[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fXPzmECd94B9yAR8WJACABWl1Ef3wbHZC1EV_Pbo2FQ8":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},3414,"Tie selvä I","Järventaus, Arvi",1883,1939,"3414-jarventaus-arvi-tie-selva-i","3414__Järventaus_Arvi__Tie_selvä_I","Romaani","romaani",[],[],"fi",1928,null,47713,297735,false,75695,[23],"Finnish fiction -- 20th century",[25],"Novels","\"Tie selvä: Romaani nykyajalta, II\" by Arvi Järventaus is a novel written in the late 1920s. The story is set in Finland, likely in the early 20th century, and follows the daily life and inner struggles of Hesse Karlsson, a young man who becomes a clerk at a busy railway junction in rural Etelä-Pohjanmaa. The book explores themes of ambition, disappointment, social class, and the routines and frustrations of provincial life, highlighting both the camaraderie and the stagnation among railway workers and local townsfolk.  The opening of the novel introduces the bustling railway hub of Itäsuo and paints a vivid picture of its people and landscape. We quickly meet Hesse Karlsson, whose dreams of an academic future have crumbled, leading him to the pragmatic and sometimes monotonous position of a firewood clerk. The narrative details his relationships with colorful colleagues—ranging from the arrogant Germanophile Hahn and cheerful Krank, to various other railway men and townspeople—each with their quirks and personal baggage. The section delves into the day-to-day realities of the railway office, touches on challenges like dishonesty in business and the dominance of the Swedish language in official matters, and follows Hesse through both routine work and social encounters, culminating in visits to other small stations with an atmosphere mixing camaraderie, boredom, melancholy, and philosophical reflection. (This is an automatically generated summary.)",[],228,"Romaani kuvaa Hesse-nimisen pojan lapsuutta ja kasvua 1800-luvun lopun pohjoissuomalaisessa kaupungissa. Tarina alkaa vanhempien vaatimattomasta arjesta ja etenee Hessen kouluvuosiin, joita värittävät isän tarinat menneistä sota-ajoista ja uuden ajan rautatien rakentaminen.","Arvi Järventauksen 'Tie selvä I' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3414.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nmme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Jari Koivisto ja Projekti Lönnrot.","TIE SELVÄ I\n\nRomaani\n\n\nKirj.\n\nARVI JÄRVENTAUS\n\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\n1928.\n\n\n\n\n\n\nHessen isä oli seppä.\n\nYlimaissa syntyneenä hän oli poikasena tullut kaupunkiin ja päässyt\nsepänoppiin Rönnelle. Tällä oli suuri paja keskikaupungilla, ja\njokaisella sieltä lähteneellä kisällin kirjoilla varustetulla oli jo\nhiukan kuin mestarin arvo. — Se on niitä Rönnen kisällejä — tällainen\nmainesana kintereillään meni mies mihin tahtoi, ja Hessen isä meni\nrautatielle. Sitä rakennettiin parhaillaan, ja seppä Heikki Karlsson\nsai kasarmilta päästyään paikan rautatierakennuksen pajassa kirkkomaan\nkupeella.\n\nSamoihin aikoihin kuin Hessen isä palveli sepän-opissa, tuli nuori\ntyttönen kaupunkiin piiaksi muutamasta lähipitäjästä. Se oli noita\nmainehikkaita seutuja, joissa Suomen sodan aikaan oli taisteltu ja\nvoitettu, ja pikku Hesse kuuli jo sangen varhain kertomuksen ryssän\nkenraalin päästä, joka vieri pappilan mäkeä alas kuin pallo; kanuunan\nkuula oli sen aikaan saanut. Kohtalo oli nimittäin johtanut niin, että\ntuosta palvelustytöstä tuli Hessen äiti. Vanhemmat olivat tutustuneet\ntoisiinsa kasarmilla, jossa isä suoritti asevelvollisuuttaan, ja äiti\npalveli eversti Ervingillä. Tuosta ajasta riitti juttua myöhäisiin\niltahetkiin, ja pikku Hesse oli paljaana korvana.\n\nHe asuivat silloin Laidalla, kirvesmies Partasen talossa. Pieni,\nyksi-ikkunainen kamari oli ahdas, mutta eipä heitä ollutkaan kuin kolme\nhenkeä. Isä tuli illalla työstään, riisui kenkänsä, peseytyi ja söi,\nja sitten alkoi venäjänlehtien leikkuu pöydän nurkalla, johon oli jo\nmuodostunut kahvikupin suun suuruinen kolo. Ja sitten tarinoitiin.\n\nHessen pieneen maailmaan ei siihen aikaan mahtunut vielä monta\nhenkilöä. Mutta yksi, joka pimitti toiset varjollaan, oli eversti\nErving, »Iso Saapas».\n\nSehän kuulosti jo hiukan sadulta. Äiti kertoi, kuinka hän kerran\nhuoneita siivotessaan oli heittänyt havunneulasia everstin ryytimaahan.\nSotaherra, joka oli kuulu hirmuisesta ankaruudestaan, oli ottanut äidin\nlujille: Onkko Kaisa tekeny sen? — Kun äiti ehti tähän kohtaan, tuntui\nHessestä, kuin olisi suuri rautakorkoinen saapas uhkaavana kohonnut\näidin pään päälle valmiina murskaamaan hänet. Se oli jännittävä hetki,\nja hän ihan hytisi odottaessaan jatkoa.\n\nIsäkin oli keskeyttänyt tupakan leikkuun ja virkkoi nauraen: Niin...\nkyllä muistan sen. Äiti pisti kätensä esiliinan alle — aivan samoin\nkuin oli tehnyt silloinkin hirmuisen sotaherran edessä seistessään —\nja jatkoi ääni värähdellen: Minä katsoin sitä silmiin, vaikka vapisin\nkoko ruumiiltani, ja sanoin: 'En, herra eversti... en ole tehnyt sitä!'\nÄiti puistahutti itseään aivan kuin olisi tuo kaikki juuri tuossa\ntapahtunut, ja Hesse näki hengessään mahdottoman suuren saappaan\npoistuvan pitkin kasarmin puistokäytävää, ja hiekka narskui sen\nrautaisen koron alla.\n\nSe puri hammasta, niin että kirskui... mutta minkäs se minulle mahtoi.\nMinä olin viattoman näköinen kuin lammas... Äiti päästi oikein helakan\nnaurun ja nauroi kyynelet silmissä. Eikä Hesse yhtään ajatellut, että\näiti oli sillä kertaa narrannut. Tuntui vain hyvältä, että hän oli\npelastunut Ison Saappaan kynsistä.\n\nSellainen pikkuinen, urhea äiti!\n\nIsä ajeli venäjänlehtiä pöydännurkalta tupakka-massiinsa, sytytti\npiippunsa, vetäisi pari savua ja töpähytti sitten sivulleen. — Niin...\nankara se oli... mutta silloin olikin eri järjestys. Kun minä menin\nkuulutuslupaa pyytämään, näkyi vähän kellonlinkoja takin rintapielestä.\n'Onko se Heikken rupena kellokauppias?' Isä oli kiireesti sipaissut\nlingat piiloon, tehnyt asennon ja lausunut: 'En, herra eversti...\nmutta aion mennä naimisiin.' Iso Saapas oli pullistanut viiksiään ja\nkatsella muljottanut isää kulmainsa alta: 'Mite sotamees akka teke?'\n'Joo... herra eversti... akka se pitäs... (Isä työnsi päänsä taaksepäin\nja nauraa kihautti kuivan naurunpätkän.) 'No, kenenkkä se Heikken\nnaima?' (Isä katseli kulmainsa alta, kuin olisi itse ollut Iso Saapas.)\n'No... sen Kaisa Hämeenojan...'(Ääni vaihtui äkkiä hiljaiseksi kuin\nanteeksipyytäväksi, ja pää teki muutamia nyökähdyksiä, samalla aikaa\nkuin peukalo naputti piipun koppaa.) 'Vai aikko Heikken viede meiden\nhyve Kaisa?' (Taas julmistunut katse ja sitten lyhyt naurun kihahdus.)\n'Joo, herra eversti... niin on tarkoitus...' 'Putka sine sietes saada,\nsenkin junkkar!' Ja, sitten päästi isä ilon valloilleen ja nauraa\nhohotti koko sydämestään.\n\nSellaista se oli ollut, mutta olipa toki hyvä, ettei isä enää kuulunut\nsen komentoon, vaan takoi nyt rautatien vastarakennetussa uudessa\nkivipajassa...\n\nHesse on matkalla isän luo kahvia viemään. He ovat muuttaneet\npois Partaselta ja asuvat nyt merimies Matlinin talossa,\nportinpielihuoneissa, aivan Laidan äärimmäisessä päässä. Hänen\nkorviinsa kantautuu iloinen vasaran kalke, jota säestävät harvemmat,\nvoimakkaat jymähdykset. Hitsaavat taas, vilahti hänen päässään, ja hän\njuosta kipittää ratakiskojen yli pieni pärekoppa kädessä.\n\nOli se kumma maailma tämä rautatie. Sillä ei tuntunut olevan mitään\ntekemistä kaupungin kanssa, jonka laitimmaiset talot tuolla kadun\nvarressa torkkuivat auringon paistaa räyvöttäessä niiden niskaan, niin\nettä vastatervatut asfalttikatot höyrysivät. Rautatieläiset muodostivat\noman säätynsä, johon Laidalla suhtauduttiin kunnioituksella.\nRautatieläisten lapset eivät tosin olleet herraslapsia, mutta eivät\ntavallisia laitalaisiakaan, jotka juoksentelivat ryysyisinä ja\nlikasilmäisinä. Nytkin peuhasivat roirosilla parast'aikaa. Hesse erotti\npitkän, puoleksi rääyntää muistuttavan huudon: Roiro kiinni! Hänen\nolisi tehnyt mieli mukaan, mutta äiti ei laskenut: Koluavat kaikki\npränsolat ja likatunkiot... ei se passaa...\n\nOmituista, kuinka täällä rautatiellä joka paikassa riemu ja pelko\nväijyivät rinnakkain. Hesse ei sitä näin selvästi tajunnut, mutta\nsiihen suuntaan hän vaistoili. Kiiltävät ratakiskot, joiden yli hänen\ntiensä kulki, peloittivat. Ne olivat niin kylmän näköiset, vaikka\npolttivatkin jalkapohjaa, kun niiden päälle astui. Niitä pitkin hyrräsi\njuna etelästä kerta päivässä ja yhtä monta kertaa takaisin.\n\nSiinäkin oli jotakin salaperäistä ja peloittavaa, jonka hän vain\nvaistoten tajusi. Kyllä hän tiesi, että etelä oli ilmansuunta, mutta\nsittenkin se merkitsi hänelle enemmän... jotakin suurta ja laajaa,\nreipasta ja repäisevää. Sen ajatteleminen sai rinnan paisumaan ja\nsydämen voimakkaasti lyömään. Siinä kai oli selitys rautatieläisten\nreippaaseen käytökseen, joka niin suuresti erosi laitalaisten\nhiljaisesta nuhjustelemisesta. He olivat tuttuja »etelän» kanssa. Hänen\nkumminsakin, Savuojan Anna, joka oli rautatiellä vaununsiivoojattarena,\npuhui etelästä kuin parhaasta tuttavastaan. Hän asui heillä ja\ntoi tullessaan iltaisin sanomalehtiä, joita herrat olivat junaan\nheittäneet. Ne olivat varmaankin rikkaita, koska niiden noin\nkannatti... Hänen äitinsä päällysti niillä pöydän ja kaapinhyllyt ja\nsitä tehdessään iloisena hyräili.\n\nMutta Savuojan kummi ei näyttänyt niistä sen enempää välittävän. Hän\nviskasi ne huolettomasti sohvan kannelle ja virkkoi: Tuoss' on Kaisalle\nhyllypaperia. Ja sitten hän asettui seisomaan keskelle keittiön lattiaa\nkädet lanteilla ja pärähti nauramaan: Koskis-reuhkanakin se taas meni\netelään! Se oli promssari, jarrumies, jonka Hesse tunsi. Hän oli usein\nnähnyt sen roikkuvan vaunun kyljessä ja huutaa kajottavan: Seel-väh!\nSillä oli aina takki auki ja lakki takaraivolla. Savuojan kummi sanoi,\nettä se vöyhötti.\n\nSavuojan kummi oli leveäliikkeinen ja riuska, ehkä hiukan miesmäinen,\nmutta hyväsydäminen ja antelias. Heille ei koskaan ollut sattunut\nniin rikasta joulua kuin viime vuonna, kun Savuojan kummi oli ostanut\nlahjoja. Oh, hän oli kerrassaan ruhtinaallisen antelias! Äidillekin oli\nostanut sellaisen huivin, joka oli pelkkää villaa... niin pehmoinen\nja lämmin. — Pitäähän sinulla toki olla kirkkohuivi, oli Savuojan\nkummi sanonut. Ja kun äiti oli oikein kädestä kiitellyt, oli kummitäti\ntokaissut: Mitäs tyhjää... eihän tässä nyt olla Nauku-Maijan poikia!\n\nSe puhui noin... leveästi ja hiukan karkeastikin, — välistä kirota\nnapsauttikin, kun tuli totinen paikka. Mutta Hesse pani sen kaiken\nrautatien laskuun, jonka palveluksessa kummitäti oli. Hän ihaili tätä\nkummiaan ja piti kiinteästi hänen puoltaan, vaikka huomasikin, ettei\nhän aina puhunut ihmismäisesti. Mutta tuon karkean pinnan alla sykki\nosaaottavainen ja lämmin sydän, ja sen sydämen hyvyyttä oli Hessekin\nsaanut monet kerrat kokea.\n\nHesse tuli pajaan. Hän urheili hyppäämällä yhdellä jalalla korkean,\nraudoitetun kynnyksen yli. Se oli kyllä vaarallista, sillä siten hän\noli toissa kesänä kaatanut jalalleen raskaan vaununresoorin. Jalkapöytä\noli levennyt kuin leipä. Pietikäisen Aleksanteri oli ollut pajassa\nrutsaa korjaamassa ja vetänyt hänet kotiin pitkin kirskuvaa somerikkoa.\nHe asuivat silloin Partasella.\n\nNyt siinä ei ollut resooreja eikä muita rautoja, joita olisi tarvinnut\npelätä. Hesse hyppäsi kynnyksen yli, juoksi alasimen taakse ja ojensi\nisälle kahvi-kopan.\n\nTällä oli kaksi suurta rautaa tulessa. Hän viskasi vettä\nkivihiilikasaan, jonka alle kankien päät oli haudattu. Kivihiilikumpu\nsavusi mahtavasti kuin tulivuori — kuin jokin Vesuvius, jonka kuvan\nHesse oli kuvalehdessä nähnyt. Nyt puhkaisi valtava lieska kivihiili\nvuoren harjan ja valaisi kirkkaasti isän hien ja noen tahraamat kasvot.\n\nTämä kaasi kahvia kuppiin, laski pullon ahjon reunalle ja kahmaisi\nvasempaan kouraansa hienoa hiekkaa. Vuoroin ryypäten kupista, vuoroin\nheittäen ahjoon hiekkaa hän tuijotti hehkuvaan tulikekoon, jossa vinkui\nja tohisi, kuin olisi myrsky ollut irti. Siitä kimposi ilmaan kirkkaita\nkipunoita kuin pieniä raketteja, jotka räiskyivät ja räsähtelivät. Isä\nryyppäsi kahvin nopeasti loppuun, vilkaisi Hesseen ja huusi jotakin\ntohinan seasta. Tämä erotti vain sanat: Siirry ulommas... ja hyppäsi\npajan ovelle seuratakseen sieltä alkavaa leikkiä.\n\nNyt lakkasi tohina — isä oli vääntänyt puhaltimen kämmen kiinni. Hän\nantoi merkin päällelyöjälle.\n\nTämä tärppäsi alasimen taa ja tempaisi ahjosta toisen teräskangen\nkappaleen. Isä sieppasi toisen. Niiden päät hohtivat valkeina,\nhuikaisevan valkeina, säkenöiden ympärilleen pienen pieniä loistavia\nkipunoita. Ne asetettiin limittäin, isä sieppasi ison vasaran, ja\nnytkös tulisade alkoi! Korkealle pajan kattoon, seiniin ja ikkunoihin\nryöpsähteli säenryöppy. Niitä tuiski ympärille, isän silmille,\npäällelyöjän silmille — saipa Hessekin ovensuuhun osansa. Mutta isä\nei hellittänyt. Vasara iski armotta, kohoten korkealle, yläpuolelle\nisän pään, joka nyökähteli samassa tahdissa vasaran iskujen kanssa\n— ja pudoten yhä vihaisemmin hehkuvan raudan niskaan. Päällelyöjä\npiteli kiinni kangen toisesta päästä suurilla pihdeillä. (Isällä oli\nsamanlaiset.) Nyt hihkaisi isä: Leka!\n\nPajan toiselta puolen juoksi toinen päällelyöjä apuun. (Isä oli\nantanut hänelle merkin.) Pihdit lensivät nurkkaan ja nytkös tanssi\nalkoi! Moukarit tekivät valtavia renkaita ilmassa... vuoronperään,\nvuoronperään. Ne menivät ympäri kuin kirkonkellot, jäsähtäen\nhirvittävällä voimalla raudan liitoskohtaan. Isän päällelyöjältä\nputosi lakki, mutta tämä ei joutanut sitä korjaamaan. Piti vain\npehmittää... pehmittää raudan kuumana ollessa. Isä ohjaili takomista\nvasarallaan, käännellen pihdeillään teräskiskoa puoleen ja toiseen,\nja osoittaen, mihin kohtaan oli kulloinkin iskettävä. Apulaiset\nheiluivat, hiki virtasi heidän nokisilta kasvoiltaan. Nyt kilahti isän\nvasara alasimeen. Se oli merkki, että sai lopettaa. Takominen lakkasi.\nHuohottaen nojasivat apulaiset moukarinsa varteen, pyyhkien puseron\nhihalla hikeä kasvoiltaan. Isä pistähytti pihtejään vesiruuhessa,\nheitti ne alasimen viereen ja pani tupakaksi.\n\nHesse oli koko ajan seissyt pajan ovella ja ottanut kipinäryöpyn\nvastaan poskiaan pullistellen — aivan kuin olisi ollut uimassa. Hän\noli tehnyt sen havainnon, etteivät kipinät polttaneet paremmin kuin\nbengaali kynttilän säkenetkään. Ne kimposivat takaisin kasvoista\nehtimättä tehdä kipeää. Mutta silmät piti pitää kiinni, se oli\nvarovaisinta.\n\nAhjo tohisi taas ja isä kysyi: Mitä siellä äiti puuhaa?\n\nEi se mitään... siellä se vain... Hän ei ehtinyt huutaa loppuun\nlausettaan, kun takominen taas alkoi.\n\nOli tämä paja vähän eri paikka! Täällä oli kaikki suurta ja mahtavaa\n— miehet, miesten työ ja työvälineet. Yksin ahjoonkin puhallettiin\nkoneella. Isä väänsi flektin vartta, ja heti rupesi tuulemaan, niin\nettä kivihiilen kappaleet sinkoilivat ilmaan. Toisinaan sai Hessekin\nkäytellä puhaltimen kampea ja silloin hän oli tärkeä henkilö. Hän\nohjaili tuulen voimaa, joka tuntui tulevan alhaalta maan uumenista.\nTavallisesti hän päästi heti sellaisen myrskyn valloille, että isä\ntorui: Ei sillä tavalla pidä riuhtoa! Rauta kuumenee vain yhdeltä\nsyrjältään... kas näin! Ja hän väänsi kämmen kiinnemmäs ja haravoi\nhiilikoukulla hiilenpalasia raudan ympärille. Silloin Hesse luopui\npuuhastaan ja rupesi sormellaan piirtelemään vesiruuhen pintaa, jota\npeitti hieno nokikerros.\n\nHesse lähti valimoon. Hän kuljeskeli vapaasti ympäri, sillä hän tunsi\nkaikki työmiehet ja työnjohtajatkin. Valimossa työskenteli valuri\nSalin, hintelä, keuhkotautinen mies, joka alituiseen ryki ja köhi. Hän\noli naimisissa papinlesken kanssa. Hessestä hän ei oikein kuulunut\ntähän ympäristöön — hän oli pikemminkin herra. Mutta kun hän katseli,\nkuinka Salin muovasi muottejaan ja nakutteli kraateja valamistaan\nmessinkikappaleista, rupesi hänestä tuntumaan, että juuri sellaisen\nvalurin piti ollakin ja naimisissa papinlesken kanssa.\n\nSalin näytteli hänelle kuivausuuneja, joissa valusavesta valmistetut\nmuotit kuivuivat. Niistä hohti tavaton kuumuus, ja Hessen kävi sääli\nomituisenmuotoisia esineitä, joita oli rivi uunin hyllyllä. Silloin\nhän ensi kerran sai käsityksen helvetistä, jossa paholainen paistoi\nihmisiä kuumassa rautauunissa, ja pujopartainen valuri rupesi hänestä\nnäyttämään tuon mustan miehen ilmetyltä sukulaiselta. Kuinka se saattoi\nolla naimisissa papinlesken kanssa? Hessen mielestä siinä oli jotakin\nristiriitaista. Mutta hän ei uskaltanut sitä Salinilta kysyä. Se olisi\nvarmasti suuttunut.\n\nHesse palasi pajaan. Siellä kävi entinen vilske. Vasarat kilkattivat\ntahdissa, ja alasimet lauloivat kilvan toistensa kanssa. Toisen\nalasimen ääressä takoi seppä Korva, jolla oli päällelyöjänä Moilanen.\nHe olivat molemmat uskovaisia, vaikka kuuluivatkin eri leireihin.\nRaudan kuumetessa he tavallisesti väittelivät. Korva koetti todistaa,\nettä koko maailma oli autuas, ja ettei helvetissäkään ollut muita kuin\nautuaiksi tehtyjä. Mutta silloin ruiskautti Moilanen pitkän, ruskean\nsapelisyljen ja lausahti; No silloinhan on sama, mihin tästä joudutaan.\nEipähän polttele pakaroita pahassakaan paikassa!\n\nIsä oli kertonut, että Korva oli evankelista ja Moilanen körttiläinen —\nsamaa uskoa kuin Matlinitkin. Hesse ei siitä vielä paljon ymmärtänyt.\nSen hän vain käsitti, että kun Korva toisinaan rupesi veisaamaan:\nOle, sielun', iloinen... niin tarkoitti Moilasen: Suruton, synnistäs,\nah, koskas lakkaat? jonkinlaista vastalausetta. Näin he veisailivat\nja takoivat, väitellen vähän väliä. Mutta kun tuli hitsaus, heilutti\nMoilanen moukariaan, iskien tulikuumaa terästä kuin osoittaakseen,\nkuinka ihmisen tuli taipua Jumalan väkevän käden alle.\n\nSillä tavalla isä selitti sen.\n\nNytkin siellä kävi kinastus parhaillaan. Moilanen nojasi moukarinsa\nvarteen kuunnellen pilkallisen näköisenä Korvan todistelua; Pitää\nuskoa vain... tiellä käydessä, maata mennessä, ylösnoustessa. Jumalan\nlupaukset pitää ottaa täydestä. Moilanen sylkäisi: Joo... ja laittaa\nitselleen pehmeä polsteri ja sillä köllötellä suruttomuuden unta. Korva\nyritti panna vastaan, mutta vetosikin samalla pajan toiselle puolen.\n\nVai miten Kaalsonni sen asian ymmärtää?\n\nHessen isä iski alasimeensa kuin merkiksi, että kuulkaapa nyt päätös.\nHän oli kyllästynyt mokomaan jankkaukseen.\n\nTe olette väärässä kumpikin, sanoi hän hiukan kiivaasti. Korva tahtoo\npuristaa Jumalalta armoa vaikka vängällä, ja Moilanen taas ei huoli\nsiitä, vaikka sitä kouraan tyrkytetään. Minun mielestäni pitää ottaa\nsilloin kuin saa, ja odottaa silloin kun ei anneta.\n\nIsä työnsi raudan ahjoon ja antoi puhaltaa niin että suitsusi. Korva ja\nMoilanen vilkaisivat toisiinsa kuin salaisen ymmärtämyksen merkiksi,\nja molemmat huitaisivat kättään kuin sanoakseen: Mitäpä uskottoman\npuheista!\n\nHesse ihaili isäänsä. Hän oli sentään viisas mies... ratkaisi noin vain\ntyötoveriensa riidan ja rakensi rauhan pajan toiselle puolen. Hän ei\ntosin ymmärtänyt, missä kipeä paikka piili, sillä hän oli vielä liian\npieni. Paremmin hän ymmärsi Heikkilän Iikkaa, joka oli ottanut viulunsa\nesiin työkalukaapista ja nyt soitti hiljaa ja hillitysti, sillä aikaa\nkuin rauta ahjossa kuumeni.\n\nTuo roteva mies muuttui niin merkillisen haaveelliseksi ja hymyili\nomituista, sisäänpäin kääntynyttä hymyä... aivan kuin anteeksipyytäen,\nettä hänen täytyi kesken kiireenkin hyväillä viuluaan. Ki-ki-ki...\nvi-ki, vi-ki... (Hesse huomasi muutoksen, vaikk'ei kyennytkään sitä\njuuri tällä tavoin määrittelemään.) Mutta nopeasti pisti päällelyöjä\nviulun paikoilleen, kun isä huusi: Nyt, Iikka, leka kouraan! Tämä\non iso juutas. Ja yht'äkkiä heilui tuo äskeinen haaveellinen\nsoittoniekka kuin jättiläinen ja irvillä ikenin iski vasarataltan\npäähän. Hesse seurasi tarkkaan sivusta käsin ja ihmetteli, että Iikka\njoka kerta osasi oikeaan kohtaan, kertaakaan erehtymättä. Isän piti\nvähä väliä kastahuttaa vasaratalttaa vedessä, sillä sen terä kuumeni\nnopeasti purressaan hehkuvaa terästä, johon se upposi pehmeästi\nkuin saippuatankoon. Moukarin vauhti talttui, sen iskut muuttuivat\nvarovaisemmiksi. Hiljemmin, yhä hiljemmin napautteli Iikka, ja paksu,\nnelikulmainen rautaharkko oli kahtena kappaleena.\n\nPajasta pistäysi Hesse konepajan puolelle. Hän tunsi masinistin,\nÅlanderin, ja sai vapaasti katsella ja kurkistella joka paikkaan.\nKonehuoneen perällä pyörii iso vauhtiratas, ja sen kiiltävällä,\ntukevalla akselilla sai koettaa istua, jos vain pysyi. Ålander pysyi\nhyvin, mutta hän luiskahti aina alas.\n\nNytkin hän meni sitä temppua koettamaan.\n\nPitää vain saada tasapaino... kas näin.\n\nJa Ålander istahti akselille, katsellen Hesseä naurussa suin. Hesse\npiti silmällä hänen asentoaan. Ahaa... jopa hän ymmärsi!\n\nMinäpä koetan uudestaan.\n\nJa kas... hän pysyi! Vauhtipyörän akseli hyrräsi siivosti ja sileästi\nhänen allaan. Hän ei pudonnutkaan.\n\nNiin — tuumi koneenkäyttäjä — ei se sen suurempi temppu ole. Ahteri\nvain pitemmälle, niin kyllä pysyy.\n\nHesse ei ollut ennemmin kuullut sitä sanaa. Vai »ahteri». Oliko sillä\nsekin nimi? Pitipä panna mieleen. Joka päivä ihminen oppi aina uutta.\nSehän oli mukava sana. Hän istui vauhtipyörän akselilla ja tunsi,\nkuinka pöksyt kuumenivat. Taisivat pian mennä rikki. Hän hyppäsi alas,\nsanoi masinistille hyvästit ja lähti jatkamaan vaellustaan.\n\nKonepajan takana oli aidattu paikka, johon kaadettiin kaikenlaista\nromua ja roskaa. Siellä oli rautasorvin lastuja, ruostuneita ruuveja\nja pultteja, löytyipä toisinaan kirkkaita messinkipalasiakin, jotka\nkimaltelivat kuin kulta. Hessestä se oli oikea aarrekammio, ja hän\nkävi katsomassa, kuinka hänen omaisuutensa kasvoi. Rautasorvinlastut\nolivat hopeaa ja messinki kultaa. Hopeaa ja kultaa! — Hän kahlaili\nroskakasassa nostellen pitkiä lastukierukoita ilmaan. Rautatie oli\npoikaa! Se otti teräslastun vaununpyörästä yhtä helposti kuin puuseppä\nPäkkilä koivupökkelöstä. Hesse otti mukaansa muutamia kaikkein\nkauneimpia lastukierukoita ja jatkoi vaellustaan.\n\nOli sillä valtiolla jos mitä... oli rautaa ja oli puuta. Hesse poikkesi\nhalkoliiteriin. Se oli korkea kuin kirkko, peräpuoli puita täynnä.\nToiset oli ladottu pinoihin, mutta pienet, korttelin mittaiset kapaleet\nmakasivat korkeassa, säännöttömässä kasassa. Ne olivat kamiinipuita.\nHesse rupesi rakentamaan niistä taloa. Hän pinosi seinät ristikoista,\nasetti pitempiä halkoja päälle katoksi ja ryömi sitten sisään.\nSorvinlastukierukoista hän pujotteli verkon oviaukon eteen ja istui\nsitten verkon takana luimistellen kuin vihainen peto. Hän oli Alfred\nDreyfus Pirunsaarella.\n\nViime markkinoilla hän oli nähnyt sen; sitä oli näytelty\nvahakabinetissa. Syytön mies vankina rautaisessa häkissä, tukka\nsilmillä ja uhkaavan näköisenä. Hesse muisteli kaikkia kärsimiään\nvääryyksiä. Oh, kyllä häntäkin oli toisinaan syyttömästi piiskattu.\nToiset kantelivat hänen päällensä, eikä hän hätäännyksissään ehtinyt\njuuri suutansa avata, kun jo satoi selkään... ahterille. Niinkuin\nsilloinkin, kun hän oli menettänyt hopeamarkan. Äiti oli lähettänyt\nhänet kermaa ostamaan ja antanut kouraan markan. Höglundin nurkassa oli\nhäntä vastaan tullut pitkä pojankuvatus, joka oli ruvennut juttelemaan:\nMitä sulla on kourassa? Hän oli näyttänyt. — Anna se mulle, niin saat\nkultahevosen. Hän oli antanut. Mutta poikaveijari oli lähtenytkin\nholppimaan katua ylös ja pujahtanut muutamaan pihaan. — Siitä hän oli\nsaanut piiskat.\n\nOnneksi se oli sattunut syksyllä, niin ettei ollut enää uintiaika.\nOlisi ollutkin ilkeää mennä Luupattiin ja paljastaa poikajoukolle tuo\nsinipunervia juovia täynnä oleva ruumiinosa. — Mitäs naarmuja Hessellä\non p — ssä? Mankisen Kustu oli käyttänyt sangen rumaa sanaa, mutta\nlausunut sen lempeästi, miltei haikealla äänellä. Se oli tapahtunut\nviime kesänä, ja se oli tuntunut vielä ilkeämmältä, kuin jos se\nolisi lausuttu karkeasti. Hän oli selittänyt langenneensa rautatien\npiikkilanka-aitaan ja pyllistänyt ylpeänä kuin sankari osoittaakseen,\nminkälainen tapaturma häntä oli kohdannut.\n\nVai piikkilanka-aitaan! Piiskoja sin' oot saanu... näkkeehän sen.\n\nJa Mankisen Kustu oli kuuluttanut housut nilkoissa: Kaalsonnin Hesse\non saanut äitiltään piiskoja! Hän oli huhuillut sen pitkin rantaa kuin\npaimentyttö, joka huutelee lehmiään... nuotikkaasti ja laulaen. Hän\nlauloi välistä kaiken, mitä sanoi.\n\nPojat olivat ruvenneet häntä härnäämään. Mutta — olipa hänkin hoksannut\nkostaa: Mitäs mustaa sull' on paijan helemasa?\n\nMutta Kustu ei ollut siitä yhtään välittänyt, oli vain naurahtanut\nhelakasti, melkein tyttömäisesti: Anna olla... käykö katteeksi?\n\nHesse potkaisi sorvinlastuverkon pois ja ryömi ulos. Oh, ne olivat\nikäviä muistoja.\n\nHän tuli ratapihalle ja pujahti muutamien vaunujen väliin. Ne olivat\nkytketyt toisiinsa, mutta Hesse koplasi ne irti ja sitten taas kiinni.\nHänestä tuntui, että elämä oli noin yksinkertaista ja selvää... kiinni,\nauki... kiinni, auki! Kysyi vain hiukan voimia ja rohkeutta — niin,\nennen kaikkea rohkeutta.\n\nHän vilkaisi vaunujen välistä ja silmäsi pitkin ratapihaa. Muista ei\nvähä... kunhan ei vain Paanapötlinki yllättäisi. Se oli hirmuinen mies,\nhuusi ja menosi kuin ukkonen, vaikk'ei ollut iso miehekseen. Ja jos\nkiinni sai, niin tukisti.\n\nHän oli kerran joutunut sen kynsiin ja ollut vähällä saada tukkapöllyn!\nMinä olen seppä Kaalsonnin poika... mun isäni on rautatiellä... Ole\nvain... mut et sine saa teelle juoksennella ja teke paha!\n\nEihän hän ollut mitään pahaa tehnyt... koplannut vain vaunut irti ja\nsitten uudelleen kiinni. Ei sine saa kopla niite... sine ei jaksa!\nOh, hänpä oli näyttänyt... noin — ja noin! Vähät siitä, vaikka ison\nkytkimen vivunvarren päässä oleva rautakuula oli paukahuttanutkin häntä\notsaan, niin että silmissä oli säkenöinyt. Kas niin... sine loukkama\nittes... männä nyt kottin eidin luo. Ei siinä ollut muu auttanut kuin\nlähteä talsimaan.\n\nKumma, kun kaikki rautatien herrat olivat ruotsalaisia...\n\nNyt piipasi verstaa. Mitä... joko kello oli kuusi? Hän oli kuhjannut\ntäällä kolme tuntia. Mitähän isä sanoo?\n\nHän livahti nopeasti vaunujen välistä ja lähti kiiruusti livistämään\nohi tavaramakasiinin kotia päin. Pitkä hampuusi seisoi makasiinin\nlaiturilla avojaloin ja paidanrinnus auki. Se huusi hänen jälkeensä:\nSirivii! ja polki laituria, aivan kuin olisi juossut hänen perässään.\nSe oli Puran Kustu, jauhosäkinkantaja, joka tavallisesti pönkkäsi\nMankisen nurkkaa ja jakeli viisauksiaan ohikulkijoille. Hesse pelkäsi\nsitä, sillä hänelle oli sanottu, että jos Puran Kustu sai jonkun\nkiinni, se väänsi niskat nurin.\n\nPorttikäytävässä hän oli juosta pahki Matlinin isäntään, joka oli\nmenossa kaupungille.\n\nPöh! — sanoi tämä — mi-hin-käs nyt semmoi-nen kii-re?\n\nMatlinin isäntä pomisi jotakin mennessään, mutta Hesse ei joutanut sitä\nkuuntelemaan.\n\n\n\n\nII.\n\n\nPartaset asuivat myös Laidalla. Heillä oli oma talo konduktööri\nRindelliä vastapäätä. Hesselle tämä oli tuttua tienoota, sillä kaikkein\nvarhaisimman lapsuutensa hän oli viettänyt täällä — lukuunottamatta\nyhtä vuotta, jonka he olivat asuneet Viikillä, Linnankadun varrella.\n\nOh, tämä oli sentään eri maailmaa kuin Linnankadun seutu! Täällä\nolivat rakennuksetkin toisen näköisiä... harmaita ja ilman syömiä, ja\nniin merkillinen, mätänevän mullan ja lipeäkalan sekainen, omituisen\nummehtunut haju. Tuo haju vaikutti kiihoittavasti — niin, jollakin\ntavoin riehaannuttavasti. Täällä tuli hurjalle päälle ja teki mieli\ntapella!\n\nMielikuvitus syttyi leiskuvaan paloon. Sieraimet renkaina ja suu yhtenä\nviivana täällä kuljettiin pitkin puolipimeitä solia ja vaanittiin\nnurkissa kivi kourassa. Saalista... saalista! Pälyiltiin ympärille ja\nkatseltiin, missä näkyisi joku mitään aavistamaton kulkija... lapsi tai\naikaihminen. Kivellä perään — fiuu! — ja sitten pakoon!\n\nHesse pysähtyi Mankisen nurkkaan. Siinä oli Puran Kustun tavallinen\nvahdinpitopaikka. Mutta Kustua ei nyt näkynyt. Näin aamupäivällä se\noli rautatien tavaramakasiinissa säkkejä kantamassa. Porvarien renkejä\najeli ohi pitkin mukulakivistä katua. Rattaat rämisivät. Teki oikein\nkorviin kipeää, sellainen tärinä ja melu täytti kadun. Matlinin\nnurkassa oli hiljaisempaa.\n\nSiinä se oli Mankisen talo... tavaramakasiinia vastapäätä — omituinen\nrakennusrykelmä, joka oli kokoonpantu erisuuruisista ja -korkuisista\nröttelöistä. Keskellä oli Mankisen asuinrakennus, musta ja muita\nkorkeampi kuin jokin kokoushuone. Sen alapäässä, Matlinille käsin, oli\npieni ikkunaton kömmänä, alakööki, jonka katolla sojotti suunnattoman\nkorkea savupiippu, kuin olisi siinä sijainnut jokin tehdas. Ja tehdas\nsiinä tavallaan olikin, sillä Mankiska laittoi siinä lipeäkalaa.\nHessestä tuo rakennusrykelmä muistutti junaa, joka juuri mäen päälle\npäästyään lähtee viilettämään alas. Alakööki pitkine savupiippuineen\noli veturi, ja nurkassa, korkealla kivijalalla seisova tönö kuin\nilmetty konduktöörivaunu.\n\nMutta — vaikka talo ulkoapäin näytti kaikkea muuta kuin puoleensa\nvetävältä, oli sen sisällä elämää ja touhua. Siellä eivät surut\npainaneet. Tehtiinpä siellä työtä tai oltiin tekemättä, niin aamusta\niltaan sieltä kaikui laulu ja nauru. Ja toisinaan soi hanuri niin, että\nkuului ristin päähän.\n\nMankisella tanssittiin.\n\nMankinen itse, toissilmäinen, kyömynenäinen äijänkäppänä tervasi\nkesällä kattoja. Hän oli usein nähty ilmestys Laidan katoilla, missä\nhän seisoi kumaraisena tervalta kiiltelevine nursuineen, mustana\nja käreänä kuin korppi. Hän toruskeli tavallisesti apulaistaan,\njona hänellä oli Jussi-poikansa. Mutta talvella istui koko perhe\nmustan, ristikkojalkaisen pöydän ääressä ja neuloi säkkejä kaupungin\nporvareille. Milloin sattui sadepäivä tai muuten vapaata aikaa,\notettiin säkit esille ja neulottiin taas.\n\nSe oli vanha ammatti, jonka kukoistuskausi oikeastaan oli jo ohi,\nmutta jota vielä harrastettiin muutamissa Laidan taloissa — niin\nMankisellakin. Ukko vaati työtä joukoltaan, ja niin saivat lapset\nHanna, Jussi ja Kustu neuloa säkkejä aamusta iltaan. Aniharvoin antoi\nMankinen vapautta, ja silloinkin sen useimmiten ottivat väkisin\nHanna ja Jussi. Hanna oli vanhin, parissa kymmenissä oleva, vilkas\nja tulinen kuin espanjatar. Jussi viidentoista vuotias, isokasvuinen\npojan-vetelys, oli keskimmäinen, silmänaluset sinervänkeltaiset ja ääni\nkuin puukellossa. Äiti, pikisilmäinen, nuuskanokkainen eukko honotti\nnenäänsä ja oli tumma kuin mustalainen, päässä harmaja huivirääsy\nja hameet roikkuen lanteiden nenässä. Mutta he olivat suulaita,\nteräväjärkisiä, soittoa, laulua ja tanssia rakastavia — kaikki muut\npaitsi ukko. Ja Mankisen mustassa pirtissä kävi säkinneulomapäivinä\nsellainen pajatus ja puheensorina, sellainen nauru ja rallatus, ettei\nsiinä vieras saanut juuri suunvuoroa.\n\nMutta ylpeitä he olivat ja kunniastaan arkoja, vaikka laitalaiset\nheitä yleensä vieroksuivat. Heitä pidettiin hiukan pitkäkyntisinä,\nvarsinkin Jussia ja hänen äitiään, mutta se oli vain parjausta,\njonka aiheutti heidän vapaa, ympäristöstä poikkeava elämänsä. Jussi\noli »rosvopäällikkö», joka toisinaan karkasi työnsä äärestä ja\njohti Laidan poikia milloin minnekin — vuoroin pelloille, vuoroin\nKarstenin nahkatehtaan suurille parkkikasoille. Siellä kaivettiin\npitkiä tunneleita parkkivuoren sisään ja muhjattiin aamusta iltaan.\nTai tehtiin retkiä Hiiroseen, missä oikeassa metsässä leikittiin\nrosvoja, särjettiin kaupunkilaisten latojen kattoja ja tehtiin muuta\nvallattomuutta. Hessekin oli kerran ollut tällaisella retkellä varkain,\nja hänen oli ollut melko vaikeaa selittää äidille viipymistään.\n\nÄiti oli jyrkästi kieltänyt häntä seurustelemasta Mankisen poikain\nkanssa, mutta tuo kielletty paikka veti puoleensa kuin lumottu linna.\nNytkin hän oli matkalla Partaselle, kummiensa luo, mutta kiusaus tuli\nliian suureksi. Hän livahti Mankiselle.\n\nPerhe oli koolla tapansa mukaan pöydän ympärillä ja soitti suutaan\ntäyttä päätä. Olisi luullut, että he riitelivät, mutta ei — se oli vain\nheidän tavallista pöytäkeskusteluaan. Mankisella oli »rokulipäivä», ja\nsiksi oli säkit taas vedetty esille.\n\nMankinen itse istui lakki päässä ja murmatti joukkoon jotakin,\njosta ei saanut selvää. Hanna ja Jussi pitivät suurinta ääntä, ja\nviimeksimainittu puhua kolisi niin, että pirtti kaikui. Äiti honotti\njoukkoon myös ahkerasti, ja nuorin, Kustu, helähdytti tähän omituiseen\norkesteriin nuoren, hopeanheleän sävelensä. Hänellä oli ihmeen sointuva\nääni.\n\nHesse istahti ovensuuhun ja tarkkasi työskentelijöitä. Säkin nuuhaa\nlenteli ilmassa tanssien kilvan noen ja pölyn kanssa. Täällä ei juuri\nsiisteydestä välitetty. — Hesse ei saanut silmiään irti Mankisen\nlakista. Se oli sitten eriskummallinen pääkappale. Lippa suuri ja\notsalla roikkuva, päällys laaja, reikiä täynnä. Niistä törrötti ukon\ntakkuinen tukka. Oli mahdoton päättää, mitä väriä lakki alkujaan oli\nollut. Nyt se oli punertavan ruskea.\n\nMinä luulin, että sieltä tulee solttupoika, mutta sehän olikin\nKaalsonnin naatiainen. Mitäs sinne teiän hökötykseen kuuluu?\n\nHesse ei vastannut. Hanna oli sellainen nimittelijä, mutta ei siitä\ntarvinnut välittää. Nytkin se silmäili häntä vihaisesti, aivan kuin\ntarkoittaen, että mitäs tulit? Saat selkään äidiltäsi, kun saa tietää...\n\nJussi ja Kustu vilkuilivat häneen säkkikasan takaa ja iskivät silmää.\nHesse ymmärsi. Olisi ollut sopiva päivä pieneen seikkailuretkeen, mutta\nukko könisti työhön.\n\nSamassa aukeni ovi ja sotamies astui sisään. Ne kävivät säännöllisesti\nMankisella, sillä siellä sai elää hiukan vapaammin, ja sitäpaitsi\n— Mankiska piti kahvikauppaa. Hanna ryöpsähti heti pöydän äärestä\nja istahti sotamiehen syliin, kiemaillen ja veikistellen aivan\nujostelematta.\n\nHellanletta... mitä sille hellulle kuuluu?\n\nSotamies nauroi.\n\nSiinäpähän menee... kruunun sarkaa jyrrätessä.\n\nNyt on työnteon aika! Pääsetkö siitä! ärjäisi Mankisen ukko pöydän\npäästä.\n\nHanna lipui alas sotamiehen polvelta ja näytti olevan puhkeamaisillaan\nkiivaaseen sanatulvaan. Mutta silloin — yks'kaks' kavahti Jussi\npystyyn, ja iski neulansa säkkikasaan.\n\nNiin on... mutta illalla, persetti vieköön, pietään tanssit!\n\nJa ennenkuin ukko ennätti mitään sanoa, hän keikahti tuolille ja\nnaulasi katto-orteen ison paperikaistaleen, johon oli kirjoitettu:\n»Tanssijaiset tännään kelo seittemän». Hän oli sen jo aamulla laittanut\nja sopinut siitä Hannan kanssa. Oli vain odotettu, että tulisi\nkasarmilta joku käymään.\n\nUkko murmatti ja oli tyytymätön: Sen täytistäkö teidän pitää alvaria\nsaada hyppiä!\n\nMutta Hanna tokaisi: Stop! Se olen minä ja Jussi, jotka määräämme.\nIllalla on tanssit. Solttuja paljon ja pulskia. Heiluvei! On tässä\nnieltykin taas säkinpölyä!\n\nJa hän otti muutamia tanssiaskelia rallattaen jotakin säveltä.\n\nUkko murmatti ja pöpisi, mutta hänestä ei kukaan välittänyt.\n\nPikku Kustukin helähdytti: Sunila vie kasarmille sanan.\n\nJa Mankiska nuuskasi ja nyökäytti päätään sotamiehelle: Mustakylykinen\non kuumana — se on vissi.\n\nKyllä Hesse tiesi, minkälaiset ne Mankisen tanssiaiset olivat. Niistä\npuhui koko Laita ja yleensä paheksuvasti: Pilaavat koko seudun...\nsenkin mustalaiset! Mutta Hessestä ne olivat hauskat ja repäisevät,\neikä hän koskaan väsynyt katselemaan sitä hulinaa, joka Mankisen\ntuvassa tanssi-iltoina vallitsi.\n\nJussi hoiti tavallisesti pelipuolta — hän oli ikäisekseen merkillisen\ntaitava siinä ammatissa — ja Hesse ihaili häntä ennen kaikkea juuri sen\nvuoksi. Osatapa soittaa niinkuin hän — se olisi ollut ihanata!\n\nMutta saattoipa Hannakin kesken kaiken siepata hanurin ja laskettaa sen\ntulista valssia, niin että tanssijat riemusta hihkuivat. Parit pyörivät\nkuin savupilvessä, ja niskapuistaan irtautuneet lattiapalkit lotisivat\nja lonksahtelivat. Kävi sellainen kolina kuin Peeveen riihen puinnissa.\n\nMutta hauskaa se oli. Hesse istui Rindellin Toivon kanssa penkillä\ntakan kupeella ja seurasi silmät napilla tuota hoijakkaa. Mankiska\nkaateli kahvia suuresta, mustasta pannusta ja tarjoili sitä pienestä\nmaksusta tanssiyleisölle. Välistä hän antoi Hessellekin. — Juo sinäkin,\nKaalsonnin poika... minä tykkään sun äitistäs... sillä on niin\nrehelliset silimät...\n\nMutta — auta armias, jos joku Laidan pojista huusi: »Manki-Hanna, aika\ntamma...» niin silloinkos rytäkkä nousi!\n\nHanna keskeytti tanssinsa, ryntäsi kuin tuulispää ovensuuhun, jossa\noli syntynyt hirmuinen pakokauhu, ja huusi silmät säihkyen: Kuka\nriivattu...? Hän oli hurjan näköinen. Silmät leimusivat vihasta ja\nnyrkit survoivat ovensuuhun ahtautunutta poikajoukkoa, josta kuului\nkirouksia ja tukahtuneita parkaisuja. Kyllä minä näytän... senkin...!\nSitten hän käveli keskelle lattiaa ylpeänä ja itsetietoisena kuin\nkuningatar, povi aaltoillen ja poskilla kuumeinen puna.\n\nTanssi oli tauonnut kuin taikaiskusta, ja parit olivat vetäytyneet\npitkin seinävieriä. He katselivat hölmistyneinä toisiaan. Jussi heitti\nhanurin penkille, hyppäsi tasakäpälää ja parkaisi: Laidan perrr...! Nyt\ntajusivat soltutkin, että illan kuningatarta oli verisesti loukattu.\nHe tapailivat pistimiään ja yhtyivät huitomaan ja kiroilemaan. Mutta\nse oli jo myöhäistä, ovensuu oli jo aikoja ollut tyhjä. Tanssi-ilo oli\nkuitenkin auttamattomasti pilalla.\n\nHanna istui penkillä ja itki: Mitä pirua pitää ihmisten sekaantua\nmeidän asioihimme. Panevat kakaransa haukkumaan, kun eivät itse\nuskalla... Hän väänteli käsiään ja puri hammasta. Joku sotilaista\nyritti lähennellä häntä kuin lohduttaakseen, mutta Hanna potkaisi tätä\nja huusi kyynelet silmissä: Lapelkaa jalakoihinna! Tekkään että aattele\nmuuta kuin... mutta mua että tuu huiputtammaan. Min' oon kunniallinen\ntyttö... hokekoon maalima mitä tahansa! Se on niin surkiaa, kun ei\nihimiset ymmärrä viatonta ilonpitua...\n\nHesse katseli Hannaa, joka oli syventynyt työhönsä. Äskeinen kohtaus\noli mennyt ohi, ja sotilaskin poistunut. Hannan käsi teki sulavia\nliikkeitä. Säkkineula sukelteli tuon karkean kankaan lävitse kuin\nilosta kiillellen.\n\nHanna oli kaunis. Hessekin tajusi sen, vaikka olikin vasta lapsi.\nSellaisia solakoita olkapäitä ja tummaa, rusoittavaa ihoa ei ollut\nmonella... ei ainakaan täällä Laidalla. Jos Hannalla olisi ollut\nherrasvaatteet — hän olisi herättänyt huomiota vaikka missä... vaikka\nkuinka hienossa seurassa.\n\nKörtti-Matliinillako te nyt asutte?\n\nSiellähän he. Hessen oli vaikea kestää Hannan säihkyvää, tulista\nkatsetta. Hän ajatteli illan tanssiaisia eläen jo etukäteen sen\ntuottamissa nautinnoissa.\n\nLystimpi sull' oli täällä... eikö ollutkin?\n\nHyvällä tuulella ollessaan Hanna jutteli herttaisesti, hänen äänestään\nhävisi täydellisesti se karhea sävy, joka niin pahasti loukkasi\nkorvaa. Hän oli kuin eri ihminen, ja häntä oli vaikea tuntea samaksi\nraakasuiseksi tytöksi, joka tavallisesti rähisi ja huusi kuin\nrantajätkä.\n\nTuukko snää illalla tansseihin? kysäisi Kustu.\n\nEi sinne kakaroita kaivata!\n\nYht'äkkiä Hanna muuttui. Ääni sai jälleen tuon karkean, miesmäisen\nsävynsä. Hänen silmänsä salamoivat, ja hän näytti olevan valmis\nraivoamaan kuten äskenkin.\n\nSnää meet vinnille maata ja sillä hyvä! tiuskaisi hän.\n\nMutta Kustu penäsi vastaan. Miksei hän saanut olla mukana niinkuin\nmuutkin? Olihan hän ollut kerjuullakin.\n\nJoo... mutta vain jokivarressa.\n\nHanna vilkaisi Hesseen. Hän ei olisi mielellään tunnustanut, että\nheidän silloin tällöin täytyi käydä anelemassa. Mutta se ei koskaan\ntapahtunut kaupungilla. Siihen he olivat liian ylpeitä.\n\nHesse huomasi parhaaksi lähteä ja sanoi hyvästit. Hän oli huumaantunut.\nMankisen pirtissä, talonväessä... koko heidän elämässään ja olennossaan\noli jotakin lumoavaa, tulista ja viekoittelevaa, joka sai veret\nliikkeelle. Tuo pirtti houkutteli kuin synti. Siellä tuntui aina\nväijyvän jokin yllätys... jokin sellainen »ja nyt seuraa...» — niinkuin\nsirkusteltassa markkina-aikana. Pirtti oli musta ja kiilteli noesta,\nihmiset likaisia. Mutta se oli jonkinlaista ihanaa likaisuutta.\nParemmin ei Hesse osannut sitä tulkita.\n\nOh, hän oli tuhlannut taas paljon aikaa! Nyt piti mennä Partaselle,\nsillä he aloittaisivat pian heinänteon, ja Hesse halusi päästä mukaan.\nPartasilla oli pieni niittytilkku kaupungin ulkopuolella, Routun\nmännikön takana. Siellä oli aina erinomaisen hauska olla.\n\nHän pujahti Partasen pihaan. Se oli tuttu, oi, miten tuttu — yhtä\ntuttu kuin Mankisen pihakin. Mutta täällä vallitsi toisenlainen henki.\nTäällä oli kaikki siistiä... perunamaan vaotkin suorat kuin linjaalilla\nvedetty. Tämä Oli eri maailmaa. Hän tunsi olevansa kotonaan täällä —\nyhtä paljon kuin Mankisen pirtissäkin. Hän oli sellainen.\n\nPartasen kummisetä istui portailla ylisillään ja tuprutti sikariaan.\nHän oli kirvesmies ja kävi kaupungin töissä.\n\nVai Hesse se on, tuumi hän rauhallisesti ja tuprautti paksun savupilven\nilmaan. Mitäs sinulle nyt kuuluu? Tulitko katsomaan vanhaa kotia?\n\nSitäkin... mutta oli Hessellä muutakin asiaa. Joko pian ruvettiin\nheinäntekoon?\n\nSitähän minä tässä hunteeraan, että maanantaina pitäisi aloittaa.\nTaitaisit tulla niittomieheksi?\n\nPartasen kummisetä oli sellainen leikkisä mies. Kutsui omia\ntyttöjäänkin pojiksi.\n\nPojat! huusi hän nytkin avonaisesta ikkunasta sisään. Tulkaapa tänne...\ntäällä on Hesse.\n\nPortaille ilmestyi kolme tyttöstä. He olivat siististi puetut, tukat\nkireälle kammatut. Vanhin, kaksitoistavuotias Hilda, oli suloinen kuin\nenkeli... valkoinen iho, sysimusta tukka, ja suurten, ruskeiden silmien\nkatse leppoisa ja lämmin. Niihin silmiin saattoi katsoa, ne eivät\npolttaneet niinkuin Mankisen Hannan silmät. Muutenkaan ei tytöillä\nollut paljon yhteistä — paitsi että molemmat olivat kauniit. Mutta\nkun Mankisen Hannan kauneus peloitti, veti Hildan hiljainen sulous\npuoleensa. Hessekin vaistosi sen, vaikk'ei kyennytkään sitä tällä\ntavoin määrittelemään.\n\nPriita, keskimmäinen, oli lyhyt typykkä, kuin pikkuinen emäntä. Hänen\nkirkkaissa, harmaissa silmissään näytti asustavan alituinen ihmettely\nja harras uteliaisuus, joista ensiksimainittu aina asettui jälkimmäisen\ntielle. Näin jäi hänen katseeseensa iloisen hämmästyksen ilme, joka\nteki hiukan avuttoman ja samalla lystikkään vaikutuksen.\n\nNuorin, Mari, oli vilkas kuin villikissa. Lyhyt, paksu, ruskea palmikko\nsojotti niskassa kankeana kuin patukka. Siinä oli punainen rusetti\n— ainoa koreus, joka Partasella sallittiin, ja sekin vain tälle\nnuorimmalle. Mari oli vaatinut sellaista lettinauhaa niin kauan, että\näidin oli lopulta täytynyt se ostaa. Mikä tuosta tytöstä tulee, kun se\non niin korean perään? oli Partasen kummitädin tapana sanoa. Hilda ja\nPriita tyytyvät siihen, mitä annetaan. Heille riittää matonkuteista\nlettinauhoja, eivätkä lie koskaan valitse korean värisiä. Mutta Marille\npitää olla silkkiä... muu ei kelpaa...\n\nTytöt veivät Hessen sisään. Siellä kummitäti paistoi parhaillaan\nvehnälimppuja. Hän oli pieni, vikkelä nainen, kalpeat kasvot totiset\nkuin kirkon seinä. Pienet, mustat silmät pyöreät kuin napit,\nseivästivät jokaisen, joka kohdalle sattui. Mutta tuon tuiman pinnan\nalla sykki mitä lämpöisin ja vilpittömin sydän. Ollen ankarasti\nuskonnollinen hän saattoi pitkiksi hetkiksi vaipua syviin mietteisiin,\njolloin häntä oli vaikea puhutella. Mutta sitten hän yht'äkkiä\nkavahti pystyyn ruveten häärimään ja pyörimään vikkelänä kuin kerä.\nJa silloin heltisi puhe kuin itsestään, ja silloin häntä saattoi\narkailematta lähestyä. Häntä olisi ehkä voinut verrata mökkiin...\ntuollaiseen mäennyppylällä seisovaan pieneen asumukseen, jossa on\nluukut ikkunassa... Se on niin yksinäisen ja suljetun näköinen, kuin\nei siinä kukaan asuisi. Mutta sitten — yht'äkkiä aukenevatkin luukut\nja ikkunasta katselee iloinen, ystävällinen ihminen, joka lausuu: Tekö\nsiellä olittekin? Käykää sisään... käykää sisään.\n\nNytkin kummitäti katseli aluksi Hesseä kuin vierasta, pitkään ja\ntotisesti, kuin ei olisi tuntenut tätä. Hesse tiesi, että se kyllä\ntunsi... kunhan vain ehti suunsa avata. Ja jopa tulikin lyhyesti ja\nhiukan jurosti: Kas, Hesse... olipa mukava, että tulit...\n\nHän kyseli kotikuulumisia, oliko äiti terveenä, miten Eetu, sairas\nveli, jaksoi... aiottiinko pian noutaa kotiin, oliko isä ollut selvänä\nj.n.e.\n\nHesse vastaili harvakseen. Terveenä oli oltu, ja Eetukin kai pian\nnoudettaisiin. Se oli ollutkin siellä koko kesän... Helsingissä\nkipsattavana... kykyrä kun oli. Mutta siitä yhdestä asiasta hän ei\nosannut sanoa mitään. Se oli niin vaikeaa, sillä se koski isää... hänen\nisäänsä...\n\nKyllä se on ihmeellistä tuo Jumalan huolenpito, jutteli Partasen\nkummitäti. Kaalsonnikin oli kasarmilla ja meni naimisiin — ja\nyhtäkaikki tuli toimeen. Tiiätkö sinä, että sun isäs oli vielä\nsotamiehenä, kun sinä synnyit? Minä muistan sen kuin eilisen päivän...\nkun kuulin, että kamarissa kirahteli, läksin sinne ja vein nipun\nlapsenriepuja. Luulin, ettei Kaisalla (sun äitilläs) ollut... Mutta —\nmitäs — kapalovyöt ja napapintelit järjestyksessä toolilla... ja Jurvan\nneitsyt pesemässä poikaa. Silloin minä ihmettelin ja ajattelin: on se\nkummaa tuo Jumalan huolenpito... mies kasarmilla... ja vaimolla kaikki\nvalmista kuin pormestarin rouvalla... Mutta itse minä sinut kapaloin...\nen antanut Jurvan neitsyen tehdä. Ja minä sanoin Kaisalle (sun\näitilles): Älä sinä itke... tästä se vielä mies tulee. Se tuottaa iloa\nsinulle ja meille kaikille. — Tuli siilien Kaalsonnikin kasarmilta ja\nkatseli hämillään ympärilleen. Joo... täällä on poika, terve ja riski\npoika, sanoin minä ja laskin sinut äitisi viereen...\n\nKummitäti otti limppuja uunista ja pyöräytteli niitä pöydälle.\nHuoneeseen levisi soma lämpimän leivän, kuminan ja aniksen tuoksu.\nPartasen kummitäti oli hyvä ryytäämään, ja siksi olivatkin hänen\nvehnälimppunsa niin hyvässä maineessa.\n\nKunhan saan voidelluksi, saat yhden kainaloosi viedäksesi äidille,\nvirkkoi hän.\n\nJa hän otti kahvikupin ja rupesi siirappivedellä voitelemaan limppuja,\nsamalla koko ajan jutellen:\n\nJa se Kaalsonni (sun isäs) on kans kummallinen mies. Juua tillittää\ntoisinaan, mutta siitä huolimatta istuu joka pyhä kirkossa. Minä\naattelen usein: mahtaakohan se ihan halustaan tulla tänne, vai onko\nse vain pahan omantunnon vuoksi? Mutta olkoonpa miten tahansa... ei\nse suruton mies ole, joka tulee Herran huoneeseen. Ja sun isäs istuu\nvielä joka pyhä... ja aina samassa paikassa. Miksikään niillä hyvillä\nmiehillä pitää aina olla joku heikkous...?