[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fEe9dwqWCXcdpyq49kl3d6IfIEWwL_OGzl-H1Xi9Oyh0":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},3415,"Tie selvä II","Järventaus, Arvi",1883,1939,"3415-jarventaus-arvi-tie-selva-ii","3415__Järventaus_Arvi__Tie_selvä_II","Romaani","romaani",[],[],"fi",1928,null,41503,266350,false,75695,[23],"Finnish fiction -- 20th century",[25],"Novels","\"Tie selvä: Romaani nykyajalta, II\" by Arvi Järventaus is a novel written in the late 1920s. The story is set in Finland, likely in the early 20th century, and follows the daily life and inner struggles of Hesse Karlsson, a young man who becomes a clerk at a busy railway junction in rural Etelä-Pohjanmaa. The book explores themes of ambition, disappointment, social class, and the routines and frustrations of provincial life, highlighting both the camaraderie and the stagnation among railway workers and local townsfolk.  The opening of the novel introduces the bustling railway hub of Itäsuo and paints a vivid picture of its people and landscape. We quickly meet Hesse Karlsson, whose dreams of an academic future have crumbled, leading him to the pragmatic and sometimes monotonous position of a firewood clerk. The narrative details his relationships with colorful colleagues—ranging from the arrogant Germanophile Hahn and cheerful Krank, to various other railway men and townspeople—each with their quirks and personal baggage. The section delves into the day-to-day realities of the railway office, touches on challenges like dishonesty in business and the dominance of the Swedish language in official matters, and follows Hesse through both routine work and social encounters, culminating in visits to other small stations with an atmosphere mixing camaraderie, boredom, melancholy, and philosophical reflection. (This is an automatically generated summary.)",[],228,"Romaani sijoittuu Etelä-Pohjanmaalle ja kuvaa Suomen sisällissodan tapahtumia valkoisten näkökulmasta. Tarina seuraa rautatieasemalla työskentelevän Hesse Karlssonin vaiheita ja pohjalaista mielenmaisemaa suuren murroksen ja sota-ajan kynnyksellä.","Arvi Järventauksen Tie selvä II'' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3415.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Jari Koivisto ja Projekti Lönnrot.","TIE SELVÄ II\n\nRomaani\n\n\nKirj.\n\nARVI JÄRVENTAUS\n\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\n1928.\n\n\n\n\n\n\nI.\n\n\nItäsuo on suuri rautatiesolmukohta Etelä-Pohjanmaalla. Siitä haaraantuu\nrata kolmeen eri suuntaan: Pohjois-Pohjanmaalle, etelään, kohti\npääkaupunkia, ja Pohjanmaan rannikolle, Vaasaan, joka jo vanhoista\najoista on tunnettu mm. siitä, että se lähettää ulos viljaa, tuota\nkuuluisaa ruista, joka syksyllä kullankellervänä lainehtii pitkin\ntasankoja, saaden tuon muuten karun ja yksitoikkoisen seudun näyttämään\noikealta rikkauden luvatulta maalta. Ja varakasta seutu onkin, talot\nkaksikerroksisia, pitkät ikkunarivit jokea vasten. Tasangoilla elävä\nkansanlaulu on laskenut ne moneen kertaan ja ylistänyt kartanoa, jossa\nniitä on eniten yhdessä jonossa. Kaikki on suurta, repäisevää ja\nlaajaa — niin viljelykset kuin talonpoikain tavat ja elämäkin. Täällä\npidetään vieläkin viikon kestäviä häitä ja hautajaisia, vaikka seudulla\nvaltaanpäässyt uskonnollinen herätysliike onkin elämän tasoittanut. Ei\ntapella enää niinkuin ennen — ei ainakaan yhtä suuressa mittakaavassa.\nMutta samat laulut kaikuivat kujilla ja teillä nyt niinkuin menneitten\npolvienkin aikoina — laulut, joissa kerrotaan helapään heiluttajista ja\nheidän matkoistaan linnasta linnaan. Se on voimakasta kansaa, ylpeää ja\nvapaudestaan arkaa. Se ei ole tottunut pokkuroimaan herraa. Aatelismies\nei ole viihtynyt tämän maakunnan lakeuksilla eikä krapu sen pitkissä,\nmahtavissa virroissa, jotka halkovat sen tasangolta. Suomalainen pusta\nerikoisine elämäntapoineen — puuttuu vain hevospaimen unkarilaiseen\ntyyliin. Sillä kymmenvuotiasta, resuista ja vikkelää paimenpoikaa,\njoka toisinaan kaitsee hevoslaumaakin, ei sovi verrata eteläisen\nsukulaismaan koreastipuettuun _czikós-sankariin_.\n\nRautatieasema on vilkas liikepaikka. Se onkin Pohjanmaan suurimpia.\nJunia tulee ja menee. Enemmän kuin puolikymmentä kertaa päivässä\nlainehtii tuo pitkä laituri täynnänsä matkustajia. Tällä asemalla on\nHesse Karlsson löytänyt toimialansa.\n\nToiveet lukujen jatkamisesta olivat täydellisesti rauenneet. Ei ollut\ntullut vastaan sitä miestä, joka olisi ruvennut takaamaan köyhää\nlaitalaissepän poikaa. Kun kerta tarjoutui tilaisuus päästä virkaan\nheti, niin ottakoon vastaan. Ei niitä nyt kaikkia ruvettu akatemioissa\nkouluttamaan. Kauppias Nyström, isän serkku, se oli tämän lauseen\nlingonnut, kun oli oltu häntä takuumieheksi pyytämässä. Roomalaisen\nfilologian oppituoli oli kertakaikkiaan siirtynyt saavuttamattomiin.\nSen sijaan oli kohtalo lahjoittanut toisen: tavallisen ympäripyörivän\nkirjoituspöytätuolin Itäsuon aseman halkokirjurin konttorissa.\n\nHesse Karlssonista oli tullut halkokirjuri.\n\nHän muisti hyvin sen päivän, jolloin hän syksyllä, puolikymmentä\nvuotta sitten oli luokkatoveriensa seurassa matkustanut uuteen\nvirkapaikkaansa. Toiset menivät Helsinkiin lukujansa jatkamaan, hän\nlaskeutui alas Itäsuon asemalla apein, murheellisin mielin. Oli\nmyöhäinen ilta, ja satoi kaatamalla. Hän heilautti kättä tovereilleen\nja hävisi asemarakennukseen. Tuo kädenheilahdus merkitsi samalla\njäähyväisiä Kliolle, maineelle — tieteen ylevälle runottarelle.\n\nHän oli aluksi palvellut harjoittelijana parisen vuotta ja päässyt\nsitten sähköttäjäksi. Niihin aikoihin oli varastojakson halkokirjurin\nvirka joutunut avoimeksi. Hänkin oli hakenut, osaamatta yhtään\nuneksia pääsemisestä. Mutta niin oli kohtalo järjestänyt, ettei\nvirkaa ollut hakenut kuin jokunen harva, eikä niistä harvoistakaan\nollut ylioppilastutkintoa muilla kuin hänellä. Kun vielä otettiin\nhuomioon, että hänellä oli käytännöllistä kokemusta — hän oli\nylioppilaaksitulo-kesänsä kuluttanut kotikaupungin varaston\nhalkokirjurin sijaisena — oli hän katsottu ansioituneimmaksi. Ja niin\nhän oli saanut viran.\n\nSe oli kirjavaa joukkoa tämä rautatien henkilökunta — mitä\nerilaatuisimmilta elämänaloilta. Entisiä upseereita, merimiehiä,\npikkukauppiaita, käsityöläisten ja rahamiesten poikia, enemmän tai\nvähemmän elämän varjonpuolelle joutuneita. Niin — useimmilla ei ollut\ntainnut mitään toimialaa ollakaan, ennenkuin rautatie avasi sylinsä ja\notti vastaan nuo haaksirikkoutuneet, viisaat ja tyhmät, suku-ylpeät\nja ahdaspäiset, joiden matalan otsan sininen virkalakki peitti ihan\nkulmakarvoja myöten. Yhtä jäykkä kuin oli heidän virkalakkinsa\nvaakasuora lippa, tuntui heidän maailmankatsomuksensa olevan. Ja\nyhtä kapeasti, kuin oli tuota samaista lippaa, näytti Luoja heille\njärkeä lainanneen. Saattoi ajatella, ettei tuolla ylhäällä katsottu\nrautatievirkamiehen kovin suurta älyn leiviskää tarvitsevan.\n\nAsemapäällikkö, entinen kadetti, jolta lahjojen puute oli sotilasuran\nkatkaissut, oli virkavaltainen ja häikäilemätön. Ainoa, mistä hän sai\nkadettiaikaansa kiittää, oli suora sotilaallinen ryhti ja kantava\nääni. Se sai asemamiehet vapisemaan. Tuli ja leimaus, jollei kolmannen\nluokan oven pönkäksi asetettu shrapnellin kuori ollut paikoillaan! Sen\noli asemapäällikkö itse luovuttanut käytäntöön ja hän piti keksintöään\nerittäin onnistuneena. Tuollainen uhkaava möhkäle — nyt vaarattomaksi\ntehty — palvelemassa ovenvartijana. Palkinnon saisi rautatiehallitus\nhänelle antaa, sillä tuolla tavoinhan estettiin ovi luksumasta ja\nlukko särkymästä. Nämä kirotun ylpeät talonisännät, heidän poikansa\nja piikansa, kulkivat odotushuoneessa kuin kotonaan — sisään, ulos,\nulos, sisään, sylkivät ja töpehtivät, vaikka siellä oli joka uunin\nedessä erityinen sylkylaatikko, valtion rautateiden nimikirjaimilla\nvarustettu: S.J.i.F. — Statsjärnvägarne i Finland. Mitä he välittivät\nsiitä. Ollen tottuneita syljeskelemään pirttiensä lattioille he tekivät\nsamoin asemallakin. Odotussalin permanto oli sylkyläiskiä täynnä. Ja\nmenepäs heille siitä huomauttamaan, jestanpoo! Asemapäällikkö Dammert\noli sen kerran tehnyt. Ei kai tuo lattia nyt ole Kristuksen kasvot!\nSillä lailla! Lihava körtti-isäntä oli kääntänyt hänelle selkänsä ja\nruiskauttanut pitkän, ruskean sapelisyljen, niin että oli litsahtanut.\nJestanpoo!\n\nEnsimmäinen kirjuri von Hahn oli vanha tuttu, saman kaupungin poikia\nkuin Hessekin, vaikkeivät heidän tiensä olleet sen jälkeen kohdanneet\nkilin kerran Leppäsaarella, tuon surullisen suopursu-hakuretken\nyhteydessä. Nyt oli Hesse paremmin selvillä miehestä ja hänen\nsuvustaan. Ollen aatelismies, kuten nimestäkin saattoi päättää, hän\noli päässyt rautatielle heti, kun koulutie oli noussut pystyyn.\nPitkänä ja hontelona, tukka kammattuna kauniille jakaukselle, hän\nistui konttoripöydän ääressä pauhaten ja ärhennellen. Häntä tuntui\nvaivaavan ainainen paha tuuli, jonka syytä oli vaikea tietää. Mutta\njoskus hänelle sattui parempiakin puuskia ja silloin hän tavallisesti\npuhui suvustaan valitellen sitä, ettei sitä oltu Suomessa rekisteröity.\nIsoisä ei ollut jaksanut maksaa siitä johtuvia kustannuksia,\nrutiköyhä kun oli ollut. Hän piirusteli joutessaan sukunsa vaakunaa\n— töyhtöpäinen kukko, toisella jalalla sotilassaappaan varren suusta\nkiinnipitäen katselee uljaasti eteensä. Alla seisoi latinaksi: Gallus\ngallans de caliga — kukko haaveillen sotilassaappaasta. Tarinan mukaan\noli eräs hänen esi-isistään, jolla oli ollut halu päästä maailmassa\neteenpäin, kunnostautunut muutamassa ratsuväkitaistelussa, ja sen\njohdosta aateloitu. Hahn jutteli siitä mielellään työnsä lomassa.\nEikä hän vielä suuttunut, kun rautatien-saarnaaja Rund, pieni pyöreä\nja iloinen pappismies, jonka erikoisharrastuksiin kuului kananhoito,\nhuomautti, että Hahnin vaakunassa oleva kukko oli Houdan-rotua, huono\nhautomaan.\n\nMutta silloin hänen kärsivällisyytensä loppui, kun Hesse uskalsi\nmuistuttaa, ettei latinalainen teksti ollut oikein kirjoitettu.\nVarmaankaan ei vaakunan-tekijä ollut tarkoittanut sotilassaapasta,\ncaligaa, vaan yksinkertaisesti kanaa, _gallinaa_. Mietelauseen pitäisi\nsiis kuulua: _Gallus gallans de gallina_ — kukko haaveillen kanasta.\nHahn raivostui, hyppäsi pystyyn, puski kiukkunsa kiusantekijälle,\nletkautellen tätä tämän suomalaisuudella ja tavallisesti lopettaen\nnäillä paljonpuhuvilla sanoilla: On kaksi asiaa, joita vastaan tässä\nmaassa pitää kynsin hampain taistella: suomenkieli ja keuhkotauti!\n\nMelkein kaikki hänen omaisensa olivat kuolleet keuhkotautiin.\nHesse muisti Hahnin isän, vanhan rautatien kasöörin, joka palkkoja\nmaksaessaan köhi ja ryki. Sitä oli aina pelätty, ja palkkaa\nkuitattaessa oli koetettu pidättää hengitystä, jottei vain olisi saatu\nbasilleja. Hahnkaan ei ollut varma, miten hänen lopulta kävisi. Lääkäri\noli moittinut hänen rintaansa heikoksi ja kehoittanut mitä suurimpaan\nvarovaisuuteen.\n\nToinen kirjuri, Brynolf Krank, oli hauska velikulta. Hän oli ainoa\njoukosta, jolla oli tavallista enemmän älyä, vaikk'ei häntäkään oltu\nkoulunkäynnillä pilattu. Koulusta erotettuna jonkin kepposen vuoksi\noli hän omalta osaltaan joutunut vahvistamaan vanhaa sananpartta,\nettä papin pojat ovat pahimpia. Hummattuaan aluksi merillä ja\npurjehdittuaan pari kertaa maapallon ympäri hän oli sukulaistensa\navulla lopulta päässyt rautatielle. Hänen sturm und drang-kautensa oli\nsiis onnellisesti ohi, ja naimisiin jouduttuaan hänestä oli muodostunut\nkaikin puolin kelvollinen virkamies ja perheenisä. Mutta iloinen\nluonne ei ollut häntä jättänyt avioliiton sala-karisella merelläkään —\nniinkuin hänen oli tapana sanoa. Hän oli erinomainen kertoja ja osasi\nkasvattaa mielikuvitukselleen siivet, miten tilanne kulloinkin vaati.\nHänestä ja Hessestä tuli ennen pitkää mitä parhaat ystävät.\n\nKrank harrasti vaakunatiedettä. Merimatkoillaan hän oli tutustunut\nerilaisiin tatueeraamistapoihin, ja siitä kai johtui, että hän\nmaihin jouduttuaan päätyi vaakunatieteeseen. Siitä oli tullut hänen\nintohimonsa. Itse hän ei vaakunaa omistanut, mutta sitä innokkaammin\nhän tutki toisten aateliskilpiä. Olipa hän kirjoittanutkin\ntutkimustensa tuloksista johonkin aikakauskirjaan ja saanut\nasiantuntevalta taholta tunnustusta. Hän olikin selvillä kaikkien\nSuomen aatelissukujen historiasta. Hahn koetti toisinaan innostuttaa\nhäntä omaa sukuansa tutkimaan, mutta Krank pudisti päätään: Ei siinä\nole mitään tutkimista... se on selvä. Sinä polveudut kukosta... tai\noikeammin kanasta. Sinun pitäisikin muuttaa nimesi »von Huhniksi».\n\nUusi myrsky ja haukkumasanojen tulva. Mutta tällä kertaa ei Hahn\npystynyt käymään kiinni toisen suomalaisuuteen. Sen sijaan hän\nletkautteli tätä tämän monilla tyttöhistorioilla. Kuinkahan monta\nompelijatarta sinä olet pitänyt ennenkuin nait tämän viimeisen,\nnykyisen rouvasi? Krank vastasi: En useampaa kuin sinä puffia...\nsillä erotuksella vain, ettet sinä ole nainut tätä viimeistäkään!\nSanasotaa jatkui, kunnes asemapäällikkö astui huoneeseen ja lopetti\ntoran lyhyellä komennolla: Kas niin... laukaukset vaihdettu! Aselepo!\nHaavoittuneista huolehtivat sanitäärit. — Hänessä tuikahti toisinaan\nhuumorin kipinäkin. Hahn löi kirjansa kiinni, sieppasi lakkinsa ja\nsyöksyi ravintolan puolelle. Siellä hän tilasi kupin kahvia Kauniilta\nKatrilta, mielitietyltään, unohtaen hetken kuluttua koko kahakan.\n\nRautatienravintola olikin viihtyisä paikka. Junien välillä, jolloin ei\nollut matkustajista haittaa, he poikkesivat sinne kaikki juomaan kupin\nkuumaa tai tarinoimaan ravintolanpitäjän, rouva Jusslénin, kanssa. Tämä\noli asemapäällikön leski ja elätti nyt itseään tällä tosin ankaralla ja\npaljon työtä vaativalla, mutta tuottoisalla toimella. Hän omisti kesyn\napinan, joka toisinaan pääsi irti häkistään ja hyppi ympäri ruokasalia,\nkiipeillen ikkunaverhoja ja katon kannatuspylväitä pitkin ja kaadellen\nliemikulhoja ja lautasia. Rouva Jusslén nauroi lemmikkinsä tempuille\neikä välittänyt tämän tekemistä vahingoista. Herrat syöttivät sitä\nkilvan. Se oli erityisesti kiintynyt Hesseen, mutta ei voinut ollenkaan\nsietää kirjuri Hahnia.\n\nSe tuntee sinut läheiseksi sukulaiseksi, kiusoitteli viimeksimainittu,\nkun apina kiikkui Hessen olkapäällä ja näpisteli tätä korvasta. Niin\non... mutta se ei tunnusta sinua aatelismieheksi, koska ei kärsi\nsinua. Hahn heitti Hesseä vehnäpalasella. Apina sieppasi sen lennosta\nja viskasi Hahnia keskelle otsaa. Katsopas... se ei huoli edes sinun\ntarjoamastasi vehnäsestä! Asemapäällikkö ja Krank nauroivat. Noiden\nkahden välillä vallitsi ikuinen sota.\n\nMutta kun he kuulivat junan vihellyksen, he kiiruhtivat konttoriin.\nRouva Jusslén huusi Romeota, mutta marakatti ei kuunnellut häntä.\nSe hyppi Hessen perässä pitkin asemasiltaa. — Siitähän sinä,\nPuu-Kaalsonni, saat hyvän apulaisen. Se mittaa halkopinot hännällään,\nhuusi Hahn mennä viuhtoen konttoriin pitkät käsivarret heiluen.\nEi... sinähän tarvitset puhemiestä. Romeo on hyvä ystävä Kauniin\nKatrin kanssa, huusi Hesse hänen jälkeensä. Juna tulla porhalsi\nasemalle. Uteliaita kasvoja kurkisteli vaununikkunoista ihmetellen\ntuota omituista paria: mies kulki laiturilla taluttaen pitkähäntäistä\nmarakattia, joka vihaisena irvisteli ohijyrräävälle junalle.\n\nSellaista se oli. Hesse työskenteli omassa konttorissaan\nasemarakennuksen toisessa päässä. Se oli yksitoikkoista hommaa —\nhalkoja ja aina vain halkoja. Kuka olisi uskonut, että hän, entinen\nhaaveellinen koulupoika, jonka mielikuvitus ratsasti halki taivaan ja\nmaan, — hän, runouden rakastaja, kirjatoukka, tieteen palveluksesta\nuneksinut, käsitteli elämäntehtävänään halkoja ja halkopinoja,\nhuolehti kuivatuksesta, aumaamisesta, puiden säilytyspaikkojen\nvuokrauksesta. Oh, kohtalo oli sitonut hänet maahan, äiti Demeteriin,\nlujemmin kuin hän konsana olisi osannut aavistaa! Hän oli nähnyt\nunta Akhaian palmulehdoista ja Ateenan Akropoliista, ikuisesta\nkaupungista, Roomasta, Colosseumista ja Via Appiasta. Ah, mikä nautinto\npäästä kerran nuorena dosenttina matkustelemaan näissä maissa...\nihailla seitsemän kukkulan kaupunkia tai näköalaa Akropoliilta\nLykabettos-vuorelle päin. Lyseon viime luokilla hän oli ollut siitä\nihan varma. Rehtorikin oli kerran huomauttanut, että Hesse Karlsson\nmenisi vielä pitkälle, tuottaisi kunniaa kotikaupungilleen... Ja tässä\nhän nyt istui Itäsuon aseman halkokirjurin konttorissa, katsellen\ntulevia ja meneviä junia ja rustaten raporttejansa. Polttoaineraportit,\ntyömiesten palkkalistat, veturilaput... siinä hänen »tieteellinen\ntyöskentelynsä». Akhaian palmulehtojen asemesta Etelä-Pohjanmaan\nmäntymetsät, Akropoliin asemesta halkoaumat, ikuisen kaupungin sijasta\nVaasa, rannikkoruotsalaisten päävarustus. Siellä ei suomalainen\ntuntenut olevansa edes omalla maallaan, edes oman kansansa keskuudessa.\n\nÄidinkielen alennustila häntä erityisesti painoi. Rautateillä vallitsi\nruotsi... aina ja yksinomaan vain ruotsi. Ruotsalaiset virkamiehet,\nruotsi virkakielenä, asemien nimet ruotsalaiset harvoja poikkeuksia\nlukuunottamatta — kaikki ruotsiksi. Ne muutamat suomalaiset, joiden oli\nonnistunut tänne päästä, ruotsalaistuivat. Niin kävi hiljakseen Tepon,\ntuon kunnon toverin kotikaupungin varikossa. Hänkin puhui ruotsia\nvirkatoveriensa kanssa. Mikäs auttoi — se pidettiin luonnollisena.\nÄlä rupea harrastamaan kielipolitiikkaa, jos aiot mennä eteenpäin\nrautatiellä, oli Teppo häntä varannut. Ja kuitenkaan eivät olot siellä\nolleet lähimainkaan niin kurjat kuin täällä Itäsuossa.\n\n»Eteenpäin». Niinkuin tällä alalla olisi minkäänlaisia etenemisen\nmahdollisuuksia ollut. Kaukaisin päämäärä oli puutavarakonttorin\nesimiehen virka pääkaupungissa. Mutta sepä ei ollutkaan joka pojan\nnäpättävissä. Ei siis kannattanut toivoa. Tässä, näiden paperien\nääressä kai hänen elämänsä kuluisi... matkoilla ympäri piiriä, asemalta\ntoiselle... puiden vastaanottoa, jakelua, kinailua ja riitelemistä\nasiamiesten ja asianomaisten virkamiesten kanssa. Alituista valvomista\nja varpaillaanoloa... pettymyksiä, huolta ja harmia... ei edes\nsunnuntain lepoa. Aamukuudelta jo kolusivat hänen ovensa takana...\nasiamiehet. Eiköhän Kaalsonni tulisi konttuuriin? Koko pyhäpäivän sai\nkirjoittaa laskuja ja todisteita.\n\nJa jos ne olisivat edes puhuneet totta — nuo torpparit ja talonpojat.\nMutta ei — piti vain valehdella, koska kerta oltiin tekemisissä valtion\nkanssa. Hän teki rautatiehallitukselle esityksiä säilytyspaikkojen\nvuokrauksesta, kun asema-alueet eivät aina riittäneet. Hyvä! Sillä\nja sillä hinnalla vuokrasi Matti Männikkö niin ja niin laajan\npalstan. Hyvääkö maata? Tasaista kuin pöytä... niin seisoivat pinot\nkuin kivipermannolla! Hyvä! Halkokirjuri uskoi, maksoi vuokran ja\nvedätti ostetut halot. — Tuli kevät, lumi rupesi sulamaan. Käytiin\ntarkastamassa vuokrattuja säilytyspaikkoja. Oh, Herra — veden vallassa\npinot, niin että sai melkein ruveta lauttaa lyömään! Osa kaatunut,\nhajonnut, osa kaatumaisillaan. Uusi pinoaminen, uudet kustannukset...\nhevosetkaan eivät päässeet lähelle, täytyi rakentaa erityisiä laitteita\nniitä varten. Talonpoika, rehellisyydestään kehuttu suomalainen\ntalonpoika, oli vuokrannutkin vesijättömaan tai hyllyvän suonreunan.\nPysyttele siinä sitten alkuperäisen kustannusarvion puitteissa!\nSelityksiä rautatiehallitukselle, kyselyjä ja uusia selityksiä. Miks'ei\nasianomainen halkokirjuri ota lähempää selkoa? Piru vieköön! Kuka se\ntalvella — se lonotti... paksun lumen aikana, millaista oli maaperä\nhangen alla, kun maanomistaja, veitikka, valehteli!\n\nEntä sitten halkojen vastaanotto.\n\n»Ylösostaja» tarjosi määrätyn määrän puita, kuivia, laillisen mitan\ntäyttäviä. Siitä sovittiin asemilla. Senaatin kulkulaitostoimikunnan\nesittelijä matkusti ylimääräisellä junalla rautatiehallituksen\nasiantuntijan kanssa ja teki kaupat. Siinä ei asianomaisen\nhalkokirjurin tarvinnut tehdä muuta kuin seurata mukana. Hän tunsi\nmiehet, minkälainen mikin oli, kuinka luotettava j.n.e. Mutta\nviimevuotisia ylösostajia ei näkynytkään — olivat menneet ties mihin,\ntai piiloutuneet uusien miesten taakse. Ahneus oli vallannut heidät.\nUusi mies tarjosi, selitti ja tarjosi: hänellä sitten oli halkoja,\nhalakoja... kuivia kuin kapakalat... ihan helisivät, kun yhteen löi.\nJa hän sitten myi halvalla, halavalla... puolikolomatta markkaa kuutio\nhavu- ja kolome koivuhaloista. Hyvä! Tehtiin kaupat, kirjoitettiin\npaperit alle. Herrat matkustivat Helsinkiin, ja halkokirjurin\ntehtäväksi jäi aikanaan ottaa halot vastaan. Mutta — mitenkäs kävi!\nSopimusta oli noudatettu vain suurin pääpiirtein. Kuivien puiden\nasemesta tuotiinkin märkiä tai puolikuivia. Ne helisevät halot olivat\nsatua vain. Halkokirjurin huoleksi jäi hoitaa niihin »ääni». Kysyit\ntalonpojilta, jotka vedättivät. Ei niiden tarvinnut kuivia ollakaan...\nsanottiin, että kun tulevat kruunulle... Siinä sitä oltiin, mitäs teit?\nRupesitko käräjöimään? Turhaa vaivaa! Niitä käräjiä olisit saanut käydä\nkoko loppuikäsi!\n\nNo niin. Tarkastetaan pinoja. Niitä on pitkälti, pitkälti... monia\nkymmeniä kahden- ja kolmenkymmenen sylen pituisia. Mutta minkälaisia!\nHerra varjele — harvoja niin, että lakkinsa läpiviskaisi, ladottu kuin\nlasitavara! Puhu siinä, hauku siinä. Talonpoika huomautti taaskin:\nNiin käskettiin laittaa... ei sen ole niin nuukaa, kun se tulee\nrautatielle.... Mitäs sanoo ylösostaja? Ei se niin ole... milloinkaan\nei ole ollut sellaisesta puhetta! Kuuntele siinä sitten välittäjän ja\ntavaran omistajan väittelyä ja tee lopuksi vastaanottopöytäkirja —\nsääntöjen mukaisesti. Taas oli rautatie hävinnyt, ja kansan keskuudessa\nvahvistui vain käsitys, ettei valtion pukkauttaminen — kun nyt ei\nvallan rajattomiin menty — ollut synti eikä mikään.\n\nTuli sitten joskus tarkastajakin Helsingistä, tuli hermostuneena ja\nkiireissään. Mitenkäs täällä asiat luistaa? Meniväthän ne. Kerroit\nhuolesi, toit tuoreita esimerkkejä, kuinka siinä ja siinä halkokaupassa\ntaas oli vedetty nenästä — ei nyt isosti, ei suinkaan, mutta noin\nhiukkasen: toinen puoli puista oli ollut märkiä. Tjaah! Ne halkoasiat\nolivat niin tavattoman kuivia. Koettakaahan nyt pitää silmänne auki.\nTuota... oliko täällä hyvät jänismaat? Kyllähän ne... koko lailla.\nTarkastaja lähtee asemapäällikön kanssa metsälle ja palaa illalla\nloistavalla päällä. Kolme jänistä mieheen! Sellainen saakurinmoinen\nonni! Ja hän taputtelee halkokirjuria olkapäälle, antaen tälle\nasemapäällikön läsnäollessa tunnustuksen erinomaisesta ahkeruudesta\nja säännöllisyydestä: Tätä Puu-Kaalsonnia ne eivät vedä huulesta!\nSe haistaa jo sadan metrin päähän, onko tavara tuoretta vai kuivaa.\nJa aamulla hän juuri oli tarkastajalle valitellut, kuinka kaikista\nponnistuksista huolimatta joutui nenästä vedetyksi.\n\nSellaista se oli.\n\nHesse istuu konttorissaan ja valmistelee polttoaineraportteja. Ne\npitäisi saada vielä iltapostiin, jotta joutuisivat ylihuomiseksi\nHelsinkiin. Hän laskee yhteen, sekaantuu vähän vähä, laskee\nuudestaan, sekaantuen jälleen. Mikä siinä nyt oli, ettei tavallinen\nyhteenlaskukaan sujunut? Ei se aditsuunikaan ole niin yksinkertaista,\nkuin puusta katsoen luulisi. Siinä on puolen kuun menoerät konepajan\nosalta. Olet mies, Karlsson, jos lasket ne niin, että ensi kerralla\nsaat oikean yleissumman...\n\nSe verraton Tennberg... se oli niin hauska ja mukava mies. Olisipa\nsellainen toveri täällä... täällä Itäsuossa. Olihan Krank'kin mukava,\nmutta Tennbergille hän ei vielä vertoja vetänyt.\n\nKonttorin ovi kävi, ja Hesse kohotti rinnalle painuneen päänsä.\nHarmaatakkinen talonpoika siinä seisoi, epäröiden, ryiskellen,\ntöpehtien ja mälliä purren. Oikeassa oli Dammert... sylkevää kansaa\noli Suomen kansa. Näinköhän taivaassakin noin ikään roiskauttelivat\nkultapermannolle...?\n\nNo, mitä teillä on asiaa?\n\nTuota... se kun minä vain... että se Vorsröömi ei ole vieläkään maksanu\nniitä talavellisia puita.\n\nHm! Siinä oli taas valittaja. Minkä hän sille mahtoi, jos välittäjät\neivät maksaneet. Samainen »Vorsröömi» oli saanut rahat jo puoli vuotta\nsitten.\n\nHän selitti talonpojalle asian.\n\nMinä tuota... että jos puukhollari sanoos sille, että se maksaas.\n\nEnhän minä edes tiedä, missä se mies asuukaan.\n\nJaa... Vaasassa se kuulemma on asunut... tuota, sillä on talokin siellä.\n\nNo, teidän pitää itse kirjoittaa!\n\nAsiamies raapi päätään: Tuota... ei taitas puukhollari niinkun... mie\noon niin huono pännämies...\n\nHm! No, kirjoitetaan sitten. Vaikka olisi kai tässä ollut muutakin\ntehtävää.\n\nHesse ryhtyi kirjoittamaan. Siitä tuli hiukan sapekas kirje. Jos ei\nherra Forsström j.n.e. — niin Rautatiehallitus kyllä tulisi pitämään\nhänet muistissaan. Ei yhtään kapaletta hän myisi valtiolle!\n\nTuossa on. Pankaa itse postiin.\n\nEikö se mene virkatietä?\n\nHesse nauroi: Ei, hyvä mies... tämä on yksityinen asia.\n\nJa mies otti kirjeen, heitti hyvästit ja painui ulos. Ei edes muistanut\nkiittää.\n\nOhhoo! Oli tämä eri souvia! Tämä kysyi miehen hermoja. Mutta Jumalan\nkiitos — hänellä ne vielä oli hyvät.\n\nHän ryhtyi lopettamaan raporttiansa. Juna hyrräsi ohi, vaununikkunat\nkirkkaasti valaistuina. Vaasaan menevä, ajatteli Hesse ja kirjoitti\nnimensä alle.\n\nPuolen tunnin kuluttua hän astelee yksinäiseen poikamiesasuntoonsa.\nSillä... muurari Kontsaalla oli kaunis tytär, Melinda, käynyt\ntyttökoulun ja soitteli pianoakin. Mistähän se semmoisen nimen oli\nsaanut?\n\n    Stjärnan glimmande står och ser\n    över jorden i natten ner...\n\nSitä se usein soitti... Melinda. Niin... kauniitahan ne olivat...\ntähdet... kirkkaita ja välkkyviä. Hän muisti, kuinka kotikaupungin\nvarastokonttorissa kerran oli keskusteltu tähdistä. Oliko niissä\nasukkaita vai ei? Teppo oli suhtautunut kysymykseen myönteisesti:\nMarsissa ainakin. Marsissa? Hemming oli innostunut tapansa mukaan.\nSiinä oli jälleen tarjoutunut tilaisuus tietovarastonsa kartuttamiseen.\nHän oli varastokirjuri siinäkin merkityksessä. Vai kanavia! Oliko saatu\nselvää? Vai niin. Kyllä se oli merkillistä, kuinka tämä maailma oli\nihmeitä täynnä! Ett urverk! — mitä se oli... ei mitään! _Ett underverk_\n— se oli jotakin! Ja Hemming oli punninnut noita kahta sanaa kuin\nhyppystensä nenässä — urverk, underverk — ja hänestä oli tuntunut\ntämä maailma suurelta kellolta, jossa oli napoja ja akseleita, vipuja\nja vietereitä. Tähdet olivat kellon kiviä... loistavia, hehkuvia\n— aivan kuin kivet hyvässä ankkurissa. Ja niiden varassa pyörivät\nnäkymättömät rattaat, heilahteli kaikkeuden heiluripyörä, mitaten\niäisyyttä... mittaamatonta, — olotilaa, jossa silmänräpäys oli yhtä\nkuin miljoona vuotta ja päinvastoin. Oli se ihmeellistä! Ja täällä...\ntämän pienen maapallon pinnalla laski ihminen tuon taivaallisen\nheilurirattaan nakutuksia... kymmenen, kaksikymmentä, viisikymmentä —\nseitsemänkymmentä vuotta, — ja yksi kuuntelija oli poistunut. Mihin?\nNoihin tähtiinkö —? Mutta tuo luomakunnan kello jatkoi käyntiään\nkeskeytymättä... ikuisesti...\n\nHesse oli saapunut asuntonsa ovelle. Sisältä kuului soittoa. »Stjärnan\nglimmande står och ser...» Taas se soitti sitä... samaa, tuttua laulua.\n\nHän kumartui katsomaan. Portailta näki hyvin saliin. Nuori, noin\nkaksikymmenvuotias tyttö, istui pianiinon ääressä, sytytetty kynttilä\nmolemmilla sivuillaan. Pää oli hiukan etukumarassa, ja lempeä katse\nseurasi nuotteja. (Eikö se sitä jo ulkoa osannut?) Kynttilän valo\nleikitteli soittajan mustilla hiuksilla. Ne kimaltelivat himmeästi.\n\nHäntä oli käsketty käymään, ja oli hän muutamia kertoja käynytkin.\nYstävällistä väkeä. Ukko oikea »eteläpohjalaanen», hiukan juro — mutta\nvaimo vilkas ja palavasilmäinen. Hän muistutti Iinatin Kallen äitiä.\n\nHesse kiipesi vinnille. Hänellä oli pieni ullakkokamari, lämmin ja\nkodikas. Hiukan matalanpuoleinen se tosin oli, mutta muuten melko\ntilava. Yksi mies siinä aina tuli toimeen.\n\nHän sytytti lampun ja syventyi lukemaan aamulla aloittamaansa kirjaa.\n\n\n\n\nII.\n\n\nHesse istuskelee asemakonttorissa odotellen junan tuloa. Hän on\nlähdössä linjalle. Oli tarkastettava joitakin kulutus asemia, niiden\nhalko varastoja. Muutamat asemapäälliköt olivat niin korskeita,\netteivät alentuneet ilmoittamaan, milloin tarvitsivat lisää. Piti käydä\nitse ottamassa selvää.\n\nLennätinkoneet nakuttavat, miehet istuvat työnsä ääressä. Krank\nviheltelee iloista laulunpätkää. Hän on musikaalinen, soittaa\nklarinettia melko taitavasti. Tällaisina aamuhetkinä on hauskaa\nistuskella täällä. Aurinko paistaa korkeista ikkunoista sisään.\nVirkahuone herää ottamaan vastaan päivän touhua ja ryskettä. Antoipa\njyristä taas — junien. Oli yölläkin joku mennyt ohitse, mutta päivällä\nniitä meni useampia.\n\nYö valvonnasta raukea harjoittelija valmistautuu lähtemään kotiinsa.\nHän käärii kokoon vilttinsä, vetäisee sen remmillä keskeltä kiinni\nja pistää taskuunsa kirjan, jota on joutoaikana lukenut. Hesse ehtii\nhuomata, että se on ruotsinkielinen seikkailuromaani. Hän on kirjamies\nja kirjojen tuntija.\n\nHän säälittelee vain sitä, että nämä hänen toverinsa lukivat yksinomaan\nruotsinkielistä kirjallisuutta — sikäli kuin lukivat — eivätkä tienneet\nsuomalaisesta kirjallisuudesta mitään. Krank'kin, vaikkei ollutkaan\nmikään ahdaspäinen olento, väitti suomenkielen ilmaisumahdollisuuksia\nkovin vähäisiksi.\n\nOlisivatpa lukeneet Juhani Ahon _Kevät ja takatalven_, jonka\nensimmäisen osan hän juuri oli saanut loppuun. Siinä oli teos, jota\nkannatti ihailla... niin tuore ja voimakas kuin kevätpellon multa,\nniin tuoksuva kuin kesäinen heinäniitty... henkilöt mestarillisesti\nhahmoiteltu. Ukko Paavo ilmielävänä tuohikonttineen — kolmen\nhiippakunnan piispa!\n\nHäntä halutti ruveta selostamaan kirjaa — hän teki sitä usein...\nesitelmöi laajasti lukemistaan teoksista. Hän toi kirjan henkilöt\ntullessaan tänne asemalle, tähän asemakonttoriin, esittäen heidät\nnäille työtovereilleen, jotka toisinaan innostuivat, toisinaan\nsuhtautuivat pidättyvästi hänen esitelmiinsä. Ätsh... suomalainen\nkirjallisuus! Se käveli vasta lapsen kengissä. Oliko Puu-Kaalsonni\ntutustunut saksalaiseen kirjallisuuteen?\n\nHahn se oli kerran tämän kysymyksen tehnyt. Kyllä — Goethe ja\nSchiller... olihan hän lukenut _Rosvot_ ja _Nuoren Wertherin\nkärsimykset_. Mutta tunsiko Hahn uudempaa saksalaista kirjallisuutta?\nFrenssen — siinä oli monumenttaalinen herra.\n\nFrenssen? Eikö se ollut tanskalainen? No, jopa nyt — eikö Hahn\ntuntenut Frensseniä? _Jörn Uhl_ ja _Hilligenlei_ — nehän oli käännetty\nruotsiksikin. Mitä? — olivatko? Saattoivatpa olla... mutta hän, Hahn,\nluki tavallisesti alkukielellä.\n\nSe Hahn... sellainen kerskuri! Vai alkukielellä! Jokainen tiesi, ettei\nhän osannut saksaa enemmän, kuin mitä oli lyseon alaluokilla oppinut.\nJa puhui alkukielestä kuin filosofian tohtori!\n\nAsemapäällikkö antoi tunnustuksen Juhani Aholle. Hän oli lukenut\n_Panun_. Mutta hän ymmärsi sen omalla tavallaan. Sivistys, kulttuuri,\nsiinä vietti riemukulkuaan, masentaen maahan sivistymättömyyden. Sillä\nmitä oli Panu muuta kuin tavallinen kansanmies, hiukan viisaampi muita,\nmutta kansanmies sittenkin. Sellaisia Panuja oli täällä Itäsuossa\nmonta, vaikkeivät kävelleetkään virsuissa eivätkä osanneet loihtia.\nMutta _Kosackerna_ — se oli toista! Oliko Karlsson lukenut Tolstoin\n_Kasakoita_? Ai, ai... siinä oli kirja.\n\nTunsihan hän senkin. Yleensä hän piti paljon venäläisestä\nkirjallisuudesta. Hän oli lukenut Turgenjevia, Gogolia, Lermontovia —\nja tietysti Tolstoita. Mutta hän otti Tolstoin kirjat toiselta kannalta\nkuin Dammert; hän näki niissä aatteen, jota tekijä innokkaasti ajoi,\nniinkuin esim. _Sodassa ja rauhassa_. Jotavastoin asemapäällikkö ihaili\nainoastaan yksityiskohtia — niitä, joissa heiluteltiin sapeleita\nja tapeltiin. Ja mitenkä ne miehet tappelivat! Oh, niin heikkarin\nuljaasti, että ihan hurmioitui entisen kadetin sydän, — kadetin, joka\nkerran oli aikonut Pavlovskin kaartiin, jollei se typerä isä olisi\nkoulusta kesken poisottanut ja toimittanut rautatielle. Hänestä, Georg\nStanislaus Dammertista, se olisi tullut uljas ratsuväen kenraali,\nmutta nyt piti taistella talonpoikien kanssa, jotka olivat korskeita\nja koppavia... potkivat kumoon shrapnellin kuorenkin, jonka hän\nvartavasten oli asettanut oven pönkäksi. Krank, menepäs katsomaan, onko\n»ukko» paikoillaan. Nämä riivatun »Panut» eivät anna sille hetkenkään\nrauhaa.\n\nAsemapäällikkö ei ollut vielä tullut. Hänen virkahuoneensa oli\nsiinä vieressä, heti ovesta oikealle. Hän oli ollut illalla julman\nvihainen Krankille, kun ei tämä ollut lähettänyt eteenpäin muuatta\n_Ga-vaunua_, vaan jättänyt sen asemalle seisomaan. Ja siinä oli ollut\nmaanviljelysneuvos Stolpen kananruoat.\n\nPirustako minä sen tiesin, kun konduktööri kieltäytyi ottamasta\nsitä mukaan, puolusteli Krank itseään. Niillä oli liiaksi akseleita\nennestäänkin.\n\nOlisit ottanut selvää rahtikirjoista, huomautti Hahn.\n\nOttanut selvää... minä hain rahtikirjoja, mutta en löytänyt niitä\ntavalliselta paikalta. Ja sitäpaitsi: minun tuurini loppui, olin\nlähdössä kotiin. Sanoin siis konduktöörille, että jättäisi viimeisen\nvaunun. Ja siinä mokomassa oli juuri ne marmorikryynit! Kuka täällä\njaksaa muistaa, milloin alkaa kanojen munima-aika. Vai muistatko sinä,\nHahn?\n\nPuhuteltu kohautti hermostuneesti olkapäitään. Olipa hyvä, ettei\nse tiennyt, että rahtikirjat olivat epähuomiossa unohtuneet hänen\ntaskuunsa.\n\nSiinäpä se. Ei Hahnkaan tiedä ja hän on sentään kukko.\n\nOle hiljaa! Sekoitat laskuni.\n\nKrank iski Hesselle silmää ja rupesi viheltämään menuettia.\n\nTelefooni soi. Krank meni vastaamaan.\n\nSelvä on... ja täältä lähtee heti perään n:o 202. — Sinun junasi tulee\nkohta, lisäsi hän kääntyen Hessen puoleen ja meni lennätinkoneen ääreen.\n\nMitäs lorua ne nyt laskettavat Mätäkorvesta?... neljättä miestä\ntarvitaan, neljättä miestä tarvitaan. Sanokaa Karlssonille, että\npoikkeaa tänne... Kuule, ovat saaneet tietää tulostasi.\n\nHesse huitaisi kädellään. Kyllä hän tuon jo tunsi... osasi ulkoa.\nMätäkorven asemapäällikkö oli innokas skruuvin pelaaja, ja nyt\nkaivattiin neljättä miestä. Kirjuri Seilonen ja harjoittelija olivat\nennestään, mutta neljäs puuttui.\n\nNe taitavat pelata siellä hasardiakin toisinaan? tiedusteli Krank.\n\nSaattoivat. Asema oli yksinäinen... ei mökin pahaista lähitienoilla.\nKirkonkyläänkin parin penikulman matka. Illat kävivät pitkiksi, piti\nkeksiä ajankulua. Eikä heillä ollut parempaa kuin kortinlyönti. Kalle\nSeilonen oli istunut siellä jo kymmenen vuotta ja hyräillyt tuota\niänikuista lauluaan »hännättömästä magotista»:\n\n    Kipralttarin kalliolla\n    hännätön makotti\n    istui, oli työläs olla,\n    kun koipia pakotti...\n\nOli siinäkin mies mennyt pilalle. Juoda tillitti aamusta iltaan, ollen\nhienossa hiprakassa alituiseen. Mutta... virkansa hoiti... ei ollut\nvielä kertaakaan päästättänyt yhteen, vaikka pari kertaa oli ollutkin\nihan veitsen terällä.\n\nJuna vihelsi. Hesse sieppasi lakkinsa ja käsilaukkunsa.\n\nTerve taas.\n\nTerve, terve.\n\nUlkona kohisi kevät. Lumi suli ihan silmissä. Aseman edustalle oli\nmuodostunut suuria lampareita, joita piti kiertää. Asemamiehen\npikkupojat pärskyttelivät vettä kepakoilla toistensa silmille.\n\nHesse komensi: Pojat, ei saa pärskytellä!\n\nSiinä tulla huristi jo juna, jolla hänen piti matkustaa.\n\n\nHesse istui Lietteessä asemapäällikkö Rindellin vieraana. Tämä oli\nkäynyt koulua samassa kaupungissa kuin hänkin, oli vain iältään jonkun\nverran vanhempi. Antautuakseen rautateiden palvelukseen periaatteesta\neikä mistään hädän pakotuksesta hän oli opiskellut perusteellisesti.\nSiihen aikaan ei rautatiellä ollut montakaan maisterismiestä —\nlinjoilla ei yhtään. Maisteri Rindell oli siis ainoa sitä lajia ja hän\nansaitsikin täydellä syyllä, että häntä maisteriksi mainittiin.\n\nHän oli oppinut mies, paljon lukenut. Istuessaan vuodesta toiseen\nkaukaisella Lietteen asemalla hän kulutti iltansa kirjojen ääressä.\nFilosofia oli hänen mieliaineensa.\n\nHesse oli tutustunut häneen virkamatkoillaan. Vai seppä Karlssonin\npoika! Kyllähän Rindell hänen isänsä muisti. Oli mennä kyökkäissyt\nmonta monituista kertaa hänen kotitalonsa ohitse. Vai niin... sepäs\nsattui, Sittenhän me ollaan kuin puolittain sukulaiset.\n\nMuutenkin he sopivat yhteen erinomaisesti. Heillä oli yhteisiä\nkoulumuistoja. Molemmat olivat nauttineet rehtori Ringbomin, maisteri\nNässlingin ja lehtori Fogmannin opetusta. Se »Sokrates» oli aika poika!\n\nMaisteri Rindell kertoi, kuinka hän kerran oli joutunut muuatta\ntoveriaan saattelemaan lehtorin kesäasunnolle. Tämä oli ollut menossa\nehtoja suorittamaan. Lehtori oli ollut puutarhassa ja kutsunut hänetkin\nsisään. He olivat istuneet salissa kahvia juoden, ja seurassa oli\nollut erään maisterin rouva — saman kaupungin asukkaita kuin hekin.\nAino Somikki oli soittanut pianiinoa, ja miten lie pedaali joutunut\nepäkuntoon. Maisterin rouva oli silloin huomauttanut: Ne pendelit ovat\nniin konstikkaita. Hohhoo! oli ukko Fogman nauraa röhöttänyt — vai\n‘pendelit’. Kuulee heti, ettei rouva ole lukenut latinaa. Rindellkin\ntietää, mistä sanasta pendeli johtuu. _Pendo, pependi, pensum, pendere_\n— punnita. Hänen oli täytynyt kesken kaiken lausua tuo teema, ei ollut\nauttanut vastustelu. Kyllä minä hyväksyn, oli lehtori sanonut sitten.\nUskon, että olette lukeneet. Ja niin oli toveri päässyt tarvitsematta\nsuutansa avata. Hän, jolla ei ollut ehtoja ollutkaan, oli tuohon\nainoaankin kysymykseen vastannut toisen puolesta.\n\nHesse nauroi makeasti. Oli niin somaa muistella vanhoja asioita ja\nunohtaa elämän arkipäiväisyys.\n\nMutta miten oli ymmärrettävä, että hän, maisteri Rindell, istui täällä\nLietteessä, neljännen luokan asemalla? Eikö hänen paikkansa olisi ollut\nrautatiehallituksessa?\n\nSe on se suomenmielisyys. Olen muutaman kerran sanonut suoria sanoja\neräille korkeille herroille. Ja sen vuoksi minä istun täällä. Mutta —\nei puhuta siitä. Tunteeko veli Vaihingeria?\n\nEn... kuka se on?\n\nSaksalainen filosoofi, professorina Hallessa. On julkaissut merkillisen\nteoksen: _Die Philosophie des Als Ob._\n\nSepä merkillistä... _als ob_, kuin jos... sehän sopi erikoisesti\nheille, rautatien palveluksessa oleville.\n\nEikö totta? Keidas keskellä erämaata.\n\nRindell innostui. Hän pääsi puhumaan mieliaineestaan. Vaihingerin\nkirjan tutkiminen oli vasta alussa, joten hän ei voinut sitä\nvielä selostaa. Mutta mielenkiintoiselta se tuntui. Sellaisia\ntuoreita, meheviä ajatuksia... paikoitellen kuin runoa. Mutta\nkäytännöllisesti katsoen Hesse oli oikeassa. Als ob avasi oven ihanaan\nmielikuvitusmaailmaan, kuten sadun sesam. Katsella elämää tältä\nkannalta: — kuin jos —. Silloin eivät halotkaan enää olleet halkoja.\n\nSe oli tavattoman mielenkiintoista. Rindell lämpeni, hänen poskilleen\nkohosi puna. Hän luennoi tunnin toisensa jälkeen. Totisesti, se mies ei\nistunut lietteessä, vaikka olikin Lietteen asemapäällikkö.\n\nHe juttelivat myöhäiseen yötön. Pitkästä aikaa ei Hesse Karlsson ollut\nviettänyt näin hauskaa iltaa. Täällä Rindellin luona rikastui, kokosi\nhengen pääomaa, sai tuuletella itseään aatteen yläilmoissa.\n\nHän virkkoi: Kyllä minä nyt käsitän, miksi pastori Rundkin aina niin\nmielellään tänne tulee.\n\nRund! Rindell nauratti. Hän ei tule muiden kuin kanojen vuoksi.\nVaimollani on pieni kanatarha, ja Rund antaa mielellään neuvoja. Nytkin\nsaisi pastori tulla, sillä muutamiin on kuulemma ilmestynyt kirppuja.\n\nRindell ei pitänyt papeista. Ne olivat hänen mielestään\nteeskentelijöitä... syöttivät kansalle dogmeja, kaikenmoisia\nmahdottomuuksia. Mutta Rund, rautatiensaarnaaja Fredrik Napoleon\nRund, oli toista maata. Hän ei tyrkyttänyt dogmejaan kenellekään,\nei asemamiehen muijallekaan. Hän tiedusteli vain, oliko kanoihin\nilmaantunut reumatismia. Hänellä oli niin erinomaista lääkettä,\nlinjementtiä, jonka hän itse oli keksinyt — linjementum Rundii — ja\nsitä hän tarjosi. Niin — jos hän yleensä jotakin tyrkytti, niin juuri\ntätä linjementtiään. Ja sillä tavalla hän palveli rautatien virka- ja\npalveluskuntaa välillisesti. Ja muuten — hän oli erinomainen seuramies\nja juttujen kertoja. Eikä sekään ollut vähäksi arvattava lahja.\n\nHessen täytyi nauraa. Rindell jutteli tuon niin totisesti, melkein\npapillisesti. Näki, että hän osasi antaa arvon rautatien saarnaajalle,\nvaikk'ei välittänytkään tämän saarnoista — niinkuin hän ei yleensä\nvälittänyt teologiasta. Mutta ihmisenä hän kunnioitti Rundia, niinkuin\njokaista rehellistä ja kunnon miestä.\n\nAiotko poiketa Mätäkorpeen? tiedusteli Rindell.\n\nEipä hän oikein tiennyt. Siellä piti valvoa aamuun saakka ja pelata\nskruuvia. Eikä se ollut mikään kulutusasema — taikka miks'ei: se, mitä\nsiellä eniten kulutettiin, oli aikaa. Siitä ei tuntunut puutetta olevan.\n\nSe Seilonen minua säälittää. Oli etevä koulussa, priimus luokallaan ja\nnyt ei tee muuta kuin ryyppää ja rehkii naisten kanssa.\n\nRindell sytyttää sikarin ja vaipuu mietteisiinsä. Nyt hän on oikein\nfilosoofin näköinen. Tukka hieman pörrössä ja kravatti vinossa hän\nistuu ja tuijottaa eteensä, miettien elämän syviä kysymyksiä. Ne\nantoivat niin paljon ajattelemisen aihetta. Niiden vuoksi tahtoi\ntoisinaan unohtaa junien kulunkin. Se Schopenhauer... ja sen filosofia\n— se ei ollut mitään lohdullista, mutta niin syviä totuuksia täynnä.\nKärsimys — se oli olemassaolon sisältö.