[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fTRsFHGRsSfFUjm8YYvuGCxD-3lumdZat6Lvxik9Sjc8":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":26,"gutenbergSummary":30,"gutenbergTranslators":31,"gutenbergDownloadCount":33,"aiDescription":34,"preamble":35,"content":36},3413,"Kuin unta näkeväiset","Christaller, Helene",1872,1953,"3413-christaller-helene-kuin-unta-nakevaiset","3413__Christaller_Helene__Kuin_unta_näkeväiset...","Päiväkirjanlehtiä","muistelmat",[],[15],"saksalainen","fi",1915,1919,22705,144231,false,75647,[24,25],"Diary fiction","German fiction -- Translations into Finnish",[27,28,29],"Biographies","German Literature","Novels","\"Kuin unta näkeväiset... : Päiväkirjanlehtiä\" by Helene Christaller is a collection of diary entries written in the early 20th century. The work explores the thoughts and feelings of the main character, a sick man grappling with his existential despair while residing in a sanatorium amidst the natural beauty of the Schwarzwald. The narrative delves into themes of illness, isolation, and the longing for connection.  The opening portion presents the protagonist reflecting on his deteriorating health and the sorrow that accompanies his diagnosis of tuberculosis. He describes a recent encounter with his doctor, who advised him to seek a quiet place, revealing the man's sense of impending doom and his internal struggle with despair. The diary sketches a vivid portrait of his surroundings and a deep yearning for love and meaning in a life overshadowed by illness. As he interacts with the few people in his life, including a devoted innkeeper and a young teacher, he wrestles with feelings of bitterness and self-reflection, setting the stage for a poignant exploration of the human condition. (This is an automatically generated summary.)",[32],"Raitio, K. V. (Kosti Volmari)",186,"Päiväkirjamuotoinen teos seuraa kuolemansairaaksi todettua lääkäriä, joka vetäytyy Schwarzwaldin vuoristoon viettämään viimeisiä vuosiaan. Teksti käsittelee yksinäisyyttä, ylpeyttä ja elämän merkitystä parantumattoman sairauden varjossa.","Helene Christallerin 'Kuin unta näkeväiset...' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 3413. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön\nja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tuula Temonen ja Projekti Lönnrot.","KUIN UNTA NÄKEVÄISET...\n\nPäiväkirjanlehtiä\n\n\nKirj.\n\nHELENE CHRISTALLER\n\n\nSuomentanut\n\nK.V. Raitio\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Ahjo,\n1919.\n\n\n\n\n\n\n5. maaliskuuta.\n\n\nSitä varten olen minä siis maailmaan matkannut, onnea etsimään,\nlaskeakseni maihin täällä, kurjaa kurjempana, vailla toivoa, vailla\nuskoa, vailla rakkautta. Ja vain ylpeys pitää minua pystyssä.\n\nKun keuhkotautiparantolan lääkäri tyynellä, asiallisella äänellään\nsanoi minulle: \"Herra tohtori, koska kerran tahdotte totuuden tietää,\n— lääkärit eivät voi teitä enää auttaa; menkää jonnekin hiljaiseen,\nkorkealla sijaitsevaan paikkaan, jossa ilma on terveellistä, aina sitä\nmuutamia vuosia vielä riittää...\" Silloin huomasin, miten yhä vielä\ntoivoin — toivoin niin vimmatusti, vaikkei mitään toivoa kuitenkaan\nollut. Ja sitten huomasin säälin häiveen lääkärin kasvoilla, tuollaisen\nkirotun säälin, joka sinulle sanoo selvemmin kuin mikään muu, ettei\nsinua enää oteta lukuun, että olet kuolemaan tuomittu. Mutta tässä\nauttoi minua ylpeyteni, minä tein katkeran ivallisen huomautuksen ja\npyysin tohtorin juomaan kanssani pullon samppanjaa lausuen; iloinen\nelämä ja iloinen kuolema vie paholaisen laskut sekaisin.\n\nTuo kunnon mies tirkisteli minua aivan ällistyneenä ja sanoi sitten\nkeventyneenä: \"Jumalan kiitos, ettette ota sitä niin vakavasti.\" Oh,\nmikä ihmistuntija hän olikaan!\n\nNiin istun minä siis nyt täällä Schwarzwaldissa 1000 metriä korkealla,\npienessä puolikatolisessa pesässä, joka kesällä tarjoaa vaatimatonta\nvirkistystä ja raikkautta. Tähän asti on täällä ollut äärettömän\nyksinäistä, vain pastori ja kansakoulunopettaja seurana. Mutta tämä\non minusta hauskempaa kuin katsella Davos'ssa tuota vilinää, noita\nkärsimyskumppaneita, jotka eivät puhu muusta kuin kuoleman ja elämän\nmahdollisuuksistaan, ja sen ohessa kiihkeästi havittelevat kaikkein\npienimpiäkin huvituksia, joita kohtalo heille armopaloina heittää. Ei,\nminä olen itse itselleni kylliksi, monesti jopa liiaksikin.\n\nVuorilla on vielä kaikkialla lunta, ja vain korpit kaartelevat vaakkuen\nlumipeittoisten ylätasankojen yllä. Minä en voi pitkälti kuljeskella,\nsillä tiet ovat lumisia tai rapakkoisia. Kävelen sentähden vain pitkin\nmaantietä lähimpään kylään tai kappaleen matkaa kuusikkometsään. Mutta\ntuossa metsässä on jotakin jäykkää, torjuvaa, pidättyvää; me emme\nvielä ymmärrä toisiamme. Minulle on yleensä kaikki kuin suljettua, en\nosaa enää lähestyä ihmisiä ja esineitä. Luulen sen johtuvan siitä,\netten ole tosi heitä kohtaan. Ja miksikäs minun pitäisi sellainen\nolla? Vain rakkaus pyrkii avomielisyyteen ja totuuteen. Minua pidetään\nmiellyttävänä seuramiehenä, joka lyö korttinsa pöytään ja laususkelee\narveluttavia sukkeluuksia ja yleensä ainaisella hirtehishuumorilla\nhöystelee kohtaloaan.\n\nMutta pitäisikö minun paljastaa teille tämä revitty sielu, tämä köyhyys\nja epätoivo? Te kauhistuisitte ja mykistyisitte, mutta minä en enää\nvoisi teidän keskuudessanne elää.\n\nEhkäpä myöskin silloin pastori mehevällä, rattoisalla äänellään\nvirittäisi saarnanuotin ja tarjoaisi minulle \"Uskonnon lohdutuksia\".\n\n\n\n9. maaliskuuta.\n\n\nOlen järjestänyt tarkkaan elämäni. Kello yhdeksään asti olen vuoteessa;\nemäntäni, vanha uuttera talonpoikaisvaimo, tuo minulle joka aamu kello\nkahdeksan aamiaisen. Sitten seuraa kylmä hieronta, johon minä tarvitsen\nnuoren pojan avukseni, koska menetelmä muuten ottaa liiaksi voimiini\nja saa minut hengästymään. Kuinka alas voi vaipua! Luulenpa tosiaan,\nettä olin aikeissa kirjoittaa tässä kuvauksen koko siitä liikuttavasta\nhoidosta, jota lahoavalle tomumajalleni omistan ja joka maksaa minulle\nmelkein puolet päivästäni. Näin voi ihmiselle pieni tulla suureksi, kun\nhäneltä kaikki suuri on otettu pois, Ainoa suuri minun elämässäni on\nminun onnettomuuteni, ja sitä minä en tahdo ottaa vastaan, minä kiellän\nsen, ja siksi ei se voi myöskään minua auttaa.\n\nJa yleensä, kuinka kyllästynyt olen kaikkeen, kaikkeen. Ja sittenkin —\ntätä onnen janoa ei voi sammuttaa, niin kovasti kuin itseäni sen takia\nvihaankin — —.\n\nYlhäällä Bergheim-kukkulalla on yksinäinen kuusi, jonka alla on penkki;\nhe nimittävät sitä kaipaustenkuuseksi. Oikeastaan minua harmittaa tämä\nnimi; se keimailee tunteella, joka on parhainta ihmisessä. Varmaankin\njoku sukkela kylpyvieras tai kalvetustautinen koulutyttö on sen\ntuonnimiseksi ristinyt.\n\nTämän kuusen juurelta katselen kernaasti iltaisin maailmaan: vuoret\nsinisiä, tasangot valkeita, niiden yllä rusottava, hiipuva iltataivas.\nJa kaikki tämä rauhallisissa, levollisissa viivoissa; vuoret kuin\nuneen vaipuneina pehmeässä hämyssä; lumi taivaan ruskosta punertavana,\nvarjossa kylmän sinisenä; laaksossa olkikattoiset majat, joista savu\nnousee; etäällä iltakellot — —.\n\nVoisin melkein itkeä, kun näen tämän. Kuinka kaunis, kuinka kaunis on\nmaailma — mutta minä?\n\n\n\n18. maaliskuuta.\n\n\nTänään olen tullut 29 vuoden vanhaksi.\n\nAamiaista tuodessaan toi emäntä mukanaan minulle muutamia\nmaisemakortteja entisiltä parantolatovereiltani ja kirjeen eräältä\nvanhalta tädiltäni, joka säännöllisesti joka vuosi syntymäpäiväkseni\nkirjoittaa minulle käännytyskirjeen, sokeroiden sen rasialla\nitseleipomiaan anisleivoksia. Ja vaikka tuolle kirjeelle naurankin, en\nkuitenkaan tahtoisi jäädä sitä ilman. Onhan kuitenkin yksi ihminen,\njoka kuuluu minulle ja joka näkee minusta vaivaa, sillä käsiala on\ntutisevaa, kuten vanhan, sairaan käden kirjoitus. Me olemme kuoleva\nperhe, eikä minulla ole muita omaisia ketään. Sisareni kuolivat\naikaisin, äiti sai isästäni tartunnan, ja minä näin hänen kuihtuvan\npois, oma kohtaloni silmien edessä.\n\nKun sanoin emännälleni, että nyt oli minun syntymäpäiväni ja että hän\nsen tietysti jo oli korteista saanut tietää, ojensi hän minulle vanhan\nkuivuneen kätensä ja toivotti minulle terveyttä ja pitkää ikää.\n\n\"Eikö teillä ole mitään parempaa toivotettavana?\" kysyin minä häneltä\nkatkerasti naurahtaen. Silloin loi hän minuun suoran, lämpimän\nsilmäyksen ja vastasi: \"Jumalan rauhaa.\" Ja sitten hän meni ja jätti\nminut yksin.\n\nKummallinen toivotus ja juuri minulle! Mutta minä en voinut siitä\npahastua hänelle.\n\n\n\n3. huhtikuuta.\n\n\nOpettaja miellyttää minua oikeastaan enemmän kuin pastori; hän on vielä\nnuori ja täynnä ihanteellisuutta. Minä nauran hänelle, pilkkaan häntä,\nsaatan hänet intoiluun, lopuksi vihastukseen ja kadehdin häntä salaa\nhänen järjettömän optimisminsa vuoksi. Vahinko, ettei hän ole syvemmin\nsivistynyt; henkisesti ei hänestä ole minulle toveria, hänhän on niin\nnuorikin.\n\nNiin nuori? Luulen, hän on melkein minun ikäiseni; olenko minä sitten\nsisällisesti niin vanhusmainen ja turtunut? Taikka niin kypsä?\n\nEi, kypsä minä en ole; kypsänä oleminen olisi iloisena olemista. Minä\nen ole edes alistunut, vaan jäykkä, katkera, ylpeä, intohimoinen\n\"Ei\" kohtaloa vastaan. Minä en tahdo tulla voitetuksi; se on oleva\nminun kunniani, että seison pystyssä kuin mies, viimeiseen asti.\nMutta minusta on kuin olisivat itkemättömät kyyneleet minussa jääksi\njähmettyneet; kun ne sulavat, luhistun minä kokoon.\n\nMutta minunhan piti puhua opettajasta eikä omasta itsestäni; yhä\nuudelleen palaan minä itseeni, aivankuin sellaisen ajatuksilla Ja\ntunteilla, jonka virta on viskannut kuivalle, olisi jotakin arvoa.\nMutta opettajalla on arvoa, kaikkialla tapaan minä hänen jälkensä. Hän\nkulkee Naumanninsa kanssa pitkin ja poikin, kaikkialle, onnellistuttaen\nja sivistäen kansaa. Sehän on itsessään mielettömyyttä, mutta hän uskoo\nsiihen. Sitten käännyttää hän vielä muutamia lahjakkaitakin tähän\nuskoon, ja tässä, haluaisin melkein niin sanoa, hypnoottisessa tilassa\nryömivät he yhdessä jyrkkää vuoria alas; he lukevat \"sivistyneitä\"\nkirjoja, Lienhard'ia ja Frensseniä, Shakespeareä ja Schilleriä,\nkokoilevat kiviä, kovakuoriaisia ja kasveja, ja kantavat nenänsä\nerinäisiä sentimetrejä korkeammalla kuin toiset. Mutta naisiin he\nvaikuttavat. Tällä pitkätukkaisella sukukunnalla on merkillinen veto\nvoiman puoleen.\n\nKun Georg Steiner, se on opettajan nimi, tulee luokseni, on hän aina\ntäynnä jotakin, jonka hän on lukenut tai jota hän suunnittelee. Silloin\nsivelee hän innoissaan pitkää, suoraa tukkaansa, niin että pitkät\nhiustukot harottavat hänen päässään, lukee minulle ääneen hirvittävällä\nlaulavalla paatoksella kauneimmat ja vaikuttavimmat kohdat, ja kun\nminä sitten haluttomana pysyn paikallani lepotuolissa tai kylmän \"aika\nsievää\" sanon, silloin on hän ällistynyt kuten uneksija, joka on\näkkiä herätetty. Monesti vetää hän minut vastoin tahtoani väittelyyn;\nmutta väitellä hän ei osaa, hän käy kiinni enemmän sydämellä kuin\npäällä. Hauskaa on minun sitten nähdä, miten hänen harmaat silmänsä\ntulevat yhä tummemmiksi ja hehkuvammiksi kuta enemmän hän innostuu,\nmiten hänen kellahtavat kasvonsa punertuvat ja miten hän tulee\npuheliaaksi, kuten sellainen, joka puhuu \"kielillä.\" Kun minä eilen\nrohkealla väittelemiselläni olin ajanut hänet umpikujaan, huusi hän\ntulistuneena; \"Herra tohtori, tätä voittoanne minä en kadehdi teiltä,\nminä surkuttelen teitä sen johdosta.\"\n\n\"Siinä teillä ehkä on oikein\", myönsin minä auliisti, \"surkutelkaa vain\nminua, se on paras tapa, millä voitte minulle kostaa.\"\n\nJotakin oli hän varmaankin lukenut katseestani, sillä hän tuli äkkiä\nhämilleen ja loi minuun avuttoman lapsensilmäyksen. Mutta illalla\ntoi minulle eräs koulupoika kimpun valkovuokkoja: \"Tervehdyksenä\nopettajalta ja jotta herra tohtori huomaisi kevään saapuneen.\"\n\nHyvät ihmiset ovat minulle hiukan vastenmielisiä; he koputtavat aina\novelle, enkä minä kuitenkaan tahdo sanoa \"sisään.\"\n\n\n\n10. huhtikuuta.\n\n\nLöwenissä tuuletetaan vuoteita; pääsiäiseksi odotetaan ensimmäisiä\nlyhytaikaisia kylpyvieraita. Lumi on väistynyt niityiltä ja peittää\nenää vain harmaana ja elähtäneenä, itsellensä inhona, pohjoisia\nrinteitä, notkoja ja kuiluja; mutta vuoriniityt ovat vielä alastomat,\nainoastaan laaksossa, jossa vesi lukemattomissa uurteissa elähdyttää\njuuria, ne ovat heleänvihreitä ja täynnä lyhytvartisia kaunokkeja.\n\nTänään on aurinko paistanut koko päivän, se lämmittää täällä ylhäällä\nohuessa ilmassa jo aika tuntuvasti. Minä vedin lepotuolini nurmikolle\ntalon taakse ja paistattelin itseäni; eläimellinen mielihyvä levisi\nruumiiseeni ja vaivutti horteeseen kaiken, aivot ja sydämen. Hyvä\naurinkoäiti!\n\nMyöskin kottaraiset ovat tulleet ja viheltelevät aamuisin ikkunani\nedessä. Ne pesivät pönttöön, jonka pikku Philipp, emäntäni poika,\nedellisellä viikolla on valmistanut, ja jotavarten hän on lainannut\nminun taskuveistäni. Kiitokseksi vuoleskeli hän kuistin täyteen lastuja\nja piti minulle seuraa.\n\n\"Herra opettaja on sanonu', että mun pitäisi tehdä tuollainen pikku\nmökki linnuille, se olis' hyödyllinen,\" alkoi hän.\n\n\"Niin, siinä teet oikein.\"\n\nÄänettömyys.\n\n\"Toi opettaja on niin viisas.\"\n\nMinä myönnän.\n\n\"Mennä vuonna löysi Hirschwirtin Pekka ison toukan, ja opettaja\nkasvatti sen, ja siitä tuli suuri, niin nätti perhonen,\nligusterperhonen on sen nimi, opettaja sano! Opettaja tietää joka kukan\nnimen ja joka eläimen nimen.\"\n\n\"No, ja mitäs hyötyä siitä on?\" kysyin minä epäilevästi.\n\nPoika vaikeni ymmällään ja vuoli edelleen. Lopulta sanoi hän huoaten:\n\"Mä tähtösin ja tietää kaikki.\" Ja sitten veti hän päänsä taakse päin\nja otti torjuvan ilmeen, ikäänkuin olisin tullut häntä liian lähelle.\n\nVihdoin oli rakennus valmis, ja Philipp tarkasteli sitä mieli hyvänä.\n\n\"Eiks' tossa vois' vaikka itte asua?\" kysyi hän minulta ylpeästi ja\npiti työtänsä nenäni alla.\n\nMinä en voinut olla myöntämättä, vaikka esine oli vino ja vailla\nrakennustaiteellista viehätystä. Mutta en tahtonut sammuttaa iloisista\nlapsensilmistä säteilevää valoa. — Luomisiloa! Siinäkään ei mitään\nminulle! Aina päältä katsoa, ei koskaan itse iloita! Ja siitä ei muka\npitäisi katkeroitua?\n\n\n\n1. toukokuuta.\n\n\nOlen maannut muutamia viikkoja vuoteessa. Huhtikuun ilma aiheutti\nminulle sietämättömän katarrin, ja kuume ei tahtonut poistua. Ei ole\noikeastaan hullumpaa olla hiukan kuumeessa: levätä tunteet velttoina ja\npuolivalveilla antautua unelmiin, joiden kulkua voi ohjata. Seinäpaperi\nminun huoneessani on hyvin sisältörikas. Siinä on paksuja ruusuja,\nkussakin kolme lehteä ja kaksi nuppua, jotka saavat mitä kummallisimpia\nmuotoja; milloin ne ovat suuria herhiläisiä, joiden surinan melkein\nkuulen, kun veri kohisee suonissani, milloin lihavia, munkkeja käyden\njuhlakulkueessa, milloin konnia, joilla on pikku kruunut päässään,\naivan kuin olisivat suoraan sadusta esiin hypänneet. Sitten on\nikkunoiden välissä seinäpaperissa suuri tahra, siltä kohdalta on joskus\nsatanut katon läpi ja väri on tuhraantunut, ja sohvan yläpuolella\non seinälampusta johtunut öljytahra. Nämä kaksi ovat kuumeen\nkiihdyttämälle mielikuvitukselleni anteliaimpia; milloin esittävät ne\npirullisia irvinaamoja, milloin suloisia tytönkasvoja.\n\nEnimmäkseen muistutti vesiläikkä minulle eräästä saksalaisesta\nopettajasta, jota kohtaan kerran tunsin hullua, salattua\npojanrakkautta. Hän piti myös minusta, huomasin sen, kun hän siveli\npehmeää, ruskeaa tukkaani, joka aina oli niin sopimattoman pitkä,\nettä he nimittivät minua runoilijaksi, tai kun hän kohotti leukaani\nja katsoi minua silmiin. Hänen katseessaan oli jotakin tutkivaa ja\npyytävää, ja minä tein aina hyviä päätöksiä ja salaisia lupauksia, kun\nhän minuun noin katsoi.\n\nNyt hän on minut jättänyt; minä en ole missään suhteessa pitänyt, mitä\nolen luvannut. Kaksi vuotta sitten loukkasin häntä syvästi purevalla\nhuumorillani. Mutta mennös vaan, minä en voinut sinua pidättää! Tai\nolisiko minun pitänyt ilmaista sinulle, miltä sisässäni näytti, vikistä\nja valittaa sinun edessäsi. Sitä ei tee kukaan mies, ei ainakaan\nmiehelle.\n\nMutta vielä tänään minulle luottaa tuskaa, ettet sinä syvemmälle minuun\nsilloin katsonut, et arvannut epätoivoista tilaani. Kuumehoureissani\nnäin aina sinun kauniit lyhytnäköiset silmäsi, jotka minuun tuolta\nikkunoiden välistä katsoivat, ja aamulla selvenneenä näin taas vain\ntuon vanhan levinneen vesitahran.\n\nNiin, nyt olen muka jälleen taas \"terve\", kuten minulle vakuuttaa\nlääkärini. Originelli mies, juoppo, mutta nerokas, vaikkeikaan juuri\nlääkärinä. Miehellä on viulu ja ääni siinä — — —.\n\nKun hän on juonut niin paljon, että kaikki esteet ovat poissa, silloin\nsoittaa hän minulle tavallisesti jotakin. En voi sitä aina sietää,\nsillä hänen soittonsa pyrkii kääntämään sydämeni nurin, ja mitä silloin\ntulee esille, sen tahdon mieluummin pitää itselläni.\n\nHän on joskus maailmassa saanut lääkintöneuvoksen arvonimen, en\ntiedä mistä hyvästä. Hän on lihava, pyöreäruumiinen mies, silmät\nrasvakerrosten sisässä, kasvot kuparinväriset, tukka harmaanvaalea,\nharjaksinen, lyhyeksi leikattu ja törröttävä kuin vaateharja.\n\nMe teemme yhdessä pilaa sairaudestani ja elämästä ja kuolemasta ja\nnaisista. Sen ohella koputtaa hän rintaani tai kuuntelee valtimoani.\nMinä sanon silloin pilkallisesti: \"Kaikin mokomin, tohtori, älkää\nvaivatko itseänne! Ei ole mitään tehtävissä.\"\n\n\"Siinä teillä on taaskin oikein\", myöntää hän ja lyö minua\nhyväntahtoisesti naurahtaen polveen, \"te olette sittenkin ymmärtäväisin\npotilas, mikä minulla milloinkaan on ollut\".\n\nOn niin epämukavaa teeskennellä, ja hän on iloinen, kun hänen ei minun\nluonani tarvitse niin tehdä. Ja minä olen sittenkin tuollainen kirotun\nheikko poika, joka olisin hänelle kiitollinen valheesta, vaikkapa\nnäkisin sen lävitsekin. Eihän ehkä aina voi tietää — — —.\n\nVanha eukko on hoitanut minua erittäin uskollisesti; kovin mielellään\nhaluaisi hän koettaa minuun erinäisiä parannuskonsteja, ja epäilenpä,\nettä hän ainakin jonkun pyhimyksen on vahakynttilällä lahjonut\npuolelleni; mutta simpukkateestä, jota hän minulle yskää lieventävänä\nylisteli, olen väristen kieltäytynyt.\n\nOikeastaan hän on liian ruma esteettisesti tuntevalle ihmiselle,\njollainen minä olen; mutta hänen loisteettomissa silmissään on\näidillinen katse, ja siitä minä unohdan hampaattoman suun, pörröiset,\nharmaat hapset ja kumaran vartalon. Tuollaisesta katseesta voi\nvaimoväelle antaa paljon anteeksi, ja kuitenkin tunnen itseni\npersoonallisesti loukatuksi, jos tämä äidillisyys minua kohtaan tulee\nliian peittelemättömästi ilmi. Minä esiinnyn itselleni silloin niin\npienenä, niin apua tarvitsevana, ja että sellainen olen, sen tahtoisin\nkuitenkin kernaasti unohtaa. Epäjohdonmukaisuudeksi sitä sanotaan.\n\nKun hän minulle tänään ruskealla, kuivettuneella kädellään ojensi\npesuveden, täytyi minun ajatella, että tämä sama käsi on kerran painava\nsilmäni kiinni, ja tämä käsivarsi tukeva minua viimeisessä vaikeassa\nkamppailussa ilmasta ja elämästä. Minä pakotin itseni tarkasti\nkatsomaan kättä, joka piti vatia edessäni. Se oli elämän kuumuuden\nkuivettama, luiseva ja suonikas aina rumuuteen saakka. Hänen on\ntäytynyt paljon kärsiä, kädessä on ilmettä mutta myöskin voimaa. Minun\nomani on kapea ja veltto ja valkoinen, sinisuoninen.\n\n\n\n8. toukokuuta.\n\n\nVanha rouva Bühler'ini on kovassa touhussa; hän kulkee ympäri huoneita\nja puhdistaa ja pesee ja asettaa kuusenkäpyjä ja kevätesikkoja pariin\nhirveän kirjavaan maljakkoon. Lisäksi tuoksuu sipulikakuilta aina minun\nhuoneeseeni asti. Kun kysyin häneltä, kuningastako tänne odotettiin,\nvastasi hän loistavin silmin: \"Eikä, vaan minun poikaani, joka tänään\npääsee pois laitoksesta\".\n\nLähemmin kysyttyäni sain kuulla, että poika oli eräässä tylsämielisten\nhoitolassa, jossa hänelle koetettiin opettaa puhtautta ja jotakin\nkäsityötä. Nyt tulee hän jälleen kotiin ja koettaa olkihattujen\npunomisella ansaita leipänsä. Hänen jalkansa ovat halvatut, mutta\näiti on ainoan kadulle päin olevan ikkunansa ääreen asettanut\nvanhan lepotuolin ja ikkunanreunukselle kauneimmat kurjenpolvi- ja\nneilikkakukkansa, jottei pojalle tulisi aika pitkäksi ja hän näkisi\njotakin kaunista.\n\n\"Vaivanen poikaparkahan se on\", sanoi äiti suorasukaisesti, \"ja parempi\nolisi, jos hyvä Jumala korjaisi hänet pois, mutta iloitsen kuitenkin\nniin, että tuskin maltan odottaa\".\n\nSen lisäksi vaimolla tuskin on mistä elää, mies loukkaantui vuosia\nsitten puunkaadannassa, ja vaimo on molemmat pojat yksin kasvattanut.\nPerheen päätulolähteenä olen minä, ja kuitenkaan ei minun vaatimaton,\npuukuistilla varustettu huoneeni ole kallis.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOn ilta, ja poika on täällä. Naapuri on mennyt karjamarkkinoille\nkaupunkiin myömään vasikkaansa ja paluumatkalla on hän noutanut\nJaakon laitoksesta. Jo tuntia ennen heidän tuloaan juoksi äiti\nsunnuntaipuvussaan ulos, varjosti silmiään ja tähysteli alas puutonta\ntietä pitkin. Minuun suorastaan tarttui hänen levottomuutensa ja\nsiirsin tuolini avatun ikkunan eteen, sillä ilma oli lämmin. Vihdoin\nnäkyi tomupilvi, kuului jyrinää, ja silloin syöksyi äiti nauraen ja\nitkien päristeleviä hevosia vastaan.\n\n\"Niin, Jaakko, sinäkö tosiaan siellä? Ja niin suureksi kasvanut,\noikeinhan sinulla on jo viiksetkin!\" Sitten asetti hän tuolin vaunujen\nviereen ja ajomies auttoi häntä laskemaan nuoren miehen alas.\n\nKyläntielle kerääntyi luonnollisesti kansaa töllistelemään, mutta minä\nkäänsin silmäni pois, sillä ei ole mikään suuri nautinto katsella\ninhimillistä kurjuutta ja heikkoutta. Sitten he kantoivat hänet\ntuolissa sisälle, ja katselijat menivät matkoihinsa. Hän ei ole ruma,\ntuo nuorimies, eikä näytä erikoisen tylsältäkään, vaikka hän äidilleen\nyhä hämillään ystävällisesti irvistelikin; mutta hän tunsi äitinsä ja\niloitsi. Hänen jalkansa ovat aivan lyhyet ja voimattomat, yläruumis\nsitävastoin näyttää säännöllisesti kehittyneeltä.\n\nUsein ajattelen, että oli onni, ettei minun äitini tarvinnut nähdä\nsortumistani, niin katkeran välttämättömästi kuin häntä tarvitsisinkin.\nMinua olisi alati kalvanut syyllisyyden tunne siitä, että aiheutan\nhänelle surua ilon asemesta. Ja sitten olisin koettanut teeskennellä\nhänelle tyytyväisyyttä ja olisin tässä panssarissa käynyt päivät\npäästään ja olisin itseäni vaivannut ollakseni häntä vaivaamatta.\nJa sitten olisi se ehkä kuitenkin ollut turhaa, sillä äidit näkevät\nterävästi.\n\n\n\n31. toukokuuta.