon niin kuin te, neiti, äsken: en ymmärrä, kuka minua voisi\nkieltää.\n\nUninen miesääni vastasi soittoon:\n\n— Lampio täällä! Kuka piru soittaa keskellä yötä?\n\n— Rauta. Eikä nyt sitä paitsi ole yö, vaan päivä. Kello on tarkalleen\n12,17.\n\n— Hauska kuulla. Oliko leikkipollarilla muutakin asiaa?\n\n— On. Sinä kai tunnet Marja Sykyrin.\n\n— Marja minkä? Ahaa, sen filmikärpäsen pureman pankkifröökynän. Kyllä\nvain! Hän roikkui yhteen aikaan minun perässäni niin, että minä, ihan\nsyytön mies, olin saada rokkiini esivallaltani. Minä, kuten ehkä\ntiedät, olen heikko vain vaaleaverikköihin nähden. Ja Marja on kuin\netelän yö. Onko joku nitistänyt hänet?\n\n— Ei.\n\n— Vahinko. Moni taiteilija parka huokaisi helpotuksesta, jos...\n\n— Älä nyt hassuttele, vaan vastaa järkevästi.\n\n— Kysy sitten järkevästi.\n\n— Tiedätkö, oliko hänellä jotakin tekemistä Onni Piirron kanssa?\n\nLampio nauroi.\n\n— Ahaa, sinä haistelet siis yhä niitä jälkiä, mies poloinen! Oli kai.\nSaman verran kuin minun kanssani. Minä kiitin luojaani, kun hän siirsi\ninnostuksensa Piirtoon. Rasittava nainen! Kiiliäinen, suoraan sanoen.\n\n— Tiedätkö, onko Marja Sykyrillä vakinaista heilaa?\n\n— Ei ainakaan Piirto ollut!\n\n— Entä joku muu?\n\n— Tokkopa. Ei silti, etteikö hänellä olisi miehiä ollut.\n\nKaukana siitä! Hän on sellaista kädestä käteen kulkevaa tavaraa. Missä\nsitten vika lie?\n\nRauta lopetti tyytymättömänä puhelun. Sihteerinsä kysyvään katseeseen\nvastaukseksi hän virkahti:\n\n— Lampio ei tiennyt mitään mainittavaa.\n\nTullessaan kotiin lounaalle hän joutui vastakkain hyvin vihaisen Marin\nkanssa.\n\nIlmeisesti vanha palvelijatar oli odottanut hänen tuloaan. Ikkunasta\nhän oli nähnyt tutun auton pysähtyvän talon eteen. Jo hallissa rajuilma\npuhkesi.\n\n— Sen minä sanon tuomarille, että nyt minusta tämä spektaakkeli saa\nriittää! Jos minä saisin määrätä, ottaisin Inkeri-rouvan toiseen\nkainalooni ja lapset toiseen ja menisin sinne, missä eletään\nsäädyllistä ihmisten elämää! Seuraava neronleimaus tuomarilta on\nkai, että kaikkiin ikkunoihin laitetaan rautakalterit! Sittenpä\nvankilatunnelma olisi täydellinen!\n\n— Mikä hätänä, Mari? En ymmärrä sanaakaan.\n\nVanhus pani kätensä puuskaan ja sähähti:\n\n— Vai ei? Eikös tuomari nähnyt pollaria talon ulkopuolella?\n\nRauta nyökkäsi..\n\n— Taisipa olla. Minä en vain huomannut siinä mitään »säädytöntä». Mistä\nalkaen Mari on ruvennut vihaamaan tavallisia vartiokonstaapeleja, jotka\nkävelevät tästä ohi?\n\n— Tavallisia vartiokonstaapeleja! palvelijatar matki. — Ja vai\nkävelevät ohi! Se vartioi tätä taloa, jottas tuomari sen tietää!\nToinen istuu puutarhassa, vahtimassa kai, ettei Martti-poju tee\nmitään laitonta! Onneksi ei vastapäätä ole taloa. Muuten nauraisivat\nkatketakseen, kun täällä oman talon väkeä kohdellaan kuin murhamiehiä\nikään!\n\nInkeri ehätti paikalle ja pelasti miehensä rajuilman ulottuvilta.\nLounaspöydässä hän sitten kertoi, mistä Marin suuttumus pulppusi. Hän\noli ollut ostoksilla silloin, kun poliisit tulivat. Portilla seisonut\nkonstaapeli oli vaatinut häneltä selitystä, mitä asiaa hänellä taloon\noli. Mari oli kiukustuneena työntänyt hänet muitta mutkitta syrjään.\nPoliisi oli silloin tarrautunut kiinni hänen käsivarteensa, ja käsirysy\noli alkanut. Kaiken kukkuraksi keittäjätär oli ikkunasta sattunut\nnäkemään sen ja purskahtanut nauruun. Tuo nauru oli lopullisesti\nsaattanut Marin tasapainosta.\n\nMartti-poika, joka istui omalla paikallaan pöydän pitkällä sivulla,\nkeskeytti syöntinsä selittääkseen seitsenvuotiaan varmuudella:\n\n— Mari rähjää suotta. Ainakin se jepari, joka oli minun kanssani\npuutarhassa, on kiva kupe.\n\nÄiti katsoi onnettomana esikoistaan.\n\n— Millaisia sanoja sinä käytät, Pikku Jättiläinen? »Rähjää». »Jepari».\n»Kiva kupe». Hirveää!\n\nPojan sinisilmät tarkkasivat totisina äitiä.\n\n— Sanothan sinäkin minua »Pikku Jättiläiseksi». Vaikken minä ole pieni\nenkä jättiläinen liioin. Minusta se on »hirveää».\n\nRauta halusi pelastautua ratkaisemasta, kumman kielenkäyttö oli\n»hirveämpää». Niinpä hän kiirehti kysymään:\n\n— Millä tavoin kiva se poliisisetä oli?\n\nMartti hymähti sanalle »poliisisetä», mutta innostui sitten kertomaan:\n\n— Minä en tiennyt, mitä olisin ulkona tehnyt. Silloin hän kertoi pikku\npoikana leikkineensä keväisin jokisoutua tulitikuilla. Minusta se\nkuulosti eri lapselliselta. Mutta hän näytti, miten se käy.\n\n— No, kuinka se kävi? Rauta kysyi.\n\n— Puutarhan takaosassa oli suuria lammikotta. Hän kaivoi yhdestä ojan\ntoiseen. Ennen sulun aukaisemista hän antoi minulle tulitikun ja otti\nitse toisen. Kun hän oli laskenut kolmeen, kilpasoutu alkoi. Ja se oli\nhaisin jännää! Se jepari — sen nimi on, muuten, Kalle — oli vihainen,\nkun sen vene juuttui kiinni, ja minä nauroin. Väliin sentään hänen\nveneensä voitti. Eikä se ollut ihan yhtä hauskaa. Mutta sitten Mari\ntuli sinne. Yksi iso lammikko oli silloin vielä jäljellä. Mari oli eri\nmälsä. Hän komensi minut sisälle vaihtamaan vaatteita ja kenkiä.\n\nInkeri katsoi kysyvästi mieheensä. Hän oli viime aikoina alkanut tuntea\nitsensä epävarmaksi siihen nähden, miten piti suhtautua erinäisiin\npojan harrastuksiin. Kai mies tiesi paremmin, mikä poikaikään kuuluu.\n\n— Sehän on hyvä, Rauta virkahti, että yksi lammikko jäi jäljelle.\nIltapäivän loppukilpailua varten.\n\nPojan silmät välähtivät.\n\n— Kiitoksia, isä. Minä haastan Kallen!\n\nVetäydyttyään vaimonsa kanssa kahden työhuoneeseensa kahvia juomaan\nRauta sanoi:\n\n— Mari vihoittelee tällä kertaa minulle suotta. Minä en ole\npoliisivartiota tänne järjestänyt. En ollut siitä edes tietoinen.\nMutta Tikarimieheltä voidaan nyt odottaa mitä tahansa. Ahvenisto\nmainitsi keskustelevansa jostakin asiasta poliisikomentajan ja\nsisäasiainministerin kanssa. Arvatenkin se koski tätä kotimme\nvartiointia. Koska Marin konstaapeliviha voi kestää, antanet muille\npalvelustytöille tehtäväksi huolehtia, ettei miehiltä puutu ruokaa eikä\nkahvia.\n\nSitten hän ryhtyi selostamaan, mitä uutta Tikarimiehestä oli saatu\nselville. Kuultuaan neiti Järviön saamasta tehtävästä Inkeri\nloukkaantui.\n\n— Miksi et antanut sitä minulle? hän tiukkasi. — Minä olisin yhtä hyvin\nkuin hän saattanut päästä Marja Sykyrin tuttavuuteen. Ylipäänsä sinä\nolet viime aikoina jättänyt minut kokonaan syrjään tutkimuksistasi.\nOlet vain sanonut, ettei sinulla ole ollut mitään naiselle sopivaa\ntehtävää. Nyt olisi ollut. Mutta sinä syrjäytit minut! Miksi?\n\n— En ole syrjäyttänyt sinua. Päinvastoin. Sinä olet minun korvaamaton\n»Watsonini».\n\n— Minä en halua olla mikään »Watson»! vaimo sinkautti vastaan. — Tahdon\nolla mukana! Joskus olen kurkkua myöten kyllästynyt tähän loistorouvana\nolemiseeni.\n\nRauta tarjosi hänelle savukkeen.\n\n— Rauhoituhan nyt kuuntelemaan. Tikarimies tietää minun olevan hänen\njäljillään. Me sen sijaan emme tiedä vielä edes sitä, onko hän mies\nvai nainen. On olemassa sekin mahdollisuus, pieni tosin, että Marja\nSykyri on tavoittamamme murhaaja. Joka tapauksessa otaksun hänen\nolevan jossakin yhteydessä murhaajaan. Siksi lähetin neiti Järviön\nhankkiutumaan tytön tuttavuuteen. Rouva Raudan samantapainen yritys\nolisi ollut suora hälytys Tikarimiehelle.\n\n— Ennen naimisiin menoani minun nimeni oli Kaario. Tiettävästi ei\notsaani ole painettu, että olen rouva Rauta.\n\nMies naurahti.\n\n— Onpa. Likipitäen. Viime maaliskuussa annoit eniten\nleviävän naistenlehden julkaista aukeamallaan »Huomattavia\npääkaupunkilaiskoteja» sarjan kuvia varatuomari Kaarlo Raudan\nrouvasta ja lapsista. Kuvissa ei ollut mitään vikaa. Sinä olit niissä\noikein eduksesi. Mutta valitettavasti et kertonut minulle ennakolta\ntuosta turhamaisuuden puuskastasi. Minä olisin silloin voinut sanoa,\nettei yksikään kanssasisaristasi tutkisi noita kuvia niin tarkkaan\nlöytääkseen jonkin lohdullisen vian sinusta tai kotimme järjestyksestä\nkuin pääkaupungin rikollispiirit muistaakseen, miltä rouva Rauta\nnäyttää.\n\nInkeri oli punastunut. Hän yritti puolustautua:\n\n— Oh, silloin oli niin hiljaista. Sinulla ei ollut mitään jännittävää\nesillä. En tullut ajatelleeksi, että Ristilukki ei ehkä olekaan\nviimeinen murhamies, jonka jälkiä joudut seurailemaan.\n\n— Siinäpä se, Rauta hymähti. — Sinä et tullut ajatelleeksi. Mutta\ntosiasia on, että Tikarimies on nyt esillä. Ja vielä vapaana... No,\nmitä tähän sanot?\n\nVaimo huoahti:\n\n— Mitäpä minä muuta voisin kuin myöntää sinun olevan oikeassa? Mutta\nhuomaa, että minä lisään heti: vaihteen vuoksi!\n\nAhvenisto soitti Raudalle kello 14 hänen toimistoonsa pyytäen häntä\npistäytymään juttusilla. Kun Rauta tuli, hän oli syventynyt tutkimaan\neräitä papereita.\n\n— No jaa, nyt tämä sinun aamulla antamasi urakka on lopuillaan, hän\nsanoi. — Neljä miestä ja kaksi naista, on koko päivän ottanut selvää\naikaisemmin tavoittamattomissa olleista. Valmisko? E-hei. Tämä tutkimus\non kuin Iisakin kirkko, josta ei kai koskaan tule valmista. Mutta\nkatsohan nyt tätäkin.\n\nRauta kumartui tutkimaan luetteloa.\n\n— Tässä oli alun perin 37 nimeä. Tänään on 32 tavattu. He ovat\ntodistettavasti olleet kaupungissa maanantai-illasta asti, ja heidän\nalibinsa on kunnossa sekä Piirron mökin polttoon että Ohto Mäkisen\nmurhaan nähden. Jäljelle jää 5. Elokuvaohjaaja Tuura kuuluu tuona\nkuuluisana maanantai-iltana saaneen hermokohtauksen. On siinäkin,\nmuuten, mies! Sen illan lopun hän oli ollut studiorakennuksen\nkeittiöpuolella parantamassa hermojaan konjakilla. Tulos oli ollut niin\nkehno, että johtaja Paavonen oli seuraavana aamuna antanut Tuuralle\nviikon loman ja kehoittanut häntä matkustamaan jonnekin maalle. Häntä\nei ole vielä tavattu. Mutta kaipa hän löytyy. Kirjailija Veikko Talola\nmatkusti tiistaina Karkkilan »Rautaruukkiin» viimeistelemään uusinta\nveijariromaaniaan. Työtä kai se on sekin. Vaikka minun mielestäni elämä\non sellaisenaan aikamoinen veijariromaani, kirjoittamattakin! No jaa,\nhänet saamme jättää laskuista pois. Hotellin johtaja ja hovimestari\nottavat valalleen, että herra Talola ei tiistaista tähän päivään\nmennessä ole jalallaan astunut »Rautaruukin» ovien ulkopuolelle.\nKolmas, jota ei ole saatu kuulustelluksi ja joka on siis hyvin\nepäilyttävä, on joku Kaarlo Rauta.\n\n— Mutta hänelle ei ole vaivauduttu edes soittamaan, Rauta naurahti. —\nLaiminlyönti on siis oman vakosi puolella.\n\n— Teen siitä huomautuksen, rikospoliisin päällikkö lupasi.\n\n— Siinä oli siis kolme. Entä ne, jotka puuttuvat?\n\n— Sinäpä sen sanot. Kaksi puuttuu! Puuttuu tosiaan! Toisen nimi on\nA. Lahtinen ja toisen M. Koskinen, Ei muuta mitään. Maassa ei ole A.\nLahtinen nimistä kirjailijaa eikä sanomalehtimiestä. Eikä M. Koskinen\nnimistä liioin. Annoin ottaa siitä selvää. Filmiyhtiön palveluksessa he\neivät liioin ole. Tuhannen tuhatta sinistä, punaista ja mustaa, Rauta!\nSiinä me olemme! Lahtinen ja Koskinen! Ovatko ne salanimiä? Oliko\nmurhaaja niin viekas, että hän tullessaan ja poistuessaan ilmoitti\nväärän nimen?\n\n— Mahdollisesti. Mutta niin ei tarvitse olla. Tuossa kirjallisessa\nillassa oli läsnä muitakin kuin kirjailijoita, lehti-ihmisiä ja\nfilmiväkeä. Siellä olivat esimerkiksi Laura Sälöinen ja Ohto Mäkinen.\n\n— Ja sinä itse, Ahvenisto täydensi. — Mutta mitä se auttaa? Jos meidän\non haastateltava kaikkia niitä satoja A. Lahtisia ja M. Koskisia, joita\ntässäkin kaupungissa on, Tikarimies ehtii tehdä vaikka kymmenen murhaa,\nennen kuin me olemme edes puolivälissä. Kuka sitä paitsi tietää, missä\nLahtinen ja Koskinen ovat kirjoilla? Onni Piirtokin tuli kaukaa maalta!\nNo jaa, ehkäpä sinä hieraisemalla nystyröitäsi voit ratkaista tämänkin\npulman.\n\nEi kuitenkaan näyttänyt siltä. Rauta oli synkkänä istahtanut\nnojatuoliin ja sytytti savukkeen.\n\n— Jos nimet ovat oikeat, hän virkkoi hitaasti, joku muista läsnä\nolleista osaa ehkä opastaa meidät oikeaan.\n\n— Niin, jos! rikospoliisin päällikkö puuskahti. — Ja tuon »josin»\nvarassako pitäisi taas kuulustella hyvässä lykyssä lävitse kaikki sata\nkaksikymmentä? Se vie aikaa, pirusti aikaa! Ja onko meillä sitä? Neljä\nmiestäni haravoi parastaikaa Seurasaaren tien ympäristöjä löytääkseen\nsen kirotun »asunnon, jossa ei keitään muita ole». Eikä siitäkään\ntaholta kuulu vielä mitään.\n\nRaskaiden luomien välistä hänen silmänsä tiirasivat nojatuolissa\nistuvaa miestä. Mutta kun tämä ei sanonut mitään, hän tuskastuneena\nkäännähti tuijottamaan ikkunasta ulos.\n\nPuhelimen kilahdus katkaisi äänettömyyden. Ähkäisten Ahvenisto tarttui\nkuulokkeeseen.\n\n— Mikä hätänä...? Haluaa puhutella minua? Sanokaa miehelle, että hän\npainuu niin kauas kuin...\n\nÄkkiä hän terästyi.\n\n— Haloo, haloo! Minkä sanoittekaan hänen nimensä olevan...? Hm.\nKysykääpä, mikä hänen etunimensä on... Aleksi? Opastakaa mies tänne\nylös, heti!\n\nLihavat kasvot loistivat, kun hän kääntyi Rautaan.\n\n— Yhtä arvoitusta vähemmän! Herra Aleksi Lahtinen pyrkii puheilleni.\nToivottavasti hän on se Lahtinen. Siirry sinä tuonne sivummalle, jotta\nsaan kunnolla katsella tätä löytöämme.\n\nRauta teki hymähtäen työtä käskettyä.\n\n— Toivottavasti seuraava vieras on herra M. Koskinen.\n\nOveen koputettiin. Sisään astuja oli pitkä, kolmissakymmenissä oleva\nmies, jonka vaalea kesäpuku istui kuin valettu. Nähdessään hänen\nohuen, kellervän tukkansa, laihat teräväpiirteiset kasvonsa ja\nvälähtelevät, haaleat silmänsä. Rauta tunsi hänet heti. Hän oli sama\nmies, joka oli studio l:ssä tervehtinyt Onni Piirtoa sanoilla: »Iltaa,\nmestari!» ja jota kirjailija oli kohdellut varsin kylmästi. Vain\njotakin outoa nuoren miehen ulkomuodossa oli, jotakin, mikä poikkesi\nviimekertaisesta. Mutta Rauta ei saanut päähänsä, mitä se oli.\n\nTulija kätteli rikospoliisin päällikköä ja astui sitten vieraan luo.\n\n— Hauska tutustua teihin, tuomari Rauta. Te ette tietysti tunne minua.\nMutta minä tunnen teidät. Näin teidät viime maanantaina kirjailija\nPiirto vainajan seurassa.\n\n— Ei hän silloin ollut vainaja, vielä.\n\nNuori mies naurahti luontevasti.\n\n— Ei, ei tietystikään. Se, mikä myöhemmin tapahtui, oli ylen\nsurullista. Korvaamaton tappio suomalaiselle kirjallisuudelle. Siitä\nolette kai samaa mieltä kanssani, tuomari Rauta?\n\nAhvenisto ärähti:\n\n— Minun virkahuoneeni ei ole mikään kirjallisuudenhistorian\nseminaarisali. Istukaa, herra Lahtinen, ja kertokaa asianne.\n\nNuori mies asettui pöydän sivussa olevaan tuoliin.\n\n— Niin, herra tuomari, minä kuulin toimittaja Kerttu Laidalta, että\nkaikkia viime maanantain kirjallisessa illassa läsnä olleita on\nkuulusteltu kirjailija Piirron murhan tutkimusten yhteydessä. Kun\nminulle ei mitään sanaa tullut, katsoin asialliseksi saapua itse\nilmoittautumaan.\n\n— Te ette ole kirjailija?\n\n— En. Olen konttoristi. Rautakeskuksen palveluksessa.\n\n— Ja lainopin ylioppilas, Rauta lisäsi sivusta.\n\nLahtinen kääntyi häneen ja kumarsi.\n\n— Valitettavasti vain entinen, hän virkahti sulavasti. — En pystynyt\nläpäisemään rikosoikeuden tentissä, ja siihen lukuni jäivät.\n\n— Te harrastatte kirjallisuutta? rikospoliisin päällikkö kysyi.\n\n— Jonkin verran.\n\n— Ja kirjoittelette myös itse. Rauta lausahti.\n\nKun nuoren miehen haaleat silmät suuntautuivat häneen kysyvinä, hän\nlisäsi:\n\n— Onni Piirto mainitsi siitä minulle maanantaina ohi mennen.\n\n— Oli ystävällistä häneltä muistaa minun vähäpätöiset\nrunoiluyritykseni. Hän on ehkä kuullut niistä joltakin\nammattitoveriltaan. Häntä itseään en ole rohjennut vaivata lukemaan\nminun harjoitelmiani.\n\nLahtinen näytti odottavan, että Rauta sanoisi jotakin. Mutta kun mitään\nei kuulunut, hän kääntyi Ahvenistoon. Tämä olikin jo rypistellyt\ntuuheita kulmakarvojaan keskeytykselle, jota hän piti tarpeettomana.\n\n— Miten pääsitte tuohon kirjalliseen iltaan? hän kysyi.\n\n— Tulin kirjailijatar Luoman, Laina Luoman, seurassa. Hän on serkkuni.\n\nRauta muisti pienen, keski-ikäisen naisen, jonka rinnalla hän oli\nLahtisen nähnyt. Niin, tosiaan, se oli ollut lastenkirjailijana\nmainetta saavuttanut Laina Luoma.\n\nKesti puolitoista tuntia, ennen kuin rikospoliisin päällikkö lopetti\nkuulustelun.\n\n— Vähän pitkäänhän tämä meni, hän virkahti. — Mutta toivottavasti\nymmärrätte, herra Lahtinen.\n\nNuori mies nousi hymyillen.\n\n— Tottahan toki, herra tuomari. On suorastaan ilo todeta, miten tarkkaa\ntyötä poliisimme tekee. Se antaa turvallisuuden tunteen.\n\nKun hän oli mennyt, Ahvenisto huoahti:\n\n— Siinä meni sitten sekin mahdollisuus.\n\nRauta sanoi:\n\n— Älähän kiirehdi. Meillä on vasta Lahtisen oma kertomus\nedesottamuksistaan.\n\n— Aika tarpeeton huomautus tuo. Tietysti annan tarkistaa kaikki hänen\ntietonsa. Mutta vakavasti puhuu hänen puolestaan se, että hän itse tuli\ntänne kertomaan. Sitä paitsi, huomasit kai, miten täsmällisesti hän\nkaiken kuvasi... Mitä papereita sinä oikein siellä selailet?\n\n— Sinun kysymyksiäsi ja Lahtisen vastauksia. Vanhasta tottumuksesta\npanin kaiken pikakirjoituksella paperille.\n\nRikospoliisin päällikkö murisi tyytymättömänä:\n\n— Sen olisit voinut ilmoittaa etukäteen. Silloin minä olisin säästynyt\ntekemästä muistiinpanoja. Pitäisihän sinun tietää, miten hiton laiska\nminä olen kirjoitushommiin.\n\nRauta ei kuunnellut hänen valituksiaan,\n\n— Ajatellaanpa vielä tuokio tuota Lahtista, hän esitti selaillen\npapereitaan. — Hän on siis 32-vuotias konttoristi. Asuu omassa\nyksiössään Kuusitie 15:ssä.\n\n— Ei siis Seurasaaren tiellä eikä Meilahdessa, Ahvenisto hymähti.\n\n— Ei. Mutta ei kaukanakaan sieltä. On ollut viisi vuotta Rautakeskuksen\npalveluksessa konttoristina. Viime maanantaina hän myöntää olleensa\nennen filmiesityksen alkua siinä huoneessa, jossa Onni Piirto sitten\nmurhattiin, mutta väittää poistuneensa äänityspuolelle ennen valojen\nsyttymistä. Edelleen hän kertoo saaneensa tiedon, että veljensä,\nradioliikkeen johtaja Mikael Lahtinen, Tampereella oli sairastunut, ja\npyytäneensä tiistaiaamuna kahden päivän loman mennäkseen veljensä luo,\njoka on vanhapoika, kuten hänkin. Hän sanoo matkustaneensa klo 12,20\nlähtevällä pikajunalla.\n\n— Siis ennen sinua kovasti kiinnostavaa kellonmäärää 14,25,\nrikospoliisin päällikkö pisti leikkisästi väliin.\n\nRauta jatkoi häiriintymättä:\n\n— Keskusteltuaan veljensä kanssa tiistai-iltana, ja kun potilaan tila\nyöllä huononi, Lahtinen ilmoittaa kutsuneensa keskiviikkoaamuna tohtori\nMarraksen. Tämä pääsi tulemaan kuitenkin vasta kello 15. Lääkärin\nlupaama sairaanhoitajatar saapui kello 18. Lahtinen väittää palanneensa\nsen jälkeen pikajunalla Helsinkiin. Kuulostaa selvältä.\n\nAhvenisto säpsähti viime sanojen sävyä.\n\n— Mitä sinä oikein epäilet? hän tiukkasi. — Lyön vaikka vetoa, että\npojan antamat tiedot osoittautuvat oikeiksi.\n\n— Minä en lyö vetoja, Rauta torjui. — En pelaa edes markan automaatissa.\n\n— Rikkaiden tavallista saituutta! No jaa, mitä sinulla on Lahtista\nvastaan? Anna tulla.\n\n— Ei mitään. Mutta minäkin aion suorittaa häneen nähden eräitä\ntiedusteluja. Onni Piirto ei pitänyt hänestä.\n\nRikospoliisin päällikkö naurahti.\n\n— Tuo voisi olla hiton varteenotettava seikka, jos Aleksi Lahtinen\nolisi murhattu! Mutta näin ollen...\n\n— Näin ollen saamme tyytyä odottamaan, Rauta täydensi. — Joka\ntapauksessa minun on myönnettävä, että pidit tuota vaaleaa herraa aika\nlujilla.\n\n— Kiitoksia tunnustuksesta. Mutta vielä kuumempaan saunaan joutuu herra\nM. Koskinen. Kunhan hänet kouriini saan!\n\nAhveniston tyytyväinen nauru kaikui Raudan korvissa vielä, kun hän tuli\nkadulle.\n\nToimistossaan hänellä oli pitkä ja vakava keskustelu tuomari Rajasen\nkanssa.\n\n— On kai sinulla aseenkantolupa? hän kysäisi lopuksi. — On.\n\n— Ota paukku mukaasi. Illan mittaan voi tapahtua mitä hyvänsä.\n\nRajanen nyökkäsi tuikeana.\n\nYksin jäätyään Rauta syventyi pikakirjoitusmuistiinpanoihinsa, joita\nhänelle oli kertynyt suuri määrä.\n\nPuhelimen sointi katkaisi hänen tarkastelunsa.\n\n— Tämä on täältä Kulosaaresta, miellyttävä nuorukaisääni ilmoitti.\n\n— Hauska kuulla. Miten tämänpäiväiset verkkopallo-ottelut ovat sujuneet?\n\n— Vähän paremmin kuin eiliset. Minun piti ilmoittaa herra tuomarille,\nettä...\n\n— Onko jotakin vakavaa tapahtunut?\n\n— Ei, ei oikeastaan. Lauralle... neiti Sälöiselle tuli vain outo\npuhelinsoitto. Nimetön.\n\n— Kertokaa. Tarkkaan.\n\n— Joku nainen soitti. Hän pyysi neiti Sälöistä saapumaan kello 17,15\ntänään Aleksanterin- ja Fabianinkatujen kulmassa olevaan Nissenin\nkahvilaan. Hän kieltäytyi ilmoittamasta nimeään. »Ette te kuitenkaan\ntunne minua», hän sanoi, »mutta tekisitte suuren palveluksen, jos\ntulisitte.» Laura... neiti Sälöinen kehoitti häntä odottamaan, hän\nkatsoisi vain, miten raitiovaunujen aikataulut sopivat. Hän hakisi näet\nsaada aikaa kysyäkseen meiltä lupaa. Meidän neuvomme mukaan hän sitten\nilmoitti tulevansa. Me arvelimme näet, että...\n\n— Niin, mitä arvelitte?\n\n— Että emme laske neiti Sälöistä tietenkään sinne.\n\nMutta ehkä herra tuomari olisi kiinnostunut tutkimaan, kuka tuo\nsalaperäinen soittaja on.\n\n— Oikein arveltu ja hyvin hoidettu, Rauta kiitti. — Tehostakaa\nvalppauttanne. Viime yönä tapahtui murha numero kaksi. Eikä se ehkä ole\nviimeinen.\n\n— Teemme parhaamme, herra tuomari.\n\nRauta oli paikalla jo kello 17. Hän totesi kahvilan kaksiosaiseksi.\nKadun tasalla oli etuhuone. Asiakkaille varattujen pöytien lisäksi\noli siellä kassa, josta jokaisen kahvilavieraan oli lunastettava\nleivonnaiset ja kahvilippunsa. Jyrkänlaiset portaat johtivat alas\navarahkoon takasaliin.\n\nTässä päiväkahvilassa oli sillä hetkellä vähän väkeä. Sulkemisaika oli\nlähellä. Vain muuan iltalehteä lukeva vanha herra istui Raudan lisäksi\netuhuoneessa. Takasalissa oli kaksi nuorta pariskuntaa, kumpikin omassa\nnurkassaan.