\n\nSiihen ei Hesse osannut vastata, eikä Partasen kummitätikään siihen\nvastausta odottanut. Hän ei ymmärtänyt sitä itsekään. Mutta oli vain\nniin somaa kuulla hänen juttelevan tuollaista... tuntui kuin olisi hän\nkäärinyt Hessen johonkin pehmeään peittoon... Ja niin hän tekikin.\nItse tietämättään hän kapaloi Hessen uudelleen... hänen kätensä ja\njalkansa, jotta ne varttuisivat lujiksi vastaista elämää varten...\nsitä elämän osaa, joka hänelle oli määrätty. Hän kylvi pojan sydämeen\nhyviä siemeniä, jotka siellä aikanaan itivät. Vuosien kuluttua Hesse\nsen ymmärsi, ja silloin hän siunasi tätä oikeamielistä, lämminsydämistä\nkummiaan.\n\nHänen olisi tehnyt mieli viipyä kauemmin, mutta hän ei uskaltanut,\nkun oli ensin poikennut Mankiselle. Oliko hän käynyt siellä? — Tuntui\nmelkein unennäöltä, että hän äsken oli istunut siellä ja nähnyt Hannan\nkeikkuvan sotamiehen polvella. Ja nyt hän istui täällä... Partasen\npirtissä sydän sulaneena kuin voi, jota kummitäti parhaillaan levitti\nlimppuvoileivälle. Hän ei voinut ymmärtää itseään.\n\nKas tässä Hesselle voitaleipää. Ja nyt sun pitää lähteä, että äiti saa\nlimpun lämpimänä.\n\nKummitäti laittoi limppukäärön hänen kainaloonsa, ja Hesse lähti. Nyt\nhän ei palannut samaa tietä, vaan asteli katua alas, rantaan käsin. Hän\nhalusi kiertää Ohukaisen nurkan kautta.\n\nPuran Kustu tuli häntä vastaan, kävellen toista puolta katua.\n\nHei, poika... myöpä leipä. Saat hilikun.\n\nVai hilkun... ja Partasen kummin limput kun maksoivat puolimarkkaa\nkappale. Helpollapa Kustu luuli keplottelevansa.\n\nEn minä... vastasi Hesse, suu täynnä voileipää.\n\nHahhaa... vie sitten äitille!\n\nJa Puran Kustu nauroi, suuri, leveä suu levällään, ja juoponkuppa\ntärisi hänen leukansa alla.\n\nHesse pyörähti Ohukaisen nurkasta vilkaisten varmuuden vuoksi taakseen,\nettei Kustu vain tullut hänen perässään. Ei tullut... makasiinille\nkäsin mennä kuuppaili. Kumma, kun se ei nyt kiinni hamuillut... Mutta\neihän hän ollut sitä kiusannutkaan.\n\nSiinä oli Vänttilän puoti, josta hän joka ilta kävi maitoa hakemassa.\nTalon omisti Tervon leski, joka tyttärineen asui siinä. Hesse tunsi\nTervon Sofian. Sillä oli isot, liusit silmät ja kyömynenä, ja se oli\nsen näköinen, kuin olisivat silmät olleet pullistumaisillaan ulos\npäästä. Se oli vanhapiika, ja äiti sanoi, että ne olivat herskapia.\n\nEi täällä Laidalla juuri herrasväkeä asunutkaan — muita kuin Tervon\nleski tyttärineen ja Ohukaisen emäntä, joka oli Mustosen vanhan rouvan\ntytär. Ja sitten konduktööri Rindell ja Tomperin röökynät, jotka olivat\nHuppa-Villen sisaria. Pikku-Päkkilällä oli ruotsalainen muija, mutta\nne eivät olleet herrasväkeä. Miksikähän kaikki ruotsalaiset eivät\nkuuluneet herskapiin?\n\nSiinä oli Mustosen vanhan rouvan talo, korkea kivipytinki, Laidan\nkomeimpia. Sen kivijalassa asui Kulperin leski, jonka Janne-niminen\naikamiespoika oli paketissa masinistina. He leivottivat siellä.\n\nNytkin lehahti avonaisesta ikkunasta vastapaistetun leivän tuoksu.\nYläkerran ikkunat olivat korkealla, ja yhdessä niistä oli katupeili —\naivan kuin keskikaupungillakin. Ikkunalasit paistoivat viheriälle. Ne\nolivat vanhat ja auringon polttamat.\n\nHesse ei ollut koskaan käynyt noissa yläkerran huoneissa. Mitäpä\nhän sinne... Siellä asui outoa väkeä, lyseolaisia, »rottia», jotka\nkolmen jälkeen harppasivat katua alas ja hävisivät porttikäytävään.\nNe eivät olleet tappelijoita niinkuin keskikaupungin rotat. Eivät\nolisi uskaltaneetkaan täällä, missä yks' kaks' saatiin kokoon valtava\npoika-armeija, valmiina käymään vaikka koko maailmaa vastaan. Ne\nkatsoivat parhaaksi pysyä hissukseen, ja se oli niille onneksi.\n\nMutta tuolla pihan perällä... tuon matalan rakennuksen edessä hän oli\nleikkinyt, sillä siellä asuivat ennen Mikkoset, puuseppä Mikkosen\njoukko. Niillä oli kaksi poikaa, Kalle ja Jussi. Ne olivat kaksoset...\nja Jussi oli hiukan typerä. Oli niillä kolmaskin poika, Eeli, mutta se\noli huppana ja sitä hoidettiin vaivaistalolla.\n\nHesse muisti pitkän, vankan pojan, jolla oli housut alle polven, liian\nlyhyet ja ahtaat hänen ikäiselleen, ja tukka silmillä. Sen alta katseli\nkaksi vihiä, ympyriäistä silmää, jotka räpyttivät alinomaa. Poika\nseisoi heidän keittiönsä ikkunan alla ja kummallinen hymy huulilla\nhoki: Sokeria, sokeria! — niin nopeasti, että sanoja tuskin erotti. Se\nkerjäsi sillä tavoin, ja sille piti antaa sokeripala. Sitten se poistui\nsokeria purren ja nauraa räkättäen kuin harakka. Se oli Eeli.\n\nHesse oli peljännyt häntä, niinkuin hän pelkäsi kaikkia huhuja. Hän\nkaarsi kaukaa ohitse, jos vain joku sellainen sattui kadulla vastaan.\nMutta Mikkoska oli sanonut, ettei Eeliä tarvinnut peljätä, ja Eeli itse\nhoki äitinsä perässä: Ei Eeliä tartte pelätä, ei Eeliä tartte pelätä.\nSe sanoi aina toisten perässä kaikenlaista ja sitten nauroi päälle.\n\nHe olivat leikkineet tuon pihanperärakennuksen edessä monta kertaa...\nrakennelleet taloja ja kaupunkeja. Eeli kuljeskeli ympäri pihaa\npuhellen ja nauraen itsekseen. Välistä se tuli heidän leikkipaikalleen\nja harppaili heidän kaupunkiensa yli kuin jokin Gulliver lilliputtien\nmaassa. Mutta se ei astunut varovaisesti, vaan tallasi jalkoihinsa\nmuurit ja tornit. Kalle komensi: Mee pois, Eeli! ja hullu poika jätti\nheidän leikkipaikkansa hokien mennessään: Mee pois, Eeli, mee pois,\nEeli!\n\nMutta illalla, kun Mikkonen tuli työstä, hän kutsui koolle perheväkensä\nja tiedusteli, mitä kukin oli tehnyt. Missä Eeli oli? Eeli kohosi\nnurkastaan, astui isänsä luo ja hoki: Täällä Eeli, täällä Eeli, ja koko\najan nypläsi takkinsa nappeja omituisesti nauraen. Isä taputti häntä\nolkapäälle: Eeli on siivo poika... Eeli siivo, Eeli siivo... sokeria,\nsokeria! Mikkonen kääntyi vaimonsa puoleen: Annapa, äiti, Eelille\nsokeria... Ja koko ajan asui hänen kasvoillaan samanlainen hassu hymy\nkuin poikansakin.\n\nMutta naapurit pakottivat Mikkosen toimittamaan Eelin pois. He\npelkäsivät häntä ja hänen hulluja silmiään. Kun annettiin mielivajavan\nkuljeskella ympäri... oliko se nyt laitaa? — Ja niin joutui Eeli\nvaivaistaloon.\n\nMikkoset olivat nyt muuttaneet täältä pois. Mutta samanlaisena seisoi\ntuo pihanperärakennus kuin ennenkin. Nyt siinä asui vieraita, mutta\nkasvoi sen edessä vielä Mikkosen istuttama koivu.\n\nNiin — sen verran hän Mustosen paikkaa tunsi. Hän kävi Kulperin lesken\nluona viemässä tälle leivinsuoloja — isä halusi hyvin suolattua leipää\n— ja Mikkosella silloin kun ne olivat asuneet täällä. Mutta — talonväen\npuolella hän ei ollut kertaakaan käynyt, vaikka tunsi kyllä Mustosen\nvankan rouvan.\n\nTämä vuokrasi miekkoja tiernapojille — ja sitäpaitsi hän omisti\nsaunan Plaananojan toisella puolen. Se nyt ei ollut mikään herrain\nkylpypaikka, vaan aivan tavallinen työläissauna. Sinne marssittiin\nlauantai-iltoina vastat kainalossa ja otettiin ropsalöylyt. Sieltä sai\nmyös ostaa olutta, ja Laidan ukot viipyivät siellä usein sangen myöhään\nja tinttailivat. Mustosen vanha rouva istui pukuhuoneen perällä kutoen\nsukkaa ja kuunnellen miesten jaaritusta. Häntä ei kukaan ujostellut.\n\nIsäkin kallisti toisinaan useampia pulloja ja tuli hyvälle tuulelle.\nKesäillan hämyssä he sitten tallustelivat kotiin yli Plaananojan\njohtavan sillan ja sitten kedon poikki, joka aukeni heti Laitakadun\npäästä. Ilma oli leuto, ja ruoko kiilteli kosteana, hyväillen\nniin vilvoittavasti Hessen saunalämpimiä jalkoja. Isä asteli\nedellä hiukan kallahdellen, vihta roikkuen kainalossa, ja jutteli\nasevelvollisuusajastaan. Silloin oli oltu miehiä... ja palveltu\nisänmaata! Isänmaa — isä lausui sen juhlallisesti, viittoillen vapaalla\nkädellään yli kedon... se oli kallis sana ja se velvoitti... oi, kuinka\nse velvoitti! Isä pudisteli päätään, puheli hetken itsekseen ja rupesi\nsitten laulamaan:\n\n    Min faater vaar een unk soltaat,\n    ten vaknastööri van...\n\nMatlinin ikkuna oli auki ja joku sopotti sisällä: Voi... Kaalsonni\non taas päissään! Hesse naurahti... hupsut! — niinkuin hän ei\nolisi tiennyt. Hyvällä tuulella vain... ja jutteli sotaväestä ja\nisänmaasta... Yhtäkkiä syöksähti emäntä ikkunaan: Iltaa, Kaalsonni!\nSaunastako se Kaalsonni...? Iltaa... saunastapa vain... otettiin\nHesse-pojan kanssa oikein roimalöylyt, nimilöylyt ja osalöylyt...\nvanhan kansan tapaan. Se on sitten hyvä sauna... eikä kalliskaan...\nkymmenen penniä vain, ja mies palaa kotia kuin nuortuneena... Matlinin\nemäntä seisoi ikkunassa ja hänen olkansa takaa kurkistelivat vanhimman\ntyttären, Maijan, hätääntyneet, levottomat kasvot. Voi hyvä Jumala,\nvoi hyvä Jumala! Pankaa ikkuna kiinni... voi hyvä Jumala! Hupsut! —\najatteli Hesse taas. Eivätkö ne huomanneet, että isä jutteli aivan\nrauhallisesti. — No... hyvää yötä! Ikkuna suljettiin. Isä kumartui\nhänen puoleensa, viittasi kädellään taaksepäin ja supatti: Ne on\nkörttiläisiä... isäntä, emäntä ja koko joukko... satayksitoista\ntakapuolen päällä... hi-hi-hi! — ja talvella ukko käyttää\nkoirannahkanaapukkaa. Ootko nähnyt sitä, Hesse? — Olihan Hesse nähnyt.\n— Niiden läheisyydessä saavat Mustit varoa henkeään... kuraut! — nahka\npois vain! Ja isä oli vetäissyt kädellään, aivan kuin olisi kiskaissut\nnahan koiran seljästä. Se nauratti Hesseä vieläkin.\n\nSellaista se oli. Täällä Laidalla elettiin kuin omassa maailmassa. Ei\ntäällä tarvittu poliiseja. Jos sapeliniekka joskus ilmestyi, oli se\ntavaton tapaus. Silloin sen oli aiheuttanut joku puuseppä Päkkilän\njuopuneista reissumiehistä. Ja silloin kävi kyllä tavallinen rähäkkä.\n\nMatlinin joukkokunta ryntäsi pihalle, emäntä etunenässä, hiukset\nhapsollaan, huutaen maailman turmelusta. — Sen siinä taas näkee, mihin\njuoppous vie! Janne, Matlinin vanhin poika, yhtä tulinen ja vilkas kuin\näitinsäkin, seisoi ylisillään, nyrkit housun taskuissa, kohautellen\nkäsivarsiaan, aivan kuin aikoisi rientää poliisille apuun. Piru, kun on\npäissään! Piru, kun on päissään! hoki hän puoliääneen, ja hänen vikkelä\nkatseensa hypähteli henkilöstä toiseen kuin orava puusta puuhun. Tuo\nkatse tuntui kysyvän: Enkö minä sanonut... Päkkilässä kortteeraakin\nkaikenkaltaista kulkuria... Maija väänteli käsiään ja siunaili:\nHerrajee, herrajee! Johon putkaan raahattava örisi: Herrapa hyvinnii...\nkun on kuparseppä Keinänen Koavilta, Kuopion moaherranleänistä...\nSiinä mennä rysyttiin kadulle huudon ja melun kaikuessa. Poliisi oli\nviheltänyt itselleen toverin, sillä Keinänen pani topakasti vastaan.\nEenokki, Päkkilän vanhin poika, joka lausui s:n vähän pehmeästi, huusi:\nLyökää sitä turpaan, niin heittää mölyämästä! Päkkilän emäntä itki ja\nvoivotteli: Kun niin siivo mies... mutta annapa, että saa ryypyn, niin\nkaataa koko talon. Heitti meiän Antti-kisälliä liimapannulla päähän...\nKorttikaariin ne nyt sen vievät...\n\nSellaista täällä joskus sattui, mutta ei toki usein. Yleensä kului\nLaidan elämä siivosti ja rauhallisesti. Paakkari, hupsu läkkiseppä,\nistui Päkkilän portailla raamattua lukien, yllä läkkipeltiliivit ja\n-kaulus sekä jalassa peltitohvelit. Hän ei tehnyt kärpäsellekään\npahaa, mutta siitä huolimatta Hesse pelkäsi hänen läheisyydessään.\nPaakkari katseli niin omituisesti silmälasiensa yli seuratessaan lasten\nleikkejä, ja koko ajan hänen suunsa kävi, vaikk'ei hän katsonutkaan\nkirjaan. Toisinaan hän soitteli kanneltaan — sekin oli läkkipellistä —\nja veisasi niin, että piha raikui. Mutta sävel oli aina sama niinkuin\nsäestyskin... yhtä romuutusta vain alusta loppuun.\n\nSiellä istui Paakkari nytkin kedolla, lähellä ojan reunaa raamattu\npolvellaan. Auringonvalo kimalteli hänen peltikauluksessaan. Se loisti\nkuin hopea. Mitenkähän se saattoi sellaista pitää? Eikö se hangannut\nkaulaa? — Nyt se otti kanteleensa ja rupesi veisaamaan. Hesse pysähtyi\nkuuntelemaan. Sanoja hän ei erottanut, mutta tuuli kantoi kanteleen\nrominan hänen korviinsa.\n\nMutta — kukas siihen oli uskaltanut riimustella Matlinin seinään?\nValkoisella liidulla oli piirretty isoja kirjaimia, vaikka Matlinin\nisäntä oli julman vihainen. Pojat olivat olleet aapapiipalla. Aapa,\npiipa, seeka, toona, emusika, vitlingari, hongankolistaja, konttirämä,\nluki Hesse, seuraten, kömpelösti piirrettyjä kirjaimia. Kukahan niillä\noli ollut konttirämänä?\n\nHän pyyhki kirjaimet pois. Luulisivat pian, että hän oli ne\nriimustanut. Mihinkähän ne olivat juosseet? Hesse katseli katua\npitkin, mutta ei nähnyt ristin sielua. Vain muuan mies, maalaiselta\nnäyttävä, seisoi Jurvan neitsyen lankkuaidan vieressä suorittamassa\nerästä välttämätöntä pikku toimitusta. Se oli hyvin tavallista täällä\nsyrjäkaupungilla... koirat ja ihmiset... kaikki yhtä vapaita. Kärpäset\nsutisivat seinustalla. Eteläänpäin painui ratapenger niin pitkälle kuin\nsilmä kantoi, madaltuen madaltumistaan, kunnes häipyi näkyvistä. Lyhyt\näijän karilas käyskenteli radalla luuta kädessä. Se oli Källi-Aapeli,\nylikäytävän vahti.\n\nSiinä oli sitten yksi Laidan poikain kauhu. Se kuskasi armotta pois\njokaisen, joka vain radalle yritti, olipa sitten kesä tai talvi.\nTalvella se pakana hätisteli poikia aallopin kupeelta, kun nämä\nlaskivat luiskaa alas. Se katkoi sukset ja sauvat, jos vain käsiinsä\nsai. Mutta pojat kiusasivatkin sitä alinomaa. Seisten radalla he\nodottivat Aapelia, joka juosta lönkötti kohti, huutaen ja kiroillen\nvallan hirveästi, ja sitten — juuri kuin tämä oli tarttumaisillaan\nniskaan — fiuu! luiskasta alas, niin että korvissa vinkui! Mitäs\nsiitä, jos saikin mäen alla »akan» — — ei Aapeli kuitenkaan lähtenyt\nratapengertä alas kapuamaan. Piti vain katsoa, ettei saanut kepakolla\npäähänsä.\n\nAalloppi — se oli ihmeellinen paikka, korkea ja kaareva kuin kirkon\nholvi, ja niin kaikuva, niin merkillisen kaikuva. Tuntui siltä, että\npaljas ajatuskin kimmahti takaisin sen graniittiseinistä. Poikien\noli tapana kahlata sen alitse, lahkeet reisiin saakka käärittyinä.\nHe hoilasivat vallan hirveästi ja siitä syntyi sellainen äänten\npauhu, että ihan selkäpiitä karmi. Tuntui, kuin hajoisi koko aalloppi\nkappaleiksi. Mutta ne olivatkin jättiläisiä, jotka sen alla antoivat\nnäytteen voimistaan. He nostivat harteilleen vaikka koko maailman!\n\nMutta — aallopin toisella puolen tuo mahtavuus loppui. Jättiläiset\nmuuttuivat ihmisiksi taas, niin mitättömän pieniksi ja jokapäiväisiksi.\nPuhe ja hoilaus kuului aivan tavalliselta... tuollaiselta pikkupoikien\nkimeältä huudolta, joka ei saa vapisemaan ketään. Se tuntui kuin\nuppoavan Plaananojan korkeisiin törmiin... kuin olisivat ojanreunoihin\nisketyt turpeet tukahduttaneet sen. Sellainen oli kaiku ja Kaiun voima.\n\nKonepajan pilli puhalsi. Mitä — oliko kello jo kuusi? Isä tuli siis\nkohta kotiin. Hesse kipaisi pihaan ja istui hetken päästä keittiön\npöydän ääressä, höyryävä puurolautanen edessään. Partasen kummin\nlahjoittama vehnälimppu oli pöydällä, ja äiti oli leikannut siitä\nHesselle kappaleen. Mutta — leipä oli ennättänyt jäähtyä, sillä Hesse\noli tapansa mukaan aikaillut.\n\nMinä lähden huomenna Helsinkiin Eetua noutamaan, virkkoi äiti aivan\nodottamatta.\n\nSepä oli uutta! Hesse riemastui. Tulisiko Eetu kotiin? Oi, hän ei\nmalttanut enää syödä.\n\nJoko sinä lopetit? Ethän syönytkään kaikkea...\n\nEn... ei minun ole nälkä.\n\nHänen veljensä tulisi siis kotiin. Eetu oli ollut nyt toistamiseen\nHelsingissä kipsattavana, sillä hän oli engelskatautinen. Muuan\nkotimies oli hänet pienenä pudottanut, ja siitä oli ruvennut kasvamaan\nkyttyrä. Mahtaisikohan se nyt puhua samanlaista herrassuomea kuin\nensikerrallakin. Ei saa hyppää tän pääll'... tää on mun kaupunki! He\nolivat yhdessä rakentaneet mullasta taloja Viikin pihalla, ja silloin\nse oli niin sanonut.\n\nNyt tuli isä. Ensi töikseen hän kaivoi taskustaan punaisen lipun ja\nlaski sen pöydän nurkalle.\n\nSiinä on piletti... luepas, mitä siinä seisoo.\n\nIsä nauraa hihitti. Äiti ei osannut lukea kirjoitusta. Hän ei ollut\nkäynyt minkäänlaista koulua. Hessen kävi äitiraukkaa sääli, kun isä\ntoisinaan häntä kiusasi. Vaikka leikkiähän se isä... kyllähän Hesse sen\nymmärsi.\n\nÄiti läimäytti isää keveästi poskelle ja nauroi:\n\nSepänvaimo Kaisa Kaalsson, omaa sukua Hämeenoja. Niin siinä seisoo.\n\nEi siinä sitä viimeistä ole.\n\nMutta nyt purjehti Savuojan kummi sisään leveänä ja hyväntuulisena,\nhameenhelmat märkinä. Hän huomasi piletin pöydän nurkalla.\n\nNo... kuka nyt reissaamaan lähtee?\n\nMinä, vastasi äiti ja heitti leikillään niskojaan.\n\nNo... kaikkea sitä kuulee, kun vanhaksi elää... vai sinä se oot! Hyvä\non... mene vain, kyllä minä tämän huushollin hoidan.\n\nHän ei edes kysynyt, mihin äiti aikoi. Hän oli niin tottunut siihen,\nettä ihmiset matkustivat.\n\nJoo... aiotaan hakea Eetu kotiin. Ei se siellä kuitenkaan parane. Saa\nvain tyhjää kustantaa...\n\nAntaapa pojan ressun päästä kotiin. Hiljaista tässä on ollutkin, kun se\non ollut poissa. Minä tykkäänkin siitä pojasta kuin omasta lapsestani.\n\nJa Savuojan kummi istahti tuolille hellan kupeelle, asetti kengänkärjet\nvastakkain ja nojaten käsillään tuolin istuimeen heilutteli jalkojaan,\nkatsellen silmiään siristäen ympärilleen kuin tutkien, oliko keittiössä\nkaikki paikallaan. Mutta ei hän huomannut moittimisen aihetta, sillä\näiti oli siisti ja järjestystä rakastava ihminen.\n\n\n\n\nIII.\n\n\nHesse ei päässytkään heinäntekoon, koska äiti lähti matkalle. Hänen oli\nhoidettava nuorinta sisartansa, Annaa, joka oli puolentoista vuoden\nvanha. Mutta se ei tuottanut hänelle kovinkaan suurta pettymystä, sillä\nsen korvasi nyt veljen odotus.\n\nNyt oli siis äitikin lähtenyt: sinne — etelään... siihen outoon,\nsalaperäiseen maailmaan, joka niin usein askarrutti Hessen mieltä.\nMitenkähän äitiriepu siellä pärjäsi? Hän oli niin pieni ja avuton.\nTäällä kotona hän kyllä oli paikallaan... näissä pienissä huoneissa...\nmutta siellä suuressa maailmassa... Ensi kerralla he olivat käyneet\nisän kanssa yhdessä. Mutta nyt —? Älä sinä vain mene väärään junaan,\noli isä varannut hänen lähtiessään.\n\nHesse keinutteli kehtoa, ja ajatukset retkeilivät teitään. Ne viipyivät\nhetken äidin luona, joka kyyrötti siellä jossakin vaunun nurkassa.\nHesse oli näkevinään hänet: pärekoppa vieressään vaununpenkillä hän\nistui, ja kopan kannen ja sangan väliin oli pistetty saali... äidin\nharmaa, villainen saali. Sekin oli Savuojan kummin antama lahja.\n\nHän muisteli Eetua sellaisena kuin tämä oli ollut ensi kertaa\nHelsingistä palatessaan. Se puhui niin merkillisesti... tippäkistä ja\növersööterskasta. Ne olivat sellaisia siellä etelässä.\n\nHe asuivat silloin Viikillä, Linnankadun varrella. Siellä hän oli\nnähnyt tulipalonkin ensi kerran.\n\nPari päivää ennen heidän muuttoaan tänne Laidalle oli kokonainen\nkortteli palanut poroksi... se risti, jolla asui seppä Raalunti\nja kelloseppä Aaltonen. Hän oli seissyt pihalla kaivon vieressä\nja katsellut liekkien loimua, joka punasi koko tienoon. Niin oli\nromottanut ilkeästi, että ihan pahaa oli tehnyt. Oli tuutattu kahdella\ntorvella, palokellot olivat pämpättäneet ja vesirattaat rämisseet. Oli\nkuulunut pärjäysmiesten karjuntaa, johon oli sekaantunut lasten itkua\nja vedenajajain huutoja: Tieltä poo-ois! Vettä tulee! — Hänestä oli\ntuntunut, kuin olisi tullut viimeinen päivä — se päivä, jolloin Jumalan\nPoika laskeutuu taivaan pilvistä suurella voimalla ja kunnialla. Ja hän\noli tuntenut itsensä kauhean hyljätyksi ja yksinäiseksi.\n\nSe oli ollut kamala yö. Isä ja äiti olivat rientäneet palopaikalle,\nvaikk'ei isä kuulunutkaan palokuntaan, niinkuin Viikin vahtimestari,\njolla oli keltakauluksinen, valkoinen paita ja mustankiiltävä kaski.\nSiihen saakka oli Hesse ihaillut palokuntalaisia ja aikonut isoksi\ntultuaan itsekin sellaiseksi. Mutta tuona tulipaloyönä oli se ihanne\nkärsinyt auttamattoman haaksirikon.\n\nViikin vahtimestari oli palannut palopaikalta likomärkänä ja\nkaski kuhmuja täynnä. Se ei ollutkaan helppoa hommaa, ja kokonaan\ntoisenlaista kuin keväinen ruutanturuutus kauppatorilla. Siinä\npysyi palokuntalainenkin sentään kuivana, jollei tahallaan ottanut\nvesiryöppyä niskaansa.\n\nOli palanut kokonainen kortteli — siinä samassa Aaltosen kellopuotikin.\nKellojen kohtalo oli häntä erikoisesti säälittänyt. Hän oli muutaman\nkerran käynyt tuossa liikkeessä ja ihaillut noita monenmonia\nerilaatuisia ja -suuruisia kelloja. Toiset niistä kävivät hitaasti,\narvokkaasti kuin vanhukset... toisten tikittäessä kiireesti,\nhermostuneesti... kuin hätäännyksissään, että vain pysyisivät matkassa\ntoisten, suurempien kanssa. Joka puolen ja täyden tunnin aikana ne\nyhtyivät lyömään, ja silloin kävi tuossa valoisassa puodissa sellainen\nsoitto ja helinä, että sitä oli ilo kuunnella. Suuret kellot löivät\nhitaasti, syvällä, kumealla äänellä... säilyttäen tällöinkin entisen\narvokkuutensa — kun taas pienet kuuluttivat tuntien kulun sellaisella\nnopeudella, että väkistenkin tuli ajatelleeksi lapsia, jotka eivät\nsaa leikistä kylläänsä. Ping-ping-ping-ping...! — ne olivat kuin\nlyhyitä, riemuntäysiä joukkohuutoja keskellä leikin vilskeen — ja\nsitten taas alkoi juoksu... väkisillä-olo tai »viimeinen pari ulos»!\nTi-ki, ti-ki... saiko kolmas kiinni noita kahta, jotka kirmasivat\npoispäin toisistaan... tehden pitkän kaarroksen kauas kentän laidoille\n— kunnes toisessa päässä kenttää yhtyivät, onnellisina siitä, että\nolivat välttäneet kiinnijoutumisen. — Ja tuohon erilaisten sävelten\nja ahkeran, iloisen aherruksen maailmaan hyökkäsi hävitys ja kuolema\ntulipalon hahmossa. Kellot tippuivat seiniltä alas valittaen ja\nvaikeroiden. Iloinen tikitys lakkasi... ja viimeksi kuului vain\nkatkenneiden vietereiden surullinen helähdys kaiken muuttuessa tuhkaksi\nja savuaviksi raunioiksi...\n\nAinoa rakennus, joka kuin ihmeen kautta oli pelastunut, oli\nkolmikerroksinen, kapea tiilitalo, jonka pohjakerroksessa asui\nPlantingska, pyykkäri. Sen pyykkipata höyrysi aina tiensuussa\nPyykkisaarella, jok'ikinen kesä. Sen ääressä se hääräili\nkoukkunokkineen pienenä, luisevana ja kumaraisena, säkkiesiliina\nvyöllä, tarkastellen terävästi jokaista ohikulkijaa, vähäväliä\nnuuskaten ja hämmennellen suurta pataansa, josta vilahteli koholle\npullistuneita paidan selkiä. Hessestä hän muistutti satujen\nnoita-akkaa, joka keitti ihmisiä padassa. Nuo märät, kiiltävät\nalusvaatteet olivat kuin kalvennutta lihaa. Hän kaarsi kaukaa eukon\nohitse ja katsahti taakseen kuin vakuuttautuakseen, ettei se vain\nkurottanut luisevia käsiään häntä kohti.\n\nSe se oli varjellut tuon talon.\n\nHän oli seisonut Viikin pihalla pitkälle sivu puoliyön seuraten\ntulipalon kulkua. Kirkontornista oli läpätty puolet ja täydet tunnit,\nja hän oli laskenut ne vapisevin sydämin. Oh, kuinka kauan viimeistä\ntuomiota kesti! Jonkun kerran hän oli uskaltautunut portille ja\nkatsellut pelokkaana pitkin autiota katua. Joka talon ikkunat olivat\nolleet valaistut, mutta itse tienoo hiljainen kuin hauta. Vain\nkirkon nurkassa oli käynyt vilinä ja huiske, sillä tulipalo oli\nollut sielläkäsin. Katulyhdyt olivat lepatelleet, muutamat melkein\nsammumaisillaan, ja hän oli muistanut Nenättömän Ookreenin, joka pienet\ntikapuut olkapäillään kulki katuja pitkin lyhtyjä sytytellen. Sitä\npojat kiusasivat huudellen hänen jälkeensä: Ookreeni, Ookreeni! Hytytä,\nhytytä, hammuu, hammuu! Se puhui niin, kun sillä ei ollut nokkaa, vaan\nainoastaan likainen side nenän kohdalla. Äiti oli kertonut, että siltä\noli mato syönyt nenän. Minkähänlaisia matoja ne mahtoivat olla...?\n\nLopuksi häntä oli ruvennut nukuttamaan ja hän oli kipaissut sisään.\nHän oli ehtinyt nähdä Viikin vahtimestarin uudelleen rientävän\npalopaikalle, likomärkänä ja höyryävänä, niinkuin oli palannutkin. Ja\nhänestä oli tuntunut, että tulipalo oli kauhea peto, joka tuolla tavoin\nkohteli kaupungin ensimmäistä miestä.\n\nMutta — täällä Laidalla ei ollut tulipaloja. Ainakaan hän ei muistanut\nkoskaan niistä kuulleensa. Piti olla varovainen tulen käsittelyssä.\nMutta — siellä keskikaupungilla ne tuuskasivat tulenkin kanssa\nyliolkaisesti ja huolimattomasti... rikkaita kun olivat.\n\nHe eivät olleet rikkaita tahi — kukaties... miten sen nyt otti.\nAinakaan ei Hesse ollut missään muualla nähnyt niin kaunista taulua\nkuin heidän kamarinsa seinällä. Siinä ei kyllä ollut minkäänlaista\nkuvaa — ainoastaan puustaimia. Mutta ne olivatkin pukeutuneet kuin\njuhlaa varten ikään — varsinkin isot kirjaimet. Kitakin oli vaikea\ntuntea — niin runsaasti se oli lyönyt ylleen hyntteitä, harsoja ja\nhetaleita, aivan kuin hyvin pyntätyt morsiamet. Se oli merkillinen\ntaulu, jonka mustaksi maalattuun lasiin oli jätetty kirjainten kohdat\npaljaiksi ja alle pantu rypistettyä hopeapaperia. Hesse nimitti niitä\n»hankituiksi» kirjaimiksi, koska ne olivat noin mukavissa rypyissä.\nNe muistuttivat ruumiin hankitusta, mutta siitä huolimatta ne eivät\nnäyttäneet kuolleilta. Päinvastoin — ne olivat iloisia ja kirkkaita\nja kimaltelivat kauniisti kuin lumikiteet, jos auringon tai lampun\nvalo sattui niihin. — Ja sanatkin olivat kauniit. Ne kertoivat\njoulun ihmeyöstä, jolloin enkelit ilmestyivät paimenille Betlehemin\nkedolla. Noissa sanoissa oli samanlaista ihmeloistoa kuin jouluyön\ntapahtumassakin. Hesse oli lukenut ne lukemattomia kertoja, ja hänestä\ntuo taulu oli kuin jonkinlainen vertauskuva joulun salaperäisestä,\nsydäntä sykähdyttävästä olemuksesta.\n\nNytkin hän katseli taulua ja luki jälleen nuo ihmeelliset sanat: »Katso\nminä ilmoitan teille suuren ilon, joka on tuleva kaikelle kansalle...»\nNiin — sellaista se oli... kaikelle kansalle. Heillekin tuli joulu joka\nvuosi... astui tähän Matlinin portinpieliasuntoon kylmänä ja huuruisena\npienen joulukuusen muodossa, — kuusen, joka sentään aina ulottui\nkattoon. Sen edellä ryntäsi sisään pakkanen kuin valkoinen villakoira,\nnuoleskellen piirongin pintaa ja jalkoja, kunnes asettui makuulle\npöydän alle — ja haihtui näkymättömiin. Joulukuusi asetettiin seisomaan\nkeskelle kamarin lattiaa. Se suli hiljalleen ja rupesi tippumaan\nvettä. Vesipisarat putoilivat lattialle hiljakseen, harvakseen — ja he\nkuuntelivat Eetun kanssa keittiön sohvalla istuen. Kamari oli pimeä, ei\nnäkynyt muuta kuin kosteudesta kiiltelevät kuusen oksat, joilla lampun\nvalo leikkien välkehti. Se koetti ilahduttaa kuusta, joka pimeässä\nhuoneessa itki... itki sitä, että se oli siirretty kotoaan, metsästä,\nhiljaisesta, lumisesta metsästä, tänne seppä Karlssonin kamariin, —\ntuon sepän, joka joi ja oli aattoiltanakin päissään. Mutta pian se\ntottui. Se oli itkenyt kaikki kyynelensä ja seisoi äänetönnä odottaen,\nmitä tuleman piti.\n\nHän, Hesse, hiipi kamariin, veti auki pöytälaatikon ja otti sieltä\nesille nuo ihmeelliset koristukset: lippuja, kulta- ja hopeaketjuja,\nlasipalloja, jotka välkkyivät ja loistelivat erivärisinä... sinistä,\npunaista, viheriää ja keltaista... ja kultaa! — ah, miten paljon\nkultaa! Ja sitten sytytettiin lamppu, ja syvän hartauden vallitessa\npuettiin kutisen ylle nuo monet kalleudet.\n\nSe oli satumaista!\n\nMutta tuota iloa häiritsi isän kovaääninen juttelu. Tämä hoiperteli\nkamariin, sivusi hiukan häikäilemättömästi kuusta, jonka oksat\nriipaisivat hänen kuvettaan kuin vihoissaan sähähtäen. Hän tulistui:\nMitä se isä... kaadatte kuusen! Johon isä nauraa hohottaen vastasi:\nNo, no, poika! Mutta — jokos panit ne kauppias Nyströmilta tuomani\nsokerimuurötterit? Ja kellot... helkkari soi, kellot, joissa on\nhopeapaperista taulut ja oikeat viisarit! — Hän murisi jotakin eikä\nollut kuulevinaan, mutta seurasi jännityksellä isän jokaista liikettä\nahtaassa huoneessa. Tämä jutteli: Joo... joulu se tulee köyhänkin\nmajaan... tuleepa vain... ja kauppias Nyyströmi sanoi, että 'otahan,\nHeikki, tuosta loovasta kompiaisia ja vie lapsilles... montako sulla\nniitä olikaan?'... joo... Vapahtaja on syntynyt, ja enkelit julistavat\nmaailmalle ilosanomaa. — Ja isä oli kääntynyt tauluun päin ja silmät\nkyynelissä huudahtanut: Katsohan, Hesse... tuossa se sanotaan... me\nsaimme sen äidin kanssa häälahjaksi, kun menimme naimisiin. Maalari\nPuuperä sen teki... me olimme vanhoja kasarmikampraateja. Sekin on\njo kuollut... Ja isä oli istahtanut sohvaan ja jäänyt tuijottelemaan\neteensä, vartalo hiukan huojahdellen ja toinen käsi nykien pujopartaa,\nkuin olisi hän miettinyt jotakin kummaa ja ihmeellistä tapausta.\n\nSellaista se oli. Isä tyyntyi vähitellen ja otti osaa jouluiloon.\nHänkään ei tuntenut enää närkästystä tämän aiheuttaman häiriön vuoksi,\nvaan katseli onnellisena kuusta, joka säteili ja hohti. Se oli kaunis,\nharvinaisen kaunis. Liekö muualla ollut niin kaunista joulupuuta? —\nHän oli toisinaan käynyt kurkistelemassa naapurien ikkunain takana,\nmutta rumempia olivat olleet... törkyä täynnä. Päkkilässäkin olivat\nseelilangalla hirttäneet nisupukin kuusenoksaan!\n\nOli se ihmeellistä. Jouluaaton aamuna herääminen oli aivan toisenlaista\nkuin muina aamuina. Edellisenä iltana nukkumaan pantaessa oli melkein\nmahdotonta uskoa, että seuraava päivä todella olisi aatto. Uni ei\ntahtonut tulla... ei mitenkään. Tuntui niin kummalta, että kellon\nviisarit lähenivät kahtatoista samanlaisella tyyneydellä kuin muinakin\niltoina. Miksi ei niitäkin värisyttänyt riemu ja suuren juhlan\nsalaperäinen odotus? Mutta — vaikka hän kuinka oli koettanut valvoa,\nei hän kuitenkaan kertaakaan ollut jaksanut odottaa kahtatoista, vaan\noli nukahtanut. Ja niin oli tuo suuri salaperäisyys hiipinyt huoneeseen\nhänen nukkuessaan. Sillä — kun hän aamulla heräsi, valmistautui isä\nlähtemään työhön. Tuiju paloi keittiön pöydällä ja äiti kaatoi kahvia\nkuppiin. Oli samannäköistä kuin muinakin aamuina, mutta kuitenkin\n— oi, mikä suuri erotus! Kamari oli toisenlainen, vuode tuoksui\nlämpöä toisella tavalla. Mielihyvän tunne käsissä ja jaloissa oli\ntoisenlainen. Ja konepajan pillikin puhalsi toisella tavalla...\nriemukkaasti, juhlallisesti.\n\nOli jouluaatto!\n\nHessen katse siirtyi toiseen tauluun. Se ei oikeastaan ollut mikään\ntaulu, vaan ainoastaan huonolle paperille painettu värikuva. Se\nesitti leijonapariskuntaa vaanimassa aavikon laidassa. Uros tuuheine\nharjoineen seisoi ylempänä pienellä töyräällä, katsellen kiinteästi yli\naron. Sen silmä on nähnyt jotakin, koska se tuolla tavoin tuijottaa, ja\nHessestä melkein näyttää siltä, kuin rupeaisivat sen leukapielet tuossa\ntuokiossa värisemään vain paljaasta jännityksestä. Naaras on alempana,\nvaanivassa asennossa sekin, vaikka näyttääkin kiinnittäneen huomionsa\ntoisaalle.\n\nHesse ihailee suuresti tuota kuvaa. Hänen olisi vaikea sanoa,\nkummastako hän enemmän piti — joulutaulustako vai tästä. Molemmat\nolivat hänelle rakkaat. Tuossa leijonakuvassa häntä ennen kaikkea\nihastutti itse eläin: kuningasleijona, sen majesteetillinen asento,\ntuuhea harja, joka peitti kaulaa ja rinnan etuosaa, pitkä piiskamainen\nhäntä, joka sojotti suorana... hiukan alaviistossa, kuin valmiina joka\nhetki huitaisemaan sivuille, että: Pois tieltä! Minä olen eläinten\nkuningas! Ja väri... keltaisen ruskea... melkein keltainen — se antoi\ntuolle eläimelle jonkinlaisen tenholoiston.\n\nSe oli omituista. Tuo väri oli saanut Hessen mielestä aivan erikoisen\nmerkityksen. Se oli kultaa... hallitsijan väriä, niinkuin kuninkailla\nja keisareilla. Eivätkö nämä kantaneet kultaista kruunua ja\nsamanväristä vaippaa hartioilla? Tuo väri merkitsi valtaa ja voimaa.\nSe ei ollut tavallista keltaista... sellaista, jolla Matlinin isäntä\nmaalasi rakennuksensa seiniä. Se oli — leijonaväriä. Parempaa nimitystä\nei Hesse sille keksinyt.\n\nVähitellen oli kaikki outo, suuri ja salaperäinen ruvennut hänen\nmielessään näyttämään keltaiselta... kaikki, mikä houkutteli luokseen\nja kutsui. Satujen kuvaamat maailmat olivat keltaisia. Etelä, jonne\näiti oli mennyt, oli varmaankin keltaista... tuollaista kullalle\nvälkkyvää, niinkuin erämaa tuossa hänen kuvassaan. Hän oli kerran\njouluksi saanut pienen, halvan värilaatikon, mutta se oli sisältänyt\nkeltaista vain viiden pennin rahan suuruisen kappaleen... saman\nverran kuin muitakin värejä. Eihän se ollut kauan kestänyt. Hän oli\njo ensimmäisenä päivänä kuluttanut sen kaikki. Isä oli sanonut: Onhan\nsinulla muita värejä... käytä niitä. Mutta ei isä ollut ymmärtänyt:\nleijonaväri teki aivan erilaisen vaikutuksen... se oli kuin\npäivänpaistetta noissa pienissä, hassunnäköisissä maalauksissa, joita\nhän oli sommitellut.\n\nNoita värikuvia sai ostaa Lundahlin kirjakaupasta viidellä pennillä\narkin. Savuojan kummi oli löytänyt vaunun lattialta viisi penniä ja\nlahjoittanut hänelle: Sillä saat ostaa riitingin. Hän oli juossut\nhenki kurkussa Lundahlille ja kysynyt riitinkejä. Olihan niitä, suuri\npinkka oli lyöty hänen eteensä tiskille. Hän oli kyllä ollut selvillä,\nminkälaisen ostaisi, mutta oli kuitenkin katsellut noita muitakin...\nmaisemia, kaupunkeja... kolerarutto Hampurissa, Lissabon ja Venetsia.\nHän oli jo vähällä ollut ostaa Venetsian, mutta sitten perääntynyt.\nEikö teillä oo leijonaa... kuningasleijonaa? Myyjätär oli hymyillyt.\nOlihan niitäkin. Hän oli saanut uuden piukan eteensä, ja sieltä se\noli löytynyt, leijona, eläinten kuningas, jonka karjunnan kuullessaan\nkaikki muut eläimet vapisivat...\n\nHesse silmäsi kelloa, se oli kohta yksitoista. Yhdeltätoista oli\nSavuojan kummi luvannut tulla isälle ruokaa laittamaan. Hän oli\nasemalla työssä, vaunuja siivoomassa.\n\nVälistä hän oli ottanut Hessenkin mukaansa. Ei hänestä tietysti ollut\napua, mutta saipahan repalehtaa perässä ja katsella ympärilleen.\nOppihan siten yhä paremmin rautatietä ja sen laitoksia tuntemaan.\nHe kävivät tisurihuoneessa ja rautatieläisten pesutuvassa. Siellä\nkyökkäsi suuri joukko muijia pyykkejään survoen ja isoäänisesti\njutellen. Pesutuvan kiviseinät kajahtelivat. — No... kenenkä se nyt\non kelekkaansa saanut? Oli muuan pyykkäri kysynyt. — Se on minun\nhuoripoikani! Savuojan kummi oli nauraa hihittänyt hiljaisella,\nkimeällä äänellä, jolloin muijat kuorossa olivat hohottaneet, niin\nettä pesutupa oli ollut äänen pauhua täynnä: — No... se ossaa... Herra\nhyvästi siunatkoon! Vai huori...! Ja sitten oli alkanut uusi kikatus.\n\nHäntä se oli ujostuttanut. Hän oli tarttunut Savuojan kummia hameesta\nkuin turvaa etsien. Hän oli kyllä ymmärtänyt. Kaupungissa oli\nsellaisia... hutsuja, niinkuin äiti sanoi, ja ne könysivät sotamiesten\nkanssa pitkin peltoja... Mutta ei kummi ollut totta tarkoittanut... se\nkun se vain leikillään oli niin sanonut. Ei hän ollut siitä suuttunut.\nHän oli ollut vain äkeissään noille rautatieläisten muijille, joiden\nnaurusta ei ollut tahtonut loppua tullakaan.\n\nNiin... siellä hän oli käynyt muutamia kertoja, kulkenut läpi junan\nja koetellut vaunujen penkkejä. Toisen luokan penkit olivat oikein\nsieviä... niin pehmeitä ja samalla kimmoisia, että ihan ilmaan\npomppasivat. Niiden päällisistä laitettiin hänellekin vaatteet joka\nvuosi... oikein sievä sinisenharmaa puku. Isä huusi huutokaupasta\nvanhoja vaununpenkkien päällisiä, ja Väyryskä neuloi niistä takin ja\nhousut.\n\nMutta — ei siitä saanut puhua muille... olisivat kiusanneet ja\npilkanneet häntä.\n\nJunalla hän sitten oli ajanut... sen verran vain, että veturi oli\ntyöntänyt vaunut ensimmäiselle raiteelle asemarakennuksen eteen. Hän\noli seisonut kolmannen luokan vaunun penkillä ja katsellut ikkunasta\nulos. Ja olipas sattunut, että ylikäytävällä oli seissyt Päkkilän\nEenokki ja huomannut hänet! Hesse! oli se huutanut. Ootko päässyt\nookaamaan?\n\nHän oli heiluttanut lakkiaan. Sen reissun perästä hän oli astellut\nLaidan katuja ylpeänä kuin kuningas ja jutellut vain armosta\ntoisten poikien kanssa. — Älä nyt oo olevinas... vaikk' oot junassa\nookannutkin!... Pöhö... mitäs tuo nyt sitten oli... mutta olivatkos\npojat nähneet rautalangasta tehtyä pärrää? Hänellä oli sellainen,\nja sen oli isä laittanut. Hänen ei tarvinnut enää saavin vanteita\nkäyttää...\n\nPikku sisko nukkui, ja Hesse siirtyi ikkunan ääreen. Hän katseli\nkadulle. Se oli hiljainen, ja aurinko kaateli kultiaan pitkin sen\nmukulaista kivitystä. Se ihan hohti kuumuutta. Toisella puolen\nkatua oli rautatien aita, joka erotti rata-alueen kadusta. Sen ja\nradan välillä oli pienoinen notkelma, joka radan puoleisessa päässä\npäättyi jyrkästi kohoavaan törmään. Sinne oli äskettäin rakennettu\npitkä, leveäkattoinen talo — uusi tavaramakasiini. Notkelmassa päilyi\nlampi, ja he uittivat siinä laivojaan. Talvella taas laskettiin mäkeä\ntavaramakasiinin törmästä, silloin kuin ei oikeaan mäkeen päästy. Sillä\noli se etu, ettei Källi-Aapeli tullut sieltä pois ajamaan.\n\nSiellä se käveli nytkin... pitkin rataa, luuta kourassa. Sen putka\noli ihan ylikäytävän vieressä, ja siellä pelattiin myllymattia.\nAapelista oli kehittynyt sellainen nero, että voitti jokaisen.\nKruuken herrakin... halkokirjuri, oli kerran yrittänyt, mutta Aapeli\noli rakentanut heti kaksi myllyä ja syönyt Kruuken herralta kaikki\nnappulat...\n\nNainen ajoi lantakuormaa ikkunan ohitse. Sillä oli pieksusaappaat, ja\nse käsitteli ohjaksia kuin mies. Se oli Hollanterin Leena, miesmäinen,\nroteva talonomistajan tytär, kirkkomaan puoleisesta päästä kaupunkia.\nSe kiroili ja lauloi rivoja lauluja.\n\nNytkin se loilotti jotakin sulhasista ja sormuksista. Ihmiset\njuttelivat, että se varasteli ruumisarkuista pitsejä ja neuloi\npaitaansa. Se oli matkalla pellolle... Hollanterin pellolle, joka oli\nrautatien takana.\n\nNiin — olisipa ollut hupaista olla siellä — Partasen pellolla heinää\ntekemässä. Siellä seisoi lato ja riihi rinnakkain, ja he nukkuivat,\ntavallisesti riihessä. Partasen kummi oli jostakin huutanut piirongin\ntapaisen mööpelin, jossa oli kolme pitkää laatikkoa. Se oli joskus\nkuulunut johonkin kauppapuotiin... kuulemma kappale tiskiä. Joka\ntapauksessa olivat nuo laatikot niin tilavia, että he, lapset,\nsaattoivat nukkua niissä. Laatikot nostettiin lattialle, ja niihin\nlaitettiin vuoteet niinkuin sänkyyn ikään. Hildalle ne olivat liian\nlyhyet, mutta hän olikin jo kahdentoista. Kerran oli Partasen Priita\nlöytänyt yhdestä laatikosta kymmenen markan kultarahan...\n\nNiin... olisipa ollut somaa olla nyt siellä — heinää tekemässä. Siinä\noli monta mutkaa, mutta torvelleharavointi oli sentään kaikkein\nyksinkertaisinta. Nökkösten teko vaati jo taitoa, eikä hän vieläkään\npystynyt oikein kunnollista sellaista laittamaan. Tulivat piikkipäisiä\nja muutenkin siivottoman näköisiä. Mutta — kun Priita ja Hilda\npyöräyttivät nökkösen, oli se sileä kuin herraspojan pää. Ne erotti\naina toisista.\n\nMutta — silloin jylläsi voima, kun Partasen kummi rupesi heiniä\nkantamaan! Hän väänsi takkavitsaansa sellaisen kuorman, että itse\npeittyi alle. Ei näkynyt muuta kuin vähän jalkoja. Oli soma nähdä\ntuollaisen heinävuoren kulkevan... kallahdellen, heilahdellen...\nvähäväliä askeleihinsa sotkeutuen, mutta sitten taas harpaten\neteenpäin... kipittäen yhä nopeammassa tahdissa, — kunnes yks' kaks':\nruko kellahti ladon ovesta sisään kuin kuperkeikkaa heittäen, ja —\nnäkyviin ilmestyi Partasen kummi, pää ja selkä heinänkorsia täynnä.\nSiinä oli jo miehen kuorma, lausui kummi pyyhkien hikeä otsaltaan.\nTakkavitsa irroitettiin ja he, lapset, saivat ruveta heiniä polkemaan.\nSe oli eri vilskettä se!\n\nHupaista siellä oli. He keittivät kahvia ja ruokaa. Olipa hän viime\nkesänä muurannut uuninkin, jossa kattorännin kappale toimitti\nsavutorven virkaa. Se oli aivan yksinkertainen laitos, jota syötettiin\ntikuilla. Mutta kahvin siinä keitti kuin keittikin.\n\nSiinä hän oli polttanut kätensä — kuuman torven kyljessä. Sitä\noli kihelmöinyt tavattomasti. Olisi pitänyt olla linjamenttiä —\nmutta mistäpä ne linjamentit sinne tipahtivat... kesken kiireimmän\nHeinänteon. Pane räkää, oli Priita neuvonut — se auttaa. Hän oli\nniistänyt kouraansa ja voidellut. Ka se! Siinä oli linjamentti, joka\nkelpasi!\n\nToisenkin tapauksen hän muisti viime kesältä.\n\nPriita ja Mari olivat ruvenneet häntä kiusaamaan, ja siihen oli\nHildakin yhtynyt. Olivat Haukkuneet häntä »tyttöpojaksi». Kaalsonnin\nHesse on tyttöpoika, tyttöpoika! — Tavallisesti oli Hilda aina rauhaa\nrakentamassa, mutta tällä kertaa hän oli vain yllyttänyt toisia.\n\nHän oli suuttunut — varsinkin sen vuoksi, että Hilda oli liittoutunut\nhäntä vastaan. Siepaten käteensä kiulun hän oli lyönyt sillä Hildaa\njalkaan: Siitä saat tyttöpoikaa! Jos se olisi huutanut, ei hänen olisi\nollut niin paha olla. Mutta se oli istunut vain hiljaa, pidellen\njalkaansa, ja suuret kyynelet olivat tipahdelleet sen silmistä. Se oli\nkatsellut häntä niin sydäntä särkevästä, niin lempeän nuhtelevasti,\nettä häneltä oli päässyt itku.\n\nSe oli ollut Hildalle liikaa. Hän oli kontannut luo, ottanut hänen\npäänsä kättensä väliin ja lohdutellut: Ei Hesse ole tyttöpoika...\nanna anteeksi! — Hän oli nojannut päätään Hildan syliin ja itkenyt\naikansa. Mutta — sitten hän oli noussut ja ruvennut pyssyämään kivillä\nnaapuripellon ladon seinää. Hän oli hävennyt heikkouttaan.\n\nTuo tapaus tuli usein hänen mieleensä. Hänhän siinä oli eniten rikkonut\n— vaikka olivathan toisetkin syyllisiä. Mutta miten lie — Hildan katse\ntuona hetkenä vaivasi häntä usein. Hän näki sen unissaankin ja heräsi\nsiihen, että tyyny oli aivan märkä kyynelistä. — Poika näkee pahoja\nunia, sanoi äiti. Mutta ei hän ollut saattanut sitä äidilleenkään\nkertoa...\n\nMutta nyt kolusi joku eteisessä. Pikku sisko oli herännyt ja istui\nkehdossa, pää hiestä märkänä. Hesse nosti sen astialle ja koetti saada\nlasta tekemään, mitä tilanne vaati. Ovi aukeni, ja Savuojan kummi\npurjehti sisään.\n\nSisso! Täälläpä ei vehnäsellä rahteerata.\n\nHän purki esiliinansa sisällön puulaatikkoon. Hesse huomasi, että kummi\noli tuonut pieniä koivunkapaleita, samanlaisia, joilla junan vaunuja\nlämmitettiin.\n\nKuin arvaten pojan ajatukset virkkoi kummi:\n\nOtin muutaman vaunun puulaatikosta... kuivia kun ovat. Ei valtio siitä\nköyhdy.\n\nNiin... heillä ei ollut kuin rimoja, vaikka kuivia nekin olivat. Hän\noli niitä talvella kiskottanut Koivusaaresta, missä oli saha. Sieltä\nsaivat köyhät käydä puita noutamassa... vanhoja pinon pohjia ja muuta\nhylkypuuta. Sahan inspehtori oli luvannut. — Mutta koivu synnytti\nkuumemman tulen, ja isä tuli pian päivälliselle. Savuojan kummi oli\n»kotia päin», niin oli äidin tapana sanoa.\n\nSaiko niitä ottaa?\n\nKummi oli polvillaan hellan edessä ja teki parastaikaa tulta. Savu\ntuprusi sisään.\n\nVoi saappaan peukalo ja kintaan kantapää! kiukutteli hän. Minähän en\navannutkaan peltiä. Niin — ottaako? Eihän se nyt oikein taida lupa\nolla, mutta otin nyt tämän kerran.\n\nHän oli hiukan hämillään. Pojalla oli snajua enemmän, kuin hän\narvasikaan. Se oli sukkelapäinen miehenalku — tullut äitiinsä, joka\nei myöskään ollut Hölmölästä kotoisin, vaikka olikin vain nälkämaan\nkasvateita.\n\nHän lähti vinttaamaan vettä. Hesse olisi tahtonut tulla häntä\nauttamaan, mutta kummi kielsi:\n\nHoida sinä sitä märytoosaa ja katso tulta.\n\nHesse nosti siskon syliinsä ja kantaa retuutti keittiöön. Ei Anna ollut\nmikään märytoosa, vaikka kummi niin sanoi. Se kun ei pitänyt tytöistä.\nHän osoitteli sisarelleen ulkona olevia esineitä. Siellä Savuojan kummi\nvinttasi vettä ja jutteli isolla äänellä Matlinin isännän kanssa. —\nSaisitte laittaa veivikaivon... timperismies. Tämä on niin raahkanan\nepämukava! Matlinin isäntä vastasi jotakin, jota Hesse ei erottanut. —\nVai aikaa... kun ois karauttaa! Aikaa sitä aina on, kun vain alkaa...\nJa sitten molemmat nauroivat.\n\nSe oli se Savuojan kummi! Puhua päästeli kuin läävän ovesta, mutta\nhyväsydäminen ihminen. Hesse piti hänestä paljon... melkein yhtä paljon\nkuin äidistään.\n\n\n\n\nIV.\n\n\nEetu-veli oli tullut.\n\nVaikka hän oli vain pieni raajarikko, joka käsivarsiensa avulla\nveti itseään eteenpäin, oli hän koko perheen keskus. Niin — ennen\nkaikkea juuri sen vuoksi. Häneen suhtauduttiin kuin aikaihmiseen,\nkuin harvinaiseen, kaukaisilta mailta saapuneeseen vieraaseen,\njonka jokainen sana avasi kuulijoille ihmemaailmoja. Hänen kirkas,\nhopeanheleä äänensä kaikui aamusta iltaan, ja hänen suuret, harmaat\nsilmänsä loistivat riemusta, kun hän kertoi etelästä, Helsingistä ja\nsairaalasta, jossa oli huvittanut lääkäreitä ja sairaanhoitajattaria\nvilkkaalla, iloisella luonteellaan ja nerokkailla vastauksillaan. Oh,\nEetu-veli oli ikäisekseen harvinaisen kehittynyt.\n\nPäässä korkea, tasapohjainen lippalakki, jonka poimutetun päällyksen\nkeskellä oli iso vaatenappi, hän kyykötti keittiön ikkunan alla\nmultakasassa. Hän oli rakentanut kaupungin, oikean muureilla ja\ntorneilla varustetun kaupungin. Ei näkynyt muuta kuin korkeaksi\npaisunut rintakehä, suuri kyttyrä selässä, ja hartioiden väliin uponnut\npieni pää, jossa oli tuo oudonmallinen lakki. Matlinin Janne kulki\nohitse ja virkkoi: Siinäpä istuu Persian saahi pääkaupunkinsa keskellä!\nEetu nauroi helakasti ja heitti Jannea pienellä kivellä.\n\nHän jutteli iloisesti, kuvaillen klinikassa-oloa ja kotimatkaa eloisin,\nvilkkain kääntein. Kaikki oli mennyt juur vakkert... ei ollut hävinnyt\nmitään. Mutta menomatkalla oli joku luffari varastanut äidin harmajan\nsaalin!\n\nÄläpäs — kyllä hän oli vartioinut, hän, poika, se oli vartioinut...\nsilmät napilla tihdannut jokaista vaunuun tulijaa, että: koskepas\nvain! Hän oli tuimasti taistellut äidin vastakkaisella penkillä\nolevasta paikasta, sillä aikaan kuin tämä oli ollut kahvia juomassa\nasemalla. Kuulkaapas, herra... älkää panko sitä kapsäkkiä siihen — se\non ylösotettu. Vai 'ylösotettu'! Mistäs se tää herra tulee, kun noin\nfiinisti puhuu? — En mää ole mikään herra... mää olen seppä Karlssonin\nvaivainen poika ja mää tulen Helsingist'. Vai Helsingistä... sieltäkö\nniitä tuollaisia pönttöjä saa ostaa? (Vieras oli naputtanut Eetun\nlakkia.) Ei tää ole mikään pönttö... tää on kesälakki... ostettu\njuutalaisten narinkast'. Hohhoo... se tässä komenteerailee ja pitää\njöötä kuin vallesmanni... määräilee, mihin tässä kamppeensa saa panna,\nja itse ei ole ottanut rensseliä selästään! — Siinä oli naurettu\nja tirskuttu, mutta eräs vanha herra oli huomauttanut: Hävetkää...\nviitsitte raajarikkoa kiusata. Eetu oli sanonut: Niin — Jumala antaa\nteillekin kasvaa kyttyrän... eikä se parane kipsaamallakaan! Herra oli\nottanut paperipussin hyllyltä ja ojentanut Eetulle appelsiinin.\n\nHesse kuunteli jännityksellä. Hän vuoroin punastui, vuoroin kalpeni.\nOlisipa hän ollut siellä... hän olisi antanut niiden tietää huutia!\nKiusata tuolla tavoin hänen pikku veljeään, joka oli vaivainen.\n\nMutta Eetu nauroi helakasti ja virkkoi: Kyll' ne lopuks usko minuu, ja\näiti sai pitää paikkans'!