\n\n\nTänään toi rouva Bühler minulle olkihatun, jonka hänen poikansa on\nminulle punonut, koska olen niin hyvä häntä kohtaan. Taivas, kuinka\nhalvalla voi olla hyvä! Pari ystävällistä sanaa, välistä muutamia\nmakeisia, joista hän kovasti pitää. Kun tyystemmin ajattelen, on se\npikemminkin itsekkyyttä, sillä minua masentaa alakuloisten kasvojen\nnäkeminen. Taaleria, jonka hatusta tarjosin, ei vaimo tahtonut millään\nottaa vastaan, hattu oli muka lahja. Silloin panin tuon leveälierisen\nhökötyksen päähäni ja menin alas Jaakon luokse. Hänen kasvonsa\naivan säteilivät, kun hän näki minut, ja hän vakuutti nieleksien ja\nänkytellen, silmin ja käsin, että minä olin kaunis tuossa hatussa.\nKiiltävästä taalerista tunsi hän lapsellista iloa, hän pyöritteli sitä\nikkunalaudalla sinne ja tänne ja nauroi, iloisena kuin lapsi, kun se\nkirkkaalla helähdyksellä putosi lattialle.\n\n\"Minä ansainnut!\" huusi hän ylpeänä äidille, joka tuli tupaan.\n\nUlkona tiellä veteli pari poikaa pilkkalaulua nuorukaisparasta;\nuskomattoman raakoja voivatkin lapset olla. Rampa käsitti pilkan sangen\nhyvin, sillä hänen kasvonsa synkistyivät, ja hän torjui koko ajan:\n\n\"Älkee laulako, älkee laulako!\"\n\nMutta äkkiä hän hymyili kirkastuneena, ja hattuani osoittaen sanoi: \"Mä\nteen sieviä hattuja, noi tyhmiä poikia, noi!\"\n\nMinä nyökkäsin hänelle, ja sitten ahdisti minua jokin kurkussa.\nTuo kurja tylsämielinenkin tuntee itsensä hyödylliseksi jäseneksi\nyhteiskunnassa, mutta mitä teen minä? Minun ei ole ollut raskasta\nluopua kutsumuksestani. Lakimies? Hyvä jumala, sellaiseksi tullaan,\nilman rakkautta ja ilman vihaa. Hyvä tulevaisuus, kunnioitettu asema en\nole kyyneltäkään sen takia vuodattanut. Muutoin herkuttelen taiteella\nja kirjallisuudella ja pistän joskus nenäni tieteellisiin kirjoihin.\nIhanteellisina vuosinani tahdoin tulla runoilijaksi, ehkä sentähden,\nettä professori antoi minulle ainekirjoituksessa arvolauseen \"sangen\nhyvä\" tai että ensimmäisen rakkauden suloinen tuska oli puristanut\nminulta muutamia onnistuneita kaipauslauluja. Ainoa, mitä todella\nrakastan, on luonto. Se ei ole minulle koskaan elämässäni tehnyt\npahaa, mutta aina hyvää. Vaikkei se voikaan minua auttaa, siroittaa se\nkuitenkin tielleni kukkiaan ja auringonsäteitään ja sivelee hellällä\näidinkädellä polttavaa otsaani.\n\n\n\n2. kesäkuuta.\n\n\nTänään ovat ensimmäiset kylpyvieraat jutellen ja lörpötellen kulkeneet\nikkunani ohitse; lapset kesälomasta innoissaan, joka kukasta\nihastuneina, isä ylevänä, kohotetuin päin näiden ilojen jakajana,\nnarisevalla äänellä kaikesta tietoa antaen ja selittäen; äiti\nkyhnystellen perässäpäin, taluttaen kahta vääräsääristä, riisitautista\npoikasta; nähtävästi kaksoset. Nuo ihmiset eivät näyttäneet kauniilta\neivätkä rakastettavilta, mutta minä tunsin kateutta perheenisää\nkohtaan. Tälle hengenahdistusta potevalle rouvalle ja hänen\nlapsilleen merkitsee hän jotakin huolimatta pöyhkeilevästä, kuivasta\npedanttisuudestaan. Kenelle olen minä jotakin?\n\nTai onko se lopultakin minun syyni? Ja kuitenkin kaipaan niin\näärettömästi rakkautta, olentoa, joka olisi minulle hyvä, joka kuuluisi\nminulle! Mutta kuka koko tässä avarassa maailmassa voisi ja tahtoisi\nkuulua minulle? Voi äiti, äiti, miksi olet jättänyt minut niin yksin! —\n— —\n\n\n\n3. kesäkuuta.\n\n\nGeorg Steiner on hyvin kiihdyksissään; se oli aivan naurettavaa.\nMe istuimme eilen illalla Löwen'issä, pastori ja minä, ja odotimme\nkolmatta toveriamme korttipeliin. Ilta oli melkein liian kaunis\nkortinpeluuseen, itse paksu pastorikin tuli kaihomieliseksi,\nristi kätensä vatsan yli, pyöritteli peukaloitaan ja alkoi puhua\nnuoruudestaan ja pienestä vaaleasta serkusta, joka oli hänen\nvanhempiensa talossa elänyt.\n\n\"Niin, ei ole aivan helppo meidänkään kutsumuksemme; jos minusta olisi\ntullut maanviljelijä, kuten isäni, voisi minulla nyt jo olla kuusi\npoikaa ja tyttöä, ja he ehkä olisivat yhtä vaaleita ja sinisilmäisiä\nkuin pikku Marie-serkku.\"\n\nJa näin puhellessaan hän katsoi peräti surumielisenä punaiseen\niltaruskoon.\n\n\"Hiukan vähemmän rasvaa olisi kai teihin siinä tapauksessa karttunut\",\nsanoin minä ilkeästi, luoden silmäyksen kiusoittaviin rasvakurttuihin\nhänen käsissään.\n\n\"Eipä olisi vahingoksi, herra tohtori. Mutta pyydän, älkää ymmärtäkö\nminua väärin. Olen kaukana siitä että katuisin jotakin tai nureksuisin\npyhää kutsumustani. Se oli vain tuollainen ohimenevä surumielinen\najatus, joka minulle tuli. Sellaisia saa helposti näinä lauhkeina,\nkaihoisina kevätiltoina. Te tulette sen ymmärtämään, herra tohtori.\"\n\nEttä tuo lihava, hyvinvoipa, alati tyytyväinen pastori oli eräässä\nmielessä hänkin perinnötön, johtui vasta tänään mieleeni.\n\nSitten tuli opettaja, hatuttomin päin, hiukset harallaan ja mustetahra\nkeskisormessa.\n\n\"Tiedättekö uusimman tapahtuman?\"\n\n\"En, sitä en tiedä koskaan.\"\n\n\"Korkea virasto lähettää minulle tänne naisvirkatoverin aliopettajan\npaikalle; kaunis juttu!\"\n\n\"Te voitte mennä naimisiin hänen kanssaan, silloin olette\nopettajattaresta irti.\"\n\nSteiner teki kauhistuneen eleen. \"Mennä naimisiin? Ei—i, tiedättekö,\notan silloin mieluummin jonkun talonpojan tyttären, sievän, nuoren.\"\n\"Varakkaan\", täydensi pastori, mutta opettaja ei ollut kuulevinaan.\n\n\"Tunnen vain hirvittäviä naisvirkatovereita, ja ylipäänsä — vastustan\nnaisten tunkeutumista kansakouluihin.\"\n\n\"Minusta se taas on oikeus ja kohtuus\", alkoi pastori leveästi, \"ja\nminkätähden? Me esimiehet tulemme paljon paremmin toimeen heidän\nkanssansa, kuin teidän nykyaikaisten nuorten herrojen; te olette\nkaikki salaisia Häckel'in kannattajia, mutta heissä on vielä jäljellä\nkunnioitus kirkkoa ja uskontoa kohtaan, ja pienistä koulutoimistaan\nsuoriutuvat he myös paremmin kuin miehet\".\n\nOpettaja kuunteli happamen näköisenä hengellisen miehen ylistyspuhetta.\n\n\"Mutta herra Steiner\", ryhdyin minä puheeseen, \"en tunne teitä\nollenkaan nyt; te, niin ihanteellinen, edistysmielinen, kansan onnea\nharrastava, te raivoatte pikku opettajatar-parkaa vastaan, joka\nurhoollisena ja iloisena täyttää tehtävänsä?\"\n\n\"Tähän sopii myöskin sanoa: Varjelkoon, rakas Florian, sytytä\nmieluummin muita taloja\", nauroi pastori miellyttävästi.\n\nOpettaja punastui ja katseli meitä epävarmasti.\n\n\"En tietysti usko... minä... tuota... minulle olisi kuitenkin virkaveli\nmieluisampi kuin tuollainen vanha neitsyt.\"\n\n\"Mutta entäs nuori?\" kiusoittelin minä.\n\n\"Ne ovat melkein vieläkin pahempia, silloin täytyy aina pitää itsestään\nvaarin, olla kohtelias ... Ja ylipäänsä... naisten kanssa on vaikea\nseurustella toverillisesti.\"\n\n\"Mutta maksaa vaivan\", vastasin minä, aivan kuin olisin naisasioissa\nollut äärettömän kokenut; ja keitä olen oikeastaan tuntenut? Paitsi\näitiäni — — —\n\nEiköhän jokaisessa naisessa ole tavattavissa myöskin ystävätär, ja\nemmeköhän me miehet ole vain liian kömpelöitä ja taitamattomia, tai\nliian himokkaita? On ylipäänsä tyhmää ja köyhyyden todistus meille\nmiehille soimata naisia, sillä raa'oille egoisteille ja pelkureille\neivät he sielullisessa kauneudessaan koskaan avaudu.\n\nKoomillista kyllä, erotamme soimatessamme aina oman äitimme luvusta\npois, ja kuitenkin voivat kaikki nuo parjatut naisraukat olla äitejä ja\nsen kautta merkitä joillekin ihmisille hyvyyttä, lämpöä ja kotia. He\njäävät alati kunnioitetuiksi lapsilleen huolimatta heikkouksistaan ja\nvirheistään.\n\nMutta me miehet olemme sokeita, ja soimaaminen on hauskaa, ja minä\nitsekin teen mielelläni niin — — —\n\nSen ohessa tunnen iloitsevani opettajattaresta, vaikkapa hän\nolisi vanhakin. Naiset puuttuvat täällä minun elämästäni, ainakin\nsivistyneet, jotka sellaiselle ihmiselle kuin minulle voisivat olla\nystävättäriä.\n\nMonesti ajattelen, että voisin jollekulle naiselle olla paljon — — —\n\n\n\n9. kesäkuuta.\n\n\nMinun elämäni kuluu niin tasaisesti, etten ollenkaan huomaa, miten\npäivät siirtyvät ja miten jokainen niistä saattaa minut lähemmäksi\nhautaa. Ruumiini rasittaa minua vähän, vieno, puhdas, ilma täällä\nylhäällä tekee kipeälle keuhkolle hyvää, minä yskin tuskin ollenkaan\nja nukun hyvin. Jospa lääkäri sittenkin olisi erehtynyt? Jos sairaus\nkehittyisikin paljoa hitaammin tai pysyisi paikoillaan? Mahdotonta ei\ntämä kaikki suinkaan ole!\n\nAh elämä, suloinen elämä! Jospa vielä kerran saisin sinun hurmaavan\nmaljasi huulilleni viedä kuinka ahnaasti minä joisin sen, polvistuen ja\nhartaudella, ei hurjassa samppanjahuumassa, kuten kerta ennen — — —\n\nRuusut kukkivat; ulkona pikku puutarhassa kaalinkupujen ja\nsalaattisarkojen välissä ne kasvavat, ja naapuritalon ruskeata\npuuseinää pitkin kohoavat, tyttären kamarinikkunan ympäröiden. Kun\nminä kuistillani lepään, leyhyvät vienot tuoksut ympärilläni. Myöskin\nlehmukset kukkivat, tuuli tuo minulle puistokäytävästä kokonaisia\ntuoksupilviä huoneeseeni, ja kunnon Steiner lahjoittaa minulle\npitkävartisia, itse oksastamiaan ruusuja, hienon värisiä ja nimisiä,\nikäänkuin olisin hänen nuori virkasisarensa. Hän, opettajatar, on\nnimittäin nyt myöskin täällä; en ole nähnyt häntä vielä, ja Steiner on\nverrattain vähin sanoin hänestä puhunut. Aivan niin huonosti kuin hän\npelkäsi, ei asia muka ole, ja tulokas tuntuu olevan aika miellyttävä\nhenkilö. Silloin voisin minä ehkä vielä kerran, kuten ennen niin usein,\nkatsella, kuinka toiset armastelevat. Mutta Steinerille suon kernaasti\nrakastettavan tytön, ja tahdon ilman kateutta iloita, kun hänellä on\nonnea; hän on kelpo nuori mies, mutta naisia kohtaan arka kuin tyttö.\nNo, ehkäpä minä voin häntä auttaa; avioliittojen rakentaminenhan on\nelämästä erotettujen etuoikeus ja antaa heille edes hiukkasen rakkauden\naistimusta.\n\nMuutoin näen hänet itse huomenna. Löwenin isäntä on pyytänyt minua, nyt\nkesällä, mikäli mahdollista aterioimaan suuressa yhteisessä pöydässä,\nkoska hänen henkilökunnallansa oli ylenmäärin työtä. Hän arveli myös,\nettä se olisi minulle hauskempaa. Niinpä tahdon tehdä hänen mielikseen\nja koettaa, mutta vastenmieliseltä se minusta tuntuu, sillä olen tullut\nmelkeinpä hiukkasen ihmisaraksi, ja pelkästä mielenliikutuksesta en saa\nsyödyksi kyllikseni.\n\n\n\n10. kesäkuuta.\n\n\nNyt olen siis oppinut tuntemaan Heilwig Waldenin. Jo pelkkä nimi\naiheutti minulle miellyttävän ennakkoarvostelun; siinä on jotakin\nvakavaa, omalaatuista, kuten sen omistajassakin.\n\nKun päivällisen aika lähestyi, aloin tehdä ulkonaista ihmistäni\nseurakelpoiseksi. Otin esiin mustan takkini ja etsin kauan sopivaa\nkaulaliinaa. Vaatevarastoani ei ole puoleen vuoteen uusittu, nyt sain\nsiitä harmia; lopulla löysin kuitenkin oliivinvihreän kaulaliinan,\njossa en näyttänyt niin kalpealta, valkoinen oli liian juhlallinen\nja mustassa olin kuin mikäkin pappi. Minun täytyy tunnustaa, että\nkäyttäydyin kuin itserakas tanssikoulun oppilas. Otin käsille\nviiksentaivuttajani, joihin minä en täällä enää ollut koskenut ja\npanin toimeen oikein hävityksen kauhistuksen liinavaatelaatikossani.\nEttä täkäläinen kylänsilittäjä oli niin huono taitaja ammatissaan,\nei ollut minulle tähän asti lainkaan tullut mieleen. Lopulta saatoin\njoltisellakin tyydytyksellä jättää peilin rauhaan. Minun täytyi nauraa\nhuolellisuudelle, jota panin asuuni, mutta tietoisuus siitä, että on\nhyvin puettu, antaa eräänlaisen varmuuden ihmisten keskellä, ja se oli\nminulle hyvin tarpeen.\n\nMielestäni en muutoin näytä huonolta; sairaalta en ollenkaan,\nkorkeintaan hiukan mielenkiintoiselta, henkevystyneeltä. Tummatukkaiset\nmiehethän ovat enimmäkseen kalpeita, ryhtini on myös jokseenkin suora,\nvaikka olenkin pitkä ja hintelö.\n\nNäin lohdutettuna ja varustettuna astuin sydän tykyttäen Löwenin\nvierashuoneeseen, jota nimitettiin ruokasaliksi. Se oli jo aivan\ntäynnä, ja talon tyttäret tarjoilivat parhaillaan lientä. Äänet\nsorisivat ympärilläni ja kaikkien silmät tuijottivat uteliaina minuun.\nTäytyy tunnustaakseni että palavasti toivoin olevani kotonani rauhassa\nneljän seinän suojassa, mikä minua ei tosin estänyt ulkonaisesti\nlevollisena kevyellä kumarruksella sijoittumasta tyhjälle paikalle,\njonka isäntä oli minulle osoittanut.\n\n\"Te olette meidän pitkäaikaisin vieraamme, teidän on saatava\nkunniapaikka\", sanoi vanha Sommerkorn, jossa talonpoikaisviinuri\nulkonaisesta aistikkuudesta huolimatta pisti esiin.\n\n\"Opettajatar neidin olemme asettaneet teidän viereenne, jotta teillä\nolisi ajanvietettä.\"\n\nOnneksi ei neiti Walden kuullut ajanvietteestä mitään.\n\n\"Tämä on herra tohtori Berthold Wehlin, neiti Walden, meidän\ntalvivieraamme, joka on toipumassa täällä ylhäällä tohtoristaan.\"\n\nMinä tein äänettömän kumarruksen ja istuuduin; heti sen jälkeen tuli\nJulietta liemineen.\n\n\"Eikö vissiin, herra tohtori, täällä on tok' hauskempaa kuin Bühlerin\nhökkelissä\", alkoi hän heti tuttavallisesti, \"syökää nyt oikein\nreilusti, tämä on voimakasta lientä, se vahvistaa teitä.\"\n\nNe naiset eivät sitten voi olla kohtelematta ja hemmottelematta\nsairasta kuin lasta. Tästä ei Juliettalle kuitenkaan voi harmistua,\nkun hän noin kukoistavana ja pyöreäposkisena seisoo edessä, voimakkain\nkäsin ja nauravin suin ja ruskeissa silmissään katse kuin tahtoisi hän\nsanoa: Voi sinua pikku raukkaa!\n\nVaivalla sain pari lusikallista lientä alas, käteni vapisi; mutta\nlusikat Löwenissä ovatkin niin raskaat, että kelpaisivat vaikka\ntappelussa aseeksi.\n\nLuonnollisesti pikku neitonen huomasi myös tämän, ja minä tunsin,\nkuinka hän osanottavaisesti katsoi minuun. Silloin laskin aseen syrjään\nja vastasin katseeseen; ehkä liian pitkään, sillä hän punastui äkkiä ja\nkäänsi silmänsä pois.\n\nHeilwig! Nimi kuuluu hänelle, noihin kapeisiin madonnankasvoihin\nyksinkertaisesti kammattuine hiuksineen ja suurine syvältä olevine\nsilmineen. Lisäksi suora, hieno pikku nenä, suu, jonka ilme alati\nvaihtelee, värittömät, kirkkaat kasvot, kaula, joka minusta muistuttaa\nhentoa kukanvartta... No niin, hän se siis on, tuo pieni olento, joka\nrusinana miesseuran jokapäiväisessä leivässä on sulostava elämääni,\nsillä suloinen olento hän on, ainakin ulkonäöltään.\n\nHän on hyvin vaitelias. Luulen, että hän on kaino. Se pakotti minun\nvoittamaan arkuuteni ja keskustelemaan. Tällöin unohdin luonnollisesti\nsyömisen, kunnes Julietta tuli väliin ja asetti verestävän palasen\npaahtopaistia lautaselleni lyhyellä käskyllä: \"Nyt on syötävä, herra\ntohtori. Neiti, kahtokaa te, ettei hän sit' unoha.\"\n\nNeiti Walden hymyili tehtävästään; hän näytti niin somalta, että minä\nunohdin läksyttää Juliettaa, ja kun sitten sitä ajattelin, oli se jo\nliian myöhäistä, eikä minulla ollut enää halua siihen.\n\n\n\n14. kesäkuuta.\n\n\nOlemme jo hyviä tuttuja keskenämme, neiti Walden ja minä; minusta\nnäkyy hän Steineriltä saaneen tietoja, sillä hän ei koskettele arkoja\nkohtiani; ehkäpä häntä tässä ohjaa myöskin hieno vaisto. Hän kertoi\nminulle tänään pöydässä, että hänen isänsä oli kapteeni sotaväessä ja\nettä hänellä oli kolme tytärtä ja kaksi poikaa. Hän on toiseksi vanhin\nja kahdenkymmenenkahden vuoden ikäinen. On varmaankin tuskallista\nvanhemmille, antaa tuollaisen nuoren olennon lähteä maailmalle.\nMitä kaikkea voi tuollaiselle tytölle tapahtuakaan! Ja tulla sitten\ntällaiselle seudulle, yksinäisyyteen, kun on tottunut iloiseen\nystävätärten seuraan. Että hänen virkatoverinsa täällä on kunnon mies,\non pelkkä sattuma, ja samoin se, että minä asun täällä.\n\nMuutoin, Steinerille ei hän kuitenkaan ole mitään. Hän, Heilwig, ei ota\nketään kansakoulunopettajaa, sitä eivät hänen omaisensakaan sallisi.\nMinä mitätön mies tunnen siitä jonkinlaista mielihyvää. Onko sitten\ntosiaan lohdutukseksi, jos toistenkin täytyy kieltäytyä? Se on kurjaa\nja pikkumaista.\n\nMinä voin jatkuvasti hyvin; tänään päivällä kiipesin aina Hohe Knie'lle\nsaakka. Tosin tarvitsin kolme kertaa niin pitkän ajan kuin oppaassa\nsanotaan ja pääsin perille jokseenkin hiestyneenä. Mutta olin ylpeä\nkuin urheilija, joka on voittanut kilpasoudussa. Hohe Knie on alaston\nvuorenhuippu, jonka rinteiltä joku aika sitten on metsä hakattu\npois. Kannot ovat vielä jäljellä villien karhunvaarainpensaikkojen\nympäröiminä, joiden välissä siellä täällä kukkivat pienet\npuolukkapensaat, punaiset hanhenjalat ja suuret siniset kellokukat.\nYlhäällä korkealla, jossa on vesiraja, seisoo ristiinnaulitun kuva,\njonka juuresta pulppuaa raikas lähde. Mehukkaat lemmikit rehoittavat\nkosteikossa, myöskin sammalpenkki on siellä. Minkä kauniin saarnan\npastori voisi siitä pitää: Elävä vesi, joka rististä vuotaa!\n\nMinä istuin kauan penkillä, ja maailma lepäsi rauhallisena jalkaini\njuurella. Pitäisi useammin nousta korkeuksiin, jotta näköpiiri pysyisi\nsuurena. Kaikki oli niin valoisaa ja aurinkoista, niin avaraa ja\nsuurta! Minä unohdin, että kuuluin syrjään sysättyihin, ja olisin\nniin mielelläni tahtonut omistaa olennon, jolle olisin hiukkasen\nrakkautta ja hellyyttä voinut antaa, vaikkapa vain ajatuksissani. Mutta\nminullehan ei kuulu kukaan!\n\nMinä join tuosta kuvaannollisesta vedestä, joka rististä virtasi, ja\npoimin pari kukkasta; huomenna annan ne neiti Waldenille ja kerron\nhänelle paikasta. Ja sitten — luulen, hankin itselleni koiran. Tahdon\nolla sille hyvä, sen pitää iloita, kun minä tulen kotiin, ja nuolla\nminun käsiäni; sen pitää seurata minua kaikilla teilläni, ja kun olen\nsurullinen, tahdon painaa pääni sen turkkia vasten. Onhan silloin edes\nyksi, joka näkee minun kyyneleeni eikä sentähden minua halveksi tai\nsääli, vaan uskollisessa sielussaan täynnä hämmästystä ajattelee:\n\n'Itse jumaltenpojatkin itkevät? Voi tätä maailmaa!'\n\n\n\n19. kesäkuuta.\n\n\nNyt makaan taas jo kolmatta päivää vuoteessa; Philipp noutaa minulle\nruoan Löwenistä, ja siniset lemmikit, joille minä olen uhrannut ainoan\nlasini, nuokkuvat kuihtuneina. Retki Hohe Knielle oli, niin näyttää,\npahaksi; tunnen pistoksia selässä ja kuume on noussut! Täytyykö minun\njokaisesta pienestä ilosta maksaa sovitusta? Kuinka olenkaan vähentänyt\nvaatimuksiani vuodesta vuoteen, ja kuinka usein olen ajatellut: 'Jos\nsinulta vielä tämäkin otetaan, ei elämä ole enää minkään arvoinen';\nja yhä uudelleen olen minä alistuneena vetänyt piiriäni ahtaammaksi\nja ahnaasti ja saiturimaisesti koonnut ja pitänyt kiinni niistä pikku\niloista, jotka minulle vielä jäivät.\n\nTäällä huoneessa on kuuma ja hiljaista, vain iso kärpänen surisee\nsuljettua ikkunaa vasten. Emäntä on vetänyt alas rullakartiinin,\njonka vihreä ja sininen sveitsiläismaisema saa tyydyttää minun\nluonnonkaipuuni. Joka päivä päivällisen aikaan kuulen ravintolankellon;\nsilloin näen hengessä Heilwig Waldenin, kuinka hän istuutuu paikalleen\npitkään pöytään, ja kuvittelen mielessäni, minkälainen puku hänellä\non yllään; minä katselen niin mielelläni sieviä naisten pukuja. Hänen\nvieressään jää tuoli tyhjäksi; ehkä hän katsahtaa kerran ovelle tai\nkysyy Juliettalta, missä sairas tohtori viipyy, ja sitten — — — asettuu\njoku toinen hänen viereensä minun paikalleni, paksu sokeritehtaan\njohtaja tai yliopettaja nyrpeine kasvoineen, ja he pitävät hänelle\nhauskaa, niin että hän kokonaan unohtaa katkeranivallisen naapurinsa.\n\nAh, minä toivoin, että tuolini pysyisi tyhjänä vain edes pari päivää\n— mutta minä en jätä koskaan aukkoa, ketju sulkeutuu, elämä menee\nmenojaan, ja tuskin kukaan ajatuksellakaan muistaa minua. Mitäpä voin\nenempää vaatia? Olen tarpeeton, kuulun ottaviin enkä antaviin.\n\nEmäntäni on heinänkorjuussa. Talo on aivan tyhjä; alhaalla ikkunan\nääressä istuu tylsämielinen ja punoo väsymättömästi olkihattujaan. Nyt\nvoisin minä kuolla.\n\nOn niin painostavaa, ja hengitys käy minulta raskaasti, mutta\njos nousen ylös avatakseni ikkunani, voi pyörtymys tavata minut;\nvähäinenkin kuume heikontaa heti.\n\nNyt täytyy päivällisen ravintolassa olla loppunut, sillä kuulen juuri\nkeveitä askeleita, jotka lähestyvät taloa; niin ei kävele kukaan\ntalonpoikaistyttö; se on joku neiti, joka romaani kädessä aikoo\nWolfsschlucht'iin...\n\n\nIllalla.\n\nHän oli siellä, katsoakseen miten minä voin; se oli hirveän kiltisti\nhäneltä. Ensin oli hän hyvin hämillään, kun näki minut niin yksin, ja\nluulenpa että minä olin vielä enemmän. Se tarttuu. Minä koettelin tuon\ntuostakin kaulaani, ikäänkuin olisi siellä ollut kaulus korkeammalle\nvedettävänä.\n\nEnsiksi oli hänen hämärässä vaikea perehtyä. Minä pyysin hänen\nvetämään ylös sveitsiläismaiseman ja avaamaan ikkunan. Sen teki hän\nhyvin taitavasti, ja tämä pieni palvelus antoi hänelle heti takaisin\nhänen teeskentelemättömän luonnollisuutensa. Sitten istuutui hän\nminun luokseni vuoteen viereen. Hänellä oli yllään harmaa hame ja\nvalkoinen pusero, jonka läpi kaula ja käsivarret kuulsivat ruusuisina.\nAuringonsäde sattui hänen tukkaansa, niin että se välkähteli kullalta.\nMinun täytyi katsella häntä ja unohdin sentakia puhumisen.\n\nEnsin kysyi hän minulta pehmeällä, vienolla äänellään terveydestäni,\nja kun hän ei tyytynyt vähiin sanoihin, vaan tutki edelleen kuin\nkoulunjohtaja ja lopuksi lausui pari lohduttavaa sanaa pikaisesta\nparanemisesta, tulin minä kiihtyneeksi, lankesin jälleen vanhaan\npilkkaajanosaani ja sanoin tylysti naurahtaen: \"Oh niin, tietysti,\nja minä elän vielä vanhemmaksi kuin kaikki muut ja kuolen vasta\nsatavuotiaana, vanhana ja elämästä kyllälti saaneena, kuten Abraham,\nIsak ja Jakob\".\n\nTästä sävystä tuli hänen kasvoilleen pelästynyt ilme; hän yritti\nhymyilyä, mutta se katosi jälleen heti, ja hän pysyi äänettömänä kuin\ntoruja saanut lapsi, sillävälin kun minä raivoten kiukuttelin omalle\nitselleni.\n\n\"Tomaattiliemi oli hyvää tänään\", aloin sitten mitä kevyimpään\nkeskustelusävyyn.\n\nHän katsoi minuun silmät suurina, sitten rypisti kevyesti\nkulmakarvojaan eikä yhtynyt puheeseeni.\n\n\"Mitä uutta kuuluu?\"\n\nHän vastasi hajamielisesti; vieraita oli mennyt, uusia tullut. Minun\ntäytyi sovittaa hänet. Mutta hyväsydämiset naiset sovitetaan nopeimmin\npyytämällä heiltä jotakin.\n\n\"Tahtoisitteko eräälle, joka kohtaloansa vastaan kiukuttelee, antaa\nhänen epäkohteliaisuutensa anteeksi ja valmistaa hänelle sitronajuoman?\nHänen on kovasti jano.\"\n\n\"Mielelläni\". Hänen kasvonsa kirkastuivat. Hän hypähti keventyneenä\nylös ja etsi yöpöydältä kokoon kaikki mitä tarvittiin; sitten otti hän\ninnokkaana ruukun ja meni hakemaan vettä kaivosta. Kun hän palasi,\nriippui hänen tukassaan vesipisaroita, jotka kimalsivat kuin timantit.\nMinä makasin hiljaa ja katselin häntä. Ei ainoakaan hänen suloisista\nliikkeistään jäänyt minulta huomaamatta, kun hän jäntevästi pikku\nkäsillään pusersi sitronaa ja varovasti antoi mehun valua. Ikkunasta\ntuli lämmin, ihana heinäntuoksu, alhaalla tuvassa mutisi Jaakko\nitsekseen käsittämättömiä sanoja.