\n\nNeljännestunti kului perin hitaasti. Ainoaakaan uutta asiakasta ei\ntullut. Toinen pariskunnista poistui rakkaasti käsikynkkää kulkien.\n\nRauta vilkaisi kelloaan. Se oli 17,18. Eikö salaperäinen soittaja\nsaapuisikaan?\n\nSamassa ovi kävi.\n\nRauta käännähti nopeasti poispäin, jottei tulija olisi nähnyt hänen\nkasvojaan. Tyttö vilkaisi ohi mennen molempiin herroihin, lunasti\nkahvilippunsa ja jatkoi tyynesti matkaa takasaliin. Rauta kuuli hänen\nkorkojensa kopinan, kun hän laskeutui portaat.\n\nMarja Sykyri! Mitä asiaa hänellä saattoi olla Laura Sälöiselle? Vai\noliko »asia» se, että hän aikoi houkutella Lauran matkalle, jolta tämä\nei palaisi milloinkaan?\n\nRauta odotti viitisen minuuttia. Sitten hän nousi ja seurasi tyttöä.\nTämä oli saanut kahvikupposensa, mutta oli työntänyt sen luotaan.\nIlmeisen hermostuneena hän tuijotti rannekelloaan. Kuullessaan\naskeleita portailta hän vilkaisi ilahtuneena sinne. Mutta kun tulija\nolikin mies, hän käänsi katseensa pois.\n\nRauta asteli tyynesti hänen pöytänsä luo.\n\n— Päivää, neiti Sykyri!\n\nVasta silloin tyttö tunsi hänet. Hän valahti aivan kalpeaksi.\n\n— Te!\n\n— Muodollista esittelyä tuskin tarvitaan, mies huomautti. — Mehän\ntunnemme toisemme. Saanko istahtaa pöytäänne, neiti?\n\n— Minä... Anteeksi, tuomari. Minä odotan aivan toista henkilöä.\n\nToisessa nurkassa istuva pariskunta seurasi huvittuneena kohtausta.\nKolmantena näkijänä oli tarjoilijatar, joka oli ilmestynyt portaiden\nyläpäähän ja epäluuloisin silmin tarkkasi tilannetta.\n\n— Tiedän, Rauta virkahti. — Neiti Sälöistä. Mutta hän ei tule. Hän\nlähetti sijastaan minut.\n\nHämmentyneenä tyttö viittasi vastapäiseen tuoliin. Mies istahti sille.\nPaikalle saapuneelle, happamelle tarjoilijattarelle hän sanoi:\n\n— Minä join jo tuolla ylhäällä odotellessani kahvit. Eikä neidin\ntarvitse olla huolissaan. Me laittaudumme kyllä pois kello 18:ksi.\nMeidän takiamme neiti ei joudu yli ajan odottelemaan.\n\nVähäinen hymy valaisi tarjoilijattaren kasvoja hetkisen. Huoahtaen hän\nvetäytyi pois.\n\n— Neiti Sälöinen lähetti siis teidät, tuomari, Marja Sykyri kuiskasi.\n\n— Niin. Sanokaapa te puolestanne, minne aioitte houkutella hänet täältä?\n\nTytön silmät laajenivat hämmästyksestä. Hänellä on tosiaan harvinaisen\nkauniit ja ilmeikkäät silmät, Rauta totesi. Suotta ei neiti Järviö\nollut niitä kehunut.\n\n— Minne minä aioin houkutella hänet? En ymmärrä teitä, tuomari! Miksi\ntaivaan nimessä minä olisin halunnut sellaista?\n\n— Sen minäkin tahtoisin tietää. Miksi kieltäydyitte puhelimessa\nsanomasta nimeänne?\n\n— Minähän sanoin syyn hänelle! Nimeni ei olisi ilmaissut hänelle\nmitään. Siitäkö syystä hän ei uskaltanut tulla tänne?\n\n— Kyllä hän olisi uskaltanut. Hän on hyvin peloton nainen. Mutta me\nmuut pidimme viisaampana, ettei hän antautuisi uuteen vaaraan.\n\n— Vaaraan!\n\n— Niin, Liikkeellä on voimia, jotka tahtovat hänelle pahaa. Muutama\npäivä sitten hänet tahrittiin verellä, jotta hänen niskaansa saataisiin\nsyy Onni Piirron murhasta.\n\nTytön kauhu kasvoi kasvamistaan.\n\n— Ja te otaksutte, että minä olen se voima tai olen niiden voimien\npalveluksessa?\n\n— Minä otaksuin todellakin, että puhelimessa ollut nainen, joka\nkieltäytyi ilmoittamasta nimeään, saattoi olla juuri sitä.\n\n— Herra tuomari!\n\nMarja Sykyri tarttui laukkuunsa ja aikoi nousta.\n\n— On paras, että pysytte paikoillanne, neiti, vielä hetkisen,\n\n— Paras? Kuvitteletteko voivanne estää minua lähtemästä täältä?\n\n— En. Mutta jos nyt poistutte, annan pidättää teidät.\n\nTyttö päästi käsilaukun putoamaan pöydälle.\n\n— Te antaisitte pidättää minut? Mitä minä olen muka tehnyt?\n\n— Sitä emme vielä tiedä. Mutta tekin olitte läsnä silloin, kun Onni\nPiirto murhattiin. Te satuitte vähän ennen kysymään juuri minulta,\noliko Piirto jo lähtenyt. Olitte kovin utelias tietämään sen.\n\n— Minä en... en murhannut häntä, jos sitä tarkoitatte, tuomari! Voi,\nminuahan on jo kahteen kertaan kuulusteltu. Olen sanonut kaiken, mitä\ntuosta kamalasta tapahtumasta tiedän.\n\n— Ehkä. Ehkä olette. Mutta on yhtä ja toista tämän asian yhteydessä\nolevaa, minkä haluamme vielä teiltä tietää. Olette kai kuullut, että\nminä tutkin juttua yhteistoiminnassa virallisen poliisin kanssa.\n\n— Olen kuullut siitä. Voi, kysykää, tuomari. Mutta älkää taivaan tähden\nantako pidättää minua! Se olisi minun loppuni. Menettäisin varmasti\nsekä toimeni että asuntoni!\n\nHänen kauniit, tummanruskeat silmänsä katsoivat Raudan harmaisiin\npelkoa ja rukousta tulvillaan. Mies käänsi katseensa toisaanne, ja\nhänen äänensä oli melkein lempeä, kun hän virkahti:\n\n— Minua kiinnostaa ennen kaikkea kaksi seikkaa. Teidän suhteenne\ntoisaalta Onni Piirtoon ja toisaalta Laura Sälöiseen.\n\nTyttö rauhoittui silminnähtävästi.\n\n— Minä ihailin Onni Piirtoa runoilijana, Marja kiirehti vastaamaan,\nihailin rajattomasti. Ihailin häntä ihmisenäkin. Hän oli hyvä\nja kultainen ja ymmärsi meitäkin, jotka kerta kerran jälkeen\nepäonnistumme. Eikä kai vahingoita ketään, vaikka myönnän olleeni\nhäneen rakastunutkin. Se oli varsin pyyteetöntä rakkautta, sillä minä\nkäsitin alun perin, ettei minulla ollut mitään mahdollisuuksia. Nyt\njälkeenpäin olen tullut ajatelleeksi, millainen hölmö olin, kun puhuin\nhänestä niin paljon. Kaipa monet nauroivat minulle selkäni takana.\nOnni Piirto ei nauranut. Mutta sitä hän ei tullut kai milloinkaan\najatelleeksi, että minä olen nainen. Hän auttoi minua. Säälistä...\n\n— Miksi olisitte sinä iltana tahtonut vielä tavata Onni Piirron?\n\n— Voi, minähän olin juuri taas epäonnistunut! tyttö huudahti. — Ohjaaja\nTuura oli haukkunut minut. Pelkäsin menettäväni osan. Aioin pyytää Onni\nPiirtoa vielä kerran puhumaan puolestani.\n\nRauta nyökkäsi. Selitys kuulosti uskottavalta.\n\n— Entä Laura Sälöinen? Vihasitteko häntä?\n\n— En. Miksi olisin vihannut?\n\n— Minä satuin kuulemaan tuona iltana eräät sananne, Nähdessänne neiti\nSälöisen Onni Piirron vieressä te huoahditte: »Se nainenkin on siellä.»\nNe sanat voisi tulkita vihaksi.\n\n— Ei, Marja torjui tyynesti. — Tunsin vain pettymystä. Tajusin näet,\netten saisi tilaisuutta esittää pyyntöäni Piirrolle. Kun neiti Sälöinen\noli lähellä, Onni näki vain hänet. Enkä ihmettele sitä. Neiti Sälöinen\nei ole vain kaunis ja rikas. Hänessä on jotakin enemmän.\n\n— Mitä asiaa teillä olisi tänään ollut Laura Sälöiselle?\n\nTyttö meni hämilleen. Punaa nousi poskiin ja levisi ohimoille ja\nkaulaankin.\n\nRauta halusi auttaa häntä alkuun. Omaksi yllätyksekseen hän oli alkanut\ntuntea sympatiaa Marja Sykyriä kohtaan.\n\n— Mainitsitte puhelimessa, että Laura Sälöinen tekisi suuren\npalveluksen tulemalla tänne. Kenelle hän olisi tehnyt palveluksen!\n\n— Kaikille meille kolmelle.\n\n— Kolmelle?\n\n— Niin, itselleen, minulle ja Onni Piirron muistolle. Voi, ettehän\nte voi sitä ymmärtää, tuomari. Mutta eilen minä kuulin jotakin hyvin\nlikaista, joka järkytti minua. Pelkäsin sen tulevan neiti Sälöisenkin\nkorviin. Mietin ja mietin. Tänään sitten tein äkkipäätöksen ja soitin\nneiti Sälöiselle. Se oli ehkä tyhmää.\n\n— Mitä halusitte sanoa hänelle?\n\nTyttö puuskahti äkisti:\n\n— Että Onni Piirto ei ole milloinkaan ollut minun luonani yötä,\nkuten kuiskutellaan. Että kaikki puheet hänen petollisuudestaan\nneiti Sälöistä kohtaan ovat likaista valhetta. Että Onni ei ole edes\nsuudellut minua. Minä olisin ollut valmis antamaan hänelle itseni.\nMutta hän ei näyttänyt aavistavan sitä. Tai jos hän aavisti, niin hän\nei välittänyt siitä.\n\nRauta katsoi entistä kiinnostuneempana Marjaa. Noiden sanojen\nlausuminen ei ollut varmaan ollut helppoa. Tyttö nojautui tuolissa\ntaapäin ja oli sulkenut silmänsä. Yksinäinen kyynel kimmelsi\nsilmäkulmassa.\n\n— Kiitän teitä, neiti, Laura Sälöisen puolesta. Hän antaa varmasti\ntäyden arvon kertomallenne.\n\nMarja Sykyri hymyili alakuloisesti.\n\n— Sitten on sekin asia selvä, hän kuiskasi ummessa silmin.\n\nMies vilkaisi kelloonsa. Heillä oli vielä kymmenisen minuuttia aikaa.\nToisessa nurkassa ollut nuori pariskunta oli lähtenyt. Tarjoilijatar\nnosteli jo tuoleja kumolleen pöydille.\n\n— Sepä oli outo sanonta, neiti, Rauta huomautti. — Se kuulosti melkein\nkuin toimittaisitte omaa pesänselvitystänne.\n\nTyttö katsoi häneen. Tummanruskeissa silmissä oli avuton ilme. Hän\nyritti hymyillä.\n\n— Eikö ole hyvä toimittaa joskus pesänselvitys?\n\n— Ei kesken kaiken. Ei silloin, kun on niin nuori kuin te.\n\n— Nuori...\n\nSe ei ollut kysymys eikä vastaväite. Pikemminkin vain huokaus kaiken\narvottomuudesta.\n\n— Ketä te pelkäätte, neiti?\n\nMarja Sykyri säpsähti.\n\n— Pelkään? En ketään. Miksi ihmeessä pelkäisin ketään?\n\n— Minä sanon teille, ketä te pelkäätte, Rauta virkahti. — Onni Piirron\nmurhaajaa!\n\nTyttö värähti. Mutta hän pakottautui vastaamaan tyynesti:\n\n— Erehdytte. Minä en tiedä, kuka murhasi Onni Piirron. Jos tietäisin,\nkertoisin sen teille, tuomari. Olen huomannut, että te olette hyvä. Se,\njoka murhasi, on paha.\n\n— Mutta te aavistatte, kuka hän on. Teillä on epäilyksenne. Kertokaa\nminulle niistä.\n\nMarja Sykyri toisti:\n\n— Minä en tiedä mitään.\n\n— Ja pelkäätte kuitenkin, mies väitti varmasti. — Pelkäätte juuri\nhäntä. Miksi ette uskoudu minulle? Minä olen suojannut Laura Sälöisen.\nMyös Ohto Mäkinen oli päättänyt turvautua minuun. Mutta hän vitkasteli\nliian kauan sen päätöksensä toimeenpanossa. Onni Piirron murhaaja\nehätti edelle ja murhasi hänet.\n\nTyttö hätkähti rajusti. Väri pakeni poskilta. Tukahtuneesti hän\nkuiskasi:\n\n-— Ette voi tarkoittaa sitä... Että Mäkinenkin murhattiin...\n\n— Juuri sitä minä tarkoitan!\n\nTummanruskeat silmät kuvastivat kauhua.\n\nTarjoilijatar tuli puoliväliin salia ja sanoi sieltä:\n\n— Herran kello taitaa jätättää. Normaaliaika on nyt 18.\n\nMarja Sykyri nousi nopeasti. Mies seurasi hänen esimerkkiään.\n\nKun he ehtivät portaille Rauta virkahti:\n\n— Älkää tehkö samaa virhettä kuin Ohto Mäkinen. Antakaa minun auttaa\nteitä.\n\nTyttö pysähtyi tuokioksi. Hän näytti olevan kahden vaiheilla. Mutta\nsitten hän kohautti toivottomana olkapäitään ja jatkoi matkaansa. Ylös\ntultuaan hän virkahti hiljaa:\n\n— Uskon teidän tarkoittavan hyvää, tuomari. Mutta minä en tarvitse\nkenenkään apua.\n\nUlko-ovella mies pidätti häntä vielä.\n\n— Oman turvallisuutenne vuoksi, neiti, älkää mainitko kenellekään, että\nolette keskustellut minun kanssani. Älkää parhaalle ystävällennekään!\nEnnen kuin Tikarimies on kiinni.\n\nTyttö nyökkäsi.\n\n— Ja nyt, tuomari, meidän tiemme eroavat. Menkää te oikealle. Minä\nmenen vasemmalle. Hyvästi!\n\n— Näkemiin, neiti!\n\nRauta avasi oven ja antoi hänen mennä. Hän odotti pari minuuttia ja\nastui vasta sitten ulos. Hän vilkaisi Esplanadin suuntaan. Tyttö kulki\nlevollisin askelin. Hänen vartalonsa ei ole kaunis, mies mietti, mutta\nkävelyssä ei ole mitään vikaa.\n\nKotoaan Rauta soitti sihteerilleen ja antoi hänelle joukon uusia\nohjeita.\n\nPäivällisen syötyään hän vetäytyi työhuoneeseensa. Koko illan hän tutki\npöydälle levitettyjä pikakirjoitusmuistiinpanojaan...\n\nMinuutilleen sovittuun aikaan tuomari Rajanen soitti Järviön sisarusten\nkaksion ovikelloa kädessään paperiin kääritty kukkavihko. Ojentaessaan\nsen eteisessä tytölle hän virkahti hämillään:\n\n— En tiedä, kuuluuko tämä asiaan. Mutta toivottavasti ette pane pahaksi.\n\n— Oi, minähän rakastan kukkia! Mutta ei teidän olisi pitänyt tuhlata.\nKoko tämä juttuhan on pelkkä virka-asia. Astukaa sisään hetkeksi,\ntuomari.\n\nRajanen oli hyvinkin halukas. Huone oli tavallista pientä\ntöölöläiskokoa. Mutta kuitenkin hän hengähti syvään nähdessään sen. Se\noli koti. Tosin miniatyyrikokoa, mutta koti kuitenkin, kun taas hänen\noma vanhanpojan asuntonsa oli pelkkä boksi.\n\nHän ei ollut ehtinyt vielä istuutua, kun viereisestä huoneesta tuli\nilmavaan iltapukuun pukeutunut nainen.\n\n— Tervetuloa, tuomari! Minä tunnen sisarenne. Olimme luokkatovereita.\nMinun nimeni on Asta.\n\nRajanen tarttui ojennettuun käteen.\n\n— Yrjö, hän sanoi avuttomasti.\n\n— Istu toki. Miksi te kaksi olette kuin puusta pudonneita. Tehän olette\nvirkatovereita. Vuosikausia samassa toimistossa palvelleita. Oletko\nsinä, Elina, saanut kukkia? Miksi ihmeessä, lapsi parka, et ota niitä\nesiin ja pane maljakkoon?\n\nRajanen katsoi sisaruksia. Asta oli ilmeisesti muutamaa vuotta\nvanhempi, nopea käänteissään ja suorapuheinen. Hän oli kaunis\nnainen, hänkin, ja pitkä leninki teki täyttä oikeutta hänen hoikalle\nvartalolleen. Mutta nuorempi sisar... Hänellä oli yllään lyhythihainen,\nsininen vierailupuku. Se oli vailla koristeita. Mutta... Niin, Rajanen\nei osannut päätellä, mistä se johtui, mutta hän tunsi, että milloinkaan\nhän ei ollut nähnyt kauniimpaa tyttöä. Sillä hetkellä nuorempi sisar\nnäytti olevan ymmällä. Mies kiiruhti hänen avukseen.\n\n— Niin, neiti Järviö... tarkoitan: teidän... sinun sisaresi...\n\n— Taivasten tekijät! Asta huudahti. — Ettekö te kaksi ole kaikkina\nnäinä vuosina päässeet edes lähemmin tutuiksi? Ja minä heti...! Elina,\npelasta nyt toki tilanne!\n\nKun hän lähti juhliinsa, huoneeseen tuli hiljaisuus.\n\n— Siinä tytössä on vauhtia, Elina virkahti viimein. — Eikö olekin?\n\n— Kyllä, mies myönsi. — Mutta hän oli oikeassa. Siinäkin, että voisit\npanna nuo kukat maljakkoon... Ei siksi, että minä ne toin. Ajattelen\nvain kukkia yleensä.\n\nTyttö naurahti.\n\n— Tietysti. En tiedä, miksi olen näin pyörällä päästäni.. Ehkä olen\najatellut liiaksi Marja Sykyriä.\n\nOlipa se totta tai ei, niin seuraavassa hetkessä hän ainakin unohti\nMarja Sykyrin. Hän vain tuijotti sylissään olevaa kimppua tulipunaisia\nruusuja.\n\n— Yrjö, hän virkahti hiljaa, nämä kukat eivät ole meidän sopimuksemme\nhengen mukaisia.\n\n— Minä en ole sanonut mitään, mies vastasi jurosti. — Minä jaksan kyllä\nodottaa, kunnes tämä kirottu juttu on ohitse.\n\nMonesti jälkeenpäin he muistelivat tuota lyhyttä kahdenoloaan. Se oli\nverrattomasti paras osa siitä illasta.\n\nKun he tulivat maisteri Lehtisaaren kotiin Merikadun varrella olevan\nkivitalon kolmannessa kerroksessa, huoneisto oli jo täynnä vieraita.\n\nPyylevä, touhukas emäntä toivotti heidät sydämellisesti tervetulleiksi\nja julisti samaan hengenvetoon:\n\n— Koettakaa pitää itse itsestänne huolta. Hakekaa tuttuja ja tehkää\ntuttavuutta, kenen kanssa haluatte.\n\nNeiti Järviön korvaan hän kuiskasi:\n\n— Taivas! Täällä on kaksi kertaa enemmän vieraita kuin odotimme.\n\nElina katsoi myötätuntoisena hänen jälkeensä. Sellaisen tilanteen\nselvittämisessä emännällä oli urakkaa. Mutta rouva Lehtisaari suhtautui\nyllätykseen urheasti. Rientäessään keittiön puolelle hän pysähteli\nvieraiden luona lausuen jonkin ystävällisen sanan tai ainakin hymyillen\naurinkoisesti.\n\nMaisteri itsekin ilmestyi näkösälle. Hän oli viisissäkymmenissä\noleva pieni, pyöreä herra, jonka silmissä välkehti mustasankaisten\nsilmälasien lävitse humoristinen katse. Hän tuntui säästelevän sanojaan\nja tyytyvän etupäässä vain myhäilemään.\n\nHuoneisto oli suuri ja huoneet vanhanaikaisen korkeat. Avaran salin\nkeskusta oli raivattu tyhjäksi. Seinustoilla oli pikku pöytiä ja\ntuoleja. Kolme muutakin huonetta oli asetettu vieraiden käyttöön. Vain\nsalista eteenpäin vievä ovi oli suljettu.\n\n— Siellä ovat makuuhuoneemme, selitti isäntä, joka oli lähtenyt tuomari\nRajaselle ja hänen seuralaiselleen esittelemään taideaarteitaan.\n\nHänellä olikin niitä melkoisesti. Pari Gallen-Kallelan harjoitelmaa.\nPekka Halosen maalaus, joka poikkeuksellisesti esitti kesäistä metsää.\nVäinö Hämäläisen jokimaisema. Segerstråhlen suuri taulu, joka kuvasi\nalttariluonnosta. Pari pientä Väinö Aaltosen veistosta oli siellä myös\nsekä eräitä isokokoisempia Tukiaisen ja Kallion töitä.\n\nRajanen oli jo melkoisen kyllästynyt. Hänen teki mielensä kysyä, oliko\nmaisterilla minkäänlaista postimerkkikokoelmaa. Mutta havaitessaan\nElinan kiinnostuneen kuvanveistäjien aikaansaannoksiin hän hillitsi\nitsensä. Samassa isäntä jättikin heidät ja riensi joidenkin\nvastatulleiden luo.\n\n— Poika parka, tyttö virkahti myötätuntoisesti, pelkäsin joka hetki,\nettet enää kestäisi. Tule, mennään ottamaan kahvia. Täällä näemmä\njokainen pitää huolen itsestään.\n\nHe saivat kahvikuppinsa ja liköörilasinsa kumpikin ja löysivät\nsyrjäisen pöydän huoneesta, jossa oli sillä hetkellä vain kolme muuta\nvierasta.\n\n— Ei täällä ainakaan mitään keskustelua viriä, Rajanen huomautti. — Ei\nkirjallisuudesta eikä muustakaan. Luullakseni täällä on puolisensataa\nvierasta. Keitä nämä ihmiset ovat?\n\nElina luetteli hänelle nimekkäimmät.\n\n— Olen huolissani siitä, ettei Marjaa näy, hän sanoi sitten.\n\nMies maistoi lasistaan ja irvisti,\n\n— Eikö maistu?\n\n— Ei. Olisi edes jaloviinaa. En voi sietää tällaista imelyyttä.\n\n— Minä voin käydä tutkimusmatkalla, tyttö tarjoutui.\n\n— Ehkä löydän sinulle jotakin muuta.\n\n— Älä mene. Minulle on pääasia saada olla sinun kanssasi.\n\nElina oli nähnyt tutun hahmon vilahtavan oviaukossa. Hän nousi.\n\n— Sekin huvi riistetään sinulta nyt hetkeksi. Minun on mentävä Marjan\nluo. Jää sinä tänne, niin emme eksy toisistamme.\n\nMies oli myös noussut.\n\n— Enkä jää. Minä en päästä sinua silmistäni. Sanottakoon Raudasta\nmuuten mitä tahansa, niin sen järkevän käskyn hän älysi antaa.\n\nTyttö naurahti hänen synkeälle päättäväisyydelleen. Mutta sitten hän\nvakavoitui. Hänen mieleensä juolahti kysymys, olikohan Tikarimies\nmyös paikalla. Tai ellei hän itse, niin joku hänen liittolaisensa.\nIlmeisesti Rauta oli otaksunut niin. Vai väijyikö vaara vain Marja\nSykyrin lähettyvillä?\n\nElina astui saliin ja havaitsi useiden kasvojen kääntyvän häneen päin.\nHän ei tuntenut vieraista puoliakaan. Kuka tahansa heistä saattoi\nolla... Oli toki siunatun turvallista tietää, että Yrjö Rajanen seurasi\nparin askelen päässä.\n\nSitten hän hymähti hetkelliselle pelolleen. Miten lapsellinen hän\nolikaan päästäessään mielikuvituksensa noin lentoon! Kukaanhan ei\nkatsonut häneen. Kasvot olivat kääntyneet oveen päin vain siitä\nyksinkertaisesta syystä, että illan kirjallinen ohjelma oli alkanut!\nMuuan tunnettu naiskirjailija oli asettunut siihen lähelle ja ruvennut\nlukemaan lukua tekeillä olevasta romaanistaan.\n\nElinan oli pakko luopua yrittämästä Marja Sykyrin luo. Hän näki tytön\nsalin toisella puolella. Yksinäisenä ja huonosti istuvassa puvussaan\nhän erottui selvästi kuuntelevista ryhmistä. Tytön kauniiden silmien\nkatse harhaili levottomana kuin etsien tuttavia. Hän huomasi Elinan ja\nnyökkäsi ilahtuneena. Mutta sitten silmät jatkoivat etsintäänsä. Joku\nlihava herra työntyi eteisen puolelta sisään ja peitti hänet Elinan\nnäkyvistä.\n\nHän koetti hetkisen seurata romaanin lukua. Kirjailijattarella oli\nohut, särähtelevä ääni. Se ei millään lailla pystynyt elävöittämään\nluettua. Romaanin henkilöiden nimiä vilahteli esiin. Mutta keitä he\nolivat, millaisia ja mitä he olivat tehneet ennen, siitä ei voinut\nsaada selvää.\n\n— Hyvä luoja, millaista roskaa, Rajanen kuiskasi hänen korvaansa. —\nTuota romaania sinun ei ainakaan kannata ostaa.\n\nYrjö ei varmaan perustanut paljon kirjallisuudesta, tyttö mietti.\nMutta tuossa lausunnossaan hän oli tavallaan oikeassa. Hän ei itse\nollut kirjallisissa matineoissa jaksanut ymmärtää, miksi niissä niin\nusein luettiin luku jostakin tekeillä olevasta romaanista. Runot\nolivat toista ja novellit. Kukin niistä oli kokonaisuus, ja oli oma\nviehätyksensä kuulla, miten tekijä itse ne esitti, vaikka he hyvin\nharvoin olivat samalla lausujia.\n\nLopettaessaan ääni käheänä kirjailijatar sai vain laimeat\nkättentaputukset palkakseen. Hänen tilalleen asettui silmälasipäinen,\nmustatukkainen miesrunoilija.\n\nElina huomasi rouva Lehtisaaren eteisen oven luona. Emäntä parka näytti\nonnettomalta. Hän tajusi varmaan vieraittensa kyllääntymisen ja pelon,\nmitä heidän oli vielä kestettävä.\n\nRunoilija pyyhkäisi kämmenellään hiustupsun otsaltaan, silmäsi hieman\nivallisesti kuulijakuntaansa ja ilmoitti:\n\n— Minä luen vain yhden runoni. Eikä se ole pitkä. Innokkaat\nsuosionosoitukset olivat vastauksena.\n\nRuno oli kaunis. Ja siinä oli vain kaksi säkeistöä.\n\nVieraat hakkasivat mielenosoituksellisesti käsiään loistavin kasvoin.\nViereisistäkin huoneista tuli väkeä katsomaan, mitä hauskaa oli\ntapahtunut. Iloinen puheensorina täytti salin.\n\nRouva Lehtisaari huokasi helpotuksesta. Tunnelma oli pelastettu. Hän\nastui keskelle lattiaa ja koroitti äänensä:\n\n— Täällä ruvetaan nyt tanssimaan. Muissa huoneissa on edelleen kahvia,\nvoileipiä ja vähän muutakin.\n\nGramofoni alkoi soida.\n\nElina puikkelehti Marja Sykyrin luo. Tällä oli kyynelet silmissä.\n\n— Voi, miten julmia ihmiset ovat! Niin kuin äsken tuolle\nkirjailijattarelle. He eivät tiedä, miltä tuntuu epäonnistua. Tietysti\nme epäonnistujat teemme virheitä. Mutta on julmaa ilkkua niille.\n\nNeiti Järviö sai hänet mukaansa erääseen nurkkaukseen ja houkutteli\nhänet ottamaan kahvia.\n\n— Tietysti minä olen yliherkkä, Marja hymähti. — Pitäisihän minun\ntietää, ettei tuo kirjailijatar tarvitse minun sääliäni. Hänellähän on\nturvattu nimi. Eikä hänen kirjojensa menekki riipu siitä, onnistuuko\nhän jossakin tällaisessa pikku tilaisuudessa vai ei. Toista on\nsellaisten kuin minä... Nyt kun kirjailija Piirto on kuollut, on kai\nparas, että lakkaan yrittämästäkin.\n\n— Mutta on kai teillä taiteilijapiireissä muitakin tuttavia?\n\n— On. Paljonkin. Minähän olen vuosikausia yrittänyt olla siellä mukana.\nMutta Onni Piirto oli ainoa, joka auttoi minua eteenpäin. Senkin tähden\njumaloin häntä.\n\n— Eikö se herättänyt mustasukkaisuutta jossakin toisessa?