\n\nOn niin kummaa, kun ajattelee sitä Seilostakin, puhkesi hän vihdoin\npuhumaan — mies palvelee Bacchusta ja Venusta, mutta siinäkin ilmenee\npohjalla jokin pyrkimys, jollei muu niin ainakin yritys kärsimyksen\nkeskeyttämiseen tai lieventämiseen, joko sitten tietoisesti tai\ntiedottomasti. Sillä tuollaisen henkilön kuin Seilosenkin täytynee kai\njoskus tuntea tämän elämän tyhjyys ja onttous, ja siitä ehkä johtuu,\nettä hän elää niinkuin elää. Hän erehtyy vain siinä, että luulee\nnautintojen pystyvän korvaamaan sisäistä tyhjyyden tunnetta — jos hän\nnyt sitä yleensä ajattelee.\n\nTuo ei ollut rehtori Ringbomin oppia. Hän oli puhunut himosta. »Kun\nhimo on siittänyt, niin se synnyttää synnin». Hän huomautti tästä\nRindellille.\n\nMutta mitä se himo sitten oli? Eikö sekin ollut yhtä lajia kaipausta...\ntosin yksi sen karkeampia muotoja. Ei — kyllä Schopenhauer oli\nsittenkin oikeassa sanoessaan, että elävien olentojen elonilmausten\npohjana on kaipuu, puute ja tuska, jota ei koskaan voida tyydyttää\ntäydellisesti. Toinen ihminen jalostaa tämän kaipauksen aatteita\nkohti pyrkiväksi. Mutta tuskasta se ei vapauta sekään. Ainoa tie\nkärsimyksestä pois on oman tahdon täydellinen kuolettaminen,\njohon keskiajan kristityt olivat itsekidutuksen kautta pyrkineet\nja intialaiset fakiirit päässeet... _nirvanaan_, kaiken halun ja\nelämäntunnon sammumiseen. Mutta — se oli niin toivotonta oppia, niin\nvaikeaa toteuttaa, eikä Schopenhauer itsekään ollut yrittänyt sitä\nelämässään.\n\nRindell naurahti aivankuin huomauttaakseen, ettei heidänkään\nvelvollisuuksiinsa kuulunut tuon opin seuraaminen. Oli vain muuten niin\nmukava mietiskellä kaikenmoista... filosofeerailla. Mitenkäpä täällä\nkorvessa muuten olisi hengissä pysynyt. Olisi tainnut pian se »tuiju»\nsammua, niinkuin oli sammunut niin monelta.\n\nHän toivotti vieraalleen hyvää yötä, ja pian nukkui Lietteen neljännen\nluokan asema täydessä rauhassa. Vain yövuorossa oleva sähköttäjä valvoi.\n\nHesse joutui Mätäkorpeen tahtomattaan. Hän oli aikonut ajaa ohitse,\nmutta heti junan pysähdyttyä ryntäsi asemapäällikkö Schröder vaunuun\nja vei hänet väkisin ulos. Vai aioit puijata meitä, ja me kun emme ole\nkolmeen viikkoon saaneet skruuvi-iltaa pystyyn!\n\nMikäs auttoi, täytyi jäädä. Seilonen oli junan lähettäjänä, mutta, ihme\nkyllä, tällä kertaa aivan selvä. Hän tervehti Hesseä sotilaallisesti.\n\nSaakelin ihmisystävällisesti tehty! Me emme ole viime vuorokauden\naikana muuta tehneet kuin hätyyttäneet pitkin linjaa: Puu-Kaalsonnia\nkaivataan... kaivataan. Neljättä miestä tarvitaan. Käyhän sisään.\n\nHe menivät konttoriin. Siellä harjoittelija nauraa virnisteli\nnakutellessaan lennätinkonetta.\n\nSaat muuttaa tekstiä. Puu-Kaalsonni on löytynyt, huomautti Seilonen.\n\nKyllä huomaan... mutta täältä kuuluu nyt muuta. Kontrollööri\nliikkeellä... voi poiketa tänne. Ja sitäpaitsi: liikennetarkastaja\nItäsuossa.\n\nAi, helkkarissa! Asemapäällikkö hyppäsi tasakäpälää. — Nytkö juuri sait\ntiedon?\n\nNiin... Laaksonpohja ilmoittaa. Lukekaa itse.\n\nAsemapäällikkö otti nauhan käteensä ja luki.\n\nNiin näkyy olevan... Meillä kassantarkastus... pitäkää asiat klaarina.\nVoi poiketa... Se on hyvä mies se Nordberg... antaa salavihkaa tiedon.\nKylläpä nyt ollaan piirityksessä. Etelästä ja pohjoisesta uhkaa vaara.\n\nHän mietti hetkisen: Ei ne ole täällä ennen aamua. Etelästäpäin ei tule\njunaa, ja liikennetarkastaja ei matkusta yöllä.\n\nMutta tavarajuna tulee puolen yön korvissa. Voi saapua sillä.\n\nKumpiko? Asemapäällikkö kääntyi neuvottoman näköisenä harjoittelijan\npuoleen.\n\nKontrollööri. Liikennetarkastajallahan on oma juna. Voi hurahuttaa\ntänne illaksi... sekin.\n\nHalvattu sentään! Mikäs nyt neuvoksi? Skruuvi-ilta taisi jäädä.\n\nIstuttiin neuvottelemaan. Ei — kyllä kai se sittenkin voitiin\njärjestää. Mutta vaikeinta oli se, että Seilonen oli antanut\nrahtiluottoa muutamalle kirkonkylän kauppiaalle, eikä tämä ollut\nvielä käynyt maksamassa. Satakaksikymmentä markkaa! Mistä nyt rahat\nkopattaisiin?\n\nHesse vihelsi. Kylläpä olivat asiat hullusti täällä Mätäkorvessa,\nolivatpa totisesti hullusti. Vai rahtiluottoa... fiuu!\n\nTämä on Mätäkorpi, jorahti Seilonen, pyyhkien kämmenellä otsaansa. Ei\nsaa oluttakaan säännöllisesti. Nytkin olisi lasi tarpeeseen, mutta\nmistä otat, kun ei tilaus ole saapunut.\n\nHerrat istuivat pitkissä mietteissä. Hesse ehdotti, että täytettäisiin\nvaillinki yhteisesti. Ehkäpä heiltä löytyisi niin paljon. Mutta\nSeilonen oli sitä mieltä, että pantaisiin summa kortille: 120 markan\npieti, ja voittaja lainaisi rahat kassalle. Hänellä itsellä ei kyllä\nollut, mutta ehkä Karlsson voisi uskoa hänelle velaksi hänen panoksensa.\n\nEi minulla ole niin paljon, huomautti Hesse.\n\nEikä minulla, sanoi harjoittelija.\n\nNo, sitten ei tule mitään.\n\nSeilonen rupesi hyräilemään:\n\n    Kipralttarin kalliolla\n    hännätön makotti...\n\nKuule, älä viitsi aina tuota yhtä ja samaa! Siihen aivan kyllästyy.\nAsemapäällikkö näytti tuskastuneelta.\n\nYht'äkkiä jymäytti Seilonen nyrkillä pöytään: Hevonen aisoihin ja\nharjuri kirkolle, lempo soi! Katsotaanpa, eikö rahat heltiä!\n\nTaitaa olla parasta.\n\nHarjoittelija rupesi kiskomaan palttoota ylleen, koko ajan nauraa\nvirnistellen.\n\nMutta entäpä jos ei ole kotona? kysyi hän.\n\nOta sitten eukolta. Sano, että meiltä menee virka ja värkit, jollei\nhellitä. Helkkarissa! Jopa myrkyn lykkäsi!\n\nAsemapäälliköllä oli oma hevonen. Se valjastettiin, ja harjoittelija\nistutettiin rekeen. Tie oli jo puolittain paljaana, mutta parempi\nsittenkin oli lähteä reellä kuin kärryillä.\n\nJa nyt anna huilata!\n\nHerrat palasivat konttoriin. Asemapäällikkö jo naureskeli. Kyllä se\npoika rahat tuopi, se oli sukkela jassi, joka ei ollut ensi kertaa\npappia kyydissä. Mutta harmillisinta oli, että nyt meni neljäs mies.\nPoika ei palaisi ennen puolta yötä. Kello oli nyt neljä.\n\nMitäs muuta kuin odottaa ja käyttää aikansa parhaimman mukaan.\nAsemapäällikkö rupesi järjestämään papereitaan ja Seilonen omiaan.\nHesse torkkui tuolilla oven suussa, kuunnellen lennätinkoneen\nnakutusta. Asemamies pisti päänsä oven raosta sisään. Schröder huomasi\nhänet.\n\nKuulkaa, Mehtonen, lakaiskaa odotushuoneet, pyyhkikää pölyt pöydiltä ja\nkäykää katsastamassa makkilaitosta. Liikennetarkastaja on Itäsuossa.\nVoi tulla tännekin.\n\nAsemamies mutisi jotakin ja hävisi. Hetken kuluttua rupesi\nodotushuoneesta kuulumaan luudan vihainen viuhina, kun Mehtonen siivosi.\n\nTuokion kuluttua hän ilmestyi jälleen: Mihin panen ne tyhjät\nolutpullot, joita on pakaasihuoneen nurkassa iso kasa?\n\nKantakaa kotianne tai heittäkää metsään.\n\nSuur' kiitosta!\n\nHän hävisi. Seilonen kohotti kulmiaan, hän näytti miettivän jotakin.\n\nJaa... olutpulloja — niitä taitaa löytyä täältäkin.\n\nJa hän rupesi hakemaan. Kaapeista ja kaappien takaa hän veti esiin\npullon toisensa jälkeen. Yksin paperikoristakin löytyi kaksi.\n\nSaisipa pitää huutokaupan, mutta ei ole ostajia, huomautti hän nauraen.\n— Mehtonen!\n\nMutta Mehtosta ei kuulunut. Hän oli kantamassa pulloja omalle\npuolelleen eikä ollut vielä palannut. Seilonen latoi löytämiään\nkonttorin pöydälle, järjesti riviin kuin sotamiehiä ikään. Joukon eteen\nhän asetti yhden, jonka suulla oli korkki kallellaan.\n\nSiinä on sotajoukko, paluumatkalla taistelusta, nauroi hän. Tuo\nkeikari tuossa edessä voisi sanoa: Tulin, näin, voitin! — eikä pahasti\nvalehtelisikaan. Eipä, totta vie, pahasti valehtelisikaan!\n\n    Kipralttarin kalliolla\n    hännätön makotti\n    istui, oli työläs olla,\n    kun koipia pakotti...\n\nPakottamaanpa tässä rupeaa paikkoja, kun saa kaiket päivät istua\nyhdessä kohden. Sinä sitä saat sentään liikkua, Kaalsonni... Taisi\nnukahtaa mies. Hohhoi... kevätilma raukaisee!\n\nHesse havahtui: Sanoitko jotakin?\n\nEn muuta kuin että kevätilma raukaisee...\n\nJoo... ja tämä teidän skruuvi-iltanne on niin hiton jännittävä.\n\nHän ei malttanut olla pistelemättä. Pitikin antaa perään\nasemapäällikölle. Olisi ollut hyvä jatkaa matkaa ja olla nyt kotona.\nKontsaan Melinda vietti nimipäiviä, ja sinne oli hänkin aikonut. Mutta\nnyt menivät hukkaan hyvät humalat näiden mätäkorpelaisten vuoksi.\n\nSeilonen kysyi: Et sinä vielä ole ottanut akkaa?\n\nEnpä ole... ehtineehän tuon saada...\n\nJoo... eipä sillä... tyttöriepuja on aina maailmassa.\n\nEtpä tuota sinäkään näy pitävän kiirettä.\n\nEi ole aikaa.\n\nHesse hymähti. Aikaa — Mätäkorvessa! Oli sekin ajatus.\n\nSeilonen: Kuule... sanovat, että sinä muuatta Kontsaan röökynää riijaat?\n\nKuka sitä oli sanonut?\n\nHahn sähkötti kerran meille.\n\nVai niin. Kaikkeen se sekin mies jouti. Katsoisi itseään ja korjaisi\npois Kauniin Katrin. Sivullinenkin jo huomasi, missä tilassa tyttöriepu\noli. Oli hyvä, että rouva Jusslén oli siirtänyt sen keittiön puolelle.\n\nSeilonen hetken päästä: Ne on kovia svekomaaneja siellä Itäsuossa?\n\nHesse heristi sormeaan ja viittasi asemapäällikön huoneeseen.\n\nPöh! Meiän Rööteri ei ole mitään.\n\nSkruuvinpelaaja! Muista se, Seilonen! huusi asemapäällikkö vastaan.\n\nSeilonen: Jopa vain, kun olisi neljäs mies. Mutta nytkään ei ole.\n\nAsemapäällikkö: Syytä itseäsi. Jollet olisi antanut rahtiluottoa,\nistuisimme nyt koreasti pelaamassa.\n\n    Kipralttarin kalliolla\n    hännätön makotti,\n\nhyräili Seilonen kuin itsepuolustuksekseen.\n\nTuli hiljaisuus. Herrat syventyivät työhönsä, ja Hesse vaipui\nmietteisiinsä. Merkillinen paikka tällainen erämaan asema. Metsät\nhumisivat ympärillä iänikuista lauluaan. Lennätinkone nakutti...\ntasaisesti, yksitoikkoisesti. Sieltä kaukaa... toisesta päästä\nmaailmaa haettiin yhteyttä tämän erämaan kolkan kanssa. Onko elossa\nketään? Vieläkö kestätte kauan? Kone nakuttaa nakuttamistaan, mutta\nvastausta ei kuulu. Ei tule kukaan vääntämään vipua antaakseen elämän\nvirtojen juosta. Yllä huudetaan: Mätäkorpi, Mätäkorpi! Ei vastausta.\nAsemapäällikkö on mennyt omalle puolelleen, harjoittelija loruaa\npakaasihuoneessa, ja kirjuri on nukahtanut pöytänsä ääreen. Kuolleet\novat, huokaa sähköttäjä toisessa päässä ja olkapäitään kohauttaen\nsulkee koneen.\n\nJa tottahan se tavallaan olikin — kuolleet olivat. Sillä mitä elämää\ntämä tällainen oli? Asemapäällikkö, entinen vararikon tehnyt kauppias,\neli täällä toista elämäänsä. Ennen hänessä vielä oli ryhtiä, kun hän\ntaisteli liikkeensä puolesta, koettaen sitä pelastaa. Silloin hän ei\nvielä sanonut: Antaa mennä!\n\nMutta — vararikon jälkeen, kun hän seisoi köyhänä miehenä kädet tyhjää\ntäynnä, hän oli muuttunut. Hän tuijotti tylsästi eteensä, mietti kauan\nja virkkoi viimein: Antaa mennä! Sitten hän katseli välinpitämättömästi\nympärilleen ja ajatteli: Jotakin pitäisi eteenottaa... samantekevä\nmitä. Ja niin hän joutui harjoittelijaksi rautatielle.\n\nSiellä hän palveli veltosti, oli huolimaton, sai useampia varoituksia\n— ja pääsi vihdoin kuin armosta monen pitkän vuoden jälkeen\nasemapäälliköksi Mätäkorpeen. Mutta täälläkin hän noudatti aikaisempaa\nelämänsääntöään: Antaa mennä! Kun Seilonen juopotteli, hän ajatteli:\nAntaa mennä... kylläpähän siitä selviää. Kun tämä liian varomattomasti\nantoi rahtiluottoa, hän ajatteli samalla tapaa: Antaa mennä... kaipahan\njotenkin peritään. Asemamiehen huolimattomuuteen hän suhtautui\nsamalla lailla: Antaa olla... ehtiipähän nuo puhdistaa, jos sattuu\nliikennetarkastaja kulkemaan...\n\nAinoa seikka, joka vielä sai miehen innostumaan, oli skruuvi. Ja\nsiinä hän olikin kehittynyt taitavaksi. Tuntui, kuin olisi hän siinä\npäässyt takaisin entiseen liikemiesaikaansa. Sai laskea... laskea\nkuin ennen: voittoko vai tappio? Ja useimmiten se oli voitto. Siitä\nhän riemuitsi, ollen monta päivää hyvällä päällä yhden vaivaisen\nkymmenmarkkasen vuoksi, jonka oli toisilta voittanut. Pystyipähän\nmies vielä puristamaan elämältä onnea... tosin murenen vain, mutta\nsittenkin! Kymmenen markkaa oli rahaa, sanottiinpa mitä tahansa,\nVaikk'ei hän siitä yksinomaan iloinnut. Hän iloitsi enemmän taidosta.\nOlisipa hänellä ollut samanlaista taitoa liikemiehenä, hän ei istuisi\nnyt täällä.\n\nEntä vaimo ja lapset? Lapset olivat maailmalla — mikä missäkin. Mutta\nhekös tulivat Mätäkorpeen? Hujhai! Eihän asemapäällikön pieni asunto\nvoinut kerralla majoittaa muita kuin neljännen miehen. Hänelle tehtiin\nvuode salin invensioonisohvaan — jos nyt yleensä nukkumaan käytiin.\nTavallisesti pelattiin koko yö, aamuun saakka. Mutta lapset — he kyllä\nkatsoivat, että pysyivät Mätäkorvesta poissa.\n\nKerran vuodessa pistäytyi asemapäällikkö rouvineen heitä katsomassa.\nHeillähän oli vapaaliput — heidän sopi siis matkustaa. Olisi ollut\nliikaa vaadittu, että lapset olisivat lunastaneet piletin tänne.\n\nRouva, vanha ja kuuro, puuhaili keittiössä. Ei ollut edes palvelijaa.\nKukapa Mätäkorvessa palvelisi — paikassa, jossa ei ollut muuta naapuria\nkuin asemamiehen perhe. Ja vielä asemalla, jossa toimi Seilonen,\nrautatienvirkamies Kalle Seilonen, kaikkien kunnon tyttöjen kauhu.\nUseampi kuin yksi oli lähtenyt täältä pois vatsa pystyssä, Kalle\nSeilosen naputellessa sormenpäällä pöydän reunaa ja hyräillessä\nainaista renkutustaan. Asemamiehen vaimo laittoi ruokaa hänelle ja\nharjoittelijalle. He asuivat rakennuksen vinttikerroksessa.\n\nTunnit kuluivat. Kello löi kymmentä. Harjoittelija ei ollut vielä\npalannut. Saisiko hän rahat? Saakoonpa tai olkoon saamatta. Mitäpä se\nhäntä liikutti. Hesse lähti ulos kävelemään.\n\nVaivainen lyhty tuikutti laiturin syrjällä, valaisten vaisusti\nrakennuksen edustaa. Täällä ei ollut vielä sähkövaloa. Lyhdyn lasit\nolivat noesta mustuneet ja yksi oli rikki. Mehtonen lakaisi aseman\nedustaa, hänen vaimonsa pesi sisällä odotushuoneen pöytiä ja penkkejä,\nMätäkorpi valmistautui vastaanottamaan liikennetarkastajaa.\n\nAsemamies huomasi Hessen, joka seisoi laiturin reunalla ja katseli\nkiiltäviä kiskoja. Etempänä, lähellä ylikäytävää valaisi niitä\nvaihdelyhty. Sen toisella puolen hävisi raide pimeään, kuin olisi korpi\nsen nielaissut. Heti ratapihan takana kohosi metsä mustana kuin seinä.\n\nTuonkin silmät pitäisi pestä, kun tässä vain ehtisi, tuumi Mehtonen,\nosoittaen nokista lyhtyä. Talvella rikkoutui siitä ruutu eikä ole\ntullut laitetuksi uutta tilalle.\n\nNiinpä niin — antaa mennä vain. Se näytti olevan tämän aseman\ntunnuslause.\n\nSiellä konttorihuoneen pöydällä on vielä kasa olutpulloja. Ne pitäisi\nkorjata pois.\n\nMehtonen raapi korvallistaan: Jaa, jaa... se Seilonen... tinttaa\naamusta iltaan, ja pulloja karttuu määrättömästi. Kyllä minä haen ja\nvien meidän vinnille. Siellä on jo ennestään puteli poikineen.\n\nMistä se tilaa olutta?\n\nVaasasta. Eihän meille monesti muuta rahtia tulekaan kuin Seilosen\nolutkorit. No... kirkonkylän kauppiaalle sentään, mutta olutta\nsäännöllisesti.\n\nNiinpä niin... mutta eikö olisi käytännöllisempää lähettää pulloja\ntakaisin? Tulisi ainakin halvemmaksi.\n\nToisinaan se lähettikin, toisinaan ei — miten sattui. Välistä\nhumalapäissään iski tyhjillä puteleilla keilaa, niin että helisivät\npaikat.\n\nOli täällä huvitukset, oli totisesti!\n\nJa sitten ne pelaavat Jerusalemia, kun ei ole tarpeeksi miehiä ruuviin.\n\nMikä peli se sellainen oli?\n\nEi Mehtonen sitä tarkemmin tiennyt... olipahan sellainen liidulla\npiirretty tarha konttorin lattialla. Kuka sai suurimman pistemäärän\nkertaheitolla, vei rahat.\n\nVai sillä lailla.\n\nJoo... markkaakin heittivät toisinaan, kun sattuivat oikein remsseelle\npäälle. Harjoittelijaa vain kävi sääli, kun pienestä palkasta tuhlasi\npeliin. Ei aina voinut ruokaansakaan maksaa. Ja juomaankin se sen\nopetti.\n\nAsemamies jatkoi: Ja se on ollut kunnon mies aikoinaan, oikein\nkunnon mies. Vaimolleni se toisinaan humalapäissään itkee elämäänsä:\nMehtoska... kuulkaahan... minustakin olisi tullut mies, mutta se nainen\npetti. N-nainen! Ja sitten se kiristelee hampaitaan: Mutta minä\nkostan... naissuvulle itselleen kostan. Kaikki haaskaan, kaikki...\njokaisen, joka tielleni sattuu! Minä olen kulovalkea, joka poltan\nnuoren metsän! Sellaista se puhuu, eikä sille silloin auta sanoa mitään.\n\nHessen mieleen muistui veturinkuljettaja Askolin. Hänkin oli onnettoman\nrakkauden vuoksi ruvennut juomaan. Tässä oli toinen lemmen uhri.\n\nHänen mielensä painui, ja kurkkua kuristi niin omituisesti. Rakkauden\nuhri! Olihan hänkin siipiänsä polttanut jonkun kerran, mutta se\noli tapahtunut varhaisessa nuoruudessa. Sellainen ei jättänyt\nparantumattomia jälkiä. Mutta nyt — nyt jos sattuisi kohtaamaan suuren\nrakkauden ja pettyisi, mitenkähän silloin mahtaisi käydä? Rupeaisiko\nhänkin ehkä juomaan?\n\nTuskin, sillä hänellä oli toisenlainen maailmankatsomus. Als ob —\nkuin jos. Hän muisti keskustelunsa Rindellin kanssa. Hän runoilisi\npettymyksen yksinäisyyden yrttitarhaksi, jossa mies käyskenteli\nmuistoineen. Sentimentaaliako? Saattoi ehkä siltä näyttää. Mutta\nsanottaisiinko sentimentaaliksi haavoittunutta, joka vaieten kesti\nkärsimyksensä, puri vain hammasta ja joskus ähkäisi, mutta ei yhtä\nsanaa, ei valitusta pienintäkään? Ja sitten... sairaalasta päästyään\nteki koko hommasta laulun... vakavan ja miehekkään, joka sai toverit\nunohtamaan marssin vaivat. Hänellä oli kaikki edellytykset juuri\ntuohon, vaikka hän koulupoikana oli ollutkin sellainen haaveilija.\nMyrkky haavasta pois ja katso: se paranisi umpeen. Hän vetäytyisi\nkuoreensa kuin simpukka... ja kuta enemmän häntä piinattaisiin, sitä\nsyvemmälle hän painuisi, sydämensä salattuihin sopukoihin. Ihmiset\nsaattaisivat luulla, että hänen henkensä oli kuollut, mutta eipäs!\nNostakootpa vain simpukan kuoren korvalleen ja kuunnelkoot: se kohisi\nvielä senkin jälkeen, kun sen asukas oli kuollut. Niin sitkeässä sen\nhenki oli. Se lauloi meren säveltä vielä senkin jälkeen, kun oli meren\njättänyt. Niin hänkin säilyttäisi kaiken kokemansa, surullisen ja\niloisen, säilyttäisi syvällä sydämessään. Hän hallitsisi sen henkensä\nvoimalla... kypsyttäisi siitä uutta elämän tarmoa ja ydintä...\njalokiven, niinkuin simpukka. Sillä eikö sekin ollut jonkinlaisten\nsairausilmiöiden tulos? Ja samalla tavalla kuin jalohelmisimpukan\nkuoresta sanottiin: kuulkaa, se kohisee! — saattaisi hänkin sanoa\nsydämestään: kuulkaa, se laulaa!\n\nHänen mielensä täytti väkevä ilo. Ylikäytävällä seisten hän katseli\nratalinjaa, joka etempänä häipyi pimeyteen. Ja hän ajatteli: Tulkoon,\nmitä tulkoonkin! Minä ainakaan en aio sortua! Tahdon voittaa....\nvoittaa tuskan ja kärsimyksen hinnallakin! Mitä olikaan Rindell puhunut\nkauneuden olemuksesta? Niin... että henki kohoaa tajuamaan ikuisia\naatteita ja näiden katselemisessa nukahtaa. Mutta ei _nirvanaan_, jossa\nkaikki olemisen tunto sammuu, vaan samalla tavoin kuin ihminen nukkuu\nyönsä ja sitten aamulla herää uuteen päivään, alkaakseen jälleen työnsä\nja aherruksensa. Antaa kärsimyksen kulkea mukana vain, se on hyvä...\njuuri niinkuin olla pitääkin. Sehän oli henkistä asketismia, joka vei\nvielä varmemmin päämäärään kuin ulkonainen lihan kidutus.\n\nNiin — elämäpä sen määrätköön, — elämä, tuo suuri huutokaupan pitäjä.\nMutta hän huutaisi omansa »sisään» — huutaisi viimeisillä varoillaan.\nJa — vaikk'ei hänellä muuta olisikaan... ulkonaista tukea, ystävän\nymmärtämystä, olisi hän rikas sittenkin, omistaessaan vain oman\nitsensä... sen, mikä hänessä oli oleellisinta... sydämen tuoreuden, sen\nverenpunaisen, joka sisälsi elämän paineen. Sitä ei saanut pienentää\nmikään vastoinkäyminen, ulkonainen tai sisäinen — sen tuli vain\nsiitä kasvaa. Kunnes vanhana tuo kaikki olisi tyyntynyt... muuttunut\nrauhalliseksi elämän tarkasteluksi, mihin huumori valaisi hohdettaan\nsamalla tavoin kuin iltapäiväaurinko syksyllä yli kellastuneiden\nvainioitten. Vilja olisi kypsää, elämä olisi eletty ja — sitten saisi\ntulla kuolema...\n\nSiellä edessäpäin vilkutti semafoorin punainen lyhty. Se oli\npysähdysmerkki. Juna ei saisi ajaa asemalle niin kauan kuin se oli\nnäkyvissä. Kun merkkitangon käsivarsi laskettiin alas, ja viheriä\nrupesi vilkuttamaan — sitten saisi tulla, mutta hiljaa ja varovasti.\nNiin Hessekin toivoi kuoleman kerran saapuvan hiljaa ja rauhallisesti,\npäätetyn elämäntyön jälkeen. Mutta vielä vilkutti punainen, vielä\nsykki sydän, vielä virtasi veri suonissa, ja elämä oli vasta päässyt\nalkuunsa. Vielä oli tuo hetki toivottavasti kaukana — kuolema.\n\nHän kääntyi takaisin. Oli niin hyvä ja keveä olla. Nyt hän ei yhtään\nkatunut, että oli jäänyt tänne. Hän oli sentään paljon rikastunut taas.\nTällaiset hiljaiset iltahetket olivat siunatuita. Elämän perspektiivit\nselvenivät. Hän ei enää tuominnut Seilostakaan. Tuntui, kuin olisi\nhänenkin elämänsä jollakin tavoin selvinnyt näiden mietteiden aikana.\nRiippui niin paljon sielun rakenteesta, perinnöllisyydestä ja\nkasvatuksesta. Jumala kai kerran tuomitsisi, kuinka paljon pantaisiin\nitsekunkin tilille tahallista, tietoisesti rikottua — niinkuin\nSeilosenkin... ja kaikkien.\n\nHän astui konttoriin. Siellä olivat miehet lopettaneet työnsä. Kello\noli yksitoista. Harjoittelija ei ollut vielä palannut. Mutta tunnin\nkuluttua hän saapuisi, ihan varmaan.\n\nAsemapäällikkö pyysi Hesseä illalliselle. Ei oltu joudettu ennemmin\nsyömäänkään, kun oli niin paljon järjestämistä...\n\nSchröderin rouva kyseli kaikenmoista. Kuurojen tapaan hän olisi\nhalunnut kuulla ulkomaailmasta. Mitä puuhasivat Itäsuon virkamiesten\nrouvat, kävivätkö usein kaupungissa? Niillä tietysti oli hauskaa\nsiellä, kun oli monta yhdessä. Hänellä täällä ei ollut ketään, ei\nketään, sillä asemamiehen muijan kanssa ei voinut paljon keskustella.\nSe kiljui hänen korvansa rikki.\n\nMutta olenhan sinulla minä, mamma rakas, huusi asemapäällikkö.\n\nMitä? kysyi rouva sävyisästi, vieden käden korvalleen.\n\nMinä sanoin, että olenhan sinulla minä.\n\nNiin... sinä — rouva naurahti — mutta sinähän pelaat kaiket illat.\nPelaatteko nytkin?\n\nHesse pudisti päätään. Rouva näytti käyvän levottomaksi.\n\nTulee kontrollööri ja liikennetarkastaja, huusi Schröder.\n\nRouva ei puhunut mitään, katsahti vain kiireisesti mieheensä ja\nvirkkoi: Kylläpä nyt on tarkastusta kerrakseen.\n\nAika kului. Kello läheni kahtatoista. Itäsuo sähkötti, että\nliikennetarkastaja oli palannut. Ei ollut käynytkään pitemmällä. Mutta\nkontrollööri saattaisi hyvinkin tulla.\n\nMuutamia minuutteja yli puolen yön kuului tavarajunan vihellys.\nSeilonen ilmestyi salin ovelle.\n\nNyt se tulee eikä harjuri ole vielä palannut.\n\nAsemapäällikkö hyppäsi tuoliltaan: Minä menen ottamaan sitä vastaan ja\nkoetan pidätellä. Mene sinä tielle kuulostamaan.\n\nJuna ajaa asemalle! huusi Mehtonen keittiön ovelta.\n\nKuolema ja kadotus! Minä tulen.\n\nJa asemapäällikkö riensi Seilosen kanssa ulos.\n\nKuuro rouva oli levotonna katsellut tätä mylläkkää. Onko niillä jotakin\nhullusti? hän kysyi.\n\nHesse pudisti päätään. Eikö mitä. Hän kiitti, lausui hyvästit ja\nmeni ulos. Hän oli tehnyt äkkiä päätöksen: hän jatkaisi matkaansa\ntavarajunassa.\n\nAsemapäällikkö jutteli jonkun mieshenkilön kanssa kaukana junan\njälkipäässä, pälyillen ympärilleen. Tuliko pakana keskiyöllä? Se oli\njo jokseenkin hävytöntä. Hän tunsi osanottoa Mätäkorven virkakuntaa\nkohtaan.\n\nHän lahti kävelemään konduktöörivaunua kohti, kun samassa hevonen\nkarahutti asemalle ja harjoittelija hyppäsi reestä. Seilonen seisoi\nkannaksilla. Hän riensi konttoriin. Yks' kaks' veturi vihelsi,\nja asemapäällikkö juoksi Hesseä vastaan. Tämä piti silmällä\nkonduktöörivaunun porrasta, valmiina hyppäämään vaunun kohdalle\ntullessa. Mutta juuri kun hänen piti hypätä, tarttui Schröder häntä\nkäsipuolesta.\n\nHän huusi: Ei tullutkaan! Konduktööri ei tiennyt mitään.\n\nHesse tempoili, yrittäen rientää junan jälkeen, mutta asemapäällikkö\ntorui: Älä nyt hulluttele! Et kai sinä yön selkään lähde. Ja nyt kun\nmeillä on kaikki taas järjestyksessä.\n\nMikäs auttoi — täytyi jäädä. Ehkäpä se oli lähimmäisen auttamista\ntämäkin.\n\nHe menivät konttoriin. Siellä otti Seilonen heidät loistavin naamoin\nvastaan.\n\nRahat on täällä, heikkarissa! Ja hän lyödä läimäytteli setelitukkoa\nkämmentensä välissä.\n\nAsemapäällikkö nauroi: Ei tullut kontrollööri, mutta sinulle tuli kolme\nkoria olutta!\n\nSeilonen seisoi kuin pilvistä pudonnut. Hänen silmänsä muljahtelivat,\nja suu teki omituisia liikkeitä, aivan kuin hän olisi makustellut\njotakin.\n\nNo, saakeli sentään! Vai olutta! Nyt peli pystyyn ja pullot\npulputtamaan!\n\nYleisen riemun vallitessa kannettiin olutkorit konttoriin.\nAsemapäällikkö nouti lasit, otettiin korttipakka esiin ja istuttiin\npöytään. Ilo oli katossa. Se tempasi Hessenkin mukaansa. Tilanteen\nkoomillisuus sen vaikutti.\n\nTulipa kontrollööri kavereineen! huudahti Seilonen posket pullollaan\naukaisten olutputelia. Poks! Ensimmäinen laukaus! Ja sitten:\npul-pul-pul... se nakuttaa vain paljasta A:ta. Huomio! Mätäkorpi,\nherää! Naurettiin joukolla. Asemamies kurkisti pakaasihuoneen ovesta:\nTuota... ei tainnut tullakaan —?\n\nTuli, tuli! Tuoss' on sullekin yks' puteli! Juo eukkosi kanssa!\nSeilonen ojensi Mehtoselle pullon.\n\nTämä toimitti: Ja minä kun kuurasin lyhdyn lasitkin!\n\nSe oli oikein! Valoa tarvitaankin, kun me tästä kotia toikkaroimme,\nhuusi Seilonen ja rupesi hyräilemään:\n\n    Kipralttarin kalliolla\n    hännätön makotti...\n\nTervetuloa, Puu-Kaalsonni, tervetuloa Mätäkorpeen! Meill' on täällä\nkyllä puuta, mikäli minä tiedän...\n\nSchröder hihkaisi: On puuta ja on muuta! Terve!\n\nJa herrat aloittivat korttipelinsä — kymmenesosa pennin pisteillä.\n\n\n\n\nIII.\n\n\nOli tänne rautatielle tosiaankin joutunut jos jonkinlaista miestä —\nsellainenkin kuin toinen kirjuri Sidensnöre. Hän edusti tyyppiä, joka\nei ole niinkään harvinainen tässä matoisessa maailmassa: häntä vaivasi\nsuuruudenhulluus.\n\nKerta vuodessa piti ainakin Hirvihaaran pitäjän tietää, että\nsen alueella eli mies, joka otti elämän laajasti, katseli tätä\nyhteiskuntaa vähän samanlaisin silmin kuin Rooman keisarit ennen\npääkaupunkiaan ja sen asukkaita. Leipää ja sirkushuveja! Sidensnöre\nnäytteli mahtiaan kuitenkin hiukan toisin: hän ei toimeenpannut mitään\nhyväntekeväisyysiltamaa hätääkärsivien hyväksi. Ei — hän kutsui seudun\nvallassäätyiset, oman ja lähiasemien virkamiehet, pitäjän pomot ja\nmahtimiehet omille nimipäivilleen, joiden järjestämiseen hän uhrasi\npuolen vuoden palkkansa.\n\nHänen nimensä oli Oskar, ja joulukuun ensimmäinen oli siis hänen\nmerkkipäivänsä, jolloin hän liehui isäntänä nuorisoseuran talolla\nmonilukuisen vierasjoukon keskellä. Oskarin päivien piti olla komeat.\nNiiltä ei saanut puuttua mitään, mikä suuremmissa juhlissa oli\ntavallista, niin tarjoiluun kuin muuhunkin ohjelmaan nähden. Suuri\nlaatikko viinirypäleitä, omenia ja appelsiineja tilattiin Helsingistä,\njuomatavaroita hankittiin hienoimmista viineistä ja shampanjasta\nalkaen. Oli purkkikalaa ja voileipää, monenlaisia sandwicheja — ja\ntorvisoittokunta puhalsi kappaleen toisensa jälkeen niin että sali\nraikui. Ja lopuksi tietysti tanssittiin.\n\nJo puolikesästä hän mietti, mitä yllätyksiä valmistaisi ystävilleen.\nHän neuvotteli siitä asemapäällikön kanssa. Mitähän arveltiin...\ntilaisikohan hän soittokunnan Helsingistä? Nuorisoseuran septetti\nsoitti hiukan huonosti. Tilaa vain... mutta se taitaa tulla maksamaan.\nJukkenbuju — mitäpä se merkitsi! Olihan hänellä »Oskarin päivän\nrahasto».\n\nMutta tehdessään laskelmia hän sentään huomasi parhaaksi jättää\nhelsinkiläisen soittokunnan tilaamatta. Nuorisoseuran seitsikko sai\nvälttää. Mutta kutsukortit piti painattaa hienot, kultasyrjäiset. Ja\ntänä vuonna niitä ei lähetettäisikään talonpoikaisille. Pidettäisiin\nkerran oikeat herrasjuhlat.\n\nJa Sidensnöre painatti kultasyrjäiset kutsukortit, joiden\nvasemmanpuolisessa alakulmassa seisoi: Puku: juhlapuku.\n\nHän oli tarkka vieraistaan. Niiden valikointi tuottikin eniten\npäänvaivaa. Kutsuttaisiinko halkokirjuri Karlsson? Hän oli hiukan\nvulgääri... puhui ruotsiakin huonosti. Mutta — kun hän sentään oli\nainoa sitä lajia... ainoa halkokirjanpitäjä koko varastojaksossa, oli\nhän kai tällä kertaa kutsuttava. Jotavastoin Rindell oli hieno mies,\ntosin suomenmielinen hänkin, mutta sivistynyt, filosofian maisteri. Hän\nvoisi pitää esitelmän filosofiasta.\n\nOskar Sidensnöre oli sitä mieltä, että hänen nimipäivillään piti olla\nhenkinenkin puoli edustettuna. Ainahan syödä saatiin, mutta henki...\nhengen viljelys — se oli tärkeää. Hän hankki siis näitäkin numeroita...\nrunonlausuntaa, viulusoolon, esitelmän, pari kuplettia. Itse hän\ntavallisesti piti juhlapuheen.\n\nHän oli käymässä Itäsuossa ja istui asemakonttorissa. Piti valvoa, että\nlähettivät kaupoista oikeaa tavaraa. Sitä varten hän oli matkustanut\nVaasaan. Oli marraskuun puoliväli, ja Oskarin päivät lähellä. Hänellä\noli siis huolta ja puuhaa enemmän kuin yksi mies kerkesi tehdäkään.\n\nHän jutteli nimipäivistään. Niistä tulisi tällä kertaa loistavat.\nPastori Rund pitäisikin nyt juhlapuheen. Hän oli siitä tällä\nmatkalla sopinut. Rindell oli kiittänyt kutsusta, mutta kieltäytynyt\nesitelmästä. Hän itse aikoi tällä kertaa puhua naisille.\n\nKrank kysyi: Kyllä kai sinä minutkin kutsut?\n\nSidensnöre heilautti kättään: Ei sopinut, ei mitenkään. Veli suokoon\nanteeksi, sillä sinne tuli ainoastaan ensi kirjureita, asemapäälliköitä\nja sen semmoisia. Ei sopinut — sillä Krank oli ainoastaan toinen\nkirjuri.\n\nMutta toinen kirjurihan sinä olet itsekin. Krank iski silmää Hahnille.\n\nJaa... niin kyllä, mutta ne olivatkin hänen nimipäivänsä, ja hänellä\noli valta kutsua niihin ketä halutti.\n\nSiihen ei ollut mitään sanomista. Krank pyörähti kerran kannoillaan,\nvihelsi pienen menuettipätkän ja huomautti: Mutta liikennetarkastaja\nsinun on välttämättä kutsuttava.\n\nSidensnöre nyökytteli päätään ja hymyili ylhäisesti. Tjaa, tjaa...\nkyllä hän oli ottanut kaikki huomioon. Jos Krank halusi tietää, niin\nkutsukortti oli mennyt — hänellekin, hänellekin.\n\nJa Sidensnöre siristi silmiään ja näytti salaperäiseltä.\n\nKrank: Mutta saa nähdä, tuleeko se.\n\nSidensnöre: Se on hänen asiansa. Mutta kutsuttu on. Muuten hän oli\nluvannut, että aamuyöstä etelästä päin tuleva pikatavarajuna sai\npysähtyä Hirvihaarassa ja ottaa mukaansa Itäsuohon menevät juhlavieraat.\n\nJa tehden ylhäisen liikkeen kädellään hän heitti hyvästit ja jatkoi\nmatkaansa.\n\n\nHesse on matkalla Oskarin päiville. Heitä on suuri joukko,\nasemapäälliköitä, ensimmäisiä kirjureita ja rautatien insinöörejä,\nuseimmat naisineen. Oli muassa Rindell, Schröder ja Dammert, kirjurit\nHahn ja Seilonen sekä rautatiensaarnaaja Rund.\n\nHerrat nauroivat ja juttelivat. Väiteltiin siitä, oliko Sidensnöre\nhullu vai viisas. Useimmat olivat sitä mieltä, ettei hän ollut\nnormaali. Mutta pastori Rund väitti vastaan.\n\nMeillä on itsekullakin oma »kärpäsemme», toisilla suurempi, toisilla\npienempi. Minulla on nyt esim. kananhoito ja pikakirjoitus.\nMyönnettäköön, että Sidensnören kärpänen on paarma.\n\nHyvä! Mutta ero oli siinä, että toiset olivat tietoisia kärpäsestään.\nSitä ei taas Sidensnörestä voinut sanoa. Hän suhtautui täysin vakavasti\nnimipäiviensä viettoon.\n\nNo, leikkinäkö luulette minun pitävän kananhoitoa? huudahti Rund, ja\nhänen pienet, pyöreät silmänsä räpyttivät nopeasti. Ei — kyllä siitä\non leikki kaukana, jos jonkun asemapäällikön rouvan kanalaan ilmaantuu\nesim. reumatismia.\n\nKyllä se niin on, sanoi rouva Dammert. Hänellä oli kanala.\n\nSinä väistät kysymyksen kärjen, yhtyi Rindell puheeseen. Ei asia siitä\nmuutu. Hullu pysyy hulluna ja viisas viisaana. Mutta kun nyt yleensä\ntässä maailmassa kerran hulluteltiin, niin sopihan heidänkin tehdä se.\nToinen asia oli sitten, kumpi heistä oli hullumpi... Sidensnörekö vai\nhän, joka oli lähtenyt tällaiselle hullulle retkelle. Hän, Rindell, oli\nainakin tietoinen hulluudestaan.\n\nNo, mitäs tyhjää, sanoi Dammert — hauskaa siellä on, varsinkin\nyläkerrassa, missä apteekkari hoitaa isännyyttä... Seilosen vain on\nvaikeampi ratkaista, kumpaan kerrokseen hän jää.\n\nSille naurettiin, sillä jokainen tunsi Seilosen heikkouden.\n\nYläkertaan minä menen, virkkoi tämä — ja pääseehän sieltä alaskin, jos\nhaluttaa.\n\nHän iski silmää erään insinöörin rouvalle.\n\nInsinöörinkin oli pakko nauraa, vaikka hänen olisi tehnyt mieli antaa\nasianomaista korville. Hävytön... uskalsikin iskeä silmää hänen\nrouvalleen!\n\nNo ei mitään — kyllähän Kalle Seilonen tunnettiin. Tiedettiin hänen\nsurullinen kohtalonsa ja annettiin anteeksi. Naiset melkein tunsivat\nmielenkiintoa häntä kohtaan. Ajatella, että mies onnettoman rakkauden\nvuoksi oli sortunut noin alas.\n\nInsinöörin rouva virkkoi: Kyllä minä ainakin tanssin yhden tanssin\nherra Seilosen kanssa.\n\nMies tyrkkäsi häntä kylkeen. Varomaton — ei pitänyt sellaista puhua.\n\nMutta Seilonen, joka oli huomannut tämän liikkeen, huomautti: Ja minä\nluovutan rouvan hänen herralleen senkin tanssin ajaksi.\n\nRouva joutui hämilleen, mutta purskahti sitten raikuvaan nauruun.\nSiihen yhtyivät toisetkin, rouva Schröderkin, joka ei ollut kuullut\nsanaakaan koko keskustelusta.\n\nVeturi vihelsi. Oltiin Hirvihaarassa.\n\nAsemalla oli päivän sankari vastassa, hienona, soopelinnahkainen turkki\nyllä, knalli päässä ja valkoiset hansikkaat käsissä.\n\nTervetuloa, hyvät naiset ja herrat!\n\nHän kätteli jokaista kohteliaasti ja suuteli naisia kädelle. Häntä\nonniteltiin joukolla. Että nyt sattuikin taas Oskarin päivä ja vielä\nnäin kaunis ilma! Onneksi olkoon vain!\n\nSidensnöre vei pastori Rundin syrjään. Hän sopotti: Kyllä kai pastori\nsitten muistaa lupauksensa. Se oli juhlapuhe. Mutta minä pyydän: ei\nJumalasta eikä kanoista.\n\nKyllä, kyllä. Rund huitaisi kättään. Hän oli valmistanut puheen\nAlkinoon pidoista.\n\nNo sopii... klassillinen aihe. Siitähän tuli hieno. Ja Sidensnöre\nhykersi tyytyväisenä käsiään.\n\nHe lähtivät astumaan juhlapaikkaa kohti. Asemalle oli kerääntynyt\npaljon väkeä, maalaisia, heidän poikiaan ja tyttäriään. Nämä Oskarin\npäivät olivat paikkakunnalla hyvin tunnetut. Ihmeteltiin vain sitä,\nettei talollisia nyt oltu kutsuttu. Mistähän se Siitesnööre oli\nloukkaantunut? Ennen oli saatu kutsukortteja, joiden alasyrjään oli\npainettu: Puku: vapaa. Nyt ei ollut kuulunut mitään.\n\nNuorisoseuran talolle oli kerääntynyt runsaasti juhlapukuista kansaa.\nOli nimismiehet, metsänhoitajat, pari paikkakunnalla majailevaa\ntaiteilijaa, oli rouvia ja neitosia. Herrat näyttivät hienoilta\nfrakeissaan. Olipa eräs vanha asemapäällikkö ripustanut ritarimerkinkin\nrintaansa. Nämä maalla elävät säätyläiset nauttivat siitä, että edes\nkerta vuodessa tarjoutui tilaisuus, jolloin sai pukeutua hienosti,\nseurustella ylhäiseen tapaan. Mitäpä he välittivät siitä, että juhlien\nisäntä oli löylyn lyömä. He naureskelivat hänelle tämän selän takana.\nMutta edessäpäin he lausuivat monenlaisia kohteliaisuuksia. Tämä oli\nkuin kenraaliharjoitus jotakin vielä suurempaa juhlaa varten, jota ei\nkoskaan tullut. Päästäpä pääkaupunkiin... saada sieltä virka, tutustua\nsen seurapiiriin. Oh, monet asemapäällikön rouvat kuvittelivat,\nkuinka he hymyilisivät rautatiehallituksen päätirehtöörin juhlassa\ntai kuvernöörin kutsuissa... niiaisivat oikein syvään, ranskalaiseen\ntapaan. Ja heidän miehensä, varsinkin nuoremmat kuvittelivat\nsamoin... samanlaista valoisaa tulevaisuutta. Dammert kulki ryhmästä\ntoiseen, kumarteli ja oli armollinen. Hän lausui ranskalaisia\nkohteliaisuuksia rouville. Oh, hän taas eli pääasiallisesti vanhoissa\nkadettimuistoissaan, tai ajatteli Pavlovskin kaartinrykmentin\ntoimeenpanemia suuria juhlia, joissa oli keisarikin läsnä. Hän\nkuvitteli olevansa niissä ja hän nuortui, ihmeellisesti nuortui.\nSeisten tarjoiluhuoneessa hän jutteli Sidensnören kanssa juhlallisesti,\nhiukan alentuvasti. Hän ei nauranut, hän ymmärsi, ymmärsi... ihmisiä\noli niin monenkaltaisia. Hän haasteli päivän sankarin kanssa aivankuin\njonkun nuoren kaartin luutnantin (hän itse oli kenraali)... miten hän\nvoisi toista palvella, auttaa noin hiukkasen viran nousussa. Toisen\nkirjurin palkka oli sentään niin kovin pieni. Mutta ensi kirjuri... hän\njo pärjäili kutakuinkin.\n\nJa Sidensnöre kuunteli ja vastaili, hänen poskilleen kohosi puna. Oh,\nhän näki jo itsensä ensimmäisenä kirjurina. Hän olisi eri poikaa!\nSilloin hän saattaisi kutsua jo toisia kirjureitakin juhlaansa. Mutta\nnyt... nyt se ei käynyt. Tuntui, kuin olisi siten tunnustanut itsensä\ntasavertaiseksi teidän kanssaan. Ja kuitenkin hän mielestään oli\npaljon etevämpi, paljon lahjakkaampi. Hänen lahjojaan vain ei otettu\nhuomioon. Hän oli lukemattomia kertoja hakenut, mutta aina menivät\ntoiset edelle, monesti nuoremmatkin. Mitä ne mahtoivat ajatella siellä\nrautatiehallituksessa? Ensi kerralla pitäisi kutsua itse päätirehtööri\nnimipäiville. Eiköhän sitten paremmin häntäkin muistettaisi.\n\nOlisi siis saattanut luulla, että nämä juhlat oli toimeenpantu\nvirkaylennyksen toivossa, mutta ei asia sentään niin ollut. Joskus\nvain vilahti tällaisia ajatuksia Sidensnören päässä. Mutta seuraavassa\ntuokiossa hän jo liehui muualla, kehoitti vieraitaan käyttämään\nhyväkseen. Förse er nu, mitt kära herrskap! Ei — kyllä tämä komeus\njohtui etupäässä siitä, että hän, Oskar Sidensnöre, oli hieno mies,\nvanhojen traditsioonien innokas noudattaja. Hänen esi-isänsä olivat\naikoinaan pitäneet suuria kestejä omistamallaan sukutilalla. Ne\nolivat olleet kuuluisat. Eräs heistä oli lopuksi juhlinut itsensä\nmaantielle, ja niin olivat jälkeläiset kituneet pikku viroissa. Mutta\nOskar Sidensnöressä kukki vielä tämä esi-isien ylhäinen tapa. Hän oli\nvain siksi varovainen, ettei tuhlannut kuin puolet vuosipalkkaansa\ntällaisiin kesteihin. Toisella puolella hän sitten elää kituutti,\nvälistä melkein puutetta nähden. Mutta — Oskarin päivänä piti olla\nhienoa... samaan tyyliin kuin ennen vanhalla sukutilalla...\n\nTorvisoittokunta soitteli kappaleen toisensa jälkeen.\nMaalaisnuorukaiset, joita kansakoulunopettaja johti, istuivat\ntotisina kuin kuvapatsaat, posket pullollaan ja silmät tapilla,\npuhaltaen Savolaisten laulua. Heistä tämä ilta oli todellinen juhla.\nHe eivät ainakaan nähneet siinä mitään naurettavaa — paremmin kuin\nsäälittävääkään. Olihan Siitesnööre tilannut heidät soittamaan, ja\nhe siis tekivät velvollisuutensa täällä niinkuin muuallakin. Ja\nsitäpaitsi: he saivat maksun.\n\nAi, ai... ne soittavat hirveän falskisti, tuskitteli Sidensnöre. Mutta\nensi vuonna minä varmasti tilaan soittokunnan Helsingistä.\n\nJoku nauraa tirskahti hänen takanaan. Sidensnöre pyörähti ympäri ja\nkysyi:\n\nVai pidätkö sinä, von Hahn, että tämä musiikki on comme il faut?\n\nEipä niin... Olihan aina varaa parantaa.\n\nHyvät naiset ja herrat, virallinen puoli ohjelmasta alkaa! huusi hän\nsitten taputtaen käsiään.\n\nKäytiin istumaan. Soittokunta puhalsi fanfaarin ja paikkakunnan\napteekkari astui esiin pitämään tervetuliaispuhetta.\n\nHän oli pieni, sukkelaliikkeinen mies, kasvot kalpeat ja päälaki kalju.\nVetäen leukaa sisäänpäin hän seisoi puhujanpaikalla heilutellen päätään\nja veitikka silmänurkassa, tarkastellen edessään istuvaa kuulijakuntaa.\nJokainen odotti jotakin hauskaa.\n\nHän totesi, että maaseudulla oli vaikea saada pystyyn tilaisuuksia,\njoissa tarjottiin muutakin kuin mitä ruumis vaati ja suu sieti.\nElettiin hajallaan pitkien välimatkojen päässä, jotenka harvoin yhtehen\nyhyttiin, saattiin toinen toisihinsa. Senvuoksi tervehdittiinkin aina\nilolla tällaista pientä juhlaa, jonka heille kaikille hyvin tunnettu\nherra Oskar Sidensnöre pani nimipäiviensä kunniaksi toimeen. Päivän\nsankari ei kuitenkaan ollut nimensä arvoinen (tässä kohden jokainen\nkatsahti kummastuneena naapuriaan) — hänen nimekseen olisi paljon\nparemmin sopinut Oskar Tross — Touvi, sillä sen mukaisesti oli täällä\nkaikkea tarjolla, itsekunkin mielen ja maun jälkeen. Yläkerrassa\n(apteekkari vilkutti silmiään) oli miesten taivas, Walhalla, johon\nhän ei voinut naisia pyytää. Heitä varten oli suunavausta täällä\nalhaalla, viiniä, leivoksia, hedelmiä, voileipää — ja lopuksi täällä\ntanssittaisiin. Yläkerta oli pyhitetty toiselle jumalalle, nim.\nsuurivatsaiselle, seppelpäiselle Bacchukselle, jota siis herrat kilvan\npalvelkoot. Mitä tuohon samaiseen yläkertaan tuli, niin siellä hoiti\nisännyyttä hän, apteekkari, koska hän jo virkansa puolesta oli selvillä\nsiellä nautittavien aineiden laadusta ja kemiallisesta kokoonpanosta.\nAlakerrassa taas isännöi itse päivän sankari, koska hän oli\nperiaatteellinen raittiusmies (kuulijakunnasta kuului naurua, ja joku\ntaputti käsiään). Mutta sivistyneenä miehenä hän seurasi sitä vanhaa\nsaksalaista sananpartta, että »leben und leben lassen», eli vapaasti\nkäännettynä: »elää ja antaa Lassinkin elää». Jotenka siis me kohotamme\nhänelle kolmikertaisen eläköön-huudon. Eläköön Oskar Sidensnöre,\neläköön!\n\nSali jyrisi voimakkaista eläköön-huudoista. Kun ne olivat lakanneet,\nhymyili apteekkari veitikkamaisesti ja jatkoi: Toinen tämän puheen\npääasioista jäi sanomatta. Tervetuloa, hyvä herrasväki!\n\nHänet palkittiin voimakkailla kätten taputuksilla. Ohjelman suoritus\njatkui. Esitettiin runonlausuntaa, kupletti, viulusoolo ja kertomus.\nViimeksimainitun luki nimismiehen rouva — _Herra Seguinin vuohi._\nSidensnören mielestä tämä oli yksi ihan loistonumeroita... Alfonse\nDaudet'n kuuluisa lastu etevän esittäjän tulkitsemana. Seurattiin tuon\npikku eläimen kamppailua suden kanssa, sen epätoivoa, sen mietteitä,\nsen urhoollisia päätöksiä. Kaikki turhaan — aamulla susi söi sen.\n\nHesse vaipui mietteisiinsä. Tuohan oli kuin heitä varten. Olikohan\nnimismiehen rouva valinnut sen tahallaan, vai oliko hän sattumalta\ntullut ottaneeksi juuri tuon kertomuksen? Aamulla susi söi sen.\nAavistiko lausuja, että hän oli lukenut oman kuolemantuomionsa?