\n\nSitten nostin lasin huulilleni ja katsoin häneen juodessani.\n\n\"Oliko se hyvää?\"\n\n\"Sitronamehu ei ole milloinkaan ennen maistunut minusta niin hyvältä.\"\n\nHän hymyili veitikkamaisesti. \"Oh, nyt tulette jo kohteliaaksikin\".\n\n\"Enhän toki voi tehdä sairaskäyntiä teille kovin raskaaksi, muutoin\najattelette te jonakin päivänä: Antaa karhun murista itsekseen.\"\n\n\"Sitä suurempi on silloin laupeudentyö, jonka tekee.\"\n\n\"Aha, nyt tulee hyvä katolilainen esiin\", kiusoittelin minä.\n\n\"Hyvä?\" sanoi hän miettiväisesti. \"Hyvä minä en ole. Ajatteleminen on\nniin hirveän paha tottumus.\"\n\nHän otti minulta tyhjän lasin ja katsoi etsien ympärilleen, voisiko hän\nvielä jollakin tavalla osoittaa hoitajatarintoaan.\n\n\"Tulkaa tänne, neiti Walden, ja antakaa minun pyytää teiltä anteeksi\nkiittämättömyyttä, jolla vastaanotin teidän osanotonilmauksenne\",\npyysin hiljaisella äänellä, sillä puhuminen rasitti minua. \"Katsokaas,\nminä voin sietää kaiken, vieläpä katkerimman totuudenkin, mutta en\nsäälittelyä enkä lohdutusta. Minä tiedän lääkärin omasta lausunnosta,\nettä elämäni on menetetty; kysyessäni ei hän salaa minulta ainoatakaan\nedistysaskelta, jonka tauti tekee, ja nyt pitäisi minun hymyillen\nja uskoen kuulla, kun minulle vakuutetaan, aivankuin lapselle, että\nkaikki tulee jälleen hyväksi, ja kun minua terveen ulkonäköni johdosta\nkiitetään. Olenhan toki arvostelukykyinen mies, enkä mikään alaikäinen\nlapsi! Mutta älkää olko minulle vihainen, minun ei olisi pitänyt\nsuuttua\".\n\nHän pudisti päätään, mutta pari kyyneltä tuli hänen silmiinsä.\n\n\"Olenko loukannut teitä?\" kysyin surullisena.\n\n\"Ah, ei, ei siitä syystä\" — hän pyyhkäisi nopeasti kädellä silmiään —,\non vain niin hirveätä elää ilman toivoa, ja minulle tekee pahaa kuulla\nteidän puhuvan niin kylmästi ja melkein pilkallisesti kaikesta siitä.\nNiin kylmä ette voi olla, se on naamio, mutta mitä sen takana on...\n\n\"Te pieni herkkämielinen olento\", sanoin minä, ja nyt taistelin minäkin\nliikutusta vastaan, mutta menestyksellä. Ja sitten ojensin hänelle\nkäteni; hän laski empimättä kätensä omaani, eikä vetänyt sitä pois,\nennenkuin minä vienolla puristuksella laskin sen irti.\n\nJa sitten me puhelimme. Hän koulustaan, virkatovereistaan, pastorista,\nmielikirjoistaan ja mieliajatuksistaan.\n\nMinä osoitin hänelle kuihtuneita kukkia ja kerroin, mistä olin ne\npoiminut ja että olin aikonut tuoda ne hänelle. Sitten nousi hän, ja\nminä pyysin hänen tulemaan pian jälleen.\n\n\"Entä jos se rasittaa teitä?\" kysyi hän rakastettavalla, äidillisellä\näänellä.\n\nMinä pudistin hymyillen päätäni. \"Teidän käyntinne on ollut päiväni\nilo\".\n\nSitten hän meni, ja minä makasin kauan hiljaa selälläni ja elin vielä\nkerran kaiken uudelleen, ja olin surullinen ja iloinen yhtäaikaa,\nkunnes aloin uneksua ja lopuksi hiljaa nukahdin. Se teki minulle\nhyvää; tänä iltana voin paljon paremmin, kuumetta ei ole ollenkaan ja\nkirjoittaminen ei väsyttänyt. Ikkunasta valaa kuu sisälle hopeaisia\nvaloaaltojaan, niin että lamppuni valo näyttää niiden rinnalla\nkeltaiselta. Heinäsirkat kitisevät kosteassa nurmikossa, ja kirkonkello\nlyö kymmenen. Onkohan hän vielä valveilla? Hänen koulunsa alkaa jo\naikaisin kello seitsemän. Tai istuuko hän ehkä puutarhassa ja nauttii\nkesäyöstä? Tai puhelee iloisesti hoitovieraiden kanssa hotellin\nparvekkeella eikä huomaa yön äänettömyyttä? Onko hänellä ainoatakaan\najatusta minulle?\n\n\n\n23. kesäkuuta.\n\n\nMikä voima onkaan naisille annettu! Neljä kuukautta elin minä täällä\nhiljaa ja rauhassa miesten seurassa; neljätoista päivää sitten tuli\nnainen meidän luoksemme, ja heti kohta kiertävät minun ajatukseni hänen\nympärillään, ja lyhytaikainen seurustelu antaa minun sairaanelämälleni\nsisältöä ja viehätystä, minun harhaileville tunteilleni jonkinlaisen\nkotimaan.\n\nEi niin, että olisin häneen rakastunut, minähän en saa sellaista\najatella, ja niin hullu en ole, että asettaisin itseni alttiiksi\nsellaisille vahingollisille ja hyödyttömille liikutuksille.\nMutta tunnen iloa hänestä ja toivon, että tulisimme ystäviksi;\nsellaisessa irrallisessakin suhteessa tunnen naisen olevan minulle\nikäänkuin täydennykseksi; hän tekee elämäni sisältörikkaammaksi ja\narvokkaammaksi, antaa ajatuksilleni enemmän syvyyttä ja tunteilleni\nenemmän lämpöä.\n\nMinulla olisi niin suuret taipumukset rakkauteen, ei ainoastaan\nsiihen, mitä tavallisesti rakkaudeksi nimitetään. Minussa on paljon\ntyydyttämätöntä hellyyttä. Seurusteluni naisten kanssa oli aina\npintapuolista, pelkäsin intohimon tuskia, ja minulle se olisi tuottanut\nvain tuskia, ei muuta. Mutta pelkurien luo ei rakkaus tule, vaan menee\nohitse. Kerran hipaisi se vaatettani, silloin pakenin. Minähän tiesin,\netten saanut ajatella avioliittoa, ja ystävyyteen en siihen aikaan\nollut kykenevä. Nyt olisin...\n\nTänään saan maata kuistilla, ilma on lämmin, mutta ei helteinen.\nRuusut kukkivat yhä vielä, mutta niissä ei ole enää nuppuja. Ja\nkuitenkin tuoksuvat ne ihanammin kuin koskaan. Kannatan jonkun\nverran Muhammedia, joka sanoo: 'Rakastan naisia ja hyviä tuoksuja,\nmutta sieluni virkistyksen on Jumala pannut rukoukseen'. Naisia?\nSe kuulostaa niin kovin ylimalkaiselta, minä tahtoisin mieluummin\nsanoa: sivistyneitä naisia. Mutta hyvät tuoksut! Koulutalolla kasvaa\namerikkalainen viiniköynnös, joka ainoastaan kukkii, mutta ei kanna\nhedelmiä. Olin kahdeksan päivää sitten siellä ja istuin lehtimajassa\nja olin kuin juopunut hurmaavista tuoksuista. Lopuksi pyysin Steinerin\nolemaan aivan hiljaa, jotta ei mikään tätä ihanaa nautintoa häiritsisi.\nSe oli kuin henkäys paratiisin puutarhoista, liian ihana tälle\nmaailmalle, suloinen, voimakas ja balsamituoksuinen, ei ole sanoja sen\nkuvaamiseksi. Minä hengitin syvään ja hitaasti. Rakastettava Steiner\ntuo minulle siitä lähtien joka päivä oksan viiniköynnöksestään ja\nkarkoittaa sillä huoneestani maalaisen, tervehenkisen navetanhajun.\n\nJa mitä sitten sieluni rukouksella virkistämiseen tulee, niin täytyy\nminun sanoa, etten sitä enää tunne. Joskus minusta kyllä tuntuu\njuhlahetkinä luonnon yksinäisyydessä kuin pitäisi minun sieluni\nsulautua ja yhtyä johonkin suureen, voimakkaaseen, rakastettavaan\n'ylisieluun'; mutta se on muodoton, epämääräinen tunne, joka pakottaa\nminut polvilleni, ilman määrättyä päämäärää, ja en ymmärrä itseäni\nsilloin.\n\nMinun täytyy siis tyytyä vain hyviin tuoksuihin, sillä naisetkaan\neivät kuki sairaalle, elämästä pois sysätylle, niin suuresti kuin hän\nhalajaakin ja kaipaa heitä — — —\n\nKun kuistiltani katselen puutarhojen yli, näen suuren pähkinäpuun ja\njyväaitan välitse korkean suippopäätyisen talon, jossa on pieni torni\nsoittokelloineen. Toisessa kerroksessa on kolme ikkunaa auki, ja äsken\nnäin eräässä niistä naishahmon. Se on kansakoulu. Nyt kuulen harmoonin\nsoittoa ja lasten laulua: 'Goldne Abendsonne' ja 'Ich halt' einen\nKameraden'. [Saksal. kansanlauluja. Suom.] He laulavat yksiäänisesti,\narvaan siitä, että he ovat pikku lapset, ja että neiti Walden nyt istuu\nharmoonin ääressä ja säestää.\n\n    \"En ojentaa voi kättä sulle,\n    sä toveriksi jääös mulle\n    ajaksi ikuiseksi.\"\n\nKuinka huolettomasti nuo pikkuset laulavat. Mitäpä tämä laulu heitä\nliikuttaa! Kuulat, jotka tuovat kuoleman, jäähyväistervehdykset ja\ntoiveet, jotka ulottuvat haudan tuolle puolen? Ja minkätähden liikuttaa\nse minua?\n\n\n\n24. kesäkuuta.\n\n\nOlen neljä kertaa kävellyt puutarhan ympäri ja nyt hiukan hengästyneenä\npysähtynyt lepäämään kuistille. Luulenpa että huomenna uskallan jälleen\nmennä ravintolaan. Löwenin isäntä on sittenkin oikeassa; se on paljon\nhauskempaa kuin näin yksin. Erittäinkin kun on sellainen aasi, että\nnukkuu silloin, kun neiti Walden tulee taloon tervehtimään, kuten minä\ntein eilen. Unelmoidessani kuulin pehmeän naisäänen: \"Sanokaa terveisiä\ntohtorille, että hän pian jälleen tulisi toiselle puolelle meidän\nluoksemme.\"\n\n\"Hän tulee varmasti pahoilleen\", näillä kuivilla sanoilla hyvästeli\nemäntäni tyttöä. Minä tunsin kiusausta hypätä vuoteestani ja huutaa\nalas, että olin valveilla, mutta sitten kuulin jo pikaisten askelten\npoistuvan metsään päin. Juoksin ikkunaan voidakseni vilahdukselta vielä\nnähdä hänet, mutta en nähnyt enää mitään.\n\nSuuresta pettymyksestä, joka minut valtasi, huomasin, miten olin\nlaskenut päiviä odottaessani hänen vierailuaan. Olin niin pahoillani,\nettä heittäydyin jälleen vuoteeseeni ja käänsin kasvoni seinään päin,\nikäänkuin en tahtoisi tietää enää mitään koko maailmasta. Iltapuolella\ntuli tohtori ja hoputti minua ulos; ilma oli muka ihana ja hän halusi\npitää minulle seuraa, multa ei sairashuoneessa.\n\nMinä puin siis muristen päälleni, vain kauluksen jätin pois, ja sitten\nmenimme istumaan kuistille. Ukolla oli viulu mukanaan, mutta hän sanoi\nsoittavansa vasta sitten, kun hän saa hiukkasen sisäänsä. Siispä täytyi\nPhilippin noutaa Löwenistä pari pulloa punaviiniä, jotta minä saisin\nkonserttini aikaan.\n\nSe oli ilta, se! Kuutamo, ruusuja ja satakieli, joka naapurin pihassa\nlauloi; lisäksi kiiltomatoja jasmiinikukissa ja pensasaidalla.\n\n\"Kuinka hyvä, ettette ole mikään nuori neito, tohtori\", sanoin minä.\n\"Tänä iltana rakastuisin teihin ehdottomasti.\"\n\nTohtori nauroi miellyttävästi. \"Menkää naisinenne, tämä tässä on paljon\nparempi aviovaimo,\" ja hän otti hyväillen viinipullon käsivarrelleen.\n\"Ja tämä?\" Minä osoitin viulua.\n\n\"Niin, se on minun rakastettuni.\"\n\nNyt tuli hän rauhattomaksi, katsoi milloin hellästi viuluunsa, milloin\nlasiinsa, jossa paksu punainen viini kimalteli, eikä voinut päästä\nratkaisuun. Eräs kiiltomato tuli pimeästä ja asettui koulupuutarhasta\ntaitetulle ruusulle. Mutta lampun valossa kadotti se loisteensa.\n\n\"Kiiltomato-ukkoseni, kuinka säteileekään sinusta rakkaus\", sanoi\nlääkintöneuvos, mutta hänen kasvoistaan oli kadonnut tuo puoleksi\nkiukkuinen, puoleksi pilkallinen ilme. Äkillisellä päätöksellä työnsi\nhän lasin syrjään, kääntyi minuun selin ja otti viulun käteensä.\n\nKuinka se soi! Vaieten soitti hän, sanattomana kuuntelin minä — kauan,\neikä minun tarvinnut pidättää kyyneleitä, jotka puristuivat esiin\nsuljettujen silmäluomieni alta.\n\nTohtori istui syrjin minuun, melkein pimeässä; vain kuu valoi\nhopeasäteitään hänen ylitsensä ja heijasti hänen harmaan päänsä\nympärille ikäänkuin pyhimyskehän. Kun kumarruin hiukkasen eteenpäin,\nsaatoin nähdä hänen kasvonsa; ne loistivat oudon kirkkaina, piirteet\nsitävastoin olivat jäykät ja jännittyneet.\n\nHän otti syvyydestä säveliä, jotka järkyttivät minua, myllertäen\nkoko olemukseni, jotka nyyhkyttivät ja valittivat, riemuitsivat\nja rukoilivat. Minun sieluni polvistui äärettömyyden hämärässä ja\nkurottautui tähtiä kohden, joiden hän antoi loistaa ylitseni. Mikä\nvoima on taiteilijan kädessä!\n\nUlkoa tieltä kuului askeleita. Minusta tuntui kuin olisin kuullut\nkuiskauksia; meitä kuunneltiin. Soittaja ei kuullut mitään, mutta minut\nvaltasi levottomuus, minä koetin silmilläni tunkea pimeään, siellä\nhäämöitti vaalea naisen puku. Mutta sitten tuli viileä tuulenhenkäys.\n\n\"Riittää täksi päiväksi, teidän täytyy mennä vuoteeseen, tuulee.\"\nTohtori joi lasinsa pohjaan, pani viulun koteloon hellin käsin kuin\näiti, joka asettaa lapsensa kehtoon, ja lyhyellä, melkein tylyllä\n\"hyvää yötä\" hän enempää puhumatta poistui.\n\nVaalea puku oli kadonnut. Nyt kuvittelen alati itselleni, että neiti\nWalden on kuunnellut meitä. Multa kuka oli toinen? Steinerko? Joku\nkylpyvieras? Niin myöhään illalla? — Ah, mielettömyyttä!\n\nHuomenna tahdon mennä syömään Löwen'iin.\n\n\n\n25. kesäkuuta.\n\n\nHän se sittenkin oli, minä kyllä tunsin sen; toinen oli Steiner.\n\nMinä menin tänään ravintolaan syömään, vaikka minua vielä heikotti\nvuoteessaolon jälkeen.\n\nKaikki pyöri silmissäni käydessäni noiden monien ihmisten ohitse;\nsitten näin neiti Waldenin. Hänellä oli yllään valkea puku ja hän\npuheli Steinerin kanssa. Olin hyvin hämmästynyt tavatessani opettajan\ntäällä.\n\n\"Mistä lähtien olette ollut uskoton emännöitsijällenne?\" kysyin minä\nepämieluisasti liikutettuna.\n\nHän tuli myös hämilleen. Emännöitsijän laittama ruoka oli niin\nyksitoikkoista ja rasvaista, sanoi hän.\n\n\"Olette siis äkkiä saanut vatsanvaivoja?\" kysyin edelleen pilkallisella\nosanotolla. Luulen että kasvoillani oli lisäksi pahanilkinen ilme,\nsillä hän tuli punaiseksi ja sitten harmistuneeksi, sillä aikaa kun\nneiti Walden viattomin Eeva-nilmein istui paikallaan, ikäänkuin ei\ntietäisi, etteivät ainakaan Löwenin kuivat paistit olleet houkutelleet\nopettajaa.\n\n\"Kas, herra tohtori!\" huudahti Julietta nopeasti ohi rientäessään.\n\"Mutta tämäpä hauskaa.\"\n\nMyöskin neiti Walden katsoi minuun lempeästi, kun ojensin hänelle\nkäteni. \"Tiedättekö, herra Steiner ja minä olimme eilen luonanne\nkuokkavieraina?\" alkoi hän heti.\n\nSe oli minulle pieni pistos, mutta minä katsoin häneen kysyvästi.\n\n\"Kuinka ihastuttavan kauniisti tuo vanha mies soitti, ja vain teille\nyksin!\"\n\n\"Mistä tiesitte konsertista?\"\n\n\"Herra Steiner ehdotti minulle illallisen jälkeen pientä kävelyä\nihanassa kuutamossa. Kaikki vieraat olivat vielä ulkosalla, herrat\npoimivat kiiltomatoja ja pistivät niitä naisten hiuksiin, ja Julietta\nlauloi Selman kanssa sitran säestyksellä svabilaisia kansanlauluja.\nSitten sanoi herra Steiner, että teidän naapurinne puutarhassa oli\nsatakieli, ja kun en ollut vielä koskaan sitä lintua kuullut, menimme\nteidän hiljaiselle kujallenne. Ja silloin kuulimme soiton. Se oli\nkaunista!\"\n\n\"Kuinka monta pulloa punaviiniä siihen tarvittiin?\" kysyi Steiner.\n\nMutta minä en halunnut hänen tällä tavalla puhuvan lääkintöneuvoksesta\nneiti Waldenin kuullen, sivuutin hänen kysymyksensä ja katsoin häneen\nvain vakavasti torjuen. Hän ei myöskään toistanut kysymystään, ja neiti\nei huomannut mitään.\n\nSteiner oli sitonut kaulaansa uuden punaisen kaulahuivin, joka sopi\nhuonosti hänen vaaleisiin hiuksiinsa. Ilmeisesti ajatteli hän kuitenkin\nsaavansa sillä aikaan edullisen vaikutuksen, sillä hän koetteli useita\nkertoja, oliko se vielä paikoillaan ja suorassa. Mutta minä luulen,\nettä neiti Walden ei erikoisemmin välitä ulkonaisista, hänen vakavissa\nsilmissään on niin syvä katse, että minua monesti halutti kääntää omani\npois, kun hän katsoi minuun, sillä minusta tuntui kuin lukisi hän\najatukseni sieluni sisimpään saakka.\n\nSalissa on useita nuoria, kukoistavia neitosia, ja pöytä näyttää\nkirjavalta kuin kukkalava, kun he valkeine, punaisine ja sinisine\npuseroineen istuvat sen ääressä nauraen ja jutellen heleillä äänillään,\njotka soivat kuin lasikellot. Mutta neiti Waldenin rinnalla vaikuttavat\nhe kaikki niin sieluttomilta, niin mitättömiltä ja arkipäiväisiltä,\nettä minun täytyy ajatella Nietzschen lausetta: Vielä ei nainen ole\nystävyyteen kykenevä, kissoja ovat yhä vielä naiset, ja lintuja. Tai\nparhaimmassa tapauksessa lehmiä.\n\nHeilwig ei nyt kuitenkaan ole mitään noista kolmesta, hän on kokonaan\nihminen, eikä häntä voi verrata mihinkään eläimeen, ja lisäksi on\nhän kokonaan nainen. Se on yhtymä, joka meissä miehissä saa esiin\nparhaimman ja syvimmän — kokonaan ihminen ja kuitenkin kokonaan nainen.\nAutuas se mies, joka sellaisen naisen voittaa, hänen rakkautensa\nkohottaa miehen korkealle, miehestä tulee sankari, runoilija, kykenevä\nkaikkeen hyvään, mikä hänessä uinuu.\n\nMutta sellainen nainen on myöskin ystävyyteen kykenevä, ja kuka voi\nminua estää saavuttamasta hänen ystävyyttänsä?\n\nKun tulin tänne, olin valmistautunut kylmään levollisuuteen ja\nalistumiseen, sydämeni oli kuin jäämöhkäle, se oli tunnoton\ntuskillekin. Nyt tuntuu minusta usein, kuin olisi minussa jälleen\nherännyt henkiin elämänilon kaipuu, jonka luulin jo kuolleeksi.\n\nRyhtyykö elämä siis jälleen minuun, minun haurasta venhettäni\naalloillansa sinne tänne ajelemaan, jotta minä ensimmäisen kovan\nsysäyksen sattuessa haaksirikkoisena ajautuisin rannalle? Ei,\nmieluummin tahdon, kuten filosofi ja stoalainen, ottaa sydämeni\nmolempiin käsiini. Elämä on tuonut minulle vain pahaa eikä\ntulevaisuudessakaan muuta tuo; on parempi että sydämeni pysyy ylpeänä\nja kovana kuin että se osanotolla ja säälillä taivutetaan tomuun.\n\n\n\n30. kesäkuuta.\n\n\nOlen pysynyt päätöksessäni. Kun tänään menin kävelemään, kuulin neiti\nWaldenin äänen, ja silloin poikkesin sivupolulle, etten kohtaisi häntä.\nHän talutti koulutyttöä kädestä; molemmilla oli pikku kori täynnä\nmansikoita, ja he puhelivat.\n\n\"Katsopas, Mariele, kuinka hyvä oli että otin sinut mukaani. Sinä\ntunnet paikat metsässä paljon paremmin kuin minä, ja nyt olemme\nlöytäneet niin kauniita ja kypsiä marjoja.\"\n\nTalonpoikaislapsi nauroi hyvillään, leveästi, ja alkoi minulle\nkäsittämättömällä murteella jutella.\n\nTie vietti jonkunverran alaspäin, ja tytön vartalo taipui joustavasti\nhänen kävellessään, lapsen hypellessä lyhyin, kevein askelin hänen\nvierellään. Kuulen niin mielelläni naisten puhelevan lasien kanssa;\nheidän äänensä saa silloin äkkiä kokonaan toisen soinnin; aivan\nnuorissakin tytöissä, jotka ovat vielä puoleksi lapsia, olen huomannut\nsen. Siinä soi jotakin mukana, ehkä se on äidin tunne kaikkea avutonta\nkohtaan.\n\nHeilwigillä oli yllään vaaleansininen, lyhyt hame ja lujat nahkakengät,\nja hän näytti iloiselta. Niin menivät he ohitse, minun sykkivin sydämin\nkuunnellessa.\n\nMinkätähden minä väistyin enkä mennyt hänen kanssaan? Pelkäänkö?...\nOh, ei, oikullisuutta tai ylpeyttä. Minun olisi täytynyt pyytää häntä\nkävelemään hitaasti, koska minä muuten hengästyn. Silloin olisin\nkuin väsynyt vanhus laahannut itseäni hänen rinnallaan ja jokaisen\nnousukohdan jälkeen olisi minun täytynyt pysähtyä hengittämään. Ja hän\nolisi hillinnyt nuoruuttansa ja voimaansa ja pysytellyt tasallani, ja\nhänen äänessään olisi ehkä ollut sama äidillinen sointi, jolla hän\nlapsen kanssa puhui.\n\n\"Kävelenkö liian nopeasti? Levätkäähän toki ettette vahingoita\nterveyttänne.\"\n\nJa sitten olisi hän ehkä vielä rakastettavasti valehdellen lisännyt:\n\"Kävelen paljoa mieluummin hitaasti metsän läpi, silloin saa enemmän\nnauttia siitä.\" Ja sen ohessa olisi hänen jalkojaan nykinyt kuin olisi\nhän halunnut tanssia.\n\nKaiken tämän olen itseltäni säästänyt, olen hitaasti ja filosofisesti\nkävellyt kuusimetsän läpi kotiin, laskeutunut lepotuoliini kuistille ja\njuonut maitoni, lukenut kappaleen Schopenhauer'ia, ja, kun olen siitä\nsaanut tarpeeksi, selaillut lehtiä.\n\nMaailma on sentään surullinen!\n\n\nIllalla.\n\nTäksi päiväksi saatte mennä matkaanne, filosofiat, Schopenhauerit\nja Nietzschet ja kaikki tyyni te pessimistit ja stoalaiset. Saakeli\nsoikoon, hiukkasen iloa tarvitsee ihminen, ja tyhmää ja pelkurimaista\non mennä iloa pakoon.\n\nKun tänään päivällä olin kirjoituksineni valmis ja uneksin ja\nmietiskelin itsekseni, rapisee äkkiä sora puutarhassa keveistä\naskelista. Heilwig seisoo siellä ja tähystelee ylös luokseni.\n\n\"Saako teitä häiritä?\"\n\nMinä koetin kiskoa pois peitteet, joihin rouva Bühler oli minut\nhuolellisesti käärinyt, mennäkseni häntä vastaan, mutta hän oli jo\nnoussut nuo muutamat portaat, ennenkuin olin ennättänyt valmiiksi. Hän\npainoi minut hellästi ja pontevasti takaisin tuolilleni.\n\n\"Menen heti pois, jollette pysy siinä missä olette.\"\n\nMinä vapisin, kun tuo kapea, luja käsi kosketti minua, ja jäin\ntahdottomana paikalleni. Se miellytti häntä. Hän tukki peitteen\nympärilleni, kunnes minä makasin kuin muumio, voimatta liikuttaa\nitseäni.\n\n\"Nyt olette kohtelias\", sanoi hän tyytyväisenä, \"mutta siksipä olenkin\ntuonut teille jotakin mukanani.\" Näin sanoen piti hän edessäni pikku\nkoria, joka oli täynnä mansikoita.\n\nMieletön, poikamainen ilo värähdytti minua, ja kuitenkin sain\nsoperretuksi vain pari kömpelöä kiitosta. Sitten juoksi hän emäntäni\nluokse hakemaan sokeria, lautasen ja lusikan, ja sitten täytyi minun\nsyödä hänen läsnäollessaan. Mikä lapsi hän kuitenkin on kaikessa\nvakavuudessaan! Hänen silmänsä säteilivät kuin lapsen, hänen\nseuratessaan jokaista lusikallista, jonka vein suuhuni. Minä luulen\nhyvien naisten tuntevan puhtainta onnea vain silloin, kun he tekevät\nmuita onnellisiksi.\n\nOlisin tahtonut suudella noita rakkaita, solakoita käsiä, jotka\nolivat poimineet minulle kaikki nämä sadat marjat, mutta minä en saa\npelästyttää häntä enkä häiritä hänen suloista luonnollisuuttaan, vaikka\nhänen tähtensä olenkin viskannut filosofiani seinään.\n\nElämä, elämä, minä polvistun edessäsi; vain _yksi_ pisara sinun\nvirrastasi, vain _yksi_ kukka sinun puutarhastasi, vain _yksi_ säde\nsinun valorunsaudestasi!\n\n\n\n7. heinäk.\n\n\nMinä kysyn yhä uudelleen itseltäni, olenko sitten todellakin niin\njärjetön, etten tiedä mitään parempaa kuin suin päin heittäytyä tähän\nonnettomaan, tuskia tuottavaan rakkauteen. Minun pitäisi hiljalleen\nvieroittaa itseni elämästä kuten juomarin viinistä, ja minä tartun\nkuin janoava elämänmaljaan. Sydämeni pitäisi lyödä rauhallista\nsairashuonekellojen lyöntiä, ja sen sijaan tykyttää se aivan\nhaljetakseen, kun vain kuulen äänen, joka muistuttaa hänen ääntänsä,\nkun etäällä näen naisen hahmon, jossa mielikuvitukseni luulee näkevänsä\nhänet.\n\nJa hän ei aavista tästä kaikesta mitään. Hän näkee minussa\nperinnöttömän, jonka kohtaloa hän hyvyydessään tahtoisi lieventää,\njonka tuskien uurtamaa otsaa hän lempeällä kädellä sivelee.\n\nHuomenna suunnittelevat he ravintolassa huvimatkaa Gross-Kopf-vuorelle!\nYhteiset eväät ja vieläpä musiikinkin aikovat he ottaa mukaan. Steiner\nlähtee tietysti ja neiti Walden ja tehtaanjohtaja ja yliopettaja ja\nkaikki nuo, jotka loruavat ja aterioitsevat ravintolassa.\n\n\"Ettekö tekin tule?\" kysyi Heilwig minulta tänään pöydässä, ja kun\nkielsin, teki hän minulle kokonaisen matkasuunnitelman, vieläpä\nkustannuksetkin valmiiksi. Minun pitäisi ottaa yhdenvedettävät vaunut\nja muutamia villapeitteitä, ja hän tahtoisi pitää minusta niin hyvää\nhuolta. Oli ihastuttavaa nähdä, miten innostuksen vallassa hänen\nposkensa punastuivat ja silmänsä säikkyivät. Mutta kun sanoin: \"Tästä\nja muista iloista olen minä poissuljettu\", sammui loiste, ja minä\nolisin silloin halunnut ottaa nuo rakkaat, osanottavaiset pikku kasvot\nkäsieni väliin ja — —\n\nLopulta alkoi Steinerkin puhua asian puolesta, ja vanha Sommerkorn\notti neuvotteluun osaa. Ah kuinka mielelläni menisin! Olen äskettäin\nmitannut ruumiinlämpöä, kaikki hyvin, ei lainkaan kuumetta. Ilma\nulkona on lauha ja lämmin kuin etelässä, ja kirkas kuu ja kitisevät\nheinäsirkat lupaavat kaunista päivää.\n\nPitääkö minun olla niin mieletön? Minä kuulen myllypuron solinan,\nse soi kuin laulu iloisesta elämästä. Koulutalon edessä kasvavien\nvaahteroiden lävitse vilkkuu tuli, onko se hänen?