\n\nHän haasteli kuin aikamies, ja sitä Hesse erityisesti ihmetteli. Ei\nhän vielä ymmärtänyt, että tuollaiset raajarikot usein kehittyvät\nvarhain. Savuojan kummi sanoikin: Eetu ei ole pitkäikäinen, kun on noin\nviisas. Mutta Eetu nauroi ja vastasi: Määkö? Kun mää paranen ja kasvan\nsuureks', niin mää tanssin Anna-tädin kanssa!\n\nHän jutteli onnipusseista. Tiesikö Hesse, mikä se sellainen oli?\nMistäpä Hesse olisi tiennyt. Se oli kuin pienoinen rautatie, jonka\nvaunuja vetivät hevoset... kaksi hevosta tavallisesti rinnakkain. Se\nkulki kiskoja pitkin kaupungin kadulla, ja siihen piti ostaa piletti.\nHän oli tavallisesti saanut pitää pilettiä. Ne olivat ruotsalaisia...\nsen konduktöörit, ja ne juttelivat hänen kanssaan sellaista sotkuista\nsuomea. Joka paikassa häntä puhuteltiin, mutta tavallisesti niin, että\nse harmitti. Niinkuin ei hän olisi päässyt liikkumaan!\n\nJa Eetu lähti vetämään itseään portille niin rivakasti, että Hesse sai\nmelkein juosta hänen rinnallaan.\n\nJa nyt tuli Hessen vuoro. Portilla seisten hän selitti Eetulle kaikki\nseudun merkillisyydet. Tuolla oli kenttä, jossa pojat löivät palloa,\nja talvella sinne rakennettaisiin mäki. Korpelan Jussi, joka oli\nmelkein aikamies, hankki piirat, lankut ja laudat... niin tilasi vain\nkuin patruuna! Ja sillä oli miehiä työssä, joille se maksoi palkat.\nMutta itse se jäädytti joka talvi... sitä ei uskonut muille. Ja\nsitten se peri maksun... viisi penniä illalta. Ja välistä se laittoi\nilotulituksenkin!\n\nSe oli merkillistä! Tämä oli toisenlainen paikka kuin Viikin talo\nLinnankadulla. Senhän Eetu tunsi. Tämän talon omisti merimies Aapraham\nMätiin, ja ne olivat körttiläisiä.\n\nMitä se oli?\n\nEi Hesse osannut sitä oikein selittää. Ne veisasivat... pitivät seuroja\nja käyttivät koirannahkanaapukkaa. Naisilla oli sininen, ristiruutuinen\nhuivi, ja miehillä satayksitoista takin helmassa.\n\nMiksi niillä oli sellainen?\n\nEi Hesse sitä tiennyt... se kun niillä vain oli. Se oli niiden\nnumero... se kuului uskoon.\n\nHöh... olivatpa ne kummallisia! Mutta eihän heilläkään ollut mitään\nnumeroa. Vain vetureilla oli numerot... niinkuin Koskisen koneellakin.\nSe oli 111.\n\nEi Hesse tiennyt... niillä oli vain takin helmassa kolme pitkää halkoa.\nSe oli niiden merkki.\n\nEi Eetu jaksanut sitä oikein käsittää. Hänestä se oli hassua. Hän\nkatseli Koskisen veturia, joka parastaikaa vekslasi, kiljahdellen ja\ntyömiehen vaunuja äkäisin, vihaisin pukkauksin. Ne mennä vilistivät\nkuin selkäänsä saaneet lapset, ja niiden ikkunat nauroivat. Koskisen\nveturi oli aina äreällä päällä. Se kulki töyssähdellen ja sen pyörät\npyörivät toisinaan ihan yhdellä paikkaa, kunnes se sitten äkäisesti\npuhkaisten lähti liikkeelle ja mennä viiletti niin, että pyörien\nkytkintanko kävi väräjävänä vaahtona sen kupeilla.\n\nHe juttelivat vetureista ja junista, ja niistä Hesse tiesi enemmän. Hän\ninnostui kertomaan. Siellä maaliverstaan takana, lähellä kirkkomaata\noli talli. Se oli sellainen iso, puolipyöreä tiilirakennus, jossa oli\npaljon ovia. Siellä seisoivat veturit ihan kuin hevoset, itsekukin\nomassa osastossaan. Niitä kutsuttiin pilttuiksi. Mutta sitä hän ei\noikein jaksanut käsittää, kuinka kuljettajat osasivat joka kerta niin\ntaitavasti menetellä, että veturin savupiippu aina sattui tallin\nsavutorven kohdalle, niin että savu pääsi ulos. Mutta niin se vain kävi.\n\nHesse tunsi kaikki kuljettajat. Ne olivat ruotsalaisia, mutta mukavia\nmiehiä kaikki tyyni. Vain Uliini oli sellainen harvapuheinen jörri,\njoka ei paljon pukahdellut. Mutta isä sanoi, että se oli paras\nkaikista. Sille ei kelvannut vietereitä karkaisemaan kukaan muu kuin\nisä. Tämä oli joskus ehdottanut Korvaa, kun hänelle oli sattunut kiire.\nMutta silloin oli Uliini tuhahtanut: Vai Korva... se veisaa vieterit\npehmeiksi! — Ja silloin hän oli katsellut tuuheiden kulmakarvainsa alta\nKorvaa, joka takoi pajan toisella puolen.\n\nJuunsonni oli suuri, punakka mies ja pystypäinen kuin keisari. Se puhui\nkovalla, hiukan käheällä äänellä, ja kun se nousi veturiinsa, niin se\nähkyi ja puhkui kuin palje. Siellä se sitten kolisteli ja kalisteli...\naukoi ja sulki venttiileitä. Pss-ih! Juunsonni laski köyryä ja huusi:\nKarlssonin poika! Varo kinttujasi (Hesse nosteli vuorotellen jalkojaan,\naivan kuin olisi kuuma höyrysuihku juuri siinä paikassa ollut niitä\nuhkaamassa.) Mutta kun se ajoi ulos, se otti hänet tavallisesti\nmukaansa: No, kiipe nyt tenne ylös. Mine vien sinu ylikeytevelle. —\nHesse oli kiivennyt, Källi-Aapelin putkan kohdalla laskeutunut alas ja\nkipaissut kotiin.\n\nMukavia mehiä ne olivat kaikki, vaikka olivatkin ruotsalaisia. Isäkin\nsuhtautui niihin nöyrällä kunnioituksella. Hän oli joskus päässyt isän\nkanssa Uliinille, kun tämä kävi siellä lukkoja korjaamassa. Uliini\ntuli kamarista, sanomalehti kourassa ja katseli heitä silmälasiensa\nyli: Jaha... Karlsson, tulehan ottamaan sikari. — Hän oli köpitellyt\nisän perässä kamariin ja sielläkös oli ollut hienoa — aivan kuin\nherrastalossa! Uliinin rouva, pieni kalpeakasvoinen nainen oli kutsunut\nhänet sitten keittiöön ja antanut kahvia. Mutta isälle oli viety\nkamariin, niinkuin ainakin herralle. Mikäpäs siinä... olihan hän seppä\nja mestari.\n\nKun hän tulisi isoksi, hän rupeaisi veturinkuljettajaksi. Ja sitten\nsaisi Eetu aina ookata hänen veturissaan.\n\nEetu oli kiitollinen. Mutta — eikö hänkin saattaisi ruveta? Hänellähän\noli sentään niin voimakkaat kädet. Katsopas!\n\nJa Eetu otti suuren kiven ja heitti sen kauas keskikadulle,\n\nEhkä... ehkäpä Eetukin voisi ruveta. Hänhän saattaisi kävellä\nkainalosauvoilla. Eihän siellä veturissa jalkoja tarvittukaan... ei\nmuuta kuin istua ja ajaa. Ainoa, joka ajoi seisaaltaan, oli Uliini.\nMutta hän nyt oli sellainen... silitteli ja taputteli pannun kylkeäkin,\naivan kuin se olisi ollut elävä olento. Isä sanoi, että veturi oli sen\ntoveri.\n\nHe lähtivät sisään. Eetu veti itseään pitkin maata ja kiljahteli.\nHän oli veturi, joka oli lähtenyt kaupungin asemalta matkalle kohti\nHelsinkiä, etelää.\n\nMutta nyt juoksi äiti heitä vastaan kädet levällään ja nauroi:\n\nKuka se siellä vislaa? Vai Eetu... minä jo luulin, että se oli oikea\njuna, joka oli ajanut Matlinin portista pihalle.\n\nÄiti nosti Eetun syliinsä ja kantoi sisään. Siellä hän asetti pojan\nkeittiön sohvalle istumaan. Hesse istahti Eetun viereen. Hän ei\nhalunnut jättää veljeä yksin.\n\nHe katselivat ikkunasta ulos. Eetun huomio kiintyi omituisen näköisiin\npuihin, joita oli rivissä kaivon takana, Päkkilän pihaa vasten. Hän ei\nollut äsken niitä huomannutkaan. Ne muistuttivat suuria vispilöitä,\njoiden paksuissa oksissa kasvoi hentoja lehtikimppuja.\n\nÄiti, mitä puita nuo ovat?\n\nPiilipuita. Matlinin isäntä oli kantanut ne kaupungin puistosta, kun\nsiellä tehtiin puhdistustöitä, ja istuttanut pihaansa. Ne kasvoivat\nmissä vain.\n\nEetu muisti sairaalan puutarhan. Siellä oli avara ala, täynnä käytäviä\nja vihreitä nurmikenttiä. Ja puut tuuheita ja korkeita... niin\ntavattoman korkeita. Ne ulottuivat paljon yläpuolelle muurin, joka\nerotti puiston kadusta. Ne näkivät sen kummallekin puolen.\n\nToisinaan, kun hänen oli ollut ikävä, hän oli katsellut noita puita.\nNe olivat onnellisia. Ne kurkistelivat kadulle, näkivät sen elämän ja\nliikkeen, ja samalla ne saattoivat seurata, mitä puistossa tapahtui.\nNe eivät olleet niin vangittuja kuin hän, joka makasi nurmikolla\nkipsiliivi päällä ja katseli niiden korkealla kaartuvaa lehväkatosta.\nSe oli kaunis... kuin viheriä, aaltoileva peite, joka humisi somasti,\nsurunvoittoisesti...\n\nMuurin toisella puolen soitti posetiivi, ja hento lapsen ääni lauloi\nvieraalla kielellä. Systerit kulkivat pitkin käytäviä käsitöineen\nja nypläyksineen. Raitiovaunun kello kalkatti, hevosta hoputettiin:\nSoo-oh! — ja sitten hyrräsi vaunu ohitse, ja sen synnyttämä ääni hukkui\nkaupungin meluun.\n\nSamassa aukeni ovi ja sisään syöksähti iso, melkein aikuinen tyttö...\nkasvot valkeat kuin maito ja musta palmikko riippuen pitkin selkää.\nHän itki ja nauroi yhtä aikaa, ja silmät räpyttivät, kuin olisi jokin\nnäkymätön käsi viskellyt hänen kasvoilleen hiekkaa.\n\nTuskin hän oli saanut oven kunnolla kiinni, kun puhetulva laukesi:\n\nVoi, kuulkaa... päivää, päivää! Että Eetukin on nyt tullut kotiin\nHelsingistä! Kuule, oliko sinulla hauskaa? Voi, Herra siunatkoon,\nKaalsonska... katsokaa, katsokaa, — sehän on niin viisaan ja\naikaihmisen näköinen, että ihan pahaa tekee! No, voi hyvänen aika...\nolipa se nyt hauskaa! Kuule... auttoiko se kipsaus ollenkaan? Vooi,\nHerra siunatkoon... eihän se ole laskeutunut... eihän se, Kaalsonska,\nkuulkaa, ole laskeutunut! Pikemmin se on kasvanut... (Mistä sinä sen\ntiedät? ajatteli Eetu.) Kuule, koskeeko siihen? Se on kumma, kun siihen\nei koske... (Naputtele vain... kyllä se kestää, ajatteli Eetu.) Se on\nengelskatauti sellaista... joo — tuota... joko Kaalsonni pian tulee\nsyömään?\n\nJa vastatullut pyörähti hellan ääreen ja alkoi uudelleen:\n\nPunasplättyjä, punasplättyjä! Mistä ihmeestä Kaalsonska on saanut\nverta? (Ei... ei sitä saa vereksi sanoa!) Punaista, punaista! Kuka\non lahannut... kuka? Vai niin... pitää heti paikalla laittaa Sannu\nhakemaan...\n\nJa samassa hän oli hävinnyt.\n\nEetu oli hyvin sekavin tuntein seurannut vieraan vilkasta esiintymistä.\nHän ei ollut koko aikana hiiskunut sanaakaan, oli vain kyyristynyt\nkokoon, sillä hänestä oli tuntunut, että tuo edestakaisin hypähtelevä\nolento sieppaisi hänet seuraavassa tuokiossa syliinsä, saadakseen häntä\noikein kädestä pitäen katsella.\n\nHän oli vaiti pitkän aikaa, niin ihmeellisen vaikutuksen oli vieraan\näkillinen ilmestyminen ja lähtö tehnyt. Nyt hän tointui sen verran,\nettä saattoi kysäistä: Äiti, kuka se oli?\n\nTämä kumartui paistinpannun yli ja vastasi puoliääneen kuin varoen,\nettei vain kukaan sivullinen häntä kuulisi:\n\nMatlinin Maija... tämän talon vanhin tytär.\n\nHesse kyllä tunsi Maijan. Hänellä oli tästä m.m. varsin omituinen...\ntavallaan hupaisakin muisto. Se oli tapahtunut melkein heti heidän\nmuuttonsa jälkeen.\n\nHän oli istunut pikkukamarissa muutamana päivänä ja epähuomiossa\njättänyt oven hakaan panematta. Se oli omituinen laitos — pitkä ja\nmatala, laudoista kopistettu koppero, jossa kyyhötettiin korkealla\nkuin saunanlauteilla, ja sinne johtivat korkeat, jyrkät portaat.\nKeskipäivälläkin siellä vallitsi melkein pimeä, sillä kämmenen levyinen\nikkuna katon rajassa ei laskenut sisään juuri sanottavasti valoa.\nKesken kaiken oli ovi käynyt ja joku juosta tömistänyt portaita ylös.\nHameiden kahinasta hän oli arvannut, että se oli nainen, ja hän oli\nhädissään kyyristynyt niin pieneksi kuin suinkin oli saattanut. Ei\nsiinä ollut ehtinyt edes koputtaa jalallaan tai huutaa — ja tuskin se\nolisi auttanutkaan.\n\nTulija oli leväyttänyt hameensa, istahtanut viereen ja —... Hän oli\nollut vuoroin kylmänä, vuoroin kuumana. Silloin se oli yht'äkkiä\nhuomannut, ettei ollutkaan yksin. Herra siunatkoon... kuka siinä on?\nHän oli sanonut nimensä. Tilanne oli hänestä tuntunut äärimmäisen\nkiusalliselta, eikä häntä ollut helpottanut se, että vierustoveri\nvuoroin siunaili, vuoroin nauroi. — Minä oon niin pikkunen,\netten minä vielä haittaa... Silloin se oli lauennut tuo tuttu\nsanatulva, jota vähäväliä olivat keskeyttäneet puoleksi tukahdutetut\nnaurunpurskahdukset: Hyvä Isä sentään... niin — 'pieni'... No,\nsaman talon väkeähän me ollaan, joten minä tykkään, että... Herra\nsiunatkoon... tämäpä nyt vasta hassua! (Ja sitten mahtavasti kuin\nkomentaen:) Älä ole milläsikään, kun en minäkään! Ja hillittömästi\nnauraen oli Maija rynnännyt portaita alas.\n\nHän oli kertonut sen äidilleen hiukan arkaillen ja jonkin verran\nujostellen. Hänen sielussaan oli herännyt jotakin, joka siellä tähän\nsaakka oli vain uinunut. Tuntui, kuin olisi Maija repäisevällä\nkäytöksellään kiinnittänyt hänen huomionsa johonkin, jonka hän kyllä\noli tiennyt — mutta joka nyt vasta vastenmielisellä ja jonkin verran\nkiihoittavalla tavalla hänelle selkeni. Että nainen saattoikin tuolla\ntavoin... noin vapaasti ja häikäilemättömästi! Se oli ollut ankara\nisku hänen herkälle lapsenmielelleen. — Hän ei tahtonut päästä siitä\nrauhaan, se piinasi ja vainosi häntä kaikkialla, joka paikassa.\nJokainen sihinää muistuttava ääni vaikutti häneen kiihoittavasti. Hänen\npiti ryhdistäytyä... taistella vastaan, lähteä juoksemaan ja siten\ntyynnyttää likaisista mielikuvista ärtynyttä mieltään.\n\nMaija virnisteli hänelle pitkän aikaa sen jälkeen. Kadullakin\nvastaantullessa se saattoi suhauttaa: Hesse... 'minä oon niin pieni,\netten minä vielä haittaa'. Ja sitten se nauroi ja mennä hompsotti.\nHänen teki mieli heittää sitä kivellä, niin häntä suututti ja\nraivostutti.\n\nMikä siitä tulee? kysyi Eetu, joka ilmeisesti vieläkin oli tuon\näskeisen käynnin lumoissa.\n\nOpettaja... kansakoulunopettaja.\n\nPyh! Tuommoinen opettaja!\n\nEetupa sen sanoi. Hesse purskahti nauramaan. Mutta äiti pudisti\nsormeaan ja virkkoi: Ei pitänyt sillä tavalla puhua. Jos Maija\nkuulisi! Ei... piti olla hiljaa... aivan hiljaa ja hissukseen. Maija\noli kyllä omanlaatuisensa tohakka, mutta hyvä ja kunnon tyttö kaikin\npuolin. Hiukan omituinen, niinkuin koko Matlinin väkikin — kaikki muut\npaitsi isäntä — aivan kuin eivät olisi olleetkaan suomalaisia, vaan\nvilkkaampia ja kuumaverisempiä kuin etelämaan ihmiset.\n\nNiin... Matlinin isäntä, entinen merimies, joka arkisin askarteli\nnavetan ylisellä höyläpenkkinsä ääressä ja sunnuntaisin hyökkäsi tuosta\nheidän keittiön ikkunan ohitse kirkkoon... suuri, messinkihakainen\nvirsikirja kainalossa, harmaa sarkapuku päällä. Niiden läheisyydessä\nsaavat Mustit varoa henkeään, oli isä kerran sanonut. Se isä... se\nkun se vain leikillään. Eivät ne Matlinit nyt mitään koirantappajia\nolleet...\n\nSiinä tulikin jo isä päivälliselle. Kumma, kun he eivät olleet kuulleet\npiipausta. Matlinin Maijan käynti oli saattanut heidät kaikki niin\njännityksiin, etteivät he olleet kuulleet mitään.\n\nIsä nauroi, nokiset kasvot mukavissa juonteissa: Täällä ne miehet\nnakottavat kuin variksen pojat... ja äiti on paistanut punasplättyjä.\nNo niin... monttumia pöytään sitten... ja Eetu tulee isän syliin\nistumaan...\n\n\n\n\nV.\n\n\nTämä uusi asuinpaikka Laidalla, sen äärimmäisessä päässä oli oma\nmaailmansa — kaikesta ahtaudestaan huolimatta täynnä liikettä ja\nelämää. Pihaa ei todella ollut paljon — varsinkaan kesällä, sen jälkeen\nkuin Matlinin isäntä oli pannut perunan ja aidannut perunamaansa —\nvain kapea kuja eteisen seinän ja aidan välillä. Mutta oli siinä tilaa\nsen verran, että hyvin sopi hypätä »murkröönää». Hessekin leikki sitä\ntoisinaan Päkkilän lasten kanssa, ja Eetu seinäsi sivulta viisaana ja\ntarkkaavaisena: Viivalle meni, viivalle meni!\n\nKarlssonin seinän takana asuivat Paulinit, vanha harmaahapsinen\nkivimies vaimonsa ja kahden täysikasvuisen poikansa kanssa. Paulinin\ntäti oli Hessen mielestä melkein rouva — niin hieno ja ystävällinen,\nhopeisilla hiuksilla musta myssy. Hän oli aikoinaan palvellut\nherrasväkeä, oikein isoisia ihmisiä, ja noilta ajoilta perinyt\narvokkaan käytöksensä.\n\nHesse pistäysi usein Paulinien puolelle. Siellä asui kuljettaja\nAskolin, ja Paulinin täti lähetti hänet usein tälle kahvia viemään.\nSillä tavoin hänelle aukeni yhä uusia tilaisuuksia tutustua lähemmin\nveturien maailmaan. Askolin otti hänet usein mukaansa, käytti Salmessa,\nulkosatamassa, niin että hän jo mielestään oli nähnyt paljon maailmaa\nennen kansakouluun menoaan. Se oli vain surullista, että Askolin joi.\nVälistä hän horjui tukkihumalassa ja kiljutti silloin veturiaan kuin\nvillitty: Kyllä kruunun värkit kestää! — Ja sitten lennettiin ohi\nkasarmin, yli rautatiesillan, ulkosatamaa kohti, niin että veturi\nvapisi joka liitoksessaan.\n\nÄiti kertoi, että se oli saanut rukkaset ja sen vuoksi joi kuin\nviimeistä päivää. Hesse ei siitä vielä paljon tajunnut, mutta\nsurullista se joka tapauksessa oli. Askolin ryyppäsi olutta ja\nhihkaisi: Maailma on sentään hiivatin mukava hökötys! Jos yksi jättää,\nniin tämä jää! — Ja hän nauroi, tarttui olutpulloa kaulasta ja viskasi\nsen tiepuoleen. Hesse käsitti, että hän tarkoitti naista.\n\nMutta — sen sijaan hän ymmärsi täydellisesti, kun Paulinin Otto,\niso, pyöreäkasvoinen poika, jolla oli suuret, harmaat silmät ja\npellavatukka, jutteli röntyn pyynnistä. Hän oli mestari siinä\nammatissa, ja Paulinilla oli aina kolme, neljä viheriävarpusta häkissä.\nToisinaan Otto myi niitä kaupungille, niin ettei jäänyt kuin yksi.\nSilloin oli Paulinin pieni kamari laulua vailla muutaman päivän. Tuntui\noudolta, kun huoneessa vallitsi hiljaisuus. Yksinjäänyt lintu istui\npuolapuulla, pää siiven alla, ja näytti vaipuneen murheen valtaan. Se\nkaipasi tovereitaan.\n\nPaulinin täti huomautti: En minä jaksa olla, jollei tuolle hankita\nkumppania. Otto, sun pitää mennä pyytämään.\n\nJa Otto lainasi naapurista häkin lintuineen, löi paulan olalleen ja\nhävisi ylikäytävän taa. Kun hän illalla palasi, oli hänellä kolme,\njoskus neljäkin viheriävarpusta, ja naapuri sai lainansa takaisin —\nvälistä koron kanssa.\n\nOtto jutteli: Se on röntty sellainen, että se pitää taitavasti pyytää.\nEi se tule noin vain. Pitää olla kuttumalintu... ja sekin hyvä. Meiän\nlinnusta ei olisi ollut mihinkään... se kun ei rupea yksin laulamaan...\n\nHesse kuunteli tarkkaavasti. Piti valita sopiva aukeama metsässä...\nsellainen, jossa paula hyvin mahtui kääntymään. Houkutuslintu\nlaskettiin häkkineen maahan pyydyksen viereen, ja pyytäjä asettui\ntiheän pensaan taa väijyksiin. Kun hän siinä aikansa makasi ja odotti,\nniin jopahan pyrähti viheriävarpunen — joskus keltasirkkukin, ja\nistahti häkin läheisyyteen. Se raukka ei tiennyt istuvansa ansan\npäällä, vaan päätänsä kallistellen kuunteli häkissä olevan sisarensa\niloista liverrystä. Silloin — yks' kaks': tempaus nuorasta vain, ja\npieni lintupoloinen pyristeli verkossa. Se irroitettiin siitä varovasti\nja pistettiin häkkiin.\n\nNiin se kävi.\n\nOtto nauroi ja iski silmää. Hessestä se tuntui hiukan julmalta. Eikö\nOtto ajatellut, että lintu kaipasi vapauttaan?\n\nEikö mitä! Pian ne tottuivat... röntyt varsinkin. Keltasirkku oli vähän\narkaluontoisempi, mutta suopeutui sekin, kun oli aikansa.\n\nHessenkin olisi tehnyt mieli kerta päästä mukaan. Yhtäältä hän kyllä\nsääli lintujen kohtaloa, mutta toisaalta häntä kiihoitti pyynnin\naiheuttama jännitys.\n\nMikäs siinä. Seuraavalla kerralla Otto lupasi hänet ottaa. Matilaisen\nvanhapiika oli päättänyt ostaa röntyn, ja Otto oli luvannut myydä sen,\njoka heillä nyt oli. Mikäs siinä... lähdetään vaikka huomenna.\n\nMutta kun huomispäivä tuli, ei Hesse lähtenytkään. Hän jänisti. Ei hän\nmitenkään saattanut... tuntui kuin olisi ollut kysymys pahanteosta...\njostakin suuresta, raskaasta rikoksesta. Hänhän tiesi, kuinka se\ntapahtui. Hän kielteli Ottoakin.\n\nMutta tämä nauroi: Ihmisten iloksihan ne linnut on luotu.\n\nNiinpä kyllä — mutta saiko niitä vangita ja sulkea häkkiin?\n\nOh, sinä olet lapsellinen! Mikä hätä niillä häkissä oli? Saivat ruokaa\nja juomaa... hampunsiemeniä jok'ikinen päivä. Parempi toimeentulo\nniillä oli häkissä kuin vapaudessa.\n\nSamaa mieltä oli Paulinin tätikin. Vaikka hän oli niin hieno ja\nherttainen, hän puolusti Ottoa. Se johtui siitä, että Otto oli hänen\nlempipoikansa. Ja muutenkin — hän oli tottunut häkkilintuihin.\n\nOli päätetty, että Otto tultuaan täysi-ikäiseksi lähtisi Amerikkaan.\nNyt hän oli vasta yhdeksäntoista. Hänellä oli sisar Astoriassa\nnaimisissa, ja tämä oli kirjoittanut ja pyytänyt tulemaan. Hän oli jo\nlähettänyt matkarahatkin. Äiti oli kyllä vastaan, mutta mikäs auttoi,\nkun vanhin sisar niin kovin vaati.\n\nOtto jutteli Amerikkaan menostaan: Siellä ei sitten syödäkään muuta\nkuin lohta ja sitä pyydetäänkin eri tavalla! Ja hän kuvaili, millaiset\nolivat nuo paikat, jotka hän kerran saisi nähdä. Suuri joki, leveä\nkuin meren selkä. Sen toista rantaa ei näkynyt. Siellä kellui satoja\nvenheitä, ja jokainen pyysi lohta — yksinomaan lohta. Se oli toista\nkuin Rommakon kiisket ja ahvenet!\n\nNiinpä niin. Hesse puolestaan sai tyytyä Rommakkoon.\n\nOtto oli erikoinen, häntä täytyi pakostakin ihailla. Hän ei näyttänyt\najattelevan muiden ihmisten tapaan. Hän otti kaiken hiukan laajemmin\nja avarammin. Yksi röntty enemmän tai vähemmän — kyllä niitä metsässä\nriitti! Ja sitäpaitsi Astoriassa — siellä pyydettäisiin vain lohta.\n\nOton veli, Santtu, oli hiljaisempi. Hän ei paljon puhunut eikä\npukahtanut. Tuli illalla työstä kotiin, muutti vaatteita ja lähti\nkaupungille. Vastasi murahtaen äitinsä kysymyksiin ja näytti yrmeältä.\nJoka viikko hän vaihtoi kravattia. — Se riijaa! kuiskasi Otto ja\niski silmää. Mutta Santtu kuuli sen ja murahti: Käykö kateeksi,\nröntynpyytäjä?\n\nEi — ei Oton käynyt kateeksi. Hän istuskeli kotosalla, pilkkoi puita ja\nkanteli niitä keittiöön. Tai sieppasi vesisangon ja käväisi kaivolta\nvettä.\n\nPaulinin täti sanoi: Otto se on äidin poika. Se ei välitä\nrumineerauksesta.\n\nEn... minä nainkin tollariprinsessan... sellaisen, joka ei puhukaan\nmuuta kuin silkkaa engelskaa!\n\nJa tuo vankka, yhdeksäntoista vuotias poika nauroi niin, että tukevat\nhampaat loistivat.\n\nHesse ajatteli, että kyllä Otto sellaisen saisi, hän kun oli niin\ntaitava pyytämään.\n\nMutta kerran — se tapahtui Karlssonien toista kesää Matlinilla asuessa\n— kuului naapurin seinän takaa hirmuinen temmellys. Lattiapalkit\njysähtelivät ja väliseinä tärisi. Kuului pinnistettyä ähkimistä, jokin\nkarhea kirous ja sitten Santun itkunsekainen ääni: Kun veti posken\nmelkein halki!\n\nSe oli hirmuinen päivä!\n\nPaulinin täti itki ja siunaili, toruskellen kyyneltensä lomasta.\nMatlinin väki sekaantui leikkiin, emäntä, Janne ja Maija. Emäntä\nhuusi: Pitää hakea poliisi! Ja ihan selvät miehet! Herra siunatkoon\nsentään... veljekset, ja tuolla lailla tappelevat! Johon, Matlinin\nJannen kiihkeä, intohimoinen ääni lisäsi: Ja sinä annat nuorempasi\ntuolla tavoin itseäsi rökittää! — Minkä hän sille mahtoi, kun se oli\nsellainen karhu... tappoihan se ihmisen. — Niin... sanopas vielä kerran\nröntynpyytäjäksi, sanopas! Oton ääni kuului uhkaavalta.\n\nJa tuommoisesta se Ottokin sitten suuttuu! Herra sirmatkoon... koko\nhantuuki ihan punaisena verestä!\n\nSe oli Matlinin Maija, joka sen sanoi.\n\nTuommoisesta! Suuttui sitä vaikka mistä, kun se pilkalla sanottiin.\nMinä en kärsi pilkkaa — en!\n\nJa tuoli lyötiin lattiaan säpäleiksi.\n\nHerra Jeesus! Linnaan se pitää toimittaa!\n\nEi tarvitse! huusi Otto. Ensi viikolla lähen enkä ikinä aukaise tämän\ntalon ovea!\n\nJa Otto purskahti isoääniseen itkuun.\n\nSiihen se kohtaus päättyi. Hesse tapasi Oton seuraavana aamuna pihalla.\nTämä sanoi: Saat minun rönttylaakini, jos tahot. Minä lähen Amerikkaan.\n— Mutta sitten hän huitaisi kädellään ja jatkoi: Ei... sinähän et\nmyöskään kannata sitä hommaa.\n\nJa hän harppasi liiteriin, otti seinältä alas pyydyksensä ja hakkasi\nne pieniksi palasiksi. Näillä ei enää pyydä kukaan! sanoi hän hammasta\npurren. Ja sitten hän lähti kaupungille.\n\nHesse pujahti Paulinille.\n\nTäti näytti itkeneeltä. Hän kuori perunoita hellan ääressä.\n\nNäitkö Ottoa?\n\nNäin. Se särki rönttylaakinsa ja lähti kaupungille.\n\nPaulinin täti säpsähti: Tekikö se niin... se onneton poika! Se ei kärsi\nsitä, että sitä sillä kiusataan. Ei se ole sen kovasydämisempi kuin\nSanttukaan — päinvastoin. Ja nyt se lähtee Amerikkaan.\n\nPaulinin täti pyyhkäisi kyynelen silmänurkastaan. Hän suri\nvilpittömästi Oton lähtöä, sillä hän oli aina pitänyt nuoremmasta\nenemmän kuin vanhemmasta. Ja sitäpaitsi — lähtö tuli nyt vuotta\naikaisemmin kuin oli aiottu.\n\nMillä se löi? kysyi Hesse.\n\nKynäveitsellä piirsi posken halki. Ei se vaarallista ole, vaikka siitä\ntuli paljon verta.\n\nNiin — Paulinin täti puolusti aina Otto-poikaansa.\n\nHesse oli lukenut raamatunhistoriasta Eesausta ja Jaakopista, ja\nhänestä tuntui, että ne asuivat tässä... tässä kivimies Paulinin\nasunnossa — ja että Paulinin täti oli Rebekka. Mutta Jaakob oli hänen\nmielestään pehmeämpi kuin Otto. Ei se olisi hennonut pyytää rönttyjä —\nsaatikka sitten lyödä veljeään. Ja Hessen myötätunto kallistui kokonaan\nOton puolelle, ja hän rupesi ymmärtämään tämän pyyntiharrastuksiakin.\nSe oli akkamaisuutta vain tuo tuollainen... niinkuin hänelläkin, ettei\nmuka saattanut viheriävarpusia pyytää! Ja kuitenkin hän pani lieron\nonkeen tuntematta pienintäkään omantunnon vaivaa. Tyhmyyksiä! Olisi\npitänyt ottaa se paula eikä antaa särkeä. Kukaties hänestäkin olisi\ntullut röntynpyytäjä...\n\nMutta — kun Otto sitten muutamana päivänä lähti, tuntui Hessestä, että\nse sittenkin oli Jaakob, pehmeä, hyväsydäminen Jaakob, joka pakeni\nveljensä vihoja vieraalle maalle. Ja Paulinin tädin itkettyneet silmät\ntoivat mieleen Rebekka-äidin, joka seisoi majansa ovella, katsellen\npoistuvan poikansa jälkeen. Mutta Santtu... hän ei koskaan olisi\nkyennyt saamaan kokoon neljääsataa miestä — ei sinä ilmoisna ikänä!\nPikemminkin se olisi onnistunut Otolle.\n\nOton mentyä vieraantui Hesse jonkun verran Paulineista. Santun\nkanssa ei juuri juttuun päässyt, hän oli liian harvapuheinen.\nPaulin taas, vähäkuuloinen, herttainen ukko, joka joka ilta hakkasi\nvenäjänlehtiä pölkyn päällä, ei myöskään puhellut liikoja. Hän syventyi\nsanomalehteensä ja tuprutteli piippuaan.\n\nToisinaan hän kuunteli jännityksellä, kun Paulinin keittiössä syntyi\nlyhyt keskustelu. Ääni kuului selvästi seinän takaa. Sanomalehti\nrapisi, ja Paulin kysyi: Ei kai se Panama ole sielläpäin, mihin meidän\nOtto meni? Siellä on tapahtunut suuria selkkauksia. Johon Paulinin\ntäti ääntään koroittaen vastasi: Ei kai se liene... en minä varmaan\ntiedä. Mutta olisi kai Hanna kirjoittanut... Ei se ole siellä... se on\nKeski-Amerikassa ja se marjakarhu meni Yhdysvaltoihin, huusi Santtu\nkamarista. — Vai niin... Ja sitten vallitsi jälleen syvä hiljaisuus,\njonka katkaisi vain oven käynti, kun Santtu lähti kaupungille. Hänellä\noli ruma arpi poskessa.\n\nToisella puolen pihaa asui puuseppä Päkkilä. Heillä oli kaksi lasta,\nEenokki ja Alina, kumpikin Hesseä nuoremmat. Päkkilän emäntä, pieni,\nkirkassilmäinen nainen, puuhasi ja juoksi aamusta iltaan. Hänen päänsä\npyöri kuin levottomalla linnulla, ja hänen herkkä huomiokykynsä näytti\nalati olevan valveilla. Hesse pistäysi toisinaan heidän pirttiinsä,\njossa höylänlastut sinkoilivat ympäri. Päkkilä, siivo, hiljainen mies,\nalistui kaikessa vaimonsa komentoon. Ainoa seikka, joka osoitti, ettei\nvastarinta hänessä ollut kokonaan sammunut, oli kiihkeä, läpitunkeva\nääni, joka aina puhkesi esiin, kun hän jostakin syystä tuohtui.\nSilloin hänen paksut, tuuheat viiksensä pullistuivat, ja hän puhkui ja\nsihisi kuin höyrykone. Ja sitten tuli kimeästi kuin tehtaan pillistä:\nKyllä se on niin, ettei Antti jouva pottumaalle! Sitä tarvitaan\ntäällä verstaassa. — Mutta se tapahtui harvoin, sillä kipakkuudestaan\nhuolimatta ei Päkkilän emäntä usein antanut aihetta moitteisiin. Hän\nihaili miestänsä, joka oli palvellut hienoissa puusepänverstaissa —\npaikoissa, joissa puhuttiin vallan ruotsia. Ja kaipa Päkkilän mestari\nsitä osasikin jonkin verran, koskapa joskus kesäiltaisin portiltaan\nhuhuili vieressä olevalla kedolla leikkiviä lapsiaan: Eenokkii,\nAlinaaa... kommo soovaa!\n\nEenokki-poika pystyi jo samoihin leikkeihin Hessen ja Eetun kanssa.\nHän oli melkoisen itsepäinen, ja hänen kanssaan syttyi helposti riita.\nSilloin hän huusi kimeästi kuin isänsäkin, ja hänen ruskeat silmänsä\niskivät tulta. Mutta nuo tilapäiset kinastelut eivät kuitenkaan\nrikkoneet sopua kokonaan. Eenokki oli aina valmis seinärahalle tai\npelaamaan »pottaa», eikä hän surkeillut, jos piti ratkoa housuista\nnapit pelivelkojen maksuksi. Sillä Hesse oli taitava kynimään.\nAinoastaan ristirahalla piti Eenokki puolensa. Kun hän heitti, osasi\nhän melkein aina lähemmäs kuin Hesse. Ja silloin vaelsivat napit\ntakaisin Eenokin taskuun.\n\nPihan toisella puolen, vastapäätä Matlinia, asuivat Kästämät. Sen\npihan asukkaista kiinnitti Hessen mieltä eniten Huppa-Ville, Ville\nTomperi. Hän oli herraslähtöä — niinkuin Laidalla sanottiin — ja\nkaupunki piti hänestä ja hänen sisaristaan huolen. Keskikaupungin\nporvarisperheet avustivat heitä myös, koskapa ainakin Ville harva se\npäivä patikoi milloin millekin roomannille syömään. Päällä vanha,\niänikuinen sortuutti, jonka selkäpuoli paistoi viheriälle, hän asteli\njuhlallisesti pitkin Laidan katuja. Häntä yleisesti pelättiin, sillä\n— huolimatta rapistuneesta ulkomuodostaan, hän oli tavattoman nopea\njuoksemaan. Ei tarvinnut muuta kuin huutaa:\n\n    Ville stakkare mykky praa\n    ottaisin vieläkin, vaan kun en saa,\n\nniin heti oli ajojahti täydessä käynnissä. Ville juoksi niin, että\nsortuutin helmat hulmusivat, hiukan kyyryssä, keppi kourassa, ja\nkoko ajan hänen suunsa jauhoi — aivan kuin hän olisi jo saanut\nhampaisiinsa jonkun noista paljasjalkaisista vintiöistä, jotka\nvilistivät pakoon, minkä ennättivät. Laidan förpiiskatut kakarat!\nEivät anna sivistyneitten edes kadulla spaseerata, mutisi hän ja\npysähtyi lähimpään kadunnurkkaan huokaisemaan. Mutta silloin olivat jo\nkiusanhenget visusti piilossa, poissa hänen keppinsä ulottuvilta.\n\nOli täällä Laidalla siis hulluja jos viisaitakin. Mutta tuskinpa olisi\nelämä tuntunutkaan niin jännittävältä, jollei olisi löytynyt näitä\nHuppa-Villejä, Puran Kustuja ja levyseppä Paakkareita. Vaikka Hesse\nyleensä pelkäsi heitä, ei hän olisi halunnut heitä olemattomiksikaan.\nNe pitivät ilman sähköisenä — samoinkuin tappelut ja leikit... nuo\nroirosilla-olot, aapapiipat ja ennenkaikkea pallonlyönti. Kadun päässä\noleva kenttä oli päivällä poikia täynnä ja siinä pelattiin linnapalloa\ntai oltiin tervasutalla monessa eri joukkueessa. Juokse, kurakäpälä,\nettet menetä linnaa! Voi lempsatti... jopa annoit makuleerata! Huuto ja\nhoilotus täytti koko kentän.\n\nSellaista täällä oli — jännittävää ja repäisevän hauskaa. Kesken kaiken\nlähdettiin Luupattiin uimaan ja palattiin takaisin palloa lyömään. Eikä\nsuinkaan tarvinnut pelätä, että päivä kesken loppui. Ei — valoa riitti\ntäällä Pohjois-Pohjanmaalla, missä aurinko juhannuksen aikaan pistäysi\nvain sen verran piilossa, että sen juuri tiesi — käydäkseen vain\nhetkisen »upissa» niinkuin Laidan poikaset uidessaan, ja sitten jälleen\nnoustakseen tarkastelemaan tätä merkillistä kesäyövalon kaupunkia ja\nsen yhtä merkillistä elämää.\n\n\n\n\nVI.\n\n\nKansakouluaikana Hesse ulotti retkensä jo pitemmälle. Hän pääsi\nsoutelemaan.\n\nHeillä ei itsellä ollut venettä — se olisi ollutkin ylellisyyskapine\nköyhälle laitalaissepälle — mutta Hesse lainasi sitä maalari Helmiseltä.\n\nHelmiset olivat Partasten sukulaisia, siten että Helmisen mestari\noli Partasen kummitädin veli. Ja kun Hesse piti Partasen taloa kuin\ntoisena kotinaan, joutui hän kuin itsestään Helmisellekin, jolla oli\nsamanikäinen poika.\n\nHelmisillä oli oma talo Hallituskadun varrella, ja he olivat kuin\npuolittain porvareita. Se kaupunginosa, missä he asuivat, ei kuulunut\nenää Laitaan, se oli siinä Laidan ja keskikaupungin välimailla. Mutta\nsielläkin liikkui Laidan poika jo hiukan juhlallisemmalla mielellä.\n\nHelmisen talo oli pieni ja matala, mutta se näytti sittenkin Hessen\nmielestä toisenlaiselta kuin Laidan puolittain maan sisään vajonneet\ntönöt. Ja heti kun astui verstaaseen, sai sen vaikutelman, että täällä\nelettiin koko joukon vahvemman leivän ääressä kuin Laidalla.\n\nHesse ei koskaan voinut astua Helmisen verstaaseen tuntematta\nomituista, levotonta jännitystä. Kaikki työpaikat vaikuttivat häneen\nsamalla tavalla. Hän vainusi niissä ihmeitä.\n\nJo tuo maalin haju, joka jo eteisessä tunkeutui nenään, sai\nmielenkiinnon hereille. Helmisellä tehtiin aina uutta... nuo\nmonet sängyt, piirongit ja pesukaapit, jotka muslimeina tuotiin\nverstaaseen, lähtivät sieltä kimaltelevan uusina, kuin naurussa suin ja\nnuorentuneina.\n\nSen sai pensseli aikaan!\n\nHesse tutki Helmisen Kallen kanssa verstasta, ja tämä selitteli\nhänelle, mitä kullakin pensselillä tehtiin. Oh, noita monenkaltaisia\noutoja nimiä! Ne eivät olleet suomea — sen Hesse tajusi. Mutta — mitä\nkieltä sitten?\n\nMaalarien kieltä, sanoi Kalle.\n\nOh, oliko heillä oma kielikin? Se oli merkillistä.\n\nHesse nosteli pensseleitä isosta vesisaavista, jossa ne väliaikoina\nseisoivat pää pohjaa vasten. Niitä pidettiin sillä tavoin, etteivät\nolisi päässeet kuivumaan. Ne olivat joustavia, ja jokaisen päästä lähti\neriväristä maalia. Oliko keltaista?\n\nKyllä! Katsopas tässä! Ja Kalle vetäisi pensselillä pitkän keltaisen\njuovan saavin kylkeen.\n\nMestari itse oli vähäpuheinen, usein kärtyisellä päällä. Häntä oli\nsilloin vaikea lähestyä. Miksikähän useimmat mestarit olivat sellaisia?\n\nSuutari Kemppainenkin, jolla heidän kenkänsä korjautettiin, oli\nsamanlainen. Hän oli kauan aikaa ihmetellyt, mitä ainetta mahtoi\nsisältää se kirkas lasipallo, jota suutari piti lampun edessä. Sen läpi\nloisti valo tavattoman kirkkaasti, niin että kengänpohjasta erotti\njokaisen pienimmänkin juoruun. Suutari istui kumartuneena työnsä\nääressä ja pisteli parastaikaa piikin reikiä anturan pohjaan. Hän oli\nkysynyt: Mitä tuossa lasipallossa on, kun se on niin kirkas? Kemppainen\noli muljauttanut kulmainsa alta: Siihen oksennetaan markkinaviinat.\n\nOh, vai sillä lailla!\n\nHelmisen mestari ei ollut yhtä konstikas, mutta osasi hänkin äkäillä.\nSilloin ei veneen lainaaminen tullut kysymykseen. Mutta — sen sijaan he\nsaivat katsella kuvaraamattua, jos oikein siivolla olivat.\n\nNo, olihan sekin jotakin. Kalle kiipesi tuolille ja nosti\nnurkkahyllyltä ison raamatun. Hesse oli katsellut sitä monta kertaa\nja joka kerta yrittänyt päästä kirjan läpi. Mutta kesken se oli aina\njäänyt, he olivat väsyneet ennemmin.\n\nHän olisi halunnut jatkaa siitä, mihin edellisellä kerralla oli jääty,\nmutta Kalle ei suostunut! Ei se Uuden Testamentin puoli ole jännittävää.\n\nNo niin... samantekevä — saatettiinhan katsella siis vanhaa.\n\nHessekin nautti kyllä kuvien katselemisesta, mutta tällä kertaa\nhän mieluummin olisi mennyt soutelemaan. Nuo Jaakobin poikien\nEgyptin-matkat eivät olleet hetikään niin mielenkiintoisia kuin\nsouturetki Leppäsaareen.\n\nMutta hän innostui, kun tultiin sellaisiin kuviin, joissa oli leijona.\nNiitä piti katsella kauan.\n\nKallioinen erämaa, jossa kasvoi oudonnäköisiä kukkia... ihan kuin\nolisi krapuja heitetty rykelmä sinne tänne. Poikanen leijonan selässä,\nkäsivarret jännityksissä... toinen kiskoen pedon yläleukaa ylös,\ntoinen painaen alaleukaa alas. Leijonan kieli oli kysymysmerkillä...\nse sukelsi suusta kuin kiemurteleva käärme kolostaan. Leijonan häntä\noli pystyssä... suurella kaarella, tupsu pojan oikeaa olkapäätä vasten\n— ja oikea takajalka melkein suorana maassa, etukäpälät kallion kylkeä\nvasten nojallaan... kuin tukea etsien, selkä luokalle painuneena. Siinä\nkävi huonosti eläinten kuninkaalle, ja Hesse ihan vapisi jännityksestä.\n\nSe oli Simson.\n\nToinen kuva oli melkein mielenkiintoisempi: Beetelin profeetta.\n\nSynkkä, pilvinen taivas, vain taivaanrannalla hiukan valoisampaa,\nniinkuin auringon laskiessa. Korkealla kummulla istui leijona, harja\npitkin selkää, katsellen majesteetiilisenä kaukaisuuteen. Kummun alla\nmies vatsallaan, kädet levällään, tukka epäjärjestyksessä — näytti\nkuolleelta. Vähän matkan päässä toinen mies, pitkä sauva kädessä,\nvasen käsi aasin kaulalla, tarkastellen rauhallisena kummulla istuvaa\nleijonaa, kuin ei olisi yhtään ollut peloissaan. Mitä se tarkoitti?\n\nHeidän piti ruveta lukemaan, muuten se ei selvinnyt.\n\nAhaa — se oli kostaja... liikkui Jumalan asioilla — tuo leijona, joka\ntuossa kummulla niin juhlallisena istui! Jumalan mies ei totellut\nHerran käskyä, vaan antoi Beetelin vanhan profeetan taivuttaa itsensä\nlähtemään kanssaan tämän kotia syömään. Ja kuitenkin hän oli vannonut:\n»En voi palata enkä tulla kanssasi. En voi syödä leipää enkä juoda\nvettä kanssasi tässä paikassa.» Sillä Jumala oli kieltänyt sen. Mutta\nsiitä huolimatta hän lähti vanhan profeetan houkuttelemana, ja kun hän\nsitten oli paluumatkalla, tappoi leijona hänet, mutta ei tehnyt aasille\nmitään.\n\nAjatella, että se osasi olla niin viisas!\n\nNo, kun sen oli Jumala käskenyt.\n\nNiin... leijonalla oli järkeä yhtä paljon kuin ihmisellä! Se kulki\nJumalankin asioilla, pannen toimeen hänen tuomioitaan. Ja Hessestä\ntuntui hyvältä, että tässä kuvassa eläinten kuningas esiintyi niin\nloistavasti. Se oli kuin jonkinlainen korvaus edellisessä kuvassa\nkuvatusta tappiosta.\n\nVeneen lainaaminen ei siis ollut onnistunut, mutta — olipa siitä\nhuolimatta aika kulunut mukavasti. Seuraavana sunnuntaina Hesse yritti\nuudestaan, ja tällä kertaa se lähti.\n\nHänen tavallinen matkansa suuntautui Leppäsaareen. Öömannin rannasta,\njossa Helmisen venettä säilytettiin, oli sinne runsas kilometri. Se\noli pitkä, matala saari, jossa kaupunkilaisilla oli kesäasuntonsa.\nHeilläkin oli siellä tuttavia, sukulaisia, sillä kauppias Nyström, joka\noli isän serkku, asui siellä kesää.\n\nHesse souteli ohi höyryvenelaiturin, ja jos hyvin sattui, sai hetkisen\nkeinua _Lemmen_ aalloissa. _Lempi_ oli höyrypursi, »paketti», joka\nvälitti liikennettä kaupungin ja ulkosataman välillä.\n\nTervavirtaa alas laskettaen hän saapui Sardinian kohdalle. Se oli\npieni saari, vastapäätä Luupattia, ja sen nokkaan oli joku kaupungin\nherroista rakentanut uimahuoneen. Kuka lie saarelle antanut tuon\njuhlallisen nimen? Tänne näkyi ja kuului selvästi Luupatissa\npulikoivien poikien iloinen mekastus. Märkiä päitä tulla tupsahteli\nulos uimahuoneen aukosta. Ne puhaltelivat ja pyörivät aitauksen\nedessä kuin hylkeet, kadoten jälleen aitauksen sisään. Joku rohkeampi\nuskalsi edemmäskin — joskus Sardiniaan saakka. Mutta sitä pidettiin jo\nennätyksenä.\n\nSardiniasta jatkui matka ohi Tervasaaren Leppäsaarta kohti. Välillä oli\npaljon matalikoita, »pankkeja», joille vene tavan takaa tartahteli.\nPiti tuntea väylät — ja kyllähän hän ne tunsikin. Se kun hän toisinaan\nunohtui mietteisiinsä ja heti oli karilla.\n\nHän rakasti merta ja tällaista hiljaista soutelemista. Saattoi\nkuvitella kaikenmoista, esim. että Leppäsaari tuolla kokan edessä\noli Amerikka, ja kaupunki hänen takanaan vanha maailma, josta hän,\nKristoffer Kolumbus, oli muutamia viikkoja sitten lähtenyt.\n\nKansakoulussa oli puhuttu siitä miehestä, ja opettaja oli kuvannut\ntarkkaan hänen matkansa vaiheet. Se olikin se Runsteeni etevä\nkertomaan! Pitkänä kuin hongankolistaja se seisoi luokan edessä ja\nruumistaan tutisuttaen näytti, kuinka Kolumbuksen miehet pelkäsivät.\n\nLökäpöksyt!\n\nMutta tämäpä taivutti heidät kuuliaisuuteen: Minä vien teidät maahan,\njossa on kultaa ja hopeaa kahmalokaupalla, ja kallisarvoisia,\nhyvänhajuisia yrttejä!... Niin — eikö äiti ollut pyytänyt häntä tuomaan\nsuopursuja Leppäsaaresta Eetu-veljen haudekylpyjä varten?\n\nSelvä oli. Hän ei antanut perään. Hän ohjasi laivansa kohti uutta\nmaata. Siellä asui intiaaneja ja tiesi mitä ihmissyöjiä, mutta hän\nnousisi maihin ja valloittaisi sen. Rottarinkulat eivät pystyisi\ntekemään hänelle mitään pahaa...\n\nNiitä välisikin Leppäsaaressa kuin Vilkkilän kissoja... kaupungin\nherrasväkien poikia, jotka kävivät isoja kouluja. Ne vaanivat pensasten\ntakana ja puikkelehtivat rantalepiköissä. Välistä ne hyppäsivät\nveneeseenkin ja uhkasivat heittää hänet sekaan: Kenen luvalla\nolet tänne tullut? Me heitämme sinut sekaan! — Oh... mokomiakin\nrimppakinttuja! Vai sekaan! — Hän oli kohottanut aironsa ja uhannut\nlyödä: Tulukaapa lähemmäs, niin saatta nuppiinna!... Hei vaan! —\nintiaanit olivat paenneet, ja Kolumbus oli rauhassa saattanut astua\nmaihin.\n\nHesse on taas matkalla Leppäsaareen. Hän on löytänyt hyvän sataman,\njohon häiritsijät eivät arvanneet tulla. Se oli saaren toisella puolen.\nSinne hän nytkin souti, kiinnitti veneensä ja nousi maihin.\n\nKuin uuden maan löytäjä ainakin hän lähti hiipimään läpi rantalepikon,\nkuulostellen joka askelella. Tänne ei tavallisesti kukaan eksynyt —\nhuvilat sijaitsivat paremmin saaren keskiosassa. Ainoastaan yksi,\nkauppias Antonoffin, oli lähinnä, mutta heillä ei ollut yhtään poikaa.\nSitä paitsi ne olivat ryssiä eivätkä siis yhtään pelättäviä.\n\nJonkin matkan päässä saaren sisäosassa oli suo, ja sen reunoilla\nkasvoi suopursuja. Se oli Hesselle tuttu paikka, hän oli käynyt siellä\nmonet kerrat. Nytkin hän löysi sinne ilman vaivaa ja ryhtyi keräämään\nsaalistaan.\n\nMonta sylillistä hyväntuoksuisia kasveja hän kantoi veneeseensä,\nlastaten sen kokasta perään. Piti äidin kerrankin saada haudeaineita\nriittävästi!\n\nPalatessaan viimeisen kantamuksen kanssa hän kuuli ääniä rannasta.\nKeitähän siellä mahtoi olla?\n\nHän hiipi lähemmäs. Kaksi poikaa seisoi veneessä, syytäen lastia\nmereen, kaksi katseli rannalla tätä hävitystyötä. Heillä oli\nkirjokepit kädessä ja toisella oli kova kaulus. Veneessäolijat olivat\nuimapukuisia, rannalla seisojat täysissä vaatteissa.\n\nSyytäkää vain sekaan! Kuka piru kulkee täällä raiskaamassa saarta?\n\nHessen sydän löi haljetakseen. Siellä menivät nyt Eetu-veljen\nhaudekylpyaineet. Hän raivostui yhtäkkiä ja unohtaen vaaran syöksyi\nrannalle.\n\nMitä te teette? Pois minun veneestäni!\n\nPojat kääntyivät kohti. Toinen rannalla olijoista, pitkä huiskale,\nhuusi silmät säkenöiden.\n\nSiinähän se munsööri onkin! Ja syli suopursuja täynnä! Pojat, käykää\nkiinni!\n\nAlkoi vimmattu painiskelu. Hesse oli kyllä pienikasvuinen, mutta raivo\nantoi hänelle voimia. Ensimmäisen kimppuunsa hyökkääjän hän heitti\nheti nurin. Mutta toinen, suurempi, kävi päälle, hampaat irvissä kuin\npeto, ja heti oli nuorempikin häntä avustamassa. Se riivattu pureutui\nkiinni kinttuihin, ja hetken kuluttua makasi Hesse maassa avuttomana\nläähättäen. Molemmat uimahousuiset painoivat hänen käsiään, ja toinen\nkeppiniekoista oli polvillaan hänen jalkainsa päällä. Se oli rautatien\nkasööri Hahnin poika, Kallus, joka kävi ruotsalaista lyseota. Hesse\ntunsi sen. Ne olivat oikeastaan saksalaisia, vaikka olivatkin asuneet\nSuomessa jo kauan. Nuo ilkeät silmät hän muistaisi niin kauan kuin\neläisi.\n\nKallus tiukkasi: Kenen poika sinä ole? Sano!\n\nHesse puri hammasta, ja kyynelet tulvahtivat hänen silmiinsä. Hän\nmuisti kotiaan ja Eetua, ja hänen sydäntään kaihersi ääretön epätoivo.\n\nKenen poika sinä olet? Sano... taikka —! Isompi uimahousuisista\nmöykytti hänen päätään tantereeseen.\n\nEn sano!\n\nEtkö sano?\n\nJa nyt siinä oli tuo toinen keppiniekka, ihan hänen vieressään, se\njolla oli kova kaulus, ja se napsautti häntä kintuille.\n\nPiimäkaula! ajatteli Hesse halveksivasti ja puri hammasta. Hän koetti\ntempoilla, mutta uimapöksyiset puristivat häntä maata vasten: Vai aiot\nriuhtoa!\n\nPäästäkää minut! karjui Hesse. Hänen äänensä vapisi.\n\nSano, kenenkä poika olet! Etkö, pirhana vie, sano!\n\nUusi kepin isku.\n\nHessen ei auttanut muu kuin antautua. Hän sanoi nimensä.\n\nOnko sun isäs rautatiellä?\n\nOn!\n\nIsommat pojat puhuivat ruotsia keskenään. Sitten Hahnin Kallus kysyi:\nMitä varten olet repinyt tuommoisen määrän kukkia? Aiotko raiskata koko\nsaaren?\n\nSiihenkin täytyi Hessen antaa selitys. Hänellä oli sairas veli...\nraajarikko, jolle laitettiin haudekylpyjä. Lääkäri oli määrännyt.\n\nValehtelee! huudahti toinen uimapukuisista.\n\nHesse silmäsi tätä. Tuonkin naaman hän muistaisi, niin kauan kuin\neläisi... tuon paksun nykerönenän ja nuo leveät leukapielet. Hän ei\nvain tiennyt niiden omistajan nimeä.\n\nEi — kyllä se taitaa puhua totta. Kasöörin poika sanoi taas jotakin\ntoiselle keppiniekalle. Tämä nousi ja vapautti Hessen jalat\npuristuksesta.\n\nMissä te asutte?\n\nMerimies Matlinilla, itki Hesse. Hänen päähänsä koski, takki oli\nrepeytynyt ja jalasta vuoti veri.\n\nToisen uimapöksyisen tuli häntä sääli. Hän rupesi haravoimaan vedestä\nsinne äsken heittämiään kukkia. Halinin Kallus kokoili taas rannalta\nHessen viimeistä kantamusta. Sovinto ja rauha näyttivät palanneen.\n\nAnnetaan sille takaisin nämä, sanoi kasöörin poika.\n\nKovakauluksinen nyökkäsi.\n\nMutta jos tulet vasta tänne, niin annamme paremmin rokkiin! Muista se!\n\nHesse työnsi veneensä vesille ja tarttui airoihin. Hänen sisuansa repi\nja kihelmöi. Odottakootpa... mokomatkin herrasroikaleet! Kyllä hän\nvielä jotenkin kostaisi. Tulkootpa Laidalle vain!\n\nHän souti niemen ohitse. Päästyään jonkinlaisen välimatkan päähän, hän\nnousi seisomaan ja huusi rannalle:\n\nJa jos te tulette Laidalle, niin me teemme teille lintuvalan... senkin\nrottarinkulat, pahan hengen vinkulat!\n\nÄlä turruuta suutas... saat kivellä päähäs! huusi toinen\nuimahousuisista ja rupesi pommittamaan Hessen venettä. Tälle tuli kiire\nsoutaa mahdollisimman nopeasti kantomatkan ulkopuolelle. Mutta muutamia\nkiviä lensi paattiin, vaikk'ei yksikään sattunut häneen.\n\nNyt vasta — päästyään turvallisen välimatkan päähän hänen raivonsa\nrupesi oikein kiehumaan. Senkin peijakkaat! — hakkasivat ja hanskasivat\nhäntä kuin kinnasta! Minkä hän mahtoi ylivoimaa vastaan! Niitä\noli neljä... ja hän yksin. Mutta — olisipa Päkkilän Eenokki ollut\nkumppanina, niin selkään olisivat saaneet, lempparin rotat!\n\nHän puri hammasta ja souti, kuumien kyynelten valuessa poskia pitkin.\nMitä sanoisi isä? Hän oli luvannut tulla Öömannin rantaan vastaan\nsäkkeineen. Kyllä hän kertoisi koko nujakan... sanoisi, että ihan\nsyyttömästi hyökkäsivät hänen kimppuunsa. Eihän se ollut niiden maata...\n\nEnsi kerran vilahti Hessen mielessä ajatus yhteiskunnan\nnurinkurisuudesta. Vääryys, ilmi vääryys täällä vallitsi. Köyhää\nsorrettiin häikäilemättä rikkaan rehennellessä ilkkuvin naamoin.\nHän tunsi vihaavansa koko herrasluokkaa... kaikkia noita honteloita\nhumalasalkoja, jotka vetelehtivät joutilaina. Hänen piti sunnuntainakin\ntehdä työtä... jollei muuta, niin soutaa suopursuja sairaalle\nveljelleen...\n\nMutta kylläpä hän oli niitä uhannutkin! Lintuvala! Sen tempun osasivat\nLaidan pojat. Hänellekin olivat kerran tehneet.\n\nHän punastui vieläkin muistaessaan tuon tapauksen. Se oli kamalaa!\nPoika selälleen — aivan niinkuin hänet äsken — housut auki ja nöpö\nesiin! Ja sitten luettiin muuatta rämssyä, jota oli inhoittava kuulla.\nToimitus herätti sellaisen kamalan tunnelman — aivan kuin olisi\nriisuttu kirkossa alasti...\n\nHyi! Häntä puistatti ja inhotti. Tuo raaka pila loukkasi nuoren\npojan olemuksen sisintä... painoi hetkiseksi sellaiseen häpeään ja\nalennukseen, että rohkeimmaltakin pääsi itku. Mitähän nuo mammanpojat\nolisivat mahtaneet sanoa, jos heitä olisi sillä tavoin käsitelty?