\nJos täällä viivyttäisiin hetkeäkään kauemmin, oli perikato varma:\nnarrimaisuus hotkaisisi heidät kuin susi vuohen. Sillä eihän tämä\nollut viisaan ihmisen oleskelupaikka. Isäntä löylyn lyömä... joskaan\nnyt ei vielä rutihullu, niin hassu joka tapauksessa. Näytellä täällä\nkohteliasta naamaa ja olla mukana suitsuttamassa hupsun hulluttelulle.\nHm... juhlapuhe! Alkinoon pidot olivat sentään kokonaan toista! Siellä\noli isäntä ylevä ja vakaa, palvelijat arvokkaita ja juhlallisia. Ei\nsiellä tirskuttu niinkuin täällä, heti kun isäntä selkänsä käänsi.\nEkheneos, joka missä juhlissa ensiksi suunsa avasi, oli eri mies kuin\ntuo klovnimainen apteekkari, ja Pontonoos, edeskäypä, hillitympi kuin\ntuo virnistelevä tarjoilija, jonka Sidensnöre oli hankkinut ties mistä.\n\nHän nousi, Hahn, joka istui hänen vieressään, kysyi: Mihin menet? Et\nkai pois lähde?\n\nLähden minä! En ilkeä viipyä tällaisessa narrin juhlassa!\n\nHän riensi eteiseen. Siellä seisoi nuori mies vaatenaulakkojen luona,\nleveä nauha käsivarressa. »Oskarsdagen» seisoi siinä kauniisti\ntekstattuna. Hesse pysähtyi hämmästyneenä.\n\nMankisen Kustu! huudahti hän. Sinäkinkö olet joutunut tähän hoijakkaan?\n\nSe oli todellakin Mankisen Kustu. Hesse oli kuullut hänen palvelevan\nylimääräisenä veturimiehenä jossakin täälläpäin, mutta ei ollut\nkertaakaan tavannut. Hänen ilonsa oli vilpitön.\n\nTottahan nyt Sidensnören nimipäivillä on oltava, lauloi Kustu\nhopeanheleällä äänellään. Jollei muuna niin tampuurimajurina. Aiotko\nmennä pois?\n\nHesse: Pois minä lähden. Mitä minä täällä... narrin kemuissa.\nIhmisethän ovat ihan hulluja.\n\nKustu: Niinpä niin... mutta mitäs tämä elämä muuta on — narrin juhlaa.\nSiltä ainakin minusta tuntuu.\n\nHänen suunsa ympärille muodostui katkera piirre. Hesse yritti vastata,\nmutta samalla ryntäsi asemapäällikkö Rindell eteiseen.\n\nJassoo... sinä olet menossa, se on oikein! Lähdetään! Ei täällä viitsi\nviisas viipyä. Se Rundkin kehtaa... nousee pitämään puhetta aivan kuin\njossakin yliopiston juhlasalissa. Alkinoon pidot! Kaikkiin paikkoihin\nniitä klassillisia aiheita vedetään.\n\nHän huomasi tampuurimajurin: No sehän on Mankisen Kustu! Terve, terve!\nVai ovat sinutkin saaneet narratuksi. Ja oikein käsivarsinauha...\n»Oskarsdagen»! Kyllä on maailma yksi hullujen huone.\n\nEi se siltä tunnu, kun vain lyöttäytyy joukkoon, lauloi Kustu ja\ntaputteli käsivarsinauhaansa.\n\nNiin — kun vain lyöttäytyy. Mutta minä en viitsi lyöttäytyä.\n\nMeitä on kolme veturimiestä... kaikki tampuurimajureina. Meidän\nvuoromme tulee sitten, kun herrat ensin ovat kyllänsä saaneet.\n\nKuule, älä viitsi... lähde pois meidän kanssamme, houkutteli Rindell.\n\nMutta mitä Sidensnöre sanoo? Ei kutsu toista kertaa.\n\nRindell: Sen parempi. Jos nämä olisivat viisaan miehen juhlat, niin\nsamantekevä. Mutta hullut hullujen kanssa hyppikööt!\n\nKustu empi. Hän oli jo lapsuudessaan tottunut repäisevään elämään.\nMuistuttivathan nämä nimipäivät hänen kodissaan toimeenpantuja\ntanssiaisia. Niissä oli rymytty vielä enemmän, sillä osanottajat olivat\nkuuluneet eri säätyyn. Mutta ne olivat sittenkin olleet toisenlaiset\njuhlat kuin nämä narrin kekkerit. Niissä oli ihminen vielä säilyttänyt\nitsekunnioituksensa jossakin määrin.\n\nSamantekevä. Lähdetään.\n\nHän tempaisi käsivarsinauhan irti ja ripusti sen naulaan oven pieleen.\n\nOskarsdagen! nauroi hän niin että hampaat välkkyivät. Siinä on virka ja\nvärkit!\n\nUlkona paistoi täysikuu. Oli kireänlainen pakkanen. Asemakonttorista\nloisti tuli. Siellä asemapäällikkö harjoittelijan kanssa hoiteli\nvirkaa, sillä aikaa kuin toinen kirjuri juhli. Lennätinkoneen nakutus\nkuului selvästi ulos, kun nämä kolme miestä astuivat konttorin ikkunain\nalatse asemalle.\n\nRindell meni ottamaan selvää junan lähdöstä. Hän palasi hetken kuluttua\ntuohtuneena.\n\nOn se nyt vähän liikaa, että pikatavarajuna saa pysähtyä täällä tuon\nhupsun takia! Se liikennetarkastaja on koko höperö!\n\nHesse virkkoi: Meille se ainakin on hyvä. Pääsemme pikemmin kotiin.\n\nRindell: Olkoon... mutta sotkea nyt koko rautatielaitos tällaiseen\nhumpuukiin... se on vähän liikaa!\n\nSillä on huumorintajua, huomautti Kustu.\n\nRindell suuttui: Huumorintajua! Hulluuteen ei koskaan voi suhtautua\nhumoristisesti. Se on säälittävää!\n\nMiehet lähtivät astumaan ratapihaa pitkin. Vaihdelyhdyt valaisivat\nvaisusti, sillä kirkas kuutamo helpotti niiden virkaa. Semafoori\nvilkutti punaista etempänä, aseman pohjoispäässä. Veturitallista loisti\ntuli, ja muutamasta piipusta kohosi paksu, musta savupatsas ilmaan.\n\nMennäänpä talliin katsomaan minun veturiani! huudahti Kustu. Hän tunsi\nitsensä vapautuneeksi näiden kotikaupungin poikien seurassa, vaikka ne\nolivatkin herroja, ja hän vain vaatimaton lämmittäjä.\n\nMennään! innostui Rindell, ja he lähtivät harppaamaan tallia kohti.\n\nSiinä oli kolme pilttuuta. Keskimmäisessä höyrysi Kustun veturi, uusi\n»trollhättani». Kuljettaja rasvaili lyhdyn valossa kytkintankoja. Hän\nnosti päätään kuullessaan askeleita. Keitä sieltä nyt... keskellä yötä?\n\nAhaa...joko ne Silkkinarun praasnikat loppuivat? nauroi hän.\n\nKustu selitti asian ja esitteli seuralaisensa. Kuljettaja näytti\njoutuvan hämilleen, kun toverilla oli niin hienoja tuttavia. Hän tunsi\nkyllä molemmat herrat, mutta ei ollut, koskaan joutunut tekemisiin\nheidän kanssaan.\n\nSaatkin sitten pitää huolta lämmityksestä, niin minä pääsen\npistäytymään kotiin, sanoi hän. Kello neljältä on lähtö.\n\nKuljettaja poistui, ja Kustu tovereineen kiipesi veturiin. Siellä paloi\npieni lyhty pannun kyljessä, valaisten vesilasia, jossa vesipatsas\nhiljaa värisi. Kiiltävät kupari- ja messinkiputket kuumottivat somasti\nhämyn keskeltä. Seinällä tikitti kello, rauhallisesti, tasaisesti.\nHöyrypannun otsa hohti lämpöä, johon yhtyi lievä rasvan tuoksu. Hytissä\noli kodikasta kuin pienessä huvimajassa. Rindell lausuikin julki\nihastuksensa hyvän keksinnön johdosta.\n\nTäällä on toista kuin siellä humun ja melun keskellä, virkkoi\nhän, riisuen palttoonsa ja istahtaen kuljettajan penkille. Tässä\nympäristössä hän näytti koomilliselta hännystakkeineen. Hesse huomautti\nsiitä.\n\nNiin, innostui Rindell — me hullut pukeudumme vielä frakkiin semmoista\ntilaisuutta varten. Mutta olin ensi kertaa. En osannut aavistaa, että\nse sentään sellaista himphamppua olisi. Täällä tämä puku on paljon\nparemmin paikallaan.\n\nHän silitteli suunnanmuuttajan kampea ja jatkoi: Se on sentään\nomituista tämä veturinkuljettajankin elämä. Tässä hän istuu ja\najaa, oli sitten yö taikka päivä. Perässä tulla ryskää juna täynnä\nmatkustajia. Mutta harva heistä muistaa, että täällä tehdään työtä,\nvalvotaan ja hoidetaan asioita. Niin suhtautuvat ihmiset elämän\nvakavuuteen.\n\nHesse oli istahtanut lämmittäjän paikalle. Hänellä oli sieltä hyvä\nnäköala hytin toiselle puolen. Pannun kupeessa riippuva lyhty valaisi\nkirkkaasti Rindellin kiiltävää paidanrinnusta, mutta kasvot jäivät\nhämärään. Hänen päänsä huojui siinä höyryviheltimen tankojen vaiheella,\nja silloin tällöin hän sormeili niiden päissä olevia pyöreitä\npuupalloja. Kunhan ei vain hajamielisyydessään vihellyttäisi.\n\nMutta ei Rindell vihellyttänyt. Hän tuntui nauttivan tästä hiljaisesta\nkeskiyön hetkestä lämpimässä veturinhytissä. Kustu oli vetänyt oven\nkiinni ja nojasi sitä vasten käsivarret ristissä rinnoilla — mikäli\nhämärässä saattoi erottaa — miettivä ilme kasvoillaan. Kuu heitteli\nhopeitaan tallin edustalle, kääntöpöydälle ja veturin höyrykattilan\npäähän. Se hyväili savupiipun solakkaa niskaa, saaden sen näyttämään\nvielä solakammalta. Se oli kuin naisen kaula, josta alkoivat pyöreät,\nsopusuhtaiset olkapäät. Mutta höyrykupu varaventtiileineen peittyi\njo pimentoon. Viimeksimainittujen kirkkaat varret kimaltelivat vain\nhimmeästi hytin ikkunaan.\n\nHöyrykattila urahteli vähänvähä, ja jostakin venttiilistä pannun\notsalle tipahteleva vesipisara synnytti soman, hiljaisen pisahduksen.\nSe oli kuin nukkuvan hengitystä, — ihmisen, jolla on vähän nuhaa, ja\njoka hengittäessään hiukan tusahuttaa nenäänsä. Hesse kuunteli sitä\nihastuneena, ja hänen ajatuksensa lensivät lapsuuden aikaan.\n\nHän valvoi vuoteellaan Pasasen pihanperäkamarissa, kuunnellen huoneen\ntoiselta puolen kuuluvaa tasaista hengitystä. Siellä nukkuivat isä\nja äiti, ja isä urahteli unissaan aivan kuin tuo höyrykattila.\nPikku sisko hengitti nopeammin, ja sen nenä synnytti vähänväliä\ntuollaisen tusahduksen, hiljaisen ja lyhyen, mutta terävän ja\nselvästi erotettavan. Kuu paistoi solan puoleisesta ikkunasta sisään,\nvalaisten joulukuusen alaosan, erityisesti puisen ristikkojalan,\njolle oli varissut muutamia havunneulasia. Korkea sängynpää jätti\nhänet varjoon, mutta sängyn viereen lattialle oli muodostunut kirkas\nläikkä, joka värähteli kuin vesi läpinäkyvän jään alla. Siinä kuu kutoi\nlukinverkkoaan.\n\nHuoneessa vallitsi lämmin, ja ilma tuntui ummehtuneelta. Mutta\ntuossa lämmössä värähtelivät vielä iloiset lasten äänet. Aattoiltana\noli valvottu myöhään — oli syöty lipeäkalaa ja riisipuuroa, ja\näidillä oli ollut vielä torttukin jokaiselle. Hän oli saanut\nlahjaksi messinkituppisen puukon — sellaisen, jonka tuppea koristi\nkirkkaanpunainen, kiiltävä nahka. Se oli sisäpuolella ja välkkyi\nsomasti tupen päällystään leikatusta nyhälaitaisesta aukosta, joka\noli pitkulainen ja kapeni kärkeä kohti. Sinä iltana hän oli tuntenut\ntaivaan riemun.\n\nHän oli koettanut päänsä alustaa. Se oli siellä... siellä... se\nihmeellinen lahja. Hänen oli täytynyt nousta ja ottaa se esille.\n\nVarovasti... hyvin varovasti hän oli vetänyt puukon tupesta ja\nkatsellut sen kuun valossa välkkyvää terää. Oi, kuinka se kiilteli\nja sädehti! Siihen tuntui keskittyneen koko joulun kirkkaus... se\nihmeellinen, salaperäinen, joka teki tuosta juhlasta niin rakkaan\nköyhänkin majassa. Hän oli käännellyt puukkoa kädessään, ihaillut sitä\naikansa, pistänyt tuppeen ja työntänyt takaisin tyynyn alle. Oli ollut\nhauska tietää, että se oli siellä... hänen lähettyvillään...\n\nHän oli katsellut tuollaisia puukkoja Hooveen rautakaupan ikkunassa\nvähää ennen joulua... ihaillut niitä niin kauan, että jalkoja oli\nruvennut palelemaan... Oi, kuinka ne olivat kauniita. Onnellinen,\njoka omistaisi sellaisen! Mutta niitä ei tietysti saaneet muut kuin\nrikkaitten pojat...\n\nHän oli kertonut niistä kotona isälle ja äidille... jutellut noin vain\nsydämen kyllyydestä... Oh, ei hänen mieleensä ollut juolahtanutkaan,\nettä hän voisi sellaisen omistaa. Kuinkapa hän, joka oli niin köyhä...\n\nMutta — sitten, jouluaattona, kun »pukki» heitteli sisään lahjojaan,\noli ovesta tulla tuiskahtanut ruskea paperikäärö, jossa oli ollut hänen\nnimensä. Hän oli avannut sen vapisevin käsin... silmät jännityksestä\nrenkaina, hätäisesti hengittäen — aivan kuin olisi pitänyt hypätä\njääkylmään veteen. Kiiltopintainen paperi oli kahissut hänen kehiessään\nsitä auki. Se oli ollut kuin enkelin siipien havinaa. Vielä yksi\nkierros — ja näkyviin oli sukeltanut keltainen puukonpää. Oi, taivas!\nMessinkituppinen puukko!\n\nHän oli painanut sitä sydäntänsä vasten, itkien ja nauraen yhtä\naikaa. Oi, kuinka se oli lyönyt, takonut kuin pajamoukari! Hän oli\nluullut sen halkeavan... pakahtuvan siihen paikkaan — ilosta, sanoin\nkuvaamattomasta ilosta. Sitten pitkän pitkä, syvä huokaisu, joka oli\ntuntunut ulottuvan maan äärestä toiseen, ja — hops — isän ja äidin\nkaulaan!\n\nNo älähän nyt. .. älähän nyt... pidä se nyt omanasi! Herra nähköön,\npoikahan on ihan suunniltaan! Ja isän ja äidin silmät olivat kostuneet.\n\nOi, sitä siunattua jouluiltaa... sitä lapsen puhdasta, välitöntä\nriemua, joka sai taivaan enkelitkin kyynelehtimään!\n\n\nKustu oli avannut tulipesän luukut ja heitteli puita sisään.\nTulenlieskat tanssivat ja hulmusivat. Ne ojentelivat pitkiä kieliään\nkuin nielaistakseen halot jo lämmittäjän käsistä. Höyry ujelsi ja\npiipitti kattilassa, ja yht'äkkiä rupesi varaventtiili sähisemään.\n\nOhoh... tulipa nyt vähän liikaa! virkkoi Kustu. — Se on huonon\nlämmittäjän merkki, jos päästättää yli.\n\nHesse virkahti: Eipä se taida haitata, jos joskus vähän läikähtääkin\nyli laidan. Hän oli vieläkin äskeisen muistelmansa lumoissa.\n\nKustu katsahti häneen ja naurahti. Mutta yhtäkkiä hän pyörähti ympäri\nja huudahti: Tässä vieraat istuu eikä talo tarjoo mitään! Saaketti!\nMinä panen kahvin kiehumaan.\n\nHän asetti kahvipannun höyrykattilan otsalle, ja sen valmistumista\nodotellessa he keskustelivat puoliääneen... juttelivat kotikaupungista,\nsen erikoisesta elämästä, tavoista ja ihmisistä. Vieläköhän\nNuusku-Frekke eli? Frans Fredrik Ferdinand Sarkkinen — se oli viimeksi\nvääntänyt painokonetta »Väinämöisen» toimituksessa, ja se veisasi\nveivatessaan, niin että kadulle kuului: Tuomiopäiv' on kauhistava...\nTerveellistä se olikin niille... Nyyrikille ja muille toimittajille.\nSillä ne ryyppäsivät siihen aikaan vahvanlaisesti.\n\nEi ryyppää Nyyrikki enää, kertoi Kustu. Uskoon on tullut...\nlaestadiolaiseksi.\n\nVai sillä lailla. No niin — hyvä se oli... sen saattoi arvatakin\nsellaisen menon jälkeen. Siinä se oli lahjakas mies. Jos se olisi\nkäyttänyt ne oikein, niin professorina istuisi — ihan varmaan.\n\nSiinä innostuttiin, siinä lämmettiin... kotiseutua muisteltaessa. Tuo\nkesäyövalon kaupunki kaukana Pohjanlahden rannalla häämöitti heidän\nmielessään kuin jokin Venetsia laguuneineen ja Marcus-toreineen. Eihän\nsiellä tosin ollut laguuneja — Plaanan-oja vain — ja Marcus-torin\nasemesta tavallinen kauppatori mukulakivityksineen. Mutta sillat — ne\nolivat neitseelliset.\n\nRindell ihan haltioitui. Hän kuvasi kesäöisen kävelyn noilla silloilla,\nkun koski pauhasi ja punainen siltavahdin tupa nukkui riippakoivujen\nvarjossa. Satama välkkyi kuin peilin pinta. Laskevan auringon hohde\npurppuroi sen. Tullikamari uinaili arkkujensa varassa, ja sen sivua\npitkin lipui valkoinen vene valkopukuisine tyttöineen. Yösoutelijoita.\n— Vene liukui kuin joutsen tyyntä vedenkalvoa pitkin, ja kesäyössä\nhelähti tyttöjen laulu kuin ylimaallinen hymni, kantautuen sillalla\nseisojan korviin. Ah, tuota kultaista, romanttista aikaa lapsellisine\nhaaveiluineen! Tällaisena yön hiljaisena hetkenä siihen uskoi taas...\nsitä kaipasi.\n\nVerraton hetki! He eivät olisi vaihtaneet sitä minkäänlaiseen\njuhlailtamaan, he kolme Laidan poikaa, jotka nyt olivat unohtaneet\narvoerotukset ja säätyrajat. Se oli kotikaupunki, joka sen ihmeen oli\nsaanut aikaan.\n\nOliko todellakin? Niinpä niin... miksi ei. Miksi piti täällä\nrautatiellä vallitakin niin jyrkkä juopa virka- ja palvelijakunnan\nvälillä? Miksei asemapäällikkö saattanut suhtautua toverillisesti\nlämmittäjään, joka oli kasvanut samassa kaupungissa hänen kanssaan?\nNiin — miksi ei?\n\nTotta kai. Jokainen heistä tajusi tänä hetkenä voimakkaan\nyhteenkuuluvaisuustunteen, vaikk'eivät he siitä mitään toisilleen\npuhuneet. Kustu tarjosi kahvia. Kuppeja ei tosin ollut kuin yksi,\nsillä kuljettaja oli lukinnut oman kaappiinsa. Mutta ei hätää. Kustu\nhuuhteli kupin tenderin kraanassa ja kuivasi pyyheliinaan. Hesse, teepäs\nhyvin! Juopas sinäkin, vanha veikko! Mitä sillä vähä, vaikka minä\nolenkin tällainen yksinkertainen lämmittäjä ja vielä ylimääräinen, ja\nte suuria herroja. Mutta minä olen nyt kuitenkin isäntä talossa ja minä\npistouvaan kahvit! Ottakaa!\n\nJa he ottivat... jopa nyt ettei. He joivat hengessään veljen maljat,\nRindell ja Kustu. Ääneen sitä ei esitetty eikä sillä ollut vähäkään.\nMutta vaikka Kustu edelleenkin puhutteli Rindelliä arvonimellä, hän\ntunsi päässeensä tätä lähemmäksi kuin koskaan ennen.\n\nRindell kehui kahvia. Tällaista ei nyt saanut parhaimmassakaan\nrautatien ravintolassa — ei Itä-suossakaan. Ja se oli sentään kuuluisa\nkautta maan. Niin... se rouva Jusslén. Vieläkö sillä oli se apina... se\nmarakatti?\n\nOlihan se, Romeo... hyvä toki... olipa vainkin. Se oli viisas elukka.\n\nNiinpä niin... eläin oli rehellisempi kuin ihminen.\n\nSiinä sanoi Rindell oikein. Se ei sietänyt Hahnia hivenen vertaa.\n\nNiin se Hahn... se olisi saanut korjata jälkensä. Hävytöntä menetellä\nsiten köyhää tyttöä kohtaan. Jos minä olisin hänen päällikkönsä, niin\npappilaan veisin... korvista kiikuttaisin... mokomankin aatelismiehen!\n\nKyllä oli Dammert puhunut pojan kanssa. Pitkän tovin oli tämä viipynyt\nasemapäällikön virkahuoneessa ja punainen kuin kukko oli ollut\ntullessaan.\n\nNo se oli hyvä... kaipa se siitä selviytyi. — Mutta sinä, Kustu, et ole\nvielä naimisissa?\n\nEn... eikä ole morsiantakaan. Mutta eipä ole Hesselläkään.\n\nOli... oli sillä pojalla morsian — ainakin kierroksessa. Mitä ne\nhokivat... muurari Kontsaan tyttö? Oliko siinä perää?\n\nNo, eipä hänestä vielä tiennyt. Ihmiset hölysivät niin paljon turhaa.\nMutta — eiköhän ollut jo aika lähteä?\n\nKello oli kaksi. Kaksi kokonaista tuntia he olivat istuneet täällä.\nOlipa se ollut mukavaa. Suuret kiitokset vain ja hyvää vointia.\n\nRindell hyvästeli: Kun satut Lietteeseen päin, niin käy katsomassa.\n\nSamoin, samoin, kun tulet Itäsuohon, säesti Hesse.\n\nKustu saatteli vieraitaan tallin edustalle. Siinä, kääntöpöydällä, hän\nvielä kätteli, kiitellen hauskasta yhdessäolosta.\n\nHuh! Olipa pakkanen, oikein paukkuva pakkanen. Ihan puistatti, kun tuli\nlämpimästä. Siellä, veturihytissä, oli istunutkin kuin höyrykaapissa.\nKodikasta siellä oli ollut ja mukavaa — oli!\n\n\nAamuviideltä pysähtyi pikatavarajuna Hirvihaaraan ja otti mukaansa\nItäsuohon päin menijät. Seilonen oli täysi kuin kapteeni. Toverien piti\nhäntä taluttaa.\n\nHän lallatteli: Se Sidensvans loihti meidät si-sioiksi kuin — hik —\nKirke — hik — Odysseuksen miehet. Kaalsonni... ter-terveh! Eikö lähdetä\nMätäkorpeen skruuville? Minä luulen, että sieltä — hik — ovat puutkin\nlo-lopahtaneet.\n\nKolmen miehen hinattiin hänet konduktöörivaunuun ja niin mennä\njyryytettiin aamuyössä Itäsuota kohti.\n\n\n\n\nIV.\n\n\nKahdet häät samalla viikolla — Hahnin ja Hesse Karlssonin. Kaunis Katri\noli päässyt rouvaksi — oikein aatelisrouvaksi. Karin von Hahn — hm — ja\nperillinenkin oli jo valmis.\n\nHesse ei ollut yhtä pitkällä. Hänellä oli vasta vaimo, Melinda —\nMelinda Kontsas. Muurari oli murahtanut suostumuksensa... eihän siitä\nmuuhunkaan... tytöstä, vaikka oli kouluja käynyt ja soitteli pianoa.\nMutta — saipahan hyvän miehen ja se oli sentään — tiemmä — hyvä asia.\n\nHe asuivat naapurissa, ja heillä oli keittiö ja kamari. Ennättipähän\nsuurentaa huoneustoa, kun väkeä karttui. Ne huolet olivat vielä\ntulevaisuudessa.\n\nSomaa tuollainen yhteiselämä, kun oli jalka oman pöydän alla. Melinda\nhääri hellan ääressä uudenuutukainen keittiöesiliina vyöllä, posket\npunaisina ja silmissä kuumeinen kiilto. Hän oli hermostunut. Hesse\noli osoittautunut hyvin vaativaiseksi, melkein pikkumaisen tarkaksi.\nKaiken piti olla kohdallaan, täsmälleen... ihan prikulleen. Ja sitä oli\ntoisinaan ihan mahdoton täyttää.\n\nHän moitiskeli ruokia, oli kärsimätön, ei suvainnut vastaväitteitä.\nMelindan olisi pitänyt kysyä neuvoa rouva Jusslénilta. Hän oli tottunut\nruoanlaittoon.\n\nMelinda kiivastui: Mikset nainut häntä?\n\nKas, kas... tämä alkoi hiukan epäsointuisesti! Kyynelet esillä jo ensi\npäivinä. En minä niin pahaa tarkoittanut... älä nyt turhia! Se kun\nminä vain muuten... Niin — muuten... mutta se juuri... tuo alituinen\nmuistutteleminen hermostutti nuorta rouvaa.\n\nHesse sai hyvän syyn tutkia itseään. Pitkillä virkamatkoilla siihen\noli aikaa. Missä oli vika? Oliko hän tehnyt huonon naimiskaupan? Eikö\nmitä... Melinda oli yhtä hyvä kuin joku toinenkin... parempikin. Häntä\nnyt ei voinut verratakaan esim. rouva Hahniin. Mutta — mistä sitten\njohtui tämä alituinen epäsopu? »Epäsopu» — oliko se oikea sana? Stop!\nEipä menty liika pitkälle. Sakta i backarna! Niin... tämä pieni, pieni\n— dissonanssi. Eikö hän rakastanut? Hei... kaikkea mies ajattelikin!\nTottahan nyt toki. Vasta kaksi kuukautta ollut naimisissa ja tuollaisia\nmietti. Ja niin rakastunut kuin hän oli ollut kihloissa ollessaan.\n\nEi — siinä ei ollut vikaa. Se johto ainakin oli kunnossa. Mutta —\nmissä sitten oli vika? Erilaiset luonteet? Niin — kieltämättä heillä\noli kovin erilaiset luonteet. Melinda oli suljettu, umpimielinen...\nsaattoi olla puhumatta kokonaisen päivän. Siihen ei kärsinyt heittää\najattelematonta sanaa. Se synnytti heti paikalla kiistan.\n\nHän päätti malttaa mielensä, opetella hillitsemään itseään. Mies se oli\nhänkin — näykäisi kuin särjensintti, kun vain vähänkin oli syötistä\nhajua. Eipä tehdä enää niin. Odotetaan isompaa annosta. Sitten — jos\nniin tarvitaan — sitten. Mutta eipä oteta aloitetta — odotetaan ja\nkatsotaan. Ja sillä aikaa maltetaan mieli.\n\nJa Hesse palasi virkamatkalta säteilevän hyvällä tuulella. Hän suuteli\nvaimoaan, nimitteli tätä kaiken maailman lempinimillä. Eikä niitä\nsuinkaan ollut vähän. Hänellä oli vilkas mielikuvitus, hän keksi itse,\njos ei muuten käsille tarjoutunut.\n\nJa tekaisipa hän runo värssynkin, kun sille päälle sattui. Hän laski\nveturien puulappuja (hän työskenteli toisinaan kotonaankin). Olikin\npolttoaineraporttien lähetysaika käsissä. Melindan piti välttämättä\npäästä hänen polvelleen istumaan. No kävihän se — mikäs ettei...\ntaisivat vain laskut mennä hiukan sekaisin. Puulappujen lukuun tulivat\nhelposti suudelmatkin. Eikä mitä ollut vähän. Väärää tilastoa...\nstatistiikkaa. Oh, miten proosallinen sana keskellä suloista\nkuhertelua! Hesse rupesi kiikuttelemaan rouvaansa polvellaan ja\nhyräilemään.\n\nHehhee! Näin avioliiton alkuaikoina sitä oltiin vähän lapsekkaita\nkumpikin — mies ja vaimo. Vaikka mies siinä joutui hassumpaan valoon —\nmistä lie johtunutkin. Hesse ei joutanut sitä nyt miettimään.\n\nSe rupesi menettelemään — koko lailla. Erimielisyydet vähenivät,\nloppuivat melkein kokonaan. Melinda saattoi toisinaan olla vallattoman\niloinen. Hän ihan säteili. Hesse ihmetteli, kuinka ilo muutti\nihmisen... pani hänet aivan kuin sisästäpäin loistamaan. Tuntui, kuin\nolisi jossakin... sydämen suljetuissa kammioissa, jotka kauan olivat\nolleet pimeinä, yhtäkkiä sytytetty kaikki lamput palamaan, ja valo\nvirtasi ulos, loistaen silmistä, väreillen äänen eri soinnuissa,\nsyvästi, riemukkaasti. Jokainen liike, jokainen kasvojen ilme tulkitsi\ntuota iloa, ja Melinda kulki tuon sisäisen hohteen valaisemana,\nsäteillen ympärilleen hellyyttä ja hyvää tuulta. Hesse muisti Partasen\nkummitädin. Noin hänenkin sisässään yhtäkkiä syttyi, ankara ilme\nhävisi, otsarypyt silenivät, ja koko ihminen oli silmänräpäyksessä\nmuuttunut aivan toiseksi, ystävälliseksi, lempeäksi, sydämelliseksi.\nMelinda istahti pianon ääreen ja soitti. Hän purki ilonsa säveleihin.\nHesse luki lehteä keinutuolissa. Mutta tuo lennokas soitto tempaisi\nhänen ajatuksensa sanomalehdestä. Hänen täytyi heittää se pois. Hän\nojenteli käsiään kuin ihminen, joka yön nukuttuaan aamulla herää\nvirkeänä, tyytyväisenä. Ja hän huudahti: Jaa-ah! Kylläpä sinä nyt! Ka\nse... tämähän menee kuin silkki!\n\nHe kävivät kylää, tekivät vieraskäyntejä... asemapäälliköllä, Harmilla\nja Krankilla. Ensiksimainitussa paikassa oltiin hiukan jäykkiä — rouva\nvarsinkin. Hän ei oikein hyväksynyt, että muurarin tyttärestä oli tehty\nrautatienvirkamiehen rouva. Miksei Karlsson ollut nainut heiltä? Olihan\nheilläkin tyttäriä.\n\nSitä ei tietysti ilmaistu ääneen, mutta Hesse vaistosi sen. Hänen\nvaistonsa olivat muuten ihmeen herkät. Miksei — olihan vanhempi neiti\nDammert hauskannäköinen, mutta kauhean ruotsinkiihkoinen. Hän ei sitten\npuhunut suomea suurin surminkaan. Nuorempi ei ollut yhtä kiihkeä...\nhauskannäköinen hänkin, mutta ontuva. Oli lapsena loukannut itsensä.\n\nHesse oli joskus vienyt hänelle kirjoja, ja neiti Rosalie oli\nosoittanut mielenkiintoa häntä kohtaan. Kertokaa nyt jotakin, herra\nKarlsson, teitä on hauska kuunnella. Se veitikka osasi imarrella.\nHesse oli kertonut kouluajoistaan, kuvaillut entiset mielitiettynsä,\npuolittain koomillisessa valossa. Moona ja Moonan sisar — oh, Herra!\nHän oli tehnyt paljon syntiä kahdeksatta käskyä vastaan, vaikk'ei\nohutkaan valehdellut. Mutta kuitenkin, kaikitenkin — hän ei ollut\nkääntänyt parhain päinkään.\n\nPappa on joskus kertonut siitä kirjurista. Sääli miestä.\n\nSäälikö? Ei nyt sinnepäinkään! Joka kerran tyytyi asemaansa ja oloonsa\n— häntä ei kannattanut sääliä. Säälikö neiti porsasta?\n\nOh, herra Karlsson oli kovin suorasukainen.\n\nSellaista se oli ollut. Ehkäpä rouva Dammert olisi antanut hänelle\ntämän nuoremman tyttären, tämän ramman — siten olisi saanut hänet hyvin\nsijoitetuksi. Mutta hänpä ei ollut huolinut. Hänen Melindallaan oli\nkaksi tervettä jalkaa — ja vielä oikein kaunista jalkaa.\n\nKai avioliitossa sai iloita myös vaimon kauniista muodoista — siitä,\nettä tämä oli terve ja harmonisesti kehittynyt. Hesse ihaili vaimonsa\nsolakoita olkapäitä, kun tämä kumartuneena pesumaljan ääreen, paksu\npalmikko heitettynä pään yli, huuhteli niskaansa. Hänen mieleensä\nmuistui Mankisen Kustun veturissa vietetty yö, jolloin hän oli\nkatsellut veturin savupiipun joustavan näköistä kaulaa, kuinka se\nsulavasti lepäsi höyrykattilan harteilla. Silloin jo oli hänen\nmielessään väikehtinyt _tämä_ kaula, tämä klassillisen puhdaspiirteinen\nnaisen kaula, ja pyöreät, sulavat olkapäät. Eihän ihminen ollut\nyksinomaan henkeä — vaikka hengen pitikin hallita ruumista. Tuollainen\nluonnollinen toisistaan iloitseminen... toistensa ruumiista ja sen\nihanista muodoista ei voinut olla pahasta.\n\nHahnilla ei oltu yhtä jäykkiä. Ensi kirjuri oli naimisiinmenonsa\njälkeen koko lailla talttunut. Hän ei enää yhtä usein puhunut sukunsa\nsaksalaisesta alkuperästä eikä piirustellut vaakunakilpeään. Hän\npelkäsi vaimoaan ja tämän terävää kieltä. Kaunis Katri oli ottanut\nohjakset käsiinsä. Hän oli päässyt selville miehensä henkisen rakenteen\nheikoista puolista. Tämä kammoi kaikenlaisia yhteentörmäyksiä.\nPoikamiehenä hän oli tulistunut kieliasiasta ja yleensä siitä, ettei\nhänen annettu olla rauhassa. Mutta sellaisten yhteentörmäysten jälkeen\nhän oli puittinut ovesta ulos tyynnyttelemään itseään Kauniin Katrin\nluo ravintolahuoneeseen. Se oli heikkouden merkki, jota hän ei silloin\nkäsittänyt. Hän ei aavistanut, että tuo sama nainen, joka viehkeästi\nhymyillen ojensi hänelle kahvikupin, kerran tulisi karkoittamaan hänet\npihalle juuri samanlaisten yhteentörmäysten vuoksi. Nyt hän huomasi\naina joutuvansa alakynteen ja rupesi hillitsemään itseään.\n\nMutta joskus leimahti rohkeus tämän tohvelisankaria povessa ja hän\nlähti Krankille. Siellä upotettiin huolet helmeilevään konjakkiin —\ntoisin sanoen Hahnin huolet. Brynolf Krankilla ei niitä näyttänyt\nolevankaan. Hänen vaimonsa salli tuollaisen ryyppyillan, joka toisinaan\nvenähti aamuun asti. Aamulla kun Hahn jo oli lievässä laskuhumalassa,\nhän soittaa kilahutti kotiinsa, tiedustellen, kuinka siellä jaksettiin.\nMutta hänen päänsä asennosta saattoi jo päättää, että hän oli\nvalmistautunut kaikkeen... ottamaan vastaan vaikkapa lyöntejäkin.\nJaha... onko se Karin? Minä täältä vain ilmoitan, että tulen kohta\nkotiin. Kuinka sinä sanoit? (Hahnin kasvot venähtivät huomattavasti\nja huuli painui lerpalleen.) Ettäkö en saa enää tulla? No... hyvästi\nsitten. Ja hän soitti kiltisti kiinni.\n\nMutta sen jälkeen hän saattoi ryhdistäytyä ja muistaa sukuperänsä.\nHäntä, Gallus Venceslaw Horatius von Hahnia, jonka esi-isä oli\nvoittanut ratsutaistelun ja pelastanut keisarin hengen (Siitä ei Hahn\nselvillään koskaan puhunut mitään.) — häntä komensi entinen puffa...\nilmanaikuinen piika. Se oli jo enemmän kuin mies saattoi kestää. Vai\nmitä sinä, Krank, arvelet?\n\nNoo... näissä nykyaikaisissa ratsutaisteluissa voittaa tavallisesti\nnainen.\n\nJaa-ah! Tarkoittiko Krank jotakin?\n\nEn mitään... en mitään. Se kun minä vain sanoin.\n\nHetken päästä saattoi kuitenkin Katri-rouva ilmestyä Krankille ja\nkomentaa miehen matkaansa.\n\nMutta ei Hahn sitä kauan surkeillut. Hän toimitti virkansa, oli iloinen\nja laski leikkiä epäonnistuneella avioliitollaan. Elämän puristus oli\njollakin tavoin jalostanut häntä... saanut näkemään asiat huumorin\nvalossa. Sellaiseenkin seikkaan kuin että hänen poikansa puhui suomea\n— ajatelkaapas, selvää suomea! — hän suhtautui huumorilla. Ja hänen\nnimensä oli Gottfrid Sigismund Horatius von Hahn.\n\nJoskus hän letkautteli asemapäällikköä siitä, että tämä oli oikeastaan\nkeittänyt kokoon koko sopan, vaikka hän, Hahn, oli tehnytkin tulen\npadan alle. Liekö asemapäällikköjen ohjesäännöissä, että heidän piti\nnaittaa alaisensa?\n\nHyvää se sinulle tekee — älä puhu mitään. Ei sinusta olisi muutoin\nmiestä tullutkaan.\n\nMutta — nyt tarjoutui Krank piirustamaan hänelle uuden vaakunakilven.\nMitä veli arveli esim. tällaisesta?\n\nJa Krank — sen vietävä — ojensi Hahnille paperilipun, johon oli kuvattu\nkukko, ja kyökkipiika lyömässä siltä kaulaa poikki. Ja alle hän oli\ntekstannut: _Gallus gallans de culina_ — kukko haaveillen keittiöstä.\n\nMutta ei Hahn siitäkään suuttunut. Hän kohautti vain olkapäitään ja\nvirkahti väsyneesti: Jaa... se olisikin melko totuudenmukaista.\n\nHesse kävi heillä usein rouvineen, ja Hahnit tekivät vastavierailuja.\nHe pelasivat shakkia tai juttelivat milloin mistäkin —\nkirjallisuudestakin. Nyt ei Hahn enää suhtautunut suomalaiseen\nkirjallisuuteen yhtä yliolkaisesti kuin aikaisemmin — pyysipä toisinaan\nlainaankin jonkun teoksen. Kai tässä pitää ruveta perehtymään\nsuomenkieleen, jotta osaa puhua poikansa kanssa. Olisi noloa, jos\npitäisi tulkkia käyttää. Mutta — sitä ei sanottu katkerasti, siinä oli\nenemmän kuin puolet huumoria.\n\nHesse lainasi kirjojaan, vaikk'ei tehnyt sitä suinkaan mielellään.\nHän oli pannut merkille, että sangen harvat sivistyneistäkin osasivat\nkunnollisesti kirjoja käsitellä. Itse hän ei lainannut koskaan, hän\npiti sen sivistymättömänä. Mutta — kun tässä oli vähän tavallisuudesta\npoikkeavampi tapaus — pataruotsinmielisen sivistäminen, hän teki\npoikkeuksen.\n\nMutta hän varasi säännöllisesti: Älä anna Horatiuksen käsiin, hän repii\nne.\n\nKaikkein hauskinta oli Krankilla. Siellä tunsi itsensä vapaaksi.\nSiellä ei riidelty kielestä. Samantekevää, mitä puhuttiin, kunhan\nvain puhuttiin. Eikähän Brynolf Krank mikään fanaatikko ollutkaan.\nHän otti esille klarinettinsa ja luruutteli pitkät pätkät. Ja silloin\nhänen silmänsä nauroivat kuin koulupojalla. Tai hän innostui kertomaan\nvaakunatieteestään, ja sitä oli hauska kuulla. Hänellä oli suuri\nkirjasto, yhtä suuri kuin Hesselläkin, ja usein he istuivat pitkät\nhetket jonkun loistoteoksen ääressä. Rouvat tekivät käsitöitään\nja puhuivat omista asioistaan — enimmäkseen keittiöstä ja ruokien\nlaitosta. Mutta mitäpä siitä — se oli heidän alaansa. Välistä rouva\nKrank huomautti: Saisitte te nyt vähän pitää seuraa meillekin. —\nJahah... vain niin — ja yks' kaks' hyppäsi Krank pystyyn, siirtyi\nnaisten luo ja rupesi vakavalla naamalla kertomaan jotakin mahdotonta\nhistoriaa... kuinka eräs kulkumies oli joutunut junan alle —\nkonduktööri oli viskannut hänet ulos, kun ei hän heti ollut löytänyt\nmatkalippua. Kädet poikki, jalat poikki, koko ruumis kappaleiksi.\nMutta nämä palaset olivat vilistäneet junan perässä, kädet, jalat,\nkeskiruumiin kappaleet, pää, suuri pörröinen pää, etunenässä, näyttäen\nkieltä, jonka muka olisi pitänyt kelvata piletiksi. Konduktööri oli\npyörtynyt ja toinnuttuaan tullut raivohulluksi. Hän, Krank, oli nähnyt,\nkun sitä vietiin.\n\nHe olivat kuunnelleet jännittyneinä, vuoroin uskoen, vuoroin epäillen\n— kunnes pilettijutun kohdalla heille yht'äkkiä oli selvinnyt, että\nkysymyksessä olikin vain pila. Rouva Krank virkkoi: Ne ovat niitä\nBrynolfin juttuja.\n\nJohan minä ajattelinkin, huokasi Melinda, että kuinka se pää saattoi\njuosta.\n\nHessen mielessä oli hetkeksi vilahtanut ajatuksia yliluonnollisista,\nsalaperäisistä voimista. Kun viattomalta ihmiseltä riistetään henki,\nkeskittyy yksi ainoa ajatus kuoleman hetkellä hänen aivoihinsa,\nniin että hän voi liikuttaa suutaan, räpyttää silmiään välittömästi\nheti kuoleman jälkeen. Hän oli koulupoikana lukenut jotakin\nsellaista, ja Krankin juttu oli hetkeksi temmannut hänet tuollaiseen\nepätodellisuuksien maailmaan. Mutta että ruumiinosat juoksivat — oh,\nroskaa! Ja hän nauroi yhtä vapautuneesti kuin toisetkin.\n\nKrank sanoi: Siinä se nyt nähdään, ettei meidän juttumme kelpaa.\nTulehan tänne, Hesse... näytän sinulle muuatta harvinaista teosta.\n\nSellaista se oli. Heillä oli hauskaa, ja illat kuluivat mainiosti.\nToisinaan rouva Krank laittoi totivedet ja toi herroille. Pieni\nlämmike kylmää vastaan ei tee pahaa, tuumi hän. Ja he maistelivat\nja tarinoivat. Hesse innostui kertomaan koulumuistojaan. Hän matki\nentiset opettajansa kaikki tyyni. Ei siinä löytänyt armoa edes rehtori\nRingbomkaan. Kuulijat nauroivat katketakseen, ja Krank huudahti:\nTeatteriin sinun olisi pitänyt mennä!\n\nMutta sitä ei Melinda-rouva hyväksynyt. Vai teatteriin! Ja millä\nihmeellä tuollainen komeljantti sitten olisi perheensä elättänyt? Oh,\nehkäpä se kunnia ei silloin olisi kohdannutkaan neiti Melinda Kontsasta\n— se elätettäväksi joutuminen nimittäin, vaan poika olisi nainut jonkun\nrikkaan ja ylhäisen, tultuaan ensin kuuluisaksi.\n\nUskottiin, uskottiin — mutta haluttaisiinpa nähdä se kunniallinen\nnainen, joka istuisi taiteilijan kelkkaan. Ohoh! Jopa nyt kuultiin!\nVai kunniallinen nainen! Niitä oli taiteilijamaailmassa paljon enemmän\nkuin Melinda saattoi aavistaakaan. Ja mikä se taiteilija sitten\noli niin merkillinen otus, ettei hän kelvannut kunniallisen naisen\nmieheksi? Maailma sai kiittää menestyksestään juuri taiteilijoita...\nkirjailijoita, maalareita, kuvanveistäjiä, säveltäjiä. Ja mikä se etevä\ninsinööri tai arkkitehti oli muu kuin taiteilija omalla alallaan.\nMistä ihmeestä Melinda oli suuttunut Michel Angelolle, Dantelle,\nCervantekselle, Aleksis Kivelle? Haluttaisiinpa tietää, eikö hän sangen\nmielellään olisi ollut esim. rouva Cervantes.\n\nNo — ei hän nyt niitä tarkoittanut, vaan tusinataiteilijoita.\n\nHyyy... vai tusinataiteilijoita! Tarkoittiko Melinda, että hänen\nmiehestään olisi teatterialalla tullut tusinataiteilija?\n\nAina sinä isket kiinni kuin varpushaukka! En minä nyt sitäkään.\n\nHyvä oli. Hänen, Hessen, luokkatovereista oli kaksi etevää taiteilijaa,\nSohlstråhle ja Kivioja. Toinen oli kuuluisa runoilija ja toinen yhtä\nkuuluisa säveltäjä.\n\nHesse on kiivas toveriensa puolesta. Minäkään en merkitse mitään, kun\nvain tulee kysymys hänen luokkatovereistaan.\n\nSiinä oli Melinda tavallaan oikeassa. Sydämessä oli yksi nurkkaus,\njoka oli pyhitetty tovereille ja toveruudelle. Se oli yhtä pyhä kuin\nsekin... (nurkka, pisti Melinda-rouva väliin)... sekin _huoneusto_,\njossa talon rouva hallitsi ja määräsi. Toverit sellaiset kuin hänellä\noli ollut, kannatti pitää rakkaassa muistossa. Ne olivat hänen\nylpeytensä, ja hän oli onnellinen, että oli saanut painaa samaa\nkoulunpenkkiä heidän kanssaan. Oliko Krank lukenut Sohlstråhlen\nviimeistä runokokoelmaa? Siinä oli kirja! Muotopuhdas, aiheet\nklassillisia. Sohlstråhle oli osoittanut, että suomenkieli taipui\nhienoimpaankin taiderunouteen. Ei siltä puuttunut ilmaisukeinoja.\n\nEi ollut Krank lukenut... oli kuullut vain. Mutta — pitipä hankkia\nkirja, koska oli niin mainio.\n\nHän ei pyytänyt lainaksi.\n\nHesse mainitsi äsken sydämensä huoneustosta. Kuinka monta kamaria\nsinulla onkaan siinä sydämessäsi?\n\nKas, kas, sitä Melindaa! Siihen se aina iski.\n\nNeljä, ja yksi on vuokrattu pois. Siis kolme kamaria ja keittiö, eli\nhuonetta enemmän kuin halkokirjurille sääntöjen mukaan kuuluu.\n\nHesse nauroi. Krank-poika se osasi!\n\nMutta ei se miehen sydän ollut koskaan niin suuri kuin naisen. Siitä ei\nainakaan oltu laulua tehty.\n\nNo, minkälainen se naisen sydän sitten oli?\n\nNo, sellainen kuin laulussa sanottiin:\n\n    Och hennes hjärta det var så stort,\n    det var så stor som S:t Petri kyrka\n    och alla sekter där fingo dyrka...\n\nHohhoi... kylläpä tätä nyt riittikin taas täksi kertaa... tätä\nkäsityötä nimittäin.\n\nMelinda nousi, ja Hesse seurasi esimerkkiä. Eivät kai vieraat vielä\nlähteneet?\n\nKyllä — olikin jo aika. He sanoivat hyvästit ja toivottivat naapurit\ntervetulleiksi.\n\n\nKuulaana kevätiltana he astuskelevat kotiin vaieten. He palaavat\nKrankilta. Hesse olisi halunnut jutella, mutta Melinda on heittäytynyt\näänettömäksi. Miksi piti Hessen aina puhua sydämestään ja vielä tuolla\npoikamaisella tavalla? Eikö hän ymmärtänyt, että naimisissaolevan\nmiehen sydän kuului yksinomaan vaimolle? Ei siihen enää mahtunut muita\n— ei lapsuuden ystäviäkään. Ja kuka oli oikeastaan tuo Viktoria, josta\nHesse oli äsken puhunut?\n\nHän oli mustasukkainen, hänellä oli taipumusta siihen. Hän rakasti\nmiestään vilpittömästi ja suri tämän vaihtelevaisuutta. Hesse oli kuin\ntuulen leyhkä... puhalsi vuoroin sieltä, vuoroin täältä. Ei Melinda\nollut häneen yhtään tyytyväinen.\n\nMutta kotiportilla Hesse otti häntä käsipuolesta ja virkkoi: Mitäs\nsinä, Melinda, turhista välität? Ymmärräthän, että sinä olet yli\nkaiken... sydämessä niinkuin kotonakin... koko minun maailmassani.\n\nJa hän suuteli vaimoaan.\n\nMutta Melinda vastasi: Minä en kärsi vuokralaisia! Meillä ei ole\nniitä koskaan suvaittu. Isä ja äiti olivat aina vastaan. Sinä olit\nensimmäinen, jolle vuokrasimme vinttikamarin. Mutta — sinusta tulikin\nminun elämäni kiusa!\n\nTurva, Melinda, turva! Sano niin!\n\nJa koppoen Melindan syliinsä Hesse kantoi hänet sisään.\n\n\n\n\nV.\n\n\nAseman nimi oli Laaksonpohja.\n\nSinne oli vasta muuttanut uusi asemapäällikkö jostakin Savon puolesta.\nEntinen oli hakenut pois ja päässyt. Hän oli ylennyt virassa. Hesse\nei ollut vielä tavannut uutta päällikköä, oli vain kuullut hänestä:\nhauska mies, kutoi seinämattoja, harrasti maalausta ja musiikkia.\nOli heti tultuaan ottanut paikkakunnan henkiset riennot omikseen,\ntoimi nuorisoseurassa, raittiusseurassa, maanviljelysseurassa ja jos\njonkinlaisissa seuroissa ja yhdistyksissä. Aatteen mies jos kukaan!\nJa naimisissa kauniin, miellyttävän naisen kanssa. Kuului olevan\nruotsinmaalainen.\n\nHesse lähestyi tätä rautatieasemaa kylmänä, tympeänä niinkuin\nniin monta kertaa ennenkin. Hän ei ollut ollut erikoisen hyvissä\nväleissä entisen asemapäällikön kanssa. Sähköteitse oli ilmoitettu,\nettä talvella ladotut pinot olivat kaatuneet, osa veden vallassa.\nTavallinen, tuttu tapaus. Maanomistaja oli jälleen pettänyt häntä:\noli vakuuttanut säilytyspaikan tasaiseksi, mutta se oli ollutkin\nkuoppaista — vannaa savenottomaata. Pinonpäät painuivat kuoppiin ja\nkoko halkovarasto oli hajoamistilassa.\n\nTuttu vesitorni vilahti ohi, ja tuulen piiskaama asemamies näytti\nviheriää lippua. Vaihdos! Punainen heilahti ilmassa, ja juna pysähtyi.\n\nOmituinen ajatus oli juolahtanut Hessen mieleen hänen nähdessään\nasemamiehen: Tuo on nähnyt hänet... sen uuden päällikön rouvan. Mitä\nhän tästä arveli... pitikö kauniina? Maalaisilla oli tavallisesti\nomat kauneuskäsitteensä... ihan vastakkaiset kuin n.s. herrasväellä.\nTyhmyyksiä! Mitäpä asemamiehellä oli tekemistä päällikön rouvan\nkanssa! Entäs hänellä sitten — mitä hän oikeastaan ajatteli? Johan hän\noli vallan hassu! Kaikenlaisia mietteitä miehen päähän pälkähtikin!\nLippu... punainen lippu? Tietysti asemamies heilautti sitä, jotta juna\npysähtyisi.\n\nHän laskeutuu vaunusta omituisen sekavissa tunnelmissa. Hän ei\nhuomaa, että asemapäällikön asunnon ikkunasta tarkastaa häntä sininen\nsilmäpari, tarkastaa pitkään ja tutkivasti. Hän ei huomaa, että solakka\nvartalo heilahtaa syrjään, eikä kuule, että miesmäinen ääni huutaa\nasemapäällikön virkahuoneeseen: Minä luulen, että se oli halkokirjuri\nKarlsson, joka tuli.\n\nHesse ei tiedä tästä mitään... Hän tarkastelee sortuneita pinoja radan\ntoisella puolen ja miettii: mitä maanjäristysseutua tämä on, kun\njuuri noin —? Mutta toinenkin ajatus askarruttaa hänen mieltänsä:\nmiksi piti vihassa lähteä kotoa aamulla? Tämä ajatus työntää tieltään\ntuon edellisen ja valtaa nyt hänet kokonaan. Häntä surettaa, ettei\nollut väliltä kirjoittanut ja pyytänyt anteeksi. Heidän elämänsä oli\ntaas viime aikoina muuttunut riitaiseksi. Pikku erimielisyyksiä ja\nkinasteluja harva se päivä. Miksi piti Melindan aina sanoa vastaan? Ja\nmiksi piti hänen tuollaisesta suuttua niinkuin tänäkin aamuna —?\n\nSurkeasti oli puiden käynyt. Pitkän pitkiä pinoja koivuja, kuusia\nja mäntyjä... kaikki enemmän tai vähemmän longollaan, suurin osa\nkaatuneina, sikin sokin. Ja savikuopat vettä täynnä, ja missä halot\npystyssä kuin suurissa muuripadoissa. Sen jälkeen kuin hän viimeksi\noli täällä käynyt, oli kaikki vielä ollut järjestyksessä. Hän ei\nollut ryhtynyt aumauttamaan kustannuksia välttääkseen. Yksinkertainen\npinoaminen tuli helpommaksi. Ja puut olivat olleet tuoreenpuoleisia,\nviime syystalvella hakattuja. Erikoisella luvalla ne oli saatu ostaa,\nkun yli kesän kuivaneita ei oltu tarjottu. Totisesti, siinä oli\nsortteeraamista!\n\nHän ei huomaa, että tummaverinen, keski-ikäinen mies lähestyy häntä,\nvirkalakki päässä. Juna on aikoja mennyt, ja asemamies sovittaa\nlippujaan soittokellon kannattimesta riippuvaan nahkakoteloon. Eikö\nniitä tarvittu enää? Siltä näytti.\n\nTaitaa olla halkokirjuri?\n\nHesse pyörähti ympäri. Kyllä... se oli. Vai niin — uusi asemapäällikkö!\nHän tervehti esitellen itsensä.\n\nHauska tutustua. Vaimoni on usein puhunut teistä.\n\nMitä? Hänen vaimonsa? Niin paljon kuin hän jaksoi muistaa, hän ei\ntuntenut ketään rouva Venäläistä. Kukahan se mahtoi olla?\n\nHän heitti viimeisen silmäyksen pinoihin. Asemapäällikkö virkahti:\nNiin... niiden on käynyt hullusti. Pohja pettää.\n\nNiin oli... mutta hän aikoi aumauttaa niistä ratapihan alueelle niin\npaljon kuin sinne mahtui.