\n\nMinun sydämeni tykyttää, kun ajattelen että saisin olla kokonaisen\npäivän poissa sairashuoneesta, maata sammalikossa, jossa auringonsäteet\nväräjävät ylitseni, kävellä suloisen tytön sivulla, kuunnella hänen\nnauruaan ja jutteluaan, musiikkia ja iloisia ihmisiä... Ja juoda\nunhotusta tästä kauneudesta, unohtaa, että minulle ei enää mikään kukka\nkuki, ja että on rikos häntä katsoakin ja haluta häntä.\n\n\"Järkeä, järkeä\", sanoo tyhmä puinen seinäkello natisevalla\nheilurillaan. Sillä on kulunut ääni kuin vanhalla opettajalla, ja se\ntapaa minulle aina sanoa epämiellyttäviä asioita: \"Sinä väsytät itsesi,\nkylmetyt, saat vain sivulta katsoa, jää kotiin, järkeä, järkeä, järkeä.\"\n\nTahdon mennä levolle ja katsoa, miten huomenna on vointini; ennen\nkymmentä ei minun tarvitse lähteä, jalan kävijät lähtevät kahdeksalta.\nEnsi viikolla alkaa elonkorjuu, silloin on koululla loma, ja neiti\nWalden menee vanhempiensa luo; kolme pitkää viikkoa! Ei, jos suinkin\nkäy päinsä, lähden huomenna mukaan. Tunnen oikein helpotusta, kun olen\npäässyt päätökseen. Sinä vanha, kärtyinen seinäkello, minä pysäytän\nheilurisi.\n\nEläköön järjettömyys!\n\n\n\n14. heinäkuuta.\n\n\nEn ole sittenkään katunut että läksin. Jo matka oli ihana. Löwenin\nisännän poika Hanjörg istui ajurinpenkillä, ja Julietta työnsi peitteet\nlujaan ympärilleni ja antoi minulle hyviä neuvoja, ikäänkuin olisi hän\nollut minun lapsenhoitajattareni.\n\n\"Neiti Walden antoi sen erikoisesti minun tehtäväkseni\", vastasi hän\nminulle, kun vastustelin, ja silloin olin nöyrä kuin lammas. Sitten\npisti hän kaikenlaisia leivoksia ja sydäntävahvistavia juomia vaunujen\npohjalle heiniin, kehoitti Hanjörgiä pitämään minusta hyvää huolta, ja\npiiskaniskujen paukahdellessa ajoimme kylästä ulos.\n\nAh, se oli niin kaunista! Jokaisessa ruohonkorressa riippui\nkastepisara, joka kimalsi auringossa, kirjavia lehmiä söi niityillä,\nmetsästä kuului käen kukunta. Kuin palmut, kohoavat täällä valkokuusien\nhoikat rungot korkeutta kohden, ikivanhoja jättiläisiä naavapartoineen\nja kyhmyisine juurineen. Vaunut pyörivät melkein kuulumattomasti\npehmeällä metsätiellä. Aika ajoin kurkisti ajomies taakseen minuun,\nosoitti ruoskanvarrellaan jotakin paikkaa, joka vihannoitsi rinteellä\nauringon paisteessa, tai vuorta, joka kohotti huippunsa muita\nkorkeammalle, tai hän kysyi, oliko minulla kylmä, istuinko mukavasti,\najoiko hän ehkä liian nopeasti, tehden aivan niin kuin Julietta oli\nkäskenyt.\n\nMinä tulin omituisen uneliaalle tuulelle, lopuksi jopa hiukkasen\nnukahdinkin, sillä yöllä en ollut paljoa nukkunut mielenliikutuksen\ntakia. Kun jälleen heräsin, ajoimme vuorta alas, ja kokonaan vieras\nseutu levisi eteeni. Minulla oli sellainen tunne kuin olisin\nmatkustanut kauas, kauas maailmaan ja jättänyt kotimaan taakseni.\n\nSitten kävi kulku vielä viimeistä jyrkkää tietä ylös, jolloin ajopoika\nnousi alas keventääkseen läähättävien hevosten kuormaa, ja sitten\nhäämöttivät jo puunrunkojen välitse ikivanhojen raunioiden muurit ja\nvaaleita naisten pukuja. Hanjörg paukautti ruoskallaan, ja silloin\ntulivat he meitä vastaan, eellimmäisinä Heilwig ja opettaja.\n\n\"Kuinka iloitsenkaan!\" huudahti tyttö, ja se ei ollut mikään tyhjä\nkohteliaisuus. \"Oliko teillä hauska matka? Oletteko väsynyt?\"\n\nMinä hyppäsin jäntevästi kuin nuorukainen alas vaunuista, katkaisten\nsillä kaikki huolestuneet kyselyt, sillä minä en kerta kaikkiaan voi\nsietää, että minua muistutetaan sairaudestani, vaan olisin iloinen, jos\nvoisin sen unohtaa. Mutta sitä ei kukaan ihminen tule ajatelleeksi.\n\nSitten tulivat nuo somat punertavat, siniset ja valkoiset kukat\nliihoitellen luokseni, ja jokainen lahjoitti minulle kipenen\nsuosiotaan. He ovat säälivä suku — ja toiset miehet sanovat, että he\novat julmia.\n\nMinä tulin juuri kun käytiin joukolla aterioimaan. Oli miellyttävää\nojentautua kuivalle sammaleelle ja antaa rakkaiden käsien palvella\nitseään. Ilmassa oli pihkan tuoksua, ja kimalaiset surisivat. Tytöt\nolivat poimineet suuret kimput villiä kämmenkukkia ja näillä kauniilla\nkukilla koristaneet vyönsä. Myöskin minun piti saada sellainen\nkoristus, ja pieni, kiharatukkainen sinisilmäinen neito alkoi jo\nlaittaa sitä. Heilwig tuli juuri silloin paikalle. \"Ei näitä\", sanoi\nhän nopeasti, \"ottakaa mieluummin kanervakukkia.\" Näin sanoen hän\nirroitti puserostaan pienen kimpun, ja neito pisti sen kuuliaisesti\nhattuuni. Molempien tyttöjen katseet tapasivat toinen toisensa kuin\nsamassa ajatuksessa, mutta minä sanoin nauraen: \"Älkää olko huolissanne\nneitini, näiden kauniiden kukkien takia en kuole päivääkään aikaisemmin\nkuin minulle on sallittu.\"\n\nHeilwig katsoi minuun nuhdellen ja oli vaiti; sitten alkoi musiikki\nsoittaa. Näin Steinerin luovan tyttöön valoisan katseen, jota tämä\nei kuitenkaan huomannut. Hän nojasi päätään käteensä kuin vakavissa\najatuksissa, ja uneksi itsekseen. Minä en voinut paljon puhella hänen\nkanssaan, sillä Steiner oli alati läheisyydessä. Onkin paljon parempi\nvaieta, kun sydän on niin täysi. Minä menettelisin kunniattomasti,\njos häiritsisin tämän tytön sielunrauhaa ja koettaisin tavoitella\nhänen rakkauttansa, ja minä pelkään, että tahtomattanikin jokainen\nkatseistani ilmaisee minut. Ja eikö rakkauden osoittaminen jo ole sen\ntavoittelemista?\n\nSitten nousivat kaikki näkötorniin, ja minä jäin yksin, koska pelkäsin\nkorkeita portaita. Heilwig vitkasteli vielä hetkisen, kun muut menivät,\nmutta sitten Steiner huusi, ja hän seurasi nopeasti. On tyhmää, ettei\ntuo terä lainkaan tylsy, joka minua aina haavoittaa syrjään jäädessäni.\nMinä makasin yksin, ja vain etäältä korkeudesta kuului tyttöjen\nnauru ja puheensorina tänne alas. Silloin valtasi minut kaiken tämän\nkauneuden ja iloisuuden keskellä polttava tuska, niin että olisin\nmelkein tahtonut itkeä. Minun vieressäni maassa oli liina, joka kuului\nHeilwigille; minä kätkin kasvoni siihen, ja vienon tuoksun mukana, joka\nliinasta levisi, tuli jotakin tytön läheisyydestä ylitseni ja lievitti\ntuskaani. Suloinen olento, mikä voima on sinulla minun ja minun\ntuskieni yli! Ja sinä et aavista sitä, _et saa_ sitä aavistaa.\n\nSitten tulivat he kaikki alas ja lörpöttelivät keskenään, miehet\nja naiset, mutta Heilwig oli tuonut mukanaan pienen kukkivan\nmuratin oksan, jonka hän, sanaakaan sanomatta, laski minun käsiini.\nVarustauduttiin jo kotimatkalle. Yliopettajan rouva, pehmeä, pyöreä\nja hyväntahtoisen näköinen, muistutti minulle iltailmasta, avuliaat\näidit peittivät minut vaunuihin, ja niin olin jälleen Hanjörgin vastuun\nvarassa. Heilwig pysyttelihe syrjässä ja seisoi kaukana. Steiner oli\ntaas hänen vierellään ja puheli hänelle vilkkaasti, mutta tyttö näytti\nminusta hajamieliseltä, hänen silmänsä olivat suuret ja katsoivat\nohitseni etäisyyteen.\n\nHevoset läksivät liikkeelle, katseeni lensi joukon ylitse. Steiner\ntervehti, Heilwigin huulilla väreili heikko, avuton hymy. Kääntyessäni\nvielä kerran katsomaan taakseni näin, kuinka opettaja huolellisesti\nkääri valkoisen liinan tytön hartioille, valkoisen liinan, jossa minun\nkyyneleeni tuskin vielä olivat kuivuneet — —\n\n\n\n31. heinäkuuta.\n\n\nNeiti Walden on poissa. Maailma tuntuu minusta hänen lähdettyään\nhyvin paljon autiommalta, enkä olisi voinut ajatella, että nuoren\ntytön läheisyys levittää niin paljon auringonpaistetta. Päivät ovat\nniin tyhjiä. Minä en iloitse päivällisestä, sillä hänen paikkansa on\nottanut eräs vanha neiti. Kuin poispyyhitty on tuo odotusta täynnä\noleva, melkein joulua muistuttava tunnelma, joka minulla oli aina\naamuisin herätessäni, ja minä kysyn usein itseltäni, miksi nousen,\npukeudun, menen ulos. Ja kuitenkin tein samoin aikaisemminkin. — —\nKirjoittamiseenkaan ei minulla ole halua, sillä minulla ei ole enää\nmitään elämyksiä, tuollainen omituinen levottomuus vain ahdistaa minua,\nja kaipaus täyttää sydämeni.\n\nMinun täytyy jälleen miettiä kysymyksiä, joita jo kauan olen pitänyt\nratkaistuina; mutta tämä rakkaus panee minussa kaikki sekaisin ja\ntahtoo kumota hyvin perustellun maailmankatsomukseni. Ehkä siksi,\nettei siinä sanalla iäisyys ole mitään sijaa, ja tunteeni nousee sitä\nvastaan. Tuo kauan tukahdutettu, pilkattu tuhkimustunne, jonka me\ntahtoisimme myöntää vain naisille, noille alemmille olennoille! Ja nyt\nkykenisin minä harrastamaan tunnefilosofiaa.\n\nTahi... olisiko se sittenkin jotakin todellisempaa kuin mitä me muutoin\nluulemme? Aavistus salaisuuksista ja tiedoista, joita tajuamaan meidän\njärkemme elimet ovat liian karkeatekoiset?\n\nAh, ajatteleminen on paha tottumus, sillä oikeastaan se ei anna mitään\nvarmaa tulosta. _Ignoramus et ignorabimus._ [Olemme ja tulemme olemaan\ntietämättömiä. Suom.] Mutta minä en pääse siitä irti, sillä koko minun\ntilani pakottaa minua panemaan kaiken tarmoni ajattelemiseen. Ja yöt\novat niin pitkät, jolloin minä lepään unettomana, ja päivät, jolloin\nolen yksin.\n\n\n\n2. elokuuta.\n\n\nMinä olin jälleen metsässä ja vein sinne mukanani Heilwigin ikäväni ja\nkaikki muut tuskani.\n\nSellainen metsä — kauniimpana en ole sitä koskaan ennen tavannut kuin\ntäällä; minä olen löytänyt sen sielun, ja me ymmärrämme toisiamme nyt.\nTuolla seisovat he, nuo kookkaat metsän jättiläiset, itsetietoisina\nja liikkumattomina, vain niiden ulommaiset oksat värähtelevät hiljaa\ntuulen henkäyksistä. Niiden juuria peittää pehmoinen sammalpeite, jossa\nsirot sananjalat nuokkuvat, tai punertavat kämmekän kellot heloittavat.\nMikä kuva itsessään lepäävästä voimasta, tuollainen Schwarzwaldin\nkuusi! Katse kipuaa vaaleata runkoa pitkin ylös, yhä korkeammalle.\nSiellä huipentuvat niiden latvat hieno-oksaisina sinistä taivasta\nkohden. Ne suorastaan vetävät silmän maasta ylös korkeuksiin lempeällä\nväkivallalla, ja siellä pitävät ne sielua kiinni. Silloin ilmenee pieni\nniin pienenä ja suuri niin läheisenä.\n\nNe ovat meidän edessämme kuin elävät vertaukset. Kuinka ne maaperäänsä\njuurtuvat ja imevät siitä kaiken voiman kasvamiseen ja suuruuteen!\nJoka niin Jumalaan juurtuu, eikö sen täydy tulla profeetaksi ja uskon\nsankariksi?\n\nMehiläiskansa surisee niiden latvoissa, niin että luulee kuulevansa\nikäänkuin etäistä, vienoa kellojen helinää. Hunajakaste on langennut,\nja nyt saavat pienet makeata ravintoa suurista. Mikä iloinen ottaminen\nja antaminen! Tulevathan silloin mieleen ihmiset, jotka sielunsa\nrunsaalla rikkaudella virvoittavat nälkäisiä ja janoavia? Joita\ntuhannet siunaavat.\n\nMiten hiljaista ja syvän rauhallista täällä on! Puista laskeutuu\nhiljaisuus alas ja levittäytyy niiden ihmisten ylitse, jotka ottavat\nsen vastaan. Se on varman päämäärän rauha, johon levollinen, terve\nvoima pyrkii. Ilman melua, ilman liikutusta ojentautuu luotu luojaansa\nvastaan — ja hänen puoleensa pyrkiessään kasvaa se ylös ihanaan\nkorkeuteen.\n\nKuka voisikin niin tehdä!\n\n\n\n6. elokuuta.\n\n\nMinä tapaan jälleen useammin Steineriä. Hän hakee minun seuraani;\nehkä hän aavistaa että myöskin minä... Ja kun ei meillä kummallakaan\nole toivoa, niin voimme me niinmuodoin kokonaan luopua rumasta\nkilpailijakateudesta. Monasti puhelemme Heilwigistä.\n\n\"Ja miten lapset riippuvat hänessä\", sanoi hän äskettäin,\n\"villeimmätkin pojanvekarat kesyttää hän vakavalla, pehmoisella\näänellään, ja arimmastakin tyhmeliinistä houkuttelee hän esiin\najatuksia suloisella, rohkaisevalla naisenhymyilyllään.\"\n\nKuinka mielelläni silloin kuuntelin miestä, hänen silmänsä loistivat\nhänen muistellessaan Heilwigiä.\n\n\"Kolmen viikon kuluttua alkaa koulu taas\", sanoi hän sitten, minun yhä\nvaietessa. Minä ymmärsin heti hänen ajatusyhtymänsä.\n\n\"Emmeköhän lähetä kouluhallitukseen kiitosadressia?\" kysyin\nkiusoitellen.\n\nHän punastui, minkä minä hänelle hyvin kernaasti soin. \"Minä olin aasi\nsiihen aikaan\", sanoi hän suoraan, \"en tietänyt mitään naisista.\"\n\n\"Tiedättekö nyt enemmän?\"\n\n\"Kyllä\", vastasi hän hiljaa ja surullisesti, \"tiedän, että on\nsellaisia, joiden vaatteenlievettä minä en ole ansiokas huulillani\nkoskettamaan.\"\n\nTavallisesti me puhumme kuitenkin muista asioista, erikoisesti\nhänen lukukerhostaan. Hän neuvottelee minun kanssani talviajan\ntyösuunnitelmasta, sillä pastori ei tahdo tietää koko asiasta mitään,\nja ellei hän olisi niin mukavuutta rakastava, ryhtyisi hän jopa\nvastustamaankin asiaa.\n\nMinun täytyy auttaa häntä, tuumi hän, pitämällä esitelmän. Ehkä\nlakitieteen tai kirjallisuuden alalta. Minä tein kaikenlaisia\nvastaväitteitä: myöhäinen iltahetki, tupakansavu ravintolahuoneessa,\nrasittava puhuminen.\n\nHän tiesi neuvon kaikkeen.\n\n\"Siis, sanokaammepa esitelmä Schilleristä, se aihe on nykyjään\nmielenkiintoinen, ja neiti Walden lausuu lisäksi muutamia runoja.\"\n\nNyt katsoi hän minuun kiusoittelevasti.\n\nMinä olen suostunut.\n\nNyt huomaan myös, miten suuresti pohjaltaan kaipaan työtä. Tämä\nesitelmä, joka minun kolmen kuukauden kuluttua on pidettävä, antaa\nminulle työtä. Olen tilannut valtion kirjastosta muutamia teoksia\nSchilleristä ja tutkin niitä. Ja se, että tällä tutkimuksella on\ntarkoitus, joka on ulkopuolella omaa itseäni, antaa sille viehätystä.\nEi ole helppoa puhua kansalle, ja minä tahtoisin tarjota parasta.\n\nSenkötähden, että Heilwig tulee kuulemaan? Ei yksin sentähden,\ntahtoisin ennen kaikkea tehdä itselleni tyydytykseksi. Minun\nitsetunto-parkani on nöyryytetty, sairaalloinen olento, joka ei voi\nelää eikä kuolla. Mistä saisi se itselleen ravintoa? Ihmettelen, että\nse yleensä vielä on ollenkaan hengissä.\n\n\n\n10. elokuuta.\n\n\nVielä kahdeksan pitkää päivää. Tänään sain maisemakortin Heilwigiltä\nFeldbergistä. Hän oli tehnyt sinne kävelymatkan veljensä kanssa.\nMinä painoin tuon selvällä ja hienolla käsialalla kirjoitetun kortin\nhuulilleni aivan kuin olisin ollut rakastunut yläluokan oppilas. Pari\nhellää sanaa siinä oli ja terveisiä. Mutta alle oli hän kirjoittanut:\n\"Teidän Heilwig Walden.\" Minun! Oi Jumalani — — —\n\nOlen hankkinut itselleni koiran. Pastori, joka ymmärtää jonkun verran\nroduista, nimittää sitä suippokorvakoiraksi. Sillä tahtoo hän nimittäin\nkiusoitella minua. Minä tiedän vain, että \"Laurin'illa\" on pari\nalakuloista uskollista silmää ja tuuhea häntä, joka ilmaisee kaikki\nhänen koiransielunsa tunteet minua kohtaan. Jalat voivat kylläkin olla\nperintöä joltakin suippokoiraisältä, mutta se ei liikuta minua, pääasia\non sydän eikä sukupuu, ja sydän Laurinilla on, se on selvä, ja ymmärrys\nkuin ihmisellä.\n\nJoka päivä voin minä ravintolanpöydässä kertoa sen lahjoista, sillä yhä\nuusilla rakastettavilla piirteillä yllättää se minua.\n\nNuoret ja vanhat naiset ravintolassa ovat oikeastaan hyvin ystävällisiä\nja rakastettavia minua kohtaan. Ei kukaan heistä keimaile eikä\najattele minusta toista takana päin. Sen kautta voittavat he sangen\npaljon. Siihen, ettei ihmisten kanssa seurustellessaan puhu toista ja\najattele toista, sisältyy paljon hyvää. He ovat kaikki luonnollisia,\ntuttavallisia, avuliaita ja — osanottavaisia. Tietysti, sitä ei voi\nvälttää, ja kuitenkin on se kovinta, mikä minun miehistä itsetuntoani\nvoi kohdata.\n\nEilen illalla poltti eräs nuori teknikko ravintolan puutarhassa\nilotulituksen. Minä näin kuistiltani kirjavat tähdet ja kultaiset\nsädekimput ja siniset ja punaiset valopallot; minä makasin pimeässä,\njotta vaikutus olisi mahdollisimman voimakas. Kun hauska värileikki oli\nohitse, kimaltelivat ikuiset tähdet kalpeina ja rauhallisina taivaalla,\nliikkumattomina ja mitään välittämättä siitä meluisasta, katoavasta\nkomeudesta, jonka me maan matoset olimme singonneet ylös niitä kohden.\n\nKuinka voimme me joka päivä mennä tämän ihmeellisen näyn ohitse\ntuntematta ylevää väristystä sydämissämme?\n\nMinut valtasi jälleen tuo suuri kaipaus, joka ei kohdistu mihinkään\nmäärättyyn, vain etäisyyteen ja korkeuteen.\n\n    Välillä noiden onkohan\n    kaivattu rauhanlaaksoni?\n\nMinun sieluni halajaa levitä ja laajentua. Se on kuin kasvi, joka\nkärsii janoa, ja minä kuulen kohinan ilmassa kuin siunauksenvirroista,\njotka tulevat virkistämään sieluani.\n\nHellwig, myöskin siihen olet sinä syypää. Sinä olet minun sieluni ensin\nherättänyt, ja nyt tahtoo se elää, eikä kuolla. Niin — ikäänkuin se\ntahdosta riippuisi!\n\nMyöskin tänä iltana on taivas kuin täyteen siroiteltu noita kaukaisia,\nvälkehtiviä maailmoita. Niiden näkeminen saa minut hiljaiseksi\nmutta toivottomaksi. Mitä on ihminen? Pisara vesiruukussa, joka\nvuotaa hiekkaan, nopeamminko vai hitaammin, ei vaikuta asiaan. Miksi\nvalittaisin sitä, että minun elonpisarani jo riippuu reunalla ja pian\non putoava omasta painostaan? Ketä voin minä siitä syyttää, kenelle\nkantaa kaunaa? Ah, me emme tiedä mitään, vaikkakin tiedonjano polttaa\nsydäntämme ja aivojamme.\n\nJa sillä aikaa kuin minä täällä makaan ja tähyän tummaa taivasta,\nkoettaen sen arvoituksia ratkaista, mitä tekee hän, jota rakastan?\nNäkeekö hän niinkuin minä luonnon suuruuden? Tunteeko hän niinkuin minä\ntämän pienuuden tuskan suuruuden edessä? Tuskan, jossa on myös jotakin\nsuloisuutta.\n\nTämä rakkaus tuo kaikki hyvät henget mukanaan sieluuni. Katkeruus\npurkautuu vienoksi surumielisyydeksi ja uhmaava epäilys aroiksi\nkysymyksiksi.\n\n\n\n15. elokuuta.\n\n\nVielä kolme päivää. Kävelen joka päivä koulutalon ohitse; luukut\nsen ikkunoissa ovat kiinni. Kun tapaan pienen koululapsen, kysyn\nhäneltä hänen opettajattarestaan. Jos lapsen suu tietää hänestä hyvin\nlörpötellä, saa se palkinnoksi suuren, ruskean yskänkaramellin.\nNiitä sain ansaitsemattomana jäähyväislahjana sokeritehtaan paksulta\njohtajalta, ja ovat ne tehtaan omaa tuotetta. Minun pikku vieraani,\nnuoret marjojen ja hedelmien toimittajat, maitorouvan lapsi ja\npostinkantajapoika saavat aina tehdä pienen kahmaisun suureen\nkaramellipurkkiini.\n\nKolme päivää! Taas tekee nousuaan aurinko, joka niin pitkän\najan on ollut minulta poissa. Minä saan taas katsella suloisia\njumalanäidinkasvoja, kuulla syvää ääntä, tarkastella kauniiden käsien\nleikkiä. Oikeastaan tunnen Heilwigiä niin vähän, hän on hiljainen ja\nsulkeutunut, ja kuitenkin tuntuu minusta kuin en olisi koskaan ketään\nihmistä paremmin tuntenut kuin hänet, aina hänen elämänsä juuriin\nsaakka. Siitä seuraa suuri luottamus. Sokeasti uskoisin kohtaloni hänen\nkäsiinsä, ikäänkuin olisi se Jumalan käsissä.\n\nVoiko sellainen rakkaus jäädä yksipuoliseksi? Eikö se ole luonnollinen\nilmaus sielujen salaperäisestä yhteydestä? Ja tämä yhteys täytyy toki\ntulla molemmin puolin tunnetuksi!\n\nMitä olet sinä minusta tehnyt, oi tyttö! Muutathan materialistin ja\nkyynikon ylimaailmalliseksi ja haaveilevaksi mystikoksi — — —.\n\nTulenko sen sinulle milloinkaan sanomaan vai voinko vaieta? Toinen on\nyhtä vaikeata kuin toinenkin. Ah, miten sinua rakastan, rakastan! — — —\n\n\n\n17. elokuuta.\n\n\nVielä yksi päivä! On sunnuntai. Kumahtelevat kellot ovat\nkutsuneet kirkkoon. Eilen illalla sai naapuri ajetuksi viimeisen\nelokuormansa latoon, seppelöitsi kukilla viljanleikkaajattaret,\nja mukana hyppivät lapset, yksin rotevilla kuormahevosillakin oli\nvaljaissaan heleänvihreitä kuusenoksia. Tänä iltana tanssitaan\nväentuvassa, elo-oluen ääressä iloitsevat he työstään, voimastaan ja\nmaansiunauksesta.\n\nOn kaunista omistautua kokonaan maalle ja tehtäväänsä, ja mahtaa olla\nkaunista jättää maa taakseen ja autuaana hetkenä ajatella yleviä\najatuksia ja kulkea teitä, jotka ovat meille käymättömiä. Mutta\nsanomattoman raskasta on horjua molempien välillä, kieltäytyä maan\ntyöstä ja maan ilosta, ja kuitenkin olla taivaan tanhuvilla arka\nvieras, kaikkialla vailla lujaa jalansijaa, lehti, jota myrsky viskelee.\n\n\n\n18. elokuuta.\n\n\nTänä iltana hän tulee. En saa missään rauhaa pelkästä odotuksesta.\nHänen huoneensa ikkunat ovat auki, vanha Lena, hänen apuihmisensä,\npuhdistaa ja lakaisee. Hyvälle rouva Bühlerille olen niin kauan\nlausunut kauniita sanoja hänen kahdesta pojastaan, kunnes hänen\nkasvonsa säteilivät kuin kirkas lokakuun päivä, ja silloin toin minä\nesiin pyyntöni saada kimpun myöhäisruusuja. Siihen suostuttiin, ja\nsitten vei Philipp ne vielä toiselle puolelle koulutaloon. Minä\nteroitin hänelle, että hän panisi ne veteen ja asettaisi ne pöydälle,\naivan keskelle. Kun hän palasi, kertoi hän, että herra Steiner oli jo\nasettanut keskelle pöytää kukkavihkon, ja kun hän oli tullut omineen,\noli opettaja sanonut jotakin hullunkurista.\n\n\"Mitä hän sitten sanoi?\"\n\n\"Sinäkin, poikani Brutus!\"\n\nMinä nauroin ja vakuutin hänelle, ettei opettaja ollut tarkoittanut\nsillä mitään, rauhoittaakseni poikaa, joka opettajansa lauseesta oli\nilmeisesti levoton. Syvä kahmaisu minun karamellipurkkiini palautti\njälleen hänen huolettomuutensa, ja hyväntahtoisesti sanoi hän\npoistuessaan: \"Jaakko saa myöskin tästä\".\n\nMinua halutti antaa hänelle vielä kourallinen lisää, mutta\nkasvatusopillinen omatuntoni kielsi minua siitä; minä en saa tehdä\ntälle pikku pellavapäälle hänen palveluksistaan liian suurta numeroa.\nLapset parantolapaikoissa ovat ilmankin jo tarpeeksi alttiita tälle\nvaaralle.\n\nKuinka mielelläni olisin itse vienyt kukat koulutaloon ja katsonut\nHeilwigin huonetta, niin alastomalta ja persoonattomalta kuin se hänen\npoissaollessaan olisi saattanutkin näyttää, mutta en tahtonut tehdä\nniin hänen tietämättään. Steiner oli vähemmän hienotunteinen, mutta\nhänellähän onkin enemmän kotipaikkaoikeutta koulutalossa, ja — — —\nminusta näyttää, että olen nyt ruma kadehtija.\n\nTänään iltapäivällä aion suunnata kävelyretkeni asemalle päin. Aivan\nperille asti en jaksa kävellä, sinne kestää kaksi tuntia, ja minä\nen myöskään tiedä hänen tulonsa aikaa. Tahtoisin kävellä noin vain\nepämääräisen matkan tullakseni häntä lähemmäksi, ja ehkäpä vielä\nsiepatakseni häneltä hänen sivu ajaessaan katseen tai tervehdyksen.\n\n\nIllalla.\n\nMinä kävelin aina vesiputoukselle asti, jossa tie kääntyy jyrkästi\nalaspäin. Siellä on pieni maalaisravintola, ja sen puutarhaan asetuin\nistumaan puupenkille ja annoin tuoda itselleni lasin maitoa. Täältä\nnäen varmasti Heilwigin, kun hän ajaa ohitse. Minun täytyi odottaa.\nYhä uudelleen jyrisivät vaunut; ensin kuului jyrinä kaukaa, sitten yhä\nlähempää, hyvin hitaasti jyrkkää metsätietä ylös. Ja yhä uudelleen\nhypähdin turhaan penkiltäni; siellä tuli milloin maalaisvaunut, milloin\ntukinajokärryt tai yhteisvaunut, joissa istui iloinen seurue.\n\nSillä välin kohisi vesiputous, joka täältä lukemattomin pikku\nputouksin syöksyy laaksoon enemmän hurjapään nuorukaisen tavalla kuin\nluonnontapahtuman kaameasta voimasta.