\nVaikka Hesse oli äsken sellaisella uhannut, hän tunsi nyt, ettei olisi\nvoinut sitä tehdä.\n\nHänen mielensä oli jo jonkun verran tyyntynyt. Hän muisteli\nviimesunnuntaista kohtaustaan Mankisen Kustun kanssa.\n\nTämä oli päässyt kasvattipojaksi kirjanpainaja Porkille.\nPakhuusinkadulla oli Kustu tullut häntä vastaan, oli ollut kotonaan\nkäymässä ja nyt palailemassa kasvatusvanhempaansa luo. He olivat\nistahtaneet katuvierelle Hapuojan nisupuotia vastapäätä, ja Kustu oli\nkertonut ihmeellisiä asioita uudesta olinpaikastaan.\n\nHänellä oli itsepäällinen huone, jossa oli taivaansiniset tapeetit,\nja kahden lakanan välissä poika nukkua kellotti. Joka aamu pestiin\nsilmät ja kammattiin pää, johon toimitukseen Kustun oli alussa ollut\nhiukan vaikea tottua — varsinkin kun tuli näkyviin, mitä tavaraa hänen\npäässään oli. »Tantte» oli torunut ja moittinut siivottomaksi: Semmossi\nte ole, te Laidan lapse... teite pee teys! Mutt' kylle mine kuska ne\npois! — Ja pois oli kuskannutkin. Niin ihmeellisillä vesillä oli Kustun\npäätä pesty, ettei lopuksi ollut löytynyt yhtään, vaikka kuinka olisi\nhakenut. Markan oli Kustu-poika luvannut, jos joku löytäisi! Eikähän\nniitä tietysti olisi löytynytkään. Niin oli haissut hyvälle kuin\nherskapin lapset ja nenäliinaan niistää turauttanut. Se oli tahtonut\nnäyttää, että hän osasi. Tantte oli kieltänyt sormin niistämisen... oli\nsanonut moukkien niin tekevän.\n\nSellainen onnenpotkaus oli tullut Kustun osaksi! Hesse oli suhtautunut\nhäneen kuin ylempäänsä... kuin johonkin mainehikkaaseen, mahtavaan\nhenkilöön, joka pikkusormensa liikkeillä hallitsee koko luomakuntaa.\n\nMutta nyt et saa enää olla tansseissa, oli hän arasti huomauttanut.\n\nEn minä vähiäkään... minä osaan ruotsiksi rukoilla.\n\nSellaista!\n\nJa Kustu oli liittänyt kätensä ristiin, nostanut nenänsä Hapuojan\nkatonharjaa kohti ja lausunut:\n\n    Tuut som haaver\n    paarnen säär...\n\nEnempää ei Hesse jaksanut muistaa, eikä ollut Kustukaan sitä kokonaan\nmuistanut. Mutta — ihmeellistä se oli ollut. Ajatella, että osasi\nruotsiksi rukoilla!\n\nKuka sinulle on opettanut?\n\nTantte.\n\nKuka se oli?\n\nPorkin rouva — minun pitää sanoa sitä tanteksi. Sekin on ruotsia.\n\nJa Mankisen Kustu oli noussut, pyyhkinyt pöksynsä pölystä ja lähtenyt\njuosta kipittämään keskikaupungille päin.\n\nTulisikohan siitäkin samanlainen kuin nuo Leppäsaaren rotat...\nsellainen, joka halveksisi ja vihaisi köyhempiään? Tuo ajatus teki\nHessen alakuloiseksi.\n\nMutta — mikäs nyt? Hesse pyörähti ympäri ja huomasi ajaneensa karille.\n\nMokomakin purtilo! Pyöri ympäri kuin lusikka!\n\nHän koetti työntää irti, mutta ei saanut. Paatti oli juuttunut lujaan.\nJonkun matkan päässä souti vene ohitse. Hän rupesi huutamaan apua.\n\nTulukaapa jeleppaamaan... minä en saa tätä irti!\n\nVieras vene pysähtyi ja käänsi keulansa Hesseä kohti. Ne olivat\nKarstenin tehtaan työmiehiä, jotka heiloineen olivat sunnuntaisella\nhuviretkellä.\n\nNo, perhana! Mitä törkykuormaa sinä kuljetat? Paatti kanervia täynnä!\n\nHesse selitti matkansa tarkoituksen.\n\nKenen poika sinä olet?\n\nSeppä Karlssonin.\n\nSenkö, jolla on vaivainen poika?\n\nJuuri sen, Johan hän sanoi, että sen haudekylpyjä varten nämä olivat.\n\nOli siinä puuhaa, ennenkuin vene saatiin irti. Mutta lähti se viimein.\n\nPidä nyt parempi kurssi...\n\nKyllä... kiitos vain, ja Hesse jatkoi matkaansa. Hän olikin jo lähellä\nSardiniaa. Täällä ei enää tarvinnut matalikoita pelätä.\n\nHuomenaamulla oli taas lähdettävä työhön. Hän oli päässyt höyrykattilan\nputkia rapaamaan rautatielle. Pienessä putkassa, vaunuverstaan kupeella\noli hänen työpaikkansa.\n\nMutta kyllä se oli pölyistä hommaa! Putken ympärille kivettynyt kuori\noli kovaa kuin teräs. Sitä ei mitenkään tahtonut saada rikki. Sai vähän\nvähä käydä teroittamassa rapojaan. Mutta — mitäpä siitä, kun teki työtä\nurakalla. Kun vain sai messinkipinnan näkyviin, niin sitten luontui\nkyllä. Muutamassa hetkessä oli putki puhdas, ja viisitoista penniä irti!\n\nHesse katsahti taakseen. Hän oli jo lähellä Öömannin rantaa. Isä\nodotteli siellä säkkeineen. Hän heilautti kättään ja souti rivakammin.\nMuuan aironveto vielä, ja hän oli rannassa.\n\nIsä nauroi: No, onpa sinulla nyt lasti!\n\nJoo... mutta kyllä tämän vuoksi oli saanut tapellakin.\n\nNo, mitä nyt —?\n\nHesse kertoi tapauksen.\n\nTunsitko, keitä ne olivat?\n\nEn tuntenut muita kuin kasööri Haanin pojan.\n\nJaa... Kallus! No, kehtasiko se sekin käydä kimppuun?\n\nSehän se oli ollutkin pääpukarina.\n\nIsä siveli parrannypykkäänsä ja näytti miettiväiseltä. Hetken kuluttua\nhän virkkoi:\n\nSe on se köyhän kohtalo tässä maailmassa. Sitä kaikki sortaa...\n\nNiinpä niin.\n\nHe rupesivat sullomaan suopursuja säkkeihin, ja isä lähti kiikuttamaan\nniitä Laidalle. Ei mennyt kaikki yhdellä kertaa. Piti tulla uudestaan,\nja Hesse sai jäädä venettä vartioimaan. Eihän tämä homma nyt oikein\nsopinut sunnuntaina, kun toiset kävelivät joutilaina ja herrastelivat.\nMutta — mikäs auttoi. Se oli se köyhän kohtalo...\n\nSiellä mennä vaaputteli isä torin yli kaksi suurta säkkiä selässä.\nOhikulkijat osoittelivat häntä. Osoitelkoot... eivät ne tienneet mitään\nköyhän elämästä.\n\n_Lempi_ purki väkeä maalle laiturin toisella puolen. Sieltä tuli\nMankisen Kustukin hienosti puettuna... polvihousut ja leveä,\nkiilloitettu kaulus.\n\nTuollaista hän ei ikinä panisi kaulaansa!\n\nHän vaipui alakuloisiin mietteisiin. Koski soitteli sillan alla vanhaa,\ntuttua säveltään. Se oli tämän kaupungin kehtolaulua aamusta iltaan,\nvuorokaudesta toiseen, vuodesta vuoteen... kesät, talvet... aina,\naina...\n\nHesse kuunteli kosken pauhua. Häntä rupesi raukaisemaan. Hetken\nkuluttua hän nukkui veneessä tuoksuvien suopursujen keskellä.\n\n\n\n\nVII.\n\n\nHesse työskentelee rautatien maaliverstaassa.\n\nKesälomaa oli vielä jäljellä toista kuukautta ja se oli käytettävä\ntarkoin.\n\nSaatuaan kattilanputkiurakan valmiiksi, hän oli ottanut uuden:\nmaaliverstaassa nyittiin trasseleita. Mikkosen poikain kanssa hänellä\nnyt oli työpaikka verstaan leveällä, pitkällä penkillä.\n\nHän työskenteli mielellään täällä. Maaliverstaan haju oli hänelle\nentuudestaan tuttu. Täällä tehtiin vain toisenlaista työtä kuin\nHelmisellä. Ei pöytiä, ei piironkeja eikä pesukaappeja, vaan kokonaisia\nrautatievaunuja ja vetureita.\n\nHän tutustui maalareihin ja nämä opettivat heille yhtä ja toista. Tosin\nei kaikki ollut lähimainkaan sopivaa, mutta oppia kuitenkin. Pitzén,\npitkä, parraton miehenhuiskale, jolla oli jonkun verran taiteilijaverta\nsuonissaan, näytteli pojille ihmeitä. Maalatessaan kolmannen luokan\nvaununpenkkejä hän piirteli pensselinvarren nokalla kaikenlaisia kuvia\ntuoreeseen penkin pintaan. Siinä ratsasti sotajoukko Kehuvin lipuin,\nmusiikin soidessa, taistelusta kotiin, ja johtajan kypärän sulkatöyhtö\nhulmusi tuulessa. Sitä olisi ollut hauska pitempäänkin katsella, mutta\nPitzén sutaisi sen pois — ja seuraavassa hetkessä veivasi italialainen\nposetiivia, ja pikku tyttö lauloi pää kallellaan. Pitzén kirjoitti\nalle: Osta, tyttö, onnenlehti, linttu antta! Se oli tuttu kuva pojille\nLaidan pihoilta, varsinkin keväisin. Taas sutaisu —ja soittaja\ntyttöineen hävisi. Penkin pintaan ilmestyi uusia kuvia: kaksi hevosta\npäällekkäin, päällimmäisen polvet puserruksissa toisen lapoja vasten,\nhampaat irvissä, sieraimet renkaina, ja häntä suurella kysymysmerkillä.\nMitä se oli? Pojat katselivat kuvaa, katselivat toisiaan ja\npunastuivat. Kuumat ja kylmät väreet kulkivat pitkin selkäpiitä, mutta\nPitzén tarkasteli vain kättensä töitä toinen silmä ummessa, tehden\npieniä korjauksia. Hän vilkaisi poikiin, nauraa kähäytti hävyttömästi,\nilmeisesti nauttien näiden hämilläolosta. Mikkosen Kalle tirskui, mutta\nJussi tuijotti kuvaa suu auki. Järki askarteli ankarasti, ja hänen\nharmaat silmänsä tarkastelivat vuoroin Pitzéniä, vuoroin piirustusta —\nkuin selitystä vaatien. Sitten hän rupesi kynsimään niskaansa ja puheli\nharvakseen: Kuulkaapa, Pitseeni — tuohan on hävy... Hän ei ehtinyt\nlopettaa lausettaan, kun penkille jo ilmestyi uusi sarja: alastomia\nmiehiä ja naisia ja muutamat niin riettaissa asennoissa. Hesse pani\nvoimakkaan vastalauseensa, mutta mitäs se auttoi. Pitzén vain nauraa\nvirnisteli: Se on taidetta. Höh!... tuoko taidetta... tuollainen roska!\nEi, hän ei hyväksynyt sitä ollenkaan!\n\nNyt tajusi Mikkosen Jussikin: Kuulkaapa, Pitseeni, minäpä kerron\nisälle. Silloin suhahti Pitzénin pensseli vain kerran, ja koko\naistillinen ilo oli tipotiessään. — Vai isälle... senkin pöllö!\nKerrohan vain niin maalaan sulta nokan! — Ja Pitzén teki uhkaavan\nliikkeen pensselillään.\n\nPojat ryntäsivät vaunusta ulos posket palaen ja silmissä kuumeinen\nkiilto. He eivät kehdanneet katsoa toisiinsa. Vimmatusti trasseleita\nrepien he koettivat ajatella muuta. Mutta — ei se vain yhtä nopeasti\nhaihtunut kuin pensselillä pyyhkäisten. Lapsen herkkään sieluun oli\npainunut kuvia, jotka asustaen siellä viettivät ilojaan kuin äsken\ntuolla vaununpenkillä. Hessen sydänalaa ahdisti. Hän tunsi itseensä\ntarttuneen likaa, jota hän ei niinkään helposti saisi pois. Hänen\nsisäinen maailmansa oli pahasti järkytetty, ja hän kärsi siitä. Hän\ntunsi vihaavansa Pitzéniä, joka verstaan toiselta puolen virnisteli\nhänelle. Ja miten sen silmät paloivat! Se oli aivan kuin ilmetty piru!\n\nToiset maalarit olivat siivoja, iäkkäämpiä miehiä. Vanha Jukuri,\nentinen merimies, teki karkeampia töitä... maalaili etupäässä\ntavaravaunuja tai hioskeli hohkakivellä matkustajavaunujen seiniä.\nJa silloin hän tavallisesti lauloi. Se oli jokin noita vanhoja,\niloisia veisuja, joita meripojat vetelevät — tai sitten jokin pitempi\nlaulukertomus, milloin surullinen, milloin leikillinen. Hessen mielestä\nne eivät oikein sopineet noin vanhan miehen suuhun. Mutta — oli miten\noli — aina kajasti Jukurin lauluista meri, tuo vallaton ja läikkyvä,\njoka toisinaan hymyili kuin Isän Jumalan kasvot, toisinaan muuttui\nmustaksi, pauhaavaksi hirviöksi, kun tuuli ulvoi ja myrsky soi.\n\nSitä oli soma kuunnella.\n\nJukuri jutteli mielellään merimiesajoistaan, mutta — kuten tavallisesti\nvanhat merimiehet — hän liioitteli mahdottomasti. Hänelle ei kuitenkaan\nkehdattu siitä huomauttaa — kunnioitettiin hänen ikäänsä. Mutta —joka\nkerta kun Jukuri aloitti juttunsa, iski Pitzén silmää, aivan kuin\nhuomauttaakseen, että: kuulkaa päälle, pojat!\n\nMaaliverstaan johtaja Viitanen oli uskovainen mies, joka toisinaan\ntoruskeli Pitzéniä tämän kujeista. Pitkä maalarinsälli keksikin\nkaikenmoista. Välistä hän hilasi täysinäisen vesisaavin verstaan\nvinoille, ja kun Hesse tovereineen saapui työhön, hän hurahdutti saavin\nsisällön poikain niskaan. Vesikauhu, vesikauhu! huusi hän sitten, ja\nhänen sileäksi ajeltu mefistonnaamansa loisti tyytyväisyydestä.\n\nToisinaan hän järjesti kummituksen. Käyttäen hyväkseen poikain\npoissaoloa — nämä juoksentelivat usein verstaan ympäristössä — hän\nsitoi jonkun säkkiin pitkän rihman ja pujotti sen penkillä olevien\nlasi- y.m. laatikoiden taitse verstaan perälle. Työskennellen siellä\nhän piti silmällä poikien tuloa. Kun nämä sitten saapuivat ja iloisesti\nkeskenään jutellen ryhtyivät jälleen työhönsä, liikahti säkki\nyht'äkkiä. Tarina katkesi hetkiseksi — jokainen oli tuon liikkeen\nhuomannut, mutta luullut erehtyneensä. Mutta sitten — yks' kaks' —\nkeskellä uutta juttua heilahti säkki valtavasti — aivan kuin olisi\njoku ryöminyt sen sisään ja nyt kierittelisi itseään siinä. Pojat\nvalahtivat kalpeiksi, Mikkosen Jussi hyppäsi penkiltä alas, tuijottaen\nkauhistuneena kummittelevaan säkkiin. Se liikahti uudelleen, ja nyt\npääsi pelko valloilleen. Liikkuu! parkaisi Jussi ja ryntäsi suoraa\npäätä ulos. Mutta Hesse ja Kalle rupesivat asiaa tutkimaan, ja silloin\nkajahti verstaan perältä valtava naurunhohotus. Pitkä Pitzén siellä löi\npolviinsa ja nauroi: Voi yhren kerran! Hah-hah-haa! — Silloin selvisi\nsalaisuus. Hesse sieppasi lattialta jakkaran ja linkosi sen Pitzéniä\nkohti. Mutta tämä väistyi vaunujen taa, kyyristeli siellä ja katseli\npyörien välistä, kalpeilla kasvoillaan ivallinen hymy. Ja koko ajan\nkaikui hänen pirullinen naurunhohotuksensa.\n\nNyt vallitsi rauha työpaikalla. Pojat olivat siirtäneet verstaansa\nmaalattavaksi tuotuun lumiauraan saadakseen olla keskenään.\nTrasseliläjät vaununpenkillä kasvoivat. Täältä ei kukaan voinut\nvarastaakaan niinkuin verstaasta, mistä konepajan työmiehet silloin\ntällöin sivukulkiessaan pistivät puhtaan trasselitukun taskuunsa. Hesse\nmietti Eetu-veljen kohtaloa. Tämä oli sairas, hyvin sairas, ja aamulla\noli ollut korkea kuume.\n\nSamassa pisti Pitzénin pää ovesta sisään.\n\nHesse, sinua haetaan.\n\nHesse säikähti. Mitä... oliko värkmestari saanut vihiä heidän\nkujeistaan ja nyt käsketti hänet, joukon vanhimman, luokseen? Sillä\nviattomia eivät olleet hekään — kaukana siitä.\n\nMutta — ei, siellä seisoi Anna-sisko itkettynein kasvoin ja oli\nkutsumassa häntä kotiin. Siellä Eetu teki loppua. Isä oli jo haettu\npajasta, ja hän oli jo mennyt.\n\nKalpeana ja hengästyksissään lähti Hesse juoksemaan Anna-sisko\nkintereillään. Päivä oli kirkas, ja maali verstaan viereisestä ojasta\nkohosi väkevänä kukkien lemu. Puna-apilat nyökyttelivät päätään\nkonepajan ja ratapihan välisellä kedolla, ja aurinko heloitti täydeltä\nterältään. Tuntui kummalta juosta tuon kukkivan kedon yli kohtaamaan\nkuolemaa, joka tuolla Laidan äärimmäisessä päässä, muutamassa\nportinpielikamarissa valmistautui korjaamaan saalistaan. Hesseä\npuistatti, ja itku nyki hätäisenä kurkussa. Eetu kuolemaisillaan...\nse viisas, iloinen Eetu-veli, jota Hesse rakasti koko sielustaan.\nEivät olleet auttaneet suopursukylvytkään, joita äiti koko talven oli\nhänelle antanut. Ja vielä aamulla hän oli hymyillyt ja käskenyt tuomaan\nmuutamia sorvinlastukappaleita. Ja nyt hän teki kuolemaa...\n\nHän juoksi läähättäen portista sisään ja tempaisi eteisen oven auki.\nMutta porstuassa piti pysähtyä... tuntui niin juhlalliselta ja\npeloittavalta samalla kertaa.\n\nJoku avasi keittiön oven, kehoittaen häntä tulemaan sisään. Se oli\nPaulinin täti, jonka silmät olivat kyynelissä.\n\nNyt se krönsiska pääsee häkistään, kuiskasi hän. Ja Hessen päässä\nvilahti, että kumma, kun Paulinin täti puhui sellaista. Hänhän oli aina\nrakastanut häkkilintuja.\n\nIsä istui kyökin pöydän päässä ja itki. Kyynelet olivat uurtaneet\nvaaleita juovia hänen nokisiin kasvoihinsa. Isä parka! ajatteli Hesse,\nja hänen olisi tehnyt kovin mieli lohduttaa. Mutta — kamarin ovelle\npäästyään hänen rohkeutensa petti.\n\nSiinä makasi Eetu pienessä vuoteessaan, kasvot kalpeina ja silmissään\nkuoleman verho. Naapurin vaimoja seisoi sängyn vieressä. He antoivat\nHesselle tilaa.\n\nTämä pillahti itkuun ja lankesi polvilleen vuoteen viereen.\n\nEetu, Eetu! kuiskasi hän kyyneltensä lomasta ja tapaili veljen kättä —\nethän sinä kuole?\n\nKuolevan katse kirkastui. Hänen sairas rintansa kohosi tuskallisesti ja\nkuivat, kuumeen polttamat huulet eivät tahtoneet irtaantua toisistaan.\n\nHesse, virkkoi hän hiljaa, — minä kuolen. Jeesus tulee minua noutamaan\naivan kohta. Taivaassa saan uudet jalat...\n\nHesse itki pakahtuakseen, ja hänen vieressään nyyhkyttivät äiti ja\npikku Anna. Eetu ojensi kätensä sisarelleen.\n\nAnna... anna anteeksi, että olen nauranut, kun Hesse sinua vislautti.\nMinun on niin paha olla. Ja katsoen veljeään kirkkain silmin hän\njatkoi: Hesse, älä koskaan vislauta Annaa.\n\nHesse parkaisi tuskasta. Hän oli toisinaan kiusannut Anna-siskoaan\nnykäisemällä tätä niskasaparosta. Se oli muka veturin »visseli». Pikku\nsisko parkui hänen käsissään. Siten hän »vislautti» häntä.\n\nNyt hän ihan vapisi ajatellessaan tätä pahaa tekoaan. Tuossa makasi\nEetu, joka pian kohtaisi Jeesuksen, ja hänen oli paha olla, vaikk'ei\nollut muuta kuin nauranut. Oi, oi, mahtaisiko Jumala hänelle koskaan\nanteeksi antaa?\n\nHän painoi pikkusiskoaan rintaansa vasten ja sopotti: Anna, Anna!\n\nHänen kyynelensä valuivat tämän vaalealle tukalle. Anna nyyhkytti hänen\nrinnoillaan, ja pienet kädet puristivat suonenvedontapaisesti Hesseä\nkaulasta.\n\nSiinä he itkivät kaikki yhdessä, ja pienen sairaan voimat heikkenivät\njoka hetki. Hän ei puhunut mitään, vaan lepäsi silmät ummessa.\n\nSitten hän yht'äkkiä avasi ne ja kysyi: Missä isä on?\n\nJoku naapurivaimoista viittasi Karlssonia kamariin.\n\nIsä, kuiskasi Eetu, — minä kuolen nyt. Saanko kertoa Jeesukselle, ettei\nisä enää mene tillikkaan?\n\nKarlsson läähätti tuskasta ja purskahti valtavaan itkuun.\n\nVoi, voi, Eetu! Anna isälle anteeksi!\n\nAnnan, annan... ja sitten hän kääntyi äitinsä puoleen: Äiti, nostakaa\nminua ylemmäs...\n\nKarlssonska täytti hänen pyyntönsä. Eetu katsahti äitiään silmiin\nkirkkaasti, ihmeen kirkkaasti ja hymyili. Sitten tuo pieni, viisas pää\nkallahti sivulle.\n\nHän oli kuollut.\n\nSilloin purkautuivat kaikki sulut, ja pienen huoneen täytti itku\nja valitus. Kaikkein suurinta ääntä piti Matlinin Maija. Hän kulki\nedestakaisin, puristeli rintojaan ja hoki:\n\nVoi, voi, Kaalsonni, kuulkaa, kuulkaa! Eikö ollutkin viisas? Sellaisia\nsyviä sanoja... Herra Jumala! Sehän oli kuin aikaihminen!\n\nMatlinin emäntä oli aloittanut virren. Hän istui keinutuolissa ja\nveisasi, katse ankarasti suunnattuna keittiön oveen.\n\n    Mit' on viimein kuolema?\n    Se kuin tuskat lopettaa,\n    viepi viimein vaivasta\n    iloitsemaan taivaassa.\n\nTuli siihen Matlinin isäntäkin. Hän oli yltäpäätä höylänlastuissa, ja\nhänen vaatteensa tuoksuivat tervalle. Hän puheli lyhyeen, änkyttävään\ntapaansa:\n\nSe on — tuo-ta... onnellinen vainaja. Sitä on elämän Herra vastassa\niankaikkisuuven rannalla. Siellä on Eetu-pojalla lysti Herran Ie-suksen\nkanssa.\n\nJa hän muhoili tyytyväisen näköisenä, katseli aikansa itsekutakin ja\npoistui yhtä huomaamattomasti, kuin oli tullutkin.\n\n\nKolmen päivän perästä Eetu haudattiin. Matlinin portinpieliasunnossa\noli hiljaista ja juhlallista. Pastori souteli keinutuolissa, ja\nPaulinin täti passasi. Hänellä oli päässä uusi, musta myssy, ja hän\nteki oikein hienon ja ylhäisen vaikutuksen. Äiti istui kyynelsilmin\nkamarinloukossa, nuorin lapsi, Kuunari, polvellaan. Tämä oli vasta\nkahden vuoden vanha eikä ymmärtänyt tilaisuuden merkitystä. Hän jutteli\nvain Eetusta ja osoitteli pikku kätösillään ympäri huonetta, aivan kuin\nihmetellen, mihin veli oli hävinnyt. Isä keskusteli pastorin kanssa\nnöyränä, alistuvaisena, melkein kuiskaamalla. Hän kurkoitti kaulaansa\nomituisesti — aivan kuin miettien jotakin vaikeaa arvoitusta, ja\nvasen käsi nykäisi tavantakaa pientä pukinparran nypykkää. Hän näytti\nkovin itseensä vajonneelta eikä huomannut aina heti vastata pastorin\nkysymyksiin.\n\nSitten lähdettiin hautuumaalle, ja sinne laitapuolelle laskettiin Eetu.\nVarusmestari Kurola veisasi haudalla. Hän oli isän kasarmiaikaisia\ntuttavia. Pastori puhui Sarpatin lesken pojasta. Se oli kaunista.\nAurinko paistoi kirkkaasti ja linnut visertelivät hautuumaan puissa.\nTuore multa tuoksui somasti. Kaikki tuntui niin rauhalliselta. Surukaan\nei enää yhtä raskaasti painanut.\n\nSavuojan kummi virkkoi:\n\nÄlä itke, Kaisa... oli hyvä, että poikaressu pääsi pois. Ei siitä olisi\ntullut itsensä elättäjää.\n\nMutta äiti itki vain, ja silloin pyrkivät Hessenkin kyynelet uudelleen\nesiin.\n\n\n\n\nVIII.\n\n\nPartaset olivat muuttaneet Laidalta pois. He asuivat nyt pormestarin\ntalossa, Niittytullin puolessa. Talo oli myyty voimistelija\nWesterholmille, joka samalla otti valokuvia.\n\nPartasen piha oli jonkun verran muuttunut uuden omistajan tultua.\nSiellä seisoi nyt korkea varjostin, »särmi», johon oli maalattu kaunis,\nkesäinen maisema. Sen eteen asetti Westerholm valokuvattavansa mitä\nerilaisimpiin asentoihin, ja neljännestunnissa oli kuva valmis.\n\nHe olivat levotonta väkeä, kulkuriluonteita, joiden oli vaikea\npysyä paikoillaan. Välistä he lähtivät pitkille matkoille, kulkien\nmarkkinoilta toisille, sirkustemppuja tehden ja ottaen valokuvia.\nSilloin hoiti taloa vain rouvan äiti — Westerholmin mummu, pirteä,\npikkuinen ihminen, jonka suu kävi kuin mylly.\n\nHesse pistäysi siellä toisinaan. Mummu keitti kahvia ja jutteli.\nHessestä oli soma kuulla hänen puhettaan. Niin hän liukui asiasta\ntoiseen vaivattomasti, yhtään välittämättä siitä, kuunneltiinko häntä\nvai ei. Pääasia vain, että oli joku huoneessa. Silloin hän hellitti\nkielensä kannat, ja juttu juoksi kuin siima.\n\nNe ovat taas lähteneet turneelle... Petti ja Kustu — Kokkolaan\nreissasivat, Siellä on markkinat ensi viikolla... ja Kustulla on nyt\noma sirkus. Petti esittää trapetsitemppuja — se on taitava niissä.\nTuota — mitä minun pitikään sanoman eikä valehteleman — mitenkä se\nKaisa, äitisi, jaksaa? Muretta sitä on hälläkin, kun Kaalsonni juo ja\ntillaa. Ottaa se Kustukin toisinaan ryypyn — mutta ei koskaan liikaa.\nSe on taiteilijaelämä sellaista, että siinä täytyy...\n\nEipä siihen Hesse osannut mitään sanoa. Tottahan oli, että hänen isänsä\npistäysi kapakassa harva se päivä. Sehän se oli heidän kodissaan\nmurheen aiheena. Mutta ei siitä olisi tarvinnut vierasten puhua.\n\nEikä se niin paljon maistanut... sen verran vain, että tuli hyvälle\npuhepäälle. Mutta äiti suri sitä salaa, vaikka koettikin näyttää\niloiselta isän läsnäollessa.\n\nVälistä hän järjesti asiat niin, että hankki viinaa kotiin ja kehoitti\nisää kutsumaan tovereitaan heille. Se oli sittenkin parempi kuin tuo\niänikuinen kapakoissa koluaminen. Isä ilostui ja pani toimeen kekkerit.\n\nLauantai-iltana tavallisesti ne sitten saapuivat — päällelyöjä\nHeikkilä, sorvari Laksi ja varastorenki Vooke. He olivat vanhoja\nsotilaita muut paitsi Heikkilä. Matlinin pienessä portinpielikamarissa\nkohosi tunnelma pian kattoon.\n\nIsä lausuili _Vänrikki Stoolia_ ja kertoili koulumuistojaan. Hän\noli käynyt ala-alkeiskoulun ja muisti vielä maantiedettäkin: Sierra\nNevada, Sierra Estrella, Sierra Guadarrama. — Ja sitten on sellainen\npaikka kuin Estremadura! — Ja sitä lausuessaan isä taivutti päätään\nhiukan etuviistoon, katseli läsnäolijoita kulmainsa alta iloinen välke\nsilmänurkassa ja nauraa hihitti.\n\nHesse istuskeli keittiössä lukien läksyjään, mutta hänellä oli hyvä\nnäköala kamariin, missä toverukset pöydän ympärillä maistelivat. He\nottivat vain tuollaisia pieniä napauksia — niinkuin isä niitä nimitti,\nmutta siitä huolimatta ne illan pitkään vaikuttivat.\n\nIsä tuli uskonnolliselle päälle. Hän selitti laajasti raamattua,\nvedoten Nooakkiin, joka rakensi viinitarhan. — Minkävuoksi se oli\nraamatussa mainittu? Senkövuoksi, ettei viinaa pitänyt viljellä?\n\nHuihai — ei sinnepäinkään, vaan ihan päinvastoin!\n\nTosin Nooakki-äijä otti hiukan liikaa — se ei ollut oikein paikallaan.\nMutta kohtuuvella, kohtuuvella nautittuna viina pitensi ikää, sanokoot\nraittiusintoilijat mitä hyvänsä. Kyllähän ne muutamat uskonsuunnat\nkiivailivat raittiuven puolesta ja hyvähän se oli. Sanoihan\nraamattukin, ettei juomarin pitänyt perimän taivaanvaltakuntaa.\nMutta — oltiinko sitä nyt vielä juoppoja, jos hiukan maistettiin...\nlauantai-iltana, työn päätyttyä? Minäkin oon taas rauvottanu kymmenet\nmatkatavarakärryt. Vooke tietää sanoa, minkälaisia ne ovat — ei niistä\npuslingit putoile!\n\nJa sen päälle otettiin taas ryypyt.\n\nJoo... työtähän sitä tehtiin — kruunua palveltiin. Mutta oli\npalveltu ennenkin — oli! Vooke, entinen rakuuna, ja Laksi kolmannen\nkutsunnan mies samalta kasarmilta kuin isäkin, rupesivat kertomaan\nsotilasmuistojaan. Oli sitä seisottu smirnaassa ukko Ramsayn edessä\nja tanssitettu hänen tyttäriään. Laksi oli ollut iloinen vekkuli. Hän\nkertoi joka kerta, kuinka sotaväen päällikkö kerran oli komentanut:\nPojat, tanssittaka te minunkin tyttäret! Sitä ei ollut tarvinnut\nkahdesti sanoa. Laksi oli siepannut kenraalin tyttären kainaloonsa ja\nviilettänyt tämän kanssa ympäri, niin että arttelisali oli pyörinyt\nsilmissä. Mutta olipa hän saanut palkankin. Tanssin tauottua oli\nRamsay-ukko itse lyönyt kaksi markkaa hänen kouraansa ja kiittänyt\nerikoisesti. Ja Laksi rupesi laulamaan:\n\n    Soomalainen sotamees\n    on paremba kuin härra,\n    kun hen on kelpanut\n    keisarille kärran.\n    Sumffaritira'la,\n    niimpe taisi olla,\n    sumffariti ritirati frallaalalei!\n\nHän oli huono suomalainen.\n\nMutta sitten otti päällelyöjä Heikkilä viulunsa ja rupesi soittamaan.\nJa taas teki Hesse sen havainnon, että hän muuttui kuin toiseksi\nihmiseksi. Unohtaen kokonaan ympäristönsä hän vaipui muihin\nmaailmoihin. Hän soitteli kansanlauluja, pieniä tanssikappaleita —\ntavallisesti polkkaa — mutta päästipä joskus marssinkin ilmoille.\nSilloin nuo vanhat sotauroot jäykistyivät, muuttuivat juhlallisiksi\nkuin professorit... kunnes yht'äkkiä: isä kavahti tuoliltaan, sieppasi\nnurkasta hiilihangon ja lausuen: ast, vaa ast, vaa... krugom... mars! —\nteki muutaman kierroksen huoneessa, toisten seuratessa häntä totisina,\njuhlallisina — kuin olisivat marssineet itse keisarin ohi — kunnes\npysähtyivät ja kääntyivät rintamaan päällelyöjään päin. Ja — yht'äkkiä,\nisän komentaessa: karaa-ul! — he veivät oletetun kiväärin eteen (isä\nhiilihangon) ja seisoivat kunniaa tehden Heikkilän Iikan edessä, joka\nlakkasi soittamasta ja katseli hämmästyneenä työtovereitaan, kuin\naprikoiden, että mitä ihmeen paraatia tässä nyt pidettiin. Nuo kolme\nsota-urosta purskahtivat nauramaan ja palasivat paikoilleen.\n\nKymmenen korvissa toimitti äiti vieraat lähtemään ja laittoi isän\nmaata. Mutta tämä ei tahtonut siihen taipua, sillä nyt hän vasta oli\npäässyt juttupäälle. — Kun ajoit vieraat pois... Enhän minä ajanut...\nminä vain sievästi toimitin. — Aivan oikein, aivan oikein — nyt oli\nnukkumaanmenoaika... ja aamulla mentäisiin kirkkoon. Kukas siellä\nhuomenna saarnasikaan?\n\nJa sängyssä loikoen, piippua poltellen isä vielä haasteli: Niin —\nse tohtori Martti Lutheerus oli viisas mies. Se kirjoittaa: 'Vaikka\nminä viikon päivät makaisin Reinin viinistä juopuneena, niin mulla\non suurempi mahtollisuus kääntymiseen kuin vanahalla variseuksella,\njoka on kymmeniä vuosia Jumalaa palavellut...'. Ja isän ääni värähteli\nliikutuksesta.\n\nHänen sydäntään kaiveli jo katumus — oli maistettu hiukan liikaa.\nMutta kun se nyt kerran sattui, että vanhat sotatoverit... mitä,\nmenikö se koko kannu? Hän kurkisti kamariin, missä äiti korjasi\npöydältä juomatavaroita pois. — Ei oo kuin pisara pohjalla. — No... se\nsäästetään, säästetään — päivä se on huomennakin —.\n\nJa sitten rupesi kuulumaan voimakas kuorsaus, ja piippu kolahti\nlattialle.\n\nSellaista se oli, mutta sitä ei sattunut usein. Tavallisesti isä\npistäysi kaupungilla ja oli sieltä palatessaan pikku hiprakassa.\nSilloin hän kyseli Hesseltä kouluasioita ja oli yleensä huvitettu\nkaikesta, mikä kodin piiriin kuului. Äidille hän puheli ystävällisesti.\nMutta — joskus hän saattoi juonitella kaikesta — ennenkaikkea ruoasta.\nSitä ei äiti enää kestänyt, vaan puhkesi itkuun.\n\nIsä tuli levottomaksi. Hän huomasi käyttäytyneensä sopimattomasti ja\npyyteli äidiltä anteeksi: Muistatko, Kaisa, kun me olimme kihloissa...\nsinä palvelit seppä Oxelstenilla ja minä Rönnellä... meillä oli\nhauskaa! — Niin... mutta silloin sinä vielä olit raitis. — Niin...\nmutta kun se nyt kuuluu kunnon sepälle ottaa silloin tällöin pikkuinen\nnokkastokkari — hi-hi-hi! Annahan nyt anteeksi... ping! Noin se\nLeerpäkki-vainaa ennen rippikoulussa otti ääntä. Ja isä sipaisi äitiä\nnenän päähän ja nauroi. Siihen oli äidinkin pakko yhtyä...\n\nMutta nyt olivat Partaset muuttaneet pois, ja se oli Hessestä ikävää.\nNämä uudet asukkaat antoivat talolle uuden leiman. Siihen oli tullut\njotakin levotonta, entinen rauhallisuus oli tipotiessään. Leivinuuni\noli samassa paikassa kuin ennenkin, mutta ei hyräillyt enää sen edessä\nPartasen kummitäti. Nyt siinä touhusi Westerholmin mummu ja hän paasasi\nPetistä ja Kustusta ja heidän sirkusmatkoistaan.\n\nSe on sellainen omaperäinen... paljon maailmaa nähnyt. Pojalleenkin\nantoi ulkomaalaisen nimen...\n\nNiin — siinä taaperteli mummun hameen Kepeissä nelivuotias,\nruskeasilmäinen poika. Sen nimi oli Saales, ja se kirjoitettiin c:llä.\nSitä ei Hesse oikein käsittänyt. Mutta se kuului olevan engelskan\nkieltä ja vastaavan suomalaista Kallea.\n\nNiin selitti mummu. Hän oli hyvin tyytyväinen vävyynsä ja yleensä\nkaikkeen, mitä tämä teki. Hesseä tuo kehuskelu toisinaan tympäisi,\nmutta toisinaan hän näki sen paremmassa valossa. Westerholmin mummu\npiti sitkeästi omiensa puolta, vartioksi heitä kuin vanha paimenkoira.\nHänessä ilmeni uskollisuus mitä kauneimmassa muodossa, eikä hän koskaan\nnurissut työn paljoutta. Päinvastoin hän tuntui iloitsevan siitä, että\nsai puuhata ja ahertaa. Ja se ei voinut olla liikuttamatta Hessen\nherkkää sydäntä.\n\nSunnuntaisin hän tavallisesti lähti Partaselle. Se oli juhlamatka,\nsillä silloin hän sai kulkea keskikaupungin halki, pitkin äänettömiä\nkatuja. Oli ihmeellistä, kuinka sunnuntai muutti koko kaupungin muodon!\nKaikkialla hiljaista, tavattoman hiljaista — kadut melkein autiot. Ei\nkuulunut rattaiden räminää eikä kuorma-ajurien huutoa. Torikatukin,\njossa arkina kävi sellainen kolina, kun maalaiset ajoivat kuormiaan,\noli sunnuntaina kuin kuollut. Aurinko valaisi porvaristalojen pitkiä\nikkunarivejä, joissa kaikissa oli verhot alhaalla. Asukkaat olivat\nhuviloissaan, Leppäsaaressa tai ulkosatamassa. Rantalaiturikin, jota\nnäkyi kappale kadun suusta, paistatteli päivää kuin nukkuen. Siellä ei\nliikkunut ketään.\n\nHesse asteli äänettömiä katuja, ja hänen kenkäinsä kopina kajahteli\nmukavasti talojen seinistä. Siinä oli Siekkisen puoti ja sitä\nnurkitusten Hooveen rautakauppa. Sahanteriä, puukkoja, kirveitä ja\nkaikenlaista rautatavaraa oli ikkunoissa. Mutta myymälän pitkän\ntiskin takana ei näkynyt ketään. Auringon valo vain kimalteli\nmessinkiesineissä ja sai sivukadun puoleisella seinällä riippuvien\nkahvipannujen ja kattiloiden pohjat kirkkaasti välkkymään. Näytti\nsiltä, kuin olisi jokin näkymätön olento valaissut niitä tiskin takaa.\n\nHesse jatkoi kulkuaan ja katseli talojen ikkunoihin: kaikki autioita\n— ei ihmisolentoa missään. Katupeilitkin torkkuivat sunnuntailevossa.\nNiistä ei pilkistellyt kasvojen puolikkaita niinkuin arkisin. Jokin\nkukkaruukku vain kuvasteli itseään niiden vihertävälle vivahtavassa\npinnassa. Jostakin kuului pianon soittoa. Hessestä tuntui, että sitä\nsoitti joku olematon... joku, joka ei itse ollut täällä — kuin olisi\ntämä suuri, raukaiseva hiljaisuus sivellyt soittokoneen koskettimia\nsiten paremmin varmistuakseen, että se itse oli olemassa. Tuuli\ntanssitti pölypilveä kadun kulmassa. Sieltä odotti ajavan esiin jonkun\n»prosessin», hautajaissaaton, mutta ei — ei ilmestynyt ketään autiolle\nkadulle. Ja seuraavassa hetkessä oli tuulen puuskakin hävinnyt yhtä\njäljettömästi kuin koko arkinen elämä ja humu.\n\nYhtä hiljaista oli pormestarin nurkassakin, niin — ehkä vielä\nhiljaisempaa. Suuret koivut ja haavat vain suhisivat puutarhassa, jonka\npitkä, umpinainen lankkuaita erotti kadusta. Haapojen lehdet värisivät\nkuin viluissaan. Hesse ajatteli: Vainajain henget kuiskuttelevat\nkeskenään. Sillä samanlainen havina kävi hautuumaallakin.\n\nVapisutti hiukan, kun piti astua portista sisään, oli kuin olisi\nastunut kuolleeseen taloon. Ja kuollut se olikin — ainakin\nkaksikerroksisen päärakennuksen puoli. Aurinko paistoi mukulakiviselle\npihalle, jossa siellä täällä ruohon nokka pisti esiin kivien välistä.\nMutta auringon valo houkutteli: Astu vain rohkeasti... elämää täällä on.\n\nJa olihan siellä. Pirttirakennuksen ovi oli auki, ja Partasen kummi\nistui paitahihasillaan portailla sanomalehteä lukien. Kummisetä kohotti\npäätään, katsahti silmälasiensa yli ja virkkoi: Kas... Hessehän se on!\nMinä jo tässä äitille vaitelin, että mikäs nyt, kun ei Hesseä kuulu. Ja\nsiinä samassa sinä tulitkin.\n\nTavallisesti hän viipyi siellä koko päivän. He leikkivät puistossa,\njossa kasvoi valtavia pensaita. Se oli jäänyt hoitamatta. Korkeaa\nlankkuaitaa reunusti nokkosten villi, sakea ryhmä. Puoleksi ränsistynyt\nhuvihuone värjötti viinimarjapensasten katveessa, hiukan kallellaan,\nmutta sen värilliset ikkunat olivat vielä eheät. Siellä oli mukava\nistuskella ja katsella toistensa erivärisiä kasvoja.\n\nMari istui sinistä ruutua vastapäätä, ja kun hän jutteli Stelanderin\nAarnesta, piirilääkärin pojasta, joka asui päärakennuksessa, näytti\nHessestä, kuin olisi hän muuttunut yhä sinisemmäksi sitä mukaa kuin\nkertomus jatkui. Se koski niin tytön sydämeen, että kaikki veri\npakeni kasvoilta ja jäljelle jäi vain sinervä kalvakkuus. Hildakin\noli kotona, kesälomalla. Hän kävi seminaaria Matlinin Maijan kanssa.\nHerttaisena kuten aina hän kertoi Hesselle töistään. Ojentaen pojalle\nmuistikirjansa hän pyysi tätä kirjoittamaan siihen jotakin. Hesse\njoutui hämilleen eikä tiennyt, mitä olisi kirjoittanut. Mutta sitten\nhän muisti värssyn myrtinoksasta ja kirjoitti sen. Hilda luki säkeistön\nja punastui; Kuolemalleko sinä minut toivotat? Kuinka niin —? Hesse\ntuli aivan noloksi. — No kun sinä puhut minun haudastani.\n\nNyt punastui Hesse vuorostaan eikä osannut sanoa mitään. Hänestä oli\ntämä sunnuntaipäivä ollut yhtä hautajaistunnelmaa — mutta kesäistä ja\nvaloisaa — samanlaista kuin toisinaan kirkkomaalla, kun pappi siunasi\nhaudan auringon ihanasti heloittaessa ja lintujen liverrellessä.\nSellaisen toimituksen jälkeen hän oli rientänyt kotiin rinta riemua\ntäynnä. Se oli vain lisääntynyt kirkkomaalla — noiden surupukuisten,\nhyvältä tuoksuvien ihmisten seurassa. Samanlaisen tunnelman vallassa\nhän oli tännekin vaeltanut, ja siinä oli selitys tuohon omituiseen\nvärssyyn.\n\nMutta elämä alkoi taas, kun ruvettiin leikkimään. He juoksivat ympäri\npuistoa, olivat piilosilla, konkalla ja väkisillä. Hesse riehaantui.\nHänen mielessään soi Marin kertomus Stelanderin Aarnesta. Ilmeisesti\ntyttö oli rakastunut. Hän kuvitteli olevansa rosvo, joka ryöstää pojan\nja toimittaa sen tytölle. Hiipien pitkin pensaikkoa hän väijyi puiden\njuurella — hän oli hakemassa piiloon menneitä —, ja kun hän huomasi\njossakin hameen helman heilahtavan, hän ryntäsi sinne, karkasi käsiksi\nkiinnijoutuneeseen, huusi ja kirkui kuin intiaani. Hän tunsi Hildan\npehmeiden rintojen likistyvän ja hän huohotti silmät villiä riemua\ntäynnä. Tyttö tuijotti häneen säikähtyneenä, punastui ja kasvojaan\nvääntäen irroittautui hänen puserruksestaan.\n\nHesse... sinähän olet ihan hurja! Hyi, häpeä! Kuinka sinä tuolla\ntavalla?\n\nMinä olin rosvo ja ryöstin Aarnen Marille.\n\nTyttö ei voinut häntä käsittää.\n\nEnhän minä ole Aarne... sinäpä vasta omituinen...\n\nHesse nolostui. Hän ei pitänyt siitä, että häntä sanottiin omituiseksi.\nSehän merkitsi samaa kuin hullu.\n\nSiirryttiin sisään. Siellä oli päivällinen valmis. Hesse istutettiin\npöytään muiden mukana. Hän sai ruveta tekemään selkoa suunnitelmistaan.\nSinä kuulut menevän lyseoon? tiedusteli kummisetä.\n\nNiin oli suunniteltu. Hän oli nyt kansakoulun viimeisellä luokalla.\n\nSitten sinä joudut samaan kouluun kuin Aarnekin.\n\nHesse vilkaisi Hildaan ja punastui. Hän muisti äskeisen kohtauksen.\n\nKyllä se on hauska, kun sillä Hessellä on niin hyvä pää, sanoi\nkummitäti.\n\nHesse tuli itserakkaaksi ja huudahti: Niin... minä luenkin\nprofessoriksi!\n\nPartasen kummisetä nauroi: Kunhan nyt ensin pääset tutentiksi! Sitten\nkatsotaan, mikä sinusta tulee. Hesse huomasi sanoneensa tyhmyyden.\nNiin... siihen oli aikaa, vaikka pääsisikin vuosi ja luokka.\n\nMiksei sinusta voisi tulla pappia?\n\nEi hän papiksi... papiksihan eivät ruvenneet muut kuin tyhmät — ne,\njotka eivät muuksi kelvanneet.\n\nKummitäti kiivastui: Kuka sulle on sellaista opettanut? Pyörkluntin\npastorikin sellainen lahjakas mies...\n\nNiin... pastori Björklund — hän oli kastanut heidän Annan.\n\nSellaista se oli. Hesse kulki Partasella jok'ikinen viikko — välistä\nkaksikin kertaa. Hän söi ja joi ja oli kuin kotonaan. Välistä hän jäi\nyöksikin. Oli erikoinen nautinto nukkua vieraassa paikassa — tuntui,\nkuin olisi ollut matkalla. Vanha skailettikello tikitti seinällä. Sen\nvieressä riippui Vapahtajan kuva. Piikkiseppele päässä ja hartioilla\npunainen vaippa hän katseli surullisena ylöspäin. Tuo ahdas kamari,\njonka matala »plankkaus» erotti tuvasta, oli kuin pienoinen kajuutta.\nHe juttelivat myöhään, ja tytöt kertoivat hänelle kaikenmoista.\nKesken kaiken hyppäsi Mari paitasillaan ylös vuoteesta ja haki esille\npaperinukkensa. Ne olivat Hildan piirustamia. Hesse tarkasteli niitä\nja korjaili paikotellen: Tuolla täytyy olla isommat tissit. — Tytöt\nkirkaisivat: Hyi... mitä se Hesse taas! Jopa sinusta on tullut hävytön!\nHesse säikähti niin, että valahti kalpeaksi: Älkää, älkää... isä ja\näiti heräävät! Hän ei itsekään ymmärtänyt, miten tuollainen oli hänen\nmieleensä johtunut. Hän taisi jo olla liian iso Partasten yövieraaksi...\n\nHän makasi pukkisängyssä ja katseli Vapahtajan kuvaa. Ja nyt hänestä\nnäytti, kuin se olisi kääntänyt katseensa häneen ja nuhdellut.\nSen otsalla kimalteleva veripisara kasvoi... laajeni koko otsan\npeittäväksi. Se tippui silmille, niin että sen täytyi ruveta\nräpyttämään. Vai johtuiko se siitä, että hänen omat silmänsä olivat\nkyyneliä täynnä? Tyttöjen sängystä kuului tirskumista, ja Hesse tuli\ntarkkaavaiseksi. Mitähän ne sipittivät —? Puhuivat tietysti siitä\näskeisestä. Olipa hyvä, ettei Hilda ollut enää kotona. Hän oli jo\nlähtenyt seminaariin. Vahva puna levisi Hessen kasvoille ja kaulalle.\nHildalla oli sellainen ihmeellinen vaikutusvalta häneen. Se oli kuin\npyhimys. Kun se katsoi suurilla, kosteilla silmillään, niin hänen tuli\nniin kumma olo. Olisi tehnyt mieli suudella ja samalla panna kädet\nristiin...\n\nHesse risti kätensä ja rupesi lukemaan iltarukoustaan. Mutta ajatukset\neivät tahtoneet pysyä koossa. Tyttöjen sängystä kuului edelleenkin\nsipinää ja lyhyitä naurunpurskahduksia. Priita tokaisi: Oletko siinä!\n— Mutta nyt käänteli joku itseään seinän takana ja kummisetä äyskäisi:\nPojat, siivolla nyt ja pää pehkuun!\n\nOlipa hyvä, ettei se ollut äsken herännyt. Siitä olisi tainnut syntyä\neri elämä.\n\nNiin saapui syksy, ja Hessen oli lähdettävä kouluun. Hän oli\nyhdentoista vuoden vanha. Kansakoulun käytyään hän yrittäisi lyseoon.\nHän olisi voinut jo nytkin mennä, mutta isä oli arvellut, että parasta\noli ensin käydä kansakoulu läpi. Ja niin kai olikin, koskapa ikäkään ei\nasettanut esteitä.\n\n\n\n\nIX.\n\n\nKansakoulun viimeinen luokka kului ilman suurempia vaihteluja. Hesse\noli hyväpäinen, eikä koulutyö tuottanut vaikeuksia. Häneltä jäi siis\naikaa runsaasti ja sen hän käytti romaanien lukuun.\n\nHänestä oli tullut oikea romaanihullu. Naapuritalossa asuvan jarrumies\nSundkvistin pojan kanssa he ahmivat _Aarniometsän tyttäret, Rosvojoukon\nBerliinissä, Punaisen lyhdyn_ ja _Vankikopin N:o 7_. Oli n.s.\nkelloromaanien kuuluisa aika, jolloin yksi ja toinen Laidankin eläjistä\nuskalsi ryhtyä sellaiseen yritykseen kuin seinäkellon tilaukseen\nkuukausimaksusta. Ja kaupantekiöisiksi tulvi kirjallisuutta, joka sai\nkaikki Laidan pojat suuremmassa tai pienemmässä määrin viettämään\noikeaa intiaanielämää.\n\nHe kuvittelivat olevansa romaanien sankareita ja käyttivät sen mukaista\nkieltä. Pombolos, takaa-ajettu rosvo, piileskeli jonkin Meksikon\npikkukaupungin syrjäkorttelissa. Häntä etsittiin, mutta ystävät\nsuojelivat häntä. Hän ei vahingossakaan joutunut kiinni, Hesse viiletti\npitkin katua iso poikajoukko kintereillään. Pombolos! Pombolos!...\nottakaa kiinni! Mutta »Pombolos» vältti takaa-ajajansa, kiersi ristin\nympäri ja pujahti kotiin.\n\nNimistä ei paljon välitetty. Ne olivat vaikeita lausua, ja ne\nvääntyivät Laidan poikien suussa usein aivan muodottomiksi. Niin syntyi\nPomboloskin — noin vain ilman aikojaan. Sitä ei löytynyt yhdessäkään\nluetuista kirjoista, mutta kun joku sen keksi, se hyväksyttiin heti\nja sovitettiin johonkin noiden seikkailuromaanien tapauksista.\nMielikuvitus sai suunnattomat siivet. Jokainen Laidan poikanulikka oli\nvähintäänkin »don». Ei tyydytty vain siihen, mitä kirjat kertoivat,\nvaan sepitettiin lisää. Ja niin elettiin tuossa ahtaista pihoista\nja pimeistä »pränsolista» rikkaassa kaupunginosassa jonkinlaista\nihanaa romantiikan aikaa, jolloin jokainen rautatien tai Karstenin\nnahkatehtaan työmies oli Pablo tai Sancho, ja pienet kansakoulutytöt\nMercedeksiä ja Mirandoja.\n\nSundkvistin Sulo sai ensimmäiseksi lukea kerta viikossa ilmestyvän\nromaanivihkosen ja luettuaan hän juoksutti sen heti Hesselle. Silmät\nkiiluen villiä raivoa hän päästi oikean apachi-huudon porstuassa,\nniin että Hessen äiti toisinaan pahanpäiväisesti säikähti keittiössä\naskarrellessaan. Hesse heitti lusikkansa ja syöksyi Suloa vastaan.\nToverukset vaihtoivat merkitseviä katseita.\n\nOliko jännittävä?\n\nOli! Silmät napilla minä hotkaisin sen enkä joutanut kunnolla\nsyömäänkään! (Sen näkikin, sillä Sulolla oli vieläkin ruoanjätteitä\nsuupielissä.)\n\nJa samassa hän jo viiletti yli pihan, hyppeli aitojen yli kuin\ntodellinen intiaani. _Aarniometsän tyttäret_ olivat valaneet hänet\ntäyteen rajua voimaa, joka ei tuntenut minkäänlaisia esteitä tiellään.\n\nHesse syventyi luettavaansa ja eli kirjan sankareiden kanssa näiden\nkaikki ilot ja surut. Hän sääli intiaaninuorukaista, joka joen yli\nuidessaan sai kuulan päähänsä, niin että »nuori apachi vaipui Vellamon\nsyliin ja hetken kuluttua kohosi veden pinnalle punainen läikkä\nosoittamaan paikkaa, missä hän oli hautansa löytänyt» — tai ihaili\njotakin toista voimamiestä, joka sukeltaen haikalan vatsan alle\nyhdellä tempauksella viilsi pedon mahan halki. Sellaisia sankareita ei\nesiintynyt nykyajassa, ja Hessen päätä ihan poltteli. Hän ei kuullut\näidin sanoja, ei verstaan iltapuhallusta, ei huomannut, että isä\nkolisteli puukenkineen sisään ja istahti syömään keittiön pöydän ääreen.\n\nJa kuinka ne osasivat rakastaa noissa ihmeellisissä romaaneissa! Ne\nkuolivat rakkaudesta, ja viimeinen sana, jonka niiden kalpeat huulet\nkuiskasivat, oli lemmityn suloinen nimi. Hesse koetti kuvitella\njotakin Laidan tytöistä noiden ihanien donnien kaltaiseksi, mutta ei\nlöytänyt yhtään. Päkkilän Alina, joka ehkä parhaiten olisi sellaiseksi\nsoveltunut, oli pystynokkainen ja pyyhkäisi tavallisesti kämmenseljällä\nnenänsä alustaa. Oh, sellaisia donnia, joiden suonissa ei virrannut\ntippaakaan sinistä verta! Ei — nuo suloiset olennot täytyi vain\nsäilyttää mielikuvituksessaan ja palvoa niitä siellä.\n\nMutta — Helmisen Kalle oli löytänyt sydämensä valitun — poliisi\nHännisen Jolandan, joka tosin oli Kallea monta vuotta vanhempi. Hänestä\ntuo kaksitoistavuotias näki unta, kuiskutteli salaisuutensa Hessen\nkorvaan, riutui ja huokaili — aivan kuin joku don Gonsalvo. Oli ihanaa\nolla yhdessä... istuskella Helmisen pihalla suuressa sahajauhokasassa\nja muistella Jolandaa. Hesse tunsi hänet hyvin, sillä tämä kulki joka\naamu kello kahdeksalta Laitakatua postiin, missä toimi harjoittelijana.\nOli totta, että hän oli kaunis, käynti joustava ja pään asento\nkuninkaallinen. Hesseä harmitti, ettei ollut tyttöä keksinyt. Hänet\nolisi hyvin voinut sovittaa johonkin romaaniin ja huokailla hänen\nuskottomuutensa tähden. Sillä uskoton Jolanda oli; ei välittänyt\nKallesta kynnenmustuaisen vertaa, vaan kurttiseerasi muutaman\npostiherran kanssa. Ja millaisen miehen sitten! Sehän oli kankea kuin\npuuhevonen — nenäkin käyrä kuin postitorvi... ja tyhmä, Herra varjele —\ntyhmä kuin saapas! Ei hänestä olisi ollut lankeamaan palvomansa naisen\njalkojen juureen ja käsi sydämellä lausumaan: 'Tonna Estrella! Ihailen\nteitän kaarevia kulmianne, jotka tuovat mieleeni nousevan kuun, ja\nteitän solakanhentoja pikku kätösiänne! Sallikaa minun suutella niitä!'\n\nMutta yhtäkaikki — Hännisen Jolanda seurusteli puuhevosensa kanssa\nja mennä pamahutti naimisiin. Se oli ankara isku Kallelle. Hessen\npiti rientää Helmiselle vahvistamaan ystäväänsä tämän murheessa.\nKallekin oli lukenut uutisen lehdestä, ja Hesse oli ollut morsianta\nkatsomassa. Siitä hän ei kuitenkaan hennonut Kallelle hiiskua mitään,\nvaan teki parhaansa valaakseen rohkeutta nuoren rakastajan surusta\nsynkkään sydämeen. Hän huudahti: Sitä pitäs nakata kiharalla päähän!\nKalle kauhistui: Jolandaako Hesse tarkoitti? — Ei, vaan sen miestä —\nsitä romuluista postiherraa. — Jaa — se nyt ehkä menettelisi, mutta\nJolanda, jumalainen Jolanda — hänen päästään ei saisi hiuskarvaakaan\ntaivuttaa...!\n\nNo niin — kauan ei Kallen tarvinnut surra. Hänellä oli heikko rinta,\nja hän kuoli vuosi sen jälkeen, kuin Hännisen Jolanda oli mennyt\npuuhevoselle. Hessen järki sanoi, ettei se johtunut rakkaudesta, sillä\ntuollaiset asiat sentään koko nopeasti unhottuivat. Kallekin oli jo\nehtinyt kiintyä toiseen. Mutta somaa oli kuvitella, että Kalle oli\nrakkauden uhri — samanlainen kuin niissä monissa kirjoissa, joita hän\nahmien luki.\n\nMutta isä puuttui asiaan ja kielsi Hesseltä kaikki kelloromaanit. Meni\nsekaisin koko poika, ja läksyt — miten kävi läksyjen?\n\nOh, niistä Hesse kyllä huolen piti, mutta romaaneista hän ei voinut\nluopua. Hän luki salaa, nousi ylös yöllä, sytytti kynttilän ja seurasi\nsen ääressä kirjan ihmeellistä kertomusta. Mutta isä heräsi ja rupesi\ntorumaan: Tulipalon se vielä laittaa, kun kaiket yöt tuuskaa!\n\nKun ei siis kiellosta ollut apua, kehoitti isä häntä lainaamaan kirjoja\nrautatieläisten kirjastosta. Siellä ei ainakaan ollut roskaa — vain\nhyviä kirjoja. No mitkä ne sitten olivat n.s. hyviä kirjoja? kysyi\nHesse.\n\nNo _Välskärit, Pietolan tytöt, Seitsemän veljestä_ j.n.e.\n\nHesse päätti seurata kehoitusta, meni verstaan konttoriin ja\ntiedusteli, montako nidettä heidän kirjastonsa sisälsi.\n\nTumma tuntikirjuri katseli häntä kummissaan: Mitä hän sellaisella\ntiedolla teki?\n\nNo, hän laittaisi oman luettelonsa — vain numerot, ykkösestä viimeiseen\nsaakka, ja huutaisi sattumalta, mikä numero kulloinkin silmään osui.\nSillä isähän oli sanonut, että rautatieläisten kirjastossa oli vain\nhyviä kirjoja.\n\nVai sillä lailla.\n\nHän sai tietää kirjojen lukumäärän. Niitä oli hiukan neljättäsataa\nkappaletta. Hän huusi ensimmäiset kaksi ja pujahti ulos. Eteisessä hän\nvilkaisi niihin. Toinen ainakin näytti lupaavalta — _Rakkaus suurin\nkaikista._ Hesse riensi kotiin ja syventyi lukemaan. Mutta pian hän\nheitti kirjan nurkkaan. Siinä puhuttiin vain Jumalan rakkaudesta eikä\nse ollut yhtään jännittävää.\n\nHän huomasi siis, että piti käyttää luetteloa. Hän sai sellaisen, ja\nnyt ei valinta enää jäänyt sattuman varaan. Konttorin oven suussa\nistuen hän selaili luetteloa. — Ton Kuijote tela Mankka? Tuntikirjuri\nhymyili. Ei ollut kotona. — Kenevieve? Ei ollut kotona. (Olikohan se\nsama kuin Kenoveeva? Tuskin, koska kirjoitettiin noin mutkikkaasti.)