\n\nElina havaitsi liian myöhään erehtyneensä kovin suorasukaiseen\nkysymykseen. Tummanruskeat silmät suuntautuivat häneen kummastuneina ja\nepäluuloisina. Hän koetti parantaa:\n\n— Tarkoitan, että teillä, joka liikutte taiteilijapiireissä, on\ntietysti paljon ihailijoita. Minä tunnen niitä piirejä vähän. Mutta\ntaiteilijathan ovat paljon vilkasverisempiä kuin me muut.\n\nHän oli harmissaan itselleen, ettei löytänyt parempaa perääntymistietä.\nTuo, mitä sanoin, hän arvioi, ei paljonkaan paranna asiaa.\n\n— Ymmärrän, mitä tarkoitatte. Marja virkahti. — Ei, minulla ei ole\nihailijoita. Jos sanoisin teille sen käsityksen, jonka olen saanut\nmiehistä, harvoja poikkeuksia lukuunottamatta, niin te kauhistuisitte.\n\nElinalla oli kiusallinen tunne, että joku tarkkasi heitä ovensuusta.\nHän katsoi sinne. Hän oli tavoittavinaan vihreiden silmien ilkkuvan\nkatseen. Mutta se katosi samassa. Edessä seisoi muita vieraita, niin\nettei hän tiennyt, oliko katsoja ollut mies vai nainen, tai oliko hänen\nmielikuvituksensa taas tehnyt hänelle tepposet. Hän yritti lohduttautua\nsillä, että kaikki oli ollut vain kuvittelua. Sitä paitsi Yrjö Rajanen\nistui voileipiensä ja ryyppylasinsa seurassa vain muutaman metrin\npäässä.\n\n— Jos lupaan, etten kauhistu, niin sanotteko sitten? hän kysäisi.\n\n— En tiedä, Marja vastasi. — Ylipäänsä on kummallista, miten me kaksi\nolemme joutuneet juttusille. Mehän olemme aivan eri maailmoista.\nSamanikäisiä, ehkä. Mutta te olette arvattavasti likipitäen samaa\nluokkaa kuin Laura Sälöinen, vuorineuvoksen tytär, tiedättehän. Minä\ntaas.. minä en ole mitään. Olen orpo tyttö maalta. Käynyt sen verran\nkouluja, että pääsin pankkiin. Mutta en viihdy siellä. Olen vain\njonkinlaista tuulen tuomaa ja viemää.\n\nElina hymyili. Marja Sykyri siis kuvitteli hänen kuuluvan samaan\nluokkaan kuin Laura Sälöinen! Niin paljon pukeutuminen merkitsi.\nHarvoin hän olikaan niin tarkoin kuin tänään valinnut, mitä yllensä\nottaisi. Mutta syy siihenhän istui muutaman askelen päässä,\nkirkkaansinisissä silmissään samalla kertaa palvova ja valpas katse.\nElina virkahti kevyesti:\n\n— Ehkä minun olisi kuitenkin hyvä tietää, mikä käsitys juuri teillä on\nmiehistä?\n\nMarja naurahti oudon karheasti.\n\n— Te olette itsepäinen. No, ehkä teidän on, kuten sanotte, hyvä tietää.\nEihän teidän sitä paitsi tarvitse uskoa minua. Kai miehiä on, kuten\nmeitä tyttöjäkin, monenlaisia. Mutta yleensä minä olen miesten joukossa\ntavannut vain elukoita.\n\nViime sana kuului pelkkänä käheänä kuiskauksena. Se painui kuitenkin\nsyvälle Elinan mieleen. Hän ei ehtinyt sanoa mitään, sillä maisteri\nLehtisaari ilmestyi pöydän luo.\n\n— Täällähän te olette, neiti Sykyri. Olen tanssittanut jo toista\nvaimoni virkatoveria. Saanko pyytää?\n\nElina virkahti lähtijälle:\n\n— Odotan teitä täällä.\n\nSiitä ei kuitenkaan tullut mitään. Tuomari Rajanen halusi myös tanssia.\n\n— Kuinka kauan lieneekään siitä, kun viimeksi pyörähtelin. Sen jälkeen\nampuivat vielä oikean jalkani hajalle. Mutta sinun kanssasi tahtoisin\nkuitenkin koettaa.\n\nErityisen hyvin se ei sujunut. Se täytyi Elinankin todeta. Onneksi oli\nmenossa hidas valssi, jonka mies joten kuten hallitsi.\n\nKesken kaiken Rajanen kuiskasi:\n\n— Eteiseen vievän oven luona eräs pariskunta puhuu meistä. Älä katso\nsinne. Näet heidät kohta. Lyllerömäinen linnunpelätin naiseksi ja\nruskeapukuinen mies. Tekisipä mieleni vääntää niskat nurin tuolta\nroikaleelta.\n\nKun he kääntyivät, Elina näki pariskunnan, joka seisoi ovella yksin.\nMies katsoi häneen hellittämättä.\n\n— Tuon naisen olen nähnyt jossakin. Mutta en saa nyt päähäni, kuka hän\non. Mies on minulle outo. Aika mukiinmenevä tyyppi. Hymyilenkö hänelle?\n\n— Uskallapas vain! Miksi hän tuijottaa sinuun noin?\n\n— Saahan minua katsoa, Elina kiusoitteli. — Täällä ei sitä paitsi ole\nmonta nuorta tyttöä katsottavana.\n\n— Minä en pidä hänestä!\n\n— No, en minäkään sitten, tyttö taipui ja soi tanssittajalleen hymyn,\njoka sai miehen otsan äkisti siliämään.\n\nMutta toistamiseen Rajanen ei vienyt häntä eteisen oven lähettyville,\nvaan lopetti tanssin.\n\nMarja Sykyri oli jo odottamassa. Ennen kuin Rajanen jätti Elinan hänen\npöytäänsä, hän kysyi:\n\n— Pysythän varmasti täällä tuokion?\n\nTyttö katsoi hänen totisia kasvojaan, joilla oli oudon tiukka ilme, ja\nnyökkäsi.\n\nRajanen poistui huoneesta sen enempää selittämättä. Hän sai etsiä melko\nkauan, ennen kuin löysi pullean, huolimattomasti pukeutuneen naisen.\n\n— Anteeksi, rouva. Nimeni on Rajanen. Saanko hetkisen vaivata teitä?\n\nNainen naurahti mielistellen:\n\n— Tanssimaanko?\n\n— Ei. Haluaisin vain vaihtaa muutaman sanan teidän kanssanne.\n\n— Sopii sekin. Mutta minä en ole rouva, vaan neiti. Kerttu Laita,\ntoimittaja. Jotakin jännittävää, niinkö, herra Rajanen?\n\n— Ei. Pyydän vain kysyä, mitä puhuttavaa teillä äsken oli erään herran\nkanssa neidistä, jonka kanssa tanssin.\n\nToimittaja silmäsi häntä ivallisesti.\n\n— Mustasukkainen vai?\n\n— Oli miten tahansa, pyydän teitä vastaamaan.\n\nMiehen sävy oli hyvin jyrkkä. Neiti Laita puuskahti:\n\n— Kuulkaahan, herraseni. Te ette ole enää niin nuori, että tuollaiset\nlapsellisuudet sopisivat teille. Mutta koska hävyttömyydellänne\nei tunnu olevan rajoja, voin kertoa, että oli todella puhe teidän\ntytöstänne. Viereeni seisahtunut mies kysyi minulta, tunsinko tuon\nvaaleatukkaisen, sinipukuisen tytön. Vastasin kieltävästi. Hän sanoi\n— mikä tietysti hivelee teidän hellimpiä tunteitanne — että tyttö on\nhiton kaunis. Minä huomautin totuudenmukaisesti nähneeni kauniimpiakin.\nNo, oletteko nyt tyytyväinen, herra Rajanen?\n\n— Kuka oli se mies?\n\n— Kysykää joltakin, joka tietää. Hän oli vielä huonommin kasvatettu\nkuin te, herra Rajanen. Hän ei esittäytynyt minulle.\n\nSen sanottuaan neiti Laita käännähti kannoilleen ja poistui saliin.\n\nRajanen riensi nopeasti takaisin sinne, minne oli Elinan jättänyt. Hän\nhuokasi helpotuksesta havaitessaan tyttöjen istuvan kaikessa rauhassa\npaikoillaan hiljaisesti keskustellen.\n\nMutta Elina ei ollut keskusteluunsa tyytyväinen. Marja väisti jokaisen\nhänen henkilökohtaisen kysymyksensä. Hän puheli kyllä kaikenlaista,\nmutta hän oli varuillaan. Hän valitti ennen kaikkea sitä, että\nelokuvaohjaaja Salovirta ei ollut saapunut lainkaan.\n\nHetkistä myöhemmin tapahtui sellaista, mikä sai tuomari Rajasen äkisti\nlaskemaan ryyppylasinsa pöydälle. Pitkä, ruskeapukuinen mies oli tullut\nhuoneeseen ja lähestyi tyttöjen pöytää. Rajanen ehti jo kohottautua.\nMutta sitten hän kuuli miehen sanovan:\n\n— Marja, tule tanssimaan.\n\nRajanen istahti rauhoittuneena takaisin ja otti äsken kesken katkenneen\nryypyn.\n\nMarja Sykyri silmäsi uhmaten mieheen.\n\n— Kas vain, sinäkin olet täällä. Ja taas sinulla on tuo verenkarvainen\npuku ylläsi! Johan minä olen kaksi kertaa sanonut sinulle, että inhoan\nsitä.\n\nMies kumarsi anteeksi pyytävästi Elinalle.\n\n— Tule nyt vain, Marja.\n\nKun he olivat poistuneet, Rajanen siirtyi Elinan pöytään.\n\n— Mukava tyttö, tuo Sykyri, hän kuiskasi.— Sanoipa sattuvasti tuolle\nroikaleelle. Minäkin inhoan. Enkä vain pukua, vaan koko miestä! Saanko\ntuoda sinulle voileipiä?\n\n— Saat. Ja sitten haluan savukkeen. Tiedätkö, Yrjö, minä olen tänä\niltana ollut aikamoinen aasi. Ellei tämä tästä parane, Raudalla on\ntäysi syy olla tyytymätön minuun.\n\nSiinä suhteessa ilta ei ottanut parantuakseen. Marja Sykyri ei palannut\nlainkaan. Odotettuaan häntä yli puoli tuntia Elina lähti hakemaan. Hän\netsi kaikki huoneet. Mutta tyttöä ei näkynyt missään. Tavatessaan rouva\nLehtisaaren hän kysyi tältäkin.\n\n— Voi, en minä tiedä. Toivottavasti hän ei ole sentään vielä lähtenyt\nkotiin. Marja on, kuten eilen huomasitte, hieman keskenväsyvää lajia.\n\nOsuessaan sattumalta sen suljetun oven luo, joka vei salista\nmakuuhuoneisiin Elina äkisti jäykistyi. Hän oli erottanut Marjan äänen!\nSe kuului suljetun oven takaa.\n\nVaroen, ettei kukaan huomaisi hänen kuuntelevan, hän painoi korvansa\nkiinni oveen. Hän kuuli Marjan kiihkeän vakuutuksen:\n\n— Minä en ole maininnut hänelle sinusta sanaakaan! Ylipäänsä en ole\nkenellekään puhunut sinusta! Ja mitä puhumista minulla sitten olisi?\nLuuletko, että menen torille huutamaan pelkääväni sellaista miestä kuin\nsinä?\n\nKäheä miesääni sinkosi vastauksen:\n\n— Älä huuda! Ja nyt menet asuntoosi! Heti ja suoraan!\n\n— Entä ellen lähde?\n\n— Minä vien sinut!\n\nElina ehti töin tuskin syrjään, kun ovi avautui, ja Marja livahti\nraosta ulos. Hän oli tuhkanharmaa kasvoiltaan.\n\n— Neiti Sykyri, hetkinen.\n\nTyttö pysähtyi. Kun hän näki äskeisen puhetoverinsa, hänen silmänsä\nlaajenivat kauhusta, ja hän juoksi pois.\n\nElina odotti hetken jännittyneenä, kuka olisi seuraava tulija. Mutta\novi pysyi suljettuna. Ketään ei tullut. Sillä hetkellä hän kiihkeästi\nkaipasi Yrjö Rajasta rinnalleen. Miksi hän olikin pyytänyt miestä\nodottamaan häntä sivuhuoneessa?\n\nTyttö teki äkkipäätöksen ja riuhtaisi oven auki. Huoneessa paloi vain\njalkalamppu. Sen valossa hän näki kaksi leveää vuodetta. Hän oli tullut\nherrasväki Lehtisaaren makuuhuoneeseen. Ketään ei ollut siellä. Toinen\novi johti kai lasten huoneisiin. Mutta kolmannesta pääsi pitkään\nkäytävään, joka yhdistyi eteiseen. Kuka Marja Sykyrin keskustelutoveri\nliekin ollut, hän oli poistunut sitä tietä.\n\nHän vetäytyi pettyneenä takaisin. Rouva Lehtisaari tuli kynnyksellä\nhäntä vastaan.\n\n— Tämän oven piti olla lukossa, rouva sanoi hieman kireästi.\n\n— Se ei ollut lukossa, tyttö puolustautui. — Siksi minä erehdyin.\nSuokaa anteeksi.\n\nHän riensi eteiseen. Onneksi Marja Sykyri ei ollut vielä ehtinyt\nlähteä. Hän oli peilin edessä asettelemassa hattua tummille\nkiharoilleen.\n\n— Kenen kanssa te äsken keskustelitte makuuhuoneessa? Elina kysyi\nsuorasukaisesti.\n\nMarja katsoi häneen suurissa, ruskeissa silmissään kylmä, kova ilme.\n\n— Minä? En keskustellut kenenkään kanssa!\n\n— Saanko tulla saattamaan teidät kotiin?\n\n— Ette! Menen autolla.\n\n— Kenen kanssa te menette?\n\n— Anteeksi, neiti Järviö. Nyt teette itsenne vain naurettavaksi. Te\nette ole minun holhoojani. Koettakaa pitää se mielessänne. Hyvästi!\n\nNiine hyvineen hän lähti.\n\nElina palasi hyvin onnettomana tuomari Rajasen luo. Kerrottuaan tälle\nkuulemansa hän huudahti:\n\n— Meidän täytyy saada selville, kuka oli se käheä-ääninen mies,\njoka ilmoitti vievänsä Marjan kotiin. Kun tyttö tuli hänen luotaan,\nhänen silmissään oli kuolemankauhua. Hän pakottautui sitten kyllä\nrauhalliseksi ja oli minulle eteisessä suorastaan töykeä. Mutta hän on\nhirveässä vaarassa, usko minua, ja hän tietää sen!\n\n— Miten kummassa voisimme päästä perille siitä, kuka hänen seuraansa\noli pakkautunut? Rajanen harmitteli. — Emme voi ruveta täällä pitämään\nnimenhuutoakaan... Ah, tuo roikale se ei siis ollut... Olisinpa suonut,\nettä juuri hän olisi ollut se...\n\nPitkä, ruskeapukuinen mies oli ilmestynyt kynnykselle ja lähestyi\nheitä. Hän kumarsi hymyillen Elinalle.\n\n— Suonette minulle sen ilon ja kunnian, että saan tanssia tämän tangon\nillan kauneimman naisen kanssa?\n\nRajanen astui heidän väliinsä. Hänen äänensä oli käheä pidätetystä\nraivosta, kun hän virkkoi:\n\n— Ei! Me emme suo. Me lähdemme kotiin!\n\nOdottamatta kummankaan vuorosanoja hän tarttui Elinan käsivarteen ja\ntalutti hänet eteiseen.\n\nUlkona kadulla tytön kiukku purkautui:\n\n— Yrjö, että sinä saatoitkin olla niin raaka! Ensinnäkin minä rakastan\ntangoa. Toiseksi se poika osasi tanssia; minä näin, kun hän tanssitti\nmuita. Ja kolmanneksi minä en siedä, että minua kohdellaan kuin pikku\ntyttöä, joka talutetaan kesken kaiken nukkumaan. Voi, Yrjö, että sinä\npilasitkin meiltä kaiken! Yhtä hyvin voisit saman tien tulla hakemaan\nruususi pois!\n\nHe erosivat Elinan asuintalon edustalla äkäisinä ja onnettomina.\nTuomari Rajanen harhaili pitkin öisiä katuja, kunnes kevätaamu alkoi\nsarastaa. Mutta sillä asia ei parantunut.\n\nPerjantai-aamuna, kun Rauta oli lähdössä toimistoonsa kello 9, puhelin\nsoi.\n\n— Ahvenisto täällä. Huomenta. Tavanmukainen aamutervehdys vain.\nHaluatko tulla tutkimaan ruumista?\n\n— Ruumista!\n\n— Niin. Minäkään en ole sitä vielä nähnyt. Olen vasta lähdössä sinne.\nSoittivat vain, että Marja Sykyri on tavattu vuoteestaan kuolleena.\nTikarinpisto suoraan sydämeen. Mennäänkö katsomaan? Mehän emme ole\nnähneetkään tikarin jälkeä kokonaiseen vuorokauteen!\n\n\n\n\nYhdeksäs luku.\n\nHÄMÄRÄ HÄLVENEE\n\n\nValkeaksi maalatun meilahtelaishuvilan lähettyville oli kerääntynyt\njoukko uteliaita. Tämän tästä joku yritti pujahtaa lähemmäksi\nnähdäkseen paremmin, mitä pensasaidan ympäröimällä tontilla puuhattiin.\nPoliisivartio oli kuitenkin valppaana, ja uteliaat joutuivat palaamaan\nyhtä viisaina kuin olivat tulleetkin.\n\nRauta saapui paikalle vähän ennen Ahvenistoa. Hän oli vielä\nkeskustelemassa eteenpäin pääsystä vartiokonstaapelin kanssa, kun\nrikospoliisin päällikön auto ulvovin sireenein syöksähti paikalle.\n\nTuomarit tapasivat murharyhmää johtavan nuoren, punaposkisen komisario\nSuvannon ulkoportailla. Hän vei heidät alakerran olohuoneeseen\nkertoakseen, miten pitkälle tutkimuksissa oli päästy.\n\nMolemmat tuomarit kuuntelivat synkän vaiteliaina. Ahvenisto oli istua\nrysähtänyt keinutuoliin ja sulkenut verestävät silmänsä. Lihavat posket\nriippuivat oudon velttoina, ja tavallinen puhetulva tuntui tyrehtyneen.\nHän vaikutti masentuneelta. Rauta arvasi, että voimattomuuden tunteen\naiheuttama raivo kiehui poliisipäällikön sisuksissa.\n\n— Tapaus on selvä itsemurha, komisario selosti seisoen oven suussa.\n— Puutarhurin perhe asuu täällä alhaalla. Tavallisina aamuina\nisäntäväki kuulee pankkineidin nousevan puoli kahdeksalta. Mutta tänään\nherätyskello ei kilissyt. Ylhäältä ei kuulunut muutakaan, ei askeleita\neikä pesuveden loisketta. Ukko oli kehoittanut vaimoaan herättämään\ntytön. Tämä oli vastannut: »Nukkukoon minun puolestani vaikka virkansa.\nEtkös muista, mitä yöllä tapahtui?»\n\n— Mitä yöllä sitten oli tapahtunut? Ahvenisto kysyi äreästi.\n\n— Mehän emme tiedä vielä edes, mihin aikaan Marja Sykyri tuli kotiin,\nRauta huomautti.\n\nNuori komisario silmäsi hermostuneena toisesta toiseen. Rikospoliisin\npäällikkö ratkaisi hänen pulmansa sanomalla:\n\n— Teidän on paras noudattaa tuomari Raudan tahtoa, Suvanto. Hän soittaa\nensi viulua tässä Piirron jutussa.\n\nKomisario yllättyi.\n\n— Tarkoitatteko, että tämä itsemurha jotenkin liittyy siihen isoon\njuttuun?\n\nKun kumpikaan tuomareista ei vaivautunut vastaamaan, hän ryhtyi hieman\nnyrpeänä jatkamaan selostustaan.\n\n— Isäntäväki kertoi tytön tulleen autolla kotiin kello 23:n maissa ja\nhiipineen hiljaa yläkertaan. Vuoteen narinasta päätellen hän oli mennyt\nsuoraan nukkumaan. Mutta kello 2:n maissa pariskunta oli herännyt\nylhäältä kuuluviin askeleihin. Ilmeisesti tyttö oli noussut ylös ja\npuuhaillut jotakin. Hän oli liikuskellut hiljaa, mutta lattialaudat\nolivat narisseet. Aikansa kuunneltuaan ukko oli karjaissut sotaäänellä;\n»Pysykää vuoteessa siellä ylhäällä ja antakaa ihmisten nukkua!»\nHetkisen olikin ollut hiljaista. Mutta sitten askeleita oli kuulunut\ntaas. Silloin puutarhuri oli kiukuissaan kavunnut yläkertaan ja lyönyt\nnyrkillä oveen. »Ellette paikalla ole hiljaa, saatte muuttaa huomenna!»\nhän oli huutanut. Avaimen reiästä oli näkynyt, että valo sisällä oli\nsammunut. Mutta vuoteen natinaa ei kuulunut. Ehkä tyttö oli istahtanut\npöydän ääreen.\n\n— Vai olisi hän huomenissa saanut muuttaa, Rauta virkahti hiljaisesti.\n— Ankara vuokraisäntä ei aavistanut hänen jo muuttaneen. Tuo uhkaus\nmahtoi huvittaa Tikarimiestä.\n\nNuori komisario hätkähti.\n\n— Tikarimiestä? Ette kai arvele...?\n\nRauta silmäsi hänen rehtejä, avoimia kasvojaan, jotka kuvastivat\nhämmästystä ja epäilyä.\n\n— Minä en arvele mitään, enää, Jatkakaa vain!\n\nKomisario katsoi epävarmana esimieheensä. Mutta tuomari Ahvenisto istui\npaikallaan ummessa silmin ja liikkumatta.\n\n— Neljännestä yli kahdeksan puutarhurin rouva oli sitten omasta\naloitteestaan lähtenyt ylös. Hänen koputuksiinsa ja huutoihinsa ei\nollut tullut vastausta. Miehensä kanssa hän oli miettinyt, olisiko ovi\nmurrettava auki. He keksivät kuitenkin paremman ratkaisun. Puutarhuri\noli hakenut talon toiselta puolen tikkaat ja kiivennyt katsomaan\nikkunasta. Hän oli nähnyt tytön puvun riippuvan vaatepuussa ja\nalusvaatteet huolellisesti laskostettuina tuolilla. Vuoteen pääty oli\nestänyt näkemästä tyttöä. Mutta paljas oikea käsivarsi oli riippunut\nvelttona vuoteen laidan yli, ja se oli ollut veressä.\n\n— Vai niin, Rauta virkahti. — Tällä kertaa sormia ei siis ollut saatu\njäykistymään tikarin kahvaan.\n\nRikospoliisin päällikkö ähkäisi:\n\n— Voi helvetti!\n\nKomisario pudisti ällistellen päätään. Mutta kun kumpikaan tuomareista\nei sanonut hänelle mitään, hän ryhtyi selostamaan edelleen:\n\n— Ukolla oli ollut niin paljon älliä, ettei hän ollut kavunnut\nikkunasta sisään, vaan oli rientänyt puhelimeen. Saatuani asiasta\ntiedon soitin poliisilääkärille, otin muutamia miehiä mukaan ja\ntulin tänne. Mursimme oven auki. Siellä hän oli, tuo tyttö. Makasi\nvuoteessaan kuolleena. Pöydällä oli avoimessa kuoressa kirje. Kai\njäähyväiskirje. Emme ole vielä koskeneet siihen. Mutta kai se selvittää\nloput.\n\n— Niin kai, Ahvenisto murahti. — Tule, Rauta. Mennään katsomaan\n»itsemurhaajaa».\n\nKun he tulivat Marja Sykyrin köyhästi kalustettuun huoneeseen, vuoteen\nvieressä polvillaan oleva harmaatukkainen poliisilääkäri tervehti\nheitä päännyökkäyksellä. Ikkunan luona toimettomana seisoskellut mies\ntavoitti sotilaallisuutta tervehdyksessään.\n\n— Valokuvaajat olivat ja menivät jo, herra tuomari, hän ilmoitti.\n\nRikospoliisin päällikkö aikoi lähteä katsomaan vainajaa. Mutta Rauta\nveti hänet pöydän luo.\n\n— Luetaanhan ensin jäähyväiskirje.\n\nSe oli musteella kirjoitettu ja lyhyt:\n\n »Rakkaani, ainoani!\n\n En jaksa enää. Kaikki on liian hirveää. Pakenen mieluummin sinne,\n josta kukaan ei voi minua tavoittaa. Koeta antaa minulle anteeksi.\n Minä en...»\n\nViimeinen lause oli jäänyt kesken. Eikä mitään allekirjoitusta ollut.\n\n— Näyttää selvältä, komisario sanoi.\n\nRaudan kasvot olivat tuikeat.\n\n— Minusta taas näyttää siltä, että Tikarimies alkaa hutiloida. Hän ei\njaksa enää ajatella kaikkea loppuun asti. Luojan kiitos, hänkin alkaa\njo tehdä virheitä.\n\nPoliisilääkäri ojentautui ja tuli pöydän luo kiinnostuneena. Ikkunan\npielessä seisonut mies astui pari askelta lähemmäksi.\n\n— Tarkoitatteko todella, että tämä on Tikarimiehen työtä? nuori\nkomisario kysyi. — Mistä sen päättelette?\n\n— Tästä kirjeestä, esimerkiksi, Rauta vastasi. — Kesken jäänyttä\nkirjettä ei tavallisesti taiteta ja panna kuoreen. Tiedän, mitä aiotte\nsanoa. Ihmisen, joka on päättänyt tappaa itsensä, ei voida otaksua aina\nmenettelevän normaalisti. Olkoon niin. Uskokaamme myös, että tämä on\nMarja Sykyrin käsialaa, niin kuin luultavasti onkin. Mutta katsokaa\njäähyväiskirjeen paperia!\n\n— En näe siinä mitään ihmeellistä. Tavallista ruudullista\nkonseptipaperia.\n\n— Aivan. Tavallisesta arkista leikattu palanen. Mutta kai uskotte, että\nnuo rivit kirjoitettiin tämän pöydän ääressä viime yönä?\n\n— Tietysti.\n\n— No, miksi Marja Sykyri vaivautui kaivamaan jostakin esiin palasen\nkonseptipaperia, kun hänellä oli, kuten itse näette, pöydällään\npinkka hienoa kirjepaperia? Tavallisesti itsemurhaajat ovat jopa\nturhantarkkoja jäähyväiskirjeensä ulkoasusta.\n\nKomisario ei väittänyt vastaan. Rauta jatkoi:\n\n— Sitä paitsi en näe täällä teräskynää enkä mustepulloa.\n\n— Ehkä tytöllä on täytekynä käsilaukussaan. Useimmilla naisilla on.\n\n— Tuo huomautuksenne oli aivan oikea, komisario. Katsokaahan laukusta.\n\n— Täällä se on. Olkaa hyvä, herra tuomari.\n\nRauta otti kynän ja kirjoitti sanan valkoiselle kirjepaperille. Kaikki\nhengähtivät kiivaasti. Kirje oli kirjoitettu sinisellä musteella, mutta\ntäytekynän jälki oli kirkkaan vihreää.\n\n— Nyt te, komisario, voisitte huomauttaa, että tätä minä en voinut\nennalta tietää. En tiennytkään. Mutta otaksuin tytön täytekynän olevan\nterävämmän kuin sen, jolla kirje on kirjoitettu. Ja täytekynä onkin\nhyvin terävä, kuten näette. Lisäksi kirjeen musteesta näkyy, ettei sitä\nole kirjoitettu viime yönä, vaan useita päiviä sitten.\n\n— Miten selität kirjeen synnyn? Ahvenisto kysyi.\n\n— Muista, mistä tämä murha-aalto alkoi. Viimemaanantaisesta\nkirjallisesta illasta. Tikarimies on kirjailija tai ainakin sen alan\nharrastelija. Tuo »jäähyväiskirje» on palanen hänen romaanistaan tai\nnovellistaan, jota hän on sanellut ystävättärelleen Marja Sykyrille.\nSanellut joko vakavissaan tai ottaen jo laskuissa lukuun tämän nyt\ntapahtuneen.\n\n— Kuulostaa fantastiselta.\n\n— Mutta on enemmän kuin todennäköistä.\n\nRikospoliisin päällikkö kohautti väsyneesti hartioitaan. Rauta ryhtyi\ntutkimaan pöydän ja lipaston laatikoita. Kaikissa niissä vallitsi\ntavaton epäjärjestys. Näkyi, että niitä oli kiireisesti pengottu.\n\n— Tässä puuhassa Tikarimies siis oli, silloin kun puutarhuri karjaisi\nhänelle, että hän antaisi ihmisten nukkua rauhassa, Rauta mutisi.\n\n— Mitä hän haki? Ahvenisto kysyi.\n\n— Luultavasti omaa valokuvaansa, joka tytöllä oli ollut viimeksi uunin\nreunustalla. Ihmettelenpä, löysikö hän. Tuskin. Arvattavasti se oli jo\npaljon ennen poltettu.\n\n— Kuka sen olisi polttanut?\n\n— Marja Sykyri.\n\n— Miksi?\n\n— Koska hän pelkäsi kuvaakin.\n\n— Sinä tunnut tietävän paljon, Rauta.\n\n— Yhtä ja toista. Mutta liian vähän sittenkin.