\n\nEhkä menemme sisään. Luulen, että saamme aivan heti kahvia.\n\nHesse seurasi asemapäällikköä uteliaana. Hän oli huvitettu tietämään,\nkuka tuo rouva mahtoi olla.\n\nHyvää päivää! Ette varmaankaan tunne minua?\n\nHesse seisoi hämmästyneenä, katsellen edessään olevaa nuorta rouvaa.\nKasvot kauniit kuin milolaisen Venuksen, tukka vaalean kellahtava kuin\nkypsä ruis. Silmät suuret ja kirkkaat, ja leuka pehmeä, herkullisen\npyöreä. Kuka, kuka?\n\nHänen mieleensä sukelsi kuva lapsuuden ajoilta. Pasasen pihassa hyppäsi\nkaksi tyttöä nuoraa... toinen kaksitoistavuotias, toinen nuorempi.\nHe olivat vastamuuttaneet... asuivat katuvarressa... ovella oli\nmessinkinen nimikilpi. Mutta ne tytöt puhuivat ruotsia. Tämä vääntää\nmelkein savoksi.\n\nViktoria! Viktoria Viklund! Oliko se mahdollista?\n\nKyllä... se olen minä. Kas, kun te tunsitte sentään. Teitä olisi ollut\nvaikeampi tuntea, jollei olisi ollut tietoa, että saavutte näinä\npäivinä.\n\nHesse on aivan ymmällä. Hänen korvissaan suhisee oudosti. Mieleen\nhyökkää monenlaisia ajatuksia, tajunnassa kajahtaa monenlaisia ääniä...\nEn olisi koskaan osannut uskoa, että elämä on näin kurjaa... alituista\ntoraa ja tappelua! Niin... oikeassa oli Melinda... ja tämä toinen,\ntämä, joka hänen edessänsä seisoo, oli kerran huudahtanut: Vi bo här\nockså!\n\nLapsuuden muistot ryntäävät hänen mieleensä. Tämä kaikki on tapahtunut\nniin äkkiä... niin käsittämättömällä tavalla. Ei se ole mitään...\nrakkaudesta ei jälkeäkään. Kuinkapa voisi mies säilyttää rakkautta\nlapseen, jota ei ollut nähnyt kahdeksaantoista vuoteen. Mutta tämä...\ntämä notkealiikkeinen nainen, jonka keltainen, suuri sykerö välkehtii\nkuin himmeä kulta, tämä miesääninen olento, jonka sormet olivat\nharvinaisen solakat ja valkoiset, oli Viktoria, hänen kouluaikuinen\nrakkautensa.\n\nKatsohan, Konsta, tuollainen hän on... enkö ole sanonut? Kun hän\nhämmästyy, niin hänelle voisi huutaa kurkkunsa käheäksi... hän ei\nkuulisi. Istukaahan nyt toki, herra Karlsson.\n\nMutta siinä rouva erehtyi. Hesse kuuli joka sanan... jokaisen\nvärähdyksen tuossa miesmäisessä, matalassa äänessä. Miksi tuo ääni\nvaikutti häneen niin omituisesti, teki avuttomaksi, heikoksi... kuin\nolisi jotakin hänen sisässään katkennut?\n\nHän istui nojatuoliin. Siinä oli takana, viistottain nurkkaa vasten,\npianiino, sen päällä viulu jousineen ja nuotteja hujan hajan.\nKuka täällä soitti? Niin... asemapäällikkö — hänhän oli kuulemma\nmusikaalinen... ja ehkäpä Viktoria... Viktoriakin. Niin tietysti...\ntietysti.\n\nRouva oli pujahtanut keittiöön ja kalisteli siellä kahvikuppeja\nparasta aikaa. Hänen matala äänensä kuului saliin, kun hän jutteli\npalvelustytön kanssa. Hessen korvissa soi: Go' da'! Vi träffades ju\ni går! Niin — eilen... eikö siitä todellakaan ollut pitempää aikaa?\nMutta Viktoria oli varttunut, tullut täysikasvuiseksi. Hän oli kypsynyt\nnainen ja — naimisissa. Niin... eikö hän ollut naimisissa? Tuo\ntummaverinen mies, joka tuossa jutteli paikkakunnan oloista, oli hänen\nmiehensä, asemapäällikkö Venäläinen. Kylläpä elämä oli kummallista!\n\nMikä häntä vaivasi? Ei kai vanha rakkaus tehnyt häntä levottomaksi?\nMahdotonta! Hänhän oli silloin ollut lapsi. Ja vasta puoli tuntia oli\nkulunut siitä, kun hän oli nähnyt tämän rouvan... tämän Viktorian, joka\nnyt tuossa saapui kahvitarjotinta kantaen ja hymyssä suin sanoi: Kas\nniin... nyt saamme elvyttää vanhoja muistoja.\n\nMistä se johtuu, että pikku tapahtumilla joskus on niin ratkaiseva\nmerkitys? Hesse oli kinastellut vaimonsa kanssa. Se oli vain ollut\ntuollainen pikkuinen erimielisyys, mutta hän oli kuvastunut aivan\ntavattomasti. Miksi Melinda aina asettui vastaan ja kuitenkin hetken\npäästä perääntyi? Oliko se taistelua vallasta? Melindan kotona määräsi\näiti kaiken. Oliko hänen tarkoituksensa saavuttaa samanlainen asema\nomassa kodissaan?\n\nTuollaisen pikkutapauksen valossa voi joskus nähdä koko elämänsä — tahi\nainakin luulla näkevänsä. Voi tehdä johtopäätöksiä, sangen painavia\nja kohtalokkaita: minä olen onneton... olen joutunut onnettomiin\nnaimisiin. Tarvitaan vain kipinä, joka tuon kaiken sytyttää...\njohtopäätelmien selvän, pitkän linjan. Ne välähtelevät mielessä kuin\nkauravalkeat syksyisellä taivaalla: silloin ja silloinkin... samaa\nepäsointua ja hankausta alusta alkaen.\n\nHesse Karlssonille oli tämä kipinä Viktorian kohtaaminen.\n\nMutta ei hän niin helpolla antautunut. Hän taisteli hengessään. Piti\nkai hänen huomata, että Viktoria oli naimisissa... että heitä istui\ntässä kolme, asemapäällikkö Venäläinen, hänen rouvansa ja hän. Ja\nsitäpaitsi: hän itse oli myös naimisissa ja hänellä oli jo kolme\nlastakin. Mitä sitten merkitsivät nämä johtopäätelmät? Eivät mitään!\nHän kieltäytyi niitä ajattelemasta.\n\nMutta helpompi on padota virtaava joki kuin estää ajatustensa kulkua\nmuutamina elämän hetkinä. Niin kävi Hessenkin. Hän mietti: Olisikohan\nViktoriasta tullut minulle parempi vaimo? Ja siinä valossa, jossa hän\nnyt asiat näki, hän vastasi kysymykseen myöntävästi.\n\nNaisia syytetään loogillisuuden puutteesta, mutta miehistä voidaan\nsanoa aivan samaa. Hesse Karlsson teki itsensä syypääksi tähän\nvirheeseen. Mistä hän tiesi, että Viktoriasta olisi tullut hänelle\nparempi puoliso? Eihän hän ollut tavannut tätä kahdeksaantoista\nvuoteen. Riittikö tällaisen johtopäätöksen tekoon vielä se, että\nViktoria oli kaunis, ja että hän tuossa nyt kehoitti Hesseä ottamaan\ntoista kuppia kahvia? Melinda oli myös miellyttävän näköinen ja\nuseammin hän oli miehelleen kahvia ja ruokaa tarjonnut.\n\nHesse vaistoili jotakin tämäntapaista, mutta ei kutsunut noita\najatuksia alitajunnasta ylös. Oi, kuinka tarpeellisia ne olisivat nyt\nolleet kaikessa yksinkertaisuudessaan! Ne olisivat vartioineet hänen\nsydämensä rauhaa. Mutta — hän ei halunnut tehdä niin. Kun hänellä\nkerran oli syytä karkoittaa ne takaisin niiden pitopaikkoihin, hän\nkäytti sitä hyväkseen. Riita, erimielisyys... siinä oli se kipeä\npaikka. Avioliitto ei vastannut tarkoitustaan.\n\nToistakin tietä nuo pelastavat ajatukset pyrkivät esiin. Kun ne eivät\npäässeet ovesta, ne halusivat tulla ikkunasta. Mistä hän tiesi, että\nViktoria olisi voinut rakastaa häntä? Hänellä ei ollut pienintäkään\naihetta edellyttää sellaista. Lapsuuden aikainen kiintymys ei merkinnyt\nmitään — ja sitäpaitsi: Viktoriahan oli selvästi osoittanut, ettei\nhän ollut Hessestä välittänyt. Missä olivat nyt sahan förvalttarin\npojat? Heidänkin apuaan olisi nyt tarvittu erään hullun halkokirjurin\nsaattamiseksi järkiinsä. Mutta sahanhoitajan poikia ei kuulunut. Hesse\nnäki, että häntä vastapäätä istui asemapäällikkö Venäläinen.\n\nHän muisti taas aamullisen riitansa. Melinda oli nuhdellut häntä\nsiitä, että hän aina joka tilaisuudessa puhui Viktoriasta... viimeksi\nasemapäälliköllä toissapäivänä. Mitä pahaa siinä oli? Eikö nyt saanut\nmuistella kouluaikuista rakkauttaan... kertoa siitä noin hiukan\nhumoristiseen sävyyn? Oliko se väärin? Melinda sanoi: oli! Siitä kukkui\nvanha rakkaus.\n\nHesse taisteli vieläkin. Hän ei sentään aikonut antautua, vaikka\nleikkikin aseiden heittoa. Rakkaus? Oliko siinä mitään rakkautta, jos\nhän _nauraen_ kuvasi (tuo »nauraen» ei tänä hetkenä tuntunut ollenkaan\nolevan paikallaan) — kuinka he yhdessä olivat käyneet ostamassa\nlamppuöljyä Mickliniltä, ja kuinka hän juuri sillä matkalla oli aikonut\nkysyä Viktorialta... Niin sitäpä ei Melinda juuri sallinutkaan hänen\nkertovan. Ja tänä hetkenä Hesse tunsi, että Melinda oli ollut niin\nmerkillisen oikeassa. Hän punastui nyt ajatellessaan tuota tapausta.\n\nMiksi te punastutte, herra Karlsson?\n\nHesse säpsähti ja nyt hän vasta oikein punastui. Ihan korvia myöten.\n\nViktoria sanoi: Minä katselin teitä ja ajattelin: vieläköhän hänellä\nmahtaa olla taipumus äkkiä punastumaan? Ja siinä samassa te punastuitte.\n\nAsemapäällikkö hymähti ja läksi konttoriin. Hesse virkahti: Se kun\nvain... on pään särkyä.\n\nViktoria: Muisteletteko koskaan entisiä aikoja?\n\nHessen mielestä hän pani kumman painon tuohon sanaan »entisiä».\nNiitähän hän juuri oli muistellut, vaikkei ollut voinut sitä tunnustaa.\nHän vastasi: No... enpä tiedä. Se oli niin lapsellista kaikki.\n\nViktoria: Lapsellista — niin... mutta se oli onnellista.\n\nMiksikä hän noin puhui? Tahtoiko hän puristaa hänen huuliltaan\ntunnustuksen: Viktoria! Se oli onnellista aikaa!? Halusiko hän, että\nhän olisi huutanut tämän yhden ainoan nimen: Viktoria!?\n\nHän puri huultaan. Viktoria kysyi: Onko teillä monta lasta?\n\nHesse: Kolme.\n\nViktoria: Ah, te olette onnellinen! Minulla ei ole yhtään, ei yhtään!\n\nMiksikä hän noin puhui? Tahtoiko hän puristaa esiin tunnustuksen,\netteivät lapsetkaan joskus merkinneet mitään, kun ihminen oli oikein\nonneton? Koko elämä oli samantekevää. Eikö Viktoria ymmärtänyt sitä?\n\nHänen mielestään tämä jo riitti. Hän nousi lähteäkseen. Mutta Viktoria\nkatsahti häneen hätääntyneesti, kuin rukoillen: Ettehän nyt toki vielä\nlähde? Viivyttehän nyt ainakin tämän illan? Jospa tietäisitte, kuinka\nolen odottanut teidän tuloanne.\n\nHesse lysähti tuoliin kuin iskun saanut. Hän koetti tarkastella\nseinällä riippuvia valokuvia. Siellä olivat Viktorian vanhemmatkin,\nViklund, juro, vähäpuheinen mies — samanlainen kuin hänen appensakin —\nja Viklundin rouva, otsalle käherrettyine kiharoineen.\n\nViktoria puhui: Jos minulla olisi edes yksi ainoakaan pienokainen,\nkuluisi elämä paljon helpommin.\n\nAsemapäällikkö, joka juuri palasi konttorista, kuuli vaimonsa viimeiset\nsanat. Hän nauroi: Niin... minun vaimoni leikkii vielä nukilla.\n\nMutta sitä hänen ei olisi pitänyt sanoa. Viktoria punastui,\nhänen silmänsä iskivät tulta. Nuo siniset silmät tummenivat,\nmelkein mustuivat. Hän katsahti Hesseen aivan kuin vedoten toisen\njalomielisyyteen: mieheni häpäisee minun pyhintäni! Puolustakaa te\nminua!\n\nHesse ymmärsi tämän kaiken. Tässäkin kodissa piili oma salaisuutensa,\njonka hän kuin kaukaa aavisti. Hän rupesi kyselemään Viktorialta tämän\naikaisemmista elämänvaiheista.\n\nNuori rouva katsahti häneen kiitollisena. Oh, siinä ei ollut paljon\nkertomista. Hänen isänsä oli palannut takaisin Suomeen ja saanut paikan\nmuutamalla sahalla Sisä-Suomessa, metsien ostajana. Hän oli silloin\nollut viidentoista vanha. Siellä he olivat siitä lähtien asuneet. Hän\noli oppinut suomenkielen ja viisi vuotta sitten joutunut naimisiin.\n\nAsemapäällikkö sanoi: Niin... mie en kauan siekallunna. Mie koppasin\nteän muijan yks' kaks' vain.\n\nViktoria kohautti olkapäitään. Hänen miehensä iski silmää Hesselle\nja jatkoi: Ehkäpä herra Karlssonilla ei olekaan niin kiirettä. Minun\npitäisi pistäytyä muutamassa kokouksessa, ja Viktoriallakin olisi\nseuraa.\n\nTämä virkkoi: Mene sinä vain... kyllä me herra Karlssonin kanssa\npärjäämme.\n\nAsemapäällikkö lähti. Jos hän olisi aavistanut, mihin suuntaan\nasiat kehittyisivät, hän ehkä ei olisi mennyt. Mutta hänen oli\nmahdoton aavistaa — hän ei kuulunut mustasukkaisiin. Hän asteli\niloisesti vihellellen kylää kohti ja hetken päästä unohti äskeisen\nvälikohtauksen. Mutta asemalla — asemapäällikön puolella oli iloa ja\nelämää.\n\nViktoria oli saanut rakkaan vieraan... lapsuuden ystävän. Totta kai\nhän saattoi sanoa niin. Hän esitti lähempää tuttavuutta. Hessehän oli\nsentään niin vanha tuttu. Viktoria oli tuntenut hänet paljon kauemmin\nkuin miehensä.\n\nHe seisoivat makuuhuoneessa. Viktoria halusi näyttää hänelle\nkaikki paikat, niinkuin ennen Salmessakin, kun Hesse oli ollut\nsiellä käymässä... heidän uudessa kodissaan. Mutta silloin olivat\nsahanhoitajan pojat häirinneet hänen onneaan, sillä Viktoria oli\npuhunut heistä sangen paljon. Nytkin hän puhui miehestään, mutta se\nei kiusannut Hesseä, sillä hän oli nyt aivan varma, ettei Viktoria\nrakastanut miestään.\n\nHän korjaili sängyn peitettä. Kaksi suurta, messinkinupeilla\nkoristettua rautasänkyä seisoi siinä levällään, kaksi tyynyä\npäälletysten päänpuolessa. Välillä oli pieni yöpöytä lamppuineen.\nViktoria puhalteli pölyä sen porsliiniselta kuvulta, koko ajan\njutellen. Hänen käheähkö äänensä soi tummana ja lämpöisenä. Hesse\nnojasi piironkia vasten, katsellen häntä. Sellainen kodikas ja puuhakas\nolento, itse reippaus ja kätevyys.\n\nViktoria sanoi: Tuossa on Konstan vuode. Siinä se äijä makaa ja\nkuorsaa. Hän puistautti itseään ja jatkoi: Kuule... kuorsaatko sinä?\nMinä en voi sietää kuorsaavia ihmisiä.\n\nHesse naurahti: Eipä hän tiennyt... ei ollut Melinda ainakaan moittinut.\n\nViktoria: Kuule... minkälainen se on... se sinun Melindasi? Haluaisin\nniin mielelläni hänet nähdä. Et ole puhunut hänestä sanaakaan. Taitaa\nolla niin, että siitä, jota oikein rakastaa, mielellään vaikenee.\nPelkää, että toiset saavat siitä osan... Vai mitä, Hesse?\n\nEipä hän oikein tiennyt... ei ollut tullut ajatelluksi. Saattoi\nhyvinkin olla...\n\nViktoria: Meillä on nyt vain tämmöistä ja tämän raskii näyttää. Konsta\nhyppää kokouksissa... tulee kotiin myöhällä... usein vasta aamuyöstä.\nMinä loikoilen tuossa odotellen ja ajatellen...\n\nHän keskeytti, katsahtaen Hesseä omituisesti silmiin. Tuo katse oli\nkuin vetoomus. Se tutki, ymmärtäisikö toinen häntä. Hänen teki mieli\nuskoutua jollekin, hän oli taakkansa tarpeeksi kauan yksin kantanut.\nNyt hän tutki, voisiko hän ripittäytyä tälle lapsuudenystävälleen.\n\nHesse kysyi: Mitä ajatellen... Viktoria?\n\nViktoria: Sitä, että miksi ei siinä voi levätä mies, jota koko\nsydämestään voisi rakastaa.\n\nHesse hoippui makuuhuoneesta ulos. Viktorian tunnustus kuulosti\nhänen korvissaan kuin kaukaiselta kaipauksen huudolta. Mutta niin\nväkevältä... niin voimakkaalta, että hän horjui tämän tietoisuuden\npainamana.\n\nHän tiesi tarpeeksi. Nyt hän ei enää halunnut viipyä. Hän ei luottanut\nitseensä. Hän tunsi samaa kuin kerran koulupoikanakin: Viktoria! Miksen\nminä saanut kantaa sinua läpi elämän? Olisimme luistelleet yhdessä.\nMutta se ei ollut enää koulupojan haaveellista ikävää. Se oli täyden\nmiehen voimakasta rakkautta, jonka muutamat tunnit olivat sytyttäneet...\n\nViktoria saatteli häntä. Kai Hesse ymmärsi oikein, mitä hän oli\npuhunut? Tämä huitaisi vain kättään, ja rinnassa poltteli kuin olisi\ntulista rautaa väännelty siellä. Oli vain niin hyvä saada uskoutua\njollekin... ripittäytyä, niinkuin omalle veljelleen, ystävälleen...\n\nMissä aiot olla yötä? kysyi Viktoria.\n\nMajatalossa. Se oli hänen tapansa... periaatteesta.\n\nMiksi hän tuon sanoi? Sehän oli kuin tunnustus, kuin oman heikkouden\nilmaisu. Periaate... kuinka naurettavalta tuo sana tuntui tämän illan\njälkeen! Mitä se oli? Tyhjä käsite vain, joka ei nyt merkinnyt mitään...\n\nHe pysähtyivät halkopinojen kohdalle ja tarkastelivat niitä. Hesse\ntaisteli itsensä kanssa. Nyt jos hän tekisi oikein, hän jatkaisi\nmatkaansa ja jättäisi pinojen järjestämisen työesimiehen huoleksi. Tämä\noli tunnollinen ja luotettava, hän panisi kyllä kaikki kuntoon. Hän\nolisi ehkä niin tehnytkin, jollei Viktoria olisi huomauttanut:\n\nKun aamulla ensimmäiseksi katselin noita pinoja, muistelin sinua.\nAjattelin: onkohan hänellekin käynyt niin kuin minulle?\n\nNyt ei Hesse enää jaksanut itseään pidättää. Hän tarttui Viktoriaa\nkädestä ja pinoa vasten nojaten sekä painaen vasemman käden kasvoilleen\npurskahti itkuun.\n\nViktoria... Viktoria! sopersi hän.\n\nTämä silitteli hänen päätänsä, puristi lämpimästi kättä ja puheli:\nYstävä, ystävä parka!\n\nMutta — samassa hän nauroi iloisesti: Aloitetaan alusta! Laitetaan\npinot uudelleen kuntoon. Minä ryhdyn sinua auttamaan. Tuonne... tuonne\nvanhojen pinojen paikalle vedätetään nämä ja siellä aumataan.\n\nMistä Viktoria sen tiesi? Niin hän oli aikonut tehdäkin. Katsopas...\nminä olen miettinyt sitä niin paljon.\n\nJa hän tempaisi Hessen mukaansa, juoksi yli ratapihan entisten pinojen\npaikalle. Hessellä oli täysi työ seurata häntä.\n\nHän puheli: Tähän sopii, Hesse... sopii mainiosti. Pienempiä tuonne\nsivuille, mutta tähän keskelle suuri ja mahtava... oikea puinen torni,\nvarustus pakkasta vastaan...\n\nNiin, niin... Viktoriapa sen sanoi... sellainen, juuri sellainen...\n\nJa minä muodostan huvimajan sen keskustaan... kahvipöydän! Siellähän\nmeidän sitten on hupaista kokoontua keskellä pihkan tuoksun. Mutta\nsinun pitää rakentaa niin korkea käytävä, että mahtuu kulkemaan.\n\nJa Viktoria tarttui häntä molemmista käsistä, katsoi lujasti silmiin ja\nlausui: Hyvää yötä, Hesse!\n\nTämä jatkoi matkaansa. Taivas oli kuulakas, niinkuin kevättaivas vain\nvoi olla. Muutamia kirkkaimpia tähtiä vain oli näkyvissä. Ah, Viktoria,\nViktoria...!\n\nHänen povestaan kohosi melkein hätähuuto, ja hän syöksyi eteenpäin\nharpaten yli lätäköiden ja pellonojien, kunnes pääsi maantielle. Siellä\najoi kaksi miestä kärryillä häntä vastaan. Hesse tunsi asemapäällikön.\n\n... se pitää vakuuttaa tulipalon varalta, puhui hänen toverinsa, mutta\nkeskeytti ja vilkaisi Hesseen. Asemapäällikkö näytti aikovan huutaa\nhänelle jotakin, mutta hänen kumppaninsa vaati kaiken huomion osakseen,\nniin ettei yrityksestä tullut mitään.\n\n\n\n\nVI.\n\n\nBrynolf Krank oli kerran sanonut: Rakkaus teettää hullun töitä. Ja\nHesse Karlssonin täytyi myöntää, että se oli totta. Mutta — sittenkään\nhän ei voinut muuta: hän oli päättänyt rakennuttaa halkoauman, joka\noli 16 metriä läpimitaten ja varustettu kahdeksalla ilmakanavalla!\nSellaista ei valtionrautateiden koko olemassaolon aikana vielä\nkertaakaan oltu tehty.\n\nPuoli tusinaa hevosmiehiä ajoi puita radan toiselta puolen ja toiset\nrakensivat aumoja. Ne olivat aivan tavallisia, 6 metrin läpimittaisia.\nSiinä kärrättiin ja siinä ladottiin. Mies seisoi korkealla halkopinon\nnokalla ottaen puita vastaan, kun toinen pinonpäästä esiinpistävän\nhalon varaan asetettua loivaa lankkua pitkin kärräsi niitä ylös,\nvanhoista höyrykattilan putkista tehdyillä yksipyöräisillä\ntyöntökärryillä. Hesse tunsi ne lapsuudestaan: hänen isänsä oli takonut\nniitä urakalla monta kesää.\n\nSiinä oli touhua ja vilskettä. Oli kuin olisi rakennettu torneja\nhyökkäävää vihollista vastaan. Halkojen kärrääjä otti vauhtia ja työnsi\nrattaansa ylimmäisen ilmakanavan suulle. Hän oli kuin jokin kivien\ntai muurauslaastin kuljettaja. Toinen otti ne vastaan yksitellen ja\nojensi ylempänä seisovalle toverilleen, joka parast'aikaa latoi harjaa.\nHei, Karppinen, täältä tulee...! Ja Karppiseksi puhuteltu muhoili\ntyytyväisenä. Kiirettäpä se Puu-Kaalsonni nyt piti, kun jo toukokuussa\nryhtyi tällaiseen urakkaan. Tavallisestihan näitä töitä tehtiin vasta\nkeskikesällä.\n\nHesse seurasi työn kulkua, neuvoi ja antoi määräyksiä. Sidepuut\npiti latoa hyvin, muuten meni koko hökötys nurin. Ja siellä! Kuka\nviheliäinen oli jättänyt harjahalon nurinpäin? Kuori päällepäin, kuori\npäällepäin! Miks'ei työesimies katsonut perään?\n\nJoka toinen päivä hän saapui paikalle töitä valvomaan. Nyt hän ei\nkäynyt monesti kotona. Matkustaen pitkin linjaa hän ilmestyi yht'äkkiä\nLaaksonpohjaan hermostuneena, hajamielisenä, kuumeisena. Oliko Viktoria\nhuomannut, minkälainen torni-kaupunki tänne kohosi?\n\nKyllä. Viktoriankin oli työn touhu temmannut mukaansa. Hänen ei ollut\nenää ikävä. Hiljaa kytevä rakkaus oli leimahtanut ilmiliekkiin.\n\nMutta naisena hän osasi salata sen, vaikka häntä toisinaan huvitti\nikäänkuin paljastaa kaikki. Hän oli muuttunut niin merkillisen\nrohkeaksi. Laskien leikkiä työmiesten kanssa hän oli kuin ei mitään\nolisi tapahtunut. Mutta hänen sydäntänsä poltti, ja poskilla paloi\nhelakka puna. Asemapäällikkö piti sitä terveyden merkkinä. Hyvä, kun\nrupesi liikkumaan ulkona. Selvähän se oli, että sai raikkaat veret\nposkilleen. Miesten tavallisen lyhytnäköisyyden mukaan hän ei huomannut\nmitään.\n\nViktoria oleskeli tuntikaudet aumaamispaikalla. Hän nosteli halkoja,\npunnitsi niitä käsissään. Puolituoreet koivuhalot olivat kuin pitkiä,\nvaaleita juustoja. Ja niin ihanan valkoinen kuori kuin missä oli!\nHänelle huudettiin, että kädet pihkaantuivat. Hän nauroi: hän oli jo\npihkassa koko ihminen!\n\nOlipa se leikkisä asemapäällikön rouva.\n\nHe kulkivat Hessen kanssa tarkastelemassa töitä. Työmiehet seurasivat\nheitä katseillaan, ja yksi ja toinen huomautus lausuttiin noista\nkahdesta. Eipä se päällikkö paljon rouvastaan välittänyt, kun antoi\ntämän kuljeskella ympäri toisen kanssa. Ne olivat ne herrat niin\nkummallisia. Asemapäällikkökin teki naisten töitä... kutoi mattoja.\nNiin oli asemamies kertonut.\n\nHesse toimitti kuutiomittauksia. Nuo pienet aumat, 6—8 metrin\nhalkaisijalla, sisälsivät tavallisen määrän puita. Niissä oli neljä\nilmakanavaa. Mutta se keskimmäinen... se aiottu huvihuone... siihen\ntäytyi laittaa kahdeksan. Muuten sen keskukseen ei saatu tarpeeksi\nvaloa.\n\nKuusi aumaa seisoi jo valmiina. Niiden rakentaminen oli vienyt\nviisitoista päivää. Hessellä oli työmiehiä vain sen verran, että riitti\nkahteen yhdellä kertaa. Ne olisi voinut antaa urakalle yksitellenkin...\neri aumaajat itsekutakin varten. Siten olisi voitettu aikaa. Mutta\nHesse ei halunnut voittaa aikaa; hänellä oli omat syynsä. Nyt kun ei\nollut kuin kaksi työryhmää, hän saattoi käydä paikalla upeammin. Saihan\nhän siten tavata Viktoriaa tiheämmin.\n\nJa sitäpaitsi: hän saattoi puolustautua sillä, että nämä työssäolevat\nansaitsivat enemmän, ja loppuaumojen valmistuminen siirtyi\nmyöhäisempään — lähemmäs keskikesää. Siis ohjesäännön mukaan.\n\nHän nauroi katkerasti. Ohjesääntö! Mitäpä hän nyt siitä välitti!\nAsemapäälliköt sähköttivät vähänväliä, että heidän halkovarastonsa\nrupesivat loppumaan. Eikö Puu-Kaalsonni tiennyt, että ohjesäännön\nmukaan hänen oli toimitettava heille halkoja? Pahustako hän siellä\nLaaksonpohjassa puuhasi alinomaa?\n\nKiireimmiltäin kotona käydessään hän sai huomautuksia vaimoltaankin.\nMelinda piikitteli häntä. Oletpas sinä nyt halukas matkustamaan ja\nennen aina nurisit alituisia virkamatkoja! Eihän sinua, miesriepu,\nenää kohta näekään. Hän kohautti hermostuneesti olkapäitään ja työntyi\ntaipaleelle.\n\nMitä... Laaksonpohjaanko taas? Ai, ai... siellä taitaa olla asiat\nhullusti! Onko se rouva vai itse asemapäällikkö? Sinähän harrastat\naina erikoisuuksia. Hahn irvisteli hänelle pöytänsä takaa ja painui\nrahtikirjoihinsa.\n\nHän koetti täyttää asemapäällikköjen toivomukset, lastautti puita ja\nlähetti määräpaikkoihin. Hän matkusti yötä päivää, väliin tavara-,\nväliin matkustajajunassa — joskus veturissakin. Tilasipa hän kerran\nylimääräisen junankin — toisen luokan vaunu, ja veturi edessä, ja niin\najettiin vuorokausi ympäri ja tarkastettiin varastoja. Olipa nyt touhua\nkerrakseen! Veturinkuljettaja kiroili, lämmittäjä noitui. Mokomakin\npuuherra... kulki kuin rautatiehallituksen päätirehtööri!\n\nMutta Hessellä oli siihen oikeus. Ohjesääntö oli hänen puolellaan.\nMutta muuten se asettui poikkiteloin hänen tielleen monessa muussa\nkohden.\n\nSaiko ohjesäännön mukaan rakentaa halkoaumaa, joka oli 16 metriä\nläpimitaten ja kahdeksalla ilmakanavalla varustettu? Tosin siitä ei\nohjesääntö mitään nimenomaan maininnut, mutta varmasti se pistäisi\ntarkastajan silmään. Mikä Timur Lenkin mausoleumi tämä oli? Suuri kuin\njokin S:t Angelo Roomassa! Kuutiosisältö suhteellisesti pienempi kuin\ntavallisissa aumoissa. Ja keskustan niskapuut metrin haloista! Mitä,\nmitä tämä merkitsi? Päähänpistoko? Kyllähän Puu-Kaalsonni oli tunnettu\npäähänpistoistaan, mutta tämä meni jo yli ymmärryksen.\n\nOnneksi näitä kysymyksiä ei mikään tarkastaja vielä ollut esittänyt,\nsillä »S:t Angeloa» rakennettiin parhaillaan. Hesse valvoi sen\nvalmistumista erikoisella huolella. Hän viipyi kokonaisia päiviä\nLaaksonpohjassa. Hän ei enää luottanut työesimieheenkään.\n\nTämä murisi: En ymmärrä. Muissa aumoissa on vain neljä ilmakanavaa ja\ntähän tehdään puolta enemmän.\n\nHesse hermostui: Asemapäällikön rouva haluaa niin. Hän laittaa\nkeskustasta huvihuoneen.\n\nTyöesimies vihelsi, oli niillä rouvilla omat oikkunsa... kissa vieköön!\nMutta nämä uudet tulokkaat olivatkin tavallisuudesta poikkeavia.\n\nTäällähän saattaisi pastori Runti pitää vaikka kirkonmeiningit!\n\nHesse naurahti. Työesimies näytti hassulta sitä sanoessaan. Kynsien\nniskaansa hän mittasi askelilla keskustan läpimittaa. Neljä metriä...\nse on jo tavallisen huoneen laajuinen.\n\nSitten hän tarkasteli valmiita ilmakanavia ja tuumi: Mutta\nvästäräkeille tämä on mieluisa paikka... Pesimäpaikkoja puolta enemmän\nkuin tavallisesti.\n\nViikon kuluttua auma oli valmis. Sen radanpuoleiseen sivuun, alimmaisen\nilmakanavan yläpuolelle vedettiin kimröökipensselillä vuosiluku, auman\nkuutiosisältö ja kirjaimet S.J.i.F. Viktoria esitti, että Helgan\npäivänä, toukokuun viimeisenä, auma juhlallisesti vihittäisiin pienillä\nkahvikekkereillä; jotka hän nimipäivänsä kunniaksi panisi toimeen.\nHänen toinen nimensä oli Helga.\n\n\nHeitä istuu neljä henkeä halkoaumassa: asemapäällikkö Venäläinen\nrouvineen, Hesse ja asemakirjuri. On Helgan päivä, ja sen kunniaksi on\nauman huippuun kiinnitetty pieni sinivalkoinen lippu.\n\nViktoria on loistavalla päällä. Hän on ylpeä keksinnöstään: auman\nkeskusta oli laitettu huvimajaksi. Jollei hän olisi antanut ideaa,\nolisi tästäkin tullut vain tavallinen halkoauma, jossa ei olisi ollut\nvaloa riittävästi. Ei sitä nytkään ollut kehuttavasti, mutta hyvin\ntultiin toimeen. Hesse Karlsson sai siis myöntää, että tämän puisen S:t\nAngelon varsinainen luoja oli hän, Viktoria.\n\nMyönsihän Hesse sen mielellään. Mutta Viktorian täytyi myös tunnustaa,\nettä ilman taitavan arkkitehdin kykyä tämä halkolinna olisi jäänyt\nrakentamatta.\n\nKyllä — se myönnettiin ilolla. Hesse Karlssonille kunnia siitä.\n\nAsemapäällikkö kohotti lasinsa: Mitäpäs sitten muuta kuin — kippis!\n\nViktoria oli laittanut kahvipöydän, mutta Konsta Venäläinen, se iloinen\nsavolainen, oli tuonut muassaan pienen pullon likööriä. Sitä nyt\nmaisteltiin, juhlan alkajaisiksi.\n\nAumassa olikin verrattain viileä, vaikka ulkona oli kirkas, aurinkoinen\npäivä. Sen vaikutti puiden tuoreus. Auman katosta suomukselle\nladottujen halkojen välistä, siivilöityivät auringon säteet sisään,\nhienojen, terävien kultarihmain kaltaisina. Tuo korkealla oleva\nkatto näytti sen vuoksi kuin vartavasten koristellulta. Västäräkit\nvisertelivät pesissään, tuijaillen pitkin ilmakanavia ulos ja sisään.\nTuon tuostakin erotti niiden siipien suhahduksen, kun ne milloin\npyrähtivät ulos, milloin palasivat takaisin. Ne eivät näyttäneet yhtään\nvälittävän ihmisistä, jotka olivat tulleet tänne niiden pesäntekoa\nhäiritsemään. Räpytellen pesän suulla ne jättivät tuomisensa sisään ja\nlensivät hakemaan uutta.\n\nHerrat mittailivat katseillaan auman sisustaa. Se oli kuin pyöreä\nmuurin seinä, josta halkojen päät selvästi erottautuivat. Koivuja\nnäytti olevan suunnilleen puolet. Hesse huomautti, etteivät ne\nkuivaneet yksikseen pinossa paremmin kuin aumassakaan. Ollen liian\narkaa lajia ne mädäntyivät lyhyessä ajassa Mutta kuusija mäntyhalkojen\nseurassa ne viihtyivät mainiosti.\n\nAhaa... se on tuossa selitys tämän laajuuteen. Metrin pituiset\nsidepuut, huomautti kirjuri.\n\nNiin... muuten siitä olisi tullut puolta pienempi.\n\nKeskusteltiin erilaisista aumoista ja maisteltiin siinä sivussa.\nNiitähän ei ollut kuin kahta päälajia: ladonmuotoiset ja sitten nämä\n»karusellit», sokeritoppakeot. Hesse kertoi kauan miettineensä uutta\naumalaitosta, johon menisi puuta tavallista enemmän, ja joka muuten\nnäyttäisi siistiltä.\n\nSinun alallasi eivät ole mahdollisuudet suuret, kun pitää rakentaa\nhaloista, huomautti asemapäällikkö nauraen. Mutta — yrittäähän aina\nsaattaa.\n\nHesse myönsi sen, mutta hän oli päättänyt kokeilla. Pitäisi vain saada\nlupa varastonhoitajalta, mutta tämä nykyinen oli niin tarkka — pelkäsi\nvaltiolle koituvan turhia menoja. Olisipa ollut hänen kotikaupunkinsa\nvaraston esimies. Hän olisi kyllä innostunut asiaan.\n\nSiinä arvosteltiin rautatietä ja sen johtoa... noin sievästi vain.\nMutta sitä mukaa kuin veret lämpenivät, käytiin rohkeammiksi. Hesse\npurki ilmoille mielipiteensä. Miksikä olikin tämä rautatie kuin\njokin kaatopaikka? Kaikki ruhat ja rammat tänne kerättiin... vanhoja\nryssän upseereita, haaksirikkoon joutuneita sveessien jälkeläisiä!\nEläkelaitos Suomen henkiselle proletariaatille, hitto vie! Syystä heitä\nhaukuttiinkin »sahajauhopäiksi». Ja niin helkkarin ylpeitä kuin olivat\ntämän laitoksen virkamiehet! Yksi ratainsinööri kuin puolijumala,\njolle jo kilometrin päästä piti paljastaa päänsä — köyhän kuolevaisen.\nHän oli koulupoikana vihannut rautatien herroja, mutta niin näkyi\nkohtalo johtaneen, että hänenkin piti löytää leipänsä täältä... samasta\nvartaasta näiden hidasjärkisten, tyhmien kanssa. Ja hän kun oli kerran\nkuvitellut rakentavansa uudelleen vanhan Rooman!\n\nOho! Kylläpä sinä ankarasti arvostelet. Mihin joukkoon meidät luet?\n\nAsemapäällikkö, pienessä nousuhumalassa, näytti taisteluun vaativalta.\n\nHesse kohautti olkapäitään: Läsnäolevista en puhu. Mutta — sanokaapa\nsuoraan, eikö ole niinkuin sanoin. Ruotsi kaikessa vallan päällä. Tuon\nilmakanavan otsikkoonkin piti maalata _S.J.i.F. — Statsjärnvägarne i\nFinland!_ Pahustako sen pitää olla ruotsiksi Suomenmaassa? Sitä minä en\njaksa käsittää.\n\nTjah... sehän on helposti ymmärrettävissä. Johto on ruotsalainen ja\ntulee aina olemaan, huomautti kirjuri kimeällä äänellään.\n\nMutta nyt ei Hesse enää jaksanut itseään hillitä. Hän paukautti\nnyrkillä pöytään, min että kahvikupit ja liköörilasit hypähtivät.\n\nSinäkin, Korpela, orjasielu! Pokkuroit noita sen vietävän puupäitä,\njotka käyvät meitä tarkastamassa! Tulkoon vain puutavarakontrollööri\ntänne, niin osoitan noita seiniä ja sanon: Siinä on _Suomen_ puuta!\nYmmärrättekö?\n\nKirjuri penäsi: Suomalainen on orjasielu... sinä niinkuin me muutkin.\nEt sinäkään noin sano, vaikka uhkaat. Selkä nöyränä kuljet ja\nselittelet, mistä syystä tämä auma on tällaisen laajuuden saanut.\n\nHelvetti! karjaisi Hesse, eikä yhtään muistanut, että Viktoria oli\nläsnä. Melkein mustana kasvoiltaan hän seivästi kirjurin katseellaan:\nSanotko sinä, riivattu, mi-minua orjasieluksi... minua, joka olen\nsentään su-suvereeni hengen maailmassa?\n\nHän yritti heittää vastustajaansa kahvikupilla kasvoihin, mutta\nViktoria puuttui asiaan. Tarttuen tuohon ojennettuun käsivarteen hän\nvirkkoi tyynesti: Hesse, hillitse itsesi! Muista, että nämä ovat minun\nnimipäiväni!\n\nHesse tuijotti häneen hämillään. Hän ei kestänyt paljon. Pienikin\nmäärä alkoholia meni jo päähän. Hän kokoili ajatuksiaan: mitä tässä\noikeastaan oli tapahtunut?\n\nAnteeksi, Viktoria... minä en kärsi, että minua sanotaan orjasieluksi.\nSitä minä en ole, en jumal'auta!\n\nViktoria hymyili: Et... mutta nyt sinä ainakin olet minun orjani ja\ntottelet minua.\n\nNiin... se on eri asia. Sinua minä tottelen.\n\nKirjuri nauraa kähäytti pilkallisesti.\n\nHesse ei kiinnittänyt siihen huomiota, vaan jatkoi tyynemmin: Mistä me\ntässä viimeksi juttelimmekaan? Niin... siitä ruotsista... että miksi\nsen pitää aina olla ruotsiksi?\n\nViktoria: Sinä unohdat, että minunkin äidinkieleni on ruotsi.\n\nHesse: En suinkaan! Minähän puhun systeemistä, järjestelmästä. Ja\nsitäpaitsi: sinähän olet yksi niitä viisaita neitseitä, joka olet\nosannut oikealla ajalla sytyttää lamppusi ja käydä ylkää vastaan. Sinä\nolet opetellut suomen.\n\nJa vielä niin selevän kuin Savon muhkean murteen, nauroi asemapäällikkö.\n\nSiitä nyt saattoi olla eri mieltä. Heillä, pohjalaisilla, oli Savosta\nomat käsityksensä, mutta ei väitelty siitä. Murre kuin murre, kunhan\nvain oli suomea.\n\nViktoria: En minä olisi uskonut, että sinä olet noin kiivas. Ja ennen\nsinä hyvin mielelläsi puhuit ruotsia.\n\nJohan nyt toki. Mutta se oli koulupoikana. Silloin ei osattu\narvostella. — Ja sitäpaitsi: taisin olla rakastunut.\n\nHän vilkaisi asemapäällikköön. Mutta tämä ei näyttänyt kiinnittäneen\nsiihen mitään huomiota. Hän täytti vain lasit ja virkkoi suu leveässä\nhymyssä. No... Helekan malja sitten!\n\nJuotiin »Helekan» malja. Hesse iski valtionrautateitten\nsäästäväisyyspolitiikkaan. Siitä ei kannattanut puhuakaan. Esim.\njokaisella kuljettajalla oli oma nimikkonsa. Siten kyllä hoidettiin\nveturia hyvin, mutta tuhlattiin äärettömästi käyttövoimaa. Koneiden\npitäisi olla kulussa yötä päivää. Kun mies oli ajanut vuoronsa, niin\ntoinen tilalle, ja sitä menoa niin kauan kuin veturi kesti. Entä\nasemaja vaihdemiehet! Niitä oli aivan liikaa. Ruotsissa junanlähettäjä\nhoiti vaihteetkin... pienemmillä asemilla ainakin. Mutta Suomessa\ntorkkui joka vaihteen nenässä mies, nähden unta ajasta, jolloin palkka\nkohoaisi kahdellakymmenelläviidellä markalla vuodessa. Paljon väkeä ja\nhuono toimeentulo, vähän väkeä ja paremmat palkat.\n\nJa enemmän työtä, huomautti kirjuri.\n\nTietysti... mutta sitä tekisikin, kun saisi suuremman palkan.\nPerheellisen on hyvin vaikea tulla toimeen. Minä puhun kokemuksesta.\n\nAsemapäällikkö kannatti Hesseä. Säästäväisyyttä ei kyllä paljon\ntunnettu rautateillä... se oli kyllä totta. Annettiin määräyksiä\nlanganpätkien ja lakkapalasten kokoamisesta, mutta siitä huolimatta\nkillui joka aseman ja pysäkin seinässä messinkikello, jolla ei ollut\nmitään virkaa.\n\nMeidänkin Möttönen soittaa kaikki soitot peräkanaa. Ota siitä sitten\nselvä.\n\nOlisi parasta myydä ne tai sulattaa metalliksi.\n\nMutta eikö sekin ole tuhlausta, että poltetaan puuta? Katsokaammepa\ntätäkin halkolinnoitusta. Muutaman ajan perästä se on tuhkana.\n\nKirjuri tiiraili ympärilleen, nyökytellen viisaan näköisenä päätään.\n\nSitäkin kysymystä oli Hesse pohtinut. Olihan kokeiltu kivihiilellä,\nmutta huomattu sen tulevan kalliimmaksi. Puu oli Suomessa halpaa. Mutta\njos meiltä löydettäisiin kivihiiltä — silloin asia muuttuisi.\n\nPih! pihautti kirjuri halveksivasti.\n\nHesse tulistui: Ei saa niin halveksivasti pihauttaa, kun on kysymys\nomasta maasta ja sen mahdollisuuksista! Se on anteeksiantamatonta\nepäisänmaallisuutta. Ei tämä Suomi niin köyhä ole kuin huudetaan. Kyllä\ntäällä on tavaraa ja rikkautta, kun vain oltaisiin itse isäntiä. Mutta\nsiinäpä se on! Ei olla.\n\nMiir ist tas folokommen tasselepe, sanoa jämäytti asemapäällikkö.\nResiimi kuin resiimi... ryssät tai ruohtalaiset. Pääasia, että on\nhallitus. Ei meistä kuitenkaan koskaan ihtenäisiä tule.\n\nSiinä kuultiin savolaisen uskontunnustus! Hesse tunsi syvästi\nhalveksivansa Venäläistä. — Tulee kyllä, jos on vain miehiä! Mutta\nSavosta niitä ei ainakaan näy sakenevan.\n\nTulloo Savostai, jos voan on olot sellaiset, että passoo tulla.\n\nSiinäpä se oli — »passoo tulla»! Mutta pitäisi panna passoomaan.\n\nKeskustelu uhkasi muuttua väittelyksi. Heimokateus oli saanut yllykettä\nlikööristä ja se näytti puhkeavan esiin. Hesse sen heimon jäsenenä,\njoka ei suinkaan ole tunnettu vaatimattomuudestaan, kukkoili jo kelpo\nlailla. Viktoria kiiruhti välittämään.\n\nHeittäkääpä pois hammastelu ja juokaa kuppi minunkin tarjoustani.\nKuule, savolainen... ojennapas sitä sokeriastiaa. Ja sinä, pohjalainen,\nole hyvä ja ota!\n\nKas niin. Nainen se aina rauhan rakensi... hyvä toki. Eivät ne Eevan\ntyttäret niin pahoja olleet kuin sanottiin.\n\nViktoria: Kuka meistä pahaa puhuu?\n\nHesse: Kirkkoisä Augustinus se hiukan haukuskelee. Sanoo, että jollei\nnaista olisi luotu, me miehet juttelisimme Jumalan kanssa.\n\nOlikos hän naimisissa?\n\nSitä en jaksa muistaa... mutta äiti hänellä ainakin oli... hurskas\nMonika.\n\nSiinäpä se! Jos ei Monikaa olisi ollut, ei Augustinus yleensä olisi\njutellut kenenkään kanssa.\n\nViktoria nauroi, niin että hampaat loistivat. Häntä oli nautinto\nkatsella.\n\nHesse virkkoi: Niin... Viktoria, en minä ole sitä mieltä. Minä vain\nmuuten Augustinusta siteerasin.\n\nKeskustelu siirtyi muihin asioihin. Puhuttiin virasta ja viran\nhoidosta, käsiteltiin sen hyviä ja huonoja puolia. Oltiin yksimielisiä\nsiitä, ettei paljas virka yksin tyydyttänyt. Piti olla jokin\nerikoisharrastus, joka ylläpiti. Varsinkin rautatiellä, rautatiellä.\n\nNyt pääsi Konsta Venäläinen puhumaan mieliharrastuksestaan,\nseinämattojen kudonnasta. Hän oikein lämpeni. Hän kuvasi gobeliinin\ntaideteokseksi, ja sitähän se tavallaan olikin. Peijakas sentään...\nsiinä kysyttiin kärsivällisyyttä, neuloa esim. nauravan naisen kasvot.\nJokainen väre tuli näkyviin. Mutta se riippui langoista... langoista.\n\nJotka sai valmiin kartan mukaan ostaa! Ryijyt olivat toista. Kirjuri\npuhalsi pitkän savupilven sikaristaan.\n\nÄlähän puhu! Neulopas esim. Tanten ja Peatriisen kohtaus, joka minulla\non alulla. Siinä soat toisenni kerran neuloo liikuttaa.\n\nMallin mukaan.\n\nTietysti... mutta — sittenni. Taitoo se sittenni voatii.\n\nMinusta on paljon hauskempi katsella hyvin parsituita sukkia.\n\nTe puhutte virasta ja sen aiheuttamasta yksitoikkoisuudesta, puuttui\nViktoria keskusteluun. Mutta mitäs te meille, perheenemännille,\nsuosittelette?\n\nSivuharrastuksia — johan minä sanoin.\n\nViktoria punastui. Hän lävisti kirjurin katseellaan. Tämä nyökytteli\npäätään taaksepäin ja tiiraili auman kattoon. Oliko hän huomannut\njotakin?\n\nViktoria: Mitä sivuharrastuksia?\n\nKirjuri: Mikä mistäkin tykkää...\n\nViktoria kaasi kahvia kuppeihin. Hesse huomasi, että hänen kätensä\nvapisi.\n\nHän yritti sanoa jotakin, mutta samassa ilmestyi harjoittelija\nilmakanavan suulle ja tiedoitti:\n\nKontrollööri tulossa. Mätäkorvesta ilmoitettiin.\n\nOvatpa ne sielläkin kerran hereillä. Asemapäällikkö nousi kirjurin\nkanssa pöydästä.\n\nHe astuivat pitkin ilmakanavaa, hiukan horjahdellen ja tukien kädellään\npinojen päistä. Kirjuri pyörähti taakseen katsomaan ja viittasi\nHesselle jotakin. Sitten kuului lyhyt naurahdus.\n\nViktoria oli vaipunut mietteisiinsä. Hesse kysyi: On kai siellä kaikki\njärjestyksessä?\n\nKyllä... en minä sitä ajattele. Mietin vain, että ovatkohan huomanneet\njotakin.\n\nHesse huokasi: En minä tiedä. Korpelan viittaus tuntui vain vähän\nmerkilliseltä...\n\nViktoria vilkastui: Mutta mitä pahaa siinä on, että me, vanhat tutut,\nseurustelemme toistemme kanssa? Mitä ihmisillä on siihen sanomista?\n\nHesse: Me olemme naimisissa.\n\nViktoria: Naimisissa! Mutta — olemmeko kertaakaan ylittäneet\nluvallisuuden rajoja?\n\nHesse: Emme vielä... mutta sekin voi tapahtua. Mitä ajattelisit, jos\nesim. nyt suutelisin sinua... nyt kun olemme kahden kesken? Eikö se\nolisi luvatonta?\n\nPyh! Suudelma! Viktoria huitaisi kädellään.\n\nHesse: Pidätkö sitä todella niin viattomana?\n\nHän nousi. Viktoria katsahti häneen arasti. Hänessä ei nyt ollut\njälkeäkään siitä reippaudesta... siitä melkein äidillisestä lujuudesta,\njolla hän heidän ensimmäisen kohtaamispäivänsä iltana oli toivottanut\nHesselle hyvää yötä.\n\nPuhumme tästä toiste, lausui hän myöskin nousten. Nyt täytynee lähteä.\nKiitos vain sinulle, Hesse rakas, että tulit! Teit suuren uhrauksen.\n\nMitä... virkamatkan, virkkoi tämä hiukan pettyneenä ja seurasi\nViktoriaa aumasta ulos.\n\nJuna porhalsi asemalle.\n\n\n\n\nVII.\n\n\nAlkoi sekava aika Hesse Karlssonin elämässä. Hän oli joutunut\nintohimoisen rakkauden pauloihin. Tuo herkkä sydän, joka jo kouluaikana\noli niin helposti syttynyt, paloi nyt täydellä liekillä. Se ei ollut\nenää koulupojan viatonta kiintymystä, se oli täyden miehen kiihkeää\nkaipausta, joka kulutti ruumista ja sielua.\n\nKun hän jäljestäpäin tätä aikaa muisteli, tuntui siltä, kuin ei hän\nolisi toiminut täysin tietoisesti. Hän oli ollut kuin huumeessa,\nyhtämittaisessa, pitkässä huumauksessa — melkein hulluuden partaalla.\nMutta jos joku olisi siitä hänelle silloin huomauttanut, hän olisi\nnauranut vasten kasvoja.\n\nOnnellista hulluutta, autuasta järjettömyyttä — sitä on kai rakkaus.\n\nMutta ei kaikki rakkaus. On myös sellaista, jossa onnen tunteeseen\nliittyy viiltävä kipu, tuska, joka polttaa yhtä kovasti kuin lemmen\npalo. Hesse Karlssonin rakkaus oli sitä lajia.\n\nSe ei johtunut siitä, ettei rakastettu olisi ollut uskollinen, ei tämän\nrakkauden epätietoisuudesta. Viktoria oli sen useamman kuin yhden\nkerran tunnustanut. Hesse oli saanut täyden korvauksen kouluaikaisista\nkärsimyksistään — mikäli Viktoria oli niitä aiheuttanut, niin — monta\nkertaa suuremman kuin mitä ne olisivat, ansainneet. Tuskan tuottivat\nmuut seikat: hän oli sidottu ja Viktoria oli sidottu, ja hänellä, Hesse\nKarlssonilla, oli sitäpaitsi kolme lasta.\n\nEi hän uskaltanut avioeroa ajatella. Sellainen ajatus vain toisinaan\nvilahti hänen päässään, — ajatus, jonka varaan hänen rikkinäinen\nsielunsa joskus asettui lepäämään kuin lintu oksalle, pitkän,\nyhtämittaisen lennon jälkeen. Ei — hänen henkensä ponnistukset\nsuuntautuivat toisaalle: jonkinlaisen tasapainotilan löytämiseen.\nYhdellä puolen Melinda ja lapset ja toisella Viktoria ja rakkaus.\nNäiden painopisteiden välillä kieppui hänen henkensä kauan.\n\nHän oli jostakin lukenut, että syvemmällä, elämän pohjakerroksissa\nnäyttivät ihmiselämän arvot toisenlaisilta kuin pinnalla. Se, mikä\npinnalta katsottuna näytti rehellisyydeltä, oli syvemmältä asiaa\ntarkastettaessa epärehellisyyttä ja petosta. Ja päinvastoin: se, mikä\npinnalla näytti petokselta, olikin syvemmältä katsottuna puhtainta\nvilpittömyyttä. Kun kaksi toisiaan rakastavaa ihmistä ei olosuhteiden\npakosta voinut avoimesti seurustella toistensa kanssa, he etsivät\nsalateitä, turvautuivat petokseen. Mutta tämä »petos» oli samaa kuin\nrehellisyys, koska siinä ilmeni kahden sydämen vilpittömin ja totisin\ntunne, jota kierot olosuhteet eivät kyenneet tukehduttamaan. Välistä\njuoksi kirkas vesisuoni kaiken aikaa maan alla.\n\nSe oli jo verraton apu. Noiden ajatusten kirjoittaja ei ollut\naavistanut, kuinka otollisen maaperän ne kerran löytäisivät erään\nrautatien halkokirjurin sydämessä. Hesse innostui. Hän kehitteli tätä\najatussarjaa, puheli siitä väliin tovereilleenkin — silloin kuin\nepäluuloja herättämättä saattoi keskustelun johtaa tällaisille aloille.