\nLammermoorin morsian? Löytyi. Tuntikirjuri selaili sitä valkeilla,\nHienoilla sormillaan ja laski sen sitten pöydän reunalle. — Ylhäiset ja\nalhaiset? Löytyi. Hyvä — hänellä oli täysi määrä, ja onnellisena hän\njuoksi kotiinsa.\n\nJa nyt alkoivat uudet, ihmeelliset nautinnot. Näissäkin kirjoissa\nkerrottiin rakkaudesta, mutta se oli toisenlaista kuin _Aarniometsän\ntytärten_ tulinen lempi. Tämä teki sydämen melkein sairaaksi. Sankarit\neivät haastelleet juhlallisia sanoja eivätkä langenneet polvilleen.\nNe istuivat autioissa, kylmissä linnoissaan — kuten nuori Ravenswood,\nja haaveilivat siellä, kuutamon paistaessa puutarhalammen pintaan ja\nhämähäkkien kutoessa verkkojaan linnan synkkiin komeroihin. Mutta\nsekin oli jännittävää — varsinkin kun ne eivät saaneet toisiaan,\nniinkuin esim. nuori Ravenswood ja Lucy Ashton — tai saivat pitkien\nvaivojen jälkeen kuten Johannes ja Maria. Mutta ensiksimainittujen\nkohtalo oli melkein mielenkiintoisempi. Saattoi kuvitella olevansa\nnuori Ravenswood, joka ratsasti hietikkorantaa ja hukkui Ahdin virtaan.\nSellainen elämäntarina oli Hessen mielestä suurenmoinen. Siinä piti\nmies vain yhdestä kiinni eikä välittänyt muista. Ja hän päätti, että\nkun hän kerran kohtaisi Lucy Ashtoninsa, hän olisi tälle uskollinen\nkuolemaansa asti — olkoonpa, että hänenkin täytyisi viettää elämänsä\nyksin kuten nuoren Ravenswoodin.\n\nMutta — romaanisankarien kanssa seurustelua Hesse harjoitti vain\ntalvella — etupäässä talvella, eikä silloinkaan sentään joka päivä.\nMitenkäpä hän olisi jaksanutkaan. Kasvu-iässä olevan pojan terve vaisto\nohjasi hänet usein ulos, suksille tai kelkkamäkeen, mutta sinnekin\nseurasivat kirjojen henkilöt häntä.\n\nHän laski mäkeä kaupungin laitaan rakennetusta mäestä tai viiletti\nratavallin luiskaa alas aallopin korvalta. Kumpikin oli jännittävää,\nvaikka viimeksimainittuun urheiluun yhtyikin aina pelko vaarasta, mikä\nuhkasi Källi-Aapelin taholta.\n\nMutta kommelluksia sattui mäessäkin ja vielä sangen surullisia.\nEräänä iltana, kun hän lasketti Päkkilän Aliinaa, hän tunsi tarvetta\npistäytyä erääseen tiettyyn paikkaan, mutta ei malttanutkaan, vaan\nuskoi kestävänsä vielä yhden mäen. Sitten hän lähtisi niinkuin nuori\nRavenswood ja jättäisi Lucy Ashtonin rauhaan. Mutta miten ollakaan —\njuuri kun hän ohjasi mäkeä alas vauhdin ollessa huimimmillaan, hän\nei jaksanutkaan pidättää, vaan antoi perään. Seuraus oli vähemmän\nrunollinen. Hänen piti heti radan päähän päästyään lähteä paarustamaan\nkotiin, ja sanomattakin oli selvä, että Päkkilän Aliina hiukan\nihmetteli moista äkkinäistä poislähtöä.\n\nMikä sinulle tuli? Loukkasitko?\n\nEn — minun pitää vain mennä...\n\nOlisi laskettu vielä muutama kerta.\n\nEn minä nyt... minun täytyy mennä kotiin.\n\nJa siihen oli Lucy Ashton jäänyt seisomaan radan päähän, nykerönenineen\nja harmaat silmät ihmetyksestä renkaina, nuoren Ravenswoodin haaralla\njaloin astellessa kotiansa kohti.\n\nSiellä oli syntyä kohtaus. Äiti raivostui, mutta isä nauroi\nkatketakseen.\n\nMenikö jänis housuihin?\n\nMutta äiti karjui kiukuissaan: Kahtatoista käypä mies ja housuihinsa\ntekee! Hesse tunsi olonsa sangen surkeaksi ja pillahti itkuun.\n\nMutta pitkää aikaa eivät vastoinkäymiset tuolla iällä paina. Hessekin\nunohti onnettomuutensa. Se kävi sitä helpommin, kun ei tapausta ollut\nkukaan huomannut. Ja äitikin oli ollut siksi hienotunteinen, ettei\nollut siitä kenellekään hiiskunut. Mitä — jos Matlinin Maija olisi\nsen kuullut! Hän olisi nauranut ja kiusannut, niinkuin vieläkin\nsilloin tällöin sillä kerrallisella pikkukamarikohtauksella: 'Minä\noon niin pieni, etten minä vielä haittaa.' Muistatko Hesse? Poikaa\nse raivostutti. Maija höpelö oli hölynnyt siitä muillekin — Partasen\nHildallekin, koskapa tämä kerran oli niin kummasti katsonut häntä ja\nomituisesti naurahtanut.\n\nPäkkilän Aliina uteli häneltä jälkeenpäin: Mikä sinulle tuli, kun\nyht'äkkiä läksit pois? Pahastuitko minuun?\n\nHesse oli hämillään ja tarkasteli tutkivasti tytön kasvoja. Tiesiköhän\ntämä mitään?\n\nEi näyttänyt siltä. Hän vastasi: No — kun minä rupesin voimaan\npahoin... tuli sellainen orkkaani. Hän käytti tahallaan tätä\nkotikaupunkinsa sanaa, jolla tarkoitettiin vakavanpuoleista, äkillistä\nsairastumista.\n\nNiin, minä aattelinkin, että jokin sulle tuli, jatkoi Aliina ja loi\nHesseen lempeän katseen. Tytöllä ei nähtävästi olisi ollut mitään sitä\nvastaan, että Hesse olisi hänestä tykännyt. Mutta tuo kerrallinen\nonnettomuus oli vaikuttanut Hesseen niin, että Aliina oli menettänyt\nsenkin vähäisen viehätysvoiman, joka hänellä oli. Hesse miltei halveksi\nhäntä, ja hänestä tuntui, että Aliina oli jollakin tavoin liattu,\ntietämättään.\n\nKansakouluaika läheni loppuaan, ja Hessen vanhemmat olivat päättäneet\nantaa poikansa jatkaa. Tällä ei ollut mitään sitä vastaan, vaikka olisi\nhän jo koulun lopettanutkin. Mutta kun isä tahtoi, niin hän taipui.\nSisäänpääsytutkinto onnistui hyvin, ja seuraavana syksynä Hesse asteli\nlyseoon. Se sijaitsi kaupungin toisessa laidassa.\n\nHän ei päässyt vapaaoppilaaksi, vaikka oli niin luullut. Piirimies\nei ollut antanut äidille varattomuustodistusta, — Teidän miehennehän\ntienaa hyvää palkkaa. Niin tienaakin... mutta meitä onkin monta suuta\nsyömässä.\n\nKuinka monta?\n\nViisi.\n\nNo ei se nyt vielä niin paljon ole. Piirimies oli tiedustanut isän\npäiväpalkkaa.\n\nEn minä voi antaa... niitä on köyhempiäkin. Ja hän oli soudellut\nkeinutuolissaan ja viitannut äitiä poistumaan. Mutta kun Matlinin\nemäntä oli ryhtynyt asiaa järjestämään, se luonnistui. Hän oli hyvä\ntuttu rehtori Ringbomin kanssa, joka kuului samaan uskonsuuntaan. Hesse\noli tuntenut hänet jo monta vuotta, sillä Matlinin pirtissä pidettiin\nseuroja harva se ilta.\n\nEmäntä oli siis mennyt rehtorin luo ja kysyä tokaissut: Onko se totta,\nettei köyhän lapsen tarvitsekaan koulua käydä?\n\nKuka sellaista oli sanonut?\n\nNo piirimies Loukkola — se laiska möhömaha... Kaalsonskalle, kun tämä\nmeni köyhäintodistusta anomaan.\n\nRehtori Ringbom oli katsellut Matlinin emäntää tiukasti silmiin: Jahah\n— ja kenestä sitten olikaan puhe?\n\nNo Kaalssonnin Hessestä, sen juopon seppä Kaalssonnin pojasta, joka käy\nlyyseota.\n\nVai niin... sanoiko Loukkola niin? Hmh! Ja rehtori Ringbom oli vaipunut\nmietteisiinsä.\n\nKun Hesse seuraavana aamuna meni kouluun, ja rehtori rukousten jälkeen\ntuli kysymään, ketkä halusivat vapaaoppilaiksi, nosti hänkin kätensä.\n\nRehtori nyökäytti päätään: Vai niin... sinä olet _se_ Karlsson.\n\nJa iltapäivällä oli rehtori rukoussalissa julistanut opettajakunnan\npäätöksen. Hesse Karlssonkin oli onnellisten joukossa: hän oli päässyt.\n\nHän oli silloin toisella luokalla.\n\nSiitä alkaen Hesse arvosteli Matlinin väkeä toisin. Hän rupesi\nheitä kunnioittamaan. Ilman Matlinin emännän väliintuloa hänen\nkoulunkäyntinsä olisi keskeytynyt, sillä tuskin olisi isä jaksanut\nmaksaa lukukausimaksuja. Ja sitäpaitsi — nyt hän sai kirjatkin\nvapaasti. Matlinin emäntä, se siunattu tohottaja, oli kerrankin\ntohottanut oikeassa paikassa. Ja siitä oli Hesse hänelle kiitollinen.\n\nHän kävi erikoisesti emäntää kiittämässä. Äiti tahtoi niin, ja olihan\nse muutenkin paikallaan.\n\nKas niin... näytä sinä niille, että lähtee niitä Laidaltakin miehiä.\nHerra siunatkoon — meinasivat pojan pukata syrjään! Ei se niin ole\n— oikeutta sitä pitää vielä maailmassa olla. Mutta siellä istuukin\nsellainen ukko ohjaksissa, joka ei katso kenenkään muotoa — Rimpuumin\nrähtori! Ka se... ole nyt nöyrä ja kuuliainen.\n\n\n\n\nX.\n\n\nHessen päästessä lyseon kolmannelle luokalle muutti perhe Matlinilta\npois rautatien taakse, sinne syntyneeseen uuteen kaupungin osaan. He\nsaivat huoneen Pasasen talosta, pihan perältä. Olosuhteet muuttuivat\nsiten, että entisten kahden huoneen asemasta heillä nyt oli vain yksi.\nMutta se oli tilava, ja siinä oli kaksi ikkunaa.\n\nHessen pöytä sijoitettiin toisen ikkunan ääreen, joka antoi\nasuinrakennuksen ja navetan väliseen solaan. Siinä oli kuitenkin\ntarpeeksi valoisaa, joten Hesse saattoi vaivatta syventyä\nkoulukirjoihinsa.\n\nNiitä olikin monenlaisia. Matematiikka oli vanhaa tuttua vielä\nkansakouluajoilta, samoin uskonto. Mutta kielet olivat uusia aineita —\nruotsi ja latina — ja niitä takoi Hesse nyt päähänsä kaikin voimin.\n\nSellainen voimakas ja selvä kieli, jonka rakenne oli kuin rautaa. Se\nkalskahti teräkseltä eikä sitä syyttä kutsuttu »urosten kieleksi».\nPredikaattikin aina viimeisenä... kuin turvallinen paimen, joka kaitsi\nedellään kulkevaa pientä karjaa... subjektia, objektia ja niiden\nattribuutteja. Hesse rakastui latinankieleen heti alussa, ja siitä tuli\nainekirjoituksen ohella hänen lempiaineensa.\n\nMutta olipa heillä opettajatkin sellaiset, että sai vertaisia\nhakea. Pete — Nässlingin maisteri oli kuin ilmetty roomalainen,\nvaikka käyttikin täyspartaa ja kampasi viiksensä suurelle kaarelle\nsuun eteen. Mutta sieltä tuli silti ääntä kuin torvesta... välistä\nrömeämpää, välistä kimakampaa. Holmssöm, naama suoraan! Miten kuuluu\n_pellere-verbin_ teema? Pullo, pupuli, pulsum, pullere. Vai pulloista\nse Colérus... se on hieman liian aikaista. Istu, pitkä mies! — Ja\nKoli-Onni oli katsellut neuvottomana ympärilleen kuin vastamäen alle\npysähtynyt rahtikoni ja pärisyttänyt poskiaan juuri niinkuin hevonen.\n\nSe oli eri menoa! Teemoja ja taivutusta... ylös, alas... edes ja\ntakaisin! Mutta opittiinpa syntaxis, lauseoppi, ja sanojen sukusäännöt.\nGutzénin Samppa pani _nauta-sanalle_ feminiinisen adjektiiviattribuutin\n— _nauta impavida._ Siitäkös Pete raivostui! _Nauta impavidus._\nKyllähän Sohlstråhlekin tietää, että merimiehillä on pikiset pöksyt!\nHän oli insinöörin poika Tervasaarelta.\n\nMutta hyvä se Pete oli, vaikka karjuikin yhtenään. Sitä ihan pelkäsi,\njos ei ollut tottunut sen komentoon. Mutta väliajoilla — esim.\nkirjastossa, kun Hesse kävi uusia kirjoja hakemassa, se jutteli\ntoisinaan kuin isä pojalleen, vaikka sitten yht'äkkiä jäykistyikin taas\nja katseli kuin kuvapatsas. Hesse pääsi heti alussa hyviin väleihin\nhänen kanssaan ja ensimmäinen arvosana latinassa oli kirkas kymppi. Se\npysyi samana läpi koko koulun.\n\nRehtori Ringbom oli toisenlainen, ankara hänkin, mutta herätti enemmän\nluottamusta kuin kiivas ja tuittupäinen Pete. Hän purjehti luokkaan\noikea kylki edellä, ja silloin vallitsi hiiskahtamaton hiljaisuus.\nNimen kirjoittaminen päiväkirjaan tuntui hänestä toisarvoiselta työltä;\nhän paloi halusta päästä opetukseen käsiksi. Ja silloin hän oli\nsuurenmoinen.\n\nHän loihti esiin Vanhan Testamentin henkilöt yhden toisensa jälkeen...\nveisti ne kuin graniittiin ja asetti oppilastensa nähtäväksi. Hän\ninnostui kuvatessaan Abrahamin koetusta: Katsokaapa sellaista\nsankaruutta ja nöyryyttä! Mies menee omaa poikaansa uhraamaan eikä\nhetkeäkään epäile. Se on suurta! — Ja sitten hän asteli ikkunan ääreen\nja katseli kadulle, kädet selän takana, kuin antaakseen vaikutelman\nviimeisestä henkilöluomastaan syvän hiljaisuuden vallitessa painua\npoikien mieleen.\n\nHänen tunnillaan ei tehnyt mieli vilistellä. Iinatin Kallekin, vaikka\nolikin veikeä temppuilemaan, istui hiljaa, kädet ristissä, katsellen\npelonsekaisella kunnioituksella tuota tukevaa, sileäksi ajeltua\nmiestä, joka verkkaan, pää hiukan etukumarassa, kääntyi luokkaan päin\nopetustansa jatkamaan. Hesse pani merkille, että rehtorin tukka vivahti\nkeltaiseen, kun aurinko siihen paistoi. Hän tunsi hyvää mieltä sen\njohdosta. Olihan leijona keltainen, ja Ringbomin rehtorissa oli sangen\npaljon leijonaa.\n\nPojat kuuntelivat jännityksellä. Rehtori kuvasi Jaakobin tulon enonsa\nluo ja hänen ensimmäisen kokemuksensa tästä samaisesta enosta.\nKauppias, ilmetty kauppias se Laaban!\n\nHessen mieleen muistui »Piika-Junnu», jolla oli pieni sekatavarakauppa\nLaidalla. Hän oli vanhapoika ja jokseenkin naismainen. Siitä hän\noli tuon liikanimensäkin saanut. Kun hän seisoi tiskinsä takana ja\nmairein naamoin jutteli ostajan kanssa, ei yhtään saattanut luottaa,\nmitä sieltä kulloinkin sai. — Tuoretta kahvileipää... jaha, mikäs sen\nnätimpi! — Mutta yhtäkaikki — kun käärö kotona avattiin, löytyikin\nsieltä nisukukko, kova kuin kivi.\n\nSellainen mies —juuri kuin Laaban!\n\nNyt he olivat Uuden Testamentin puolella. Mutta mistä lie johtunut —\nse ei tuntunut läheskään niin mielenkiintoiselta kuin vanha. Rehtori\nopetti yhtä lämpimästi, innostui ja maalasi, mutta sittenkin se oli\ntoisenlaista. Olivatko nuo vertaukset, ylimmäispapilliset rukoukset ja\nennen kaikkea synti Pyhää Henkeä vastaan liian vaikeatajuisia? Ehkä —\ntai kuka sen tiesi. Mutta rehtori oli paremmin omassa ympäristössään\nMooseksen, Joosuan, kuningas Daavidin ja profeettain seurassa. Hesse\nmuisti Helmisen Kalle-vainajan arvostelun: Ei Uusi Testamentti ole\nyhtään jännittävää. Ja se tuntui pitävän paikkansa.\n\nVanhan Testamentin henkilöt, sellaiset kuin Jaakob ja Eesau, Saul ja\nJonatan olivat tavallisia ihmisiä. Ne vihasivat ja rakastivat, surivat\nja iloitsivat. Kyllähän apostolitkin olivat ihmisiä, mutta he eivät\ntuntuneet välittävän mitään tästä maallisesta. He olivat liiaksi\nylimaailmallisia. Mutta kun Ruut sanoi Noomille: »Mihin sinä menet,\nsinne minäkin menen, ja mihin sinä jäät, sinne minäkin jään», niin sitä\nsaattoi ymmärtää. Sillä siinä puhui rakkaus.\n\nHesse oli rakastunut — kuinka monennen kerran, sitä hän ei itsekään\nolisi pystynyt sanomaan. Jos ne entiset nyt olivat sen arvoisia, että\nolisivat ansainneet rakastumisen nimen. Mutta nyt oli toista. Hän\nistui pöytänsä ääressä latinankirja avoinna edessään, mutta ajatukset\npujahtivat yli pihan — Viktorian luo.\n\nHe asuivat kadun varressa pihan toisella puolen — Viktoria ja hänen\nvanhempansa. Isä oli suomalainen, mutta naimisissa ruotsinmaalaisen\nnaisen kanssa. Rouva Viklund, kähärätukkainen, punaposkinen nainen, ei\nosannut sanaakaan suomea. He olivat äsken muuttaneet Ruotsista, jossa\nViktorian isä oli oleskellut nuoresta poikasesta saakka.\n\nHe olivat asettuneet tähän taloon suunnilleen samoihin aikoihin,\nkumpikin perhe. Kun Hesse muutamana päivänä palasi koulusta, hän\nkohtasi portilla noin kaksitoistavuotisen tytön, joka näytti vieraalta.\nVilkaisten häneen vain ohimennen tämä juoksi kadulle, ja Hesse huomasi\nhänen poikkeavan naapurissa olevaan ruokatavarakauppaan. Sen verran oli\nHesse ehtinyt nähdä, että tyttö oli soikeamuotoinen, suoranenäinen, ja\nettä hänellä oli hymyilevät sinisilmät ja vaalea, kiharainen tukka.\n\nHän tiedusteli äidiltä, tiesikö tämä mitään.\n\nJoo... eilen oli muuttanut ruotsalainen perhe jostakin... mies ja vaimo\nsekä kaksi lasta. Eivät osanneet suomen sanaakaan — jaa... mies taisi\nosata, sillä hän oli kuulemma suomalainen. Mutta kotona puhuttiin\nsilkkaa ruotsia. Niin oli Sahlmanska kertonut, sillä hän asui seinän\ntakana...\n\nRuotsalainen tyttö heidän pihassaan! Hessen sydän löi kuuluvasti. Sehän\noli taivaan armoa. Hän saattaisi jutella sen kanssa vähän. Olihan hän\nnyt lukenut ruotsia jo kohta kolme vuotta. — Tycker du om mig? Jag\ntycker om dig. Hvad heter du? Jag heter Hesse. — Kunpa siihen pian\ntutustuisi!\n\nSeuraavana päivänä, kun hän taas palasi koulusta, hyppäsi kaksi tyttöä\nnuoraa Pasasen pihalla. Toinen oli pieni, arviolta yhdeksänvuotias.\nLiian lapsi minulle, ajatteli Hesse tarkastellen vanhempaa. Oh, hän oli\nsuloinen, äärettömän suloinen!\n\nViktoria, sir du den där pojken.\n\nTämän ylhäisen nimen omistajatar oli heittänyt hyppynsä ja pysähtynyt\nhäntä katsomaan. Hän oli seisonut siinä kirjat kainalossa, latinan\nkielioppi päällimmäisenä. Oh, hän oli kyllä tarpeeksi oppinut noiden\nseuralaiseksi!\n\nGo' da'! Vi träffades ju i går? Vi bor här också!\n\nNipin napin oli Hesse sen tajunnut, sillä tyttö lauloi puhuessaan,\nlauloi kuin enkeli. Hän nauroi ja osoitti vastapäätä olevaa ovea, jossa\nkiilteli messinkinen nimikilpi. Hesse oli kurkistanut siihen: Victor\nViklund, byggmästare. Vai niin...\n\nOlipa se hienoa! Mutta samanlainen kilpi komeili heidänkin ovellaan,\nvaikk'ei ollutkaan yhtä kiiltävä. Heikki Karlsson, seisoi siinä.\n\nVi bo där!\n\nKuinka hän oli punastunut! Se oli ollut ensimmäinen kerta,\njolloin hän puhui ruotsia jonkun kanssa. Eihän sitä tarvittu\ntässä supisuomalaisessa kaupungissa, jossa ruotsalaisia asui vain\nkourallinen. Mutta niille pidettiin joka sunnuntai omat kirkonmenot\n— ja vielä iltakirkkokin silloin tällöin. Yhtä vähän väkeä kuin\nruotsalaisessa iltakirkossa, se oli sananpartena kaupungissa. Siitäkin\npäättäen ei noita hienomman kielen käyttäjiä ollut paljon.\n\nMutta nyt oli tullut neljä henkeä lisää — nämä lapset ja heidän\nvanhempansa. Hesse ei suinkaan ollut arvostellut asiaa tilaston\nkannalta. Hänestä oli vain tuntunut mukavalta, että Pasasen pihassa\npuhuttiin ruotsia. Osasihan Myllyläkin, Karstenin nahkuri, sitä jonkun\nverran. Sillä humalassa ollessaan hän aina sanoi: Har den äran! — ja\nsuudella moiskautti kädelle. Se oli sellainen omituinen mies, joka\nhaisi nahalle, mutta käyttäytyi silti kuin vanhan ajan kavaljeeri.\nHänellä oli sellainen kiitollisuudesta lainehtiva sydän koko maailmaa\nkohtaan.\n\nNiin oli tuttavuus alkanut. Viktoria! (Hesse lausui u-äänteen pitkään,\ntyöntäen huulensa torvelle, silloin kuin hän oli yksin. Mutta tytön\nkanssa leikkiessään hän koetti lausua sen niin luonnollisesti kuin\nmahdollista.) Se oli kaunis nimi. Ja se sopi hänelle — tuolle naapurin\ntyttärelle, joka käyttäytyi ylhäisesti kuin kuningatar.\n\nMutta — toisinaan vain. Tavallisesti hän pyrähti Karlssonin puolelle\nrajuna kuin tuulispää, palmikko leiskuen ja silmät tulta täynnä.\nNiinkuin nytkin.\n\nOvi oli lennähtänyt auki ja kynnyksellä seisoi Viktoria, toinen käsi\noven rivassa, toinen ovenpieltä vasten nojallaan. Hän oli kuin nuori\nDiana, joka yht'äkkiä oli laukaissut siihen, silmät leimuten, jäsenet\njännityksestä vavisten, valmiina heti häviämään yhtä rajusti kuin oli\ntullutkin, mutta myös valmiina hyppäämään kynnyksen sisäpuolelle, jos\nhäntä kutsuttiin.\n\nHesse hypähti ylös. Hänen poskilleen kohosi voimakas puna.\n\nViktoria! huudahti hän.\n\nTyttö hyppäsi huoneeseen, sulki oven ja oli silmänräpäyksessä Hessen\npöydän luona.\n\nLäser du?\n\nHänen matala äänensä soinnahti hiukan karkeasti. Se olikin ainoa\npuutteellisuus Viktoriassa, että hän puhui kuin mies. Mutta Hesse\nunohti sen aina hänen läheisyydessään.\n\nTyttö nojasi pöytää vasten, seisoen aivan pojan vieressä. Hessen sydän\nrupesi hakkaamaan, ja poskien puna yhä tummeni. Hän tunsi hajuveden\ntuoksun. Kas... se käytti jo sellaista... sen äiti oli sille varmaankin\nantanut.\n\nDu luktar bra!\n\nTyttö katsahti häneen suurin silmin, punastui ja purskahti sitten\nnauruun.\n\nDoftar — ska' du säja.\n\nOh, kuinka Hesse häpesi! Kuinka hän oli sanonutkin niin tyhmästi!\nLuktaaminenhan oli jotakin muuta. Äitikin sanoi joskus tuodessaan\nhänelle aamulla kahvia sänkyyn: Jopa sinä luktaat... hyhhyh! Ja olihan\nopettajakin koulussa teroittanut näiden sanojen eroa. Hän oli kuin\npuusta pudonnut.\n\nAck, va' du ronnar! Nå... vi ska' si vidare.\n\nHe uppoutuivat kirjoihin, joita Hesse näytteli. Hän selitteli, mikä oli\nmitäkin ainetta. Tuossa on algebraata ja tuossa geometriaa... ja tämä\ntässä oli latinaa. Katsopas: _Amicus amico carus est._ Etpä tiedä, mitä\nse merkitsee.\n\nMitä? Tyttö karahti ihan punaiseksi. Oliko se jotakin...? Miksei Hesse\nsaattanut sanoa? Hyi, kuinka hän oli ilkeä! Varmasti se oli jotakin...\njotakin...\n\nMitä?\n\nKyllä sinä tiedät.\n\nMitä... mitä ihmeessä? Ja nyt karahti Hesse vuorostaan punaiseksi kuin\nkrapu.\n\nKas niin... sinä punastut! Hyi sinua! Ja Viktoria katseli ympärilleen\nhiukan hätääntyneenä, kuin olisi aikonut paeta.\n\nHesse toimitti: Ei se ole mitään pahaa.\n\nNo, miks'et voi sanoa, mitä se on?\n\nMinä sanon sen joskus toiste... joskus... Hän ei muistanut, mitä oli\n»kahden kesken» ruotsiksi. Tuo hänen keskeytyksensä aiheutti uuden\nväärinkäsityksen. Tyttö sanoi hiljaa hyvästit ja lähti.\n\nHessen mieliala painui, häntä melkein itketti. Hän rakasti Viktoriaa,\nrakasti koulupojan koko palavalla mielellä. Hän olisi voinut mennä\nvaikka tuleen Viktorian vuoksi. Että tämä saattoikin jättää hänet\nnäin... lähteä kylmästi pois! Se oli ensimmäinen kerta, jolloin hän\nvaistosi naissydämen vaihtelevaisuuden.\n\nHänen täytyi lähteä ulos. Äiti huomasi pojan levottomuuden. Hän ei\nollut monta sanaa ymmärtänyt lasten keskustelusta, sillä vaikka hän oli\npalvellutkin seppä Oxelstenilla, ei hän ruotsia osannut. Intte rööra\nsokkerpiitana! — se oli ainoa ruotsi, jonka äiti taisi.\n\nNyt hän puuttui asiaan: Mikä sinulle tuli?\n\nEipähän mikään... menen vain hiukan ulos.\n\nMiksi Viktoria läksi niin äkkiä pois?\n\nHesse punastui: En minä tiedä... kai sen piti mennä syömään.\n\nHän tuli pihalle ja pälyili sen yli toiselle puolen. Sydän oli raskas.\nEikö kukaan koskaan kykenisi katsomaan hänen poveensa, jossa asui\nsellainen tunteiden rikkaus, sellainen ylitsevuotava rakkauden kaipuu,\njoka tällaisina talvi-iltoina vetosi itse taivaan tähtiin?\n\nHän katseli korkeuteen. Siellä tuikkivat tähdet kylminä,\nvälinpitämättöminä, saavuttamattomassa etäisyydessään. Eikö niitä\nliikuttanut rakastuneen koulupojan tuskat? Tantaloksen tuskat! (Hesse\noli lukenut niistä.) Tantalos seisoi Manalassa leukaa myöten vedessä,\nmutta aina kun hän yritti sammuttaa janoaan, imeytyi vesi maahan...\n\nViktoriaa ei näkynyt. Hesse hiipi yli pihan ja sipaisi sivumennessään\nViklundin oven kädensijaa. Hänen teki mieli suudella sitä. Ah... siihen\noli Viktorian käsi tarttunut niin monen monta kertaa! Hän tunsi olonsa\nperin kurjaksi. Yht'äkkiä hän, muisti nuoren Ravenswoodin. Nyt olisi\naika ratsastaa Ahdin virtaan, sillä Lucy Ashton oli hyljännyt hänet...\n\nMutta — eipä ollutkaan hyljännyt. Sieltä tupsahti Viktoria pihalle,\nöljykannu kädessä. Hänen piti mennä kaupungille öljyä ostamaan.\n\nTule mukaan!\n\nHesse riemastui: Todellako —? Tarkoittiko Viktoria totta?\n\nTule mukaan! Mennään yhdessä.\n\nTietysti, tietysti... eihän Hesse muuta toivonutkaan kuin saada kulkea\nViktorian kanssa yhdessä — aina, aina vain.\n\nHän virkkoi: Laidan pojat ovat sellaisia katurakkeja, että pieksävät\njokaisen. Mutta kyllä minä näytän niille!\n\nHe lähtivät. Oli varhaistalvi, ja pienet lätäköt jo jäässä. Niitä oli\nrivissä pitkin katukäytävää, ja he luistelivat peräkanaa. _Amicus amico\ncarus est_ — noiden sanojen aiheuttama väärinkäsitys oli unohdettu.\nNiitä ei oltu vielä ratkaistu. Nyt ne soivat Hessen mielessä kuin\njoulukulkuset. Hän ei yhtään kiinnittänyt huomiota siihen, että tuossa\nlatinankielisessä lauseessa puhuttiin miesystävästä.\n\nHe luistelivat menemään, ja pahemmissa paikoin sai Hesse tukea\nViktoriaa. Tuntui suloiselta ottaa kiinni hänen pehmeästä\nkäsivarrestaan. Oliko kaikilla tytöillä noin pehmoiset käsivarret?\nHesse ei ollut sitä ennen huomannut, sillä omaa sisarta ei tule\nkäsitellyksi samalla mielellä.\n\nHeillä oli hauskaa. Hesse kertoi laittavansa luistinradan Pasasen\npihalle. Siinä olisi heidän sitten yhdessä soma luistella.\n\nMutta antoiko Pasasen emäntä luvan laittaa?\n\nKyllä... hän oli jo kysynyt luvan. Se jäädytettäisiin oikein\nkunnollisesti. Metsästä noudettaisiin kuusennäreitä ja reunustettaisiin\nrata niillä. Siitä tulisi komea laitos.\n\nViktoria innostui. Hän otti Hesseä kädestä, ja he juoksivat yli\nylikäytävän Matlinin portille saakka. Maija tohahti heitä vastaan.\n\nNo, kenenkä se Kaalsonnin Hesse nyt on käsikynkkäänsä saanut?\n\nSe Maija! Sen piti aina sattua juuri parhaaseen aikaan!\n\nNyt hän oli jo varma, että Viktoria tykkäsi hänestä. Nyt hän saattoi\nehkä tuon lauseenkin suomentaa.\n\nHe kulkivat jo kaukana...hihhulien rukoushuoneen kohdalla. Hesse\nrohkaisi mielensä:\n\nHaluatko, niin sanon, mitä se lause merkitsee? Hänen sydämensä löi ja\npuna kohosi poskille.\n\nMikä lause?\n\nOliko Viktoria jo unohtanut? Se latinankielinen...\n\nTyttö pysähtyi ja tarttui poikaa kädestä. Katsoen häntä kiinteästi\nsilmiin hän huudahti: Jaa se... se... mutta sano se oikein! Älä narraa\nminua!\n\nOi, kuinka Hesse tunsi itsensä onnelliseksi! Hänkö narraisi\nViktorialle! Eikö tämä huomannut, kuinka rakkaus loisti jokaisesta\nhänen takkinsa napistakin?\n\nSano nyt!\n\nHesse aprikoi vielä hetkisen. Hän ehkä heittäisi kaikki yhden koriin\nvaraan. Oliko järkevää tunnustaa rakkauttansa noin... ihan keskellä\nkatua?\n\n'Ystävä on rakas ystävälle', sai hän lopulta sanotuksi ja tarkkasi\njännityksellä, minkälaisen vaikutuksen nuo taikasanat tekisivät.\n\nHe eivät huomanneet, että rukoushuoneen portista sukelsi kadulle kaksi\ntukevaa muijaa, jotka keskustelivat uskon asioista. Toinen heistä oli\nkuullut Hessen sanat.\n\nKun jo kakaratkin kavulla kurttiseeraavat! Hävetkää!\n\nViktoria hätkähti. Hän katsoi Hesseen hätääntyneesti ja kysyi: Mitä ne\npuhuivat kurttiseerauksesta. Ah... mennään pois!\n\nHessen yritys oli rauennut. Hän ei ollut päässyt selville, tykkäsikö\nViktoria hänestä vai ei. Vaieten ja alakuloisena hän lähti astumaan\ntytön rinnalla. Hänet oli vallannut niin omituinen lamaannus.\n\nPaluumatkalla Viktoria jutteli vilkkaasti ja ihmetteli, miksi poika\nkulki niin vaieten. Hän kysyikin sitä kerran, mutta Hesse murahti vain\njotakin.\n\nKotiportilla hän virkkoi: Hyi... kurttiseeraus! Hävyttömät akat! Sehän\non rumaa! Ja nyökäyttäen Hesselle päätään hän livahti sisään.\n\n\nJoulun korvissa Viklundit muuttivat pois, juuri kun Hesse oli saanut\nratansa valmiiksi. Sitä ei ennätetty edes vihkiä. Hän oli raahannut\nkuusennäreet, jäädyttänyt radan kunnollisesti ja koko ajan saanut\ntapella naapurin poikain kanssa, jotka pyrkivät osille. Ei — hän ei\nottaisi ketään. Hän halusi luistella vain Viktorian kanssa.\n\nMutta nämä lähtivät. He olivat vuokranneet asunnon Salmesta, muutamasta\nhuvilasta, joka kuului sahalle. Hesse suri vilpittömästi heidän\nmuuttoaan.\n\nVain kerran hän teki retken Viktorian uuteen kotiin, joulun ja\nuudenvuoden välissä. Hän hiihti tuon kolmen kilometrin matkan sydän\nodotuksesta vavisten. Mutta pian hän sieltä palasi. Viktoria ei ollut\njutellut muista kuin sahan förvalttarin pojista, ja sitä oli ollut\nkovin raskas kuunnella. — Det strömmar så... där i stranden — oli\nhavainto, johon vedoten hän oli heittänyt hyvästit. Ranta oli ollut\nporevettä tulvillaan, ja hän oli jo tullessa kastellut jalkansa\npahanpäiväisesti. Ja kaikki tuo Viktorian vuoksi — Viktorian, joka ei\nvälittänyt hänestä!\n\nOlisihan hänen pitänyt se jo ennemmin huomata. Viktoriahan oli\nmuuttopäivänäkin ollut iloinen — hyvästilläkin käydessään oli vain\nnauranut. Ei Hesse voinut sellaista käsittää. Joka rakasti, se suri.\nHessen mielestä ne olivat melkein yksi ja sama asia.\n\nUudenvuoden aattoilta, myöhäinen.\n\nHesse istuu luistinratansa raunioilla alakuloisena. Naapurin pojat\nolivat käyneet sen särkemässä muutamana iltana. Se oli kosto siitä,\nettei hän ollut ottanut niitä osille.\n\nMutta mitäpä siitä! Mitäpä hän luistinradalla, kun ei ollut kerran,\nkenen kanssa olisi luistellut. Hänen oli vain tullut tavaksi istuskella\ntäällä toisinaan — Viktoriaa muistellen.\n\nPakkanen oli kireä ja nurkat paukkuivat. Sisällä isä sytytti\njoulukuusta vuoden viimeisen illan kunniaksi, mutta hänen ei tehnyt\nmieli ottaa siihen osaa. Äiti oli jo pari kertaa käynyt häntä\nhuhuilemassa, mutta hän ei ollut liikahtanutkaan. Mitäpä hän siellä...\niloitkoot ne, joilla oli ilon syytä...\n\nHänen silmiinsä kohoavat kyynelet. Oli niin soma maata selällään ja\nkatsella taivasta. Kyynelten läpi näyttivät tähdet toisenlaisilta\nkuin tavallisesti. Ne kipinöivät ja välkkyivät — ja sitten yht'äkkiä\nkuin särkyivät... hajosivat pieniksi palasiksi. Hessestä tuntui, kuin\nolisi siellä ylhäälläkin tänä vuoden viimeisenä iltana vallinnut hätä\nja levottomuus. Viisitoistavuotias koulupoika jossakin tuon pyöreän\nkiertotähden pinnalla, jota kutsuttiin Maaksi, kärsi, kärsi niin, että\nsydän oli pakahtumaisillaan. Enkelit hätäilivät ja rukoilivat Jumalaa\nryhtymään joihinkin toimenpiteisiin, jotta tuo poikaraukka saataisiin\nsisään, sillä aivanhan se paleltui pakkasessa maatessaan.\n\nSamassa hoiperteli joku portista sisään ja juopunut ääni lauloi\nrämäkästi:\n\n    Mieleni rientää maasta pois,\n    kun katson taivasta.\n    En enää täällä olla vois,\n    en enää täällä olla vois.\n    Koska pääsen vaivasta?\n\nHesse kavahti istumaan. Myllylä! Ja ihan päissään!\n\nHän lähti hiipimään sisään, mutta Myllylä huomasi hänet ja pysähtyi.\n\nKaalsonnin Hessekö se on? Har den äran... har den aran! Onnellista\nvanhan vuoden loppua!\n\nJa Hesse kuuli, kuinka Myllylä suudella moiskautti — tällä kertaa omia\nkäsiään.\n\nHäntä rupesi yht'äkkiä naurattamaan ja hän puitti nopeasti sisään.\n\n\n\n\nXI.\n\n\nNuoren suru ei kauan kestä — se on toki hyvä asia.\n\nSydän on siksi voimakas, ettei se yhdestä iskusta kuole, eikä\nkahdestakaan. Sen sai Hessekin kokea.\n\nKuudennelle luokalle päästyään hän rakastui uudelleen. Ja tällä kertaa\nse oli vielä vakavampaa — tietysti, koska ikääkin oli kaksi vuotta\nenemmän. Hänen mielitiettynsä nimi oli Malin — Malin Hällström.\n\nHesse oli tullut hänen kanssaan tutuksi edellisenä kesänä. Hän oli\njoutunut kotiopettajaksi Malinin sedän perheeseen, satamakapteeni\nHällströmille. He olivat laestadiolaisia ja asuivat kesää\nLeppäsaaressa niinkuin Malinin vanhemmatkin. Näitä kutsuttiin\n»Naapuri-Hällströmeiksi».\n\nHän oli ollut konepajalla työssä joka kesä näihin saakka, mutta nyt\noli se aika loppunut. Hänkin sai viettää kesälomansa levossa toisten\nlyseolaisten tapaan. Sillä opetustyö ei ollut mitään siihen raskaaseen\nraadantaan verrattuna, joka hänen osakseen oli ennen langennut. Sai\nainakin kulkea siististi puettuna. Se oli ollut ihana kesä, Hällströmit\nomistivat komean huvilan aivan lähellä Malinin kotia. Hessen tehtäviin\nkuului ehtojen luku satamakapteenin vanhimman pojan kanssa.\n\nHesse oli tehnyt sen hämmästyttävän havainnon, että tämä oli sama\npoika, joka kerran oli ollut häntä pitelemässä allaan — sen kerrallisen\nsuopursu-hakuretken aikana, Nestori Hällström oli häntä kahta luokkaa\nalempana, vaikka olikin melkein yhdenikäinen.\n\nTällä ei kuitenkaan ollut aavistustakaan, kuka hänen kotiopettajansa\noli. Vai eikö hän ollut tietävinään? Hyvin mahdollista, että hän oli\nunohtanut koko tapauksen.\n\nMutta Hessen mielessä se oli elävänä kuin eilinen päivä. Hänestä tuntui\nkummalta istua sohvanpään päällä satamakapteenin vinttikamarissa ja\nkuulustella Nestorilta kasvien tieteellisiä nimityksiä. Suopursu —\nmikäs se oli latinaksi?\n\nNestori vaivasi päätään, mutta ei jaksanut muistaa. Oh, helpostipa hän\noli sen unohtanut! Hän kyllä muistaisi sen niin kauan kuin eläisi.\n\nSuopursusta riitti Nestorille tekemistä moneksi päiväksi. Hesse\njaoitteli sen aivan alkutekijöihinsä. Linnén luokka, Linnén lahko...\nhetiö, teriö, emiö... mikä heimo?\n\nNestori hikoili. Kylläpä Hesse nyt oli suopursuun innostunut!\n\nJa hän olikin. Tämä kai oli sentään melko moraalista kostoa —\nvarsinkin, kun siten autettiin poikaa ehtojen suorittamisessa.\n\nHän ajoi Nestorin suopursuja hakemaan. Tämä vastusteli. Sinne oli niin\npitkä matka — toiseen päähän saarta. Niin... kyllä hän sen tiesi — hän\noli käynyt paikalla monta kertaa. Nestorin ei auttanut muu kuin lähteä.\n\nJa sitten hän selitti. Kädestä pitäen tuo kasvi tutkittiin. Otettiin\nselvä kukinnosta, juuresta, lehtien asennosta ja muodosta. Tiesikö\nNestori, mihin tarkoitukseen näitä kukkia käytettiin?\n\nEi — sitä hän ei tiennyt.\n\nNäistä laitettiin esim. haudekylpyjä. Hän tarkkasi Nestorin kasvoja,\nmutta tämä kuunteli tiedonantoa samanlaisella tyyneydellä kuin muutakin.\n\nNo niin — oli somaa opettaa poikaa ja sen kautta samalla kostaa vanhoja\nkärsimyksiä. Se teki sydämelle hyvää. Nyt se oli hän, joka piteli\nNestoria allaan ja tiukkasi: Sanopas nimi... nimi!\n\nSatamakapteeni itse ei ollut paljon koulua käynyt, muutamia luokkia\nvain. Mutta hänen nuoruudessaan se ei ollut isoja merkinnytkään.\nPurjehdittuaan jonkun aikaa merillä hän oli kohonnut perämieheksi\nsuoritettuaan vaatimattoman kurssin. Kuu hän lopuksi asettui maihin,\noli hänelle tarjottu satamakapteenin virkaa ja hän oli ottanut sen\nvastaan.\n\nHesselle tämä oli monessa suhteessa hyödyllinen kesä. Ei ollut vähäksi\narvattava, että hän, köyhän sepän poika Laidalta, sai kokonaista kolme\nkuukautta asua oikeassa herrasperheessä ja oppia hienoja tapoja.\nVeitsen ja haarukan käyttö ei tullut kysymykseen hänen kotonaan —\nsiellä sai syödä, miten kukin parhaaksi katsoi. Nyt oppi Hesse,\nettei veistä sopinut pistää suuhun, vaan oli käytettävä haarukkaa.\n(Sitä ei muuten saanut sanoa »haarukaksi», vaan se oli »gaffeli».)\n»Lakslootaa» ei sopinut nimittää »lohilaatikoksi» — se oli vielä\nliian uudenaikaista; senkin sanan käyttö oli vielä kaukaisessa\ntulevaisuudessa. Hällströmillä pidettiin tarkasti kiinni vanhoista,\ntotutuista sanontatavoista. Niistä ei saanut poiketa hiventäkään.\nHesselle naurettiin säälivästi, kun hän puhui »muhennoksesta». Ei — se\noli »stuvninkia». Hesse joutui hämilleen. Suomenkielen opettaja oli\nheitä neuvonut toisin. Täti virkkoi: Ne ovat niitä uudenaikaisuuksia,\njotka eivät tunnu hienoilta.\n\nTalon herra ja rouva puhuivat tavallisesti keskenään ruotsia. He olivat\nkyllä koettaneet opettaa sitä lapsilleenkin, mutta huonolla tuloksella.\nTuossa supisuomalaisessa kaupungissa ei kotiopetus tässä kohden enää\ntahtonut vedellä. Sitäpaitsi — Hällströmin pojat pitivät ruotsinkielen\nosaamista jonkinlaisena pehmeyden merkkinä. Ja sellaisia he eivät\nhalunneet olla. He kyllä siunasivat ruokansa ja antoivat yleensä\narvon vanhempiensa hiukan naiveille neuvoille, mutta ruotsia he eivät\nsuostuneet opettelemaan enemmän, kuin mikä oli koulussa välttämätöntä.\n\nHe olivat reippaita poikia, oikeita ulkoilmaeläjiä. Hessellä oli täysi\ntyö saada Nestori pysymään alallaan oppitunnin aikana. Hän vaaniskeli\nikkunasta, eikö näkynyt kissoja. Hän ja hänen veljensä Daniel —\ntavallisesti Danneksi kutsuttu — olivat intohimoisia kissojen vihaajia.\nHe tappoivat jokaisen, joka vain eksyi heidän aitauksensa sisään. Eikä\nHällströmin tätikään sitä pahakseen pannut, vaikka olikin lempeä ja\näidillinen sekä sääli kaikkia luontokappaleita. Hän rakasti enemmän\nkananpoikiaan.\n\nHesse oli nyt seitsemäntoista, pienikasvuinen ja laiha. Kokonsa\npuolesta häntä pidettiin pienempänä, kuin mitä hän oli. Mutta hänen\njärkensä juoksi kirkkaasti, ja hän teki monenlaisia havaintoja uudessa\nympäristössään.\n\nNiinpä hän pani merkille, että Hällströmin piiat keittiössä\njuttelivat melko vapaasti pojista ja sulhasista, vaikka veisasivatkin\nhartaina iltarukouksissa. Hällströmien oli tapana pitää joka ilta\nlyhyt hartaushetki, johon jokaisen perheenjäsenen oli ehdottomasti\nsaavuttava... Tavallisesti luki talon herra jostakin hartauskirjasta,\nmutta usein myös rouva. Silloin vallitsi huoneessa jonkun verran\nlapsekas tunnelma, joka Hesseen vaikutti vastenmielisesti.\n\nHänestä tuntui, kuin olisi täti Hällström tehnyt Jumalastakin yhtä\nnaivin olennon, kuin itsekin, oli. Sillä noiden hartaushetkien jälkeen\npidetyissä vapaissa keskusteluissa hän saattoi antaa hyvin hauskoja\nneuvoja lapsilleen. — Dannen pitää rukoilla Jumalaa, että oppisi\nsyömään kauranryynipuuroa. — Hesseä nauratti. Hänen päässään vilahti\nepäilys, mahtoiko Jumala joutaa ajattelemaan ihmisten kaikenlaisia\npikku huolia — kuten esim. kauranryynipuuron syöntiä. Eiköhän siinä\nasianomaisen pitänyt tulla omin voimin toimeen?\n\nHällströmeillä suhtauduttiin Jumalaan liian tuttavallisesti. Hessestä\ntuntui, että täti olisi voinut aivan hyvin pyytää tätä vaikkapa\nveivimankelia vääntämään, koskapa hän kerta oli niin voimakas. Se oli\ntavallisesti heidän, poikien, urakkana, eikä Hessellä olisi ollut\nmitään sitä vastaan, jos Jumala joskus olisi ottanut hänen paikkansa.\n\nNoihin jälkikeskusteluihin eivät ottaneet osaa muut kuin vanhemmat ja\ntalon palvelijat, kaksi jo yli keski-iän ehtinyttä tukevaa ilmestystä.\nHesse kuunteli ihmetyksellä näiden hurskasta haastelua. He olivat niin\npyhiä... niin viattoman lapsellisia — aivan kuin eivät olisi koskaan\najatelleetkaan yhtään syntistä ajatusta. Ja kuitenkin oli Hesse kuullut\nHanna-nimisen oikein karkeasti kiroavan, kun hän perunoita kuoriessaan\nleikkasi sormeensa.\n\nSe johtui tietysti talon hengestä — koko tuosta ilmapiiristä,\nmissä elettiin. Hällströmit ottivat kaiken — koko elämän niin\nlapsellisesti, aivan kuin se olisi ollut vain »leekaamista»,\njonkinlaista talosillaoloa. Ja Hessestä tuntuikin, että koko talo oli\nkuin jonkinlainen lasten leikkimaja, josta todellisuus oli poissa,\nja jossa jokapäiväiset askareetkin otettiin samalla tavalla kuin\nlasten leikeissä. Hyvä Jumala istui mukana siroittelemassa ympärilleen\nanteeksiantamuksen jyväsiä samanlainen hiukan yksinkertainen hymy\nhuulillaan kuin oli täti Hällströmillä, silloin kuin hän heitteli\nryyniä rakkaille kanoilleen. Pitihän sellaisen Jumalan läheisyydessä\ntoki olla mahdollisimman kiltti tahi ainakin teeskennellä sitä, jotta\nolisi päässyt osalliseksi hänen taskumakeisistaan.\n\nMatlinin isännän Jumala oli sentään toisenlainen, kiivas ja ankara.\nHän ei ollut yhtä antelias, vaan häneltä sai pyytää kauan ja\nhartaasti ennenkuin sai. Mutta — sitten sitä tulikin runsaasti — ei\nmitään herkkutavaraa, vaan vankkoja eväitä, joiden varassa oli hyvä\nlähteä taipaleelle. Hän ei pilannut ihmisiä hemmottelemalla. Hän\nopetti säästämään hengellistäkin tavaraa — sillä ei ollut tiedossa,\nmilloin taas uudestaan taivaallisista aitoista annettaisiin. Se\nei ollut tuollaista pikku natustelemista... jokailtaista syntein\nanteeksitodistamista ja -antamista, jossa ihmisellä oli niin tavattoman\ntärkeä sija — aivan kuin olisi Jumala itse ollut kesälomalla ja\njättänyt taivaallisen taloudenpidon täti Hällströmin huostaan. Ei\n— kun Matlinin isännän Jumalalta sai, niin tiesi saaneensa juuri\nhäneltä ja uskaltavansa sen myös pitää. Mutta tuosta täti Hällströmin\nhengellisestä huushollista saattoi aina ajatella, että mitähän isäntä\nitse sanoisi, kun kerran kotiutuisi...\n\nHartaushetkien jälkeen piti lasten tehdä selkoa päivän kulusta — mitä\npahaa itsekukin oli tehnyt, mitä ajatellut, mitä puhunut. Hesse seurasi\njännityksellä tuota jokailtaista rippiä, jota onneksi ei sovellettu\nhäneen — paremmin kuin palvelijoihinkaan. Heillä olisi ollutkin paljon\ntunnustamista. — Onko Dannella puhdas omatunto? Puhuteltu istui hiukan\npunaisena ja vastasi reippaasti: On! Muistelepa tarkkaan! Danne\ntunnusti ottaneensa salaa hyötymansikan puutarhasta. Yhdenkö Danne vain\notti? — Niin.\n\nHesse tiesi, että hän valehteli. Oh, he olivat olleet kaikki siellä\npitkän aikaa ja hillonneet eri tavalla! Sitäpaitsi he olivat syöneet\nherneenpalkoja vatsansa täyteen. Ja vielä: Danne oli ampunut kaksi\nkissaa, mutta niitä nyt ei tarvinnut tunnustaakaan. Mirrit olivat\nkertakaikkiaan rauhattomiksi julistettuja Hällströmin alueella. Jotenka\nsaattoi melkoisella varmuudella päätellä, ettei Hällströmin täti olisi\nniitä koskevaa rippiä vastaan ottanutkaan.\n\nDanne sai synninpäästön, ja se riitti heille kaikille. Sinä iltana\nei niin kysytty enempää. Hesse kiipesi vinttikamariinsa ja veti\npöytälaatikosta esille rakkausromaanin, joka hänellä oli keskissä.\nOh, olisipa täti Hällström vain tiennyt! Hän syventyi lukemaan\nvahingoniloisella mielellä — aivan kuin olisi puijannut jotakin oikein\nperusteellisesti. Mutta Jumalaa se ei varmaankaan koskenut — sillä jos\nhäneltä olisi kysytty, montako mansikkaa hän oli syönyt, hän olisi\nvastannut: No, ainakin kaksikymmentä! Sillä olihan Danne vakuuttanut,\nettä mansikoita sai maistella. Jos hän olisi tiennyt, ettei niihin\nsaanut koskea, hän ei olisi ottanut ainoatakaan.\n\nHänen tehtäviinsä kuului myöskin lukea ääneen kirjoista, jotka täti\nHällström itse valitsi. Niiden piti ehdottomasti olla puhdashenkisiä.\nNiissä ei saanut löytyä riviäkään rakkaudesta... puhumattakaan siitä,\nettä niissä olisi saatu suudella! Täti Hällström olisi varmasti\npyörtynyt kauhusta.\n\nHessen mielestä olivat tädin valitsemat kirjat yleensä ikäviä. Niissä\npuhuttiin kilteistä tytöistä, jotka kantoivat isoäidin sateenvarjoa —\ntai pojista, jotka joka ilta sytyttivät isoisän pitkävartisen piipun.\nJa ne olivat niin hurskaita, niin tavattoman hurskaita ja hyviä lapsia,\nettä Hesse vahvasti epäili, oliko sellaisia koko maailmassa.\n\nHänen piti olla sangen varovainen omia kirjojaan käsitellessään.\nSillä talossa harjoitettiin vakoilua — kaikki tietysti hurskaassa\nja hyvässä tarkoituksessa — ja sitä paitsi: kantelujärjestelmä oli\nihan kukoistuksessaan. Piiat kantelivat, talon omat pojat kantelivat.\nAina piti olla varuillaan, ettei vain olisi joutunut kiinni jostakin\nluvattomasta.\n\nNaapuri-Hällströmillä oli sentään jonkun verran vapaampaa. Siellä ei\noltu niin pikkumaisia, vaikka talonväki kuuluikin samaan uskoon kuin\nsatamakapteenin perhekin. Ainoastaan Maliniin nähden oltiin ankaria.\nHän ei olisi saanut liikkua missään, ei kuljeskella yksin; hänen olisi\npitänyt aina olla äidin silmäin alla. Ja se johtui siitä, että tyttö\noli muutamia kertoja varastautunut tansseihin. Mikä hirmuinen tapaus!\n\nSetälässä Malin tietysti sai käydä — luonnollisesti. Mutta sielläkin\nhäneen suhtauduttiin hiukan arastellen. Täti piti häntä langenneena\nolentona, jolla — Herra sen ties — oli vaikka kuinka monta pikku\nrakkausjuttua takanaan. Tosin ne olivat vain aivan viattomia koulutytön\nrakkausseikkailuja — mutta sellaisista ei saanut hiiskahtaakaan\nsatamakapteenin talossa.\n\nMalin pujahtikin tavallisesti keittiöön ja siellä palvelijattarien\nkanssa piti hauskaa. Hän tiesi, että siellä sai jutella vapaasti, kun\nvain piti sen varan, ettei täti kuullut. Malin oli rakastunut Kiviojan\nTyykoon, ja Hanna-piika oli hyvä tuttu Tyykon äidin kanssa. Hänen\nkanssaan saattoi siis puhua ystävästään ja siten ikäänkuin kuvitella\nolevansa hänen seurassaan.\n\nMalin tiesi, että kun hän vain täytti kodin asettamat ulkonaiset\nhurskauden vaatimukset, hän saisi olla rauhassa. Hän siis istui\nseuroissa, oli läsnä iltarukouksissa, joita hänenkin kotonaan\npidettiin. Hän oli kerran talvella karannut pitkistä, koko illan\nkestäneistä seuroista ja mennyt luistinradalle. Mutta se oli\naiheuttanut sellaisen surun ja valituksen, sellaisen määrän nuhteita ja\nkyyneleitä, että Malin sen jälkeen oli katsonut parhaaksi taipua. Hän\nteki sen kuitenkin teeskennellyllä mielellä niinkuin satamakapteenin\npiiatkin — olosuhteiden pakosta. Ja tämäkin liitti heitä yhteen.\n\nMalin oli tavattoman kaunis. Hänellä oli suuret, loistavat silmät ja\npitkä, komea palmikko. Ääni oli sointuisa... niin lämmin ja tuntehikas,\nettä siinä tuntui väräjävän koko hänen nuori ja puhdas tyttösielunsa.\nHesse ei ollut koskaan kuullut kauniimpaa ääntä.\n\nHän rakastui tyttöön ensi näkemältä. Hänen sydämensä helähti soimaan\nheti, kuti hän tuon ihmeellisen äänen kuuli. Hän kadehti Malinin\nveljiä, jotka saivat joka päivä olla hänen läheisyydessään, syödä\nsamassa pöydässä, nukkua saman katon alla. Malinin isä oli hänen\nmielestään yliluonnollinen olento. Jokainen hänen sanansa oli kuin\nJumalan puhuma. Ja entä äiti, Malinin äiti! Hänen olemuksessaan\nnäytti yhtyneen Nioben äidinsuru ja Cornelian, Gracchusten äidin,\nylevämielisyys. Sillä kun Naapuri-Hällströmin täti joskus itki\ntyttärensä kevytmielisyyttä, tuntui hänen murheensa mittaamattomalta —\ntai kun hän toisinaan rupesi kertomaan pyhistä marttyyreista, hehkui\nhän sellaista intoa, sellaista alttiutta ja uhrautuvaisuutta, että\nHessen oli helppo muodostaa itselleen käsitys vanhan ajan naisesta,\njossa yhtyi roomalainen pelottomuus ja tosikristillinen nöyryys. Hän\noli Monika ja karthagotar yhtä aikaa.\n\nHän kohteli Hesseä ystävällisesti, kutsuen häntä usein »rakkaaksi\npojakseen». Hänellä itsehään oli kymmenen poikaa, ja siinä meni\nyhdestoistakin kuin joukon jatkona. Hesse pistäysi usein tuossa\nnaapurihuvilassa, ja Malinin vanhempain ystävällisyys tuntuin hänestä\njonkinlaiselta takeelta siitä, että tyttökin suhtautuisi häneen samalla\ntavalla.\n\nMutta ei — Malin ei näyttänyt kiinnittävän häneen vähintäkään huomiota.\nKummakos se, kun hän oli niin pieni ja pystynenäinen — kasvotkin\nkulmikkaat ja iho »savipuoleisia» täynnä. Hänet oli äidin kertoman\nmukaan ensi kerran pesty kaivovedellä, ja siitä tuo huono, alituisesti\nkesivä iho. Mistäpä Malin tiesi, minkälainen, kauneuden maailma nuoren\n»kotiopettajan» rinnassa asui — ja että Hän oli saanut kehtolahjaksi\nkyvyn tuntea syvästi — niin syvästi, että se usein kuljetti hänet aivan\nepätoivon partaalle.\n\nHesse sai siis tyytyä salaa ihailemaan tyttöä. Hän kuuli\nsatamakapteenin palvelijoiden juttelevan Kiviojan Tyykosta, joka oli\nhänen luokkatoverinsa. Tyykon isä, vanha merimies, oli aikoinaan\npurjehtinut kapteeni Hällströmin laivassa, ja äiti, joka varhain\noli jäänyt leskeksi, elätti nyt poikaansa. Hän palveli puotineitinä\neräässä kaupungin suurimmista liikkeistä, ja häntä kutsuttiin rouvaksi,\nvaikk'ei ollutkaan kuin tavallisen merimiehen leski. Tämä loi jonkun\nverran herrashohdetta Kiviojan Tyykon ylle, ja sitäpaitsi — he asuivat\nkeskikaupungilla.\n\nTyyko oli mainio urheilija ja vielä lisäksi erinomainen\nkanteleensoittaja. Kun hän voimisteli omatekoisessa teltassaan, oli se\nkomea näky. Puettuna ihomyötäiseen voimistelupukuun, samanlaiseen kuin\noli markkinoilla esiintyvillä sirkustaiteilijoilla, hän teki mahtavan\nvaikutuksen koulupoikiin ja -tyttöihin, joita oli pieni teltta täpösen\ntäynnä. Varsinkin viimeksimainittuihin. Näiden joukossa oli Malin\nkaikkein innokkain. Hän taputti käsiään kiihkeimmin, ja silloin hänen\nkauniit keruubinsilmänsä loistivat palavasta ihastuksesta. Jokainen\nsivullinenkin huomasi, että tyttö ihan ahmi hänet katseillaan.