\n\nHän oli tullut vuoteen viereen. Silkkinen yöpaita ja vuodevaatteet\nolivat yltä päältä veressä. Mutta kasvot olivat aivan rauhalliset. Ne\nnäyttivät pieniltä ja arkisilta, kun suuret, tummanruskeat silmät eivät\nenää olleet antamassa niille eloa.\n\n— Kuinka kauan hän on ollut kuolleena, tohtori?\n\n— Arviolta 7-8 tuntia, vanha lääkäri vastasi hiljaisesti. —\nTavallisesti naiset, päättäessään väkivalloin päivänsä, ottavat\nmyrkkyä. Tai hirttäytyvät. Tai hukuttautuvat. Tai leikkaavat\nkylpyammeessa rannevaltimonsa poikki. Nyt sotien jälkeen jotkut ovat\nampuneet itsensä.\n\n— Mutta tikari sydämeen, se on harvinaista, niinkö?\n\n— Niin... Harvinaista... Sitä paitsi itsemurhaajien kasvoille jää\ntavallisesti jälki viimeisestä epätoivoisesta sielunkamppailusta:\nteenkö sen, uskallanko tehdä? Mutta tehän ette uskokaan, että tämä\nolisi itsemurha...\n\nRauta tuijotti tyyniä, elottomia kasvoja.\n\n— Nukkuessa murhattu! No, hän ei ainakaan joutunut kärsimään kuoleman\nkaikkia kauhuja... Entä tikari, tohtori?\n\n— Se on oikeastaan paperiveitsi. Pitkä, kapea terä. Hopeisessa kahvassa\nvoi erottaa kaiverruksen: »Marjalle muistoksi M.K:lta.»\n\nSilloin rikospoliisin päällikkö räjähti:\n\n— Tuhannen tuhatta sinistä, punaista ja mustaa sarvipäätä! M.K:lta!\nNiinkö sanoitte, tohtori? Hittojen hitto! Muistatko, Rauta? Me emme ole\nlöytäneet herra M. Koskista. Mutta nyt hänet on löydettävä! Vaikka maan\nalta!\n\n— On kai paras, että etsimme tarkkaan sormenjälkiä, herra tuomari?\nkomisario kysyi.\n\nAhvenisto tuijotti häntä tuokion raivoissaan, kuin olisi aikonut käydä\nkiinni hänen kurkkuunsa. Sitten hän ärähti:\n\n— Tietysti!\n\n— Niin, tietysti, Rauta yhtyi. — Vaikka niitä ei tule löytymään.\nTikarimies ei jätä sormenjälkiä. Sellaista erehdystä hän ei sentään tee.\n\nTuomarit lähtivät alas haastattelemaan isäntäväkeä. Molemmat\nvalkopäiset, pienikokoiset vanhukset olivat kiukuissaan siitä\nvihoviimeisestä harmista, minkä vuokralainen oli heille vielä lopuksi\naiheuttanut. Rauta kääntyi laihan, kuivettuneen miehen puoleen:\n\n— Kun te kävitte aamulla hakemassa tikkaat talon takaa, niin\nhuomasitteko, että niitä oli yöllä liikuteltu?\n\n— Kuka niite liikuttelis? Site paitse mine ole Gräsbäck. Härra Gräsbäck.\n\nPieni mies murti pahasti suomea. Mutta kiukuissaan hän piittasi viis\nsiitä.\n\n— Olkaa hyvä ja vastatkaa kysymykseeni, herra Gräsbäck.\n\n— Hyve on, härra! Mine ei huomata, ette olis likuteltu.\n\n— Tulkaahan mukaan, niin silmäillään noita tikkaita.\n\nVaimo lähti neljänneksi.\n\nTalon ympäri kiersi hiekkakäytävä, joka oli huolellisesti haravoitu.\nVain talon isännän kengän jäljet näkyivät siinä mennen tullen. Lähinnä\ntaloa oli nurmikkoa ja eräitä kukkapenkkejä.\n\nRauta nyökkäsi ja asteli edelleen. Talon päädyssä hän pysähtyi\ntikkaiden luo, jotka ulottuivat lähelle yläkerroksen ikkunaa. Hän nosti\ntikkaat hiukkasen sivummalle ja kumartui tutkimaan ruohikkoa.\n\n— »Ystävällämme» ei ole ollut yhtä hyvää onnea nyt kuin toissayönä, hän\nvirkahti. — Senkertainen rankkasade on pehmittänyt tämänkin ruohikon.\nMaassa näkyvät kahdet tikkaiden päiden jäljet, ja molemmat ovat melko\ntuoreet.\n\nAhvenisto laskeutui polvilleen. Päästyään taas jaloilleen hän virkahti:\n\n— Olet oikeassa. Mutta... Kuulkaahan, Gräsbäck. Siirtelittekö te\ntikkaita ennen kuin kipusitte ylös?\n\nLaiha vanhus silmäsi häneen kiukkuisena.\n\n— Mine ole härra Gräsbäck, puutarhuri! Miste mine muista, siirsikö\nmine? Toiste siirtää, toiste ei. Sillä hyve.\n\n— Nämä vanhemmat jäljet ovat selvästi syvemmät, Rauta huomautti. — Ne\novat painuneet maahan silloin, kun herra Gräsbäckiä raskaampi mies on\nkiivennyt ikkunaan. Ellet usko, niin kipua itse ylös ja tule saman tien\nalas.\n\nPuutarhuri hätäytyi.\n\n— Toi paksu härra ei nousta! Minu tikaraput mäne rikki! Kuka te ole?\n\n— Minä olen tämän kaupungin rikospoliisin päällikkö! Ahvenisto järäytti.\n\nPieni mies oli asettunut tikkaittensa eteen kuin suojellakseen niitä.\nMutta toisen virka-arvo mykisti hänet. Kumartaen hän vetäytyi syrjään.\n\nÄhkien ja puhkien Ahvenisto suoritti kokeen. Rauta siirsi sitten\ntikkaat vieläkin kauemmaksi. He kumartuivat yhdessä katsomaan tulosta.\nJäljet olivat painuneet hyvin syvälle pehmeään maahan.\n\n— Nyt tiedämme sen, Rauta virkahti, että Tikarimies on tuntuvasti\nkookkaampi kuin herra Gräsbäck, mutta paljon kevyempi kuin sinä,\nAhvenisto. Tuntomerkiksi se tuskin riittää. Useimmat miehet ovat teidän\nkahden äärimmäisyyden välimailta.\n\n— Nojaa, rikospoliisin päällikkö murisi, — tähän alas tultuaan\n»ystävämme» puhalsi sitten tikkaat paikalleen, levitti siipensä ja\nlensi tiehensä. Niinkö?\n\n— Älähän hätäile. Minusta näyttää, että emäntämme voi kertoa siitä\njotakin.\n\nPieni eukko oli astellut pitkin ruohikon laitaa. Kiukkuisena hän\ntuijotti hiekkakäytävää.\n\n— No, rouva Gräsbäck, mikä teitä huolestuttaa? Rauta kysäisi.\n\nPuhuteltu pyörähti häneen.\n\n— Huolestuttaa? Eikö se saisi huolestuttaa, että joku vieras on\nharavoinut minun hiekkakäytävääni? Katsokaa itse! Tuosta näette, että\nminä haravoin käytäväni poikittain. Olen koko ikäni tehnyt niin. Mutta\njoku poropeukalo on käynyt täällä haravoimassa käytävää pitkittäin,\nMinun on heti korjattava jälki.\n\nTouhukkaana hän riensi takaisin talon ovelle. Sieltä kuului hänen\nhuutonsa:\n\n— Minun haravani! Joku on varastanut minun haravani!\n\nKomisario Suvannolle, joka juuri tuli paikalle, Rauta sanoi:\n\n— Etsikääpä tuolta portin lähettyviltä. Luulisin haravan löytyvän\nsieltä.\n\nSieltä se löytyikin.\n\nKun tuomarit astelivat kohti autojaan, Ahvenisto virkahti:\n\n— Talla kertaa Tikarimieheltä jäi monta jälkeä käynnistään. Onni alkaa\nvihdoinkin kääntyä meidän puolellemme.\n\n— Olisipa jo aikakin!\n\nRikospoliisin päällikkö murahti:\n\n— Niin, kukahan on seuraava uhri?\n\nRauta ajoi kotiinsa kertoakseen vaimolleen Marja Sykyrin\nmurhenäytelmästä.\n\nInkeri katkaisi hänen puheensa alkuunsa:\n\n— Myöhemmin, Kaarlo. Kerro myöhemmin. Toimitusjohtaja Paavonen soitti\nfilmiyhtiöstä. Hän pyysi sinua sinne heti. Hänellä on tärkeää asiaa,\njoka koskee Onni Piirtoa.\n\nMuutamaa minuuttia myöhemmin Rauta pysäköi vaununsa filmiyhtiön\npääkonttorin eteen. Astuessaan sisään hän silmäsi ohimennen suuria,\nvärikkäitä seinämainoksia uusimmista kotimaisista elokuvista.\nJuoksupoika tuli opastamaan häntä sihteeristöön. Hauskannäköinen,\nvaalea nainen nousi tervehtimään häntä.\n\n— Voi, tuomari Rauta, toimitusjohtaja odotti teitä puoli tuntia. Sitten\nhänen piti mennä erään ulkolaisen vieraansa kanssa koeteatteriimme.\nMutta se on tässä samassa talossa. Olkaa hyvä, istahtakaa hetkiseksi.\nMinä käyn ilmoittamassa toimitusjohtajalle.\n\nRauta sytytti savukkeen ja hakeutui nojatuoliin.\n\nKoeteatteriin... Hänen mielensä muistui saman yhtiön miniatyyriteatteri\nkaupungin laidalla olevassa studiorakennuksessa. Siellä sammuivat valot\nmaanantai-iltana, ja murhenäytelmien sarja alkoi. Nyt oli perjantaiaamu.\n\nIkkunan luona istuva tumma, nuori mies laski kädestään sanakirjan,\njosta hän oli tarkistanut jotakin sanaa, ja katsoi vieraaseen.\n\n— Häiritseekö herra tuomarin mietteitä, jos käytän kirjoituskonetta?\n\n— Ei toki. Minua ei häiritse, vaikka ampuisitte tykillä.\n\nNuori mies hymyili.\n\n— Se ei häirinnyt herra kapteenia Syvärilläkään taannoin.\n\n— Vai niin, tekin olitte siellä.\n\nRauta meni hänen luokseen ja puristi nuoren miehen kättä. Kumpikaan ei\npuhunut. Sanoja ei tarvittu. Yhteiset muistot sotavuosilta yhdistivät\nsanoittakin.\n\nÄänettömyys katkesi, kun toimitusjohtaja Paavonen ryntäsi sisään\nkiireissään.\n\n— Suokaa anteeksi, tuomari, että jouduitte odottamaan. Olkaa hyvä,\nastukaa peremmälle.\n\nJohtajan huone oli valoisa ja suuri. Mahtava kirjoituspöytä oli\nkeskellä huonetta. Seinustoille oli sijoitettu kahden tupakkapöydän\nympärille neljä raskasta nahkanojatuolia.\n\n— Istahtakaa toki, tuomari. Saako olla sikari? Eikö? Ah, niin, tehän\npoltatte vain savukkeita. Sopisiko »Camel»? Olkaa hyvä. Niin, mitä\nminun pitikään sanoa? Aivan niin. Suokaa anteeksi, että vaivasin\nteitä tänne. Teillä olisi kenties ollut tärkeämpääkin tekemistä. Äh,\ntietysti...\n\nViime sanat tarkoittivat puhelinta, joka pärähti soimaan. Seurasi\nkeskustelu, joka koski eräiden ulkolaisten elokuvien vuokraamista. Sen\njälkeen tuli toinen, jota käytiin melko terävässä sävyssä jostakin\nkadonneesta käsikirjoituksesta.\n\nPäästyään siitä irti Paavonen sai vasta sikarinsa sytytetyksi.\n\n— Tällaista minun elämäni on, hän huokasi. — Aamusta iltaan ja joskus\nmyös illasta aamuun.\n\nRauta ei kadehtinut häntä. Mutta kun samassa kolmas puhelinkeskustelu\ntuli, hän nousi kyllästyneenä.\n\n— Hetkinen vain, tuomari, toimitusjohtaja rauhoitti häntä. — Minä\nsoitan keskukseen... Kuulkaahan, neiti. Älkää yhdistäkö tänne\nainoaakaan puhelua. Ilmoittakaa myös kaikille osastoille, ettei minua\nsaa sisäpuhelimella häiritä neljännestuntiin. Ei, vaikka talo palaisi.\nOnko selvä?... Hyvä.\n\nLaskettuaan kuulokkeen paikoilleen hän hymyili vieraalleen.\n\n— Nyt, tuomari, voinemme olla tuokion rauhassa. Niin, minä pyysin\nteitä pistäytymään täällä erään saamani oudon lähetyksen vuoksi. Se\noli osoitettu henkilökohtaisesti minulle ja tuli siis tälle pöydälle.\nSe saapui jo eilen. Mutta kun päälle oli tekstattu: »Arvoton näyte»,\ntyönsin sen syrjään. Minä saan paljon postia. Elokuvaehdotuksia ja\nkäsikirjoituksia. Haukkumakirjeitä väärinymmärretyiltä neroilta ja\njostakin filmistä moraalisesti suuttuneilta kansalaisilta. Valokuvia\nja henkilötietoja nuorukaisilta ja neitosilta, etupäässä neitosilta,\njoista jokainen uskoo omaavansa juuri ne kasvot, mitä suomalainen\nelokuva kipeästi kaipaa. Ah, kaikenlaisia kirjeitä, joita lähettäjät\npitävät hyvinkin arvokkaina. Siksi työnsin tuon »arvottoman näytteen»\neilen sivutin. Mutta kun tänä aamuna tulin tänne kello 8, huomioni\nkiintyi siihen. Ehkä juuri siksi, että siinä oli tuo poikkeuksellinen\nmerkintä. Avasin sen, ja sisältä löytyi tämä käsikirjoitus.\n\nHän ojensi vieraalleen piukan papereita. Rauta jännittyi äkisti. Hän\noli tuntenut käsialan. Se oli Onni Piirron.\n\n— Alkuosa Onni Piirron suureen filmiin »Valkoinen kaupunki», Paavonen\nvirkahti. — Niin...\n\nRauta ei kuunnellut häntä. Hän tuijotti käsikirjoitusta. Tullessaan\ntiistaiaamuna Helsinkiin Kaisa Piirto oli kertonut, että kun hän\nedellisenä iltana oli lähtenyt kotoa, tämä keskeneräinen käsikirjoitus\noli jäänyt Onnin pöydälle. Nyt se oli tässä. Se oli saapunut postissa\nfilmiyhtiön johtajalle torstaina. Se, joka oli polttanut Piirtojen\nkotimökin, oli siis ollut siellä sisälläkin. Ottamassa tämän\nkeskeneräisen työn, jonka hän oli postittanut merkinnöin: »Arvoton\nnäyte»!\n\nSe tuntui mielettömältä. Mutta tarkemmin ajatellen siitä alkoi\nhahmottua eräs selitys maanantai-illan murhenäytelmälle.\n\n— Saanko tilata heti erittäin kiireellisen puhelun Onni Piirron\nkotipitäjään? Rauta kysyi. — Haluaisin keskustella hieman hänen\nsisarensa kanssa. Pitäjän keskuksessa tietänevät, mistä hänet voidaan\ntavoittaa.\n\nToimitusjohtaja oli jo painanut soittokellon nappia. Vaalea nainen\nilmestyi ovelle, sai ohjeensa ja katosi.\n\n— Te pidätte siis tätä lähetystä tutkimustenne kannalta tärkeänä,\ntuomari?\n\n— Erittäin tärkeänä.\n\n— Minua ilahduttaa, että voin edes jotenkin auttaa teitä, tuomari.\nTiistain vastainen yö jäi mieleeni kuin painajaisuni. Miten neiti\nSälöisen laita on?\n\n— Hänet havaittiin syyttömäksi ja vapautettiin seuraavana päivänä.\n\n— Sepä mieluisaa kuulla. Minua on jälkeenpäin hävettänyt, että epäilin\ntuota hienoa tyttöä. Entä miten puheliaan ystävämme, rikospoliisin\npäällikön, on käynyt?\n\n— Hän sai täyden hyvityksen.\n\n— Ja muuten juttu luistaa hiljalleen eteenpäin?\n\nRauta naurahti karheasti.\n\n— Tuskin voi sanoa, että hiljalleen. Tikarimies, joksi me kutsumme Onni\nPiirron toistaiseksi tuntematonta murhaajaa, on ollut melko toimelias.\nToissa yönä hän leikkasi eräältä mieheltä pään melkein irti. Viime yönä\nhän pisti tikarin Marja Sykyrin sydämeen.\n\nPaavonen sieppasi sikarin suustaan. Hän oli kauhistunut.\n\n— Mitä sanottekaan? Sehän on... on kammottavaa! Odottakaas! Kenen te\nsanoittekaan olleen hänen viimeöisen uhrinsa?\n\n— Marja Sykyrin.\n\n— Marja Sykyri! Mutta hänhän on se tyttö, joka esiintyy meidän\nvalmistumaisillaan olevassa filmissämme. Ja nyt hän on kuollut! Tyttö\nparka, sellainen loppu...\n\nPaavonen oli syvästi järkyttynyt. Rauta ei ollut odottanut häneltä näin\nvoimakasta reaktiota.\n\n— Hän oli Onni Piirron suojatteja, toimitusjohtaja puheli edelleen.\n— Piirto ei suonut minulle rauhaa. »Anna hänelle osa», hän pyyteli,\n»vaikkapa säälistä.» Minä annoin. Luuletteko, tuomari, että tein sen\nsäälistä?\n\n— Arvattavasti.\n\nPaavonen naurahti.\n\n— Säälistä minä olisin voinut antaa hänelle paikan täällä\ntoimistossani, jos hän olisi sellaista halunnut. Mutta säälistä en\nota ketään näyttelemään filmeissäni. Ei. Niin hullulta kuin se ehkä\nkuulostaakin teistä, tuomari, minä odotin tuosta tytöstä jotakin.\nHänellä oli eräitä elokuvan vaatimia ominaisuuksia.\n\n— Suuret, kauniit silmät.\n\nJohtaja Paavonen nyökkäsi. Hänen sileät, avoimet kasvonsa kuvastivat\nmurhetta. Sormet vapisivat, kun hän uudelleen sytytti sikariaan. Sitten\nhän alkoi hiljakseen puhua:\n\n— Niin, silmät ovat hyvin tärkeät. Sitä paitsi hänellä oli terveet,\ntasaiset hampaat, joita hän osasi näyttää luontevasti. Te hymyilette,\ntuomari. Arvelette, ettei se ole taito eikä mikään. Mutta kerronpa\nteille jotakin. Meillä on muuan nuori, siro, lahjakas näyttelijätär,\njonka onnettomuus on se, että kun hän hymyilee, yläleuan ikenet\nnäkyvät. Ehkei se haittaa näyttämöllä. Mutta se, yksin se, tekee hänet\nfilmiin mahdottomaksi... Marja Sykyriin vielä palatakseni, hänellä oli\nkaiken lisäksi rakkautta tähän työhön ja sisua yrittää uudelleen ja\nuudelleen. Hänen vartalonsa ei ollut kaunis. Mutta määrätietoisella\nvoimistelulla olen nähnyt toivottomampienkin vartalojen muuttuvan.\nMinulla oli suunnitelma tuohon tyttöön nähden, ensi kesäksi. Ja nyt hän\non kuollut. Vahinko...\n\nRauta mietti, miten Marja Sykyri olisikaan riemastunut, jos\nolisi kuullut elokuvayhtiön toimitusjohtajan luottavan hänen\nfilmitulevaisuuteensa. Joskus ihmisen kohtalo riippuu pelkästä\nsattumasta. Jos hän, Rauta, olisi tavatessaan Marjan Nissenillä\nsaattanut kertoa hänelle Paavosen suunnitelmasta, tyttö ei kenties\nolisi omaa elämäänsä väheksien mennyt vaieten kohti kohtaloaan. Jos\nhän olisi saanut tietää, mitä mahdollisuuksia hänellä oli, hän olisi\nvarmaan ottanut vastaan Raudan avuntarjouksen ja paljastanut... Kenet?\nTikarimiehenkö? Niin, mikäli hän silloin tiesi, kuka Tikarimies oli.\nJos... jos... jos... Pieni, mieletön sana!\n\nPuhelu tuntui viipyvän.\n\n— Pettymyksiä on monenlaisia, toimitusjohtaja huokasi. — Minä kai\nsanoin teille odottaneeni suurin toivein Onni Piirron käsikirjoitusta.\nKuvittelin »Valkoisesta kaupungista» tulevan erään ensi näytäntövuoden\nsuuria menestyksiä. No, käsikirjoitus jäi kesken. Mutta loppujen\nlopuksi se ei ollut vahinko.\n\n— Oletteko lukenut käsikirjoituksen?\n\n— Tietysti. Kahteen kertaan. Mutta toinen kerta ei parantanut\nvaikutelmaa. Ystävämme Onni Piirto oli erinomainen novellisti\nja loistava runoilija. Hän on eräihin aikaisempiin filmeihimme\nkirjoittanut laulujen sanat ja aina mielenkiinnolla seurannut\nkuvaustamme. Siksi minä uskoin hänen onnistuvan. Aihe, »Valkoinen\nkaupunki», on hyvä. Mutta hänen käsikirjoituksensa alku on aivan\nvastaansanomaton todistus siitä, että Onni Piirto ei ollut vähääkään\neepikko eikä dramaatikko. Hänellä ei ollut filmisilmää lainkaan. Se\non murheellinen totuus. Hänen käsikirjoituksessaan on pari kaunista\nlaulua — siinä kaikki. Kuka lieneekin lähetyksen käärepaperiin\ntekstannut: »Arvoton näyte», niin hän on oikeassa. Onni Piirron\nfilmikäsikirjoitusyritys on pelkkä arvoton näyte.\n\n— Teillä on kai tuo käärepaperi tallella? Rauta kysyi.\n\n— Kyllä. Olkaa hyvä.\n\nTavallisen ruskean käärepaperin yläosaan oli tekstattu\nmielenosoituksellisen suurin kirjaimin: »Arvoton näyte». Sen alla\noli toimitusjohtaja Paavosen nimi ja osoite. Raudan kasvoille tuli\nkova ilme. Tuo väärennetty, taapäin vino käsiala oli hänelle tuttu.\nTikarimies oli ilmeisesti unohtanut käyttäneensä samaa käsialaa\nkirjoittaessaan sähkeen, millä »eräs, joka näki» oli yrittänyt\nsuunnata epäluulot Ohto Mäkiseen! Paketti oli postitettu Helsingissä\nkeskiviikkona.\n\n— Minä saan kai tämän paperin?\n\n— Kaikin mokomin, tuomari. Mitä teemme käsikirjoituksella? Sillä ei ole\nmitään arvoa minulle.\n\n— Niinpä minä otan senkin, Rauta sanoi. — Lisäksi haluaisin vielä\nkysyä...\n\nHänen kysymyksensä keskeytyi. Puhelin soi. Kaukopuhelu tuli vihdoinkin.\nRauta tarttui kuulokkeeseen.\n\n— Puhutaan Helsingistä. Onko keskus?... Tiedättekö, missä neiti Kaisa\nPiirto tällä hetkellä siellä on ?... Perälässä. Kiitoksia, neiti! Olkaa\nhyvä, yhdistäkää Perälään... Saisinko puhutella neiti Piirtoa?...\nKyllä, asia on tärkeä.\n\n— Kaisa Piirto puhelimessa.\n\n— Täällä varatuomari Rauta. Hyvää päivää, neiti!\n\n— Päivää, herra tuomari. Ja kiitos viimeisestä! Miten Inkeri-rouva voi?\n\n— Kiitoksia kysymästä. Hyvin. Entä te?\n\n— Oh, minulla on vain hiukan kiirettä. Sunnuntain vuoksi, tiedättehän.\nToivottavasti herra tuomari rouvineen pääsee tulemaan?\n\n— Toivokaamme niin. Nyt minulla olisi muutama pikku kysymys teille.\n\n— Olkaa hyvä, herra tuomari.\n\n— Täällä käydessänne mainitsitte kotiinne jääneen vain Onnin\nkäsikirjoituksen, jonka nimenä oli »Valkoinen kaupunki». Oletteko\nvarma, että se jäi kotoa lähtiessänne veljenne pöydälle?\n\n— Olen, aivan varma.\n\n— Puhuiko Onni tuosta työstä teille milloinkaan?\n\n— Viime päivinä ennen matkaansa useinkin. Hän tuskaili, ettei työ\nluistanut. Joskus hän oli sen vuoksi aivan epätoivoinen.\n\n— Satuitteko milloinkaan huomaamaan käsikirjoituspinkassa tai muuten\npöydällä sellaisia liuskoja, jotka olivat jonkun muun kuin Onnin\nkirjoittamia?\n\nRauta pidätti hengitystään. Vastauksesta riippui paljon. Se joko\nvahvistaisi hänen aavistuksensa murhenäytelmän taustasta tai — jättäisi\nsen edelleen häilymään ilmassa.\n\nTyttö mietti hetken. Sitten tuli tyynesti:\n\n— Nyt muistan. Kerran Onni suuttuneena heitti koko käsikirjoituksen\nnurkkaan ja ryntäsi metsään. Minä menin kokoamaan paperit ja asetin\nne takaisin järjestykseen pöydälle. Silloin huomasin joukon koneella\nkirjoitettuja liuskoja. Onni ei milloinkaan kirjoittanut koneella. Hän\nväitti koneen rätinän tekevän hänet hulluksi.\n\n— Muistatteko, paljonko noita konekirjoitusliuskoja oli?\n\n— Ehkä parikymmentä.\n\n— Tiedättekö niiden sisällöstä mitään?\n\n— En lukenut niitä, mikäli herra tuomari tarkoittaa sitä. Mutta otaksun\nniiden koskeneen samaa aihetta kuin Onnin käsikirjoitus.\n\n— Mistä päättelette niiden koskeneen samaa aihetta?\n\n— Pari kertaa, ollessaan aivan epätoivoissaan työnsä vuoksi ja\ntuskiteltuaan aikansa, ettei siitä mitään tule, veljeni selaili noita\npapereita. Mutta hän heitti ne pian luotaan. Toisella kerralla hän\nhypähti mittelemään vihaisena lattiaa ja ärjyi: »Ja tuo poropeukalo\ntahtoi yhteistyötä minun kanssani! Yhtä hyvin voisin mennä Muurikin»\n— se on meidän lehmämme, herra tuomari — »luo ja pyytää siltä\naihetta! Voin suorastaan pahoin lukiessani, miten hän rääkkää\nkaunista äidinkieltämme! Hänen sepustuksensa on kuin yhteiskoulun\ntoisluokkalaisen ainevihosta reväisty!»\n\n— Vielä eräs kysymys, neiti Piirto. Mainitsiko Onni teille sen henkilön\nnimen, joka kirjoitti kuin yhteiskoulun toisluokkalainen?\n\n— Ei. Enkä minä kysynyt. Minulla ei ollut tapana udella hänen asioitaan.\n\n— Aivan niin. Kiitoksia paljon, neiti. Ja näkemiin!\n\n— Näkemiin, herra tuomari, ylihuomenna.\n\nRaudan harmaissa silmissä oli kirkas, tiukka väike, kun hän laski\nkuulokkeen paikoilleen.\n\n— Arvaan suunnilleen, mitä teitä ajatuksenne nyt kulkevat, tuomari,\nPaavonen virkahti.\n\n— Niin kai. Minun täytyy kuitenkin pyytää, ettette hiisku\narvailuistanne kenellekään. Itsennekin vuoksi. Me emme vielä tiedä,\nkuka Tikarimies on. Mutta tiedämme hänen Onni Piirron murhan jälkeen\nkylmästi tappaneen kaksi ihmistä saadakseen salaisuutensa säilymään.\n\nToimitusjohtajan ääni värähti hieman, kun hän vastasi:\n\n— Minä osaan vaieta. Sitä paitsi, minähän en tiedä oikeastaan mitään.\nMutta te, tuomari, aioitte kysyä minulta vielä jotakin juuri, kun\npuhelu tuli.\n\n— Se koski tuota Helsinki-aihetta. Jo silloin, kun Onni Piirto kertoi\nminulle maanantaina käsikirjoituksestaan, mieleeni tuli, ettei aihe\nsinään ole kovinkaan erikoinen. Pääkaupunkimme täyttää kahden vuoden\nkuluttua neljäsataa vuotta. Ja pari vuotta myöhemmin täällä pitäisi\nolla olympialaisten. Niin ollen ei olisi mikään ihme, vaikka ajatus\nHelsinki-aiheisen filmin kirjoittamisesta olisi väikkynyt monenkin\nmielessä.\n\nPaavonen nyökkäsi hymyillen.\n\n— Se on selvää.\n\n— Onko teille tarjottu sellaista käsikirjoitusta joltakin taholta?\n\n— Ei toistaiseksi. Enkä minä ole tähän mennessä ollut sellaisesta\nkiinnostunutkaan. Minä luotin Onni Piirron »Valkoiseen kaupunkiin».\n\n— Hänen. Piirto tuli innoissaan puhumaan siitä minulle. Muistaakseni\npari kuukautta sitten.\n\n— Mutta eikö joku muu sitä ennen käynyt keskustelemassa\nsamansuuntaisesta ajatuksesta? Rauta tiukkasi.\n\n— Ei ainakaan minun kanssani.\n\n— Onko täällä sitten joku muu, jonka kanssa tuollainen keskustelu olisi\nvoitu käydä?\n\n— Onhan meillä dramaturgi. Tohtori Vaaranen. Hän hoitaa tämäntapaiset\njutut alkuun. Vain vanhat tutut kirjailijat tulevat puhumaan suoraan\nminulle.\n\n— Onko tohtori Vaaranen nyt täällä?