\n\nVarjot pitenivät, tuuli viileästi. Jäseneni olivat jäykät epämukavasta\nistuimesta, minä maksoin ja menin, ah, niin pettyneenä. —\n\nSitten aurinko laski; veripunaisena hehkui se petäjänrunkojen välitse\nja valoi kaiken ylitse satumaisen lumon. Minusta tuntui kuin olisi\nminun täytynyt pidättää hengitystäni, kunnes ilmiö oli ohitse. Ja mikä\nomituinen vaikeneminen luonnossa — — — kuin seisoisi kaikki Jumalan\nkasvojen edessä.\n\nEikö aurinko ole poistuessaan ihanimmillaan? Noin tahtoisin minäkin\nmaailmasta lähteä, kuolevana mutta voittajana.\n\nKauan katsoin kuin lumottuna taivaaseen enkä sentähden kuullut, miten\nyhdenistuttavat pienet vaunut hitaasti lähenivät tietä pitkin. Minulta\noli jo haihtunut kaikki odotuksen tuottama ilo ja olin väsynyt turhasta\nistumisesta ja pettyneestä toivosta, kun näin äkkiä hänen kasvonsa ja\nkoko hänen olentonsa vielä kerran syttyvän punaisen hehkun valaisemina.\n\nKuin kuvalta näytti se minulle itselleni: minä vajoamassa ja\npyhimmällä, puhtaimmalla tulella verhoamassa rakastettuni kauneuteen.\n\nNiin tuli hän hitaasti minua kohden; hän oli tuntenut minut ja\nviittasi kädellään. Minä seisoin kuin kiinninaulittuna. Hänen takanaan\nlaski hitaasti aurinko. Silloin olikin hän jo minun luonani, vaunut\npysähtyivät, ja minä astuin niiden viereen.\n\n\"Miten iloitsenkaan nähdessäni teidät jälleen noin terveenä\", sanoi hän\neloisasti.\n\nMinä vain nyökkäsin hänelle, en voinut mitään sanoa, mutta silmäni\nvarmaankin puhuivat. Miksi salaisin häneltä sen valoisan heijastuksen,\njonka hänen hyvyytensä minuun luo?\n\n\"Nouskaa vaunuihin!\"\n\nMinä asetuin istumaan häntä vastapäätä, ja vaunut pyörivät nyt, kun\nkorkeimman kohdan päälle oli päästy, nopeasti eteenpäin. Pitkiin\naikoihin en osannut sanoa mitään, ja hän puuhasi innokkaasti\nmatkapeitteensä levittämisessä ja tukkimisessa ympärilleni. Äänettömänä\nja kuin unessa annoin sen tapahtua.\n\n\"Olen niin kaivannut teitä\", sanoin lopuksi vapauttavalla huokauksella.\n\nHän katsoi minuun lempeästi ja hiukan ujosti: \"Minä iloitsen myös\nollessani jälleen täällä.\"\n\n\"Oletteko sitten joskus ajatellut minua?\"\n\nHän nyökkäsi, mutta katsoi ylitseni etäisyyteen, jossa harmaat\nillanvarjot kohosivat. Jokainen jälki äskeisestä väriloistosta oli\nhävinnyt, ja vain taivaan kuulakkuus ja maan tummuus olivat vastakkain.\nIltakellon häipyvät äänet tulivat jostakin luoksemme, oikealla\npuolellamme oli lammaslauma niityllä, ja paimenen varjo kuvastui\njättiläissuurena taivasta vastaan.\n\nSydämeeni koski keskellä iloa.\n\n\"Te ette näytä lainkaan iloiselta\", kuului äkkiä hänen lämmin äänensä.\n\n\"Miksi pitäisi minun näyttää iloiselta?\"\n\n\"Miksi?\" toisti hän vitkaan. \"Maailma on kaunis, ja minä — minähän\npidän niin teistä ja tahtoisin niin mielelläni nähdä teidät iloisena\".\n\n\"Onko totta että pidätte minusta?\" sanoin kuin huumaantuneena.\n\n\"Kyllä, ettekö sitä huomaa?\" vastasi hän melkein veitikkamaisesti.\n\n\"Ja — ja — se ei ole vain sääliä onnetonta raukkaa kohtaan, jolla ei\nole mitään maailmassa?\"\n\nÄäneni tukahtui ja minä lausuin sen käheästi ja puristuneesti.\n\nHän hymyili ja pudisti päätään.\n\n\"Pitäisittekö minusta siinäkin tapauksessa, etten olisi sairas ja\nyksinäinen ja onneton?\"\n\nHän mietti hiukkasen, sitten sanoi hän hellästi: \"Pitäisin, mutta\nsilloin en sitä teille näin suoraan sanoisi\".\n\nSilloin otin hänen kätensä, painoin sen silmilleni, ja kuuma kyynel\nputosi siihen.\n\n\"Älkää olko surullinen\", pyysi hän ja piti molempia kylmiä käsiäni\nomissaan, \"mehän olemme kuitenkin niin hyviä ystäviä\".\n\nMinä en voinut vastata mitään, suutelin vain äänettömänä lämpimiä,\näidillisiä tytönkäsiä, ja kuuma virta kulki kaikkien jäsenteni läpi.\n\nSitten vilkkuivat valot, ja me pysähdyimme koulutalolla. Vaivaloisesti\nhorjuin kotiin, mielenliikutus oli tehnyt minut vapisevaksi. Minähän\ntiedän, että se Heilwigin puolelta ei ole mitään muuta kuin ystävyyttä,\nsuloista, hellää naisenystävyyttä, ja osanottoa, vaikkakaan ei yksin\nsitä. Hän ei aavista mitään intohimosta, joka nyt kuohuu sisässäni; se\nolisi hänelle vierasta ja pelästyttäisi häntä. Minä tahtoisin temmata\nhänet syliini, peittää kuumilla suudelmilla hänen lempeät kasvonsa,\npuristaa itseäni vasten hänen hienoa vartaloaan — ja vaikka minun\npitäisi kuolla tästä riemusta, tahtoisin minä autuudesta hurmauneena\nkäydä kuolemaan.\n\nMutta minä en saa häntä pelästyttää, siihen on hän minulle liiaksi\nrakas ja pyhä. Onhan se sitäpaitsi mielettömyyttä: kuoleva, joka\navorinnoin heittäytyy hehkuvaan elämään, musertumaan ja palamaan.\n\nKuinka rakkaasti hän minuun katsoi! Ah, Heilwig, kunpa voisin antaa\nsinulle jotakin hyvää, kunpa minun ei aina vain tarvitsisi ottaa!\nMinähän tahtoisin kuolla edestäsi — — —.\n\n\n\n15. syyskuuta.\n\n\nTänä yönä näin unta, että olin jälleen terve. Lääkäri, joka lausui\nminulle kuolemantuomion, hän sanoi minulle nyt, että tulen elämään.\n\"Kaikki tyyten parantunut, herra tohtori, aivan ihmeellistä; kuka olisi\nsitä uskonut! Hartain onnitteluni\".\n\nJa silloin heräsin.\n\nMinusta on kuin täytyisi uneni olla todellisuutta. Hengitys käy\nhelposti ja kuulumattomasti, ei mitään painoa rinnassa, ja voin niin\nhyvin. Minä levitän käteni ja tahtoisin painaa jonkun sydämelleni.\n\nHeilwigin, jos niin olisi mahdollista!\n\nOnko se sitten niin kokonaan mahdotonta? Kuinka usein on ihmistaito\nneuvoton luonnon kaikki parantavan voiman edessä. Jospa lääkäri\nolisikin erehtynyt, jospa kuolemantuomio voitaisiinkin peruuttaa?\nArmoa, armoa tuomitulle!\n\nAh, saada elää — — Kaikilla olemukseni säikeillä ponnistelen minä\nhävitystä vastaan, nyt, kun rakastan. Sehän onkin selvää — rakkaus on\nelämää eikä milloinkaan kuolemaa.\n\nKun ajattelen — ei, en ajattele, ainoastaan uneksin, kuten\npaimentyttöset uneksivat kuninkaanpojasta, antaen mielikuvituksensa\nharhailla mittaamattomiin, kun uneksin, että Heilwig tulisi omakseni!\nOmaisuuteni sallisi kyllä minulle mennä avioliittoon hänen kanssaan,\nmatkustaa aurinkoiseen etelään, Italiaan ja Egyptiin. Oi, kuinka hän\nsaisi juoda maan kauneutta, ja minun rakkauteni ympäröisi hänet kuin\nkultainen viitta.\n\nKutsuisinko vielä kerran lääkärin? Viiteen kuukauteen ei hän ole enää\nminua koputtanut ja kuunnellut. Mutta ei, minä vapisen siitä, tahdon\nensin vielä uneksia. Tahdon uneksia, että ruusut jälleen kukkivat ja\nsatakielet laulavat, että suloiset tytönsilmät loistavat minulle, ja\nhellät sormet sivelevät hiuksiani, että vieno ääni minulle puhuu:\n\"Berthold, sinä rakas, rakas mies.\"\n\n\n\n3. lokakuuta.\n\n\nSyksy on käsissä, se on tullut aikaiseen tänä vuonna. Kun kävelen\npeltojen poikki, tunnen kirpeän hampun tuoksun, ja naiset kylässä\nlaittavat hamppuloukkuja kuntoon. Alakuloisesta lehtien putoamisajasta\nei täällä kuusimetsässä mitään tiedä, mutta ei myöskään lehtimetsän\nväriloistosta, jolla syksy kuin paukuin ja trumpeetein tulee sisälle.\n\nVanha rouva Bühler'ini on tänään tehnyt minulle tulen uuniin. Se\nrätisi ja paukkui, ja hiljainen, kodikas savujuova tunkeutui raoista\nesille. Se tuoksui jo talvelta ja joulukuuselta. Hoitovieraat lähtevät\nmyöskin pakoon; minä olen jo kauan sitten saanut heistä tarpeekseni,\nerikoisesti nuorista herroista, jotka eivät tiedä parempaa tekemistä,\nkuin hakkailla Heilwigiä ja kierrellä hänen koulutalonsa ympärillä.\nSen osaamme me kyllä itsekin täällä Bergheimissä, Steiner ja minä.\nSteiner parka! Tunteeni häntä kohtaan tulevat jälleen huomattavasti\nlämpimämmiksi, sittenkuin Heilwig lahjoitti minulle ystävyytensä.\nMinä melkein säälin poika raukkaa huolimatta hänen kahdesta terveestä\nkeuhkostaan.\n\nEnsi viikolla tahdon hänen lukuseurassaan pitää esitelmäni. Olen pannut\nsiihen paljon huolta, aivan kuin olisi se tohtorinväitöskirjani.\nHeilwig lausuu \"Kello\" -runon ja \"Habsburgin kreivin\" ja lisäksi vielä\nmuutamia pienempiä. Pidän esitelmän vapaasti; kansaan vaikuttaa vain\nse, mikä tulee suoraan sydämestä. Minä toivon, etteivät hermoni jätä\nminua pulaan ja ääneni myöskään.\n\nJulietta arveli tänään, etten ole pitkiin aikoihin näyttänyt niin\nterveeltä kuin nyt. Hän väittää, että minulla on oikein punaiset\nposketkin. Se on nyt turhaa puhetta se, sillä parhaimpinakin aikoinani\nolen aina ollut kalpea. Mutta kotona lasipalaseni edessä, jota rouva\nBühler nimittää peiliksi, huomasin, ettei minun, mitä kauneuteen\ntulee, vielä pitkiin aikoihin tarvitse väistyä muiden miespuolisten\nkumppanieni tieltä.\n\n\n\n15. lokakuuta.\n\n\nTuo suuri ilta on ohitse, ja minä olen tyytyväinen. Vihdoinkin olen\ntaas jotakin _tehnyt_. Filosofit kyllä väittävät olevan tärkeämpää,\nettä ihminen on hyvä kuin että hän tekee hyvää.\n\nMutta se on pötyä; ellei ole toista, ei ole toistakaan, ja hyvät teot\novat kaste, jota ilman meidän itsetuntomme täytyy kuivua.\n\nKello kahdeksan piti esitelmän alkaa ravintolan salissa. En voi sanoa,\nettä olin täysin rauhallinen, sillä illallisateriasta en saanut\npalaakaan alas, mikä seikka Philipp'iltä, joka nouti ruoka-astian,\nhoukutteli esiin iloisen hämmästyksen huudahduksen. Aivan hitaasti\nlähdin sitten astelemaan ravintolaa kohden. Oli kylmä, ja hengitys tuli\nsuustani huurupilvinä. Siellä ja täällä kopisivat kiireiset askeleet\nkovettuneella tiellä, ja tummia haamuja katosi ravintolaan, josta\nleveä, kirkas valo lankesi tielle.\n\nOvella otti minut vastaan opettaja, joka oli yhtä hermostunut kuin\nminäkin, mutta vähemmän salasi sitä. Kun astuin saliin, oli se jo\nmustanaan ihmisiä. Räikeästi valaisevat, suojustimettomat öljylamput\nriippuivat matalassa mustuneessa katossa, tiheään asetettujen pöytien\nääressä istui sekaisin miehiä ja naisia, jokaisella oluensa tai\nomenaviininsä edessään.\n\n\"Hanjörg, tänään ei saa polttaa\", torui opettaja leikillisesti nuorta\nBerghofia, joka rakkaasti silmäili piippuaan.\n\n\"Ilman piippua tuntuu kuin palelisi toista jalkaa.\"\n\n\"Pistä se sitten kylmiltään suuhun\", neuvoi hänen naapurinsa, \"minulla\npaleltaa myöskin joskus jalkoja\".\n\nSukkeluus sai osakseen kaikuvan naurunhohotuksen. Opettaja vei\nminut erään valkealla liinalla peitetyn pöydän luo, jonka ääressä\npastori istui viinilasi edessään ja ivallisesti hymyillen tarkasteli\ntalonpoikiaan; hän suhtautuu tähän Steinerin puuhaan hyvin epäilevästi.\nMyöskin Heilwig istui siellä vaaleisiin puettuna, miellyttävänä ja\nyksinkertaisena, mutta kalpeana ja arkana. Hän tarttui ohirientävää\nJuliettaa esiliinan nurkasta kiinni ja pyysi hiljaa: \"Tule istumaan\nviereeni, minun on niin paha olla yksinäni miesten joukossa.\"\n\nMutta minä olin kuullut hänen sanansa. \"Olenhan minä täällä\", sanoin\nnuhtelevasti. \"Eikö veli voi olla sisarelle myöskin turvana?\"\n\nHänen silmänsä kirkastuivat, kun tämän sanoin, ja hän ojensi minulle\npienen, kylmän kätensä pöydän ylitse.\n\n\"Minua peloittaa\", sanoi hän puoliääneen.\n\nTällä hetkellä katosi oma hermostuneisuuteni kokonaan, minä hymyilin\nhänelle rohkaisevasti ja lähetin Steinerin pyytämään metsänhoitajan\nväkeä tulemaan istumaan pöytäämme, jotta Heilwig saisi toivomaansa\nnaisseuraa, sillä Juliettan täytyi pitää huolta tarjoilusta, ja osoitin\nitseni yleensä joka suhteessa tilanteen herraksi. Ah, saada suojella ja\nvarjella tuollaista hentoa pikkulintua — — —.\n\nSalissa oli äänekäs surina kuin mehiläispesässä; eivät ainoastaan\nseuran vakinaiset jäsenet olleet tulleet, vaan kaikki tahtoivat kerran\nnähdä \"sivistävää huvitusta\". Meitä lähellä olevassa pöydässä istuivat\ntiheään tungettuina kuin kanat orrella kirkkokuorolaiset, joita\nopettaja tänään tahtoo väärinkäyttää kahden maallisen laulun esitykseen.\n\nSteinerin antamasta merkistä kiipesivät nuoret miehet ja naiset\nkorokkeelle ja avasivat juhlan laulamalla \"Freude, schöner\nGötterfunken\". [Schillerin runosta \"An die Freude\", jonka Beethoven\non säveltänyt IX:ssä sinfoniassaan. — Suom.] Se kuului melko hyvältä,\nvaikkakin jonkunverran epätasaiselta. Oli hauskaa nähdä Steinerin\njohtavan; milloin huitoo hän vimmatusti käsiään ilmassa, milloin\npyörittelee johtajansauvaansa liian hillittömästi ääniä päästelevän\nbasson pään yli, milloin seisoo varpaillaan, hymyilee autuaallisesti,\nlevittää kätensä kuin siunaukseen ja kuiskaa kuuluvasti: \"Nyt vain\nhengähdyksenä\".\n\nMutta se oli kuitenkin sangen kaunista ja (kuten jälkeenpäin lehdessä\noli luettavissa) \"hyvin onnistunutta esitystä palkittiin runsailla\nsuosionosoituksilla\".\n\nSitten nousin vihdoin minäkin korokkeelle, kuulin oman ääneni, joka oli\nhiukkasen samea, mutta kuitenkin selvä, enkä nähnyt muuta kuin tiheän\njoukon hikisiä kasvoja ja Heilwigin tumman pään. Hän pysyi kumarassa\nja minuun ainoatakaan silmäystä luomatta. Kun olin saanut ensimmäisen\nlauseeni sanotuksi, katosi minusta kaikki arkuus. Sydämeni, joka ensin\noli ollut rinnassani kuin räpyttelevä lintunen, tuli rauhalliseksi —\nminä tiesin, että esitelmäni onnistuisi.\n\nSaadakseni hiukan levähtää puheen aikana olin sijoittanut Heilwigin\nlausuntonumerot väliin.\n\nSe oli kaunista! En kääntänyt hetkeksikään silmiäni hänestä, ja\npastorikin oli kadottanut ylimielisen katseensa. Mitä kaikkea\nsisältyykään tuollaiseen pehmeään, kirkkaaseen naisääneen. Hän lausui\nhyvin koruttomasti ja alussa arasti; sitten tempasi runo hänet\nmukaansa, hänen silmänsä loistivat, hänen kalpeat poskensa värittyivät,\nääni tuli täyteläisemmäksi ja syvemmäksi, esitys voimakkaammaksi.\nTalonpojat kuuntelivat äänettömällä hartaudella. Kun hän oli\nlopettanut, ei kukaan ajatellut taputtamista, ja vasta vähitellen\nhaihtui lumous.\n\nOlisin tahtonut suudella hänen käsiänsä kaikkien ihmisten nähden, nyt\nsaivat vain silmäni puhua hänelle. Sitten lopetin esitelmäni, hiukan\naikaisemmin kuin olin ajatellut, sillä huomasin, että ääneni alkoi\nsortua. Kun suosionosoitukset olivat loppuneet, valtasi kirkkokuoro\njälleen korokkeen ja lauloi \"Kello\"-runosta osan: \"Holder Friede,\nsüsse Eintracht\". Soolo-osat lauloi neljä erikoisen hyvä-äänistä mies-\nja naislaulajaa. Ennenkuin Steiner ehti loppupuheeseen tavallisine\nkiitossanoineen, poistuin minä hyvästiä jättämättä, sillä tunsin, miten\nvastavaikutus seurasi hermojännitystä. Vain rouva Bühler oli huomannut\näkillisen poislähtöni ja kiiruhti juoksujalkaa perääni.\n\n\"Kyllä se ol' kaunista\", vakuutti hän minulle, kun hän oli tavoittanut\nminut. \"Ja neiti Walden! Niin kävi syämeeni, että oikein täytyi itkeä\nkuin kirkossa. Ja teiän puheenne! Sill' viisiä ei meiän pastorikaan\nosaa, se kävi kuin rasvattu. Enpä ois' tuota uskonu'\", lisäsi hän\npäätään pudistellen, \"Schiller! Ja niin kauan jo ollut kuolleena? Sen\nolisin mä tahtonu' nähä\".\n\nEn vastannut mitään, sillä olin pannut kaulaliinan suuni eteen kylmän\nilman vuoksi. Äkkiä sanoi vanha rouva nokkelasti: \"Minä luulen, että\ntommosia värssyjä voisitten tekin tehä niinkuin Schiller\".\n\nNyt täytyi minun jo nauraa. Tuo viekas eukko!\n\nSitten kiiruhti rouva edeltäpäin, sillä minä laahustin hänen\nvauhdikseen liian hitaasti, ja kun saavuin tupamme luo, tervehti minua\njo lampunvalo huoneestani, ja eukko valmisti keittiössä munakokkelia,\njoka minun ehdottomasti oli syötävä.\n\nPari päivää tunsin itsessäni vielä ponnistuksen vaikutuksen, mutta\nse ei minua kaduttanut. Steiner ja Heilwig kävivät minua katsomassa\nseuraavana päivänä ja sanoivat minulle miellyttäviä asioita, jotka minä\nkäänsin leikiksi mutta jotka minua kuitenkin salaisesti ilahduttivat.\n\nMyöskin Vox populi [Kansan ääni] tuli monella tavalla ilmi\ntahtomattomana ja tarkoittamattomana komiikkana. Löwenin isäntä arveli\nnyt tietävänsä, kenenkä kunniaksi heleänpunainen maalaisviini, jota\nhe täällä nimittivät Schiller-viiniksi, oli ristitty. Nimi johtuu\nkuitenkin todellisuudessa schillern-sanasta [schillern = välkkyä,\nkimallella Suom.].\n\nIson kartanon Käterle on myöskin tiennyt jotakin Schilleristä, kuten\nhän illalla ilmoitti. Hänen aikaisemman isäntäväkensä aikana oli\nleipurista saanut jotakin, joka oli nimeltään Schillerin-kiharat, ja\nse oli maistunut hyvin hyvältä. Ja Schillerillähän olikin ollut niin\npitkät kiharat; hiuskiharat, lisäsi hän varovaisesti.\n\n\n\n19. lokakuuta.\n\n\nUlkona on raskas, harmaa sumu, joka nousee ikkunaani asti, niin että en\nensinkään voi nähdä naapuritaloa. Yöllä on pakkanen pannut viimeisetkin\nkukat; kuolleet daliapensaat kohoavat mustina sameaan ilmaan, ja maahan\npainuneet kuolleet kukat ovat täynnä vesipisaroita. Miksi luonnon\nalakuloisuus koskee niin syvästi sydämeeni? Mutta sellainen olin minä\njo lapsena. Minä tunsin itseni aina kappaleeksi syntyvää tai häviävää\nluontoa, ja senmukainen oli myöskin mielialani.\n\nMyöskin tänään taas täyttää sumu sydämeni, ja Heilwiginkään suloinen\nkuva ei voi karkoittaa varjoja. Mitä voi lopultakin toinen ihminen\ntoiselle olla, erittäinkin minun asemassani? Syvemmin ajatellen olemme\nme kuitenkin yksin; niin yksin kuin kuoleva metsäkauris metsässä,\nkuin nykivä kala julmassa ongessa. Minusta tuntuu tuollaisina päivinä\nkuin jakaantuisi kahtia se verho, joka meiltä totuuden peittää ja\nääni sanoisi: \"Turhuuksien turhuutta, kaikki on turhuutta ja tuulen\ntavoittamista\".\n\nJa toisen äänen: \"Ah, olen elämäntoimista väsynyt, mitä on kaikki tuska\nja ilo\". [Goethen tunnettu runo: Ach, ich bin des Treibens müde, was\nsoll all der Schmerz und Lust. — Suom.]\n\nJa ei kukaan ihminen, ei rakkain ja parhainkaan voi minulta peittää\ntätä tietämystä. Heillä on kaikilla rajansa ja he ovat kaikki kurjia\nmaanmatoja, kun ikuisuus katsoo heitä. Kun vain kuolema kätensä nostaa\nja ihmisen otsan merkitsee, kuten minun, niin väistyvät he jo takaisin\nkuin jonkun vieraan edessä.\n\nTällaisina päivinä valtaa sydämeni rajaton kaipuu, jota ei kukaan\nihminen voi tyydyttää, jonka minä korkeintaan jonkun ihmisen\nymmärtäväiseen rintaan nojaten voisin kyyneliksi purkaa. Se on\näänettömyyden, rajattomuuden kaipuu, ja se on niin polttava, että elämä\nja kuolema, rakkaus ja ilo, taide ja tiede kaiken arvonsa kadottavat,\nniin että voisin luopua niistä silmänripseäkään värähdyttämättä. Sen\nsaa aikaan katse esiripun taakse. Mutta pian vetää näkymätön käsi\nsitä jälleen puoleensa, ja elämän kirjavat kuvat saavat taas katoavan\narvonsa. Kauan ei ihminen voikaan kestää pelättävää totuutta, hän joko\nmusertuu tai itse hävittää itsensä.\n\nAutuas, joka uskoo, joka heittäytyy Jumalansa rinnoille ja hänessä\ntuntee sielunsa kotimaan ja täyden ilon! Mutta minä? Mitä on minulle\nJumala?\n\nJa kuitenkin — — — kun ajattelen, miten jokaiseen ihmissydämen\ntarpeeseen on olemassa vastaus. Me kaipaamme rakkautta, ja rakkaus\non maailmassa; me tarvitsemme ravintoa, se kasvaa meille; me pyrimme\ntietoon, ja ovi oven jälkeen avautuu meille. Pitäisikö tämän kaipuun\nyksin, joka kohdistuu johonkin äärettömän suureen, rajattomaan,\nkaikkihyvään, oikeaan, jäädä vastausta vaille?\n\nSuloinen rauha, tule, ah tule minun rintaani!\n\n\n\n20. lokakuuta.\n\n\nTänään päivällä ovat Heilwigin hienot sormet vetäneet esiripun kiinni,\nmutta kuitenkaan en voi vielä unohtaa, kuinka pelottavalta sen\ntakana näyttää, ainakin sille, joka ei ole vielä oppinut katsomaan\niankaikkisuutta ja totuutta suoraan silmiin.\n\nMutta kuitenkin — kuinka pian kalpenee muisto, ja minä leikin jälleen\nkuin lapsi syvyyden reunalla niillä vähillä kirjavilla kivillä ja\nkukilla, jotka minulle on jätetty.\n\nLuulen, kun ihminen on tottunut pitämään inhimillistä kärsimystä ja\niloa sinä mitä se on, leikkinä, josta hänen voimansa kasvavat, silloin\non hän irtautuva elämästä kuin liian kypsä hedelmä, sillä sellaista\ntietoisuutta ei maa voi kantaa, se on salaisuus. Sen ymmärtääkseen\ntäytyy astua kynnyksen ylitse ja katsoa esiripun taakse. Se riistää\narvon elämältä ja kaikilta inhimillisiltä suhteilta.\n\nJa mitä sitten löytää kynnyksen tuolta puolen? Uusia tehtäviä, uusia\nriemuja, uutta kärsimystä, uutta tietoako? Löytääkö siellä sen, mikä\nmeidän kaipaavan sielumme kylläiseksi tekee?\n\n\n\n21. lokakuuta.\n\n\nSairaus ja heikkousko tekee minut niin pehmeäksi, aivankuin olisin\nnainen, vai onko tämä tunteellisuus aina ollut minussa pohjalla ja vain\nmiehisen työn ja miehisen ajattelun ehkäisemänä ja alaspainamana? Tai\nonko Heilwig löytänyt taikasanan, joka on avannut umpeutuneen lähteen?\nKirjat, jotka ovat ennen jättäneet minut kylmäksi, liikuttavat minua\nnyt kyyneliin saakka, ja pilapuheet eivät luista huuliltani enää niin\nkevyesti kuin ennen. Toiset eivät sitä kylläkään huomaa, heille olen\nminä entiseni, vain hiukan vähemmän katkera. Mutta Heilwig katsoo\nminuun aina niin tuskallisen pelästyneesti, kun puhun kyynillisesti,\nettä minä vähitellen alan näyttäytyä hänelle sellaisena kuin olen:\nonnettomana, heikkona, hapuilevana ja rakkautta kaipaavana. Sehän on\nlopultakin viisainta, mitä voi tehdä: olla niin kuin on eikä salata\nitseään.\n\n\n\n24. lokakuuta.\n\n\nMakaan kuistilla peitteisiin käärittynä. Laskeva lokakuun aurinko\nhehkuu purppuranpunaisena syksyn kirjaaman villiviinin lehtien lävitse;\nse näyttää kauniilta. Kun ojennan käteni ruskoa vasten, syttyy vereni\nsen valossa ja hohtaa ruusunvärisenä ihon läpi. Sairaan työskentelyä!\nSen ohessa uneksin hiljaa itsekseni — — —.\n\nKuinka hyvä, että aurinko jälleen näkyy ja karkoittaa minulta\najatukset, jotka minua liian raskaasti painavat. Ne menestyvät yössä,\nsumussa, kärsimyksessä. Mutta tänään tahdon olla iloinen.\n\nAamukävelylläni sattui minulle hauska tapaus.\n\nYöllä oli maa ollut kuurassa, mutta nyt oli ilma kirkas ja auringon\nlämmittämä. Naapuritalossa puitiin viljaa, ja riihen edessä leijaili\nalituinen pölypilvi, jonka ohitse minä koetin nopeasti päästä.\nLehmävankkurit perunasäkeillä lastattuina mennä jyryyttivät hitaasti\nedelläni ja minä sain ne kiinni. Ylpeä tunne sellaiselle etanalle,\nkuin minulle, saavuttaa kaksi neljällä terveellä jalalla varustettua\nlehmää. Panimossa puserrettiin omenaviiniä, Julietta kaatoi parhaillaan\njauhettuja hedelmiä puristimeen, jota Hanjörg väänsi. Kun hän näki\nminut, pysähtyi hän työssään ja ammensi minulle lasillisen makeaa\nhedelmämehua. \"Terveydeksi!\" sanoi hän ystävällisesti, sillä aikaa kuin\npoika jännitetyin lihaksin väänsi pyörää.\n\nMinä kiitin ja join. Hän keskusteli ilmasta ja terveydestäni, kunnes\nHanjörg huusi hänelle karskisti: \"Käy työhösi!\" Silloin tarttui hän\njälleen kiireesti hedelmäkehloon, ikäänkuin vääryydestä tavattuna.\n\nHän on miellyttävä tyttö, niin raikas ja hyväsydäminen, ja hän levittää\naina ympärilleen iloa ja elämänhalua. Minusta näyttää, kuin olisi\nHanjörgillä kerno silmä häneen.\n\nSensijaan, että olisin mennyt suoraan niittyjen poikki, täytyi minun,\nvanhan narrin, tietysti ensin mennä koulutalon ohitse. Pihalla seisoi\nSteiner ja piti voimistelutuntia. Harjoitettiin pukin yli hyppäämistä,\njolloin kömpelöt maalaispojat aina pääsivät vain pukin selkään, mutta\ntuskin kertaakaan ylitse. Minä olisin voinut näyttää heille, miten se\nkäy, sillä olin aikoinani hyvä voimistelija.