\n\nMutta Tyyko teki temppunsa rauhallisesti ja kumarsi yleisölle hieno,\nylhäinen hymy suupielessä. Lyseolaisten keskuudessa kerrottiin\njulkisena salaisuutena, ettei Tyyko Malinista välittänyt. Mutta se\nvain yllytti toista yhä tulisempaan ihailuun. Veljiensä välityksellä\nhän lähetteli tälle salaa pieniä kirjelippusia, joissa oli paljon\nhuutomerkkejä. Mutta Tyyko silmäsi ne nopeasti läpi, viskasi maahan\nja virkkoi: Tuo rekki ei ole oikein lujassa, se voi tipahtaa maahan\nkeskellä volttia! Hesse oli toiminut hänen apulaisenaan, jonkinlaisena\nsirkusrenkinä, jonka tehtäviin kuului pääsylippujen myynti ja\njärjestyksen pito. Ja olipa hän mahtava ollakseen, kun sai näytellä\nnäinkin tärkeän henkilön osaa tuossa laitoksessa, joka joka syysilta\nja lupapäivä antoi näytäntöjään. Sitäpaitsi kuului hänen tehtäväänsä\nmatkia opettajia, Ringbomia, Peteä ja lehtori Fogmannia. Hän oli siis\njonkinlainen klovni, niinkuin jokaisessa kunnon sirkuksessa täytyy\nolla. Katselijoiden ihastus oli suuri, kun hän esityksensä lopussa\nkääntyi heidän puoleensa, heitti päänsä takakenoon ja oikea käsi\nkoholla huusi Pete Nässlingin äänellä: Holmssöm, naama suoraan! Pojat\nja tytöt nauroivat katketakseen, mutta se joka ei nauranut, oli klovni\nitse. Hänen sydämensä itki, sillä hän oli esityksensä aikana pannut\nmerkille, että Malin koko ajan oli katsellut vain Tyykoa, joka teltan\nperällä seisten oli seurannut hänen ilveilyään.\n\nMutta onnellinen hän silti oli, sillä saihan hän täten nähdä edes\ntytön useammin kuin muutoin. Ja sitäpaitsi toiselta puolen — oleskelu\nTyykon läheisyydessä lääkitsi hänen sydämensä haavoja, sillä Tyyko\nantoi erinomaisen tunnustuksen hänen näyttelijätaipumuksilleen. Ja\nkun hän lisäksi suhtautui kylmästi Maliniin, siirtyi tämän kautta\nkuin salaisesta sopimuksesta tytön Tyykoon kohdistunut ihailu hänen\nnimelleen — ikäänkuin pankkitalletus. Se oli kyllä itsensä pettämistä,\nmutta kerrankos ihminen on pettänyt itsensä Amorin uhriksi jouduttuaan.\nHesse oli kaksinkertainen narri ja vielä kaikkein surullisinta lajia.\n\nNäytöksien loputtua Malin jäi telttaan, ja silloin otti Tyyko esille\nkanteleensa. Hän soitteli kaikenlaista, valsseja, polkkia ja pieniä\nlaulunpätkiä. Mutta kun hän sitten hiljaa ja hillitysti alkoi näppäillä\n»Oli kaunis kesäilta» — istui teltassa kaksi nuorta ihmistä, joiden\nsydämen tuo sävel sai ihmeellisesti värisemään. Mutta siitä huolimatta\n— vaikka ne niin voimakkaasti värähtelivät, ne eivät tavanneet\ntoisiaan. Siihen oli syynä tuo trikoohon puettu »sirkustaiteilija»,\njoka istui jakkaralla keskellä telttaa ja soitti, soitti ylhäisenä ja\nvälinpitämättömänä, kuin olisivat nämä kantele-esitykset olleet vain\nyksi ohjelmannumero lisää. Ja silloin oli Hessen vaikea ajatella,\nettä Malinin ihailu olisi Tyykon välityksellä noin vain siirtynyt\nhänen tililleen. Tyyko näytti sen ottavan vastaan ja panevan syrjään\n— aivan kuin jonkin sirkuksen inventaarioon kuuluvan esineen, jota\nvastaisuudessa, jossakin toisessa näytöksessä ehkä tultaisiin\ntarvitsemaan.\n\nOlisipa hänellä ollut Tyykon taidot — hän ehkä olisi pystynyt paremmin\nkilpailemaan! Mutta hän oli perin vähäpätöinen tämän rinnalla, mitä\nesim. ulkonäköön tuli. Toveri oli kookas ja solakka, vartalo kuin\nmuinaiskreikkalaisella ja sitäpaitsi — hänellä oli miellyttävät\nkasvonpiirteet. Hänen päänsä oli melkein liian pieni ruumiin kokoon\nverrattuna, otsa matala ja pieni suu. Mutta ilme oli harvinaisen\ntarmokas. Tämä kaikki miellytti Malinia, ja tuotti Hesselle surua.\n\nMitä se auttoi, vaikk'ei Tyyko rakastanutkaan, kun Malin kerta oli\nniin syvästi kiintynyt häneen. Hesse makasi sohvalla aprikoiden tuota\ntuskallista kysymystä. Miten mahtoi oikein olla Malinin laita? Oliko\nhän tietoinen Tyykon välinpitämättömyydestä? Hän oli viime kesänä\nkoettanut ottaa siitä selvää, mutta huonoin tuloksin.\n\nHän oli loikoillut Hällströmin vinttikamarin sohvalla aivan niinkuin\nnyt tässä kotonaan. Piiat olivat askaroineet huoneessa. He olivat\nasetelleet mankeloituja vaatteita piirongin laatikoihin. Hän oli\nparastaikaa lukenut Hector Malot'n Koditonta. Se oli yksi niitä\nkirjoja, joita uskalsi muidenkin läsnäollessa lukea.\n\nPiiat olivat keskustelleet Malinista ja maininneet Tyyko Kiviojan\nnimen. Siinä se on eri nätti tyttö eikä ole poikakaan hullumpi! Hän oli\nhöristänyt korviaan ja virkkanut kuin muina miehinä: Ei se Tyyko välitä\nMalinista kynnen mustuaisen vertaa! Piiat olivat tirskuneet eikä hän\nollut uskaltanut katsoa heihin. — Ymmärtääkö Hanna kommerrusta? oli\ntoinen, Stiina-niminen, kuiskannut toverilleen. Ja sitten oli tirskuttu\ntaas. Hän oli suuttunut ja ärjäissyt: Mitä te tirskutte täällä! Tehkää\ntyönne ja lapelkaa matkoihinne! Mutta silloin oli Hanna tuohahtanut:\nOnpas tämä nyt olevinaan... mokomakin Laidan kasvatti! Korkealle luulee\nkiipeävänsä, mutta katsokoon, ettei nuolaise, ennenkuin tipahtaa! Ja\npiiat olivat tempaisseet korin sangoista kiinni ja mennä rymistäneet\nalas.\n\nSe oli päivän selvää. Piiatkin olivat siis huomanneet hänen\nrakkautensa. Ja itse hän oli sen vielä heille paljastanut. Häntä oli\nkiukuttanut, ja kyyneleet olivat kohonneet silmiin. Hän oli heittänyt\nKodittoman nurkkaan ja vaipunut synkkiin mietteisiin.\n\nMutta se ei ollut kuitenkaan estänyt häntä Malinia ajattelemasta. Hän\nvaelsi metsissä, harhaili redin rannalla, ja kaikkialle seurasi häntä\nMalin, aina vain Malin. Hän oli tuntikaudet istuskellut rannalla ja\nkatsellut merta. Aaltojen kohina ja tuulen laulu olivat jonkun verran\ntyynnyttäneet hänen sairasta sydäntään. Tuolla autiolla rannalla hän\noli imenyt itseensä meren voimaa ja suolan kirpeyttä. Hän oli jo\nsaattanut melkein pilkata itseään... uhmata elämää ja koko maailmaa.\n— Tuolla tavoin ladattuna hän oli lähtenyt paluumatkalle. Mutta —\nHällströmin huvilan läheisyydessä, suurten koivujen katveessa, oli uhma\njättänyt hänet. Se oli jäänyt tuonne rannalle, noiden myllertävien\nlaineiden ja tohisevan tuulen leikkitoveriksi. Hänen oli tehnyt mieli\nitkeä.\n\nToisinaan, kun Malin oli sattunut istumaan samassa seurassa, hän oli\ntahallansa maininnut Tyykon nimen. Silloin oli tyttö vilkastunut, hänen\nsilmiinsä oli syttynyt ihmeellinen loiste. Oh, hän olisi voinut tuon\nloisteen vuoksi seurata häntä vaikka maailman loppuun! Hän oli istunut\nja kuunnellut Malinin ääntä. Sen sointu oli ollut merkillinen. Siinä\noli väreillyt kokonainen sävelten rikkaus. Hän oli kuunnellut sydän\nhellänä — aivan kuin olisi se paljosta takomisesta puutunut niinkuin\nkäsi, kun hän Tyykon teltassa nosteli painoja. Heinänkortta pureskellen\nhän oli tuijotellut eteensä ja havahtunut siihen, että joku nauroi.\nHän oli katsahtanut Maliniin ja ymmärtänyt, että hänestä oli tehty\nviittailuja. Itseään häveten hän oli viskannut heinänkorren maahan ja\nruvennut matalalla äänellä selittämään Nestorille Graminaceae-heimon\ntuntomerkkejä.\n\nOh, heinänkorsi — sehän oli aina ollut onnettomien rakastajien turva\navuttomuuden hetkinä!\n\nMutta — kuitenkin kaikitenkin — se oli sentään ollut ihanaa. Saada\noleskella Malinin läheisyydessä, saada kuunnella hänen äänensä sointia\n— olihan sekin jotakin. Koirathan söivät niitä muruja, joita heidän\nherrainsa pöydältä putoili. Ja eikö hän ollut jostakin lukenut,\nkuinka onneton rakastaja oli ylistänyt kilpakosijansa silmiä: Oi,\nte kadehdittavat, jotka saatte hänet nähdä! Hän ei ollut pystynyt\nkohoamaan tuollaiseen epäitsekkyyteen. Hän oli ylistänyt omia silmiään!\n\nNiin olivat päivät kuluneet. Hän oli opettanut satamakapteenin\npoikaa, syönyt herrasväen kanssa ja — ollut onneton. Välistä hän oli\npistäytynyt Malininkin kotona. Tytön vanhemmat olivat kohdelleet häntä\nystävällisesti. Varsinkin isä oli puhellut paljon hänen kanssaan.\nSyvästi uskonnollisena hän oli kääntänyt keskustelun hengellisiin\nasioihin. Hesseä ne olivat syvästi liikuttaneet. Matlinilla hän oli\nusein saanut kuulla, etteivät hihhulit olleet oikeassa. Isäntäkin oli\nkerran sanoa jurauttanut: Nii-en opissa on moni tul-lut hul-luksi.\nVanha merikarhu oli kauhistunut liikutuksia, — Arvaahan sen, et-tä jos\nyhtä paik-kaa rau-asta vii-lalla kihnu-tetaan, niin tu-len se ot-taa!\nMatlinin ukko oli ollut oikeassa. Hessen sydän oli ottanut tulen, mutta\nse ei ollut palanut rakkaudesta Jumalan Poikaan, vaan — Maliniin.\n\nHäntä oli siis aiottu käännyttää —ja välipä tuolla. Jos hän sen kautta\nolisi päässyt lähemmäs Malinia, hän olisi kääntynyt. Hän olisi istunut\nvaikka viikon seuroissa, jos vain Malin senkään vuoksi olisi rakastanut\nhäntä. Mutta tyttö kammoi seuroja itsekin, eikä siis ollut kannattanut\nuhrautua.\n\nMalinin isä oli käynyt muutamia luokkia lyseota ja muisti vielä vähän\nlatinaakin. _Fugit irreparabile tempus._ Osasiko Hesse sitä kääntää?\nOh, hän oli suorittanut tehtävän sangen vaivattomasti. Siinä hän\nainakin liikkui omalla alallaan. — Aika kuluu peruuttamattomasti.\nTuo lause oli saanut hänet surulliselle päälle. Oli tuntunut siltä,\nkuin sillä olisi ollut jonkinlaista yhteyttä Malinin ja hänen\nläheisyydessään vietetyn kesän kanssa. Tyttö luisui pois, yhä\nkauemmas... yhä varmemmin, kuta lähemmäs syksy ehti. Oli turhaa\ntavoitella häntä enää koulun alettua.\n\nNiin, — se oli alkanut taas, toista kuukautta sitten. Toverit olivat\npalanneet itsekukin taholtaan. Oli ollut hauskaa havaita, kuinka\npitkiksi he olivat venyneet. Koli-Onnikin oli kuin mikäkin jättiläinen,\npäätä pitempi kaikkia muita. Mutta samanlainen avuton ilme asui yhä\nhänen kalvakoilla kasvoillaan, ja samalla tapaa hän pärisytti poskiaan\nkuin ennenkin. Hän ei pitänyt koulunkäynnistä. Sohlströmin Lahja oli\nmyös miehistynyt. Hän oli alkajaispäivänä astellut poikajoukossa kuin\nmikäkin ylhäinen... kuin jokin turisti, joka on tullut katsomaan, mitä\nnähtävyyksiä tämän kaupungin oppilaitos tarjosi. Hän oli jutellut\nharvakseen, mutta hänen olemuksestaan ei ollut hävinnyt tuo tuttu\ntyttömäinen leima. Se oli säilynyt, vaikka varsi olikin venynyt ja ääni\nkäynyt römeämmäksi.\n\nLahja oli koettanut näyttää miehekkäältä. Paiskatessaan kättä\ntovereilleen hän oli mörissyt: Terrr-veh! Mutta pään asento oli\njuorunnut, että hänessä oli naista, mamsellia. Hän oli suhtautunut\nsangen ystävällisesti Hesseen ja virkahtanut: No... sinä et ainakaan\nole viitsinyt kasvaa! Hän oli lausunut sen ikäänkuin kehuen... kuin\nolisi se hänen mielestään ollut jokin erikoinen saavutus.\n\nHe olivat saaneet yhden uuden opettajankin — lehtori Johannes\nKilpeläisen. Häntä kutsuttiin »Pikku ryssäksi», koska hän oli kotoisin\nInkerinmaalta. Asianomainen olisi varmaankin ollut tuosta pahoillaan,\njos olisi sen tiennyt, sillä kaikesta päättäen hän oli rehellinen\nisänmaan ystävä. Pienenä, punaisena ja käheänä hän seisoi luokan edessä\nja teki selkoa Puolan historiasta.\n\nJuhana III Sobieski — siinä oli miesten mies! Hän ei tyytynyt vain oman\nrappeutuvan valtakuntansa kohentamiseen, vaan auttoi naapureitakin. Kun\nturkkilaiset 1683 piirittivät Wieniä, hän riensi Itävallalle apuun ja\nlöi vihollisen kaupungin porttien edustalla. Juhlajumalanpalveluksessa,\njoka voiton johdosta Pyhän Tapanin kirkossa pidettiin, saarnasi pappi\ntekstistä: Es war ein Mann von Gott gesandt, der hiess Johannes!\n\nPojat ihastuivat häneen. Todellakin — lehtori Kilpeläinen oli\nkuin Jumalan lähettämä tekemään historian tunteja eläviksi.\nEntinen oli ollut kuiva ja ikävä. Hän ei ollut välittänyt muusta\nkuin vuosiluvuista. Milloin Rooma perustettiin? Milloin Sulla\nkuoli? Viimeksimainitulla kysymyksellään hän luuli leikanneensa\nhyvänkin viisauden. Sitä ei nim. sanottu oppikirjassa, vaan alkoi\nkysymyksessäoleva kappale sanoilla: Seuraavana vuonna Sulla kuoli...\nHelppohan oli suorittaa vähennyslasku... 1 pois 79:stä. Tämä opettaja\noli puhunut aina historian luurangosta. Sen muodostivat vuosiluvut.\nHyvä — mutta seitsemäätoista käyvät pojat olisivat halunneet jo hiukan\n»lihaakin» maistaa. Sitä antoi nyt heille Kilpeläinen, Pikku ryssä.\n\nOli toisiakin opettajia, joista he erikoisemmin pitivät, esim. lehtori\nFogman, Petter Gustaf Fogman. Hän opetti kreikkaa.\n\nHesse muisti aina sen merkillisen päivän, jolloin lehtori Fogman oli\ntullut luokkaan ja tiedustellut, ketkä latinan lukijoista halusivat\nruveta kreikkaa opiskelemaan. Se oli tapahtunut viidennellä luokalla.\n\nHeitä oli ilmoittautunut seitsemän. Se oli tuosta vanhan\nklassillisuuden ihailijasta nähtävästi tuntunut kovin vähäiseltä,\nkoskapa hän oli huudahtanut: Ja mitä tulee sitten teistä\ntoisista? Sallikaa minun sanoa, hyvät herrat... käräjäkirjureita\nja protokollasihteereitä... jonninjoutavia memorialisteja ja\nturhanpäiväisiä musteentuhrijoita! Mutta näistä seitsemästä (hän\noli viitannut Hesseen, joka istui edessä) — näistä tulee oppineita\nkuin vanhan ajan seitsemän viisasta... professoreja ja tiedemiehiä,\nrunoilijoita ja taiteilijoita — _doctissimi viri et praeclarissimi_ —\nsillä kreikankieli on sivistyksen kruunu, tietäkää se! — Ja hän oli\nkatsellut muhoillen noita seitsemää uskalikkoa, jotka olivat rohjenneet\nlähteä maineen korkeita tikapuita kapuamaan. — Hesseen nähden se\nennustus kuitenkin meni täydellisesti myttyyn, kuten myöhemmin saamme\nnähdä.\n\nLehtori Fogman oli mukava mies. Ääni rämeä, esiintyminen hiukan\nkarheaa, mutta nauru sydämellistä ja vilpitöntä. Hän suhtautui\noppilaihinsa kuin isä poikiinsa. Kertoen heille kaikenlaisia kaupungin\nasioita, rahatoimikamarista köyhäinhoitohallitukseen asti, hän istui\nleveänä opettajapöydän takana, heitellen tulitikunpätkiä olkansa\nyli. Hänellä oli sellainen omituinen tapa. Pojat saivat kuulla, että\nhän, Petter Gustaf Fogman, oli jäsenenä niin hyvin valtuustossa kuin\nkirkkoneuvostossakin, ja etteivät asiat ilman häntä olisi saaneet niin\nsuotuisaa päätöstä kuin mitä saivat. Kaupungin tuloja menoarvio...\nHerra varjele! — sellaisia menoeriä, _momentteja_... (lehtori\nalleviivasi aina jokaisen vieraskielisen sanan) — aivan kuin olisi\ntämä kaupunki jokin Rooma, jota piti suihkukaivoilla ja voittokaarilla\nkoristaa! Ei — hän, lehtori, oli lyönyt topakasti vastaan, ja nyt\nsaivat Laidankin asukkaat kiittää häntä veroäyrin halpuudesta. Ja\nsilloin hän oli merkitsevästi katsahtanut Hesseen.\n\nHän opetti myös kauppakoulussa ja laski toisinaan leikkiä noilla\nsivistyksen lapsipuolilla — niinkuin hän sen oppilaita nimitti.\n»Sillinkääntäjät» säälittivät häntä. Miten olisi mahtanut heidän\nkäydä, jollei suopea Kohtalo, Moira, olisi ohjannut lehtori Fogmannia\nottamaan muutamia tunteja tuon koulun opetusohjelmasta. Nyt heidän\nkeskuudessaan liikkui mies, joka tunsi Ateenan yhtä hyvin kuin\ntämän Pohjois-Pohjanmaan kaupungin, ja kuin säälistä sirotteli\nklassillisuuden kultajyväsiä heidän karkeille kämmenilleen.\n\nToisinaan hän esitelmöi venäläisestä sivistyksestä. Sivistys —\nse nyt oli aivan liian hieno sana itäisen naapurimaan oloista\npuhuttaessa. Barbaria olisi ollut paremmin paikallaan. Olihan niillä,\nryssärievuilla, tosin uudempi kaunokirjallisuus melkoista. Mutta\nyleensä olivat venäläiset niin sivistymättömiä, että ainoastaan yksi\nkymmenesosa taisi lukea ja kirjoittaa. Kun entisen keisarin sairauden\naikana annettiin säännöllisesti bulletiineja, joissa hovilääkäri\nkulloinkin ilmoitti hallitsijan terveyden tilan, kerääntyi toisinaan\nsuuri ihmisjoukko jonkin sähköpylvään ympärille odottamaan, että\nolisi joku lukutaitoinen ilmestynyt joukkoon tulkitsemaan tuota\nvalkoista paperia... Niin ryökäleen _analfabeettejä_ ne olivat! (A\npropos — mistä muuten johtui sana _analfabeetti?_) Samppa Gutzén sai\nsiihen vastata, ja esitys jatkui. Kuta pitemmälle lehtori ehti, sitä\nsivistymättömämmiksi muuttuivat ryssäparat. Lopuksi ei koko avarasta\nVenäjänmaasta löytynyt juuri ainoatakaan, joka olisi osannut lukea ja\nkirjoittaa. Sellaisia musikoita ne olivat!\n\nJoka syyslukukauden alussa hän muuten piti tuon saman esityksen\nvasta-alkajille. Pojilla oli tallessa tuo puhe, jonka joku koiranleuka\noli joskus pikakirjoituksella merkinnyt muistiin. Siinä kävi\nvenäläisten yhtä ohrasesti. Sivistymättömiä, tietämättömiä raukkoja,\njotka eivät osanneet muuta kuin moliu... jumalankuvaa kumartaa! Jota\nvastoin Kreikassa... siellä runoili jokainen suutari ja räätälikin!\nYksin loppulausekin oli uskollisesti jäljennetty: Aloitetaanpa nyt\nniitä aakkosia! — Se huvitti poikia tavattomasti.\n\nMutta — välipä sillä. Kuten sanottu — tunnit muodostuivat hauskoiksi.\nOli parhaillaan Venäjän ja Japanin sota. Pojat seurasivat innostuksella\nsotauutisia, ja jokaisesta ryssien tappiosta iloittiin. Lehtori oli\nmyös tavattoman innostunut. Toinen puoli tunnista kulutettiin viime\ntaistelujen selostamiseen.\n\nMissäs olivat nyt ryssät selkäänsä saaneet? Pojat: Shaho-joella!\nLehtori: Kuinka paljon oli kaatunut kummallakin puolen? He lukivat kuin\nkirjasta: 40.000 venäläistä ja 20.000 japaneesia!\n\nNiin... se oli kuitenkin tainnut jäädä ratkaisematta se taistelu. Mutta\n— kuka osasi sen laulun, jossa puhuttiin Jantain kaivoista?\n\nOsattiinhan se — joka pekka. Hesse sai lausua sen:\n\n    Japaneesit Jantaissa\n    kaivoja punttaa,\n    Kuropatki laivallansa\n    pakohon jo junttaa...\n\nNiin... ne kansanmiehet olivat toisinaan mestareita lauluja tekemään.\nKukaties sekin mies, joka oli nämä säkeet kirjoittanut, olisi oppia\nsaatuaan kyennyt niittämään laakereita _Muusain_ palveluksessa. Ja\nlehtori siveli miettiväisenä partaansa ja katseli kirkkopuistoon, jossa\nrunoilijan patsaan päälaelle oli yöllä satanut lunta. Tänä vuonna tuli\ntalvi varhain.\n\nMutta — noista vapaaseen haasteluun käytetyistä hetkistä huolimatta,\nehdittiin läksyt sentään mainiosti läpikäydä. Äläpäs, että Fogman\nolisi niitä unohtanut, vaikka he toisinaan sitä toivoivat! Lehtori\njutteli lapsistaan. Olivatko pojat panneet merkille, että tytöt\ntulivat isäänsä ja pojat äitiinsä? Joo... hänelläkin oli tytär,\nAino Somikki Suometar, joka oli etevä, niin tavattoman etevä! Neljä\nlaudaturia ylioppilaskirjoituksissa! Mutta Aino Somikki oli tullutkin\nhäneen, itse pappaan, jolla ei myöskään ollut pää puusta. Jota vastoin\npojat... (lehtori hymyili säälivästi)... Kauko-parkakin tyhmä kuin\npässi. Hänestä saattoi sanoa, että hänen päässään oli vain surmjölk,\nkarduspapper o' knapustenar... Mutta — hän oli tullutkin äitiinsä...\n\nHe nauroivat, ja sekös yllytti lehtoria jatkamaan. Hän kertoi\nkävelyretkistään. Hänen oli tapana iltaisin tehdä pieni _rondi_...\nkiertää sieltä Laidan ja aseman kautta. Kuten roomalainen senaattori\nhän halusi todeta, että yhteiskunta kehittyi säännöllisesti. Näillä\nretkillään hänellä tavallisesti oli mukanaan rouvansa ja pystykorvansa,\n»Huli». Mutta — omituista: kun hän aloitti esityksensä, hän melkein\npoikkeuksetta sanoi: Minä, Huli ja mamma. Siitä saivat oppilaat arvata,\nettä hän piti Hulia vaimoaan viisaampana.\n\nTuo kaikki olisi tuntunut jonkun verran ilkeältä, jollei sitä olisi\nosattu ottaa huumorin kannalta. Ymmärrettiin, että lehtori tahtoi\nennen kaikkea korostaa itseään, ja siinä joutui rouva-parka kuin\nvahingossa viimeiseksi. Ja huumorin kannalta sen otti lehtorikin —\nkaiken muun paitsi itsensä korostamisen. Siinä hän ei ymmärtänyt\nleikkiä ollenkaan, eikä siitä uskallettu koskaan leikillä puhua —\npaitsi äärimmäisen varovaisessa muodossa. Mutta silloinkin piti\nsiihen lisätä hyvä annos jotakin hyväntahtoisen kehuvaa — ja lehtori\nnielaisi leikin sydämellisesti nauraa röhöttäen. Hän piti siitä, että\noppilaat kääntyivät hänen puoleensa kaikenlaisissa asioissa. Ja pojat\nkäyttivätkin sitä hyväkseen. Mutta se ei koskaan onnistunut tunnin\nalussa. Ei — ensin oli koulutehtävä suoritettava ja sitten vasta\ntarinoitiin. _Res severas in crastinum differo_ — se ei käynyt päinsä\nhänen, Petter Gustaf Fogmanin, tunnilla. Nuo tunnit muodostuivat\nniin rattoisiksi, että venäjänlukijat kateellisina kuuntelivat\n»grekiläisten» kertomuksia. Ja taisipa yksi ja toinen heistä katua,\nettei ollut valinnut kreikkaa venäjän asemesta.\n\nHesse oli päässyt heti alussa hyviin väleihin lehtori Fogmanin kanssa.\nKieliä rakastavana hän suuresti innostui tuohon vanhan Hellaan\nkieleen. Siinä oli hänen mielestään samanlaista juhlallisuutta ja\narvokkuutta kuin latinassakin, vaikka viimeksimainittu sittenkin oli\narkipäiväisempää... kuin jollakin tavoin kovempaa ja kalskahtavampaa.\nSe kai johtui siitä, että sen käyttäjät olivat haastaneet maailmalle\nenimmäkseen miekoin, kilvin ja keihäin — kun taas kreikkalaiset olivat\npuhuneet ihmiskunnalle lauluin, soitoin ja seppelin. Se oli antanut\ntälle kielelle sen suurenmoisen sulavuuden, sen sointurikkauden\nja hämmästyttävän notkeuden, josta sitten myöhempinä aikoina\nmyös roomalaiset ottivat oppia. Hesse oli huumaantunut. Hänen\nseitsentoistavuotias sydämensä oli herkkä ja vastaanottavainen.\nSiinä oli rakkaus pitänyt juhliaan — joskin sangen surunvoittoisia.\nMutta — juuri sen vuoksi hän ymmärsi erinomaisesti noita muinaisen\nHellaan traagillisia henkilöluomia, joille ei ole vertaa minkään\nmaan kirjallisuudessa. Hän tuli sangen murheelliseksi kuullessaan\nOidipoksen onnettomasta elämästä, ja Antigonen kaunis satu liikutti\nhäntä ihan kyyneliin. Hän itki hautakammioon suljetun neidon surullista\nloppua, ja haltioitui ajatellessaan, että Haimon, Kreonin poika,\nAntigonen sulho, surmasi itsensä morsiamen ruumiin ääressä. Noissa\nmolemmissa kertomuksissa esiintyi rakkaus ihmisen kärsimyksenä —\nvääjäämättömänä kohtalona, jota ei voitu välttää. Ja hänen surullinen\nsydämensä joi lohtua Ariadnen murheellisesta tarinasta, joka kaikessa\ntraagillisuudessaan oli kaunis kuin kesäisen auringon lasku...\n\nNäihin aikoihin hän hautaili toista rakkauttaan. Sekin oli jäänyt\nautiolle saarelle yksikseen, ja sen oli siis kuoltava nälkään. Mutta —\nkuolinkamppailu ei enää tuntunut niin vaikealta kuin alussa. Rakkauden\nesine vaelsi aivan kylmänä hänen ohitseen. Näytti, kuin ei Malin olisi\nhalunnut tunteakaan häntä.\n\nToissa päivänä hän oli viimeksi pistäytynyt tytön kotona. Olihan\nhänellä hyvä syy, kun veljet olivat luokkatovereita. Mutta keittiössä\nolivat Hanna ja Stiina virnistelleet hänelle, kun hän oli tiedustanut,\noliko Ruben kotona. Se oli Malinin vanhempi veli.\n\nMalinia kai sinä tähtäät! oli Hanna nauranut.\n\nSe oli ollut sellainen isku, jota oli mahdoton toista kertaa kestää.\nMokomatkin luntut! Hän oli puhaltanut portista kadulle tulipunaisena\nvihasta. Ikipäivinä hän ei astuisi siihen taloon!\n\nEikä hän astunutkaan. Hän haki lohdutusta muualta. Ja tällä kertaa hän\nsitä löysi.\n\n\n\n\nXII.\n\n\nPaula Posio oli pieni tytönpallukka, kauppakoulun ensi luokalla. Hän\noli rikkaan maakauppiaan tytär ylimaasta, hiukan miesmäinen puheissaan.\nViisitoistavuotiaaksi hän teki tavallista kehittyneemmän vaikutuksen.\nKasvot punakat ja pyöreät, vartalo tukeva, nenä pieni ja nykerö, mutta\nsilmien lämpö johdatti mieleen korpimaiden takkatulet — tuollaisen\nleppoisan loisteen, jonka ääressä viluisen on hyvä kyyröttää. Ja Hesse\nkaipasi lämmitystä, tuollaista hiljaista osanottoa, joka rajoittui vain\nystävälliseen sanaan ja hellään kädenpuristukseen.\n\nHeidät esitettiin luistinradalla, ja se tapahtui seuraavasti.\n\nHesse oli luistelemassa muutamana helmikuun iltana. Hän koetti\ntällä tavoin haihduttaa ikäväänsä. Olihan somaa luistella suuressa\nkoululaisparvessa kädet selän takana ja ylhäisen kylmästi tarkastella\ntoisia — varsinkin tyttöjä. Ne saivat hänen puoleltaan osakseen\nsäälittävän hymyn. Naisrievut — luulivat olevansa tärkeitäkin tekijöitä\nyhteiskunnassa, mutta kyllä ilman heitäkin toimeentultiin! Hesse\noli verhoutunut äänettömyyteen, ei jutellut kenenkään kanssa, mutta\nsiitä huolimatta nautti, saadessaan olla suuressa poikaparvessa.\nLuokkatoverit iskivät hänelle silmää. Hesse-pojan alakuloisuuden syy\nkyllä tiettiin.\n\nHesse... helekkarissa, tuuhan tänne!\n\nSe oli Iinatin Kalle, Hessen luokkatoveri.\n\nMitä nyt —?\n\nNo... katohan poikaa... perkule, kun aijaa ohi kuin kuvernööri! Tuuhan\nnyt tänne!\n\nHesse luisteli luo: Mitä sulla nyt on —?\n\nKalle: Tuuhan mukkaan.\n\nKalle tarttui häntä käsipuolesta ja juoksutti paviljongin luo. Siellä\nyhdellä nurkalla pani pieni, pyöreä neitosen alku parhaillaan luistimia\njalkaan.\n\nSaanko minä esittää... tässä on Hesse Karlsson... meiän luokan nuori\nWertteri, ja neiti Paula Posio.\n\nKalle Iinatti puhui hitaasti, hiukan kankeasti... kuin olisi lukenut\njuhlapuhetta ulkoa. Häntä kutsuttiin tavallisesti »Suomi öyväkkeeksi»,\nsillä hän oli perso sikarille. — Onko sulla niitä öyväkkeitä...\npannaanpa savuksi, se oli hänen tavallinen kysymyksensä, Hän oli nim.\ntarkka, äärimmäisen tarkka — karhusi kadullakin kymmentä penniä, jos\ntiesi toisen jääneen velkaa.\n\nSen isällä on kaksituhatta porua, kuiskasi Kalle Hessen korvaan,\nröhähti merkitsevästi ja jätti heidät kahden kesken.\n\nHesse oli hämillään. Mitä Kalle oikeastaan oli tarkoittanut? Pitikö\nhänen nyt ruveta tuon tumppanan kavaljeeriksi koko pitkäksi iltaa?\n\nSaisittekkoon te, herra Kaalsonni, tuon luistimen riivatun paremmin\njalakaan?\n\nTyttö särki ärrää, ei tosin isosti, mutta kuitenkin tuntuvasti.\n\nMikäs auttoi — Hessen oli laitettava luistin kuntoon. Hän oli\npolvillaan jäällä, ja pikku neiti katseli ystävällisesti lempeillä,\nruskeilla silmillään. Hesse ehti havaita, että tällä oli luja otsa,\ntiukalle kammattu tiheä tukka, jonka väriä oli vaikea määritellä näin\nsähkövalossa. Mutta mustalta se näytti.\n\nKun luistin oli saatu jalkaan, nousi Paula ylös, rupesi korjaamaan\npukuaan ja virkkoi: Hamerääppänäkin meinaa puota.\n\nHakaneula hampaissa hän piukotti hameensa vyötäröä, hymyillen samalla\npojalle aivan huolettomasti. Olipa se maalainen... niin merkillisen\nvapaa ja ujostelematon! Hesse teki sen havainnon, että tyttö koetti\npeittää tottumattomuuttaan tuolla miesmäisellä, hiukan karkealla\nkielenkäytöllä.\n\nNo... näyttäkääpä nyt sitä ytterkanttia.\n\nHesseä hermostutti. Kaikennäköisiä ryömäkeriä se Iinatin Kalle\npaiskasikin hänen niskoilleen! Hän tarkasteli tovereitaan, koettaen\nnäiden kasvoilta lukea, mitä nämä arvelivat. Mutta Iinatin Kalle kulki\nisossa poikaparvessa, heilutti kättään ja huusi jotakin, jota Hesse ei\nerottanut. Ja sitten koko joukko purskahti nauramaan.\n\nSiellä oli Gutzénin Samppa, Eino Åman, köyhän papinlesken poika, ja\nStelanderin Aarne — kaikki luokkatovereita. He pitivät Hesseä silmällä.\n\nHesse... helkkarissa, pussaa jo! suhautti Eino Åman kämmenensä\nsuojasta, kun Hesse tyttöineen luisteli ohi. Ja sitten kajahti taas\nnauru, josta selvästi erotti Samppa Gutzénin professorimaisen,\nharvatahtisen höhötyksen.\n\nMutta Hesse oli jo haarniskoitunut. Hän ei välittänyt toverien\nivahuudoista. Jokin pettämätön vaisto oli kuiskannut hänelle, että hän\nvihdoinkin oli löytänyt tytön, jota ei toinen häneltä riistäisi. Hän\noli rakastunut. Paula Posion ruskeat samettisilmät hohtivat lämpöä kuin\ntakkatuli jossakin korven uudistalossa.\n\nHe luistelivat koko illan. Kun soittokunta lopetti, hän saatteli\ndaaminsa kotiin. Tämä asui Kirkkokadulla, viskaalin talossa. Oho...\nhienopa oli kortteeri ylimaan tyttärellä!\n\nSeurustelutapoihin kuului, että piti hetkisen pakista porttikäytävässä,\nja Hesse tietysti seurasi tapaa. He siis juttelivat yhtä ja toista.\nPaula kertoi isänsä poroista. Ne sitten olivat menentelijöitä! Syksyllä\nniitä ei tahtonut saada kiinni ollenkaan. Heidän Riku-renki oli\nkerran koettanut heittää Isoakorvaa, mutta koko päivän oli, koranus,\nhiihdättänyt, ennenkuin onnistui...\n\nHesseä hirvitti. Hän ei ollut tottunut siihen, että tytöt kiroilivat.\nSillä tuo outo sana ei voinut olla muu kuin kirous. Eikö nyt neiti\nPosio ymmärtänyt, ettei sellainen sopinut... sivistyneessä seurassa\nolletikaan. (Hesse tunsi olevansa niin tavattoman paljon yläpuolella\ntoista — aivan kuin hieno aatelisherra tavallisen karkean talonpojan\nrinnalla.) Hän käytti huoliteltua kieltä, paljon huolitellumpaa kuin\ntavallisesti. Sen hän teki tarkoituksella. Eikö tyttö todellakaan\nhuomannut, että tämä kaikki oli tarkoitettu hänen ojentamisekseen?\nMutta ei näyttänyt siltä. Paula vain nauroi huolettomasti, jutellen\nentiseen tapaansa.\n\nTukeva herrasmies sukelsi portista kadulle, palttoonkaulus pystyssä ja\nhopeanuppinen keppi kädessä. Paula Posio niiata nyksäytti, ja herra\nnosti lakkiaan.\n\nViskaali... riivattu! kuiskasi hän Hesselle. Nyt se kiusaa minua, kun\nnäki mulla kavaljeerin.\n\nOi, kuinka tuo sorahtava r loukkasi Hessen klassillisuuden hiomaa\nkorvaa! Eikö tuollaisesta nyt voinut päästä? Olihan Demostheneskin\nsorakielinen, mutta ahkeralla harjoituksella kuitenkin päässyt viasta\nja kehittynyt yhdeksi maailman kuuluisimmista puhujista. Paula\nPosiolta ei vaadittu sellaisia saavutuksia. Hesse päätti ruveta tyttöä\ntreenaamaan.\n\nMutta — yhtäkaikki... hänessä oli kuitenkin jotakin, joka veti\npuoleensa, jotakin kotoista ja turvallisuutta herättävää. Hänen äänensä\nvärähti toisinaan syvästi — aivan kuin jokin urkuharmoonion matalampi\nsävel, joka vienosti vavahtelee. Siinä oli jotakin kyyneleistä...\njotakin itkuvalmista, joka karheiden sanojen vastakohtana vaikutti\nomituisesti. Malin Hällströmillä oli samanlainen ääni, ehkä vieläkin\nkauniimpi. Mutta Paulankin puheessa soinnahti pehmoinen, hiukan\nsurumielinen sävel. Se ilmaisi, että tyttö oli tunteehisempi, kuin\nmiltä tahtoi näyttää. Ilmeisesti hänkin oli mielistynyt toveriinsa ja\ntämän kaupunkilaiseen käytökseen.\n\nPaula esitti: Eikö heitetä kalosseja pois?\n\nHesse ei äkkiä käsittänyt, mitä toinen tarkoitti. Mutta kun tämä ojensi\nkätensä lausuen nimensä, hän tajusi. Hän oli tahtonut esittää lähempää\ntuttavuutta!\n\nHesse, virkkoi hän hiukan nolona. Oikeastaan minä olen Hesekiel, mutta\nsitä muotoa ei käytetä juuri koskaan.\n\nHe juttelivat vielä hetkisen, kunnes Paula yhtäkkiä huudahti: Nyt on\nlähdettävä lukemaan! »Sokrates» on ankara herra. Meillä on huomenna sen\ntunti.\n\nNiin... lehtori Fogman. Häntä kutsuttiin sillä liikanimellä. Vai oli\nheillä huomenna hänen tuntinsa. No niin... hänenkin oli mentävä kreikan\nsanoja hakemaan. Heilläkin oli »Sokrateen» tunti.\n\nHän heitti hyvästit, ja Paula hymyili viehkeästi: Hyvästi Hesse, ja\nkiitos seurasta...\n\nHän lähti painamaan kotia kohti. Merkillistä! Oliko tämä taas heräävää\nrakkautta? Oh, miksi tuo sana nyt tuntui hänestä niin arkipäiväiseltä?\nR-rakkauttako? Johtuiko se tuosta sorahtavasta r-äänteestä?...\nAmor-r... agapee... oli hyvä, ettei sanan kreikankielisessä vastineessa\nlöytynyt ärrää. Se tuotti hiukan helpotusta. Mutta — miten olikaan...\ntyttö oli kuitenkin, erikoinen... e-r-rikoinen... perhanan ärrä! Sehän\nsärki koko lumouksen kuin voimakkaasti viskattu kivi kiiltävän peilin\npinnan!\n\nHän silmäsi taivaalle. Siellä tuikkivat Otava ja Aaronin sauva. Ne\nvälkkyivät kuin loistavat jalokivet. Hänhän oli ennenkin vedonnut\ntähtiin... nuoren elämänsä tärkeissä ratkaisukohdissa. Niin hän teki\nnytkin. Nuo välkkyvät avaruuden timantit toivat hänen mieleensä Paula\nPosion silmät.\n\nNe olivat kieltämättä kauniit... harvinaisen säteilevät ja ilmehikkäät.\nNiiden pohjalla paloi tuli, lempeästi lekottava liesivalkea. Hesse oli\nkauan kyyrötellyt viluissaan. Nyt hän oli löytänyt lämmittelypaikan.\nPaula Posion silmät olivat sen hänelle ilmaisseet.\n\nKotipihalla hän pysähtyi. Oli samanlainen ilta kuin kaksi vuotta\nsitten, jolloin hän oli palannut Viktorian kotoa. Missähän tämä nyt\nmahtoi olla? Hesse oli kuullut, että Viklundit olivat muuttaneet\ntakaisin Ruotsiin, Luulajaan. Siellä oli suuria sahalaitoksia, ja\nViktorian isä oli saanut edullisen paikan. Sitäpaitsi ei Viktorian äiti\nollut kuulemma viihtynyt täällä.\n\nHessen sydämeen pisti. Viktoria oli ollut suloinen. Miksei hän ollut\nosoittanut myötämielisyyttä? Hänenkin äänensä oli ollut miesmäinen...\nkäheä ja oikeastaan ruma. Mutta siinä oli sittenkin soinnahtanut\njotakin... jotakin avuttoman tapaista... kuin tukea ja turvaa etsivää,\njoka aina herätti hänen ritarilliset vaistonsa henkiin. Miksei hän\nollut saanut ojentaa auttavaa kättä? Viktoria... minä tuen sinua\nkäsivarresta. Luistellaan... luistellaan läpi elämän...\n\nHän meni katsomaan entisen luistinratansa paikkaa. Nyt siinä oli korkea\nkinos, ja joku katuvarren asukkaista oli unohtanut sen nokalle joitakin\nlapsenriepuja. Hesse potkaisi niitä. Ne sitten hakivat omituisia\nkuivaamispaikkoja! Tuulikinhan ne tuosta veisi. Rääsyjä...r-rääsyjä!\nTaas muistui hänen mieleensä Paula Posion sorahtava r. Pahusko se\noli hionutkin hänen korvansa niin hienoksi, ettei tuosta nyt päässyt\nrauhaan!\n\nHän huokasi ja tallusteli sisään luistimet kainalossa.\n\nSeuraavana päivänä koulussa hänet otettiin iloisesti vastaan. Kaikki\nistuivat juhlallisina ja tuijottivat taululle. Hän oli myöhästynyt\nrukouksista. Mitä... kuka hävytön —?\n\nTaululle oli piirretty poika ja tyttö. Poika luistimet jalassa, kädet\nselän takana, kurotti huuliaan pientä, paksua tytöntypykkää kohti, joka\niloisesti nauraen sanoi: »Minun isälläni on kaksituhatta por-roa! Hesse\ntunsi itsensä ja Paula Posion. Se oli Gutzénin Sampan käsialoja. Kyllä\nhän arvasi. Samppa oli mainio piirustaja, mutta olisihan hän saattanut\nkäyttää lahjojansa parempaankin.\n\nHän sutaisi piirustuksen pois. Olikin jo aika, sillä opettaja astui\nluokkaan.\n\nSillä tunnilla ei Hesse paljon seurannut. Hänen sisunsa kiehui. Toverit\nolivat asettuneet taas häntä vastaan. Niille ei sitten ollut mikään\npyhää... ei rakkauskaan! Hesse tunsi voimakasta myötätuntoa pilkattua\nystäväänsä kohtaan. Pilkatkoot! Hän asettuisi tätä puolustamaan.\nViis siitä, vaikka hän rääkkäsi ärrää ja oli muutenkin käytökseltään\npuolivillainen. Hänellä oli kuitenkin hyvä sydän, ja sehän oli pääasia.\n\nTämä toverien asenne ratkaisi lopullisesti hänen suhteensa Paulaan.\nHän kiintyi tyttöön koko sielustaan. Hänellä oli sellainen merkillinen\nkyky kasvaa vastoinkäymisissä. Siinä oli hänen elämänsä voiman\nsuuri salaisuus. Hän tuli henkeä täyteen ja kohotti päänsä pystyyn.\nNiinkuin ennen rautatien pajassa, kun hitsauskipunat räiskyivät\nhänen silmilleen, hän otti nytkin vastaan nuo monet pistopuheet ja\nletkaukset. Ja hän teki saman havainnon kuin silloinkin: ne eivät\npolttaneet.\n\nHän seurusteli siis Paulan kanssa joka ilta. Sunnuntaisin ja\nlupapäivinä he tekivät pitkiä kävelyretkiä kaupungin ulkopuolelle.\nHessellä oli silloin erinomainen tilaisuus opettaa tyttöä. Esitelmöiden\nKreikan ja Rooman mytologiaa hän pänttäsi tämän päähän monta kaunista\npikku juttua. Ja jälleen sukelsi esille tuo vanha lause: _Amicus amico\ncarus est_ — mutta sillä erotuksella, että toinen amicus nyt oli\nmuuttunut _amicaksi_. Se sopi siten paremmin.\n\nPaula katseli ihaillen oppinutta kavaljeeriaan, joka puhui merkillisen\nsujuvasti ollakseen vasta kuudesluokkalainen. Hän oppi paljon sinä\ntalvena, oppi hienon käytöksen alkeet... sai tietää, ettei tyttöjen\nsopinut kiroilla. Ja hän häpesi, että oli käyttäytynyt niin tyhmästi,\nkorjannut pojan läsnäollessa hamettaankin ja vielä hakaneula\nsuupielessä — aivan kuin joku piiantallukka! — Kun sitä on pönteri,\nniin mistäpä sitä osaa, nauroi hän kyynelet silmissä.\n\nTuollaisia pikku kompastuksia sattui kyllä vielä... silloin tällöin.\nMutta se ei Hesseä enää surettanut. Paula oli nyt tietoinen siitä, mikä\nsopi, mikä ei. Toista harmitti vain se, ettei tyttö oppinut käyttämään\nd:tä oikealla paikalla. Hän saattoi esim. sanoa: mahtodonta. Siinä\npisti jälleen puolivillaisuus esiin. Mutta Hesse jatkoi itsepintaisesti\nsivistystyötään, ja lukukauden lopulla Paula jo haasteli sangen sirosti\nja näppärästi.\n\nTuli sitten kesä, ja koulu loppui. Paula matkusti kotiinsa ylimaihin.\nHänellä oli sama matka Kalle Iinatin ja tämän sisaren kanssa. Hesse oli\nheitä polkupyörällä saattamassa ensimmäiseen majataloon.\n\nSiellä, kievarikamarissa, juotiin lähtökahvit. Iinatin Kallekaan\nei enää vitsaillut. Hän oli vakava kuin setämies ja otti heidät\nystävälliseen suojelukseensa. Hän lohdutteli: Älä itke, Paula, Hessehän\ntulee kesällä sinua kahtomaan... Ja sitten hän hiukan levottomana\nsilmäsi Hesseä, jonka kurkussa myös nyki ja pakkasi tukkeutumaan.\nNiin... hän aikoi kesällä tulla Paulaa tervehtimään.\n\nYlimaihin menijät lähtivät. Hesse seurasi kievarin portilta heidän\nmatkaansa. Kauan vilkkui maantieltä valkoinen nenäliina, jota toisin\nvuoroin heilutettiin iloisesti, toisin vuoroin painettiin kasvoille.\nSiellä kyykötti Paula takaistuimella ja huiskutti ystävälleen. Hänestä\noli nyt täydellisesti hävinnyt miesmäisyys. Hän oli vain surullinen,\npieni koulutyttö, joka ensi kertoja elämässä tunsi eron ikävän.\n\nHesse palaili kaupunkiin autuaissa tunnelmissa, joskin alakuloisena.\nAjatella, että Paula oli purskahtanut itkuun! Hän ei ollut ennen nähnyt\nitkevää naista, jollei nyt ottanut huomioon Naapuri-Hällströmin tätiä,\näitiään ja omaa sisartaan. Mutta ensiksimainittu oli liiaksi vieras,\njälkimmäiset taas liian omaisia, jotta heidän kyynelensä olisivat\nsamalla tavalla järkyttäneet. Paula oli näyttänyt niin avuttomalta,\nniin yksinäiseltä ja hyljätyltä, että hänen oli tehnyt mieli ottaa\ntyttö syliinsä ja suudella häntä.\n\nJa nyt alkoi matkan valmistelu. Hessen pikkuserkku, kauppias\nNyströmin vanhin poika, oli luvannut hänelle pyörää lainaan. Se oli\nvanha rämä ja paljon käytetty, mutta Hesse paikkaili sitä parhaansa\nmukaan. Jokaisen ulkokumissa olevan reiän kohdalle hän laittoi\nkalossinpohjasta vahvistuspaikan. Sen piti kestää, sillä hänellä oli\npitkä matka. Hän voiteli, puhdisti, kiillotti ja maalaili, askarrellen\nsamanlaisella mielellä kuin kosiomatkalle valmistautuva talonpoika,\njoka siistii kiesejään. Ja hauskaa se oli! Oli suloista tuossa työn\nääressä muistella viime lukukauden rikkaita elämyksiä. Se oli ollut\nvielä sisältörikkaampi kuin viime kesä Leppäsaaressa. Tosin Malin oli\nkauniimpi... paljon kauniimpi, mutta niin kylmä, niin tavattoman kylmä.\nHesse oli joskus arvellut, tokko hänessä sielua olikaan. Sillä olisihan\nsen edes joskus pitänyt näyttää elonmerkkiä niin kiihkeän ja uskollisen\npalvonnan edessä. Niin... mutta olihan se näyttänytkin, vaikka toiselle\npojalle. Riippui henkilöstä, kuka tuon sielun hereille sai. Ei...\nhän ei enää ajatellut koko Malinia eikä koko Hällströmien heimoa.\nNappisaksoja ne olivat Posioiden rinnalla, jotka omistivat kaksituhatta\nporoa! Niin... välipä niistä... ei hän porojen vuoksi — hän rakasti\nvain Paulaa itseään. Kun hän kerran koulunsa lopetettuaan astuisi\nPaulan isän eteen pyytämään tämän tyttären kättä (niinhän sanottiin\nromaaneissa) — hän lausuisi vain lyhyesti: Antakaa porot pojillenne...\nminä vien Paulan... Ja varmaankin ukko Posio silloin nyökäyttäisi\npäätään tyytyväisyydestä.\n\nIltaisin hän kuljeskeli maantiellä, joka johti ylimaihin. Teki\nsydämelle hyvää vaeltaa tuota samaa tietä, jonka käänteeseen Paula\noli muutamana kesäkuun aamuna hävinnyt. Rattaiden jäljetkin tuntuivat\ntäällä rakkailta, ja Hesse kuvitteli niidenkin kuiskivan Paulasta\nja hänen kaukaisesta kotiseudustaan. Karjaportilla, portinvartijan\ntuvassa, istui vanha vaimo sukkaa kutoen. Ovi oli auki maantielle\nkäsin. Saattoi siis hyvin nähdä tuon pienen tuvan sisustuksen.\nKahvipannu tuolilla ovensuussa ja pöydällä kukkia. Mitä... punapauloja,\npuna-apilaita, Paulan lempikukkia! Mummo vilkaisi työnsä lomasta ja\nhymyili ystävällisesti. Hän tunsi seppä Karlssonin pojan, joka kävi\nisoja kouluja. Hesse nosti kohteliaasti lakkiaan ja vaelsi eteenpäin.\n\nVälistä hän otti pyöränsä ja ajoi ensimmäiseen majataloon. Oli somaa\nastua tuohon samaan kievarikamariin, jonka pöydän ääressä he olivat\njäähyväiskahvit juoneet. Kuinka pitkä aika siitä tuntui olevan! oli\nvaikea ajatella, että se oli tapahtunut vasta viikko sitten. He olivat\nsopineet Paulan kanssa, etteivät kirjoittaisi. Se saattaisi herättää\ntarpeetonta huomiota. Mutta pianhan hän matkustaisi sinne... Paulan\nluo, ja silloin olisi elämä taas kuin silkkiä! Hesse tilasi kahvia ja\nsitä juodessaan kuvitteli, että pöydän toisella puolen istuivat Paula\nja Kalle Iinatti sisarineen. Hän kohotti kuppia kuiskaten itsekseen:\nNäkemiin, Paula... me tapaamme pian. Ja hänestä tuntui tuo pikku temppu\nperäti somalta.\n\nAuringon mailleen mennessä hän palaili kaupunkiin, katsellen\nkosteudesta kiilteleviä ruohokenttiä ja tien varrella olevia huviloita.\nOli vielä koleaa iltaisin, sillä kesä tuli myöhään tänä vuonna. Hän\nhuomasi miehen ja naisen istuvan muutaman huvilan verannalla yhteiseen\nhartialiinaan kietoutuneina. He vilkaisivat sivumennen ohitseajavaa\nkoulupoikaa, joka polki verkalleen, kiirettä pitämättä. — Rakastavainen\npari... vilahti Hessen päässä, ja hänestä oli mukavaa ajatella, että\nsiinä istui Paula ja hän. Kirkontorni näkyi metsikön takaa, ja sen\noikealla puolen kohosivat Karstenin nahkatehtaan korkeat savupiiput.\nJostakin kaukaa kuului höyrylaivan huuto, ja päivystysveturi kiljahteli\nhautuumaan takana. Miksi tuntui Hessestä raskaalta palata kaupunkiin\ntällaisena iltana? Täällä laski aurinko mereen... johonkin sinne\nLeppäsaaren taa. Mutta — vastakkaiselta ilmansuunnalta se nousi...\nnousi loistavana ja kirkkaana, valaen hohdettaan yökasteesta\nkimalteleville kedoille, jotka heräsivät kuin ihmiset, unissaan itkeneet,\nmutta kyynelten aiheuttajana oli onni, suuri, ihmeellinen onni.\nJotavastoin tämän iltakasteen, joka ennen yön tuloa laskeutui, puristi\nesiin tuska... tuska siitä, että päivä pakeni pois. Se oli ikävää,\nsydäntä jäytävää ikävää, jota ihmislapsikin tunsi illan tullen, yön\nlähestyessä...\n\nHesse kääntyi kotiin päin. Joku myöhästynyt kylpymies tuli vastaan\nmärkä vasta kainalossa. Hän höyrysi, ja hänen vastansa höyrysi. Siitä\nlemahti ohiajavan koulupojan nenään suloinen saunan tuoksu. Hesse\nrupesi hyräilemään:\n\n    Itämaille rientää ma tahdon,\n    siellä kultani asustelee, yli vuorten, metsäin, laaksoin,\n    missä tuometkin tuoksuelee.\n\n\n\n\nXIII.\n\n\nHesse polkee pölyistä maantietä. Aurinko paistaa täydeltä terältään.\nNyt —juhannuksen jälkeen oli vihdoinkin tullut lämmin, oikea hellekesä.\nHän hikoilee tavattomasti ja poikkeaa vähäväliä juomaan tien varrella\nolevista mökeistä.\n\nTäällä on toisenlaista kuin kaupungissa. Koskaan ennen hän ei ollut\nkäynyt näin kaukana. Olihan hän kyllä nähnyt Helsingit, Turut ja\nViipurit, mutta hän oli matkustanut junalla. Ja mitäs sitten — ne\nolivat kaupungeita, jos kohta etäällä. Täällä hengitti erämaa,\nkoskematon kiveliö, korpi.\n\nIhmiset tekivät ujon vaikutuksen, ne eivät juuri paljon puhelleet.\nSe kehuttu maalaisten uteliaisuus, josta kaupungissa niin isoa ääntä\npidettiin, ei näyttänyt asustavan täällä. Torpanvaimo meni sanaa\nsanomatta ulos, palasi hetken kuluttua ja laski sinukkatuopin pöydän\nnurkalle. Hesse joi ja ihmetteli. Merkillistä seutua... merkillistä\nkansaa!\n\nMutta sitten hän vilkastui ja sydänala valahti pehmeäksi kuin vaha.\nNämä ihmiset olivat nähneet Paulan. Tuo torpanvaimo oli pilkistänyt\nikkunasta Iinatin Kallen ohiajaessa — niinkuin oli pilkistänyt hänenkin\ntullessaan. Kukaties se tunsi heidät —?\n\nHän kyseli varovasti — noin kautta rantain. Tiesikö emäntä mitään\nPosion väestä? Torpan vaimo katsahti häneen tylsästi, rupesi\nliekuttamaan kehtoa ja vastasi yksikantaan: Tästä kulkee niin paljon\nohi... kukapa ne kaikki tuntee...\n\nHessen mieliala painui, ja hän oli pitkän aikaa vaiti. Niin... tämähän\noli vielä niin kaukana Paulan kotoa... vierasta pitäjääkin. Hän tunsi\nitsensä orvoksi ja yksinäiseksi. Ja lähtiessään jatkamaan matkaa hän\najatteli: Mahtanenkohan koskaan päästä perille —?\n\nMutta majataloissa, joihin hän säännöllisesti poikkesi, hän sai\nkäsiinsä johtolangan. Istahtaen kievarin pöydän ääreen hän selaili\npäiväkirjaa ja haki esiin kesäkuun alkupäivät. Sieltä löytyi\nsäännöllisesti Paulan nimi. Siihen hän oli kirjoittanut pienellä,\npyöreällä käsialallaan. Ja Iinatin Kalle oli tekstannut alle komeasti\nkuin joku maanmittari — kun taas Kallen sisaren nimikirjoituksen\nympärillä liehui kiehkuroita ja koristuksia jos jonkinlaisia. »Helmi\nIinatti, Helsinki—Kitka». Niin... hän tuli etelästä, suuresta\nmaailmasta. — Nuo nimikirjoitukset olivat Hesselle kuin tervehdys,\nlämmin, tuttavallinen tuulahdus, ja kaikki muut nimet ennen niitä ja\nniiden jälkeen olivat hänelle täydellisesti samantekeviä.\n\nHän joutui yöpymään samaan majataloon, missä retkeläisetkin olivat\nyönsä viettäneet. Talo oli mäen rinteellä, harvinaisen kauniilla\npaikalla, ja teki erinomaisen siistin vaikutuksen. Alla levisivät\nmetsät, hohtavat, viheriät metsät, ja maantie kiemurteli talon ohitse\nkultaisen nauhan kaltaisena. Se kohosi vain yhä korkeammalle, kuta\npitemmälle matka kului.\n\nHesse ihaili mahtavaa näköalaa, ja hänen sieraimiinsa tunki voimakas\npihkan tuoksu. Ikkuna oli auki. Hän kuunteli metsän ääniä... niitä\noli monenlaisia. Tuolla laulahti joku lintu... helähdytti ilmoille\nmonimutkaisen liverryksen. Sitten kuului somaa kuhertelua... aivan kuin\nolisi joku läheisyydessä kehrännyt hiljaa. Iso, musta lintu hakkasi\nhongan kylkeä mäen alla, aivan pellon laidassa. Hesse erotti sen\npunaisen päälaen ihan selvästi. Se katseli molemmille sivuilleen...\nkuunteli hetken ja hakkasi taas, niin että metsä raikui. — Palokärkipä\nsiellä on leimaustöissä, kuuli hän miehen äänen sanovan, ja sitten\nhaukoteltiin oikein olan takaa. Ikkuna suljettiin rakennuksen toisessa\npäässä. Se häiritsi palokärjen puuhaa. Lintu lentää räpytteli pois,\nlyhyin, nykähtelevin siivenlyönnein ja hävisi maantien toiselle puolen.\nMutta Hesse kuuli, kuinka se mennessään äänteli: Kr-kr-kr!\n\nHän sulki ikkunan ja rupesi riisuutumaan. Kamari oli siisti, korkea\nklahvipiironki toisella sivuseinällä ja sillä pyöreä peili ja kaksi\nporsliinista koirankuvaa sekä tekokukkia. Muutamia amerikanvalokuvia\nriippui seinällä... pönkkähameisia, kankeita naisia, päässä mahdottoman\nsuuret hatut ja käsissä kyynärpäihin saakka ulottuvat hansikkaat.\nHessen valtasi piinallinen olo. Hän tajusi puolivillaisuuden noista\nmahdottomista valokuvista. Mutta sitten hänen silmänsä osuivat nuoreen\npariin... nekin Amerikkaan menneitä — ja se auttoi hänet jälleen\ntasapainoon. Nuori, hauskannäköinen mies morsiamensa kanssa. Tytöllä\noli pitkä huntu, ja hän puristi hellästi sulhastaan käsivarresta. Siinä\nei ollut mitään teennäistä asettelua. Jollei miehellä olisi ollut\nvieras kuosista pukua, olisi kuva ollut sangen miellyttävä.\n\nLaskevan auringon valo punasi vielä puiden latvoja, kun hän heittäysi\nsänkyyn. Oli lähellä puolta yötä. Vuode oli siisti, lakanat hohtavan\nvalkoiset. Hessestä tuntui suloiselta vaipua pehmeihin patjoihin.\nHänen mielessään vilahti ajatus, että Paulakin oli ehkä nukkunut tässä\nsamassa vuoteessa, ja hän tunsi voimakasta mielihyvää. Hän koetti\nsyventyä siihen ajatukseen lähemmin, mutta väsymys voitti, ja hän\nnukahti.\n\nAamulla hän heräsi, kun emäntä kantoi kahvin sisään. Oh, olipa somaa\nvenytellä ja kohoutua puoleksi istualleen ottamaan kahvia vastaan...\naivankuin joku »hosmestari», joka on matkalla leimaukseen. Emäntä\ntoivotti hyvää huomenta ja tiedusteli, miten »herra» oli nukkunut.\n\nOh, kiitoksia paljon... hyvinhän hän. Mikäs tässä maatessa...\ntällaisessa hyvässä vuoteessa.