\n\n— Tuskin. Hän työskentelee kotonaan. Täällä pääkonttorissa on ahdasta\nja levotonta. Täällä ei voi kunnolla syventyä niihin synopsiksiin\nja skenaarioihin, joita meille tulvii. Me suomalaiset olemme, kuten\ntiedätte, ahkerasti kirjoittelevaa kansaa. Lisäksi tulevat kaikki\nneuvottelut kirjoittajien ja yrittäjien kanssa, ja heitä varten täytyy\ndramaturgilla olla aikaa ja rauhaa. Muuten he pillastuvat. Eräs\ntoivehan, mistä me emme saa luopua, on se, että joskus jotkut oppivat\nkirjoittamaan kunnollisia filmiskenaarioita. No, arvaan, ettei tämä\njuuri nyt jaksa suurestikaan kiinnostaa teitä, tuomari. Minä soitan\nVaaraselle.\n\n— Pyydän sitä todellakin.\n\nPuhelinsoitto jäi kuitenkin tuloksettomaksi.\n\n— Hän ei ole kotona, toimitusjohtaja ilmoitti. — Hän on kuulemma\npistäytynyt jonkun kirjailijan luo, joka oli halunnut neuvotella\nurheiluelokuvan käsikirjoituksesta. Sellaista se on. Mutta saan kai\npian yhteyden häneen. Käsken hänen tulla teidän luoksenne, tuomari.\nMenettekö kotiin vai toimistoonne?\n\n— Toimistoon. Kiitoksia paljon, johtaja.\n\nRauta ajoi autollaan Snellmaninkadun postitoimiston luo. Hän meni\nlennätinluukulle ja kysyi:\n\n— Mihin aikaan rouva Pirhola tulee tänne?\n\nPitkä, laiha nainen, jonka harmaat silmät katsoivat sangattomien\nsilmälasien takaa tyyninä vierasta, nousi tuoliltaan.\n\n— Minä olen rouva Pirhola. Mistä on kysymys?\n\nMies otti lompakosta sähkeen, jota hän oli monesti tutkinut.\n\n— Tästä!\n\nHermostumisen punaiset läikät nousivat naisen poskipäille.\n\n— Poliisi kysyi jo samaa asiaa, hän sanoi. — Kuka te olette?\n\n— Olen varatuomari Rauta ja työskentelen poliisin kanssa yhdessä.\n\n— Sitten kai tiedätte, minkä selityksen olen antanut. Se on totta joka\nsana!\n\n— Uskon sen. Mutta siinä ei ole koko totuus.\n\nRaudan tyyni vakavuus tehosi naiseen. Katse kävi epävarmaksi. Mutta hän\nkysyi vain:\n\n— Kuinka niin?\n\n— Te olette merkinnyt sähkeen otetuksi vastaan kello 14.25. Aika ei voi\nolla oikea, koska tiedän lähettäjän olleen silloin kaukana Helsingistä.\n\n— Aika on oikea, rouva Pirhola väitti. — Silloin minä löysin tuon\nsähkeen.\n\n— Löysitte? Mistä?\n\n— Tuosta, lattialta.\n\n— Se on kiintoisaa. Kertokaahan lähemmin.\n\nNainen nyökkäsi. Ilmeisesti asia oli kiusannut häntä. Hän näytti\ntuntevan helpotusta, kun se nyt selvitettäisiin pohjia myöten.\n\n— Se oli tiistaina. Aamupäivä oli ollut poikkeuksellisen kiireinen.\nLuukulla oli yhtä päätä jonoa. Ehdin tuskin välillä henkäisemäänkään.\nKun vihdoin ihmisvirta keskeytyi, istahdin tuoliini väsyneenä. Silloin\nnäin paperin lattialla. Luulin ensin sitä tyhjäksi lomakkeeksemme.\nPäätin kuitenkin katsoa sitä lähemmin. Se oli tuo sähke, nurja puoli\nylöspäin. Kahdella toimistoneulalla oli siihen kiinnitetty kirjekuori,\njossa oli rahaa, markalleen sähketaksan mukaan. Siksi minusta tuntui,\nettä olin velvollinen lähettämään sähkeen edelleen. Lopun tiedätte\nvanhastaan.\n\n— Niin, mies myönsi. — Mutta miksi ette kertonut tätä jo poliisille?\n\n— Minä vastasin rehellisesti jokaiseen kysymykseen, joka minulle\nesitettiin. Tämä, minkä nyt kerroin teille, tuomari... Niin, kai minä\npelkäsin, että jos oma-aloitteisesti puhuisin siitä, minulle voisi\nkoitua ikävyyksiä.\n\nRauta hymähti. Sellaista oli aina. Ihmiset arastelivat, niin pian kuin\njoutuivat poliisin kanssa tekemisiin. He vastasivat mahdollisimman\nlyhyesti vain siihen, mitä suoraan kysyttiin, ja varoivat antamasta\npitempiä selityksiä. Niin kuin nyt tässä sähkejutussakin.\nTikarimiehellä oli vielä siinä vaiheessa ollut ansaitsemattoman hyvä\nonni. Ei ollut vaikea kuvitella sähkeen alkuvaiheita.\n\n— Muistatteko, mihin aikaan tässä luukulla oli tiistaina pahin tungos?\n\n— Kello 9:n ja 10:n välillä. Sanokaa, herra tuomari, tuleeko tästä\nminulle nyt ikävyyksiä?\n\nMies hymyili huolestuneelle naiselle rauhoittavasti.\n\n— Ei, rouva. Voitte heittää koko asian mielestänne. Olette nyt\nselvittänyt minulle erään arvoituksen. Kiitoksia vain siitä.\n\n— Minun on kiittäminen teitä, herra tuomari!\n\nTultuaan toimistoonsa Rauta kutsui sihteerinsä puheilleen.\n\nNeiti Järviö tuli, yhtä hillittynä ja huoliteltuna kuin aina. Mutta\njokin näytti olevan hullusti. Tyttö oli alakuloinen ja vältti\nkatsomasta esimiestään silmiin.\n\n— Nyt haluan kuulla teidän tiedoituksenne eilisillasta, neiti. Teidän\nja Rajasen. Kutsukaahan tuo toivorikas apulaiseni tänne.\n\nTyttö ei liikahtanut.\n\n— Anteeksi, tuomari. Saanko pyytää teitä soittamaan itse tuomari\nRajaselle?\n\nRauta silmäsi hämmästyneenä sihteeriinsä. Mitä hullua? Ei kai tyttö\nvain ollut itkenyt? No, jos olikin, niin hän oli tehnyt parhaansa\npeittääkseen jäljet. Sekin oli sentään jotakin.\n\n— Kaikin mokomin, neiti. Sehän käy mainiosti.\n\nHän soitti sisäpuhelimella.\n\nNeiti Järviö istahti tupakkapöydän ääreen ja sytytti savukkeen. Hänen\ntulitikkua pitelevät sormensa vapisivat aavistuksen verran.\n\nTuomari Rajanen tuli huoneeseen.\n\n— Sinä kutsuit, Rauta. Huomenta, Elina,\n\n— Päivää, tuomari Rajanen,\n\nRauta katsoi kiinnostuneena heitä. »Elina.» Se kuulosti joltakin. Mutta\n»tuomari Rajanen»? Ilmeisesti jokin solmu oli tullut lankaan. Rajasen\nulkomuotokin todisti sitä. Hänen surkeasta äänestään puhumattakaan.\n\n— Hei, veliseni! Oletko valvonut rakkaiden postimerkkiesi ääressä koko\nyön?\n\n— En, Rajanen ärähti yksikantaan istahtaen mahdollisimman kauas\nsihteeristä. — Minä tulin tänne töihin. En lääkärin vastaanotolle.\n\n— Hyvä! Käydään siis asioihin.\n\nMutta samassa puhelin soi.\n\n— Rauta.\n\n— Ahvenisto täällä. Kuuluuko uutisia?\n\n— Yhtä ja toista pientä. Kerron tavatessamme. Entä sinulle?\n\n— Herra M. Koskisen jäljille ei ole vieläkään päästy. Mutta sen sijaan\nmieheni löysivät sen kirotun asunnon, jossa »ei keitään muita ole».\n\n— Sehän jotakin. Missä se on?\n\n— Vajaan puolen kilometrin päässä Seurasaarelle vievän sillan korvasta.\nSe on pieni, asumattomana ollut mökkirähjä metsän keskellä. Omistaja\nkuoli vuosi sitten. Perillisiä on vaikka minkä verran. Sisaruksia ja\nsisarusten lapsia. Hajanainen, riitaisa pesä. Sitä hoitava asianajaja\nsanoi perillisten olevan kiinnostuneita pääasiassa vain siitä,\nettei kukaan erikseen pääse hyötymään mökistä. Siksi se on ollut\nsellaisenaan, kenenkään hoitamatta sitä. Ulko-ovessa on selvät jäljet,\nettä sinne on äskettäin tunkeuduttu väkisin. Nyt siinä riippuu uusi\nmunalukko, ilmeisesti Tikarimiehen hankkima.\n\n— Mitä sisällä oli?\n\n— Mitäpä siellä. Huone ja keittiö. Epäjärjestystä ja pölyä. Pölystä\npuheen ollen, Ohto Mäkisen sormenjälkiä löytyi vaikka minkä verran.\nAivan suurenmoisiakin. Mutta ei kenenkään muun. Niinpä nyt tiedetään\nsekin, että Tikarimies on herra, joka antaa arvoa sormiensa puhtaudelle\nja hansikkaiden käytölle. Mikäli se on uutinen sinulle. Erääseen\nkysymykseeni on saatu vastaus. Nimittäin siihen, antoiko Tikarimies\nMäkis-poloiselle ruokaa ennen kuin talutti hänet teurastettavakseen.\nPöydältä tavattiin näet ruokaa, jota nälkäinen mies ei olisi\njättänyt... Siitä muistuu mieleeni, että otaksumasi Mäkisen saamasta\nhuumausaineesta on osoittautunut oikeaksi. Mies raukan sisuskunnista on\ntavattu jälkiä jostakin pirusti nukuttavasta aineesta, jonka tarkkaa\nnimeä en nyt muista. Tiedäthän itse, miten hiton vaikea tavallisen\nkristityn on saada selvää oppineiden herrojen tieteellisistä termeistä.\n\nRikospoliisin päällikkö tuntui saavuttaneen jälleen tasapainonsa, joka\naamulla oli järkkynyt. Hänen puheliaisuutensa oli ennallaan.\n\nHäntä kuunnellessaan Rauta seurasi syrjästä apulaisiaan. Tilanne näytti\nsillä taholla olevan ennallaan. Neiti Järviö oli syventynyt tarkkaamaan\nkynsiään. Rajanen tuijotti synkkänä lattiaan.\n\n— Mitä muuta? Rauta kysyi, kun Ahveniston puhemylly pysähtyi.\n\n— Muuta? Ai niin, olinpa unohtaa kertoa mökissä tehdystä suuresta\nlöydöstä. Ikkunalla oli kirjekuori, johon on tekstattu: »Pyydetään yst.\ntoimittamaan johtaja S.J. Paavoselle.» Tikarimies on huumorintajuinen\nherra. Hän antaa meille jo pieniä juoksupojan hommiakin. Arvaapa,\nmitä kirjekuoressa oli! Vaikka voin lyödä vetoa, ettet arvaa. No jaa,\nsinähän et harrasta vetoja. Valitettavasti et.\n\n— En. Mutta siitä voit tällä kertaa olla iloinen. Arvaan kuoressa\nolleen parikymmentä konekirjoitettua liuskaa, joilla kerrottiin eräs\ntarina Helsingistä.\n\n— No, voi sun sininen, punainen ja musta! Oletko sinä taikuri, Rauta?\nVai oletko nähnyt tämän kuoren, joka nyt on pöydälläni?\n\n— En. Minä päättelin vain. Oletko lukenut nuo liuskat?\n\n— Olen silmäillyt niitä. Mutta hittojen hitto, millaista soopaa!\nMinähän en kirjallisuudesta ymmärrä mitään, kuten tiedät. Mutta tämä...\ntämä on...\n\nAhvenisto ei löytänyt kyllin voimakasta sanaa ja jätti kesken.\n\n— Taidat olla samaa mieltä siitä kuin Onni Piirto, Rauta hymähti. —\nNimittäin, että se on kuin yhteiskoulun toisluokkalaisen ainevihosta\nrevitty.\n\n‒ Likipitäen, rikospoliisin päällikkö myönsi. — Vaikka silloin, kun\nminä yhteiskoulun toisella luokalla olin, ei aineita kirjoitettu\nkoneella. Eikä vihkoon kirjoitettane nytkään... Mitä sinä puhuitkaan\nPiirrosta? Onko hänkin aikoinaan nähnyt tämän? Mitä sinä oikein tiedät\nasiasta?\n\n— Luulen tietäväni niin paljon, että Onni Piirtoa ei olisi murhattu,\nellei tuo Tikarimiehen sepustus olisi aikoinaan joutunut hänelle ja\nellei Piirto puolestaan olisi ryhtynyt yrittämään siitä parannettua\nlaitosta. Siitä piti tulla elokuva.\n\n— Mitä sinä jaarittelet? Ahvenisto räjähti. — Tuollaisen roskanko\nvuoksi muka olisi jo kolme ihmistä laudoissa? Olet menettänyt\nsuhteellisuustajusi, mies!\n\n— Ehkä mukana on vielä muutakin, Rauta myönsi lauhkeasti. — Sitä emme\nvielä tiedä. Mutta alkusyy oli noissa paperiliuskoissa.\n\n— Painu hiiteen!\n\n— Enkä painu. Aion pysyä toistaiseksi täällä. Entä sinä?\n\n— Minä? Minä pysyn täällä! Odottelen, pääsisikö joku miehistäni herra\nM. Koskisen kanssa kosketuksiin. Aikani kuluksi aion ruveta panemaan\npasianssia tässä pöydälläni siitä, montako ihmistä Tikarimies saa\nhengiltä, ennen kuin me tiedämme edes, onko hän kala vai lintu. Ellei\npasianssi mene lävitse ensimmäisellä kerralla, merkitsee se, että\nyhden. Toinen epäonnistuminen tietää kahta uhria. Ja niin edespäin.\nTikarimiehellä tuntuu olevan rajattomat mahdollisuudet. Niin kuin minun\nhuonolla pasianssionnellanikin. Muuten, mitä teen noille kirotuille\nkonekirjoitusliuskoille? En kärsi enää niitä silmissäni!\n\n— Toimita ne perille. Johtaja Paavoselle filmiyhtiöön. Siellähän ne\nsaamme, jos tarvitsemme. Ja...\n\n— Mitä? Aioitko vielä sanoa jotakin? Jos aioit, niin anna tulla pian.\nOlen ylen kyllästynyt tähän erään pelkkään ääneesikin.\n\n— Suosittelisin sinulle »Napoleonin hautaa». Se on helpoin pasianssi.\nToivottavasti saat sen menemään ensimmäisellä kerralla lävitse.\n\nKun Rauta lopetti puhelun, Rajanen murahti:\n\n— Se oli tietysti Ahvenisto. Kyllä te kaksi jaksatte jaaritella.\n\n— No, nyt on teidän kahden vuoro. Neiti Järviö kertoo. Jos hän unohtaa\njotakin, Rajanen täydentää heti.\n\nSihteeri aloitti äänellä, jonka värittömyyttä Rauta oudoksui. Rajanen\npuuttui vain harvoin puheeseen lyhyin huomautuksin. Esimies pani\nedelleen merkille epäsuhtaiset välisanat: »Suo anteeksi, Elina» ja\n»Olkaa hyvä, tuomari Rajanen.» Mutta hän ei keskeyttänyt kertaakaan.\n\nTyttö lopetti kuvauksensa Marja Sykyrin eteisessä lausumiin\nerojaissanoihin. Rajanen täydensi kertomalla vielä, miten heidän oma\näkkilähtönsä sai alkunsa. Sillä kohdalla Raudan oli vaikea pidättää\nhymyään. Vai siitä kenkä noilla kahdella tänään puristi!\n\nHän tuijotti pikakirjoitusmuistiinpanojaan. Ne sisälsivät melko tarkan\nkuvauksen Marja Sykyrin viimeisestä illasta — sen pääosasta.\n\nJos herrasväki Lehtisaaren makuuhuoneesta ovi ei johtaisi pitkään\nkäytävään, he nyt siis tietäisivät, kuka oli Tikarimies. Tai — ehkäpä\neivät. Tikarimies oli varovainen herra. Hän olisi kai siinä tapauksessa\nvalinnut keskustelulleen Marjan kanssa jonkin toisen paikan, josta\nhänen pakotiensä olisi ollut turvattu.\n\nMonia kysymyksiä pyöri Raudan mielessä. Kuka oli esimerkiksi se »hän»,\njonka kanssa Marja ei olisi saanut puhua ja josta hänen piti henkensä\nhädässä vakuuttaa, ettei ollut tälle sanonut sanaakaan salaperäisestä\nuhkaajastaan? Oliko Tikarimies sittenkin päässyt selville, kenen kanssa\nMarja oli iltapäivällä keskustellut Nissenin kahvilassa? Vai kuka oli\ntuo »hän»? Ei kai sillä voitu tarkoittaa neiti Järviötä?\n\n— Te siis luulette, neiti, että joku vieraista saattoi Marja Sykyrin\nkotiin?\n\n— Niin, sen käsityksen sain.\n\n— Se on mahdollista, Rauta myönsi. — Joku saattoi viedä hänet\nkotiportille. Auton kuultiin tulevan kello 23, ja sitten neiti Sykyri\nnousi yksin portaat ullakkohuoneeseensa.\n\nSihteerin teki mieli kysyä, mistä se tiedettiin noin tarkkaan. Mutta\njokin Raudan sävyssä häntä varoitti ja samalla kauhistutti.\n\n— Jos joku saattoi tytön kotiin, niin tuo mies jatkoi luultavasti\nautolla jonnekin. Kello 2:n maissa hän oli jälleen samalla portilla.\nEikä meidän enää tarvitse sanoa epämääräisesti: joku. Tiedämme, että\nTikarimies oli siellä.\n\nNeiti Järviö hypähti kauhistuneena seisomaan.\n\n— Voi ei, tuomari, ei! Älkää sanoko, että Marja on murhattu! Niin ei\nvoi... niin ei saa olla!\n\n— Ja kuitenkin niin on.\n\nTyttö lysähti takaisin tuoliin ja purskahti rajuun itkuun. Rajanen\noli tuokiossa hänen luonaan. Kömpelösti hän silitti käsien varaan\nvaipunutta vaaleakiharaista päätä. Esimiehelleen hän sähähti:\n\n— Pitikö sinun sanoa jyräyttää se noin? Elinan hermot ovat muutenkin\nkireällä.\n\nRauta hymyili alakuloisesti.\n\n— Minä en voi muuttaa tosiasioita. Tikarimies kiipesi viime yönä\ntikkaita myöten Marja Sykyrin huoneen avoimesta ikkunasta sisään ja\npisti tikarin nukkuvan tytön sydämeen. Ainoa lohdullinen seikka on se,\nettä Marja siirtyi unesta kuolemaan... Kuulehan, Rajanen, tuo voi olla\nhyvä rauhoituskeino tuokin. Mutta jospa hakisit lasillisen kylmää vettä.\n\nRajanen oli heti valmis. Tyttö kiitti häntä pienellä, surkealla hymyllä\nja joi ahneesti. Sitten hän kohentautui.\n\n— Pyydän herroilta anteeksi. Minä...\n\n— Antakaa olla tuon, neiti, Rauta keskeytti. — Me kaksi ymmärrämme\nteidät aivan hyvin. Jos saatte silmänne kuivatuiksi ja vähän puuteria\nnenänpäähän, niin kaikki on hyvin.\n\nSihteeri hymähti ja turvautui käsilaukkuunsa. Hetken kuluttua hän kysyi:\n\n— Kelpuuttaako ankara esimieheni nyt minut jatkamaan keskustelua?\n\nHän yritti urheasti laskea leikkiä, mutta ääni vapisi vielä\nmielenjärkytyksestä.\n\n— Jatketaan vain, Rauta sanoi. — Istu sinäkin, Rajanen, tänne\nlähemmäksi. Ethän sinä ole tässä neuvottelussa mikään ulkojäsen.\n\nRajanen oli jäänyt seisomaan neuvottomana. Hän istahti tupakkapöydän\ntoisella puolen olevaan nojatuoliin.\n\n— Ja jotta pääsisimme eteenpäin, tarjoa neiti Järviölle savuke.\n\n— Ole hyvä, Elina.\n\n— Kiitoksia...\n\nTyttö empi tuokion, mutta lisäsi sitten:\n\n— ... tuomari Rajanen.\n\nHänen äänensä ei kuitenkaan ollut enää niin vihamielinen kuin\naikaisemmin.\n\n— Minun täytyi äsken kertoa teille, että Marja Sykyri on murhattu,\njotta käsittäisitte, miten tärkeä jokainen yksityiskohta eilisillasta\non. Ellen pahoin erehdy, Tikarimies oli kutsuissa läsnä. Hän oli\nluultavasti se henkilö, jonka käheän äänen te, neiti, kuulitte oven\nlävitse makuuhuoneesta. Koettakaa nyt pinnistää muistianne. Olette\nkertoneet minulle vieraista montakin kiintoisaa seikkaa, jotka voivat\nauttaa ratkaisua, kunhan pääsen syventymään niihin. Mutta onko vielä\njotakin?\n\nHuoneessa oli hetken hiljaista.\n\nRajanen puhui ensiksi:\n\n— Olihan siellä se pitkä roikale, joka minusta sopii vaikka mihin\nroiston osaan. Et kertonut, Elina, vielä siitä, kun hän tuli hakemaan\nviereltäsi neiti Sykyriä tanssiin.\n\n— Voi, älä viitsi olla alhainen...!\n\nSihteerin purkaus jäi kesken. Hän huomasi itsekin poikenneensa »tuomari\nRajanen-ohjelmasta ja punastui.\n\nRauta hymähti.\n\n— Koettakaa antaa anteeksi Rajaselle, neiti. On ymmärrettävää, että hän\non valmis uskomaan tuosta muhkeasta nuoresta miehestä mitä hyvänsä.\nMutta jos hän avoimesti tuli pyytämään Marja Sykyriä tanssiin, niin hän\ntuskin oli Tikarimies. Ainakin toistaiseksi minulla on se käsitys, että\nTikarimies pysyttelee taustalla ja iskee pimeän turvin. No, miten oli\ntuon tanssiin kutsun laita?\n\nNeiti Järviö kertoi. Hän toisti sanasta sanaan, mitä siinä yhteydessä\noli lausuttu.\n\n— Vai oliko vielä jotakin muuta, tuomari Rajanen?\n\n— Ei. Sitten he vain lähtivät yhdessä.\n\nHe kääntyivät katsomaan Rautaa, joka oli äkisti jäänyt kumman\näänettömäksi. Hän oli kuin jähmettynyt ja tuijotti eteensä oudon\njäykästi.\n\nViimein hän kysyi kiihkeästi:\n\n— Sanoiko Marja Sykyri, että »taas sinulla on tuo verenkarvainen puku\nylläsi»?\n\n— Sanoi, varmasti.\n\n— Ja hän sanoi inhoavansa sitä?\n\n— Niin.\n\nRauta sytytti savukkeen. Kukaan ei puhunut. Äänettömyys katkesi, kun\nRaudan nyrkki pamahti pöytään.\n\n— Arvoitus on ratkaistu! Nyt vihdoinkin minä tiedän, kuka Tikarimies\non! Hän on paljon röyhkeämpi lurjus kuin luulinkaan. Hän ei tyytynyt\npysymään vain taustalla. Hän rohkeni tulla jopa haastelemaan Ahveniston\nja minun kanssani. Tahtoi tietysti urkkia, miten lähellä hänen jälkiään\nme jo olimme. Minä tunsin sillä hetkellä, että minun pitäisi tietää\ntuosta miehestä jotakin, mikä oli tärkeää ja mikä oli ollut toisin, kun\nhänet maanantai-iltana olin nähnyt. Mutta en saanut sitä puristetuksi\nmuististani esiin. Ja nyt tuo tyttö — sanoo, »taas sinulla on tuo\nverenkarvainen puku ylläsi.»\n\nRajanen tuijotti häneen kulmat rypyssä.\n\n— Sinä olet kumma otus, Rauta! Sinä puhut ja puhut. Mutta me muut emme\nymmärrä halaistua sanaa. Muuta kuin sen, että väität nyt tietäväsi,\nkuka Tikarimies on. Sano sitten, jos tiedät!\n\n— Aleksi Lahtinen. Naurettava porvarillinen nimi pantavaksi romanttisen\nTikarimiehen tilalle. Konttoristi Aleksi Lahtinen.\n\nRajasen silmissä välähti.\n\n— Lahtinen! Juuri Lahtinen oli sen eilisiltaisen pitkän roikaleen nimi!\nSain tietää sen, vaikka se hirttämätön naisihminen, Kerttu Laita,\nkieltäytyikin ilmoittamasta sitä minulle.\n\n— Niin, Rajanen. Sinulla on nyt täysi syy kehua haistaneesi rikollisen\nkauempaa kuin minä. Mutta mitä puhuit Kerttu Laidasta?\n\nToisen hymy sammui. Hän vaikutti hyvin vaivautuneelta.\n\n— En aikonut kertoa sitä sinulle, Rauta, hän tunnusti vastahakoisesti.\n— Sihteerisi on minulle muutenkin vimmoissaan eilisillasta. Tämä juttu\nkruunaa kaiken. Taisin olla aika tomppeli.\n\n— No, sinulla ei näytä enää olevan paljon menetettävää, veli hyvä. Niin\nettä anna tulla!\n\nRajanen kertoi yhteenottonsa Kerttu Laidan kanssa ja sanoi lopuksi:\n\n— Minä en uskonut sanaakaan tuon linnunpelättimen turinasta. Halusta\nolisin kuulustellut häntä. Mutta valitettavasti se ei käynyt päinsä.\n\nRauta mietti kuulemaansa.\n\n— En tiedä, mitä neiti Järviö tuosta kohtauksesta arvelee, hän hymähti.\n— Minulle olet sillä joka tapauksessa lahjoittanut ratkaisun erääseen\narvoitukseen. Tehän mainitsitte, neiti, havainneenne jonkun tarkkaavan\novelta teitä ja Marja Sykyriä, kun juttelitte. Ilkeät, vihreät silmät,\nsanoitte. Toimittaja Laidalla on pistävän vihreät silmät. Marja ja\nLahtinen olivat keskenään lähempiä tuttuja, senhän tiedämme nyt. Laita\non kertonut Lahtiselle tuosta keskustelustanne ja näyttänyt teidät\nhänelle, kun tanssitte Rajasen kanssa. Ja sitten Lahtinen veti Marjan\nmakuuhuoneessa tilille, mitä hän oli teille puhunut. Se asia on selvä!\n\nSihteeri pudisti tarmokkaasti päätään.\n\n— Ei, hän sanoi. — Te olette nyt väärässä molemmat. Lahtinen ei voi\nolla Tikarimies!\n\n— Miksei?\n\n— Kun Lahtinen tuli hakemaan Marjaa tanssiin, tyttö ei pelännyt häntä.\nSe täytyy tuomari Rajasenkin myöntää!\n\n— Ehkä hän ei pelännytkään ihmisjoukossa. Tai hän ei halunnut paljastaa\npelkoaan teille. Joka tapauksessa hän pelkäsi jouduttuaan Lahtisen\nkanssa kahden makuuhuoneeseen.\n\n— Sieltä kuulemani miehen ääni ei ollut Lahtisen.\n\n— Neiti hyvä, jos minä menen oven taa ja kuiskaan sieltä käheästi, niin\nte ette ikipäivinä uskoisi sitä minun äänekseni.\n\nNeiti Järviö ei kuitenkaan antanut vieläkään periksi.\n\n— Minä voin todistaa, että Lahtinen ei ollut tuo kuiskaaja!\n\n— Oletpa sinä innokas puolustamaan häntä, Rajanen murisi..\n\nTyttö silmäsi häneen vihaisesti. Rautakin katsoi asialliseksi\nhuomauttaa:\n\n— Tuo oli typerin vuorosanasi tänään, Rajanen. Sihteeriin tekee minulle\nsuuriarvoisen palveluksen jokaisella vastaväitteellään. On paljon\nparempi, että hän tekee sen kuin esimerkiksi rikospoliisin päällikkö.\nTämä on minulle aivan erinomaista harjoittelua edessä olevaa paljon\nkuumempaa ottelua varten. No, neiti, todistakaa väitteenne.\n\n— Tuo kuiskaaja ilmoitti lähtevänsä viemään Marjan kotiin. Mutta herra\nLahtinen tuli melkoista myöhemmin pyytämään minua tanssiin.\n\nRauta nyökkäsi.\n\n— Ei hullumpaa. Mutta muistelkaapa tarkkaan, mitkä olivat viimeiset\nmakuuhuoneesta kuulemanne vuorosanat.\n\n— Muistan ne aivan selvästi, tyttö virkkoi arvelematta. — Kun mies oli\nkäskenyt Marjan mennä asuntoonsa heti ja suoraan, Marja kysyi uhmaten:\n»Entä ellen lähde?» Mies vastasi: »Minä vien sinut.» Olen vieläkin\nkuulevinani nuo sanat korvissani!\n\n— Aivan niin. Ellei Marja lähtisi, mies uhkasi vievänsä hänet kotiin.\nSe uhkaus oli niin peloittava, että Marja syöksyi suin päin huoneesta.\nHän suorastaan pakeni — vain päästäkseen siitä vaarasta, että mies\nveisi hänet. Tikarimies antoi hänen mennä. Hänhän tiesi, mistä\ntavoittaisi tytön. Ja sieltä hän hänet tavoittikin. Kello 2:n maissa\nyöllä.