\n\n\"Minnekäs olette jättänyt jalon kylännaisen?\" kysyin Steineriltä,\njoka mahtipontisesti kädet rinnan yli ristissä kuin Napoleon nojasi\nkastanjapuuta vasten ja arvostelevasti tarkasteli nuorukaisien\nsammakonhyppyjä.\n\n\"Käsityötunti\", vastasi hän lakoonisesti, jonka ohessa huomasin, että\nläsnäoloni katselijana vaivasi häntä. Minä käännyin siis ja kiersin\nnurkan ympäri hitaasti koulutalon ikkunoiden ohitse, jotka olivat\nauki. Äkkiä kuulin huoneesta soinnukasta, syvää naurua, niinkuin\nkesyjen kauriiden tai suurten, sinisten kellokukkien täytyisi nauraa,\njos niillä olisi ääni. Tätä naurua seurasi kirkas, moniääninen lasten\nnauru, ja nyt en enää voinut hillitä itseäni, vaan nousin kivelle ja\nkurkistin huoneeseen. Silloin näin pienen vaaleatukkaisen olennon,\njonka päälle opettajatar oli koetteeksi vetänyt valkoisen itseommellun\npaidan. Pikku paitaressu katseli ylpeästi tovereitansa, jotka yhä vielä\nolivat kiinni töissään; opettajatar oli nähtävästi ylistänyt hänen\ntyötään.\n\nMinua ei nähnyt kukaan, sillä villi viini kätki minut. Kuinka lapset\ntunkeilivat Heilwigin ympärillä! Täällä ojensi aivan pikkuinen tyttö\nsurkeannäköisenä likaista paikkatilkkua, tuolla näytti toinen pitsiä,\njonka oli virkannut. Ja heidän keskellään opettajatar, tyttömäisenä\nja samalla äidillisenä, henkilökohtaisesti osaaottavaisen näköisenä\nja kuitenkin tuon minuun hiukan kylmentävästi vaikuttavan virkatoimen\nilmakehän ympäröimänä. Minä olen kateellinen tästä toimialasta, jota\n_minä_ en ole saanut hänelle antaa; me miehet katsomme sentähden kaikki\nkademielisesti naisten toimialoja, sillä näille työtätekeville naisille\nemme me enää ole a ja ö, niinkuin me toivomme olevamme. Tosin suuri\nrakkaus viettää voittojaan tässäkin, ja ainoastaan pieni kiintymys\ntuntee ammatissa kilpailijoita. Me miehet tahtoisimme kernaasti olla\nnaisten vapahtajia, ja nykyajan naisille olemme me sellaisia vain\nosaksi, he vapahtavat itse itsensä. Se on hiukan nöyryyttävää meille.\n\nLienen hyvinkin viisi minuuttia näin salaa katsellut ja kuunnellut,\nsilloin Heilwig kohotti äkkiä päänsä ja näki minut; ehkä hän\noli tuntenut itsessään minun katseeni. Ja sitten —, ah, se oli\nihastuttavaa! Sitten nousi veri valkoisiin kasvoihin aina hiuksiin\nasti ja teki tytön niin araksi ja neitsyelliseksi, että kaikki\nopettajattaren varmuus katosi hänestä, ja minun sydämeni tykytti rajun\nihastuksen vallassa. Mutta häpesin myöskin, että hän oli saanut minut\nkiinni, ja tervehtimättä hyppäsin kiveltä alas ja kiiruhdin pois\nihmisten ilmoilta, sillä minusta tuntui kuin olisi kaikki minulle\nivallisesti hymyillyt, yksin lantakaivon pumppukin Jörgfriedin pihalla\nja lahonnut tienviitta, jolla rappeutuneisuudessaan ei tosiaan ole\nmitään syytä pilkata rakastuneita hulluja.\n\n\n\n29. lokakuuta.\n\n\nTänään, illalla, olemme polttaneet kokkoa rouva Bühlerin\nperunapellolla. Tulen jo aivan kevytmieliseksi, sillä tämä tapahtui\nillalla hämärän aikaan, kun sumu jo alkoi nousta. Tulin juuri\nkävelyretkeltä, kun näin vanhan rouvan häärivän ison risuista,\nrikkaruohoista ja kuivista perunanvarsista kerätyn kasan ympärillä.\nPikku Philipp viittoili minulle molemmilla käsillään, niin että jätin\ntien ja tulin peltoa pitkin heidän luokseen. Sitten sytytettiin kasa\npalamaan. Ensin ei se tahtonut oikein palaa, mutta lopuksi leimahti\nliekki rätisten ja levitti valoa ja lämpöä. Minä seisoin niin, ettei\nsavu tullut päälleni. Philipp hyppeli haravoineen tulen ympärillä kuin\npikku paholainen, joka kohentelee helvettiä, sillä aikaa kuin rouva\nBühler innokkaasti keräili vielä kokoon kaikenlaisia rikkoja ja heitti\ntuleen. Hiukan noidalta hän sen ohessa näytti, tuo kiltti, vanha vaimo.\n\nLopulta ei ollut enää mitään tehtävää, ja me annoimme käsivarsiemme\nvaipua ja seisoimme äänettöminä ja hartaina loimuavan tulen edessä,\njoka räiskytti synkälle taivaalle tuhansia kipunoita, jotka pian\nsammuivat yöhön. Rouva Bühler ojensi suoraan tulta vasten kuivuneet\nruskeat kätensä, ja Philipp mutisi jotakin \"paistikkaista\". Poika\nraukalla on aina nälkä.\n\n\"Tuolla tulee opettajatar-neiti\", sanoi äkkiä vanhus. Minun sydämeni\nsykähti iloisesta pelästyksestä.\n\nHämärästä tuli hitaasti kuin ajatuksissa solakka hahmo esiin, jota\nme kaikki tarkkasimme. Minä huusin, mutta ääneni ei kantanut hänen\nluokseen. Heti sen perästä kiljaisi Philipp minun korvani juuressa\nterveiden keuhkojensa koko voimalla hänen nimensä. Silloin huomasi hän\nmeidät ja tuli pellon yli.\n\nNyt seisoimme molemmat tulen ääressä. Rouva Bühler alkoi kerätä kokoon\ntyökalujaan, ja poika hyppeli kuin pieni huimapää paholainen sammuvien\nliekkien yli. Itäisellä taivaalla syttyivät hitaasti tähdet. Kuin\njättiläislohikäärme kiemurteli vaaleansininen savu kuokitun ja tallatun\npellon ylitse ja kätki kylän sumuverhon taakse. Kalpea rusko lännessä\nnäkyi vielä heikosti savun läpi.\n\nMinua paleli, sillä sumu nousi. Iltakellot alkoivat soida. Raskaana ja\nkumeana kantautui niiden ääni ilman läpi. Vanha emäntäni laski alas\nperunasäkin, jonka hän juuri oli nostanut hartioilleen ja risti kätensä\n\"Ave Maria\" -rukoukseen; myöskin poika keskeytti hyppynsä ja otti lakin\npäästään.\n\nLiekit rätisivät, kellot soivat, ympärillämme seisoivat ääneti synkät\nmetsät, ja ikuiset tähdet kimaltelivat meidän ja meidän tuskamme\nylitse. Silloin tartuin Heilwigin käteen ja pidin siitä kiinni, kunnes\nkellojen ääni oli vaiennut. Hän ei vetänyt pois kättänsä, mutta hänen\nkasvonsa olivat vakavat ja sulkeutuneet, minä en voinut lukea hänen\najatuksiaan.\n\nKellot vaikenivat, ja suuri hiljaisuus vallitsi luonnossa. Hitaasti\nmenimme kotiin. Ja me emme puhuneet paljoa.\n\n\n\n15. marraskuuta.\n\n\nOlen jälleen ollut viikon vuoteessa, rikkaruohotuli oli, niin näyttää,\naivan liian paljon uskallettua. Minulla oli kuumetta ja yskä. Tohtori\ntuli ja tahtoi kuunnella, mutta epämääräinen tunne kielsi minua\nantautumasta hänen tutkittavakseen. Eikö sittenkin ole parempi, että\nme käymme hämärää tulevaisuutta kohden? Kummallista, sitä en olisi\naikaisemmin sietänyt. Mutta minä olen nyt kerta kaikkiaan jättäytynyt\naaltojen varaan ja luopunut peräsimestä, sentähden tahdon myös nauttia\nkuin lapsi luottamuksen koko autuutta.\n\n\n\n20. marraskuuta.\n\n\nOlen sangen väsynyt ja menestyn oikeastaan parhaiten vuoteessa. Me\nlaittaudumme yhä enemmän talvikuntoon; olen teettänyt talvi-ikkunat\nhuoneeseeni ja tukkinut raot sammalilla. Uunissa räiskyvät pihkaiset\nkuusipuut; se on jotakin somaa, elävää, tuo tuli, varsinkin kun on\naina yksin. Usein hämärän hetkellä minä avaan uuninpellit, kyyristyn\nuunin eteen ja katselen leimahtelevia liekkejä. Minä jaksan olla\nsiten melkein kuinka kauan tahansa, vain silmiin koskee räikeä valo\nja pää kuumentuu. Sitten tulee Laurin, joka pitää kovasti lämmöstä,\nasettuu minun viereeni alas, katsoo minuun surullisesti alakuloisilla\nsilmillään ja heiluttaa sen ohessa tyytyväisenä häntäänsä. Sillä on\nselvästi iloinen ja surullinen puoli. Mutta silmistä puhuu sen sielu,\nja siinä on jotakin vangitun tuskasta. Olen iloinen tuosta uskollisesta\neläimestä, se on todellakin minulle toveri. Kun minua öisin vaivaavat\nlevottomuus ja kuumeiset unet ja kuulen sen rauhallisen hengityksen\nuunin takaa, niin tekee se minulle hyvää. Äskettäin, kun laitani oli\nhyvin huono, huusin sitä nimeltä ikäänkuin voisi se auttaa minua. Se\nkuuli heti ja hyppäsi luokseni vuoteeseen, nuoli käsiäni ja kasvojani\neikä väsynyt osoittamasta minulle osanottoaan ja rakkauttaan. Ja kun\nminä hyvin surullisena sanoin: Laurin, sinun isäntäsi on hyvin sairas,\nsilloin päästi se valittavan ulvonnan eikä tahtonut asettua ennenkuin\nleikin sen kanssa lohduttaakseni sitä. Mutta vuoteestani ei se tahtonut\nlähteä pois ja nukkui lopulta minun käsivarrellani uneen. Kun rouva\nBühler aamulla hiipi hiljaa huoneeseen sytyttääkseen tulen uuniin,\nlöysi hän meidät molemmat poski poskea vasten lepäämässä rauhallisesti\nkuorsaten. Sillä kiusoittelee hän minua nyt ja on sen ilmaissut\nHeilwigillekin.\n\nSiitä lähtien, kun olen ollut sairaampi, tulee tuo rakas tyttö melkein\njoka päivä ennen hämärän tuloa luokseni palatessaan kävelyltään, ja\ntuo mukanaan terveyden, metsän, ja raikkaan, kylmän vuoristoilman\ntuoksun. Sitten juttelee hän koulustaan, lasten hullunkurisista\nvastauksista, Steineristä ja pastorista. Tai hän kertoo kirjoista,\njotka hän on lukenut, intoilee hiukkasen naisasiasta ja yksikolmatta\nvuotiaan ihanasta vapaudestaan. Sen ohessa houkuttelee hän minulta\narkaillen esiin sairaskertomuksen, kuinka olen nukkunut ja onko\nminulla ruokahalua; tällöin on hän aina valmis nopeasti poikkeamaan\ntästä aiheesta, johon nähden hän tietää minut herkkätunteiseksi. Kun\nhänen silmänsä sitäpaitsi säteilevät hiljaista, syvää hyvyyttä, olen\ntottunut pois arkuudesta ja annan tytön, koska muuten ei mitään rauhaa\nkuitenkaan olisi, katsoa päivieni ja öitteni surkeuteen. Kun hän sitten\nlempeästi lohduttaen sivelee kättäni ja vapisevalla äänellä puhuu,\nsilloin tahtoo sydämeni kuohua yli äyräittensä. Ah, jospa saisin edes\nkerran painaa hänet rinnalleni ja peittää suudelmilla nuo lempeät\nkasvot! Taikka vain hiljaa painaa pääni hänen hartiaansa vasten —\n\nKun sitten tulee niin hämärä, etten enää voi eroittaa hänen\npiirteitään, sytyttää hän lampun, varjostaa sen huolellisesti,\ntuulettaa huoneeni, sulkee ikkunaluukut, kohentaa tulta ja tahtoisi\nkaikkein mieluimmin peittää minut lämpimästi aina kaulaan asti. Ja\nsitten lukee hän minulle vielä vähän mielikirjailijoitani Goetheä ja\nMörikeä, tai kappaleen Carlyleä. Viimeksimainitusta ei hän kuitenkaan\npaljoa pidä, se on hänelle liian seikkaperäistä. Tänään päivällä, kun\nolin erikoisen masennuksissa, luki hän minulle jopa muinaishebrealaisia\nrunojakin oman valintansa mukaan.\n\n\"Kun herra palauttaa Sionin vangit, niin me olemme kuin unta\nnäkeväiset...\"\n\nJa sitten edelleen: \"Jotka kyynelillä kylvävät, ne ilolla niittävät. He\nmenevät matkaan ja itkevät, ja vievät ulos kalliin siemenen; ja tulevat\nriemulla ja tuovat lyhteensä\".\n\nKun hän oli lopettanut ja ryhtyi edelleen kääntämään lehtiä, tartuin\nhänen käteensä: \"Riittää,\" sanoin lyhyesti, \"kiitän teitä.\"\n\nHän katsoi minuun pelästyneenä.\n\n\"Se oli kaunista, mutta tällä kertaa ei enempää sitä lajia.\"\n\nHetkisen äänettömyyden jälkeen sanoi hän arasti: \"Psalmi on myöskin\nsävelletty.\"\n\n\"Teidän pitää joskus toiste laulaa se minulle.\" Hän nyökkäsi ja sanoi\nheti senjälkeen hyvästi. Niin me olemme kuin unta näkeväiset... kuin\nunta näkeväiset...\n\n\n\n28. marraskuuta.\n\n\nKun tänään aamulla heräsin, oli ympärilläni suuri hiljaisuus, aivankuin\nmakaisin jo haudassa. Vain tuli uunissa ratisi; rouva Bühler oli sen\nsytyttänyt sillä aikaa kun minä nukuin. Ikkunaluukun raoista tunki\nsisään harmaa, kylmä valo, joka sekoittui uuninliekkien ja sameasti\ntuikkivan yölampun valoon. Kuulin kouluun menevien lasten ääniä,\niloista naurua, mutta aivan aavemaisesti, sillä mitään askeleita ei\neroittanut. Sitten kaukaa kirkas tiukukellon ääni, se tulee lähemmäksi,\nikkunan edessä pikainen kohaus — ohikiitävä reki. On satanut lunta.\n\nMinä soitin emäntää, ja kun hän avasi ikkunaluukut, putosi niistä paksu\nlumikerros alas. Ikkunasta katsoessa näyttää kaikki valkealta, taivas,\nniitty, naapuritalo. Lunta on jo jalan paksuudelta, vain kuusimetsä\nseisoo vielä pehmeänä tummana viiruna valkean taivaan ja maan välillä.\n\nIkkunalaudalle lentää nälkäisiä lintuja, jotka hakevat ravintoa. Heidän\nei pidä minun suhteeni pettymän. Nuo rakkaat, vilkkaat siivekkäät ovat\nkuitenkin jotakin elävää tässä suuressa kuolemassa.\n\nKattilassa uunissa poreilee vesi ja työntyy pihisevinä höyrypilvinä\nkannen alta esiin. Rouva Bühler saa asettaa minulle uuniin omenoita\npaistumaan; paistettujen omenain tuoksu loitsii silmieni eteen\ntodellisen lasten paratiisin: lämpimän huoneen, kirkkaan lampun,\nminut istumassa äidin sylissä, ja hänet kertomassa minulle satua\npikku Kai-pojasta ja lumikuningattaresta; ja uunissa porisee lisäksi\nteekattila ja pihisevät paistumassa olevat omenat.\n\nMiten onnellinen on lapsi, eikä hän edes tiedä siitä mitään.\n\n\n\nIltapäivällä.\n\n\nMinä en voi kovin kauvoja vuoteessa kirjoittaa, se väsyttää, ja\nkuitenkin lyhentää päiväkirja yksinäisyyteni pituutta.\n\nPaistinomenat on syöty; Philipp auttoi minua siinä ja säästi\ntunnollisesti yhden omenan halvatulle Jaakolle. Hänestä se oli\nitsestään selvää; siinä vaikuttaa äidin esimerkki.\n\nPhilipp tahtoo paljon oppia, niin paljon, on hän minulle uskonut, että\nhän pääsee koulumestariksi. Sitten muuttavat äiti ja Jaakko hänen\nluokseen koulutaloon, mutta hän menee naimisiin naapurin Dorlen kanssa.\nOlen nyt hänelle luvannut, että hän saa talvella joka päivä tulla\ntunniksi luokseni ja oppia, mitä hän tahtoo. Poika oli riemuissaan. \"Ja\nsiit' ei mee maksua?\" kysyi hän äkkiä.\n\n\"Ei, se ei maksa mitään.\"\n\nSitten teimme suunnitelmia. Pitikö olla ranskan kieltä vai geometriaa\nvai englantia? \"Kaikkia,\" tuumi Philipp.\n\nTahdon neuvotella Steinerin kanssa; hän voisi antaa pojalle opetusta\nmyöskin viulun soitossa, tunnit maksan hänelle kernaasti ja myös\nviulun. Opettajana täytynee hänen tietää jotakin musiikistakin.\n\nEilen illalla odotin turhaan Heilwigiä. Hämärä sakeni yhä, vain\ntuli uunissa valaisi vielä huonetta. Rouva Bühler valmisti jo\nalhaalla keittiössä illallistani, ja minä makasin yhä vielä yksin ja\nmurheellisena pimeässä.\n\nLopulta kuului nopeita askeleita ulkoa tieltä. Se on hän. Hän tulee\nsisälle.\n\n\"Ah, aivan pimeässäkö?\" Hän hapuilee eteenpäin vuoteeni luo.\n\n\"Niin, ja melkein kuollut ikävästä, kaipauksesta ja odotuksesta,\"\nvastasin minä nuhtelevasti.\n\nHän sytytti reippaasti lampun. \"Mutta minä teen kaikki jälleen\nhyväksi,\" sanoi hän säteillen iloisuutta. Hän otti pikku korista esiin\nteevadin veitsen ja haarukan, kimpaleen makkaraa ja kaksi suurta\nvoileipää. Minä katsoin suurin silmin näitä valmistuksia.\n\n\"Mitäs tämä merkitsee?\"\n\n\"Se merkitsee sitä, että aion nauttia illallisen! teidän luonanne ja\nsitten pelata kanssanne shakkia, kunnes silmänne menevät kiinni.\"\n\n\"Ihanaa — annan teille anteeksi pitkän odotuksen ja kaikki, mitä\ntahdotte.\"\n\n\"Olen nimittäin tehnyt oikein jättiläiskävelyretken, ja sentähden\ntulen niin myöhään. Minä olin Felsenhorn-vuorella. Ulkona on luminen\nilma, ja kun täällä vuoristossa kerran lumi on tullut, ei se häviä\nkuukausiin, ja silloin saa jättää kaikki vuorille kiipeilemiset. Ah,\nsiellä ylhäällä oli niin kaunista, enkä ainoatakaan ihmistä kohdannut\ntielläni. Laaksoissa lepäsi sumu kuin kylmä, harmaa meri, mutta\nylhäällä oli kylmää ja kirkasta.\"\n\n\"Olisinpa tahtonut olla mukana.\" Kateuden tunne heräsi minussa.\nHän näytti niin kauniilta vienosti punaisine poskineen, loistavine\nsilmineen ja nopeasta käynnistä hiukan epäjärjestykseen joutuneine\nhiuksineen.\n\n\"Niin, sitä olisin minäkin toivonut. Mutta minä ajattelin teitä ja join\nkauneutta kahden edestä. Kuinka suuri, kuinka avara on maailma, ja\nmiten pieni siinä ihminen ja hänen tuskansa.\"\n\nHän haaveili hiukkasen, tuo tyttönen; mitäpä hän tietää ihmisen tuskan\nsuuruudesta tai pienuudesta...\n\nSillä välin hän oli tyhjentänyt pöydän, asettanut sille pienen\nruokaliinan ja ryhtyi teenkeittovalmistuksiin.\n\n\"Siinä täytyy _teidän_ auttaa.\"\n\nMinä nyökkäsin hänelle ja nousin istumaan vuoteellani...\n\nAh, uneksin, hän on minun vaimoni ja järjestää sukkelilla käsillään\ntalouttani ja välillä tulee minun luokseni vuoteen ääreen, suutelee\nminua ja kysyy: 'Kuinka voit, rakas?'\n\nMinä katselin häntä siten kauan äänettömänä ja palavalla kaipauksella,\nkunnes hän tosiaan jätti työnsä ja tuli luokseni.\n\n\"Voitteko hyvin?\" kysyi hän äänellä, joka oli kuin hyväily.\n\n\"Kuinka saatatte niin kysyä, kun olette luonani,\" sanoin minä\ntukahtuneella äänellä ja painoin kuuman suudelman hänen kädelleen.\n\nSilmänräpäyksen seisoi hän vaiti ja pää painuksissa, sitten hän veti\nhitaasti kätensä pois, siveli hiuksiani hellästi kuin olisin ollut\nsairas lapsi ja sanoi hiljaa: \"Olen iloinen, jos voin tehdä teille\njotakin hyvää.\"\n\nSitten tuli rouva Bühler illalliseni mukanaan. Hänen täytyi lisätä\nsiihen vielä muutamia hyviä aineita, avata säilykepurkki ja leipoa\nkaakku, sillä makkaraleikkelyksiin en minä antanut aterian jäädä. \"Te\nolette itse tullut luokseni ruokailulle, nyt täytyy teidän myöskin\nminun kanssani syödä.\"\n\nSiitä sukeusi iloinen pikku illallinen, ja jäännöksistä riitti vielä\nBühlerin perheellekin, minkä kuulin niistä eläimellisistä riemuäänistä,\njoita tylsämielinen Jaakko päästeli. Sitten asetettiin shakkilauta\nminun vuoteelleni ja nappulat järjestykseen. Heilwig ei pelaa läheskään\nniin hyvin kuin minä, mutta olin niin hajamielinen, että hän voitti\nkaksi peliä ja minä yhden. Sitä riemua, kun minut oli voitettu! Kuinka\ntaistelun kuumuudessa hänen poskensa punastuivatkaan, miten miettiminen\nuursi syvän vaon hänen selkeälle otsalleen, kuinka hän vapisi, kun oli\nvaarassa, ja iloitsi, kun teki hyvän siirron...\n\nSitten hän huomasi, että minua alkoi väsyttää; hän käänsi shakkilaudan\nkokoon, toi minulle kuumemittarin, sytytti öljylampun yötä varten ja\nsiirsi vuoteeni lähelle kaiken, mitä tällainen sairas parka yksinäisinä\nyskimisöinä tarvitsee. Sitten kutsui hän Laurinin luokseen, kehoitti\nsitä uskollisesti vartioimaan isäntäänsä, minkä eläin vinkuen lupasi;\nhän painoi levottoman koiran hellästi kasvojaan vasten ja kantoi sen\nkoriin. Sitten sammutti hän lampun, ja hiljaisella \"hyvää yötä\" oli hän\nulkona.\n\nEikö ole melkein kuin olisi hän minun vaimoni, kun hän noin\nomavaltaisesti ja ilman muuta järjestelee ja puuhaa huoneessani?\n\n\n\n30. marraskuuta.\n\n\nEn tiedä, miten on laitani, en tunne itseäni enää. Kuinka pääsisin\nsiihen uskoon, että on olemassa iäisyys eikä häviäminen haudan\npimeydessä? Eikö tämä usko ole mielettömyyttä? Epäilyksen tuote,\nseuraus ajatuskyvyn heikkenemisestä? En tiedä sitä enkä voi sitä\nperustella. Minä näen puun kasvavan enkä tunne siementä, josta se\nalkoi. Minä pelkään tuhota sitä, koska sen vehreys virkistää minua,\nenkä kuitenkaan vielä uskalla iloita siitä. Tiedänkö minä, onko sillä\njuuret, vai onko se vain kuumeisten aivojeni ja nälkäisen sydämeni\nkuvitelma? Oi, kuka antaisi minulle varmuuden!\n\nEikö ollut viisaampaa ja ylpeämpää seisoa oman itsensä varassa?\nSe vain, että silloin melkein tukahduin katkeruudesta ja värisin\nkylmyydestä.\n\nOnhan mieletöntä uskoa, mutta yhtä mieletöntä on olla uskomatta.\n\n\n\n4. joulukuuta.\n\n\nNyt tulee hauskaa ikkunani edessä, sillä mitä kaunein kelkkamäki menee\ntalon ohitse, ja vanha emäntäni kompastelee peilisiloisella tiellä\nvettä noutaessaan. Minä en tietysti voi muuta kuin katsoa sivulta,\nmutta tällä kertaa on se erinomaisen huvittavaa katselemista. Tuskin on\nkoulu loppunut, kun kelkat jo pyyhältävät mäkeä alas.\n\nNiin pian kuin kuulen ensimmäisen riemuitsevan \"Pois tiellä!\" kömmin\nvuoteestani, puen päälleni ja asetun ikkunan ääreen. Siellä kiitävät he\nohitse. Kun he näkevät minut, heiluttavat he lakkejaan tai nyökkäävät.\nMeno mäkeä alas ei ole lainkaan helppo; alottelijat käyttävät jalkojaan\nliiaksi, joutuvat pois suunnasta ja törmäävät aitaan tai syöksyvät suin\npäin ojaan. Joskus kiitää pari kelkkaa perätysten, kaatuvat, toisia\ntulee päälle, kunnes kaikki on yhtenä sekasotkuna kelkkoja, poikien ja\ntyttöjen jalkoja, ja tästä kasautumasta kaikuu korvia huumaava melske\nja huuto. Melkein jokaisella laskijalla on edessään istumassa toinen\ntoveri, joka on joko kelkaton tai liian pieni itse ohjatakseen.\n\nSuurien poikien kelkat kiitävät niin että jalakset iskevät tulta;\ntyttöjen kulkevat hitaammin, ainoastaan nuorin Löwenin tyttäristä\nlaskee yhtä huimasti kuin poika, ja hänen punaiset kiharansa liehuvat\nhänen takanaan. Hän on villi hupakko, mutta tulee hänestä vielä kerran\nkaunotar. Hänen äänensä kuulen minä ylitse kaiken, kirkkaana ja\nelämänhalua uhkuvana, kuin pääskysen huuto keskikesällä. Mutta hänellä\nei ole ketään toista mukanaan, vaikka tien reunalla seisoo vielä\nmuutamia lapsia, jotka kaihomielisinä katselevat tovereittensa laskua.\nMyöskin Philipp on heidän joukossaan. Minä koputan ruutuun ja viittaan\nhänet luokseni.\n\nHän seisoo ikkunani edessä ja värisee kylmästä. Hänen kätensä ja\nnenänsä ovat aivan siniset.\n\n\"Miksi et sinä laske muitten mukana?\"\n\n\"Minull' ei oo kelkkaa.\"\n\n\"Mitä sellainen maksaa?\"\n\n\"Wagnerilta niit' saa kolmella markalla.\" Hän katsoo minuun\nodottavaisesti. Hän aavistaa jotakin.\n\n\"Tahtoisitko saada kelkan?\n\n\"Joo!\" sanoi hän, irvistäen korviin asti, ikäänkuin ei sen pitempää\nvastausta tarvittaisi.\n\n\"Tässä saat kolme markkaa, osta nyt itsellesi kaunis kelkka.\"\n\n\"Vihreäkö?\"\n\nHänen silmänsä säkenöivät.\n\n\"Niin, vihreä, se miellyttää minua. Mutta joka kerralla otat sinä\nsellaisen lapsen mukaan, jolla ei ole kelkkaa. Ymmärrätkö?\"\n\nHän nyökkäsi säteillen ja puristi hopearahaa sinisessä nyrkissään.\nKiitoksia sanomatta on hän tiessään, mutta mitäpä ovat kurjat sanat sen\nriemun rinnalla, joka hänestä loisti?\n\nKymmenen minuuttia myöhemmin kuulen huudon, niin ilontäyteisen ja\nriemukkaan, että painan nenäni melkein litteäksi ruutua vasten.\n\nSiellä kiitää Philipp uudessa vihreässä kelkassaan, ja hänen edessään\nistuu naapurin Dorle, ja nuo kaksi ovat sen näköisiä kuin kysyisivät\nhe: \"Mitä maailma maksaa?\" Toverit kerääntyvät ympärille, kelkkaa\ntarkastellaan ja ihaillaan, katseita lentää ikkunaani kohden, päät\nojentuvat ja vetäytyvät sitten jälleen nauraa hihittäen yhteen.\nKelkattomien joukko kokoontui Philippin ympärille.\n\n\"Pois tieltä!\" Hänen kaulaliinansa liehuu tuulessa, tällä kertaa on\nhänellä edessään pyöreäposkinen pikku poju. Nyt tervehtii hän ikkunaan,\njonka ääressä Jaakko istuu. Tämä iloitsee samoinkuin minäkin, mutta\nainoastaan tylsästi, lasten hauskasta mäenlaskusta. Eteisen ovella\nseisoo äiti. \"Siunatkoon, pojallahan on kelkka. Philipple!\"\n\nMutta hän on jo ohi.\n\nNyt koputetaan ovelleni. Emäntäni tahtoo kiittää. Kyynel väräjää hänen\nsilmässään ja jää riippumaan silmänaluspoimusta. Ilo ja suru — molemmat\nhoukuttelevat samalla tavalla kyyneleen vanhukselta.\n\n\"Pois tieltä!\" Alhaalla kiitää kokonainen kelkkajuna ohitse,\neellimmäisenä Philipp vihreine kelkkoineen. Tuhat tulimmaista, eikös\nolekin tuolla poika veitikalla taas Dorle edessään! Tyttösen huivin\nalta pilkistää kihara tukka esiin, ja suojelijaansa jäljitellen huutaa\nhän heleällä lapsen äänellä: \"Pois tieltä!