\n\nNiin... heillä koetettiinkin aina pitää kievarihuoneet puhtaina, kun\ntässä talossa melkein jokainen matkustaja yöpyi. Tämä kun sattui\nsellaiselle taipaleelle, että oli melkein pakko.\n\nNiin — tässä taisivat Iinatin nuoretkin olla yötä? kysyi Hesse kahvia\njuodessaan.\n\nJoo — tässä olivat... ja Posion neitikin... se Paula. Nukkui juuri\nsiinä sängyssä Iinatin tyttären kanssa.\n\nHessen kahvikuppia pitelevä käsi vavahti. Oi, hän oli ainakin arvannut\noikein. Hänen teki mieli kysyä, kummalla puolen Paula oli maannut,\nmutta ei kehdannut.\n\nSiinä se oli topakka tyttö... niin riuska ja samalla lempeä. Taputteli\nkaikki lehmät ja hevonsenvarsat. Ei se ollut herraskainen, vaikka\nolikin rikas...\n\nHesse ei päässyt selville, kumpaa emäntä tarkoitti.\n\nIinatin tyttö on paljon jäykempi... mutta eipä silti — hyvin hänkin\nihmisiä puhuttelee.\n\nPaulaapahan oli tarkoittanut. Hessen valtasi äkillinen ilo. Hän ojensi\nkahvikupin emännälle ja komensi: Tuokaa nyt heti lisää! Minun pitää\nsuoriutua taipaleelle ja pian!\n\nNo... mihinkäs nyt semmoinen kiiru? Kai herra syöpi aamiaista? Ainahan\npikajalalla ehtii...\n\nEi, ei... ei hän joutanut syömään. Hänen piti päästä matkaan\nmahdollisimman nopeasti.\n\nEmäntä toi toisen kupin ja poistui. Hesse rupesi nopeasti pukeutumaan.\nHän silmäsi ikkunasta ulos. Aurinko heloitti taas kirkkaasti.\nNotkelmasta mäen alta nousi kevyttä usvaa. Kaikesta päättäen tuli taas\nhiostuttava helle.\n\nHän maksoi ja lähti. Isäntä puuhaili pihalla kärrynrattaita tervaten.\nHän virkkoi: Jaa... sillä rukilla sitä vain pääsee...\n\nKyllä... kyllähän tällä pääsi, vaikka olikin vanha rämä. Pitkältikö\nkarttui vielä Kitkan kirkolle?\n\nSinnekö herra on matkalla?\n\nSinne pitäisi yrittää.\n\nJaa... tästä on kymmenen penikulmaa.\n\nHyvä... illalla hän olisi perillä. Heilauttaen hattuaan hän laskeutui\nmaantielle ja rupesi taluttamaan pyörää vastamäkeä ylös. Idässäpäin\nkuulsi ilmanranta ihmeen sinisenä. Siellä... siellä oli Paulan koti!\n\nHesse ajeli sen päivän, nousi mäen toisensa jälkeen ja viiletti alas.\nMutta kokemus oli opettanut hänet varovaiseksi. Mäkien alle oli\nkasaantunut suuret määrät irtohiekkaa. Jos siihen vauhdilla laski,\nsaattoi särkeä pyöränsä ja tärvellä itsensä.\n\nHän matkasi kevein mielin. Suuret metsät tien molemmin puolin\nhumisivat kaihoisasti. Ne huokailivat syvään kuin jonkin salaisen\nsurun painamina. Tai — miksei se voinut olla iloa? Hesse tulkitsi sen\nniinpäin, sillä hänen sydämensä oli riemua tulvillaan.\n\nTäällä oli suurenmoista... autiota ja jylhää tosin, mutta sittenkin\nkaunista. Välistä sai ajaa penikulman, eikä taloa tiettynyt.\nTuollaisella taipaleella saattoi kuvitella olevansa yksin koko\nmaailmassa... ympärillä vain nuo suuret, humisevat metsät ja korkeat\nvaarat, joiden yli maantie kiikkui. Sieltä näkyi laajoja rämeitä,\ntoisinaan pieniä järviä ja lampia, joiden kirkkaus ihan pisti silmään.\nHopeaa, välkehtivää hopeaa oli erämaa täynnä!\n\nHän istuu Maanselän kievarissa tavallista pitempään. Tupa on korkea ja\nvaloisa, valoisampi kuin muualla. Se ei johdu ikkunoista, vaikka niitä\nonkin kaksi. Sen vaikuttaa ulkona väreilevä, omituisen kuulakas valo,\njoka viipyy mailla vielä auringon laskettuakin. Talonväki on reipasta,\nvalvoo myöhään. Se ei näy pitävän eroa yöllä ja päivällä. Nytkin jauhaa\nkahvimylly, ja emäntä laittelee eväitä reppuun. Voisi yhtä hyvin olla\nvarhainen aamu. Talonisäntä valmistautuu lähtemään kalaan sydänmaan\njärville. Niinkuin ei tämä jo olisi ollut sydänmaata. Ei, veikkonen —\nkruununtien päällähän tässä asutaan, ja tuossa on vieressä kirkonkylä,\nkomea kuin kaupunki! Sinnekö nuoren miehen matka?\n\nSinnepä... sinne. Kai tästä vielä ehtisi — ennen yön tuloa?\n\nVoi veikkonen... kirkonkylän herrat eivät kesällä muuta teekään kuin\nvalvovat läpi yön.\n\nNiin... tuota, kenen luokse se tämä oikein tähtää? Se on talon vanha\nemäntä, tiukannäköinen, tarmokas muori, joka sen kysymyksen tekee.\n\nIinatin... kauppias Iinatin.\n\nNo siellä nyt on vähän ihmismäisempi järjestys, kun on emäntä\nuskomassa. Mutta kyllä sinnekin pääsee, kun kolistaa.\n\nHesse maksoi kahvit, hyppäsi pyöränsä selkään ja painui viimeiselle\ntaipaleelle. Kolmetoista kilometriä... niinhän ne sanoivat? Nyt ei\nollut päämäärä enää kaukana. Jos nyt rukki särkyisi, niin särkyköön!\nHän kävelisi loppumatkan — kävelisi? — ei... juoksisi, juoksisi niin\npaljon kuin jaloista lähtisi. Hänhän aikoi palata vasta syksyllä.\nIinatin Kalle oli kertonut, että hän voisi päästä maanmittarien töihin.\nNiitä oli täällä monia kymmeniä joka kesä, ja ne tarvitsivat miehiä.\nSaat tienata vähän ja tavata Paulaa useammin. — Kalle oli vilkuttanut\nsilmää. Oh, se Kalle... se oli sellainen parantumaton koiranleuka!\nMutta ei se pahaa tarkoittanut, ei... kiusasi vain häntä muuten... se\nkun vain. Itse asiassa se piti hänestä paljon.\n\nHesse pysähtyy viimeisen vaaran laelle. Siitä lähtee maantie\nlaskeutumaan alas... aluksi jyrkästi, mutta sitten yhä loivemmin...\nloivemmin. Hänen eteensä aukeaa mahtava kylä... talo talon vieressä...\npaikoitellen aivan yhdessä rivissä, kuin konsana kaupungissa.\nKeskellä kohoaa kirkon juhlallinen, viheriä kupooli kuin Jerusalemin\ntemppelin torni. Kylän takaa nousee vaaroja, korkeampia kuin yksikään\ntähänastisista... kohoaa ylös melkein pilviin. Muutaman laella\nkimaltelee valkeita läikkiä. Lunta! Keskellä kesää! Mutta — ne\nolivatkin jo tuntureita.\n\nTämähän oli satumaista! Näin mahtavaa seutua... ihan kuin Itämailla...\nkuin jossakin Jerikon tasangon tai Libanonin liepeillä. Ja tämä oli\nSuomea, hänen rakasta isänmaatansa!\n\nHän seisoo vaaran laella paljain päin, ja tuuli hyväilee hänen hiestä\nmärkiä hiuksiaan. Tuntuu vilpoiselta. Ilma on niin kevyttä. Sitä\nvetää keuhkoihinsa ihmeen helposti. Laaksosta, vaaran kupeelta kohoaa\nmonen kaltaisia suloisia tuoksuja. Yökasteessa kylpenyt koivu lemuaa.\nHänen sieraimensa värähtelevät, hän on kuin huumaantunut. Totisesti\n— kannatti ponnistella tänne jo tämänkin vuoksi, saadakseen nähdä\ntämän... tämän ihanan seudun, nuo verkkaan punertuvat tunturilaet...\ntämän ilman, tämän tummansinertävän, autereisen ilman, joka nyt\nauringon noustessa jälleen rupeaa elämään. Päivän kuningatar saapuu\nnoutamaan metsään unohtamaansa huntua, pukeakseen sen jälleen ylleen\nihmisten iloksi...\n\nHesse lähti laskeutumaan alas. Teki mieli antaa huilata, mutta vaisto\nvaroittaa. Tässä mäessä vasta voisikin kuperkeikan tehdä! Hän iskee\njarrun päälle, ja hiljaa, hyvin hiljaa lipuu pyörä vaaran rinnettä\nalas. Ei kiirettä, ei kiirettä... Paula on lähellä! Hän nukkuu jossakin\ntuon tiheän taloryhmän keskellä.\n\nPuolen tunnin kuluttua hän on kylässä. Hän ajelee ohi nukkuvien\ntalojen... nukkuvien jos valvovienkin. Oikeassa oli Maanselän väki\nollut. Tuossakin istui seurue herroja ja naisia hauskannäköisellä\nparvekkeella, ensiksimainituilla höyryävä totilasi edessään. Naisilla\non turkit hartioilla... kummallista, keskellä kesää. No niin...\neihän se ihmeellistä. Vaikka yö olikin satumaisen kaunis, oli\nkuitenkin hiukan koleaa. Se johtui seudun korkeudesta. Hän, ajosta\nlämmennyt mies, ei sitä vain tunne. Idästä, tunturijonon takaa\nkohoaa auringon kultainen kehrä. Se ei ollut tainnut viipyä piilossa\nneljännestuntiakaan. Takaapäin kuuluu laulua: »Sävel, sä huojenna\nhuoliani...» Se on kvartetti... mieskvartetti, nähtävästi äskeinen\nseurue...\n\nHesse pysähtyy kookkaan rakennuksen eteen, jonka etusivulla komeilee\nisoilla hopeanvärisillä kirjaimilla: _Kalle Iinatti_. Korkeat,\nkaksipuoleiset portaat johtavat puotiin, jonka leveät näyteikkunat ovat\ntäynnä tavaraa.\n\nHetken kuluttua seisoo Hesse eteisen oven takana ja soittaa.\n(Soittokellokin niillä oli kuin kaupungissa!) Hän odottaa henki\nkurkussa. Pörröinen pää kurkistaa eteisen ikkunasta.\n\nKalle!\n\nTämä tulee päästämään ja takapuoltaan raappien lausuu: No... siinähän\nse Hesekieli on...\n\n\n\n\nXIV.\n\n\nSeuraavana päivänä hän tapasi Paulan.\n\nAjaessaan Kallen kanssa maantiellä he kohtasivat suuren tyttölauman.\nNe olivat rippikoululaisia, joilla oli ruokavälitunti. Kalle tyrkkäsi\nHesseä kylkeen. Tämä hämmästyi — mitä nyt?\n\nNo, katohan tarkemmin, eikö näy tuttuja joukossa.\n\nHesse tarkasteli tyttöparvea, joka oli jakaantunut molemmin puolin\ntietä. Paksuja, tukevia palmikoita ja pyöreitä, punakoita kasvoja.\nEivät ne juuri näyttäneet kauniilta. Mutta — ah! — yksi hattupäinenkin\noli joukossa. Hessen silmät levisivät pyöreiksi kuin renkaat.\n\nPaula, Paula!\n\nSiellähän seisoi Paula maantien syrjässä ja katseli häntä lämpöisesti,\njoskin hiukan ujosti. Hesse hyppäsi rattailta alas. Tyttölauma,\njoka uteliaana oli töllötellyt outoa poikaa, pyrähti juoksuun kuin\nsäikähtynyt riekkoparvi.\n\nNyt sinä tekosen teit! Kuulutit koko kylälle, että sulla oli möötit.\nPirkule —ja minä kun olin järjestänyt, että saisitte meillä tavata!\n\nHesse seisoi kuin puusta pudonnut. Mitä oli tapahtunut? Oliko tämä nyt\nniin hirveä rikos?\n\nSinä et tunne paikkakuntaa, jutteli Kalle kuin haastetta antava\npoliisimies. Täällä leviää juoru kuin kulovalkea. Ja Paulankin saatoit\npahaan välikäteen.\n\nHän katseli maantietä pitkin silmiään siristäen, oikeassa kädessä\nohjakset. Sitten hän naurahti setämäisesti: No, mitäs nyt tehhään?\n\nJa vasemmalla kädellä kouraisten kuvettaan hän röhähti: Saat nyt itte\nhoitaa puttiikin...\n\nPaula kimpastui: Kyllä se hoidetaan! Tule, Hesse!\n\nJa kääntäen Kallelle selkänsä hän viittasi Hesselle, lähtien astumaan\ntietä eteenpäin.\n\nKalle pyörsi hevosineen takaisin.\n\nMenkää hautuumaalle — siellä saatte olla rauhassa, huusi hän, lähtien\najamaan kylään päin ja viittoen kädellään.\n\nOlipa tämä nyt — aivan kuin vihollismaassa.\n\nPaula ja Hesse kulkivat rinnatusten, hengästyneinä, punaisina, sydän\nkiivaasti takoen. Hesse tarkasteli Paulaa. Tämä tuijotti tiehen, pieni\nolkihattu hiukan kallellaan. Hän näytti hämmästyneeltä. Merkillistä!\nTyttö vaikutti täällä aralta, pelästyneeltä... kuin jollakin tavoin\npienemmältä ja avuttomalta. Mikä häntä vaivasi?\n\nPaula, minä tulin!\n\nTyttö katsahti häneen kuin sanoakseen, että: niinpä näyt tulleen. Hän\nkiirehti askeleitaan ja viittasi Hesseä seuraamaan. He pysähtyivät\nkorkean, mustaksi maalatun portin eteen, jonka päällä törrötti\nkömpelötekoinen, kallellaan oleva risti.\n\nTyttöparvi oli kerääntynyt Kallen kiesien ympärille. Tämä näytti\nselittävän heille jotakin ja silmäsi tavantakaa sinnepäin, missä Hesse\nja Paula seisoivat. Sitten hän tempaisi ohjaksista ja lähti ajamaan,\nniin että maantie pölysi. Tytöt lähtivät marssimaan samaan suuntaan,\nparittain, käsi kädessä. Metsä kaikui heidän naurustaan.\n\nPaula sanoi: Mennään tänne... täällä ei meitä häiritä.\n\nOh, se sorahtava r! Miksi se nyt pisti niin selvästi Hessen korvaan.\nVaikuttiko siihen tämä epämukavasti sattunut kohtaaminen? Hänhän oli\niskenyt tyttöparveen kuin haukka — ja tässä nyt oli saalis: avuton,\nujosteleva rippikoulutyttö! Oh, se selvisi Hesselle vasta nyt.\n\nKäytkö sinä rippikoulua?\n\nKäyn.\n\nMutta — eikö sinun pitäisi mennä takaisin?\n\nPitäisi kai... mutta en minä välitä. Minä en välitä mistään!\n\nHesse seisoi kuin puulla päähän lyöty. Paula hengitti raskaasti\nja puristeli punakoita käsiään. Oh, nuo kädet... ne olivat Hesseä\nalussa hermostuttaneet. Ne olivat niin tukevat ja punakat, — niin\nmaalaismaiset. Mutta nyt hän ei ajatellut niitä.\n\nEnkö minä olisi saanut tulla?\n\nKyllä — sinun pitikin tulla. Minä olen odottanut sinua niin. On ollut\nikävä, toivottoman ikävä.\n\nJa Paulan silmissä kimaltelivat kyynelet.\n\nSilloin Hesse riemastui. Tarttuen tyttöä käsipuolesta hän veti tämän\nportista sisään. Siellä, suuren koivun, alla, hän kietoi kätensä Paulan\nkaulaan ja suuteli häntä.\n\nEnsimmäinen suudelma! Kun Hesse Karlsson vuosien kuluttua muisteli\nsitä, hän nauroi itsekseen ja ajatteli: Kyllä on oltu hassuja! Mutta\nnyt hän oli vakava kuin ehtoollispöydässä. Ja tavallaan — eikö tuota\nensimmäistä, arkaa ja ujoa suudelmaa, jonka tyttö pojalle suo, voitaisi\nkutsua sakramentiksi, jonka Amor, rakkauden jumala, tarjoo?\n\nSuuri koivu heidän päänsä päällä suhisi hiljaa. Aurinko paistoi\nkosteille, lahonneille puuristeille. Oli aamulla satanut, ja tuore\nhautuumaan multa, joka oli sulattanut itseensä niin monta ennen\nsykkinyttä sydäntä, tuoksui väkevästi. Yksinäinen lintu lehahti\nvisertäen lentoon viereisestä koivusta — kuin sanaa viemään korkeuteen,\nettä tuossa... tuon tuuhean koivun alla uskottiin taas elämään.\nAuringon valo välkehti sen siivissä, kun se nopein, väräjävin lyönnein\nlensi tiehensä. Ne värisivät yhtä herkästi kuin Paulan huulet.\n\nKuka voi kuvata hetken, jolloin kahdeksantoistavuotias nuorukainen\nensi kerran syleilee tyttöä, joka itkee hänen povellaan! Suudelmien\nsulouteen sekoittuu suolaisen kyynelen maku. Kirpeääkö? Ei —\npäinvastoin: makeaa kuin hunaja! Äitelääkö? Ei — päinvastoin: suloista\nkuin nektari!\n\nKyynel, kyynel — se juuri antaa tuolle hetkelle sen erikoisen arvon —\npyhyyden. Ei pienintäkään saastaa, ei aistillisuutta — tai, jos sitä\non, niin se on täysin viatonta. Sellainen ei rumentaisi enkeleitäkään.\nEi intohimon kipinääkään, vaan täydellinen puhtaus — yhtä kirkas, kuin\non juuri nuoren, puiltaan ja viattoman tytön kyynel.\n\nPaula tyyntyi. Hän irroittautui Hessen syleilystä. Katsahtaen hiukan\nujosti poikaan hän viittasi tätä seuraamaan itseään.\n\nHe kulkivat syvemmälle vanhojen koivujen siimekseen. Hoitamattomia\nhautoja, kaatuneita puuristejä, lahonneita ja ilmansyömiä — tuossakin\nmuuan, suora ja yksinkertainen, ilman poikkipuuta. Se muistutti vanhaa,\nharmaata mummoa. Niin avuttoman näköisenä se seisoi pienellä kummullaan\nkuin kerjäten ohikulkijoilta almua.\n\nSen päähän oli upotettu lasi, ja sen alla värjötteli sateen Koittama\npaperipalanen. Siihen oli kankea käsi piirtänyt vainajan nimen,\nsyntymä- ja kuolin ajan, sekä virrenvärssyn lopuksi: »Siäll' on nyt\ntalella hään luonna Heran...» Kostuneesta kirjoituksesta oli vaikea\nsaada selvää.\n\nNiin... niin — tallella, tallella... nuori rakkaus, joka äsken näytti\njo hukkuneen, oli tallella! Se oli löytynyt — puhjennut esiin kuin\nvehmas ruoho vilvoittavan sateen jälkeen.\n\nMitäpä nyt merkitsi, että he olivat antaneet itsensä ilmi — mitä\nIinatin Kallen varovaisuustoimenpiteet, joihin Hesse — sivumennen\nsanoen — ei oikein jaksanut luottaa. Olihan Kalle jutellut\nrippikoulutyttöjen kanssa — nämä tiesivät siis asian. Kohta sen sai\nkuulla kirkonkylä, pitäjä — niin, koko maailma. Saakoot! He rakastivat\ntoisiaan.\n\nNuoret käyskentelivät hautojen välissä. Heillä oli paljon puhumista.\nHesse kertoi mitä hän oli tehnyt, sen jälkeen kuin Paula oli lähtenyt —\nmuisteli jokaisen pienimmänkin seikan. Mikään ei ole vähäpätöistä, kun\nrakkaus saa puheenvuoron. Paula vuorostaan kertoi pojalle ikävästään,\nyksinäisistä iltahetkistään kotona vinttikamarissa. Oi, hän oli\naloittanut kirjettä sen seitsemänkin kertaa, mutta ei ollut uskaltanut\nlähettää. Postissa olisivat nähneet. Heillä oli sellainen postineiti,\njoka avasikin kirjeitä —niin utelias ja juorunhaluinen.\n\nHesse sanoi: Mutta nyt... nythän se kumminkin on tiedossa.\n\nPaula: Olkoon — nyt onkin eri asia. Minä pääsen kohta ripille... täytän\nviisitoista. Ja vuoden päästä me voimme mennä kihloihin.\n\nHesse mietti — vuoden päästä. Hän olisi silloin kahdeksannella\nluokalla. Ei kävellyt. Koulupoika ei saanut mennä kihloihin. Se oli\nkouluasetusta vastaan. Mutta ylioppilaaksi tultua kyllä.\n\nNo... olemme siihen saakka salakihloissa.\n\nSe kyllä menetteli. Mutta — se salaileminen oli ikävää. Piti aina olla\nvaruillaan, aina miettimässä keinoja, miten kohdattaisiin. Kaupungissa\nse kävi, mutta ei täällä maalla. Miten se täällä järjestettäisiin?\nNytkin hän aikoi jäädä tänne kesäksi, koko kesäksi. Iinatin Kalle oli\ntoimittanut hänet muutamalle maanmittarille työhön. Teki tietysti\nmieli tavata silloin tällöin — esim. sunnuntaisin. Mutta — mitenkä se\njärjestettäisiin?\n\nPaula sanoi: Täytyy kertoa isälle ja äidille.\n\nHesse hätääntyi: Älä herran nimessä hiisku vielä mitään! Suuttuvat\neivätkä laske sinua enää syksyllä kouluun.\n\nPaula: Pakko laskea, sillä meiän talossa ovat kaikki niin huonoja\nrätinkimiehiä, että yksi koulunkäynyt tarvitaan.\n\nHe nauroivat. Kaipa se siitä selviäisi. Ehkäpä Iinatin Kalle keksisi\nkeinon.\n\nNiin... Kalle, se oli sellainen välläke, kiusasi joka paikassa. Sanoi,\nettä: penikkatautia se on teillä tuommoinen rakkaus!\n\nVai penikkatautia! Kylläpä nyt kuultiin! Mutta — Kalle saisi nähdä,\nsaisi nähdä.\n\nPäivä oli jo kulunut paljon sivu puolivälin, kun he palailivat. Paulan\nrippikoulu oli ainakin tältä päivältä jäänyt. Hän ei uskaltanut\ntulla keskikylälle saakka, vaan erosi Hessestä heti, kun ensimmäiset\ntalot tulivat näkyviin. Tämän piti neuvotella Iinatin Kallen kanssa\ntilanteesta.\n\nHyvä! Kyllä keino keksittäisiin. Paula sai olla huoleti.\n\nHesse nosti lakkia ja lähti astumaan. Joukko äskeisiä rippikoulutyttöjä\ntuli vastaan. Ne tiirailivat kulmainsa alta, ja muutamat nauraa\ntirskuivat, painaen huivin nurkkaa suunsa eteen. Ikkunoista\ntöllisteltiin häntä, ja tulipa muutaman kaupan portaille mies oikein\nvartavasten häntä katsomaan. Hesse vilkaisi kylttiä. Se ei ollut Posion\nkauppa.\n\nIinatin Kalle oli sitä mieltä, että hänen oli mahdollisimman pian\nlaittauduttava metsiin. Paulan vanhemmat olivat hihhuleita, hyvin\nepäluuloista väkeä. Jos he saisivat vihiä riiuusta — kävisi tytön\nhuonosti. Hessen piti ajatella juuri sitä. Hän, Kalle, kyllä\njärjestäisi, että he voisivat vaihtaa kirjeitä kesän kuluessa. Hesse\nsaisi luottaa häneen. Kun se nyt kerran oli noin vakavaa laatua,\nniin pitihän, helkutissa, koettaa miestä auttaa. —Mutta en minä olis\nuskonut, että sinä oot noin paha pihkaantumaan.\n\nNiin — niin se vain oli.\n\nTaisit jo ottaa pusutkin?\n\nHesse nauroi ja oli salaperäinen. Eipä hän — se kun vain muuten\nhaasteltiin...\n\nHesekieli, ketunmieli, Mikko Repolainen! nauraa röhötti Kalle ja kynsi\nkuvettaan silmät sikkarassa.\n\nNo niin. Iinatin Kalle järjesti asiat. Hesse sai ostaa saappaat\nmuutamalta hänen sukulaismieheltään. Ne olivat kyllä käytetyt, mutta\nvedenpitävät. Ei tirissyt läpi! Hartsuja ja muuta, mitä metsässä\ntarvittiin, sai heidän puodistaan tulevaa tiliä vastaan vaikka kuinka\npaljon. Hän oli jo puhunut isänsä kanssa. Ei muuta kuin reppu selkään\nja mies matkaan!\n\nViikon päästä Hesse lähti. Hän ei ollut tavannut Paulaa koko aikana.\nNiin araksi tämä oli käynyt. Eikä Iinatin Kallekaan ollut neuvoa\nkeksinyt. Posiot haistoivat jo jotakin ja pitivät tyttöä silmällä.\nSiitä oli jo puhuttu pappilassakin — arvaahan sen, kun tyttö jäi\nkoulusta pois. — Se lähti muutaman kaupungin herran kanssa; oli eräs\npiian tumppana möläyttänyt papille, kun tämä oli tiedustellut Paulaa.\n\nKalle sanoi: Se oli hullu juttu, kun et malttanut pidättää. Mutta —\nminkäpä sille nyt...\n\nNiin — minkäpä sille... Hesse sai tyytyä vain katselemaan kauppias\nPosion mahtavan rakennuksen päätyä, joka näkyi Iinatin portaille.\nJonkun kerran hän luuli erottaneensa Paulan kasvot vinttikamarin\nikkunassa, mutta se saattoi yhtä hyvin olla erehdyskin.\n\nMutta juhannuskirkossa hän sai tytön nähdä. Valkoisessa puvussansa\ntämä istui etupenkissä mustapukuisten toveriensa keskellä. Arkana kuin\nlammas hän pälyili sivuilleen kuin tavoitellen Hessen katsetta. Mutta\nne eivät kohdanneet toisiaan. Paikan pyhyys ja hetken juhlallisuus\nestivät Paulaa kääntämästä päätään niin paljon, kuin olisi tarvittu.\nHesse tuijotti tyttöön surullisena, alakuloisena. Saisiko hän tuota\nkoskaan omakseen —?\n\nSitten oli alkanut ehtoollisen jako, ja Hessen katse oli saatellut\nPaulaa, kun tämä allapäin astui alttarin ääreen. Tyttö oli purskahtanut\nitkuun heti. Papilla oli ollut täysi työ saada hänet maistamaan\nehtoolliskalkista. Hesse oli niellyt kyyneleitään. Ah, vaikeaa, vaikeaa\noli juoda elämän malja!\n\nNo niin. Hän lähti raskain mielin. Kaikki oli käynyt toisin, kuin hän\noli suunnitellut, mutta — hyvä näinkin. Saipahan edes hengittää samojen\nmetsien tuoksua kuin Paulakin, Hyvä näinkin — hyvä.\n\nSaappaat olivat pitävät — siinä oli Kalle puhunut totta — ja hartsut\nhyvät. Jos hän yhtä hyvin järjestäisi kirjeenvaihdonkin, olisi kaikki\ntaas loistavassa kunnossa.\n\nHän seivästi linjaa sitä mukaa kuin miehet sitä avasivat. Satavuotiset\npetäjät kaatuivat rytisten maahan. »Insinööriä» huudettiin tavantakaa\nväistymään syrjään, sillä ukkomänty halusi heittäytyä maahan siihen,\nmissä hän seisoi. Roiskisi Siinä se makasi pitkin pituuttaan, ja\nsen oksat tärisivät. Oikea insinööri tuli tarkastamaan seivästystä.\nHelvetti! huusi hän — eihän tämä ole suorassa ollenkaan! Taidatte olla\nrakastunut, nuori mies?\n\nJa insinööri, punaläikkä-poskinen jonka nimen edessä oli »von», tähtäsi\nuudelleen prismansa avulla ja muutti seipään toiseen paikkaan.\n\nSitten hän kääntyi Hessen puoleen kysyen ivallisesti: No, joko se\npreivi on valmis? Meiltä lähtee mies postia hakemaan.\n\nOlihan se — pitkä ja tulinen lemmenkirje, jota hän nuotion ääressä oli\nrustannut monta iltaa. — Sillä taitaa olla heilu, kun noin ahkerasti\nskriivaa. Insinööri oli nauranut pilkallisesti. Mutta miehet — neljä\nluvultaan — eivät, ihme kyllä, olleet virkkaneet mitään. Olivat vain\niskeneet toisilleen silmää.\n\nMutta — tuli ja leimaus! Paulan kirjeen asemasta saapuikin kirje\nNyströmin pojan isältä — saman, jolta Hesse oli lainannut polkupyörän.\nJollei tämä heti toimittaisi pyörää takaisin, tulisi tupen rapinat. Vai\nsillä lailla! Lainaksi pyytää — ja jääkin koko kesäksi Kitkan metsiä\nkurpomaan! Pyörä pois ja heti!\n\nSe oli tiukka paikka. Mikäs nyt neuvoksi?\n\nHän keskusteli insinöörin kanssa. Ei joutanut mies kirkolle sellaista\nasiaa järjestämään. Vaikea oli Kallellekin kirjoittaa, kun pyörä pahus\noli kahden peninkulman päässä tämän kotoa, muutamassa torpassa maantien\nvarrella. Olisi pitänyt saada rukki rahtimiesten matkaan. Helkkari\nsentään!\n\nHesse virkkoi: Täytyy kait sitten lähteä itse.\n\nMutta nyt suuttui insinööri: Siinä tapauksessa en ota teitä takaisin. —\nHän vetäisi muutamia äkäisiä savuja ja jatkoi: Ja parasta onkin, että\nmenette. Viette linjat päin helvettiä! Kas tässä — saatte tilinne heti!\n\nSiinä seisoi nyt »Hesse-insinööri» — niinkuin työmiehet häntä kutsuivat\n— kahdenkymmenen markan seteli kourassa. Hän oli perin tukalassa\nasemassa — jäädäkö vai ei. Yhtäältä uhkasi Nyström, se iankaikkinen\nkitupiikki, ja toisaalta houkutteli Paulan läheisyys jäämään. Mutta —\ntuossahan seisoi insinööri, joka oli lukenut hänelle tilin kouraan. Ei\nsiis auttanut muu kuin lähteä.\n\nHän sanoi lyhyet hyvästit ja alkoi painaa kohti maantietä. Ei vedellyt\nyhtään toivomusten mukaan. Kirottu Nyström! Mikä pyörän tarvis heillä\nnyt oli? Vanha, iänikuinen rämä... ja sitä nyt kuulutettiin halki koko\nmaaherranläänin! Peijakas sentään!\n\nJa hän oli ostanut saappaat, saanut hartsut, puserot ja paistinpannut\nvelaksi ja nyt oli paineltava pois. Olipa elämä kummallista...\n\nMutta samalla hänen sydämensä löi kuuluvasti. Paulan luo, Paulan luo!\n— Nyt hänen ainakin piti tyttöä tavata, kävi sitten kuinka hyvänsä.\nHän menisi Posiolle — suoraan puotiin ja vaatisi tytön esiin. Mikä\nvalta heillä oli tuolla tavoin lastansa vangita? Hän ei lähtisi Kitkan\nkirkolta sanomatta armaalleen jäähyväisiä.\n\nMutta — voi surkeus! Päästyään kirkolle hän sai kuulla, että Paula\noli lähetetty muutamaan sivukylään vanhan tätinsä luo. Vanhemmat\nolivat pakottaneet. Postimies, höpelö, oli pudottanut Hessen kirjeen\nmaantielle, ja sieltä oli löytäjä tuonut sen Posion puotiin. Paulan isä\noli sen avannut, ja seuraavana päivänä oli tyttö matkustanut.\n\nHessen teki mieli kirota koko Kitkan yhteiskunta, sen rahanylpeät\nisännät ja uskonkiihkoiset emännät — kirota kadotuksen syvimpään\nkattilaan! Siinä samassa saisivat mennä kaikki insinöörit, mokomatkin\nmosatrampparit, jotka mahtailivat aatelisarvoillaan — sinne koko\njätkälauma, Kitkan kaupat ja kauppiaat, Iinatin puoti päällimmäiseksi!\nMillä hän nyt maksaisi velkansa?\n\nKalle toimitti isällisesti: Saappaat hän voisi antaa takaisin — kyllä\nse sukulaismies ne otti. Ja hartsuista aina sovittiin samoinkuin\nmuustakin tavarasta. Kalle kynsi niskaansa. — Mutta se postimies,\npökelö, kun pudotti kirjeen — ja hän kun oli juuri miehen kanssa\nsopinut, että pistäisi preivin tytön kouraan ja toisi vastauksen. Se\noli luotettu mies, joka ei tyhjää löpissyt. Voi sakramenskattu!\n\nMinkäpä sille nyt enää mahtoi. Paras oli tyytyä kohtaloonsa. Häntä se\nolikin aina korville kopsinut — varsinkin näissä lemmenasioissa. Mutta\n— ei hätää, kyllä tyttö vielä korjattaisiin.\n\nJa Hesse kirjoitti uuden kirjeen, entistä pitemmän ja tulisemman. Siinä\nhän kertoi vastoinkäymisensä. Hän lohdutti Paulaa — ei pitänyt surra,\nvaikka isä oli saanutkin tietää. Koittaisi vielä päivä, jolloin hän,\nHesse Karlsson, ajaisi kauppias Posion portaiden eteen helskyvillä\nvaljailla, päässä ylioppilaslakki. Ja silloinhan oli kumma, jollei\nsulhasta vastaanotettu!\n\nEi auttanut muu kuin lähteä paluumatkalle. Mutta nyt ei Hessen mieliala\nenää ollut sama kuin tullessa. Silloin hän oli kiivennyt vain — noussut\nvaaran vaaran perästä kohti ilmansuuntaa, missä päivä syntyi. Nyt\nhän laski alaspäin — kohti merenrantaa, länttä, jonka taakse aurinko\npainui. Oi, noita surullisen suloisia lepohetkiä erämaan yksinäisissä\nkievareissa!\n\nVarsinkin tuntui masentavalta yöpyä matkan puoliväliin — majataloon,\njossa hän menomatkallakin oli yötä ollut. Puheliaan, ystävällisen\nemännänkin kasvot näyttivät surullisilta. Tai ehkä hän kuvitteli vain.\nMutta — ei, se selvisi, kun puheisiin päästiin.\n\nMeillä tässä sattui ikävä onnettomuus: meni lehmä suohon.\n\nOlipa se! Hesse tunsi sääliä emäntää kohtaan. Niin, niin — he olivat\ntavallaan onnettomuustovereita.\n\nVähänpä aikaa se herra siellä viipyikin, sanoi hän sitten. Ei tainnut\nmaistua maallaolo?\n\nKyllähän se — mutta piti vain muuten lähteä — se kun vain...\n\nEmäntä hymyili: Niinpä niin — huvimatka se taisi herralle ollakin.\n\nOlihan se — oi, jos tuo emäntä olisi tiennyt! Kaukana, kaukana\nhuvimatkasta. Niin epätoivoista ihmistä oli ennen tuskin yöpynyt tähän\nkodikkaaseen kievarikamariin. Mutta — ei Hesse puhunut mitään. Hän vain\nvastaili yksikantaan.\n\nEmäntä toivotti hyvää yötä: Minä tein vuoteen samaan sänkyyn kuin viime\nkerrallakin.\n\nNiin, niin — parempi olisi ollut toiseen, mutta samapa se. Täytyi mennä\nnukkumaan ja koettaa unohtaa.\n\nHän käski herättää aikaisin aamulla ja rupesi riisuutumaan. Mutta\nraskasta se oli. Jalat olivat turvonneet pitkästä ajosta, ja käsivarret\nkäyneet kovin helliksi. Tuo olisi tuntunut suloiselta, jos asiat\nolisivat olleet toisella kannalla. Mutta nyt — nyt se vain lisäsi\nonnettomuuden ja orpouden tunnetta.\n\nAamulla varhain hän jatkoi matkaansa ja saapui keskiyöllä kaupunkiin.\nHän ei saattanut poiketa kievariin, jossa oli erokahvit juotu. Se\nolisi ollut liian raskasta. Mutta — kuin hänen kipeää sieluaan\nkiduttaakseen istuivat mies ja nainen taas huvilan kuistilla maantien\nvarressa, yhteiseen hartialiinaan kietoutuneina. He vilkaisivat\nvälinpitämättömästi ohitseajavaan koulupoikaan ja syventyivät\ntoisiinsa. Hessen silmät kostuivat.\n\nTaas tervehti häntä kirkontorni talojen kattojen takaa, taas näkyivät\nKarstenin nahkatehtaan korkeat savupiiput. Koski pauhasi kuten\nennenkin, mutta sen kohina sai ajattelemaan kuolemaa. Rautasilta\nkajahteli hänen askeleistaan — autiosti, kolkosti. Kasarmin portilla\nseisoi vahtisotilas viittaansa kääriintyneenä ja näytti torkkuvan.\n\nHesse pysähtyi hautuumaan ylikäytävälle ja silmäsi asemalle päin.\nAsemarakennus näytti synkältä. Sen idänpuoleiset, verhottomat ikkunat\nkatselivat ratapihaa kuin avosokean silmät. Ei yhtään ihmistä näkynyt.\nKaikki oli autiota, kuollutta ja hiljaista.\n\nKerran, myöhemmin, elämänsä varrella, hän muisti tämän hetken.\n\nHän hyppäsi pyöränsä selkään ja ajoi ohi hautausmaan. Se oli äänetön\nkuten tavallisesti. Vain haavanlehdet lepattivat hiljaa. Yksinäinen\nlintu äänteli jossakin pitkään ja valittavasti. Sen piipitys leikkasi\nHessen rintaa kuin veitsi.\n\nPoiketen maantieltä hän kääntyi rautatien taa ja ajeli ohi nukkuvien\ntalojen. Pelloilta, talojen takaa kohosi usvaa, joka hiljalleen vyöryi\nrakennuksia kohti, Hesse hyppäsi pyörältään ja talutti sen pihan poikki\neteisen seinustalle. Hänen askelensa olivat merkillisen hitaat ja\nlaahustavat. Ikkunaverhojen Järventaus — 15 kannatinrihma oli pahasti\nvinossa. Toinen verhoista roikkui korkealla kuin kuivamaan ripustettu\nriepu.\n\nAlakuloisin mielin, lopen uupuneena naputti Hesse ikkunaan.\n\n\n\n\nXV.\n\n\nMutta toivo elpyi taas, kun Hesse kohtasi Moonan.\n\nHän oli yhteisiä luistinratatuttavuuksia, ja Paula oli seurustellut\npaljon hänen kanssaan.\n\nHän oli mennyt konepajalle työhön heti Kitkasta palattuaan. Siellä\nhän raatoi nyt aamusta iltaan, poraten jarrutönkkiä tai kierteitä\nmuttereihin. Yhtä ja samaa yksitoikkoista, koneellista työtä. Öljyn\nkatku tympäisi häntä. Oh, tuo kaikki oli niin toivotonta — niin\nsurullisen raskasta ja raatelevaa! Se repi sielun verille.\n\nHän muisteli Kitkan vaaroja ja humisevia metsiä, joissa kirveen\niskut kajahtelivat. Hän näki puiden kaatuvan... noiden satavuotisten\njättiläispetäjäin, ja kuuli, kun miehet hoilasivat: Kaa-aa-tuu taas!\nVaistomaisesti hän hypähti syrjään — ja huomasi seisovansa porakoneen\nääressä, joka verkkaan kaivoi reikää jarrutönkän lapaan. Joku\nohitsekulkeva työmies nauroi: Mitä se Kaalsonnin poika poukkoilee?\n\nHesse katsahti hämmästyneenä puhujaan kuin unesta heräten. Oh, se oli\ntoisenlaista työtä — siellä! Täällä, konepajassa hääri vain orjia, noen\nja rasvan ryvettämiä raukkoja, joiden hymykin oli vain irvistystä.\n\nAinoastaan pajassa oli toisenlaista. Siellä heiluivat moukarit, ja\nlauloivat alasimet, iloisesti helkkyen kuin kulkuset kirkkotiellä.\nSiellä oli vapaampaa, avarampaa ja reippaampaa. Hesse hengähti siellä\nhetkisen saatuaan poransa terät karaistuiksi.\n\nJa sitten taas takaisin konepajaan, noiden monien rattaiden ja\nviuhuvien hihnojen keskelle. Muutama askelkymmen ulkoilmassa — poikki\npajaa ja verstasta erottavan aukean, johon työmiesten jalat olivat\ntallanneet pikimustan polun keskelle kukkivaa nurmikkoa. Täällä eivät\nsäilyneet edes kukkaset, puna- ja valkoapilat, eikä sinisilmäinen\nlemmikki. Kaikki peitti noki, joskaan ei siinä määrin kuin tallatun\npolun kohdalla. Nokisia päitä joka puolella — pesun tarpeessa olevaa\nkedon väkeä. Kunnes taivaalta humahti sade ja pesi nuo monet valkoiset\nja punaiset keropäät. Mutta lemmikin sinisilmä loisti noenkin seasta...\n\nJa sitten sisään konehuoneen matalasta ovesta, jonka päällä seisoi:\n»Pääsy asiattomilta kielletty.» Ah, Hesse olisi halusta kuulunut noiden\nasiattomien joukkoon! Mutta — kun oli köyhä, niin täytyi ansaita.\n\nVielä matalampi ovi nielaisi hänet itse verstaaseen. Siellä ryski ja\npaukkui, humisi kuin hornan myllyssä. Pannusepät niittasivat isoa\nhöyrykattilaa. He huusivat toisilleen kuin kuurot, ja kuuroja he\nmelkein olivatkin. Sorvarit seisoivat kumarassa koneidensa ääressä.\nNuo pienet, nopeasti kieppuvat pyörät mennä vilistivät ympäri vinhaa\nvauhtia, ja sukkulanmuotoinen, monilla erisuuntiin kierrettävillä,\npäällekkäisillä alustoilla lepäävä terä pani messingin huutamaan.\nSe vikisi ja valitti kuin koiranpentu, joka on polttanut turpansa\nnokkospensaassa — tai kuin kokonainen hiiriperhe kattolistan ja seinän\nvälissä. Viki, viki — viki, viki! Sorvari veivasi terää, tähtäsi ja\nmittasi. Pieni rasahdus —ja kone seisahtui. Valmis kappale lensi\npenkille sorvin taakse.\n\nPyöräsorvi pyöri hitaasti, tavattoman hitaasti. Se oli kuin elefantti\nkissanpoikien keskellä — kömpelö, iso rumilas, jonka leukojen välissä\nveturinpyöräkin aivan kiltisti meni ympäri kuin olisi se ollut vain\ntyhjä lankarulla. Terä leikkasi lastua sen selästä... verkalleen,\nvarmasti... kuin olisi purrut vain puuta. Pyöränrengas savusi.\n\nHessen selkäpiitä karmi.\n\nYks' kaks' parkaisi sirkkeli jossakin verstaan toisessa päässä,\nkipeästi, vihlovasti — kuin olisi huutanut ilmoille koko maailman\ntuskaa. Konepajan holvit kajahtelivat. Se loikkasi nuorta työmiestä\nluita ja ytimiä myöten.\n\nHesse porasi, pitäen silmällä reiän syvyyttä. Kone jurrasi hitaasti, ja\nterä leikkasi lastua, ohutta kuin lehti. Hän kaasi öljyä reikään, josta\ntuprahti pieni, kitkerä savukiehkura ilmaan. Vaivojen savu, vaivojen\nsavu, ajatteli Hesse, ja hänestä tuntui, että terä tunkeutui hänen\nlihaansa.\n\nKesken kiireen hän juoksi maaliverstaan kupeella olevaan\nlautakopperoon. Siellä Ruunari-veli rapasi höyrykattilan putkia\nniinkuin hän muutama vuosi sitten. Poika oli päässyt lyseoon ja oli\ntuosta hyvin ollakseen. Naama valkoisena kattilakiven pölystä hän\ntiedusteli Hesseltä, mitä ostaisi ensimmäisillä ansioillaan.\n\nEn minä osaa sanoa... kyllähän rahalle aina reikiä löytyy.\n\nRuunari vetäisi muutaman kirskuvan vedon, katseli rapansa terää ja\nvirkkoi: Olen ajatellut ostaa kovia kauluksia!\n\nOho... kylläpä veli varhain alkoi! Mitä hän nyt niillä?\n\nNo... kun sitä nyt on kerran lyseolainen...\n\nHesse mietti hetkisen: Kuule... anna äidille, hän tulee iloiseksi.\n\nRuunari: Saatanpa antaa... mutta kyllä minä kerran ainakin käyn\n»kontiksessa»!\n\nSe pikku veli... se oli sellainen herkuttelija... niin perso, että\nolisi syönyt vain leivoksia ja makeisia.\n\nHesse tarkasteli aikansa hänen työtään ja juoksi takaisin konepajaan.\n\nAnna-sisko toi hänelle kahvia. Hän istui penkillä porakoneen vieressä,\npitäen silmällä jarrutönkkää. Mutta samalla hän heitteli kysymyksiä\nsisarelleen. Mitä äiti puuhasi? Oliko hän silittänyt hänen pyhäpaitansa?\n\nAnna: Ei — mutta minä olen sen tehnyt. Siellä se on valmiina illaksi.\n\nSe oli hyvä.\n\nAnna-sisko oli käynyt kansakoulun ja aikoi ruveta\nsairaanhoitajattareksi. Nyt hän kävi neulojanoppia, mutta oli saanut\nviikon lomaa. Siellä Nykäsen neidillä tehtiin kovin hienoja töitä.\nHänkin oli viimeksi neulonut puolitusinaa papinkauluksia, jotka Nykäsen\nneiti oli leikannut.\n\nOho... kylläpä kuului komelta! Vai papinkauluksia! Kukahan onnellinen\nnuo mahtoi saada?\n\nNeljäntoistavuotias ompelijattaren alku nauroi: En minä sellaisia\najattele.\n\nHyvä oli... paljon terveisiä vain kotiin äidille.\n\nHän jatkoi työtään, odotellen kärsimättömästi verstaan pillin\npuhallusta. Kun se vihdoinkin hukkasi ilmaa, hän pysähdytti koneensa\nja juoksi pesuruuhelle. Siellä kävi sota ja meteli. Miehet riitelivät\npaikoista ja karjuivat toisilleen. He olivat kuin ärsytettyjä petoja.\nMuiloa, muiloa! huudettiin joka puolelta. Kuka perkele pimitti\nsaippuan? — Joku vähemmän kiireinen laulaa loilotteli. Vesihanat\nsihisivät kuin käärmeet, ja lämmin höyry leijaili noiden ruuhen ääressä\närhentelevien miesten päiden yläpuolella. Joku huusi: Hei, Kaalsonnin\npoika! Kenenkä likkaa sinä nyt hellustat?\n\nHesse ei vastannut mitään, vaan riensi juoksujalkaa ulos. Hän hyppäsi\nyli aidan kadulle. Siinä melkein vastapäätä olikin Pasasen talo. Hän\nkärppäsi pihan poikki, ryntäsi sisään, muutti vaatteita ja läksi. Äiti\nhuusi hänen jälkeensä: Etkö jouda syömään? Mutta Hessellä oli kiire...\neipä hän nyt välittänyt. Piti rientää Moonan luo.\n\nHesse astelee Hupisaarilla Moonan, rinnalla. Tämän veli on hänen\nkoulutoverinsa, vakava, hiljainen poika, joka ei paljon juoksentele.\nMutta sisar on iloinen ja puhelias. Siniset silmät loistavat, ja\nsuupielet värähtelevät alinomaa. Moonalla onkin erikoisen herkkä ja\nkaunis suu... ehkä hiukan liian iso, mutta ilmehikäs.\n\nHe käyskentelevät pitkin puistokäytäviä ja yli pienten, haaveellisten\nsiltojen. Yhden nimi on »Huokausten silta». Joku irvihammas oli antanut\nsille tuon nimen.\n\nNäin iltaisin siellä on paljon väkeä. Kaupunkilaiset, joilla ei ole\nkesäasuntoa, tulevat sinne jaloittelemaan, istumaan ja kahvia juomaan.\nPareja on paljon — koulupoikia kesäheiloineen ja työmiehiä hiukan\nvakinaisempine morsiamineen — miten milloinkin. Äidit työntelevät\nlapsenvaunuja. Hupisaaret ovat Hessen kotikaupungin Luxembourgin puisto\nja Boulognen metsä.\n\nKirjokeppiä heilutellen astelee Hesse Moonan rinnalla ja juttelee.\nMiksi hänen piti aina tuolla tavoin huiskia ympärilleen? Se näytti\nhassulta... liian herrahtavalta. Moona toisinaan hermostuu. Kaksi\nryhmää tehtaanpoikia tulee toisiaan vastaan. He riitelevät, haukkuvat,\nja joku huutaa pilkallisesti toisen joukon jälkeen: Luuletteko\nmeitä Uunoiksi... ruohonkorret suupielissä! Ja sitten nauretaan ja\nrynnistetään eteenpäin.\n\nHesse ja Moona pysähtyvät »Huokausten sillalle». Sen alitse ryöppyää\npieni, pauhaava koski, vihainen ja virtava. Vedenkalvo kiiltää\npaikoitellen kuin välkkyvän peilin pinta.\n\nHe juttelevat Paulasta... aina vain Paulasta. Se on alituinen,\njokailtainen, ehtymätön keskustelun aihe. Moona haluaisi puhua\nmuustakin, mutta Hesse keskeyttää hänet: Sanoiko se sinulle todella,\nettä hän rakastaa?\n\nSanoi, sanoi — eikö Hesse voinut uskoa? Kuinka monta kertaa hänen piti\nse toistaa?\n\nMutta Hesse laskee kätensä tyynnyttävästi tytön käsivarrelle: Älä\nhermostu, Moona!... Minun on hauskaa kuulla se aina uudelleen. Minun\nsieluni elää siitä.\n\nKummallinen poika! Moona tarkastelee häntä sivulta käsin. Hän on\nkuusitoistavuotias, nokkela neidon alku. Kyllä hänkin jo rakkautta\nymmärtää. Kahden pojan kanssa hän oli jo ennen seurustellut, mutta\nne olivat sellaisia villejä varsoja... paiskasivat suutelemaan. Ei\nMoonalla ollut mitään itse asiaa vastaan, mutta se ei saanut tapahtua\nnoin rajusti.\n\nHesse olisi hänen mielestään ollut sopiva... tuollainen haaveellinen,\nhiukan lapsekas, mutta kuitenkin älykäs ja miellyttävä. Sen nenä oli\nvain liian pysty, mutta otsa oli korkea, jalopiirteinen. Otsaa Moona\nrakastikin.\n\nHän siis kertoi Paulasta, kertoi kaiken minkä tiesi — muisteli jokaisen\npienimmänkin seikan. Ja taas näyttäytyi todeksi, ettei mikään tunnu\nvähäpätöiseltä, kun rakkaus saa puhua. Moona rakasti Hesseä.\n\nMutta tämä ei sitä huomannut. Hän jutteli vain Paulasta, aina vain\nPaulasta. Kuinka miehet olivat sokeita!\n\nHe kävelivät pitkin kosken rantoja, nousivat näkötorniin ja ihailivat\nmahtavaa virtaa. Jättiläisaallot löivät painia kallioiden kanssa. Mutta\nnämä seisoivat paikoillaan, nousten ryöppyjen keskeltä vettä valuen,\nkuin nauraen koko leikille. Heitä ei vain voitettaisi — roiskisi — ja\nuusi laine hautasi teräväpäisen kalliopaaden allensa.\n\nLäheisessä mielisairaalassa roikkuivat hullut puolitiestä ikkunoista\nulkona. Ne huutelivat ohikulkijoille minkä mitäkin. Viittilöiden ja\nnauraen ne houkuttelivat luokseen: Rakasta minuakin, sievä poika!\nHesse katsahti ylös. Nuori nainen istui ikkunalla polvet pystyssä,\npää käsivarren nojassa. Se oli synkkä talo! He poikkesivat lähimmälle\nsivukäytävälle ja pakenivat loitommas.\n\nVälistä he kävelivät rautasillalle saakka, kulkivat yli sen ja\nvaelsivat kauas ylimaihin johtavaa maantietä. Se oli Hesselle pyhää\nmaata. Tätä tietä hän oli kerran ajanut reippaana, toivorikkaana, sydän\nonnea tulvillaan — ja palannut muutamana iltana auringon laskiessa\nepätoivoisena, sairaana, mieli masennuksissa. Siitä riitti puhetta\nvaikka kuinka pitkälti, eikä Moona väsynyt kuuntelemaan. Hän oli\nhuomannut sen ainoaksi keinoksi voittaa Hessen mielenkiinto puolelleen.\nHän oli nainen, vaikka lapsi vielä.\n\nNytkin he seisoivat täällä — mäellä, jolta oli hyvä näköala kaupunkiin\nkäsin. Aurinko teki laskua. Se valaisi kosken kauttaaltaan mitä\nihmeellisimmällä tavalla. Se kaasi kultavihmaansa pitkin virtaa,\nvärjäsi ryöpyt ja kuohupäät — rennosti, säästelemättä.\n\nKoko koski huppelehti kullassa.\n\nHesse... eikö ole kaunista?\n\nKaunista oli. Poika unohti hetkiseksi Paulan, ja he keskustelivat\ntuosta valtavasta näystä. Moona oli tyytyväinen. Hän oli tuokioksi\ntemmannut Hessen tämän mieliaiheesta.\n\n\nMoona jatkoi piiritystään. Kuta pitemmälle kesä kului, sitä enemmän\nhän keksi uusia keinoja. Hän oli viisas tyttö. Eikä hänen tarvinnut\ntaistella yksin — hänen äitinsä rupesi auttamaan. Ollen yksi noita\nlukemattomia äitejä, joilla ei tunnu olevan muuta huolta kuin\ntyttäriensä naittaminen, hän innostui asiaan. Yhden, vanhimman, hän oli\njo naittanut... Hyvänahkainen rautatienkirjuri oli korjannut hänet.\nTässä näytti tarjoutuvan toinen yhtä hyvä tilaisuus — tosin hiukan\nennenaikainen, mutta tilaisuus joka tapauksessa. Piti vain ottaa poika\nhoteisiinsa ja hoidella häntä hyvin.\n\nJa Moonan äiti rupesi kutsumaan Hesseä kotiinsa. Hän tarjosi kahvia,\ntarjosi illallista — esittipä toisinaan, että Hesse jäisi yöksikin.\nHeidän nurkkakamarinsa oli vapaana — se, jossa talvella asui\nkoulupoikaa. Siellä oli Hessen hyvä ja rauhallinen nukkua. Olihan\nheidän kotinsa rautatien takana niin ahdas.\n\nJa Hesse jäi.\n\nLopulta hän kotiutui taloon täydellisesti. Hän ei enää osannut muualla\nollakaan. Työvaatteensakin hän kantoi uuteen asuntoonsa.\n\nÄiti huomautti: Sinä olet tainnut tämän kodin kokonaan hyljätä.\n\nEi... ei suinkaan. Mutta kun ne siellä olivat järjestäneet hänelle\nerikoisen huoneen, niin hän ajatteli... Vähemmällä huolellahan äiti\npääsi.\n\nTämä ei vastannut mitään, huokasi vain. Hän oli todella levoton\nvanhimmasta pojastaan.\n\nMutta Hesse ei vaivannut päätään äidin huolilla. Hän asui Moonan kotona\nja söi ja joi, mitä eteen pantiin. Ja kyllä häntä hyvänä pidettiinkin.\n\nMoonan äiti virkkoi: Si där, Hesse ska' få den största biten!\n\nJa Hesse otti ihan häikäilemättä, sillä etuoikeudella, joka hänelle oli\nluovutettu, talon oman pojan hymyillessä ja katsellessa ivallisesti.\nHän käsitti äidin tarkoitukset.\n\nHesse komenteli ja määräili. Hän käyttäytyi kuin kotivävy konsanaan,\nvaikk'ei hänellä ollut aavistustakaan uudesta asemastaan. Vaikka\nhän olikin luonnostaan pehmeä, oli hänellä kuitenkin voimakas halu\nhallitsemiseen. Hän oli tahtonut hallita Paulaa, omistaa hänet\nkokonaan. Nyt kun tämä oli häipynyt kauas, hän hallitsi sen sijaan\nMoonaa ja tämän äitiä, niin — koko taloa. Se tapahtui tietysti Paulan\nmuiston säilyttämisen vuoksi, mutta talonväki tulkitsi sen toisin.\nHesse ei huomannut mitään. Hän jutteli Moonan kanssa nurkkakamarissa\nja nämä keskustelut pyhitettiin täydellisesti Paulan muistolle. Tyttö\nkuunteli hiljaa, vastaansanomatta. Äitikin tuli toisinaan istumaan\nheidän kanssaan. Hänkin puhui Paulasta hyvin kiittävässä äänilajissa.\nKokeneen naisen viisaudella hän oli huomannut, että tuo toisen muiston\npalvominen oli vain eräs uusi muoto rakkautta, vaikka poika ei vielä\nollut tietoinen sen esineestä. Kun toinen kylmenisi, olisi täällä tulta\ntarpeeksi.\n\nNäytti siltä, kuin olisi jokin viekas henkivalta liittoutunut\nHesseä vastaan. Äidin ylistäessä Paulaa, tyttö vaikeni. Se tuntui\nkuin keskinäiseltä sopimukselta. Mutta — tekisimme vääryyttä Moonaa\nkohtaan, jos niin väittäisimme. Eikä äitikään ollut huomannut tätä\nomituista asiaintilaa. Hänetkin siis voimme vapauttaa tämänkaltaisesta\nsalaliitosta. Ei — tyttö oli yksinkertaisesti rakastunut, syvästi,\nauttamattomasti. Ensin alussa hän kyllä oli miettinyt, millä saisi\nHessen huomion käännetyksi pois Paulasta. Nyt hän ei enää sitä\najatellut. Hän istui vain ja kuunteli. Hänestä oli suloista olla tuon\nomituisen pojan läheisyydessä. Hän ihmetteli suuresti äitiään, joka\njutteli Paulasta yhtä ja toista. Mitä... tahtoiko tämä häntä kiduttaa?\nMutta — äiti ei välittänyt siitä. Hänellä oli omat suunnitelmansa.\n\n\nHe istuivat taas eräänä elokuun iltana nurkkakamarissa. Hesse puhui\nPaulasta tavalliseen tapaansa. Moona kuunteli vaieten. Hesse kyseli\nhäneltä yhtä ja toista mielitiettyä koskevaa, mutta tyttö oli\nhajamielinen. Hänestä ei tahtonut saada ulos mitään.\n\nMikä sinuun on mennyt?\n\nMinuunko — ei mikään... olin vain muuten hajamielinen.\n\nHesse katsahti pihalle. Siellä istui kaksi tyttöä pihakeinussa —\nräätäli Pohdin tyttäret. Tämä oli heidän talonsa, ja Moonan äiti oli\nvain vuokralainen. Tytöt lauleskelivat jotakin hengellistä säveltä.\n\nYht'äkkiä Hesse muisti vanhan veisun, jota Laidan poikaset usein\nvetelivät tämän räätälin ikkunan alla:\n\n    Räätäli Pohti\n    taivasta kohti\n    matkamme käy...\n\nSilloin ilmestyi ikkunaan pitkä, laiha herrasmies, joka kyynäräkeppiä\npuistaen torui ja pauhasi, niin että katu kaikui. Hänkin oli jonkun\nkerran ollut mukana ja livistänyt pakoon nurkan taakse. Myöhemmin,\nvuosien jälkeen, kun hän oli Pohdilla mittaa antamassa, häntä huvitti\nmuistaessaan noita vallattomuuksiaan. Olisipa mestari vain tiennyt...!\nHäntä rupesi naurattamaan.\n\nMika sinua naurattaa? kysyi Moona.\n\nEi mikään... muistin vain tämän talon isäntäväkeä.\n\nNiin... ne olivat olevinaan. Emäntäkin, seurahuoneen vanha köksä,\npuhui ruotsia, ja millaista ruotsia sitten! Niin murteellista, että\nihan pahaa teki! Likkor, kom ny port... tee kalt o syylit... mutta\nmukava ihminen se muuten oli. Se kun sitä piti vain olla herrasväkeä!\nTalon isäntä oli käynyt opin Tukholmassa, ja häntä nyt saattoi herrana\npitääkin. Mutta tytöt... niin mahtavia, niin ollakseen, ylpeitä kuin\nriikinkukot! Niinkuin nyt räätäli olisi ollut kaikkein hienointa tässä\nmaailmassa! Pohdit olivat vapaakirkollisia, ja pihan toiselta puolen,\nverstaan ikkunoista, kaikui usein veisuuta. Majken, vanhin tytär, piti\ntuota uskonsuuntaakin erikoisen hienona. Ja saattoipa se hyvin ollakin.\n\nHesse ehdotti, että mentäisiin keinuun.\n\nMajken ja Ingeborg loivat heihin ivallisia katseita. Mutta Hesse ei\nsiitä välittänyt. Hän tiesi, että Majken oli Paulan koulutoveri ja hän\nrupesi tiedustelemaan, oliko tämä saanut kirjettä.\n\nMitä sinä kyselet... onhan sulla daami jo, tyydy siihen! vastasi Majken\npisteliäästi.\n\nHesse ymmärsi, mitä toinen tarkoitti, mutta kysyi kumminkin: Kuka?\n\nNo, Moona! Näkeehän tuon sokeakin, että tyttö on rakastunut kuin\nkiiliäinen!\n\nHesse punastui. Hän seisautti keinun. Se oli suuttumus, joka sai sen\npysähtymään. Ingeborg, Majkenin nuorempi sisar, nauraa hihitti. Hänellä\noli omituinen tapa nakella niskojaan. Moona rupesi itkemään ja juoksi\nsisään.\n\nHesse kysyi: Minkävuoksi sinä tuon sanoit?\n\nMajken: Huomauttaakseni kotivävylle hänen velvollisuuksistaan.\n\nPeijakas! Majken oli olevinaan jalomielinen, mutta hän sanoi sen vain\nilkeydestä. Hesse hyppäsi seisomaan. Hänen korvissaan humisi. Nyt oli\ntilanne täysin selvä, hänen silmänsä aukenivat. Hän oli ollut narri!