\nHäneltähän oli totuttu odottamaan kaikenlaista outoa ja kummallista.\nToiset kuuntelivat sitä vastaanväittämättä — varsinkin Hahn. Mutta\nasemapäällikkö oli toista mieltä: Man ska' stå för sitt kast! Se oli\nkaikkein paras elämänfilosofia _niissä_ asioissa.\n\nNiinhän se saattoi olla — muutamille, mutta ei kaikille. Elämä oli sen\nusein näyttänyt toteen.\n\nÄtsh... hulluttelivat vain! Ajoivat takaa omia mielikuviaan. Ei — piti\npysyä realiteeteissa. Katsokaapa »ukkoa», ovenvartijaa! Se seisoi\nsiinä, mihin se kerran oli asetettu.\n\nNiin — kunnes jonkun isännän saapas potkaisi sen syrjään!\n\nNiinpä niin. Mutta senpä vuoksi pitikin sitä aina silloin tällöin käydä\nkatsastamassa. Huomatkaa, järki... sitä vartenhan se oli ihmiselle\nannettu, että punnittaisiin, kannattiko ruveta rehkimään vai ei. Ne\nkirjailijat kehräsivät kokoon kaikenlaista. Roskaa!\n\nNyt sai Krank'kin sanan vuoron: Onkopa niissä naisissa muuta eroa, kuin\nettä toinen on hiukan pitempi tai lyhempi toista?\n\nSe Brynolf Krank! Se osasi aina antaa keskustelulle pyöreän päätöksen.\nHerrat nauroivat, ja jokainen painui työhönsä. Lennätinkoneet\nnakuttivat, ja asemakonttorissa vallitsi jälleen hiljaisuus.\n\n\nHesse istuskelee puiston penkillä Vaasassa. Hän on tehnyt asiaa\nkaupunkiin saadakseen tavata Viktoriaa, jonka myös oli onnistunut\nmatkustaa tänne. On syksy, ja tuuli ajelee kellastuneita lehtiä pitkin\npuiston käytäviä.\n\nHeidän suhteensa oli jo kestänyt toista vuotta. He olivat tavanneet\nLaaksonpohjassa monet monituiset kerrat... väliin Viktorian kotona,\nkun asemapäällikkö oli kokouksissaan, väliin halkoaumassa. Asemalla\nkäyntejä ei kukaan voinut epäillä. Olihan siellä tavallista enemmän\npuita, ja hänen oli suoritettava säännönmukaisia vesipitoisuuskokeita,\nt.s. tarkastettava, miten puiden kuivuminen edistyi.\n\nViktoria oli ollut kantamassa hänen kanssaan halkoja pumppuhuoneeseen.\nHän oli kehoittanut: Ota tuo keveä halko, Viktoria... nämä ovat sinulle\nliian raskaat. Mutta Viktoria oli tarttunut kaikkein järeimpään, aivan\nkuin osoittaakseen, että hän uskalsi ottaa suuremman vastuun tästä\nheidän rakkaudestaan ja sen seurauksista. Oh, sitä suloista, uhrautuvaa\nViktoriaa! He olivat punninneet halot... aivan kuin olisivat punninneet\noman elämänsä kohtalot... hymyillen, naureskellen, vaihtaen helliä\nkatseita keskenään. Ja siellä pumppuhuoneen lämpimässä hän oli ensi\nkerran sulkenut Viktorian syliinsä ja suudellut häntä.\n\nSe oli ollut hurmaava hetki. Sinä hetkenä hän ei ollut muistanut muuta,\nkuin että he olivat kahden, ympärillään omituinen rasvantuoksuinen\nlämpö. He olivat heittäytyneet tuon tuokion valtoihin kuin virtaan. Se\noli kuljettanut heidät kauas pois... pois nykyisyydestä — maailmaan,\njossa ei ollut muita kuin he kaksi. Hän oli avannut silmänsä ja\nhuomannut, että Viktoria katseli ylöspäin miettiväisenä kuin jokin pyhä\nnainen keskiaikaisissa maalauksissa.\n\nEtkö sulje silmiäsi, kun suutelen sinua?\n\nEn.\n\nMiksi et?\n\nSiksi, että silloin veisi virta minut kokonaan... täydellisesti.\n\nHän ei ollut käsittänyt sitä heti, mutta jälkeenpäin se oli hänelle\nselvinnyt. Viktoria tunsi lemmen palon vielä polttavampana kuin hän;\nsiksi hän halusi olla varuillaan. Hän tiesi leikkivänsä tulella, joka\noli voimakkaampi ihmistä... kaikkinielevä... kaikkituhoava... yksi\nhehkuva henkäys vain — aivan kuin ahjon... tulikuuman, porottavan\nahjon. Siksi hän piti silmänsä auki.\n\nHe olivat käyneet noutamassa halot. Ne olivat kuivuneet pumppuhuoneen\npannun päällä. Taas ne oli yhdessä punnittu. Ero oli ollut jokseenkin\nsuuri. Hän oli laskenut suhteellisen vesipitoisuusprosentin. —\nKatsopas, kuinka paljon sitä oli! Viktoria oli katsahtanut häneen\nkirkkaasti... aivan kuin iloiten, että tuo luku merkitsi heidän\nrakkautensa suuruutta. Mutta hän oli iloinnut vastakkaisesta syystä:\npainon vähennys oli salaa häntä rohkaissut. Ehkäpä vielä selviät\ntästä... tästä suloisen katkerasta huumauksesta. Katso lukua... ota\nasia järjen kannalta!\n\nSellaista se oli ollut. Talven ja kevään kuluessa he olivat usein\ntavanneet — milloin täällä, kaupungissa, milloin Laaksonpohjassa.\nHalkoauma oli ollut heidän kohtauspaikkansa siellä.\n\nHän oli joskus talvella jäänyt junasta pois viimeistä edellisellä\npysäkillä ja kävellyt pimeässä tuon neljän kilometrin taipaleen. He\nolivat sopineet niin Viktorian kanssa. Vaikka viranhoidon varjolla\nsaattoikin käydä Laaksonpohjassa milloin hyvänsä, oli sentään ollut\nvarovaisinta välttää liian lukuisia käyntejä. Mutta — salaa, salaa se\noli onnistunut.\n\nHe olivat seisseet auman keskustassa toisiinsa nojaten ja kuiskineet\nkuumia sanoja. Oi, kuinka monta kertaa he olivatkaan vakuuttaneet\nrakkautta toisilleen! Kylmä tuuli oli puhaltanut pitkin ilmakanavia\nja paanut lumen heidän päänsä päällä tanssimaan. Morsiushuntu!\noli Viktoria kuiskannut, nähdessään, kuinka lumihiutaleet hiljaa\nlaskeutuivat heidän ylleen. He olivat viipyneet siellä tunnin toisensa\njälkeen, kylmästä väristen, mutta suudelmien lämmittäessä heidän\nsydäntään.\n\nSynkkä paikka sydäntalvella — tuollainen halkoauma... aivan\ntoisenlainen kuin kesällä, kuumana, aurinkoisena päivänä, jolloin\npihka tuoksui, ja västäräkit iloisina lentelivät pitkin ilmakanavia.\nSilloin soi halkoauma kuin suuri, ihmeellinen kello... joka paikasta\nvain sirkutusta ja visertelyä, lyhyitä laulunhelkähdyksiä... aivan kuin\nolisi jokin kimmoisa jousi helähdellyt. Ja tuo surina... tuo hyrräävä,\nkehräävä ääni... tuo lukemattomista pesistä kuuluva onnen kujerrus\n— se oli kuin kellon surinaa vähää ennen lyöntiä. Ja sitten — auman\nkeskustassa kaksi ihmistä, kaksi onnetonta ja onnellista ihmistä,\njoiden sydän löi... hakkasi kuuluvasti: — tämän ihmeellisen kellon\ntikitys...\n\nNyt hän oli viimeksi tavannut Viktorian kaksi viikkoa sitten ja\nhuomauttanut, että heidän pitäisi lopettaa. Ilmitulon vaara oli liian\nsuuri. Viktoria oli itkenyt, oli sanonut menehtyvänsä ikävään. Mikä\nhäntä enää kannattaisi, jollei saisi Hesseä tavata? Seurauksena siitä\noli ollut tämä yhteinen kaupunkimatka. Ja tässä hän nyt istui taas,\nodotellen ystäväänsä.\n\nSieltä Viktoria jo tulikin, kylmästä väristen... käveli rauhallisesti\nkellastuneiden lehtien peittämää puistokäytävää. Hän kantoi pakettia\nkainalossaan, koko ajan puristellen hansikoituja käsiään. Hesse nousi\nja käveli häntä vastaan.\n\nOstin gobeliinilankoja Konstalle... Kuule... minun on kylmä. Mennään\njohonkin kahvilaan.\n\nHe poikkesivat kahvilaan. Kuukausi sitten he olivat viimeksi istuneet\ntässä samassa paikassa... Viktoria oli tehnyt asiaa kaupunkiin,\nja hänenhän taas oli helppo järjestää matkansa, kun oli käytävä\nvarastojakson esimiestä tapaamassa.\n\nViktoria kertoo kotioloistaan. Oli taas ollut niin tavattoman\npitkä kuukausi. Ikävää ja harmaata oli elämä siellä. Konsta kulki\nkokouksissa, neuloi seinämattojaan. Oli sentään siunattu asia, että\nsiltä olivat langat loppuneet. Niitä ostamaan hän oli päässyt.\n\nSe on ruvennut viime aikoina vähän vakoilemaan meitä, jutteli Viktoria.\nIhmettelee sinun tiheitä käyntejäsi. Mitä vesipitoisuuskokeita niitä\nalinomaa pitää ottaa?\n\nHesse oli arvannut sen. Huomiotahan se herätti, kun yhden aseman\nhalkovarastoja hoidettiin niin uskollisesti. Paras oli olla varovainen.\n\nMutta täällä meitä ei tunne kukaan.\n\nEhkä ei Viktoriaa, mutta hänet, Hesse Karlssonin, kyllä. Luotettu\npaikka ei ollut tämäkään.\n\nHe keskustelivat siitä, miten parhaiten voisivat nämä kohtauksensa\njärjestää. Viktorialla oli eräs tuttava, erään rautatien kirjurin\nrouva, jonka luona he voisivat tavata, sillä aikaa kuin mies oli\nvirassaan. Hän oli jo siitä puhunutkin.\n\nMutta Hessestä se oli vastenmielistä. Kolmannen henkilön sekaantuminen\ntällaiseen juttuun oli noloa... varsinkin, jos hän vielä rupesi\navustamaan. Tiesikö Viktoria, millä nimellä maailma sellaista naista\nnimitti?\n\nKyllä Viktoria sen tiesi ja hän punastui. Mutta eläviin kuviin hän oli\nluvannut tänä iltana tulla. He olivat jo siitä sopineet. Tietysti Hesse\ntulisi myös?\n\nTämä vaikeni. Tuo kolmas henkilö ei ollenkaan miellyttänyt häntä.\n\nViktoria sanoi: Mutta julkisuudessa se on meille vain eduksi. Minä\nvoin aina sanoa, että kohtasin hänet, ja että sinä liityit sattumalta\nseuraan.\n\nOlihan siinä jonkun verran järkeä. Hesse lupasi tulla.\n\nHän vietti iltapäivän rautatienvirkarmiehille varatussa huoneessa\naseman lähellä. Hän oli uupunut ja masentunut. Syvä alakuloisuus\nasui hänen sielussaan. Tunnin toisensa jälkeen hän istui sohvassa,\ntuijotellen tylsästi eteensä.\n\nTuntui jollakin tavoin turvallisemmalta istua täällä, hiljaisessa\nhuoneessa — vaikka valmistautuikin luvattomaan kohtaukseen. Tämä\nodotteleminen täällä ei tuntunut ollenkaan luvattomalta. Se johtui\nsiitä, ettei kukaan nähnyt. Saattoi olla piilosilla omantuntonsa\nkanssa. — Etköhän tekisi viisaimmin, jos matkustaisit kotiin?\nTietenkin minä matkustankin! Olihan junan lähtöön vielä aikaa. Mutta\nminä tarkoitan (sanoi omatunto) että jättäisit jo nämä... nämä\nluvattomat kohtaukset. Eihän sellainen sovi kunnialliselle miehelle...\nKuka oli sanonut, että hän aikoi mennä... saihan toki levähtää\nrautatienvirkamiesten omassa huoneessa? Mutta — sitä vartenhan sinä\nkuitenkin viivyt täällä? — Enpäs viivy... saihan nyt toki oleskella,\nmietiskellä? Eikö tämä hänen nykyinen tilansa ehkä miettimistä\nkaivannutkaan? Omatunto vaikeni. Hessen oli onnistunut tehdä se\näänettömäksi.\n\nNiin, niin... täällä sai tyyntyä, rauhoittua... kuin koota voimia\nuutta, tuhoisaa askelta varten. Hesse ei sitä näin selvästi ajatellut;\najatus sipaisi vain tuota lähestyvää kohtausta kuin nukkuvaa, joka\nei siitä sipaisusta herännyt. Hiljainen, vähitellen hämärtyvä huone\ntuntui kuuntelevan häntä. Tuo hämärä oli kuin tehnyt salaliiton\nhänen kanssaan. Näin... salaa jos voisi aina asian järjestää, ettei\nkukaan näkisi... seurustella Viktorian kanssa niinkuin ajatusten,\nomantunnon äänen edes häiritsemättä — silloin olisi mainiota. Ja\nsamalla kun hämärä kuunteli häntä, yhdessä suunnitellen tämän suhteen\njärjestämistä, se antoi myös anteeksi. Se ikäänkuin pyyhki pois kaiken\nentisen... nuo luvattomat hyväilyt ja suudelmat. Oh, on täälläkin,\ntässä huoneessa tehty yhtä ja toista... välistä oikein rietastakin.\nSinä olet sentään vielä kunniallinen mies... et ole astunut viimeisen\nrajan yli. Tihenevä pimeys puheli hänelle, vuodatti voidetta hänen\nsairaaseen sieluunsa.\n\nSeitsemältä hän oli luvannut mennä, mutta vielä oli tunti aikaa.\nSieltä, vastapäätä, kadun toiselta puolen, näkyi kellosepän\nnäyteikkunasta kirkkaasti valaistu suuri kello. Juna Itäsuohon lähtisi\npuolen tunnin päästä. Hesse mietti, matkustaisiko sillä junalla. Hän\nnousi vaivalloisesti seisomaan ja katseli pimeässä ympärilleen. Sieltä\nnurkasta häämötti matkalaukku, jossa oli Melindan neuloma, ruskea\npäällys. Matkalaukku kehoitti, päällys kehoitti. Hän ei erottanut sen\nväriä, mutta hän tiesi, että se oli ruskea, ja että se oli Melindan\nneuloma. Ja tuo tieto oli tänä hetkenä samaa kuin kehoitus, käsky: pidä\nkiirettä!\n\nMutta Hesse seisoi keskellä huonetta voimatta päättää. Kului neljännes\ntunti, viisi minuuttia yli sen, kymmenen minuuttia. Vielä olisi aikaa\njuosta asemalle. Mutta Hesse katseli sekuntiviisarin kiertoa, ja nyt\nhänestä tuntui, että se liikkui tavattoman hitaasti. Oli, kuin olisi\nkadun toiselta puolen näkyvä kellokin hidastuttanut vauhtiaan, jotta\nhän ennättäisi. Kaksi minuuttia vielä aikaa. Nyt se jo oli liian\nmyöhäistä. Hesse oli tuskin ehtinyt liikahtaa paikaltaan, kun jo kuului\nveturin vihellys. Hän katsoi uudelleen kelloa. Oliko todella nuo kaksi\nminuuttia kulunut noin nopeasti? Kyllä... kello oli jo minuuttia yli\npuoli seitsemän. Oh, hän vaipui taas sohvaan, jääden hajamielisenä\ntuijottelemaan eteensä.\n\nSeitsemältä hän lähti. Ulkona satoi lunta. Suuria »akanpaloja» putoili\ntaivaalta, kookkaita kuin kymmenenpennin rahat. Ne leijailivat hiljaa\nalaspäin, keinahdellen, kallahdellen kuin untuvahöytyvät. Pitkien,\nnäkymättömien rihmojen kaltaisina, — rihmojen, joissa epäsäännöllisten\nvälimatkojen päässä oli aina tuollainen valkoinen höytyvä, ne\nriippuivat sysimustalta taivaalta, laskeuten alaspäin verkkaan ja\ntasaisesti, kimallellen kauniisti sähkövalojen loisteessa. Kadun musta\nasfalttipinta nielaisi ne sisäänsä sitä mukaa kuin ne putoilivat.\nSe pysyi yhtä mustana, yhtä märkänä ja kiiltävänä. Mutta ihmisten\nhartioilla ja päähineitten päällä nuo avaruuden lumiperhoset saivat\nhetkisen levähtää ennen kuolemaansa...\n\nTeatterin eteisessä oli tungos. »Jaipurin maharadjan lempivaimo»\nhoukutteli vaasalaisia ilmeisen väkevästi. Hesse liittyi lippujonon\nloppupäähän, tarkastellen ympäristöään. Joku tuttu näkyi joukossa, ja\nhän nyökäytti päätään. Mutta Viktoriaa ja tämän ystävätärtä hän ei\nhuomannut missään.\n\nJono solui eteenpäin, ja hän läheni lippuluukkua. Hänestä tuntui, että\ntuosta... tuon messinkiristikkoisen luukun aukosta hän lunastaisi\nitselleen pääsylipun kadotukseen. Mutta se ei nyt vaivannut häntä. Oli\nvain niin suloista painua sinne... tuhota itsensä lopullisesti. Ei\nsyyttänyt omatunto, ei muistunut mieleen koti — kaikki oli yhdentekevää.\n\nHän sai lipun ja liittyi toiseen jonoon, joka odotteli ovien\naukaisemista. Pian se tapahtuikin, ja Hesse seisoi kynnyksellä.\n\nSiellä, ovesta hiukan oikealla, takimmaisissa penkeissä istui Viktoria\nja antoi hänelle merkkejä.\n\nKuin sattumalta oli siinä tyhjä paikka Viktorian vieressä. Hesse\nistahti siihen... Viktoria esitti ystävättärensä. Siinä ei ollut aikaa\npitkiin puheisiin, sillä katsomo pimeni ja esitys alkoi.\n\nIntialainen ruhtinas, huvimatkalla Euroopassa, kohtaa eräänä päivänä\nnuoren tytön, johon rakastuu. He tapaavat toisiaan monta kertaa mitä\nerilaatuisimmissa paikoissa, ja vihdoin tyttö suostuu seuraamaan\nruhtinasta Intiaan.\n\nHesse istui alakuloisena. Nyt häntä melkein hävetti. Hänen mieleensä\nmuistui muuan lapsuudenaikainen tapaus kelkkamäestä. Yhtä noloksi kuin\nkaksitoista vuotias tunsi olonsa _tuollaisen_ tapahtuman vuoksi, tunsi\nkolmenkymmenen vanha, naimisissa oleva mies _tällaisessa_ tilanteessa.\nSilloin olivat ryvettyneet vain housut, mutta nyt tahraantui maine\nja mitä kiusallisimmalla tavalla. Ensi väliajalla odotti Hesse, että\nkaikki olisivat kääntyneet häntä katsomaan ja osoittamaan sormellaan.\n\nMutta kun lamput sammuivat, ja hän tunsi turvallisen pimeyden\nuudelleen ympäröivän itseään, hän teki saman havainnon kuin äsken\nrautatienvirkamiesten huoneessa. Tämäkin pimeys liittoutui hänen\nkanssaan omantunnon ääntä vaimentamaan ja mieltä rauhoittamaan.\nHän tunsi Viktorian käden etsivän omaansa ja hän tarttui siihen\nrohkeasti. Puristus seurasi toistaan, sitä mukaa kuin filmiesitys\njatkui... vuoroin tulisemmin, vuoroin laimeammin. Mutta kun Jaipurin\nmaharadja perille päästyään sulki rakastettunsa syliinsä ja toivotti\ntervetulleeksi valtakuntaansa, silloin pusertautui Viktorian käsi\nHessen käteen, niin että nivelet ruskuivat. Hän oli lempivaimo, ja\nHesse Karlsson oli Jaipurin maharadja.\n\nSeuraavalla väliajalla Hesse katseli jo rohkeasti ympärilleen. Hän oli\nvaientanut omantuntonsa äänen. Hitto... kuka häntä saattaisi epäillä...\nvaaran tullen he voisivat tekeytyä toisilleen tuntemattomiksi tai\ntunnustaa sattumalta joutuneensa vierekkäin istumaan. Ja sitäpaitsi:\nOlihan Viktorian ystävätär läsnä. Tämä toimitti »förkkelin» virkaa ihan\nyhtä viattomat! kuin jokin opettaja kouluaikuisissa tanssiaisissa.\n\nMutta nyt tuli jännittävä osa. Maharadjan pääpuoliso makasi\nkuolemaisillaan. Hän oli saanut tiedon lempivaimon tulosta.\nIntohimoisen kiihkeästi, silmissä koston uhka hän viimeisillä\nvoimillaan kohottautuu katsomaan, miltä tuo uusi tulokas näyttää.\nHaaremin ikkunasta näkyvät hänen kuolonkalpeat kasvonsa, ja se katse,\njonka hän tuohon haaremin eteishallissa käyskentelevään nuoreen naiseen\nluo, ennustaa tuhoa.\n\nTaas syttyivät lamput. Mutta nyt ei Hesse enää ole yhtä rohkea kuin\nedellisellä väliajalla. Hän etsii katseillaan vaimoaan. Hänestä tuntuu,\nettä Melinda saattaisi hengessään siirtyä tänne... tähän valaistuun\nteatterisaliin, osoittaa häntä sormellaan ja huutaa: Katsokaa... tuolla\nistuu minun mieheni toisen naisen kanssa! Hän säpsähtää, kun eräs\nedessä istuva nainen äkkiä käännähtää taaksepäin ja hetkisen tuijottaa\nhäneen... Hän on niin hämmästyttävästi Melindan näköinen... samanlainen\nhattukin. Ja kasvot kalpeat kuin maharadjan pääpuolisolla. Hesse vie\nkäden kasvoilleen ja herää siihen, että näytös jälleen jatkuu.\n\nJos äskeinen osa oli ollut jännittävä, niin tämä oli vielä\njännittävämpi. Maharadjan pääpuoliso on päättänyt kostaa.\nKuolemaisillaan ollen hän lahjoo erään orjattaren surmaamaan\nlempivaimon. Suunnitelma pannaan toimeen sangen taitavasti. Haaremin\neteishallin porraskaiteella on kukkaruukkuja. Erääseen niistä kätkee\norjatar myrkyllisen käärmeen. Se vajoaa sinne kukkien sekaan, ja\nkatsoja panee merkille tuon tuhoatuottavan ruukun.\n\nLempivaimon on tapana käyskennellä noilla portailla ja hyväillä kukkia.\nHän upottaa kasvonsa niiden sekaan, hengittäen niiden huumaavaa\ntuoksua. Kun hän lähestyy tuota turman ruukkua, on katsomo pelon ja\nodotuksen vallassa. Viktoria pusertaa Hessen kättä kuin kuoleman\nhädässä, ja tämä vastaa hänen puserrukseensa. Nyt... nyt... lempivaimo\non siinä aivan kohdalla! Hän kumartuu jo kukkia kohti. Katsojat\npidättävät hengitystään. Viktorian käsi laukee otteestaan, ja Hessekin\non kalpea. Tuossahan kohta ratkaistaisiin hänen elämänsä kohtalo.\nTulisiko kosto ja rangaistus — vai vieläkö annettaisiin armon aikaa?\nLempivaimon kasvot lähenevät ruukkua, mutta yht'äkkiä hän suoristautuu\nja nousee seuraavalle askelmalle. Käärmeen pää vain vilahtaa kukkien\nkeskeltä valmiina iskemään, mutta lempivaimo on jo poissa sen\nulottuvilta.\n\nTaas syttyvät lamput, ja vilkas puheensorina täyttää katsomon. De va'\nnärä! kuulee Hesse erään vanhan harmaapäisen herran huutavan kuurolle\nkumppanilleen. Hän on ihan kalpea ja hengästynyt. Nostaen silmänsä\nViktoriaan hän huomaa, että tämä kylpee kyynelissään. Minkävuoksi hän\nitki? Kyllä Hesse sen arvasi. Viktoria tuntee samaa kuin hänkin: hänkin\noli odottanut katastroofia, jota kuitenkaan ei ollut tullut.\n\n\nKun Hesse aamuyöstä laskeutuu junasta Itäsuon asemalla, on hänen\nsydämensä autio ja tyhjä. Kaikki valot ovat sammuneet; ei minkäänlaista\ntoivoa näy.\n\nOn olemassa vain kaksi mahdollisuutta: joko jatkaa ja kohdata tuho,\nlopullinen, peruuttamaton — tai lopettaa, nyt kun vielä oli viimeinen\ntilaisuus. Hän rakastaa Viktoriaa epätoivoisesti, mutta sittenkin...\nsittenkin — jos hän ei aikonut hukkua, oli tehtävä jyrkkä päätös.\n\nRavintolarakennus hänen edessään on pimeä. Ei yhtään valoa näy. Hänen\nmieleensä muistuu eräs toinen ilta, jolloin hän Kiikasta palatessaan\noli pysähtynyt kotikaupunkinsa hautuumaan puoleiselle ylikäytävälle\nja toivottomana katsellut asemalle päin. Asemarakennuksen korkeat,\nverhottomat ikkunat olivat katselleet autiota ratapihaa kuin avosokean\nsilmät. Nuo ravintolarakennuksen ikkunat olivat kuin pimeässä vaanivan\npedon... niin mustat ja kiiltävät, että selkäpiitä karmi.\n\nSilloin oli ollut kesä, ja nyt oli myöhäinen syksy.\n\nTavarajuna, jolla hän oli tullut, oli jäänyt siihen... kolmannelle\nraiteelle... pitkä rivi mustia umpivaunuja... sen näköisiä kuin kätkisi\njokainen mistä jonkin uhkaavan salaisuuden.\n\nHesse lähti kiireesti astumaan kuin olisi paennut jotakin.\n\n\n\n\nVIII.\n\n\nHesse Karlsson on tunnustanut vaimolleen kaikki. Hän ei ollut jaksanut\ntuskaansa yksin kantaa.\n\nKoti oli muuttunut paikaksi, jossa jokainen esine syytti häntä. Hän\nliikkui siellä kuin varas, vaikka näyttelikin rehellisen miehen osaa.\nHän varasti vaimoltaan ja lapsiltaan... jokaisen hetken, jokaisen\najatuksen, johon näillä olisi ollut oikeus, hän salaa kavalsi toiselle.\nJa ennen hän oli iloinnut kaikesta, minkä saattoi omillensa omistaa.\n\nKun Melinda kylvetti nuorinta lasta, oli hänen suurimpia nautintojaan\nollut katsella tätä herttaista toimitusta. Pieni, pyöreä pojantenava\nporskutti pienessä kylpyammeessaan, kirkuen ihastuksesta. Vuosi\ntaaksepäin hän oli vielä iloinnut tuosta lapsesta, hoitanut ja\nhyssytellyt sitä. Hän oli laskenut sen varovasti kehtoon, katsoen,\nettei sen pää vain kolahtaisi kehdon laitaan. Hän oli käsitellyt\nsitä kuin kirjaa... kuin jotakin loistoteosta, jota hän ensi kertaa\nlehteili. Oi, kuinka sen ohimot olivat valkeat, ihan kuin kirjan\nlehdet! Tarkastellen poikasensa päätä, sen ohuenohutta kuorta, hän oli\ntuskin uskaltanut sitä silittää. Keskellä päälakea oli aukko, vain\nhienon kalvon peittämä, joka tykytti kuin sammakon poikasen ruumis.\nSiitä hän oli ihastuneena Melindalle huomauttanut.\n\nNyt, näiden viime kuukausien kuluessa, hän oli vain vaivoin laahautunut\nkeittiöön seuraamaan pikkumiehen polskutusta. Hänen sydäntään oli\nraadellut tuska ja epätoivo. Siinä oli lapsi... hänen lapsensa...\nhän oli sen isä. Mutta minkälainen isä? Itseltään hukkaan joutunut,\nomaisiltaan kadonnut, luvattoman rakkauden pauloihin kietoutunut. Hänen\noli tehnyt mieli langeta kylpyammeen viereen polvilleen, priiskoittaa\nitsensä tuolla saippua vaahdolla niinkuin hurskas katolilainen\nvihkivedellä... rukoilla anteeksi lapseltaan. Kunnes eräänä iltana\nmitta oli täyttynyt, ja hän oli kertonut kaikki.\n\nIlmenikö siinä heikon luonteen ominaisuus? Vai kävikö joskus\nvahvimmallekin niin, että täytyi suunsa avata — varsinkin jos omatunto\noli kipeä? Hesse Karlssonin omatunto oli kipeä. Mutta muuten hänen\nluonteessaan oli suuria heikkouksia. Hän totteli yksinomaan sydäntään,\nottamatta huomioon järjen kylmää arvostelua. Jos hän olisi kuunnellut\nsitä, hän ei olisi vetänyt vaimoaan samaan kurjuuteen, missä itse oli.\nHän olisi kantanut taakkansa, taistellut ja voittanut.\n\nMutta nyt hänestä tuntui siltä, että omatunto juuri kehoitti häntä\ntunnustamaan. Hän ei ottanut yhtään huomioon, miten tämä tunnustus\nhänen vaimoonsa vaikuttaisi. Mutta samalla häntä ohjasi myös tunto,\nettä piti turvautua johonkin... hakea apua jostakin, tarttua kuin\nhukkuva oljenkorteen. Oh... nuo kerralliset kuvittelut Mätäkorvessa,\nmuutamana iltana, olivat teoriaa vain: ei ihminen niinkään vain yksin\nkaikkea sulattaisi. Siihen olisi tarvittu yli-inhimilliset voimat.\n\nHän siis tunnusti kaikki: avasi sulut surulle, joka tulvavirran\nlailla hyökkäsi hänen kotiinsa, uhaten ihan hukuttaa sen. Hän riisti\nlapsiltaan äidin, itseltään puolison, jonka rauhallisen olemuksen\nsuojaan hänen levoton henkensä viime kuukausien kuluessa oli sentään\nniin monta kertaa pyrkinyt. Hän järkytti kotiaan aivan perustuksia\nmyöten.\n\nMelinda oli ollut menehtyä murheeseen ja epätoivoon.\n\nIhmisluonnetta voidaan arvostella sen mukaan, miten hän onnettomuuteen\nsuhtautuu. Toiset, joustavammat, ottavat myrskyn vastaan tyynemmin —\ntaipuvat sen hirvittävän voiman edessä, niinkuin nuori, notkea koivu.\nSe ei taitu, vaikka latva melkein viiltää maata. Se nousee uudelleen,\njärjestää lehväpukunsa, ja myrskyn ohimentyä se kuivattaa itseään\nauringossa. Mutta sen naapuri, petäjä, makaa maassa, juuret ilmassa\ntörröttäen. Se ei ollut kestänyt myrskyn voimaa. Sen parhaimmasta\nominaisuudesta, jäykkyydestä, oli tullut sen pahin vihollinen. Se ei\nvoinut taipua, siksi se taittui.\n\nMelinda oli joutunut sellaisen surun valtaan, että Hesse jo oli\npelännyt hänen järkeään. Umpimielinen, itseensä sulkeutunut luonne,\njonka pohjavirrat harvoin näyttäytyivät pinnalla. Mutta nyt ne\npuhkesivat esiin sellaisina kyyneltulvina, sellaisina valituksina, että\nHesse kauhistui.\n\nMelinda makasi lattialla, tukka hajallaan, repi rintojaan ja huusi:\nTapa minut! On parempi, että annat loppuiskunkin, kun olet kerran näin\nkurjaksi saattanut!\n\nSe oli kärsimyksistä ja taisteluista rikasta aikaa. Hessellä oli täysi\ntyö vaimonsa vaalimisessa. Tämä joutui hirvittävien mustasukkaisuuden\npuuskien valtaan. Voi, että mies saattoi olla niin kurja... unohtaa\nkotinsa, vaimonsa ja lapsensa — ja tämän kaiken toisen naisen vuoksi!\nMinä tahtoisin nähdä sen ihmisen... kynsiä silmät sen päästä...\nmokomankin viettelijän! Oh, ei Viktoria ollut vietellyt häntä; syy oli\nkokonaan hänen, yksinomaan hänen... tuon petollisen, herkän sydämen,\njoka ajeli takaa haavekuvia, mahdottomia, saavuttamattomia — tuon\nkapinoivan, myrskyisen sydämen, jota hallitsi yhtaikaa enkeli ja\npaholainen.\n\nMelinda polki jalkaa: Ja vielä sinä puolustat häntä... tuota narttua!\n\nEi Hesse halunnut siihen mitään vastata. Hänen omakin sydämensä oli\nrikkirevitty.\n\nHän oli pelännyt, että Melinda kertoisi vanhemmilleen. Olisihan se\nmuuten ollut melko luonnollista. Niinhän hänkin oli menetellyt —\nturvautunut vaimoonsa, vaikk'ei sitä olisi koskaan pitänyt tehdä. Mutta\nMelinda ei ollut sitä lajia. Kun Hesse joskus viittasi siihen, hyppäsi\nMelinda hänen eteensä, katsoi salamoivin silmin ja huudahti: Ja sinä\nluulet, että minä lähtisin häpeääni muille kertomaan! Sillä häpeähän\nse on myös vaimolle, kun mies pettää häntä. Että on pitänyt ollakin\nniin naivi ja luottaa sinuun... tuollaiseen joka tuulen lennätettävään\nraukkaan!\n\nTämä ääni merkitsi jo toipumista, eikä Hessellä ollut enää syytä\npelkoon. Melinda kulki pää pystyssä, vielä ylpeämpänä kuin ennen.\nNaapurien ei pitänyt saada tietää, mikä kurjuus hänen sydämessään asui.\nEi — sitä iloa hän ei niille suonut.\n\nAika parantaa haavat, sen sai Melindakin kokea. Jouluun mennessä hän\noli jo melkein entisellään. Asiat rupesivat näyttäytymään paremmassa\nvalossa. Hesse uskalsi arasti huomauttaa, etteihän mitään aviorikosta\nollut tapahtunut.\n\nMutta suloin Melinda leimahti jälleen: Aviorikosta! Jos olisit mennyt\njonkun huonon naisen luo, en olisi sitä niin surrut. Mutta antaa\nsielunsa — se on kaksinkertainen aviorikos!\n\nMitäpä siihen oli sanomista. Hessen ajatus lennähti vieläkin Viktorian\nluo. Se johtui siitä, ettei Melinda voinut luopua soimauksesta. Asia\noli sovittu, anteeksiannettu ja luvattu unohtaa. Mutta unohtaminen on\nvaikeaa — varsinkin naiselle. Tuontuostakin saattoi Melinda vieläkin\nyht'äkkiä vetää esille tuon vanhan historian, piinata miestään sen\nyksityiskohtaisella muistuttelemisella... ikäänkuin uudelleen syöttää\nhänelle sen, mitä tämä heikkona hetkenä oli tunnustanut. Se oli\njulmaa, ja siitä johtui, että Hessen ahdistettu sieluparka etsi turvaa\nViktorian muistelemisesta.\n\nHän ei ollut tavannut tätä sen illan jälkeen kun oli Vaasasta\npalannut. Oli ollut täysi taistelu, että itse pysyi pinnalla. Hän oli\nsivuuttanut Laaksonpohjan säännöllisesti, joka kerta. Sen jälkeen, mitä\noli tapahtunut, hänellä ei ollut asiaa sinne. Työesimies sai hoitaa\ntehtävät siellä. Mutta usein olivat ikkunaverhojen takaa pilkistäneet\nkalpeat, murheelliset kasvot, jotka uteliaina olivat tarkastelleet\njunaa ja asemalle jääpiä. Eikö vieläkään? Viktoria, ei koskaan enää!\n— Hänen oli täytynyt vetääntyä vaunun toiselle puolen, piiloutua kuin\npahantekijän, jota uhkasi kiinni joutumisen vaara. Ei hän voinut\nViktoriaa auttaa. Tämä sai tulla toimeen tahollaan niinkuin hän\nomallaan.\n\nJoulun ja uudenvuoden välillä tuli isä käymään. Hän oli ottanut\nmuutaman päivän loman. Isä Karlssonin käynti vaikutti parantavan\nlääkkeen tavoin. Hän oli niin entisensä kaltainen, että teki sydämelle\nhyvää kuulla hänen juttelevan. Hän toi tullessaan vanhan kotikaupungin\nsen tuttuine, rakkaine asukkaineen. Hessestä tuntui, etteivät ihmiset\nsiellä tienneet mitään maailman myrskyistä... elivät vain rauhassa,\nhiljaisessa ahertelussa päivästä toiseen, ulkonaisista muutoksista\nhuolimatta. Hän toipui kuin sairas pitkän, vaikean taudin jälkeen,\nsaaden taas elämästä ja sen tasaisesta tahdista kiinni.\n\nIsä Karlsson kertoi konepajan oloista. Maailmansota, joka jo oli\nriehunut kaksi vuotta, oli tunkeutunut konepajaankin, pannen pyörät\npyörimään ja alasimet laulamaan yötä päivää — yhtä menoa vain.\nYlityötä, ainaista ylityötä. Miehistä puserrettiin viimeinenkin\nhikipisara. Hänenkin, kuuttakymmentä kokottelevan miehen, piti tehdä\npyöreitä vuorokausia... välistä kaksikin perätysten. Ei saanut edes\nsunnuntairauhasta nauttia. Pitkänäperjantainakin tultiin hakemaan\npajaan: veturista jouset poikki. Minkäs voit... ei auttanut muu kuin\nlähteminen. Muutamanakaan sunnuntaina hän ei ollut ehtinyt kuin\nhätäisesti pistäytyä iltakirkossa, kun taas tultiin hakemaan — toista\nkertaa jo sinä päivänä. Veturit olivat alituiseen rikki.\n\nMutta kun sitä on kerran remmissä, niin sitä täytyy — ja sillä hyvä.\n\nJa heilutellen päätään puoleen ja toiseen sekä katsellen lattiaan,\naivan kuin todetakseen, että siinäpä oli hänen viime vuonna panemansa\nkorkkimaton paikka vielä eheänä, isä Karlsson lataili piippuaan.\n\nMuutenkin oli konepajan elämä muuttunut viime vuosina. Ei ollut enää\nsellaista vapautta kuin ennen, jolloin ei miestä paimennettu eikä\ntarvinnut paimentaa. Mutta kun ne muutamat sosialistit olivat sellaisia\nvintiöitä, että joka tavalla poikoteerasivat tätä porvarillista\nyhteiskuntaa, oli konepajallakin otettu uusi järjestys käytäntöön. Ei\npassannut enää myöhästyä työstä niinkuin ennen. Konepajan seinään oli\nnaulattu suuri kaappi, josta jokaisen miehen työhön tullessaan oli\notettava prikkansa, messinkipeltinen lippu, oman numeronsa kohdalta.\nJos myöhästyit muutaman minuutin, jäit työstä pois, ja palkka meni\nsiltä päivältä. Kaappi suljettiin, etkä saanut enää prikkaasi pois.\nMutta merkillisintä oli se, että ne muutamat vetelykset, jotka olivat\ntämän uuden järjestyksen aiheuttaneet, olivat siitä kiukuissaan.\nHeille, vanhoille työmiehille, se ei merkinnyt mitään; he kyllä tekivät\ntyönsä ilman valvontaakin.\n\nMutta kun ne muutamat olivat niin edesvastuuttomia, että unohtivat\nvelvollisuutensa, niin heitä varten piti keksiä uusia järjestelmiä.\nSillä kun valtio kerran maksoi palkan, oli sillä myös oikeus vaatia\ntyötäkin. Se oli ihan paikallaan.\n\nJa isä Karlsson, vanha konepajan seppä, joka antoi palttua\nsosialismille, kopisti tuhkat piipustaan ja oli tyytyväinen. Oli\ntavattoman virkistävää kuulla hänen juttelevan. Hessen mieli lämpeni.\nHän kyseli kaikenmoista, ja isäukkohan tiesi asiat.\n\nVieläkö Puran Kustu eli?\n\nEli kuin elikin. Mutta ei kojottanut enää tavaramakasiinin laiturilla\neikä pönkännyt Mankisen nurkkaa. Kustu oli joutunut vaivaistaloon.\n\nVai niin — entä Nuusku-Frekke?\n\nFrekke oli kuollut. Hän oli veivannut painokonetta »Väinämöisen»\ntoimituksessa ja ollut työssä viimeiseen saakka sekä nuuskannut. Kunnes\nmuutamana päivänä oli jäänyt työstä pois... Oli joutunut maapintaan.\nSiitä ei ollut enää noussut.\n\nMutta kun ne muutamat ovat sellaisia, että ponnistelevat viimeiseen\nsaakka, niinkuin Frekkekin. Ne ottavat hulluudestaan huolimatta tämän\nelämän vakavammin kuin monet viisaat — täyttävät velvollisuutensa. —\nNyt kävi »Väinämöinenkin» sähköllä.\n\nJa isä Karlsson töpähytti sivulleen ja rupesi uudelleen lataamaan\npiippuaan.\n\nEteenpäin oli siis menossa kotikaupunkikin. Hesse oli ollut sieltä\nkymmenen vuotta poissa. Hän ei olisi enää tuntenut Laitaa. Rindellin\nristin alapäähänkin oli kohonnut kolmikerroksinen kivitalo entisen\nmatalan puuhökkelin paikalle. Ja Partasen entisestä talosta oli tehty\nhospis.\n\nMikä kumma se sellainen oli?\n\nNo majatalo... sellainen kristillinen — samanlainen kuin\nHelsingissäkin, vaikka pienempi.\n\nAhaa — hospitsi! Kylläpä kummia kuului. Siis olivat Westerholmitkin\nmuuttaneet pois?\n\nAikoja sitten. Westerholm itse oli kuollut, ja rouva kierteli\nmaailmalla. Kai se valokuvauksella itsensä elätti. Mutta Saales oli\naikamies ja istui varastokonttorissa Hessen entisellä paikalla. Mummu\npiti sille taloutta ja oli yhtä koppera kuin ennenkin.\n\nSiitä oli Hesse kuullut. Hän oli tavannut Saaleksen tämän matkustaessa\nHelsinkiin ylioppilastutkintoa suorittamaan. Täällä Itäsuossahan\nkohtasi usein vanhoja tuttuja. Niinkuin Päkkilän Eenokinkin.\n\nNo niin! Siitä oli paisunut aika pösö! »Sosialistin» toimituksessa\nistui kuin herra ja komenteli juoksupoikia. Siitä oli tullut\ntemokraatti. Ei kannattanut pappeja eikä kirkkoa — tietysti!\n\nMutta kun ne muutamat mukautuivat tämän maailman kaikenlaisiin\nopinsuuntiin ja ottivat peton merkin otsaansa, niin se kävi juuri\nraamatun mukaan, ja itse ne joutuivat onnettomuuteen.\n\nJa isä Karlsson katsoi Hesseä kirkkaasti silmiin ja jatkoi: Ne\npakkaavat muutamat hermostumaan näissä nykyajan myrskyissä, niinkuin\nKorvakin, vaikka on uskovainen. Mutta minä sanon niille: Lukekaa\nraamattua... siellä on nämä kaikki tarkkaan ennustettu. Ei pitä tulla\nlevottomaksi. Ja siksi minä olen takonut tyynesti ja ajatellut, että\nkaikki menee niinkuin Jumala johtaa.\n\nNiinpä niin... isäukolla oli oma kantansa. Häntä ei kyllä pidetty\nminään kirkkaana kynttilänä uskovaisten keskuudessa, mutta uskollisesti\nhän siitä huolimatta istui joka pyhä vanhalla paikallaan kirkossa ja\nkuunteli saarnat alusta loppuun. Niistä hän sitten teki selkoa äidille,\njoka harvoin jouti kirkkoon.\n\nMitenkä se äiti nykyään oikein jaksoi?\n\nIsä Karlssonin pää painahti alas. Sehän se hänellekin pakkasi huoleksi,\nkun äiti oli tullut niin kehnonpäiväiseksi. Hän kävi kopistamassa\nporot piipustaan uunin suuhun ja piipunkoppaa rassaillen virkahti\nalakuloisesti:\n\nKyllähän se äitikin... siinä köppäsee aamusta iltaan. Hengenahdistus\nvain on ruvennut vaivaamaan.\n\nHe vaikenivat kumpikin. Kuului vain kiikkutuolin narina, kun isä\nmietteissään souteli. Hessen rinnan täytti suloinen lämpö, johon\nsekaantui hiukkasen huolta.\n\nHän kysyi: Ei kai se mahda mitään vakavampaa olla?\n\nIsä: Eihän sitä osaa sanoa lääkäritkään. Onhan se hypännyt niiden luona\nja saanut rohtoja. Yskää ja väsymystä... mitä lie. Kaipa se siitä\nohimenee...\n\nNiinpä niin. Toivotaan, toivotaan...\n\nIsä pysäyttää keinutuolin, sipaisee partatupsuaan ja sanoo: Matlinin\nemäntä se kuoli äkkiä.... ei sairastanut kuin päivän. Niin meni melkein\nseisovilta jaloiltaan.\n\nSitä ei Hesse ollut kuullutkaan. Milloin se oli tapahtunut?\n\nEnkö ole sinulle kirjoittanut? Johan se keväällä... sitä tulee\nnähtävästi vanhaksi, kun ei enää muista.\n\nNiinpä niin... mutta miten muuten meni sen talon elämä?\n\nIsä vilkastui. Hän rupesi jälleen keinumaan. Kyllähän ne...\nMaija, Sannu ja Janne. Viimeksimainittu oli naimisissa ja\nasui keskikaupungilla. Oli ostanut oman talon. Mutta kotona,\nvanhalla Matlinilla, oli isäntä vielä ohjaksissa. Maija oli\nkansakoulunopettajatar ja kuului pitävän hyvän kousin. Oli muuten\nkelpo kasvattajan maineessa. Mutta ukko kiusasi niitä toisinaan, kun\npakkasivat liiaksi koppailemaan.\n\nIsä Karlsson nauroi, nykien partatupsuaan. Hesseen teki tuo nauru aina\nniin hykähdyttävän vaikutuksen. Isä-ukko päästi ilon valloilleen niin\nvälittömästi, niin lapsellisen viattomasti. Niinkuin nytkin.\n\nJoo... jutteli hän naurunsa lomasta — sillä on valtti, jolla se\npitää tytöt kurissa. Ootta-kaa-han, kun minä nou-van Nyyorkista sen\nneekeri-naisen, joka mulla siellä on katot-tuna... niin ettäköön asetu\nja oo siivom-malla... Muuta ei tarvittu. Maija ja Sannu nostivat\nhirmuisen äläkän. Herra siunatkoon — se on tuo isä koko peto! Vai\nneekeri tähän vielä... Matlinin sukukuntaan! Niinkuin ei olisi oltu jo\ntarpeeksi mustia... Janne varsinkin. Hävetkää, vanha mies... ja vielä\nuskovainen...!\n\nEipä se tainnut uskoa kaventaa... sillä kastettu ihminen se oli.\nSiellähän riippuivat vinnillä äiti-vainajan vaatteet, röijy, hame ja\nruudukas huivi. Kyllä se ne päällensä pukisi ja olisi niinkuin he\nmuutkin. Mutta — suomea se ei kyllä osannut muuta kuin: Haista p...a!\nMutta siinähän sitä olikin tarpeeksi tämän talon menoon ja meininkeihin.\n\nJa Matlinin ukko oli pistellyt jauhopuuroa suu leveässä naurussa.\nMaija ja Sannu olivat kaakattaneet kuin kanat ja juosseet pihalle\njäähdyttelemään.\n\nVälistä oli Maija pistäytynyt heilläkin ja ollut levoton. Ajatelkaa,\nKaalsonska, jos se hyvinkin kirjoittaa sen tänne! Kenet? No... sen\nneekerinsä sieltä Nyyorkista! Mitä tyhjiä — ei kai se nyt niin hupsu\nollut. Hupsu? Herra paratkoon — siitähän se juuri kiikastikin, että se\noli niin hupsu! Se oli äidin kuoleman jälkeen tullut ihan höperöksi.\nKosiskeli piikatyttöjä ja oli alituisessa uuden emännän ottopuuhissa.\nEi sitä tiennyt... se saattoi valmistaa vaikka minkälaisen yllätyksen...\n\nHesse nauroi silmät kyynelissä. Isäukko osasi niin mainiosti loihtia\nesiin nuo tutut, rakkaat henkilöt.\n\nIsä Karlsson jutteli edelleen: Mutta se on komeaa kuulla, kun se\nkertoo piispan luona käynnistään. Nehän kuuluvat samaan uskoon, sillä\nkerettiläinenhän se on piispakin. Mutta — sillä kertaa niillä oli\ntullut riita.\n\nNo kuinka niin?\n\nJoo... Matlinin ukko oli tuominnut laestadiolaisia. Oli sanonut, että\nniiden opissa moni oli menettänyt järkensä. Siitä ei piispa ollut\ntykännyt, vaan oli ojentanut ukkoa. Ei hän halunnut senkään suunnan\nkirkosta häviävän. Kristillisenä ilmiönä sillä oli täysi elämisen\noikeus... Niin... tuota... mitenkä piispa sanoikaan? (Isä kallisti\npäätään, veti huulet sisään, niin että partatupsu sojotti melkein\nvaakasuorassa.) — Ristillisenä ilimiönä? No... mutta silloinhan\nkarhukin olisi rauhoitettava.\n\nIsä Karlsson nauroi, oikein hohotti. Hän veti päänsä takakenoon,\nojensi käsivartensa pitkin pohkeita ja antoi tulla kurkun täydeltä.\nKarhukin rauhoitettava... hoh-hoh-hoo! Niin se oli sanonut, se sukkela\nukonköppänä... piispalle — heh-heh-hee!\n\nHän sipaisi partatupsuaan ja jatkoi vakavammin: Mutta kun ne muutamat\neivät tässä maailmassa muutu, vaan pitävät kurssinsa kuolemaansa\nasti... vanhat, koetellut vakaumuksensa. Ne ovat niitä yhteiskunnan\nnapaukkoja, joita saisi vain olla enemmän.\n\nHe tupakoivat ja tarinoivat. Melinda lasten kanssa oli jo aikoja mennyt\nnukkumaan, ja talo oli hiljainen. Siinä muiden juttujen lomassa tuli\npuhe valtiollisistakin asioista. Elettiin levotonta aikaa. Santarmit\nnuuskivat nurkissa ja vainusivat Saksaan menijöitä. Yksi ja toinen\npoika oli kotikaupungistakin kadonnut... mennyt sen tiensä, kenenkään\naavistamatta, minne. Mutta ahtaimmissa piireissä se tiedettiin. Olihan\nse heiltäkin yksi livistänyt... Ruunari. Kai Hesse oli sen arvannut,\nminne?\n\nKyllähän Hesse sen arvasi. Isä oli siitä kerran salaa kirjoittanut. Oli\nmuka Ruotsiin poika painunut... johonkin metsäopistoon. Mutta kyllä hän\njo silloin oli tiennyt, ettei se sinne, vaan että toiset olivat sen\nmatkan tarkoitukset.\n\nSe on mennyt Saksaan, kuiskasi isä Karlsson silmät kiiluen. Äidille en\nole hennonut sanoa... surisi turhanpäiten. Mutta kyllä minä sen heti\nhoksasin.\n\nNiinpä niin. Isä osasi menetellä aivan niinkuin hänen olisi pitänyt\nmenetellä; kantaa surut yksin. Niinpä niin.\n\nMerkillisiä aikoja elettiin. Toiset Suomen pojista taistelivat Venäjän\npuolella, toiset Saksan... veljet veljiä vastaan. Oli soma nähdä, mikä\ntästä loppujen lopuksi tulisi.\n\nUudenvuoden päivänä he kuljeskelivat asemalla, katselivat junia ja\nhaastelivat veturimiesten kanssa. Paulinin Santtukin oli muuttanut\ntähän varikkoon. He tapasivat tämän ja nousivat Santun veturiin. Hän\noli lähdössä, tallista valmiina viemään postijunaa etelään. Santtu\nnojasi höyryventtiilin varteen ja katseli miettiväisenä eteensä pitkin\nkiiltävää kiskoparia.\n\nNäin se Kristuskin kuljettaa meitä, kun hänelle antaudumme, puheli hän\nharvakseen. Välistä kun myrskyisenä yönä ajan matkustajajunaa lumen\npiiskatessa hytin ruutuja ja lyhtyjen heittäessä valoaan radalle, jota\ntuskin erottaa, ajattelen: Jollen tietäisi, että tuolla edessäpäin\non kiskot, joita myöten juna kiitää, tulisin levottomaksi. Mutta kun\nsen tiedän, seison tässä turvallisena ja lisään höyryä päälle. Niin\nse Kristuskin kuljettaa meitä maailman pimeyden läpi iankaikkiselle\npääteasemalle. Ja kun sinne kerran saavutaan, niin onpa lysti olla! Vai\nmitä Karlsson arvelee?\n\nNiinhän se tietysti oli... mikä ettei. Kyllähän Jumala kuljetti, kun\nihminen vain jaksoi uskoa. Mutta siinäpä sitä olikin temppua kerrakseen.\n\nHesse piti syrjästä silmällä isäänsä. Tämä oli aluksi käynyt jonkun\nverran noloksi tuon äkillisen tunnustuksen kuullessaan, mutta vanhan\nja elämää kokeneen viisaudella pian mukaantunut, jutellen nyt aivan\nluontevasti. Kyllähän hänkin Jumalaan uskoi — se kun ne muutamat\näskenkääntyneet tulivat vain heti niin kovin valmiiksi, ettei enää\nollut mitään tekemistä itsestään. Pakkasivat vain toisia etsiskelemään\nja toisten sydämiä »möpleerailemaan». Sitä sanaa isä tavallisesti\nkäytti näistä asioista puhellessaan.\n\nMutta — yhtä kaikki. Hessestä oli hauskaa tavata Santtu — noin\nyht'äkkiä. Hän oli kyllä kuullut tämän siirrosta, oli nähnyt nimen\nveturilipuissa ja vienyt sen useampaan kertaan raportteihinsa. Mutta\npuheille hän ei ollut sattunut joutumaan ennenkuin nyt.\n\nHän kysyi: Mitenkä Otto Amerikassa jaksaa?\n\nOjah! Kyllähän se hyvin jaksoi. Oli ostanut omat veneet ja harjoitti\nnyt kalastusta omaan laskuunsa. Siellä Columbia-virrallahan se Otto\nnyt rehki... lähetteli äiti-vanhalle rahojakin silloin tällöin.\nIsä-vanhushan se lepäsi jo nurmen alla. Ja sopineet olivat hekin sen\nvanhan riitansa — aikoja sitten.\n\nEntä mitenkä oli sen dollariprinsessan laita? Oliko käynyt Oton\npyydyksiin?