\" Tarkoin tasapuolisesti\nei Philipp näytä suosiotansa jakavan. Mutta Dorle on sievä tyttö, ja\nkaiken kaikkiaan, kun poika kuitenkin kerta tahtoo mennä hänen kanssaan\nnaimisiin, niin...\n\n\"Liian hyvä oletten, herra tohtori, liian hyvä. Rakas Jumala palkitkoon\nsen teille tuhatkertaisesti.\"\n\nVihreä kelkka tuhatkertaisesti otettuna on tuhat vihreätä kelkkaa.\nKuinka monta poikaa ja tyttöä rakas Jumala voisikaan tehdä onnelliseksi\ntällä palkitsemisellaan.\n\n\n\n5. joulukuuta.\n\n\nEilen illalla, kun jo oli pimeä ja iltakellot soivat, lakkasi vihdoin\nlasten riemu, ja pikku väki paineli kiireen vilkkaa kotia kohden.\n\nMutta myöhempään illalla oli jälleen salaperäistä yöelämää ulkona,\ntyttöjen naurua ja tirskunaa, matalia miesääniä. Varttuneempi nuoriso\nsiellä huvitteli kirkkaassa kuutamossa. Minä tirkistin ikkunaluukun\nraoista ulos ja näin nuoria pareja pikku kelkoissa, edessä tyttö ja\ntakana poika, joka piti tyttöä kiinni, ja vieläpä oikein lujasti,\nja joka kerta mäen lopussa suihkattiin suuta Sitten kiipesivät he\nsopuisasti käsi kädessä ylös ja vetivät kelkkaa perässään alkaakseen\ntaas uudelleen hauskan matkan.\n\nTuollaiseen kuohuvaan, voimakkaaseen elämäniloon ja huviin en minä voi\nenää ollenkaan sopeutua, en senkään vertaa, että tuntisin siitä edes\nkateutta.\n\nKylmästä ei seura tiennyt mitään, mutta kyllä minä. Sentähden ryömin\ntakaisin vuoteeseeni ja koetin nukkua, minkä tuo nuori ja huima joukko\nteki minulle vaikeaksi, sillä pitkälle keskiyöhön saakka kiitivät\nkelkat talon ohitse.\n\nMuutamina iltoina olivat Steiner ja pastori täällä ja pelasivat\nkanssani korttipeliä sängyn peitteen päällä.\n\n\"Te olette kummallinen ihminen\", sanoi pastori. \"Kun vointinne oli\nsuhteellisen hyvä, olitte te täynnä katkeruutta, tyytymättömyyttä ja\nkyynillistä pilkkaa, ja nyt, kun teillä olisi vieläkin enemmän syytä\nvalituksiin, tapaan teidät melkein aina iloisena.\"\n\n\"Minä ajattelin Heilwigiä. Pitäkää sitä ihmeenä tai,\" lisäsin\noikullisesti, \"teidän hengellisen vaikutuksenne hedelmänä.\"\n\n\"Se ei, ikävä kyllä, ulotu teihin kerettiläisiin,\" vastasi pastori\nhyväntuulisesti. \"Ettehän ole edes käynyt meidän kirkossammekaan, ja se\non kuitenkin rakennustaiteellisesti näkemisen arvoinen.\"\n\nLupasin hänelle käydä sitä joskus katsomassa. Me puhuimme myöskin\nHeilwigistä. Pastori ylisti häntä omituisen pidättyväisellä tavalla,\njoka minua melkein kiihdytti ja jonka ilmeisesti tuli hillitä Steinerin\ninnostusta.\n\nMikäli hän ymmärsi, oli tyttö oikeata lajia. Hiukan vapaa hän kuitenkin\nmukamas oli, ehkäpä kerettiäisvaikutusta. Pastori uhkasi hymyillen\nminua sormellaan.\n\n\"Kysymys ei ole uskonnollisista asioista, sanoin kylmästi, vaikka\nsisälläni kuohui.\n\n\"Myöskään tuo yksin kuljeskeleminen metsissä ei tunnu minusta oikein\nsopivalta nuorelle neidille.\n\n\"Olisiko teistä sopivampaa, jos hän kulkisi minun kanssani?\" kysyi\nSteiner harmistuneena.\n\nMinä olin aivan ymmällä nähdessäni, etteivät kaikki pitäneet kauniina\nja hyvänä sitä mitä Heilwig teki.\n\n\"No, joka tapauksessa on nuorella neidolla näen mä kaksi ritaria, jotka\nhäntä puolustavat\", sanoi pastori hyväntahtoisesti pilaillen.\n\n\"Niin kylläkin,\" vastasin minä sotaisesti.\n\nMutta pastori ei antanut syöstä itseään satulasta.\n\n\"Teidän vuoronne, herra tohtori. Grandissimo on alkanut.\"\n\nPeli jatkui edelleen. Kuinka suojaton on sentään tuollainen naisolento\ntoimessaan; kaikille pahoille kielille, kaikille epäluuloille alttiina,\nvain sellaisestakin syystä jo, että kävelee yksin ja on vailla tätien,\nveljien ja serkkujen suojakaartia. Urhoollinen tyttö! Kuka tietää,\nehkäpä käyntejäsi minunkin luonani epäillään. Seuraamaan horjumatta\nsitä tietä, jonka sisäinen ääni osoittaa, siihen tarvitaan luja luonne.\n\n\n\n10. joulukuuta.\n\n\nOn häikäisevän kaunis aurinkoinen päivä, ja huomenna on toinen\nadventti. Tunsin itseni tänään niin reippaaksi, että ensimmäisen kerran\nviikkokausiin uskalsin taas lähteä ulos. Minua aivan huimasi auringon\nkilo lumella ja raitis ilma. Koulutalossa laulettiin joululauluja,\nkatu oli ihmisistä tyhjä. Jaakko istui kukkivien geranioitten takana\nja irvisteli minulle ystävällisesti. Samalla hän kohotti esiin siroa\nharmaanvihreätä niinikoria, jota hän valmisti. Olen tilannut sen\nhäneltä, se on tuleva Heilwigille. Ensimmäisen kerran pitkistä ajoista\njälleen joululahjoja, joiden antamisesta saan iloa!\n\nTahtoisin viettää oikein lahjanantojuhlia, itselleni iloksi, ja milloin\nen voi nukkua, ajattelen kaikkea, mikä rakkaille ihmisille täällä\ntuottaisi iloa ja hyötyä.\n\nKuten tarkka talonemäntä olen tehnyt luettelon, ja yhä uusia eriä saan\nsiihen merkitä. Minullahan on niin äärettömästi aikaa kaikkea miettiä.\nSteiner on saapa suuren käsikartaston, sellaista on hän jo kauan\ntoivonut itselleen, ja kaikki tähän asti ilmestyneet kosmoskirjat;\npastori saa Danten rintakuvan, sillä Dante on hänen ihanteensa.\nAjattelin myöskin herkullisilla syötävillä täytettyä koria; kun näkee\nhänet hänen hyvinruokitussa ruumiikkuudessaan, tuntuu sellainen lahja\naika sopivalla. Mutta tahdon mieluummin antaa hänelle pysyvän muiston;\nkuka tietää, näenkö enää toista joulujuhlaa maan päällä. Mutta sitä ei\nsaa ajatella — ei surra huomista päivää.\n\nHeilwig saa suuren Böcklin-kuvakokoelman ja lisäksi yhtä ja toista,\nmikä häntä ilahduttaa: kirjoja ja makeisia, kukkia, hopeisen\nsormustimen, saksirasian, kaikki toivomuksia, jotka olen vähitellen\nsaanut häneltä kiertäen kaartaen udelluksi.\n\nRouva Bühler saa paksun, sängyn vieressä pidettävän maton, koska\nhän minun mattoani vuodetta laittaessaan aina niin ihailee; lisäksi\nkahvipannun, huopakengät, ja kauniin madonnankuvan, ei tuollaista\nräikeäväristä ja mautonta. Philipp saa pyhäpuvun, kaivatun viulun,\nkirjoja ja luistimet; Jaakko kanarialinnun kullatussa häkissä ja\nvaatteita. Olen huomannut, että hän suuresti pitää eläimistä,\nerittäinkin linnuista. Hän koettaa matkia niiden ääniä ja viheltää\nmonesti aivan pettävästi jäljitellen punatulkkua tai rastasta.\nIloa pitää tuona päivänä ympärilläni oleman, jotta voin iloita\niloitsevaisten kanssa.\n\nHeilwig ja Steiner hommaavat minulle kaiken, mitä en luetteloiden\nmukaan voi tilata. On niin hauskaa, kun posti tuo minulle paketin\nja minä saan sen avata. Rouva Bühler kantaa minulle kaikki pieneen\nkamariin, jonka avaimen saan jouluun saakka pitää hallussani.\n\nKävelyretkeni kesti vain vähän aikaa tänä aamuna, väsyin pian ja olin\niloinen päästyäni jälleen takaisin kamariini. Tällainen retki on\nminulle nykyjään melkein samaa kuin matkustus terveelle ihmiselle;\nolen siis sittenkin tullut heikommaksi. Mutta kaunista oli ulkona;\nkimaltelevat lumikiteet, tummat kuuset, joiden oksat nuokkuivat lumen\npainosta, alistuvina ja kuitenkin suorina. Sellainen pitäisi ihmisen\nolla, sellainen tahtoisin minä olla — —.\n\nKun tulin kotiin, juoksi Philipp vastaani tullen suoraan koulusta;\nhän veti vihreätä kelkkaansa perässään. \"Tahtoisitteko huomissa mennä\nkelkalla metsään?\" kysyi hän kiihkeästi, hengästyneenä juoksusta. \"Mä\nja naapurin Gottlieb vetäisimme teiät ylös ja taas takaisin Löwenin\nisännän tuolikelkassa.\"\n\nMinä silmäsin avomielisiä pojan kasvoja, jotka loistivat\npalvelusalttiutta, ja sitten metsän reunaa talojen takana. Minun teki\nkovasti mieleni kulkea lumihankia pitkin metsään, ja minä myönnyin.\n\n\n\n11. joulukuuta.\n\n\nMe läksimme matkaan heti aterian jälkeen. Kelkkaan asetettiin matto,\nitse olin ottanut vaatteita niin paljon päälleni, että minua saattoi\nvaikka vyöryttää tarvitsematta pelätä mustelmia. Tietysti ei lähtö\ntapahtunut ilman katsojia, Dorle ja muu naapuriväki saapui paikalle\nuteliaina tarkastellen ja hyvillä neuvoilla meitä evästäen. Molemmat\nvetäjäni olivat sitoneet nuoran rintansa yli ja huutaessani \"hei\nhevoset!\" kävivät he remmiin ja alkoivat laukata hurraahuutojen\nkaikuessa; myöhemmin vauhti hidastui, sillä tie nousi. Dorle juoksi\nmilloin takana kelkkaa perästä työntäen, milloin edessä ja liiteli\nkuin perhonen ympärillämme. Metsän reunassa käskin lasten odottaa,\njaoin heille suuret voileipäsämpylät ja kehoitin heitä pysymään kurissa\nja Herran nuhteessa, siksi kunnes palaisin. Heidän riemuhuutonsa\nkuulin vielä kauan, joka tapauksessa ei heille aika tullut pitkäksi.\n— Ja nyt astuin yksin valkenevaan, juhlalliseen metsään. Minä nautin\ntäysin siemauksin kauneudesta, ja minusta tuntui, kuin olisi minun\npitänyt polvistua lumessa ja taivuttaa pääni, kuten nuo ylpeät\nkuuset lumikuormansa alla. Närhi äännähti vieressäni olevassa puussa\nja pyrähti lentoon ravistaen lunta päälleni. Somat, kauniit jäljet\njohtivat metsän sisään. Ylitseni kaartui taivaan heleä sini, jota\nvastaan kuusten hienot latvat piirtyivät.\n\nKatsoin kaikkea ihastuksella, pienintä ja vähäpätöisintäkin:\npunervalehtisiä karhunvaaraimia, jotka olivat puoleksi lumen peitossa,\nja kunnianarvoisien kuusivanhusten naavapartoja; tikkaa, joka hakkasi\nmadonsyömiä puita, niin että lastut lentelivät, ja varisparvea, joka\nkäheästi vaakkuen mustana pilvenä kierteli yläpuolellani. Kaikki oli\nkaunista, ja kaikki oli täydellistä.\n\nLopulta ajattelin kotiinpaluuta. Löysin lapset laittamasta tuimaa\nlumiukkoa, joka oli jo melkein valmis. Pikku taiteilijat tarkastelivat\nteostaan, ja katso, heistäkin oli se sangen hyvä.\n\n\"Philipp, oli sukkela keksintö sinulla vetää minut tänne; kiitos\nteille, pojat, metsässä oli ihanaa.\"\n\nPikku vintiöt tulivat hämilleen ja irvistelivät tyytyväisyydestä.\nPaluumatka sujui nopeasti tasaisesti viettävää tietä pitkin, ja kotona\noli jo rouva Bühlerillä kuuma kaakao ja lämmitetty vuode valmiina. Oli\nmiellyttävää ojentua siihen ja nauttia herkullista juomaa ja samalla\niloita lämmöstä ja levosta. Heilwig ei tullut sinä päivänä, mutta minä\nolin saanut yltäkylläisesti iloa ja nukahdin aikaiseen.\n\n\n\n15. joulukuuta.\n\n\nTaas on valunut pari päivää elämäni hiekkalasista. Ilma on kolea ja\nsumuinen, ja hengitykseni käy vaikeasti. Heilwigkään ei ole kolmeen\npäivään käynyt luonani; minähän en makaa vuoteessa enkä ole hoidon\ntarpeessa, niin ettei hän pahalle maailmalle voi esittää mitään\ntekosyytä tänne tullakseen. Ja kuitenkin nautin minä säästeliäästi\nnäitä iloja, kuten nälkää näkevä viimeisiä leipäpalojaan.\n\nRakastaakohan hän minua, niinkuin minä häntä, kaikesta sielustani?\nRakastan häntä, kuten muutoin vain naiset voivat rakastaa, koko\nolemuksellani. Ja kun ajattelen näiden autuaiden päivien loppua,\neläessäni vielä niiden keskellä? Kun hauta kerran sulkeutuu ylitseni?\n\n    En uinuin unelmissa taivaisissa\n    Voi odotella elon kutsuntaa;\n    Sun kuulen itkus puiden siimeksissä,\n    Se haudan hiljaudessa kuiskuttaa.\n\n    En rauhaa saa, mun täytyy silitellä\n    Nuo kastekosteet hiukset otsaltais,\n    Ja öisin vuoteellesi hiiviskellä\n    Ja vaarat torjua sun pakeiltais.\n\n    En rauhaa saa, ei kuollut sydämeni,\n    Se vielä lempii, kärsii, vapisee;\n    On tuoni turhaan tullut vieraakseni.\n    En rauhaa saa, kun sydän sykkäilee.\n\n\n\n20. joulukuuta.\n\n\nKuumetta, yskää, levottomia öitä, tohtorin käyntejä, Heilwigin hellät,\nhoitavat kädet.\n\n\"Jouluna täytyy teidän olla jalkeilla\", sanoo Steiner, \"ennenkuin neiti\nWalden matkustaa, vietämme joulujuhlan teidän luonanne kolmantena\nkolmatta.\"\n\nMinä nyökkään hänelle ja annan hänelle vielä muutamia tehtäviä.\nVointinihan on taas parempi, ja kun makaan vuoteessa, en ollenkaan\nhuomaa heikkouttani.\n\n\"En lainkaan mielelläni jättäisi teitä\", sanoi Heilwig huolestuneella\näänellä, \"kuka pitää teistä huolta, puhelee teille, toruu teitä ja\nleipoo teille kohokkeita?\"\n\nMinä vain katsoin häneen. \"Tulkaa pian takaisin.\"\n\n\"Sylvesteriä vietämme täällä yhdessä, vuoden viimeistä päivää.\"\n\n\"Viimeistä päivää, niin... ja kerran... rakas rakas Heilwig, myöskin\nkaikkein viimeisintä, niinhän? Te ette minua jätä?\"\n\nHän pudistaa päätään kyynelsilmin. Ojennan hänelle kuuman käteni, ja\nhän puristaa sitä viilein sormin ja pakottaa hymyn kasvoilleen, jotka\novat kuin itkevän lapsen, ja hänen äänensä vapisee, kun hän sanoo: \"Se\non vielä hyvin, hyvin kaukana, emme tahdo ajatella sitä. Kun se tulee,\nkestämme me sen, mutta nyt iloitsemme elämästä.\"\n\n\n\n22. joulukuuta.\n\n\nTänään olen lukenut \"Die Flora der Rauhen Alb\"-nimistä\nluonnontieteellistä kirjaa. Sen mukana on mielikuvitukseni siirtänyt\nminut takaisin ihaniin kesäpäiviin. Auringonsäteitä vihannan\npyökkikatoksen läpi, kukkia viheriässä ruohossa, minä itse rinta\nvasten kukkivaa maata, josta virtaa ikäänkuin voimaa minun suoniini...\nSaankohan vielä kerran...\n\nKuinka pitkä on talvi, pimeä ja kylmä. Ah, nähdä vielä kerran ruusujen\nja viinin kukkivan, ja kivisillä kukkuloilla heloittavat neilikat, ja\nvuorten rinteillä hunajalta tuoksuvat punertavat kanervat!\n\nJa kaikki tämä kuuma, ylitsevuotava kaipaus johtuu parista painetusta\nsivusta!\n\n\n\n23. joulukuuta.\n\n\nVuoteeni vieressä tuolilla seisoo pieni kuusipuu, suorana kuin kynttilä\nja kauniina kuin juuri luojansa kädestä lähteneenä. Philipp puuhailee\nhuoneessani ja korjaa pois viimeisiä lastuja ja paperinjäännöksiä. Hän\non auttanut minua huoneen järjestämisessä ja kuusen koristamisessa,\nminä olen vuoteestani antanut ohjeita. Olemme kiinnittäneet kuuseen\nvain lumivalkoisia, ohuita vahakynttilöitä ja muuten kaunistaneet\nsen valikoidulla makeisilla, joita Steiner vielä eilen on minulle\nhankkinut kaupungista. Siinä on jääkastanjoita hopeakehilöissä,\nsokeroituja hedelmiä ja täytettyjä suklaatipapuja, marsipanikaramellejä\nja sokeroituja pähkinöitä ja mitä muuta hehkuva leipurinmielikuvitus\nvielä voi keksiä, kaikki somasti asetettuina kehilöihin ja kirjaviin,\nhauskoihin paperitötteröihin. Se tulee miellyttämään Heilwigiä, pikku\ntytöt pitävät makeisista.\n\nPöydälle on levitetty valkea liina ja sen päällä ovat lahjat. Heilwigin\npaikka on kukkivilla jouluruusuilla koristettu, eräällä vanhalla\ntalonpojalla täällä oli niitä puutarhassaan, ja lisäksi kuusenoksilla,\njotka Philipp on noutanut metsästä.\n\nKukkia tahtoisin minä tiellesi siroittaa, rakas tyttö, edes vähäisen\nmatkan. Kerran tulee toinen, hyvä, voimakas mies, hänelle olet kuuluva,\nolet lakkaava minua suremasta, olet oleva onnellinen. Sillä sinä,\nrakastettuni, olet onnellinen vain, kun ympärilläsi on kukoistavia\nlapsia, joita saat vaalia, joita rakastat, jotka tekevät elämäsi\nrikkaaksi. Ja eikö minun pitäisi sinulle tätä rikkautta toivoa? Mutta\nsen ajatteleminen tekee pahaa — hyvin pahaa. — — Vielä ei ole sieluni\nniin kaukana, että \"minun\" ja \"sinun\" olisivat minulle rajoittamattomia\nkäsitteitä, että rakkauteni esteettömästi virtaisi minusta sinuun,\nsinusta kaikkiin luotuihin.\n\nKuitenkin, kärsivällisyyttä, rakkaani, olen pääsemässä siihen. —\n\n\n\n24. joulukuuta.\n\n\nTänään aamulla on hän matkustanut pois, kun vielä oli pimeä. Makasin\nvalveilla vuoteessa, ja kuulin postitorven puhaltavan alakuloisesti\nja särähtelevästi, ikäänkuin äänet eivät olisi tahtoneet tulla ulos\ntorvesta. Silloin painoin minä kasvoni tyynyä vasten ja itkin kuumia\nkyyneleitä.\n\nJää hyvästi, jää hyvästi, sinä päivieni ilo. Kaikki hyvät henget sinua\nsiunatkoot!\n\nEilen oli kaunista, sitä tahdon minä ajatella. Heilwig ja Steiner\ntulivat kello viisi. Minä olin jalkeilla ja sytytin itse kuusen,\nsillä aikaa kun he juttelivat alhaalla Jaakon ja rouva Bühlerin\nkanssa. Sitten soitin sairaskelloani. Molemmat he tulivat ylös\nhuoneeseeni, mutta eivät samalla tavoin kuin iloiset, kärsimättömät\nlapset. Kummallakin oli kädessä paketti, joka pantiin kuusen\njuurelle. Steiner oli rakastettavalla huolellisuudella valmistanut\nminulle lampunvarjostimen ja koristanut sen puristetuilla kukilla,\nHeilwig on, ommellut minulle valkosilkkisen höyhentyynyn jossa on\nviehkeitä kukkakuvioita. Se näyttää hienolta ja pehmoiselta ja tuoksuu\najuruoholta ja tuoksumaratilta, juuri kuten Heilwigin vaatteet. Kuinka\nusein eilen illalla kätkinkään kasvoni siihen ja hyväilin sitä, kuin\nolisi se ollut tyttö itse.\n\nMolemmat he iloitsivat suuresti lahjoistaan, minua hävetti hiukkasen\nniiden runsaus ja pelkäsin, että se Steineriä masentaisi ja loukkaisi,\nmutta osasin sitten kääntää asian niin päin, kuin olisin minä saanut\nenimmän. Ja eikö todellisuudessa niin ollutkin?\n\nMyöhemmin, kynttilöiden vielä palaessa, lauloivat Steiner ja Heilwig\njouludueton:\n\n    Jouluyö, oi vuodata\n    Rauha tähän sydämeen.\n\nSillä on ihmeellinen sävel, luullakseni Beethovenin Appassionatasta,\n— se soi kuin rukous. Vietänköhän vielä kerran joulujuhlaa tämän maan\npäällä?\n\nSitten söimme yhdessä illallisen, mutta meitä painosti kaikkia; ehkäpä\ntunnelma alkoi minusta ja siirtyi toisiin. En tiedä sitä. Me söimme\nmelkein ääneti, ja minä painuin yhä enemmän kokoon tuolillani.\n\n\"Ei, tätä ei voi enää kestää,\" sanoi vihdoin Heilwig liikutetulla\näänellä. \"Rakas, rakas ystävä,\" ja kyyneleet silmissä hän ojensi\nminulle kätensä pöydän ylitse.\n\n\"Antakaa anteeksi,\" vastasin minä, \"jäähyväisten haikeus painaa minua.\"\n\nSteiner oli mennyt ikkunan luo ja katseli ulos tähtiyöhön. Lyhyen aikaa\nistuimme me ääneti käsi kädessä, sitten minä suoristauduin.\n\n\"Kolmantenakymmenentenäensimmäisenä siis olette täällä taas.\nLaskevatkohan vanhempanne teidät niin aikaisin?\"\n\n\"Kaitpa heidän täytyy, kun minä niin tahdon. Ja mitä aiotte te siihen\nasti tehdä?\"\n\n\"Odottaa teitä. Ehkäpä Steiner auttaa minua siinä,\" koetin minä laskea\nleikkiä.\n\nTämä vain mutisi jotakin epäselvästi ja kääntyi.\n\nHe läksivät aikaisin. Steinerin mielestä oli minulla renkaat silmien\nympärillä ja näytin väsyneeltä. Väsynyt olinkin. Sitten sanoin heille\nhyvästit; Steiner seisoi jo portailla ja sytytä tallilyhdyn, joka\nmeillä täällä kylässä saa toimittaa valaisijan virkaa.\n\nMinä vein Heilwigin molemmat kädet kuumille silmilleni ja sain vaivalla\nsoperretuksi: \"Tulkaa pian takaisin.\"\n\nHän katsoi minuun liikutettuna.\n\n\"Jääkää hyvästi, rakas ystävä, älkääkä olko niin surullinen; sydämeeni\nkoskee, kun näen teidät tuollaisena.\"\n\nMinä yritin hymyillä. \"Ajattelen, että tulette pian takaisin ja tahdon\nkärsivällisesti odottaa.\"\n\n\"Ja olla iloinen?\"\n\nMinä en vastannut vaan suutelin hänen käsiänsä, ja sitten hän meni.\n\nHän meni, enkä minä syöksynyt hänen jälkeensä, en huutanut häntä\ntakaisin rukoilevan rakkauden äänellä, hän meni, ja minä — annoin hänen\nmennä. Mitäpä voin muutakaan tehdä?\n\nJoulun tuoksu oli vielä huoneessa; minä horjuin ikkunaan ja tempasin\nsen auki. Tuolla ulkona kuului vielä heikosti häipyvien askelten ääni,\nja valo liikkui tiellä. Jääkylmä ilma virtasi minua vastaan mutta en\nsiitä välittänyt.\n\nHän meni ja jätti minut yksin. Ja ylitseni säteilivät hiljaisina tähdet.\n\n\n\nIltapäivällä.\n\n\nHämärtää. Olen istunut kauan ikkunassa, jonka edessä lapset kelkkoineen\ntelmivät, mutta tänään eivät he olleet niin koko sielullaan mukana,\ntoinen toisensa jälkeen he pujahtivat huomaamatta kotiin. Nyt laskeutui\nharmaa sumu ulkona yhä alemmas ja verhosi meidät hämärään.\n\n    Jouluyö, oi vuodata\n    rauha tähän sydämeen.\n\nNojaan ikkunaan ja tuijotan ulos pyhään yöhön. Ihmisten runous,\nrakkaus, kaipaus on sen tehnyt pyhäksi, kaunistanut kaikella tenholla,\ntäyttänyt salaperäisellä voimalla, ja nyt heijastuu tämä kaikki jälleen\ntakaisin meihin ihmisiin. Kummallista. Luommeko me ensin etsivässä\nkaipauksessamme pyhiä ihmisiä, pyhiä aikoja ja pyhiä paikkoja, jotta\nnäistä luomistamme meitä vastaan jälleen virtaisi oikean pyhyyden\nvoima? Voimmeko siis luoda ja ajatella jotakin, joka ei jo ennestään\nole jollakin tavalla meissä?\n\nAh, ajatteleminen tuottaa minulle nyt niin paljon vaivaa, aikaisemmin\nkävi se helpommin. Minussa ei ole enää muuta kuin suuri tunneaalto,\njoka nousee ja hautaa allensa kaiken muun.\n\nNyt tahdon talonväkeni kanssa järjestää huoneeni juhlaa varten,\ntahdon tänä iltana olla yhdessä heidän kanssansa — kaikki he ovat\nperinnöttömiä, vain pikku Philippille kuuluu vielä tulevaisuus.\n\n\"Toivon, että voisin ymmärtää elämää. Minusta näyttää kuin täytyisi\n'rakkauden' olla sen ratkaisu. Yksinomaan itselleen eläminen tekee\nkatkeraksi ja onnettomaksi, olen koettanut sitä. Ellen tarvitse ihmisiä\ntekemään _minulle_ hyvää, niin tarvitsen kuitenkin ihmisiä tehdäkseni\n_heille_ hyvää, muutenhan täytyisi tukehtua kaikesta sydämeen\nkertyneestä rikkaudesta.\"\n\n\n\n25. joulukuuta\n\n\nNiin olen minä sitten viettänyt pyhää iltaa ja antanut parhaani\nsaadakseni sen valoisaksi ja lämpimäksi.\n\nOlin koristanut suuren joulukuusen namusilla ja erivärisillä\nkynttilöillä; tässä auttoi minua Steiner, joka täksi illaksi on\nkutsuttu pastorin luo. Poika raukka olisi mielellään lähtenyt kotiin\nvanhempiensa luokse, mutta kun hän on urkuri, oli hänen läsnäolonsa\njuhlapäivinä välttämätön. Puhuin hänen kanssansa Heilwigistä ja\ntotesin koko hänen toivottomuutensa, sanomatta sitä hänelle kuitenkaan\nsuoraan. Sen sijaan käänsin hänen huomionsa sievään, hyväsydämiseen\nja varakkaaseen Juliettaan. Silloin hän tuli miettiväiseksi ja myönsi\nlopulta, että hänelle itselleenkin oli jo tullut se ajatus, mutta että\naikaa vielä tarvittiin. Olen varma siitä, ettei tyttö anna kieltävää\nvastausta. Sitten hän meni, ja minä sytytin kynttilät. Bühlerit\nolivat pyhäpuvuissa ja hyvin liikutettuja; Steiner oli vielä auttanut\nkantamaan Jaakon ylös huoneeseeni. Philippin kasvot olivat kiiltävän\npuhtaat ja punaiset, nähtävästi ei äiti ollut säästänyt saippuaa, ja\nhänen kankea harjastukkansa oli veden avulla suittu. Jaakko irvisteli\ntylsemmin kuin koskaan ja oli kauhean puhelias, mutta paljoa ei hänen\npuheistaan ymmärtänyt. Vanhan emäntäni kädet vapisivat, hänellä oli\nmusta pyhäpuku yllään ja hän horjui alituiseen naurun ja itkun välillä.\nMutta kun hän näki pehmeän villamaton, saivat kyyneleet lopuksi voiton.\n\n\"Tämäkö minulle? Hyvä Jumala sentään. Ja niin paksu ja lämmin! Ihka\nsamanlainen kuin tohtorinkin. Voi, voi, oikeinko se tohtori totta\nmeinaa?\"\n\nMinä nyökkäsin hänelle hymyillen, ja hän nauroi kesken kyyneltensä ja\nkoetti hillitä liikutustansa.\n\nJaakko pureskeli jo mesileipäkakkua. Hän istui nojatuolissaan ja\nlörpötteli keltaiselle linnulleen, kun ei kukaan muukaan häntä\nkuunnellut. Lintu oli aivan tuttavallinen ja nokki hänen sormeaan, kun\nhän työnsi sen häkin raosta sisälle. Silloin ulvahteli hän ihastuksesta\nja osoitti meille kirkkain ilmein sormeaan, änkytti ja viittaili\npelästyneeseen lintuun, joka oli lentänyt messinkirenkaaseen ja sieltä\nvirkuilla, mustilla helmisilmillään tarkasteli herraansa.