\nOli kuvitellut, että Moonan äiti vain paljaasta ihmisystävällisyydestä\nhoiteli häntä, köyhää poikaa. Ätsh! — häntä raivostutti niin, että hän\nihan vapisi.\n\nHän heitti tyttöihin vihasta leimuavan katseen ja meni sisään.\nNurkkakamari oli tyhjä. Moona oli tietysti juossut äitinsä turviin.\nHänen teki mieli purkaa sisuaan, raivota, lyödä jotakin rikki!\n\nHän odotti, että joku olisi tullut, mutta ketään ei kuulunut. Hän\nsieppasi lakkinsa ja lähti.\n\nMutta — kotimatkalla hän rupesi näkemään asiat toisessa valossa. Turhaa\noli Moonan äitiä syyttää. Hän itse oli syyllinen. Pitikin miehen olla\nniin naivi... niin anteeksiantamattoman typerä, ettei ollut ennemmin\nhuomannut asemansa kieroutta! Muutti asumaan toisen kotiin ja eleli\nsiellä kuin olisi ollut talon poika! Ja sellaisenahan häntä oli\npidettykin. Oma poika oli katsellut päältä, kun hän pisteli parhaat\npalat! Narri, narri hän oli ollut!\n\nÄiti kysyi: No, joko se lysti nyt loppui?\n\nLysti? Mikä hiivatin lysti? Joko äitikin rupesi häntä pilkkaamaan?\n\nNo... minä olen tässä koko ajan isälle puhunut, että pitänee ruveta\ntulevaan miniäänsä tutustelemaan...\n\nHessen teki mieli vastata jotakin oikein rumaa, mutta hän hillitsi\nitsensä. Siepaten lakkinsa hän ryntäsi ulos ja palasi takaisin Moonan\nkotiin. Piti kai hänen ainakin työvaatteensa noutaa.\n\nMutta noutamatta ne jäivät. Äidin puhe oli siinä määrin haavoittanut\nhäntä, ettei hän saattanut mennä kotiin. Siedettävämpää oli olo\nsittenkin Moonan ja hänen äitinsä luona. Siellä ei ainakaan häntä\npilkattu.\n\nTuli syksy ja koulut alkoivat. Paulakin saapui kaupunkiin. Hesse\ntapasi hänet ensimmäisenä päivänä. Aavistaen jotakin onnettomuutta\nhän tervehti tyttöä hämillään. Miksi oli Pohdin Majken näyttänyt niin\nsalaperäiseltä, niin vahingoniloiselta? Selitys tuli heti.\n\nPaula katseli häntä vihasta leimuavin kasvoin ja huudahti: Piruako sinä\nmun perässäni juokset! Painu sinne, missä olet koko kesän kortteerannut!\n\nSe oli kauhea isku! Hesselle selvisi tilanne lopullisesti. Pohdin\nMajken oli koko kesän ollut kirjeenvaihdossa Paulan kanssa ja\ntiedoittanut tälle jokaisen pienimmänkin tapauksen, joka koski häntä\nja Moonaa. Paula oli luonnollisesti saanut sen käsityksen, että\nhän oli uskoton, ja sillä sisulla, jonka hän lempeistä silmistään\nhuolimatta omisti, hän oli heittänyt Hessen. Jos joku minut pettää,\npuren rakkauteni poikki kuin rautoihin joutunut kettu häntänsä! Eikö\nPaula ollut kerran niin huudahtanut? Ja silloin olivat ärrät pärisseet\ntavallista kirpeämmin.\n\nMinkäs sille mahtoi. Hesse yritti tavata Paulaa, mutta tämä ajoi hänet\nulos. Hänellä kyllä oli kavaljeerejä, vaikka viisi joka sormelle! Hesse\npalasi Moonan kotiin. Siellä, keittiön pöydän ääressä, hän purskahti\nitkuun. Molemmat, Moona ja hänen äitinsä, ymmärsivät kyllä syyn, mutta\neivät puhuneet mitään. Pohdin puolelta kuului Majkenin laulu:\n\n    Mun kanteleeni kauniimmin\n    taivaassa kerran soi...\n\nHesse pyyhki äkkiä silmänsä ja hänen huulillaan pyöri kirous. Sellainen\nkäärme!\n\nMoonan äidillä oli kahvi valmiina. Hän kehoitti poikaa ottamaan: Ta' nu\nkaffe, min son, o' si glad ut!\n\nJa Hesse joi. Siihen kahviin oli sekoitettu se taikajuoma, joka sai\nhänet melko nopeasti unohtamaan. Vai vaikuttivatko siihen Moonan\nsilmät, nuo surulliset, miettivät silmät, jotka salaa katselivat häntä\nkeittiön nurkasta, missä hän parastaikaa kuori perunoita.\n\nJa tapahtui, että Hesse Karlsson muutti kirjansa ja koko pienen\nomaisuutensa Moonan kotiin ja asui siellä. Sitä kesti kaksi vuotta,\neli siihen saakka kuin hän tuli ylioppilaaksi. Hän meni salakihloihin\nMoonan kanssa ja he vaihtoivat sormuksiakin. Mutta niitä ei kannettu\nnäkyvissä — luonnollisesti, vaan kaulassa, mustassa samettinauhassa.\nSe oli äiti, joka järjesti niin... se toimelias, puuhakas äiti, joka\nhalusi naittaa tyttärensä. Kun hän lähetti nuoret sormuksia vaihtamaan\n— sivumennen sanoen hän oli itse ostanut molemmat — hän huomautti\nHesselle: O' sen ska' de' vara en kyss!\n\nJa Hesse teki työtä käskettyä — johti Moonan kaupungin ulkopuolelle,\npieneen metsikköön, ja siellä muutaman kääkkyräpetäjän alla seurasi\n»anopin» neuvoa.\n\nOli myöhäinen syksy, ja varikset valmistausivat muuttomatkalleen.\n\n\n\n\nXVI.\n\n\nHesse eleli kuin ukkomies — toisin sanoen, kun asia Moonan kanssa oli\nsaatettu onnelliseen loppuun, hän suuntasi harrastuksensa toisaalle.\nSe merkitsi, ettei hän paljon tytöstä välittänyt — tai ainoastaan sen\nverran, ettei tarvinnut pelätä tämän kadottamista. Moona puolestaan\noli häneen syvemmin kiintynyt — Moonan äiti vielä enemmän. Hänelle\nHesse merkitsi hyvää panosta tyttären tulevaisuuden turvaamisessa.\nHän rohkaisi poikaa kaikin tavoin, ja jos hän aikaisemmin oli tätä\nsyöttänyt, niin nyt se vasta oikein alkoi. Hesse lihoi, tuli pyöreäksi\nkuin pallo. Vaatteet kävivät ahtaiksi, mutta Moonan äiti laitatti\nuudet. Hesse katsoi joutuneensa siksi suureen kiitollisuuden velkaan,\nettä tukahdutti tuntonsa soimaukset. Kun kerran Moona piti hänestä,\nniin kaipa se menettelisi. Hänellä ei ollut voimia riistäytyä vapaaksi.\n\nKotonaan hän pistäysi tavallisesti sunnuntaina. Se oli hänelle kuin\nkyläpaikka. Hän vaistosi, että siellä surtiin tätä hänen elämänsä\nmuutosta, mutta tehtyä ei saanut tekemättömäksi. Isä istui pöydän\npäässä päivällistä syöden. Hän näytti hajamieliseltä, vilkaisi vuoroin\näitiin, vuoroin poikaan, mutisten jotakin itsekseen. Mutta ääneen hän\nvirkkoi: Mikäpäs siinä... onhan se Moona topakka tyttö...\n\nOlipa miten oli... Hesse ei sitä niin paljon ajatellut. Annettuaan\nkerta sanansa, hän tahtoi sen pitää. Olihan se ainakin ritarillista. Ja\nsitäpaitsi — hän oli syönyt itsensä kiinni.\n\nHän heittäytyi politiikan pyörteisiin. Se oli vain tuollaista\nkoulupoikapolitiikkaa, mutta lyseon seitsemäsluokkalainen ja vielä\nkonventin puheenjohtaja katsoi velvollisuudekseen merkitä kantansa —\nvarsinkin, kun valtiolliset sortotoimenpiteet uhkasivat itse koulua ja\nsen sisäistä elämää.\n\nRehtori Ringbom oli joutunut mustiin kirjoihin.\n\nInnokkaana isänmaan ystävänä hän oli taistellut maan perustuslakien\npuolesta. Sanoin ja kirjoituksin hän oli osoittanut, mihin keisarisana\nvelvoitti. Koulussa hän oli puhunut oppilailleen samoista asioista,\nherättänyt heissä oikean isänmaallisen hengen. Konventin kuraattorina\nhän oli joutunut sangen läheltä seuraamaan poikien kehittymistä.\nJa hän oli ohjannut sitä jäntevällä, tarmokkaalla kädellään ja\nhehkuvalla hengellään. — Jumala on nähnyt siksi paljon vaivaa tästä\nSuomen kansasta menneinä vuosisatoina, ettei Hän sitä vieläkään\nhylkää! Se oli sana, joka sytytti, nostatti noiden seitsemän-,\nkahdeksantoistavuotiasten nuorukaisten innon korkealle. _In tyrannos!_\n— se oli iskusana, joka kaikui kautta koulun, ja konventtiluokilla\nvallitsi sellainen kuhina ja ja kahina kuin olisi valmistauduttu sotaan.\n\nEnsimmäinen tämän innostuksen synnyttämä toimenpide oli rehtorin kuvan\nmaalauttaminen. Se, joka kaikkein kiivaimmin tätä asiaa ajoi, oli Hesse.\n\nEikä siitä tarvinnut paljon puhuakaan, maaperä oli muokattu. Vaikeuksia\ntuotti vain rahakysymys. Mutta sekin järjestyi, ja hanke toteutettiin.\n\nMuutamana lauantai-iltana konventin juhlaistunnossa muotokuva\npaljastettiin yleisen riemun vallitessa.\n\nMutta — sanoma tämän koulun hengestä ja siellä tehdystä isänmaallisesta\ntyöstä ehätti etelään, hallituksen pääpaikkoihin. Sieltä käsin oli\njo pitemmän aikaa salaa seurattu rehtori Ringbomin toimia. Mies oli\nvaarallinen, kasvatti oppilaistaan kapinoitsijoita. Pyhän Venäjän\nedustajat eivät voineet siihen välinpitämättömästi suhtautua.\nPäätettiin tarttua lujin kourin asiaan.\n\nRehtori Ringbom sai karkoitusmääräyksen.\n\nHesse työskenteli silloin taas rautatien konepajassa. Oli kesä, ja hän\noli päässyt kahdeksannelle luokalle. Tuli päivä, jolloin rakastetun\nopettajan oli lähdettävä. Hesse juoksi asemalle. Hän ei välittänyt\nsiitä, vaikka näin työpaikkansa jättikin. Nyt olivat tärkeämmät asiat\nkysymyksessä.\n\nAsemasilta oli mustanaan väkeä. Koko kaupunki oli saapunut saattamaan\nrehtori Ringbomia. Siinä oli ylhäistä ja alhaista, rikasta ja köyhää\n— hienoista herroista ja rouvista yksinkertaiseen työmieheen ja\nkörttimummoon saakka. Oli joukossa Matlinin väkikin. Emäntä etunenässä\nraivasi tietä rehtorin vaunua piirittävän väkijoukon halki. Matlinin\nMaija huomasi Hessen.\n\nTule mukaan! Mennään sanomaan rehtorille hyvästiä. Ajattele, että\nsellaisen miehen ajavat pois maasta! Eikö se ole hävytöntä? Ne ryssät,\npirut... Maija äkkäsi santarmin ja kyyristyi väkijoukkoon. Hän\nviittilöi ja iski Hesselle silmää.\n\nHerra siunatkoon. Jokohan se kuuli? Siperiaan tästä vielä joutuu! Eikö\nse ollut se Päkkilässä asuva santarmi?\n\nSe näkyi olevan, mutta ei se näyttänyt kiinnittävän huomiota Matlinin\nMaijaan. Sillä oli tällä kertaa tärkeämpiä toimia.\n\nMaija viittoi ja iski silmää, mutta ei Hesse viitsinyt lähteä\ntunkeutumaan. Hän oli niin noessa ja rasvassakin. Siellä oli siksi\npaljon ihmisiä.\n\nSyrjässä seisten hän seurasi tapausten kulkua. Saattajia tungeskeli\nvaunun edessä. Rehtori seisoi vaununsillalla, hyvästellen ystäviään.\nSiinä hänen vieressään oli hänen rouvansa, hieno, kalpea, harmaapäinen\nnainen. Kuului menevän saattamaan miestään. Muijat tuuppivat toisiaan.\nJokainen heistä halusi sanoa jäähyväiset rakastetulle opettajalle.\n\nNyt tunkeutui Matlinin emäntä vaununportaille. Pitkänä ja laihana hän\ntyönteli tieltään väkijoukkoa. Saivat siinä pormestarit ja muut korkeat\nherrat siirtyä syrjään. Katselijat kohosivat varpailleen. Jokainen\nkoetti nähdä mahdollisimman tarkkaan.\n\nLihava herrasmies Hessen vieressä kysyi naapuriltaan: Hvem ä' den där\nkäringen, som tränger sej fram så ursinnigt?\n\nDe ä' Matlinskan — disamma pietister...\n\nHesse hymyili. Joo — Matlinin emäntä se oli! Menkääpä siihen muut,\nkyllä se puolensa piti!\n\nNyt kuului emäntä puhuvan jotakin isolla äänellä. Väkijoukko höristi\nkorviaan.\n\nNiin se Mooseskin kerran sai lähteä Eekyptistä Mitiaanin maalle sitä\nHaarao-hirmua pakkoon — mutta palasi se takaisin ja vei kansansa\nLuvattuun maahan...\n\nHva' talar hon om Mose? kuuli Hesse äskeisen lihavan herran kysyvän.\n\nInt' vet ja' — de' ä' skandallöst! Mose var ju en mördare...\n\nHerrat nauroivat, eikä Hesse joutanut seuraamaan heidän keskusteluaan.\nNyt siellä seisoi Matlinin ukko vaununportailla, pudisti rehtorin kättä\nja pyyhki toisella silmiään. Hän näytti änkyttävän tavallista enemmän.\n\nNyt tuli Maijan vuoro. Tämä puhua papatti niin tiheään, ettei siitä\nsaanut selvää. Rehtori koetti rauhoittaa häntä, mutta se oli samaa,\nkuin olisi kaatanut öljyä tuleen. Maija vain yltyi — sai jonkinlaisen\nhermokohtauksen ja parkaisten: Herra Jumala! kaatui pyörtyneenä\nalhaalla seisovien muijien syliin.\n\nKävi sellainen kohina ja itkun hyrske, kuin olisi myrsky myllertänyt.\nHessenkin nokisia poskia pitkin virtasivat kuumat kyynelet. Äskeiset\nherratkin olivat käyneet vakaviksi, ja toinen oli paljastanut päänsä.\nNyt viritti voimakas miesääni virren: Jumala ompi linnamme. Siihen\nyhtyi vähitellen yksi ja toinen, ja tuokion kuluttua aaltoili sävel\ntuon tiheään ahtautuneen kansajoukon yllä kuin meren mahtava pauhina.\nMerkinantokello läppäsi kolmannen kerran, junanlähettäjä heilutti\nkättään, konduktööri puhalsi pilliinsä, veturi vihelsi, ja hitaasti,\nhyvin hitaasti lähti juna liikkeelle.\n\nRehtori Ringbom seisoi vaununsillalla käsivarsi kierrettynä puolisonsa\nvartalon ympäri. Näytti siltä, kuin olisi tuo kalpea, kyynelsilmäinen\nrouva ollut maanpakoon lähtijä eikä hän, tuo tukeva, kookas mies, jonka\ntukka muistutti leijonan harjaa. Hän seisoi suorana kuin sotapäällikkö,\nkuin joku Napoleon, joka on jättänyt jäähyväiset vanhalle kaartille ja\nnyt matkustaa pois Elballe, joka hänelle on määrätty olinpaikaksi. Kuin\nVanhan Testamentin profeetta hän seisoi siinä, junan hiljaa liukuessa\nohi väkijoukon — silmät säihkyen, tulta salamoiden, otsalla ukkospilvi,\njoka uhmasi sortajia.\n\nJumala Suomea varjelkoon!\n\nHesse purskahti itkuun. Siinä meni nyt hänen rakas opettajansa — se\nvanha, hyvä rehtori. Hän muisti, kuinka se kerran oli katsonut häntä\nmuutama vuosi sitten, katsonut kiinteästi, mutta samalla isällisen\nlempeästi: Vai sinä olet _se_ Karlsson. Niin, se hän oli — sama poika,\nnyt kookkaampi ja oppineempi, mutta avuton ja heikko kuin lapsi. Hän\nsuri, suri kasvattajaansa, isäänsä, joka tuossa vietiin pois — pois\ntuntemattomia kohtaloita kohti. Ja hänen sydämensä oli nääntyä tuskasta.\n\nJa-a... så går de'... man ska' vara försiktig.\n\nMokomatkin pösöt! Mitähän nuokin luulivat, olevansa? Seisoivat siinä\npystynokkaisina, paperossia poltellen, mutta valmiina pokkuroimaan\nensimmäistä ryssää, joka maireasti heille hymyili! Kyllä oli Suomen\nkansa vaipunut alas!\n\nHesse pyyhki kyynelensä ja lähti juoksemaan yli ratapihan konepajaa\nkohti. Olikohan rehtori huomannut häntä? Hän oli heiluttanut nokista\nlakkireuhkaansa. Mutta — kuinkapa se olisi voinut tuntea sen\nomistajassa priimusta ja konventin viimevuotista puheenjohtajaa...\n\nSe oli alakuloinen, surullinen kesä. Ei häntä ilahduttanut työ, ei\nMoonan ja tämän omaisten seura. Noissa pienissä huoneissa vallitsi\nsellainen epäjärjestys, että ihan väkistenkin pakkasi hermostuttamaan.\nVanhin sisko oli käymässä kotona — se rautatienkirjurin rouva.\nHiestyneenä ja tukka pörrössä hän istui keittiön pöydän ääressä kahvia\nhörppien. Se odotti lasta, sen näki selvästi. Mies, hiljainen nahjus,\nsouteli keinutuolissa ja kehoitti Hesseä laulamaan: Sjung nu lite' —\nmin hustru tycker så om... Vai laulamaan vielä tässä sekamelskassa!\nKeittiössä kävi sellainen puheenpärinä, että ihan korvia särki.\nMoonakin nauraa hohotti kuin torimuija! Hesse oli aivan onneton.\n\nVanhimman sisaren mies kyseli, niitä hän aikoi ruveta opiskelemaan.\nEi hän vielä varmuudella tiennyt — filologiaa luultavasti... vanhoja\nkieliä, kreikkaa ja latinaa.\n\nJoo, se on oikein, Hesse — sinulla kun on niin hyvä pää, huusi Moonan\nsisar keittiöstä. Minäkin olisin saanut maisterin, mutta, tyhmeliini,\nannoin rukkaset ja otin tuon Kaalepin. Hän nauraa hohotti niin, että\nvatsa hytkyi, mutta aviopuoliso virkkoi rauhallisesti:\n\nTule sinä vain rautatielle, siellä on hyvä olla.\n\nVai rautatielle! Ja naida samanlainen loopana, kuin oli hänenkin\nrouvansa.\n\nJa Hesse sieppasi hattunsa ja lähti suutuksissaan kotiin.\n\nHän tunsi tekevänsä vääryyttä Moonalle. Tyttö erosi sentään sisarestaan\nkoko joukon. Mutta hän oli niin katkeroitunut, niin kiusaantunut, että\narvosteli kaikkea ilkeästi. Hän puri ympärilleen kuin vihainen koira.\nHänhän riutui kahleissaan.\n\nToivotonta oli pakottaa itseään rakastamaan. Ei rakkaus antanut itseään\nkomentaa. Mutta minkä hän mahtoi —? Hänhän oli auttamattomasti kiinni.\n\nJonkun verran valoisammaksi muuttui hänen mielensä, kun hän pääsi\nvarastokonttoriin sijaiseksi. Eräs kirjanpitäjistä oli lomalla, ja\nHesselle ehdotettiin siirtoa konttorin puolelle. Hän suostui ilolla.\n\nSiellä oli kokonaan toisenlaista, siistiä ja puhdasta. Oli hauskaa\nistua hienon kirjoituspöydän ääressä ja laskea. Vastapäätä työskenteli\niloinen herra, tummaverinen tuntikirjuri Tennberg — sama mies, joka oli\nennen hänelle kirjoja antanut. Hänellä oli keuhkotauti, mutta siitä\nhuolimatta hän oli reippain koko joukosta. Viereisessä huoneessa istui\nvarastokirjuri Hemming, hyväntuulinen, laajaliikkeinen herrasmies. Oli\nnautinto katsella, kun hän selitti jotakin asiaa tai yleensä puhui.\nHarppaillen ympäri huonetta hän jutteli kovalla äänellä, heilutellen\nyläruumistaan, kädet selän takana, ja sitten yht'äkkiä pysähtyen ja\njääden haaralla jaloin seisomaan. Hän kohosi vuoroin varpailleen,\nvuoroin laskeutui kantapäilleen, koko ajan levitellen käsiään ja hiljaa\nedestakaisin heiluen. Ylös, alas, ylös, alas... eteenpäin, taaksepäin!\nlaski Hesse mielessään. Kaarto oikeaan, kaarto vasempaan! Hei — siinä\noli uuni! Hemming väisti sen taitavasti, heilui ympäri, selän takana\nolevien käsien tehdessä omituisia, hassunkurisia liikkeitä — aivan\nkuin kravun sakset. Tarttui, ei tarttunut, tarttui! Kädet luiskahtivat\ntoistensa ohi, kämmen puristi kämmentä vuoronperään, välillä aina\nharhalyönti, jolloin kalvoset menivät ristikkäin. Pyörähdys — ja siinä\nhän seisoi taas haaralla jaloin, nousten varpailleen, laskeutuen\nkantapuilleen. Ja puhetta tuli, innostuksen hohteen kirkastaessa\nsileäksi ajeltuja kasvoja. — Joo — se on onni, _fortuna_ — kun saa\nkouluja käydä, niinkuin tämä Karlsson ja ystävämme Teppo! Sillä pojalla\non aina varastonhoitajan virka tiedossa...\n\nHemming kunnioitti oppia. Hän ei ollut itse saanut koulua käydä — pari\nluokkaa lyseota vain, ja siltä valoisalta ajalta oli vielä säilynyt\nsana fortuna, jota hän usein toisteli. Hän lausui sen sellaisella\nhartaudella, sellaisella klassillisella äänenpainolla, että olisi\nluullut rouva Fortunan katsovan suosiollisesti hänen puoleensa.\nMutta ei — päinvastoin oli kovaonni vainonnut häntä koko elämän\najan. Suuriperheisenä, köyhissä oloissa eläen hän oli ponnistanut\neteenpäin rautatiellä, alkaen juoksupojasta — kunnes oli vihdoin saanut\nvarastokirjurin paikan. Mutta — jos joku luuli hänen katkeroituneen,\nniin hän erehtyi täydellisesti. Hemming oli säilyttänyt valoisan,\naurinkoisen luonteensa, horjumattoman toivon parempaan tulevaisuuteen,\nja säästynyt kokonaan kateudelta. Rehdimpää miestä oli vaikea löytää —\nniin ystävällistä, hyväntuulista, niin valmista auttamaan, missä vain\njoku hänen apuansa tarvitsi. Ja rakkautensa oppiin ja tietoon hän oli\nsäilyttänyt — samoin kuin vilpittömän ihailun jokaista kohtaan, joka\noli enemmän lukenut kuin hän. Hesse kiintyi häneen koko sielullaan.\n\nTeppo, toinen kirjanpitäjä, oli ylioppilas, mutta varattomuuden\nvuoksi keskeyttänyt opintonsa ja mennyt rautatielle. Hän oli\nkonttorihenkilökunnan keskus — se mies, jonka puoleen aina käännyttiin,\nkun tahdottiin tietää jonkun latinalaisen tai kreikkalaisen sanan\nmerkitys tahi jonkun tähtisikerön nimi. Niin — _Cassiopaea_,\nPohjantähden vastakkaisella puolen, Otavasta lukien, viiden tähden\nryhmä, joka muodosti kaksinkertaisen W:n. Hemming takoi sitä päähänsä,\nsanoen ensi tilassa tervehtivänsä sitä lakkia nostaen, tällä uudella\nnimellä — kunhan tulivat kirkkaat syyskuun yöt. Hän oli niin monta\nkertaa kävellyt Laitakadulla huolten painamana, tähtitaivasta\ntarkastellen. Vaimo riutui, lapset makasivat tuhkarokossa, vekseli\nlankesi maksettavaksi, ja tuo kaksinkertainen W oli häntä peloittanut.\nOli tuntunut siltä, kuin olisi itse Jumala sytyttänyt semaforinsa\ntaivaalle muistuttaakseen häntä pitkän paperin maksupäivästä. Ja\nalakuloisena hän oli palannut ahtaaseen asuntoonsa.\n\nMutta — nyt oli vielä kesä, vaikka loppupuolellaan. Elokuun aurinko\nhellitti alaslasketuille markiiseille, ja konttorihuoneessa väreili\npunertavanhohtoinen valo. Oli lämmintä, melkein hiostuttavaa. Ikkuna\noli auki. Niityltä, konttorirakennuksen takaa, kalahteli lehmänkello.\nSiellä jyrsi ratavartijan Punikki mehevää ruohoa. Perhoset lentelivät\nkukasta toiseen ja ampiainen pörräsi avonaisen ikkunan alla. Se lensi\nhuoneeseen, teki muutaman vihaisen kierroksen, poukahti kattoon,\nja tuijasi ulos ikkunasta. Tuulenleyhkä rapisutti pöydällä olevia\npapereita. Se tuli mereltä, suolaiselta, siniseltä mereltä, jota laivat\nkyntivät matkalla vieraisiin maihin. Tuntikirjuri Tennberg heitti\nkynänsä, pisti peukalot liivin aukkoihin ja rupesi laulamaan:\n\n    Mellan England och Skottland,\n    där seglade en brigg. Slitna var dess mäster\n    och trasig var dess rigg.\n    Kors i Herrans namn,\n    den gick långsamt fram!\n    Vi hurra' för den resan,\n    när vi kom till Köpenhamn!\n\nSe oli merkkinä yleiseen lepohetkeen. Toiset yhtyivät lauluun, ja\nviereisestä huoneesta säesti Hemming mörybassollaan. Hän ei ollut\nerikoisen musikaalinen, mutta aina valmis avustamaan, jos joku aloitti.\n\nJaa-a! Pitää mennä koettamaan Rommakkoon, vieläkö ahven nappaa, lausui\nhän sytyttäen paperossin.\n\nJa sitten juteltiin kalastuksesta. Kaikki kolme olivat innokkaita\nonkimiehiä — kaikki muut paitsi Teppo, Hän ei välittänyt siitä\nurheilusta.\n\nTennberg virkkoikin: Teppo on liian klassillinen herra sellaiseen\nhommaan.\n\nAsianomainen naurahti eikä vastannut mitään. Hän tarkkaili tielle, joka\njohti ratapihan poikki kaupungille. Yht'äkkiä hän huomautti: Ukko tulee!\n\nSe oli insinööri, konepajan johtaja. Jokainen painui työhönsä, sillä\ntiedettiin, että insinööri pistäytyisi heitäkin katsomassa. Hän oli\njuhlallinen, pitkäpartainen herra, jota pelättiin yhtä paljon kuin\nkunnioitettiinkin, ja hänen kanssaan oli parasta pysyä hyvissä väleissä.\n\nMutta insinööri ei tullutkaan. Sen sijaan saapui asiamies konepajan\npuolelta.\n\nHesse seisoi keskellä lattiaa, tarkastellen kädessään olevaa\npaperilippua.\n\nOnko meillä enkeli kiveä? kysyi hän nauraen\n\nMitä? Sakrament... kuka sellaista tahtoo?\n\nTässä vain pyydetään antamaan 250 grammaa enkelikiveä.\n\nHerrat kerääntyivät Hessen ympärille. Asialle tullut levyseppä yritti\nselittää: Ei sen pitänyt sellaista olla... tuota —\n\nHahhahhaa! Hemming hohotti, niin että huone tärisi. »Engelsten»...\nsakrament! Se Kuljander on taas näyttänyt kirjoitustaitoaan! —\n_Engelskt tenn_ — englantilaista tinaa... sakrament!\n\nKyllä minä sen heti huomasin... muuten minä vain kysyin, selitti Hesse\nnauraen ja viittasi levyseppää seuraamaan.\n\nFiksu poika! kehaisi Hemming. Sillä ei ole pää puusta...\n»enkelikiveä»...\n\nJa Hemming teki muutaman kaarroksen huoneen ympäri ja palasi työnsä\nääreen.\n\nSellaista se oli — herttaista ja toverillista. Hesse ei ollut koskaan\nviettänyt hauskempaa kuukautta. Kaihomielin hän ajatteli lähestyvää\nkoulun alkua.\n\nJää tänne, kehoitti Teppo. Kyllä sinulle paikka toimitetaan. Puhutaan\ninsinöörille.\n\nMutta ei Hesse hennonut jäädä. Viimeinen luokka vielä, ja hän olisi\nylioppilas. Olisi sääli jättää koulua kesken.\n\nJa niin hän lähti. He tilasivat läheisestä kahvilasta kahvit ja joivat\nerojaisia. Hemming oli tapansa mukaan loistavalla päällä.\n\nSillä pojalla on _fortuna_ matkassaan! Professorina se vielä istuu ja\ntentteeraa meidän poikiamme!\n\nHesse nauroi! Setä Hemmingillä oli aivan liian hyvät käsitykset hänen\nlahjoistaan. Mutta — totta puhuen... sellaiset oli hänellä aikomukset:\nroomalaisen filologian professoriksi.\n\nJa sitten sinä saat laulaa kuten Vergilius:\n\n_Ille ego qui, quondam calamo radi chalybeio... anno Domini..._\n\nHemming takoi nyrkillä pöydän reunaan: Käännä se, käännä se!\nSakrament... ne laskettavat latinaa kuin sahtia toisen talon tynnyristä!\n\nTeppo tulkitsi. Se oli vain _Æneis-runoelman_ alku, jota hän hiukan\nomavaltaisesti oli muuttanut: Minä olen se, joka kerran raaputtelin\nteräskynällä...\n\nMitä? Joko niillä siihen aikaan oli Perry fiinet ja extra fiinet?\n\nEi, ei... se kun hän vain oli omasta päästään...\n\nJohan minä ajattelin, että —. Jaa... kukas se oli se roomalainen\nrunoilija?\n\nVergilius.\n\nVergilius, Vergilius — sakrament! Niillä oli hienot nimet!\n\nJa Hemming naputteli sormenpäällä pöydän reunaa, hymyillen\nmietteissään, onnellisena siitä, että tietovarasto jälleen oli\nlisääntynyt yhdellä huomattavalla nimellä.\n\n\n\n\nXVII.\n\n\nPete oli perinyt rehtorinviran — se sukkelaliikkeinen, suuriääninen\nPete. Hän oli muuttunut juhlalliseksi, komentavaksi kuin keisari. Pojat\neivät olisi ihmetelleet, jos hän olisi käyttänyt sanontatapaa: Me,\nPete Nässling, esivallan armosta lyseon rehtori, teemme tiettäväksi...\nHolmssöm, naama suoraan! Niin se varmasti olisi käynyt. Pete ei olisi\nmalttanut jättää järjestyksen valvontaa tuollaisen »valtaistuinpuheen»\naikanakaan. Keisari olisi yhtäkkiä muuttunut konstaapeliksi. Sillä Pete\npysyi Petenä, rehtorinvirasta ja sen aiheuttamista monista huolista\nhuolimatta.\n\nUusi komento ja järjestys — vähän sotilaselämää muistuttava...\nEi politiikkaa, ei politiikkaa — koulupojat lukekoot läksynsä ja\ntotelkoot! Koulu oli jo tarpeeksi kärsinyt sen uhmapäisen Ringbomin\nvuoksi. Nyt oltaisiin hiljaa kuin hiiret.\n\nMutta — tämä uusi hallitus ei miellyttänyt koulupoikia. Pete menetti\nsangen pian entisen kannatuksensa ja suosionsa. Hänessä nähtiin nyt\nainoastaan määrätyn valtiollisen suunnan edustaja — suunnan, joka\nantoi perään ryssille. Mitkään rauhoitustoimenpiteet eivät tepsineet.\nKonventissa ja yläluokilla kuohui. Keskusteltiin, väiteltiin ja\ntulistuttiin — sillä joukossa oli muutamia, jotka nuoruudestaan\nhuolimatta olivat omaksuneet Peten kannan, myöntyväisyyspolitiikan.\nHeidät muserrettiin voimasanoilla ja iskulauseilla. _Timeo Danaos\ndonaque ferentes_ — ryssä oli ryssä, häneen ei voinut luottaa,\nesiintyipä hän minkämielisenä hyvänsä.\n\nHesse toimi toista kertaa konventin puheenjohtajana. Hän oli ottanut\nviran vastaan tärkeistä luvuista huolimatta. Tämän vuoksi hän joutui\nvähänväliä tekemisiin rehtorin kanssa.\n\nPiti valita keskustelukysymys konventin kokoukseen. Hesse ehdotti\nseuraavanlaista: Miten on suhtauduttava venäläiseen sotaväkeen, joka\npataljoonan lakkauttamisen jälkeen oli ottanut haltuunsa kaupungin\nkasarmin? Siinä oli kapinan tuntua, rakkaan, kunnioitetun rehtori\nRingbomin henkeä. Se hyväksyttiin yksimielisesti.\n\nMutta rehtorinkansliassa se nosti äläkän: Mitä — mitä tämä on?\nVenäläiseen sotaväkeen... Oletteko ihan pähkähulluja? Kuka tämän on\nkeksinyt?\n\nHesse omisti kunnian itselleen.\n\nMutta silloin raivostui Pete. Hän hyppäsi pystyyn, ja suun eteen suitut\nviikset pullistuivat uhkaavasti.\n\nJa sinä, Karlsson, koulun kunnia ja ylpeys! Sinä uskaltaisit tuolla\ntavoin saattaa vaaranalaiseksi tämän rakkaan oppilaitoksen! Ja sinä\nolet vapaaoppilas!\n\nHesse suoristautui. Mitä rehtori sillä tarkoitti?\n\nSinä voit menettää sen etuoikeuden! Tässä laitoksessa ei suvaita niitä,\njotka kapinoivat esivaltaa vastaan!\n\nHesse katseli ihmeissään edestakaisin kävelevää rehtoria. Oliko tuo\nsama Pete, joka ennen ystävällisesti taputteli poikia olkapäälle ja\nsuhtautui heihin kuin isä — joskin ärjyikin toisinaan? Tuohan oli kuin\njoku satraappi — kuin joku itämainen hirmuhallitsija, joka halusi\nmurskata ja rusentaa. Hän oli hämmästynyt.\n\nNäytä kirja tänne!\n\nJa parilla kynänvedolla oli tuo keskustelukysymys pyyhitty pois ja\nreunaan kirjoitettu: _Vidi_ — olen nähnyt!\n\nHesse kumarsi ja poistui. Hän kulki punaisena pitkin käytävää ja\nharppasi yläkertaan. Vastaantulevat alaluokkalaiset töllistelivät\nhäntä. Konventin puheenjohtaja ja ylioppilaskokelas Hesse Karlsson oli\nheidän mielestään iso herra, ja he antoivat vaieten tietä.\n\nOlipa tämä kummaa! Minne oli tästä koulusta kadonnut sen entinen\nturvallinen henki? Täällähän asteli rehtori Ringbom... tässä salissa,\noikea kylki hiukan edellä, kädet selän takana ja leijonanharja\ntutisten. Hän nousi tuonne kateederiin koulutyön päätyttyä ja luki\njonkun psalmin rauhallisesti, suurella hartaudella. »Kuule meitä\nihmeellisestä vanhurskaudesta meidän autuutemme Jumala, kaikkein turva\nmaan päällä ja kaukana meressä...»\n\nHesse oli istahtanut juhlasalin oven viereen, melkein oven taakse.\nHänen piti saada koota ajatuksiaan. Hänen katseensa kiersi pitkin\nsalin perälle asetettuja suurmiesten rintakuvia. Siellä oli Lönnrot,\nRuneberg, Topelius, Kivi ja Snellman. _Nuo_ olivat kuunnelleet monta\nvuotta rehtori Ringbomia... jok'ikisen sanan, joka hänen suustansa oli\nlähtenyt, ja _ne_ olivat hyväksyneet ne. Rakkaus maahan ja kansaan,\nja apuna »ikiaikojen Jumala»... kaikkein turva maan päällä ja kaukana\nmeressä...\n\nTuo inessiivi, inessiivi, rehtori Ringbomin lausumana, sillä äänellä,\njoka oli vain hänellä — se loihti esiin ihmeitä... levitti hiljaa\nkuuntelevien koulupoikien silmien eteen mahtavan taulun. Meri — aava\nmeri, jota laskeva aurinko valaisi. Sen viimeiset, veden kalvoon\nvinosti sattuvat säteet olivat kuin siunaus, ja purppurahohde\ntaivaanrannan yläpuolella kuin Isän Jumalan iankaikkinen kunnian\nkruunu. Tuo näky valoi sieluun lohtua, kiitollisuutta opitusta\nviisaudesta... tyytyväisyyden tunteen siitä, että päästiin kotiin\nlepäämään — mutta ei niinkuin orjan raadannasta, vaan rakkaasta,\ninnostuttavasta työstä, joka onnistuakseen vaati lepoa. He katselivat\ntuota miestä, joka pää hiukan kallellaan, juhlallisella äänellä luki\npsalmin sanoja ja sitten, liittäen kätensä ristiin rukoili: Isä meidän,\njoka olet taivaissa...\n\nJa nyt sieltä saarnasi Pete... luki virsikirjasta muutaman värssyn,\nkiireesti, virallisesti — tavalla, jota koulupojat matkivat. 'Jos\nkaupunkia varjella ei tahdo itse Luoja...' Totisesti! Peten kaupunkia\nse ainakaan ei varjelisi — mutta sitä _toista_... sitä kyllä...!\n\nKello soi, ja Hesse hypähti paikaltaan. Heillä oli ensimmäinen\ntunti kreikkaa. Hän riensi luokkaan, pisti konventin ohjelmakirjan\npulpettiinsa, sieppasi Odysseiansa ja riensi ulos.\n\nMiten kävi? huudettiin luokasta.\n\nSuuri risti yli ja vino kuin ryssänkirkon tornissa! kuulutti Hesse\novelta.\n\nPerkele!\n\nSamassa tulla sipsutteli ryssän opettaja sisään, »Kapteenin tytär»\nkainalossa. Hesse pujahti ohi ja riensi kreikan luokkaan.\n\nTäällä vallitsi vielä vanha, rauhallinen henki. Täällä opiskeltiin\njaloa ainetta — kreikkaa, vanhaa klassillista kreikkaa. Odysseus\nfaiaakien maassa, ja häntä auttamassa Nausikaa, Se oli toista kuin\n»kapteenin tyttären» seikkailut!\n\n    Tuonne taakse metsämaan\n    sydämeni halaa.\n    Siell' on mieli ainiaan,\n    sinne toivon salaa...\n\nhyräili Gutzénin Samppa, ja siihen yhtyivät toiset neliäänisesti.\nKiviseinäisessä luokkahuoneessa väreili laulu kuin hiljainen hymni,\nkatketen samassa, kun lehtori Fogman ilmestyi kynnykselle.\n\nPojat huomasivat heti, että vanha lehtori oli tuohtunut. Hän viskasi\nkirjan pöydälle, kirjoitti nopeasti nimensä päiväkirjaan ja pyyhkäisi\nsitten pari kertaa kasvojaan kuin karkoittaakseen ikäviä muistoja.\nSitten hänen päänsä rupesi tutisemaan ja hän alkoi:\n\nMuutamat, joilla on pää kuin nuolluilla kissoilla ja joilla nyt on\nvalta, rupeavat sekaantumaan minun opetustehtäviini. En saisi muka\nluettaa Ciceron kolmatta puhetta Catilinaa vastaan, koska se kuulemma\nsisältää siveellisyyttä loukkaavia kohtia. Nuorison siveellinen puhtaus\non kuulemma vaarassa...\n\nSehän kummaa — mitäs tämä nyt oikein oli? Lehtori Fogman opetti latinaa\nkahdeksannella luokalla, mutta eihän tuo mainittu puhe kuulunut\nkurssiin.\n\nJoo... hän oli ajatellut, että luettaisiin tuo kuuluisa puhe kuin\ndesääriksi, jälkiruoaksi, ylimääräisesti — mutta jääköön, koska se\nkerran oli kielletty.\n\nSiitä olivat pojat hyvillään, vaikka eivät uskaltaneetkaan\ntyytyväisyyttään osoittaa. Lehtori Fogman urheili ennätyksillä, ja nyt\noli rehtori ilmeisesti sekaantunut asiaan.\n\nMutta tähän kirjaan hän ei koske! Tämä on minun serkkuni, lehtori\nKaarlo Fogmanin laittama _Anthologia_, ja me luemme sen!\n\nGutzénin Samppa sai kääntää vanhan. Siinä kerrottiin, kuinka Odysseus\nkauan harhailtuaan viimein osui faiaakien maahan ja meriryönän\nliottamana jäi nukkumaan joen rannalle, yhteenkasvaneen oliivin ja\norapaatsamapensaan suojaan, ilkosen alastonna — kunnes rannalla\nleikkivien neitosten huudot hänet herättivät. Pallo oli lentänyt\nvirtaan, ja tuon onnettomuuden aiheuttama kirkaisu havahdutti hereille\nmonia kokeneen sankarin.\n\nSe meni hyvin, ja Samppa sai kiitokset. Nyt alkoi uuden valmistus.\n\nLehtori käänsi tekstin ja nyt hän pääsi mielialalleen. Rakastaen\nrealismia hän mielellään kertoi kaksimielisiä juttuja. Äskeinen\nrehtorin kielto, ettei hän saanut saastuttaa poikien mielikuvitusta\nluettamalla näillä Ciceron kolmatta puhetta, kipenöitsi vielä hänen\nmielessään, ja hän päätti näyttää, miten peloton mies suoriutuu\ntehtävästään.\n\nKäreällä äänellä hän käänteli uutta läksyä, leikkien tulitikulla,\nniinkuin hänen tapansa oli. Odysseus herää ja rupeaa aprikoimaan, mihin\nmaanääreen hän nyt lie joutunut — röyhkeän kansanko vai vierasten\nvaalijan ja jumaliapelkääväisen. Hänen korvissaan on äsken soinut\nneitosten kirkaisu. Se saa hänet miettimään, mitä olentoja ne mahtoivat\nolla... metsän impiäkö vai oikeita ihmisiä.\n\nTulitikun kappale lensi olan yli. Se oli merkki, että lähestyttiin\nkertomuksen polttopistettä. Odysseus nousee viidakosta, tempaisee\nväkevällä kourallaan tuuhean oksan ja sillä uumiaan kaihtaen lähtee\nastumaan ääntä kohti. (Lehtori vilkaisee poikiin merkitsevästi\nhymyillen: ei se ihan Aatamin puvussa saapastellut! Sitten hän\nkynsäisee kuvettaan, ja taas lentää tulitikun kappale olan yli.)\nPoikien jännitys kasvaa.\n\nKuin raju leijona, joka tuulen tuivertaessa ja sateen piiskatessa\nsäkenöivin silmin hyökkää härän kimppuun, tai väijyy salon hirveä\n— niin Odysseuskin rientää »suortuvasorjia neitoja» kohti, ilman\nvaatteita, alastonna (ainoastaan tuo äskenmainittu oksa uumenillaan) —\nsillä — tarve kohtasi häntä.\n\nLehtori vilkaisee poikiin, nauraa röhähtää, raapaisee kuvettaan ja\njatkaa käännöstään. Mutta nyt eivät pojat enää seuraa. He iskevät\nsilmää toisilleen, sipisevät ja supisevat. Mahtoikohan tuo nyt tulla\noikein käännetyksi? _Khreioo gar hikanen_ — eiköhän lehtori vain\nantanut sille omaa sivumerkitystään — se pitkäpartainen fauni, se\npukinsorkkainen Pan, ukko Sokrates? Pojat painuvat kirjoihinsa ja heitä\nnaurattaa.\n\nLehtori Fogman on tyytyväinen. Vai nuorison siveellinen turmelus!\nNiinkuin eivät nuo juuttaat jo tietäisi tytöistä ja miehen\nmielihaluista — oh! — eivät ne enää mitään mamman poikia olleet.\n_Beanus ad mammam mittitur_ — nämä olivat miehiä, ylioppilaiksi\nvalmistuvia.\n\nHesse sai kääntää uuden läksyn. Häntä nauratti. Mitähän ukko sanoisi,\njos hän oikaisisi äskeisin realistisen paikan? Hän oli kotona tämän\nvalmistanut, hakenut sanat, ottanut selvän lauseparsista, ja _khreioo\ngar hikanen_ merkitsi yksinkertaisesti vain, että _hätä käski_, eikä\nmitään muuta. Hän yritti tarjota omaa käännöstään, mutta ukko keskeytti:\n\nMikä hätä? Sano vain peittelemättä. Niin... tarve kohtasi häntä.\n\nHesse istuutui. Ilmeisesti oli ukko lehtori käsittänyt väärin\ntämän paikan, antaen Homeroksen monissa muissa kohdissa ilmenevän\nrealismin johtaa ajatuksensa harhaan. Hän iski silmää pojille\nkuin huomauttaakseen, että kyllä hän oli oikeassa, mutta että\nvaltioviisaista syistä oli paras taipua. Saattoihan tuon käännöksen\nlehtorin huumorin höystämänä nielaista hyvin... ottaa koomillisesti,\nvaikka ukko Homeros olisi tainnut kyllä panna vastalauseensa.\n\nGutzénin Samppa sai jatkaa, ja lehtori seurasi tarkkaan tämän\nkäännöstä. Hän oikoili, teki pieniä sivuhuomautuksia, ja taas\nlentelivät tulitikun kappaleet olan yli.\n\nMinä olen sitä mieltä, että nuorison siveellisyys on paljon suuremmassa\nvaarassa sen ryssäläispolitiikan vuoksi, jota meidänkin koulussamme nyt\nniin innolla ajetaan. Oletteko kuulleet, että rehtori vaatii Ringbomin\nkuvaa poistettavaksi juhlasalin seinältä?\n\nSehän oli uutta! Kirjat paukautettiin kiinni, ja nyrkkiin puristetut\nkädet takoivat pulpetin kansia. Unohtui Odysseus seikkailuineen,\nunohtui Nausikaa, jalon Alkinoon tytär, unohtui koko äskeinen ilonpito.\nMitä? Mistä oli lehtori sen kuullut?\n\nRehtori mainitsi siitä minulle opettajahuoneessa. On kuulemma tullut\nkäsky kenraalikuvernöörin kansliasta.\n\nVäärä käännös, väärä käännös! Eiköhän ollutkin vain Peten omasta\npäästä koko juttu ja juoni? Äsken annettiin perään ukko Fogmanille,\nkoska hänestä pidettiin — mutta nyt... nyt ei annettaisi jälkeen! Nyt\noteltaisiin kerrankin Peten kanssa!\n\nTunti loppui yleiseen meluun ja rähinään. Viereisestä luokasta oli jo\nmuuan oppilas kurkistanut sisään, että mikä rähäkkä »kreikkalaisten»\nkesken vallitsi. Mutta lehtori Fogman oli viitannut häntä poistumaan.\nMokomatkin ryssän lukijat! Pistivät nokkansa joka paikkaan! Pois!\nTäällä oli torikokous Ateenassa.\n\nSepä oli todellakin uutinen! Se lensi kuin kulovalkea läpi koulun.\nPoikia kerääntyi juhlasaliin rehtori Ringbomin kuvan eteen. Mihin\nse vietäisiin? Oliko todella kenraalikuvernööri —? Vartiota pitävä\nopettaja kuskasi heidät pois.\n\nYläluokat olivat täydessä kapinassa. Päätettiin pitää ylimääräinen\nkonventin istunto. Pete hääri ja liehui punaisena kuin kukko, ja hänen\näänensä kajahteli koulun käytävissä kuin ukkonen. Santarmivaltaa,\nsantarmivaltaa! Eiköhän ollut parasta tehdä lakko... lyödä lossiksi\nkoko koulunkäynti!\n\nVahtimestarikin hiiviskeli varpaillaan kuin pahantekijä. Hän tuli\nopettajahuoneesta. Pojat piirittivät hänet. Oliko ollut puhetta\nkuvasta, muotokuvasta? Pojat tunkeutuivat hätääntyneen vahtimestarin\nympärille niin tiheään, ettei tämä päässyt paikaltaan hievahtamaan.\n\nJos Kaattari vain koskee sormellaankaan siihen kuvaan, niin silloin\nteidän käy hullusti!\n\nEnhän minä, enhän minä, hyvänen aika! Mutta... jos rehtori käskee...\nminkä minä teen. Tässä koulussa on nyt eri järjestys...\n\nPeten ilmestyminen sai pojat hajaantumaan. Kello on soinut! huusi hän.\nMikä kokous täällä on? Jokainen paikalleen!\n\nPiru! Kyllä tässä vielä näytettäisiin!\n\nMutta — sen päivän iltarukoukset olivat mahtavat. Jostakin syystä\nei Pete itse päässyt niitä pitämään, vaan oli jättänyt sen maisteri\nUljalan, ruotsinkielen opettajan, tehtäväksi. Tämä oli entinen\nnäyttelijä, pitkä kuin humalasalko. Mutta ääni — se oli sointuva,\nrikasvivahteinen ja miehekkään kalskahtava kuin näytelmän sankarin.\n\n    Ja pienoisista miehiä\n    varttuupi vielä kerran.\n    Ne on kuin nuolet kädessä\n    väkevän sotaherran.\n    Se kansa, maa on mahtava,\n    joll' ompi näitä nuolia\n    viinensä aivan täynnä!\n\nNiitä oli, oli... Jumalan kiitos — oli! Noita nuolia oli jokainen\ntuossa puoliväliin kolmattasataa käsittävässä poikaparvessa — muutamia\npoikkeuksia lukuunottamatta. Mutta ne hukkuivat nyt kuin pisara mereen.\nToiset seisoivat kyynelsilmin, toiset sinkosivat vihaisia katseita\nvararehtoriin, jonka tiettiin vetävän samaa köyttä. Ja useampi kuin\nyksi katse suuntautui salin sivuseinällä riippuvaan vanhan rehtorin\nmuotokuvaan. Se näytti surullisesti hymyilevän...\n\nSe oli rymyä, jolla sinä päivänä mentiin portaita alas. Pojat\nryntäsivät luokkahuoneisiin, huusivat ja melusivat. Ei auttanut rehtori\nNässlingin karjunta. Ihmeellinen rohkeus oli vallannut pojat.\n\nKadulla hihkaisi joku: Alas Pete! Ja siihen vastasi toinen huuto:\nEläköön rehtori Ringbom! Koko katu kaikui, ja ihmiset kurkistelivat\nlevottomina ikkunaverhojen takaa. Oliko syttynyt sota?\n\nKyllä — sota oli syttynyt, ja se käytiin samana iltana konventin\nylimääräisessä istunnossa. Pete ei ollut uskaltanut antaa vahtimestarin\nilman muuta kantaa kuvaa pois. Asia oli täytynyt jättää konventin\nkäsiteltäväksi.\n\nJälleen kajahti huuto: _In tyrannos_ — sortajia vastaan! Juhlasalissa\noli mieliala niin jännittynyt, että saattoi pelätä vaikka mitä.\nVararehtori istui levotonna tuolillaan. Hän ei ollut koskaan nähnyt\nnoin raivokkaita koulupoikia. Nuohan saattaisivat vaikka pieksää\nhänet. Hän oli saapunut edustamaan rehtoria, joka ei ollut katsonut\nitse voivansa olla läsnä. Asiahan koski häntä — syytettyä. Fariseus!\nMinkävuoksi hänen tarvitsi tuntea itsensä syytetyksi, kun kerran oli\nselän takana kenraalikuvernööri ja koko Venäjän armeija!\n\nSe oli myrskyinen kokous. Harvoin — tuskin milloinkaan he missään\nnähty koulupoikia, jotka muutamissa tunneissa olivat kasvaneet\nmiehiksi. Sellaisia olivat nuo kolmen ylimmän luokan oppilaat. Ei tosin\nruumiiltaan, vaan hengeltään. Hesse Karlsson istui puheenjohtajan\npaikalla kasvoillaan niin tuima ilme, ettei vararehtori tahtonut\nuskaltaa katsoakaan sinnepäin. Hänen äänensä kaikui terävänä,\nkäskevänä... kuin olisi hän vähintään ollut parlamentin puheenjohtaja.\nJa sitähän hän olikin. Sillä tämän koulun konventin istunnoista ei\nyksikään vetänyt vertoja tälle, sillä nyt taisteltiin lain ja oikeuden\npuolesta.\n\nNiin, niin... vararehtori tunsi itsensä kovin avuttomaksi. Hän oli\nkuin vaivainen mato näiden vihastuneiden nuorten jumalien keskellä...\nkuin koppakuoriainen mustassa sortumissaan. Punaisena kuin krapu hän\npyysi puheenvuoroa, mutta hänen käheä äänensä hukkui konventtilaisten\nvoimakkaisiin vastalauseisiin.\n\nSen minä sanon, ettei rehtoria saa loukata!\n\nRehtoria! Eikö rehtorin ensimmäinen velvollisuus ole pitää yllä koulun\narvoa ja kunniaa? Sellainen rehtori saa mennä helvettiin!\n\nSe oli mamssellimainen Sohlstråhle, joka nämä sanat sinkosi.\n\nVararehtori vaipui nojatuoliinsa kuin iskun saanut. Hän pyyhki otsaansa.\n\nSiitä tulee karsseria! koetti hän heikolla äänellä huutaa.\n\nVai karsseria! Jos Sohlstråhlea rangaistaan, niin me eroamme kaikki!\nTeemme lakon koko koulu!\n\nGutzénin Samppa seisoi kalpeana kuin marmori ja hänen nenäkakkulansa\nolivat aivan tipahtamaisillaan. Tällä hetkellä hän tosiaankin oli kuin\nprofessori.\n\nEi siitä tullut mitään karsseria — ainoastaan koulupoikien\nperääntyminen. Mitäpä he voivat hallitukselle, kenraalikuvernöörille\nja santarmilaitokselle. Hehän olisivat kyllä voineet tehdä lakon,\nmutta pääasiaa se ei olisi muuttanut: rehtori Ringbomin kuva olisi\nkuitenkin viety pois. Mutta — olivatpa he kerta saaneet purkaa sisunsa,\nsanoa suorat sanat, osoittaa Petelle, kuinka alas hän oli vaipunut. Ja\ntyydytystä tuotti se, ettei heitä näistä sanoista uskallettu rangaista,\nei edes nuhdella. Heidän arvonsa oli noussut opettajakunnan silmissä.\nItse Petekin suhtautui jonkinlaisella aralla kunnioituksella kolmeen\nylimpään luokkaan. Oli sillä vielä vähän omaatuntoa ja häpyä.\n\nLehtori Fogman sanoi jälkeenpäin: Niinhän te olitte taistelleet kuin\nnumidialaiset leijonat. Tosiaankin... eiköhän Ciceron kolmas puhekin\nolisi saatu läpi, jos olisi yhtä iso rymy nostettu.\n\nPojat nauroivat. Heillä ei ollut mitään halua sen asian puolesta\nkapinoida.\n\nMuutamana lauantai-iltana muotokuva sitten otettiin alas koulun\nseinältä ja kannettiin juhlasaatossa rehtori Ringbomin kotiin. Se\noli kuin katolinen juhlakulkue, jossa kannetaan hostiaa. Ihmiset\neivät tosin paljastaneet päätään. Mutta vakavina he seurasivat pitkin\nkatukäytäviä, poikien marssiessa keskellä katua. Syvän hiljaisuuden\nvallitessa noustiin ylös Ringbomin portaita... aivan kuin olisi\nkannettu ruumista. Rehtorin rouva otti heidät vastaan muutamien\nopettajien kanssa, jotka olivat tulleet sinne jo etukäteen. Hesse\npiti puheen. He, lyseon konventtiluokkalaiset, tahtoivat jättää tämän\ntaulun, rakastetun opettajansa ja rehtorinsa, lehtori Ringbomin\nmuotokuvan tänne hänen kotiinsa siihen saakka, kunnes rauhallisemmat\najat koittaisivat. Olkoon se täällä muistuttamassa siitä rakkaudesta\nja uskollisuudesta, jota he, lyseon oppilaat, tunsivat rehtori\nRingbomia kohtaan. Heillä ei ollut muuta rehtoria kuin tämä mies, joka\nnyt vietti aikaansa maanpaossa. Niinkuin puolalaiset muinoin olivat\nuskollisia maanpakoon joutuneelle kuninkaalleen, Juhana Kasimirille,\nniin he olivat uskollisia rehtori Ringbomille. Se mies, joka asui tässä\nsamassa talossa, rehtori Nässling — (niin asuvat oikeus ja vääryys\nusein rinnakkain) — ei ollut heidän rehtorinsa muuten kuin esivallan\npakosta. Mutta — koskaan he eivät tunnustaisi häntä. — Ja yhtä varmasti\nkuin tämä muotokuva täältä kerran noudettaisiin takaisin entiselle\npaikalleen ripustettavaksi — yhtä varmasti palaisi se mies, jota taulu\nesitti, rehtori Magnus Gabriel Ringbom, kunnian ja aatteen mies, jalon\nuhrautuvaisuuden ja isänmaanrakkauden ylevä esikuva — marttyyri, joka\nkärsi kansansa ja sen sortajien tähden! Eläköön hän!\n\nTällaista ja paljon muuta puhui Hesse, ja se oli liikuttava hetki.\nLauseet eivät tainneet olla aina niin kieliopin mukaisia, mutta kukapa\nsuuren innostuksen hetkinä kielioppia muistaisi — henki saa korvata\nkaiken. Neiti Liljebäck, ranskankielen opettajatar, katseli aluksi\nhymyssä suin tuota pystynenäistä konventin puheenjohtajaa, joka silmät\nsäikkyen puhui... kuin olisi hän ollut jokin pikkuinen Mirabeau —\nmutta kuta pitemmälle Hesse ehti, sitä liikutetummaksi kävi neiti\nLiljebäck'kin, ja lopulta virtasivat kyynelet hänenkin silmistään,\nvaikka hän koettikin hymyillä. _C'est ça_... sehän meni oikein\nnäppärästi. Ja puheen päätyttyä tuli neiti Liljebäck Hesseä oikein\nkädestä kiittämään. _C'est ça!_\n\nTällä taistelulla oli laajemmatkin seuraukset Hessen elämässä. Se\noli ravistanut hänet unteluudesta ja tylsyyden tilasta, jossa hän\npari viime vuotta oli elänyt. Se oli vallinnut hänen tunne-elämäänsä.\nNöyränä kuin orja hän oli mukaantunut asemaansa Moonan kotona —\ntosin joskus hengessään kapinoiden, mutta kykenemättä katkaisemaan\nkahleitansa. Hän oli kärsinyt tuosta alentavasta suhteesta — olla\nkihloissa kiitollisuudesta. Ei — jollei liitto perustunut rakkauteen,\ntodelliseen, vilpittömään rakkauteen, se oli purettava. Se oli\nepäinhimillinen, niin — epäsiveellinen.\n\nMuutamana iltana ylioppilaskirjoitusten jälkeen hän ilmaisi\npäätöksensä. Se oli lyhyt ja karski: hän ei rakastanut Moonaa — siis\nkihlaus oli purettava. Mikä ei sopinut — ei sopinut. Moona ei sopinut\nhänelle eikä hän Moonalle. Mitä Moonan äitiin tuli, niin hän oli kyllä\nsuhtautunut Hesseen erittäin ystävällisesti... syöttänyt, juottanut ja\nvaatettanut. Mutta — hän pyysi saada maksaa tämän kaiken vaivannäön...\nkoko ylöspidon.\n\nSiinä itkettiin hiukan, varsinkin Moonan äiti. Mutta Hesse — ihme kyllä\n— pysyi koko ajan kuivin silmin. Kurkkua vain hiukan kuristi.\n\nMinä olen varma, että Jumala on teidät yhteenaikonut, sanoi Moonan äiti\nkyyneltensä lomasta.\n\nSaattoi olla niin. Mutta sittenkin — Hesse Karlsson oli päättänyt\nkulkea omaa tietään. Ei hän aikonut asettua Jumalaa vastaan, ei —\npäinvastoin hänellä oli täysi syy otaksua, että hän ainakin _tässä_\nasiassa oli tarkoittanut toisin kuin Moonan äiti.\n\nMurskasit sydämen, kuiskasi hänen omatuntonsa. Kummanko? kysyi Hesse,\nsillä hän oli niin ylenannetulla päällä. Äidin, vastasi omatunto. No,\nsitten ei hätää... hän kyllä aina toipuisi. Moona oli jo pitemmän ajan\nollut selvillä hänen tunteistaan. Hän oli siis tavallaan tähän jo\nvalmistautunut...\n\nJa painaen lakkia syvempään Hesse asteli Asemakatua ylös, poiketen\nviimeisestä nurkasta vasemmalle, hautuumaalle käsin. Hän kulki\ntavallisesti sitä tietä kotiinsa.\n\nKevät, kevät! Lumi suli, räystäät tippuivat. Talonisännät aukoivat\nväyliä yhä lisääntyvälle vedelle.\n\nSe on oikein! ajatteli Hesse. Väylät auki vain, sillä elämän virta oli\nvettä tulvillaan! Ja voi sitä, joka rakensi patoja sen tielle! Hän\nnäkisi niiden murtuvan, murskaantuvan — häviävän jäljettömiin.\n\n\n\n"]