\n\n— Miten voit olla varma siitä, että Lahtinen on Tikarimies? Rajanen\nkysyi. — Tuo, mitä äsken sanoit, kuulostaa kyllä uskottavalta. Ja\nminä suorastaan toivon sinun olevan oikeassa. En kuitenkaan näe vielä\ntodistuksen häivettäkään.\n\nRauta hymähti.\n\n— Ei minulla paljon vielä olekaan, hän myönsi hyväntuulisesti. —\nMutta nyt kun tiedän, mikä arvoituksen ratkaisu on, kaikki on sujuva\nkuin leikiten. Minua on alun perin vaivannut se, miten ylipäänsä\nkukaan saattoi suuren ihmisjoukon läsnä ollessa murhata Onni Piirron\njoutumatta heti kiinni. Verta tihkuva liinakin häipyi kuin taikomalla.\nAinoat, joiden vaatteissa tavattiin veritahroja, olivat Laura Sälöinen\nja Kerttu Laita. No, älä innostu, veli hyvä. Neiti Laidan hameessa oli\nvain takana jälki verisen liinan pyyhkäisystä. Nyt sitten kuulin nuo\nMarja Sykyrin sanat Lahtisen »verenkarvaisesta puvusta», joka hänellä\noli »taas» yllään. Silloin valkeni.\n\nSihteeri ja Rajanen vaihtoivat keskenään katseen. Kumpikaan heistä ei\nymmärtänyt esimiehensä ajatuksen juoksua.\n\n— Ettekö tahtoisi selittää lähemmin, tuomari? tyttö pyysi.\n\nRauta nyökkäsi.\n\n— Vasta sinä hetkenä muistin, että kun nuori mies, joka eilen\nosoittautui Lahtiseksi, tuli maanantai-iltana Piirtoa ja minua vastaan\nstudio 1:ssä, kiinnitin huomiota hänen vastenmielisen ruskeaan\npukuunsa. Se oli kangasta, josta veritahrat eivät paljain silmin erotu.\nLahtinen myöntää itsekin olleensa läsnä silloin, kun filmiesitys\nalkoi. Hän väittää poistuneensa äänityspuolelle, ennen kuin valot\ntaas syttyivät. Se voi olla valhe. Mutta saattaa olla tottakin, sillä\nennen valojen syttymistä Onni Piirto oli jo murhattu. Sitä en tiedä,\nsaiko Lahtinen pestyksi kätensä verestä jo äänityspuolella vai vasta\nkolmannessa kerroksessa, johon hän pääsi livahtamaan kyllin ajoissa\nnähdäkseen Ohto Mäkisen hyppäävän ikkunasta. Joka tapauksessa hän\nheitti sitten verisen liinan poloisen pakenijan perään.\n\nNeiti Järviö oli kuunnellut hievahtamatta. Hän sulki silmänsä kuin\nolisi sillä voinut karkoittaa nuo kauhunäyt. Kun Rauta keskeytti, hän\nhuoahti:\n\n— Millainen peto!\n\nRauta jatkoi:\n\n— Sinä kysyt todistuksia, Rajanen. Minä hankin ne kyllä aikanaan\npoliisin kanssa yhteistoiminnassa. Nyt on pääasia tietää, että Aleksi\nLahtinen oli ainoa ihminen, joka saattoi tuossa tilaisuudessa murhata\nOnni Piirron joutumatta heti kiinni.\n\n— Selvältä kuulostaa, Rajanen myönsi.\n\nNeiti Järviö kysyi hiljaa:\n\n— Luuletteko, tuomari, Marja Sykyrin tienneen, että Lahtinen on\nTikarimies?\n\n— Luulen hänen aavistaneen. Mutta hän ei saanut sitä milloinkaan\ntäysin varmasti tietää. Hän inhosi luullakseni vaistomaisesti Lahtisen\nrumanruskeaa pukua. Ja siinä hän oli oikeassa. Se oli mestausasu.\n\n— Minä en sittenkään ymmärrä, tyttö valitti, miksi Marja murhattiin.\nOhto Mäkisen laita oli vielä toisin. Hänen lavastetulla itsemurhallaan\nkoetettiin antaa käsitys, että omantunnon vaivoihin sortunut murhaaja\noli ehättänyt oikeuden edelle. Mutta Marja?\n\n— Hän oli myös läsnä silloin, kun Onni Piirto murhattiin. Minäkin\nharkitsin jonkin aikaa mahdollisuutta, että Marja oli murhaaja. Hänelle\nsaattoi runoilla motiiviksi hyljeksityn rakkauden. Niin voi erehtyä...\nLuullakseni Tikarimies raivasi hänet nyt pois tieltään siksi, että\npelkäsi hänen lavertelevan tai laverrelleen hänestä.\n\n— Kenelle? Minulleko?\n\n— Minäkin tapasin Marja Sykyrin eilen iltapäivällä, Rauta kertoi. — En\nsaanut hänestä juuri mitään irti. Lahtisesta hän ei hiiskahtanutkaan.\nJos joku näki meidät yhdessä ja ilmoitti siitä Tikarimiehelle, se\nmerkitsi Marjalle kuolemantuomiota. Mutta voi olla niinkin, että\nLahtinen sai Kerttu Laidalta kuulla Marjan keskustelleen teidän\nkanssanne.\n\nRajanen puuttui puheeseen:\n\n— Tuo linnunpelätti naiseksi sopiikin Tikarimiehen apuriksi!\n\n— Saattaisi sopiakin, Rauta myönsi. — Mutta hänen ei silti tarvitse\nsitä olla. Ei, älä pillastu, hyvä veli. Minä pidän siitä naisesta yhtä\nvähän kuin sinä. Mutta silti oli otettava lukuun se mahdollisuus, että\nhän tunsi Lahtisen ja halusi vain kiusoitella häntä.\n\n— Minä en tunne neiti Laitaa, neiti Järviö huomautti.\n\n— Hän sen sijaan tuntee teidät ja tietää teidät minun sihteerikseni.\nNimi Rauta oli joka tapauksessa hätämerkki Tikarimiehelle.\n\nTyttö oli jäänyt tuijottamaan eteensä. Hänen huulensa vapisivat.\n\n— Mikä nyt on hätänä, neiti?\n\n— En... en oikein ymmärrä... Jos Tikarimies luuli minun teidän\nsihteerinänne saaneen Marjalta urkituksi joitakin häntä koskevia\ntietoja, niin kaipa hän olisi yrittänyt estää minua pääsemästä\nkertomaan niistä teille, tuomari.\n\n— Sitä hän yrittikin, Rauta virkkoi. — Tikarimieshän tuli luoksenne ja\npyysi kunniaa saada tanssittaa illan kauneinta naista.\n\nSihteeri hätkähti.\n\n— Tarkoitatteko...\n\nHän osoitti sanansa esimiehelleen. Mutta hänen katseensa suuntautui\nRajaseen. Eikä siinä ollut enää hitustakaan katkeruutta eikä kaunaa.\n\nRauta sanoi:\n\n— Minulle henkilökohtaisesti on tietysti voitto, jos te kaksi\npysytte loppuikänne vihoissa keskenänne. Mutta niin vain on, että\nkatkaistessaan lyhyeen tuon »kunnian» virkaveljeni Rajanen työntyi\nteidän ja kuoleman väliin. Se on totuus, neiti. Ainakin likipitäen.\n\nNeiti Järviö oli noussut tuolistaan. Kyyneleitä ryöpsähti hänen\nsilmiinsä.\n\n— Voi, Yrjö...! Voitko antaa minulle anteeksi?\n\nRajanenkin oli päässyt jalkeille. Mutta ennen kuin hän ehti sanoa tai\ntehdä mitään, Rauta virkahti:\n\n— Suosittelen herrasväelle sihteerin! huonetta. Sitten jos tai kun\nsovinto on tehty, palaatte tänne. Tänään ei tässä toimistossa kukaan\nkerkiä lepäämään. Eikä vetistelemään liioin!\n\nViime sanat hän olisi huoleti voinut jättää lausumatta. Ketään ei näet\nollut enää kuulemassa niitä.\n\n\n\n\nKymmenes luku.\n\nERÄS UNOHDETTUJEN ARMEIJASTA\n\n\nHavaittuaan jääneensä yksin Rauta nousi mittelemään huonettaan nurkasta\nnurkkaan.\n\nPäiväkausia kestänyt jännitys oli lauennut Harmaat silmät loistivat.\n\nHän käsitti hyvin, ettei ajojahti ollut vielä läheskään lopussa.\nMutta suunnattomalta helpotukselta tuntui tietää, kuka hänen\nkirjailijaystävänsä murhaaja oli. Toinen asia oli, saisiko hän\nrikospoliisin päällikön vakuutetuksi. No, hän kaivaisi kyllä esiin\nsellaiset todistukset, että jokaisen olisi uskottava.\n\nLahtisen käynti rikospoliisissa palautui taas hänen mieleensä. Se oli\nollut loistava veto. Ahveniston se oli sokaissut täydelleen. Eivätkä\nne tiedustelut, mitä Rauta oli eilisiltana suorittanut, olleet liioin\ntuoneet mitään epäedullista miehestä esiin. Mutta suorittaessaan\niltamyöhällä aikalaskelmia hän oli toisaalta päätynyt siihen, että\nLahtisen näennäisesti vahva alibi sähkeen lähettämiseen, Piirtojen\nmökin polttoon ja Ohto Mäkisen murhaan nähden oli eräin edellytyksin\ntyyten murennettavissa. Nyt oli vain saatava näytetyksi toteen, ettei\nollut kysymys vain teoreettisista laskelmista, vaan että niin oli\ntodella myös tapahtunut.\n\nHän istahti takaisin työpöytänsä ääreen. Alkajaisiksi hän päätti\nsoittaa rikospoliisin päällikölle. Suuria siitä keskustelusta ei\nkylläkään kannattanut odottaa. Mutta sittenpä Ahvenisto ei ainakaan\nvoisi jälkeenpäin syyttää häntä liiasta salamyhkäisyydestä.\n\nHymyillen hän tarttui puhelimen kuulokkeeseen.\n\n— Rauta taas täällä. Miten jännittävä pasianssisi sujui?\n\n— Hämmästyttävän hyvin, rikospoliisin päällikkö hymähti. — Heti\nensimmäisellä kerralla meni lävitse. Olenkin tässä nyt vain odotellut\ntietoa, millä kaupungin kulmalla herra M. Koskinen tavataan.\n\n— Voit jättää sen odottamisen. Muistat kai Lahtisen? Aleksi Lahtisen,\njoka asuu Kuusitie 15:ssä ja palvelee Rautakeskuksessa.\n\n— Muistan. Hänhän tuli eilen tänne, kun sinäkin kunnioitit\nvirkahuonettani käynnilläsi. Mitä hänestä?\n\n— Anna pidättää hänet.\n\n— Pidättää? Miksi?\n\n— Jatkokuulusteluja varten.\n\n— Eikö olisi yhtä lystiä, jos pidättäisin niitä varten sinut ja muut\nsata kaksikymmentä?\n\n— Ei aivan. Lahtinen on Tikarimies.\n\nAhvenisto purskahti raikuvaan nauruun. Päästyään irti pahimmasta\npuuskasta hän hörähteli:\n\n— Voi tuhannen tuhatta... Ei, eivät niin pienet luvut tähän enää\nkelpaa! Vaikka... Kyllä minä tavallaan ymmärrän sinun aivojesi\npehmennyksen. Yhdessähän me eilen keksimme, ettei meillä tässä\nhitonmoisessa jutussa ole kuin kaksi oliota, joiden niskakarvoihin\nvoimme tarrata kiinni. Lahtinen ja Koskinen. Minun mieheni ovat\njuosseet siitä pitäen kieli vyön alla tavoittamassa Koskista.\nHerra M. Koskista. Tietysti sinä paremman puutteessa olet pelkästä\nvastustushalusta pureutunut Lahtiseen. Herra A. Lahtiseen. Selvä pyy!\n\n— Minä olen tosissani, Ahvenisto.\n\n— Tosissasi? Silloin sairaustapauksesi on vaarallinen. No jaa, kai\nminunkin niin ollen täytyy sanoa sinulle muutama sana, vaikket sitä\ntällä hetkellä ansaitsisi. Lahtisen antamat tiedot on tarkistettu. Ne\npitävät paikkansa.\n\n— Ja kuitenkin hän on Tikarimies!\n\n— Todista se!\n\n— Minä todistankin pian. Mutta sillä välin sinä voisit ottaa selvän,\nmissä Lahtinen oli viime yönä kello 2:n maissa. Minä näet väitän hänen\nsilloin olleen kapuamassa sisään eräästä ikkunasta, jonka sinä ja minä\nnäimme tänä aamuna sekä sisältä että ulkoa.\n\n— Painu suolle!\n\nRikospoliisin päällikkö paiskasi puhelimen kiinni.\n\nRajanen palasi ensimmäisenä esimiehensä huoneeseen.\n\n— Olit äsken hurjan reilu, kun...\n\nHän jätti kiitoksensa kesken. Hänen kulmansa rypistyivät.\n\n— Meillekö sinä hymyilet?\n\n— En, vaan sille läksytykselle, jonka Ahvenistolta juuri sain.\n\n— Eikö hän ottanut uskoakseen, että Lahtinen on Tikarimies?\n\n— Ei alkuunkaan. Hän tarjoutui pidättämään minut.\n\n— Sinut!\n\n— Niin. Hänen arvelunsa mukaan minä olen yhtä paljon epäilyksen alainen.\n\n— Mitäs nyt sitten?\n\n— Nyt? Nyt pannaan tuulemaan! Käy kutsumassa toisetkin pojat tänne. He\nsaavat keskeyttää muut työnsä, olipa heillä käsillä mitä tahansa.\n\nRajanen poistui. Sihteeri ilmestyi esiin. Tehdessään nopeita\nmuistiinpanoja Rauta huomasi hänet vasta, kun hän seisoi jo työpöydän\ntoisella puolella. Hän vilkaisi ylös ja totesi tyydytyksekseen tytön\nnäyttävän yhtä hillityltä ja huolitellulta kuin tavallisesti.\n\n— Huulipuna on hyvä, neiti.\n\nSihteeri hymyili.\n\n— Niinkö, tuomari?\n\n— Niin, se on hyvä peiteväri. Silloinkin, kun huulet olisivat\nluonnostaan liian punaiset.\n\n— Mitä tuo on olevinaan, tuomari?\n\n— Se on olevinaan minun onnitteluni, neiti.\n\nTyttö pääsi vastaamasta. Sillä samassa tulivat huoneeseen kaikki kolme\nRaudan juristiapulaista.\n\nVaaleatukkainen, leveäharteinen tuomari Vuorio, joka oli miehistä\nnuorin, sai ensimmäisenä urakkansa.\n\n— Sinä kai tiedät, missä Kuusitie on?\n\n— Mannerheimintien viimeinen poikkikatu.\n\n— Hyvä. Aja sinne. Kuusitie 15:ssä asuu tai asui ainakin vielä eilen\nkonttoristi Aleksi Lahtinen. Ota selvää talosta ja ympäristöstä,\nmitä siellä tiedetään hänen liikkeistään eri vuorokauden osina viime\ntiistain vastaisen yön jälkeen. Erikoisesti koeta tutkia, onko hän\nviime yön jälkeen yrittänyt päästä irti rumanruskeasta puvustaan,\njota voi sanoa »verenkarvaiseksi». Soita tänne sitä mukaa kuin saat\npoimituksi tietoja. Mutta varo, ettet puhelinkopissa seisoessasi saa\ntikaria hartioittesi väliin. Ja ota huomioon, että minuutit ovat nyt\nkalliit.\n\n— Käskystä, herra kapteeni! nuorukainen naurahti ja poistui.\n\nRauta kääntyi vanhimpaan apulaiseensa.\n\n— Miten Annikki-rouva voi?\n\nTummapintainen tuomari Niinistö naurahti:\n\n— Vaimoni varmasti ilahtuu kuullessaan sinun olevan niin kiinnostuneen\nhänen voinnistaan, että sitä kysyäksesi komennat minut työntämään\nsyrjään kaikki työni ja tulemaan puheillesi. Mutta jos suunnittelet\nsaavasi hänet takaisin tämän kirotun toimiston töihin, niin erehdytpä,\nveliseni.\n\n— Vahinko, Rauta hymähti. — Annikki Koskela oli aikoinaan\nensiluokkainen sihteeri. Mutta tietysti sinä olet puolessa\nvuosikymmenessä voinut kotitalouspuuhilla ja lastenkasvatuksen\nvaikeuksilla tuhota hänen henkisen vireytensä. Se on temppu, jonka\nRajanen puolestaan aikoo uusia neiti Järviöön nähden. Teillä kahdella\ntuntuu olevan aika omalaatuinen käsitys siitä, miten vanhaa aseveljeä\nautetaan.\n\nNiinistö irvisti happamesti.\n\n— Rajanen jutteli jotakin sellaista, että nyt pannaan tässä toimistossa\ntaas tuulemaan. Mutta sinähän jaaritteletkin vain naisjutuista.\nVanhoista ja uusista. Oli toki hyvä, että lähetit edes Vuorion pois.\nPojan mielikuvitus olisi voinut pilaantua. Vai onko sinulla meillekin\njotakin homman tapaista?\n\nRauta katsoi hymyillen molempia entisiä sotaveikkojaan. Keskustelutyyli\noli sellainen kuin oli, entisensä. Mutta hän tiesi myös voivansa\nehdottomasti luottaa heihin.\n\n— On, hän vastasi. — Te kaksi saatte yhdessä hoitaa vaikeimmat\ntiedustelut. Ne suuntautuvat Tampereelle ja Onni Piirron kotipitäjään.\nSikäli kuin neiti Järviö saa omalta alaltaan tietoja, jotka valaisevat\nAleksi Lahtisen liikkeitä tiistaina ja keskiviikkona, hän ilmoittaa ne\nteille. Olen merkinnyt tähän paperiin, mitä Lahtinen itse on kertonut\nTampereen matkastaan, ja viereen, mitä minä otaksun hänen toimitelleen.\nIskekää kiinni! Odotan täällä »väliaikatiedoituksia».\n\n— Selvä on!\n\nNiinistö ja Rajanen vetäytyivät omalle puolelleen.\n\n— Ja te, neiti, joudutte kantamaan arkaluontoisimman urakan. Siinä\ntarvitaan naisen tahdikkuutta ja suostuttelutaitoa. Rautakeskus\non teidän kenttänne. Koettakaa saada Lahtisesta tietoja hänen\nesimiehiltään ja työtovereiltaan niin paljon kuin puhelimitse on\nmahdollista. Erityisesti minua kiinnostavat hänen rakkausjuttunsa ja\nse, mistä hän tiistaiaamuna sai käytettäväkseen auton. Minä en näet\nusko hänen matkustaneen Tampereelle vasta kello 12.20 junalla.\n\n— Hyvä on, tuomari. Vaikka...\n\n— Vaikka mitä?\n\nTyttö oli jo oman huoneensa ovella. Sieltä hän sinkosi naurahtaen:\n\n— Vaikka minusta te, tuomari, olette paljon parempi taktikko kuin minä\nselvittelemään toisten sekavia rakkausasioita.\n\nSen sanottuaan hän livahti huoneesta.\n\nPuhelin soi.\n\n— Rauta.\n\n-— Minä täällä, Ahvenisto.\n\nRikospoliisin päällikön äänestä oli kadonnut taannoinen ivallinen\nylimielisyys.\n\n— Soitatko ilmoittaaksesi pidättäväsi minut jatkokuulusteluja varten?\n\n— En. Olen ajatellut, ettet sinä taida sittenkään olla yhteiskunnalle\nkovin vaarallinen. Muuten, olen antanut kaupunkia haravoiville\nmiehilleni uuden nimen etsinnän kohteeksi.\n\n— Todellako?\n\n— Niin. Muutos ei ole suuri. Koskinen vain vaihtui Lahtiseksi.\n\n— Mistä nyt tuulee?\n\n— Älä kuvittele minun uskovan lörpötystäsi, että Lahtinen olisi\nTikarimies. Miettiessäni tulin vain ajatelleeksi voitavan tosiaan\nkysäistä, missä tuo nuori herra oli viime yönä. Soitin Rautakeskukseen\nkutsuakseni hänet juttusille. Hän ei ollut siellä. Kuulin hänen\nlähimmän esimiehensä saaneen ilmoituksen Lahtisen sairastumisesta. Tuo\nosaston johtajakaan ei ollut sillä hetkellä paikalla. Pyysin häntä\ntultuaan soittamaan minulle. Joku herra Kilpi sitten kilauttikin. Hän\noli hiton huolissaan. Lahtinen on viisi vuotta ollut esimerkillinen\ntyössään. Mutta juuri nyt on ilmennyt jotakin sekavaa.\n\n— Pieni kavallus, vai?\n\n— En tiedä. Mies ei ollut halukas vielä avaamaan raskautettua\nsydäntään. Joka tapauksessa hän oli itse vaivautunut Lahtisen asunnolle.\n\n— Mutta hän ei päässyt sisälle?\n\n— Aivan. Sinä et tunnu erityisen yllättyneeltä.\n\n— En. Odotin jotakin sellaista.\n\n— Miksi niin?\n\n— Koska se oli loogillisesti ajatellen odotettavissa. Lahtinen tunsi\njo eilen maan rupeavan polttamaan jalkojensa alla. Siksi hän täydensi\nhieman matkakassaansa ja häipyi asunnostaan.\n\n— Mitä sinä juttelet maan polttamisesta?\n\n— Hän ei ole tyhmä. Hän tiesi meidän olevan hänen jäljillään, Viimeinen\nhälytys oli, kun hän kuuli Marja Sykyrin keskustelleen minun sihteerini\nkanssa. Hän pelkäsi Marjan puhuvan, ellei ollut jo puhunutkin. Siksi\nhän kävi pistämässä tikarin tytön sydämeen ja häipyi.\n\nAhvenisto ärähti:\n\n— Äh, joko sinä taas? Ei jokainen näpistelevä konttoristi ole\nTikarimies! Jätä tuo tai minä keskeytän tämän puhelun!\n\nRauta ehätti kuitenkin edelle. Tällä kertaa hän ensimmäisenä laski\nkuulokkeen paikoilleen.\n\nSeuraavan puolen tunnin kuluessa tietoja alkoi jo karttua.\n\nNeiti Järviö saattoi viedä tililleen ensimmäisen menestyksen. Hän sai\nselville, että Lahtinen oli erään työtoverinsa kanssa yhdessä omistanut\njo vuosikausia auton, tummansinisen, avoimen Chevroletin, numero A\n9985, joka oli työtoverin nimissä. Viime tiistaina kello 9.30 Lahtinen\noli käynyt hakemassa vaunun autohallista, eikä sitä ollut vielä tuotu\nsinne takaisin.\n\nTuomari Vuorio tiedoitti Kuusitie 15:n talonmiehen ilmoituksen mukaan\nLahtisen poistuneen kotoaan eilen, kello 19:n maissa eikä häntä sen\njälkeen ollut näkynyt. Toisaalla Vuoriolla oli ollut parempi onni. Hän\noli päässyt talonmiehen rouvan mukaan, kun tämä oli vienyt aamiaista\nLahtisen huoneen alapuolella asuvalle vanhallepiialle, joka makasi\nvuoteessaan nyrjäytettyään toissa päivänä jalkansa. Tämän Vuorio oli\nsaanut tarinoimaan.\n\n\"Herra Lahtinen», nainen oli kertonut uudelle uskotulleen, \"on oikein\nmiellyttävä ja kohtelias mies. En vain ymmärrä, milloin hän nukkuu.\nMinulla on kipuja jalassani, enkä saa öisin unta. Siksi kuulin selvästi\nhänen tulevan toissa yönä kotiin kellon käydessä kolmea. Viime\nyönä hän saapui vielä tuntia myöhemmin eikä silloinkaan malttanut\nrauhoittua, vaan liikuskeli vielä pari tuntia. Ei, en minä valita\nystävänne käytöksestä kenellekään. Mutta tehän tiedätte, millaisia\nnämä uudet, häthätää kyhätyt asuinkasarmit ovat. Korkkimattoja ei ole,\nja lattialaudat naukuvat, vaikka vain hiiri juoksisi niiden ylitse.\nEi, ennen kaikkea olen ollut huolissani, miten ystävänne jaksaa\nolla työssä, kun hän ei malta nukkua. Ja nyt hän on siis kadonnut.\nPoika parka, kunpa hän ei olisi vain joutunut yliajetuksi. Oletteko\ntiedustellut jo sairaaloista?»\n\nTampereelle oli vasta juur’ikään saatu yhteys.\n\nEteistyttö tuli ilmoittamaan Raudalle, että tohtori Vaaranen oli\nsaapunut.\n\nTulija oli viisissäkymmenissä oleva, hieman kumara herra, jolla oli\nmustasankaiset silmälasit ja tummassa, taaksepäin kammatussa tukassa\njo paljon harmaata. Hän vaipui väsyneenä nojatuoliin ja otti kiittäen\nvastaan Raudan tarjoaman savukkeen.\n\n— Olisin tullut jo hieman aikaisemmin. Mutta ilmoitettuaan, että\nminun on tulipalokiireellä jouduttauduttava tänne, Paavonen innostui\nkertomaan juuri saamastaan fiimisynopsiksesta. Hän ei tiennyt, kenen\nlaatima se on. Hän arveli teidän lähettäneen sen hänelle ja käski minun\nkysyä teiltä, kuka kirjoittaja on.\n\nRauta hymyili.\n\n— Mitä Paavonen piti siitä?\n\n— Oh, hän oli haltioissaan.\n\n— Todellako?\n\n— Niin, en ole ennen kuullut hänen käyttävän niin paljon\nsuperlatiiveja. Niistä päättäen on nyt vihdoinkin löydetty se nero,\njoka pystyy kunnollisesti valamaan sen kivijalan, mitä elokuvalle\nkäsikirjoitus merkitsee.\n\n— Olisin utelias kuulemaan, mitä Paavonen sanoi tuosta\nkäsikirjoituksesta, Rauta virkahti.\n\n— Se ei ole valmis käsikirjoitus, vaan vasta lyhyt synopsis, Vaaranen\noikaisi. — Kirjallisesti se on täysin viimeistelemätön. Mutta näkemys\non siinä johtajamme lausunnon mukaan ainutlaatuisen filmaattinen.\nKirjoittaja on nähnyt kaiken harvinaisen elävinä kuvasarjoina.\nKokonaisuus on suurenmoisesti ja vaikuttavasti hallittu. Sen pohjalla\nluodaan, kuulemma, elokuva, joka on oleva samalla kertaa humoristinen\nja kyyneliin saakka liikuttava, ja ennen kaikkea monumentaalinen. Kuten\nhuomaatte, tuomari: etwas noch nie dagewesenes. Te olette ilmeisesti\nkeksinyt suomalaiselle filmille uuden Ernst Lubitsch'in. Tai ehkä itse\nolette tuo kaivattu nero?\n\nRauta naurahti pudistaen päätään.\n\nOlipas Paavonen ollut innostunut. Ja samoista konekirjoitusliuskoista\nOnni Piirto oli antanut murhaavan lausunnon. Puhumattakaan\nAhvenistosta, joka oli ytimekkäästi sanonut niistä: soopaa. No,\nPaavosen ei silti tarvinnut olla väärässä. Hänhän oli filmimies ja\ntunsi kai alansa.\n\n— Kuka sitten? Vaaranen kysyi. — Olen luonnollisesti utelias kuulemaan.\n\n— Palataan siihen kysymykseen myöhemmin, Rauta väisti. — Te kai\ntiesitte, että Onni Piirrolla oli tekeillä käsikirjoitus?\n\n— Kyllä. Toimitusjohtaja mainitsi minulle sen nimenkin.\n\n»Valkoinen kaupunki». Siitä odotettiin paljon. Ehtikö Piirto saada sen\nvalmiiksi?\n\n— Ei. Muistelkaapa nyt tarkkaan, tohtori. Onko joku, kuka hyvänsä,\nviimeisten sanokaamme kahdentoista kuukauden kuluessa käynyt puhumassa\naiheestaan kirjoittaa Helsinki-aiheinen filmikäsikirjoitus? Aikeesta,\njosta sitten ei tullut mitään.\n\n— Oh, niin monet käyvät puhumassa suunnitelmistaan, joista ei sitten\ntule mitään. Mutta Helsinki-aiheesta...?\n\nVaaranen mietti. Äkkiä hänen silmänsä välähtivät.\n\n— Nyt muistan! Eräs kävi. Muistan hänen elokuvansa nimenkin. »Laulu\nHelsingille.» Se jäi mieleeni siksi, että heti alkuun hymyilin nimelle.\nJuuri niihin aikoihin joka toinen kotimainen filmi oli ristitty\n»lauluksi» jollekin. Miehellä, jonka nimeä en nyt saa päähäni, oli\nmukanaan synopsiksen alku, pari liuskaa vain. Se oli kirjoitettu\nniin jäykällä kielellä, että tulin kysyneeksi, oliko mies käynyt\nruotsalaista koulua. Hän sanoi kuitenkin olevansa suomalainen.\n\nRaudan mieleen muistuivat Onni Piirron sanat: »Voin suorastaan pahoin\nlukiessani, miten hän rääkkää kaunista äidinkieltämme!»\n\n— Entä sitten? hän kiirehti.\n\n— Sitten? Mies oli henkeä täynnä ja vuoren varma hahmottelemansa\nelokuvan suurenmoisuudesta. Minun tuli vallan sääli häntä. Siksi\nkehoitin häntä, jos hän halusi päästä asiassa eteenpäin, pyrkimään\nyhteistyöhön jonkun ammattikirjailijan kanssa.