\n\nPhilipp käänteli viuluaan. Minä otin sen, viritin ja aloin soittaa\nerästä joululaulua. Varovasti ja vapisevalla äänellä yhtyi rouva Bühler\nlauluun, Philipp arasti samoin, ja niin kaikui hillitysti huoneessa:\n\"Oi iloinen, oi autuas\", hillitysti, kuten meidänlaistemme ihmisten\niloita sopii. Mutta Jaakko lakkasi pureskelemasta ja kuunteli, ja lintu\nalkoi laulaa kuullessaan musiikkia. Kun olimme lopettaneet, puhdisti\nse siipiään ja keikautteli pyrstöänsä. Sitten päästi se kurkustaan\nhopeanheleän liverryksen, ja nyt lintu lauloi ja me kuuntelimme.\nTylsämielisen kasvot loistivat kuin kirkastettuina, ja lopuksi hän\nkietoi molemmat kätensä häkin ympärille ja sanoi: \"Tämä kuuluu\nJaakolle.\"\n\nKun kaikkia lahjoja oli ihailtu ja koeteltu, toi rouva Bühler hämillään\nesiin pikku korillisen tuoreita munia, jotka hän huolellisella hoidolla\noli houkutellut pikku kanoiltaan, ja Jaakko ojensi minulle pesukorin,\njonka hän itse oli punonut ja joka heti ripustettiin naulaan vuoteeni\nyläpuolelle. Eipä pikku Philippkään ollut muita huonompi, hän oli\nsahannut ja vuollut siron lintujen ruokalaatikon ja koristanut sen\nkuusenkävyillä. Steiner oli häntä tässä ohjannut.\n\nSitten siirrettiin lahjat syrjään, jotta olisi tilaa aterioimiseen.\nPaikoilleen jäivät vain joulukuusi, josta kynttilät vähitellen paloivat\nloppuun, ja lintu. Sillä jokaisen häkin siirtämisyrityksen teki Jaakko\nvillillä tuskanulvonnalla tyhjäksi.\n\n\"Mitäs on minun nyt annettava teille syötäväksi?\" kysyi rouva Bühler\nhiukan hämillään, kun en minä tehnyt mitään tarjoiluvalmistuksia.\n\n\"Ei mitään\", sanoin salaperäisesti, \"kattakaa vain pöytä. Tänään olette\nte vieras eikä teidän tarvitse tehdä mitään.\"\n\nPöytä oli katettu, ja me istuimme odottavaisina sen ympärillä; emäntäni\nsilmäili levottomana ovea. Vihdoin soittokello soi alhaalla, ja Philipp\nlaski Juliettan sisään. Hän kantoi suurta, peitettyä koria, jonka hän\neräänlaisella juhlallisuudella laski keskelle huonetta. Sitten nosti\nhän kannen pois ja laski valmiiksi paistetun hanhen keskelle pöytää.\nTajuttoman luonnonäänen tavoin pääsi iloinen, hämmästynyt \"ah!\"\nvierailtani. Sitten sukelsi Julietta vielä kerran koriin ja veti esiin\nhedelmä- ja salaattilautaset ja lopuksi sokeritortun ja pullon imelää\nviiniä.\n\n\"Tahdotko ottaa osaa, Julietta?\"\n\nMutta hänellä ei ollut aikaa, vain lasillisen viiniä hän otti. Kuin\ntoisesta maailmasta tulleena seisoi hän meidän vanhojen vaivaisten\nkeskellä täynnänsä terveyttä, säteillen nuoruutta ja iloa.\n\nSitten hän meni, ja me söimme hartaina ja nauttien, ainakin\nvieraani. Pöytätavoista tarkat englantilaiset tuskin olisivat\nolleet tyytyväisiä siihen tapaan, jolla me käsittelimme tai olimme\nkäsittelemättä veistä ja haarukkaa. Molemmilla pojilla valui rasva\npitkin poskia hanhea jyrsittäessä, ja he maiskuttelivat ja ahmivat\nkilpaa. Naiset käyttäytyvät aina hienommin ja hillitymmin tällaisissa\ntilaisuuksissa, sen huomasin taaskin vanhasta äidistä. Kerran sanoi\nPhilipp miettiväisesti pureskellen: \"Täm' on juur' kun siinä suuressa\nehtoollisessa, johon Vapahtaja kutsui ontuvat ja rammat ja kerjäläiset.\"\n\nKukaan ei vastannut hänelle, sillä tällä hetkellä minä kohotin\nlasini ja join äidin terveydeksi. Viini sai vieraani puheliaiksi ja\ntuttavallisiksi, heidän sydämensä sulivat. Välillä ajattelin Heilwigiä\nja missä hän nyt oli, ja kun sitten myöhemmin makasin vuoteessa, ja\nhiljaisuus vallitsi ympärilläni, luulin tuntevani hänen ajatuksensa\nluonani. Minä painoin poskeni hänen hienolle tyynylleen ja vaivuin\nuneen hänen suloisen kuvansa suojaamana.\n\n\n\n26. joulukuuta.\n\n\nTänään aamupäivällä oli pastori täällä, messun jälkeen. Hänen\nvaatteensa tuoksuivat vihkisavulta, ja hän oli vähemmän hauska kuin\nmuutoin. Minä makasin vielä vuoteessa, sillä minulla oli kuumetta, ja\nhän veti sentähden itselleen tuolin sänkyni viereen. Pitkän takkinsa\ntaskusta hän otti esille pullon vanhaa konjakkia ja asetti eteeni erään\nSteinhausenin kuvan, joka esitti saksalaista joulua.\n\n\"Ajattelin sen ehkä miellyttävän teitä\", sanoi hän, \"kun minä ilmaisin\niloni. Se on niin yksinkertainen ja tunnelmallinen.\"\n\nSitten kertoi hän joulupäivän vietosta, joulumessusta, johon kello\nkuusi aamulla oli väkeä virrannut lyhtyineen, ja kuinka tämä messu yhä\nvielä teki häneen syvän vaikutuksen. Terveysneuvoskin oli sinne tullut,\nvaikka hän on protestantti.\n\n\"Hän aikoo tänään tulla teitä katsomaan.\"\n\n\"Niinkö?\"\n\n\"Hän sanoi, että te jo pari viikkoa ette ole häntä lainkaan\nmiellyttänyt.\"\n\n\"Vain pari viikkoako? Itse olen ollut tyytymätön itseeni jo kauan\".\nSanoin tämän pilkallisesti, mutta olin kuitenkin pelästynyt. Pastori\noli niin kummallisen hämillään. Tunsiko hän ehkä tarvetta valmistaa\nminua kuolemaan. Joko oltiin niin pitkällä?\n\n\"Tutustuin äskettäin erääseen teidän kirkkonne pastoriin Freidorfissa,\nhän aikoo käydä minua täällä tervehtimässä.\"\n\nEn vastannut mitään, vaikka pastori odotti.\n\n\"Jos ehkä haluatte, tässä tapauksessa, teidän uskokuntanne pappia...\njotakinhan aina on sydämellä.\"\n\n\"Kiitän, mutta minun uskonnollisia tarpeitani varten riitätte te\nminulle täydellisesti\". Koetin hiukan vaivaloisesti pysytellä vanhassa\npilkallisessa äänilajissani.\n\n\"Ajattelin vain...\" Pastori vaikeni hämillään. Pari hikipisaraa kihosi\nhänen otsalleen.\n\nEi, siitä en minä voi kenenkään kanssa puhua, en edes Heilwiginkään.\n\n\"Missä Laurin on?\" kysyi pastori puhetta vaihtaen.\n\nNimensä kuullessaan hypähti koira uuninnurkastaan ja tuli häntäänsä\nheiluttaen luoksemme.\n\n\"Katsos tätä!\" sanoi pastori hyväntahtoisesti. Hän veti savustetun\nmakkaran taskustaan ja tarjosi sitä koiralle.\n\nLaurin katsoi minuun kysyvästi.\n\n\"Ota, ota?\" sanoin minä armollisesti.\n\nSilloin otti se makkaran varovasti, kuten hyvinkasvatettu koira\nainakin, antajan kädestä.\n\n\n\n27. joulukuuta.\n\n\nMinä alan jälleen laskea päiviä sylvesteriin, ja ne ovat minulle\npitempiä kuin syksyllä, koska en saa ollenkaan mennä ulos. Olen\nniin kärsimätön saadakseni Heilwigin jälleen tänne; minusta tuntuu\nkuin minulla ei olisi paljon aikaa menetettävänä, tahtoisin nauttia\njokaisesta päivästä ja täyttää jokaisen hetken kuohuvalla elämällä.\nYskin paljon öisin ja minulla on alituinen kuume, myöskin harmillinen\nhengenahdistus vaivaa minua yhä useammin. Eilen iltapuolella tuli\ntohtori; en olisi oikeastaan halunnut laskea häntä lähelleni, mutta hän\noli itsepintainen. Tällä kertaa koputteli hän erikoisen huolellisesti\nja rasitti minua alituisesti syväänhengityksellä, joka teki rinnalleni\nkipeää. Kun hän oli valmis, ei hän ensin sanonut mitään, mutta\nminun jäseneni vapisivat salaisesta jännityksestä. \"No, tohtori,\nmiten on? Ääneni kuului aivan käheältä; eihän ole helppoa kuulla\nkuolemantuomiotaan.\"\n\nMutta kun lääkäri vihdoin katsoi minuun, hymyili hän vain iloisesti ja\nsanoi: \"Ei mitään erikoista, kaikki ennallaan.\"\n\n\"Mutta yskä ja hengenahdistus?\"\n\n\"Hyvä ystävä, kenellä ei olisi yskää tällaisella ilmalla? Minäkin\nhaukun; se on vain ohimenevä katarri.\"\n\nMieleni keventyi sanomattomasti; olin jo ajatellut pahinta... Nyt ei\nhengitys tuntunut minusta enää lainkaan niin ahtaalta, ja vähäinen\nyskiminen ei minua enää tehnyt levottomaksi. Tulin iloiseksi ja pyysin\ntohtoria jäämään illaksi luokseni. Hän myöntyi, ja kun hän sitten\npöydässä harvasanaisena söi paistia, silmäilin minä häntä suorastaan\nhellästi, olihan hän ollut minulle niin hyvä sanantuoja. Minä olin jo\nollut tosiaan levoton — yskä, kuume. Hän arveli muutoin, ettei minun\ntarvitse kuumetta mitata, tulen vain suotta levottomaksi, jos se\njostakin syystä sattuisi nousemaan, ja se laskee kyllä aivan itsestään\ntaas. Minun pitää vain pysyä rauhallisesti vuoteessa, kunnes katarri on\nparantunut.\n\nTästä olen oikeastaan iloinen, sillä tunnen oloni niin hyväksi ja\nturvalliseksi tyynylläni, ikäänkuin suojaisi se minua tuskilta ja\nheikkoudelta ja...\n\nAterian jälkeen hän soitti minulle kauniita kappaleita viululla, jonka\nPhilipp oli saanut tuoda hänelle. Sävelet kiersivät ja hyväilivät\nminua, ruumiini paino katosi, ja aloin leijailla yli ihanatuoksuisten\npuutarhojen, yli kuohuvien virtojen, korkealle ylös valkopilviin, joita\naurinko kultasi. Sitten vaivuin uneen, ja yö kului rauhallisesti.\nTohtori oli varmaankin hyvin hiljaa hiipinyt tiehensä, sillä kun\nheräsin, hämärsi talviaamu, ja olin yksin. Mutta minä ajattelin\nHeilwigiä ja tulin iloiseksi.\n\n\n\n31. joulukuuta.\n\n\nHeilwig on jälleen täällä, hän tuli eilen, aivan yllätyksenä.\n\n\"Minun täytyi sentään nähdä teidät vielä vanhana vuonna\", sanoi hän ja\nkatsoi minuun niin sydämellisesti, että kyyneleet tulivat silmiini.\nMinähän olen jo niin herkkä, luulen sen johtuvan hermoista.\n\nHän istui kauan minun vuoteeni vieressä, piti kättäni omassaan ja\npuheli minulle hiljaa, vienolla äänellä, kuten sairashuoneissa\npuhutaan. Hänen äänensä kiehtoi minut kuin lumous, ja lopulta kuulin\nvain soinnin mutta ei sanoja. Minusta tuntui äkkiä kuin olisin sairas\nlapsi, ja äiti istuisi vuoteeni ääressä ja valvoisi untani. En tuntenut\nmitään muuta kuin hänet, enkä toivonut mitään muuta kuin ettei tämä\ntila koskaan lakkaisi.\n\n\"Te olette väsynyt, rakas ystävä\", kuulin äkkiä suloisen äänen\nhuolestuneesti sanovan.\n\nMinä avasin silmäni ja katsoin tyttöön. Hänen rakkaat kasvonsa olivat\ntutkien kumartuneet ylitseni.\n\n\"Voitteko pahoin?\" kysyi hän tuskaisesti.\n\n\"Näytätte niin kalpealta\".\n\nMinä pudistin päätäni ja hymyilin. \"Hiukan heikko vain\".\n\n\"Teidän äänenne on niin hiljainen\", sanoi hän huolestuneesti, \"ja...\"\n\n\"Lääkäri on täysin tyytyväinen\", lohdutin minä häntä.\n\nHän nousi ja veti uuden turkkipalttoonsa ylleen.\n\n\"Toivotan teille hyvää, siunattua uutta vuotta\", sanoin minä. \"Mitä\ntoivotatte te minulle?\"\n\n\"Että ystävyytemme lujana pysyisi hyvinä ja pahoina päivinä, sitä\ntoivotan meille molemmille.\"\n\nNäin sanoen kumartui hän ylitseni ja suuteli minua hellästi otsalle.\n\nHän suuteli minua — — —. Kuin enkelin siunaus oli tämä puhtaan\nlapsen suudelma, ensimmäinen suudelma — — —. Toisin ajattelin minä\nmuutoin rakastetun naisen suudelmista, kuumasti tahdoin riippua hänen\nhuulissaan ja juoda itseeni koko hänen sielunsa. Mutta tähän suudelmaan\nen uskaltanut vastata, olin vain hiljaa ja katsoin hänen vakaviin,\nrakkaisiin silmiinsä, ja vielä kauan hänen lähdettyänsä tunsin yhä\notsallani hänen huuliensa kevyen kosketuksen. Syvä rauha levitti sitten\nsiipensä ylitseni... Oliko koskaan ollut aikoja, jolloin minä olin\nkatkera ja epätoivoinen ja herjasin Jumalaa? Mikä minulle aikaisemmin\nilmeni ainoana arvokkaana, se on nyt lumoavan loistonsa kadottanut,\nja uusia arvoja, hävittämättömiä, nousee eteeni. Kosketus Heilwigin\nkanssako kaiken tämän minussa herättää? Taikka kypsyykö sieluni sitä\nmukaa kuin ruumiini hajoaa?\n\nMikä onni minulle tämän tytön rakkaus, onni ilman katumusta,\nalakuloisuuden varjojen verhoama, mutta niin puhdasloisteinen, ettei se\niäisyydenkään kirkkaassa valossa ole himmentyvä.\n\nKuinka vähän ulkonaiset seikat oikeastaan merkitsevät onnellisuuteen\nnähden! Kun ulkonaisesti olin onnellisempi kuin nyt, olin\ntodellisuudessa paljoa vähemmän onnellinen.\n\n\n\n1. tammikuuta.\n\n\nMitä on uusi vuosi tuova? En uskalla sitä ajatella. Pitkiin aikoihin\nen ole ollut niin toivorikas kuin nyt; sieluni on saanut siivet\nja se täytyy ruumiinikin tuntea. Minulla on vähemmän tuskia kuin\ntavallisesti, vain väsynyt olen, niin väsynyt, etten voi nousta ylös.\nHeilwig tulee joka päivä, myöskin Steiner ja pastori käyvät luonani\nusein; väliajoilla luen hiukan ja kirjoitan jonkun sanan. Mutta ei\npaljoa, sillä kaikki rasittaa minua; enimmän ajan minä uinailen\nja kokoan voimia elämään ja niitä hetkiä varten, jolloin lempeä\nystävättäreni tulee, jotta hänelle voisin jotakin _antaakin_ enkä aina\nvain ottaa. Hän on niin tiedonhaluinen ja ihmettelee minun tietojani ja\nälykkäisyyttäni. Se tekee minulle hyvää.\n\nMuutoin elän noudattaen Vapahtajan sanoja: Älkää surko huomista päivää.\nSuuri tunne, joka minut täyttää, ei jätä mitään tilaa suruille. Ja\nsitten vielä — iäisyyden edessä katoavat ne kaikki. Se on minulle\nlopultakin jo selvästi olemassa kaikkien ihmisten ja tapausten takana.\nEnhän voi siis enää mitään muuta tehdä kuin pysyä hiljaa. Mutta se\nvaatii opettelemista.\n\n\n\n3. tammikuuta.\n\n\nVoinko sitten kerran kaiken tämän jättää, koko tämän kauniin maailman?\nNämä auringonlaskut kultapilvineen, talven hopeoimat sinivuoret,\nkesäiset kukkaniityt. Minä rakastan niitä, rakastan — — —.\n\nJa sitten tämä lempeä, lapsellinen tyttö? Hän pitää myöskin minusta ja\nvapisee lähestyvästä erosta, tunnen sen. Kun hän oli tänään täällä,\nsain minä ensimmäisen kerran hänen läsnäollessaan tukehtumiskohtauksen;\nse lienee pelästyttänyt häntä kovin, sillä kun minä jälkeen päin hiukan\nuupuneena lepäsin tyynyillä ja hän kuivasi kylmää hikeä otsaltani,\nvaipui hän äkkiä polvilleen vuoteeni viereen ja purskahti itkuun. Minä\nsivelin hänen pehmoista tukkaansa rauhoittaakseni häntä, mutta hänen\nitkunsa ei tahtonut loppua. Lopulta rauhoittui hän ja nousi.\n\n\"Antakaa minulle anteeksi\", sanoi hän pyyhkäisten sekavat hiukset\notsaltaan, \"minun on niin vaikea nähdä teidän kärsivän, voimatta\nmitenkään auttaa!\"\n\n\"Se näyttää paljoa pahemmalta kuin mitä se on\", hymyilin minä. Ja\nsitten ponnistelin saadakseni hänet iloiseksi, vaikka sydämeni oli\ntäynnä kaihomielisyyttä.\n\nNiin seisot sinä, rakastettu, kuolemani kynnyksellä ja näet, kuinka\nvarjot pitenevät. Se on kovaa, ja kuitenkin — — —.\n\n\n\n8. tammikuuta.\n\n\nSiitä lähtien kuin olen näin heikko, ei pääni enää tahdo ajatella.\nNyt mietiskelen sen sijaan sydämelläni, ja minusta näyttää, että se\non hedelmällisempää; sitä ei vain voi toisille välittää. Ja kuitenkin\ntahtoisin niin mielelläni jakaa Heilwigille kaikki mietiskelyjeni\ntulokset.\n\nOn kuin katsoisi kaikkea kirkkaassa valossa, jota ei mikään hajoittava,\nsivuseikallinen häiritse. Tämä näkeminen täyttää sydämeni rauhalla\nja luottamuksella. En voi edes sanoa, mitä näen; tunnen vain suuria\nvaloisuutta ja rajattomuutta, joka saa sydämeni riemusta sykkimään\nja jonka edessä yön ja kuolemankammon täytyy väistyä. Näen itseni\nkuuluvan järjellisesti suunniteltuun maailmaan, joka ei ole oikullisen\nsattuman tai pahojen demoonien avutonta leikkiä. Kaikki epäilykset ovat\nhaihtuneet kuin sumu nousevan auringon edessä. Mitä se merkinnee? Onko\nse kirkkauden alkua — — —.\n\n\n\n11. tammikuuta.\n\n\nIhmiset ovat niin hyviä minua kohtaan — kaikki. Vanha emäntäni tulee\nnyt öisinkin luokseni, kun kuulee minun yskivän. Silloin ottaa hän\nminut laihoille käsivarsilleen ja pitää minua pystyssä, kunnes minä,\nkohtauksesta uupuneena, nojaan pääni hänen olkapäätänsä vasten. Sitten\nkuivaa hän hien otsaltani ja kuiskaa rauhoittavia sanoja. Tänä yönä\nsiveli hän karkealla, kovalla kädellään hellästi kasvojani sitten\nnopeasti ja hämillään kiiruhtaakseen tiehensä. Naiset ovat hyviä —\nsilloinkin kun ovat vanhoja ja kuluneita ja käyttävät punaruutuisia\nalushameita ja lilayönuttuja, joiden selkäpuolella riippuu harmaa, ohut\npalmikko. Hyvä äiti, korvatkoon poikasi sinulle kerran, mitä minulle\nteet.\n\n\n\n17. tammikuuta.\n\n\nTänä yönä näin unta. Olin kuollut ja vaelsin pitkin suurta, valkeata\npilvikenttää, joka oli kuin pehmeää lunta, ja tähdet loistivat suurina\nkuin auringot tummansinisellä taivaalla, sillä olin niitä hyvin\nlähellä. Omituinen soitto näytti niistä kantautuvan alas, hiljaisena,\nkuin kuoleutuen, tuskin kuuluvana, ja kuitenkin sanomattoman kauniina.\nKun ponnistelin kuullakseni ja käsittääkseni sitä, heräsin. Ja pimeän,\nkylmän maanyön äänettömyys oli ympärilläni.\n\n\n\n20. tammikuuta.\n\n\nParatiisiuneni jälkeen on minuun tullut musiikin kaipuu. Kun sanoin\nsen Steinerille, lupasi hän täyttää toivomukseni. Nyt tuli hän tänään\nHeilwigin kanssa, ja he lauloivat yhdessä. Se kuului kauniilta ja\npuhtaalta, mutta ei sellaiselta, mitä unessa olin kuullut. Viimeiseksi\nlauloivat he minulle psalmin, jonka Heilwig kuukausia sitten oli\nluvannut: \"Kun Herra palauttaa Sionin vangit, niin me olemme kuin unta\nnäkeväiset.\" Heilwig oli siitä niin liikutettu, että hänen täytyi\npyyhkiä kyynel silmästään.\n\nAh, jos niin olisi... kuin unta näkeväiset. Enkö minäkin ole tuollainen\nvanki? Mutta tämä vankeus ei tee minua enää kärsimättömäksi, ja elämä...\n\nElämä on niin kaunis!\n\n\n\n25. tammikuuta.\n\n\nLääkäri on yhä edelleen tyytyväinen minuun. Tänään kysyin häneltä,\nsaisinko ehkä keväällä matkustaa. Luulen, että Etelä tekisi minulle\nhyvää.\n\nHän oli ensin hiukan miettiväinen, sitten hän sanoi: \"Luulen että\nvoitte matkustaa.\"\n\n\"Myöskin kauaksi?\"\n\n\"Niin, myöskin kauaksi, niin kauaksi kuin tahdotte.\"\n\nKeuhkoni tuntuvat tosiaan paremmilta, minulla ei ole juuri ollenkaan\nkipuja, vain usein sattuva ankara hengenahdistus ja sitten heikkous.\nMutta kevääseen mennessä voi kaikki muuttua, sanoo lääkäri, minun on\noltava kärsivällinen.\n\n\n\n3. helmikuuta.\n\n\nJoskus matkustan ajatuksissani, ja aina Heilwigin kanssa. Minä makaan\nsinisen meren rannalla hiekalla ja hengitän vienoa ilmaa, minä kävelen\nhänen kanssansa kukkivien ruusujen ja jasminien alla. Vene kantaa\nmeitä hiljaa keinuvien vetten ylitse, lauha tuuli hyväilee hiuksiani,\nja niin etenemme me pois kiinteästä rannasta, autuaassa levossa ja\ntäydellisessä onnessa tuntematonta, ihanaa maata kohden.\n\n\n\n12. helmikuuta\n\n\nTänään kuulin, kuinka Julietta sanoi rouva Bühlerille: \"Mitä ei\nmaaliskuu halua, sen huhtikuu ottaa.\"\n\n\"Kenen huhtikuu ottaa?\" kysyin emännältäni leikilläni, kun hän heti\nsenjälkeen tuli sisään.\n\nHänen kasvonsa saivat ensin pelästyneen ilmeen, yllättäessäni hänet\nnäin äkkiä, mutta sitten sanoi hän huolestuneella äänellä: \"Serkultani\nLeutkirch'issä hänen miehensä, sen, jolla on sokeritauti; se kuuluu\nolevan jo hyvin huonona, Julietta kertoi, ja hän on kuullut sen\nkarjakauppiaalta.\"\n\nSitten jutteli hän minulle vielä serkusta ja tämän miehestä ja\nruuanlaittovaikeuksista, mies kun saa syödä vain lihaa. Mutta koska\nolin väsynyt, kuuntelin vain puolella korvalla.\n\n\n\n21. helmikuuta.\n\n\nHeilwig lukee minulle nyt erästä matkakuvausta Egyptistä, jottei\nminun aivan tyyten tarvitsisi tukahduttaa hillitöntä matkahaluani.\nEilen tapahtui, kuten niin usein, että hetkeksi nukahdin Heilwigin\nlukiessa. Kun pian taas avasin silmäni, näin Heilwigin katsovan minuun\nniin pitkään ja surullisesti. Mutta huomattuaan, että olin valveilla,\nhymyili hän minulle, ja minä ojensin käteni ja pidin hänen omastaan\nkiinni. Siiloin tulin alakuloiseksi. Milloin täytyy minun iäksi jättää\nnämä rakkaat sormet? \"Milloin\"? kysyin vastoin tahtoani aivan ääneen.\n\nMinusta näytti kuin olisi hän ymmärtänyt minut: hän vaikeni ja siveli\nvain hellästi kättäni, joka kellertävänä ja kuihtuneena lepäsi\npeitteellä.\n\n\n\n28. helmikuuta.\n\n\nKevät tulee. Tänään on pikku Philipp poiminut minulle kimpun\nlumikelloja. Ne ovat vielä pieniä ja lyhytvartisia, multa kuitenkin\nvirkeitä ja ihanuutta lupaavia.\n\nEn ollut kolmeen viikkoon nähnyt pikku miestä; hän oli arka ja\nhämillään ja katsoi minuun vain ääneti.\n\n\"No poikaseni, mitä sinä tirkistelet?\" kysyin minä vihdoin.\n\n\"Kasvonne ovat niin keltaset, ja partanne niin pitkä.\"\n\n\"Se täytyy minun kai leikata?\"\n\nMutta kun lapsi toi minulle sakset, en voinutkaan niitä pidellä, käteni\nvapisi. Ehkäpä Steiner tai pastori voi.\n\n\n\n3. maaliskuuta.\n\n\nEilen oli tohtori viuluineen täällä; hän soitti melkein yhtä kauniisti,\nkuin unessa kuulemani soitto oli ollut. Kun kysyin, mitä hän oli\nsoittanut, vastasi hän: \"Iäisyyttä\". Vastaus kummastutti minua.\n\n\n\n6. maaliskuuta.\n\n\nPäiväkirja raukkani saa kärsiä heikkoudestani; voin kirjoittaa vain\npehmeällä lyijykynällä ja vain lyhyeen, Ah, voisinpa kirjoittaa kaiken\nsen, mitä Heilwig minulle on ja minulle tekee! Kuinka hänen valoisat\nkasvonsa kaiken pimeän ylitse heloittavat, nykyisyyden ja tulevaisuuden\npimeän ylitse.\n\nLääkäri antaa minulle nyt erästä rohtoa, jotta voisin nukkua\nrauhallisemmin, mutta se tekee pään aamuisin sekavaksi, ikäänkuin\nolisin mässännyt koko yön; luulen, siinä on morfiinia.\n\n\n\n10. maaliskuuta.\n\n\nEilen oli Heilwig koko sunnuntain luonani. Se oli kaunis päivä! Kerran\nasetti hän käsivartensa ympärilleni, kun niin pahasti yskin, ja painoi\nhellästi pääni rinnalleen. Jälestä päin huomasin, että parrassani oli\nkyyneleitä, joita minä en ollut itkenyt. Hän rakastaa minua. Kuinka\nonnellinen kuitenkin olen...\n\n\n\n11. maaliskuuta.\n\n\nUskon jälleen Jumalaan kuin lapsi, vaivaamatta päätäni ja\nraskauttamatta sydäntäni filosofisilla mietiskelyillä. Kaikki on niin\nyksinkertaista, selvää ja valoisaa.\n\nKuinka hyvä, näin heikkona ollessa, levätä voimakkaan käden turvissa.\n\n\n\n13. maaliskuuta.\n\n\nHeilwig on luvannut matkustaa kanssani pääsiäisenä tai heinäkuussa.\nMinä autuas mies! Nyt vain nopeasti voimistumaan, jotta pääsisi\nmatkakuntoon.\n\nItalia, tervehdin sinua!\n\n\n\n15. maaliskuuta.\n\n\nHän oli itkenyt tullessaan luokseni. Portailla oli hän kauan puhunut\nrouva Bühler'in kanssa. Kun hän astui sisään, huomasin sen heti, mutta\nen tahtonut mitään sanoa. Ja sitten oli hän niin hyvä ja hellä. Hän\nsiirsi pitkät hiukset otsaltani ja suuteli minua hiljaa. Mutta sitten\nnäin, kuinka hän taas pyyhki kyyneleen. Minkätähden on hän itkenyt?\n\n\n\n18. maaliskuuta.\n\n\nIkkuna on auki, ulkona puhaltaa kevättuuli. Paksut, valkoiset pilvet\npurjehtivat taivaalla kuin korkeiksi kasatut untuvavuoteet. Maata\ntuollaisessa pilvilaivassa, pehmeällä patjalla ja purjehtia suoraan\ntaivaaseen kuin uneksija, niin tahtoisin.\n\n\n\n21. maaliskuuta.\n\n\nTuoksuu orvokeilta; pastori on poiminut niitä kirkkomaalta, siellä\non aurinkoista ja suojaista. Nyt ovat ne vuoteeni vieressä ja tuovat\nkokonaisen kevään mukanaan. Se on paljon parempaa kuin hengellinen\nlohdutus, josta olen kieltäytynyt.\n\n\n\n29. maaliskuuta.\n\n\nMuutamia päiviä sitten yskin verta nenäliinaani. Kun pikku tyttöni näki\nsen, tuli hän kalmankalpeaksi.\n\n\"Kuinka kauheaa, kuinka surullista tämä kaikki on\", nyyhkytti hän ja\nkätki päänsä vanhan emäntäni olkaa vasten. Mutta minä hymyilin ja\npudistin päätäni.\n\nSen ei pidä häntä kauhistuttaa.\n\n\n\n5. huhtikuuta.\n\n\nAurinko paistaa tänään koko päivän. Minun on niin helppoa ja iloista\nolla; luulen, että pääsiäisen jälkeen voin matkustaa. Heilwig istuu\navonaisen ikkunan ääressä. Hän on poiminut vihkon keltaisia narsisseja,\npääsiäiskelloiksi sanovat he niitä täällä. Hän laulaa puoliääneen\npsalmia Sionin vangeista. Ulkona visertää laululintunen. On kevät.\nKuinka kaunis, kaunis on elämä...\n\n\n\n"]