\n\nSanttu naurahti: Eipä tietenkään... se kun se Otto vain oli sellainen\nramari... kehui ja rinnusteli. Vaikk'ei ihmis-paralla pitäisi olla\nmuusta kerskausta kuin Kristuksen verestä, joka puhui parempia kuin\nhurskaan Aapelin veri...\n\nJa Santtu loi heihin kirkkaan katseen ja hänen arven rumentamia\nkasvojaan kaunisti valoisa hymy.\n\n»Hurskaan Aapelin veri...» Kukapa se olikaan ennen noita sanoja\nkäyttänyt? Niin — Korva, konepajan toinen seppä, Korva.\n\nHesse vilkastui: Isä, vieläkö Korva on konepajalla?\n\nVielä toki! Samalla tavalla takoi kuin ennenkin ja riiteli Moilasen\nkanssa uskosta. Se oli nyt saanut saarnaluvankin ja paukutteli kirkossa\nsunnuntaina. Se oli kolporttööri.\n\nVai niin. Hesseä huvitti ajatellessaan, miltä Korva näytti\nsaarnatuolissa seisoessaan. Pieni, punakka ukko, jonka suu teki\nmutruilevia liikkeitä, kun hän puri pikanellia. Mahtoikohan se sylkeä\nsiellä samalla tavoin kuin pajassa alasimen takana?\n\nHän ei ollut erikoisemmin huvitettu uskonnollisista asioista. Ne\nolivat niin vaikeita ja monimutkaisia. Hänen ajatusmaailmansa oli sen\nvuoksi aina suuntautunut toisaalle... elämään ylimalkaan, joka oli\nhänen mielestään kuin kirjava matto monenkaltaisine väreineen ja eri\nvivahduksineen. Uskonnollisuus oli yksi sen väreistä, mutta se ei\nsuinkaan merkinnyt kaikkea — ihan ehdottomasti.\n\nHe laskeutuivat asemalla alas ja jättivät Santulle hyvästit. Tämä\nhuusi jälkeen: Sopii tulla käymään... me asumme tuossa kolmannessa\nkasarmissa, joka näkyy tuolta koivujen välistä. Saadaan jutella.\n\nHesse kiitti. Miks'ei... kyllähän hän saattoi käydä. Hän ei kannattanut\nrautatiellä vallitsevaa luokkaeroa. Hän oli vapaamielinen.\n\nIsä-ukko seisoi pakaasihuoneen edessä ja tarkasteli matkatavarakelkkaa.\n\nHän innostui: Katsopas... tuossakin on minun raudoittamani kelkka!\nTunnen sen kuin olisin eilen käsistäni laskenut.\n\nJa isä Karlsson käänteli kelkkaa joka puolelle, koputellen ja\nnaputellen sitä. Sitten hän työnsi sen pakaasihuoneen seinustalle ja\nvirkkoi päätään puistauttaen: Se on raskas rumilas... mutta keveämpi\nei kestäisi näissä hommissa. Suuret kollit ja kaikki pruuvryttarein\nkapsäkit... ne painavat.\n\nSiinä oli työn iloa, viatonta ja vilpitöntä. Kelkka oli aivan\ntavallinen, harmaaksi maalattu, mutta raudoitus oli isän, ja se oli\npääasia. Hesse hymyili valoisasti. Niin, niin... kyllä hän ymmärsi. Isä\noli säilyttänyt kyvyn iloita vähästä. Hänelläkin oli se lahja, mutta\ntoisinaan joutui ihminen sellaiseen tilaan, ettei pystynyt tuota lahjaa\nkäyttämään. Se edellytti ennen kaikkea hyvää ja puhdasta omaatuntoa.\n\nHän oli kiitollinen isälleen, joka oli välähdyttänyt hänelle tuota\nmaailmaa... tuota lapsellisen ilon puhdasta ja väärentämätöntä\nmaailmaa, jonka hurskaat sielut vain saattoivat omistaa.\n\nKuin vapautuneena jostakin ilkeästä painosta, kuin tuntien päässeensä\nulos pimeästä, eksyttävästä metsästä turvalliselle kylän aukealle hän\nhuudahti säteilevin silmin:\n\nSiellä taitaa Melindalla olla kahvi valmiina. Emmeköhän lähde kotiin!\n\n\n\n\nIX.\n\n\nItäsuo oli elänyt läpi raskaan ajanjakson. Sodan aikana suunnattomaksi\nkasvanut tavaraliikenne oli ihan uhannut näännyttää miehet.\n\nTälle asemalle niinkuin yleensä suuremmille risteysasemille oli\nkerääntynyt tavattomasti varsinkin sotatarvelähetyksiä. Teiden\ntukkoonmentyä etelässäpäin oli tavaraa ruvettu kuljettamaan\npohjoisesta, Ruotsin ja Norjan kautta. Sitä oli virrannut alinomaa —\nkuparia, rautaa, tinaa, kankaita, sotilassaappaita — kaikenkaltaista\ntavaraa, mitä vain Venäjällä tarvittiin. »Suuresta isänmaasta» oli\nmuodostunut pohjaton kaivo, johon upposi suunnattomasti. Vaunuja\noli täytynyt jakaa sivuasemille, kaikki ratapihat olivat olleet\nmitä täynnä — yksinpä sorakuoppiin johtavat raiteetkin. Ei ollut\nriittänyt vetureita viemään eteenpäin noita tavattoman pitkiä avo- ja\numpi-vaunujonoja, jotka seisoivat asemilla. Välistä taas olivat eri\nlinjat Venäjällä tukkeentuneet, joten niille aiotut lähetykset oli\nollut pakko pidättää. Sähkösanomia oli sadellut satamäärin Helsingistä\nja lähimmästä liikennetarkastajan asuinkaupungista. Linja se ja se\nVenäjällä tukossa. Kyllä ymmärrettiin, mitä tuo merkitsi. Brynolf Krank\nluki pitkistä sähkösanomista sotauutisia kuin kirjasta: Saksalaiset\netenevät Pietaria kohti! Nyt tuli tieto, ettei Riian-Väinäjoen linjalle\nsaa lähettää yhtään vaunua. Kunpa jäisivät tavarat tänne!\n\nHahn oli toiminut »kauttakulun» päällikkönä. Sitä varten oli perustettu\nerityinen toimisto, jossa läpikulkutavara käsiteltiin. Hän oli kasvanut\ntehtävänsä tasalle muutamassa viikossa. Oli saattanut hyvin uskoa, että\neräs hänen esi-isistään oli kerran voittanut ratsutaistelun. Sillä\ntuossa sanoin kuvaamattomassa kiireessä, alituisessa kinastelussa\nvenäläisten ja kotimaisten viranomaisten kanssa oli Hahn osoittautunut\nvoittamattomaksi.\n\nAa Hahn, von Hahn... saksalainen, njemetski! Hukkamas kukunaine\ntinalasti. Bumaga, paperi njeuttamas: vagon läkte Torneast... aa ei\nljeutuma Itesuo. Hahn oli raivostunut: Gaspadinit suvaitkoot olla\nkärsivällisiä. Kyllä vaunu löytyi, kunhan ehdittiin hakea. Oli tietysti\njoutunut jollekin sivuasemalle tai venyi sitten jossakin konepajassa\nkorjattavana. Hän oli sähköttänyt eri asemille ja löytyihän se.\nOli kuukauden virunut Hessen kotikaupungin konepajan takana jouset\nsäpäleinä.\n\nSellaista se oli ollut. Asemapäällikkö Dammert oli ruvennut\nhermostumaan: Jos tätä menoa jatkuu vielä vuoden, saatte viedä\nminut Lapinlahteen. Sillä hulluksi tässä tulee ennen pitkää. Ei\nollut joutanut enää käymään »ukkoakaan» katsomassa kolmannen\nluokan odotussalissa. Se oli välistä maannut viikon penkin alla.\nLäpimatkustava santarmiupseeri oli huomannut sen ja nostanut aika\nmetakan: Aa... shrjapnell — mistä, atkudaa? oli siinä saanut selittää.\nVanha, Turkin sodan aikuinen, jonka eräs asemapäällikön koulutoveri\noli lahjoittanut muistoksi. Näkihän sen mallistakin, ettei se ollut\nnykyaikaisia. Dammert oli loukkaantunut, että hänen »ukkoaan»\nepäiltiin. Pöhöt! Näkivät peikkoja keskellä kirkasta päivää.\n\nJa itsekseen hiljaa kiroillen hän oli asettanut »ukon» vartiopaikalleen.\n\nHessellä oli myös ollut tavallista enemmän työtä. Yleinen vaunujen\npuute oli uhannut toisinaan nostaa pystyyn halkojen lähetyksen.\nAsemapäälliköt kiukuttelivat: Oliko tarkoitus tappaa heidät viluun?\nMiksei Puu-Kaalsonni toimittanut puita? Herra varjelkoon — mistä\nihmeestä hän otti vaunuja, kun ei niitä kerran ollut! Ryssät tilasivat\nlennätinpylväitä. Niitä piti vastaanottaa ja lähettää etelään.\nSjinistuneita, sjinistuneita! Vanha lennätinhallituksen palveluksessa\noleva venäläinen kenraali viittoi ja polki jalkaa. Ei muka kelvannut\nvastaanotettu tavara. Hyvä isä sentään! Kun pari, kolme pylvästä oli\nhiukan ilmansyömää, niin siitä jo tuollainen tavaton meno ja politus...\n\n\nHesse on virkamatkalla. Hän istuu pastori Rundin kanssa toisen luokan\nvaunussa pitkällä penkillä ovensuussa. Vaunussa on vähän matkustajia,\nhe ovat melkein kahden.\n\nRund-äijä on suuresti vanhentunut näiden viime vuosien kuluessa. Mutta\nyhä vielä hän lämpeni, kun tuli puhe hänen rakkaista kanoistaan.\n\nHänen on määrä pitää jumalanpalvelus Laaksonpohjassa, viimeistä kertaa.\nSe tuli muuten olemaan hänen viimeinen saarnansa, sillä uudenvuoden\nalusta hänen virkansa lakkautettaisiin. Uusi Suomi ei tarvinnut\nrautatiensaarnaajia.\n\nMutta ei pastori Rund sitä surrut. Enemmän painosti hänen mieltään se,\nettei hänen jälkeensä enää kukaan huolehtisi asemien siipikarjasta.\nKuka niitä lääkitsi ja hoiti, kun hänen matkansa loppuivat? Ja nyt\noli rouva Venäläinenkin laittanut kanoja pitkän agiteerauksen ja\npropagandan jälkeen.\n\nHesse höristi korviaan. Tuttu nimi sai hänet hätkähtämään. Mitä? Oliko\nViktoria ruvennut harrastamaan kananhoitoa? Sehän merkitsi parantumista\nsilläkin taholla.\n\nPastori Rund vaipui mietteisiinsä, eikä Hesse hennonut häiritä häntä.\nUkkoparka oli tosiaankin murheellisen näköinen.\n\nNiitä oli ihmisiä, joiden pelastus riippui siitä, että saatiin ne\nharrastamaan jotakin... niinkuin rouva Venäläinenkin. Kyllä hän, Joel\nNapoleon Rund, tunsi ihmissielun. Ei hän turhaan ollut kolmeakymmentä\nvuotta näitä matkoja tehnyt. Oli naisia, joiden sielu ja ruumis\nsairastui siitä, etteivät koskaan saaneet äidin iloa kokea. Kyllä hän\nsen tiesi. Mutta ei auttanut siihen suruun näivettyä... piti ruveta\njotakin puuhaamaan. Eikä mikään ollut naiselle sen sopivampaa, sen\nmielenkiintoisempaa kuin kananhoito. Kun se jo oli mielenkiintoista\nmiehellekin, niin kuinka paljon enemmän sitten naiselle: saihan siinä\nikäänkuin välillisesti seurata uuden elämän syntyä... hautomista ja\npoikasten ilmaantumista. Tuollainen munan kuoresta esille pyörähtänyt\nkananpoika oli niinkuin lapsi... yhtä herttainen, yhtä ihastuttava.\n\nPastori Rund lämpeni. Kerrankin oli hänellä taas pitkästä\naikaa kiitollinen kuulija. Ne pakkasivat naureskelemaan hänen\nharrastuksilleen, mutta naurakoot ennemmin hänen saarnoilleen.\nNiitä hän ei voinut jakaa niinkuin kanarotuja, enemmän tai vähemmän\nhyödyllisiin. Koko tuo ala oli hänelle jollakin tavoin epäselvä.\nMutta Leghorn, Minorka ja andaluusialainen... niistä saattoi hyvällä\nomallatunnolla sanoa, että ne menestyivät meillä, jota vastoin\nCrewe-Coeur'it olivat huonoja hautojia ja epäluotettavia emoja. Mutta\nhyviä lihakanoja niinkuin Bramaputratkin. Hän oli hankkinut Mätäkorpeen\nviimeksimainittua lajia, ja nyt oli Schröderilläkin ruokaa runsaasti.\nJa sitäpaitsi: Brama-kanat viihtyivät ahtaammissakin aitauksissa ja\nolivat hyviä hautojia.\n\nMitä rotua Venäläisellä oli?\n\nLeghorneja... joukossa joku maatiainenkin. Mutta hyvin ne menestyivät.\nVain kerran, viime syksynä, saivat muutamat reumatismin, mutta kun hän,\nRund, oli voidellut linjementillään, niin parantuneet olivat.\n\nJa pastori Rund pääsi puhumaan linjementistään. Sitä oli moni kysynyt\nhäneltä... sen kokoonpanoa ja aineosia. Mutta hänkö ne ilmaisisi! Höh\n— menisi maine ja pienet sivutulot. Nyt tilasivat ympäri maakuntaa\nhänen linjementtiään. Itäsuon apteekkarikin oli ruvennut sitä myymään.\n»Pastori Rundin kolotus-linjementti kanoja varten — _linjementum\nRundii_» — se oli tullut kuuluisaksi.\n\nPikku pastori muhoili ja räpytti pyöreitä silmiään. Hessen mielestä\nne muistuttivat niin tavattoman elävästi kanan silmiä... silmäluomet\nherkät, vikkelät ja värähtelevät, olivat alituiseen liikkeessä. Ne\nrupesivat aina räpyttämään, kun hän pääsi puhumaan mieliaineestaan.\n\nNyt vihelsi juna Laaksonpohjaa. Hesse kävi hajamieliseksi. Hän muisti,\nmillä mielellä hän ennen oli tätä vihellystä odottanut... sydän\nriemusta sykkien, hengessä jo nauttien lähestyvästä kohtauksesta. Nyt\nleikkasi tuo vihellys ilmaa kuin muistuttaen, että tuo kaikki oli nyt\nlopussa, ja samalla kuin ilkkuen hänen aatoksilleen.\n\nHän katseli, kuinka pastori kaiveli matkalaukkunsa sisältöä, koettaen\nsovittaa sitä ahtaammalle. Hän erotti päällimmäisenä mustan vaatekäärön.\n\nRund virkkoi: Minä pidän aina kapan mukana, vaikk'ei se välttämätöntä\nolekaan. Mutta kun nyt on viimeinen kerta, niin saahan se olla...\n\nJa silmänurkassa kyynel jätti pastori Rund hyvästit ja köpitti ulos\nkapsäkkeineen ja linjementtipulloineen.\n\nHesse vetäysi ikkunaverhojen suojaan ja tirkisteli ulos. Konsta\nVenäläinen tuli kohteliaasti pastoria vastaan. Tämä viittoili pitkälle,\nluisevalle miehelle, joka veltosti kuin hiukan vastahakoisesti lähestyi\njunan etupäästä pieni matkalaukku kädessä. Se oli rautatien lukkari\nGranlund.\n\n\nHesse muisti monta hauskaa juttua näistä kahdesta kumppanuksesta, jotka\nlopulleen kolmekymmentä vuotta olivat matkustaneet näillä asemilla\nvirkatoimituksillaan, toinen kolmannessa, toinen toisessa luokassa. He\neivät olleet oikein hyvissä väleissä keskenään. Granlund, kiukkuinen ja\njuonikas mies, riiteli alinomaa pastorin kanssa. Häntä kiukutti jo se,\nettä hänelle annettiin vain kolmannen luokan lippu. Niinkuin hän olisi\nollut huonompi toveriaan! Mokomakin kanatohtori — saarnasi kuin vanha\nämmä, haikealla itkunsekaisella äänellä... mutta annapas kun pääsi\nkanakoppiin ja sai käytellä linjemettiään, niin huusi kuin koulupoika:\nRouva, rouva... katsokaa, se juoksee, juoksee! Eläinlääkäriksi sen\nolisi pitänyt ruveta. Granlund oli toisinaan niin suivautunut »mokomaan\npyöriäiseen», ettei viitsinyt edes vastata tämän messuun. Kun pastori\nkerran oli laulanut: Herra olkoon teidän kanssanne! oli Granlund\nkohauttanut olkapäitään ja lausunut: Veisataan virrestä 317 kolme\nviimeistä värssyä. Siinä oli hypätty yli vastaus, kollehtarukous ja\nepistola, ja silmät kauhusta pyöreinä oli pastori saanut kuunnella,\nkuinka Granlund rämäjävällä äänellään oli aloittanut:\n\n    Vaikk' joukko saatanan\n    ois mua vastahan,\n    ei voi se vahingoittaa,\n    sun apus kaikki voittaa...\n\nSe oli ollut mielenosoitus siitä, että Rund edellisellä asemalla\noli koettanut todistaa, minkävuoksi Granlundin oli matkustettava\nkolmannessa luokassa: hänhän kuului palvelijakuntaan.\n\nVai palvelijakuntaan! Piru sinua palvelkoon!\n\nPastori Rund oli uhannut valittaa tuomiokapituliin, mutta Granlund\noli huutanut: Valita vain... minä valitan silloin, että sinä hoitelet\npaljon innokkaammin asemien siipikarjaa kuin virka- ja palveluskunnan\nsieluja, ja käyt kauppaa kolotuslinjementilläsi!\n\nNyt sekin riita loppuisi, kun molemmat ensi vuoden alusta joutuivat\nlakkautuspalkalle.\n\nPastori Rund kehoitti lukkaria tarttumaan kapsäkkiin. Tämä taipui\nvastahakoisesti. Ilmeisesti asemapäällikön läsnäolo esti häntä\npurkamasta sisuaan.\n\nPortaille ilmestyi mustiinpuettu, solakka naishenkilö. Tuuli leyhytteli\nhänen vaaleita kiharoitaan. Hesse vetäytyi äkkiä syrjään.\n\nViktoria!\n\nMinkävuoksi hän kävi mustiinpuettuna? Oliko joku hänen omaisistaan\nkuollut? Vai kunnioittiko hän päivän jumalanpalvelusta? Vai johtuiko se\nsiitä, että...?\n\nHesse tunsi pienen pistoksen povessaan. Miksi hän oli jättänyt toisen\noman onnensa nojaan? Viktoria suri... suri sitä, että hänet oli\nhyljätty. Mutta — saattoiko hän muutakaan? Elämä oli siksi lujin kourin\nosoittanut kullekin paikkansa, että siinä oli paras pysyä. ..\n\nSiinä oli vielä jäljellä pari halkoaumaa entisillä paikoillaan.\nMiksikähän työesimies ei ollut lastauttanut niitä pois? Hänen piti\npanna ne muistiin. Tarkastaja huomaisi ne, ja hän saisi taas antaa\nselityksiä. Se kerrallinen »Timur Lenkin mausoleumi» oli jo tuottanut\nriittävästi harmia.\n\nMausoleumi... niin — siellä lepäsivät muistot haudoissaan, ja useamman\ntalven lumi oli jo peittänyt ne. Itse »mausoleumikin» oli purettu jo\naikoja sitten... hajoitettu ympäri eri asemille. Monet asemapäälliköt,\nasema- ja vaihdemiehet olivat pilkkoneet tai pilkotuttaneet ne\nkapaleiksi, ja monet veturit olivat nielleet ne pesäänsä. »Jokaisen\nrakennuksen on tuli koetteleva», oli rehtori Ringbom kerran\nuskontotunnilla sanonut. Hänen rakennuksensa oli ollut perustettu\nväärälle pohjalle... luvattoman rakkauden pettävälle perustalle, ja\nsiksi se oli tuomittu häviämään.\n\nJuna paransi vauhtia, ja Hesse painautui vaunun nurkkaan, koettaen\nlukea. Mutta ajatukset eivät pysyneet koossa, ne harhailivat omia\nteitään.\n\nRehtori Ringbom oli palannut maanpaosta. Siitä oli jo kulunut useita\nvuosia. Helsingin asematalon rappusilta hän oli pitänyt voimakkaan\nisänmaallisen puheen. Leijona ei ollut talttunut vankeudessa.\nPäinvastoin sen karjunta oli käynyt entistä vihaisemmaksi. Matka\npääkaupungista pohjoiseen oli muodostunut yhdeksi ainoaksi\ntriumfikuluksi: kukkia ja laulua, tulisia, innostuttavia puheita\nja »eläköön isänmaa!» Itäsuohonkin oli kokoontunut suunnattomia\nkansanjoukkoja ottamaan vastaan rakastettua johtajaa. Kauan oli jo\nsaatukin häntä odottaa... Mutta nyt, Jumalan kiitos, hän saapui,\ntuo tulisielu, tuo taistelija, tuo toinen Simson, joka ei pelännyt\nfilistealaisia!\n\nHessekin oli saanut pikimmältään puristaa vanhan opettajansa kättä.\nLiikutus oli vallannut hänet noita tuttuja kasvonpiirteitä katsellessa.\nSilmien ympärille oli ilmestynyt muutamia tuimia ryppyjä. Ringbom oli\nkatsonut myrskyä silmiin, ja se oli uurtanut nuo rypyt. Mutta yhtä\nlempeä, yhtä ystävällinen hän oli ollut kuin ennenkin.\n\nKarlsson! Vai täällä sinut tapaan! Etkös päässytkään perille,\nHelsinkiin, vaan jäit välille? Kyllä ymmärrän... se köyhyys... se\nvarattoman ainainen matkakumppani. Mutta — älä huoli... miehiä tälläkin\nalalla tarvitaan. Me kuljemme uutta aikaa kohti!\n\nSe oli ollut suurenmoinen hetki. Hesseenkin oli suhtauduttu kuin\nmerkkihenkilöön. Vai tuon äijän opetusta se sinäkin olet nauttinut...\nteillä on siellä ollut hyvät opettajat.\n\nNyt oli vanha rehtori jo pari vuotta levännyt nurmen alla. Hän ei ollut\nehtinyt nähdä Suomen vapauden aamua. Mutta lähellä se oli ollut...\nnoussut sieltä Pohjanlahden ulapoiden takaa punaiselta ruskottaen.\nLeijonalippu jääkärikäsi varsien kantamana oli sieltä saapunut\nvieraalla maalla suoritettujen taisteluiden kruunaamana. Muutama viikko\nvain, niin vihittiin kotikaupungin hautuumaalla ensimmäisten jääkärien\nleposijat lähellä sen miehen hautaa, joka osaltaan oli vaikuttanut\ntämän Suomen vapausaatteen kauneimman hedelmän kypsymiseen. Rehtori\nRingbom ei ollut turhaan taistellut. Suomi sai kiittää häntä yhtenä\nmistä jaloista miehistä, jotka olivat uhranneet kaikkensa isänmaan\nalttarille.\n\nHessen mieli lämpeni. Tuntui niin kummalta ajatella, että nämä lumen\npeittämät tasangot, joiden halki juna kiisi, nyt kuuluivat vapaaseen\nmaahan. Näillä lakeuksilla eli kansa, joka polvesta polveen oli\nuurastanut, kärsinyt ja taistellut, vaalien vapauttansa ja isiltä\nperityltä oikeuksiaan... sarkatakkinen pietistitalonpoika, sitä\nMatlinin ukon juurevaa juurta. Jos viilalla yhtä paikkaa rauasta\nkihnuttaa, niin tulen se ottaa — niin oli Matlinin ukko kerran\nlausunut, vaikka aivan toisen asian yhteydessä. Mutta se sana oli\npaikallaan tässäkin — tätä pohjalaista kansaluonnetta arvosteltaessa.\nTulen oli ottanut pohjalaisen sielu, kun sitä aikansa oli punattu. Oli\ntahdottu katkaista heidän elinjuurensa, tehdä heistä orjia — heistä,\nPentti Poutun ja Jaakko Ilkan jykevistä jälkeläisistä. Ei!\n\n    Kaikki ryssät maasta pois\n    ja alas punakaarti...!\n\nNiin se oli alkanut ja niin se oli päättynyt tämä Suomen vapaussota. Ja\nnyt olivat asemiltakin hävinneet ryssänkieliset nimikilvet, niinkuin\ntäältä Myötäleestäkin.\n\nJuna seisoi asemalla, ja Hessen huomio kiintyi lyhyeen, tanakkaan\nrouvaan, jota palvelustyttö saatteli. Tänne hänen vaunuunsa tuntuivat\ntulevan.\n\nRouva puhui leveää ruotsia, joka ei varmastikaan ollut hänen\näidinkielensä. Palvelustyttö, joka sovitteli matkatavaroita hyllylle,\näänsi sensijaan kieltä virheettömästi.\n\nO' säj sen åt herrn, att han ordnar förmaket såsom ja' te' pestämt.\n\nHesse painui kirjaansa. Mikähän tuokin luuli olevansa! Ruotsia piti\nvain rompottaa, vaikk'ei kieli kääntynyt.\n\nMutta hän vilkaisi vielä sinnepäin, missä rouva järjesteli tavaroitaan.\nJa nyt hän hätkähti. Eikö se ollut Paula Posio? Jo huomasi rouvakin\nvaunun nurkkaan painautuneen herrasmiehen. Hän pani kädet lanteilleen,\nräpytti hetken silmiään ja purskahti sitten raikuvaan nauruun.\n\nNo, Herran pieksut! Hesse Karlsson! Sepäs sattui!\n\nSama sorahtava r-äänne kuin ennen koulutyttönäkin, samat pehmeät silmät\nja tiheä, musta tukka. Mutta kasvot — ne olivat paisuneet tavattomasti.\nPaulalla oli kaksi mahtavaa leukaa.\n\nPäivää, päivää! En ollut tunteakaan. Mihin sitä matkustetaan?\n\nPaula ojensi kätensä: Sano sinuksi suoraan, älä kiertele! Ei kai tässä\nnyt niin olla muututtu, että pitää ruveta karahteeraamaan. Vai — ehkä?\n\nEikö mitä. Kyllä sopi, niinkuin Paula ehdotti. Ihmeen hyvin.\n\nHe istuivat toisiaan vastapäätä, ja Hessen huomio kiintyi Paulan\nkorkeaan poveen. Olipas hän tullut muhkeaksi, oli totisesti! Kureliivi\nsen tietysti myös osaltaan sai aikaan.\n\nPaula hymyili: Jahah... ja tässä sitä taas ollaan. Mikäs sinusta on\ntullut?\n\nHalkokirjuri, yksinkertainen halkokirjuri vain, ei enempää.\n\nJa minä kun arvelin sinua vähintään professoriksi.\n\nTuntui niin omituiselta taas kuulla noita sorahtelevia ärriä, jotka\nheittelivät iloisesti kuperkeikkaa. Paula ei ohut päässyt niistä...\neikä vähäkään. Mutta miten mahtoi olla d:n laita? Olikohan hän oppinut\nsitä lausumaan? Hessehän oli koettanut sitä aikoinaan opettaa.\n\nHän kysyi: Ja mikäs sinusta sitten on tullut?\n\nR-rouva... senhän jo voi päältäpäinkin nähtä.\n\nHesse hymyili. Samanlainen oli Paula kuin ennenkin — ainakin siinä\nsuhteessa.\n\nEntä mikä sinun miehesi on?\n\nKoetapa arvata.\n\nMahdotonta, aloja ja ammatteja löytyi kovin paljon. Ehkä pappi?\n\nR-riivattu! Olenko minä papinrouvan näköinen? Ja Paula osoitti\nkäherrettyjä kiharoitaan.\n\nMinun mieheni on arkkitehti. Me omistamme puunjalostustehtaan\nMyötäleessä.\n\nKas, kun ei Hesse ollut siitä kuullutkaan. Entinen omistaja oli ollut\ntavallinen liikemies. Varmaankin he olivat äsken muuttaneet?\n\nPari viikkoa on vasta asuttu. Ei ole huoneetkaan vielä kunnossa. Mutta\nminua halutti lähteä käymään Kitkassa, vanhoja kotipaikkoja kahtomassa.\nUkko saa sisustaa huoneet — hänhän on arkkitehti.\n\nVai sellaista. Ja heillä oli kai ruotsi kotikielenä?\n\nJoo... ruohtiahan me puhutaan, ukko kun on Öölannista eikä kunnolla\nsuomea ossaakaan. Miksi niin?\n\nSe kun vain... muuten ilman aikoja. Kuulin sinun käyttävän sitä kieltä\nvaunuun tullessasi. Siksi kysyin.\n\nPaula hymyili ylhäisesti: Kahtohan, Hesse... sitä täytyy sivistyneen\nihmisen tässä maassa osata ruohtia... se kuuluu etikettiin. Minulle se\naluksi oli vaikeaa, mutta nyt haastan sitä melekosesti. Eikö se siltä\nkuulunut?\n\nKyllä, kyllä... Hesse hymyili ystävällisesti, vaikka sydäntä ahdisti.\nEntisestä Paula Posiosta ei ollut paljon jäljellä. Tämä pönäkkä rouva,\npystypäinen ja mahtava, oli vieras ja vastenmielinen. Ja tätäkin hän\nkerran oli rakastanut.\n\nHän sytytti savukkeen ja tarjosi leikillään Paulallekin. Tämä otti.\n\nLuulit ehkä, etten polttaisi? Mutta kyllä minä osaan tämänkin konstin,\nniinkuin näet. Eikö se mielestäsi ole sopivaa?\n\nEipä Hesse oikein tiennyt. Jos hän suoraan sanoi, piti hän sitä\nsopimattomana.\n\nMutta Paula nakkasi niskojaan, puhalsi savua sieraimista ja huudahti:\nPyh! Meillä, naisilla, täytyy olla samat oikeutet kuin miehilläkin.\nMinun mieheni kyllä ei polta, mutta se on hänen asiansa.\n\nHe vaikenivat ja katselivat ohikiitäviä maisemia. Ei tuntunut\npuhe luistavan. Liian paljon asioita ja tapahtumia oli kertynyt\nheidän välilleen. Hesse oli kehittynyt. Hänen katseensa oli tullut\nterävämmäksi. Hän näki kouluaikaisen rakkautensa koomillisessa valossa\nja häntä nauratti. Iinatin Kalle oli ollut oikeassa: penikkatautia oli\nollut koko haaveilu.\n\nMitä sinä funteeraat?\n\nEnpähän erikoista.\n\nPaula rypisti kulmiaan: Sinusta on tullut niin merkillisen hiljainen\nja vähäpuheinen ja ennen sinä haastelit kaikenmoista. Muistatko, kun\nselitit, mistä kuun kasvamisen ja pienenemisen voi tietää? Kressit —\ntekressit.(Hän tarkoitti latinalaisia sanoja _crescit—decrescit._)\nNiinkuin näet, minä muistan! Me taisimme olla hiukan rakastuneita\nsiihen aikaan?\n\nMitäpä noista vanhoista...\n\nNo niinpä todella, sillä kakaroitahan me oltiin — minä varsinkin. Mutta\nkyllä minä olin sinuun kovasti ihastunut. Taisinpa itkeäkin joskus\nsinun tähtesi.\n\nHm!\n\nEtkä tainnut olla sinäkään aivan vapaa. Herran pieksut! Lähteä ajamaan\npuolikolomattakymmentä penikuormaa polokupyörällä... siinä täytyy jo\nolla rakkauven lennättämässä! Älä kiellä!\n\nEihän Hesse halunnut sitä kieltää. Hänestä siitä vain tuntui kuluneen\nniin mahdottoman pitkä aika.\n\nPaula: Onhan siitä vuosi vierähtänyt... mutta saattaahan tuota\nmuistella, kun kerran yhteen satuttiin.\n\nJa hän huojutteli vartaloaan, katsellen mietteissään ikkunasta ulos.\n\nHesse tunsi olonsa piinalliseksi. Eipä hän tosiaankaan toivonut\nkohtalon heittävän hänen tielleen entisiä kouluflammoja, jos kaikki\nolivat kehittyneet samaan suuntaan kuin Paula — tai oikeammin: jääneet\nkehittymättä. Se teki mielen apeaksi. Joskus kinastellessaan Melindan\nkanssa hän oli muistellut Paulaakin, ajatellen, minkähänlaisen\nvaimon hän tästä olisi mahtanut saada. Mutta nyt hän huomasi\nhautoneensa mielikuvia, jotka todellisuus armotta särki. Tuossa\nentisessä kouluaikaisessa Paulassa oli sentään ollut jotakin, joka\nveti puoleensa, kiinnitti ja lämmitti — kaikesta miesmäisyydestä\nhuolimatta... äänen pehmeä sointi ja omituisen tumma sydämellinen\nvärähdys, josta helähti korvaan kuin jotakin tukahutetun nyyhkytyksen\nkaltaista. Mutta tämä nykyinen oli vieras, täydellisesti vieras.\nHänellä ei ollut muuta kuin entisen Paulan silmät. Äänikin — nyt kun\nhän sitä tarkemmin kuunteli — oli muuttunut kovaksi. Sen entisiä\npehmeitä sointuja ei Hessen korva enää erottanut. Vai ehkä Paula\ntahallaan käyttäytyi noin... kuin näyttääkseen, ettei ollut toisen\nvaivainen. Kukaties?\n\nHän nousi ja jätti hyvästit. Ero ei tuntunut vähimmässäkään määrin\nikävältä. Ei yksikään kieli sydämessä värähtänyt. Paula kehoitti häntä\nkäymään katsomassa, koska Myötäle kerran kuului hänen virkapiiriinsä.\nHänen miehensä olisi varmaankin suuresti intresseerattu.\n\nOi, kuinka nuo ärrät nyt viilsivät hänen korvaansa! Hän kiitti ja\nlupasi käydä, vaikka tiesikin valehtelevansa. Juna pysähtyi. Hän\nsieppasi matkalaukkunsa ja syöksyi portaille.\n\nPaula saattoi häntä vaununsillalle: Jos tarvitset mööpeleitä, niin\ntilaa meiltä. Mieheni piirustaa oikein kauniita malleja.\n\nHesse nosti lakkiaan, ja Paula heilutti kättään. Ja nyt oli Hesse\nhavaitsevinaan hänen silmissään tuon entisen pehmoisen kiillon.\n\nHyvästi, Hesse...\n\nMitä... kuuliko hän oikein? Värähtikö tuossa äänessä jotakin\ntukahutetun nyyhkytyksen kaltaista... kuin avunhuudon tapaista...\njotakin, joka vetosi entisyyteen? Hesse Karlsson seisoi asemalla ja\nkatseli häviävän junan jälkeen. Paula Posio matkusti pohjoiseen, kohti\nKitkan lumisia metsiä. Hän näkisi ne... nuo mahtavat petäjiköt, joiden\nhuminaa hän muutamana kesänä oli kuunnellut. Mitä ne kertoisivat\nhänelle? Muistelisivatko ne koulupojan ja -tytön rakkaustarinaa...\nkahden nuoren, joille ei ollut vielä selvinnyt elämän valhe? Paula\nnäkisi nuo tutut majatalot, jotka hänkin niin hyvin muisti. Vieläköhän\neli se ystävällinen emäntä, joka oli tuonut hänelle kahvia ja\nhaastellut niin herttaisesti? Olikohan se vanha sänky vielä paikoillaan\n— sänky, jossa sen jälkeen oli nukkunut niin moni. Nukkuisikohan\nPaula yönsä siinä niinkuin oli niin monta kertaa ennenkin nukkunut?\nJos nukkuisi, niin hänen täytyisi kuunnella niitä kuiskeita, joita\nsänky, pöytä, piironki... koko tuo kodikas huone hänelle hymisisi —\nnuoren viattoman koulupojan puhtaita ajatuksia. Ja ehkäpä tipahtaisi\ntyynynpäälliselle vielä joku kyynel — niinkuin oli tipahtanut\nennenkin... hänen ja Paulan...\n\nMistä nämä kaihoisat ajatukset? Rakastiko hän vielä tuota henkilöä,\njosta äsken oli eronnut? Ei — se johtui entisyyden muistelemisesta.\nNiin väkevä tuoksu sillä oli, että se vieläkin... vuosien jälkeen\npystyi hetkeksi huumaamaan.\n\nEntisyys, entisyys... mikä tenho sinussa on! Nämä sanat soivat Hesse\nKarlssonin sielussa, kun hän kapsäkki kädessä nousi asemarakennuksen\nportaita ylös.\n\n\n\n\nX.\n\n\nHesse Karlsson loikoo vuoteessaan, ja kirja, jota hän juuri on\nlukenut, on vaipunut peitteelle. Kalpea, laiha käsi silittelee sen\nreunaa, ja syvällä, kuopalla olevien silmien katse tuijottaa johonkin\nkaukaisuuteen. Hän on tavattomasti laihtunut — eikä kummakaan, sillä\ntämä on kahdeksas viikko, jolloin hän on ollut vuoteeseen sidottu.\nEspanjantauti oli hänet kaatanut siihen.\n\nTuolilla, vuoteen vieressä palaa kynttilä, vaikka ulkoa kajastaa vielä\niltarusko. Nyt on kevät, maaliskuun loppupuoli, ja lumi sulaa yötä\npäivää. Huoneeseen kuuluu selvästi, kuinka vesi tippuu räystäistä.\nVarsinkin yön hiljaisina hetkinä on soma kuunnella tuota soittoa, jonka\nvesipisarat saavat aikaan.\n\nNytkin sen erotti selvästi, aivan selvästi. Heläjäviä ääniä, vuoroin\ntasaisessa, vuoroin epätasaisessa tahdissa... kirkkaita ja korkeita\nkuin hopeatiu'un piukahdukset — ja sitten matalampia, täyteläisempiä\nja soinnukkaampia... aivan kuin soittokoneessa, kun mennään rekisteriä\nalaspäin. Hesse oli kuunnellut niitä viime päivinä erikoisella\nmielenkunnolla. Hän erottaa niiden soitossa elämän kutsuvan äänen.\n\nTämä on toinen viikko, jolloin hän tuntee voimiensa hiljalleen\npalaavan. Mutta sitä ennen hän oli häälynyt elämän ja kuoleman\nvaiheilla.\n\nMelinda oli kertonut hänen vahvasti hourineen. Mitä... mitä hän oli\npuhunut?\n\nEi mitään vaarallista — haloista ja halkoaumoista, mutta ei\nkahdeksalla ilmakanavalla varustetuista. Ne olivat vaarallisia...\nniissä joutui ihminen pyörteen valtaan — liian paljon vetoa. Eikähän\nrautatiehallituskaan niitä hyväksynyt — eikä hänkään enää. Tavallinen,\nneljällä ilmakanavalla varustettu auma riitti. Niissä oli kohtuullinen\nkuutiotilavuus. Ei pitänyt rehkiä, rimpuilla... piti tyytyä siihen,\nmitä ennestään oli.\n\nHän oli katsonut rukoilevasti Melindaa silmiin. Eihän tämä vain\nrupeaisi häntä kiusoittelemaan? Hän oli kovin heikko vielä... pitäisi\nkoota voimia uutta elämän otetta varten.\n\nMelinda oli ollut hienotunteinen. Hän ei ollut sanallakaan viitannut\nentisyyteen.\n\nMitä muuta hän oli puhunut?\n\nNiin — ajattelepas... sinä puhuit kodista, minusta ja lapsista! Sanoit,\nettä sinun täytyi päästä työskentelemään kodin hyväksi. Minä olen kodin\nihminen ennen kaikkea... vaikka Viktoria ei tahdo uskoa sitä. Hän\nhaluaisi kaiken purkaa, mutta minä en voi... en tahdo! Se oli ollut\nainoa kerta, jolloin hän oli lausunut tuon kielletyn nimen. Mutta\nMelinda oli kertonut senkin niin hienotunteisesti, että Hessen sydäntä\noli liikuttanut. Elämä oli kasvattanut Melindaakin... jalostanut hänen\nsielunsa. Hän oli maininnut tuon aran kohdan aivan kuin lapselle, jota\nkehoitetaan ottamaan pahanmakuista lääkettä.\n\nJa sitten sinä puhuit Jumalasta ja absoluuttisesta — mitä se on?\n— Täytyy löytää absoluuttinen, muuten ei voi elää. Sitä ei löydy\nentisyydestä eikä nykyisyydestä... se on niiden yläpuolella ja\nkuitenkin saavutettavissa. Mutta — missä? Onko se meissä... täällä\npovessa vai meidän ulkopuolellamme? Ja sinun katseesi harhaili ympäri\nhuonetta aivan kuin jotakin etsien. Absoluuttinen on sama kuin Jumala,\nmutta ei sellainen, josta kirkossa puhutaan, vaan meissä ihmisissä...\nse, joka tuskan ja kärsimyksen kautta kirkastuu... toisille hämärämmin,\ntoisille selvemmin. Sinullakin on se sielussasi, Melinda. Et saa vain\nantaa entisyyden etkä nykyisyyden häiritä sitä. Rund sanoi, että\nkananpoikaa pitää auttaa kuoresta ulos. Minäkin autan sinua, Melinda,\nja sanon: älä ajattele sitä! Oletko tuntenut sen? Minkä? Absoluuttisen.\nEn ymmärrä, mitä tarkoitat. Sinä käänsit pääsi pois ja mutisit: Naiset\neivät ymmärrä mitään...\n\nHessen kalpeita kasvoja valaisee heikko hymy. Oli hyvä, että\nkuumehoureet nyt olivat loppuneet ja pää oli jälleen selvä. Nyt saattoi\ntaas ruveta kokoamaan itseään, kiinnittämään ajatuksensa siihen, mikä\noli häntä lähellä, kuului hänelle. Hän tarkasteli näitä asioita kuin\nhenkilö, joka on tulipalossa menettänyt talonsa. Mitä oli irtaimistosta\njäänyt... mitä ehditty pelastaa? Oh, melkein kaikki.\n\nHesse kokoilee tätä »irtaimistoa», ja hänen sydämensä täyttää\nhiljainen onni. Oli koti, oli vaimo ja lapset. Oli isänmaa ja työ. Oli\nuhrautuvaisuus ja velvollisuuden tunto, taistelu, tuska ja kärsimys.\nOli ilo... tosin lyhytaikainen, mutta sittenkin niinkuin ennen\nlapsena, kun joulusta iloittiin. Oli elämä ja oli — Jumala. Oliko se\npersoonallinen vai persoonaton — sitä hän ei voinut ratkaista. Mutta\npääasia, että oli usko rakkauteen.\n\nHesse Karlsson oli viime päivinä paljon miettinyt tätä kysymystä.\nOliko rakkaus vain tunnelmaa ja sellaisena häviävää niinkuin kaikki\ntunnelmat? Hän oli rakastanut Viktoriaa, mutta nyt tuntui, että se\nrakkaus oli kuollut... niinkuin niin monet muutkin rakkaudet — Paula\nPosioon, Maliniin, Moonaan. Entä Melindaan — miten oli sen rakkauden\nlaita? Tänä hetkenä hän tunsi rakastavansa vaimoaan, rakastavansa\nsyvästi ja vilpittömästi. Mutta — jos sekin oli vain tunnelmaa, se\nhäviäisi niinkuin nuo edellisetkin...\n\nSe ei tyydyttänyt Hesseä. Rakkaudella piti olla jokin pohja...\nmaaperä, johon se istutettaisiin... Tunnelma — se oli kuin ruusun\noksa maljakossa, se kuoli. Mutta rakkaus istutettuna hedelmälliseen\nmaaperään, eläisi ja kasvaisi. Piti vain keksiä se »maaperä»...\npolttoaine, joka pitäisi huoneen lämpimänä. Hänhän oli halkokirjuri,\nPuu-Kaalsonni... hänenhän se piti tietää. Tunnelmatko? Ei —\nnehän haihtuivat, hävisivät. Nehän oli tarkastettu ja huomattu\nkäyttökelvottomiksi! Sama, jos olisi ruvennut lämmittämään huonetta\nsanomalehdillä. Ei — sen piti olla järeämpää, parempaa, kestävämpää.\n\nSe oli työ, työ niiden hyväksi, joiden onni ja menestys oli ihmiselle\nuskottu. Alituinen ahertaminen, puuha ja vaivannäkö, mutta siinä\nmielessä, että tämä tulee heille, omilleni, vaimolleni ja lapsilleni...\njoka hetki ajatellen heitä, yksinomaan heitä... heidän iloaan ja\ntyytyväisyyttään, sallimatta yhdenkään vieraan ajatuksen päästä siihen\nhäiritsemään. Tunnelmat piti kehrätä kotona... kotoisista aineksista.\nOh, ihminen oppi rakastamaankin, niinkuin yleensä oppi muitakin hyviä\ntaitoja. Hän oli jo kerran oppinut ja hän oppisi toisenkin kerran;\nhänhän oli jo hyvällä alulla. Piti vain jatkaa... rakentaa. Harjavuoli\npaikoilleen, paikoilleen! Kyllä se nousisi — mikä ettei!\n\nHänen sydämensä täyttää väkevä ilo. Tämä tauti, tämä siunattu sairaus\noli synnyttänyt hänet uudesti niin ruumiillisesti kuin henkisestikin.\nHän oli hikoillut pois kaiken tuon entisen... nuo turhat haaveilut ja\nsairaalloiset ajatukset.\n\nMutta — kovalle se oli ottanut, ainakin ruumiillisesti. Hän oli ollut\nkuin taistelussa... kuin tulirintamalla — hän ja he kaikki aseman\nvirkailijat. Sillä jokaisen oli tauti lyönyt maahan, asemapäälliköstä\nalkaen. Mutta hänelle merkitsi tämä toipuminen enemmän kuin hengen\npelastumista: hän oli pelastanut myös sielunsa.\n\nTämä kamala aika ei kuitenkaan ollut kulunut ilman tappioita. Hahn,\nvanha toveri, ei ollut kestänyt. Heikko rinta oli murtunut taudin\nkynsissä. Hän oli kuollut. Nyt kulki Katri-rouva surupuvussa ja ylisti\njokaiselle miehensä suuria avuja... kuinka onnellisina he olivat\neläneet... kuinka sopusointuista heidän avioliittonsa suurin piirtein\nkatsottuna oli ollut. Merkitsikö se elämään syventymistä, silmien\navautumista? Olihan Hahn monista heikkouksistaan huolimatta ollut\nkunnon mies. Siinä ylenpalttisessa onnen ja tyytyväisyyden tunteessa,\njoka Hessen rinnan täytti, hän ei ruvennut asiaa arvostelemaan.\n\nAsemapäällikkö oli ensimmäisenä sairastunut. Tauti oli raivonnut\ntavattomalla voimalla. Muilta asemilta oli määrätty miehiä\nvirkoja hoitamaan. Mutta Dammertille kuvaavaa oli ollut, että hän\nsairasvuoteeltaankin oli huolehtinut shrapnellin kuoresta: Onkohan\n»ukko» paikoillaan? Minä pelkään, että ne potkivat sen kumoon ja\nsärkevät lukon ovesta. Ja kesken kaiken oli palvelustytön täytynyt\njuosta asemakonttoriin tiedustamaan.\n\nDammertilla oli ote, jolla hän piti elämästä kiinni.\n\nHessen katse harhailee ympäri huonetta, pysähtyen kirjahyllyllyihin.\nSe hyväilee kirjojen kullatuita niskoja, siirtyen teoksesta toiseen,\naivan kuin tarkastavan kenraalin katse sotilasrivistöjä pitkin. Mutta\nHessen katse on hellyyttä täynnä. Kirjat olivat hänen aarreaittansa.\nYht'äkkiä hän rypistää kulmiaan huomatessaan, että eräs kirja oli pantu\nnurinpäin hyllylle. Hän ei saa rauhaa, ennenkuin se oikaistaan. Hän\nhuutaa Melindaa, joka juoksujalkaa kiiruhtaa hänen luokseen.\n\nMikä on hätänä?\n\nKatsohan... kirja nurinpäin.\n\nMelinda silmää osoitettuun suuntaan ja rientää korjaamaan.\n\nVoi, Hesse kulta, kuinka sinä olet pikkumainen ja turhantarkka! Onko\ntämä nyt iso asia?\n\nHesse hymyilee vaisusti: Tavattoman iso! Jospa Melinda tietäisi, kuinka\ntavattoman tärkeää se hänelle on. Hän, jonka sielussa rakennetaan, ei\nvoi nähdä epäjärjestystä ympärillään. Kaiken pitää olla sopusoinnussa\nsen sisäisen harmonian kanssa, joka nyt hänen sydämensä täyttää.\n\nHän sanoo: Ajattelepas, että lapsi pantaisiin päälaelleen. Pitäisitkö\nsiitä?\n\nMelinda: Mutta, Hesse kulta... siinähän on iso erotus.\n\nErotus? Hesse katselee vaimoaan naurussa suin. Ei siinä ole mitään\nerotusta. Kirjat ovat myös minun lapsiani.\n\nMelinda suutelee häntä, korjaa peitettä, kysyy, tarvitseeko hän\nmitään, ja rientää takaisin keittiöön. Palvelija on sairastunut.\nHänellä on siis kaksinkertainen työ. Mutta hän on terve, toimellinen\nja ahkera. Jumalan kiitos — hän on vielä säästynyt tartunnalta. Tämän\nsairauden aikana on Hesse Karlsson ensi kerran _nähnyt_ vaimonsa:\noppinut tuntemaan hänen suuren hellyytensä, huolenpitonsa ja\nkärsivällisyytensä. Ja hän on hävennyt, että on kerran pettänyt häntä.\n\nMutta — se oli nyt kaikki onnellisesti ohi. Kaikki taistelut olivat\ntakanapäin. Hän makaili tässä kuin joku Onnen Pekka, jolle haltiattaret\nolivat lahjoittaneet valtakunnan: valmiin kodin kaikkineen, mitä siihen\nkuului — hänen nukkuessaan.\n\nOh, hänellä olisi paljon työtä, kun hän tästä nousisi jaloilleen.\nOli edessä virkamatkoja, monia, monia. Piti ostaa puita, ottaa\nvastaan, pinotuttaa, mitata ja aumauttaa. Kylläpä hän taas kiistelisi\nvälittäjien ja myyjien kanssa! Oh, hän kaipasi oikein noita pitkiä\npinoja ja pihkan tuoksua! Melindan oli pitänyt eräänä päivänä tuoda\nhänelle keittiöstä kaksi puunkapaletta. Hän oli halunnut nähdä,\nmiltä näytti kuiva, hopeakuorinen koivu. Vuoteessa maaten hän oli\nlyönyt niitä vastakkain. Oh, nehän helisivät kuin soitin! Kuka oli\nkerran sanonut, että hän koetti kahden toisiaan vastaan kalskahtavan\nkoivunkapaleen äänestä erottaa elämän laulun? Niin — Viktoria! Hän se\noli niin sanonut, ja se oli totta. Hän oli syntynyt taiteilijaksi,\nmusiikkimieheksi, vaikk'ei Luoja ollut antanut hänen käteensä muuta\nsoittokonetta kuin kaksi kuivaa koivunkapaletta. Ksylofoni kaikkein\nalkuperäisimmässä muodossaan!\n\nMelinda oli nauranut hänelle kyynelet silmissä. Sinä olet suuri lapsi,\nHesse kulta! Niinhän sinä leikit puupalikoilla kuin pikkuinen poika!\nHän oli huudahtanut: Katsopas, kuinka kauniita ne ovat... syyt sulavan\nkaarevat, aivan kuin harpilla piirretyt! Ja tuohi... sehän kahisee\nkämmentä vasten kuin silkki! (Hän oli hangannut tuohen pintaa.)\nSellainen valkoinen, neitseellinen puu! Oli oikeastaan sääli, että\nhänen virkaansa kuului vain sen hävitys. Hän olisi päinvastoin halunnut\nkasvattaa, säilyttää. No... tavallaanhan hän säilyttikin, kun aumautti\nja pinotutti. Mutta se oli vain kuolleen tavaran säilyttämistä. Niin —\nminkäpä sille voi... hän oli vain sellainen Puu-Kaalsonni...\n\nHänen vaimonsa oli laskeutunut polvilleen vuoteen viereen ja painanut\npäänsä hänen tyynylleen: Puu-Kaalsonni, rakas Puu-Kaalsonni! Sinä olet\nsentään maailman ihmeellisin mies! En ole ennen sitä huomannutkaan...\nennenkuin tämän sairauden aikana. Sinä haastelet kaikenmoista...\nviisasta ja hassua... enemmän kai sentään hassua, mutta sellaista,\njota luetaan vain kirjoista. Sinä olet runoilijasielu, rakas, oma\nPuu-Kaalsonnini! Mutta näissä jokapäiväisen elämän asioissa sinulla on\npuusta pää!\n\nJa Melinda oli hellinyt häntä kuin lasta, hyväillyt ja suudellut. Etkö\npelkää tartuntaa? En... olisihan soma maata täällä sinun rinnallasi\nja hassutella kaikenmoista. Hän oli työntänyt vaimonsa luotaan\nmelkein väkisten: Sinä kiusaat Jumalaa! Ja hänen kuopalle painuneista\nsilmistään oli katsellut kauhu.\n\nPuu-Kaalsonni — niin, se hän oli ja hän sai tyytyä siihen. Hän oli\nlöytänyt halkojenkin maailmasta sellaista, mitä toiset eivät olisi\nkoskaan keksineet... »tyttöpuita», »poikapuita» ja »mamselleja». Ne\nolivat vain hänen keksinnöitään, mutta ne kuvasivat hyvin tavaran\nlaadun. »Tyttöpuut» olivat noin kalvosen vahvuisia, pyöreitä\nkoivuhalkoja, »poikapuut» käsivarren paksuisia, mutta halkaisemattomia.\n»Mamselleiksi» hän nimitti kahden sormen vahvuisia ja sitä ohuempia\noksia, joita vedättäjät käyttivät pinon täytteinä. Eihän niitä olisi\nsaanut latoa mukaan, mutta vedättäjät fuskasivat.\n\nPuu-Kaalsonni... niin — se hän oli! Hänen maailmansa oli kokoonpantu\nhaloista... koivuista, kuusista ja männyistä — räkämännyt\nkaupantekiäisiksi. Hän oli aumojen rakentaja, »halkoarkkitehti».\nKenenkä mies olikaan taas arkkitehti? Niin... Paula Posion. Olkoon...\nmitäpä hän heistä. Siellä elelkööt Myötäleessä onnellisina ja puhukoot\nruotsia. Hän ei puhu!\n\nPuu-Kaalsonni... niin — se hän oli, kahdessakin merkityksessä.\nEnsiksikin: hän askarteli puiden parissa ja toiseksi: hän oli\nmuutamista periaatteistaan luja kuin koivu, sitkeä kuin visakoivu.\nNiinkuin kielikysymyksessäkin. Ei hän ruotsinkieltä vihannut,\nei suinkaan; hän vihasi vain järjestelmää... sitä pinttynyttä\nkatsantokantaa, että _suomalaisen_ virkamiehen _piti_ osata ruotsia.\nSe oli järjetöntä. Millä ihmeen keinolla pienen vähemmistön kieli\noli vallannut sellaisen mahtiaseman? Tavallaan sen ymmärsi...\nhistoriallisen kehityksen tulos. Mutta — pitikö tämän historiallisen\nkehityksen jatkua vielä senkin jälkeen, kun Suomi oli eronnut\nRuotsista, ja nyt kun ensiksimainitusta oli tullut itsenäinen\nvaltakunta? Eikö suomenkielinen sivistys ollut itseoikeutettu tässä\nmaassa — ainoa oikeutettu, joka vetosi itse kansaan? Häntä raivostutti\nkuullessaan virkatoveriensa puhuvan kielten tasa-arvoisuudesta —\naivan kuin olisi jokin erikoinen armo siten osoitettu maan enemmistön\nkielelle. Ja he olivat muka vapaamielisiä! Suohon sellaiset pölkkypäät!