\n\n— Suosittelitteko hänelle jotakin nimeltä mainittua kirjailijaa?\n\n— En.\n\n— No, milloin mies palasi asiaan?\n\n— Ei milloinkaan. En ole sen koommin nähnyt häntä.\n\n— Milloin tuo keskustelu tapahtui?\n\n— Odottakaas... Se oli Loppiaisen jälkeinen aamu. Olin juuri riisumassa\njoulukuusta. Muistan yrittäneeni siinä puuhassa viheltää joululaulua.\nSilloin tuo mies tuli kesken kaiken »Lauluineen Helsingille». Sen\nassosiaation vuoksi muistankin tapauksen.\n\nRauta oli jännittynyt.\n\n— Nimi? Tuon miehen nimi on tärkeä. Koettakaa muistaa hänen nimensä.\n\n— Minä koetan.\n\nMutta sitten Vaaranen pudisti päätään. Äkkiä hän naurahti.\n\n— Olenpas minäkin! Minullahan on tapana kirjoittaa taskualmanakkaani,\nmilloin olen kenenkin kanssa keskustellut filmikäsikirjoituksista.\nSiltä varalta, että johtaja Paavonen kysyisi joskus, mitä minä\npuuhailen.\n\nHän kaivoi almanakan esille ja selaili sen sivuja. Rauta odotti\nhievahtamatta.\n\n— Tässä se onkin. Aivan oikein. Tammikuun 7:nnen kohdalla. »Aleksi\nLahtinen: Laulu Helsingille.»\n\nRauta nojautui tuolissaan taapäin. Varmuuden vuoksi hän kysyi vielä:\n\n— Lahtinen? Ettehän erehtyne?\n\n— En. Nyt muistan miehenkin. Pitkä, teräväkasvoinen. Hänellä oli\nkellervä tukka, joka oli päälaelta jo melko harva, vaikkei mies ollut\nkai yli 30:n. Kummallista, miten jokin unohtunut asia voi äkisti\npalautua elävänä mieleen.\n\nRauta nousi.\n\n— Kiitoksia, tohtori. Olette tehnyt minulle suuren palveluksen.\n\n— Todellako? Sittenpä te ehkä vastapalvelukseksi sanotte minulle sen\nsynopsiksen tekijän nimen, johon johtaja Paavonen oli niin innostunut.\n\n— Mielelläni. Tekijä on Aleksi Lahtinen.\n\nVieras hätkähti. Hän painui takaisin tuoliin, josta juuri oli\nponnistautunut ylös.\n\n— Tarkoitatteko...?\n\n— Tarkoitan, että tuo »etwas noch nie dagewesenes» on samainen »Laulu\nHelsingille», jonka paria ensimmäistä liuskaa piditte käsissänne viime\ntammikuun 7 päivänä.\n\n— Sittenpä minut nyt ottaa ohrainen leipä!\n\n— Tokkopa. Voittehan ehdottaa Paavoselle, että hän lukisi vain nuo\nkaksi liuskaa ja sanoisi sitten, voisiko hän, niin vanha filmiherra\nkuin onkin, niistä päätellä kirjoittajan uuden Lubitsch'in taimeksi.\n\nVaaranen naurahti ja nousi.\n\n— Kiitos neuvosta, tuomari. Luulenpa kokeilevani sitä.\n\nRauta katsoi kumaraa, laihaa miestä ja virkahti äkisti: — Sitä paitsi,\nuutta Lubitsch'ia ei tästä miehestä ensi hätään tule. Aleksi Lahtisella\non pitkäaikainen kiinnitys muualle, pelkään.\n\nVieraan silmät välähtivät lasien takana. Puristaessaan hänen kättään\nhyvästiksi Rauta virkkoi:\n\n— Minä en kysy, mitä päätelmiä teitte, tohtori. Sanon vain, että teidän\non paras olla kertomatta niistä toistaiseksi kenellekään.\n\n— Ymmärrän, tuomari.\n\nKun hän oli mennyt, Rajanen tuli huoneeseen.\n\n— Sinä sanoit, Rauta, että tänään ei kukaan tässä toimistossa lepää.\nMinä luulin silloin saavamme oikein aimo urakan. Mutta nyt ainakin tämä\nlappu on selvä. Ei tarvittu kuin neljä puhelinsoittoa Tampereelle ja\nkaksi sinne maalaispitäjään.\n\nRauta sieppasi paperin hänen kädestään ja lukaisi siihen tehdyt\nmerkinnät.\n\n— Erinomaista! Te olette loistopoikia!\n\n— Mutta minä en ole loistotyttö.\n\nSihteeri oli ilmestynyt huolestuneena oman huoneensa kynnykselle.\n\n— Sanoinhan minä jo etukäteen teille, tuomari, hän jatkoi, että te\nolisitte paljon parempi taktikko kuin minä selvittämään toisten\nrakkausasioita. Kaksi miestä ja eräs nainen ovat minua puhelimessa\nhaukkuneet epähienoksi ja tunkeilevaksi ja ties miksi. Mutta\nvielä pahempi on, etten ole saanut mitään selvää Aleksi Lahtisen\nnaissuhteista.\n\n— Ei väliä, Rauta naurahti. — Niitä ei enää tarvita! Te, neiti, voitte\nnyt kutsua tuomari Rajasen sihteerin huoneeseen ja keskittyä kokonaan\nsiihen elintärkeään kysymykseen, millainen taktikko olette omissa\nrakkausasioissanne. Alkakaa laputtaa, te molemmat. Nyt minulla on kiire!\n\nYksin jäätyään hän ojensi kätensä puhelinta kohden. Se kilisi samassa.\n\n— Rauta.\n\n— Ahvenisto täällä.\n\n— Aioin juuri soittaa sinulle.\n\n— Sellaista se on. Sielujen sympatiaa. Täällä on tapahtunut jotakin,\njoka kiinnostaa sinua.\n\n— Oli mitä tahansa, niin kuuntele sinä nyt kerrankin ensin minua!\n\n— No jaa, kuulostaa siltä kuin sinulla olisi jotakin pientä taas\nsydämelläsi.\n\n— Osaatko sinä ylipäänsä kuunnella, Ahvenisto? Rikospoliisin päällikkö\nnaurahti.\n\n— Kotona minä en teekään muuta kuin kuuntelen. Jos tuntisit eukkoni...\n\n— Anna olla! Nyt on kiire!\n\n— Selvä. Minä kuvittelen, että sinä olet eukkoni. Silloin\nkeskeyttämättä kuunteleminen sujuu minulta vanhasta tottumuksesta aivan\nensiluokkaisesti.\n\nRauta selosti hänelle tärkeimmät kohdat edellisen illan kutsuista,\nkeskusteluistaan Paavosen ja Kaisa Piirron kanssa, neiti Järviön ja\ntuomari Vuorion äsken hankkimat tiedot sekä tohtori Vaarasen käynnin.\nSitten hän otti käteensä Rajaselta saamansa paperin:\n\n— Chevrolet-merkkisen avoauton A 9985 muuan mies, jonka tuntomerkit\nsopivat Lahtiseen, jätti pestäväksi Tampereen linja-autoaseman huoltoon\ntiistaina kello 14. Lahtinen sai sairaan veljensä narratuksi uskomaan\nkellon olevan enemmän ja hänen saapuneen pikajunalla Helsingistä.\nAleksi oli vain pistäytynyt silloin veljensä luona ja saanut tältä sekä\nhuoneiston että veljen auton avaimet ilmoittaen lähtevänsä tapaamaan\nerästä tärkeää liiketuttavaa Kangasalle. Johtaja Mikael Lahtisen\nupouusi Dodge on numeroltaan H 5050. Se nähtiin tiistai-iltana Onni\nPiirron kotipitäjän kirkonkylässä, jossa matkustaja — huomaa: pitkään,\nvihreään sadetakkiin pukeutunut mies — osti osuuskaupasta bentsiiniä.\nSiitä autohallista, jossa Mikael Lahtisen Dodgea säilytetään, poistui\nviimeinen mies keskiviikon vastaisena yönä erään kiireellisen\nkorjauksen vuoksi poikkeuksellisesti vasta kello 2. Siihen mennessä\nLahtisen auto ei ollut palannut. Mutta aamulla se oli hallin edustalla.\nSinä aamuna Aleksi Lahtinen olikin jo valmis soittamaan veljelleen\nlääkäriä ja odottamaan sekä tätä että sairaanhoitajatarta tuleviksi.\nJoko nyt riittää?\n\n— Jo! Ahvenisto jyrähti. — Sinä olet tehnyt pirun tarkkaa työtä, Rauta.\nTurhaakin työtä.\n\n— Turhaa?\n\n— Niin. Ilman tuota Tampere-selvitystäkin olisin uskonut Lahtisen\nkäyneen polttamassa Piirtojen mökin. Kun kerran tohtori Vaaranen tiesi\nkertoa, että tuo kirottu sepustus »Laulu Helsingille» oli Aleksi\nLahtisen, niin...\n\n— Kyllä minä tiedän, Rauta katkaisi. — Mutta pelkäsin, ettet sinä usko\nvähemmällä. Vähän aikaa sitten sinä puhelimessa karjuit minulle...\n\nTällä kertaa rikospoliisin päällikkö keskeytti hänet:\n\n— Annetaanpas nyt keskinäisen pyykinpesumme toistaiseksi odottaa,\nRauta. Myönnän mielelläni, että sinä olet aika poika. Mutta nyt minulle\ntuli hoppu.\n\n— Sinä aioit kertoa minulle jotakin.\n\n— Niin. Pysyhän hetkinen vielä siellä, niin soitan uudelleen. Panen\ntässä välillä vain täyden hälytyksen käyntiin.\n\nViiden minuutin kuluttua Ahvenisto oli taas puhelimessa.\n\n— Minun piti kertoa täältä pikku uutinen sinulle, Rauta. Tänne tuli\npuoli tuntia sitten muuan naisihminen. Paniikkia, veli hyvä, sitä\nolen nähnyt ennenkin. Mutta paniikin ja hysterian riivaama nainen on\npahinta, mitä tiedän.\n\n— Normaalin miehen arviointi.\n\n— Lyönpä vetoa, ettet arvaa, kuka tuo turvaa rukoileva nainen oli.\n\n— Tällä kertaa en yritäkään arvailla.\n\n— Toimittaja Kerttu Laita. Hän kertoi lehtensä toimituksessa kuulleensa\nMarja Sykyrin viime yönä tehneen itsemurhan. »Itsemurhan!» hän huusi\nhurjana »Kyllä minä tiedän, ettei se ollut itsemurha!» Mutta kun kysyin\nsitten, mitä kaikkea hän tietää, hän purskahti itkuun ja uikutti\nolevansa seuraava uhri, ellemme me suojaisi häntä. Onko siinä mitään\njärkeä?\n\n— On. Melkoisesti. Hän olisi luultavasti seuraava uhri Tikarimiehen\nlistalla.\n\n— Miksi hitossa?\n\n— Koska hän eilisiltana usutti Lahtisen Marja Sykyrin kimppuun. Minulla\nei ole mitään hyviä ajatuksia neiti Laidasta. Mutta en usko, että hän\nolisi tehnyt sitä, jos olisi tiennyt Lahtisen Tikarimieheksi. Hän on\nkuitenkin terävä nainen, niin epämiellyttävä kuin onkin. Kai Tikarimies\non ainakin jo tähän mennessä tullut ajatelleeksi, että Marjan murhan\njälkeen Laita helposti laskee, mitä yksi ynnä yksi on. Niin että anna\nnaisparan jäädä sinne.\n\n— Minä lähetin hänet jo selliin, rikospoliisin päällikkö hymähti.\n— Mieheni sanoivat, etteivät ole ennen nähneet ihmistä, joka olisi\nollut niin kiitollinen rautaovien sulkeutuessa jälkeensä. Olisihan\nhänet voitu sijoittaa muuallekin. Mutta ajattelin, että sieltä hän\nei pääse minua enää ulvonnallaan häiritsemään. Mennäkseni sitten\npäähenkilöömme, hänelle tulee kuumat paikat. Kaikkia teitä vartioidaan\njo. Rautatien asemaa samoin. Ehdin saada Lahtisen tuntomerkit myös\nradion päiväuutisiin. Ja huomaa: ne luetaan ennen uutisia eikä vasta\njälkeen, jolloin ihmiset sulkevat vastaanottimensa heti kuultuaan sanan\n»poliisitiedoituksia». Tikarimies saa olla ihmeotus päästäkseen läpi\nsen verkon silmistä, jonka olemme hänelle virittäneet.\n\n— Hänellä on monen tunnin etumatka.\n\n— Sinä pahan ilman lintu! Ahvenisto ärähti. — Mitä itse aiot tehdä?\nIstuako siellä pöytäsi ääressä?\n\n— Toistaiseksi.\n\n— Kuulehan, Rauta. Toisissa tapauksissa sinä olet lentänyt ja liehunut,\nniin ettei tiennyt, missä milloinkin olit. Mutta tällä kertaa sinä olet\netupäässä istunut jaarittelemassa joko puhelimen kuuloke korvassa tai\nilman.\n\n— Kukin juttu on hoidettava luonteensa mukaan. Sitä paitsi, minulla ei\naikaisemmin ole ollut niin puheliasta työtoveria kuin sinä.\n\nRikospoliisin päällikkö naurahti.\n\n— Kiitoksia kohteliaisuudesta. No jaa, meillä ei ole oikeastaan syytä\nnureksia. Onni Piirto murhattiin viime maanantai-iltana, ja nyt on\nperjantain puolipäivä.\n\n— Ja »vasta» kolme ruumista.\n\n— Huh, Rauta sinua! En viitsi enää jatkaa keskustelua kanssasi.\nJätän jonkun tänne ottamaan vastaan puhelintiedoituksia. Itse lähden\nliikkeelle.\n\n— Tee se, Ahvenisto. Se on eduksi sinun linjoillesi. — Entä sinä?\n\n-— Minä aion polttaa pari savuketta ja miettiä, mitä minä nyt tekisin,\njos olisin Tikarimies. Sitten minäkin lähden ehkä vähän jaloittelemaan.\nKenties jossakin päivän mittaan tapaamme.\n\nPääkaupungin tavanmukainen elämä oli joutunut raiteiltaan. Kerrankin\npoliiseja näytti olevan paljon. Heitä tuntui liikkuvan kaikkialla.\nKaupungista lähtijöillä oli hankaluuksia. Jokainen auto, olipa\nmitä lajia tahansa, tarkastettiin, samoin lähtevät laivat, yksinpä\nkalastajaveneetkin läpikotaisin. Moottori- ja polkupyörillä,\nmaalaisrattailla tai jalan maaseudulle pyrkijät joutuivat tekemään\nselkoa henkilöllisyydestään. Ratsupoliiseja patrulloi metsiin\njohtavilla poluilla. Poliisin piiska-autot ja moottoripyörät\nristeilivät hiljakseen kaduilla. Satojen kilometrien säteellä\noli muidenkin paikkakuntien viranomaiset hälytetty valppaiksi.\nRikospoliisin päällikkö ei tällä kertaa voinut nureksia, ettei hänelle\nannettu kyllin miesvoimaa käytettäväksi.\n\nRadion päiväuutisten alkajaisiksi luettu poliisitiedoitus Aleksi\nLahtisesta ja hänen tuntomerkeistään herätti tavatonta huomiota.\nRavintoloissa, kahviloissa, konttoreissa ja kaduilla väiteltiin siitä,\nkuka hän oikein on ja miksi häntä etsitään. Jotkut olivat tietävinään,\nettä Lahtinen oli Rautakeskuksen palveluksessa ja että siellä oli\nhavaittu huikea kavallus. Mutta toiset nauroivat ylimielisesti.\nJoku konttorirotta ei päässyt missään tekemään huikeaa kavallusta.\nKorkeintaan hän saattoi kaapata jonkin pienehkön summan. Mutta mokoman\nasian takia koko Helsinkiä ei myllerrettäisi. Suurempi saalis oli\nkierroksessa. Ja ne, jotka näin puhuivat, hymyilivät salaperäisen\ntietävinä. Mikäkö saalis? Hyvät ihmiset, ettekö lue lehtiä? Liikkeellä\non murhamies, jota poliisi nimittää Tikarimieheksi! Niin, kirjailija\nPiirron murhaaja. Lisäksi huhutaan hänen tilillään olevan kaksi\nmuutakin murhaa. Jo tähän mennessä!\n\nIhmiset tarkkasivat toisiaan. He muistuttelivat mieleensä, millaisiksi\nAleksi Lahtisen tuntomerkit oli ilmoitettu, ja katsoivat alta kulmain\njokaista outoa, pitkää, kolmissakymmenissä olevaa miestä. Ahvenisto\noli ollut oikeassa: Tikarimiehellä ei tuntunut olevan suuriakaan\nmahdollisuuksia selvitä verkosta.\n\nKuusitiellä oli runsaasti poliiseja. Numero 15 oli täydelleen eristetty.\n\nMuuan vanha, kumara herra katseli sitä vastapäisen talon maitokaupan\nikkunasta. Hänellä oli pitkä, taapäin suittu, valkoinen tukka,\nleveäsankaiset silmälasit ja yllään vanhanaikainen, kulunut, musta\npäällystakki. Toisessa kädessään hänellä oli hopeapäinen keppi ja\ntoisessa vanha, harmaa knalli.\n\nMaitokaupan nuori, mustakutrinen myyjätär tuli hänen viereensä\nseisomaan.\n\n— Täällä on nyt tavallista vilkkaampaa, herra Kaurala, hän hymähti. —\nMitähän ne etsivät?\n\n— Kuka tietää? puhuteltu vastasi narahtelevalla vanhan miehen\näänellään. — Jotakin rikollista kai.\n\n— Hyi, että sellainen olisi asunut niin lähellä meitä! tyttö huudahti.\nHän palasi myymäläpöydän taa selittäen: — Minä en ilkeä katsoa, kenet\nne sieltä tuovat. Voi olla vielä joku sellainen, jonka kanssa olen\ntäällä joka päivä jutellut, niin kuin nyt teidän kanssanne.\n\nKun mies ei liikahtanut, hän jatkoi:\n\n— Te ette viihtynyt kauan maalla, herra Kaurala.\n\n— En. Kun on pitkän elämänsä viettänyt kaupungissa, kuten minä, ei pysy\nenää maalla. Palasin tänä aamuna.\n\n— Ja nyt te tulitte hakemaan maitoannostanne, herra Kaurala. Missä\nteidän kannunne on?\n\nVanha mies kääntyi häneen. Räpyttävin silmin hän katsoi myymäläpöytää\nja sitten molempia käsiään. Nolostuneena hän naurahti:\n\n— Sepäs olikin kysymys! Näyn unohtaneen sen kotiin. Sellaista on\nvanhuus, pikku neiti. Älkää te koskaan tulko vanhaksi... No, mitäpä\nkannusta! Minä tulen myöhemmin uudelleen. Näkemiin, pikku neiti.\n\n— Tervetuloa takaisin, herra Kaurala.\n\nVanha herra lähti köpittämään keppinsä varassa. Hetkistä myöhemmin hän\nistui saman kadun varrella olevassa ravintolassa.\n\nVaalea, roteva tarjoilijatar, joka otti vastaan hänen tilauksensa,\nvaikutti hämmästyneeltä ja hermostuneelta.\n\n— Mikä teitä vaivaa, neiti? Onko minussa jokin hullusti?\n\n— Ei, ei teissä, herra. Nähdessäni teidät muistin vain nuoren\nystävänne. Hänet, jonka kanssa iltaisin tapaatte istua täällä.\n\nVanha mies silmäsi naiseen päästäen lyhyen, mäkättävän naurun.\n\n— Ihastunut, niinkö, neiti? No, älkää olko huolissanne. Nuori herra\nAleksi tulee illalla. Onhan hän näinä kuukausina aina tullut. Miksei\nsitten tänään?\n\n— Niin, herra. Toivotaan.\n\nNainen katsoi myötätuntoisesti vanhusta, joka tunki lautasliinan kulman\nkorkean kauluksensa sisään, pyyhki huolellisesti veitsen ja haarukan ja\nvalmistautui syömään.\n\nPäästyään tovereittensa luo, jotka seisoivat rykelmänä keittiöön vievän\noven lähettyvillä, tarjoilijatar kuiskasi:\n\n— Ukko parka! Hän ei tiedä vielä mitään. Ei ole kai sattunut radion\nlähettyville.\n\n— Etkö sinä kertonut hänelle Lahtisesta?\n\n— En. En raatsinut.\n\nValkotukkainen herra söi tapansa mukaan hitaasti. Silloin tällöin hän\nvilkaisi ikkunasta ulos numero 15:n suuntaan. Poliiseja tuli ja meni.\n\nHän oli nostanut pilsnerilasin huulilleen ottaakseen taas lyhyen\nkulauksen. Mutta se jäi ottamatta. Hän laski lasin varovaisesti\npöydälle, jottei kukaan huomaisi hänen kätensä ruvenneen äkisti\nvapisemaan.\n\nHän oli tullut muistaneeksi valokuvan. Onnetonta, ettei hän ollut\nhävittänyt sitä tai ottanut mukaansa! Se oli jäänyt anatomiaa\nkäsittelevän englanninkielisen teoksen väliin. No, nyt sitä ei voinut\nauttaa. Toivottavasti se pysyisikin siellä.\n\nPääasia oli olla rauhallinen, olla poikkeamatta tavallisesta ohjelmasta.\n\n— Kirottu valokuva! hän mutisi itsekseen.\n\nHän olisi kironnut vieläkin synkemmin, jos olisi tiennyt, että samalla\nhetkellä Rauta tarkasteli samaista kuvaa.\n\nHän oli neljännestunti sitten saapunut autollaan Kuusitie 15:n\nedustalle. Ahvenisto oli tervehtinyt häntä pienessä huoneistossa\nmeluavasti.\n\n— Katsohan tätä valokuvaa, hyvä veli! Eiköhän se anna paremman\nselvityksen Piirron murhan taustasta kuin ne parikymmentä sivua\nkonekirjoitettua mielipuolisuutta, jotka aamusella löysimme?\n\nRauta oli vilkaissut kuvaan. Kääntöpuolelle oli kirjoitettu: »Rakkaalle\nAlelle Marjalta».\n\nRikospoliisin päällikkö oli innoissaan.\n\n— »Rakas Ale», sitä Lahtinen oli Marja Sykyrille, joskus. Mutta sitten\ntyttö innostui Piirtoon. Se innostus johti maanantai-iltaan. Mitäs\nsiitä sanot?\n\n— Kuulostaa hyvältä, Rauta myönsi.\n\nHän seurasi hetken parin siviilipukuisen poliisin suorittamaa etsintää.\nSitten hän rupesi kädet taskussa itsekin katselemaan paikkoja.\n\nHuoneessa ja sen takana olevassa keittokomerossa sekä pienoisessa\neteisessä ei ollut paljon kätköpaikkoja. Oli turha kuvitella\npunaisenruskean puvun löytyvän sieltä.\n\n— Sinä et tunnu panevan paljon arvoa tälle valokuvalle, Ahvenisto\nmarisi.\n\n— Kaikin mokomin. Se on hieno löytö. Panisin kuitenkin paljon enemmän\narvoa tiedolle, missä Tikarimies nyt on. Siitä meidän olisi vähitellen\npäästävä selville.\n\nPuhuessaan Rauta silmäili pienoista kirjahyllyä. Erään siteen nimi\nkiinnitti hänen huomiotaan. Vai niin, entinen lakitieteen ylioppilas\noli harrastanut anatomiaa. Niin, tietysti. Hänhän oli osoittautunut\neräissä suhteissa suorastaan asiantuntijaksi sillä alalla.\n\nHän otti kirjan käteensä. Silloin hän löysi toisen valokuvan. Hän\ntuijotti siihen pitkään ja näytti sitä sitten rikospoliisin päällikölle.\n\n— Oh, tuo! Ahvenisto hymähti. — Näin sen jo. Kaikki kirjat on sivu\nsivulta selattu lävitse. Saat suoda anteeksi, mutta tuo valokuva ei\nkiinnosta minua.\n\nRauta pisti kuvan taskuunsa ja poistui huomaamattomasti. Hän meni\ntalonmiehen asuntoon.\n\nTukeva eukko silmäsi hänen näyttämäänsä valokuvaa.\n\n— Sehän on herra Kaurala. Hän asuu tässä meidän kerroksessa. Eläkkeellä\noleva virkamies. Oikein kiltti ja hiljainen herra.\n\n— Onkohan herra Kaurala nyt kotona? Rauta kysyi.\n\n— Ei se ole, eukko vastasi. — Pari tuntia sitten, kun olin lakaisemassa\nkatukäytävää, se lähti iso paketti kainalossa kaupungille.\n\nIkkunan luona seisoskellut puolikasvuinen, finninaamainen poika hörähti:\n\n— Ny sä hourit, mutsi. Kaurala läks sunnuntaina reissuun. Totta mä\ntiiän, kun mä kannoin sen kapsekit autsikaan.\n\n— Siunatkoon tuota poikaa! äiti tulistui. — Kyllä minä tiedän, mitä\npuhun. Omin silmin minä sen taannoin näin. Mutta jos se on tullut jo\ntakaisin.\n\n— Eikä oo, poika väitti. — Se jutteli mulle, kun ventattiin autsikaa,\net sen broidi on kuallu ja kaivetaan ensi pyhänä maahan.\n\n— Sitten siltä on unohtunut jotakin, jota se on tullut hakemaan, eukko\npäätteli. — En minä keskellä päivää haamuja näe.\n\nRauta katsoi parhaaksi hyväksyä tämän selityksen.\n\nPorraskäytävässä hän tutki ovea, jossa oli vanhanaikainen\nmessinkikilpi: »A.R. Kaurala». Ensi silmäyksellä kaikki näytti olevan\nkunnossa. Mutta taskulamppunsa valossa hän huomasi piankin murron\nmerkkejä.\n\nNuori, punaposkinen komisario Suvanto tuli ulkoa ja pysähtyi\nhämmästyneenä.\n\n— Jotakin erikoista, herra tuomari?\n\nRauta sammutti lamppunsa.\n\n— Ei ihmeempää. Katselin tässä vain vähän paikkoja. Tuomari Ahvenisto\non ylhäällä Lahtisen huoneistossa.\n\nSen sanottuaan hän asteli miettiväisenä ulos. Nuori komisario jäi\ntuijottamaan hänen jälkeensä ja pudisti päätään..\n\nRauta oli havainnut maitokaupan vastapäisessä talossa. Hän suuntasi\nkulkunsa sinne. Mustakutrinen myyjätär tervehti häntä iloisesti.\n\n— Hauska, että herra tuli, hän sanoi välittömästi. — Ulkona tapahtuu\nniin paljon. Mutta tänne ei eksy kukaan kertomaan. On kuin koko katu\npidättäisi hengitystään. Onko mies jo saatu kiinni?\n\n— Ei. Mutta tunnetteko te tätä herraa?\n\nRauta näytti valokuvaa,\n\n— Oi, tottahan toki! Herra Kaurala noissa samoissa vanhoissa\nvaatteissaan!\n\n— Miten niin samoissa?\n\n— Hän oli ihan tuossa samassa asussa äsken täällä.\n\n— Vai niin. Oliko tuo »äsken» kauankin sitten?\n\n— Puolisen tuntia sitten.\n\n— Entäpä, ellei se ollutkaan herra Kaurala?\n\nTyttö naurahti:\n\n— Johan te hassuja puhutte. Ettäkö minä en herra Kauralaa tuntisi?\nPuoli vuotta minä olen tässä myymälässä ollut ja joka aamu ja joskus\npäivälläkin hänen kanssaan jutellut. Tuo vanha, musta päällystakki ja\nharmaa knalli hänellä oli koko talven. Viime viikolla hän vaihtoi ne\nharmaaseen sadetakkiin ja mustaan knalliin ja sanoi, että se oli kevään\nmerkki. Tänään olin vähällä kysyä, odottiko hän takatalvea, koska oli\npalannut vanhaan asuunsa. Mutta viime tipassa älysin, ettei sellaista\nsaa kysyä. Mitä sitä paitsi asusta? Tuntisinhan minä hänen pitkän,\nkumaran vartalonsa, valkean tukkansa, laihat kasvonsa ja narisevan\näänensä vaikka puolipimeässä.\n\n— Minne päin hän lähti? Rauta kysyi rauhallisesti.\n\n— Tuonne oikealle, Mannerheimintietä kohden. Mutta miksi te häntä\nkyselette, herra? Ette kai te vain kuvittele...? Sen verran ihmisiä\nminäkin tunnen, että herra Kaurala ei ole voinut tehdä mitään pahaa\nkenellekään.\n\n— Siinä olette varmasti oikeassa, neiti. Herra Kaurala ei ole tehnyt\nmitään pahaa. Näkemiin, neiti.\n\nTyttö jäi otsa rypyssä katsomaan hitaasti kiinni painuvaa ovea. Sitten\nhän kohautti olkapäitään. Vieraassa oli ollut jotakin outoa. Mutta\nmitäpä se häntä liikutti!\n\nRauta asteli ripeästi.\n\nMannerheimintien kulmauksessa olevalla autoasemalla kuljettajat olivat\nvarmoja siitä, että puoleen tuntiin ei pitkä, kumara, vanha herra ollut\nkulkenut siitä ohi.