\n\nNyt oli kuitenkin jo suuria muutoksia tapahtunut. Monilta asemilta oli\npoistettu ruotsalaiset nimikilvet ja virkakielestä annettu tiukkoja\nmääräyksiä. Vanhat, ruotsinmieliset herrat taipuivat muristen, mutta\nminkäs mahtoivat, kun hallitus käski. Nyt ei suomalainen enää tuntenut\nitseään orvoksi rautatiellä. Uusien tulokkaiden joukossa oli valtava\nenemmistö suomenkielisiä, Laukkasia, Luukisia ja Laurikaisia. Ne ne\nkerran määräisivät komennon.\n\nNämä olivat parantumisen oireita, nämä kapinallisilta tuntuvat\nkuohahdukset. Mutta ne nostatti esiin veri, suomalainen veri, jossa\ntiettävästi ei ollut tippaakaan germaanista sekoitusta. Nimi?\nOh, se oli kyllä vieras, mutta se merkitsi sittenkin vähemmän.\nJa sitäpaitsi: senhän saattaisi muuttaa, jos se nyt kerran olisi\nvälttämätöntä. Ottakoot pojat suomalaisen nimen; hän eläisi ja\nkuolisi Puu-Kaalsonnina. Sillä nimellä hänet tunnettiin täällä ja\nsillä nimellä — tuota etulisäkettä lukuunottamatta — hänet tunnettiin\nsynnyinkaupungissa.\n\nHesse muisteli kotikaupunkinsa varikkoa. Sielläkin oli suuria muutoksia\ntapahtunut. Tennberg, se herttainen, sydämellinen Tennberg oli kuollut.\nHesse oli tavannut hänet Itäsuon asemalla muutamana syysaamuna. Kalpea,\nyskivä herra oli hymyillyt hänelle vaisusti toisen luokan vaunun\nportailta. Setä Tennberg, hyvää huomenta! Mihinkäs te nyt? Vanha herra\noli koettanut puhua, mutta yskänkohtaus oli keskeyttänyt hänet.\n\nParantolaan minut on määrätty. Toivoton tila... minä olen kuoleman\nkandidaatti. Voimat ovat lopussa. Ja ojentaen laihan kätensä Hesselle\nhän oli lausunut hiljaiset jäähyväiset. Hessen silmät olivat kostuneet.\nHän oli heiluttanut kättään ja niellyt kyyneleitään. Vielä viimeinen\narka, väsynyt käden liike... ja sinne oli Tennberg hävinnyt. Parin\nkuukauden kuluttua hän oli kuollut.\n\nSellaista oli elämä. Toiset kulkivat kuolemaa kohtaamaan, toiset\ntoipuivat... niinkuin hänkin. Mutta se oli elämän meno.\n\nJa Hemming — hän oli saanut paikan Helsingissä. Sinne oli mies\nsiirtynyt varastonhoitajaksi. Vihdoinkin oli rouva Fortuna suosinut\nhäntä. Olihan Hemming niin monta vuotta maininnut hänen nimeään\nmaanitellen, myhäillen... joskus synkkänä ja epätoivoisenakin, mutta\nuseimmiten sentään iloisena ja toivorikkaana. Fortuna! Se oli ollut\nHemmingin tunnussana halki elämän, kaikissa sen eri vaiheissa. Ja nyt\nhän oli päässyt toiveidensa perille. Teppo, se vanha, kunnon Teppo, oli\nperinyt hänen paikkansa, ja hänpä sen ansaitsikin.\n\nOhhoo... olisi soma lähteä kotikaupungissa käymään. Viiteentoista\nvuoteen hän ei ollut sitä nähnyt. Siellä oli tietysti paljon muuttunut.\nOlihan isä kertonut siitä kirjeissään ja käydessään sekä monesti\nkehoittanut tulemaan. Mutta hän kun ei ollut vain joutanut — muka!\nVaikka oli vapaalippu. Pari kertaa vuodessa hän pistäysi Helsingissä.\nMutta kun sitä sai alinomaa istua junassa, ei tehnyt mieli. Ennen,\npikkupoikana, oli ollut toisin. Silloin oli sellainen matka kuin\nkotikaupungista Helsinkiin ollut maailman ihmeellisin seikkailu...\n\nJoku raoitti ovea ja kurkisti varovasti huoneeseen. Hesse kohotti\npäätään: Kuka, kuka siellä?\n\nKrankin kalpeat, kuopalle painuneet, mutta hymyilevät kasvot\nnäyttäytyivät oviaukossa.\n\nHesse ihastui: Krank, terve! Joko sinä olet noin pitkällä?\n\nToveri hivutteli hiljaa vuoteen luo ja ojensi kätensä.\n\nJohan minä tässä taas opettelen toista kertaa kävelemään. Jalat vain\novat vielä niin heikot, etteivät oikein tahdo kantaa. Mutta kun on\nsauva, niin sentään hiljalleen pääsee. Ei tiennyt pappa-vainaja, että\npoika niin pian tarvitsisi hänen keppiään. Katsopas... millainen\nmyhkyrä.\n\nJa Krank näytti tukevaa sauvaansa, jossa oli nyrkin kokoisia pahkoja\nylt'ympäri.\n\nHesse ihmetteli: Vai olet sinä jo päässyt spanskasta.\n\nJoo... Spanjasta, sillä kylläpä sitä jo kaukana oltiin... ihan\nmenoreiällä.\n\nSamat sanat, veli rakas... mutta palailemassa olen minäkin. Istu, ole\nhyvä.\n\nKrank veti tuolin lähelle Hessen vuodetta, ja toverukset rupesivat\nhaastelemaan.\n\nMinä olin koko ajan vain sähköttänyt ja kiljunut: No, mikä siinä\non, ettei vaasalainen pääse lähtemään? Olin kuumehoureissa ollut\ntekemisissä lähiasemien kanssa ja rettelöinyt ihan vimmatusti.\n\nKrank nauroi käheästi. Hänen naamansa oli yhtenä irvistyksenä.\n\nHessenkin täytyi nauraa. Toveri oli saanut takaisin entisen hyvän\ntuulensa. Mutta — eikö hän pelännyt vilustumista, kun lähti ulos?\n\nEikö mitä... minulla on päällä pappavainajan lammasnahkaiset\nkinkeriturkit, jotka painavat ainakin viisikymmentä kiloa.\n\nHyvä, hyvä! Mitäs muuta kuului?\n\nEi erityisempää, kuin että Dammert on jälleen virassa ja oli ensi\ntöikseen rientänyt katsomaan, oliko »ukko» paikoillaan. Se poika ei\nollut sentään sairastunut spanskaan.\n\nVai sillä lailla. Se Dammert, se Georg Stanislaus, oli aina\nkaltaisensa. Hauska ukkeli.\n\nNo, joko sinä kohta aiot lähteä halkoja aumauttamaan?\n\nHesse kohottautui ryntäilleen: Kohta, kohta. Viikon päästä on lääkäri\nluvannut nousta. Mutta kulunee vielä pari, kolme, ennenkuin pystyn\nvirkaani hoitamaan.\n\nKrank löi näppiä: Ai, saakuri! En ollut muistaakaan! Me olemme saaneet\nuudet virkalakit. Odotapas!\n\nJa hän köpitti eteiseen. Hesse kuuli, kuinka hän siellä ähki\nja puhisi. Mitä kummaa se puuhasi? Hetken kuluttua ilmestyi\nKrank jälleen huoneeseen, yllä suunnattoman suuret turkit, ja\nuusi, kultapunonnaisella koristettu virkalakki päässä. Hän teki\npahkurasauvallaan kunniaa ja nauroi.\n\nHesse vilkastui: Kas vain... kuuluukohan meillekin tuollainen?\n\nKrank istahti turkit päällä tuolille ja ähki: Kyllä... mutta takkia ja\nhousuja teille ei kuulemma uskota. Valtio arvelee, että kun teillä,\npuuherroilla, on niin roskainen työ, niin pihkaisitte ja repisitte ne\npaikalla ja sitten kävelisitte kuin jätkät.\n\nHesse nauraa hohotti: Voi, voi kun aivan kipeää tekee vatsan pohjaan!\nSe on käynytkin niin heikoksi ja litteäksi, että melkein selkärankaan\nkiinniottaa. Kun ei ole voinut syödä juuri mitään...\n\nKrank irvisti: Mutta — juoda olet sinäkin saanut niin paljon kuin vain\non haluttanut?\n\nJoo... alkoholia ei ole säästetty. Sepä tässä espanjantaudissa paras\nlääke taitaa ollakin.\n\nMutta eikö se ole kumma, kun se ei yhtään mene päähän, vaikka kuinka\npaljon tillittäisi?\n\nNiinhän se... ei se kuumeessa vaikuta.\n\nMelindakin tuli siihen lystiin. Hän nauroi Krankin vaatetukselle.\n\nMikä joulupukki tänne on tullut? Vai niin... te olette jo toipunut.\n\nKrank otti lakin päästään, kätteli Melindaa ja kävi yht'äkkiä\nvakavannäköiseksi: Kyllä, hiljalleen... Jumalan kiitos. Eipä sitä\nihmisparka osaa niin kiittää kuin tulisi.\n\nNiin se oli. Hesse huokasi syvään. Hän oli niin onnellinen. Krankin\ntulo oli kuin elämän tuulahdus. Hän tunsi saaneensa jälleen pohjan\njalkainsa alle.\n\n\n\n\nXI.\n\n\nHesse Karlsson on jälleen virassaan. Hän puuhaa nyt entistä\ninnokkaammin. Hänestä on tullut huomattu mies, johon »yläilmoistakin»\n— rautatiehallituksen taholta kiinnitetään tavallista suurempaa\nhuomiota. Toverit viittailevat, että hänet mahdollisesti siirrettäisiin\npääkaupunkiin rautateiden puutavarakonttoriin.\n\nMikä on tämän muutoksen aikaansaanut? Tähän saakka hänestä ei oltu\nvälitetty enempää kuin muistakaan.\n\nHesse Karlsson on tehnyt keksinnön. Hän on keksinyt uuden aumaamistavan.\n\nItse asiassa se nyt ei merkinnyt niin suurta — keksintö nimittäin. Sen\nvuoksi ei hänen nimeään tultaisi mainitsemaan Morsen ja Stephensonin\nrinnalla. Mutta osoittihan se joka tapauksessa harrastusta ammattiinsa,\nja sellainen harrastus huomattiin aina korkeammissa paikoissa.\n\nMinkälainen oli sitten tämä keksintö?\n\nSe, joka tämän uuden aumalaitteen ensi kerran näki, ei pitänyt sitä\nsuinkaan minään merkillisenä. Se ei hämmästyttänyt outoudellaan.\nTavallisen, pitkän ladon muotoinen auma, jonka jokaisessa nurkassa\noli neljä metriä korkeat pilarit, ladottu kahden metrin pituisista\nhaloista — aivan samanlaiset kuin ne, joita käytettiin yksinkertaisen\npinon päissä. »Kivijalan» muodosti neljätoista auman pituussuuntaa\nvasten poikittaista pinoa, jotka seisoivat puolen metrin etäisyydellä\ntoisistaan. Näiden päälle oli taas ladottu kuusi kahden metrin\nkorkuista pinoa auman pituussuuntaan, samanlaisilla ristikkopäillä\nkuin alakerran kivijalkapinot. Katto oli tavallisen rakennuksen katon\nkaltainen, tehty laudoista, ja vinttikerroksessa kulki neljätoista\nkolmion muotoista pinoa samalla kohtaa ja samansuuntaisesti kuin\nkivijalan pinotkin. Näin syntyi monta ilmakanavaa — kaikkiaan\nkahdeksantoista, ja saatiin aikaan veto, niin että ilmavirrat\nleikkasivat toisiaan kohtisuoraan. Kun katto oli tiivis — se oli\nsateenkin vuoksi välttämätöntä — oli veto sitä tehokkaampi.\n\nHesse oli monien yritysten jälkeen saanut varastojakson esimiehen\ninnostumaan kokeiluun, ja nyt oli auma eli »Karlssonin kirkko» —\nniinkuin sitä leikillä kutsuttiin — koko kesän seisonut veturitallin\ntakana. Hesse oli säännöllisten väliaikojen perästä ottanut\nvesipitoisuuskokeet ja tullut vallan ilahduttaviin tuloksiin. Puut\nkuivuivat aivan erinomaisesti.\n\nAuma oli valokuvattu jo moneen kertaan. Siitä oli kirjoitettu\nammattilehtiin. Olipa eräs pääkaupunginkin lehti maininnut keksinnöstä.\nNyt odotettiin asiantuntijoita Helsingistä antamaan lausuntoaan.\nPuutavarakonttorin esimiehen, Helsingin varastonhoitajan ja muutamien\neteläisten varastojaksojen halkokirjurien piti saapua oikein paikan\npäällä todetakseen tämän keksinnön.\n\nHesse on asemalla herroja vastassa, virkalakki päässä. Hän on\nsäteilevän iloinen. Koko Itäsuon yhteiskunta tietää, mikä mies hän on.\nTalonpojat nostavat hänelle lakkia kohteliaasti, ja itse Dammertkin\ntaputtelee olkapäälle.\n\nNo... tämä on nyt sinun päiväsi, lausuu hän hyväntuulisesti. Keitä\nkaikkia sieltä tulee?\n\nHesse selitti. Ne ja ne olivat aikeissa tulla.\n\nKunhan ei olisi itse »ukkokin» matkassa.\n\n»Ukko» oli rautatiehallituksen kaikkivaltias päätirehtööri.\n\nEi ole tullut mitään ilmoitusta.\n\nSe saattaa joskus saapua ilmoittamattakin... se on sellainen.\n\nSieltä tulla porhalsikin jo juna. Mitä? Viimeisenä oli päätirehtöörin\nvaunu.\n\nVarastojakson esimies, joka oli aikaisemmin saapunut, juoksi asemalle.\nDammert otti juhlallisen asennon. Tällaisina päivinä hän tuotti kunniaa\nvanhalle opistolleen.\n\nTulihan sieltä päätirehtööri, tuli kuin tulikin. Pitkä, juhlallisen\nnäköinen herra nostaa vaununportailta lakkiaan, vastaanottajien\ntehdessä kunniaa.\n\nSillä aikaa kuin herrat laskeutuivat alas, viittoi Dammert kuin hengen\nhädässä asemarakennuksen ikkunoihin, joissa näkyy uteliaita päitä.\nEivätkö ne sen pöllöt älynneet tulla vastaanottamaan!\n\nHyvää päivää!\n\nTervetuloa, herra valtioneuvos!\n\nHerrat kättelevät toisiaan, ja siihen hätään ehtivät jo toisetkin\nvirkamiehet asemarakennuksesta. Krank on hengästynyt. Hän suhahtaa\nHessen korvaan: Kyllä sinulle nyt on tapahtunut suuri kunnia, kun itse\n»ukkokin» on saapunut sinun kirkkosi vihkiäisiin.\n\nTottahan »piispan» pitää olla tällaisina päivinä läsnä, lausuu\nvaltioneuvos hymyillen, ojentaen Hesselle kätensä. Hän oli kuullut\nKrankin huomautuksen.\n\nVai tässä se nyt on itse keksijä. Jaa, jaa... sitä pitää yrittää joka\nalalla.\n\nKrank seisoo kalpeana toisten selän takana. Mutta valtioneuvos vetää\nhänet esiin, lyö olkapäälle ja tokaisee: No, mitä se vaakunatieteilijä\ntietää? Teillä on täällä Itäsuossa oppinutta väkeä, lisää hän kääntyen\nDammertin puoleen ja hymyillen ystävällisesti.\n\nHemming on loistava nähdä. Hänen sileäksiajellut kasvonsa paistavat\nkuin aurinko. Sulkien Hessen syliinsä hän pusertaa ja taputtelee tätä\neikä tahdo laskea irti.\n\nTerve, terve, pitkästä aikaa! Mitäs minä ennen aina sanoin: sillä\npojalla on vielä fortuna matkassaan. Muistatko?\n\nKyllähän Hesse sen muisti — vaikka tuo sana oli lausuttukin toisessa\nyhteydessä. Roomalaisen filologian professorihan hänestä piti tulla.\nMutta hyvä näinkin, hyvä. Hän ei enää kapinoinut.\n\nHän oli liikutettu Hemmingin ylenpalttisesta ystävällisyydestä.\n\nLähdettiin aumaa tarkastamaan. Valtioneuvos asemapäällikön kanssa kulki\nedellä. Hesse oli liittynyt virkatovereihinsa, jotka olivat saaneet\nmääräyksen saapua tänne. Mutta hän ei ehtinyt kauan heidän kanssaan\nkeskustella, kun Hemming jo huusi hänet luokseen.\n\nTule tänne, Karlsson, minun kainalooni! Meillä on paljon juttelemista.\n\nJa hän tarttui Hesseä käsipuolesta, ja niin he astelivat käsikoukussa\nkuin vanhat, rakkaat toverit.\n\nMinullakin on nyt hiukan väljempää, kun pääsin Helsinkiin, puheli\nHemming, pyyhkien hikeä kasvoiltaan. Mutta tiedätkö — minä kaipaan\ntakaisin sinne pohjoiseen... sitä hiljaista katua, jonka varrella\nniin monta vuotta asuin. (Hän silmäsi taivaalle, jossa näkyi pitkiä\ntuulenkynsiä, jokainen osoittaen sitä ilmansuuntaa kohti, josta hän\nniin kaihoten puhui.) — Sinne näkyi _Cassiopaeakin_ niin hyvin, aivan\nomalle portille. Nyt täytyy minun mennä puistoon sitä katsomaan,\nsiellä eivät rakennukset kaihda. Mutta ei se enää vilkuta minulle\nsamalla tavalla kuin ennen — nyt kun taloudellinen puoli on parantunut.\nMutta sittenkin vaihtaisin melkein virkoja Tepon kanssa, jos se\nkävisi päinsä. Olen kirjoittanut hänelle ja kysynyt: Tiedätkö, mitä\n_Cassiopaea_ nyt minulle vilkuttaa? _Waihda wirkoja!_ Mutta Teppo\nvastaa: Täällä se vilkuttaa toisin: _Wekseli Waasan Pankissa!_ (Hän\nnauroi iloisesti kuin koulupoika.) Niin... melkeinpä ottaisin takaisin\nnuo vekselitkin, jos vain pääsisin sinne. Mutta eihän se käy.\n\nHemming huokasi. Hän näytti rasittuneelta.\n\nMinulla on hengenahdistus, astma... sydän ei ole enää kunnossa.\nHelsingin ilma ei ole minulle terveellistä. Mutta siellä pohjoisessa\n— muistatko? — ne paukkuvat pakkaset — oiih! — ilma niin kepeää ja\nhelppoa hengittää! Siellä ei tuntunut vielä tätä vaivaa. Nyt se\nahdistaa toisinaan hirveästi.\n\nHe kulkivat hetken vaieten. Sitten Hemming yht'äkkiä virkkoi: Olen\nmonesti muistellut sitä kesää, jolloin palvelimme yhdessä. Olit vielä\nkoulupoika silloin, mutta hupainen kesä se oli. Muistatko?\n\nKyllähän Hesse sen muisti. He olivat usein laulaneet työnsä lomassa,\nkun piti ajatuksia lepuuttaa.\n\nNiin... se Tennberg... se oli verraton mies!\n\n    Mellan England och Skottland,\n    där seglade en brigg...\n\nMuistatko?\n\nJa Hemming rupesi hyräilemään tuon vanhan, tutun laulun säveltä,\nlyöden kädellään tahtia. Mutta sitten hän yht'äkkiä muuttui vakavaksi:\nOn toisinaan niin ikävä vanhoja tovereita, etten osaa sanoa. Siellä\npääkaupungissa on kaikki outoa. Ei siihen tahdo mitenkään tottua.\nVirkatoverit ovat kelpo miehiä, mutta näin vanhana on vaikea solmia\nuusia ystävyysliittoja. Se entinen varastokonttori oli sentään maailman\nparas paikka!\n\nHesse kertoi piakkoin aikovansa lähteä kotikaupungissa käymään. Hän oli\nollut sieltä poissa kohta seitsemäntoista vuotta.\n\nHemming pysähtyi ja tarttui Hesseä rintapielistä: No, olet sinäkin! Et\nkoko aikana ole kertaakaan käynyt? Täällä vain olet ollut? Kuule, se on\nmelkein kuolemansynti!\n\nHessen piti nauraa toisen vakavalle naamalle. Hän sanoi: Niin... nämä\nhalot eivät ole laskeneet.\n\nHän osoitti pitkiä pinoja, joita seisoi kymmenittäin veturitallin\nkupeella.\n\nHemming veti hänet jälleen mukaansa: Jaa-a... mutta sittenkin, rakas\nveli, sittenkin! Kotikaupungissa käynnit kuuluvat neljänteen käskyyn,\nvaikk'ei Luther — mikäli minä muistan — niistä mitään puhukaan.\nMutta ne ovat vanhempien kunnioittamista myös... kaikki mikä kuuluu\nlapsuuteen, syntymäpaikkaan, kotiseutuun. Ja siellähän sinun isäsi\nvielä takoo — ota se huomioon.\n\nSiellähän se isäukko vielä työskenteli vanhassa paikassaan.\n\nHemming innostui: Kuule, se on erinomainen suksien tervaaja! Minun on\ntäytynyt Helsingistä pitäen lähettää sille sukseni. Ei sieltä löydy\nkunnollista paahtajaa. Eikähän siellä kunnolla voi hiihtääkään. Siellä\nsinun kotikaupungissasi hiihdettiin kaduillakin.\n\nNiinhän se oli. Olihan isä-ukko kirjoittanut, että Hemming se lähetti\nsuksensa hänelle.\n\nSieltä näkyi jo aumalaitos. Hemming viittasi kädellään: Tuollako se on?\n\nSiellähän se oli.\n\nSe on muhkea... sakrament! No, totta vie... sinulla ei ole pää puusta,\nvaikka oletkin Puu-Karlsson.\n\nJa Hemming nauroi makeasti sutkaukselleen.\n\nAumaa tarkastettiin. Herrat kiersivät juhlallisesti sen ympäri,\nkoputtelivat kepeillään ja arvostelivat. Puutavarakonttorin esimies\ntunkeutui ilmakanaviin, katseli ja nuuski. Veti esiin halon, yhden\nsieltä, toisen täältä, kiskaisi kuoren pois koivusta, nuuski uudelleen,\nkoputellen samalla puun pintaa.\n\nTjah... ei tunnu sitä tavallista mätäkoivun hajua. Kuivia ovat. Eikä\nnäy sieniäkään päissä.\n\nValtioneuvos tiedusti, millaisina puut oli aumattu.\n\nPuolikuivina, niinkuin tavallisesti.\n\nTjah! sihautti hänkin. Sehän taitaa olla erinomainen laitos.\n\nHalkotemppeli! nauroi Dammert. Tiedättekö, herra valtioneuvos... tätä\nkutsutaan täällä »Karlssonin kirkoksi».\n\nHerrat nauroivat.\n\nNiin, niin... aina niitä pilkkakirveitä löytyy, kun joku ensin tekee\nkeksinnön, puheli päätirehtööri. Mutta — mitäs he sanovat, jos\nAmerikka lainaa meiltä tämän aumamallin — Amerikka ja Kanada? Suomi\nedelläkävijämaana yksin puiden pinoamisessakin!\n\nMikäpä siinä. — Kyllähän oikealle asialle aina osattiin arvo antaa.\n\nOnko teillä tarkka kirjanpito tämän auman vesipitoisuuskokeista? kysyi\npuutavarakonttorin esimies Hesseltä.\n\nKyllä, ne olivat hänen konttorissaan. Jos herrat suvaitsivat, niin\nniitä sopi siellä tarkastaa.\n\nHyvä. Ne tarkastettaisiin luonnollisesti.\n\nLähdettiin paluumatkalle. Taivaalla ajelehtivat tuulenkynnet olivat\nvenymistään venyneet. Nyt tohahteli pinojen välissä ja veturitallin\nnurkissa. Hetken päästä ropisi sade kuin saavista kaataen, sellaisella\nvoimalla, sellaisten tuulenpuuskien saattamana, että herrat katsoivat\nparhaaksi puikkia auman ilmakäytävään.\n\nSiellä he seisoivat rivissä, kahdeksan miestä, suloisessa sovinnossa.\nRankkasade oli tehnyt rautatiehallituksen päätirehtööristäkin vain\ntavallisen ihmisen, joka ei halunnut kastua. He juttelivat iloisesti,\nkatsellen kuinka sade valui virtanaan auman räystäitä alas.\n\nHemming huomautti: Pitäisi laittaa vielä kattorännit, niin sittenhän\ntämä olisi valmis.\n\nJa savupiippu katolle, veisteli Dammert.\n\nJa lasiovet ilmakäytävän päihin.\n\nJa pitkä penkki, jotta voisi istua.\n\nJa ravintola toiseen päähän!\n\nHe nauroivat kuin koulupojat, oikein kikattivat. Valtioneuvos\nkysyi Hesseltä, uskaltaisiko täällä polttaa yhden savukkeen, hyvin\nvarovaisesti.\n\nKiellettyhän se oli, mutta jos nyt herra valtioneuvos kuitenkin\npolttaisi. Olihan heitä tässä monta miestä katsomassa, ettei mitään\nvahinkoa tapahtuisi.\n\nJa todistamassa, jos tulisi tulipalo.\n\nTaas naurettiin, ja valtioneuvos sytytti. Hemming halusi seurata\nesimerkkiä, mutta puutavarakonttorin esimies vastusti: yksi polttaa\nkerrallaan ja toiset katsovat perään. Miehissä sammutettaisiin savuke\nja haudattaisiin maahan.\n\nHyvä. Siis herra valtioneuvos aloitti. Toiset asettuivat selin\nilmakanavan suihin päin, ettei tuuli päässyt häiritsemään\ntupakoitsijaa. He tukkesivat käytävän niin täydellisesti, ettei\nkyventäkään lennähtänyt ilmaan. Hemming oli työntänyt päänsä\nvirkaveljensä ja Hessen pään väliin ja ahmi nyt hyvältä tuoksuvaa\ntupakan savua.\n\nTästähän me saamme kaikki, sanoi hän nauraen. Ei tarvitse meidän\npolttaakaan.\n\nValtioneuvos naureskeli: Tämä muistuttaa niin elävästi kouluaikaa,\njolloin poltettiin varkain.\n\nVarkainhan nytkin poltettiin, huomautti Hemming.\n\nNiinpä niin... luvattomissa he olivat. Jos tämä Karlsson tahtoisi\nheidät ilmiantaa, he saisivat sakkoa.\n\nEräs halkokirjureista virkkoi: Mutta Karlssonhan itse antoi luvan.\n\nSiis hän oli pääsyyllinen.\n\nHe purskahtivat jälleen raikuvaan nauruun. Merkillistä, kuinka\naikaihminenkin toisinaan voi vähästä iloita. Tässä oli heitä kahdeksan\nrautatien herraa, itse päätirehtööri mukana, ja he ilakoivat kuin\nvallattomat vekarat. Mistä se johtui?\n\nTämä sade ja tämä erikoinen pakopaikka. Ne riisuivat heiltä heidän\nvirka-arvonsa.\n\nNo, nyt oli savuke lopussa, ja valtioneuvos sammutti sen huolellisesti.\nSitten se haudattiin käytävän pohjalle, ja jokainen tallasi paikkaa\nkuin todistukseksi, että olivat olleet mukana yhteisessä rikoksessa,\njosta ei hiiskuttaisi kenellekään.\n\nMutta he eivät olleet ottaneet huomioon, että savu, nyt sateen\nlakattua ja ilman tyynnyttyä, leijaili molemmista käytävän suista\nulos. Veturitallin vahti Kerppola sattui kulkemaan ohi ja huomasi sen.\nHän kuuli naurua aumasta ja päätti yllättää pahantekijät itse työssä.\nHänellä ei ollut aavistustakaan, keitä hänen apajassaan oli.\n\nVai täällä te perkeleet tupakoitte, ja Puu-Kaalsonni on nimenomaan\nkieltänyt! Ulos joka sorkka!\n\nFiuu! Herrat pyrähtivät vastakkaiselta puolen ulos ja lähtivät\njuoksuun. Tämä viimeinen näytös heitä vasta huvitti. Valtioneuvos\nharppasi minkä koivista lähti. Taisi olla ensimmäinen kerta Suomen\nvaltionrautateiden historiassa, jolloin päätirehtööri juoksi pakoon\ntallivahtia. Onneksi oli auman päässä niin paljon tavallisia pinoja,\nettä he niiden suojassa pääsivät onnellisesti talliin. Siellä he\njälleen ryhdistäytyivät, vaikka Hemming läähättikin kuin loppuunajettu\nhevonen.\n\nSakrament! Olimmepa joutua kiikkiin! puuskutti hän ruotsiksi. Mahtoiko\nse tuntea meitä?\n\nTuskin.\n\nHesse meni tallin ovelta katsomaan, Sieltä harppasikin jo Kerppola\ntallia kohti ihan punaisena kasvoiltaan. Hän huomasi Hessen ja nosti\nlakkia.\n\nHesse: No, mitä se Kerppola juoksee?\n\nKerppola: Kun tuolla oli muutamia heittiöitä tupakoimassa ja pääsivät\nkarkuun.\n\nHesse: Missä?\n\nKerppola: No, tuolla uudessa aumassa! Ja päätirehtööriä odotetaan\ntulevaksi. Helkkari, jos olisivat polttaneet ilmaan koko hökötyksen,\nennenkuin se olisi tarkastettu.\n\nHemming supatti valtioneuvoksen korvaan: Tai heti välittömästi\ntarkastuksen jälkeen.\n\nNyt huomasi Kerppola toisetkin herrat. Hän ei enää uskaltanut panna\nlakkia päähänsä, vaan seisoi hämillään ja kumarrellen vieraiden edessä.\n\nValtioneuvos astui hänen luokseen: Tekö olette tallivahti?\n\nNiin.\n\nHyvä on. Olen kuullut, mitä olette kertonut. Olette hyvin täyttänyt\nvelvollisuutenne. Pidän teidät muistissani.\n\nKerppola, jonkun verran yksinkertainen ja likinäköinen äijä, oli\nihmeissään. Tuota... kuka se oli tämä herra?\n\nHesse selitti.\n\nVai itte päätirehtööri! Tuota... niitä oli täällä Itäsuossakin\nkaikenkaltaisia luffareita, jotka maleksivat pitkin rautatien aluetta\nja tupakoivat kielletyissä paikoissa. Niinkuin äskenkin tuolla uuvessa\naumassa.\n\nValtioneuvos: Näittekö, montako niitä oli?\n\nKerppola: En tarkalleen, kun ilmakäytävä on niin pitkä. Mutta yksi\nainakin oli pitkä roikale.\n\nHemming iski toisille silmää. Herrojen oli vaikea pysyä vakavina.\n\nHyvä! Saatte tuosta vähän tupakkarahaa. Mutta älkää tupakoiko aumassa.\n\nKerppola huitaisi kättään: Enhän minä... johan nyt, hui hai! Suur\nkiitosta vain, herra päätirehtööri!\n\nHe lähtivät, ja ulkona halkopinojen välissä pääsi ilo valloilleen.\nValtioneuvos virkkoi: Ensi kertaa elämässä on minua vasten kasvoja\nsanottu »pitkäksi roikaleeksi». Ja ihmeellisintä vain on, että minun\ntäytyy myöntää sanojan olleen oikeassa.\n\nHohhoo, hehhee, hahhaa! Tallin edusta kaikui herrojen naurusta.\n\nNo niin, no niin... kaikkea sitä sattui! Olipas se! Mutta kukaan älköön\nhiiskuko tästä mitään.\n\nEipä tietysti — se oli selvä. Vaikka jokainen odotti sopivaa\ntilaisuutta päästäkseen siitä kertomaan.\n\nPoikettiin Hessen konttoriin. Siellä tarkastettiin kirjanpito.\nHesse oli pitänyt tarkan päiväkirjan. Herrat katselivat numeroita,\nvertailivat ja arvostelivat. Päät yhdessä he olivat painuneet\npapereihin, aivan kuin olisivat tutkineet uuden, vastalöydetyn maan\nkarttaa.\n\nPuutavarakonttorin esimies virkkoi: Kyllä se on merkillistä!\nKuivamisprosentti melkein suurempi kuin tavallisissa aumoissa.\nSapperment! Se on tietysti moninkertainen veto, joka sen saa aikaan.\n\nSiitähän se tietysti riippui.\n\nTjah! Kyllä tämä otetaan käytäntöön, ihan varmasti. Nuoret miehet,\nottakaapa oppia, kääntykää tämän aumaamistieteen professorin puoleen\nneuvoja saadaksenne. Hän selittää.\n\nJa taputellen halkokirjureita olkapäälle päätirehtööri hymyili\nlempeään, isälliseen tapaansa.\n\n\nJoulukuussa sai Hesse kirjeen Kanadasta. Siinä eräs suuren\npuutavarayhtiön johtaja pyysi häneltä uuden auman piirustuksia ja\nvalokuvia. Hän oli sattumalta saanut käsiinsä erään ruotsinkielisen\naikakauskirjan, jossa oli ollut mainitun auman kuva. Heillä oli\nKanadassa vaivattu paljon päätä uusilla — aumalaitteilla. Mutta\nmahdollisuudethan olivat niin kovin pienet, halon muodosta johtuen.\nNyt hän halusi ottaa käytäntöön Hesse Karlssonin keksimän auman, sillä\nheillä hakattiin vuosittain suunnattomat määrät polttopuita.\n\nHesse lähetti. Jonkun ajan kuluttua hän sai samalta henkilöltä\nenglanninkielisen metsätieteellisen aikakauskirjan numeron, joka\nsisälsi laajan artikkelin hänen keksinnöstään. Hänen nimensä vain\noli muuttunut »Karsoniksi». Kirjoituksessa tehtiin selkoa uudesta\nkeksinnöstä ja ylistettiin sen tekijää, jota muuten kiitettiin\nmonivuotisista tieteellisistä töistä juuri metsäopin alalla.\n\nHesse nauroi. Hän meni Melindan luo ruokasaliin ja näytti artikkelia.\n\nKanadassa minusta on tehty tiedemies... ajattelepas! Kaikkea ne\nkeksivät.\n\nMutta käytännöllinen Melinda huomautti: Sinun olisi pitänyt vaatia\ndollareita sieltä. Nyt olet antanut piirustukset ja kuvat ilmaiseksi.\n\nHesse kynsi päätään: Olisivatkohan nuo mahtaneet antaa?\n\nMiksei...ihan varmasti.\n\nMitä tyhjiä... vai vielä tässä dollareita! Ilmankin nostetaan miestä\npilviin. Etkö ole huomannut, että minusta on tullut merkkihenkilö?\nDammertkin on esittänyt lähempää tuttavuutta. Ajattelepas... se kuuluu\nolevan harvinainen tapaus — aivan niinkuin tämä minun aumajuttunikin.\nVai dollareita! Kissa!\n\nJa Hesse puristi vaimoaan hellästi niskasta aivan kuin opettaja\noppilasta, joka on antanut väärän vastauksen.\n\nMutta silloin sieppasi Melinda häntä kaulasta, taivutti puoleensa ja\nsuuteli tulisesti.\n\nRakas Puu-Kaalsonnini! Minähän olen sanonut, että näissä käytännöllisen\nelämän asioissa sinulla on puusta pää!\n\n\n\n\nXII.\n\n\nHessestä on tullut oikea koti-ihminen.\n\nKaikki vapaa-ajat, sunnuntait ja iltapäivät hän omistaa perheelleen.\nHän on kieltäytynyt vastaanottamasta asiamiehiä muina kuin\nvirka-aikoina. Se herättää tietysti murinaa, mutta Hesse ei välitä\nsiitä. Piti kai halkokirjurillakin olla oikeus elää kotinsa\nkeskuudessa, kun kerran oli perhe — vaimo ja kolme lasta.\n\nHän seuraa huolellisesti lastensa opinnoita. Kaksi vanhinta käy\nyhteiskoulua, poika kolmannella ja tyttö ensi luokalla. Nuorin on\nvasta kansakoulussa. Itäsuohon oli perustettu yhteiskoulu, ja Nestori\nHällström, vanha koulutoveri ja Leppäsaaren aikuinen tuttava toimi sen\njohtajana. Hän oli tietysti luonnontieteilijä — niinkuin arvatakin\nsaattoi... vanha kissantappaja!\n\nHesse kävi aluksi hänen luonaan, mutta sitten käynnit lakkasivat.\nHänestä oli tullut sellainen erakko, ettei hän paljon seuraa kaivannut.\nSitä oli yllin kyllin. Silloin kuin hän ei oleskellut perheensä\nparissa, hän istui hautautuneena kirjoihinsa.\n\nKirjat — mikä ihmeellinen maailma, mikä tiedon ja hengen rikkaus!\nIhmiskunnan jaloimmat olivat jättäneet perintönsä jälkimaailmalle,\nhelmiksi kiteytyneitä kyyneleitä ja kultaharkoiksi valettuja uhrauksia\nja kärsimyksiä. Sellaisessa seurassa kului aika.\n\nHän rakasti erikoisesti matkakirjallisuutta. Kun hän ei milloinkaan\npäässyt ulkomaille, hän teki nuo matkat kirjojen avulla. Jo\nkoulupoikana hän oli lukenut Liwingstonen ja Stanleyn retkistä. Nyt\nhän seurasi Yrjö Aukusti Wallinia, Castrénia ja Lönnrotia heidän\nmatkoillaan. Ja ne korvasivat hänelle paljon.\n\nMonien kirjailijoiden joukosta hän oli vähitellen valinnut\nmielikirjailijansa ja niiden teoksia hän tutki perusteellisesti.\nKotimaisista olivat Kivi, Juhani Aho ja Pakkala etusijalla —\nviimeksimainittu senvuoksi, että hän kuvasi hänen kotikaupunkiaan.\nUlkomaalaisista taas hän rakasti erityisesti Frensseniä ja Walter\nScottia — viimeksimainittua mm. hänen pitkäveteisyytensä vuoksi.\n\nOli nautinto seurata tuollaista verkkaan kulkevaa kertomusta, jossa\njokainen tapaus, jokainen pieninkin sivuseikka mahdollisimman tarkasti\nkuvattiin. Hän oli turhantarkka luonne, joka omassa elämässään noudatti\njuuri samankaltaista järjestelmää kuin kuuluisa skotlantilainen\nteoksissaan. Hän nautti kaivelemisesta. Pikkupoikana hän oli kaivellut\nkaikki rikkaläjät ja Karstenin tehtaan parkkikasat. Nyt hän kaiveli\nelämää, omaansa ja muiden. Sen vuoksi hän nautti kirjoista, joissa tätä\nmenettelytapaa seurattiin. Ja Walter Scott oli mestari siinä.\n\nSamoin hän rakasti kirjallisuutta, jossa Suomen heimon\nvaiheita selostettiin — tapahtuipa se sitten tieteellisessä tai\nkaunokirjallisessa muodossa. Hän oli saanut veriinsä heimopisaran.\nSiitä johtui hänen vastenmielisyytensä yleensä ruotsalaisia kohtaan.\nHän ei tuntenut olevansa yhtä henkeä heidän kanssaan. Mutta Unkari — se\noli toinen kotimaa, vaikk'ei hän ollut koskaan siellä käynyt!\n\nJo koulupoikana hän oli lukenut kaiken, mitä unkarilaisesta\nkirjallisuudesta siihen aikaan oli suomeksi käännetty. Hän tunsi Mauri\nJókain. Mikä häntä tuossa kirjalijassa erikoisesti miellytti, oli hänen\nrikas, hersyvä kielensä, hänen tavaton mielikuvituksensa ja huumorinsa,\nmutta ennen kaikkea: hänen tenhoava tunnelmallisuutensa. Hän saattoi\ntehdä sielun terveeksi ja sairaaksi yhdessä käden käänteessä! Hesse\nnimitti häntä »Suureksi Taikuriksi», ja hänen teostensa ääressä hänen\nei koskaan tullut ikävä.\n\nPienistä varoistaan hän oli uhrannut paljon kirjallisuuteen. Hänellä\noli se mielipide, ettei kirjojen ostamisen vuoksi vielä kukaan ollut\ntehnyt vararikkoa. Ei ainakaan hän ollut kuullut. Vaikka hän ei ehkä\nheti olisi joutanutkaan lukemaan jonkun kirjailijan teosta, hän\nkuitenkin hankki sen. Heidän työtään piti tukea, ja paras tapa, millä\nyleisö saattoi sen tehdä, oli ostaa kirja. Näissä asioissa hänellä oli\nvalistuneemmat mielipiteet kuin monella virkatovereistaan.\n\nHän opetti lapsilleen kirjojen käsittelyä. Piti aina pestä kätensä,\nennenkuin ryhtyi lukemaan. Muutoin kirjat tahraantuivat. Likainen kirja\noli kuin likainen, hoitamaton lapsi, jota oli ikävä katsella. Jokainen,\njoka sellaisen näki, ajatteli heti hänen vanhempiansa. Minkälaisia\nne olivat... mikseivät pitäneet lapsiaan siisteinä... huolimattomat,\nlaiskat vanhemmat. Hän puheli: Katsokaapa... jokainen lapsi, jokainen\nihminen on kuin kirjan isä tai äiti. Miten kirja on pidetty — siitä\nsaattoi myös päättää, millainen oli pitäjä.\n\nSe oli käytännöllistä opetusta. Vanhin poika, Heikki, pyysi saada\nkatsella suurta saksalaista eläinatlasta. Ovatko kädet puhtaat? Poika\nlaski kämmenensä kirjoituspöydän reunalle ja käänteli niitä. Hyvä on...\nsaat ottaa. Ja poika riensi pois, suuri kirja kainalossa.\n\nMutta muista, että käännät lehteä oikein, niinkuin isä on opettanut! Ei\nsaa kastella sormia eikä plotata.\n\nKyllä poika sen tiesi, mutta vaikeampi oli saada tyttöä oppimaan.\n\nTämä oli vilkas yhdeksänvuotias, joka ei koskaan tahtonut malttaa.\nHänellä oli aina sellainen tulinen kiiru. Kirja polvellaan hän etsi ja\netsi sellaisella vauhdilla, että lehdet vain kahisivat hänen käsissään.\n\nHesse kiivastui: Eikö Markreeta muista, miten isä on neuvonut?\n\nJa tyttö veti päänsä hartiain väliin ja polvi koholla rupesi hyvin\nvarovaisesti kääntelemään kirjan lehtiä aivan kuin peljäten, että ne\npienimmästäkin kosketuksesta turmeltuisivat. Hesse seurasi aikansa\ntuota askartelua, hymähti itsekseen ja painui huoneeseensa.\n\nSilloin tällöin hän piti talossa katselmuksia. Kulkien ympäri\nhuoneita hän tarkasti, olivatko kaikki esineet paikoillaan. Hän\nsiirsi tuoleja, korjasi taulujen asentoa ja hermostui, jos yleensä\nnäki jotakin vinossa. Hän ei saanut rauhaa, ennenkuin se oli asetettu\nkohdalleen. Poiketen ruokasaliin hän piti oikean piispantarkastuksen.\nOlivatko koulukirjat eheitä, oliko jokaisessa päällyspaperit? Lapset\nsaivat näyttää hänelle. Hän selaili kirjoja, teki huomautuksia\n»koirankorvista», ukon päistä ja muista piirustuksista. Tuli oikein\ntalkoolla hankaaminen. Pyyhekumit kourassa he tekivät suursiivousta,\nHessen koko ajan pitäessä opetuspuheita.\n\nTarkastusta jatkui. Hesse nuuski joka paikan. Hän ihan vainusi\npienimmänkin puutteen ja epäjärjestyksen. Hän kurkisti sängyn alle:\nrajoiksi pidetyt saappaat makasivat siellä oman onnensa nojaan\nheitettyinä.\n\nNousi hirveä meteli: Eikö isä ole sanonut, että kenkä on _heti_\nvietävä suutariin, kun se on hiukankin rikki? Siten se kestää\nkauemmin. Katsokaa nyt... tähän ei keisarin hovisuutarikaan saisi enää\npuolipohjaa!\n\nJa saapas lensi kolahtaen nurkkaan.\n\nMelindakin riensi siihen hätään. Mikäs nyt taas? Ahaa... Hessellä oli\njälleen tarkastusmaniansa. Hän koetti välittää, mutta silloin Hesse\nvasta todenteolla suuttui: Aina sinä puolustat niiden huolimattomuutta!\n\nSe ei ollut oikein hyvä, että lapset näkivät isän ja äidin riitelevän.\nHe tajusivat kyllä isän olevan oikeassa, mutta samalla heille teki\nhyvää, että äiti asettui heidän puolelleen. He seurasivat jännityksellä\nväittelyn tulosta.\n\nMelinda kiihtyi: Enhän minä puolusta... sitä minä vain, ettei nyt\ntarvitsisi noin tavatonta meteliä nostaa!\n\nJa silloin hän tavallisesti rupesi itkemään.\n\nSe oli Hesselle liikaa. Hän ei kärsinyt nähdä vaimonsa itkevän. Ottaen\nMelindaa kaulasta hän nöyrästi pyyteli: Älä itke! Minä olen sellainen\nkotityranni.\n\nNiin — sellainen Hesse oli, ainakin muutamissa asioissa. Mutta niin\nihmeen hyvä ja kunnon mies muuten — siitä huolimatta. Kun hän oli\nhyvällä tuulella, säteili koko talo iloa. Palvelustyttökin keittiössä\ntuli paremmalle päälle.\n\nMelinda virkkoi: Tulehan keittiöön... senkin tarkastaja, niin annamme\ntytön kanssa sua kapustalla otsaan, että kyllä muistat!\n\nNyt uskalsivat jo lapsetkin nauraa. Ukkospilvi oli onnellisesti ohi, ja\n»sateen» jälkeen paistoi taas kirkas päivä.\n\nSellaista se oli. Päivät kuluivat toisensa jälkeen. Hesse puuhasi\nhalkovajassa. Hän pilkkoi puita ja latoi ne säännöllisiin pinoihin.\nHänhän tunsi ammatin. Mutta se häntä harmitti, että halkokirjuri,\njoka huolehti koko varastojakson puista, sai itse polttaa kaikkein\nhuonointa lajia... puolimärkiä liekoja, joita ei kenellekään uskaltanut\nlähettää. Parhaalla tahdollakaan ei aina voinut järjestää niin, että\nkaikki halkovarastot olisivat aikanaan kuivuneet. Siihen vaikuttivat\npitkälliset syyssateet, säilytyspaikkojen tulvehtimiset ja sen\nseitsemätkin seikat. Näin jäi usein luu jakajan kouraan. Mutta sehän\nkuului maailman tavalliseen menoon ja järjestykseen. Puhumattakaan\nsiitä, että olisi saanut puut vapaasti. Ei, kaikesta, kaikesta peri\nvaltio maksun — jos nyt ei korkeimman taksan mukaan niin kuitenkin.\n\nTyötä ja puuhaa siis oli. Vuoroin matkoilla, vuoroin kotona, vuoroin\nkonttorissa. Alituista kiertokulkua asemalta toiselle, ja aina\nsamat henkilöt, tutut kasvot ja tutut jaaritukset. Asemapäälliköt\njuonittelivat: heille ei oltu toimitettu puita aikanaan. Mikseivät\ntilanneet, senkin taulapäät! Olihan ohjesäännössä määrätty, että\n15 päivää aikaisemmin oli halkokirjurille ilmoitettava puista. —\nNalikkahalkoja? Monet asemapäälliköt tiukkasivat niitä. Eivätkö he\ntienneet, ettei niitä vapaussodan jälkeen enää oltu käytetty? Ne\nolivat _ryssän_ aikaista tavaraa. Tietysti... ne olisivat olleet\nkäytännöllisiä, valmiita heti pilkottaviksi. Mutta kun niitä ei enää\nollut, niin ei ollut. Ja sillä hyvä! Rautatiehallitus ei niitä enää\ntilannut. Niiden käytäntöön ottaminen oli muuten ollut ainoa valopilkku\ntuona santarmivallan synkkänä aikana. Mutta — monet asemapäälliköt\nolivat niin mieltyneet nalikkahalkoihin, että olisivat ehkä ottaneet\nryssät takaisin niiden vuoksi.\n\nMahtoikohan mikään muu ala olla niin tappava, niin henkisesti\nkuolettava kuin rautatievirkamiehen? Kiinnyttiin mitättömiin\npikkuseikkoihin, muututtiin pikkumaisiksi, riideltiin ja kinasteltiin.\nHaettiin aihetta rettelöihin jonninjoutavista syistä. Jokainen oli niin\nmahdottoman suuri herra, niin itsetietoinen ja mahtava. Ihmisparat!\n— koettivat pitää päätään pinnalla luulotellun oman arvon tunnon ja\nherkästi loukkaantuvan itserakkauden varassa. Vai ei Puu-Kaalsonni\nmeinaa minulle halkoja antaakaan? Niin — siinä oli taas vastassa muuan\nhärkäpää. Mullisteli ja uhkaili: _Minä_ tulen tekemään valituksen.\nMinä tulen kotiin _kesälomalta_ — ja halkovaja aivan tyhjä. Ei tikun\npalasta... ei edes niin paljon, että saisi kahvipannun kiehumaan!\n— Mutta eikö asemapäällikkö muistanut sopimusta: vasta kesäloman\n_jälkeenhän_ puut piti toimittaa. Ja sitä paitsi: vajassa oli\nvielä puita kokonaiseksi viikoksi. Hän, Karlsson, oli käynyt sitä\ntarkastamassa sillä aikaa kuin herra asemapäällikkö oli kesälomalla.\nMitäs muuta kuin valitus rautatiehallitukseen, selityksenanto ja piste.\nAsemapäällikkö sai pitkän nenän. Mutta taas oli mennyt aikaa turhaan\nkirjeenvaihtoon.\n\nOlisi tästä jo siirtynyt jonnekin muualle.\n\nHesse sahaa halkovajassa. On talvi ja tulipalopakkaset.\n\nHuoneita sai lämmittää aamusta iltaan, eikä lyhyinä iltapuhteina\ntahtonut ehtiä pilkkoa niin paljon kuin olisi tarvittu. Viime päivinä\nolikin tallimies Kerppola auttanut häntä.\n\nPuu katkeaa toisensa jälkeen, ja Hesse miettii elämän kulkua. Noin\nse kului... hiljalleen, huomaamatta, eikä ihminen ajatellut, että\nkuolema läheni. Sahan puoliväliin päästessä ei halko vielä järkkynyt\nvähääkään. Mutta kun elettiin yli keski-iän, niin jopahan alkoi tuntua.\nEi oltu enää nuoria. Työ ei sujunut yhtä reippaasti kuin ennen. Ja\nsiinä seitsemänkymmenen korvissa alkoivat jo kädet tutista niinkuin nyt\ntutisi tuo halko sahan viiltäessä viimeisiä vetojaan. Kunnes yht'äkkiä\n— kratsh! — ja kuolema oli tullut.\n\nHesse heitti koivunpalaset syrjään ja otti uuden halon.\n\nMutta sellaista oli elämän kulku — suurin piirtein. Sisältö oli\nitsekullakin hiukan erilainen... toisella enemmän myötäkäymistä...\ntoisella vähemmän. Mutta samat alkuja loppupisteet: syntymä ja kuolema.\nIhminen oli vain niin tyytymätön... pakkasi nurisemaan.\n\nHänellekin oli annettu toiveita mahdollisesta ylennyksestä sen auman\nkeksinnön jälkeen. Siitä olivat puhuneet suuret ja pienet herrat.\nMutta — mitään ei ollut kuulunut. Kerran hän oli hakenut etelämmäs,\npääkaupungin lähellä olevaa paikkaa, mutta ansioituneemmat olivat\nmenneet edelle — niinkuin luonnollista olikin. Halkoauma ei ollut\nauttanut mitään.\n\nHän oli vain pitänyt silmällä sitä seikkaa, että pojan olisi helpompi\nopiskella ylioppilaaksi tultuaan. Ja olisihan ollut somaa hänenkin\npäästä lähemmäs pääkaupunkia. Muutamat hänen luokkatovereistaan olivat\nvalloittaneet sen jo aikoja sitten. Sohlstråhle oli kuuluisa runoilija,\nSamppa Gutzén etevä lakimies ja Eino Åman suuren kustannusliikkeen\njohtaja. Vuosikausiin hän ei ollut tavannut heitä.\n\nOlisipa hänenkin ollut mukava asua jossakin pääkaupungin lähistöllä\nja tavata vanhoja tovereitaan. Ne matkustivat harvoin täälläpäin, ja\nhänellä taas Helsingissä käydessään oli aina niin tulinen kiiru, ettei\njoutanut heitä hakemaan. Halot, kirotut halot, pitivät häntä ainaisessa\nsaarroksessa.\n\nTaas rasahti koivupökkelö poikki, ja Hesse iski uuden kimppuun. Mistä\nne tällaiset ajatukset syntyivät? Oliko hän muuttumassa katkeraksi —\nhän, entinen, iloinen Hesse Karlsson, joka kahden kuivan, toisiaan\nvastaan kalskahtavan koivuhalon äänestä oli oppinut erottamaan elämän\nlaulun?\n\nSiltä tuntui.\n\nHän koetti puhella itselleen järkeä. Ei pitänyt kapinoida. Oli paras\ntyytyä osaansa. Olihan hän jo saanut niin monesta haaveesta luopua.\nItalia ja Rooma... professuuri ja tieteellinen työskentely... oh, hän\noli jo oppinut sen taidon! Mitähän olisivat rautatiehallituksessa\narvelleet, jos hän olisi hakenut avoinnaolevaa puutavarakonttorin\nesimiehen virkaa? Dammert oli kehoittanut, Krank oli kehoittanut: Hae,\nhiivatissa! Sinullahan on ansioita. Hän oli lyönyt leikiksi koko jutun.\nVai ansioita! Yksi vaivainen halkojen aumaamislaite. Äläs keksintö!\n\nTaas taittui puu, ja uusi heitettiin pukille. Olisi vieläkin aikaa.\nViikon päästä meni hakuaika umpeen. Ehtisi vieläkin... ehtisi hyvin.\nMutta hän ei hae — hän ei halua tehdä itseään naurunalaiseksi. Kyllä\nhän nämä ylenemismahdollisuudet tällä alalla tunsi. Puu-Kaalsonnina hän\nsai elää ja Puu-Kaalsonnina kuolla...\n\nKratsh! Taas meni halko poikki. Tämähän kävi kuin rasvattu. Olikin jo\niso läjä sahattuja koivunpätkiä, kunhan ehtisi pilkkomaan.\n\nSamassa pimeni oviaukko, ja Hesse vilkaisi sinnepäin. Kerppola siellä\nseisoi.\n\nHesse keskeytti työnsä: Vai jo Kerppola taas joutaa. Täällä olisikin\niso urakka.\n\nMutta Kerppola ei ollut tullut puita pilkkomaan. Hänellä oli muuta\nasiaa. Halkoskriivaria oli käsketty konttoriin.\n\nHesse katseli miestä pitkään. Mitä siellä nyt? Eipä hänen tietääkseen\npitänyt olla minkään puutetta.\n\nKuka käski?\n\nAsemapäällikkö.\n\nJohan nyt kummat.\n\nHän lähti niine hyvineen, vanha takkirääsy päällä ja kintaat kädessä.\nEi hän oikein näyttänyt herrasmieheltä. Mutta — kukapa se halkovajaan\npani parhaimpansa.\n\nLunta oli tavattomasti, tiet aivan tukossa ja pakkanen pureva. Junat\nmyöhästyivät, ja lumiaurat saivat olla ympäri vuorokauden liikkeessä.\n\nAsemalla hääri miehiä kinosten kimpussa. Ne raivattiin pois ja vietiin\navovaunuilla kauas etelävaihteen taa. Yksi hyväpuoli tästä kuitenkin\noli: saivathan köyhät ihmiset tällä tavoin työtä.\n\nKonttorissa oli kaikki niinkuin ennenkin. Krank tuli häntä vastaan ja\nsilmää vilkuttaen osoitti asemapäällikön virkahuoneen ovea.\n\nHesse naputti ovelle. Hänen sydämensä hakkasi kuuluvasti. Mitähän tämä\nkaikki oikeastaan merkitsi?\n\nSisään!\n\nSiellä istui Dammert pöytänsä takana juhlallisena kuten tavallisesti.\nTukka oli jo ruvennut valkenemaan huomattavasti. Hän lähenikin jo\nkuuttakymmentä.\n\nIstu, ole hyvä!\n\nHesse noudatti kehoitusta. Dammert otti pöydältä sähkösanoman ja\nkääntyi Hessen puoleen.\n\nRautatiehallituksesta tiedustellaan, aikooko halkokirjanpitäjä Karlsson\nhakea avoinnaolevaa puutavarakonttorin esimiehen virkaa. Jollei, niin\nhäntä kehoitetaan siihen.\n\nDammertin kasvot säteilivät: Katsopas nyt... johan minä sanoin! Sinä\ntulet saamaan siirron ja vielä sangen huomattavan. Oletko pannut\npaperisi likoon?\n\nEn.\n\nNo, nyt tulee pitää kiirettä!\n\nHän ojensi Hesselle sähkösanoman, jotta tämä saisi omin silmin nähdä\nsen.\n\nNiin näkyi olevan. Ihmeellistä!\n\nTäällä on vielä toinenkin, mutta se on yksityistä laatua. Ole hyvä ja\naukaise se. Minä tahdon vain valmistaa sinua vakavaan uutiseen: sinun\näitisi on kuollut.\n\nHesse tuijotti asemapäällikköön kauhistuneena. Kumpi näistä sanomista\noli tosi? Hän toivoi, että tämä jälkimmäinen ainakin olisi ollut huhua\n— tai molemmatkin, samantekevä: molemmatkin. Oli omituista yht'äkkiä\njoutua kohtalon eteen, joka samalla kertaa otti ja antoi. Älköön antako\nmitään! Sallikoon hänen vain pitää, mitä hänellä oli.\n\nHän avaa sähkösanoman vapisevin käsin. Siinä seisoo: Äiti kuollut,\nvoitko tulla? Isä.\n\nSellainen kysymys!\n\nIsä oli monta kertaa kehoittanut häntä vanhassa kodissa käymään, ja hän\noli lupaillut, aikoen aikomistaan. Mutta niin olivat vuodet vierineet,\nettei hän ollut saanut lähdetyksi.\n\nHän muistaa päivän, jolloin hän kaksikymmentä vuotta sitten lähti\nkotikaupungin asemalta tänne Itäsuohon. Heitä oli paljon tovereita,\njotka menivät Helsinkiin lukujansa jatkamaan — kaikki muut paitsi\nhän. Siinä junan lähtöä odotellessa ja pakistessa oli joku tullut\nilmoittamaan, että hänen äitinsä seisoi ulkona. Hän oli rientänyt\nvaunun portaille, ja aivan oikein — siellä oli äiti-muori kyyhöttänyt\nasemalaiturilla villasukkaan kääritty kahvipullo kainalossa. Toin\nsinulle tämän, kun pidät niin paljon kahvista ja kun se asemilla on\nniin kallista. En muistanut kotona antaa.\n\nMuutamia tovereita oli myös tullut siihen, vaununsillalle, rikkaiden\npoikia, joilla oli rahaa ja tavaraa. Hän oli taistellut itsensä\nkanssa. Mitä hän tekisi... ottaisiko vastaan tuon villasukkaan\nkäärityn kahvipullon ja antautuisi toverien naurulle alttiiksi, vai\nkieltäytyisikö ottamasta ja siten ehkä loukkaisi äitiään? Se oli\nollut tuskallinen hetki. Viimein hän mahdollisimman lempeästi ja\nhienotunteisesti oli torjunut äidin tuomiset. Eipä hän nyt kahvista\nvälittänyt... eikä hänellä ollut pullollekaan paikkaa.\n\nAjattelin, että olisit pannut kapsäkkiisi.\n\nNiin... mutta sekin oli niin täynnä...\n\nSamassa oli juna viheltänyt, ja siihen oli äiti jäänyt seisomaan\nasemasillalle, niin hyljätyn ja avuttoman näköisenä. Hän oli koettanut\nkurkistaa, saadakseen vielä jotakin huutaa hänelle. Mutta äiti oli\njo ollut poispäin menossa, pää kumarassa, kahvipullo kainalossa, ja\nhänestä oli näyttänyt, että hän itki.\n\nTämä kuva oli monesti sukeltanut hänen mieleensä vuosien varrella. Se\noli vaivannut häntä, monesti kesken yönkin piinannut ja valvottanut\nhäntä. Oi, hän oli huomannut menetelleensä kauhean julmasti: oli\nkieltänyt vanhan, köyhän äitinsä! Pari viikkoa sitten hän oli\nviimeksi siitä kärsinyt. Hän oli kirjoittanut äidilleen ja kyynelten\nkostuttaessa kirjepaperia rukoillut rikostaan anteeksi. Oi, hän oli\ntehnyt sen monta kertaa, mutta viime kerralla oikein nöyrästi ja\nsydämellisesti. Samalla hän oli lähettänyt vähän rahaa!\n\nHesse Karlsson istuu asemapäällikön virkahuoneen sohvalla, ja viljavat\nvedet virtaavat poskia pitkin. Hän itkee kuin lapsi. Tuo vanha tapaus\non taas muistunut hänen mieleensä. Hän näkee äidin kumarassa kulkevan\npoispäin, villasukkaan kääritty kahvipullo kainalossa. Oi, oi, hänen\nrakas, köyhä äitinsä! Oliko hän mahtanut pojallensa anteeksiantaa?\n\nMiksei hän ollut ennemmin matkustanut kotiin, kun äiti vielä eli?\nOlisiko nyt ollut niin mahdoton järjestää virkavapautta? Ja miksei hän\nollut käyttänyt kesälomiaan? Hän, hullu, oli raatanut vain ja tässä\nalituisessa aherruksessa unohtanut pojanvelvollisuutensa.\n\nOikeassa oli Hemming ollut: kotikaupungissakäynnit kuuluivat neljänteen\nkäskyyn. Hän oli sen käskyn moninkertaisesti rikkonut. Hän oli tehnyt\nkuolemansynnin...\n\nHän nousee ja jättää Dammertille hyvästit. Ulkona puhaltaa kylmä\ntuuli. Se jäädyttää kyynelet hänen poskilleen. Hän tuntee itsensä\nniin yksinäiseksi ja hyljätyksi. Varmaankin oli äiti tuntenut juuri\ntällaista kaksikymmentä vuotta sitten...\n\nTähdet tuikkivat kirkkaasti, ne ihan kipenöivät. On pakkanen,\ntavattoman pakkanen. Hesse tarpoo lumista tietä kotiin päin, ja\nvähänväliä tulvahtavat silmät kyyneliä täyteen.\n\n\n\n\nXIII.\n\n\nPieni saattojoukko oli kerääntynyt hautuumaalle seppä Karlssonin vaimoa\nsaattamaan. Siinä oli vanhoja tuttuja, kirvesmies Partanen vaimoineen,\nSavuojan kummi, nyt naimisissa muutaman konepajan työmiehen kanssa,\nisän työtovereita: päällelyöjä Heikkilä, levyseppä Lax ja varastomies\nVäg. Sitäpaitsi omaisia, Anna-sisko miehineen, ja Ruunariveli, jota\nHesse ei ollut moneen vuoteen tavannut. Melinda ei ollut päässyt, kun\nnuorin lapsista oli sairastunut.\n\nHautakumpu on luotu umpeen ja seppelet laskettu. Niitä ei ollut monta:\nHessen, Melindan ja lasten yhteinen, Anna-siskon ja hänen miehensä,\nsekä Ruunarin. Lumipyry piiskaa seppelten nauhoja ja tuoreita kukkasia.\nHetken päästä talvi ne surmaisi.\n\nVanha Karlsson seisoo kummun ääressä avopäin, välittämättä siitä, että\ntuuli tuivertaa hänen harmaita hapsiaan. Hän on kumaraan painunut,\nkoukkuselkäinen äijä, jonka pieni partatupsu on ihan valkoinen.\n\nSiinä lepäsi nyt hänen vaimonsa Eetu-pojan rinnalla. Hyvä Jumala! Äsken\nvielä oltiin nuoria ja perustettiin yksinkertaista, vaatimatonta kotia,\nja nyt lepäsi puoliso tuossa, kylmässä haudassa. Niin nopeasti aika\nriensi.\n\nVanha Karlsson pyyhkäisee kyynelen silmänurkastaan ja astuu kummun\näärestä alas. Hän katselee lapsiaan kuin aprikoiden, että olivatko\nnuo hänen... nuo täysikasvuiset, terveet ihmiset. Hessenkin ohimoilla\nkimaltelee jo hopea. Niin nopeasti aika rientää.\n\nSiinä se äiti nyt nukkuu Eetun vieressä, sanoo hän hiljaisella,\nvärähtävällä äänellä, kuin tiedustaakseen lapsiltaan noin kautta\nrantain, että käsittivätkö nämä, kenet olivat menettäneet.\n\nOi, kyllä he sen käsittivät, käsittivät hyvin. Anna-siskon silmät\ntäyttyvät jälleen kyynelistä, ja Hessen pää painuu alas. Hänen\nsydäntänsä ahdistaa.\n\nPartasen kummit tulevat häntä kättelemään. He eivät ole olleet\nhautajaistalossa. Olivat vain muuten saapuneet vanhaa tuttavaa\nsaattamaan. Kummitäti on kutistunut kokoon, kasvot ryppyjä täynnä.\nMutta — vielä loistavat hänen silmänsä kirkkaina, ja vielä on hänellä\nsama omituinen tapa katsoa puhuteltavaa silmiin kuten ennenkin.\n\nNiin pitkä aika siitä, kun olen Hesseä nähnyt. Mitä — jo viisitoista\nvuotta?\n\nKaksikymmentäkin siitä karttuu. Aamulla räknäsin. Ei ole Hesseä nähty\nsitten kuin muutti täältä pois.\n\nPartanen puristi lujasti kummipoikansa kättä.\n\nJoo... olisi se Hesse saanut täällä ennemmin käydä... äiti häntä\nmonesti kaipasi, yhtyi Savuojan kummi puheeseen. Se Kaisa-vainaja\noli sellainen koti-ihminen, joka ei liikkunut missään. Liekö tuo sen\nkoommin etelässä käynyt, kun nouti Eetu-vainajan Helsingistä?\n\nEihän se ollut... kotinurkissa vain oli pysytellyt.\n\nMinä sitä monesti kehoitin, mutta eihän se halunnut lähteä. Yksin sain\nreissata.\n\nJa vanha Karlsson jatkoi: Sairauden aikanakin sanoin monta kertaa:\nSähkötetään Hesselle... kyllä hän tulee. Mutta ei hän antanut. Sillä on\npaljon työtä ja hommaa... ei häiritä poikaa, sanoi...\n\nHessen sydämeen pisti. Niin vaatimaton, niin itsensä unohtava oli\nhänen äitinsä ollut. Ei ollut halunnut häntä häiritä, vaikka oli\nkuolemaisillaan.\n\nHän virkahti: Eikä isäkään kirjoittanut...\n\nEihän tuota tullut... kun se oli jalkainsa päällä loppuun asti, vaikka\nsydäntä ahdistikin. Siihen se sitten muutamana päivänä nuukahti hellan\nääreen. Oli juuri kahvia keittämässä.\n\nKahvia keittämässä. Hessen mielessä vilahti tuo tuskallinen muisto. Hän\nkääntyi selin ja pyyhiskeli silmiään.\n\nLähdettiin paluumatkalle. Lunta oli tavattomasti. Hesse heitti vielä\nviimeisen katseen hautakummulle ja kuiskasi: Äiti!\n\nKuin arvaten, mitä pojan mielessä liikkui, sopotti isä hänen\nvieressään: Älä sinä sure... kyllä se äiti _sen asian_ anteeksiantoi.\nViimeksikin, kun tuli sinun rahakirjeesi, ilostui niin, että ihan itki.\nKyllä Jumala on antanut minulle hyvän pojan... uuven saalin saan tällä\nrahalla... Ostamatta se jäi — ja eipähän äiti sitä enää tarvihekaan...\n\nHesse puristi isänsä kättä, ja suuret kyynelet virtasivat poskia pitkin.\n\nPartasen kummitäti oli jäänyt heitä odottamaan. Hän katseli Hesseä\nkirkkain silmin: Täällä on meiltäkin jo kaksi... Hilda ja Priita. Mari\nse on Amerikassa — olet kai kuullut?\n\nHesse pyyhki silmiään: Olihan hän kuullut... ei vain ollut tullut\nkirjoitetuksi.\n\nEihän sitä nyt kaikille jaksa eikä ennätä kirjoittaa.\n\nOi, kuinka vaatimattomia nämä vanhukset olivat! Nyt vasta hän näki\nheidät oikeassa valossa. Hän tarttui Partasen kummitätiä kädestä ja\npuristi sitä liikutettuna.\n\nSamassa syöksähti heitä vastaan lihava, vilkas naishenkilö, joka\npuolittain juoksi. Hän kantoi suurta, kaunista seppelettä.\n\nVoi, Kaalsonni, kun minä myöhästyin! Pitikin sattua sen\nopettajakokouksen juuri samaan aikaan! Ja vaikka minä lähdin kesken\npois, niin sittenkin... Kuulkaa, joko te olette palaamassa?\n\nSe oli Matlinin Maija.\n\nHän tervehti kaikkia hätäisesti. Silmät räpyttivät alinomaa, ja pää\npyöri joka suunnalle.\n\nJa Hessekin on tullut... no totta kai! Pitihän toki äitiä tulla\nsaattamaan. Hyvä Jumala! Siinä olikin eri ihminen... se Kaalsonska!\nMutta kuulkaa — miten minä nyt sinne löydän...?\n\nVanha Karlsson lupasi lähteä opastamaan.\n\nSavuojan kummi katseli heidän jälkeensä: Siinä se on tohottaja, jolta\nei sanat pohjaan pala! Ja hän nauraa kihautti.\n\nHessen piti väkistenkin hymyillä. Savuojan kummi oli säilynyt niin\nsamanlaisena, niin täydellisesti muuttumattomana. Teki vain jonkun\nverran piinallisen vaikutuksen, että tuo arkipäiväinen piirre\ntällaisessa tilaisuudessa pisti niin selvästi näkyviin.\n\nHän keskusteli isän työtoverien kanssa. Kuinka siellä konepajalla asiat\nluisti?\n\nMikäpäs siellä... menihän se entistä uulaansa. Paljon siellä tietysti\noli muuttunut sen jälkeen kuin herra varastonhoitaja siellä oli\ntyöskennellyt. Mutta suurin piirtein katsottuna se oli samanlaista kuin\nennenkin.\n\nLax puuttui puheeseen: Onhan sinne tullut uusia koneita, poria ja\nsorveja, ja koko laitos käy sähköllä. Mutta — se taisi käydä jo herra\nvarastonhoitajan aikana?\n\nEihän se vielä silloin... höyryllä se kävi.\n\nJoo... minä houraan. Sähköhän saatiin vasta paljon myöhemmin.\n\nLevyseppä Lax kynsäisi korvallistaan. Hän oli oppinut selvästi suomen,\nvaikka tarkka korva vieläkin huomasi, että hän mursi. Partaset eivät\nsuostuneet lähtemään hautajaistaloon. Heidän piti rientää kotiin. Mutta\nhe pyysivät Hesseä käymään heillä. He asuivat vielä entisessä paikassa,\npormestarin talossa Torikadun varrella.\n\nHesse lupasi käydä.\n\nHe olivat pysähtyneet maantielle hautuumaan eteen. Väg selitti Hesselle\npaikalla tapahtuneita muutoksia.\n\nPortti oli ennen tuolla, niinkuin herra varastonhoitaja ehkä muistaa...\ntuon aallopin kohdalla — ja ylikäytävä oli siinä, missä nyt on tunneli\nradan alitse. Mutta liikenteen kasvaessa piti vanhat ylikäytävät\nhävittää ja johtaa tie tuolla tapaa.\n\nNiin — Hesse oli kyllä huomannut sen jo eilen, tullessaan. Tuollaiset\nlaitteethan olivat tavallisia Etelä-Suomen vilkkailla liikepaikoilla.\nMutta hän oli elänyt siinä uskossa, että täällä, kotikaupungissa,\nkaikki vanha säilyisi ennallaan.\n\nHän näki siinä vertauskuvan ajan hengestä. Ennen kuljettiin yli —\noltiin aatteellisia. Mutta nyt mentiin alitse — ajateltiin ainetta\nja aineen palvontaa. Materialismi, ihanteettomuus, oli saanut\njalansijan täälläkin, hänen rakkaassa syntymäkaupungissaan. Sen näki jo\nkoulupoikain kasvoista. Poissa olivat vanhat opettajat, sellaiset kuin\nrehtori Ringbom, lehtori Fogman ja Pete Nässling. Hänkin oli äskettäin\nkuollut. Hesse oli nähnyt hänet vilahdukselta viime keväänä Itäsuon\nasemalla, kun rehtori oli matkustanut Helsinkiin. Vaunun ikkunasta oli\nPete viittonut kädellään. Se oli ollut hänen jäähyväistervehdyksensä,\nvaikk'ei hän sitä silloin ollut aavistanut. Muutaman viikon kuluttua\nhän oli lehdistä lukenut, että Pete oli kuollut.\n\nSiinä oli Pasasen talo entisellä paikallaan, samannäköisenä kuin\nennenkin. Se ei ainakaan ollut muuttunut. Mutta katuvarsi oli saanut\nmonta uutta rakennusta, joita ei Hessen kouluaikana vielä ollut.\nRautatientakainen kaupungin osa oli isosti kasvanut viimeisten\nkahdenkymmenen vuoden kuluessa.\n\nHesse pyysi vieraita sisään. Pian kai sieltä isäkin palaisi.\n\nTuttu, rakas tupanen! Kaikki huonekalut samassa paikassa kuin ennenkin.\nHänen lukupöytänsäkin siinä solanpuoleisen ikkunan edessä. Nyt siinä\nei enää opiskellut kukaan, sen jälkeen kuin Ruunariveli oli koulunsa\nheittänyt.\n\nMuistorikas huone, nuoruuden surujen, ilojen ja toiveiden\npyhäkkö! Kuinka monta unelmaa olikaan tässä vaatimattomassa\npihanperäkamarissa uneksittu rakkaudesta, maineesta, suuresta,\nloistavasta tulevaisuudesta. Tuon pöydän ääressä oli koulupoika\nlukenut läksyjään... seurannut Kreikan ja Rooman sankareita heidän\nretkillään... Hannibalia Alppien yli ja Alkibiadesta maanpakoon,\nuneksien tulevansa heidän kaltaisikseen ja pystyvänsä uhmaamaan elämän\nkohtaloita heidän tavallaan.\n\nNiin — siinä oli tuo muistorikas, vanha pöytä, jonka ääressä hän\noli istunut haaveillen latinankielen professorinvirasta... lukenut\nläksynsä, hakenut sanansa, kirjoittanut pienellä, pyöreällä\nkäsialallaan. Sen ääressä hän oli surrut, kun Viktoria hänet jätti.\nNiin — Viktoria! Hän oli asunut tuon pihan toisella puolen. Ja nyt hän\noli — kaksi vuotta sitten — muuttanut Savoon takaisin.\n\nLapsuudenaikaiset tapahtumat täyttävät Hessen mielen. Hän muistaa mm.,\nkuinka hän ennen omin lupinsa riensi Mankiselle, saadakseen ovensuusta\nseurata noita hurjia tansseja, joita Hanna ja Jussi panivat toimeen.\nTuo riehakas, puolivilli meno oli toisinaan huumannut häntä niin,\nettä hän oli kilpaa hihkunut sotamiesten kanssa. Oli tuntunut niin\nmukavalta päästää luontonsa valloilleen... tuollainen oman sielunsa\nriehaantuneista tunteista hekumoiva, puolittain eläimellinen ja\nraaka, jossa oli heräävää aistillisuutta. Vielä kadullakin, kun äiti\nkäsipuolesta kiikutti häntä kotiin, oli hänen korvissaan soinut tuo\nrepäisevä soitto ja tanssin huumaava humu. Se souti suonissa villinä,\nvallattomana... saaden hänet vuoroin karahtamaan hehkuvan kuumaksi,\nvuoroin vilusta vapisemaan. Että pitääkin mennä tuollaiseen hoijakkaan\nja riehua siellä kuin päätön! oli äiti torunut.\n\nHänet valtasi omituinen tunne... kuin olisi äiti jälleen käynyt\nnoutamassa hänet kotiin, mutta toisenlaisesta juhlasta — sellaisesta,\njonka hänen oma sydämensä oli pannut toimeen. Hän oli koettanut antaa\nsille kauniita nimiä, kutsuen sitä milloin rakkaudeksi, milloin oman\nitsensä jaloimmaksi ilmaisumuodoksi, mutta se oli ollutkin vain\nintohimoa, erotiikkaa, joka tosin ei ollut päätynyt äärimmäisiin\nseurauksiin: aviorikokseen sanan tavallisessa merkityksessä. Mutta\nsinnepäin hän oli ollut menossa... syöksemässä itsensä ja Viktorian\nlopulliseen turmioon.\n\nNyt tuntui siltä, kuin olisi tuo lapsuudenaikainen Viktoria tullut\nhäntä auttamaan, tuo viaton tyttö, joka ei ymmärtänyt liehittelystä\npaljon enempää kuin hänkään. Tuntui, kuin olisi tuo Viktoria temmannut\nhänen silmiltään siteen ja huutanut: Katso, tuollainen sinä olet...\nhaluaisit ruveta hakkailemaan, mutta sehän on rumaa! Sillä jotakin\ntuonsuuntaistahan tyttö oli huudahtanut silloin, kun he yhdessä\npalasivat öljyä ostamasta.\n\nHessen sydämen täyttää hiljainen ilo. Lapsuudenajan Viktoria oli tuonut\nhänet takaisin hänen omalle itselleen... lahjoittanut hänelle takaisin\nsen, minkä täysikasvuinen Viktoria oli uhannut riistää: sydämen rauhan\nja sielun tasapainon. Se ei ollut selvinnyt hänelle ennen kuin nyt. Ei\nainakaan tässä muodossa. Nyt hän saattoi ajatella Viktoriaa, sielun\nkärsimättä siitä. Hänelle kuului tuo lapsuudenaikainen Viktoria,\nei tämä täysikasvuinen, joka oli toisen miehen vaimo. _Jos_ tämä\noli rakkautta, niin se ei ainakaan ollut luvatonta. Mutta — senhän\nei tarvinnut olla sitä. Se oli vain muisto, lapsuudenmuisto, jolta\ntäysikasvuinen, vaarallinen Viktoria, oli riistänyt vaarallisuuden.\nSillä siitähän oli koko tuo surullinen rakkausjuttu saanut alkunsa,\nettä hän oli elätellyt povessaan tätä lapsuudenaikaista kiintymystään\nja jälkeenpäin huomannut, mihin onnettomuuteen se johti. Nyt olivat\nmolemmat muistoja vain — muistoja, jotka hävittivät toisensa\ntäydellisesti.\n\nSe on mies, joka itsensä voittaa, kuuli hän jonkun sanovan vieressään\nja huomasi, että Anna-sisko seisoi hänen edessään kahvia tarjoten.\nHän oli vastannut Laxille, joka oli kertonut jostakin konepajalla\nsattuneesta rettelöstä. Hesse oli kuullut siitä vain katkelmia.\n\nHän katsahti sisareensa valoisasti hymyillen — aivan kuin antaen\nymmärtää, että tässä oli toinen, joka myös oli voittanut itsensä...\ntehnyt viimeisen tilin eräästä vanhasta asiasta. Hänestä oli senvuoksi\nniin vapauttavaa vastata sisarensa kysymykseen Melindan ja lasten\nvoinnista.\n\nJoo... kyllä ne hyvin jaksoivat — kaikki muut, paitsi että nuorin\npoika, Esko, oli sairastunut. Senvuoksi ei Melinda ollut päässyt\ntulemaan.\n\nParempi olikin, ettei tullut.\n\nHesse katsoi ihmeissään Savuojan kummiin. Mitä tämä oikein tarkoitti?\nHän punastui ihan korvia myöten.\n\nSavuojan kummi asetti kengänkärjet vastakkain ja tukien molemmilla\nkäsillä itseään sohvanreunasta, niinkuin hänen tapansa toisinaan oli,\nvastasi pehmeästi kuin olisi puhellut lapselle:\n\nJos suoraan sanon, niin en ole koskaan pitänyt siitä, että sinä menit\nnaimisiin. Olen ollut melkein vihassa sille sinun rouvallesi.\n\nKuinka niin? Hesse tunsi, että tässä oli vielä yksi ottelu oteltava\nMelindan ja lasten puolesta, ennenkuin kaikki olisi selvää.\n\nSavuojan kummi jatkoi äskeiseen tapaansa: Sinähän olit minun poikani.\nEtkö muista, kuinka repalehdit minun hameeni helmoissa. Olisin halunnut\npitää sinut kokonaan. Äitivainajankin kanssa monesti sinusta riitelimme.\n\nHessen täytyi nauraa: Kummi oli lapsellinen. Saattoihan hän siitä\nhuolimatta olla hänen poikansa, vaikka olikin naimisissa.\n\nMutta Savuojan kummi ei antanut jälkeen: Ei se ole sama. Sitä ei ole\nenää oma itsensä, kun on vaimo ja lapsia.\n\nMutta olihan kummitätikin naimisissa?\n\nMitäpäs minusta! Minä olen ottanutkin itselleni vain elättäjän.\n\nJa hän lyödä läimäytti miestänsä polvelle.\n\nNaurettiin. Eipä siinä aviomiestä kovin kiitetty.\n\nNiin se on! Minä se olen meillä, joka jöötä pidän! Ukolla ei ole\nturisemistakaan. Se on nietua, sanoi Matti-pastori!\n\nAsianomainen ei puhunut mitään. Naureskelihan vain hissukseen.\n\nHesse tunsi mielenkiintonsa kummitätiä kohtaan laimenevan. Eipä hän\nolisi uskonut, että tämän kiintymys häneen oli ollut noin itsekästä\nlaatua. Mutta — jos hänen piti valita Savuojan kummin ja Melindan\nvälillä, niin tulos oli selvä: ei hänelläkään ollut asiaa Savuojan\nkummin luo, koska tämä ei kerran voinut sietää hänen vaimoaan.\n\nHänen teki mieli sanoa se asianomaiselle suoraan, mutta sitten hän\najatteli, ettei se kannattanut. Hän kysyi vain: Ei kai äiti ollut\nsamasta syystä käymättä?\n\nEi... se kun se Kaisa-vainaja ei yleensä liikkunut missään.\n\nKai se oli uskottava, koskapa Savuojan kummi kerta sen sanoi.\n\nAnna-sisko vahvisti: Päinvastoin olisi äiti monesti halunnut nähdä\nMelindaa ja lapsia, mutta ei vain saanut lähdetyksi. Häidenkin aikana\nsairasti.\n\nNiinhän oli isä kertonut.\n\nHesse tunsi mielensä apeaksi. Omituista oli elämä. Äiti ei näe poikansa\nvaimoa eikä lapsia muuten kuin valokuvista. Eikä välimatka kuitenkaan\nollut sen pitempi. Syy oli tietysti ennenkaikkea hänen. Hänenhän olisi\npitänyt matkustaa, ottaa perhe mukaansa ja tulla näyttämään, kuinka hän\noli rikastunut. Mutta myöhäistä oli enää sitä katua. Tehtyä ei saanut\ntekemättömäksi.\n\nIsä tulla kolusi sisään ja takoi saappaitaan lumesta.\n\nLunta siellä on ja vahvasti. Pian se äidinkin hauta peittyy. Mutta —\ntuleepahan kevät ja sulattaa pois.\n\nHesse kysyi: Eikö Matlinin Maija tullutkaan?\n\nEi sanonut joutavansa. Käski vain sinun käydä siellä.\n\nHesse murahti jotakin. Paljonhan hänellä oli käymäpaikkoja.\n\nJa totta kai sinä meilläkin käyt?\n\nSe on tietty. Totta kai hän Savuojan kummin luona kävisi, vaikk'ei tämä\npitänytkään hänen vaimostaan.\n\nJa meillä tietysti myös, huomautti Anna-sisko.\n\nMeillä sinä et voi käydä, nauroi Ruunari-veli kuin huomauttaakseen,\nettä hän oli naimaton mies ja asui toisella paikkakunnalla. Mutta\nsamalla siihen sisältyi pieni moite Annalle, ettei tämä ollut häntä\nkutsunut.\n\nJa Ruunari tietysti myös...\n\nTietysti, tietysti, nauroi asianomainen, joka parast'aikaa seisoi\npöydän ääressä polvet hiukan koukussa ja kasvoilla velikulta.\n\nPitääpä puhaltaa tuosta yks rööki, kun ei kukaan käske ottamaan.\n\nIsä havahtui: Niin siinä on tupakkaa pöydällä. Ottakaa!\n\nTupakoitiin, juotiin kahvia ja haasteltiin. Annan mies rupesi puhumaan\nhengellisistä asioista — hän oli uskovainen. Vanha Karlsson vilkaisi\nHesseen kuin anteeksipyytäen. Ei kai tämä vain pahakseen pannut?\n\nHesse ymmärsi isänsä katseen. Eihän toki. Totta kai nyt hautajaisissa\nsopi Jumalasta puhua. Vaikkei hän uskonnollinen ollutkaan, hän lämpeni\nkuunnellessaan lankomiehensä haastelua.\n\nKyllä se mamma autuaana kuoli, vaikk'ei monesti kirkkoon joutanutkaan.\nOlisi vain Tönruuti saanut sen selvemmin sanoa.\n\nVanha Karlsson kynsäisi päätään: Selvästihän tuo puhui. Sanoihan se,\nmikä lepopaikka on Jumalan kansalla ototettavana.\n\nLankomies: Mutta minusta tuntui, ettei se oikein hyväksynyt mammaa\nsiihen paikkaan.\n\nKyllä, kyllä...\n\nHesseä rupesi keskustelu vaivaamaan. Jutella nyt... tuolla tavoin\näskenkuolleesta, joka päällepäätteeksi oli hänen äitinsä, hänen rakas,\nköyhä äitinsä — se oli epähienoa.\n\nHän virkkoi: Jos äidin autuaaksituloa kukaan epäilee, niin silloin saa\nepäillä kaikkien — summamutikassa.\n\nLankomiehen suu jäi auki. Loukkaantuiko se Hesse? Hän tunsi itsensä\njonkun verran araksi tämän rautatievirkamiehen seurassa, jota ei ollut\nennen tavannut. Hänhän oli juuri puolustanut mammaa... todennut, että\nhän jos kukaan oli pelastunut.\n\nNo niin — siirryttiin muihin asioihin.\n\nHessellä oli paljon kyseltävää. Kuka lääkäri oli äitiä hoitanut,\nminkälaisia rohtoja oli nauttinut? Oliko lääkäri käynyt kotona? Oliko\näiti ihan viimeiseen saakka ollut ilman apulaista j.n.e.\n\nEi se mamma huolinut ketään avukseen, selitti Anna-sisko.\n\nNiinhän se oli. Hän oli aina tottunut itse tekemään kaikki.\n\nLyhyt talvinen päivä rupesi hämärtämään. Isä aikoi sytyttää lampun.\nMutta vieraat estelivät ja rupesivat yksi toisensa perästä tekemään\nlähtöä.\n\nLopuksi lähti Annakin miehineen. Viimeksimainittu virkkoi:\nTodellakin... jos suinkin olisi aikaa, niin sopisi meidänkin mökissä\nkäydä...\n\nHesse kiitti. Kyllähän hän... mikäli hän joutaisi viipymään.\n\nHe jäivät kolmisin isän ja Ruunarin kanssa ja istuskelivat kauan\npimeässä kukin hautoen omia mietteitään.\n\n\n\n\nXIV.\n\n\nHesse Karlsson kiertelee kaupunkia. Näin pitkän ajan perästä hänestä on\nmielenkiintoista todeta, kuinka kaikki oli muuttunut.\n\nMatlinin vanha rakennus Laitakadun päässä oli tykkänään hävinnyt. Niin\noli kuin olisi maa sen nielaissut.\n\nPaikalla kohosi nyt komea, uudenaikainen talo, jossa oli korkea\nkivijalka. Eivät pystyneet enää Laidan pojat iskemään rahaa sen seinään\n— jos nyt yleensä tuota peliä vielä harrastivat. Ei voinut enää jutella\nikkunasta kadulle niinkuin ennen, eivätkä keskikaupungin rouvat ruusuja\nhakiessaan lähteville ylioppilaskokelaille kyenneet enää kunnolla\nnäkemään, missä ikkunassa niitä kasvoi. Tuollaisesta talosta niitä\nmuuten ei olisi uskaltanut mennä kyselemäänkään.\n\nTaloa ei saattanut tuntea entiseksi — niin täydellisesti se\noli hahmonsa muuttanut. Portinpieli-ikkunan kohdalle oli tehty\nparaatikäytävä. Hessen täytyi väkistenkin hymyillä. Hän pysähtyi sen\neteen ja luki nimikilvestä: Charles Westerholm.\n\nOlipa joutunut asunto kuin sukulaismiehelle. Entisessä seppä Karlssonin\npojan kodissa asui tämän varastojakson halkokirjuri. Mutta kuinka\noudoilta olisivat mahtaneet huoneet vastatakaan. Hessen ei tee mieli\nastua sisään.\n\nHän pilkistää pihalle... muuttunut, kokonaan muuttunut. Laajennettu\nrakennus oli ahdistanut sen melkein yhteen nurkkaan... sinne kaivon\ntaakse, piilipuiden suojaan. Ne olivat sentään vielä säilyneet.\n\nHän lähtee pois ja pyörähtää nurkan ympäri sivukadulle. Sitä reunustaa\ntoiselta puolen korkea, punaiseksi maalattu lankkuaitaus... kaupungin\nvarastoalueita. Entinen pallonlyöntikenttä ja talvinen mäen paikka oli\nsaanut luovuttaa enemmän kuin puolet alastaan tuota aitausta varten.\n\nHessestä tuntuu, että Laidan poikien suuri joukko ympäri avaraa\nmaailmaa tällä hetkellä huusi voimakkaan vastalauseensa tätä ryöstöä\nvastaan.\n\nHänen mielensä on katkera. Miksei voitu säilyttää vanhoja paikkoja\nennallaan, miksi piti repiä ja turmella? Mustosen saunakin Plaananojan\ntoisella puolen oli hävinnyt jäljettömiin.\n\nLuonnollistahan se oli: kaupunki tarvitsi maitaan. Mutta — vaikka Hesse\nsen hengessään myönsikin, hän siitä huolimatta kapinoi.\n\nUusi tavaramakasiini oli kohonnut kaupunginojan toiselle puolen:\ntulevien tavaroiden toimisto. Tänä hetkenä Hesse kirosi hengessään\nkaikki tulevat tavarat. Niiden mukana saapui nykyaika... tämä\nsuurteollisuuden ja materialismin turmeltunut aika, joka hävitti\ntieltään kaiken vanhan ja arvokkaan...\n\nMutta aalloppi seisoi entisellään, vaikka näyttikin kovin matalalta. Ja\nennen se oli ollut korkea kuin tuomiokirkon holvi! Vieläköhän sen alla\nkaikui yhtä juhlallisesti kuin ennen?\n\nNiin — hän itse oli kasvanut... tullut aikamieheksi. Mittasuhteet\nolivat muuttuneet. Se, mikä lapsena näytti suurelta ja tilavalta, oli\nnyt pientä ja ahdasta. Niinkuin katukin, jota hän kulki. Ennen olivat\ntalot Plaananojan toisella puolen näyttäneet olevan äärettömän kaukana,\nkun pieni, paljasjalkainen pojanressu niitä Kästämän portilta katseli.\nNyt ne olivat lähellä, melkein käden ulottuvilla.\n\nHesse jatkoi kulkua ja tuli seuraavalle poikkikadulle. Hän lähti\nnousemaan sitä ylös. Sen entinen nimi oli Fattihuusinkatu, nyt se oli\nristitty uudelleen. Hänen mielensä myrtyi. Hänelle tämä katu oli aina\nja iankaikkisesti Fattihuusinkatu!\n\nSieltä näkyivät Karstenin nahkatehtaat. Niitä oli laajennettu. Uusia,\noutoja rakennuksia oli ilmestynyt entisten viereen. Mutta parkkiläjät\nolivat entisellään. Vieläköhän Laidan pojat kaivelivat niihin\ntunneleita niinkuin hänen lapsuudessaan?\n\nSiinä on Linnankatu, hiljainen, autio katu, jolla ei näy monta\nkulkijaa. Sepäs oli säilynyt! Pitkä lankkuaitakin entisen Viikin\ntalon toisella puolen oli vielä pystyssä, vain uudelleen maalattuna.\nJa kaikki rakennukset entisensä kaltaiset. Tänne ei uusi aika ollut\nkynsiään iskenyt.\n\nHän pysähtyi entisen Viikin talon portille ja katseli pihalle.\nSiellä oli paikallaan vielä vanha kaivo, jonka ääressä hän kerran\npoikasena oli kyyhöttänyt tulipalon roihutessa. Kolmikerroksinen,\nkapea kivitalokin oli vielä jäljellä. Sieltä, naapurikorttelin talojen\nkeskeltä se katseli toisten matalakattoisten rakennusten yli kuin\nylemmyytensä tuntien. Se oli uhmannut tulta ja aikaa.\n\nTäällä oli kaikki samanlaista — ei mitään muutoksia. Talot vain\nmaalattu, mutta — mikäli Hesse jaksoi muistaa — entiset väritkin oli\nsäilytetty. Linnankatu, Linnankatu... se oli nimensä arvoinen! Siltä ei\nuusi aika ollut riistänyt sen entistä tunnelmaa.\n\nHän pyörähti nurkan ympäri ja poikkesi Moonan kotiin.\n\nTuttu piha, samannäköinen kuin ennenkin. Täälläkään ei ollut mikään\nmuuttunut. Pihakeinu vain oli hävinnyt, ja sen paikalla seisoi pieni,\nviheriäksi maalattu leikkimaja.\n\nMoonan äiti oli kotona. Mutta kuinka vanhaksi ja vapisevaksi hän oli\nkäynyt. Hän ei heti tuntenut tulijaa, mutta kun Hesse sanoi nimensä,\nkirkastuivat hänen kasvonsa.\n\nVai Hesse se on! No ei olisi uskonut!\n\nJa kuin vilkastuen hän köpitti Hessen edellä nurkkakamariin ja sanoi\nruotsiksi: Tule nyt tänne istumaan, rakas poikani.\n\nHesse astui huoneeseen. Samannäköinen kuin kaksikymmentä vuotta sitten\n— vain seinäpaperit olivat vaihtuneet. Ja koulupojille vuokrattu kuten\nennenkin. Sohvan yläpuolella riippui erään suurjuoksijan kuva. Täydessä\nvauhdissa siinä mies »repi kaulaa». Nykyajan koulunuoriso harrasti\nurheilua.\n\nMoonan äiti oli käynyt kovin kuuroksi. Hänelle piti melkein huutaa.\nMutta siitä huolimatta keskustelu sujui. Menneitä ei muistettu.\nVanhus kyseli Hessen kotioloista ja tämä kertoi... poikakin kohta\nylioppilaaksi tulossa. Niin se aika riensi.\n\nEntäs — kuinka Moona nykyisin jaksoi?\n\nOh, vallan mainiosti. Oli opettajana maalla ja oli laittanut karjaakin.\nItse hoiti kaiken... lapset ja lehmät.\n\nMitä — ei kai hän ollut naimisissa?\n\nEi — koululapsia täti oli tarkoittanut. Joululomalla hän oli käynyt\nkotona ja tuonut tuliaisiksi oikean lehmänjuuston. Sellainen topakka ja\nahkera siitä Moonasta oli tullut. Olihan se niin monesti kehoittanut\nhäntä jättämään tämän koululaisten pidon. Mutta kun hän oli siihen niin\ntottunut, niin ei ollut vielä malttanut. Ja sitäpaitsi: hänellä oli nyt\npalvelija.\n\nJa Moonan äiti tarjosi kahvia ja tyttärensä tuomaa juustoa. Se oli\ntosin vähän kuivettunutta, mutta kahvin seassa se vielä suli. Hesse\npureskeli juustonpalasia ja hänestä tuntui, kuin olisi nieleskellyt\njotakin samantapaista kuin eräänä päivänä kaksikymmentä vuotta sitten.\n\nHän oli kerran, melkein heti Itäsuohon muuttonsa jälkeen tarjoutunut\nkorvaamaan Moonan äidille tämän entiset uhraukset — mutta ne oli\nystävällisesti mutta pontevasti torjuttu. Ei niitä oltu korvausta\nvastaan tehtykään, se kun — muuten vain. Nyt ei Hesse enää siihen\nasiaan kajonnut, eikä Moonan äitikään.\n\nHe haastelivat kuin vanhat, rakkaat ystävät. Olihan niin paljon\ntapahtunut sen jälkeen kuin Hesse koulupoikana oli tässä kamarissa\nasunut. Pohdin Majken oli naimisissa, mestari itse kuollut. Ingeborg\noli konttoristina muutamassa suuressa liikkeessä ja Miika, heidän\nMiikansa, oli pappi.\n\nNiin — Moonan veli. Hesse oli siitä kuullut.\n\nOlisi ollut niin paljon puhumista, mutta kello läheni kymmentä ja\nkoulupojat tulisivat syömään. Hesse kiitti ja läksi. Tämä oli ollut\nhiukan aikainen visiitti, mutta kun hän oli niin monta kertaa tässä\ntalossa yötäkin ollut, niin hän ajatteli, että...\n\nEi mitään, ei mitään! Tervetuloa vain toistekin!\n\nMoonan äiti saatteli häntä portille. Hän oli kiitollinen, että Hesse\noli häntä muistanut. Pää tutisi hiukan, kun hän heitti hyvästiä.\n\nAdjö, min son... o' glöm int' bort!\n\nVanhus piti häntä edelleenkin poikanaan.\n\nHesse jatkoi vaellustaan kirkolle päin. Siinä se seisoi, vanha\ntemppeli, ja sen kullattu risti kimalteli himmeästi pilvisen taivaan\nalla. Se oli entisensä näköinen, samoinkuin lääninhallitus ja koulukin.\n\nKoulu, vanha, rakas koulu!\n\nSieltä se pilkisteli puiston huurteisten puiden lomitse arvokkaana\nja entisyydelleen uskollisena. Se ei ollut huolinut mistään\nuudenaikaisista korjauksista. Klassillisuutensa tuntien se oli\nsäilyttänyt yksinpä peltikattonsa värinkin, punaisenruskean, joka\nsomasti sopeutui yhteen seinien vaaleankeltaisen kalkkirappauksen\nkanssa. Kaikki oli ennallaan — vain voimistelusali sivukadun varrella\noli uusittu. Entisen oli tulipalo hävittänyt.\n\nLauma koulupoikia syöksähti portista kadulle, iloisia, terhakoita\nolentoja. Ne eivät kiinnittäneet minkäänlaista huomiota vastapäisellä\nkatukäytävällä seisovaan herrasmieheen, joka keppiinsä nojaten,\nkasvoilla kaihoisa hymy, katseli heitä. Mitäpä he välittivät siitä,\nettä tämä sama herrasmies kolmekymmentä vuotta sitten oli samalla\ntavalla juossut ulos tuosta samasta portista. Mutta Hesse epäili,\npaloiko näiden nuorukaisten mieli samanlaisella hehkulla... tunsivatko\nhe samalla tavoin sen suuren nälän, jota hän koulupoikana oli tuntenut,\nja joka ei ollut jättänyt häntä vieläkään. Hän epäili, katselivatko\nhe maailmaa ja sen eri ilmiöitä samalla tavoin... kuin suurta,\nyhtäjaksoista ihmettä, niinkuin hän oli kouluaikana katsellut —\nihmettä, jonka salaisuuksiin he tuossa kunnianarvoisassa rakennuksessa\nniin innokkaasti olivat koettaneet syventyä.\n\nEhkäpä... ehkäpä kuitenkin.\n\nMuutamia silmälasipäisiä herroja astui portista kadulle... uppo-outoja\nkaikki. Hesse arvasi ne opettajiksi. Mutta — yksikään heistä ei\nastellut sellaisella arvokkaalla tyyneydellä kuin rehtori Ringbom,\ntai harpannut sellaisella tulisella kiireellä kuin Pete. Hän näytti\nikäänkuin pelkäävän, että se satraappimainen karskius, joka tuolla\nsisällä... noissa kiviseinäisissä käytävissä puhkesi esiin jylisevinä\nhuutoina ja kaikuvina karjahduksina, haihtuisi hänestä tämän\nrakennuksen ulkopuolella... sulaisi kuin lumi auringon paisteessa.\nSillä hän oli ollut hyväsydäminen mies, ja tuo karskius oli ollut vain\nkuin virkatakki, joka kotona riisuttiin pois. Joka ei opi tottelemaan,\nei koskaan opi käskemään! — se oli ollut Peten sääntö, ja Hesse\nKarlsson oli huomannut sen todeksi.\n\nHän jatkoi vaellustaan. Oh, hyvä Jumala — täällä, näillä\nmuistorikkailla paikoilla saattoi melkein nähdä näkyjä keskellä päivää!\nEikö se ollut tapahtunut eilen, kun hän tuolla lyseon portilla oli\njuossut pahki Pete-maisteriin, ja tämä oli hihkaissut: Joko sinä olet\ntullut vallan sokeaksi, Karlsson? Hänellä oli silloin ollut näärännäppy\nja valkoinen side silmän päällä.\n\nSiinä olivat sillat, ja tuossa oikealla entinen merikoulu. Tuon\nrakennuksen ikkunan alla he olivat kerran olleet serenaadilla...\nlaulaneet muutaman luokkatoverin heilalle: Yks on ystävä minulla... Ja\nsilloin oli humalapäinen poliisikonstaapeli rynnännyt heidän luokseen\nja ärjäissyt: Tuollaisia lauluja herrojen sopisi laulaa kapakassa!\nMissähän sen miehen älli oli silloin mahtanut olla?\n\nHesse laskeutuu katua alas. Hänestä on niin kummallista kulkea täällä,\nvanhassa kotikaupungissaan. Hän vaeltaa kuin vainajien keskellä. Siinä\noli Öömannin ranta ja pakettilaituri. Mutta nyt oli satama hiljainen.\nKoski vain kohisi tuolla silta-arkkujen välissä. Sen voimaa ei\ntalvikaan pystynyt vangitsemaan.\n\nKeskikaupunki oli suuresti muuttunut. Uusia liikkeitä, uusia\nnimikilpiä. Vahingossakaan ei yhtään entistä. Kaupungin vanhin\nkirjakauppakin on muutettu kahvilaksi. Mainio ajan kuva! Mutta\nLundahlin kirjakauppa oli toki vielä jäljellä. Hesse poikkesi sisään\nostaakseen lyijykynän.\n\nHänen sydämensä sykki voimakkaasti. Tuon tiskin ääressä hän\noli lukemattomia kertoja katsellut kuvariitingeitä, valikoiden\nniistä mieluisinta. Niitä oli monta eri lajia... oli sotamiehiä\nja kaupungeita... oli eläin- ja lintukuvia. Hän oli hakenut\nkuningasleijonaa, sillä tuo eläin oli aina erikoisemmin kiinnostanut\nhäntä.\n\nSen keltainen — noissa väripainosjäljennöksissä usein aivan liian\nkeltainen väri oli saanut hänen mielikuvituksensa lentoon. Kaikki\nouto ja salaperäinen oli lapsena merkinnyt hänelle keltaista.\nSatujen kuvaamat maailmat olivat olleet keltaisia, etelä, josta\nSavuojan kummi jutteli, keltainen... yleensä kaikki, mikä hänen\nmielenkiintoaan oli tavallista suuremmassa määrin herättänyt. Hän\nmuisti, kuinka hän ensi kertaa eläinnäyttelyssä käydessään oli pettynyt\nnähtyään oikean leijonan. Se ei ollut ollutkaan niin keltainen kuin\nkuvissa, vaan paljon haalakampi. Sen jälkeen hän ei ollut mielellään\neläinnäyttelyihin mennyt: hän oli halunnut säilyttää »leijonavärinsä».\nOlihan se sangen lähellä kultaa, kuningasten komeutta, ja olihan\nleijona eläinten kuningas.\n\nTässä hän siis oli seisonut, valiten itselleen riitinkiä. Siitä oli\nkulunut aikaa, puoliväliin neljättäkymmentä vuotta. Silloin oli\nelämä vasta ollut alussa, nyt sitä oli jo eletty yli puolivälin.\nNuo riitingit olivat joka kerta tarjonneet hänelle saman, iloisen\nyllätyksen: eikö — valmistautunutkin — kuningasleijona tupsupäisellä\nhännällään lyömään kupeitaan ja kiljahtamaan yli keltaisen aavikon!\nNoissa riitingeissä oli häntä ensi kertaa kohdannut elämän kutsu.\n\nHänen päätänsä huimasi omituisesti, ja hän pyysi saada nähdä\nlyijykyniä. Hänellä oli sellainen kummallinen tapa ostella erilaisia\nlyijykyniä. Hän oli »kynähullu».\n\nHän saa mieluisensa kynän ja aikoo lähteä. Mutta silloin pistää hänen\npäähänsä ajatus, että täällä ehkä vieläkin oli myytävänä riitinkejä.\n\nHäntä hävettää tiedustaa, mutta sitten hän rohkaisee mielensä. Neiti\nkatselee häntä kysyvästi. Mitähän tuo herra vielä mahtoi haluta?\n\nOnko teillä riitinkejä?\n\nRiitinkejä? Neiti tuijottaa häneen ihmeissään. Minkälaisia riitinkejä\nherra tarkoitti? Piirustuksiako?\n\nHesse hymyilee kuin anteeksipyytäen. Oliko mahdollista, että\nkolmessakymmenessä vuodessa hävisi kokonainen sana, kokonainen käsite?\n\n— Onko neiti tästä kaupungista?\n\nKyllä... mutta mitä... mitä herra oikein tarkoitti? Kyllä hän oli\nkotoisin täältä, syntynytkin täällä.\n\nSitten te olette paljon nuorempi minua.\n\nMyyjätär punastui. Ihmeellistä! Mitä tämä komedia merkitsi? Hän\nvilkaisee toiseen päähän huonetta, missä toinen neiti parast'aikaa\npalvelee erästä rouvaa. Hesse käsittää hänen tarkoituksensa. Neitiparka\nluuli häntä varmaankin mielipuoleksi.\n\nHän lausuu leikkisästi: Minun lapsuuteni aikana kutsuttiin riitingeiksi\nväripainosjäljennöksiä, jotka maksoivat viisi penniä kappale.\n\nOh! Sitäkö se oli? Myyjätär oli jo ehtinyt ajatella ihan ihmeitä.\nKyllä... kyllä sellaisia löytyi.\n\nHän opasti Hessen toiseen päähän.\n\nNäytä tälle herralle väripainokuva-arkkeja.\n\nSellainen konstikas sana! Riitinki oli paljon selvempi ja\nyksinkertaisempi.\n\nHän sai mitä halusi. Valtava pinkka nostettiin hänen eteensä, ja hän\nrupesi sitä selailemaan. Siellä oli kaupunkeja, maita ja kansoja...\nkaikkien valtakuntien armeijat eri aselajeineen, mutta ei hän niistä\nvälittänyt. Hän etsi kuningasleijonaa.\n\nJopa löytyi! Siinä se seisoi erämaan laidassa... leijonapari, uros\npienellä kummulla, katsellen yli keltaisen aavikon, naaras alempana,\nvaanivassa asennossa sekin. Hännät sojottivat suorina, tupsu hiukan\nylöspäin koukistuneena. Väri oli sama kuin ennenkin, keltaisen ruskea,\nehkä keltaisempi kuin luonnossa. Leijonaväri, elämän kutsuva, kiehtova\nväri! Sama kuva kuin hänen lapsuutensa aikanakin.\n\nHesse Karlsson katselee riitinkiä, ja omituiset tunteet myllertävät\nhänen povessaan. Mitä sinusta on tullut? kysyy tuo halpa paperiarkki\nhäneltä. Onko kuningasajatuksesi toteutunut?\n\nOi, hänen täytyy tunnustaa, että ei ole — ei ainakaan sillä tavoin\nkuin hän oli kuvitellut. Eihän hänestä ollut tullut latinankielen\nprofessoria — vaivainen halkokirjuri vain... Puu-Kaalsonni...\n\nMutta sittenkin, sittenkin... eräässä suhteessa se sittenkin oli\ntoteutunut: hän oli voittanut itsensä, — saavuttanut sielunsa\ntasapainon. Toivottomat taistelut olivat toivottavasti takanapäin: hän\noli päässyt sydämensä herraksi... tuon petollisen, epävakaisen sydämen,\njoka oli hänelle ja hänen rakkailleen niin paljon murhetta tuottanut.\n\nHänen kuningasajatuksensa oli toteutunut.\n\nHessen silmänurkassa kimaltelee kyynel, kun hän kauan kuvaa katseltuaan\nlopuksi lausuu: Saanko kaksi kappaletta näitä.\n\nNeiti hymähtää. Omituinen herra... ei varmaankaan ollut oikein viisas.\nOli sen näköinen, kuin olisi katsellut ammoin kuolleiden omaistensa\nkuvia. Hesse sai käärön, maksoi ja lähti.\n\nKadulla hän vasta oikein punastui. Mitähän ne olivat hänestä\najatelleet? Varmaankin pitäneet vähäjärkisenä.\n\nMutta — välipä sillä! Hän oli vielä löytänyt riitinkejä! Toisen\nniistä hän laittaisi kehyksiin työhuoneensa seinälle siellä uudessa\nasuinpaikassaan. Mitäpä siitä, vaikka tuttavat nauraisivatkin. He eivät\naavistaisi, mikä merkitys tuolla vaatimattomalla taululla hänelle\noli. Se muistutti lapsuudesta ja viittasi tulevaisuuteen. Se kehoitti\nhäntä tarttumaan lujasti elämästä kiinni, täyttämään velvollisuutensa,\npitämään osansa — sen, jonka elämä hänelle oli antanut.\n\nHänestä tuntui, kuin olisi kotikaupunki yht'äkkiä näyttänyt hänelle\nkasvonsa, entiset, rakkaat kasvonsa, kuin olisi tämä uudenaikaisuutta\ntavoitteleva yhteiskunta jälleen muuttunut siksi, mikä se hänen\nlapsuutensa aikana oli ollut: onnen, rauhan, tyynen ahertelun ja lujan\nelämänuskon tyyssijaksi.\n\nMieli valoisana hän lähti astumaan Niittytullia kohti, Partasen kummeja\ntervehtimään.\n\n\n\n"]