\n\nRauta palasi taapäin. Seuraavassa kadunkulmassa seisova vartiopoliisi\nvastasi hänen kysymykseensä:\n\n— Mustatakkinen ja harmaaknallinen herra? Kyllä, herra tuomari, kyllä\nminä näin hänet. Puolisen tuntia sitten. Hän meni tuosta ovesta sisään.\nHän istuu kai vieläkin ravintolassa.\n\n— Tulkaahan mukaan, konstaapeli.\n\nHe lähtivät nousemaan melko jyrkkiä portaita. Niiden yläpäässä\neteisvahtimestari istuskeli tuolillaan ja haukotteli ikävissään. Hän\npääsi kuitenkin varsin nopeasti jalkeille nähdessään poliisin.\n\n— Odottakaa tässä, konstaapeli.\n\nRauta astui pitkään ja kapeaan ravintolasaliin. Vain kolmessa pöydässä\naterioitiin. Hän meni yksinäisen, valkohapsisen miehen luo ja virkahti:\n\n— Taas tavataan, herra Lahtinen.\n\nMies oli juuri kaatamassa kermaa kahvikuppiinsa. Hän hätkähti niin,\nettä kermaa läikkyi aluslautasellekin.\n\n— Antakaa käsienne olla pöydällä, Lahtinen, Rauta sanoi hiljaisella\näänellä. — Jos teette eleenkään päästäksenne käsiksi aseeseenne,\nniin lyön nyrkillä leukaperänne hajalle. Minua on joskus sanottu\nrautanyrkiksi.\n\nÄkillinen tuli oli sammunut paksusankaisten silmälasien takana yhtä\npian kuin oli syttynytkin.\n\n— Te pääsitte siis kuitenkin minun jäljilleni, tuomari Rauta, Lahtinen\nhymähti. — Minä luulin, suoraan sanoen, ettei kukaan minua tässä asussa\ntuntisi.\n\n— Asussa ei ole muuta vikaa kuin se, että minä tunnen juuri sen, Rauta\nsanoi.\n\n— Minua luullaan tässä ravintolassa aivan toiseksi henkilöksi. Ettekö\nsallisi minun hänen vuokseen näytellä osaa täällä loppuun? Lupaan olla\nyrittämättä mitään juksua teille tässä istuessamme.\n\nKolminkertaisen murhamiehen lupaus! Ja kuitenkin Rauta hyväksyi\nsen. Hän istahti vastapäiseen tuoliin. Luokse rientäneelle\ntarjoilijattarelle hän ilmoitti:\n\n— Kiitoksia, neiti. Minä en ota mitään. Odottelen vain, kunnes herra\nKaurala on lopettanut.\n\nLahtinen sanoi palaten narisevaan ääneen:\n\n— Minä sen sijaan ottaisin vielä lasillisen konjakkia, ellei teillä,\nherra Rauta, ole mitään sitä vastaan.\n\n— Kaikin mokomin, ottakaa vain. Ei minulla ole kiirettä.\n\n— Lasi jaloviinaa siis? tarjoilijatar kysyi.\n\n— Ei, neiti. Oikeaa konjakkia.\n\nVaalea nainen naurahti suojelevasti:\n\n— Eikö se ole tuhlausta, herra Kaurala? Keskellä perjantaipäivää!\n\n— Minä juhlin eräänlaista viikon loppua, neiti. Tuokaa samalla lasku.\n\nHän sai lasinsa ja laskunsa. Povitaskusta ilmestyi iänikuinen\nnahkalompakko, josta hän kaivoi esiin viissataamarkkasen.\n\n— Ostakaa lopulla itsellennekin ryyppy, neiti.\n\n— Minä olen raittiusihminen, herra Kaurala. Mutta muuten, kiitoksia\nvain.\n\nJäätyään kahden kesken Raudan kanssa Lahtinen virkkoi:\n\n— Ei teidän tarvitse olla noin varuillanne, tuomari. Kyllä minä älyän,\nmilloin pelini on pelattu loppuun.\n\nHän otti kulauksen konjakkia.\n\n— Ihanaa juomaa. Saattaa kestää kauan, ennen kuin seuraavan kerran\npitelen konjakkilasia. Te kai tiedätte suunnilleen kaiken minusta,\ntuomari?\n\n— Suunnilleen.\n\n— Sitä pelkäsinkin. Tiesin, että sukeltautumalla vanhan herra Kauralan\nhahmoon onnistuisin häivyttämään poliisit kannoiltani. Minähän olen\nkuukausimääriä tutkiskellut tuota harmitonta herraa, hänen puhettaan\nja liikkeitään. Tiesin, että te olitte ainoa uhka minulle. Teillä on\nkirotun hyvä vainu, tuomari Rauta. Mutta on ehkä eräs asia, jota ette\ntiedä.\n\n— Mikä?\n\nLahtinen tyhjensi kahvikupin ja kaatoi kannusta siihen viimeiset tipat.\n\n— Se, miltä tuntuu olla tuomittu unohdettujen armeijaan. Ei, älkää\nluulko minun yrittävän vedota teidän, sääliinne. Minä olen pelannut\nkorkein panoksin ja hävinnyt. Mutta näin, konjakkilasi sormien\nvälissä, on mukava ajatella ääneen, mistä kaikki sai alkunsa... Niin,\nunohdettujen armeijaan... Se on yleismaailmallinen muukalaislegioona,\nvielä pirullisempi kuin Ranskan muukalaislegioona onkaan. Minun\nelämäni haaksirikko alkoi siitä, etten voinut selvitä rikosoikeuden\ntentistä. Muistan, miten professori ärjäisi, kun olin viimeistä kertaa\nyrittämässä: »Herra Lahtinen, liittykää pelastusarmeijaan tai menkää\nmerille, rikoksesta te ette selviä ikinä!» Ihan totta, niin hän sanoi,\nettä minä en selviä rikoksesta ikinä. No, yliopistollisesta tentistä\nminä en selvinnytkään. Mutta muuten...\n\nHän naurahti epämiellyttävästi, otti pienen kulauksen pikaristaan ja\njatkoi:\n\n— Niin minusta tuli konttoristi. Ei hullumpaa. Mutta sitten elämääni\ntuli kaksi intohimoa. Toinen oli haave tulla kirjailijaksi. Toinen oli\nMarja. Hetkeksi ne kasvoivat yhteen, tavallaan. Halusin kirjoittaa\nelokuvan, suuren elokuvan, jossa Marjalla olisi pääosa... Hän haaveksi\nitselleen filmitähden uraa, kuten ehkä tiedätte.\n\nRauta nyökkäsi.\n\n— Mutta hän nauroi minun elokuvasuunnitelmilleni. Tiedättekö, tuomari?\nKukaan ei ole koskaan uskonut minun pystyvän mihinkään. On kuin koko\nmaailma olisi tehnyt yhteispäätöksen pitää minut tiukasti siellä, missä\nolin. Unohdettujen armeijassa... Kaksi yötä Marja oli minun omani,\nja siitä sain vereeni polton, josta en ole päässyt irti. Mutta Marja\nei halunnut kuulla puhuttavankaan avioliitosta. Hänelle ei merkinnyt\nmikään mitään taiteilijan uransa ulkopuolella. Hän alkoi karttaa\nminua, ja sitten hän sai kiikariinsa Piirron. Se tapahtui kai samoihin\naikoihin kuin minä olin mennyt Piirron luo parhaan filmisuunnitelmani\nkanssa esittäen hänelle yhteistyötä.\n\n— Se oli »Laulu Helsingille».\n\nLahtisen ääni muuttui synkäksi:\n\n— Niin. Piirto oli alusta alkaen ylimielinen, niin kuin\nammattikirjailijat meitä amatöörejä kohtaan ovat. Minä kirjoitin\nhänelle sinne maalle monta kirjettä. Mutta hän ei suvainnut\nedes vastata. Sitten kuulin häneltä odotettavan hänen »omaa»\nelokuvakäsikirjoitustaan »Valkoinen kaupunki». Hän oli siis varastanut\nminun aiheeni, niin kuin oli varastanut sen ainoan tytön, joka merkitsi\nminulle jotakin! Hän, jolla oli kaikkea yllin kyllin, oli varastanut\nminut tyhjäksi. No, ehkä se ei ollut hänen ilkeyttään. Hän pani vain\ntäytäntöön maailman päätöksen, että minun oli pysyttävä unohdettujen\narmeijassa! Siksi minä tapoin hänet.\n\nRauta katsoi häntä kylmästi.\n\n— Yksinpuhelunne on kai päättynyt, Lahtinen?\n\n— On, mies myönsi ottaen kulauksen konjakkia. — Mutta muutama tilkka\ntätä hienoa juomaa jää vielä. Tehän sanoitte, ettei teillä ole kiire.\nTiedättekö, tuomari? Minä vihaan teitä.\n\n— Arvaan sen.\n\n— Vihaan senkin vuoksi, että te pakotitte minut tappamaan myös Marjan.\nSe ei kuulunut ohjelmaan. Ilman teitä poliisi olisi varmasti hyväksynyt\nMäkis-vainajan murhaajaksi. Ja nyt...! Noille poliiseille ja heidän\npatrulleilleen olen hymyillyt koko päivän.\n\n— Teillä, Lahtinen, ei erinomaisesta naamioitumisestanne huolimatta\nolisi tässä maassa ollut mitään elämismahdollisuuksia, Rauta huomautti.\n— Ne tuntomerkit, jotka radiossa luettiin, olivat vain suurta yleisöä\nja teitä itseänne varten. Viranomaisille kautta maan on ilmoitettu ne\ntuntomerkit, joita ette voi poistaa.\n\nTikarimies silmäsi häneen tutkivasti. Sitten hänen katseensa hipaisi\noikeaa kättä, ja hän kalpeni hieman.\n\n— Niin, Rauta jatkoi. — Esimerkiksi juuri tuo oikeasta pikkusormestanne\npuuttuva kolmas nivel. Mutta se ei ole suinkaan ainoa. Sitä paitsi,\nminua ei ihmetytä, että olette hymyillyt poliisivartioille teillä ja\nrautatien asemalla. Te ajattelitte pelastautua meritse.\n\nLahtinen säpsähti.\n\n— Mikä piru te olette? hän mutisi.\n\n— En tiedä, minkä verran mainitsemanne herra ajattelee, Rauta hymähti.\n— Minä ajattelin hiukkasen. Tulin siihen johtopäätökseen, että teillä\non vene jossakin. Ei omanne, vaan varastettu tietenkin. Luultavasti\ntukeva kalastajamoottori. Sen vuoksi poliisin ja merivartiolaitoksen\nalukset valvovat nyt puoliympyrää, jonka keskipiste Helsinki on.\n\nTikarimies ryyppäsi viimeiset konjakkipisarat ja nousi.\n\n— Piste. Pannaan siis piste koko tarinaan. Luulin tosiaan meren olevan\nvapaan...\n\nRauta oli myös jättänyt istuimensa. He lähtivät yhdessä. Ovelta\nLahtinen kääntyi vielä kumartamaan hyvästiksi tarjoilijattarille.\n\n— Tervetuloa pian taas, herra Kaurala! joku näistä huudahti.\n\nEteisvahtimestari katsoi oudoksuen tulijoita. Hän oli jutellut\nkonstaapelin kanssa ja kertonut tälle vanhasta herrasta, joka oli usein\nnähty nyt takaa-ajetun Lahtisen seurassa täällä.\n\n— Joko pois, herra Kaurala? hän kysyi.\n\n— Herrat haluavat kuulla minulta jotakin nuoresta ystävästäni, oli\nnariseva vastaus.\n\nRauta silmäsi tutkivasti Lahtiseen. Tämä oli omaksunut jälleen vanhan\nmiehen osansa. Mutta sitä paitsi hän vaikutti masentuneelta.\n\nHän kääntyi poliisin puoleen:\n\n— Minä käväisen hakemassa tuomari Ahveniston tänne. Pitäkää te,\nkonstaapeli, huoli siitä, että tämä mies pysyy täällä sen aikaa.\n\n— Käskystä, herra tuomari.\n\nHuomatessaan ihmettelyä eteisvahtimestarin katseessa Rauta virkahti:\n\n— Herra Kaurala saa odotellessaan istua. Onhan tuossa tuoli.\n\nKun ulko-ovi oli sulkeutunut hänen jälkeensä, valkotukkainen mies sanoi:\n\n— Herra konstaapeli, voisitteko auttaa minut käymälään? Voin hirveän\npahoin. Söin kai jotakin sopimatonta.\n\nSe näkyi koko hänen surkeasta olemuksestaan. Hän oli painanut\nnenäliinan suulleen ja pidätteli vaivoin oksennusta.\n\nPoliisi tarttui häntä myötätuntoisesti kainalosta. Eteisvahtimestari\naukaisi heille oven ja sulki sen sitten kohauttaen hartioitaan.\nKaikenlaista sattuu, hän tuumi ja meni lasiovien luo silmäämään saliin,\njoko viimeisetkin vieraat olisivat lähdössä. Eräässä pöydässä näytti\nsyntyneen kiistaa laskusta.\n\nHetken kuluttua hän kuuli takaansa poliisin äänen:\n\n— Äijä paha voi surkeasti. Minun on saatava käsiini tuomari Rauta.\nVartioikaa te, ettei ukko livistä portaita alas. Ottakaa varoiksi tuo.\n\nEteisvahtimestari tunsi kouraansa pistettävän pistoolin. Hän käännähti,\nmutta näki silloin vain selän poliisista, joka laskeutui portaita. Hän\nmeni käymälän ovelle, mutta sen takaa ei kuulunut mitään. Levollisena\nhän istahti tuolille ja rupesi aikansa kuluksi tarkastelemaan\npistoolia. Hyvä vehje näytti olevan, tuttua merkkiä menneiltä\nsotavuosilta. Niin, sota...\n\nHänen muistelmansa keskeytyivät, kun Rauta ja kiivaasta kävelystä\nhengästynyt Ahvenisto tulivat paikalle.\n\n— Missä konstaapeli on?\n\nEteisvahtimestari kavahti seisomaan Raudan tiukan äänen säikähdyttämänä.\n\n— Tuota... hän lähti juuri hakemaan teitä.\n\nRauta sai pidätetyksi kirouksen purkautumasta huuliltaan.\n\n— Entä pidätetty?\n\n— Pidätetty? mies änkytti. — Jos tarkoitatte herra Kauralaa, niin hän\nrupesi voimaan pahoin. Konstaapeli vei hänet tuonne käymälään.\n\nRauta harppoi osoitetulle ovelle ja Ahveniston seuraamana tuli\npesuhuoneeseen. Hän riuhtaisi auki WC:n oven, ja silloin hän kirosi.\n\nSurkea olento makasi siellä alusvaatteisillaan nurkassa. Jalat oli\nsidottu tiukasti housunkannattimilla yhteen. Samoin kädet ohuella\nvaijerilla. Suussa oli nenäliina ja toinen kiedottu lujasti pään ympäri\nniskaan. Päähän oli pistetty nurinpäin valkoinen tekotukka. Lattialla\noli hujan hajan vanhan miehen vaatekappaleita.\n\nNäky oli niin hullunkurinen, että Ahvenisto purskahti nauruun. Raudan\nkiukkuinen silmäys katkaisi sen kuitenkin alkuunsa.\n\nMies vapautettiin ja pääsi pesuhuoneeseen viruttamaan kasvojaan.\n\n— Vai niin, Rauta virkahti, hän pääsi siis yllättämään teidät,\nkonstaapeli.\n\n— Niin, herra tuomari. En käsitä vieläkään, kuinka se kävi. Ukko\nvaikutti niin surkealta ja luhistuneelta ja...\n\n— No, Rauta keskeytti, saatte kiittää onneanne, ettei hän pistänyt\ntikaria sydämeenne.\n\n— Tikaria?\n\n— Niin. Tuo teidän »sairas ukkonne» oli Tikarimies.\n\nRauta jätti miehen ihmettelemään ja päivittelemään ja riensi ulos.\n\nAhvenistolle, joka huohottaen yritti pysyä hänen perässään, hän\nvirkahti yli olkansa:\n\n— Että minä annoinkin sen lurjuksen livistää! Mutta kyllä minä saavutan\nhänet vielä.\n\n— Epäilemättä, rikospoliisin päällikkö vastasi oudon lyhytsanaisesti.\n— Mutta nyt hänellä on entistä parempi valepuku. Kaupunki on poliiseja\ntulvillaan.\n\nÄkkiä Rauta jähmettyi. Eräs ajatus oli iskeytynyt hänen mieleensä.\nHetkeksi se lamautti hänet kokonaan. Sitten hän huudahti käheästi:\n\n— Pian, Ahvenisto! Nyt on kiire!\n\nHän lähti juoksemaan autoaan kohden. Rikospoliisin päällikkö saavutti\nhänet vasta, kun hän oli jo käynnistänyt autonsa.\n\nKuivatessaan hikeä otsaltaan Ahvenisto kysäisi:\n\n— Tiedätkö vielä jonkun hänen piilopaikoistaan? Kai hänellä niitä\nkaupungissa on?\n\nSamaa seikkaa Lahtinen oli mietiskellyt hiukan aikaisemmin.\n\nRavintolan ulko-ovesta tullessaan hän oli kääntynyt oikealle ja\nseuraavasta kadunkulmasta jälleen oikeaan.\n\nHän ei pitänyt erityisempää kiirettä. Juokseva poliisi olisi herättänyt\nhuomiota. Hän hymyili itsekseen. Kaikki oli sentään suhteellisen hyvin.\nLoan ja pölyn harmaaksi muuttama Chevrolet oli lähellä. Sen etuistuimen\nalle hän oli aamulla vienyt ruskean pukunsa ja vähän muutakin. Näissä\noloissa oli hyvä, että vaihtaessaan auton numerolevyt hän oli päätynyt\nU-numeroon.\n\nNyt oli vain ratkaistava, minne hän toistaiseksi piiloutuisi. Oli\noikeastaan ainoastaan kaksi paikkaa valittavana. Joko Kerttu Laidan\ntai serkkunsa kirjailijatar Laina Luoman luo. Kumman tahansa hän\nsaattoi pakottaa pysymään aloillaan, kunnes hän keksisi jonkin\npakomahdollisuuden. Hän päätti aloittaa Lainasta. Hän jättäisi auton\nYlioppilastalon pysäköimispaikalle ja patikoisi Simonkadulle.\n\nTuossahan vaunu jo olikin. Hän istahti ohjauspyörän ääreen ja käynnisti\nauton. Moottori surrasi miellyttävän tasaisesti.\n\nAikoessaan ylittää Munkkiniemenkadun hänen oli pakko pysähdyttää\nhetkeksi. Molemmilta tahoilta oli raitiovaunu tulossa.\n\nKatuvierellä seisoi kaksi irvistelevää pojannappulaa.\n\n— Tsiikaa, landelaisjepari! toinen huudahti.\n\n— On ottanut farsansa autsikan ja lähtenyt stadiin! toinen ilvehti.\n\nLahtinen hymähti. Noilta vekaroilta Rauta ei saisi paljonkaan osviittaa.\n\nMutta ajaessaan sitten kohti Naistensairaalaa hän oli kadottanut\nhymynsä. Kirottu Rauta! Hänen mieleensä juolahti vankka\nsaaristolaisvene, jonka hän oli piiloittanut suojaiseen paikkaan\nLauttasaaressa. Sitäkään hän ei pääsisi nyt käyttämään. Rauta oli\nturmellut sen mahdollisuuden. Rauta, Rauta, aina Rauta! Mutta hän\nmaksaisi sen tuolle itsetietoiselle nuuskijalle! Maksaisi kipeästi!\n\nSokean raivon vallassa hän käänsi jyrkästi oikealle Stenbäckinkatua\nmerta kohden.\n\nInkeri oli vähän aikaisemmin tullut sisältä kotinsa ulkoportaille.\nTalon edusta kylpi iltapäiväauringossa. Lapsenhoitajatar oli tuonut\npienokaisen vaunuineen auringon paisteeseen ja istahtanut itse\nkorituoliin muutaman metrin päähän portaista. Martti-poika seisoi\nlähettyvillä katsoen tutkivasti linnunpönttöä, joka oli kiinnitetty\nerään männyn runkoon. Vartiopoliisi oli pysähtynyt edestakaisessa\nvaelluksessaan talon editse kulkevalla tiellä ja nojaili porttiin\nseuraten kiinnostuneena ilmeiden vaihtelua pojan kasvoilla.\n\nInkeri hymyili onnellisena. Oli hyvä, että oli näin. Rauhallista ja\nkaunista. Männynrunkojen lomitse näkyi merelle, joka sekin välkkyi\naurinkoisena.\n\n— Konstaapeli! Tulkaahan kahville! Mari itse haluaa tarjota teille\nsovintokahvit.\n\nPoliisi hymähti ja avasi portin.\n\n— Kiitoksia, rouva Rauta. Niin harvinaista tilaisuutta en halua lyödä\nlaimin.\n\nHän katosi keittiönpuolen portaikkoon.\n\n— Äiti, tule katsomaan! Martti-poika huudahti. — Muuttolinnut ovat\nsaapuneet. Yksi on sisällä pöntössä. Se kai tarkastaa, onko pesä vielä\nasuttavassa kunnossa. Toivottavasti se ei ole kovin turhan tarkka.\n\nInkeri laskeutui portaat ja tuli esikoisensa luo kietoen käsivartensa\nhänen hartiainsa ympäri. Miten iso hän jo onkaan! hän mietti.\n\nHän kuuli lähestyvän auton äänen. Mutta hän ei kiinnittänyt siihen\nhuomiota, ennen kuin kuuli jarrujen kitinää.\n\nSeuraavat tapahtumat aivan ryöppysivät toistensa ylitse. Inkeri näki\njotakin lentävän aidan yli nurmikolle ja pyörivän juuri pienokaisen\nvaunujen viereen. Lapsenhoitajatar kiljaisi pelästyksestä, mutta ei\nvoinut muuta kuin tuijottaa tuota pitkulaista esinettä. Inkeri oli\ntuulispäänä paikalla, koppasi sen käteensä ja otti pari juoksuaskelta\naitaa kohden. Hän näki vain autossa seisovan miehen kasvot, jotka\nolivat vääristyneet inhottavaan, voitonriemuiseen irvistykseen. Hän\nkohotti kätensä kuulematta Martti-pojan varoitushuutoa:\n\n— Äiti, se on poliisi!\n\nInkeri heitti kädessään olevan esineen. Hän tajusi miehen painautuneen\njo istumaan ja ykkösvaihteen siirtyvän päälle. Mutta auto ei lähtenyt.\nSillä heitto oli onnistunut. Kova räjähdys kajahti. Kuului särkyvän\nlasin kilinää. Auton kone sammui ulvahtaen.\n\nEnempää Inkeri ei tajunnut. Kaikki pimeni hänen ympärillään, ja hän\nlyyhistyi ruohikolle.\n\nSeuraavassa hetkessä katu oli täynnä melua.\n\nTalon sisästä syöksyi kaksi poliisia palvelustyttöjen seuraamina.\nMutta niin vanha ja lihava kuin Mari olikin, hän ehätti ensimmäisenä\nrakkaittensa luo. Ensiksi hän vilkaisi vaunuihin. Huomatessaan\nräjähdyksen vain herättäneen pienokaisen vahingoittamatta häntä, vanhus\npani kädet ristiin.\n\n— Suurkiitos, Jumala! hän kuiskasi.\n\nSitten hän ryntäsi Martti-pojan luo, joka oli polvillaan äitinsä\nvieressä, ja tempasi hänet seisomaan koetellen vapisevin sormin hänen\njäseniään.\n\n— Ei minuun sattunut! poika huudahti vimmoissaan. — Mutta mikä äidin on?\n\nMari vaipui emäntänsä viereen kyynelten vieriessä pitkin ryppyisiä\nposkia.\n\n— En tiedä. Pikku Jättiläinen... En tiedä vielä...\n\nMolemmilta tahoilta poliisiautoja saapui ulvovin sireenein. Talon\nedusta oli tuokiossa täynnä autoja ja sinitakkisia miehiä ja huutoja.\n\nRaudan vaunu oli ensimmäisenä paikalla. Hänellä ei ollut aikaa edes\navata porttia, vaan hän hyppäsi aidan ylitse ja oli seuraavassa\nhetkessä vaimonsa luona.\n\n— Minä aavistin tämän, hän mutisi yhteenpurtujen hampaiden takaa. —\nMutta liian myöhään!\n\nHetken kuluttua hän ojentautui hieman ja pyyhkäisi kämmenellä hikisten\nkasvojensa ylitse.\n\n— Mari voi säästää itkunsa. Rouva on vain pyörtynyt.\n\nHän nosti Inkerin syliinsä ja kantoi hänet sisään.\n\nIäkäs palvelijatar pääsi huojuvin polvin jaloilleen.\n\n— Pyörtynyt? hän mutisi. — Ja säikäyttää sitten vanhan ihmisen ihan\nhengiltä!\n\nRikospoliisin päällikön tulo lopetti kohun U-merkkisen auton ympärillä.\nNeljännestunnin kuluttua tie oli jälleen miltei tyhjä. Vain neljä\nmiestä oli jäljellä suorittamassa tutkimuksiaan.\n\nAhvenisto kuulusteli lapsenhoitajatarta. Mutta tällä oli perin vähän\nkerrottavaa.\n\n— No jaa, onko teillä edes aavistusta siitä, mikä se esine oli, joka\njalkojenne juureen pyöri?\n\nTyttö nyökkäsi innokkaasti.\n\n— Se oli käsikranaatti.\n\n— Mistä sen tiedätte?\n\n— Minä olin lottana sodassa. Näin niitä silloin.\n\n— Ja kuitenkin jäitte kiljuen istumaan?\n\n— Minä... minä en voinut liikahtaakaan. Tuijotin sitä vain. Odotin sen\nräjähtävän heti.\n\nRikospoliisin päällikkö oli hyvin vakava.\n\n— Niin kuin se olisi räjähtänytkin, jos myös Tikarimies olisi ollut\nmukana sodassa, hän virkkoi. — Mutta sydänvikaisena hänet onneksi\naikanaan vapautettiin asevelvollisuuttaankin suorittamasta. Tikaria\nse mies osasi käsitellä. Käsikranaatin heiton pikku niksiä hän ei sen\nsijaan tiennyt. Muuten täällä olisikin nyt tapahtunut hirveitä.\n\nTullessaan Inkerin vuoteen ääreen hän kysyi hyväntuulisena:\n\n— Mitenkäs päivän sankaritar voi?\n\nInkeri hymyili hänelle.\n\n— Pelkään, ettei pyörtyminen oikein sovi yhteen sankaruuden kanssa.\nTahtoisin tietää... Kuoliko hän?\n\n— Ei, eikä kuolekaan, Ahvenisto naurahti rauhoittavasti. — Niin että\nsen puolesta voitte nukkua rauhassa. Mutta ei Tikarimies silti ole\nvielä muutamaan päivään kuulustelukunnossa. Siksi monta pikku reikää\nhäneen tuli.\n\nInkeri huokasi helpotuksesta ja sulki väsyneenä silmänsä.\n\nSinä iltana hän vaati, että lasten piti nukkua samassa huoneessa.\nMartti-poika väitti omassa vuoteessa olevan paljon mukavampaa, mutta se\nei auttanut. Hän taipui nuristen ja livahti omalle puolelleen, heti kun\nvanhemmat vaipuivat uneen.\n\nLauantai-aamun aurinko oli jo korkealla, kun Mari saapui juhlallisena\nkahviaamiaisineen isäntäväkensä makuuhuoneeseen.\n\nRauta oli makoillut jo kauan valveilla, mutta oli jäänyt hiljaa\nkatsomaan vaimoaan. Tämä nukkui levollisesti selällään toinen käsi\npovella ja toinen pienokaisen korin laidalla ikään kuin unessakin\nsuojaten lastaan.\n\nInkeri kapsahti istualleen, kun ovi kävi.\n\n— Mitä kello on?\n\n— Kymmenen.\n\n— Hyvänen aika, ja minä vain...\n\nMarin kasvot olivat yhtenä hymynä.\n\n— Sopii sitä tällaisena aamuna nukkuakin. Nyt, kun meidän rouva on\nkuuluisuus!\n\nVuoteissa maaten he tutkivat aamulehdet. Tikarimiehen paljastaminen oli\npäivän suuri uutinen. Eräs lehti julkaisi kuvilla varustetun uutisensa\nseitsemän palstan ylitse ulottuvin otsikoin: »Lapsiaan suojaavan nuoren\näidin uroteko.»\n\n— Kumma, ettei puhelin ole soinut, Rauta virkahti.\n\n— On se soinut, yhtenään, vanha palvelijatar ilmoitti. — Mutta minä\nkävin hakemassa sen täältä jo kello 6. Ajattelin, että herrasväen sopii\nnukkua. Ja kukkia on tullut. Virtanaan. Kaikki rouvalle.\n\nKun he kahden jäätyään olivat tyhjentäneet ensimmäiset kupilliset,\nInkeri sanoi veitikka silmäkulmassaan:\n\n— Katsopas näitä kuvia, Kaarlo. Minun kuvani on neljä kertaa niin iso\nkuin sinun. Tuon lehden toimitussihteerillä on oikea suhteellisuustaju.\nSinä et tahtonut millään päästää minua mukaan tähän Tikarimiehen\njuttuun. Mutta kuinkas kävi? Näyttää siltä, että minä tässä jutussa\nolen päähenkilö ja sinä vain eräänlainen avustaja.\n\nRauta nauroi ja suuteli vaimoaan.\n\n— Olet verraton, Inkeri!\n\n\n\n"]